MEHILÄINEN 1840

Toim.

Elias Lönnrot

Helsingissä, Präntätty G. O. Waseniuksen tykönä, 1840.

Imprimatur: H. Widenius.

MEHILÄINEN. W. 1840.

Tammikuulta.

MUUALTA LÄHETETTY.

Uusia Wirsiä, Kirkossa ja kotona veisattavia. Joita ensin Suomen Papit, Ignatius, Frosterus, Helenius, Pesonius, Achrenius, ja muut ovat kirjoittaneet; mutta sitten yhdistänyt, uudistanut, ja lisännyt Arkki-Pispa vainaja Jak. Tengström, ja nyt Wirsi-Kirjan-Seurasto pränttiin antanut. Ensimmäinen ja jälkimmäinen osa. Turusa, vuonna 1836 Frenckellin ja Pojan Kirja-painosa.

Kauvan on Suomalaiset olleet täydellisemmän Wirsi-Kirjan puutteessa, joko, ei ainoastansa, selkeemmällä puheenparrella, kuin nykynen Wirsi-Kirjamme, ilmoittais Evangeliumin puhdasta oppia, mutta jossa myös olis Wirsiä muista tarpeellisista aineista kuin nykysessä vanhassa Wirsikirjassamme löytään; täma puute on huomattu, ja se on myös ollut Jumalan sanaa, ja yhteistä hengellista parasta rakastavaisten Sielunpaimenten sydämmellä; heitin yhteisestä toimesta ja työstänsä on nämät mainitut Wirret, präntin kautta, annettu kunkin erinäiseksi, ja kaikkein Suomalaisten yhteiseksi hengelliseksi hyödyksi. Ne on myös erinomattain täysinäisen kielensä vuoksi parhaita, tähänasti painetuista Suomalaisista Wirsistä. Mutta ne monet takaperoset sanat, jotka näyttää ehdolla, vaston kielen luontoo ja tavallista puhetta olevan kirjotettu takaperosiksi, on niin oudot korvalle, että, jos ei ne juuri öksytä lukiaansa, niin ovat ne kumminkin häneltä työlläästi ymmärrettävät, ja ainakin on ne oikeinpäin, luonnollisessa järjestyksessänsä, paremmat, jonkatähden tähän pannaan muutamia esimerkiksi, ja niitten selitys, niille tiedoksi, jotka ei senlaiseen takaperoseen puheen luontoon (Renkoon) tottuneet ole.

N:o 552 v. 1 luetaan: "Hän Isän lyöpi vitsalla" olis paremmin ymmarrettävä, sanojen luonnollisessa järjestyksessä, ja versyn-rakennusta (meter) vahingoittamatta, sanottuna: Hän lyöpi Isän vitsalla. N:o 1 v. 1 "Maan, Taivaan noskoot Luojalle," oikein päin: Noskoot maan, Taivaan luojalle. N:o 2 v. 2. "Äänes kuulen jylinän", oikein päin: Kuulen äänes jylinän.

Erilaita on niitten takaperosten sanojen, joita versyn juoksu, eli laatu, vaatii semmoisiksi; esimerkiksi: viimmeksi mainitun virren kolmann. versyssä seisoo: "Käskee teille Taivahan", ja N:o 4 v. 2 "Pukus säteet auringon", rikkois versyn luonnon, jos niitä oikeinpäin sanottaisiin: Käskee Taivahan tielle, ja Pukus auringon säteet. Mutta näistä edellä nimitetyistä, niinkun seuraavistakin takaperosista sanoista, ei ole ollut versyn-rakennuksen apua, vaan pikemmin pahennusta, ja ainakin ovat luonnottomat, niinkun jo sanottu on. N:o 162 on jambista versyn lajia, mutta ensimmäisessä versyssä 3:mas rati alkaa daktylillä ja takaperosesti: "Kuoleman pääsi vallasta", jos tässa olis kielen luontoo seurattu, niin olis versyllä oma jambinen luontonsa, esimerk. Hän pääsi kuollon vallasta. N:o 34 alkaa "Jumalan Herran ainoan kunnia olkoon aina"; tässä sanotaan Jumalalla olevan Herra, mutta ei toivoteta: Jumalalle (taikka) Herralle ainoalle kunnia olkoon aina. N:o 56 alkaa "Tuntos äänen koskas kuulet", oikeinpäin: Koskas tuntos äänen kuulet. N:o 146 v. 6. "Haudan nousit kammiosta", oikeinp. Nousit haudan kammiosta. N:o 149 v. 2 "Kuoleman vapaat vaarasta". oikeinp.: Wapaat kuoleman vaarasta. 156 v. 2. "Heille vaan se omaksi". oikeinp. Waan se heille omaksi. N:o 161 v. 2 "Jesuksen etsein ruumista", oikeinp. Etsein Jesuksen ruumista. N:o 162 v. 6 "Hän suuren voitti kunnian", oikeinp. Hän voitti suuren kunnian. N:o 166 v. 3 "Usiamman päätin kerran", oikeinp. Päätin usiamman kerran. N:o 167 v. 1 "Uuteen nousit elämään", oikeinp. Nousit uuteen elämään. N:o 180 v. 3 "Elämän ruokkii leivälla", oikeinp. Ruokkii Elämän leivällä. N:o 317 v. 3 "JoS epä-usko armos estää valon", oikeinp.: Jos epä-usko estää armos valon. N:o 371 v. 2 "Surun näännyn vallasa", oikeinp.: Näännyn surun vallasa. N:o 393 v. 5 "Isä suo rakas", oikeinp.: Suo Isä rakas. N:o 442 v. 3 "Sen heille hyvyys Herran suo" oikeinp.: Sen heille Herran hyvyys suo. N:o 474 v. 2 "Kansansa asuu seasa", oikeinp. olis: Asuu kansansa seassa. N:o 476 v. 3 "Niin Taivaan voitan palmun", oikeinp.: Niin voitan Taivaan palmun. N:o 512 v. 1 "Elämän käymään teitä", oikeinp.: Käymään elämän teitä. N:o 513 v. 1 "Sun käskyis käymään teitä", oikeinp.: Käymaän sun käskyis teitä. N:o 590 v. 4 "Isäs tunnet rakkauden", oikeinp.: Tunnet Isäs rakkauden. N:o 64l v. 1 "Monen hän kerran", oikeinp.: Hän monen kerran. N:o 677 v. 3 "Ja teitä synnin seurataan", oikeinp.: Ja synnin teitä seurataan. N:o 684 v. 1 "Taivaan nähdä kotomaan", oikeinp.: Nähdä Taivaan kotomaan.[1] Nro 710 v. 1 "Ei kuollon päästä kädestä", oikeinp.: Ei päästä kuollon kädestä ja paljo muita senkaltasia.

N:o 642 Sanotaan veisattavan kuin: O Jesu Kriste sä autuuden, ja 68 samalla nuotilla; mutta näitten virsien rakennus on peräti erinlainen: Ensiksi mainittu virsi (642) on Daktylinen, 10 ja 9 tavausta versyen ratisa; toinen (N:o 68) on Jambinen, 8 ja 7 tavausta ratisa. Eikö olis luonnikkaampi, että kaikki yhdellä nuotilla veisattavat virret olis yhtä versyn laija?

N:o 734 4:sä ja 5:sä versyssä on, ainoastansa, 8 ratia, mutta edellisissä on 12; tietämätön on mistä näihin viimeisiin versyin saadaan 4 puuttuvaista ratia?

N:o 148 v. 4 ja viidennestä radista puuttuu 1 tavaus ja N:o 258 v. 2 ensimm. rati samalla lailla; mutta seuraavaissa on yksi tavaus liiaksi. N:o 122 v. 4 2 rati. N:o 255 7 v. 7 rati. N:o 586 4 v. 1 r. ja 601 3 v. 7 radisa.

Puolia, eli katkastuita sanoja on tyystin ja taiten kartettu; niitä ei ole myös muuta kuin harvassa paikka joku sana ("Nuorna"), esimerkiksi virsissä N:o 582 v. 1, 583 v. 5, 584 v. 4, 589 v, 4, 592 v. 1, 599 v. 8, 615 v. 1, ja 707 v. 3. Paitti näitä on koko kirja, ylistettävästi, täydellistä ja selkeetä Raamatun Suomee,[2] ja niinmuodon Suomen-maan joka paikkakunnissa, suomalaisilta ymmärrettävä. Mutta, kaikki ei näytä hyväksyvän niin täydellistä kieltä, ja puhdasta puheenpartta virsissä,[3] vaan pitäävat katkaistut sanat niin tarpeellisina, ettei he ilman niitä sano saavan versyä luonnistumaan, siitä syystä, että Suomen kielessä on vähän lyhkösiä ja yksi tavaus sanoja. Mutta jos tätä asiaa tarkemmin tutkitaan, niin huomataan piankin ettei katkastuista sanoista ole versylle apua, eikä sitä luonnikkaammaksi auta; Roschierin ja Heleniuksen Ruottinkielestä Suomentamat Wirsi-kirjat todistaapi tämän; sillä ne on melkeen koottu katkaistuista sanoista, ja sentään taajemmassa versyn-rakennuksen vikoja, kuin Wirsi-Kirjan-Seuraston virsissä. Tähän otan esimerkiksi Roschierin "Psalmi-kirjan", ainoastansa, ensimmäisestä Psalmista (virrestä); sillä ne seuraavaiset on kaikki samallaisia, ja Heleniuksen on myös yhtäläinen: "Juur', häneen, heill', tääl', niins, kaikk'." Kukin ajatteleva lukia näkee tässä, jos nämät tavaukset on lyhkösiä, jotka lyhköseksi merkitty on. Sillä nämät katkaistut sanat: Juuri, heille, täällä, kaikki, ja muut senkaltaiset, ovat Trocheukset, niissä on pitkä ja lyhy tavaus; jos niistä jätetään pois viimmonen tavaus, joka on lyhy, niin jääpi kumminkin ensimmäinen tavaus, joka on pitkä, sanottavaksi, eikä sovi lyhkösen siaan pantaa, niinkuin sanan-katkasiat on tehneet, ja luulleet sen sillä lyhköseksi muuttuneen, kuin he viimmesen tavauksen on pois jättäneet.

Senlaiset lyhennetyt sanat kuin: "Mulle, Sulle" joita löytään Wirsikirjan-Seuraston Wirsissä ovat hyvät ja käpöset, jos ei niitä enää lyhennetä niinkuin Rosch. ja Hel. on tehnyt 'Mull', ja Sull'.

Mitä Ruottalaisten uuden Wirsi-kirjan ja Suomalaisten Runojen sanojen katkasemiseen tulee, niin löytyy niitä näissä molemmissa, sangen harvassa paikkaa; tuskin on koko ensinmainitussa kirjassa usiampia kuin R. ja H. joka virressä. Kullakin kielellä on oma luontonsa ja vaatimuksensa, meitin ei tule suoria kieltämme muitten kielien mukaan, vaan seurata sen omia vaatimuksia ja luontoo. Waikka Suomalaisissa Runoissa onkin, harvassa paikkaa, katkastuita sanoja jossa ei niitä myös tarvittaisi niin tiedämme ne olevan Talonpoikasten tekemiä, joilta ei sovi parempaa vaatiakkaan; mutta Oppineilta, joilla on taitoo ja aikaa tutkia kielen laatua ja luontoo, on senlaiset, katkaistut sanat, kuin jo nimitetty on suuri rikos.

Merkittävä on myös, että katkaistuilla sanoilla sanotaan virsi saatavan hengellisestä hartaudesta rikkaammaksi kuin täysillä, joilla sanotaan virsi tulevan kankeemmaksi ja hengettömäksi; mutta eikö syy tähän luuloon lienee ainoastansa se, että Hengelliset virtemme on tähänasti ollut katkaistuilla sanoilla kirjoitetut suureksi vahingoksi kielellemme ja että korvat on niihin jo niin tottuneet, ettei Hengellisempiäkän virsiä enää pidetä arvossansa, jos ei niissä katkastuita sanoja löytä. Samalla lailla oli muinaan: koska Paavilaisuuden aikana pidettiin Jumalanpalvelukset Latinan kielellä, jota ei oppimaton seurakunta ollenkaan ymmärtänyt, ja kuin sitte, Lutheruksen-Opin mukaan, ruvettiin maakunnan omalla kielellä Jumalanpalvelusta pitämään, niin ei Seurakunta (ensimmältä) pitänyt sitä enää siinä arvossa kuin ennen; juuri kuin Jumalan sana olis senkautta pyhyydensä kadottanut, että sitä Seurakunnan omalla kielellä juliistettiin, eikä latinan kielellä, jonka he luuli ainoastansa olevan Jumalan sanalla pyhitetyn.

Jälkimaine. Waikkei kyllä tässä edellä luettava tutkinto olekkaan täydellinen, joka vaan vaatisikin pidempätä kirjoitusta, niin panemma mielellämme sen anomusta myöten Mehiläiseen, toivoen, että usiampiaki löytyisi, jotka ilmoittaisivat ajatuksensa mainitusta uusien virsien kokouksesta. Mitä Mehiläisessä löytyy tilaa, annamma ainakin kernaasti semmoisiin tutkintoihin, koska tunnemma niiden suuren arvon nykyaikana. Mitä tähän nykyiseen tutkintoon koskee, niin olemma muutamin paikoin vähän eriajatuksesta tutkijan kanssa, jonka vaan nimitämmä, hyvin tieten, itsekullaki löytyvän omansa.

Mehiläisen toimittaja.

[1] Sana, Koto-maa, näyttää olevan paremmin Suomenkielen luontonen kuin "Isän-maa", jota nimee on paikottain tässä kirjassa pruukattu, esimerkiksi: Wirsiä "Isän-maan rakkaudesta" j.n.e.

[2] Liiaksi näyttää, kuitenkin, tässä kielessä olevan ne, ei ainoastansa joka virressä vaan myös melkeen joka versyssä löytyvät kertomus sanat (pronomina). Esimerkin otan ainoastansa yhdestä virrestä: N:o 36 v. 1 "Sun kiitostas me aina veisaamme" v. 2. "Ja uhrimme Me sulle kannamme." Jos näistä versyista jätettäisiin pois kertomus sanat "Sun ja Me", niin olis kieli luonnikkaampi, ja saatasiin niitten siaan sovittaa tarpeellisempia sanoja.

[3] Tämä näkyy Turun ruottalaisista Sanomista nimeltä Åbo Tidningar N:o 19 ja 20 1838. Jollenka vastaukseksi seuraava on kitjoiettu.

KAIKENLAISIA.

Pilvien suuruudesta.

Moni pilvi liiatenki syntyessänsä ei ole, kun muutaman kyynärän suuruinen; toiset päälle penikuormanki ja välistä on koko näkyvä taivas yltä pilvessä. Pilvien suuruus on helposti arvattava varjosta (kuvasesta), jonka allansa maalla tekevät. Korkioilla vuorilla, joiden kukkurat pistäksen ylemmäksi pilviä (katso: Mehil. Elokuulta 1837), taitaan pilvien paksuuski mitata. Eräät ovat ohuita hennukoita, toiset satoja ja tuhansiaki kyynäriä paksut.

Maanviljeliöille.

Usiassa paikassa Franskan maalla kylvetään alkukesässä toukoja, joista sitte 2 ja 3:ki kertaa niitetään karjanruokaa ja ehästään sillä keinon tähkään pääsemästä. Wasta seuraavana vuonna annetaan saman touon rauhassa kasvaa, joka joutuu ja valmistuu tavallisena aikana leikattavaksi. Tästä viljelyskeinosta oli edellisenä vuotena saatu karjanruoka melkein sulaa voittoa. Mahtaisko Suomessaki niin menestyä?

Sateen paljoudesta.

Ilmasta alasputoava vuotinen vedenpaljous on suurin maan keskiseuduilla ja vähenee sitä myöten, kun siitä tullaan likemmä maan pohjais- eli eteläpäätä, s.t.s. lämpimämmillä maaseuduilla alasputoaä vuosittain enempi vettä, kun kylmemmillä. Mutta peräti vastahakaan on sade'päivien luku sitä suurempi, mitä kylmempi maaseutu. Hispaniassa, Italiassa, Greikan maalla. Persiassa, Arabiassa, Palestiinassa j.n.e. luetaan vuosittain keskikohtasesti 100 sade'päivää; Franskan maalla, Etelä-Saksassa, Hungariassa, Pohjas-Turkissa j.n.e. 130 päivää; Englannissa, Pohjas-Saksassa, Preusissa, Puolassa, Keski-Wenäjässä j.n.e. 160 päivää; Ruotsissa, Suomessa, Pohjais-Wenäjässä, Lapissa j.n.e. vieläki usiampaa sadepäivää. Ylisumman on kesäs-aikana alastulo suurempi, kun talvis-aikana, vaikka luetaanki syys- ja talvis aikana enempi sadepäiviä. Jos lumiki, mikä talvella sataa, sulattaisi vedeksi, niin siitä kevät- ja syys-sadetten kanssa yhteenlukein ei kuitenkaan tulisi paljo enempi vettä, kun mikä kesällä kolmena kuukautena (Kesä-, Heinäja Elokuussa) yksinään sataa. Päiväs-aikana sataa aina paljo enempi, kun yöllä, ja rakeita ei juuri muistella koskaan yöllä sataneen. Muuten sataa vaaramailla (vuorisilla seuduilla) enempi, kun tasasilla eli alhasilla mailla; ja jos yhdessä kohtiki asetetaan yhtäsuuret astiat, toinen korkialle katolle, toinen pihalle, niin kokoutuu katolla olevaan astiaan enempi vettä.

Tuulten kulusta.

