The Project Gutenberg eBook of Länsi-Intian merisissejä, by Frank R. Stockton

      I. Uljaat bukanierit.
     II. Eräitä merirosvouden oppi-isiä.
    III. Oppilaita ammatissa.
     IV. Pietari suuri.
      V. Tarina helmisissistä.
     VI. Portugalin Bartolomeuksen seikkailut.
    VII. Sissi, joka ei osannut uida.
   VIII. Kuinka Bartolomeus lepäsi.
     IX. Sissi-kirjailija.
      X. Brasilian Rocin tarina.
     XI. Taistelutavat muuttuvat.
    XII. Tarina julmasta L’Olonais'sta.
   XIII. Kuolleista noussut L’Olonais.
    XIV. Laajaperäistä ryöstelyä.
     XV. Kosto kohtaa.
    XVI. Sissi-ruhtinas.
   XVII. Kuinka Morgan käytti munkkeja ja nunnia kilpinään.
  XVIII. Sissit jälkiapajaa kokemassa.
    XIX. Morgan tiukalla. — Hänen lopullinen mahtinsa ja kunniansa.
     XX. Kertomus ylevämielisestä sissistä.
    XXI. Bukanieri katoo; sissi astuu sijaan.
   XXII. Suuri Mustaparta astuu näyttämölle.
  XXIII. Mustaparran mainehikas loppu.
   XXIV. Keltanokka mustan lipun alla.
    XXV. Bonnet jälleen rintamalla.
   XXVI. Taistelu hietasärkillä.
  XXVII. Kuusiviikkoinen merirosvo.
XXVIII. Helmaväkeä sissintöissä.
   XXIX. Merirosvo pienestä pitäen.
    XXX. Meksikon lahden sissi.
   XXXI. Aarteenkätkijä-sissi.
  XXXII. Todellinen kapteeni Kidd.

ULJAAT BUKANIERIT.

Poikuusvuosinani minun mieleni paloi ruveta merirosvoksi, koska elämä siinä ammatissa kuvastihen ajatuksissani niin rajattoman vapaana ja mistään riippumattomana. Kaikkinainen vallanalaisuus oli alkanut minusta maistua niin kovin rasittavalta; ja lukiessani uljaitten merisissien seikkailuista olin itsetiedottomasti valinnut heidän elämästään sellaiset piirteet, jotka minua erikoisesti miellyttivät, ja kokonaan jättänyt huomaamatta ammatin nurjat puolet.

Todenteossa oli suurin haluni kohota jonkinlaiseksi merien Robin Hoodiksi. [Kuuluisa skottilainen rosvopäällikkö, jonka elämää ja urotekoja Walter Scott on romaaneissaan ihannoinut. Suom. huom.] Minäkin tahdoin riistää rikkailta heidän aarteitaan jakaakseni ne köyhien ja tarvitsevien kesken; iskeä pitkän, matalan, mustan parkkini kiinni kauppakaljaasien kylkiin; ja lastattuani niistä alukseni täyteen kultaharkkoja ja kalliita kankaita olisin laskenut jonkun kurjan kyläpahasen rantaan ja tehnyt sen asukkaat rikkaiksi ja onnellisiksi koko heidän loppuiäkseen.

Aina minä olisin ollut vapaa kuin merilintu. Mieheni olisivat olleet minulle ehdottoman kuuliaiset; minun sanani olisi ollut heidän ainoa lakinsa. Itse olisin ratkaissut, oliko mikin teko milloinkin ankarasti oikeudenmukainen, jalomielinen ja täysin rajattoman valtani arvoinen. Ja kun viimein olisin väsynyt purjehtimaan, olisin vetäytynyt saarelleni, jonka asema jonkin kauniin, lauhkean valtameren helmassa olisi ollut ainoastaan minun ja miesteni tiedossa; ja siellä olisin viettänyt onnen päiviä kirjojeni, taideteosteni ja kaikenlaisten muiden kauppalaivoista valtaamieni aarteiden keskellä.

Sellainen oli minun käsitykseni merisissien elämästä. Minä en olisi tappanut ketään; pelkkä mustan lippuni näkeminen olisi riistänyt ajatuksen vastarintaan rupeamisesta uhreiltani, jotka yhtä vähän olisivat ryhtyneet kamppailemaan minua vastaan, kuin joku lihava piispa olisi rohjennut kohottaa kättään Robin Hoodia ja tämän iloisia veikkoja vastaan. Ja minä luulen, että ajatukseni pyörivät enemmän kuvittelemieni urhotöiden hyväksymisessä ja hylkäämisessä, kuin oikeastaan olisi ollut tarpeellista minun säännöllisessä koulupoikaelämässäni.

Olen maininnut näistä varhaisista mielikuvitelmistani sen takia, että olen huomannut monilla aikuisillakin — eikä vain lapsilla ja nuorisolla — olevan jokseenkin samanlaisen käsityksen merirosvoudesta kuin minulla oli koulupoikavuosinani. He tietävät kyllä, että nuo sissit olivat julmia rikoksentekijöitä, rosvoja ja murhamiehiä; mutta näiden uljas ja seikkailurikas elämänlaatu, heidän uhkarohkeutensa ja retkiensä kiihoittava jännitys antavat heille samanlaista romantillista mielenkiintoa ja hurmaa, joka liittyy keskiajan rosvoritarien persooniin. Jälkimmäiset hypähtivät panssaroitujen orhiensa selkään ja kalistellen pitkiä lyömämiekkojaan rautaisia jalustimia vastaan ratsastivat avaraan maailmaan sen ylpeän itsetietoisuuden valtaamina, että voivat tehdä mitä ikänä mielivät, kunhan vain tehtävä oli heidän maineensa arvoinen. Edelliset jälleen nousivat nopeakulkuisiin haahtiinsa, levittivät purjeet tuuleen ja kiitivät ärjypäiden laineiden harjoilla tuntien hekin samaa ylpeää itsetietoisuutta, että voivat tehdä kaikkea mikä vain vastasi heidän kuntoaan.

Ensimmäiset Atlantilla liikkuvat merisissit harjoittivat jaloa "ammattiaan" hyvin jokapäiväisessä muodossa ja tuskin ollenkaan vastustusta kohdaten. Ne olivat noita kuuluja "bukanierejä", joka alkuperältään ranskalainen sana merkitsee "lihankuivaajaa".

Eräät Länsi-Intian eli Antillien saarista, nimenomaan San Domingo eli Haiti — Kolumbuksen Hispaniola — vilisivät aivan kirjaimellisesti uuden ajan alkupuolella nautaeläimiä täynnä. Se oli johtunut siitä, että espanjalaiset valloittajat olivat surmanneet alkuasukkaat miltei sukupuuttoon ja jättäneet saarten sisäosat karjalaumojen valtaan, jotka sikisivät suunnattomasti. Rantamilla oli muutamia harvoja siirtoloita, mutta niiden eivät espanjalaiset antaneet käydä kauppaa toisten kansallisuuksien kanssa, niin että saarelaiset kärsivät puutetta enimmäkseen kaikesta, mitä eivät omalta maaperältään saaneet.

Mutta kauppalaivoja, jotka purjehtivat Europasta tuohon osaan Karaibin merta, kuljettivat reippaat ja uhkarohkeat merimiehet, jotka tietäessään, että San Domingossa oli viljalti nautakarjaa, eivät epäröineet laskea noihin pieniin satamapaikkoihin verestääkseen muonavarojaan tuoreella lihalla. Saaren asukkaat olivat taitavat säilyttämään lihaa savustamalla ja kuivaamalla auringonpaisteessa, samalla tapaa kuin Pohjois-Amerikan intiaanien oli tapana tehdä.

Pian alkoi San Domingoon tulla niin paljon laivoja muonanhankintaan, ettei saarella riittänyt väkeä pyydystämään eläimiä ja kuivaamaan niiden lihaa. Senvuoksi nuo alukset tavallisesti ankkuroivat johonkin tyyneen lahdenpoukamaan ja niiden miehistö nousi maihin hankkimaan lihavarastoja — eikä vain syötäväksi, vaan myöskin myötäväksi. Siitä saivat laivamiehet sitten nimekseen "bukanierit", "lihankuivaajat".

Kun espanjalaiset saivat vihiä tästä uudesta teollisuudenhaarasta, joka oli alkanut kukoistaa heidän alueensa rajamailla, rupesivat he ajamaan takaa bukanierien laivoja missä vain näkivät ja upottivat niitä säälittä väkineen päivineen. Mutta heillä ei ollut tarpeeksi aluksia estääkseen kuivatun lihan maastavientiä. Sangen monia europpalaisia kauppa-aluksia — etupäässä englantilaisia ja ranskalaisia — laski edelleen San Domingon rannoille; puhumattakaan kaiken maailman metsästävistä purjehtijoista, jotka tekivät pyyntiretkiä saaren sisäosiin. Kun nämä uskaliaat veikot saivat kuulla, että espanjalaiset yrittivät sulkea heidän kauppareittinsä, päättivät he panna kovan kovaa vastaan ja asestivat laivansa ja väkensä niin hyvin, että kykenivät pitämään puolensa Espanjan vartiolaivoille.

Täten syntyi yhtämittainen ja melkein loppumaton sissisota espanjalaisten ynnä muihin kansallisuuksiin kuuluvien "lihankuivaajien" välillä; ja oltuaan ensin pakotettuja taistelemaan saaliista, tekivät jälkimmäiset sitä myöhemmin oikein mielihalusta, kun vain tiesivät, missä edellisten kimppuun sopi käydä. Pysyen iäti uskollisina vanhalle itsevaltaiselle ja julmalle menettelylleen amerikkalaisissa alusmaissaan kävivät espanjalaiset katkeraa ja veristä sotaa rannikkorosvoja vastaan, jotka rohkenivat häiritä heidän kauppaliikennettään Länsi-Intian ja emämaan välillä; ja toiselta puolen olivat nämä yhtä villejä ja verisiä sodankäynnissään espanjalaisia vastaan. Puolustaessaan itseään vastustajien hyökkäyksiltä he alkoivat vuorostaan käydä näiden kimppuun missä vain löysivät tilaisuutta, ensin merellä ja sitten maallakin. Espanjalaisten julma sodankäynti oli koskettanut niiden elinharrastuksia, ja juuri Espanjaa ja sen alusmaita vastaan heidän sissisotansa nimenomaan kohdistuikin.

Kun bukanierit olivat alkaneet päästä yhdysymmärrykseen ja muodostaa varsinaisia ammattijärjestöjä keskuudessaan, ottivat he itselleen yhteisen nimen: "Rannikkoveljekset". Muu maailma, nimenomaan espanjalaiset, nimittivät heitä merisisseiksi, merirosvoiksi ja bukaniereiksi. Jälkimmäisen nimityksen piti ilmaista heidän ammattinsa laittomuutta, kun taas heidän itsensä käyttämä tulkitsi heidän veljellisiä suhteitaan toisiinsa; ja suurimmalta osalta he esiytyivätkin uskollisesti vaaran ja voiton hetkinä toistensa veljinä ja tovereina.

ERÄITÄ MERIROSVOUDEN OPPI-ISIÄ.

Jo historian varhaisimmassa alussa on ollut merirosvoja, jotka kukin alallansa hankkivat mainetta ja kuuluisuutta; mutta edellä kuvailemamme bukanierit erosivat monessa suhteessa vanhemmista ammattiveljistään.

Hyvin harvoin lähti asestettu laiva Europan satamista Atlantin yli varta vasten harjoittamaan merirosvousta Amerikan vesillä ja rannoilla. Aluksi olivat melkein kaikki nimeltä tunnetut bukanierit kauppalaivureita. Mutta olosuhteet, jotka heitä ympäröivät uudessa maailmassa, tekivät heistä merisissejä, joiden katalat teot eivät olisi voineet tulla kysymykseenkään maapallon muilla puolilla.

Nuo tavattomat olosuhteet ja houkuttelevat kiusaukset eivät missään suhteessa lievennä näiden vanhojen Atlantin sissien poikkeuksellisen julkeaa häikäilemättömyyttä; mutta meidän on kuitenkin otettava ne huomioon voidaksemme oikein selittää Länsi-Intian saaristossa tavaksi tulleita hirmutekoja. Bukanierit olivat uhkarohkeita ja säälittömiä veikkoja, jotka harjoittivat jatkuvasti rajua ammattiaan senvuoksi, että se tuotti heille suurta hyötyä, että olivat oppineet rakastamaan sitä ja vihdoin että sen kautta voivat osaltaan tarmokkaasti kostaa yhteiselle viholliselle. Mutta me emme saa kumminkaan luulla, että he ensimmäisinä aloittivat merirosvouden näillä vesillä; sitä oli harjoitettu siellä jo paljon ennen heidän aikojaan. Siellä oli toiminut eräitä suuria oppi-isiä, joiden koulussa nuorempi polvi oli saanut hyvän harjautumisen jalossa ammatissaan.

Ollaksemme oikeudenmukaisia tutkijoita merirosvouden historian alalla me emme saa säikähtyä, vaikka vastaamme sattuisi tulemaan suuriakin nimiä ja mainehikkaita miehiä. - Me pidämme siis uljaasti kiinni totuudesta; ja vaikka me kaikki otammekin hatut päästämme ja kumarramme syvään, niin rohkenemme väittää, että Kristoffer Kolumbus se ensiksi käytännöllisesti harjoitti merisissin ammattia Karaibin merellä.

Lähtiessään kolmella pikku laivallaan keksimään tuntemattomia maita ja väyliä oli hän Espanjan hovin valtuutettu löytöretkeilijä, ja hän lähtikin matkaan yhtä rehellisin aikomuksin ja sama laillisuuden- ja oikeudentunto mielessään kuin mikä hyvänsä nykypäivien tutkimusmatkailija. Mutta keksittyä muutamia uusia maita, jotka olivat rikkaat luonnontuotteista ja kaikkien lain asettamien raja-aitojen takana, muuttuivat suuren tutkimusretkeilijän mielipiteet vähitellen. Ollessaan nyt sivistyneen maailman rajapyykkien ulkopuolella hän asetti itsensä myöskin sivistyneen maailman lakien rajapyykkien ulkopuolelle. Ryöstely, omaisuuden hävittäminen ja murhaaminen meriretkikuntain päällystöjen puolelta, joilla tietysti ei ole mitään valtuutusta sellaiseen menettelyyn, ei ole mitään muuta kuin tavallista merirosvoutta. Ja kun Kolumbus lakkasi olemasta lakeja noudattava tutkimusmatkailija, ja kun hän — vastoin niiden kuninkaallisten henkilöiden lausumia toiveita ja ohjeita, jotka olivat hänet lähettäneet tälle matkalle — rupesi ryöstämään ja raiskaamaan juuri löytämiään maita sekä orjuuttamaan ja sukupuuttoon hävittämään niiden rauhallisia asukkaita, niin tuli hänestä siten merirosvouden suuri oppi-isä, jolta myöhemmät bukanierit ja merisissit oppivat monta heille hyödyllistä asiaa.

Meidän ei ole tarvis ruveta syvemmältä punnitsemaan Kolumbuksen menettelyä Länsi-Intian saarten asukkaita kohtaan. Hänen toinen matkansa ei ollut mitään muuta kuin tavallinen ryöstöretki. Hän oli löytänyt kultaa ja muita rikkauksia näillä saarilla ja huomannut, että niiden asukkaat olivat yksinkertaisia, rauhallisia ihmisparkoja, jotka eivät osanneet eivätkä tahtoneetkaan tapella. Siksipä oli niin helppoa tunkeutua noiden turvattomien saarten lahdelmiin, panna alkuasukkaat vallanalaisiksi ja riistää heiltä heidän vaivannäköjensä hedelmät.

Kullan hankkiminen ja kaikenlainen muu ryöstö näytti olevan tämän espanjalaisen retkikunnan ainoana päämääränä; asukkaat tehtiin orjiksi ja pantiin mitä raskaimpiin töihin, niin että niitä kuoli joukottain. Yhdelläkin kertaa lähetettiin kolmesataa orjaa Espanjaan. Verikoiria, joita Kolumbus oli tätä tarkoitusta varten tuonut mukanaan, käytettiin ajamaan takaa intiaaniparkoja, jotka yrittivät paeta sortajainsa käsistä; ja joka suhteessa kohdeltiin Haiti-saarta, joka oli Kolumbuksen toiminnan päänäyttämö, aivan kuin olisivat sen asukkaat tehneet itsensä syypäiksi hirvittävään rikokseen omistaessaan aarteita, joita espanjalaiset himoitsivat itselleen.

Kuningatar Isabella oli kovin moista julmaa ja väärää menettelyä vastaan. Hän lähetti takaisin heidän kotimaahansa orjat, jotka Kolumbus oli laahannut mukanaan Espanjaan, ja hän antoi nimenomaisen määräyksen, ettei alkuasukkaita enää saanut orjuuttaa, vaan että niitä oli kohdeltava lempeästi ja inhimillisesti. Mutta Atlantin valtameri on avara, ja ollen kaukana kuninkaallisesta isäntäväestään antoi Kolumbus sangen vähän arvoa sen käskyille ja toivomuksille. Käymättä pitemmälle tämän aikakauden historiaan mainitsemme ainoastaan, että juuri hänen syyksensä pantujen julmuuksien takia Kolumbus menetti päällikkyytensä ja kuljetettiin raudoissa kotia Espanjaan.

On toinenkin mainehikas henkilö 16:nnella vuosisadalla, joka harjoitti merirosvoilua uudessa maailmassa ja siten vaikutti loistavana esimerkkinä näillä seuduilla myöhemmin toimiville bukaniereille ja merisisseille. Sekään ei ollut mikään vähempi mies kuin Sir Francis Drake yksi Englannin kaikkein suurimpia merisankareita.

Mahdollista on, että Drake elämänuransa alussa oli hyvinkin lainkuuliainen ja järjestystä rakastava henkilö, koskapa kuningatar Elisabet nimitti hänet laivaston kappalaiseksi, ja hänen sanotaan alkuaan olleen — vaikka sitä on toiselta puolen epäiltykin — erään kirkkoherran viransijaisenakin. Mutta taipumuksiltaan hän oli pelkästään merimies eikä mitään muuta; ja suoritettuaan useita merimatkoja, joilla osoittihe olevansa hyvä soturi ja laivanpäällikkö, lähti hän vuonna 1572 ryöstöretkelle Espanjan alusmaihin Länsi-Intiaan, vaikkei hänellä ollutkaan siihen laillista valtuutusta.

Englanti ei silloin ollut sodassa Espanjan kanssa, ja kun Drake purjehti neljän pienen laivansa kanssa keskiyön aikaan Nombre de Diosin pikku kaupungin satamaan, ällistyivät sen asukkaat yhtä paljon kuin minkä nykyaikaisen pienen merikaupungin asukkaat hyvänsä neljän vihollislaivan tullessa ryöstämään ja hävittämään heidän kotisijojaan. Nuo rauhalliset espanjalaissukuiset kaupunkilaiset eivät olleet sotakannalla minkään toisen sivistyneen kansakunnan kanssa, eivätkä he voineet ymmärtää, kuinka asestettuja miesjoukkioita äkkiä purkautui heidän kaduilleen ja torille kokoonnuttuaan ammuskeli musketeillaan ilmaan ja törähytteli torviinsa, herättäen jok'ainoan sielun sikeimmästä unesta. Sisääntunkeutujat olivat jättäneet osan miehiään kaupungin ulkopuolelle, ja kun nämä kuulivat ammunnan ja torventörähtelyt torilta, laukoivat hekin ampuma-aseitaan. Kaikki tämä meteli ja räiske säikähytti niin kelpo kaupunkilaisia, että monet heistä syöksähtivät ylös vuoteistaan ja ennättämättä pukeutuakaan pakenivat kaupunkia ympäröiville vuorille. Mutta kaikki kaupunkilaiset eivät sentään olleet yhtä pelkureja, vaan neljä- tai viisitoista heistä varustautui itsekin aseilla ja riensi ulos puolustamaan kaupunkiaan noita tuntemattomia rähinänpitäjiä vastaan.

Joka ammatissa ovat vast'alkajat — olivatpa he sitten pianonsoittajia, taidemaalareja tahi vaikkapa merisissejäkin — useinkin arkailevia ja itseensä-luottamattomia. Niinpä kävi tässä tilaisuudessa Francis Drakenkin ja hänen miestensä, jotka vasta aloittelivat merisisseinä ja osoittivat nyt selvästi, etteivät vielä olleet lainkaan perillä tuossa ylevässä ammatissa.

Kun nuo neljä- tai viisitoista espanjalaista saapuivat torille ja tapasivat siellä pienen parven aseellisia englantilaisia, laukaisivat he paikalla tuliluikkunsa niitä kohti, ollenkaan tietämättä ja välittämättä, keitä ne olivat. Tämä uljas ja odottamaton vastarinta näyttää säikähyttäneen Drakea ja hänen miehiään ainakin yhtä paljon kuin heidän torvensa ja muskettinsa olivat säikähyttäneet kaupunkilaisia, niin että englantilaiset vetäytyivät kiireimmiten pois kaupungista. Tullessaan siihen kohtaan, jonne olivat jättäneet väkensä jäännöksen, he huomasivat näiden jo edeltäpäin laputtaneen tiehensä ja ottaneen veneet myötänsä. Draken ja hänen urhojensa täytyi siis keventää liiat vaatteet yltänsä sekä kahlaten ja uiden pyrkiä takaisin pikku laivoihinsa. Saalista eivät he olleet saaneet hiventäkään, ja surmansa tapasi koko metelissä yksi ainoa espanjalainen, joka oli kurottunut liian kauas akkunastaan katsomaan, mikä oli hätänä, ja pudotessaan taittanut niskansa.

Oliko Draken omatunto ehkä osallinen tämän hänen, ensimmäisen merirosvoyrityksensä kehnoon onnistumiseen vai ei, sitä emme kykene päättämään; mutta pian antoi hän omalletunnolle palttua ja yritti uudelleen ja paljon paremmalla menestyksellä. Hän sai joiltakin intiaaneilta vihiä, että Panaman kannaksen poikki oli tulossa kulta- ja hopeaharkoilla lastattu espanjalainen muulikaravaani, jonka ainoina varjelijoina olivat muulinajajat. Kauppiailla, joille tuo aarrelähetys kuului, ei näet ollut aavistustakaan, että niillä maailmanäärillä sattui olemaan ihmisiä, joiden teki mieli riistää heiltä heidän kalleutensa. Mutta Drake ja hänen miehensä tulivat kohta huomaamaan, että heidän oli vallan yhtä helppo pysähdyttää ja ryöstää muulikaravaani kuin jälkeentulevaisten Suuren lännen naamioitujen rosvojen pysähdyttää siirtolaisparvi tahi postivaunut. Kaikki kulta korjattiin parempaan talteen, mutta hopeaharkot olivat liian raskaita rosvojen laahata mukanaan.

Pari päivää myöhemmin Drake ja hänen miehensä saapuivat muutamaan Tienristeys-nimiseen majataloon, jossa tappoivat viisi tai kuusi rauhallista kauppiasta; mutta he pettyivät suuresti, kun eivät löytäneetkään yhtään kultaa, vaikka talo oli muuten täynnänsä kaikenlaista kauppatavaraa. Kun hänen miehensä eivät pelillä eivätkä millään kyenneet kuljettamaan mukanaan raskaita tavarakääröjä, polttivat he majatalon kaikkine sisällyksineen ja palasivat laivoihinsa, purjehtien matkoihinsa ennen saatuine saaliineen.

Mitä tämä urhea ent. kappalainen itse itsestään ajattelikin, niin ainakin espanjalaiset pitivät häntä täydellisenä merisissinä eivätkä siinä suuresti erehtyneetkään. Suurella matkallaan maapallon ympäri, jonka Drake aloitti vuonna 1577, hän iski tuontuostakin espanjalaisten siirtoloiden kimppuun niinkuin merikotka saaliinsa niskaan. Hän poltti kaupunkeja, ryösti aarteita ja anasti kauppalaivoja — ja osoittihen täydellä todella olevansa mallikelpoinen ensi luokan merisissi.

Tuon matkansa maapallon ympäri hän oli pakoitettu tekemään juuri ryöstämänsä runsaan saaliin takia. Hän ei näet uskaltanut palata kotimaahan samaa tietä kuin oli tullut, sillä siellä voivat mahdollisesti kostajat tahi toiset riistäjät olla vastassa. Siksipä hän purjehdittuaan Magellanin salmesta ja yritettyään turhaan Kalifornian paikoilla löytää paluutietä Tyynestä merestä Atlanttiin, jatkoi matkaa edelleen länteen päin, kunnes tuli Hyväntoivonniemen kohdalle ja siitä seurasi Afrikan länsirannikkoa Europan vesille.

Tämä mainio merirosvoretki synnytti suurta suuttumusta Espanjassa, joka edelleen eli rauhallisissa väleissä Englannin kanssa. Ja yksinpä Englannissakin nousi vaikutusvaltaisia miehiä neuvomaan kuningattarelle, että viisainta oli olla tunnustamatta hallituksen osallisuutta Draken toimiin ja palauttaa Espanjalle sen alamaisilta riistetyt tavarat. Mutta "neitsytkuningatar" Elisabet ei ollut tarpeeksi naisellinen sellaista tekemään. Hän rakasti uljaita miehiä ja urheita tekoja ja oli ylpeä Drakestaan. Sen sijaan, että olisi rangaissut tätä, hän päinvastoin osoitti hänelle suurta kunniaa ja tulipa hänen laivaansa syömään päivällistäkin sen saavuttua Deptfordin satamaan.

Kolumbus ei siis ollut ainoa merirosvouden suuri oppi-isä. Mainehikas Sir Francis Drake, joka Englannin laivaston vara-amiraalina otti osaa sen taisteluun Espanjan suurta armada-laivastoa vastaan, oli mainion genovalaisen arvokas ammattitoveri.

Nämä kuuluisat historialliset henkilöt on tässä mainittu sen takia, että vääryyttä tehtäisiin niille reippaille merenkulkijoille, jotka Englannista, Ranskasta ja Hollannista lähtien purjehtivat noille läntisen maailman kaukaisille vesille harjoittaakseen lainkuuliaista kauppaa ja merenkulkua, mutta joista myöhemmin tuli täyskelpoisia merisissejä, jollei koetettaisi osoittaa, että heillä oli loistavia esikuvia jalolla elinurallaan.

OPPILAITA AMMATISSA.

Kolumbuksen löytöjen jälkeen tuntuivat espanjalaiset olevan sitä mieltä, että koko siihen asti tuntematon maailma joka taholla kuului heille ja ettei millään muulla kansallisuudella saanut olla mitään tekemistä Atlantin toisella puolella, eipä edes oikeutta ryhtyä omasta aloitteestaan löytämään uusia maita. Jos Espanjan valtaamien maiden alkuasukkaat kieltäytyivät maksamasta veroa tai uhraamasta elämäänsä kullan etsimiseen herroillensa, tahi jos vieraiden Europan valtain laivat uskalsivat kauppatoimia varten poiketa heidän siirtoloihinsa, niin oli espanjalaisilla aina sama vastaus valmiina: hävityssota Hispaniolan, nykyisen San Domingon ja Haitin, rauhallisia asukkaita sekä puolustussota Länsi- ja Luoteis-Europan parrakkaita ja karaistuneita merenkulkijoita vastaan. Sellaisen kohtelun alaisina alkuasukkaat heikontuivat ja hävisivät vähitellen sukupuuttoon, mutta bukanierien lukumäärä, rohkeus ja voima sen sijaan yhä kasvoivat.

Bukanierit muistuttivat monessa suhteessa Amerikan myöhempiä cowboy'ta (karjapaimenia). Nuoret miehet Englannin ja Ranskan hyvistä perheistä päättivät usein viettää ainakin osan elämästään seikkailuja ja mahdollista voittoakin etsimässä ja purjehtivat sitä varten Länsi-Intiaan kokoamaan kultaa ja kunniaa taisteluissa vihatuita espanjalaisia vastaan. Monesti he salasivat oikeat sukunimensä ja valitsivat uusia, merisissiammattiin paremmin soveltuvia ja, kuten myöhemmän ajan karjaapaimentavat ja intiaaneja metsästävät cowboyt, erityisen vapaan ja mukavan pukutyylin. Ulkoasun muuttumisen rinnalla tapahtui myöskin tapain ja elinlaadun muutos; merisissin ammatti opetti pian miehensä hurjiksi ja rohkeiksi, kaikista opituista tavoista ja kotimaan laeista riippumattomiksi mellastelijoiksi.

Ja niin täydellisesti tunnustettiin tämä riippumattomuus virallisestikin, että kun Espanjan hallituksen puolelta kuningatar Elisabetille esitettiin valituksia bukanierien tihutöistä sen länsi-intialaisissa alusmaissa, vastasi kuningatar, ettei hänellä ollut mitään tekemistä mainittujen merisissien kanssa; sillä vaikka nämä syntyperältään olivatkin englantilaisia, niin olivat he ammattiinsa ryhtyessään lakanneet olemasta hänen alamaisiaan, joten espanjalaisten oli puolustautuminen samalla tavoin kuin ainakin itsenäistä kansakuntaa vastaan.

Mutta miesten, jotka ovat kasvaneet sivistyneessä yhteiskunnassa ja tottuneet kunnioittamaan sen lakeja, on sittenkin mahdoton kokonaan irtautua kaikesta siveellisyyden ja hyväin tapain vaikutuksesta. Niinpä kerrotaan muutamasta bukanieripäälliköstä, että hän, satuttuaan sunnuntaipäivänä nousemaan maihin erään siirtolan rantaan, vei koko väkensä suoraan kirkkoon. Kun ei ole luultavaa, että millään merirosvolaivalla seurasi erityisiä sissikappalaisia, niin näyttävät tilaisuudet ottaa osaa yleiseen jumalanpalvelukseen olleen hyvin harvinaiset. Tämä sissipäällikkö lienee tahtonut osoittaa, että bukanieritkin osasivat kirkossa käyttäytyä muiden kunniallisten ihmisten tavoin; ainakin kerrotaan, että kun muuan hänen miehistään esiytyi häiriötä synnyttävällä tavalla, nousi hurskas kapteeni julmistuneena penkistään ja ampui omalla kädellään julkean kirkkorauhanhäiritsijän paikalla kuoliaaksi.

Eräs samaan aikaan elänyt ranskalainen näyttää olleen lämminsydäminen ihmisystävä; sillä luettuaan espanjalaisten amerikkalaisissa alusmaissaan tekemistä hirmutöistä päätti hän jättää kotinsa ja perheensä, ruveta bukanieriksi ja tehdä kaiken voitavansa espanjalaisten sortamain alkuasukasten hyväksi. Hän antautui suureen tehtäväänsä sellaisella innolla ja hartaudella, että ansaitsi aikaa myöten kunnianimen "Hävittäjä"; ja jos hänen tapaisiaan ihmisystäviä olisi esiytynyt useampia, ei kohtakaan olisi ollut yhtään espanjalaista niillä saarilla, joista nämä aikanaan olivat hävittäneet tai karkoittaneet intiaanit tieltään.

Muuan toinen ranskalainen joutui kotimaassaan suuriin velkoihin; ja kun hänen kunniantuntonsa kielsi häntä enää elämästä toisten ihmisten kustannuksella, päätti hänkin lähteä Atlantin taa ja ruveta merisissiksi. Hän toivoi, että onnetar olisi hänelle siksi suosiollinen, että hän muutaman vuoden kuluttua voisi espanjalaisilta ryöstämäinsä aarteiden kera palata kotimaahan, maksaa kaikki velkansa ja elää sitten loppuikänsä yleistä kunnioitusta nauttivana kansalaisena.

Myöskin järjestäytyminen osoittihen tarpeelliseksi, kun nuo uskaliaat purjehtijat alkoivat viettää säännöllistä merisissin elämää. Tietysti oli vaikeaa saada moisia vapautta ja hurjastelua kiihkeästi rakastavia joukkioita alistumaan muutamain harvain päällikköjen komentoa tottelemaan. Mutta itsesuojelusvaisto pakoitti sittenkin heidät valitsemaan itselleen keskuudestaan johtajia, ja lakeja säädettiin yhteisen toiminnan helpottamiseksi. Tällä tapaa bukaniereista kehittyi hirvittävä valta, joka toisinaan voittikin espanjalaiset meri- ja sotavoimassa.

On muistettava, että bukanierit elivät sangen merkillisenä ajankohtana. Niin pitkälle kuin Amerikan historia ulottuu, voi sitä nimittää veren ja kullan aikakaudeksi. Vastalöydetyissä uusissa maissa ei vallinnut mitään lakeja, joita Europassa kansat ja yksityiset olivat tottuneet noudattamaan. Länsi-Intian saarilla ja läheisellä Amerikan mantereella oli saatavissa kultaa, hopeaa ja kaikenlaisia muita kallisarvoisia luonnontuotteita; ja kun espanjalaiset purjehtivat valtaamaansa osaan uutta maailmaa, tulivat he yksistään noutamaan näitä aarteita. Alkuasukkaat olivat heikkoa rotua ja kykenemättömiä itseään puolustamaan. Espanjalaisten tehtävänä oli ainoastaan koota kaikki mitä voivat löytää, ja kun he eivät enää kyenneet löytämään mielestään kylliksi aarteita, pakottivat he poloiset alkuasukkaat etsimään niitä heille. Täällä oli siis sellainen maailmankolkka ja vallitsi sellainen aika, että ihmiset voivat tehdä mitä ikänä mielensä teki, kunhan vain tunsivat olevansa kylliksi voimakkaat siihen; eikä sopinut olettaakaan, että mikään Europan kansallisuus voi toivoa itselleen yksinoikeutta hyötyäkseen sellaisesta asiaintilasta.

Siksipä kävikin niin, että kun espanjalaiset ryöstivät ja rääkkäsivät minkä voivat löytämiensä maiden alkuperäisiä asukkaita, rupesivat englantilaiset, ranskalaiset ja alankomaalaiset bukanierit vuorostaan ryöstämään ryöväreiltä itseltään. Espanjasta lähti matkaan suuria aluksia, joilla ei ollut minkäänlaista kauppatavaraa vietävänä Amerikaan, mutta jotka palasivat takaisin lastinaan kaikkia niitä kalliita metalleja ja muita arvokkaita tuotteita, mitä suinkin oltiin saatu riistetyksi onnettomilta alkuasukkailta. Uuden maailman kulta- ja hopeakaivoksissa oli tosin työskennelty jo pitkät ajat ennenkin ja melkoisella menestyksellä; mutta alkuperäiset työskentelytavat eivät enää tyydyttäneet espanjalaisia, jotka nyt pakottivat intiaaniparkoja herkeämättömään orjantyöhön, kunnes heitä suurin joukoin surkeasti menehtyi rääkkäyksistä. Välistä pakotettiin heitä työskentelemään kuusi kuukautta yhtä mittaa maanalaisissa kaivoksissa; ja kun heitä siellä kuoli suurin määrin tahi he karkailivat läpitunkemattomiin aarniometsiin, syntyi ajatus tuottaa Afrikasta työtä jatkamaan sitkeämpiä neekerejä laivanlastittain.

Helposti huomaa, että bukanierejä kovin houkutteli halu sekautua kolmantena tekijänä tähän liiketoimintaan. Suuren aarrelaivan valtaaminen, jonka täyttämisessä espanjalaisilla oli ollut niin paljon huolta ja vaivaa, oli merisissien kannalta katsoen mainio urhoteko. Ja vaikka sellainen vaatikin huikeaa uhkarohkeutta ja melkein yliluonnollisia ponnistuksia, niin olivat juuri nämä ominaisuudet useimmille bukaniereille oleellisia.

Seuraavissa luvuissa esitetään eräitä kaikkein mielenkiintoisimpia näistä hurjista veikoista — miehiä, joilla rosvouskiihko ei yhtynyt uusien maiden ja rikkaudenlähteiden keksimishaluun, vaan jotka olivat yksinomaan merirosvoja ja sillä alalla hankkivat itselleen mainetta merenkulun historiassa.

PIETARI SUURI.

Kuuluisimpia ensimmäisistä varsinaisista merisisseistä oli muuan ranskalainen, joka oli tunnettu liikanimellä Pietari suuri. Tämä mies näyttää olleen niitä seikkailijoita, jotka eivät olleet bukanierejä sanan varhaisemmassa merkityksessä (kauppiaita ja merenkulkijoita, jotka saapuivat Espanjan siirtomaihin pyydystämään karjaa ja kuivaamaan sen lihaa sekä tarpeen tullessa taistelemaan espanjalaisia vastaan, jos nämä sekautuivat häiritsemään heidän ammattiaan), vaan miehiä, jotka tulivat Europasta varta vasten ryöstääkseen espanjalaisten omaisuutta sekä maalla että merellä. Moniaat heistä perustivat itsekin jonkinlaisen siirtolantapaisen pienelle Tortuga-saarelle Haitin pohjoisrannikolla; ja näiden joukosta kohosi Pietari suuri pian muita mahtavammaksi. Hän kokosi kyllä ympärilleen sissijoukon; mutta vaikka hänellä itsenäisenä sissinäkin oli suuri maine, näyttää kuluneen kauan, ennenkuin hän johtajana saavutti erityistä menestystä.

Pietarin ja hänen miestensä mielentilan täytyi olla jotenkin matalalla, kun he kerran isossa, kanootintapaisessa purressa risteilivät Hispaniolan rannikolla. Heitä oli kaikkiaan yhdeksänkolmatta miestä, eikä heidän ollut onnistunut tavoittaa itselleen mistään heidän tarkoitukseensa soveltuvaa isompaa alusta. He olivat olleet jo hyvän aikaa aivan umpimähkään aaltojen ajeltavina, tähystellen joka haaralta jotakin espanjalaista laivaa, jonka kimppuun olisi voinut käydä, mutta mitään sellaista ei Hinautunut taivaanrannalle. Heidän ruokavaransa alkoivat käydä vähiin, ja miehet olivat nälkäisiä ja perin tyytymättömiä. He olivat yhtä tukalassa asemassa kuin aikoinaan Kolumbuksen merimiehet, juuri ennenkun nämä, pitkän, vaivaloisen matkansa jälkeen keksivät merkkejä lähestyvästä maankamarasta.

Pietarin ja hänen miestensä ollessa melkein epätoivon partaalla he onneksi älysivät etäällä, tyynellä ulapalla ison laivan. Riemusta karjaisten ja läähättäen hypähti joka mies pystyyn sitä tähyämään. Sitten he tarttuivat airoihin ja rupesivat olan takaa soutamaan kohti. Mutta lähemmä tultuaan he huomasivatkin, ettei vieras alus ollutkaan mikään kullalla ja kallisarvoisilla mausteilla lastattu kauppalaiva, vaan espanjalainen sotalaiva, vieläpä oikein iso, koska kantoi mastossaan vara-amiraalin lippua. Se oli peräti ällistyttävä ja masentava huomio — aivan kuin jalopeuralle, joka nälkäisenä piileskellen tiheikössä kuulee lähestyvää ryskettä ja kavahtaa mahtavaan hyppyyn, mutta sitten ikäväkseen huomaa, ettei saaliinsa olekaan mikään lihava sarvas, vaan suunnaton villi norsu.

Mutta nuo purressa kyyröttelevät yhdeksänkolmatta merisissiä olivat, kuten kerrottu, perin nälkäisiä. He eivät olleet tosin tulleet näille vesille väijymään sotalaivoja, mutta vielä vähemmän he halusivat menehtyä nälkään ja janoon. Eikä ollut epäilystäkään, ettei tuossa isossa espanjalaisessa aluksessa ollut yllin kyllin ruokaa ja juomaa; ja ilman ravintoa eivät he enää voineet elää päivää tai paria kauempaa.

Näin ollen Pietari päätti ilman pitkiä epäröimisiä, että jos vain hänen väkensä seurasi häntä, oli espanjalaisten kimppuun hyökättävä; ja hänen esitettyä kysymyksen heille vannoivat miehet kaikki yhdestä suusta tottelevansa häntä niin kauan kuin hengenkipinää oli heidän ruumiissaan. Tosin tuntui suoralta kuolemankitaan suistumiselta käydä laivan kimppuun, jossa oli lukuisasti tykkejä sekä väkeä monta kertaa enemmän kuin heidän vähäinen joukkonsa oli. Mutta toiselta puolen oli kuolema yhtä varma, jos he edelleenkin jäisivät aaltojen ajeltaviksi autiolla meren selällä. Ja ehkäpä voi ilmautua jotakin suotuisaa mahdollisuutta; siinä toivossa he alkoivat lähestyä saalistaan, vaikkakin hitaasti, sillä tuulta ei ollut paljon nimeksikään.

Espanjalaisella sotalaivalla huomattiin piankin tuo ulapalla kiikkuva pieni pursi ja päällikölle vietiin sana. Hänen huomiotaan se ei kuitenkaan kiinnittänyt, sillä hän oli parast’aikaa pelaamassa korttia upseeriensa kanssa; ja vasta neljännestunnin kuluttua hän suvaitsi nousta kannelle silmäämään vierasta purtta, joka oli jo paljon lähempänä.

"Mitä? Sehän on vain kanootti!" naurahti päällikkö vastaukseksi joidenkuiden upseeriensa ehdotukseen, että tykinluodilla lähetettäisiin tuo hauskaa peliä häirinnyt hyttynen merenpohjaan. Päällikön mielestä se oli turhaa ruudin haaskaamista. Hän ei tietänyt, mitä miehiä veneessä oli eikä siitä välittänytkään; mutta jos he tulisivat kyllin lähelle, voisi väkipyörällä hinata heidät veneineen päivineen ylös laivankannelle ja toimittaa tutkinnon heidän kanssaan. Sitten palasi päällystö rauhallisesti korttipöydän ääreen.

Jos Pietari suuri ja hänen miehensä olisivat tietäneet pääsevänsä niin mukavasti laivan kannelle, olisivat he olleet suuresti iloissaan. Miekoilla, puukoilla ja pistooleilla he olisivat sitten näyttäneet espanjalaisille mitä väkeä olivat, ja amiraali olisi saanut huomata, että nälkäiset merisissit voivat olla hyvinkin tukalia tutkimuksenesineitä.

Mutta tästä tietämättöminä ollen näytti heistä perin hankalalta päästä kipuamaan suuren sotalaivan kannelle, ja siksipä he hillitsivät nälkäänsä ja kiihkoaan ja päättivät odottaa yöntuloa. Heti kun tuli tarpeeksi pimeä, meloivat he aivan hiljaa alusta kohden, jossa kaikki elämä ja vartionpito tuntui tauonneen. Valot olivat kaikki sammutetut, ja kannella lepäilevät merimiehet eivät kuulleet eivätkä nähneet mitään ympäröivältä pimeältä merenselältä.

Veneen tultua aivan lähelle sotalaivaa käski sissipäällikkö joukkueensa haavurin — sellainenkin taitoniekka oli heillä mukanaan — tekemään haavasahallaan ison reiän purren pohjaan. Tämä toimenpide todistaa sissien hurjanrohkeaa luonnetta. Ylivoimainen, milteipä mahdoton tehtävä oli heillä nyt edessään, ja ainoastaan silmitön, sokea uljuus voi antaa heille siinä menestystä. Peräytyminen uppoavassa veneessä oli mahdotonta; siis oli heidän uskallettava kaikkensa ja voitettava tahi kuoltava vihollislaivan kannella.

Kun veden jo puoleksi täyttämä vene kosketti sotalaivan kylkeen, tarttuivat sissit jokaiseen köydenpätkään ja jokaiseen muuhun alas ulottuvaan esineeseen ja kapusivat laivankylkeä ylös niinkuin yhdeksänkolmatta kissaa, ponnahtaen kannella olevain merimiesten kimppuun. Nämä olivat aivan äärimmäisyyteen saakka ällistyneet ja tyrmistyneet. He eivät olleet nähneet eivätkä kuulleet niin niitäkään, ja nyt oli pimeästä sukeltanut esiin mokoma joukko hurjannäköisiä miehiä tuimat tapparat ja pistoolit kourissa.

Jotkut heistä kumartuivat katsomaan alas laivan kyljelle, mistä nuo oudot miehet olivat oikein tulleet, mutta he eivät nähneet yhtään mitään, sillä pursi oli jo mennyt pohjaan. Silloin heidät täytti taikauskoinen kauhu; he luulivat joutuneensa tekemisiin avaruudesta tipahtaneiden ilmeisten paholaisten kanssa, sillä mistään muualtakaan eivät nuo hirtehiset saattaneet tulla. Yrittämättäkään puolustautua hoipperehtivat espanjalaiset hurjan pelon valtaamina sinne tänne kannella ja koettivat piiloutua mikä minnekin, ymmärtämättä edes nostaa varoitushuutoakaan.

Laivan päällikkö istui upseeriensa kera yhä vielä korttipöydän ääressä — voittiko hän siinä pelissä vai hävisi, siitä eivät vanhat historioitsijat tiedä kertoa mitään. Mutta äkkiä sekautui uusi tulokas peliin. Se oli Pietari suuri, jolla oli parhaat valtit kädessään. Iso pistooli kädessä vaati hän espanjalaista amiraalia heti paikalla antautumaan. Hölmistynyt "hidalgo" (aatelismies) katsahti ympärilleen. Jokaisen upseerin korvallisella piteli hurjannäköinen merirosvo pistoolia. Päällikkö myönsi hävinneensä pelissä.

Lopputyö kävi helposti. Sissien hajautuessa ympäri laivaa oli sen väki pyrkinyt parhaan mukaan piiloutumaan. Ken heistä rohkeni yrittää puolustautua, se ammuttiin tai iskettiin kuoliaaksi; ja kun kajuuttain ovet oli laivanväen perästä teljetty lujasti kiinni ulkopuolelta, oli Pietari suuri ison espanjalaisen sotalaivan kaikkivaltias kapteeni.

Varmaa on, että voitolliset sissit ensimmäiseksi työkseen kiirehtivät laittamaan itselleen vankan illallisen, jonka ääressä muistelivat monias tunti sitten vielä viilettäneensä merenpintaa vähäisessä purressa, peläten sen pian sisältävän vain heidän nälkään menehtyneet ruumiinsa.

Tämä tavaton menestys tietystikin aiheutti suuren muutoksen Pietari suuren ja hänen miestensä oloissa ja ammatissa. He olivat nyt kaikki järjestään kylläisiä ja äveriäitä miehiä. Paitsi sitä että vallattu laiva oli täynnänsä ruokavaroja, oli siinä suuri kultaharkkoaarre, jota se oli ollut juuri kuljettamassa Espanjaan. Purjehtien saaliineen pitkin Hispaniolan rannikkoa Pietari ryösti ja ampui upoksiin kaikki kohtaamansa espanjalaiset alukset. Vangeista eloonjääneet pantiin auttamaan sissejä purjeiden hoidossa; ja palattuaan kohta puoleen takaisin Ranskaan luopui Pietari suuri sissielämästä ja eli lopun ikänsä mahtavana ja rahakkaana herrana.

TARINA HELMISISSISTÄ.

Tavallisen rosvon ja yleensä pahantekijän elämäntarina saa enimmäkseen aina huonon lopun, vaikka hänellä saattaisi olla menestystäkin rikoksellisella urallaan. Se tosiasia sisältää terveellisen opetuksen suurelle osalle ihmiskuntaa, jolla on halu tehdä pahaa ilman että siitä koituisi sille ikäviä seurauksia. Äsken kertomamme Pietari suuren elämäntarina ei kuitenkaan sisältänyt mitään sellaista opetusta, tahi ei ainakaan se ole tullut jälkimaailman tietoon; ja toden teossa sen vaikutus senaikuisiin seikkailijoihin oli hyvin epäterveellinen.

Kun Pietari suuren ihmeellinen menestys tuli tunnetuksi, ruvettiin Tortugan vesillä merirosvousta harjoittamaan vallan vimmatusti. Jokainen takkuparta veijari, joka omisti pahaisen purren ja sai parikymmentä samanlaista takkupartaa seuralaisekseen, kiirehti ulos ulapalle valtaamaan rikasta espanjalaista kaljuunaa, joksi siihen aikaan sanottiin kaikkia isoja aluksia, olivatpa ne sota- tai kauppalaivoja.

Mutta merisissien hurja lauma ei kasvanut ainoastaan englantilaisista ja ranskalaisista merimiehistä, joita toveriensa mainio onni viekoitteli; vaan monet seikkailuhaluiset miehet, jotka eivät ikinä olleet aikoneet lähteä Englannin tai Ranskan kamaralta merirosvousta harjoittamaan, saivat nyt varmasti päähänsä, että tämä ammatti se sittenkin oli kaikista tuottavin, ja lähtivät valtameren poikki varta vasten pyydystämään kotiapalaavia espanjalaisia laivoja.

Mutta kun ei Tortugan vesillä riittänyt tarpeeksi tätä ammattia hyödyttäviä aluksia, lähtivät sissisiirtolaiset koettamaan onneaan Länsi-Intian muissa osissa; ja kerrotaan, että kuukauden päiväin kuluessa Pietari suuren mainiosta voitosta Tortugaan kuljetettiin kaksi suurta hopeaharkoilla lastattua espanjalaista laivaa ja kaksi muuta arvokassisältöistä kauppa-alusta sissien saaliina.

Muuan noita aarrelaivojen perässä risteileviä seikkailijasankareita oli eräs Pietari suuren maanmies, tunnettu nimellä "Ranskan Pietari". Hän oli hyvä merimies ja pystyi vaikka minkälaiseen merikahakkaan; mutta pitkän aikaa hän sai luovia pitkin Karaibin merta keksimättä yhtään mitään anastamisen arvoista. Vihdoin, kun muona rupesi loppumaan ja hänen miehensä nurisemaan, päätti Pietari, että parempi kuin palata tyhjin käsin Tortugaan oli koettaa uudella ja rohkealla tavalla onneansa.

Erään mannermaan ison virran suuhun olivat espanjalaiset laittaneet helmikalastamon; ei näet ollut sitä aarretta maanpäällistä eikä merenalaista, jota he eivät olisi koettaneet saada omakseen.

Joka vuosi saapui pyyntiaikaan tusinan verta ja enemmänkin helmenpyyntialuksia tuolle särkälle, suojanaan kulloinkin sotalaiva. Ranskan Pietari tiesi tästä; ja kun hän ei ollut avoimella merellä tavannut ainoatakaan ryöstettävää espanjalaista kauppa-alusta, päätti hän lähteä kokemaan, oliko helmenpyytäjiltä jotakin hyvää saatavana. Sellainen ryöstötapa oli bukaniereille siihen aikaan vielä aivan uutta; mutta sittenpähän vasta kaiken tietää, kun on kaikkea yrittänyt, ja tällä haavaa oli sissipäällikön erittäin tärkeää yrittää edes jotakin ilmikapinata estääkseen.

Lähetessään rannikkoa virran suistamon kohdalla otatti hän purrestaan mastot alas ja soudatti sen sukkelasti helmenpyytäjälaivastoa kohti, aivan kuin olisi aikonut liittyä siihen ruti rauhallisessa tarkoituksessa. Eikä toden teossa ollut syytä pelätäkään, että espanjalaiset olisivat epäilleet merirosvojen uskaltavan soutuveneellä lähetä juuri sitä rannikon kohtaa.

Helmenpyyntialukset olivat kaikki ankkurissa ja niiden miehistö uutterasti toimessaan. Ulompana merellä, jonkin matkan päässä virran suusta, kellui sotalaiva kaikessa levossa. Intiaanisukeltajat molskahtivat haikaloja pelkäämättä veteen ja noutivat pohjasta simpukoita, jotka laivamiehet huolellisesti avasivat löytääkseen jalohelmiä — yhtä rauhallisina kuin jos olisivat poimineet öljymarjoja kotoisissa metsissään.

Mutta jotakin pahempaa kuin haikaloja oli liikkeellä näillä rauhallisilla vesillä; eivätkä mitkään rosvot, jotka Espanjan vuorilta laskeutuvat alas pahaa-aavistamattomaan maalaiskylään, olleet niin julmia kuin nuo hurjat veikot, jotka hiipivät pyyntimiesten luokse Ranskan Pietarin pikku purrella.

Tuon viattoman näköisen purren, jota helmenpyytäjät arvatenkin pitivät jonkun mannermaan hedelmä- ja vihanneskaupustelijan veneenä, sallittiin häiritsemättä soutaa pyyntilaivaston suurimman aluksen kupeelle, jossa oli muutama tykkikin ja joitakuita aseellisia miehiä suojana.

Heti kun Pietarin vene satutti espanjalaisen aluksen kylkeen, ryntäsivät sissit ylös sen kannelle miekat ja pistoolit kourassa ja hirvittävä kamppailu alkoi. Espanjalaiset olivat kyllä perin ällistyneet, mutta heitä oli paljon enemmän kuin hyökkääjiä ja he pitivät rohkeasti puoltaan. Mutta ryntäävillä miehillä, jotka kalvava nälkä on saattanut hurjiksi epätoivosta, on suuri etu puolellaan; ja kauan ei kestänytkään, ennenkun he olivat herroina laivalla. Ne espanjalaisista, jotka eivät olleet saaneet surmaansa, pakotettiin rosvojen palvelukseen, ja heidän laivastaan Pietari huomasi saaneensa kelpo aluksen käytettäväkseen.

Sotalaiva, jonka varjeluksen alainen helmenpyyntilaivasto oli, oli siksi etäällä, ettei siitä ollenkaan huomattu taistelun menoa; ja jos olisi huomattukin, ei se olisi ennättänyt apuun, sillä kun ilma oli aivan tyyni, ei se olisi päässyt purjehtimaan virran suulle. Pietari oli siis täysin turvassa sen puolelta.

Mutta vaikka hän oli vallannutkin espanjalaisen aluksen, ei hän ollut siksi typerä, että olisi kiskonut alas sen lipun ja vetänyt omansa sijaan. Hän oli tosin saanut hyvän saaliin, mutta se ei vielä tyydyttänyt häntä. Todennäköistä oli, että purressa oli runsas varasto vastapyydettyjä helmiä, mutta toisissa pursissa saattoi niitä olla vieläkin enemmän. Hän sai siis päähänsä vallata koko helmenpyytäjälaivaston.

Mutta sitä hän ei voinut yrittääkään, ennenkuin sotalaiva oli ensin hänen hallussaan. Omaten nyt kelpo aluksen ja paljoa monilukuisemman miehistön kuin tänne tullessa — henkiin jääneet espanjalaiset pakotettiin työskentelemään tykkien ääressä ja muutenkin auttamaan joka tavalla omia maanmiehiään vastaan — päätti Pietari käydä sotalaivan kimppuun.

Parahiksi rupesi tuulemaan maalta päin, niin että hän purjeiden avulla joutui hyvän matkaa avoimelle merelle. Espanjan lippu liehui hänen suurmastostaan, ja hän toivoi pääsevänsä epäluuloja herättämättä sotalaivan kupeelle, niin että sissit voivat kivuta ylös sen kannelle verityöhönsä.

Mutta silloin sattui jotakin, mitä Pietari ei ollut osannut arvata tapahtuvaksi. Kun sotalaivan päällikkö huomasi, että helmenpyytäjäveneistä yksi yritti jättää toverinsa ja painua avoimelle merelle, ei hän voinut selittää sitä muuten kuin että se yritti lähteä karkuun helmisaaliineen käyttäen hyväkseen sitä seikkaa, ettei tuuli ollut vielä kerinnyt sotalaivan purjeisiin. Näistä epäilyksistä voimme päättää, etteivät rosvot niinä aikoina aina olleet pelkkiä ammattirosvoja.

Kohta kun espanjalainen kapteeni oli huomannut, että yksi sen vartioitavista pursista lähti liikkeelle virran suulta, sai hän tuulta purjeisiinsa ja lähti paikalla vinhaa vauhtia ajamaan takaa epäiltyjä helmivarkaita, joita hän päätteli omiksi kelvottomiksi maanmiehikseen.

Tuuli vahveni nopeasti; ja kun Pietari ja hänen miehensä näkivät, että sotalaiva heitä ilmeisesti epäillen piirsi vankkaa vauhtia heidän perässään, heittivät he kaiken toivon päästä epäluuloja herättämättä sen kupeelle. Heidän täytyi siis luopua koko helmilaivaston valtaamisaikeista ja tyytyä siihen, että saivat edes tähänastisen saaliinsa onnellisesti korjuuseen. Niinpä hekin vetivät joka purjetilkun mastoihin, ja jännittävä merijahti alkoi.

Säikähtyneet sissit olivat liiankin hätäisiä pakoon pyrkiessään. He eivät olleet pystyttäneet ainoastaan niin paljon purjeita kuin heidän aluksensa voi kantaa, vaan kohottaneet niitä liiaksikin. Tuuli tuimeni, ja äkkiä katkesi suurmasto aika jyrinällä. Se teki lopun pakoonpyrkimisestä; ja hirvittävä meritaistelu alkoi nyt. Ranskan Pietari ja hänen miehensä olivat tottuneita sellaiseen työhön, ja pettymys ja epätoivo kannusti heitä panemaan kaikki voimansa alttiiksi; mutta espanjalaiset olivat mieslukuisemmat ja paremmin asestetut, ja sissit saivat pahoin selkäänsä.

Mutta tuon ranskalaisen ja hänen pienen sissijoukkonsa uljuudessa täytyi olla jotakin suurenmoista ja tosisankarillista, joka sai espanjalaisen kapteenin antamaan heille arvoa. Muuten ei ole selitettävissä heidän saamansa hyvä kohtelu hänen puoleltaan.

Heitä ei näet surmattu miekalla eikä viskattu mereen, ei edes viety rannikolle orjuuteen — joilla kolmella tapaa silloin sotavankeja kohdeltiin. Heidät vain yksinkertaisesti laskettiin maihin ja päästettiin vapauteen mennäkseen mihin mielensä teki.

Tätä Ranskan Pietarin rohkean yrityksen noloa loppua surkuteltiin yleisesti ei vain Tortugassa, vaan myöskin Englannissa ja Ranskassa. Jos uljaan bukanierin olisi onnistunut vallata koko helmenpyyntilaivasto, olisi hänen maineensa kajahdellut kummallakin puolella Atlantin merta; ja jos hän edes olisi kyennyt viemään korjuuseen tuon ainoankin anastamansa purren, joka oli isoin ja rikkain kaikista, olisi hän voinut viettää loppuikänsä varakkaana ja arvossapidettynä miehenä. Ei ihmettä, että sen suurmaston rikkoutuminen oli särkeä niin hyvin Pietarin ja hänen miestensä kuin koko hänen suuren ihailijapiirinsä sydämet.

PORTUGALIN BARTOLOMEUKSEN IHMEELLISET SEIKKAILUT.

