VALKEA KANSA

Kirj.

Ilma Virtala

Jyväskylässä, K. J. Gummerus, 1918.

I.

On hiljainen sydänyön hetki. Jääkäriluutnantti Jouko Toivonen valvoo ja miettii. Mieli on jännittynyt, ajatukset työskentelevät kuumeisella kiireellä. S:n valtaus palaa mielessä ja suuri, ankara edesvastuun tunne pingoittaa äärimmilleen hengen voimat. Mutta hän tuntee nyt, kuten ennenkin suuren ratkaisun edellä, sen ihmeellisen, jostain salaisesta lähteestä tulevan voiman virtauksen joka tyynnytti ja rohkaisi ja synnytti sydämmessä suuren turvallisuuden tunteen.

— Kyllä me onnistumme nyt, kuten ennenkin, kunhan ei vaan menisi pojistani kovin monta.

Hän katsoi kelloa. — Puoli yksi. Oli aika saattaa miehet kiireimmiten jalkeille.

— Pieni pakkanen on kovettanut hangen, jota aurinko eilispäivänä ankarasti pehmitteli. Mahtavina kohoutuvat tiepuolessa korkeat havupuut, jättäen ainoaksi näköalaksi vaan palasen taivaan kenttää. Kapea kuunsirppi valaisee heikosti ja tähdet vilkkuen tuikehtivat katsellen ylhästä korkeudestaan poloiseen Pohjolaan, jonka valkeille hangille punaruusut puhkeilevat, veljessodan raivotessa.

Mutta hiljaista korpitaivalta painalsi eteenpäin valkoinen armeija, samosi läpi metsien ja maiden, vuoroin mäkiä nousten, vuoroin notkot ja laaksot laskien. Mieliala on reipas ja iloinen, aivan kuin huviretkelle matkaavien.

Edellä ratsastaa komppanian päällikkö, luutnantti Toivonen kirkassilmäisen nuorukaisen seuraamana. He ajavat yhä kauemmaksi, edelle muista, mutta vihollista ei vielä näy, ei kuulu.

— On kaunis yö, Seppo, — sanoo luutnantti pitkän hiljaisuuden katkaisten. — Mitä sinä ajattelit, äitiäsikö muistelit?

— Sisartani minä tässä äsken, — se jäi sinne asemalle ja katseli minua, kun juna hiljalleen lähti liikkeelle ja liukui pois, ja vaikka asema oli jo kadonnut näkyvistäni, niin minä näin yhä sen silmäyksen. On kuin se nytkin minua katselisi, tuntuu niin hyvälle, kun tietää että se aina muistaa, on kuin olisi lähelläni.

Päällikön sydäntä vihlaisi pojan puhe. — Sisko, ainut sisar! — Niin, minulla ei enää ole…

Hän tunsi taaskin sen syvän, tyhjän aukon, jonka siskon kuolema oli hänen sieluunsa tehnyt, mutta hän koetti olla sitä muistelematta, koetti kääntää ajatuksensa muualle, johtaa ne vaan siihen suureen yhteiseen vaaraan, joka oli torjuttava, sitähän velvoitti Anninkin muisto.

Hetken kuluttua vilkaisi hän taas sivulleen poikaan, joka siinä vierellä äänettömänä ratsasti, ja häntä ihmetytti levottomuus, joka tänä yönä pyrki mieleen häntä ajatellessaan.

— Olisiko nyt hänen vuoronsa? — Ei, ei toki. Se lienee vaan kuvittelua, joka johtuu kenties siitä, että olen viimeaikoina tuohon kunnon poikaan yhä enemmän kiintynyt.

— Tulemmeko kenties liian etäälle toisista — sanoi hän ääneen. — Aamu valkenee kohta, metsät loppuvat ja seudut käyvät vaarallisiksi. — Ajattelin sitä sinun tähtesi Seppo.

— En pelkää mitään teidän kanssanne — kuului kirkasääninen vastaus ja poikasen avoimista lapsensilmistä loisti lämmin, luottava katse.

He ratsastivat taas tuokion äänettöminä. Pakkasessa kovettunut lumisohjo ropsahteli miellyttävästi kavioiden koskettaessa sitä ja autio, kaunis korpitie kypsytti kulkijan mielessä tunteen kuin olisi kysymyksessä sittenkin vaan — huviretki.

Mutta äkkiä heristi Joukon herkkä ratsu korviaan ja liikehti levottoman kuin vaaraa vainuten. Sen huomasi isäntä, joka tarkoin tunsi hevosensa ominaisuudet. — Niin, siinä oli tiepuolessa lato — aivan oikein hän arvasi, sieltä pamahti laukaus, toinen ja kolmas, pahasti häiriten korven hiljaisuutta.

— Keitä olette?

— Punaisia tietenkin, mutta te näytte olevan lahtareita.

— Heittäkää aseenne heti paikalla, muuten panen mäsäksi koko latorähjän ja joka mies on silloin kuoleman oma! — jyrisi Jouko.

— Älkää saatanat ampuko, meitä on paljon! — kuului sisältä hieman epäröivä vastaus.

— Ulos joka mies ja aseet latokaa tuon kiven viereen.

Äskeinen ääni kuului sisällä puhelevan: — Ei sen kanssa auta, se piru on niitä Saksan jääkäreitä.

Hetkisen keskusteltuaan ryömivät lopuksi miehet esiin, luvultaan kymmenkunta ja latoivat aseensa määrättyyn paikkaan.

— Huonoja miehiä ovat nuo punikit, kun ihan ilmaiseksi antautuvat, mutisi Seppo puoleksi harmissaan, että ei ollut saanut tilaisuutta näyttää kuntoaan ihailemansa päällikön vierellä.

Selvisi jälestäpäin, että nämä maalaismiehet, lukuunottamatta paria Söörnäisten sankaria ja yhtä ryssää, olivat pakolla punaisten riveihin otetut; ja olivatkin ukot nyt mielissään, näin vähällä leikistä selvittyään.

Ratsastajien matka oli hetkeksi keskeytynyt ja oli heidän nyt vartioitava vankejaan, kunnes metsän sisästä porhalsi näkyviin kolme hiihtomiestä, joiden haltuun ne annettiin komppanian päällikön nuoren seuralaisensa kanssa jatkaessa matkaansa edelleen.

He saapuivat onnellisesti läpi korpisen taipaleen ja kohosivat aamun valjetessa korkealle kunnaalle, josta eteen aukeni unhoittumaton näky.

Edessä pitkä, kapea, saarekas järvi, joka lumipeitteisenä mahtavasti levittäytyy silmänkantamattomaan etäisyyteen pohjoisesta etelään, mutta vastaisella rannalla, noin kolmen kilometrin päässä kohoaa maa ja etäämpänä häämöittää kaukainen kirkonkylä, ryhmä punaisia ja harmaita rakennuksia ja niiden keskellä kirkko, jonka torni kohottaikse kohti aamuruskon kultaisessa punerruksessa hohtavaa taivaan rantaa. Niin on tuo kirkko, kuin hellä vaaliva emo noille ympäröiville asumuksille.

Rusko hehkuu yhä tulisemmin, koko kaukainen taivaanranta liekehtii ja öisiltä asunnoiltaan kohottautuu — aurinko, suurena, palavana, kuin tämän iki-ihanan maailman luojan jumalainen ilmenemismuoto.

Suuri ihmetys ja ihastus täyttää katsojan mielen. Tekee mieli kumartua maahan ja palvoa päivänkuningasta, kuten tekevät ihmiset idän mailla. Tekee mieli avata sylinsä ja sulkea siihen koko tämä ihmeellinen, ihana maa, jossa ei saa, ei voi olla mitään pahaa, ainoastaan hyvyys ja rakkaus on täällä hallitseva.

Ja kukkulan juurelle kerääntyvät joukot puettuina valkeisiin päähineisiin ja heidän yllään ovat pitkät lumivalkeat kaavut. Nämä valkeat olennot näyttävät loputtomien hankien helmoista kohottautuneen, — heidän joukkonsa tuntuu loputtomasti kasvavan, heidän valkeat vaatteensa häikäisevät nousevan auringon valossa, ja alla lumi kiteinä kimaltelee ja usvat laaksoista pakenevat valkoista kansaa, joka kokoontuu palvelemaan suurta valon jumalaa.

Onko tämä joku harhakuva? — Kenties kaunis uni, josta täytyy pian herätä. — Sotaretkelläkö? — Niin, tuo tuolla alhaalla on valkoinen armeija, joka valmistautuu hyökkäämään vasten punaisten asemia ja pieni kuusen oksa lakissa on merkki, josta valkoiset tuntevat omansa.

Äkkiä räiskähtää yhteislaukaus vastaiselta rannalta kuin merkiksi, että heidät on huomattu. Nyt suuntaavat punaiset kukkulaa kohti kiivaan kivääritulen.

— Ei ne mitään, eivät ne satu kehenkään, eikä niitä ole aijottukaan ketään vahingoittamaan. Eihän nyt voi kukaan suoda toisen surmaa, ei kukaan tahtoa toiselle pahaa, ei kukaan, tämmöisenä aamuna!

Jouko Toivosen oli vaikea irtautua unelmastaan, kun ylipäällikkö ja kaksi komppanian päällikköä saapuivat kukkulalle neuvottelemaan. Mutta tuskin olivat he ehtineet vaihtaa muutaman sanan, kun tuli taivaanrannalla leimahti, maa vavahti jyrähdyksestä ja — ylipäällikkö S:n ruumiin läpi lennähti kokonainen schrapnelli, leikaten miehen melkein kahtia. Molemmat komppanian päälliköt pyöriskelivät kinoksessa ilman paineen vaikutuksesta.

— Onpa tämä sittenkin sotaa, oikeata sotaa ja ihmiset tahtovat tehdä toisilleen pahaa, — ajatteli toinen Jouko Toivonen, Silläaikaa kuin toinen sen niminen määräsi, komensi, tarmokkaasti, kylmäverisesti — mutta hän tunsi, että tuo ensimmäinen tuolla sisällä — nyyhki.

II.

Valkoinen armeija painalsi vakavasti yli järven jään, eikä tiheä kuulasade tuottanut koko välimatkalla mitään vahinkoa. Luutnantti Toivosen ääni kuului selvänä ja voimakkaana ja hänen nuorukaiskasvoilleen oli vetäytynyt taas tuo vanhentava varttuneen miehen ilme. Hän komensi milloin juoksuun, milloin pitkälleen levähtämään, mutta itse ei hän kertaakaan laskeutunut maata vasten. Hän unohti väsymyksen ja vaaran taistelun tulisessa innostuksessa. Hän tunsi taas tuon salaisen voiman itseään kannattavan, voiman, joka tuki ja varmensi. Oli kuin tuossa vierellä olisi ollut joku näkymätön seuraaja, jonka turvissa voi vahingoittumattomana käydä läpi tulen. Mikä se oli ja mistä virtasi voima, sitä ei hän käynyt tutkimaan, hän vaan tunsi sen ja oli tuntenut jo monasti ennenkin.

Pieni, kapea metsänpoukama eroitti vielä joukot kirkonkylästä ja näytti se kauempaa melkein vaarattomalle, mutta lähemmäksi tultua antoivat punaiset sieltä ankarat tervetuliaiset.

Ne olivatkin sijoittuneet hyvään suojaan aidan taakse, jonne oli havumajoja suojaksi rakennettu, joten kauempaa oli mahdotonta kehenkään tähdätä, ammuskeltiin vaan summamutikassa jonkun aikaa. Silloin huomasi Jouko, miten pari rohkeata poikaa riensi kuularuiskua kuljettaen kauas edelle muista. Hän huusi heidän jälkeensä, tahtoen estää heitä varmaan surmaan syöksymästä, mutta he eivät hänen sanojaan enää kuulleet. Aukealle kentälle oli heidän asetuttava, sillä vähintäkään suojaa ei ollut sillä kohdalla saatavana. Hetken aikaa kuului sieltä kiivasta rätinää, mutta pian se vaikeni miesten maahan tupertuessa ja yksin, äänettömänä seisoi kuularuisku aukealla kentällä kuin omaa orpouttaan ihmetellen, punaisten sitä vimmatusti ampuessa, kuin olisi se heidän vihansa erikoinen esine.

Sillävälin olivat hiihtomiehet kiertämällä päässeet lähemmäksi metsää ja alkoivat ampua punaisia sivustapäin. Nämä luulivat jo olevansa saarroksissa, heittivät ampumisen ja hankkivat pakoa.

Luutnantti Toivonen joukkoineen oli asettunut juoksuhautaan, — suureen valtaojaan, joka kulki suorassa linjassa vasten punaisten asemaa.

Kun pojat ampuivat yhä innokkaasti, vaikka vastausta ei tullut toiselta puolen, huusi päällikkö:

— Miksi te tuhlaatte patruunoita metsään, vielä niitä muuhunkin tarvitaan.

— Laskeutukaa, luutnantti, tänne alas, niin näette, ettemme turhaan ammu, — oli miesten vastaus.

Oli se tosiaankin näkemisen arvoista. Pitkin valkoista maata mateli tummia olennoita nelinryömin peräytyen. Kuula lensi, lumi pöllähti vierellä, ryömivä olento milloin kellahti maahan ja jäi siihen liikkumattomana makaamaan, milloin hetkeksi pysähtyi ja jatkoi taas matkaansa. Joskus kohosi maasta joku jäljelle jäänyt, toipunut ja lähti laahustamaan edelleen vetäen perässään loukkaantunutta koipeaan.

Poikia kovin huvitti tämä metsästys, olihan jännittävää nähdä, sattuiko luoti siihen, johon tähtäsi. Päällikkö teki kumminkin pian tästä lystistä lopun ja komensi joukot taas eteenpäin.

Metsänlaidassa oli hautuumaa, jonka läpi oli osan kulettava. Ruumishuoneen ovi oli auki ja joku pistäytyi sinne sisälle, mutta palasi pian kasvoillaan kauhu ja peljästys.

— Tulkaa katsomaan, tulkaa tekin, luutnantti, näkemään punaisten töitä.

Se oli tosiaan kamala näky. Viisi puolialastonta kidutuksiin kuollutta ihmistä. Yhdellä vatsassa neljä reikää, jotka oli nähtävästi pistimellä kaiverrettu. Toiselta rinta puhkaistu, vasen käsivarsi ruhjottu ja pään läpi ammuttu kuula. Kolmannen ruumis oli mustansininen, täynnä lyönnin jälkiä, aseena nähtävästi käytettynä pyöreätä puuta, koska iho oli ehjä. Neljättä oli viileksitty: Pitkin koko alastonta ruumista kulkivat teräaseella tehdyt haavat, joita ei kuitenkaan ollut syvään vedetty, jotta ei kuolema liian aikaseen lopettaisi onnettoman uhrin kärsimyksiä.

Näiden vainajien kasvoille oli jähmettynyt tuska ja kuvaamaton kauhu, mutta kaikista kamalimman kuvan tarjosi kuitenkin viides, jonka kasvoista oli nahka nyljetty, vedetty yli pään, aina takaraivoon saakka, jossa se verisenä roikkui. Nurin kääntyneet silmät muljottivat valkeina, kamalasti kattoon katsellen.

* * * * *

Siinä vannoivat Pohjanmaan pojat menevänsä vaikka läpi tulen ja valkean, ennen pysähtymättä, kuin on punaryssäin valta Suomen maassa kukistettu. Mutta mukana ollut ruotsinmaalainen upseeri oli suunniltaan vihasta ja saatuaan samassa kiinni hautuumaalla piileksivän punaisen lävisti siinä paikassa seitsemällä revolverin kuulalla hänen päänsä. Koko kallo murskautui ja aivot vuosivat ulos.

Uudella innolla hyökkäsivät he taas eteenpäin ja hiukaisevan nälänkin tunne, joka kaksitoistatuntisen yhtämittaisen vaelluksen ja taistelun jälkeen jo tuntuvasti ahdisteli, unohtui ja laimeni taas hiukan. Jos kellä kaunainen leivän kannikka taskussa oli, se tasattiin, enempää ei ehditty, eteenpäin oli taas pyrittävä.

Punaryssät olivat, jätettyään suojatut asemansa metsänkannaksella. vetäytyneet kylään, josta ei liikahdustakaan näkynyt, ei yhtäkään ääntä kuulunut. Jouko, nuoren Seppo poikasen ja parin muun kanssa, lähti tunnustelemaan maaperää. Mutta tuskin oli heidän hahmonsa ennättänyt ilmestyä kylänpuoleiseen metsänlaitaan, kun jostakin tuntemattomasta paikasta suunnattiin heitä kohti ankara tuli.

Punaiset päästivät metsään hirveän dumdumkuulasateen ja räiskyen räjähtelivät luodit puiden runkoihin ja oksiin.

