"… MUTTA — NAIVAT TUMMAVERISIÄ"

Kirj.

Anita Loos

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1928.

Ensimmäinen luku

Minä aion aloittaa päiväkirjan jälleen, koska minulla sattuu olemaan pikkuruisen aikaa eikä nyt toistaiseksi mitään tehtävää. Tarkoitan ensiksikin, että olen täpötäynnä kunnianhimoja ja pyrkimyksiä, ja minun mielestäni oikeastaan jokaisella naimisissa olevalla tytöllä pitäisi olla toimiala, jos hän on kyllin varakas teettääkseen kotihommansa palvelusväellä. Varsinkin kun tyttö on naimisissa sellaisen aviomiehen kanssa kuin Henry. Sillä Henry on täydellinen kotikarhu, ja jos tyttökin kykkisi kotona kaiket päivät, tapaisi hän miehensä kovin usein. Siksipä minä yritän tehdä jotakin elämässä enkä salli pyörien kokonaan seisahtua vain siksi, että olen mennyt naimisiin sen kanssa, jonka olen valikoinut. Mutta minä uskon aina, että on hyvä tuntea erilaatuisia ihmisiä, ja niin kauan kuin puolisoni kuuluu varakkaihin luokkiin, minä haluan mieluummin tavata arvokkaita herrasmiehiä, joilla on ulkonaista tajuntaa. Senvuoksi minä alati poimiskelenkin jotakin, ja kun sitten tulen takaisin ja tapaan Henryn, on minulla aina tuo tai tämä uusi huomautus tehtävänä. Sillä jos Henry ja minä viettäisimme kaiken aikamme yhdessä, eivät kummankaan ajatukset olisi niin kirkkaat. Ja kirkkaat ajatuksethan juuri pitävätkin kotilieden tulet vireillä ja estävät avioeron kuihduttamasta kaikki romantiikan kukkaset.

Kun siis Henry ja minä olimme menneet naimisiin, oli ensimmäinen toimiala, johon kävin käsiksi, elokuvat. Ja me tuotimme liika tuotannon Dolly Madisonin perijootin sukupuolielämän pohjalla. Mutta kun kirjoitettiin näytelmäluonnos, oli meillä aika paljon pientä hankaluutta, koska sen kirjoittaja tahtoi sulloa sen täyteen pelkkää "sielutiedettä". Ja ohjaaja tahtoi, että se olisi täynnä "rahvasmaisia kohtauksia" ja koristeaiheita. Ja Henry tahtoi, että se olisi täynnä korkeaa siveellisyysmoraalia.

Mutta minä en välittänyt, mitä siinä oli, kunhan se vain oli täynnä nokkelia kohtauksia, joissa johtava mies ajaisi minua takaa puunrungon ympäri ja minä tiristäisin hänelle silmiäni niinkuin Lillian Gish. Niinpä sanoikin herra Goldmark, se suuri filmipomo: "Miksei pysyä turvallisella puolella ja sulloa se täyteen kaikkea?"

Niinpä näytelmäteksti osoittautui herttaiseksi, koskei se ollut ainoastaan nokkela lemmentarina, vaan vallan "sielutieteellinenkin", ja se opetti myöskin suuren moraalisen siveellisyysläksyn, oli täynnä koristeaiheita ja sisälsi lisäksi hurjan kapinan armeijassa. Ja se oli tosiaan niin täynnä kaikkea, että joskus täytyi kolmen tai neljän asian tapahtua yhtä haavaa. Niinpä Dolly Madisonin sielutieteellisin kohtaus tapahtui viraston helmiäiskylpyammeessa, ajatellen sulhastaan kahden tulen välissä, sillä välin kun armeijan kapina suoritettiin ihan kylpyhuoneen ikkunan edustalla.

No niin, Dolly Madison kuului olleen washingtonilainen tyttö, minkävuoksi meidän täytyi matkustaa pääkaupunkiin Washingtoniin filmaamaan, että kappale saisi paikallismaalia ja historiallisen tarkkuuden. Mutta on perin vaikeaa ottaa elokuvia Washingtonissa, koska juuri kun on valittu joku ihana paikka kongressitalon lähettyvillä ja saatu kaikki laitteet kuntoon, niin tavallisesti saapuu senaattori Borrer ja asettuu kameran eteen. Tarkoitan, että on ihan mahdotonta liikuskella kamera mukana Washingtonissa ja pysyttää suuret miehet poissa sen edestä. Ja kumminkin olisivat ne senaattorit kokonaan tärvelleet kuvan, sillä vaikka heidän pukunsa ovatkin varsin metkoja, eivät ne kuulu Dolly Madisonin aikaperijootiin. Siispä lopuksi pyysin Dorothya keksimään jonkun hyvän verukkeen, millä heidät häätäisi pois. Ja Dorothy sanoi heille, että heidän oli poistuttava, koska me valmistimme sielutieteellistä kuvaa eikä heidän sieluntilansa vielä ollut saavuttanut Dolly Madisonin aikakauden tasoa. Mutta minusta tosiaan tuntuu, että Dorothy olisi voinut käyttää järkeään ja keksiä vähän enemmän tahtimaisuutta senaattoreja puhutellessaan.

No, kun meidän kinofilmimme valmistui, osoittautui "Sukupuolta voimakkaampi" sille sopivaksi rubriikiksi, minkä keksi vallan älykäs tyttö herra Goldmarkin toimistosta. Ja sinä suurena moraalisena siveellisyysläksynä oli, että tytöt kykenisivät sen aina välttämään, jos he pysähtyisivät ajattelemaan äitiä. Ja minun loppukohtaukseni, jossa minä pysähdyin ajattelemaan äitiä erikoisen leimahtelevin tuloksin, kun katselin hämärää valokuvaa harsoverhon läpi, oli tosiaan varsin imarteleva. Niinpä me olisimme jatkaneet ja tehneet enemmänkin elokuvia, jollei olisi ollut — "jotakin".

Sillä minä pidän kovin paljon "vauvoista", ja kun tyttö on saanut Henryn kaltaisen varakkaan miehen, on äitiys sitäkin kauniimpi, varsinkin jos vesa tulee "papan" näköiseksi. Ja Dorothykin sanoo, että "vauva, joka muistuttaa jotakin rikasta isää, on yhtä hyvä kuin pankkiin pistetyt rahat". Tarkoitan, että Dorothy toisinaan käy filosofistiseksi ja sanoo jotakin, mikä tosiaan saa tytön ihmettelemään, että kukaan, joka osaa tehdä moisia filosofistisia huomautuksia, saattaa tuhlata aikaansa niinkuin Dorothy.

Ja minusta tuntuu aina, että mitä pikemmin tytöstä tulee äiti vihkiäisten jälkeen, sitä luultavampaa on, että se on "papan" näköinen. Tarkoitan, ennenkuin tytön mieli keskittyy johonkin muuhun. Mutta Dorothy sanoi, että minuna hän tyytyisi yhteen "vauvaan", koska hänen mielestään melkein kaikesta, mikä on Henryn näköistä, yksikin kappale riittää. Mutta Dorothy ei osaa antaa arvoa äitiydelle.

Minun siis tietenkin täytyy jättää elokuvat, koska minä en voisi olla niin epärehellinen kuin muuan naimisiin mennyt filmitähti, joka allekirjoitti sopimuksen varsin pitkään sarjaan eikä hiiskunut filmiyhtiölle mitään "salaisuudestaan". Ennenkuin siis sarja oli puoliksikaan valmis, kävi varsin tukalaksi ottaa hänestä kokokuvia, koska ohjetekstissä edellytettiin hänen olevan vain naimattoman tyttöheilakan. Niin heidän vihdoin täytyi kuvata hänet kaikissa kohtauksissa siten, että hänestä näkyi vain pää jonkun pensaan yli tai katselemassa ulos ikkunasta, ja senvuoksi hän sai enemmän loppukohtauksia kuin mikään filmitähti koskaan ennen. Mutta minusta ei ole kunniallista saavuttaa niitä moisilla keinoilla.

Kun sitten Henry kuuli "minun salaisuudestani", tuumi Henry muuttaa heidän vanhalle maatilalleen, jossa "pikkuhiiremme" voisi syntyä. Sillä "Pikkuhiiri" oli se lellittelynimi, jolla olimme aikoneet sitä kutsua, kunnes havaitsimme, että leikistä oli tulossa tosi. Mutta minäpä halusin paljoa mieluummin New Yorkiin ja sanoin Henrylle, että koska hänen koko sukunsa oli syntynyt Philadelphian esikaupungissa, niin miksemme antaisi "Pikkuhiirelle" parempaa tilaisuutta? Sillä minä olen lukenut lääketieteellisestä kirjasta. "Pientä muukalaista odotellessa", että äidin tulisi olla siellä, missä voi katsella melko paljon taidetta, ajatella suloisia ajatuksia eikä lukea muuta kuin kauniita runoja ja kauniita romaaneja ennenkuin se tapahtuu. Mutta Dorothy sanoi, että kyllä minun olisi parasta hotkaista sivu Ring Lardneria silloin tällöin, koska pojasta — jos kakara sattuisi pojaksi syntymään — muutoin saattaisi tulla muotikauppias. Mutta sittenkin minä sanoin Henrylle, että meidän pitäisi mennä New Yorkiin, jossa kaikki taide ja kirjallisuus on.

Mutta Henry sanoi, että heidän oma vierashuoneensa, jossakin Philadelphian esikaupungeista oli täpösen täynnä taidetta, koska hänen isänsä oli kuluttanut monta monituista vuotta pelkästään sen keräämiseen. Ja siellä on tosiaan aika paljon pienikokoisia savikuvia tytöistä seuralaisineen, valmiina minuettia tanssimaan, sekä kolme lasista näytelaatikkoa täynnä vanhanaikaisia taskukelloja, puhumattakaan luonnollisen kokoisesta marmoripatsaasta, joka esittää täysikokoista lasta kylpemässä oikea pesusieni kädessä, ja seitsemästä pianolampusta. Henry siis sanoi: miksi mennä New Yorkiin, kun kerran on niin paljon taidetta minun oman kattoni alla? Mutta minä sanoin Henrylle, että taide meidän vierashuoneessamme oli valmista, kun taas New Yorkin taide yhä jatkuu ja siellä voi tavata suuria taiteilijoita heidän näyttelyissään ja kysyä, miksi he niitä ovat valmistaneet, ja oppia jotakin.

Mutta Henry tuumi, että hänen tulisi pysyä siellä, missä hänen isänsä on. Sillä Henryn isä on yli yhdeksänkymmentä vuotta, ja Henry yritteli totuttaa häntä pois varsin pahasta tavasta: hän näet tahtoi tehdä uuden testamentin joka kerta, kun uusi sairaanhoitajatar tuli häntä hoivamaan. Eikä näy merkitsevän mitään, kuinka epämiellyttävän uuden tytön he kykenevät hankkimaankin, sillä Henryn isä osaa aina kutoa romaanin hänen ympärilleen. Kunnes me joskus toivomme, että hän tulisi terveeksi tai jotakin muuta.

Ja Henryn äiti on ihan yhtä paljon täynnä romaania kuin hänen isänsäkin. Tarkoitan, että kun vanhanpuoleinen seitsenkymmenkaksivuotias rouva aina luulottelee, että pöytäpalvelija on häneen sokeasti rakastunut, niin on vaikea pitää pöytäpalvelijoita. Ja Dorothy sanoo, että kun vain voisimme saada kaikki laulunsepittäjät tapaamaan Henryn äidin, olisi se nopein keino vapauttaa maailma äideille kirjoitetuista lauluista.

Mitä taas Henryn sisareen tulee, ei hänellä ja minulla ole suorastaan mitään yhteistä. Tarkoitan, etten minä paheksu poikamaisia kuoseja tyttöjen yllä, jos he kopioivat jotakin hyvin kammattua muotikuvaa esimerkiksi lehdestä "Kuinka nuoren miehen tulee pukeutua". Mutta Ann Spoffard on sen lajin tyyppi, joka kuluttaa kaiken aikansa tallin ja koirakopin välillä ihan ilman aikojaan. Tarkoitan, että koetan aina ajatella parasta jokaisesta, ja todellakin otaksun olevan perin epäitsekästä, kun tyttö kuluttaa viikkokausia pestäkseen koiraa syyhysaippualla parantaakseen sen syyhelmän, ollenkaan ajattelematta itseään. Mutta sittenkin hän saattaisi olla ystävällinen ihmisillekin ja käyttää enemmän ooderkolongia ennenkuin astuu salonkiin.

Siis minun täytyi panna aivoni toimimaan saadakseni Henryn lähtemään New Yorkiin. Ja kun minä panin ne toimimaan, niin keksin todellisen syyn, miksi Henry halusi viipyä Philadelphian esikaupungeissa, ja se oli siksi, että hän on aivan mahtava mies niin kauan kuin hän viipyy siellä, mutta kun hän saapuu New Yorkiin, ei hän näytä olevan niin erikoinen. Sillä sittenkin, ollakseen erikoinen New Yorkissa, täytyy olla esimerkiksi niinkuin herra Otto Kahn, joka tekee aika paljon taiteen hyväksi, taikka sitten niinkuin siveellisyydenvalvojat, jotka tekevät aika paljon sitä vastaan. Tarkoitan, että herra Kahn voi aina tehdä itsensä huomatuksi jollakin uudella taiteellisella näytelmällä, ja sensori taas voi tehdä itsensä huomatuksi kieltämällä sen esityksen. Mutta Henryllä ei näy koskaan olevan kyllin aatteita pannakseen mitään alkuun, ja vaikkei tarvitakaan mitään aatteita jonkin toimenpiteen kieltämiseen, on New York niin täynnä sellaista väkeä, että kilpailu käy varsin vaikeaksi.

Ainoa, mitä Henry todella osaa tehdä, on pauhata alhaista moraalia vastaan. Eikä hän edes näy saavan ihmisiä katumaan, koska ne ainoat, jotka laisinkaan viitsivät kuunnella sellaista puhetta, ovat moraaliltaan puhtaita ja vain haluavat kuulla siitä haasteltavankin. Ja ne arveluttavat asiat, joita Henry voi keksiä, voivat antaa puheenaihetta Philadelphian esikaupungeissa, mutta eivät kovinkaan paljoa hytkähdyttäisi ihmisiä New Yorkissa.

No, kyllähän herrasmiehet, jotka saapuvat New Yorkiin Kansas Citystä tai St. Louisista ja siellä huomaavat tulevansa vähäpätöisiksi, voivat aina tehdä itsensä varsin tärkeiksi tuhlaamalla aika paljon rahaa yliviinureille, pääsylippukeinottelijoille ja yöklubien emännöitsijöille. Sillä tosiaankin voi jokainen mennä Texas-Guynanin yö-klubiin ja muutamasta sadasta dollarista puhutella häntä ristimänimellä. Mutta kuuluisuuden saavuttaminen Texas Guynanissa ei oikeastaan huvittaisi Henryä, jollei hän voisi mennä sinne katselemaan, kuinka ihmiset pitävät iloa, ja sitten tekisi itseään tärkeäksi toimittamalla poliisit panemaan sen kiinni.

Senvuoksi minun täytyy ajatella varsin vahvasti keksiäkseni jonkun keinon, minkä avulla Henry tuntisi itsensä tärkeäksi New Yorkissa. Ja päätin, että nopein keino olisi liittyä joihinkin yhdistyksiin.

Sitten muistui mieleeni eräs herrastuttavani New Yorkissa, joka on kovin, kovin huomattuja kuuluu oikeastaan kaikkeen, ja minä kyhäsin hänelle kirjeen kysyen, voisiko hän järjestää Henrylle joitakuita kutsuja saapua New Yorkiin ja liittyä tähän tai tuohon. Ja tämä herrasmies kuuluu "Sivistyksen ystäviin" ja "Luonnonystävien yhdistykseen" ja "New Yorkin kiukkuliittoon", joka vastustaa vihaisia koiria, ja "Ohion seuraan". Ja hän toimitti Henrylle kutsun liittyä kaikkiin paitsi Ohion seuraan. Sillä Ohion seura kuuluu olevan perin valikoiva, koska täytyy olla syntynyt Ohiossa. Mutta hän hankki Henrylle kutsun liittyä Pennsylvanian seuraan, joka ei valikoi niin ankarasti eikä muuta vaadi kuin että sen jäsenet ovat syntyneet vain Pennsylvaniassa.

Ja kun Henry alkoi saada kaikkia näitä kutsuja, tuntui hänestä perin hyvältä ajatella, että hänen huomattavuutensa oli ehtinyt New Yorkiin. Niinpä hän päätti matkustaa suoraapäätä sinne ja liittyä kaikkeen, mihin häntä pyydettiin. Ja tietysti hänen oli otettava minut mukaansa. Ja kun minä pääsin takaisin Ritziin kaiken sen kotielämän jälkeen, jonka olin läpikärsinyt, niin melkein luulen huokaisseeni helpotuksesta.

No, heti ensimmäisenä iltana, kun Henry oli New Yorkissa, hän meni suuriin kemuihin ja istui samassa pöydässä kuin Amy Bottsfield Rand, joka on kovin ingellitentti, koska hän kerran matkusti Kiinaan ja tuskin saattaa sietää mitään sen jälkeen, kun palasi kotiin, ja Percy Gilchrist Saunders, joka on tullut kuuluisaksi mielipiteestään, että oikeinkirjoituksen pitäisi kuulua samalta kuin se näyttääkin, ja Chester Wentworth Peabody, joka kuluttaa kaiken aikansa oravien tarkkaamiseen kirjoittaen muistiin kaikki niiden hyppäykset. Ja kaikkien näiden kuuluisain henkilöiden tapaaminen, joita New York on ihan kukkuroillaan, herätti Henryssä uusia ajatuksia ja avasi hänelle uusia näköaloja. Sillä kun Henry oli heidän kanssaan haastellut, huomasi hän ihan kummastuksekseen, että hän oli ihan yhtä paljon täynnä aivoja kuin hekin. Mutta sellaistahan aina tapahtuu ihmisille, jotka alemmuustunnossaan karttavat New Yorkia. Sillä vähät siitä, kuinka alhainen tuntonne on, voitte New Yorkissa aina tavata hyvin huomattavia henkilöitä, joilla ei ole enemmän aivoja kuin teillä.

Ja Henryn tultua kotiin kemuista minä livahdin hänen sänkykamariinsa uudessa vaaleanpunaisessa yöpuvussani ja sain hänet vihdoin lupaamaan, että asuisimme New Yorkissa, jossa elämämme voisi olla sielukkaampaa.

Ja sitten minä tilasin Henrylle "Kuukausikerhon" julkaisun, jossa kerrotaan, mikä kirja on luettava joka kuukausi, jotta ihmisen yksilöllisyys pilkistäisi esiin. Ja se on kerrassaan ihmeellinen, koska se saa yli viisikymmentätuhatta henkilöä lukemaan saman kirjan joka kuukausi.

Ja niin me vuokrasimme uusimman huoneuston uusimmasta vuokratalosta Park Avenuen varrelta, ja minä sain sinne pelkkää vanhinta antiikkia, kaikki antiikkia italialaista, ja yhden vanhimmista Rembrandteista. Minun täytyy tosiaan melkein hymyillä, koska olin luullut, että kaikki sisustus pitäisi koristaa vaaleanpunaisella satiinilla ja aika paljolla merisinisellä. Mutta sitten kun tyttö on oppinut taidetta, voi hän tuskin sietää muuta kuin vanhaa italialaista. Nyt minä siis niiden strutsinsulilla koristettujen pitsiröijyjen asemesta, joita aina ennen käytin, pidän aamupukuja ainoastaan vanhasta italialaisesta brogaadista pitkin laahustimin, joka on tehty jostakin keskiaikaisesta paavin kirjoviitasta kaikkine kauhtuneine väreineen.

Ja kun me järjestimme lastenkamaria "Pikkuhiirelle", niin sisäkoristelija keksi oikean aitoitalialaisen kehdon eräältä ikivanhalta vuosisadalta. Mutta Dorothy sanoi, että se vanha italialainen oli sitä timratessaan tuuminut, että jos lapsonen nutistuisi, olisi kätkyt juuri sopivan kokoinen ruumisarkuksi. Ja Dorothy pelkäsi, että jokainen lapsi, joka joutuisi siinä nukkumaan, tulisi peräti synkkäluontoiseksi. Tarkoitan, että Dorothy joskus saa aika hyvän aatteen, koska tosiaan kävi niin, että vanha italialainen huoneustokin tulee vallan alakuloiseksi, varsinkin sadepäivinä. Siis minun täytyy järjestää, että Dorothy oikeastaan pysyy luonamme, jottemme tulisi liian alakuloisiksi tällaisessa italialaisessa ympäristössä.

No, vihdoin tuli päivä, jolloin "Pikkuhiiren" oli aika saapua, ja minä menin Dorothyn kanssa puoliselle Ritziin. Ja puolisen jälkeen Dorothy meni ostoksille, ja sitten hänen oli määrä lähteä epävirallisille teekutsuille. Ja hän kehoitti minua tulemaan mukaansa. No, minä en tosiaan pidä mistään niin suuresti kuin ostoksilla käymisestä ja epävirallisista teekutsuistakin, mutta lopuksi minä katsoin paremmaksi olla lähtemättä ja menin sensijaan kotiin. Ja kun sitten iltapäivällä "Pikkuhiiri" pantiin minun käsivarsilleni, tunsin saaneeni riittävän korvauksen siitä, että olin kaikki jättänyt.

Mutta minä soitin teekutsuihin menneelle Dorothylle ilmoittaakseni hänelle uutisen, että vauvasta oli tullut poika. No, ei mikään liikuta niin paljo ihmisten sydämiä kuin heille tuttu tyttö, joka on kulkemassa "varjojen laakson läpi" ja palaa sieltä lapsukaisen kera. Siksipä jokainen tahtoi teekutsuilta lähteä suoraan meille. Ja minä istuin vuoteessani italialaisessa aamunutussani, ja "Pikkuhiiren" tervehdykseksi panimme toimeen varsinaiset pidot. Tarkoitan, että ihmisiä tuli tulemistaan, ja minun täytyi olla puhelimen ääressä tilaamassa Reubensilta yhä lisää voileipiä. Mutta lapsenhoitajatar ei sallinut meidän nähdä "Pikkuhiirtä" muuta kuin vilahdukselta, koska meluja tupakan savu ei ole pienokaisille terveellistä sinä päivänä, kun ne saapuvat maailmaan.

Mutta sittenkin minä sain korvauksen kaikista näistä kivistyksistä, sillä Henry sijoitti aika ison summan minun nimelleni. Milloinkaan nähkääs ei aviomies käy raha-asioissa niin tunnelmalliseksi kuin sinä päivänä, jona hän saa tyttöään nimittää "pikku äidiksi".

No, sitten kun se kaikki oli ohi, tahtoi Henry tietysti, että minä pysyisin kotosalla enkä olisi mitään muuta kuin vaimo ja äiti. Enkä minä siitä oikeastaan välittänyt niin kauan, kun minun täytyi pysyä vuoteessa. Mutta noustuani vuoteesta minun aivoni alkoivat askarrella ja minä aloin miettiä toimialaa. Mutta minä päätin olla laittamatta enää uusia filmejä, koska "Sukupuolta voimakkaampi" kävi ihan yli ihmisten ymmärryksen ja koitui rahalliseksi tappioksi. Senvuoksi minä päätinkin antautua kirjalliselle alalle ja enemmän oleskella kirjallisessa ympäristössä kodin ulkopuolella.

Toinen luku

Pian havaitsin, että kirjallisin ympäristö New Yorkissa on Algonquin-hotelli, missä kaikki kirjalliset nerot nauttivat puolista. Sillä jokainen nero, joka syö puolista Algonquin-hotellissa, kirjoittelee aina, että se on paikka, jossa kaikki kirjalliset nerot syövät puolista. Ja minä pyysin Dorothya tulemaan sinne kanssani puolisen aikaan.

Mutta Dorothy sanoi, että jos minä tahdoin tavata oikein ensiluokkaisia jehuja, niin hän menisi kirjalliseen illanviettoon, jonka George Jean Nathan järjesti Jersey-nimisessä paikassa; se on kuuluisa siitä, että siellä tarjoillaan eetterittä valmistettua olutlajia. Ja herra H.L. Meneken, Theadore Dreiser, Sherwood Anderson, Sinclare Lewis, Joseph Hergesheimer ja Ernest Boyd olisivat siellä. Silloin minä sanoin Dorothylle: "Jos he ovat niin kirjallista väkeä, niin miksi he menevät sellaiseen paikkaan kuin New Jerseyhin, joka on tunnettu epätaiteellisuudestaan?" Ja ainoa syy, jonka Dorothy saattoi keksiä, oli se olut. Mutta vihdoin minä päätin lähteä, koska jotkut niistä kirjoittavat varsin luettavia romaaneja.

Mutta jos joku luulee, että niillä siellä New Jerseyssä oli kirjallinen salonki, niin hän todella pettyy, sillä eivät ne kirjallisista töistään edes maininneetkaan. Ja jos olisivatkin maininneet, niin ei kukaan olisi heitä kuullut, koska he alituisesti paiskelivat nikkelirahoja sähköpianoon ja laulaa loilottivat rohkaistuneita lauluja. Ja minä luulen, että jos kirjalliset ihmiset haluavat viettää soitannollista iltaa, on taiteellisempaa ostaa piletit johonkin hyvään oopperaan. Mutta olisihan minun pitänyt tietää niin paljon, että olisin epäillyt kaikkien kirjallisten miesten kirjallisuutta, jotka ovat tuttavia Dorothyn kaltaisen mentaliteettoman tytön kanssa.

Niinpä minä seuraavana päivänä pakotin Dorothyn mukaani puoliselle Algonquin-hotelliin, ja se korvasi kaikki. Sillä ne ovat arvostelijoita ja kertovat kaikille muille, kuinka on tehtävä, ja he tietävät kuinka on meneteltävä. Tarkoitan, että he toki kuluttavat kaiken aikansa opettamalla jokaiselle, kuinka kirjallisten ihmisten olisi meneteltävä.

No, me menimme puoliselle Algonquin-hotelliin vallan varhain, jotta voisimme omin silmin nähdä, kuinka he kävelivät sisälle. Ja minä olen oppinut, että paras keino saada pöytä paikalla, joka on lähellä jotakuta, jonka lähellä tahtoo istua, on lyöttäytyä ystäväksi ylitarjoilijan kanssa. Ja Algonquin-hotellin kuuluisan ylitarjoilijan nimi on George, joka pitää samettiköyttä pienen vaateliaan ruokasalin ovikäytävän poikki, estääkseen ihmisiä, jotka eivät osaa antaa arvoa nerolle, pääsemästä sinne, jonne he eivät kuulu. Sillä niillä on myöskin vähemmän vaatelias ruokasali joukkoja varten. Ja minäpä sanoin Georgelle, että me halusimme istua lähellä sitä kuuluisaa kirjallista pyöreää pöytää voidaksemme kuulla heidän haastelustaan jotakin tai jotakin muuta. George siis antoi meille kaikkein läheisimmän pöydän, ja tarjoilija, joka meitä palveli, oli yksi ja sama mies, joka palvelee heitäkin. Niinpä tarjoilija ja minä ryhdyimme keskusteluun, ja siitä selvisi, ettei hänen nimensä ollut ainoastaan Tony, vaan että hän oli täynnä ihanteitakin. Minusta tosiaan tuntuu, että mitä enemmän jokaista katselen, sitä paremmin huomaan, ettei koskaan tiedä, kenen kanssa juttelee. Sillä Tony kertoi minulle, että ruumis saattaa olla vain kreikkalaisen tarjoilijan ruumis, mutta sielu voi olla täynnä itse muinoisten kreikkalaisten kaikkinaista kulduuria.

Tarkoitan, että Tony oli kasvatettu herrasmieheksi, koska hänen isänsä oli varsin huomattava kreikkalainen, jolla oli myöskin ollut laillinen poika. Niinpä Tonyn isä kasvatutti heidät yhdessä opettajan johdolla, joka opetti heille kaikki kreikkalaisajan klassikot. Mutta Tonyn isä oli saanut aivan kyllänsä Tonyn äidistä, minkä vuoksi hän pani erään turkkilaisen tuttavansa järjestämään niin, että Tonyn äiti oli saapuvilla kamalassa teossa. Turkkilaiset eivät kuulu nauttivan mistään enemmän kuin hirmutöistä, ja Tony luulee, että se on kieltolain seuraus. Sillä turkkilaisilla on aina ollut kieltolaki, ja Tony sanoo, että kun joku asia alkaa turkkilaista hermostuttaa, ei hän voi mennä ottamaan ryyppyä unohtaakseen sen, vaan hänen täytyy kiireessä tehdä joku hurja työ. Ja Tony sanoo, että kun hän lukee niistä uudenaikaisista murhista, joita me amerikkalaiset voimme keksiä, ja siitä hauskuudesta, mitä meillä on lakituvassa murhajuttuja käsiteltäessä, niin me amerikkalaiset muistutamme häntä aika paljon turkkilaisista. Siksipä Tony arveleekin, että se on kieltolain seuraus.

Senvuoksi minä sanoin Tonylle kohteliaisuuden hänen aivojensa vuoksi, joilla hän ajattelee asiat selviksi. Ja Dorothy sanoi, että hän lausuisi sille toisen kohteliaisuuden kananpoikaviillokista kaikessa kiireessä. Niinpä hänen täytyikin keskeyttää keskustelunsa ja mennä sitä noutamaan, koska Dorothyn ajatukset puolisen aikaan oikeastaan aina liikkuvat ruuassa, sensijaan että minä en näy huomaavankaan, syönkö vai olenko syömättä, niin kauan kuin jotakin opin.