Kevyt, vaivon havattava tuuli, kulkee tiimassa puolentoista Wenäjän virstan paikoilla; kohtalainen tuuli penikuorman; rajutuuli kolmesta niin kuuteenki penikuormaan; myrsky kahdeksan penikuormaa, ja tuulispää, semmoinen, joka kukistaa huoneita ja tempaa maasta puita juurineen matkaansa, kulkee kaksitoista penikuormaa tiimassa. Ilmalaivoilla kulkiat ovat havanneet, että korkiammalla ilmassa useinki tuuli puhaltaa vastoin sitä tuulta, joka alempana käypi. Jäämerellä ajelehtii halki kesän suuria suunnattomia jäätönkäleitä ja purjehtiat kertovat niistäki moniaiden kiireesti vaston tuulta kulkevan, koska toiset liikkuvat tuulen mukaan. Syy tähän kummitukseen sanotaan olevan se, että kun vedenpinnassa aalto käypi tuulta myöten, syvemmässä vesi taas virtoisi jälelleen vaston tuulta täyttämään sitä lomaa vedessä, jonka poisaaltoava vesi jälkeensä jätti. Tämä syvemmässä käyvä virta kuljettaisi myötänsä ja vaston tuulta niitä jäätönkäleitä eli jäävuoria, jotka painonsa suhteen ovat syvemmässä ja toiset, jotka eivät painu niin syvään, menisivät tuulen mukaan. Tätä oppineilta mietittyä selityslaatua emme kuitenkaan pidä tyydyttäväisenä. Sillä kun tuuli kuljettaisi muutamia, alusvirta toisia jäävuoria, niin pitäisi välttämättömästi niiden välillä löytyä eräitä, jotka pyörisivät ympärite paikaltaan liikkumatta. Mutta onko semmoisia? — Myös pitäisi samaa selityslaatua myöten pienempien jäävuorien kulkea tuulen mukaan, suurempien vaston tuulta; mutta tapahtuuko sillä tavalla? — Kaikissa virroissa erotetaan pääväylää alasjuokseva ukonvirta sen vieriltä ylösjuoksevasta ämmänvirrasta. Eikö liene sama syy jäävuorienki kahtalaiseen kulkuun Jäämerellä, kun vedenki virroissa kahtalaiseen, toinen toistansa vastahakaseen juoksentaan? — Ja olkoonpa kuinka tahansa, niin ainaki sanovat olevan hyvin oudon ja kummittavaisen Jäämerellä katsella, kuinka jäävuorista yhdet juoksevat peräsukaa sinne, toiset rientävät tänne aivan vastahakaan niiden vieressä kulkevien suuntaa ja retkeä.

Liikkuvista pyhistä vuodessa.

Uusissa almanakoissa katsotaan ainaki ensimmäiseksi, mihen aikaan ne liikkuvat pyhät, Laskiainen, Pääsiäinen ja Heluntai lankeavat. Kun kellä ei ole almanakkaa, niin useinki täytyy mennä muilta kysymään näiden pyhien aikaa ja tulevista vuosista on työläs kysymälläkään tietoa saada. Waan kun yhdenkään näistä liikkuvista pyhistä tietää, niin huokiasti saa niistä toisistaki tiedon, koska niin Laskiaisen ja Pääsiäisen, kun Pääsiäisen ja Heluntain väliä on täysi seitsemän viikkoa. — Joksiki hyväksi lukioillemme panemma tähän kahdenkymmenen seuraavan vuoden Pääsiäiset. Tänä vuonna (1840) on Pääsiäispäivä 19 päivä Huhtik. ja siitä lähtein:

1841 se 11 Huhtikuussa. 1842 — 27 Maaliskuussa. 1843 — 16 Huhtikuussa. 1844 — 7 Huhtikuussa. 1845 — 23 Maaliskuussa. 1846 — 12 Huhtikuussa. 1847 — 4 Huhtikuussa. 1848 — 23 Huhtikuussa. 1849 — 8 Huhtikuussi. 1850 — 31 Maaliskuussa. 1851 — 20 Huhtikuussa. 1852 — 1l Huhtikuussa. 1853 — 27 Maaliskuussa. 1854 — 16 Huhtikuussa. 1855 — 8 Huhtikuussa. 1856 — 23 Maaliskuussa. 1857 — 12 Huhtikuussa. 1858 — 4 Huhtikuussa. 1859 — 24 Huhtikuussa. 1860 — 8 Huhtikuussa.

Niillen, jotka halunnevat tietää minkä vuoden Pääsiäisen tahansa ja osaavat ne neljä tavallisinta laskukeinoa (k. Mehil. m.v. Maaliskuulta), saamma neuoksi antaa, että Pääsiäispäivä kunaki vuonna helposti löytään seuraavalla tavalla: ala jakaa itse saman vuoden

   Wuosiluku jakimella 19, merki viimeksi ylijääpä a.
   Sama luku — 4, — — — b.
   Sama luku — 7, — — — c.
   19 x a + M — 30, — — — d.
  2xb+4xc+6xd+N — 7, — — — e.

Niin on Pääsiäispäivä sinä päivänä Maaliskuussa, joka saadaan, kun ne luvut, mitä d ja e merkitsivät, ja luku 22 luotetaan yhteen. Mutta jos Summa näistä Luotoksista kasvaa suuremmaksi, kun 31, niin otetaan Summasta pois 3l ja Jääpä merkitsee, minä päivävä Huhtikuussa Pääsiäisväivä tulee. Muistettava on, että tässä laskussa M ja N merkitsevät lukuja, joilla on seuraava arvo: kaikissa vuosiluvuissa siitä ajasta asti, jona Uusi Luku keksittiin, taikka

Alkain 1582 lopettain 1699 merkitsee M 22, N 3. — 1700 — 1799 — M 23, N 3. — 1800 — 1899 — M 23, N 4. — 1900 — 1999 — M 24, N 5. — 2000 — 2099 — M 24, N 5.

Myös on muistettava, että jos Pääsiäinen tätä laskua myöten tulisi olemaan sinä 25 eli 26 päivänä Huhtikuuta, niin muuttuu se 7 päivää ylemmäksi, taikka siksi 18 ja 19 päiväksi samaa kuuta. Wielä seki on muistettava, että Ruotsissa ja Suomessa vastoin tätä muussa Uuden Luvun seuraajassa Euroopassa tavallista laskua. Pääsiäinen vuosina 1845, 1869, 1900 tulee yhtä viikkoa myöhemmin vietettäväksi, taikka se 30 Maalisk., 4 Huhtik., 22 Huhtik. sen siaan, kun muualla se 23 Maalisk., 28 Maalisk. ja 15 Huhtikuuta.

Jos nyt tahdot tietää Pääsiäispäivän v. 1840, niin jakaa

  esinnä 1840 jakimella 19 ja kirjota jääpä a s.o. 16.
    — 1840 — 4 — — — b — 0.
    — 1840 — 7 — — — c — 6.
  19x16+23 s.o. 327 30 — — — d — 27.
  2x0+4x6+6x27+4 190 7 — — — e — 1.

Sitte luota yhteen d + e 22 s.o. 27 + 1 + 22, josta saat Summan 50, josta 3l pitää pois ottaa, että jääpi 19, joka merkitsee Pääsiäisen lankeavaksi sinä 19 p. Huhtikuuta. Jos summa 50:nen siasta olisi tullut 31 eli joku vähempi luku, niin olisi se suorastaan Maaliskuun päivän merkinnyt, jona Pääsiäinen siinä tilassa olisi ollut vietettävä.

Wenäjän ja muun vanhan luvun seuraaja Pääsiäinen saadaan samalla tavalla tietä, kuu vaan muistetaan, että siinä M aina merkitsee 15 ja N aina 6. Muut pyhät niinkun Joulu, Uusivuosi, Maaria, Juhannus j.n.e. ovat seisovia, ettemme niistä huoli mitään kirjottaa.

TYTTÖIN LAULUJA.

Inka.

      Ei oo sia surunen meiän majassamme;
    Päivät kuluu kunnialla, illat aitassamme.
      Pojat käyvät kulkemahan illan pimiällä.
    Laulellen ja rallatellen ilovirsiänsä.
      Illan tullen näille maille pojat kylihin kulkee;
    Likat menee aittahansa, oven kiini sulkee.
      Käykää pojat kylissä, vaan elkää menkö saunaan;
    Pienet piiat pirtissä paljo teille nauraa.

Elsa.

      Puhun minä poikasille, eipä houkutella
    Nuoria likkoja tarvitseisi, eikä viekotella.
      Leskiä saapi liikutella, ei se haittaa mitään;
    Ei saa tyttöhin koskea; hävetä poikiin pitää.
      Eipä tämä tyttö lähe hylkypojan viereen;
    Hylkypoika viettelee ja saattaa mierontielle.
      Poika rahat menettävi olvehen ja viinaan,
    Tytöt ei pane rahojaan, kun silkkihin ja liinaan.
      Kyllä sinäki tyttöjä saisit, saisit vaika kenen,
    Kun olis viina loppunut jo viittä vuotta ennen.

Kaisa.

      Laulaisinpa taitaisinpa kun palkka maksettaisi;
    Emmä paljo pyytäiskään, kun markan sanasta saisin.
      Ei ole tyttöin ikävä pimeillä öillä.
    Pojat käyvät kyliä myöten tyttöin tinkitöillä.
      Tuli poltti Turun linnan, vesi vei sen sillan.
    Pojat itkee ikävissään päivän sekä illan.
      Likka käypi kankahalla, niinkun kaunis kukka,
    Poika juoksee jälestä, niinkun vanha hukka.
      Likka astuu ahoa pitkin, pumpuliliivit liuhkaa,
    Poika ryömii jälessä, tuohivirsut viuhkaa.
      Likka istuu linnassansa, kulta rippuu rinnassa;
    Tänä vuonn' on huonot pojat huokiassa hinnassa.

Anni.

      Woi minä polo likka, kun ma olen yksin!
    Olen tullut kaikilta hyljätyksi.
      Muut tytöt toimittivat asiansa ennen,
    Minä olen heitetty ikävihin tänne.
      Enkä tieä miten minä hylyksi nyt tulin,
    Joka ennen kaikkien kukkana kulin.
      Olin minä ennen, kun enkeliskukka
    Kehnojen päällen en katsonu'kaan.
      Parahinten parvessa kävin minä kirkkoon,
    Jo nyt olen joutunut koiarien joukkoon.
      Waan mitä entisistä ajoistani huolin? —
    Noitapa muistaissa syämeni kuoli.
      Syän ompi kylmä kun syksyinen jää,
    Ei sitä rakkauskaan lämmitä.

Leena.

      Minä olen kainu, kun syvän salmen siika,
    Murehella täytetty pienonen piika.
      En vielä muistane kovin monta vuotta,
    Walitella täytyy jo kuitenki totta.
      Maailman meri se on vaarallinen aivan,
    Pian myrsky särkevi pienosen laivan.
      Ei aina käynti ole kukkien päällä,
    Toisin ajoin ompi orjantappuria tiellä.
      Wälistä se näyttää, kun ilonen ois' olla,
    Usiammin taitavi mure'pilvi tulla.
      Niin on koko elomme ja koko olo täällä,
    Lehenkanta katkeava syksysellä säällä.
      Omp' on elo ihmisten, kun aaltosien veellä,
    Yksi tulee jälessä ja toinen meni eellä.
      Nuoruuteni aika ja ilopäivä kulkee
    Jopa noista vaivoista väsymyski tullee.
      Waan kun olen nuori ja ruumihilta raitis,
    Mahan olla luojoani kiittämähän valmis.
      Luojoansa kiittävi varpusetki pienet;
    Enkö toki varpusia parempi mä liene.

Sanna.

      Mennä vuonna oli minun ilonen olla.
    Tänä vuonna olis minun parempi kuolla.
      Eipä enää naurata, kun aina johtuu mieleen,
    Ett' on oma kultani jo mennyt muien viereen.
      Tuostapa on syämeni sangen karvas,
    Kun on oma kultani jo muien armas.
      Ikävät on aikani maailman päällä
    Ei kuulu kultaistani siellä eikä täällä.
      Päivä se paistaa ja lintusetki laulaa,
    Minun kulta veäksen jo muien kaulaan.
      Lumipilvet taivaalla juoksee ja kulkee
    Minun kulta muita jo sylihinsä sulkee.
      Waan minä itkenki ja valitan ja huolin,
    Waikk' olen sorrettu kaikilta puolin? —
      Heitän koko Suomenmaan ja lähen Wenäehelle,
    Elän siellä vuotta kaksi, niin on hyvä jällen.

Riitta.

      Hullu olin kun ma läksin kotipitäjästä,
    Näin mä siellä kultani joka viikon päästä.
      Minä olen täällä ja sinä olet siellä,
    Moni järvi välillämme, soita paljo tiellä.
      Sirkat ne sirkottaa ja lintuset laulaa,
    Waan eipä kultani riennä'kään kaulaan.
      Lintuset visertävät metsien päällä,
    Minä istun ikävissä yksinäni täällä.
      Tuuli se tuulee ja pienet puut ne taipuu,
    Kultani ääni ei kankailla kaiku.
      Niin on suru syämessäni ja on kauan ollut,
    Enkä ole sanoakaan kullastani kuullut.

Liisa.

      Surunen on syämeni, itku silmän peittää:
    Jopa oma kultani taisi mun heittää.
      Minä elin kultani kanssa, elin monta vuotta;
    Iän nuoren kulutin ja kulutin juur suotta.
      Olin aina siivo tyttö, siivo rehellinen,
    Kultani se viettelijä, viekas, petollinen.
      Wiikon vuotin kultoani, vuotin joka ilta,
    Kysyin keon kukilta ja ilman lintussita:
      Ettekö kukat ole kultoani nähnyt,
    Miss' ompi kultani kulkenut ja käynyt?
      Ettekö tieä te lintuset pienet,
    Missä mun kultani elänee ja lienee? —
      Kulta eli ilossahan meren tuolla puolla,
    Minun anto surra ja ikävihin kuolla.

Mari.

[Toisella tavalla ja vaillinaisesti ennen präntätty; katso; Finnische
Runen von Dir. H.R. Schröter, sivulla 1106 ja 141.]

      Astelin kaunista kangasta myöten,
    Heliätä hiekkarantoa myöten.
      Poro minun pölysi polvilleni,
    Heliätä hiekkoa helmoilleni.
      Menin minä siskoni kartanohon,
    Siskopa minua syömähän laitti.
      Söin palan eli puolen arvoltani.
    Kysyin sitte siskolta armaistani.
      "Armahasi ei ole ollunna täällä:
    Tuollapa maannehe marjoin päällä."
      Kävin minä armasta katsomahan,
    Sisko se sivullani astumahan.
      Armahani makasi paarten päällä.
    Silkkinen huivi oli silmiin päällä.
      Sisko se käski mua nauramahan,
    Sano minun armahan toisenki saavan.
      Olisin ma nauranut armastani,
    Waan empä jaksanut itkultani.
      Suu minun neuro, syämeni itki,
    Silmäni vettä vuoatteli.
      Weetpa ne vierivät poskia myöten,
    Menivät kun virrassa koskia myöten.

(Lisää toiste.)

MEHILÄINEN W. 1840.

Helmikuulta.

MUUALTA LÄHETETTY.

Kysymys Mehiläisestä.

    Kunne on nyt kulkenunna,
    Kovin kauaksi kaonna,
    Mehiläinen meiän maalta,
    Näiltä Pohjolan periltä,
    Kun ei kuulu kulkevaksi, 5
    Ei näy sinä ikänä? —
    Joko lie kulkenna kulunsa,
    Ohin aikansa ajanna,
    Mennyt meistä melkosihin,
    Kohen merta määrätöntä, 10
    Ponnetonta, pohjatonta,
    Iankaikkista, isoa;
    Josta ei pahat palaja,
    Tule taitavat takasin.
    Näihin ilmohin ikänä, 15
    Eipä se meri mehusta
    Taia tulla täytetyksi;
    Sill' on vuosia vatsassa
    Ennen saatuja saatoja,
    Tuhansia tunkemia, 20
    Ei ole sittenkään sisältä
    Meri tämä täytynynnä,
    Wiel' on ontena ololta,
    Avaralta autiana.
    Se nyt saattapi minunki, 25
    Wiepi paikalla vinohon,
    Toimittapi toisahalle
    Ajatukset ainehesta,
    Es'sanoista eksyttäpi.
    Enk' ois outo ollenkana, 30
    Saattamaton saanutkana,
    Ruvennut runon tekohons
    Tähän työhön työntynynnä,
    Wann tuli iso ikävä,
    Kaipaus kaonnehesta; 35
    Se minun pani pakolla,
    Sepä työnti työntämällä,
    Laitti virttä laulamahan,
    Saatteli runon sanoille.
    Niin jo tuota toistamisen 40
    Mehiläisestä kyselen:
    Onko enää ollenkana
    Elämässä entisessä,
    Näissä maailman majoissa,
    Joka kuuna kulkemassa; 45
    Wain lie joutunut jokehen
    Tulvan tullessa isoksi;
    Wainko tuimahan tulehen,
    Aivan hirmu hiiloksehen;
    Wain oisi salohon saanut, 50
    Selkosmetsihin sekonut,
    Etähäksi eksynynnä;
    Tahi ei tahtone enempi
    Tulla'kaan tuville näille,
    Kaukasille kartanoille, 55
    Näille Pohjolan perille,
    Pikkuisihin pirttilöihin,
    Joiss' on karstoa katossa,
    Paljo pöyvillä pölyä,
    Penkeilläki pelmehiä, 60
    Aivan lasitki likaset,
    Sillat myöski siivotonna.
    Samoin kun sano Paturi,
    Häpäsi Hämehen miesi,
    Runossansa rustatussa, 65
    Jossa paraite paniki,
    Ylen määränsä ylävä,
    Siivoistamme, silloistamme,
    Pöyvistämme, penkeistämme,
    Akkunoista, astioista, 70
    Niinkun kaikista kaluista,
    Waate'varsista pahoista,
    Wielä taioista tavoista,
    Että tyyleistä tytärten,
    Poikasien Pohjan maalla. 75
    Ja niin kiittiki kivasti
    Heiän puolen hempehiä,
    Tyttäriä tyynempiä,
    Kun ovat kovan koriat,
    Ylen määränsä ylävät, 80
    Monen tansin taitavaiset.