Kiireellä vetäytyivät miehet takaisin, mutta onnettomuus kumminkin saavutti. Seppopoikanen sai räjähtävästä kuulasta vatsaansa ammottavan haavan.

Kirpeän katkera tunne valtasi päällikön, kun hän katseli nuorta ystäväänsä, miten hän siinä murheellisena istui, puun juurella, kahden toverin tukemana. Veri vuoti tulvien haavasta ja kantopaarit viipyivät niin tuskallisen kauan. Ei ainuttakaan valitusta hän päästänyt, mutta nuo syvät, surumieliset lapsensilmät puhuivat sanomatonta kieltä.

Raskas oli nuoren luutnantin mieli, ei hänen tuskaansa tieto päivän voittoisasta etenemisestäkään nyt huojentanut.

III.

Ilta pimeni ja joukot kahdeksantoista tuntia syömättä ja levähtämättä ponnisteltuaan olivat jo perin uupuneina. Siksi järjestettiin vartiot metsän reunamille toisten vetäytyessä suureen taloon, joka jo ohikuljettaessa oli majapaikaksi katsottu, ellei kirkonkylään ennen yön tuloa ehdittäisi.

Haikein mielin jäivät vartiovuorolle määrätyt paikoilleen. Pitkän taistelun aikana jänteitä terästänyt jännitys pyrki väkisinkin laukeamaan ja kivääriä kannattava käsivarsi tuntui herpautuvan, sitä mukaa kuin hiukaiseva nälkä yhä uhkaavampana esiintyi.

Kuu pilven raosta pilkisti ja valaisi tuokioksi synkän seudun. Kaksi valkoiseen armeijaan liittynyttä koulupoikaa, toinen viiden — toinen kuudentoista vuoden ikäinen, kopeloivat alakuloisina tyhjiä taskujaan toivoen niistä löytävänsä jonkun unohtuneen leivän palasen. Niin kulkee taskusta taskuun toinen käsi toisen tiukasti kivääriä pidellessä, sillä aikaa kuin silmä tarkkana tienoota tähyilee.

— Voi, löysitkö sinä — huudahtaa hiljaa toinen ja sylki hänelle suuhun herahtaa nähdessään toverin iskevän hampaansa kuivaan kannikkaan.

— Jää tästä sinullekin — puhelee toinen syödessään — on tässä pari haukkapalasta kumpaisellekin.

— Kiitos. Olitpa hyvä, kun omastasi annoit, vaikka nälkä oli itselläsikin.

Samassa pysähtyvät kumpikin kuuntelemaan läheneviä askeleita. Metsän peitosta tulee esiin viisi miestä kivääreineen. He lähestyvät varovasti poikia.

Yksi muutaman kymmenen askeleen päästä huutaa:

— Ketä siellä? — oletteko punasia?

— Tulkaa vaan tänne! huutavat pojat takaisin.

— Emme me sentään — taidattekin olla lahtareja.

— Itse te lahtareita olette.

* * * * *

Seuraa hetken äänettömyys, miehet epäilevät lähestyä, sitte kuuluu äskeinen ääni:

— Sanokaa nyt oikein totta, oletteko te punaisia.

— Totta, totta, ellette usko, tulkaa katsomaan — lausuu pojista toinen.
— Ovat eksyneet omistaan — kuiskaa hän toverilleen.

Miehet lähenevät, kunnes kuuluu: — Seis, heittäkää aseenne, muuten ammutaan!

Ne pirut ovat sittenkin lahtareja — pääsee ällistyneiltä miehiltä, mutta aseensa he pudottavat vastusta tekemättä, luullen kohtaavansa lukuisamman vastustajan. Mutta poikaset ovat ylpeitä voitostaan ja annettuaan ensin kauempana oleville vahdeille merkin, lähtevät kuljettamaan vankejaan päällikön luo taloon.

Avarassa tuvassa istuskelevat sotilaat iltastansa odotellen. Kuka pää käden varassa torkkuu, mikä kivääriään puhdistaa. Joku koettaa saada haltuunsa pienen alan pöydän kulmaa, kirjoittaakseen kirjelipun kotona odottaville omaisilleen.

Kautta koko talon, jonka joka soppi on miehiä täyteen ahdettu, käy valtainen puheensorina, kukin kertoo päivän tapahtumien yksityiskohtia toisille, tai ehkä pikemminkin itselleen muistojaan kertailee, sillä kaikki puhuvat yhtähaavaa, eikä kukaan kerkiä toista kuuntelemaan.

Luutnantti Toivonen istuu tuvan pitkän pöydän päässä, käsi otsalla, kasvoilla syvien mietteitten ilme eikä hän näytä toisten tarinoita kuuntelevan. Mutta äkkiä havahtuu hän aatoksistaan, kun lattiasta, juuri siltä kohdalta, johon hänen katseensa kiinteästi tähyilee, avautuu luukku ja pyöreä, harmaa olento selvitteleikse ylös. Ihmetellen katselevat tuvassa olijat ensin tätä uutta tulokasta arvellen eksyneen punikin sieltä esiin pyöritteleivän. Mutta hämmästys päättyy pian valtaiseen nauruun.

Sehän on herra Heinonen, valtionvirkamies, kukas muu! Hän, joka äsken jätettiin puuropadan vartiaksi muiden kiiruhtaessa tappelua jatkamaan. Palattaessa oli löydetty padan pohjalta kitkerä keitos, joka maistui sekä raa'alle että pohjaan palaneelle. Kokkia ei löytynyt mistään.

— Persana, kun särkee tuo reumatismi ja issiasta vetää kuin pahemman pyryilman tullessa — voi, voi, kun vetää aivan isoon varpaaseen saakka.

Hän hieroi ja läiskytteli lihavia kinttujaan, sen, minkä palleroisen vatsan yli lyhyet käsivartensa ulottuivat ja vilkuili syrjäkariin illastaviin poikiin.

Komppanian päällikkö pöydän päästä virkkoi:

— No mitä sinä kummittelet, mies! Tämä puuro on kuin menninkäisten ruokaa! — Punaiset ravitaan sardiineilla ja rusinasopalla, mutta me emme saa kunnon ruisjauhopuuroakaan. Kuka sinut kellariin käski! — Kun et tappelussa kestä, tohtinet toki pataa hämmentää.

— Ui, ui, kun särkee, ihan isoon varpaaseen saakka vetää, eikä ole ambulanssissakaan yhtään hierojaa. — Enhän minä voinut tuossa palan vieressä viipyä, kun kuula tuli uunin ikkunasta ja lensi seinästä ulos. — Tuonne kellariin oli kömmittävä ja nyt kun siellä kolmisen tuntia kyykkysilläni olin, kylmässä, kosteassa ilmassa, niin tietää sen! Voi, kun se repii tuota issiashermoa!

— Terveys on kallis lahja, sen hoitoa ei saa laiminlyödä — puheli joku naurahdellen.

— Mitähän punaryssät tekisivät, jos me kaikin todenteolla alkaisimme reumaattisia vikojamme korjuuttaa?

— Kuulkaapas, herra Heinonen, — alotti muuan konttoristi, — minullakin oli ennen kova "issias" ja ankara kolotus koivissani, mutta se on nyt aivan kadonnut tämän yhdeksänviikkoisen hoitokuurin jälkeen. Tähän ehdottomasti parantavaan reseptiin kuuluu: joka päivä rämpiä syvissä kinoksissa, märät saappaat, joskus jäätyneet, jalassa, Öin ja päivin. Toisinaan tilaisuuden sattuessa maataan myös kuusi, seitsemän tuntia lumessa, joka lämpimän ruumiin alla vedeksi sulaa. Kilometrittäinen juoksu kuulasateessa on kipeille jäsenille parhainta sairasvoimistelua ja peninkulmien marssit edistävät suuresti yleistä hyvinvointia. — Tässä Heinosellekin paras ja halvin hoitotapa. Kaupanpäällisiksi voi Mannerheim vielä antaa rintaasi punakeltaisen nauhan. Niin voi käydä. —

Olisi sen Heinosparan kustannuksella varmaan ison aikaa iloa pidetty, mutta tuvan ovi avautui ja pöydän päässä istuvan luutnantin eteen astui terhakka poikanen, joka reippaasti kunniaa tehden lausui:

— Komppanianpäällikkö! Meillä on täällä viisi vankia, jotka saimme toverini kanssa vartiopaikalta.

Hymyillen katsahti nuori luutnantti pientä sotilasta ajatuksissaan sanoen:

— Näiden kanssa ne suuret työt suoritetaan. Hän nousi ja seurasi poikaa ulos.

Vangit, joista kaksi täysiveristä huligaania ja kolme kalpeata tehtaalaisnuorukaista, odottivat kohtaloaan saunassa, jota heikosti valaisi kiukaan reunalla käryävä kotoinen talikynttilä.

Lyhyt, nopea kuulustelu sen ratkaisi. Nuo kaksi, joiden kasvoilta tuntui jo ihmisyys paenneen, syytivät epätoivonsa vimmalla "lahtareille" tuikean kiroustulvan, mutta poikaset pelosta väristen vakuuttivat lähteneensä toisten houkuttelemina sotaan.

— Saatte näyttää, oletteko puhuneet totta — sanoi komppanianpäällikkö pojille. — Te seuraatte nyt meitä rintaman selkäpuolella ja teette töitä mihin kykenette, eikä teille tapahdu pienintäkään pahaa. Mutta vähimmästäkin juonittelusta on heti tienne poikki. — Ymmärrättehän!

— Kyllä, herra luutnantti. Ammuttakoon meidät paikalla, jos pienintäkään viekkautta huomataan.

Kuvaamaton kiitollisuus loisti nuorten vankien kasvoilta. Tämmöistä kohtelua he eivät olleet odottaneet, sillä kamala oli kohtalo valkoisen vangin punaisten puolelle joutuessaan.

— Lapsiparat, — huokasi Jouko itsekseen. Pojat köyhistä kodeista raastetaan tänne, syöstään laumoittain surman suuhun, siksi vaan, että joku vallan- ja kunnianhimoinen "kansanvaltuutettu" saisi vielä jonkun aikaa pitää tämän kurjan, raastetun ja häväistyn maan ohjaksia, jotka kumminkin häneltä kerran siirtyvät taitavampiin käsiin.

— Menkää pojat tupaan, siellä saatte kuumaa teetä ja voileivän —. Hän käski viitaten heidät poistumaan selvittääkseen välit noiden turkulaisten katusankarien kanssa, joille virkkoi:

— Miten teidän mielestänne olisi kanssanne meneteltävä?

— Eikö teillä ole kivääreitä, joita voisitte koetella? — vastasi toinen vangeista ilkeästi irvistäen.

— Lieneepä lahtareilla jokunen niitäkin, — ilvehtii toinen.

Joukon muoto synkistyi. Hän viittasi pihalla seisoville vartioille, jotka katosivat vangit mukanaan pimeyteen. Jonkun hetken perästä kuului kahdesti kolmen kiväärin yhteislaukaus. Jouko huomasi Heinosen vierellään.

— "Persana, mitä noista säästää yhlestäkään, ampua ne saisi kaikki järestään. Antaa vaan työtä ja päänvaivaa, mihin ne sijoittaa ja millä ne ruokkii, kun ei tahlo armeijallekaan ruokaa riittää."

— Eihän noita nyt raaski lapsia ampua, syyntakeettomia ne ovat, pitää toki armahtaa niin monta, kuin on mahdollista, olemmehan vastuussa tehtävästämme.

Toista se on noiden kanssa. Tuommoiset paatuneet konnat, ihmiskunnan hylkiöt, joista ei kenellekään elämässä ole hyötyä, ne joutavat huoletta muuttaamaan muille maille.

— Ampuminen on liian helppo kuolema noille, voi persana! kiluttaa niitä pitäisi, kiluttaa sanon minä!

Hän kääri tiukemmin turkkia ympärilleen ja hänen pyöreästä nelikymmenvuotiaasta olemuksestaan ei näkynyt muuta kuin pehmeät, hiukan veltostuneet posket ja turpeiden luomien alta muljottavat ihraiset silmät.

— "Kiluttaa oikein, kiluttaa minä sanon!" — kertasi hän yhä noita inhoittavia sanojaan.

Jouko jo tunsi kuumenevansa.

— Jumaliste, olisimmeko silloin punaisia paremmat! — Minä sinut "kilutan", ellet laita itseäsi näkyvistäni, tukin takaisin kellariin issiaksinesi ja pakoittavine varpainesi. Oletko täyttänyt velvollisuutesi tänä päivänä!

Hän ravisti miestä turkinkauluksesta, työnsi hänet sitte ovesta tupaan, josta jo kuului harras kuorsaus.

IV.

Valkoisen Suomen pääkaupungissa vietetään juhlaa. Liput liehuvat, sinivalkoiset, punakeltaiset ja ylpeät leijonaliput — kaikki puolitangossa ja valtakadulla kulkee suuri saattue, koko kaupungin väki on liikkellä osoittaakseen kunniaa ensimmäisille vapaussodassa kaatuneille sankareille.

Ja torvet soivat ja surumarssi kajahtaa raskaan harmajana sydäntalven päivänä ja kansa vakavana kulkee ja jokaisen kasvoilla on ilme, kuin saattaisi hän omaansa viimeiseen lepoon.

Kirkko on väkeä täynnä. Ei mahdu sisälle kuin puolet pyrkijöistä, toiset ulkopuolella odottavat pakkasen ja tuiman pohjatuulen käsissä.

Ja urkujen soidessa kantavat omaiset esiin kalliin uhrinsa, laskevat alttarin eteen arkut, toiset mustan, toiset lumivalkean ja tuoreen viheriät asparagusoksat kannella kiehkuroivat ja niiden lomassa hohtavat kukat, veripunaiset, puhtaanvalkoiset. — — Tuossakin kantaa arkkua isä. Käsityöläinen hän on, köyhä mies, joka keväällä oli toivonut näkevänsä poikansa valkoisen lakin — valkoisen hän saikin verhon — ja jo ennenkuin kevät saapui, lepäsi kaunis kalvenneena valkoisessa arkussaan.

Mutta isä kulkee pystypäin, kasvoillaan kirkastava juhlailme, — hän antoi ilomielin ainoisensa, antoi isänmaalleen parhaan, minkä omisti.

— — Siinä veli veljeään kantaa ja mustan arkun perässä kulkee kumaraisena vanha äiti. Mutta hänen silmänsä ovat kirkkaat ja hänen ryppyisillä kasvoillaan on heijastus kuin oudon onnen, kun hän alttarille saattelee poikansa nuorimman, vanhuutensa tuen, yksinäisen elämänsä auvon ja lohdun, ja suuren surun ylitse soivat sielussa sanat: — "Minun uhrini isänmaalle, koska niin oli Jumalan tahto."

Lehterin hämärässä nurkassa istuu tumma tyttönen. Hänen hienopiirteisillä kasvoillaan ovat ilmeet herkät ja silmien epämääräinen väri näyttää mielialojen mukaan vaihtelevan.

Hän istuu hiukan eteenpäin kumartuneena ja silmänsä tähyävät jonnekin rajattomaan, määrättömään kaukaisuuteen. Kasvoilla hehkuu nyt haltioitunut into, hän on kuin rukoukseen vaipuneena:

— Minä tunnen nyt sinun olemuksesi ihanuuden, sinä valkoisen armeijan Valkea Henki. Sinä, sen salainen Johtaja. — Sinun avullasi he voittavat moninkertaisen vihollisensa, sinun voimallasi he ilolla tuskiin ja kuolemaan käyvät. — Ihanaa olisi kuulua sinun joukkoihisi! — —

Urkujen soitto värisyttää ilmaa, säveliä, muistosanoja, kukkien tuoksua, — kyyneleitä. — On kuin kaikki yhdeksi sulaisivat, kuin kukin toisensa surun tuntisi, — on kuin kukin itkisi toisensa tuskaa.

Ja valkoisen armeijan Valkoinen Henki levittää siunauksensa kautta kirkon, ylitse ihmisjoukon, ihmisten, jotka itkevät, toistensa tuskaa.

Niin myös tyttönen, lehterin hämärässä nurkassa, ja hänen kyyneleensä putoilivat, kuin suvisen sateen pisarat, silmät itkivät, huulet hymyilivät. —Ihmiset uhrautuvat toistensa tähden, ihmiset ovat jo oppineet rakastamaan toinen toistaan…

Ja suuret, väkevät tunteet hänen hentoa olemustaan värisyttävät.

* * * * *

On ilta. Alina Auran pulpetin ääressä luo sähkölamppu kalpean valon viheriän varjostimen takaa. Suuret konttorikirjat avautuvat ja paiskautuvat jälleen kiinni, uudelleen avautuakseen. Numerot sarakkeissa sekaantuvat, laskut sotkeutuvat ja silmä hairahtuu pitkiä riviä seuratessa.