Edellisissä luvuissa olemme nähneet, että etupäässä englantilaiset, ranskalaiset ja hollantilaiset merenkulkijat kävivät yhdistetyin voimin sissisotaa espanjalaisia vastaan Länsi-Intian saarilla ja vesillä. Siksipä tuntuu hiukan omituiselta tavata muuan Portugalinkin mies sekautuneena tuohon Pohjois- ja Etelä-Europan merenkulkijain väliseen erikoiskaappaukseen. Mutta vaikka Portugali ja Espanja ovatkin läheisiä naapureita, ovat molemmat maat olleet usein tuimassa sodassa keskenään, eivätkä niiden edut ja pyyteet ole suinkaan olleet yhteisiä. Mutta ollen joka suhteessa naapuriaan vähäväkisempi voi Portugali toivoa hyötyvänsä läntisen maailman vastakeksityistä rikkauksista ainoastaan siten että sen merenkulkijat yhtyivät toisten kansojen merenkulkijain kanssa ryöstämään kotiapalaavia espanjalaisia aarrelaivoja.

Näistä Portugalin merisisseistä oli mainioin muuan urho, jota kotimaansa mukaan sanottiin "Portugalin Bartolomeukseksi". Hän nimitti itseään "flibustieriks", joka on väännös englantilaisesta sanasta "freebootieri" (vapaa purjehtija), mitä nimeä itsenäiset, ylemmistä päälliköistä ja järjestöistä riippumattomat meriseikkailijat käyttivät itsestään.

Mutta olipa tuo Bartolomeus minkä niminen hyvänsä, niin bukanierinä hän kumminkin teki itsensä kuuluisaksi Karaibin merellä. Hän ei uraansa aloittaessaan ollut mikään tyhjätasku, kuten useimmat muut ammattitoverinsa. Hänellä oli jonkin verran pääomaa sijoittaa näihin "liikeyrityksiin", ja tullessaan Länsi-Intiaan oli hänellä hankittuna pienenlainen purjealus, jossa oli neljä vähäistä tykkiä ja valikoitu miehistö karaistuneita veikkoja, niistä epäilemättä monet ammattirosvoja ja toisetkin palaen halusta kunnostaa itseään sisseinä; sillä myöhempinä aikoina tuskin lienee Kalifornian kultakentillä ollut sen suurempaa viehätystä uhkarohkeihin seikkailijoihin kuin Atlantin kultarikkailla ulapoilla 17:nnen vuosisadan uskalikoille.

Karaibin merelle tultuaan Bartolomeus arvatenkin ensin kävi Tortugassa, tuossa sen ajan merirosvojen pääkortteerissa ja lähti sitten kokemaan niitä reittejä, joita pitkin aarrelaivat kulkivat Amerikan mannermaalta Havanaan Kuban saarelle tahi San Domingoon. Vihdoinpa näiden pyydystäjäin silmiin kuvastuikin kaukaa ulapalta saalis, mutta heille kävi kuten pyöriäistenpyytäjälle, jonka väkäkeihään eteen sattuukin tuima miekkavalas. Hitaasti lähestyvä laiva osoittihe olevansa iso espanjalainen kaljaasi, jonka tykkiaukoista paistoi ainakin kahdenkymmenen kiljukurkun mustat kidat ja jonka miehistön täytyi olla paljon lukuisampi kuin sen ahdistajat.

Espanjalaiset kauppalaivatkin olivat tähän aikaan sangen vahvasti varustetut pitkää ja vaarallista matkaansa varten, niin että vaikka eivät kuuluneetkaan Espanjan sotalaivastoon, olivat ne usein hyvinkin pienempäin sotalaivain veroisia. Ja tällainen vankkahampainen kala se nyt sattui parahiksi Bartolomeuksen apajaan.

Mutta sissit ja kalamiehet eivät saa nilviä ja persoa. Heidän täytyy ottaa saalis vastaan ja tehdä parhaansa saadakseen sen nuottansa pohjaan, kävi miten kävi. Bartolomeus ja hänen miehensä pitivät suurmaston ympärillä lyhyen neuvottelun ja päättivät yrittää onnenkaupalla espanjalaisen aluksen kimppuun.

Niinpä liukui pieni rosvopursi pullistunein purjein ja liehuvin lipuin isoa espanjalaista vastaan, jossa oltiin ylen ällistyneitä tulijan rohkeudesta, mutta jäätiin kuitenkin odottamaan sitä kokka tuuleen päin ja tykkimiehet valmiina palavin sytyttimin. Tultuaan kyllin lähelle voidakseen nähdä ja käsittää sen aluksen koko suuruuden ja varustukset, jonka kimppuun aikoivat hyökätä, eivät sissit vastoin espanjalaisten odotusta kääntäneetkään purjeitaan ja paenneet tiehensä minkä kerkisivät, vaan kävivät haikailematta suoraan isoa, kömpelöliikkeistä vastustajaansa kohti, jonka miehistönä oli tavallisia, aseidenkäyttöön vähemmin perehtyneitä pikipöksyjä.

Havaitessaan pikku purren hullumaisen yrityksen päätti espanjalainen päällikkö antaa sille kouraantuntuvan läksytyksen, jotta se vastaisen varalta oppisi erottamaan isot laivat pienistä, ja vihollisen tultua luodinkantamalle komensi laukaisemaan kaikki alahangan tykit sitä kohti. Espanjalaisessa aluksessa oli väkeä seitsemänkymmentä miestä ja sen lisäksi vielä paljon matkustajia ja varsinaiseen meri väkeenkin kuuluvia henkilöitä, jotka kapteenin käskyn kuultuaan syöksyivät kannelle katsomaan, kuinka sissipursi painuisi aaltojen alle.

Mutta espanjalaisen tykit olivat tähdätyt huonosti ja niiden isot luodit lensivät mereen tekemättä mitään tuhoa; ja ennenkun ne ennätettiin ladata uudestaan tai kömpelö alus kerkisi kääntää toisen leveän kylkensä sitä kohti, olikin Bartolomeuksen pursi jo sen kupeessa kiinni. Hän ei ollut laukaissut ainoatakaan tykkiänsä, tietäen etteivät niiden rakeet pystyisi tekemään mitään moiselle isolle kuvatukselle. Hänen tarkoituksenaan oli ratkaista ottelus rehellisellä käsikahakalla mies miestä vastaan espanjalaisen aluksen kannella.

Sissit olivat kaikki valmiina tuliseen kamppaukseen. He olivat riisuneet päältään takkinsa ja paitansa, aivan kuten aikoisivat käydä nyrkkitaisteluun; ja miekat hampaiden välissä ja puukot ja pistoolit vyössä he kapusivat kuin apinat suuren laivan kupeita ylös. Mutta espanjalaisetkin olivat urhoollisia miehiä ja kelpo sotureita, ja heitä oli yli kaksi vertaa enemmän kuin rosvoja; ja eipä kulunut kauankaan, ennenkuin jälkimmäiset huomasivat, etteivät he kyenneetkään valtaamaan sotalaivaa kiipeämällä sen kannelle. He hyppäsivät laidan yli niin pian kuin pääsivät, jättäen jäljelle muutamia miehistään kuolleina ja haavoitettuina. Päästyään omaan purteensa he soutivat vähän matkaa kauemmaksi hengähtääkseen ja varustautuakseen toisellaiseen kamppailuun. Voitolliset espanjalaiset kiirehtivät nyt pääsemään erilleen tuosta puolivillien hurjimusten täyttämästä purresta, mikä olisikin ollut heille helppoa, jos olisivat kyenneet käyttämään tykkejään paremmin kuin tuonoin.

Mutta suureksi ihmeekseen he huomasivat, etteivät he voineet tehdä tykeillään mitään eivätkä edes kyenneet kääntämään alustaan sivuittain, jotta olisivat voineet ampua tehokkaampia yhteislaukauksia. Bartolomeus ja hänen miehensä viskasivat syrjään miekat ja pistoolit ja tarttuivat musketteihin, joita heillä oli runsaasti. Heidän purtensa oli vain vähän matkan päässä espanjalaisesta, niin että jokainen mies, joka vain pisti päänsä näkyviin ampumarei'istä tahi nousi rikiin purjeita järjestämään taikka muuten näyttäytyi, tiesi olevansa mainio tähtäyspilkku rosvoille. Näiden pursi voi liikkua miten tahansa, sillä sen kuljettamiseen tarvittiin vain muutama harva mies ja voi siten välttyä espanjalaisten luodeilta; ja sen parhaat ampujat lennättivät kannella maaten surmanluoteja missä vain näkivät espanjalaisen pään pistäytyvän esiin.

Viisi pitkää tuntia kesti tämä epätasainen taistelu. Se muistutti aivan rullasiimalla ja notkealla vavalla varustetun onkimiehen kamppailua ison, lihavan lohen kanssa, jonka on saanut käymään syöttiinsä. Mies ei saa lohta heti maalle, mutta toiselta puolen ei lohikaan voi vetää miestä veteen; ja sitkeydellään mies viimein väsyttää kalan, kunnes saa työnnetyksi haavinsa sen alle. Mutta Bartolomeus ei kumminkaan voinut toivoa saavansa vihollislaivaa haaviin. Tämän miehistä oli jo niin monta saanut surmansa, että miesluku kummassakin alkoi jo olla yhtä suuri. Silloin hän taas uhkarohkeasti ryntäsi purrellaan aivan espanjalaisen kupeeseen kiinni ja komensi miehensä uudestaan kapuamaan ylös kannelle. Nyt ei ottelus tullutkaan niin epätasaiseksi kuin edellisellä kerralla. Espanjalaiset eivät kyllä enää olleet ylivoimaisia, mutta he taistelivat epätoivon hurjuudella, ja ryöväreistä sai tulisessa kamppailussa kymmenen surmansa ja neljä haavoittui. Mutta vielä hullummin kävi espanjalaisille; enemmän kuin puolet niistä, jotka eivät aikaisemmin olleet tulleet ammutuiksi, sai nyt surmansa sissien pistooleista ja hukareista, ja ennen pitkää oli iso laiva Bartolomeuksen vallassa.

Se oli verinen ja hirvittävä voitto. Suuri osa hänen omista miehistään virui kuolleena tai kuolemaa tehden kannella, ja espanjalaisista oli vain neljäkymmentä jäänyt eloon ja niistäkin melkein kaikki henkihieveriin silvottuina.

Niinhyvin bukanierien kuin espanjalaisten tapana oli viskata säälittä mereen kaikki sotavangit, jotka eivät kyenneet työhön, mutta Bartolomeuksessa näyttää olleen jäljellä hiukan inhimillisempiä tunteita. Hän ei surmauttanut vankejaan, vaan panetti ne kaikki veneeseen pyrkimään turvaan minne pääsivät; ja jäi itse viidentoista terveen miehen kanssa hoitamaan isoa laivaa, joka olisi tarvinnut viittä kertaa suuremman miehistön.

Mutta miehet, jotka moisissa olosuhteissa kykenivät valloittamaan niin mahtavan aluksen, tunsivat kykenevänsä kuljettamaankin sitä vähälukuisuudestaan huolimatta. Ennenkun ryhtyivät purjeita hoitelemaan, puhdistivat he tarkoin kuolleiden taskuista kellot, rahat ja korut ja viskasivat ruumiit kannelta mereen, käyden sitten lähemmin tarkastamaan minkälaisen saaliin olivat saaneet. Ja sitä kelpasikin katsella. He löysivät rahaa 75,000 Espanjan, kruunua sekä ainakin viittä kertaa arvokkaamman kaakaovaraston, mikä kaikki ynnä lisäksi laivan ja sen kaiken kalustuksen arvo oli melkoinen omaisuus niinä aikoina.

Sittenkun voitonriemuiset sissit olivat arvioineet saaliinsa ja korjanneet uuden, upean aluksensa purjeet ja rikin, siirsivät he siihen kaikki mieluiset tavarat vanhasta purrestaan ja jättivät sen ajelehtimaan, suunnaten itse kulkunsa Jamaikaa kohti. Mutta tuuli ei ollut heille suotuinen, eikä heillä ollut tarpeeksi miehiä hoitamaan purjeita myötäiseen suuntaan, niin että heidän täytyi käydä ankkuriin P. Antoniuksen niemen kohdalle Kuban saaren länsipäässä odottaakseen pääsyä Jamaikan ystävällisille vesille.

Kotvan aikaa täällä lekoteltuaan he lähtivät uudelleen jatkamaan matkaa, mutta pianpa he kauhukseen huomasivat kolme espanjalaista laivaa tulevan vastaansa. Mahdotonta oli yrittää vähällä väellä saada niin suuri alus korjuun vihamiehiltä, ja vielä mahdottomampi koettaa puolustautua suurta ylivoimaa vastaan; se tehtävä nousi yli Bartolomeuksenkin uskalluksen. Siksipä hän jäi rauhassa odottamaan, kunnes espanjalaiset laivat olivat saapuneet kohdalle, niistä pantu yhdestä vene vesille ja sen miehistö kavunnut ylös hänen kannelleen. Eräs espanjalaisista kapteeneista oli huomannut, että oudossa laivassa oli jotakin merkillistä, kun sen riki ja purjeet kantoivat selviä merkkejä vereksestä hirvittävästä taistelusta; ja hän tahtoi ottaa selon asiasta. Nähtyään, että kourallinen merirosvoja piti hallussaan niin isoa laivaa, vangitsi hän helposti Bartolomeuksen ja hänen miehensä, riisti heiltä kaikki mitä heillä oli yksinpä vaatteetkin heidän päältänsä, ja työnsi heidät raudoissa tyrmään miettimään onnen vaihettelevaisuutta.

Espanjalaisista laivoista siirrettiin harvalukuinen miehistö kuljettamaan vallattua alusta, ja sitten lähti koko pieni laivasto purjehtimaan Campeachyn kaupunkia kohti Yukatanin niemimaan länsirannalle.

Yksi ainut tunti oli kääntänyt Bartolomeuksen ja hänen miehensä onnen vallan surkealla tavalla. Tunti sitten he olivat mässänneet ja riemuinneet komean saaliinsa parhaassa kajuutassa; ja nyt he viruivat alastomina ja kahleissa kurjassa vankikopissa, tietäen että päivän tai parin perästä heidät joko myötäisiin orjiksi tahi ehkäpä hirtettäisiin.

Mutta tuskin on luultavaa, että monikaan heistä katui entisyyttään tai sortui epätoivoon, sillä sellaiset tunteet olivat sisseillä ylen harvinaisia.

SISSI, JOKA EI OSANNUT UIDA.

Matkatessaan Campeachya kohti joutui tuo pieni espanjalainen laivasto myrskyn käsiin, joka hajoitti laivat toisistaan, niin että se, joka kuljetti vangittua Portugalin Bartolomeusta ja hänen miehiään, ennätti ensimmäisenä määräsatamaan.

Sen kapteeni ei vielä tietänyt, minkä arvokkaan saaliin hän oikein oli saanut. Hän luuli sissejä tavallisiksi bukaniereiksi ja näyttää aikoneen käsitellä heitä omina yksityisvankeinaan, jotka kaikki rotevia miehiä ollen kelpaisivat hyvin laivaväen joukkoon pistettäviksi. Mutta kun laiva oli saatu turvallisesti ankkuriin ja kaupungissa oli levinnyt tieto, että sen vankityrmässä oli sissijoukko, saapui maalta paljon ihmisiä töllistelemään noita hurjia veikkoja niinkuin mitäkin häkkiin ahdettuja ulkomaan villipetoja.

Näiden uteliain katsojain joukossa oli muuan kaupungin kauppias, joka oli ennen nähnyt Bartolomeuksen ja kuullut monista hänen urhotöistään. Hän kääntyi senvuoksi kapteenin puoleen ja ilmoitti, että tällä oli laivassaan eräs maailman pahimpia merirosvoja, jonka tihutyöt tunnettiin liiankin hyvin kaikkialla Länsi-Intiassa ja joka siis oli jätettävä siviiliviranomaisten käsiin. Tämä esitys ei kuitenkaan miellyttänyt kapteenia, joka tähän asti oli huomannut Bartolomeuksen olevan sangen rauhallisen miehen sekä sen ohessa perin väkevän, niin että hänestä saattoi tulla arvokas lisä laivamiehistöön. Mutta kauppias, joka tiesi sissin tehneen pahaa vahinkoa Espanjan kaupalle, suuttui kapteenin taipumattomuudesta ja meni kohta kertomaan asian kaupungin kuvernöörille. Tämä arvohenkilö lähetti heti muutamia upseereja laivaan vaatimaan sissipäällikköä hänelle luovutettavaksi. Muut rosvot saivat jäädä tyrmään, mutta Bartolomeus korjattiin erikseen toiseen laivaan. Kauppias, joka näkyi tietävän koko joukon asioita hänestä, kertoi viranomaisille, että tuo hirveä sissi oli jo monesti joutunut vangiksi, mutta aina päässyt pujahtamaan pakoon. Sen vuoksi hänet nyt lyötiin entistä vankempiin rautoihin ja toimenpiteisiin ryhdyttiin hänen hirttämisekseen seuraavana päivänä; sillä kaiken kuulemansa perusteella ei kuvernööri pitänyt rosvoa yhtään parempana kuin metsänpetoa, jonka ilman mitään tutkimusta ja tuomiota voi huoleti ottaa hengiltä.

Mutta laivassa oli muuan espanjalainen sotamies, joka tuntuu hiukan säälineen, ehkäpä ihailleenkin uskaliasta sissiä; ja hän arveli, että jos hirttämisen todellakin piti tapahtua huomenissa, niin oli kohtuullista, että uhrikin saisi siitä tietää; ja viedessään ruokaa Bartolomeukselle hän kertoi tälle häntä uhkaavasta kohtalosta.

Sissipäällikkö oli kumminkin mies, joka tahtoi itse sanoa sanottavansa kaikessa, mitä hänen tietensä tapahtui; ja saatuaan kuulla huomispäiväisestä huvituksesta hän rupesi heti vaivaamaan päätänsä ajatuksella, että mikäs nyt neuvoksi tulisi. Mokomassa pälkähässä ei hän vielä koskaan ollut, mutta silti hän ei menettänyt malttiaan, vaan rupesi kohta nakertautumaan irti kahleista, jotka arvatenkin olivat hyvin kömpelöä tekoa. Vihdoin viimein, vaikka iho ja liha pahoin repeytyi, onnistui hänen saada jalkansa irti renkaista ja voi nyt liikkua vapaasti kuin tiikeri häkissään. Sitten seurasi kysymys, miten läpäistä tästä häkistä. Se kävisi ehkä helpostikin päinsä, sillä kohta oli aika jonkun vanginvartijan tulla alas ruumaan, ja hänestä oli jättimäisen sissin huokea selviytyä. Mutta seuraava aste tässä todella draamallisessa pakokohtauksessa kävisi melko lailla vaikeammaksi, sillä päästäkseen laivasta olisi Bartolomeuksen pakko uida rantaan, ja hän ei todellakaan osannut uida, mikä seikka tuntuu sangen merkilliseltä lahjattomuudelta niin kuuluisasta ja kokeneesta merirosvosta puhuttaessa. Ahtaassa vankitörmässä keksi hänen tuskallisesti tähystävä silmänsä kaksi isoa saviruukkua, jotka aikoinaan olivat sisältäneet espanjan-viiniä. Niitä hän päätti käyttää jonkinlaisena uimapussina eli hengenpelastajana vedessä ollessaan. Lisäksi löysi hän vanhan puukon — ja se kourassa istahti hän nyt odottamaan vanginvartijan tuloa.

Tämä saapui pimeän tultua Lyhty kädessä laskeusi mies ruumaan katsomaan, oliko vanki varmassa tallessa, ja heti kun hän oli selvästi näkyvissä, karkasi Bartolomeus hänen kimppuunsa Siitä syntyi hirvittävä kamppaus, mutta sissi oli vikkelämpi ja väkevämpi, ja pian virui vartija kuolleena permannolla. Sitten kiipesi Bartolomeus molemmat ruukut kainalossaan sukkelasti ja äänettömästi lyhkäisiä portaita ylös, tuli pilkkosen pimeässä kannelle, syöksyi laivan laidalle ja hyppäsi alas mereen. Ensin hän vajosi pinnan alle, mutta huolellisesti tulpatut ja ilmaapitävät ruukut nostivat hänet pian ylös ja kannattivat häntä kellumassa. Laivassa syntyi kohta hälinää ja melua, musketteja laukaistiin siihen suuntaan, mistä molskahdus oli kuulunut, mutta ei ainoakaan luoti osunut sissiin eikä hänen ruukkuihinsa; ja pian uiskenteli hän jo silmän näkemättömissä ja korvan kuulemattomissa. Potkien molemmilla jaloillaan ja meloen toisella kädellään, toisen pusertaessa ruukkuja rintaa vasten, onnistui hänen vihdoin päästä rantaan, josta alkoi juosta minkä sääret kannattivat kaupungin takana oleviin synkkiin metsiin.

Mutta sinne tultuaan hän alkoi pelätä, että espanjalaiset hänen pakonsa keksittyään usuttaisivat verikoiria hänen jäljilleen — jota keinoa nämä paljon käyttivätkin paenneita vankeja ja orjia takaa-ajaessaan — ja siksipä hän ei tuntenut itseään turvalliseksi painuessaan jälleen rannikolle päin, jota hän koko ajan oli pitänyt silmällä pelastukselleen parhaimpana paikkana. Jos koirat osuivat hänen jäljilleen, oli hän hukassa. Epätoivoinen sissi päätti silloin, ettei antaisi verikoirille mitään mahdollisuutta ja kääntyi uudelleen metsän pimentoihin, joiden suoperäisissä kätköissä hän viipyi kolme päivää, tietäen että vesi hävitti hänen jälkensä koirien vainulta. Syötävänä hänellä oh vain vesikasvien juuria, mutta hän oli tottunut koviin päiviin. Usein kuuli hän koirain etäistä haukuntaa nevantakaiselta kuivalta maalta, ja joskus pilkotti yön aikaan pimeästä tulisoihtuja, joilla hän arvasi vainoojainsa metsää valaisevan.

Mutta viimein kumminkin alkoi näyttää siltä, kuin olisi takaa-ajosta luovuttu; ja kun ei enää kuullut koirain haukuntaa eikä nähnyt tulisoihtuja, uskalsi Bartolomeus lähteä nevaseuduilta ja jatkaa matkaa rannikkoa pitkin. Paikka, jonne hän pyrki, oli nimeltään Golpho Triste eli Surullinen lahti ja sijaitsi noin 200 kilometrin päässä karkaamiskohdalta; siellä voi hän toivoa tapaavansa joitakin ystäviä. Tultuaan ulos metsän pimennosta hän nousi matalalle kunnaalle ja katseli taaksensa kaupunkiin päin. Sen tori oli kirkkaasti valaistu, ja sen keskellä hänen silmänsä eroitti hirsipuun, jossa hänen oli ollut määrä roikkua; ja tuo näky epäilemättä oli omiaan virittämään hänen uupuneita voimiaan pitkän pakomatkan alussa.

Niitä hirvittäviä koetuksia ja vaaroja, joita Bartolomeus sai kärsiä taivalluksellaan rannikkoa pitkin, kykeni kestämään vain kaikkein vankin ja karkaistuin mies. Nevalta hän oli löytänyt vanhan kurpitsapullon, jonka hän oli täyttänyt makealla vedellä — sillä rannikolla ei ollut muuta kuin suolaista merivettä saatavana — ja ravintona hänellä oli ainoastaan rantakallioilta löytämiään raakoja simpukoita; mutta juuriateriain jälkeen maistuivat simpukatkin mukiinmeneviltä ja antoivat hänelle jonkin verran voimia, joiden tarpeessa hän oli. Hyvin usein tuli vastaan virtoja ja puroja, joiden yli oli kahlattava, ja aina hän näki ne täynnä alligaattoreja, niin ettei ylimeno suinkaan ollut hupaisaa. Hän säikytti niitä kauemmaksi paiskomalla veteen kiviä, ja sitten kiireimmiten sujahti vaarallisen paikan ohitse. Toisin ajoin ulottui tiheitä metsiä melkein rantaan saakka, ja niiden halki hänen oli pyrittävä, vaikka kuulikin petoeläinten kiljuntaa kaikkialla ympärillään.

Mutta vihdoin tuntui tie nousevan hänelle pystyyn, kun vastaan tuli sisämaasta mereen purkautuva leveä virta, josta ei päässyt yli eikä ympäri. Hän kiersi sen rantaa pitkän matkaa ylöspäin, mutta se pysyi aina niin leveänä ja vuolaana, ettei voinut ajatellakaan kahlata sen poikki. Miesparka ei osannut uidakaan, eikä hänellä ollut enää mukanaan noita ruukkuja, joiden turvissa kelluen hänen oli onnistunut päästä laivasta maihin. Mutta hänen asemassaan oleva mies ei saanut säikähtää edes tästäkään; hän oli jo uskaltanut ja kestänyt niin paljon, että hänen oli pakko uskaltaa edelleenkin; ja takaisin palaaminen olisi hänelle ollut varma tuho.

Tuskaisin silmin rantaa tähystellessään hän viimein keksi erään suotuisan seikan, jota tavallinen kulkija tuskin olisi huomannutkaan. Aivan vesirajassa hän älysi virtaa myöten soluneen vanhan, märäntyneen maalaispöydän, jonka levystä pisti näkyviin jokunen pitkä ja kömpelötekoinen, ruostunut naula. Suurella vaivalla hän kiskoi ne irti puusta ja takoi niitä kivillä niin kauan kunnes ne saivat tölskän veitsenterän muodon. Näillä työkaluilla hän rupesi majavan tavoin nakertamaan poikki kasvavia solakoita puita, jotka punoi köynnöskasveilla ja pajuvitsoilla lautantapaiseksi, kyllin vankaksi kannattamaan hänet vedenpinnalla. Saatuaan lauttansa vesille sovittihen hän tarkoin sen keskikohdalle, jotteivät alligaattorit päässeet puraisemaan häntä sääriin, ja sauvoi pitkällä karahkalla itsensä virran poikki, kunnes vihdoin toisella rannalla tapasi kovaa maata jalkainsa alla.

Mutta pitkällekään ei sissimme ollut ennättänyt taivaltaa virran toista rantaa myöten, kun häntä kohtasi uusi ja vaikea vastus, nimittäin iso mangrovemetsikkö. Tämä merkillinen puulaji kasvaa vetisillä ja liejuisilla paikoilla ja lähettää oksistaan alas lukemattomia ilmajuuria, jotka yhdessä varsinaisten maajuurien kanssa kutoutuvat vallan toivottomaksi sokkeloksi muutenkin niin vaikeakulkuisessa maaperässä. Sellaisen metsikön läpi ei edes haikarankaan ollut mahdollista päästä, mutta Bartolomeus-poloisella ei ollut muutakaan tietä määräpaikkaansa. Ei yksikään meidän päiväimme urheilijoista tai sirkustaiteilijoista olisi kyennyt suorittamaan sellaista matkaa, jonka tuo urhea merirosvo rautaista tarmoaan ponnistaen kulki — tahi oikeastaan ei kulkenutkaan, vaan lensi. Viidenkolmatta tai kolmenkymmenen kilometrin matkalla hän ei näet kertaakaan laskenut jalkaansa maahan, s.o. liejuun, veteen tai juurille, vaan heittäytyi käsivoimillaan ilmassa oksalta oksalle aivan kuin mikäkin iso apina, kavuten vain toisinaan jollekin vahvalle haarukalle lepäämään ja henkeä vetämään. Jos hänen kätensä tai käsivartensa olisi kertaakaan pettänyt ja hän pudonnut alas pohjattomaan mutaan, olisi hän siitä kylvystä tuskin hengissä päässyt. Mutta hänen jäsenensä eivät pettäneet. Vaikka häneltä saattoikin puuttua sirkusvoimistelijan siroutta ja sulavuutta, olivat hänen lihaksensa vahvat ja epätoivo antoi niille moninkertaista tarmoa; ja niin heilahteli ja lensi, lensi ja heilahteli hän oksalta oksalle, kunnes viimein oli läpäissyt koko kaamean metsän ja päässyt aukealle rannikolle.

KUINKA BARTOLOMEUS LEPÄSI VAIVOISTAAN.

Kaksi viikkoa kesti tuo Bartolomeuksen seikkailuista ja vaaroista rikas pakomatka, ennenkun hän viimein saapui Golpho Tristen eli Surullisen lahdelman pieneen kaupunkiin, jossa hän toivomansa mukaan tapasi eräitä sissitovereita. Nyt kun vastukset oli voitettu ja sankarimme voi juurien ja raakojen simpukkain asemesta ravita itseään kukkuraisilla kelpo aterioilla ja venytellä väsyneitä jäseniään mukavassa vuoteessa, olisi hänen luullut antautuvan pitkälliseen lepoon; mutta sepä ei kuulunut tämän karkaistuneen sissin tapoihin. Sen sijaan että olisi saapunut ystäväinsä pariin lopen väsyneenä ja raihnaisena, vaivojen ja nälän uuvuttamana, tulikin hän tulisena ja tarmokkaana ja palaen halusta päästä tekemään uusia urhotöitä niin pian kuin suinkin. Hän kertoi heille kaikki, mitä oli tapahtunut, mitkä ihmeelliset hyvän ja kovan onnen potkaukset peräkkäin olivat seuranneet häntä; ja kuvattuaan täten kaikki kokemansa seikkailut ja vaarat hämmästytti hän yksin noita hurjanrohkeita ja karkaistuja sissiveikkojaan vaatimalla heitä panemaan häntä varten kuntoon pienen, parillakymmenellä miehellä varustetun aluksen, jolla hän pääsisi kostamaan espanjalaisille ja korjaamaan vanhan maineensa.

Uhkarohkeat ja tavattomat teot kuuluivat merirosvojen ammattiin, ja miettimisestä tuuman toimeenpanemiseen heillä yleensä kului varsin lyhyt aika; ja niin sai Bartolomeus kun saikin haluamansa aluksen miehistöineen, jolla hän heti lähti aavalle merelle. Viikon päivät saalista etsiskeltyään sai hän näkyviinsä sen pienen satamakaupungin, jossa hänen onnensa tähti tuonoin oli käynyt niin paksuun pilveen; ja pysyen varovaisesti rannikon turvissa odotti hän pimeän tuloa, ennenkun uskalsi laskea satamaan. Joltisenkin matkan päässä rannasta oli ankkurissa sama iso espanjalainen laiva, jonka ruumassa hän oli ollut vankina ja josta hänen oli ollut määrä joutua torille hirsipuuhun. Laivan näkeminen täytti hänen mielensä hurjalla raivolla, jommoista voivat tuntea vain merirosvot ja verikoirat.

Pienen aluksen hitaasti lähetessä rannikkoa pitkin isoa laivaa luulivat jälkimmäisen miehet, että se oli jokunen rannikon kauppahaahti, koska niin pienet purret vain ani harvoin saapuivat avoimelta mereltä satamaan, ja päästivät sen luottavaisesti kupeelleen. Mutta heti kun molemmat alukset sattuivat yhteen, kapusi Bartolomeus vihollislaivan kylkeä ylös melkein yhtä sukkelasti kuin aikaisemmin oli saviruukut kainalossa viskautunut sen kannelta alas; ja jok'ainoa hänen miehistään seurasi häntä, jättäen purren oman onnensa nojaan.

Ei yksikään sielu isolla laivalla ollut osannut varustautua taisteluun. Entinen vanha juttu uudistui: mikäpä vaara voi uhata oman maan satamassa rauhallisena lepäävää laivaa? Sissit puolestaan hehkuivat taisteluhalua, ja heitä johti mies, joka oli lujasti päättänyt vallata vihollislaivan, uhraamatta edes ajatustakaan sille mahdollisuudelle, että itse voi saada surmansa yrityksessä. Kamppauksesta tuli pikemminkin verisauna kuin tavallinen käsikahakka; ja hyvinkään moni vastustajista ei edes kyennyt saamaan selville mistä oikein oli kysymys, ennenkun alus jo oli sissien vallassa.

Heti kun Bartolomeus oli herrana laivalla, käski hän katkaisemaan ankkuriköyden ja nostamaan purjeet, sillä hän tahtoi päästä ulos satamasta niin pian kuin suinkin. Taistelu, ei ilmeisesti ollut herättänyt huomiota kaupungissa, mutta satamassa oli joukko muita laivoja, joiden seuraa sissi mieluimmin tahtoi välttää. Niin pian kuin sai komean saaliinsa purjehduskuntoon, antoi hän sen viilettää vinhaa vauhtia väljemmille vesille.

Ja mainio saalis se olikin, paljon suurempi, paremmin varustettu ja rikkaammasti lastattu kuin se laiva, joka häneltä edellisessä seikkailussa oli takaisin valloitettu. Lastina siinä oli kallisarvoisia kauppatavaroita, kuten yleensä kaikissa espanjalaisissa laivoissa noihin aikoihin, joiden kova kohtalo oli joutua merirosvojen käsiin. Jos uljaat sissimme olivat laulaneet hurjia sissilauluja ja tyhjentäneet kuohuvia maljoja ensiksi valtaamansa espanjalaisen laivan kajuutassa, niin olivat heidän laulunsa nyt vielä hurjempia ja maljansa ylivuotavaisempia, sillä tämä saalis oli melkoista arvokkaampi.

Mutta ei edes sissilläkään ole aavistusta siitä, miten huomenissa sattuu käymään. Bartolomeusta leikkikalunaan pitävä kohtalo nostatti Pinos-saaren lähistöllä (Kuban länsikärjestä eteläänpäin) meren mahtavasti kuohumaan, ja ärjypäät aallot paiskasivat vallatun aarrelaivan ja sen riemuitsevan sissimiehistön julmille rantakallioille. Alus särkyi palasiksi, lasti vyörähti syvyyteen ja Bartolomeuksen ja hänen miestensä onnistui töin tuskin pelastua pieneen veneeseen ja soutaa sillä pois noilta miesten syöjiltä sijoilta. Sinne meni aaltojen alle kaikki äskeinen saalis, aseellinen mahti ja kuohuva voitonriemu, jotka vielä vähäinen hetki sitten olivat täyttäneet rohkeiden seikkailijain unelmat ja mielet.

Harvain ihmisten elämässä onni niin oikullisesti vaihteleekaan kuin tuon Portugalin Bartolomeuksen. Mutta viimeksi kertomastamme haaksirikosta lähtien se näyttää kääntyneen hänelle järjestään vastaiseksi. Hänellä oli vielä monen monituisia seikkailuja senkin jälkeen, mutta ne päättyivät hänelle alati nurjasti ja samalla siis suotuisasti Espanjan aarrehaaksille; ja koko loppuelämänsä ajan hänellä oli kovaonnisen merisissin maine. Hän oli niitä miehiä, joiden menestys tuntuu tykkänään riippuvan heidän omista ponnistuksistaan. Hän kykeni selviämään pahimmistakin pälkähistä, — espanjalaisten tykkitulesta, mahtavasti varustetuista laivamiehistöistä, käsi- ja jalkaraudoista, valtameren ja raivoisain virtain vaaroista — vaikkei osannutkaan uida —, verikoirista, alligaattoreista, hirvittävistä metsänsokkeloista ja kaameista rämeistä, joiden läpi ei mikään tavallinen kuolevainen olisi voinut tunkeutua — kaikista niistä hän selvisi voitollisesti.

Mutta heti kun häntä kohtasi hyvä onni — sellainen mitä merisissi voi parhainta toivoa — kävi kaikki hullusti. Portugalin Bartolomeuksessa ei ollut miestä pitämään onnettaren hameenliepeistä kiinni. Hän ei kumminkaan ollut merisissi vallan tavallista lajia, ja senvuoksi olisi hänen pitänyt olla tyytyväinen tavallisuudesta poikkeavaan elämänuraansa. Todennäköisesti hän viimein asettui asumaan Jamaikaan, mutta hänen loppuelämäänsä ei tarkemmin tunneta. Jos kova kohtalo pakotti hänet ansaitsemaan leipänsä jollakin halvalla ammatilla, esim. kauppaamalla hedelmiä katujen kulmissa, niin varmaa on, ettei hän ikinä myynyt ainuttakaan banaania tai appelsiinia käymättä kiinni ohimeneväin kurkkuun. Portugalin Bartolomeuksen luontoisen miehen tapoihin ei kuulunut istua hiljaa yhdessä kohden ja odotella halukkaita ostajia.

SISSI-KIRJAILIJA.

Monenlaista väkeä liikkui noina aikoina merirosvojen lipun alla. Jotkut niistä saavuttivat kukin omalla tavallaan enemmän mainetta kuin toiset, mutta muuan joukosta oli aivan ainokainen laatuaan. Hän oli kyllä sissi kuten toisetkin, mutta ei nähtävästi kaikkein sotaisimpia heistä, sillä kertoessaan aikalaisilleen ja jälkipolville rannikkoveljesten merkkiteoista ei hän varmaankaan olisi unohtanut mainita omiakin tuhotöitään, jos hänellä niitä olisi ollut mainittavana. Hän oli säyseäluontoinen mies, joka hurjan ammattinsa rauhallisina väliaikoina mielellään vaihtoi pistoolin, musketin ja tapparan sulkakynään — oikealle bukanierille todella perin harvinaiseen aseeseen.

Tämä mies oli nimeltään Juhana Esquemeling, syntyperältään hollantilainen tai ranskalainen. Hän purjehti Länsi-Intiaan v. 1666, ollen ranskalaisen Länsi-Intian Kauppaseuran palveluksessa. Hän lähti maailmalle rauhallisena kauppakirjurina ja arvasi silloin yhtä vähän joutuvansa merirosvon verintahrattuun ammattiin kuin kertovan kirjallisuuden alalle, joita kumpiakin hän kumminkin lopulta tuli harjoittamaan.

Siihen aikaan oli ranskalaisella Länsi-Intian Kauppaseuralla siirtola Tortuga-saarella, jonka saaren — kuten olemme huomanneet — alkujaan asuttivat kaikenlaiset ja -asteiset bukanierit, lihankuivaajista aina tavallisiin merirosvoihin asti. Ranskan tukkukauppiaat ottivat varustaakseen tälle meriäharhailevalle väestölle sen tarvitsemia kauppatavaroita ja rakennuttivat varastopaikkoja merenkulkijain tarpeeksi. Ostajia olikin aina kosolti, sillä bukanierit olivat halukkaat hankkimaan itselleen mitä hyvänsä vain saivat europpalaista tavaraa. Hyvin tekivät siellä kauppansa kelpo viinit, maustimet, oivalliset tuliaseet ja ampumavarat, pystyvät tapparat ja hyvin usein hienot vaatteetkin, joissa kelpasi komeilla maissa ollessa. Mutta heillä oli omat kauppatapansa, sillä vaikka he halusta ostivatkin kaikkea, mitä ranskalaisilla kauppiailla oli tarjona, ei heitä suinkaan saanut hoputtaa maksamaan ostoksiaan. Sissi ei yleensä ollut senluontoinen mies, että hän paljon välitti maksamisesta. Jos hän sai jollakin tapaa käsiinsä tavaraa mitä lajia hyvänsä, otti hän mieluimmin sen omankädenoikeudella haltuunsa; eikä häntä suurestikaan surettanut, jos tämäntapainen kaupanteko sisälsi ryöväystä tahi vaikkapa miesmurhiakin. Paljoa ikävämpi juttu oli maksaa ostoksensa helisevällä hopealla.

Tämä Tortugan saarelaisten ajattelutapa oli jo kauan tuttu ranskalaisille kauppa-asiamiehille, jotka senvuoksi pyysivät emämaataan auttamaan heitä velkain perimisessä; ja joukko viranomaisia lähetettiinkin tätä varten sinne. Mutta vaikka he olivatkin varustetut sekä virkavaltuuksilla että pistooleilla ja miekoilla, eivät he kumminkaan kyenneet tekemään mitään bukaniereille, ja monien turhain yritysten perästä koko toimi jäi sikseen. Kun ei kaupanteosta täten ollut mitään hyötyä, luopuivat ranskalaiset kauppiaat siitä, määräten asiamiehensä muuttamaan tavalla tai toisella kauppavarastot rahaksi ja palaamaan kotia. Tortugalla pidettiin suurenmoinen huutokauppa, jossa käteisellä myytiin kaikki jäljelläolevat tavarat, puodit tiskeineen ja varastosuojineen — jopa muun irtaimiston muassa kauppa-apulaisetkin orjiksi enimmän maksaville!

Tällöinpä huomasi Juhana-parkamme kauppiasuransa saaneen arveluttavan käänteen. Hänet osti muuan ranskalaisista viranomaisista, joka oli jäänyt saarelle, ja hän kuvaa uutta herraansa ilmeiseksi paholaiseksi. Hän sai tehdä, kovasti työtä, syödä kurjasti ja kokea julmaa kohtelua; ja lisätäkseen vielä hänen kurjuuttaan tarjoskeli isäntä hänelle vapautta noin 1,500 markan suuruisesta summasta. Hän olisi voinut yhtä hyvin vaatia 15 tuhatta tahi 15 miljoonaakin, sillä orjaparalla ei ollut penniäkään omaisuutta.

Vihdoin hän onnekseen kääntyi kipeäksi; ja silloin isäntä, joka oli yhtä ahne kuin julmakin, pelkäsi työjuhtansa saattavan kuolla ja myi hänet muutamalle lääkärille, aivan niinkuin sairas hevonen joskus myydään eläinlääkärille, jotta tämä mahdollisesti voi potilaasta vielä saada kalua.

Uusi isäntä kohteli Esquelemingiä hyvin, niin että tämä saatuaan lääkkeitä ja kunnollista ravintoa kykeni jälleen jaloilleen ja oli palvellut lääkäriä noin vuoden ajan, kun tämä tarjosi hänelle vapauden, jos hän heti varoihinsa päästyään suorittaisi sen hinnaksi 500 markkaa. Edullinen kauppa se oli lääkärillekin, sillä hän oli itse maksanut orjastaan vain 350 markkaa. Se oli tietysti Esquemelingin mieleen, ja tehtyään kirjallisen sopimuksen isäntänsä kanssa astuskeli hän nyt Tortugan kuumia hiekkakenttiä vapaana ja onnellisena miehenä. Mutta köyhä hän oli edelleenkin kuin kirkonrotta. Hänellä ei ollut muuta kuin vaaterisat päällään, eikä hän tietänyt keinoa millä pitää itseään hengissä, saatikka miten saada maksetuksi vapautensa hinnan. Hän yritti jos jonkinlaista toimeentuloa, mutta siinä maanääressä ei ollut ainuttakaan mahdollisuutta pennittömälle nuorelle liikemiehelle; ja vihdoin hän tuli siihen päätökseen, että ainoa keino henkiparan pitimeksi ja pään päästimeksi oli liittyä merisissien "vapaaseen veljeskuntaan".

Oudolta mahtoi musteen, kynän ja kyynäräkepin ritarista tuntua yhtyminen veristen, partaniekkain merirosvojen joukkoon, mutta mikäpä muukaan auttoi; elää piti, ja rosvous oli ainoa mahdollinen ammatti ent. kauppakirjurillemme. Jostakin syystä — vaikka tuskinpa juuri hänen persoonallisen uljuutensa ja uhkarohkeutensa takia — hänet otettiinkin suosiollisesti vastaan Tortugan rannikkoveljesten toveruspiiriin. Ehkäpä nämä pitivät hänestä hänen pehmeäluontoisuutensa tähden, joka niin suuresti erotti hänet muusta joukosta. Kenenkään ei tarvinnut pelätä häntä, ja yleensähän me ihmiset voimme sietää keskuudessamme sellaista raukkaa, jonka rinnalla me tunnemme oman etevämmyytemme.

Mitä Esquemelingiin itseensä tulee, niin sai hän pian mitä korkeimman käsityksen sissitovereistaan. Hän silmäsi heihin ylöspäin kuten ainakin merkillisiin sankareihin; ja heistä tietysti tuntui perin kutkuttavalta tavata niin kiitollinen ja harras kuulija, jolle kukin voi laajasti kertoilla urhotöistään. Koko Länsi-Intiassa oli tuskin toista niin älykästä ja tarkkaavaa kuulijaa kuin Juhana Esquemeling, ja jos hän kuulijantoimestaan olisi vaatinut vaikkapa palkkaakin, niin olisi sitä varmaankin hänelle mieluusti maksettu.

Ja pian tämä hänen palava ihailunsa bukanierien sankaritöitä kohtaan kypsytti hänessä päätöksen, että ne oli tehtävä tunnetuiksi koko maailmalle, ja hän rupesi kirjoittamaan muistiin niin monien sissien elämäkertoja ja seikkailuja kuin suinkin sai tietoonsa.

Hän pysyi bukanierien parissa useita vuosia, kooten ahkerasti aineksia kirjallista suurtyötänsä varten. Palattuaan vihdoin kotimaahansa 1672 hän julkaisi sen nimellä: "Amerikan Bukanierit, eli Tosiperäinen Kertomus Bukanierien Viime Vuosina Länsi-Intian Rannikoilla Toimittamista Huomattavimmista Yrityksistä j.n.e., Kirjoittanut Juhana Esquemeling, Itse Bukanieri ja Läsnäolija Noissa Murhenäytelmissä".

Ylläolevasta kirjannimestä päättäen seurasi kirjallinen sissimme todellisena kronikoitsijana tovereitaan heidän monilla matkoillaan ja yrityksissään, ja vaikka hän mainitseekin olleensa "Läsnäolija Noissa Murhenäytelmissä", ei hän koskaan kersku ottaneensa itse osaa mihinkään julmuuksiin, joka seikka todistaa hänen olevan senaikuisiin oloihin katsoen erinomaisen vaatimaton ja tunnollinen historioitsija. Jotkut kuitenkin epäilevät hänen puolueettomuuttaan, koska hän ranskalaisia suosien aina ylisti senmaalaisten merirosvojen sankarillisuutta, ylevämielisyyttä ja kohteliaisuutta, mutta pani kaikki erinomaiset julmuudet ja veriset tihutyöt englantilaisten niskoille. Mutta oli miten oli, Esquemelingin kirja saavutti suuren menestyksen. Alkujaan hollanninkielellä kirjoitettuna se pian käännettiin englanniksi, ranskaksi ja espanjaksi. Se sisälsi paljon valaistusta merisissien historiaan; ja sangen monet edelläkerrotuista ja jäljempänä seuraavista hämmästyttävistä seikkailuista ovat lainattuja tämän sissi-kirjailijan teoksesta.

BRASILIAN ROCIN TARINA.

Puhuttuamme äskeisessä luvussa sangen säyseästä ja rauhallisesta sissistä, joka oli tyyni vaarinottaja ja historioitsija ja joka — jos vielä eläisi — kelpaisi tulla valituksi mihin kirjailijayhdistykseen hyvänsä, aiomme nyt kertoa oikeasta puhdasverisestä merirosvosta, jonka mastonhuipusta varmastikin olisi liehunut musta lippu pääkalloineen ja ristiinpantuine sääriluineen, jos tuo kerskaileva merkkikuva jo olisi ollut muodissa senaikuisilla merisisseillä.

Tätä kuuluisaa bukanieriä kutsuttiin nimellä Roc (Kallio), koska nimi hänelläkin piti olla ja hänen oikeata nimeänsä ei tunnettu; syntyperältään hän oli brasilialainen, vaikka hollantilaisista vanhemmista. Päinvastoin kuin useimmat ammattiveljensä ei hän ollut vähitellen suistunut rosvoksi. Aikaisimmasta nuoruudestaan lähtien ei hänellä ollut vähintäkään taipumusta millekään muulle alalle. Heti mieheksi vartuttuaan hän oli verentahraama merirosvo, jonka mielihalu paloi loistaviin urhotöihin. Pian hänelle tarjottiin hyvin miehitetyn ja asestetun rosvolaivan päällikkyys. Sitten hän suoritti ensimmäisen itsenäisen sotatoimensa käymällä hopeaharkoilla lastatun espanjalaisen laivan kimppuun; vallattuaan sen hän purjehti saaliineen Jamaikaan, joka oli yksi englantilaisten bukanierien suuria varastopaikkoja. Siellä hänen menestyksensä herätti huomiota, hänen erinomaisille päällikönlahjoilleen lausuttiin yleinen tunnustus, ja kohtapa hänet tunnettiin Länsi-Intian ylisissin ylpeällä nimellä.

Tämä kuuluisa brasilialainen lienee ollut hirvittävän näköinen mies. Hän oli roteva ja voimakas, kasvot lyhyet ja hyvin leveät, poskipäät ulkonevat ja koko kasvojenmuoto arvatenkin muistuttava paljon verikoiran kuonoa. Kulmakarvat hänellä olivat tavattoman isot ja tuuheat, ja niiden alta vilkuilivat pienet, terävät silmät synkeästi ympärilleen. Häntä ei kukaan voinut lannistaa katselemalla häntä kauan ja tuikeasti silmiin. Hänellä oli tapana kävellä päivät umpeensa paljastettu tappara, terä ylöspäin, käsivarrella, ja ken hyvänsä rohkeni tuijotella häneen kummeksivasti tai ivallisesti, se sai äkkiä tuntea tuon tapparan terän ruumiissaan.

Hän oli mies, joka vaati kaikilta ehdotonta alistumista, ja jos hänen väestään joku olisi osoittautunut tottelemattomaksi tahi vaikkapa vain hidastelevaksi, olisi hän paikalla iskenyt hänet hengiltä. Mutta vaikka hän olikin niin tuima ja tulitappurainen virkatoimissaan — tarkoitan, etsiessään saalista mereltä selälliseltä — niin oli hän joutohetkinään vielä hankalampi muita kohtaan. Palatessaan pyyntiretkiltään Jamaikaan heittäytyi hän suin päin etsimään vaihetusta ja virkistystä kestämistään vaaroista ja vaivoista, ja hänen pääasiallisena virkistyksenään oli ylenmääräinen juopottelu. Paljas tappara kädessä hän juovuttuaan riehui villinä katuja pitkin, tavoittaen aseellaan jokaista vastaansattuvaa. Kaupunkilaiset jättivät mikäli mahdollista kadut tykkänään hänen hoteisiinsa, ja varmaa on, että näitä hänen vierailultaan Jamaikassa aina harmilla ja pelolla odotettiin.

Mutta Roc ei ollut vain verinen merirosvo, hän oli myöskin peräti puhdasverinen sissi. Siitä alkaen kun hän kykeni itse määräämään yksilöllisen uransa, oli hän ollut merirosvo, eikä ollut syytä otaksua, että hän milloinkaan vaihtaisi tätä uraa toiseen. Hänen luonteeseensa ei kuulunut maltillinen harkinta eikä pidättyväisyys. Tyyniluontoinen Esquemeling lienee tuskin koskaan nähnyt Roc-sankariaan laukkaamassa täydessä hirtehisen raivossa katuja pitkin, sillä jos hän olisi tälle silloin vastaan sattunut, olisi hänen kirjansa arvatenkin jäänyt keskeneräiseksi. Hän vakuuttaa meille, että silloin kun Roc ei ollut juovuksissa, oli hän yhtä arvossapidetty kuin pelätty; mutta arvonantoakin on monenlaista, ja Rocin nauttima varmaankin sisälsi enemmän pelkoa kuin persoonallista kunnioitusta.

Kuten olemme nähneet, alkoi bukanierien viha espanjalaisia kohtaan Länsi-Intiassa hyvin aikaisin, ja todennäköistä on, että jollei siellä olisi ollut espanjalaisia, ei koko bukanieri-ammattia olisi syntynytkään. Kaikista espanjalaisia kohdanneista julmuuksista vievät kuitenkin Rocin harjoittamat voiton. Vihansa kaikkea espanjalaista kohtaan hän sanoi johtuvan tämän kansallisuuden hänen vanhemmilleen osoittamasta tylyydestä, ja sissitoiminnassaan hän näyttää noudattaneen periaatetta, ettei verisinkään julmuus ollut kylliksi tehokas espanjalaisia kohtaan. Koko hänen elämäntyönsä sisällyksenä oli katkera kostosota espanjalaisia siirtoloita ja merenkulkijoita vastaan. Ani harvoin hän antoi armoa vangeilleen ja käytti kaikkia mahdollisia kidutuskeinoja pusertaakseen heiltä tietoja siitä, missä saisi käsiinsä tavoittelemiaan aarteita. Bukanierien historiassa ei ole toisia niin hirvittäviä lukuja kuin Brasilian Rocin nimeen liittyvät. Hän oli oikein esikuvallinen merirosvo.

Rocilla oli yleensä erittäin hyvä menestys yrityksissään, ja hän toi runsaita saaliita maakortteeriinsa Jamaikassa; mutta vaikka hän ja hänen miehensä olivat rikkaita miehiä saapuessaan maihin, ei tätä äveriäisyyttä kestänyt kauan. Sen ajan bukanierit olivat kaikki suuria tuhlareita ja vieläkin pahempia pelureita; ja jotenkin tavallista oli, että he viikon päivät maissa oltuaan olivat menettäneet milteipä vaatteetkin yltään. Silloin ei ollut muu apuna, kuin lykätä laiva uudelleen vesille ja käydä etsimään uutta saalista. Tässä suhteessa Rocin elämä oli samanlaista kuin toistenkin rannikko veljesten, eroten siitä vain ylenmääräisessä toiminta- ja nauttimistarmossaan; mutta hänellä oli vireä äly ja aina uusia aatteita, ja hän kykeni asettumaan olosuhteiden mukaan.

Niinpä hän kerran luovaili laivallaan Campeachyn ulkopuolella näkemättä mitään ryöstämisen arvoista. Silloin hän päätti lähteä pienelle partioretkelle tarkastamaan, oliko lahdella ehkä mitään kelposisältöisiä espanjalaisia laivoja, jotka odottelivat suotuisaa tilaisuutta merelle lähteäkseen. Hän astui muutamien harvojen luotettavien miesten kera pieneen veneeseen ja soudatti itsensä aivan rauhallisesti satamaan tähyämään saalista. Jos hänellä olisi ollut Esquemeling mukanaan ja hän olisi lähettänyt tämän säyseäluontoisen miehen tuomaan haluttuja tietoja, olisi hänelle itselleen käynyt paljon paremmin; mutta nyt sissipäällikkö päätti mennä itse, ja siitä tuli hänelle ikävyyksiä. Tuskin oli satamassa olevissa laivoissa huomattu vene lähestyväksi, jossa perää piti tuuheakulmainen, leveäleukainen mies ja airoja hoiti useampi karvaposkinen, tuimannäköinen soutaja kuin oli tarpeen, niin niissä heti soitettiin hätätorvea. Pelätty sissi tunnettiin kohta, ja tuossa tuokiossa hän joutui miehineen verivihollistensa vangiksi. Rocin oli täytynyt luottaa kovin paljon omiin voimiinsa tahikka läsnäolonsa tyrmistyttävään vaikutukseen; mutta tällöin hän ainakin surkeasti erehtyi. Hän oli työntänyt päänsä suoraan jalopeuran kitaan, ja jalopeura loksautti arvelematta leukansa kiinni.

Kun sissipäällikkö ja hänen miehensä saatettiin kuvernöörin eteen, ei hän voinut odottaakaan mitään laillista tutkintoa. Espanjalaiset kohtelivat sissejä henkipattoina, villeinä petoina, joita oli lupa surmata missä niitä vain kiikkiin joutui. Niinpä viskattiin Roc väkineen vankityrmään odottamaan hirsinuoraa seuraavana päivänä. Mutta jos espanjalainen kuvernööri olisi paremmin tuntenut uhrinsa, olisi hän surmauttanut heidät jo samana iltana.

Varusväen käydessä tarpeellisiin toimenpiteisiin näyttääkseen varoittavaa esimerkkiä kaikille liikarohkeille merisusille, vaivasi Roc puolestaan aivojaan keksiäkseen keinoa, millä päästä tuosta arveluttavasta pälkähästä. Tilanne oli sellainen, että ensimmäisen yrityksen täytyi ehdottomasti onnistua. Tässä ei pelastanut sellaiset keinot kuin Portugalin Bartolomeuksen käyttämät: ei ollut yksinäistä vahtimiestä, jonka äkillisellä päällekarkauksella voi helposti voittaa; ei merellä rauhallisesti keinuvaa laivaa, josta viiniruukut kainalossa voi päästä suojelevalle maakamaralle. Roc ja hänen miehensä viruivat yksinäisessä vankityrmässä kovalla maalla, keskellä vankkaa linnoitusta; niin että vaikka he olisivatkin saaneet tyrmän oven auki, olisi heidät kohta ympäröinyt ylivoimainen sotilasjoukko. Lannistumattomasta rohkeudestaan ja väkevistä käsivarsistaan ei heillä tässä tilanteessa ollut lainkaan etua, jollei sukkela äly tullut avuksi. Ja Rocilla olikin ylen määrin älykkäisyyttä, johon hän voi menestyksellä turvautua. Vankilassa oli muuan orja, arvatenkin europpalainen, joka toi hänelle ruokaa ja juomaa; ja tämän avulla toivoi sissi voivansa tehdä kuvernöörille kepposen. Hän lupasi antavansa orjalle, jos tämä auttaisi häntä — ja sen hän vakuutti olevan aivan helppoa tehdä —; kylliksi rahaa, jotta hän voi ostaa itsensä vapaaksi ja palata kotimaahansa. Se oli suuri kiusaus miesparalle, joka näyttää kotioloissaan olleen hyvinvoipa englantilainen tai ranskalainen. Orja suostui esitykseen ja sai ensi työkseen hommata kirjoitusneuvot Rocille, joka rupesi heti laatimaan kirjelmää, millä toivoi pelastavansa nahkansa.

Lahdelle tullessaan oli Roc nähnyt ison ranskalaisen laivan ankkurissa jonkun matkan päässä satamasta, ja hän laati nyt kirjeensä siten, kuin olisi se tullut tuon laivan kapteenilta. Kapteenin nimissä hän osoitti kirjeen kuvernöörille ja mainitsi kuulleensa tämän vanginneen ja aikovan piammiten teloittaa eräitä rannikkoveljeksiä, joita kohtaan hän — kuten ranskalaiset tähän aikaan ylipäänsä — tunsi harrasta mielenkiintoa. Tästä mutkattomasta menettelystä harmistuneena uhkasi ranskalainen kapteeni — yhäti Rocin käden kautta — että jos noille kelpo miehille, jotka eivät ainakaan tällöin olleet tehneet pahaa kellekään, tapahtuisi mitään vääryyttä, hän osoittaisi aivan yhtä suurta armottomuutta jok'ainoalle espanjalaiselle, joka konsanaan joutuisi hänen käsiinsä. Ja vielä pitemmällekin uskalsi urhea kirjoittaja mennä: hän vannoi sielunsa autuuden kautta, että ranskalaiset ja bukanierit yhdistetyin voimin kostaisivat kuvernöörin tihutyön niin hyvin Campeachyn kaupungille kuin kaikille kohtaamillensa espanjalaisille laivoille. Kun orja palasi Rocin luo, antoi tämä hänelle kirjeen sekä seikkaperäisiä neuvoja, mitä hänen sillä oli tehtävä. Hänen oli varustettava itselleen niin hyvä valepuku, ettei herättäisi kenenkään huomiota, sitten yöllä lähdettävä ulos kaupungista ja palattava varhain aamulla ja sanoa, että tuon ranskalaisen laivan väki oli jättänyt tämän kirjeen hänen tuotavakseen kuvernöörin omaan käteen.