No niin, kun Tony palasi, pyysin minä häntä kertomaan kaikki, mitä hän tiesi pyöreän pöydän neroista. Ja kävi ilmi, että hän tunsi heidät varsin hyvin, sillä kaikki pitävät hänestä hyvin paljon. Tarkoitan, että useimpia tarjoilijoita miellyttää enemmän juomarahat kuin kuunnella nerojen keskustelua, ja se tarjoilija, joka oli ollut siellä ennen Tonyä, oli aivan sivistymätön kreikkalainen Sardanopolisista, jota kulduuri ei edes ollenkaan kiinnostanut.

Mutta Tony on aivan erilainen ja kuuntelee molemmilla korvillaan ja kuulee enemmänkin kuin nerot itse, sillä he ajattelevat niin ahkerasti uutta terävää huomautusta, jonka aikovat tehdä, ettei niillä koskaan ole aikaa kuuntelemiseen.

Ja ensimmäinen nero, joka astui sisälle, oli Joel Crabtree, se suuri kirjailija, joka kirjoittaa joka päivä pitkän palstan kaikesta ja mistä hyvänsä. Tarkoitan, että jos se tapahtuu jollekulle hänen ystävistään. Sillä herra Crabtree on kovin, kovin mielissään siitä, että jokainen pitää hänen ystäviään suurempina neroina kuin kenenkään muun ystäviä. Niinpä ei koskaan mene päivää ohi, ettei jokaista hänen ystäväänsä mainittaisi hänen kirjallisuuspalstallaan, ja kaikki yleisö, joka kyllin harrastaa kirjallisuutta lukeakseen sen, saa kuulla, mitä he ovat puuhailleet joka tunti päivällä tai yöllä. Siksipä he tietysti aina koettavatkin vartavasten keksiä ja tehdä jotakin luettavaa, kuten huvittavan ja sukkelan tulitikkuleikin, kirjain- ja kuva-arvoituksia toistensa kutsuissa tai naurettavan krokettikilpailun Keskuspuistossa, jossa voi kerätä ympärilleen ison katselijalauman melkein millä tahansa.

Ja sitten tuli sisälle kuuluisa näytelmäkritirikko nimeltä Harry Appleby. Hänen tehtävänään on etsiä tyttöjä, jotka muistuttavat hänelle Dusea. Ja se on todella aika vaikeaa, sillä jos löytää tytön, on se luonnollisesti aivan nuori, ja kun tyttö on niin nuori, ei hänellä koskaan kuulu olevan niin paljo tekniikkaa kuin Dusella oli. Mutta herra Appleby sivuuttaa aina sen seikan, jos tyttö muuten on muulla tavalla näppärä. Sillä ei ole mitään, mitä suuri näytelmäkritirikko niin rakastaa kuin näyttelijätärtä, vieläpä näyttelijääkin, joka on näppärä. Ja jos sen lisäksi näytelmäkin on näppärä, niinkuin esimerkiksi A.A. Milne, tuntuu hänestä, että draaman korkein huippu on vihdoinkin saavutettu. Senvuoksi Tony mielellään kuuntelee herra Applebyä ja kirjoittaa sitten serkulleen Ateenaan, että hän on tosiaan kuunnellut aivan kuin Sofaklesta. Tarkoitan, että hänen täytyy mainita nimiä, jotta hänen serkkunsa ymmärtäisi, sillä Tony sanoo, että hänen serkkunsa on oppimaton nuorukainen eikä tietäisi, että herra Appleby on kuuluisa nero Algonquinissa, enempää kuin herra Appleby tietäisi, että herra Sofakles oli kuuluisa nero Kreikassa.

Ja seuraava kirjallinen nero, joka tuli sisälle, oli Peter Hood, se kirjaltaja, joka aina rakastuu johonkin uuteen tyttöön. Ja kun miehinen nero rakastuu rouvasneroon, niin Tony sanoo, että "silloin on piru merrassa", sillä hän ei voi mennä tiehensä tekemään ahvääriä ja pitää suutansa kiinni niinkuin tarjoilija, vaan hänen täytyy pohtia se läpikotaisin vaimonsa kanssa, ja sitten heidän täytyy etsiä se "sielun analyysistä" ja pohtia se läpikotaisin kaikkien muiden nerojen kanssa, eivätkä he koskaan pääse asiasta mihinkään päätökseen.

No, lopuksi olivat kaikki nerot saapuvilla vihdoinkin, ja keskustelun kulku oli todella merkillistä. Sillä ensiksi eräs nero sanoi toiselle: "Minkä räikeästi hauskan huomautuksen sinä teitkään viime tiistaina?" Sitten hän mainitsi sen, ja he kaikki nauroivat. Ja sitten oli hänen vuoronsa kysyä: "Ja mikä oli se kauhean sukkela lause, jonka sinä lausuit perjantaina?" Nyt se toinen nero sai tilaisuutensa, ja kaikki oli antamista ja ottamista, niin että jokainen sai tilaisuuden puhua itsestään.

Mutta sitten tuli sisälle herra Ernest Boyd ja istahti muitta mutkitta heidän pöytäänsä. Ja minä olen varma, ettei hän ollut tervetullut, sillä hän oli se jehu, joka herra Nathanin illatsuissa New Jerseyssä esitti illan roskaisimman laulun. Kuinka siis hän osaisi panna arvoa Algonquinissa keskustellulle keskustelulle? Mutta hänpä näkyikin nauravan äänekkäämmin kuin kukaan muu. Tarkoitan, että hän nauroi silloinkin, kun ei kukaan muu nauranut, ja lopuksi heidän täytyi luoda synkkiä katseita häneen päin.

Ja sitten he kaikki alkoivat kertoa kuuluisasta retkestä, jonka he olivat tehneet Eurooppaan. Ja se oli ollut ihmeellisen mielenkiintoista, sillä kaikkialla, mihin he tulivat, istuskelivat he hotellissa, pelaten näppäriä pelejä ja kertoillen muistelmia Algonquinista. Ja minusta on ihmeellistä, että ihmisellä on niin paljon sisällisiä lähteitä, ettei koskaan tarvitse vaivautua itsensä ulkopuolelle mitään katsomaan.

Sitten herra Boyd avasi suunsa ja kysyi: "Mitä te kirjailijatoverit siellä ulkomaanmatkallanne tapasitte?" Tarkoitan, ettei herra Boyd tunne keskustelun etukeppiä, vaan teki alati kysymyksiä, joihin hyvin vähän vastattiin.

Mutta sitten kävi ilmi, että yhdellä heistä oli ollut suosituskirje kirjailijalle, jonka nimi oli James Joyce, muttei hän ollut viitsinyt vaivautua sitä esittämäänkään, sillä hän sanoi, ettei James Joyce sittenkään tiennyt, ken hän oli, ja miksi vaivautua tapaamaan jotakuta, joka tiesi niin vähän "Algonquinista", että hän luultavasti luulisi sitä joksikin sivistymättömäksi intiaaniheimoksi? Mutta herra Boyd jatkoi yhä ja kysyi: "Miksette sentään kaiken varalta mennyt häntä tapaamaan? Hänellä olisi voinut olla jotakin sanottavaa."

Mutta sitten he selittivät herra Boydille, että joka kerta, kun he tapasivat jonkun uuden henkilön, täytyi heidän pysähtyä selittämään kaikki mieskohtaiset mielikuvittelunsa ennenkuin heidän sukkeluuksilleen naurettiin, ja se vain kulutti jokaisen aikaa. Enkä minä tosiaan käsitä, miksi Algonquinin nerot vaivautuisivatkaan hankkimaan tietoja Euroopan asioista enempää kuin Eurooppa viitsii välittää heistä. Ja he tulisivat takaisin jälleen, koska he sittenkin pitävät enimmin Algonquinista. Mikä minusta on merkillistä, koska vanha sananlasku kertoo profeetasta, jota ei kukaan kunnioittanut omalla maalla. Mutta näiden laita on ihan päinvastoin.

No, Dorothy oli vihdoinkin lopettanut kananpoikaviilokkinsa ja avasi suunsa ja sanoi, että hän oli tarpeeksi kuunnellut älykästä keskustelua yhdeksi päiväksi, minkävuoksi hän menisi etsimään erästä herrastuttavaansa, joka puhuu itsestään ainoastaan silloin, kun hänellä on hammassärkyä.

Ja minä olin tosiaan mielissäni, että hän lähti. Sillä sitten tapahtui jotakin, mikä tosiaan oli häkellyttävää, mutta lopuksi koitti yhdeksi elämäni värisyttävimmistä hetkistä. Tarkoitan, että herra Boyd vilkaisi taakseen ja huomasi minut, joten minun tietenkin täytyi hänelle hymyillä. Ja sitten hän kääntyi puhumaan koko pyöreän pöydän seurueelle ja sanoi: "Hyvät herrat, te keksitte aina Dusen tai Saphon tai Kleopatran joka viikko, ja nyt on luullakseni minun vuoroni. Sillä minä olen keksinyt nuoren naisen, jossa ne kaikki kolme ovat kierretyt yhteen. Saanko luvan tuoda rouva Lorelei Lee Spoffardin pöytäämme?" No, vaikka he tosiaan kiinnittivät perin vähän huomiota herra Boydin puheisiin, sanoivat he, että kyllä heidän puolestaan. Niin hän saattoi minut heidän pöytäänsä ja esitteli minut, ja melkein jokainen heistä nyökkäsi minulle, vieläpä joku puhuikin. Ja he sallivat minun istua siellä koko puolisen ajan.

No niin, herra Hood huomasi minun kunnioitukseni kaikkea kohtaan, mitä he haastelivat, ja lopuksi hän sanoi minulle, että hän havaitsi minussa olevan jotakin enemmän kuin miltä päältä näytin, ja niin hän kutsui minut tulemaan sinne puolista syömään joka päivä. Enkä minä hänen menettelynsä jälkeen tosiaan ihmettelisi, vaikka minä lopuksi olisin se seuraava, joka joutuisi sielunanalyysiin herra Hoodin kanssa. Ja kun minä siitä kerroin Dorothylle, niin Dorothy sanoi, että se tekisi sille miehelle mahdottoman hyvää, koska minä tietäisin, kuinka sellaisessa tapauksessa oli meneteltävä, ja hän vihdoinkin pääsisi urallaan johonkin. Voi siis vielä käydä niin, että, minä tulen niiden historjan suurten innoitusten kaltaiseksi, jotka ovat kaikki nerot innoittaneet.

No, seuraava, mikä minun oli tehtävä, oli liittyä Lucy Stonen liittoon voidakseni säilyttää oman tyttönimeni avioliiton jälkeen. Sillä tytön nimen tulisi olla pyhä, ja kun hän käyttää miehensä nimeä, vajottaa se vain hänen yksilöllisyyttään. Ja kun tyttö aina vimmatusti pitää kiinni omasta tyttönimestään, niin ihmiset ymmärtävät, että hänen täytyy olla tärkeä yhdessä tai toisessa. Ja erittäin sopiva paikka tiukata vihkimätöntä nimeänsä on silloin, kun menee vieraaseen hotelliin aviomiehensä seurassa. Sillä kun huonekirjanpitäjä huomaa, että tyttö-niminen tyttö asuu samassa huoneessa herrasmiehen kanssa, tuottaa se jonkun verran selittelyjä, ja silloin tyttö tuntee olevansa varsin huomattava henkilö jokaisen mielestä seurustelusalissa.

Mutta Dorothy sanoi, että minun olisi parempi olla varovainen. Tarkoitan, että hän sanoo, että useimmat Luce-Stonelaiset eivät todella vaivaa huonekirjanpitäjää, koska he yleensä ovat sellaisia, jotka tuodaan hotelleihin vain avioliiton vuoksi. Mutta Dorothy sanoi, että kun Henry ja minä valssaisimme sisälle ja pyytäisimme huonetta minun tyttönimelläni, niin kirjanpitäjä luultavasti loisi minuun pitkän silmäyksen ja toimittaisi Henrylle huoneen paikallisessa vankilassa Mann-säännöksen rikkomisesta.

Mutta minä en kuuntele mitään kirjallisuutta koskevia neuvoja Dorothyn kaltaiselta tytöltä. Ja minä yhdyin siihen liittoon. Ja nyt minä voin kyhätä kirjani, henkilöllisyyteni vaipumatta siitä, että aviomiehen nimi olisi minua masentamassa.

Kolmas luku

No, kun minä lopuksi antauduin kirjallisuuden alalle, niin päätin, ettei minusta tulisi sellainen kirjaltajatar, jonka jälkeen maailma ei jää yhtään paremmaksi kuin se oli sitä ennen, vaan alasrepimisen asemesta minä yrittäisin aina saavuttaa opetuksen, jolla sitä kohottaisinkin. Ja paras aihe, minkä olen koskaan tavannut, on tyttöystäväni Dorothyn elämä. Niinpä päätinkin kirjoittaa siitä. Dorothyn elämä vain ei niin paljoa sopisi tytöille esikuvaksi kuin vihjaukseksi siitä, mitä heidän olisi jätettävä tekemättä.

Tarkoitan, että Dorothy ensiksikin syntyi varsin alhaisessa ympäristössä. Ja alhainen ympäristö on kyllä varsin älykästä elokuvissa, sillä Mary Pickford voidaan kaivaa esille tuhkahinkastakin ja kuitenkin lopulta käydä varsin virkistäväksi menemällä naimisiin jonkun varakkaan miljoonamiehen kanssa. Mutta vaikka Dorothy on kohottanut ympäristönsä varsin alhaisesta asemasta Ritzin hotellin tasolle, niin ei Ritzissäkään oleskelu ole kehittänyt Dorothyn ihanteita, sillä hän ei muuta tee kuin rakastua tupsahtelee silmittömästi sellaisiin herrasmiehiin, jotka syntyivät pennittöminä eivätkä sittemminkään ole rahoja hankkineet.

No, sitten kun minä sanoin Henrylle, että minä aioin kirjoittaa Dorothyn elämäkerran, pelkään, että meille sattui pikkuisen kinaakin. Sillä Henry näkyi ajattelevan, että maailmalle olisi paljoa parempi, että se ei tuntisi Dorothyn kaltaisen tytön elämää. Tarkoitan, että Henry on kovin laajasydäminen, niinkuin kaikkien suurten maailmanparantajain täytyy olla voidakseen katsella samaa asiaa molemmilta puolilta samalla kertaa. Eikä hän tosiaan välitä siitä, mitä tyttö on kokenut, kunhan hän vain ei riemuitse loppuun asti. Mutta Henry sanoi, että kun Dorothyn kaltaiset tytöt eivät koskaan saa mitään maksaa, niin kuinkas kaikki siveelliset henkilöt voisivat saada tyydytystä heidän kärsimystensä katselemisesta? Ja kuinka sitten kävisi kristinuskon?

Mutta lopuksi minä taivutin Henryn sallimaan, että minä sen kirjoitan, sillä minä sanoin, että hän voisi lukea sen ihan lävitse ja antaa sille hyväksymisensä ennenkuin se joutuisi yleisön käsiin. Jos se siis joutuu yleisön käsiin, merkitsee se sitä, että tytöt voivat jo ennen lukemistaan varmasti tietää, että he saavat oppia jotakin, mistä heille on hyötyä.

No niin, ensimmäinen asia, minkä Dorothy muistaa elämästään, on se, että hän pienenä lapsena ollessaan kuului niin nimitettyyn "Isompaan Tyynenmeren markkina- ja karnevaalikiertueeseen" Tyynenmeren rannikolla. Sillä milloin Pithiaan ritarit tai liettualainen kirkko jossakin pienikokoisessa kaupungissa haluavat pitää karnevaalin jonkun asian hyväksi, kuuluvat he aina käyttävän jonkun seurueen palvelusta, jonka ainoana ammattina on kulkea ympärinsä karnevaaleja pitämässä. Ja näiden seurueiden otaksutaan ainoastaan järjestävän karusellit, kujeet ja hyppynuket, mutta minä luulen, että niiden varsinaisena toimena on yleisön petkuttaminen. Sillä Dorothy sanoo, että kun hyväntekeväisyyshomma oli ohi, niin Pithiaan ritarit tai liettualainen kirkko olivat niin raihnaiset rahallisesti, etteivät ne kyenneet pitämään uutta karnevaalia vuosikausiin.

Ja näyttää siltä, että jokaisessa karnevaaliseurassa on herrasmies, joka tekee jotakin ilmaiseksi yleisön ratoksi tai opetukseksi, esimerkiksi käyttää vaaleanpunaisia paljeteilla koristettuja sukkahousuja ja hyppää postitoimiston katolta vedellä täytettyyn tiinuun. Ja se, joka heidän karnevaaliseurueessaan teki moisia temppuja, ei ollut mikään vähäisempi mies kuin Dorothyn isä herra Shaw. Niinpä minä kysyin Dorothylta, eikö hänen isänsä koskaan satuttanut itseään sellaisessa hommassa? Ja kerran häntä tosiaan kuuluu kohdanneen pieni tapaturma, koska hän oli aina kroonillisesti humalassa ja erehtyi tunnista, hypäten postitoimiston katolta ennenkuin tiinu vielä oli täytetty. Mutta Dorothy sanoo, ettei hän pahaa kolhua saanut, koska tässä tapauksessa vain "tynnyri putosi ammeeseen" hänen isänsä kun oli kylliksi täysi korvatakseen sen toisen astian tyhjyyden.

Ja sillä välin kun Dorothyn isä hypiskeli katoilta, kulutti Dorothyn äiti aikaansa varsin kalliissa huoneustossa San Franciscossa. Mutta hän oli niin epätaloudellinen, että hän ei juuri voinut sietää mitään aviomiestä, vaikka hän silloin tällöin joka aika välillä tuli äkkiä aivan äidilliseksi ja pyysi saada Dorothyn luokseen. Sitten Dorothyn isä vei tytön San Franciscoon menevään junaan, antaen hänet jonkun junailijan hoivaan.

Ja Dorothyn äidin oli tapana tulla asemalle häntä vastaan erään varakkaan herrastuttavansa kanssa, joka näkyi olevan erottamaton. Ja he olivat kovin haltioituneita Dorothysta, ostelivat hänelle siroja vaatteita, veivät hänet kilpa-ajoihin ja kyytitaloihin, näyttelivät häntä jokaiselle ja joivat hänen "maljansa" samppanjassa. Mutta keskellä jotakin juhlaa Dorothyn äiti ja tämä herrastuttava alkoivat vähitellen menettää kaikki äidilliset vaistonsa, ja silloin he lopuksi lähettivät Dorothyn takaisin huoneustoon asiapojan hoivissa. Ja sitten Dorothyn äiti tavallisesti laiminlöi tulla itse kotiin, ja Dorothy jätettiin päiväkausiksi asuntoon yksikseen kiinalaisen kokin seuraan. Se mies ei muuta tehnyt kuin merkitsi kiinalaisia arpajaislippuja, jotka pienelle lapselle Dorothyn iällä olisivat yhtä hyvin voineet olla kreikkalaisia. Siksipä Dorothy oli enemmän kuin riemuissaan, kun hänen äitinsä lopuksi muisti tulla kotiin ja lähetti hänet takaisin karnevaaliseuraan.

Kun Dorothy oli noin kaksitoistavuotias, sai hänen isänsä sähkösanoman, että hänen äitinsä oli äkkiä muuttanut manan majoille suuren katsojalavan luhistuessa Tia Wannan kilpa-ajoradalla. Dorothy sanoo, että ainoa veto, jonka hänen isänsä koskaan voitti kilpa-ajoissa, oli se, kun hän löi vetoa, että muuan tunnettu miljoonamies San Franciscosta myöskin oli kuolleiden joukossa. Sillä se osoittautui todeksi, että hän oli, ja se oli Dorothyn äidin loppu. Mutta minä en luule, että Dorothyn äiti oli oikein niinkuin hänen olisi pitänyt olla, sillä muuten hän ei olisi sallinut keittiöapulaisensa niin kovin harrastaa arpajaisia.

No, kun Dorothy oli nelitoistavuotias, kykeni hän liikkumaan ympärinsä siellä täällä markkinapaikoilla ja antaa apua. Sillä heillä oli niinsanottuja "kilpailulupia", mikä merkitsee, että ihmiset esimerkiksi heittelevät renkailla veitsiin, ja joka todella niihin osaa, voittaa veitsen. Niinpä Dorothy sekaantui väkijoukkoon, ja juuri hän voitti veitsen. Ja sitten hän kiersi pois väkijoukon taakse ja antoi veitsen takaisin herrasmiehelle, joka piti kilpailuja. Sillä Dorothy sanoo, että veitset kumminkin maksoivat lähes kaksi dollaria grossi, niin mitä hyötyä oli niiden tuhlaamisesta? Mutta kun minä sanoin Dorothylle, että minä nimittäisin sitä yleisön petkuttamiseksi, niin Dorothy sanoi, ettei se juuri mitään petkuttamistakaan ollut, koska veitsen terät olivat kumminkin tehdyt vain ohuesta läkkipellistä eikä niistä olisi ollut mitään hyötyä kellekään, joka harrasti veistelemistä.

Ja vihdoin, kun Dorothy tuli noin viisitoistavuotiaaksi, koitui hänen isälleen ikävyyksiä. Tarkoitan, että herra Shawin täytyi mennä uusiin naimisiin. Ja kuului sattuneen varsin mielenkiintoinen juttu, koska karnevaaliseuran päävetovoimana oli numero, jota nimitettiin "Rakastavan hyppäykseksi".

No, tämä rakastavan hyppäys oli sellainen, että oli iso silmukkarata, jota pitkin pieni automobiili kiiti. Ja kun automobiili oli kiertänyt silmukan, teki se pitkän loikkauksen ilmassa ja putosi korkealle alustalle aika pitkän matkan päähän. Mutta se, mikä yleisöä todella kiinnosti, oli vaaleaverinen tyttö palttinaisessa päällysviitassa, joka siinä istui. Sillä tämän tytön oletettiin tekevän harppauksensa kohdatakseen "rakastajansa". Eikä hänen "rakastajansa" ollut kukaan muu kuin herra Shaw vaaleanpunaisissa paljeteilla koristetuissa sukkahousuissaan, joka odotti asianomaisessa asennossa sillakkeella ja saattoi hänet kohteliaasti portaita alas yleisön taputtaessa käsiään niin, että korvia huumasi. Mutta Dorothy sanoi, ettei hän koskaan voinut saada selville taputtivatko he käsiään tytön suorittamalle "rakastavan hyppäykselle" vai sillekö, että Dorothyn isä noissa tamineissaan pääsi portaiden alapäähän.

Mutta saadakseen vaaleaverisiä tyttöjä suorittamaan rakastavan hyppäystä käytti karnevaaliseura tavallisesti jotakuta näyttelyhaluista tarjoilijatarta, jolle laitettiin vaalea tekotukka. Mutta heidän oli varsin vaikea saada tarjoilijattaria tässä ammatissa pysymään, koska muutamien rakastavan hyppäysten jälkeen heidän selkärankansa alkoi luhistua. Siksi kävi karnevaaliseuran johtajalle välttämättömäksi tehdä tuttavuutta yhä uusien tarjoilijattarien kanssa valitakseen toisen tilalle.

No, lopuksi johtaja tapasi Modesto-nimisen kaupungin hotellista tarjoilijattaren, joka ei ilmoittanut hänelle, että hänen äitinsä oli hotellin omistajatar. Sillä tämä tarjoilijatar kuului pelänneen, että johtaja ei pestäisi häntä, jos tietäisi, että hänellä oli tuima äiti, joka oli uraa vastaan. Niinpä tämä tarjoilijatar, jonka nimi oli Hazel, karkasi seurueen kanssa, mainitsematta mitään äidilleen. Ja asia mutkistui vielä pahemmin sen johdosta, että jotkut karnevaaliseuran henkilöistä lähtivät hotellista mainitsematta mitään kirjurille ja pyytämättä häntä kirjoittamaan heidän laskujansa.

No, hotellin omistajatar esiintyi näyttämölle seuraavassa kaupungissa, ja Dorothy sanoo, että hänen tullessaan hänen silmänsä vetistivät. Mutta kohtalo järjesti niin, että hän ehti pääkadulle juuri kun Dorothyn isä hyppäsi vapaamuurarien temppelin katolta vaaleanpunaisissa paljettitrikoissaan. Ja vaikkei hotellin emäntä ollut laisinkaan kiinnittänyt herra Shawiin mitään huomiota hänen asuessaan hänen omassa hotellissaan sivilistin vaatteissa, näkyi hän sinä hetkenä, kun näki hänen sukkahousuissaan heittäytyvän katolta, häneen silmittömästi rakastuneen.

No, vihdoin kävi johdolle välttämättömäksi pitää neuvotteluja Hazelin äidin kanssa. Mutta heti alussa kävi pian selville, ettei mikään muu häntä lepyttäisi kuin avioliitto herra Shawin kanssa. Ja täytyihän Dorothyn isän siihen suostua pelastaakseen karnevaaliseuran syytöksestä, että se oli vietellyt tarjoilijattaren karkaamaan, ja jättänyt hotellilaskut maksamatta. Ja heidät vihki luterilainen pappi, ja sitten vietettiin ihan erikoiset häät leijonan häkissä, ja sillä tavoin Dorothy tuli saaneeksi äitipuolen.

No, ensimmäinen, mitä Dorothyn äitipuoli teki, oli toimittaa Hazel takaisin kotiin hoitamaan hotellia Modestossa, sillä hänestä oli elämä karnevaaliseurassa liian kovaa Hazelin siveellisyysmoraalille. Mutta Dorothy sanoo, että Hazelin moraalit olivat jo kyllin kuluneet ja laahautuneet Modestossakin, jottei siinä, mitä hän karnevaaliseurassa saattoi oppia, ollut mitään uutuuden viehätystä.

Mutta Dorothyn äitipuoli jäi karnevaaliseuraan ja osoittautui olevan pelkkä torakurkku ja äkäpussi. Tarkoitan, ettei hän koskaan sallinut herra Shawin hypätä miltään katolta enää, ja herra Shaw alkoi menettää kaiken henkilöllisyytensä. Ja lopulta kehittyi asia siihen mittaan, ettei herra Shaw voinut yleisön huvittamiseksi ja opettamiseksi muuta tehdä kuin lunastaa naimalupa joka kaupungissa, johon he tulivat, ja vihittää itsensä paikkakunnan papilla rouva Shawin kanssa julkisesti, milloin ilmapallossa, milloin häkissä, joka oli täynnä tiikereitä. Ja Dorothy sanoo, että jos konsaan kuulen jonkun lörpöttelevän sellaista, ettei hänellä ollut naimahaluista isää, niin voin niille vakuuttaa, että hänen isällään oli regordi koko Tyynenmeren rannikolla laillisten vihkimistensä lukumäärässä.

Mutta asiat kävivät lopulta huonoa pahemmiksi. Sillä vaikka rouva Shaw oli alati morsiamena, ei hänen menettelynsä sitä osoittanut. Eikä hän tehnyt muuta kuin oli tyytymätön ylkään ihan alttarin ääressäkin, niin että häihin kerääntynyt väkijoukko joskus tosissaan ihmetteli, mitä herra Shaw hänessä näki. Sillä Dorothy sanoo, että tuskin kukaan haluaa maksaa viisikolmatta senttiä nähdäkseen jonkun vihittävän nyreään morsiameen, joka lähentelee viittäkymmentä ikävuotta.

Mutta minä en tosiaan moiti rouva Shawia siitä, että hän kävi alakuloiseksi, sillä Dorothyn isä ei sittenkään koskaan ollut ihanteellinen aviomies. Tarkoitan, että hän näkyi pitävän ansiokkaana tekona juoda itsensä humalaan ennenkuin kieltolaista vielä uneksittiinkaan. Niinpä rouva Shaw alkoi kovin "kyllästyä" karnevaaliseuran elämään ja kaivata omaan hotelliinsa, varsinkin kun hänen korviinsa oli tullut huhuja, että se alkoi olla huonossa maineessa. Sillä sanottiin, että tuskin kukaan kauppamatkustaja, joka vähänkin voi kerskua hyvästä ulkonäöstä, koskaan suoritti Hazelille laskuaan. Ja kun Dorothyn äitipuoli kuuli, että Hazel oli muuttanut aamiaistunnin puoli seitsemästä kahdeksaan, olivat asiat hänen mielestään menneet jo kyllin pitkälle. Senvuoksi hän pakotti herra Shawin jättämään koko uransa, jotta hänet vietäisiin pois ja pidettäisiin heidän asunnossaan Modestossa.

No niin, Dorothyn äitipuoli tarjoutui ottamaan Dorothyn mukaansa, mutta Dorothy ajatteli päänsä ympäri ja päätti olla lähtemättä. Sillä Dorothy sanoo, että hän ehkä olisi voinut sietää Hazelia, äitipuoltaan ja Modestoa kutakin erikseen, mutta niiden kolmen yhdistelmä oli inhimillisen kärsimyksen ulkopuolella.

No, nythän Dorothyn siis oli ryhdyttävä itse ansaitsemaan leipänsä. Niinpä karnevaaliseura keräsi kolehdin ja osti hänelle nikkeliplootuisen vohvelikoneen, ja johtaja sanoi Dorothylle, ettei hänen tarvinnut maksaa sen käyttöluvasta ennenkuin ammatti kävi kannattavaksi.