Vapisevin käsin sulkee hän taas raskaan kirjan ja painaa käsiinsä tumman pään. Ummistuneitten silmien eteen kohoavat kummat kuvat: -Tuolla näkyvät kasvot kivun vääristämät, tuolla polttavat, kuumeiset huulet hehkuvat vettä janoovina — tuolla hourailun kourissa kamppailevan käsi tyhjästä haparoi ystävän kättä… Ja ulkona riehuu taistelu, kiväärit paukkuvat, tykit jyskivät ja hangella makaa kymmenittäin kaatuneita, jotka kuroittavat käsiään apua anoen, veren hiljalleen kuiviin valuessa. — — —

Neitonen kohotti päätään, pyyhkäisi otsaansa ja katsoi ikkunaan, josta vastaan tuijotti talvi-illan pimeys.

Mutta siellä sisällä syntynyt ääni puhui yhä voimakkaammin, kunnes hän oli vakuutettu siitä, että todella kuuli sen kehoituksen. Silloin kuvastui kasvoilla päättäväisyys. Hän nousi pöytänsä äärestä ja lähti valmistautumaan tehtävään, johon kutsui häntä sisäinen ääni.

V.

Pitkin mäkistä maantietä kulkee pitkä jono vahvasti kuormitettuja hevosia, jotka kuljettavat sekä väkeä, että muonaa rintamalle, joka on nykyisin kymmenen penikulman päässä rautatien asemalta.

Kuta kauemmaksi ehditään, sitä epätasaisemmiksi käyvät välimatkat kuormien välillä ja lopuksi ei etumaisia enää saata nähdä jonon loppupäähän, ainoastaan kaukaa kuuluva kulkusten helinä toteaa niiden vielä olevan äänen kantamilla.

Viimeisessä reessä, nahkaisten peitossa on Alina Aura, jolle vihdoinkin on toivottu hetki koittanut. Hänen vierellään nukkuu toveri, sairaanhoitajatar hänkin, jolla on sama matkan määrä. Näin on kulettu monta tuntia, sillä tie tuntuu loputtoman pitkältä, mutta vaikka onkin keskiyö, ei sisar Alina ole saattanut vielä hetkeksikään nukahtaa.

Hän lepää hiljaa katsellen tiepuolessa torkkuvia kuusia, joiden oksat valkean taakkansa painosta taipuilevat alimmat aina pehmeäkiteiseen kimaltelevaan lumikenttään saakka. — Valkoista, kaikki on valkoista! — Koivut huurteen helyissä, petäjän oksat pehmeän untuvalumen peittäminä ja yllä sininen taivaan holvi, jonka syvyydestä tähdet vilkkuen tuikehtivat.

On ihanaa tässä levätä kuunnellen jalaksen ratinaa ja kavioiden kapsetta pakastaneella tiellä. Kulkuset helisevät erikielin ja niiden vienot äänet raukenevat yksinäiseen erämaan yölliseen hiljaisuuteen.

Tuntuu kuin ne keskustelisivat, kyselisivät: — ymmärrätkö, kulkija tiukujen kieltä?

Kyytimies hoputtaa hidastelevaa hevostaan puoleksi itsekseen puhellen.

— Toissapäivänä oli valkoisilla kuuma päivä, vihollinen, ainakin kymmenkertainen, yritti saartaa, mutta ei onnistunut. Minkähänlaista on taas huomenna, kun perille päästään ja mikä lieneekin tämän sodan loppu?

Sisar Alina oli vaiti. Hän ei halunnut puhellen häiritä tuudittelevia tunteitaan, mutta ukko oli kumminkin sanonut sanan, joka tarttui tahtomatta hänen korvaansa.

— Saartaa, — niin saartaa! — sellaistakin saattaa tapahtua. Kymmenkertainen vihollisjoukko saartaa meidät, miehemme kaatuvat viimeiseen asti. — Entä me naiset? — Kuinka käy meidän silloin? Jos niiden villiintyneitten punaryssien käsiin nainen, on edessä kohtalo, kuolemaa kamalampi, voi, ei saata sitä ajatella!

Hän koetti irtautua hirmukuvasta, joka pyrki mielessä nousemaan, se kuva tyrmistytti aatoksen, seisatti suonissa veren.

Ja on kuin tiu’ut leperrellen kyselisivät: — oletko valmis kaikkeen, yksinpä sellaiseenkin kohtaloon? — Miehet sotaa käykööt, ei ole sodassa naisen paikka, miksi lähdit, miksi, tyttönen, tänne lähdit?

Alina kokosi voimansa ja koetti kirvottautua painajaisestaan: — Minä lähdin siksi, että Hän kutsui, Hän puhui minun sieluuni kirkossa ja minä tunsin Hänen läheisyytensä silloin. — Vaikene epäilyksen ääni! Hän näkee minut ja tietää mikä on osani oleva.

Vähitellen vaimenee sen voima, hirmukuva kalpenee ja katoo, jo soittaa sointuvammin tiukujen kuoro ja nuori matkalainen vaipuu keveään unenhorrokseen.

Hän havahtui saavuttaessa kylään, jossa oli päätetty syöttää hevoset ja viettää loppuyö. Edellisistä kuormista olivat jo miehet siirtyneet asumuksiin. Yksi hevonen näkyi sen talon pihamaalla, jonne sisarten kyytimies oli ajanut.

— Kas niin — puheli ukko hevostaan päästellen — täältä ovat punaiset kiireellä lähteneet. Älkää, neidit, säikähtäkö, mutta täällä on niiden ruumiita ympäri pihamaata ja talo näkyy olevan tyhjänä.

— Katsokaas tuossakin, näyttää aivan kuin istuvan navetan seinään nojaten, pieni verinaarmu poskessa ja ohimolla. Entä tämä, joka katselee kohti taivasta ulos pullistunein silmin. — Täällä on niitä kymmenkunta tämän rakennuksen ympärillä.

Ukko vei hevosensa talliin ja kävi itse tupaan. Alina otti häneltä lyhdyn, ja lähestyi kinoksessa makaavaa ruumista. Vedossa vapajavan kynttilän liekki loi vaisun, väräjävän valon kuolleen kasvoille, joita nuori sisar hartain tuntein katseli.

Ken oletkin ja mitkä lienevätkin olleet ne vaikuttimet, jotka sinut taisteluun toivat, — kunnioitan kumminkin kuolemaasi. — Ei vihamielisyyttä enää, olkoon sielullesi rauha — puheli hän vainajalle.

Niin jäykät olivat kuolleen kasvot, kuin kiveen hakatut, aivankuin ei olisi noissa piirteissä koskaan eloa ollutkaan. — Miksi se niin erosi muista, joita hän ennen oli ruumiina nähnyt? Missä oli kuoleman ylhä juhlallisuus? — Ei tämän kasvoilla mitään sellaista ollut. Vai oliko hän ehkä aatteensa mukaiseen uskoon nukahtanut ilman heräämisen toivoa ja tuo usko oli hänen sielunsa aineeseen niin lujasti kytkenyt. — Siksikö näytti hänen unensa olevan syvä, kuin kallion tuhatvuotinen uni.

Näitä mietiskeli sisar Alina kaatuneen punakaartilaisen vieressä ja, kun hän aatoksistaan heräsi, huomasi hän olevansa pihalla — yksin. "Täällä on niitä kymmenkunta tämän rakennuksen ympärillä", muisti hän ukon sanoneen ja hänen ruumistaan karmi kylmä väristys.

Kun hän tuli tupaan, olivat muut jo levolle asettuneet. Hän etsi itselleen makuupaikkaa ja löysi tupakamarista vanhan keinutuolin, johon heittäytyi yötään viettämään.

Ruumista puisteli väsymys ja vilu, sielussa asui yksinäisyyden ja orpouden tunto. Tuolla ympärillä makaavat ruumiitkin tulivat alinomaa mieleen. Se pyrki pahemmin lamaan, näin ruumiillisen väsymyksen painaessa.

— Missä on nyt palava innostukseni? — Näinkö lyhyeen se loppui, jo ennen perille saapumista —? Entä siellä sitten? — kyseli hän itseltään ja nukahti vihdoin kesken tukahutetun nyyhkytyksen.

VI

Muutamana kauniina kevättalven aamuna hyppäsi luutnantti Toivonen ratsunsa selkään, matkansa määränä kenttäsairaala, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä rintaman takana. Siellä nyt sairasteli Seppo poikanen ja yhä huononevan kuului.

Hepo juoksi tasaista ravia. Maaliskuun aurinko hellitti lämpöisiä säteitään hankia sulatellen. Metsästä lemusi jo tuores keväinen tuoksu.

Mutta nuoren ratsastajan mieli pyrki murheelliseksi ja kysymykset tulivat, nuo tuskalliset kysymykset ja heräsivät raskaat muistot nyt, jolloin taistelun jännitys ei hermoja pingoittanut. Aina kun oli levonhetki, ne tulivat ja kiersivät hänet ahtaaseen pusertavaan piiriinsä. Hän koetti niitä vastustella, koetti torjua tahtonsa voimalla, mutta aina uudelleen ne tulivat. Viimein ei hän enää vastustellut, vaan antoi niiden vapaasti tulla ja sanottavansa sanoa, ollen itse kuin sivullisena kuulijana.

— Mitä tämä oikeastaan on? Veljessotaa käydään maassa. Sotaa hirmuisinta mitä koskaan on ollut. Onko kauhua tämänveroista nähnyt vielä yksikään kansa maan päällä? Mikä ihmisiin on mennyt? — Mikä tämän on synnyttäjä, alkuunpanija? — Mistä ovat peräisin ne olennot, jotka pieksevät, ruhjovat, nylkevät ja ristiinnaulitsevat ihmispoloisia, jotka heidän uhreikseen ovat joutuneet. Onhan moni elävänä poltettukin ja tunnustihan kuolinhetkenään eräs punanen keittäneensä valkoisen soturin. Kylmään veteen oli pannut siitä hiljalleen kuumennellen, kunnes kiehui pata. Ovatko tämmöiset sodan kävijät ihmisiä ollenkaan, vaikka sen hahmossa esiintyvät.

Se on ryssän rutto, Venäjältä tänne virtaileva bolshevjikkilainen myrkky, joka tekee ihmisistä petoja.

— Voi Venäjä, Venäjä!

Jo on puolet Suomen väestöstä siihen saastutettu, saako toinen vielä terveenä säilynyt, osa pelastetuksi tämän poloisen maan?

— Saa — a! — Sen täytyy! — kuulee hän puoliääneen sanovansa ja kohottautuen suoraksi satulassaan koetti hän taas irtautua näistä mietteistään ja kannusti hevosta, joka syöksyi tuulena juoksuun.

Hän oli jo saapunut kylään, ja tuossa jo liehuikin punaisenristin lippu erään rakennuksen katolla — siinä se siis oli.

Hän kiiruhti sisään ja kyseli etsimäänsä.

Miten tarkkaan olivat täällä tilat käytetyt, vuode vuoteen vieressä, joiden välistä oli hoitajattarien pujoteltava.

Hänelle osoitettiin tila suuren salin peränurkassa. Siinä oli valkeitten raitien sisässä kuin pieni käärö josta selviytyi esille Seppopoikanen, kuihtuneena, pienen pieneksi kutistuneena, joten ensisilmäykseltä oli vaikeata häntä entiseksi tuntea.

Suljetuin silmin hän siinä lepäsi, mutta kuultuansa tutun äänen nimeänsä mainitsevan, avautuivat raskaat luomet ja kaksi kirkasta lapsensilmää loisti Joukolle vaikeitten pielusten lomasta. Niissä oli nyt, kuten ennenkin sama rakkauden, luottamuksen ja rajattoman ihailun ilme.

Hän ei sanonut mitään, mutta huulensa vetäytyivät heikkoon hymyyn ja, kun Jouko otti tuon pienen kalpean kätösen omaansa, oli se omituisen kylmä ja kostea. — Olihan hänen verensä ennen avunsaantia melkein kuiviin vuotanut.

Hän istui vuoteen laidalla, mutta sairaan silmät painuivat taas väsyneesti umpeen ja Joukon katse lepäsi milloin noilla kauniilla pikkukasvoilla, milloin harhaili se ympäri huonetta, jonka asukkaat olivat isänmaalleen kukin veronsa suorittaneet.

— Elämä täällä on toista, kuin rintamalla. Täällä on kivun ja kärsimysten maailma — ajatteli Jouko, ja hänen mieltänsä ahdisti. — Jos kerran pitäisi tänne, jos en saisikaan kaatua kentälle, niinkuin olen kuvitellut. Se olisi helppoa, mutta tämä! — Kivun kärsimykset, toisten voihkina ja valitukset, alituinen sairaalan haju ja koko ilma täällä on kuin ainaisten tuskantunteiden kyllästämä. — Kunpa säästyisi tästä, olisi armollinen se iskevä kuula ja ottaisi kokonaan kerta kaikkiaan.

Tuossakin nuori mies, Sven Duvan mallia, heittelee levottomana vuoteellaan. Hänen kasvonsa ovat turvoksissa ja silmissä palaa kuumeinen kiilto. Käsi haparoi peitteellä etsien hätäisesti jotakin — "Minne se karbiini tuli, meidät aiotaan saartaa, — täytyy murtaa ketju," — puhelee se oudolla, luonnottomalla, äänellä.

Toisesta nurkasta kuului kuin hiljaista, tukahutettua itkua. Siellä on parinkymmenen ikäinen, tummatukkainen nuorukainen, side silmillään. Hän on taistelussa saanut räjähtävän kuulan kasvoilleen, mikä repi nenän yläosan, soensi silmät ja siellä hän nyt nyyhkii nurkassa, katsellen pimeillä silmillään elinkautiseen mustaan yöhön.

Hänen vieressään taas toinen katselee nuorta luutnanttia kirkkain, tajuisin katsein. Jouko haluaa puhella jonkun kanssa ja menee hänen luokseen, kysyy nimeä ja kotipaikkaa. Poika vaan hymyilee sopertaen "— ei — ei — mi —" Hän osoittaa kaulassaan pientä, jo ruvella olevaa haavaa, josta on kuula mennyt, tullen niskasta ulos. Siinä meni mieheltä puhekyky ja halpautui oikea käsi joka lepäsi tuossa vierellä kuin kuollut kappale, ainoastaan ajottainen pakotus ilmoitti sen vielä muuhun ruumiiseen kuuluvan.

Mutta ovensuussa makaava, vanhahko mies, voihkasee äkkiä tuskaisesti ja nuo kasvot, äsken kelmeät ja jäykät, kuin ruumiin, saavat taas elonmerkkiä hänen ääneen vaikertaessaan.

Silloin helähtää tuskien asunnossa lempeä, kaunissointuinen ääni:

— Onko isännällä tuskia taas? — Antakaa kun muutan asentoa, ehkä vähän helpoittaa — kuuluvat sanat ja vuoteen viereen on ilmestynyt valkopukuinen hoitajatar.

Hän pyyhkii hellien sairaan otsalla helmeilevän hien, kääntää pielusta, pöyhentelee, kohentelee.

— Onko nyt parempi, onko yhtään parempi?+

— On se, voih, — on se, niinkuin vähän helpompi taas — ääntelee sairas ja muistakin tuntuu sisar Alinan ilmestyttyä, että on se vähän helpompi nyt taas.

Hän siirtyy vuoteelta vuoteelle puhellen kullekin erikseen, sanoo sanasen vaan, ja he kuuntelevat hänen ääntään, ja hetkeksi unohtuvat surut ja kivut.

— Kuinkas poju voipi — sanoo hän lähestyen nuorta sotilasta, joka istuma-asentoon tuettuna, pää siteissä katselee tylsin ilmein. Mutta hoitajattaren lähestyessä saavat hänen raukeat silmänsä loisteen, kun hän kättään ojentaen sammaltaen sopertaa jotakin, jota Jouko ei ymmärrä.

— Mitä hän sanoo?

— Sanoi vaan, että neidin poika, — niin se on minun pojuni tämä — puhui hoitajatar hyväillen ojennettua kättä ja kiiruhti edelleen.

Ja Joukon katse seuraa tuota joustavaa vartta ja pehmeitä liikkeitä nuortean ruumiin, näkee silmät, jotka niin lempeinä loistavat hänen puhuessaan potilailleen, — mutta enemmän kuuntelee ääntä, joka niin kauniisti soinnahtaa suurten surujen asunnossa.