Orja suoritti osansa mahdollisimman hyvin. Huomenissa, päivän koittaessa, hän ilmestyi jälleen kaupunkiin märkänä ja rannikon liejun tahraamana, ja hänet laskettiin ilman epäilyksiä sanomineen kuvernöörin puheille. Täytettyään täten tehtävänsä hän esiytyi vankilassa taas halpa-arvoisena orjana, jonka toimena oli kantaa ruokaa vangeille.

Kuvernööri luki saamansa kirjeen hyvin sekavin tuntein; hän tiesi, että sataman edustalla ankkurissa lepäävä ranskalainen laiva oli iso ja hyvin asestettu, eikä hän muutenkaan erittäin rakastanut ranskalaisia aluksia. Kerran ennen oli pieni ranskalais-englantilainen sissilaivasto valloittanut kaupungin ja pidellyt sitä hyvin pahasti, eikä kuvernööri mielellään suonut samanlaista tapausta uusiutuvaksi. Kaupungissa ei tällöin sattunut olemaan erityisen voimakasta espanjalaista suojelusvartiota; eikä voinut arvatakaan minkälainen sissilaivasto saattaisi laskea satamaan, jos tulisi tiedoksi, että kuuluisa Roc oli saanut surmansa Campeachyssa. Tavatonta oli, että vangilla sattui olemaan niin mahtavia ystäviä aivan lähellä, jonka vuoksi kuvernööri otti Rocin asian perin pohjin harkittavakseen. Muutaman tunnin pohdinnan jälkeen hän päätti parhaaksi päästä Rocista erilleen niin pian kuin mahdollista. Hän tunsi olevansa aivan samassa asemassa kuin mies, joka on varastanut karhunpennun ja sitten kuulee emäkarhun karjunnan metsän pimennosta. Niinkuin tämä nakkaa sukkelasti saaliinsa sylistään ja jatkaa matkaansa aivan kuin ei tietäisi metsässä karhuja olevankaan, niin tunsi kuvernöörikin turvallisimmaksi kohdella pelättyä rosvoa tavalla, joka ei aiheuttaisi kostotoimenpiteitä hänen ystäväinsä taholta.

Roc ja hänen miehensä kirvotettiin siis kahleista ja vietiin kuvernöörin eteen, joka sanoi heille, että koska heitä ei oltu tavattu missään pahanteossa, niin päästettiin heidät nyt vapauteen ja kuljetettaisiin Englantiin — kumminkin sillä ehdolla, että he tästä lähin heittäisivät sissitoimen sikseen ja rupeisivat rauhallisiksi kansalaisiksi siinä siivossa ammatissa, minkä kukin itselleen valitsisi.

Siihen ehtoon Roc ja hänen miehensä suostuivat tietysti iltistään. He lupasivat pyhästi luopua merirosvoudesta ja astua mitä pikimmin hyveen ja kansalaiskunnon leveille laduille. Satamassa oli laiva lähdössä Espanjaan, ja siinä myönsi kuvernööri heille vapaan matkan valtameren toiselle puolelle. Epäilemättä olisivat sissit mieluummin lähteneet ranskalaisella laivalla; mutta taivutettuaan nuo yhteiskunnan hylkiöt elämänparannukseen ei kuvernööri halusta sallinut heidän heti joutua sellaisten arveluttavien veikkojen seuraan kuin ranskalaiset; eikä Roc myöskään sen pitemmältä asiasta puhunut, sillä hän arvasi, kuinka hämilleen ranskalainen kapteeni tulisi, jos kuvernööri olisi vedonnut tältä muka saamaansa kirjeeseen.

Valtamerimatkalla Roc säilytti hyvätuulisuutensa, sillä hän tiesi sen olevan tarpeen: hän ei hairahtanut kortinpeluuseen, ei ylenjuomiseen eikä humalaisen rähinään. Päinvastoin hän osoitti olevansa niin kunnollinen ja altis merimies, että kapteeni salli hänen ottaa osaa laivaväen töihin. Roc osasi paljon muutakin kuin murhata ja ryöstää; intiaaneilta hän oli oppinut pyytämään kaloja jousella ja nuolilla, ja matkalla meren yli istui hän kaikkina vapaahetkinään ylhäällä rikissä ja ammuskeli vedenpintaan kohoavia kaloja. Saaliinsa hän myi laivan päällystölle, ja sanotaan hänen tällä tapaa ansainneen kokonaista puolikolmatta tuhatta markkaa. Jos se on totta, niin oli kalaruoka siihen aikaan perin kallista; mutta se osoittaa toiselta puolelta, että jos Rocilla olisi ollut halua antautua kunnialliseen ammattiin, olisi hän kalanpyynnillä ansainnut enemmänkin kuin jokapäiväisen leipänsä. Joka tapauksessa hän hyvällä käyttäytymisellään sai aikaan, että häntä ja hänen miehiään laivalla kohdeltiin mitä parhaiten.

Mutta kun tämä seurue elämänparannusta tekeviä merirosvoja oli päässyt Espanjaan ja omiin valtoihinsa, muistivat he yhtä vähän Campeachyssa vannomaansa valaa kuin mitä muita sissielämässä tekemiään kelpo päätöksiä hyvänsä. Heillä ei tosin ollut laivaa eikä varojakaan sen ostoon; mutta tavalla tai toisella hankkivat he itselleen uudestaan ylipääsyn Länsi-Intiaan ja esiytyivät pian Jamaikassa yhtä korskeina ja verenhimoisina bukaniereinä kuin konsanaan aikaisemmin.

Roc ei ollut ainoastaan luopunut kaikesta elämänparannuksesta, vaan päättänyt alkaa sissitoimen vielä paljon suuremmassa mitassa kuin koskaan ennen. Sitä varten hän oli liittoutunut erään vanhan ranskalaisen bukanierin kanssa, jolla oli kuvaava liikanimi Tributor (Pakkoveron-kiskoja); ja kohtapa molemmat toverit olivat haalineet ympärilleen lukuisan joukon saaliinhimoisia veikkoja, joiden kanssa lähtivät valloittamaan muuatta espanjalaista siirtolakaupunkia. Menetettyään kaikki ennen kokoomansa rikkaudet ja oltuaan niin kauan pakotettu tulemaan toimeen vaivaisella kalanpyynnillä, hehkui uljas sissimme halusta päästä yhdellä reimalla iskulla ansaitsemaan sitä enemmän. Jos se onnistui, voi hän korjattuaan sissikunniansa ajatella vetäytymistä viisaan lepoon.

Kaupunki, jonka kimppuun Rocin ja Tributorin hyppyset syhyivät, oli nimeltään Merida ja sijaitsi Yukatanin niemimaalla. Vaikka yritys olikin rohkea, jopa kovin uskallettukin, niin olivat he kumpikin miehiä sitä toimeenpanemaan. Roc oli aikoinaan virunut Meridankin vankityrmässä, ja tuntien siis ainakin osaksi kaupunkia luuli hän heidän voivan rauhassa nousta maihin jonnekin ylemmäksi rannikolle ja sitten epäluuloja herättämättä lähestyä kaupunkia maan puolelta. Jos se kävi päinsä, oli heidän helppo yllättää pahaa-aavistamaton varusväestö, surmata se viimeiseen mieheen saakka ja sitten ruveta kaupungin herroiksi.

Mutta jo alussa meni heidän aikeensa myttyyn; heti heidän maihin noustuaan keksivät heidät muutamat intiaanit, jotka riensivät Meridaan lennättämään sanaa uhkaavasta vaarasta. Kun siis Roc tovereittensa kanssa läheni kaupunkia, oltiin siellä jo varailla ja valmiit antamaan heille lämpimät tervetuliaiset: varusväki oli aseissa, tykit ladatut ja kaikki kaupunkiin johtavat tiet ja polut vartioituja. Mutta sekään ei peloittanut sissejä; he kävivät yhtä tuimasti ryntäämään, kuin olivat tottuneet merellä iskemään kiinni espanjalaiseen aarrelaivaan. Pian he saivat kumminkin havaita, että maataistelu on hiukan toisenlaista kuin merikamppailu. Jälkimmäisessä sattuu peräti harvoin, että hyökkääjäin kimppuun käydään takaapäin; siksipä olivatkin Roc ja hänen väkensä perin ikävästi yllätettyjä, kun metsien kautta kiertänyt ratsuväkiparvi odottamatta iski heihin kiinni selkäpuolelta. Jouduttuaan varusväen raehaulia syytävien tykkien ja muskettien ynnä ratsumiesten pitkäin keihäiden ja tapparain väliin olivat sissit ilmeisessä rotanloukussa, eikä heidän täydellinen tappionsa odotuttanut kauan. Tributor ja suuri joukko sissejä sai surmansa, ja Roc, tuo kuuluisa Brasilian Roc, häpäisi nimensä surkealla tavalla.

Tämä ikimuistettava tapaus vaikutti kerrassaan tärisyttävästi Juhana Esquemelingiin, jolla oli tietona Meridan tapahtumat ja joka on mistäkin laveasti kertonut historiassaan. Hän ei olisi osannut ajatellakaan, että hänen ihailtu sankarinsa Roc — Brasilian Roc — kehtasi häpeällisellä paolla pelastaa nahkansa löylystä, jossa oli pahoin saanut selkäänsä, jättäen toveriensa raadellut ruumiit tappotanterelle. Hän oli ollut niin vakuutettu tämän urhon voittamattomuudesta ja ainakin hänen lannistumattomasta tarmostaan, että hän aivan masentuneena ja ikäänkuin persoonallisen hävyntunnon valtaamana aivan lyhyesti kertoo, miten Roc katalasti käänsi selkänsä samalla kertaa entisille periaatteilleen kuin voitollisille vihollisilleenkin. Ja tämän paon jälkeen hurjapää kerskuri katoaa kerrassaan hänen historiastaan. Toiselta taholta tiedämme hänen edelleenkin eläneen Jamaikassa ja arvatenkin jatkaneen epävakaista ammattiaan; mutta Juhana Esquemeling ei sanallakaan enää mainitse hänen vastaisista urhotöistään.

TAISTELUTAVAT MUUTTUVAT.

Epävarmuus Länsi-Intian asioissa rupesi suuresti huolettamaan Espanjan hallitusmiehiä. He olivat löytäneet uuden maanosan, ottaneet sen haltuunsa ja tavanneet siellä rajattomia aarteita joka laatua, joita he hyvin kipeästi tarvitsivatkin. Näitä aarteita kuljetettiin Espanjaan niin pian kuin niitä oli saatu kiskotuksi irti onnettomilta alkuasukkailta ja kootuksi rannikolle lastausvarastoihin; ja kaikki olisi käynyt niinkuin pitikin, jollei odottamatta olisi noussut mitä tuntuvimmaksi esteeksi lukuisa joukko laeista piittaamattomia miehiä, jotka oikeastaan muodostivat erityisen kansakunnan ja jotka jatkuvasti pitivät pyhimpänä pyrintönään anastaa espanjalaisilta kaiken sen, mitä nämä olivat saaneet anastetuksi intiaaneilta. Englannin, Ranskan ja Hollannin hallitukset elivät ylipäätään rauhassa Espanjan kanssa; mutta samalla ne valitettavasti myöskin tyytyivät kaikessa rauhassa katselemaan, miten niiden valtikan alta lähteneet merimiehet yhtyivät nujertamaan Espanjan merenylistä kauppaa — tosin sangen yksipuolista kauppaa, se täytyy myöntää.

Eikä Espanjaa hyödyttänyt mitään, vaikka valittikin naapurimaiden hallituksille niiden kansallisuutta olevien bukanierien röyhkeydestä. Ne näet eivät panneet rikkaa ristiin estääkseen niiden satamista lähteneiden sissien rosvotoimia. Espanja sai yksinään koettaa parastaan näiden ryöstönhalun hillitsemiseksi ja rankaisemiseksi. Sissit olivat yhtä liukkaita kuin uhkarohkeitakin, ja vaikka espanjalaiset kävivät säännöllistä merisotaa niitä vastaan, näytti niiden luku vain lisäytyvän eikä vähenevän. Joka kerta kun espanjalainen kauppalaiva oli vallattu ja sen kullat, hopeat ja kalliit ryydit viety Tortugaan tahi Jamaikaan jaettavaksi hurjain vekkulien kesken, kasvoi innostus tuohon tuotteliaaseen ammattiin yhä suuremmaksi rannikkoveljesten kesken ja yhä laajemmalle ulottui sitä harjoittavien toiminta. Englannista ja Ranskasta lähti yhä uusia nopeakulkuisia aluksia näille vesille, tuoden mukanaan hyökkäys- ja puolustusasemia hyvin, mutta siveellisillä periaatteilla ja koetellulla kansalaiskunnolla sitä kehnommin varustettuja seikkailijoita; ja Espanjan Länsi-Intiassa liikkuvat sotalaivat huomasivat piankin, että niitä vastassa toimi monessa suhteessa sangen säännöllinen ja itsenäinen merivalta.

Bukanierit eivät pelänneet eivätkä kunnioittaneet mitään mahtia tahi vanhoja hyviä tapoja; lainkaan välittämättä merisodan laeista voi vallan pikkuruinen pursi hyökätä ison sotalaivan kimppuun ja — sen pahempi — enimmäkseen vallatakin sen. Ja joka suhteessa alkoi Espanja huomata joutuneensa siihen ikävään asemaan, että se toimi vain tavaranhankkijana kaikkien kansallisuuksien henkipatoille merenkulkijoille.

Tajuten, ettei voinut lainkaan vähentää sissialusten lukua, päätti Espanja vähentää omain, aarteita kuljettavani laivainsa lukua. Kauppatavarain ja jalometallien tuonnissa Amerikasta emämaan satamiin tapahtui järjestelmällinen muutos. Lasteja keskitettiin yhteen muutamiin harvoihin varastoihin; ja mitä ennen oltiin kuljetettu kolmella laivalla, se koottiin nyt yhteen ainoaan isoon laivaan, joka oli sekä asestuksen että miehistön puolesta niin hyvin varustettu kuin suinkin, jotta yritteliäät sissit mikäli mahdollista turhaan polttaisivat näppinsä sen kylkiä vastaan. Hyvin usein tästä menetelmästä olikin toivottu hyöty, vaikka rosvot välistä kokoutuivat ahdistamaan sellaista mahtialusta niin lukuisin parvin ja niin tulisella vimmalla, että onnistuivat saamaan sen käsiinsä, jolloin heidän saaliinsa oli suurempi kuin he ennen olivat osanneet uneksiakaan. Mutta tämä tapahtui verraten harvoin, ja jonkin aikaa voivat espanjalaiset kuljettaa julman ryöstöhalunsa tuotteita jotenkin turvallisesti kotimaahan.

Toiselta puolen tämä menetelmä aiheutti muutoksen myöskin sissien sodankäynnissä. Kun kullankaivajat eivät enää löydä ikävöimäänsä keltaista metallia jokien pohjalta ja tavallisista huuhtomoista, käyvät he niiden vuorien kimppuun, joista joet irroittavat kultamurusensa, murskaavat kalliojärkäleitä hienoksi ja etsivät saalistaan itse sen alkulähteistä; samalla tapaa bukanierit, nähdessään turhiksi yrityksensä riistää espanjalaisilta saaliin merenylisellä matkalla, ryhtyivät nyt anastamaan sitä varastopaikoilta ennen laivoihin lastaamista.

Tämä uusi menettelytapa pakotti heitä puolestaan liittymään yhteen isolukuisiksi parviksi, oikeiksi partionkävijäsotajoukoiksi, jotka kaikkein pelätyimpäin päällikköjen johdolla kävivät järjestelmälliseen hyökkäys- ja ryöstösotaan Espanjan amerikkalaisia Kaupunkeja ja siirtoloita vastaan. Sangen monet näistä Espanjan rikkauksien lastauspaikoista olivat linnoittamattomia ja suojattomia, ja usein kukistuivat varustetutkin paikat bukanierien vimmaisista ryntäyksistä. Ne ryöstämiset, joukko— surmat, polttamiset ja kaikenlaiset julmuudet, joita maankamaralla ruvettiin harjoittamaan, veivät kohta voiton kaikista aikaisemmin merellä toimeenpannuista. Taisteluun osaaottavain joukkojen luku, saaliin runsaus ja hävityksen vimma olivat tietysti paljon suuremmat maakuin merisodassa; edellisessä sodankäynti tapahtui verrattomasti suuremmissa mittasuhteissa. Sisseistä tuli uskaliaimpia ja julmimpia valloittajia mitä historia tuntee. Heitä eivät sitoneet mitkään lait, eivät yleiset siveyssäännöt eivätkä vakiutuneet sodankäyntitavat. He eivät säälineet eivätkä säästäneet niin mitään, eivät edes itseäänkään, ja menettelivät joka suhteessa aivan kuin villipedot — paitsi siinä, että villipedotkin saaliin tapettuaan ja suuhunsa ahmattuaan käyvät hyväksi aikaa lepäämään ja sulattamaan ruokaansa. Mutta sissit eivät joutaneet lepäämäänkään; kerrallinen syönti antoi heille vain uutta ruokahalua.

Oli ajankohtia, jolloin sekä hengen että omaisuuden puolesta tuntui turvallisemmalta purjehtia meren poikki sissialuksella kuin espanjalaisella kaljaasilla, tahi asua jossakin sivistymättömässä yhdyskunnassa Tortugassa tai Jamaikassa, kuin uskaltaa asettua hyvin järjestettyyn ja hallittuun espanjalais-amerikkalaiseen kaupunkiin, jolla oli virkamiehensä, vallituksensa ja varusväkensä.

Peräti omituinen sissiyhteiskunta, oikea rosvokansa syntyi noilla kaukaisilla vesillä ja rannoilla, jonka yksilöt lisäytyivät kuin sienet sateen jälkeen; kaikilla ainoana tarkoituksena ja elintehtävänä riistää toisilta riistäjiltä niiden saalista, ja menestyen merkillisessä ammatissaan niin, että uhkasivat riistää näiltä kaiken sen, mitä ne verellä ja julmuudella olivat onnistuneet pusertamaan esiin Amerikan neitsyellisestä maakamarasta ja sen poloisilta asujilta. En tiedä, muodostuiko uusia yhdyskuntia vuorostaan riistämään verin tahrattua saalista näiltä toiskäden ryöväreiltä; mutta varma on, että jos sellaisia olisi syntynyt, olisi niiden jäsenillä ollut perin runsaat varat jaettavanaan.

TARINA JULMASTA L'OLONAIS'STA.

Edellisessä luvussa olemme nähneet, kuinka bukanierien voima viimein kasvoi niin väkeväksi, että uuden maailman aarteilla lastatun espanjalaisen laivan oli arveluttava yrittääkään Karaibin mereltä Atlantille, ja kuinka tästä johtuvan saaliin vähenemisen takia sissien oli pakko muuttaa sodankäyntiään: espanjalaisten alusten sijasta koettaa sotilaallisesti järjestetyin partiojoukoin valloittaa rannikkokaupunkeja, himotun saaliin varastopaikkoja.

Näiden maajoukkojen johtajain keskuudessa teki itsensä erittäin mainituksi muuan täydellinen hirtehinen nimeltä Frans L’Olonais, joka, kuten nimestäkin näkyy, oli syntyjään ranskalainen. Noina aikoina oli tavallista, että sotapalvelukseen vietiin väkisin sellaisia raukkoja, jotka eivät olleet kyenneet pitämään huolta itsestään ja omista asioistaan. Kovaonnisia velallisia ja muita ihmispoloisia myivät heidän velkojansa ja oikeudenomistajansa aivan kuin orjia sotilasvärvääjille ynnä muille inhimillistä työvoimaa tarvitseville. Usein oli ainoana erotuksena isännän ja orjan välillä vain se, että edellisellä oli rahaa, jälkimmäisellä ei ollenkaan. Poikia ja tyttöjä myytiin määrätyiksi vuosiksi palvelemaan ruokapalkalla uusia isäntiään. Sellainen ostokki oli L’Olonais’kin, jonka isäntänsä vei monien muiden onnettomuustoverien mukana Länsi-Intiaan. Siellä hän eli täydellisessä orjuudessa mieskuntoisuuteensa asti, jolloin kauppakirjan mukaan isännän hallintovalta taukosi, ja Frans L’Olonais'sta tuli pian vapain ja riippumattomin ihmisolento mikä maankamaralla milloinkaan on astuskellut.

Hän aloitti itsenäisen elämänuransa Hispaniolan (Haitin eli San Domingon) saarella, pitäen ammattinaan nautakarjan pyytämistä ja teurastamista, siis bukanierinä sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta kuten useimmat ammattitoverinsa rupesi hänkin pian sissiksi ja palveli aluksi tavallisena merimiehenä heidän laivoillaan. Tässä toimessa hän osoitti niin suurta kelpoisuutta ja uljuutta, että muuan Tortugan sissipäälliköistä antoi hänelle laivan miehistöineen, jolla hän pääsi aloittamaan liikeasioita omaan lukuunsa. L’Olonais'n sissiura oli muuten samanlainen kuin useimpain muidenkin senaikuisten bukanierien, paitsi että hän osoitti vangiksi saamiaan espanjalaisia kohtaan vallan tavatonta julmuutta, joka kaipaa vertaansa noidenkin päiväin verihistoriassa. Vallattuaan espanjalaisen laivan nautti hän yhtä paljon vankiensa kidutuksesta ennen niiden lopullista kuolemaa kuin anastetun saaliin arvioimisesta. Hän hankki itselleen pian sellaisen julmurin maineen koko Länsi-Intiassa, että espanjalaisten laivain miehistöt, joiden kimppuun tämä peto ihmishahmossa kävi, mieluimmin ottivat kuoleman vastaan laivansa kannella tai merenpohjassa, kuin vahingossakaan antautuivat L’Olonais'n käsiin.

Kaikki raakalaisuus, julmuus ja kataluus, mitä yksityisinä piirteinä esiytyi kaiken maailman merirosvoissa, näytti yhtyneen ja personoituneen tämän hirtehisen olemuksessa. Hän ei ollut niin uljas ja joka suhteessa kykenevä mies kuin Brasilian Roc, jota voi pitää sissin puhtaimpana tyyppinä ja tavallaan todellisena sankarina. Lyhyessä ajassa vakiinnutti L’Olonais maineensa aikakautensa verenhimoisimpana ja konnamaisimpana merirosvona. Mutta sitten sattui kovaksi onneksi hänen laivansa tekemään haaksirikon lähellä Campeachyn kaupunkia. Hän ja hänen miehensä pelastuivat turvallisesti maihin; mutta pian keksivät muutamat kaupunkilaiset heidät ja kiidättivät sanan varusväelle, joka lähti rosvoja vastaan ja hyökkäsi heidän kimppuunsa. Tuima ottelus syntyi, mutta espanjalaiset olivat ylivoimaiset ja pääsivät voitolle. Rosvoista saivat useat surmansa, ja jäljelle jääneet ja haavoittuneet otettiin vangiksi.

Haavoitettujen joukossa oli L’Olonais’kin; mutta tietäen, että jos hänet tunnettiin, voisi hän kaikista vähimmin odottaa armoa, ryömi hän piiloon pensaikkoon, sekoitti hiekkaa haavoista vuotavaan vereensä ja tahrasi sillä kasvonsa. Siten onnistui hänen pettää espanjalaiset, niin että nämä taistelukenttää tarkastaessaan luulivat häntäkin joksikin alhaisarvoiseksi surmatuksi rosvoksi ja jättivät hänen ruumiinsa rauhaan.

Sotilaiden lähdettyä vankeineen kaupunkiin nousi kuolleeksi luultu ruumis pikaisesti pystyyn ja pakeni metsään, missä pysyttelihen niin kauan kuin hänen haavansa paranivat ja sallivat hänen jatkaa matkaa pitemmälle. Hän riisui päältään isot merisaappaansa, pistoolivyönsä ja muut sissitamineet ja täydensi kehnoa ulkoasuaan muutamasta köyhästä intiaanimajasta varastamallaan vaipalla ja hatulla sekä alkoi sitten urheasti astella kaupunkia kohti. Hän näytti vallan tavalliselta maankulkijalta, ja vartijat päästivät hänet ilman muuta sisään. Hän löysikin pian suojaa päänsä päälle ja vähän ruokaa syödä ja alkoi koteutua Campeachyn hyvässä kaupungissa.

Kaupungissa vallitsi suuri riemu merirosvoista saadun voiton takia, ja L’Olonais yhtyi yleiseen iloon, varsinkin kun sai tietää oman arvoisan persoonansa suureksi osaksi aiheuttaneen sen. Viranomaiset olivat näet ankarasti tutkineet vankityrmään työnnetyiltä sisseiltä heidän päällikkönsä kohtaloa; ja kun nämä yksin suin vakuuttivat tämän saaneen surmansa taistelussa, oli ihastus tuon pelätyn roiston kuolemasta rajaton. Sitä pidettiin taivaan voimien persoonallisena kosketuksena hurskaan kaupungin asioihin; ilotulia poltettiin, riemuvirsiä laulettiin ja kaupungin kaikissa kirkoissa pidettiin kiitosjumalanpalveluksia.

Tämä oli kaikki L’Olonais'n mieleen, hän liittyi nuorukaisten ja neitojen joukkoon tanssimaan ilovalkeiden ympärillä ja avusti kauniilla bassoäänellään kuorolauluissa, joissa hänen perin ansaittua kuolemaansa ja häntä odottavaa iankaikkista tuomiota jylhästi kuvattiin. Mutta L’Olonais ei tyytynyt pelkkiin riemuhypähdyksiin ja niiden hänessä synnyttämiin turvallisuudentunteisiin. Hän teki tuttavuutta moniaiden orjuuteen joutuneitten englantilaisten kanssa; ja huomaten nämä tyytymättömiksi kovaan kohtaloonsa uskalsi hän kertoa heille olevansa äskeisestä taistelusta pakoonpäässyt merisissi sekä tarjosi heille vapautta ja rikkautta, jos yhtyisivät hänen tekemäänsä suunnitelmaan. Hän olisi kyllä helposti päässyt yksin lähtemään kaupungista, mutta hänen luontoisensa mies ei tahtonut olla tyhjin toimin. Hän tarvitsi aluksen, jolla voi taas aloittaa vaarallisen ammattinsa, ja miehiä sitä hoitamaan. Niinpä hän taivutti orjat varastamaan pienen purren, ja siinä lähti seurue yöpimeässä turvallisesti Campeachystä ja ohjasi kulkunsa Tortugaa kohden, joka — kuten olemme kertoneet — oli bukanierien pääkortteeri, "kaikenlaisten ihmiskunnan hylkiöiden tyyssija ja merirosvouden harjoituskoulu".

KUOLLEISTA NOUSSUT L'OLONAIS.

Tortugan rantaan palaava sissi herätti yleistä hämmästystä entisissä tovereissaan, jotka olivat luulleet hänen saaneen surmansa Campeachyn verilöylyssä.

Hän oli tosin aivan pennitön, mutta hänelle ominaisen taivuttelukyvyn avulla onnistui hänen saada haltuunsa isonlainen alus, jonka hän miehitti jumalattomimmalla valikoimalla konnia ja hirtehisiä, mikä milloinkaan on laivan kantta polkenut.

Perehdyttyään äskeisessä ottelussa hyvin maataisteluun ei hän nyt lähtenytkään merelle laivoja vaanimaan, vaan ohjasi aluksensa muuatta Kuban pohjoisrannikolla olevaa pienoista siirtolaa kohti nimeltä De los Cayos, josta hän arveli helposti saavansa hyvän saaliin. Siellä asui uutteria tupakka-, nahka- ja sokerikauppiaita, joiden omituinen lastaustapa lupasi L’Olonais'lle menestystä. Meri sen paikan edustalla oli hyvin matalaa, niin etteivät isot laivat päässeet lähelle rantaa, vaan oli tavarat kuljetettava pienillä soutu- ja purjeveneillä niihin. Kun rosvo ei uskaltanut purjehtia suoraan satamaan, luovi hän rannikolla jonkun matkan päässä ja aikoi anastaa muutamilta kalastajilta heidän veneensä lähestyäkseen niillä kaupunkia. Mutta kalastajat tunsivatkin hänen aluksensa rosvolaivaksi, jopa eräät, jotka ennen olivat nähneet L’Olonais'n, tunsivat hänet itsensäkin sen kannelta. He soutivat kiireen vilkkaa kaupunkiin ilmoittamaan uhkaavasta vaarasta, ja sieltä lähetettiin heti sana saaren kenraalikuvernöörille Havanaan, että julma merirosvo L’Olonais oleskeli laivallaan lähellä siirtolaa, jonka kimppuun hän epäilemättä aikoi käydä.

Saatuaan tämän yllättävän sanoman oli kenraalikuvernöörin vaikea uskoa sitä todeksi. Olihan Campeachysta tullut luotettava tieto L’Olonais'n kuolemasta, ja Havanankin asukkaat olivat jo pitäneet riemujuhlaa sen johdosta. Kuullessaan, että tuo Länsi-Intian vitsaus sittenkin oli elossa ja aikoi hyökätä rauhallisen pikku kylän kimppuun hänen omalla saarellaan, tuli ylin hallitusmies täyteen yhtä paljon ihmetystä kuin raivoa; mutta ollen sukkelatoiminen mies hän päätti ottaa härkää sarvista kiinni ja varusti hyvin asestetun ja miehitetyn laivan purjehtimaan suoraa päätä De los Cayosiin, kieltäen sen kapteenia palaamasta takaisin, ennenkun oli hävittänyt maan päältä koko rosvojoukon, lukuunottamatta sen johtajaa. Tämä ihmiskunnan iljetys oli tuotava Havanaan kenraalikuvernöörin itsensä tuomittavaksi. Käskyjensä pikaista toimeenpanoa varten pani kenraalikuvernööri mukaan jättimäisen neekeripyövelin, jonka oli määrä hirttää rosvot.

Espanjalaisen sotalaivan saapuessa De los Cayosiin oli sen tulosta tietämätön L'Olonais jatkanut varustelujaan siirtolan valloittamiseksi. Hän oli hankkinut käsiinsä kaksi isoa intiaanikanoottia, joilla hänen miestensä oli määrä soutaa rantaan. Mutta nyt muuttui tilanne ja sen myötä hänen suunnitelmansakin. Tavallinen seikkailija, joka aikoessaan kahdella soutuveneellä vallata suojattoman pikku siirtokunnan yht'äkkiä näkeekin sen turvaksi tulevan ison sotalaivan tykkeineen ja muskettisotureineen, olisi kiiruimmiten koettanut niin pian kuin suinkin etäytyä koko Kuban rannikolta. Mutta senaikuiset sissit tuntuivat hyvin vähän välittävän olosuhteiden äkillisistä muutoksista. Heistä oli vallan samantekevää, oliko vihollinen, jonka kimppuun oli käytävä, voimiltaan heitä heikompi tai väkevämpi: kun tuli tapella, niin tapeltiin!

Luonnollisesti ei L’Olonais enää voinut salavihkaa soutaa kaupunkiin ryöstöä aloittamaan niinkuin oli aikonut; mutta päämääräänsä ei hän silti ajatellutkaan heittää. Kun espanjalainen sotalaiva asettui hänen ja saaliin väliin, tahtoi hän raivata sen tieltään, jos suinkin kävi päinsä.

Tällöin oli hänen pakko turvautua sotajuoneen, ja samoin hän tarvitsi isompaa miesvoimaa kuin hänellä oli käytettävänään. Senvuoksi hän otatti kiinni moniaita rannikolla kalastavia miehiä ja panetti ne molempiin kanootteihin soutamaan. Sitten pimeän tultua hän antoi veneiden hiljalleen liukua sotalaivaa kohti. Tämä lepäsi ankkurissa vähän matkan päässä rannasta; ja kun sen kansivahti kello kahden aikaan aamuyöstä näki parin kanootin ilmestyvän pimeästä, luuli hän niitä rannikon kalastajaveneiksi. Hän pysähdytti ne huudollaan ja tiedusti, tiesivätkö niiden soutajat mitään lähistöllä väijyvästä sissilaivasta. L’Olonais arvasi, että hänen ja hänen miestensä vieras puheenparsi ilmaisisi heidät, ja senvuoksi hän käski erään vangitsemansa kalastajan vastata, etteivät he olleet nähneet mitään sissejä; jos näitä olisikin ollut tienoilla, olivat ne arvatenkin puittaneet tiehensä kuultuaan espanjalaisen sotalaivan saapumisesta. Sitten sallittiin kanoottien mennä tiehensä; mutta niiden tie oli vallan toisenlainen kuin miksi laivan kapteeni olisi sen otaksunut, jos olisi niistä mitä tietänyt.

Ne soutelivat pimeässä edestakaisin sotalaivan lähettyvillä, kunnes vihdoin vähää ennen päivänkoittoa kävivät rohkeasti ryntäämään sen kimppuun, yksi kummaltakin puolelta. Ennenkun vahti ennätti herätä hölmistyksestään, oli yli kaksikymmentä sissiä jo kannella, pelätty L’Olonais etummaisena.

Tällaisessa tilanteessa ei tykeillä ollut merkitystä, ja kun miehistö yritti rynnätä kannelle, huomasi se, ettei tapparoista eikä pistooleistakaan ollut paljon suurempaa apua. Sissit olivat etukynnessä; he olivat heti nujertaneet vahdin ja varjelivat kantta kaikilta alhaalta päin tulevilta. Merisotilaalla täytyy olla kovin tulinen luonto, jos hän uskaltaa työntää päänsä esiin ovi- tai akkunaaukosta, kun kolme neljä paljasta säilää odottaa tilaisuutta halkaistakseen sen. Sittenkin syntyi kannella kova ottelus; upseerit ryntäsivät esiin kajuutoistaan, ja jotkut kaikkein uskaliaimmat merimiehet rohkenivat rynnätä keskelle kiehuvaa temmellystä. Sissit puolestaan tiesivät joutuvansa varmasti alakynteen, jos vastustajia pääsisi liiemmaksi purkautumaan esiin, ja he tappelivat jokainen kolmen miehen voimalla ja raivolla; ja raivoisa kamppaus päättyi siten, että jok'ainoa espanjalainen upseeri ja merimies, joka ei ollut saanut surmaansa tai tullut pahoin haavoitetuksi, pakotettiin peräytymään kannen alle, jonka luukut voittajat huolellisesti telkesivät.

Korskeana ja voitonriemuisena seisoi L’Olonais nyt valtaamansa aluksen kannella, ja ollen vakavain periaatteiden mies päätti hän tässäkin tilaisuudessa kunnialla kannattaa mainettansa. Paljastaen karvaisen ja lihaksisen oikean käsivartensa heilutti hän raskasta ja terävää miekkaansa ja komensi miehensä saattamaan kannen alta vangit yksitellen hänen eteensä. Hän tahtoi antaa espanjalaisille opetuksen, etteivät vast’edes pyytämättä sekautuisi hänen toimiinsa, ja veritekoihin vanhastaan ihastuneena häntä halutti omakätisesti jakaa tätä opetusta.

Heti kun vanki toisensa perään saatettiin ylös kannelle L'Olonais'n eteen, katkaisi tämä häneltä kaulan, ja tätä menoa jatkui, kunnes teloitettujen lukumäärä oli noussut yhdeksäänkymmeneen. Viimeiseksi tuotiin mestauspaikalle tuo väkevä neekeriorja, Havanan kenraalikuvernöörin rosvojoukkoa teloittamaan varta vasten lähettämä pyöveli. Tämä, jolla ei ollut soturin rohkeutta, pelkäsi surkeasti ja rukoili armahdusta. Huomaten, että miesparalta voi pusertaa esiin uutisia, kyseli L’Olonais häneltä kaikenlaista kenraalikuvernöörin aikeista hänen suhteensa; ja kun vapiseva neekeri lopetti kertomuksensa vakuuttamalla, ettei ollut tullut omasta halustaan, vaan isäntänsä käskystä hirttämään sissiparven sen päällikköä lukuunottamatta, niin nauroi julmuri ääneensä ja iski pään poikki häneltäkin ja ruumis muiden uhrien mukana nakattiin mereen.

Nyt ei suurella sotalaivalla ollut enää ainuttakaan espanjalaista paitsi yhtä, jonka L’Olonais oli säästänyt sanansaattajakseen. Sissipäällikkö meni kajuuttaan, etsi käsiinsä kirjoitusneuvot ja laati Havanan kenraalikuvernöörille kirjeen, jossa m.m. sanottiin: "Tästä lähin en anna armoa yhdellekään espanjalaiselle. Ja minulla on hyvät toiveet, että pian teloitan teidät itsennekin samalla tavalla kuin ne, jotka lähetitte minua vastaan. Sillä tavalla kostan sen huomaavaisuuden, jota aioitte osoittaa minulle ja tovereilleni."

Kun tämä kirje joutui Kuban kenraalikuvernöörin käsiin, raivosi hän ja melkein vaahtosi vimmasta. Joutua ensin tappiolle tuota kuolleista ylösnoussutta hirtehistä vastaan ja sitten vielä saada noin törkeä kirje — se oli enemmän kuin hän jaksoi sulattaa; ja upseeriensa ja virkamiestensä läsnäollessa hän vannoi hirveän valan, ettei hänkään puolestaan antaisi armoa ainoallekaan bukanierille. Jok'ikinen tuon kirotun ammatin harjoittaja saisi loppunsa heti hänen käsiinsä langettuaan.

Mutta Havanan ja sen ympäristön asukkaat tulivat hyvin hämilleen kuullessaan ylimmän hallitusmiehensä uhkauksesta. Tähänkin asti he olivat eläneet alituisen vaaran alaisina, joka heitä uhkasi sissien puolelta, varsinkin ne, jotka pitivät kalastusta ja merenkulkua ammattinaan; ja pelätä sopi, että sissit heitä odottavasta kohtalosta kuultuaan kohtelisivat aivan samalla tapaa kaikkia espanjalaisia, rauhallisissakin toimissa tavoittamiaan. He laittoivat tämän johdosta lähetystön huomauttamaan kenraalikuvernöörille, että hänen kostoaikeensa tulisi pahimmin kohdistumaan espanjalaisiin siirtolaisiin, sillä bukanierit voivat tuottaa näille paljon enemmän vahinkoa kuin hän konsanaan pelätyille rannikkoveljeksille; ja he pyysivät nöyrimmästi, että hän suvaitsisi armossa peruuttaa valansa, jollei halunnut tuottaa hallitsemalleen väestölle pahempia seurauksia kuin mitä nälkä ja rutto ikänä voi aiheuttaa.

Kun ylhäinen virkamies oli hiukan tyyntynyt, älysi hän itsekin, että tässä puheessa oli koko joukko perää; ja hän tunsi yleisen turvallisuuden nimessä olevansa pakotettu luopumaan yleiskostohankkeistaan.

L'Olonais puolestaan oli nyt saanut haltuunsa komean laivan, joka ei ollut äskeisessä taistelussa kärsinyt vähintäkään vauriota. Mutta hänen pieni joukkonsa, josta muutamia oli kahakassa saanut surmansa tahi pahoin haavoittunut, oli riittämätön kuljettamaan laivaa; ja lisäksi hän huomasi pettymyksekseen, että siinä oli perin vähän ruokavaroja, sillä laivaa Havanasta lähetettäessä oli luultu kyseessä olevan vain lyhyen risteilyn. Hurja tapparanheiluttaja oli samalla älykäs järkiniekka ja päätteli senvuoksi, ettei hän näin ollen kykenisi mihinkään isompaan yritykseen; ja puristettuaan itselleen vähän lisäväkeä ja ruokavaroja De los Cayosista sekä ryöstellen muutamissa muissa välillä olevissa pikku satamissa hän kuljetti laivansa Tortugaan.

LAAJAPERÄISTÄ RYÖSTELYÄ.

L'Olonais'n saapuessa Tortugan pahamaineisille rannoille ottivat sissiyhdyskunnan jäsenet hänet vastaan niinkuin kunniakkaan sankarin ainakin. Hänhän ei ollut ainoastaan vallannut komeaa espanjalaista sotalaivaa, vaan myöskin puraissut Havanan ylpeätä hallitsijaa raudoitettuun kantapäähän ja päälle päätteeksi omalla kädellään iskenyt pään poikki lähes satakunnalta tämän soturilta. Nekin, jotka eivät ennen olleet pitäneet häntä erityisessä arvossa, yhtyivät nyt yleiseen ylistysvirteen. Moista sankaria ja urhotekoa ei vielä ollut ilmautunut merirosvouden historiassa.

Eipä ihme, että uusia suurenmoisia hankkeita alkoi viritä teurastajaurhon aivokopassa. Lähinnä päätti hän varustaa ison retkikunnan valloittamaan Maracaibon tärkeää kauppakaupunkia Uudessa Venezuelassa. Se oli tehtävä, joka kohosi tavallisten bukanieriyritysten yläpuolelle. Hän ryhtyi heti värväämään kokoon oikeata sotajoukkoa ja -laivastoa, jonka yliamiraalina hän tuli toimimaan. Siihen aikaan sattuikin Tortugassa olemaan paljon toimettomia sissejä, jotka olivat ylen halukkaat purjehtimaan pelätyn merikuninkaan johdolla.

Mutta niin hyvin laivain hankkimisessa kuin miesten värväämisessä oli raha tarpeen, ja sitä saadakseen onnistui L'Olonais'n taivuttaa osalliseksi yritykseensä Tortugan sissien etevin luotonantaja. Tämä oli vanha, aikansa palvellut merirosvo nimeltä Mikael de Basco, joka kylliksi varoja koottuaan oli asettunut rauhassa nauttimaan korkotuloistaan. Hän oli tärkeä henkilö saarella, sillä hän oli samalla sen ylin hallitusmies. Vanhan rosvon kuultua L'Olonais'n suurenmoisesta retkikunnasta syttyi hänen sielunsa uuteen hehkuun; kykenemättä vanhanakaan pysyttelemään kotosalla upeassa kartanossaan, kun niin suuria hankkeita oli vireillä, tarjoutui hän auttamaan sissipäällikköä pääomallaan, jopa itsekin liittymään osalliseksi retkeen rupeamalla maavoimien johtajaksi. Tämä tarjous oli kaikin puolin L'Olonais'n mieleen, sillä vanhan Bascon maine ankarana miekkamiehenä oli tunnettu sekä Amerikassa että Europassa.

Kun kaikki varustelut olivat valmiit, nostatti L'Olonais purjeet ja lähti kahdeksalla laivalla matkaamaan Maracaiboa kohti. Välillä anastettiin kaksi espanjalaista alusta, joissa oli rikkaat lastit, ja vihdoin saavuttiin sen kaupungin edustalle, joka oli määrä valloittaa ja ryöstää puti puhtaaksi.

Maracaibo, joka sijaitsee samannimisen ison merenlahden tai oikeammin sisäjärven suulla Karaibin meren etelärannalla, oli rikas kauppa- ja merikaupunki ja sen 3—4,000 asukasta olivat äveriästä väkeä, jotka asuivat upeissa taloissa, silloinkun eivät oleskelleet sisempänä maassa olevissa maakartanoissaan. Joka suhteessa oli tämä kaupunki siis omiaan vetämään puoleensa saaliinhimoisia rosvoja; mutta vaikeudetta ei sitä voinut lähestyä. Ollen niin huomattava ja tärkeä paikka oli se myöskin asianmukaisesti varustettu. Eräällä satamassa olevalla saarella oli vahva linnoitus, ja toisella hiukan etäämpänä sijaitsevalla saarella korkea torni, jonka huipussa vartijat yötä päivää tähystelivät, lähestyikö mereltä päin vihollisia. Näiden kahden saaren välinen salmi oli ainoa väylä, josta kaupunkiin voi laivalla tulla. Mutta nämä varustukset luodessaan olivat viranomaiset pitäneet silmällä vain säännöllisiä merivoimia, osaamatta ottaa lukuun sissien yhdellä haavaa kavalaa ja hurjanrohkeaa sodankäyntitapaa.

L'Olonais oli liian viisas asettaakseen laivansa alttiiksi linnoituksen tulelle, johon vastaamaan hänen harvat laivatykkinsä olivat kovin heikot; [Vanhain puulaivain aikana oli suhde meri- ja maatykistön välillä päinvastainen kuin nykyään. Suom. huom.] ja siksipä hän ei välittänyt satamasta sen enempää kuin ei sitä olisi ollutkaan, vaan ohjasi aluksensa muutamaan meren yhteydessä jonkun matkan päässä kaupungista ja ulkopuolella tornin näköpiirin olevaan järveen. Siellä sissit nousivat maihin ja uiden takaapäin linnoitusta kannattavalle saarelle kävivät sen kimppuun. Tämä tapahtui varhain aamun koittaessa. Varusväki oli ylen ällistynyt tästä mantereelta käsin tulevasta hyökkäyksestä; ja vaikka soturit taistelivat urhoollisesti kolmen tunnin ajan, täytyi heidän luovuttaa vallitus toisensa perään ryntääjille, ja niin moni heistä kuin suinkin kykeni ui vuorostaan salmen poikki mantereelle ja kaupunkiin.

Täten saatuaan linnoituksen valtaansa jätti L’Olonais siihen vähäisen varusväen ja palasi enimpäin miestensä kera takaisin laivoihin, laski niillä suoraan lahden pohjaan ja antaen tykkien jyristä ankkuroi sisäsatamaan hämmästyneiden kaupunkilaisten silmäin eteen.

Kuultuaan pakoon pötkineeltä varusväeltä, että linnoitus oli menetetty, valtasi Maracaibon asukkaat kauhu ja pelko, sillä nyt he olivat aivan suojattomat. He tiesivät, että uskaliaiden sissien ainoana tarkoituksena oli ryöstö ja hävitys, ja senvuoksi kaikki kynnellekykenevät kiiruhtivat sisämaahan päin kantaen mukanaan kalleuksiaan niin paljon kuin voivat. Kaupunki tyhjeni väestä aivan kuin olisi koleera tai musta surma odottamatta uhannut sitä; ja eivätköhän asukkaat olisikin mieluummin nähneet viitakemiehen niiden muodossa lähestyvän talojaan kuin moisten maankuulujen julmurien hahmossa.

Heti kuin L'Olonais hurjine tovereineen oli noussut kaupunkiin, antautuivat he hurjaan mässäykseen. Merimatkan loppupuolella oli heidän ravintonsa ollut niukka, niin että he nyt talojen hyvin varustettuihin kellareihin päästyään korvasivat tappionsa yltäkylläisesti. Vasta seuraavana päivänä muistuivat liikeasiat heidän mieleensä, ja miesparvia lähetettiin ylt’ympärinsä maaseudulle etsimään pakolaisia käsiinsä ja puristamaan näiltä heidän mukaansa ottamat kalleudet. Mutta vaikka paljon poloisia, vapisevia asujamia tavattiin ja laahattiin takaisin kaupunkiin, ei heiltä löydetty mainittavassa määrässä rahaa eikä arvoesineitä. Silloin rupesi L'Olonais antamaan näytteitä siitä, kuinka paljon kauheampi vieras hän oli kuin surmaavimmatkaan kulkutaudit. Hän kidutti pirullisella tavalla vankiparkoja, miehiä, naisia ja lapsia, pakottaakseen heidät ilmaisemaan, minne olivat aarteensa kätkeneet. Ken uskalsi pysyä taipumattomana tai kenellä ei maallisia tavaroita suuresti ollut, siltä hän usein omankätisesti silpoi jäseniä ja uhkasi tapattaa omaiset ja ystävät uhrin silmäin edessä, ennenkun tälle itselleen antoi armoniskun.

Kaikkia tämän ihmispedon Maracaibossa harjoittamia julmuuksia ei voi kirjassa kuvatakaan. Yksin Juhana Esquemelingkin sen valloituksesta puhuessaan niistä enimmäkseen vaikenee. Ja kuitenkin oli tulos laihanlainen: kaksi viikkoa kestäneen verisaunan jälkeen oli saalis niin vähäinen, että rosvojen oli pakko kääntää silmänsä muualle saadakseen ryöstönhimonsa kunnollisesti tyydytetyksi.

Maracaibo-järven etelärannalla, noin 65 km. päässä sissien juuri hävittämästä kaupungista, oli toinen varakkaan- ja isonpuoleinen siirtola nimeltä Gibraltar, ja sinne käänsi L’Olonais laivainsa kokat. Mutta nyt he eivät voineetkaan lähestyä kaupunkia huomaamatta ja odottamatta, sillä sanomat heidän hirmutöistään olivat ennättäneet sinne, ja siellä oltiin valmiit heitä vastaanottamaan. Heidän kaupunkia lähetessään lennähti hätälippu vartiotornin huippuun, ja kaikki aseihin kykenevät kiiruhtivat rantaan. Semmoisen kaupungin kimppuun käyminen oli uhkateko, sillä espanjalaisilla oli tuhatkunta soturia ja rosvoja oli vain 380. Mutta epäröiminen ei ollut L'Olonais'n luonteen mukaista. Tapansa mukaan hän ei ajatellutkaan pommittamista eikä muuta merisotaan kuuluvaa temppua; laskettuaan maihin ensimmäiseen sopivaan kohtaan hän kokosi miehensä ja piti heille sytyttävän puheen. Hän antoi heidän ymmärtää, kuinka vaikea yritys heillä oli edessä; mutta vakuutti samalla heidän jo niin tottuneen espanjalaisia lyömään, että jos he nyt kaikki yhtenä miehenä seuraisivat häntä, oli kaupunki varmasti pian heidän vallassaan. Hän kuvasi, kuinka häpeällistä oli peräytyä yrityksestä vihollisen muodollisen ylivoiman takia, ja päätti puheensa uhkaamalla ampua omalla kädellään jok'ainoan, joka silmänräpäyksen ajaksikaan jäisi vitkastelemaan. Tämän kaunopuheisuuden innostamina sissit kaikki heristivät nyrkkiä ja vannoivat seuraavansa häntä, minne ikinä hän heitä veisi.

Sen he uskollisesti tekivätkin; ja L’Olonais, jolla oli hyvin valju muisto suorimmasta kaupunkiin vievästä tiestä, johdatti heidät sulaan suohon, missä tuo kallisarvoinen valikoima kaiken maailman hirtehisiä juuttui polviaan myöten hetteeseen, kykenemättä kaikista ponnistuksistaan ja sadatteluistaan huolimatta pääsemään yli taikka ympäri. Tässä tukalassa asemassa heidät pahimmoiksi keksi muuan kaupungista saapunut ratsastajaparvi, joka alkoi syytää luoteja kiikkiinjoutuneeseen rosvoparveen. Espanjalaiset luulivat, että voitto oli nyt helposti saavutettu ja että heidän tarvitsi vain pysytellä rämeen reunalla ja ammuskella pyristeleviä veitikoita, jotka eivät! päässeet edes miekkoja mittelemään heidän kanssaan. Mutta nuo veitikat olivat karkaistuja sissejä, joissa henki oli sitkeämpi kuin kissassa ja jotka eivät suinkaan mielineet jäädä suohon ammuttaviksi kuin varpuset. Miekoillaan he katkoivat puista alasriippuvia oksia ja valmistivat niistä itselleen jonkinmoisen kannattavan polun, jota myöten vihdoinkin pääsivät kovalle maalle. Mutta siellä oli jälleen heitä vastassa vielä isompi espanjalaisjoukko suojassa multavallien takana. Tykit ja musketit alkoivat syytää raehauleja heidän riveihinsä, ja pauke ja meteli oli niin huumaava, etteivät taistelevat voineet; kuulla johtajainsa käskyjä.

Tuskin koskaan ennen lienevät bukanierit joutuneet niin vimmattuun maataisteluun osallisiksi kuin täällä. Pian ryntäsivät espanjalaiset esiin vallitustensa takaa, ja L'Olonais'n ja hänen miestensä oli pakko peräytyä. Jos sissipäällikkö vain olisi löytänyt tien takaisin laivoilleen, olisi hän kaikista edellisistä kerskauksistaan huolimatta kiitollisesti käyttänyt sitä hyväkseen; mutta se oli mahdotonta, sillä espanjalaiset olivat kaataneet puita ja rakentaneet murroksen sissien ja rannan väliin. Yhä tiukemmaksi muuttui näiden tilanne, sillä espanjalaiset tyytyivät ammuskelemaan heitä kaukaa eivätkä antaneet heille tilaisuutta rehelliseen käsiaseitten käyttelyyn. Yksi toisensa perään kaatui sissejä L'Olonais'n viereltä, ja hän huomasi piankin joutuvansa auttamattomasti alakynteen, jollei keksisi jotakin sotajuonta.

Äkkiä suihkasi hän käskyn miehilleen kääntyä takaperin ja juosta niin kauas vallitusten turmiollisesta läheisyydestä kuin suinkin. Sissit pyrähtivät hajalleen aivan kuin silmittömässä paossa, ja riemuhuudoin juoksivat espanjalaiset heidän kintereilleen. Taistelevain etäännyttyä niin kauas vallituksista, etteivät espanjalaiset ensi tuokiossa olisi ennättäneet takaisin niiden suojaan, komensi L'Olonais — joka juostessaan oli koko ajan vilkuillut taakseen — miehensä äkkiä pysähtymään ja ryntäämään kiilana pahaa-aavistamattomien vainoojain kimppuun. Niin suuri oli jälkimmäisten ällistys tästä sotajuonesta, että sissit voivat melkein vastarinnatta hakata heitä maahan, ja kerrotaan heitä kahteensataan kellistyneen taistelutantereelle. Muutenkin oli kömpelöllä musketilla varustettujen sotilaiden hankala pitää käsikahakassa puoltansa raivoisain sissien miekkoja vastaan, ja pian hajausivat eloonjääneet espanjalaiset surkeassa paossa metsiin.

Sissit kokoutuivat järjestyneihin riveihin ja marssivat suojattomaan kaupunkiin, joka antautui heille laukausta päästämättä. Ja L’Olonais miehineen, jotka vielä tunti sitten näyttivät olevan varman perikadon omat, riensi riemuiten torille, veti alas Espanjan lipun ja kohotti omansa sijaan. Nyt he olivat Gibraltarin herroja. Harvoin lienee ylivoimaisen kaupungin valloitus niin heikoilla voimilla paremmin onnistunut.

KOSTO KOHTAA.

Gibraltariin saavuttuaan huomasivat sissit, että suurin osa kaupunkilaisia oli paennut; jäljellejääneet vangittiin heti ja teljettiin tuomiokirkkoon, jonka valloittajat varustivat tykeillä ja muuttivat linnoitukseksi peläten espanjalaisten palaamista. Täten turvattuaan asemansa he rupesivat elämöimään kaupungissa niinkuin kesyttäjän häkistä karannut petoeläinlauma. Talosta taloon kierrettiin ja ryöstettiin kaikki, mikä oli ryöstämisen arvoista; ja kun ei saalis sittenkään tyydyttänyt ryöstäjiä, kiduttivat he vankeja vaatien näitä ilmaisemaan aarteidensa kätköpaikat. Useilla onnettomista ei ollut mitään aarteita kätkettynä eivätkä senvuoksi voineet niitä ilmaista; toiset taas kuolivat sankarillisesti puhumatta mitään salatuista kalleuksistaan. Kun koko kaupunki oli nuuskittu läpikotaisin, lähetettiin partiojoukkoja läheisiin maakyliin etsimään lisää ryöstösaalista, ja kaikki, mikä oli kantamisen arvoista, kelpasi hakijoille.

Lähemmä kolme viikkoa kesti tätä ryöstämistä, ja törkeässä julmuudessaan antoivat rosvot suuren osan vangeistaan menehtyä nälkään tuomiokirkossa. Kaupungissa ei tosin ollutkaan paljon muuta syötäväksikelpaavaa kuin teurastettujen muulien lihaa, jota enimmät vangit eivät voineet nauttia; mutta vähinkin inhimillisyyden piirre olisi pakottanut päästämään nuo rääkätyt uhrit vapauteen etsimään itse syötävää.

Pidettyään kuukauden päivät hirmuhallitusta Gibraltarissa huomasivat L'Olonais ja hänen miehensä ajan tulleen lähteä tiehensä, kun ei kaupungissa ollut enää mitään otettavaa; mutta tyytymättöminä saaliinsa vähyyteen he yrittivät vielä viimeistä keinoa. Metsissä piileskeleville espanjalaisille lähetettiin sana, että jolleivät he kahden päivän kuluessa toimittaisi rosvoille 10,000 kultarahaa, polttaisivat nämä kaupungin poroksi. Mitä hyvänsä poloiset kaupunkilaiset ajattelivatkin tästä röyhkeästä vaatimuksesta, ei heidän ollut helppo koota sellaista summaa; ja kun nuo kaksi päivää kuluivat, ilman että pakkoveroa suoritettiin, toteuttivat rosvot heti uhkauksensa ja sytyttivät kaupungin useista kohdista tuleen. Nähdessään tuhon uhkaavan kotejansa espanjalaiset ilmoittivat suorittavansa vaaditun määrän, jos tulipalo sammutettaisiin. Rahanhimosta eikä suinkaan ihmisrakkaudesta L'Olonais komensikin miehensä sammutustöihin, mutta nämä eivät pitäneet sen parempaa kiirettä kuin että kokonainen kortteli ja siinä sijaitseva kaunis kirkko paloivat poroksi.

Nyt vasta rosvot lähtivät takaisin laivoilleen laahaten mukanaan kaiken saaliinsa ynnä lisäksi noin viisisataa orjaa, ainoat tuomiokirkkovankeudessa henkiinjääneet. Näille oli luvattu vapaus määrätystä lunastussummasta; mutta kun heillä ei ollut millä maksaa, raahattiin kaikki, miehet ja naiset, vanhukset ja lapset kaikkein hirvittävimpään orjuuteen julmain kiduttajainsa käsiin.

Tuo pahain henkien laivasto nosti sitten purjeensa ja lähti järven yli Maracaiboa kohti. Kaupungin kohdalle tultua sai L'Olonais päähänsä kiskoa sen jo tyhjiksi ryöstetyiltä asukkailta vielä viimeinen vero; ankkurit laskettiin ja kaupunkiin lähetettiin sana, että jollei sieltä sisseille heti toimiteta 30,000 kultarahaa, laahattaisiin kaikki asukkaat orjuuteen ja kaupunki poltettaisiin. Ihmisparat lähettivät silloin edustajia tinkimään rosvojen kanssa pakkoverosta, ja neuvottelun kestäessä tunkeutuivat sissit kirkkoihin ja veivät niistä laivoihin pyhäinkuvat, ehtoollisastiat, jopa kellotkin. Vihdoin sovittiin ryöstösumma 20,000 kultarahaksi, jonka lisäksi kaupunkilaisten piti toimittaa laivoihin 500 päätä nautakarjaa. Sitten vasta rosvot lähtivät ryöstettyjen raukkojen sanomattomaksi helpotukseksi tiehensä.

