TERVANPOLTTAJAT

Ynnä muita kertomuksia Pohjan periltä

Kirj.

SALOMO PULKKINEN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1904.

Sensuurin hyväksymä. Porvoo, 22 p. Marrask. 1904.

SISÄLLYS:

Tervanpolttajat.
Pakeneva onni.
Kannan pahennus.
Suolle taloksi.
Tervajoella.
Ruotipoika.
Markkinaturkki.

Tervanpolttajat.

Lehtilahden Antti oli juuri saanut tervahautansa viimeiset puut ladotuiksi; hän istui nyt pirttinsä sivupenkillä vuoleskellen lapionvartta sillä aikaa kun emäntänsä Liisa kirnusi eteisen penkillä puolisvoita. Liisa oli koko viikon huoletellut että mistä se saadaan hautahamari sitten kun hauta sytytetään, vaan Antin mielestä oli tuo asia niin vähäpätöinen että ei monesti vastannut Liisalle mitään tämän aina uudistaessa kysymyksensä hautahamarista; arveli vain toisinaan että: Viisi minä veisaan hämäristä, kunhan saisi sytytysyöksi vain vähän työ-apua. Antti aikoi puolisten syötyä lähettää Liisan kysymään Lovaniemen Juusoa, jos se olisi kotosalla, että eikö sopisi tuota niinkun käydä vähän apuna hautaa sytytettäessä. Vaan se homma jäi kuitenkin nyt aivan kokonaan, kun pirttiin astui Kanalan Jussi, Antin lankomies, kantaen suurta eväsnyyttyä.

Kun Antti oli pistänyt kättä lankomiehelleen ja kysynyt kuulumiset, meni hän suoraa päätä sanomaan Liisalle, että lankomies, Kanalan Jussi, on tullut vieraaksi, joten nyt ei tarvitakaan enää käydä Lovaniemessä rukoilemassa avuksi Juusoa, joka ei kuitenkaan ole mikään mestari niihin asioihin.

— Niinpä kylläkin, sanoi Liisa, parasta on ettei tarvitse Juusoon turvautua. Eikös se Juuso ole semmoinen laiska vötkylä, ja kuitenkin pitäisi kaikki hoito olla nenällä haistain. Kyllä minä muistan viime syksynä kun se täällä oli navetan nosto-aikana, kun minä pirautin vähän jyviä kahven sekaan, niin vaikka muut eivät siitä tienneet mitään, elähän ollakaan, Lova-Juuson nenä on siitä kippurassa. Köyhä mies ja niin ranttu. No jo sit — — —

— Elähän, kuulehan vielä, sanoi Antti, Kanalan Jussilla oli iso nyytty mukana; siinä nyytyssä voipi olla eväitä ja hyväpä ollakin; Jussi ei ole milloinkaan käynyt niin jotta sillä ei olisi mukana metson takat, kapahauit, juustoleivät ja ryynikukot. Ajattelepas nyt, Liisa, kun saadaan mies omin ruokinsa työhön. Se tosiaan sattuikin oikein paraassa jamassa. Elähän nyt muuta, vaan laitahan puolista meille yhteen Jussin kanssa, niin minä jo ennakolta lähden puhumaan Jussille siitä tervaruukista.

— No jokos siellä Kanalan puolessa ovat ihmiset tervojaan polttaneet? kysyi Antti lankomieheltään ensi sanoikseen, jotta siitä olisi mukavampi sitten livahtaa puhumaan omasta tervaruukista.

— Kyllä ne muutamat ovat tainneet jo polttaa; taitaa teilläkin olla tervaruukki; minä siitä tässä tuonoin jo kuulin.

— Niin on, aivan poltto-valmis. Minä tässä ajattelin lähettää kylästä hakemaan apulaista, vaan koska sinä nyt tähän satuit tulemaan, niin emme tarvitse lähteä kylään.

— Vaan entä hautahamari, mistä se saadaan? Arvatenkin itse ette osaa, sillä te olette syntynyt ja kasvanut siellä etelän puolessa, missä ei tervaa ruukata ollenkaan, ja minä taas'en ymmärrä tervaruukin päälle mitään, sillä minä olen koko ikäni elänyt vieraana koko tervahommalle, huomautti Kanalan Jussi.

Mutta Antti sanoi olevan naurettavan lapsellista puhua hautahamarista; sanoi useita kertoja sattumalta nähneensä miten Lontta-Lassi aina Sutilan haudalla lapion kanssa kiertää kännisti hautaa, miten aina kurikan kanssa nousi haudan päälle ja hieman kierona suin hyppäsi vuoroin toisen ja toisen jalkansa varaan, sitten aina poleskeli ympäri päällystä, löi vuoroin kurikalla ja taas tasakäpälässä hyppäsi, ja sitä tekostaan teki kunnes laskeusi sieltä alas, otti lapion ja sillä remautteli hieman multaa haudan rintaan. »Siinä se sitten on se koko hamarin mahti. Minusta näytti että siinä oli tuli, joka viisaimman työn teki, paraan konstin arvasi. Sitä samallaista mahtia sitä kyllä on meilläkin. Annahan kunhan tuossa auringon laskeutuessa tyyntyy, niin syöstetään vain tuli haudan rintaan. Saat nähdä lankomies sitten, miten hauta palaa, tuli mestarin työt tekee. Me vain päältä katsomme, juomme kahvia ja laskemme tervaa.»

Iltatyyni tuli ja Lehtilahden Antti oli pian lankomiehensä kanssa tulta virittämässä turpeilla katetun haudan ympärille, josta alkoi heti nousta valkeanharmaa savu ensin sameana pilvenä korkeuteen ja sieltä laskeusi sitten alas leviten pitkin Lehtijärven vesisinistä pintaa.

Tuli vain hiljaisen huminan kanssa kohosi vähitellen ylös haudan ulkopintaa lankomiesten alituisesti hautaa kierellessä ja nakatessa aina lapiollaan multaa siihen kohti, mistä sininen savu nousi. Tulen humina ja riske alkoi kuulua jo kulmilta ja se tiesi sitä että tuli oli jo noussut niin ylös. Kaikki näytti jo voitetulta, siispä Antti sanoi lankomiehelleen. Kanalan Jussille: »Nyt tässä ei ole mitään hätää; istutaanhan tuohon mättäälle, katsotaan miten hauta palaa ja jutellaan maailman asioista.»

Antti rupesi nyt Jussille esittelemään: »Mitähän ajattelisit, jos tuo Lehtiniemen kallio olisi kokonaan kultaa, tahi kokonaan muuttuisi kullaksi? Kelpaisikos tässä paikassa sitten elellä?» Mutta mitäs tapahtuikaan. Molempain miesten järvelle katsoessa oli hiilivalkea loimahtanut yltäyleensä koko haudan ympärille.

— Voi mikä tuli! sanoi Antti, nyt se palaa kyllä meiltä väkisellä. Hän otti lapion ja alkoi kaikin voimin multaa syytää päristämään haudan päälle. Vaan Jussi ei hievahtanut paikaltaan, katsoi vaan miten Antin lapiosta lenti multa ja katosi aina liekkien sekaan. Antti ei ensin sitä huomannut, vaan luuli Jussinkin samalla tavalla tulta sammuttavan. Sitten kuitenkin sattuivat Antin silmät jouten istuvaan Jussiin ja hän sanoi heti:

— Etkö sinä, Jussi kulta, näe että hauta palaa väkivalkeassa. Miksi istut jouten, etkä sammuta?

— Minä luulen että se ei ole hätävalkea, ei, se ei ole muu kuin hikivalkea, huomautti Jussi ollen vieläkin istuallaan.

Antti ei usko Jussin puhetta, sanoo Jussille vaan että: »minähän näen silmilläni että tämä palaa ja sinä vain istua tollotat, sinä; istut kuin kanto etkä ajattele sitä, etkä huoli, jos minun vuosikautinen työni palaa tuhkaksi, ilman että saisin siitä yhtään sankollista tervaa.»

Jussi vain ei nouse ylös. Sitävastoin että olisi noussut edes seisoalleen, heittäypi hän pitkälleen kaltevan mättään rintamaan, haukotellen ja samalla kämmenillään peittäen laihan ja litteäposkisen, pitkän naamansa.

Antti luuli nyt Jussin tekevän hänelle suoranaista pilaa. Sen vuoksi harmista ja vihasta vapisevilla käsillään alkoi tapailla jotain sujuvata, josta antaisi lankomiehelle oivan langonryypyn, mutta ennenkuin oli ennättänyt tuumansa toteuttaa, oli liekki vähitellen kadonnut pois ja sen sijaan taas nousi vaan valkoisen-harmaa, paksu savupatsas.

— Enkös minä sulle sanonut jo, että se on vain hikivalkea, eikä pala kauvan, loimuaa tuossa vaan vähän aikaa ja sitten sammuu?

Antti ei tähän Jussin puheeseen vastannut mitään; pyyhiskeli vaan takkinsa liepeellä leveää otsaansa ja täysiruskeapartaista leukaansa ja sitten taas, katsoen ylös nousevaan savupatsaaseen, virkkoi:

— Tuossa savun illistellessä juohtui taas mieleeni eräs keksintö, joka ajoi pois äskeisen suuttumuksen.

Keksintöä ei hän saattanut salata Jussilla ja sen vuoksi alkoi:

— No, voi sen peijakas, tuota savun paksuutta, mikä tuosta nousee. Jos tuo savu olisi kaikki rahakalua, jos se kaupaksi kävisi ja sen kiini saisi, niin eipä sitten rahasta puutetta. Siinä mahtaisi olla jotakin ainetta, tärpättihappoa tahi kukapa tuon tiesi, jos siinä piilee hyvinkin kalliita aineita. Sitä tutkimaan tarvittaisiin joku kemisti, mutta huolivatkos ne sitä semmoista asiaa tutkia, josta meikäläinen talonpoika hyötyisi, vaurastuisi ja eläisi. Sen sijaan että tutkisivat tervasavuja, pakkasenpesiä ja hallan hautoja, tutkivat vaan hiiriä, sisiliskoja ja sammakoita, jotta mitä ainetta ne sisältävät, mistä ovat kokoonpannut ja rakennetut. Mene, ota selvä Luojan töistä ihmisviisaudella. Vaan kun tuo tervassavu meikäläisenkin tallukan nenään jo peninkulmien päähän tuoksahtaa niin rohdosmaiselle, niin ei meissä tarvitseisi olla kuin edes jokunen hyppy kemist'ismiä niin silloin me tietäisimme mihin tervasavu kelpaa.

Jussi oli koko ajan ihmeissään ja ääneti kuunnellut tuota Antin keksintöä tervasavun rahakaluksi muuttamisesta sekä samalla katsonut soikeilla tummilla silmillään, miten Antin leukaparta hiljaa sekä muutoin epäsäännöllisesti lepatti, kun puhui uusista keksinnöistä. Viimein kysyi hän Antilta:

— Mikä se on se komisti? Onko se sellainen kone, taikka elä ‒ ‒ ‒?

— Ihminen, ihminen. Se on semmoinen herrasmies, paljon herrempi kuin kauppias Pelkonen taikka vallesmanni.

— No aina se tuo etelän mies on viisaampi meitä Pohjanmaan tolloja.

Antti alkoi nyt Jussille tuumata, että eiköhän lähdetä ja kierretä tuo hauta. »Ja jos minä nousen tuonne haudan päälle, niin minä näytän sulle, Jussi, miten se Lontta-Lassi kierolla suin hautaa polki. Vaan katsoppas kuin tässä juurella on tuommoinen huokonen; tuosta se ensiksi tuli menee silmään ja silloin emme saa tervaa, emme kuivan kepin nenään, ja entäs tuossa, siinäpä on vielä isompi. Lyöhän, Jussi, turvetta huokoseen, niin minä äsäyttelen multaa. Aivan sillä lailla, niin! Polkasehan jalallasi niin sitten se pysyy —!»

— Enpä polkase. Johan minä nyt kenkäni poltan, paraat kenkäni, joita ei ole sen enempää pidelty kuin viitenä sunnuntaina käyty kirkossa.

— No siristä sitten ne rajasi jaloistasi pois, moinen kirkkomies.

— Vai niin että minä tässä nyt jalkani polttaisin; millä pakon!