    Waanpas kuule Kustu kulta,
    Pane mielehen Paturi,
    Mitä mä sanon sanoista,
    Laulustasi laitetusta: 85
    Mitä on tyllit tyttärillä,
    Talonpojan tallukoilla?
    Mitä on saalit silkkisetki,
    Kamritsiset kaulahuivit.
    Että silkkisiekalehet, 90
    Jotta saavat sammumahan
    Tulen liekin liehumasta,
    Keiton alta kyökistäki?
    Niin ennen isät sanoivat,
    Muistutteli muinaskansa: 95
    Ei salli savinen pelto
    Koriata kuokkiata,
    Piian pitkeä hametta,
    Sukanvartta valkiata.
    Pois ne onki Pohjolasta 100
    Silkit, kamritsit kateessa,
    Talonpoikaisten taloista.
    Se on mahti mamsellejen,
    Tapa herraisten taloissa,
    Jotk' on sääty säayltähän 105
    Pulskiampahan pukuhun.
    Se on erotus eräinen
    Meille varsin valmistettu
    Tuntomerkiksi tutuksi,
    Niinkun tunki kunniaksi, 110
    Että olla oikiasti
    Waattehissansa vakaasti,
    Sääyssansä säiseästi.
    Sill' on kukkoki kuresta,
    Kananpoika kaarnehesta, 115
    Erotettuna esinnä
    Luojaltansa luullaksemme,
    Niille pantuna paraaksi
    Esimerkiksi etehen,
    Jotk' ei ilman itsiänsä 120
    Koskan tule tuntemahan,
    Tuntemahan, tietämähän,
    Mistä on suku sukunsa,
    Mistä alku ainehensa,
    Waikk' on alku ainehemme 125
    Maasta, mullasta sukumme.
    Niin me pojat Pohjan maalla
    Aina aikahan tulemma
    Kotisaaulla saralla,
    Jot' ei paljo painettane. 130
    Emmekä huoli ensinkänä
    Suurten rinnalle ruveta,
    Tytöt ei ne meiän maalla
    Maha tulla mamselleiksi.
    Jos ei toisinkaan toella 135
    Pitäis kenenkään kehata
    Ylen pitkiä piteä
    Körttiröiyn rötkäloitä,
    Halkosuisia hameita,
    Wanhan kansan kauhtanoita, 140
    Jost' on joukossa johuja,
    Pahat seuroissa seotki,
    Josta juorut juoksioitten,
    Lorut pitkät loppumatta.
    Moni mielen miehistäki, 145
    Warsin vaimoista valitut,
    Niin on eksyneet etääksi,
    Uskossansa untunehet,
    Että pyrkivät pyhiksi,
    Wanhurskaiksi vaattehilla. 150
    Niin on tyhmät tyttäretki,
    Että riepunsa repivät,
    Kaikki katkovat hameensa,
    Huivinsaki hukkoavat,
    Aivan polttavat poroksi; 155
    Sillä toivovat tulevan,
    Paremmaksi pääsevänsä,
    Sillä pyrkivät pyhiksi,
    Taivasta tavottelevat;
    Waikk' on synnissä syvästi 160
    Omatunto tuuvitettu,
    Ettei tunne tuomiota
    Synnin päälle synkiätä;
    Waikka himot hiukoavat,
    Weri kunne'ki vetäpi, 165
    Synnin töihin tyhmempihin,
    Ilkeyksihin isoihin.

    Waan jo olen vaiti vaattehista,
    Että tylleistä tytärten,
    Wirkan vainen viimeseksi 170
    Mehiläiselle sanani:
    Niinkö siistiksi sinäki
    Tulit tuttu lintusemme,
    Että sä noesta nokastut,
    Eli muista muuttehista, 175
    Tulemastasi tupihin,
    Meiän maille matkomasta?
    Waikk' oot kuullut käyessäsi,
    Että nähnyt ollessasi,
    Kuinka vaimot vastoinensa 180
    Karstoja kapistslevat
    Joka lauantai laesta,
    Nokiorret nostelevat,
    Ettei kai ole katosta
    Sitä puonnut silmillesi, 185
    Silmillesi, siivillesi.
    Wieläpä seinätki sipovat,
    Kyntivät metson kynillä,
    Sekä veillä veisteievät
    Aivan puulle puhtahalle, 190
    Pöyät, penkkinsä pesevät,
    Lakasevat lattiansa
    Warpuluuilla lujasti,
    Raot kaikki rassoavat
    Puikon kanssa puhta'aksi; 195
    Waikk' ei siisti sittenkänä
    Ole vielä ollenkana
    Meiän tuhmissa tuvissa,
    Pimiöissä pirteissämme,
    Kuin on kuulunut Hämeessä, 200
    Aina mainittu olevan,
    Lattiat vesin valetut,
    Kaikki pesty permantonsa;
    Kuin on suurissa saleissa,
    Parahissa pappiloissa. 205
    Wain tule kuitenki tupihin,
    Pikkusihin pirttehimme,
    Joss' olet kauan kaivattuna,
    Kauan ollunna kateessa;
    Tuo tukulta tullessasi 210
    Meille mieluista mehua,
    Kanna mettä kaapussasi,
    Alla siipesi simoa.
    Elekä pane pahaksi,
    Ellös tuosta tuskautuko, 215
    Waikka kuinka kuulisitki
    Pahanjuonisten panevan,
    Kulkuasi kummeksivan,
    Tahi kieltäsi kiroovan;
    Ei ole ollut ennenkänä 220
    Kaikki kaikille hyväksi,
    Yksi kiitti, toinen moitti,
    Harvat arvon antanepi —
    Se on mahti maailmassa,
    Se tapa iänikuinen. 225

* * *

    Kaikki mit' on kankiasti
    Tähän lauluhun las'ettu,
    Taikka pantuna pahasti,
    Puuttuvaisesti puhuttu,
    Lapinpuolen lausehilla, 230
    Puhe'parsilla pahoilla,
    Siitä saattapi sanoa:
    Ett' on miekka miestä myöten,
    Laulu laulajan mukahan.

Jälkimaine. Jo tätä ennen olemma, ilman muita lauluja, präntättäneet Mehiläiseen kolmekymmentä nykysemmän ajan tekoista runoa. Niitä on ollut 25 semmoisia, jotka on tehty ruotsin eli muun vieraan kielen ymmärtämättömiltä miehiltä ja niiden eritekiäin luku on 14. Nämät tekiät ovat olleet kotoperää osittain Karjalasta (Repolasta, Lieksasta, Ilomantsista ja Kerimäeltä), osittain Savosta (Rautalammilta, Wiitasaaresta, Pielavedeltä ja Iinsalmesta), osittain Pohjanmaalta (Siikajoesta, Iistä ja Hyrynsalmesta). Usiammastaki syystä olemma aina mieluisesti präntättäneet talonpoikaisten laitoksia niin runoissa, kun muissa kirjotuksissa. Ensistäki kielen vuoksi. Aivan surkiata on katsella, kuinka Suomen kieli monessa herraisten tekemässä kirjotuksessa on pilattu, erittäinki ensiaikoina. Ruotsin kielen sanajärjestys on aikaa voittain niin tavalliseksi suomalaisissa kirjoissa tullut, että moniki lukia jo katsoo kankiaksi kaiken kirjoituksen, joka siitä ei seuraa. Emmekä huolisi vallittaa, jos ne sen tekisivätki, joiden silmät ja korvat ovat tottuneet ruotsalaiseen kirjotukseen, vaan se vasta on pahempi ja ainaki huolettava asia, kun sama ruotsalaisuus paikka paikoin jo on tullut umpi suomalaisillenki niin tutuksi ja rakkahaksi, etteivät muusta tiedä, eivätkä huoli. Tiedämmä kyllä, kaikilla aineilla taivaan kannen alla olevan ikänsä, aikansa ja muutteensa, eikä mitään muuttumatonta löytyvän, ei kieltä, mieltä, eikä muuta ainetta, näkyväistä eli ajateltua. Mutta se on myös tietty ja kaikille tuttu asia, että esimerkiksi puu itsevapaudessansa kasvaa luonnostansa suoraksi, vaan kun tulee tuuli idästä, toinen lännestä ja pieksää sen muiden lähellä olevien suurempien puiden väliin, niin viimein oksista eli latvasta puuttuu niihin ja kasvaa niitä myöten vääräksi ellei aikanaan vapauteta ja oikaista. Ei siis liene'kään lupa niin ajatella, kun meillä ei olisi minkäänlaista huolenpitoa kotikielestämme, »vääntyköön kuinka tahansa. Kaiketi'ki on meillä siitä niin huolta, kun hyötyäki. Eikä ole'kaan yksipuolisia velvollisuksia maailmassa, niin että saattaisimma kielestäkään sanoa, sen vaan meille hyväksi luodun olevan, meidän ei siitä huolta pitää tarvitsevan. Se siis on huoli ja velvollisuus kotikieltämme kohtaan, että, minkä taidamma, estelemmä sen oman luonteensa heittämästä ja mutkistumasta ruotsin tahi muiden ulkokielten mukaan. Olisiko se siis niin vaarallinen asia, ja eikö se olisi ennemmin suotava, kun esteltävä? — Tätä kysymystä vastaamma toisella: onko se vaarallista jos männyt metsässä kasvavat vääriksi, ja eikö ne kuitenki ole mäntyjä, ei muita puita? — Ovat kyllä ja kelpaavatpa vielä polttopuiksi, mutta seinää ja huonetta on niistä vaikia saada. Ainaki pitää niitä usiammiksi kappaleiksi sitä ennen palotella ja ei saa sittenkään muuta, kun jatkettua seinää. Semmoista jatkettua, paloteltua kieltä saadaan myös suomesta, kun sitä ulkokielten mukaan mutkistettuna käytetään. Suomessa on oikein aika honkiin verrattavia sanoja, juurellansa, varrellansa, oksilla ja latvalla. Semmoisista ruotsi ja moni muu ulkokieli ei paljo tiedä'kään, vaan täyttää yhden suomen sanan siasta puheen usiammalla pienellä, välistä neljällä ja viidelläki. Kun nyt semmoisiin ulkokieliin tottuneet jotai suomeksi kirjottavat ja liiatenki, jos kääntävät jotakuta niistä kielistä, niin tavallisesti saavat sanan sanalta, kaksi paraalta suomalaiseen kirjotukseensa. Waan erityiset sanat ruotsissa ja muissa ulkokielissä enimmiten ovat lyhyitä, suomen sanat pitkiä. Sentähden venyy kirjotuksensaki pitkäksi ja näyttää oudollen. Tätä vikaa parantaaksensa karsivat ja katkasevat sanat, jolla saavat semmoista kieltä, kun useimmissa virsissä virsikirjassamme. Niin on mielestämme Turun ja Uudenmaan Suomalaisten kieli oikian luonteensa kadottanut ja pilannut somuudensa, niin Wiron kieli vieläki pahemmaksi rumentunut. Waan jälki vetää, sanotaan sananparressa, ja kun nyt suomalaiset kirjat enimmäksi osaksi ovat mainittua ruotsin mukailemata, niin tarvitsisi saada toinenki jälki, joka vetäisi ehkä muutamiaki siltä entiseltä ruotsin jäleltä. Tosin onki nykysempinä aikoina alettu tehdä ja käydä tätä toista suomalaisuuden jälkeä, mutta vieläki on se entinen paremmin tallattu. Sentähden olemma meki puolestamme liittäyneet niihin, jotka tallaavat tätä suomalaisuuden uraa paremmaksi tieksi, vaan koska usein meki erehdymmä sille entiselle tielle, niin haluisesti ainaki olemma pyytäneet tutuksi tehdä runoja ja muita kirjotuksia semmoisilta miehiltä, joita joku vieras kieli ei taida hämmentää, ruotsalaisuus ei seottaa. Se on ensimmäisenä syynä, minkätähden semmoisia runoja ja muita kirjotuksia olemma präntättäneet.

Toiseksi osotaksen niissä Suomen kansan mieli, tavat ja elämä paremmin, kun herraisten laittamissa runoissa ja kirjotuksissa. Meidän herrasväki mielessänsä, tavoissansa ja elämässänsä ei ole enemmin Suomen, kun mihin muuhun kansaan verrattavia. He ovat eronneet kansasta, jos ei juuri siksikään, että taitaisiin Ruotsalaisiksi, Wenäläisiksi eli Saksalaisiksi lukea. Moni heistä tuskin tuntisikaan kalaa elävässä muodossaan, vielä vähemmin, kuinka sitä pyydetään, minkälaisia nuotta ja verkot ovat, minkälaisia aura, viikale ja harava, millä tavalla pellot ja metsät saadaan eloa kasvamaan, jos nauris kasvaa maassa eli puussa j.n.e. He ovat kuitenki paljo oppineempia, kun talonpoikanen kansa, mutta kun heidän oppinsa ja taitonsa ovat ulkopuolella talonpojan oppia ja taitoja, niin tulevat he ulkopuolin tuntemaanki, mitä suurimmalla osalla Suomen kansasta oikein on omituista. Ja kun joskus kirjotuksissaan kuvaelevat, niin eivät saa oikiata kuvaa Suomen elämän muodosta, vaan välistä kaunistavat sen liiaksi, toisinaan rumentavat ylimääräsesti eli hairailevat muulla tavalla. Liika kaunistus helpoimmasti tapahtuu omilta maanmiehiltämme, mutta ei ole kuitenkaan kiitettävä. Lapselle näytettiin kerran omenapuun kuva paperille kirjotettu. Ihastuen katseli hän niitä viheriöitä lehviä ja kauniita, vaalevia kukkia ja sanoi, ei koskaan niin kaunista puuta nähneensä. "Se on kuvattu sinun nimikkö puustasi omenatarhassa", lausui isä, ja lapsi pyysi kuvaa omaksensa. Isä vastasi, ei taitavansa antaa sekä puuta että kuvaa, vaan jos tahtoisi vaihtaa, antaa puun isällensä, ottaa kuvan, niin sillä saisi. Lapsi myöntyi mielellänsä vaihtamaan, sillä kuvan taisi kädessänsä pitää, myös oli se uusi; vaan puu oli vanha, eikä liikkunut paikaltaan. Jälkeenpäin olisi hän kerran helteessä puun varjoon istunut, mutta kuva ei antanutkaan varjoa. Wieläki pahemmin kävi hänen, koska syksyllä muut puistansa poimivat omenia ja hänen kuvapuunsa aina oli yltä valkiassa kukassa. Wiimen tulivat hiiret ja kalustivat sen rikki loukosta, mihen oli heittänyt, eikä hän tästä hiirien työstä paljo surrutkaan. Tähän lapsen omanapuun kuvaan ovat usein oppineitten kuvaukset elämän muodosta verrattavat. Ovat monasti kuvauksia heidän puuttuvaisesta tiedostansa yhteiseen elämään koskevissa asioissa, ei itse elämästä; heidän omista luuloistansa, ei asioista. Toisin on sen kanssa, asia, joka itse yhteisen elämän lapsi, siitä ei ole kunne'kaan vierasten oppien tielle hairaunut. Kaikissa puheissa ja kirjotuksissaan ilmottaa hän kansan mielen, tavat ja muun elämän muodon paremmin, kun minkä oppineet kauniimmillaki kuivauksillaan voivat. Hän ei osota ainoastansa kuorta munasta, vaan sekä syämen, että kuoren; ei ainoastaan ulkonaista näköä huoneesta, vaan sisäsolennonki. —

Wielä muitaki syitä löytyisi, joiden tähden arvossa pidämmä umpi Suomalaisten kirjotuksia. Usein ansaitsevat itse aineensa puolesta tutuksi tulla ja ikäskun näytteeksi ulkolaisille Suomen yhteisen kansan nykysestä kirjallisesta taidosta. Ei monta vuotta sitte präntätyssä saksalaisessa, hyvin oppineelta mieheltä tehdyssä kirjassa luetaan Suomalaiset vieläki pakanain sekaan. Ei siis taida haitata, että tulisivat vähä paremmin meidän maan ja kansan tuntemaan, jos ei toisin puolin meidänkään tästä pakanallisesta nimestä tarvitse suuttua, vaan ennemmin kilvotella ja pyrkiä, vasta paremmaksi tulla. — Tämä nyt olkoon puolestamme myös niille vastaukseksi sanottu, jotka moittivat meitä "hävyttömien loruin" pränttäämisestä Mehiläisessä, vaikkemme kyllä voikaan ymmärtää, mistä syystä ne mennä vuoden Lokakuun osassassa luettavat tarinat olisivat hävyttömiksi tuomittavat. Eikä ole muutkaan, joita siitä asiasta olevina kyselleet, sitä ymmärtäneet. Sen kyllä pidämmä hävyttömänä asiana, vaimolla olevan salaukkoloita, mutta se mielestämme ei ole hävytöntä, jos joku muistuttaa vaimoa siitä, vaikka kohta pilkkaamalla eli nauramallaki. Samalla tavalla ovat valhe, petos ja varkaus itsestänsä tuomittavia, mutta saapi niistä kuitenki puhua, joka niitä ei ylistä ja seurattaviksi esimerkiksi muille niitä ei aseta. —

Mitä edellä luettavaan runoon koskee, niin on se myös umpi suomalaisen miehen tekemä, lukkari Eerikki Bisin Kiannalta, Hyrynsalmen pitäjätä, ja taitaa olla ensimmäinen, jonka eläissänsä on tehnyt, sillä hän on vielä nuori poikamies. Mielellään olkoon siis se hänelle sallittu, jos olisiki joku paikka runoissansa "pantuna pahasti, puuttuvaisesti puhuttu" k. v. 224—234. Muutamia paikkoja olemma pränttäämättä heittäneet, joissa liiaksi ylistää toimitustamme Mehiläisen kanssa, sillä semmoista ylistystä emme ansaitse omassa tunnossamme, vaan ennemmin moitintoa. Silla itse tunnemma työmme ja toimemme puuttuvaiseksi ylitse kaikista niistäki, jotka siitä meitä enimmästiki mahtavat moittia. Sillä niitä on niin monta, jotka oikein kilvotellen estävät meitä sitä paremmaksi saamasta: välistä taidottomuus, välistä kiirut aika, välistä kykenemättömyys, välistä huolettomuus, välistä varattomuus. — Sillä tunnolla ja mielellä ainaki emme ole tainneet präntättää muitaki meille tulleita ylistysrunoja Mehiläisestä, niin esimerkiksi emme sitä, jonka jo pariki vuotta sitte saimma ja joka lopettaa aineensa seuraavalla tavalla:

    Wielä saattelen sanoiksi,
    Wielä virkan immeiseksi:
    Jos sa joskus matkoillasi,
    Sattuisit samotessasi,
    Kujille kotikyläni,
    Koti peltojen perille;
    Ellös siirtykö sivutse,
    Tahi oikasko ohitse!
    Mistäs tunnet minun kotoni? —
    Tuosta tuntenet kotoni:
    Koto on minun lovessa,
    Kyröjärven kainalossa,
    Lounasrannalle rakettu,
    Liki koskea jaloa,
    Suurta, paljo pauhaavata,
    Kyröskoskeksi sanottu,
    Weenlasku Kyrölammin,
    Laajalaatusen vesistön.
    Siitä länsiluotehesen
    Wirstan päässä päätyneenä
    On se kunta kylästä,
    Neljä pikkuruukusia,
    Jota Pettutaipaleeksi
    Haukkunimellä hokevat.
    Siell' on mun kotokyläni,
    Syntypaikkani samate,
    Kostun saarta vastapäätä,
    Länsisuuntoa samasta.