Hänen pieni ystävänsä nukkuu yhä, eikä Jouko voi täällä kauemmin viipyä. Hän nousee ja poistuu hiljaa hänen vuoteensa vierestä. Ovella tapaa hän vielä hoitajattaren, ojentaa hänelle kätensä ja virkkaa:

— Kiitos teille! — Hyvästi.

Mutta samassa hän punastuu. Oliko toinen ymmärtänyt, mistä häntä kiitettiin. — Eihän hän ollut sitä aikonut sanoa, se tuli kuin itsestään.

Nuori luutnantti ratsastaa pois, mutta yhä on hän tuntevinaan kädessään pehmeän, lämpöisen kätösen ja korvissa kaikuu ääni, kauniimpi, kuin mitä hän koskaan ennen on kuullut.

VII.

Ollaan jo maaliskuun lopulla. — Vakavasti, varmasti on valkoinen armeija edennyt, vaikka vastarinta kauemmaksi tultaessa yhä vahvistui. Vähälukuisilla joukoilla oli moninkerroin ylivoimaisen vihollisen hyökkäykset pidätetty ja vähitellen sitkeästi etelämmäksi edetty, kohti Tamperetta, punaisen vallan lujaa tukikohtaa.

Oli sitä jo näinä viikkoina Pohjanmaan pojilta elämän mukavuudet unohtuneet ja yön rauhallinen uni, oli enää vaan muistona heidän mielissään.

Mutta se suuri isänmaallinen innostus, joka heidät oli tänne tuonut ei matkan vaivoissa ollut laimennut ja eteenpäin paloi miehillä mieli.

Niinpä eräänä iltapäivänä marssi kapt. V:n pataljoona, johon nyt Jouko Toivonenkin kuului, K:n pitäjään, jonne kello kolmen tienoissa saapuivat. Teiden risteyksissä lähti osa kirkolle päin vievää tietä, osa taas kääntyy asemalle.

Punaryssät olivat sieltä vasta lähteneet ja suuri siivottomuus vallitsi kaikkialla, joten myötäseuranneiden naisten oli heti miesten avustamina käytävä puhdistuspuuhiin.

— Ei ole hätää, rata on etäämpänä poikki — puhelee pataljoonan päällikkö ratsuaan puhelinpylvääseen sitoen.

Niin hajautuvat joukot, osa lähetetään varmemmaksi vakuudeksi radanvartta tarkastamaan, toiset asettuvat vartiopaikoille, muutamat taas jäävät selailemaan asemapihaan jätettyä suurta sanomalehti pinkkaa.

Jouko Toivonen puolestaan ottaa mukaansa pari miestä ja lähtee tutkimaan ympäristön asumuksia radan toisella puolen.

* * * * *

Sillävälin soi aseman puhelin, johon pelkäämätön kapteeni suorat sanat vastasi, — mutta tämän keskustelun seuraus tuli myös kohta näkyviin.

Pian porhalsi panssarijuna kohti asemaa, päästen radan vierellä olevan kallion suojassa joka esti äänenkin kuulumasta, kenenkään huomaamatta aseman lähelle, vaihteelle asti, josta alkoi ammunnan kivääreillä, kuularuiskuilla, vieläpä tykeilläkin.

Jouko Toivonen muutaman miehen kanssa oli nyt eristettynä muista, avoimella, suojattomalla paikalla. Hän näki, miten vartiat junan edeltä pakenivat, etsien halkopinojen välistä suojaa, miten valkoiset hyppäsivät alas asemarakennuksen ikkunoista läheiseen metsään juosten, ja kuinka muuan nuori suojeluskuntalainen, ontuva poika päästeli rauhallisena, kuulasateesta välittämättä, aitaan kiinnitettyjä hevosia.

Vain muutama oli enää jälellä. Päällikkönsä ratsun hän lähenevästä vaarasta huolimatta pelasti ja tuli viimeiseksi erään kuormahevosen luokse. Sen ohjan ohi kiitävä kuula katkaisi, pojan toista puukolla leikatessa. Siitä hyppäsi hän rekeen ja ajoi pois.

Juna lähenee, on kohta asemalla — heidän täytyy tien toiselle puolen, omiensa luokse.

— Mukaan! — huutaa Jouko miehille juoksuun pyyhkäisten ja suoraa päätä kohti ratapengertä painaltaen.

Sillä välillä tuhlasivat punaiset heidän tähtensä paljon patruunoita ainoankaan osaamatta.

Päästyään radalle, junan edessä kulkevan kivivaunun suojaan, kääntyi Jouko katsomaan miten oli miesten laita. — Hengissä kaikki, mukana seurasivat.

Viimeisenä kohosi ratavallille nuori ylioppilas, joka näytti vaivalloisesti toisia seuraavan.

— Sain ankaran pistoksen — en luule jaksavani tuonne — hän päällikölleen hengästyneenä virkkoi.

Tämä ei voinut heittää nuorukaista oman onnensa nojaan, vaan kehoitettuaan miesten rientämään edelleen jäi hänen kanssaan muista jälelle.

Siinä on radan vierellä pillastunut hevonen, Jouko tavoittaa sitä — mutta samassa lentää kuula ja lävistää siltä pään, siihen kaatui eläinparka vertavuotaen.

Omin voimin oli heidän edelleen pakoon pyrittävä.

— Emme voi enää viipyä — sanoo Jouko toverilleen — jaksatko yhtään?

— Täytyy koettaa, jos jään niin älkää huoliko siitä, teidän täytyy pelastaa itsenne!

Ja niin he kivivaunun suojasta lähtivät juosten, kuulien ympärillä vinkuessa mäkeä ylös ja päästyään ensimmäisten puitten suojaan vaipui ylioppilas vavisten maahan.

Jouko aikoi ensin auttaa häntä ylös pyrkiäkseen edelleen etenemään, kauemmaksi metsän peittoon, muiden jälkeen. Mutta silloin huomasi hän, että se oli jo turhaa vaivaa. Panssarijunan perästä oli seurannut toinen punaisten juna, jonka tuomat lukuisat joukot nyt ketjussa kiersivät aseman oikeaa puolta, vasempi oli jo ennestään heidän hallussaan. Myöhäistä oli jo pako, ei muuta kuin paneutua pitkälleen ja odottaa mitä tuleman piti, mutta pelastuksen mahdollisuutta ei tälläkertaa tuntunut löytyvän.

Ja kun hän tilanteen todellisuuden käsitti, kuohahti ensin suuttumus hänen sydämmessään.

— Näinkö sen nyt piti tulla? — Tähänkö minun nyt pitää kuolla kuin hiiren loukkuunsa ihan noiden silmien edessä. Mutta heidän vangikseen en ainakaan antaudu.

Hän laski mukana olevat patruunansa. — Viisikolmatta! — Olihan siinä evästystä kahdellekymmenelle neljälle punaryssälle — ja se viides, viimeinen oli hänen omansa. — Onhan hyvä, kun sattui niinkin monta, ei silloin aivan ilmaiseksi tarvinnut — ajatteli Jouko.

Yhtämittainen ampuminen tuntui yhä kiihtyvän ja yhä lähempää kuuluivat laukaukset. — Ylioppilas kiven suojassa lepäsi liikkumattomana kasvot lunta vasten — mitenkähän sen laita on? — ajatteli Jouko ja aikoi ensin ryömiä lähemmäksi nähdäkseen, mutta muisti taas aseman toivottomuuden. — Samantekevää nyt jo, ei meitä enää voi kumpaistakaan pelastaa.

Hän pani kuntoon mauserinsa ja oli valmiina lähettämään edellään ensimmäiset, jotka metsänpeitosta esille tulisivat. Hänen mielensä on kumman rauhallinen ja kylmän tyynenä katselee hän varmaa kuolemaa.

Ja siinä hangessa hän matalana makasi, silmänräväyttämättä vihollisen tuloa odottaen, sormi liipasimella valmiina laukasemaan. Siinä kulkevat sielussa salamannopeudella kuvat, muistuvat mieleen menneet tapahtumat ja rakkaimpien muodot astuvat elävinä esiin.

Siinä näkee hän kotoiset maisemat, lumen peittämät pellot, joiden keskessä on kaksikerroksinen rakennus. Sen seinät ovat hallavan punaiset, sen katto on sammaltunut ja harja köyry. — Tuttu se on, tuo rati, ja rakas. —

Hän tulee pihaan, silmäsee navettaa, tallia ja vanhaa aittaa — alkavat rappeutua — olisivat ne uusittavat! — hän miettii ja astuu iltahämäräiseen tupaan. — Kahden siellä istuvat, isä ja äiti, lapsistaan puhelevat, tytärvainaasta ja pojasta, jota pian palaavaksi odottavat. — Kun sota loppuu — sanoo äiti ja jälleennäkemisen toivo hänen kasvojaan kirkastaa. — — — Täällä on poika, varmaan viime hetkiään hengittää — ei palaa enää, ei palaa! —

Hän kuiskaa heille kuulumattomat, hellät hyvästinsä ja poistuu jättäen heidät keskensä, takkavalkean lämpimästi valaistessa hämärtyvää tupaa.

— Miten pitkiä ovatkaan jännittyneen odotuksen hetket, kuinka hitaasti juoksevat minuutit!

Kuva vaihtuu toiseen: — Siinä on Seppopoikanen sängyssään, hänen kalpeat kasvonsa ovat hymyn kirkastamat ja vierellä seisoo sisar, se viimekerrasta tuttu, tumma tyttö. Somasti verhoo vartta valkea vaate, päähineen alta valahtaa tumma suortuva ja sairaan otsaa sivelee lempeä, hienoinen käsi…

* * * * *

Yhä lähenevät viholliset. Jo eroittaa hän selvästi laukausten lomasta äänet. Kohta ovatkin täällä! — Jännittyy jokainen lihas, karkkoavat mielestä kuvat. Hän on valmis viimeiseen otteluun.

Silloin alkaa kuulua ampumista vastaiseltakin suunnalta ja pian tuiskii vimmattu ristituli heidän ylitsensä — Olisiko se pakoon päässyt vähäinen valkoisten joukko järjestynyt ja käynyt rohkeasti monikymmenkertaista vihollista vastaan?

— Sen se täytyi olla!

Hänen sydämensä sykki kiivaasti heikon toivon elähyttämänä. Hän nosti päätään ja silmäili ympärilleen. Jo kuului taas tykin laukaus, toinen ja kolmas, ei tälläkertaa panssarijunasta — valkoisten tykki, omien se oli! —

Kirkollepäin päivällä kääntynyt joukko oli ehtinyt avuksi ja ahdisteli nyt vihollista selkäpuolelta.

Pian harvenee kiväärien valtainen räiske, punaiset tuntuvat peräytyvän.

Kumma herpaus lamaannuttaa ensihetkessä Joukon.

— Se ei siis tullutkaan, ei tullutkaan vielä — ja suloisena tunteena valahti tuo tietoisuus kautta hänen olemuksensa.

Seuraavassa tuokiossa hän jo muiden mukana on ajamassa takaa, ammuskellen ankarasti vaunuihinsa kiireellä peräytyvää vihollista, joista useita radan vieriltä korjattiin. Myös vangeiksi jäi punaisilta toistakymmentä, jotka eivät nopeasti poistuviin juniin ehtineet.

Vain kaksi menettivät valkoiset omistaan ja muutamia haavottui. Äskeinen ylioppilaskin oli levättyään toipunut ja tuli vahingoittumattomana omiensa luo.

VIII.

Samana iltana toi lähetti luutnantti Toivoselle kirjelipun, jossa sisar Alina kenttäsairaalasta ilmoittaa Seppopoikasen hartaimman halun vielä kerran päällikköään tavata. "Hänen tilansa huononee yhä, enkä luule olevan enää pitkältä"…

Jouko ei viivyttele, hän hakee ratsunsa ja ajaa pois.

Sairaala sijaitsi tälläkerralla tavallista kauempana rintaman takana. Matka oli pitkä, alkava lumituisku tuprutti tiheästi lunta, joka soenti silmät ja täytti jo ennestään huonoa tietä.

Mutta nuori luutnantti ei sitä huomannut enempää kuin rasittuneen ruumiinsa väsymystäkään. — Taas kerran oli vaara vältetty. Hän oli jo varmaksi luullusta tuhosta jälleen pelastunut ja elämän, olemassaolon riemu täytti väkevästi hänen mielensä.

— Ihanaa on elää!

Värähdys kulki läpi terveen, elinvoimaisen ruumiin. Hän hymyili huomaamattaan, antoi ohjien käsissään höltyä ja hyväillen taputti hevosensa voimakasta kaulaa, josta huokui sykkivän elämän lämpö.

Ei ollut Jouko Toivonen koskaan kuolemaa pelännyt, mutta hän rakasti niin rajattomasti elämää.

Niinpä hän nyt yksinäisyydessä unohti muutamaksi hetkeksi sodan raskaat huolet ja antoi ajatuksiensa tuokion viivähtää oman olemuksensa pohjalta pulppuavassa onnentunteessa.

Siten kului matka huomaamatta, eikä hän perille päästyään tiennyt miten kauan se oli kestänyt ja kuinka myöhäinen oli nyt ilta.

Hän astui sisään, kulki kautta avaran huoneen, luo valkean varjostimen, joka erotti nyt nuorukaisen vuoteen muista. — "Kuoleman kaihdin" -ajatteli Jouko ja vetäisi verhon syrjään.

Hänen silmänsä kohtasivat ensin hoitajattaren, joka sairaan kättä pidellen hänen vuoteensa vieressä istui. Sisar ei vieraan tuloa heti huomannut, vaan oli hänen katseensa tarkkaavasti kiinnitetty potilaan kasvoihin, joilla ilmeet vilkkaasti vaihtelivat, kuin kulkisi hänen sielunsa silmissä monenlaiset, muuttelevat kuvat.

Pian kumminkin avasi poika silmänsä, jotka loistivat laajennein terin, kuuman kirkkaina ja katsoi hymyillen päällikkönsä, joka vuoteen vieressä murheellisena seisoi.

— Se oli hyvä… nyt saan sanoa teille hyvästi… minä lähden jo kohta kotiin — hän heikolla äänellä puheli.

— Vai kotiin sinä nyt menet Seppo — sanoi Jouko pojan kylmänhikistä otsaa sivellen.

— Minä olen pian… jo vallan terve… ne ovat luvanneet tulla… hakemaan pois.

Raukeina sulkeutuivat taas silmät ja hän vaipui takaisin tuohon unentapaiseen horteeseen.

Sisar Alina nousi tuoliltaan ja vierasta tervehdittyään poistui muiden luo, jättäen luutnantille paikkansa sairaan vieressä.

Siinä nyt istui Jouko Toivonen, pidellen kädessään vavahtelevaa, kuihtunutta kätöstä, aivan samoin, kuin muutamia viikkoja takaperin. - Viikkoja, — tosiaan! — tuntui kuin olisi siitä jo kauvan, kun hän ainoan sisarensa kadotti.

Sen hämäräisen helmikuun aamun muisto oli kipeänä kohtana hänen sydämessään, ja aina kun aatoksensa siihen koskettivat, tuntui siellä syvällä viiltävä tuska.

Hän oli tahtonut olla sitä ajattelematta oli työntänyt syrjään kaiken, mikä oli hänen omaansa, yksinpä surunsakin, antautuakseen kokonaan tehtäväänsä, joka oli hänelle kallis ja pyhä.

Niin vaikea ja ylivoimaista ponnistusta kysyvä oli viime aika ollut, mutta se oli auttanut häntä sivuuttamaan oman, syvän surunsa sen suuren yhteisen hädän rinnalla, joka huusi pikaista apua.

Niin olivat kuluneet nämä viikot, kuin olisi hän puuduksissa omille tunteilleen, vaan nyt ratkesi auki tuo haava ja kirvelevä kipu kävi kautta hänen olemuksensa.

* * * * *

Mutta kirkastava hymy väikkyi Seppopoikasen valjuilla kasvoilla, kun hän elämän ja kuoleman rajamailla harhaillessaan näki edessään kauniiden kuvien väikkyvän, joihin lapsuuden kirkkaimmat muistot yhdistyivät. — Hänen sielunsa on jo puoleksi vapaana, ajasta ja paikasta riippumattomana leijailee se jo hetkittäin valon mailla, kunnes heikko yhdysside, kuolemaa sitkeästi vastustelevaan ruumiiseen, vetää sen vielä hetkeksi takaisin aineelliseen asuinpaikkaansa.

Joukon hämmästykseksi kohottautuu sairas puoleksi istualleen ja selkeällä äänellä lausuu:

— Urut soivat… kuuletteko?

— En kuule minä, — vastaa Jouko hiljaa.

— Ne viettävät vapausjuhlaa… valkoinen kansa kiiruhtaa kirkkoon… sieltä, avoimen oven kautta, kuuluu suvivirren veisaus…

Hän vaipui takaisin tilalleen rauenneena, vaikeasti hengittäen.