Ja sitten järjestettiin niin, että Dorothy elelisi herra ja rouva Al Le Vinon turvissa, jotka omistivat ammattiluvan nimeltä "Taiteen temppeli"; se oli teltta, missä herra Le Vino lauloi kuvitettuja lauluja ja heitteli kuvallisia laulunlurituksia vaimonsa päälle, jolla oli valkoiset sukkahousut ja pitkät hihat kuin perhosella. Herra ja rouva Le Vinon kotielämä oli ihanteellista, koska he eivät asuneet hotellissa niinkuin muut karnevaaliseuraan kuuluvat, vaan pitivät taloutta ihan omassa teltassaan, he kun olivat kotimielisiä. Ja Dorothy sanoo joskus toivovansa, että jotkut kemut Colonyn ravintolassa olisivat kyllin herkulliset, jotta hän voisi unohtaa muiston rouva Le Vinon muhennoksesta. Ainoa vika Le Vinon pariskunnalla oli, että he seitsentoistavuotisen avioliiton jälkeen puhuttelivat toisiaan kuin vauvat, mikä tietenkin ennemmin tai myöhemmin kävi Dorothyn hermoille.

Ja kun Dorothysta nyt oli huolehdittu, sanoivat hän ja hänen isänsä toisilleen hyvästi, ja isä vietiin pois Modestoon morkkailtavaksi. Ja siellä hän yhä edelleen elelee rouva Shawin kanssa hänen majatalossaan, koettaen upottaa tunteitaan niin hyvin kuin se kieltolain aikana käy päinsä.

Ja hänen suurimpana lohdutuksenaan on Hazelin mies. Sillä Hazelia onnisti varsin hyvin, ja hän joutui naimisiin, ja Dorothy sanoo, ettei Hazelissa muuta vikaa ollutkaan kuin että hän oli aikaansa edellä. Tarkoitan, että nykyisin ovat kaikki muut kurttiseuraavat tyttöheilakat ehtineet Hazelin tasalle, mikä osoittaa, ettei hän sittenkään ollut muuta kuin varhaiskypsä uurteenuurtaja. Ja hän meni naimisiin Modeston parhaan "syötin" kanssa, jolla on sanomalehtitoimisto. Ja kaikki maanviljelijät maksavat Hazelin miehelle laskunsa joko rypäleissä tai böömiläisissä humaloissa. Niinpä herra Shaw ja Hazelin aviomies mielityökseen hääräilevätkin latomon takahuoneessa puuhaillen ja kokeillen, mitä niistä aineksista voivat valmistaa. Ja vastikään viime kuussa Dorothy lähetti isälleen hienoimman vaskisen tislauskoneen, mitä rahalla voi ostaa.

No, kun vohvelikone saapui karnevaaliseuralle, oli siinä pieni vihkonen sisällä, jossa sanottiin, että "lapsikin voi sitä käyttää". Ja se antoi Dorothylle aatteen. Hän näet alkoi työntää vohvelikoneen jollekin saapuville sattuneelle pienikokoiselle kaupunkilaispojalle, joka siitä aina enemmän kuin ihastui. Mutta seurauksena oli, että vohvelikone oli tavallisesti vietävä korjattavaksi, tai myöskin, että se pienikokoinen poika pisti koko liikevoiton poskeensa.

No sitten vihdoin eräässä kaupungissa nimeltä San Diego karnevaaliseura joutui pinteeseen. Ja se oli kaikki erään jäsenen syy, jota sanottiin dohtoriksi. Dohtori näet myyskenteli jotakin, mitä nimitettiin "ihmeelliseksi tahranpuhdistajaksi"; sitä valmistettiin sillä kurin, että ostettiin kulmapuodista viiden sentin palanen pesusaippuaa, joka leikeltiin pieniksi liuskaleiksi, ja ne myytiin yleisölle tinapaperiin käärittyinä kahdellakymmenelläviidellä sentillä kappaleelta.

Mutta se dohtori näkyi tositeossa aina menetelleen väärin ja hänen perästään oli jäänyt joukko harmistuneita perheenisiä ihan läpi koko Kalifornian valtion. Mutta se, mikä lopuksi saattoi hänet pulaan vihdoinkin, oli se, ettei hän ainoastaan myynyt sekatavarakauppiaan vaimolle San Diegossa sitä ihmeellistä tahranpuhdistajaa neljän dollarin edestä, minkä kaiken vastikään oli ostanut hänen mieheltään nikkelikolikolla, mutta samalla käytti tilaisuutta hyväkseen ja puhalsi kauppiaan kellon makuuhuoneen piirongin päältä. Ja kun kello oli seitsemänkymmenenviiden dollarin arvoinen, niin se sekatavarakauppias suuttui ja ilmoitti dohtorin viranomaisille.

No, eräs San Diegon poliisikomisarjus lähti hänen jäljilleen ja tavoitti karnevaaliseurueen Santa Barbera nimisessä kaupungissa. Ja näytti siltä, että komisarjus oli erikoisen kuuluisa henkilö, koska hän ei ainoastaan ollut kotoisin varakkaasta vanhasta perheestä, vaan myöskin, yhteishyvän vuoksi, kovin kiintynyt nuorten tyttöjen moraaliin, jotka olivat naisiksi puhkeamassa. Ja hän oli hyvin tärkeä henkilö naisvankilan johtokunnassa, ja pääsyynä, miksi häntä kiinnosti sekatavarakauppiaan vaimo, oli se, että tämä oli sieltä lähtöisin ja että hänen alhainen moraalitasonsa näkyi aina olevan hänelle arvoitus.

No niin, komisarjus saapui markkinapaikalle Santa Barberaan aivan varhain aamulla ennenkuin kukaan vielä oli siellä ja huomasi Dorothyn istumassa Le Vinon teltan etukaistaleen alla katselemassa, kun rouva Le Vino sovitti päähänsä budoirilakkia. Ja hän saapui rouva Le Vinon luo tiedustelemaan dohtoria, mutta hänen katseensa näkyivät etupäässä katselevan Dorothya. Ja siitä hetkestä asti näytti tosiaankin, että samalla kun hänen virallisena virkanaan lie ollutkin etsiä dohtori ja haastaa hänet tuomioistuimen eteen, hänen yksityiskatseensa liikkui enemmän Dorothyssa. Ja ajan oloon hän tosiaan katsoi dohtoria sormiensa välitse, ja dohtori tuli suorastaan niin rohkeaksi, että hänestä yhä enemmän tuli naisten ritari, ja hän kehuskeli tahranpuhdistajaansa oikealle ja vasemmalle. Tällä välin näkyi komisarjuksen tärkeimpänä ajatuksena olevan saada Dorothy johonkin nurkkaan ja kertoa hänelle, että hän oli saavuttanut sen kohdan, jolloin jonkun moraalisen, kuten hänen, oli autettava hänet tulemaan tytöstä naiseksi.

Ja tosiaan näyttää ihmeellisestä, että Dorothy oli karnevaaliseurassa saavuttanut kuudentoista vuoden iän "elämän" kysymyksen tulematta hänen huomioonsa. Sillä kun minä olin kolmentoista vuoden vanha ja lauloin kirkkokuorossamme, niin tosiaan jokainen kuoron nuorukainen oli asiasta toki maininnut ja jotkut olivat tehneet enemmänkin. Mutta näyttää että karnevaaliseuran ympäristö ei juuri paljoa muistuta kirkkokuoroa. Sillä karnevaaliseurassa ei mikään ole pyhää, ja ne kaikki riehahtivat ja laskivat leikkiä lemmestä ihan Dorothyn nenän edessä, niin että Dorothy nauroi sen pois. Mutta kirkkokuorossa on lempi niin pyhää, ettei siitä mainitakaan muuta kuin kuiskaamalla, ja silloin se tulee salaperäisemmäksi. Ja kun joku asia on salaperäinen, niin se on aina kiehtovampi. Niinpä meidän kirkkokuorossamme tehtiinkin paljoa enemmän rakkautta kuin Dorothyn karnevaaliseurassa, missä ei mikään ollut pyhää. Siis Dorothyn koko asento tässä kysymyksessä oli aivan hatara ajalla, jolloin hänen olisi pitänyt tutkiskella nuoren tytön arvoituksia, miettiä elämää ja ihmetellä.

Neljäs luku

No niin, minä aina ajattelen, että kun nuori kuusitoistavuotias tyttö ei ollenkaan mieti, mitä hänelle on tapahtumassa karnevaaliseurassa, niin hän alkaa kulkea kuilun syrjää kohti.

Ja Dorothy, oli jo kuulemma tehnyt tuttavuutta seuran käärmeensyöjän kanssa, joka tunnettiin pilkkanimellä Curley. Ja niin hänen täytyi valita varakkaan komisarjuksen huomaavaisuuden ja sellaisen miehen seuran välillä, jonka rahallinen asema riippui syötävillä käärmeillä täytetystä laatikosta, eikä Dorothy hetkeäkään epäillyt tehdä niinkuin ei olisi pitänyt. Ja lopuksi komisarjus närkästyi Dorothyyn ja meni Curleyn itsensä luo ja sanoi hänelle, että hänen pitäisi hävetä alati näyttäytyä nuoren tytön seurassa, joka juuri oli kukastaan puhkeamassa, koska se herätti huonoja ajatuksia jokaisen mielessä.

No, Curley punastui kovin paljon ollakseen käärmeensyöjä. Mutta hän sanoi komisarjukselle, että hän ja Dorothy käyttivät kaiken aikansa "nauraakseen" yhdessä, joten hän ei koskaan ehtinyt mitään pahaa ajatella, mutta hän kiitti komisarjusta, että tämä oli hänelle sitä muistuttanut, ja lupasi vastedes käyttäytyä paremmin. Ja seurauksena oli, että kun Curley ensi kerralla tapasi Dorothyn, hän katsoi häneen ja katsoi häneen aivan uudella katseella ja lopuksi virkkoi: "Jaha, Mug, sinusta näkyy tulleen täysikasvuinen!"

Ja osana Curleyn tehtävistä karnevaaliseurassa kuului olleen ottaa joukko afiiseja, joissa ilmoitettiin markkinasirkuksen olevan jokaisen kaupungin äärimmäisellä laidalla, ja siroitella niitä kaikki torttuvallit täyteen. Ja sinä päivänä sattui olemaan kevät, ja ilma oli ihana. Mutta kun he saapuivat hallituksen kortteliin, heitti hän kaikki afiisit tuhkatynnyriin ja kutsui sensijaan Dorothyn kävelylle maaseudulle.

No, he nousivat onnipussiin ja ajoivat maaseudulle niin pitkälle kuin linjaa riitti. Ja aurinko paistoi, ja ilma oli täynnä kauniita lintuja, ja nurmikko oli täynnä kauniita orvokkeja, ja sellainen ympäristö olisi houkutellut melkein jokaisen ajattelemaan rakkautta, mutta niin ei tehnyt Dorothyn kaltainen tyttö. Tarkoitan, että hän on täydellinen vastakohta minun kaltaiselleni tytölle, sillä kun minä olen yksinäni herrasmiehen kanssa melkein missä ympäristössä tahansa, niin minä aina ajattelen, että jotakin voisi tapahtua.

No, lopuksi Curley alkoi kysyä Dorothylta ihan suorasukaisesti, mitä hän ajatteli herra ja rouva Al Le Vinon kotielämästä; sillä Curley näkyi pitävän sitä ihanteellisena, vaikka se tapahtuikin teltassa. Mutta Dorothy sanoi sen johtuvan siitä, ettei Curleyn tarvinnut asua heidän kanssaan siinä teltassa. Sillä hän puolestaan oli jo saavuttanut kärsivällisyytensä huipun, ja eräänä päivänä, kun herra Al Le Vino nimitti Helmi Le Vinoa "karitsapiirakaksi" yhdeksättäkolmatta kertaa samana päivänä, oli Dorothy heittämäisillään kivenmukulan oikein hurjalla vauhdilla.

Ja sitten Curley koetti selittää Dorothylle, että melkein jokainen tuntee Le Vinojen tapaan joskus elämässään ja että ainoa eroitus Le Vinojen ja kaikkien muiden välillä oli se, että Le Vinot olivat oikeassa tuntiessaan sillä tavalla. Mutta Dorothy sanoi siihen, että jos Curley koskaan huomasi hänen joutuvan sellaiseen tilaan, niin hän toivoi Curleyn opettavan jonkun käärmeistään häntä pistämään.

No, sitten piti Curley suunsa kiinni varsin pitkän tovin. Mutta jonkun ajan kuluttua hän sanoi Dorothylle, että Dorothy oli sittenkin vielä liian nuori puhuakseen moisista asioista, joten he aivan hyvin voisivat palata markkinapaikalle.

Mutta koko paluumatkalla Curley näytti olevan aivan alakuloinen, koskei hän virkkanut sanaakaan. Ja sitten Dorothy ryhtyi ajattelemaan. Ja sitten Dorothy sanoi ruvenneensa kummeksumaan, voisiko hän koskaan rakastua kehenkään ja tulla aivan yhtä inhoittavaksi kuin Le Vinon Helmi.

No, mutta kevätaika oli sittenkin ja metsäorvokit tuoksuivat aika paljon, ja Dorothy sanoo, että hän lopulta alkoi miettiä, miltä tuntuisi, kun olisi joku iso miehenmötkäle, joka halata rutistaisi ja suikkaisi aimo pusun. Mutta moinen sanonta vain todistaa, kuinka hienostumattomia Dorothyn ajatukset voivat olla silloinkin, kun on puhe lemmestä.

Ja Dorothy ajatteli ajattelemistaan, kunnes sanoo vihdoin tulleensa siihen johtopäätökseen, että oli kuullut niin paljon "lemmenkuhertelusta", että oli aika hyrrätä ja itse ottaa selville, oliko sitä liiaksi reklamoitu. Eikä minusta Dorothya todellakaan voi moittia hänen epäluuloisuutensa vuoksi, koska hän oli viettänyt koko elämänsä ihmisten parissa, jotka ilmoittivat syövänsä käärmeitä ja jakelevansa priima veitsiä eivätkä koskaan täyttäneet lupauksiaan.

No, kun Dorothy päätti sen tehdä, sanoo hän, että ainoa, jossa hän saattoi olettaa olevan mielenkiintoa, oli poliisikomisarjus, sillä Curley ei koskaan juolahtanut "romaanina" hänen mieleensä. Ja kun he ehtivät takaisin markkinapaikalle, oli komisarjus siellä, kuten tavallista, istumassa Le Vinon teltan takakaistaleen alla ja oli auttavinaan rouva Le Vinoa herneiden silpimisessä, vaikka hän tositeossa vilkuili joka suunnalle etsien Dorothya. Kun siis Dorothy oli päättänyt ottaa selvän "asioista", irtausi hän Curleystä ja virkkoi komisarjukselle ystävällisen sanan ensi kertaa senjälkeen, kun tämä oli alkanut seurailla karnevaalikiertuetta. Ja lopuksi hän sopi, että lähtisi sinä iltana kaupungin elokuviin komisarjuksen kanssa.

Illan tullen Dorothy siis jätti vohvelikoneensa, kuten tavallista, ja meni komisarjuksen kanssa kaupunkiin. Ja se oli todella merkillinen yhteensattuma, sillä kino oli pelkkää rakkautta ja sähköpiano soitti: "Suutele minua jälleen", ja Dorothy saavutti vihdoin sen kohdan, jossa hän päätti sallia komisarjuksen pitää hänen kättänsä. Ja Dorothy sanoo, että hän antaisi taalan, jos tietäisi, mitä se mies siitä sai, sillä hän itse puolestaan olisi juuri yhtä kernaasti pidellyt jotakuta omaa vohveliaan, joka oli jäänyt sateeseen likomaan. Ja Dorothy toisteli itsekseen: "Kyllä sen täytyy olla hiton paljoa parempaa kuin tämä tai sitten Le Vinon herrasväki on kuin päättömiä kanoja!"

Mutta Dorothy päätti välttää liiallista kiirettä, kunnes oli koetta hyvin koetellut, ja hän teki mielessään päätöksen, että ennenkuin ilta oli kulutettu hän sallisi komisarjuksen suudella.

No, siihen aikaan, kun he kävelivät takaisin markkinapaikalle, oli kaikki autiota ja oli aivan pimeä, kuutamoa lukuunottamatta. Sitten he pysähtyivät Le Vinon teltan edustalle, ja Dorothy sanoo sallineensa komisarjuksen lörpötellä, kuinka kaunista tyttöys oli, varsinkin silloin, kun tyttö on kehittymässä naiseksi. Ja kun mies oli lopettanut jaarittelunsa, kiristi Dorothy hampaitaan ja salli komisarjuksen suudella. Ja kun se kaikki oli ohi, sanoo Dorothy tunteneensa samaa kuin pieni poika, joka vastikään on saanut selville, että joulupukki onkin pyhäkoulun johtaja.

Mutta Curley kuului kaiken aikaa lymyilleen teltan takana odottamassa, nähdäkseen, pääsikö Dorothy turvallisesti kotiin, ja kun Dorothy salli komisarjuksen suudella, astui hän esille ja käski ihan tiuskaamalla Dorothyn mennä nukkumaan. Ja sitten Curley piti pitkän keskustelun kävellen pimeässä pitkin markkinapaikkaa komisarjuksen kanssa.

No, kun komisarjus seuraavana päivänä saapui, kertoi hän rouva Le Vinolle, että hän oli sähköttänyt äidilleen, jotta tämä tulisi noutamaan Dorothyn ja että hän ja hänen äitinsä veisivät tytön heidän kotiinsa San Diegoon ja panisivat hänet kouluun, ja kun Dorothy olisi kyllin kasvatettu, näkisivät he, mitä näkisivät, koska komisarjuksen silmämääränä oli avioliitto.

No, kun Dorothy kuuli uutisen, käsitti hän, ettei se ollut muuta kuin Curleyn vehkeitä. Niinpä hän meni etsimään tuota miekkosta ja tapasi hänet istumassa kanvassilla peitetyssä käärmekuopassaan. Ja Dorothy sanoo ryhtyneensä antamaan hänelle "mitä kuului" sentähden, että hän kepposen vuoksi, joka ei ollut edes sukkela, toimitti komisarjuksen äidin kaltaisen vanhan naisen pitkälle rautatiematkalle rautatievaunussa, koska Dorothy ei voinut edes kuvitellakaan lähtevänsä tämän komisarjuksen matkaan.

Ja sitten tuli Curleyn vuoro antaa Dorothylle selitys. Ja hän sanoi, että vaikkei tyttö ehkä ollutkaan itse sitä huomannut, olivat kaikki hänen ystävänsä karnevaaliseurassa aika paljon huolissaan hänen tähtensä. Sillä näytti siltä, että hän oli muuttunut ihan kysymysmerkiksi. Ja mitä Curleyhin itseensä tuli, oli hän jo ollut vähällä jättää vastaamatta. Sillä että tyttö saattoi niin viattomasti keskustella aamulla hänen kanssaan "elämästä" ja sitten juosta tuon komisarjuksen perästä niinkuin Dorothy juoksi aivan samana iltana pimeässä, kaikki tuo sai Curleyn melkein uskomaan, ettei hän ymmärtänyt naisia. Ja Dorothy teki parhaansa keksiäkseen selityksen, mutta sellaista ei näkynyt löytyvän.

Ja sitten Curley sanoi, että Dorothyn tulisi sentäänkin oppia moraaleja ja että hän oli huomannut karnevaaliseuran olevan siihen tarkoitukseen sopimattoman paikan. Sillä tuskin mikään, mitä karnevaaliseurassa tehtiin, oli rehellistä. Olipa Dorothy itsekin tottunut vohkimaan liisteriä, jolla ilmoituslippuja kiinnitettiin, tehdäkseen siitä vohveleita, mikä ei suinkaan ollut sopiva perusta nuoren tytön luonteelle.

Sitten Curley jatkoi ja sanoi, ettei hänellä ollut suuria ajatuksia komisarjuksen aivojen älystä, mutta olihan se poliisi sentään huomattava mies ja varakas ja nuori tyttö olisi hänen käsittääkseen turvassa komisarjuksen äidin luona, jolleivät Al Le Vinon kuvitetut laulut olleet antaneet hänen omalle järjelleen takapotkua. Niinpä Curley sanoikin Dorothylle, että hänen oli osoitettava arvonantoa ja lähdettävä heidän kanssaan muutamiksi vuosiksi oppiakseen totuutta ja rehellisyyttä; ja jos hän ei sitten enää kauemmin voisi heitä sietää, voisihan hän aina livahtaa tiehensä heidän luotaan.

Mutta Dorothy rukoili rukoilemistaan Curleytä, että tämä sallisi hänen jäädä karnevaaliseuraan, ja lupasi tehdä parannusta, vieläpä panna munankin vohvelitaikinaan.

Mutta sitten kuultiin, että Curley itse aikoi jättää karnevaaliseuran. Sillä Curley näkyi vähitellen tulleen huomaamaan, että käärmeiden syömisellä mies tuskin pitkälle potkii, ja hän sanoi, että jos hän vain olisi tullut sitä ennen ajatelleeksi, hän olisi ehkä menetellyt toisin ja saattaisi itse tarjota tytölle jotakin. Mutta hän sanoi lähettäneensä Kansas Cityyn kolme dollaria, tilaten tuhannen saksalaista kovasinta, ja heti kun ne saapuisivat, aikoi hän lähteä omin päin maailmalle ja tehdä itsestään miehen.

No, kun Dorothy kuuli, että Curley lähtisi, käsitti hän, että hänen päivänsä markkinakiertueessa olivat lopussa, koska hän ei voinut asua Le Vinon pariskunnan kanssa ilman mitään lystillistä huojennusta. Kaikki siis näkyi kehittyvän samaan suuntaanpa Dorothyn täytyi vihdoin luvata Curleylle, että hän odottaisi komisarjuksen äitiä ja katseltuaan muijaa, nähdäkseen, voisivatko he sietää toisiaan, antautuisi kokeeseen.

Mutta näytti varsin omituiselta, että kaiken aikaa poliisikomisarjus yritteli saada Dorothya tämän tai tuon teltan taakse ja puhutella häntä. Ja Dorothy sanoo, ettei hän koskaan ole kuunnellut moista uskonnon ja runouden sekasotkua miehen suusta, joka ei voinut pitää käsiään tytöstä irti. Eikä Dorothy tiennyt, mainitsisiko siitä Curleylle vai ei, mutta hän oli niin häpeissään siitä, että hän oli sellainen kysymysmerkki, ja niinpä hän päättikin, ettei hänen tulisi tuottaa ihmisille enempää vaivaa.

No, sinä aamuna, kun komisarjuksen äiti saapui, lähtivät Dorothy, Curley, Le Vinon pariskunta ja komisarjus asemalle häntä vastaan. Ja kun hän pääsi junasta ulos, osoittausi hän pienikokoiseksi rouvashenkilöksi ja näytti ihan vaarattomaltapa komisarjus ryntäsi häntä syleilemään ja suuteli häntä suutelemistaan, ja Dorothy sanoi, että se tapa, kuinka hän helli äitiä, olisi saanut irlantilaisen tenorin kuulostamaan kiittämättömältä pojalta.

Ja kävi niin, että koko karnevaaliseura oli häneen enemmän kuin ihastunut, sillä mikään ei niin liikuta karnevaaliseuran sydäntä kuin jonkun äiti. Ja Al Le Vino kulki toiselta näyttelykojulta toiselle kertoen jokaiselle sydämelliseen sävyyn, että "poliisikomisarjuksen äiti oli kullanmurunen!" Sitten samana iltapäivänä poliisikomisarjus meni vihdoinkin vangitsemaan dohtorin, ja kaikki oli valmiina matkaa varten San Diegoon seuraavana päivänä.

No, karnevaaliseura oli aivan masentuneena, koska Dorothy oli ollut heidän parissaan vuosikausia. Ja he pitivät hänelle jäähyväiskekkerit pääteltassa, jolloin tarjoiltiin Helmi Le Vinon kotitekoisia leivoksia ja limonadia, ja he antoivat jäähyväislahjaksi ison raamatun näyttääkseen komisarjuksen äidille, minkälaista väkeä karnevaaliseurassa on.

Ja he kaikki itkivät, suutelivat Dorothya ja heltyivät tuosta "äiti"-aiheesta. Ja he kaikki antoivat Dorothylle hyviä neuvoja, kehoittaen häntä aina tekemään niinkuin "äiti" käski. Mutta Dorothy kuului huomanneen komisarjuksen puhuvan niin paljon, ettei hänen äitinsä koskaan saanut suunvuoroa mitään lausuakseen. Mutta niin kauan kuin jokainen oli perin tyytyväinen, ei Dorothy tahtonut tärvellä heidän iloaan huomautuksia tekemällä. Hän kahlehti siis kielensä ja ennenkuin hän tuskin aavistikaan oli jo juna-aika ja lähdettävä matkalle San Diegoon. Ja nyt Dorothy vihdoinkin käsitti, että hänen oli sanottava Curleylle hyvästi. Niinpä Curley pyysi Dorothyn livahtamaan teltan takaliuskan kautta ulos hänen kanssaan, ja heillä oli viimeinen keskustelunsa yhdessä.

Curley kävelytti Dorothya käärmekuoppaa kohti aivan suorasukaisesti, ja kun hän oli päässyt sinne Dorothyn kanssa kahden kesken, antoi hän lähtölahjaksi vyötäisvasun. Ja vyötäisvasu on erään pienikokoisen eläimen kuori; se syntyy Texasissa, ja sen luisessa kuoressa on jatkoksia kuin kamiinintorvessa. Sisältä se vuorataan kirsikanpunaisella kiinalaisella silkillä, ja sen kuonosta häntään vedetään rihma kädensijaksi; sellaista vasua oli Dorothy vuosikausia havitellut. Mutta minusta on kovin, kovin julmaa tappaa kaikki pienet vyötiäiset vyötiäisvasuja varten, koska minä aina ajattelen, että ihmiset eivät saisi tappaa pieniä elukoita, jollei niistä saa jotakin hyödyllistä — edes kärpännahkaturkkia.

No, Dorothy kiitti Curleytä vyötiäisvasusta ja sanoi hänelle sitten, että hän toivoi Curleyn ottavan vastaan hänen nikkeliplootuisen vohvelikoneensa, joten hän voisi sen myydä ja ostaa lähtölahjaksi itselleen kokoonpantavan kauppakojun myydäkseen siellä saksalaisia kovasimia Dorothyn muistoksi.

Mutta Curley kysyi Dorothylta, minkälaiselta mieheltä hän ihmisten silmissä näyttäisi, jos hän suostuisi ottamaan lahjan tytöltä? Ja hän sanoi Dorothylle, että hän oli päättänyt ruveta niitä myymään katukäytävältä ja uurastaa itsensä johonkin asemaan.

No, äkkiä he kuulivat jokaisen kutsuvan "Dorothya" kovaäänisellä äänellä, koska alkoi tulla kiire junalle. Niin heidän täytyi juosta esille ja rientää asemalle, ja kaikki oli sellaista sekamelskaa riennettäessä junaan ja sanottaessa hyvästi, kaikki Dorothyn matkatavaramytyt ja vyötiäisvasu mukana, niin että Dorothy muistaa vain Curleyn seisomassa vaununportailla sanoen: "Näkemiin, flikkaseni! Jos sinua en koskaan enää tapaa, niin muista aina, että minä pidän sinua helvetin hyvänä!" Ja sitten hän hyppäsi alas, koska juna lähti liikkeelle.

Mutta Curleyn kasvoilla oli vallan omituinen ilme, joten Dorothy vaunuun mentyään istahti komisarjuksen äidin viereen ja alkoi miettiä omia mietteitään. Ja äkkiä vaikeni Dorothylle kuin salamanleimaus, että Curley oli häneen rakastunut. Ja se ajatus, että jostakusta, jota hän oli aina niin miehekkäänä ihaillut, oli tullut yhtä pehmeä kuin Al Le Vino, melkein sai Dorothyn tuntemaan kuvotusta sisälmyksissään.

Viides luku

No niin, Dorothy sai tilaisuuden asettua ja unohtaa menneisyyden pienikokoisessa kaupungissa, missä elämä on puhdasta ja ihmisten ajatukset terveellisiä ilman tartuntaa. Ja kun he saapuivat San Diegoon, saattoi komisarjus dohtorin vankilaan, samalla kun hänen äitinsä saattoi Dorothyn heidän vanhaan perheasuntoonsa. Ja kun he pääsivät sinne, osoittautui se kauniiksi tehokastyyliseksi puutaloksi, jonka katolla oli kuusi suippoa kupoolia mielikuvituksellisesti pyälletyistä paanuista, heidän esi-isiensä rakentamia. Ja kun Dorothy opastettiin huoneeseensa, oli se yhden kupoolin kohdalla nurkkauksessa, ja isossa kaari-ikkunassa oli pilkulliset sveitsiläiset röyhelöverhot, ja seinäpaperit olivat täynnä ruusuja, ja sitten oli siellä joku muinoisaikainen antiikki, ja vanhan erikoismallisen pähkinäpuisen sängyn yläpuolella riippui George Washingtonin kuva lumikinoksessa rukoilemassa. Mutta kun komisarjuksen äiti jätti hänet sinne yksikseen, niin Dorothy sanoo huoneen ilmapiirin vaikuttaneen sellaiselta, että tyttö olisi toivonut jonkun lähettävän postitse piirakan ja sen sisällä viilan ja köysitikkaat.