Mutta annapas olla — kuinka kuvata kaupunkilaisten kauhua, kun kolmen päivän perästä sama sissilaivasto uudestaan ilmestyi kaupungin edustalle! Nyt ei siellä ollut enää mitään ryöstettävää, ja rosvot siis vimmoissaan polttaisivat kaupungin perustuksia myöten. Niin hullusti ei sentään käynyt. Päällikkölaivasta souti yksi ainoa mies veneellä rantaan ja vaati L'Olonais'n nimessä kunnollista luotsia luotsaamaan laivastoa satama-aluetta piirittäväin riuttojen lävitse ulos avoimelle merelle. Ihmisten tuntema huojennus puhkesi hullunkurisiksi hypyiksi rannalla, luotsi lähetettiin paikalla ja L'Olonais poistui vielä kerran.

Hän ei ohjannut laivastoaan suoraan Tortugaan, vaan poikkesi muutamalle pienelle saarelle lähelle Hispaniolaa, missä asui ranskalaisia bukanierejä. Tämä poikkeus tapahtui saaliin jakamista varten. Tuntuu omituiselta, että nuo hirtehiset noudattivat keskenään oikeudenmukaisuuden periaatteita, mutta tosiasia kuitenkin on, että tässä suhteessa vallitsi ankarat lait. Se kai johtui pelkästä itsevarjelusvaistosta, sillä ilman tasaista saaliinjakoa ei mikään mahti maailmassa olisi pystynyt pitämään ahneita veijareita koossa.

Ennenkuin varsinaiseen palkitsemiseen ryhdyttiin, jaettiin ensin "kipurahat" haavoittuneille. Oikean käsivarren menetys korvattiin noin 3,000 markalla tai kuudella orjalla, vasemman käsivarren menetys 2,500 markalla tai viidellä orjalla; oikean jalan hinta oli 2,500 markkaa tai viisi orjaa, vasemman jalan 2,000 markkaa tai neljä orjaa; ja toisen silmän tai yhden sormen 500 markkaa tai yksi orja. Sitten vasta jaettiin loput rahat ja arvoesineet sekä terveiden että sairaiden kesken; ja surmansa saaneiden osuudet ottivat heidän ystävänsä vastaan jättääkseen ne kotia tultuaan sureville perheille.

Koko saalis nousi noin 1,300,000 markkaan rahassa sekä sen lisäksi suureen määrään kalliita kauppatavaroita, kulta- ja jalokiviesineitä ynnä orjia. Kun sisseillä ei ollut jalokivistä juuri mitään käsitystä, ottivat monetkin koreita värillisiä kiviä mieluummin kuin monin kerroin arvokkaampia mutta pienempiä timantteja. Kun jako viimein oli kaikella asianmukaisella rähinällä ja kinastelulla suoritettu loppuun, lähtivät sissit kotimatkalle Tortugaan nauttimaan rikkauksistaan. Siellä vasta elämä alkoi: syötiin, juotiin ja pelattiin; kapakat eivät olleet koskaan olleet niin kukkuroillaan mässääjiä; ryöstökalleudet myytiin kahdenteenkymmenenteen osaan arvostaan; ja noin kolmiviikkoisen hurjastelun jälkeen olivat useimmat L'Olonais'n miehistä yhtä köyhiä kuin suurelle sissiretkelle lähtiessäänkin. Ryöstösaalis hupeni aivan yhtä pian kuin se oli hankittukin.

Kun noilla veijareilla ei enää ollut mitään jäljellä, oli pakko lähteä uudestaan merelle saalista noutamaan; ja L'Olonais, joka oli päässyt oikein kaupunkien hävittämisen makuun, suunnitteli retkeä Nikaraguaan, jossa joukko kukoistavia kaupunkeja ja kyliä odotteli ryöstäjiä. Hänellä oli jo niin onnellisen johtajan maine, että miehiä tarjoutui hänelle enemmän kuin hän voi vastaanottaa.

Hän lähti matkaan kuudella isolla laivalla ja seitsemättäsadan miehen kanssa, poiketen Kuban rannikolle ryöstääkseen muutamilta köyhiltä kalastajilta heidän veneensä, joita tarvitsi matalilla vesillä. Tyynet säät hidastuttivat suuresti matkaa, ja lopulta laivat Nikaraguan rannikon asemesta ajautuivat Hondurasin lahteen. Sinne tultua olivat ruokavarat loppuneet, niin että täytyi nousta maihin kokemaan seutua. Laivat jätettiin ankkuriin ja miehet lähtivät taivaltamaan rannikkoa pitkin. He ryöstelivät intiaanihökkelejä ja espanjalaiskyliä ja hävittivät pieniä rantakaupunkeja, ottaen mukaansa kaiken arvokkaan sekä polttaen loput. Ihmisiä kidutettiin tunnustamaan missä heidän rahansa ja kalleutensa olivat, miehiä ja naisia silvottiin palasiksi; L'Olonais'n mielihuvi oli kiskaista kieli sellaisen raukan suusta, joka ei voinut tai tahtonut mitään tunnustaa, ja kerrotaanpa hänen raivoissaan joskus repineen sydämenkin uhrinsa rinnasta ja puraisseen sitä leveillä hampaillaan. Usein asettuivat espanjalaiset vastarintaan, väijyen rämeiden reunalla ja murrosten takana, mutta kykenemättä estämään hurjimusten voittokulkua.

Vihdoin he saapuivat San Pedro-nimisen kaupungin edustalle, jota suojeli teräväorainen pensasaita, mutta orat eivät voineet pidättää sissejä. Tuiman taistelun jälkeen asukkaat lupasivat antautua, jos saisivat kaksituntisen aselevon. Se myönnettiinkin, ja sen kestäessä kaupunkilaiset haalivat kiiruimmiten kokoon kalleutensa ja pakenivat metsiin. Kahden tunnin kuluttua L'Olonais miehineen marssi kaupunkiin; mutta hajautumatta ympärinsä taloihin saalista etsimään he seurasivatkin pakolaisia metsän pimentoon. He arvasivat, että tuo kaksituntinen aselepo oli tingitty vain heidän himoitsemansa saaliin poiskuljettamiseksi, ja he saivatkin takaisin miltei kaikki, mitä kaupungista oli viety.

Mutta kaupungin valloittamisesta ei L'Olonais'lle kuitenkaan ollut suurta hyötyä, sillä hän ei saanut sieltä tarpeeksi ruokavaroja väelleen. Niitä oli heillä niin vähän, että nälkä uhkasi kaikesta siitä kullasta ja hopeasta huolimatta, mitä saaliiksi oli saatu. Senvuoksi he palasivat uudelleen rannikolle; jos ei sieltäkään löytyisi ruokaa, voivat he ainakin kalastaa merestä. Matkalla tekivätkin miehet itselleen sitä varten verkkoja erään näillä seuduilla runsaasti kasvavan ruohon sisäsäikeistä.

Sissit luovivat rannikolla lähes kolmisen kuukautta vaanien muutamia odottamiaan espanjalaisia laivoja, joista toivoivat hyvää saalista. Yhden niistä he tapasivatkin ja valloittivat tuiman taistelun jälkeen, mutta eivät sen lastista paljoa hyötyneet.

Sitten L'Olonais ehdotti miehilleen, että lähtisivät Guatemalaan, mutta silloin häntä kohtasi odottamaton este. Bukanierit olivat odottaneet tältä retkeltä hyvääkin saalista, mutta nyt oli mennyt kuukausi toisensa perästä, ilman että toiveet olivat käyneet toteen. Heillä oli sangen vähän kalleuksia ja vielä vähemmän syömistä, he olivat alakuloisia ja nälkäisiä, ja suurin osa kieltäytyi lähtemästä enää kauemmaksi. Vain moniaat olivat siksi kunnianhimoisia, että vannoivat ennen kuolevansa kuin palaavansa Tortugaan yhtä tyhjinä kuin olivat lähteneet; he taipuivat seuraamaan L'Olonais’ta, minne hän heitä vain veisi, ja heillä tämä miehitti retkikunnan isoimman laivan, jota hän muutenkin oli tähän asti komentanut. Muiden alusten lähtiessä takaisin Tortugaan sai L'Olonais suurella vaivalla laivansa selvitetyksi siitä riuttojen ympäröimästä lahdelmasta, jossa se oli ollut ankkurissa, ja purjehti De las Pertas-nimisiä autioita hietasärkkiä kohti. Mutta sen rannoille tultua hänen iso laivansa joutui auttamattomasti kiikkiin karille.

Huomattuaan mahdottomaksi saada alusta millään ilveellä irti rupesivat sissit hajoittamaan sitä ja rakentamaan lankuista isoa venettä. Se oli peräti vaikea työ, mutta muukaan ei auttanut. Uimalla he eivät voineet pelastua, eikä laivasta siinä, tilassa ollut mitään apua. Työhön ruvetessa ei heistä ollut yhdelläkään aavistusta, miten venettä oikein rakennetaan; siksipä kuluikin useita kuukausia, ennenkun siitä kalua syntyi. Aikansa kuluksi ja henkensä pitimiksi he välillä pyysivät kaloja ja istuttivat ranskalaisia papuja, jotka kuudessa viikossa kasvattivat hedelmän; leipää he leipoivat mukana olevista vehnäjauhoista.

L'Olonais ei koskaan eläessään ollut rakentanut venettä yhtä vähän kuin tehnyt mitään muutakaan kunniallista työtä; ja niinpä kävikin sen valmistuttua ilmi, ettei se kannattanut heitä kaikkia. Täytyi siis vetää arpaa, ketkä pääsivät veneeseen ja keiden täytyi jäädä saarelle odottamaan siksi kun toiset tulisivat noutamaan heitä pois. L’Olonais tietysti itse lähti mukaan ja ohjasi onnen kaupalla purren Nikaragua-virran suulle. Siellä heidän kimppuunsa hyökkäsi yhdistynyt parvi espanjalaisia ja intiaaneja, jotka surmasivat heistä enemmän kuin toisen puolen ja estivät toisia nousemasta maihin. Olisi nyt luullut, että L'Olonais henkiinjääneiden kanssa olisi soutanut takaisin hietasärkille noutamaan siellä odottelevat toverinsa, sillä veneeseen olisivat nyt kaikki mahtuneet; mutta sitäpä he eivät tehneetkään, vaan kääntyivät itäänpäin Cartagenan rannikkoa kohti.

Oman onnensa nojaan jätetyt miespoloiset pelasti De las Pertasin kolkoilta rannoilta muuan toinen sissilaiva, mutta L'Olonais'n itsensä korjasi viimeinkin se paha henki, joka oli antanut hänen niin kauan temmeltää maailmassa ihmisten inhoksi. Niillä rannoilla, joille he nyt olivat tulleet, eivät he tavanneetkaan mitään kukoistavia kaupunkeja, ruokavaroilla siunattuja kyliä eikä rauhallisia maanviljelijöitä, joita olisi kelvannut ryöstää ja kiduttaa, vaan sen sijaan eräitä intiaaniheimoja, joita espanjalaiset kutsuivat nimellä "bravos" eli villit ihmiset. Nämä luonnonlapset eivät olleet koskaan tahtoneet antautua rauhallisiin tekemisiin valkoisten ihmisten kanssa; ja heitä oli espanjalaisten ollut mahdoton kukistaa ja sivistää tahi oikeammin orjuuttaa. He olivat kuitenkin kuulleet kerrottavan L'Olonais'n ja tämän hurjain veikkojen urhotöistä; ja tavattuaan nyt nämä omilla rannoillaan syttyivät he pahempaan raivoon kuin olivat tunteneet ketään toisia heidänrotuisiaan kohtaan.

Sissit olivat tähän asti aina voittaneet kaikissa taisteluissa juuri tavattomalla hurjuudellaan ja säälimättömyydellään, joka vastustajissa synnytti vastentahtoista pelkoa. Mutta nyt he joutuivat ottelemaan todellisten villien kanssa, jotka olivat vielä hurjempia ja säälimättömämpiä kuin he itse. Melkein kaikki sissit saivat surmansa ja L'Olonais itse joutui vangiksi. Hirmuiset voittajat paloittelivat hänet elävältä paistaen jäsenet nuotiovalkealla, ja kun tämä epäinhimillisin kaikista ihmisolioista oli tyyten kadonnut villien suihin, polttivat he luutkin tuhaksi ja hajoittivat sen tuulen vietäväksi. Sellaisen hyvinansaitun lopun sai L'Olonais julmuri.

SISSI-RUHTINAS.

Jonakin vuonna 16 vuosisadan jälkipuoliskolla syntyi Englannissa muutamassa Walesin syrjäisessä kolkassa poikalapsi. Sen isä oli pieni vuokratilallinen, äiti hoiti navettaansa ja kanaparveaan, eikä kenkään olisi voinut uskoa, että näin rauhallisessa syrjäseudussa syntyneestä ja kasvaneesta poikasesta tuli maailman mahtavin ja pelättävin merisissi. Mutta niin kuitenkin kävi.

Pojan nimi oli Henrik Morgan, ja vauraammaksi varttuessaan tunsi hän suurta vastenmielisyyttä kaikkiin maanviljelystöihin. Niin väkevä oli tämä vastenmielisyys, että hän nuorukaiseksi tultuaan karkasi kotoaan rannikolle ja pyrki merille. Hänen onnettarensa johtikin hänet muutamaan Länsi-Intiaan lähtevään laivaan; ja kun hänellä ei ollut rahaa, millä maksaa matkaansa, noudatti hän silloin yleisesti käytettyä tapaa ja möi itsensä kolmeksi vuodeksi eräälle siirtolaisasiamiehelle, joka hankki työväkeä lännen viljelysmaille. Pestauspaikassa näin värvätyt kulkivat palkkatyöläisen nimellä, mutta uuteen maailmaan tultua heitä yleisesti kutsuttiin orjiksi ja kohdeltiin sellaisina.

Barbados-saarelle tultua nuori Morgan myytiin eräälle tupakanviljelijälle, ja kolmivuotisen vuokra-aikansa kuluessa hän sai arvatenkin paljon kovempaa työtä ja kohtelua kuin kotona mikään hänen isänsä työmiehistä. Mutta heti vapaaksi tultuaan hän lähti Jamaikaan, jossa laittomassa saaressa nuori mies tunsi itsensä vapaammaksi ja riippumattomammaksi kuin missään muualla maailmassa.

Täällä vuorostaan vilisi filibusterivärvääjiä, ja Morgan päätti ruveta käytännöllisesti opettelemaan merirosvoutta. Hän ei ollut merimies eikä metsästäjä, jollaisesta olojen pakosta vähitellen tuli bukanieri, vaan hän valitsi vapaaehtoisesti sissin uran. Jamaikasta oli juuri lähdössä bukanierialus, ja siihen Morgan otti pestin. Hän oli kaikkeen pystyvä toveri ja harjautui tuota pikaa reippaaksi merimieheksi.

Kolme tai neljä matkaa tehtyään hänellä jo oli maine harvinaisesta kylmäverisyydestään ja edullisten seikkain vaarinottamiskyvystään, niin että hän nautti toveriensa kunnioitusta. Näille ominaisuuksille hänen valtainen menestyksensä perustuikin. Hän osoittautui harkitsevaksi myöskin raha-asioissa, ja säästettyään kokoon joltisenkin rahamäärän hän liittyi yhteen muutamien sissitovereiden kanssa ja osti oman laivan, johon rupesi päälliköksi. Tästä laivasta tuli pian oikea espanjalaisten vitsaus Länsi-Intian vesillä; ei yksikään toinen alus ollut niin laajalti tunnettu ja pelätty, ja näissä maanäärissä asuvat englantilaiset olivat yhtä ylpeät nuoresta maanmiehestään kapteeni Morganista, kuin olisi hän ollut vihollista vastaan säännöllisesti toimiva ja hallituksen tunnustama amiraali.

Eräältä retkeltä palatessaan tapasi Morgan Jamaikassa vanhan bukanierin nimeltä Mansvelt, joka kokosi isonlaista laivastoa purjehtiakseen mannermaan rannikkoja ryöstelemään. Tämä yritys tuntui Morganista lupaavalta ja hän liittyi siihen, valittuna viisitoista alusta käsittävän sissilaivaston vara-amiraaliksi. L'Olonais'n ja toisten sissien menestyksellisten urhotekojen jälkeen olivat hyökkäykset kaupunkien kimppuun tulleet hyvin suosituiksi bukanierien keskuudessa, joiden johtajat alkoivat väsyä ammatin vähittäistoimintaan, s.o. yksityisten laivain onnenkaupalla kaappaamiseen.

Mansveltin joukkoon otti osaa paitsi 600 taistelevaa sissiä myöskin erityinen historioitsija, nimittäin Juhana Esquemeling, jonka kynää retkikunta saa kiittää maineensa säilymisestä jälkimaailmalle.

Laivasto ohjasi kulkunsa kohti P. Katarinaa Costa Rican rannikolla, jonka saaren espanjalaiset olivat lujasti linnoittaneet sekä ruoka- ja ampumatarvevarastoksi että vankilaksi. Sissit nousivat maihin ja hyökkäsivät uljaasti linnoituksia vastaan, jotka — vaikka olivatkin kivestä ja tykeillä hyvin varustetut — eivät kyenneet pidättämään tavallisella hyvällä onnella ja silmittömällä hurjuudella ryntääviä bukanierejä. Nämä kiipesivät ketterästi kuin oravat vallien yli ja masentivat helposti ällistyneet tykkiniekat käsikahakassa. Tässä tilaisuudessa Morgan osoitti niin suurta uljuutta, että vangiksijoutuneiden espanjalaistenkin täytyi kiittää hänen persoonallista rohkeuttaan ja päällikkökykyään.

Sissit käyttivät hyvin voittonsa. He valloittivat muutamia vähäisempiä P. Katarinan vieressä olevia saaria ja veivät niiden tykit päälinnoitukseen, jonka he panivat erinomaiseen puolustuskuntoon. Sinne he sijoittivat saaliinsa, vankinsa ja orjansa ja varustivat sen runsailla ruoka- ja ampumatarpeilla.

On luultavaa, että Mansvelt tätä suunnitelmaa tehdessään ajatteli luoda saaresta pysyväisen keskuspaikan sissitoiminnalle, siemenen varsinaiselle itsenäiselle bukanierivaltiolle. Jos tämä ajatus olisi toteutunut, on hyvin luultavaa, että koko Länsi-Intian saaristo olisi nykyjään rikas ja riippumaton valtakunta, jonka perustajia olisivat olleet reippaat sissipäälliköt Mansvelt ja Morgan.

Järjestettyään olot P. Katarinassa purjehtivat sissit mannermaalle hyökätäkseen Nata-nimisen sisämaakaupungin kimppuun, mutta se matka ei ollut heille onneksi. Maakunnan espanjalainen kuvernööri oli kuullut heidän tulostaan ja marssitti heitä vastaan niin ylivoimaisen joukon, että sissit pitivät viisaimpana peräytyä. Se oli heidän sodankäynnissään hyvin harvinaista, mutta Morganilla ei ollut ainoastaan hurjaa uskallusta, vaan myöskin paljon aito walesilaista harkitsemiskykyä.

He palasivat siis laivoihinsa, poikkesivat P. Katarinaan jättäen sinne lisää varusväkeä erään ranskalaisen "Simo-herran" johdolla, ja purjehtivat Jamaikaan. P. Katarinassa oli kaikki varustettu pysyväistä omistusta varten, juomavettä oli siellä runsaasti, saaren maaperä oli viljelyskelpoista ja Simo-herralle luvattiin yhä lisää väkeä, jotta hän voi ylläpitää saarta säännöllisenä sotasatamana sissilaivastoille.

Tästä kaikesta ei kumminkaan tullut mitään pysyväistä. Uusia apulähetyksiä ei tullut, Mansvelt kuoli ja espanjalaiset kokosivat melkoisen laivaston, jolla valloittivat saaren ja vangitsivat Simo-herran miehineen. Se oli Morganille suuri pettymys; mutta hän nieli harminsa ja varustihe uusiin yrityksiin.

Tähän aikaan häntä jo pidettiin sissien ylimpänä päällikkönä Länsi-Intian vesillä, ja pian oli hänellä komennettavanaan kaksitoista laivaa ja seitsemänsataa seikkailijasoturia. Kaikki oli valmiina matkaanlähtöä varten; tarvitsi vain harkita, mihin suuntaan retki oli tehtävä.

Joku huomautti, että olisi hyödyksi tehdä hyökkäys itse Kuban pääkaupunkia Havanaa vastaan; siellä oli suuri joukko pappeja, munkkeja ja nunnia, ja jos nämä voitaisiin vangita, saisi heistä lunnaat paljon suuremmat kuin mitä hyötyisi tavallisen pikku kaupungin valloittamisesta. Mutta Havana oli liian hyvin puolustettu merirosvoja vastaan, niin että tämä tuuma täytyi hylätä. Monia muita esityksiä tehtiin, kunnes viimein muuan karkulainen Espanjan armeijasta antoi hyvän aatteen. Hän kertoi toisesta Kuban kaupungista, johon hän tiesi pääsyn; se oli Port-au-Prince, joka sijaitsi niin kaukana sisämaassa, ettei se ollut vielä koskaan joutunut ryöstön alaiseksi. Kuullessaan tällaisesta tähän asti vielä aivan koskemattomasta herkkupalasta sissit tulivat riemuihinsa aivan kuin koulupojat, jotka keksivät omenapuun täynnä makeita hedelmiä keskellä korjattua puistoa.

Kun Morganin laivasto oli saapunut Port-au-Princeä lähinnä olevaan satamaan, nousi hän miehineen maihin ja lähti marssimaan kaupunkia kohti. He eivät kuitenkaan päässeet hyökkäämään sen kimppuun niin salakähmää kuin olivat toivoneet. Muuan hänen espanjalaisista vangeistaan oli hypännyt veteen, heti kun laivat laskivat ankkuriin, ja uituaan rannalle kiirehtinyt minkä käpälistä pääsi uhattuun kaupunkiin ilmoittamaan sen kuvernöörille lähestyvästä vaarasta. Täten varoitettuna tiesi uljas kuvernööri mitä paikalla oli tehtävä. Hän marssitti sotilasjoukon vastaan sille tielle, josta sissien täytyi tulla, kaadatti isoja puita ja rakennutti niistä vahvan murroksen. Sen taakse asettuivat sotamiehet tykkeineen ja musketteineen, ja tullessaan sissit odottamatta tapaisivatkin kaupungin etupuolelta hyvin varjelluksi.

Kun Morgan kaukaa huomasi murroksen, arvasi hän espanjalaisten saaneen vihiä hänen aikeestaan ja komensi miehensä pysähtymään. Hän oli aina välttänyt kaikkea tarpeetonta ponnistusta; ja sen sijaan että olisi jäänyt kahakoimaan murroksessa väijyväin vastustajain kanssa, käski hän joukkonsa poiketa tieltä ja kiertämään vaaranpaikan. Sen takana oli laaja aukea, jolla jälleen yhdyttäisiin hyökkäämään suojattoman kaupungin kimppuun. Mutta suureksi hämmästyksekseen he kohtasivatkin kentällä melkoisen vihollisen ratsastajaparven.

Sissit eivät koskaan olleet hevosmiehiä, eivät rauhan aikana eivätkä sodassa mutta heidän uljuutensa oli lannistumaton. Nelituntisen hurjan taistelun jälkeen he voittivat ja hajoittivat sekä ratsuväen että avuksi rientäneet jalkasoturit ja valtasivat kaupungin. Siellä he saivat suuren joukon vankeja, jotka he sulkivat kirkkoihin sekä lähettivät partioparvia ympärinsä maaseutua ottamaan kiinni pakolaisia. Sitten alkoi tavallinen hurja meno, kidutus, ryöstö ja mässäys. Vankien tarpeista ei ollenkaan välitetty, niin että niistä monet kuolivat nälkään; toisia he rääkkäsivät julmalla tavalla pakottaakseen heidät ilmaisemaan kätkönsä. Sissit olivat tulleet siinä mielessä että korjaisivat kaupungista kaiken millä oli vähintäkin arvoa. Sittenkin kun näytti siltä, että poloisilta kaupunkilaisilta oli riistetty kaikki, mitä heillä oli, pantiin heidän suoritettavakseen kaksi kovaa pakkoveroa: toinen sillä uhalla, että heidät joka henki raastettaisiin orjuuteen, ja toinen sen ikävyyden estämiseksi, että kaupunki poltettaisiin poroksi.

Kaksi viikkoa odottivat sissit näiden verojen kokoamista, sallien kaupunkilaisten lähteä maaseudulle tapaamaan paenneita tuttaviaan, joilla ehkä olisi jotakin aarteita tallessaan. Siihen aikaan ei ollut pankkeja niinkuin nykyjään, vaan kaikki säilyttivät rahansa ja kalleutensa omissa hoteissaan; ja kun vaara uhkasi vihollisen puolelta, riensivät ihmiset kuljettamaan niitä kätköön niin paljon kuin voivat kantaa muassaan.

Ennenkun aarteenetsijät palasivat, teki Morgan tärkeän keksinnön: muuan neekeri saatiin kiinni kuljettaessaan kirjeitä eräille kaupunkilaisille läheisen Santiagon kaupungin kuvernööriltä, joka varoitti heitä pitämästä liikaa kiirettä pakkoverojen suorittamisessa, sillä hän oli tulossa kaupungin avuksi vahvan sotilasjoukon kera. Kirjeet luettuaan Morgan huomasi viisaimmaksi muuttaa aikeitaan. Hän ilmoitti kaupunkilaisille, että pakkoverojen asemesta hän tyytyi viiteensataan nautaeläimeen, jotka kaupunkilaisten tuli teurastaa, suolata ja saattaa hänen laivoilleen. Sen nämä ilolla lupasivatkin tehdä, ja kerättyään kaiken saaliinsa sekä muonaa pitkiksi ajoiksi purjehtivat sissit viimein tiehensä.

Morgan suuntasi kulkunsa muutamalle pienelle saarelle perustaakseen sinne tarvevaraston ja jakaakseen saaliin miestensä kesken. Mutta jako ei käynyt aivan sissien mieleen. Morgan arvioi koko saaliin noin 250,000 markaksi, ja kun kaikki olivat saaneet osansa, huomasivat monetkin, ettei se riittänyt edes heidän Jamaikassa tekemäinsä velkojen maksamiseen. Heistä tuntui saalis kovin vähäiseltä niin rikkaasta ja tähän asti koskemattomasta kaupungista, ja heissä heräsi epäilyksiä, että heidän johtajansa oli jaossa katsonut liian paljon omaa etuaan.

Toinenkin seikka synnytti tyytymättömyyttä tässä hurjassa joukossa. Miehet näyttävät olleen persoja ydinmehulle, ja kun Port-au-Princen poloiset asukkaat suolasivat laivoihin meneviä lihoja, sekautuivat sissit toimeen ja korjasivat haltuunsa ydinluita, joita keittivät ja nauttivat herkun ollessa tuoresta. Muuan ranskalainen oli siepannut erittäin mehevän luun ja pannut sen korjuun, josta eräs englantilainen löysi sen ja anasti itselleen.

Vanhoissa englantilaisissa lastenlauluissa syytetään Walesin asukkaita pahoin varastelemisesta ja eritoten ydinluiden himosta. Niinpä kerrotaan, kuinka muuan

Taffy oli Walesista ja aika suuri varas, huonomp' ei sille kelvannut kuin ydinluista paras.

Kuinka herkkusuun Taffyn kävi, sitä emme tiedä; mutta Morgan oli Walesista, hän oli siis varkaiden sukua; muuan hänen maanmiehistään oli varastanut ydinluun, ja siitä syntyi tora. Ranskalainen vaati englantilaista rehelliseen kamppailuun herkkupalan takia, mutta jälkimmäinen oli suuri lurjus, hyökkäsi takaapäin vastustajansa kimppuun ja iski häneltä kallon halki.

Nyt nousivat kaikki seurueen ranskalaiset jäsenet raivostuneina kapinaan, ja haluten viihdyttää heitä panetti Morgan murhamiehen rautoihin ja lupasi Jamaikaan tultua asettaa hänet oikeuden tutkittavaksi ja tuomittavaksi. Mutta siihen eivät ranskalaiset enää tyytyneetkään; he olivat saaneet mielestään liian vähän saalista niin rikkaan kaupungin ryöstämisestä ja epäilivät englantilaisten toveriensa tahtovan joka suhteessa petkuttaa heitä. Suurin osa heistä sanoutui irti Morganin palveluksesta ja purjehti tiehensä, ja Morgan sai palata Jamaikaan puolella väellä, arvatenkin toivoen, että Kuban sarvikarja olisi saanut sisältää aivan luutonta lihaa.

KUINKA MORGAN KÄYTTI MUNKKEJA JA NUNNIA KILPINÄÄN.

Kun Walesin bukanieri lähti uudelle ryöstöretkelle, oli hänellä pelkkiä englantilaisia seurassaan ja oli näiden lukumäärä paljon pienempi kuin edellisellä kerralla. Ilmoittaessaan urhoilleen, että matkan määränä tällä kertaa oli Porto Bellon lujasti linnoitettu kaupunki mannermaalla, syntyi joukossa yleinen murina, sillä Porto Bello oli espanjalaisten vahvimpia varustuksia, jonka kimppuun hyökkääminen niin vähillä voimilla tuntui melkein mielettömältä. Mutta Morgan piti heille puheen, jolla koetti sytyttää heidän vastahakoisia ja uppiniskaisia mieliään. Hän kehui, että vaikka heidän lukunsa oli vähäinen, oli heidän koeteltu kuntonsa ja urheutensa sitä suurempi; ja mitä vähemmän heitä oli mukana yrityksessä, sitä suurempi tuli kunkin osa olemaan saaliinjaossa. Enemmän kuin persoonalliset ylistelyt vaikutti varmaankin jälkimmäinen mahdollisuus sissien päättäväisyyteen, ja he lupasivat seurata johtajaansa minne hän heitä vain veisi.

Porto Bellon lähettyville tultua huomattiinkin, että kaupunki oli sangen kova pähkinä purtavaksi, sillä sitä suojeli monta eri linnaketta. Sankarit nousivat kuitenkin maihin ja saivat yhden niistä valtaansa, jonka jälkeen se sytytettiin palamaan varusväkineen päivineen, vaikka eloonjääneet olivat armoa vastaan antautuneet vangeiksi. Mutta sillä ei kaupunki kuitenkaan ollut valloitettu, ja sen kuvernööri uhkasi puolustaa sitä viimeiseen veripisaraan asti. Sissit sotivat kuin raivot paholaiset; he ampuivat jok'ainoan miehen, jonka näkivät valleilla tykkien ääressä. Heidän epätoivoiset rynnäkkönsä päävarustusta vastaan eivät kumminkaan onnistuneet, ja Morgan oli jo kahden vaiheilla kääntyäkö takaisin vai vieläkö uhrata miehiään toivottomalta näyttävässä taistelussa. Linnaväki oli lukuisa ja hyvin varustettu ja syyti syytämistään tulikuulia, kiviä ja heittokeihäitä ryntääjäin niskaan.

Vihdoin sai Morgan onnellisen aatteen. Hän pani miehensä tekemään rynnäkköportaita, jotka olivat niin korkeat, että ulottuivat muurien harjalle, ja niin leveät, että kolme, neljä miestä mahtui niille rinnatusten. Jos ne saataisiin onnellisesti pystytetyksi muureja vastaan, niin oli hän varma, että hänen tiikerimäisen raivot ja notkeat miehensä uhallakin pääsisivät linnoituksen herroiksi. Pahinta oli, että portaiden kantajat ammuttaisiin linnoituksesta sitä mukaa kuin he uskalsivat paljastaa itsensä. Mutta se ei ollutkaan Morganin mielessä. Hän oli vallannut eräitä esikaupungeissa sijaitsevia munkki- ja nunnaluostareita, ja näiden onnettomat asujamet hän komensi nyt tarttumaan portaisiin ja kantamaan ne muureille asti. Hän luuli, ettei espanjalainen kuvernööri sallisi miestensä surmata näitä viattomia ja katolilaisten suuresti kunnioittamia ihmisiä.

Mutta kuvernööri pysyi uskollisena valalleen, ja puolustajat ampuivat poloisia portaidenkantajia aivan samalla tapaa kuin sissejäkin. Munkit ja nunnat huusivat hirmustuneina maanmiehilleen, että nämä toki säästäisivät heitä, mutta soturit tottelivat sokeasti komentajansa käskyä. Jouduttuaan siten ystäväin luotisateen ja kamalasti karjuvain sissien tapparain ja pistoolien väliin kaatuivat uhriparat joukoittain; mutta peläten enimmän jälkimmäisiä saattoivat henkiinjääneet heistä sittenkin joitakuita portaita muureille asti. Ulvoen ja riehuen kävivät sissit sitten väkirynnäkköön. Kuvernööri kaatui miekka kädessä päälinnoituksen joutuessa hyökkääjäin valtaan; ja huolimatta sotilaiden ja kaupunkilaisten epätoivoisesta puolustuksesta sai sissien tavanmukainen hurja rohkeus voiton. Jokaisella heistä näytti olevan yhdeksän henkeä ja yhdeksän kättä, joista jokainen heilutti surma-asetta.

Kun taistelu oli ohitse, seurasi verisen murhenäytelmän tavanmukainen toinen kohtaus. Sissit rupesivat mässäämään ja harjoittamaan kaikkea mahdollista julmuutta asukkaita kohtaan, esittäen lopuksi tavallisen uhkauksensa, että jolleivät nämä epätoivoiset ja jo kylliksi ryöstetyt ihmispoloiset hankkisi kokoon suunnatonta pakkoveroa, niin kaupunki poltettaisiin poroksi.

Ennenkun se oli maksettu, sai Panaman kuvernööri kuulla Porto Bellon tapahtumista ja lähetti vahvan miesjoukon sitä auttamaan. Mutta tällä kertaa eivät sissit peräytyneetkään niin sukkelasti. Morgan tiesi, että espanjalaisten täytyi saapua muutaman kapean solan kautta ja asetti sinne miehiään, jotka puolustivat paikkaa niin tuimasti, että tulijain oli pakko vetäytyä takaisin. Tuon kuvernöörin täytyi olla perehtynyt sotatieteeseen; hän oli perin hämmästynyt kuullessaan, että sissipäällikkö vähemmällä kuin neljänsadan miehen voimalla oli onnistunut valloittamaan niin pelättävän kaupungin kuin Porto Bellon, jota oli puolustanut paljon monilukuisempi varusväki sekä aseidenkäyttöön tottuneet urheat asukkaat; ja haluten tutustua sissien tavattomaan sodankäyntiin toimitti hän ajutanttinsa Morganin luo pyytäen tätä lähettämään hänelle "muutamia vähäisiä näytteitä niistä aseista, joilla hän niin tuimasti oli vallannut moisen ison kaupungin". Sissipäällikkö otti lähettilään hyvin kohteliaasti vastaan ja lähetti tämän mukana kuvernöörille pistoolin ja muutamia luoteja pyytäen häntä "vastaanottamaan nämä vaatimattomat näytteet niistä aseista, joilla Porto Bello oli vallattu, ja säilyttämään niitä luonaan vuoden ajan", jonka jälkeen Morgan lupasi itse saapua Panamaan noutamaan ne takaisin.

Tätä kohteliasta kirjevaihtoa jatkoi kuvernööri palauttamalla pistoolin ja luodit monien kiitosten kera sekä lähettämällä hänelle kauniin kultasormuksen; kuitenkin lisäten, ettei Morganin tarvinnut vaivautua tulemaan Panamaan saakka, sillä jos hän sen tekisi, sattuisi hänen käymään aivan toisin kuin Porto Bellossa.

Morgan pani sormuksen sormeensa ja lykkäsi vastauksen toimittamisen myöhemmäksi. Heti kun pakkovero oli kerätty kokoon ja suoritettu, nousivat sissit laivoihinsa ja lähtivät tiehensä. Kun Porto Bellosta saatu saalis oli laskettu, huomattiin sen nousevan sangen isoon summaan ja joka mies sai runsaan osuuden.

Kapteeni Morganin varustautuessa uudelle retkikunnalle ilmoittautui melkoinen määrä sissejä mukaan, ja hän komensi kaikki laivansa ja miehensä kokoutumaan pienen Lehmäsaari-nimisen luodon luo Haitin lounaisrannikolla. Muuan suuri ja erittäin hyvin varustettu englantilainen laiva oli äskettäin saapunut Jamaikaan Uudesta Englannista, ja sekin liittyi mainitussa paikassa Morganin joukkoon. Sen valitsi päällikkö amiraalilaivakseen, se kun oli paras ja isoin alus koko laivueessa.

Paitsi näitä oli satamassa toinenkin kelpo alus, joka kuului eräille ranskalaisille bukaniereille; ja sitäkin halusi Morgan mielellään komentonsa alaiseksi, mutta ranskalaiset sissit olivat vihamielisiä englantilaisia ammattiveljiään kohtaan ja he kieltäytyivät kunniasta.

Vaikka Morgan olikin urhea mies, oli hän toiselta puolen yhtä halpamainen, ja hän päätti jollakin ilkijuonella kostaa ranskalaisille heidän haluttomuutensa. Hiukan aikaisemmin oli näiden alus avoimella merellä kohdannut englantilaisen laivan ja saanut siltä jonkun määrän tarvitsemiaan ruokavaroja. Mutta kun ranskalainen kapteeni sattui olemaan yhtä köyhä rahasta kuin syötävästä, ei hänellä ollut maksaa saamastaan, vaan antoi Jamaikassa maksettavaksi osoitetun velkakirjan, jota ei kumminkaan oltu sittemmin lunastettu.

Se juttu sopi hyvin Morganin juoniin ja hän lähetti ranskalaisen laivan kapteenille ja moniaille tämän upseereille kohteliaan kutsun tulla syömään päivällistä hänen laivaansa. Ranskalaiset suostuivat kutsuun; mutta heidän saavuttuaan Morganin alukseen ei tämä saattanutkaan heitä ruokasalonkiin, vaan alkoi morkata heitä tuonnottain englantilaisille tehdystä petoksesta ja käski lopuksi miestensä viedä vieraat laivan tyrmään. Mieli suuresti keventyneenä tästä oikeudenjakamisesta kävi hän itse upseereineen käsiksi pöydälle katettuun mahtiateriaan.

Päivällinen päättyi juhlallisemmin kuin oli ajateltukaan. Sissit viettivät kostojuhlaa syömällä ja juomalla, laukomalla pistooleja ja kaikenlaista metelikästä rähinää pitämällä. Keskellä ilontemmellystä pääsi — jollakin selvittämättömällä tavalla — tulikipinä ruutikellariin, laiva paukahti pirstaleiksi ja kolmensadan englantilaisen sissin ja ranskalaisten vankien hengettömät ruumiit lensivät korkealle ilmaan. Ainoat hengissä pelastuneet olivat Morgan ja hänen upseerinsa, sillä ruokasalonki sijaitsi laivan peräosassa kaukana ruutisäiliöstä.

Tämä hirvittävä tapaus sai tietystikin sissit pahoin hämille. Mutta Morgan saavutti piankin mielenmalttinsa ja vakuutti, että hänen ranskalaiset vankinsa olivat kostoksi räjähdyttäneet omainkin henkiensä kaupalla laivan ilmaan. Yhä näytellen oikeamielisen tuomarin osaa hän vaati nyt ranskalaista laivaa korvaukseksi menettämänsä sijaan. Sen miehistön vastalauseet eivät auttaneet vähääkään; ylivoimaiset englantilaiset valtasivat aluksen ja toimittivat sen väen Jamaikaan pitkäaikaiseen vankeuteen.

Tuollaiset julmuudet kuin Morganin espanjalaisia munkkeja ja nunnia kohtaan harjoittama olivat yksin noinakin verisinä aikoina kuulumattomat sivistyneiden kansain sodankäynnissä. Mutta Morgan ja hänen sissinsä eivät olleetkaan mitään sivistyneitä sodankävijöitä, vaan rosvoja ja murhamiehiä ja sellaisina raakalaisia pahemmat.

SISSIT JÄLKIAPAJAA KOKEMASSA.

Morganin matkanmääränä tällä kertaa oli Bahamasaaristoon kuuluva Savona-saari, jonka lähettyvillä odotettiin suuren ja rikkaalla lastilla varustetun espanjalaisen laivaston kulkevan. Mutta avoimella merellä tapasivat hänet ankarat vastatuulet, jotka aiheuttivat pitkällistä viivytystä kauan, ja muutenkin hän poikkesi usein maihin ryöstelemään, surmaamaan ja polttamaan, niin että kun hän viimein saapui Savonaan, ei hän löytänyt puoliakaan laivoistaan ja miehistään kokoutuneiksi. Niin vähillä voimilla hän ei uskaltanut käydä vahvan espanjalaisen laivaston kimppuun, ja siksipä hän oli kiitollinen, kun muuan oivallinen ranskalainen sissi tarjoutui hänelle neuvonantajaksi.

Tämä mies oli ollut L'Olonais'nkin kumppanina kaksi vuotta sitten, kun tuo julmuri oli hävittänyt Maracaibon ja Gibraltarin kaupungit Karaibin meren eteläosassa: hän oli silloin hyvin perehtynyt noiden kaupunkien linnoituksiin ja puolustusvehkeisiin ja ehdotti nyt Morganille, että niiden kimppuun oli helppo ja hyötyisä hyökätä. Varmaa oli, ettei niiden puolustusneuvoja oltu vielä ennätetty korjata ja etteivät ne siis tarjonneet hyökkääjälle niin väkevää vastarintaa kuin aivan koskemattomat kaupungit; ja yhtä epäilemätöntä oli toiselta puolen, että niiden asukkaat olivat jo ennättäneet koota siksi paljon omaisuutta, että jälkiapajaa kannatti käydä kokemassa.

Niinpä lähti villi veijarijoukko purjehtimaan kohti Maracaibo-järveä, jonka suussa sijaitsi samanniminen kaupunki ja eteläpäässä Gibraltar. Tultuaan tarpeeksi lähelle edellisen ulkolinnoituksia he ankkuroivat laivansa vahtitornista näkymättömiin ja sousivat veneillä erään linnakkeen kimppuun. Siellä Morganin kunniakas sissiura oli vähällä saada äkkinäisen lopun. Espanjalaiset olivatkin äkänneet sissien tulon, ja juuri tästä linnakkeesta kaupunkilaiset tekivät ison rotanloukun, johon aikoivat houkutella Morganin miehineen varman tuhon omiksi. Joka sorkka linnakkeesta oli kiirehtänyt kaupunkiin, portit olivat avoinna ja ruutimakasiiniin oli sovitettu hitaasti palava sytytyslanka, jonka viimeinen pakoon pyrkivä espanjalainen viritti tuleen.

Mutta vanhin ja viisainkin rotta olisi käynyt helpommin loukkuun kuin tuo älykäs sissipäällikkö. Tavatessaan portit avoimina ja linnoituksen tyhjänä väestä hän epäili kohta jotakin koiranjuonta, ja katsellen ympärilleen hän huomasi savuavan sytykkeen. Heti paikalla hän astui sen päälle ja sammutti valkean. Jos hän olisi viivytellyt jonkun minuutin kauemmin, olisi hän miehineen lentänyt muurikivien mukana yläilmoihin.

Nyt soutivat sissit kaupunkiin ja valloittivat sen miekaniskutta. Kun kaupunkilaiset näkivät juonensa epäonnistuneen, vetäytyivät he miehissä etäälle ympäristöön. Voitonriemuiset sissit hajautuivat ympäri autioksi jätettyä kaupunkia etsimään saalista ja asukkaita. Jota vain huvitti, se valitsi tyhjän talon asunnokseen, ja kirkosta tehtiin yleinen kokouspaikka, jossa mässättiin koko yö, kunnes aamun koittaessa lähdettiin tavoittamaan pakolaisia.

Kolmisen viikkoa Morgan ja hänen miehensä pitivät oikeata paholaisen menoa Maracaibossa. Heidän siellä harjoittamansa julmuudet vetivät vertoja L'Olonais'n samassa paikassa kaksi vuotta aikaisemmin tekemille urhotöille. Saatuaan kyllänsä he lähtivät sitten järveä pitkin vierailemaan Gibraltarissakin.

Siellä uudistui vallan sama juttu. Taaskin oli sanoma ihmispetojen tulosta jouduttanut asukkaat pakenemaan tiehensä. Koko kaupunkiin oli jäänyt vain yksi olento, vähäjärkinen raukka, joka ei ollut ymmärtänyt mennä muiden mukana. Tätä poloista kidutettiin tunnustamaan aarteidensa kätköpaikka, ja kun hän oli vienyt pyövelinsä sinne, löydettiin jokunen saviastia ja kuparikolikko, jota enempää ei moinen olento voinut omistaakaan. Kostoksi pettyneet rosvot rääkkäsivät hänet julmalla tavalla kuoliaaksi.

Viisi viikkoa olivat Gibraltarin lähiseudut vuorostaan katalain kauhujen näyttämönä. Sissit panivat toimeen mitä hurjimpia ja uhkarohkeimpia ajometsästyksiä löytääkseen asukasparkoja, jotka olivat hajonneet ympäröiville saarille ja vuorille. Vaikka rosvot saivat kokoon joltisestikin saalista, kohtasi heitäkin monet onnettomuudet. Moniaat hukkuivat tulvista paisuneisiin virtoihin, ja toiset menettivät myrskyissä ja sateissa hyvän joukon kantamuksiaan.

Vihdoin päättyi ryöstäminen tavalliseen pakkoveroja polttouhkaukseen, jonka jälkeen Morgan arveli ajan olevan täpärän poislähtöön, sillä jos espanjalaiset ennättäisivät koota tarpeeksi voimia Maracaibo-järven suulle, voisi hän jäädä satimeen. Vero osaksi maksettiin, osaksi luvattiin suorittaa myöhemmin, jonka jälkeen sissit nousivat laivoihinsa ja lähtivät purjehtimaan pois, vieden mukanaan moniaita arvokkaita panttivankeja lopun pakkoveron vastineeksi.

Maracaibon kaupungin luo tultua Morgan huomasi sen vielä autioksi, mutta näki myöskin pelkäämänsä satimen viritetyksi, josta ei näyttänyt voivan päästä pakoon keinolla millään. Lähitienoon espanjalaisille sotavoimille oli lähetetty sana Maracaibon valloituksesta ja ryöstöstä, ja kolmisensataa espanjalaista sotalaivaa kellui järveä samannimiseen merenlahdelmaan yhdistävässä leveässä salmessa. Ja mikä vielä pahempi, se merilinnoitus salmen suussa, jonka sissit tullessaan olivat tavanneet aivan autiona, oli nyt vankasti miehitetty ja varustettu monilla isoilla tykeillä, niin että ainakin tämän kerran elämässään rosvot olivat joutua suunniltaan pelästyksestä. Heidän pienet laivansa eivät kestäisi ottelussa espanjalaisia sotalaivoja vastaan; ja eivätkä he missään tapauksessa hengissä pääsisi pujahtamaan satamaa vartioivan linnoituksen tykkien ohitse.

Mutta näin kaameassa tilanteessa heidän uljas päällikkönsä näytti, mikä hän oikein oli miehiään. Ryhtymättäkään kerjäämään armoa espanjalaisilta hän lähetti heidän amiraalilleen kirjeen, jossa uhkasi polttaa poroksi jok'ainoan talon Maracaibossa, jollei saisi laivoilleen vapaata pääsyä merelle. Tähän julkeaan vaatimukseen amiraali vastasi pitemmällä kirjeellä, jossa ilmoitti Morganille rupeavansa pommittamaan tämän laivoja, jos hän yrittäisi lähteä järveltä, ja tarpeen tullessa seurata niitä avoimelle merelle, niin ettei niistä lastuakaan jäisi jäljelle. Mutta suuressa sydämenhyvyydessään hän lupasi kumminkin sisseille vapaan pääsyn, jos nämä luovuttaisivat hallustaan kaiken saaliinsa, vankinsa ja orjansa. Jos he kieltäytyivät suostumasta tähän ehtoon, laskisi hän salmeen veneitä, jotka olisivat täynnä sotamiehiä, ja antaisi jok'ainoan sissin sortua miekanterään.

Vastaanotettuaan tämän kirjeen kutsui Morgan miehensä kokoon kaupungin torille, luki heille espanjalaisten uhkavaatimuksen ja kysyi, mitä he mielivät tehdä. Kuullessaan, että heidän oli pakko luopua saaliistaan, vannoivat hurjimukset yksimielisesti tahtovansa ennen joutua joka mies perikatoon kuin menetellä noin miehuuttomasti. Siispä päätettiin raivata tie ulos satimesta tahi jäädä paikoilleen elävänä tai kuolleena.

MORGAN TIUKALLA. — HÄNEN LOPULLINEN MAHTINSA JA KUNNIANSA.

Tänä tuimana hetkenä esiytyi oikean neuvon antaja. Se oli muuan kekseliäs sissi, joka ehdotti Morganille, että laadittaisiin polttolaiva eräästä pienenpuoleisesta, järven eteläpäässä anastetusta aluksesta. Mutta espanjalaisten epäluulojen välttämiseksi olisi se taklattava tavalliseksi sissilaivaksi, jotta vihollinen ilolla päästäisi sen lähelle itseään saadakseen iskeä sen kimppuun.

Morgan oli ylen ihastunut etevästä tuumasta, ja polttolaiva varustettiin aika joutua kuntoon. Kaupungista kerättiin kaikki pihka, terva ja tulikivi mitä löydettiin, vietiin alukseen ja sullottiin yhteen muiden helposti palavain aineiden kanssa. Kannelle asetettiin pystyyn puupölkkyjä, joilla oli hatut ja kauhtanat päällä kuin miehillä ainakin sekä tapparat ja tuliaseet kupeella. Kylkiin puhkaistiin ampumareikiä ja niistä työnnettiin uhkaamaan toisia mustaksi siveltyjä pölkkyjä mukamas kanuuniksi. Siten tuosta rauhallisesta kauppapurresta, joka nyt oli tulenarka kuin kuiva kuusenkäpy, saatiin jotenkin pelättävältä näyttävä merirosvoalus. Muukin laivasto pantiin kuntoon, aarteet ja vangit tungettiin niihin ja koko laivue lähti hitaasti painumaan espanjalaisia kohden, polttolaiva etunenässä.

Nähdessään mokoman mitättömän laivaston lähenevän päätti espanjalainen amiraali upottaa sen pohjaan; ja kun johtava alus näytti pyrkivän suoraan hänen päällikkölaivaansa päin ikäänkuin iskeäkseen siihen kiinni, antoi hän ampumatta sen lähetä. Harvat polttolaivan kannella olevat sissit iskivät joutuisasti entrauskeksinsä kiinni amiraalilaivaan, sytyttivät polttoaineet palamaan sekä hyppäsivät sitten mereen uiden henkensä edestä lähintä omaa laivaansa kohti, ennenkun espanjalaiset pääsivät edes käsitykseen mitä oli tekeillä. Polttolaiva oli kohta ilmitulessa, liekit nieleskelivät isoa laivaa, ja tämän miehillä oli työ ennättää uimasille, ennenkun se vajosi.

Erään lähelläolevan espanjalaisen laivan päällikkö säikähti niin tuosta odottamattomasta tuhosta, että käänsi laivansa karille, ja senkin miehet pyrkivät uiden maihin minkä kerkesivät. Kolmannen laivan kimppuun kävivät sissit urhoollisesti ja valtasivat sen tuota pikaa; ja kun se oli paljon isompi ja parempi kuin hänen oma laivansa, nousi Morgan siihen. Tätä menoa jatkui, ja pian oli tilanne aivan muuttunut. Espanjalaisilla ei ollut enää yhtään alusta hallussaan, ja Morgan komensi uljasta laivastoa ja voitonriemusta hullaantunutta miehistöä.

Voitto on yhtä tärkeä asia sisseille kuin mille muille ahdingossa olleille ihmisille tahansa, mutta harvatpa lienevät pilanneet voittonsa ihanuutta niin kurjalla ahneudella kuin Morgan ja hänen miehensä. Päiväkaudet he etsivät saalista valtaamistaan ja upottamistaan espanjalaisista aluksista. Jälkimmäiset olivat kyllä uponneet, mutta jotenkin matalassa salmessa niiden korkeat peräkeulat kohosivat vesirajan yläpuolelle, ja niissä juuri säilytettiin laivain rahavarat ja tärkeimmät tavarat ynnä upseerien kalleudet. Tässä työssä aherrettiin hiki hatussa, vaikkei vielä ollut edes tietoa, miten päästä linnoituksen ohi ja saada saalis korjuun.

Kun hylyistä oli kerätty kaikki mahdollinen saalis, tuli taas aika kääntyä kiristämään kaupunkia tavallisella uhkavaatimuksella. Poloiset asukkaat, jotka hyvin tiesivät, mikä heitä odotti, lähettivät linnoitukseen paenneelle amiraalille hartaan pyynnön, että hän päästäisi hirtehiset rauhassa menemään tiehensä. Mutta tämä, Don Alonzo, oli läpeensä espanjalainen luonne; hän ei sallinut, että kaupunki maksaisi mitäkään veroa, eikä tahtonut antaa turvaa rosvoillekaan. Kaupunkilaiset tiesivät kuitenkin, mikä heille oli parempi, ja suorittivat veron, osaksi rahassa, osaksi karjassa; ja Morgan lähetti amiraalille kirjeen, jossa lupasi itse hoitaa ulospääsynsä.

Mutta ennenkun ryhtyi antamaan viholliselle nujertavaa iskua, tahtoi tarkka ja ahne sissipäällikkö turvata itsensä ystäväinsäkin puolelta. Saaliista oli hyvä osa toisissa laivoissa, ja hän pelkäsi, että niiden komentajat onnellisesti satamasta päästyään purjehtisivat sitä menoaan pitäen tavarat hyvänään. Senvuoksi hän käski keräämään kaiken saaliin päällikköalukseen, ja jokainen mies alistettiin niin tarkan ruumiillisen tarkastuksen alaiseksi kuin missä uuden ajan tullitoimistossa ikään, jotteivät vain pääsisi salaamaan rahoja ja arvoesineitä lakkareissaan ja vaatteiden alla. Sitten toimitettiin jako ja jokaisen osalle tuli aimo saalis, Morganin tietysti pidettyä huolta siitä, että hän sai enimmän, ja nyt vasta hän tunsi itsensä turvalliseksi. Hänellä oli osuutensa omalla laivallaan, ja se oli hänelle tärkeämpi kuin kaikki muut asiat yhteensä. Nyt seurasi vaikea kysymys, miten päästä tuosta arveluttavasta pälkähästä. Suurin osa sissien aluksia oli aivan pieniä, jotka kohta hajoaisivat linnoituksen ruvetessa pommittamaan, ja miesten rohkeudesta ja vankoista käsivarsista ei tässä tapauksessa ollut ollenkaan apua. Morganin oli taas pakko turvautua sotajuoneen.

Kun kaikki oli valmiina lähtöä varten, ankkuroi Morgan laivastonsa jonkun matkan päähän linnoituksesta, mutta ei kuitenkaan niin kauas, etteivät espanjalaiset olisi voineet seurata hänen liikkeitään. Sitten hän antoi joukon asestettuja miehiä nousta veneisiin ja soutaa salmen senpuoleiselle rannalle, joka oli lähinnä linnoitusta. Veneet laskivat maihin pienen metsikön taa, mutta miehet eivät nousseetkaan rannalle, vaan laskeutuivat veneiden pohjaan, niin ettei heitä voitu kauempaa huomata. Sitten veneet näennäisesti tyhjinä, kukin ainoastaan parin miehen soutamana, palasivat sissilaivan luo tullakseen uudestaan täysinä rantaan. Tämä meno uudistui kerta toisensa perästä, niin että linnoituksessa tultiin siihen käsitykseen, että Morgan kuljetti koko väkensä maihin hyökätäkseen yön tultua linnoituksen kimppuun takaapäin. Espanjalainen amiraali otti todeksi tuon kömpelön sotatempun, siirrätti kiireellä linnoituksen isot tykit rantaa kohden ja asetti suuremman osan varusväkeä sille puolelle olemaan valmiina antamaan sisseille tuntuvan opetuksen, heti kun nämä yön koittaessa uskaltaisivat käydä rynnäkköön siltä taholta.

Kun tuli pimeä ja luode alkoi virrata merelle päin, nostivat sissilaivat ankkurin ja alkoivat ajautua linnoitusta kohti. Morganin vakoojat olivat keksineet joitakin noista espanjalaisten liikkeistä, ja siihen luottaen painoi hän eteenpäin luottaen rohkeasti onneensa, vaikka varman surman suuhun hänen laivastonsa olisi joutunut, jos linnoituksesta olisi huomattu sen tulo. Luultavaa on, että hän oli ottanut kaikki nämä asianhaarat huomioon ja tunsi itsensä vakuutetuksi siitä, että hänen iso laivansa pääsee aarteineen turvallisesti menemään, vaikka kaikki pienemmät alukset ammuttaisiinkin upoksiin; ja niiden kohtalo häntä jotenkin vähän huoletti.

Mutta espanjalaiset eivät pimeässä yössä älynneet laivaston äänetöntä tuloa aikaveden liepeillä, sillä he kaikki vartosivat varustuksen toisella puolella maalta päin odottamainsa sissien tuloa. Hitaasti lipuivat sissilaivat linnoituksen jylhien muurien sivuitse, ja sitten kurimuksen onnellisesti läpäistyään kohottivat kaikki mitä kiiruimmin purjeensa ja hyvän tuulen turvin laskettivat nopeata vauhtia avoimelle merelle. Vasta kun viimeinen alus oli purjehtinut linnoituksen ohi, älyttiin siellä petos ja käännettiin kiireesti tykit meren puolelle, mutta tuimasta ammunnasta ei enää ollut mitään tulosta. Sissit etenivät kaiken vaaran ulkopuolelle ja laskivat sitten uudelleen ankkurin päästääkseen maihin suuremman osan vankejaan, joista heille oli vain haittaa purjehtiessa. Espanjalaisia pilkatakseen laukaisi Morgan kymmenkunta kaikkein järeintä tykkiään linnoitusta kohti, mutta sen nöyryytetty varusväki ei enää vastannut ainoallakaan laukauksella.

