MEHILÄINEN 1836

Toim.

Elias Lönnrot

Oulussa, Präntätty Christian Evert Barckin tykönä, 1836.

Imprimatur. Henr. Wegelius.

MEHILÄINEN W. 1836.

Tammikuulta.

Wiipurin Linna.

    Iivana iso isäntä,
    Meian kuulu kullan solki,
    Sukivi sota oritta,
    Sorajouhta suorittavi.
    Sanovi sanalla tuolla, 5
    Lausu tuolla lausehella:
    "Et sä itkisi emoni,
    Walittaisi vaimo raukka,
    Jos ma jonne'ki menisin,
    Ruotsin rohkian tiloille, 10
    Suurille sotakeoille,
    Miehen tappotanterille?"

    Emo esteä käkesi,
    Warotteli vaimo raukka:
    "Ellös menkö niille maille, 15
    Ruotsin rohkian tiloille;
    Paljo onki mennehiä,
    Ei paljo palannehia."

    Iivana iso isäntä,
    Meiän kuulu kullan solki, 20
    Toki mietti mennäksensä,
    Lähteäksensä lupasi.

    Jala kenki kiukahalla,
    Toisen lautsan partahalla,
    Pihalla kävysteleksen, 25
    Weräjillä myötteleksen.

    Lato laivoja lähelle,
    Suoritti sotavenoja;
    Niin on laivoja lahella,
    Kuni suuret suorsaparvet. 30

    Miekotsi tuhannen miestä,
    Satuloitsi saan urosta;
    Lato miehet laivohinsa,
    Suoritti sota'urohot,
    Kuni sotka poikiansa, 35
    Tavi lapsensa latovi.

    Koheteli purje'puita,
    Waate'varpoja varasi,
    Nosti puihin purjehia,
    Waattehia varpapuihin; 40
    Niin on puissa purjehia,
    Waattehia varpapuissa,
    Kuni kummun kuusiloita,
    Tahi mäntyjä mäellä.
    Läksi siitä laskemahan; 45
    Laski päivän maavesiä,
    Toisen päivän suovesiä,
    Kolmannen merivesiä.

    Niin päivällä kolmannella
    Loi silmänsä luotehelle; 50
    Näki suuren Suomen linnan,
    Keksi Wiipurin vihannan.

    Weäksen vesiä myöten,
    Halki aaltojen ajaksen;
    Lanki alle Suomen linnan, 55
    Alle Wiipurin vihannan.
    Sai hän linnahan sanoja,
    Pani työntäen paperin:
    "Onko linnassa olutta,
    Taaria talossa linnan, 60
    Ilman olven panematta,
    Mallasten imeltämättä,
    Tulialle vierahalle,
    Saavalle käkeävälle?"

    Lausu Matti Laurin poika, 65
    Wirkki Wiipurin isäntä:
    "Ompa linnassa olutta,
    Taaria talossa linnan,
    Ilman olven panematta,
    Mallasten imeltämättä; 70
    Tuon tukun tulikiveä,
    Pannun jauhoja pahoja,
    Tiiksin luomia tinoja,
    Karpalon kanan munia,
    Tulialle vierahalle, 75
    Saavalle käkeävälle."

    Iivana iso isäntä,
    Meiän kuulu kullan solki,
    Murti suuta, väänti päätä,
    Murti mustoa haventa; 80
    Työnti kirjan kiirehesti,
    Paperin pakon perästä:
    "Onko linnassa lihoa,
    Onko voita volmarissa;
    Ilman härän iskemättä, 85
    Suuren sonnin sortamatta,
    Iivanalle iltaseksi,
    Wenäläiselle veroksi?"

    Lausu Matti Laurin poika,
    Wirkki Wiipurin isäntä: 90
    "Ompa linnassa lihoa,
    Ompa voita volmarissa,
    Ilman härän iskemättä,
    Suuren sonnin sortamatta.
    Uupu muinen musta tamma, 95
    Waipu valkia hevonen;
    Tuoll' on raato rauniolla,
    Luukontti koan perässä,
    Miehen suuren suupalaksi,
    Miehen murhan murkkinaksi." 100

    Iivana iso isäntä,
    Meiän kuulu kullan solki,
    Siitä suuttu, siitä syänty,
    Kovin suuttu ja vihastu;
    Pani pyssyt pyykämähän, 105
    Umpiputket ulvomahan,
    Avokerot ammomahan,
    Jalojouset joukomahan,
    Alla Wiipurin vihannan,
    Alla suuren Suomen linnan. 110

    Ampu kerran, ampu toisen,
    Ampu kerran, noin alatse,
    Ampu toisen, noin ylitse,
    Ampu kolmannen kohulle.
    Niin kerralla kolmannella 115
    Jopa liikku linnan tornit,
    Räystähät rämähtelivät,
    Patsahat pamahtelivat,
    Kivet linnan kiikahteli,
    Tornit maahan torkahteli. 120

    Ampu vielä kerran, toisen,
    Meni räystähät rämynä,
    Tuohet lenteli levynä,
    Linnan seinät listeinä.

    Siitä Matti Laurin poika, 125
    Wiisas Wiipurin isäntä,
    Pani Wiipurin avamet,
    Kultaselle luutaselle:
    "Wenäläinen veikkoseni,
    Kauniskenkä Karjalainen! 130
    Jätä vielä heikko henki,
    Elä murhalla murenna.
    Ammuit taaton, ammuit maammon,
    Ammuit viisi veljeäni,
    Ota kultia kupilla, 135
    Hopehia puolikolla,
    Oman pääni päästimeksi,
    Henkeni lunastimeksi."

    Sano Iivana isäntä,
    Meiän kuulu kullan solki: 140
    "Jo on ruostu Ruotsin kullat,
    Saastu Saksan maan hopiat;
    En huoli hopehistasi,
    Kysy konna kultiasi,
    Kun kauan minua kaihit, 145
    Päästä aivoni alensit."

    Siitä Matti Laurin poika,
    Wiisas Wiipurin isäntä,
    Jo itse pakohon pääsi.
    Rienti luoksi laivosensa, 150
    Astuvi aluksehensa;
    Läksi merta lakemahan,
    Sinistä sirottamahan,
    Kokan koukkupään nojassa,
    Melan vaivasen varassa. 155

    Itse Iivana isäntä,
    Meiän kuulu kullan solki
    Kettukenkäset jalassa,
    Kut ei pauka pakkasella,
    Ei kolka kovalla säällä; 160
    Likennäksen linnan luoksi.
    Kivet on kirkkoa jälellä,
    Torit linnan torniloita,
    Patsahat papin tupoa;
    Itse pappi paiatonna, 165
    Ruotsisi kaunis kaatieita.

Toisintoja: v. 1, 2. Iivana meiän isäntä, M. kuulusa kuningas. Petri kuulusa kuningas, Suomen niemen suuri herra. v. 3. S. oritta suurta, v. 7—11. Itketkö sinä emoni, Walittelet v.r. Jos ma jouvun jonne kunne, Tahi viivyn viikommanki, Wuosikausia kahenki, Ruotsin maassa rohkiassa, Suurilla sotatiloilla, v. 27. Laitti l. vesille. Laski l. merelle, v. 31—36. Lato miestä laivohinsa, Suoritti sota'uroita, Kuni telkkä tehtyjänsä, Pieni lintu poikiansa, v. 35,36. Kun kana latoo munansa, Sotka poiat suorittavi, v. 39, 40. Nosti purjet puun nenähän, Waatot varpahan varasi. v. 51,52. Näki Wiipurin veräjät, Ulompana linnan ukset, v. 54. Läpi a.a. v. 55,56, Lankes a. S. niemen, Wiip. veräjäin alle. Lankei a. suuren l. Ruotsin maahan rohkiahan, Imantrahan ilkiähän, Kuolan linnahan kovahan, v. 56. A. W. vihasen, v. 71—74. Tynnyri tulik. Pannu j.p. Hevot on kustu talloihin; Lehmät läävän lattialle. Akat on kustu ammehesen. v. 73,74. Lyiyn luomia tinoja, Kahmalon kanan munia, v. 84. O. v. volvarissa. v. 86½ Muun karjan murottamatta. v. 95 U.m.m. ruuna, v. 95—98. Akka vanha kiukahalla. Äiä on akkoja kerätty. Koukkuleukoja ko'ottu. Lihotettu on akka vanha, Kuivareisi kuorrallettu. v. 100. Weroksi verikäpälän. v. 105. P. p. pyrkimähän, v. 107,108. Avokurkut ammomahan, Jalot jouset jahmamahan. v. 111. Jahmi päivän, jahmi toisen, v. 112—114. A. hän alatse kerran, A. hän ylitse toisen, A.k. keselle. v. 116—120. Pani räystähät rämyhyn, Tuohikattoset tomusi, Linnan patsahat pamusi, v. 122—124. Pani räystähät rämyhyn, Tuohikattoset tomuhun, Tornipatsahat pamuhun, Linnan seinät listehille. Ampu r. rämyksi, Tuohik. tomuksi jne. Raystöt mennähän rämynä, Levyn tuohet tennellähän jne. v. 129. W. veikko kulta, v. 132—136. Elä raualla rapa'a, Annan kultia kypärän, H. huokin täyen. 135,136. O. k. kumia, H. huohtavia. v. 143—144. Situn konna kultihisi, Ilkiä hopeihisi. v. 146. Aivot päästäni alensit, v. 149. Läksi maalta marsimahan. v. 154, 155. K. kultasen kuvussa, M. vaskisen v. v. 165, 166. Pappi paiatta makasi, R. kaarnis k.

Jälkimaine. Tämä runo on Wuokkiniemen, Paanajärven ja Repolan pitäjistä, Wenäjän puolelta saatu. Asia, josta kerrotaan, arvaten tapahtu noin mähä päälle puolenkolmatta sataa muotta sitte, 25 vuotta ennen mainiota nuijasotaa, taikka vuonna 1752 ja senaikuinen teko lienee itse runoksi. Hallitsi siilon Tsari Iivana Wasilein poika Wenäjätä, Ruotsia Juhana Kuningas. Nämät olivat nuorempana kumpanenki Puolan Kuninkaan sisarta, Katrina prinsessata, kosineet ja aina siitä ruveten vähin toinen toistansa karsastelleet. Parempi sodan aine sai heille kuitenki Wiron maasta, joka noin kymmenkunta vuotta ennen oli Ruotsille antautunut. Sopimaton ja luonnoton ilmanki tämä yhdistys, sillä Wiron maa Ruotsista erotetaan mereltä, jota maston se on aivin rajatusten Wenäjän maata, penko Ilvana siitä omalle vallallensa häviöä, sitä enemmin, kun jo ennenki Ruotsi Suomen maan omistamisella oli kovin likelle tunkeutunut.

Talvella mainittuna vuona nousi sota heidän välillänsä, jota sitte kesäksi ja moneksi seuraavaksi vuodeksi pitkitettiin. Muitaki tietoja myöten, paitsi tätä runoa, oli ollut siilon Iivannalla iso sekä hevos- että jalkaväki Suomessaki, jota vaston Juhanan parahat voimat olivat Wiroon kootut, sillä sielläki oli sota valloillansa. Minä muista kirjoistani en ole löytänyt Wiipurin senaikuisen linnan isännän nimeä, jos lienee ollutki Matti Laurin poika. Wastauksellansa runon 95-nessä värsyssä pyysi hän valkian tamman muistelemalla vielä koskevammin Iivanata pilkata, sillä tämän ennen mainittua Katrina prinsessata kosiessa, eikä konsa asiasta sen valmiimpata tullen, hoettiin prinsessan siasta Puolalaisten viimmen komiasti puetun valkian tammahevosen Iivanalle nauruksi lähettäneen.

Suomen Synty.

    Kulki kuuluisa Kaleva,
    Poikinensa polkutteli,
    Etsien elinsioa,
    Asunmaata arvaellen.

    Kaukoa Kaleva kulki
    Päivän puolelta iteä,
    Päässyt päätänsä pakohon
    Ihmisiltä ilkeiltä,
    Jotk' olivat joutunehet,
    Tullehet tulille niille,
    Kussa lassa laksaloissa
    Kuunteli kevä'käkeä.

    Paljo maita matkusteli,
    Paljo maita, paljo soita,
    Paljo synkkiä saloja,
    Korpimaita kauheita.
    Ei löynnyt elinsioa,
    Asunmaata armahinta,
    Wiikon vierevän ohessa,
    Eikä viikon, eikä toisen,
    Yhen kuun kuluajalla;
    Missä maat ylen matalat,
    Kussa kankahat katalat,
    Muut paikat pahan näköset.
    "Ei siinä sioa mulle,
    Ei oloa onnellista."

    Niin tuli Nevan joelle,
    Laatokan lahen perälle,
    Siirty siitäki etemmä,
    Pääsi vielä päiväyksen;
    Näki maat, metsät, ihanat,
    Saavutti sataset järvet,
    Salot, saarimaat, tuhannet.

    Loi silmänsä loitommalle,
    Etäämmälle ennähytti;
    Keksi vuoret, keksi vaarat,
    Keksi kukkulat komiat,
    Lehot, laksot, lempehimmät.

    Katselevi, kuuntelevi;
    Niin kuuli kevä'käkkösen
    Laulelevan laksomailla,
    Kuni muinenki kotona,
    Elomailla entisillä.

    Sanan virkko, noin nimesi,
    Itse lausu ja pakasi:
    "Tuotapa minäi toivoin,
    Ikävöin ikäni kaiken,
    Käen kullan kukkumata,
    Hopian helähtämätä."

    Meni mielehen ajatus,
    Tuli tuo ikuinen tuuma:
    "Lietkö suotu, maa sulonen,
    Maa ihana arvattuna
    Asunnoksi armahaksi,
    Onnelliseksi oloksi.

    Ollet suotu onnekseni,
    Arvattu asuakseni;
    Niin sun Suomeksi nimitän,
    Suomen maaksi mainittelen."

    Siitä sai nimensä Suomi;
    Sai nimensä suomisesta,
    Kalevasta kansan juuren,
    Suuresta sukuperänsä,
    Mainiosta maan eläjät.

    Wieläki kemä'käköset
    Laulelevat laksomailla,
    Yhet laksot, yhet laulut,
    Yhet armahat asunnot,
    Ei ole yhet asujat,
    Yhet korvat kuulemassa —
    Jo on kauanki Kaleva
    Ollut poissa poikinensa.

* * *

    Waan sua, kevä'ikäköneni
    Kiittelen, ylistelen mä,
    Senki kerran kukkumasta,
    Hymän hetken hekkumasta,
    Puun lehvältä lekkumasta,
    Korvihin ukon Kalevan,
    Kuulumoille kuulun miehen.
    Sanon sun Kalevan käeksi,
    Suomen lakson laulajaksi,
    Suomen impien iloksi,
    Suomen sulhojen suloksi,
    Kaiken kansan kaunihiksi.

    Kuku aina aikonasi,
    Hellittele hetkinäsi!
    Kuku kummut kultasiksi,
    Hongikot hopeisiksi,
    Huolemme kiiku huviksi,
    Ikävät iloksi laula.
    Kuku meiän kuusikoissa,
    Laula meiän laksoloissa;
    Laula lemmet tyttärille,
    Naimaonnet neitosille,
    Sulhoille suloset retket,
    Pojille polut parahat.

    Laula miehet lapsistamme;
    Aika uhkiat urohot,
    Tarkimmat talon isännät,
    Poikasista pienosista;
    Hyvät muorit morsioista,
    Tyttäristä tyynet vaimot,
    Taitavat talon emännät.

Jälkimaine. Tämä runo, vaikka muinosia tarinoiva, ei kuitenkan itse ole muinosempi, kun vasta ensimmäisiä viikkoja yrittelevä;' jonka sen vuoksi nimitämmä, etteivät runoluvussa äkkinäiset sitä toisinaan vanhempanaki pitäisi. Ilmanki runoilematta luulisi sanasta suoda tulevan suomi samate kun sanoista luoda, myödä, syödä tulevat luomi, myömi, syömi; muinosista (nykyjään kadonneista) sanoista luoia, tuoia, taida sanat loimi, toimi, taimi ja sanoista elää, särpiä, hapata sanat eläin, särvin, hapain (happain), jotka viimmeksi nimitetyt epäilemättä alkuansa olivat elämi, särpimi, happami (happaami) ja jotka ylehensä ennen vanhaan, kielen vielä paremmin makaumatta, taisivat kuulua toisellaki päätteellä suoma, luoma, myömä jne.

Sanat kunki kansan kielessä olivat, samate kun itse saneltavat aineetki, alkuansa harvalukuset. Näiden aikaa myöten lisäytessä, piti sanainki lisäytä. Tämä kaikitse ei niin tapahtunut, että, kun mitä uutta sanottavaksi ilmautu, sille heti olisi uusi, erityinen, nimytki saatu. Ja vaikka kyllä usein niinki sattu, piti kuitenki toisinaan kahta ja usiampaaki ainetta yhdellä sanalla nimittää. Niin luultaksemme oli alusta esimerk. elämä yhteinen nimyt sekä elolle että eläjälle ja niin osottaa vieläki elo seka elämätä että elatusaineita.

Yhdellä sanalla ei kuitenkan taittu ylen monta ainetta sanella, koska toisen usiasti olisi tullut vaikia, heti tajuta, mitä millonki sillä tavoteltaisi. Jopa toisinaan näyttää kyllin kahdestaki aineesta yhdelle nimyelle tulleen. Jos esimerk. sanoit: en toki minä eloani heitä taikka en helpolla minä tästä elämästä luovu, niin toinen ei aina arvannut, mietitkö edellisessä sanelmassa elämätäsi tahi tavaroitäsi, jälkimmäisessä oloasi eli jotai luontokappaletta. Tarvetta myöten koettiin sentähdcn sanalukua silläki enennetyksi saada, että epävertasille sanoille erikäytöksissä hankittiin erityiset pääteensä. Sillä tavalla erotettiin elämi (eläin) ja elämä, luomi ja luoma, suomi ja suoma, josta vieläki sanotaan suomalaiset eikä suomilaiset eli suomelaiset. Missä tätä erotusta tarpeesta tehtiin, siinä ovat päätteet aikoa myöten kylläki vakautuneet, vaan toisissa sanoissa, joiden päätteitä ilman aikojaan sommiteltiin näiden mukaan, ovat päätteet vielä nykyjäanki epävakaisna, esimerk' sanoissa kuutama, muutama, valkama, vaarama, muurama, joiden siaan toiset sanomat kuutain (kuudan, kuuan), muutain (muudan, muuan), valkain, vaarain, muurain ja toisissa mutkissa kuutaman, muutaman, valkaman eli kuutamen, muutamen, valkamen jne.

Ennen vanhaan taisi tämä epävakaisuus päätetten ma (mä) ja mi vaihella olla paljoa tavallisempi. Wieläki tapaamma kaikitse päätellen ma ja mä keralla päätteen minen, joka millään ei ole kun johdettu muinosesta mi päätteestä, esimerk. polttama, -minen, survoma, -minen, käymä, -minen, josta viimmesestä vielä onki käymi sillään säilyksissä.

Muutamat luulevat sanoista suomiehen maa, kuten heidän arveltuansa tätä maata olisi alkuansa nimitetty, pikasemmasti puhumalta tulleen viimmen suomen maa. Somanen kyllä onki tämä arvellus, vaikkemme sitä sentähden päätä asianmukaseksi. 1:ksi sana suomies ei ole kielessämme tavallinen ja 2:ksi, jos olisiki, tuskin kuitenkan esi-isämme olisivat itsiänsa suomiehiksi ja asunpaikkaansa suomiesten maaksi verrailleet, sillä "oma kuitenti kaunis." Jonkun ulkokansan olisi kyllä sopinut naurulla siksi maatamme nimittää; vaan mistä olisi siinä tilassa hän tämän perisuomalaisen nimen keksinyt? Asian mukaan ja muutenki somasesti voivat esi'isämme paikkoa, kussa näkivät suodun elääksensä olevan, siitä suomeksi nimittääki, niinpä muinen Kanaanki maalle sai pian tämän vertanen nimi lupoama eli luvattu maa, siitä että se Abrahamille ja hänen jälkisillensä oli asunnoksi luvattu.

Muinelmia.

    Mehiläinen, meiän lintu,
    Lennä tuonne, kunne käsken,
    Yli kuun, alatse päivän,
    Otavaisten olkapäitse;
    Lennä luojan kellarihin,
    Kamarihin kaikkivallan.

Waikka raamattua myöten uskommaki olleen alkuluoduilla täydellisemmän tiedon Jumalasta, niin olisi kuitenki väärin tehty, siitä päättää, tämän tiedon ihmisten enennyttyä ja kansoiksi erittyä, muuttumatonna sillänsä säilyneen. Toisilla, niinkun Abrahamin jälkisillä, pysy se kauan kyllä alkuluonnossaan, vaan toisissa väänty, mutkistu ja turmeltu se pikemmin, tullen viimmen peräti nimipuutteesen. Niin löytyy vieläki, matkustavaisten maineita möyten, kansoja maailmassa, joilla ei ole pieninkään tietoa Jumalasta. Miten Jumalan tunto sillä tavalla taisi kadota, sitä tällä kerralla emme yritä'känä selvittää, ilman lausuttuamme, niin muuten asian kohdan olevan. Niin näyttää myös meidänki kansavanhempamme aikoinansa olleen mitään Jumalasta tietämättä. Arvoset kyllä taisivat muutki heidän tietonsa sihen aikaan olla, mutta jos kuinka vähätietonen, ihminen siinä kuitenki luontokappalesta erotaksen, että hän kaikissa tiloissa on mahdollinen parempia tietoja käsittämään ja tavallisesti aina uteleeki syitä tutaksensa, jos mitä näkee, kuulee ei muuten keksii oudonlaista. Juuri tämä ihmisyyden luonnon etu oli voimallinen esivanhempiamme uudelleen jommoiseenki Jumalan tuntoon auttamaan. Näyttää kun olisvat he esinnä, ukkosen jumauksilta säikähtyneinä ja mielitorruksistaan heränneinä, ruvenneet tavottelemaan syytä näihin jumauksiin tietä saadaksensa. Waan mahdoton oli sillon keksiä, mikä vasta nykysempinä aikoina, monet vuosituhannet myöhemmin, on tullut paremmin tutuksi. Tiedon kaipuussa levottivat he sillä uteliaisuutensa, että päättivät jonkun mahtavan, ehkä muuten oudon ja näkymättömän, olennon pilvissä elelevän, joka sekä iski sieltä leimahtelevat tulet, että äannähteli nämät kummat jumaukset. Muuta nimeä ei tieten, kutsuivat he hänen jumaksi eli jumalaksi, sillä jumauksillapa hän olentonsa ilmotti. Samate kutsumat pienet lapset lammasta määksi, lehmää myyksi jne äänistä, joita he näiltä elämillä kuulevat. Samalla tavalla, kun meille sana jumala, taisi Wenäläisille tulla sanansa boh, jolla he Jumalata nimittävät, sillä tämäki sana alkuansa osottanee jotai pauhua eli juminata. Samaa alkua ovat myös luultaksemme Tatarilaisilla Jumalan nimenä tärä, Ostiakkilaisilla turum eli torom, Woqulilaisilla torom, Tsuvassilaissilla tora eli tor, muinasten Gothilaisten thor, Skythiläisten tara jne, joilla kaikilla näyttää jotai täräystä alkuansa tavoteltuna.

Näin toki yrittäneet selvittää, miten esivanhempamme uudelleen saivat alun Jumalan tuntoa ja itse nimenki, lähtisimmä mielellämme toista asiata tutkimaan, kuinka Jumalan lääni tästä ensin pienemmästä alusta vähitellen suureni, siksi että häntä viimmen pidettiin kaiken maailman tekiäna ja haltiana. Jo alkuansaki, ehk' ei hänen valtansa vielä mahtanut suuresti pilviä ulommaksi antauta, pidettiin Jumalala jotensaki mahtavana, pilviä liikuttelevana, tulta, säitä ja sateita lähettävänä urohona. Taisipa nimet ilmonen Jumala, pilvien pitäjä, hattaroin hallitsia jo siilon tulla hänelle annetuiksi. Aikasin taitiin häntä myös luojaksi nimittää, jolla sanalla sillon oli paljo pienempi piiri, kun nykyjään. Luomisella alkuperäänsä ei näytä ymmärretyksi, kun mitä hyvänsä lähettämistä eli erille panemista itsensä eli toisten luota.[1] Jumalan ilmasta tulta, vesiä, lumia, rakeita ja toisinaan kiviäki luodessa eli lähetteissä, ruvettiin häntä siitä luojaksi nimittämään. Muinosille Greikalaisille luulisimma samalla tavalla tulleen heidän kielisen Jumalan nimensä theos, joka meidän kielellä olisi luoja eli pania. Taivaalliseksi Jumalaksi kutsuttiin häntä paikasta, jossa hän eleli ja joka erittäin hänen voimastansa eli mahdistansa lienee taivoksi eli taivaaksi nimitetty.[2] Taivaasta ja minkä laatusna esi'isämme sitä pitivät, saamma toiste enemmin lausua, nyt vaan nimitämmä, uulleen heidän sitä moni-, tosinaan kuusi- ja yhdeksänkikantiseksi rakennukseksi. Näillä kansilla arveltiin Jumalan öillä lepäelevän. Taisivatpa pitääki monet aurinkoa Jumalan päänä ja sentähden sitä päiväksi nimittää, vasta myöhemmin auringoksi sanoen, tällä nimellä johon kuhun auriahan eli hataraan astiaan verrattuna, niinkun sitä vieläki on tapana auringon eli päivän kehäksi sanoa. Sentähden päivän sitte piti illaksi aleta, Jumalan sillä yöksi kirjavalle taivon kannelle päästä, jonka hän päällensä oli kiinni nakannut, jotta piti laidatse itse päälle kiivetä. Toisena aamuna jällen laitaa myöten alle saava aukasi hän tämän kannen ja taivalsi päiväsiä matkojansa kuni ennenki.