No, lopuksi palvelustyttö, nimeltä Emma, kolkutti ovelle ja kysyi Dorothylta, voisiko hän auttaa tavaroiden purkamisessa. Niin Dorothy kutsui hänet sisälle, ja heidän purkaessaan tavaroita ryhtyi Dorothy kyselemään häneltä yhtä ja toista.

Ja kävi ilmi, että Emma oli saapunut naisvankilasta. Sillä poliisikomisarjuksesta ei ollut mikään mieluisempaa kuin antaa siveettömille tytöille tilaisuuden aloittaa uutta elämää, ja hän halusi pysyä kosketuksissa heidän vaiheittensa kanssa. Mutta Emma sanoi, että jonakuna päivänä komisarjus yritti pysyä kosketuksissa hänen vaiheittensa kanssa hiukan liiaksi! Ja kun tyttö sen sanoi, tuli hänen kasvoilleen aivan synkkä ilme. Emma ei siis Dorothya varsin paljoa ilahduttanut, ja Dorothy olisi antanut mitä hyvänsä, jollei hän olisi kunniasanallaan luvannut Curleylle viipyä täällä vuosikauden.

Mutta kun Dorothy meni alakertaan, havaitsi hän, että komisarjuksen äidillä oli aivan yhtä vähän sanottavaa silloin, kun hänellä oli siihen tilaisuus, kuin silloinkin, kun komisarjus ei sallinut hänen kiilata keskusteluun sanaakaan. Sillä moisen etevän pojan kanssa eläminen oli kalvanut hänen elintarmonsa.

Mutta vihdoin tuli päivällisaika, ja poliisikomisarjus saapui kotiin erään kutsumansa vieraan kanssa ja tämä vieras oli kalpea, vaalea sihteeri, jo ihan keski-ikäinen, joka oli aloittanut palveluksensa hänen toimistossaan monta monituista vuotta sitten, jolloin hän oli ainoastaan konekirjoittajatar. Ja näytti siltä, että alussa oli ollut "romaani". Ja vielä senkin jälkeen, kun romaani oli päättynyt, jatkoivat he jotakin yhteistä hommailua. Niinpä kerrankin, kun komisarjus oli teettänyt jonkun julkisen kaupunginrakennuksen ja käyttänyt rapautunutta graniittia marmorin asemesta, oli tämä kirjuri pitänyt asiasta tarkkaa kirjanpitoa ja tiesi niin paljon, että komisarjus tosiaan tunsi kuin ei juuri voisi tulla toimeen ilman häntä. Eikä hän koskaan tohtinut juuri paljoa tehdä, jollei ensin kertonut siitä sihteerilleen ja tiedustanut, minkä vastapalveluksen tämä vaati, jos antaisi siihen suostumuksensa. Hän tiesi siis, että hänen oli kysyttävä kirjuriltaan neuvoa Dorothynkin suhteen, ja hän päätti purra hammasta ja suoriutua esittelyn vaikeuksista niin pian kuin mahdollista.

Ja kuului käyneen niin, että tämä sihteeri jo heti alussa oli Dorothya vastaan. Ja päivällisen jälkeen hän ja komisarjus menivät etusaliin sulkien pariovet, ja kirjurin paheksuminen kävi lopulta niin äänekkääksi, että komisarjuksen täytyi viedä hänet ulos ajelulle. Sitten yritti Dorothy hukuttaa tunteensa aikakauslehteen, muttei edes "Babtistin majakka" voinut ehkäistä hänen kyyneltulvaansa.

Mutta hyrräämästä palattuaan poliisikomisarjuksen sävy Dorothya kohtaan oli kokonaan muuttunut. Tarkoitan, että hän käyttäytyi kuin hänen sieluaan olisi painanut joku suuri jännitys, ja kaikki hänen iloinen hilpeytensä oli ihan tipotiessään. Eikä hän tohtinut Dorothylle muuta tehdä kuin tirkistellä häntä toisesta silmäkulmastaan ja pysytellä loitolla.

Dorothyn kasvatusta hän ei kuitenkaan laiminlyönyt, sillä hän käski äitinsä saattaa Dorothyn perin vaateliaaseen kouluun, joka oli vain tyttöjä varten ja jossa hänet kasvatettaisiin siksi, mikä hänestä tulisi. Ja ensi kertaa elämässään Dorothy sai tilaisuuden seurustella hienostuneiden kristittyjen perhetyttöjen kanssa ja oppia sekä totuutta että rehellisyyttä.

Mutta Dorothy ei tosiaan oppinut enempää totuutta kuin rehellisyyttäkään. Sillä jo ensimmäisenä koulupäivänään hän joutui ikävyyksiin, koska muuan hänen edessään istuva tyttö pyysi lyijykynää lainaksi. Ja kun Dorothylla oli niitä koko laatikollinen, antoi hän sille tytölle niistä puolet. Mutta tyttöjä oli kaikkia varoitettu Dorothysta sirkusseurueen alhaisen ympäristön vuoksi, josta hän oli tullut. Niinpä se tyttö kanteli opettajattarelle, että Dorothy jakeli lyijykyniä. Ja opettajatar käski Dorothyn jäädä kouluajan jälkeen ja piti kuulustelun. Mutta hän sai selville, ettei Dorothy sittenkään niitä varastellut. Opettajatar selitti siis Dorothylle, että pelkkää synniltä näyttävääkin on ihan yhtä paljon kartettava, ja käski hänen vast'edes käyttäytyä paremmin.

Ja Dorothy sanoo, että hänen siinä koulussa ollessaan häntä kohdeltiin ihan kuin murhamiestä. Ja huippu saavutettiin sitten eräänä päivänä, kun hän oli muutamien toisten tyttöjen kanssa pihamaalla ja ne alkoivat tapansa mukaan puhua sopimattomia. Ainoastaan ne tytöt eivät kertoneet vaarallisia juttuja, jotka olivat jossakin juonessa ja keksivät jonkun ovelan ja huvittavan vehkeen, mutta hekin mielellään puhuivat vaarallista ylvästelyhalusta. No, Dorothy sai pian kylläkseen moisesta keskustelusta, mutta niillä näkyi olevan niin hirveän hauskaa, että Dorothy sanoo tuumineensa, että olisi metkaa kertoa niille juttu, joka todella oli hauska. Mutta hänen kummastuksekseen tyttöjä tyrmistytti kovin, että sellaisesta asiasta puhuttiin kevytmielisesti. Senvuoksi he kantelivat opettajattarelle, että Dorothy poisti kukkaverhon asioista, joita nuorten tyttöjen ei sovi mainita.

Sitten Dorothy lähetettiin johtajan virkahuoneeseen, ja tämä sanoi hänelle, että täytyisi karkoittaa hänet, jos kristillisten kotien puhtaiden tyttöjen ajatukset saastutettiin. Ja hän kysyi Dorothylta, eikö hän San Diegoon saavuttuaan ollut oppinut, mitä merkitsee olla kristitty?

Silloin Dorothy sanoi, että mikäli hän saattoi käsittää oli aivan oikein niin kauan kuin ei myöntänyt siitä nauttivansa.

No, sitten johtaja käski Dorothyn odottaa hänen virkahuoneessaan, sillä välin kun hän meni pohtimaan hänen moraaliansa koko luokan kanssa. Mutta lähtiessään ulos ovesta hän vilkaisi taakseen, heristi sormeaan Dorothylle, hymyili hänelle ja sanoi: "Sinä pikku pakana!" Niinpä minä luulenkin, että hän tosiaan olisi tahtonut kehittää pienen kuhertelun, jos hän olisi ollut kyllin miehekäs.

No, johtaja meni Dorothyn luokkaan ja sanoi kaikille tytöille, että Dorothy ei ollut saanut nauttia puhdasmielisen kodin siunauksesta, joten heidän täytyi perustaa pieni komitea ja avustaa häntä pysymään oikealla tiellä. Ja senjälkeen tuli Dorothysta tosiaankin huomion keskipiste, kunnes eräs tytöistä astui harhaan vierailevan jalkapallojoukkueen kanssa ja Dorothy menetti uutuutensa.

Mutta Dorothy ei tosiaan ottanut tilaisuuksista vaaria, vaan alkoi kraapailla koulusta ja kuljeskella kaupungin eläintieteellisessä puutarhassa, jossa tuoksu muistutti hänelle karnevaaliseuraa ja eläimet vieroittivat hänen ajatuksensa San Diegon alkuasukkaista.

Ja lopuksi alkoivat asiat kotona käydä yhä pahemmiksi. Sillä Emma muljautteli komisarjukseen yhä synkempiä katseita ja lisäksi kuiskaili itsekseen huomautuksia, jotka saatettiin kuulla. Ja se, mitä Emma etupäässä mutisi, oli se vääryys, että Dorothyn kaltainen tyttö eleli ylellisesti, nukkui ihanassa makuuhuoneessa ja kävi kauniissa vaatteissa, kun Emma taas ei ainoastaan ollut sietänyt komisarjusta, vaan hänen lisäksi odotettiin olevan kokenut kamarineitokin. Ja asiat kärjistyivät lopuksi siihen asteeseen, että komisarjus tosiaan olisi halunnut sanoa Emman irti, muttei tohtinut sitä tehdä tämän kamarineidon suunsoiton vuoksi.

Eikä poliisikomisarjus saanut tosiaan mitään rauhaa toimistoonsakaan astuttuaan, siellä kun hänen täytyi kuunnella kalpean, vaalean kirjurinsa epähauskoja huomautuksia hänen rakennuttamistaan yleisistä rakennuksista ja eräästä lakisäädöksestä, jota nimitetään Mann-säädökseksi ja jonka hän kerran oli sihteerinsä kanssa unohtanut heidän matkustaessaan toisesta valtiosta toiseen.

Mutta eihän tällaista tosiaan voinut iankaiken jatkua, ja vähitellen komisarjus alkoi tottua suureen sielulliseen jännitykseensä. Ja vähä vähältä hän alkoi luoda silmäyksiä Dorothyyn ja olla jälleen oma itsensä. Ja vihdoin hän eräänä iltana heitti kaiken häikäilyn sikseen ja päätti kuulla Dorothyn lukevan rukouksensa yönuttuun puettuna.

Dorothyn täytyi siis niin tehdä, ja kun hän oli päättänyt rukouksensa, hoivasi komisarjus hänet vuoteeseen ja istui sängyn laidalla haastelemassa neitseellisestä puhtaudesta. Mutta hänen tekonsa alkoivat kumota hänen sanojaan, ja Dorothy oli juuri hyppäämäisillään pystyyn ja huutamaisillaan ulos ikkunasta kupoolin alta, kun komisarjus äkkiä alkoi näyttää omituiselta ja kaatua rytkähti lattialle jonkun myrkyn vuoksi, jota Emma oli pannut hänen kahviinsa.

No, sitten lähdettiin noutamaan dohtori, ja kun komisarjus alkoi voida paremmin, käski hän ensi työkseen, että jokainen pitäisi suunsa kiinni ja sanoisi, että hänellä oli ollut paha keuhkotulehduksen kohtaus. Mutta hän oli jalomielinen Emmaa kohtaan, sillä hän ei vanginnut häntä, vaan ainoastaan lähetti hänet takaisin kuritushuoneeseen estääkseen julkisuuden tulemasta tutkinnossa esille.

Mutta kun poliisikomisarjuksen kirjuri kuuli, mitä oli tapahtunut, päätti hän hoitaa komisarjuksen terveeksi jälleen, eikä mikään voinut häntä pysähdyttää. Hän muutti siis taloon kimpsuineen kampsuineen ja käytti niin suurta määräämisvaltaa, että kaikki kävi hänen peukalonsa tahdissa. Tarkoitan, kaikki muu paitsi Dorothy, sillä hän alkoi tosiaan rohkaista Dorothya etsimään selkkauksia muualta, eikä Dorothyn niitä kauan tarvinnut turhaan etsiäkään.

Kuudes luku

No niin, muuan matkusteleva näytelmäseura, jonka nimi oli Frederick Morganin Retkue, oli tullut San Diegoon, ja eräänä päivänä, kun Dorothy tapansa mukaan oli poissa koulusta, hän oli mukana matineessa. Ja sinä päivänä esitetyn kappaleen nimi oli "Tarina kahdesta kaupungista", ja herrasmies, joka esitti nimilehteä, oli Frederick Morgan itse.

Ja Frederick Morganilla oli niin tyypillinen henkilöllisyys, että heti kun hän istui näyttämölle, tiesi jokainen, että hän siellä oli. Sillä hänellä oli tapana kävellä takaperoa, niin että yleisö ei voinut nähdä hänen kasvojaan. Mutta heti kun hän tunsi, että katsojat eivät kauemmin voineet kestää jännitystä, kääntyi hän äkkiä ja pysähtyi asentoon. Ja Dorothy sanoo, että kun hän sen teki, niin sellainen väristys kävi läpi hänen selkärankansa, että hän luuli tuolinsa selkänojan olevan täynnä sähköpattereita.

No, Dorothy istui siinä kuin haltioituneena eikä hetkeäkään kääntänyt silmiään pois näytelmästä. Ja kun Frederick Morgan oli päässyt viimeiseen näytökseen, jossa hän seisoi portailla ja sanoi nyt hirttäytymällä tekevänsä jotakin parempaa kuin koskaan ennen, niin koko sukupuolikysymyksen vetoomus oli Dorothylle esiintynyt uudessa valossa. Ja Dorothy sanoo käsittäneensä, että kaikki, mitä komisarjus oli häntä kohtaan yrittänyt ja mikä vain sai hänet kiemurtelemaan, olisi toista maata tuon johtavan miehen ollessa pelissä.

Niinpä Dorothy matineen jälkeen seisoi teatterin seurasalissa tuijottaen hänen valokuvaansa. Ja näkyi olleen kohtalon oikku, että Frederick Morganillakin oli ihan tapana rientää matineen jälkeen saliin ja seisoskella valokuvansa vaiheilla. Kun hän siis näki Dorothynkin sitä ihailevan, käsitti hän, että heillä oli jotakin yhteistä, ja virkkoi tytölle ystävällisen sanan. Ja toinen seikka johti toiseen, kunnes herra Morgan kutsui Dorothyn juomaan kookoscolaa rohtokaupan perähuoneeseen ja kertomaan hänelle elämäntarinansa. Ja heti kun hän kuuli, että Dorothy oli kasvatettu karnevaaliseurueessa ja että hänellä oli ollut ihan akrobaatti isänä, tunsi hän virkaveljen ihmisrakkautta ja kysyi, haluaisiko Dorothy palata "ammattiin" takaisin. Ja Dorothy oli riemun seitsemännessä taivaassa ja vastasi myöntävästi kahdentoista dollarin viikkopalkan tarjoukseen. Eikä Dorothyn tarvinnut edes vaivautua karkaamaan kodista. Sillä vaikka poliisikomisarjus olikin toipumassa, ei hänen sisunsa koskaan palannut, ja hän totteli kirjaimelleen kaikkea, mitä hänen kalpea, vaaleaverinen kirjurinsa sanoi. Kun tämä siis kertoi hänelle, että Dorothyn sydän paloi ammattiuralle, neuvotteli hän Dorothyn kanssa ja sanoi, että asiain saatua tällaisen käänteen hän ei mitenkään voinut tehdä niinkuin halusi eikä siis tahtonut estää häntä lähtemästä. Ja Dorothy lähti ainoasta säädyllisestä kodista, mikä hänellä koskaan oli ollut, muuttaakseen sellaiseen vaeltavaan taloon, jossa näyttelijät maksavat seitsemän dollaria viikolta. Ja kaksi päivää lähtönsä jälkeen Dorothy huomasi "San Diego Unionissa" otsikon "Poliisikomisarjus voittaa naissihteerinsä myrskyisen kosinnan jälkeen". Täten siis Dorothy hylkäsi tilaisuuden tulla varakkaan herrasmiehen morsiameksi harjoitellakseen ylimääräisen tytön osaa kapakkakohtauksessa eräässä näytelmässä nimeltä "Yukon-virralla".

No, sellaista jatkui edelleen seuraavaan viikkoon asti, jolloin he alkoivat esittää kuuluisaa Broadwayn sykseetä, jossa Frederick Morgan esiintyi tenorityyppiin kuuluvan huolettoman ja huikentelevaisen irlantilaisen osassa, joka ei voinut olla suutelematta jokaista kohtaamaansa tyttöä. Ja Dorothylle hän antoi tytön osan, jonka hän ohimennessään kohtasi toisessa näytöksessä. No, koko harjoitusviikon aikana herra Morgan ei vaivautunut suorittamaan "toimitusta", mutta kun puetut yhteisharjoitukset tulivat, ryhtyi hän sisällyttämään esitykseensä tunnetta. Ja kun hän niin teki, ei Dorothyn mieleen jäänyt epäilyn häivääkään siitä, että hän siitä piti.

Ja herra Morgan näkyi itse alkavan katsella Dorothya uudessa valossa, ja seurauksena oli, että molemmat heistä suuresti nauttivat kohtauksestaan.

Mutta kun he olivat sitä toista näytöstä näytelleet moniaissa esityksissä, saavuttivat he vihdoin pisteen, jossa oli jotakin tehtävä. Niinpä herra Morgan esityksen jälkeen keskiviikkoiltana kutsui Dorothyn mukaansa ravintolavaunuun syömään hampurilaisia kaksoisvoileipiä. Ja Dorothy tuli panneeksi merkille, että herra Morgan antaessaan tarjoilijalle tilauksen käski tämän jättää sipulit pois!

Ja kun he olivat lopettaneet voileipänsä, sanoi herra Morgan, että hänellä oli jotakin puhuttavaa, joten Dorothyn olisi parasta tulla hänen huoneeseensa. Dorothy siis meni. Ja kun hän oli saanut Dorothyn sinne, alkoi hän kertoa hänelle elämäkertaansa. Ja hänellä kuului tosiaan olleen vaimo, mutta kun taiteilijan ei sovi mennä naimisiin, oli hänen täytynyt lähettää hänet sinne, mistä hän oli tullutkin, sillä kun ihminen on taiteilija, täytyy hänen käyttää kaikki tunteensa luonteensävynsä kehittämiseksi. Ja sitten hän selitti Dorothylle, että tästä itsestäänkin luultavasti tulisi taiteilija, niin pian kuin hän ehti kehittää luonteensävynsä ja alkoi ymmärtää elämää. Ja hän sanoi, että hän itse olisi halukas häntä auttamaan. Ja se oli tosiaan varsin suuri tilaisuus hänenlaiselleen tytölle, koska helmikaulaketjuihin ripustetut seurapiirien naisetkin sitä tavoittelivat. Ja kun hän oli lopettanut kehoittelunsa, kysyi hän Dorothylta, halusiko tämä mennä kotiin vai riisua yltään ja viipyä hetkisen.

Dorothy siis riisui yltään.

Seitsemäs luku

No, Dorothy sanoo, että mikäli hän, yleisö tai arvostelijat saattoivat havaita, ei hänen tulkinnoissaan ollut enemmän temppuramenttia senjälkeen, kun hän oli oppinut elämää, kuin sitä oli ollut aikaisemminkaan. Mutta minun luullakseni oikeana syynä oli, ettei elämän oppiminen sittenkään osoittautunut Dorothylle erikoisen nautintorikkaaksi. Tarkoitan, ettei Dorothy koskaan esiinny parhaiten edukseen jonkun kanssa kahden kesken. Eikä sitä kukaan paremmin käsittänyt kuin herra Morgan. Siksipä he jättivätkin asian sikseen.

Eräällä viikolla sitten retkue näytteli Monterey-nimisessä kaupungissa, joka on kuuluisa hienonhienoista hotelleistaan, koska ne ovat täynnä parempien ihmisten kermaa. Ja eräässä niistä asusti muuan polo-joukkue New Yorkista. Eikä polo-joukkueen johtaja ollut kukaan muu kuin Charlie Breene kuuluisasta ja varakkaasta Breenen suvusta.

Eräänä päivänä polo-joukkue oli noussut varhain aamuharjoituksiin, joten he ehtivät illaksi tulla tavallista enemmän humalaan. Ja sitten he illalla lähtivät kaupungille ja menivät katsomaan Frederick Morganin näytelmäseuran esitystä. Mutta he kiinnittivät varsin vähän huomiota juoneen ja tekivät raakoja huomautuksia näyttelijöille, ja kun roisto yritti hyökätä herra Morganin kimppuun, niin Charlie Breene huusi: "Lyö sitä turnyyriin!"

No, asiat kehittyivät pahaa pahemmiksi, kunnes vihdoin Dorothy esiintyi palvelijattaren osassa, joka vastasi puhelimessa. Ja sitten polo-joukkue alkoi istua paikoillaan ja kiinnittää huomiotansa näytelmään. Ja heidän innostuksensa Dorothyyn nousi hyppäyksin ja harppauksin, ja kun hän poistui näyttämöltä, eivät he edes olisi tahtoneet sallia esityksen jatkuakaan. Luulen siis todellakin, että "elämän" oppimisen sittenkin oli täytynyt kehittää Dorothyn taidetta.

Ja kun polo-joukkue oli tutkinut ohjelmiaan nähdäkseen, kuka Dorothy oli, virittivät he pienen yksiäänisen laulun, hoilaten: "Me tahdomme Dorothyn! Me tahdomme Dorothyn! Me tahdomme Dorothyn!" eikä millään voitu tukkia heidän suutaan. Mutta he olivat niin huomattavaa väkeä, ettei heitä voitu heittää ulos, minkä vuoksi herra Morganin täytyi lopuksi lähettää Dorothy katsomon etupenkkeihin istumaan polon pelaajain kanssa pitääkseen heidät hiljaisina, jotta hän voi näytellä. Eikä Dorothya tarvittu enää näyttämöllä, koska puhelin oli jo soinut näytelmässä viimeisen kerran.

Ja heti kun Dorothy saapui polo-joukkueen luo, asettuivat he ja esiintyivät ihan herrasmiehinä, varsinkin Charlie Breene, sillä hän näkyi silmittömästi rakastuneen Dorothyyn heti ensi silmäyksellä. Mutta sittenkin kun Charlie oli asettunut, pyrki likööri yhä pinnalle, ja hän huokaili aivan raskaita huokauksia Dorothyyn päin ja jupisi hänen tuolinsa selkään nojaten huomautuksia, joilla ei näkynyt olevan mitään yhteyttä keskenään. Ja sellainen aina tuskastuttaa Dorothyn kaltaista tyttöä. Siksipä hän, kun he esityksen jälkeen kutsuivat häntä mukaansa samppanjaillalliselle, livahti tiehensä lähteäkseen ulos äveriään miehen kanssa. Ja Dorothy sanoo, että miljonäärien perässä juokseminen on siitä pitäen ollut hänen erikoisalansa.

No, seuraavana päivänä polo-joukkue matkusti etelään, mutta Charlie Breene ei unohtanut tyttöä, josta hän oli oppinut välittämään. Sillä hän kirjoitti hänelle kirjeen, kehoittaen häntä heti matkustamaan New Yorkiin ja menemään Ziegfieldin koomilliseen teatteriin, jossa hän myöhemmin hänet tapaisi. Ja kirjeessä oli "suosituskirje" eräälle pörssivälittäjälle New Yorkissa, joka tunsi herra Ziegfieldin, sekä tuhannen dollarin shekki. Mutta Dorothy ei pannut mitään huomiota kirjeeseen tai shekkiin, koska Dorothy suuressa tietämättömyydessään luuli, että ainoastaan valmiit dollarit ja sentit olivat rahaa. Tarkoitan, että minun laitani on ihan päinvastoin, koska minä aina näyn tajuavan moiset asiat vaistomaisesti.

Mutta eräänä iltana, kun Dorothy ja seurueen primadonna sulloivat tavaroitaan Sacramentoon lähteäkseen, sattui Dorothyn käteen Charlie Breenen kirje. Niin hän näytti sen primadonnalle. Ja tämä primadonna kuului kerran nuoruutensa kukkeudessa tavanneen varakkaan ja mahtavan puutavarakauppiaan, joten hän tiesi, mitä shekki oli, selitti kaikki Dorothylle ja kehoitti häntä lähtemään New Yorkiin ja tekemään kaikki, mitä se herrasmies käski.

Ja hän auttoi Dorothyn valmiiksi kotiompelijattaren avulla, joka muuten
Sacramentossa astuikin junasta.

Mutta kun tuli aika lähteä New Yorkiin, tuumi Dorothy, että herra Morgan sittenkin oli tosiaan tehnyt kaiken voitavansa kehittääkseen hänen taidettaan, minkä vuoksi Dorothy osti hänelle kultanuppisen kävelykepin. Sillä Dorothy on sellainen tyttö, joka antaa herrasmiehille lahjoja. Mutta minä koetan tosiaan olla häntä moittimatta, koska minulla on hyvin laaja sydän ja aina käytän sielutietoa, joten minä käsitän, että maailmassa on ihmisiä, jotka eivät voi sellaista välttää, jos heidän vaistonsa ovat luonnottomat. Mutta minua melkein pöyristyttää ajatellessani Dorothy-parkaa lähtemässä ypöyksinään isokokoiseen, häntä nokkelammista tytöistä vilisevään kaupunkiin, vähemmän kuin tuhat dollaria taskussaan ja aivoissa tositeossa väärät käsitykset kaikesta.

Kahdeksas luku

No, Dorothy ei ollut koskaan oppinut pukeutumaan, ja silloin, kun tyttöjen enimmäkseen olisi tullut käyttää joko vaaleanpunaista tai sinistä, valitsi Dorothy heleänpunaista, mikä antoi hänelle niin rohkean ulkonäön, että herrat ensi silmäyksellä havaitsivat hänet sellaiseksi tytöksi, joka ei kaipaa mitään apua. Sillä vaikka punainen vetäneekin puoleensa herrasmiesten katseet, ei mikään herätä heissä pysyväistä mielenkiintoa niinkuin vaaleanpunainen tai sininen. Ja sensijaan että itse olisi yrittänyt solmia herrastuttavuuksia, jotka olisivat häntä avartaneet, vietti Dorothy enimmän aikansa New Yorkiin menevässä junassa kuuntelemalla makuuvaunun ovenvartijan huvittavia kokemuksia neekerimurteella. New Yorkiin saapuessaan Dorothy ei siis ollut solminut ainoatakaan herrastuttavuutta, joka olisi ojentanut hänelle auttavan käden.

Mutta Dorothy oli täynnä luottamusta eikä tiennyt, että pahin erehdys, jonka hän teki, oli se, että pienen matkalaukun, helylippaan tai edes lompakon kantamisen asemesta hänellä oli kaikki tavaransa vyötiäisvasussaan.

Kun Dorothy sitten tuli ulos Isolta Keskusasemalta, joutui hän 45. kadulle ja alkoi etsiä hotellia ja aikoi mennä sisälle ensimmäiseen jonka tapasi. Mutta autojen lähettäjä hotellin edustalla vilkaisi hänen vyötiäisvasuunsa ja ehkäisi hänet, sillä hän sanoi, ettei siihen hotelliin sallittu tuoda eläimiä. Dorothy siis sanoi hänelle, ettei se ollut muuta kuin kuollut vyötiäinen, joka ei olisi voinut tehdä hänelle pahaa edes rusoisimpina päivinään. Mutta mies selitti hänelle, ettei heillä ollut milloinkaan ollut hotellissaan vyötiäistä, ei kuollutta enempää kuin elävääkään, ja kysyi, kuka hän luuli olevansa, jotta voisi rikkoa säännöstyksen?

No, kun Dorothy ei pidä mistään enemmän kuin väittelystä, sanoi hän miehelle, että jos he sietivät alligaattorinnahasta tehtyjä matkalaukkuja, niin miksi he riehuivat vyötiäistä vastaan? Mutta Dorothy sanoo, ettei hän voinut saada miestä käsittämään perusteettomuuttaan ja kun ihan alkoi kerääntyä väkijoukko, täytyi hänen liikkua eteenpäin.

Mutta seuraava hotelli, johon hän tuli, oli varsin hieno keski-ikäisten naishenkilöiden hotelli, ja seurustelutuvassa oli varsin montakin keski-ikäistä naishenkilöä, kun Dorothy astui sinne. Siellä Dorothy ripusti vyötiäisvasunsa tuolinselkämyställe odotellessaan hotellin kirjuria, ja muuan niistä vanhanpuoleisista naisista sattui menemään sen tuolin luo istuakseen. Mutta juuri kun hän oli sille istumassa, näkyi hän äkkiä huomanneen vyötiäisen ja pyörtyi. Ja kun siitä syntynyt hämminki oli ohi, vilkaisi hotellin kirjuri synkästi Dorothyyn ja sanoi, että kaikki heidän huoneensa olivat täynnä. Dorothy kääntyi siis kadunkulmasta etsimään onneaan 44. kadulla. Mutta minä en tosiaan usko, että hän olisi löytänyt mitään hienoa hotellia, jossa hänet olisi otettu vastaan, jollei kohtalo aina auttaisi Dorothyn kaltaista tyttöä.

Sillä seuraava hotelli, johon hän saapui, oli Algonquin-hotelli, jossa kaikki kuuluisat näyttelijättäret ja filmitähdet asuvat, ja juuri kun Dorothy tuli etuovelle, sattui niin, että Buster Keaton elokuvaseurueineen juuri palasi jostakin elokuvauksesta, ja he olivat vielä aivan hupaisissa komediapukimissa. Kun siis Dorothy astui eteiseen, niin kirjuri luuli hänen kuuluvan komediaseuraan ja antoi hänelle huoneen, eikä hän laisinkaan huomannut erehdystään ennenkuin kaikki muut olivat päivällistä varten siistiytyneet. Mutta sitten oli liian myöhäistä ajaa Dorothy ulos, koska haltuunotto on kymmenen pykälää laista.