Minkälaisia halveksittavia lurjuksia nämä rosvot oikein olivat toisiaankin kohtaan, näkyy seuraavasta. Kun Morgan ja hänen miehensä monien myrskyjen ja vastoinkäymisten jälkeen vihdoin pääsivät saaliineen turvaan Jamaikaan, tapasivat he siellä paljon niitä tovereitaan, jotka eivät olleet kyenneet liittymään heihin yhteisellä yhtymäpaikalla Savona-saaren luona. Nämä kovaonniset veitikat, jotka eivät tietäneet, minne Morgan laivaston toisen puolen kanssa oli lähtenyt, olivat itse koettaneet onneaan joissakin yrityksissä, mutta olivat kokeneet vähemmän menestystä kuin onnettomuuksia. Maracaibosta tulijat, joilla oli taskut täynnä rahaa, vain pilkkasivat ja häpäisivät kovaonnisia tovereitaan eivätkä ajatelleetkaan jakaa heille mitään runsaasta saaliistaan.

Bukanierikapteeni Morgan oli nyt mahtava mies, ja tyytymättä tähänastiseen menestykseensä ja rikkauteensa rupesi hän varustamaan uutta suurta matkaa, joka laajuudessaan enemmän muistutti oikeaa sotaretkeä kuin tavallista sissiyritystä. Hän kokosi entistä isomman laivaston, jossa oli kokonaista kaksituhatta miestä, ja tällä armeijalla hän hyökkäsi Panaman kannaksen länsirannalla olevan Panaman kaupungin kimppuun, jonka tietysti tavallisella onnellaan valloitti. Hänen hirmutekonsa tässä isossa kaupungissa olivat muuten samanlaiset kuin vähäväkisemmissäkin paikoissa, paitsi että ne tapahtuivat paljon laajemmassa mitassa. Melkein koko kaupunki poltettiin poroksi, ja julmuudet sen onnettomia asukkaita kohtaan olivat sanoinkuvaamattomat.

Ennenkun lähti kannaksen poikki marssimaan Panamaa kohti, oli Morgan valloittanut uudestaan Pyhän Katarinan saaren, josta hänelle tuli hyvä asemapaikka sotatoimiaan varten; ja samoin lähellä sijaitsevan Chagresin linnan mannermaalla, jonne hän sitten Panaman valloitettuaan ja hävitettyään palasi saalista jakamaan.

Tällöin syntyi rosvojen keskuudessa suuri hämminki ja tyytymättömyys. Melkoinen osa heistä syytti kovaäänisesti Morgania siitä, että tämä oli omavaltaisesti anastanut päältä käsin kaikki kallisarvoisimmat esineet, varsinkin kulta- ja jalokiviaarteet, niin että heille tuli vain sangen vähäinen osa Panamasta saadusta saaliista. Tässä syytöksessä tuntuukin olevan paljon perää, sillä tuhannen markan osinko miestä kohti oli itseteossa hyvin vähän niin rikkaan kaupungin ryöstöstä. Tyytymättömyys ja murina yltyivät yhä äänekkäämmiksi, niin että juonikas Walesin mies rupesi pelkäämään nahkaansa omain urhojensa puolelta. Aivan salaa hän sen vuoksi eräänä pimeänä yönä lähti aarteidensa ja muutamain harvain uskottujen kera isolla laivallaan pakoon Chagresista Jamaikaan.

Kun jäljellejääneet sissit, joista tällä kertaa suurin osa oli ranskalaisia, huomasivat päällikkönsä pujahtaneen heidän käsistään, syntyi tavaton hälinä; ja jos he olisivat kyenneet heti lähtemään hänen jälkeensä, olisivat he valmistaneet Morganille samanlaisen tulisen saunan kuin minkä tämä niin usein oli kuumentanut espanjalaisille. Mutta Morgan oli pitänyt huolen, etteivät he päässeet hänen jäljilleen. Heidän laivansa olivat hajallaan eivätkä lainkaan purjehduskunnossa, ruoka- ja ampumavaroja oli heille jätetty vain tuiki vähän, ja siksi täytyi heidän jättää kostonsa myöhempään kertaan.

Poloinen sissikirjailijamme Esquemeling, joka tälläkin kertaa oli niiden mukana, jotka huonon onnen perivät, kuvaa kirjassaan surullisia tunteitaan seuraavasti: "Kapteeni Morgan jätti meidät kaikki niin surkeaan kurjuuteen, että elämämme loppuun asti käsitämme sen palkinnoksi kaikesta entisestä pahuudestamme. Kunhan vain olisimme siitä oppineet paremmin järjestämään vastaisen elämämme ja toimintamme."

Saavuttuaan aarteidensa kanssa turvallisesti Jamaikaan sai Morgan aatteen palata Pyhään Katarinaan, varustaa saaren mahtavaksi keskuslinnoitukseksi kaiken maailman merisisseille ja sitten huudattaa itsensä heidän ylimmäksi päällikökseen ja kuninkaakseen. Mutta ennenkun hän sai kaikki varustelunsa valmiiksi, tapahtui Jamaikan hallintoasioissa kohtalokas muutos: Englannin kuningas oli vihdoinkin suvainnut ottaa kuuleviin korviin Espanjan hallituksen äänekkäät valitukset ja kutsunut siihenastisen kuvernöörin kotiin vastaamaan siitä, että oli suosinut ystävällisen vallan siirtomaita havittelevia merirosvoja, sekä lähettänyt sinne uuden hallitusmiehen, jolla oli ankarat ohjeet hillitä kaikin tavoin sissien toimintaa niissä maanäärissä.

Tämä oli kova kolaus Morganille, ja hän jätti kiireesti kaikki tähänastiset varustelunsa uusia sissiyrityksiä varten. Mutta hän oli liian viisas antautuakseen vain ilman muuta syytettyjen penkille, jolla tiesi varman tuomion kohtaavan itseään. Meneteltyään mitä julmimmasti espanjalaisia kohtaan suurimman osan ikäänsä ja petkutettuaan omia tovereitaan aivan tunnottomasti, päätti hän sukkelasti luoda nahkansa ja koettaa uudesta asiaintilasta pusertaa itselleen niin paljon hyötyä kuin mahdollista.

Hän oli nyt rikas ja mahtava henkilö Jamaikassa, ja hänen onnistui siihen määrään luikertaa uuden kuvernöörin suosioon, että kun tämä terveyssyistä oli pakotettu pian palaamaan takaisin Englantiin, asetti hän entisen suurrosvon sijaansa saaren ylimmäksi hallitusmieheksi eli sijaiskuvernööriksi. Ja vielä paremminkin potkaisi onni Morgania: Englannin kuningas Kaarlo II, joka oli kuullut paljon hänen mainiosta sodankäyntikyvystään ja persoonallisesta urhoollisuudestaan, mutta nähtävästi vähemmän veitikan ilkitöistä, suvaitsi koroittaa hänet ritarinarvoon, ja siten tuli tuosta ihmispedosta muuan Englannin aateliston kukkia nimellä Sir Henry Morgan. [Ritari (Knight) on Englannin alin aatelisarvo, joka ei siirry perinnöllisenä jälkeläisille. Sekä sen että seuraavan aatelisarvon,Baronetin, haltijat käyttävät nimensä edessä aatelistunnusta Sir (herra); jälkimmäinen arvo on perinnöllinen. Suom. huom.]

Uudessa arvoasemassaan Morgan oli hyvin ankara entisiä tovereitaan kohtaan, ja kun näistä joku vangittuna tuotiin hänen eteensä, oli hän ahkera tuomitsemaan pakkotyötä ja hirttonuoraa rikoksista, joista hän itse olisi ansainnut satakertaisen rangaistuksen.

Tähän aikaan Juhana Esquemeling jouduttihen kiireimmiten Europaan, sillä hänellä oli kerrottavana maailmalle urhotöistä, joita kohtaan hra sijaiskuvernöörillä ei saattanut olla vähintäkään ymmärtämystä ja mielenkiintoa. Hän pääsi turvallisesti perille ja kirjoitti mainion kirjansa; ja jollei hänellä olisi ollut niin hyvää onnea, olisivat aikalaiset ja jälkimaailma jääneet tietämättömyyteen paljosta, mitä tuo Walesin rauhallisilla viheriöillä kunnailla kasvanut poikanen oli toimittanut uuden maailman vesillä ja manterilla.

Mutta sijaiskuvernöörinäkin ollessaan Morgania epäiltiin osallisuudesta moniin sissiyrityksiin, samanaikaisesti kuin hän verisesti rankaisi toisia, ja Kaarlo II:sen kuoltua hänet kuljetettiin Englantiin vastaamaan hallitustoimestaan ja viskattiin vankeuteen. Miten hänen sitten lopulta kävi, sitä emme tiedä. Sir Henry Morganin historia on yhdellä kertaa pimein ja loistavin lehti merisisseyden aikakirjoissa.

KERTOMUS YLEVÄMIELISESTÄ SISSISTÄ.

Jutustettuamme niin laajalta kaikenlaisista epäinhimillisistä konnantöistä, joita bukanierit Länsi-Intiassa harjoittivat, on virkistävää tavata poikkeuksiakin säännöstä tuossa ammatissa; ja senvuoksi olemme iloiset voidessamme kertoa tarinan miehestä, joka kyllä oli läpeensä onnenritari ja merisissi, mutta silti omisti erinäisiä valoisia luonteenpuolia, jotka antavat hänelle korkean aseman vertaistensa joukossa.

Varhemmin olemme viitanneet erääseen ranskalaiseen aatelismieheen, joka pahoin velkautuneena ei keksinyt muuta keinoa päästä irti karhuistaan kuin ruveta harjoittamaan jonkinlaista ammattia tai liiketointa. Hän ei ollut saanut kauppiaskasvatusta eikä perehtynyt mihinkään käsityöhön, ja siksi oli hänen pakko valita jokin elinkeino, johon erityistä valmistusta ei tarvittu.

Tarkoin punnittuaan kaikkia vähäisiä mahdollisuuksiaan hän päätti vihdoin antautua merisissiksi ja kirjailijaksi. Nykypäivinäkin monet ihmiset arvelevat, että nämä elinkeinot ovat erityisesti sopivat sellaisille, joilla ei ole ollut varoja eikä tilaisuutta kehittää itseään millään muulla tavalla leipäänsä ansaitsemaan.

Se ranskalainen aatelismies, jonka seikkailuita nyt käymme kertomaan, oli aivan toisenlainen mies kuin Juhana Esquemeling, joka oli kovaonninen sissikirjailija eikä mitään muuta. Entinen kauppakirjuri ei voinut kerskailla sapelin- ja pistoolinkäyttämistaidollaan. Hänen elämänosanaan oli vain katsella, kuinka hänen hurjemmat ja karkaistuneemmat kumppaninsa tappelivat, ryöstivät ja polttivat, ja hänen ainoa aseensa oli kynä, jolla hän piirteli paperille toveriensa urhotyöt ja siten tahtoen tai tahtomattaan riisti näiltä kaiken ihmiskunnon.

Mutta Monsieur Raveneau de Lussan oli sekä bukanieri että kirjailija; ja kun hän oli päättänyt sissiuransa, kirjoitti hän kirjan, jossa kuvasi sen juurta jaksain ja osoitti samalla, että vaikkei hän ollutkaan kasvatettu liike-elämää varten, oli hänellä kumminkin hyviä aatteita rahain hankkimiseen.

Ja vielä enemmän — hänellä oli sangen hyvä ajatus omasta arvostaan ja maineestaan; sen sijaan että olisi antanut seikkailunsa toisten ihmisten kuvattavaksi — jos nimittäin kukaan olisi pitänyt niitä sen arvoisina —, otti hän itse hoitaakseen asian. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen ja elänyt aikansa ylimyspiireissä, ja kun jälleen palasi noihin piireihin, halusi hän maalata sille kuvan itsestään bukanierinä. Kuvat ja käsitykset sellaisista eivät tavallisessa muodossaan olleet lainkaan mieluisat Ranskan ylempien piirien silmissä, ja siksipä Mr. de Lussan tahtoi mielellään liittää kuvaansa myötätuntoa ja ihailua herättäviä sankaripiirteitä. Hän lähti bukanieriksi riistämään Espanjan aarteista riittävän osan maksaakseen velkansa ja kohotakseen taas kunnialliseen asemaan ja toimeentuloon; ja estääkseen sissiuraansa tulemasta kuvatuksi aikalaisille tavalliseen halventavaan ja moittivaan tyyliin hän päätti kuvata sen itse.

Kun tahtoo esiytyä hyvässä valossa ihmisten silmissä, on usein eduksi, että sankari itse kertoo elämänsä omalta näkökannaltaan, varsinkin jos elämässä sattuu olemaan pimeitäkin puolia; ja mahdollisesti saa de Lussan kiittää mainettaan ylevämielisenä merisissinä juuri siitä kirjasta, jonka hän sepitti vaihdettuaan tapparan kynään. Mutta vaikka hän olisikin antanut urhoteoilleen miellyttävämpää väriä kuin ne todella ansaitsivat, niin me saamme siitä olla vain iloisia. Sillä vaikka sissi de Lussan olisikin jossakin määrin kirjailija de Lussanin mielikuvituksen luoma, niin olemme sen kautta saaneet paljon viehättävämmän ja romantillisemman kertomuksen kuin mitä tavallinen poropeukalo-sissi olisi kyennyt aikaansaamaan.

Mr. de Lussanin todella hyviä ominaisuuksia oli m.m. hurskasmielisyys. Hän oli aina ollut uskonnollinen luonne — monista heikkouksistaan ja hakauksistaan huolimatta; ja kelpo katolilaisena hän alati piti arvossa kirkkoja, pappeja ja jumalanpalvelusta. Sekä purjehtiessaan Atlannin poikki laivallaan, jonka miehistönä oli korea valikoima vintiöitä monesta Europan kansakunnasta, että noustuaan maihin läntisellä mantereella halusi hän yhä säilyttää vanhan maailman hurskaat tavat ja menot.

Hänellä oli vankka voima käytettävänään, johon kuului paljon toisiakin rappiollejoutuneita aatelismiehiä ja kokeneita miekankäyttäjiä, niin että hän mantereelle noustuaan kykeni valtaamaan erään vähäisen kaupungin. Heikko vastarinta oli pian kukistettu, ja ylevämielinen merisissimme huomasi olevansa onnellinen valloittaja, jonka säälistä kokonaisen yhdyskunnan henki ja onni riippui. Asettaen uskonnollisen kelpoisuutensa ylimpään sijaan vei hän heti joukkonsa kaupungin kirkkoon, jossa paikkakunnan papiston täytyi toimittaa kiitosjumalanpalvelus ja laulaa Te deum. Vasta kun velvollisuudet taivasta kohtaan oli suoritettu, muistettiin maallisetkin velvollisuudet, ja de Lussan lähetti miehensä kiertämään ympäri kaupunkia ja ryöstämään kaikki, mikä kelpasi mukaan ottaa.

Apaja koettiin kaikella ahkeruudella, mutta kun saalis oli kerätty kokoon, kävi ylevämielinen päällikkö sangen arvelevaiseksi ja tyytymättömäksi. Kelpo kaupunki tuntui kaikesta päättäen olevan koko joukon köyhempi kuin oli kuviteltu, ja de Lussan päätti, että tavalla tai toisella oli haavi pantava kiertämään uudelleen. Tätä pulmaa pohtiessaan hän sattui kuulemaan, että joukko aatelisnaisia oli rosvojen tulosta kuultuaan paennut jonkun matkan päässä olevalle sokerin viljelystilalle, ajatellen etteivät hurjat vainolaiset ymmärtäisi lähteä kaupunkia kauemma kalaan.

Mutta siinä jalosukuiset naiset suuresti erehtyivät. Heti saatuaan asiasta vihiä lähetti de Lussan miesjoukon vangitsemaan heidät ja tuomaan takaisin kaupunkiin. Heillä ei tosin saattanut olla huostassaan paljoakaan rahaa tai jalokiviä, mutta kun he kuuluivat arvokkaisiin ja toivottavasti varakkaisiinkin perheisiin, voisi näiltä puristaa kelpo lunnaat heidän puolestaan. Naisparat saatettiin varmaan talteen, kunnes heidän omaisensa ja ystävänsä saivat haalituksi kokoon tyydyttävät lunnaat; päästettyään sitten heidät vapaiksi de Lussan arvatenkin kehoitti heitä menemään kirkkoon ja kiittämään taivasta siitä, että olivat joutuneet niinkin säädyllisten sissien käsiin.

Ryöstelyretkillään pitkin Etelä-Amerikan rannikkoa ylevämielinen sissipäällikkö keksi montakin ikävää seikkaa, jotka suuresti loukkasivat hänen hienotunteisuuttaan ja joista hänellä ei arvatenkaan ollut matkalle lähtiessään aavistustakaan. Sellaisen pettymyksen tuottivat hänelle m.m. moniaat hänen omaan joukkoonsa kuuluvat englantilaiset bukanierit. Näillä poloisilla ei näet ollut pikkuistakaan kunnioitusta uskontoa kohtaan.

Heti johonkin kaupunkiin tai kylään tultua nuo juuttaat usein ensi työkseen marssivat kirkkoon, tervasivat pyhäinkuvat, silpoivat alttarikoristeet miekoillaan permannolle ja varastivat hopearistit, kynttiläjalat, jopa — kauheata sanoakin — pyhät ehtoollisastiat. Sellainen menettely kerrassaan hirmustutti de Lussania. Kirkkojen häväistys ja niiden kalleuksien ryöstö oli hänestä kuolemansynti, eikä hän koskaan sallinut mitään sellaista, jos vain voi estää sen. Valloitettuaan kaupungin, jossa oli rikkaita luostareja ja kirkkoja, kielsi hän jyrkästi ryöstämästä niitä ja tyytyi vain vastaanottamaan kelpo korvaussumman, jonka munkit ja papit olivat velkapäät myöntämään hänen hurskaasta menettelystään.

Mutta pakanallisia englantilaisia oli vaikea pitää silmällä. He tahtoivat ryöstää kirkon omaisuutta yhtä kernaasti kuin maallikoillekin kuuluvaa, ja syntisten teitä oli hurskaan päällikön tukala valvoa. Jos hän olisi arvannut moista tapahtuvan, olisi hän valinnut joukkoonsa pelkästään ranskalaisia.

Toinen seikka, mikä tuotti hienolle aatelismiehelle pettymystä ja ikävyyttä, oli bukanierien nauttima maine naisten keskuudessa. Hän huomasi piankin, että naisilla Espanjan siirtomaissa oli mitä hirvein käsitys kuuluisan "rannikon ritariston" tavoista. Paljon enemmän kuin miehet pelkäsivät naiset maitakiertäviä sissejä, pitäen näitä kamalina kannibaaleina, joiden himo oli ihmislihan perään, varsinkin kun se oli nuorta ja hentoa. Tämä merkillinen tietämättömyys vaeltavan ritariston todellisesta luonteesta suretti syvästi de Lussania. Ollen tosi aatelismies ja kelpo ritari hän surkutteli suuresti noita yksinkertaisia olentoja, joilla oli niin nurja käsitys hänestä ja hänen miehistään, ja missä vain oli tilaisuutta, koetti hän saada käsiinsä joutuneet naiset vakuutetuiksi siitä, että hän mieluummin oli kokonaan syömättä kuin olisi himoinnut naisia eineekseen.

Eräässä tilaisuudessa, kun hän kohteliaasti saattoi nuorta neitosta säilytyspaikkaan, jossa tämän yhdessä muiden hyväsukuisten naisten kanssa piti varrota lunnaidensa maksupäivää, joutui hän aivan ymmälle, kun neitonen kyyneleet silmissä rukoili, ettei hän toki paikalla nielaisisi häntä. Tämmöinen eriskummallinen puhe loukkasi kohteliaan ranskalaisen tunteita niin syvälti, ettei hän siinä tuokiossa kyennyt mitään vastaamaan; ja kun hän vihdoin hämmästyksestä toinnuttuaan tiedusti, kuinka neiti voi niin järjettömiä puhella, vastasi tämä, että hän oli katsellut häneen niin nälkäisesti, että hän oli pelännyt ettei mies jaksaisi odottaa, kunnes… Siinä neitonen mykistyi, sillä hän ei voinut saada sanotuksi: kunnes hänet oli valmistettu pöytään pantavaksi.

"Mitä hullua!" huudahti ylevämielinen bukanieri. "Luuletteko te, että minä aion ahmaista teidät kadulla?" Ja kun tyttöpoloinen ei itkultaan voinut mitään vastata, vaipui ritarikin nyreään äänettömyyteen, jota jatkui, kunnes molemmat saapuivat määräpaikkaan.

Sankarillamme oli nyt kaksi päämäärää edessään. Ensiksikin hänen piti kahmaista haltuunsa niin paljon aarteita kuin suinkin voi löytää, ja toiseksi näyttää maan väestölle, varsinkin naispuoliselle, että vaikka hän olikin tavallaan yhteiskunnan kovaosaisia, oli hän kuitenkin säilyttänyt kelpo aatelisen mielenlaadun ja hurskaat tavat.

On hyvin luultavaa, että ensimmäinen näistä tarkoitusperistä ei aina luonnistunut niin hyvin kuin hän oli toivonut. Hyvä joukko saalista oli kyllä kertynyt, mutta osa siitä oli sellaista, jota ei käynyt helposti rahaksi vaihtaminen eikä mukaan vieminen; ja sitten oli hänen kintereillään joukko ahneita ja tunnottomia lurjuksia, jotka alati korkeaäänisesti vaativat saaliikseen niin paljon rahaa, jalokiviä ja muita pieniä tilaa vaativia arvoesineitä kuin suinkin saivat päälliköltään kiristäneeksi. Tästä joukon ahneudesta johtui, että hänen oma osansa kutistui paljon pienemmäksi kuin esim. Morganin, joka osasi paremmin pitää puolensa.

Toisessa tarkoitusperässään oli hänellä sen sijaan enemmän menestystä, ja näytteeksi siitä kerromme ainoastaan seuraavan hänelle sattuneen hupaisan ja merkillisen seikkailun. Hän oli ruvennut piirittämään muuatta suurenpuoleista kaupunkia, joka oh vahvasti varustettu, ja vasta tuimain ottelujen jälkeen hänen onnistui valloittaa se. Voiton saatuaan hän tietysti marssitti miehensä kirkkoon kiittämään taivasta — harhauskoisten englantilaistenkin täytyi tulla mukaan, vaikka toinen juttu oli, millä tavalla he sitten jumalanpalveluksen jälkeen rupeisivat huvittamaan itseään. Kirkosta hajaannuttiin katselemaan, mitä kaupunkilaisilla oli arvoesineitä tallessaan. Tällä matkalla teki päällikkö tuttavuutta monensäätyisten kaupunkilaisten, m.m. erään erittäin kauniin nuoren espanjattaren kanssa.

Tämä kaunotar huomasi joutuneensa hyvin huolettaviin olosuhteisiin kaupungin valloituksen jälkeen. Hän oli ollut naimisissa erään kaupungin kaikkein arvokkaimman säätyhenkilön, sen rahastonhoitajan kanssa, jolla oli ollut melkoinen omaisuus ja yksi kaupungin komeimpia taloja; mutta taistelussa sissejä vastaan oli mies saanut sankarikuoleman, ja nyt nuori vaimo ei ollut ainoastaan tullut äkisti leskeksi, vaan joutunut noiden jumalattomain merirosvojen käsiin, joiden pelkkä nimikin jo herätti kuolettavaa kauhua kaikissa espanjalaisissa. Ei siis ihmettä, että hän surulla ja vavistuksella odotti, mitä lähin tulevaisuus hänelle uutta huolta toisi.

Kuten jo kerrottu, seurasi juhlajumalanpalvelusta yleinen ryösteleminen; joka talo nuuskittiin tarkoin ja vapisevain asukkaiden piti itsensä kantaa kaikki kalleutensa noille hurjimuksille, jotka raivosivat ja repivät heidän kauneissa suojissaan, kiroilivat julmasti, kun eivät löytäneet mielestään tarpeeksi, ja nauraa hohottivat, kun jostakin salaisesta kätköstä odottamatta keksivät lisää rahoja tai jalokiviä.

Bukanierien upseerit olivat tietysti pitämässä puoltansa aarteita etsittäessä; ja niinpä sattui, että Mr. de Lussan omassa korkeassa persoonassaan, kultanyörinen takki yllä ja sulkaniekka hattu päässä, valitsi äskettäin edesmenneen rahastonhoitajan palatsin erityisen huolenpitonsa ja tutkimisintonsa esineeksi.

Oivan kapteenin esiytyminen surevan lesken luona vaikutti tähän sangen yllättävästi. Pelkäämänsä hurjan ja raivoisan raakalaisen asemesta, joka hampaat irvessä ja veriset vaaterääsyt yllä olisi kohta karannut hänen kimppuunsa, hän näkikin kohteliaan ja siroasuisen aatelismiehen, joka halusi toimittaa tehtävänsä hälinättä ja mellastamatta niinkuin mikä hienotunteinen veronkantaja ikinä. Jos kaikki bukanierit olisivat yhtä höyliä väkeä kuin tämä, niin olivat hän ja kaikki hänen ystävänsä turhalla pelolla vaivanneet itseään.

De Lussan ei suorittanut tutkimuksiaan loppuun yhdellä kertaa, ja seuraavain parin kolmen päivän kuluessa oppi nuori leski jotakuinkin tuntemaan sissien luonnetta ja tapoja yleensä ja tämän sissipäällikön erittäin; ja hän huomasi, kuinka suuressa määrässä hänen kohtelias vieraansa erosi muusta rosvoseurasta. Hän oli kiitollinen siitä hienotunteisesta tavasta, millä tämä siirsi hänen omaisuuttaan omaan haltuunsa; samoin huvitti tuon hienoon maailmaan tottuneen miehen seurustelu häntä sanomattomasti — ja annapa olla, kolmen päivän perästä tunsi kuumaverinen espanjatar hyvinkin suurta myötätuntoa ritariaan kohtaan. Koko kaupungissa ei hänen mielestään ollut toista mokomaa miestä, jota olisi voinut verratakaan kohteliaaseen bukanierikapteeniin.

Pianpa tajusi de Lussan menestyksensä; sillä kun sissien tapana ei ollut kauan viipyä paikassaan, oli nuoren naisen — jos tahtoi antaa rahainsa ja aarteidensa valloittajan tietää, että tämän oli onnistunut valloittaa hänen sydämensäkin — pakko jouduttaa asiaa. Ja ollen sangen sukkelatuumainen ilmaisi hän seuraavalla käynnillä suoraan de Lussanille rakastavansa tätä ja tahtovansa ruveta hänen vaimokseen.

Ritarillinen ranskalainen tuli hyvin ymmälle tästä imartelevasta tunnustuksesta ja esityksestä. Se miellytti häntä suuresti — mutta hän ei voinut oikein ymmärtää sitä. Rouvan mieshän oli kuollut vasta jokunen päivä sitten — hän itse oli ottanut vaikuttavaa osaa siihen surulliseen tapaukseen ja myöskin toimittanut tuon kelpo miehen kunnolla hautaan — ja hänestä tuntui jotenkin luonnottomalta, että nuori leski piti niin erinomaista kiirettä hankkia häitä, ennenkun peijaispidotkaan vielä olivat lopussa.

Hän voi vain yhdellä tapaa selittää itselleen tämän äkillisen muutoksen murheesta uuteen kiintymykseen. Hän uskoi, että tämän maan ihmiset olivat samanlaisia kuin heidän kukkansa ja hedelmänsä. Appelsiineja saattaa tippua puista täysin kypsinä, mutta kukat kukkivat yhäti edelleen. Aviomiehet ja -vaimot tahi rakastajat ja rakastetut voivat kuolla, mutta tämän kansan troopillisissa sydämissä ei tarvinnut uusia kiintymyksiä herätä, sillä rakkauden kukka asui niissä ikuisesti, kunhan vain ilmautui sille uusi poimija.

Kun de Lussan ei ollut lähtenyt tälle retkelleen nimenomaan naimakauppoja tekemään, vaikka kuinkakin houkuttelevia tilaisuuksia ilmautui, on luonnollista, että hän hellävaroen ilmaisi leskelle ajatuksensa. Mutta kun hän seikkaperäisemmin tutustui tämän tuumiin, niin rupesi hän ajattelemaan, että asiaa kannatti pohtia.

Nuori nainen ei ollut mikään ajattelematon hupakko, joka antoi äkkihurmauksen kiehtoa itsensä. Ennenkun hän oli tunnustanut asettavansa de Lussanin etusijaan kaikista tuntemistaan miehistä, oli hän tarkoin tutkinut tämän luonnetta ja käytöstä sekä mitä huolellisimmin punninnut asiaa; ja kaiken tämän perusteella oli hän sommitellut suunnitelmia, jotka hänen mielestään saattaisivat sen onnelliseen täytäntöön molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi.

Tutustuessaan näihin suunnitelmiin hämmästyi de Lussan yhtä paljon rouvan käytännöllisestä mielevyydestä kuin hänen äkillisestä rakkaudentunnustuksestaan. Kaunotar tiesi aivan hyvin, ettei ritari voinut ottaa häntä mukaansa. Eikä hän omasta puolestaan halunnutkaan lähteä, sillä hän ei tuntenut yhtään myötätuntoa sellaisiin rajuihin seikkailuihin ja mokomiin hurjiin seuralaisiin. Hänen ihanteenaan oli rauha ja mukavuus ja onnellinen kotielämä. Lyhyesti sanoen: hän toivoi, että kaunis kapteeni eroaisi joukostaan ja jäisi hänen luokseen.

Luonnollisesti seikkailijan silmät levisivät suuriksi hänen tällaista puhetta kuullessaan; mutta rouva ei vielä ollut tyhjentänyt koko asevarastoaan, vaan jatkoi suunnitelmainsa selittämistä.

Hän tiesi yhtä hyvin kuin kapteeni itse, etteivät tämän miehet sallisi päällikkönsä jäädä aarteineen kaupunkiin elämään kaikessa mukavuudessa, sillä aikaa kuin heidän itsensä pitäisi ilman johtajaa jatkaa säännötöntä uraansa kaikenlaisten vaarojen ja vastusten alaisina, ehkäpä tappion ja kuolemankin uhkaamina. Jos hän ilmoittaisi eroavansa miehistään, niin nämä todennäköisesti surmaisivat hänet. Mikään rauhallinen ero joukon ja sen päällikön välillä ei siis voinut tulla kysymykseen, eikä rouva sellaista tahtonut esittääkään.

Hänen suunnitelmansa oli aivan toinen. Niin pian kuin mahdollista, mieluimmin jo samana iltana, piti de Lussanin lähteä aivan rauhallisesti kaupungista ja matkata jonkun matkan päähän ympäristöön. Rouva hankkisi hänelle hevosen ja neuvoisi hänelle selvän tien, jota hän jatkaisi tiettyyn piilopaikkaan, josta bukanierit eivät huolellisimmalla hakemisellakaan häntä löytäisi. Kun nämä olisivat kadottaneet kaiken toivon kapteeninsa suhteen, arvelisivat he varmastikin tämän joutuneen kuljeksivien intiaanien käsiin — sillä mahdotontahan oli, että hän ilman heidän tietämättään voisi saada surmansa kaupungissa —, jättäisivät etsimisen sikseen ja lähtisivät uusiin seikkailuihin.

Sittenkun bukanierit olisivat matkoissaan eikä vaaraa enää heidän paluustaan, voisi urhea ja kohtelias kapteeni — joka ei enää ollut mikään bukanieri — turvallisesti tulla kaupunkiin, missä nuori leski olisi mitä onnellisin saadessaan sanoa häntä miehekseen, viedä hänet kauniiseen taloonsa ja tehdä hänet koko sen suuren omaisuuden herraksi ja valtiaaksi, minkä autuaasti nukahtanut rahastonhoitaja oli jättänyt jälkeensä.

Tämä oli todella viehättävä tarjous — kaunis vaimo ja kaunis varallisuus. Mutta leski lupasi vielä enemmänkin. Hän tiesi hyvin, että ritari, joka äskettäin oli valloittanut ja ryöstättänyt kaupungin, tuntisi asemansa hiukan arkaluontoiseksi uusien kansalaistensa keskuudessa, ja sen vuoksi oli hän valmis torjumaan mielitiettynsä tieltä kaikki tukaluudet, mitkä mahdollisesti voisivat hänessä herättää arveluja.

Hän vakuutti käyttävänsä kaiken suuren vaikutusvaltansa kaupunkilaisiin ja viranomaisiin, jotta nämä eivät suinkaan nurjin silmin katselisi sissi-sulhasta, vaan myöntäisivät hänelle saman korkean viran, mikä hänen edeltäjänäänkin oli ollut, nimittäin rahastonhoitajan toimen. Ja kun de Lussan ällistyneenä huomautti, että tuommoinen onnenkeikaus toki oli mahdotonta, lähti tulinen nuori leski heti toimeen ja hankki todellakin kaupungin kuvernööriltä ja muilta viranomaisilta näiden allekirjoittaman vakuutuksen, että jos hra kapteeni tosiaan suostuisi rouvan esityksiin, niin kaikki, mitä tämä oli luvannut, pidettäisiin pyhänä.

Nytpä joutui ylevämielinen sissimme oikein ymmälle, ja vaikka hän ensin oli ajatellut suorastaan hylätä kosinnan, rupesi hän vähitellen huomaamaan monia hyviä puoliakin naimahaluisen lesken esityksessä — ehkäpä oli lemmekäs avioliitto, ylhäinen asema ja kaikki muut mukana seuraavat ajalliset edut sittenkin parasta, mitä hän elämältä voi toivoa osakseen. Ensiksikin, jos hän naisi tuon viehättävän olennon ja asettuisi tähän kaupunkiin kaikkien kunnioitusta nauttivana henkilönä ja korkea-arvoisena virkamiehenä, niin vapautuisi hän kaikesta sissielämän kurjuudesta, joka yhä enemmän oli ruvennut kyllästyttämään häntä — ei vain toveriensa epämieluisain ominaisuuksien vuoksi, vaan myöskin siksi, että maakunnassa noustiin vastarintaan sissejä vastaan ja espanjalaisten voimat kasvoivat päivä päivältä. Seuraavassa otteluksessa hän mahdollisesti saisi musketin luodin ruumiiseensa, joka tekisi äkisti lopun hänen elämästään ja jättäisi kunniavelat kotona Ranskassa maksamatta. Toisekseen, sissiretket eivät aineellisessakaan suhteessa olleet, kuten jo mainittu, vastanneet hänen toiveitaan. Jollei hän voinut palata kotimaahan taskuissa kylliksi rahaa kuolettaakseen karhunsa, niin ei hänen ollut ajattelemistakaan sinne palata. Kaiken kaikkiaan tuntui sangen järjelliseltä ja tyydyttävältä ajatus, että jollei hän vastaisuudessa voinut rauhallisena ja kunniallisena miehenä asettua vanhuudenlepoon Ranskassa, niin yhtä hyvä ja parempikin oli viettää rauhallista ja kunniallista elämää jo miehuudenkukoistuksessa täällä Amerikassa.

On helppo kuvitella, kuinka ajatukset ranskalaisen seikkailijan aivoissa oikein pyörivät. Mitä enemmän hän ajatteli kaunista leskeä, varallisuutta ja kunnioitettua asemaa, sitä enemmän hän vihasi hurjaa seuraansa ja tähänastista tointaan. Jos hän olisi todella voinut luottaa viranomaisten vakuutteluihin, niin olisi hän epäilemättä suostunut naimatarjoukseen. Mutta — ja nyt seurasi iso "mutta" — nuo viranomaiset olivat espanjalaisia ja hän oli ranskalainen. Viikko sitten tuon kaupungin asukkaat olivat vielä olleet onnellisia, eläneet rauhassa ja hyvinvoinnissa. Nyt heiltä oli riistetty suuri osa heidän omaisuuttaan, monet olivat kärsineet persoonallista loukkausta, toiset saaneet surmansa, useitten talot oli hävitetty. Ja hän oli sen joukon johtaja, joka nuo tihutyöt oli pannut toimeen. Tokko sittenkään oli todennäköistä, että he unhottaisivat kärsimänsä vääryyden ainoastaan sen takia, että hän oli nainut rikkaan naisen heidän keskuudestaan ja suostunut vastaanottamaan heidän rahastonhoitajansa toimen?

Paljon uskottavampaa oli, että heti kun hänen miehensä olivat puittaneet tiehensä, he unhottaisivat antamansa lupaukset ja muistaisivat ainoastaan hänen käytöstään heitä kohtaan; ja että, vaikka hän ehkä eläisikin siihen asti kuin ennättäisi naida lesken ja ottaa vastaan luottamustoimen, niin ei kuluisi kauankaan, ennenkun nuori vaimo olisi uudelleen leski ja virka jälleen haltijaa vailla.

Niinpä päätti de Lussan ummistaa silmänsä ja korvansa houkuttelevilta tarjouksilta ja mieluummin elää vapaana bukanierinä kuin siirtyä tuonelaan ukkomiehenä ja ent. rahastonhoitajana. Hän ilmoitti ihanalle leskelle, että hänen kutsumuksensa oli pysyä perhesiteistä riippumattomana ja lähteä uudelleen kovaan, kalseaan maailmaan taistelemaan, polttamaan, ryöstämään ja osoittamaan kohteliaisuuksia naisille. Sitten, peläten, että mustain silmäin kyyneleet voisivat saada hänet horjumaan, hän joudutti joukkonsa kokoon ja lähti saaliineen surumielin matkoihinsa, jättäen jälkeensä murehtivan kaunottaren ja nyrkkiä puivat kaupunkilaiset.

Jos nuoren espanjattaren kiintymys pulskaan bukanieriin olisi ollut niin syvä, että hän olisi unohtanut hänen karkean ammattinsa ja kaikesta huolimatta seurannut sydämensä valittua, niin olisi hän arvatenkin ollut ylpeä miehestään, sillä niinä aikoina naiset kaikkein enimmän ihailivat miehekästä uljuutta ja sotaista kuntoa. De Lussan saikin pian tilaisuuden osoittaa, ettei hän ainoastaan ollut kelpo soturi, vaan myöskin kykenevä kenraali; ja hänen myöhemmät toimensa Keski-Amerikan länsirannikolla olivat pikemminkin järjestettyä sodankäyntiä kuin kurittomain bukanierien partioretkiä.

Hän piiritti ja valloitti vahvan Panaman kaupungin, jolla aina oli erityinen vetovoima sisseihin, ja sen jälkeen hän marssi pitkin kannaksen länsirannikkoa valloittaen ja ryöstäen monia muita kaupunkeja. Kun hän tästä lähtien hoiti raha-asioitaan järkevällä tavalla, koitui hänelle retkistään melkoista hyötyä, ja ajan pitkään hän huomasi jo kykenevänsä luopumaan ammatista ja palaamaan Ranskaan.

Mutta palatessaan takaisin kunnianarvoisiin seurapiireihin hän halusi tehdä sen kunnianarvoisan miehen hahmossa. Hän nakkasi pois töyhtöhattunsa, ison tapparansa ja raskaat pistoolinsa ja pukeutui tavallisen hienostuneen ja rauhaarakastavan aatelismiehen asuun. Hän hankki itselleen vaikutusvaltaisia tuttavia Ranskan siirtomaissa Länsi-Intiassa ja sai näiltä suosituskirjeitä Ranskan suurrahastonhoitajalle sekä palasi kotimaahan ylimyksenä, joka onnistuneilla liikeyrityksillä uudessa maailmassa oli hankkinut itselleen suuren rikkauden.

Sissi, jolla ei ainoastaan ollut miellyttäviä persoonallisia ominaisuuksia ja käytännöllistä rahainhankkimisja säilyttämisvaistoa, vaan sen ohessa myöskin huomattavaa kirjallista kykyä, oli harvinaisuus vertaistensa joukossa. Ja niinkuin hän kirjassaan on kuvannut omaa elämäänsä ja toimiansa, on hän jälkimaailmalle säilynyt ylevämielisen seikkailijan loistavana perikuvana.

BUKANIERI KATOO; SISSI ASTUU SIJAAN.

Länsi-Intian ja Etelä-Amerikan bukaniereistä oli kasvanut varsin pelättävä laittomain ja säälittömäin meriseikkailijain yhdyskunta. Alettuaan valtaamalla Espanjan aarrelaivoja, joiden lastit oli verellä ja hiellä puristettu uuden maailman alkuasukkailta, he olivat voimistuneet käydäkseen espanjalaisten siirtomaakaupunkien ja -linnojen kimppuun. Mutta sitä mukaa kuin heistä tuli varsinaisia sodankävijöitä ja he liikkuivat säännöllisin pikku armeijoin, alkoi sivistyneen maailman huomaavaisuus herätä. Panama esim. oli Espanjan tärkeimpiä kaupunkeja uudessa maailmassa; Englanti eli sovinnossa Espanjan kanssa; kun siis etupäässä englantilaisista seikkailijoista kokoonpantu sotilasvoima Englannin alamaisen johdolla valloitti ja ryösti tuon espanjalaisen kaupungin, joutui Englanti varsin tukalaan asemaan: jollei se käynyt kurittamaan valtikkansa alaisia bukaniereja, oli se vaarassa joutua sotaan Espanjan kanssa.

Senvuoksi lähetettiin siis Jamaikaan uusi englantilainen kuvernööri ankarin ohjein käyttää kaikkea valtaansa pitääkseen kurissa bukaniereja ja nujertaakseen heidän järjestönsä, ja samassa mielessä tämä korkea virkamies kotiin palatessaan pani varkaan kaitsemaan varkaita, asettamalla bukanierikapteeni Morganin tuomitsemaan ja hirttämään entisiä ammattiveljiään.

Mutta myöskin rauhallisia suostutteluja käytettiin uhkausten ja rangaistusten rinnalla bukanierien taivuttamiseksi luopumaan laittomasta elinkeinostaan, ja aulein lupauksin koetettiin heitä houkutella asettumaan Jamaikaan lainkuuliaisina kansalaisina. Heille tarjottiin maa-alueita ja kaikkinaista apua, jos rupeisivat rauhallisiksi maanviljelijöiksi ja kauppamiehiksi.

Nämä hunajakakut eivät kuitenkaan houkutelleet rannikkoveljeksiä; toimintahaluisen seikkailijan ja rauhassa maleksivan maanviljelijän välillä on suuri ero. Monet heistä, huomaten mahdottomaksi lähteä partioretkille laivain saannin vaikeuden takia, palasivat ammatin alkuperäiseen haaraan ja rupesivat lihankuivaajiksi ja -kaupustelijoiksi; toisten taas kerrotaan mieluummin vetäytyneen villien intiaanien pariin elämään heidän mistään riippumatonta luonnonelämäänsä kuin antautuivat kunniallista elinkeinoa harjoittamaan.

Myöskin Ranskan hallitusmiehet olivat hyvin toimeliaita hillitsemään maanmiestensä bukanieritointa; ja tästä lähtien voi sanoa, että rannikkoveljesten järjestö, jonka päämääränä oli Espanjan kaupan ja siirtomaiden kuristaminen, itse teossa lakkasi olemasta. Mutta tästä ei kuitenkaan saa olettaa, että bukanieritoimen herpautuessa merisissiammatti olisi sellaisenaan kuollut. Kun me tervaamme ampiaispesän, niin hävitämme sen kautta kiukkuisen ja säälittömän yhdyskunnan, mutta ampiaisia emme sillä tapa, vaan hajoitamme sen yksilöt laajalle entistä kiukkuisempina.

Samalla tapaa kävi niiden bukanierien, jotka eivät tahtoneet luopua sissielämästään. Ajettuina tiehensä Jamaikasta, San Domingosta, jopa kuuluisasta tyyssijastaan Tortugastakin, he löysivät turvapaikan ainoastaan Uudesta Providencesta Bahama-saaristosta, ja sielläkään eivät he saaneet viipyä kauan. Sitten he hajautuivat kaiken maailman vesille. He eivät enää olleet bukanierejä, s.o. minkään järjestön jäseniä, eivätkä he enää myöskään pitäneet yksinomaisena päämääränään sodankäyntiä Espanjaa vastaan, vaan he kävivät sotaa yhtä tuimasti kaikkia kansallisuuksia vastaan. Englannin ja Ranskan kauppahaahdet, jotka ennen olivat olleet turvassa heiltä, olivat nyt mieluisia saaliita näille uusille merisisseille, joita eivät johtaneet mitkään erityiset ystävyyden- eikä vihamielisyydentunteet. Järjestäytymisensä kadottaneina he herpautuivat pelkurimaisiksi eivätkä enää käyneet linnoitettujen kaupunkien eivätkä jykeiden sotalaivain kimppuun. He tyytyivät ahdistamaan rauhallisia kauppa-aluksia, ryöstäen ne puti puhtaiksi ja sitten irvisuin upottaen ne miehineen päivineen meren syvyyteen.

Kuten jo mainittu, harjoitettiin tätä uudenaikuista sissitointa kaikilla maailman merillä. Mutta tottuneina vanhastaan saamaan hedelmällistä saalista uuden maailman rannikoilta pysyttelivät he ainakin aluksi mielihalusta juuri niillä vesillä, ja esityksessämme tyydymmekin seuraamaan heidän toimintaansa siellä. Mutta heidän toimintapiirinsä laajeni suunnattomasti entisestään. Heidän apajansa eivät enää sijainneet yksinomaan Länsi-Intian luonnonsiunaamilla seuduilla, missä jo oltiin katkerasta kokemuksesta viisastuttu ja ryhdytty ponteviin toimenpiteisiin heidän varaltaan.

Nykyisten Yhdysvaltain etelä- ja itärannikko oli tuttu jo vanhoillekin bukaniereille, joiden sanotaan ensimmäisinä laskeneen jalkansa Pohjois- ja Etelä-Karolinan rannoille, kauan ennen kun niihin maataviljeleviä siirtolaisia oli asettunut ja kun intiaani- ja puhveliparvet olivat maisemain ainoina elähyttäjinä. Nämä varhaisemmat bukanierit käyttivät usein niiden lahdelmia ja luonnonsatamia turvapaikkoinaan, joihin voivat ankkuroida jakaakseen saaliin keskenään, hankkiakseen lihaa ja raitista vettä ja joissa voivat levätä mitään häiriöitä pelkäämättä. Ja luonnollista oli, että kun espanjalaisia vihaavasta bukanieristä tuli ajan vaatimuksesta riippumaton sissi, joka ei pelännyt eikä totellut minkään kansakunnan lippua, niin hän entistä mieluummin ja turvallisemmin koteutui Karolinan rauhallisille rannoille.

Kun tämä maanääri tuli asutuksi ja sen pääpaikka Charles Town, nykyinen Charleston, kasvoi tärkeäksi kauppakaupungiksi, tarjoutui sisseille siellä paljon enemmän elämännautintoja kuin ennen pelkkäin intiaanien siellä samoillessa. He kävivät ahkeraan pienissä rannikko- siirtoloissa ja purjehtivat rohkeasti itse Charlestoninkin satamaan. Mutta toisin kuin ennen Porto Bellon ja Maracaibon onnettomat asukkaat, eivät Amerikan siirtolaiset lainkaan säikähtäneet nähdessään merisissilaivan saapuvan satamaansa, sillä he tiesivät sen saapuvan rauhallisena kaupankävijänä eikä ryöstönhaluisena vihollisena.

Varhaisempain englantilaisten siirtolaisten vaurastumista esti suuresti emämaan heitä kohtaan harjoittama nylkyripolitiikka. Heidän ei ollut sallittu tuottaa tarpeitaan mistään muualta kuin Englannin satamista, ja tuotteensa heidän oli samaten myytävä yksinomaan Englannin kauppiaille — siis aivan samanlainen menettely, jota pahoin moitittu Espanjakin harjoitti omia siirtomaitaan kohtaan. Kaikesta, mitä he ostivat, täytyi heidän maksaa oikein nylkyrihinnat, ja omia tavaroitaan ei heillä ollut lupa kuljettaa niille markkinoille, missä olisivat saaneet niistä parhaan maksun.

Siksipä olikin sissilaivan ilmestyminen Charlestonin satamaan hyvin tervetullut näky. Sellainen oli yleensä täynnä ryöstötavaraa, jota kapteeni voi myydä säällisiin hintoihin, ja miehillä oli taskuissa runsaasti Espanjan kultaa, jota he eivät kitsastelleet vaihtaa väkijuomiin ja muihin merikarhulle tarpeellisiin tavaroihin, joiden hintoja kaupungin kauppiaat voivat huoleti koroittaa mieltänsä myöten. Tämä ystävällinen kaupankäynti sissien ja Karolinan siirtolaisten välillä paisui niin tuntuvaksi, että yhteen aikaan siellä tunnettiin vain yksinomaan Espanjan kultakolikolta, joita sissit olivat laskeneet liikkeeseen.

Mutta sissi oli harvoin siksi hienotunteinen, että ymmärsi jättää ystävänsä rauhaan, kun asiat oli toimitettu; ja useinpa sattui, että he, tyytymättä ryöstämään sellaisia laivoja, joita heidän kauppatuttavansa Charlestonissa olivat tottuneet pitämään muukalaisina, purjehtivatkin julkeasti rannikkoa pitkin etsien saalista laivan lipusta välittämättä. Ja kun sissilaiva, jonka kapteeni ja suurin osa miehistöäkin oli englantilaisia, tapasivat Englannin lippua kantavan ison kauppalaivan, oli sellainen sille aivan yhtä makea pala kuin jos se olisi ollut espanjalainen, ranskalainen tai hollantilainen; ja jos miehistö oli kyllin häpeämätön yrittääkseen vastarintaa, sai se seurata laivansa mukana merenpohjaan.

Vihdoin kävivät sissit niin uskaliaiksi yrityksissään, että Englannin hallitus ei ryhtynyt ankariin toimenpiteisiin ainoastaan nujertaakseen sissitoimen, vaan rangaistakseen kaikkia siirtolaisia, jotka rohkenivat käydä kauppaa sen harjoittajani kanssa. Näille asetuksille sissit nauraa hohottivat ja siirtolaiset myhäilivät, ja Charlestonissa oli paljon kelpo väkeä, joka uskalsi viittailla, että jos kuningas tahtoi heitä auttamaan häntä sissien nujertamisessa, niin pitäisi hänen näyttää heille ensin keino, miten saada hyviä tavaroita kohtuuhintoihin. Niinpä jatkoivat sissit kauppalaivojen ahdistelua missä vain tilaisuutta oli, ja Karolinan asukkaat odottivat edelleen kärsimättöminä markkinapäiviä, jotka aina seurasivat sissilaivan saapuessa rantaan. Mutta tätä asiaintilaa ei kuitenkaan voinut kauan jatkua, ja aika tuli, jolloin Charlestonin asukkaat muuttivat mieltään. Siirtolaiset alkoivat kasvattaa riisiä ja tupakkaa suurissa määrin ja niistä kertyi niin runsaita satoja, että siirtolain varallisuus rupesi tuntuvasti vaurastumaan. Mutta myöskin sissit tunsivat suurta mielenkiintoa riisi- ja tupakkalasteihin, ja kun he olivat siepanneet kiinni neljä tai viisi näillä tavaroilla kuormattua Charlestonin laivaa, niin keksivät tuon kaupungin asukkaat aivan äkkiä hallituksen ankarain toimenpiteiden järjellisyyden. Sissi oli tästä lähin heidän silmissään aivan sietämätön ilkiö, joka ei tyytynyt varastamaan ainoastaan kaikkien maiden tuotteita ja myymään niitä heille saaliisiin hintoihin, vaan joka julkesi varastaa juuri heidän tavaroitaan, heidän kelpo tupakka- ja riisilastejaan, joiden oli määrä mennä Englantiin.

Charlestonin asukkaat tulivat täyteen pyhää kiukkua; ja kun tähän aikaan kaupunkiin tuli parvi sissejä, jotka heidän toverinsa jonkin riidan takia olivat työntäneet rannalle, ja nämä rupesivat haastelemaan muka kärsimästään haaksirikosta ja vetosivat vanhain ystäväinsä avuliaisuuteen, niin vanhat ystävät työnsivätkin heidät tyrmään, ja aivan lyhkäisen oikeudenkäynnin jälkeen seitsemän miestä yhdeksästä tapasi itsensä killumasta hirsipuussa.

Tällainen vastaanotto, joka uudistui niin tiheään, että mereltä saapuvat sissilaivat näkivät rantoja koristamassa kosolti hirsipuita, joissa heidän tovereitaan riippui, jäähdytti meriseikkailijain intoa tuntuvasti; ja monien vuosien mittaan välttivät he ennen niin ystävällistä Charlestonin satamaa kuin ruttopesää.

SUURI MUSTAPARTA ASTUU NÄYTTÄMÖLLE.

Niin kauan kun Karoliinan asukkaat olivat mahdissaan ja kykenivät vangitsemaan ja teloittamaan heidän kauppaansa häirinneitä sissejä, välttivät Atlantin merisudet heidän satamiaan, mutta tuota mahtia ei kestänyt pitkälti. Puhkesi verisiä ja hävittäviä intiaanisotia, siirtomaiden valta ja varallisuus heikkenivät ajan mittaan, ja silloin alkoi Charlestonin satama uudelleen vetää sissilaivoja puoleensa.

Silloin risteili muuan kaikkein aikain kuuluisimpia merirosvoja Pohjois-Amerikan Atlantin-puoleisella rannikolla, alkaen Uudesta Englannista (Yhdysvaltain koillisimmasta valtiosta) aina Länsi-Intiaan. Se mies oli kapteeni Edward Thatch eli Theatch, joka kuitenkin oli paljon tunnetumpi Mustaparran nimellä. Hän oli yhtä hirvittävä ulkonäöltään kuin rajulta luonteeltaan. Liikanimensä hän sai juhlallisesta mustasta parrasta, jota hänen turhamaisuutensa vaati palmikoimaan heleänvärisillä nauhoilla moniksi pitkiksi säikeiksi, joita hän mielellään piti korvainsa takana. Eräät senaikuiset kirjailijat väittivät, että pelkän parran näkö herätti kaikissa Amerikan rannikon satamissa, suurempaa kauhua kuin tulihäntäisen pyrstötähden ilmestyminen. Rehevällä rinnallaan hän kantoi silkkinauhassa kokonaista kolmea pistooliparia nahkakoteloissa, ja nämä ynnä vyöhön pistetty puukkopari, kupeella roikkuva mahtava tappara ja tuo suurenmoinen musta parta panivat polvet tutisemaan miltä merenkulkijalta tahansa.

Kaikista kertomuksista päättäen Mustaparta näyttää olleen kiihkeän toiminnan mies. Lepohetkinäkin, taistelun ja ryöstelyn harvoina väliaikoina, hänen rauhaton sielunsa vaati aina jotakin jännitystä. Kerran hän istui perämiehensä ja parin kolmen matruusin kanssa ruokapöydässä, ja kun ateria oli syöty, otti hän rinnaltaan parin pistooleja, viritti niiden hanat ja työnsi ne pöydän alle. Se eriskummainen toimenpide sai yhden matruuseista äkkiä muistamaan, että hänellä oli jotakin tärkeää toimitettavaa kannella ja hän katosi hytistä kiireimmiten. Toiset jäivät istumaan ja ihmettelemään suut ammollaan, että mikäs kapteenin päähän nyt pisti. Kohta se heille selkenikin, sillä hän laukaisi pöydän alitse kummankin pistoolin. Perämies sai luodin reiteensä, toisien mennessä osumatta ohi. Selitykseksi mainitsi kapteeni, että jollei hän silloin tällöin paukuttelisi miehiinsä, nämä pian unohtaisivat, kenen kanssa ovat tekemisissä.

Toisen kerran hän keksi uuden leikin: hän kokosi upseerinsa ja miehistön kannelle ja sanoi, että nyt ruvetaan leikkimään hornaa. Sitten seurasi koko joukko häntä alas ruumaan. Kaikki luukut ja muut kolot tukittiin tarkoin, ja Mustaparta rupesi valaisemaan näyttämöä hornan ilovalkeilla, tulella ja tulikivellä. Rikki ja fosfori roihusivat, savua tuprusi ja todella hornamaiset loimot lieskasivat hurjimusten aaveentapaisilla kasvoilla. Veijarit rupesivat kakistelemaan ja tukahtumaan ja rukoilivat kapteenia, että hän päästäisi hornaan vähän raitista ilmaa; mutta Mustaparta oli luvannut heille lystin leikin ja valmistautui sytyttämään lisää rikkiroihuja. Hän nauraa hohotti miesparkain vääristyneille kasvoille, joista silmät uhkasivat pullistua kuopistaan. Kun luukut viimein väännettiin auki, oli jo muutamia miehistä henkihieverissä, mutta teräksinen kapteeni ei ollut edes aivastanutkaan.

Kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella oli Mustaparta valinnut päämajakseen erään lahdelman Pohjois-Karolinan rannikolla, ja siellä hän hallitsi yksinvaltiaana kuninkaana, jota lähistön siirtolaiset olivat yhtä hätäisiä tottelemaan ja palvelemaan kuin kauppalaivurit olivat hätäisiä välttämään sitä rannikon kohtaa. Eräällä matkallaan Mustaparta eteni rannikkoa pitkin aina Hondurasiin asti, missä sieppasi monta hyvää saalista; ja kun joidenkin vallattujen laivain miehistöt liittyivät häneen — vaihtoehtona tavallisesti oli joko liittyminen häneen tahi hyppäys laudalta mereen — palasi hän pohjoiseen voimakkaampana kuin koskaan ennen. Hänellä oli silloin yksi iso laiva, jossa oli 40 tykkiä, kolme pienempää alusta ja niissä kaikkiaan 400 miestä; tämä oli jo melkoinen laivasto uudemman ajan riippumattomille merirosvoille, jotka yksin ja omin voimin kävivät ajojahtia. Paluumatkalla Mustaparta poikkesi Etelä-Karolinan rannikolle ja ankkuroi Charlestonin sataman edustalle. Hän tajusi täysin kaupunkilaisten nykyisen mielentilan eikä yhtään pelännyt, että he kiiruhtaisivat hänen ruumiillaan koristamaan laituriansa.

Mustaparta kävi viipymättä työhön käsiksi. Kun ei Karolinan viljelysmaiden omistajilla ollut aavistustakaan, että rosvot olivat heitä täällä odottelemassa, saapui mereltä useita hyvälastisia laivoja satamaan ja kävivät järjestään loukkuun. Varsinkin yksi niistä oli arvokassisältöinen, sillä siinä oli — paitsi kallista lastia — lukuisia matkustajia, joiden joukossa useita arvohenkilöitä, jotka olivat matkalla Englantiin. Eräs näistä oli muuan hra Wragg, joka oli maakuntaneuvoston jäsen. Olisi luullut Mustaparran tyytyvän laivaan ja lastiin ynnä rahoihin ja päästäneen matkustajat vapaasti menemään; mutta hän oli yhtä suuressa määrässä kauppias kuin ryöväri, ja kun onnenpotkaus nyt oli lennättänyt hänen syliinsä joukon arvokkaita miehiä, niin hän arveli panna heidätkin markkinoille myytäväksi nähdäkseen minkä hinnan heistä saisi. Hän ei tosin tällä haavaa ollut erityisessä rahan tai muonan tarpeessa, mutta hänen väkensä tarvitsi kipeästi lääkkeitä, ja siksipä päätti hän myydä vankinsa pillereistä, laastareista ja lääketipoista.