Waikka aikaa voittain Jumalata ruaettiin suuremmaksi ajateltamaan ja monta luonnon vaikutusta, pilvistä erilläki, hanen työksensä arveltamaan, niin olivat aina hänen enimmät toimensa kuitenki pilvissä, kussa myöhemmin hänelle luultiin mainio paja olevan, josta häntä myös takojaksi nimitettiin. Hänen takomiksi arveltiin nyt taivastaki ja kaikkia sen kansia. Näin Jumalan aina suuremmaksi tultua ja ihmisten viimmenkän ajatellen, ken kaiken tämän maailman olisi tehnyt, eikä ketään suurempata olentoa sen tekiäksi tieten, päättivät he siksi Jumalan. Mitä ennen tiettiin, hänen pajassansa monenlaatusia kapineita valmistelevan ja ulomma luotansa lähettelevän, se hyvin kyllö myönti tätä ajatusta maailman rakennuksesta. Ennen ihmismuistoa olisi hän kaikki mitä tavattiin, valmistellut ja kunne kunki paikallensa luonut. Siitä alettiinki maailmata toisella sanalla luonnoksi nimittää ja Jumalata näinki ymmärtäen luojaksi.[3] Niinpä ovat muutamat, ilman ennen Jumalasta mitään tietänättäkän, aivan maailman rakennuksesta yksinänsä, tulleet ensimmäiseen Jumalan tuntoon johdatetuiksi. Näin kerto muutama Grönlandin maan asukas tästä aineesta: Se on tosi, sano hän, että meillä ennen ei ollut tietoa Jumalasta ja vapahtajasta. Mutta elköön sentähdcn kenkän luulko, ettemme toisinaan tätäki asiata ajatuksillamme noudatelleet. Itseki arvelin usein tähän laatuun: pienintään kajakkata (s.o. venettä) ei saada ilman suurta työtä ja taitoa valmiiksi. Ja kuitenki on harrakkaki paljo mahtavammasti tehty, eikä ole meistä kenkän häntä mies tekemään. Wielä mahtamammin, kun harakka ja muut elävät, on ihminen rakettu. Kenpä siis olisi hänen tehnyt? — Hoetaan maasta kasvaneen, vaan miksi ei kasva vieläki? Ja jos kasvaisiki, niin mistä olisivat itse maa ja meri, kuu, päivä ja tähdet kasvaneet? Tosiaanki on kaikilla näillä ollut tekiä, jonka mahtia, taitoa ja ymmärrystä meillä on työläs arvata'kan, sillä niin kauniit, hyvät ja hyödylliset ovat kaikki hänen tekonsa. Jos nyt aivan umpinaisesta tämä muukalainen tuli kaikkiluojan Jumalan olemista tavottelemaan, kuinka paljoa helpompi eikö toki ollutki esi-isillemme, ennen tietystä mahtavasta pilvien Jumalasta tulla taivaan ja maanki luoja Jumalan tuntemaan. Ja niin tulivatki, kun vaan sitte olisivat sihen tyytyneet. Mutta onnettomasti rupesivat Jumalan toimituksia omaan talouteensa vertaamaan. Eipä pienimmässään perehessä, ajattelivat he, voi yksi kaikkia toimittaa, niinkö siis Jumala kaikkiin yksinänsä ennättäisi? Tämän ajatuksen saatua, autovat Jumalalle paljo käskyläisiä, joilla kaikilla olivat määrätyt työnsä toimitettavat ja joita aikaa voittain epälukuhun asti eneni. Näitäki nimitettiin toisinaan jumaliksi, toisinaan haltioiksi, kuninkaiksi, isänniksi, emänniksi, pojiksi, neitsyiksi, piioiksi ja miksi millonki. Waan itse pääjumalatadalettiin nyt, perehenvanhimman tapaan, ukoksi, taatoksi, isoksi, vaariksi, vanhaksi mieheksi jne kutsua. Wanhan virkansa pilvissä toimitti hän vieläki itse, mutta kun hänen lääninsä kuitenki näin oli suurentunut ja häntä Jumalan nimellä usein muissaki tapauksissa mainittiin, niin tuli tarpeelliseksi sillon toisella nimellä häntä kohdella, koska hänen toimistansa pilvissä jotai erittäin oli lausumista. Tästä sai nyt se mainittava nimivaihto jumalan ja ukon välillä. Jumala tuli yhteiseksi nimeksi sekä entiselle jumalalle, jota nyt ukoksi sanottiin, että muille hänen kaskyläisillensä, jota vaston korkeinta jumalata erittäin nimitettiin ukoksi eli luojaksi.

Waan nämät aineet, jotka kuitenki ovat siitä arvosta, että sietävät laviammalta tutkittaa ja lausuttaa, kun tässä osassa sihen tilaa olisi, heitämmä toistaseksi, nyt vaan mainiten, että ukkoa ei rukoiltu ainoasti kylväjiltä sateen tähden, vaan myös moninaisissa muissa tiloissa, metsä-, meri- ja sotamiehillä, taudeissa, karjan menestykseksi jne, josta kyllä hamatsemma, että häntä pidettiin yli muiden voimallisna Jumalana, sillä monissa näissä tiloissa olisi löytynyt lähempiäki erityisiä haltioita ja auttajoita, jos muuten olisivat kyllä voimallisiksi arvatut.

Näin siis päättäisimmä, esi'isillämme aikoinansa olleen pääjumalana ukon eli luojan ja tämän käskyläisinä muita alhasempia niink. Tapio, Ahti, Lempo, Hiisi, Tuoni, Kalma, Louhi, Mielikki, Luonnottaret, Kuuttaret, Päivättäret, Otavattaret, Tuulettaret, Suvettaret, Etelättäret, Syöjättäret, Tuonettaret jne, jota vaston senlaiset kun Kaleva, Wäinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen, Joukahainen, ehkä toisinaan jumalain verosina pidettynä, mieltä ei lueta kun muiksi muinasten Suomalaisten urhollisiksi sankareiksi. Näistä itsekustaki toiste enemmän.

[1] Luoda kiviä s.o. panna erille jostai eli johon paikkaan; l. verkkoa, kangasta, p.e. nimeksi eli aluksi; lehmä loi vasikan, käärme l. nahkansa, pani erille luotansa; luo ojaa, löylyä, pane erille maasta, kiukaasta; luo vene vesille, salmen poikki, pane erille rannasta, rannasta rantaan; se on luotu minulle, erille pantu millua vasten. Samate sanoissa luoma, luoko, luoto, luoti, tuode, luonto, luonne, luola, loitto (luoitto), luopuoa jne.

[2] Woimaa eli mahtia osottavasta pääsanasta tai (tain, taida), joka itse nyt on kielestämme hävinnyt, vaan josta vielä löytään johtosanoja niink. taitaa, taito, taika, taimi, taima, tainta, taipua (samate k. voipua sanasta voida), taintua, taistella jne, joissa kaikissa on joku voiman eli mahdin osotus. Niin lienee latinan kielinen taivon nimitys firmamentum ja ruotsin kielinen fäste myös alkunsa saaneet.

[3] Suomalaiset paikka paikoin Wenäjän puolella tuskin ymmärtäisivät, mitä tavottelisit sanoessa Jumala loi kaiken maailman, sillä luomista he siinä kohdassa sanovat tekemiseksi eli laatimiseksi. Muutamista Uutta Testamenttiä Repolan papin luona Greikasta Suomeksi käätessäni, siten paremmin oppiakseni, millä sanoilla heidän puheensa mukaan hän sitä kaännettäväksi tahto, käytin sanaa luoda äsken mainitussa osotuksessa, joka hänelle, ehkä muuten sel- välle, lapsesta olleelle suomalaiselle näytti oudoksi ja jonka hän ainaki oikasi, sanoen tehdä eli laatia. Muuten on sana maailmaki heillä oudonlainen, jota he vaan ilmaksi nimittävät.

Satuja.

Ukko ja Kuolema.

Wanha köyhä ukko hakkasi puita metsässä. Alko kantamuksen saatua kotiin astua. Wäsymällään laski puut maahan, valitti vanhuuttansa, köyhyyttänsä ja kaikkea viheliäisyyttänsä, sanoen viimmen: "voi jos toki kerran kuolemaki tulisi!" Kuolema sattu paikalle ja lausu: "tässä olenki, miksi kutsuit?" Ukko vähän hämmästyneenä vastasi "enkä miksikän, jos et tahtoisit vähäksi matkaksi katamustani ottaa. Kun polonen juuri olin uupua."

Elohon elävän mieli, miehen mennehen manalle.

Kontio ja Hiiri.

Kontio nukku korvessa ja lauma hiiriä piti ympärillä menoa. Wiimmen heräsi kontio ja sai muutaman, kovin rohkiasti aivan seljälle hypänneen, kynsiinsä. Hiiri rukoili armoa, pyysi anteeksi rikostansa, vahingosta tällä kerralla näin onnettomasti sattuneen, jota hän ei konssa toiste tekisi. Wielä lupasi hän kaikella kunnialla muistaa, jos nyt hengissä pääsisi. Kontio, ehkä suuttunutki, laski hänen viimmen irti, sanoen: "yksipä ollet syöden, kun säästäenki; mene matkohisi mokoma." Ei aikoja, niin muutamana päivänä kontio eräteillänsä puuttuu verkkoon, eikä päässyt vapaaksi, jos millä yritti. Kovin tuskautuneena tapasi hänen hiiri ja olko arvelematta verkon pauloja poikki järsiä. Sillä pääsi kontio pian vapaaksi. Waan hiiri lausu: "pidit minua pilkkana, etkä toivonut mitänä hyvää, mutta näetpä voivan hiirenki hyvä hyvällä palkita."

Ei niin köyhää, ettei toista auta, ei niin rikasta, ettei apua tarvitse.

Linnut, Nelijalkaset ja Yöleikko.

Oli muinen sota linnuilla nelijalkasten kanssa. Jos millä puolella voitolla oltiin, sillä puolella pyöri yöleikko, lintunen seassa lintuna, hiirenä nelijalkasten joukossa. Wiimmen rauhanteossa ei kumpanenkan puoli tuntenut häntä omaksensa, sanoen aina suurimman hädän aikana hänen toisella puolella nähneensä. Niin päätettiin yksituumasesti ajaa pois hän mailta ilmoilta. Siitä ajasta asti ei ole yöleikko päiväsaikana tohtinut silmänsä näyttää.

Pah' on syöä siemenensä, maansa petteä pahempi.

Suomen kansan Arvutuksuia.

1. Suuton söi, käsitön ampu, vesilinnun vempeleltä, haapanan havun selältä.

2. Mies ollut alusta ilman, ilman loppuhun elävä, ei ehi sinä ikänä, pääse päivikuntinensa, viien viikon täyttäväksi.

3. Pikku lintu liinahäntä läpi seinän lentelevi.

4. Tupa tuuti, lakka laulo, mies tuuti tuvan sisässä, jonk' on suussa Suomen lukku, Tapion rahat takana.

5. Suurempi sukua suurta, kuninkaita korkiampi, lattialla tallatahan, kuni koiroa pahinta.

Osviittoja. 1. Suuton, käsiton s.o. aurinko eli päivä; söi, ampu s.o. sulatti; vesilinnun, haapanan s.o. lumitykyn; vempeleltä, havun selältä s.o. oksalta eli lyngykseltä. 2. Kuu. 3. Pikkulintu s.o. neula; liinahäntä s.o. silmäystä eli lanka neulan perässä; seinän s.o. vaatteen; lentelevi s.o. kulkevi. 4. Tupa s.o. oravan pesä; lakka s.o. puun latva; laulo s.o. heilu eli hahisi; mies s.o. orava; lukko s.o. maan pidentä eli verot; Tapion s.o. metsän; rahat s.o. ravara. 5. Päiväpaiste.

* * * * *

Paljo ilmanki tässä osassa puhetta Suomen kieleen koskevista aineista ollunna, pelkäämmä, sitä vielä lisätessämme, jo heti työmme alussa lukian kyllästyneenä lennettävän, jos minne'ki, mehiläisemme. Sentähden lykkäämmä tulemaksi kuuksi koko kielen seikan nöyrimmällä anomuksella ja toivolla, itsekunki siksi armahtavaisesti kohtelevan tätä talven pakkasissa pyrivätä mehiläistä ja erittäin senlaisia saamia, kun Aigypto, Polyneisia, Indo, Greikalaiset, metsakko, karjakko, opisto, kasta, toisinto, kirjamellinen jne. Sillä toivolla lähdemmä nyt kuumme täytteeksi selvittämään muutamia.

Suomen kansan Sanalaskuja.

1. Anna kättä käyvän miehen, suuta ulkovan urohon.

Käyvällä ja ulkovalla ymmärretään toisinaan köyhää ja koditonta, toisinaan muuten kulkevaista, tuntematonta. Edellisessä tapauksessa kehottaa sanalasku, köyhiäksi ja varattomia hyvin kohtelemaan; jälkimmäisessä, varalla pitämään, ettei tuntemattomiakan tylysti vastaan oteta, josta vaan katumus saattaisi seurata.

2. Parempi pajussa maata, kuni paimenen sivussa, orpolapsen kainalossa.

Tällä sanalaskulla olen kuullut naimatta jäänetten tyttöin itsiänsa toisinaan lohdutteleman ja epäilemättä olisiki hyvä, jos he sen, vaikka aina, mielessänsä pitäisivät. Waan valitettavasti runoa myöten

    Kyll' on niitäki kylissä
    Tyttäriä tyhmempiä,
    Jotk' ei o'ota ollenkana
    Puhe'mieheltä puhetta.

    Kesällä kenossa kaulan,
    Talvella takana silmin,
    Katselevat, kääntelevät,
    Kenen keksiä pitäisi;
    Mies olla mikä' hyvänsä,
    Talon laiska juoppolalli,
    Eli köyhä kestin poika,
    Elikkä rahaton renki,
    Joka vaan vihille veisi
    Waikka vaskisormuksella;
    Jos vuoen, kahen perästä
    Korjan perä on kotona,
    Talon turkki tuiskun suoja,
    Läpilauta lapsen likka,
    Käsivirkka kätkyn soutu,
    Penkki, pankko pöytä lauta.

(Korhonen).

3. Niin on niittyin asiat, kun on niityt aialliset.

Koskee erittäin talon, jos toisinaan muihinki, toimihin. Sen nyt tietääki jokanen, menestyvän työt sitä myöten, miten niitä huolella ja uutteruudella toimitetaan.

4. Syöpi leivän survosenki, kun on meistä mielin määrin, omin ottamin urosta.

Sanalasku päättää köyhemmenki suodun ja mielen- myötäsen miehen olevan paremman, kun muka rikkaan pakolla otetun. Miten lienee, heitän peräti naisten huoleksi, itse tuumailla ja arvaella.

MEHILÄINEN W. 1836.

Helmikuulta.

Tauti.

    Surma hiihti suota myöten,
    Tauti talvitietä myöten.
    Noin puhuvi suuri Surma,
    Aika Tauti arvelevi,
    Illalla talon takana, 5
    Talon aittojen takana:
    "Kenenkä tapan talosta —
    Tapanko ukon talosta?"

    "Jos tapan ukon talosta,
    Taitavi kalat kaota, 10
    Lohimurkkinat mureta,
    Nuotat tulla tukkuloihin,
    Wenehet vesille jäähä;
    En tapa ukkoa talosta."

    Surma hiihti suota myöten, 15
    Tauti talvitietä myöten.
    Noin puhuvi suuri Surma jne.
    "Kenenkä tapan talosta —
    Tapanko akan talosta?"

    "Jos tapan akan talosta, 20
    Lyhenevi lehmän lypsi,
    Maion kantajat katovi,
    Maitokupit kuivettuvi,
    Ravistuvi voirasiat;
    En tapa akkoa talosta." 25

    Surma hiihti suota myöten
    Tauti talvitietä myöten.
    Noin puhuvi suuri Surma
                          jne
    "Kenenkä tapan talosta —
    Tapanko pojan talosta?" 30
    "Jos tapan pojan talosta,
    Haviävi halme'maani,
    Kaskikirvehet katovi,
    Elopurnoset putovi,
    Jyvälaarit laukiavi; 35
    En tapa poikoa talosta."

    Surma hiihti suota myöten,
    Tauti talvitietä myöten.
    Noin puhuvi suuri Surma
                          jne
    "Kenenkä tapan talosta — 40
    Tapanko tytön talosta?"
    "Jos tapan tytön talosta,
    Häviävi hääveroni,
    Wähenevi kihlavärkit,
    Jääpi sulhoset surulle. 45
    Poikaset pahoilla mielin;
    En tapa tyttöä talosta."

    Surma hiihti suota myöten,
    Tauti talvitietä myöten.
    Noin puhuvi suuri Surma 50
                        jne.
    "Kenenkä tapan talosta
    Tapanko talosta minnän?
    Jos tapan talosta minnän,
    Saapi mies on toisen naisen;
    Saapi naisen naimisella, 55
    Ehk' ei lapselle emoa."

Toisintoja. v. 4—6. Ajatteli aika Tauti, Talon keskitanterella. v. 7—9. kenen tappanen t. T. talosta vaarin? J. t. talosta vaarin. v. 8—9. T. talon isännän? Tappaisin t. i. v. 10—11. Taitaisi talo hävitä, Pian mennä pieni maani v. 19—20. T. talosta muorin? J. t. t. m. T. talon emännän? J. t. t. e. Tappanen talosta vaimon? J. t. t. v. 21—22, L. lehmilykky, Maitomaljaset k. Katoneeko suuri karja, Levinneekö lehmiläavä. v. 23. Pienenevi piimäamme. v. 33—34. Hävinneekö h. Katonevi kaskikirves. v. 34. Jyväpurno puonneeki. v. 41-42, T. talosta neien? J. t. talosta neein. v. 43—44. Hävinneekö h. vähenneekö k. v. 45. Saapi s. s. Tullaan s. s. v. 46. Jää pojat pahoilla m. v. 54. Jäähään lapset itkemähän, Pienoset pisartamahan Ostolla orihin saapi, Uuen naisen naimisella.

Hekkalan Maria.

    Jo nyt joutu naimavuosi,
    Wihkivuosi mnmmeseltä,
    Joill' ei ole ennen ollut,
    Eikä saanchet osansa.

          5—14
    Pojat nuorena nopiat
    Elelimät öillä ensin,
    Maan kun joutu manhemmaksi,
    Ettei jaksa yöjalassa
    Kyllä kutkia kylällä,
    Otettama on uusi ncuo,
    Uuet kihlat ostettamat,
    Monet kihlat kirkkaimmat,
    Kaunihimmat kaulamärkit,
    Kultasormukset soria???

          15—20
    Tyttärill' on työlähampi,
    Aina outo outettama,
    Eikä tule toi sinänsä,
    Maikka malmoa pitäpi,
    Käypi toimo työlähäksi,
    Ajatukset ahtahaksi.

         21—26
    Tuumailimat tuosta kerran
    Kaksi kaunista tytärtä,
    Sisarukset Siikajoessa,
    Kuulut Pulkkilan kylällä,
    Alapuolella asumat,
    Heiteltynä Hekkalahan.

          27—41.
    Riitta ensin rintavasti
    Sanopi sanalla tuolla
    Marialle mahtamasti:
    "Mikä neuoksi hyväksi,
    Mikä neuon antajaksi;
    Nuoret kaikki korjatahan,
    Minä vanhanen vakainen.
    Tulen vielä tuommoseksi,
    Kun tuo taivahan mäkärä
    Alla pilvien asuva.
    Joko Yrkön yksinäisen,
    Rahattoman rannistani,
    Wiimmen ottanen omaksi,
    Kun ei tulle kumminkana
    Tarjoksi talollisia."

          42—59.
    Mari sanopi samalla:
    "Otan minä, vaikka mistä;
    Mull' on miellä muille asti,
    Paljo ihtessä piteä,
    Paljo on pantuna rahoja,
    Lukon taaksi tallittuna.
    Rahat annan arkustani,
    Talo ensin ostetahan,
    Sitte maata muokatahan,
    Jotta syömmä selvän leivän,
    Ruisleivän runsahimman.
    Wiel' on lehmä Lehtikorva,
    Joka lypsäpi lujasti,
    Wasikan tekepi toisin.
    Kaks on lammasta kotona,
    Jotka joutuen kerihten,
    Syksyt kuon syylinkiä,
    Talvet vanttuja vatustan."

          60—65.
    Riitta aivan riski suusta,
    Kieli kerkiä sanoissa,
    Sano vielä toisen kerran
    Marialle mahtavasti:
    "Laita sulhanen sinulle,
    Elikkä ennätän esinnä."

          66—75.
    Mari varsin vastoapi:
    "Ei ole minulla vielä
    Miestä tiettyä tulossa;
    Sulhanen sinulla ompi
    Laita ihtesi vihille.
    Sin' olet elänyt enemmin,
    Kohta täytät talven tullen
    Wiisikymmentä visusti,
    Minä vuotta viisitoista
    Olen nuorempi sinua"

          76—87.
    Tuli poika Pulkkilahan,
    Joutu tuolta Siikajoelta,
    Keski Kestilän kylästä,
    Pölyhousu Haapalainen,
    Mainittava mestariksi,
    Opit kaikki ottanunna
    Hän oli oiva ompelia,
    Warsin vaatetten tekiä,
    Wielä seppä sen mokoma,
    Häylyvä hätävarassa,
    Kylän tarvetten takoja;
    Tuli tuonne Pulkkilahan.

          88—91.
    Riitta Hekkalan havahti:
    "Jo on poika Pulkkilahan
    Tullut oiva ompelija,
    Raatali rahan keriä"

          92—95.
    Mari heti nauratellen
    Sano: "terve tultuasi!
    Joko olet ompelijaksi
    Toki kerran kerkinynnä!

          96—101,
    Käski lähtiä kotiinsa
    Tekemähän taitavasti
    Ensin turkki tuulen suoja,
    Sitte röiy sievänlainen,
    Wielä pelsi pehmiämpi,
    Jolla vietäisi vihille."

          102—107.
    Illan tultua ilosen
    Lähti poika kulkemahan,
    Walmisti vaeltamahan.
    Wielä Wiiolle menepi,
    Näki Yrkön yksinänsä
    Kartanolla kahtelevan.

          108—111.
    "Mitä Yrkkö yksinäsi
    Siinä seisot siirtymättä,
    Ajattelet ahkerasti,
    Kallistellen kartanolla?"

          112-115.
    "Miel' on mennä Hekkalahan;
    Joko lienevät levolla."
    "Sinne se minunkin tieni,
    On tahottu ompelohon."

          116—119.
    Lähti kohta kulkemahan
    Yhtä tietä Yrkön kanssa;
    Astu poika ahkerasti
    Tuonne Hekkalan talohon.

          120—123,
    Sitte tuonne tultuansa,
    Päästyänsä matkan päähän,
    Kohta koitteli ovia,
    Oisko lukkohon lukittu.

          124—137.
    Naiset arvahin asian —
    Jo on pojat joutunehet;
    Naisten syän sylkähtäpi,
    Mieli hyppäsi hyväksi.
    Wielä neuoit vierahia,
    Opetit oven takoa:
    "Ovipieless' on avainki
    Piilosalla pistettynä;
    Ota, aukase avia
    Avamella oikialla,
    Siirrä salpa koukerolla,
    Jousi potkase takasin,
    Loirat oikein osoa
    Solikoia sormellasi."

          138—143.
    Otti oikian avamen,
    Jolla aukasi ovia,
    Siirti salvan koukerolla,
    Jousen potkasi takasin,
    Loirat oikein osasi
    Solikoia sormellansa.

          144—153.
    Mari sänkynsä levitti,
    Paljo peittoja panepi,
    Sanopi sanalla tuolla:
    "Riisu vieras vikkelästi
    Poies kintahat käsistä,
    Lakki laske arkulleni,
    Kengät keskilattialle;
    Wilu siell' on seisoessa,
    Painu tänne pakkasesta,
    Siirry peittojen sisälle."

          154—159.
    Poika nöyrä neuottua
    Teki, oikein osasi,
    Pani sänkyhyn samalla,
    Syltä kaulahan kamahti,
    Anto suuta suikiasti,
    Näppärästi neitoselle.

          160—165.
    Mari esteli esinnä,
    Sanopi sanalla tällä:
    "Oisit kyllä oiva poika,
    Kaunis kaikessa siassa,
    Waan on kontittu kovasti,
    Juoniteltu juomariksi."

          166—175.
    Poika varsin vastoapi:
    "En ole juonut julkisesti,
    Enkä varkahin varonut;
    Kun tahot kuulla kontimiestä,
    Paljo on minulla niitä,
    Jotka vissinki vihavat.
    Ota aasi oivallinen,
    Pitkäkorva kumppaliksi,
    Sitä ei kontita kovasti,
    Juonitella juomariksi."

          176—179.
    Mari lausu lempehestsi
    "Elä suutu suottakana,
    Waikkapa valehtelevat,
    Panettelevat pakanat."

          180—183.
    Siinäpä Samu samalla
    Tutummaksi tulla tahto,
    Rohkiammaksi ruveta,
    Likemmäksi liittäytä.

          184—193.
    Mari aina estelepi,
    Sanopi sanalla tällä:
    "Enkä huoli ensinkänä
    Tulla kanssasi tutuksi,
    Kun et laita laaullensa,
    Anna kihlat kukkorosta,
    Kultasormukset kuleta,
    Kääri ketjut kaulahani,
    Siitä tulisin tutuksi,
    Likemmäksi liittähyisin."

          194—206.
    Riitta varsin valvovainen
    Yrkön kanssa kaunihisti,
    Kuultuansa kuihkutuksen,
    Alko äystätä isosti.
    Haukku Riitta Haapalaista,
    Sanoen sanalla tällä:
    "Sinä olet sika Siikajoelta,
    Kehno Kestilän kylästä,
    Mont' on mennyt mennävuonna,
    Wiety viimmessä kesänä,
    Parempata paiskattuna,
    Saatettu sotaväkehen,
    Etelähän ennätetty."

          207—211.
    Alko ajoa pihalle,
    Takaperin tanhualle,
    Wielä kiitti vierestänsä
    Totiseksi toista miestä,
    Hyvin Yrkköä ylisti.

          212—228.
    Samu nousi näppärästi,
    Saapi lakkinsa samassa,
    Kintahat ja kenkänsäki.
    Lähti ulos juoksemahan,
    Waan ei osannut ovehen,
    Lankiapi lattialle.
    Pelko paino pitkäksensä,
    Pää se paukahti kivehen,
    Sormet poikki portahasen,
    Lakki lenti lietehesen,
    Toinen kinnas kiukahalle,
    Toinen sattu salvamehen,
    Kengät keskelle lakia.

    Ei malta häässä maata,
    Kauan olla oikiana,
    Yli kynnyksen kytäsi
    Takaperin tanhualle.

          229—238.
    Mari nousi nopiasti,
    Ite pistäysi pihalle,
    Otti kiini olkapäästä,
    Pani kaulahan kätensä,
    Lausu aivan lempehesti:
    "Elä kulta kumminkana
    Pane mieltäsi pahaksi
    Noista töistä tuhmimmista,
    Mielettömistä menoista;
    Tule vielä toinen kerta!"

          239—243.
    Waan ei tohtinut takasin
    Poika siirtyä sisälle,
    Meni siitä matkohinsa,
    Itku silmiä sitopi,
    Weet poskille putosi.

          244—256.
    Mari se sisälle saapi,
    Pani maata paikallensa,
    Siallensa siirtäyty.
    Sitte nurku nukkumatta
    Riitta rukan rintavuutta,
    Suupalton pauhinata:
    "Kun et vaivanen varonut,
    Ajot pois pojan parahan,
    Minun heitit Hekkalahan,
    Yrjänän ite piätit;
    Minun aikani asunto,
    Päivät pitkäksi tulevat,
    Itkun tuottapi ikävä."

          257—271.
    Kesän oli kekkiänä;
    Tuli sitte talven tullen,
    Lähti Launolan kylältä,
    Astu Antti Anttoselta,
    Taitava talon isäntä.
    Waunut vyöryvät kujalla,
    Kiesit kiersi kartanolla,
    Helisi hevosen kello,
    Kovin kuulu kulkusetki,
    Sulhanen oli ohjilla,
    Mies on kaunis kahtannolta,
    Pulskia punamerinen,
    Waattchet komin koriat',
    Napit kullan kiiltämäisct,
    Hopiasta hohtavaisct.

          272—276.
    Mari luulepi lujasti,
    Ett' on vieras Wiipurisla,
    Saanut Saksan kaupungista,
    Eli tullut Lukhulmista,
    Nuohtin poika rohkiampi.

          277—280.
    Anna astupi tupahan,
    Eellä ennätti sanoa:
    "Ota oikia osasi,
    Taitava talon isäntä!"

          281—286.
    Mari vielä muistelepi:
    "Mun on haiku Haapalaista,
    Jonk' on sormus sormessani,
    Jonka kanssa kaiken talven
    Aina valvoin valpahasti
    Öillä yksillä olilla."

          287—302.
    Anna haukku Haapalaista,
    Kieli kerkiä panepi:
    "Totteletko toljaketta,
    Höyhenkengän höynäystä!
    Elä huoli huitarista,
    Kovin konnankoukkusesta,
    Jok' on ruma ruumihilta,
    Partaki pahannäkönen,
    Eik' ole mieltä muille asti,
    Eikä ihtessä piteä.
    Laaustaan on aivan laiska,
    Syöpi ruoan runsahimman,
    Juopi viinan kun vetenä
    Ihmisiltä ilkiästi,
    Aina pirtissä asupi,
    Pötköttäpi pöyän päässä."

          303—314.
    Toista kiitti kielevästi:
    "Ollut nuorena nopia,
    Wiel' on virkku vanhanaki,
    Kaunis kaikissa tiloissa,
    Talon töihin taitavampi:
    Kaikki kyllä kaunihisti
    Laittelepi laaullensa,
    Aina akkainki asiat.
    Nametass' on naisten luona,
    Leivät leipopi leviät,
    Pa'at kaikki kahtelepi,
    Kaikki kulkepi koatki.