    Jos sa joskus luoksi jouvut,
    Pääyt paikalle samalle;
    Toki tulloski tupahan,
    Sekä poikkea sisälle,
    Yötimähän, päivimähän,
    Kostimahan Kostulahan,
    Ei sun täällä semminkänä
    Panna pettua etehen,
    Tahi parkkia pahoa;
    Emoni sun einehtävi,
    Kostitsevi kylläseksi,
    Makumaiolla Meriken,
    Ristikenki rieskasella.

    Paikat on perin pulskiammat,
    Ihanimmat ilman alla;
    Kaunihimmat kaikkialla
    Ovat Kostulan kotoset:
    Niemet on somat näöltä,
    Arot kaunihit, avarat,
    Siinä saaristot likellä,
    Joissa kukat kuhisevat,
    Kahisevat kaikenlaiset. —
    Ja meiän ahe ihana
    Kukillansa kultasilla,
    Puistollansa pulskialla,
    Pihlajistolla jalolla!
    Oh kun sitä silmäellä
    Aamuaikoina alotan,
    Keskellä kesäsyäntä,
    Päivän nostessa norolta
    Kultinensa, koittonensa,
    Hopeinensa, hohtonensa;
    Niin se mieleni mehuna,
    Syvältä syämeniki,
    Sulosuomasta sulavi,
    Ihantelevi ilosta.
    Siitä sieki, meiän lintu,
    Mehiläinen, mieliksesi
    Saisit mettä mittavasti,
    Suunnattomasti simoa.
    Siellä saisit siipiäsi,
    Lentimiäsi levätä,
    Ryvetä mehikukissa,
    Höyriä hunavarassa.

Kutsumisestansa saamma sitä meille tuntematonta kutsujata rehellisesti kiittää ja myös runostansa, jota emme kuiteekaan jo mainitusta syystä taida kokonaan präntättää. Ettemme ansaitse ollenkaan semmoisia ylistyksiä todistaa seuraavaki meille muualta lähetetty:

Muuan sana Mehiläiselle.

"Toden ollessa sananlaskun: luonnossansa mies lujempi, tavoissansa taitavampi, olis Mehiläisenkin pitänyt Simpukan ja Kotkan sadusta oppiman, 'ei lentämään korkiammalle, kuin siivet kantavat', ja muistellen, päämääränsä olevan, ainoastansa tässä elossa kartutella hyödytystä ja huvitusta ihmisille, ei yritellä'kään kajomaan uskon oppiin ja tulevaisen elämän asioihin. Tämän kuitenkin unhotettuansa, niinkuin usiammasta ensivuotensa, varsinkin Joulukuun Numerosta on nähtävä, ja niinmuodoin varsin 'Simpukan' satuun saadessaan, näkyis tarvitsevan varoitusta, ettei, luonnossaan pysyin ja oikiata päämaaliaan kohden kulkiin kyllä hyödyllinen ja kiitettävä ollen, taidottomuudessaan peräti hukkaan lentää hurrittaisi.

"Mehiläinen on kyllä monasti julistanut pitävänsä P. Raamatun arvossa ja oikian uskon ainoana perustuksena. Mutta sitä ei tämän kirjottaja jaksa uskoa, nähdessään ja kuullessaan siltä niin monta P. Raamatun oppia vastaan käyväistä menoa ja ääntelemistä. Hän rohkenee esimerkiksi Tammikuun Historia osassa 3 siv. — omastako päästänsä, eli muiden mukaan, sitä ei ole sanonut — päättää, jotta 'kaikki historian totuus juurraksen enimmältä muisto muistolta säilyneihin tarinoihin ja kirjallisiin tietohin', 5 siv., että 'pian ainoat muinasajan tiedot ovat etsittävät tarinoissa', että 'sekä ne, jotka epäilevät suuresti mitänä totta näissä tarinoissa löytyvän, että ne, jotka pitävät enimmiä totena, taitavat erehtyä', että 'runoilemissa liiatenki on varottava, ettei kaikkea todellistana totena pidettäisi', ja ettei 'historiallista totuutta silloin (vanhaan aikaan) kysytty, eikä vaadittu, vaan ainoasti luonnollista totuutta eli asian kertomista senaikuisten ihmisten luulon ja toivon mukaseksi', ja 6 siv. että 'ikivanhoja aikoja tutkiessa ikäskun uimma avaralla merellä, kussa ei rantaa erota'kana'."

(Lisää toiste.)

MEHILÄINEN W. 1840.

Maaliskuulta.

Koulunkäymättömän valitus.

    Jos olisi isä ennen muinon
    Antanna aluksi mulle
    Kapan kauroja mukahan,
    Sitten minun selvittannä,
    Tuonne työntännä toella, 5
    Koulun korkian tyköhön,
    Opin oikian tiloille;
    Jossa oisin oppinunna
    Tietämähän, tuntemahan,
    Monta hyötyä hyveä, 10
    Monta paikkoa paremmin,
    Muita kieliäi mukaillut
    Kaikin paikoin kallohoni; —
    Kukas saattaisi sanoa,
    Kuka muuten muistutella, 15
    Etten minä, niinkun muutki,
    Niinkun muutki muutamaiset
    Koulun korkian kävijat,
    Lauleleisi, liirittäisi,
    Rillettäisi, rallattaisi, 20
    Kantelettai kaikuttaisi,
    Että kuuluisi kumina
    Yli suurta Suomenmaata,
    Yli vuorten, vaaramaiten,
    Yli laaksojen laveien, 25
    Niinkun kaiku kankahilla
    Tahi synkissä saloissa,
    Huuettaissa huikiasti,
    Kauas kuulupi kuhunni.
    Waan nyt on kieleni kipiä, 30
    Ääneni minun ärakkä,
    Nyt on kalpa kanteleini,
    Ettei ensinkään osoa,
    Saata kaikkia sanoja
    Saaha oikein sarjallensa, 35
    Kun en tieä, enkä tunne,
    Mitkä millonni pitäisi
    Sanat nuotille sanoa,
    Sovitella soittohoni.
    Niin ei oo lauluni lavea, 40
    Eikä soittoni sorea,
    Ei kumaja kanteleini,
    Laske ei laatuista iloa;
    Waikka kyllä koittelenki
    Laaiskella lauluani, 45
    Sovitella soittoani,
    Kanssa kielet kiinitellä,
    Yli kaiken kanteleini.

    No mitä koulusta kurisen,
    Mitä kielistä kitisen, 50
    Opistani ollenkana! —
    Onhan meillä oma kieli,
    Oma suomemme sorea,
    Oman äitin antamainen,
    Oman isän istuttama. 55
    Täll' on itsellä iloa,
    Täll' on itsellä simoa,
    Läll' on mettä ja makeutta,
    Kylliksi joka kylälle,
    Joka talon tarpeheksi. 60

    Kyll' on suomella soreutta,
    Kyll' on suomella sanoja,
    Ilman avun onkimatta,
    Welaksi vetelemättä;
    Ei se tarvitse tapailla, 65
    Anella apusanoja,
    Muilta kieliltä kysellä,
    Neuoksensa nouatella.
    Sill' ompi sanat soreita,
    Puheensa puhtahia, 70
    Jos ne kuka juontelepi,
    Laaullensa latjoapi.
    Sit' on sitten kaunis kuulla,
    Kaunis kuulla ja katsella;
    Siinä rinta riemastupi, 75
    Syän syttypi ilohon,
    Laulamahan, laatimahan,
    Uuen virren veisattavan,
    Uuen laulun ja laveemman.

    Olkohonpa tassa kyllä 80
    Tälle suomelle sanottu —
    Muuten vielä muistuttelen,
    Ihmisille ilmottelen,
    Wanhemmistani vakaasti;
    Ei ne vitsoa vihanna, 85
    Säästänehet selkeäni.
    Kohta kun ma kuusi vuotta
    Olin ilmassa elänyt,
    Niin he totta toimittivat
    Mulle kirjasen kätehen, 90
    Aapsin ontoivat lukea,
    Jok' on kirja kyllä kaunis
    Lasta vasten laitettuna,
    Että siitä ensistäänki,
    Elonsa esinenässä, 95
    Oppi puustavit puhella,
    Tutkistella taitavasti.
    Sihen on sisälle pantu
    Kanssa kallihit asiat,
    Usko oikia osattu, 100
    Käskyt korkian Jumalan;
    Sihen on Kaste kirjotettu,
    Että Herran Ehtoollinen
    Pantu se paras Rukous,
    Isä meidän ilmotettu, 105
    Ynnä muitaki mukailtu
    Siunauksia hyviä.

    Tämän kirjan kiitettävän
    Läpi luin liukkahasti,
    Kannestansa kantehensa. 110

    Wielä mua vanhempani
    Ilmanki opettelivat,
    Waativat, varottelivat,
    Ajan kaiken karttamahan
    Ilkeyksiä ilman alla, 115
    Sekä irstaista eloa,
    Täällä maailman menoissa;
    Waikk' ei mulla miesparalla
    Ole tullut täytetyksi
    Tämä vanhempain varotus. 120
    Olen kyllä kurja raukka
    Elinkauteni elänyt
    Täällä synnin siitännässä,
    Irstasuuessa isosti;
    Josta jo tosin tuliski 125
    Tehä kelpaava katumus.
    Mutta soisin, Suomen lapset,
    Teille täyellä toella,
    Ollaksenne oikeasti
    Kiitolliset, kuuliaiset, 130
    Wasten teiän vanhempia.
    Katsos kuin on vanhemmalla
    Hellä huoli lapsistansa,
    Suru niien suuruksista,
    Syömäneuosta sanoma, 135
    Ykinä ylöspiosta,
    Waattehistaki valitus!
    Jos on toisia toella
    Wanhempia vaivasia,
    Joill' on kyllä huono huoli 140
    Lapsistansa maailmassa.

    Laps' kun kynnelle kykypi,
    Jaloillensa jaksanepi,
    Sen jo kohta selvittävät
    Pitkin tietä piirtämähän, 145
    Pitkin kaikkia kyliä,
    Almua anelemahan,
    Etsimähän einettänsä.
    Siellä lapset sitten saavat
    Monta kurjoa kokea, 150
    Monta nähä nälkeäki;
    Siellä oppivat ololta,
    Tien ohessa ollessansa,
    Monta irstaista eloa,
    Monta pahoa puhetta. 155
    Isällä on itsellänsä
    Kyllä työtä tuumatessa,
    Mistä millonki tapaisi
    Wiinakupin kulkkuhunsa;
    Sinne mieheltä menepi, 160
    Waivannäkö vanhemmalta,
    Walu kautta kaulavarren
    Wiinan liemenä vihavan.
    Jota viinoa vihaista
    Tulis kaikkein kamoa, 165
    Niinkun syntiä syvintä,
    Kaotusta kauheinta.

Jälkimaine. On Olli Karjaliinin tekemä ja laulelema itsestänsä. Hänestä k. Mehil. 1839, Toukok. p. 76; Syysk. p. 130—131; Lokak. p. 149—155, jossa löytyväiset neljä tarinaa, myös ovat häneltä. Uusista, eilen minulle tulleista kirjotuksistansa saan tässä tilasuuden häntä suuresti kiittää, jos kohta ei eläköötkään muut, kun kissa, kiitoksella, niink. sananlaskussa sanotaan. Ne uudet kirjotuksensa ovat runoja, 1 Tulipalosta Liperin Kappalaisen talossa, sinä 6 p. Toukok. 1838; 2 Lemmen nostosta, taikka muutamain tyttöin ilvehistä naimisonnea hankkiaksensa; 3 Karhuruno; 4 Amos ja Anna, pilakirjotus; 5 tämä nyt präntätty. Muut kirjotuksensa yhteen tekevät 9 arkkia tarinoita ja loruja. Ennen häneltä saatuja runoja on myös vielä pränttäämättä, 1 Naimajuttu; 2 Kulkuruno; 3 Ystävällisyys (laulu); 4 Isän ja pojan runo ynnä muutamia muita kirjotuksia. Kiitollisuudella olen niitäki aikaa myöten printtiin toimitteleva.

Muuan sana Mehiläiselle.

(Lisää Helmikuun osaan.)

Olisin uskonut Mehiläisen näitä puhuneen ei P. Raamatun Historiasta, vaan muista maailmallisista, ellei viimeksi mainitulla 6 sivulla tulis muun seassa sanomaan: "monet kansat juontavat tarinoitansa aina maailman alkuluomisesta, niin Juudaankin kansa pyhissä kirjoissansa, jotka vielä meilläkin ovat arvossa pidettävät." — Ja muut sanokoot, minkä verran puolta puuttunee Raamatulle seuraavista samalla ja 7 sivulla luettavista sanoista: "sen maan sivumennessämme mainimma olevan, minkä Raamattu alkuasioista kertoo, paljo selvemmän, luonnollisemman ja ylevämmän kaikkia muita vanhain Aasialaisten kansain loruja, satuja ja mielijohdannoita näistä aineista", jne — siksikuin 9 siv. mainittuansa "kinausta, kahdestako vai usiammasta alkuluodusta kaiken maan ihmiset juontavat sukunsa ja syntynsä", erotuksen asiasta Mehiläinen näillä sanoilla: "me tämän riidan heitämmä silleen ja mainimma ilman kaikista maan päällä nykyjään löytyvistä ihmislaaduista eli roduista", jne. — Mutta missäpä arvossa se pitänee P. Raamatun, joka "heittää silleen" ratkaisemata senlaiseen riidan? — Saman verosiksi näkyvät Toukokuun N:sa löytyvässä jutussa "Nykyisistä ajoista" seuraavat sanat: "sillä ennen ei tietä sieltä (taivaasta) ketänä hevosella alastullen, jos lieneeki muutamia sinne menneitä." Ja vielä ytelämmäksi ja Raamattua ylönkatsovammaksi tuntuu Heinäkuun N:sa olevan Tupakkirunon jälkimaineessa tavattava juttu "Ruotsalaisesta Pohjais-Amerikan pakanoita kääntämään lähteneestä papista", jossa siistimpään pukuun puetaan pakanoin senpäiväset lorut, kuin Kristillisen opettajan Raamatusta otettu lause; niin että, jos puolenpitämättömältä kysyttäisiin, pakanallisuudenko, vai Kristinopin ystäväksi hän luulee sen kirjottajata, hän arvelemata vastais pitävänsä hänen pakanallisuuden puoltajana. Jos papissa vika oliskin, niin ei se kuitenkaan kelpoa häväisemään koko Kristikuntaa, ja vielä vähemmän halventamaan Kristinopin arvoa. Eikä kelpomies semmoisesta asiasta niin puhu, että yksikertaiset pahenisit ja häiriytyisivät uskossaan. Eri asia on, jos Mehiläinen vaan lienee aivottu oppineilta ja ei meikäläisiltä miehiltä luettavaksi (vaikka en uskois heidänkään kaikkein hyväkseen ottavan tämänlaisia pilkallisia lauseita). Mutta sitä en saa päähäni lukiissani siinä senlaisia asioita ja neuoja, joista vaan yhteisellä kansalla on hyödytys, ja jotka tulis perin naurettavaksi, jos niitä oppineille kirjotettaisiin. Esimerkiksi siihen mainitsen Kesäkuun N:sa "Keisärin kiitosrunon" jälkimainetta, jossa Pieksiäistä niminiettaun kehotetaan eteenkinpäin runoilemaan, ja "Neuoa Terveydenhoidosta" Heinä- ja Elokuun N:roissa, jotka eivät suinkaan ole oppineita varten kirjotetut. Jonkatähden, muutaman oppineen kerran toista arvellessa, ajattelin: jopa sinä minun perin älytöinnä pidät, eli et itsekkään asiata oikein älynne.

Waan mieleeni johtuissa sekä Raamatulta että koettelumukselta vahvistettu totuus ihmisen sydämen aivotuksesta, että se on paha ja siis vihattavastaan hakee niin paljo vikaa, kuin vaan taitaa, olkoon vika sitte luultu eli totinen — jonkatähden tästäkin kirjoteltamastani joku suittaa etsiä tilaa ja aihetta luulolle, sen pyytävän tehdä Mehiläistä kaikesta arvosta alastomattomaksi — täydyn jo kesken kirjotukseni sanoa, sitä ei ollenkaan mulla mielessä olevan. Mehiläisen sulomielistä (estetisk) ja Suomalaisten kielen ja muun maallisen menon sivistymistä ja ajallista onnea eistyttävää arvoa ei taida, eikä tahtonekaan kukaan halventaa. Se vaan on vahinko, ettei Mehiläinen puhtaalla rakkaudella kohtele uskonoppia, vaan pikemmin kiukulla ja vahingoittamisen himolla, joka on sitä vaarallisempi, jota enämmin se kokee sitä peitellä, hokiin itsiänsä Raamatun ystäväksi, sen vihollinen kuitenki todella olleen. Sentähden en voi uskoa oppimattomalle ja uskossa vahvistumattomalle rahvaalle siitä sen mennävuonna näytetystä innosta olevan niin suurta hyödytystä, kuin siitä on vahinko, koska uskon oppi raamatullisessa puhtaudessansa opetettu, opittu ja seurattu, on kaiken kansan oikian onnen ainoa perustus. Sentähden uskon heidän kädessään Mehiläisen olevan niinkuin terävän veitsen taitamattoman lapsen kädessä. Ja sentähden en minäkään ole rohjennut kehottaa kansaa sitä lukemaan, vaikka edellapäin mainittuin etuin tähden kyllä olisin tahtonut ja tainnutkin hankkia sille satojakin lukioita.

