The Project Gutenberg eBook of Sala-kauppa
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Sala-kauppa
        Ilveilys neljässä näytöksessä

Author: Gotthard Corander

Release date: May 15, 2024 [eBook #73635]

Language: Finnish

Original publication: Wiipuri: N. A. Zilliacus

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SALA-KAUPPA ***





SALA-KAUPPA

Ilveilys neljässä näytöksessä


Mukaelma saksalaisesta ajatuksesta


Kirj.

GOTTHARD CORANDER




Viipurissa,
Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura,
1876.




HENGET:

Neitsy Julia Kypäri, hovin omistaja.
Hilma, hänen sisarensa tytär.
Hukkanen, nimismies, tätä ennen kapteeni.
Julia, Hukkasen tytär.
Wilho, lainoppinut, Hukkasen veljen-poika.
Tunturi, yli-oppilas.
Urhonen, parran-ajaja.
Anni, neitsy Julian piika.
Paavo, Hukkasen renki.
Kaksi Arkangelilaista.
Kasakoita.

(Asia tapahtuu sekä kylässä että kylän likiseuduilla).




ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


(Huone nimismiehen kotona. Ovi peräseinällä ja toinen oikealla
puolella.)


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    Hukkanen. Wilho (tulee sisään perä-ovesta; hänen jälestänsä)
    Kasakka Paavon kanssa.

WILHO. Astu sisään!

HUKKANEN. Mitä siellä on?

WILHO. Sala-tavaraa, setäni!

HUKKANEN. Hitto, ah — —

WILHO. "Ja surma vieköön!" sanon minäkin.

HUKKANEN. Anna minun haastaa.

WILHO. Mielelläni — se on minun velvollisuuteni. Setäni tahtoo
varmaankin kysyä! mitä? kuka? kuinka? (antaa hänelle pienen
paperi-pussin). Tässä on vastaus.

HUKKANEN. Nuuskaa! (ottaa nuuskaa pussista ja panee nenäänsä.) Ulkomaan
nuuskaa! Paavo sano — —

WILHO. Mistä olet saanut — —

HUKKANEN. Hitto syököön — —

WILHO. Ja surma vieköön!

HUKKANEN. Etkö anna minun — — —

WILHO. Puhua loppuun astiko? Aivan mielelläni.

HUKKANEN. Paavo! mistä olet saanut nuuskan?

PAAVO. Mistäpä minä sen olen saanut, herra vallesmanni? Hm, minä
ostin sen.

HUKKANEN. Mutta ostit sen kontti-ukoilta.

PAAVO. Aivan niin. Herra vallesmanni laittoi minua —

HUKKANEN. Niin, tytärtäni hakemaan, vaan ei nuuskaa ostamaan.

PAAVO. Mutta kiireessäni unhotin nuuskarasian kotiin, ja nuuskatta en
voi elää, sentähden ostin vähäisen; vaan puolet ovat jo kuluneet.

HUKKANEN. Mutta minkätähden et ole — — —

WILHO. Antanut esiin tavarata? kysyy setäseni.

PAAVO. Noh kaikkea joutavaa!

HUKKANEN. Joutavaa! Ruunun nimismies — — —

WILHO. Käypi käsin kaikkiin mitä joutavaa on, asetuksien mukaan.

HUKKANEN. Tämä nuuskapussi, Paavo, otetaan pois sinulta ja myödään
julkisessa huutokaupassa enimmän tarjoovalle (antaa pussin Kasakalle).
Ilmoita tästälähin, kun sinulla on jotakuta salatavaraa kerallasi.

PAAVO. Ei, herra vallesmanni, sitä en tehne.

HUKKANEN ja WILHO. Et tee?

PAAVO. En tottamaar sitä tee. Nauraisivathan toverini minulle, enkä
tahdo tulla heidän pilkattavaksi.

HUKKANEN. Mutta niin kauan kun olet minun palveluksessani, täytyy sinun
totella.

PAAVO. Sitä en voi, herra vallesmanni, minä en tahdo olla aasina.

HUKKANEN. Mutta sinun täytyy, muutoin ajan sinut palveluksestani pois.

PAAVO. Olkoon menneeksi! kyllä minä aina paikan saan muuallakin.

HUKKANEN. Mene pois, hävytön lurjus! En tahdo tietää sinusta enään.
Ulos!

    (Paavo ja Kasakka menevät ulos.)


TOINEN KOHTAUS.

    Hukkanen. Wilho.

WILHO. Kuinka hirmuiset ajatukset!

HUKKANEN. Ihan jumalattomat! Mutta sellaista tulee — —

WILHO. Aivan oikein setäni; sellaista tulee meidän huonoista
kasvatus-laitoksistamme. Kauppa-asetuksien pitäisi olla aapis-kirjassa.

HUKKANEN. Niin. Silloin ihmiset ymmärtäisivät.

WILHO. Jo kätkyessä ymmärtäis — —

HUKKANEN. Anna minun puhua!

WILHO. Hyvin mieluisesti!

HUKKANEN. Silloin ymmärtäisivät, mikä tarpeellinen asetus — —

WILHO. Kielto sala-kauppaa pitämästä on. Totisesti hyvin hyvä asetus,
joka estää rahvaan ostamasta kaikenlaista joutavaa ja hyödytöntä
tavaraa.

HUKKANEN. Asetus, joka — —

WILHO. Sala-kauppaa estämällä pakoittaa rahvaan kohtuullisuuteen
ja ahkeruuteen.

HUKKANEN. Anna minun haastaa!

WILHO. Hyvin kernaasti. Minä vaan tahdon sanoa, että tämän asetuksen
kautta päättyy kaikki siivottomuus ja vallattomuus, jota sala-kauppiaat
tavallisesti tekevät.

HUKKANEN (itkusuin). Julma ihminen! Minä tukehdun, et anna minun
haastaa ja huokua! Sinä syökset minun hautaan paraimmassa ijässäni!


KOLMAS KOHTAUS.

    Entiset. Julia (tulee perä-ovesta).

JULIA. Nyt olen täällä taas, isäni.

HUKKANEN (vielä nyyhkien). Hyvä, lapseni, hyvä.

JULIA (menee hänen luoksensa). Kuinka voitte, isäni? te olette niin
vihaisen näköinen.

HUKKANEN. Oh! ei se ole mitään, tyttäreni.

JULIA. En vielä paljon ole kerinnyt katsoa ympäristöämme, vaan niin
paljoa olen kuitenkin jo havainnut, että luonto täällä on paljoa
suloisempi, kuin entisessä paikassa.

HUKKANEN. Suloisempi seutu! Mitä sinä puhut, tyttö?

JULIA. Kuinka? Nämät komeat vuoret kuusineen ja honkineen sekä — —

HUKKANEN. Ovat minulle kauhistukseksi. Pelkkiä sala-teitä ja
piilo-paikkoja veitikoille ja varkaille! Olen nyt asunut täällä koko
vuoden, ja aina toivottanut vuoret ja laaksot, kuuset ja koivut
hitolle. Täällä olen petettynä ja salakauppiaat sekä heidän sukunsa
ovat minun naapurissani, ja vielä omassa talossani — —

WILHO. Totta kaiketi, teidän oma nepanne — — —

HUKKANEN. Mitä nyt?

WILHO (itsekseen). Nyt on sovelias alottaa (ääneensä). No, setikseni,
eikö sala-rakkaus myöskin ole sala-kauppaa?

HUKKANEN. On ainakin. Minä en voi kylläksi nuhdella sinun hulluuttasi.

JULIA. Kuinka? Onko serkkuni joutunut lemmen poluille.

HUKKANEN. Niin kyllä, lapseni, tämä on taas uusi tuska onnettomalle
isällesi.

JULIA. Ah, isä kulta, älkää sitä nureksiko! Ken tietää, kuinka kauan
tuo lempi kestää?

WILHO. No hyvä, Julia — koska asia kerran on tullut esiin, niin sanon
nyt sinulle: että lempeni on totinen, se tulee perustamaan elämäni
onnen tahi onnettomuuden.

JULIA. No! mutta sano, kuka sitte on sinun kultasi? Minä toivon, että
hän on vähän ehk'edes serkkusi näköinen.

WILHO. Onpa yksi naapureistamme, neiti Hilma Waltokas; hän on hyvin
sievä, siveä, sydämellinen ja ymmärtäväinen.

HUKKANEN. On köyhä kuin kirkonrotta ja pahimman viholliseni sisaren
tytär.

JULIA. Sitä en ymmärrä. Kuinka isäni voisi vihata ketään, tahi joku
toinen häntä.

HUKKANEN. Niin, vihata vanhaa neitsy Kypäriä ei ole mikään synti. Ei
hän pelkää ihmisien eikä Jumalan lakia, vaan pitää seuraa juutalaisten
ja mustalaisten, varkaiden ja rosvojen kanssa.

JULIA. Miten ymmärrän tuota?

HUKKANEN. Niin, hän on melkein tullut mielipuoleksi pelkästä romaanien
lukemisesta.

JULIA. Todellako?

HUKKANEN. Niin, kuuleppas! Minuun on hän hirmuisesti suuttunut,
kun toivoisin ja tahtoisin hallituksen ottamaan kaikki kirjat
takavarikkoon, jotka kehoittavat rosvoamiseen ja salakauppaan.

WILHO. Olkoon ämmä hönttökin, mutta — — —

HUKKANEN. Hän on tuhat kertaa hullumpi kuin hönttö.

WILHO. Olkoon vaan, setäseni! Mutta jos minä nyt kysyn, mitä tytön on
ämmän hullutuksilla tekemistä? Mitä setäni siihen sanoisi?

HUKKANEN. Mitäkö minä sanoisin? Kyllä minä sanoisin — —

WILHO. Kyllä jo edeltäpäin tiedän, että setäni sanoisi: "Ei omena puusta
kauas putoa", ja "miten vanhat laulavat, siten nuoret visertelevät", ei
höntön ämmän sisaren tytär tädiltänsä hyvää ole oppinut.

HUKKANEN. Minä sanoisin — —

WILHO. Epäilemättä setäni sanoisi, ettei ole hupaista tulla tutuksi
sen kanssa, jota viran puolestakin täytyy vihata, ja hallitus ei
suinkaan suostuisi siihen, että nimismies on sen ystävä, joka suojelee
varkaita ja rosvoja.

HUKKANEN. Anna minun puhua!

WILHO. Aivan mielelläni. Mutta te vastaisitte ja teidän täytyisi
vastata, ettei voi tietää, eikö vanha neitsy jonakuna päivänä antau
mustalaisten viettelyksestä heidän seuraansa ja sillä tavoin tuottaisi
häpeätä ja onnettomuutta koko perheelle — —

HUKKANEN. Sinä mulle surman tekoa nalkutat. (Itkien). En hetkeäkään
enää malta kuunnella sinun lorujasi. Ota tyttö, jos vaan saat hänet;
ota hänet Jumalan nimessä, ryöstä hänet ellei vanha hönttö anna häntä
hyväntahtoisesti; ota hänet vaimoksesi kuinka hyvänsä ja milloin
mielesi tekee! Sen minä sanon, enkä mitään muuta.

    (Menee vihaisena ulos ovesta oikealle.)


NELJÄS KOHTAUS.

    Julia. Wilho.

WILHO. Oh, onnistui hyvästi, nyt olemme jo niin etäälle tulleet.

JULIA (hämmästyneenä). Pelaammeko kometiaa?

WILHO. Niin kyllä, hyvä serkkuseni. Mutta vasta olemme alussa; jos
näytelmiltämme jatkamme, niin sinunkin täytyy saada joku näytelmä-osa.
Minä olen luottanut sinuun.

JULIA. Mutta minun luvattani.

WILHO. Olethan nais-ihminen.

JULIA. Mitä? Pidättekö meitä tyttöjä näyttelijöinä?

WILHO. Niin kyllä, matkustavaisina näyttelijöinä, jotka etsivät
paikkaa. — Mutta elkäämme viettäkö kallista aikaa turhilla puheilla,
miettikäämme tuumiamme!

JULIA. Kappas toki, kuinka malttamaton on sun lempesi, joka tuskin lie
viikon vanha!

WILHO. Niin nuori se ei ole, Julia. Viime talvena oleskeli minun rakas
Hilmaseni kolme kuukautta sukulaisensa luona samassa paikkakunnassa,
jossa minä virkaani toimitin. Siellä minä opin häntä tuntemaan sekä
lempimään. Mutta kevät, joka kaikille muille olennoille tarjoaa iloa,
tuotti meille vaan surua, sillä meidän täytyi erota toisistamme; hänen
tätinsä kutsui häntä tänne takaisin, ja minua pidätti siellä ammattini.
Viimein pääsin virastani vapaaksi; minä riensin tänne, ja olen nyt jo
ollut täällä monta aikaa, mutta kahdesti vaan olen häntä nähnyt ja
kerran puhutellut; ja miten tiedät, serkkuseni, lempi on kaikista
maltittomin.

JULIA. Miten minä sitä tietäisin?

WILHO. Niinkuin sanottu, ensimäinen askel on otettu; minulla on setäni
suostumus, ja vaikka hän sen antoi vihoissaan, ei hän kumminkaan
sanojansa syö.

JULIA. Sitä hän ei suinkaan tee, jos hänet oikein tunnen.