— No ota sitten tämä lapio, niin minä näytän sinulle, Jussi; näytän mallia haudan polttoon, mallia työn tekoon ja mallia ihmisyyteen. Vaan jos sinussa on vähääkään miestä, niin nouse tuonne päälle! Ehkäpä siellä saat jotakin kemiallista tuntea aivoissasi. Itsensä edelle sitä ei ole käynyttä, sanoi Antti ja samassa peräytyi muutamia askelin takaperin sekä, ottaen muutamia hyppyjä kepin kanssa, hyppäsi suoraan haudan päälle, väänti leukansa kieroksi ja sanoi, hyppien vuoroin toisella ja toisella jalalla raskaammasti:

— Näin se näkyi Lontta-Lassi tekevän, aivan näin. Mutta tämä toinen puoli painuu vain alemmaksi; on pehmyt kuin höyhenpolsteri. Vaan tämä toinen puoli on kova kuin kivi. Siinä on kyllä vielä aivan kirkkaat puut ja muualta tämä hauta on jo aivan hiilellä. Tuopa nyt oli ihme että yksi kohta jäi palamatta. Juuri puoli päälakea jäi palamatta. Toinen puoli on kyllä aivan hiilellä ja pehmyt, vaan tämä toinen puoli, tämä ei anna vähääkään perään. Tähän saisi nyt tulla hyppimään kaksitoista miestä hevosen kanssa.

— Se näkyy olevan kani, sanoi Jussi; vaan en niinäkään nyt muista, miten se siitä pois kulutetaan. Siihen on kyllä semmoinen erityinen konsti, mutta kukas sen nyt tuli ja muisti. Eikös siinä kulmalla ole aivan kirkkaat säröksen nenät, katsoppas Antti?

— Niin on, aivan kovat ja kirkkaat.

— Minä muistelen, että kanin kohta se pitää hyvin visusti kattaa turpeella ja mullalla, vaan matalampi kohta aukaista, niin minä olen kuullut. Mutta omapa on hautasi; tee niinkuin tahdot.

Mutta sitä ei Antti uskonut ollenkaan, ei uskonut syttyvän ennestään jo sammuneen paikan tukkimalla ja sammuvan, liiaksi palavan paikan auki repimällä, jonka tähden sanoi Jussille:

— Ei kelpaa se sinun neuvosi. Se oli viisautta, jota tänä päivänä ei vielä panna käytäntöön. Ei ainakaan tällä ruukilla ja tässä paikassa. On parasta nyt, Jussi, kun katsot päältä valmista, kun minä rupean hautaani kohentamaan. Tuosta kanin päältä ensin turpeet kaikki tuohon matalammalle puolen ja syttöjä särösten nenään, revippäs tuolta kannosta tuohta. Sytytetään niitä hyvä kerppu palamaan tämän kanin päälle, niin saadaanpa heti nähdä, miten se alkaa lutistua toisen puolen tasalle.

Jussi repi tuohin melkoisen vihkon, joka sitten asetettiin kanin päälle painojen avulla. Sitten pantiin tuli tuohien nurkkiin, jotka heti rupesivat siinä palaa leimuamaan, tupruttaen mustaa savua entisen valkoisen savun rinnalla ylös korkeuteen, jossa savut sitten liittyivät yhdeksi.

— Luulisitkos, Antti, sanoi Jussi tuosta tuohensavusta sen kemistin löytävän mitään rahaista ainetta? Eikös se näytä paljon jykevämmältä tuon entisen valkoisen savun rinnalla?

Antti ei vastannut nyt Jussille mitään, sillä tuommoinen tuntui hänen mielestään vähän pilkkapuheelta näin tärkeässä asiassa. Pelko kokeen onnistumisesta teki Antin milteipä levottomaksi katsoessaan loimuavaan tuohiläjään.

Tuohet ne kyllä paloivat kaikki ja iloisesti paloivatkin, vaan tuli ei tarttunutkaan särösten neniin. Palaneet tuohen hiilet vierivät alas kaltevaa haudan rintaa ja kanista äskeisen loimun sijaan nousi nyt hiljalleen mustan-sinertävä savu.

— Eipä se syttynyt; ei koe onnistunut, sanoi Antti. Mutta meillä on enempi konstia kuin tätä hautaa polttaessa tarvitaan. Ei tosin sinulla, Jussi, näy olevan mitään tolkkua, mutta viisautta ei ole jakaja jakanutkaan yhdellä mitalla, toiselle se on antanut enemmän ja toiselle taas vähemmän. Sinä sitä näyt saaneen kyllä vähemmän, mutta se ei ole sinun oma syysi. Ajatteleppas nyt, Jussi, jos minäkin olisin tässä niin toimeton kuin sinä, mikä meidät sitten hyvä hyvittäisi? Sano kuitenkin paksusta päästäsi konsti, miten saada tuo kani palamaan!

— Sen sanon mitä äsken jo sanoin, että kanin päälle pitää panna visu kallo turpeesta ja mullasta ja vastakkaiseen kulmaan reikä, se on minun konstini, sanoi Jussi.

— Ei kelpaa mulle sun mahtisi; niitä saat muille loruta, loruin niille, jotka niitä uskovat. Minulla on vielä konsti semmoinen, joka sinun päähäsi ei olisi juolahtanut, vaikka kuinkakin vanhaksi olisit elänyt. Koetetaanpas laskea tervaa, eikö lähtisi edes sen vertaa että saataisiin sytöksi tuohon kaniin. Hei, tappi auki ja tynnyri alle! sanoi Antti ja kiskasi tapin auki.

Mutta sen sijaan että olisi tullut tippaakaan tervaa, kitkusi sieltä vähän kylmää savua.

— Unta luulisi olevan koko homman, sanoi Antti ja painoi tapin kiini.

— Ei näytä tästä ruukista saatavan tervaa, ei edes omaan sytökseen. Vaan ei tässä sen vuoksi hätää tule. Minulla on vielä sankollinen vanhaa tervaa. Sen käyn tänne ja poltan tuossa kanin päällä perinnöksi, annan perinnöksi sen tälle helotukselle. Sitä se nyt vaatii ja ilman sitä emme tule saamaan lippaakaan. Lisän kanssa se voi porosta nousee, sanotaan, ja niin se käypi nytkin.

Näin puhuessaan lähti Antti astua lippomaan aikoen mennä tervan nountiin.

Kun Antti oli kadonnut näkymättömiin, tuli Liisa toista tietä kantaen kuparinkirkasta kahvipannua, keitettynä valmiiksi, jota toi nyt yön valvoneille työmiehille, kysyen ensi sanoikseen: »Joko on monta tynnyriä täyteen laskettu?»

— Ei yhtään ole laskettu, eikä taida kovin monta laskeakkaan, vastasi
Jussi alakuloisen näköisesti.

— No, minkätähden? oli Liisan tiukka kysymys. Palaahan tuo! minkätähden siitä sitten ei lasketa? Aika komiastihan tuo palaa.

— Palaa se kyllä mistä palaa ja miten palaa, vaan katsoppas tuota kania tuosta kulmalta, palaako sekin. Siinä on vielä aivan kirkkaat puut, vaikka muualta on palanut, painunut ja latistunut noin, noin matalaksi, jaaritteli Jussi ja vielä lisäsi, että Antti aikoo tuohon kaniin kaataa vanhaa tervan, jotta sitten syttyisi ja rupeaisi palamaan. Sitä juuri lähti sieltä kotoa hakemaan. Se koetti sitä jo tuohien avulla polttaa, vaan ei syttynyt.

— Ymmärrätkö sitä sinä sitten paremmin sen asian päälle; ymmärrätkö ja luuletko että Antti ei osaa eikä tajua koko polton päälle? kysyi Liisa Jussilta.

— Ymmärtäköön jos tahtoo, vaan eritapaan minä olisin polttanut, jos minun valtani olisi ollut, eritapaan jo aivan alusta alkaen. Vaan se tuntuu minua pitävän tuhmana tollona, joka en ymmärtäisi mitään, ja että viisaus ja tajunta ovat yksin hänen päässään. Mutta kunhan se sieltä kotoa tuopi nyt sen tervasankon ja kaataa sitten tuohon tuon nystyrän päälle, niin tässä nähdään vielä oikea rekkola, nähdään semmoinen loimu että näkevät Varisrannallekin että Antin hauta siellä nyt palaa.

— Semmoinen äikkäpäinen möykärihän se on. Jos luulet sinä olevasi viisaampi, niin kun se nyt tänne tulee, laitetaan se sitten täältä jonnekin muka tärkeään asiaan, ja ota sinä sitten oikeen miehen tarmolla hoitaaksesi ja polttaaksesi tuo hauta. Siitä muutoin ei saada mitään, ei juuri mitään, puhui Liisa äänellä, joka muistutti hänen saaneen jo kauvan tuntea ikävää eläessään Antin kanssa.

— Lähetä vain, vaan en usko että se lähtee. Sitten olet mestari, jos saat menemään. Samassa työntyi puiden takaa näkyviin Antti leveäliepeisine hattuineen, kantaen selässään keppiin kiinnitettyä tervasankkoa, jonka laskettuaan maahan arveli:

— No ei sitä leikillä leipää syödä tervanpoltostakaan.

Liisa käski hänen paikalla tulla kahville ja alkoi sitten puhua Antille totena uutisena, Möttös-Reetan kertomana, kuinka Reeta oli nähnyt erään tuntemattoman miehen kokevan Antin rysiä Virtasalmen matalassa ja päästävän rysästä monta monituista suurta haukia, liekö ollut lohiakin. Kalat olivat tietysti olleet suuria, kun olivat veneessä pitäneet sellaista loisketta, että oli kuulunut Juurikkasalmelle asti.

Antti kuunteli tarkasti Liisan puhetta ja hillitsemätön viha muutti koko hänen kasvonsa mustanpunaisiksi.

— Se roisto ei ole ollut kukaan muu kuin Viteikön Jakke. No puhuikos se
Reeta, mihin se sitten olisi ne rysät pannut?

— Muistelen vähän että oli repinyt, sanoi Liisa, ja huomautti Antille että on parasta mennä ottamaan selvä asiasta että miten se oikeastaan onkaan.

— Niinpä tietenkin teen, otan selvän asiasta, otan oikein tarkan selvän. Minun rysäni eivät saa enää rauhaa minun omilla kalavesilläni, tuopa olisi vietävän kummaa, vaan jos ikään Viteikön Jakke on tiennyt käpälänsä minun rysiini puuttua, niin sen kopluamisen pitää Jakelle tulla maksamaan, jotta ei haluta toista kertaa hiipiä minun kalavesilleni ja rysilleni. Hänen pitää oppia tietämään, ett'ei minun rysästäni kaloja viedä niinkään. Ne kalat, sanon minä, janottavat vielä kauvan Jakkea. Sit'ei ole minun nimeni Antti, jos ei janota.

Antilta unohtui nyt koko tervanpoltto sikseen; ei maininnut Jussillekaan mitään siitä, miten tulisi tästä lähtien hautaa hoitaa. Sitä ei hän muistanut sentähden, että oli mielensä ja ajatuksensa niin tarkoin kiinnittänyt siihen kalastusjuttuun. Se vei häneltä maltin eli oikean tajunnan pois.

Puhuen vieläkin uhkaavin sanoja Jakkea kohtaan, lähti Antti puolijuoksua mennä hilpomaan ensin kotiin ja sieltä kotirannasta sitten veneellä Virtasalmelle.

Vaan maikalla muisti hän että mitenhän siellä sen tervaruukin käypi, kun se jäi sen paksujärkisen Jussitollukan varaan. Olisi ollut välttämättömästi tarvis sanoa se, jotta ei san yhdellä kertaa sitä tervaa kaataa sen kanin päälle, vaan sitä on pantava vähitellen, sen mukaan kuin tarve vaatii, tahi sikäli kuin se kani siitä rupeaa palamaan. Mitäpäs muuta kuin palaa takaisin sanomaan. Antti ei tosin malttanut käydä aivan Jussin luona, vaan huusi kuitenkin sanottavansa haudan hoitamisesta etempää, johon Liisa vastasi huutamalla:

— Joo joo, kyllä, kyllä! Menehän nyt joutuin!

Jussi otti nyt raskaan, tuoreesta koivusta tehdyn kurikan, nousi haudan päälle ja alkoi sillä mököttää siihen kanin kohtaan, ja sen sijaan, että Antti käski tervan kanssa se sytyttää palamaan, kattoi Jussi sen visusti multaturpeella, kuokki samalta kohdalta juuren auki ja teki vastakkaiseen kulmaan reiän.