… On vastamaa, minä väsyn… ota kädestä, äiti… niin lämmin on tuuli ja makeasti tuoksuvat tiepuolissa apilaspellot… miten valkea on sinun pukusi, sisar… uusiko aivan?…

Taas painuivat umpeen silmät, hengitystä tuskin enää huomasi. — Samassa tuli hoitajatarkin.

Vaieten katselivat he nuoren ruumiin viimeisiä kamppailuja ja tunsivat kuoleman juhlallisen läheisyyden.

Vielä kerran aukenivat nuo kirkkaat lapsensilmät, käsi liikahti kuin kättä etsien. Jouko tarttui siihen, jolloin sairas toista kättään koetti sisarelle ojentaa.

Ja kumpaakin kädestä pidellen hän heitä hymyillen silmiin katsoi.

— On niin hyvin nyt… minä hetkeksi nukahdan… herätättehän sitte kun tulevat hakemaan…

* * * * *

Hiljalleen sammui hänessä elämän sykintä ja pieni kätönen heidän lämpimissä käsissään jäähtyi.

Silloin sulki sisar nuoren vainajan puoliavoimiksi jääneet silmäluomet ja he poistuivat hiljaa hänen luotaan.

Pitkään puristi nuori jääkäri sisaren kättä ja katosi yön pimeyteen.

Ja umpitietä, yösydännä, ajoi Jouko Toivonen takaisin. Pimeä on metsä ja raskaasti se asettuvan myrskyn jälkeen huokailee. — Omituinen tunne täyttää yksinäisen kulkijan mielen. — Niin oli hänen nyt, kuin näkisi hän avoimina tuonelan tummat portit, josta vastaan huokui kuoleman kylmä henkäisy.

IX.

Yhä edelleen elelee Suomenmaassa Ivana Ivanovitsh, iloinen rakuuna, joka hurmaavalla lemmellään nuoren Anni tyttösen oli lumonnut, vaan jonka uskollisen sydämen hän huikentelevassa huvitteluhalussaan särki, jättäen hänet yksin suurten tuskiensa valtaan. Ja samaan aikaan, kun nuori nainen haki sovituksen lohtua surulleen, jatkoi Vanjushka iloista elämäänsä ilman huomisen huolta ja vastuunalaisuuden tuntoa: — Niinpä silloin, kun valkoisten joukot punaista kaupunkia piirittivät, tyhjenteli Vanjushka sen sisäpuolella ilojensa pikarin sakiata pohjasakkaa. Eräs yö, iloisen illan jälkeen oli levoton ja kuumat unet outoja kuvia kutoivat ja hän heräsi ruumista puistattavaan nyyhkytykseen.

Ivana Ivanovitsh Stanovitsh uneksii:

Hän on odottavinaan Annushkaa puiston lymyssä, lauhan kevätillan hämärässä. Ympärillä valkovartiset Suomen koivut, mutta tuuli tuo väkevän, huumaavan tuoksun, joka on kuin kukkivan aron lemu jälkeen kesäisen sateen ja ylhäällä kaareilee tumma taivas, jolla tähdet tuhatlukuisina tuikkivat. — Missä minä olen? -ajattelee, pitkästyy odotusta, mutta tietää kumminkin hänen tulevan.

— Anni, Annushkani! — sinä puhdas, sinä oma, kallis, miilaja! — Ei ole kukaan niinkuin sinä, oi tule, unohda, anna anteeksi! — Rakastin sinua, en sitä toista, — niitä toisia. — Tule, minun kaipaukseni kiihtyy, minun sieluni palaa, minä näännyn rakkauteni ikävään!

Ja avaruuden tummasta sylistä sukeltaa valkea valo, joka lähenee, kasvaa ja muodostuu, ja ihana olento liitelee alas häntä kohden. Sen kasvot ovat häikäisevän kauniit, sen silmissä palaa kuin tuli. Pyhä Jumalan Äiti se on! — Miten? Sen muoto on Annushkan, sen hiukset kultana harteilla valuvat.

— Ne silmät katselevat syvälle ja tunkeutuvat läpi mustan sielun, lukien rikoksen rikoksen vierestä, eikä yksikään likainen ajatus jää sen pyhän katseen näkemättä.

Hän kuroittaa kätensä ja tavoittaa lumivalkeaa vaatetta, joka verhoo hänen, tuon ihmeellisen, mutta se soluu hänen sormiensa lomitse kuin valon heijastus, kuin kuutamokuva ja hän herää, löytäen itsensä haparoimasta tyhjää ilmaa.

Vanja kohottaikse istualleen ja silmäilee ihmetellen ympärilleen. On kuin olisi eilisillasta kulunut niin sanomattoman pitkä aika, kuin olisi hänen vaikeata muistaa miten oli nykyiseen olinpaikkaansa joutunut.

Mutta ympäristö selvittää pian kaiken. Tuossa lattialla tyhjät viinipullot muistuttavat iltasia ilonpitoja. Tuoleilla huiskin haiskin mitä erilaisimpia vaatekappaleita, alkaen likaisista tehtaalaistyöryysyistä aina kiiltonahkakenkiin ja silkkihepustuksiin, jotka niin selvästi muistuttavat viimepäivien vastenmielisiä "takavarikoimistilaisuuksia."

Kevätaurinko paistoi huoneeseen paljastaen kaiken sen likaisuuden, pölyn ja saastan mikä tässä inhoittavassa pesässä vallitsi ja Vanja oli kuin vasta heräämässä tästä viikkoja kestäneestä unesta.

Miksi itse Jumalan Äiti ilmestyi unessani? sen muoto oli Annin, Annushkan — Voi missä on Annushkani ja miten hänen kävi — — Ei ollut hän niinkuin muut, — ei minun olisi pitänyt… niin, kuinka voisin olla parempi kuin olen, kumminkin ahdistaa mieltäni pelko ja yksin ollessani tuntuu kuin jonkun silmät alati seuraisivat, kuin vaanisi pääni päällä kostava käsi — kenties se saavuttaa minut nyt. Että pitikin jäämäni tähän hirveään paikkaan.

Tyttö vierellä käännähti ja viskasi unissaan kätensä Vanjan kaulaan, tämä hätkähti ja työnsi inhoten sen luotaan, kääntyi selin ja jatkoi ajatuksiaan itselleen haastellen:

— Voi Vanjushka parkaa! Aina sinä noihin naisiin eksyt, aina ne ovat sinun kompastuskivenäsi, vielä ne sinut lopuksi hirsipuuhun vievät. - Kun pitikin astumani junasta silloin, olisin tämän viheliäisen kaupungin sivuuttanut — "Tule" — sanoi Feodor — "jäädään pariksi päiväksi sydänsuomen tehdaskaupunkiin ja pidetään lystiä vielä viimeisen kerran Suomen tyttöjen kanssa, sanotaan niiden täällä olevan vielä lempeämpiä kuin siellä pohjoisessa."

Ja minä onneton kun jäin. Feodor oli viisas, huvitteli hetken ja lähti, kun minä onneton tuohon Lyydiaan takerruin.

Hän näki niin selvästi tytön muodon, joka hänen vierellään nukkui, vaikka se olikin siellä selän takana, näki nuo kuluneet kasvot, ohuen nenän ja tumman, karhean tukan.

Hän koetti vetäytyä yhä kauemmaksi siitä, mutta oli yhä tuntevinaan hänen hikensä vastenmielisen hajun.

Taas muistuu mieleen äskeinen ihana uni. — Että semmoista saattoi uneksia tämmöisessä paikassa! Että toki nukkuessaan voi lähteä tästä kamalasta vankeudesta, johon vapaaehtoisesti oli antautunut, muka auttamaan "tovereita" Suomen punaisia, valkoisia vastaan.

— Liikuttiko se minua, jos täällä hallitsevat "punaiset" tai "valkoiset", "porvarit tai sosialistit", sopikoot keskenään suomalaiset! — Ei Venäjän mies ole koskaan halunnut sotaan ja täällä minä nyt kumminkin olen, satimessa ja ympärillä vetää valkoisten armeija piirinsä yhä ahtaammaksi. Sen tietävät jo punaiset itsekin, miten heidän käy, vaikka eivät sitä myönnä, mutta pian on tämä suomalaisten bolshevikkien murtumaton etulukko murskattu valkoisen armeijan raudanlujassa puserruksessa.

Kuinka käy silloin?

— Voi Ivana Ivanovitsh! — Jo tuli tuhosi!

Et koskaan enää näe avaraa syntymämaatasi, pyhää Venäjää, et tunne tuoksua huumaavaa aavojen arojen kukinta-ajan, et tuhatsilmäisen tähtitaivaan tummaa sineä etelän yön, jota lapsena rukousta lukien katselit, kun armaan maamushkan palleroinen olemus hämärään hävisi. — — — Et koskaan, et koskaan!

— Pyhä, armahin Jumalan Äiti, sinä suuri ihmeitätekevä, auta!

Oi, ei hän minua kuule, paljon tein pahuutta, tuomiolle käy kanssani, pyhä, ja katsoo syvälle sieluun, niin syvälle, ettei yksikään ja löytää pahoja tekoja vaan ja mustia ajatuksia, petosta ja valhetta.

Hänen ahdistuksensa kasvoi. Tulevan turman aavistus läheni tummana varjona pimittäen keväisen aamun kirkkauden.

Istualleen kohosi Ivana Ivanovitsh, veti poveltaan pyhän ristin ja palavasti suudellen ihmeitätekevän kuvaa teki ristinmerkkejä rukousta lukien.

Lyydia heräsi samassa.

— Mitä sinä, Vanja? Hulluksiko olet tullut? — ja hänen pilkkaava naurunsa oli vähällä saattaa toisen suunniltaan. Vanjushka hillitsi itsensä kumminkin ja tarrautui mielessään lujasti ajatukseen, joka oli äkkiä aivoissa välähtänyt:

— Minä karkaan! Pois hiivin ensi yönä pimeän tultua, yks'kaikki, missä sen kuolemansa saapi… Kenties, jos vielä hengissä selviytyisi tästä kamalasta pesästä.

X.

Jääkäriluutnantti Toivonen on asettunut joukkoineen autioksi jääneeseen taloon parin kilometrin päähän kaupungista, jonne on matkan määrä.

Pitkästä marssista väsyneet miehet nukahtavat tuokiossa päästyään katon alle ja kautta koko talon kuuluu syvä, raskas kuorsaus.

Mutta Joukon sisässä hehkuva into karkoitti hänen silmistään unen ja piti raukean ruumiin rautaisessa jännityksessä.

— Siis vihdoinkin täällä asti!

Kuinka hän oli tätä hetkeä odottanut! Hän pakoitti väsyneen ruumiinsa ylös pehmeältä tilalta, johon niin suurella nautinnolla oli painautunut. Olihan tämmöinen mukavuus, oikea vuode jo melkein muistista hävinnyt.

Hän asettui ikkunan eteen, joka antoi tuonne kaupunkiin päin, punaisen kaupungin, jonka nyt vihdoinkin täytyi valjeta.

Sehän oli se tukikohta, johon vihollinen oli pannut päävoimansa ja jota se oli pitänyt voittamattomana.

Kohta se kukistuu.

Hämärä sakeni, oli jo puoli pimeä. Kuului silloin tällöin laukauksia, välähti joskus taivaanrannalla kanunan kidasta leimahtava tuli, mutta tuntui kuin kaikki kumminkin hiljenisi, laimenisi sydänyön hetkien lepoon.

* * * * *

Oli jo aivan pimeä, ainoastaan valonheittäjäin levottomat heijastukset pälyilivät arkoina kuin saarretun pedon silmät, jota tuhatpäinen vihollinen ympäröi.

Jouko Toivonen katseli noita levottomia silmäilyjä, jotka väkevästi halkoilivat illan tihenevää pimeyttä ja hänen mielessään oli tunne sellainen, kuin valmistauduttaisiin nyt valtaviin juhliin. — Miten monen matka olikaan tähän päättyvä! — Nämä päivät vaativat varmaankin suurimman uhrin Suomen vapauden hinnaksi. Tämän rinnalla olivat varmaan tähänastiset kuumimmatkin ottelut vielä kuin leikintekoa.

Ja siinä nuori luutnantti muisteli kaipauksella sitä joukkoa, jonka kanssa hän sodan ensihetkestä taisteluun lähti, noita urheita poikiaan, joiden matka oli katkennut kesken. Ne olivat hänen kotiseutunsa miehiä, kasvinkumppaneja, kansakoulutovereita, kotikylän nuorukaisia. Olipa joukossa vanhempiakin miehiä, jotka hänet, Jouko Toivosen piimäpartaisna poikasena muistivat kylän tanhuvilla juoksennelleen.

Millä lämmöllä he olivatkaan hänet vastaan ottaneet ja päällikökseen pyytäneet, kun hän kaukaiselta retkeltään kotimaahan palasi. — Ei ollut siinä sanoja montaa sanottu, lujasti vaan kättä lyöty ja siinä tehty kuin sanaton sitoumus, että kuolemassa yhdytään, ellei valkene voiton päivä. Niin, hiljaisia, juroja olivat nämä kotipuolen miehet mutta heidän toiminnassaan oli ankara totisuus. Heihin hän oli luottanut ja he häneen ja he seurasivat häntä nurkumatta minne tahansa hän heitä johti.

Jouko Toivonen tunsi nämä miehet ja tiesi heidän urhoollisuutensa, mutta sittenkin hän usein oli hämmästynyt sitä kuoleman halveksumista jota he osoittivat kun oli kysymyksessä kova ote. Nyt muisteli hän heitä tämän uuden käänteen kynnyksellä, kun oli saavuttu suuren ratkaisun eteen, tultu Tampereen edustalle, jonne saapumisesta usein oli lepohetkinä puheltu.

Mutta tänne asti olivat heistä vaan aniharvat päässeet, kourallinen oli miehistöstä enää jälellä. Pieneksi oli se joukko huvennut, osa sairaaloissa virui, suurin osa kylmenneenä, jäisten kumpujen kätköissä. — Heidän paikkansa enimmäkseen olivat täytetyt "arvannostolaisilla", jotka olivat tottumatonta, usein aivan toisenlaista väkeä.

Kuinka hän kaipasikaan noita omiaan tänä iltana! — Olisiko se kenties lähestyvän yhtymisen aavistus, olisiko hänen vuoronsa nyt tullut? —

Mutta hän tunsi itsensä rauhalliseksi, eikä kuullut sielussaan ainuttakaan vastustavaa, kapinoivaa ääntä. Hän oli valmis.

* * * * *

Miehet nukkuivat korsaten syvässä unessa. Päällikkö katsoi kelloaan ja pahoitteli mielessään, että nopeasti kuluva aika pakoitti hänet kohta katkaisemaan heidän hyvin ansaitun leponsa.

* * * * *

Taivas on pilven peitossa ja yö pilkkosen pimeä, kun Jouko Toivonen miehineen vetää "ketjua" hänen osalleen tulleelle alueelle. Maa on vastainen ja lumi vajottaa. Heidän on lisäksi kuljettava kohtisuoraan vasten vihollisen kuularuiskupatteria.

Jäännökset entisestä komppaniastaan oli Jouko huolellisesti hajoittanut, joten siellä täällä löytyisi jokunen, tottunut, pelkäämätön mies, joka ensikertalaisille kykenisi näyttämään rohkaisevaa esimerkkiä, sekä tarpeen tullen pitämään myös asiaankuuluvaa kuria.

Mutta kaksi oli kumminkin hänen vierellään ystävää, jääkäri H. rohkea poika, joka aina kuolemaa uhmaillen, kuin ihmeen kautta oli tähän asti eheänä säästynyt, sekä Kokkolan Jukka kotikylästä, vanha veikko, joka oli vielä vahingoittumattomana säilynyt, yhtä reippaana ja iloisena kuumimmassakin tulessa, kuin konsanaan kotinurkillaan. Aina oli hän leikillinen, hyväntuulinen, keksien ilonaiheita tovereilleen jos mielet milloin painuksiin pyrkivät.

Kolmin he nyt kulkivat rinnettä ylös, asetellen miehiä paikoilleen ketjuun. Mutta useat näistä, ensikertaa toden edessä, hölmistyivät, unohtaen kaikkein yksinkertaisimmatkin asiat, tuskin tietäen minnepäin kiväärin piippu oli suunnattava. Jukka heitä käänteli, asetteli ja hyväntahtoisella huumorillaan rohkaisi, ja niin sitä onnistuttiin etenemään yhä kauemmaksi rinnettä ylös.

