The Project Gutenberg eBook of Heitukat, by Panait Istrati

Floarea Codrilor kertoo
Elias Viisas
  Elias Viisaan kertomus
Munkki Spilca
  Munkki Spilcan kertomus
Vataffi Movila
  Vataffi Movilan tarina
Jeremias, metsän poika
  Jeremiaan kertomus
Heitukka

HEITUKAT

»Adrien, nyt esitän sinulle heitukat», sanoi Jeremias. »Ja kaikkein ensimmäiseksi päällikkömme Floritchican, joka luopui tuttavallisesta nimestään ja omaksui nimen, joka soveltui paremmin naisen arvolle:

— Te tahdotte sälyttää naisellisille hartioilleni edesvastuun taakan ja vaaditte minua vastaamaan päälläni sen laiminlyömisestä. Suostun kumpaankin… siksi meidän on tunnettava toisemme: te kerrotte minulle, keitä olette. Minä puolestani kerron teille ensinnä, kuka minä olen…»

Hän ei pitkiin aikoihin sanonut mitään, vaan käveli mietteissään edestakaisin.

Oli kulunut kuusi viikkoa Cosman kuolemasta, ja tänä sumuisena lokakuun aamuna, jonka edellisenä päivänä olimme saapuneet Hämärään laaksoon, putoilivat kapteenin sanat raskaina kuin hiljaisuus, joka ympäröi meitä tämän vähän tunnetun ja luoksepääsemättömän vuoriseudun sydämessä.

Neljätoista miestä, jotka olivat valinneet uuden elämän, loikoili nahkaisissa cojoceissaan sinne tänne heitettyjen aseiden ja tavaroiden keskellä, sillävälin kun hevoset kulkivat onnellisessa rauhassa. Esikunnan (sen muodostivat: Spilca, salaperäinen munkki, Movila, uusi vataffi [eräänlainen ylin tarkastusmies]; Elias ja minä) oli päätettävä tästä uudesta elämästä. Mutta kapteenimme äkkinäinen ja odottamaton vaatimus oli sille yllätys. Kahdeksantoista silmäparia iskeytyi tuohon rohkeasydämiseen, kokemuksista rikkaaseen ja yritteliääseen naiseen.

Päässään villalankainen turbaani, hartioilla ketunnahkaviitta, jalassa leveät housut, chalvarit, jotka soivat hänelle erinomaisen liikuntavapauden, hän mitteli kuumeisesti Karhuluolan lattiaa, jonka olimme edellisenä päivänä ottaneet haltuumme — talviasuinpaikaksemme. Vataffi nousi ja ryhtyi valmistamaan turkkilaista kahvia, minkä ylellisyyden Floarea oli tuonut mukanaan. Viimemainittu piti sitä välttämättömänä elämälle, metsäläiselämällekin.

Joko tahtoen koota ajatuksiaan tai antaakseen meille aikaa koota ajatuksiamme, hän vaikeni yhä, käveli edestakaisin ja katseli vuoroon pientä joukkoaan, vuoroon sumuun verhoutuneita rinteitä. Hänen kaidat kasvonsa olivat hiukan kalpeat, tummat varjot ympäröivät hänen silmiään, ja hänen huulensa, jotka muutoin loistivat punaisina kuin mansikat, olivat nyt ahavoituneet. Miehet seurasivat häntä levottomin ja samalla kunnioittavin katsein: tämä Cosman perintö oli heidän mielestään täynnä salaperäisyyttä ja vieläkin enemmän ylevyyttä. Tiedettiin hänen viettäneen kuljeksivaa elämää ja tuntevan perin juurin tämän maan, jonka pyöveleitä vastaan hän oli vannoutunut käymään leppymätöntä ja oikeutettua sotaa.

Tämä oli uskalikkojen mieleen. Mutta hän oli nainen sittenkin. Ja sievä päälle päätteeksi.

Mitä, hän tekisi kauneudellaan näillä karhujen asuinmailla? Totta oli myöskin, ettei Cosman kuoltua kukaan osannut ratsastaa hänen hevosellaan paremmin kuin Floarea eikä kestää paremmin väsymystä ja kieltäymyksiä eikä toimia ripeämmin kuin hän. Ainoan rakastajansa ruumiin ääressä hän oli julistanut:

»Täst'edes olen Floarea Codrilor, metsien rakastettu, vapaan miehen ystävä, ja teidän avullanne, vääryyden tuomitsija».

Vataffi Movila tarjosi hänelle höyryävän kahvikupin ja tupakkakotelonsa, jotka nähdessään hänen silmänsä kirkastuivat. Hänelle tuotiin jakkara istuimeksi. Hän joi ja poltteli. Ja ryhtyi sitten jatkamaan puhettaan.

FLOAREA CODRILOR KERTOO

»Olen petollinen, mutta voin olla vilpitönkin, jos tahdon ja jos vastapelaajani on sen arvoinen. Minulla ei ole ollut isää, joten olen kukkien lapsi [äpärälapsi], kuten sanotaan. Äitini, joka paimensi lampaita lapsuudestaan hamaan kuolemaansa saakka, oli koko elinikänsä ollut tekemisissä vain ketojen, tuulten, paimenpillinsä, koiriensa ja lammastensa kanssa, joita hän paimensi ja joiden syyhyä hän paranteli. Syyhyä lukuunottamatta — jota hän usein sai hoidella paljain käsin — oli kaikki hänelle mieluista. Mutta elämä ei ole yksinomaan miellyttävää. Nais-parkaa kohtasi koettelemus, mutta tämä ainoa koettelemus myrkytti koko hänen elämänsä: häneltä puhkesi silmä tyttösenä leikkiessään.

»Me unohdamme tavallisesti kolhut, etenkin jos ne ovat kohdanneet meitä lapsina. Ei mennyt päivääkään, ettei äitini olisi muistanut tätä tapaturmaa.

»Hän ei tosin itkenyt, mutta ei sen jälkeen enää myöskään sydämestään nauranut. Sensijaan hän unohti maailman, tuon maailman, joka ei mitään tietänyt hänen surustaan eikä siitä tilinteosta, mikä hänellä oli ollut elämän kanssa. Hän etsi ja löysi lohdun olennoista ja oloista, joista aikaisemmin mainitsin.

»Hänen elämänsä kului rauhallisesti kolmenkymmenen vuoden ikään. Mutta usein hän oli tuntenut olennossaan jonkinlaista levottomuutta, kuumetta. Tyynnyttääkseen itseään piti äitini talvisin riittävänä hieroa ruumistaan lumella. Kesäisin hän kieritteli kuin puunrunko pitkin vihannoivan rinteen kuvetta. Mutta nämä toimenpiteet vain enensivät hänen surkeuttaan — kunnes hän eräänä päivänä kieritteli paimenen jalkoihin, ja se oli hänen pelastuksensa.

»Pelastus, vaan ei rauha. Sillä tällä paimenella, jolla oli 'pää kuin astrakaanilampaalla', oli vaivansa kuten äidillänikin. Hän ei tosin ollut silmäpuoli eikä toiskätinen; hän oli päinvastoin täydellinen, liiankin täydellinen, niin että hänen olisi pitänyt olla haaremin isäntänä, ja nyt hän paimentelikin vain lammaslaumaa. Hänen vaivaansa pahensi vain se seikka, että hän oli vaatelias, kopea ja ylenkatseellinen valittujaan kohtaan. Äitini, joka ei koskaan ollut kenenkään 'hyvänpäivän' vaivainen, suhtautui hyvänä toverina nuorukaiseen, kunnes tämä muuanna huhtikuun päivänä kevään vaivaamana valitteli 'silmäpuolelle' askeettista elämää, jota hän oli pakoitettu viettämään. Sukankudontaansa keskeyttämättä 'silmäpuoli' kysäsi kuin ainakin hyvä toveri, joka on selvillä toisen rakkaustarinoista:

— Hän syö minut silmillään… Mutta hän ei antaudu syötäväksi: hän pelkää…

Nainen on aina valmis rakkauteen,
ja mies on elukka, jota on helppo ärsyttää…

— Miksi sanot minua »elukaksi?» Siksikö, että rakastan, kuten rakastan? Ja mitä sitten pitäisi rakastaa? Hauen leukaluitako? Siilin nahkaako? Vai pitäisikö minun kävellä alastomana miehenkorkuisessa nokkospensaikossa? Tai hieroa itseäni lumella, kuten sinä teet? Tai puhkaista ehkä vatsani kantoon kieritellessäni alas rinnettä, kuten sinä?

»Ja tällainen oli äitini kertoman mukaan sen liikuttavan tunnin sisältö, joka seurasi paimenen vihanpurkausta, sillä tuona hetkenä 'taivaan kellot' soittivat minun elämäni alkajaisia:

»Olin täyttämäisilläni kolmekymmentä vuotta… Olin tullut maailmaan kaksi viikkoa ennen pyhän Yrjön päivää, mikä juhla sattuu aina samalle päivälle, ja huhtikuun ensimmäinen viikko oli juuri menossa. Vihan lauhduttua Akimen katse pysähtyi pitkäksi aikaa nilkkaani ja viimein hän sanoi:

— Rada, sinulla näkyy olevan vuohen nilkka, joka, kautta kunniani, on hyvin soma: etköhän näyttäisi minulle polveasi? Jos se on yhtä kaunis kuin nilkkasi, nain sinut, Rada!…

»Akimen puhuessa näin istuin maassa kutoen sukkaa, hänen seistessään edessäni sauvaansa nojaten. En ollut näinä viitenä vuotena katsonut häntä kolmasti kasvoihin, en häntä enempää kuin ketään muutakaan, senjälkeen kun minulla oli vain yksi silmä; mutta kuullessani hänen sanovan, että hän naisi minut, jos polveni oli kaunis, kohotin päätäni, sillä luulin hänen kadottaneen järkensä. Silloin näin, että Akimella oli sievät mustat viikset ja kauniit, kiihkeät silmät. Minä vain katsahdin häneen. Sellaiseen ei voi katsoa kauan. Mutta se oli kylliksi, jotta päätin näyttää hänelle polveni, samalla kun sanoin itsekseni: 'Nyt, Rada-tyttöseni, ovat lumikylvyt ja kierittelyt lopussa; nyt tulee jotakin muuta'. Mutta kun samalla tunsin itseni nöyryytetyksi, sanoin kiusoitellen:

— Ohoi, Akime-parka… Jos sinun olisi naitava kaikki, jotka ovat näyttäneet sinulle polvensa, tarvitsisit kokonaisen kasarmin.

— Rada, minä vannon naivani sinut!… Syökööt sudet lampaani, jollen nai sinua!…

— Ei ole tarvis vannoa, Akime: miehen on luvattava mitä tahansa, sillä nainen pyytää kuuta taivaalta, niinpian kuin hän näyttää polvensa. Mutta minä en ole noita naisia. Kas tässä polveni, Akime.

»Ja minä paljastin sen nostamatta katsettani Akimeen, ja jatkoin kutomistani. Silloin Akime sieppasi päästään raskaan reuhkanansa ja paiskasi sen maahan sellaisella voimalla, että tuo tuulten pieksämä lakkipahanen halkesi kuin sierakko. Samassa jäntereinen käsivarsi kiertyi ympärilleni ja kohotti minut maasta. Sallin hänen kantaa itseäni, mutta niinpian kuin hän laski minut maahan, livistin tieheni, en paetakseni häntä, vaan kiihdyttääkseni häntä yhä enemmän ja saadakseni hänet unohtamaan, että olin silmäpuoli.

»Hän unohti sen siinä määrin, että hän, juostuaan ketojen ja kunnaiden poikki saavuttamatta minua, heitti sauvansa jalkoihini ja sai minut siten kaatumaan. Toisin sanoen, en odottanutkaan muuta kuin saada kaatua hänen syytään. Miehen on aina kannettava syy, sillä jos hän, jonka käsivarsi on kova kuin puu, olisi lisäksi syytön, miten kävisi meidän naisten? Jollei syy olisi ollut Akimen tuona iltana pienessä jalavametsikössä, — kun lampaat määkivät kuin erämaahan jätettyinä ja molemmat aasit näyttivät ihmettelevän pitkää poissaoloamme — kuinka olisikaan käynyt seuraavana talvena Rada-paran, joka kantoi sylissään Floritchicaansa, ja sairasti vatsaansa kuten Sultana, vaunusepän tytär, eikä voinut enää liikkua enempää kuin Maria, jota Akime ihasteli.

»Akimen täytyikin melkein yksin hoitaa isäntämme molemmat lammaslaumat, valmistaa juusto, etsiä kuivia puita, keittää mamaliga ja kala_borshi_, vieläpä pestä liinavaatteet kuoritussa maidossa, estääkseen niihin tulemasta syöpäläisiä.

»Mutta pian Akime-parka sai kyllikseen sekä työstä että sairaasta vaimosta. Minä puolestani olin niinikään saanut tarpeekseni sekä vuoteesta että liian hyvinvoivasta miehestä. Siksipä hän, oltuamme naimisissa kaksi vuotta, sanoi minulle eräänä päivänä sen, mitä itse olisin tahtonut sanoa hänelle: — Kuulehan, Rada, olemme tehneet tyhmän kaupan. Olen tehnyt sinut sairaaksi ja sinä olet tehnyt minusta orjan, kun meillä kummallakin sensijaan kaksi vuotta sitten oli paremmat päivät. Nyt korjaamme erehdyksen. Minulla on kaksikymmentä lammasta, siinä koko omaisuuteni. Sinulla on melkein sama määrä. Annan sinulle omani huomenlahjaksi lapsellemme, mutta anna sinä minun lähteä 'Herran nimeen'. Näin menetellen on pikku Floritchicalla ennenpitkää toimeentuleva äiti, joka huolehtii hänestä. Minä lähden maailmalle etsimään uutta isäntää. Ja vannon, Rada, etten enää pyydä naisien näyttämään minulle polviaan enkä heitä sauvaani niiden jalkoihin, jotka koettavat paeta minua.

»Näin puhui Akime-parkani. Ja sitten hän suuteli minua. Hän suuteli vieläkin kiihkeämmin lastaan, joka tarttui pikku kädellään hänen tuuheaan tukkaansa ja sai hänet vuodattamaan kyyneleitä ensi kertaa elämässään. Sitten hän lähti 'Herran nimeen' enkä senjälkeen ole kuullut hänestä mitään.»

Floarea Codrilor pysähtyi, sillä mielenliikutus tukehdutti häntä. Kertomuksen alussa samoinkuin sitä jatkaessaankin hän kunnioitti katseellaan jokaista kuulijaansa, olkoonpa että hän oli kaikkein halvin heitukoista, mutta ennenkaikkea hän kääntyi minun puoleeni, ikäänkuin hänen silmänsä olisivat tahtoneet sanoa minulle: Sinä, Jeremias, metsän poika ja minun poikani, sinä olet koko minun elämäni… Sinun vuoksesi olen täällä…

Heitukat, jotka pitivät arvossa tätä avomielisyyttä, kuuntelivat äänettöminä. Spilca ahmi hänen jokaisen sanansa jännittyneenä ja tarkkaavaisena, sillävälin kun aina järkkymättömän tyyni Elias käänsi hänen puoleensa liikkumattomat apostolinkasvonsa. Vähemmän nerokas, hengenlahjoiltaan yksinkertaisempi, mutta yhtä tiedonjanoinen vataffi Movila seurasi häntä mielenkiinnolla, hoidellen samalla nuotiota.

»Ensimmäinen intohimoni alkaessani katsella elämää oli juoksennella hekumoiden rinta tuulta vasten. Vain kaksi olentoa rakastaa kiihkeästi tuota lapsuuteni ystävää: vapaa mies ja koira. Ne olivat ensimmäiset ystäväni. Minun vapaa mieheni oli eräs kylän poikaviikari, kolme vuotta minua vanhempi, yltiöpäinen ja kesytön, opettajani vapauden salaperäisillä poluilla. Hämmästytte kaikki kun sanon, että hän on tällä haavaa heitukoiden kapteeni, joka hallitsee Buzeu-vuoristossa, kymmenen peninkulman päässä meistä, ja kylvää kauhua noiden kurjien keskuuteen, jotka laativat lakeja; hänen nimensä on Groza.

— Kovasydäminen Grozako? kysäsi vataffi. »Miksi hän olisi »kovasydäminen?» Siksikö, että on nylkenyt elävänä erään oman joukkueensa miehen ja erään gospodarin [rikas maanomistaja]. Täten turmansa saanut heitukka oli petturi, syypää rikokseen, jonka Groza oli vähällä saada maksaa hengellään. Mitä gospodariin tulee, oli se hänelle, kautta kunniani, oikein: menkäähän vain puhuttelemaan tuon verenimijän sortamaa rahvasta; saatte nähdä naisten sytyttävän vahakynttilöitä ja rukoilevan suuren heitukan puolesta.

»Tunsin hänet lapsena ja nuorukaisena. Hän oli raju, mutta sydämeltään lempeä. Olin yhdeksän-, hän kaksitoistavuotias, kun juostessani muuanna päivänä rinta tuulta vasten, koira vierelläni, hän saavutti minut, tarttui käteeni ja juoksetti minua vieläkin nopeammin. Rinteen huipulla, mihin hengästyneinä pysähdyimme, kohotteli tuuli niin epähienosti helmojani, että häpesin tuon kauniin pojan edessä. Mutta hän ei pälyillytkään paljaita sääriäni, kuten muut, vaan puuhaili koirani kanssa, ja minä lakkasin kainostelemasta.

»En tuntenut häntä, en ollut koskaan tätä ennen häntä nähnyt, ja huomasin, että hän oli siisti, yhtä siisti kuin minäkin. Se miellytti minua, sillä en ole koskaan sietänyt likaisuutta. Hän oli paljain jaloin, paljain säärin kuten minäkin, mutta ne olivat pestyt ja vain tomuiset. Kädet, kaula ja kasvot vasta pestyt. Housut ja paita myöskin puhtaat, vaikkakin paikatut. Kaikki tämä miellytti minua, samoinkuin hänen avoimet sinisilmänsä. Ainoa, mikä ei ollut minun makuuni, oli hänen tukkansa, silmäripsiensä ja kulmainsa punaisenruskea väri.

»Häntä näytti myöskin miellyttävän minun asuni, joka oli hänen omansa kaltainen, mutta siitä vakuuttautuakseen hän loi minuun vain lyhyen katseen. Olin utelias tietämään, mistä hän oli, ja kysyin sitä häneltä.

— 'Palonnieristä', vastasi hän melkein miehisellä äänellä katsomatta minuun ja silitteli koirani päätä.

»Palonnier-nimellä mainittiin kyläryhmää, johon kuului noin kolmisenkymmentä hajallaan olevaa asumusta kahden kilometrin päässä meistä valtamaantien varrella, joka vie Ramnicista Buzeu'hin ja risteyttää tässä kohden kylätien. En ollut koskaan käynyt 'Palonnierissä', sillä kylän poikasten kerrottiin heittelevän kiviä ohikulkijoiden jälkeen.

— Sinulla on kaunis nimi, hän sanoi suoristautuen ja katsoen minua kasvoihin. Mutta olet yhtä kaunis kuin nimesi. Minun nimeni on Groza… Ja minusta tulee vielä kerran heitukka.

— Etkö sitä tiedä? No niin! Se on mies, joka ei siedä sortoa eikä palkkalaisia, elää metsissä, tappaa julmat gospodarit ja suojelee köyhää.

— Poterachit ovat heitukoiden ja vapauden vihollisia, sotajoukko, joka puolustaa gospodareja ja saa siitä Judaksen palkkion. Kolme vuotta sitten näin heitukoiden ja poterachien taistelevan keskenään aivan lähellä meitä Hirvimetsässä. Heitukat joutuivat tappiolle. Minä en koskaan joudu tappiolle, kun minusta tulee heitukka. Mutta et saa sanoa kenellekään, et edes äidillesi, että olen heitukoiden puolella. En ole sanonut sitä vanhemmillenikaan. Ja parasta se onkin, sillä kaikki vanhemmat ovat lörpöttelijöitä ja »seinilläkin on korvat».

»Näin sanoessaan Groza teki halveksivan eleen seinille ja vanhemmille. Silloin näin, että hänellä oli huilu pistettynä oikeanpuoliseen paidanhihaan. Minä kysyin:

— Ei. Soittaminen ei ole jumalattomuutta, mutta saattaa se kaikkien tietoon, se on jumalattomuutta, vieläpä suurtakin… sille, joka rakastaa huilua.

— Olet typerä, Floritchica. Ihmiset rakastavat huilua kuten he rakastavat koiraa, jonka kytkevät koppiin, kuten he rakastavat satakieltä, jonka panevat häkkiin, kukkaa, jonka nyhtävät irti siitä, mihin Jumala on sen istuttanut, ja vapautta, jonka kääntävät orjuudeksi. Jos kaikki rakastaisivat huilua kuten minä, ei olisi heitukoita, ei poteracheja eikä gospodareja, vaan kaikki olisivat veljiä. Mutta veljiä ei nyt ole missään…

— Kas, sinäpä olet utelias… Sanon sen sinulle, sillä olen seurannut sinua kauan aikaa ja huomannut, että sinä yksin olet samanlainen kuin minä niissä kahdeksassa kylässä, jotka tunnen. Mutta sinä tarvitset dascalin [isäntä] ja minä rupean dascaliksesi. Tahdotko, että Grozasta tulee dascalisi, Grozasta, joka vielä kerran on heitukka?

— Kyllä, Groza, ole sinä minun dascalini. Sano, kuinka olet saanut tietää kaiken tämän.

— Kas näin. Minulla on vanhempi veli, joka on naimaiässä, hän on kookas ja typerä. Hän soittaa huilua kyläjuhlissa, jotta hölmöt saisivat tanssia. Hänellä oli koira, jota hän piti kahleissa, satakieli, jonka hän oli sulkenut häkkiin, ja molemmat eläinparat kuolivat suruun. Silloin minä sanoin veljelleni, että hän oli aasi, huilua soittava aasi. Näistä sanoistani sain niin vähän veljellisen taputuksen, että poskeni paisui pulleaksi. Ja hän soitti edelleen huilua, jotta hölmöt saisivat tanssia, sulki häkkiin toisen satakielen ja kytki kahleisiin toisen koiran, mutta minä rikoin häkin ja heitin kahleet kaivoon. Silloin olin vähällä päästä hengestäni: hän ei enää ollut aasi, vaan oikea poterachi, ja se hänestä varmaan vielä tuleekin. Mutta minusta tulee heitukka, ja silloin hän saa tuntea, mistä tuuli käy.

»Siihen päivään saakka, jolloin tulin tuntemaan Grozan, olin ollut yksin. Äitini pakoitti minut viettämään lapsuuteni päivät korutöiden ääressä, silmät kytkettyinä kanavakankaaseen, ellostavaan ja surkeaan vaatepalaseen, joka nielee nuoren tytön kauneimmat vuodet, ja jonka vuorostaan turmelee koi, sitten kun se on ollut kaksi sukupolvea ihmettelyn esineenä. Nousin sotaan äitiäni ja koko kylää vastaan; minua pidettiin yleisesti laiskurina.

»Entä sitten? Olisiko ummistettava silmänsä auringonsäteelle, joka siroittelee hopealäikkiä metsäpolulle? Eikö olisi koskaan tarkattava, kuinka satakieli ahertelee pesässään? Luovuttava tuulen hyväilystä, joka pullistaa viittaamme? Tukkia korvansa puron lirinältä, joka hyppelee tyytyväisenä jokea kohti, — kerta kaikkiaan: pysyä kuurona kevään kutsuille, joka tuo sanomaa uudesta elämästä, kesän kutsuille, joka vaikeroi yltäkylläisyyden painosta, unohtaa syksy, joka on niin täynnä alakuloisuutta, ja elää, käymättä miettiväiseksi, kun katselee talven valkeaa käärinliinaa? Ja miksi tämä täydellinen kieltäytyminen?

»Siksikö, että tekisit pitkiä pyyheliinoja tulevan aviopuolisosi käsiä varten, joilla hän antaa sinulle korvapuusteja; tai kauniita pitsipeittoja, joiden päälle humalainen miehesi heittäytyy maata liejuisine saappaineen; tai vieläpä kädenpaksuisia villamattoja 'sielusi valitulle', joka liiaksi punaviiniä ja pastramaa nauttineena tahraa tuon kauniin lahjan, jonka ääressä ahkeroit kokonaisen vuoden unelmoiden tästä onnekkaasta päivästä? Oi, sinä jokaisen maalaistytön houkutteleva haave, olen onnellinen, ettet ole ollut minun! Minä kieltäydyin kiinnittämästä silmiäni kankaaseen ja haaveilemasta sellaisesta, jonka todenperäisyyden elämä ympärilläni kielsi.

»Minun silmäni, joiden olisi pitänyt kimmeltää kyynelistä gherghefin yli kumartuessani, kuvastelivat kenttien kirkkautta, joilla paimensin lampaitani; minä annoin niiden tähystellä taivaan sineä, kuilujen syvyyksiä ja kuusten latvoja; ja jos ne ovat kyynelöineet, on syynä ollut ensimmäisen rakastettuni, tuulen, hillittömyys.»

— Tiedätkö, sanoi Groza eräänä päivänä, kun olimme jälleen juoksennelleet villeinä kedoilla, tiedätkö, että tuulesta oli kerran vähällä tulla rotan appi-ukko?

— Niin, liki piti, ettei tuuli antanut somaa tytärtään puolisoksi maailman roistomaisimmalle eläimelle, ja hänet pelasti siitä vain ovela vastaus.

— Kuulehan, sinä voimakas tähti! Olen onnettomin olio maailmassa, sillä minua vainoavat alati ihmiset, koirat ja kissat, niin etten ole varma hengestäni yöllä enkä päivällä; olen joka hetki vaarassa joutua ansaan ja elän kuolettavassa pelossa. Ja mikä on rikokseni? Se, että jyrsin joskus henkeni pitimiksi maissintähkiä ja juustoa.

— Ystäväni, mutta tuollainenhan on moraalitonta! sanoo Aurinko, joka ei rakasta rottia.

— Mitäpä siitä! huudahtaa kosiskelija. Etkö tiedä, että maan mahtavat tekevät samoin? Eikä heidän edes tarvitse panna henkeään vaaraan. Mutta olen tehnyt sen havainnon, että he, suojellakseen itseään kaikelta vaaralta, naivat jonkun mahtimiehen tyttären ja asettuvat appi-ukkojensa suojelukseen. No niin, olen päättänyt noudattaa heidän esimerkkiään, ja olen valinnut sinut, voimakkaimman kaikista: anna minulle tyttäresi puolisoksi ja suojele minua. Olen saanut kyllikseni tällaisesta elämästä!

— Pilvi. Olethan nähnyt, että keskellä päivää, kun haluaisin paahtaa maata, peittää Pilvi minut ja olen voitettu. Ystäväni, mene Pilven luo. Pyydä hänen tytärtään: hän on kaikkein mahtavin.

— En lainkaan. Aurinko todisti sen minulle, ja onhan totta, että pimennät sen, milloin haluat.

— Minäkö pimennän sen? Kuinka pitkäksi aikaa? Pieni tuulahdus, eikä minusta ole jälkeäkään. Niin, voimakkain on Tuuli, usko minua. Muuten hän on hyvin turhamainen, ja on varmaankin tyytyväinen, kun saa kuulla asiasi; mutta sanon sinulle ennakolta, että hänen tunteensa ovat hyvin häilyväiset. Hän on aika vekkuli!

— Olkoonpa millainen vekkuli tahansa, hänen on annettava minulle tyttärensä.

Ja niinpä rotta riensi Tuulen luo, joka parhaillaan tuuditteli huvikseen tytärtään riippumatossa. Hän ilmaisi tälle huolensa ja käyntinsä tarkoituksen:

— Älä luulekaan minua onnenonkijaksi, päätteli hän puheensa, aion edelleenkin työskennellä ansaitakseni leipäni, mutta huomaan, että elämäni käy mahdottomaksi ilman voimakkaan suojelusta: voimakkaat ovat anastaneet kaiken maissin ja kaiken juuston; heikot saavat kiristää suolivyötä.

— Mutta ethän sinä suinkaan ole heikko, huudahtaa Tuuli. Olet päinvastoin voimakkaampi kuin minä!