Tätä Jussin työtä katsoi Liisa tarkasti ja kysyi viimein Jussilta:

— Luuletko sinä saatavan tästä ruukista enää yhtään tynnyriä tervaa?

— Luulen saatavan muutamin, mutta tämä hauta sai jo mennä niin huonolle kurssille että tästä täytyy nyt hukata monta monituista tynnyriä. Ja kukas sen tietää varmaan, miten sattuu ja käypi tässä vielä. Kukapas tiesi minkälaisen pohjan se on Antti laittanut, ja monta muuta? — Jussi lähti kiertelemään hautaa ja siellä kierrellessään sattui silmäämään halssin puoleen. Vaan mikäs näky täällä!

— Voi Rötkösen iltanen ja Liisan-Antun namunen, kun terva tulee omia teitään, piipun alatse multaa myöten valuen halssiin! Tule sinä, Liisa, katso mistä terva juoksee! Nyt saisi olla se yöllinen Antin kemisti, oikea Lapin tietäjä, joka ajaisi tuon tervan takaisin oikeaan reikäänsä. On niin paljon että tartun tuohon kynään ja revin kokonaan pois semmoisen rakenteen, jolla ei ole kuitenkaan mitään merkitystä.

— Niinpähän näkyy, sanoi Liisa. — Huonot laitokset, huonot seuraukset. Mitenpä etelänmies osasi tervaa ruukata, jota ei ole ikinä nähnyt ei tehnyt, ja liekö tuo ehkä hänelle muutoinkaan luontaista. Tämä maa tässä on vähän saviperäistä ja sentähden tuskinpa tässä imee maa kovin paljon tervaa itseensä. Poltahan sinä, Jussi, hautaa paraan malttisi mukaan, niin minä ammennan kiululla tuota tervaa tuosta halsista tynnyreihin. Eipä tässä nyt muu auta kuin ottaa pois mitä annetaan. Se Antti-rukka olisi paljon luontaisempi maanviljelijä kuin tervanruukkari. Nyt tämä näin sattui että ruvettiin muka reistaamaan, jos tuo onnistuisi; vaan ei, ei luottanut kun ei ole osattu, ei todella osattu.

Antti meni oikopäätä suoraan Virtasalmelle ja löysi sieltä rysänsä aivan eheinä sekä niin täynnä kaloja ettei parempaan saaliiseen ollut yhtynyt viime kolmen vuoden aikana. Mutta nyt heräsi Antissa ajatus, mitenkä tuo rysien repimis- ja kalojen vientiuutinen oli syntynyt, mistä Möttös-Reeta tuon jutun löysi? Jokohan tuo Reeta tuon aivan omasta päästään laklatteli! Eikö tuo olisi tiennyt, missä se Virtasalmi on, missä minun rysäni ja kalavetenä Viteikön Jaken se kyllä tuntee kaukaakin, tuntee edestä ja takaa, siitä ei ole epäilemistäkään. Miksipäs se ei Jakkea tuntisi kun jo kerran pojankin sille teki. Liekö vielä nytkin Jakelle vihoissaan, kun ei Tuokkoa pojalle käräjissä voittanut. Ja jokohan tuo kepponen oli Reetan huikentelevasta kaulasta lähtenyt, aikeessa siten Jakelle kostaa, kun tiesi minun tulivihaseksi mieheksi ja luuli että minä kuullessani Jaken kalanpyydyksille pahaa tehneen, menisin suoraan Jakkea rusikoimaan. Ohoh, en minä vielä niin pöljä ole ja tuskinpa tulen olemaankaan! Olisit itse, Reeta, nyt tuossa, niin valehtelemastasi muikkisin tuolla huoparimen pyyryllä pitkin pintojasi; semmoinen juorulakkari ja intohimojen tyyssija.

Oli niin tyyni ja herttainen kesäaamu ja Antille oli sattunut mukaan se paras ahvenonki, jolla Antti aina ne suurimmat ahvenet veteli. Hän tuli siinä ajatelleeksi että jokohan nyt nokkaan tuossa muutaman kerran veteen tuota ahvenonkea, niin pian näen mitä tuohon tarttui. Vaan siellähän rupesi heti tarttumaan puolenkyynärän pituista ahventa toinen toisensa jälestä, että Antilta unhottui tykkänään pois tervanpoltto ja kotiin lähtö. Kun Antti oli satayksikolmatta ahventa vetänyt ongella veneeseensä, sitten vasta lähti huovata nyökyttelemään Lehtilahtea kohden, veisaten itsekseen vanhaa lempivirttään: »Miksi kiukuitsevat pakanat».

Liisa oli tervaa ammentaessaan tervannut sekä kätensä että vaatteensa ja oli nyt juuri kun Antti kotiin tuli, parasta aikaa käsiään pesemässä ja muuttamassa puhtaampia vaatteita päälleen.

— Etpä usko, Liisa, sanoi Antti, kuinka paljon minä sain kaloja: viisitoista haukia ja satayksikolmatta suurta ahventa. Sinun täytyy nyt sanoa että minä olen se oikea kalamies, jonkunlaista saapi hakea kaukaa ja kauvan, eikä sittenkään löydy.

— Kyllähän sinä kaloja saat, vaan sanopas minkälainen tervanruukkari sinä olet? Sika olet tervanpolttajaksi, sanon minä. Kun laittaa sillälailla pohjan hautaan, niin pahasti kynät ja muut, jotta terva juosta ölvöttää kynän alatse eikä itsestään kynästä tule tippaakaan.

— Se Kanalan Jussi on niin huono-onninen että, kaikki käypi reten, kaikki sattuu nurinkurin, mikä joutuu vain hänen silmiensä eteen, sanoi Antti. Mutta joko sinä Liisa olet katsonut, mitä se kanalaisen nyytti sisältää? Minulla on nyt oikein hirmuinen nälkä. Otetaanpas se Jussin nyytti esille ja lihmotaan siitä kaikki paraat eväät.

— Ei siinä nyytissä ole mitään syötävää; tosin syötävää, vaan muutoin paremmin lehmäin eväitä. Se Jussi sanoi niitä turnipsiksi, ne ovat paljon nauriille sukua, vaan muutoin paksuja kuin pölkynpäitä. Se Jussi toi meille niitä näkeeksi, jotta eikö meilläkin ruveta niitä kasvattamaan, selitti miehelleen Liisa.

Mutta Antti sanoi: »Onpa mies vähän lapsellinen kun lähtee nauriita kantamaan pitäjästä toiseen. Kyllä minun käsivarteni eivät olisi niin halvat, jotta lähtisin tuon taipaleen naurisnyyttiä kantamaan ja niillä vielä häpäisemään toista ihmistä. Meillehän tuo kyllä välttää, vaan olisi sen tehnyt joillenkin muille arvokkaammille ihmisille, niin siitä ei hyvä tulisi.

Jussi astuu pirttiin, kädet mustina kuin ainakin tervankeittäjällä, ja ilmoittaa Antille että nyt on jo hauta palanut kaikki ja saatu tervaa se mikä on saatu, ei vähääkään oikealla tavalla, vaan hätyyttämällä.

— Montako tynnyriä sinä laskit sitten? kysyi Antti.

— Laskit. Hm. Siinä oli laskemista; sehän valui omia teitään suoraan halssiin, ja siitähän sitä piti sitten ammentaa tynnyriin. Kyllä Liisa jo tietää tervaa tarponeensa. Kymmenen tynnyriä siellä on aivan täyttä ja yksi vajaa. Siinä ne sitten ovat.

— Kymmenen tynnyriä tervaa ja kymmenen syltä runsaasti puita, olivatkin oikein lihavia puita, kuusi vuotta olleet kolottuina ja kaksi jatkoksella. Kylläpä se nyt meni polusta, meni aivan polusta, meni monivuotinen työni, puuni ja kuka sen tietää mitä sitä vielä menee. Olen ottanut velkaa porvarilta niitä vastaan 200 markkaa ja terva kuuluu nykyisin maksavan vain 12 markkaa tynnyri. Paljon parempi olisi että tämä minun nykyinen elämäni olisi unta, olisi oikean sian unta. Varsinkin tämä minun tervahommani olisi saanut olla unta, siitähän minun olisi sitten hyvä herätä todellisuuteen. Mutta entäs nyt; minä kun nyt vien ne kymmenen tynnyriä tervaa porvarille velastani, velka jääpi auki sittenkin. Minä vähän luulen että viimeisestä velasta astuu syksyllä porvari kantapäille, viepi verkot ja veneet, hevoset ja heinäsuovat Sen teki se kirottu tervaruukki. Sano, lanko Jussi, jo suoraan, että minusta tuli Kota-Mikko.

* * * * *

Ajan vuosiratas oli neljätoista kertaa pyörähtänyt ympäri, kun taaskin Kanalan Jussi on Lehtilahteen Antin luo tullut kylään. Lehtijärvi kuten ennenkin laineillaan huuhtoo Lehtiniemen ruskeanharmaata kalliota. Antin vuosikymmeniä vanha täysi-parta on harmentunut ja hänen leveät hartiansa painuneet entistä kumarammiksi. Mutta suurempi muutos on tapahtunut Antin työ-aloissa ja viljelyksissä. Entinen pieni, pimeä ja ränsistynyt puunavetta on kadonnut kokonaan pois ja sijaan on tehty uusi, kivinen, akkunoilla valaistu navetta. Päärakennusta ei tosin näy korjatun sitten, viime näkemän, vaan onpa sen sijaan tehty paljon viljamaata. Se tervahaudan pohja, jossa Antti Kanalan Jussin kanssa tervaa poltti neljätoista vuotta sitten, on joutunut viljamaiden keskelle. Viljamaiden takaa näkyy vankka, hyöteäkasvuinen metsä, joka ulottuu samallaisena takalaitaan, Rastisuohon asti. Antti ei ole sitten neljäntoista vuoden ruukannut tervaa ollenkaan, sen hän on katsonut sulaksi tappioksi, eikä polttopuiksi koskaan kaatanut muita kuin kitukasvuisia ja toisia puita rasittavia puita, mutta ennen kaikkia koivuja. Antti on opettanut poikansakin yhtä täsmällisiksi metsän hoidossa, että eivät pojatkaan tapauksessakaan käy yli Antti isän määräysten. Saha-yhtiöitten asiamiesten silmiin on jo aikoja sitten pystynyt tuo Lehtilahden Antin metsä. Se on jo kierretty ja silmäilty ristiin rastiin, mutta kauppoihin ei ole sovittu. Palstottain, summakaupalla myöntiä pitää Antti hulluutena ja sanoo sen, joka niin tekee, rikkovan luonnonlakia ja yhteiskuntajärjestystä vastaan.

Antti sanoo usein: jos minä myön metsää, niin minä myön kantaluvulla ja itse merkitsemiäni puita. Minun paras ihanteeni on hyvin hoidettu ja kasvatettu metsä. Raastaa sitä putipuhtaaksi, sitä minä en salli, ainakaan elinaikanani.

Asiamies kaiketi luuli kerran saavansa Antin tekemään palstakauppoja erityisemmällä konstilla. Tultuaan kerran Lehtilahteen, sanoi hän Antille: Nyt tällä kuukaudella on puutavarain hinta paljon huojistunut ja näyttää tämä aikakausi siltä että se tulee yhäkin huojistumaan, vaan siitä huolimatta maksan minä sulle Antti vielä sen entisen, korkean taksan mukaan, jos tahdot nyt myödä metsäsi. Mutta Antti ei myö palstottain ei vaikka kuin paljon annettaisiin, sanoo vain: Rahaa sitä kyllä aina saapi, mutta semmoista metsää kuin minulla on, en minä saisi sijaan rahallakaan.

Paljon saapi Antti rahaa vuosittain karjan tuotteilla. Turnipsi, jota kerran Kanalan Jussi kantoi Lehtilahteen näytteille, on nyt Antin mielestä paras kasvilaji; jos meillä ei turnipsia olisi, niin ei meillä maitoakaan olisi, on aina tapana Antin sanoa.