Tultuaan alas päivälliselle Dorothy siis näkyi huomaavan, että hän oli katseiden keskipisteenä. Niinpä hän loi heihin kaikkiin "kärventävän" katseen, koska he olivat niin törkeitä, että tuijottavat tyttöön vain siksi, että tämä on hyvin puettu. Ja hän käveli ylväästi avaraan ruokasaliin, joka on varattu yksinomaan kuuluisille näyttelijöille, ja kirjailijoille, ja kun kuuluisa yliedeskäypä George näki hänet, häikäistyi hän niin, että osoitti hänet pöytään. Sitten Dorothy tilasi hummeri- ja kananpoikasalaattia ja hedelmäsalaattia päivälliseksi ja päätti, että hän vihdoinkin oli suuren maailman nainen.

Sitten Dorothy alkoi tulla tuttavallisiin väleihin tarjoilijansa kanssa, kuten tavallista, ja kertoi hänelle kaikkein ensimmäiseksi, että hän oli tullut New Yorkiin mennäkseen koomilliseen teatteriin. Sitten tarjoilija kertoi Georgelle, ja kun kaikki kuuluisuudet kysyivät Georgelta, kuka Dorothy oli, ja kun George sanoi heille, että hän oli tyttö, joka aikoi päästä koomilliseen teatteriin, niin se tosiaan suuresti huvitti heitä kaikkia. Ja Dorothystä tuli koko Algonquin-hotelliin naljailun esine. Ja kirjallisen pyöreän pöydän kuuluisat arvostelijat olivat tosiaan enemmän huvitettuja kuin kukaan muu. Sillä muuan heidän kirjanoppineimmista kirjoittajistaan, herra Peter Hood itse, yritti saada koomilliseen teatteriin tuttua tyttöä, jolla tosiaan oli jotakin tarjottavaa. Ja hän oli kuullut, kuinka vaikeaa oli suosituskirjeelläkään päästä herra Ziegfieldin puheille.

No niin, se tyttö oli komea, kookas jäljennös venäläisestä kreivittärestä vampyyrin tyyppiä. Ja hänellä oli musta tukka, mustat silmät ja jokin oikein kiihkeä antibolshevistinen ilme pitkiä antiikkisia korvarenkaita kohti. Ja Dorothy sanoo, että hänelle täytyi antaa tunnustusta, koska hän melkein oli ratkaissut kysymyksen, kuinka voi näyttää hyvin siistityltä käyttämättä vettä. Ja mihin tahansa hän menikin, täytyi ihmisten väkisinkin katsella häntä ja kysellä toisiltaan, kuka hän oli.

Ja mikä vielä harvinaisempaa, hänellä oli paljon aivoja, sillä hän saattoi puhua tuntikausia melkein mistä aiheesta tahansa. Mutta parasta, mitä hän taisi ja osasi, oli haasteleminen herrasmiesten kanssa "lemmestä". Tarkoitan, yhden herrasmiehen kanssa kerrallaan. Ja hän saattoi tosiaan olla yhtä puhelias "lemmestä" haastellessaan kuin tyttö siinä suuressa romaanissa, jonka nimi on "Vihreä hattu".

No, tietysti hän oli vallan liiankin dramaattinen päästäkseen koomilliseen teatteriin, mutta hän ei voinut esiintyä dramaattisessa draamassa, kun hänellä oli kovin tuntuva eurooppalainen murre. Mutta heti kun hän oppisi puhumaan amerikkalaisemmin, näyttäisi hän tulkinnallaan meille amerikkalaisille, mitä herra Strindbergin kaltaiset suuret kirjailijat tarkoittivat. Ja hän saattoi tuskin odottaa päästäkseen koomilliseen teatteriin ja tavatakseen siellä varakkaita kaupanvälittäjiä, jotka ovat ihastuneet taiteeseen ja rahoittaisivat hänen oman seurueensa.

Eipä ihme, että hän koko pyöreän pöydän mielestä oli jumalallinen. Ja Peter Hood, joka hänet keksi, ei näkynyt koskaan voivan päästä siitä lumouksesta irti. Sillä heti ensi iltana, kun hän tytön tapasi, hän toi hänet erääseen niistä kirjallisista illatsuista, joissa Algonquinin kirjailijat, vaivattuaan kaiken päivää aivojaan ollakseen huvittavia, edelleen vaivaavat aivojaan kaiken yötä keksimällä niinsanottuja sana-arvoituksia, koska he eivät koskaan näy istahtavan lepäämään.

Ja sitten erään sellaisen huvittavan sana-arvoituksen keskellä muuan niistä suurista kirjailijoista, joka oli sen keksinyt, innostui menestyksestään ja pudotti palavan kynttilän yhteen niistä näppäristä paperilakeista, joita saadaan makeislaatikoista. Silloin paperilakit syttyivät tuleen, ja jokaisen täytyi rynnätä ulos pakokauhun vallassa. Mutta kun he kaikki olivat päässeet ulos kadulle ja laskivat lukumääräänsä, huomasivat he, että yksi joukosta oli poissa. Ja lopuksi he saivat selville, että se oli se venäläinen kreivitär, ja Peter Hood päätti, että niin kauan kuin hän oli hänen saattajanaan, täytyi hänen todella tehdä jotakin pelastaakseen hänen henkensä. Ja kun hän palasi palavaan rakennukseen ja saapui siihen huoneeseen, jossa tuli oli irti, istui kreivitär siellä nojatuolissa tuijottaen haaveillen valheeseen ja lausuen ihan selvällä äänellä: "Eivätkö liekit olekin ihania?"

No, kun Peter Hood kuuli hänen sanovan sellaista sellaisella hetkellä, niin hän tiesi, ettei hän ollut muiden kauniiden tyttöjen kaltainen. Sillä hänellä oli niiden lisäksi sielu. Ja hän seisoi siinä häikäistyneenä ja katseli kreivittäreen. Mutta pian olivat kaikki paperilakit hiiltyneet ja tuli sammunut. No, siitä hetkestä asti he kaikki käsittivät, että kreivitär oli nero. Hän oli siis tyttö, josta koko pyöreä pöytä haaveili siihen aikaan, kun Dorothy saapui Algonquiniin. Ja he kaikki yrittelivät sopia herra Ziegfieldin kanssa siitä, että hän ottaisi tytön puheilleen, mutta herra Ziegfield näkyi aina olevan poissa. Mikä ihme siis, että he nauroivat Dorothyn kaltaiselle tytölle?

Sitten seuraavana aamuna Dorothy soitti Charlie Breenen välittäjäystävälle, ilmoittaen, että hänellä oli suosituskirje hänelle. Ja haastellessaan Dorothyn kanssa puhelimitse tämä oli enemmän kuin iloinen, koska ei ole mitään, mistä pörssivälittäjä todella niin riemuitsee kuin saada hankituksi tytölle puheillepääsy herra Ziegfieldin luo. Ja hän sanoi, että hän tulisi heti noutamaan Dorothyn Ritziin puoliselle. Mutta kun hän tapasi Dorothyn Algonquinin seurustelusalissa, katsoi hän häneen katsomistaan, ja alkoi todella menettää mielenkiintoaan. Sillä nyttemmin oli Dorothy keksinyt Bloomingdalesin liikkeen jalokivimukailuosaston, ja hänen ulkonäkönsä oli tavallista epätavallisempi. Niinpä hän lopuksi veikin hänet taiteelliseen teehuoneeseen, jossa hänen pukeutumistapaansa ei kiinnitettäisi huomiota.

Mutta Dorothy ei osaa säilyttää välittäjän harrastusta. Sillä Dorothy haluaa kai aina välittäjää naurattaa, mikä jo itsessään on kohtalokasta. Tarkoitan, että ainoa tilaisuus, jossa pörssivälittäjät todella haluavat nauraa, on teatterinäytöksien aikana tai milloin he arvopaperipörssissä kertoilevat toisilleen kaksimielisiä kaskuja. Sillä kun pörssivälittäjä tapaa tytön, haluaa hän aina olla vakavampi ja antaa hänelle hyviä neuvoja.

Ensi työkseen välittäjä siis selitti Dorothylle, että New York oli kovin kovin jumalaton paikka. Mutta sensijaan että Dorothy olisi kunnioittavasti kuunnellut, kysyi hän, voisiko herra pörssimies antaa hänelle muutamia hyviä osoitteita. Ja se saattoi keskustelun kokonaan pysähdyksiin. Mutta vihdoin välittäjä unohti hänen erehdyksensä ja kävi myötävätuntoisemmaksi. Ja sitten hän sanoi Dorothylle, että tämän tulisi olla kovin, kovin varuillaan, keitä herrasmiehiä hän tapaisi, ja sitä ennen aina ensin kysyä häneltä. Silloin Dorothy sanoi hänelle, että ainoa, joka oli häntä kiikutellut, oli Algonquinin hissipoika, mutta että hän, jos välittäjällä oli jotakin tuota hissipoikaa vastaan, alkaisi käyttää portaitakin. Nyt mies alkoi tuntea olonsa perin tuskalliseksi tytön kanssa, joka ei mitään kunnioittanut. Mutta vihdoin hän keskittyi ystävyyteensä Charlie Breeneä kohtaan ja lupasi yrittää auttaa Dorothya.

Mutta sitten tulikin ilmi, että tämän pörssivälittäjän ainoa, todellinen tuttavuus herra Ziegfieldin kanssa oli se, että sekä hän että herra Ziegfield käyttivät samaa lakimiestä. Niin hän kutsui Dorothyn ja lakimiehen päivälliselle, ja he ajoivat Arrow Headiin. Ja tämä lakimies katsasti Dorothyn päivällisen ajalla ja sanoi hänelle sitten, että hän vastikään oli suositellut herra Ziegfieldille trokaria, jonka skotlantilainen whiskey osoittausi pelkäksi puuspriiksi, joten hänen suosituksistaan ei olisi kenellekään tytölle mitään hyötyä. Niin ollen asia raukesi.

No, vihdoin Dorothy saavutti sen ajankohdan, jolloin hänen rahansa loppuivat. Mutta Dorothyn köyhyys näkyy olevan siinä, ettei hän vaivaa päätänsä sillä, miten laskut suoritetaan, joten hän vain jatkoi entiseen tapaansa, kuluttaen enimmän aikansa Algonquin-hotellin eteisessä ja tullen yhä tuttavallisemmaksi hissipojan kanssa. Ja jokainen, joka meni hissiin tai tuli hissistä, pysähtyi aina kysymään Dorothyltä: "No neiti Shaw, milloin te menette toimeenne herra Ziegfieldin luo?" kunnes Dorothy lopulta alkoi ihan tuskastua ja senvuoksi eräänä aamuna käveli herra Ziegfieldin toimistoon New Amsterdam Theatreen, teki itsensä tuttavaksi juoksupojan kanssa ja kysyi, voisiko hän hankkia pääsyn herra Ziegfieldin luo. No, juoksupoika käski Dorothyn odottaa, kunnes hän käväisi herra Ziegfieldin toimistossa. Ja vihdoin Dorothy huomasi oven raottuvan. Lopuksi rako hävisi, mutta juoksupoika tuli jälleen ulos ja sanoi Dorothylle, että tällä oli lupa astua sisälle. Ja niin Dorothy sitten tuli tavanneeksi herra Ziegfieldin.

Se, mitä nyt tapahtui Dorothylle, näyttää melkein ihmeeltä. Sillä herra Ziegfield sai hänet esiintymään vallan hyvässä valossa, tarkasti hänet kiireestä kantapäähän, poltteli sikaariaan ja poltteli sikaariaan, ja kirjoitti vihdoin määräyksen herra Jean Buckille, että tämä antaisi tytölle toimen, ja käski Dorothyn saapua maanantaina harjoituksiin.

Mutta se ei sittenkään ollut niin suuri ihme, vaan pikemmin herra Ziegfieldin neron leimahdus. Sillä herra Ziegfield kykenee näkemään kaikki tytön huonot puolet ja poimimaan esille hyvät. Ja Dorothy sanoo, että melkein kaikkia koomillisten teatterien tyttöjä on oikeastaan jokainen New Yorkin pörssimies esittänyt ennenkuin herra Ziegfield on heidät "kirkastanut". Sillä kun tuollaiset pörssimiehet joutuvat toimimaan omin päin, tekevät he melkein aina virheen ja valitsevat jonkun rikkiviisaan, vallan hyvin puetun tytön ja ihmettelevät sitten, mikä häntä vaivaa. Sillä tuskin kellään välittäjällä näkyy olevan kyllin sielutieteellisyyttä käsittääkseen, että hänen unelmiensa tosi-ihanteena on joku pikkukaupungin kaunotar, jonka ympärille hän kuusitoistavuotiaana kutoi romaanin. Mutta herra Ziegfield tuntee koko sielutieteen, ja sitä lajia hän valitsee. Ja Dorothy sanoo, että melkein kaikki, mitä herra Ziegfield tekee heidät "kirkastaakseen", on panna heidät kampaamaan heinät pois tukastaan ja jättämään tärkkelyksen pois liinavaatteistaan.

Ja mitä heidän kävelypukuihinsa tulee, sanoo Dorothy, että herra Ziegfield mieluummin näkee tytön saavan mallinsa Kentuckyn Pariisista kuin Ranskan Pariisista. Sillä kukaan ei tiedä paremmin kuin herra Ziegfield, että pilkullinen sveitsiläinen kangas on paljoa heleämpää ja halutumpaa kuin konsaan Kiinan kreppi. Ja seurauksena on, että joukko teatterityttöjä loma-aikoinaan ei muistuta mitään niin paljoa kuin pienen kaupungin sunnuntaikoulua retkeilyllä.

Ja tosiaan on ajan tuhlausta hankkia suosituskirjeitä herra Ziegfieldille esitettäviksi, koska hän saa niitä enemmän kuin kaksikymmentätuhatta joka vuosi, ja Dorothy sanoo, että yhteisvalokuva kaikista kahdestakymmenestätuhannesta päälletysten ei edes kävisi sekavaksi, sillä tositeossa ne kaikki kuuluvat sanasta sanaan näin:

"Hyvä herra Ziegfield, täten pyydän suositella neiti X. X:ää, johon minulla ei ole muuta harrastusta kuin että haluan auttaa nuorta eteenpäin pyrkivää tyttöstä, jotta hän voisi tukea omaisiaan." Mutta Dorothy sanoo, että kun herra Ziegfield saa moisen kirjeen, merkitsee se tavallisesti, että nuori tyttönen saapuu loistoautolla ja että hänet jo on herra Bendelin tai herra Tappén avulla "kirkastettu" siihen määrin, että hän on menettänyt kaiken omaperäisyytensä. Ja Dorothy sanoo, että herra Ziegfieldin paraat tytöt kävelevät 42. kadulla omilla jaloillaan juuri niinkuin hänkin käveli.

Kun Dorothy sitten oli saanut toimensa, palasi hän Algonquinhotelliin, tavaten sen seurusteluhuoneessa herra Hoodin, joka oli sen venäläisen kreivittären keksinyt. Sitten hän tuli tapansa mukaan ja sanoi Dorothylle: "No, neiti Shaw, milloin alatte harjoituksenne herra Ziegfieldin luona?" Ja kun Dorothy vastasi: "Maanantaina", ei hän ollut uskoa korviaan. Ja sitten Dorothy näytti herra Ziegfieldin kirjelapun herra Buckille, joka siitä melkein kaatui kuolleena maahan. Ja kun uutinen levisi seurustelusalissa, niin kaikki melkein kaatuivat kuolleina maahan. Mutta kun venäläinen kreivitär siitä kuuli, niin hän tosiaan melkein kaatui kuoliaaksi. Sillä hän oli kuluttanut melkein kahdeksan viikkoa herra Ziegfieldin toimistossa, tyrkytellen kymmentä suosituskirjettä, eikä ollut koskaan vielä päässyt edes juoksupojan sivuitse.

Mutta Dorothy kuuli myöhemmin, että milloin vain joku lähettää herra Ziegfieldille jonkun älyllisen tytön, luo hän siihen ensin varsin pitkän silmäyksen ovenraosta. Ja jos tyttö lisäksi sattuu olemaan vampyyri tyyppiä, niin he tuskin koskaan henkilökohtaisesti tapaavat toisiaan. Sillä kukaan ei tiedä paremmin kuin herra Ziegfield, ettei vampyyrityypikäs tyttö tosiaan koskaan miksikään kehity. Eikä koko hänen teatterissaan ole ikinä ollut vampyyrityyppiä koskaan. Tarkoitan, ettei edes kuuluisa Dolores, joka oli perin silmäänpistävä näyte kauniista pitkästä brynetistä, ollut mikään vampyyrityyppi, vaan todellakin "madonna".

Ja kävi niin, että se venäläinen kreivitär ei kaikella temppuramentillaan ja kaikilla aivoillaan koskaan päässyt yhtään mihinkään. Sillä herra Ziegfield tietää, että vaikka sentyyppinen tyttö saattaakin kiinnostaa kirjallisia herrasmiehiä, niin pörssikeinottelijain laita on ihan päinvastoin. Tarkoitan, ettei kukaan välittäjä tosiaan koskaan tunne oloaan kotoiseksi tytön kanssa, joka haluaa haastella niin vaarallisesta asiasta kuin lemmestä. Ja tytöt, jotka haastelevat "lemmestä", ovat yleensä etupäässä siitä kuuluisia, että herrasmiehet yrittävät heitä välttää.

Ja kaikki asioiden käänteet vain osoittivat, että herra Ziegfield on aina oikeassa. Sillä sittenkin on Dorothystä tullut yksi kuuluisimpia tyttöjä kaikista vioistaan huolimatta, kun taas venäläinen kreivitär lopultakin esiintyy vain yhtenä niistä ylimääräisistä tytöistä, joita teatterin johto tarvitsee jossakin unkarilaista rahvaan elämää kuvittelevassa talonpoikaisnäytelmässä.

No, kun Charlie Breenen välittäjäystävä kuuli, että Dorothy harjoitteli osaa koomillisessa teatterissa, niin hän melkein ällistyi typerryksiin. Mutta siitä toivuttuaan hän alkoi tajuta, että Dorothy sittenkin oli aika veikeä. Ja Dorothy tosiaan alkoi tulla veikeämmäksikin, sillä ennen pitkää Dorothy käsitti, että jotakin oli vinossa jossakin. Siksipä hän antoi kaikki jalokivimukailunsa ja punaisen satiinipukunsa kamarineidolle ja osti itselleen täysivärisen vaaleanpunaisen puuvillapuvun Kuudennelta Avenuelta ja alkoi lopulta näyttää ihan samanlaiselta kuin muutkin sen teatterin tytöt. Ja sitten Charlie Breenen välittäjäystävä ryhtyi lähettelemään sähkösanomia Charlielle Kaliforniaan, kerskuen toimittaneensa Dorothyn teatteriin. Mutta se näkyi oikein kiukustuttaneen niiden saajaa, koska Charlie sähkötti hänelle vallan sarkastikkaasti tähän tapaan:

"Sinä närkästytät minua. Anna kunnia sille, kelle kunnia kuuluu. Kuka hänet keksi?" Charlie Breene" No sitten Charlie alkoi lähetellä Dorothylle sähkösanomia joka päivä, onnitellen itseään siitä, että oli hänet keksinyt. Ja hänen kuului täytyvän viipyä Kaliforniassa polo-pelin vuoksi, ja lopuksi hän voitti kansainvälisessä polo-kilpailussa, mutta hän sähkötti Dorothylle, että hänen elämänsä ylpein päivä olisi, kun hän New Yorkiin päästyään pitäisi kutsut sen kunniaksi, että oli löytänyt tytön, joka kelpasi koomilliseen teatteriin.

Ja sillä välin kun Charlie jännitti jokaisen hermonsa rientääkseen New Yorkiin, harjoitteli Dorothy osiaan teatterissa. Ja ensimmäinen, mihin hän ryhtyi, oli valita itselleen tyttötoveri. Mutta sensijaan että olisi solminnut tuttavuuksia kuuluisien tyttöjen kanssa, jotka liikkuivat seurapiireissä, kuten esimerkiksi Peggy Hopkins, alkoi Dorothy tietenkin katsella pitemmälle.

No, siinä teatterissa on tositeossa melkein aina kahdeksantoista tanssijatarta, jotka ovat englantilainen paletti; se ei ole merkillinen mistään muusta kuin kovasta työstä. Eivätkä he koskaan käy ulkona seurapiireissä, koska heidän täytyy harjoitella kaiken aikaa aivan kuin sotamiesten. Ja tuloksena on, että he näyttämöllä ja sen ulkopuolella ovat ihan kuin yksi ainoa tyttö. Kun Dorothy siis etsiskeli tyttötoveria, niin se oli, mitä hän löysi.

Tarkoitan, ettei Dorothy valinnut ainoastaan yhtä tanssityttöä. Ja minusta tosiaan tuntuu kovin epähienolta kävellä New Yorkin kaduilla kokonainen englantilainen paletti hännässä, kun hän aivan yhtä hyvin olisi voinut ajaa loistoautossa jonkun tytön kanssa, jolla on tulevaisuus. Mutta Dorothy sanoo, että yksi palettitanssijatar ei koskaan mene ulos kaipaamatta niitä muita seitsemäätoista. Ja ainoa syy valintaansa, minkä Dorothy saattoi tietää, oli se, ettei hän ikinä ollut kuullut englantilaisten tyttöjen niin hyvin puhuvan. Niinpä hän kuunteli tätä englantilaista palettia tuntikausia perätysten eikä koskaan lakannut ihmettelemästä.

No, eräänä aamuna Charlie Breene lopuksikin saapui New Yorkiin. Sitten hän vei Dorothyn puoliselle, ja sitten hänen täytyi rientää heidän maakartanolleen isänsä luo, joka oli kovin, kovin huonona keuhkotulehduksessa. Mutta hän pyysi Dorothylta anteeksi ja lupasi palata kello kymmeneltä illalla saattaakseen hänet kutsuihin, jotka oli hänen kunniakseen järjestetty.

Mutta harjoitusten päätyttyä ei Dorothy mennyt huoneeseensa levähtääkseen ennen kutsuja, vaan otti autopussin kahdeksantoista tyttö toverinsa kanssa ja lähti Coney Islandiin. Ja siellä hänellä oli niin hauskaa käydessään kaikissa sirkushuveissa, että hän unohti katsoa kelloa. Ja hän palasi vasta kahdentoista jälkeen hotelliin, jonka seurustelutuvassa Charlie Breene oli odotellut kaksi tuntia ja hermostunut siihen määrin, että oli vähällä kirkua. Ja lopuksi hän saattoi Dorothyn hienoon illatsuun, joka oli täynnä kaupanvälittäjiä ja veikeitä tyttöjä iltapuvuissa, ja hänellä itsellään oli isot reiät sukissaan, kun oli liukunut alas "paholaisen luisua" pitkin ja nyrjähdyttänyt lanteensakin melkein ihan sijoiltaan.

Yhdeksäs luku

No, Dorothy aloitti toimintansa koomillisessa teatterissa, ja Charlie Breene rakastui tavallista hurjemmin. Niinpä hän eräänä iltana otti Dorothyn pitkälle ajelulle Keskuspuiston ympäri suljetussa autossa ja kysyi, mitä hän nyt halusi tehdä. Mutta Dorothy ei kuulu halunneen tehdä mitään muuta kuin päästä ulos autosta, koska Dorothy kuuluu temppuramentiltaan siihen viileään tyyppiin, jonka mielestä kaksikin henkilöä usein on ihmisjoukko. Mutta Dorothy ei tahtonut loukata Charlien tunteita, minkä vuoksi hän turvautui pieneen hätävaleeseen. Tarkoitan, että hän sanoi olevansa vallan kiihkeä katolinen eikä voinut tehdä mitään, mikä olisi voinut saada katolisen papin kohottamaan kulmiaan rippituolissa.

Ja kun Charlie sai tietää, ettei Dorothy ollut ainoastaan puhdas, vaan uskonnollinenkin, niin hänen rakkautensa muuttui kunnioittavaksi ja hänen ajatuksensa alkoivat miettiä avioliittoa. Hän meni siis äitinsä luo ja haasteli varsin pitkälti avioliittokysymyksestä ja siitä ihmeellisestä tytöstä, joka oli sattunut hänen elämänsä polulle.

Ja Charlie Breenen äiti kuului aina hartaasti toivoneen, että hän menisi naimisiin, vakaantuisi ja juopottelisi omassa kodissaan eikä yökerhoissa, missä jokainen näki hänen häpäisevän perheen vanhaa nimeä. Mutta rouva Breenen ja Charlien valinta ei koskaan näkynyt osuvan samaan tyttöön. Sillä rouva Breene antoi etusijan tytölle nimeltä Muriel Devanant, jonka esivanhemmat olivat liikkuneet samoissa seurapiireissä kuin heidänkin. Ja Murielista olisi tullut ihanteellinen vaimo, koska hän ei välittänyt nuorukaisista, vaan vietti kaiken aikansa tyttötoveriensa seurassa. Mutta minä luulen sittenkin, että Murielilla tosiaan oli hiukan tunteita nuorukaisia kohtaan lopultakin, koska hänen valitsemansa tyttötoverit aina muistuttivat poikia mahdollisimman paljon. Hän oli kuitenkin halukas jännittämään hermojaan ja menemään naimisiin Charlien kanssa tämän rahojen vuoksi.

Mutta pääsyy, miksi rouva Breene halusi Murielia miniäkseen, oli se, että tämä seurapiireissä aina osasi menetellä oikein oikealla ajalla. Mutta Charlie selitti äidilleen, että oikea menettely oikealla ajalla seurapiireissä oli nautintorikasta vain siinä tapauksessa, että siitä nautti. Mutta jollei nauttinut, oli se vain tyhjää pettävää varjoa, minkä vuoksi hän mieluummin nai Dorothyn kaltaisen tytön. Ja vihdoin rouva Breene tuli kovin makoiseksi ja sanoi Charlielle, että hänen hartain toivonsa olikin, että tämä naisi sydämensä valitun. Hän käski siis pojan ensin tuoda Dorothyn kotiin antaakseen koko perheelle tilaisuuden häneen tutustua.

Sillä vaikka rouva Breene onkin perin aristoraattinen, kuuluu hän mielipiteiltään olevan varsin vapaamielinen niin varakkaaksi rouvaksi. Ja hän haluaa aina kutsua jonkun kotiinsa, mikäli tämä jotakin hommailee, ja saatuaan hänet sinne koettaa aina saada vieraansa tuntemaan itsensä melkein yhtä tärkeäksi kuin hienoston ihmiset, joiden ei tarvitse tehdä mitään ollakseen huomattavia.

Ja milloin vain Charlie rakastui silmittömästi johonkuhun teatterin uuteen tyttöön, halusi rouva Breene aina, että hän toisi neitosen kotiin. Ja kun hän sai hänet sinne, oli hän hyvin, hyvin herttainen ja johti hänet keskusteluun kirjallisuudesta ja musiikista ja taiteesta, joten Charlie näkisi, kuinka hyvin hän sopisi sellaiseen sivistyneeseen ympäristöön. Mutta joka kerta, kun rouva Breene sen teki, näkyy aina jotakin kohtalollista tapahtuneen. Sillä kun äiti oli suoriutunut teatteritytöstä, päätti Charlie aina ajatella toiseen kertaan ennenkuin kutoisi romaanin moisen tytön ympärille.

No niin, rouva Breene halusi niin hartaasti tavata Dorothya, että hän pyysi Charlieta tuomaan hänet heidän kotiinsa perhepäivällisille. Ja kun perhe olisi ehtinyt vieraaseen oikein tutustua, kutsuisivat he kaikki seuratuttavansa päivällisen jälkeen tapaamaan häntä seurapiirillisesti. Ja tehdäkseen yhdessäolon hilpeämmäksi hän oli tilannut jousikvartetin esittämään jotakin perhemusiikkia. Sillä rouva Breene sanoi, että koska Dorothy oli soitannollisessa teatterissa, rakastaisi hän epäilemättä jousikvartettia. Mutta eihän rouva Breene tiennyt, että jousikvartetissa on tuskin mitään, mikä tehoo Dorothyn kaltaiseen tyttöön. Mutta Charlie on sellainen herttainen poika, että hän piti äitinsä tuumaa ihan ihastuttavana.

No, saapuessaan Breenen vanhaan perhetaloon Kuudennen Avenuen varrelle pitäisi tytön tuntea, että hän on menossa johonkin. Sillä siellä on vieras opastettava kolmesta eri ovesta, ja ensimmäiset kaksi ovat raudasta. Mutta kun Charlie saattoi Dorothyn niiden lävitse, niin ei Dorothy osannut muuta ajatella kuin että Breenen perhe oli varannut itselleen kolme eri tilaisuutta heittääkseen hänet ulos, ja hän alkoi menettää itsevarmuuttaan.

Mutta kun he olivat jättäneet taakseen kolmannen oven, ryhtyi hovimestari saattamaan heitä pitkän, onton käytävän kautta, jota elävöittämässä ei ollut muuta kuin joitakuita fajanssisia norsunpentuja luonnollisessa koossa, mikä sai Dorothyn tuntemaan itsensä vieläkin vähäpätöisemmäksi. Mutta lopuksi he saapuivat vanhaan perhekirjastoon ja siellä istui sähkölampun alla Charlie Breenen isä. Mutta Dorothy sanoo, että kaiken tuon jännityksen jälkeen Charlien isä ei ollut mikään erikoinen huippukohta. Tarkoitan, että hän on sen lajin herrasmies, joka ei elämässään koskaan ole tehnyt mitään tähän tai tuohon suuntaan. Ja Breenen perhe osoitti häntä aina esikuvana Charlielle siitä, mitä hän voisi jättää tekemättä, jos hän vain keskittäisi siihen ajatuksensa.