          315—348.
    Täll' on sini silmäripset,
    Tällä kulta kulmakarvat,
    Tällä vaattehet verasta,
    Jotka näyttävät näkyvän.

          319—322.
    Täll'on kihlat kirkkahimmat,
    Kultasormukset soriat,
    Jotka ennen aikonansa
    Osti Oulun kaupungista."

          323—328.
    Anna kukkaron avasi,
    Otti lantit lakkarista,
    Jotka työnti tyttärelle.
    Hyvin helisi hopiat,
    Kultasormukset kulisi,
    Kahlisivat kahmaloissa.

          329—331.
    Kohta annettiin asia,
    Saatettiin sana kylälle,
    Julki kaiken kirkkokunnan.

          332—355.
    Sinä päivänä samana
    Tuli sanoma Samulle,
    Ett' on Mari morsianna.
    Säikähti Sameli riepu,
    Weri ohtahan osasi,
    Niinkun pilvi päivän päälle.
    Sylkäytti syänaloa,
    Wärähytti varpahia,
    Tahto puheta punanen,
    Waikk' oli valkiaverinen.
    Eikä sitte ensiyönä
    Saanut unta silmillensä,
    Ajatteli aikojansa:
    "Mikä mielessä Marilla,
    Kun ei huolinut minusta,
    Waikka kaiken vaivan kanssa
    Kannan kalua kokohon!
    Minä otan ompelolla,
    Takomalla talvikauet,
    Weän värkkiä kokohan,
    Wielä viljoa metästä,
    Ansoistani aikalailla,
    Parahite pauloistani,
    Satimistani samate."

          356—368.
    Aina arveli Sameli,
    Wielä muisti muinosetki:
    "Sinne sortu sormukseni,
    Sinne värkkini väheni,
    Kaikki kulu kintahani,
    Kaikki kenkäni keveni,
    Yöjalassa juostessani,
    Warsin kauan valvomassa,
    Talvikauen tarpoessa.
    Sauoin varsin vaikiasti,
    Sukset tarttu takkalahan,
    Tahon puota pyörtehesen,
    Aina mennä ämmän alle."

          369—378.
    Sitte ensilauantaina
    Lähti poika polkemahan,
    Walmisti vaeltamahan,
    Kylyn jälkehen kylästä.
    Juoksi yöllä yksinänsä
    Heti kohta Hekkalahan,
    Waan ei löytänyt Maria,
    Eikä saanut sormustansa —
    Mari oli poissa Pulkkilasta
    Mennyt morsianverolle.

          379—381.
    Hakaroipi Haapalaista,
    Kulkkuperä kuivettupi,
    Pakottaa pahon syäntä.

          382-389.
    Sitte kuuli korkialta
    Saarnastuolista sanoman,
    Marin vietävän vihille,
    Iän kaiken istumahan,
    Asumahan Antin kanssa.
    Ain' on haiku Haapalaisen,
    Aina yölläki unissa,
    Aina päässä päivänäki.

          390—393.
    Kauan häitä hankittihin,
    Monet viikot morsianta,
    Suuri aika sulhasmiestä.
    Mari sano sulhaselle:
    "Joko viimmen joutunemma,
    Joko lyönemmä lähöksi;
    Toisinaan tulepi konna,
    Pylyhousu pöyän päähän,
    Isotellen ilkiästi,
    Humalaisna hullupäanä,
    Tuopi pian tullessansa
    Wielä villin viimmesenki,
    Kun on ollut ensimmäisnä,
    Waan ei virkata mitänä."

          404—411.
    Wiimmen vietihin vihille,
    Päästettihin perjantaina.
    Kaikki kulki kahtomahan
    Kauan häitä hankituita,
    Monen miehen morsianta,
    Kuulusinta kukkapäätä,
    Suurta riemua suloista,
    Suurta viulun vingutusta.

          412—116.
    Waan ei pojat puoletkana
    Mahu salihin sisälle,
    Eikä pääse pyörimähän;
    Kansa seiso kartanolla,
    Alla akkunan pihalla.

          417—423.
    Annettihin akkunasta
    Wiinaryppy vierahille,
    Punssikuppi kuhtutuille;
    Kaikki tuli tuppurihin,
    Nurkkavilpat viimmeseksi,
    Että tahtomat tapella
    Rannin pojat rantehella.

          424—431.
    Martti neuo neitosia,
    Tykö puhu tyttärille,
    Olla loukossa lujassa,
    Ett' on kuja kuhtutuilla,
    Sola sievästi rakettu.
    Kahto sitte kartanolle,
    Täällä pojat pyörimässä,
    Tanteretta taistelevat.

          432—439.
    Martti puhu poikasille,
    Kovin könnistö köpisi:
    "Ettekö luule ensinkänä
    Tulevan tilintekoa,
    Kun ette siirry sinnemmäksi
    Kokonansa kartanosta,
    Että pääsisi pihalla
    Kuhtuväki kulkemahan."

          440—448.
    Pojat nakkasit napahan,
    Lumipallon palliohon,
    Muutamat ne muistelivat
    Naurusanoilla Samua:
    "Ei ole sattunut Sameli,
    Kahtomahan Karjalainen,
    Kenpä saattaisi sanoman,
    Kulettaisi Köyryojahan;
    Siell' on ollut ompelossa."

          449—460.
    Kulkupoika kuuliainen,
    Aivan joutusa jalalta,
    Saattapi sanan kylälle,
    Kulettapi Köyryojahan:
    "Astu heti Anttosehen,
    Lähe Launolan kylähän!
    Siell' on monta muualtaki,
    Sinne on Siikajoelta,
    Tullut paljo Paltamosta,
    Oulujoelta osannut,
    Kyttäriä Tyrnävältä,
    Haapajoelta halulla."

          461-464.
    Taasen säikähti Sameli,
    Muoto muualle menepi,
    Rupiapi ruskiaksi,
    Ohtavierus ouostupi.

          465-469.
    Pojat penkiltä puhuvat,
    Naiset kaikki karsinasta:
    "Mik' on tullunna tulonen,
    Kosk' ei puhu puolinkana,
    Waikk' oli illalla ilonen!"

          470—479.
    Ajo kyytillä kylähän,
    Aina asti Anttoselle.
    Sitte kahto kartanolta,
    Pian pirtin ikkunasta:
    Mari istupi isona,
    Pöykkiänä pöyän päässä,
    Pää on pantu palmikolla,
    Kulta kaulassa kaluna,
    Kuultaruunuki rakettu,
    Korvat kullankarvaseksi.

          480—492.
    Puhu vielä Wiion Yrkkö
    Muistutteli muien kuulten:
    "Onko hyvä Haapalaista,
    Kahtoasi kartanolta,
    Kun on saanut semmoseksi,

    Mieli mennynnä pahaksi,
    Saanut suuki surkiaksi,
    Huuli venynyt veneeksi,
    Toinen puoli puohtimeksi,
    Wesi silmistä sirupi,
    Nenä räsä riesuapi,
    Niinkun hete Heinäkuussa,
    Lähe lämminnä kesänä."

          493—502.
    Mari kiljasi kivasti:
    "Se parahaksi pahalle,
    Keskitieksi kehnommalle;
    Enkä huoli höyhöstäsi,
    Weinaristasi valita,
    "Joll' on monta morsianta,
    Saattapi satoja olla,
    Ellijä enimmät puolet,
    Annijaki aikalailla,
    Wielä Liisoja lisäksi.

          503—506.
    Kerran kävi Hekkalassa,
    Kulki konna koukkuinensa,
    Taisi sillonki takasi
    Kyllä kyytillä palata."

          507-511.
    Niinpä Mari mahtavasti
    Kyllä haukku Haapalaista,
    Kun ei oikein osannut
    Puhutella Pulkkilassa,
    Riitan kanssa rinnustella.

          512—517.
    Wielä naiset naurelivat,
    Paljo piiat pilkkasivat:
    "Mene syömähän Sameli,
    Poika riepu pöyän päähän,
    Kun olet selvennyt surusta."

          518—526.
    Sanopi Sameli riepu:
    "Jos oisi köyttä joutavaista,
    Jonka sitoisin simuhin,
    Solmiaisin suolilleni,
    Ettei nälkä näissä häissä
    Panisi nyt näin pahasti;
    Kun en muistanut kylässä
    Syöä iltaista esinnä,
    Enkä ottanut evästä.

          527—538.
    Pääsisin mä piilosalla,
    Käyä uunilla osaisin,
    Saisin ma pa'asta paistin,
    Kupin uunin kukkulalta,
    Warkahin vetäisin poies,
    Kulettaisin kartanolle
    Siinä söisin sormillani,
    Kourillani koitteleisin,
    Mitä pannussa parasta,
    Kosk' ei kanssa kahvelia,
    Eikä luona lusikkata,
    Pöytäveistä vieressäni."

          539—550.
    Sitte Wielä viikon päässä
    Saneli Sameli riepu,
    Ite laulo Launolassa:
    "Oisin ottanut emännän,
    Kumppalikseni komian,
    Warsin sievän vaimokseni
    Jok' ois neuonut nevalle,
    Talon töihin taivutellut,
    Toimitellut tervateille,
    Poies vienyt viinateiltä;
    Waan jo veivät viekkahammat,
    Etevämmät ennättivät.

          551—559.
    Jo on souttu suoveteni,
    Kalalampini kaluttu,
    Walkamani vilkutettu.
    Jo on souttu — soutakohot —
    Selv' on souta souttu ranta,
    Ennen tehty tie parempi.
    Jo on souttu — soutakohot —
    Soleamp' on soutakseni,
    Kepeämpi käätäkseni."

Jälkimaine. Näistä runoista, jotka ehkä lukianki mielestä lienevät somaluontosija, lauletaan edellistä laajalta Wenäjän Karjalassa. Laatuansa on se vanhanaikuisia. Jälkimmäinen on Pulkkilan kappelista Siikajoen pitäjätä. En tiedä, vieläkö sitä nykyjäänki siellä muisteltanee, sillä se on minulle kirjotettuna tullut. Sen vaan tiedän, että se somuutensa puolesta ei ansaitse heti unhotuksiin tulla. Ilman kenenkän ymmärtämäisen mieltä pahottamatta kuvailee se asioita, miten ne luonnollisesti tapahtuivatki. Sanoin muka ymmärtäväisen, sillä niitäki löytyy, jotka millon mistä, kullon kusta, ilman aikojaan saavat mielensä pahaksi. Mitä oikiassa kelpo naururunossa oppineiltaki vaaditaan, runoilijan ei itsiänsäkän säästävän, sen asian on nykysen runon laatia, "pölyhousu Haapalainen" taikka "Sameli riepu", kuni hän toisessa paikassa nimitäksen, aika hyvästi omin järkinensä älynnyt. Ei kestään toisesta puhu hän senlaisilla moitinta- ja pilkkasanoilla, kun itsestänsä v. 200—206, 219—228, 289—302, 396—403, 484—511. Hekkalan Mariasta, johon runo erittäin koskee, ei lausuta pahempata, ettei kyllä valitettavasti monestaki tytöstä käy pahempia lauseita. Melkein lukisin koko runon hälle kunniaksi, koska siinä ei ole voitu hänen arvoansa suuresti millään alentaa, sillä epäilemättä, jos vaan muuten olisi mitä pahaa hänestä tietty, ei olisi sitä mainimatta heitetty. Ja panisin vaikka veikan, hänen, jos vieläki eläisi, ei suuttuvan, jos konsa runo eissä laulettaisi. Paljo ei puutu, ettei tämä runo sopisi varsin osotteeksi eli näytteeksi, miten laadullinen naururuno muiltaki kansan runoilloilta olisi toimitettava. Sihen vaatisimma ennen muita, ei ketään senlaisilla sanoilla naureltavaksi, että siitä hänen nimensä, armonsa ja kunniansa tulisivat turmelluksi, jota vaston emme luule haittaavan, jos pienempiä naurunaineita lystillisesti kuvaillaan ja kerroillaan, ei sopimattomilla, riettasilla, sanoilla, vaan somilla, siisteillä, lausumilla. Sen suatsemma itsestämme, sen teemmä toiselle vanhan sanalaskun mukaan, joka kuuluu: minä muita, muut minua, palkatta panettelevat. Wielä paremmin luonnistuu senlaisissa runoelmissa, ei ketä erittäin nimittää, vaan ilman kehnoille tavoille ja huonoille käytöksille naurella. Senlaista naurelmata osottaa sanalasku: puhu miestä päiväkausi, ellös nimeä nimitä.

Warsinko tarvinneekan tämä runo erityisiä selvityksiä; koen kuitenki panna muutamia:

v. 5—9. Yli koko Suomen maan on pojilla tapana, kesäsinä öinä juoksennella tyttöjä tervehtimässa (juosta yöjalassa, kulkea yökengässä). Näillä juoksuilla useinki ei tarkoteta mitään erittäin siistitöntä elämätä, vaan enemmin tilasuutta saada poikain tyttösensä, sulhojen morsiantensa kanssa keskinäisistä asioistansa tuumailla. Monastiki sattu näillä matkoilla kaikenlaisia syrjätapauksia, joita sitte jälkeen laulellaan eli ilman naurellaan. Miten Sameli rievun yöjalassansa kävi, kertoo runo m. 116—243.

v. 12—14 ja 319—328. Luettelee muutamia tavallisimmia kihlavärkkilöitä. Niin antaaki näillä seuduin tahi toista myöten lähettää poika tytöllensä kulta- eli hopiasormuksia kaksin kolmin, samate huiviloita ja viisin kuusin eli usiampiaki hopiarahoja (kovia riksilöitä). Kun toisinaan kihloja vielä jollai vaate'kcrrallaki lisätään, niin nousevat nämät lahjat välistä sadan ja kahdenki sadan rupilan verosiksi. Tyttö sulhoon mieltyvä ottaa ne vastaan, muuten työntää jällen. Wastaan otettua kihlat lähtee sulho morsiamen kotiin ruokaverolle. Siksi vedättää hän sinne toisinaan kahdella, kolmellaki, hevosella ruokavärkkiä ja syöttää heimon, jolle sitä varten erityiset kutsut laitetaan. Kihlattuna lähtee tavallisesti muutamaksi viikoksi morsian sulhonsa kotiin, jota sanotaan mennä olemaan eli, epäsomasemmalla sanalla, mennä housuviikoille. Tätä aikaa käyttää hän valmistellaksensa kaikenlaisia antimia, kintaita, sukkia, vöitä, lakkiloita, paitoja ja muita vaatteita, häiden aikana heimolle ja paikoin itsekullenki kutsuvieraalle lahjoteltavaksi, jotta kyllä sopiiki häneen toinen puoli sanalaskusta: työstä työhön morsianta, unesta unehen lasta. Paitsi näitä häävalmistelmia tulee hän tällä ajalla mastasen elinpaikkansa ja aivotun miehensä mielenlaadun paremmin tuntemaan. He makaavatki nyt yksillä oljilla, vaan kumpanenki puettuna, josta lieneeki tälle ajalle jälkimmäinen nimensä tullut. Wälistä, ehkä hyvin harvon, luopuu tämän olemisen jälkeen toisien taikka toinen puoli kihlaliitostansa. Jos morsian purkaa, tulee hänen saadut kihlansa takasiantaa ja monasti ruokaverokulutki sulholle palkita. Sulhasen purkaessa pitää tavallisesti morsian hyvänänsä, minkä kerran on saanut.

v. 23—26. Siikajoki on toinen pitäjäs Oulusta etelään päin kulkevilla. Ilman Pulkkilata on sillä 4 muuta kappelia, Revonlahti, Paavola, Frantsila ja Piippola. Hekkalan taloon luetaan kirkolta noin 4 virstaa [Wirstoilla tästäkilähin aina ymmärrämmä Wenäjän virstoja eli 10:nettä osaa penikulmasta. Ruotsin virstoja sitä vaston nimitämmä neljännykseksi.] ja yhtä suuntaa Wiionaholle eli Wiiolle (v. 105) ei täyttä kahta mirstaa. Molemmat ovat ne niin erittäin kutsuttua Pulkkilan kylää, vaan Anttosen talo (v. 260) on Launolan kylää, 5:den virstan päässä toiselle suunnalle kirkolta. Kestilä (v. 78) on viimmenen kestikimaripaikka Pulkkilata Säräsniemen kirkolle Paltamon pitäjätä mennessä.

v. 173. Mistähän meikäläisetki tiennevät aasilla pitkät korvat olevan?

v. 277. Anna oli eräs vanhempi vaimopuoli puhe'miehen verosta päältä tyttöä puhutteleva.

v. 305, 310—314, 321. Tämmöset kiitospuheet ei toki kaikitse naistenkan silmissä kovin miestä ylennä. Koiruudellako lie runoiliaki ne tässä tilassa Annan suuhun sovittanut?

v. 368. Ämmäksi ja paikon äiäksi ja enoksiki sanotaan koskiputouksia.

v. 378. Morsiamet tavallisesti kayvät omasta ja toisinaan vieraistaki likimmäisistä pitäjistä apua, saaden mitä mistäki, villoja, pellavia, vaatetta, ruokavärkkiä, rahaa jne häitensä ja uuden taloutensa hankkeeksi. Tälle kululle oli nyt Mari saanut (mennyt morsian merolle).

v. 445. Millä verolla Haapalaista tässä Karjalaiseksi nimitetään, sit' en tiedä. Pitäisikö olla'ki Haapalainen?

v. 447. Köyryojan kylään luetaan Anttosen talosta 15:ta virstan ja kirkolta 2:den penikuorman paikoilla.

v. 456—460. Pitäjiin ja kappeliloita Pulkkilan kirkon ympärillä, Paltamo ja sen kappeli Säräsniemi koilliseen päin, Haapajärvi Pyhäjokea etelään, Siikajoen emäkirkko länteen, Tyrnävä Liminkata luoteesen ja Oulujoki, jolla tavoteltanee Utajärven kappelia Muhosta, pohjaseen. Onki maassa tavallinen ulkopitäjistäki käydä isoja häitä katsomaan.

Satuja.

1. Paimen ja Ahti.

Paimen jokirannalla veistelevä pudotti veitsensä joteen. Kauan vahinkoansa törmällä itkevän kuuli Ahti, ui luoksi, sukelti pohjaan ja toi sieltä kultaveitsen paimenelle. "Ei se se ollut", sano paimen ja Ahti toiste pohjaan upoten toi hopiaisen. Ei sitänä omistaen, toi Ahti kolmannella kerralla oikian veitsen, jonka paimen ilolla omaksensa tunnustit Ahti kiittäen paimenen rehellisyyttä anto hänelle kaikki kolme veistä. Asia tuli pian toisille tutuksi. Niin ajatteli muutama toinen paimen; "miksi ei minullenki voisi yhtä onnellisesti sattua?" Meni jokiayräälle, nakkasi veitsensä jokeen ja rupesi vahinkoansa itkemään. Ahti toi taasenki kultaveitsen joesta ja kysäsi: "tätäkö itket?". "Aivan sitä," vastasi paimen ja vikasi kätensä veistä tavottamaan. Waan Ahti ei suuresti tämän paimenen rehellisyyttä kiittävä ui matkohinsa ja jätti hänen ilman omaaki jokeen mielentaiten nakattua veistänsä.

Rehellisyys maan perii.

2. Hepo ja Härkä.

Härkä kiitti onnelliseksi hevoista, joka aina appeilla eläen sai enimmät aikansa joutilasna olla. Hänen itse siitä vaston, viheliäisimmän elävän kaikista, piti pureksella kuivia olkia ja joka päivä raskaimmissa töissä olla. Niin tuli sota ja sinne sai hevonenki. Waan sodasta takasi tuli hän vähissä hengissä, kolmella jalalla, silmäpuolena ja muuten pahasti raadeltuna. Näin surkiassa tilassa tapasi hänen härkäki ja sano: "siinäkö se hevosen onnellisuus oliki, jota aina kiitin! Oikein ajatellen en hevoscn kanssa vaihtaisikan eloani."

Jonka on kello kaulassa, sen on pää painossa.

Suomen kansan Arvutuksia.

1. Onni puussa, jänne maassa, jäsenetön puuhun nousi, lihakönttä kuusen alla.

2. Metsässä syntynyt, korvessa kasvanut, seinällä seisova, naulalla nukkuva, polvella laulava, pöyällä pörisevä.

3. Kaksi meillä, kaksi teillä, kaksi kaikella kylällä.

4. Susi surma saksalainen, Saksan maita matkustapi, syöpi poiat Pohjolasta, miehet Karjalan tiloilta.

5. Hukka uia ulluttapi, sula eellä, jää jäleltä.

Osviittoja. Onni s.o. eläva, (lintu, orava); jänne s.o. ampuja eli jousi; jäsenetön s.o. nuoli eli vasama; lihakönttä s.o. ammuttu, kuollut (lintu, orava). 5. Kantele. 3. Kuu ja aurinko. 4. Sota (ulkomailla). 5. Sukkula eli syöstäin (kangasta kutoessa).

Suomen kansan Sanalaskuja.

1. Paha on paljo tyttäriä, poikia pahempi paljo; pellon pieneksi jakavat, isän maansa ilkiäksi.

Tämä jo näyttääki usiammassa paikassa toteen käy- vän. Poika tuskin ripille päässyt anastaa maan lisältänsä, joka vielä hyvästi kaikenlaisiin töihin ja toimintoihin kykenevä tulee lapsensa elätettäväksi, joutavaksi ja vaan kuolemaan toivotettavaksi hyljyksi. Jos poikia on usiampia, riitelevät he keskenänsä paremmasta isännysedusta, perinnön jaosta ja sanalaskua myöten jakauvat isänsä pellon pieneksi taikka keräjissä köyhtyneinä heittävät sen peräti ja lähtevät kululle. Sitte kyllä on

    Hyvä toiste tullaksensa,
    Kaunis kaaputellaksensa,
    Isän entisen tuville,
    Wanhan taaton valkamille,
    Jossa kaikki puut puhuvat,
    Mäet, männyt muistelevat,
    Elelmistä entisistä,
    Ihanimmista iloista.

Meidän seuduilla ei vielä kuitenkan ole oikein totuttu sillä tavoin elämään — hyvä jos ei millonkan totuttaisi.

Wielä olen tavannut vanhoja, harmajapäitä ukkoja viiden ja kuudenki kymmenen vuotisia poikiansa lapsiksi kutsuvan ja näiden vanhaa isäänsä lapsellisesti lähestyvän. Hämehessäki muistan muinen senlaisen ukon sade'päivänä kaluja pihalta suojaan korjatessa lausuneen: "ei tule ihmistä noista lapsirievuista, kun noin ovat kaikki kalut huiskin haiskin sateen alle jättäneet." Näistä lapsirievuista oli sillon vanhin 60, nuorin 40 vuotinen.

Mitä tästä sanalaskusta tyttärihin koskee, sen ymmärtäköön lukia
Hekkalan Marian runosta ja sen 15 märsystä alkain.

2. Johi' juojalle tulepi: eli kintahat katopi, eli koira kengät syöpi.

Wieläpi monta tuhmempataki; katso Oulun Wiikko- Sanomista, 1829, N:o, 2. Toinen taasen souti illan tullen kivelle veneensä. Älyämättä kivellä olevan souti jännitti yhdessä kohti kaiken yön, ei heittäen, jos ryypyn otto-ajaksi, soudantoa. Aamulla päivän valetessa sattu tulla toinen vene siltä suunnalta, kunne'ka hänen matkansa piti. "Sano veikkonen, missä jo olenkan, kun polonen olen pitkän yön eksyksissä soudellut. Piti kirkolle mennä, pitkältäkö tästä sinne vielä onkan?". "Niin pitkältä, vastasi toinen tähän humalaisen kysymykseen, ettet ikinäsi sillä soudulla sinne ennätä" ja autti hänen kiveltä.

Sano sanalasku koiran kengät syövän, vaan söipä ennen mutamalta nukkuessaan hiiriki kengän. Liekö ollut humalassa hänki, sitä en tiedä, vaan unesta herättyänsä hiiren työtä oudostuva kerto hän siitä toiselle sanoen: "mitä aamistaneekan, kun yöllä söi hiiri kenkäni. Oletko vielä konsa kummempata kuullut?" "Ei se niinkän kumma ole, arveli toinen, kummemmaksi katsoisin, jos olisi syönyt kenkä hiiren." Ja sihen pääty se tarina.

3. Kuuro päiveä kulupi, hyvä hetki heiattapi, köyhän miehen kenkiessä, vaivasen vatustaessa.

Meneeki varattomalla eli köyhällä usein alkeessa sama aika, mikä varalliselta työn täyttäessä. Huoneensa lämmitteeksi pitää hänen puut metsästä hankkia, eine'ruokansa vedestä eli petäjästä, juhta peltonsa kyntämiseksi kylästa ja samate siemen kylvöksi. Hänen näitä vielä hankkiessansa on jo rikas lämmittänyt huoneensa, syönyt eineensä, kyntänyt ja kylvänyt maansa. Saksan, Wenäjän, Ruotsin ja muilla vakautuneillä kirjakielillä olisi usein jo koko sivu kirjotettu, suomalaisen vielä ensimmäisiä sanoja ajatellessani — Yhtä tavottelee seuraavaki:

4. Waivasen vara ve'essä, toisen vaivasen kylässä, autuahan aitassansa.

5. Toki tunnen tullin panna, hankkia venehen hangan, vaikkei kaartana venettä.

Moni moittii toisen töitä ja laitoksia, vaikkei itsessä olisi sinne'päinkän tekiätä. Eikä ole'kan mikän mahdoton asia, huonommanki paremman töissä moitinnon aineita löytää, jota nykynen sanalaskuki kuvailee. Itsiämmeki taidamma vielä monasti saada tullinpanioiksi ja hanganhankkioiksi verrailla, koska vasta saamma tilasuutta, monen meitä paremman tekosista suomalaisista kirjoista ajatuksiamme ja lauseitamme ilmituottaa.

6. Synti puuron purennasta, kaksi ilman nielennästä.

Taitaisi toivoa lukia tässä selvitettäväksi, miten puuroa pitäisi syödä, syntiä tullen, jos puret, syntiä, jos ilman purematta nielet. Waan työläs on meidän selvittää, mitä itse emme älyä. Yritimmä kyllä kerran koitteeksi ilman synnittä puuroa syödä, vaan siitä syömisestä ei paljo ollut vatsalle hyvää, jotta toiste yrittäisimmä. On monta muutaki toimitusta elossa siitä laadusta, ettet tiedä, teetkö, heitätkö tekemättä. Kaikkia niitä verraillaan tällä sanalaskulla.

7. Katumoiksi vaimo kaunis, sitä kaikki kauloavi; huoliksi hyvä hevonen, sitä rikas riitelevi.

Tällä sanalaskulla osotetaan, olla parahan, kohtuuteen tyytyä. Muuten en juuri muista ketään vaimonsa kauneutta moittineen, jos ei kerran Wenäjän puolella, Miinoan kylässä, muutamata ukkoa, joka noin 60:nen vuotisena oli sattunut 15:ta vuoden vanhan piikatytön naimaan. Hän naimisestaan ja erittäin vaimonsa nuoruudesta ja kauneudesta lausuu, sanoen:

    "Hairahin Polonen poika,
    Kun nain naisen nuorenlaisen
    Nuorenlaisen, kaunokaisen;
    Äiä on miestä Miinoassa,
    Paljo poikia kylässä.

    Kerran pistimme pihalle,
    Läksin aamulla varahin,
    Akan luota astumahan;
    Katso tuoll' on toinen miesi
    Seinän alla seisomassa.

    Minä kiljasin kivasti:
    "Mit' olet aamulla varahin
    Seinän alla seisomassa?"
    "Ilman aitoja kohennan,
    Kut on kaatut kallellehen."