Hän pani kolme sissiä veneeseen ja heidän mukaansa erään matkustajista, hra Marksin, jonka tuli toimia Mustaparran valtiollisena asiamiehenä, ja lähetti seurueen viemään kaupungin kuvernöörille viestin, että jollei tämä paikalla lähettänyt vaadittuja lääkkeitä — noin 1,500 markan raha-arvosta — sekä päästänyt lähetystöä rauhassa palaamaan, niin nostaisi hän, Mustaparta, kaikki laivassa olevat vangit raakapuitansa koristamaan.

Vene läksi soutamaan etäiseen kaupunkiin, ja Mustaparta odotti kaksi päivää sitä palaavaksi; mutta kun menijöitä ei kuulunut takaisin, julmistui hän suuresti luullessaan lähetystönsä työnnetyksi tyrmään; ja vähällä piti, etteivät hra Wragg ja tämän toverit joutuneet hirteen. Mutta ennenkun hän ennätti tyydyttää kostonhimoaan, sai hän uutisia veneestä. Se oli kaatunut lahdella kumoon ja oli vain töin tuskin päässyt Charlestoniin. Mustaparta odotti vielä päivän tai pari; mutta kun ei sittenkään kuulunut sen kummempaa, ei hän enää vähääkään epäillyt Charlestonin kirotun väen käyttäneen omankädenoikeutta hänen lähettiläitään kohtaan ja vannoi, että jok'ainoa vangitsemansa mies, nainen ja lapsi oli heti hirtettävä.

Vankiparat olivat tietysti hirveässä epätoivon tilassa hra Marksin yhä viipyessä. He tiesivät hyvin, ettei Mustaparralta ollut odottaminen armoa, jos lähetystön matka epäonnistuisi; ja he tiesivät myöskin, etteivät Charlestonin asukkaat kernaasti alistuneet moiseen julkeaan vaatimukseen. Täten olivat he pelossa ja vapistuksessa yötä päivää; ja kun heille viimein ilmoitettiin, että hirttonuora jo odotti heitä, kadottivat he viimeisen rahtusenkin mielenlujuuttaan. He ehdottivat nyt puolestaan, että jos heidän maanmiehensä todella aikoivat uhrata heidät mokomain kurjain rohtojen takia, niin he henkensä pelastukseksi tahtoivat liittyä Mustapartaan, näyttää hänelle oikean reitin satamaan ja yhdessä sissien kanssa kostaa epäkelvoille kaupunkilaisille.

Tämä ehdotus oli mainiosti Mustaparran mieleen. Hänestä oli oikein suurenmoista pilaa se, että kunnianarvoisa [Honourable, parlamentinjäsenten arvonimi Englannissa ja myöhemmin myöskin korkeinten viranomaisten Yhdysvalloissa. Suom. huom.] hra Wragg yhtyisi hänen kanssaan tappelemaan muita neuvoston jäseniä vastaan. Hän peruutti siis teloituskäskyn ja komensi vangit olemaan valmiit käymään rosvojen kanssa kaupungin kimppuun.

Tällävälin vallitsi Charlestonissa hirveä hämminki. Kun kuvernööri ja hänen kauttaan kaupunkilaiset saivat kuulla Mustaparran julkean vaatimuksen, tulivat he täyteen hämmästystä ja raivoa; ja jos olisi ollut keinoa päästä onnettomain vankien avuksi, niin olisi jok'ainoa aseihin kykenevä mies kaupungissa liittynyt retkeen. Mutta heillä ei ollut ainoatakaan sotalaivaa eikä myöskään tykkejä, millä asestaa jokin satamassa olevista kauppa-aluksista. Kuvernöörillä ja neuvostolla ei siis näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin myöntyä Mustaparran vaatimukseen, varsinkin kun tiesivät, että tuon hirtehisen tapana oli pysyä sanassaan; ja mitä tehtävä oli, se piti tehdä pian, sillä hyvän esimaun rosvojen omavaltaisuudesta antoivat nuo kolme lähettilässissiä, jotka elämöivät kaduilla kuin jo olisivat kaupungin herroja. Noiden hirtehisten julkeus suututti niin kaupunkilaisia, että oli syytä pelätä niiden kostavan heille heidän herransa ja mestarinsa vielä suurempi röyhkeys.

Lääkeaineet kerättiin siis kiireimmiten ja hra Marks rosvojen kera lähetettiin viemään niitä perille. Emme tiedä, oliko tuo ilmetty riiviö Mustaparta tyytyväinen tähän asiainkäänteeseen vai pettynyt. Arvatenkin olisi häntä paremmin huvittanut lähteä vankiparkaansa kanssa Charlestoniin takavarikoimaan väkipakolla nuo siunatut lääkkeet; joka tapauksessa hän otti ne vastaan ja riistettyään vangeilta yksin vaatteetkin päältä laski heidät miltei Aatamin puvussa maihin pyrkimään kaukaiseen Charlestoniin miten parhaiten kykenivät. Heillä oli vallan surkea matka aarniometsäin ja hetteisten soiden kautta, ja varsinkin naiset ja lapset saivat sanomattomasti kärsiä. Eräs näistä lapsista oli hra Wraggin pikku poika, josta sittemmin yleni niin mainio mies sekä kotona siirtomaassa että emämaassa Englannissakin, että kun hän kuoli Ranskan suuren vallankumouksen alkuvuosina, hänelle asetettiin muistotaulu Westminster Abbeyn kirkkoon Lontoossa — kunnianosoitus, jonka Englanti myöntää ainoastaan kaikkein suurimmille pojilleen ja jonka hän amerikkalaisista ensimmäisenä sai osakseen.

Saatuaan täten rohdoksia riittämiin asti, jotta miehistön terveys ei joutunut kärsimään Charlestonin satamasta siepatun saaliin sulattamisesta, palasi Mustaparta rauhalliseen päämajaansa Pohjois-Karolinan kunnaiden kaltaille ja piti pitkää kissaviikkoa, kestiten maakunnan kuvernööriä ja muita ylimyksiä mitä parhaiten. Hänellä oli runsaasti rahoja takanaan ja hän tuhlasi niitä auliisti, ja siksipä häntä pidettiin sillä seudulla suuressa arvossa — varsinkin kun ei kurottanut kättänsä vieraidensa taskuihin.

Mutta tähän velttoon joutilaisuuteen Mustaparta pian kyllästyi, ja tuhlattuaan rahansa loppuun hän lähti hankkimaan lisää. Hän lykkäsi vesille pienenlaisen purren, otti viranomaisilta asianmukaiset paperit laillista kauppamatkaa varten erääseen Länsi-Intian satamaan ja purjehti tiehensä rehellisesti kuin mikä hyvänsä Uuden-Englannin kapakalanpyytäjä. Bathin kaupungin viranomaiset olivat tulleet laivalle puristamaan vierasvaraisen isäntänsä kättä ja toivottamaan hänelle onnellista matkaa.

Aikansa merillä oltuaan hän palasi Bathiin hinaten perässään isoa ranskalaista kauppalaivaa, jossa ei ollut yhtään sielua laivaväkeä mutta kallisarvoinen lasti sokeria ja muita tavaroita. Hän sanoi löytäneensä laivan ajelehtimasta merellä selällisellä ja pitäneensä sen laillisena saaliinaan, koska siinä ei ollut ainuttakaan haltijaa eikä laivamiestä. Kun tunsi tuon pelätyn sissin luonteen ja tiesi, kuinka uskomatonta oli, että kapteeni ja miehistö olisivat hyljänneet iltistään niin kalliin lastin, sopii kummeksia, kuinka helposti Bathin korkeat viranomaiset ottivat uskoakseen Mustaparran jutun ja julistivat hänet saaliinsa herraksi.

Mutta omantunnon täytyy höltyä arveluttavassa määrässä, kun seurustelee tuttavallisesti merirosvon kanssa; ja vaikkapa kaupungissa täytyi olla älykkäämpiäkin ihmisiä, jotka mastojen ja purjeiden surkeasta tilasta voivat arvata laivalla tapahtuneen murhenäytelmän, niin ei yksikään ääni rohjennut kohota epäilemään Mustaparran puheen luotettavuutta.

MUSTAPARRAN MAINEHIKAS LOPPU.

Nyt tunsi Mustaparta olevansa Atlantin länsirantain herra. Hän kemuili, kiroili ja hurjasteli mahtavammin kuin koskaan ennen ja risteili tavan takaa rannikolla siepatakseen saaliin tai pari, jotta itsellään ja miehillään olisi aina jotakin pataan pantavaa.

Eräällä matkallaan hän tuli Filadelfiaan, ja maihin noustuaan hän lähti katselemaan, mimmoinen paikka se oli; mutta sankarin tulosta tiedon saatuaan lähetti valtion kuvernööri joutuun hänelle sanan, ettei kveekarikaupungissa [Nykyisten Yhdysvaltain alueella alottivat europalaisen asutuksen varsinaisesti Englannista katolismielisten Stuart-sukuisten kuninkaiden sortamat puritaanit ja kveekarit (jälkimmäinen lahkokunta vastaa jotenkin meidän laestadiolaisia), jotka 1600-luvun alkupuolella saapuivat kahdella laivalla heidän johtajastaan William Pennistä nimensä saaneeseen Pensylvaniaan. Omituinen olojen kehitys on vienyt siihen, että P:n pääkaupungista Filadelfiasta on nyttemmin tullut katolilaisuuden pääpaikka Yhdysvalloissa. Suom. huom.] kaivattu mitään mustasydämisiä ja palmikkopartaisia merirosvoja, panettaen samalla vankilan kuntoon kutsumattomain vieraiden varalle, jos nämä kaikesta huolimatta saapuisivat kaupungin kaduille kävelemään. Mutta Mustaparta oli tarpeeksi perehtynyt rikosoikeudellisiin toimenpiteisiin ja vältti mokomaa epäystävällistä pesää.

Pohjois-Karolinan rannikkoväestö alkoi jo viimein kyllästyä Mustaparran joukkoon. Harva heidän laivoistaan, suuri tai pieni, vältti ahneiden rosvojen ryöstelemistä. Kun mikä levänsä rannikkoa pitkin kulkeva kauppa-alus tahi New-Foundlannin turskanpyyntipursi oli joutunut rosvojen tielle, sai olla varma, ettei Mustaparta jättänyt lastin takavarikoimista. Pohjois-Karolinan asukkaat olivat ylen halukkaat pääsemään irti tästä ikävästä suursyömäristä, mutta hallitukseen vetoaminen ei paljoa hyödyttänyt; ja vaikka kelpo naapureilla Etelä-Karolinassa oli hyvä halu auttaa, sattui näillä tänä ajankohtana olemaan liian vähän voimia käytettävänään ja liiaksi huolta oman turvallisuutensa varjelemisessa.

Tietämättä tahi välittämättä siirtolaisten katkerasta mielialasta häntä kohtaan jatkoi Mustaparta kehnoja retkiään. Muun muassa hän kohteli erään valtaamansa pikku aluksen väkeä niin kovakouraisesti, että Pohjois-Karolinan ylimykset kääntyivät Virginian valtion kuvernöörin Spotswoodin puoleen pyytäen hänen apuaan hirmulaisten tuhoamiseksi. Virginialaiset olivat halukkaat tekemään voitavansa, maakuntaneuvosto sääsi palkinnon Mustaparran ja hänen miestensä vangitsemisesta, ja kuvernööri uskalsi omalla vastuullaan mennä vielä pitemmälle, sillä hän arvasi ajan pian tulevan, jolloin sissit rohkenisivat ruveta liikkumaan Virginiankin vesillä.

Hampton-Roadsin satamassa sattui silloin olemaan kaksi pientä englantilaista sotalaivaa, ja vaikkei kuvernöörillä ollut emämaan hallituksen valtuutusta rosvojen hävittämiseen, varusti hän kaksi tykkivenettä omilla varoillaan ja miehitti ne noiden sotalaivojen parhaimmilla sotaurhoilla. Veneiden päälliköksi hän pani kapteenit Brandin ja Maynardin, molemmat uljaita ja kokeneita meriupseereita. Kaikki varustelut toimitettiin mitä suurimmassa salaisuudessa — sillä jos Mustaparta olisi saanut vihiä, olisi hän arvatenkin puittanut matkoihinsa — ja sitten lähtivät molemmat tykkiveneet merelle toimeenpanemaan kuvernöörin käskyä, että Mustaparta oli vangittava elävänä tai kuolleena. Tehtävä oli hyvin arveluttava, mutta sekä Brand että Maynard olivat uhkarohkeita miehiä ja tottuneet aina käymään sinne, minne päällystö vain lähetti heidät.

Virginialaiset olivat saaneet tietää, että rosvojoukko oli eräällä laivalla Ocracoke-salmessa. Sinne saavuttuaan tapasivatkin takaa-ajajat suureksi ilokseen saaliin. Nähdessään kaksi sotapurtta laskevan lahteen arvasivat sissit paikalla, mistä oli kysymys, ja varustautuivat taisteluun. Heti kun vainoojat olivat tulleet ampumamatkan päähän, laukaisutti Mustaparta kahdeksan suuta myöten ladattua tykkiä heitä vastaan, ryhtymättä sen pitemmältä rauhanhierontaan tai odottamatta edes antautumisvaatimusta.

Esirippu oli noussut ja näytelmä alkoi, ja sangen vilkas näytelmä siitä tulikin. Virginialaiset laukaisivat vuorostaan täydet kyljet rosvolaivaa vastaan ja olisivat käyneet veneillä hyökkäämään sen kannelle, jollei Mustaparta olisi ennättänyt heitä aikaisemmin. Entraus eli kiinni-iskeminen ja kannellekipuaminen oli aina sissien mieluisin taistelutapa. Heillä oli harvoin isoja tykkejä matkassaan, eivätkä he muutenkaan olleet harjautuneita eivätkä taipuvaisia taistelemaan pitemmältä matkalta. Kernaimmin he ryhtyivät käsikahakkaan vihollistensa kanssa ja surmasivat näitä niiden omain alusten kannella. Sellaisessa ottelussa olivat he kuin kotonaan ja melkein aina voitollisia, sillä harvat yksin Englannin sotalaivastonkaan väestä kykenivät vastustamaan noita rotevia, säihkysilmäisiä hurjimuksia, jotka kapusivat laivankylkiä ylös kuin pantterit ja taistelivat raivoisasti kuin verikoirat. Mustaparta oli saanut tarpeekseen tykkitulesta eikä jäänyt odottamaan vihollisen entrausta. Hypähtäen parinkymmenen miehen kanssa veneeseen soudatti hän sen kapteeni Maynardin komentamaa tykkivenettä kohti, ja muutaman minuutin perästä he jo temmelsivät sen kannella.

Nyt seurasi hirvittävimpiä kahakoita mies miestä vastaan, mitä merisotain historia tuntee. Sissit olivat usein ennenkin yhtyneet hurjaa vastarintaa tekeviin merimiehiin, mutta mokomia kylmäverisiä ja sotataitoisia vastustajia eivät he vielä koskaan olleet tavanneet. Teräsaseet kalskahtelivat yhteen, pistoolit pamahtelivat, savu peitti välisti koko nujerruksen ja veri vuosi virtoina; ja vaikea oli kummankin puolen siinä sekamelskassa erottaa ystävää vihollisesta. Mustaparta itse liehui ylinnä, kumartuen ja hypähtäen joka taholle, heiluttaen raskasta tapparaansa kuin elomies varstaansa; ja vaikka moni pistooli laukaistiin häntä kohti ja usein kokonainen parvi vihollisia ryntäsi hänen päälleen, pysyi hän yhäti pystyssä, ja merisotilas toisensa perästä kaatui kannelle viittomaan hänen veristä uraansa.

Mutta mahtava sissi ei ollut tullut tappelemaan halpa-arvoisten merimiesten kanssa. Hänen haukansilmänsä etsiskelivät kapteeni Maynardia. Pianpa hän tämän löysikin, ja ensi kerran eläessänsä tapasi sissipäällikkö vertaisensa. Maynard oli harjautunut miekkailija, ja kuinka tiheään Mustaparran tappara vilkkuikin hänen korvallisillaan, niin aina väisti hän sen iskut, ja hänen oma säilänsä uursi ahkeraan verisiä viiruja rosvon tummaan hipiään. Huomatessaan vihdoin, ettei kyennyt tapparalla tuhoomaan vastustajaansa, sieppasi tämä äkkiä vasemmalla kädellä yhden rinnallaan riippuvista pistooleista ja tähtäsi vihollistaan aivan läheltä vasten naamaa. Mutta Maynard oli vielä kerkeämpi: nopeasti kuin salama lähetti hän miekkansa terän raivoisan sissin kurkkuun; suuri Mustaparta kaatui väkevästi hurmehtien alas kannelle, ja seuraavassa tuokiossa lopetti kapteeni hänen inhan uransa. Johtajansa kaaduttua harvat eloonjääneet sissit luopuivat pitemmästä ottelusta ja hyppäsivät laidoilta mereen toivoen kykenevänsä uimaan omalle laivalleen. Voitto oli täydellisesti Virginian miesten.

Noiden ihmispetojen harja sankarillisuus, ihmeellinen sitkeys ja elinvoimaisuus hämmästytti suuresti heidän vastustajiaan, jotka jo monesti ennen eläessään olivat olleet koetuksessa kovain kamppailijain kanssa. Heidän päivänpaahtamat ja karvaiset ruumiinsa näyttivät olevan pinnaltaan pelkkää hamppuköyttä, antura-nahkaa ja Intian kumia, ja pahimmatkaan täräykset, jopa avoimet haavatkaan eivät tuntuneet niihin paljoa vaikuttavan. Ennen kaatumistaan oli Mustaparta saanut Maynardilta ynnä muilta vastustajiltaan kokonaista viisikolmatta haavaa, mutta siitä huolimatta hän taisteli vielä kuin tiikeri, kunnes armoton teräs puhkaisi hänen kurkkunsa. Kun hengästynyt kapteeni työnsi verisen säilänsä huotraan, tiesi hän kamppailleensa kovimman kamppailun, mikä hänen osakseen eläissään sattui.

Hävitettyään täten merirosvopesän Ocracoke-lahdessa purjehtivat molemmat tykkiveneet Bathin satamaan, missä pakottivat epäkelvot viranomaiset luovuttamaan hallustaan Mustaparran ennenmainitusta ranskalaisesta laivasta ryöstämät ja varastoonpanemat tavarat. Sitten he palasivat ylpeästi lähtöpaikkaansa Hampton-Roadsiin, pelätyn Mustaparran poikkihakattu pää heiluen sen purren märssytangossa, jonka kannelle hän oli hyökännyt keksiäkseen sen hänelle siihen asti tuntemattoman tosiasian, että harjautunut, rehellinen miekkamies osaa otella yhtä hyvin kuin tuiminkin tappelupukari, vaikka tämä kantaisi partaansa kuinka monessa palmikossa tahansa ja vannoisi vihaa kaikille hyveille.

KELTANOKKA MUSTAN LIPUN ALLA.

Kahdeksannentoista vuosisadan alussa eleli Bridgetownin kaupungissa Barbados-saarella aika rattoisa, keski-ikäinen herrasmies nimeltä Stede Bonnet. Hän oli varoissaan, ja luovuttuaan majurin arvoisena sotilasuralta Englannin armeijasta hän oli asettunut tähän kauniiseen paikkaan, jossa eli kaikessa mukavuudessa ja nautti naapuriensa yleistä kunnioitusta ja suosiota.

Mutta jostakin syystä sai tämä rauhallinen ja arvossapidetty eläkkeellä-eläjä päähänsä, että hänestä piti tuleman merirosvo. Jotkut kertovat tämän hullumaisen ajatuksen virinneen hänen päässään sen johdosta, että hänen vaimonsa oli jotenkin omavaltainen ja katkeroitti pahoin ukkosensa kotielämän; mutta tarvitaan sitä jotakin muutakin kuin pelkkää tohvelivallan veroista, ennenkun säyseäluontoinen, rajun nuoruudenajan ohi ennättänyt, virasta-eronnut upseeri lähtee ryöstämään ja murhaamaan lähimmäisiään. Vielä merkillisemmältä tuntuu tuo päähänpisto, kun entinen majuri oli perinpohjainen "maarapu", joka ei ollut vähintäkään perehtynyt purjehdukseen. Hän oli ollut merellä vain matkustajana, ja silloinkin aina surkeasti merikipeänä; ja jos hän olisi kuullut puosun komentavan miehiään käärimään kölin kokoon tahi hissaamaan ankkurin ylös märssytankoon, niin oli se hänestä varmaankin ollut aivan paikallaan. Hän oli hyvin huvitettu historiasta ja lueskeli kernaasti päivän uusinta kirjallisuutta. Hän tunsi hyvän seuraelämän tavat ja tiesipä jotakin maanviljelyksestäkin ja karjanhoidosta; mutta jos hänet olisi pantu laivassa perää pitämään, olisi hän erehtynyt surkeasti ylä -ja alahangasta.

Mutta huolimatta kaikesta — täydellisestä kykenemättömyydestään sellaiseen elämään ja kaikkien järjellisten syiden puutteesta — piti majuri Bonnetista tulla merirosvo, ja hänestä tulikin. Hänellä oli kylliksi varoja ostaakseen kaljaasin, rustatakseen sen kuntoon ja hankkiakseen siihen miehistön; ja kaiken tämän hän teki syvimmässä rauhassa Bridgetownissa, kenenkään kuolevaisen aavistamatta muuta, kuin että kelpo majurin päähän oli pistänyt huvitella vähän kauppapurjehduksella. Kun kaikki oli valmista, pujahti hän eräänä pimeänä yönä ulos satamasta, ja keinuillessaan turvallisesti aavalla merellä astui hän komentosillalle, pani käsivarret ristiin rinnalleen, rypisti kulmakarvojaan ja julisti juhlallisesti rupeavansa merirosvoksi. Voi olla kyseenalaista, oliko tämä juhlallisuus todella tarpeen, sillä hänen seitsemäntoista miestänsä olivat kaikki maailmanlopun hirtehisiä, jos jostakin kansallisuudesta ulos maailmaan potkaistuja, jotka hän oli haalinut kokoon pikku kaupungin pahimmista kapakoista ja varkaankätköpaikoista ja jotka kyllä arvasivat, mille matkalle aiottiin, kun kerta heidänlaisiaan tarvittiin mukaan. Mutta jollei Stede Bonnet olisi julistanut itseään merirosvoksi, niin on mahdollista, ettei hän itsekään olisi uskonut sellainen olevansa; ja niinpä levitti hän mastoon mustan lipun pääkalloineen ja ristiinpantuine sääriluineen, veti huotrasta miekkansa ja komensi perämiehen ohjaamaan aluksen Virginian rannikolle.

Vaikka urhealla majurilla itsellään olikin niin vähän tottumusta merielämään eikä lainkaan perehtymystä merirosvouteen, olivat hänen miehensä kaikki vanhoja merikarhuja; ja ne, jotka eivät olleet ennen olleet sissejä, oppivat pian ammatin. Virginian vesille tultua siepattiin kohta kiinni pari kolme kauppapurtta, lastit muutettiin Bonnetin laivaan, aluksista tehtiin iloiset kokot ja miehistöt päästettiin veneinensä rannikolle.

Tämä olikin tullut yleiseksi tavaksi sisseillä, sillä vaikka he muuten olivat tylyjä ja ahneita, eivät he kuitenkaan vanhain bukanierien tavoin huvitelleet itseään rääkkäämällä ja teloittamalla vankejaan. He eivät tunteneet näitä kohtaan samanlaista ylimalkaista verivihaa kuin rannikkoveljekset espanjalaisia kohtaan, ja siksi laskivat he vankinsa jollekin autiolle rannalle tai yksinäiselle luodolle, antaen niiden tulla toimeen miten parhaiten voivat.

Mutta pian kävi Bonnet julmemmaksi luonteeltaan, koettaessaan jäljitellä kirjallisuudesta tuntemiaan ja ihailemiaan vahvoja merisusia niin tarkalleen kuin suinkin. Hän oli aina ollut sovinnaisuuksien mies, ja samaten kuin hän siivoissa seurapiireissä eläessään oli tyystin noudattanut ympäristönsä tapoja, tahtoi hän nyt matkia bukanierejakin siten, että pani vankinsa "laudalta hyppäämään", kun rannikko sattui olemaan sopimattoman kaukana. Onnettomat raukat astutettiin yksitellen, kädet selän taakse köytettyinä, laivan reunalle kiinnitetylle ponnahduslaudalle, ja tikarin- ja miekanterällä kutkuttaen pakotettiin heidät hyppäämään mereen. Sitten, mielet suuresti keventyneinä vankiensa kohtalosta, laskivat sissit iloisesti tiehensä.

Uudella merirosvopäälliköllä oli alusta pitäen ihmeellinen menestys. Ollen kyllästymätön ryöväri sieppasi hän yhden kauppahaahden toisensa perästä Virginian rannoilta aina Uuden Englannin itäisimpään kärkeen saakka, poiketen etelään palatessaan Charlestonin sataman edustalle, josta valtasi uusia lihavia lasteja, ja asettui sitten sulattamaan vanhaa saalista ja väijymään uutta johonkin Pohjois-Karolinan turvalliseen merenpoukamaan, jotka vanhastaan olivat sissien suosimia tyyssijoja.

Bonnetin laivan nimi oli Revenge (Kosto), joka sopi sille yhtä huonosti kuin sen päällikölle ammattinsa, sillä majurilla ei ollut kostettavaa yhdellekään ihmiselle, jollei omavaltaiselle aviopuolisolleen. Mutta "Kosto" oli niin monen muunkin kuuluisan sissilaivan nimenä, että Bonnetin oli tietysti tässäkin suhteessa seurattava jaloja esikuvia.

Hyvin usein jälestäkinpäin oli hän kiivennyt komentokannelle, ottanut mahtipontisen sävyn ja ruvennut saarnailemaan miehilleen, mutta vain keksiäkseen sen, että nämä ymmärsivät purjehdusta ja merirosvousta paljon paremmin kuin hän. Kaikki merikomento jäi niinmuodoin hänen tottuneille alapäälliköilleen, mutta siitä huolimatta oli miehillä hyvin hauskaa maarapu-kapteeninsa kanssa. Mellastus ja vallattomuus kohosivat, varsinkin kun oli saatu hyvä saalis, hirvittäväksi, eikä useinkaan puuttunut paljoa, etteivät sissit viskanneet majuria mereen ja ottaneet laivaa ja sillä harjoitettua urheilua tykkänään omiin hoteisiinsa. Mutta silloin esiytyi Bonnet toisessa valossa. Kirjoistaan hän tiesi, että kapteeni on herra laivassaan ja sissikapteeni varsinkin kuin puolijumala; hän luki vallattomille lujaa lakia, lyötätti perämiehellä ja puosulla pahimmat hurjastelijat rautoihin ja käytteli "yhdeksänhäntäistä kissaa" yhtä hartaasti kuin ennen maaväessä palvellessaan komentokeppiään. Miehistö tuli vähitellen huomaamaan, että vaikkei kapteeni ymmärtänyt merenkulusta enempää kuin maisemamaalauksesta, ei hän silti sietänyt omavaltaisuutta laivassa enempää kuin ennen kotioloissaankaan.

Tarpeeksi levättyä komensi Bonnet nostamaan purjeet ja kääntämään kokan etelään päin — tai oikeammin käski jonkun toisen pitämään huolta siitä, että näin tuli tehdyksi — ja purjehti Hondurasin lahteen, jossa siihen aikaan oikein vilisi merirosvoja. Siellä kohtasi hän ensi kerran mainitun oppi-isänsä, kuulun Mustaparran. Ei ole epäilemistäkään, että aloitteleva oppilas viehättyi hyvin ammatin suurmestariin ja että heistä tuli vankat ystävät. Mustaparta varusteli parhaillaan isonpuoleista retkeä ja ehdotti Bonnetille, että tämä laivoineen ja miehineen liittyisi mukaan. Siihen suostui toinen mielellään, ja yhdessä lähtivät molemmat kapteenit riistaa pyytämään. Pianpa vanha kokenut toveri huomasi, ettei hänen yhtiökumppanistaan ollut lainkaan merimieheksi. Asiaa pitemmälti pohtimatta hän kutsutti Bonnetin laivalleen ja ilmoitti tälle hyvin kuivasti, ettei hänestä ollut niin kelpo laivan päälliköksi; hän jää nyt siltä tieltään vain Mustaparran laivaan ja tämä lähettää jonkun alipäälliköistään Revengea ohjaamaan Siitä päätöksestä ei käynyt vetoominen. Puoli tuntia sitten oli kovaonninen rosvo-urheilija vielä ylpeästi, leuka pystyssä ja käsivarret ristissä rinnalla mitellyt oman laivansa kantta; ja nyt hänet komennettiin katselemaan Mustaparran lokikirjaa tai tekemään muuta hyödyllistä mihin kykeni. Taisi siinä viraltapantu kapteeniparka purra hampaita yhteen ja kiroilla hengessään, mutta tällä kertaa hän oli kohdannut entistä kotiristiään kovemman, jonka liepeiltä ei päässytkään ottamaan lipettiä.

BONNET JÄLLEEN RINTAMALLA.

Arvaa hyvin, ettei Revengen entinen päällikkö tuntenut itseään tyytyväiseksi istuessaan Mustaparran laivan purjehduskopissa ja piirrellessään lokikirjaan jokapäiväisiä ennätyksiä. Hän totteli uutta isäntäänsä, sillä tällä oli merkillinen kyky saada kaikki tottelemaan itseään; mutta vaikka hänen pitikin näyttää tyytyväistä naamaa, niin varma on, ettei hän silti vähemmän vihannut käskijäänsä. Hän seurasi tätä monilla riistarikkailla risteilyillä, ollen m.m. mukana mainiolla Charlestonin-matkalla, kun Mustaparta vaihtoi hra Wraggin ja tämän onnettomuustoverit muutamiin laatikollisiin lääketarpeita.

Tätä onnekasta menoa jatkui vielä moniaan aikaa, kunnes Mustaparta arveli koonneensa taas kerrakseen saalista ja purjehti pitämään virka-vapautta erääseen Pohjois-Karolinan lahdelmaan, jossa hajoitti väkensä. Niin kauan kun hän oleskeli maissa runsaasti rahoja taskussaan, ei hän pitänyt suurta kuokkija-joukkoa ympärillään, joka ahneesti kärkkyi osaansa hänen onnestaan. Bonnet sai myöskin mennä menojaan, mutta peri sentään laivansa takaisin. Jos Mustaparta jolloinkin tarvitsi häntä ja hänen miehiään, niin siitä kyllä aikanaan tieto toimitettaisiin.

Tämä oli kova kolaus Stede Bonnetille, joka taaskin oppi käsittämään, että hän oli vielä poloinen vast’alkaja, märkäkorvainen keltanokka merirosvon ammatissa. Mutta silti ei hänen rakkautensa tähän ollut sammunut; merellä ja vapaalla sissielämällä oli edelleenkin eriskummainen viehätys häneen. Mutta maineensa menetettyään täytyi hänen miettiä uutta sodankäyntitapaa, ja siihen tarjoutuikin parahiksi tilaisuus. Tähän aikaan Englannin kuningas Yrjö, haluten lopettaa merirosvouden omilta alueiltaan, julkaisi kuulutuksen, jossa lupasi armon kaikille sisseille, jotka ilmautuisivat laillisten viranomaisten luo ja vannotulla valalla lupaisivat elämänparannusta. Samoihin aikoihin syttyi sota Englannin ja Espanjan välillä. Seuraten herkällä korvalla päivänuutisia sai Bonnet nämä asianhaarat pian tietoonsa ja näki niissä kohtalon sormen hänenkin varalleen. Nythän hänellä oli tilaisuus pukeutua sutena lammasten vaatteisiin ja aloittaa uudelleen sissiura aluksikin julkeasti kieltäytymällä kaikesta sissitoimesta.

Hän jätti siis Revengen ankkuripaikkaan ja matkusti Bathiin kuvernöörin luo, vannoi valat ja kirjoitti nimensä asiapaperien alle, joiden avulla hän rosvopäälliköstä muuttui laillista merenkulkua harjoittavan brittiläisen kaapparialuksen kuljettajaksi. Palattuaan kaikki viralliset paperit taskussa laivaansa hän otti asianmukaisen selvitystodistuksen matkaa varten P. Thomas-saarelle, joka oli brittiläinen laivastoasema ja jonne hän selitti lähtevänsä saamaan amiraalilta ohjeita yksityisluontoisia tehtäviä varten.

Nyt puuttui Bonnetilta vain miehistö laivaansa. Tietystikään ei hänen, nykyisessä kunniallisessa asemassaan ollen, käynyt kuulusteleminen, oliko satamassa kenties virkavapaita merirosvoja; mutta toisella tavoin auttoi onnetar häntä. Hän muisti, että Mustaparta viime purjehduksensa päättäessään oli laskenut osan miehistään oman onnensa nojiin muutamalle läheiselle saarelle. Sinne kiiruhti Bonnet ja löysikin noista maailman ja kapteeninsa murjomista poloisista vielä hyvän osan hengissä sekä tarjoutui ottamaan heidät mukaansa P. Thomasin saarelle, jos sitoutuisivat tekemään palvelusta hänen laivassaan. Siihen tarjoumukseen tietysti suostuttiin riemuiten, ja kohta oli Revenge täysin miehitetty mallikelpoisilla merirosvoilla.

Kaikki nämä varustelut veivät hyvän joukon aikaa, niin että kun Bonnet viimein oli valmiina lähtemään merelle, sai hän kuulla uutisia, jotka kiirehtivät häntä nopeasti muuttamaan mieltänsä ja matkasuunnitelmaansa. Hän oli arvellut, että Mustaparta, jonka kelvotonta ja ylimielistä käytöstä hän ei voinut muuten muistella kuin vihan vimmalla, oli jäänyt maihin pitemmäksi aikaa makeanleivänpäiviä viettämään; mutta nytpä kertoikin hänelle muutaman pienen kauppalaivan kapteeni, että tuo vanha sankari myöskin varusteli itseään uudelle retkelle ja että hän paraikaa touhusi laivallaan Ocracoke-salmessa. Silloin pani Bonnet käsivarret ristiin rinnalleen ja polki jalkaa komentosiltaan. Nyt oli tullut sopivin hetki, jolloin hänen laivansa voi kunnialla ansaita nimensä. Hän tahtoi kostaa Mustaparralle!

Leppymätön Bonnet lähti merelle sangen sotaisessa mielentilassa. Hän välitti enää viisi laillisesta kaapparipurjehduksesta, vielä vähemmän entiseen rosvotoimeen ryhtymisestä; hän oli matkalla kurittamaan mustamielisintä ja mustapartaisinta konnaa, mikä milloinkaan oli merillä liikkunut — kavalaa veijaria, joka ei ollut ainoastaan pahoin menetellyt koko maailmaa, vaan erityisen uskottomasti juuri häntä, omaa sissitoveriaan kohtaan. Jospa hän vain saisi Revengen tuon hirtehisen laivan kylkeen kiinni, niin hän näyttäisi, miten keltanokkakin kykeni sissioikeutta jakamaan.

Ocracoke-lahdelmaan tultuaan sai Bonnet suureksi pettymyksekseen kuulla, että Mustaparta oli jo lähtenyt sieltä. Edellisestä tiedämme, että loukatun maailmanjärjestyksen kosto kohtasi tätä aivan toiselta taholta. Siitä ei kuitenkaan Bonnetilla ollut aavistusta, vaan hän jatkoi tulisesti vihamiehensä takaa-ajoa. Jos kiukkuinen majuri olisi yhdyttänyt hurjan sissikapteenin, olisi siitä syttynyt taistelu, joka olisi yhdellä kertaa vapahtanut maailman kahdesta suuresta kelmistä, ja urhea Maynard olisi kadottanut sen kunnian, että hänen kätensä kautta kaatui aikakauden pelätyin merirosvo.

Bonnet oli kelpo soturi ja urhoollinen mies, ja vaikka hän ei osannutkaan kuljettaa laivaa, osasi hän kumminkin käyttää miekkaa ehkä paremminkin kuin Mustaparta; niin että luultavaa on, että jos hän oli tavoittanut tämän, olisi molemipen kapteenien välillä syntynyt yksityinen kahdenkamppailu ilman armoa ja sääliä, tietystikin suureksi huviksi molempain vaihettelua rakastaville miehistöille.

Mutta Mustaparran kohtaaminen ja kurittaminen ei ollut suotu Bonnetin osaksi. Melkoisen ajan hypeltyään tyhjän perässä heitti hölmistynyt majuri turhan takaa-ajon sikseen ja käänsi huomionsa muihin asioihin. Ensi työkseen hän muutti laivansa nimen; kun hänen ei ollut sallittu kostaa, ei hän huolinut purjehtia "Kostollakaan". Revengesta tehtiin Royal James (Kuninkaallinen Jaakko). Kun hän ei muutenkaan aikonut pitää Bathissa vannomiaan valoja, päätti hän polkea kaiken lainkuuliaisuuden kantojensa alle, ja osoittaakseen nurjuuttaan maan lailliselle hallitsijalle Yrjö II:selle nimitti hän laivansa maanpakoon ajetun Jaakko II Stuartin pojan mukaan, joka ranskalaisten avulla tavoitteli takaisin isänsä kruunua Hannover-sukuiselta vallan-anastajalta.

Mutta ei vain laivansa nimeä, vaan myöskin oman nimensä hän muutti. Stede Bonnet, ent. majuri kuninkaallisessa brittiläisessä armeijassa, tulisi ehkä merirosvona vangiksi jouduttuaan saamaan paljon kovemman tuomion kuin tavallinen sissiurheilua elinkeinonaan pitävä merikarhu. Senvuoksi risti hän itsensä kapteeni Thomasiksi, jolla nimellä hän myöhemmin onkin tunnettu.

Kun näistä esivalmisteluista oli suoriutunut, kutsui hän väkensä kokoon kannelle ja julisti heille, että aikoi luopua koko P. Thomasin-matkasta ja kaikesta lainkuuliaisesta kaapparipurjehduksesta sekä alkavansa jälleen vanhan rakkaan sissielämän; niin muodoin hän antoi heidän ymmärtää, että samaten kuin hän nyt oli merirosvokapteeni, olivat hekin valikoitu väki merirosvoja. Monet miehistä tulivat hyvin ihmeisiinsä, sillä he olivat luulleet Bonnetin jo luopuneen kaikesta merirosvoilusta saatuaan Mustaparralta niin pahoin nokalleen. Mutta nyt heidän käsityksensä kapteenista muuttui koko joukon. Monilla risteilyillään oli tämä sentään jo perehtynyt jotenkin purjehtimiseen ja osasi antaa asiallisia käskyjä miehilleen. Myöskin hänen sammumaton vihansa Mustapartaa kohtaan ja itsepäinen takaa-ajonsa tämän jäljillä oli omiaan koroittamaan hänen arvoaan miehistön silmissä; sillä se mies ei ollut suinkaan arkalasta kotoisin, joka etsimällä etsi tilaisuutta selvittääkseen välinsä aikakauden pelätyimmän merisuden kanssa. Niinpä suostuivat he mielihyvällä muuttamaan reittiä, nostamaan merirosvojen mustan lipun ja seuraamaan kapteeniaan minne tämä vain veisi heitä.

Bonnet purjehti pitkin Virginian rannikkoa ottaen useita lasteja ja kääntyi sitten Delaware-lahteen, jossa tapasi vielä runsaammin saalista, menetellen yleensä sangen mahtavasti ja röyhkeästi kauppalaivureita kohtaan. Samaa käytöstä hän osoitti mantereenkin asujille. Kerran kun hän Lewesin kaupungin vesille tultuaan päästi joukon vankeja maihin, lähetti hän viranomaisille sanan, että jos hänen venemiehensä kohtaisivat mitään ikävyyksiä kaupunkilaisten taholta, niin hän tykeillään pommittaisi kaupungin maan tasalle. Kun asukkailla ei ollut lainkaan puolustusneuvoja, olivat he sangen mielissään, että pääsivät rosvoista näinkin hyvin eroon.

Vähän aikaa tämän jälkeen valtasi uljas sissikapteeni kaksi hyvin kallisarvoista lastia, ja kun ei keskellä merta nähnyt mahdolliseksi purkaa niitä omaan laivaansa, antoi hän anastettujen alusten miehistöjen jäädä paikoilleen ja käski heitä seuraamaan häntä minne hän vain menisi. Muutaman päivän perästä kohdattiin kolmaskin laiva hyvin pitkän matkan päässä, ja Bonnet lähetti soutuveneellä sen kapteenille sanan, ettei hänen kanssaan ollut leikittelemistä, ja ellei vieras alus paikalla yhtyisi Royal Jamesiin, niin ammuttaisi hän sen upoksiin.

Jonkun ajan kuluttua poikkesi Bonnet erääseen Pohjois-Karolinan satamaan korjauttamaan Royal Jamesia, joka oli alkanut vuotaa pahoin, ja kun ei muuten nähnyt mahdolliseksi saada tarvitsemiaan lankkuja ja pölkkyjä, anasti hän väkevämmän oikeudella muutaman lähellä olevan purren ja käski miehensä ottamaan sen rungosta kaikki tarveaineet.

Ennen olemme nähneet, että Pohjois-Karolinan väestö yleensä vältti riitaisuuksia merirosvojen kanssa, ja Bonnet olisi kaiketi saanut viipyä satamassa niin kauan kuin häntä halutti ja korjata laivansa merikelpoiseksi, jos olisi sovinnolla hankkinut ja rahalla maksanut siihen tarvittavat lankut ja pölkyt. Mutta kun hän nyt omankäden oikeudella ryhtyi heidän omaisuuteensa, niin oli se enemmän kuin hekään jaksoivat kärsiä. Siirtolasta siirtolaan levisi sanoma Bonnetin röyhkeästä käytöksestä, ja pian oli kaikkialla Pohjois-Karolinassa tietona, että sinne oli saapunut merirosvo, joka varustelihen ryöstämään pitkin rannikkoa.

Kun huhu tästä tuli Charlestoniin, tulivat sen asukkaat suuresti kuohuksiin. Ei ollut näet kauan siitä, kun Mustaparta niin julkeasti oli vieraillut tämän kaupungin satamassa. Rohkeimmat miehet nostivat kovan melun ja huusivat, että jos mokomia hirtehisiä vielä kerran rohkenisi näyttäytyä, satamassa, niin olisi niille pantava kova kovaa vastaan. Kaupungilla itsellään ei tosin nytkään sattunut olemaan sotakelpoista laivaa, jolla mennä lähestyviä sissejä vastaan, mutta muuan varakas ja vaikutusvaltainen kaupunkilainen hra William Rhett, meni kuvernöörin puheille ja tarjoutui omalla kustannuksellaan varustamaan retkikunnan, joka lähtisi käännyttämään takaisin kaupunkia uhkaavan vaaran.

TAISTELU HIETASÄRKILLÄ.

Kun tuo yleistä kunnioitusta nauttiva hra William Rhett oli saanut kuvernööriltä toimekseen käydä omalla uhallaan ja vastuullaan pelättyä sissiä vastaan, jonka ilkivaltaisuus oli niin säikähdyttänyt kunnon kaupunkilaisia, otti hän lain nimessä haltuunsa kaksi satamassa makaavaa isoa purtta nimeltä Henry ja Sea-Nymph ("Merenneito"), palkkasi niihin omalla kulullaan hyvin asestetut miehistöt ja sijoitti kumpaankin kahdeksan vähäistä tykkiä. Kun kaikki oli valmista, oli hra Rhettillä käytettävänään olosuhteisiin nähden jotenkin pelättävä sotavoima; ja jos hän olisi päässyt vesille muutamaa päivää aikaisemmin, olisi hän voinut harjoittaa miehiään merisotaan ennen varsinaiseen viholliseensa yhtymistään. Juuri kun hänen laivansa olivat valmiit purjehtimaan, sai hän näet tietää, että muuan rosvolaiva oli siepannut pari kolme kauppahaahta aivan sataman edustalla; ja vaikka hän kiireimmiten kohotti purjeensa ja lähti julkean öykkärin perään, risteillen edestakaisin rannikolla, oli tämän jo onnistunut korjata itsensä ja saaliinsa näkymättömiin.

Sitten hra Rhett, joka ei ollut sen parempi merimies kuin Stede Bonnetkaan sissiuransa alussa, lähti rohkeasti rannikkoa ylöskäsin Kap Fear River-joen suulle, jossa oli kuullut vainoamansa merirosvon piileksivän. Sinne tultua hän huomasi, ettei virtaa ylös käynytkään helposti nouseminen, sillä hänen matruusinsa olivat aivan outoja tällä rantaman taholla; ja vaikka laivat kulkivat hyvin varovaisesti eteenpäin, ei se onnistunut paremmin kuin että molemmat pian luoteen tultua kävivät karille matalille hietasärkille.

Se oli kyllä ikävä sattuma, vaikkei perin turmiollinen, sillä kummankin, purren perämiehet tiesivät, että vuoksen tullessa alukset jälleen kohoisivat särkiltä. Mutta joka tapauksessa esti se hra Rhettiä kohta käymästä sissilaivan kimppuun, jonka mastonhuiput selvästi näkyivät korkean niemekkeen takaa jonkun matkan päässä virran yläjuoksulla.

Bonnet puolestaan — elikkä kapteeni Thomas, kuten hän nykyjään nimitti itseään — sai kohta vihiä, että kaksi hyvännäköistä laivaa oli käynyt karille virran suulla; ja haluten luonnollisesti tietää, mitä väkeä ne olivat, lähetti hän iltapimeässä kolme veneellistä asestettuja miehiä ottamaan selvää asianlaidasta. Kun veneet palasivat "Kuninkaalliseen Jaakkoon" ja ilmoittivat, etteivät molemmat karillekäyneet alukset olleetkaan mitään helposti sulatettavia kauppahaaksia, vaan sangen kovasti purtavia tykkiveneitä täynnä aseellisia miehiä, oli kapteenilla täysi syy panna käsivarret ristiin rinnalleen, vetää kulmakarvansa ryppyyn ja astella tuimasti edestakaisin komentokannella. Hän oli varma siitä, että nuo tykkiveneet olivat Charlestonista; ja jos ne olivat Etelä-Karolinan kuvernöörin lähettämät vasituisesti häntä vastaan, niin oli tilanne todellakin huolettava. Hänet oli suljettu virran yläpuolelle, eikä hänellä ollut kuin yksi taistelukelpoinen alus vihollisen kahta vastaan; ja jollei hänen onnistunut solua merelle, ennenkun Charlestonin laivat ennättivät päästä hänen kimppuunsa, niin oli sangen todennäköistä, että hänen sissiuralleen, jopa elämänuralleenkin tulisi äkillinen loppu. Jos Royal James olisi ollut valmis purjehtimaan, niin olisi Bonnet arvatenkin pimeässä haparoinut jonkun syrjäväylän kautta ulos merelle, vähääkään välittämättä karillekäyneiden tykkiveneiden ponnistuksesta.

Mutta matkaan ei niinkään voitu heti lähteä, sillä hänen laivassaan oli vielä paikkaamista ja parsimista. Siksipä varustihen Bonnet kaikella tarmolla joukkonsa kera ankaraan taisteluun. Hän tiesi, että vuoksen tultua molemmat vihollispurret irtautuisivat särkiltä, ja että silloin syntyisi säännöllinen meritaistelu Kap Fear Riverin tyynillä vesillä. Koko yön hänen miehensä laittoivat ahkerasti kantta selväksi tulevaa ottelua varten; ja koko yön myöskin hra Rhett väkineen piti tarkoin silmällä vihollisen liikkeitä, ladaten samalla tykkinsä, muskettinsa ja pistoolinsa suuta myöten raehauleilla.

Varhain päivän koittaessa Etelä-Karolinan laivain aamuvirkku väki, joka oli nyt saanut purtensa irti särkältä ja ankkuroinut ne, näki vihollislaivan mastonhuippujen rupeavan liikehtimään pitkin etäisen niemen sivua; ja kohtapa tulikin Bonnetin alus täysin näkyviin, ja sen kääntyessä niemenkärjen ympäri huomasivat he vihollisen tulevan suoraan heitä vastaan. Sekä Henry että Sea-Nymph nostivat ankkurin ja kohottivat purjeensa, ja niin oltiin kummallakin puolella valmiit käymään säännölliseen meritaisteluun, jota yhdellä taholla johti virasta eronnut ja vasta vähitellen merimieheksi perehtynyt jalkaväen majuri ja toisella yksityinen, siihen saakka rauhassa elellyt Etelä-Karolinan herrasmies, jolla oli yhtä vähän kokemusta purjehduksessa kuin sodankäynnissäkin.

Tykkiveneissä oltiin täysin selvillä siitä, että sissipäällikön päätarkoituksena oli päästä avoimelle merelle niinpian kuin suinkin, eikä lähinnä heidän kimppuunsa hyökkääminen. Tietysti voivat he seurata vainottua alusta ulos merellekin ja taistella siellä, jos vain heidän purtensa olisivat yhtä joutuisat; mutta selälle päästyä olisi sisseillä kaksikinkymmentä mahdollisuutta puikkiakseen pakoon, sen sijaan että nyt virran yläpuolelle satimeen jouduttuaan ei heillä olisi yhtään.

Siksipä ei hra Rhett ollutkaan halukas päästämään heitä käsistään, vaan tahtoi lyödä heidät virralla. Kun siis Royal James täysin purjein lasketti virtaa alaspäin, koettaen mahdollisimman etäältä sivuuttaa ylivoimaisen vihollisensa, komensi hän laivansa asettumaan sen tielle ja koettamaan käännyttää sitä vastakkaisen rannan matalikolle. Tämä temppu suoritettiinkin hyvällä menestyksellä. Molemmat Charlestonin purret karkasivat niin sukkelaan ja reimasti Royal Jamesia vastaan, että tämän oli pakko kääntyä rannalle, jossa hölmistyneet sissit huomasivat käyneensä pääsemättömästi karille hietasärkälle. Kolmea minuuttia myöhemmin iski Henry vuorostaan kiinni särkälle — ja annapa olla — myöskin "Merenneito", joka kovaksi onneksi kumminkin tarttui pohjaan niin kauaksi toveristaan, ettei niistä voitu taistella rinnan ja yhteisin voimin.

Täten istua kököttivät nuo kaikki kolme tähän ikimuistettavaan meritaisteluun osaa-ottavaa laivaa aivan avuttomina hietasärkällä, ja niiden tilanne oli sitä tukalampi, kun seuraavan vuoksen tuloon asti oli vielä aikaa nelisen tuntia, jota ennen ei yksikään niistä pääsisi liikkeelle. Niiden keskinäinen asema oli myöskin sangen hankala — Henry ja Royal James makasivat niin likekkäin, että hra Rhett olisi voinut ampua pistoolilla majuri Bonnettin, jos tämä olisi tarjoutunut maalitauluksi, kun taas Sea-Nymph oli niin etäällä, ettei se voinut lainkaan sekautua taisteluun ja sen miehet saivat vain katsella matkan päästä, mitä toisissa laivoissa tehtiin.

Mutta vaikkeivät voineet lähetä eivätkä välttääkään toisiaan, eivät sissit eivätkä hra Rhettin miehet silti olleet halukkaita lykkäämään ottelua vuoksen tuloon asti, vaan alkoivat paukutella toisiaan tykeillä, musketeilla ja pistooleilla, niin että rantamat kajahtelivat, ja linnut ja kalat mahtoivat olla hyvin ihmeissään moisesta paukkinasta näillä muuten niin rauhallisilla vesillä.

Kun luode yhä eteni ja vesi särkillä kävi yhä matalammaksi, rupesi kumpikin taisteleva alus kallistumaan ja vieläpä molemmat samalle kyljelle, niin että Henryn kansi tuli aivan alttiiksi Royal Jamesin tulelle. Se oli Bonnetille ja tämän miehille suureksi eduksi, varsinkin kun he itse saivat pysytellä laivansa rungon suojassa. Mutta hra Rhett ja hänen karolinalaisensa olivat kaikki urheita poikia ja pamauttelivat musketeillaan ja pistooleillaan mistä vain näkivät sissin pään pistävän esiin, samalla kun heidän tykkinsä uurtelivat Royal Jamesin kylkeä minkä ennättivät.

Viisi pitkää tuntia jatkui tätä eriskummallista meritaistelua. Kummankin aluksen tykkien täytyi olla sangen pienireikäisiä, kun ne eivät näin lyhyellä matkalla — pistoolinkantamalta — saaneet muutetuksi vastustajaa vallan seulaksi. Persoonallinen urheus kummallakin puolella oli sangen suuri, ja monta miestä sai surmansa. Yhteen aikaan näytti onni kallistuvan Bonnetin puolelle, ja silloin käski hän kerskailevasti nostamaan mustan merirosvolipun mastoon, samalla kun hänen miehensä luikkasivat Etelä-Karolinan pojille: "täällä ollaan, tulkaa vangitsemaan meidät!" Tähän vastasi riitapuoli hurraa-huudoilla ja kahta ankarammalla tulella.

Mutta jopa alkoi vuoksi nousta, ja molemmilla taistelevilla laivoilla tiedettiin, että se, joka ensin irtautuisi särkältä, saisi suuren edun vastustajansa rinnalla ja mahdollisesti voittaisi kamppauksessa. Jo vyöryi vuoksi jokea ylös mahtavana aallokkona, ja tykkien ja muskettien yhä paukkuessa seurattiin kummassakin aluksessa melkein henkeä vetämättä merkkejä siitä, kumpi niistä ensin kohoutuisi karilta.

Ja kohtapa kuului riemunkarjunta Etelä-Karolinan miesten suusta: Henryn runko se ensin tutisi sitä kaulailevain aaltojen puserruksesta; sen mastot kohosivat hitaasti suoraan taivasta kohden, kansi painui jälleen vaakasuoraksi ja laiva irroittautui hitaasti, mutta varmasti pohjasta, vastustajan yhä vielä kiikkuessa kallellaan. Nyt ei sisseillä enää ollut voitontoivoa; koht’ikään pääsisi toinenkin Karolinan laiva irti, ja silloin kävisivät molemmat yhdessä heidän kimppuunsa. Royal Jamesilla syntyi kova hälinä ja neuvottomuus. Sen miehistö oli miltei taipuvainen antautumaan ja ostamaan henkensä vaikka kovillakin ehdoilla; sillä helpommin sentään pelastaisi nahkansa laillisen tuomioistuimen edessä kuin langetessa ase kädessä raivoisain, ylivoimaisten vihollisten käsiin.

Mutta majuri Bonnet ei tahtonut kuullakaan sellaista puhetta. Mieluummin sanoi hän viskaavansa tulisoihdun ruutisäiliöön ja räjähdyttävänsä itsensä, laivansa ja miehensä ilmaan. Vaikka hänellä ei ollutkaan merimiehen taitoa, oli hänellä sotilaan uljas, herpaantumaton mieli, jonka hän oli säilyttänyt rosvoksikin alennuttuaan. Mutta päällikkö jäi yksin omalle puolelleen, ja hänen tusinan verta eloonjääneitä miehiään julisti julmalla karjunnalla antautuvansa. Kun hra Rhett laski Royal Jamesin kupeelle aikoen rynnätä sen kannelle puhdasta tekemään, heitti tämän miehistö aseensa pois ja selitti tyytyvänsä vaikka mihin ehtoihin.

Siten päättyi tuo mainio meritaistelu hietasärkällä, ja samalla myöskin Stede Bonnetin sankariura. Hän ja hänen miehensä kuljetettiin kahlehdittuina Charlestoniin, jossa sisseistä enimmät tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin. Keltanokka-merirosvo, joka oli Amerikan rannoilla tehnyt pahempaa hävitystä kuin moni ammatin suurmestari, säästettiin toistaiseksi ja sai tyrmässä odottaa tuomiotaan. Muuten näytti — omituista kyllä — siltä, kuin olisi yleinen mieliala Charlestonissa ollut lempeämpi rosvopäällikköä kuin hänen alaisiaan miehiä kohtaan, vaikka hän itse teossa oli suurempi heittiö kuin nuo lapsuudestaan asti väärälle tielle sortuneet hirtehiset. Hänen entiseen asemaansa, virka-arvoonsa ja sivistystasoonsa kiinnitettiin huomiota, vaikka niiden juuri olisi pitänyt painaa vaakalauta alas hänen viakseen. Sillä kun sellaisessa asemassa ollut mies syystä tai toisesta alentui kurjaksi rosvoksi ja murhamieheksi, niin ansaitsi hän paljon kovemman tuomion kuin hänen johdettavanaan olleet raa'at raukat, jotka ehkä eivät paremmasta elämästä tietäneet mitään.

Aikansa vankilassa istuttuaan jotenkin höllän silmälläpidon alaisena pääsi Bonnet pakenemaan, mutta kovaksi onnekseen joutui uudelleen vanhan vastustajansa hra Rhettin käsiin, joka näytti tulleen hänen kostonhengekseen. Mutta niin suuri oli tuo omituinen myötätuntoisuus Charlestonin asukkaissa häntä kohtaan ja siksi paljon aikaa jo kulunut hänen tihutöistään, että niiden muisto oli kalvennut; ja useat helläsydämiset kaupunkilaiset — joiden omaisuutta hän oli ryövännyt ja läheisiä sukulaisia surmannut — jo miettivät, että parempi olisi antaa kurjan laputtaa matkoihinsa.

Tuntien kaupunkilaisten suosiollisen mielialan laskeusi Stede Bonnet röyhkeytensä satulasta ja kirjoitti Etelä-Karolinan kuvernöörille kirjeen, jossa nöyrästi rukoili armoa. Mutta kuvernööri ei säälinyt hirtehistä, joka paollaan oli rikkonut antautuessaan vannomansa valan — että tekisi elämän-parannusta ja alistuisi laillisen tuomioistuimen tuomittavaksi —, vaan hirtätti hänet yhtä korkealle kuin aikaisemmin hänen rikoskumppaninsa.

KUUSIVIIKKOINEN MERIROSVO.

Samaan aikaan kuin Stede Bonnetin seikkailurikas elämä päättyi, ilmestyi New Yorkin vesille hyvin vaatimaton merisissi. Se oli muuan Rikhard Worley, joka tosin harjoitti merirosvoutta sangen vähäisessä mittakaavassa, mutta joka pitämällä tarkkaa huolta sen tuottavasta liikepuolesta saavutti huomattavia tuloksia. Hän lähti ruoskimaan Atlantin kauppaa avonaisella veneellä, jossa miehistönä oli vain kahdeksan miestä. Näin vähäisellä voimalla purjehti hän pitkin Uuden Jerseyn rannikkoa kaapaten veneeseensä kaikki, mitä sai kalastajapursista ja pienistä kauppahaahdista, kunnes tuli Delaware-lahteen, jossa uhkarohkealla yrityksellä valloitti itselleen koko ison kuunarin.