WILHO. Nyt on myöskin toinen askel otettava. Minun täytyy välttämättä
tavata kultani, saadakseni hänen kanssaan tuumitella, kuinka meidän on
käyttäminen setäni suostumusta, ja mitä tahdomme sekä mitä emme tahdo
jättää sattumuksen huostaan, siis, kuinka vanha neitsy on voitettava.
Saadakseni tavata toivottuani, pitää minut saatettaman taloon, ja
neitsy talosta ulos.

JULIA. No! eikö löydy helpompaa ja parempaa keinoa? Minä luulisin, että
täällä maalla — —

WILHO. Ei, serkkuseni, ei. Armasta Hilmaa vartioitsee ei ainoastaan
hänen tätinsä, vaan myöskin vanha palvelija, jolla on haukan silmät
päässä. Useasti olen käynyt siellä talossa, vaan harvoin olen tavannut
häntä, jota olen etsinyt. Sinne tultuani pyytää vanha neitsy minua
aina romaani-kirjojansa lukemaan, eikä mikään puhe häntä enemmin
huvita kuin haastelu mustalaisten ja salakauppiaiden urhotöistä. Hän
rakastaa, niinkuin sanoo, näiden viehättävää, ihastuttavaa elämää, jota
hän kirjoistansa on oppinut tuntemaan. — Mutta tuumani, kuinka ne taas
olivat? niin, Hihnan puheille päästäkseni, pitää saaman vanha neitsy
pois kotoansa muutamaksi tunniksi; siihen täytyy sinun olla minulle
avullinen.

JULIA. Ilolla, niin paljon kuin vaan voin.

WILHO. Voisitko kuvailla itseäsi mustalaiseksi, serkkuseni?

JULIA. Miks' ei? Minä olen heitä useasti nähnyt.

WILHO. Voisitko laittaa jonkun soveliaan puvun omista vaatteistasi?

JULIA. Sen kylläkin voin.

WILHO. No tee se pian.

JULIA. Mutta miksi? missä on näytelmä-osani?

WILHO. Sen saat sitten. Mene vaan ja hanki itsellesi kometiaamme sopiva
puku. Mene nyt!

JULIA. Minä teen mitä voin. Kunhan ei vaan neitsy tuntisi minua!

WILHO. Kuinka olisi mahdollista hänen sinua tuntea? Eipä hän vielä ole
kerinnyt sinua nähdä. Pait sitä olin vielä tänä aamuna hänen luonaan
ja juttelin yhtä ja toista mustalaisista, jotka muka olisivat täällä
likellä.

    (Julia menee ulos.)


VIIDES KOHTAUS.

WILHO (yksinään). Seikka on muutoin hyvästi kokoon keitetty ja voipi
onnistua; mutta minä tahdon vielä panna jotakin lisäksi (ottaa esiin
kirjeen). Tämän lempikirjeen olen kirjoittanut vanhan neitsyen nimessä
hullulle Urhoselle; neitsyen käsikirjoitus on oivallisesti apinoitu,
hänen sinettinsä samoin, ja poika, joka kirjettä viepi, on jo
paikallansa. Neitsy kun saadaan määrätylle paikalle mustalaisia
katsomaan, tapaa siellä heidän asemestaan Urhosen, joka häntä
puheillansa viivyttää; ja sillä aikaa minä voin Hilmani keralla puhella.
Tämä seikka voipi vaikuttaa verrattoman huvituksen, joka jälkeensä
jättää mieluisan muiston pitkäksi ajaksi.


KUUDES KOHTAUS.

    Wilho. Urhonen (parran-ajo-aseinensa).

URHONEN. Hyvää päivää, ystäväni.

WILHO (itseksensä). Ihan kuin kutsuttu! (Kovempaa.) Jumal' antakoon,
Urhonen! (Itsekseen.) Alan siinäpaikassa yritykseni.

URHONEN. Vallesmanni ei ole kotona, ja tänään on parran-ajon päivä!

WILHO. Hänellä on ollut vastoin-käymistä, ja silloin hän tavallisesti
pyrkii ulos.

URHONEN. Mutta parta hänen leuassansa! se on minulle häpeäksi. Jos se
ei ole minulle häpeäksi, niin kärpäseltä lennossa pistän silmän puhki.

WILHO. Olkaa huoletta. Täällä olette kuitenkin kylläksi partaa ajaneet.

URHONEN. Kylläksi partaa ajaneet. Mitä on tapahtunut? Minä pelästyn!
minä olen niin pahoilla mielin.

WILHO. Voi, teitä luikkaria! elkäätte olko niin typerä olevinanne.

URHONEN (yhä kiinteällä tarkastuksella, mutta ymmärtävinään Wilhon
puhetta). Mitä?

WILHO. Loistavia toivoja!

URHONEN. Kyl'! kyllä-ä.

WILHO. Niin, kellä on onnea, niin!

URHONEN. Niin, niin, kellä on! (hieroo käsiänsä).

WILHO. Tuolla — hm?

URHONEN (nyykähyttää päätänsä). Hm — hm.

WILHO. Leikki ja leimu — hm.

URHONEN (niinkuin ennenkin). Hm — hm!

WILHO. Onnellinen mies!(likistää hänen kättänsä ja menee).

URHONEN. Halia!

    (Wilho menee ulos ovesta oikealle.)


SEITSEMÄS KOHTAUS.

URHONEN (yksinään). Voi ihka ja kumma! tahdon jänikseltä juoksussa
leikata villat, jos oikein olisin ymmärtänyt tuota kummallista herraa!
Vaan kun yleisesti ymmärsin hänen puheensa, niin voin sanoa häntä
ymmärtäneeni; mutta kun tämä asia on minulle synkkä, niin minun täytyy
tunnustaa sen ei olevan oikein selvän. Malttia! ei mikään muu auta.
Loistavia toivoja — tuolla — leikki ja leimu! — sen hiton herra!

    (Menee ulos perä-ovesta).




TOINEN NÄYTÖS.


    (Lehto, lähellä neitsy Kypärin taloa; oikealla kädellä turvepenkki
    puun alla.)

    Wilho. Julia (mustalais-tytön vaatteissa. Tulevat sisään perältä).

WILHO. Kas niin, serkkuseni, istu nyt penkille! Kyllä neitsy kohta
tulee.

JULIA. Mutta jos hän ei mene paulaan!

WILHO. Kaikki mikä elää ja huokuu, menee pyydyksiin, kunhan vaan syötti
kelpaa. Mutta ei rastaalle saa panna läskiä eikä hiirelle pihlajan
marjoja. Muuten luotan sinuhun.

JULIA. Minä koetan kunnioittaa mestariani.

WILHO. Sitä toivon. Mutta elä unhota mitään!

JULIA. Elä pelkää! tarpeellisimman olen kirjoittanut tähän (näyttää
hänelle paperin).

WILHO. No, nyt minä menen tieheni, ja saan toivottaa onnea!

    (Menee ulos samaa tietä, josta hän tuli sisään.)


TOINEN KOHTAUS.

JULIA (yksinänsä. Hän istuikse penkille, ja katsoo paperiin.)
Ah! kaikki on hyvä, ja tässä puvussa pidetään minua kyllä
mustalais-tyttönä. Ihastuttava olisi, jos Tunturi olisi täällä ja
näkisi minut; kukaties saisin hänet nauramaan — ensi kerran hänen
elämässään. Ei, se on hyvä, että hän tulee vasta huomenna; muutoin
en olisi uskaltanut tätä ilvettä tehdä. — Kummallista on! minä
iloluonteinen, naurava aina unissanikin, minä lemmin tuota totista
Tunturia, joka pitää naurua melkein puoli syntinä. Ja kumminkin
lemmin häntä. Kunhan vaan voisin vieroittaa hänet pois tuosta liika
varovaisuudesta — se on aivan rajaton. Ja kuitenkin lemmin häntä! Kumma
on! Hist! hiljaa, joku tulee — varmaankin minun mustalais-ystäväni.
Nyt täytyy pitää ajatukset ko'ossa (pistää paperin poveensa).


KOLMAS KOHTAUS.

    Julia (penkillä). Neitsy Kypäri (tulee oikealta).

NEITSY (itseksensä). Niin, minä tahdon tietää, missä mustalais-joukko
nyt asuskelee. Ihana ja lysti kuitenkin lienee viettää joku hetki
näiden hyvien ihmisten parvessa.

JULIA (lähenee häntä ja haastaa matalalla äänellä). Jumala teitä
varjelkoon, hyvä rouva, kaikesta pahuudesta!

NEITSY. Kiitoksia, ystäväni! Mutta kuka te olette?

JULIA. Minä olen köyhä tyttö ja pyydän apua ihmisiltä, jotka eivät
sulje rahakukkaroansa tarvitsevilta.

NEITSY. Kuinka? Te olisitte pelkkä kerjäläinen?

JULIA. Sanokaatpa minua vaikka niin, hyvä rouva.

NEITSY. Mahdotonta! Te olette varmaankin mustalais-tyttö.

JULIA. En ole. Tahdotteko antaa minua ilmi?

NEITSY. Elkäätte pelätkö! Jos joku teille hyvää suopi, niin ainakin
minä, (ottaa kukkaron ja antaa hänelle rahaa).

JULIA. Mitä nä'en? Kultaa! Tuhat kiitosta! Paljon kiitoksia! hyvä
rouva. Te olette laupias ja armollinen; tietäkää sitte, että olen
niitä ihmisiä, joiden savu ei nouse uunin-piipusta, mutta, ikäänkuin
syksyn utu, honkien latvoista, ja jotka makaavat sammalilla kettujen ja
tetrien kanssa!

NEITSY. Kettujen ja tetrien kanssa! Hyvin ihastuttavaa! Varmaankin
olette sitä joukkoa, joka nyt asuskelee tuolla toisella puolella rajaa.
Tulkaat tänne! Minussa löydätte hyvän ystävän!

JULIA. Ei, hyvä rouva, ei! Täällä on silmä terävämpi, ja käsi aina
valmis pyssyn hanaa jännittämään.

NEITSY. Se on tosi! Mutta minä tahdon tulla teille, enkä suinkaan
tyhjillä käsillä.

JULIA. Ah! silloin armon aurinko pilkistäisi meihin hyljätyihin
ihmisiin. Mutta tulkaa yöllä; sillä huomen-aamuna lähdemme pois.
Saisittekin nähdä juhlan, jota mielimme viettää.

NEITSY. Juhlan? Oivallisesti! Mutta minkä juhlan?

JULIA. Meillä pidetään kihlajaiset, sillä Gaurila Durak, päämies
Mustan-meren rannoilta, naipi päämiehemme tyttären! Vieraita on tullut
joka ilman haaralta ja lahjoja on laitettu joka heimokunnastamme.

NEITSY. Ah, kuinka ihastuttavaa. Niin, minä tulen katsomaan juhlaanne.
Mutta sanokaa, milloin ja missä?

JULIA. Kuulkaa, hyvä rouva! tunnetteko metsässä, puolen tunnin matkaa
täältä, kallion, jota nimitetään Kissan kiveksi?

NEITSY. Tunnen kylläkin.

JULIA. No, hyvä! Kun ajan kieli yhdeksän kertaa suutelee vasken
huulia, niin antakaa jalkanne jättää jäähyväiset talonne kynnykselle
ja lähtekää hiljaa ja sievästi, ikäänkuin olisitte oma varjonne,
Kissankivelle! Mutta tulkaa ihan yksinänne. Siellä, vanhan tammen
luona, tapaatte minut taikka jonkun toisen minun asemestani, ja kun
tämä sanoo: Nyt on pöllö lentänyt tiehensä, kuningatar on astunut
sisään, niin voitte pelotta seurata häntä.

NEITSY. Voitte luottaa siihen, että tulen.

JULIA. Voikaa hyvästi, hyvä rouva! ja paetkaa nyt! Sillä ette saa nähdä
minne käännyn.

NEITSY. Kuinka? Vieläkö pelkäätte minun teitä pettävän?

JULIA. Hi suinkaan; mutta jos joku teiltä kysyy, niin voitte tehdä
valan, ei tietävänne mihinkäpäin minä läksin.

NEITSY. Olkoon menneeks'. Kun ajan kieli yhdeksän kertaa suutelee
vasken huulia — —

JULIA. Oikein! Voikaa sill'aikaa hyvästi, ja siunatkoon teitä Herra.

    (Neitsy menee ulos vasemmalta puolelta.)


NELJÄS KOHTAUS.

JULIA (yksinään). Kävi hyvästi. Ja tuo oli hyvä, että laitoin pois
hänet, on tohdi tässä puvussa mennä takaisin kankaan yli. (Riisuu
päähänsä kapotin, jonka panee kokoon, mutta pudottaa samassa paperinsa.)
Hiljaa! kuulen jonkun tulevan. Pois! pois! (Menee sukkelasti ulos
oikealta puolelta.)


VIIDES KOHTAUS.