Waanpa syy tähänki valitukseen ei ollut niin vaimon kauneus, kun ukon oma hulluus. Ken käski hänen siinä iässä nuoria tyttöjä silmäelemään, semminki ollen, kuten puolestansa vaimoki hänestä kertoen lausuu:

    "Sain miehen minäki viimmen,
    Tuli toivottu toveri;
    Oisi ukko, mi parahin,
    Waan on vähän vanhanlainen,

    Iho ilkiän näkönen,
    Kasvot menty kaitaseksi,
    Nokka nossut korkialle,
    Hampahat sitäi pahemmat
    Puolet aikojain puretan."

Arvattavasti saisi toki äskennaidulla vaimolla olla muuki työnä, kun puolet aikojaan ukkoansa puretella.

Jos hyvä hevonenki on huoliksi, sitä, itse näihin aikohin asti hevosetonna ollut, niin en tiedä sanoa, jos kohta tunnenki muutamia, joilla on, sekä hyvistä että pahoista hevosista huolta, siksikun taas myödyksi eli vaihotuksi saavat.

8. Ken mitä teki kesällä, vielä tahto talvellaki.

On yksi kun jos sanoisit: mihen tapaan kerran harjautuu, siitä on vaikia luopua. Katseltakoon siis, ettei kesätyöksi oteta, mikä talveksiki ei auta. Muuten vaan miksi ei taitaisi käydä kuni muinen heinäsirkan. Hän lauleli kaiken kesänsä työtönnä ja oli talvella nälkään kuolta. Hädässään kävi hän muurahaiselta apua hakemaan. "Anna veikkonen jotai einehen apua; en ole suuruksen suremata viikkokautena nähnyt" "Mitä sä kesällä teit, kysy toinen, kun nyt niin tyhjä olet?" "Mitä mä kesällä tein — laulelin," vastasi sirkka. "Niin miks et nyt siis tansi, sano muurahainen, ei laulusta tanssimatta." — Montako heinäsirkkaa Suomessa?

MEHILÄINEN W. 1836.

Maaliskuulta.

Wedenkantaja Anni.

    Änni tytti, aino neiti,
    Läksi vettä lähteheltä.
    Ei oo vettä lähtehessä;
    Kulta on kansi kuivahtanna,
    Walahtanna vaskilaita, 5
    Tinapohja tilkahtanna,
    Lehti päälle langennunna.

    Anni tytti, aino neiti,
    Tuosta eistyvi etemmä;
    Meni mäen, meni toisen, 10
    Astu kohta kolmannenki.
    Iski silmänsä itähän,
    Käänsi päätä päivän alle;
    Katso pursi purjehtivi,
    Satalaita laiehtivi, 15
    Mies puhas perässä Purren,
    Toinen mies nenässä purren,
    Sulho purren partahalla:
    "Tules tytti purteheni,
    Wyövaski venoseheni!" 20
    "Enkä tule, enkä huoli;
    Eipä työntänyt emoni,
    Warustellut vanhempani,
    Tätä neittä purtehesi,
    Tyttöä venosehesi." 25

    Nousi mies perästä purren,
    Mies toinen nenästä purren,
    Sulho purren partahalta,
    Koppa neien purtehensa,
    Wyvasken venosehensa. 30

    Niin neiti kujertelevi,
    Wyövaski valittelevi,
    Sulkkuparran suun eessä,
    Kultaparran parmahilla,
    Wenosessa vierahassa, 35
    Karjalaisen karpalossa.

    Näki taattonsa vesillä,
    Wanhempansa valkamoilla:
    "Tule taatto lunnahille,
    Oman tyttösi otolle!" 40
    Emmä joua, tyttö raukka;
    Lohi kultanen kutevi.
    Kultasissa kupluskoissa.
    Itse eillehen menevi.

    Neitonen kujertelevi, 45
    Wyömaski valittelevi,
    Sulkkuparran suun eessä,
    Kultaparran parmahilla,
    Wenosessa vierahassa,
    Karjalaisin karpalossa. 50

    Näki maammonsa vesillä,
    Oman äitin lainehilla:
    "Tules maammo lunnahille,
    Oman lapsesi otolle!"
    "Emma joua, lapsiraukka; 55
    Siika kultanen kutevi
    Kultasissa kupluskoissa."
    Itse eillehen menevi.

    Neitonen kujertelevi,
    Wyövaski valittelevi, 60
    Sulkkuparran suun eessä,
    Kultaparran parmahilla,
    Wenosessa vierahassa,
    Karjalaisen karpalossa.
    Näki veikkonsa vesillä, 65
    Emon lapsen lainehilla:
    "Tules veikko lunnahille,
    Oman sikkosi otolle!"
    "Emmä joua, sikko raukka;
    Lahna kultanen kutevi 70
    Kultasissa kupluskoissa."
    Itse eillehen menevi.

    Neitonen kujertelevi,
    Wyövaski valittelevi,
    Sulkkuparran suun eessa, 75
    Kultaparran parmahilla,
    Wenosessa vierahassa,
    Karjalaisen karpalossa.

    Näki minnänsa vesillä,
    Weljen mainion valkamoilla: 80
    "Tules minnä lunnahille,
    Natoraukkasi otolle!"
    "Millä mä sinun lunastan!
    Ei mitä minusta liene."
    "On sulla sinervä uuhi; 85
    Sillä sä minun lunastat."

    Ei mitänä minnän uuhi;
    Ei neittä laseta'kana
    Wenehesta vierahasta,
    Karjalaisen karpalosta. 90

    Neitonen kujertelevi,
    Wyövaski valittelevi,
    Sulkkuparran suun eessa,
    Kultaparran parmahilla:
    "Kun et laske lunnahitta, 95
    Etkä laske lunnahilla,
    Polen puhki uuen purren,
    Halki Haapasen venehen,
    Tallan poikki puiset teljot,
    Katajaiset kaaret katkon." 100

    "Hot polet puhki uuen purren,
    Halki Haapasen venehen,
    Tallat poikki puiset teljot,
    Katajaiset kaaret katkot;
    Puilla pursi paikatahan, 105
    Orasilla ommellahan,
    Neuloilla teräsnenillä,
    Katajilla kaunehilla."

    Polki puhki uuen purren,
    Halki haapasen venehen, 110
    Poikki puiset teljolauat,
    Katajaiset kaaret katko;
    Itse päasevi pakohon,
    Tuli tielle tervehenä,
    Weip' on vettä taatollensa 115
    "Ota vettä taattoseni!"

    Noin taatto sanoiksi virkki:
    "Enk' on ota, enkä huoli;
    Mene portto tästä poies,
    Tulen lautta tuonnemmaksi, 120
    Et ollut veen kannannassa,
    Olit sulhosen etsossa,
    Punapaulan puujelossa,
    Kautokengän katselossa,"
    Wei hän mettä maammollensa: 125
    "Ota vettä maammoseni!"

    Noin maammo sanoiksi virkki:
    "Enk' on ota, enkä huoli;
    Mene portto tästä poies,
    Tulen lautta tuonnemmaksi, 130
    Et ollut veen kannannassa,
    Olit sulhojen etsossa,
    Punapaulan puujelossa,
    Kautokengän katselossa."
    Weip' on vettä veikkollensa: 135
    "Ota vettä veikkoseni!"

    Noin meikko sanoiksi virkki:
    "Enk' on ota, enkä huoli;
    Mene tästä portto poies,
    Tulen lautta tuonnemmaksi, 140
    Et ollut veen kannannassa,
    Olit sulhasen etsossa,
    Puna paulan puujelossa,
    Kautokengän katselossa."
    Wei hän vettä minnällensä: 145
    "Ota vettä minnoseni!"

    Noin minnä sanoiksi virkki:
    "Tuota vuotin tuon ikäni,
    Puhki polveni halasin,
    Naon vettä juoakseni." 150

    Anni tytti, aino neiti,
    Meni aittahan mäelle,
    Heittihenp' on kuolemahan,
    Kaatihen katoamahan.
    Tuli taatto nostamahan: 155
    "Nouses poies, Anni tytti,
    Anni tytti, aino neiti;
    Nouse nuorra kuolemasta,
    Werevänä vieremästä,
    Kauniina katoamasta!" 160
    Anni tytti, aino neiti,
    Hänpä tuon sanoiksi virkki:
    "Enk' on nouse, enkä huoli;
    Wirhu olit virkannalta,
    Karhu olit karjunnalta, 165
    Susi suusi auonnalta."

    Meni maammo nostamahan:
    "Nouses poies, Anni tytti,
    Anni tytti, aino neiti;
    Nouse nuorra kuolemasta, 170
    Werevänä vieremästä,
    Kauniina katoamasta!"

    Anni tytti, aino neiti,
    Tuonpa hän sanoiksi virkki:
    "Enk' on nouse, enkä huoli; 175
    Wirhu olit virkannalta,
    Karhu olit karjunnalta,
    Susi suusi auonnalta."

    Meni veikko nostamahan:
    "Nouses poies, Anni sikko, 180
    Anni sikko, aino neiti;
    Nouse nuorra kuolemasta,
    Werevänä vieremästä,
    Kauniina katoamasta!"
    Anni tytti, aino neiti, 185
    Tuonpa hän sanoiksi virkki:
    "Enk' on nouse, enkä huoli;
    Wirhu olit virkannalta,
    Karhu olit karjunnalta,
    Susi suusi auonnalta." 190

    Meni minnä nostamahan:
    "Nouses poies, nato rukka;
    Nouse nuorra kuolemasta,
    Werevänä vieremästä,
    Kauniina katoamasta!" 195
    "Jopanousen, minnä rukka;
    Et ollut virhu virkannalta,
    Etkä karhu karjunnalta,
    Susi suusi auonnalta."

Toisintoja. v. 4—7 Katso kaivo k. Maski laioille valunut (valettu), T. tilkahtanut, L. p. kirvohtunut. v. 10. M. m. menevi t. Meni vielä k. v. 15. Satalauta l. v. 22. E. käskenyt e, v. 70. Säynäs k. k. v. 82. Oman natosi o, v. 84. E. m. minulla olle, v. 86. Minun pääni päästimeksi, Pääkullan kerihtimeksi. v. 105-107 P. purren paikkanemma, O. ommellemma, Teräksillä temponemma, v. 119, 120 M. p. t. poiges (poikes), Tuulen l. t, v. 123,124. Punapaglan puielossa, kautokannan k.

Jälkimaine. Tämä runo on esinna Uhtuvalta Wuokkiniemen ja ja Paanajärven kirkkojen yhteisestä rajakylästä kirjotettu. Muilta paikoilta on sihen sitte täytteitä ja parannuksia saatu. Laatuansa on se niillä seuduin niin erittäin kutsututta vanhoja Karjalan lauluja eli naisten lauluja. Jälkimmäinen nimi muistuttaa senlaisia vaan naisilta laulettavan ja pilävätki miehet ne kehnompina, kun mitä muistoon panna. Miesten lauluina sitä vaston ovat omaa nimeänsä niin kutsutut runot eli laulelmat muinosista urohista ja heidän toimista, joita akkaväki niinkän ei muistele. Näin on laulelmissaki kummallaki puolella osansa, jääden nimensä puolesta synnyt ja muut loihtoluvut niin miesten kun naisten yhteiseksi tavaraksi. Waan erilaatujansa myöten ovat nämätki jomman kumman omituisia, karjaluvut, läämäluvut, maitoluvut ja muut senlaiset akkain, miesken metsä-, nuotta- ja sotamiesten luvut, koskiluvut ja mitä muuta senlaista löytyy. Tautiluvut ovat enimmiten yhteisiä.

Erittäin nimittäisimmä näitä vanhoja Karjalan lauluja jo ennen kansan nykysille paikoille asettaumista meidän arveloa myöten lauleltun, sillä niitä muislellaan vielä Suomenki Karjalassa, ei ainoastaan Wenäjän. Jos ne vasta myöhemmin olisivat alkunsa saaneet, niin tuskin niitä paljo syntypaikkoansa ulompana tavattaisi, liiatenki miesten niihin harvon koskiessa, jotka muuten liikkuvammalla elämällänsä mikseivät olisi voineet niitä vähän ulommaksiki levitellä. Lienevät kyllä ne senmukaa olleet Karjalaisilla jo ennen nykymaahansa tultua; vai arveltaisiko vieläki vanhemmiksi, olleen Suomalaisilla jo ennen Karjalaisiksi, Hämäläisiksi ja Wirolaisiksi erottua? Tapaamma kyllä välistä eräitä runolauselmia ja aikalomasta ehkä kokonaisia runopätkiäki Hämehessä pian yhteen laatuun kun Karjalassaki, esimerk. Tahvanin runon Hämehessä ja Karjalassa, alun Matalenan runoa Nilvalassa ja Marjatan runoa Karjalassa ei paljo toinen toisistaan poikkeavina, Inkerin runossa neitsen pakinan Lalmannin venosen nähtyä melkein yksillä sannilla, kun muutamassa Karjalan runossa Anni neitsen, Wäinämöisen purren keksittyänsä — muita nimittämättä. Waan jos kohta muutamia yhteisiä runolauselmia löytyyki Hämäläisillä ja Karjalaisilla, niin emme kuitenkan voi nykysiä Karjalan runoja niin vanhoiksi uskoa, että niitä jo ennen Karjalaisten erityiseksi Suomen lahkokansaksi saatua olisi laulettu. Wasta myöhemmin lienee, jos ei juuri kaikki, kuitenki enin osa niistä alkunsa ja aineensaki saanut, sillä mitä Hämehessä karjalaksi lauletaan, on voinut sinne aikoinansa Karjalasta ulota'ki. Sentähdenpä niissä löytyyki Karjalan tapasia sanoja, joita paikalla ilman ei käytetä, eikä aina ymmärretä'kän. Niin Ritvalan runossa emo, rahi, neito (neido, neiro), sulho, kätky, pursi jne, joita hämeheksi sanottaisi äiti, tuoli, neitsy, poika (mies, ylkä, sulhainen), kehto (vaku), venhe (paatti). Waan paremmin kun mistänä muusta näemmä karjalaisen ja hämäläisen runon, kumpasenki omaa juurtansa sienneen, kasvaneen ja muodostuneen, jos toinen toisensa rinnalla tutkimma niiden omaa luontoa, laatua ja rakennusta. Senmukaa mitä itseni olen tajuavan luullut, pitäisin Hämäläisten ja Wirolaisten runoja paljo yhdenmuotosempina, kun Hämäläisten ja Karjalaisten. Jos sekä Karjalan että Hämeen ja Wiron runoja luksin jollai vieraalla kielellä käättynä, ilman vähintäi päältä tietämättä, mikä minki, niin luulisinpä vielä sitte'ki helposti voivani Karjalan runoneidon toisista sisaristaan erottaa, vaan niinkän en Hämeen ja Wiron siulkusia. Mistä Karjalankan? — kysyy kentiesi joku lukioistani — mistä tuntee isonki kylän paimen joka lehmän erityisellä nimellänsa mainita, ollen niitä välistä monia satojaki ja kaikki pian yhdennäkösia? Ehkä jollon toiste voinenki muutamia Karjalan runon omituisia erotusmerkkejä luetella, nyt se vaan ylen viivyttäisi minua ja lukiatani, jolla ehkä lienee vielä kiireempi aika, kun itselläni. Nimitän siis ainoastaan, jo lauseke'rtaelmissaki (parallelismi) oltavan hämäläisissä ja virolaisissa runoissa paljo huolettomampina, kun karjalaisissa ja ilman sitä Karjalan naisten lauluissa löytymän aina pitempiäki lauseita kahdetse, kolmetse ja useimmitenki melkein yksillä sanoillansa kerrottuna. Niin luennna nykysenki runon märsyissä 45—58, 59—72 ja 73 e, mitä jo v. 3l—44 tavallansa luimma. Samanlaisia ovat v. 97—100, 101— 104 ja 109—112; M. 115—124, 125—134, 135—144, 145 e. ja v. 155—166, 167—178, 179—190, 191 e.

Mutta ei ainoastaan muotonsa ja pukunsa, myös ai- nettensaki puolesta erotaksen Karjalan runo Hämeen ja Wiron runosta. Jo ainaki enemmän on näissä jälkeen mainituissa huvittavaisia, keviälaatusempia lauselmia, karjalaisissa jykiämielisempia, vaikuttavampia. Sitte on Karjalaisilla muinasuskonsa, sankarinsa ja muut muistelmansa enimmiten omituisia, vähempi osa Hämäläisten ja Wirolaisten kanssa yhteisiä. Wiron kirjain kaipuussa ja ilmanki kieltä tarkemmin tuntemalta en, kuni toivoisin, vielä taida'kan oikein säntillensä selvittää, mikä näistä aineista olisi itsekullaki erityinen, mikä yhteinen toisten kanssa. Mutta ilman arvelisin Hämäläisillä niin runoinsa aineessa, kun muussa rakennossa, olevan enemmän Wirolaisten kun Karjalaisten kanssa yhteyttä ja päättisin siitä Suomalaisten esinnä kahdeksi lahkokansaksi eroutuneen, joista toinen Karjalaisia, toinen vielä yhdessä eläviä Hämäläisiä ja Wirolaisia. Tämä eriäminen taisi tapahtua kansan Asiasta Uralin tunturin poikki Wolgajoen rannoille niille seuduin tultua, jossa, ei kaukana nykysestä Kasanin kaupungista, mainitun joen toisia haaroja tulee pohjaskoillisesta Kamajoen nimellä, toisia jo mainitulla varsinaisella nimellänsä länsiluoteesta.[4] Siitä olisi kansa kolmellenki suunnalle jokia myöten erinnyt, yksi osa seurannut Kamajokea Pohjoseen päin, toinen Wolgajokea länsiluoteesen ja kolmas vasta nimitettyä jokea Kaspiamereen päin. Ensimmäinen osa, Karjalaiset, Kamajoen vartta seuraten asuivat aikansa Permian maassa, tulivat sitte ylemmäksi Kaman latvoille, siitä maaselkosen poikki Wienajoen latvoille ja Wienajokea myöten viimmen Wienameren rannoille ja länteenpäinki nykysihin asuttavihinsa Suomessa ja Wenäjän maassa. Näiden kulkumatka mutkitteli esinnä koillisen ja Pohjosen vaihilla, myö- hemmin Pohjosen, luoteen ja lännenki. Toinen osa, Hämäläiset ja Wirolaiset, Kamajoen suulta länsiluoteesen lähtevä, olisi kulkenut suuntaansa Wolgan latvoille, siitä Ilmajärven seuduille ja viimmen kahtaalle erinnet, Hämäläiset pohjas-, Wirolaiset eteläpuolella Suomenlahta elämään. Näiden kulku oli länsiluoteesen, siitä minkä länteen, minkä luoteesenpäin paikoittansa poikkeava. Kolmas pienempi osa näyttää eteläänpäin alas Wolgaa myöten kulkeneen, jota tietä vieläki löydämmä ei ainoastansa muutamia suomalaisia paikkain nimiä, vaan itse kansanki jäännöksiä, vaikka kyllä enin osa näistä Suomalaisista, muukalaisten kanssa sekautuneena, taisi pohjaspuolin Kaukasten tunturin, Mustaa merta ja Donauvirtoa länteenpäin siirtyä Hungarian maalla elämään ja matkallansa Mustan meren rannoilta jokia myöten ylös pohjasluoteesenki osittain lähteä.

Waan jotta voisimma paremmalla tiedolla päättää Hämäläisten ja Wirolaisten vasta myöhemmin erityisiksi kansoiksi saaneen, Karjalaisten jo aikasemmin erottua, sihen kaikitse tarvitsisimma paremmin Wiron kieltä tuntea, siitä nähdäksemme, paljoko sillä entiseen elämään kuuluvien asiain nimityksissä olisi yhteyttä Hämeen puheen kanssa ja missä nimityksissä se liionki Karjalan puheesta erotaksin. Ottootenpa sentähden joku toinen Wiron ja Suomen kielen tuntia tämä asia tutkiaksenne, seki muistaen, että Hämäläiset Wirolaisista erottua ja Karjalaisten rajakoiksi saatua, helposti voivat puhettansaki karjalaksi taivuttaa, niinkun muutamat Wirolaiset, jotka ovat, ei niinkän aikoja, eräille meren luodoille Porvon ja Helsingin kaupunkien eduslilla muuttaneet, pian oppivat yhtä kieltäsi puhumaan, jota mannermaalla niillä seuduin kuullaan. Näistä asioista jonkun selvän saatua, taitaisimma nähdä senki, osan suomalaisesta muinasuskosta jo ikivanhuudesta olleen kansalla tuttuna, toisen osan Karjalaisissa, Hämäläisissä ja Wirolaisissa erityisesti sienneen ja muodostuneen.

[4] Seuraavissaki osissa tulee usein suunnista (ilmoista, tuulista) puhetta. Waan yhdellä suunnalla on toisessa Suomenmaan paikassa toinen, toisessa toinen nimensä. Turun tienoilla ja siitä Pietariin lähtien Suomenlahden rannoilla kutsutaan etelätä mereksi, joksi taasen länttä eli luodetta paikon Pohjanmaalla sanotaan. Idän ja pohjan välistä suuntaa sanotaan missä koilliseksi (koiksi), missä itäpohjaksi (-seksi), päivännousuksi, otuksiseksi ja missä miksiki, joilla usiammilla nimillä taasen paikon itääki osotetaan ja jota niitä paitsi murkkinapäiväseksiki sanotaan. Samate on idän ja etelän välisella suunnalla usiampia nimiä esimerk. kaakko (kako), halketelä, mesetelä (-läinen), päivänrintanen ja murkkinapäivänenki; etelällä korkein etelä, meri, suvi, päivä, puolinen; etelän ja lännen välisellä louna (lounas), puolonen, merietelä, lintu, otuksinen, ehtone, luode; lännellä luode, meri, poikkimainen, kevä'- eli syyspäivän lasku; lännen ja pohjan välisellä luode, halkipohjanen, kesäpäivän lasku, ruia, tunturi. Wielä muitaki suuntain ja tuulten nimiä taitaisi siellä täällä löytyä, vaan ompa jo näistäki nähtävä, mikä sekannus Suomalaisilla tässä asiassa oleksii. Syitä tähän sekannukseen tutkiessamme näemmä esimerk. meren osottavan meren puolista suuntaa, joka kuten kussaki on omansa, pohjaseen ja itäänkipäin Suomalaisilla Wienan läänissä. Samate luode, missä päivä luoksen (laskeupi), toisella suunnalla kesäsnä, toisella talvisaikana; koillinen, missä koittaa; itä, missä ensin aamulla aurinko kohoa, itää eli nousee; lintu, lintujen syksyllä lähtösuunta; etelä, edessä oleva suunta, sillä vanhat kehnommilla huonerakennuksillaan laittavat edustan eli ovipuolen päivää päin, niin paremmin asuntojansa kylmiltä pohjatuulilta turvaten; pohjanen, missä päivä ikäskun maan pohjaan majoupi. Niin ovat muutki suuntain nimet epävakaisia, vaan maista ja paikoista vastaki mainitessamme, on välttämättömästi tarpeellinen lukian heti arvelematta tajuta, mitä milläki ilmasuunnan nimellä ymmarrämmä. Sillä eipä meillä vielä ole'kan parempia maakarttoja, kun mitä suuntain, tunturien, maaselkosten, jokien, merien, järvien ja erityisten maarajojen osattamasta ja niiden virstoin, penikulmin, määräilmistä taidamma saada. Sentähden tulee meidän jo alussa selvä ilmasuuntaimme nimistä tehdä. Niin nimitämmä idäksi, missä päivä keväillä ja syksyllä nuosee, länneksi, missä laskee, kumpanenki puolellansa Pohjasen ja etelän keskivälissä ja muuten toinen toistansa vastakkaa. Pohjanen ja etelä ovat ilman selvittämättäki tiettyjä. Näitä neljä pääsuuntaa osotamma nimiensä alkukirjamilla I. E. L. P, (itä, etelä, länsi, pohja). Idän ja etelän välistä suuntaa sanomma kaakoksi, etelän ja lännen välistä lounaksi, lännen ja pohjasen välistä luoteeksi ja pohjasen ja idän välistä koilliseksi, osittain näitä alkukirjamellisesti koi. kaa. lou. luo. (koillinen, kaakko, louna, luode). Jos vielä tarkemmin, kun kahdeksia suuntia, toisinaan tarvitsisi määrätä, niin saamma niillenki helposti nimensä pohjaskoillinen, itäkoillinen; itäkaakko, eteläkaakko; etetälouna, länsilouna; länsiluode, pohjasluode ja samaa alkua ja seuruuta, kun itse nimetki, osituksensa Pkoi. Ikoi. Ikaa. Ekaa. Elou. Llou. Lluo. Pluo. Joka on tottunut muihin suuntanimityksiin, elköön näitä pitäköönkän, kun osotusmerkkilöinä, joita tarpeen ja lyhyydenki vuoksi on pitänyt hankkia. Jos ajattelemma auringon ympäri maan kulkevan ja kesäpäivällä seuraamma sen kiertoa noususta laskuun, merkiten tiimat, millä miltäki suunnalta päivä kulkeissaan paistaa, niin saamma näille suuntamerkkilöille ja nimille vielä seuraavanki osotelmän:

      Ilmasuunnan Päivän tultaki suunnalta
    Merkki Nimi paistamisen aika.

  Pkoi. pohjaskoillinen kello 1—2
   koi. koillinen 3
  Ikoi. itäkoillinen 4—5
  I. itä 6
  Ikaa. itäkaakko 7—8
   kaa. kaakko 9 aamupäivissä
  Ekaa, eteläkaakko 10—11
  E. etelä 12
  Elou. etelälouna 1-2
   lou. louna 3
  Llou. länsilouna 4-5
  L. länsi 6
  Lluo. länsiluode 7-8
   luo. luode 9 iltapuolella
  Pluo. pohjasluode 10-11
  P. Pohjanen 12 sydänyöllä

Hämäläisiä Runoja.

Miniä.

    Niin minä kotona kasvoin,
    Kuin putki palolla kasvoi,
    Eikä suotu survomahan,
    Ei tahdottu tappamahan.
    Orjat surivoi, orjat jauhoi, 5
    Trengit riskit riihen tappoi,
    Palkolliset paukutteli;
    Minä luhdisa makasin,
    Luhdisa lukun takana,
    Alla viiden villavaipan, 10
    Päällä kuuden korvatyynyn.
    Menin aittahan mäelle,
    Särjin siellä nisukakun,
    Sivelin sianlihoja,
    Wiilekselin voita päälle. 15
    Naitihin minä talolle,
    Myytihin mä Myyrölähän,
    Myyrön pojan puolisoksi.
    Sain siellä kovan anopin;
    Rupes kohta neuomahan: 20
    "Pane turkan myöhän maata,
    Nouse vaivaisen varahin,
    Illoin portit sulkemahan,
    Aamulla avajamahan,
    Käännä saavit syrjillensä, 25
    Kumo kiulut korvillensa,
    Katkase karittain korsi,
    Anna vaivaisen vasikan,
    Heitä lehmän kantanehen."
    Sitten se paha anoppi 30
    Pani karpion kädelle,
    Riihipannin riuskahutti;
    Pani minun jauhamahan
    Waadei vettä kantamahan
    Tahdoi rihtä tappamahan 35
    Itte tuli kattomahan,
    Witta pihlaja pimosa.
    Haapahalko kainalosa
    Kiroi kahdesti minua
    Kukutteli kolmanneksen 40
    Mis' olet piru pidetty
    Pitkä kanto kasvatettu
    Piilos' on paha pidetty
    Kannen alla kasvatettu
    Löi sitte häristämättä 45
    Pieksi pihlajakepillä
    Hakkas kotahalvollansa.

Toisintoja. v. 2. K. p. p. kasvaa. v. 8. Lepäsin minä lutissa. v. 13, 14. S. s. nisuset leivät, Sivalsin s. l. v. 17—19. Myytiin minä M. M. pojalle p. S. minä k. a. v. 29. Heinät l. k. v. 30—32. Pani toi p. a. Karpion käden osalle, R. riiskahutki (riskahutti). v. 36—38. Tuli kohta k. Halko Haapanen kädessä, Pitkä keppi pihlajainen. v. 41,42. Misa on paha p. Kusa kalsu k. v. 44. Kannon a. k. v. 45. Löi sitten ennen kuin häristi.