Kun sanoma tästä tuli Filadelfiaan, syntyi siellä suuri hälinä ja ihmiset toistivat liioitellen juttua, kunnes avonaisesta, yhdeksän miehen kuljettamasta veneestä tuli iso laiva, täynnä hampaisiin asti asestettuja merirosvoja. Filadelfiasta uutinen levisi New Yorkiin, jonka hallitusta varoitettiin koko rannikkoa uhkaavasta vaarasta. Heti varustettiin jälkimäisessä kaupungissa retkikunta ajamaan takaa ja jos mahdollista hävittämään tuo rosvoalus, ennenkun se ennätti sikäläiseen satamaan tekemään tuhoa siellä jo olevissa ja sinne pyrkivissä kauppalaivoissa.

Tuntuu omituiselta, että moinen vähäinen vene kykeni synnyttämään niin suurta mieltenkuohua noissa kahdessa isossa Pohjois-Amerikan valtiossa; mutta muistettava on, että harva kauppalaiva tähän aikaan pääsi rauhassa palaamaan satamaan rannikkoa ristiin rastiin kiertäviltä rosvoaluksilta, ja toisekseen suurenivat huhut suurenemistaan, kun ei sanomalehtiä eikä sähkölennätintä ollut tietoja välittämässä, vaan ne kulkivat suupuheina merenkulkijain ja matkustajain myötä.

NewYorkista lähteneellä retkikunnalla oli perin nolo menestys. Se purjehti päiväkausia merellä näkemättä jälkeäkään epäillystä rosvopurresta ja sai kääntyä takaisin aivan tyhjin toimin. Worleyllä sitävastoin oli paljon enemmän menestystä. Hän valtasi erään purren, joka oli paljon isompi ja vankempi kuin hänen omansa, ja siihen asettui hän miehineen ruveten harjoittamaan rosvotointa paljon isommassa mitassa. Delaware-lahden kummallakin rannalla sekä Uuden Jerseyn vesillä sieppasi hän kaiken, mikä tielleen sattui, ja teki kolmen viikon aikana nämä tienoot perin tukaliksi kaikille rauhallisissa aikomuksissa kulkeville aluksille. Jos Worley olisi toiminut kauppa-alalla, olisi hänen liikkeensä tunnuslauseena ollut: "Nopea myynti ja vähäinen voitto", sillä yötä päivää risteili New York's Revenge ("New-Yorkin kosto") — joksi hän oli ristinyt uuden laivansa — idästä länteen ja pohjoisesta etelään nuuskien jokaista tilaisuutta pakkoluovuttaa tilavaan ruumaansa rahoja, kalliita kauppatavaroita ja elintarpeita kaikista vastaansattuvista aluksista, olivatpa nämä kuinka pieniä ja mitättömiä hyvänsä.

Filadelfian asukkaille alkoi tulla hätä käteen; sillä kun avoimesta veneestä oli niin pian sukeutunut kannellinen pursi, voi purresta kohta kasvaa kokonainen laivasto, ja kaikki olivat tähän aikaan kuulleet Porto Bellon hävityksestä ja kaikista muista bukanierien tihutöistä. Älyten välittömän vaaran ja pikaisen toiminnan välttämättömyyden lähetti Pennsylvanian valtion kuvernööri kirjelmän Sandy Hookiin, missä silloin majaili brittiläinen sotalaiva Phoenix, ja pyysi toimittamaan tämän laivan Delawarelahteen tekemään lopun merirosvoudesta niillä vesillä. Katsoen siihen, että Worley vasta nelisen viikkoa oli harjoittanut tuotteliasta ammattiansa ja siitäkin ajasta hyvän osan vain avonaisella venosella, oli ison sotalaivan lähettäminen häntä vastaan kylläkin suuri tunnustus hänen ahkeruudestaan. Mutta vähäistä kärppääpä ei tuo hyppyyn valmistunut jalopeura tavannutkaan missään. Phoenixin purjehtiessa rannikkoa pitkin ja tutkiessa tyystin jokaisen sataman ja poukaman Uuden Jerseyn ja Pennsylvanian kupeilla, putkahtikin "New Yorkin Kosto" ulos avoimelle merelle ja pyrki sitten etelään päin löytääkseen rauhallisempia metsästysmaita.

Jätämme nyt Worleyn aluksen kyntämään edelleen keula etelää kohti ja siirrymme hetkeksi Charlestoniin, missä sangen tärkeitä asioita oli tekeillä. Etelä-Karolinan kuvernööri oli hyvin pelännyt, että sissit yleisesti tulisivat kostamaan Stede Bonnetin puolesta, joka silloin vielä istui vankeudessa odottamassa tuomiotaan; ja jos tämä junkkari nyt tuomittaisiin kuolemaan ja teloitettaisiin, niin voi Charleston ehkä odottaa ylivoimaista rynnäkköä merirosvojen puolelta. Tätä peläten oli hän pyytänyt Englannin hallitusta lähettämään sotalaivan tämän kaupungin turvaksi. Mutta ennenkun mitään apua oli tullut, levisi Charlestonissa huhu, että muuan toinen kuuluisa rosvopäällikkö nimeltä Moody oli ilmestynyt satama-alueen ulkopuolelle, missä ryösteli paraikaa varsin uutterasti ohikulkevia kauppalaivoja; ja pelätä sopi, että hän vain odotteli toisia sissejä saapuviksi, jolloin ne yhteisvoimin kävisivät kaupungin kimppuun ja vapauttaisivat Bonnetin telkien takaa.

Tällöin huomasivat kelpo kaupunkilaiset, että heidän täytyi toimia omin voimin odottamatta apua emämaan hallitukselta. Jos sataman edustalla risteili rosvoja, niin oli heidän mentävä kohtaamaan ja lyömään ne, ennenkun ne uskaltaisivat tulla itse kaupunkiin. Kuvernööri ja maakuntaneuvosto päättivät varustaa pienen laivaston niitä vastaan. Neljä kauppalaivaa varustettiin tuota pikaa tykeillä, miehillä ja ampumatarpeilla, ja niiden päällikkyys olisi epäilemättä uskottu jälleen hra Rhettille, jollei kuvernööri ja tämä olisi varhemmin sattuneet pikku kinaan keskenään. Kaupungissa ei ollut ainuttakaan meriupseeria saapuvilla — päällikkyys oli siis annettava siviilimiehelle, ja kuvernööri Johnson päätti tällä kertaa itse koettaa onneansa merisankarina. Olihan hra Rhettkin tuonnottain niittänyt laakereita, niin mikseikäs hänkin?

Ennenkun kuvernöörin pieni laivasto, johon kuului myöskin Bonnetilta vallattu Royal James, oli valmis nostamaan purjeensa, sai hän uutisia, joista huomasi, ettei hän ollut lainkaan liian aikaisin ryhtynyt varusteluihinsa. Hänelle näet ilmoitettiin, että kaksi laivaa, niistä toinen aika iso alus, toinen järeästi asestettu pursi, oli taaskin saapunut ulkosatamaan asettuen ankkuriin Sullivanin saaren taa. Todennäköistä oli, että se oli Moody, joka palattuaan joltakin ulomma merelle tekemältään retkeltä siellä odotteli lisää sissilaivoja saapuviksi ryhtyäkseen sitten rynnäkköön kaupunkia vastaan; ja siksipä oli tärkeä lähteä heti paikalla hänen kimppuunsa, ennenkun hän sai lisävoimia. Kun oli suotavaa, etteivät sissit pyrähtäisi karkuun, ennenkun Charlestonin laivat ennättivät niiden kanssa kilpasille, tehtiin nämä niin rauhallisten kauppakaljaasien näköisiksi kuin voitiin. Niiden tykit kätkettiin ja suurin osa miehistöä piiloutui kannen alle. Sitten nuo neljä laivaa lähtivät satamasta ja tulivat varhain aamun koittaessa sissien näkyviin. Kun isosta laivasta ja tykkiveneestä huomattiin nuo neljä viattoman näköistä kauppahaahta, varustauduttiin niissä heti valtaushankkeisiin. Ankkurit nostettiin ylös, purjeet kohotettiin, ja musta lippu liehuen kummankin mastosta ohjasivat sissialukset kulkunsa Charlestonin laivastoa kohti. Kohtapa ne saavuttivatkin etunenässä kulkevan King Williamin, jonka kapteenille karjaistiin antaumisvaatimus. Silloin antoi kuvernööri Johnson, joka itse oli Mediterranean-laivassa, ja voi hyvin kuulla tuon tömyriputken lävitse huudetun kehoituksen, kaikille aluksilleen sovitun merkin. Paikalla tapahtui äkillinen muutos. Peitteet kiskaistiin pois otaksuttujen kauppalaivain tykkiaukoilta, aseellisia miehiä purkautui esiin luukuista, Englannin lippu nostettiin ylpeästi liehumaan mastojen huippuun ja yhdistyneen laivaston kahdeksanseitsemättä tykkiä lähetti jyrisevän tervehdyksen hölmistyneille merirosvoille.

Pelättävämpi molemmista sissialuksista oli rynnännyt niin lähelle haluamaansa saalista, että kahden kuvernööri Johnsonin laivan, Sea-Nymphin ja Royal Jamesin — jotka vielä joku aika sitten olivat niin tuimasti pehmittäneet toisiaan, mutta nyt suloisessa sovussa kiirehtivät yhdessä kurittamaan merirosvoja — onnistui päästä sen ja avoimen meren väliin ja siten katkaista siltä pakotie.

Mutta vaikkei sissipäällikkö kyennyt pakenemaan, niin näytti hän osaavansa taistella uljaasti ja vastasi molempain häntä ahdistavain laivain tykki- ja muskettituleen yhtä tuimasti. Nuo kolme laivaa olivat niin lähellä toisiaan, että niiden raakapuut melkein koskettivat toisiaan, joten taistelu tavallaan muuttui hirvittäväksi käsikahakaksi. Nelisen tuntia kesti miltei taukoamatonta tykkien pauketta, muskettien räiskettä ja laivahirsien räsähtelyä, ja savu oli niin sakea, että taistelevain oli vaikea erottaa toisiaan. Etäältä voivat Charlestonin asukkaat, seisten kauniin satamansa kaltailla, kuulla ja nähdä taistelua, ja sanomattakin arvaa, mikä kiihoitus oli vallannut koko kaupungin.

Mutta kun Royal James ja Sea-Nymph viimein tulivat niin lähelle rosvolaivaa, että molemmilta laidoiltaan voivat luodeilla lakaista sen kantta pitkin, niin jopa monet sen miehistä luopuivat taistelusta ja ryntäsivät pakoon kannen alle. Silloin molemmat Charlestonin laivat iskivät rynnäkkökeksinsä kiinni vihollisalukseen ja niiden väki hyppäsi sen kannelle. Tällöin alkoi varsinainen käsikahakka pistooleilla ja miekoilla. Sissipäällikkö ja osa hänen miehiään pysyttelivät yhä kannella ja tappelivat kuin tiikerit; ja vasta kun he kaikki olivat saaneet surmansa säilästä tai luodeista, voivat Charlestonin soturit olla varmat voitostaan.

Kohta saivat rannalla odottelevat nähdä riemullisen näyn: "Kuninkaallinen Jaakko" ja "Merenneito" lähestyivät hitaasti satamaan, välissään vallattu merirosvoalus, ja kaikkien kolmen mastonhuipuissa liehui ylpeästi Englannin lippu.

Toinen sissialus, joka oli kooltaan isompi, näytti olevan onnekkaampi kuin toverinsa, sillä kun oli vapaa pääsy merelle. Sitä se aikoi käyttääkin hyväkseen, virittäen kaikki purjeensa pakoon puikkiakseen. Mutta sitä ei kuvernööri Johnson sallinut. Kun siviilimies lähtee meritaisteluun, tahtoo hän näyttää parhaansa, eikä kuvernööri olisi suvainnut ihmisten uskovan, että hra Rhett olisi häntä kykenevämpi amiraali. Hän komensi Mediterraneanin ja King Williamin myöskin nostamaan jokaisen purjetilkun mastoihin ja kiirehtimään täyttä joutua pakoonpuikkivan merirosvolaivan perässä. Jälkimmäisessä koetettiin kyllä tehdä kaikki voitava, nakattiin tykit, jopa laivaveneetkin mereen, jotta alus keventyisi, mutta kaikki oli turhaa. Kuvernöörin alukset olivat parempia purjehtijoita, ja kun King William oli laskettanut muutaman tykinluodin pakolaisen runkoon, hinattiin siinä musta rosvolippu alas ja antauduttiin armoille.

Ilmeistä oli, ettei tässä aluksessa ollut samoja hurjia merirosvoja kuin toisessa laivassa; ja kun kuvernööri Johnson astui sen kannelle, huomasi hän suureksi ihmeekseen, ettei se todella ollutkaan mikään sissilaiva, vaan muuan englantilainen alus, jonka merirosvot tuonaan olivat valloittaneet ja vieneet mukanaan Charlestonin satamaan. Se oli kuljettanut Englannista joukon pakkotyövankeja ynnä n.s. "puoliorjia", s.o. sellaisia, jotka olivat sitoutuneet palvelukseen siirtomaiden viljelysmailla määrävuosiksi. Näiden joukossa oli kuusineljättä naistakin, jotka pelosta puolikuoliaina lankesivat ällistyneiden Etelä-Karolinan miesten jalkoihin. Kun sissit olivat vallanneet tämän laivan, oli heidän päällikkönsä väkisin tai mielisuosiolla ottanut osan sen miehistöstä ja matkustajista riveihinsä, pannen muutamia omia miehiään heitä komentamaan ja työntäen loput matkustajista tyrmään lastiruumaan.

Täten oli kaunis saalis saatu jotenkin vähällä vaivalla; ja King William ja Mediterranean palasivat Charlestoniin anastamansa laiva mukanaan, tietäen saavansa riemullisen vastaanoton ihastuneilta kaupunkilaisilta, joiden innostusta toisen vallatun rosvopurren saapuminen jo oli sytyttänyt melko korkealle.

Mutta kuvernööri Johnsonia kohtasi muutakin, joka teki häneen paljon valtavamman vaikutuksen kuin kaikki kaupunkilaisten hurraa-huudot. Se oli hänen oma suuri ällistyksensä huomatessaan, ettei ollutkaan nujertanut Moodya. Itse sitä aavistamatta oli hän voittanut toisen pelätyn sissin, Worleyn, jonka tihutyöt olivat synnyttäneet sellaista kauhua pohjoisilla vesillä ja jonka uhkaava lähestyminen oli hirmustuttanut koko Etelä-Karolinan rannikkoväestöä. Kun sanoma levisi tästä hämmästyttävästä asiankäänteestä, pantiin kaupungissa liput vielä hurjemmin liehumaan ja hurraahuudot kajahtelivat kahta voimakkaammin.

Tällaisen lopun sai vajaan kuuden viikon kuluttua Rikhard Worleyn sankariura — hänen, joka epäilemättä suoritti enemmän mainehikkaita sissitöitä niin lyhyessä ajassa kuin mikään toinen kuuluisa merirosvo.

HELMAVÄKEÄ SISSINTÖISSÄ.

Historiassa tapaamme useita esimerkkejä naisista, jotka ovat suorittaneet miehentöitä ja aina antautuneet näyttelemäänsä osaan niin suurella hartaudella kuin olisivat tosiaankin kuuluneet vastakkaiseen sukupuoleen; nykypäivinä sellaisia esimerkkejä nähdään vielä paljon enemmän kuin entisinä aikoina. Johanna D’Arc pukeutui panssariin ja johti urheasti kokonaista armeijaa, ja monet muutkin naiset ovat kunnostautuneet sotilaallisissa yrityksissä; mutta perin harvinaista on, että joku heistä olisi ruvennut merirosvoksi. On kuitenkin kaksi naispuolista sissiä, jotka aikoinaan tekivät nimensä hyvinkin tunnetuiksi Amerikan rannikoilla.

Kuuluisampi näistä naississeistä oli nimeltään Maria Reed. Hänen isänsä oli englantilainen kauppalaivuri, ja hänen äitinsä tapana oli purjehtia yhdessä miehensä kanssa. Tällä äidillä oli vanhempi lapsi, poika, josta hänen Englannissa elävä anoppinsa toivoi suuria. Mutta poika kuoli nuorena, ja peläten, ettei varakas anoppi jättäisi omaisuuttaan tyttölapselle, päätti neuvokas äiti näytellä pientä komediaa ja uskotteli koko maailmalle, että hänen toinenkin lapsensa oli poika.

Kun siis tuo pikku tyttönen, jota äitinsä ja isänsä hänen syntymästään asti olivat nimittäneet Mariaksi, oli kasvanut lapsenkoltustaan, puki äiti hänet pojan vaatteisiin ja esitti Englantiin palattuaan hänet poikana anopille. Koko homma oli kuitenkin turhaa, sillä muori kuoli pian jättämättä omaisuudestaan yhtään mitään otaksutulle poikaselle. Kuitenkin arveli huolekas äiti, että Maria menestyisi maailmassa paremmin poikana ja totutti senvuoksi lapsensa edelleen käyttämään pojanvaatteita sekä pani hänet aloittamaan elämänkamppailuansa asiapoikana. Mutta kenkien kiilloittaminen ja asioillajuoksu ei ollut Marian mieleen. Hän oli kyllä halusta poikana, mutta hänen mielikuvituksensa vaati vaihtelevampaa elämää; merimiehen lapsena paloi hänenkin mielensä merille, ja niinpä hän eräänä päivänä karkasi palveluspaikastaan ja rupesi ruudinkantajapojaksi muutamaan sotalaivaan.

Pian kuitenkin tyttönen huomasi, ettei tällainen merielämä tyydyttänyt häntä, ja kasvettuaan sen verran, että näytti hoikalta kulkuripojalta, karkasi hän sotalaivastakin eräässä Englannin satamassa ja lähti Flanderiin, arvellen sotilaana menestyvänsä ehkä paremmin kuin merimiehenä. Hän pääsikin muutamaan jalkaväkirykmenttiin, kehittyi aikaa myöten kelpo soturiksi ja otti osaa useihin taisteluihin, laukoen muskettiaan ja heiluttaen painettiaan yhtä innokkaasti kuin miehiset vierustoverinsa.

Mutta jalkaväessä saa nähdä ja kokea monta kovaa, ja vaikka Maria olikin innokas taistelun tuoksinassa, ei hän jaksanut marssia pitkälti täysissä varuksissa ja tamineissa. Senvuoksi vaihtoi hän jalkaväen ratsuväkeen, ja nelistäessään hevosenselässä hän tunsi vasta olevansa oikeassa olossaan. Mutta nytpä hänen polkemansa sukupuolivaisto otti kostaakseen hänelle. Samassa rykmentissä palveli muuan hyvännäköinen nuorukainen, ja tähän Maria rakastui aivan naisen tavalla. Kun hän viimein rohkeni ilmaista toverilleen, kuinka asiat olivat, vastasi tämä ensi ällistyksestä toinnuttuaan yhtä tulisesti hänen tunteisiinsa. Molemmat päättivät luopua sotilasalalta, toimittivat tuota pikaa itsensä mieheksi ja vaimoksi ja rupesivat pitämään pientä ravintolaa. Kumpikin oli ratsupalveluksessaan hyvin mieltynyt hevosiin, ja kun eivät muuten voineet tyydyttää mielihaluaan, ristivät he kapakkansa "Kolmen hevosen majataloksi" ja olivat hyvin mielissään, kun heidän vieraansa ratsastaen saapuivat pöydän ääreen, sen sijaan että olisivat jalan astuneet kynnyksen yli.

Mutta tätä onnellista kotielämää ei kestänyt kauan. Marian mies kuoli, ja kun ei halunnut yksin pitää ravintolaa, pukeutui hän uudelleen mieheksi ja lähti sotapalvelukseen. Sekään ala ei kumminkaan enää miellyttänyt häntä, hänen halunsa paloi jälleen merelle, ja hän otti matruusinpestin erääseen Länsi-Intiaan lähtevään laivaan.

Nyt näytti urhea mies-nainen saavan kyllikseen elämän vaihtelua. Laiva joutui Englantilaisten merirosvojen kynsiin, ja kun hänkin oli englantilainen ja näytti siltä kuin hänestä tulisi hyvä sissi, pakotettiin hänet liittymään rosvoihin. Silloin pääsi Maria ensi kerran huolettoman vapaan ja seikkailurikkaan sissielämän esimakuun. Kun tämä joukkue hajosi, lähti hän Uuden Providencen saarelle ja pestautui erään yksityisen laivanomistajan palvelukseen. Mutta kuten näihin aikoihin usein sattui, julisti laivan miehistö heti avovedelle päästyään itsensä riippumattomaksi sissijoukkueeksi, veti mustan lipun mastoon ja lähti omintakeisesti meriä hävittämään.

Maria Reed oli nyt vakituinen sissi; hänellä oli pistooli vyössä, tappara kupeella ja koko muukin ulkomuoto uskaliaan merirosvon tapaan. Hänellä ei valitettavasti ollut partaa, jota olisi käynyt kirjavin nauhoin palmikoiminen, mutta sen sijaan oli hänen ihonsa jo tarpeeksi karhea ja ruskettunut vaikuttaakseen pelkoa ja vapistusta vangiksi otetuissa ihmispoloisissa. Tosin kerrotaan, ettei hän erittäin rakastanut sissielämää; mutta hänellä näytti olevan periaatteena, että mihin ryhtyy, se on kunnolla tehtävä. Hän oli yhtä valmis laukomaan pistoolia, heiluttamaan tapparaa ja kiroilemaan kuin tuuheapartaiset toverinsa.

Muita taas tavoitti tuon reippaan merisissin hänen sukupuolensa kirous. Hän sattui jälleen — rakastumaan. Muutamasta kauppalaivasta oli vangiksi joutunut hyvin pulska ja rattoisa nuori merimies, jonka Maria päätti pitää omana osuutenaan saaliista. Ja hänellä oli yhä vielä vanha viehätysvoimansa. Ensimäiseen satamaan saavuttua hän muuttui jälleen naiseksi ja nuoripari pistäytyi papin pakinoilla. Kun heillä ei ollut muutakaan tiettyä elinkeinoa, jäivät he edelleen sissilaivaan. Elämä siinä ei kumminkaan erikoisesti miellyttänyt kumpaakaan nuorikkoa, ja he päättivät vaihtaa alaa niin pian kun kävi päinsä. Maria oli suuresti kiintynyt aviomieheensä, joka oli tyyni ja kaikin puolin miellyttävä mies; ja kun tämä rakkaudesta häneen oli ruvennut sissiksi, ei hän tietänyt, miten oikein palkita häntä siitä.

Alttiudessaan meni hän kerran niinkin pitkälle, että suoritti kaksintaistelun hänen puolestaan. Muuan toinen sissi oli tavalla tai toisella loukannut nuorta aviomiestä, ajatellen että moista maitopartaa jokainen saa kohdella miten halusi. Mutta maitopartapa tulistuikin puolestaan ja haastoi loukkaajan rehelliseen kahdenkamppaukseen. Vaikka Maria muuten kunnioittikin miehensä urhoutta, piti hän häntä kuitenkin liian perehtymättömänä tällaisiin rosvojenkeskisiin kinastuksiin. Hän sai hänet pysymään kauniisti aloillaan, kun laiva poikkesi eräälle pienelle saarelle, ja suoritti itse hänen edestään mallikelpoisen kaksintaistelun pistoolilla ja miekalla. Miessissi ja naississi iskivät raivoisasti yhteen — toista kannusti loukattu miehekkäisyys, toista loukattu rakkaus; pistoolit pamahtelivat, säilät säkenöivät ja taistelu päättyi siten, että mies jäi kuolleena rantahiekalle ja Maria palasi ylpeänä laivaan, miehistön ja varsinkin kiitollisen puolison innokkaasti osoittaessa suosiotaan.

Sissiurallaan Maria tapasi toisenkin naississin nimeltä Anna Bonny, ja näistä kahdesta, laatuaan ainokaisesta naisesta tuli oikein hyvät ystävät. Anna oli hyvää sukua, erään irlantilaisen tuomarin tytär, joka tyttärensä vielä vakaisena lapsena ollessa oli muuttanut maanviljelijäksi Karolinaan. Äidin kuoltua tytär rupesi emännöimään talossa, mutta hänen olentonsa ja taipumuksensa olivat paljon enemmän miesmäisiä kuin naisellisia. Hän oli hyvin pikaluontoinen ja häikäilemättömän terhakka; kerrotaan, että kun hän oli suutahtanut erääseen kotonaan palvelevaan nuoreen englannittareen tämän huolimattomuuden tai röyhkeyden takia, sieppasi hän kohta lihaveitsen ja haavoitti tyttöä rintaan.

Ei siis ihmettä, että moista raivotarta maakartanon hiljainen, yksitoikkoinen elämä rupesi kyllästyttämään; ja tutustuttuaan muutamaan nuoreen merimieheen, jolla ei ollut muuta omaisuutta kuin vaatteet päällään, hän hetken oikusta rakastui tähän ja he vihityttivät itsensä salaa. Siitä vihiä saatuaan isä, joka näkyy olleen yhtä tuittupäinen kuin tytär, karkoitti nuoren parin heti kotoaan. Kuumaveristä Annaa tämä elämänmuutos vain miellytti, hän omisti itselleen miehensä ammatin ja lähti hänen kanssaan merille, saapuen ensi matkallaan Uuteen Providenceen. Siellä hänelle avautui aivan uusi maailma. Saari oli sissien suosittu yhtymäpaikka, ja Anna tunsi olevansa aivan kuin kotonaan noiden uskaliaiden ja raakain merirosvojen parissa, joiden seikkailuja hän aina oli ihaillut. Tutustuessaan lähemmin näihin urhoihin rupesi hän halveksimaan pelkkiä kömpelöitä tervajakkuja, joista oli samantekevää, palvelivatko siivossa kauppalaivassa vai sankarihohteen kultaamissa sissipursissa; ja viimein hylkäsi hän miehensä ja liittyi erääseen kapteeni Rackhamiin, joka oli aikansa mielenkiintoisimpia ja uskaliaimpia merirosvoja.

Anna siirtyi uuden miehensä laivaan, pukeutui miehenvaatteisiin, ripusti miekan kupeelleen ja työnsi pistooliparin vyöhönsä. Monilla matkoilla seurasi hän kapteeni Rackhamia, ottaen osaa kaikkiin vaaroihin ja taisteluihin. Vihdoin kohtasi uljasta seikkailijatarta suuri suru. Hänen miehensä joutui kiinni ja tuomittiin kuolemaan. Nyt ei hänellä ollut muuta elämänmahdollisuutta tarjona kuin jatkaa rosvoilua omintakeisesti; kuitenkin osoitti hän olevansa aivan toisenluontoinen kuin Maria Reed. Ennenkun hänen miehensä teloitettiin, sallittiin hänen käydä tämän puheilla. Sen sijaan että olisi lohduttanut häntä ja murehtinut hänen kohtaloaan, silmäili hän vain ylenkatseellisesti kahlittua hirtehistä ja sanoi, että jos tässä olisi ollut miestä miehen tavalla taistelemaan ja puolustautumaan, ei hänen nyt olisi tarvinnut kuolla kuin koira. Sanoi ja lähti.

Kapteeni Rackhamin joutuessa vangiksi oli Maria Reed miehineen hänen laivallaan; ja mahdollista on, että Annan syytöksessä miehensä pelkurimaisuudesta oli jotakin perää. Kuten mainittu, olivat molemmat naiset keskenään hyvät ystävät ja molemmat uljaita sotureita; ja sotalaivan iskiessä kiinni heidän alukseensa olivat he seisoneet vierekkäin kannella ja taistelleet hurjan urhoollisesti, vaikka suurin osa miehistöä ja itse kapteenikin olivat niin säikähtyneet murhaavasta tulesta, etteivät olleet pitäneet kunnollisesti puoltaan, vaan ennen antautuneet vangiksi kuin kaatuneet miekka kädessä.

Maria ja Anna olivat niin kiukustuneet moisesta pelkuruudesta, että olivat syöksähtäneet sulkuportaille ja kiihkoisesti kehoittaneet arkailevia tovereitaan tulemaan toki puolustamaan laivaa, vapauttaan, mainettaan ja henkeänsä; mutta kun ei tästä ollut apua, olivat he vimmastuneina ampuneet miesjoukkoon ja surmanneet yhden sekä haavoittaneet moniaita muita. Kaikesta huolimatta oli laiva joutunut vihollisen käsiin, ja molemmat naiset yhdessä vähien eloonjääneiden miesten kera lyötiin rautoihin ja vietiin Englantiin tuomittaviksi.

Vankeudessa ollessaan Maria vakuutti, että hän ja hänen miehensä olivat lujasti päättäneet luopua merirosvoudesta ja ruveta rauhallisiksi kansalaisiksi. Mutta oikeuden edessä kertomus kaikista hänen sissitöistään vaikutti tuomareihin enemmän kuin kaikki hänen vakuuttelunsa, ja hänet tuomittiin kuolemaan. Hänet kuitenkin vapahti teloituksesta ankara kuume, johon hän kuoli pian tuomionsa saatuaan.

Toinenkin sissiraivotar, Anna Bonny eli viimeksi Anna Rackham, sai saman tuomion osakseen; mutta oikeudenkäyttö oli noina aikoina niin mutkallista, että tuomion toimeenpano sitkistyi ja pitkistyi, kunnes hänet viimein armahdettiin ja päästettiin vapauteen. Emme tiedä, kuinka hän sen jälkeen käyttäytyi; mutta varmaa on, että hän oli viimeinen naispuolinen merirosvo.

On monia miesten toimia, joita nainen voi toimittaa yhtä hyvin kuin mies ja joihin hänen luonteensa luulisi paremmin sopivankin, mutta sissin-ura tuntuu hänelle sentään käymättömältä. On sanottu, että nainen mielellään liioittelee kaikkea, kun joutuu kiihkeyden valtaan; mutta en ole koskaan kuullut miessissistä, joka olisi siihen määrään raivostunut toveriensa pelkuruudesta, että olisi vihanvimmassa ampunut näitä kuoliaiksi ja jättänyt vaimonsa ylenkatseellisin sanoin pyövelin käsiin.

MERIROSVO PIENESTÄ PITÄEN.

KAHDEKSANNENTOISTA vuosisadan alussa eli Lontoon Westminster nimisessä kaupunginosassa poikanen, joka valitsi jo hyvin varhain vastaisen elämänuransa. Melkein kaikilla pojillahan on tällaisia suunnitelmia; mikä tahtoo tulla suureksi sotasankariksi, mikä lähteä tutkimaan tuntemattomia maanääriä, mikä taas tyytyy makeiskauppiaan vaatimattomaan toimeen. Mutta enimmäkseen nuo lapsuuden-unelmat iän varttuessa haihtuvat ja muuttuvat aivan toisenlaiseksi; siitä pojasta esimerkiksi, joka makeiskauppiaana luuli parhaiten tyydyttävänsä makeistenhimoaan, saattaakin tulla rehevä rovasti.

Mutta Edvard Low — poika, josta tässä käymme kertomaan — oli monessa suhteessa aivan toisenlainen kuin useimmat ikätoverinsa. Merirosvon-ura viehätti hänen lapsellista turhamaisuuttaan, eikä hän ainoastaan ruvennut merirosvoksi jo varhain, vaan pysyi sinä elämänsä loppuun saakka. Hän oli paljon rotevampikasvuinen ja väkevämpi kuin kaikki leikkitoverinsa, ja näiden keskuudessa hän piankin saavutti hurjan rosvon maineen. Jos toisilla pojilla oli jotakin, mitä Nedin [Englantilainen lyhennys nimestä Edward; samoin kuin Jack nimestä John, Bill nimestä William (Wilhelm), Andy nimestä Andrews (Antti), Tom ja Tommy nimestä Thomas, Harry nimestä Henry j.n.e. Suom. huom.] mieli teki — olipa se omena, pallo, kuparikolikko tai mitä hyvänsä — niin anasti hän sen väkevämmän oikeudella, aivan samoin kuin merirosvo valtasi kalliin tavaralastin kauppalaivurilta.

Ja muutenkin muistutti nuori Low merellisiä oppi-isiään — hän oli yhtä julma ja säälimätön kuin nämä. Jos hän epäili uhrinsa piiloittaneen hänen himoitsemiaan aarteita, niin kidutti hän tätä kaikella sillä ilkeydellä, mikä pahantapaisen nulikan päähän voi pistää, siksi kuin toisen raukan oli pakko tunnustaa, mihin oli kätkenyt portin aukaisemisesta saamansa lantin tahi pallon, jolla Ned oli nähnyt hänen leikkivän. Ennen pitkää tämä nuori katurosvo tuli niin pelätyksi ikätoveriensa kesken siinä kaupunginosassa, että kaikki välttivät mielellään seurustelemasta hänen kanssaan.

Epäilemättä Ned Low oli perinyt tuon roistomaisen ominaisuutensa suvultaan, sillä eräästä hänen veljestäänkin tuli rohkea ja kuuluisa varas, joka oli keksinyt vallan uuden ja Lontoossa sittemmin suuresti suositun rosvoamistavan. Tämäkin veli oli jo nuorena hyvin roteva nulikka, ja hänen tapanaan oli pukeutua kantajaksi — sellaiseksi, joka pienestä maksusta kantaa ihmisten tavaroita ja toimittaa heidän asioitaan kaupungilla. Varhain aamulla lähti hän iso kori päälaellaan ravaamaan tiheäliikkeisimpiä katuja pitkin, saaden ihmiset uskomaan, että hän oli paraikaa virkaansa toimittamassa. Mutta korissa ei ollutkaan mitään tavallisia tavaroita, perheenemäntien toriostoksia tai kauppiaiden ostajainsa kotiin lähettämiä kääryjä, vaan niiden sijasta erinomaisen näppärä ja älykäs seitsenvuotias poikanen — saman mainion Low-perheen nuorimpia jäseniä. Ison veljen ravatessa täyttä kyytiä tiheän ihmistungoksen läpi työnsi tämä toivorikas nuorimmainen vesa kätensä äkkiä reunan yli ja sieppasi jonkun herran päästä hatun, jopa valetukankin (sellaisia käyttivät siihen aikaan kaikki arvokkaat kansalaiset; ne olivat lampaanvillasta, tuuheita ja taitehikkaasti käherrettyjä ja riippuivat hartioille asti). Sen tehtyä katosi kori kantajineen ja sisällyksineen, ennenkuin hatuton ja valetukaton herrasmies ennätti toipua ällistyksestään ja rientää pitkäsäärisen Lowin perään.

Tämä uusi tapa katuvarkautta lienee ollut hyvinkin tuottoisa, sillä krutakaluunaisesta hatusta ja yökeästä valetukasta maksoi varkaankätkijä hyvän hinnan, ja ja korin nuorta siepposissiä oli opetettu välttämään kehnoja päähineitä ja virttyneitä valetukkia. Vanhempi Low sai paljon eteviä jäljittelijöitä, ja monikin kunnon lontoolainen toivoi varmaan, että muoti sallisi liimata valetukan kiinni päälakeen tai kiinnittää kolmikulmahatun nauhalla leuvan

Ned Lowin vartuttua väkeväksi nuoreksi veitikaksi hän kyllästyi joutavanpäiväiseen pikkunäpistelyyn Lontoon kaduilla ja otti pestin laivaan, joka purjehti Amerikkaan. Hän nousi maihin Bostonissa, ja kun hänen oli pakko tehdä työtä elääkseen — sillä varastelemisen mahdollisuutta ei hänellä oudossa paikassa ollut vielä tarjona — rupesi hän oppiin eräälle laivanrakentajalle. Mutta kun hän ei koskaan ollut perehtynyt eikä saanut makua mihinkään vakavaan ammattiin, riitautui hän pian mestarinsa kanssa, karkasi tiehensä ja otti pestin muutamaan Hondurasiin lähtevään laivaan.

Siellä hän ansaitsi leipänsä aluksi hakkaamalla aarniometsissä punapuita, mutta riitautui jälleen työnantajansa — saman laivan kapteenin — kanssa ja oli raivoissaan vähällä tappaa tämän. Yritys ei tosin onnistunut, mutta silloin päätti hän kostaa toisella tapaa: hän taivutti puolelleen tusinan verran pahimpia öykkäreitä työtovereistaan, he anastivat yhdessä veneen, soutivat sillä lähelle rantaa ankkuroineeseen kuunariin ja valtasivat sen. Sitten nostivat he ankkurin ja purjehtivat tiehensä, jättäen kapteenin harvain uskollistensa kanssa autiolle rannalle tulemaan toimeen miten parhaiten taisivat ja elättämään itseään punapuun lehdillä, jolleivät parempaa ruokaa metsistä löytäisi.

Nyt oli nuori Low oma herransa merellä, kun hänellä oli laiva ja siinä kaksitoista reilua veijaria sekä voi näillä tehdä mitä ikänä mielensä teki. Ensi työksi tietysti sommiteltiin musta lippu pääkalloineen ja sääriluineen, se hinattiin mastoon ja miehistö julisti kuuluvansa merirosvojen vapaaseen veljeskuntaan. Se oli Lowin kunnianhimoisten unelmain huippu, eikä hänellä enää ollutkaan ammatissa juuri paljoa opittavaa. Varaspoikasesta merirosvoksi oli vain kukonaskel.

Mutta punapuuta lastaavassa kuunarissa ei tietenkään ollut tykkejä eikä paljon muitakaan aseita, joten Low huomasi olevansa sangen kehnosti varustettu uutta ammattiaan varten. Hankkiakseen tarvittavia "liikevälineitä" purjehti hän sen vuoksi erääseen Länsi-Intian saareen, jossa oli vakituinen sissien varastopaikka, ja siellä hänet hyvä onnensa satutti yhteen muutaman Lowther nimisen miehen kanssa, joka oli vanha kokenut merirosvo.

Lowin saapuessa pikku satamaan omatekoinen rosvolippu uljaasti mastossa liehuen otti Lowther hänet erittäin hyvänsuovasti vastaan ja ehdotti ennen pitkää, että vasta-alkava liikemies ottaisi hänet yhtiökumppanikseen. Siihen tarjoukseen tietysti mielihyvin suostuttiin, ja Lowsta tuli aliamiraali pieneen, kaksi alusta käsittävään rosvolaivastoon, joka oli täysin varustettu aseilla ja ampumavaroilla ja kaikella, mikä kuului aavalla merellä harjoitettuun rosvoammattiin.

Yhtiötoveruus molempain veijarien välillä ei kumminkaan kestänyt kauan. He saivat monta kallisarvoista lastia, mutta mitä enemmän saalista tuli Lowin osaksi, sitä suuremman ajatuksen hän myöskin sai omasta kunnostaan ja halusi kiihkeästi päästä itsenäisesti liikettä harjoittamaan. Kun he sitten onnistuivat valtaamaan ison purjealuksen, päätti hän, ettei enää olisi kenenkään renkinä, vaan rupeaisi itse isännäksi. Yhtiösopimus purettiin rauhallisesti ja Lowista tuli uuden laivan omistaja. Tässä oli miehistöä kaksiviidettä miestä, ja hinattuaan sen mastoon merirosvolipun erosi Low entisestä päämiehestään ja lähti harjoittamaan ammattia omaan laskuunsa.

Aluksi asettui hän joksikin aikaa lepäämään Bostoniin, ja näyttää hän erikoisesti mieltyneen Uuteen Englantiin, johon tunteeseen sen valtion asukkaat eivät kuitenkaan olleet halukkaat vastaamaan.

Ensi töikseen Uuden Englannin vesillä Low valtasi muutaman Rhode Islandin satamaan pyrkivän purren. Siirrettyään siitä omaan laivaansa kaiken tavaran, mitä luuli tarvitsevansa, riisti hän aluksesta raakapuut, purjeet ja touvit, toisin sanoen teki sen aivan merikelvottomaksi; sen lisäksi löi hän vielä sen kapteenin ja rauhallisen miehistön henkihieveriin. Kaiken tämän teki hän sen vuoksi, etteivät rannikon asukkaat eivätkä toiset merellä kulkevat laivat saisi mitään tietää hänen rosvouksestaan. Sitten hän purjehti kiiruimmiten avomerelle. Kaikesta kurjuudestaan huolimatta onnistui raiskatun aluksen kuitenkin päästä muutaman pikku saaren rantaan, josta sen pahoinpidelty miehistö pienellä veneellä souti Rhode Islandiin ilmoittamaan julkean rosvon aivan kaupungin satamavesillä tekemästä ilkityöstä.

Tästä tiedon saatuaan lähetti Rhode Islandin kuvernööri heti rummuttajia hälyttämään muiden lähellä olevain satamapaikkain väestöä ja kokoamaan vapaaehtoisia kostoretkelle rosvoja tavoittamaan. Niin suuri oli suuttumus Lowin ilkityöstä, että vapaaehtoisia kiiruhti suuri joukko tarjoamaan kuvernöörille palvelustaan ja kaksi laivaa varustettiin niin sukkelasti rosvoja takaa-ajamaan, että vaikka niiden kapteenit olivat kuulleet tapauksesta vasta aamulla, olivat he valmiit lähtemään merelle ennen päivänlaskua. Kaikki purjeet kohotettiin ja parasta kiirettä pidettiin; mutta vaikka Lowin laiva saatiinkin pian näkyviin, oli se kumminkin paljon parempi purjehtija, ja vihasta kuohuvain takaa-ajajain oli pakko palata takaisin tyhjin toimin.

Seuraava Lowin liiketemppu oli kerrassaan suuremmoinen. Purjehtien rannikkoa pitkin tuli hän erääseen Rosemary nimiseen satamaan Marbleheadin luona, jossa hän tapasi kokonaista kolmetoista kauppalaivaa ankkurissa. Sellainen näky oli merirosvosta yhtä mieluinen kuin ison kultaharkon keksiminen kullankaivajasta.

Hänen olisi ollut helppo noukkia saalista noista pikku satamassa rauhallisesti lepäävistä aluksista, sillä ne olivat aivan asestamattomat eivätkä niiden miehistöt olisi rohjenneet ruveta vähäisimpäänkään vastarintaan. Mutta hänen kunnian- ja saaliinhimonsa oli vielä suurempi — hän päätti vallata ne kaikki. Purjehtien rohkeasti laivojen keskeen veti hän pelätyn mustan lipun mastoon ja huusi tömyrillä jokaiselle alukselle, jonka ohi hän kulki, että sen oli antauduttava suosiolla, muuten ei annettaisi armoa kapteenille eikä miehistölle. Kun niissä kaikissa oli vain rauhallisia kaupankävijöitä, ei vastarintaan lainkaan ryhdytty, ja niinpä tarkasti ahne rosvo jokaisen aluksen vuoroonsa ja anasti omaan ruumaansa kaiken, mitä niissä oli anastamisen arvoista.

Mutta hän ei tyytynyt rosvoamaan ainoastaan lastia. Haluten komentaa kokonaista laivastoa eikä vain yhtä laivaa valitsi hän valtaamistaan kauppa-aluksista parhaat itselleen ja pakotti niiden miehistöt vannomaan hänelle uskollisuudenvalan. Ja kun yksi niistä oli isompi ja parempi kuin hänen oma laivansa, siirtyi hän siihen ja lähti sitten uudella laivastollaan risteilemään Pohjois-Amerikan rannikkovesiä.

Ihmeellinen menestys olikin Lowilla tosiaan liiketoimessaan. Aloitettuaan pienellä, aseettomalla kuunarilla, jossa oli vain kaksitoista merimiestä, oli hän nyt päässyt Amerikan vesien ehkä isoimman merirosvolaivaston päälliköksi, Kukaties miten mahtavaksi hän vielä olisi kohonnutkaan, jollei luonto olisi käynyt hämmentämään hänen rohkeaa peliään; useimmat Pohjois-Amerikan Atlantin-puoleiset satamat, varsinkin eteläiset, olivat näet tällöin helppotöisiä apajia Lowin laivastolle.

Mutta hänen purjehtiessaan Länsi-Intiaan, arvatenkin varustaakseen laivojaan tykeillä, musketeilla ja ampumavaroilla alkavaa suurta kaappaus-retkeilyä varten, tavoitti hänet hirveä myrsky; ja pelastaakseen edes laivansa sen käsistä oli hänen pakko heitättää mereen suurin osa Marbleheadissa saamastaan kallisarvoisesta saaliista, niin että kun laivat viimein pääsivät suojaan muutaman pikku saaren satamaan, kiittivät rosvot onneaan, että olivat edes saaneet henkensä pelastetuiksi.

Jotkut laivoista olivat kuitenkin hajautuneet erilleen päävoimasta, kaikki jälellejääneet olivat kärsineet pahoja vaurioita, ja kallis saalis oli tyyten hukattu. Masentuneen sissipäällikön oli pakko ruveta paikkailemaan vammojaan ja yrittämään uusia ryöstöretkiä paljon vähäisemmillä voimilla. Korjailtuaan miten kykeni laivojaan ja lähdettyään uudelleen merelle hän tapasi saaren lähettyvillä haaksirikkoutuneen aluksen, josta äskeinen myrsky oli riistänyt purjeet ja katkonut mastot ja joka nyt oli aivan tuuliajolla. Sen poloinen miehistö kaipasi mitä kipeimmin apua, ja nähtyään laivoja lähenevän he viittoilivat hartaasti niitä tulemaan paikalle.

Avun antaminen ei kuitenkaan kuulunut tuon hirtehisen tapoihin. Sen sijaan ryösti hän hylystä yli 25,000 markkaa rahaa, ruokatavarat ja yleensä kaiken, millä oli jotakin arvoa. Sen urhotyön tehtyään hän purjehti laivoineen tiehensä, jättäen poloiset haaksirikkoutuneet myrskyjen ja nälkäkuoleman tuhottaviksi.

Sitten hän aloitti pitkän sarjan rosvotöitä. Hän valtasi monilukuisia kauppahaaksia ja harjoitti niiden miehistöjä kohtaan sanomatonta julmuutta, niin että hänen musta maineensa tuli lavealti kuuluksi ja pelätyksi. Hänen hirmutekojensa luetteleminen ei maksa vaivaa eikä ilahuta lukijaa, siksi yksitoikkoinen ja sydämetön on niiden historia. Vanhemmat merisissit eli bukanierit olivat kaikesta huolimatta olleet uljaita sankareja; he olivat käyneet pelkäämättä vahvasti varustettujen sotalaivain ja linnoitettujen kaupunkien kimppuun, ja heitä johti ainakin alussa kansallinen veriviha espanjalaisia kohtaan, jotka itsekin olivat julmia riistäjiä alusmaissaan ja kohtelivat tylysti kaikkia vesillään tapaamiaan vieraiden kansallisuuksien laivoja. Mutta Low ja hänen tapaisensa olivat vain kurjia varkaita, rosvoja ja murhamiehiä, jotka välttivät vaarapaikkoja ja tyytyivät ryöstämään rauhallisia kauppa-aluksia ja kiduttamaan niiden aseettomia kuljettajia. Mitään loistavia meritaisteluja ei heidän historiansa tarjoa.

Erotettuaan useimmat muut toverilaivat seurastaan ja pitäen käytettävänään vain kaksi sattui Low kerran näkemään hyvän matkan päässä isonlaisen aluksen, jota hän runsaan saaliin toivossa lähti heti ajamaan takaa. Mutta saalis sattuikin olemaan muuan englantilainen sotalaiva, joka risteili rannikolla väijymässä juuri näitä samoja rosvoja, joiden tihutyöt olivat pakottaneet Englannin hallituksen ryhtymään tavallista pontevampiin toimiin.

Kun molemmat sissilaivat, mustat liput mastojensa huipussa ja suuri joukko hampaisiin asti asestettuja hylkiöitä kannellaan, lähenivät otaksuttua kauppalaivaa, kääntyikin tämä yht’äkkiä niiden ihmeeksi ja laukaisi kokonaisen leveän kyljen täyden järeitä tykkejä niitä vastaan. Rosvot vastasivat tuleen, sillä hekin olivat hyvin asestetut eikä heidän muukaan auttanut näin lähelle jouduttuaan, mutta taistelu päättyi lyhyeen. Lowin sisarlaiva joutui kohta liikekyvyttömäksi vihollisen luodeista, ja sen älyttyään tuo hirtehinen lakkautti heti tulensa, käännätti oman laivansa ja joka purjetilkku levällään kiirehti mitä joutuisimmin pois taistelupaikalta, jättäen toverinsa tietyn tuhon omiksi.

Jälellejäänyt rosvolaiva vallattiin helposti, ja pian sen jälkeen tuomittiin viisikolmatta sen väestä kuolemaan ja hirtettiin Rhode Islandissa. Roistomainen Low sensijaan pääsi turvallisesti pakenemaan ja jatkamaan kurjaa uraansa. Hänen loppuvaiheitaan ei tunneta, vaikka sekään ei ole mahdotonta, että hänen omat miehensä, moisesta raukkamaisuudesta vimmastuneina, vapauttivat maailman eräästä sen kaikkein kehnoimmista hylkiöstä.

MEKSIKON LAHDEN SISSI.

Viime vuosisadan alussa puuhaili Meksikon lahden vesillä ja rantamilla muuan erittäin toimelias ja älykäs merirosvo, jota historiassa ja suupuheessa on kuvattu loistavin ja romantillisin värein. Se oli ranskalainen Juhana Lafitte, laajalti tunnettu "Meksikon lahden sissin" nimellä; ja vaikka hänen urhotyönsä ovat kaikkein mainehikkaimpia koko merirosvouden historiassa, oli hänessä itse teossa niin vähän tavallisen merisissin vikaa, että oikeastaan epäilyttää lukea häntä tässä kirjassa kuvattujen sankarien joukkoon.

Lafitte oli ranskalainen seppä, joka jo nuorukaisena kahden veljensä kera siirtyi New Orleansiin, missä he menestyivät hyvin hevosenkengittäjinä ja muissa tämän ammatin haaroissa. Siitä huolimatta ei hän tuntenut oikein viihtyvänsä vasaran ja alasimen ääressä; hänen mielensä tähtäsi korkeammalle, ja vihdoin hän heitti hevosenkengityksen sikseen ja aloitti molempain veljiensä kera puolittain laillistetun kaapparitoimen. [Ennen aikaan kahden valtion käydessä sotaa keskenään jakoivat niiden hallitukset n.s. "kaapparivaltuuksia" yksityisille laivureille, jotka asestivat aluksensa ja kävivät tavallaan laillista sissisotaa vihollisinaan kauppalaivoja vastaan. Kuuluisin ja samalla melkein viimeinen kaikista kaapparilaivoista oli Pohjois-Amerikan kansalaissodan aikana orjavaltioiden varustama Alabama, joka uskaliaan päällikkönsä kapteeni Semmesin johtamana oli tekemäisillään lopun koko Unionin merikaupan käynnistä ja joka — Englannissa kun oli rakennettu varta vasten tähän tarkoitukseen — oli aiheuttaa sodan myöskin Yhdysvaltain ja Englannin välille, kunnes pitkällisten neuvottelujen jälkeen äkäinen valta maksoi edelliselle liki 40 miljoonaa markkaa vahingonkorvaukseksi Alabaman tuottamista vahingoista. Suom. huom.]

Noihin aikoihin kihisi Meksikon lahti täynnänsä pieniä aluksia, jotka nimittivät itseään "privatiereiksi" eli kaappareiksi, vaikka itse teossa olivat jotenkin puhtaita rosvoaluksia. Sota oli puhjennut yhdeltä puolen Englannin ja Espanjan ja toiselta puolen Ranskan välillä, ja siksipä antoivat molempien edellämainittujen maiden hallitukset mieluisesti merenkulkijoilleen kaapparivaltuuksia Ranskan kaupankäynnin hävittämiseksi. Mutta samaan aikaan olivat monet Keski-Amerikan pienet tasavallat karistaneet niskoiltaan Espanjan ikeen, ja niiden kaapparit pitivät puolestaan espanjalaisia laivoja laillisena saaliinaan ja samalla myöskin englantilaisia, koska nämä molemmat maat olivat keskenään liitossa. Ja kun moniaita ranskalaisiakin kaappareita yhtyi samaan peliin, niin arvaa, kuinka sekavaksi kaikki merenkulku ja kaupankäynti näillä vesillä oikein muodostui. Siitä tuli todella kaikkien sota kaikkia vastaan, jokaisen käsi oli kohotettu toista vastaan ja sissitoimi kehittyi oikein kultaisimpaan kukoistukseensa. Mutta yhdessä suhteessa menettelivät kaikki nämä kaapparit — joita niin usein pidettiin silkkoina sisseinä ja jotka todella sellaisina toimivatkin, kun heillä ei ollut aikaa eikä paljon haluakaan syventyä ratkaisemaan vaikeita valtio-opillisia ongelmia uhriensa kansallisuudesta — kuitenkin saman pakottavan periaatteen mukaan: lastattuaan ruumansa täyteen ryöstösaalista oli niiden piammiten pyrittävä johonkin turvalliseen paikkaan, missä saivat sen varmaan korjuun. Tällaiseksi kaapparisatamaksi muodostui ajan pitkään ennen muita; paikkoja Baratarialahti noin puolen seitsemättä peninkulmaa eteläänpäin New Orleansista, jonka asema erittäin hyvin soveltui tähän tarkoitukseen, ja sinne lahden pohjaan syntyikin pian iso ja kukoistava siirtola, johon kaikkien kansojen kaapparit kuljettivat mereltä korjatun satonsa turvaan.

Tietystikään ei niin verraten syrjäisessä ja äskettäin vielä aivan autiossa paikassa kuin Baratariassa ollut ketään, joka olisi kyennyt ostamaan satamaan saapuneita kalliita lasteja, mutta tämän kauppaliikkeen harjoittajain suurena päämääränä oli koettaa saada tavaransa salaa kuljetetuksi Louisiana-valtion pääkaupunkiin New Orleansiin ja siellä muuttaa ne rahaksi. Se ei tosin voinut käydä päinsä julkisesti ja laillista tietä, sillä Yhdysvallat olivat tällöin rauhallisissa väleissä Englannin, Ranskan ja Espanjan kanssa eivätkä sallineet tuoda mihinkään satamaansa tavaroita, jotka olivat ryöstetyt näiden maiden kauppalaivoista. Senvuoksi oli kaapparien keinoteltava ne Baratariasta New Orleansin salakuljettajain ja kaikenlaisten muiden välikäsien kautta ja niiden onnellisesti perille tultua myytävä ne jälkimäisen kaupungin kauppiaille, ilman että tulliviranomaisia välillä ollenkaan vaivattiin.

Tämä oli suuri ja suotuisissa olosuhteissa sangen tuottelias liikekeino. Mutta Juhana Lafittessa olikin miestä yrittämään juuri sellaista, eikä kulunutkaan kauan hänen Baratariaan asettumisestaan, ennenkun hän oli siirtolan mahtavin mies ja kaiken tullikavalluksen ylitirehtööri. Ja annapa olla — hankittuaan täten vaikutusvaltaisen aseman kaapparien keskuudessa sai hän päähänsä ruveta itsekin kaappariksi, ja sellaisena me kohtaammekin hänet merirosvouden historiassa.

Lafittella ei tosin itse teossa ollut lainkaan edellytyksiä tälle alalle. Hän oli ollut seppä ja kengitysmestari siitä asti kuin kynnelle kykeni eikä tuntenut purjehdustaitoa eikä meriasioita enempää kuin sonettien sepittämistä. Hän ei edes yrittänyt, niinkuin aikaisemmin kuuluisa Bonnet, antaa toisten hoitaa purjehdusta hänen asemastaan, sillä hänellä ei ollut erityistä halua uskoa itseään pettäväin aaltojen huomaan, ja kaikki minkä hän teki, toimitti hän mieluummin varmalla maakamaralla. Hänen sanotaan olleen vain kahdesti iässään merellä: ensi kerran, kun lähti Ranskasta, ja toisen kerran, kun lähti Louisianasta, eikä se tapahtunut kummallakaan kerralla "Iloisen Rogerin" alla, kuten mustaa merirosvolippua toisinaan nimitettiin. Tästä syystä ei Lafittea oikeastaan voisi sanoakaan merirosvoksi; mutta kun häntä on yleisesti sellaisena pidetty, niin päästämme hänet mukaan samaan kehnoon seuraan, jonka tihutöistä tässä kirjassa on tarinoitu.

Juhana Lafitten tarmo ja liikemieskyky ei ollut tunnettua ainoastaan Baratariassa, vaan New Orleansissakin asti. Kaapparit huomasivat hänen hoitavan heidän asioitaan perin hienolla aistilla ja älyllä, ja haluten käyttää hänen apuaan edelleen hyväkseen joutuivat he vähitellen riippuvaisiksi hänestä ja heidän täytyi kaikessa totella häntä.

Toiselta puolen joutui New Orleansin kauppakin riippuvaiseksi niistä suurista tavaramääristä, joita Lafitten johdolla sinne salaisesti kuljetettiin. Sangen monet tukku- ja vähittäiskauppiaat, joita ei vaivannut liika tunnollisuus, olivat iloiset voidessaan ostaa noita tullittamattomia tavaroita perin huokeasta hinnasta ja myydä jälleen melkoisella voitolla; mutta rehelliset kauppiaat sen sijaan, jotka saivat maksaa tavaroistaan markkinahinnat, olivat ylen julmistuneita yhäti lisäytyvästä salakuljetuksesta, joka oli heidän turmiokseen.

Vihdoin oli Yhdysvaltain hallituksen, jonka sota Englannin kanssa vuoden 1812 tienoilla läheni loppuaan, pakko ryhtyä nopeihin toimenpiteisiin New Orleansin lakiakiertäviä kauppiaita vastaan ja lähetti senvuoksi pienen sotalaivaston hävittämään perin juurin salakähmäisen liiketoimen Baratariassa.

Lafitten molemmat veljet olivat New Orleansissa hänen asiamiehinään, ja toinen heistä vangittiin ja työnnettiin tyrmään, jonka jälkeen kaupungin sotasataman päällikkö, komendöörikapteeni Patterson määräsi retkikunnan kiireimmiten purjehtimaan Baratariaan, hävittämään sen satamassa tapaamansa alukset, valloittamaan kaupungin ja takavarikoimaan kaikki sieltä löydetyt tavara-varastot.

Kun Juhana Lafitte sai kuulla näistä ankarista toimenpiteistä häntä vastaan, täytyi hänen pitkän ranskalaisen nenänsä venyä vielä pitemmäksi, sillä tietenkään ei hän kyennyt asevoimin puolustamaan pientä siirtolaansa säännöllistä sotalaivastoa vastaan. Vaikk'eivät isot laivat saattaneetkaan päästä lahden pohjukkaan asti, voivat ne lähettää maihin aseellisia venekuntia, joita vastaan hänen oli turha ruveta rimpuilemaan. Mutta juuri silloin sattui varsin eriskummallinen tapaus.