TUNTURI (tulee sisään perältä). Todella, tunnit kulkevat tänä päivänä
ikäänkuin olisin tutkinnossa, ja aurinko on naulittu taivaan kanteen
kuin maalitaulu kankaasen. Mutta kukapa siihen on syypää? Ainoastaan
turhamainen maltittomuuteni. Miksikä olen tänne tullut tänäpäivänä?
Miksi en ole, Julian tahtoa myöten, odottanut huomiseen? Jos minua
täällä nähdään tänään, niin luulevat minun häntä tänne saattaneen. Ei
se käy laatuun! Olisi kovin outoa, jos minä jo tänäänkin, Julian tuskin
kotiin tultua, menisin hänen isältänsä kättänsä pyytämään. Ei muu
auta, kuin kärsivällisyys ja odottaminen huomiseen. (Huomaa paperin,
jonka Julia pudotti, ja ottaa sen ylös.) Ha! mitä? Julian kirjoittama!
(lukee) "Kun ajan kieli yhdeksän kertaa suutelee vasken huulia Kissan
kivellä metsässä". — Ah, Jumalani! joku yhteen-tulo! — Voi sinua
petturia! (Kääntää paperin.) Tämä on kirjeenlehti; päällekirjoituslehti
on pois revitty. Tässä on tää hempeä kirje tullut hänen käsiinsä;
tässä hän on sen kadottanut. (Lukee eteenpäin.) "Makaa kettujen ja
tetrien kanssa". Kirottu! Tämä osoittaa minua, sillä mielelläni kävelen
metsissä kasveja etsimässä ja lintuja ampumassa. Antaa minun maata
revon ja tetrien kanssa, sill'aikaa hän — — — voi petturia! voi
petturia! (Lukee eteenpäin.) "Tunnus-sanat: Pöllö on lentänyt tiehensä,
kuningatar astunut sisään — Päämiehen tytär Gaurila Durakin kanssa."
— Hävyttömän väärä nimi — pelkkiä poikkinaisia sanoja, ett'ei joku
toinen sitä ymmärtäisi! Mutta minä ymmärrän; ymmärrän kylläkin! —
Mutta eipä Julia täällä ennen ole ollut koskaan — kuinka Julia jo
täällä olisi saanut tuttavan. — Ah! Julia on tuonut hänet tänne
kerallansa! Sentähden en voinut saattaa häntä, sentähden olisi minun
tänne tuloni sopinut vasta huomenna tahi vielä myöhemmin. Kaikki on
päivän selvä! Tahdon etsiä hänet, sanoa hänelle, että ylenkatson,
hylkään hänet, että kiroon sitä hetkeä. — Ei, minä tahdon tavata hänet
määrätyllä yhtymys-paikalla — ainakin saan tietää, missä tuo Kissan
kivi on.

    (Menee kiiruisasti ulos oikealta puolelta, mutta
    kohtaa siinä samassa Wilhon.)


KUUDES KOHTAUS.

    Tunturi. Wilho.

TUNTURI. Suokaa anteeksi, hyvä herra!

WILHO. Pyydän nöyrimmästi!

TUNTURI (itseksensä). Tuo näkyy olevan vähäsen typerämäinen; häneltä
voin kysyä. — Antakaatte anteeksi, asuuko herra näillä seuduilla?

WILHO. Asun kylläkin, hyvä herra.

TUNTURI. Varmaankin olette kirk'herra.

WILHO. Nuorison kirk'herra, tavallisesti koulumestariksi nimitetty.

TUNTURI. Suokaa minun kysyä! Täällä on muuan paikka, jota kutsutaan
Kissan kiveksi.

WILHO (vähän hämmästyneenä). Kissan kivi.

TUNTURI. Niin, Kissan kivi.

WILHO. Vai niin, Kissan-kivi. Miksikä tuota harmaata kalliota niin
kutsutaan, on vaikeata selittää; olen kirjoittanut ainekirjoituksen
siitä.

TUNTURI. Olkaa niin hyvä ja näyttäkäätte minulle tie sinne.

WILHO. Mielelläni. Käytyänne tämän lehdon loppuun (osoittaa oikealle
kädelle) tulette ajo-tielle, jota kulette siksi kun näette jalka-tien,
joka viepi teidät, herrani, suoraan metsään ja Kissan kivelle.

TUNTURI. Paljon kiitoksia neuvostanne.

    (Menee ulos perältä, oikealle.)


SEITSEMÄS KOHTAUS.

WILHO (yksinään). Vai niin. Vieras, kulkien metsässä, ja Kissan-kiveä
kysyen — tää on epä-luulon alaista! Oli hyvä ett'en sanonut, kuka olen.
Tuo mies pitää varmaankin salakauppaa. Sentähden sanon kasakoille, että
pitävät silmänsä auki. Vaan neitsyen ja Urhosen yhtymistä eivät saa
häiritä — no, sitä eivät teekkään. Kaikki käypi oivallisesti. Neitsy
on jo paulassa, ja Urhonen taitanee tähän aikaan saada lempi-kirjeensä;
ja että hän tarttuu onkeen, siitä olen varmaa.

    (Urhonen tulee sisään, vasemmalta puolelta, ja juoksee yli teaterin.)


KAHDEKSAS KOHTAUS.

    Wilho. Urhonen.

WILHO. Hoi! Urhonen ystäväni! Mihinkä niin kiire?

URHONEN (juoksee Wilhon luo). Juoksen suoraan maailmasta.

WILHO. No mitäpä nyt on tapahtunut?

URHONEN. Kaikkia on tapahtunut. Olen iloinen kuin harmaa hevonen.
Suuri, jumalattoman suuri onni kohtaa minua.

WILHO. No mikä se sitte on?

URHONEN. Ihan sama, josta tän' aamuna haastoitte. Outoa etten jo
ole hulluksi muuttunut. Voi tok', että minun täytyy vaieta! Muutoin
juoksisin jok' ainoan ystävän luo ja huutaisin täydellä kurkulla: onni
on minua kohdannut!

WILHO. Neito on ihana, ja kun äiti kuolee — —

URHONEN. Äiti? kestä te haastatte, hyvä ystäväiseni?

WILHO. Hänestä, jota tän' aamuna osoitin, meidän lempeätä kestkievarin
mamselia.

URHONEN. Kestkievarin mamselia? Minä ottaisin semmoisen? Ei, hänet
lahjoitan teille. Ja häntäkö te siis osoititte?

WILHO. Niin kyllä. Olettehan äskettäin leikanneet hänen varpaan
kynsiänsä, ja kiitollisuus viepi rakkauteen.

URHONEN. Ei, ei, hyvä ystäväni! On vähän parempaa!

WILHO. Mitä, no se varmaankin lienee koulumestarin sisar?

URHONEN. Älkää haastako joutavia! Ei, parempaa sen olla pitää!

WILHO. Nyt enempää en voi arvata. Jääkää hyvästi! (on menevinään.)

URHONEN (pitää häntä kiini). Teidän täytyy kuulla minua minä en laske
teitä, minä juoksen perästänne, minä riipun teissä kiini, kunnes
kuulette minua. Minulla ei ole ketään muita kuin te, jolle juttelisin
tämän asian, ja sellaisesta ei kukaan voi olla haastamatta, ei
mitenkään.

WILHO. No, puhukaa sitte, Jumalan nimessä!

URHONEN. Vallesmannin partaa ajettuani läksin teiltä parran-ajo-kapineet
käsivarrellani, hiljakseen kotiini. Tultuani suurelle maantielle,
pistäikse poika pensaikosta, ikäänkuin käärme, antaa minulle kirjeen ja
sanoo: "Se on teille, herraseni", ja pötkii paikalla tiehensä. Minä
vähän hämmästyin, vaan tunnethan nerollisuuteni — minä avasin kirjeen
ja lui'n — (antaa hänelle kirjeen). Tässä se on — tässä on! Lukekaa,
lukekaa, mutta, Jumalan tähden, älkää yht'ainoaakaan sanaa jättäkö pois!

WILHO (lukee). "Armas Niilo!"

URHONEN. Minä olen Niilo. Tiedättehän, että nimeni on Niilo. Minä
vaikka näytän papin-kirjan — — —

WILHO. Kyllä tiedän, (lukee) "Kauan on järkeni taistellut sinun rakasta
kuvaasi vastaan, joka oleskelee sydämeni pohjassa. Täydyn tunnustaa,
että lemmin sinua kuolemaan asti. Kuitenkaan ei saa vielä ihmisten
silmät, ei päivänkään, nähdä minua voitettuna. Siis, kun ihana yö
levenee maan yli, ja kellon ääni yhdeksän kertaa kaikuu, löydät minut
metsässä, ontelon tammen vieressä Kissan-kiven luona. Rintasi ei ole
ontelo kuin tammen sisus; hellä sydän tykkii rinnassasi; elä sentähden
anna minun odotella turhaan. Sinun lemmittysi Julia Kypäri."

URHONEN (hyvin liikutettuna). Julia Kypäri!

WILHO (lukee). "Jälkimaine." Oikein naisväen tavalla.

URHONEN. Taivaallisesti, taivaallisesti!

WILHO (lukee). "Tunnus-sana, pimeässä toinen toistamme tunteaksemme,
on: Nyt on pöllö lentänyt tiehensä, kuningatar astunut sisään." —
Neitsy Kypäri!

URHONEN. Ryökinä Kypäri! sanokaa ryökinä!

WILHO. No, no, ryökinä Kypäri; mutta minä olen ikäänkuin pilvestä
pudonnut.

URHONEN. Oh! minä olen vielä korkeammalta pudonnut. — Mitäs siihen
sanotte?

WILHO. Saan toivottaa onnea. Kyllä hän kaiketi jo on täydessä ijässä;
vaan hänellä on paljon ymmärrystä, ja on mahdottoman rikas.

URHONEN. No, mut sanokaa! eikö voi tulla hulluksi pelkästä ilosta?

WILHO. Asiata tarkasti katsoen, en voi ymmärtää minkätähden tuo niin
outoa olisikaan. Olettehan — no no, elkää luulko ystävänne teitä
imarrella tahtovan —

URHONEN. Jos sitä luulen, olen narri.

WILHO. Ettehän enää aivan nuori ole, mutta kaiketi varma ja roima mies.

URHONEN (katsoo peiliinsä, joka on hänen muiden kapineittensa seassa).
No — ja, Jumalan kiitos! saanpa olla tyytyväinen.

WILHO. Sukkela ja lystillinen miespä vielä olette, sitä ei kukaan voi
kieltää.

URHONEN. Niin, tiedättekö? Nuoruudestani asti on sukkeluus ollut
heikko puoleni. Mitäpä siihen taidan. Onpa sukkeluuskin Jumalan lahja.
Toverini nimittivät minua aina Lysti-Niiloksi, ja niin pian kun jalkani
pistin ravintolaan, kiljasivat kaikki: "No, Lysti-Niilo on tässä."
Sitten sanoivat: "Nyt saamme nähdä kometiaa", ja minä vastasin: "Niin,
nyt saamme nähdä kometiaa", ja sillä tavoin kävi haasti ja leikki
puheesta toiseen.

WILHO. Sen kyllä uskon. Ja pait sitä, on koko olennossanne jotakuta
miehuullista, rohkeaa ja ylevää. Nuoruudessanne taisitte olla aika
veitikka.

URHONEN. Niin, sen sanon ja tunnustan: jos en nuoruudessani ole ollut
aika veitikka, niin olen nyt aika koira. Helsingissä lukiessani,
tieteellistä oppia harjoittaessa —

WILHO. Mitä? Oletteko lukeneet Helsingissä?

URHONEN. Ymmärtäkää minua oikein, hyvä ystäväni! Koska Helsingissä
olen ollut parran-ajon opissa, ja juonut paljon olutta yli-oppilaisien
kanssa tahi seurassa, niin voinpa sanoa tieteellistä oppia
harjoittaneeni Helsingissä. Minä vakuutan, niin pian kuin tappelua
syntyi, olin heti siinä.

WILHO. Semmoinen huimapää! Entäpä neidot! Sitäpä taisi olla jyrinä
heidän seurassa!

URHONEN. Oikein, nyt tulitte asialle. Minä vannon, että naisväet vielä
juttelevat minusta siellä, missä olen ollut.

WILHO. Ja kuitenkin tämä kirje teitä hämmästyttää! Kuitenkin olette
hulluksi tulevinanne, siitä että neits — ryökinä Kypäri teitä lempii!

URHONEN. Ei, hyvä ystäväni, ei: Urhonen ei tule hulluksi.

WILHO. Teidän sijassanne näkyisin ikäänkuin asia olisi hyvin joutava.
Mitä kauemmin vaimon annetaan odotella ja huokaella, sitä enemmän lempi
nousee, ja minä en kuulisi häntä ennenkun lankeisi jalkoihini.

URHONEN. Hänen täytyy langeta jalkoihini; vähempi ei auta.

WILHO. Ei, nyt täytyy lähteä kotiin. Tuletteko kanssani?

URHONEN. Ei, ei. En voi pysyä neljän seinän sisässä; minun täytyy olla
ulkona, metsässä ja pellolla.

WILHO (itsekseen). Ihan hyvästi kaikki asiat käyvätkin (Ääneensä).
No, saan toivottaa hyvää yötä.

    (Hän menee ulos vasemmalta puolelta.)

URHONEN. Hyvää yötä — ha ha ha! — En huoli koko asiasta, minä; en
ollenkaan. Mutta kuitenkaan en tiedä selvästi, parran-ajo-astianiko
taivaalla loistanee, ja pidänkö aurinkoa käsi-varrellani, vai liekö
toisin.

    (Neitsy Kypäri astuu sisään vasemmalta puolelta.)