No, Dorothy katsasti herra Breeneä ja alkoi tuntea olonsa hiukan paremmaksi. Ja herra Breene sanoi Dorothylle olevansa mielissään, kun hänet tapasi, sillä joku oli kerran viisi vuotta sitten vienyt hänet huvinäytelmään, eikä hän tosiaan voinut muistaa milloinkaan nauttineensa niin nautintorikasta iltaa. Silloin Dorothy avasi suunsa ja sanoi: "Jos herra Breenestä siltä tuntuu, niin miksette tämän pitkän väliajan jälkeen yritä mennä sinne uudestaan?" Ja herra Breene sanoi, että se oli tosiaan mainio tuuma, ja ihmetteli, ettei hän koskaan ennen ollut tullut sitä ajatelleeksi.

Ja hänen ihmetellessään astui rouva Breene huoneeseen. Ja rouva Breene oli Dorothya kohtaan tosiaan enemmän kuin herttainen, sillä hän haasteli ihan kuin Dorothy olisi ollut hänen vertaisensa. Ja ensiksi hän tiedusti Dorothyn mielipidettä joidenkuiden antiikkisten klassillisten kirjojen alkupainoksista, joita heillä oli kirjastossaan. Ja kun rouva Breene kysyy jonkun mielipidettä, on hän aina kyllin kohtelias odottaakseen vastausta. Mutta Dorothylla ei ollut vastausta kielellä, ja ilmakehä alkoi vallan jännittyä. Tarkoitan, että Dorothy ei tunne tarpeeksi ihmistapoja tietääkseen, että aina kun tyttö hoksaa, ettei hänellä taida olla mitään sanottavaa, niin on parasta pyytää lasillinen vettä. Ja vesilasillisen pyytäminen paikassa, jossa sen hankkiminen on vallan hankalaa, olisi saanut Dorothyn tuntemaan itsensä vallan tärkeäksi.

No, kun rouva Breene huomasi, että Dorothy oli niin nolostunut kuin kirjastossa voi nolostua, kutsui hän hänet taidekokoelmaan näyttääkseen hänelle taulun, jonka vastikään oli ostanut kuuluisalta espanjalaiselta taiteilijalta nimeltä Zuluago. Ja rouva Breene pyysi Dorothya silmäilemään sitä tarkasti ja sitten sanomaan hänelle, mitä hän ajatteli sen "kierrekuurosta". No, Dorothy ei siitä asiasta oikeastaan ymmärtänyt hölynpölyä, mutta sai äkkiä loistavan päähänpiston ja kysyi Charlielta, mitä hän siitä ajatteli. Ja Charlie avasi suunsa ja sanoi: "Minä en jukoliste tiedä, mitä se on." No, tietenkin se sai rouva Breenen näyttämään varsin vähäpätöiseltä, että joku, joka oli hänen poikansa, oli niin sivistymätön. Hänellä ei siis tosiaan ollut muuta neuvoa kuin purra huultaan. Mutta Dorothya kohtaan hän kävi entistä maireammaksi ja sanoi järjestäneensä hänelle pienen yllätyksenkin. Ja se yllätys oli sellainen, että hän oli kutsunut Jefferson Breenen, Charlien kuuluisan sedän, joka ei ole ainoastaan koko Breenen suvun pää, vaan aikansa huomatuimpia amerikkalaisia, tulemaan päivälliselle Dorothya katsastamaan.

No, sillä välin kun he odottivat Jefferson Breenen saapumista Dorothya katsastamaan, astui sisälle kuuluisa tiputantti Muriel Devenant ja katsasti. Ja Muriel näytti heti alusta ihastuvan Dorothyyn, sillä hän tervehti tätä aivan sydämelliseen sävyyn ja puristi Dorothyn kättä niin lujin ottein, että Dorothy sanoo sen muistuttaneen hänelle kotiin ikävöivää hirveä, joka tapaa jonkun looshiveljensä vieraan maan ilmanalassa. Mutta Dorothyn menettely oli mitä syvintä epäkulduuria. Sillä hän väisti Murielia itsepuolustusasennossa ja alkoi silmillään etsiä uloskäytävää. Ja vihdoin Charliekin huomasi hänen hämminkinsä, vei hänet syrjään ja kysyi, vaivasiko häntä mikään. Ja Dorothy sanoi: "Ei se mitään sellaista ole, mitä ei pommi voisi selvittää." Mutta Charlie ei tajunnut, mihin hän tähtäili. Ja hän alkoi katsoa Dorothya kieroon.

No, lopuksi tulikin päivällisaika, ja rouva Breene sanoi, etteivät he odottaisi herra Jefferson Breeneä, sillä kun herrasmiehellä on kansakunnan asiat taskussaan, saattaa hän hyvinkin myöhästyä millä hetkellä tahansa. Sitten rouva Breene saattoi heidät viiden, kuuden isokokoisen salin läpi, joissa oli varsin liukkaat lattiat ja pieniä armenialaisia mattoja, ja Dorothy sanoo, että ainoa ero hänen ja jään yli kulkevan Elizan välillä oli, että rouva Breene oli unohtanut tilata verikoiria.

No, Dorothy sanoi, että he vihdoin saapuivat vanhaan tammiseen ruokasaliin, jossa Dorothy sanoi hänen kunniakseen katetun pöydän ihan muistuttaneen hautajaisia. Ja juuri kun he istuutuivat aterioimaan, astui mahtava Jefferson Breene itse sisälle. Mutta kun hän tuli huoneeseen, havaitsi Dorothy, että hän oli tuon herran jo ennenkin tavannut erään Gloria-nimisen tytön huoneessa teatterissa, sillä erotuksella vain, että hän Glorian huoneessa käytti salanimeä Jones. Ja kun Jefferson Breene esitettiin Dorothylle, niin mies tosiaan suuresti hämmästyi. Mutta hän ei näkynyt haluavan mainita heidän aikaisemmasta tuttavuudestaan perheen keskuudessa, vaan luki sensijaan pöytärukouksen.

Ja sitten päivällistä syödessään Jefferson Breene jutteli Dorothylle ihan tuttavallisesti nykyaikaisen elämän varjopuolista ja johti keskustelun lopuksi siihenkin, että hän oli tavannut Dorothyn Glorian huoneessa. Ja sitten hän selitti Dorothylle mielenkiintonsa Gloriaan johtuvan siitä, että hän tahtoi auttaa tyttöä joutumasta pahoille teille. Sillä hän sanoi uskovansa sellaiseen teoriaan, että jos herrasmiehet toimittaisivat tytöille kalliita asuntoja, autoja ja jalokiviä palkkioksi siitä, että nämä karttoivat vääriä tekoja, eivätkä päinvastaisessa tarkoituksessa, niin maailma olisi todellakin parempi kuin nyt. Hän kertoi siis Dorothylle, että juuri niin hän menetteli Gloriaa kohtaan. Mutta Dorothy tukki suunsa, koska hän sanoo, että sitä ainoata vastausta, jonka hän sille vanhalle käelle olisi keksinyt, ei olisi sopinut lausua julki hienostuneessa kodissa.

Ja sitten rouva Breene alkoi kysellä Dorothylta teatterityttöjen elämäntapoja. Sillä rouva Breene näkyi olleen niin vapaamielinen, ettei hän häikäillyt kuulla elämästä kuinka paljon tahansa. Mutta Dorothy sanoo rouva Breenen olettaneen, että koomillisen teatterin tytöt olivat kuin punamuurahaisia, eikä Dorothy tiennyt kylliksi punamuurahaisista vastatakseen hänen kysymyksiinsä. Sitten Dorothy yritti vihjaista Charlielle, että tämä keksisi nopean verukkeen lähteä ulos heti kun päivällinen oli syöty. Mutta Charlie ei ymmärtänyt hänen merkkiään, koska hän näkyi luulevan, että he olivat järjestäneet Dorothylle hauskan illan.

Sitten päivällinen oli tuskin päättynyt, kun jousikvartetti saapui. Ja sitten alkoi seuraelämän ihmisiä tipahdella sisälle soitto-ohjelmaa kuuntelemaan. Ja rouva Breene oli niin herttainen Dorothya kohtaan, että valitsi suuritittelisimmät aristoraatit esitelläkseen heille Dorothyn, vaikkei Dorothy tiennyt, miksi heitä oli puhuteltava. Mutta sensijaan että olisi ottanut tilaisuudesta vaarin ja hankkinut itselleen ystäviä Dorothy salli vain jokaisen nähdä hänen kurjuutensa. Ja se ilme, joka tulee Dorothyn kasvoille, kun hän on kärsimäisillään enemmän kuin mitä hän voi kestää, melkein saa ihmiset luulemaan häntä kierosilmäksi. Niinpä seurapiirien ihmiset alkoivatkin jättää Dorothyn ankarasti yksikseen. Ja rouva Breene askarrutti Charlieta käskemällä hänen asettaa pieniä kullattuja tuoleja yltympäri salin, joten hän ei ehtinyt Dorothyn pakeille ja pitämään hänelle seuraa. Ja joka kerta, kun hän vilkaisi salin poikki Dorothyyn, istui tämä ypöyksin ja näytti ihan epäpopulaarilta, perin sopimaton ilme kasvoillaan. Ja minä tosiaan pelkäänkin, että Charlie alkoi ihmetellä.

Lopuksi sitten rouva Breene astui lattian poikki Dorothyn luo ja sanoi hänelle, että hänen tulisi hymyillä, riemuita ja yhtyä keskusteluun. Mutta Dorothy ei osaa ponnistella ja hymyillä susiteessä niinkuin meidän muiden on tehtävä. Ja lopuksi jousikvartetti alkoi soittaa jotakin, mitä ohjelmassa sanottiin Bachin fuukaksi, ja Dorothysta alkoi tuntua vielä pahemmalta.

Mutta nyt alkoivat rouva Breenen omat vastukset. Sillä rouva Breene ei voinut millään pelillä saada niitä musiikin harrastajia pysymään hiljaa. Heti kun hän oli saanut yhden kuuntelijaryhmän hillitsemään kielensä, alkoi toinen ryhmä toisaalla salissa supatella keskenään. Ja rouva Breenen täytyi tungeskella kaikkien kullattujen tuolien välitse ja kuiskata heille: "hst, hst!"

Mutta sitten alkoivat musiikinharrastajat salissa jälleen meluta. Ja rouva Breene yritti hillitä heitä etäämpää. Mutta se oli tosiaan kuin veden kaatamista hanhen selkään. Hänen täytyi siis tungeksia takaisin kaikkien kullattujen tuolien välitse hillitäkseen heitä jälleen siellä salin puolella. Ja hänen täytyi ponnistella kuin troijalaisen, silti mihinkään tositulokseen pääsemättä. Ja jousikvartetti alkoi mulkoilla yhä synkemmin.

Ja lopulta tilanne kävi vielä pahemmaksi. Sillä joku huomasi, että hovimestari järjesteli samppanjalaseja kirjastossa. Ja sitten alkoi todellinen kansanvaellus sinne päin, kunnes salissa ei ollut jäljellä kuin neljä henkilöä, nimittäin jousikvartetti. Ja rouva Breene melkein kiivastui. Ja hän ryntäsi kirjastoon, mutta hänen sinne päästyään se oli sullottu ovea myöten täyteen musiikinharrastajia. No, vihdoin hänen onnistui tunkeutua joukon lävitse, ja hän sanoi heille, että samppanjapulloja ei avattaisi ennenkuin soitannollinen ohjelma oli suoritettu, joten heidän oikeastaan olisi parasta tyytyä kuuntelemaan jousikvartettia. Niin hän työnsikin heidät kaikki ulos ja lukitsi oven, ja he päättivät lopuksi mennä takaisin saliin ja olla hiljaa. Mutta rouva Breene ei tiennyt, että eräs vieraista tuli teljetyksi kirjastoon hovimestarin ja kaiken sen samppanjan kera. Ja se sinne teljetty vieras oli tietenkin Dorothy.

Ja hovimestari ja Dorothy kuuluivat heti alkaneen tulla tuttaviksi. Sillä hovimestari itse oli ihan bolsheviikkisessa mielentilassa, koska se olisi oikeastaan ollut hänen vapaailtansa. Ja hän kuului olleen saksalainen hovimestari, joka rakasti musiikkia ja senvuoksi oli ostanut itselleen oopperapiletin Lohengryyniin. Mutta tietenkin hänen täytyi jättää se sikseen. Eikä hän voinut edes kuunnella jousikvartettia, koska kirjaston ovi oli täytynyt sulkea vieraiden käyttäytymisen vuoksi. Siksipä hän näkyi ajattelevankin, että tässä maailmassa on musiikin kuunteleminen ainoastaan varakkaille suotu etuoikeus. Ja niin hän ja Dorothy ottivatkin ryypyn unohtaakseen huolensa.

No, samppanja on parasta laatua, minkä vuoksi he kaatoivat lisää, ja ennenkuin Dorothy muuta tiesikään, alkoi hän tulla hilpeämmäksi ja tunsi voivansa paremmin. Ja Dorothy sanoo, että sitten kun jousikvartetti oli suoriutunut ohjelmastaan, oli hän päässyt tilaan, jossa hän oli niin onnellinen kuin ikinä kala vedessä. Niinpä hän lähtikin kirjastosta ja palasi vierasjoukon välitse saliin, hymyillen oikealle ja vasemmalle ja tervehtien herttaisesti ihmisiä, joille ei häntä ollut esiteltykään.

No, kun Dorothy pääsi saliin, niin hän kuului ryhtyneen tanssimaan joitakin uusia askeleita, joita oli teatterissa oppinut. Tarkoitan, ettei kukaan ollut häntä ollenkaan pyytänyt, mutta ihmeellistä kyllä, sensijaan että jokainen olisi närkästynyt, olivat kaikki mielissään. Ja he alkoivat taputtaa käsiään. Ja sitten Dorothy päätti laulaa muutamia koomillisia laulunpätkiä, jotka joku tytöistä oli sepittänyt heidän oman pukuhuoneensa seinien sisälle ja jotka eivät olleet aiotut laulettaviksi edes teatterissa, saatikka salongissa. Mutta ne musiikinharrastajat eivät suinkaan suuttuneet, vaan ihastuivat yhä enemmän ja alkoivat tunkeutua takaisin saliin niin lukuisasti, että jousikvartetilta, joka ponnisteli päästäkseen sieltä ulos, melkein murskattiin shello.

Ja Dorothysta tuli koko seuran sielu. Charlie Breene seisoi ylpeänä vieressä ja katseli häntä lemmenliekki silmissään. Ja rouva Breenen täytyi lopuksi astua esille ja tarttua Dorothyn käsikynkkään pysähdyttääkseen hänet. Sillä hän sanoi vierailleen, etteivät he saaneet sallia sen rakkaan lapsen uuvuttaa itseään liiaksi.

Sitten Dorothy alkoi jättää hyvästi emännälleen, ja monetkin vieraista kerääntyivät yhä hänen ympärilleen kuuntelemaan, koska Dorothy oli saavuttanut vähän mainetta "seuran hauskuuttajana". Siksipä rouva Breene oli Dorothylle tosiaankin enemmän kuin herttainen ja tarttui Dorothyn käteen ja näkyi haluavan pitää pienen keskustelunkin. Mutta Dorothy ei voinut ymmärtää, mitä hän sanoi, koska rouva Breene ei kuulemma voinut hillitä itseään puhumasta ranskaa. No, Dorothy oli kylläkin oppinut muutamia meksikolaisia sanoja ollessaan Etelä-Kaliforniassa, joten Dorothy antoi hänelle takaisin meksikonkielellä. Mutta Dorothyn ei olisi tosiaan tullut puhua meksikoa sellaiselle hienostuneelle seurapiirien johtohenkilölle kuin rouva Breene on, koska tuskin kukaan seurapiirien johtaja osaa meksikonkieltä, ja Dorothy oli niin syvästi tietämätön, ettei hän tiennyt, että meksikonkielellä haasteleminen on merkkinä perin huonosta sivistyksestä silloin, kun puhetoveri ei ymmärrä meksikonkielestä hajuakaan.

No, lopuksi Dorothy käski meksikonkielellä rouva Breeneä "menemään sinne, missä Turkinpippuri kasvaa", ja sitten hän tarttui Charlien käsivarteen ja kumarsi itsensä ulos. Ja kaikkein viimeiseksi hän näki, että rouva Breene seisoi Dorothya ihailevien vierattensa keskellä, narskutellen hampaitaan ja sanoen Charlielle, että hänen pitäisi tuoda pikkuystävänsä taloon joskus toistekin.

Ja kun he sitten pääsivät ulos, oli Charlie seitsemännessä taivaassa, koska se oli ensimmäinen kerta, kun hänen äitinsä oli siihen määrin hyväksynyt jonkun teatteritytön, että oli pyytänyt häntä tulemaan jälleen. Ja jokainen muukin oli niin ihastunut Dorothyyn, että Charlie oli kovin, kovin ylpeä. Ja niin hän pyysi Dorothya morsiamekseen.

Mutta Dorothy oli tapansa mukaan epäluuloinen. Sillä hän oli saanut päähänsä sen ajatuksen, että rouva Breenen innostus oli teennäistä ja voisi raueta, kun seisottaisiin alttarin edessä. Senvuoksi hän pyysi Charlielta ajatusaikaa miettiäkseen ehdotusta. Mutta Dorothy sanoo, että häntä oikeastaan viehätti sellainen ajatus, että hän voisi vastata rouva Breenen vieraanvaraisuuteen kutsumalla hänet heidän hääaamiaiselleen. Minusta siis Dorothynkin kaltainen tyttö voi joskus saada hauskan päähänpiston.

Kymmenes luku

No, Dorothy alkoi miettiä asiaa joka puolelta. Mutta Charlie ei tosiaan ollut sellainen herrasmies, joka tehoo hänenlaiseensa tyttöön. Sillä Charlie kulutti kaiken aikansa kertomalla hänelle, että hän oli ihmeellinen ja ettei hän itse ollut yhtään mitään. Ja Dorothy taas pitää herrasmiehistä, jotka luulevat, ettei mikään muu ole ihanteellista kuin he itse, ja antavat hänenkin sen tietää. Ja jos ne lisäksi odottavat häneltä lahjoja, niin hänen ihailunsa on täydellinen. Mutta Charlie kulki väärää polkua hänen sydämeensä ja lähetteli hänelle ryöppynä kämmekkäitä ja suloisia lemmenlehtisiä, kirjoittaen aina jotakin runollista niinkuin: "Oi, sinä ihmeellinen tyttö!" Ja sitten Dorothy päätteli, ettei Charlie ollutkaan kovin älykäs, sillä miksi hän muutoin olisi pitänyt hänen kaltaistaan tyttöä ihmeellisenä?

No, siihen aikaan herra Ziegfield sähkötti Portlandiin Oregoniin, tilaten sieltä soittokunnan nimeltä Hendersonin Jazzikuoro, joka oli kehittynyt kotiseutunsa maaperällä ja tullut kuuluisaksi. Tämä jazzikuoro siis vihdoin saapui New Yorkiin, ja herra Buck toimitti heidät teatteriin. Ja Hendersonin soittokunnassa oli saksofonin soittaja nimeltä Lester, joka sai ainoastaan kuusikymmentäviisi dollaria viikossa. Ja siitä johtui, että hän ryhtyi lainailemaan.

Minusta tosiaan tuntuu, ettei minun ole pantava paperille, mitä tapahtui, kun Dorothy tottui lainaamaan rahoja Lesterille. Sillä samaan aikaan, kun miljoonamies tavoitteli hänen kättään, täytyi hänen rakastua saksofonin soittajaan. Ja ainoa hyvä syy, minkä hän saattoi muistaa, oli se, että tuo mies soitti saksofoonia jumalallisesti, sillä hän se oli, joka pitkin voihkimisin esitti Sinisten soolo-osat. Ja minä tosiaan luulen, että saksofoni tekee tytön mielen romantilliseksi, jollei hänellä ole aika paljon tahdonvoimaa.

Ja Dorothy alkoi lopulta tuoda pukimiaan sivukomeroihin ja vaihtaa niitä siellä ystävällisen näyttämöpalvelijan avulla, niin että hän saattoi katsella saksofonin soittajaa. Eikä hänen mieleensä juolahtanut koskaan edes hymyillä Charlie Breenelle, joka maksoi kaksikymmentäkaksi dollaria jok'ikinen ilta eturivin paikasta.

Mutta oikeastaan kaikki mitä Dorothy ja saksofonin soittaja voivat tehdä, oli tuijottaa toisiinsa komeroista, koska soittokunta lähti teatterista suoraan Momartiin lopuksi iltaa. Ja kun he olivat soittaneet Momartissa, menivät he kotiin hiukan nukkumaan, jotta voivat nousta ja soittaa Ritzissä puolisella ja teetarjoilussa.

No, joka päivä Dorothy salli Charlie Breenen viedä hänet Ritziin puoliselle ja teelle. Ja joka ilta hän myöskin meni Breenen kanssa Momartiin illalliselle. Ja se oli tosiaan pateettista, koska Charlie luuli Dorothyn vähitellen alkavan sietää häntä aika paljon. Eikä hän laisinkaan aavistanut, että se oli vain siksi, että Dorothy ja saksofonin soittaja voisivat töllistellä toisiaan. Mutta Charlie on sellainen herttainen poika, ettei hän koskaan näy panevan merkille, mitä tapahtuu, silloinkaan kun hän ei juo. Ja juopotellessaan hän huomaa vielä vähemmän.

Ja lopuksi erään illan esityksessä Dorothy ja saksofonin soittaja tapasivat toisensa sivukomerossa, ja hän kertoi Dorothylle olevansa kyllästynyt elämäänsä jazzikuorossa, kun ei ollut ketään oikein hyvää ystävää. Niin hän teki Dorothylle aloitteen, ja toinen asia johti toiseen, kunnes hän pyysi Dorothya avioliittoon ja viettämään joutoaikansa emännän hommissa. Niinpä Dorothy päätti kysyä neuvoa kahdelta tyttötoveriltaan. Toinen niistä oli palettityttöjen johtaja, ja toinen oli Gloria, Jefferson Breenen ystävätär.

Ja Gloria varoitti Dorothya sanoen, että oli kohtalokasta mennä naimisiin saksofonin soittajan kanssa ensin suomatta itselleen tilaisuutta häneen kyllästyä. Ja hän sanoi Dorothylle, että oli kovin, kovin epäviisasta sivuuttaa Charlie Breene, koska pahin, mitä voisi tapahtua, olisi avioero eläkkeellä.

Mutta palettityttöjen johtaja oli täynnä romantiikkaa, niinkuin näkyvät olevan kaikki tytöt, joilla ei ole ollut tilaisuutta tavata monia herrasmiehiä. Niinpä hän kehoitti Dorothya ottamaan sydämensä valitun.

Eikä minun tarvitse mainitakaan, kumman tyttö toverinsa neuvoa Dorothy kuunteli. Sillä hän valikoitsi saksofonin soittajanpa he tuumivat matkustaa Jersey Cityyn sunnuntaina vihityttääkseen itsensä siellä. Ja Dorothy pyysi Charlie Breeneltä hänen autoaan lainaksi, muttei tullut hänelle maininneeksi, mihin sitä käytettäisiin. Ja hän kutsui palettityttöjen johtajan ja herra Hendersonin mukaan todistajiksi.

Ja sitten Dorothy kerran elämässään alkoi todella aavistella tekevänsä väärin. Sillä matkalla Jersey Cityyn hän ensi kertaa oikein näki Lesterin kirkkaassa päivänvalossa, ja Dorothy sanoo havainneensa, että mies oli löytänyt jonkun paikan New York Cityssä, jossa osattiin leikata tukka oregonilaiseen malliin. Ja mitä lähemmäksi Jersey Cityä tultiin, sitä vaikeampi oli Dorothyn käsittää, miksi hän oli näin menetellyt. Mutta oli liian myöhäistä perääntyä, koskei hän tahtonut tärvellä iltapäivää tanssijatarten johtajalta ja herra Hendersonilta, nämä kun tahtoivat kaikin mokomin päästä häihin. Niinpä Dorothy täytti sopimuksensa.

No, sinä iltana Dorothy oli kutsunut vieraita illatsuun, ja Charlie oli kuluttanut koko päivän ajamalla autolla isänsä maakartanosta samppanjaa noutamassa. Ja kun Dorothy oli maistellut samppanjaa, alkoi hän katsella Lesteriä paremmassa valossa. Ja hän nouti makuuhuoneesta Lesterin, joka yritteli sepittää sähkösanomaa ilmoittaakseen uutisen "Portland Oregonianille" viittäkymmentä sanaa lyhyemmin, ja Dorothy vei hänet seuran keskelle ja kertoi jokaiselle, kuka hän oli.

Silloin Charlie Breenen olisi voinut höyhenen varjollakin kaataa kumoon. Ja se oli tosiaan haikeaa, koska hän ei tiennyt mitä tehdä. Tarkoitan, ettei hän voinut turvautua juomiseenkaan, koska oli sitä harjoittanut jo vuosikausia. Hän siis soitti Pallokerholle, että aamulla ostaisivat hänelle lipun ensimmäiseen meren poikki lähtevään laivaan. Ja sitten hän jätti hyvästi Dorothylle, toivotti hänelle onnea ja sanoi saksofonin soittajalle, että jos tämä ikinä pikkusormellaankin koskettaisi hiusta Dorothyn päässä muuta kuin hyväilläkseen, niin lain nimessä hän joutuisi tekemisiin hänen kanssaan. Mutta kun Charlie hoiperteli ulos ovesta, niin Dorothysta alkoi tuntua, ettei avioliitto Lesterin kanssa tosiaan ollut varsin suuri saavutus sittenkään.

Yhdestoista luku

No, Dorothy asettui asumaan Lesterin kanssa, ja hänellä oli tilaisuus kuunnella miehensä haastelua. Ja silloin hän kuului saaneen selville, että tämä oli aloittanut uransa elämässä onnipussin kuljettajana. Ja hän oli postitse oppinut soittamaan saksofonia kirjevaihtokoulussa tullakseen soittokunnan sieluksi. Mutta hänen aivoissaan liikkuivat vielä onnipussin kuljettajan ajatukset, ja vaikka hän alati haasteli, sanoi hän tosiaan niin vähän, että Dorothyn lopuksi täytyi pyytää häntä säästämään keuhkojaan saksofonilleen. Ja sitten alkoi heidän välillään singahdella muutakin, kuten raskaita rautakoristeita ja fajanssista tehtyjä tuhkakuppeja, ja Dorothy alkoi tosiaan kummeksia, olikohan avioliitto erehdys. Mutta Dorothy harkitsi asiaa ja päätti vihdoin yrittää häntä sietää, koska hän kerran oli New Jerseyssä lutherilaiselle papille luvannut niin tehdä joko myötä- tai vastenmielisesti.

Ja sitten Dorothy muisti rakastuneensa häneen hänen soittaessaan saksofonia, minkä vuoksi hän pyysi miestänsä tuomaan saksofoninsa kotiin sunnuntaina, jotta he voisivat viettää soitannollisen iltapäivän ja Dorothy kenties rakastuisi häneen uudestaan. Niinpä Dorothy sunnuntain iltapuolella nousi keittämään hänelle varsin herkullisen aamiaisen ja koetti olla tavallista enemmän niinkuin morsian. Ja aamiaisen jälkeen mies otti esille saksofoninsa. Ja Dorothy pyysi häntä soittamaan jotakin kaihoisaa, koska se teki Dorothyn aina senttimantaaliksi. Mutta silloin kävi ilmi, että sellainen kaiho, jota Lester soitti ollessaan ihan yksinään, oli liian lannistavaa ihmiskorvien kuunneltavaksi. Ja silloin Dorothy oivalsi, mitä merkitsee saksofonin puhaltajalle.

Dorothyn täytyi siis lopulta pyytää Lesteriä lakkaamaan. Mutta riita, joka silloin nousi, oli vallan hurja, ja lopuksi Dorothy telkeytyi makuuhuoneeseen ja soitti Western Unioniin pyytäen lähettämään kaapelisähkösanoman Charlie Breenelle ja kysymään häneltä jonkun lakimiehen nimeä, koska Dorothy oli päättänyt, että Lester oli hänelle sopimaton. Ja Lester kuuli jokaisen sanan ja oli vähällä lyödä oven pirstaleiksi. Mutta Dorothy tuli ulos kieltämään hänen vihjauksensa. Ja sitten Lester löi Dorothya pienellä lampulla. Mutta Dorothy sieppasi antiikin mannermaalaisen sotilaan muotoisen paistinvartaan kannattimen ja voitti ottelun. Mutta sensijaan että hän olisi tähdännyt paikkaan, jossa se ei olisi haitannut mitään, hän tietenkin osasi miehen leukapieliin ja teki hänet melkein kykenemättömäksi saksofonia soittamaan.

Sitten Lester meni vuoteeseen useaksi päiväksi, ja Dorothyn täytyi häntä vaalia. Ja kun aviomies joutuu vaalittavaksi, niin ei hänestä tositeossa ole mitään hyötyä.

Mutta riidan jälkeisenä päivänä Dorothy sai kaapelisähkösanoman Charlie Breeneltä; siinä mainittiin eräs asianajaja nimeltä Abels ja luvattiin vastata kaikista avioerojutun laskuista.