Vahva englantilainen laivasto oli näihin aikoihin vallannut Pensacolan kaupungin Floridassa, ja kun se mietiskeli rynnätä New Orleansiakin vastaan, päätti englantilainen ylipäällikkö — joka tiesi Lafitten sissisiirtolasta Baratariassa ja arveli, että sen karkaistuneista ja uhkarohkeista seikkailijoista voisi olla apua viimeksimainitun kaupungin valloittamisessa — toimittaa lähettilään Lafitten puheille ottamaan selkoa, kannattiko tämän mahtavan kaappari- ja salakuljettajapomon kanssa ruveta aseveljeyteen.

Tykkivene Sophia lähetettiin siis kapteeni Lockeyerin komentamana Baratariaan kohtaamaan Lafittea, ja saapuessaan sataman edustalle rupesi se ampumaan merkkilaukauksia kiinnittääkseen siirtolan väestön huomiota puoleensa. Tämä räiske tietystikin synnytti suurta mieltenkuohua Baratariassa, ja kaikki kotosalla oleva väki riensi rantapenkereelle katsomaan, mikä oli hätänä. Mutta sotalaiva oli niin etäällä, ettei sen kansallisuutta voitu huomata, jonka vuoksi Lafitte päätti soutuveneellä lähteä kuulustelemaan asianlaitaa. Epäilemättä hän pelkäsi, että tuo nyt oli se Yhdysvaltain sotalaiva, jonka määrä oli hävittää hänen siirtolansa. Mutta joka tapauksessa täytyi hänen lähteä sitä vastaan ja koettaa kauneilla sanoilla torjua vaara, joka uhkasi hänen tärkeimpiä etujaan.

Jo ennen laivalle saapumistaan hän älysi suureksi ihmeekseen, ettei se ollutkaan amerikkalainen vaan englantilainen tykkivene, ja kohta näki hän veneen laskettavan alas ja tulevan häntä vastaan. Siinä oli paitsi soutajia kapteeni Lockeyer kahden upseerin kanssa; veneiden tavattua toisensa ilmoitti kapteeni, kuka hän oli, ja tiedusteli, oliko hra Lafitte tätä nykyä Baratariassa, sanoen tuovansa tälle tärkeitä asiapapereita. Epäluuloinen ranskalainen ei kohta ilmoittanut itseänsä, vaan sanoi Lafitten nykyjään kyllä olevan Baratariassa; ja vasta kun molemmat veneet lähenivät rantaa, ilmaisi hän, kuka oli.

Kun rannalla seisova kaappariparvi näki brittiläiseen univormuun puettujen upseerien nousevan maihin, eivät he olleet lainkaan mielissään vierailusta, sillä joku aika sitten oli pieni englantilainen joukko käynyt täällä tehden aikamoista vahinkoa heidän varastoilleen. Mutta Lafitte rauhoitti ystävänsä, vei upseerit taloonsa ja kohteli heitä tosi ranskalaisella vieraanvaraisuudella — johon hyvin kykenikin, sillä kaapparit olivat kasanneet hänen taloonsa kaiken maailman ylellisyystavaroita.

Avattuaan kapteeni Lockeyerin tuoman paperipinkan ällistyi Lafitte kovin. Eräät niistä olivat virallisia kuulutuksia, joissa Louisianan väestöä uhattiin Suur-Britannian aseellisella kostolla, jollei kaupunki suosiolla alistuisi tämän vallan alaiseksi; mutta tärkein paperi oli tarjous, jossa brittiläisten sotavoimain ylipäällikkö Meksikon lahdella, översti Nichols, kehoitti Lafittea ja hänen miehiään liittymään aluksineen Englannin laivastoon, luvaten vastalahjaksi Baratarian asukkaille yleisen anteeksiannon, Lafittelle itselleen laivaston kapteenin valtakirjan ja paljon muuta hyvää. Mutta jollei Baratarian väki hyvällä tahtonut yhtyä englantilaisiin sotimaan Yhdysvaltain satamakaupunkeja vastaan, hävitettäisi heidän siirtolansa ja aluksensa kaikki heidän varastonsa takavarikoitaisiin.

Lafitte oli nyt pahassa pälkähässä. Häntä ei lainkaan haluttanut ruveta englantilaiseksi laivastonkapteeniksi, sillä hänen hevosenkengitystaitonsa ei auttanut vähääkään purjehtiessa; toisekseen hän ei ollenkaan rakastanut englantilaisia ja hänen mielenkiintonsa tässä sodassa oli tykkänään Yhdysvaltain puolella. Mutta nyt oli tässä englantilainen ylipäällikkö, joka vaati häntä liittolaisekseen Yhdysvaltoja vastaan, uhaten vastakkaisessa tapauksessa tuhota hänet ja hänen siirtolansa. Toiselta puolen varusteli Yhdysvaltain kuvernööri retkikuntaa Baratariaan valmistaakseen sille aivan samanlaisen kohtalon.

Baratarian herra lienee näyttänyt jotenkin hullunkuriselta, jos olisi pukeutunut täysiin sotavaruksiin; mutta hän oli älykäs ja pitkänäköinen mies ja luotti enemmän käytännölliseen valtiotaitoon kuin aseturvaan. Hän oli nyt hullussa myllyssä, josta ainoastaan aito gallialainen nokkeluus voi pelastaa hänet.

Ensi työkseen hän viivytteli suoran vastauksen antamista kapteeni Lockeyerin tuomiin esityksiin. Hän vakuutti tälle, että hänen oli ensin saatava neuvotella miestensä kanssa mitä oli tehtävä, sillä joukossa oli paljon jäykkäniskaista väkeä, joka ei halunnut mitään yhteistoimintaa Englannin kanssa; senvuoksi hän pyysi ajatusaikaa kaksi viikkoa. Kapteeni Lockeyer näki itsekin, ettei ollut helppo taivuttaa moisia levottomia ja riippumattomia veitikoita, joista monet vihasivat englantilaisia, heti astumaan näiden palvelukseen. Senvuoksi hän piti viisaimpana myöntyä Lafitteen pyyntöön ja purjehti tiehensä, luvattuaan palata Baratariaan kahden viikon perästä.

Selvittyään tällä tapaa englantilaisista kiiruhti älykäs diplomaatti Lafitte kohta asettumaan tekemisiin Yhdysvaltain viranomaisten kanssa. Hän lähetti Louisianan kuvernöörille hra Claibornelle kaikki kapteeni Lockeyeriltä saamansa asiakirjat sekä niiden myötä kirjeen, jossa selosti tälle kaikki, mitä Baratariassa juuri oli tapahtunut; tämän kautta saivat Yhdysvallat ensimmäiset luotettavat tiedot Englannin vihamielisistä aikeista Mobilea ja New Orleansia vastaan. Lafitte ilmoitti kuvernöörille, ettei hänellä ollut lainkaan halua nousta aseihin uutta isänmaatansa vastaan — jonka vapautukseen Englannin valtikan alta hänen maanmiehensä kenraali Lafayetten johdolla olivat ottaneet niin tehokasta osaa —, vaan että hän päinvastoin oli valmis miehineen joka tavalla auttamaan Yhdysvaltoja yhteistä verivihollista vastaan, kunhan vain Baratariaa vastaan suunnitellusta hyökkäyksestä luovuttaisiin, hänen veljensä vapautettaisiin vankeudesta ja hänelle ja kaikille hänen miehilleen myönnettäisiin yleinen armahdus. Edelleen hän kirjoitti, että jollei kuvernööri suostuisi tähän, niin hän mieluimmin lähtisi miehineen Baratariasta iki-päiviksi; he olivat valmiit mihin persoonallisiin uhrauksiin hyvänsä hengen, tavaran ja toimeentulon puolesta, ennenkun taipuivat pakostakaan kohottamaan aseitaan Yhdysvaltoja vastaan. Samaan tapaan kirjoitti Lafitte myöskin eräälle Louisianan kongressin jäsenelle, ja molemmat kirjeet olivat erittäin taitavasti laaditut vaikuttamaan vastaanottajissa mitä parhainta luottamusta häneen.

Kuvernööri kutsui heti kokoon neuvottelukokouksen ja luki sille Lafittelta tulleet asiapaperit ja kirjeen. Kokouksessa lausuttiin julki kaksi mielipidettä; ensiksikin, että kaikki nuo englantilaisten uhkaukset taisivat olla vain Lafitten sepustamia väärennöksiä, jotta hän niiden avulla välttyisi häntä Yhdysvaltain puolelta uhkaavasta rangaistuksesta; ja toiseksi, että — oli asianlaita miten hyvänsä — Yhdysvaltain viranomaisten arvolle ei ollut sopivaa ruveta minkäänlaisiin neuvotteluihin ja sopimuksiin kurjain merirosvojen ja salakuljettajani kanssa.

Keskustelun tuloksena oli päätös, että vastaamatta lainkaan Lafitten julkeisiin ehdotuksiin oli vain kiiruhdettava rangaistusretkikunnan lähettämistä Baratariaan. Niinpä lähti komentaja-kapteeni Patterson kohta purjehtimaan Mississippi-jokea alas ja hyökkäsi niin tuimasti Baratariaa vastaan, että useimmat sen aluksista ammuttiin pohjaan tai poltettiin, paljon väkeä joutui vangiksi ja kaapparitavaraa sotilaiden haltuun sekä koko siirtola surkeasti hävitettiin. Lafitte uskollisinten miestensä kanssa oli kohta paennut metsiin ja siten säästynyt vangiksi joutumasta.

Sovittuna aikana saapui kapteeni Lockeyer Baratarian sataman edustalle ja ampui merkkilaukauksia kokonaista kaksi vuorokautta, saamatta minkäänlaista vastausta. Peläten petosta Lafitten puolelta ei hän uskaltanut lähteä maihin veneellä, vaan oli pakotettu palaamaan takaisin, lainkaan aavistamatta, mitä Baratariassa tällävälin oli tapahtunut.

Kun Lafitten kuvernööriä Claibornelle lähettämäin asiakirjain sisältö tuli yleisesti tunnetuksi, eivät Louisianan asukkaat eikä muukaan Yhdysvaltain väestö ollut ollenkaan tyytyväinen kuvernöörin ja hänen neuvostonsa päätökseen ja menettelyyn Baratariaa kohtaan; ja eräs etevä New Yorkin lakimies, hra Edward Livingston, esiytyi julkisesti Lafitten puolustajana, todistaen tämän menetelleen niin rehellisesti ja lainkuuliaisesti kuin kelpo kansalaisen tulikin.

Jo ennenkun kaikki Lafitten ilmoitukset oli huomattu täysin todenperäisiksi ja ennenkun englantilaiset olivat ryhtyneet hirvittävään hyökkäykseensä New Orleansia vastaan, oli Yhdysvaltain sotavoimain ylipäällikkö maan eteläosassa, kenraali Jackson, painattanut hyvin hurjan julistuksen englantilaisten kehnoa sodankäyntitapaa vastaan, ne kun Yhdysvaltoja vahingoittaakseen eivät surkeilleet haalia puolelleen sellaisia "hornan hirtehisiä" kuin Lafitte ja tämän joukko olivat!

Mutta yleinen mielipide oli edelleen "Meksikon lahden sissin" puolella, ja kun New Orleansin kohtalo rupesi näyttämään yhä arveluttavammalta, oli kenraali Jackson viimein mielissään, kun voi lopulta vastaanottaa ja käyttää hyväkseen Lafitten ja tämän miesten uudistettua avuntarjousta. Sangen monet Baratarian entisistä kaappareista ja salakuljettajista ottivat Yhdysvaltain puolella osaa verisiin taisteluihin New Orleansin luona; ja heidän apunsa oli niin tähdellinen, että Yhdysvaltain presidentti Madison antoi julistuksen, jossa Baratarian entisille asukkaille luvattiin täydellinen anteeksianto ja unhotus entisistä pahoista töistään, kun olivat parantaneet itsensä ja kunnostautuneet isänmaan puolustuksessa.

Lafitte ja hänen miehensä olivat nyt siis vapaita ja nuhteettomia Yhdysvaltain kansalaisia, voivat elää pelkäämättä lain kouraa ja ryhtyä mihin kunnialliseen ammattiin hyvänsä; mutta se ei vielä tyydyttänyt Lafittea. Hän oli rehellisesti hylännyt yhteisen vihollisen houkuttelut ja koettanut parhaansa mukaan auttaa maatansa; hänen tarjouksensa oli eväten ja pilkaten poljettu jalkoihin; häntä oli kohdeltu kuin kurjaa pahantekijää; hänen miehiään oli vangittu ja hänen omaisuuttaan hävitetty; eikä häneen oltu kiinnitetty huomiota, ennenkun hallitus kipeimmin tarvitsi hänen apuaan.

Loukattuna ranskalaisen sydämensä pohjaan saakka päätti Lafitte eräiden toveriensa kanssa pudistaa jaloistaan tuon maan tomut, joka oli niin kehnosti palkinnut hänen lainkuuliaista hartauttaan, ja aloittaa elämänuransa uudestaan jossakin muussa Amerikan mantereen osassa. Kohta kuultiin hänen purjehtineen Meksikon lahdelle — matkan määrää ei tiedetty, vaan arveltiin siksi jotakin Keski-Amerikan satamaa; ja kun hänestä ja hänen seuralaisistaan ei sittemmin kuultu enää mitään, otaksuttiin yleisesti heidän joutuneen haaksirikkoon ja saaneen surmansa kohta heidän lähtönsä jälkeen nousseessa ankarassa myrskyssä. Jotkut kumminkin väittävät hänen asettuneen Yukatanin niemelle, jossa kuoli kovalla maankamaralla, niinkuin oli elänytkin, vuonna 1826.

Mutta Lafitten kuolema ei ole sen epämääräisempi kuin se mainenimikään, jonka hänelle romantillinen aika antoi. Jälkeentulevain mielestä "Meksikon lahden sissi" on perin sopimaton nimitys maakravulle, joka vain kahdesti eläessään oli ollut merellä — rauhallisena matkustajana.

AARTEENKÄTKIJÄ-SISSI.

Kaikista historiassa, taruissa tai kansanlauluissa kuvatuista merisisseistä on satumaisin hohde kutoutunut erään mustan lipun romantillisen sankarin ympärille, jonka nimen kaikkien maiden koulupojat tuntevat seikkailukirjoistaan. Tarkoitamme kuuluisaa kapteeni Kiddiä.

Itse teossa ei kapteeni Kidd kuitenkaan ollut mikään tyypillinen sissi. Kun kaikki muut merisissit tekivät itsensä tunnetuiksi ja pelätyiksi inhoittavina rosvoina, varkaina ja murhamiehinä, oli kapteeni Kiddin maine aivan toisenlainen. Hän ei ainakaan hävittänyt Amerikan rannikkoja niinkuin toiset, vaan hautasi sen kätköihin muista maailmanosista kasaamiaan aarteita. Juuri tämä salaperäinen aarteenkätkemis-into on kapteeni Kiddistä tehnyt satujen romantillisen sankarin. Aarniohaudat, salatut aarteet, ovat aina kiihoittaneet kaikkien kansojen alkeellista mielikuvitusta, ja tuon kuuluisan sissin hahmon ympäri on sekä todellisuus että mielikuvitus kutonut kirjavimmat lankansa.

Toinen juttu on, että itse teossa on olemassa kaksi kapteeni Kiddiä: toinen tarun, toinen todellisuuden. Seuraavassa käsittelemme kumpaakin erikseen sen mukaan kuin niitä tunnemme.

Kuten jo sanottiin, kertovat miltei kaikki tarinat kapteeni Kiddin tavan takaa nousseen maihin nykyisten Yhdysvaltain koillisrannikolla, jopa erinäisiin sisämaan kohtiinkin, kätkeäkseen ainoastaan hänelle tiettyihin aarnioihin kaiken maailman meriltä kokoilemiaan aarteita. Vähin joka paikassa Uudessa Jerseyssä tahi Long Islandissa osoittavat vanhat ihmiset salaperäisellä kammolla paikkoja, joissa muistotaru kertoo kummituskapteenin kaivaneen maahan kultia, hopeita ja kalliita kiviä. Kaivamaan pakotetut sotavangit, jotka kapteeni oli surmannut ja nakannut aarteittensa päälle, kummittelevat perästäpäin peloittavina haamuina kätköjen ympärillä. Epälukuisia kertoja ovat rohkeat sielut yrittäneet etsiä aarteita niistä kohdista, joiden päällä aarnivalkeat ovat liekinneet — millä tuloksella sitten, on toinen juttu. Moniaat näistä yrityksistä suunniteltiin niin suuremmoisessa mitassa, että ne muistuttavat kullankaivajain retkiä Kaliforniaan sikäläisten kultalöytöjen alkuaikoina. Kokonaisia yhtiöitä ja retkikuntia järjestettiin, liikepääoma koottiin osakemaksuilla ja kaivaustyöt uskottiin erittäin taitavain aarteenkaivajainsinöörien johdettaviksi. Eipä ole kovinkaan pitkiä aikoja siitä, kun tällainen retkikunta varustettiin etsimään kapteeni Kiddin aarteita Nova Scotialta Pohjoisesta jäämerestä — siis seuduilta, missä Kiddin tuskin voi uskoa koskaan käyneen. Suuria kaivaustöitä toimitettiin perillä monessa kohdin, vesi tulvasi merestä ja täytti kaivannot, mutta ajettiin mahtavilla höyrypumpuilla takaisin. Lorun loppu oli se, ettei mitään muita aarteita löydetty kuin ammoisina aikoina maaperään hautautuneiden valaiden luita, ja retkikunta sai pitkin nenin palata. Mutta tämäkin juttu vain osoittaa, kuinka sitkeästi vielä nykypäiväinkin ihmisissä istuu usko kapteeni Kiddin kätkettyihin aarteisiin.

Seuraava tarina poikkeaa vähän tavallisista Kidd-jutuista ja kerrotaan sitä muutamalla pienellä "Hannan huuto" nimisellä rannikkosaarella Kap Codin tienoilla; saaren nimi selviää tarinasta.

Kierrellessään rannikkoa pitkin etsimässä sopivaa kätköpaikkaa aarteilleen keksi kapteeni Kidd tämän asumattoman luodon, joka hänestä oli ihan mainio tuohon tarkoitukseen. Hän laski maihin hurjine seuralaisineen, jotka laahasivat laivasta mukanaan arkkuja ja laatikoita täynnä kultia, hopeita ja kalliita kiviä. Näiden rosvojen tapana sanotaan olleen, että he aina kaivoivat kuopan niin isoksi, että siihen mahtui aarteen kera myöskin yhden kaivajan kuoliaaksi isketty ruumis — kummittelemaan sitten haudan ympärillä yötä ja päivää ja karkoittamaan pitkäkyntistä väkeä loitolle.

Tällä kertaa oli kapteeni Kiddin saaliin joukossa nuori, ylhäis-sukuinen neitonen nimeltä Lady Hanna; ja kun rosvopäällikkö ei tietänyt, mitä hän olisi muutakaan tehnyt moisella saaliilla, päätti hän surmata vangin ja haudata hänet aarteiden mukana, jotta hänen haamunsa sitten vaikuttaisi niinkuin varoittava sakkotaulu ympäri kuljeskeleviin joutilaisiin.

Selvää oli, että kun Lady Hanna rannalle tultuaan sai kuulla, mikä kohtalo häntä odotti, puhkesi hän sydäntäsärkeviin valitushuutoihin, jotka eivät lakanneet edes sittenkään kun hänet oli surmattu ja kuopattu, vaan jatkuivat edelleen paksun multakerroksen läpi. Vielä nytkin vakuuttavat Kap Codin luona asuvat vanhat ihmiset, että surmatun neidon huuto kuuluu varhain sumuisina aamuhetkinä hänestä nimensä saaneelta luodolta mantereelle.

Muutkin tarinat kapteeni Kiddistä ovat jokseenkin samanlaisia, riippuen kulloinkin rannikkoväestön luonteesta ja mielikuvituksen runsaudesta. Näytteeksi otamme tähän seuraavan, jossa on koko paljon dramaallista elävyyttä.

Oli kaunis kesäilta seitsemännellätoista vuosisadalla. Muuan nuori mies nimeltä Abner Stout lähti nuorikkonsa Marin kanssa kävelemään merenrannalle. He asuivat pienessä kylässä Uuden Jerseyn rannikolla. Abner oli kelpo kirvesmies, mutta perin köyhä; hän ja hänen vaimonsa olivat kuitenkin köyhyydessäänkin hyvin onnelliset ja lähtivät nyt merenrannalle katselemaan täysikuun kumotusta laineilla, niinkuin nuorten rakastavain tapana on ollut ammoisista ajoista.

Heidän tultua pienelle, matalaa pensastoa kasvavalle jyrkänteelle, josta voi luoda ensi silmäyksen aavalle valtamerelle, seisahtui Abner äkisti ja osoitti Marille muuanta tavatonta nähtävää. Pienen lahdelman suulla näkyi selvästi, aivan kuin kirkkaassa päivänvalossa, laiva ankkuroituna ja alaslasketuin purjein.

Kotvan aikaa tuijotteli Abner tuota outoa näkyä aivan ällistyneenä, sillä koskaan ennen ei ollut alus, ei iso eikä pieni, laskenut tuohon vähäiseen lahdelmaan. Kauempana rannikolla oli puolisen peninkulman päässä oikea satama, johon kaikki kauppalaivat poikkesivat. Mitähän tuolla oudolla laivalla oli täällä tekemistä?

Harvinainen vieras oli hyvin pitkä ja hyvin matala mustaksi maalattu kuunari, jonka huikean korkeat mastot kallistuivat taaksepäin aivan kuin iskuun viritettyinä, ja isonmaston huipussa lepatteli jotakin, joka näytti mustalta lipulta. Aavistus oikeasta asianlaidasta välähti Abnerin mieleen. "Kumarru paikalla pensaaseen piiloon, Mari", kuiskasi hän. "Se on rosvolaiva!" Samassa heittäytyivät molemmat pitkäkseen suojelevain pensasten taa, mutta niin että voivat hyvästi tähystellä lehvien lomitse, mitä rannalla tapahtui.

Mustan kuunarin kannella näkyi vilkasta liikettä, ja pian putkahti sen kyljeltä vesille iso vene, jota alettiin soutaa rivakasti rannalle melkein sitä kumpua kohti, jolla nuori pari kyyrötti piilossa. "Lähdetään heti pois tästä", kuiskutti Mari, vapisten koko ruumiiltaan. "Rosvoja ne ovat, ja ne tulevat suoraan tänne!"

"Makaa hiljaa! Makaa hiljaa paikallasi!" sanoi Abner. "Jos nousemme pystyyn ja lähdemme näiden pensaiden takaa, niin ne kohta hoksaavat meidät ja lähtevät peräämme. Makaa aivan hiljaa eläkä liikuta sormeakaan!"

Vapiseva Mari totteli miestänsä, ja molemmat makasivat aivan hievahtamatta, pamppailevin sydämin ja tuskin uskaltaen hengittääkään, mutta silmät selällään tarkoin seuraten tulijoita. Vene lähestyi nopeasti rantaa. Abner laski kymmenen miestä airoissa ja yhden perää pitämässä. Vene näytti olevan raskaassa lastissa, ja soutajat vetivät olan takaa.

Nytpä laski vene jo kahiliston lävitse rantaan ja sen yksitoista kuljettajaa hypähti maihin. Ei enää voinut epäilläkään mitä väkeä ne olivat. Jokaisella oli kupeellaan isot tapparat ja pistoolit ja peränpitäjä oli hyvin iso ja hartiakas, päässä vanhanaikuinen sulkaniekkahattu. "Se on kapteeni Kidd", kuiskasi Abner vaimolleen, ja tämä puristi hänen kättään ilmaistakseen, että hänestä oli miehensä arvannut oikein.

Tulijat nousivat ylemmäksi rantapenkereelle ja katselivat ympärilleen, ikäänkuin etsien jotakin. Mari vapisi ja pelkäsi, että he pian saattaisivat tulla pensaston halki heidän piilopaikkaansa, mutta Abner tiesi asian paremmin. Hän arvasi että miehet olivat nousseet rantaan hautaamaan aarretta, niinkuin isot merikyyhkyset tulevat rantahiekkaan hautaamaan munansa, ja että ne nyt katselivat sopivata kätköpaikkaa.

Nyt kuului iso mies antavan matalalla äänellä käskyn seuralaisilleen, jotka kohta jättivät hänet itsekseen ja palasivat veneelle. Hyvän matkaa rannasta seisoi iso, myhkyräinen ja myrskyjen pieksämä petäjä. Sitä kohden astui rosvopäällikkö ja jäi seisomaan sen juurelle, selkä runkoon päin ja tähystäen taivaalle. Ilmeisesti hän katseli jotakin merkkitähteä. Taivas oli kirkkaassa kuutamossa melkein tähdetön, mutta kun Abner katseli samaan suuntaan kuin kapteeni, näki hän yksinäisen, heloittavan tähden.

Yhä tuohon tähteen, tuijottaen lähti kapteeni astumaan jäykästi eteenpäin, harpaten hyvin pitkiä askelia. Yks, kaks, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän. Sitten hän seisahtui, kiersi kannallaan loven hiekkaan ja kääntyi kohtisuoraan vasempaan, niin että hänen leveä selkänsä oli yhdensuuntainen viivan kanssa, jonka olisi voinut ajatella vedetyksi petäjästä tähteen.

Tästä viivasta vasemmalle käsin rosvo astui jälleen seitsemän pitkää askelta eteenpäin. Sitten hän taas pysähtyi, kiersi kannallaan ympäri ja luikkasi miehilleen. Nämä tulivat juoksujalkaa kanget ja lapiot kourassa ja alkoivat kaivaa tuimasti sitä kohtaa jonka kapteeni oli korollaan merkinnyt.

Selvää oli, että miehet kaivoivat maahan kuoppaa, sillä se oli kohta niin syvä, etteivät ylempää katselevat nähneet pohjaa. Sitten kapteeni käski lopettamaan kaivamisen, ja kaikki palasivat veneelle.

Noin puolen tunnin kuluttua — joka Marista tuntui pitkältä kuin iankaikkisuus — näkyivät rosvot raastavan isoja arkkuja ja tynnöreitä veneestä kuopalle. Kun ne kaikki oli saatu avatuiksi, astui kaksi miestä alas kuoppaan ja toiset ojentelivat niille tavarakääröjä. Ahkerasti ja taitavasti siinä työskenneltiin — nähtävästi pantiin saalista varastoon — kunnes melkein kaikki, mitä veneestä oli tuotu, oli saatu säilyyn. Maahan jäi vielä muutamia pitkiä kääröjä, joita Mari arveli kangastapeteiksi, mutta Abner kalleiksi persialaisiksi matoiksi tai joiksikin sentapaisiksi.

Nyt astui kapteeni syrjään ja poimien maasta pieniä tikkuja ja oksia valitsi niistä kymmenen, ja asettaen ne toiseen käteensä niin että niiden päät pistivät näkyviin, palasi hän miestensä luo. Nämä kokoutuivat hänen ympärilleen, ja hän ojensi heitä kohti tikkuja pitelevän käden.

"Ne vetävät arpaa!" huohotti Abner tukka pystyssä, ja Mari vapisi pahemmin kuin koskaan ennen.

Joka mies veti arvan, ja yksi heistä, joka näytti nuorelta pojalta, astui pari askelta eteenpäin toveriensa piiristä. Hänen päänsä oli kumarassa ja käsivarret ristissä rinnalla. Kapteeni virkkoi muutaman sanan, ja nuori sissi astui yksinään haudan partaalle.

Mary sulki nyt silmänsä tiivisti, mutta Abnerin olivat ihka selällään. Kuului äkkiä pistoolin kimakka paukahdus — lyhyt, valittava voihkaus, ja nuorukaisen hengetön ruumis putosi kuoppaan. Tuota pikaa paiskattiin sen päälle jäljellä olevat tavarat, turkikset, matot ja mitä kaikkea ne olivat. Sitten rupesivat miehet lapioillaan luomaan kuoppaa umpeen, ja uskomattoman lyhyessä ajassa oli se täytetty aivan maan tasalle. Mitä tavarain sijalta oli jäänyt hiekkaa ja multaa ylitse, sen miehet kantoivat lapioillaan mereen; sitten he tasoittivat kuopan kohdan siististi, pistelivät maahan kuivia oksia, kiviä ja villin viiniköynnöksen vesoja, niin ettei tavallinen silmä olisi huomannut eroa sen ja muun rantapenkereen välillä.

Kun työ oli tehty antoi iso kapteeni taas käskyn matalalla äänellä, sissit palasivat veneelleen, työnsivät sen veteen ja soutivat nopeasti kuunariin. Ankkuri vedettiin ylös ja tummat purjeet nostettiin mastoihin. Pitkä, matala alus lähti liikkeelle ja katosi piankin tummenevain vesien taa, mustan lipun ylhäällä mastonhuipussa lepattaessa viimeisiä jäähyväisiä autiolle rannalle ja siihen kätketylle aarteelle.

"No, nyt me juoksemme tiehemme", kuiskasi Mari-parka, joka — vaikka ei suljettujen silmäluontensa takaa ollutkaan nähnyt kaikkea — kuitenkin kuvitteli kaikenlaisia hirmuja, sillä kun rosvot olivat menossa veneelleen, oli hän laskenut ne ja nähnyt vain yhdeksän miestä kymmenen asemasta lähtevän kapteenin kanssa. Abnerista oli vaimonsa neuvo hyvä, ja he kiirehtivät viidakon halki kotiinsa niin sukkelaan kuin sääret kantoivat.

Mutta seuraavana päivänä Abner tuntui olevan aivan muuttunut mies. Hänellä oli paljon työtä tehtävänä, mutta hän laiminlöi sen kokonaan. Sellaista ei ollut koskaan ennen tapahtunut! Tuntikausia istui hän tupansa edustalla tuijotellen taivaalle ja laskien: yks, kaks, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän. Sitten pyörsi hän pikku penkkinsä ympäri ja laski uudestaan seitsemään.

Tämä arvoisa nuori pari asui pienessä talossa, jossa oli iso kellari, ja koko iltapäivän puuhasi Abner tyhjentämässä tätä kellaria, kantaen ulos kaikki, mitä siellä säilytettiin. Hänen vaimonsa ei kysellyt mitään; hän arvasi, että Abner ajatteli jotakin hyvin tähdellistä.

Illallisen syötyään ja kun useimmat muut kyläläiset olivat jo käyneet levolle, sanoi Abner Marilleen: "Otetaanpa kumpikin lapiot ja minä otan vielä sangon ja lähdetään kävelemään tuonne rannalle. Jos joku näkee meidät, niin luulee hän meidän menevän kaivamaan äyriäisiä rantahiekasta."

"Oi, ei sinne, rakas Abner!" kuiskasi Mari. "Siellä emme tohdi kaivaa. Muista tuota nuorta merirosvoa. Hänet me melkein ensimmäiseksi kohtasimme!"

"Olenhan minä sitä ajatellutkin", sanoi Abner; "mutta eikö sinustakin ole kaikkein kristillisin teko, mitä ruumiille voimme tehdä, että kaivamme sen ylös tuosta kuopasta ja hautaamme viereen oikeaan hautaan?"

"Oh, ei!" huudahti Mari, "elä puhu tuollaisia juttuja! Ajattelepas hänen haamuaan! Ne tappoivat hänet ja työnsivät tuohon kuoppaan, jotta hänen aaveensa varjelisi niiden aarretta. Tiedäthän sinä, Abner, yhtä hyvin kuin minäkin, että sellainen on niiden hirveä tapa!"

"Kyllähän tuon kaiken tiedän", vastasi Abner, "ja juuri sen vuoksi haluankin mennä sinne tänä yönä. En luule, että hänen haamunsa on vielä ennättänyt saada näkyväistä muotoa. Mutta ottakaamme hänet nyt ylös kuopasta, Mari rakas, ja haudatkaamme hänet oikein kunniallisesti syrjempään — ja sitten!" Hän katsahti vaimoonsa palavin silmin.

"Tietystikin se on oikein. Nuo aarteet eivät kuulu lainkaan rosvoille. Jos me otamme ne, niin olemme tehneet aarrelöydön, ja lain mukaan ovat ne silloin meidän. Ja aattelepas, Mari-kulta, kuinka köyhiä me olemme tänä yönä ja kuinka rikkaita huomenissa! Tule, ota sanko! Nyt meidän pitää lähteä."

Juosten melkein koko matkan — sillä he pitivät niin kiirutta, etteivät kerjenneet puhelemaankaan — saapuivat Abner ja Mari jyrkänteelle, ja kavuten sukkelaan sen rinnettä alas rantapenkereelle seisoivat he pian sillä hirvittävällä paikalla, missä kapteeni Kidd ja hänen miehensä olivat seisoneet edellisenä yönä. Ja tuossa seista törrötti samainen vanha, myhkyräinen petäjä, ojennellen uhkaavasti kahta kuivettunutta oksaansa heitä kohti.

Hukkaamatta hetkeäkään kävi Abner puun luo, asettui selin sitä vastaan ja katsahti sitten taivaalle. "Mitä tähteä luulet hänen tähystelleen viime yönä, Mari-kulta?" sanoi hän vaimolleen. "Tuolla on nyt alhaalla yksi hyvin kirkas tähti, ja toinen vähän ylempänä, ja kolmas siitä oikealle päin, mutta paljon heikompivaloinen."

"Eiköhän se ollut tuo kirkas, minä arvelisin", virkkoi Mari. Ja sitten Abner, tuijottaen jäykästi kirkkaaseen tähteen, alkoi astui eteenpäin. Yks, kaks, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän. Kääntyen kohtisuorasti vasempaan päin astui hän uudestaan seitsemän askelta. Ja sitten luikkasi hän sukkelaan Maria tulemaan ja kaivamaan.

Kymmenkunnan minuuttia kaivoivat he kiihkeästi, sanaakaan sanomatta, ja saivat esiin ison harmaan kalliojärkäleen. "Tämä ei olekaan oikea kohta", kivahti Abner. "Meidän täytyy alkaa alusta. Minä en katsonutkaan oikeaan tähteen. Sen täytyy olla tuo ylempänä oleva."

Suuremman osan yöntienoota Abner ja Mari puuhasivat hiki otsassa rantapenkereellä. Abner asettui uudelleen selin isoon petäjään, laski seitsemän askelta eteenpäin, kääntyi vasempaan ja laski taas seitsemän askelta eteenpäin. Nyt törmäsi hän pientä, kituliasta mäntyriuskaa vastaan. Tietenkään ei sekään ollut oikea paikka.

Kuu alkoi pian laskea, ja yhä enemmän tähtiä tuli näkyviin, niin että Abnerilla oli varaa valikoida, vaikka se tietysti hämmensi häntä yhä enemmän. Yhä uudelleen hän mittaili, mutta kun tuli toisten seitsemän askeleen päähän, huomasi hän, ettei siitäkään rosvojen kaivospaikka voinut löytyä.

Ilmeisesti oli jotakin kierossa. Abner raapi korvallistaan ja arveli, ettei hän nytkään ollut valinnut oikeaa tähteä, mutta Marin mielestä eivät hänen säärensä olleet tarpeeksi pitkät. "Tuo rosvopäällikkö", sanoi hän, "oli iso mies ja astui pitkiä askeleita. Seitsemän hänen askelettaan vie kauemmas kuin sinun seitsemän, Abner."

Abner otti nyt vähän pitempiä askeleita; mutta vaikka hän ja hänen vaimonsa ahersivat ja mittailivat päivänkoittoon asti, eivät he voineet keksiä kohtaa, jota olisi kannattanut ruveta kaivamaan, ja viimein saivat he tyhjin toimin ja murheellisin mielin palata tyhjään kellariinsa.

Kun eivät seuraavatkaan yritykset onnistuneet sen paremmin, kertoivat he asiasta muutamille naapureilleen; ja nyt alkoi oikein kihistä kaivajia, ei ainoastaan Abnerin ja Marin osoittamalla paikalla, vaan peninkulmamäärin pitkin koko rannikkoa, ja juttua kerrottiin ja kerrottiin yhä uudestaan, niin että se on elänyt aina meidän päiviimme saakka. Mutta kapteeni Kiddin kätkettyä aarretta ei vain ole löytynyt.

Tässä muutamia piirteitä siitä romantillisesta satuhämystä, joka väikkyy kuuluisan aarteenkätkijä-sissin hahmon ympärillä. Epälukuisissa kansanlauluissa, suusanallisissa tarinoissa ja seikkailukirjoissa on tuota aihetta yhä uudelleen käsitelty. Mutta mistään rosvotöistä Amerikan rannikoilla ei niissä yleensä ole puhetta. Seuraavassa luvussa annamme muutamia piirteitä todellisen kapteeni Kiddin elämästä ja luonteesta.

TODELLINEN KAPTEENI KIDD.

William Kidd — eli Robert Kidd, sillä kumpaakin nimeä on historiassa käytetty — oli kauppalaivuri, jolla oli vaimo ja perhe New Yorkissa. Hän oli yleistä arvoa nauttiva mies ja pidettiin etevänä merimiehenä. Vuoden 1690:n tienoilla, kun sota oli syttynyt Englannin ja Ranskan välillä, sai hän kaapparivaltuudet, ja parissa kolmessa ensi kahakassa ranskalaisten laivain kanssa hän osoittihen myöskin kykeneväksi sodankävijäksi ja laivanpäälliköksi.

Moniaita vuosia myöhemmin purjehti hän Englantiin, ja siellä viipyessään hän sai aivan erikoisluontoisen määräyksen. Tähän aikaan teki Englannin hallitus parastansa lopettaakseen merirosvoilun Amerikan rannikoilla, ja New Yorkin äsken nimitetty kuvernööri, Sir George Bellomont, suositteli kapteeni Kiddiä sopivaksi mieheksi johtamaan jotakin sissejä vastaan lähetettävää laivaa. Ottaessaan täten vastaan meripoliisin päällikön toimen ei Kidd sitoutunut kruunun palvelukseen, vaan erään harvalukuisen rahamiesyhtiön, jonka tarkoituksena ei ollut ainoastaan kauppaliikkeen suojeleminen ja merirosvojen nujertaminen, vaan myöskin näiltä saadun saaliin korjaaminen parempaan talteen.

Kiddillä oli siis toimena kahdenlainen tehtävä, nimittäin häiritä hallituksen valtuuttamana kaapparina ranskalaisten kaupankäyntiä Pohjois-Amerikan rannikoilla ja yksityisen, hallituksen suosiman yhtiön nimessä hävittää merirosvoilua samoilta vesiltä. Hänellä oli määräys korjata talteen kaikki sisseiltä riistetty saalis yhtiömiesten hyväksi, josta kymmenykset tulivat Englannin kuninkaan kukkaroon.

Kidd lähti Englannista isolla, 70-kanuunaisella ja 80-miehisellä Adventure- ("Seikkailu") laivalla, ja jo ylimenomatkalla kaappasi hän erään ranskalaisen laivan, jonka vei voittosaaliina New Yorkiin. Siellä hän varusti miehistönsä melkoista suuremmaksi kuin Englannissa oli ajateltu tarpeelliseksi; lupaamalla sievoisen osuuden kaikista ranskalaisista tai sissilaivoista keräytyvästä saaliista hän sai suuren joukon reippaita ja aseidenkäyttöön tottuneita pikipöksyjä palvelukseensa, niin että kun Adventure lähti New Yorkista ensimmäiselle varsinaiselle vartiomatkalleen, oli siinä miehistöä 155 miestä, kaikki karkaistua väkeä.

Mutta tällä vastaleivotulla merikomisarjuksella oli varsin merkillinen käsitys toimialastaan: sen sijaan että olisi jäänyt ohjeittensa mukaan suorittamaan vartiopalvelusta Pohjois-Amerikan rannikkovesillä, purjehtikin hän hilpein mielin Madeiraan, kiersi Hyväntoivonniemen nokan, sivuutti Madagaskarin ja päätyi Punaiselle merelle — siis aivan sama juttu, kuin jos varkaita kotikaupunkinsa kaduilta kiinniottamaan komennettu NewYorkin poliisi purjehtisikin suoraapäätä Intian Mogulin maahan.

Näille maailmanäärille saapuessaan tuli laveatuumainen kapteeni olleeksi merellä kokonaisen vuoden hävittämättä ainoaakaan ranskalaista tai merirosvoalusta, eikä ollut hankkinut saalista penninkään edestä omiin eikä yhtiön osakasten taskuihin. Hänen miehensä olivat tietysti hyvin ihmeissään tällaisesta poliisitoimen hoitamisesta, josta ei kellekään, varsinkaan heille itselleen lähtenyt yhtään helisevää hyötyä. Mutta Punaiselle merelle tultua piti kapteeni heille uljaan puheen, jossa sanoi antavansa palttua merirosvojen ajelulle ja rupeavansa sen sijaan itse merirosvoksi, ja tyytymättä tullaamaan ranskalaisia laivoja — johon hänellä oli laillinen valtuutus — aikoi hän käydä jok'ainoan merillä liikkuvan laivan kimppuun, mitä kansallisuutta ne olivatkin, kunhan niissä vain oli kelpo saalista korjattavana. Edelleen selitti hän tulleensa näille itäisille vesille yllättääkseen erään Mokkasta tulevan ja kaikilla itämaan kalleuksilla lastatun kauppalaivaston, jota näihin aikoihin odotettiin saapuvaksi Punaisen meren aliseen osaan. Adventuren miehistö, joka oli väsynyt pitkälliseen työttömyyteen ja joutavaan juoksuun, tervehti yksimielisellä hyväksymisellä kapteenin suunnitelmaa ja suostui rupeamaan merirosvoiksi.

Kidd odotteli hyvän aikaa ikävöityjä Mokkan laivoja, mutta kun ei niitä kuulunut, käänsi hän huomionsa toisaalle. Hän yllätti erään maurilais-laivan, jossa oli englantilainen kapteeni; ja kun Marokko ei tähän aikaan sattunut olemaan sotakannalla Englannin kanssa ja laivan kansallisuuden siis olisi pitänyt suojella sitä Englannin hallituksen lähettämältä vartioalukselta, rikkoi Kidd täten muodollisestikin työsopimuksensa ja kansainväliset merilait sekä ilmaisi sissiluonteensa. Kaikella mahdollisella kidutuksella ei maurilaisilta saatu muuta saalista kuin pikkuisen rahaa, mutta Kiddin ja hänen miestensä ruokahalu oli herännyt, ja he jatkoivat uljaasti riistanpyyntiretkeään itäisen maailman vesillä.

Jonkun ajan kuluttua Adventure yhdytti erään komean englantilaisen laivan nimeltä Royal Captain ("Kuninkaallinen kapteeni"), mutta vaikka siinä oli oikein suuta-vetistävä lasti, jätti Kidd sen kumminkin rauhaan. Hän ei ollut sissiurallaan vielä karkaistunut kylliksi käymään englantilaisella laivalla ja miehistöllä toisen englantilaisen laivan ja miehistön kimppuun. Siispä "Seikkailu" tervehti "Kuninkaallista kapteenia" kaikilla asiaankuuluvilla menoilla ja alukset erkanivat toisistaan. Mutta tällainen haikaileva tunnollisuus ei ollut Kiddin laivaväen mieleen. He olivat jo päässeet saaliin makuun ja himoitsivat enempää; tässä oli nyt ollut suun edessä uljaslastinen englantilainen laiva, joka olisi ollut helppo valloittaa — ja annapa, kun tuo vietävän kapteeni nyt päästi sen niine hyvineen menemään, heidän äännekkäistä vastalauseistaan ja murinastaan yhtään välittämättä.

Miehistä oli vallankin muuan tykkiniekka, William Moore nimeltään, niin töykeä harmissaan, että unohti merikurin ja joutui kapteenin kanssa ankaraan riitaan, joka päättyi siten, että Kidd iski häntä rautapantaisella sangolla päähän, jotta kallo halkesi ja mies kuoli seuraavana päivänä. Siitä kapina kohta asettui.

Kapteenilla oli sentään muodollisia tunnonvaivoja uransa vaihtamisen takia; sillä vaikka hän nyt oleilikin toisella puolella maapalloa ottain saalista mistä sai, piti hän kumminkin varansa, ettei vain sanoma hänen tihutöistään ennättäisi kotimaahan ennen häntä. Senvuoksi hän kerran vallattuaan oivan laivan, jonka lastin korjasi omaan ruumaansa, piti neuvoa, että valtaus saisi tavalla tai toisella laillisen luonteen. Laiva oli maurilainen ja sen kapteeni hollantilainen — siis kaksikin syytä jättää se tähän aikaan rauhaan; mutta neuvokas Kidd pakotti erään matkustajista kirjoittamaan todistuksen siitä, että alus olikin ranskalainen. Kun toiset matkustajat pistooli ohimolla olivat vannoneet sen todeksi ja vahvistaneet asiakirjan allekirjoituksillaan; pisti Kidd myhäillen paperin taskuunsa ja päästi miespahat menemään paljaiksi riisuttuina. Jos siis nousisi kysymys hänen tointensa luvallisuudesta, voi hän rehellisellä naamalla lyödä pöytään laillisen ja asianmukaisen todistuksen.

Kidd raivosi sitten Itä-Intian vesillä kuin tuuliaispää, iskien pahaa-aavistamattomain kauppahaaksien kimppuun milloin siellä milloin täällä ja kooten hyvää ansiota. Vihdoin yhtyi hän oikeaan herkkupalaan, Armeniasta tulevaan Quedagh Merchantiin, jota myöskin kuljetti englantilainen kapteeni. Kiddin omatunto oli jo käynyt anturanahkaiseksi eikä hän enää epäröinyt käydessään minkään laivan kimppuun. Tuo iso kauppahaaksi kaapattiin, ja sen lasti oli arvokkaimpia, mitä koskaan oli merirosvojen käsiin joutunut, sillä yksistään Kiddin oma osuus saaliista vastasi enempää kuin 300,000 markkaa. Tällainen makupala oli kiireimmiten korjattava talteen, ja rupeamatta siirtämään lastia merellä omaan alukseensa vei hän vallatun laivan mukanaan Madagaskariin, jossa hän myöskin voi päästä sen matkustajista eroon. Täällä tapasi Kidd ensimäisen merirosvolaivan koko pitkällä matkallaan. Sitä komensi muuan englantilainen sissi nimeltä Culliford. Kiddin olisi oikeastaan, poliisivaltuuksilla kun vielä oli varustettu, pitänyt iskeä tämän niskaan; mutta rosvon luonto voitti hänessä ahneuden ja hän päinvastoin teki aseveljeyden Cullifordin kanssa, jotta tästedes käytäisiin yhdistetyin voimin saalista pyytämään.

Tätä toveruutta ei kuitenkaan kestänyt pitkälti, sillä kapteeni Kidd arveli jo ajan tulleeksi, jolloin hänen oli palattava kotia tekemään esimiehilleen tiliä toimestaan. Kun hän oli harjoittanut rosvoustaan niin etäisellä maailmankolkalla, toivoi hän voivansa uskotella Sir George Bellomontille ja muille isännille, että hänen kokoamansa saalis oli peräisin ranskalaisista ja sissilaivoista ja että sitä jaettaessa hän voi hyvällä omallatunnolla ottaa vastaan oman osuutensa. Hän ei kumminkaan palannut takaisin Adventurella, koska koko saaliinsa ei olisi siihen mahtunut, vaan keräsi sen kaiken äskenmainittuun Quedagh Merchantiin, poltti vanhan laivansa ja lähti iloisin mielin kotimatkalle.

Mutta Länsi-Intiaan tultuaan uuttera merien vartija sai suureksi ällistyksekseen ja murheekseen todeta, että tieto hänen urhotöistään Intian merellä olikin ennättänyt ennen häntä kotimaahan, ja että siirtomaan-viranomaiset olivat niin sydämistyneet että olivat lähettäneet kiertokirjeitä ympäri Englannin amerikkalaisia siirtomaita, joissa käskettiin vangitsemaan Kidd heti kun hän ilmestyisi johonkin Amerikan satamaan. Tämä oli hyvin masentava tieto runsasta saalista kotiintuovalle kapteenille, mutta ei hän silti antautunut epätoivoon. Hän tiesi, että rahat vaikuttavat usein yhtä voimakkaasti ihmisten mieliin kuin palavinkin oikeudenharrastus. Sir George Bellomont, joka nyt asui NewYorkissa, oli hänet matkaan lähettäneen yhtiön ensimmäisiä miehiä, ja Kidd toivoi, että kuvernööri runsaan saaliin nähdessään unhottaisi häntä vastaan tehdyt kurjat kantelut. Siinä tapauksessa hän voi palata vaimonsa ja lastensa luo sievoinen omaisuus mukanaan ja astua pelotta tutkijakunnan eteen selvittämään toimintaansa etäisillä vesillä.

Kidd ei tietystikään ollut niin houkkamainen, että olisi kiirehtinyt NewYorkiin Quedagh Merchantilla ja siten vienyt mukanaan yhden tärkeimmistä todistuskappaleista itseään vastaan; ei, vaan hän osti pienen purren, johon sovitti puhtaan rahan ja kaikkein kallisarvoisimman saaliin ja jätti ison laivansa lopputavaroineen Länsi-Intiaan erään veijaritoverin hoteisiin, läheten pikku purrella varovaisesti Uuden Jerseyn rantoja. Haluten hartaasti saada etukäteen tietää, minkälainen vastaanotto häntä odotti, poikkesi hän Delaware-lahteen tultuaan muutamaan pikku satamaan ottamaan lisää ruokavaroja; siellä hän kuuli, että hänellä oli sangen vähän toivoa päästä perhettään katsomaan ja saada esimiestensä taholta sellainen vastaanotto kuin onnekkaalta matkalta kotia-palaava ansiokas merimies voi odottaa. Pienessä kyläpahasessa tunsivat moniaat hänet, ja kohta levisi NewYorkiin sanoma, että tuo hirtehisen merirosvo Kidd luimisteli jossakin lähirannikolla. Tykkivene lähetettiin silloin heti häntä ottamaan kiinni, ja huomaten mahdottomaksi enää piileksiä NewYorkin läheisyydessä, sittenkun hänet oli keksitty, purjehti Kidd pohjoiseen päin ja laski Long Islandin salmeen pääkaupungin edustalla.

Sinne tultuaan varoi tuo viisas veijari kumminkin käymästä loukkuun ja rupesi näyttelemään paimenkoiran osaa, joka muka vahingossa oli tappanut vartioimiaan lampaita. Joka tavalla hän koetti vakuuttaa viattomuuttaan ja hämmentää kaikkia hänelle tukalia todistuksia. Hän kirjoitti Sir George Bellomontille, että hän olisi kiiruhtanut tämän luo tekemään tiliä toimestaan ja tuomaan tälle voitto-osuutensa, jollei olisi kotivesille tultuaan saanut kuulla, että hänestä kierteli kaikenlaisia ilkeämielisiä ja kunniallekäypiä huhuja.

Tällä väliajalla, jolloin odotteleva sissikapteeni ei tietänyt mitä oikein tehdä ja mihin ryhtyä, luulevat ne, jotka uskovat Kiddin haudattuun aarteeseen, hänen kätkeneen kalleimman saaliinsa eri paikkoihin, jotta eivät ne ainakaan joutuisi nuuskijain käsiin, jos hänet vangittaisiin. Muuan sen ajan hurjia juttuja on, että eräs sotalaiva oli ajanut kapteeni Kiddin purtta edellään Hudson-virtaa ylöspäin ja että sissit, huomatessaan etteivät vesitse pääsisi pakoon, olivat upottaneet purtensa ja paenneet rannalle laahaten mukanaan niin paljon kultaa, hopeaa ja kalliita kiviä kuin olivat saattaneet kantaa sekä haudanneet ne jonnekin Dunderberghin juurelle. Hyvä osa vuoren kalliopintaa on myöhemmin louhittu murskaksi etsittäessä kätkettyä aarretta, mutta mitään löytämättä. Tosiasia on kumminkin, ettei tulimmaisessa tuskassa tietoja odotteleva Kidd, hievahtanut mihinkään Long Islandin kupeelta. Hän pelkäsi saapua New Yorkiin, vaikka olikin ahkerassa yhteydessä kaupungin kanssa ja sai perheensäkin laivaansa.

Mutta tähän aikaan sattui todellakin tapaus, joka antoi aihetta kaikkiin Kidd-taruihin. Pelätessään joka hetki viranomaisten iskevän kiinni häneen ja hänen alukseensa, tuntui kapteenista arveluttavalta pitää niin kallisarvoista lastia luonaan, jonka vuoksi hän nousi maihin Gardinerin saarelle Long Islandin rannikolla ja hankki saaren omistajalta luvan haudata joukon liiketavaroita talteen tämän alueelle. Se oli vallan suoraa menettelyä. Hra Gardiner tiesi aarteesta, ja kun Kidd myöhemmin todistettiin syypääksi merirosvouteen, kaivettiin kaikki kätketyt tavarat maasta ja luovutettiin hallitukselle. Tämä näyttää olevan ainoa tapaus, jolloin Kidd todella hautasi jotakin rannikolle, ja siitä ovat kaikki nuo kolmattasataa vuotta kummitelleet aarteenkätkemisjutut saaneet alkunsa.

Kiddin pursi viipyi moniaita viikkoja Long Islandin salmessa; sitten hän sai rohkeutta ja lähti Bostoniin tapaamaan eräitä siellä asuvia vaikutusvaltaisia henkilöitä. Hän sai vapaasti liikkua kaupungilla viikon päivät, ja sitten vasta hänet vangittiin.

Kiddin loppuvaiheet on pian kerrottu. Hänet lähetettiin raudoissa Englantiin oikeuden eteen ja siellä hänet tuomittiin kuolemaan, ei ainoastaan merirosvouden harjoittamisesta, vaan myöskin tykkiniekka William Mooren murhasta. Hänet teloitettiin ja hänen päätön ruumiinsa ripustettiin kahleissa Thames-virran rantapenkereelle, jossa se heilui vuosikausia peloitukseksi ja varoitukseksi kaikille ilkeämielisille merenkulkijoille.

Kiddin oikeusjutun ja teloittamisen aikaan syntyi arkkiveisu, jota laulettiin laajalti Englannissa ja Amerikassa. Se oli hyvin pitkä, sisältäen alun kolmattakymmentä säettä. Suomennamme niistä tähän eräitä.

    Robert Kidd minä olin, mun seilatessain, mun seilatessain,
    Robert Kidd minä olin, mun seilatessain,
    Robert Kidd minä olin,
    Lain Jumalan polin
    Ja hurjasti elin, mun seilatessain.

    Hyvät neuvot mä sain, mun seilatessain, mun seilatessain,
    Hyvät neuvot mä sain, mun seilatessain,
    Hyvät neuvot mä sain,
    Mun taatoltain:
    Elä ihmisiks' ain, mun seilatessain.

    Ne neuvot ne jäi, mun seilatessain, mun seilatessain,
    Ne neuvot ne jäi, mun seilatessain
    Ne neuvot ne jäi,
    Ja mä kuljin vain näin
    Aina hornahan päin, mun seilatessain.

    Minä murhasin, löin, mun seilatessain, mun seilatessain,
    Minä murhasin, löin, mun seilatessain,
    Minä murhasin, löin
    Ain' päivin ja öin,
    Kehen säiläni sattui, mun seilatessain.

    Minä ryöstin ja rosvosin, seilatessain, mun seilatessain,
    Minä ryöstelin vain, mun seilatessain,
    Minä ryöstelin vain.
    Mitä käsiini sain
    Hopeit', kultia ain', mun seilatessain.

    Iso itku oli Ranskassa, seilatessain, mun seilatessain,
    Iso itku oli Ranskassa, seilatessain,
    Iso itku oli Ranskass',
    Ja myöskin Spanjass',
    Kun vein niiden aartehet, seilatessain.

    Mut loppun' jo löi, minut tuomittihin, minut tuomittihin,
    Mut loppun' jo löi, minut tuomittihin,
    Mut loppun' jo löi,
    Paha omansa vei,
    Minut kauheaan kuolemaan tuomittihin.

    Tulit vanhat ja nuoret katsomahan, mua katsomahan,
    Tulit vanhat ja nuoret katsomahan,
    Tulit katsomahan
    Kuinka rangaistaan
    Mua julmasti nyt, tulit katsomahan.

    Ota oppia siit, sinä pieni ja suur, ota oppia siit,
    Sinä pieni ja suur, ota oppia siit,
    Sinä pieni ja suur,
    Paina mieleesi juur,
    Kuinka syntisen käy, ota oppia siit.

Kerrotaan, ettei Kidd oikeuden edessä osoittanut mitään katumusta, vaan väitti olevansa vain valheellisten ja ilkeämielisten kadehtijain uhri, jotka olivat tehneet väärän valan häntä vahingoittaakseen. Myöskin syytti hän ylhäisiä työnantajiaan, jotka olivat varta vasten lähettäneet hänet rosvoilta rosvoamaan ja jotka siis aloitteentekijöinä olivat paljon syyllisemmät häntä, joka muka oli ollut vain verraten viaton välikappale heidän käsissään. Mutta mitkään verukkeet eivät häntä pelastaneet, hänen syyllisyytensä oli tuomareille päivänselvä, ja tuo kaikissa suhteissa mitä kelvottomin mies sai ansaitun julman rangaistuksen.

Kehnompaa veijaria lienee tuskin koskaan purjehtinut mustan lipun turvin. Hallituksen valtuuttamana upseerina hän itse harjoitti niitä rikoksia, joita lopettamaan hänet oli lähetetty; hän petti omia miehiään, ryösti ja kidutti omia kansalaisiaan ja ystäviään ja menetteli konnamaisesti yksin Länsi-Intian alkuasukkaitakin kohtaan. Näiden oli tapana tuoda ruokavaroja sisseille, jotka hyvät naapuruusvälit säilyttääkseen yleensä maksoivat heille runsaasti tuomisistaan. Kidd kannatti intiaaneilla laivaansa täyden lastin ruokavaroja, ja kun lähdön aika tuli, nostatti hän ankkurin ja purjehti tyytyväisenä tiehensä, maksamatta vesipisarastakaan alkuasukkaille, jotka jäivät perin noloina rannalle katselemaan kelvottoman jälkeen.

Vaikka kapteeni Kidd siis oli kaikkea muuta kuin ihailtava sankari, on hänen maineensa kuitenkin säilynyt halki vuosisatojen suurempana kuin monen suuripiirteisimmän sissiluonteen, ja hänen nimensä on tavallaan edustanut koko sissitointa jälkimaailman silmissä. Ja siihen omituiseen, nurinkuriseen seikkaan ovat epäilemättä antaneet aihetta tarut hänen muka maahan kätkemistään aarteista, jotka ovat hyväilleet ihmisten kurjaa kullanhimoa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LÄNSI-INTIAN MERISISSEJÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.