Tähänasti ei yksin luonnollisille hyville tavoille ole Mehiläisestä ollut oikiata puolta. Mikä lieneekään nostanut sen senlaiseen vimmaan? Mutta niinkuin muut innot, niin taitaa sulomielisyydenki into, kuin se yksipuolisesti saa vallita, pimittää totuuden ja oikeuden kunnon ihmiseltä, sen siaan kuin sen, niiden palveliana ollen, pitäis avittaa heidän vallan päälle pääsemistänsä. Eikä olekkaan ihme tämä, "oman rakkauden tungetessa kaikkeen, pyhimpiinkin toimituksiin; vieläpä usein niinkin tapahtuissa, ettei itse maailman ylönkatse ja itsensä kieltäminen ole vapaat ja puhtaat siitä." — Niin kuullaan M:sen, Hekkalan Marian Helmikuun N:sa olevata runoa tutkiissa, jälkimaineessa päättävän, siinä "ei Hekkalan Mariasta lausuttavan pahempata, ettei valitettavasti monestaki tytöstä käy pahempia lauseita". "Melkein lukisin", sano vielä, "koko runon hälle kunniaksi, koska ei siinä ole voitu hänen arvoansa suuresti millään alentaa" jne. — En toki usko yhtään Suomen sirkkuani niin raa'aksi, että suuttumata, ja vieläpä korvallekin läppäämätä kuulisi itsestään laulettavan, mitä Haapalainen suruissansa sanqen irstaisesti itsiänsä lohdutellen, Marian toisen kanssa naimiseen jouduttua vielä viikon päästä hänestä sanelee: "Jo nyt veivät viekkahammat" jne, katso: Mehil. Helmikuulta 1836 ja siinä löytyvätä mainittua runoa v. 549—559 — En usko — sanon vielä kerran — Suomen tytön punottumata ja vihastumata toisestakaan tätä kuulevan laulettavan. — "Mikä vei mielen miehen päästä, temposi opin otsasta", kun toki kiittää tämmöisiä "riikin riettaita loruja!"

Näin asian ollessa en sunkaan rohkene luottaa, seuraavassakaan Kesäkuun N:sa löytyvän muutamalta Pieksiäisen nimiseltä Pielaveden pojalta Kiitokseksi Keisarille tehdyn runon jälkimaineen sanoissa totta olevan: "monessa kohti maassamme on rahvaalla turha (!) pelko runoistansa, kieltyn, luvattoman olevan, ei ainoasti tehdä, vaan laulella'ki niitä" jne. Minun luullakseni, runoen ollessa senlaisia, kuin äsken esimerkiksi pantu, ei toki nimitetty pelko oliskaan turha, vaan sangen hyvä, jos vaan voisi tukahuttaa senlaisen runoilemisen innon, joka ei ainoasti päätä suoraan sodi puhdasta Kristillisyyttä vastaan, vaan myös on vahingollinen luonnolliselle siistimenoisuudelle. — Kohta sen perään uhkaa Mehil. "pränttäyttää kaikki Pieksiäisen naururunotkin toivossa, hänen jo suuremmaksi paisuneen ja paremmin voivan pieksiöitänsä vastustella", jotka peljätyt pieksiät — niinkuin samassa jälkimaineessa mainitussa ruotsalaisesta Sanomalehdestä (Helsingf. Morgonbl. 1832 N:o 12) on nähtävä — olit hänen sukulaisensa[4] ja siis arvattavasti oma isänsä ja äitinsä eli holhoojansa, joilla kuritusvalta on. Mehiläisen näin saadessa hyvällä tunnolla neuvoa kohtelemaan vanhempia, en ihmettelekkään, että hän samassa jutussa nureksii Pieksiäistä, kuin hän mainitussa runossa sanoo: "Turkkilaisia jumalattomiksi", ja muutoin kokee maalata heitä senlaisilla värillä, että lukia, joka ei heitä muista kirjotuksista tunne, pian vetää heidän Kristittyin verraksi. Mutta sen vaan tähän sanon: jos ei Turkkilaiset ole jumalattomiksi sanottavat, niin ei sitte pakanatkaan; sillä jokaisellahan on Jumalansa, jos ei oikia niin kuitenkin väärä.

Mitä itseensä kristilliseen autuuden järjestykseen tulee, niin minä, varsinki katsoissani näitä tässä edeltäpäin tutkituita Raamattuun ja hyviin tapoihin sattuvia lauseita, en suinkaan saa sitä päähäni, että Mehil. pitäisi sitä oikiassa arvossa, eli yksin tietäis, millinen se on. Pitäishän sen, joka annaksen puhumaan ihmisten erhetyksistä näin kalliissa asiassa, myös osaavan sanoa, ja sanovankin, mikä järjestys oikia on, jossa autuaaksi tulla taitaan, eikä jättämän lukioitansa eli oppilaisiansa niinkuin tielle tietämättömälle, lähdettyänsä heitä ensin taluttelemaan. Niin on esimerkiksi asia alkupäänkin Toukokuun N:sa olevasta jutusta, jossa puhutaan nykysistä ajoista, vaikka sen törkeyttä koetaan silitellä siihen pannulla alimuistutuksella, joka minusta enämmän pimittää, kuin selvittää pääasiatansa. Samoin ikään on Jaakko Wallenperin jutun laita Joulukuun N:sa. Mutta ennen mitään mainimatani sen pidosta, tahdon tähän ottaa lyhykäisen autuuden järjestyksen kirjoista, joita ei suinkaan käy Kerettyläisten kirjain nimellä hylkääminen, nimittäin P. Raamatusta, Lutherillisen Seurakunnan Alku kirjoista (Libri symbolici,) Möllerin ja Strandbergin Hengelliseltä Konsistorilta P. Raamattuun hyvin perustetuiksi nähdyistä Katekismuksista — vaikka toistaksesi, rakas Mehiläinen, tiedäppäs Sionin Wirtten ja Huutavan Äänenkin olevan präntätyt tarpeellisella ja oikialla luvalla niin hyvin eli paremminkin, kuin itse uskonoppiin sattuvain lausetten suhteen lienetkään —[5] — — —

Rakas Mehiläinen tutki nyt tätä, jota P. Raamattua vastustelemata ja sen oppia kukistamata et saata vääräksi sanoa ja pane siihen rinnalle, mitäs edellä mainituissa jutuissa lauseksit ja toimittajas jo ennen nimitetyissä ruotsinkielisissä Sanomissa (Helsingf. Morgonbl. N:ris 49—52) on maininnut, niin pitäis sinun jo rupeeman kamoen ajattelemaan, ettäs niissä pikimmältänsä olet suittanut heittää pois totuuden valheen kanssa ja että noiden sinulta niin kummasteltuni Kerettyläisten joukossa saattaa löytyä hyviäkin Kristityitä, ja kukaties niiden seassa yksinänsä, ja että sen sinulta villitsiä Wallenperin rinnalle asetetun "vaate-tekiän" laita myös niin on suittanut olla. Tämän kirjoittaja, joka myös on tuntevanansa näitä sinulta ja monelta muultakin (esimerk. Oulun Wiikkosanomissa 1837. N:o 1.) niin kovasti soimatuita Kerettyläisiä,[6] on vakuutettu sinun ja monen muun heidän häväisiänsä silmäin tulevan tuomiolla lieteen katsomaan, jollette sitä ennen asiata paremmin harkitse. Maallista hyödytystäsi en halvenna: sen vielä kerran sanon; ja soisin taitavani niitä, joille minun on sanomista, neuvoa toimittamaan sitä omaksensa; mutta nykyisessä muodossasi en taida sitä tehdä, arvaten heidän hengellisen hyötynsä kalliimmaksi ruumiillista etuansa. — Mutta eikö siis ole mahdollista, Mehiläisen eteenpäin tulemaan parempaan sovintoon uskonopin puhtautta ja totista harjotusta rakastavaisten kanssa? En minä sitä vielä mahdottomaksi näe. Ovathan jo muissaki maissa maallista valistusta harrastavaiset sen mahdolliseksi löynneet. Jos tämä toivotus toteen käy, eli jos Mehiläinen edes jättää uskonopin kajoomata, niin minä olen ensimmäinen mies kokemaan sille lukioita.

Lopuksi rukoilen Mehiläistä jossain N:sansa pränttäyttämään tämän kirjotelmani, ja, minulle ja monelle muulle lukiollensa siitä tulleen murheen ja lokkauksen poistamiseksi, antaa, jos taitaa, lauseillensa paremman selityksen, kuin minä olen voinut.

Kirjotettu Helmikuussa 1837.

J.F.B.

[4] Ei suinkaan ymmärretä niitä pieksijöitänsä, vaan niitä, joista oli runonsa tehnyt. Yli koko maan kuullaan naururunoin tekiöistä, että välistä saavat selkäänsä niiltä, joita runoillansa herjailivat, välistä manataan keräjin ja sakotetaan. Niin esimerk. Kajaanin läänissä Pekka Kinnunen sai sakkoa naururunostansa, jonka teki Hyrynsalmen entisestä Kappalaisesta, Ekdahlista, ja josta syystä sitte lisäsi runonsa seuraavilla sanoilla:

    Heti tuomari tulevi,
    Kasseli kavahtelevi,
    Sanovi sanalla tuolla,
    Lausu tuolla lausehella:
    "Ootko Pekka pellon päästä,
    Ohtovaaralta osaava,
    Jok' oot laulun laittanunna,
    Pahoin lausunut papista?"

    Kinnunen sanan sanovi
    Heti herroille etehen:
    "Oonpa Pekka pellon päästä,
    Ohtovaaralta osaava,
    Jok' oon laulun laittanunna,
    Wirren oikein vetännä;
    Jos sata sakottahan,
    Tuhat täältä maksetahan —
    Arka noita säikahteli:
    Wiittä, kuutta hallavuotta,
    Seitsentä sotakesiä."

Samoite Juhana Riikonen Kiiteltä Karjalasta muutamasta runostaan, jonka teki räätäli Heikin naimisasioista erään tytön, Sohvin, kanssa sakotettiin oikeudessa, josta laulaa mainitun runon jatkoksi:

    Heikki herjaksi rupesi,
    Sekä vinkki viisahaksi,
    Käymähän keräjiteitä,
    Juttuteitä juoksemahan,
    Lakiteitä laskemahan;
    Sakon saatto Riikoselle,
    Kolmiriksisen kokevi.

    Koti on köyhä Riikosella;
    Ei oo vaskia varalla,
    Hopehia huonehessa,
    Seteliä sennäöistä.
    Läksi Ryöni ryöstämähän,
    Julperi jutistamahan;
    Huivit huiski mennessänsä
    Julman Julperin käsissä,
    Kalle Ryönin kainalossa;
    Kanto Ryöni kauhiasti
    Riiois-hurjan huiviloita.

    Ei ollut tuohon Heikin syytä,
    Ei suuresti Sohvinkana;
    Itse hullu hukkasime,
    Mielipuoli mestasime,
    Lauluja latelemahan,
    Wirsiä vetelemähän.

    Wirs' on veisurin tekemä,
    Riikosen ritustelema.

Toisesta runostansa taas pelkäsi pieksettävän itseänsä, josta laulaa saman runon loppusanoiksi:

    Wirttä on tehtynä vilussa,
    Jalaksill' on jatkettuna,
    Puolella Puhos-saloa;
    Waan ei tieä Jussi rukka,
    Jos lie surmaksi suettu,
    Kuolemaksi kohtaeltu.

Rusi Ryynänen Maaninqalta Savosta sekä taisi selkäänsä saada naururunostansa, että, ainaki käytettiin keräjissä, josta laulaa:

    Nyt minä murehin muuta,
    Walittelen vaivojani,
    Keräjissä käytäissä,
    Kulettaissa Kuopiossa;
    Joss' ei viina visko päätä,
    Olut otsoa kivistä.
    Kyll' oisi olutta ollut,
    Kaste'vettä Kuopiossa,
    Waan oil kuiva kukkarossa;
    Ei sillä ehon eletty,
    Eikä kyllin kystä syöty.
    Jo oisin kaatunut ka'ulle,
    Kuollut kurja Kuopiohon,
    Mutt' oil Kermu kelpo poika,
    Peräniemeltä peräsin,
    Joka autto atrialla,
    Muisti murkinapalalla.

Wiimeiseksi taisi, ei kauan sitte, seuraava Kraatarin Kusta Wesilahden pitäjästä Hämeen rajoilta selkäsaunan laulustansa saada, niinkun siitä itse hän kertoo, sanoen:

    Kraatarin Kusta se lauluja tekee;
    Mikä lienee, kun jo ei leuatki repee.
    Se oli Pyhäin päivän runtu,
    Kusta sai selkään, että vähän tuntui.
    Kraatarin Kusta ei laulamasta lakkaa
    Waikka häntä Helisevä kylläkin hakkaa.

Mehiläisen toimittaja.

[5] Tässä seuraa se luvattu Autuuden Järjestys, jota ilman Konsistorin tutkimatta ei saa präntätä ja sentähden täytyy pois jäädä. Muuten löytyy siitä asiasta tarpeellinen tieto hyvissä Katekismoissa. Mehil. toimittaja.

[6] Tämä Kerettyläisen nimi on luotettavain ihmisten puhetta myöten saanut alkunsa Keyrityn kylästä Nilsiän ja Nurmeksen pitäjäin rajalta, jossa ensimmäinen heräjäminen Savon puolella on tapahtunut.

Wastaus Mehiläisen puolesta.

Nyt emme tohdi lukioitamme niin kauan yhden, jos tarpeellisenki, aineen kertomisella pidättää. Waan jos vasta tilaa saamma, ja erittäinki, jos kuulemma sitä muiltakin lukioltamme toivottavan, eli edes suattavan; niin estelemättä tahdomma sen anotun paremman selityksen lauseillemme antaa, missä taidamma. Sihenasti ajatelkaat niistä harvat lukiamme, mitä kuki näkee parahaksi eli muuten tahtoo.

Muutamia sanoja runojen teosta.

Usein laulaa runoniekka suorastaan runonsa josta kusta aineesta, jonka itse valitsee eli toiset hänelle antavat. Näin tapahtuu varsinki pitopaikoissa, joissa viina eli olut ja yhteinen iloisuus on mielen maallisista huolista irtauttanut. Kuuluja runoniekkoja etsitään välistä kodissansa ja pyydetään jostain eräisestä aineesta runoa laatimaan. Niin mainittiin Maaningalta miehiä kerta Korhosen luoksi Rautalammille tulleen, ei muulla asialla, kun että saisivat kappalaisestansa runoa tekemään. Sama kappalainen sanottiin olleen juttuja rakastava mies ja sentähden ei hyvässä sovussa seurakuntansa kanssa. Korhonen oli antanut heidän kertoa kaikki, mitä miehestä tiesivät, ja sitte heti paikalla valmiin runon, paremman, kun toivoivatkaan, heille laulanut.

Toisinaan taas, kun usiampia runoniekkoja utautuu yhteen, tekevät yksin tuumin runoa ja ei yhdellä kerralla, vaan usiampina eripäivinä. Eräs sillä keinolla tehty runo lopettaa aineensa seuraavilla sanoilla:

    Wiikkokaus on virttä tehty,
    Kauan rustattu runoa:
    Sunnuntaina suunniteltu,
    Mahiteltu maanantaina,
    Tiistaina tieusteltu,
    Keskiviikkona kerätty,
    Tuorstaina tuumiteltu,
    Perjantaina päälle päästy,
    Lopetettu lauantaina.

    Ei virsi pahan tekemä,
    Wirs' on viisasten tekemä:
    Tok' on Tuomahan sanoma,
    Anttipojan arvelema,
    Särnä Pekan selvittämä,
    Olli pojan ompelema,
    Hannun pienen haastelema,
    Jok' on viisas virren seppä,
    Rohkia runon tekijä.

Toinen Juuan kappelissa Lieksan (Pielisjärven) pitäjässä muinasaikaan tehty naururuno kertoo kohta alussa tekiöistänsä, sanoen:

    Täss' on monta mahtavata,
    Monta laulun laittajata,
    Mutta yksi ymmärtävin,
    Yksi kaikista kavalin.

    Nyt on aika arvotella,
    Miesten miettiä sanoja,
    Tehä virttä mietteliästä,
    Koota ruojasta runoa.
    Josta kaikki kansakunnat,
    Walittavi valtakunnat;
    Josta kaikki puut puhuvi,
    Pajupehkot pauhajavi;
    Josta joka huonessa
    Pauhajaa paha sanoma,
    Walitus joka majoissa,
    Kansoissa häjy kapina.

Sen taisi yksi niistä monesta koolla olevasta mahtavasta, nimittäin se kaikista kavalin, laulaa. Sitte otti toinen ja lauloi:

    Synty poika Pohjolassa,
    Körri köyhässä kylässä,
    Juhta Juuan kappelilla,
    Kilpi kirkolla vähällä;
    Alko laiskana asua,
    Pyysi herrana pysyä.

Kolmas lisäsi:

    Tuo oli viisas viinan juoja,
    Warsin voimasta väkevä,
    Kuulusa kylänkäviä,
    Welan ottaja osaava.

Neljäs pani:

    Kun ensin kuritta kasvo
    Keskellä kylän ilosen,
    Läksi kuhnus Kuopiohon,
    Konna kouluhun rupesi.

Siitä muistutteli viides:

    Kosk' oli koito kolme vuotta
    Käynyt Kuopion kylässä,
    Alko saarnata samassa,
    Pirun oppia osotti;
    Paukutti Pakarilassa
    Larinsaaressa saneli,
    Oma oppi aina voitti,
    Amen aikasin tavotti.

Sitte kun ovat kaikenlaisia muistutelleet hänen töistänsä ja menoistansa, lopetetaan virsi saaoilla:

    Tuskin on puolet töistä varsin
    Ilkivallan ilmotettu;
    Kyllä vielä virttä saisi,
    Waan on aika aivan tärkki —
    Lyhyt kesä, kylmä talvi,
    Kuka meiän työt tekevi.

    Tämä on kirja kirjotettu
    Juuan köyhällä keolla,
    Kirkonkellon kuuluvilla,
    Tukkaherran tuttavilta;
    Joista Eirikkä esinnä
    Wirren viettelys alotti,
    Wäyrinen vähän lisäsi,
    Matin poika mahtavasti
    Puolen poikaset kokosi,
    Antin pojat paljo autto,
    Lauri laitteli lopulle,
    Halonen hyvästi päätti.

    Kiitos laulun laittajille,
    Suosio sovittajille,
    Rauha sen rakentajille,
    Maksu myöten antajille!

MEHILÄINEN W. 1840.

Huhtikuulta.

Runo tyttäristä.