Naija.

    Olis mulla vallan miekka,
    Wallan miekka, vallan kulta,
    Wallan valkia hevoinen;
    Ajaisin mä Naisimaalle,
    Naisin sieltä neittä kolme,
    Yhden nuoren, toisen vanhan,
    Kolmannen kasatun neiden.
    Kasatulla työt tekisin,
    Wanhan neuona pidäisin,
    Itte nuorta naurataisin.

Toisintoja: v. 1. Jos mull' olsi v. M. v. 3. W. valkoinen h. v. 4,5. A. m. Naisin (naisien, naisten?) maalle, Naisin kolme'kin netosta. v. 10. I. n. neuotaisin.

Jälkimaine. Nämät, jos ei juuri kovin vanhoja, kuitenki Hämeen vanhempia runoja sain minä esinnä oppialta Suomen akademiassa, herra Keilaanilta, kirjotettuna ja sitte kuulin niitä itse'ki tytöiltä Tamperin ja Hämeenlinnan kaupunkien välillä laulettavan, paikan vähä toiseen laatuun, niinkun usein onki tavallinen, ettei yhtä laulua kahdelta laulajalta yksillä sanoilla saada. Samate kun tässä Hämeen, valittavat Savon ja Karjalanki miniät lauluissansa kovasta anoppelan elämästä. Siitä ei kuitenkan heti voi päättää, heitä vanhaan aikaan anoppimuoreiltansa erittäin kovitelluiksi ja armottomasti menetellyiksi. Sillä arvattavasti synty heidän huolensa esinnä itävästä ja sitte ainaki muistellen, kuinka ilossa ja riemussa he ennen kotona elelivät ja anoppiansa omaan entiseen äitiinsä verraillen, joka ei kuitenkan siksi muuttua tainut, päättivät he häntä kaiken ikävänsä ja nykysten huoltensa syyksi.

Suomen Kielestä.

    Risum teneatis amici!
    Elkää toki naurako veikot!

[Aikoinani taisin nauraa minäi niille, jotka kokivat tavallisia greikan ja latinankielisiä oppisanoja suomennella. Ajattelin sillon, kun he niin moneen kuulusampaan kieleen ovat sillänsä kelvanneet, niin miksi ei meidän piilossa elelevään, alhaseen? Herrain vieraita apulaisia suatessa, miksi talonpoika heitä seurastansa erottaisi, liiatenki heidän yhteiselle maaverolle ruvettua? Niin muka ajattelin ja toivoin sitäi päivää nähdäkseni, jona opistoissa kuulisin senlaisia oppisanoja käytettävän. En tiedä, mikä mieli, mikä muutos, mikä ainonen ajatus, vaan tosiaanki soisin nykyset korvani olevan kaukana senlaista suomea kuulemasta, kun esimerkiksi seuraavassa puheessa opettajan ja oppian välillä: kysymys, mitä pars oraatsiuunia on sana hevosena? Wastaus: nuomenta — K. mitä lajia nuomenta? W. supstanttiivumia — K. propriumiako taikka appellaattiivumia? W. appellaattiivumia — K. mitä tekliinaatsiuunia, W. I:stä, II:sta eli muuta — K. kummassa numeruksessa? W. sinkulaariksessa — K. missä kasuksessa? W. nunkkupaattiivuksessa (essiivuksessa, lokaattiivus formaaliksessa jne). Naurakootki nyt, jos tahtovat, muut vuoronsa minulle, vaan ennenku sihen tapaan suomea kirjottaisin, olen peräti uusia oppisanoja mietiksellyt. Jos kohta ne eivät olle'kan py- syväisempiä, niin on siinäki kyllä, että vastasissaki kirjotuksissani kieleen koskevista aineista, ilman pahemmin suomea muukaloimatta, taidan niiden avulla tulla ymmärrettäväksi. Waan arveltaisiko niistä joka kolmas, neljäski, kelpaavaksi, niin parempata kehotusta en tarvitse'kan, toiste toisiaki senlaisia sanoja ajatella. Jo senki vuoksi, etteivät ole muukalaisetkan oppisanat kaikilla yhdet, vaan pian itsekullaki erilaatuset, on tarpeellinen omakielisiä sanoja täksi tarpeeksi hankkia. Niinpä ovat Wenäläisetki omituisia oppisanoja monasti lai- telleet, vaikka vähemmästä tarpeesta.]

Sanat kielessä jakaumat kolmeen pääosaan, jotka ovat nimukoita, lausukoita ja väliköitä latinaksi Nomina, Verba, Partiqulae.

Nimukka on senlainen sana, jolla jotai nimitetään, ihmistä, muuta elävätä eli hengetöntä olentoa. Kaikki, joista taidat sanoa, että niitä on yksi eli monta, ovat nimukoita, esimerk. Juhana, seppä, koira, talo, luonto, kaunis, pitkä, minä, sinä, hän itse jne.

Lausukkasanalla lausutaan jotai olevan eli tapahtuvan, olleen eli tapahtuneen. Kaikki sanat, joilla taidat toista käskeä, ovat lausukoita, esimerk. olla, tulla, ottaa, antaa, luvata, hakata, sadella, pudota jne.

Wälikkä on itsekuki, jota edellisten sanain väliin, täytteeksi, määräämiseksi eli muuksi osotukseksi -pannaan, esimerk. sanat nyt, vasta, jo, ja, muka, kanssa, kera, konsa, eilen, toki, moi, ohoh jne.

Miten näitä pääosia itsekutaki pienempiin osiin jaetaan, siitä saamma tarvetta myöten toiste lausua, nyt vaan nimukoista mainiten, eriävän niistä muutaman pienemmän osan sanoja, joita itsepäällänsä sianimuiksi sanomma ja sentähden niin kutsumma, että niitä käytetään toisia nimukoita osottamaan taikka toisten siasta, joita puheessa ei aina sovi kertoa. Senlaisia sianimuita ovat minä, sinä, hän, me, te, he, se, tä, tuo, mi, ku, joka, itse jne.

Niin näitä sianimuita, kun muitaki nimukoita on kahdenlaisia, toiset perukoita, toiset mainikoita, joita myös perusolioiksi ja maine'sanoiksi voisimma nimittää.

Perukoilla ymmärrämma niitä sanoja, jotka itsestänsä jotai olentoa, hengellistä eli hengetöntä, nimittävät, esimerk. hevonen, meri, elo, ikä, sota, valta jne. Niiden viereen sopii ainaki liittää sanoja hyvä, paha, iso, pieni, lyhyt, pitkä, ruma, kaunis ja muita senlaisia.

Mainikoita ovat kaikki senlaiset sanat, joita äskemnainitulla tavalla sopii perukkain viereen liitellä, taikka kaikki ne sanat, jotka perukasta mainivat minkälainen se on, esimerk. äskiset sanat hyvä, paha jne. kallis, nöyrä, vahva, lämmin, kylmä jne.

Kaikissa nimukoissa vaariotetaan luku, onko vaan yhdestä eli usiammasta puhetta. Edellisessä tapauk- sessa sanomma sanan olevan yksikössä, jälkimmäisessä monikossa.

Sekä yksikössä että monikossa on sanalla monta muutosta joita sioiksi nimitämmä ja sanan niissä käyttelemistä sanomma siottelemiseksi. Näitä sioja on joka sanalla neljätoista, seuraavilla nimillä ja muutoksilla:

Yksikössä.

  Nimentä silta vesi huone
  Hallinta sillan veden huonehen
  Kohdinta siltaa vettä huonetta
  Sivunta sillatse vedetse huonehetse
  Jaksinta siltane vetene huonehene
  Wajanta sillatta vedettä huonehetta
  Olenta siltana vetenä huonehena
  Muutunta sillaksi vedeksi huoneheksi
  Tulenta sillalle vedelle huonehelle
  Yhdyntä siltahan vetehen huonehesen
  Pidäntä sillalla vedellä huonehella
  Asunta sillassa vedessä huonehessa
  Lähdentä sillalta vedeltä huonehelta
  Erintä sillasta vedestä huonehesta

Monikossa.

  N. sillat vedet huonehet
  H. siltaen vetten huonetten
  K. siltoja vesiä huonehia
  S. silloitse vesitse huonehitse
  I. siltoine vesine huonehine
  W. silloitta vesittä huonehitta
  D. siltoina vesinä huonehina
  M. silloiksi vesiksi huonehiksi
  T. silloille vesille huonehille
  Y. silloihin veithin huonehrsin
  P. silloilla vesillä huonehilla
  A. silloissa vesissä huonehissa
  L. silloilta vesiltä huonehilta
  E. silloista vesistä huonehista

Näitä sioja sopii seitsemään jakoon seuraavalla tavalla kaksitella, osottaen

1. nimentäsia jotai sillään nimitettäväksi; hallinta toisen haltiana;

2. kohdinta kohdattavaksi; sivunta sivumentäväksi;

3. jaksinta toisen avuksi eli luoksi jaksavan; vajanta vajalla oltavan.

4. olenta jonkunlaisna, muotosena eli siasena olevan; muutunta siksi muuttuvan;

5. tulenta luolle eli seudulle ulkopuolimmiten tulevan; yhdyntä yhteen eli sisään saavan;

6. pidäntä pidettävän ulkopuolimmiten, luona, seuduilla eli puoltajana; asunta yksissä eli sisällä asuvan;

7. lähdentä luota, seudulta lähtevän; erintä sisältä, yksistä eriävän.

Muuten on kuten kullaki siain luku, nimitys ja jär- jestys ollut erilainen. Toiset ovat lukeneet 12, toiset 13, 14 ja 17:ki siaa ja vielä sitteki aina sivumenneet sivunta-sian, joka ei ole ennen miksi erityiseksi siaksi katsottu, vaan muuksi nimukasta saaduksi välisanaksi. Tämänki oikialle sia'arvolle pantua olisivat enimmän lukiat saaneet 18 siaa. Waan miten kokonaista 4 siaa enemmän kun meillä nykysessä osotteessa? Sillä mahdilla, että ovat kahdeksi, välistä kolmeksiki, erottaneet meiltä yhdeksi luetun ja muuten heiltäki yhdellä tavalla kirjotetun sian. Niin on nimennästä saatu erityinen accusativus eli accus totalis, jaksinnasta instructivus, instrumentalis, descriptivus eli adverbialis, pidännästä locativus superesse, mediativus jne. Waan senlainen yhden sian usiammaksi erotus meistä ei näytä soveliaaksi, jos kohta toisinaan onki sanalla yhdessä siassa usiampaa osatusta, esimerk. pidäntä sialla sanoessa: mies seiso laivalla, purjehtii laivalla, montako isäntää (omistajata) on laivalla. Samalla lailla, kun tätä näiden eriosotustensa mukaan 3:meksi tehdä, sopisi melkein itsekutaki siaa, esimerk. hallintaa sanelmissa: laivan kulku, laivan hinta, laivan teko, usiammaksi jaella ja samalla lailla olisivat Greikalaiset genitivus-siastansa saaneet vähintäi kaksi, Latinalaiset ablativus-siastansa viisin kuusinki erityisiä sioja. Sitä he eivät kuitenkan tehneet, sillä sioja lukivat he erityisistä päätteistä, ei joka erityisestä, osotuksesta, ja luulemma heidän siinä ei erehtyneen. Ettei accusativus-siaakan tarvitse nimennästä erottaa, siitä saamma jonkun toisen kerran vasta erittäin laasua.

Ne taasen, joilla on vähemmin sioja, ovat muutamissa meidän sioissa löytyviä nimukoita välisanoiksi arvelleet. Niin kaikkiki meidän sivuntasian ja toiset jaksintasianki sanoja. Että nämätki ovat varsinaisia nimukkasioja, ei toki vielä tarvinne'kan parempata osotusta, ennen kuultua, mitä ne, jotka heitä välisanoina pitävät, sioilla ymmärtänevätkän.

Nyt muutamista sioista kummassaki luvussa erittäin:

Yksikössä.

Nimentä löytään nykyjään alkuluennostaan usein lyhennettynä eli muutettuna. Wesi, valkan, huone mahtovat alkuansa olla vete, valkame, huonehe, osottava e jotai epävakaista, lyhyttä puoliäänikettä, ei e eikä i, vaan kummanki vaihilla.

Kohdinnan alkuperänen pääte näyttää olleen ta (tä) ja missä nyt sanotaan siltaa, vettä, valkanta, huonetta, muinen sanotun siltata, metetä, valkameta, huoneheta. Ykstavuisissa ja usiampi kun kakstavuisissa sanoissa on tämä pääte vieläki tavallinen ja paikon kakstavusissaki.

Sivunta kuuluu eripaikoilla sillati, sillate, sillaten; sillahti, sillahte, sillahten, sillatti sillatte jne.

Jaksinta on senlainen täysinäisnä ja jatkosanan saadessa, ilman lyhennettävä niin että lopulta e heitetään poies ja muullaki muutteella.

Wajanta toisin: sillata', vedetä', elota', huoneheta' jne.

Monikossa.

Nimentä näyttää tulleen yksikön kohdintasiasta sillä tavalla että e on a (eli ä) päätteen siaan pantu. Alkusesti mahto olla siltate, vetete, valkamete, huonehete jne. Siltäänsäki käytetään usein yksikön kohdintasiaa monikollisesti esimerk. sanelmissa: on metsässä puuta (puita), viisi hevosta (hevoset), lato miestä (miehiä) laivohinsa. Ilman tätä, näin nykyjään lyhennettynä löytyvää monikon nimentää, taisi ennen vanhaan olla toinenki, josta paikon hallinta ja ylehensä muut monikon siat ovat johdettuna.

Hallinta äskenmainitusta kadonneeksi ajatellusta monik. nimennästä johdettu kuuluu siltojen, vesien, elojen, valkamien, huonehien ja muuten monellaki tavalla, josta ehkä vasta tulemma lausumaan.

Kohdintaan ja sitä seuraaviin siohin sopii monikossaki, mitä niistä yksikköluvussa mainittiin.

Satuja.

1. Jalopeura ja Kettu.

Jalopeura vanhoillaan ei voinut enää metsän kapeita ajamalla tavata, jonka tähden hänen piti uusi keino miettiä, millä elatusta saada. Pani tien viereen maata ja teeskelihen sairaaksi. Ja sano, kun näki jonkun sivukulkevan, "voi vaivanen kun päätäni kivistää ja polttaa sisuksiani! Tuskin onkan minusta huomisen näkiätä, niin anna siis anteeksi, jos mitä olen sinua vaston rikkonut. En tahtoisi tuntoni vaivalla täältä erota." Näin sano hän, vaan moni sivukulkevista surkutellen astu lähemmäksi katsomaan, jos millä voisi lievittää hänen viimmesiä tuskiansa ja ilmanki mielisuosioansa osottamaan. Ja jalopeura söi heidät suuhunsa, jalan liikuttamatta kauan sillä keinon eläen. Niin tuli viimmen kettuki paikalle. Hällenki piti jalopeura vanhan puheensa ja kysy viimmen, mitä arveli, kun ei lähemmäksi luotunut. Kettu vastasi kielellänsä:

"Jälkiä oudostun; moni mennyt on, ei palannunna" Tuhmalle tuli vahinko, sen viisas opiksi otti.

2. Hevonen.

Wanha laiska hevonen veti suolakuormaa ja vierähti muutamassa paikassa kuormanensa veteen. Jällen ylös päästyä havatsi hän kuormansa paljo kevenneen, sillä suoloja oli veteen sulanut. Sepä hyvä, arveli hän ja pani mieleensä toisteki sillä tavalla kuormiansa kevennellä. Niin toisella kertaa jommoistaki pellavakuormaa vetävä hyppäsi hän mielen taiten itsestänsä veteen. Waan pellavat vettyneenä painovat paljo entistänsäki enemmin.

Niin on palkkaki pahalla, kuni työnsäki typerät.

Suomen kansan Sanalaskuja.

1. Kovin kielti Wäinämöinen, epäsi suvannon sulho, atroa poron perästä, Lapin maasta taikinoa.

Tällä verraillaan kaikkia tapauksia, joista ei mitänä nähdä syntyvän, jos kohta ken yrittäisiki. Alkuansa mahtaa tämä sanalasku, ynnä monen muun, olla jostai pitemmästä runosta, joka nyt, paitsi näitä sanoja, on tullut unhotuksiin, taikka ei vielä kerätyksi saatu.

2. Lintu laulaa kielellänsä, kurja kuki kurkullansa.

Ei pidä parempata keltään toivoa, kun saada voipi. Jopa siinäki itsekunki tekemistä, saantoansa myöten työt toimitella.

3. Niin on hännätön hevonen, kuni pirtti porstuaton tahi piika pintilätön, esiliinaton emäntä.

Näyttää mitä talonpoikanen rahvas paikon emäntiensä ja tyttöjen somuudeksi vaatii.

4. Nuorra naista kiitetähän, vanhana sotaurosta.

Ei yksi, eikä toinen ikä ole itsestänsä kiitettävä, vaan sen mukaa, mitä kultaki iältä vaaditaan.

5. Petäjäinen peikoleipä lapsen laihana pitävi, kaitana miniän kasvon, pojan kasvon joukeana.

Niin toki nähdäänki erittäin näillä pohjasilla mailla. Talonpoikanen rahvas katsoo usein lihavuuttaki kaunistavaksi, ei aina muistaen toista sanalaskuansa: sika lihavasta kaunis on. Sentähden vertailevat laihat ihmiset tällä sanalaskulla itsiänsä ja samate sopii se ilmanki kaikenlaisen voimattomuuden kuvailemiseksi, jonka syytä auttaa ei voi.

6. Rikkahat hyvin elävät, köyhät kiljuen perässä.

Tämä kyllä onki tosi. Rikkaampain esimerkki vetää usein köyhempiäki samaan laatuun etsimään niin vaatteissa, kun muussaki elämän kohdassa. Waan kummalla on syy toista moittia rikkaillako, jotka esimerkeillänsä turmelisivat toisia, vaan köyhillä, jotka, ajattelematta mikä heille käyttää, tunkevat rikasten jälkiin?

7. Sykysyinen suuri kakku kevähäksi keiattapi.

Sentähdenpä pitäisiki syksystä aikain katsottaman, et- tei liian tavaroita meneteltäisi. Eläjänki talon pitäisi aina muistaa, että köyhempiäki aikoja saattaa tulla ja näiden varaksi talteen panna, mitä saattaa.

8. Monta vääreä vakoa kiviteillä kynnetähän; monta vääreä valoa lakiteillä lasketahan.

Toivoisimma maamme ja Suomen kansan kunniaksi jälkimmäisen puolen tästä sanalaskusta valheeksi, emmekä voi oikein ymmärtääkän, miten se voisi tosi olla.

MEHILÄINEN W. 1836.

Huhtikuulta.

Neitsen rosvo.

    Tuoll' on neitoset kisassa,
    Kaunokaiset karkelossa,
    Noilla Wäinölän ahoilla,
    Kalevalan kankahilla.
    Kullervo Kalevan poika, 5
    Sinisukka äiön lapsi,
    Sinisukka, hienohelma,
    Hivus keltanen koria,
    Kengän kauto kaunokainen,
    Lähtiäksensä käkesi, 10
    Hyvällä ison orilla,
    Noien neitojen kisahan,
    Kaunokaisten karkelohon.

    Hyppäsi hyvän selälle,
    Hyvän laukin lautasille, 15
    Ajo päivän, ajo toisen,
    Ajo kohta kolmannenki.
    Niin päivänä kolmantena
    Pääsi neitojen kisahan,
    Kassapäien karkelohon, 20
    Noille Wäinölän ahoille,
    Kalevalan kankahille.

    Ken ihanin impyista,
    Kassapäistä kaunokaisin,
    Sen hän koppo koprihinsa, 25
    Itse tuon sanoiksi virkki:
    "Elkäte sinä ikänä
    Ilmottako immet milma;
    Ettei äiti ääntä saisi,
    Emo etsivä olisi, 30
    Jos ma vuoenki viruisin,
    Tahi kaksi kalkettaisin,
    Tuolla Tuomivaaran päällä,
    Kasvaisi'n kataikossa."
    Ajavi kahattelevi 35
    Immen itkevän keralla,
    Ajo Wäinölän ahoilta,
    Kalevalan kankahilta.

    Niin etsi emo tytärtä,
    Wanhin lasta vaikerteli; 40
    Etsivi kisasioilta,
    Noilta karkukankahilta:
    "Ettekö nähny mun tytärtä,
    Kuullut kullan lapsukaista?"
    Niin sanovi poika pieni, 45
    Lapsi lausu ja pakasi:
    Oli täss' eräs uroita,
    Kullervo Kalevan poika,
    Sinisukka äiön lapsi,
    Sinisukka, hienohelma, 50
    Hivus keltanen koria,
    Kengän kauto kaunokainen;
    Koppo neien koprihinsa,
    Pani laukin lautasille.
    Niin itse ajohon lähti 55
    Immen itkevän keralla,
    Sanan virkki, noin nimesi:
    "Elkäte sinä ikänä
    Ilmottako immet milma;
    Ettei äiti ääntä saisi, 60
    Emo etsivä olisi,
    Jos ma vuoenki viruisin,
    Tahi kaksi kalkuttaisin,
    Tuolla Tuomivaaran päällä,
    Kaukana kataikossa." 65

    Niin emo sanoiksi virkki,
    Äiti ääntäen panevi:
    "Woi polonen päiviäni,
    Onneton olelmiani!
    Sinne meni siitelmäni, 70
    Sinne kannettu katosi."

    Itse eillehen menevi,
    Astua tihuttelevi,
    Tuonne Luomimaaran päälle,
    Kataikkokankahalle, 75
    Kujerrellen kuusikossa,
    Kaikkuen kataikossa:
    "Tule tänne tyttäreni,
    Lähe pois polonen lapsi,
    Miehen tuhmasen tulilta, 80
    Warattoman valkioilta;
    Tule turvihin emosi,
    Oman vanhemman varohin."

    Lapsi lausuen pakasi,
    Tytär varsin vastaeli: 85
    "Emminä emoni pääse,
    Kun et tulle päästämähän;
    Olin ma kisakeolla,
    Noilla karkukartanoilla,
    Niin tuli eräs uroita, 90
    Sinisukka äiön lapsi,
    Otti mun oron selälle,
    Pani laukin lautasille;
    Ajoa kahattelevi,
    Saloja samottelevi, 95
    Yöt, päivät piättelevi,
    Wuorokauet kantelevi,
    Marjoilla menettelevi,
    Mustikoilla mustuttavi,
    Wilussa viluttelevi. 100
    Pakkasessa paistelevi.
    Wet lähe oma emoni,
    Jouvu kaunis kantajani,
    Lähe lapsesi otolle,
    Tyttäresi lunnahille, 105
    Näiltä paikoilta pahoilta,
    Waaramailta vaikioilta."

    Niin emo sanoiksi virkko,
    Itse innon lausueli:
    "Lähen mä lapseni otolle, 110
    Tyttäreni lunnahille;
    Tuon Ukon tuliset nuolet,
    Kannan vaskiset vasamat."
    "Oi Ukko yli jumala,
    Tahi taatto taivahinen! 115
    Jouvuta'pa jousi moinen,
    Kaari kaunehin valios,
    Pane vaskinen vasama
    Tuon tulisen jousen päälle,
    Niin työnnä tulinen nuoli, 120
    Ammu vaskinen vasama,
    Ammu kautta kainalojen,
    Halki hartiolihojen,
    Tuo paha Kalevan poika.
    Laske lapseni polonen, 125
    Auta tielle tervehenä."

    Se Ukko yli jumala,
    Itse taatto taivahinen,
    Jopa jousen jouvutteli,
    Katso kaaren kaunehimman, 130

    Tuon tulisen jousen päälle,
    Niin lyönti tulisen nuolen,
    Ampu vaskisen vasaman,
    Ampu kautta kanalojen, 135
    Halki hartiolihojen,
    Tuon pahan Kalevan poian.

Toisintoja. v. 5. Ikutiera Lieron poika, Tiivun tihku äiön lapsi. v. 21,22. Noille Wäinön kankahille, Ammon raatuille ahoille. v. 29—34. Ettei etsisi emonsa, Eli äiti tietä saisi, Jos ma vieläki viruisin, Wuosikausia kahenki, T, T, p. Kaukana kataikossa. v. 47. O. t. uroita yksi. v. 112, 113. Katson ma Ukolta kaaren, Panen vaskisen vasaman, Ammun surman suusta halki, Pahan leuoista levitän.

Jälkimaine. Tämä muinasaikain runo on täydellisinnä Kellovaaran kylästä, Wenäjän Kemijoen varrelta, kirjotettu. Loppupuolta laulaja ei sanonut oikein samoilla sanoilla osaavansa, joilla äitin sitä ennen oli laulelevan kuullut, vaan muisteli kuitenki sillä tavalla Kalevan pojan käyneen, mielestänsä mentyä, mitä vielä erittäin tytöstäki olisi ollut lausumista. Enkä ole sitä muiltakan laulajilta vielä saanut.

Moni on sanonut olevan näissä runoissa paljo outoja sanoja, jonka tähden koemma muutamia senlaisiksi arvatuita, nykysessä runossa löytyviä, selvittää: v. 1. kisassa s.o. hypyssä eli tansissa, v. 2. karkelossa yksi kun kisassa, v. 6. äiön, ukon, vaarin, äiän. v. 9. kauto, varmasten päällinen, perota, förföti. v. 10. käkesi, aiko, valmisteli, sonnusteli. v. 11. ison, isän. v. 20. kassapäien, kaunistukkain. v. 23. impyistä, neitsyistä. v. 25. koprihinsa, kourihinsa. v. 26. virkki, lausu, puhu. v. 28. milma, minua, v. 30. emo, äiti. v. 31. viruisin, jorottelisin, makaisin, viipyisin. v. 32. kalkettaisin y.k. viruisin, v. 35. kahattelemi, menee joutuen. v. 36. immen, neitsyen, v. 40. vaikerteli, valitellen kyselee, v. 46. pakasi, puhu, lausu, sano. v. 47. eräs, muutama, joku, yksi, monas, monias, moniahta, monikas, monikahta. v. 68. polonen, onneton, vaivanen, raukka, koito, katala, v. 69. olelmiani, olojani, päiviäni, elämätäni. v. 70. siitelmäni, sikiöni, lapseni, v. 73. tihuttelevi, menee (tekee jokai) viriästi, hellittämättä, v. 80. tulilta, elopaikoilta. v. 95. samottelevi, kuljettelee. v. 102. vet, tosi. v. 105. lunnahille, lunastukselle, v. 113. vasamat, nuolet, piikit, v. 116. moinen, hyvä, kelpaava. v. 117. valios, valikoitse.

Härjän ampuja.

    Läksi Lauri laitumelle,
    Meni turmio metälle:
    "Anna nyt jalo Jumala,
    Tuo varsin vakainen luoja,
    Anna ampujan aloa, 5
    Pyssyn pyytäjän ereä!"

    Niin tuli salon sisälle,
    Kulki korven kainalohon,
    Siinä ennätti eränsä,
    Sattu luotsi saalihinsa: 10
    "Liekö ahmo tahi ilves,
    Waiko korpikontikainen."

    Pisti ruutia pivosen,
    Puolen koproa kopisti,
    Puisti putkensa sisähän. 15
    Luotti luoin liukkahasti,
    Päälle ruutien rutosti,
    Anto pyssyn pyykähellä,
    Pahat jauhot paukkahella.
    Olipa ahmo tahi ilves, 20
    Tahi korven kontikainen,
    Jo nyt kaatu kaunihisti,
    Kuusen juurehen kumohon;
    Kaatu korven kainalohan,
    Riitavaaran rintasuolle. 25

    Kävi kohta kahtomahan,
    Wikevästi viipotteli:
    "Woi polonen päiviäni!
    Häiykö härän se tuotti,
    Lempo lehmän kannetuisen, 30
    Wääräsäären väilähytti;
    Kun on juuri julkisesti
    Tuohon kaatunut kumohon,
    Kompastunut kuoliaksi."
    Läksi Lauri laitumelta 35
    Allapäin, pahoilla mielin,
    Matin matkalla tapasi.
    Huusi Matti matkan päässä:
    "Tule tänne tuttavani!
    Sanomahan saalistasi — 40
    Ahmanko Jumala anto,
    Ilveksenkö maan isäntä?"