YHDEKSÄS KOHTAUS.

    Neitsy. Urhonen.

NEITSY (itsekseen). Jaa, hyvin lystiä sekä ihanata yötä tulen
viettämään!

URHONEN (itsellensä). Se on hän!

    (Hän asetuikse ja rykii.)

NEITSY. Kah! herra Urhonen!

URHONEN (järeällä äänellä). Hyv' iltaa ryökinä.

NEITSY (hämmästyen ja vähän vaiettuansa). Kovin on vari tänä iltana,
vaikka jo olemme syyskuussa.

URHONEN. Vari? Todellakin? Onko vari? Niin, niin, eräs tuli ja liekki,
joka kuumentaa. Minä puolestan' — huh! siihen olen tottunut ja minä
olen ihan kylmä.

NEITSY. Niin, vari ei jokaista yhdellä tavalla kuumenna. Taidamme saada
ukkosen ilmaa yöksi.

URHONEN. Se olisi hyvin paha, varsin paha. Säästäköön taivas ukkosen
ja nuolet sopivammaksi ajaksi. Vaan jos raju-ilma kohtaisi — niin
surkuteltava se leimu olisi, jota sade sammuttaisi! ja eräs hellä sydän
voipi luottaa erääsen urholliseen sydämeen, vissisti en voi sanoa,
mutta onpa kuitenkin toden mukaista.

NEITSY. Te olette hyvin leikillinen tän' iltana. Paha vaan, etten
ymmärrä leikki-puhettanne. Enpä juuri ukkosta pelkää; vaan voisihan
ukkosen nuoli sytyttää —

URHONEN. Sytyttää. Hahaha! Minä luulen sen jo sytyttäneen tulen. —
Hahaha! Olisi hirmuista, jos ukkosen nuoli kohtaisi erääsen tammeen.

NEITSY (hämmästyneenä, ottaa askelen takaperin). Erääsen tammeen?

URHONEN. Niinpä niin. Vaan eräs henki siitä ei huolikaan. Epätietoista
on, huoliiko eräs henki koko tammesta ollenkaan. Ja mitäpä siihen
taidetaan. Tänään on se tammi, huomenna koivu, ylihuomenna kataja, ah!
jokaisella päivällä on oma vaivansa. (Hän menee monjaita askeleita
taaksepäin ja seisahtaa hyvin ylpeänä tahi käskevänä). Mutta ettekö
lankee polvillenne minun eteheni. (Hän osoittaa kädellänsä, että
neitsyen on lankeeminen polvilleen, he katsovat muutamia hetkiä
toisiansa, neitsy hyvin hämmästyneenä, Urhonen odottaen.) Ei vähempi
auta.

NEITSY (itsekseen). Hän on juovuksissa (vähän kovempaa.) Hyi!
(käännäiksen lähtemään pois oikealle.)

URHONEN. Hyi! teeskentelemistä! Sinun nimesi on Kypäri! (Hän käännäiksen
vasemmalle.)




KOLMAS NÄYTÖS.

(Huone neitsy Kypärillä. Ovi perällä ja kummallakin sivulla. On ilta.)


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    Neitsy Kypäri. Hilma. (Molemmat istuvat pöydän ääressä.
    Hilmalla on kirja kädessä.)

NEITSY. No, mihinkä pysähdyimme?

HILMA (lukee). "Samassa avauntui ovi ja Maikki Merillo astui sisään."

NEITSY. Verraton Maikki Merillo!

HILMA. Ei, tätä jo lu'in. Tässä olemme: (lukee) "Vastausta odottamatta,
alkoi hän":

NEITSY. Ken?

HILMA. Maikki Merillo.

NEITSY. Ylevä Maikki Merillo!

HILMA (lukee). "Alkoi hän:

    "Suolaheinä suolta tuotu,
    Apilas ja rauta-lehti
    Aina aivan estelevät
    Noidan juonet, noidan tuumat,
    Pyhä Mikko miekkoinensa,
    Kolumpakin kissoillensa
    Sinut aina suojelkohon,
    Talot, tuvat varjelkohon!

"Hän lauloi tämän siunauksen raivokkaalla tavalla, kimakalla, huikealla
äänellä, jonka lopetettua hän hyppäsi kolme kertaa ylös, vähältä ettei
päälakeen jyrähtänyt. No, jatkoi hän, ylevä herra, tahdotteko nyt
antaa minulle viinaryypyn?"

NEITSY. Millä tavoin sinä luet, tyttö! Ilman mitäkään
myötätuntoisuutta, tykkänään tunnotta!

HILMA. Niin, täti kulta, kun luen kirjaa viidettä kertaa —

NEITSY. Vai niin, niinkuin ei tuon suuren tuntemattoman teos voisi
liikuttaa meitä viisi ja viisikymmentä kertaa!

HILMA. Voipi niinkin olla; mutta lukea ei ole sama kuin pelata kometiaa.

NEITSY. Onpa niinkin. Kun joku haastaa, niin täytyy lukea samaten kuin
hän on haastanut. Niin tekevät suuret puhelijat; he matkittavat kaikkia
ääniä, ukkojen, naisien, lapsien, myöskin henkien, ja väikkyvät edes
takaisin ilmassa, vaikka istuvat hiljaa.

HILMA. Ho, se lienee hyvin rattoisaa!

NEITSY (nousee ylös). Voi sinua tyttö hölmöä! Anna tänne! (Ottaa
häneltä kirjan.) Ja kuuntele tarkkaan! (asetaiksen keskelle teateria
ja lukee kimakalla äänellä, liikuttaen ruumistansa ja jäseniänsä
naurettavalla tavalla:)

    Suolaheinä suolta tuotu,
    Apilas ja rautalehti,
    Aina aivan estelevät
    Noidan juonet, noidan tuumat.
    Pyhä Mikko miekkoinensa,
    Kolumpakin kissoillensa,
    Sinut aina suojelkohon,
    Talot, tuvat varjelkohon!

HILMA. Oivallisesti, täti kulta! Mutta nyt ei täti kuitenkaan voi
hypätä ilmaan niin, että pää lakeen koskee, eikä täti viinaakaan taida
tahtoa.

NEITSY. Kuinka on mahdollista olla niin typerä, niin yksinkertainen?
Tunnoton olento! sinun nimesi pitäisi olla mikä tahansa, vaan ei
Hilma; sillä Hilma Roile oli ylpeä tyttö, jolla oli ihanuuden-tunto ja
kauneuteen rakkaus.

HILMA. Mutta, täti-kulta, pitäisikö minun sitte, niinkuin Hilma Roile,
rakastua merirosvoon ja nostaa kapinaa hallitusta vastaan?

NEITSY. Pidä suusi kiini! Me pienet ihmiset emme tohdi emmekä voi
apinoida muinais-ajan jättiläisiä; mutta ihanuutta ja rakkautta he
meille tarjoavat. Ja kuinka sinä uskallat, pieni tyttö, antaa sanan
rakastua tulla huulillesi? Elä koskaan enää anna minun semmoista
kuulla! (Pyssyn pamauksia kuuluu kaukaa.) Mitä kummia? Pyssyn pamauksia
kuului kaukaa! Kyllä oli pyssyn pamauksia. (Hilmalle.) Tahi kuinka,
etkö sinä kuullut?

HILMA (nousee ylös). Kuulin.

NEITSY. Kuka nyt tähän aikaan voipi ampua?

HILMA. Ehkä nimismiehen kasakat ovat tavanneet sala-kauppioita
metsässä, ja nämät nyt tekevät vasta-rintaa.

NEITSY. Se olisi hyvin ihanata.

HILMA. Ja antaisi ainetta kauniisen kertomukseen, jos meillä olisi
Walter Scott.

NEITSY. Siitä syntyisi kaunis kertoelma, niinkuin kaikki hänen
kirjoittamansa.

HILMA. Kaikki, yksin nimetkin ovat kaunista hänen töissään.

NEITSY. Niin, todella. Eikö hänen nimensä suju hyvin somasti ja
viehättävästi, niinkuin esimerkiksi Dunrossness ja Drumsbourloch.

HILMA. Tahi Mucklebakit ja Knockvinnock.

NEITSY. Ah kuin kaunista! Mucklebakit ja Knockvinnock.

HILMA. Mutta totta haastaen, täti-kulta, niin minun korvissani
sujuvat Kalevalan urojen nimet kauniimmilta, samaten Kantelettaren
laulut. Sukulaisieni luona ollessani luimme siellä paljon suomalaista
kirjallisuutta, ja rakasta se olikin, sillä "oma maa mansikka, muu maa
mustikka".

NEITSY. Ole nyt jo vaiti. Mikä onni meillä on, että löytyy ulkomaata!
Miten hirmuista olisi, jos ympäri maailmata olisi pelkkää Suomenmaata!
— Nyt en enempää tahdo lukea, sinä voit mennä huoneesesi (antaa hänelle
kirjan). Minä lähden ulos vähän kävelemään (syrjään). Ketuille ja
tetrille!

HILMA. Niin myöhään, rakas täti? On niin pimeä ulkona.

NEITSY. Ei ole mitään vaaraa. Hyvää yötä? (tarjoo hänelle kätensä
suudeltavaksi. Hilma suutelee sitä ja menee ulos ovesta vasemmalle.)
Kohta ajan kieli yhdeksän kertaa suutelee vasken huulia; minun täytyy
lähteä noihin viehättäviin häihin.


TOINEN KOHTAUS.

    Neitsy. Anni (tulee juosten sisään perä-ovesta).

ANNI. Armollinen ryökinä! — voi meitä poloisia! nyt on meidän viimeinen
päivämme! — rosvo tahi murhaaja, mikä hän lienee, on ryntäynyt
huoneesen!

NEITSY. Oletko mieltä vailla?

ANNI. Hän ryöpsähti sisään ja tahtoo tavata armollista ryökinää. Voi,
voi!

NEITSY. Sinä hönttö! Koska hän minua kysyy, niin ei hän mikään rosvo
ole.

ANNI. Hu, hu! kas tuossa hän on!


KOLMAS KOHTAUS.

    (Wilho tulee sukkelaan sisään perä-ovesta; häntä eivät tunne,
    sillä hänellä on rosvo-vaatteet päällänsä, pitkä parta ja väriä
    kasvoillansa; hänellä on myös sapeli ja lyhyt pyssy.)

WILHO (kovassa mielenliikunnossa). Oletteko te tämän tilan omistaja?

NEITSY. Olen.

WILHO (lankee polvilleen). Auttakaa minua! Suojelkaa minua talossanne!

NEITSY. Ken olette?

WILHO. Onneton, vainottu.

NEITSY (iloisena). Te olette — sala-kauppias.

WILHO. Olen — minä näen jalomielisyyden loistavan kasvoistanne; te ette
voi minua pettää — niin, minä olen se, jonka nimititte.

    (Anni lyöpi kädet yhteen kummastuen ja lähtee ulos perä-ovesta.)

NEITSY. Nouskaa ylös! Olkaa huoletta! Minun talossani voitte olla
turvassa! (Wilho nousee ylös.) Nimenne on Maklo.

WILHO. Kuinka? — te siis tunnette?

NEITSY. Enkö minä tuntisi teidän nimeänne, joka on ylistetty urhotöistä?

    (Hilma pilkistää vasemmasta ovesta, jossa hän seisoo ja kuuntelee.)

WILHO. Ei! meidän työmme eivät ole urhotöitä eikä meidän maineemme
ole hyvä maine. Ensimäiset eivät vielä ole tehtyinä, jälkimäinen ei
ansaittu kunnian kentällä.

NEITSY. Oivallista! Mutta jutelkaa nyt, kuinka metsässä kävi?

WILHO. Kymmenkunta kasakkaa riensi metsässä yht'äkkiä minun ja kahden
kumppalini päälle. Kauan aikaa tappelimme me menestyksellä; mutta
tulimme viimein eroitetuiksi toisistamme, minä yksinäni jäin kuutta
seitsemää vastustamaan. Mutta moisiin tappeluihin olemme tottuneet;
kaksi kasakkaa löin minä kuoliaaksi.

NEITSY. Oikein! oikein!

WILHO. Taistellessani toisia vastaan, täytyi minun aina vähitellen
peräytyä metsästä ja tulin siten avonaiselle kankaalle. Tässä olisivat
hyvästi voineet minut piirittää, ja voittoa en enempää voinut toivoa.
Minä pakenin, minua ajettiin takaa; takanani kuulin kasakkain huudot ja
ympärilläni luotien vinkumisen — — —

NEITSY. Kauniisti! oivallisesti! Me kuulimme pyssyin pamaukset.

WILHO. Vihdoin viskausin metsikköön kylän takana, tulin teidän
puutarha-muurillenne, hyppäsin yli —

NEITSY. Mitä? Muuri, joka on kymmenen kyynärää korkea?

WILHO. Oh! me olemme tottuneet hyppäämään kallioitten ja vuorten
laaksojen yli. Kun minä tulin puutarhaan, niin tiesin missä olin, ja
päätin antautua teidän huostaanne.

NEITSY. Teitte oikein, ylevä Maklo! Talossani saatte asua huoletta,
niin kauan kuin sen pidätte tarpeena. (Kello lyöpi yhdeksän.) Nyt
täytyy minun vältteettömästi käydä erästä sairasta katsomassa.
Näissä huoneissa ei kukaan teitä häiritse (osoittaa sormellansa
oikean-puoleista ovea). Me näemme toisiamme taas.