— Näetkö luodon tuolla meressä? Ennenkuin se joutui sinne, missä sen näet, oli se osa vuoresta, joka pistää niemekkeenä mereen. Muutama tuhat vuotta sitten ryhtyivät jotkut mahtavat, mutta typerät herrat rakentamaan sen huipulle linnaa, joka oli yhtä typerä ja vahva kuin sen herratkin. Kauniilta vuorelta hävitettiin riista, rosvoritarien linna loi synkän varjon mereen ja korkeat muurit rumensivat kauniin maiseman. Tiedäthän, etten rakasta minkäänlaista vapauden kahlehtimista. Minun mielityöni on kiitää ja kiidättää. Aloin siis puhallella kaikin voimin tuota petolintujen pesää. Mutta se oli lujasti paikoillaan! Ah, hukkasin vuosituhansia koettaessani hävittää tuota roskajoukkoa. Se vain eneni ja kävi pöyhkeämmäksi vuosisata vuosisadalta! Mikään ei auttanut: kallio ei hievahtanutkaan; tuskin oli muuri sortunut jostakin kohden, kun se jo korjattiin ennalleen. Eräänä aamuna levähdin murheellisena ja nääntyneenä salmen toisella rannalla, kun kauhea jyrinä herätti minut. Meri vyöryi muurin korkuisena ja oli hautaamaisillaan minut alleen! Kallionäyräs, jolla rosvolinna oli sijainnut, oli sortunut itsestään! Itsestäänkö? Ei vainkaan! Juoksin paikalle, nuuskin ja tarkastelin, ja totesin kiukukseni, että mitä minä en ollut voinut tehdä tuhansien vuosien kuluessa, sen olitte te, rotat, suorittaneet muutaman sukupolven aikana. Ymmärräthän: nuo herrat olivat koonneet kellareihinsa maan koko rikkauden, ja joka sanoo: herrat ja rikkaus, sanoo: rotat. He ovat samaa sukua. Ja niin hyvin oli rottien suku tehnyt tehtävänsä kiistellessään herrojen kanssa rikkaudesta, että kallio oli lopulta sortunut.

Tästä syystä minä äsken sanoin, että sinä olet minua voimakkaampi!
Palaa siis kotiisi, ystäväni, ja ota puoliso omasta suvustasi, sillä
Jumala on niin hyvin jakanut voiman luotujensa kesken, että jokainen,
ken hiukankin on kohtuullinen, voi olla tyytyväinen!

»Pian Grozasta tuli päivieni sisältö, ja ilokseni huomasin olevani hänen ainoa ystävänsä. Se johtui siitä, että meille oli selvinnyt muuan seikka, jota ainoakaan seudun lapsi ei ollut huomannut, seikka, joka oli jäänyt huomaamatta meitä vanhemmiltakin: maalaiselämän kurjuus, joka oli vain orjamaista raadantaa ja halpaa huvia. Kesäkiireiden aikana oli aamunkoitosta yöhön saakka aherrettava kumaraisena pelloilla, joiden sadosta kolme viidettäosaa meni isännän latoihin; syksystä kevääseen oli istuttava selkä koukussa kangaspuiden ääressä, ja kun tuo loputtoman pitkä kangas viimein valmistui, oli se säästettävä tulevaisuuden varalle; tai vietettävä pitkät ja ikävät iltapuhteet pakinoiden clacoissa, puhdistaen maissia, kuorien papuja ja kartaten villaa; tai oli autettava kankaistaan ylpeilevää ystävätärtä morsiuskapion valmistamisessa. Ainoana huvina sunnuntai-iltojen hora, missä yksitoikkoinen tanssi ikävystyttää jo neljännestunnin kuluttua; tai sitten keskustelu kaivolla rakastuneen houkan kanssa, joka puhuu hämärästi selvistä tarkoitusperistään.

»Luontainen vastenmielisyys piti Grozan ja minut loitolla yhtähyvin noista töistä kuin huveistakin, joilla ne korvattiin. Mutta ei poiketa rangaistuksetta elämästä, johon keskinkertaisuus meidät tuomitsee. Niinpian kuin meidän liittomme huomattiin, jouduimme pilanteon ja vihamielisyyden esineiksi. Sillä ei hyödytä mitään, ettemme häiritse keskinkertaisuutta, että siirrymme syrjään sen tieltä; se ei siedä, että joku on sitä etevämpi: se on yhtä mieltä vain itsensä kanssa, sietää vain omaa nahkaansa.

»Jumalani! Emme kehoittaneet ketään omaksumaan meidän elämäämme, emme pyytäneet päästä kenenkään iltaseuroihin. Seitsentoistavuotiaana oli Grozalla omat rattaat ja oma hevonen, jotka hän oli ansainnut otsansa hiellä. Ne olivat tuohon aikaan välineet, jotka vapauttivat ihmisen palkkatyöläisyydestä ja soivat hänelle näköjään vapaan elämän. Ystäväni vei kaksi kertaa viikossa Buzeu'n torille yhteisen työmme tulokset: villaa, juustoa, vuonia, viljaa, vihanneksia, munia, hedelmiä, lintuja, aina vuodenajan mukaan.

»Tätä lämmintä yksimielisyyttä kahden lapsen välillä, jotka kieltäytyivät suutelemasta papin, bojaarin kanssarikollisen, kättä, ja paljastamasta päätään 'hovin' jokaisen palvelijan ohikulkiessa, pitivät rikoksena ei vain itse asianomaiset, vaan nekin, joiden, ollen orjia kuten hekin, olisi pitänyt noudattaa heidän esimerkkiään. Mutta vaikka olinkin viisitoistavuotiaaksi hyvin kehittynyt, olin sittenkin vain tytöntynkä, ja Groza puhdas kuin lapsi. Meidän retkeilymme metsissä, pitkät poissaolomme kylästä olivat ilkeämielisten silmissä synnillistä ja vallatonta pakoilua. Olimme vain luoneet itsellemme joka suhteessa kauniin elämän, aurinkoisen saaren keskelle pimeää valtamerta: noina vuosina Groza opetti minut soittamaan huilua ja katselemaan järjen valossa tätä villiä luomakuntaa, jonka tähän saakka olin tajunnut vain sydämelläni.

»Kun hänen sormensa ensi kerran suostuivat loihtimaan kuultavakseni lumoavat Doinamme, oli hän mielestäni kuin legendan Fât-Frumos. Unohdin ylpeyteni ja heittäydyin hänen jalkoihinsa, syleillen hänen polviaan.

»Kaikkivoipa Jumala! Varmaankin sinä ryhdyit työhösi ja saatoit sen päätökseen soittaen huilua alkuaineille, joilla ei vielä ollut muotoa! Sillä Kaikkeus, jonka sinä loit tämän lumoavan sävelvuon saattelemana, oli kuin ihmeellinen laulu.

»Noina vuosina opin niinikään lukemaan ja kirjoittamaan kreikankieltä.
Ja Grozaa saan kiittää tästäkin saavutuksesta.

»Hän oli opetellut tätä kieltä kyläläisten tietämättä Buzeu'ssä käydessään.

— Tahdotko oppia kreikkaa? hän kysyi minulta eräänä päivänä. Meidän kielessämme ei ole omaa kirjakieltä. Voidakseen lukea ja kirjoittaa on valittava joko slaavin- tai kreikankieli. Minä olen oppinut kreikankielen, ja nyt minulla on »neljä silmää». Tee kuten minäkin. Saat oppia sellaista, josta et ole koskaan kuullut puhuttavankaan!

— Sitä opettaa Yhden Puun Kirkon kuuluisa kanttori Joakim Buzeu'ssä. Hän on ystäväni, vaikka pahat kielet väittävätkin, että hän on satyyri. Minä en sitä usko etkä usko sinäkään, saathan nähdä. On totta, että kanttori Joakim on peloittava nähdä ja kuulla. Mutta vain houkkiot ovat sellaisia, ettei kukaan heitä pelkää. Mutta hän on voimallinen ja ihailtu parjauksista huolimatta. Olen jo kauan puhunut hänelle sinusta; hän suostui ilomielin; hän on tyytyväinen saadessaan ystävän, sillä hän on meidän kaltaisemme: hänellä ei ole ystäviä.

»Seuraavana sunnuntaina, kauniina kevätpäivänä, minä nousin Grozan rattaille. Hän oli ylpeä hevosestaan, joka oli todella kaunis eläin, ja minä olin ylpeä Grozasta, joka ohjasi isäntänä hevostaan ja istui liikkumattomana kuin aikamies.

»Olimme molemmat pyhäpukimissa; hänellä kiiltosaappaat, paita borangicista, kukillinen cojoc, ja päässä caciula tzourcana; minulla valkoinen käsinkirjailtu puku, ilick ja kirkaskuvioiset samettitohvelit. Olimme kauniita kuin nuorikot.

»Luonto, joka avautui nähtäväkseni tällä seitsenpeninkulmaisella, minulle oudolla taipaleella, oli mielestäni yhtä kaunis kuin mekin, ikäänkuin olisi sekin ollut sunnuntaipuvussa. Tämä oli minun ensimmäinen pitkä matkani enkä lakannut ihastelemasta viiniköynnöksen peittämiä rinteitä, vieraita metsiä, jokia ja puroja, kiemurtelevia teitä, vieläpä lintuja ja eläimiäkin, jotka näyttäytyivät meille kuin olisi näkymätön käsi kohottanut esirippua aina sitä mukaa kuin etenimme.

»Istuin patjalla ystäväni vieressä, joka oli vaiti. Mutta kun hän sitten alkoi puhua — noustessamme paljaan kukkulan kuvetta — teki hän sen kylvääkseen sieluuni oman myötäsyntyneen kapinanhenkensä siemenen, joka oli hänessä kypsynyt ja valmis puhkeamaan:

— Kaiken sen, mitä näet ja joka niin miellyttää sinua, sanoi hän, heilutellen ruoskaansa päittemme päällä, koko tämän kauniin ja avaran maan on oltava meidän kaikkien oma, sillä me tulemme maailmaan alastomina, ja se tarjoutuu meille muokattavaksi ja kantaa hedelmää nautittavaksemme. Se ei ole meidän. Sen on kuitenkin oltava meidän. Meidän on riistettävä se käsistä, jotka pitelevät sitä, vaikka eivät sitä muokkaa. Se on tehtävä!

»Siinä kaikki, mitä Groza on koskaan sanonut minulle gospodarien ikeestä. Silloin minä ymmärsin, että hänestä vielä kerran tulee heitukka, sillä heitukat olivat ainoat, jotka eivät ajatelleet kuten kaikki muut. Sen mukaan mitä muut sanoivat, oli Jumalan tahto, että maailmassa oli orjia ja gospodeja, köyhiä ja rikkaita, piestyjä ja pieksäjiä; mutta heitukat eivät välittäneet tästä Jumalan tahdosta, eivät enää menneet hänen kirkkoihinsa, vaan vetäytyivät metsiin, mistä tekivät hirvittäviä hyökkäyksiä hirmuvaltiaiden, vieläpä kirkonkin alueille, ryöstäen, murhaten ja auttaen.

»Buzeu, departementin pääkaupunki, oli mielestäni kuin sunnuntaivaatteissa koreileva neitonen. Siinä oli kaksi katua, jotka kulkivat keimailevassa kaaressa kuin maalatut silmäkulmat. Loka ja tomu oli sieltä tyyten karkoitettu; maa oli laskettu kauttaaltaan puulla. Myymälöitä oli niissä toinen toisensa vieressä, ja niiden suurten lasi-ikkunoiden takaa saattoi ihailla näytteillä olevia tavaroita: toisaalla kotimaan tuotteita, toisaalla mitä loisteliaimpia ulkomaisia silkkikudoksia; etempänä runsain kaiverruksin koristeltuja aseita; tshibukien ja stambulilaisten vesipiippujen seassa tupakkaa, joka oli sidottu nippuihin kullanvärisillä silkkinauhoilla. Kauppoja, jotka olivat täpötäynnä mattoja. Toisissa oli näytteillä ikooneja, raskaita hopeaisia suitsutusastioita, pyhiä kirjoja. Lukemattomissa myymälöissä tarjoiltiin syötävää ja juotavaa; cafanat olivat tulvillaan ihmisiä, jotka maistelivat tuoksuavaa kahvia, polttelivat tshibukeja ja keskustelivat eri kielillä.

»Kaikilla myymälöillä oli erinimiset ja kullekin sopivat kilvet, kuten:
Buzeun talonpoika; Kultainen kashmir; Damaskon pyssy; Ispahanin matot;
Vizirin tshibukit; Hyvän onnen majatalo; Hopeinen suitsutusastia;
Pienen Beyn kahvila, ja muuta sellaista.

»Groza jätti rattaansa laitakaupungilla sijaitsevan majatalon talliin. Maalaisrattailta oli kielletty pääsy katetuille kaduille; vain vaunujen oli lupa edetä sinne saakka. Arkoina tämän rikkauden keskellä ja oudolla mielin me kuljeskelimme täynnä ihailua kävelijöiden joukossa, jotka kulkivat edestakaisin, puhelivat, laskivat ambrasta tehtyjen rukousnauhojen suuria helmiä ja katselivat meitä kuin olisimme olleet kaksipäisiä vasikoita. Useimmat bojaarit olivat puetut turkkilaisiin nuttuihin ja kauniisti kirjailtuihin icheliceihin; toisilla oli yllään puku, jollaisia käytetään vain laskevan auringon maissa. Viimemainitut olivat kotiutuneet ulkomaisista yliopistoista; heidän kasvonsa olivat sileiksi ajellut ja he kantoivat lasia vain toisessa silmässä, jonka vuoksi luulin heidän käyneen liiasta opiskelusta toissilmäisiksi.

»Naisia näkyi vähän, mutta he olivat jumalaisen kauniita, taidokkaasti maalattuja, kaikki ilman päähineitä, hiukset kammattuina sileästi taapäin, laskehtien vain hiukan ohimoille, kasvoilla ohuet, läpinäkyvät harsot, yllä tiukasti ruumiinmukaiset liivit ja suunnattoman leveät, kellomaiset hameet, jotka lakaisivat maata. He kävelivät uinaillen aviomiestensä käsivarteen nojaten ja puhuivat nenä-äänellä kuin papukaijat.

— Täällä ei voi mennä mihinkään, sanoi Groza, jollei kukkarossa ole yhtä paljon rahaa, kuin mitä me ansaitsemme kokonaisessa kesässä. Jotta nämä gospodarit ja heidän perheensä voisivat elää tällaisissa ja vieläkin suuremmissa kaupungeissa, on meidän, orjien, hankittava heille varat. Siksi heillä on poterachit, jotka puolustavat heitä ja pakoittavat meidät tekemään työtä heidän hyväkseen. Minä en tahdo ruveta orjaksi, minä. Pian minusta tulee heitukka. Silloin me kaikki heitukat nostamme kylät kapinaan ja teemme lopun vääryydestä.

»Yhden Puun Kirkko oli tehty, niin kerrottiin, katosta alttariin saakka yhdestä ainoasta tammesta.

»Oli messun aika, hiukan ennen puoltapäivää. Emme uskaltaneet käydä sisään, sillä pääsy tähän Herran huoneeseen, kuten komeisiin kauppoihinkin, oli sallittu vain gospodareille.

»Kirkon edustalla oli joukko kaikenlaisia ajopelejä, ratsuhevosia, ajomiehiä ja palvelijoita maalauksellisessa sekamelskassa odottelemassa isäntiensä tuloa. Nämä rukoilivat kirkossa, joka oli varattu vain heille (joskin se oli vaatimattomasti 'yhdestä puusta'), ja josta he palasivat mässäämään taloihinsa, jotka niinikään olivat vain heitä varten.

»Me odottelimme jumalanpalveluksen päättymistä ja noiden kunnon kristittyjen lähtöä, jotka noudattivat Kristuksen käskyjä anastamalla itselleen maan. He tulivat ulos hurskaannäköisinä ja nousivat ajopeleihinsä, herättäen ilmestymisellään pelkoa katalassa palvelusväessään, pelkoa, jota tehosti kirkonkellojen käskevä kumahtelu. Me pujahdimme tämän pöyhkeän joukkueen selkäpuolelle ja pidellen toisiamme käsistä kuin syylliset, Groza ja minä tunkeuduimme tyhjään kirkkoon, missä elostelijoiden vaatteista jäänyt myskin haju taisteli voittoisasti suitsutuksen kanssa.

»Täällä oli hämmästykseni suurempi kuin katsellessani ylellisiä myymälöitä. Mikä ero olikaan meidän kirkkomme köyhyyden ja tämän rikkauden välillä! Se oli yhtä ruhtinaallisen upeileva kuin myymälätkin.

»Maalattujen ikkunaruutujen kajastuksessa näin ensinnä tummana häämöittävän, veistoksilla koristetun alttarin. Ylinnä keskellä voittoisa Jumala, joka säteili terveyttä valkoisesta parrastaan huolimatta, punnitsi vasemmassa kädessään kurjaa maata, jonka hän oli luonut kuvakseen, samalla kun hän oikealla etusormellaan uhkasi meitä ties millaisella rangaistuksella. Alttarille vievän oven molemmissa puoliskoissa pyhät apostolit Paavali ja Pietari, yhtä hyvinvoipina kuin isäntänsäkin, hoitivat vartian virkaa, jälkimmäisellä kädessään oikeauskoisten paratiisin avaimet. Sitten kokonainen sarja pyhimyksiä poliisinkatseineen, kirkon marttyyrejä ja santarmeja, joiden vaatteet olivat raskasta hopeaa ja kultaa; kaksi riviä rikkailla leikkauksilla koristeltuja nojatuoleja, joiden selkänojaan oli kaiverrettu onnellisen seurakuntalaisen nimi; katossa kolme kruunua, Kristuksen ja Neitsyt Marian edessä kaksi palavaa kynttiläkruunua ja kaksi isoa kynttiläjalkaa seinien edessä — kaikissa kynttilät puhdasta vahaa, joista monet hämmästyttivät minua suuruudellaan ja herättivät minussa ajatuksen, että niiden synnit, jotka toivat tuollaisia uhrilahjoja, varmaankin olivat suhteelliset niihin.

»Groza jätti minut hetkeksi keskelle tätä kristillistä aseistoa ja meni kolkuttamaan sakariston pienelle ovelle.

»Kanttori Joakim tuli esiin. Hän oli nelikymmenvuotias, lyhyenläntä, kaljupäinen, suurisilmäinen mies, kasvot hyväntahtoiset, kaula paksu.

»Joakim kurottautui varpailleen ja jäi hetkiseksi neuvottomana katselemaan minua. Hänen papilliset nautiskelijankasvonsa leimusivat oranssinkeltaisina valon langetessa niille ikkunaruuduista. Hän kohotti käsivartensa taivasta kohti ja huusi kreikankielellä niin että ikkunat tärisivät:

»Minua peloitti ja olisin tahtonut paeta, mutta näin Grozan hymyilevän ja vilkuttavan minulle silmää. Kanttori jatkoi puhettaan, ja vaikka pelkoni kasvoi sitämukaa, halusin niin kuulla tuota ääntä, jonka vakuutettiin olevan ensimmäisiä koko Romaniassa, että jäin aloilleni:

— Siunatut olkoot kosteat silmäsi! Siunatut kosteat huulesi! Ja siunattu olkoon kostea maa, joka kasvattaa tuonkaltaisia hedelmiä!

»Tunsin punastuvani näin moninaisten kosteuksien siunaamisesta, mutta
Joakim alkoi samassa puhua kuivuudesta. Hän lauloi näin:

— Sillä, oi Herra, kosteutesi tekee maalle mahdolliseksi kestää kuivuutta, kestää kuivuutta, sinä kaikkivoipa Jumala!

— Lopeta jo veisuusi kosteudesta ja kuivuudesta ja opeta tytölle aakkoset. Sinä unohdat, ettemme aio nukkua Hyvän onnen majatalossa, vaan olkikattoisissa mökeissämme.

»Kanttori silmäili häntä hetkisen hurskaan näköisenä ja alkoi veisata entistä hartaammin:

— Paljon lämpimämpi on niiden, jotka nukkuvat yhdessä mökissään, kuin sen, joka nukkuu yksin palatsissa!

— Menevät helvettiin! ärjähti ystäväni, ravistellen kanttoria käsivarresta. Tahdotko opettaa hänelle aakkoset vai et? Lupasit tehdä sen!

— Kyllä, vastasi Joakim lähestyen minua kuin unissakävijä, niin, olen luvannut ja nyt alan.

— Floritchica! Musta kyyhky! Lausu aivan kuten kuulet minun lausuvan: Alpha… Vita… Gamma… Delta… Epsilon…

— Ehtahtos! Ehtahtos! [Ihastuttavaa! Ihastuttavaa!] hän huudahteli sitten kreikankielellä. Vain yksi virhe, pieni vähäpätöisyys, joka on korjattava; ne ovat nämä kolme vaikeasti lausuttavaa kirjainta: gamma, dzeta ja thita. Gammaa lausuttaessa on tehtävä samoin kuin kurkkua huuhdeltaessa. Dzetaa lausuttaessa on matkittava pohjatuulta. Mitä thitaan tulee, niin se muistuttaa hanhen ääntelyä. Lausu siis uudelleen ja anna minun samalla nähdä suusi. Minä autan sinua.

»Minä lausuin. Hän katsoi läheltä suutani ja kosketti sormellaan leukaani. Mutta me näimme hänen vetäytyvän äkkiä pois kuin poltinraudan koskettamana ja alkavan vaikeroiden harppailla pitkin kirkkoa painaen käsin kaljua päälakeaan.

— Minua vaivaista! Minua vaivaista! Tuo suuhan on lähde, josta muinaisajan jumalat ammensivat juovuttavan nektarinsa! Tuo suu ei ole luotu tavailemaan aakkosia vaan jakamaan elämää ja kuolemaa! Tuossa on varmaankin se tyttö, josta muuan hurmioitunut viisas sanoi: Kyyhkyläiseni, sinä joka asustat kalliorotkoissa ja jylhissä vuoristoissa, anna minun nähdä katseesi ja kuulla äänesi… Niin, katseesi, äänesi… olisipa hänen pitänyt sanoa suusikin. Mutta, oi Salomo, mitäpä hyötyä on siitä, että sydän halaa kauneuden ylenkylläisyyttä, kun on näöltään muodoton kuin murmeli. Ja onko minun syyni, että sydämeni on vasemmalla puolen kuten hullun eikä oikealla, missä sanotaan viisaan sydämen sijaitsevan? — Jumala! Sinä tunnet hulluuteni, eivätkä vikani ole sinulta salatut.

»Tämän sanottuaan Joakim palasi nopein askelin minun luokseni ja sanoi, korostaen ja ääntäen sanat ylhäisten tapaan:

— Cori-mou! Coritzaki-mou! [kreikkaa ja merkitsee: tyttöseni, pikku tyttöseni]. Sinä loukkaat minua, jos pidät minua raakana. Hulluuteni ei ole vaarallista ja syntini on vain sanoissa! Siinä koko rikokseni! Älä siis kiellä minulta suloutesi katselemista! Lähde nyt »hyvinvoipana» ja palaa takaisin »hyvinvoipana». Opetan sinulle kreikkaa kyvykkäänä oppineena ja epäitsekkäänä ystävänä. Ja minä aseistan sinut hengen miekalla, jota vain harvat voivat käytellä.

»Kokonaisen vuoden ajan Yhden Puun Kirkon kanttori opetti minulle kreikkaa ja paljon muutakin, ollen opettajana milloin kohtelias, arkatuntoinen, melkeinpä kaino, milloin yltiöpäinen, rohkea, melkeinpä mieletön. Kuitenkin hänen luonnonlaatunsa paljasti mielenkiintoisia puolia ihmisluonteessa, ja kun järkeni ja luonteeni olivat toista maata kuin ikäisteni nuorten tyttöjen, taivuin nöyrästi hänen mielitekoihinsa, jotka olivatkin vaarattomia, — vain saadakseni nähdä, oliko hänen puhtautensa todellista, vaiko vain pettävä naamio.

»Minulla oli tunteja kaksi kertaa viikossa, tyhjässä kirkossa kello yhdentoista messun jälkeen. Groza oli usein saapuvilla. Joskus hän jätti meidät yksinkin. Mutta olimmepa yksin tai hänen seurassaan, oli Joakim sama mies. Tietäen, että hänen lauluäänensä tuotti minulle yhtä paljon, jollei enemmänkin iloa kuin kreikan opetus, hän aloitti säännöllisesti tuntinsa jylisevillä taivaallisilla hymneillä, jotka lankesivat sieluuni valoisana ryöppynä. Hänellä oli ehtymätön varasto lauluja, virsiä ja sovitelmia. Hänen vilpittömyytensä oli itsetiedotonta, ja niinpä sattui eräänäkin päivänä, että hän, harppailtuaan laulaessaan kirkon kynnykseltä aina alttarille asti, unohti minut, ja tapasin hänet sitten sakaristossa kyyneleet silmissä. Mutta tämä vilpittömyys kävi minulle hyvin tukalaksi, sillä usein hän opetustaan keskeyttämättä jäi katselemaan minua hyväntahtoisilla häränsilmillään, pani kätensä vatsalleni tai rinnalleni, ja sanoi ikäänkuin anteeksi pyydellen:

— En ole koskaan tuntenut käteni alla mitään näin miellyttävää enkä tahdo kuolla saamatta tuntea naisruumiin lämpöä. Floritchica, salli sen tapahtua! Jokainen houkka saa tuntea sitä, antamatta sille mitään arvoa, sensijaan että minä annan sille arvon tuntematta sitä. Teet minut onnelliseksi niin vähällä. Ennenpitkää sinä tuhlaat suosiotasi saamatta vastalahjaksi kunnioitusta. Äläkä pelkää, että tavoittelen enempää, sillä jos saarnaaja on oikeassa sanoessaan, että loppu on alkua parempi, on myöskin totta, että elämässä alku useinkin vie voiton lopusta. Niinikään on totta, ettei elämää ole katseltava Saarnaajan silmillä.

»Soin hänelle tämän onnen jääden odottamaan mitä seuraisi. Ei seurannut mitään. Hän ei enää edes halunnut uudistaa tätä huvia, unohti sen eikä kajonnut koko asiaan.

»Olisin tahtonut jollakin tavoin osoittaa hänelle tämän johdosta kiitollisuuttani antamalla jonkun lahjan, jotakin, joka muistuttaisi minusta. Mutta hän sanoi:

— Mitä? Korillisen tuoreita munia? Kananpoikia? Voipurtilon? Donitzan hunajaa? Talossani on niitä yltäkyllin! Vaikka sinä tarjoaisit minulle pyhimyksen, jonka sädekehä olisi puhdasta kultaa, tai rukousnauhan, jonka helmet olisivat kaikkein harvinaisinta ambraa, tai loisteliaan smyrnalaisen vesipiipun, en huolisi niistäkään. Gospodarit, jotka rakastavat ääntäni, Jumala ties miksi, hukuttavat minut tuollaisiin antimiin. Se, mitä haluaisin ja mikä voisi tehdä minut kuolettavan onnelliseksi, sitä et voi minulle antaa sinä eikä itse Jumalakaan: se on ruumis, kasvot, jotka olisivat paremmin ääneni ja sydämeni arvoiset. Ne tekisivät minulle mahdolliseksi elää elämää, jota ilman riudun tässä aasin kuoressa! Sitä ei Jumala ole sallinut; hän ei ole suonut satakielelle riikinkukon sulkia; ehkäpä hän on tehnyt siinä oikein, sillä sanotaanhan, että jos sialla olisi sarvet, kääntäisi se nurin maan.

»Tällaiseksi osoittautui panettelujen esine, Joakim kanttori. Keskellä kesää, joka seurasi tätä oppivuotta, opin tuntemaan hänessä toisenkin miehen, ja tämä havainto oli yhtä yllättävä koko kaupungille kuin minulle ja Grozallekin.

»Olin nyt seitsentoistavuotias. Ja kaunis, kuten näette. Kauneuteni veti muun muassa puoleensa gospodarimme Bolnavulin pojan huomion, jonka isä omisti kaksikymmentä tuhatta hehtaaria maata ja metsää sekä lukemattomia harasia ja karjalaumoja. Tuon monokkelisilmäisen, vasta opiskelemasta palanneen herran mielestä olin vain soma, kaksijalkainen karitsa, joka oli helppo ahmaista, ja joka ehkä oli onnellinenkin siitä, että oli voinut herättää niin korkean herran ruokahalun. Hän ei osannut kuvitellakaan kohtaavansa vastarintaa minun puoleltani. Ja turhaanpa olivat menneet hänen opintonsa, sillä ensi töikseen hän alkoi loukata minua.