    Empä tieä, enkä taia,
    Enkä oikein oivaltele,
    Minä lauloa tytöistä,
    Runoella neitosista.
    Jospa olisi minulla
    Raikas rinta rastahalta,
    Kieli leivolta vikevä,
    Soittosormet Wäinämöisen;
    Tietäisinpä, taitaisinpa,
    Minä lauloa tytöistä. —
    Tytöt kultaset omenat,
    Joille luoja antanunn' on
    Sulosuuen, ihanuuen,
    Myöski lemmen, rakkauen
    Nuolet, paulat ja satimet.
    Neiot nuoret kukostavat
    Kuni kukkaset keolla,
    Joihin perhot lentelevät,
    Joihin mettiset menevät,
    Hyvän hunajan hajussa,
    Me'en makian maussa.
    Rakkautt' on rinta täynnä,
    Sulo syämessä asuvi,
    Ilo mielessä ihana,
    Monet muiskut huulillansa.
    Heill' on sini silmissänsä,
    Punaruusut poskillansa,
    Joit' ei pane paukkatalvet,
    Eikä tuiskun viimatuprut.
    Heill' on äänensä heliä,
    Heill' on kieli leivoselta,
    Raikas rinta rastahalta,
    Jolla mielen muuttelevat;
    Lailla maahan Wäinämöisen
    Karhut metsänki vihaset,
    Kaikki muutti liikkuvaiset,
    Itseki ve'en väestön,
    Sulosesti suosittavat;
    Wielä valkoset käetki,
    Sormet soitolle sopivat,
    Sekä muille askareille,
    Talon töihin taipuvaiset.

    Mut sa poika, lailla perhon,
    Tahi mettisen mokoman,
    Lentelet kukka kukalta,
    Etkä tieä, kusta pistin,
    Eli nuoli haavoittavi,
    Sinulta syämen raukka;
    Etkä tieä, koska paula
    Kaulahan on kääreynnä,
    Koskas neitosen iloksi,
    Jo sen kaulassa käkötät. —

    Kusta haava, sieltä voie,
    Kusta tuska, sieltä helppo.

B—-v-ll.

Jousesta.

Seuraavan kirjotuksen jousesta olemma Oppijalta Suomen Akademiassa, Herra J. Fr. Kajaanilta saaneet Mehiläiseen pantavaksi. Hän oli sen Kivijärven kylästä, Wenäjän Karjalassa, sihen laatuun kirjottanut, kun eräs vanha mies siitä oli kertonut, ja samalla lailla tulkoon präntätyksiki, koska ei taitaisi tämä kertomus paljo parannuksillamme kaunistua.

"Jousie oli kahenloatusie:

"1:sikse Warsijousi, jonka varsi oli petran luilla kaunisteltu ta kaikella tavalla kirjattu. Jänne oli tehty kolmesta liinakappalehesta, venytetty niin raskahasta, jotta ei enämpi venyisi. Selkä eli koari oli rauasta, vielä kahesta rauasta, mellosta kai teräksestä, ulospuoli mellosta, jotta ei katkieisi, sisäspuoli teräksestä. Selkä eli koari pantihi remelillä (nahkalla) vartehe kiini ta pistettihi monikertasesta reikiin läpi. Sillä remelillä pantihi jalkarauta, lipo se rengas, johon jalka pisteteihi, kiini. Jänne veettihi rahkaha, jonka läpi helppinoakla (helppinaula) oli, ta jonka ympärillä pyöri. Alla oli liipatin, jolla rahka pyöritettiin ympäri ta lauastihi. Rahka oli Petran luusta loaittu, liipatin rauasta. Teän puolella rahkoa kutsuttihi nutiksi. Ratasvyöksi sanottihi sitä vyötä, joka pantihi ympäri mahasta, kun jousta jännitettihi. On siinä kaksi petranluista pyöreä, jossa juoksoo ne nahkat; ei erityistä nimeä niillä pyörillä. Ratasvyössä oli kämmenen leveys selän toakse loaittu; se oli vahvasta nahkasta ommeltu, jotta ei venyisi. Juoni oli vähäsen uroa pitkin vartta loaittu, joho vasama vakuutettihi. Petrat oli selän nenissä rautaan loaittu, jotta ei kuluisi jänne.

"2:kse Käsijousi ei ollut minkähänäköstä, kun selkä ta jänne. Piettihi sauana käyessä. Näpissähe vain piti sen vasaman nenän, sen kera tempasi, laski nuolen. Selkä oli välistä ulospuolella koivunkylestä, sisäspuolella pajusta; peät vuoltu, jotta yhtäläisesti käkristyisi. Ne oli nilatuohella hienolla keäritty toinen toiseese kiini — ei mitänä rihmoa — pikie pantihi keskehe, jotta tarttuisi kiini toinen toiseese. Warsijousta piettihi parempana.

"Wetäessä piettihi jänne itse päin ta vartta piti ulostoo, muute ei saanu jännitetykse, jos kuin vahva mies.

"Pahasuopaset katattihi toisen jousi (kattasivat toisen jousen).
Silmätön niekla katettihi (katkastiin) ta sen kera nakattihi sinne.
Siinä piti sanuo: 'mies nuoli, terävä kirves, päivie Jumalan kyllä.'

"Wasama loaittihi, vanutettihi (sorvattiin) vanuntahevolla. Se vanuntahepo tehtihi kahesta patsahasta, ta sihe pissettihi vasamapuu piikkiin välihi. Siinä toiset sitä remelillä veellähä, pyöritetähä, toiset veitsellä vanutaha. Ei erityistä vanuntarautoa. Kun sai vanutetukse, niin sihe jäi ruopivoa vähänen nenähä. Se siitä veitsellä silpastihi, nakattihi lattialle, kai sanottihi: 'vasama; k' ei vasama.' Jos putoi selällähä, niin tuli onnikas vasama; kun kumollaha, niin ei onnikas. — Sulittamisessa piti tuohta polttuo kaikkein pehmeimmällähä, sitä purtihi, jotta tuli pikie. Sitta otettihi kokon sulkie, pantihi yksi isompi suorasta ta kaksi kaiempata kahen puolen. Kun pantihi vakavasta, niin se mennä lollotti niin hyvästä. Sulat siottihi rihmalla; sihe peällä tuohipikie, ei mitänä sen peällä. Joho jänne löi vasaman kynänenähä, pantihi luukesrä eli rautapiikki; kell' ei ollu semmoista, loati puusta.

"Kun ammuttihi, niin toinen vahtasi, kuunteli, kunne kirpuoo. Keältä (käeltä) aina ammuttihi; jos pani olkapeähä, niin potkasi, löi kipieksi sen olkaluun.

"Wiini oli selässä ta siinä vasamat. Siinä oli puu pohjassa, ympärissä verkot, jolla se tuli kantoa kepie. Yli olkase tempai vasaman viinestä."

Lisää suksista.

"Suksi on potasma oikiessa jalassa; kutsutaha kalhuksi, kun on alla petrankoipia. Toinen isompi on lyly, tehty koivun lylystä eli männyn janhuksesta. Janhusta saahaa lenkomännystä, joka on punanen alaselta puolen. Olas on se ura lylyn alla; potasmassa ei pietä olasta. Sauassa on sompa ta välistä sen alla rauasta eli luusta nenähä tehty suovero. Kalhu ei tierau takkalalla. Päläs on se tuohi, jossa jalka pietähä, varpahallinen se raksi, joho jalka pissetähä, kannantakanen, joka estävi jalan peräymästä."

Wähänäkönen tyttö.

Oli muutamalla akalla vähänäkönen tytär. Sen näkemättömyyttä piti äiti sekä hän itse salassa. Oli aina hyvin näkevinänsä, kun vieraita kävi talossa. Wiimein tuli tytölle kosiomies. Äiti ja tytär tiesivät eiltä kosiomiehen tulon. Äiti pani ompeluneulansa laattialle tuolinjalan viereen ja sanoi tytöllensä, että hänen piki se sieltä neuoa äitillensä, kosiomiehen tultua. Kosiomies tuli; alas vanha mummo hakia neulaansa. Tytär istuu uunin laialla, sano sieltä äitillensä: "tuollahan tuo on neula tuolinjalan juuressa."

"Niin se on", sanoi mummo, "vanhall' on variksen silmä, kären silmä neitosella."

Mutta tytön näkemättömyys tuli kuitenki ilmi. Äiti rupes kosiomiehelle ruokaa laittamaan, kanto esinnä viinaputelin pöyälle ja rupesi muutta ruokaa hakemaan. Tyttö näki uunin laialla istuissaan jotain mustaa pöyällä olevan, luuli kissan nousneen pöyälle, hyppäsi pois, kaapasi kepin käteensä ja lyöä sätkäsi viinaputeliin, sanoen: "kitis pois, kissa, pöyältä!"

O. Karjaliini.

Rikka ompeleessa.

Kerran nousi jättiläinen kirkonharjalle kenkää ompelemaan ja hänellä oli niin pitkät pikilangat, että ylöttyivät aina maahan asti. Sattuipa mies ratsastain ajamaan kirkon sivu. Tämä ajaa töytyytti pikilangan pohjukkaan. Samassa sattui myös jättiläinen vetäsemään pikilankaansa, jonka pohjukassa nousivat hevonen ja mies ylös ja menivät kengän ompeleesen. "Ohos, sanoi jättiläinen, mistähän rikka puuttui pikilankaan; — paljo toki olis tuon tähen lankaa peruuttaa." Samalla otti vasaran ja takoa kapautti päälle, sanoin: "kyll' on vahva, vaikk' ei kaunis."

O. Karjaliini.

Paakunaisen nujakka.

[Tämänlaisiaki kertomuksia mielellämme otamma Mehiläiseen pantavaksi, mitä niitä maassa löytyy. Toimittaja.]

Ennen vanhaan Alakarjalassa olisi pitänyt tapahtuman miesmurhan, jota syytettiin erään miehen työksi nimeltä Paakunainen. Oikeus tuomitsi hänen mestattavaksi. Waan mestatessa olisi pitänyt nousta semmoinen tuulen nujakka, että ihmiset ei kestäneet seisallaan, vaan kaatuivat kaikki maahan rujuksi. Josta päättivät, että Paakunainen oli viaton, ja että to'istajat olivat väärin hänen päällensä haastaneet. Mutta Paakunainen oli kuitenki jo nujakan alussa surmansa saanut. — Sama tuuli oli katkaissut suuren petäjän Kiteen ja Tohmajärven rajakylässä, jonka nimi on Kantosyrjä, ja olis pitänyt juuri siitä nykysen nimensä saaman, kun kanto jäi siihen seisomaan. Saman petäjän latvapuoli oli tuulen muassa kulkenut Uukuniemen pitäjään ja vasta siellä puuttunut maahan, jota väliä minun luuloni jälkeen on muutamia penikuormia. Siellä olevata kylää siitä syystä kutsutaan Latvasyrjä. Eräs mies, Itonen nimeltä, sattui veneisin soutamaan Pyhäjärvellä, joka on Kiteen, Kesälahen ja Uutuniemen pitäjiin sisällä. Tuulen voima otti hänen ja alkoi lennättää järven pintaa myöten siinä hojakassa, ettei enää parempaa kyytiä tarvinnut. Itonen luuli jo viimeisen kyyin olevan kulettavana. Wiimein sattui veneensä menemään pientä luotoa kohti, jossa se vähän seisattui, siksi kun Itonen kerkeis päästä kiini muutamaan matalaan koivu käkkiään. Wene kumminki meni vielä luovosta ja Itonen jäi kiini koivuun, josta hän sitten jonkun ajan perästä korjattiin. Sama luoto vielä tänä päivänä kutsutaan Itosen salo ja sanotaan Itosesta nimensä perineen.

O. Karjaliini.

Muinonen Suomenmaa ja vanha Finlandi.

Ainaki on Suomalainen kansa muilta Euroopalaisilta niinkun nytki kaikilta muilta, pait Wenäläisiltä, kutsuttu Finniksi, sen maa Finlanniksi, ja Latinan kielellä: Fenni, Fenlandia, Fennia. Ainoastaan itsille Suomalaisille on tämä nimi outo. Waan jos aina lienee niin ollut, siitä on kysymys? Se jo on melkein tuttu asia, että Suomalaiset muinasten asuksentelivat melkein yli nykyisen Euroopassa olevan Wenäjän maan, jossa vieläki heitä tavataan, liijaksiki pohjoispuolella monet Lahkokunnat, ja jota maata pian kaikki Suomalaiset kutsumat Wenään maaksi, sen asukkaita Wenäläisiksi ja Wenakoiksi. Näitä nimityksiä on luultu saadun siitä, että lienevät muka veneellä tulleet ensin Suomalaisille tutuiksi, josta heitä Weneläisiksi olisi ruvettu kutsumaan; saattaneen seki olla mahdollista. Waan sopivammalle vielä näyttää, että nimet Wenäh, Wenään maa, Wenäläinen ovat yhtä sukua kun Fennia (Suom. Wennia, Wennää) Fenni, Suom. Wenni, Wenäläiset. [Sillä keraketta F ei löydy koko Suomenkielessä, sen siaan aina käytetään W tahi H; H nimittäin tavuun lopulla, W muissa paikoissa.] Niinmuodoin pitäisi nykyinen Wenäänmaa olla se muinonen Fennia, joka jo Ruomalaisillenki oli tuttu.

Suomalaiset, tahi niintun sillon taisivat itsiänsä kutsua Wenäläiset, jättäin, joku osa, entisen asuntomaansa, paeten ja hajottaien lähemmäksi Suomen merenrantoja, alkoivat, asettauttuansa Lappalaisilta sihenasti asuttuun Suomen maahan [Marraskuun osassa 1839 Mehiläisessä tästä aineesta], itsiaän kutsua Saamelaisiksi, josta sitte Suomalaisiksi; [On vielä nytki Suomessa tapana kutsua talon ja maannimeltä sen asukasta. H… —] ja entisen isänmaahansa jäänyttä kansaa, niinkun sinne tulleita vieraitaki Slavilaisia kansoja, siis kutsuivatki entisellä maan nimellä.

Tämä myös todistanee, Slavonit tahi Slavilaiset Suomalaisien muuttoaikaan asti nykyiseen maahansa, heille olleen tuntemattomat, kosk'ei heitä Suomalaiset näytä millään muulla nimellä tunteneen, samatekun Slavonitki eivät liene ennen tuloansa nykyseen Wenäjän maahan tienneet Suomalaisista, eikä niiden yhteisestä nimestä Fenni, vaan kutsuivat heitä sotiessansa ja vainotessansa Tsuhniksi, joka lienee joku nimitys sanasta tsusoi (muukalainen) jolla Wenäläiset vieläki Suomalaisia nimittävät.

Näin luulen siis Slavonien Wenajän maahan seisattauttua sen entisiltä asukkailta saaneen niiden nimen, samatekun he myöhemmin päämiestensä kotimaan nimellä muilta kansoilta tulivat Russoiksi kutsutuksi.

Saamenmaa, jossa Lappalaiset pimiän metsän sisässä ja vuorien välissä asuksentelivat lienee silloin ollut tuntematon ja pidetty yhtenä Finlandina, vaikka sen asukkaat sitä toisin kutsuivat.

Muutoin, luulen Puolan maanki vanhuudesta olleen Suomalaisilta asutuksi ja sen nimen Suomen sanasta, puola, tulevan josta sihen maahan seisottaneet Slavonilaisetki saivat nimensä. Monta muutaki nimeä Wenäen maassa todistanevat vielä sen muinasista asukkaista n.k. Maskunvirta (Moskov Floden), Walkiavirta, (Wolga Floden, Wolkom Floden), Pensa (Pense) j.m.

MEHILÄINEN W. 1840.

Toukokuutta.

Onneton naimamatka.

    Olli se kylän kävijä,
    Morsianten tieustaja,
    Läksi koistansa kosihin
    Noita Niemen neitosia.

    Kävi tietä, astelevi,
    Arvelee, ajattelevi:
    "Joko mennen maata myöten
    Wainko kulkenen vesitse? —
    Menisin mä maata myöten,
    Kanssa jaksaisin jalalta,
    Waan ne kenkäni kuluvi,
    Saappahat supi menevi;
    Hyv' ois vettä viiletellä,
    Myötävirtoa vilata,
    Waan on nousta vaikiamp,
    Päästä päälle kosken korvan."

    Muisti Mustosen venehen,
    Sen otti omin lupine;
    Löys' airot venehen alta,
    Raksit rannassa rakenti:
    "Aalto ei Ollia hukuta,
    Miest' ei kaaha kosken korva."

    Laski korvan, laski toisen,
    Kiven kiini ottamatta,
    Kallion kapasematta.
    Niin tulevi kolmas korva,
    Wene väärähän menevi,
    Kaksilaita kalliohan,
    Mustosen vene musuksi.

    Ele huua Huusko parka,
    Ele oo Olli milläskänä! —
    Juntti joutuvi hätä'än,
    Karppanen tähän kahu'un,
    Miestä maalle saattamahan,
    Kuivalle kulettamahan;
    Waikk' on koski kontin vienyt,
    Wirta viinan viilettänyt,
    Lihapalaset likahan,
    Rapakkohon voirasiat,
    Miehen mielen melkiähän,
    Naimatuumat tuonnemmaksi.

(Kuhmosta.)

Kaipaksen elämäkerrasta.

    Kaipas onkivi kaloja.
    Joen suussa joutusasti,
    Millon Weilon venehellä,
    Konsa kökkivi kivellä;
    Tuota katsovi kalatki,
    Halusesti hauvit katso,
    Ahvenetki arvelevat,
    Kun oli otsa oivallinen,
    Kulmaluunsa kunnollinen.
    Kanssa kasvonsa leviä.

* * *

    Kaipas kaskuja panevi,
    Tarinoita taitavasti,
    Pitelevi piippuansa,
    Kukkaroa katselevi,
    Kaiken kaunoista keseä.
    Kyllä onkia osasi,
    Katsoa kalojen päälle,
    Palot jäivät paikoillehen;
    Ei ole kynnetty kesanto,
    Eikä pelto pehmitetty,
    Kerran kyntävi kesässä,
    Pehmittävi peltoansa,
    Seki sattuvi sateella,
    Päatyci pahalla säällä.

* * *

    Kaipas suuttu sunnuntaina
    Eukollensa ensistäänki,
    Heinistä häjyn tavalla;
    Sitte nosti noian väen,
    Ja kirosi kauhiasti.
    Otti hattunsa omansa,
    Jonk' oli turkista turannut,
    Myssyn päälle myyvittänyt,
    Huonon päänsä hoitajaksi,
    Kopristi kovasti kiini,
    Löi lietehen lujasti,
    Palamahan paiskahutti; —
    Itse istuvi tuvassa,
    Pöyän päässä pöllöttävi,
    Walittavi vaikiasti:
    "Ei ole aikaista älyä,
    Eikä tointa täyellistä,
    Mulle annettu ajassa,
    Suotu suurelta isältä —
    Suuttuvatpa suuremmatki,
    Wihastuvat viisahatki.
    Ei ne hattua hajota,
    Polta myssyä poroksi,
    Niinkuu mie polonen poika
    Poltin myssyni poroksi,
    Hatun ainoan hajotin,
    Paratulla pakkasilla,
    Jätin pääni paljahaksi."