Mutta silloin tuli se, mitä he jo matkan alusta olivat pelänneet. Vihollisen kuularuiskupatterista oli heidät huomattu ja tuikea räiske ja kuulasade sai yönpimeydessä, oudoilla teillä tottumattomat miehet arvaamattoman kauhun valtaan.

Tässä yhtyi heihin myös K: n reservikomppania jonka päällikkö tahtoi jättää joukkonsa luutnantti Toivosen huostaan, selittäen olevansa pakoitettu lähtemään patruunain hakuun. Toivosen vastalauseesta välittämättä hävisi komppanianpäällikkö pimeyteen, eikä auttanut muu, kuin ottaa vastaan vieraskin joukko, joka oli hänen omansa veroinen.

Yksi ainoa olento tässä reservikomppaniassa hämmästytti Joukoa rohkeudellaan. Tämä oli nuori tyttönen, punaisenristin sisar, joka lähti seuraamaan yönpimeydessä ja kuulasateessa etumaisina eteneviä jääkäreitä.

— Kääntykää takaisin, tämä matka on vaarallinen — sanoi Jouko nuoreen naiseen kääntyen.

— Siksipä täällä apuani ehkä pian tarvitaan — vastasi tyttö edelleen seuraten.

— Tämä ei ole naisille sopiva paikka, minä vaadin teidän kääntymään, koveni päällikkö ankaraksi tekeytyen.

Mutta tyttö ei hämmästynyt.

— Sitävarten minä sotaan lähdinkin, että olisin siinä, missä minua tarvitaan — vastasi hän kirkkaalla, nuorekkaalla äänellään.

Päällikön vastustus oli voitettu ja niin jatkoivat he taaskin etenemistään väistymättä tihenevää kuulatuiskua.

Jääkäri H. samosi kiivaasti eteenpäin ja joutui jo edelle muista. Jouko huusi hänen jälkeensä varoittaen.

— Turhaa, ei ne ota — tuli vastaus, mutta tuskin ehti hän saada sen sanotuksi, kun kuului voihkaisu:

— Oi, jo sattui!

Jouko kiiruhti hänen luokseen äskeisen urhean sisaren seuraamana.

Kuula oli lävistänyt vartalon, mennen kyljestä sisälle toisesta ulos. Kuolema lähestyi huomattavasti, kumminkin sitoivat he haavan ja kuljettivat hänet rauhallisempaan paikkaan.

Jouko Toivonen oli jo miehittänyt hänelle kuuluvan alueen ja saanut vaivoin kovasta kuulasateesta säikähtäneet ensikertalaiset järjestymään paikoilleen ketjussa, Jukan hoidellessa reservikomppaniaa, jonka päällikköä ei kuulunut palaavaksi patruunanhakumatkaltaan.

Nyt oli Joukon käännyttävä tarkastamaan oikeaa sivustaa ja lähtiessään varoitti hän miehiä ankarasti liikahtamasta kohdaltaan, selittäen heille, miten vaarallistakin oli lähteä paikaltaan tällaisessa kuulasateessa. Mutta usean kasvoilla näkyi pelon painama tolkuton ilme, eikä hänellä heidän suhteensa suuriakaan toiveita ollut. Kumminkin uskoi hän heidän pysyvän paikallaan kunnes ehtisi takaisin.

Palatessaan luuli hän ensin silmiensä pimeässä pettävän, kun mäeltä, johon vasta vedettiin ketju, kolmessa rivissä, kiiti nyt alas tummia varjoja, jotka katosivat läheiseen hiekkakuoppaan. Mutta likemmäksi tultuaan hän huomasi miten harvat hänen asettamistaan olivat alallaan pysyneet. Suurin osa oli päällikön poistuttua jättänyt paikkansa ja etsinyt turvaa hiekkakuopan pohjalta jossa nyt makasivat pehmeään lumeen puoleksi hautautuneina.

Saatuaan vaivoin säikähtäneet miehet takaisin paikoillensa ja tutkittuaan syytä tähän aiheettomaan pakenemiseen, osoittivat he erään joka oli huutanut: — Punaiset ovat aivan edessämme, ampuvat muutaman metrin päästä!

Päällikkö otti nyt syyllisen ja vaati hänen tilille sanoistaan, mutta tämä väitti yhä, kuulleensa ampumista aivan läheltä edestäpäin ja kun Jouko pani hänet näyttämään paikan jossa hän oli maannut, selvisi asia.

Lumessa olevaa tilaa tutkittaessa huomattiin miehen paikoillaan moneen kertaan kääntyilleen, joten hänellä viimeksi olivat jalat sinnepäin, minne muilla pää, jolloin omien miesten takimmaiset rivit ampuivat vastaan. Siis siinä edessä oleva vihollinen.

* * * * *

Yö kului. Ankarasta ammunnasta huolimatta ei kaatuneitten luku ollut kovinkaan suuri. Kumminkin oli K:n reippaalle sisarelle kaiken aikaa riittävästi työtä.

Vihdoin selkeni kirkkaana keväinen aamu, vartiovuorot vaihtuvat ja väsyneet miehet saivat muutaman tunnin levon.

XI.

Raskas päivä oli maaliskuun 28:s valkoiselle armeijalle ollut ja ylen paljon oli se uhreja kysynyt. Heti aamulla oli hyökkäys alotettu ja niin olivat valkoisten valiojoukot painaltaneet sakeassa kuulasateessa yli aukean kentän kohti kaupunkia aikoen ottaa sen hinnalla millä tahansa.

Mutta kalliiksi se oli tullut, sillä vastaan tuleva tulituisku oli hirmuinen. Toinen toisensa jälkeen tupertui tantereelle, mutta eteenpäin oli päätetty mennä, maksoi mitä maksoi!

Jääkärit näyttivät unohtaneen kaiken vaaran, he riehuivat pystyssä kaiken aikaa muiden välillä maasta suojaa ja hetken lepoa etsien. He tiesivät, miten paljon heistä riippui hyökkäyksen onnistuminen, heidän oli joukkoja innostettava, rohkaistava. Mutta usein katkesi kesken sana ja paikalleen pidättyi urho "näyttäen kuin miehen kuolla käy".

Niin oli loppuun kulunut koettelemuksen päivä, jonka iltaan mennessä oli tuoni runsaan sadon niittänyt, kaataen armotta suuren osan valkoisen armeijan parhaita poikia.

Mutta ei saanut masentua mieli, uudelleen oli yritettävä! Iltaan hämärtyy päivä, huhtikuun 3:s — huomenna on se tapahtuva!

Jouko Toivonen tunsi nyt niin palavaa odotusta, että se teki hänen olonsa milt'ei sietämättömäksi. Kuin kuumeisena hän valmisteli yöllistä matkaa, joka oli määräävä tämän taistelun tuloksen.

Ja hän tunsi, kuinka entistä suurempi velvollisuuden kuorma oli laskettu heidän, jälkeenjääneitten hartioille, heidän oli nyt vastattava poistuneidenkin paikasta ja jatkettava työtä, joka kaatuneilta tovereilta keskeytyi. Siksi paloi tulena nuori mieli, kaksinkertaisin voimin, innoin kolminkertaisin hän nyt tapella tahtoi, kunnes saavutettiin valkoinen voitto — — niin, tai ellei hän itse siihen asti ehtisi, toki oman osansa sen hinnasta maksaisi.

Vihdoin viimeinkin alkoi odotettu hetki lähestyä. Jouko Toivonen on valmiina jaellen miehilleen viimeisiä määräyksiä, kun paikka, missä he seisovat, äkkiä leimahtaa valoisaksi kuin keskellä päivää. Venäläisen kirkon torniin sijoitettu valonheittäjä on kiinnittänyt vaanivan katseensa heihin. Vastenmieliselle tuntuu miehistä tämä silmäily. Mutta samassa kuuluu kolme peräkkäistä tykinlaukausta ja ryssänkirkontornissa väijyvän pedon silmä oli ainaiseksi sammunut.

Jo alkavat valkoisten tykit paukahdella ja alkaa armoton pommitus valtakadun varsilla olevia taloja vastaan, joista punaiset ovat karkoitettavat ennen etujoukkojen tuloa.

Pauke kasvaa valtavaksi ryskeeksi. On kuin maa perustuksiaan myöten järkkyisi ja ilman pielet säikkyen vavahtelisivat.

Halki pimeyden liitelevät punaiset liekit, kuin tuliset turman linnut. —

Jouko ei enää kuule, hän vaan tuntee tykkien ainaisen jymähtelyn ja rakeina satavat kuulat, jotka viuhuen heidän päittensä ylitse lentelevät, tai pudota ropsahtelevat pehmoiseen lumeen.

Pimeän peitossa, paljastetuin pistimin, suljetuin rivein ryntäävät valkoisten etujoukot vasten vihollisen tulista lyijyryöppyä. He eivät ammu ainuttakaan laukausta vaan syöksyvät eteenpäin äänettömästi kohti öistä pimeyttä, jonka tummasta hämärästä punaiset salamat välähtelevät.

Jouko Toivosen mielestä ei kulku käy kyllin nopeaan, nuolena hän tahtoisi kiidättää, hänen sisässään hehkuu kuin tuli, hänen aavistuksensa kummia asioita kuiskaa, on kuin sielussa kirkastuisi sisäinen näkö ja selviytyisi tärkeitten hetkien lyhyys. Hän tietää aikansa jo lähestyvän — — — on kiire, on mahdollisimman pitkälle ennätettävä. — —

Kiire hänen on, kuin riippuisi hetkistä kaikki, kuin koko maan kohtalo olisi myöhästymällä menetetty. Hänen kulkunsa vauhti kasvaa muiden vaivalloisesti mukana pysytellessä.

Yhä ankarampi on vastaantuleva tulituisku, kuta likemmäksi kaupunkia saavutaan, kentällä makaa kaatuneita kahden puolen, toiset liikuttelevat vielä jäseniään, toiset ovat taas jäykkinä, liikkumattomina paikoilleen tupertuneet.

Tuossa sanitääri sitomassa haavoittunutta, kun tulee kuula, lävistää mieheltä pään. Siihen paikkaan hän putosi, ratkahti raskaasti potilaansa päälle, levitetyin käsivarsin, sulkien hänet kylmenevään syliinsä. — —

Yhä tungettelevammaksi käyvät ilmassa surisevat ampiaiset. Joukoakin kovin lähentelevät. Yksi sipasi lakista mennessään, toinen repi manttelinliepeet, oli kuin olisivat tänä yönä häntä tavoitelleet.

Mutta yhä kiivaammaksi hän kiristi kulkua, oltiinhan perillä kohta. —
Kunhan vaan perille asti ehtisi, käyköön sitte kuinka käy.

Silloin tunsi hän olkapäissään kuin kovan sysäyksen, joka lennätti hänet nurin ja silmänräpäykseksi hävisi tietoisuus hänen aivoistaan.

Kun hän jälleen havahtui, tuntui ruumiissa suuri raukeus, jotakin lämmintä valui pitkin povea — hän tiesi, että se oli veri, joka virtasi haavasta, mutta hän antoi sen tulla sillä se tuntu oli suloinen.

— — Voi, kuinka nukutti! — Oli niin pehmyt ja lämmin siinä maata ja antaa raukean ruumiinsa levähtää… levähtää vain hetken… kohta hän nousee…

Äskeinen hirvittävä rätinä ja räiske hiljenee vähitellen… tykkien jyske kuuluu enää vain kaukaa… uni tuntuu tulevan… suloinen, pehmyt unonen!

Voimakkaat kädet tarttuvat häneen ja repivät rivakasti vaatteita auki, tukkivat vertavuotavaa haavaa, sitovat ja peittävät… Voi, ett'eivät anna rauhassa nukahtaa!…

* * * * *

Hänet herättää horteestaan puistattava vilu, joka lämpöisen veritulvan seisahduttua alkaa ankarasti ahdistella. Samassa palautuu mieleen äskeinen tilanne ja johtajatta jäänyt joukkonsa. Hän aukaisee silmänsä, kohottautuu kyynärpäänsä varaan eikä ole tuntea äsken pimeätä kenttää, jota nyt kaupungissa syttyneet tulipalot veripunaisella valollaan kaameasti valaisevat.

Silloin hän koko tahtonsa voiman kooten ponnistautuu ylös ja kiiruhtaa etenevien jälkeen. — Päätä huimasee, jalat kompastelevat ja silmiä pahoin häikäisee tulipalojen punainen loimu. Mutta hän hoipertelee eteenpäin itselleen vakuutellen.

— Täytyy, täytyy jaksaa vain hetkinen vielä, ja sitten…

Hän löysi hidastuneen ja hajaantumassa olevan joukkonsa ja jatkoi yhä vaikeammaksi käyvää etenemistä.

* * * * *

Valkoiset olivat vallanneet rautatienaseman ja alkoivat etenemisensä valtakatua pitkin kaupunkiin, kohti kosken rantaa.

Mutta se oli kuin kulkua maanalaisessa syvyydessä, ikuisen tuskan majoissa. — Viheltäen, suristen, vonkuen lentelivät kuulat, pienet ja suuret kuin ihmissielua ahdistelevat kiusanhenget. Helvetillinen pauke ja räiske taukoamaton teki kuuroiksi korvat ja musta sakea savu pöllähteli paksuna pilvenä kulkijoita vastaan kahden puolen palavista rakennuksista. Se soensi silmät, tunkeutui kitkeränä kurkkuun ja salpasi hengitystä. — Taistelu oli muuttunut julman raivoisaksi, välkkyivät sapelit, ja kiiltäviksi hiotut pistimenkäret verta valuivat. Milloin ratkaisi revolveri, milloin käsikähmässä sattunut sopiva ote teki kahden kamppailusta lopun ja voittajan täytyi usein jatkaa kulkuaan voitettunsa ruumiin ylitse. — — — Siinä, mustuneella, niljakkaalla katuvierustalla harmaatakkinen, suuren Venäjän mies vieraaseen maahan verensä vuodatti, siinä iloinen aronpoika sammuvin silmin Suomen sinitaivaalle katsahti ja matruusi, mustatukka, oli tuntevinaan aavojen selkien raikkaat tuulahdukset, ikuisen hämärän hänen ympärilleen hiipiessä. — — —

Siinä päättyi tie Ruotsin nuorukaisen, jonka syttyvän mielen naapurikansan hätä oli innoittanut, salaa kotoaan lähti, apuun riensi — jo päättyi matka, kesken katkesi alkava elämä — muille sen uhrasi. Nyt yö ylitse laskeutuu, mutta sielussa on suuri, syvä rauha. — —

Tuossa veli veljensä vihan syleilyyn sulki, vastakkain kaksi Suomen miestä iski — valkoinen ja punainen. — "Aatteen puolesta!" — punanen hurjalla raivolla omansa kimppuun karkaa — "eestä isänmaan ja kansan kunnian" — taas valkoinen — — jo yhteen vuotaa veljesveri, viha vaimenee, sammuu ja maa, emo kummankin, taas takaisin kutsuu luoksensa lapset. — — Ja kuin ihmislasten verileikistä hurmaantuneet raivottaret, syöksyvät palavista rakennuksista punaiset liekit kohti korkeutta iloisesti hulmuten ja palavia kipinöitä sinkoillen, päättyen hurjaan hurmaavaan tanssiin — ja ilma vinkuu ja tuuli hurmanhenkisesti viheltää — — tuntuu kuin olisi kaikkialla näkymättömiä olioita, jotka riemastuneina hekkumoivat hornan työstä.

* * * * *

Jääkäri Toivosen joukko oli ylen pieneksi huvennut, mutta hän oli päättänyt mennä kosken yli. Siinä sillan korvalla Jukka hänen rinnalleen ehätti ja tutkivasti Joukon kuolonkalpeita kasvoja katseli:

— Kuinka on laitasi veli?

— Siteet pääsivät auki, se vuotaa taas… ei hätää sentään… minä jaksan vielä tuonne — hän toista rantaa tarkoittaen lausui.

Hänen puheensa kävi katkonaisesti, poskilla paloi puna kuin kuumeisen, mutta silmissä liekehti suuren innostuksen hehku. Eikä Jukka häntä enää jättää tohtinut, vierellä seurasi, ja kun he kosken toiselle rannalle tulivat, oli heidän vaikeata uskoa hengissä olevansa. Sillä suuri ihme oli, että yksikään sielu siitä matkasta elävänä selvisi.

Mutta kuulia satoi nyt heidän ylitsensä joka suunnalta. Niitä tuli portti-käytävistä, kellarinluukuista, asuntojen ja ullakkojen ikkunoista. Pahimmassa vaarassa aina olivat jääkärit, koska heihin piiloutunut punanen, oli hän sitte mies tahi nainen, aina ensiksi tähtäsi.