Kun Antti lähti lankomiehelleen, Kanalan Jussille, näyttelemään ojamaita, joutuivat he siellä siihen kohtaan, jossa kerran yhdessä tervaa polttivat. Se kohta ei ollut ruvennut heiniä kasvamaan yhtä paljon kuin muualta, vaikka oli koetettu sitä paikkaa lannoittaakkin. Jussin kysymykseen: Minkätähden tuossa kasvaa noin vähän? vastasi Antti: »Sen teki se kirottu tervaruukki».

Pakeneva onni.

Kesä kaunistuksineen oli jo vierähtänyt tuhansien joukkoon. Syksy riehuvina myrskyineen oli juuri käsillä.

Kesärannan Leuno vaimonsa kanssa oli jo parisen viikkoa ollut kalanpyydystyksellä, huolimatta siitä että toiset talot olivat pottunsa aivan vähäksi jo kuokkineet. Kesärannan Leunolla tavallisesti oli kaikki Lyöt oikeassa järjestyksessä, vähän niinkuin muista edellä, vaan se hyvä kalansaalis oli nyt viivyttänyt niin että peltotyöt olivat sen takia vähän unohtuneet. Mutta eräänä päivänä oli tuuli kääntynytkin pohjoiseen, ilma äkkiä muuttunut kylmäksi ja samana iltana kuuropilveltä satoi jo lunta, ei vähempää kuin sen aikuista mittaa viisi tuumaa vahvalta, vaikka suurin osa lehteä oli vielä puissa.

Oliko päivän tapaukset aiheena Leunon tyytymättömyyteen kotielämässään, vai jotakin sivullista laatua, siitä kyllä ei kukaan liennyt niin erityisesti kertoa; tiettiin vaan että Leuno oli uhannut lähteä lämpimämpiin maihin, maihin, joissa syksyn vilulta saapi rauhassa viljansa maasta korjata, pottunsa kuokkia ja nauriinsa listiä. »Amerikkaan, Amerikkaan, joka on se oikea ihmisten asuinpaikka, niinkuin päivä yön rinnalla Suomeen verrattuna», oli Leuno sanonut Ja vielä: »Tämä kuuluukin alkujaan olleen lappalaisten maa, vaan suomalaiset sitten pöyhkeyksissään tunkeutuneet tänne, tänne kurjille kujille, poloiselle Pohjanmaalle».

Tämä tuuma ei jäänytkään lastenlauluksi, vaan se muuttui tositoimeksi. Ja ensi sunnuntaina oli seurakunnan kirkossa luettavana seuraava kuulutus:

»Amerikkaan muuton takia myödään t.k. 17 pnä vapaaehtoisella huutokaupalla Kesärannassa Leuno Mattisen omistama puoli maata ja kaikellaista irtainta omaisuutta. Huudot ovat samana päivänä maksettavat.»

Kesärannan Leunon koko omaisuus muuttui näin yhtenä päivänä puhtaaksi rahaksi, paitsi jotakin irtainta, kaksi lehmää ja talven ruoka niille jäivät myömättä. Leunon aikomus näet oli lähteä yksin matkalle ja jättää lapseton vaimo tänne niin kauvaksi kun on ehtinyt Amerikassa saada talousolot järjestetyiksi sikäli että ne varmasti takaavat pettämättömän toimeentulon aina vanhuuden päiviin asti: sitten vaimokin kutsua heti pois.

Kolmen päivän perästä sen jälkeen soi eronhetki ja se oli molemmin puolin katkera; monta kyyneltä vierähti vaimon poskille jo ennen eroa, eikä se ollut kivestä Leunonkaan sydän. »Ethän tehne niinkuin muutamat siellä, Amerikassa kuuluvat tekevän, niinkuin ne jotka — toisen akan, siellä ottavat», muistutti vaimo vielä erotessakin.

Näin hajosi Leunon ja hänen vaimonsa mallikelpoiseksi kehittynyt, onnesta ja ilosta loistava, herttainen koti, koti, jonka myötäonnen seuraamina yksimielisesti säästäväisyydellä ja ahkeruudella vanhain päiväin varalta itsellensä olivat perustaneet.

Nuo jätetyt kaksi lehmää ja pieni rahasumma antoivat kyllä vaimolle ensi kahtena vuotena yltäkylläisen toimeentulon, vaan se ei kuitenkaan läheskään tuntunut entisen kotionnen arvoiselta. Amerikasta joka viikon postissa Leunolla saapuneet kirjeet kuvasivat tosin tyytyväisyyttä uusiin oloihin; tervennä oli perille päässyt, heti siellä työtä saanut ja tavannut muutamia tuttaviakin. Sieltä ajatusten lomasta pisti esiin kuitenkin aina viittaava katumuksen tunne, joka oli omiansa katkeroittamaan vaimon heikkoa mieltä. Mutta uskollinen ja eheä rakkaus, joka puhtaana syntyen, ajan kaiken säilyen, loi aina uutta toivoa synkistyneeseen sydämeen, ehkäpä vielä yhtymisestä kerran, jos ei täällä Suomessa, niin siellä merien takana sitten, se piti yllä.

Näin siirryttiin ajassa eteenpäin, saaden Amerikasta aina uusia tietoja. Leuno nyt tosin kirjoitti vaimolleen harvemmin kuin ensin, mutta sen sijaan tuli sivullisiltakin tietoja. Nämä tiesivät kertoa Leunon vajonneen juoppouden tielle ja sen mukana muihin pahoihin taipumuksiin, johon viittasivat myöskin ne harvat kirjeet, joita Lennolta aina vainionsa sai. Kirjeessä valitti nyt Leuno vaimolleen huonoa terveyttään, rahainsa kadottamista y.m. Tämä tietenkään ei vaimoa enää ihastuttanut, vaan tuli se entisen ikävän ja huolen lisäksi, jota hän sydämessään kantoi.

Vaimon asiat kotimaassa olisivat nyt jo vaatineet Leunon rahanlähetystä, mutta kun vaimo kirjeessä tuli siitä maininneeksi, ei Leuno siihen vastannut mitään ja silloin katkesi kokonaan kirjeenvaihto Leunon puolelta. Epätoivo valtasi nyt kokonaan vaimon. Kuinka hänen rakas miehensä olisi voinut noin tylyksi tulla? Ainoa lohdutus oli vain ajatus että jos kirjeet matkalla todellakin olisivat hukkaan joutuneet, kuten monesti luullaan tapahtuvan.

Mutta johtaessa mieleen noitten sivullisten kertomuksia katosi viimeinenkin toivon kipinä vaimon sydämestä ja täytyi tunnustaa nuo kertomukset miehensä synteihin vajoamisesta tosiksi, synteihin, joista täällä ollessa ei aavistustakaan ollut. Onko mahdollista että sallimus asettaa hänet vielä viimeiselle pykälälle muitten kuolevaisten joukossa? Onko mahdollista että joutuu vaivaistalon loukkoon muitten onnettomain kanssa jakamaan sitä peittämätöntä häpeää ja kurjuutta, jonka siellä osakseen saapi enimmiten se, jolla tunnetaan olleen paremman toimeentulon edellytykset, vaan tavalla tahi toisella kuitenkin sinne on joutunut.

New-Yorkin satamaan laskee suuri siirtolaislaiva eräänä syyskuun päivänä, tuoden mukanaan matkustajia kaikista Euroopan maista. Laivan tuloa odottaa maalla suuri kansanpaljous, monta tirkistävää silmää, jotka ovat tulleet vastaanottamaan kutsutulta sukulaisiaan tahi tuttaviaan, myöskin niitä jotka samassa laivassa aikovat lähteä Eurooppaan. Kukin kansallisuus tervehtii siinä omalla tavallaan, mutta sydän, useassa eritapauksessa, tuntee kaiketi sitä samaa, vaikkakin tosin eri mitalla. Suomalainen tervehtiessä puristaa lujasti kättä, mutta jos kohtaus on erityisempää laatua, pistetään suuta kiertäen molemmin käsin toistensa ympärille. Tuolla sattuu vasta laivassa tullutta keski-ikäistä naista vastaan eräs elähtänyt mies. Sopiipas nyt tuossa nähdä ovatko hyvinkin tuttuja toisilleen. Epäilyksestä vapisevat kädet koskettavat vaan vähän toisiaan, mutta eroavat sitten heti. Silmä katsoo silmää niinkuin niissä säkenöisi vielä pieni kipinä siitä tulesta, joka kerran syttyi ja paloi, paloi monta monituista onnen vuotta, muinoin siellä rakkaassa kotimaassa. »Tunnetko sinä minua?» kysyi viimein nainen. »Miksi en nyt sinua tuntisi, vaan minkästähden sinä tulit tänne nyt, kun juuri tässä laivassa oli aikomukseni matkustaa Suomeen», sanoi mies. — »Minun oma Leunonihan sinä oletkin, rakas mieheni, jota ikävällä olen ajatellut nämä viisi vuotta, jotka mielestäni ovat olleet paljoa pitemmät kuin koko siihen asti eletty ikäni. Miksikäs et ole kirjottanut etkä lähettänyt rahaa jota olisin jo kovasti tarvinnut Tulin juuri sinua katsomaan ja vieläpä löysinkin näin pian. Multa voi sentään kun olet paljon vanhentunut täällä ollessasi; et suinkaan näytä ensinkään terveeltä.» Leuno oli todellakin vanhentunut; hänen pulska muotonsa, kimaltelevat poskipäänsä olivat rumiksi kuihtuneet; eloisat sinisilmät syvälle painuneet ja harmistuneet; luontonsa nähtävästi tylsistynyt, sielunsa ja ruumiinsa turmiolle tullut. Hän ei ollenkaan ihastunut vaimonsa tulosta, vaan päinvastoin tuli hyvin levottomaksi, änkyttäen aina: »Minähän olisin tullut nyt heti Suomeen. Kyllä olit houkka kun tänne tulit — minun ristikseni.»

Leuno päätti nyt kuitenkin vaimonsa kanssa matkustaa siihen kaupunkiin, johon vaimonsa pilotti osoitti ja osti itselleen asemalta rautatiepiletin. Asemakello löi ensimäisen kerran kun he yhdessä astuivat vaunuun ja istuivat vaunuun penkille. Äänettömänä tuijotti Leuno eteensä niinkauvan kunnes asemakello löi kolmannen kerran ja heti silloin junan lähtiessä eteenpäin mitään virkkamatta syöstyi Leuno ulos vaunun ovesta ja hyppäsi asemalle takaisin ja vaimo jäi vaunuihin, junan kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin lähtiessä kiitämään. Sanomaton kauhun tunne valtasi nyt vaimon. Hän näki jo ettei hänen ennen rakastettu miehensä ollut sama, vaan petomainen petturi ja uskoton ilkimys, joksi hän tässä vieraassa maassa noiden viiden vuoden kuluessa oli muuttunut. Vaimo tunsi nyt itsensä kaikkein onnettomimmaksi tässä elämässä, tunsi kadottaneensa nyt jo viimeisenkin toivonsa ja katui lähteneensä koko tälle matkalle, jossa vielä outojen ihmisten parissa on odotettavana vain onnettoman elämä mahdollisine kärsimyksilleen.

Määräpaikkaansa saavuttuaan löysi vaimo suomalaisten asumuksia ja sattumalta myöskin samalta paikkakunnalta olevan henkilön, jolle hän kertoi matkastaan tänne ja että hän tullessaan New-Yorkin satamassa oli jo löytänyt miehensä, joka oli aivan toisellaiseksi muuttunut kuin koton lähtiessään oli ja että se junan liikkeelle lähtiessä mitään virkkamatta karkasi vaunusta pois. Tätä kertoessaan peitti vaimo molemmilla käsillään kasvonsa ja itki katkerasti.

Tämä henkilö, jonka vaimo ensin löysi, vei hänen sitten toisten tuttavainsa luokse, jotka tiesivät kertoa Leunosta ja hänen elämästään täällä. Se oli Amerikkaan tultuaan ollut ensin hyvin alakuloisen näköinen, ei paljon puhunut mitään. Syvämietteisen näköisenä istuen kuului aina puhkeuneen syviin huokauksiin, mutta sitten joutuneen huonoon seuraan, joka vietteli hänet juoppouteen ja sen sivulla muuhun irstaiseen elämään, tarvitsematta kuitenkaan käydä vankilassa kun yhden ainoan kerran, joka tuli toisen pahoinpitelystä.