* * *

    Kaipas suuttu kauhiasti
    Wirsistänsä viimeisellä,
    Puhu tuimasti Kokille,
    Siroselle siiristihen,
    Wielä veitsensä vetäsi,
    Puserteli puukkoansa,
    Siroselle siitä syystä:
    "Sie paljo pajassa lauloit
    Wirsiäni viekkahasti;
    Waan mie laitan lautamiehen
    Keräjihin kutsumahan.
    Esivallan eessä käyttä,
    Saatta sakkoa samassa —
    Kolme riksiä Kokille,
    Siroselle siitä puoli,
    Puoli Pulkkilan pojille,
    Annetaanpa Antillenki,
    Laamaselle laitetahan,
    Saman sakon maineita,
    Warvarill' on vahva rauha."

(Kerimäeltä.)

Jälkimaine. Kaipakseen sopii sanalasku: mies mennyt, liha lahonnut, töitä maassa mainitaan.

Tarina Abrahamista.

Abrahami istui majansa ovella ja odotti vieraita, joita hän mielellään otti vastaan, syötti, juotti ja majautti. Kerran tuli vanha ukko, vuosistansa ja vaivoistansa köykistynyt, saua kädessä, hänen tykönsä. Abrahami käski hänen astua sisään, pesi hänen jalkansa ja asetti hänen iltaselle. Mutta kun näki, että ukko syömään ruvetessa ei siunannut ruokaa, niin kysyi, miksi ei palvellut ja kunnioittanut taivaan Jumalata. Ukko vastasi ei tietävänsä muusta Jumalasta, kun tulesta, jota hän palvelisi ja kunnioittaisi. Tästä vastauksesta närkästyi Abrahami, ajoi ukon ulos ja antoi hänen siellä olla yön sateessa ja vilussa. Mutta kun ukko oli lähtenyt tuli Jumala ja kysyi Abrahamilta, mihin hän oli vierahansa pannut. Abrahami vastasi, ajaneensa hänen ulos, koska hän ei tahtonut palvella ja kunnioittaa taivaan Jumalata. Silloin lausui Jumala: "voi sinuasi, Abrahami, kun yhtä yötä et tainnut ukkoa kärsiä ja minä olen häntä jo sata vuotta kärsinyt!" Nyt lähti Abrahami, kutsui ystävällisesti ukkoa jälle majaansa, holhoi häntä kun parasta vierasta, jutteli mitä Jumala oli hänelle sanonut ja sai sillä seka muulla opetuksellansa ukon pakanallisesta tulen palvelosta luopumaan ja ainoahan taivaan Jumalaan turvaamaan.

Kärsivällisyys.

Muinasella Greikan viisauden tutkijalla, sillä mainiolla Suokratilla oli toranen akka Santippa nimeltä. Suokrati tavallisesti ei vastannut hänelle mitään, vaan antoi torua, siksi että vaikeni. Mutta tästä miehensä vaiti olemisesta vaimo muutamasti niinki suuttui, että viskoi maljan vettä hänen päällensä. "Sen minä tiesin, että piti jyrinätä sateen seuraamaan", sanoi sillon Suokrati ja pyhki kasvonsa kuivaksi ja rupesi sen jälkeen jälle työhönsä.

Wakuus.

Suokrati tervehti kerran kadulla toista, joka ei vastannut häntä. "Ja tuommoista ylpeyttä sinä kärsit!" sanoi sillon joku hänen ystävistänsä. Suokrati vastasi: "pitäisikö minun siis suuttuman siitä, ettei kaikki ole niin nöyrät, kun minä?" — Toisen kerran kun kuuli, jonkun panetelleen häntä, sanoi: "jos se paha, mitä minusta puhuttiin, on tosi, niin muistuttaa se minua parantamaan itseäni, jos se taas on valhe, niin se ei kuulu minuun ollenkaan."

Franskan kuninkaalle, Kaarlo kuudennelle sanottiin myös kerran, että joku oli häntä pahasti panetellut. "Se ei ole mahdollista, vastasi kuningas, sillä minä en ole hänelle muuta, kun hyvää tehnyt."

Phrygian kuningas Antigono sattui kerran kuulemaan kuinka muutamat keskenänsä salaa panettelivat häntä. "Menkää vähän ulommaksi, sanoi kuningas heille, muuten minä kuulen puheenne ja olen täydytetty rankasemaan teidät."

Arabian sanalaskuja.

1. Kieli lyö pään poikki.

2. Pidä sillon tavarastasi vaari, kun kissa ja hiiret ystävyydessä elävät.

3. Silmäpuolten maassa elä itseki silmäpuolena.

4. Ele sillon kaikkia pyydä'kään, kun sinussa ei ole kaiken pitäjätä.

5. Alasimena ollessasi kärsi, vasarana lyö.

6. Kellä ei ole muuta opettajata, sen aika opettaa.

7. Wierottaminen katkeruutta äitin maidon.

8. Lainatakki ei lämmitä.

9. Mykän äiti ymmärtää mykän kielen.

10. Täysiikäistä on paha vierottaa.

Ihmisen ikä.

Kymmenestä samana päivänä syntyneestä ihmisestä tulee tavallisesti yksi 74 vuoden vanhaksi; kahdeksastatoista yksi 80 vanhaksi; neljästäkymmenestä ja kolmesta yksi 85 vanhaksi; kuudestakymmenestä yksi 88 vuoden ikään. Sadan vuoden vanhaksi ei tule jos yksi 3500:sta ja 105 vuoden vanhaksi yksi 14 eli 15:sta tuhannesta. 25:stä tuhannesta elää tavallisesti yksi 106 vuoden vanhaksi ja 50:stä tuhannesta yksi 107 vanhaksi, koko millioonasta saattaa yksi päästä 110 ikään.

Mikä on siis ihmisen maallinen elämä? — Tomu tuulessa taikka savu ilmassa. — Sadasta tuhannesta kuolee ylipäite ensimäisenä vuotena 25 tuhatta, toisella vuodella 8 eli 9 tuhatta, kolmannella 4 eli 5 tuhatta, neljännellä 2 eli 3 tuhatta, viidennellä puolentoista eli 2 tuhatta, kuudennella tuhannen paikkoin. Niin sadasta tuhannesta seitsemättä vuotta ei näe, jos 60 tuhatta.

Muuten mainitaan aviisoissa välistä hyvinki vanhoista ihmisistä. Niin olisi Puolan maalla joku lammaspaimen Demetrio Grabvuski elänyt 169 vuoden vanhaksi ja Englannin vanhin mies Jenkinsi samaan ikään. Eräs Englantilainen tietojen harrastaja, Johan Sinklairi, joka on muutaman kirjan terveyden ja pitkän iän voittamisesta kirjottanut, lausuu pitkäikäsistä ihmisistä, että niitä kyllä löytyy erinäisissä viroissa ja erinäisellä elämänlaadulla, mutta sanoo niiden kuitenki näissä kahdessa asiassa ei toinen toisestansa erouman: ensiksi olivat terveistä ja voimallisista vanhemmista syntyneet ja toiseksi aikasin aamulla ylös nousseet. Tytyväisyys onneensa, levollinen omatunto ja vähällä täytetyt tarpeet ovat kussaki säädyssä parahimmat keinot ikää pitentämään.

Myös sanotaan erimailla semmoinen erotus olevan kuolevaisuuden välillä, että Italiassa, Greikan ja Turkin mailla vuosittain kuolee 30:stä 1; Hollannissa, Franskan maalla ja Preussiassa 39:stä l; Austriassa, Helvetiassa, Portugalissa ja Hispaniassa 40:stä 1; Euroopallisessa Wenäjässä ja Puolan maalla 44:stä 1; pohjoispuolisessa Saksassa, Juutissa ja Ruotsissa 45:stä 1; Ruidan maalla 48:sla l; Irlannissa 53:sta 1; Englannissa 58:sta 1; Skottlannisja ja Islannissa 59:stä 1.

Tästä osotuksesta näemmä esiksi, että kylmemmillä mailla ikä on pitempi, kun lämpimillä ja toiseksi, että meren likeys puoltaa iän pituutta. Italiassa kuolee sadasta kaksi sen vertaa vuosittain kun Islannissa.

Muutama sana soiden viljeliöille.

[Niin tämä, kun seuraavatki otteet maaviljelystaidosta ovat meille itsekoettaneelta tarkalta maaviljeliältä annetut. Kiitollisuudella panemma ne tähän muidenki hyväksi.]

Suot poltettakoon Juhannuksen aikoina taikka ennemmin. Myöhemmin poltettuna on vaikia maan palamista estää. Kaksi eli kolme vuorokautta ennen sytyttämistä pitää suot kynnettämän ja karhittaman (äestettämän, astuvoittaman eli harattaman). Juurikot, turpeet ja ruohot luodaan pieniin kokoihin keskelle sarkaa, että pikemmin kuivaisivat ja paremmin palaisivat. Polttamisen jälkeen pitää tuhka hetimmiten mullan kanssa sekasin karhittaman, ennenkun tuuli sen viepi, jos sadetta ei kohta tulisi.

Sateisina kesinä ruohottuu maa niin äkisti, että tarvitsee kerran kyntää ja useemmin karhita soita ennen kylvämistä, joka tavallisesti tapahtuu alkupuolella Elokuuta, juurusjyvillä viikkoa ennemmin kun muilla.

Kuuden syllän levyiseltä saralta on kuokkioille tavallisesti maksettu 9 markkaa syllältä lakioilla, puittomilla soilla ja 3 talaria, välistä tolvaki korpisoilla, jossa paljo juuria löytyy. Ojittajat ovat saaneet 6 hopiaäyriä syllältä 5 korttelin levyisestä ja kyynärän syväisestä ojasta.

MEHILÄINEN W. 1840.

Kesäkuuta.

Suomen kielen otosta opetuskieleksi kouluissa, kuin myöskin sen käyttämisestä oikeuksissa ja muissa tiloissa on kyllä ja monessa kohti jo ennen kirjotettu. Meidänki mielestä on hyvin osaavasti sanottu, mitä Ulvilan kirkkoherra, professori G. Renvall siitä asiasta lausuu, nimittäin: 1:ksi että Suomen kieli otettaisi opistoissa ei opetus- vaan opittavaksi kieleksi ja 2:ksi, että oikeuksissa ja muissa tiloissa itsekuki vapaehdollisesti, niin kirjotuksissa kun puheessa, saisi käyttää Suomen kieltä, jota asianomaisten virkamiesten toisen tulkitsematta pitäisi ymmärtää. Wasta jonkun pitemmän ajan käyttämisellä ja korjaamalla luulee Renvalli Suomen kielen tulevan otolliseksi sihenki tarpeesen, että opetus kouluissa ja muissa opistoissa sillä toimitettaisi; jota pitemmän ajan valmistusta emme myös taida vastaan sanoa, koska, jos suomi yhtäkkiä määrättäisi opetuskieleksi, puutos epäilemättäki ilmautuisi, jos ei kielessä, niin kuitenki opettajissa.

Mitä taas Suomen kielen vapaehdollisen käyttämiseen oikeuksissa ja muissa tiloissa koskee, niin olisi se hyödyllinen jo siinäki kohdassa, että se kadottaisi leivän puolivalmiilta herroilta, jota tapojen turmioksi ja talonpoikien rasitukseksi aina enempi vuosi vuodelta maakuntaan lisäytyy. Kun nimittäin joku voipi oppia jonkun sanan ruotsia ja sihen lisäksi taitaa, jos kuinka puultuvaisesti kirjottaa, niin pitää hän kohta itsensä herrana, heittää työnteon, kirjottelee talonpojille, selittelee heille tuomioita ja muita ruotsinkielisiä kirjotuksia, neuvo heitä yhdestä keräjästä toiseen ja viettelee moninaisihin ilkeyksihin, kaikella sillä toimellansa talonpojan kostannuksella hyvin eläen. Tämä herrain ja talonpoikain välillinen sukukunta juuri on se, joka enimmasti turmelee talonpoikasen kansan elämässänsä. Sillä paremman arvon talonpojilta voittaaksensa pukevat itsensä ja elävät muulla tavalla mahdollisuutta myöten herroiksi, ja talonpoika seuraa heitä niin vaatteissa, kun muussa elämässä, pitäen itsensä heidän vertasena, niinkun hän ei olekaan huonompi, vaan kymmentä kertaa parempi heitä. Tämä talonpojan herrastaminen aatteissa ja muissa ulkonaisissa elämän tavoissa on sekä muuten tuhma ja ilkiä katsella, että myöski perijuuri koko talonpojallisen arvon menettämiseen. Se juuri todistaa, että talonpoika itse ei tyydy oloonsa ja onneensa, alentaa hänen arvonsa sillä tavoin muidenki silmissä, sillä vähäarvonen on aina se mies, joka Jumalan luotuun onneensa ei tyydy. Jos talonpoika tahtoo herrastaa, niin herrastakoon opeissa, tiedoissa ja taidoissa, erittäinki säätyynsä sopivaisissa, siisteydessä ja puhtaudessa, mielisiveydessä ja raittiuudessa, lastensa ihmisiksi kasvattamisessa, perheensä hoitamisissa, karjansa, peltojensa ja niittyjensä korjaamisessa, ja se harrastus on hänelle moninaiseksi hyväksi, antaa myös kyllä työtä, ettei juuri jouda'kaan sihen toiseen turmelevaiseen herrastamiseen, joka osotaksen turhissa käytöksissä, naurattavissa vaatetpuvuissa, kiroilemisissa ja vannomisissa, juomisissa ja laiskana elämisessä, joutavissa hypyissä ja kortinlyönnissä, Jumalan sanan ylenkatseessa ja tuhannessa muussa ilkeydessä, jota juuri edellä mainitut joutavat nurkkaherrat enemmin, kun mikään muu kansassa matkaansaattaa, levittää ja voimassa pitää. — Karjalassa ja Savossa, joissa suuri osa talonpoikia nykyaikoina selvästi kirjottaa suomea, näitä nurkkaherroja ei ollenkaan kaivattaisi, jos saisivat talonpojat kirjotuksensa sillä omalla kielellänsä. Kuinka kansa itseki sitä asiata toivoo, olemma monasti kuulleet lausuttavan, ja todistukseksi panemma tähän seuraavan, talonpojalta Petteri Makkoselta Kerimäen pitäjästä, tehdyn runon, jonka syksyllä v. 1837 häneltä kirjotimma.

Suruvirsi Suomen kielen tilasta.

    Suvatseeko Suomen kansa,
    Salliiko Savon asujat,
    Wielä veisata vähäsen,
    Surkutella Suomen maasta?
    Suruvirsi on Suomen maasta,
    Sekä vaikia valitus,
    Kuinka suuri Suomen kansa
    Saapi kirjoja käsiinsä,
    Oikeuksista annetuita,
    Pantuna paperin päälle,
    Ruotsin kielen kirjotettu,
    Jota ei tiennehet isämme,
    Oma vanhempi osannut,
    Lausuella lapsillensa,
    Kanssa poikansa puhua.

    Tämä on se outo kieli,
    Suomen maalla muukalainen,
    Joka kansan kaikki tyyni
    Pitäpi pimeyen alla,
    Josta juttuja tulepi,
    Turhat riiat ratkiapi,
    Kun ei tunne kirjojansa,
    Arvioitansa osaja.

    Herrat saapi suuren palkan
    Pienistäki kirjoistansa,
    Kuitenki en itse tieä,
    Jos on kirja kelvollinen,
    Mitä siinä on sisässä;
    Mutta täytypi monenki
    Wieä herralle hevonen,
    Panna lehmä läävästänsä,
    Kun ei kukkaro pitäne.

    Laki on meillä laaullinen,
    Aivan oikea asetus,
    Jonka armas Keisarimme,
    Itsevaltias vakainen,
    Anto meille armostansa,
    Suomen suureksi hyväksi;
    Waan ei laiteta lakia,
    Ei osata oikeutta,
    Suomen kielen kirjotella,
    Jonka itse ymmärtäisin,
    Ilman toisen tutkimatta,
    Sekapään selittämättä.

    Kun ois kirjat kielellämme,
    Suomen selvlllä sanoilla,
    Itse tietäisin asian,
    Osajaisin arvionki,
    Kuittikirjani katsella,
    Lujat päätökset lukea.
    Enkä varsin vaivoaisi
    Esivaltoa viatta,
    Oikeutta ilman syyttä,
    Eikä kukkaro kuluisi,
    Tuomiskontti tyhjeneisi.

    Minä vielä mielessäni
    Olen toivossa ilonen,
    Että armas Keisarimme,
    Estvaltamme vakainen,
    Suomen suureksi iloksi,
    Onneksi alamaistensa,
    Sekä kansan kunniaksi,
    Antaa käskyn armollisen,
    Suomen sääyille sanoman;
    Asettapi oikeuet
    Suomen selvillä sanoilla;
    Että suuri Suomen kansa,
    Saisi kirjat kielellänsä,
    Niinkun kaikki muutki kansat,
    Mainitahan maailmassa,
    Onnen helmassa elävän;
    Kun on kaikki kirjotukset
    Sillä kielellä samalla,
    Minkä heille helmassansa,
    Oma äitinsä opetti.

    Sitä vielä Suomalaiset
    Hyvin suurella halulla,
    Ikävöivät itsellensä,
    Että kuulu Keisarimme,
    Majisteetti mainittava,
    Joka käski koulupaikat,
    Akatemiat asetti,
    Käskis kouluissa lukea,
    Opitella oppivaisten,
    Suomen selviä sanoja.

    Sillon saisi Suomen kansa
    Armon auringon havata,
    Pimeyen paksu pilvi
    Sillon siirtyisi sivulle;
    Eipä puuttune puheita,
    Sekä selviä sanoja,
    Tämän kielen kertojilta,
    Asujilta ankaroilta.

    Kyllä antaisi asiat
    Wielä paljonki puhua,
    Waan ei anna aika myöten,
    Enkä jaksane jutella;
    Josta päätän pännän juoksun,
    Sulan seisatan samalla.

Mehiläisen Ainehisto.