»Eräänä kesäisenä sunnuntaina, joka ratkaisi Grozan kohtalon, ilmestyi kylän horaan coconache Mano-laki, kuten hänen orjansa häntä nimittivät, nuoremman sisarensa seurassa, ohjaten itse komeaa hevostaan. Hän, meidän tuleva herramme, tuli joukkoomme saavuttaakseen siten suosiota ja tarkastellakseen samalla sitä laumaa, jota hän sai käyttää nautinnokseen. Tämä yksinvaltias Jumalan armosta alkoi heti mitä mauttomimman narripelin. Hänen yhtä tyhmä sisarensa ei pannut tätä pahakseen, ja rahvas otti sen vastaan kuin taivaan mannan. Vanhukset nostivat hattua, paljastaen kauniit, hopeanharmaat hiuksensa; nuoret jatkoivat tanssiaan, mutta tavallista eloisammin, miellyttääkseen korkeita vieraita, sillävälin kuin pomojnic [Apulaisprefekti], joka seurasi herraansa palvelevaisena kuin orja, lasketteli karkeita sukkeluuksia. Hänen määräyksestään carciumar kaatoi viiniä kulhoihin, ja juojat toivottivat terveyttä ja pitkää ikää anteliaille vieraille. Sitten viimemainitut nousivat ajopeleistä ja kilistivät kehässä tanssijoiden kanssa, jättäen vaunut erään maalaisnuorukaisen vartioitavaksi.

»Käyttäen hyväkseni heidän poissaoloaan minä pujahdin Grozan kiellosta välittämättä, hyväilemään tuota kaunista eläintä, jonka piti vetää tätä inhimillistä kuormaa. Pidin aivan liiaksi kauniista hevosista, jotta olisin voinut vastustaa haluani silitellä sen kaulaa. Sain maksaa kalliisti tuon huvin, sillä molemmat verenimijät palasivat odottamatta takaisin ja minun oli kuunneltava heidän puheitaan. Nuo puheet koskivat kaunista pukuani ja hevosrakkauttani; mutta coconache ei tyytynyt tähän; hän luuli tuottavansa minulle suunnattoman ilon heittämällä vaunuista jalkoihini kultarahan, joka, kuten hän sanoi, oli tarkoitettu 'viattomiin huvituksiin'. Minä peitin käsin kasvoni ja juoksin pois, jättäen rahan siihen, mihin se oli pudonnut, orjien ja heidän isäntänsä suureksi hämmästykseksi.

»Groza, joka makasi ruohikossa kaukana horasta, huomasi kansanjoukon kiihkeästä elehtimisestä bojaarien lähdettyä, että jotakin oli tapahtunut. Hän juoksi meidän luoksemme ja tapasi minut nyyhkyttämässä. Vuodatin ensimmäisiä surun kyyneleitäni.

»Naisen vilpitön vastustaminen ei tehoa raa'an miehen haluihin. Hän ei tiedä, missä on naisellisen kainouden raja ja missä alkaa syvä inho, jota arvokkuudessaan loukattu nainen tuntee. Tälle raakalaiselle, joka isännöi maan päällä, on kaikki sallittua.

»Kahden kuukauden aikana hän koetti neljä eri kertaa vakuuttaa minulle, että minun olemassaoloni tarkoitus oli hänen halujensa tyydyttäminen. Joka kerta käänsin hänelle selkäni sylkäisten hänen jalkoihinsa. Silloin hän yritti väkivaltaa. Hän sai tehdä tuttavuutta Grozan käsivarren ja hänen garbaciunsa [nuorasta punottu ruoska] kanssa.

»Minulla oli nyt paimennettavana noin puolisentoistasataa lammasta, joista kolmasosa kuului lapsuudenystävälleni, loput äidilleni ja minulle. Olin onnellinen, joskin minua painosti orjanelämä ympärillämme ja olin levoton hirviön uudelleen ilmestymisestä. Tiesin, että hän ennemmin tai myöhemmin iskisi kyntensä minuun kuin haukka pikkulintuun. Groza antoi minulle pistoolin ja pienen tikarin, joita kannoin kätkössä vyölläni. Varovaisuuden vuoksi hän tuli joka ilta Palonnierista viettämään pari tuntia minun seuranani ja auttoi minua ajamaan lampaat kotiin. Kuinka kaukana tunnuttekaan olevan minusta tänään, te hellän ystävyyden kauniit päivät, joihin osallistuivat kolme koiraamme ja joita kirkastivat auliit sydämemme, elävöittivät toiveemme, tuudittelivat huilujemme sävelet!

»Muuanna elokuun iltana, jolloin taivas liekehti kullanhohtoisena, tuli onnettomuus. 'Coconache' oli yksin ja ratsain. Kiinnittämättä lainkaan huomiota Grozaan, hän kääntyi vain minun puoleeni, tervehti ja kysyi:

»En edes vastannut hänelle, vaan käänsin selkäni ja poistuin. Groza, joka seisoi lammikon rannalla, alkoi heti piestä vedenpintaa isolla garbaciullaan. Arvasin, että hän tahtoi norjistuttaa nuoraa, jotta se paremmin suomisi nenäkkään vierailijan kupeita. Hekuma paisutti rintaani tietäessäni, että voimakas ja rohkea ystäväni pian kostaisi puolestani, mutta vihan sokaisemana en lainkaan tullut ajatelleeksi näin peloittavan teon seurauksia.

»Bojaari hyppäsi hevosen selästä, jätti sen paikoilleen ja alkoi hitaasti seurata jälessäni. Groza hypähti hänen eteensä, seisten siinä suorana kuin kuusi ja tyynenä kuin filosoofi. Toinenkin oli suora, mutta ei tyyni; veri kohosi hänen kasvoilleen, kun hän kysyi:

»Raivostuneena siitä, että moukka sinutteli häntä, tuo onneton tarttui pistooliinsa. Silmänräpäyksessä hän makasi maassa aseetonna, ja ennenkuin hän ehti tointua, istui Groza jo kahareisin hänen päällään. Se, mitä nyt seurasi, ilmaisi minulle sen vihan mitan, joka kyti ystäväni sydämessä. Sensijaan, että olisi paennut, kuten luulin, hän alkoikin suomia 'coconachia' tähdäten kostean carbaciun iskut mieluiten päätä kohti, ajaen häntä edellään sinne tänne pitkin autiota seutua, jonka hiljaisuutta halkoivat piestyn huudot, ruoskien hänen ruumistaan vielä sittenkin, kun hän jo makasi maassa vertavuotavana ja tajuttomana möhkäleenä.

»Groza ajoi täyttä laukkaa luokseni. Hän ei enää ollut sama mies. Hänen liikkumattomat kasvonsa näyttivät minusta elottomilta kuin pergamentti. Veristävissä silmissä ei ollut mitään inhimillistä. Kaulasuonet pullottivat halkeamaisillaan. Alahuuli oli vieläkin vihasta riipuksissa. Hänen äänensäkään ei ollut entinen, kun hän sanoi:

— Olen ensi kertaa maistanut koston maljasta. Se on yhtä virkistävää kuin kylmä vesi, jonka siemaisee polttavassa kuumeessa. Nyt, Floritchica, jätän sinut iäksi: rupean heitukaksi. En lähde yksin: seitsemän Palonnierin huonomaineista poikaa seuraa minua. Heidän sydämissään ei ole hellyyttä, kuten sinun ja ystävämme Joakimin, ja olen siitä murheellinen; he ovat kostonhimoisia ja janoavat villiä elämää; he tuntevat metsät kuten minäkin ja ovat valmiit menemään tuleen minun käskystäni. Kaikki on valmiina. Huomenna päivänkoitteessa kokoonnumme Hirvimetsään, »kaltevan kallion» taa. Tule tapaamaan minua. Siellä selitän sinulle tarkemmin, mitä sinun on tehtävä. Nyt minun on riennettävä Buzeu'hin ilmoittamaan asiasta Joakimille ja suutelemaan häntä viimeisen kerran.

»Sitten hän lisäsi, ensimmäistä uhriaan osoittaen: — Peto ei ole kuollut eikä se ollutkaan tarkoitukseni. Tahdon vain, että tuo kaunis herra muistaa minut koko elinikänsä, aina kun hän kääntää naamansa peiliin päin: siitä olen pitänyt huolen! Pidän itselläni hänen hevosensa. Tovereilleni etsimme hevoset hänen isänsä laitumilta.

»Oli melkein pimeä… Lampaat, jotka Groza oli ajanut hajalle vainotessaan vihamiestään, määkivät niin, että kalliot kumahtelivat. Ystäväni ajoi ne ratsastaen koolle ja auttoi minua saamaan ne kotiin. Sydän raskaana tapahtuneen johdosta minä erosin tuona iltana Grozasta ja jäin istumaan kietoen käsivarteni lempikoirani kaulaan, ja vieraalta näytti minusta seutu ja vierailta lampaanikin.

»Seuraavana aamuna päivän koittaessa menin kaltevan kallion luo. Groza ja hänen seitsemän toveriaan olivat jo siellä. Lisäksi siellä oli muuan karjakauppias Buzeu'stä ja Joakim. Groza sanoi minulle kauppiasta osoittaen:

— Floritchica, varovaisuuden kannalta pidin parhaana kutsua tänne tuon ystäväni. Neuvon sinua luovuttamaan hänelle lammaslauman. Olen nostanut jo rahat omalta osaltani. Jos tahdot myydä hänelle loputkin, suostuu hän jättämään sinulle niin monta kuin tarvitset elääksesi. Siinä tapauksessa, että vainoojamme tahtoisivat käydä käsiksi omaisuuteesi, tarvitsee sinun vain sanoa, ettei se ole sinun, vaan että lauman omistaa baciu Zamfir.

»Myönnyin hyvillä mielin. Baciu, tuo kelmi, mutta aivan varmaan minulle hyödyllinen mies, lähti tiehensä. Ja nyt tuli lopullinen eronhetki, jolloin näin viimeisen kerran elämäni parhaimman ystävän. Hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän saattoi tuskin puhua, sillä mielenliikutus tukahdutti hänen äänensä:

— Floritchica, nyt on elämä meiltä lopussa… Olemme olleet tosiystäviä… Sinä et koskaan tapaa toista Grozaa enkä minä toista Floritchicaa! Mikä vahinko, ettei nainen ole luotu heitukan elämään! Ah, saisinpa tuntea sinun ystävyytesi ja sinun vihasi vierelläni samotessani vuoristoissa ja metsissä, mutta ei, Jumala ei ole sitä tahtonut, sillä se olisi vienyt järjen meiltä kummaltakin!

»Jää siis tänne, mutta kuuntele, mitä sanon: heitukka ei ole yksin se, joka samoilee metsiä. Se, joka elää kaupungissa gospodarien parissa, voi yhtä hyvin olla heitukka ja kapinallinen kuin sekin, joka elää vuorten onkaloissa, mutta sillä ehdolla, että hän on petollinen suuriin nähden ja vilpitön sorrettuihin nähden. Sinä osaat olla sekä petollinen että vilpitön: mene siis ja pujahda susien laumaan, ulvo niiden mukana, tarkkaa heidän tapojaan, ota selville heidän heikkoutensa, ja ammu sitten heitä selkään, ja tee hyvätyö kansalle, kosta sen puolesta! Toisin sanoen, auta minua! Olet teräväpäisempi kuin minä, hienompi, ovelampi, ja päälle päätteeksi kaunis nainen. Tee siis kuten minäkin: uhraa nuoruutesi, kuten minä uhraan omani! Kansa on ruma ja alhainen siksi, että kaikki mikä sen parista nousee, muuttuu rumaksi ja alhaiseksi. Hyviä ei sieltä koskaan nouse. Sitten Zapciu Janco Jianon ja sluger Judor Vladimirescon aikojen, joista toinen oli sydämeltään bojaari, toinen maamies, molemmat heitukoita ja kapinallisia ja jotka kumpikin kavalasti murhattiin, ei ainoatakaan miestä ole noussut kansan joukosta, jollei sortaakseen sitä vieläkin enemmän. Ne harvat heitukat, jotka kylvävät hävitystä siellä täällä, ovat vain lyhytkatseisia kapinoitsijoita, ja heitä pidetään onnenonkijoina. He tarvitsisivat päällikön, joka laajentaisi heidän toiminta-alaansa. On tähdättävä korkealle! Ei ole tavoiteltava vain kreikkalaisia ja turkkilaisia, vaan myöskin, ja ennenkaikkea, romanialaisia bojaareja.»

Jos voidaankin puolustella muukalaista, joka imee kansamme verta, kuinka voidaan puolustaa gospodaria, joka antautuu ulkomaisen sortajan välikappaleeksi?

Olen odottanut tätä päivää sanoakseni sinulle, missä tarkoituksessa kehoitin sinua opettelemaan Joakimin johdolla lukua ja kirjoittamista, ja missä tarkoituksessa itse tein sen: kirjat opettavat meille sen, mihin älymme ei yksinään voi tunkeutua. On tunnettava menneisyys ja nykyisyys, jotta tiedettäisiin, mihin pyrkiä tulevaisuudessa. Työskentele siis parempaa tulevaisuutta varten. Kreikkaa ei tarvita lampaiden paimentamisessa. Tee, mitä pääsi neuvoo. Olet melko ovela. Nainen voi hirttää miehen yhdellä ainoalla hiussuortuvallaan. Laskemalla sormensa suulle hän voi saada sen puhumaan tai vaikenemaan. Ole tuollainen nainen! Kultaa saat minulta pian.

Nyt jätän tämän seudun. Lähdemme Brailan alueille, Buzeu'n ja Serethin alajuoksun tienoille, missä minun on tavattava Cosma. Mutta en aio työskennellä hänen kanssaan. Häneltä minun on opittava yhtä ja toista. Yleensä tahdon toimia omin päin. Jos milloin tarvinnet minun apuani, käänny carciumar Ursoun puoleen, joka pitää kapakkaa Vadenissa, Galatzin puolessa. Olisi parasta, jos asettuisit asumaan niille seuduin. Potera tulee tänne tänä iltana. Se ei voi mitään sinulle. Mitä minuun tulee, tulkoon se etsimään minua.

»Grozan puhuessa tarkastelin hänen seuralaistensa ilmeitä; niin, kuten hän oli sanonut, he olivat kovia, päättäväisiä, ehkäpä uskollisiakin miehiä, mutta ei sen enempää. Oi, hellyys, hellyys! Jos sinä asustaisit ihmissydämessä, olisi kapina käsittämätön sana. Groza-parka, minä säälin häntä tietäessäni, että hänellä oli ympärillään vain kapinallisia, yksinomaan kapinallisia miehiä. On hyvä vihata. On parempi rakastaa. Vain se, joka kykenee vihaamaan ja voi rakastaa, tuntee elämän koko arvon.

»Onneksi Grozalle oli rakkaus valveilla. Se oli aivan hänen lähellään eikä kukaan siitä tietänyt.

»Huomasin, että Joakimin ulkoasu oli hullunkurinen. Kiedottuna pitkään, nilkkoihin asti ulottuvaan ghebaan, päässään caciula, joka oli painettu melkein nenään saakka, hän piteli kainalossaan isoa ebenpuista lipasta, joka näytti olevan raskas, sillä hän muutteli sitä tuon tuostakin kainalosta toiseen. Hänen tavallisesti niin säteilevät kasvonsa olivat vakavat, huolestuneet ja kalpeat. Panin tämän eron aiheuttaman mielenliikutuksen laskuun ja sanoin hänelle:

— En… sanoi hän, ravistaen suunnatonta päätään, en… en ole ikävissäni kuten sinä; olen ikävissäni kuten Groza.

»Heitukka katsoi minuun kysyvästi, mutta hänen sanansa pysyivät meille arvoituksena.

»Ja hän alkoi laulaa pehmeällä, matalalla äänellä, silmät suurina, kasvot pitkiksi venähtäneinä, siirrellen lipasta lakkaamatta kainalosta toiseen, sillä aikaa kun me kuuntelimme hämmästyksissämme.

— Minä olen ikävissäni kuten sinä, Groza, siksi että jätän Floritchican: minäkin rupean heitukaksi! Kuten si-i-nä!… Ja lähden sinun kanssasi, jos huolit minusta-a-a!… Niin… niin… Olen saanut kyllikseni ki-ir-kosta! Papeista, ja suitsutuksesta! Parastas, roskaa! Kuolleet ja uudestasyntyneet: kaikki jumalankieltäjiä!… — Avioliitot ja kaste: vain jumalanpilkkaa! — Jumalisuus: voitonpyyntiä! — Rakkaus Jumalaan, hyvästi!

»Hän lopetti hetkeksi, sillä suuret hikipisarat valuivat virtana lakin alta; sitten hän avasi laatikon — täynnä suuria ja pieniä kultarahoja ja kalliita kiviä, kuten jalokiviä, rubiineja, safiireja, smaragdeja ja turkooseja — näytteli meille sen sisältöä ja huudahti äänellä, joka ilmaisi vilpitöntä halveksumista:

— Kas tässä kaikki, mitä kirkko, gospodarit ja itse Jumalakin voivat antaa miehelle, joka on rakkauden tarpeessa! Siksi, että minulle oli suotu ääni, joka ylentää sielua, minut riistettiin kauas vuorteni, lakeuksieni, lampaitteni ja koirieni luota ja kaiken tämän korvaukseksi minulle annettiin metallia, jonka sanotaan olevan kallista, ja kiviä, joita väitetään arvokkaiksi! Olin tuohon aikaan vain seitsentoistavuotias. Kauan minä kärsivällisesti odottelin jumalallista aarretta, josta minulle oli niin paljon puhuttu, mutta huomasin, että aina olikin kysymys metallista ja kivistä. Entä rakkaus? Hellä rakkaus ja ystävyys, jotka menetin tshobanitzaini, lampaitteni, kauniitten koirieni, sinitaivaan ja metsien mukana? Mitä minä sain tämän aarteen, tämän todellisen onnen sijaan? En mitään! Mairittelevan sanan, taputuksen, joskus kohteliaan kädenpuristuksen tai ylhäisen, suojelevan hymyn, siinä kaikki! Ja minä katselin vesi kielellä kauniita rintoja, joita kauniit liivit vangitsivat. Nähdessäni silmät, jotka ovat itsensä demoonin työtä, huulet, jotka ovat valmiit lausumaan synnillisen sanan, joka käy hurskaankin sieluun, minä, Joakim-parka, nielin haluni ja jäin ajattelemaan Jumalan kitsautta. Aika ajoin sattui niin, etten enää voinut sietää tätä elämän kiittämättömyyttä, joka vaatii sinulta parhaimpasi ja antaa sinulle vain sen, mikä sille itselleen on tarpeetonta ja liikaa: »Minäkin tahtoisin juoda tuota viiniä ja maistaa noita hedelmiä!» Silloin oli kaikki mennyttä: en enää ollut »meidän Joakim-kanttorimme, jollaisia on vain yksi metropoliittisessa kirkossa», olin »inhoittava mies». — Ja miksi oli minussa inhoittavaa sama halu, jota papit ja gospodarit tyydyttivät joka päivä?

Voi, niin kuitenkin oli! Minun täytyi itsenikin myöntää, että haluni oli, joll'eikään inhoittava, niin ainakin naurettava. Jumala oli luonut minut laulamaan eikä saamaan osakseni rakkautta ihmisiltä, joille lauloin. Luulenpa vielä, että Jumala oli ehdoin tahdoin pannut enkelin äänen aasin ruumiiseen: puhdas voi pysyä puhtaana vain rumassa kuoressa. Niinpä kun lauloin ihmisille ja ylensin heidän sydämensä taivaaseen, ihailivat he minua ja tuhlailivat minulle kylmää suosiotaan, mutta niinpian kuin yritin kajota heidän lämpimiin hyvyyksiinsä, he muistuttivat minulle, että olin aasi. Enkelit, jotka tulivat kirkkoon tuoden tullessaan demoonin ja joiden puoleen Joakim-kanttorin ääni ja halut kurkoittivat, muistuttivat minulle samaa, sillä nainen on kuten aurinko: se kuvastelee itseään joka lasinpalasessa, jonka tapaa tiellään.

Palaan siis kuningaskuntaan, jonka turhamaisuuttani petin, kuten tulviva joki aina lopulta palaa uomaansa. Ja ääneni, jota kulutin turhaan kaupungin kivierämaassa, missä se ei herättänyt pienintäkään armeliaisuutta, kaikuu täst'edes lain ulkopuolella elävien miesten sydämissä, jotka omaksuvat ankaran elämän kanssaihmistensä hyväksi. Ja silloin minä sanon: »Oi, Jumala, sinua minä etsin päivän koitteessa; sieluni janoaa sinua, lihani isoaa sinua tässä autiossa erämaassa, nähdäkseni sinun voimasi ja kunniasi, kuten katselin sinua temppelin pyhäkössä. Sillä sinun hyvyytesi on parempi kuin elämä; siksi minun huuleni ylistävät sinua. — Ylpeät ovat pilkanneet minua, mutta minä en poikennut sinun laistasi. Päästä minut sorrosta ja pilkasta, sillä minä olen ollut sinun todistajasi».

Tässä siis olen; kanttori Joakim, joka ei tavannut armeliaisuutta Yhden Puun Kirkossa, antautuu heitukaksi kuten Grozakin, tehdäkseen Jumalan töitä ja etsiäkseen rakkautta!

»Ystävä, josta erotaan ainiaaksi, on meille rakkaampi kuin se, joka palaa jäädäkseen luoksemme ainiaaksi. Kun rakkaat kädet viittasivat minulle kaukaa viimeiset jäähyväiset, heittäydyin koirani kaulaan ja painoin kasvoni sen karvaista otsaa vasten, josta ihmettelevät silmät katselivat minua. Sitten lähdin paluumatkalle, joka oli minulle kuin kalman tie, näin jälleen kotini, metsäni, lampaani, ja kaikki näytti autiolta kuin olisi kulo kulkenut hävittäen yli seudun. Sieluni valtasi alakuloisuus, joka tähän saakka oli ollut minulle melkein tuntematon. Kaikki, mikä oli ollut riemullista, muuttui kärsimykseksi. Herra, mihin olet kätkenyt enemmän hekumaa: iloon vaiko suruun, jota intohimoinen sielu tuntee? Lehtien havina, kukkojen laulu, koirien haukunta, lampaiden määkiminen, ystäväni tuulen loputtomat kuiskeet, kaikki ne vain haavoittivat sydäntäni, jota kalvoi kaipaus. Harhailin yötä päivää kuusi- ja koivumetsissä kuin sieluaan etsivä varjo. Huiluni, joka ei ollut tietänyt, mitä oli riuduttava yksinäisyys, täytti metsät kaiullaan ja hämmästytti linnut, jotka soittelivat kukin omaa säveltään.

»Eräänä päivänä Grozan lähetti toi minulle tiedon, että Cosma kulkisi sillä viikolla seudun poikki, nähdäkseen olisiko mitään toiminnan mahdollisuutta. Kirjelippu, jossa hän puhui Cosmasta, päättyi näin: 'Olen suudellut tuon veljen parrakasta poskea. Ota hänet vastaan sydämesi neuvon mukaan'.

»Sydämeni neuvoi minua etsimään tuon suudelman jälkeä Cosman parrakkailta poskilta. Minä löysinkin sen, koska miehellä on vain kaksi poskea, löysinpä vielä muutakin, jota en ollut etsinyt, vaan joka tuli minua vastaan kuin myrskytuuli, jonka tulo ei riipu meidän tahdostamme.

»Tuolla viikolla huiluni huhuili kuusikoissa sellaisin sävelin, joita vain kipein kaipaus voi loihtia esiin kahdeksanreikäisestä pajupillistä, sillävälin kun silmäni tähysivät maata, jossa näkyi näillä seuduin outoja saappaannaulan jälkiä. Aloin seurata niitä, ja eräänä aamuna päädyin sattumoisin metsänaukioon, missä Cosma ja hänen veljensä Elias polttelivat piippujaan kohtaloonsa tyytyväisinä ja lainkaan aavistamatta minun olemassaoloani. Cosma kopeili ja minä tein hänestä pilaa. Siitä huolimatta tunsin hänessä heti ylempäni. Kiihoittaakseni häntä minä pakenin. Hän alkoi ajaa minua takaa, jotta vahvistuisi lauselma, joka sanoo: nainen, joka pakenee miestä, herättää tässä vain kiihkeämpää halua, — ja samana iltana, saatettuani Cosman tunteet ilmiliekkiin, minä sallin kiertyä vyötärölleni käsivarren, joka oli levittänyt kauhua gospodarien keskuuteen.

»Cosma otti minut, mutta Grozan sydämelle olin antautunut. Cosma sai sen, mitä kuka tahansa voi saada. Groza sai minun sieluni, jota hän tahtoi. Näin elin unohduksen hetkenä mahdottoman unelman. Sitten luotasin meren syvyyttä sormellani: pyyhin elämältä sellaista, jota se ei voi antaa. Tahdoin omistaa yksinäni Cosman, Grozan ja kaiken onnen. Enkä saanutkaan mitään. Silloin särin ruokopillini. Ja nyt alkoi uusi elämä, jota kesti noin kolme vuotta, joiden kuluttua jätin metsälle sen, minkä olin metsästä saanut.

»Senjälkeen peitin kasvoni petoksen naamarilla ja sukeltausin ihmisjoukkoon, mistä palaan luoksenne vilpittömänä, valmiina kaikkeen hyvään ja kaikkeen pahaan, mitä maailma minulta vaatii.

ELIAS VIISAS

»Elias Viisas, Cosman veli ja minun neuvonantajani, nyt on sinun vuorosi antaa meidän tietää kuka olet ja mistä syystä olet antautunut heitukaksi», sanoi päällikkömme Floarea Codrilor.

Elias otti hitain elein caciulansa päästään ja laski sen maahan. Tiesikö hän ehkä, että hän, paljastaessaan uurteettoman otsansa ja heitukan harjansa, näytti meille tyyneydessään ainutlaatuisen pään. Hänen ulkonäkönsä oli sotaisen metropoliitan, joka voi tehdä murhan kahden rukouksen välillä, syödä ja juoda kahden verilöylyn välillä. Hänen mustat, kirkkaat, tiukat silmänsä, joiden katse ei ollut arka eikä uskalias, sanoivat tyynesti: Rauha teille, tai tapan teidät! Mutta epämääräinen marttyyriuden hohde väikkyi alati hänen hopealle vivahtavalla sysimustalla parrallaan, ja törröttävät viikset näyttivät vartioivan suuta, joka joka hetki oli valmis linkoamaan esiin tuon käsittämättömän sanan: Oikeus!

ELIAS VIISAAN KERTOMUS

»Brailassa, missä avasin ensi kertaa silmäni, oli isäni ravintolanpitäjänä. Isäni — jonka piru periköön — oli aivoituksiltaan kelpo mies. Mutta useimmat ihmiset, joilla on hyvät aivoitukset, ovat kotioloissa hirmuvaltiaita, etenkin milloin pitelevät peräsintä. Isäni hoiteli suuren talonsa peräsintä, jonka hän tahtoi nähdä turvassa myrskyiltä; siinä tarkoituksessa hän laski ankkurin tyyneen veteen, huolimatta muutamien matkustajien vastaväitteistä, joille tämä ei ollut mieleen.

— Eikö se miellytä teitä? kysyi hän. Odottakaa, kunnes Allah kutsuu minut luokseen. Sitten saatte tehdä, kuten haluatte…

— Niin, vastasimme me, veljeni Cosma, sisaremme Kira ja minä, — niin, teemme mielemme mukaan, kunhan Allah kutsuu sinut luokseen. Mutta milloin hän kutsuu sinut?

»Se oli todellakin Allahin asia ja hyvin ikävä asia, sillä meitä halutti kovin noudattaa omaa mieltämme, kun isää sitävastoin ei lainkaan haluttanut lähteä taivaaseen ja jättää peräsintä meille. Vaikka olikin vanha, piteli hän peräsintä voimakkain käsin, nojaten omiin laatimiinsa periaatteisiin.

»Hän uskoi hurskaasti Jumalaan, kaikkiin jumaliin, ja pelkäsi heitä kaikkia. Ollakseen mieliksi jokaiselle heistä hän otti haaremiinsa kauniita naisia, jotka edustivat kolmea suurta uskontoa: muhamettilaista, juutalaista ja kristinuskoa. Hän antoi perheensä jäsenille täyden vapauden uskontonsa valintaan nähden, mutta vaati heitä ankarasti valitsemaan jonkun näistä, unohtaen, että paras kaikista, — se, ettei ollut mitään uskontoa — puuttui joukosta.

»Hän uskoi vilpittömästi Jumalaan, mutta vakuutti romanialaisen sanontatavan mukaan, että:

Miellyttääkseen siis ylhäisiäkin hän avasi heille hotellinsa ovet selkoselälleen, ja majoitti heidät kaikki. Tietystikin hän kantoi heiltä maksun, mikä ei ollut niinkään helppoa, sillä nuo peijaan ylimykset olivat hiukan ihmissyöjäin sukua. Mutta isäni ei ollut niin tyhmä, ettei olisi ymmärtänyt, että oli hyvä miellyttää Jumalaa henkevillä keinoilla, ja vieläkin parempi hankkia ylhäisölle nuoria neitosia.