Nämä tuttavat hankkivat nyt vaimolle työnansiota ja hän tuli heidän luokseen asumaan. Mutta hänen mielensä oli niin murtunut ettei hän mitenkään täällä vieraassa maassa tahtonut viihtyä. Hänen silmänsä harhailivat aina ympärilleen pälyen, milloinka tuo raatelevaksi pedoksi muuttunut miehensä tulisi vastaan ja kukapa tiesi missä mielessä.

Eräänä päivänä luettiin kuitenkin paikkakunnan sanomalehdessä uutisena että siirtolainen, työmies Leuno Mattinen t.k. 27 pnä oli kaupungin takalistolla ryöstetty ja murhattu.

Tämä uutinen moninkertaisesti runteli vaimon jo ennestään särjettyä sydäntä. Hän käsitti nyt täydellisesti mitä on elämä, elämä ilman onnea, mikä ja mistä onnettomuus, se on tyytymättömyyden palkka, itsensä hillitsemättömäin, himojensa orjain palkka.

Niin pian kun vaimo oli saanut kootuksi kyytirahat paluumatkaa varten, jätti hän hyvästit kultaiselle Amerikalle ja tunsi itsensä vasta oikein turvalliseksi kun oli astunut jalkansa vanhan kotoisen kynnyksen yli. Mutta hänellä oli nyt myöskin sitä, jota ilman Amerikassa käymättä ei olisi ollut. Hänellä oli nyt rikas elämänkokemus.

Kunnan pahennus.

Se oli sellainen harmaahapsinen, tai paremmin liinanvalkeatukkainen, vanha, pienen mökin ukko, joka hiljaisena, tyytyväisenä istuskeli pienen pirttinsä loukossa, tuudittaen pienintä pienokaistaan, samalla kun toinen, vähän vanhempi istui polvella, yhä vanhemman lattialla leikkiessä toisten, vanhempain lasten kanssa. Tämä kohtaloonsa tyytyväinen vanhus oli yksi niistä monista kovaosaisista, joiden sallimus ei ole suonut sen ensimäisen kanssa loppuun asti elää, vaan odottamatta temmannut sen pois. Sen oli kuolon peruuttamaton sääntö niin määrännyt ja siksi sen tuli niin tapahtua. Mutta tämä kovaosaisen kohtalo saattoi hänelle kuitenkin monta ilon hetkeä. Hänellä oli nyt näin monta sirkeäsilmäistä pienokaista, jotka nuorehko, asemaansa tyytyväinen vaimonsa oli hänelle synnyttänyt. Hän hyvin viihtyi perheensä parissa, eikä koskaan ollut tyytymätön, ei silloinkaan kun usein ainoa leipäpala täytyi jakaa pienokaisille ja itse jäädä ilman. Häntä senvuoksi aina nimitettiin kunnan pahennukseksi, vaikka monessa suhteessa hän olisi sopinut hyväksi esimerkiksi niille, jotka häntä siksi nimittivät.

Ehkä annammekin kylän miesten itsensä lausua tästä pienen mökin vanhuksesta, joka ilmitulee seuraavista keskusteluista:

— Terveisiä kirkolta. — No, mitäs sinne kirkolle nyt kuuluu? Oliko sairaita tai kuolleita?

— Ei ollut sairaita, vaan kiitos tehtiin kahdellenkin kuolleelle. — Ne ovat olleet varmaankin Koskelan emäntä ja Kemppaisen lapsi. — Nepä kuuluivat olevan. — Olikos muita kuulutuksia? — Oli niitä kyllä paljonkin, vaan eihän niitä tässä nyt kaikkia muista. — Kuuluutettiinko kunnankokousta? — Ei kuulutettu, vaan se oli juuri tänään nyt — Mitäs siinä sitten nyt kokoiltiin? — Siinä oli monta eri asiaa, oli paljon köyhiäkin, joille anottiin apua, mille lääkkeiden ostoon ja mille taas aivan suorastaan leipään. — Ketäs kaikkia ne sitten olivat? — Sille Törmänkylän harmaapääukolle ja sen joukolle pyyti kylän piirimies taaskin jauhoja. Ei kuulunut entuudestaan olevan leivän palaa, vaikka viikon lopulla oli taaskin tehty ukolle pienokainen. — Senpä minä tiedän! Se ukko lapsineen, sanon minä, syöpi vielä tämän kunnan onteloksi. Niin se tulee käymään, siitä minä olen aivan varma. Ei konnalle toki enää pitäisi myöntää apua ja jos myöntää kerran, on ukko silloin erotettava koko siitä mökistä pois ja annettava kiertää kylää kuten Lökö-Pekka ja moni muu, varoen samalla ettei se enää koskaan saa käydä vaimonsa ja lastensa luona. Sen minä tekisin, jos minun vallassani olisi. Milloin minä vaan olen käynyt kunnankokouksessa, on kuin sanottu että siellä on aina kysymys harmaapääukon joukon elatuksesta. Se on kunnan pahennus, sanon minä sen verran.

Tasalleen neljä viikkoa on kulunut edelläkerrotusta kohtauksesta, kun taaskin on kunnankokous, jossa myöskin pyydetään apua köyhille, m.m. tuolle harmaapääukolle Törmänkylässä. Nyt ei pyydetä ainoastaan jauhoja, vaan vielä rahaakin lääkkeiden ostoon nuorimman lapsen edelliselle, jota kuului vaivaavan tuntematon, hivuttava tauti. Nuo äskeiset miehet ovat myöskin tulleet kokoukseen, tehden keskenään valmiin ehdotuksen, jonka harmaapääukon asiassa aikoivat kokoukselle esittää. He istuivat ovipenkillä vieretysten, keskenään supisten kun piirimies sanoo jokaisen kuultavasti: »Harmaapääukon joukolla ei ole taaskaan mitään syötävää ja nuorimman edelliselle lapselle olisi välttämätön hankkia lääkkeitä; se näkyy olevan tuiki sairaloinen».

— Eiköhän harmaapääukon kohtaan olisi aika ruveta miettimään sopivampia keinoja. Minä ainakin luulen tarvitsevan, eli, jos tätä menoa entiseen tapaan saa vaan yhä jatkua, on se koko kuntamme vienyt itselaiseensa kurjuuteen, kuului ovipenkiltä.

»Ei suinkaan», »mitäs vielä», kuului ukkoa puolustavia ääniä peräpenkiltä monesta suusta ja kysyivät samalla mitä he sitten ukon suhteen ehdottaisivat.

— Me ehdottaisimme että ukko karkotettaisiin ensin mökistään pois ja annettaisiin hänen kylää kiertäen elättää itseänsä; muu joukko annettaisiin olla mökissään, johon sitten annettaisiin ruokavaroja vähitellen eli tarpeen mukaan.

— Ohoh! Sepä uutta, sanoi puheenjohtaja ja luuli sellaisen toimenpiteen olevan aivan lainvastaista, koska kumminkin on selvä asia että hän on isäntä kotonaan, joskin se on pieni eli aivan kuten me muutkin, paitsi että häneltä nyt puuttuu varoja ja työkykyä perheensä elatukseksi, jota juuri nyt pyydetään, ja on meillä valta ainoastaan myöntää näitä tahi ei, mutta ei karkottaa.

Asiasta syntyi nyt miesten kesken vilkas keskustelu, jossa ei puheenvuoroa ensinkään maltettu odottaa, vaan sanoen kukin mielipiteensä asiasta, puhuivat yhtäaikaa, toiset nopeammin ja toiset harvemmin. Muutamat kokivat piirimiestä taivuttaa ottamaan sittenkin luon karkotushomman asiakseen, mutta hän ei kuitenkaan siihen millään ehdolla suostunut Sitten kysyttiin noilta ehdotuksien tekijöiltä, olisivatko he halukkaat häätämään mökistään tuota ukkoa, johon toinen heistä hyvin mielellään suostui.

Kokouksen enemmistö päätti kuitenkin yksimielisesti antaa harmaapääukolle pyydetyn avun, joten tuo mökistään karkottaminen jäi noiden kahden miehen mielivaltaan; tehkööt sen, jos tahtovat, omalla luvallaan ja edesvastuullaan.

Syksyn pureva pakkanen alkaa päivä päivältä käydä yhä kireämmäksi, jäätäen sateesta lionnutta maan pintaa, samalla kun Emäjoen juokseva virta laskee alas hienoa jään riittaa, tyynempien suvannoiden kohdalla liittyäkseen sitten yhteen. Harmaapääukkokin on nyt jättänyt pienokaiset äidin tuuditettaviksi ja tullut itse nakertamaan pirttiinsä polttopuuta vettyneestä ja oksaisesta kuusentyvestä, jota samalla vanhimmat lapset kilvalla pirttiin kantavat. Äkkiarvaamatta ilmestyy nyt ukon eteen mies, jonka silmät vihasta ja kiukusta säkenöivät, samalla ilmaisten siihen syyn.

— Minä sinulle, ukko, olen nyt paha vieras, sanoi hän. Minä kunnan nimessä käsken sinun nyt tästä pökinästäsi muuttamaan pois ja menemään kerjäten kiertämään ympäri kyliä. Siellä et saa palata mökkiin niin kauan kun joukkoasi kunnan varoilla elätetään.

Vanhukselle, joka pitkän ikänsä kuluessa oli nähnyt ja kuullut hyvin monellaista, oli kuitenkin tämä aivan ensikertaista. Hän oli nähnyt ikänsä pitkään myöskin nälkää ja vilua, ollut ankaran taudin runtelemana, pelastunut monesta uhkaavasta vaarasta, saaden kuitenkin väliin nähdä onnellisempiakin päiviä; nämä toki piti vanhus tavallisina, jotka aina sattuvat, katsomatta ihmisen muotoa, arvoa tai rikkautta. Vähän niinkuin hämmästyneenä kysyi vanhus: »Kuka se on, joka on käskenyt minun lasteni luota tästä nyt lähteä pois? Minähän olen tässä kotonani.»

— Etkö jo ole kuullut että se on kunta, joka vaatii ja syystäkin, siitä että kunnan monta vuotta on pitänyt jo joukkoasi elättää aivan niinkuin armoleivällä; etpähän tuota itse enää ansainne yhtään jauhokourallista. Mutta kyllä — — — No olkoon se jo sanomalta; ei ole huuten huokeampi, eikä parkuen parempi.

— Tottapa tuota sitten pitänee lähteä, vaan kyllä sentään sietäisi yksi päivä olla vielä kotona että paikkaileisimme tässä vaatteita, sanoi vanhus.

Kylänmies ei kuitenkaan halunnut enää mitään kuulla, vaan nopein askelin rienti takaisin sinne, josta oli tullutkin.

Mökillä syntyi nyt vilkas toiminta. Nuori vaimo rupesi vanhuksen vaatteita paikkaamaan kerjuulle lähtöä varten ja itse vanhus korjusteli kenkänsä päälle venytettyä tullokasta, kiikuttaen samalla nukkuvaa, pienintä pienokaista. Kun lapset näkivät eriskummallista olevan tekeillä, kuullen myöskin siitä mitä äskeinen vieras sanoi, kysyivät aina toistamiseen: »Minnettä te itä, nyt lättöö?» Ja kun vanhus selitti että hänen täytyy nyt lähteä kerjäämään, niin lapset pillahtivat kaikki yhtäaikaa itkemään, sanoen: »En minä, en minä, en minäkään anna itän mennä», jota kuullessa voimakas mielenliikutus valtasi ukon ja itkusilmin alkoi puhua siitä kohtalosta, johon hän, vielä noin haudan partaalla, oli joutunut. Mielenliikutus oli niin kova että vanhasta heikosta ruumiistaan katosi viimeisetkin voimat, joten täytyi jättää työnsä kesken ja painua pitkin pirtin periseinustaa maata, itkien sydämen pohjasta.