Pitkälle ei ehtinyt myöskään Jouko Toivonen, ennenkuin sala-ampujan kuula sattui päälakeen ja hän menetti tietoisuutensa samassa silmänräpäyksessä.

* * * * *

Raskain mielin korjasi Jukka ja muut L:n kylän miehet ihaillun johtajansa ja rakastetun toverinsa luutnantti Toivosen kuolleeksi luullun ruumiin. Mutta tarkemmin tutkittaessa huomattiin hänessä vielä heikkoa elon heijastusta. Silloin kuljettivat he hänet mukana seuranneeseen paljon pidettyyn kenttäsairaalaan.

Mutta hänen tilansa tuntui toivottomalta, ja raskain mielin jättivät he päällikkönsä, palaten takaisin palavaan, käryävään kauhujen kaupunkiin, jonka käytäviä verilätäköt punasivat ja katuvierustoilla kuolleitten ruumiit viruivat.

* * * * *

Ja hämärtyvänä huhtikuun iltana seisoi Näsilinnanmäellä Kokkolan Jukka, aina iloinen, leikkiä laskeva, vanha veikko. Mutta hymy oli nyt hänen huuliltaan hävinnyt, kenties ensikerran elämässä. — Ei ollut L:n kylän miehistä enää ainuttakaan päätä pystyssä, hän vaan, Jukka yksin. — Miksi hänkään? — miksi ei ole hän siellä, missä muutkin, — olisi ottanut minut, Toivosen säästänyt, — Jukka kohtaloa vastaan kapinoi.

Ja hänen edessään levittyy koko kurjuuden kaupunki, jonka kärsimysten ja kyynelten paljoutta ei tällä hetkellä yksikään ihminen tajuta tainnut.

— — Missä ovat asukkaat noiden hiiltyvien kotien, joiden mustuneet savupiiput aavemaisina törröttävät, missä ovat pienokaiset, jotka noiden seinien sisällä iloaan pitivät — missä ovatkaan nyt, ja mitä kärsivät?

Yhtämittaisia tykinlaukauksia kuului. Pyynikinmäelle vetäytyneet punaiset sieltä tervehdyksiään lähettelivät. Salamoina leimahtelivat taivaanrannalla kanuunain tulet ja siellä täällä kautta kaupungin loimottivat tulipalojen punaiset liekit — palojen, joiden sammuttamiseen ei kenelläkään ollut aikaa.

Kolkko tunne täytti Jukan mielen ja tuntui, kuin olisi hän näinä päivinä kamalasti vanhentunut.

Taas kuvastui niin selvästi hänen edessään, kun he tätä mäkeä valloittaen nousivat, kun panssarijuna Porintietä läheni, tuhoisan tulituiskun lähetti, jolloin miestä kaatui kuin heinää niittomiehen edeltä. Ruumiiden yli oli eteenpäin kuljettava, eikä aina tiennyt, kuolleen päällekö astui, vai elävän. Siinä ne kaatuivat ympärillä ystävät, ei jäänyt kotikylän miehistä ketään, — hän yksin, vanha Jukka, miksi ne kuulat eivät häntä huolineet?

Ja kiväriinsä nojaten katseli mies yli surujen kaupungin ja hänen kasvoillaan oli väsähtänyt ilme, kuin kaukainen kuoleman kaiho.

* * * * *

Samaan aikaan olisi Pyynikin mäellä kohdannut katsojaa surullinen näky, jos kenenkään huomio olisi joutanut toiseen kiintymään, kun kullakin kylliksi oli omastaan.

Maassa makasi kuolleena kaunis Ivana Ivanovitsh ja suuren surun murtama, tummahapsi tyttö, polvillaan ruumiin vieressä, hyväillen noita sysimustia pehmeitä kiharoita. Omat toverit olivat hänet surmanneet, petturiksi väittivät, kun Vanjushka pakoa yritti. Olipa hän mikä oli, hänelle kumminkin kallis ja rakas, hänen omansa, kaikkensa se Vanjushka oli, vaikkakin viimeaikoina kyllä kylmentynyt, kumminkin hänen kurjan elämänsä ainoa ilo ja onni. Siksi hänen surunsa oli niin suuri, niin syvä ja lohtua vailla. — Mitä merkitsi hänelle enää toverien tappio, eivätkö Vanjushkan surmaajat olleet hänen pahimpia vihollisiaan? — Tulkoot vaan "lahtarit" Tampereelle, hän ei vihaa heitä enempää kuin punaisia tovereitaankaan, koko mailma on hänen vihollisensa!

— Ja kurjan naisen sydäntä saartoi synkkä, viiltävä tuska.

XII

Kun Jouko Toivosen ajatus taintumuksen tilasta valveutui, oli ensimmäinen kysymys, joka aivoissa virkosi: Vieläköhän minä elän?

Hän koetti avata silmiään, mutta luomet olivat raskaat kuin lyijypainoissa. Hän yritti liikuttaa jalkojaan, ensin toista, sitten toista, mutta ne lepäsivät jäykkinä, kuin kuolleet, eivätkä totelleet aivoista lähtevää heikkoa käskyä.

Vielä ponnisti hän kerran, saadakseen tietää, vieläkö kätensä häntä tottelisivat. — Oikea oli ainakin kuollut. — Mitä, liikahtiko vasen? Aivan varmaan, vielä kerran! Todellakin! — Etusormi liikkui ja peukalo.

Ihmeellinen lämmin virtaus syöksähti kautta olemuksen. Eli, eli siis vielä ja saattoi liikuttaa sormiaan. Miten tuo tietoisuus, tuntui ihanalle ensihetkessä!

Mutta kuta selkeämmäksi kehkeytyi aatos, sitä myöten mielikin pimeni ja synkistyi. — Onko iloa elämästä näin ollen? Elää puoleksi kuolleena, enemmän kuin puoleksi, kitua jossain — Jumala ties, missä minä oikeastaan olen.

Entä se punaisten pesä? Mitenkähän kävi, onkohan se jo puhdistettu?
Kuinkahan kauvan olen mahtanut nukkua?

Ja väsynyt ajatus lysähti tuokioksi kokoon, mutta alkoi hetken kuluttua uudelleen haparoida, niinkuin pimeään eksynyt, joka etsii yhtä ainoata valonsädettä.

Mutta mitään vastausta ei hänen kysymyksiinsä tullut ja lannistuneena vaipui etsivä aatos jälleen omaan raukeuteensa.

— Näinkö pitää minun tähän hiljaa hipua? Tähänkö se sitte päättyi?

Ja oli kuin olisi hän pienen pienenä harhaillut mustan, loputtoman tyhjyyden rannalla, joka katseli häntä, oudoin silmin. Siinä tunsi hän kutistuvansa yhä pienemmäksi ja suuren, avuttoman yksinäisyyden tunto pusersi sydäntä, kuin ahdistava painajainen. — Joku raskas, kylmä painaa rintaa. — Mikä se on? — Kuolema, se tulee, tulee nyt. Pimeys laskeutuu yhä tiiviimmästi ympärille. Koskaan elämässä en nähnyt näin mustaa yötä ja niin kylmää. — Kuinka kauvan minun pitää se tuntea?

Mitä se oli? Jokin pehmeä lämmin kosketus poskellani, kuin hienoisen käden hyväily. Olisiko luonani joku? — — On varmasti, sillä tuntuu kuin katselisivat tutut, lempeät silmät. — Ken mahtaa hän olla? Kunpa saattaisin katsoa.

Hän teki ankaran ponnistuksen raottaakseen silmiään hiukan, — se onnistui vihdoin, — vilahdukselta näki hän hienon, ruskehtavan hipiän ja silmät joiden säteily oli tuttu, mistä, milloin? — — muisti petti, aatos väsähti ja hän vaipui taas unentapaiseen horrokseen.

* * * * *

Mutta ilo ailahti sydämmessä sisaren. — Hän toipuu! — Ihan varmaan raotti hän silmiään ja katse oli kuin kysyvä, — hän on tajuissaan!

Alina sisar oli istunut potilaansa vieressä kaksi yötä ja kolme päivää, tehden voitavansa yhdellä kädellään. Oikeassa kädessä hänellä oli paksut siteet, verenmyrkytys siihen oli tullut, joten toinen sisar hoiti hänen tehtäviään osastolla ja hän itse sai omistaa kaiken aikansa tälle, elämän ja kuoleman rajamailla harhailevalle soturille.

Kuinka tuota siteessä olevaa kättä pakotti toisinaan! Mutta hän puristi huulensa tiukasti yhteen kärsien kivun ja vaikka kyynel tuskasta silmään kiertyi, ei hän paikkaansa jättänyt, sillä tuntui kuin kuolema toisella puolen seisten olisi vaaninut sopivaa hetkeä katkaistakseen ohuen elämänlangan. — Mutta se ei saanut sitä tehdä.

Sairaan hengitys hiljeni taas huomaamattomaksi, ruumiin lämpö tuntui laskeutuvan, valtimon lyöntiä tuskin eroitti enää. — Kylmä vieras vuoteen toiselta puolen yritti kerran taas lähentyä.

Mutta valvova sisar asetti suloisen lämpimän kätensä jäähtyvälle rinnalle, josta sydämmen heikkoa tykintää vielä tuntui ja hänen silmänsä loistivat haltioituneesti, kun hän näkymättömälle ystävälleen puheli:

— Sinä suuri Auttaja! — älä anna sen tulla. Auta minua nyt, kuten ennenkin, jolloin olen apuasi pyytänyt. Minä tiedän, että sen teet, tunnen, että lähettyvillämme olet. — Puhalla eloa seisahtuvaan sydämmeen, suo, että käteni kautta voisin johtaa elämänvirtauksen oman ruumiini elinvoimasta — häneen. — Pelasta hänet elämälle! — — —

Niin, nyt lyö se jo vähän voimakkaammin — yhä vahvistuu — — minä tiesin, että minua autat, minä uskoin sen ja uskon yhä.

Mutta hänen oma ruumiinsa raukeni väsymyksestä ja hän vaipui jakkaralle vuoteen viereen, johon nojasi väsyneesti päätään. Viimein tuli lääkäri, joka tutkittuaan sairaan vakuutti käänteen elämään päin tapahtuneen ja vaatimalla vaati sisarta vuoteeseen.

Ei kumminkaan kulunut kauvaa ennenkuin hän taas uskollisesti istui vartiopaikallaan, vaalien epävakaisesti lepattavaa elämän liekkiä.

Jouko Toivonen oli aukaissut silmänsä useampaan kertaan ja aina kohtasi häntä sama, suloisesti vaaliva katse. Sen hän vaan näki, se oli hänen maailmansa, eikä hän mistään muusta jaksanut valittaakaan, ja joka kerta kun hän tuon suuren ponnistuksen teki, jonka vaati väsyneiden luomien aukaseminen, teki hän sen vaan nähdäkseen, vieläkö se oli siinä vierellä — ja se oli siinä yhä.

Kerran yöllä, kun hän taas oli katsonut ja kun raukeat luomet olivat painuneet takaisin laajenneitten silmäterien päälle, kuuli sisar hänen kuin jotain lausuvan. Hän painoi päänsä lähemmäksi kuullakseen ja eroitti sanat:

Milloin — te — lepäätte?

Ne olivat ne ensimmäiset sanat, hän siis saattoi puhua, vaikka oli jo peljätty hänen sen taidon kadottaneen.

Suuri oli sinä iltana sisaren ilo.

XIII

Lehtisiä Alina sisaren päiväkirjasta.

"Sinä suurena juhlapäivänä keskellä kevään kevättä."

Minun on nyt pakko purkaa kylläisen sydämmeni tunteet, ja kun ei ole ketään, jolle niitä kertoilisin, niin piirtelen paperille tunnelmat tämän onnen päivän. Kun olen ne kirjoittanut, on minun helpompi ja sitte saa tämä lehtinen kadota tuleen, hävitä hiipuvaan hiillokseen kuten tunnekin, se suuri ja pyhä, joka leimahti hetkessä, syttyi sielussani sammuakseen ja minulla on silloin siitä jälellä vaan muisto, kuin kaukaisen, kadonneen keväimen.

Et aavistanut, ystävä, miten suuri oli iloni, kun sain Sinut ensikerran ylös vuoteestasi, niiden monien, pitkien viikkojen jälkeen. Et tiedä, mille minusta tuntui, kun Sinä minuun nojaten astelit lattian poikki. — Olin istunut vierelläsi ne monet päivät ja yöt. Olin torjunut koko sieluni voimalla kuoleman jo lähenevää haamua ja silloinkin, kun hetkeksi luotasi poistuin, antaakseni väsyneen ruumiini levähtää, vartioi henkeni vuodettasi, enkä minä Sinua unessakaan unohtanut.

Niin Sinua vaalin, tunteella semmoisella kuin vaalii ainoastaan äiti, armasta lastaan, joka on hänen sielunsa aarre.

Ei siihen silloin sekoittunut mitään itsekästä, ei mitään intohimoa, ei mitään vastarakkauden toivoa.

Mutta tänään, kun Sinun käsivartesi oli kainalossani ja minä tunsin Sinun siinä vierelläni kävelevän, näin kauniin vartalosi suoristuneena ja kasvoillasi tervehtyneen värin, — silloin hiipi sydämmeeni outo tunne, mikä se oli, en tiedä. —

— — Sitte Sinä taas lepäsit vuoteellasi ja Sinun kasvoillesi oli äskeinen ponnistus nostanut hohtavan punerruksen. — Kasvojani kuumensi. Istuin vierelläsi ja annoin katseeni harhailla ulos ikkunasta, kun äkkiä tunsin kädelläni sinun lämpöisen, hyvätuntuisen kätesi ja puserruksen niin heikon ja aran, kuin kesäisen tuulen hyväily. — Mutta se vavahutti minun olemustani, sykähytti sieluani niinkuin keväisen auringon ensi säde sykähdyttää routaisen maan sydäntä. Uusi, outo virtaus valahti ylitseni ja minun oli vaikeata katsoa kasvoihisi, ja kun minä viimein katsahdin, loistivat vastaani Sinun silmäsi niin keväisen kirkkaasti ja minua peljätti Sinun sielusi syvyys, sillä vaikka minä kuinka katsoin, en ääriä nähnyt, en pohjaa, vaan oli se kuin laaja lakeus, jonka ääret siniseen hämäryyteen sulavat.

Ja silloin muistin minä kotiseutusi avarat tasangot, niityt silmänkantamattomat, joilla harmajat ladot kyyhöttävät, kuin yksinäiset ihmissielut loputtoman ikuisuuden partaalla. Ei ole mitään minne lymytä, piiloutua. Siinä seisoo ihminen semmoisena, kuin on, kaikki verhot ovat poistetut ja hän seisoo siinä suuressa yksinäisyydessään tehden tiliä oman itsensä kanssa. — Siksi häviää siellä kaikki, mikä on heikkoa, haurasta, ja jälelle jää vaan todellinen, kestävä. — Siksi olet sinä, Ystävä, semmoinen kuin olet!

* * * * *

— Minä kuljen yksin metsässä aikaisena kevätkesän aamuna ja kannan hellien povellani suurta onneani. Minä käyskelen koivikossa, jossa lehti on puhkeamassa, ja kuulen aukeavien silmukoiden kuiskailevan kevään salaisuutta. Se soi hiljaa kaikkialla ympärilläni ja minä kuuntelen sitä, — sielussani hartaus.

— Tuossa kohottaa päänsä sinivuokko, kohti aamuista aurinkoa ja sen puoliau'enneessa terässä kimaltelee kastepisara kuin kirkas kyynel, ilonkyynel, — kenties myöskin surun, — sillä ne kaksi sulavat yhdeksi; painuvat poskitusten, kuten kaksi sisarusta. Toinen on tumma, toinen vaalea ja yhdessä hulmuavat kutrit, ne sysimustat, ja ne kullan kellervät. — Eikä tiedä inehmo, kumman heistä kahdesta kauniimmaksi valitsee.

Taittaisinko sinivuokon, mukanani veisin. Hänen povelleen panisin. — Oi, en! En henno elämääsi tuhota, kukka rukka. Keskellä kevään kevättäkö kukkasen kuolla, juuri silloin, kun on ihaninta elää. —

Nyt vasta minä ensikerran Elämän ihanuuden tunnen ja minä olen kuin se, joka ikänsä hämäryydessä kulkenut, äkkiä saa nähdä taivaan valkeuden ja ihanan, avaran maailman. Hän katsoo ja katsoo. Päätä huimasee, rintaa ahdistaa suuren onnen kylläisyys ja hän pelkää kadottavansa sen vasta saavutetun, pelkää pakahtuvansa sen valtaiseen riemuun.