Wuosikertoina 1836, 1837, 1839 ja 1840.

1. Runoja ja Lauluja.

W. 1836.

    Wiipurin linna. — Suomen synty Tammikuulta.
    Tauti. — Hekkalan Maria Helmikuulta.
    Wedenkantaja Anni. — Miniä. — Naija Maaliskuulta.
    Neitsen rosvo. — Härjän ampuja Huhtikuulta.
    Kaunis tammi. — Ukot kirkkomäellä. Toukokuulta.
    Kaarlo kuningas — Kiitos Keisarille. Kesäkuulta.
    Tuiretuisen poika. — Tupakkiruno. Heinäkuulta.
    Immen itku. — Waaraslahden Kaisa. Elokuulta.
    Lisäys Suomen syntyyn.
      Inkerin valitus. Syyskuulta.
    Wiisaampansa vieressä yötä maannut.
      — Nuotta-ankkurista. Lokakuulta.
    Kummia. — Huotarin naimisista.
      — Ilolle Marraskuulta.
    Tyttö kehnolle kosialle. —
      Muuttamalle kirkkoherralle. Joulukuulta.

W. 1837.

    Kalevalan neito. — Ylistys Tammikuulta.
      Kirjavaiselle.
    Yhdeksän huolilaulua Helmikuulta.
    Kadonnut poika. — Naimaruno. Maaliskuulta.
    Joukosen nainen. — Ollilta ja Huhtikuulta.
      perehestänsä.
    Yhdeksän vanhaa sanaa. — Loholahden Toukokuulta.
      markkinoista.
    Tansin synty. — Huoliruno Mathias Kesäkuulta.
      Reineksestä.
    Repo. — Kettu ja hämähäkki. — Heinäkuulta.
      Talkkousruno.
    Seitsemän pientä runoa. — Ihalainen. Elokuulta.
      — Elias ja Anna.
    Kehotus laulamaan. — Pieksiäisen Syyskuulta.
      panettelemasta.
    Neljä vanhaa laulua. — Pohjanmaan Lokakuulta.
      surkeudesta.
    Kolme vanhaa laulua. — Kolme sanaa Marraskuulta.
      Savon puolesta.
    Ruotus ja Tahvanus. — Murheruno Joulukuulta.
      Pielisen kirkkoherran Jakoppi
      Steniuksen kuolemasta. —
      Neittyen ihanaisuudesta.

W. 1839.

    Mehiläisen entisestä olosta ja Tammikuulta.
      nyt jälle ilmaumisesta.
    Kansan lauluja. Helmi-, Maalis-,
                    Kesä-, Heinä- ja Elokuulta
    Tietäjän runo. Huhtikuulta.
    Kahviruno. — Kaksi koirarunoa. Toukokuulta.
    Sururuno Iin pitäjän kirkkoherran Touko- ja Kesäkuulta.
      Henrikki Suntin kuolemasta.
    Runo postiluukusta. Heinäkuulta.
    Juttu juhlajuomisesta, koottu Elokuulta.
      kirkkokohmelosta. — Huolikaihos
      Karjalassa (pispa Molanderin
      kuolemasta).

W. 1840.

    Kansan lauluja. Tammikuulta.
    Kysymys Mehiläisestä. — Helmikuulta.
      Kutsumusruno.
    Koulunkäymättömän valitus. Maaliskuulta.
    Runo tyttäristä. Huhtikuulta.
    Onneton naimamatka. — Kaipaksen Toukokuulta.
      elämästä.
    Runo Suomen kielestä. Kesäkuulta.

2. Suomen kansan Sanalaskuja ja Arvuutuksia.

Löytyy usiampia melkein joka kuuosan lopulla vuosikerroissa 1836 ja 1837.

3. Satuja.

W. 1636.

     1. Ukko ja kuolema. — 2. Kontio ja Tammikuulta.
        hiiri. — 3. Linnut, nelijalkaset
        ja yöleikko.
     4. Paimen ja Ahti. — 2. Hepo ja härkä. Helmikuulta.
     6. Jalopeura ja kettu. — 7. Hemonen. Maaliskuulta.
     8. Susi ja akka. — 9. kaksi hevoista. Huhtikuulta.
        10. Talohiiri ja metsähiiri.
    11. Wähämielinen härkä.— 12. Kettu Toukokuulta.
        ja korppi. — 13. Wanha leiona,
        metsäsika ja aasi.
    14. Sudet ja lampaat. — 15. Koira ja Kesäkuulta.
        varjonsa. — 16. Kettu ja marjat
    17. Simpukka ja kotka. — 18. Aarre. Heinäkuulta.
        19. Leiona, lehmä, muohi ja lammas.
    20. Hiiret ja tammi. — 2l. Kettu Elokuulta.
        ja kukko.
    22. Lampaat ja koira. — 23. Mehiläinen Lokakuulta.
        ja kyyhkynen. — 24. Sääski ja härkä.
    25. Mettiäinen ja muurahainen. — 26. Marraskuulta.
        Mettiäinen ja hämähäkki. — 27.
        Kotka ja jänis.
    28. Kissa ja koira. — 29. Oinas ja Joulukuulta.
        härkä.— 30. Warpunen ja poikansa.

W. 1837.

    1. Paimenten tolvotuksct. — 2. Tammikuulta.
       Kuninkaan palvelia ja kerjaläis-ukko.
    3. Kissa ja leivonen. — 4. Susi ja Helmikuulta.
       hevonen. — 5. Mies ja hevosensa.
       — 6. Miehet ja rahakukkaro. —
       7. Sammakko ja härkä.
    8. Poika ja äiti. — 9. Kaksi koiraa. Maaliskuulta.
       10. Koira, kukko ja kettu. — 11.
       Sääski ja jalopeura.
    12. Joki ja lähde. — 13. Waimo, Huhtikuulta.
        miehensä ja kuolema.
    14. Hirvi ja sormensa. — 15. Karhu Toukokuulta.
        ja jalopeura.
    16. Akka, kissa ja hiiret. — Kesäkuulta.
        17. Kettu ja kissa.
    18. Jänikset ja sammakot. — Heinäkuulta.
        19. Pukki ja kettu.
    20. Kärpänen ja poikansa. — 21. Isä Elokuulta.
        ja poika. — 22. Pörastas ja leikko.
    23. Kurki ja riikinkukko. — 24. Syyskuulta.
         Orava ja pähkinä. — 25. Härkä
          ja koira.
    26. Harakka. — 27. Jänis ja Lokakuulta.
         varpunen. 28. Humala ja katoja.
    29. Omenapuu ja fiikunapuu. — Marraskuulta.
        30. Kaksi kamelia. — 31. Sirkka
        ja muurahainen.
    32. Metsäsika, hevonen ja mies. — Joulukuulta.
        33. Susi ja koira. — 34. Mies
        ja Lempo. 35. Pääskynen ja muut linnut.

4. Suomen kansan muinas-asioiöta.

Jumaluus-opista; Tammikuulta 1836. — Lieto Lemminkäinen; Touko- ja Kesäkuulta 1836, Tammik. 1839. — Tuonelasta ja Manalasta (k. Kehotus laulamaan,); Syyskuulta 1837. — Alkuluomisesta; Joulukuulta 1839.

5. Suomen kansan ja maan tietohin koskemia.

W. 1836.

Wiipurin linnan jälkimaine; Tammikuulta. — Hekkalan Marian jälkim.
Helmikuulta. — Wedenkantaja Annin jälkim. Maalisk. — Suomalaisista;
Huhtik. — Kaunis tammin jälkim.; Nykyisista ajoista; Toukok. —
Kaarlo kuninkaan jälkim. Kesäk. — Tuiretuisen pojan jalkim. Heinäk.
— Waaraslahden Kaisan jäikim. Elok. — Karhunsyöjä; Kajaanilaisen
Talontytön vaate'omasuus; Kajaanilaisen talon poikamiehen vaate'vara;
Niityistä Kajaanin läänissä; Syysk. — Itkuvirsistä Wenäjän Karjalassa;
Syys- ja Lokak. — Juopuneen herran olosta; Erinomanen mies; Marrask. —
Jaakko Wallenperi; Joulukuulta.

W. 1837.

Braahen kaupungista; Tammi- ja Helmikuulta. — Katrina Maunuttaresta;
Helmik. — Matkakertoelma Hiiden linnan; Maalisk. — Tietoja Kiannon
kappelikunnasta; Huhtik. — Sanojen jälkimaine; Pyhäjoen pitäjästä;
Kuolasta 16 Helmik. 1837; Toukok. — Lyhyt kertomus Suomenkielisistä
sanomalehdistä; Elo- ja Syysk. — Pieksiäisen panettelemisesta,jälkim.
Syysk. — Pohjanmaan surkeudesta, jätkim. Lokak. — Uupu kolmea sanoa;
Lähteä Lappiin; Marrask. — Häätavoista Pääjärven seuduilla Wen.
Karjalassa; Jouluk.

W. 1839.

Suomen muinashistorioitsijoille mietinnäksi; Tammi ja Helmik. — Kertomus muutamasta varkaudesta; Pään parannuskeino; Syysk. — Miksi kutsutaan kotimaatamme Suomeksi; Ihmissusista; Marraskuulta.

W. 1840.

Runoniekkain kärsimisistä; Maalisk. — Jousesta ja suksista; Muinonen
Suomenmaa ja vanha Finlandi; Huhtikuulta.

6. Suomenkielen-opastollisia.

Suomen synnyn jälkim.; Tammik. 1836. — Suomen kielestä ja sen nimisanoista; Maalisk. 1836. — Lisäyksiä Suomen sanastoon; Huhti- ja Kesäk. 1836. — Sekasaatuja; Elok. — Suomenkielen lause'sanoistä; Loka- ja Marrask. 1837. — Wenäjän Karjalan suomea; Marrask. 1837 (k. myös: Häätavoista Pääjarven seuduilla; Jouluk. 1837. Jousesta ja suksista; Huhtik. 1840). — Græca sunt; non leguntur; Loka- ja Marrask. 1839.

7. Suomen runo-opastollisia.

Ukot kirkkomaalla, jälkimaine; Toukok. 1836. — Suomalaisesta kuusimittarunosta; Loka- ja Marrask. 1836. — Laulusta; Helmi- ja Kesäk. 1839. — Runoista; Huhtik. 1839. — Kysymys Mehiläisestä; Helmik. 1840. — Muutamia sanoja runojen teosta; Maalisk. 1840.

8. Suomalaisia tarinoita.

Ketusta ja hukasta; Syysk. 1837. — Tuhkamosta; Jouluk. 1837. — Älykäs morsian; Osansaanti; Mikäs talonpojan elää; Laahattu taethanko; Osattoman osa; Worpii; Akan kylvörukous; Yö päivällä; Syysk. 1839. — Akkain juomateko; Jalopeura, karhu, hukka ja hiiri; Waimon salaukot; Matin kolmikertanen kuolema; Lokak. 1839. — Wähänäkijä tyttö; Rikka ompeleessa; Paakunaisen nujakka; Huhtik. 1840.

9. Itämaan tarinoita.

Mirtsan näkö; Jouluk. 1836. — Neljä kultalintua; Heinä- ja Elok. 1839. — Tarina hävinneestä kultarahasta; Ystävät; Keino ylösherättää kuolleita; Syysk. 1839. — Kuningasten onni; Uskonopin vaikutus; Suuttuu viisaski; Lokat. 1839. — Tarina Abrahamista; Toukok. 1840.

10. Yhtä ja toista.

W. 1836.

Kiitos Keisarille, jälkimaine; Kesäk. — Tupakista, Tupakkirunon jälkim.; Terveyden hoidosta; Heinä- ja Elok. — Mehiläiseen koskevia kirjotuksia; Syys- ja Marrask. — Muistopuhe vainajalle talonpojalle; Syysk. — Kuoleva joutsen; Marrask. — Waatteista; Jouluk.

W. 1837.

Liikunnosta ja levosta; Tammik. — Mielen liikunnosta; Ilosta ja
huvituksista; Helmik. — Paloviinasta, Naimarunon jälkim. Maalisk. —
Myrsky; Toukok. — Lähde; Kesäk. — Lasten vioista ja taudeista; Kesä- ja
Heinäk. — Yhteislä neuoja sairasten korjuusta ja holhomisesta; Ilmasta
terveyttä suhten; Heinäk. — Pilvistä; Usvasta; Auteresta; Sateesta;
Lumesta; Rakeista; Kasteesta ja Härmästä; Ukkosesta; Mielen muutos;
Elok. — Revontulesta; Tulipalloista; Tähtilennoista; Wesikaaresta;
Auringon ja kuun kehistä (eli sapeista); Syyskuulta.

W. 1839.

Laskuopista; Maalis-, Huhti- ja Toukokuulta. — Indialaisten kuolojuhla;
Syyskuulta.

W. 1840.

Uusia virsiä, kirkossa ja kotona veisattavia (tutkinto); Pilvien suuruudesta; Maan viljelijöille. Sateen paljoudesta; Liikkuvista pyhistä; Tammik. — Muuan sana Mehiläiselle; Helmi- ja Maalisk. — Kärsiväisyys; Wakuus; Arabian sanalaskuja; Ihmisen ikä; Muutama sana soiden viljelijöille; Toukok. — Humalikoista; Kesäkuulta.

Ilman näitä näin eritellen mainituita aineita on joka toinen arkki Mehiläisestä historia-lukua, nimittäin: vuosikerroissa 1836 ja 1837 yhteistä ihmissukukunnan historiata alkuajoista ruveten ja 400 vuotta lähelle Wapahtajan syntymätä ulottuen; vuosikerrassa 1839 Suomen historiata, alkuajoista näihin nykysiin asti; ja 1840 Wenäjän historiata alkuajoista 1500-vuosilukuun Kr.s.j.

Humalikoista.

Humalikko on parempi keväillä, kun syksyllä istuttaa. Maa lannoitetaan ja löyhistetään kyynärän syvälle. Kiviseka maa on soveliaisin. Istukkaiksi valitaan yksivuotiset, isot, valkiat juuret, korttelin pituiset, kolmella eli neljällä silmukalla. Wanhemmat ja mustemmat juuret eivät kelpaa ja pahentuneet paikat niistä muuten kelpaavistaki istukasjuurista pitää ennen istuttamista pois leikattaman. Sitte pidetään taimet ruohoista puhtaana ja havotetaan. Joka toinen vuosi lannoitetaan sitä siansonnalla, havot otetaan pois lannoitusajaksi ja pannaan sitte jälle paikallensa. Joka seitsemännellä vuodella istutettakoon humalikko uuteen soveliaasen paikkaan.

Tynnyrin alasta maata humalikkona saadaan hyvinä vuosina 70 leiviskää kuivia humaloita. Istukasjuuria saadaan köynnöksestä (humalavarresta), jos taivutetaan maahan ja peitetään mullalla, paitsi latva, joka jätetään kasvamaan. Semmoisesta köynnöksestä uloskasvaa usiampia istukasjuuria.

Lehdet ja liikanaiset hyötövesat pitää sitä myöten kun ilmautuvat alapuolelta köynnöstä pois nykittämän, josta humala kasvaa paremmin. Nuoret köynnökset sidotaan oljilla seipäisiin.

Uutta humalikkoa laittaissa jaetaan maa esinnä pienihin neliskulma aloihin, puolenkolmatta kyynärää jokainen kesketse. Jokaisen neliskulman keskelle pistetään seiväs ja 7 eli 8 istukasta pannaan ympäritse, noin korttelin verran seipäästä ulos, 5 tuumaa syvältä maan sisään ja itusilmukat ylöspäin. Joka syksy pitää istukaspesille uutta lantaa laitettaman, joka muokataan sisään maahan ja joka kevä luodaan talvinen multa juurilta, koska myös liikanaiset hyödökset poisotetaan, ja sia täytetään uudella mullalla. Humalikko taitaan myös leikkauksiin jakaa, joka leikkaus 2 kyynärän levyinen. Seipäät pannaan keskelle ja istukkaat laitoihin, päät seivästä käsin, vinoon.

Kun lehdet alkavat kellistyä ja humalatappo näkyä entistään harvemmalta, sillon on aika ruveta pätkimään humaloita. Pätkintä toimitetaan kuivassa ilmassa ulkona taikka haasioitaan (routotaan) humalaköynnökset, kun herneet, vaan katoksen alle ja kuivalla säällä. Sitte taitaan välitöiksi koska tahansa humalat pätkiä.

Kymmenen vuoden sisässä antaa humala tavallisesti 3 hyvää vuotta, 3 kehnoa ja 4 keskikertaista.

Köynnöksistä taitaan hampun tavalla liotettuna ja laitettuna saada hyvää ja lujaa kangasta. Waan ne ei syksyssä kerkiä liota, jonka tähden pitää kedolle talven alle jättää.

* * * * *

Usiammista syistä, ja erinomattain sen tähden, ettei ole saanut tarpeeksi lukijoita eli muita ostajia, tulee Mehiläinen tällä kuun-osalla lopettamaan työnsä ja toimensa. Sen, joka paheksu tätä kesken lopettamista, soisimma itsensä rupeevan jotain sanomalehtiä toimittamaan, ja ilman omaa työtä, huolta ja vaivaansa vielä päälliseksi saaman omista varoistansa maksaa 300 ruplaa vuodelta, jota ottajain kautta ei saada palkituksi. Niin on se tänä vuonna Mehiläisen kanssa ollut. — Ne, jotka ovat pyytäneet tämän vuoden Mehiläistä ja edeltä maksaneet koko vuosikerrasta, saavat tulevana syksynä eli talvena loppupuolen Wenäjän historiasta palkinnoksi, joka heille tulee postin kautta lähetettäväksi eli, joille niin paremmin sopii, Helsingistä saatavaksi.

Lopuksi kiitämmä niitä, jotka lähettävillä kirjotuksillansa eli muulla toimella ovat Mehiläistä autelleet. Mitä tulleista kirjotuksista ei ole sihen sopinut, koemma jollain muulla tavalla vasta präntätyksi saada. Myös on velvollisuutemme tiedoksi antaa, että 1837 vuosikerran historia-osa on provasti Pietari Tikleeni vainajalta toimitettu; Suomen historia, 1839 vuosikerrassa, Akademian oppilaiselta Johan Fredrikki Kajaanilta; ja Wenäjän historia tässä vuosikerrassa kappalaiselta Wesilahdessa, Gustavi Tikleeniltä.

Helsingistä 31 p. Toukokuussa 1840.

Elias Lönnrot.