WILHO. Ottakaa minun sydämellisimmät kiitokseni, jalomielinen suosija!

    (Hän suutelee neitsyen kättä, ja menee pois
    oikeanpuolisesta ovesta.)

NEITSY. Minä menen; jo on aika. Voi kuinka paljon viehättävää nyt
ilmaantuu tänä yönä! Täällä Maklo, siellä Gaurila Durak! Vielä ei ole
meidän aika niin köyhä kauneudesta ja ihanuudesta, kuin luulin!

    (Hän lähtee ulos perä-ovesta.)


NELJÄS KOHTAUS.

HILMA. Jumalalle kiitos, ettei tätini tuntenut häntä! Vähäistä puuttui,
etten minäkin pettynyt, vaan minä tunsin hänet äänestänsä. Minä olen
kärsinyt hirveän tuskan. Ah! nyt, nyt näen minä kuinka vaarallinen
lempi on: kun vaan annamme miehen havaita, yhdellä sanalla taikka
vaan silmäyksellä, ettemme ole hänelle kylmäkiskoiset, niin heti on
hän valmis kaikkiin hullutuksiin, ja luulee, että lempi suopi hänelle
kaikki anteeksi.

    (Wilho pilkistää oikeasta ovesta. Hilman nähtyään
    juoksee hän esiin.)


VIIDES KOHTAUS.

    Wilho. Hilma.

WILHO. Oi, armas Hilmaseni!

    (Hän lankee polvillensa Hilman eteen, ottaa hänen kätensä
    ja suutelee sitä.)

HILMA. Pois, pian! nouskaa ylös! Minä en ole teidän armas Hilmasenne.
Jos olisin, niin ette olisi syösneet minua tähän julmaan kauhistukseen
ja tuottaneet minulle tätä suurta tuskaa.

WILHO. Mitä? oletteko todella suuttunut minuhun (nousee ylös).

HILMA. Pois, pois! Koetelkaa toki tehdä teidän hullu yrityksenne
vaarattomaksi siten, että paikalla menette tiehenne!

WILHO. Ei, ainoastaan väkivoimalla minut tästä pois viedään. Mitä
meillä on pelkäämistä? Olisitte vaan nähneet kuinka tätinne otti
minua vastaan — —

HILMA. Minä olen kaikki nähnyt. Mutta tätini meni vaan vähäisen
kävelemään, hän voipi palata takaisin tuokiossa.

WILHO. Eipä voi palatakaan. Hän on lähtenyt metsään mustalais-häitä
katsomaan toisella puolen rajaa.

HILMA. Jutteletteko minulle satuja?

WILHO. Se on pelkkä tosi. Tuon asian olen minä niin toimittanut, ja
kahteen tuntiin tätinne ei suinkaan tule kotiin.

HILMA. Jumalani! Ihan yksinään — yönaikana — jos joku vahinko tapahtuu
hänelle! Kuinka te olette voineet sitä tehdä?

WILHO. Ah, Hilmaseni, elkää minua toruko! Kuinka te sitä voitte
tehdä? Kuinka minä kauemmin olisin voinut kärsiä tuskaa, olla niin
likellä teitä, ja olla näkemättä teitä, haastamatta teidän kerallanne,
sanomatta: minä rakastan teitä!

HILMA. Ah! useasti olen minäkin teitä muistellut. Niin — miksipä sitä
salaisin? Niin pian kuin olin yksinäni, en muuta muistellut kuin teitä;
kun jonkun kerran sain tilaisuutta olla yksinäni kävelemässä, etsin
minä suloisista paikoistani aina jotakin jonka tahdoin näyttää teille
ensin, vaikka en luullut koskaan siihen tilaisuutta saavani.

WILHO. Oi, armas Hilmaseni! Te haastatte niin surullisella äänellä;
minulla sitä vastoin on nyt enemmän toivoa kuin muulloin milloinkaan.

HILMA. Ja mistä te olette saaneet tämän toivon?

WILHO. Setäni on antanut suostumuksensa meidän liittoomme; ja jos nyt
uskaltaisin kääntyä teidän tätiinne — —

HILMA. Ah! mitä se hyödyttäisi? Niin, sen voin jo edeltäpäin sanoa: ei
muuta, kuin rukkaset. Viha teidän setänne ja minun tätini välillä — —

WILHO. On pelkkää naurettavaa.

HILMA. Vaan sitä enemmin juurtunut. Teillä ei ole mitään toivomista.'

WILHO. Kuulkaa, armas Hilma! Onni tuottaa rohkeutta. Yritykseni on
onnistunut, ja se minua on kehottanut vielä rohkeampaan yritykseen.
Voimmeko näkymättä päästä puutarhaan?

HILMA. Voimme kyllä, minun kamarini kautta, pieniä rappusia myöten.

WILHO. Onko teillä puutarhanportissa avain?

HILMA. Se tavallisesti riippuu tädin kamarissa, kirjahyllyn vieressä.

WILHO (näyttää avaimen). Onko se tämä?

HILMA. Se on.

WILHO. No sitte olen arvannut oikein. Tämä avain on antanut minulle
ajatuksen tuumihini. Paetkaamme yhdessä!

HILMA. Houreksitteko, vai tahdotteko tällä anomuksella rangaista minua
heikkoudestani?

WILHO. Kuulkaa! Minä vien teidät serkkuni luokse; siellä viivytte hänen
luonaan, siksi kunnes tätinne on takaisin palannut; silloin tuon teidät
taas takaisin tänne.

HILMA. Mitä se meitä hyödyttäisi?

WILHO. Salakauppias, jota tätinne niin varottomasti suojeli, on vienyt
teidät pois; minä, vieraista tullen, olen temmannut teidät rosvon
käsistä, ja vien teidät takaisin hyvälle tätillenne. Kas! se kuuluu
engelskanmaiselta ja viehättäväiseltä, ja sentähden sitä uskotaan!
Siten saan tätinne kiitollisuuden ja saan myös tulla teitä
tervehtimään. Ja, luottakaa minuhun, sitte minä niin ahkerasti kiitän
hänen tapojansa, että hän kohta suostuu toivoihimme.

HILMA. Voipi olla mahdollista — mutta — Ei, en uskalla, minulla ei olo
urhollisuutta siihen.

WILHO. Sanokaa, mitä teillä on pelättävää?

HILMA. Yrityksemme on löyhkä ja vielä lisäksi on se valetta.

WILHO. Oi Hilmaseni! elkää olko vastaan minun tuumiani! Ne perustavat
onnellisuutemme. Te suostutte, eikö niin? Ja minä vannon, ensin itse
muserrun, ennenkuin syöksen teidän kunnianne vähimpäänkään vaaraan!

    (Hän viepi Hilman, joka tekee vähän vastusta, huoneesen
    vasemmalla puolella.)


KUUDES KOHTAUS.

    (Metsässä. Kallio oikealla kädellä. Sen vieressä suuri
    ontelo tammi).

    (Kaksi arkangelilaista, jotka kantavat sala-tavaratukkuja.
    He tulevat oikealta kädeltä).

ENSIMÄINEN. Njut oljimme vihdoin piäsneet perille. Tässä on se ontelo
tammi. No, kiettärästi tukut tammeen!

TOINEN. A, jensi meidän pitjää lukea tjukut, jettci barischnikka, joka
tulee njäitä hakemaan, sanoisi samote kuht viimen, että juksi tukku on
vaijaa.

ENSIMÅINEN. Sjinä olet oikeassa.

    (He panevat tukut tammeen.)

TOINEN. A, kuinga paljo tjukkui sinulla on?

ENSIMÄINEN. Sheitsemän.

TOINEN. Ja minulla kahdeksan. Se tekee viisitoista.

ENSIMÄINEN. Se on oikein; sheitsemän ja kahdjeksan tekee viisitoista,
sillä kaksi kjertaa sheitsämän on neljätoista, i juksi lisäksi tekee
viisitoista. Läkkämä njut pois!

TOINEN. Kuulepa brat, Jumala itse siunaa yrityksemme. Vaikka
vallesmannilla on paljo kasakoita, niin emme kuitenkaan tällä kertaa
ole tuljeet kiini.

ENSIMÄINEN. Kasakoita, haa! Jos eivät seiso mies miehessä kiini
koko rajaa myöten, sekä yöllä että päivällä, elji jos eivät ragenna
bolshoi muuria, joga vähimmittäin on 100 kiynärää korkea, niin aina
sala-tavaraa kuletamme, ja sitä aika lailla.

    (Menevät samalta puolelta, mistä tulivatkin. Sittemmin tulee
    Urhonen näkyviin vasemmalta puolelta, ja neljä tahi viisi
    askelta hänen jälestä Tunturi.)


SEITSEMÄS KOHTAUS.

    Urhonen. Tunturi.

    (Urhonen seisahtuu ja kuuntelee, Tunturi seisahtuu myöskin.)

URHONEN. En tiedä oikein — vaan metsään tultuani olen kuulevinani
jonkun hiipivän perästäni; vaan jos seisahdun, en kuule mitään. (Hän
astuu monjaita askeleita eteenpäin. Tunturi seuraa häntä. Kun hän
seisahtuu, tekee Tunturi samalla lailla. Urhonen hyvin tuskallisena:)
Nyt on se tässä taas! (Kuuntelee.) Voi minua poloista! minä kuulen sen
huokaavan — varmaankin lie peto — Ei, ei ole mitään. Taisi olla oman
huokaukseni kaiku — sillä henkeäni välistä ahdistaa. — Ah! nyt vasta
tiedän missä pulassa olen. — Parasta lienee kääntyä takaisin. Vaan
kääntyä takaisin on yhtä vaarallista, kuin jäädä tänne; todella joku
on takanani, ja jos käännyn, niin olenhan heti roiston kurkussa. Voi
minua, mikä paatunut huimapää olen!

TUNTURI (kiivaudella). Hyv'iltaa!

URHONEN. Voi, voi! olen kuoleman lapsi!

    (Hän tahtoo juosta, mutta Tunturi ottaa hänet kiini.)

TUNTURI. Seisahda!

URHONEN. Jumalan tähden, minä rukoilen, elkää surmatko minua! Minulla
ei ole muuta rahaa kuin markan seteli.

TUNTURI. Mies, elä ole narri! ei kukaan sinua tapa.

URHONEN. Todellako? No sepä kristillistä on. Minä luulin teitä
rosvo-joukoksi, ja koska sen luulin, niin säikähdyinhän vähäisen: sillä
rosvojoukko, näettehän, se on sata — yhtä miestä vastaan; jos vaan
kymmenen olisi, niin en huolisi.

TUNTURI. Sen kyllä uskon.

URHONEN (itsekseen). Oh, tätä miestä ei ole pelättävä! (ääneensä) Mutta
mitä te minusta tahdotte?

TUNTURI. Te voitte tehdä minulle hyvän työn.

URHONEN. Ei minulla nyt ole aikaa.

TUNTURI. Vaan nyt juuri se pitää tapahtuman. Te odotatte neitsy Juliaa
tänne tulevaksi.

URHONEN. Ryökinää, sanokaa, mutta mitä se teitä liikuttaa?

TUNTURI (kiivastuen). Herra! siltäkö kannalta puhutte —

URHONEN. Ah Jumalani! En minä puhu miltäkään kannalta. Minä en puhu
ensinkään.

TUNTURI (yhä enemmin kiivastuen). Vielä kerran, odotteletteko Juliaa?

URHONEN. Niinpä niin, armollinen herra.

TUNTURI. Ja mitkä teillä tunnus-sanat ovat?

URHONEN. "Nyt on pöllö lentänyt tiehensä, kuningatar astunut sisään."

TUNTURI. Voi riemua! Ja minä olen aivojani vaivannut, tätä
epäilläkseni — —

URHONEN (tuskastuen). Minä surkuttelen sitä.

TUNTURI. Ja nyt näen armottoman totuuden — en enempää voi epäillä!
Minun puhdas, uskollinen rakkauteni on petettynä, murrettuna,
murhattuna! (Ottaa taas Urhosesta kiini.) Lurjus! sinä, joka minulta
olet varastanut elämäni autuuden — —

URHONEN. Armollinen hyvä herraseni! En minä ole mitään varastanut;
ryökinä on itse antanut. Hän kirjoitti minulle kirjeen, tunnusti
minulle lempensä, heittäysi minun käsihini — —

TUNTURI. Lurjus! Ja tuommoisen heittiön tähden olen minä uhrattu!
Ei se voi olla mahdollista!

URHONEN. Ihan mahdotonta!

TUNTURI. Ja kuitenkin se on totta! Hyvä on, että hän on valinnut
tämmöisen ryökäleen, onpa se toki lohdutukseksi; tästä nähdään, miten
ylenkatsottava hän on.

URHONEN. Hyvin ylenkatsottava!

TUNTURI. Ja te, kelvoton! Ken minun estää teidät ampumasta paikalla,
niinkuin susi ammutaan?

URHONEN. Armollinen, kaikkivaltias herra! teenhän minä kaikki mitä
käskette: sen kun vaan käskekää! Minä heti juoksen kotihini ja käyn
makaamaan, enkä koskaan enää pidä mielessäni tuota hylky-ryökinätä;
sillä hirmuistahan tuo on, että minun tähden annetaan rukkaset niin
jalomieliselle ja urhoolliselle herralle.