    Lauri varsin vastoapi:
    "Ei ollut ahmo, eikä ilves;
    Ammuin korpikoppeloa, 45
    Mehtomuoria mänösin."

    "Etkö nähnyt härkeäni,
    Koukkusormea tavannut;
    Katehessa on kauan ollut,
    Kontion kotitiloilla." 50

    "Hiis on nähnyt häkkiäsi,
    Lempo lehmäsi vasoja."

    Tuli turmio metältä,
    Huuru hurjalta viralta,
    Häiy härän ammunnalta; 55
    Akka päältä arvelepi,
    Waimo varsinki sanopi:
    "Mi lie tullut miesparalle,
    Kun on huuru huolissansa,
    Miesparka pahoilla mielin; 60
    On kun Tuonelta tulisi,
    Manalalta matkoaisi,
    Wähän kuollutta parempi,
    Kaonnutta kaunihimpi."
    Oli aikoa vähäsen, 65
    Piti tuuman tultuansa
    Akan kanssa kahenkesken,
    Sano ainosen asian:
    "Hävitin härän Matilta,
    Kaasin korven kainalohon, 70
    En luullut häiyä häräksi,
    Katoin korven kontioiksi."

    Sitte kielsi kiivahasti,
    Warotteli vaimoansa,
    Puhumasta kellenkänä. 75
    "Ei piä Eskolle sanoa,
    Ollille ei ollenkana,
    Eikä virkota väheä,
    Emännälle ensinkänä;
    Tuosta Tahvo tietä saisi, 80
    Marketta mahin pitäisi."

    Woiko vaimo vaiti olla,
    Akka suunsa aukomatta;
    Mutso munalle sanopi,
    Kuren kaula kauemmaksi; 85
    Tuli se Ollille tutuksi,
    Siitä ilmi Eskollenki.

    Matti mielellä pahalla
    Hakemass' on härkeänsä,
    Eläintänsä etsimässä; 90
    Sunna kulki suorämehet,
    Kontiona korpinotkot,
    Karhuna pahimmat paikat,
    Waan ei löynnyt härkeänsa,
    Palasi pahoilla mielin, 95
    Nuuksun lammelle nuristen. —

    Olli aamulla sanopi
    Kaiken mahtinsa Matille,
    Wielä neno viisahasti,
    Olli Mattia opetti: 100
    "Ala sie astua kylälle,
    Wiikiölle viipotella,
    Eikö saisi suinimiestä.
    Ota Yrjänä yheksi,
    Tuomas toiseksi valios; 105
    Miestä kaksi kahtomahan,
    Kolmansi kohottamahan,
    Neljäs tietä neuomahan,
    Tuonne korven kainalohon,
    Riitavaaran rintasuolle, 110
    Ahon puolelle puroa."

    Läksi Matti marsimahan,
    Alko astua kylälle,
    Wiipotella Wiikiölle:

    "Ain' on nähty nuita näitä, 115
    Kyllä kuultu kummiaki,
    Täm' on kumma kuulematta,
    Näkemättä näihin asti —
    Lauri härkäni hävitti,
    Ampu varsin vainajaksi, 120
    Tuonne korven kainalohon,
    Riitavaaran rintasuolle."
    "Lähe nyt Yrjänä yheksi,
    Tuomas toiseksi tulepi,
    Koonnutta kahtomahan, 125
    Hävinnyttä härkeäni."

    Miehet lähtevät metälle,
    Käyvät korven kainalohon,
    Riitavaaran rintasuolle;
    Tuoss' on härkä turvillansa, 130
    Kuusen juuressa kumossa.
    Katellahan, käännellähän:
    "Tuost' on luoti luiskahtanna,
    Tinapalli paiskahtanna,
    Saanut juuri julkisesti, 135
    Mennyt sisähän sivusta,
    Syössyt syämehen syvälti."

    Kulu aikoa vähäsen,
    Kulu tuskin puoli kuuta,
    Jopa Matti mahtavasti 140
    Käski Lauria lakihin,
    Saatti tuonne Saastamoista,
    Lieksan keskelle ketoa,
    Kupehelle kuulun järven.
    Tuolla Lauri tuomittihin, 145
    Saastamoinen saatettihin,
    Härkä maksaa Matille,
    Ruunun sakko päälle saaha.

    Lauri laista tultuansa,
    Härkäpeus hävittyänsä, 150
    Alko Tahvolla tapella,
    Eessä Eskon leimahua:
    "Te sen saattia sanoiksi,
    Te sen ilmi ilmottia;
    Te oletta vielä viekkahammat, 155
    Kun koko kyläni miehet.
    Kaikki naiset naapurini."

    Nousi tuosta juttu toinen,
    Keräjissä uuet käynnit;
    Lauri laissa voitettihin, 160
    Taasen saatihin sakolle.

    Sitte sieltä tultuansa
    Ei hän tahtonut tapella,
    Toiste lähteä toralle.

Sanain selvityksiä nykyseen runoon: v. 5. aloa s.o. osaa, saalista, v. 6. ereä y.k. oloa. v. 10. sattu, yhty, tuli luoksi, tykö. v. 11. ahmo, ahma, osma, komppi, metsässä elävä pienemmän koiran suuruinen, ruoanahne, otus. v. 12. kontikainen, kontio, ohto, karhu. v. 15. puisti, pudisti; putkensa, pyssynpiippunsa. v. 16. luotti, lähetti, työnti, pani. v. 17. rutosti, äkisti, terävästi. v. 18. pyykähellä, ääntää, paukkua. v. 27. vikevästi, terävästi, joutuen, viipotteli, juoksi pitkillä askeleilla, v. 31. väilähytti, väläytti, vilautti. v. 45. koppeloa, naarasta metsoa (metsästä), v. 46. mehtomuoria y.k. koppeloa, v. 49. kadoksissa, eksyksissä. v. 52. vasoja, vasikoita. v. 54. huuru, polonen, vaivanen, raukka. v. 58. mi, mikä. v. 78. mirkata, lausua, v. 84. mutso, pulskia vaimo, muori, v. 91. sunna, sutena, v. 98. mahtinsa, voimansa, tietonsa. v. 103. suinimiestä, syynimiestä. v. 116. kummiaki, ihmeitäsi. v. 130. turvillansa, kuonollansa, nokallansa, v. 140. mahtavasti, isosti, röykkiästi, pöykkiästi. v. 144. kuulun, mainion, ulompanasi tutun, v. 152. leimahua, teiskaella, loiskia, teparrella, tepastella. v. 153. saattia, saatitta, v. 154. ilmottia, ilmotitta. v. 157. naiset, vaimot. v. 164. toralle, tappelolle, riidoille.

Suomalaisista.

Ettei nykynen Suomi aina ole Suomen kansalta asuttu, on varsin epäilemätön asia; epätietosemmat olemma siitä, miltä paikoilta, mitä teitä ja minä aikoina ensimmäisiä Suomalaisia maahan tuli ja mitä ihmisiä maassa heitäki ennen asukseli. Näistä aineista otamma nyt itsekustaki vähin tarinoitaksemme.

Ensiksi missä oli Suomen kansan alkuperänen koti? — Sanoisimma Asiassa, mutta siitä tiedosta emme tulisi paljo entistä viisaammaksi, jos emme kerällä armellenkan voisi osottaa niitä seutuloita eli maisemia, joilla he Asiassa asuivat. Sillä Asian satakansanen maaosa, länttä vasten Punamerestä, Keskimerestä ja Euroopan itäsiltä rajoilta Turkin ja Wenäjän maasta alkava juoksee pituuttansa tuhatki penikulmaa itään ja koilliseen, lemeyttänsäki pohjasesta etelään eli Jäämerestä Indiamereen 800 penikulman paikoilla ulottuen. Niin mitä jälkiä lähtisimmä Suomalaisten alkukotia Asian avaralla mailla hakemaan ja onko meillä ees minkälaisia johdajohdattavaisia jälkiä? On tosiaanki, vaikkei paljo tuntuvampia, kun että niiltä kyllä voisi mies eksyäki. Senlaisina jälkinä pidämmä esinnä vanhanaikuisten histori oitsiain lauseita, joista kuitenki opimma, Euroopalaisten kansain Asiasta nykysille asemillensa tulleen, vaikka muuten ne kyllä vähä antavatki tästä asiasta tietoja. Osottavampia viittoja, saamma Suomen kielestä ja sen muiden kielten rinnoin tutkimasta. Sillä etäällä ulompana Suomesta löydämmä vieläki usiampia kansoja, jotka kielensä vuoksi ovat Suomen heimolaisia ja mailman aikoina samasta pesästä lähteneitä, kun Suomalaisetki. Näitä heimokansoja myöten tulee meidän Suomalaisten alkukotia etsiessämme kulkea ja sen ohessa seurata niitä maisemia, joita myöten esivanhempaimme, kerran liikkeelle saatua, olis ollut sovelias ja luonnollisin edemmä siirtyä ja viimmen tänne peräytä. Niin näitä tiedustelemaan lähtiessä virkamma vähän esinnä

Suomalaisten nykysistä asunnoista ja erittäin rajoista.

Suomalaiset nykyään asuvat muotoansa kolmiloppisessa, pian saareksi verrattavassa maassa, jonka on pohjana eli alana, lännestä itään, Suomenlahti, Nevajoki, Laatokan meri ja Svirijoki; itäkoillisena sivuna, eteläkaakosta pohjasluoteesen, Anuksen maa ja Oniegameri, Wuigojärvi, Wienameren Oniegalahti ja Kantalahti ynnä Lappi (Imandra, Nuotta ja Enari järviensä kanssa); länsiluoteisena sivuna, etelälounasta pohjaskoilliseen, Pohjanlahti, Tornion, Muonion ja Tenon joki. Etelästä pohjaseen eli alasivun keskipaikoilta, Haminan ja Wiipurin kaupunkien tienoilta Utsujokeen, joka on viimmenen huippu pohjan alla, taitaisi linnun lentää tulla 100 penikulmaa ja 75 Turun edustalta Oniegameren eteläpäähän, jotka tämän kolmilopenalasivussa ovat, toinen länteen, toinen itäänpäin, äärimmäisiä paikkoja. Kumpanenki sivu suorinta ei tekisi täyttä 110:tä penikulmaa ja yhteen lukein koko maan rajat ei kolmeakan sataa penikulmaa, vaikka, paljo enemmän mutkinensa. Lähdemmä nyt eritellen näitä rajoja muutamin mutkinensaki tunnustelemaan.

                                             Penikulmain
                                           ja virstain luku
                                 Mitä suorinta tavallista
  Ala- eli eteläsivussa. suuntaa tietä tietä

  A. Ahvenamaan länsipuolelta
      Turkuun Ikoi. 15 25
  B. Turusta Eiknäisiin kaa. 8,3 14,1
     Eiknäisistä Helsinkiin Ikoi. 8,5 10,6
     Helsingistä Porkoon koi. 4,5 5,7
     Porvosta Lovisaan Ikoi. 3 4,6
     Lovisasta Haminaan. Ikoi. 4,8 6,8
     Haminasta Wiipuriin Ikoi. 7,6 11
     Wiipurista Pietariin kaa. 11 13,3
     Pietarista Nemajoen seutua
      Laatokan meren kaakkopäähän Ikoi. 3,5
     Laatokan kaakkorantaa
      Wolkkojoen suulle I. 6
     Yhtärantaa eelleen Svirijoen
      suulle Pkoi. 5,8
     Svirijoen seutua Oniegameren
      kaakkopäähän. Ikoi. 12

Itäkoillisessa sivussa.

  A. Oniegameren halki päästä
      päähän Poventsan linnan
      seuduille Pluo. 23
     Eelleen Anusselkosen
      poikki Wuigo-joen suulle P. 4
     Wuigojärven poikki
      Ontojoen niskalle luo. 7
  B. Ontojoen vartta mainitun
      joen suulle Oniegalahden
      lounaskaarteessa
      Wienameren rannalla. Pkoi. 4,5
     Eelleen nimitetyn lahden
      länsirantaa Karjalan
      Kemijoen suulle. P. 8
     Eelleen Wienameren
      länsirantaa Kantalahden
      kupeelle. P. 10
     Kantalahden lounasrantaa
      Koutajoen suulle. Pluo. 12
     Eelleen Nivajoen suulle
      lahden perässä. P. 9
  C. Kantalahden perästä
      Imandra järven etelä-
      lounasten päähän. Pkoi. 2
     Imandrajärven halki
      päästä päähän. Pkoi. 10
     Eelleen tunturin poikki
      Kuolajärven rannoille. luo. 3
     Kuolajärven poikki
      luode'rannalle. luo. 1,5
     Eelleen Enarijärven
      kaakkorannalle. luo. 10
     Enarin rantoja järven
     pohjaspäähän. Pkoi. 10
     Eelleen Skora- ja Tenojoen
      yhdyntä paikoille Utsujoen
      pitäjän pohjassupussa. Pluo. 6

Länsiluoteisessa sivussa.

  A. Turusta Naantaliin. Lluo. 1,3 1,9
     Naantalista
      Uuteen kaupunkiin. luo. 5 7,6
     Uudesta kaupungista
      Raumaan. P. 3,5 5,6
     Raumasta Poriin. Pkoi, 3,9 6
     Porista Kristiinaan. Pluo. 8,4 9,7
     Kristiinasta Kasköön. luo. 1,3 3,8
     Kasköstä Waasaan. Pkoi. 7,7 8,1
     Waasasta Joensuuhun. luo. 6,7 8,7
     Joensuusta Pietarsaareen. Pluo. 1,6 1,7
     Pietarsaaresta Kokkolaan. luo. 2,5 5,4
     Kokkolasta Braaheen. koi. 11,4 14
     Braahesta Ouluun. koi. 5,7 8,4
     Oulusta Tornioon. luo. 10,5 15,2
  B. Torniosta Torniojoen
      vartta Muoniohaaraan
      asti. P. 14
     Muoniojokea Muonio
      niskaan ja
      Kättösuantoon. P. 12

  C. Eelleen Enaritunturin
      poikki Karasjoen
     (ja Enarijoen) päihin. Pkoi. 4,5
     Eelleen Karasjoen ja
      Enarijoen Tenojoeksi
      yhdyntään. koi. 10
     Eelleen Tenojokea
      Skorajoen yhdyntään
      Utsujoen pitäjän
      pohjasperukalla. koi. 10

Sanoimma voivan Suomen kansan nykyistä asuntopaikkaa saareksi verrata ja millä ehdolla, sen näemmä seuraavasta näiden rajojen yhteenlaskusta, joka osottaa pitkältäkö itsekussaki sivussa on merta eli suurempia järviä, jokea, ja maataki.

                 Merta Jokea Maata Summa
  Sivu P. W. P. W. P. W. P. W.
  Eteläpuolinen 74 5 15 5 90
  Itäkoillinen 90 5 4 5 25 120
  Länsiluoteinen 69 5 46 4 5 120
  Yhtehensä 234 5 66 29 5 330

Penik. = P. Wirst.= W.

Näitä rajoja pituuttansa myöten yhteen laskeissamme juuri ihmeeksi havatsimma eteläsivun alkuperäistä arveloamme myöten tekevän 90 penikulmaa 2 virstaa, itä-koillisen 119 penik. 5 v. ja länsiluoteisen 120 penik. 5 virstaa, joita lukuja emme olle hitaat oikasemaan, jotta tulivat täysikymmenluvulla 90 eteläsivu ja toisista kumpanenki 120 penik. pitkiksi. Näin koko rajasta, joka yltä ympäritse on 330 penik. täytetään 300 penik. meriltä, isommilta järviltä eli jo'ilta, eikä kun 30 penik. mannermaalta ja ei tätäkän, jos näillä maataipalilla löytyvät pienemmät järvet ja joet lukuun ottaisimma. Waan 300 on kymmenen kertaa suurempi kun 30, jonka tähden hyvin voimmaki Suomalaisten asuntomaata saareksi verrailla, samate kun mitä muutaki paikkaa, joka kymmeneltä puolelta olisi vesiltä piiritetty, vaan yhdellä manterehen liitettynä.

Emme kuitenkan ole näitä rajoja niin tarkon määrätä voineet, ettei selvää suomenpuheellista kansaa paikottain asuisi ulompanaki ja muukalaisia kansoja sisäpuolella, niin eteläsivussa C—rajan tienoilla ja itäkoillisessa pitkin pituuttansa, joissa kummassaki asukselee, missä Suomalaisia ulkopuolella, missä, jos kohta vähemminki, Wenäläisiä meidän puolella. Jälkimmäisen sivun pohjasimmassa päässä löydämmä taas Lapin kansan Suomalaisten seassa. Länsiluoteisen sivun B—rajoilla elää pitkin pituuttansa muutaman penikulman leveydeltä Suomalaisia Ruotsin alla kuuluvina ja sen lopulla Kättösuannolta alkain pistäksen itse Suomen aluettaki Könkämäjokea myöten Ruotsin ja Norjan väliin lähes 20 penik. pitkältä, vaikkei kun juuri muutamaisen leviältä. Mainitun sivun C—rajoilla tapaamme Suomalaisia ja Lappalaisia sekasin ja saman sivun B—rajoilla ikäskun eteläsivunki A—rajoilla löytyy taasen merirannoilla eräitä ruotsalaisia pitäjiä. Se myös pitää meidän nimittää, että tässä on koko Suomen kansa rajotettu, eikä erityisesti niin kutsuttu Suomen maa, jonka osa eteläsivusta, C—rajan kohdalta ja pian koko itäkoillinen sivu tulisi paljo sisämpänä käymään.

[Sanan Saattajota Wiipurista pyydämmä jossai lehdessänsä ilmottamaan, jos hänen paremmasta tiedostansa mitä erehdystä olisi eteläsivun C— ja itäkoillisen sivun A—rajojen nimissä tapahtunut ja sekä siltä että keltä hyvänsä toivomma muitaki oikasemia, erittäin virstaja penikulma määrissäki. Wienamerelle, jota myös Selti-mereksi ja Kemimereksiki sanotaan, taitais yhtähyvin sopia nimi Walkiameri. Oniegamerta sanovat paikon Sunkumereksi ja Poventsan mereksiki, vieläkö tuolla jotai muutaki nimeä olisi?]

Ennen tämän rajakirjotuksen peräti heitettyä mainitsemma, jäävän etelä sivulla Suomenlahden rannoille 2 Maaherran lääniä, Uuden maan ja Wiipurin läänin, länsiluoteisille suvulle 3 lääniä Pohjanlahta pitkin, Porin, Waasan ja Oulun läänin, viimmeksi nimitetty aina Lappiinki asti Pohjanlahden perältä ulottuva. Näiden kummallasi nimitetyillä sivuilla olevien läänien keskellä jääpi Turun lääni Suomen lounaskulmaan, Pohjanja Suomenlahden kainaloon ja siitä halki maan koillista suuntaa esinnä Hämeen lääni, sitte Mikkelin, sen jälkeen Kuopion ja tästä Pohjoseen päin kääntyen viimmen Kajaninki lääni.

Näiden itsekunki läänin rajoista emme tällä kerralla tee'kän parempaa selvää, sen vaan nimittäen, olevan Turun ja Porin lääneillä yhteisin Maaherran ja samate Oulun ja Kajanin lääneillä yhteisen, josta maaherroja Suomessa ei tule olemaan usiampaa kun 8, ollen läänejä 10.

Jo nimitetyistä kaupunkiloista ovat Turun lääniä Turku (13,500), Naantali (800) ja Uusi kaupunki (2000); Uuden maan lääniä Eiknäisi (1,500), Helsinki (11,000), Porko (3000) ja Lovisa (3000); Wiipurin lääniä Hamina (2000), Wiipuri (4000), ennen nimittämättömiä: Lappeenranta, Saiman rannalla (600), Käkisalmi (600) ja Sordavala (300), molemmat viimmimainitut Laatokan rannalla; Porin lääniä Rauma (2000), Pori (5000) ja ylempänä Tamperi (2000); Waasan lääniä Kristiina (2000), Kasko (700), Waasa (3,500) Joensuu (1000), Pietarsaari (1,500) ja Kokkola (2,500); Oulun lääniä Braahe (1,500), Oulu (5,000) ja Tornio (700). Ennen nimittämättömiä ovat Hämeen lääniä Hämeenlinna (2,300); Mikkelin lääniä Heinola (1000), Savonlinna (400); Kuopion lääniä Kuopio (2000) ja Kajanin lääniä Kajani (400).

Itsekunki kaupungin asukasten luku, jota nimen jälkisellä numerolla olemma kokeneet osottaa, ei niin ole kohdalleen voitu saada, ettei toisinaan tämä meidän osotuslukumme oikiasta varsinaisesta luvusta muutamilla sadoillaki isommissa kaupungeissa eroaisi. Wiimmeisestä viisimuotisesta väenarvosta on nyt viisi vuotta kulununnaki, jolla ajalla, semminki menneinä tautisina vuosina, on väenluku paljoki taitanut muuttauta. Tänä vuonna toimitetun väenarvon ilmitullen saamma tilan nähdä, joko paljonki näissä näin osotetuissa kaupunkien asukasten luvuissa olemma erehtynnä.

Kaupunkeja Suomenmaassa nimiönsä myöten on 29 ja jos entisen Taavitin kaupunginki, joka nyt on autiona, lukisimma, tulisi niitä täyteen kolmekymmentä.

* * * * *

Kun ihminen eli luontokappale eksyy suunnaltaan, ettei löydä mihinkän, vaan kiertelee yksiä jälkiään, sanovat Suomalaiset hänen olevan metsän peitossa. Ja sillon pitää lukea Isä meidän, Herra siunatkoon, Walmö Herra ja muita rukouksia, siitä seikasta päästä. Auttaisivatko minuaki, en voi arvata, vaan senlaiseen metsän peittoon jo lienenki joutununna. Sillä mieleni oli alusta, lähtiä Suomalaisten jälkiä alkukotiinsa, vaan poikkesin tieltä ja tulin kiertelemään Suomen metsissä, joita kaskipoltto, tervaruukki ja muu huoleton menetys eivät vieläkän ole voineet niin tykkynänsä hävittää, ettei niihin toisinaan peittäyisiki. Pitää siis tällä kerralla heittää toimeni, Suomalaisia alkupesäänsä seurata, sen tieten, jos konsa yrittäisinki, en kuitenkan pääsis ulos Suomesta, jonka monisataset järvet, joet, vuoret ja tunturit kyllä vuodenki pidättäisivät lähtöäni ja toinen eli kolmaski menisi muita seutuja, kyliä, pitäjiä ja kaupunkeja katsellessa taikka kirkkoja, seurakuntia, kihlakuntia, hippakuntia ja muita kuntia luetellessa. Ja niin aikanani, ennen pahemmin eksymättä ja peittäymättä, lopetan tämän aineeni mainion Ruotsalaisen Dumbomi nimisen viisaan tavalla, joka kerran saarnaamaan yrittäessä, eikä esipuheesta edemmäksi tullen, ilman pitempiä arveloita sihen päättiki saarnansa. Waan minkä olisin jo päällenki voinut kirjottaa, kirjotan vasta viimmesiksi sanoikseni:

Parturiunt montes, nascetur — ridiculus mus.

Horatius.

suomeksi:

Wuori se synnyttää, oli syntyvä — melkiä hiiri.

Satuja.

1. Susi ja Akka.

Susi näljissään juoksenteli kylän tienoilla ruokaa etsimässä. Niin muutamassa talossa kuuli äitin lastansa toruvan, uhkaamalla hukille työntää, ellei vaikenisi ja muuten olisi kauniisti. Susirukka odotteli kaiken päivän, vaan kuuli illalla äitin toisilla sanoilla lastansa puhuttelevan. "Ka niin lapseni, sano sillon äiti, en enää hukalle sua anna'kan, vaan jos hukka tulee, niin lyömmä kuoliaksi." Sen kuultua juoksi hukka tiehensä ja sano: "siinä tuvassa toista puhutaan, toista ajatellaan."

Toinen kieli, toinen mieli.

2. Kaksi Hevoista.

Ruuna ja tamma olivat yhdellä taipalella kuormavedossa. Waan tammalla oli raskaampi, ruunalla keviämpi. Niin muutamassa mäessä rukoili tamma ruunalta apua, ellei peräti uupuisi. Toisen ei auttaessa uupuki hän ja kuoli paikalla. Waan ajaja pani koko hänen kuormansa ruunan vedettää ja päälliseksi kuolleen tammansa irtikiskotun nahanki. Sillon sano ruuna: "Woi vaivanen, kun en toveriani ajallansa auttanut! Nyt on minulla koko hänen kuormansa vedettävä ja päälliseksi nahkaki."

Ellös kiellä killinkiä, taikka taalari menepi.

3. Talonhiiri ja Metsähiiri.

Talonhiiri kävi metsähiirtä tervehtimässä. Tämä hankki vieraallensa ruokaa, mitä parahinta löysi, koottuja jyviä, tähkiä, terhoja ja muuta senlaista. Toinen parempaan tottunut söi minkä vähäsen ja kysäsi: "tämmönenkö se teillä elämä ainaki on?" Sitte kuultuansa, ei paremmankan olevan, puhutteli hän toista taloon muuttamaan eikä nälkään kuolemaan metsässä. Lähtiki toinen toisella päivällä talonhiiren elämää katsomaan. Tämä vei hänen, isoon ruokapuotiin ja käski syödä, mitä mielensä teki. Waan hiirten parahallansa syödessä tuli väki puotiin. Talonhiiri kyllä sievästi lymyttihen loukkohon, vaan metsähiiri luullen jo viimmesen päivänsä tulleen, hyppäsi esinnä kauan pitkin seiniä ei tieten minne pistäytä piiloon. Kuitenki jäi hän väeltä havatsematta. Sitte väen viimmenkän puodista mentyä sano metsähiiri toiselle: "jää hyvästi taloinesi tavaroinesi ja kiitä vastaki onneasi, minä sitä en kaipaa, enkä kadehdi, enkä toiste toivottele." Ja niin läksi hän matkaan, vaikka kyllä toinen kielsi häntä yön selkään pitkälle taipalelle lähtemästä. Kotiin tultua kysy toinen metsähiiri: "hyväkö oli talonhiirellä elämä?" Tähän vastasi hän vanhalla sanalaskulla:

"Hyvä herroissa elämä, vaan on päälle vaarallinen, kanssa kaulalle kamala."

Suomen kansan Arvutuksta,

1. Illan ees, aamun taas.

2. Mies musta, nenä nykerä, perehen leipä takana.

3. Yks sano tous tous, toinen sano tous tous, kol- mas sano tous tous, neljäs sano tous tous; viies sano viuh vauh.

4. Lyhyt mänty mättähällä, mesimöykky männyn päässä.

5. Punikki punanen lehmä, kevytsarvi, keikkoselkä, juoksi puhki puiset salmet, halki vaarat haihatteli.

Osviittoja. 1. akkunan lauta (eli luuku). 2. Mies. s.o. avain; nenä s.o. rengas (eli koukku). 3. Yks, toinen jne. s.o. hevosen jalat; viies s.o. häntä. 4. Mänty s.o. Muuramen kasvu (eli varsi); mesimöykky s.o. lakka (muurain, marja). 5. Punikki s.o. suksi; punanen s.o. tervattu; lehmä s.o. salossa kulkeva; kevytsarvi s.o. hoikkaeli pystöpäinen; keikkoselkä s.o. jalkava eli kaareva keskeltä; juoksi s.o. hiihti.

Lisäyksiä suomalaiseen sanakirjaan.