»Menestys oli perinpohjainen: herra — joka ei ollut sen vähäisempi kuin itse Suurvisiiri — antoi isälleni avoimen valtakirjan, jossa hänet julistettiin Portin hotellinpitäjäksi ja hänelle annettiin oikeus pidättää itselleen ja myydä huutokaupalla jokaisen maksukyvyttömän asukkaan matkakapineet. Mutta kun joskus saapui sellaisiakin ovelia vieraita, joilla ei ollut mukanaan mitään matkatavaraa, lahjoitti isäni tuolle asukkaalle aivan ainutlaatuiset matkakapineet: niinpian kuin petturi nosti ankkurin huutamatta matkanmääräksi rautatieasemaa, hän juoksi kaikkivoivan agan luo, heittäytyi hänen jalkoihinsa ja ojensi hänelle käärön:

— Effendi Se ja Se unohti tämän luokseni lähtiessään aamulla, hän sanoi viattomasti. Hän unohti niinikään maksaa kuukauden ylöspidon, mutta se ei tee mitään!

»Se ei merkinnyt mitään isälleni. Mutta se merkitsi paljon Effendi-paralle, sillä Aga, joka oli utelias kuten kaikki Agat, penkoi käärön sisällön, löysi arkaluontoisia papereita ja katkaisi pään huonomuistiselta Effendiltä.

»Taatakseen meille omaisuuden tulevaisuudessa hän pakoitti meidät elämään hänen elämäänsä nykyhetkellä, mutta vain vaivalloisen puolen siitä. Koko talon oli otettava osaa hänen rukouksiinsa ja paastoihinsa ja kumarreltava ylhäisiä, jonka jälkeen hän lähti yksin viettämään hauskoja hetkiä ystäviensä seuraan joko kotonamme tai Carc-Serdarin ja Zapciun luona, missä pelattiin loppumattomiin ghiulbaharia korisevien vesipiippujen säestämänä. Me saimme huvitella ja juhlia vain kerran vuodessa, bairamin aikana. Ja nämäkin juhlat kävivät meille kalliiksi, sillä ne sattuivat ramazan-kuukauden jälkeen, joka saattoi ruuansulatuksemme epäkuntoon, sillä yöt kuluivat ylensyömisessä ja päivät mitä ankarimmassa kieltäytymisessä. Tästä syystä me nousimmekin sotaan talon päämiestä vastaan.

»Vaikka oli tuskin viisitoistavuotias uskalsi Cosma ensimmäisenä syödä, juoda ja tupakoida heti ramazanin alettua, mikä aiheutti loputtoman riidan. Käytin hyväkseni tätä torailua ja noudatin hänen esimerkkiään. Meitä oli kaksi pitämässä puoliamme isää vastaan, joka koetti aluksi palauttaa meidät kuuliaisuuteen vakuuttamalla, että Profeetta 'kieltäisi meiltä iankaikkisen elämän'.

— Se on äitini uskonto ja se on vähemmän vaivalloinen: kristittyjen Profeetta sai edes syödä joka päivä! Ja hänkin on luvannut iankaikkisen elämän: lienee siis samantekevää.

»Isä taipui, sillä hän pelkäsi loukkaavansa muita jumalia. Cosmasta ja minusta tuli kristityitä, toisin sanoen, ei tapahtunut mitään muutosta, sillä voi siirtyä uskonnosta toiseen ja pysyä entisessä nahassaan. Tulipa sitten pitkä paasto, joka käy kristittyjen pääsiäisjuhlien edellä, jolloin on seitsemän kahdeksan viikon ajan elettävä leivällä ja papukeitoksella. Tämä oli mielestämme järjetöntä. Seurasi myrskyisä kiista.

— Saatte luvan kunnioittaa lakia, jonka itse olette valinneet! ärjyi isämme.

— Olemme tosin valinneet sen, vastasi Cosma, mutta siinäkin on jokin erehdys: ei voi olla mahdollista, että iankaikkisen elämän saamiseksi on pakko ahtaa itseensä kuivia papuja kokonaista kaksi kuukautta!

— Se on pakko! Teidän on syötävä vedessä keitettyjä papuja. Muussa tapauksessa: ei kristinuskoa eikä paratiisia!

— No niin, päätteli veljeni, olemme ilman kumpaakin! Vedessä keitettyjä papuja ei käy syöminen!

— Tämä on surkeaa! Vedän aivan varmaan päälleni taivaan vihan: nuo kaksi eivät tahdo omaksua ainoatakaan niistä kolmesta uskonnosta, joita vaalin kattoni alla!

»Nuo kaksi eivät tosiaankaan sitä tahtoneet. Ja ennenpitkää heitä oli kolme, kun sisaremme Kira liittyi meihin, sitten neljä, Ismail-veljemme mukaanluettuna, joka hirttäytyi eräänä päivänä ahneutensa vuoksi. Hän himoitsi herkkuja, ja kun kaikki herkut olivat tarkoitetut samoille kuluttajille, sieppasi kunnon Ismail ne itselleen keittäjien käsistä, ulvoi mielihyvästä syödessään niitä ja kivusta niitä sulattaessaan, sillä isä suomi häntä niin kauan kuin tätä sulattamista kesti.

»Mutta meidän oloamme tässä talossa vaikeutti ennenpitkää aistillisten intohimojen ilmestyminen näyttämölle. Minä en ollut tässä osallisena: en ole koskaan tuntenut tarvetta kohottaa verhoa, joka peittää naisen kasvoja. Cosma sensijaan kohotti verhoa omasta puolestaan, minun puolestani, hirttäytyneen veljen puolesta ja kaikkien niiden esivanhempiemme puolesta, jotka olivat olleet arkoja kuten minä, tai hirttäytyneet kuten Ismail. Cosma kohotteli kaikki verhot. Ja se olikin paikallaan eikä liikuttanut minua lainkaan.

»Hän oli täynnä naisia, sellaisia, jotka kuuluivat isälleni ja isäni ystäville, ja cadanoita, jotka kuuluivat hotellissa asuville kiabureille. Heidän hajuvesiensä tuoksu täytti talon. Cosma kierteli ympäri taloa nuuskien ilmaa kuin vinttikoira, kuten Ismail oli tehnyt hiiviskellessään keittiön mailla. Mutta jos viimemainitun aiheuttamat vauriot olivat siedettäviä, ei asianlaita näyttänyt olevan sama Cosmaan nähden. Niin ainakin vakuuttivat aviomiehet, isämme etunenässä. Mutta he olivatkin ainoat, jotka valittivat tätä vitsausta. Naiset eivät koskaan valittaneet. Siksipä katsoinkin Cosman ja naisten olevan oikeassa, sillä Cosmalla oli puolellaan Korani, joka sallii miehelle useita vaimoja, ja naisilla oli puolellaan Raamatun viisas, joka sanoo: 'On kolme seikkaa, jotka ovat minulle ylen ihmeelliset, vieläpä neljäkin, joita en lainkaan tunne: kotkan jälki ilmassa, käärmeen jälki kalliolla, laivan jälki meressä ja miehen jälki neitseessä'.

»Jollei siis näy mitään jälkeä, niin miksi tämä hälinä? Sillä oli vain yksi vaihtoehto: joko oli Profeetta lukenut raamatun viisaan sanat ja myöntänyt ne Koranissaan oikeiksi tahi eivät uskovaiset lainkaan kunnioita hänen säädöksiään, ja kun he näin ollen ovat ensimmäiset vikapäät, ei heidän pitäisi suuttua. Mutta he suuttuivat sittenkin. Cosma sai selkäänsä. Minä syöksyin puolustamaan häntä. Sain vuorostani selkääni. Veljeni kysyi, mistä hän voisi ottaa sen, minkä kaikki uskonnot hänelle sallivat. Ei mistään, tällä haavaa. Tämä nainen on äiti. (Täällä oli siis äitejä!) Tuo toinen on sisar. (Oli siis sisariakin!) Muut kuuluivat miehilleen. (Eivätkä he pyytäneet muuta kuin saada kuulua Cosmalle!)

— Kaikki nuo naiset kuuluvat taloon ja heidän herransa elättävät heidät, selitettiin hänelle; sinun on etsittävä naisesi ulkopuolelta, ostettava heidät, elätettävä heidät omilla rahoillasi, kun saat niitä!

— Elias, selitähän minulle, miksi minut lähetetään ulos talosta?
Eivätkö oman talon naiset ole rakkaampia kuin vieraat?

— Eikö niin? Selitähän vielä eräs seikka: kun nyt kerta talon naisväki saa elatuksen herroiltaan ja kun he eivät pyydä minulta muuta kuin rakkautta, miksi minun sitten pitäisi hukata aikaani juoksentelemalla ulkosalla niiden perässä, jotka eivät minua lainkaan tunne, ja kiellettävä ilo niiltä, jotka tuntevat minut ja pyytävät sitä minulta?

— Olet oikeassa, Cosma: älä juoksentele ulkona äläkä kiellä iloa niiltä, jotka sitä pyytävät; säästä kaikki taloon, jossa sinua rakastetaan.

— Sitähän minäkin! Vielä eräs kysymys, Elias: he kieltävät minua lähestymästä naisia, jotka eivät maksa minulle mitään, ja tahtovat, että ostaisin niitä itselleni, kunhan ensin saan rahaa. Mitä on tehtävä saadakseen rahaa?

— En tiedä, Cosma. Sinun olisi ehkä kysyttävä tätä seikkaa papilta, hodgealta tai Carc-Serdarilta: he ovat kaikki miehiä, jotka eivät pane rikkaa ristiin, ja heillä on rahaa.

»Cosma läksi kysymään heiltä. Kaikki kolme vastasivat, että työ yksin tuottaa rahaa.

»Tämä vastaus sai veljeni raivoamaan. Minuakin se suututti, sillä nuo kolme eivät tehneet muuta kuin pelasivat ghiulbaharia isämme kanssa, sillävälin kun kaiken työn heidän tiluksillaan suorittivat helotit verotöinään. Siitä huolimatta Cosma piti kiinni heidän sanoistaan ja sanoi isälle:

— Kolme ystävääsi, jotka edustavat arvovaltaa ja uskontoa, ovat sitä mieltä, että rahaa saa vain tekemällä työtä. No niin, minä teen työtä sinun luonasi: anna siis minulle rahaa ostaakseni ja elättääkseni kolme vaimoa. Tarvitsen kolme vaimoa!

— Niin, Cosma, sinä teet työtä, ja samoin veljesi ja minä itsekin, mutta rahat, jotka kertyvät sendukiin, ovat tulevaisuutta varten. Löydätte ne sieltä minun kuoltuani ja olette tyytyväisiä…

— Lopeta juttusi tulevasta tyytyväisyydestä! Nyt on minun saatava kolme vaimoa. Sanot, että minun on ostettava ja elätettävä ne. Anna siis minulle rahat työstäni!

— Mutta olet liian nuori, poikani: kolme vaimoa yhdeksäntoistavuotiaana? Ei… On odotettava…

»Hän puhui totta… Hän tarvitsi niitä… Kuinka monta? Kolme tai kuusi, en tiedä, mutta näin omin silmin talon kaikkien naisten tulevan Cosman luo ja palaavan takaisin ilomielin.

»Talossa oli muitakin tarpeita. Ensinnäkin Kiralla. Isän sanojen mukaan ne olivat tuhoisia. Hän pukeutui yksinomaan aasialaisiin silkkeihin, käytti hajuvesiä, jotka maksoivat painonsa kultaa, ja vaati käytettäväkseen ajopelit, jotka olivat yhtä loisteliaat kuin itsensä Agan. Hänen almunsa yksin nousivat kymmeneen dukaattiin kuussa. Isä rakasti ja hemmoitteli häntä enemmän kuin muita lapsia, mutta huusi moista tuhlausta vastaan:

— Sinä saatat minut perikatoon! Sinun menosi ovat yhtä suuret kuin beyn tyttären, mutta rukouksesi, joilla käännyt kristityn Jumalasi puoleen, ovat leikintekoa! Tuolla tavoin en minä ole onnistunut kokoamaan teille omaisuutta.

»Kira, joka vietti kolmeneljännestä ajastaan peilin edessä, vastasi hänelle yli olan:

— En tiedä, kuinka lienet menetellyt kootessasi meille omaisuuden, mutta kun se nyt kerta on olemassa, näytän puolestani, että olen sen arvoinen: se, mikä tulee helposti, menee helposti. Tunnethan vanhan romanialaisen sananparren: aarteen kokoojan omaisuus joutuu aina tuhlaajan käsiin. Siellä, missä on paljon rahaa, voittavat kyyneleet sen painossa. Koetan saada sinulle anteeksiannon synneistäsi levittämällä hiukan iloa sinne, mihin sinun kultasi on kylvänyt surua, ja se on minun paras rukoukseni. Mitä muiden rukousteni niukkuuteen tulee, on se ainoa seikka, mistä olen saita, mutta sitä ei Jumala pane pahakseen, sillä hän tietää, että sydämeni on antelias.

»Lopuksi oli tarpeeni minullakin. Puhuakseni totta, eivät ne olleet minun vaan oikeuden. Minä puolestani sain kotona mitä tarvitsin, sillä en tarvinnut paljoa. Ruo'an, vuoteen ja vesipiipun, nuo kolme elämälle välttämätöntä hyvää sain ilman muuta korvaukseksi työstäni. Se, mitä en saanut helposti, oli oikeus olla välittämättä Jumalan olemassaolosta, joka vaati minua olemaan syömättä, vaikka olin nälissäni, ja laulamaan hänen ylistystään tyhjin vatsoin.

»On totta, ettei tuo vaatelias Jumala koskaan ollut pyytänyt sitä suoraan minulta. Isä, pappi ja hodgea puhuivat hänen nimessään. Minä nousin noita miehiä vastaan, ja silloin he kurittivat minua, yhä tuon Jumalan mieliksi.

»Mutta tuolla Jumalalla, joka vaati niin paljon minulta, ei ollut mitään muistuttamista näiden palvelijoittensa julmuutta vastaan, jotka harjoittivat ympärillään mitä pahinta väärinkäytöstä. Kirkon miehet, jotka unohtivat kokonaan, että kaikki inhimilliset olennot ovat samanarvoisia Luojansa edessä, sortivat rahvasta veropäivillä siinä määrin, että he saivat tehdä työtä puolet vuodesta ilmaiseksi. Cojane-parka nääntyi elukkansa viereen: pappi kehoitti häntä alistumaan, lupasi hänelle paremman elämän taivaassa, ja käski hänen paastota ja rukoilla. Se oli Jumalan tahto.

»Zapciu, jonka oli hallituksen nimessä valvottava järjestystä alueellaan, lähetti apurinsa ryöstämään asukkaiden karjaa, antoi samaisten apurien jälleen löytää ne, ja pakoitti sitten talonpojan lunastamaan oman elukkansa muka 'varkaiden' kiinniottamisesta aiheutuneiden kulujen peittämiseksi. Kaikkein kauneimpia hevosia ja härkiä ei tietystikään koskaan löydetty.

»Carc-Serdar lähti Poteroineen, johon kuului kaksi sataa palkkasoturia, ajamaan takaa heitukoita, jotka kostivat rahvaan puolesta, mutta ylen onnellisina siitä, etteivät näitä tavoittaneet, tuo heinäsirkkaparvi laskeutui kyliin ryöstäen, rääkäten ja tehden väkivaltaa, syösten näin epätoivoon joukon syyttömiä kuntia, ja palasivat retkeltään nostamaan palkkaa ja jatkamaan vesipiipun polttelemista, joka oli jäänyt kotiin. Jumala katseli tätä ja salli sen tapahtua.

»Silloin suutuin tähän Jumalaan, vihasin hänen miehiään, ja tässä suhteessa pyyteeni olivat suuret.»

»Cosma näki nämä väärinkäytökset vain puolella silmällä ja Kira yhdellä. Muuten he tuijottivat vain omiin tarpeisiinsa. Eräänä päivänä pyysin hetkeksi toisen unohtamaan haareminsa, toisen keimailunsa, ja katselemaan molemmin silmin vääryyttä kasvoista kasvoihin. He tekivät niin ja heitä puistatti, mutta pian heidän tarpeensa saivat ylivallan. Cosma ei voinut elää tuntiakaan ilman haaremiaan eikä Kira ilman keimailuaan. Jäin yksin ja olin siitä murheissani. On onnetonta olla yksin tietäessään olevansa oikeassa.

»Mutta vaikka olimmekin erilaiset haluiltamme, olimme yhtämieltä niiden tyydyttämiskeinoista. Voimakkaat varastivat heikoilta. Me päätimme varastaa voimakkailta, olkootpa he ketä tahansa. Huomasimme erään hämmästyttävän seikan: kun heikot jakautuivat eri kansallisuuksiin ja uskontoihin kiroten pahaa, voimakkaat — olivatpa he turkkilaisia, kreikkalaisia tai romanialaisia — elivät sovussa ja iskivät ympärilleen ilman eroitusta. Minä huomasin tämän ensimmäisenä.

»Potera oli melkein tykkänään kokoonpantu muukalaisista, mutta Zapciu oli romanialainen, vieläpä patrioottikin, eikä Carc-Serdarilla kuitenkaan ollut parempaa ystävää kuin tämä poliisipalvelija, joka sorti suojeluksensa alaista lääniä yhtä säälimättömästi kuin Poteran päällikkö. Kumpikin oli ostanut asemansa Bukarestin Divanilta täysinäisillä kukkaroilla, ja kummallakin oli vain yksi päämäärä: ryöstää maata, saada takaisin rahansa, rikastua mitä pikimmin, sillä he tiesivät olevansa riippuvaisia mahtavampiensa oikuista samoinkuin viimemainitut Korkean Portin mielivallasta.

»Ala-Tonavan piispa, arkkirosvo, suojeli useita luostareita, jotka nylkivät kansaa tuolla vimmalla, mikä on ominaista munkkien irstailullekin. Piispa, joka oli kypsä hirsipuuhun, tuli usein valepuvussa Brailaan bojaari Dumitraki Carnun, suurtilallisen, luo. Yhdessä kaupungin Agan kanssa nuo kolme sulkeutuivat aamunkoittoon asti hotellimme sivuhuoneisiin. Ainoastaan Agan palvelijain sallittiin tuoda sinne ruokaa, juomaa ja lihan tyydykettä. Bojaari Dumitraki tyytyi kolmi- nelitoistavuotiaihin, hyvinkehittyneisiin tyttöihin. Aga ja piispa, jotka olivat vaikeammin tyydytettävissä, vaativat agemoglaneja [kristittyjä, turkkilaisten ryöstämiä poikia]. Siltä varalta, että uhrit saattaisivat heidät pulaan huudoillaan, oli saapuvilla palvelijoita, valmiina tukahduttamaan pienimmänkin vaikerruksen.

»Voi aavistaa, mitä tyttöset kärsivät sellaisen satyyrin käsissä, jollainen oli bojaari Dumitraki, maineeltaan 'kelpo mies' ja 'hyvä perheenisä'. Mutta poloiset agemoglanit kirosivat varmaan sitä päivää, jona olivat syntyneet, sillä poliisiprefekti ja kirkkoisä, kuluneina ytimiä myöten, tarvitsivat erikoislaatuista kiihoitusta. Useimmat uhrit selvisivät hengissä tästä kidutuksesta. Sattui kuitenkin kerran, että eräs heistä kaatui kuolleena paikoilleen. Eräs toinen kadotti järkensä. Kolmas hyppäsi ulos ikkunasta ja tapettiin pihamaalla.

»Tämä viimeinen uhri aiheutti häväistysjutun. Saimme tietää kaiken. Kira oli poissa suunniltaan ja esiintyi sankarittarena. Häntä ei enää tyydyttänyt se, että varastettiin isältä ja annettiin rahat kurjille, hän vaati kostamaan uhrit kiduttajien verellä.

»Tämä oli mielestämme paikallaan. Cosma, joka teki yksinään vaarallisia hyökkäyksiä matkustajien kimppuun, luopui tästä leikistä. Minä jätin niinikään matkalaukkujen penkomisen omassa hanissamme. Itseni vuoksi ei minun olisi tarvinnut antautua tällaiseen rikollisuuteen. Näin joka päivä, kuinka voimakkaat elivät yltäkylläisyydessä ja heikot vääntelehtivät ruoskan iskuista. Ja minun, Eliaan, puoleen kääntyivät kaikki, joilla oli joku haava näytettävänään. Minä kuljeskelin pitkin maaseutua, kuuntelin valituksia ja sidoin haavoja.

»Veljeni Cosma ja sisareni Kira sitoivat hekin haavoja, mutta kun itsellään on suuria kärsimyksiä hoideltavana, ei voi tehdä paljoakaan toisten hyväksi. Cosma kuunteli talonpoikaa, joka kertoi hänelle huoliaan, kahden vierailun lomassa, joita hän teki monien ylläpitämiensä naisten luo. Sitten hän tyhjensi taskunsa miehen vapiseviin käsiin, käänsi hänelle selkänsä ja unohti hänet. Puettuna ja maalattuna kuin sulttaanin rakastajatar Kira lähti ajelulle vaunuillaan, jotka olivat yhtä kauniit kuin itsensä Agan, mutta joskin jonkun onnettoman tarina hellytti hänet kyyneliin ajelun aikana, tiesin, että suru hänen kasvojensa turmeltumisesta merkitsi hänelle yhtä paljon kuin tuon onnettoman hätä.

»Kauheudet, joita tapahtui hanissamme, kuohuttivat heidän kummankin mieltä. Kira kulki kuin rajuilma huoneissaan, rikkoi venetsialaiset peilinsä ja repi rikki vaatteensa. Kauhistuneen isän rientäessä hätään hän heitti voiderasiansa hänen päähänsä. Cosma sulkeutui kolmeksi päivää kellariin, telkesi oven viinitynnöreillä ja valeli maan liköörillä ja viinalla. Minä en tehnyt mitään. Polttelin vesipiippuani ullakolla. Viimein me kaikki kolme päätimme yksissä neuvoin tappaa piispan, Agan ja bojaarin. Kira, joka oli pukeutunut mustiin kuin nunna, kutsui meidät huoneeseensa ja sanoi:

— Katsokaa, olen tuhonnut kaiken, mikä oli minulle rakkainta. En ota päälleni värillistä pukua enkä maalaa kasvojani, ennenkuin nuo kolme hirviötä ovat kuolleet. Minä avustan teitä. Jos tarve vaatii, niin painutte metsiin. Hankin rahaa käytettäväksenne. Seuraan teitä, jos niin tarvitaan.

— Ja minä vannon, etten hyväile ainoatakaan naista, ennenkuin olen kastanut tikarini noiden kolmen raakalaisen vereen.

»Oli niin kaunista nähdä noita kahta kapinallista, etten tullut lisänneeksi sanaakaan, ja huomasin olevani aika hölmö. Ryhdyin jälleen polttamaan vesipiippuani ja odottamaan.

»Ja odottaa sainkin, sillä kolmea hampaita myöten aseistettua herraa ei saateta päiviltä yhtä helposti kuin kolmea kalkkunaa. Minä kyllä jaksoin odottaa, mutta veljeni ja sisareni eivät jaksaneet. Jo seuraavana päivänä he tulivat muistuttamaan kostosta:

— Siksi, näetkös, etteivät piispa, Aga ja bojaari Dumitraki tiedä, että haluamme tappaa heidät, ja kun he saavat sen tietää, he eivät suinkaan tule tarjoamaan kaulaansa lävistettäväksemme.

»Se oli todellakin sekä ikävää että kiusallista. Sisar-parkani ei pitänyt mustista vaatteista eikä Cosma voinut kauan olla hyväilemättä naisiaan.

— Ystäväni, teidän on paras jatkaa jokapäiväistä elämäänne. Teidän ei ole tarvis paastota, rukoilla ja kuolettaa lihaanne siihen asti kuin oikeus tapahtuu. Mikään ei ole vaikeampaa kuin itsensä uhraaminen toisten onnen vuoksi. Liika hyveellisyys tekee sydämen katkeraksi, eikä katkera sydän tunne uhrautumisen iloa. Seuratkaa siis omaa lakianne. Minä seuraan omaani.

»He tekivät niin ja tunsivat voivansa erinomaisesti. Minun sensijaan ei ollut hyvä olla. Olin jälleen yksin ja murheissani, vieläpä yksinäisempi ja murheellisempi kuin koskaan ennen.

»Oli vieläkin eräs, jolla ei ollut hyvä olla: isä. Hän oli huomannut, ettei häneen nähden pitänyt paikkaansa romanialainen sananparsi: se, joka syntyy kissasta, syö hiiriä. Hänen ensimmäinen toimenpiteensä Kiran ja Cosman riehunnan jälkeen oli etsiä ensinmainitulle vakavaluontoinen aviomies. Mitä meihin tuli, teki hän vieläkin paremmin: hän asetti meidät viranomaisten valvonnan alaisiksi. Kaunis tulevaisuus kolmelle kapinoitsijalle, jotka tahtoivat nousta voimakkaita vastaan!

»Minä panin käsivarteni ristiin pakon edessä. Ei enää mitään mahdollisuutta sitoa haavoja. Onnettomat tulivat 'hyvän Eliaan' luo kertomaan vaivoistaan ja pyytämään apua eikä Elias voinut antaa heille muuta kuin leivänmurusia. Paha isännöi kaikkialla kurjimmasta palkkasoturista sfetniciin saakka. Tähdetön yö. Pimeys täynnä voihketta…

»Sain tuntea kuinka onnetonta oli, etten ollut isäni kaltainen. Olin kurjempi kuin päivätyössä raatavat orjat. Heillä oli kullakin oma kärsimyksensä kannettavanaan: minä kärsin heidän kaikkien puolesta. Ja minulla oli sisar, joka vuodatti kyyneleitä kuullessaan kerrottavan surusta. Ja veli, joka tyhjensi taskunsa sorretun vapiseviin käsiin. Toisen koko elämä olivat Aasian kankaat, toisella oli povessaan maakunnan kaikkien orhien kuume.

»Niin, on mahdoton hoivailla toisia, kun itsellään on suuria haavoja hoideltavana. Mutta eräänä päivänä ajos puhkesi. Cosma tuli luokseni ja sanoi:

— Elias, hyökätkäämme isän kimppuun ja anastakaamme kaikki hänen kultansa! Tahdotko? Kira tahtoo.

— Tahdonpa niinkin, Cosma, mutta mitä teemme tuolla kullalla? Elättääkö naikkosia, jotka synnyttävät maailmaan uusia verotyöläisiä? Ostaako Aasian kankaita? Tipahduttaa almu sinne tänne? Ja hankkia Zapciu niskaamme? Tuollaisesta olen saanut kyllikseni.

— Ei, Elias, emme tee mitään sellaista. Minäkin olen saanut siitä kyliäni. Ja Kira samoin. Isä tahtoo naittaa hänet kurjalle vaununtekijälle, jonka sydän on kova kuin ebenpuu. Ruvetkaamme kaikki heitukoiksi! Kostamme loukattujen puolesta! Ja elämme vapaina siihen saakka, kunnes riipumme hirsipuussa. Tahdotko, Elias? Minulla on kymmenen miestä valmiina seuraamaan meitä.

»Suostuin. Me syleilimme toisiamme, suutelimme toistemme kauniita, mustia partoja. Mutta en ollut yhtä mieltä siihen nähden, että Kira seuraisi meitä. Hänen oli jäätävä kaupunkiin ja saatettava tietoomme vihollisen aikeet. Sovittiin niin.

»Voidaksemme käydä isän kimppuun ja riistää häneltä sendukin avaimet, missä hän säilytti rahojaan, oli meidän odotettava, kunnes hän saisi hammassäryn. Tuollaisina hetkinä hän pani talon ylösalaisin, lähetti kaikki palvelijat etsimään taikureita, jotka osasivat valmistaa ihmeitätekeviä taikavoiteita.

»Tämä vaiva kohtasi häntä muuanna sateisena kevätpäivänä. Jotta sisartamme ei epäiltäisi, neuvoimme häntä lähtemään kaupungille heti kuin isä alkaisi huutaa. Hän meni lohduttelemaan tätä. Isä toivotti hänet niin kauas kuin pippuri kasvaa. Kun me tulimme, luuli hän meillä olevan samat aikeet, ja ärjähti:

»Ja näin sanoessaan hän kiskaisi ne hänen vyöltään. Hammassärky katosi heti. Isä nousi seisaalleen. Silloin Cosma kaatoi hänet maahan kahdensadan naulan painoisen ruumiinsa voimalla, pisti suukapulan hänen suuhunsa ja sitoi hänet.

»Tuon unohtumattoman päivän iltana meitä oli kaksitoista Dobrudshan viidakossa juhlimassa irtautumistamme laista, joka suojelee laatijoitaan. Säkki, joka sisälsi neljä okaa kultaa, avaisi meille tien uuteen elämään.