TUNTURI. Odota! Te jäätte tänne, odottelette Julian tuloa, ja
koettelette paraalla tavallanne saada hänen ilmoittamaan rakkautensa.

URHONEN. Eipä se vaikeata liene.

TUNTURI (taas tulistuen). Ei vaikeata?

URHONEN. Käskettekö sen työn olla vaikean!

TUNTURI. Vaikeasti tahi helposti, yhtä kaikki; vaan hänen omasta
suustansa tahdon kuulla häpeällisen ilmoituksen. Minä olen tästä
vähäisen etempänä. Vaan elä koettelekaan juosta pakoon, muutoin on
luotini niskassasi. Eläkä anna vähintäkään viittausta kolmannen hengen
läsnä-olosta; muutoin viittaus vastataan luodillani.

URHONEN (itsekseen). Ah luojani! Tuolla on joka tasku täynnä luotia!

TUNTURI. Jo tullaan; se varmaankin lie hän. Te'e vaan mitä olen
käskenyt, ja elä unohda, että pyssyni hana aina on vireessä!

    (Vetaikse oikealle puolelle.)

URHONEN (itsekseen). Ah! tuon herran niskat tahtoisin vääntää nurin!
Voi minua, miksikä tulin tänne?

    (Sillä aikaa on neitsy Kypäri tullut sisään vasemmalta
    puolelta ja astunut muutamia askeleita eteenpäin.)


KAHDEKSAS KOHTAUS.

    Entiset. Neitsy Kypäri.

NEITSY (itsekseen). Tuolla on joku. Näyttää olevan mies.

    (Hän rykii.)

URHONEN (itsekseen). Ai, ai! lähde nyt into ja hartaus avuksi!

    (Hän rykii.)

NEITSY. Mitkä teidän tunnus-sanat ovat?

URHONEN. Nyt on pöllö lentänyt tiehensä, kuningatar astunut sisään.

NEITSY. Mitä kummia? Oletteko te herra Urhonen?

URHONEN. Antakoon Jumala, että olisin joku muu.

TUNTURI (itsekseen). Tuo roisto taisi kuitenkin antaa hänelle
viittauksen, sillä hän vääristää äänensä. Yhtä kaikki! minä kyllä
tiedän, kuka hän on.

NEITSY. No, lähtekäämme pois!

URHONEN. Mihinkä?

NEITSY. Mihinkä? Häihin, ettekö tiedä — —

URHONEN. Nyt jo häät! Missä häät pidetään?

NEITSY. Kyl, kyllä. Vaan eipä niin kiirettä ole, onhan vielä huomennaki
tahi ylihuomenna aikaa — — —

NEITSY. Mitä te sanotte. Ettekö sitte tiedä, että mustalais-joukko
huomenna lähtee pois? Heidän leirinsä ei taida olla kaukana tästä?

URHONEN (itsekseen). Mustalais-joukko? Aha! hän on huomannut kolmannen
hengen olevan läsnä, ja häntä hän tahtoo karkoittaa pois. Nyt täytyy
minun auttaa häntä (ääneensä). Mustalais-joukko — kyllä, eipä se ole
kaukana täältä, tuskin tuhat askelta — ja hirmuinen joukko kuitenkin,
sapeleilla ja pistoleilla, vähintäin tuhat miestä.

NEITSY. Todellako?

TUNTURI (itsekseen). He tahtoisivat pettää minua, vaan ei se onnistu.

    (Hän astuu yhä vähäisen likemmäksi.)

NEITSY. No, lähtekäämme nyt jo! (tahtoo mennä.)

URHONEN (estää häntä menemästä). Lähteä? Ei, ei suinkaan! No kaikkea
mokomaa! Lähteä. Saadakseni jotakuta niskoihini, tuommoisen pienen
makean lyijy-linnun, jota jäniskään ei voi juosta pakoon, sitä vähemmin
köyhä ihmisen lapsi. Ei millään tavoin se käy laatuun. Vaan miksikä
liukastella? 'Te olette kerran ilmoittaneet minulle lempenne ja minä
olen pitänyt sen hyvänä, muutoin en olisi täällä. Miksipä vielä juosta
metsät läpi? Sanokaa nyt vaan, mutta kovasti ja selvästi: minä lemmin
sinua! Te ette pääse vähemmällä. Puhukaa vaan ulos!

NEITSY. Ah Jumalani! Kuka minua auttaa tämän hullun miehen käsistä?

TUNTURI (astuu esiin). Toivomaton pelastaja.

NEITSY (pelästyksissä). Ha!

TUNTURI. Paljastakaa kasvonne, neitoseni; kyllä te olette naamarittakin
pettelijä!

NEITSY. Voi, mitä nyt teen! vielä toinen hullu lisäksi.

TUNTURI. Minä olen kyllä ollut hulluna, kun olen luottanut teidän
sydämeenne, joka on täynnä viekkautta ja petosta.

URHONEN. Ja minä myös — sopii, sydän on aika käärmeen pesä.

TUNTURI. Minä olen parannettu. Elkää pelätkö minua; minä teitä
ylenkatson!

NEITSY (kääntyen Urhoseen). Vaan sanokaa minulle —

URHONEN. Minä myöskin hylkään teidät! (Neljä kasakkaa on nähtävänä,
kaksi molemmilta puolilta.) Tarjottu tavara ei ole minun tavarani;
etenkin vanhettunut tavara.

NEITSY. Pois minun silmistäni, hävyttömät!

    (Molemmat kasakat vasemmalta puolelta astuvat esiin.)


YHDEKSÄS KOHTAUS.

    Entiset. Kasakat.

ENSIMÄINEN KASAKKA. Aha! Tässä he ovat!

NEITSY. Voi riemua!

    (Urhonen tahtoo pötkiä pakoon oikealle puolelle, vaan nähtyään
    molemmat siinä seisovat kasakat, vetäikse hän takaisin tammeen,
   jonka sisään hän kämpii.)

TUNTURI. Takaisin! taikka minä ammun!

KASAKKA. Sitä ette tee. Aika ja paikka näyttävät, että olette
sala-tavaran kulettelijoita; saatte seurata kanssamme nimismiehen luo.

NEITSY. Minä olen neitsy Kypäri.

TUNTURI. Ah! mikä erhetys! — Minä olen ylioppilas, Hämeenlinnasta
kotoisin.

KASAKKA. Ei se mitään liikuta. Kyllä nimismies asiasta selvän tekee.

    (Sillä aikaa on toinen kasakka oikealla puolella, huomattuansa
    Urhosen, lähtenyt häntä etsimään ja tultuaan tammen luo, pistää
    hän kätensä tammeen ja saapi Urhosen tukasta kiini.)

URHONEN (huutaa). Ai — ai! Armoa, armoa!

TOINEN KASAKKA. Hola! Täällä on vielä yksi. Ylös sieltä veitikka!
(Auttaen häntä ylös, huomaa hän tukut, jotka ovat tammessa.) No voi
tuhannen tulimmaista! Sala-tavaraa, sala-tavaraa!

    (Ensimäinen kasakka tulee avuksi; he ottavat tukut tammesta
    ja panevat ne kokoon.)

URHONEN. Minä vannon, etteivät ne ole minun.

TOINEN KASAKKA. No, totta Jumal'avita, eikö tämä ole meidän
parranajajamme.

URHONEN. Minä juuri, vaan laskekaa minut tästä, niin minä mielelläni
tästä-lähtein ajan partanne puolesta hinnasta!

TUNTURI (ensimäiselle kasakalle). Minä sanon teille, että meillä tästä
ei ole ollut aavistusta ollenkaan, ja te saatte katua — —

ENSIMÄINEN KASAKKA. Se on minun asiani.

TOINEN KASAKKA. Herra Urhonen! teidän täytyy auttaa meitä kantamassa.

    (He panevat osan tavaroista Urhosen selkään, muut
    kantavat he itse.)

ENSIMÄINEN KASAKKA. Niinkuin sanottu on, me teemme velvollisuutemme, ja
te tulette kerallamme nimismiehelle, kruunun korkeassa nimessä.

NEITSY (joka yksvakaisesti on tapausta katsellut). Ei mitään
viehättävää onnistu tällä inhalla ijällä!

TOINEN KASAKKA (Urhoselle). Pois eteenpäin.

URHONEN. Voi lempo tätä lemmen seikkaa! Minä nyt olen kuorma-hevosena,
ja vieläpä kruunun korkeasta käskystä — ei, täm' on varsin liiammaista!

    (He kääntyvät kaikki vasemmalle puolelle.)




NELJÄS NÄYTÖS.


(Sali nimismiehen kotona. Ovi perällä ja toinen oikealla puolella.)


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    Hilma. Julia.

HILMA. Te olette hyvin hyvä, minun uusi ja kuitenkin jo rakas
ystäväni. Te tahdotte auttaa minua puolustaimaan lyhytmielisyyttäni.
Mielelläni tahtoisin uskoa teitä; mutta sydämeni, tuskallisesti
tykkien, sanoo minulle, ettei minun olisi pitänyt tehdä tällä tavoin.

JULIA. Ah! meidän sydämemme on jotain varsin kummallista, ei koskaan
uskottavaa. Kuka koko maailmassa pettää meitä enemmän, kuin sydämemme.

HILMA. Ei, ei, sydän puhuu totta.

JULIA. Sitä minä riitelen vastaan. Kun mies jalkojemme vieressä vannoo,
meitä lempivänsä palavalla innolla, mitä silloin järki sanoo? "Se on
valetta — pelkkää valetta". Mutta mitä sydän sanoo? Ah! sanoo se ja
on olevinaan tykkänään liikutettuna, ah! usko sitä hyvää nuorukaista;
hänen sanansa ovat puhtaat kuin kulta. Siten, sydämen meitä petettyä,
uskomme ja lemmimme vannojaa.

HILMA. Totta kaiketi! — me lemmimme häntä.

JULIA. Lemmimme valitettavasti.

HILMA. Oletteko tekin sitte jo lempineet?

JULIA. Niin, minä lemmin ja ketä? Miestä, joka on totinen kuin kivestä
tehty kuva hauta-kummulla, harvasanainen kuin kartusiani-munkki, vaan
kumminkin vilkas kuin tuulenpuuska, ja varova kuin Moori Venetsiassa.
Joka aamu sanoo järkeni: hm — hm, ja joka ilta ai — ai!- mutta minä
lemmin häntä kumminkin; ja siihen ei ole kukaan muu syypää kuin hullu
sydän. — Niin, kuka on pakoittanut teitä seuraamaan serkkuani tänne?
Ei kukaan muu kuin sydän.

HILMA. Ah minun hullua sydäntäni!


TOINEN KOHTAUS.

    Hilma. Julia. Wilho (tulee sukkelasti sisään perä-ovesta.)

WILHO. Armas Hilmaseni! Tätinne on kohta täällä!

HILMA. Ah Jumalani! minä olen saatettu ilmi.

WILHO. Ei, kultaseni! mutta tätinne ja Urhonen ja vielä joku kolmas
henki ovat metsässä kiini otetut sala-tavaran-kuljettajoina, ja ovat
nyt tänne tulossa. Yksi kasakoista on juosnut edeltäpäin, ilmoittamaan
heidän tuloa. Setäni on käskenyt tuomaan tätinne tänne saliin, niin
kohta kuin hän tulee.

HILMA. Ei se ole mahdollista. Te laskette leikki-puhetta.

JULIA. Sano meille vaan totta, Wilho!

WILHO. Sulaa totta vaan haastankin.

HILMA. Mitä minun nyt on tekeminen?

WILHO. Mennä piiloon vaan, kun aika tulee, herttaseni! niin voimme
tässä pelata loppu-kohtauksemme; olkaa huoletta, kyllä minä kaikki
laitan selvälle.

JULIA. Minä luulen todella, paras Hilmaseni, että tämä tapaus ei
hämmennä tuumiamme, vaikkapa kaikki olisikin totta, ja tätinne tänne
tulossa. Menkää nyt minun kamariini niin kauaksi, ja olkaa pelotta! Me
kyllä saatamme asiat hyvään loppuun.

HILMA. Ah! minun ei olisi pitänyt tehdä tätä.

    (Menee pois oikeasta ovesta.)


KOLMAS KOHTAUS.

    Julia. Wilho.

JULIA. No, mutta todella, Wilho! yrityksesi ei sinua kunnioita.

WILHO. No mitäs vaadit, serkkuseni?

JULIA. Kuinka nyt asiaan tartut, saadaksesi sen selvälle?

WILHO. Minä en ensinkään ai'o tarttua asiaan, vaan annan sen itsestänsä
selvitä: sepä juuri on maailman suuri salaisuus. Ehkä sattumus tällä
kertaa saattaa kaikki parempaan loppuun kuin minä olisin voinut tehdä.
— Vaan nyt toivoisin, ett'et koko asiasta huolisi mitään; kyllä minä,
tarvittaessa, annan tiedon aikanansa.

JULIA. No olkoon niin! minä olen tyytyväinen. Vaan elä taas häpäise
kehuttua viisauttasi!

    (Menee pois.)


NELJÄS KOHTAUS.