P. nimukoita. Antiaiset, (monik.), häät morsiamen lähtö- eli antipaikalla (Kaj.) hentuset lasten syödä, niink. nisuleivät, sämpylät, rusinat jne (Häm.) Kattilakunta, talo, perhe, huonekunta; on sillä maalla (paikalla) viisiki kattilakuntaa (Kaj.), koru, korunen, lasten pideltavä, mielentehty kalu (Satak.) loma, rako, välipaikka (Karj.). säidenliihe (-heen), rospuutta, kelirikko (Kaj.), tarhila, sepel, vanta, vannikka, kranssi (Wien.). uppu, vaikia keli paljon lumen aikana (Kaj.), vero, luku, nimi, puoli (T.Y.P.A.L.E. sioissa); kenen verolla sinä täällä olet? (Kaj.).

M. nimukoita. Eräs (rään), muutama, monikas, monikahta, monas, monias, moniahta, joku, yksi (An,), jäperä, upera, kestävä, yrittävä, luja, vahva; j. hevonen (Kaj.), karu, huono, kehno, kolkko; k. maa, tie, kylä, niitty, paikka jne (Kaj.), maukia, kupia, kuvukas, kuperias, pullokas, pullerias; kellonlasi on m. (Karj.). säällinen, rehti, rehellinen, pätevä, kelpo, varsinainen; s. mies, asia, työ (Häm.) vapera, lujaton, vavahteleva, kiikahteleva, heiluva, pyöriä; v. puu, porras, vene; on vapera tapulia salvata (Kaj.).

[Tähän laatuun aiomma miksi ei joka seuraavan kuun osaan outoja eli jollai oudolla tavalla käytettäviä suomalaisia sanoja selvityksillänsä panna. Hallintapäätettä ei ole kun epävertasissa tapauksissa osotettu, esimerk. sanassa säidenliihe, (Hall, -heen, ei -hteen). Monik. viittoo sanan vaan monikossa sillä osotuksella käytettämän ja An. Anuksen (Olonetsin) maalta, Häm. Hämehestä, Kaj. Kajanin seuduilta, Karj. Suomen Karjalasta, Satak. Satakunnan tienneiltä, Wien. Wienan (Arkangelin) läänistä sanan esinnä muistoksi kirjotetun, josta kuitenkan ei seuraa, sen ei muuallaki käyvän. Tiettävästi on monella muullaki, kirjoista eli kansan suusta kerätyitä, sanakirjassa ei löytyviä suomalaisia sanoja. Jos he niitä minulle Kajaniin laittasivat, niin olisin mielelläni ne heidän nimillänsä seuraavilla kuilla julkaseva ja samate minkä saisi outoja sanalaskuja, arvutuksia, puheenparsia, tietoja Suomen maasta, elämästä ja tavoista eripaikoilla, suomal. runoja ja muita senlaisia, kuitenkan ei muita, kun kansan tehtyjä runoja. Ainaki olisi siitä hyvä hyödytys ja päälliseksi tulisi kirjani lukioille mielusemmaksi.]

Suomen kansan Sanalaskuja.

1. Aura atroja parempi, kirnunmäntä tarpomia.

Atro eli atrain on raudasta tehty, moniväkänen, pitkävarrellinen kalaniskuase, jota toisissa arinaksi ja ahinkaaksiki sanotaan. Tätä sanalaskua myöten on siis maaviljelö ja karjapito kalastamista etusampi, jota millä emme todeksi kiellä, vaan toivoenki, monen, jonka pellot ja karja kalastamalta laihtuvat, paremmin tämän asian varten ottavan, Joka kaikki kalastamisessa yhteen lukee, ensiksi työn ja aineet pyydyksiä saadessa, sitte vaivat ja ajankulun pyytäessä ja sentehtyä panee rinnottain saaliinsa ja sen hyödyn, minkä hän kaikilla näillä töillä, vaivoilla ja kuluilla olisi voinut maallansa toimittaa, hän helposti keksii kalapyynnin ei konsa olevan maatyöhön verrattavana. Niin mikä onkan syynä, että hän ei kuitenkan kalastamista heitä? Ei muu, kun että kalapyynnissä näkee vaivansa pikemmin ehkä kehnostiki palkittavan, jota vaston maaviljelö ja karjahoito vasta myöhemmin, ehkä monikertasesti auttavat. Ainoastaan meriluodoilla ja rantamailla asuvilla, joilla ei ole tilaa maata viljellä ja karjoja pitää, on kalapyynti luonnollinen työ ja heiltä pitäisi maamiehen enimmän kalatarpeensa maaviljalla hankkia, niin kummallenki toisen hyvyys ulottuva. Ja miksi ei sopisi hänen itse'ki, ehkä vaan aikalomasta, kaloja jänöistänsä pyytää. Kun tämä vaan harvon tapahtuisi, niin järvet kalasempina asuisivatki ja hänellä olisi siitä vielä seki etu, vähemmällä työllä pian yhdenkertasen saaliin saada, kun nyt paljolla väellä likipuhtaiksi kolatuista vesistänsä. Monta muuta sanalaskua löytyy, jotka osottavat olevan Suomen kansalla tässä asiassa hyvän ymmärryksen. Niin esimerk. menneen Helmikuun Mehiläisessä Sanal. 4 ja seuraavat:

2. Joka kaiken kesän onkii, sitä talvella nälkä tonkii.

3. Kapia kalanen pöytä, leviämpi leipäpöytä. Wähän toisella tavalla ennestäänki luettava Gottl. Otavan I:sessä Osassa, s. 132.

4. Laulu laiskana pitävi, virret työtä viivyttävi.

Niihin koskeva jotka laulun työnänsä pitävät, ei niihin, jotka töidensä välistä ja ilman huviksi laulelevat. Katso Helmik. Mehil. Sanal. 8.

5. Laulu työksi huokiampi, luku sielulle parempi.

On hengellisistä lauluista jo luvuista ymmärrettävä.

6. Tehty työ alotetusta, valmis vaimo kosjotusta.

Sanotaan toisilta kosjotusta, toisilta toisin ja rumemmasti, kun mitä kirjaan panna. Monta muutaki sanalaskua on Suomalaisilla, jotka osottavat, töiden alottamista myöten tehdyiksi tulevan.

MEHILÄINEN W. 1836.

Toukokuulta.

Kaunis Tammi.

    Sisarekset Sotkottaret,
    Rannan ruokkoset kälykset,
    Läksit korttehen kokuhun,
    Sininurmen niitäntähän.
    Löyettihin lemmen lehti, 5
    Lemmen lehti, tammen lastu,
    Weivät maalle kasvavalle,
    Oralle ylemmälle.
    Siitä kasmo kaunis tammi,
    Meni vihanta virpi, 10
    Wesa verraton vetihen.
    Oksat ilmoille olotti,
    Latva täytti taivahalle.
    Pietti pilvet juoksemasta,
    Hattarat hajoamasta. 15
    Yksi pääsi pitkä pilvi,
    Pilvessä vesipisara,
    Pisarassa pikku lampi,
    Lammissa meno punanen,
    Wenosessa nuoret sulhot, 20
    Nuoret sulhot naimattomat,
    Wielä viinan juomattomat,
    Punovat punaista köyttä,
    Köyttä rauta rahmikoivat,
    Sitoa meri sininen, 25
    Laksi Kannan kaakistoa,
    Meren tyynenä pysyä,
    Lahen Kannan kaunihina,
    Wieä Wienahan neitosia,
    Kaupita merikanoja. 30

    Elkäte meriset miehet
    Wielä viekö neitojamme!
    Ei neittä tukulla myöä,
    Eikä kansoin kaupitella,
    Oravat myöään tukulla,
    Revot kanssa kaupitahan. 35

Toisintoja. v. 1—4. Olipa ennen neljä neittä, Koko kolme morsianta, Sininurmen niitännässä, v. 3,4. Lähettihin lehen leikkuun, Lehen leikkuun, konnun korjuun. v. 5. L. lempilehti, v. 7—9. Wietiin (Pantiin) m. k. Leholle y. Sihen k. k. t. v. 12,13. O. i. ojeni, L. t. taivosehen, Piätti kuut kumottamasta, Piätti päivät paistamasta. v. 15. H. hatsattamasta, v. 17-21. P. vesipisarat (pitkät pisaret), Pisarissa laajat lammit, Lammissa venopunaset, Wenehissä nuoret miehet, N. miehet n. v. 23—30. Punotaan p. k. K. r. rahnikoitaan, S. meren sivua (meri sivutse), Lahta K. k. Jotta t. p. (Meri t. p.) Läksi K. k. W. Wienan n. Kaupunnin kotikanoja, v. 35, 36. O tukulla vieään (myöään), R. kansoin kaupotahan.

Jälkimaine. Tämä jos kohta usiammalta laulajalta saatu muinasaikanen runo kuitenki taitaa olla vaillinainen. Mahdettaisiko Kantalahden seuduilla täydempään laulettaa, koska mainitusta lahdesta siinä on puhetta. Ennestäänki lienee lukialla tuttu Wienameren pohjaspäätä Kantalahdeksi nimitettävän. Lahden perästä taitaisi tulla noin 50 penik. kaakkoista suuntaa Wienan kaupunkiin purjehtia. Syrjään pitkin pituuttansa lounasen alla jääpi muutamia isoja järmiä, nimittäin Kouta, Pääjärvi ja Tuoppajärvi, jotka eivät yksikän ole erittäin kaukana Kemijärven ja Kuusamon pitäjäin rajoilta Suomen maata. Näillä järviseuduilla on aina kiitetty parahimmia laulajoita löytyvän, vaikken vielä ole joutunut heitä etsimään, kun ovat kovin laittona asuntopaikastani. Etelään päin mainituista järvistä on toisia isoja järviä, kolme Kuittijärveä, joista, kuni edellisistäki, vedet juoksevat Wienamereen. Ylimmäinen Kuittijärvi ei ole etäällä maanseljästä Kajanin läänin rajalta ja sen, ynnä Keskikuitin, rannoilta olen tähän asti enimmiä lauluja saanut; niiltä seuduilta tämänki. Sanoja: v. 2. ruokkoset s.o. siistit, kauniit; kälykset, nepaat, serkut, muuten: ruots. svägerska; Lempi kauneuden ja rakkauden puoltaja haltia v. 8. Orolle, norolle, notkolle, arolle, alangolle; v. 15 hatsahtamasta, hasertamasta, kohisemasta, suhisemasta; v. 26, kaakistaa, ahdistaa, pidättää, hallita.

Ukot kirkkomäellä.

    "Kun me ennen ensikerran
    Kiersimmä tätä kimeä,
    Istuimma isän sylissä,
    Kahtelimma kaikkialle,
    Ilman sillon siellä täällä, 5
    Kaksin kolmin kankahilla,
    Näky miehiä mäellä.
    Kun ne sitte kuhtuttihin
    Kaikki kellolla kokohan,
    Sai sian sisällä sillon 10
    Joka henki helluntaina,
    Toki pääsi pääsiäissä
    Ihte kuki istumahan,
    Jakso jouluna lukea
    Helposti joka hemosen. 15
    Nyt on tehty tempeliä,
    Kaksin kolmin kappelia,
    Kaikki täytehen tulevat.

    Ei sillon sinistä nähty,
    Eikä paljv painettua; 20
    Sillon sulhaset sojotti
    Mehtikanan karvasina,
    Nuoret neiot naitavatki
    Warsin varpusen värisnä.
    Ei sillon rikasten rinta, 25
    Eikä maha mestarien,
    Kirkkomäällä kiilostanut
    Talviselta taivahalta;
    Eikä köyhä kestipoika
    Wäinämöisen viitakkeilta. 30

    Nyt se ei vaatteista erota,
    Mikä herra, kuka narri,
    Mikä muita mestareita;
    Koriana kaikki käyvät,
    Waikka työtäki tekevät." 35

    Waari toinen taitavasti
    Sano vastaten sanansa:
    "Siitä minä mielelläni
    Julistan Jumalan töitä,
    Ett' on riittävä elatus 40
    Pantu paljolle väelle,
    Jäänyt vielä järvihinki
    Siunausta sillä lailla.
    Jos on paljo pyytäviä,
    Ottavia oiva lailla, 45
    Niin on myös otettavata,
    Saalista samalla lailla.

    Maata kanssa kaivajilla
    Kyll' on siemenen sioa
    Paljo entistä enemmän; 50
    Kuss' ei ennen kahta tehty,
    Nyt on kolme'ki taloa
    Tiluksilla tiettävillä;
    Kuss' ennen kaksi hevoista
    Tuli tuskalla kesä'än, 55
    Luetuilla kylkiluilla,
    On jo kaiketi kaheksan
    Lihavilla lautosilla;
    Norot selkämäin sivulta
    On jo pelloksi perattu, 60
    Suuret kuusikot kumossa,
    Joiss' ennen oravamiehet
    Wiettelivät viikkokauet,
    Kaikki kasvavat eloa.
    Kuss'ennen kuret munivat, 65
    Niis' on suuret nurminiitut;
    Kussa peurat piehtaroivat,
    Porot poikia latovat,
    Siinä aumoja asupi;
    Kuka ennen seihtemälle 70
    Löysi raavaalle ravinnon
    Koko manttalin kohalta,
    Saapi nyt samalla maalla
    Runsahasti ruokituksi
    Kyllä monta kymmentäki. 75
    Sitä myöten silmät suuret,
    Kun on ohtaki leviä."

Jälkimaine. Paavali Korhonen Rautalammin pitäjästä Savossa, jonka tekemä tämä runo, on sekä saanut, että ansannut kuulusan nimen runoistansa. Tilaa saadessa tulemma kyllä meki hänestä ja runoistansa enemmän kertomaan, nyt joita kuita sivumennessämme muistutellen. Ennenki monelle tiettävästi on vanhoissa runoissamme tapana, toisilla sanoilla ikäskun parantaen kertoa itsekutaki lausetta. Nykyaikuisissa, erittäin herrasrunoilioilta tekemissä, ollaan tässä asiassa huolettomampina, kun pitäisi. Tosiaanki on senlainen parannus eli kertolauseelma suuresti runoa kaunistava, jos ilman sopivasti, eikä kun pakolla, toimitetaan, eikä ylen monilla kertolauseilla yhtä puhetta pitkäksi venytetä. Korhonen, ehkä vähän tässä kohdassa vanhoista poikkeava, ei kuitenkan peräti kertolauseita unhota. Niin esimerk. v. 19 "Ei sillon sinistä nähty" kertoen: "Eikä paljo painettua." v. 21, 22. "Sillon sulhoset sojotti mehtikanan karvasina" kertoen "Nuoret neiot naitavatki varsin varpusen värisnä." Jos saamma sanoa ajatuksemme, niin kuitenki kuulemma Korhosen ennemmin puuttuvaisen, kun ylen liiallisen kertolauseillansa olevan.

Toinen kohta, jossa kylläki runon kehnoudeksi nykyset runosepät usein vanhoista poikkeavat, on, etteivät katso, kuinka kussaki runojatkossa lyhyet ja pitkät tavuet tulisivat paikallensa kumpasetki. Joka erityinen runo taikka runovärsy jakaupi neljään jatkoon, itsekuki kaksitavumen. Niin esimerk. nykysessä kaksi viimmeistä:

    Sitä — myöten — silmät — suuret,
    Kun on — ohta- — ki le- — viä.

Wanhain runolakia myöten ei konsa jatkon jälkimmäinen tavut saisi olla pitkä'äänellinen, eikä edellinen tavut, jos missä uuden sanan alkaa, lyhytäänellinen. Sanasopunsa vuoksi ovat sentähden kehnompia runoja: v. 26. "Eikä maha mestarien", jossa sana maha alkaa toisen jatkon lyhytäänellisellä alkutamuella, v. 71. "Löysi raavaalle ravinnon" (Löysi — raavaal— le ra — vinnon), jossa sana raavaalle toisen jatkon jälkimmäiseen tamnehen panee pitkän äänen. Ainoasti ensimmäinen jatko sopii ilman runon vähintäi riivaumatta senlaisella sanalla alettaa, jossa alkutavutki on lyhytäänellinen ja sentähden ovat runot: "Näky miehiä mäellä", "Joka henki helluntaina", "Tuli tuskalla kesään" jne sanasopunsa vuoksi kyllä kauneita. Waan peljätessäni päätettävän, jo kehnommalla kannalla, kun onkaan, ylistetyn runomahdin Suomessa olevan, jos vielä muistaki pienistä virhistä tekiöitä muistuttelisin, en niistä virka mitänä, ilman Kerhoista nykysestäki runostansa kiittävä ja sen kauneista lausumista. Waston mielipuolten huutavia ääniä, aikain yhtäläiseen pahenemisesta, on hän asianmukasesti älynnyt, niiden toisissa paranevanki, josta aineesta v. 36 aikain ymmärtämästi kyllä lausuilee. Jos kaikilla saarnoilla aikain pahenemisesta vähintäi perää olisi, niin miksi tämä maailma ja sen elämä jo eivät olisikan muuttuneet? En kuitenkan soisi tällä kysymykselläni taikka muilla lauseilla millään tavalla suruttomuutta puoltamani, vaan toivon itsekunki aina varalla pitämän, ettei toden peräsesti ajat paheneisi, vaan luontoansa ja kaiken elämän arvoa myöten tuo tuostaki tulisivat paremmiksi. Tätä toivoa ja sen myödittämistä ei kuitenkan pidä iankaikkisilla valheilla ja muilla loruilla aikain turmeltumisesta perustaa, sillä ennenkän ei konsa ole ollut "tyhjästä tytyä, valehesta vatsan täyttä." Epäilemättä tekisivät kaikki ajan saarnaajat paljo toimellisemmasti, jos elämän oikian arvon ja perän ihmiselle osottaen keralla neuoisivat, miten aina paremmiksi ja täydellisimmiksi päästä. Niin tehtyä taitaisivat viimmen itseki älytä, aikain toisinaan paranevanki.

Muinelmia.

Lieto Lemminkäinen.

Löytyy ehkä montaki Suomessa, jotka eivät ole Lemminkäisestä sanallakan mainittavan kuulleet ja toisia vähä huolivia, jos vastakan kuulevat. Ja antaisimmapa meki hänen tuhatvuotisessa ja pitempiaikuisessaki levossansa levätä, ellei toisinaan itse luonto vetäisi mieltämme nykysestä, millon taaksipäin eletyn ajan alkuperiä muistelemaan, kullon edelle tiedustelemaan kaiken elämän seuruuta. Niin nytki kauas halki menneen elämän työntyessamme emme en'nen seisotu, kun niille ajoille tultua, joina tapaamma Lieto Lemminkäisen elossa, sitäki hyvää tältä matkalta toivoen, näkevämme, onko nykynen olomme niinkän muinasesta muuttunut ja sivistynyt, että arvelematta taitaisi näiden menneitten aikain rinnalle pantaa ja osottaa voittaneemme, mikä kaikella ololla, toimella ja elämällä on peränä, vähitellen parata, kaunistua ja sivistyä.

Suomen kansaa arvellaan muutamilta Wapahtajan syntymäaikoina nykyseen asuntomaahansa muuttaneen. Tarkempata vuosilukua on kaikitse mahdoton nykyaikoina siitä saada, eivätkä liene kaikki Suomalaiset yhteen aikaan tulleita, vaan toisten jo Wapahtajan syntymäaikoina maassa ollen, toisten Wielä laajalta Wenäjän maita kierrelleen ja vasta kolme, neljä eli usiampaaki vuosisataa myöhemmin tänne siottuneen. Heitä ennen asu Lapin eli Pohjan kansa maassa, joilta uudentolaisten miten millonki, sodalla eli suosiolla, piti asuttavansa voiteksella. Mainituilla sodilla emme saa yhteisiä kansan sotia ajatella, vaan ilman, kuten kussaki paikassa Suomalaisia joukkoja tuli Lappalaisten elannoille, tappeloita tapahtuneen pienempien ihmisjoukkoin välillä. Sitte tavallisesti Suomalaisten voitettua ja paikalle jäätyä, Lappalaisten edemmä siirryttyä, elettiin joku aika rauhassa ja sovinnossa siksikun uusia Suomalaisjoukkoja tuli maahan ja pakotti entisiä edellänsä Lappalaisten paikoille muuttaumaan, taikka itse, entisten sivu kulkien, sinne siirtihen. Marsin mahdoton asia on, näiden sotien muulla tavalla tapahtua tainneen, taikka Lappalaisten ja Suomalaisten suuremmilla joukoilla millonkan keskenänsä tapelleen, sillä vielä vähemmin, kun nykyaikoina, taisi siilon Lapin kansalla varoja koossa olla, joilla olisi voitu yhteiseen maan sotaan rustauta, vaan oli itsekuki likipäiväseltä tarpeeltansa vaadittu kotopaikalla pysymään, siinä porokarjoilla eli kalastamalla eläen. Ilman asu kansa laajalla metsissä ja erämaissa ei aina likimmäiset rajakotkan toinen toisistaan tieten, jotta olisi ollut helppo mäkeä yhteen sotaan kutsua. Sen mukaa oli Suomalaisillaki sillon elämänsä. Waikia olisi ollut heilläki suurempiin joukkohin yhtyä, eikä sitä tarvittukana, jo vähemmissä joukoissa Lappalaisista voiton saaden.

Suurimman Suomalaisjoukon taisi aikoinansa Kaleva näille maille johdattaa. Hänestä itsestä emme enää tiedä suuresti mainita, vaan ainaki on hänen likimmäisistä jälkeläisistänsä joksiki tietoja. Nyt toiset heittäen otamma erittäin Lemminkäisestä kertoa, mitä muinasissa kansan runoissa olemma löytäneet häneen koskevata.

Luoteista suuntaa Wäinölästä ja Ilmasta, jotka molemmat näyttää Kalevalan kyliä olleen, asuu Pohjolan matkalla Manhan äitinsä kanssa merensaarella Lemminkäinen. Saaresta Pohjolaan päin pistihen laaja lahti mannermaan sisähän, jota siitä Lemmenlahdeksi nimitettiin, että oli Lemminkäisen asuntopaikan vaiheilla. Tätä lahta kohden soukistu saari niemeksi, jota Lemminkäisen kotinimestä Kaukoniemeksi sanottiin. Niemen kainalossa oli Lemminkäisillä komia kartano ja ympärillä vainioita, joita itse käsillänsä viljeli.

Tavallisimman nimensä lienee isältänsä Lemminkäinen perinyt ja mainitaanki häntä muutamasti Lemminkäisen eli Lemmin pojaksi. Muuta emme kuitenkan hänen isästänsä tiedä, kun hänenki sotia käyneen ja muutamasti kovemman onnen vaihessa kotimaaltansa pakoon lähdettyä soutaneen kauas piilopaikkaa etsien. Ilman oppineen ja mahtavan miehen sihen aikaan olleen, sillä muisteleepa paikon vielä poikaki isänsä innosta. Nuorena näyttää isästänsä orvoksi Lemminkäinen jääneen ja sitte äitinsä turvissa mieheksi kasvaneen. Leskenä ja pienellä pojalla mahto useinki äiti köyhyyttänsä surkutella ja poikaansa, jota hellästi aina rakasti, siksiki liedotella, että viimmen muiltaki lieto Lemminkäiseksi mainittiin. Waan tästä liedosta, vähäturvasesta eli vaivasesta pojasta aikaa voittain kasvo jalo, kaunis, pitkä, verevä mies, jonka vertoja harvassa löyttiin ja jota aikoinansa tytötki kyllä hartahilla silmillä lienevät katselleet, jos muuten saamma uskoa, mitä itse, kerran muinosiansa muistelema, siitä Lemminkäinen lausuu sanoen: "moni katso muotohoni, varteheni valkotteli." Näin ollen pulska, mustahivuksellinen, suoneva, voimakas mies ja muuten moninaisilla tiedoilla ja taidoilla hyvin rustattu uros, jopa vainen taisiki itsensä urosten sulhoksi verrata ja syrjäläisiltä nimitettää millon veitikaksi, millon verrattomaksi pojaksi ja jumalaksiki, joka nimi sillon oli tapana muillenki yleville tietäjille antaa. Waan äitinsä sano häntä millon kultaomenaksi, millon hopiasauaksi eli poikapätöseksi eli muuksi. Muuten kodin keskellä Lemminkäisen oikia nimi näyttää olleen Kaukomieli eli lyhemmästi Kauko, jonka vanhemmat heti synnyttyä lienevät pojallensa antaneet, sillä näyttäen kauas mieliväistä eli ulomma yrittäneistä miestä lapsestansa toivovan. Millä ehdolla Lemminkäistä toisinaan Ahdiksi sanotaan, emme moi arvata'kan, ellei olisi Ahti ollut isänsä varsinainen nimi ja tuntemattomilta sentähden välistä poikaaki sillä mainittu.

Wirkomma hänen tiedoistansa ja saamma sivumennessä senki mainita, mitä tietoja sillon suurimmassa arvossa pidettiin. Ylhäsimminä tietoina pidettiin lukuja, joilla luultiin voivan ihmisen jotai elämänsä onneksi eli muuksi hyväksi saattaa. Lukuja yli toisia, joilla rukoiltiin metsän onnea, toisilla karjan menestystä eli onnea maaviljelössä, toisilla poistettiin vastuksia, toisilla parannettiin tauteja ja muita kohtauksia eli rikottiin elämän onni vihamieheltä, muita muilla. Kaikkia senlaisia tietoja ymmärrettiin sillon laulamisella ja kaikissa niissä oli Lemminkäisen äiti hyvin oppinut, jolta sitte aikaa voittain poikaki näissä aineissa oppi enimmän taitonsa ja mahtinsa. Niin hänellä kun muilla tietäjämiehillä oli aina kukkaro matkassa täynnä moninaisia koneita, joita lukujen ohessa tarvittiin mitä millonki toimittaissa. Näissä kukkaroissa kannettiin aineita erittäin senlaisista kohdelmista, joihin tavallisessa elämässä useimmin yhdyttiin, taikka joita muuten tarvittiin. Niin näemmä paitsi tulirautaa, onkea ja muita pienempiä tarve'kaluja Lemminkäisen kukkarossa varalla olleen elämen karvoja, linnun sulkia ja muita senlaisia. Niin missä tahansa ollen ei tarminnutkan kun kukkarostaan poimia näitä karvoja eli sulkia, kalan evästä, ihmisen luita eli hivuksia, puun kuorta, veden ja tulen osottavia aineita jne, niin niistä laulamalla synty itse eläväki, lintu, kala, ihminen, puu, vesi, tuli ja muita. Tämmöisten tietojen ohessa oli Lemminkäisellä monta muutaki oppia ja taitoa. Itse raudotti hevosensa, valmisteli veneitä ja suksia, viljeli maata ja kävi jousimiehenä metsissä.

Sotateillä ja muilla vaarallisilla retkillä oli Lemminkäinen rautapaitaan eli sotisopaan varustettu. Tämän päällä kanto kauniin sarkasen kauhtanan, terässolkivyöllä ja lukulla (luistolla, lustuilla) kiinnipidettävän. Wyöltä rippu oikialta puolelta puukko, vasemelta kalpa eli lyhyt, leviä ja vahva miekka, moninaisilla kaunistuskuvilla terässä, varressa ja putkessaki. Paitsi näitä aseita ja jo ennen mainittua tieto- eli mahtikukkaroa oli olallansa jousi ja viini, keihäs kädessä. Jalkavarustuksena piti varrelliset kengät sukkain ja syylinkäin päällä, käsiturvana kintaat, joita myös usein kyisiksi kintaiksi eli matosiksi vantuiksi sanotaan, sillä näitä, kuni muitaki pidettäviä, oli sillon tapana käärmeen mujuissa kastella, jotta tarttumisia, ryhtymisiä ja kaikenlaisia rikkeitä vasten lujiksi tulla.