»Kulta ei muuta miehen sydäntä. Se ei tuonut juuri mitään muutosta uuteen elämäämmekään.

»Cosma heittäytyi salakuljettajaksi, mikä oli tuottoisa ammatti sille, joka halusi ansaita hyvin panematta paljoa peliin. Mutta se ei ollut heitukan elämää. On totta, että huojennus, jota tuotimme sorretuille, teki Cosman nimen kuuluksi kautta koko Romanian. Rahakukkarot tyhjentyivät yhtä helposti kuin olivat täyttyneetkin. Kuitenkin tämä oli vain ohimenevää lääkettä. Sairaus, josta rahvas kärsi, ei ollut parannettavissa yksinomaan kullalla.

»Lievittää ihmisen vaivaa on samaa kuin tehdä se hänelle siedettäväksi. Sitä totuutta ei Cosma oivaltanut. Toverimmekaan eivät oivaltaneet sitä, vaikkakin he pyrkivät ymmärtämään asioita oikein. Mutta mikä on mies, joka kärsii, silloin kun hän tuntee vain oman kärsimyksensä? Niinpian kuin hänen vaivansa on ohi, ei koko maailmassa ole mitään vaivaa. Niinpä meidän uusi elämämme oli vain vanhan toistamista suuremmilla käyttövaroilla.

»Tällävälin sisaremme oli liitetty kovaan mieheen, jonka isä oli hänelle määrännyt. Hänen ensimmäinen lapsensa oli isänsä kaltainen raakalainen. Äitini hylkäsi hänet ja lähetti hänet luotaan. Onneksi seurasi tyttönen, Kira, sekä vielä kolmaskin lapsi, joka oli poika. He muodostivat onnettoman naisen ympärille hänen makunsa mukaisen perheen.

»He elivät elämänsä kuten parhaaksi näkivät, kärsivät sen vuoksi ja ajoivat karille siksi, etteivät tahtoneet luopua mistään sen antimista.

»Minun on turha mainita, ettei menneisyys, mitä minuun tulee, oikeuta minua omaksumaan heitukan nimeä. Meistä tuli borfasheja [tavallisia, mitättömiä varkaita]. Kostomme olivat halpamaisia ja liiaksi omanvoitonpyyntöisiä. Yhden urotyön kuitenkin suoritimme heti toimintamme alkukautena. Se kohotti suuresti arvoamme kansan silmissä, ja minä ylpeilin siitä, sillä minä se olin saanut Cosman ryhtymään siihen.»

»Tähän aikaan lapsenryöstöt olivat aivan yleisiä. Kaikista onnettomuuksista, jotka painoivat raskaina kansaa, oli tämä koettelemus sietämättömin. Muut ahdistukset talonpoika kesti enemmän tai vähemmän haavoittunein sydämin: verot, päivätyöt, ruoskimiset, väkivallan. Mutta riistää häneltä viaton kappale hänen lihaansa, se oli pahempaa kuin itse elämän riistäminen, etenkin kun hän hyvin tiesi, mikä kohtalo onnetonta odotti. Olin kuullut kerrottavan vanhemmista, jotka jättivät kotinsa ja lähtivät raivokkaina kuin koirat etsimään lastaan, ja katosivat vuorostaan jäljettömiin.

»Meidän maakuntamme suuri capcaun [ihmissyöjä (tässä kuvannollisesti)] oli Brailan Aga. Hänen vertaisiaan olivat hänen ystävänsä Galatzin piispa ja bojaari Dumitraki Carnu. Kun heidän mässäilynsä oli päättynyt, vietiin pienet uhrit laivalla Tzarigradiin. Moni äiti pyörtyi rukoillessaan armoa mahtimiesten ovella. Heidät työnnettiin syrjään kuin tiellä olevat tavaramytyt.

»Kukapa olisi voinut olla rupeamatta heitukaksi. Tunsin noita kolmea villipetoa kohtaan vihaa, joka saa sydämen riemuitsemaan kuolemaa ajatellessa. Ja eräänä päivänä — kaksi vuotta senjälkeen kun olimme rikkoneet välimme lain ja kirkon kanssa — Kira lähetti meille tällaisen sanoman: Tänä iltana vuodattavat lapset meillä verikyynelenä. Olkaa heitukoita! Tiedetään teidän olevan kaukana eikä pelätä teitä.

»Olimme todella hyvin etäällä Brailasta, turkkilaisen Babadagin seuduilla. Ja oli jo iltasoiton aika, kun mies toi meille uutisen.

»Katsoin Cosmaa silmiin. Hän näytti epäröivän. Silloin paljastin hänelle rintani ja sanoin:

— Hoi, te kylläiset heitukat! Kuka tahtoo seurata minua kymmenen tuntia syömättä? Kuka tahtoo panna peliin nahkansa äidin vuoksi, joka repii epätoivoissaan tukkaansa, lasten vuoksi, jotka kiroavat elämää?

»Meitä oli kaksikymmentä. Kaikki kaksikymmentä olimme ratsailla ennenkuin Cosma oli puhunut loppuun. Ja kukon ensi kertaa kiekuessa me saavuimme vaivalloisen retken jälkeen poikki rämeiden ja soiden Brailaa ympäröivän vallihaudan luo.

»Han oli vaipunut uneen. Ei missään valoa, ei elon merkkiä. Eilispäivästä saakka jatkunut tihkusade oli pehmittänyt liejuisen maan. Isot katokset levittivät mustat ja kosteat siipensä, muistuttaen hirviömäistä petolintua, joka suojaa kammottavaa hautomustaan, ja puiset parvekkeet pitkin valkeaa seinämää olivat kuin vatsoja, valmiina synnyttämään kihisevän joukon agoja ja ihmissyöjämäisiä piispoja.

»Koskaan ei hanimme ollut näyttänyt mielestäni noin synkältä. Minua värisytti ajatellessani, että olin tullut maailmaan ja kasvanut tuossa talossa. Ilmenikö jumalallinen oikeus kohtalossa, joka oli tuleva tämän isän lasten ja lastenlasten osaksi, isän, joka tahtoi taata omaistensa onnen sulkemalla silmänsä rikoksilta, joista koitui hänelle hyötyä.

»Ryhdyimme mitä ankarimpiin varovaisuustoimenpiteisiin. Han sijaitsi ylängöllä siinä missä kaupunkia kiertävä vallihauta muodostaa kulmauksen päätyessään Tonavaan. Hevoset piiloitettiin vallihautaan ja neljä miestä jätettiin vartioimaan niitä.

»Ylängön rinne on tässä kohden hyvin jyrkkä, mutta sitä peittävät juuret ja kinsteri, joista kiinnipitämällä voi kiivetä sen kuvetta. Miehemme asettuivat väijyksiin tähän pensastoon. Etäällä nukkui satama. Vain joku rakastunut turkkilainen lauleli surunvoittoista säveltä näkymättömän aluksen kannella. Siltä taholta emme pelänneet mitään. Kaupungin puolelta sensijaan oli vaara suuri, sillä Agan poliisi valvoi valppaana isännän huvitellessa. Onneksi yrityksellemme tuli huono sää avuksemme. Vartiat, jotka olivat etsineet suojaa katoksen alta, värisivät vilusta kuin uitetut koirat, huudellen heikolla äänellä yksitoikkoista hep, hep huutoaan. Mutta Cosma, joka oli uskomattoman uhkarohkea, meni päätä pahkaa erään vartian luo, kuljetti hänet käsipuolesta erään toisen luo ja kaatoi heille viinaryypyn. Joimme yhdessä. Vain kahden näiden susien keskellä me sitten jatkoimme kiertokulkuamme ja kokosimme vielä muutamia yövahteja, joille Cosma puheli iloisesti ja tarjosi juomaa. Muuan romanialainen vartia huuteli aivan lähellä seuruettamme tunnussanaansa:

»Mies tuli esiin lymypaikastaan, liittyi meihin, nauroi ja joi. Viimein Cosma työnsi olkapäällään ovea, jota vasten hän nojasi ja jonka takana asui uskollinen ystävä, ja sanoi:

— Mitähän jos lämmittelisimme hiukan katon alla! Eikö siellä olisi parempi?

»Nuo viisi vartiaa seurasivat meitä kiitollisina. Tulimme isoon tindaan, missä meillä oli edessämme hyvä ystävämme Ibrahim, joka toivotteli 'ainaista terveyttä'. Hän heitti risuja hiipuvaan liesivalkeaan ja toi meille matalia jakkaroita sekä suuren rogojinan niille, joita halutti heittäytyä pitkäkseen.

»Viina ja lämpö alkoivat painostaa silmäluomia. Kuorsaukset virittivät elämän vilpittömimmän sinfonian.

»Suureksi suruksemme meidän täytyi ottaa hengiltä yövartiamme, palvelija, joka oli nähnyt meidän syntyvän maailmaan, mutta syy oli yksinomaan hänen. Cosma kolkutti isolle ovelle. Ovenvartia tuli avaamaan lyhty kädessä. Me heitimme gheban hänen päänsä yli ja neuvoimme häntä pysymään hiljaa ja antamaan sitoa itsensä. Hän kieltäytyi ja teki vastarintaa. Saimme hädin tuskin estetyksi hänet huutamasta. Raivostuneena Cosma silloin lävisti hänet tikarilla.

— Emme edes tiedä, ovatko pidot käynnissä vai onko ne peruutettu, sanoi veljeni murheellisena. Ehkäpä tämä rikos oli turha.

»Niin ei ollut. Talossa, jota tämä uskollinen vartia valvoi, tehtiin parhaillaan paljon julmempia rikoksia. Sillä hetkellä, jolloin me vasten mieltämme selvitimme välimme ovenvartian kanssa, joutui kaksi Agan julmaa kätyriä niiden miestemme käsiin, jotka olimme sijoittaneet palvelusväen uloskäytävän edustalle vastapäätä pääovea, jonka olimme varmuuden vuoksi teljenneet. Saapuessamme paikalle olivat nuo kaksi prefektin lefedgiä jo kuolleet. Kiusallinen seikka; olisimme ensin tahtoneet kuulla heiltä, mitä sisällä tapahtui. Kolmas käsiimme joutunut raakimus tyydytti sensijaan tiedonhalumme. Hänet laahattiin pensaikkoon. Hän oli Janinasta kotoisin oleva kreikkalainen eikä ollut osaavinaan mitään muuta kieltä. Häneltä saimme kuulla, että Agakin oli Janinasta. Ymmärrettiin toisiaan huonosti, mutta Cosma ei tahtonut uskoa, ettei tuo matelija osannut turkkia tai rahvaan kreikkaa. Puukkojemme kärjet näyttivät Cosman olevan oikeassa. Inhoittava olento puhui hyvin kreikkaa, ja hänen paljastuksensa nostivat hiuksemme pystyyn lakkien alla.

»Tuolla ylhäällä, hän kertoi, oli irstailu päättymässä. Eräs tyttönen ja kaksi nuorta poikaa virui pyörtyneinä lattialla. Aga, piispa ja bojaari Dumitraki, jotka olivat puolikuoliaita päihtymyksestä, kysyivät vaunujaan lähteäkseen prefektin luo nukkumaan. Jälellä oli kolme palvelijaa, joiden oli määrä laahata pois nuo kolme uhria isäntien lähdettyä.

»Palkinnoksi näistä tunnustuksista entinen janinalainen paimen rukoili armoa:

— Minulla ei ole tässä mitään osaa… Teen, mitä käsketään. Kuten monet muutkin tulin Valakiaan koettamaan onneani. Kotiseudullani sanotaan, että täällä voi mehusaksastakin tulla pasha, jos vain…

— Jos vain suostuu tukahduttamaan lasten huudot, sillä aikaa kuin agat raatelevat heidän ruumistaan, eikö niin? kysyin minä, tarttuen hänen kurkkuunsa.

»Saimme odottaa kauan suurriistaa. Ketään ei enää kuulunut tulevaksi. Tunkeutumalla taloon olisimme saattaneet herättää kokonaisen palvelija-armeijan, aiheuttaa kahakan, joutua vastakkain vaikka koko Poteran kanssa. Tiesimme, että mässäys päättyisi ennen aamunkoittoa; hirviöt eivät koskaan jääneet nukkumaan haniin, josta kaikki rikoksen jäljet poistettiin ennen aamua. Seuraavan lähetin oli siis annettava mennä noutamaan vaunuja.

Vetäydyimme pensaikkoon, mistä pidimme silmällä kolmenkymmenen askelen päässä olevaa palvelusväen ovea. Huhtikuisen yön kylmyys jääti veren suonissamme yli tunnin kestäneen odotuksen aikana. Viimein tuli ulos mies ja katosi kuin haamu. Menikö hän noutamaan vaunuja vai olivatko hänen isäntänsä alkaneet epäillä jotakin ja käskeneet hänen tuoda mukanaan vartioväkeä. Oli miten oli, me päätimme avata tulen, vaikkapa saisimme niskaamme kuinka mieslukuisen joukon tahansa.

»Pelkomme osoittautui puolittain perustelluksi. Kymmenen tai kaksitoista pyssyillä varustettua ratsumiestä pysähtyi oven eteen. He ympäröivät heti vaunut. Me hengähdimme helpotuksesta ja jäimme odottamaan. Sekunnit tuntuivat mielestämme pitkiltä. Viimeinkin nuo kolme satyyriä tulivat toinen toisensa jälkeen ulos ovesta, kolme suurta, kauhtanoihinsa kääriytynyttä, muodotonta raatoa, laahautuen vaivoin eteenpäin palvelijain tukemina. Ovi sulkeutui viimeisen jälkeen, vaunut olivat valmiit lähtemään liikkeelle juuri sinä hetkenä, jolloin sadat kukot täyttivät aamunkoiton keskeytymättömällä laulullaan.

»Yhtenä miehenä me silloin ponnahdimme ylängön kaltaalle, kuusitoista pyssyä sylki miesjoukkoon, kuusitoista pistoolinlaukausta kaatoi maahan kolmeneljännestä joukkueesta, jolla välin vaunut tekivät äkkinäisen puolikaarron ja paiskautuivat puuta vasten. Valkenevassa yössä näimme kuinka kaksi ratsumiestä ja yksi jalkamies pakeni päätä pahkaa. Muut makasivat maassa kuolleina tai haavoittuneina. Hänen pyhyytensä piispa, mahtava Aga ja 'urhea' sfetnic Dumitraki Carnu vedettiin käden käänteessä vaunuista, täysin selvinneinä humalastaan; kolme nuorasilmukkaa heitettiin kaulojen ympäri, ja niin me syöksyimme sikin sokin alas rinnettä, ainoana huolenamme päästä mahdollisimman pian hevostemme luo.

»Hohoi, te surevat vanhemmat, te lapset, jotka riiputte vavisten äitienne helmoissa! Ja tekin, te 'ihmissyöjät', jotka häpäisette kasvot, jotka Jumala loi omaksi kuvakseen! Tulkaa, juoskaa katsomaan heitukoiden hirtehistä saalista, kun he pyyhkäisevät pitkin Tonavan liejuista rantaa, laahaten hevostensa kavioiden perässä kolmea maan herraa! Tulkaa esiin, te kansan miehet, tölleistänne, ja te, pyövelit, kullatuista vuodekomeroistanne! Katselkaahan hiukan näitä kolmea muodotonta mahtimiestä, joiden silmät, suu ja korvat ovat tuketut savella…

Näin Elias päätti kertomuksensa. Hän vastasi toveriensa kättentaputuksiin kumartamalla Floarea Codrilorille, otti caciulansa ja pani sen päähänsä. Hänen kasvoillaan ei enää ollut jälkeäkään marttyyristä.

MUNKKI SPICA

»Annan sinulle puheenvuoron, Spilca. Kohota verhoa, joka peittää sinut silmiltämme, avaa arkailematta sydämesi, kerro meille elämäsi, ilosi, kärsimyksesi, vihasi!

»Floarea Codrilorin kehoitus näytti tulleen Spilcalle yllätyksenä. Hänen yläruumiinsa suoristautui äkkiä, kuten häveliään miehen, kun hän kuulee säädyttömyyksiä. Hänen pyöreät, teräksenharmaat silmänsä uhmasivat vakavina ympärilläolijoiden katseita, mutta vain tuokion; sitten hän käänsi levottomana päänsä luolan suuta kohti. Kauan hänen ajatuksensa harhailivat autiossa ja sumuisessa ulkomaailmassa, jolla aikaa hänen leveä, risaisen munkkikaavun verhoama rintansa ei näyttänyt lainkaan hengittävän. Polvia vasten nojaavat kädet eivät hievahtaneetkaan, liikkumattomat olivat niinikään sääret ja jalat, joita verhosivat karheat rievut ja jalkineet. Spilca oli jättänyt meille aineellisen minänsä. Vain hänen jäntevät, siistit kasvonsa, joita kehysti punertava, hyvin kammattu parta, sekä paljas päälakensa olivat täynnä elämää; vain hänen puolittain valossa oleva päänsä ilmaisi taistelun olevan käynnissä hänen sielussaan.

»Hitaasti hän sitten käänsi kasvonsa päällikön puoleen. Täyteläiset huulet liikahtelivat, mutta ne olivat kuivat; kokoonpuristunut kurkku äänteli jotakin käsittämätöntä. Tämä este näytti suututtavan munkkiheitukkaa. Hän kostutti huulensa ja alkoi puhua lujalla äänellä.»

MUNKKI SPILCAN KERTOMUS

»Ennenkuin minusta tuli munkki Spilca, olin rohkea tukkilainen Bistritza-joella. Tuohon aikaan ei päälakeni ollut paljas. Kaunis vaalea kica valui leveille hartioilleni, jotka minulla ovat jälellä vieläkin. Partaa ei minulla ollut. Kasvoni olivat kokemattoman nuorukaisen. Minulla ei ollut mitään syytä ummistaa surullisena silmiäni menneille muistoille. Huuleni osasivat nauraa pelkoa tuntematta. Olin 'tukkilais-Spilca'.

»Siitä Bistritzan kohdasta alkaen, mistä käy uittaminen lauttaa, aina sen suulle saakka, olivat Moldaun seudut minulle yhtä tutut kuin omat sormeni. Bistritza, ylpeä, villi ruhtinatar, jota Pruth ja Sereth kadehtivat, oli rakastettuni. Sen uoma oli epävakainen kehto, täynnä salakareja. Sen rannat kaksi aaltoilevaa, vaihtelevaa palmikkoa, täynnä yllätyksiä. Ensinmainittu kiusaa haltiatartaan, viiltelee hänen ruumistaan, jälkimmäiset lähestyvät toisiaan, usein uhkaavina, puristavat häntä, kuristavat häntä, pakoittavat hänet huutamaan. Sitten kaikki kolme päästävät hänet kuin yhteisestä päätöksestä. Silloin Moldaun kaunein joki, muuan koko maailman kauneimmista joista, levittäytyy mielin määrin, kuvastelee taivasta, joka on sen itsensä veroinen, ja hymyilee rakastettavasti asukkaille.

»Spilca, uhkarohkea tukkipoika, eli rakastettunsa elämää: milloin tämä oli puristuksissa, ahdingossa, pitelin minäkin puoliani virran pyörteissä ja me ulvoimme yhdessä; kun se jälleen virtasi vapaana ja tyynenä, katselimme sinistä taivaanlakea, ojentelimme jäseniämme auringonpaisteessa, ja kohtalon näin kuljettaessa meitä nautimme siitä, mitä ympärillämme tapahtui.

»Meitä ympäröi Luojan siunaama seutu, luvattu maa! Olkoonpa, että katseltavana on mutkikkaat ja tummavetiset vuolteet, joihin hämärtyvä ilta maalailee tuhansia värivivahteita, tai että eteen avautuu häikäisevässä valossa kylpevä maisema niittyineen ja karjoineen, taustanaan taivaanranta, kukkulat, metsät, — aina on tukkilaisen sielu kerkeä ihastumaan. Mikä ilo on laskettaa virran myötä! Kun taas nousin ylämaan talonpojan rattaissa, tunsi sydämeni toisenlaista iloa, joka ei suinkaan ollut edellistä vähäisempi. Puut olivat määräpaikassaan, rahat taskussani, terveys täydellinen, mielessä matkaamisen, juonnin, syönnin ja unen tarve. Mitä tarvitsee ihminen muuta?

»Kristallikirkkaan Bistritzan rannoilla oli neitosia, jotka pesivät vaatteita ja lauloivat kohti kurkkua rakkaudesta, joko he sitten olivat kokeneet sitä tai ei. Noita peseviä neitosia oli aina ollut, mutta minä olin katsellut heitä vain viattoman nuorukaisen silmillä; inhimillisiä olentoja, joilla oli yllään hame housujen asemasta. Siinä kaikki. Näin oli pitkät vuodet. Minä hoilasin heille, kun lauttani solui hiljalleen myötävirtaan. Suurin osa heistä vastasi minulle. Jotkut olivat vaiti. Ja minä kuljin ohi. Muuanna päivänä en enää tehnytkään niin.

»Olin noin kaksikymmenviisivuotias. Luonnonlaatuni miellyttävä. Lihakset ja terveys kuin villisialla. Sillä vietin päiväni vesillä, join viiniä, söin kaksi okaa lihaa päivässä ja kaadoin jättiläispuita. Nenäni ei sietänyt muuta hajua kuin metsän.

»Ja työnnälsin sauvallani lauttaa, niin että se törmäsi kovasti vasten rantaa. Siepaten mukaansa pesuvaatteet kaikki livistivät pakoon, lukuunottamatta yhtä tytöntynkää. Mutta siinä olikin silmilleni jotakin niin uutta, etten kyllästynyt sen katselemiseen. Tyttö oli noussut seisaalleen: paljaat sääret, lyhyt hame, valkoinen paita, jota hän puristi molemmin käsin rinnoilleen, vaalea, pieni pää ja nuo suuret syvät sinisilmät, jotka olivat minulle kaikkein uusinta Sultanassani.

»Hän katseli minua pelottomana, rehellisin silmin, mikä miellytti minua, ja sanoi samassa:

— En, minä en huutanut, mutta tunnen sinut viime kesästä, enkä usko sinun olevan ilkeä. Siksi jäinkin aloilleni.

»Tämä Sultanan vastaus oli minulle kovin mieleen. En sanonut enää mitään, työnsin lauttani irti rannasta ja solutin sen virran vietäväksi, Sultanan hymyillessä minulle.»

»Siitä lähtien en enää ollut entinen mies. Elämäni oli ollut tyyntä: kuin puu, jonka ainoakaan lehti ei liikahda. Nyt oli tuuli yht'äkkiä alkanut puhallella. Ja Bistritza muutti tykkänään näköä: näin koko maailman eräiden kasvojen läpi. Kauneus ei kadottanut rahtuakaan loistostaan, mutta näköni ei ollut entinen.

»En kärsinyt. En vielä tänä päivänä tiedä, mitä on rakkauden kipu, joka pitelee sydäntä rautapihdein.

Rakastin Sultanaa, kuten lapsi rakastaa häkkilintuaan, joka on sen ainoa ajatus. Tuo hento olento, joka jäi yksin uhmaamaan raakalaista, valloitti minut kokonaan. Hän tiesi, etten ollut ilkeä. Hän oli uhmannut silmiensä voimalla minun lihasteni voimaa ja oli voittanut. Minun täytyi ajatella Sultanaa ja vain häntä. Onko vähänarvoista ajatella rakastamatta ja kärsimättä? Ehkäpä muille, niille, jotka rakastavat ja kärsivät helposti. Minulle tämä oli uutta. Se järkytti koko olemustani. Tuskin olin eronnut hänestä, kun jo halusin nähdä hänet jälleen, ja tämä halu karkoitti kaikki muut, kiusasi minua, sai minut luopumaan tottumuksistani. En enää herättyäni laulellut, vaan ajattelin Sultanaa. En enää nähnyt puita, eläimiä ja taivaanrantaa: näin niiden sijasta Sultanan. Minusta oli aivan yhdentekevää laskinko myötävirtaan vai nousinko ylämaahan. Koko tässä avarassa ja kauniissa maailmassa kiinnitti vain yksi paikka mieltäni: Sultanan kotiseutu. Ja yht'äkkiä alkoi muistini pettää, jollaista ei koskaan ennen ollut minulle sattunut; aloin unohtaa tehtäviäni, mikä aiheutti paljon ikävyyksiä minulle ja muille.

»Spilca ei enää ollut vapaa mies. Kului muutamia viikkoja, joiden aikana minä toivoin, että nuo vilpittömät sinisilmät jättäisivät minut rauhaan. Niin ei käynyt. Pieni vaalea pää syöpyi yhä yksityiskohtaisemmin mieleeni. Silloin ajattelin:

— No niin, Spilca, kohtaloaan ei voi paeta. Jonakin päivänä kohtaa itsekukin tiellään kiven, joka antaa hänen matkalleen toisen suunnan. Etsikäämme tuo kivi. Sittenpähän näemme, mitä se oikein tahtoo.

Niinpä loppukesällä, pyhän Marian päivänä, pukeuduin pyhävaatteisiin ja läksin kävelemään Sultanan pientä kotikylää kohti. Se oli vuoristokylä, joka kyyrötteli kahden kukkulan lomassa, vuoristopuron partaalla. Lähistöllä oli satavuotisia kuusikoita. Pienet, valkoiset asumukset merensinisine ikkunoineen olivat hajallaan siellä täällä kuin valkeat päivänkakkarat. Vaikka ne olivatkin siistit, hymyilevät, hiljattain tuoreella kalkkivärillä valkaistut, kertoivat niitten lahoneet ja sammaltuneet kattohirret maalaiskansan puutteesta. Tämä ei ihmetyttänyt minua. Elettiin orjuuden ja hädän synkkää aikakautta, joka vallitsi Turkin yliherruuden loppupuolella. Tiedettiin vuorten suojaamien seutujen säästyneen jossain määrin hävitykseltä. Vain mies, joka saattoi olla ilman kanssaihmisten seuraa, nousta vuorille ja elää karhujen parissa, vältti beilicin [= verotyö], ruoskaniskut ja raskaat verot.

»Saavuin kylään jumalanpalveluksen aikana. Kaikki asukkaat olivat kirkossa. Minäkin menin sinne ja rukoilin hyvänä kristittynä, jollainen olin aina ollut. Se teki minulle hyvää. Pappi ja lukkari lukivat ja messusivat kumpikin paikaltaan täynnä hartautta ja uskoa hiiskumattoman hiljaisuuden vallitessa.

»En voinut nähdä kirkossaolijoiden kasvoja, sillä olin pysähtynyt ovensuuhun. Kun väki alkoi poistua kirkosta, saatoin sensijaan mukavasti etsiä joukosta kaipaamiani kasvoja. Sultanalla oli seurassaan vanha, pieni nainen, jonka arvelin olevan hänen äitinsä, ja hänellä oli yllään vaatimaton valkoinen pusero ja hame sekä musta, hiukan kirjailtu catrintza. Hänen kulkiessaan ohitseni kumarsin hänelle hiukan hämilläni. Hän vastasi tervehdykseeni kohteliaasti ja tyynesti osoittamatta lainkaan hämmästystä tai mielenliikutusta.

»Muukalaisen ilmestyminen pieneen kylään herättää aina huomiota. Oli nähty meidän tervehtivän toisiamme. Se riitti antamaan aihetta kuiskailuihin, silmäyksiin, juoruilemiseen itse Herran huoneen kynnyksellä. Tämä loukkasi aikeitteni puhtautta ja pakoitti minut ottamaan varman kannan. Tein ripeän päätöksen mennä pyytämään Sultanan kättä.»

»Aloin seurata molempia naisia. He poistuivat kylästä, nousivat rinnettä ja menivät taloon, joka sijaitsi puolitiessä vuoren kupeella. Tällä matkalla ei kumpikaan heistä ollut katsonut taakseen. Tämä rehtiys herätti minussa luottamusta. Nousin heidän jälessään ja koputin ovelle. Sultana tuli avaamaan.

»Hän ei hämmästynyt nähdessään minut, mikä seikka sai minut hämille. Samoinkuin kaksi kuukautta aikaisemmin Bistritzan rannalla hän nytkin teki minulle melkein saman kysymyksen:

— Hyvää päivää, Spilca! Mikä tuuli tuo sinut luoksemme? Jos ajatuksesi ovat rehelliset, käy sisään!