Ja sitten Dorothy meni herra Abelsin luo ja kertoi hänelle pulansa. Mutta herra Abels kuului tienneen, että Charlie eli pienillä tuloilla, jotka hänen perheensä hänelle myönsi. Ja hän tiesi, että Breenen perhe ei kovinkaan riemastuisi siitä, että Dorothy saisi avioeron. Sillä herra Abels on sellainen juristi, jota New Yorkin aristoraattiset perheet toisinaan käyttävät, kun niiden pojat joutuvat sydämenasioihin tyttöjen kanssa, jotka ovat heitä alempana. Ja niin hän kävi rouva Breenen luona ja kysyi häneltä, ja rouva Breene suostui ja sanoi, että hän maksaisi vielä suuremmat laskut, jos herra Abels olisi auttavinaan Dorothya avioeroon, mutta tositeossa pitäisi häntä kaikin mokomin avioliiton pauloissa. Ja niin herra Abels alkoi harjoittaa ammattiaan. Ja hän lähetti Charlielle kaapelisähkösanoman: "Älä tule takaisin Amerikkaan. Yrittelen taaskin Lesterin kanssa. Älä viitsi minulle sähköttää. Siitä on vain ikävyyksiä. (Allekirjoitettu) Dorothy."

No, Dorothy ihmetteli ihmettelemistään, miksei hän enää kuullut mitään Charlielta. Mutta herra Abels rauhoitti hänet kertomalla, että rouva Breene ja Muriel Devenant olivat matkustaneet laivalla Eurooppaan ja Charlie oli päättänyt viipyä Pariisissa tavatakseen heidät. Ja todistaakseen sen hän näytti Dorothylle vallan viileän sähkösanoman Charlielta, jossa sanottiin: "Sanokaahan parhaat onnentoivotukseni neiti Shawille. Odotan täällä äitiä ja Murielia. Terveiseni. Charles Breene." Ja Dorothy tunsi itsensä vallan alakuloiseksi, sillä Charlie oli sittenkin hänen ainoa ystävänsä, johon hän aina voi luottaa, tekipä hän Charlielle mitä hyvänsä.

Ja sitten herra Abels sanoi Dorothylle, ettei hän tässä asiassa oikeastaan mitään voinut, ennenkuin Lester oli tehnyt Dorothylle jotakin, mikä New Yorkin valtiossa oli laitonta. Sillä ainoa laittomuus, jonka new-yorkilainen voi tehdä vaimolleen, on ihailla jotakuta tyttöä perheen ulkopuolella. Ja kun Lester jo kauan sitten oli lakannut ihailemasta Dorothya, niin herra Abels sanoi Dorothylle, että hän vain jättäisi Lesterin rauhaan, niin kyllä se ajanmittaan järjestyisi. No, sitten Lester muutti hotelliin asumaan, ja kaikki Dorothyn tyttötoverit väijyivät häntä, muttei hän näkynyt tekevän muuta kuin loikoilevan vuoteessa ja lukevan, sillä työhön hän ei palannut.

Eikä Dorothy tiennyt, että herra Abels makseli Lesterille hiukan verran rahoja, jotta tämä pitäisi avioliittosopimuksensa pyhänä. Ja aikaa kului kulumistaan, eikä Lester vieläkään osoittanut mitään merkkejä uskottomuudesta. Sillä hän näkyi vain loikoilevan vuoteessa ja lueskelevan Saturday Evening Postia.

Mutta lopuksi herra Abelsille tuli vaikeuksia. Sillä Lester alkoi kummeksua, mitä kaikki nuo rahat hyödyttivät, kun häntä vartioitiin kuin haukkaa eikä hän saanut seurustella kenenkään kanssa kolmannen henkilön katselematta päältä salapoliisin muodossa. Ja sitten hän alkoi hermostua. Ja sitten hän sätti herra Abelsia käyttäen pahoja sanoja, osoittaen kiittämättömyyttä ja uhaten kertoa. Mutta tiesihän herra Abels, ettei se todella ollut kiittämättömyyttä, vaan ainoastaan Lesterin hermoja, ja lopuksi hän saikin hyvän ajatuksen. Ja hän lähetti noutamaan erään tuntemansa hermolääkärin, jotta se hermolääkäri rauhoittaisi Lesteriä. Ja tämä hermolääkäri tutki Lesterin ja määräsi hänelle kokaiinia ja taas kokaiinia. Ja se tyynnytti hänet. Ja siitä lähtien Lester alkoi olla herra Abelsille todellisena lohdutuksena. Sillä hänestä kehittyi todellinen kotikarhu, joka ei koskaan näkynyt haluavan mennä pirtistä pihalle.

Mutta eräänä päivänä Dorothy oli tulossa ulos teatterista matineen jälkeen Glorian kanssa, ja he tapasivat tutun pojan, jonka nimi Claude ja joka ennen oli ollut kuorossa, mutta oli suorastaan tärvellyt koko uransa sillä, että oli tottunut käyttämään kokaiinia. Ja Claude seisoskeli aina näyttämön ulkopuolella pyytäen tytöiltä dollarin taskuvippiä. Ja kun Dorothy näki hänet, avasi hän tavan mukaan käsilaukkunsa. Mutta Dorothyn suureksi hämmästykseksi Claude sanoi, ettei hän tarvinnut sitä dollaria ollenkaan, koska hän sai kaiken tarvitsemansa "aineen" ilmaiseksi. Ja hän oli kukkuroillaan uutisia. Sillä hän sanoi Dorothylle: "Mitä luuletkaan? Minä tapasin sinun aviomiehesi Kuudennella Avenuella, rakkaani, ja hänestä on tullut vakituinen käyttäjä!"

Silloin Dorothy ihan hämmästyi, sillä kokaiini on kallista, ja jos
Lester sitä käytti, kysyi Dorothy, mistä hän sai siihen rahoja? Mutta
Claude sanoi: "Rakkaani, hänellä on sitä yllin kyllin ja hän elelee
mukavasti maan lihavuudesta!"

No, Dorothy luonnollisesti päätteli, että Lester oli ryhtynyt työskentelemään kokaiini-ammatin alalla. Mutta Claude sanoi: "Älä ole ahdasmielinen, pikku velho! Hän on liian varakas tehdäkseen työtä, sillä hän jakelee rohtojaan muillekin!" Ja Claude puri huultaan uhmamielin. Ja silloin Dorothy lausui Lesteristä jotakin, mitä minä en kehtaa kirjoittaa, mutta sitten Claude avasi suunsa ja sanoi: "Hän on sitä ehkä ennen ollut, rakkaani, mutta nyt, Herra tietää; hän on aivan ihastuttava!" Sillä Claude näkyi koko sydämestään kiintyneen Lesteriin.

Sitten Claude meni tiehensä, ja Gloria puhui ja kertoi Dorothylle, että kokaiinin käyttö aina näkyy haihduttavan herrasmiehen ihastuksen tyttöihin, joten hän ei koskaan saisi todistuksia. Ja sitten Dorothy alkoi ihmetellä. Niinpä hän ja Gloria alkoivat laskea kahta ja kahta yhteen ja tekivät sen johtopäätöksen, että herra Abels oli kaiken takana eikä sydämestään ollut Dorothyn ystävä ollenkaan.

No, Dorothy ajatteli, että olisi mainio tuuma ostaa revolveri Kuudennelta Avenuelta ja ampua tuo juristi. Mutta Glorialla oli vielä parempi tuuma. Sillä hän oli tositeossa päättänyt maksattaa Jefferson Breenellä lomamatkan Pariisiin. Ja hän kutsui Dorothyn tulemaan mukaan ja hakemaan avioeron Pariisissa ja nauttimaan kostonriemusta ajattelemalla, että Breenen perheen rahoilla maksettiin kaikki laskut.

Kahdestoista luku

No, kun herra Abels kuuli, että Dorothy ja Gloria olivat laivassa matkalla Pariisiin, sähkötti hän rouva Breenelle.

Ja kun rouva Breene kuuli uutisen, puhui hän kauniisti Charlielle Ritzin ravintolassa. Ja sanoi hänelle, että niin kauan kuin Dorothy eleli onnellisesti puolisonsa kanssa New Yorkissa, niin miksei Charlie yrittäisi matkustaa maan ympäri päinvastaiseen suuntaan? Ja kun hän sitten jonakuna päivänä olisi jonkun ventovieraan kansan keskellä, heräisi hän auringon paistaessa ja huomaisi äkkiä, että hän oli ihan parantunut hullaannuksestaan Dorothyyn ja lähettäisi kaapelisähkösanoman Muriel Devenantille, joka oli hänen omaa säätyään. Niinpä Charlie lopuksi suostuikin matkustamaan maailman ympäri kuriirin kanssa, jonka piti näyttää Charlielle nähtävyyksiä katseltavaksi. Mutta hän ei tosiaan ollut enempää eikä vähempää kuin valepukuinen salapoliisi. Ja sitten Charlien äiti alkoi tuntea aseman niin turvalliseksi, että ryhtyi säästelemään ja pyysi sähköteitse herra Abelsia poistamaan Lesterin palkan perheen menolistalta.

Ja kun Gloria ja Dorothy saapuivat Pariisiin, menivät he suoraan Ritziin tiedustelemaan, missä Charlie oli. Mutta he kuulivat, että hän oli lähtenyt retkelle maapallon ympäri jättämättä mitään osoitetta. Eikä heillä sitten ollut muuta neuvoa kuin itse etsiä ranskalainen lakimies hankkiakseen Dorothylle avioeron. Ja sitten heille osui silmiin erään veikeän Momartin viinituvan naisten pukuhuoneessa lakimiehen osoite, jossa mainittiin hänen puhuvan myös englantia.

Ja ensi työkseen tämä lakimies sanoi heille, että pariisilaisen tuomarin täytyisi ensin mieskohtaisesti tavata Dorothyn aviomies ennenkuin voisi myöntää vaimolle avioeron. Niinpä täytyi Glorian ja Dorothyn lyödä viisaat päänsä yhteen saadakseen Lesterin Pariisiin. Ja parhaaksi ystäväksi ja auttajaksi osoittautui siinä Claude.

Sillä Claude kuuluu olleen sitä lajia, joka ihailee väärinkäyttöä, kun taas Lester oli sitä lajia, joka tietää, miten ainetta on hankittava. Ja kun Lesterin palkka Breenen perheeltä lakkasi, niin Claude kutsui Lesterin muuttamaan ihan hänen omaan huoneeseensa ja koetti todellakin tehdä parhaansa ylläpitääkseen Lesteriä siinä tavassa, johon tämä oli tottunut. Mutta Lester osoitti Claudelle vain halveksimistaan, vieläpä heitteli koruesineitäkin oikealle ja vasemmalle pitkin huonetta, kun taas Claude aina yritti unohtaa ja salata riidat. Tarkoitan, että hän oli pikemminkin äidillinen.

Ja Gloria ryhtyi kirjeenvaihtoon Clauden kanssa. Ja Lester kuuluu olleen niin vihainen herra Abelsille palkkansa lopettamisesta, että hän mielihyvin saapui Pariisiin ja oli suostuvainen avioeroon. Gloria lähetti siis Claudelle rahat hänen ja Lesterin matkaa varten.

Ja toiseksi se ranskalainen lakimies sanoi Dorothylle, että hänen oli hankittava huoneusto, joka olisi hänen laillinen asuntonsa. Ja hän lähetti heidät ranskalaiseen liiketuttavansa luo, joka vuokrasi huoneustoja.

Ja huoneusto, jonka he saivat, kuului kuuluisalle ranskalaiselle näyttelijättärelle. Ja se oli sisustettu aivan ranskalaiseen koristusmalliin. Tarkoitan, missä meillä amerikkalaisilla olisi tuoli, oli tällä ranskalaisella näyttelijättärellä leposohva. Ja missä meillä olisi leposohva, oli hänellä isokokoinen kaksoissänky. Ja toinen niistä oli tehty oikeasta venetsialaisesta gondolista ja varustettu erikoisella satiinimatrassilla ja uutimilla; toinen oli kuulunut madame Pompadourille, ja siinä oli neljä korkeaa tolppaa, jokaisen päällä suitsutusastia ja kuvastin katossa. Ja Dorothy sanoi, että se huone saattoi ranskalaisen lakituvan mielestä kylläkin olla laillinen asunto, mutta hänestä se näytti laittomimmalta, mihin hän oli koskaan jalallaan astunut.

No, Claude ja Lester saapuivat Pariisiin ja vaipuivat heti demi-monden helmaan; niin pian kuin saivat selville, missä se sijaitsi. Ja sillä välin kun ranskalainen lakimies pani pariisilaisen oikeuden pyörät liikkeelle, käski Gloria Dorothyn levähtää, katsella ympärilleen ja saada jotakin hyötyä matkoistaan.

Tarkoitan, että Gloria tuntee maailmaa, sillä hän matkustaa joka vuosi ulkomaille ja viettää kaiken aikansa Pariisissa. Ja Gloria tapaa oikeita ranskalaisiakin. Siispä hän tietää heistä totuuden ja että heillä tosiaan on hyvin, hyvin korkeita ihanteita. Tarkoitan, että me amerikkalaiset saamme aina sen käsityksen, että ranskalaiset rakastavat tapainturmelusta, koska he pitävät yllä sellaisia vaarallisia paikkoja meitä amerikkalaisia varten, kun tulemme Pariisiin. Mutta ranskalaiset itse eivät niissä koskaan käy ja pitävät yllä vaarallisia luolia vain rahasta eivätkä rakkaudesta.

Ja miljoonittain meitä amerikkalaisia käy joka vuosi Pariisissa, siellä kohtaamatta ainoatakaan ranskalaista seurapiireissä. Sillä ranskalaiset ovat kovin luoksepääsemätöntä väkeä, eikä heidän mieleensä koskaan juolahda päästää meitä amerikkalaisia koteihinsa. Eivätkä oikeat ranskalaiset koskaan tapaa muita kuin toisiansa eivätkä koskaan käy missään muualla kuin toistensa kodeissa. Niinpä Gloria kehoitti Dorothya yrittämään heihin tutustua ja oppia tuntemaan maailmaa. Mutta Dorothy sanoi: "Mitäpä he tietävät maailmasta, jos kerran eivät koskaan käy missään eivätkä ketään tapaa?"

Mutta vihdoin Dorothy lupasi Glorialle, että hän yrittäisi tulla enemmän "mondääniksi", mikä merkitsee maailmannaista, ja oppia hiukan ranskankieltäkin. Ja Dorothy sanoo, että ensimmäinen ranskalainen sana, jonka hän oppi, oli "sal", mikä on aina ulkomaalaisten lokaalien nimien edessä, kuten "Sal Americaines", "Sal Aglaises", "Sal Allemangs", "Sal Autruches", "Sal Italienne" j.n.e.

Ja vihdoin eräänä päivänä Dorothy sai tilaisuuden tavata oikean luoksepääsemättömän ranskalaisen. Tarkoitan, Dorothy lähti kävelemään asunnostaan Crillon-hotelliin tavatakseen Glorian ja syödäkseen tämän kanssa puolista. Ja Elyseen kentillä se ranskalainen herrasmies, jolla oli iso parta, näkyi osoittavan hänelle henkilökohtaista mielenkiintoa katukäytävällä. Mutta Dorothy arveli ihan erehtyneensä, sillä Dorothy sanoo, että jokaisen niin paljon parrakkaan tulisi ajatella asioita, jotka hän todella voi panna täytäntöön. Sillä Dorothy ei ollut oppinut, että ranskalaiset ovat kovin, kovin kohteliaita, viljelköötpä kuinka paljon partaa tahansa. No, Dorothy kiinnitti häneen vähän tai ei mitään huomiota, mutta se ei näkynyt lannistavan herran rohkeutta, minkä vuoksi Dorothy pysähtyi sanomaan hänelle, että vaikka hän kuluttaisi viikkokauden parturintuolissa, olisi hän vieläkin hänen tuomiokuntansa ulkopuolella. Mutta tuo herra ei ymmärtänyt englanninkieltä, vaan jatkoi yhä vain.

Sitten Dorothy näki kaksi ranskalaista poliisia kiistelemässä toistensa kanssa kadunkulmassa, astui heidän luokseen ja pyysi heitä tekemään asiassa jotakin.

Mutta ranskalainen herrasmies oli pistäytynyt pieneen peltiseen huojennuskoppiin katukäytävän reunassa. Eikä Dorothy voinut saada konstaapeleita käsittämään, mitä hän tarkoitti. Mutta nämä ranskalaiset poliisit olivat kovin kohteliaita ja tahtoivat auttaa yhtä meistä amerikkalaisista pulassa. Niinpä toinen heistä veti esille kellonsa ja näytti hänelle aikaa, ja toinen osoitti amerikkalaiseen pikajunaan päin. Ja sitten he palasivat väittelyynsä. Dorothy ei siis voinut muuta kuin jatkaa matkaansa, ja eikös se ranskalainen herrasmies tullut ulos lymypaikastaan entistä hilpeämpänä häntä jälleen seuraamaan?

No niin, Dorothy pysähtyi jälleen ja varoitti häntä siitä, mitä tapahtuisi, sillä hän ajatteli, että ilme, jonka hän puristi kasvoilleen, antaisi hänelle vihjauksen, vaikkei hän sanoja ymmärtänytkään. Mutta tuo herra näytti olevan sitä lajia, joka pitää sisukkaasta tytöstä, ja seurasi mukana yhä vain.

Ja kun Dorothy vihdoin ehti Crilloniin, astui hän nopeasti sisälle ovikäytävästä ja luuli vihdoinkin ahdistajasta päässeensä. Mutta kun hän seisoi eteisessä, etsien Gloriaa, alkoi hänestä tuntua ikäänkuin parta olisi liehunut hänen hartioittensa yläpuolella. Niinpä hän kääntyi ja, aivan oikein, siinä se herra oli. Ja silloin Dorothy menetti kaiken kärsimyksensä ja antoi hänelle korvapuustin. Jos sanoisi, että ranskalainen raivostui, olisi se asian esittämistä varsin lievästi. Mutta lopuksi kaikki hänen miehuutensa tuli hänen avukseen, ja hän löi Dorothya kasvoihin ja Dorothy kaatui.

Sitten Gloria saapui paikalle, nosti Dorothyn pystyyn ja vei hänet nöyryytettynä pukuhuoneeseen. Sillä Gloria oli kovin, kovin häpeissään ajatellessaan, että amerikkalainen tyttö huitaisi ranskalaista herrasmiestä. Tarkoitan, että semmoiset asiat levittävät meistä amerikkalaisista ranskalaisten keskuuteen sen maineen, että meiltä kokonaan puuttuu sivistyneitä tapoja.

Mutta senjälkeen Dorothy sanoo päättäneensä jättää ranskalaiset kiertämään omia teitään toistensa kanssa, hänen oleskellessaan amerikkalaisessa baarissa muiden koti-ikävää potevien amerikkalaisten kanssa. Ja tietenkin hänen valintansa osui Eddie Goldmarkiin Goldmarkin filmiyhtiöstä, joka juuri oli menettänyt kaikki rahansa. Sillä hänellä kuuluu olleen suuri rahallinen pettymys elämässään, ja Dorothyn nykyinen mielentila teki hänestä ihanteellisen kuulijan herra Goldmarkille.

Sillä Eddie Goldmark kuuluu saapuneen Pariisiin kuusi kuukautta sitten täynnä kaikkea amerikkalaisen elokuvamagnaatin innostusta, joka aikoi avata Pariisissa aitoamerikkalaisen elokuvapalatsin ilmanvaihtolaitteineen. Niin hän katselikin kaikki Pariisin teatterit ja valitsi vihdoin ison pariisilaisen teatterin Suurelta Boulevardilta. Ja hänen innostuksensa oli ääretön. Niinpä hän meni niiden ranskalaisten puheille, jotka omistivat teatterin, osti sen ja maksoi siitä, ja kaikki näytti hyvin, hyvin valoisalta.

Mutta sitten hän sai vähitellen kokea, mitä tapahtuu jollekulle meistä amerikkalaisista, joka ryhtyy Pariisia uudistamaan. Sillä ensiksikään ei niillä ranskalaisilla, jotka sen hänelle myivät, ollut laillista yksinoikeutta siihen.

Tarkoitan, että joka kerta kun teatteri Pariisissa vaihtaa omistajaa, sen edellinen omistaja aina pitää huolta siitä, että hänelle jää jonkinmoisia laillisia oikeuksia saadakseen niiden nojalla tilaisuuden päästä milloin hyvänsä sekaantumaan johonkin kauppaan, kun sellainen tehdään. Ja sitten kun pariisilainen teatteri on ollut olemassa monta vuosisataa Napoleonin päiviltä asti, on niiden ranskalaisten lukumäärä, jotka ovat saaneet sormensa siihen pistetyksi tavalla tai toisella, todella merkillinen. Ranskalaisia alkoi siis sadella herra Goldmarkin kimppuun Pariisin neljästä kaupunginosasta, ja jokaisella heistä oli tällainen tai tuollainen laillinen paperi myytävänä. Ja herra Goldmarkin innostus alkoi tosiaan hieman lauhtua, kun hänen täytyi maksaa ranskalaiselle ranskalaisen jälkeen eikä niistä näkynyt tulevan loppua koskaan ollenkaan.

Mutta kun ajankohta vihdoinkin saapui, jona ei mitään enempiä ranskalaisia enää näkynyt ilmestyvän, teki herra Goldmark kaikki suunnitelmansa aloittaakseen.

Mutta silloinpa herra Goldmark sai kuulla, että pariisilainen teatteri on pyhä, jonne ei saa laittaa ilmanvaihtoa ensin menemättä hallituksen arkkitehtikomiteen eteen, joka tahtoo tietää syyn siihen. Sillä Dorothy sanoo, että Pariisin entisinä historjallisina päivinä teatteriyleisö ei välittänyt, mitä se haisteli. Ja ranskalaiset tahtovat pitää kaikki vanhat perinnäistavat voimassa.

Niinpä hallituksen komitee pian ilmoitti herra Goldmarkille, ettemme me amerikkalaiset saa tulla Ranskaan ja rakentaa mitään ilmaläppiä niin historjalaiseen paikkaan kuin Pariisiin. Ja asia alkoi näyttää herra Goldmarkista kovin, kovin synkältä.

Mutta lopuksi muuan vaikutusvaltainen ranskalainen vei hänet syrjään ja sanoi hänelle, että kaikki kyllä olisi järjestettävissä viidelläkymmenellätuhannella frangilla. Ja kun herra Goldmarkin vastustuskyky oli käynyt varsin heikoksi, antoi hän perään ja suoritti ne viisikymmentätuhatta frangia, vallan huokaisten helpotuksesta siinä luulossa, että hänen vastoinkäymisensä olivat vihdoinkin päättyneet.

Mutta eivätpä ne todella olleet päättyneet, sillä vielä samana iltapäivänä ranskalainen ministeriö tuli väliin ja kaappasi sen vaikutusvaltaisen ranskalaisen ja samalla herra Goldmarkin viisikymmentätuhatta frangia. Ja seuraavana aamuna herra Goldmarkilla oli edessään kokonainen uusi ryhmä ranskalaisia hallitusvirkailijoita.

Nyttemmin oli kuitenkin herra Goldmarkin päätös panna eteenottamisensa täytäntöön tullut kaikkein voimakkaimmaksi luonnonlaiksi. Ja hän kiristeli hampaitaan ja uhmasi jokaista uutta ranskalaista hallitusta, mitä koko kesänä esiintyi. Ja hän maksoi ja maksoi nurkumatta. Mutta jokainen, ken tuntee ranskan historjan ja muistaa, kuinka ranskalaiset ministeristöt vaihtelevat päivästä päivään, voi aavistaa, mitä se herra Goldmarkille dollareissa ja senteissä tuli maksamaan.

Mutta aika kului ja päivä vaikeni vihdoin jolloin herra Goldmark oli maksanut niin monelle ranskalaiselle hallitusmiehelle, että se jo suorastaan kyllästytti. Ja olipa joku uuden hallituksen uusi jäsen kuinka vähäpätöinen tahansa, niin kyllä herra Goldmarkin vain oli täytynyt hänelle pulittaa tällöin tai tuolloin.

Asiat järjestyivät siis vihdoinkin. Ja eräänä kirkkaana ja varhaisena aamuna herra Goldmark ryhtyi uudistamaan teatteriansa, kyllin paljon erilaisia laillisia papereja taskussaan voidakseen tukkia melkein jokaisen suun.

No, herra Goldmark tuli lämpiöön, ja siellä olivat hänen työmiehensä häntä odottamassa. Niinpä hän keräsi kokoon parven ranskalaisia levyseppiä ja vei heidät teatteriin. Ja kaikkein ensiksi herra Goldmark oli aikonut käydä historjallisen ranskalaisen peseytymishuoneen kimppuun.

Mutta kun he sinne saapuivat, seisoi ovensuussa vanhanpuoleinen ranskalainen peseytymishuoneen hoitajatar, päättäväinen ilme kasvoillaan ja laillinen paperi kädessä. Eikä kestänyt kauan ennenkuin herra Goldmarkille selvisi, että häntä ranskankielellä haastettiin astumaan sinne matamin kuolleen ruumiin yli. Niinpä lähetettiin nopeasti noutamaan lakimiehiä ja tulkkeja, ja koko tarina selvisi.

Tämä vanhanpuoleinen nainen, jonka nimi oli mademoiselle Dupont, oli nimittäin kaksikymmentäviisi vuotta sitten ollut mielettömästi rakastunut erääseen ranskalaiseen mieheen. Mutta kun aikaa kului, saapui vihdoin päivä, jona ranskalaisen miehen oli toteltava omaisiaan ja mentävä naimisiin kihlattunsa kanssa. Ja mademoiselle Dupont oli sitäpaitsi alkanut näyttää iän merkkejä, eikä ollut kiellettävissä, että kiireellinen aika uuden "metieen" (ranskalainen sana, joka merkitsee ammattia) valitsemiseen oli hänelle ehdottomasti tullut. Ja ollakseen varma, ettei hän koskaan kärsisi puutetta, oli ranskalainen mies jäähyväislahjaksi vuokrannut hänelle tuon peseytymishuoneen kahdeksikymmeneksiviideksi vuodeksi. Ja kun mademoiselle Dupont oli työskennellyt siellä vasta viisitoista vuotta niistä viidestäkolmatta, oli hänellä vielä kymmenen vuotta jäljellä, ja hän piti kiinni oikeuksistaan.

Silloin herra Goldmark otti esille shekkikirjansa ja täytekynänsä, kuten tavallista, ja kysyi, paljonko hän tahtoi. Mutta mademoiselle Dupont vastasi ylpeästi, että hänen metieensä ei ollut myytävänä. Ja herra Goldmark luuli, että hoitajatar vain käytti liikemenettelyä, minkä vuoksi hän tarjosi hänelle enemmän. Mutta se vanhanpuoleinen nainen kieltäytyi yhä. Sitten herra Goldmark tarjosi hänelle enemmän frangeja kuin mitä hän koko elinkautenaan juomarahoina saisi. Mutta nyt hän oli vihdoinkin tavannut vertaisensa. Sillä mademoiselle Dupont ei ainoastaan rakastanut metieetänsä, vaan se oli myöskin tunnelma-asia, koska se oli ainoa muisto hänen ihailijaltaan. Ja hän kieltäytyi myymästä sitä millään hinnalla.

Ja tällöin herra Goldmark sai kokea, että Pariisissa on ranskalaisia henkilöitä, joita ei voida joka käänteessä ostaa ja myydä. Ja he ovat niitä oikeita, todellisia, rehellisiä ranskalaisia, joista me amerikkalaiset aina kuulemme, mutta joita emme tositeossa koskaan tapaa. Sillä me amerikkalaiset kohtaamme miljoonittain sitä toista lajia ja luulemme todella tavanneemme ranskalaisia.

No, kun herra Goldmark kuuli mademoiselle Dupontin päätöksen, näkyi hänen tahdonvoimansa jänne napsahtaneen poikki. Sillä hänestä oli kaikki nyt lopussa, eikä hän juuri voinut puristaa itsestään mitään innostusta amerikkalaiseen elokuvapalatsiin, jossa oli esihistorjallinen pariisilainen peseytymishuone. Sillä kaikissa unelmissaan hän oli nähnyt kaksi tuollaista mukavuuslaitetta, toisen naisille ja toisen herroille, varustettuina ilmanvaihtolaitteilla ja vedellä, joka todella juoksee, niinkuin se juoksee Amerikassa. Eikä hän voinut tyytyä järjestämään asiaa millään muulla tavalla. Näin ollen mademoiselle Dupont osoittautui oljenkorreksi, joka taittoi kamelin seljän, ja herra Goldmark luopui koko yrityksestä ja heitti kaikki sikseen. Ja hän oleskeli vain Pariisissa, kunnes kaikki hänen kuuluisuutensa Amerikassa oli vaihtunut ja hänen mahtavat ystävänsä unohtaneet kaikki hänen kerskailunsa näyttää Ranskan kansalle, minkälainen amerikkalainen elokuvapalatsi tosiaan voi olla.

Ja tällä tavalla Dorothy kulutteli aikaansa Pariisissa kuuntelemalla herra Goldmarkia ja tekemällä huomautuksia Ranskan tasavallasta, kunnes muuan ranskalainen tuomari vihdoin vilkaisi Lesteriin ja myönsi hänelle avioeron. Ja niin Dorothy purjehti takaisin kotiin "Amerikan onnelaan" — vapaana vihdoinkin.