WILHO (yksinään). Kun sattumus on osallisena tuumissani, niin saanhan
minäkin puuttua sattumukseen. Vaan niin myöhään kuin mahdollista, sillä
(hieroo käsiänsä) tämä on hyvin naurettava hämmennys, ja minä olen
sen keskessä, niinkuin kulku-poika lumi-hangessa. — Nyt tahdon panna
toimeen tuomio-istuimen, vaikka vaan näytelmäksi, ett'ei tarvittaisi
kutsua palvelijoita; sillä sellaisia, jotka vaan tulevat sisään tuolia
ja pöytiä kantamaan esiin, en vähääkään voi suvaita. Tällaisiin
töihin pitäisi, meidän kone-rikkaassa ajassa, myöskin löytyä koneita.
(Hän kantaa pöydän oikealta puolelta keskemmälle salia, ja panee
kaksi tuolia pöydän viereen.) Minäpä sittenkin taidan olla syypää
sekoitukseen, kun käskin kasakkojen pitämään tuosta vieraasta herrasta
vaarin. Vaan sepä juuri on suuri seikka tässä maailmassa, että ihminen
pantuansa yö-lakin päähänsä, ei tiedä vaikka hän siitä syystä sortaa
maailman koko tavallista kulkua.


VIIDES KOHTAUS.

    Wilho. Neitsy Kypäri. Hukkanen. Urhonen.

HUKKANEN (avaa oven). Ryökinä on niin hyvä ja astuu sisään.

    (Neitsy tulee sisään. Wilho tervehtii. He puhuvat hiljaa
    keskenänsä. Urhonen on tunkeutunut sisään, Hukkasen selän
    taakse.)

HUKKANEN (Urhoselle). Kyllä minä annan kutsua sisään: odottakaa ulkona
niin kauan!

URHONEN. Ei, hyvä herra vallesmanni, ei ulkona. Kasakat pitävät
siellä sellaista jyrinää, että luulisi heidän olevan piruja, jotka
helisyttävät kahleitansa.

WILHO (Hukkaselle). Neitsy tahtoisi laittaa kotiinsa sanoman missä
hän on.

HUKKANEN. Niin, niin, lähetä sanoma! (Wilho lähtee ulos.) Ryökinä,
olkaa niin hyvä, käykää istumaan.

    (Hän osoittaa sormellansa tuolin. Neitsy istuiksen. Hukkanen
    istuupi pöydän ääreen, ja panee pöydälle papereja, jotka hän
    on tuonut kerallansa. Wilho tulee takaisin, istuikse Hukkasen
    viereen, vasemmalle puolelle.)

HUKKANEN (Wilholle näyttäen paperit). Tässä on kasakkojen ilmoitus;
pane nyt kaikki protokollaan. No, ryökinäni, olkaa hyvä ja sanokaa,
miksikä te yöllä olitte metsässä ja siinä paikassa, josta salatavaraa
on löydetty?

NEITSY. Minä olin kävelemässä.

HUKKANEN. Pimeässä ja sumussa?

NEITSY. Se on romantista ja viehättävää.

HUKKANEN. Jos ette voi antaa parempaa selitystä, niin teidän luullaan
pitävän sala-kauppaa, ja teitä syytetään sala-kaupan pidosta.

NEITSY. Mustalais-joukko on kokountunut toisella puolella rajaa.

HUKKANEN. Ei täällä ole mustalaisia, tällä eikä toisella puolella rajaa.

NEITSY. On kyllä, sen tietää herra Wilho.

WILHO. Minä kuulin sen kulkevalta käsityöläissälliltä, vaan lieneekö
totta, en tiedä.

NEITSY. Kyll' on totta. Kerran kävelemässä ollessani tapasin vaimon
siitä joukosta. Olin kärkäs oppia tuntemaan mustalaiset paremmin, ja
kun heidän oli huomenna lähteminen pois, niin tein hänen kanssansa
välipuheen, että hän laittaisi minulle saattajan Kissankivelle, minua
johtamaan heidän leiriinsä.

URHONEN (itsekseen). Voi, kun nuo nais-ihmiset ovat sukkelat
valehtelemaan!

HUKKANEN. Kuinka te tämän parran-ajajan kanssa satuitte yhteen?

NEITSY. Minä tapasin hänet siellä ja luulin ensimältä hänen olevan
saattajani, sillä hän tiesi tunnussanat: hän näytti olevan hyvin
tuttava joukon kanssa.

HUKKANEN. Sala-tavaran kulettelijoidenko kanssa.

URHONEN. Minä? Hyvin tuttava? Minä en ole tuttava minkään kanssa koko
maailmassa, sitä vähemmin jollekulle joukolle.

NEITSY. Kuinka? Ettekö sanoneet minulle joukon olevan hyvin likellä, ja
että se on hyvin suuri ja hyvästi varustettu?

HUKKANEN. Hirmuista!

URHONEN. Kylläpä niin sanoin; vaan minä luulin tahtonne olevan
karkoittaa pois kosioveljeni, ja siitä syystä tahdoin auttaa teitä,
ymmärrättehän. Nyt kyllä näen, mitenkä seikka on. Te olette vietelleet
minua paulaan, päästäksenne itse vapaaksi, Vaan ei siitä synny mitään.
Kaikki tahdon tunnustaa. Niin — niin, minä olen astunut vääriä teitä;
vaan syypää en ole; se on hän, joka on vietellyt ja pettänyt minua.

HUKKANEN. Hm! Sala-kauppa komppaniassa! Ei tässä auta mikään, totuus
esiin!

URHONEN. Sama ryökinä on rakastunut minuun, kuollaksensa, rakastunut
minuun, ilman vähintäkään viittausta minun puoleltani. Hän
kirjoitti minulle ja ilmoitti minulle lempensä ja viekasteli minua
Kissan-kivelle, ja minä olin niin tyhmä että menin.

NEITSY. Herra vallesmanni! Jo pari kertaa tätä ennen olen tänäpänä
huomannut tuon ihmisen olevan hullun — —

URHONEN. Vai niin, nyt hän nimittää minua ihmiseksi ja hulluksikin!
Haha! Niin, hullu olinkin, kun annoin teidän kauniit sananne pettää
minua (Hukkaselle.) Olipa vielä toinen mies, joka yhä tahtoi ampua
minua kuoliaaksi, siitä syystä että ryökinä minun tähden on pettänyt
hänen lempensä.

NEITSY (nousee ylös). Herra vallesmanni, jos ette käske tuon hullun
pitämään suunsa kiini, niin en kauempaa voi olla täällä.

HUKKANEN. Pyydän nöyrimmästi ryökinäni! — Ole vaiti, Urhonen!
(Itsekseen.) Kohta en tiedä, onko pääni tallella (ääneensä). Urhonen,
haasta vaan sala-kaupasta, eläkä mistään muusta! Kasakat ovat
ilmoittaneet teidän haastaneen tavaroista — —

URHONEN. Niinpä niin, minä tulin sanomaan: vanhettunut tavara; sillä
ryökinä oli siellä — ja — —

WILHO. Urhonen: mikä teidän on? Onpa teitä aika sievä ja naisväkeä
hyvin kohtelias mies — — —

URHONEN. Sievä ja kohtelias olen kyllä; vaan ei silloin kosioveli saa
seista takanani, valmis ampumaan minua paikalla.

HUKKANEN. Koukkuja, pelkkiä verukkeita!

URHONEN. Ei, ei ollenkaan (etsii jotakuta taskustansa). Onhan minulla
todistus taskussani (ottaa kirjeen ja antaa sen Hukkaselle). Tässä on
kirje, jonka sain ryökinältä. Oli poika, joka antoi minulle tämän
kirotun kirjeen, ja minäpä olen narri, sillä minä olisin pojalle
antanut markan rahaa, jos ei hän olisi juossut pois.

HUKKANEN (joka hämmästyksellä on lukenut kirjeen). Voinko uskoa
silmiäni?

URHONEN. Niin, näettehän nyt itse, herra vallesmanni.

HUKKANEN. Ryökinäni, oletteko kirjoittaneet tämän kirjeen?

    (Antaa hänelle kirjeen.)

NEITSY. Tämä on yhtä paljon naurettavaa kuin hävytöntäkin! (Antaa
hänelle kirjeen takaisin.) Kirjoitus on kyllä minun käsikirjoitukseni
kaltainen, vaan en ole kirjoittanut sitä kirjettä.

URHONEN. Teidän on käsikirjoitus yhtä hyvin kuin sinettikin.

HUKKANEN (katselee kirjettä). Onpa niin todellakin.

NEITSY. Tämä on pelkkä petos. Herra vallesmanni, te ette ole ystäväni,
vaan kuitenkin kunniallinen mies, ja ette suinkaan voi luulla
rouvas-ihmisen kirjoittavan tuollaista kirjettä millekä miehelle
tahansa, sitä vähemmin tuolle pöllö-päälle.

URHONEN (vihoissansa). Voi sinun saakeli! äsken oli "minun armas
Niiloni ja sinun armas kuvasi", ja nyt —

HUKKANEN. Ole vaiti, Urhonen!

URHONEN. Ei, nyt en voi vaieta! nyt on malttini loppunut. Vapisten olen
kävellyt metsässä; minun kosioveljeni milt'ei ampunut minua, niinkuin
jänis ammutaan; tuskalla täytyi minun kuhertaa lemmestä niinkuin
kyyhkynen; kasvot ja kädet olen särkenyt ontelossa tammessa; kruunun
nimessä olen kiini otettu ja määrätty kuorma-hevoseksi, sala-tavaraa
kulettamaan!

Kaikki nämä vaivat olen hänen tähden kärsinyt, ja nyt hän palkinnoksi
kutsuu minua hulluksi, ja antaa haukkumanimiä toisensa perästä! —
Vaan metsässä oli toista; siellä haastettiin häiden-pidosta ja nyt
paikalla.

NEITSY. En kauempaa voi kuunnella hullun puhetta.

HUKKANEN. Pyydän tuhannesti. — Minä saatan hänet vaikenemaan
(kiljaisee). Kasakka!

    (Kasakka astuu sisään.)

URHONEN. Ah, armollinen herra!

HUKKANEN. No, puhu sitte maltilla! Mutta vaan sala-kaupasta.

URHONEN. Siitä Jumal' avita en tiedä, en niin mitäkään, vaikkapa herra
vallesmanni huutaisi tänne miljonittain kasakoita.

HUKKANEN (Kasakalle). Kutsu sisään se vieras herra!

    (Kasakka lähtee ulos).


KUUDES KOHTAUS.

    Entiset. Tunturi.

TUNTURI. Herra vallesmanni, olen hyvin pahoilla mielin, että tällä
tavalla saan tulla tuttavaksi teille.

HUKKANEN. Niinpä minä myöskin. Te olette sala-kauppias — —

TUNTURI. En ole.

HUKKANEN. Olettepa, kuin oletteki. Mutta sittemmin saadaan jutella.
Kuinka te tulitte näiden molempien ihmisten seuraan metsässä?

TUNTURI. Kummallisella sattumuksella. Minä pidin tätä tuntematonta
nais-ihmistä ihan toisena, jota hyvin paljon olen lempinyt, ja tämän
miehen kosioveljenäni.

HUKKANEN. Naisihminen — kosioveli? Mitä se sala-kauppaa liikuttaa?

WILHO. Enemmän kuin luulettekaan, setäseni, sillä —

HUKKANEN. Kas! joko sinäkin olet mieltä vailla? (Tunturille.) No
mitenkä sitte?

TUNTUNI. Minä kuuntelin heidän puhetta — — —

HUKKANEN. Aha! No, haastettiinko sala-kaupasta vai lemmen kaupasta?

TUNTURI. Sitä en tohdi päättää. He eivät ymmärtäneet, tahikka eivät
tahtoneet ymmärtää toinen toistansa. He haastoivat — —

NEITSY. Mustalaisista eikä ensinkään lemmestä.

URHONEN. Lemmestäpä juuri, vaan ei ollenkaan sala-kaupasta.

TUNTURI. Voipi olla, ett'eivät haastaneet kumpaistakaan, kuka ties ehkä
myös kaikesta kolmestakin. Minä en ymmärtänyt heidän puhettansa.

HUKKANEN (nousee ketterästi ylös). No surma vieköön —

WILHO (samaten). Ja hitto syököön!

HUKKANEN (Wilholle). Anna minun kirota loppuun asti! Sattumus
ja yhtymys, ja mustalaisia ja kosioveljiä, ja lemmen-kauppaa ja
sala-tavaraa — hitto suorittakoon tämän asian, mutta ei mikään
nimismies! Minä en aiokaan sitä tehdä. Tutkinto on päättynyt. Pöytä
pois! (Wilho kantaa pöydän seinän viereen.) Minä lähetän paperit
kaupunkiin, siellä tutkikoot kanselissa asian, miten vaan voivat, ja
langettakoot tuomion siellä.

URHONEN. Ah, herra vallesmanni, eikö olisi paras jättää koko asia
viimeiseen päivään asti, jolloin kuitenkin kaikki selvenee?

TUNTURI (Hukkaselle). Herra vallesmanni, eikö totuuden perille
jollakulla sopivammalla tavalla voisi päästä — —

HUKKANEN. Sopivammalla tavalla. Herra, ken te olette?

TUNTURI. Minä olen ylioppilas, nimeltäni Tunturi.