— Rehelliset, Sultana, sen vannon Jumalan edessä: tulen kysymään sinulta, tahdotko Spilcan puolisoksesi…

— Tätini on kuuro, sanoi Sultana, ja alkaa myöskin »tulla jälleen lapseksi». Hänen kanssaan ei sinun ole helppo puhella. Naisparka on ollut kauan leskenä. Kolme vuotta sitten hän näki ainoan poikansa heittävän henkensä tappelussa. Syynä mustasukkaisuus. Poika oli hänen koko elämänsä, hänen vanhuuden päiviensä ainoa tuki. Silloin hän möi talonsa ja muutti meidän luoksemme; isäni ja äitini elivät vielä tuohon aikaan. He kuolivat seuraavana vuonna. Nyt olemme yksin. Elämme joten kuten kättemme työllä. Kuten näet, Spilca, ei täällä näytä kovin iloiselta… Eikä se kuitenkaan ole pahinta.

»En voinut vastata mitään. Hän oli puhunut näistä 'ei kovin iloisista' asioista melkein hymyillen. Tyttö, joka seisoi edessäni, ei ollut arka eikä ujo kuten tytöt yleensä, vaan voimakassieluinen ja onnettomuuksien karaisema. Ja kuitenkin lempeä.

»Silmäys, jonka olin luonut sisään astuessani, riitti todetakseni, että tätä kotia pidettiin kunnossa. Se ei ollut tuollainen maalaiskoti, joka, milloin se ei ole suorastaan talli, on niin vihamielisen siisti ja ankaran järjestyksellinen, että vieraan tulee tukala olla. Isosta tindasta, missä maalaisperhe viettää koko elämänsä, vei ovi kahteen kamariin. Leveitä ja korkeita vuoteita, joissa kussakin oli kelta- ja valkojuovaiset peitot ja niissä leveät, melkein maahan ulottuvat pitsireunustat. Joka sängyn päänpuolessa kömpelösti maalattu senduk, joka melkein katosi peittojen, verhojen ja tyynyjen taa. Kaikkialla vuoteen takaisella seinustalla kirjailtuja tyynyjä, paksuja, monenvärisin kuvioin somisteltuja mattoja. Lattialla niinikään mattoja, mutta lajiltaan halvempia. Joka huoneessa iso peili valkoisella puupöydällä, jota peitti kudonnaltaan vuodepeitteiden kaltainen liina. Maalattuja puutuoleja. Maalaiselämää esittäviä piirroksia. Idänpuolisissa nurkissa ikooneja, joiden edessä paloi lamppu. Ikoonit, taulut ja peilit olivat koristellut pitsireunustaisilla verhoilla, joihin oli uhrattu paljon työtä ja silkkiä. Ikkunoissa liinaverhot, jotka olivat melkein yhtä kauniit kuin pöytäliinatkin. Ja kummassakin huoneessa kuteilla oleva kangas.

»Sultanan kodissa oli kaikkea sitä, mitä tavataan jokaisessa meikäläisessä maalaiskodissa, johon kurjuus ei ole astunut. Ei sen enempää. Mutta jokainen esine, koko järjestely kantoi lempeän käden leimaa, joka oli saanut syntymään kodikkuuden, jollaista harvoin tapaa maalaiskodeissa, joissa 'siistien' huoneitten somistelu kylmää vierasta ja herättää hänessä epäviihtyisän tunteen ja pelon, että hän saa aikaan häiriötä.

»Tunsin viihtymystä kuten muinoin vanhempieni luona, jotka olin kadottanut, kun vielä olin lapsi. Ja sanoin heti Sultanalle mitä ajattelin:

— Sultana, täältä puuttuu vain voimakas käsivarsi. Kas tässä se on, ja kaikki käy hyvin!

Hän katsoi minua tiukasti silmiin, ja hänen katseensa tunkeutui sisimpääni, mutta minä kestin sen, sillä ajatukseni oli vilpitön.

— Spilca, hän sanoi minulle kirkkaalla äänellä, kaikki onnettomuutemme eivät ole siinä, mitä kerroin sinulle, ja mikä kuuluu menneisyyteen. On muutakin. En tahtoisi puhua siitä sinulle. Mitäpä se hyödyttäisi? Ne, jotka olisivat halunneet naida minut, kuten sinä nyt, eivät ole päässeet sen pitemmälle, vaikka ovatkin tietäneet sen. On parasta alistua kohtaloonsa».

»Jäin mietiskelemään: Hyvä Jumala, mistähän on kysymys? Joku maankiertäjä on varmaankin narrannut tyttöparkaa, nauranut hänelle ja hylännyt hänet sitten. Ehkäpä hänelle on jäänyt syliin pienokainenkin! Entä senjälkeen? Minä sanoin:

— Sultana, älä luule minua niin epäinhimilliseksi. Tiedäthän, että maailma hyökkää nuoren tytön kimppuun. Minä en ajattele kuten maailma ajattelee. Jos tuossa on koko syysi, koko murhe, joka estää muita naimasta sinua, voimme me viettää häitä viikon päästä, jos vain sinä tahdot sitä, kuten minä».

»Nämä sanat kuullessaan näin hänen suoristautuvan tuolillaan. Hänen loistavat silmänsä räpyttelivät kiivaasti:

— Spilca, sinun epäilyksesi ovat aiheettomat. En ole syypää mihinkään eikä minun tarvitse soimata itseäni mistään. Olen nyt kaksikymmenkaksivuotiaana sama kuin maailmaan tullessani. Onnettomuus on suurempi kuin jos olettamuksesi olisi tosi, vieläpä suurempi kuin sekin, että minulla olisi »lehtolapsi».

»Odotin hänen sanovan, mikä tuo onnettomuus oli, mutta hän pysyi vaiti, kääntämättä minusta avointa katsettaan, joka oli kuulas kuin elokuun taivas.

»Täti tuli pyytämään meitä aamiaiselle. Sultana otti häntä kädestä ja huusi hänen korvaansa:

Kumarainen, valkohapsinen vanhus, jonka kasvoihin isorokko oli jättänyt pahat jäljet, katseli minua hetken säälien ja vastasi:

— Vahinko!… Poika-parka… Siitä ei tule mitään… Kuka uskaltaisi astua logofatin tielle?

— Kuka on tuo logofat? kysyin minä. Ja mitä tekemistä hänellä on tämän asian kanssa?

»Tämä kysymys nostatti katkeran ilmeen Sultanan kasvoille; hänen katseensa synkistyi. Hänen valkoinen, tyyni otsansa, jota kehysti sileästi taapäin kammattu tukka, kävi kalpeaksi, kun hän sanoi tukahtuneella äänellä:

— Se on logofat Costaki, jonka julmuuksista ja tihutöistä olet ehkä kuullut puhuttavan. Me, kuten kaikki seudun asukkaat, olemme riippuvaisia hänestä: hän voi antaa meidän elää tai voi tappaa meidät, aivan kuten haluaa. Ja neitonen, johon hänen huomionsa kiintyy, on mennyttä kalua. Hänellä on valittavana joko häpeä tai perheensä perikato. Kaksi vuotta sitten tuo raakalainen mieltyi minuun onnettomaan. Senjälkeen ei minulla ole ollut rauhaa. Tähän saakka olen onnistunut pitämään puoliani. Mutta vaara on minulle ylivoimainen, sillä tuolla miehellä ei ole sydäntä eikä häpyä. Hän on meidän herramme. Ennemmin tai myöhemmin on minulla edessäni valinta. Valintani on tehty. Oli aika, jolloin minussa eli toivo, että aviopuoliso voisi suojella minua. Kukaan ei uskalla uhmata hirmuvaltiasta. Minua pidetään pacostena [= maanvaiva, vitsaus]. Ja niitä vastassa, jotka ovat tulleet kaukaa naidakseen minut ja viedäkseen minut kotiseudulleen, on toinen este: tätini ei tahdo tulla mukanani. Kaikki hänen vainajansa ovat haudatut tänne, ja hän tahtoo painaa päänsä lepoon heidän vierelleen. Spilca, nyt tiedät kaiken, joskaan et tunne tätä kauheutta yksityiskohtaisesti. Kiitän sinua hyvistä aikeistasi. Siinä olisi pelastukseni. Mutta kuten tätini jo sanoi, ei siitä tule mitään. Minä tuottaisin sinulle onnettomuutta. Ja miksi uhmata häntä, kun kerran sanon, ettei siitä olisi mitään hyötyä? Minun on varmaankin sovitettava jokin pahatyö? Hyvä, minä sovitan sen.

»Salakarit, joita kohtalo siroittelee elämän merelle, pakoittavat ihmiset puikkelehtimaan pienissä aluksissa varovasti rantoja pitkin. Spilca, Bistritzan tukkipoika, tunsi karit ja välitti niistä vähät. Ja mieluummin kuin että olisi uponnut nenäänsä myöten suohon hän heittäytyi aaltojen vietäväksi.

»Minulle ei ole yhdentekevää, millä tavoin kuolen. Minulla on siihen nähden mielihaluni. Niinpä siis läksin seuraavana sunnuntai-iltapäivänä lainkaan epäröimättä uhmaamaan salakaria, jota niin monet voinicit pelkäsivät.

»Ylpeä moldaulainen hora, oli käynnissä kolmen mustalaisen pitäessä huolta tahdista. Kolmisenkymmentä neitosta, niiden joukossa Sultana. Parisenkymmentä nuorukaista. Hikoiltiin hiukan, sillä aurinko paahtoi, mutta siitä eivät tanssijat huolineet. Pidellen toisiaan sormenpäistä, joita varmemmaksi vakuudeksi eroittivat toisistaan kirjaillut nenäliinat (säädyllisyyden vuoksi ja myöskin siksi, että tahdottiin olla mieliksi vanhemmille, jotka valvoivat heitä), tuo kaunis piiri syöksyy keskustaa kohti. Eräs voinic huutaa: paikoillaan, paikoillaan! Pienet jalat ja isot jalat iskevät kuin rakeet tannerta, karheat kourat heilauttavat pikku kätöset korkealle päiden tasalle ja jälleen alas polviin saakka, sitten kehä laajenee, jolloin tanssijat loittonevat toisistaan, niin että käsivarret ojentautuvat suoriksi, ja nyt tuo ihmisseppel juoksee muutaman askeleen oikealle, sitten jälleen vasemmalle. Kaikki jalat polkevat paikoillaan, paikoillaan!

»Hengähdetään hiukan ja aletaan uudelleen. Se on romanialainen »hora». Voidakseen rakastaa sitä on oltava romanialainen ja maalainen. Se ei ole monimutkainen, mutta eloisa ja värikäs kuin sateenkaari. Siinä häilähtelevät kaulaliinat, jotka ovat joko keltaiset tai valkoiset riippuen siitä, millainen on ollut silkkiäismato, jota niin äidillisellä huolella on hoideltu. Lumivalkeasta liinasta valmistetut liivit ja hameet. Mustat sametti- tai villaesiliinat. Ja sitten kirjailuja ja pitsejä, jotka ovat nähneet kyyneleitä ja kuulleet huokauksia. Naurua ja lauluja ei myöskään ole puuttunut, sillä on hauska vaihtaa kyyneleet nauruksi.

»Kaunis, vähemmän kaunis tai ruma, 'horan' neitonen on aina miellyttävä poikien silmissä. He tietävät, että hän on siellä etsiäkseen itselleen puolisoa, sensijaan kuin he tulevat paremminkin etsimään naista, harvoin aviovaimoa. Tästä johtuu se suuri tarkkaavaisuus, jolla tytön äiti seuraa tanssijoiden liikkeitä ja kuiskailuja. Pojat ovat tietoisia tästä vartioinnista, ja siinä onkin selitys nenäliinalle, joka eroittaa toisistaan kädet, tyydyttää vanhemmat, ja josta ei ole muuta hyötyä kuin että se korkeintaan kiihdyttää halua.

»Kirjaillussa zabunissaan, valkoisissa housuissa, päässään leveälierinen, kolmivärisillä nauhoilla somistettu huopahattu on nuorukainen ennen kaikkea ylpeä sukupuolestaan. Tämä on kovin neitosen mieleen, joka ei vähääkään epäile olevansa kaunis. Viimemainitun varovaiseen ja hiukan harkitsevaan vilpittömyyteen hän vastaa varomattomalla, selvällä lupauksella, joka ei merkitse hänelle mitään. Jos se tepsii, sitä parempi. Jollei, niin hän taipuu lain edessä, astuu ikeeseen, perustaa kodin ja hänestä tulee järkkymätön tapojen vartia, etenkin silloin, kun hän on nuorten tyttöjen isä, jotka vuorostaan lähtevät 'horaan' etsimään itselleen aviomiestä.

»'Horat' vietetään aina carciuman lähettyvillä. Se onkin luonnollista, sillä siitä saa lämpimän ja silloin on hyvä juoda lasillinen. Ja juodessa puhutaan siksi, että on jotakin sanottavaa, tai vain siksi, että tahdotaan reuhata. Vain satavuotisen pähkinäpuun varjossa istuvat valkohapsiset vanhukset juovat muistoille, puhuvat ystävyydestä ja seuraavat ikäänkuin kaukaa sen elämän kiihkeää poljentoa, joka ei enää herätä heidän intohimojaan.

»Näin oli minunkin saapuessani. Tutkivista katseista, joita minuun luotiin, huomasin, että uutinen Sultanan ja minun kihlautumisestani oli levinnyt kylään. Antaakseni vahvistuksen tälle huhulle menin tervehtimään morsiantani ja hänen tätiään, minkä jälkeen menin yksin päärynäpuiden alla olevan yksinäisen pöydän luo, tilasin okan viiniä ja seurasin rauhassa tanssia ja kapakan edustalla olevien juomaveikkojen keskusteluja.

»Olin tarpeeksi etäällä viimemainituista, jotta he saattoivat 'horan' aiheuttaman melun aikana puhella minusta, samalla kun olin tarpeeksi lähellä kuullakseni osan heidän pakinastaan. Heidän puheensa eivät olleet pahansuopia minuun nähden. Jotkut vakuuttivat: 'hän tulee aivan varmaan', 'hän tietää'. Hän oli logofat Costaki, minun salakarini, koko seudun kauhu. 'Tulkoon vain!', ajattelin minä.

»Hän tuli. Hevosen kaviot nostattivat tomupilven ilmaan, ja humaus kävi läsnäolijoiden joukossa. Sekä juomaveikot että tanssijat ja soittoniekat kääntyivät huolestuneen näköisinä katsomaan ratsastajaa, joka 'horaa' lähetessään antoi ratsunsa tanssia. Kaikki ihailivat eläintä. Minäkin ihailin sitä vilpittömästi. Tuollainen juoksija olisi ansainnut paremman isännän.

»Tuo pieni, tummaihoinen, vilkasliikkeinen mies heitti ohjat katkaistun akasian rungolle ja hypähti keskelle nuorten parvea. Kaikki hatut kohosivat ilmaan tervehdykseksi. Hänet ympäröi heti joukko suosikkeja, jotka kiiruhtivat ilmoittamaan hänelle minun läsnäolostani. Silloin käännyin ja katsoin häntä arkailematta päin naamaa. Tahdoin pelata selvää peliä.

»Laihasäärinen logofat kuunteli hajamielisenä puhujien sanatulvaa. Aika ajoin hän vilkaisi salaa minuun päin, sitten kuulin yht'äkkiä karhean äänen sinkauttavan uhkauksen, joka oli tarkoitettu minulle:

»Vastasin tähän suoranaiseen taisteluhaasteeseen menemällä suoraa päätä tanssipaikalle, missä karkelo oli jälleen käynnissä. Tartuin Sultanan käteen, jota hänen ystävättärensä piteli, ja aloin tanssia molempien neitosten välillä. Se oli rehellistä peliä; logofat sensijaan menetteli vähemmän rehellisesti.

»Kuten tiedetään, ei tanssiin liittyvä poika koskaan saa eroittaa tanssijan ja hänen tyttönsä kättä. Jollei ole paikkaa kahden tytön välillä, on hänen asetuttava kahden miehen välille. Tämä sääntö on ehdoton ja sitä kunnioittavat kaikki, jotka eivät etsi riitaa. Logofat Costaki näki hyväksi nousta sitä vastaan, aiheuttaen yleistä hämmästystä. Aivan odottamattani tarttui käsi takaapäin Sultanan puoliseen ranteeseeni. Käännyin katsomaan taakseni. Piiri pysähtyi. Mustalaisten soitto lakkasi. Kelmeänä seisoi matelija edessäni mitellen minua vihaa uhoavin katsein ja sanoi tukahtuneella äänellä:

»Työnnälsin häntä polvellani vatsaan, niin että hän tuupertui maahan. Voihkaisu, ja urho pyörtyi. Kukaan ei rientänyt hänen avukseen. Kapakka tyhjeni. Naiset läksivät pakoon. Muuan vanhus huudahti:

— Hyvästi ensi sunnuntaihin! Tilaan teidät soittamaan Sultanan ja minun kihlajaisiini!

»Ja käännyin morsiameni kotia kohti. Eräs lastaan taluttava äiti teki ristinmerkin ja sanoi:

— Jumala varjelkoon meitä onnettomuudesta! »Koko tuolla viikolla ei Bistritzalla varmaankaan ollut toista niin onnellista tukkipoikaa kuin Spilca. Logofat ei ollut näyttäytynyt kylässä. Joka ilta vietin muutaman tunnin Sultanan luona, ja joka ilta hän erotessamme sanoi minulle:

— Spilca, en voi uskoa onneen, josta uneksimme… Tuo »roisto» ei suo sitä meille… Ja luulen, että kirous on ylläni…

»Minä upotin katseeni hänen säteilevien silmiensä kuulaaseen sineen, suutelin hänen puhdasta otsaansa ja puhuin:

— Rauhoitu, Sultana! Taivutamme tädin muuttamaan kanssamme kauas täältä, Sutcheavan alueelle, missä kotini on. Siellä elämme onnellisina.

— Sinä et näy tietävän, mikä valta on vainajilla niihin, jotka ovat heidät haudanneet… Täti antaisi mieluummin polttaa itsensä elävältä kuin jättäisi hautausmaansa.

»Kihlajaissunnuntainamme ei kapakanisäntä ikävyyksien pelosta pannut toimeen 'horaa'. Iltasoiton jälkeen menin mustalaisten puheille ja pyysin heitä olemaan läsnä päivällisillä, jotka syötiin läheisimpien tuttujen kesken, senjälkeen kun pappi oli kuuluttanut meidät. Kylän nuoret ryypiskelivät ja pakinoivat laimeasti. Osa heistä suhtautui tilanteeseen varovasti, kun taas toiset kuiskailivat minulle salavihkaa, että 'koko seutu iloitsi läksytyksestä, jonka olin tuolle 'koiralle' antanut'…

— Hän pelkää sinua. Te tukkipojat ja metsänhakkaajat olette vahvoja, sillä te olette vapaita miehiä, kun me taas elämme orjuuden ikeen alla. Teidän kova ja villi elämänne suojelee teitä ryöstöltä ja ruoskalta; meillä on talutusnuora kaulassa. Jos logofat suvaitsee antaa meille keväisin hehtaarin kylvömaata, saamme olla onnellisia, jollei, on meidän tehtävä päivätöitä yksinomaan hänelle. Siksi ei kukaan rohkene nousta häntä vastaan. Kauneimmat neitomme kulkevat ensin hänen kättensä kautta. Sitten me naimme heidät, useinpa vielä kohtu siunattuna.

»Illalla, kun noin tusinan verran sukulaisia ja ystäviä, pappi heidän joukossaan, istui pitkän, häikäisevän valkoisen liinan peittämän pöydän ympärillä, nousivat heille vedet silmiin avatessani lippaan, joka sisälsi kihlajaislahjani. Siinä oli beteala [jolla peitetään nuoren aviovaimon kasvot], kiertäen kuin kultainen vuo jalokivillä koristettuja korvarenkaita, jotka olin saanut perinnöksi äidiltäni; kaksi kallisarvoista sormusta; kaksi rubiineilla ja safiireilla somistettua rannerengasta, ja loppujen lopuksi kuuluisa salba [talonpoikaisnaisten kaulakoriste], jossa oli kolme suurta leftiä, kaksi Itävallan keisarillista dukaattia, neljä venetsialaista dukaattia, neljä polin, kuusi Turkin puntaa ja kymmenen galbenia.

»Kaikki olivat liikutettuja, lukuunottamatta tätiä, joka ajatteli rakkaita vainajiaan, ja morsiantani, joka ei uskonut onnemme unelmiin. Valkoisiin puettu Sultana katseli kuin arka kyyhkynen vuoroon lahjalipasta, vuoroon minun hymyileviä silmiäni. Jokainen pani parastaan karkoittaakseen hänen synkät aavistelunsa. Pappi luki hartaan rukouksen ja siunasi avioliittoaikeemme. Päivällispöydässä laskettiin leikkiä. Mustalaiset soittivat. Kummitäti kehoitti Sultanaa tuomaan nähtäväksi morsiuskapionsa. Hän teki sen koneellisesti. Ilakoivat naiset hyökkäsivät sendukien kimppuun: kauniisti kirjailtuja päivä- ja yöpaitoja, liinoja, tyynynpäällisiä, peittoja, pyyheliinoja vedettiin esiin ja leviteltiin ympäri huonetta. Sultana alistui aika ajoin hymyilemään.

— Ne eivät ole synkkiä ajatuksia, Spilca; minä tiedän tuottavani sinulle onnettomuutta. Näen sen tulevan.

»Painoin hänet lujasti rintaani vasten. Hän nojautui minuun täynnä hellyyttä. Polttava kyynel putosi kädelleni. Sitten tieni peitti kuusimetsän tuoksu ja lauha elokuinen yö.

Syyskuun loppupuolesta saattoi jo päätellä, että talvi tulisi aikainen ja ankara, ja eräänä koleana sadepäivänä saavuin kylään, joka sijaitsi kymmenen kilometrin päässä morsiameni kodista. Paloin halusta saada nähdä hänet kuusipäiväisen poissaolon jälkeen. Minulla oli kaikenlaisia ostoksia tehtävänä häitä varten, jotka oli määrätty vietettäviksi lokakuun ensimmäisenä sunnuntaina. Kuluneen kuukauden aikana ei Sultanan käytös ollut lainkaan muuttunut. Kaikissa hänen toimissaan ilmeni varovaisuutta, vakavuutta, innostuksen puutetta, melkeinpä kylmyyttäkin. Jollen olisi ollut niin varma hänen vilpittömyydestään, olisin syyttänyt häntä välinpitämättömyydestä. Mutta olin vakuutettu siitä, että hän kärsi. Hän ei tahtonut sanallakaan houkutella vanhusta lähtemään kotiseudultaan. Kaikki minun yritykseni tädin taivuttamiseksi olivat turhat; hän puhui itsepintaisesti vain vainajistaan. Alistuin tähän siinä toivossa, että hänen loppunsa ei enää olisi kaukana.

»Seikka, jota pidin ilahduttavana, oli logofatin katoaminen. Sen päivän jälkeen, jolloin olin potkaissut häntä vatsaan, ei kukaan ollut häntä nähnyt. Sanottiin hänen olevan sairaana. Jotkut väittivät pelon pitävän häntä loitolla. Sultana yksin oli vakuutettu siitä, että tuo 'koira' hautoi hirvittävää kostoa.

— Pelkään kaikkea, mutta olen varma vain onnettomuudesta; tulkoonpa se miltä suunnalta tahansa, tiedän, että se kohtaa meidän onneamme, ja että sinä kärsit siitä eniten.

»Noiden sanojen jälkeen olin eronnut Sultanasta edellisenä sunnuntaina. Näkisimme toisemme jälleen vasta seuraavan viikon lauantaina. Minut pakoitti tähän pitkään eroon suuren tukkilautan kuljetus Bistritza-joella, sekavien tilien selvittely matkan päätyttyä sekä eräiden tarpeiden osto, joita oli vaikea saada. Nyt olin matkalla ylämaahan pitkin jokivartta. Minulla oli nälkä. Olin väsynyt. Kaksi jättiläismäistä vahakynttilää, jotka kumpikin painoivat kolme okaa ja joiden oli määrä palaa vihkimistilaisuudessa, rasittivat minua ylen määrin. Koskaan eivät kantamani hirret olleet niin painaneet olkapäitäni. On totta, että huoli niiden katkeamisesta oli suurena tekijänä väsymyksessäni. Vaikka en juuri olekaan taikauskoinen, alkoi tämä painavuus tuntua minusta epäilyttävältä. Mieleeni muistui muuan äitini uskomus: vihkiäiskynttilä, joka 'käy painavaksi', on onnettomuuden merkki; se aviopuolisoista, jonka kynttilä kuluu eniten juhlamenojen aikana, kuolee ensiksi. Ja niinpä olin valmis kuuntelemaan ties mitä sisäistä ääntä. Karkoittaakseni mustat mietteet pysähdyin kylään levähtääkseni, murkinoidakseni, ja ilahduttaakseni hiukan mieltäni. Ravintolanpitäjä oli tunnettu hilpeydestään. Kas niin! Helvettiin koko taikauskoisuus!

»Niin juuri, helvettiin! Mutta elämässä käy usein niin, ettei se, mitä ympärillämme tapahtuu, ole omiaan karkoittamaan taikauskoamme.

»Avaan kapakan oven. Huoneessa on kuusi talonpoikaa ja isäntä. Kaikki seitsemän lakkaavat keskustelemasta ja käyvät äänettömiksi huomattuaan minut. Olin kuitenkin ennättänyt kuulla erään heistä sanovan:

— Pyh! Paikkakunnalla on sattunut pieni onnettomuus: eräs vaimo on taittanut säärensä, ja nyt saa mies tehdä vaimonsa työt.

»Minä hymähdän itsekseni. Miksi eivät toiset sano sanaakaan? Ja miksi he katselevat niin omituisesti pöydälle laskemiani kynttilöitä?

— Mitä katselemista on noissa kynttilöissä? Vihkiäiskynttilöitä!
Luulisipa, ettette ole koskaan ennen sellaisia nähneet!

»He eivät sano enää mitään. Koetan niellä hiukan leipää, juoda tilkan viiniä. Se ei tahdo mennä alas. Nousen ja lähden.

»Ulkona on melkein pimeä. Olen levännyt, mutta kynttilät painavat jälleen. Vaihdan lakkaamatta käsivartta ilman tulosta. Ja perille on vielä kaksi peninkulmaa. Tie on yksinäinen ja sateen liottama. Korvani soivat, vuoroon toinen, vuoroon toinen, mikä on merkki siitä, että joku puhuu minusta pahaa. Vedän esiin veitseni, avaan sen ja annan sen riippua oikealla kupeellani. Mutta kuinka väsyttävää onkaan tähystää kaiken aikaa ympärilleen! Vyöstäni riippuva veitsi lyö joka askeleella vasten kuvettani. Minusta tuntuu kuin se syövyttäisi siihen reiän. Taitan veitsen kokoon ja pistän sen jälleen vyöhöni. Juuri tällä hetkellä ilmestyy kahden askeleen päähän eteeni pukki, yhtä musta kuin minua ympäröivä yö; se kulkee tien yli ja katoaa. Ja vaikka hyvin tiedän, että se on pukki kuten muutkin pukit, oikea pukki, jota sen omistaja etsii kaikkialta, sanon aivan ääneen itsekseni:

»Kohotan oikean käteni tehdäkseni ristinmerkin. Käteni on lyijynraskas.
Ajattelen:

— Se oli piru! Se estää minua siunaamasta itseäni! Ja nämä kynttiläthän käyvät niin raskaiksi, etten enää tiedä, miten niitä pidellä!

»Tahdon jälleen avata veitseni, mutta peukaloni on liian heikko voittamaan jäykkää jousta. Siinä jälleen merkki Pahan läsnäolosta! Ja yö on niin pimeä, että silmiini koskee.

»Viimein lasken reppuni maahan ja asetan kynttilät tien vierellä kasvavaa puuta vasten. Silloin huomaan poikenneeni väärälle tielle, joka kulkee yhdensuuntaisesti oikean tien kanssa. Puut ovat nuoria poppeleita, suoria ja melkein yhtä paljaita kuin kynttilät. Jälleen kynttilöitä! Kokonainen kuja! Surkeita kynttilöitä, sammuneita ja mustia!

— Ei, sanon itsekseni, tämä yö on viimeiseni! En kuole virran pyörteisiin kuten kuuluisi urhealle tukkipojalle; kuolen pelosta kuin baba!

»Lopulta onnistun avaamaan veitseni ja tekemään ristinmerkin. Otan maasta kantamukseni. Ja huomaan rämpiväni upottavalla pellolla, jonka poikki kuljen päästäkseni oikealle tielle. Yht'äkkiä näen edessäni kaksi kiiluvaa silmää, jotka tulevat minua kohti. Tunnen sydämeni pysähtyvän. Reppu ja kynttilät pääsevät käsistäni. Minä huudan:

»Myöhään yöllä pääsen perille loan ja hien peittämänä. Sultanan asunto on kirkkaasti valaistu, paljon kynttilöitä on sytytetty palamaan. Kaukaa näen tindan, joka on täynnä ihmisiä.