Samassa astuu pirttiin naapurin vaimo ilmoittaen että vanhukselle osoitettu kirje on kirkonkylän postitoimistossa; sitä ei kuuluttu annettavan muille kuin ainoastaan itselleen vanhukselle. Tämän kuultua haihtui osaksi vanhuksen pahamieli ja alkoi miettiä, kuka todellakin on niin hyvä ihminen että hänellekin vielä kirjoittaisi. Arvoitus oli sitten vasta selitetty kun vanhus sai mainitun kirjeen avata. Hänen vanhin poikansa, ensimäistä vaimon, oli parisenkymmentä vuotta ollut tiellä tietymättömällä, mutta kirjeessä ilmoitetaan hänet nyt kuolleeksi ja että poika eläessään oli ottanut henkivakuutuksen tuhannesta markasta, joka nyt tulee vanhuksen hyväksi. Tuo pojan kuolonilmoitus toi tosin vanhukselle paljon surunkin, sillä hän oli hänet miehuutensa päivinä kaikkein hellimmällä rakkaudella kasvattanut. Mutta tuo kerjuulle lähtö ja lapsista eroaminen tämän ilmoitetun perinnön kautta oli nyt poistettu ja sen vanhus sittenkin piti pääasiana.

Siirrymme nyt ainoastaan neljä viikkoa ajassa eteenpäin. Vanhus nytkin, kuten äsken kerrottuna päivänäkin, sahata kitkuttelee puita pirttinsä uunin lämmittämiseksi, sillä eroituksella vain että hän on nyt tuhannen markan omistaja. Hänen eteensä ilmestyy nytkin mies, se sama kylänmies, josta jo edellä kerrottiin, ei nyt häätäjänä, vaan lainan anojana. Häneltä, oli vallesmanni ottanut punttiin ainoan hevosen ja pari parasta lehmää, jotka määrättynä päivänä tulevat huutokaupalla myötäviksi. Kättäpistäen tervehtii mies vanhusta ja tarjona sitten suuhun tupakkaa, jonka jälkeen ilmoittaa asiansa, pyytäen lainaksi ainoastaan vain kolmeasataa markkaa. Vanhus luki heti miehelle rahat ja sanoi sitten: »Elkäämme koskaan enää hätyyttäkö toisiamme».

Suolle taloksi.

Kaitainen välimatka erotti suurimmasta kylän ryhmästä Risulan Villen kovalle karikkokankaalle rakennetun talon huoneineen ja paksulla kiviaidalla ympäröityinä neliskulmaisina peltoineen. Villen Ristiinan muuttaessa ympäröi taloa vanha risuaita, josta talo lienee nimensäkin saanut. Pellot oli kuokittu oikullisen moninurkkaisiksi ja niistä lähteneet kivet kasattu kaikki raunioihin keskelle peltoa.

Tätä kaikkea kauhistuen, miehen tekona kummastellen, ryhtyi Ville heti Risulaan muutettuaan parannuspuuhiin, latoen peltorauniot kaikki aidaksi talon ympärille sekä kuokkien pelloilta saaret ja niemekkeet pois, joten ne heti muodostuivat suorakulmaisiksi. Mutta tuota yhtä, navetantauspeltoa, sitä ei tahtonut mitenkään saada niin nurkilliseksi kuin toiset pellot olivat Yhdeltä kulmalta tuli vastaan syvä notkelma ja toisaalta jylhä kivilouhikko. Mutta täsmällisyytensä vuoksi tahtoi Ville tämänlaiset esteet käsivoimin murtaa rikki.

Oli lämmin ja kirkas kevätpäivä juhannuksen edellä päivänä muutamana, kun Risulan Ville oli navetantauspeltonsa takanurkalla vääntämässä ylös viimeistä alakiveä, jonka kanssa hän oli nujunnut koko kuluneen päivän, varhaisesta aamusta asti ja oli nyt juuri aivan vähällä saada sen kuopastaan maanpäälle, mutta pahaksi onneksi se taas muljahti kuoppaansa takaisin. Villen likisin naapuri, Katiskan Risto oli paluumatkalla, käytyään Nevasuon takana, etsien illalla karjasta poisjäänyttä sonnimullikkata ja sattui nyt poikkeamaan Villen kuokosmaan kautta. Kun muutoinkin oli vähän asiaa, meni Villen luo ja istahtaen kivelle alkoi:

— Kyllä et sinäkään, Ville, leikillä leipää syö, kun tämmöiseen kivilouhikkoon peltoa olet tehnyt.

Villekin rupesi nyt istumaan, vaikka vieraan työmaalle sattuessa se oli harvinaista; istuen Ristoa vastapäätä ja pyyhkien hikeä otsaltaan alkoi vaikeroida, kuinka luomakunnassa ja varsinkin maanviljelyksen alalla ihmisten etuun katsoen on kaikki sattunut nurinpäin. Paras peltomulta ja maa olisi alankomailla, mutta siellä pitää valtiutta hyinen halla, ijänikuinen routa ja turmeleva ruostevesi, jonkavuoksi meidän ihmistenlasten täytyy kiipeillä ylös vaaroille, joille pellon saapi ainoastaan hyvin suurella työllä, niinkuin tämäkin tässä silmiemme edessä. Tätä nyt vaan täytyy jyystää, purkaa ja silittää, saadakseen leivänpalan elääkseen. Katiskon Risto olisi kyllä luonnostaan ollut ehkäpä innokas maanviljelijä, mutta taloudellinen ahdinko oli hänet samoin kuin kylän toisetkin asukkaat syöstänyt sille pohjalle että maanviljelys oli jäänyt takapajulle ja elämä kokonaan riippui nyt satunnaisista työnansioista. Mutta talvella ajaessaan rahtikuormia kaupungista oli hän sattunut kuulemaan matkalla muutamassa kestikievarissa agronoomin kokouksessaan yleisölle esittävän muiden maanviljelysneuvojen ohella myöskin suonviljelystä, että moni suo köyhässä maassamme omaa suuria rikkauksin, jos niitä vaan osattaisiin sieltä oikealla tavalla eloon herättää. Sanoipa kertoneen vielä senkin ennen kuulemattoman seikan, että suonviljelys täyttää tarkoituksensa vasta silloin kun koko talonsa on muuttanut sinne. Näitä kaikkia kertoi nyt Risto Villelle, ei nyt varsin senkään vuoksi että Ville näitä itse käytännössä tulisi toteuttamaan, vaan paremmin lohdutukseksi väsymystä tuntevalle naapurille.

Kuultuaan Riston kertomuksen sai Villen koko muoto erityisemmän värinsä. Hän rupesi nyt ajattelemaan, olisiko tuossa Riston puheessa perää ja oliko agronoomi todellakin sanonut voivan suota niin hyvällä menestyksellä viljellä ja oliko hänellä esittämistään asioista todellakin oma kokemus. Riston pois lähtiessä sanoi Ville vielä: »Tahdon heti ottaa selvän, voipiko suota hyvällä menestyksellä viljellä ja siksi annan tuonkin kiven tuossa haudassaan maata vielä niinkauvan kunnes Novasuo oikein tarkoin on tutkittu ja talon muutto sinne päätelty».

Seuraavalla viikolla olivat kaikki koko Katiskankylän isännät kaupunkimatkalla noutamassa rahtikuormia eräälle vasta paikkakunnalle muuttaneelle suurelle kauppaliikkeelle. Myöskin Risulan Ville matalajalkaisella ruunallaan oli samassa joukossa paluumatkalla, mutta ei samalla asialla kuin toiset. Hänellä oli kaupungissa ollut omia ostoksia ja yksi sellainen asia, josta hän ei puhunut paljon kenellenkään, ajeli vaan jotenkin keveällä kuormalla ja vähän etupuolella toisista kylänsä miehistä, joten aivan vähän yksikään heistä sai matkalla Villeä puhutella. Kuiskailtiin kyllä miesten kesken Risulan Villeltä olevan joku erilaisempi elämän käännekohta tekeillä, vaan mitä laatua sen piti olla, ei yksikään osannut oikein selittää.

Seuraavana sunnuntaina iltapäivällä olivat kaikki Katiskonkylän valttimiehet tapansa mukaan taas kokoutuneet Katiskon Riston avaraan pirttiin juttelemaan tapauksista viikon varrella ja tällä tavalla aikaansa kuluttamaan. Pehkosen Tuomas jutteli ensin kaupunkitapauksista viime käyntikerralla. Kertoi muun muassa aivan varsin ilkeyksissään suututtaneensa siellä yhden kauppaneidin, tinkaamalla kahvikilopuoliskon hintaa, vaan kun ei sekään auttanut, haukkuneensa lopuksi jotenkin hävyttömästi ja menneensä sitten ostamaan toisesta kaupasta. Huonekuntainen Perttu Liepponen esitteli heti sen jälkeen erästä yhteistoimintaa: yhteistä kieltäytymistä rahdinvedosta kauppiaille, jos vaan eivät suostu nostamaan rahtipalkkaa yhdellä pennillä jokaiselta kg:lta, joten siitä ajanpitkään keräytyisi meille rahdinvedättäjille melkoinen summa.

Sillanpään Jussi huomautti, ettei se toimenpide hulluinta olisi, jos vaan se yksistään rahtimiesten vallassa olisi, vaan luuli että kauppamiehillä on kyllä valta puolellaan, valta tilata rahtimiehet muualta, hankkia rautatie tahi muu ilmapallo, jolloin tämän kylän asukkaat jäisivät aivan tyhjäntoimittajiksi, nälkään nääntymään, ja arveli sen vuoksi olevan edullista pysyä liikemiehille uskollisina ilman noita liikoja vaatimuksia, ottaen vastaan sen niitä he mielihyvällä antavat.

Mutta talon toisen pirtin isäntä Katiskon Hermanni tiesi kaikista kummallisimman seikan. Tiesi että Risulan Ville ensi viikon perjantaina tulee pyytämään kylän jokahisen talon miestä hevosineen talkoossa muuttamaan taloansa Nevasuon saarelle ja että juuri tätä hanketta valmistaakseen on Ville viime viikolla kaupungissa kulkenut. Tiesi kertoa että juuri eilen oli agronoomi Villen vaatimuksesta käynyt Nevasuota syynäämässä ja kuulemma on Villen aikomuksen Nevasuon saarelle hyväksynyt. Tämä isännän kertoma uutinen, se se lie herättänyt jokahisen talossa olevan korvan kuulemaan sitä ääntä, joka pirtissä syntyi. He tekivät nyt tästä Villen taloushommasta laskelmia ja päätöksiä monella eri tavalla, kunnes paikalla sattunut kylän kuppari avasi leveän suunsa ja kertoi mitä hän juuri viime yön aikana Risulassa oli nähnyt ja kuullut. Siellä oli emäntä ollut varsin pahalla tuulella. Oli aivan lakkaamatta haukkunut isäntää siitä suolle muuttohommasta, oli sanonut jäsentaudin jo ennestään tarpeeksi suuria pahkoja tehneen nilkkoihin ja käsivarsiin, joten, jos nyt vietäisiin suolle kylmää vettä kahlaamaan, jäytäisi tauti koko ruumiin päästä päähän pilalle. »Ja entäs lapset?» oli emäntä sanonut. Jokaisessa niissä jo entuudestaan on elttataudin oireet. Niihin nyt jos oikea suoeltta tulisi, olisi kait riittämään asti mieliharmia.

Kuppari kertoi isännän illalla narrailleen vain emäntää ja käskeneen kupata leuvan nenään että senkään ajan malttaisi vaiti olla ja lähtisi paha veri pois. Mutta eipäs onnistunut! Emäntä oli saunassakin isäntää haukkua napsutellut ja leuvan nenään kupparin imemä sarvi oli emännän pauhatessa pudonnut aina pois, vaikka kuppari sanoi moneen kertaan varottaneensa olemaan edes hetken ääneti, että veri ennättäisi sarveen keräytyä. Tämä kupparin kertomus antoi yhä vaan lisää vauhtia jo ennestään hyvään alkuun päässeelle ilveilylle, johon talon veitikkamainen poika lisäsi vielä sen seikan, että Risulan Villestä perheineen kuulemma tulee eräs uusi laji suoruippia, joita ei vielä ole yliopiston lintukokoelmassa. Mutta pojan isä tarttui pojan tukkaan molemmin käsin kiini sanoen: »Vai sinä poika nostattelet semmoista juorua, josta uusi rikoslaki varmaan voisi rangaista». Risto pysyi koko ajan totisena ja lopussa vasta sanoi: »Leikkinä te kyllä Villen homman pidätte ja olkoon se vaikka sitä, kuitenkin minä olen ensimäinen Villen jälestä suolle muuttaja ja luulenpa vähän että minun yllytyksestäni Villekin on puuhaan jo ruvennut». Tämä Riston puhe vakautti miesten mielet entiselleen ja heti oltiin taas kiini rahdinveto-tarinassa, jonka nyt oli alkuun pannut Männikön Tahvo.