Kolmastoista luku

No, Dorothyn puolisosta tuli lopuksi ajelehtija, ja hän ja Claude ajelehtivat takaisin New Yorkiin ja alkoivat seurata uraa, jolla oli vähimmän vastusta. Ja vähimmän vastusta heidän onnistui tavata eräässä sisäkoristelijain pesässä Läntisen 45. kadun varrella.

Ja Lester kulutti kaiken joutoaikansa yrittämällä päästä herra Abelsin puheille tiedustellakseen, miksi Breenen perhe oli lakkauttanut hänen eläkkeensä, vaikka hänellä olisi ollut niin paljon laittomuustodistuksia heitä vastaan. No, herra Abels oli liian huomattava mies tuhlatakseen aikaansa Lesterin kaltaiselle, mutta Lester ja hänen poikatoverinsa juoruilivat julkisuudessa niin paljon Breenen perhettä vastaan, että Abels vihdoin päätti sallia Lesterin tulla toimistoonsa kuulustellakseen häntä.

Ja Claude rukoili rukoilemistaan, että hän saisi lähteä Lesterin mukaan, koska herra Abels sittenkin oli kovin, kovin voimakas, ja Claude oli sydämestään piintynyt leijonanmetsästäjä.

Lester antoikin sitten lopuksi perään ja salli Clauden tulla mukaan. Ja kun he tulivat herra Abelsin silatuilla mahonkihuonekaluilla sisustettuihin toimistohuoneihin, oli Clauden sävy perin kunnioittava. Sillä Claude arveli säyseää tahtiikkaa käyttämällä ajanpitkään päästävän pitemmälle. Ja kun heille oli osoitettu tuolit, avasi Claude suunsa ja sanoi:

"Herra Abels, meidän mieltämme liikuttaa ollessamme täällä! Lester ja minä usein pitkinä iltoina istuskelemme kotona ja lueskelemme teidän mainioita puheitanne omaksi ylösrakennukseksemme."

Silloin Lester puuttui puheeseen oikein äreällä äänellä ja sanoi: "Sinä poikalurjus, koska me ikinä olemme istuskelleet kotona jotakin lukemassa?"

Siitä Claude ilmeisesti närkästyi ja sanoi: "Älähän ole törkeä!
Minkälaisiksi porsaiksi herra Abels alkaa meitä luullakaan?"

No, sitten he alkoivat käyttää vuoropuheluja, mikä tosiaan kehittyi pieneksi riidaksikin. Mutta herra Abels sai pian kyllikseen senlaatuisesta keskustelusta, minkä vuoksi hän avasi suunsa ja käski Lesteria tukkimaan kitansa.

Mutta sitten Claude jälleen puhui ja sanoi: "Tasapuolista oikeutta me täältä etsimme."

Mutta sitten Lester sanoi: "Tahdotteko te lopettaa?" Sillä Lester tavoitteli kymmentätuhatta dollaria uhalla, että hän muutoin kertoisi kaikki alimman luokan kuvitetuille uutislehdille.

No, herra Abels pyysi aikaa neuvotellakseen asiakkaittensa kanssa. Ja kun hän neuvotteli Breenen perheen kanssa, säikähtyivät he tosiaan ihan järjiltään. Sillä he olivat olleet edustavia amerikkalaisia vallankumouksen päivistä asti, eikä mikään heidän teoistaan ollut vielä koskaan tihkunut maailman tiedoksi.

Mutta herra Abels sanoi lopuksi heille, että hän voisi estää Breenen perheen nimen tahrautumasta, kunhan he vain antaisivat hänelle "vapaan valtakirjan" tehdä mitä halusi, maksoipa se heille sitten kuinka paljon tahansa. Tarkoitan, kunhan he vain eivät välittäneet siitä, mitä tapahtui Dorothyn aviomiehelle. Ja kun he tosiaan olivat ihan ymmällä, niin he vihdoin käskivät hänen ryhtyä toimiin.

Ja sitten herra Abels lähetti noutamaan erään vaiteliaan liiketuttavansa, nimeltä Jerry, joka oli Brooklynin demi-monden johtajakin vallan. Tarkoitan, että tällä Jerryllä oli joukko "kulkureita", jotka olivat olevinaan trokareita ja kiertävinään kieltolakia, mutta heidän erikoisalanaan oli tosiaan paljoa väkivaltaisempi hommailu, kuten esimerkiksi murhat.

Ja kahta iltaa myöhemmin Jerry teki tuttavuutta Lesterin ja Clauden kanssa eräässä julkisessa paikassa ja vei heidät ilonpitoihin erään aika korkean brooklyniläisen vuokrakasarmin yläkertaan. Ja Claude ihastui ikihyväksi, sillä Jerryn joukkueeseen kuului paljon entisiä jääkuskeja voimakasta miehistä tyyppiä, joilta oli elinkeino mennyt nokan ohi, kun oli keksitty jäähdytyskone, eikä Claude rakastanut mitään niin kuin miesten miestä. Mutta entiset jääkuskit eivät voineet sietää Claudea, vaan ajattelivat, että Lester oli häneen verrattuna niin paljoa parempi, että he lopuksi kysyivät, eikö saisi tehdä Claudesta "kunniavierasta" Lesterin asemesta, jonka olisi sallittava elää, jos mitään paremmuutta oli olemassa. Mutta Jerry sanoi heille: "Mitä hittoa te ajattelettekaan! Kuka nämä kemut maksaa?" Ja täytyihän heidän myöntää, että se oli Jerry. Siis Jerry sanoi: "Sitten me pysytään kontrahdissamme ja nitistetään oikea lintu!" Ja ennenkuin ilta oli lopussa, kävi Lester melko paljoa inhotummaksi, joten he kaikki olivat sopimukseen tyytyväisempiä.

Ja kello viisi aamulla, kun jokainen oli parhaimmalla tuulellaan, meni Jerry pieneen algooviin katsoakseen ulos ikkunasta. Ja sitten hän huusi Lesterille sanoen: "Tulehan tänne, kaveri, katsomaan komeaa auringonnousua!" No, Lester meni algooviin katsomaan, mutta hänen jalkansa kaiketikin luiskahti, sillä hän putosi ulos ikkunasta. Ja kuoleman syyksi merkittiin itsemurha.

No, sitten Dorothyn miesvainajan hautajaiset olivat ihan ainutlaatuinen uutuus. Sillä Claude lainasi heidän uudenaikaisen sisäkoristelijaystävänsä kauniin huoneuston niitä varten. Ja Claudella kuuluu olleen oma filosofiansa, joka oli todella uudenaikaisempaa ajattelua kuin mikään muu ja tosiaan hyvin, hyvin kaunista.

Ja hautajaiset olivat pelkkä miesten juhla, sillä Claude keräsi kokoon melkoisen monta tuttavaa ja parven kuoropoikia laulamaan. Ja Claude oli etsinyt etäältä ja kaukaa ja löytänyt vainajan maallisen tuhan säiliöksi kauniin maljakon kreikkalaiselta perijootilta, jonka ympärillä kreikkalaisten tanssijattarien sillihutut ilkialastomina suorittivat jotakin antiikkista tanssia. Ja he kuuluivat aikoneen pistää tuhan siihen kaunein juhlamenoin, jotka Claude oli miettinyt kokoon täynnä rytmejä.

Mutta kaikkein ensimmäiseksi Claude piti kauniin puheen ja sanoi, että hänen filosofiansa mukaan "se" ei muuta ollut kuin ihana matka. Ja Claude sanoi Lesterin haluavan, että he katselisivat asiaa siinä valossa, joten heidän tuli järjestää kaikki aivan niinkuin "hän" sitä toivoisi.

Niinpä he eivät hajaantuneet, vaan jatkoivat yhdessäoloa, ja sitten Claude pani esille pullollisen hyvin, hyvin hienoa vanhaa viiniä ja sanoi, että heidän kaikkien piti juoda uhrimielessä.

Ja sitten he kaikki joivat. Ja sitten heidän kaikkien oli laulettava — ei mitään surullisia virsiä, vaan: "Pitkä, pitkä polku on", joka oli "hänen" mielisäveliään.

No, he kaikki lauloivat sopusointuisesti, ja sitten heidän oli taaskin juotava lasi tuota uhrillista viiniä. Mutta kun ei ollut kyllin uhriviiniä tarjoiltavaksi, kaatoivat he sen maljaan ja lisäsivät siihen katajanmarjaviinaa, jota heillä oli. Ja niin he kaikki maistoivat jälleen oikealla uhrimielellä.

Sitten Claude alkoi pitää heille toista puhetta filosofiastaan. Mutta hänen puhuessaan astui sisälle muuan Osmer-niminen tanssitaiteilija, jolla oli pullo absyntiä, joten he päättivät kaataa senkin maljaan ja koetella sitä. Ja kun he olivat sitä koetelleet, mieli Claude jatkaa puhettaan. Mutta silloin jostakusta muusta vieraasta kuului tuntuneen, että Claude prameili filosofiallaan ikäänkuin hän olisi ainoa vieras koko hautajaisseurueessa, jolla sellaista oli. Ja se ihan tuskastutti heitä, minkä vuoksi he kaikki ryhtyivät esittämään omaa filosofiaansa. Mutta se kävi kovin sekavaksi, koska toiset harrastivat uutta ajattelua, toiset okkultismia, toiset taas jotakin muuta. Eivätkä he näkyneet pääsevän yhtään mihinkään.

Vihdoin sitten Claude poistui hetkiseksi, ja palatessaan hän oli puettuna kauniin, vanhan, antiikin kreikkalaisen tanssijan viittoihin, avojaloin ja nauha pään ympärillä, jatkaakseen hautajaisseuramoniaa kaatamalla tuhan siihen kauniiseen maljakkoon, joka oli sellaisen sisällön arvoinen. Siis hän yritti kutsua jokaista päiväjärjestykseen, mutta nyt he kaikki olivat jo kiintyneet muihin asioihin, ja lopuksi Claude kävi suorastaan irooniseksi ja sanoi: "Jollei teillä pojat, ole mitään sitä vastaan, niin jatkamme hautajaismenoja."

No, he kuuluvat vielä olleen närkästyneitä Claudelle siitä, että tämä yritti pöyhistellä, ja lopuksi muuan vieraista, joka jo oli osoittanut moitittavia oireita, otti pitkän rohkaisuryypyn, avasi suunsa ja sanoi: "Sinä inhotat minua!"

Moinen kunnioittavaisuuden puute sai seuran vaikenemaan. Mutta vihdoin Claude sai puhelahjansa takaisin, avasi suunsa ja sanoi: "Mitä sinä tarkoitat? Minäkö inhotan sinua?"

Ja sitten se vieras otti toisen pitkän ryypyn ja alkoi kertoa eikä varsin sileillä sanoilla, mitä hän vainajasta todella ajatteli. Ja nyt jokainen joutui hämilleen paitsi Osmer. Sillä hän näkyi odottaneenkin juuri sellaista aloitetta kaiken iltaa. Niinpä hän ryhtyi kannattamaan vastapuoluetta ja virkkoi: "Olet oikeassa. Hän oli alhainen ja kaikkien ylenkatsetta ansaitseva olio!" Ja hän asettui käsi puuskassa uhmaavaan asentoon.

Kului montakin silmänräpäystä ennenkuin Claude voi uskoa omia korviaan. Mutta kun hän vihdoin keksi kielensä, avasi hän suunsa ja sanoi: "Minä panen vastalauseen!" Ja sitten moni muukin pani vastalauseensa, ja asema alkoi todella näyttää ikäänkuin melkein hiukan vaaralliselta.

Ja sitten se, joka oli tähän kaikkeen yllyttänyt, puhu oikein purevasti ja kysyi: "Entä silloin, kun hän heitti sinua hiusharjalla?"

Sitten Claude avasi suunsa ja sanoi: "Se ei ollut hiusharja. Se oli kuvastin, ja se särkyi, sen pahempi!"

"Ja nyt", haastoi yllyttäjä, "sinä saat kokea vastoinkäymisiä seitsemän vuoden aikana!"

No, Clauden täytyi todella myöntää, ettei ollut kovin ihmismäistä nakata kuvastin henkilöä kohti, joka ennen kaikkea oli taikauskoinen.

Ja sitten Osmer taas puuttui puheeseen ja sanoi: "Niin, ja entä silloin kun sinun täytyi teljetä hänet ulos välttääksesi ruumiillista pahoinpitelyä? Ja kun hän sulloi olkia oven alle ja sytytti ne palamaan?"

Tällöin eräs toisista ryhtyi puhumaan ja lisäsi viriä tuleen sanoen: "Niin, ja silloin, kun hän seisoi Childin ravintolassa ja haukkui sinua hävyttömillä nimityksillä kaiken kansan kuullen?"

No, vihdoin Clauden täytyi myöntää väitösten todenperäisyys, ja toinen ikävä muisto johti toiseen, kunnes he täydellisesti kyllästyivät koko juttuun eivätkä sietäneet huoneustossa edes mitään muistojakaan, jotka olisivat heille muistuttaneet mokomaa henkilöä. Niinpä he ryhtyivät etsimään muistoesineitä. Mutta heidän keikkuessaan sinne tänne ja kaikkialle törmäsi Claude paljaan varpaansa tuhalla täytettyyn astiaan. Ja se oli tosiaan viimeinen oljenkorsi, sillä Clauden hermot olivat jännittyneet katkeamaisilleen. Siispä hän kiljaisi: "Paholaisen isoäiti siunatkoon mokoman roiston!" ja tarttui tuhkamaljakkoon ja tyhjensi sen sisällön likaviemäriin, ja hautajaisseura hajaantui.

Neljästoista luku

Charlie Breenen matka maailman ympäri osoittautui oikein kasvatukseksi, sillä siellä hän hankki kaikki tietonsa, mitä hän on oppinut Sakesta, meskalista, votkasta ja akkaviitasta. Mutta lopuksi kaikkien kansojen juomat alkoivat vaikuttaa häneen Shanghain hospitaalissa. Mutta kesken juoppohulluuttaankin, jonka oppinut nimi on delirimum treements siellä Kiinassa, jolloin muut potilaat näkivät tavallisesti kummallisia eläimiä, kuului Charlie nähneen vain Dorothyn. Ja kuriirilla oli pelkkiä huonoja uutisia Charlien äidille sähkötettävinä.

Mutta vihdoin Charlie ja hänen kuriirinsa saapuivat San Franciscoon lopulta. Ja rouva Breene matkusti Kaliforniaan heitä vastaan, toivoen toivottomuudessakin, että Charlie olisi parantunut. Tarkoitan, ettei hän siitä delirimum treementsistä niin paljoa välittänyt, vaan että hän oikeastaan tarkoitti Dorothya. Sillä hän oli sittenkin äiti, jonka rinnassa sykki äidin rakkaus, ja jos poika nai valikoimansa tytön, saatettiin pojan nimi poistaa hienoston luettelosta.

Ja kun rouva Breene kuuli kuriirilta totuuden, vaipui hän alakuloisuuden syvimpään kuiluun, sillä Dorothy oli jälleen New Yorkissa ja vapaana menemään naimisiin kenen kanssa tahansa. Niinpä hän sinä iltana istui myöhään huoneessaan St. Francisin hotellissa ja kutsui herra Abelsin New Yorkissa puhelimeen, käskien hänen ryhtyä joihinkin ratkaiseviin toimenpiteisiin Dorothyn suhteen ennenkuin Charlie ehtisi New Yorkiin.

Herra Abels kutsutti siis erään toisen vaiteliaista lakiapulaisistaan, joka oli varsin perehtynyt lain kovakouraisempiin pykäliin, ja antoi asian hänen haltuunsa. Ja tämä apuri tuumi, että parasta olisi saada joku pistämään jotakin kiellettyä huumausainetta Dorothyn käsilaukkuun ja kutsua poliisit vangitsemaan Dorothy sen omistamisesta. Sehän toki näyttäisi Charlie Breenelle, minkälaisen tytön hän oli valinnut vast'alkavien lastensa äidiksi. Niinpä eräs salapoliisien palveluksessa oleva naisapulainen pisti sen Dorothyn käsilaukkuun Dover-kerhon naistenhuoneessa, ja siitä oli ihan heidän suunnitelmansa mukaiset tulokset.

Poliisit näetten raahasivat Dorothyn kamariin, jossa hänen täytyi olla yleisten katutyttöjen parissa, ja tyttö, joka oli lähinnä Dorothya, oli värillinen. Ja hänen nimensä oli Lulu, ja hän näkyi haluavan olla varsin tuttavallinen ja tervehti Dorothya sanoilla: "Morjens, mesikakkuni!" Ja Dorothy vastasi; "Morjens!" Ja sitten se neekerityttö sanoi: "Minkä metkun takia ne sinut tänne toivat?"

Dorothy kyllä koetti pidättää kyyneleitään, mutta hän halusi olla kohtelias. Ja kun hän ei siis tahtonut sanoa Lululle olevansa syytön, koska Lulu näytti vallan syylliseltä, niin hän sanoi: "Samasta syystä kai kuin sinutkin." Silloin Lulu avasi suunsa ja sanoi: "Sittenhän taisivat napata 'kärkkymisestä'?" Ja sitten Lulu tuli oikein miettiväiseksi, ja kun hän oli kotvan aikaa miettinyt, sanoi hän Dorothylle: "Mitähän ne yrittää? Tehdäkö siitä lopun?" Tarkoitan, että Lulu näkyi luulevan poliisien ryhtyneen varsin suureen hommaan.

No, minä olen aina leikilläni sanonut, että Dorothy lopulta joutuisi tyrmään, mutta kun hän sitten kerran joutuikin, niin en ollut uskoa korviani. Tarkoitan, että on ihan tyrmistyttävää seurapiirin rouvalle, joka on äiti, kun hänen nimeänsä huudetaan kello neljältä aamulla Lidon kerhossa ja hänelle ilmoitetaan, että hänen paras ystävättärensä on poliisiasemalla. Henry ja minä lähdimme siis heti häntä katsomaan. Mutta meidän saapuessamme oli koko asemalla tuskin ainoatakaan poliisimiestä, jonka sydän täytti virkavelvollisuuttaan. Sillä Dorothy on sellainen tyttö, joka aina voittaa puolelleen poliisien suosion ja myötätunnon, ja jokaista muuta rikollista koko asemalla laiminlyötiin törkeästi Dorothyn tähden.

Ja sitten he toivat Dorothyn pieneen yksityistoimistoon meidän nähtäväksemme. Ja kyyneleet valuivat hänen kasvojaan pitkin, mutta samalla kertaa hän koetti olla rohkea, ja hymyt välähtelivät esille tavalla, jota viranomaiset eivät mitenkään voineet vastustaa. Enkä minä koskaan, koskaan unohda, kuinka Dorothy vilkaisi minuun kyyneltensä lävitse ja sanoi: "Ka, Lorelei, emme kai voineet odottaakaan iäti pysyvämme täältä poissa!"

No, ensi työkseen Henry lähetti noutamaan herra Dudley Field Malonen, joka on kuuluisimpia lakimiehiä sorrettujen puolella. Ja kun hän saapui asemalle ja kuuli Dorothyn kärsimykset, niin hänen verensä kiehahti. Sillä hänestä ei mikään ole niin hauskaa kuin syyttää varakkaita ihmisiä, jotka luulevat voivansa laatia omat lakinsa, vaikka itse tekisivät mitä tahansa. Ja kun hän oli laskenut kaksi ja kaksi yhteen, sai hän lopputulokseksi, että Breenen perhe oli tehnyt kylliksi vääryyttä Dorothylle joutuakseen joka nuppi sadaksiyhdeksäksikymmeneksi vuodeksi vankeuteen ilman armoa.

Herra Malone meni siis Breenen perheen luo, ja kun hän oli heidän kanssaan asiaa pohtinut, eivät he ainoastaan toimittaneet Dorothya vapaaksi vankilasta, vaan suostuivat suorittamaan hänelle kuukausittain viidensadan dollarin suuruisen summan vahingonkorvausta koko hänen luonnollisen elämänsä aikana.

No niin, jo seuraavana päivänä Charlie saapui kotiin matkoiltaan. Ja se kohtaus, joka sattui Charlie Breenen ja Dorothyn välillä, on liikuttavimpia, mitä Colonyn ravintolassa koskaan on tapahtunut. Sillä Henryn, Dorothyn ja minun istuessamme siellä nauttimassa herkullista lientä satuimme vilkaisemaan sivulle ja äkkäsimme Charlie Breenen. Ja tosiaan ihan tyrmistyttävää oli nähdä, mitä ulkomaanmatkat ja itämaiset juomat kaukana hänen sydämensä valitusta olivat hänen ulkonäköönsä vaikuttaneet.

Hän astui meidän pöytämme luo horjuen aika paljon. Ja hän tuli niin järkytetyksi, taas vihdoinkin nähdessään Dorothyn, että hän suorastaan masentui. Ja minun mieleni käy aina niin haikeaksi nähdessäni herrasmiehen masentuvan, että melkein luulen silmieni vettyneen. Mutta Dorothy sanoi vain:

"Ka, Charlie, sinähän näytät kamalalta!" Sillä Dorothy ei ole koskaan oppinut kohteliasta sievistelyä.

Ja Charlie istui pöytään, ja me söimme kaikki päivällistä, ja kun hän kuuli, mitä hänen omaisensa olivat Dorothya vastaan rummuttaneet, tuli hänestä vallan kiittämätön poika. Sillä seuraavana päivänä hän kutsui koko Breenen suvun kokoon, lausui heille muutamia suoria totuuksia ja joutui perinnöttömäksi.

Ja sitten Charlien täytyi mennä Dorothyn luoja kertoa, että hän oli ihan pennitön. Ja ensi kertaa koko urallaan Charlie alkoi herättää hänessä mielenkiintoa.

Sitten minulla oli pieni keskustelukin Charlien kanssa, ja minä kehoitin häntä menemään vielä pitemmälle, siis pyytämään Dorothylta rahaa lainaksi. Niinpä hän lainasi Dorothylta viisisataa dollaria päästäkseen uuteen alkuun elämässään myymällä autoja, ja Dorothy istahti tekemään huomioita.

Ja sitten kävi ilmi, että työhön ryhtyminen näkyi vaikuttavan Charlieen niin, että hän päätti lakata juomasta. Ja lakattuaan juomasta hän lakkasi tuntemasta itseään niin nöyräksi, sillä nyt hänellä ei ollut mitään anteeksi pyydettävää. Päinvastoin alkoi hänestä tulla oikein tuskastuttava kiusanhenki, kun hän kertoi jokaiselle, kuinka viheliäistä juopottelun pahe oli häneen itseensä verrattuna, joka ei koskaan tippaakaan maistanut. Ja kun Charlie alkoi ylvästellä ja suositella itseään, sai hän tosiaan Dorothyn sydämen hiukan sykähtelemään.

Mutta todellisena huippukohtana oli, ettei hän enää alati mairitellut Dorothya huudahtelemalla: "Oi, sinä ihmeellinen tyttö!" tai muuta sellaista, vaan alkoi katsella Dorothya selvin päin ja nähdä hänet sellaisena kuin hän todella oli ja tehdä sellaisia huomautuksia kuin: "Me pesemään naamasi! Siinä on liian paljon puuteria!" Ja Dorothy rakastui.

No, minä sanoin Dorothylle, että näissä olosuhteissa vihkimisen tulisi tapahtua jonkun rauhantuomarin toimiston takahuoneessa, jossa juoru voisi antaa sulhasen omaisten poissaolon anteeksi. Mutta, omituista kyllä, Dorothy alkoi tulla perin, perin hienostuneeksi ja säädylliseksi ja halusi suurta julkista juhlallisuutta kirkossa. Ja vihdoin kävi selville, että hän oli sähköttänyt isälleen, jotta tämä tulisi kipinkapin Modestosta saattamaan hänet alttarille siinä tilaisuudessa. Mutta minä sanoin Dorothylle, että hän oli kovin uskalikko pyytäessään morsiamen saattajaksi isää, jonka ainoana harjoituksena sivistyneiden tapojen opissa oli ollut katoilta hyppeleminen markkinayleisön huviksi. Ja minä aloin käydä ihan levottomaksi. Mikään ei kuitenkaan voinut Dorothya pidättää, vaan hän piti yhä päänsä ja tilasi teräskaiverrettuja kutsukortteja Cartiersilta ja lähetti niitä, ei ainoastaan jokaiselle seurapiirin luettelossa olevalle, vaan myös kaikille yksityistuttavilleen koomilliseen teatteriin.

Ja kaikki Dorothyn ystävät noudattivat kutsua, samoin kuin kaikki hienoston nuorempi joukko, mutta koko vanhempi ryhmä kieltäytyi. Tarkoitan, että oli yksi poikkeus, ja se oli vanha lady Vandervent, joka aina katselee asioita niiden valoisalta puolelta. Eikä hän tiennyt, minkälaisen tytön kanssa Charlie oli menossa naimisiin, koska hän lukee ainoastaan Kristillistieteellistä kehoittajaa eikä tiedä mitään kaikesta siitä pahasta, mitä maailmassa tapahtuu.

No, päivää ennen vihkiäisiä Dorothy ja minä menimme Isolle Keskusasemalle Dorothyn isää vastaan. Ja hän tuli junasta, mukanaan neljä matkalaukkua; kutakin niistä tarvittiin kaksi "punalakkia" nostamaan vain sivukäytävältäkin niiden juomatavaroiden raskaan, rauhallisen painon vuoksi, jotka oikeastaan olivatkin kaikki, mitä ne sisälsivät. Ja hän kuuluu ne itse valmistaneen, ja syy, miksi hän ne raahasi New Yorkiin, ei ollut se, että hän niin paljoa välitti, kenen viinaksia hän nautti; mutta hän oli mieskohtaisesti ylpeä omista tuotteistaan ja saavutuksistaan. Mutta minä sanoin Dorothylle, että moiset saavutukset varsin vähän lisäävät suuren kirkollisen vihkimistoimituksen tunnelmaa.

Kuitenkin saatiin huomata, että herra Shawin kutsuminen oli todella onnellinen ajatus. Sillä hänellä oli ollut varsin paljon kokemusta tyttöjen nostelemisessa alas lavoilta. Ja kun hän antoi Dorothyn yljälle, teki hän sen kaikkein siroimmin elein mitä koskaan olen kirkossa nähnyt.

Ja seuramonian jälkeen oli hääkutsut minun salongissani. Ja minun täytyy tosiaan lausua muutamia kiittäviä sanoja siitä tavasta, kuinka jotkut meistä käyttäytyivät. Tarkoitan, että teatteritytöt valtasi tilaisuuden pyhyys. Ja herra Shawkin, joka joi aika paljon, kävi siitä vain yhä ritarillisemmaksi. Mutta yhtä paljoa en voi sanoa seurapiiriläisistä. Tarkoitan, että minä kyllä kovin koetin näyttää heille hyvää esimerkkiä kieltäytymällä samppanjasta. Mutta ne alkoivat juoda niin hurjasti, että vihdoin rouva Vandervent tuli luokseni ja sanoi, ettei hän voinut viipyä kauempaa, koska muutoin voisi näyttää siltä, että hän omalta kohdaltaan hyväksyi heidän menonsa. Mutta hän pyyteli kovin paljon anteeksi seurapiirissä syntyneiden ystäviensä käytöksen vuoksi ja sanoi, että Dorothyn ja minun kaltaiset tytöt, joihin tällaisen hetken tunnelma tehosi, olivat ne, joiden tulisi kuljettaa seuraelämän rakennetta eteenpäin. Ja sitten hän lisäsi, ettei hän halunnut ketään muuta kuin ihastuttavan herra Shawin saattajakseen kotimatkalle.

Mutta minäpä käskin Dorothyn antaa isälleen jonkinlaisen varoituksen kaikkea hänen ritarillisuuttaan vastaan, ja Dorothy veikin hänet syrjään ja sanoi: "Kuules, pappa, jos vähänkin keikaroitset vanhalle lady Vanderventille kotimatkalla, niin ensimmäinen aamujuna huomenna vie sinut pois New Yorkin seurapiireistä."

Mutta seuraavana päivänä rouva Vanderventin lakeija kertoi minun sohveerilleni, ja hän kertoi palvelijattarelleni, että Dorothyn isä todellakin keikaroitsi kääseissä rouva Vanderventille, joka oli ollut siitä mielissään.

Näin kääntyi lopuksi kuitenkin kaikki parhain päin, ja kun viimeksi näin Dorothyn, oli Charlie selvin päin viemässä häntä asemalle Atlantic Cityyn lähtevään junaan, ja Dorothy näytti hienostuneemmalta kuin mitä hän minusta koskaan ennen oli ollut; olipa hänessä hitunen arvokkuuttakin.

Ja niin on käynyt, että vanhasta lady Vanderventistä ja minusta on tullut melkein erottamattomat, koska meillä on tositeossa samat ihanteet kaikessa. Uskon siis tosiaan, että minä olen seuraava, joka pääsen seurapiirin luetteloon, sillä sitä menoa kuin ne poistavat siitä seurapiiriläisiä, täytyy toki jonkun tai jonkun toisen täyttää heidän paikkansa, ja kaiketikin se olen minä. Ja kun minä sinne pääsen, niin yritän hankkia pääsyn Dorothyllekin, koska me olemme olleet yhdessä melkein kaikessa muussa. Ja jos minä saan Dorothyn seurapiirin luetteloon hyväksytyksi, täytyy minun todella alkaa uskoa, että maailma on varsin hyvä paikka Dorothynkin kaltaiselle tytölle.