— Siinä se, sanon minä, täti on kuollut! Nyt tiedän, miksi kohtasin kaikki nuo onnettomuuden merkit tielläni!

»Mutta enpä tietänytkään, sillä vanhus seisoi isossa huoneessa ja hypisteli kyynelettömin silmin morsiameni pukua, morsiameni, joka makasi valkoisen liinan peittämällä pöydällä täydessä hääasussa, kauniimpana kuin koskaan ennen, kynttilöiden häilähtelevien liekkien valaistessa hänen vahankalpeita kasvojaan, joihin kuolema oli lyönyt leimansa. Pitkät, vaaleat silmäripset eivät enää koskaan liikahtelisi. En enää koskaan saisi nähdä noita kirkkaita ja avoimia silmiä. Sitruunapuun lehvästä kierretty seppele kaartoi hänen kalpeaa otsaansa, jolle olin luullut seuraavana sunnuntaina saavani alttarin edessä painaa pyhän suudelman. Valtoimet, kahtaalle jaetut hiukset valuivat pitkin hänen jäykistynyttä ruumistaan, sekaantuen betealan kultalankoihin. Rinnalla lepäävien käsien välissä oli nenäliina, johon oli kääritty rahat, jotka portinvartijat vaativat kuolleilta avatessaan heille oven toiseen maailmaan. Ylinnä käärinliina.

»Ja minä, Spilca, jään seisomaan kynnykselle ja katselemaan tätä kaikkea kuten muutkin.»

— Niin oli kirjoitettu, sanoi täti minulle; hän tiesi sen itsekin. Hän oli valmistunut siihen. Toissailtana, kun hän oli yksin kokoamassa heinää, tuli hän äkkiarvaamatta, raastoi hänet metsään ja otti hänet väkivalloin. Pieni Sultana-parkani ei jaksanut kantaa tätä loukkausta. En tiedä, kuinka hänen yöllä onnistui sulattaa fosfori kahdeksasta tulitikkulaatikosta ja juoda myrkky. Hän kuoli eilen illalla iltamessun jälkeen, ilman että häntä olisi saatu juomaan maitoa, jotta hän olisi antanut ylen myrkyn. Niin on kirjoitettu… Nyt hän ainakin saa levätä vanhempainsa vieressä. Ehkäpä he kutsuivat häntä. Kuolleet eivät halua olla yksin.

»Sitten vanhus otti hääkynttilät, kehitti ne esille kääröstä, sytytti ne ja asetti ne Sultanan päänpuoleen, jonka vahamaiset kasvot näyttivät vieläkin valkeammilta noiden kahden liekin luodessa huoneeseen häikäisevää valoaan. Sitten hän polvistui ja lausui lujalla äänellä: Isä meidän, joka olet taivaassa, tapahtukoon sinun tahtosi…

»Kaikki läsnäolijat noudattivat hänen esimerkkiään. Minä yksin jäin sanaa sanomatta seisomaan ja katselemaan valossa uinuvaa morsiantani.

»Olin elänyt kuusi päivää kuin villipeto tiheässä metsikössä lähellä ala-Bistritzan alueen herraskartanoa, missä isännöi logofat Costaki, Sultanan ja monien muiden pyöveli. En ollut millään keinoin päässyt näkemään häntä. En tiedä, olinko syönyt, juonut tai levännyt. Tiesin, että vaatteeni olivat riekaleina, kädet, jalat ja kasvot verissä, sillä olin yötä päivää juoksennellut tieltä toiselle poikki pensaikkojen.

»Nämä seudut olivat etäällä rikospaikalta; täällä ei logofat pelännyt minua. Tämän metsän poikki hän kulki palatessaan tarkastusmatkoiltaan, aina yksin ja ratsain, aina pistooleilla aseistettuna. Minulla oli ainoana aseena vihani, kostoa huutava vereni. Veitsestä ei minulla olisi ollut suurtakaan hyötyä. Saadakseni miehen lankeamaan paljaisiin käsiini olin varannut nuoran, jonka aioin pingoittaa puusta toiseen.

»Kuudes ilta oli tuon hääpäiväksemme aiotun lokakuun ensimmäisen sunnuntain aatto. Sensijaan, että olisin kuumeisena odottanut tuota elämän riemullisinta päivää, makasin ojassa nuora kädessäni, korva herkkänä, ilman sielua, ilman Jumalaa, ilman toivoa. Hetkittäin en edes tietänyt, kuka olin. Yölinnun huuto tai siipien suhahdus herätti aivoni jälleen eloon. Ensimmäinen ajatukseni, ainoa haluni oli silloin hän. Kuvittelin hänen lähestyvän ajaen täyttä laukkaa. Hevosen polvien tasalle pingoitetussa köydessä tuntui tärähdys. Eläin suistui nurin. Minulla oli vihollinen käsissäni. Hypähdin hänen päälleen. Minkä kaamean kuoleman minä hänelle valmistin.

— Ah, Herra! Jos olet olemassa ja jos näet vääryyden tapahtuneen, niin suo minun juoda tämä raikas vesi! Sitten pukeutuisin munkkikaapuun ja laulaisin sinun ylistystäsi koko elinikäni!

»Paikka, jonka olin valinnut aikeeni toteuttamiseen, oli mitä soveliain. Ennenkuin tie muuttuu niin tasaiseksi, että ratsastaja voi laskettaa neliä, kiemurtelee se eteenpäin kapeana ja äkkijyrkkänä, ja kulkua vaikeuttaa lisäksi vuoristopuro. Tässä kohden täytyy ratsastajan laskeutua satulasta ja kulkea jalkaisin noin pari sataa metriä. Tällä välin minun oli koetettava päästä tuntemaan hänet, jotta en tappaisi syytöntä, joskin olin varma, että logofat oli ainoa ratsastaja, joka liikkui näillä seuduin.

»Utuinen hämärä laskeusi lempeänä tammimetsän yli minun kuunnellessani ojaan kyyristyneenä puron lorinaa, kun hevosen kavioiden kopse kohtasi selvänä korvaani. Ratsastaja hyppäsi maahan. Hevonen päristeli. Sydän ilosta sykähtäen hypähdin pystyyn. Koetin muutamalla harppauksella päästä lähemmäs voidakseni eroittaa viholliseni lyhyen vartalon, mutta mies oli näkymättömissä hevosensa takana, jonka hän antoi kulkea valloillaan, pysytellen itse vastakkaisella puolella minua. Kävi yhä pimeämmäksi sitä mukaa kun edettiin sankkaan, jättiläismäisiä puita kasvavaan metsikköön. Minun oli siis kaikin mokomin päästävä näkemään hänet siinä paikassa. Niinpian kuin tiheikkö olisi kuljettu, pääsisi hän käsistäni. Mitä tekisin viivyttääkseni häntä? Pieninkin varomattomuus minun taholtani olisi ollut kohtalokas.

»Ja äkkiä minä taitoin kuivan oksan. Rasahdus sai miehen ja hevosen pysähtymään. Hetkisen he seisoivat hievahtamatta paikoillaan, mutta jatkoivat sitten jälleen laskeutumistaan. En ollut päässyt sen pitemmälle. Silloin kuljin polun poikki heidän takanaan samalla seuraten heitä. Mutta tällä välin he pääsivät edelleni. Silloin menetin malttini, panin kaksi sormea suuhuni ja päästin voimakkaan vihellyksen. Vastauksena oli pistoolinlaukaus. Sitä seurasi kirous. Tunsin logofatin äänen.

»Koskaan ei ihminen ole ollut onnellisempi onnettomuudessaan kuin minä tuona hetkenä! Juoksin kuin tiikeri alas tietä ja suljin sen nuoralla, jonka pingoitin vihan moninkertaistuttamin voimin.

»Sekunnit tuntuivat minusta iäisyydeltä, pimeys helvetiltä. Ja kesken pimeää odotusta, pimeää kuin vihani, kuulen viholliseni lähenevän. Hän ei nouse hevosen selkään, vaan etenee varovasti, vetäen hevosta suitsista perässään, pistooli varmaankin valmiina. Armoton Jumala, tätä en ollut tullut ajatelleeksi! Hän huomaa köyden. Hyvästi, kosto!

— Kas niin, logofat: laukaise pistoolisi pääkallooni ja lähetä minut
Sultanan asuinsijoille! Mutta jollet onnistu, niin varo itseäsi!

»Minä kuuntelen korva maata vasten painettuna hevosen lähestyvien askelten säännöllistä tahtia, sitten erotan hänen isäntänsä askeleet. Peitän käsivarrellani kasvoni. En tahdo enää nähdä mitään. En hengitä enää. Elän kuolemaantuomitun hetkiä, joka kaula pölkyllä odottaa miekan putoamista. En pelkää kuolemaa vaan sitä, että logofat pääsee käsistäni.

»Hän ehtii luokseni ja pysähtyy. Askel, vielä toinen… Hänen kätensä tarttuu käteeni. Hän nostaa käsivarttani ja sanoo:

»En vastaa mitään, mutta yhdellä hyppäyksellä kiedon hänet syleilyyni, puristan häntä rautaisin voimin kasvot kasvoja vasten, hengitys hengitystä vasten, molemmat polvillamme ollen, sillävälin kuin hän huutaa apua, sillävälin kuin hänen luunsa rusahtelevat ja hänen äänensä sammuu. Hänen ruumiinsa taittuu kuin lauta ja retkahtaa taapäin.»

»Pantelimonin luostari Athos-vuorella: linnoitettu kasarmi, jossa asustaa kuusisataa munkkia. Sen perusti Venäjän keisarinna Katariina II. Vihkimispäivänä hänen ei sallittu astua jalkaansa tälle alueelle, josta naissukupuoli on karkoitettu eläimiä ja siipikarjaa myöten.

»Se on kasarmi. Siellä on kanuunoita Staretzin, hänen esikuntansa ja heidän rikkauksiensa puolustamiseksi. On munkkikaapuun puettuja sotilaita, joita sanotaan 'veljiksi', mutta jotka vapisevat päällysmiestensä edessä kuten sotilaat yleensä. Se, joka on tyhmä ja uskovainen, kuten minä olin, hakkaa puita, pyytää kaloja, valmistaa öljyä, viljelee viiniä, rukoilee itsensä ja viisasten puolesta, jotka pohtivat Jumalan olemassaoloa, syövät kaiken, juovat kaiken ja käyvät Karean viisaita ja vaiteliaita naisia naurattelemassa. Ne, jotka eivät voi tehdä heidän tavallaan, kiduttavat itseään hurskaassa yksinäisyydessä. Kaikki anovat anteeksiantoa Vapahtajalta, joka suo sen kaikille, sillä onhan hän ristiinnaulittu. Siellä minusta tuli heitukka!»

VATAFFI MOVILA

— Niin, sinä… Kuulut esikuntaamme. Miksi sinusta tuli heitukka? Puhu, omassa ja tovereittemme nimessä, joille olet läheisempi kuin meille, ja jotka ovat läheisempiä sinulle kuin me. Sinun tarinasi on melkein sama kuin heidänkin. — Puhu, Movila…

Heitukkain parvesta kuului tyytyväistä muminaa kapteenimme osoittaman huomion johdosta. Caciulat työnnettiin niskaan. Kasvot kirkastuivat. Movila nousi seisaalleen hiukan ujona ja kömpelönä, mutta hänen ahavoittuneitten kasvojensa puhtaasti romanialainen kauneus, tiukka katseensa, valtavat kulmakarvansa, jotka kulkivat korvasta toiseen, ja tarmokas leukansa tekivät voimakkaan vaikutuksen kaikkiin. Vaikuttava oli etenkin vataffimme nenä, joka vaaran hetkellä tuntui laajenevan ja kääntyvän ylöspäin. Tuuheiden viiksien peittämä suu nauroi harvoin. Hänen otsaansa uursi kulmakarvojen välillä kulkeva syvä vako, joka ei silennyt unessakaan, ja siksi heitukat sanoivat hänen lakkaamatta näkevän unta poterasta ja kostonhankkeista. Kukaan ei rohjennut urkkia, mitä hän uneksi tai mitä hän ajatteli. Täsmällinen, pidättyväinen ja palvelevainen Movila ei koskaan tuonut esiin mielipiteitään, jollei hän ollut vakuutettu siitä, ettei hän »puhunut seinille». Mieluummin kuin että olisi uskonut jollekin ajatuksiaan hän olisi ottanut pestäkseen koko joukkueen vaatteet, vaivalloinen urakka, mikä sai kaikki miehet pahalle tuulelle.

VATAFFI MOVILAN TARINA

»Olimme pientilallisia Stanestissa, lähellä Giurgiu'ta. Isäni oli perinyt vanhemmiltaan viisitoista hehtaaria maata. Meillä oli karjaa, viinitarhoja, hedelmäpuita ja maissipeltoja, eikä meiltä puuttunut mitään, mikä kuuluu pienen gospodarian hyvinvointiin. Tämä johtui siitä, että isovanhemmillani oli ollut onni saada naapurikseen herra, jollaista harvoin tapaa. Minäkin tunsin tuon vaikutusvaltaisen bojaarin hänen vanhoilla päivillään, ollessani noin viisitoistavuotias. Hän oli hyvä ja Jumalaa pelkääväinen. Vaikkakin hän kuului protipendadaan, polveutuen esi-isästä, joka oli taistellut Mircea Vanhan joukoissa, pistäytyi hän mielellään cojanen majaan pakinoimaan, tehden tuttavuutta hänen perheensä ja lastensa kanssa, joita hänellä oli joka vuosi kastettavana.

»Minä olen hänen kummilapsensa. Movila oli ollut hänen koleraan kuolleen veljensä nimi. Uskallan sanoa, että hän rakasti minua kuin omaa poikaansa, sillä muistutin näöltäni ja luonteeltani hänen veljeään. Joka vuosi me kaikin, tytöt ja pojat, olimmepa kummilapsia tai emme, riensimme sorcovat [tekokukkakimput] käsissä toivottamaan hänelle onnellista uutta vuotta. Hän otti vastaan meidät kaikki, kauniit kasvot jaloutta ja hyvyyttä säteillen. Koko lapsilauma hyökkäsi hänen kimppuunsa huiskien häntä sorcovalla ja huutaen kuin nälkäiset pennut.

»Hän seisoi suorana kuin tammi keskellä tätä melua avarassa eteisessään, johon puukenkämme olivat jättäneet lumiset jäljet, kohotti käsivartensa taivasta kohti, puolustautui leikkiä laskien tätä onnittelutulvaa vastaan ja huusi vuorostaan:

— Lapseni, minäkin toivotan teille hyvää terveyttä, hyvinvointia ja pitkää ikää!

»Lopuksi hän istuutui sohvaan antaen meidän marssia yksitellen rivissä ohitseen, taputteli meitä ja pisti kohmettuneisiin pikku käsiimme kultagalbenin, joka oli hänen uudenvuoden lahjansa.

»Tuollainen galben ei ollut harvinainen senaikuisessa maalaisperheessä. Siitä huolimatta joka talonpoika säilytti sitä kuin pyhäinjäännöstä.

»Muistan, miten myötämielisesti tuo jalosydäminen mies seurasi talonpojan yksityiselämää. Hän ei suvainnut miestä, jolle juominen oli muuttunut paheeksi, mutta hän oli paljoon nähden anteeksiantavainen. Milloin joku hänen alustalaisistaan joutui konnuttomaksi, otti hän tämän vaimon suojelukseensa, antoi hänelle maapalstan ja tarvittavat työvälineet, jotta hän voisi jälleen perustaa gospodarian. Hän kävi säälimätöntä taistelua kapakoitsijoita vastaan. Jos talonpojat olivat joutuneet näille velkaan, peruutti hän velat arvovallallaan. Ja jos joku näistä petolinnuista antautui laittomaan keinotteluun, lähetti hän hänen luokseen mumbachirin, joka pehmitti hänen jalkapohjiaan hirvittävällä topuzilla [rautapäinen nuija, Turkin vallan aikuinen rangaistusväline].

»Vähää ennen kuolemaansa tämä ylhäinen herra kävi vierailulla luonamme. Vietimme perheen kuudennentoista lapsen yksivuotissyntymäpäivää; kaikki kuusitoista olivat elossa. Lapsi oli hänen kummilapsensa ja tavan mukaan isäni ilmoitti hänelle, että lapsen tukka leikattaisiin ensi kertaa, mikä kunnia suotiin kummeille. Oli pidetty velvollisuutena ilmoittaa hänelle asiasta, mutta hänen tuloaan ei odotettu, sillä tiedettiin hänen monet toimensa. Suureksi iloksemme saapui ratsastava lähetti ilmoittamaan, että bojaari tahtoi itse leikata kummilapsensa hiukset.

»Juhla muodostui kahta ehommaksi. Neljän vanhimman tyttärensä avulla pani äitini parastaan keittiössä ja vaatevarastossa. Onnellinen päivänsankari pestiin, kammattiin ja puettiin kuin mikäkin nukke, ja hänen somisteluaan kesti viime hetkeen saakka. Sitten saapui hänen kumminsa, mukanaan runsaat lahjat. Hänet otettiin vastaan kuin prinssi. Isä esitteli hänelle lapsilaumansa, jossa oli kuusi tyttöä ja kymmenen poikaa, joista vanhin oli kaksikymmenvuotias, nuorimman ollessa äitinsä sylissä. Kaksi sisarta ja kaksi veljeä olivat kaksosia. Näistä kuudestatoista oli kaksitoista herran kummilapsia.

»Pöydässä äitini oli niin onnellinen, että puhui typeryyksiä, astui bojaarin kauhtanalle ja kaatoi hänen lasinsa. Silloin tuo kelpo mies sanoi nämä sanat, jotka ovat säilyneet muistissani:

— Älkää koskaan hämmentykö kuolevaisen edessä, olkoonpa hän kuka tahansa. Bojaari tai talonpoika, kaikki me olemme samanarvoisia toisessa maailmassa. Maan päällä on toinen yhtä hyvä kuin toinenkin. Ja jos 'Pietari' pitelee valtikkaa sillävälin kuin 'Paavali' huokaa ikeen alla, ei se ole siksi, että Jumala niin tahtoo, vaan siksi, että ihminen niin tahtoo, ihminen, joka on epäoikeudenmukainen, julma ja ahne. Velvollisuutemme on nousta tuollaista miestä vastaan ja musertaa hänet vaikkapa henkemme uhalla, sillä Jumala ei ole luonut pahuutta.

»Näitä sanoja sain aihetta muistella vajaan kuukauden kuluttua tämän herran kuolemasta. Hänen ainoa poikansa ja perillisensä palasi ulkomailta ottaakseen haltuunsa omaisuutensa. Hän oli juuri tuollainen epäoikeudenmukainen, julma ja ahne mies, josta bojaari-vainaja oli puhunut.

»Kun hän ensi kertaa kävi seudulla, emme tietäneet, kenen kanssa olimme tekemisissä; otimme hänet vastaan kaikella sillä kunnioituksella, mikä kuului kaikkien kaipaaman isän perilliselle. Hän istui ylimielisenä vaunuissaan, piti meidät loitolla, ei puhutellut edes vanhuksia, vielä vähemmän kätteli heitä, kuten hänen isänsä oli tehnyt. Hän tyytyi tiedustelemaan seurassaan olevalta ispravnicilta asukkaiden oloja, tehden niiden johdosta muistiinpanoja. Tuloksena oli, että kukin perhe sai täst'edes maksaa kaksinkertaisen haraciun kullassa Rustchiukin pashalle.

»Haraciusta oli tullut perintötapa: se maksettiin isästä poikaan. Entinen bojaari otti vastaan meidän maksamamme erän, lisäsi puolet itseltään ja lähetti rahat Tonavan toisella puolen asuvalle hirmuvaltiaalle, jotta hän jättäisi meidät rauhaan. Näin me emme koskaan olleet saaneet kokea sitä hävitystä ja ryöstöä, jonka alaisina muut Tonavan varsien asukkaat huokasivat, milloin eivät voineet suorittaa verojaan valtaherralle.

»Oli tiettyä, ettei bojaari maksanut haraciuta, enempää kuin muutakaan veroa. Tiedettiin bojaarin olevan vapaa kaikista valtionveroista. Mutta siitä lähtien kun rikas suojelijamme oli omasta aloitteestaan ottanut suorittaakseen puolet haraciusta, olivat talonpojat alkaneet pitää tätä anteliaisuutta oikeana ja kohtuullisena tekona, sillä miksipä, totta puhuen, piti sen, jolla oli kolmekymmentä pogoria maata, maksaa kaikki verot, kun sen, jolla oli kolmekymmentätuhatta, ei tarvinnut maksaa penniäkään. Näin oli ajatellut vanha bojaarikin, tuo tasapuolinen mies; vanhempiemme onnellinen olotila oli ulottunut kaikkein kurjimpiinkin asukkaisiin, isännän pelloilla orjina työskenteleviin mustalaisiinkin. Noitakin poloisia, joita muuten ostettiin ja myytiin kuin karjaa, kohdeltiin inhimillisesti. Bojaari rankaisi ankarasti jokaista, joka rasitti heitä ylenmääräisellä työllä; hän valvoi, että heidän ravintonsa oli terveellinen ja riittävä; sairauden kohdatessa hän avusti heitä. Ja tästä muistuu mieleeni muuan erittäin liikuttava kohtaus.

»Ankara kuume oli jonkun aikaa raivonnut kulkutautina. Eräänä päivänä, kun olin menossa konakiin lainaamaan isoa haravaa, satuin tulemaan juuri sillä hetkellä, jolloin bojaari tutki orjiensa tilaa. Kulkutaudin vuoksi oli suurin osa mustalaisista sanonut olevansa sairaana. Päästäkseen selville asian oikeasta laidasta oli logofat keksinyt menettelytavan, joka ei koskaan pettänyt: hän tarjosi heille viinaa, sillä hän tiesi, että 'mustalainen lakkaa juomasta vasta sitten, kun hän on kuollut'. Tekosairaat menivät ansaan, joivat ja lähetettiin työhön. Mutta logofat ei uskaltanut turvautua tähän keinoon omistajan läsnäollessa. Muuan hölmönnäköinen mustalainen paistatteli päivää pää käsien varassa. Meidän saapuessamme hän heittäytyi isäntänsä jalkoihin, joka kysyi häneltä:

— Minäkö teeskentelen? huusi orja; koetahan tarjota minulle viinaa, niin saat nähdä, etten juo!… Sanoinhan, että olen sairas!

»Tämän äärimmäisen todisteen vilpittömyys liikutti omistajaa ja hän ehdotti mustalaiselle:

— Vapaan? toisti tämä suruissaan. Ajatko sinä minut pois, herra? Ja mihin menisin? Joutuisin ojasta allikkoon».

— Kuinka surullisia olioita olemmekaan: vapauteen päästetty eläin selviytyy, mutta inhimillisen olennon on jälleen myytävä itsensä!

»Tällainen oli mies, jota kymmenen pitäjää, vieläpä kokonainen departementti, sai kiittää vauraudestaan eräänä kaikkein raskaimpana aikakautena, mikä maamme on täytynyt kestää. Tämä bojaari on viimeisiä, jotka ansaitsevat romanialaisen nimen. Hän rakasti kansaansa, eli sen parissa, otti osaa sen iloihin ja kärsimyksiin.

»Perillinen ei kulkenut isänsä jälkiä. Hänen mielestään me olimme liian onnellisia. Vaikka olikin niin rikas, että olisi voinut 'syödä kultaa lusikalla', ei hänen ahneutensa sittenkään ollut tyydytetty. Muukalaisena sydämeltään, vieläpä kieleltäänkin (hän puhui kieltämme vaivalloisesti), länsimailla viettämänsä elämän turmelemana, hän seurasi niiden romanialaisten ja muukalaisten esimerkkiä, joille talonpoika oli vain vetojuhta.

»Haraciun kaksinkertaistuttamisesta säikähtyneinä kokoontuivat alueen vanhimmat Stanestin pappilaan. Minäkin, parraton nuori mies, olin siellä läsnä, ja ikäänkuin se olisi ollut eilen, näen edessäni heidän vakavat kasvonsa, joita kehysti leveille hartioille valuva valkoinen tukka. He vakuuttivat heti, että rauhan ja onnen ajat olivat ohi:

— Myykää karja! Kylväkää vain sen verran, kuin on välttämätöntä! Valmistakaa isoja vankkureita, jollaisia esivanhempamme käyttivät ja pitäkää ne valmiina neljän vahvan härän vedettäviksi, ja sälyttäkää niihin sitten perheenne ja arvoesineenne. Te nuoret saatte lähteä vuorille. Tänne jäävät kuljetetaan orjuuteen. Me vanhat käymme ikuiseen lepoon! Tapahtukoon Herran taho!

»Herran tahto tapahtui: uusi omistaja vuokrasi maansa eräälle kreikkalaiselle, josta tuli departementin vitsaus. Vähemmässä kuin vuodessa oli seudun omista miehistä valittujen paikallisten viranomaisten sijalla liuta phanarioteja, jotka olivat verenhimoisempia kuin asumattomina olleiden talojen lutikat. He olivat kuin heinäsirkat viljapellolla. Joka päivä ilmestyi ovelle kelmeäkasvoisia olentoja, joilla oli verestävät silmät ja jotka mutisivat käsittämätöntä romaniankieltä, säikytellen naisia ja lapsia. Nämä haaskalinnut, joilla aina oli mukanaan aseistettuja lefedgejä ja ruhtinaan antama käskykirje, kulkivat kyläkunnasta toiseen ja vaativat kaikenlaisia uusia veroja karjasta, viinistä ja väkijuomista, vieläpä jokaisesta viljahehtolitrasta. Sitten vuoron perään hedelmäpuista, kalastuksesta, metsästyksestä, silkkiäismadoista, mehiläisistä, villatuotteista, öljyistä, ikkunoista ja savupiipuista.

»Karjaa katosi keskellä kirkasta päivää. Poterakin ilmestyi näyttämölle, muka ajamaan takaa varkaita. Heidät oli majoitettava ja ruokittava. Nämä raakalaiset tekivät väkivaltaa kauneimmille tytöillemme. Me lähetimme valittamaan Divanille. Valittajilta muserrettiin luut topuzilla.

»Silloin meille selvisi, että väkivalta, jonka alaiseksi seutumme vasta nyt oli joutunut, oli aikoja sitten ollut yleistä koko Romaniassa, hallitsivatpa sitä sitten kreikkalaiset tai romanialaiset. Saimme kiittää edesmenneen gospodarin ponnistuksia ja moraalista arvovaltaa siitä, ettei meidän ollut tarvinnut tuntea sitä aikaisemmin. Hänen poikansa, josta oli tullut Divanin jäsen, teki kauppaa oman kansansa verellä ja heillä, möi tilukset huutokaupalla ja antoi ostajille vapaat kädet menetellä kuten parhaaksi näkivät. Kaiken lisäksi hänen tilustensa vuokraaja toi auransa meidän vainioillemme, välittäen vähät meidän rajoistamme ja saroistamme. Hän tiesi, että hänen rikostoverinsa vastaisi topuzilla vaatimuksiin, joita me esittäisimme Divanille.»

»Kolmessa vuodessa oli judetzimme muuttunut tuntemattomaksi. Pelko yksin teki enemmän tuhoa kuin kulkutauti, kuivuus, tulipalo ja tulva. Asukkaat hakkasivat ja polttivat melkein kaikki hedelmäpuut. Laululinnut ja haikarat katosivat. Kuului vain mehiläisten surinaa. Ei enää näkynyt isoja valkoisia sarkoja täynnä monia tuhansia silkkiäismatoja, jotka siellä näpertelivät lehtiä. Poissa olivat karjalaumat, jotka iltaisin palasivat laitumelta. Ei enää häitä, jotka kestivät kokonaisen viikon; ei kastetilaisuuksia, joihin ohikulkijatkin kutsuttiin saamaan osansa paistetusta kalkkunasta ja hyvästä viinistä; ei enää almuja! Lapsuusaikamme unohtumattomat syyskuun yöt, jolloin paahdettiin vihreitä maissin tähkiä ja kuunneltiin leivoa, vietettiin nyt alakuloisina valvoen. Kalliin maansa menettäneenä, perhe häväistynä, sortui järkevinkin talonpoika juopotteluun, kulutti aikansa lukemattomissa kapakoissa, joita oli ilmestynyt kuin sieniä sateella. Aikoinaan keinottelijoiden rangaistukseksi määrätty topuz rusenteli nyt joka viikko velallisten asukkaiden jäseniä; moni sai lopun ikäänsä laahautua eteenpäin kainalosauvojen varassa. Toisia ripustettiin hirteen jaloistaan pää alaspäin, ja alle sytytettiin savuava nuotio. Toisille pistettiin keitettyjä, tulikuumia munia kainalokuoppiin. Toisilta nipistettiin sormenpäät, toisille työnnettiin okaita kynsien alle.