Minä kiipeilen kallioilla, minä nousen mäkiä ja samoilen pitkin vihertäviä niittyjä. Kevyet ovat jalkani ja minä kiidän kuin jonkun näkymättömän voiman kannattamana. Mielessäni läikehtii rajaton ilo ja minä tahtoisin antaa siitä muillekin, jakaa kaikille niille, joiden elämä on kuin raskas kuorma, jonka painon alla he huokailevat, ett'eivät he sitä kantaa jaksa. — Ja minä jakaisin ja jakaisin ja yhä runsaammin se virtailisi minun sieluuni, jota enemmän minä sitä muille antaisin.

* * * * *

Niin ajattelin minä koittavan kevätaamun kirkkaudessa ja itsekseni ihmettelin, mikä ihmisten on, kun eivät näe, eivät tunne elämän ihanuutta. Enhän minä itsekään ole sen riemua tuntenut, korkeintaan sen onnen, minkä velvollisuuden täyttämys tuotti — se oli työn palkka, mutta tämä on lahja. — Miksi minulle sen annoit, millä minä tämmöisen onnen olen ansainnut?

Niin kuljen minä, kuin unteni mailla käyskeleisin ja ihmiset ihmetellen kyselevät, miksi silmäni niin loistavat ja huuleni hymyävät niin "keväisesti" kuten he sanovat.

— Niin se on kevät, minun suuri sisäinen keväimeni, joka äkkiä, odottamatta saapui, ja vaikka minä sen tiedän, että kukat kerran kuihtuvat, että syksykin ajallansa saapuu, en sitä murehdi, sillä Kuolema sulkee syliinsä Elämän ja ne sulavat yhdeksi kuten kaksi sielua, jotka pitkän eron jälkeen väristen vaipuvat toistensa helmaan.

XIV.

On ihanaisen kevätsateen yö.

Sisar Alina on taas valvontavuorollaan osastolla. Hän kulkee hiljaa huoneissa, auttelee ja järjestelee.

Rauhattomia tahtovat olla, on kuin ilman muutos olisi vaikuttanut. — Tuossa tuntui päänside epämukavalle, — siellä särkee poistettua silmää, härmänpoika kaipaa murskaantunutta vasenta kättään ja lapualaisen jalka tyynyn tuessa väsyy.

Siellä muuan heittelehtii levottomana vuoteellaan ja puhuu kiivaasti kuin jollekin kertoillen… oli päätetty se sinä päivänä saada, olimme aikoneet sen ottaa vaikka mistä hinnasta… tai kuolla… mutta kumpaakaan ei tullut… meidän poikia ei jäänyt pystyyn ainuttakaan siitä joukosta… minäkin tunsin, että se otti, mutta en aikonut perustaa… aijoin vielä eteenpäin, kun kuolevani kumminkin luulin, mutta maailma musteni silmissäni… olin yhä juoksevinani, vaikka toisessa hetkessä tajusin hangella makaavani…

Hoitajatar huomasi, että kuume taas oli nousemassa. Se oli vaikea haava, räjähtävä kuula lävistänyt selän, repinyt ulostullessaan rinnan ja ainoastaan suunnattomalla elinvoimallaan saattoi mies pysyä hengissä, näyttipä vähitellen toipuvankin, vaikka kuume toisinaan ottikin lujalle. Silloin aina vaivasi sairasta muisto, että hänen oli täytynyt heittää päämääränsä, että Kohtalon käsi oli tullut väliin ja katkaissut tien, — se se kovimmin koski.

Sisar meni nuoren sankarin luo, pani vilpoisen kääreen hänen otsalleen ja istahti viereen kuin pahoja unikuvia torjuakseen.

— Mikä sinulta jäi, sen toiset tekivät, koko Suomi on vapaa. Eivät ole turhaan taistelleet Pohjanmaan pojat, Härmän, Lapuan ja Kauhavan sankarit eivät ole hukkaan vertansa vuodattaneet — ajatteli Alina riemuisin mielin.

* * * * *

Potilas oli jo päässyt rauhalliseen uneen ja sisar nousi avatakseen akkunan, sillä huoneessa oli painostavan kuuma.

Suloinen kevätilma virtasi huoneeseen ja alkava lintujen liverrys metsässä, todisti aamupuolen jo olevan käsissä.

Ovinurkasta kuului valitusta. Mies, jonka veren viheriäbasilli oli myrkyttänyt, oli vilunarka ja pelkäsi ikkunasta tulevaa vetoa.

Hoitajatar sulki sen ja meni hänen luokseen.

— Onko teidän taas paha olla?

— On, neiti, minun on aina vähän vilu ja kun minä vaan näenkin, että ikkunaa avataan, niin minua paleltaa heti.

— Minä tiedän sen, mutta kun täällä on niin monta yhdessä, tulee niin kuuma, että pakostakin täytyy vaihtaa ilmaa.

— Niin täytyy, vaihtaa sitä täytyy, — äänteli ukko. Hänen vihertävänkelmeät kasvonsa osoittivat lapsenomaista myöntyväisyyttä ja hänen suuret silmänsä loistivat syvistä kuopistaan sisarelle kuin sanoen: Tee sinä vaan, niinkuin tahdot, hyvin sinä kaikki teet.

Ja sisar kääri peitettä tiiviimmästi ympärille ja ukko veti huulensa hymyyn, huulet, jotka ohuina kuin paperi peittivät kellervän hammasrivin.

Vielä siveli hieno käsi parroittunutta poskea ja kevein askelin poistui valkopukuinen olento viimeiselle vuoteelle suuren huoneen peränurkassa.

— Eikö teitäkään nukuta?

— Ei, ei minua nukuta.

Vieno punastus levisi kummankin kasvoille. Jouko Toivonen kohottaikse hieman: — Siellä se näkyy olevan — ja Alina ymmärsi, että hän tarkoitti sitä matalaa jakkaraa.

Taas oli sisar tavallisella paikallaan. Nuoren jääkärin pää painui pieluksille ja hänen kasvoiltaan saattoi lukea, että nyt oli kaikki, niinkuin olla pitikin.

Kaikki huoneessa nukkuvat, kuuluu vaan tasainen, syvä hengitys ja lintujen valtainen aamulaulu, joka suljettujen lasienkin lävitse tunkeutui huoneeseen.

Muut eivät sitä kuule, he kaksi vaan valvovat.

Jouko otti hoitajattarensa käden ja sulki sen kiinteästi omaansa, samalla kuin toinen käsi toista etsi.

Silmät silmiä hakivat, katse katseeseen uppoutui ja nuoria sydämiä vavisutti sanomaton riemu.

— — Aika kuluu — Syvässä unessa huudahtaa joku. — Ukko ovensuussa käännähtää, voihkasee, — sokea poika peränurkassa kevään valosta uneksii — — mutta he kaksi ihmistä ovat toisilleen unohtuneet, käsikkäin, silmä silmässä istuvat.

On kuin katkeaisi ajan ainainen kulku, on kuin itse ijäisyys hetkiä lukisi ja sanattomasti keskustelee kaksi ihmistä hämärässä keväisen yön.

— — — Sinä, sinä! — Sinua ikäni olen etsinyt, sinun silmiäsi, käsiäsi kaivannut. — Sinulle minä kuulun, ja minulle sinä. — Niin on ollut jo silloinkin, kun en sinua vielä tuntenutkaan, vaan salaisesti olemassa oloasi aavistelin. — Niin on ollut ja on aina oleva! —

* * * * *

Näin katse katseelle puhui, silmä silmälle saneli. — Sade oli laannut. Hiljalleen valkeni keväinen aamu ja tulisessa ruskossa kylpi jo koillinen taivaanranta. Mutta kun auringon ensi säteet viistoon akkunoista tunkeutuivat, silloin havahtui tyttö ja nousi lähteäkseen, mutta toinen ei hänen käsiään hellittänyt.

— Minä menen nyt. — Hyvää yötä!

— Hyvää huomenta! — vastasi toinen ja heidän kasvojaan kirkasti keväinen hymy.

Uni oli kaukana Alinan silmistä, mutta hän makasi vuoteellaan hiljaa kuunnellen sydämensä voimakasta sykintää. Ja tunnelmat tulivat, nuo puhtaat, väkevät, hurmaavat. Ne syöksyivät hänen ylitsensä, kuin leppoisat aallot, huuhdellen ihanasti hänen olemustaan. — Ei sanaakaan ollut sanottu, mutta hän tiesi olevansa — morsian.

XV

Menneet ovat myrskyt, tau'onneet taistelut ja sodan arvet ovat umpeen kasvamassa. On rauha maahan palautunut, kansalle kallis vapaus.

On kylmään pohjolaankin kesä kerennyt, sen saloille saapunut suvinen juhannus. — Eikä muuttanut elämän kulkua kauhujen, tuskien vuosi — minkä hävitti sota, korjasi kuolema sen aikoi elämä uudelleen rakentaa.

Ja Pohjanmaan avarat viljavainiot taas sinisenvihreinä aaltoilevat ja silmänkantamattomien niittyjen yllä värjyy kukkien tuoksu. Soi ylhäällä lintujen laulu ja lehdoissa kilpaa kukkuvat käköset.

Mutta halki tasangon virtaa leveä joki, joka päivän paisteessa hopeanhohtoisena juovana välkkyy, tehden loivia mutkailuja kautta lakeiden rantain, missä rantaleppä joskus sen äyräällä kohottaikse, kuin ilahuttaakseen ylhän ystävänsä yksinäistä aikaa. Ja hyväksyen hymähtää virta, sen kuvaa kalvossaan heijastellen, mutta kiertäen kauniin kaaren se aavojen vainioiden väliin painuu, vapautuneena, helpoittuneena, unohtuen oman olemuksensa tyveneen rauhaan.

On yllä taivas korkea, sinivalkoinen ja sees ja etäiset ilmanrannat siniseen hämäryyteen sulavat. Lauha, suvinen tuuli henkii yli lakeuden, jolle pyhäinen rauha laskeutuu.

* * * * *

Kauttaaltaan juhannuskoivujen ympäröimänä on hallavanpunainen kaksikerroksinen talo. Köyryharjaisella katolla hulmuaa uusi sinivalkea lippu ja kylän kansa, juhlavaattehissa, piirittää pihan. — On poissa nyt arkiset aatokset ja huolet, jäi syrjään surut — on rinnoissa hillitty riemu ja kasvoilla, muulloin totisilla, nyt hymyn kirkastus.

Pois heittivät L:n kylän tyttäret täksi päiväksi surupukunsa, joita kantaen kaiken kevättä ovat sodassa kaatuneita omaisiaan murehtineet. — Jo vilahteli viidakoissa vilkkaat värit ja luhdin naulassa riippuneet punahameet taas nuorten varsien verhona hulmusivat.

Supatus ja kuiskutus käy kautta tyttöparven korean, ja harmaissa "vormupuvuissaan" seisoskelevat miehetkin katsovat kelloaan. — On heistäkin hidas nyt ajankulku.

Jo narahtaa ovi, astuu kuistille joku, sinne kääntyvät nyt kaikkein katseet.

Mutta tulija olikin Kokkolan Jukka, jonka olemuksesta hyväntahtoinen hilpeys huokui ja se ainainen suopea hymy oli taas hänen huulilleen palautunut.

— Kohta tulevat, — hän odottaville ilmoittaa, kuistin penkille istahtaen.

Silloin kajahtaa kuulakkaassa ilmassa kirkonkellon ääni, joka kaikuna vierii kauvas yli lakean maan.

On vanha se kello ja tuttu sen ääni, mutta entistä heleämmin se tänä aamuna tuntuu soivan, kuin olisi sen kova metallisydän nyt suviseen riemuun värähtynyt.

Taas aukenee ovi ja tuvasta astuu nyt viheriässä vormussaan jääkäri, rinnallaan morsiamensa, valkoinen sisar.

Ja ympärille kiertyy kylänkansa sulkien heidät piiriin keskellensä, tervehtien, kättä puristaen. Niin tulvailevat onnittelut ja siunaukset kansan hartaan.

Vaan aika rientää, pihan poikki kulkee nyt morsiuspari, kirkkotielle kääntyy ja mukana seuraa saattueena kylän väki. — Heidän toivonsa ja ylpeytensä oli Jouko ollut. Yhteinen oli nyt ilo, kuten surukin ennen ja hänen onnensa oli nyt heidänkin omansa.

Mutta tien vierestä, niityn mättäältä, pyrähtää lentoon leivo, kohoaa, kohti kuulakasta korkeutta ja ratkeaa riemuisaan lauluun.

On kuin pakahtuisi sen pieni rinta onnensa kylläisyydestä, on kuin pusertuisi sen povesta koko luomakunnan äänetön riemastus ja ilma helkkyy ja laulu soi kuin tulvailisi se aina taivaanrajoilta tänne, ihmisten ilmaiseksi iloksi —. Mutta mieleen muistuu jo pesässä odottava puoliso, jo katkeaa virsi ja nuolena syöksyy pieni laulaja pyörryttävästä korkeudesta alas, suoraan armaansa lämpöiseen syliin, jossa vartoo häntä lempensä runsas palkka.

Vaan tuulessa hulmuaa se valkoinen huntu, joka peittää morsiamen tumman pään ja hänen lumivalkoisiin verhottu vartensa näyttää niin hennolta, voimakkaan jääkärin rinnalla. — Kuin unessa kulkee kirkkotiellä sisar Alina, niin kumma tunne hänen mielensä nyt täyttää ja hänen on vaikeata uskoa todellisuudeksi tätä. On kuin toiseksi muuttuneena koko maa, on kuin paennut olisi täältä ahdistus, tuska ja pimeys, kuin tulvailisi tuhlaillen valoaan taivas ja rakkauden ikuinen olemus ihmisten sydämmissä asustaisi.

Harmajan kivikirkon ympärillä lepattavat kahisten vanhojen haapojen lehdet. — Avoimesta ovesta kuuluu urkujen soitto ja pieni seurakunta hartaasti veisaa:

"Jo joutui armas aika ja suvi suloinen. Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen. Aurinko maamme puoleen lähestyy lähemmäks, Virvoittaa luonnon kuolleen, sen tekee eläväks."

Kesäpäivän kirkkaudesta astuvat he hämäräiseen kirkkoon, jonka pienet ikkunaruudut vain niukasti valoa läpäsevät ja vilpoisa kosteahko ilma vastaan hengähtää.

Voimakkaana vyöryy nyt urkulehteriltä häämarssi. Ilma värisee ja tuntuu kuin pieni kirkko perustuksiltaan vavahtelisi.

Kuin sävelten kantamina kulkevat kautta kirkon nuoret, polvistuen alttarin eteen, ja kotikylän kansa ympärille kuoriin kokoontuu.

Mutta kapeasta ikkunasta lähettää kirkkaat säteensä juhannusaurinko, luoden kultaisen hohteen alttaritaulun Kristuskuvaan ja morsiamen valkohohtoiseen pukuun.

Tavalliset vihkilukunsa lukee pappi, kehottaen heitä toinen toistansa rakastamaan, ikäänkuin rakkaus käskyä kaipaisi, eli kenenkään kehoitusta. —

Mutta Alina ei kuule, hän vaan näkee kirkastusvuorella seisovan Kristuksen rakkautta säteilevät kasvot ja kädet, jotka heitä kohti kuin siunaten ojentuvat. On tumma yö hänen ympärillään ja pimeys peittää kukkulan juuren, mutta taivaasta tulvailee valo, joka sädekehänä ympäröi pyhän pään ja häikäisevänä hohtaa hänen päällään valkea viitta.

Toimitus on päätetty, urut alkavat jälleen soida. — Jouko ottaa kädestä omaansa ja katsoo häntä kyyneleistä kosteisiin silmiin. — Mikä lujuus ja luottamus hänen katseessaan, mikä rajattoman rakkauden voima! Alina näkee kuin kirkastuksen hohteen hänenkin kasvoillaan.

— — Niin hiljaa hymisten soivat urut, kuin kuuluisivat nuo vienot säveleet itse taivaan korkeudesta tänne alas. — Kansa hiljaa kirkosta poistuu, mutta alttarin edessä vielä viivähtää morsian kuin tahtoisi hän jäädä tänne, kivisen kirkon hämäryyteen, unohtua urkujen hiljaiseen hyminään ja oman onnensa täyttyneeseen unelmaan, vierellä ystävä, kallis, ja edessä kirkastusvuoren valkea Kristus, joka siunaten kätensä kuroittaa.

Mutta kaunista morsiantaan katselee kummissaan Jouko.

— Kalpenet — on kirkko kylmä — hän kuiskaa, käsivartensa hellien sen vyölle kietoo ja ohjaa ulos.

* * * * *

Niin valtavana helkkyy ilmassa lintujen laulu, niin somasti puhelee poppeleissa suvinen tuuli ja viehkeänä, lupaavana kutsuu ihmistä.

Elämä.