HUKKANEN. Millä te sen voitte todistaa?

TUNTURI. Teidän tyttärenne, neiti Julia, tuntee minut.

HUKKANEN. Mitä nyt? Mitä nyt? — Wilho! minun tyttäreni! tuo sukkelasti
tänne tyttäreni.

WILHO (itsekseen). Ah lempo! mikä kummallinen sattumus! nyt lienee aika
lopettaa kometia.

    (Lähtee ulos.)

NEITSY (Hukkaselle). Herra vallesmanni, oikeinko todella aiotte laittaa
nämät kauhistavat kertomukset maankanseliin?

HUKKANEN. Minä teen velvollisuuteni. Sala-kauppaa tässä on; sillä
tavarat ovat takavarikkoon pantu.

    (Julia tulee ovesta.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

    Entiset. Julia.

HUKKANEN (menee Juliaa vastaan ja tarttuu pikaisesti hänen käteensä
kiini). Tule likemmä! (Taluttaa hänet Tunturin luo.) Tunnetko tämän
herran?

JULIA (pelästyksissään nähtyään Tunturin). Jumalani! Tunturi!

    (Hän lankee tuoliin.)

HUKKANEN. Julia, mitä tämä merkitsee? (Tunturille.) Herra, sanokaa missä
ja minkälaisessa yhteydessä olette tyttäreni kanssa?

TUNTURI. Minä lemmin tytärtänne, ja luulin hänen lempineen minua, vaan
olen erhehtynyt; hän lempii toista. Minä luulin, — ja jos oikein mietin
asiat, jotka tapahtuivat metsässä, niin vieläkin luulen tuon sankarin
(osoittaa sormellansa Urhosta) olevan kosioveljeni.

URHONEN. Minäkö? Eikö minulla, Jumalan kiitos, jo ole ollut
kylläksi yhdessä lemmityssä, vieläkö minun niskoilleni pannaan
toinenki? Täytyykö minun sitte tänyönä ehdottomasti aina edelleen
olla kuorma-hevosena?

JULIA (nousee ylös). Herra Tunturi, teidän loukkauksenne —

HUKKANEN. Ole hiljaa, lapseni! Hänellä on minun kanssani tekemistä.
(Tunturille.) Herra! minä vaadin teiltä selitystä siitä, että
soimasitte tytärtäni.

JULIA. Ah! antakaa minun puhua muutama sana herra Tunturille; suvaitkaa
se, hyvä, kulta, isäseni! suvaitkaa!

HUKKANEN. En ensinkään, sitä et saa; hän on hirmuisimmalla tavalla
loukannut kunniatasi, sanoen, — parran-ajajan, tuon riimu-kissan — —

URHONEN (raivossa). Riimu-kissako? Herra, tietäkää mun olevani
haava-lääkäri! Voipi olla mahdollista, että jonkun kerran olen
leikannut teitä. Vaan raapia! Sitä ei tee muut kuin kissat, naiset ja
nimismiehet, ymmärrättekö? nimismiehet!

    (Hän on ulos juoksemaisillaan, vaan Anni tulee samassa sisään ja
    lankee hänen syliinsä. Sillä aikaa ovat Julia ja Tunturi astuneet
    perälle, oikealle puolelle. He puhuvat hiljaa keskenänsä. Tunturi
    näkyy kohta suuttuvan.)


KAHDEKSAS KOHTAUS.

 Entiset. Anni.

ANNI. Ah, neitsy, ryökkinäni, tulkaa avuksi! tulkaa avuksi!

NEITSY. Mikä sinulla on, Anni?

ANNI. Ah! vähältä oli vailla etten kuollut pelästyksestä. Neiti on
poissa.

NEITSY. Mitä? Minun sisareniko tytär?

ANNI. Kammarin ovi on auki, porstuvan ovi on auki, puutarhan portti
niin myöskin, ja neiti on ryöstetty pois! varmaankin se ruma
sala-kauppias hänet vei.

NEITSY. Sinä olet hupsu. Mene tiehesi!

HUKKANEN (ottaa Annia kädestä kiinni; jyrisevällä äänellä). Seis'
paikallasi! Sala-kauppiasko? Olet kuoleman lapsi, jos et tunnusta!

ANNI. Ah, armollinen herra, minä olen viaton! Mitä minä siihen taidan,
että minun emäntäni on suojellut sala-kauppiasta.

HUKKANEN (hyvin hämmästyneenä). Suojellut sala-kauppiasta.

NEITSY. Niin, sitä en kiellä, minä olen suojellut onnetonta, jota
teidän julmat kasakat ajoivat takaa.

HUKKANEN (hieroo käsiänsä). Vai onnettomanako te pidätte
sala-kauppiasta! Sala-kauppias onneton!

(Tunturi antaa Julialle paperin, jonka hän löysi toisessa näytöksessä.)

JULIA (katsahtaa paperiin ja nauraa). Sekö se vaan olikin? eikö muuta
olekaan kuin se!

    (Hän yhä puhuu Tunturille, ja sormellansa osoittaen
    neitsyttä selittää hän kirjoituksen paperissa.)

HUKKANEN (neitsyelle). Vai onneton? No, tuo onneton on hyvästi
palkinnut teitä!

NEITSY. Ei ole totta: hän ei voi olla kiittämätön.

ANNI. Kyl', kyllä; hän on mennyt tiehensä. Tulkaa pois, hyvä neitsy!
Varmaankin heitä vielä saadaan kiinni.

NEITSY. Sinä olet oikeassa (tahtoo lähteä).

HUKKANEN. Ei paikalta pois! Ei ollenkaan. Luuletteko nimismiehen
olevan mykränä! Lemmen seikkoja — Malta! — Ei, tämä on sala-liittoa,
hävytön liitto! minä käsken hevosta valjastamaan ja laitan koko seuran
kaupunkiin ja arestiin! (kiljaisee) kasakka!

    (Kasakka astuu sisään).

NEITSY. Niin, takokaa minut kahleisin! Ehkä ne ovat minulle kunniaksi!

HUKKANEN (kasakalle). Käske valjastamaan hevosia suuren kuorma-kärryn
eteen.

KASAKKA. Hyvä, herra vallesmanni.

HUKKANEN (kiivaudella). Niin, tee se!

    (Kasakka lähtee ulos.)

TUNTURI (hiljaa Julialle). Pyydän anteeksi, rakas Julia!

JULIA (kovempaa). Anteeksi annettu ja unhotettu! (ojentaa hänelle
kätensä.)

HUKKANEN. Kaikkia annetaan anteeksi, rosvoaminen ja murhakin, vaan ei
koskaan sala-kauppaa!

ANNI (Urhoselle), Sanokaa minulle, herra Urhonen, mitä tämä kaikki
merkitsee?

URHONEN. Oletkos mies, puettu naisen vaatteisin?

ANNI. Hyi! Mitä herra sanoo?

URHONEN. No, ole sitte vaiti! Minä olen vannonut, etten koskaan enää
haasta nais-ihmisen kanssa; ja jos sen teen, niin joka päivä tahdon
ajaa partaa koko pataljoonalta ihan ilman maksutta.


YHDEKSÄS KOHTAUS.

    Entiset. Wilho. Hilma. (Hänen vaatteensa ja hiuksensa
    ovat vähäisen hajallaan.)

ANNI. Jumalalle kiitos! tuossa on neiti!

    (Hän juoksee Hilmaa vastaan ja panee hänet tuoliin.)

HUKKANEN. Mitä nyt?

NEITSY. Rakas Hilma! Jumalan nimessä, sano mitä on tapahtunut?

HILMA. Hyvä täti! Oletko täällä? — Mitä on tapahtunut! — Sitä tuskin
itsekään tiedän! — Pari rosvoa ryöpsähti kammariini, köyttivät minun
käteni, tukkesivat suuni, kulettivat minut pois puutarhan kautta,
hyppäsivät hevosiensa selkään — ja lensivät siten pois minun kanssani.
Toisen rosvon hevonen pelästyi; me seisatuimme, ja minä sain hetken
vapautta; minä tempasin vaatteen pois suustani ja huusin apua. Kohta
tuli kaksi kasakkaa; nyt syntyi tappelu, rosvot olivat voitolla,
siksikuin herra Wilho tuli minua pelastamaan.

WILHO. Taannoin kun läksin Juliaa tänne kutsumaan, kuulin metsässä
rätinän. Minä hyppäsin hevosen selkään ja riensin sinne. Rosvot minun
nähtyänsä säikähtyivät ja vähän vielä tapeltuansa heittivät meidät ja
läksivät pakoon metsään.

HUKKANEN (istuiksen tuolille keskellä teateria). Täm' on kovin paljoa
yht'aikaa! (Itkusuulla.) Hyvä Jumala! kuinka tälläinen päivä on sopiva
nimismiehen elämään.

WILHO. Nimismieskään ei voi olla vapaa onnen vaiheista.

NEITSY (Wilholle). Jalomielinen Lovel, kuinka minä voin kiittää teitä?

WILHO. Onni, joka auttoi minun yritykseni, on jo täydellinen kiitos.

NEITSY. Hävytön Maklo! Tok' ei; ainoastaan onneton lempi on voinut
vietellä hänet semmoiseen rikokseen; ja kuka voipi vihata tätä
viehättävää himoa?

WILHO. Todella ei kukaan. Tämä himo löytyy yleisesti joka paikassa,
myöskin tässä meidän seurassa. Tietäkää siis, että minä lemmin — —

HILMA. Hist! hist!

WILHO. Pois nyt kaikki viha ja kiukku tänä tärkeänä hetkenä! Minä
lemmin neiti Hilmaa, ja tiedän että hänenkin sydämensä on syttynyt
samasta liekistä; minun anomukseni olisi siis, että te, neitsy Kypäri,
ja te, minun setäni, panisitte meidän kätemme yhteen, sydämelliseen
sovintoon. (Saarnaten ja itkusuin.) Viha ja vaino on pahaa, se on
hirmuista. Vihaa on jo kauan kestänyt naapurien välillä, ja useaa
syytöntäkin on vainottu tässä seurakunnassa. Hyvät ystävät! antakaa
nyt kaikkein vanhain vihain sammua, karkoittakaa pois ijäksi päiväksi
vihan paha henki, ja me kaikki hypimme niin iloisesti kuin pienet,
viattomat lampaat viheliäisellä niityllä. Kerran tulee, viimeinen,
kaikkein viimeinen, kauhistuttava viimeinen hetki — ja kuinka kohta
se tullee? — ehkä jo huomenna — sekä kruunun rehellisille palvelijoille
(Hukkanen ottaa nenä-liinansa taskustansa ja pyhkäisee pois
kyyneleitänsä), että mustalaisten ja kaiken viehättäväisen
jalo-mielisille ystävillekin (neitsy Kypäri tekee samaten kuin
Hukkanen) sekä kunnioitetuille, vaikka väärin tunnetulle
haava-lääkerille (Urhonen tekee samate kuin neitsy), että
taitamattomille laki-herroille (hän tekee samaten kuin Urhonen),
ja myöskin kukoistavalle, kasvavalle nuorisolle, joka vielä
luulee näkevänsä edessänsä vuosi-sadan täynnä kukkasia (Anni tekee
samaten kuin Wilho). — — Siis sovintoa!

    (Hän levittää käsiänsä.)

HUKKANEN (itkein). Minun ryökkinäni — minä en voi — nousta ylös. (Hän
ojentaa kätensä neitsyelle. Wilho nostaa tuolin viereen, ja pyytää
neitsyen istumaan. Neitsy istuiksen. Hukkanen antaa hänelle kättänsä.)
Sovintoa!

NEITSY (vielä itkien, antaa hänelle kättänsä). Koko sydämestäni!

    (Wilho ja Hilma lankeevat polvilleen neitsyen eteen.)

WILHO. Ja teidän siunauksenne!

    (Tunturi ja Julia lankeevat myös polvilleen Hukkasen eteen.)

TUNTURI. Mekin pyydämme teidän siunausta. Julia on kaikki minulle
anteeksi antanut.

NEITSY ja HUKKANEN. Annamme! Annamme!

URHONEN (katsoen ylös lakeen). O! Te siellä ylhäällä, mitkä
lienettekään, raatajoita tahi työntekijöitä! luokaa silmänne tähän
joukkoon! vaikka minä jäin ilman, ehkä onnekseni!

    (Hukkanen nousee nopeasti ylös ja kaikki hänen kerallansa.)

RUKKANEN (murheellisena). Mutta ne takavarikkoon otetut tavarat!

WILHO. Myydään julkisessa huutokaupassa (hiljempää hänelle). Kaikki
läsnä olevat henget ovat viattomat; sen voin näyttää toteen, sillä
oikeat sala-kauppiaat ovat kartanolla ja rukoilevat tavaroitansa
takaisin.

HUKKANEN (hiljaa). Oikeinko todella?

WILHO (samaten). Oikein todella.

HUKKANEN. Jos asia sillä kannalla on, niin on — —

WILHO. Komedia päättynyt.

HUKKANEN. Anna minun — —

WILHO. Haastaako? Ei, en mitenkään. Matkustavaiset siellä alhaalla
odottavat. Jos me nyt käymme kauemmin juttelemaan, niin he menevät
matkoihinsa.

(Esi-rippu lankee.)








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SALA-KAUPPA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.