»Perheemme hupeni puoleen. Kun olimme rikkaitten kirjoissa, kävi pakanallinen urgia kimppuumme raivokkaana kuin vandaali. Isäni kuoli topuzin uhrina, kidutus, jonka teki sitäkin kauheammaksi savuun tukehtuminen. Kolme vanhinta veljeäni tapettiin heidän tahtoessaan puolustaa isää. Kaksi sisarta katosi eräänä päivänä jälkeä jättämättä. Kaksi muuta palasi puolen vuoden kuluttua kotiin ryöstettynä ja raiskattuna, jonka jälkeen he sairastuivat keuhkotautiin siitä enää nousematta. Nuorin veljistä hukkui tapaturmaisesti. Niinpä minä kaksikymmenvuotiaana olin perheen vanhin, ympärilläni viisi veljeä, kaksi sisarta ja äiti, joka ei lakannut itkemästä yöllä eikä päivällä.»

»Tällä hetkellä tapahtui viimein suurin onnettomuus, mikä romanialaista voi kohdata, onnettomuus, jota kaikki odottivat, ja jonka aiheutti Rustchiukin pashalle maksamatta jäänyt haraciu: hirmuvaltiaan valloilleen päästämät turkkilaiset laumat valtasivat maan.

»Kuten tiedätte, on romanialaisen talonpojan luonteessa jotakin, joka muistuttaa koiraa. Hän ei joudu epätoivoon, vaikka saakin potkuja, ja on päiväkausia syömättä, kunhan hän vain saa pitää kotinsa. Tämä koti voi olla kylmä ja autio: talo ilman ikkunoita, pihamaa ilman aitausta; hän pysyy sittenkin paikoillaan, kiertelee talonsa ympärillä, oikailee, toivoo. Se on hänen kolkkansa. Mutta sinä päivänä, jolloin kohtalo pakoittaa hänet eroamaan tästä muistojen pesästä ja lähtemään maailmalle — vaikkapa vain sinne, missä puhutaan hänen omaa kieltään — on hänen uskonsa isien Jumalaan mennyttä.

»Eräänä harmaana huhtikuun aamuna, jolloin laajat pellot vielä olivat kyntämättä ja leivo poissa, saapui kylään täyttä laukkaa ratsastava mies, hatuttomin päin ja repaleisena, ja huusi asukkaille:

— Kristityt! Paetkaa! Paetkaa pian! Aamunkoitosta alkaen kulkee turkkilaisia joukkoja Tonavan yli Zimnicean kohdalla suunnaten kulkunsa tännepäin. He korjaavat kaiken, minkä vielä tiellään tapaavat, tappavat miehet, häpäisevät naiset, polttavat talot! Viekää tämä sanoma edelleen ja paetkaa! Minä palaan kotiini. Onneton se, ken ei ole pakolaisten joukossa ennen pimeän tuloa!

»Asukkaiden epätoivo ei olisi ollut näin suuri, jos heille olisi ilmoitettu, että Tonavan aallot lähestyivät talonkorkuisina nielläkseen heidät. Naiset juoksivat lastensa luo. Miehet nostivat nyrkkinsä taivasta kohti, huutaen:

— Armon Herra! Mitä pahaa olemme tehneet, kun lähetät meille näin julman onnettomuuden?

»Kirkonkellot alkoivat kumahdella taukoamatta: valittava hautajaissoitto, joka sekaantui naisten huutoihin, lasten itkuun, miesten sadatteluun ja koirien haukuntaan, joihin oli tarttunut niiden isäntien raivo. Sikoja ja siipikarjaa tapettiin matkaeväiksi. Suurissa kattiloissa keitettiin mamaligaa, johon pantiin vain vähän suolaa janon välttämiseksi, sillä Jumala ties, mille, vedettömälle tielle jouduttaisiin. Mutta sitä valmistaessaan naiset sekoittivat siihen monta suolaista kyyneltä.

»Monesta kodista puuttui mies, tai hän oli rampa. Meidän täytyi rientää heidän avukseen ja auttaa naisväkeä tavarain kuormittamisessa. Onnellisimmat tässä onnettomuudessa olivat ne, joilla ei ollut rattaita, elukoita eikä mitään kuormattavaa. He ottivat reppunsa ja keppinsä.

»Kylä esiintyi asussa, joka oli aivan ainutlaatuinen meidän sukupolvemme silmille. Kaikki talot tyhjentyivät kuin tulipalon uhatessa, vaikkei missään ollutkaan tuli irti. Vaimot, jotka eivät voineet luopua niin suurella vaivalla kootuista esineistä, kuormittivat rattaat liiaksi. Miehet heittivät maahan sen, mitä pitivät tarpeettomana. Syntyi kinastelua. Moni vaimo sai osakseen lyöntejä. Pappi riensi talosta toiseen, tuki heikkoja, tyynnytteli kiivastuneita, hoputti vitkastelevia. Vaikkakin hyvin iäkäs ja onnettomuuksien koettelema, oli hän aina ollut sydämen mies; tuona päivänä hän tuli kuin Jumalan lähettämänä. Paljain päin, valkoiset hiukset palmikoituina ja koottuina niskaan sykerölle, papinkauhtana ylös käärittynä, kasvot hehkuen uskon intoa, hän samosi pitkin pitäjää ketteränä kuin nuorukainen ja huusi joka pihamaalla:

— Ottakaa vastaan, mitä taivas meille lähettää! On kiirasviikko: muistakaa Vapahtajamme kärsimyksiä! Minä seison kanssanne… En jätä teitä. Olen pakolaisten etunenässä kun matkamme käy Golgatalle.

»Puolenpäivän aikaan kulkue lähti liikkeelle. Etummaisena olivat papin rattaat, joista oli tullut vaeltava kirkkomme. Kuomun etuosassa nähtiin ristiinnaulitun kuva, joka oli kuusikymmentä vuotta riippunut prelaatin makuuhuoneen seinällä. Puettuna messukasukkaan, toisessa kädessä suitsutusastia, toisessa kirkon jalokivillä koristettu risti, hän antoi lähtömerkin, asettautuen kävelemään jykevien, lumivalkoisten härkiensä eteen. Hänen ainoa poikansa, jonka maailmaan tulon hänen äitinsä oli saanut maksaa hengellään, ohjasi härkiä köyden avulla, joka oli kiinnitetty niiden sarviin.

»Näitä papillisia rattaita seurasivat jalkaisin kulkevat pakolaiset, reppu selässä, keppi kädessä; sitten vaunut, joissa ajoivat sellaiset perheet, joiden päämies oli raajarikko, lesket ja orvot. Viimeisenä vähemmän kovaosaiset perheet, joilla kullakin oli useita voimakkaita miehiä turvanaan.

»Kaikki rattaat olivat peitetyt ja sullotut täpötäyteen. Paitsi omia tavaroitaan, oli jokainen ottanut kuljettaakseen jotakin jalkaisin kulkevan onnettoman naapurinsa kapineista: peittoja, vaatteita, seudukeja, maissijauhoja. Joka rattaitten puoliin oli ripustettu kuivia maissinlyhteitä hätävaraksi koirille, siinä tapauksessa, ettei mitään parempaa syötävää enää olisi niille antaa. Nuo eläinparat, ihmisen uskolliset ystävät — aivan toisin kuin kissat, jotka eivät aavistelleet mitään, vaan jäivät tyhjiin koteihin, — olivat kerkeitä vainuamaan vaaraa ja seuraamaan isäntiään. Nyt ne kulkivat alakuloisina, melkeinpä kuin tietoisina onnettomuudesta, rattaitten pyörien turvissa, häntä koipien välissä, korvat lumeissa huonosti rasvattujen akseleiden kitinästä.

»Lasten parku, naisten nyyhkytykset, jalkaisin patikoivien miesten kiroukset heidän nostellessaan maahan vierähtäneitä kapineita, siinä kaikki, mitä oli jälellä ennen niin kukoistavan maakuntamme elämästä. Ja kaikki tämä oli yhden miehen syytä, ylhäissyntyisen romanialaisen, jonka esi-isä oli ollut maineikas mies. Muistan sanat, jotka tämän epäinhimillisen pojan jalomielinen isä oli pöydässämme lausunut: On noustava kapinaan epäoikeudenmukaista, julmaa ja ahnetta miestä vastaan ja muserrettava hänet… Pahuus ei ole Jumalan työtä…

»Päätökseni oli tehty, mutta menin kuitenkin neuvottelemaan pakolaisten hengellisen päällikön, vanhan papin kanssa, jolle kerroin nämä manallemenneen bojaarin sanat.»

»Kuusituntisen marssin jälkeen saavuimme ensimmäiseen pysähdyspaikkaamme Calugarenin kukkuloille, mistä on näköala yli Tonavan. Jokaisen vaunun lyhty oli sytytetty palamaan… Jokainen sielu etsi tukea… Koiratkin kerjäsivät lempeämpää katsetta. Muuan nainen potkaisi koiraansa. Eläin-parka kaikkosi hiukan loitommas pimeyteen, jäi sitten nöyränä katselemaan, ymmärtämättä mitään tästä kaikesta. Pappi näki tämän kohtauksen ja kävi murheelliseksi, kuten minäkin.

— Siksi, ettei minulla ole sille mitään annettavaa, ei edes maissin tähkiä.

— Mutta eihän se pyydä sinulta syötävää… Se tahtoo seurata sinua…
Olisiko sinulla sydäntä evätä siltä tämä lohdutus.

»Tämän nuhteen kuullessaan nainen puhkesi itkuun. Vein papin syrjään ja ilmaisin hänelle aikomuksenani olevan ruveta heitukaksi.

— Tahdon kostaa isäni, veljieni ja sisarteni puolesta… Ja muidenkin uhrien puolesta…

— Kaikkia! Olkootpa ketä tahansa: romanialaisia, kreikkalaisia tai turkkilaisia, kaikkia, jotka ovat epäoikeudenmukaisia, julmia ja ahneita.

»Vanhus ei vastannut mitään. Hän seisoi kookkaana ja ryhdikkäänä pimeässä yössä; hänen katseensa oli kiintynyt Tonavaan, hänen omaan kirkkoonsa, omaan kyläänsä, sillävälin kuin hänen pitkä partansa hulmusi tuulessa. Hän kääntyi hitaasti katsomaan vaunulyhtyjen häilähteleviä valoja ja mietiskeli. Samassa näkyi taivaanrannalla tulenliekkejä, jotka ensin olivat heikkoja, mutta levisivät sitten yhä laajemmalle. Kosketin hänen olkapäätään:

»Hän hätkähti ikäänkuin unesta heräten ja jäi katselemaan tulipaloa keskellä hälinää, joka kuului vaunurivistä. Sitten hän laski kätensä olkapäilleni ja sanoi tukahtuneella äänellä:

— Poikani, lähde heitukaksi! Ja rankaise pahoja. On totta, ettei pahuus ole Jumalan työtä.

»Ja minä lähdin, saatettuani ensin perheeni turvaan. Mutta niinä viitenätoista vuotena, jotka olen ollut heitukkana Cosman johdon alaisena, olen rangaissut vain pieniä pahantekijöitä. Suuret seisovat vielä jaloillaan.

»Ja, kautta kunniani, en tahdo kuolla, ennenkuin olen lyönyt maahan osani heistäkin!»

Kaikki heitukat nousivat seisomaan huudahtaen: — Eläköön Movila! Auttakoon Jumala sinua lyömään heidät! Ja jollei Jumala tahdo, autamme me sinua!

JEREMIAS, METSÄN POIKA.

Keskellä yleistä hiljaisuutta loi Floarea Codrilor minuun levottoman, mutta hellän katseen ja sanoi:

— Jeremias, metsän poika! Cosman ja minun poikani: heitukkain kesken ei syntyperä suo mitään etuoikeuksia eikä suosiota, lukuunottamatta ensi sijaa taistelussa. Sinä et siis näyttele täällä Beizaden [sulttaanin poika] osaa. Jos nuoresta iästäsi huolimatta luen sinut neuvonantajieni joukkoon, johtuu se ainoastaan kyvyistäsi ja rohkeudestasi: luotamme jaloon vereesi koettelemuksen hetkinä, jotka meitä odottavat.

Nousin seisaalleni hiukan ylpeänä tunnustuksesta ja tyytyväisenä omaan itseeni.

On totta, etten ollut beizade, mutta sellaisen vatsa minulla ainakin oli. Ja alkuperäkin: Cosma oli ollut sulttaani kiireestä kantapäähän. Cosmalla oli ne kolme ominaisuutta, jotka kaikkina aikoina ovat kuuluneet sulttaaneille: kopea käytös, mieltymys naisiin ja häikäilemättömyys, Olin kuin olinkin samaa sukua.

JEREMIAAN KERTOMUS

»Olen synnynnäinen heitukka, enkä ole siksi muuttunut. Äitini oli metsä. Elämäni vapaus. Kaksivuotiaana Cosma löysi minut metsätieltä. En itkenyt, olin vain hämmästynyt. Cosma oli pistänyt minut reppuunsa ja ruokkinut minua lihaliemellä ja viinillä. Kuusivuotiaana uin kuin kala; yksitoistavuotiaana ammuin ensimmäisen laukauksen (joka tuotti kelpo kivun leukaperiini); kaksitoistavuotiaana otin osaa taisteluun Poteraa vastaan ja jouduin vangiksi.

»Noina kahtena kauheana orjuuden vuotena olin oppipoikana elämän koulussa. Niin, ollessani vankina arkontti Samurakisin hovissa opin tuntemaan ihmisiä. Ja se, mitä ajattelin tuona aikana, ja mitä ajattelen vielä tänäänkin, ei totta tosiaankaan olisi teille hauskaa kuulla.

»Ensinnäkin rakastan riippumattomuutta siinä määrin, että se hipoo kiittämättömyyttä. En tahdo olla kiitollisuuden velassa kenellekään eikä mistään. Minulle on annettu elämä kysymättä halusinko sitä. Ja jos elämäni antajat ovatkin voineet ottaa osaa kaikkiin iloihini, eivät he ole voineet kärsiä kanssani pienintäkään kärsimystäni. Kun haavoituin, jätti Cosma minut ja pakeni. Jos minut olisi tapettu, olisi hän elänyt kuten ennenkin. Hän eli hyvin, sillävälin kuin minun elämäni arkontin luona oli kuolemaa. Orjuuteni, joka oli kuolemaa pahempi, ei estänyt häntä syömästä neljän edestä eikä huvittelemasta naisten kanssa.

»Samoin oli äitini laita; elämän noppapeli oli heittänyt hänet samaan taloon, joka oli kaksi vuotta ollut helvetti hänen pojalleen, mutta jossa hän eli ruhtinattarena. He olivat kuitenkin vanhempiani. Olin heidän poikansa. Miksi heidän eikä kenen muun tahansa? Siksikö, että heille oli mieluisampaa tietää minun elävän vapaana kuin orjana? Mutta kukapa inhimillinen olento ei mieluummin näkisi lähimmäistään hyvinvoipana kuin sairaana? Tai vahingoittumattomana mieluummin kuin rampana?

»Miksi siis puhua sukulaisuudesta? Minä en näe isän ja pojan välillä sellaista yhdyssidettä, joka on olemassa pään ja ruumiin välillä. Ja muut siteet ovat vain juttua. Ne jättävät minut kylmäksi. En tahdo, että minua petetään kuten orpoja, joille annetaan kasvatusvanhemmat.

»Yhtä vähän jalomielinen olen rahvaaseen nähden, jota te tahdotte vapauttaa tai kostaa sen puolesta. Tässäkään suhteessa ei sydämeni tunne innoitusta. Ei ole mitään yhdyssidettä minun ja arkontti Samurakisin hovissa ammuvan ihmiskarjan välillä. Olen heitukka oman itseni enkä lähimmäisteni vuoksi. Tulkoot he heitukoiksi, jolleivät ole siksi syntyneet. Kysyn itseltäni: kuinka voi olla heitukka lähimmäisensä puolesta? Romanialainen sananparsi sanoo: Väkipakolla voi ottaa toiselta jotakin, mutta ei antaa. — Ja toinen sananparsi kuuluu näin: Pappi ei soita angelusta kolmeakymmentäkuutta kertaa ollakseen mieliksi vanhalle kuurolle ämmälle.

»Tavatessanne sellaisen papin, soittakaa kuuroille niin paljon kuin haluatte. Ja jos sydämenne teitä siihen kehoittaa, heitukat, niin tehkää työtä miehen avuksi, joka tuskin jaksaa muuta kuin raapaista päätään tarpeen vaatiessa. Olette ehkä apostoleita. Minua ei haluta olla sellainen. Siitä huolimatta näytän teille, ettei minultakaan ole puuttunut halua auttaa sorrettua.»

»Kun oli kulunut vuosi, eikä Cosma ollut antanut elonmerkkiä itsestään eikä tehnyt mitään auttaakseen minua arkontin käsistä, valtasi aivoni hullu tuuma: kylvää kapinan siemen orjien keskuuteen, nostattaa heidät aseisiin, hyökätä yöllä vartioston kimppuun, pistää talo tuleen ja pelastautua metsiin.

»Ajattelin näin: nämä miehet, kuten kurjinkin vetojuhta, pitänevät vapaata elämää orjuutta parempana. He ovat pelkurimaisia, kuten tiedetään, mutta jos heidän etunenäänsä asettuu johtaja, joka yllyttää heitä eteenpäin, niin he marssivat. Minä rupean heidän johtajakseen.

»Ah, mikä kaunis haave! Näin vartioston hävitettynä; palatsin savuavina raunioina; arkontin jaloissani rukoilemassa, että säästäisin hänen henkensä. Koko maan jaloillaan tämän ennenkuulumattoman urotyön vuoksi. Cosman hämmästyneenä, nöyryytettynä. Itseni sankarina nelitoistavuotiaana!

»Tiesin panevani henkeni peliin, mutta tämä vangin elämä korkeitten muurien ympäröimässä hovissa oli sietämätöntä. Haudoin yötä päivää suunnitelmaani, jota aloin pitää elämäni tarkoituksena. Elettyäni kokonaisen viikon kuin kuumeessa minä viimein päätin uskoa aikeeni kahdelle valitulle. He olivat tallirenkejä kuten minäkin, melko ovelia, ei erittäin palvelevaisia, ja he napisivat usein kohtaloaan vastaan. Tunsin heitä kohtaan jonkinlaista ystävyyttä. He olivat ainoat, jotka olivat halukkaasti kuunnelleet rosvotarinoitani. Luulin tuntevani heidät.

»Niinpian kuin he huomasivat, mistä oli kysymys, nuo poloiset ystäväni kalpenivat, heidän kasvonsa venähtivät pitkiksi, heidän säikähtyneet silmänsä karttoivat katsettani. Rohkeampi heistä uskalsi sanoa:

— Se on uhkarohkea yritys… Aikeemme paljastetaan ja meidät hirtetään. Et tunne ihmisiä. Täällä kaikki rukoilevat terveyttä isännälle, joka antaa ruo'an ja huolehtii kaikista. Ei päästä pitkälle miesten kanssa, joiden jokapäiväinen ajatus on tämä: on kovaa olla pahan palveluksessa, mutta voisi olla vieläkin kovempaa jossain muualla!

»Synnynnäisen orjan ajatustapa… Putosin kuin pilvistä, sulkeuduin koppiini ja vajosin epätoivoon.

»Seuraavana päivänä keskipäivällä arkontti kutsutti minut luokseen ja ilmoitti suureksi hämmästyksekseni tietävänsä yrityksestäni:

— Poika parka! Surkuttelen sinua, mutta en voi asiaa auttaa, sanoi hän lopuksi.

»Tämä korkean herran suvaitsevaisuus, tämä ylemmän sääli sai halveksumiseni inhimillistä roistomaisuutta kohtaan kohoamaan äärimmilleen. Minä vastasin:

— Niin, tahdoin sitoa sinut ja kuljettaa sinut Cosman eteen, mutta sellaista voi tehdä vain vapaiden miesten eikä orjien avulla!

»Ja hänen tyyneytensä raivostuttamana sieppasin kaksi pistoolia salongin seinältä, jossa olimme, ja syöksyin ikkunaan ampuakseni pihassa olevaan orjalaumaan. Arkontti esti sen ja sanoi hymyillen:

— Mitä aiot tehdä? Peloittaako heitä? Siihen ei tarvita tuliaseita.
Katsohan!

»Minä katsoin. Hän otti kullalla kirjaillun fetsinsä, pisti sen sisään pienen lasikuulan ja linkosi sen keskelle orjajoukkoa. Fetsin putoaminen pihamaalle teki saman vaikutuksen kuin pommi: kaikki peittivät käsin kasvonsa ja pakenivat joka suunnalle. Kuului huutoja:

— Siinä näet, sanoi ikkunaverhojen takana piileksivä arkontti. Olennot, joiden avulla tahdoit nousta sotaan minua vastaan, eivät ole edes orjia, vaan elukoita! Sellaisia he ovat. »Kaksikymmentätuhatta tynnyrinalaa maata; kaksituhatta sarvipäätä; neljäsataa orjaa». Ne kuuluvat yhteen. Kas, siksi surkuttelin sinua äsken. Se, joka asettautuu elukkalauman etunenään, ei ole johtaja, vaan karjapaimen. Sinähän olet heitukka ja heitukat ovat urhoollisia. Piru periköön heidät kaikki, en heitä rakasta, mutta en voi olla pitämättä heitä arvossa ja pelkäämättä heitä. Kuinka voit luulla minun pelkäävän miehiä, jotka säikähtävät fetsiäni? Totta totisesti, typeryytesi raivostuttaa minua. Jollen tuntisi sinua kohtaan kunnioitusta, jonka olemme velkaa jokaiselle kuolemaa uhmaavalle urholle, heittäisin sinut noiden petojen kynsiin, ja he repisivät sinut kappaleiksi silmänräpäyksessä. Kuule muuan totuus tyrannin suusta: älä vaadi orjia taistelemaan aatteen puolesta! Peloita heitä kuolemalla, ja he kuolevat kaikki! Siihen perustuu Sulttaanin, Vodan ja arkontti Samurakisin koko mahtavuus. Mene nyt majaasi ja odota aikaasi! Se tulee…

»Lähdin nöyryytettynä, ja odotin aikaani. Se tuli, kuten tiedätte, mutta se tuli urhojen tahdosta.

»Senjälkeen olen parantunut siitä haaveesta, että vapaiden miesten ja orjien kohtalot kuuluisivat yhteen. Emme ole kaikki tehdyt samasta taikinasta. Ken kärsii vähemmän ikeestä kuin vapautensa kadottamisesta, hän jääköön kahleisiin: minä en lähde vapauttamaan häntä niistä. Vapautta on puolustettava; enkä tiedä, kumpaa on vihattava ja halveksittava enemmän, sitäkö, joka sortaa vapautta, vai sitä, joka ei uskalla puolustaa sitä.

HEITUKKA

Tämä odottamaton mielenilmaisu, joka kuului tovereittemme riveistä, sai katseet kääntymään sinnepäin. Siellä seisoi mies: heitukka.

»Hän oli meidän vanhimpamme, vaikka kukaan ei olisi sitä uskonut, sillä hänen tuuheassa, sinisenmustassa tukassaan oli vain joku hopeinen hapsi. Hänen hammasrivinsä pystyi musertamaan oliveja kivineen. Hänen ryhdikäs astuntansa vapisutti tannerta. Hänellä oli sankarin menneisyys.

»Vastaukseksi hämmästyneisiin katseisiin, jotka olivat kiintyneet häneen, hän puhui näin:

»Tahtoisin sanoa jonkun sanan vastaukseksi tälle nuorelle miehelle, joka on niin ylpeä syntyperästään eikä tahdo puolustaa muuta kuin heitukkain vapautta.

»Orja-parat! Surkuttelen heidän kohtaloaan. Eivätkö he edes saa tukea niiltäkään, jotka puolustavat kaikkia sorrettuja? Ja ajatelkaahan, että he sittenkin uskovat Jumalaan ja rukoilevat kaikkien puolesta: herrainsa puolesta, jotka sortavat heitä, ja heitukkain puolesta, jotka halveksivat heitä. On siis totta, että orjan sydän yksin on jalo, että se yksin on anteeksiantavainen!

»Viikon ylenmääräisen työn jälkeen voi orja vielä sunnuntaina nauraa, laulaa, tanssia. Elämän jälkeen, joka on ollut vain pettyneitä toiveita, hän lohduttautuu toivomalla parempaa elämää taivaassa. Viha ja kauna ei paljoakaan myrkytä hänen mieltään; hän on kuin koira, jonka isännän ystävällinen sana saa unohtamaan ruoskan sivallukset. Hän unohtaa niinikään, että lakeudet kuuluvat herroille, metsät heitukoille, ja että hän se hankkii molemmille viljan syötäväksi ja lihan nautittavaksi.

»Tulee tosiaankin kysyneeksi itseltään, mitä tarvitsisivat herrat vielä tullakseen paremmiksi ja heitukat, osatakseen antaa anteeksi!

»Tässä on metsän poika, joka komeilee heitukan nimellä, mutta joka olisi yhtä hyvin voinut syntyä linnassa.

»Codrou [vankka metsä], joka taistelee yötä päivää myrskyä, köynnöskasveja ja lahoamista vastaan, »codrou, romanialaisen veli», ei ole antanut hänen tietää mitään taisteluistaan, veljeydestään, vielä vähemmän jalomielisyydestään. Miksi sitten kopeilla tuosta ylevästä syntyperästä? Miksi ylpeillä tuosta orjaäidistä, — joka tarjoaa tinkimättä niinhyvin vainotulle kuin pahantekijällekin varjonsa ja lämpönsä, ravinnon ja varman turvapaikan, — jos se kerran haudataan häpeään ja jätetään vandaalien käsiin. Sillä metsä on suuri orja, joka elää kiittämättömien ihmisten onneksi: palkinnoksi moninaisista antimistaan se saa vain kiittämättömyyttä alkaen lapsesta, joka taittelee sen nuoret vesat, ja eläimestä, joka pureksii sen silmut, aina siivekkäisiin vieraisiin saakka, jotka tahrivat sen lehvät, ja taivaaseen saakka, joka lähettää tuhoisan salaman. Eikä se kuitenkaan, enempää kuin Jeremiaan vihaama ihmiskarjakaan, lakkaa hetkeksikään taistelemasta vihamielistä elämää vastaan, joka käy sen kimppuun, eikä palvomasta Jumalaa, joka on laupiaampi täitä kuin ylevintä luotuansa kohtaan.

»Samalla kuin karhunmarjapensas työntää esiin lukemattomia okaita puolustaakseen hyödytöntä ja kurjaa olemassaoloaan, täyttää metsä osaansa alistuneena tehtävänsä maan päällä; mutta sillä aikaa kuin kirves iskee sen ytimeen, laulaa latva viimeisen ylistyslaulunsa auringolle.»

»Jeremias! Heitukka, joka nyt puhuu sinulle, on orjan äpärälapsi, ylhäisen miehen jälkeläinen, (sillä kuten ehkä tiedät, ovat ylhäiset samanlaisia kuin mekin: heillä on jälkeläisiä kaikkialla).

»No niin, minä kieltäydyin palvelemasta ylhäisiä, painuin kymmenvuotiaana metsiin ja siellä olen elänyt viisikymmentä vuotta. Olen taistellut heitukka Jianun johdolla, palvellut suuren Tudor Vladimirescon joukoissa, päätyen viimein isäsi Cosman joukkoon. Kaikki kolme olivat hirmuvaltiaita ja minä heidän orjansa. On totta, että heidän hirmuvaltansa oli ylevää, mutta orjuuteni ei silti ollut vähemmän kova. Hirttäköön sinut sitten Tudor tai arkontti Samurakis, olet hirtetty. Ja minä taivuin, näetkös, ja kestin usein huutavaa vääryyttä. Tein sen siksi, että se tapahtui 'aatteen' vuoksi. Tein sen vielä siksi, että… pelkäsin. Ajattelin: on kovaa olla pahan palveluksessa, mutta voisi olla vieläkin kovempaa jossain muualla. Älä unohda, että äitini oli orja, ja orjat ovat aina pelkureita. Kuinka voisikaan vaatia, että he olisivat urheita? Pelko on vuosisatoja ollut heillä veressä, vuosisatoja ovat vuoroin Tudorit, vuoroin arkontit piesseet ja hirttäneet heitä.

»Ymmärrätkö, pieni sankarini: sekä lakeudella että metsässä on herransa, jotka sitä hallitsevat.»

Sumuinen yö lankesi 'Hämärään laaksoon'. 'Karhuluolassa' ei enää voinut eroittaa heitukkain kasvoja.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HEITUKAT ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.