Seuraavan viikon perjantaina oli suuri liike Risulan ja Nevasuon välillä. Nyt näet oli Villen talkoopäivä talon muuttamisessa, johon kutsun mukaan oli saapunut kaksikymmentäviisi hevosta ja viidettäkymmentä miestä. Muuttomatkaa oli vaan kolme vanhaa paaluväliä, siksi joutui työ niin että muutettiin koko talo yhtenä päivänä, paitsi riihikartanoa, joka jäi vielä vanhalle paikalle.

Lukemattomia vuosia on Ville jo asunut uudella paikallaan Nevasuon saarella, herättäen eloon luonnon kahlehtimia Nevasuon rikkauksia. Siinä työssä Ville ei olekaan pettynyt. Toiset talot kun eivät uskaltaneet heti seurata Villen esimerkkiä, jolloin heillä olisi ollut vielä vähän jälellä taloudellisia voimia, kävi se myöhemmin heille mahdottomaksi, sillä he olivat kaikki sortuneet aina kurjimpaan köyhyyteen. Ainoa taattu elinkeino, joka heillä vielä jälellä oli, johon olivat tottuneet, jolle kaiken elämänsä uhranneet ja voimansa ja aikansa kuluttaneet, oli rahdinveto ja tervankeitto niinkauvan kun metsä viimeiseen asti oli tarkattu. Mutta sitten oli jälellä enää vain rappeutunut talo, lama hevonen ja kädessä rikkinäiset kintaat.

Näin oli Risulan Villen suuremmoinen homma hyvästi onnistunut, samalla kun kylän toiset talolliset olivat epäuskossaan ja suuressa saamattomuudessaan luistaneet kurjuutta kohti.

Tervajoella.

Tervajoki, jota lähdemme nyt ylöspäin matkustamaan, laskee vetensä
Pyhännänjoen kautta emäjokeen Ristijärvellä.

Kun lähdemme Tervajokea nousemaan ylöspäin, ei olo alkumatkasta muuta niin huomattavaa kuin että joki nakkaa mutkan puoleen ja toiseen, ikään kuin se oikullisena salomaalaisten kulkureittinä varsin halusta tahtoisi muukalaisena sinua eksyttää. Sanottua vyyhteilyä saat matkustaa pitkälti. Se kuitenkaan ei sinua ikävystytä, mutta paremmin huvittaa nähdä molemminpuolin jokea miellyttävän näköiset niittyniemekkeet Ei kaukana joen vasemmalla sivustalla näkyy sakean metsän peittämänä Luolavaura-niminen maisema luolineen ja kallioineen. Vaaran pohjoispuolisella liepeellä on todellakin varsin kamalan näköisiä luolia ja komeroita, joissa ilvesten on huomattu asustavan ja pitävän pesiään. Joki ikäänkuin uteliaisuudesta on pistäytynyt tuon vaaran alla, sillä nyt se ottaa aivan eri suunnan. Vieläkin niitä kauniita niittyniemiä, kunnes vastaasi tulee koski, nimeltä Pitkäkoski, johon toistakymmentä vuotta sitten raivattiin valtion kustannuksella kulkuväylä, jolla on suuri merkitys tämän perukkakunnan elintarpeiden hankkimiselle kesäpuolella vuotta.

Kosken alla sen vasemmanpuolisella rannalla näkyy pari pientä soutuvenettä. Ylempänä, niin kaukana kuin silmäsi erottaa, on maisema nimeltä Kääriönvaara, jossa lähi toisiaan asuu kolme eri mökkiläistä. Jo useamman vuosikymmenen nämä mökit täällä ovat olleet, nähden aika-ajoin kurjimpaakin kurjuutta, ollen kaukana ihmisten ilmoilta puutteen ja köyhyyden painostamina. Näistä kustakin sanotaan olevan erityisempi historia, joka elämäntarinana olisi mitä hauskin kuulla, mutta nämä pienet rivit eivät siihen tilaa myönnä. Lyhyesti sanottu vain: Jokunen häjyntapainen on paennut tänne erämaan yksinäisyyteen, olemasta rauhallisten ihmisten tiellä ja vastuksena.

Koskenniskasta ylöspäin muuttuu joki virtavammaksi ja kohta ollaan toisen kosken alla. Mutta sitä ennen on mentävä joen pahimmat ja konstillisimmat mutkat. Siinä näyttää joki ikäänkuin hätäyksissään tormelehtaneen puoleen ja toiseen, mieltäpitäen vähän että jos olisikin ryöhältää suoraan Laajanlahden solakkaan Pyhäntäjärvellä, mutta sepä olikin luonnon voimille mahdotonta, sillä vastassa oli lujaperäinen, korkea Hietavaaran maisema.

Nyt on paras vetää vene törmälle ja mennä jalkaisin ylöspäin, vaan sitä ennen sopii käydä vähän ylempänä vaaralla Tuohilehdon talossa, jossa asukkaat ovat toimellista ja uutteraa väkeä ja ystävänä ottavat vieraan vastaan.

Palattuamme joelle takaisin emme löydä mitään merkillistä ylöspäin noustessa ennenkuin Louhenkoskella. Sen yläosassa on kaksi jyrkkää putousta, joista alimmainen on ylimmäistä suurempi, joten ylimmäinen ikäänkuin antaa vauhtia alimmaiselle. Siinä, etenkin tulvan aikana on sellainen vesiputous, jolle Imatralta saapi vertoja hakea. Seisoessasi putouksen luona korkealla törmällä tunnet julkaisi alla maan tärisevän ja tullaksesi toverisi puheen täysin ymmärtämään, täytyy silmilläsi seurata puhujan suunliikettä.

Näin luonnon kauniilla paikalla sopii ottaa vähän lepoa ja istahtaa kivelle joen rannalla. Mutta jos luot silmäsi takapuolelle jokea, nimittäin päivän puolelle, huomaat siellä luonnon valmistamia tyyny-istuimia; ne ovat lempisammalten peittämät kallion kielekkeet ja mättäät, takana varjostava, humiseva kuusikko ja istuintasi ympäröi kukkiva pihlajapensas, jonka tuoksusta nauttien olet kohta tuudittanut mitä sikeimpään uneen, josta herättyäsi utelias mielesi tahtoisi nähdä vieläkin enemmän ja erilaista kuin mitä silmiesi edessä on. Koski loppuu nyt kokonaan ja tulee jotenkin tyyni suvantovesi, molemmin puolin kauniita niittyniemiä, mutta yhä etempää Piettivaara, josta on taruja menneiltä ajoilta, sekä toisaalla laaja Louhenkangas surullisine näytöksineen.

Näillä tienoin jokea kerrotaan erään kerran muutaman miehen nähneen suuren hau'in, jota hän sitten rupesi pyydystämään. Mukanaan olevan jänislangan silmusti mies hau'in kaulaan, jolla aikoi vetää sen maalle. Muita nyt tuli voimain koetus miehen ja kalan välillä. Kalan hyökyillessä topri mies toisella kädellään koivusta kiini, samalla kun toisella kädellään piti langasta. Kala kuitenkin vei voiton ja pelasti kauniin lihansa miehen käsistä, suureksi harmiksi pyydystäjälle.

Kappaleen matkaa alempana olisi eräs tarina ollut kerrottava, joka oli vähällä unhottua. Tarina ei nyt ole niin erähäisen kummallinen, vaan ehkä paremmin harvinainen. Siellä on laaja parrakkoniittyniemeke, jossa niittytyöjye ilman isäntää oli heinän niitossa auringon kuumasti paistaessa heinäkuun alkupäivinä. Tuota kovaa parrakkoheinikkoa ei renki sitten taipunut niittämään muutoin kuin että piian piti juomatuopilla kantaa joesta vettä heinikkoon. Tarina ei kerro missä mielessä tämä tapahtui, mutta meidän ehdottomasti tuo renki täytyy tuomita laiskaksi ja piika taas varsin nöyräksi palvelijaksi.

Palattuamme siihen missä äsken olimme, on edessämme hävitetty Louhenkangas ikävine näytöksineen. Petäjikkö kuin linna kasvoi muinoin kankaalla. Mutta vähää ennen isonjaon käyntiä, ehkäpä kateudesta, osa petäjikköä on maahan kaadettu, jälellä olevista osa sen jälkeen myöty sahayhtiölle aivan polkuhinnasta, viimeiset taas tuuli maahan kantanut ja lopullisen hävityksen tehnyt tuli. Laaja, miljoonia kantava maa-ala, joka jaon kautta joutui kolmen talon osaksi, on näin ikävällä tavalla tullut hävitetyksi. Ulompana joesta kankaan selänteeltä löytyy leveä polkutie, ei kuitenkaan rattailla ajettavaa leveyttä. Kun lähdet tietä ylöspäin nousemaan, voipi sattua että näet kaukaa, silmän kantaman päästä pölisevän mullan tuulispään tavoin pilvenä nousevan ilmaan ja pilven sisästä näet liikkuvan olennon. Meikäläinen ei tuota pidä juuri minäkään ihmeenä, sillä se tietää mikä liike tavallisesti tiellä on. Lähemmäksi tultua näkyykin että se on tervan vedättäjä. Hevonen on valjastettu vasituisten aisain väliin ja aisain alaneniin on kiinnitetty kaksi tervatynnyriä, joitten hevosen vetäessä täytyy pyöriä. Vedettävä matka on niin pitkä että pitkänä juhannuskesän päivänä ehtii yhdellä hevosella tuoda yhden kerran vaan. Suuret vaivat näkee hevonen, vaikka ei helppoa liene miehellenkään. Tällä tavalla tätä tietä ajan pitkään on kuletettu jo äärettömät summat, jotka sitten on käytetty yhtä suuren köyhyyden lieventämiseksi.

Tietä ylöspäin noustessa täytyy kerran vielä mennä joesta poikki, muutoin on sitä pitkälti, kokonaisen nälkärupeaman pituudelta. Vihdoin viimeinkin aukeaa eteen järvi. Sen nimi on Tervajärvi, pituudeltaan noin 4 ja leveydeltään 1,5 km. Istahdat rannalle ja leväytät väsyneitä jalkojasi, samalla kun läikkyvän järven takaa näet kallioita ja vaaroja petäjikkömetsineen, joitten omistaja on kruunu. Maisemia näkyy Kuhmon puolelta asti, jossa latvavesienkin lähtöpaikat ovat.

Pieni silmäys vain nyt tämän kylän-perukan elämänvaiheisiin sen nykyiseltä ajalta. Tosiasia on että kulkuneuvojen huonous on osaltaan lamauttanut näiden talojen ehkä jo entuudestaan häilyvää elämäntoimintaa. Luulen että ne talot ja talojen osat, jotka täällä autioiksi syrjämaiksi ovat joutuneet, ovat sen tehneet edellämainitun seikan vuoksi. Kun viimekesäinen kato antoi aihetta työpalkkain hankkimiseen paikkakunnalla, rohkenivat kylän toimellisimmat miehet esittää läänin hätäapukomitealle hätäaputyönä kyläntien tekopuuhan kylänsä nurkalle. Mutta pyyntöä piti myöskin seurata asianymmärtäväin puoltolause. Vaan kukapa kurjia puolustaisi, onnettomia auttaisi? Tien alkupäälle tosin perukan asukasten mielihyviksi varoja myönnettiin. Pyydettiin keskuskomitealta varoja jatkon rakentamiseen. Myönnettiin, ehkä vieläkään ei perille asti. Ehkäpä tulevaisuus jatkaa tien perille asti, jolloin vaivoissa ja vastuksissa sitkistynyt kylän asujamisto uupumattoman tarmonsa vakauttamana ja tulevaisuuteen luottaen muurahaisen tavalla ja ahkeruudella näyttää vielä jo kauvan valtateiden varrella asuneille, miten kaukaisen Tervajärven ympärillä asutaan ja eletään.

Nyt olemme siis vieläkin Tervajärven rannalla ja kentiesi haluamme pistäytyä taloon. Ehkäpä kävelemmekin nyt kylän takimaiseen taloon, Viitavaaran kruununtorppaan. Sinne pääsemme noin 3:men km matkalla. Sinä aavistat menevämme nyt taloon, jossa silmiinpistävä epäjärjestys ja lika kuuluvat tavallisuuteen, mutta se käypi nyt aivan päinvastoin. Jos kiertelet koko torpan ympäriinsä, et löydäkään muuta kuin järjestystä. Samoin huoneiden sisältä. Kahvi, jota kuparin kirkkaasta ja puhtaasta pannusta saat, maistuu luonnollisen hyvältä. Samoin muukin ruoka. Sinua nyt jo kovasti väsyttää, vaan mieluummin haluat kohteliaan ja leikkiäkin suvaitsevan isännän ja emännän kanssa tarinoida elämän ja tapausten eri aloilta, kunnes viimein uupuneena rupeat vetelemään synkimmän sydänmaan rauhallista unta.

Ruotipoika.

Martinmäen isäntä oli emäntäänsä jo monta monituista kertaa varottanut siitä että talossa piti olla aina huonoa sekaleipää kerjäläisten varalta ja varsinkin ruotipojalle, joka aina talossa oli. Mutta nyt oli emäntä vastoin tavallisuutta ollut huoleton, kun oli sekajauhojen ja ruotipojan leivän antanut loppua viimeiseen kannikkaan asti, isännälle siitä ilmoittamatta.

Oli maanantai-aamu heinäntekoajan alussa, kun työväki puuhaili niitylle lähtöä. Ruotipojan myöskin olisi pitänyt lähteä mukaan, vaan nyt se ei käynyt laatuun sentähden että ruotipojan oma sekaleipä oli loppunut ja tavallista työväen leipää ei sopinut ruotipojalle antaa juuri sen vuoksi, että hän ei kuitenkaan piisannut työnteossa renki Aapelille.

Kelpo nuhdesaarnan sanottuaan emännälle ja työväen niitylle laitettuaan, meni isäntä ruotipojan kanssa aittaan. Aitan nurkkahinkalon pohjalla oli vielä vähän hallavuoden aikuisia ohrankahuja. Niitä pyyhiskeli isäntä sieltä säkkiin ja käski sitten ruotipojan mennä myllyyn jauhattamaan. Niistä emännän pitäisi sitten tehdä ruotipojalle leipää.

Viimeisen sekaleipäkannikan saatuaan evääksi lähti poika kahusäkki selässä myllyyn, johon oli kolmen kilometrin matka.

Isäntä itse aikoi niitylle lähteä vasta tiistaiaamuna, jolloin ruotipoika myöskin jo joutuisi. Tämän maanantaipäivän ajatteli hän uhrata talon järjestämiseen, varsinkin naistehtäväin puolella. Keskellä parasta touhua, päivän helteessä, johtui isännän mieleen myöskin myllymies. »Sitten sen välttää», sanoi isäntä, »jos siellä myllyssä käypi samoin kuin viime syksynäkin, jolloin pussi joutui myllyn navan ympärille ja puolet jyvistä oli vuotanut koskeen.»

Keskellä kaikkea kiirettä lähti isäntä juosten myllyyn ruotipojan jauhattamista katsomaan.

Sulku on vielä auki, myllystä kuuluu jyrinä ja poika jyvätuutin lauteilla selällään kellien laulaa:

»Mylläri itse päältä junttaa.»

— Ääh, mylläri itse, sanoi isäntä. Oletkos sinä ajatellut, jos pussi vuotaa nyt niinkuin teki viime syksynäkin.

— En ole ajatellut, eikähän noista suurta vahinkoa tule, jos jokunen jyvä pirahtaakin, sanoi poika.

Isäntä katsoi tuuttiin ja kun näki siellä vielä parisen kappaa jyviä olevan, sulki myllyn ja meni portaita alas myllyn alle katsomaan, onko myllyn pussi hatara. Poika tuli siihen huomioon, että kun isäntä on mennyt myllyn alle, on mylly pantava pyörimään, jotta isäntä siten paremmin saisi huomion myllyn tilasta. Ei muuta kuin poika painoi sulun auki ja mylly rupesi pyörimään. Mutta ai ja voi, mikä tuli! Poika itsekin jo huomasi tekonsa pahaksi, kun isäntä keikkelehtää kosken aalloissa, milloin käsi tahi jalka, milloin pää vedestä näkyy. Alempana loppuu koski, jossa molemmilla rannoilla kiertää vesi ylöspäin, kulettaen suvannossa leijailevaa vesivaahtoa. Takapuolisella rannalla on pajupehko, siitä saapi isäntä molemmilla käsillään kiini ja vetäytyy törmälle.

Nyt ei ruotipoika tohtinut enää isännän näkyviin tulla ollenkaan, sillä hän arvosi jo edeltäpäinkin mikä rangaistus isännän kädestä olisi seurauksena.

Kun poika ei tullut kotiin eikä lähitienoilta muuallakaan nähty, tultiin kaikkialta siihen vakaumukseen että poika oli menettänyt itsensä.

Uutinen pojan katoamisesta unehtui viimein kaikilta; ei ollut sellaista, joka etsimiseen olisi ryhtynyt. Pojalta oli äiti kuollut ja isää ei ollut olemassakaan.

* * * * *

Jatkaessamme kertomusta siirrymme vuotta kolmisenkymmentä eteenpäin. Martinmäen vanha isäntä vielä elää, mutta emäntä jo aikoja sitten on kätketty maan poveen. Entisessä talossaan Martinmäessä asuu vielä vanhus, ei isäntänä, mutta pientä eläkettä nauttivana. Eräiden sekavain asiain pelottamana rupesi vanhus pojalleen Vilkolle eläkkeelle, mutta pojan taloudenhoito meni kaikki nurinpuolisesti, joten monta vuotta ei poika saanut taloa hallita, ennen kuin se joutui vieraisiin käsiin.

Vieras kun tuli taloa hoitamaan, ei antanutkaan elatusvanhuksen syödä pöydältä työväen kanssa kuten oma poika teki, vaan pakotti tyytymään siihen osaan, joka pojan kanssa oli kirjallisesti määrätty. Nyt alkoivat vanhukselle nuo elätin surulliset päivät; ei ystävällistä sanaa, ei ruokaa riittämään asti ja sekin vähä huonoa. Ikävän, puutteen, vilun ja nälän kuihduttamana koivuiseen keppiinsä varautuneena, syviin mietteihin vaipuneena istuu vanhus pirtin loukossa eräänä huhtikuun päivänä, vieläpä puhkeaa huokauksiin: »Tyhmästi minä sittenkin tein, kun pojalleni möin talon eläkettä vastaan ja pettämättömän toivoni, tyttäreni, annoin lähteä Amerikkaan. Tänä päivänä on talo taas myöty kruununvoudin luona, eikä tiedä minkälainen kiduttaja tähän tulee. Voi jos päiväni olisivat päättyneet!»

Samassa ilmestyi vanhuksen eteen puhtaisiin vaatteihin puettu mies ja nainen, jotka tervehdykseksi vanhukselle ojentivat kätensä. Vanhus epäilevänä nostaa lattiaan luodut silmänsä ylös ja kysyy: »Ketä te olette?» Nainen puristaen lujasti vanhuksen kättä, sanoo: »Eikö isä enää tunne minua. Minä olen tyttärenne Hanna ja tämä on minun mieheni; olemme nyt tulleet Amerikasta teitä hoitamaan vanhalla ijällänne.» Vanhuksen silmät nyt kirkastuvat ja hymyilevänä katsoo hän heihin molempiin, mutta miehen silmiin katsoessaan hymähtää: »Amerikkalainen». Mies toistamiseen tarttuu vanhuksen käteen ja sanoo: »Varmaan ette enää minun tunne, sillä minä olin vielä nuori silloin kun myllyn sulusta laskin vettä päällenne ja olitte vähällä hukkua. Minun täytyi silloin paeta ja nöyrimmästi pyydän nyt sitä teiltä anteeksi. Minä pelkäsin teidän kiuhtuvan vihaanne, että te kostaessanne minulle löisitte luuni murskaksi, sentähden juuri pakenin. Mutta Jumala, joka kaikki asiat kääntää parhain päin, on nytkin toimittanut niin, että pahin hylkyläisenne vanhalla ijällänne on tullut teitä lohduttamaan, elättämään ja hoitamaan. Minä olen nyt rakkaimman tyttärenne mies ja vävypoikannne ja olemme tänä päivänä ostaneet tämän talon; voitte siis nyt olla vakuutettu toimeentulostanne ikänne viimeisinä päivinä.»

Kuinka tämä kaikki on mahdollista! olisi vanhus mielellään tahtonut sanoa, mutta ikävän ja huolen runtelemana oli hänen tajunsa jo niin lahonnut, ettei huomattavaa sanaa tullut sinne eikä tänne päin.

Markkinaturkki.

— Oliko montakin muokattavaa lammasnahkaa siellä Hetteen perällä, josta
Jussi nyt tuletkin?

— Ei sen useampaa kuin sille pojan viikarille turkiksi; niistä kuuluttiin aikovan markkinaturkki jouduttaa. No jo siitä talosta hentoo vesittelemättä toiseen paikkaan lähteä. Minullaisella miehellä siinä näkyi oikein tosi ikävä tulevan ja tuntuu ikäänkuin älyn päälle kävisi, kun ne siinä pitävät niin sanomattoman suurta rätinätä.

— Mitä kaikkea ne siinä sitten hommasivat?

— Mitä ne hommasivat. Se alituinen hammaslelu keskenään. Hävyttömät! Yhtenä iltana se sitten kumma oli tulla. Koiranpentu oli ne lammasnahat saanut kynsiinsä hämärätuntia nukuttaessa ja oli repinyt ne pahanpilalle. Itse ukko julmistui silloin kovasti koiranpennulle ja olisi tainnut antaa heti kukakäski, vaan poika äitinsä kanssa joutui väliin, eikä paljoa puuttunut silloin ettei ukolta niskoja muserrettu luontokappaleen puolesta, niinkuin itse sanoivat. No se poika se vasta koko luikku on. Sen kanssahan minun piti nahkojakin vetää ja siinä se kun laulaa läikätti aivan lakkaamatta; se minun vanhaa mieltäni varsin tympäsi. Lauloi vielä mitä rumimpia roistojen rällätyksiä, joita älyn ihminen ei toki hentoisi huuliltaan päästää. Mutta oli sitä minullakin mieltä. Minä aivan varsin tahallani jätin nahkoista reunat koviksi ja keskustan vetelin kuta pehmeämmäksi, joista tuli sitten kuin suureen päähän taivutettu hattu.

— Mistäs päin se nyt raatari kulkee?

— Minähän kävin Hetteenperän pojalle markkinaturkkia ompelemassa. Ei kyllä missään nimessä olisi sinne nyt joutanut, kun siellä vaarallakin olisi pitänyt käydä sulhasvaatteet tekasemassa, vaan se poika pani semmoisen kivaltin että siinä ei auttanut ilo, ei armo.

— Taisivat turkkinahat, niinkuin muutkin kapistukset olla oikein ehta hyviä.

— Ei olleet hyviä, vaan semmoisen miehen turkiksi ne kyllä välttivät. No siinä se on moinen miehen alku. Se alituisesti laulaa läilättää, vaikka ei osaa nuottiakaan ja muutoinkin puhuu hyvin typerästi. Oi-niin sanomattoman ikävä ollakseni että kiitin kun pääsin siitä talosta erilleni. Yhtenä iltana sain vielä oven takaa salaa kuunella kun keskenään puhuivat, että muka minä söisin liian paljon voita ja maitoa, enkä osaisi ommella niin hyvästi kun se ja se. Häjyyksissäni heitin sitten pojan turkin hartioihin oikein lomahtamalla liikaa nahkaa, että huomaisivat markkinoillakin kaikkein suurimmastakin joukosta, missä Hetteenperän poika hömmöttää.

* * * * *

— Mitäs kaikkea sinne markkinoille kuuluu? Olivatko lammas- ja oravannahat kalliita ja oliko muutoin paljon rahvasta, myöskin Hetteenperän poika uuden turkkinsa kanssa?

— Näkyi Hetteenperän poikakin uuden turkkinsa kanssa, mutta muutoin huonolla onnella. Hän lähti torilta keskuskatua astua hötkyttelemään, samalla sommitellen sanoiksi kauppiasten ovenpäälliskylteistä nimiä, kun samassa eräs mustalainen ajoi vastaan. Sitä poika ei huomannet ennenkuin aisa oli pukannut turkista toisen povipuolen kokonaan irti. Nähkääs, uudesta markkinaturkista!