Niin marustettuna Lemminkäinen ja vaskikyparillä päässä ei toki tainnutkan paljo "huolia huonommista, hyviäkänä hatäytä", kuten itseki muutamasti kehuu. Hyvin kulkia uros, millon suksilla, kullon veneellä, konsa reellä, konsa ratsulla, jo usein yhtyki kaikenlaisiin seikkohin, joissa ainaki näytti miehen olevansa, jotta viimmen peljättiinki, eikä välistä pitohin ja kokouksiinka kutsuttu. Sillä voimansa, mahtinsa ja nuoruutensa innossa ei liene aina tarkon katsomaan tullut, mihin tappelotilassa toista lyödä kamahutti, ettei toisinaan olisi lyöny kuolemanki omaksi. Tämän ylimääräsen innon ja omiin voimiinsa luottamisen pidämmäki hänen suurimmana vikana. Näiltä vietävä, temmottava, harvon päältä ajatteli, mihin peräytyä, eikä toisinaan kuunnellut vanhan äitinsäkän varotuksia, vaikka ilman rakkaana piti. Waan näistä ja muista tulemma kohta hänen erityisten töitensä ja tointensa muisteloon päästyämme laviammalti kertomaan. Näiden töiden ja tointen ohessa tulee usein Pohjolasta mainittavaksi ja sentähden siitäki muutamia sanoja.

Pohjolalla oli monta muutaki nimeä mistä millonki otetuita. Luotelaksi mahdettiin sitä kutsua luoteisen päin Suomen kansasta ollen, Pimentolaksi siitä, että oli päivän vastasella, pimiällä yön suunnalla. Sariolan (Saraikon, Sarojahan) nimen luulisimma siitä saaneen, että oli soiden ja nevain vaiheilla, joissa sillonki arvattavasti paljo saraheiniä kasvo; Untamolan, koska pitkinä talvisina öinä taisi viljalta unta paikalla olla. Lapin nimen alkua emme voi näin arvelemallakan selittää, emmekä Turjan, jos ei tämä jälkimmäinen olisi tullut Gothilaisten jumalan nimestä Thor, joka Lappalaisillaki taisi vähin tuttuna olla.

Pohjolassa elettiin usiammassa talossa, joista mainitaan olleen muutama linnallaki varustettu. Liekö vielä kivestä tämä linna ollut, jonka tähden runo kivimäeksi sitä vertaelisi, sillä muuta tavallista mäkeä eli vuorta tällä sanalla tuskin ymmärretään, kun kivihuonetta, koska sen ovista ja lukoista mainitaan ja sanotaan tavaroita sisässä suojellun. Tämä linnantalo oli saarella, ei kuitenkan loitompana mannermaasta saari, kun että salmen poikki tuliat useinki venettä huutelivat. Muuta kun tätä soukkaa salmea emme luule runoissa mainittavalla Pohjolan joella ymmärrettävän. Jos muuten yhdellä talolla Pohjolassa oli mitä erityistä suurempata valtaa, kun toisilla, sitä emme tiedä sanoa. Silla vaikka kohta näyttääki yksi talo toisia kuulusampana olleen, niin siitä vielä ei sovi sen erityisestä päävallasta toistensa suhten minkälaista päättää. Toisia rikkaammaksi päässyt, taisiki tavaroistansa yksi talo kuulusan nimensä periä, sillä ainaki on tavallinen rikkaamista enempi puhetta olla, kun köyhemmistä, taikka vanhan sanalaskun mukaan: "kuulusa poti pohatan, köyhän ei oo kuollokana". Kun vielä samassa talossa oli suuritietäjä emäntä ja muuki väki mahtavia loihtioita, niin jopa siinäki kyllä ainetta, mistä huudetuksi tulla. Tämän tietäjä emännän ja muiden loihtjoitten tähdenpä sitä aina peljättiinki Pohjolaan lähteä, monenki siellä jo surman löyttyänsä, jotta oliki tavallinen Pohjolata sanoa "miesten syöjäksi kyläksi, urosten upottajaksi", vaikka lieneeki tämä miehen syöjän nimi ei alkuansa Pohjolan kylälle vaan ohessa olevalle laajalle, aaltosalle merelle eli seljälle annettu. Niin alkuansa pahaa merta "miesten syöjäksi seläksi, urosten upottajaksi" verrailtua mainittiin viimmen yksillä sanoilla itse merentakaista kylääki.

Lemminkäisen aikoina kasvo Pohjolassa nuori, kaunis, ihana tyttö, jota kaukoaki muilta paikoilta käytiin kosjomassa. Näin muutamastaki lausuu runo hänestä:

    Ompa neiti Pohjolassa
    Impi kylmässä kylässä,
    Jok' ei suostu sulhosehin,
    Mielly miehi'in hyvihin
    Kiitti puoli Pohjan maata
    Kun ompi kovin koria;
    Lihan läpi luu näkyvi,
    Luun läpi yin näkyvi.

Muutamassa toisessa runossa kerrotaan erittäin hänen vaatehtimastansaki näillä sanoilla:

    Tuopa kaunis Pohjan tyttö,
    Maan kuulu, veen valio,
    Meni aittahan mäelle —
    Kolm' on aittoa mäellä,
    Uksi on emojen aitta,
    Se aitta parahin aitta;
    Siell' on arkku arkun päällä,
    Lipas lipahan lomassa.
    Aukasi parahan arkun,
    Kimahutti kirjokannen,
    Löysi kuusi kultavyötä,
    Wiisi villaista hametta.
    Puki päällensä parasta,
    Kaulallensa kaunehinta,
    Ripeintä rinnoillensa,
    Warrellensa valkeinta.

Ilman kaunista, ihanata muotoansa ja komiata pukua oli neiti töissään, liiatenki kangaspuissa hyvin osaava, kiitetty. Toisinaan tavattiin hän ylisillä, taikka runoa myöten pikkusen korkiammallaki, taivaan kaarella nimittäin, siellä kankaita kutoeleva eli kuin runo lausuu:

    Pitelevä pirtojansa,
    Niisiänsä nosteleva,
    Kultakangasta kutova,
    Hopiaista helkyttävä,
    Kultasesta sukkulasta,
    Pirralla hopeisella.

Ja sillon vainenki, jos konsa muillaki tytöillä:

    Sukkuloinen suikahteli
    Kärppänä kiven raossa,
    Piukahteli pirran piikit
    Tikkasena puun kupeessa,
    Käärilauta käännähteli
    Oravana oksapuussa.

Ei kumma että tämä muissaki töissä hyvin taitava, uuttera neiti, taikka runon sanoilla:

    Hyvä tytti, Pohjan neiti,
    Jok' on soma sormiltansa,
    Aina liukas liikunnolta,
    Aina kengältä kepiä,

vedätti loitompaaki miesten mielet puoleensa. Waan Lemminkäisellä arvelemma olleen vielä toisenki mielen kosiomatkallansa Pohjolaan, sillä jo äskenki siitä mainittuamme pidettiin Pohjolan matkoja niinä aikoina kovin määrällisinä, ja missä vaara oli tarjona, sinne pyrki yhä Lemminkäisen mieli, joko kuulusan nimen halusta eli muun hyvän etsossa.

Niin jo matkalle yrittelevätä äiti kylläki kielti Pohjolaan lähtemästä poikaansa, sanoen:

    "Ellös menkö, poikuein,
    Ilman tieon tietämättä,
    Ilman taion taitamatta,
    Pohjan poikien tulille,
    Lapin lasten tanterille.
    Siellä Lappi laulanevi,
    Tunkenevi Turjalainen,
    Suin sytehen, päin savehen
    Kypenihin kyynäsvarsin,
    Koprin kuumihin porohin."

Niin kielsi häntä äiti näinki toisella kerralla peljätellen:

    "Tuho ainaki tulevi,
    Tuho poikaa pätöistä,
    Hukka lieto Lemminkäistä.
    Ei sinussa laulajata
    Pohjan poikien sekahan,
    Lapin tieon tienohille.
    Etkä tunne kieltä Turjan,
    Maha lausua lapiksi."

Näihin ja muihin äitin varotuksiin vastosi Lemminkäinen, jo ennenki noitia ja tietäjiä tavanneensa, vaan sen verran hänestä saaneen,

    Min kirves kivestä saapi,
    Napakaira kalliosta,
    Järky jäästä iljanesta,
    Tuoni etyhjästä tuvasta;

joka saaminen ainakan ei mahtanut suuri olla. Wielä kiisti, jos siksi, yhtyisi, itse Lappalaiset laulaa sanoen:

    "Jos tahon tasoille panna,
    Miesten verroille vetäytä,
    Itse laulan Lappalaisen,
    Itse tungen Turjalaisen,
    Käsin Kalman kattilahan,
    Kourin ilmahan kovahan,
    Polvin hyytä hyppimähän
    Säärin jäätä särkemähän
    Riitettä repäsemähän.
    Laulan halki hartioista,
    Puhki leuoista puhelen,
    Rikki rintalastasesta,
    Paian kauluksen kaheksi."

Waikka niinki mahtavan miehen ja taitavan laulajan piti kuitenki Lemminkäisen, semminki kosiomatkalle saadessa, jo tarkon kotona varaellatse. Kaikkiasi kulkuja, vaan erittäin kosioretkiä, pidettiin sillon kovin vaarallisina. Sentäpä oliki tapana, kansan taitavimmia tietäjiä erityisiksi kosiomiehiksi eli patvaskoiksi palkata. Näiden kosiomiesten piti moninaisilla luvuilla ja tempuilla jumalia, haltioita ja muita ylhäsempiä olentoja suositella, jotta varjelisivat vihamiesten rikkeistä, eivätkä ilman ylenkatseesta harmistuneina itsestänsä mitänä pahaa laittaisi. Erityisiä lukuja oli kateita, noitia ja velhoja vasten, erittäin Kalmalle, maan ja meden haltioille, eukko Luonnottarelle, erittäin sulhon ja morsiamen, naimakansan ja hevostenki onnen puolesta. Eikä kelvannut missä tahansa näitä lukuja lueksella, vaan piti kussa kuki, kalmistossa, sillan alla, koskikivillä, hettehillä ja puidenki latvoissa luettaa. Samate oli joka luvulla eriaikansaki, mitkä sulhon tielle lähtiessä, mitkä matkalla ollessa, morsiamen kotiin tullessa, siellä viipyessä ja jällen palatessa luettavia. Niin ihme'kö jos vieläki toisinaan sanotaan:

    Siinä tarkka tarvitahan,
    Mies vakainen vaaitahan,
    Kun urosta naitetahan,
    Miestä mieähän vihille;
    Kun häissä hätä tulevi,
    Weren juoksu juomingissa.

Lemminkäinen ei kuitenkan erityistä kosiomiestä tiedusteltu, itse tehden, mitä tiesi tavittavan. Esinnä kengitti hevosensa,

    Ettei kynnet kilpistynnä,
    Kalpistunehet kapiot,
    Ilmankana iljanella,
    Kalmankana kaljamalla.

Sitte tulen tanterelle tehtyä käytti muutamasti liekin halki hevosen, jotta entisistä rikkeistä puhdistua, niin valjasti jotta "vesi tippu vempelestä, rasva rahkehen nenästä". Tämän työnsä ohessa kysy äitiltä käärmeen vihoissa kasteltua, jällen kuivattua, paitaansa. Waan äitin ainaki lähtemästä kieltäen ja tuhosta mainiten, Lemminkäinen jo täysipuvussa päätänsä harjaava, vähä suuttumalla nakkasi suan eli harjan kädestään ja lausu:

    "Sillon on hukka Lemminkäistä,
    Tuho poikoa pätöistä,
    Kun suka verin venyvi,
    Harja hurmehin kuluvi".

Tämän arvattavasti sano, sillä verraillen yhtä mahdottoman olevan, voida kenenkän häntä vastustella, kun oli mahdoton asia, harjan verta vuotaa. Tuskin taisikan mitä muuta tällä lauseella ajatella, vaikka sille sitte, kuin vasta näemmä, tuliki toinen päätös.

Niin tavallisissa aseissaan, rautapaitaan puettuna ja teräsvyön suolillensa sitonut lähti koista Lemminkäinen, mennessään ovella, pihalla, veräjillä, kosken korvilla ja muissa paikoissa varaelematse, taikka lukeva "synnyt syitä myöten, luottehet lomia myöten". Toimitettua, löi kerran ruoskalla hevoista ja tuli kolme päivää matkattuansa Pohjolan kylään. Näki kolme'ki taloa kylässä, eikä tarkemmin tieten, minne peräytyä, ajo alimmaiseen ja kysy kynnysedustalta:

    "Oisiko talossa taassa
    Rinnukseni riisujoa,
    Aisani alentajaa,
    Luokin lonkahuttajoa?"

Wastattua, ei olevan, Lemminkäinen kauemmin sinkkaelematta ajo toiseen, keskimmäiseen taloon. Äskisen kysymyksensä tässä kerrottua ja pahemmanki vastauksen vanhalta akalta saanut, lähti poies kolmanteen, vierimmäiseen taloon. Kartanolle tullut kuuli aika rähinän tuvassa, pai'stavan, haastettavan, laulettavan ja loihdittavanki. Siitä oikialla tiellä olevansa Lemminkäinen tunnustellen ja lauluin kuultua jo itseki innossaan veti karahutti ruoskalla maata, jotta pöly paikalta lähti, mies pölystä sikeävä, joka sitte tulleelta hevosen riisu. Niin kävi sisään Lemminkäinen, koirat jo tullessansa haukkumasta lumottuansa. Sanotaan hänen ei ovesta, vaan nurkasta sisäytyneen ja oliki sillon taikana, ihmisten loihtotiedoillaan voiman muiksi ruveta ja pienimmistäki reijistä puetellatse, samatekun rahvaassa vieläki paikka paikan luullaan pahan hengen ja noitien sillä tavalla kuljekselevan, ollen niin tämä nykynen, kun esivanhempaimmeki muinanen luulo yhtä perättömiä, älyllisiltä ihmisiltä ei korviin otettavia. Toinen senaikuinen taika oli, sitä mahtavammaksi vastustajatansa suhten tietäjän päästä, mitä aikasemmin itse äkkäymättä toisen havatsi. Tämän Lemminkäiselle luonnistuneen, kertoo runo sanoen:

    Kuuli ulkoa runoja,
    Läpi lauan laulajoita,
    Läpi seinän soittajoita,
    Läpi sammalen sanoja.

Niin mitenki sisäytynyt, ovestako eli nurkasta, näki Lemminkäinen tuvan tietomiehiä täynnä. Isäntä itse lattialla kävellen, eikä näin äkkinäisestä tulosta hyväksyvä, sano Lemminkäiselle:

    "Olipa meillä ennen koira,
    Rakki rauan karvallinen,
    Lihan syöjä, luun puria,
    Weren uuelta vetäjä.
    Mi sinä lienet miehiäsi,
    Ja kuka urohiasi,
    Kun ei sua koirat kuultu,
    Eikä haukkujat havattu!"

Wastasi Lemminkäinen:

    "En mä tänne tullu'kana
    Taiottani, tieottani,
    Ilman innotta isäni,
    Waruksitta vanhempani,
    Suuhun Untamon susien,
    Kitahan kirokavetten".

Kohta jälkeen paremminki mainitun tietonsa ja taitonsa osottava rupesi lauluille ja laulo koko tuvan miehistä puhtaaksi, kunne kunki työntäen, toisia

    Pohjan pitkähän perähän,
    Lapin laajahan salohan,
    Kuss ei kule karjan kynsi,
    Waella hevosen varsa,

toisia taasen

    Lapin laajalle lahelle,
    Miesten syöjälle selälle,
    Urosten upottajalle,
    Josta velhot vettä juovat
    Tulikulkut tuioavat,
    Lappalaiset lainaavat

ja vielä pahempiinki paikkohin toisia

    Rutjan koskehen kovahan,
    Kinahmehen ilkiähän,
    Johon puut päin putovat,
    Perin vierivät petäjät,
    Tyvin syösten suuret hongat,
    Latvoin lakkapäät petäjät.

Näin kaikki laulanunna, vaan yhden ainoan miehenpuolista heitti laulamatta Lemminkäinen "Ulappalan ukko vanhan, ukko vanhan umpisilmän" Ukko ei muita kehnompi olevinaan kysäsi, minkä hänen sikseen heitti, kaikki muut laulettuansa. Wastasi Lemminkäinen ei senlaiseen riettaan koskevansa, tällä ja muilla lauseilla kovasti ukkoa herjaten. Wihan innossa lähti itsestään ukko tuvasta ja miettien, millä herjasanoja ja muuta ylpeyttänsä Lemminkäiselle kostaa, juoksi Tuonelan joelle, jonne'ka hänen tulevaksi kuuksi, ehkä pitemmäksiki ajaksi, heitämmä Lemminkäistä vahtaamaan, itse Lemminkäisen Pohjolan tuvan herraksi tällä kerralla saatuamme.

Nykysistä ajoista.

Jo syystä saammaki laulaa — ei ole ajat enä niin kun olit ennen, entiset ajat ovat olleet ja menneet — kaikki rupeavat ne täälläki (Kajanin seuduilla) muuttumaan. Ennen maksettiin tervoista 10 Riksiä ja ehkä päällenki, vaan sitte kun se "mainio Ranskamaanlainen tervakauppias Punaparta" Euroopasta Helenan saareen muuttihen, niin toista ei tullut, joka olisi ymmärtänyt tervoistä oikian hintansa maksaa, jonka tähden se tuli puoltansa helpommaksi. Ennen moni vallanmies humalassaki eli talonpojan kanssa rinnoin, vaan katso'pa nyt! jo saapi oikein varalla pitää, ketä herrasmiestä enää humalapäässä tohdit puhutella'kan. Ennen oli siinä kyllä jumalisuudeksi, käydä ripillä ja kinkerillä, lukea aapis- ja katekismuskirjasi, mirsikirjaa ja pyhää raamattua ja niiden jälkeen kokea elämäsi käyttää, vaan nyt eivät ole mitänä. Kristityksi tulla pitää sinun erota toisista ihmisistä, isästä, äitistä, veljistä ja sisaristasiki, tuskin puhua, syödä eli maata heidän kanssansa, pukea körttivaatteisin, heittää kiireetki työsi ja halki yökaudet veisata Sionin virsiä, lukea Huutavan Ääntä taikka muita niitä kirjoja.[5] Ennen elonpuutteesta ei suuresti tietty, vaikka kyllä viisiäki ja usiampia hallavuosia perätysten nähtiin. Sentähden sillon sanoivatki arka noita säikähteli, viittä kuutta hallavuotta, seitsentä vesikeseä, vaan anna'pa nyt kaksikan tulla, jo heti nälkään näännytään. Waan tämä muutos tulee siitä että ennen Juosepin tavoin hyvinä vuosina koottiin aittohin, mikä nyt viinaksi keitetään ja juodaan ei kellenkän hyväksi, vaan kaikille muille kun viinakauppiaille pahaksi — viina viepi viljan maasta, kaiken kalanki veestä — taikka laulua myöten: "ennen löyly aitoissamme pellavaa ja liinaa, nyt ei löyvy talossa kun velkoa ja viinaa" (Gottlund).

Waan mitäpä näistä ja muista senlaisista pitkältä pa'issenkan, katsotaanpa itse vuosiaki, minkälaisia ovat viimmesinä aikoina olleet. Wiidettä vuotta tästä takaperin (183l) oli muistettava kuiva kesä. Kahtena kuukautena ei saatu sade'märkää, jotta kylläki kaikin paikoin toukoja pouti. Näin kauan oli peräti saateetonta ja kauemminki, jos pieniä sadekuuroja et lukisi. Sentähden paloki sillon paljo metsiä ja soitaki, joita tavallisina kesinä kyllä sait tarpeesi kahlata. Koko taivas oli toisinaan niin sumulta täytetty, ettet aina aurinkoakan nähnyt, vaikkei muilta kun savupilviltä peitettynä. Waan syksyllä mikä vähä, riihestä läksi oli hyvin kaunista, mainion valkoista, jauhokasta eloa — vaivon saat kauniimpata nähdä. Jälkiin (1832) tuli iso halla-, tauti- ja nälkävuosi, ettei nykykansa vertaa muista'kana. Halla pani myös sitäki seuraavan (1833 vuoden touvon, vaan kesällä ennen hälvesi viimmenkänä tauti, vähemmässä, kun vuoden sisässä, viidennen eli kuudennen osan meidän väestöstä surmattuansa. Niin vuonna jälkeen (1834) tuli mainittava viljavuosi, vaan joka kuitenkan ei tuottanut kaikkea sitä hyvää, kun olisi voinut, jos kaikki olisivat maansa kylvöön saaneet. Puolittain, paikon enemmänki, oli kylvämättömiä. Waan näistä pienemmistäki kylmöksistä tuli monelle, maksaa entisiä jyvävelkoja ja päälle, mitä vuoden elatukseksi tarvittiin. Eikä sanota niin kasvusata vuotta sitte Keisarikesän (1819) näillä seuduin olleen. Keisarikesäksi sanotaan viimmeksi mainittua muotta siitä, että korkiamuistosin Keisari Aleksanderi näitä paikkoja sillon kävi katsomassa ja oli sama-vuosi ollut muistettavasti hedelmällinen, niin että yhteinen kansa paikon vertailee tätä Keisarin käyntiä raamatun sanoilla "hänen askelensa tiukku lihavuudesta". Tähän viljasuutensa puolesta verrattava oli edellä mainittu vuosi 1834. Syksyllä samana vuonna sato aikasin paljo lunta ja ensimmäisen täyteen lehteen, jonka tähden lyngistyivätki latvoin maahan pienemmät lehtipuut metsissä. Koko metsä oli kun vipuja täynnä, jotta jänisrukka kylläki mahto joka askelelta surmaa peljätä. Myös tietki usiammin paikoin tulivat läpipääsemättömiksi, ilman uudelleen kirves kädessä raivamatta. Alkuansa myöten oli koko talvi luminen. Harva se päivä, jona ei lunta satanut ja kosolta. Eikä heittänyt lumen tulo kun Toukokuussa seuraavana muonna (1835). Maaliskuulla sitä ennen oli tasasillaki mailla lunta 8 ja 9 korttelia, vaan mäkivieruilla, alangoilla ja missä ikään tuuli oli sitä paremmin kokoon syydellyt paljo korkiammalta, jos puoleentoista ja kahteenki syltään. Aitoja ei näkynytkän, paitsi seipään päitä ja pisimmätki puut metsissä olivat kun muita suunnattomia lumitorniloita. Metsäsillä teillä ajoit kun syvässä ravissä eli ojassa, lumiseinät kummallaki puolella. Sillä metsissä oli lumi tien paikalta lujaan tallattu, laioilla koholle jääden; ei niin aavoilla, joihin joka kulkemisen ja entisen lumen tallaamisen jälkeen pölyttämällä syyti uutta lunta, että oli tie muita paikkoja pian korkiampi. Wastatusten matkoilla tultaessa, ka siinä katseltiin ja arveltiin, miten toisen taikka toisen tieltä poiketessa sivu päästä. Eikä ollut kaikin paikoin toivomistana ilman hevosen riisumatta. Menipä siinä toimessa toisinaan neljännyksenki tiiman aika. Waan hevonen vähänkän syrjään ajettu uppo selkää ja korviaki myöten lumeen, eikä päässyt läpi, jos et tietä eteen tallannut. Waaramailla, niinkuu Wuokatin, Talvi-, Naayuri- ja Leihuvaaran seuduilla Sotkamossa ja Puolangan vaaroilla saivat hevoset kylläki joutilasna olla. Sanottiin ei yrittämistänä kaikin paikoin olleen, niiden avulla heiniä ja puita — semminki pitemmän matkan päästä — metsistä saada. Ihmisten itse piti hevosiksi ruveta ja hiihtämällä metsästä tarpeensa vetää. Sillä vielä eivät ole oppineet hevoset suksilla käymään — jos konsa oppinevat — joka epäilemättäki paljon lumen aikana kyllä olisiki tarpeellinen. Enkä tiedä, jos auttaisi meidän lumessa, mitä Armeniassa muinen kylän manhin Ksenophontille opetti, kääriä vaatetta hemosen kavioihin, sillä keinon paremmin lumen päällä pysyä. Mainittu paljo lumi oli paikon pian lykkynänsä pienempiä taloja peittää, joka johdattaa mieleni muistelemaan, kuinka kummanlaisssti kerran muutamassa talossa matkustavaiselle sattu. Oli kattoa myöten aitan mäkipuolista seinää vasten vahvan lumikinoksen juoksuttanut. Niin eräs matkustavainen siltä puolen taloon lähemmä, ei tiestä tieten, eikä huonetta nähden, ajo täyttä vauhtia hevosensa, esinnä aitan katolle, siitä pihalle kahdenki syllän korkialta pudoten, sillä pihan puoli oli paljas. Sattu talonväkeäki pihalla olla, joka kyllä hämmästy tätä miehen, hevosineen rekineen, taivaasta putoamista, sillä ennen ei tietä sieltä ketänä hevosella alas tulleen, jos lieneeki muutamia sinne menneitä.

(Lisää toiste).

[5] Tämä ja muut nämät lausielmat ajan muuttumasta ovat kansan suusta ja keskeltä saatuja, eikä pidettäviä, kun muinaki tyhjinä puheina. Puolittain — tuskin puolittainkan — on tämä viimmenenki lause tosi. Ainaki vaaditaan enemmän, paljo enemmän, nykysinäki aikoina oikiaksi Kristityksi tulla, jonka jokanen itsestänsäki ymmärtää. Niin miksi olen näitä tyhjiä puheita tähän pannut? — Tosiaanki en ketään niillä suututtaakseni, vaan näyttääkseni, miten toiseltaki puolelta ihmisen mieli ja ajatus usein ilmotaksen.

Satuja.

1. Wähämielinen Härkä.

Laiska nälkänen härkä jokirannalle tullut näki toisella puolella komian, ruohosen lakson. Hyvinki uida osaava ei siihen kuitenkan ruvennut, vaan nakkautu maata ajatellen, eikö hän tuo joki, noin yhtäläiseen veden virtoessa, pian kuiviinki juosse, jotta jalan kastumatta yli päästäkseni. Niin joen kuiviin juoksemista odottaen heikenty syömättömyydestä siksi, ettei viimmen enää kyennytkän uimaan, vaan täyty paikalla nälkään kuolta.

Kut' et tee ajan ajalla, et ajan ajattomalla.

taikka

Joka tyynen Makaa, se tuulen soutaa.

taikka

Laihat laiskalla tilukset, maat karut makaajalla.

2. Kettu ja Korppi.

Korppi juuston varastanut lenti puun latvaan syömään. Mietti kettu, millä evään toiselta anastaa, eikä puuhun pääsevä, keksi seuraavan keinon. Rupesi puun juurelta hyvästi korppia ylistämään, sanoen kaikkein komeimmaksi linnuksi, eikä kun ääntä vajalla, niin toki olisiki toisten kuninkaaksi tehtävä. Korppi ylistyksestä ihastunut ja näyttävä äänellinenki olevansa aukasi suunsa aikatavalla parkastaksensa. Waan samassa putosi juusto, jonka kettu tuskin maahan päässeen poimi ja sen tehtyä lausu irvistellen: "niin kyllä oletki komia ja monihyvänen lintu, et mitänä vajalla, paitsi — järkeä".

Mieli markkoja parempi, toimi töitä kallihimpi.

3. Wanha leiona, Metsäsika, Sonni ja Aasi.

(Phaedr. Fabul. Lib. I FAb. XXI.)

Ken entisestä on arvostansa alentunut, Huonoudessaan mitättömiltäki herjataan. Ikänsä menneen ja voimiensa kadottua, Jo viimmesillään makasi heikkona leiona. Tuliset hampaansa näytti hälle nyt metsuri Ja otti koston muinen kärsimisistähän. Hänestä päässyt härältä sai hän sarvia. Ja aasi, kun näki näitä leionan kärsivän, Kavioita anto vihollisellehen otsahan, "En huolisi, sano sillon leiona, jos mua muut Paremmat herjaa, vaan sinäi maan ruokoton Sen teet; jo kahdestiki mä ennemmin kuolisin."

Suomen kansan Arvutuksia.

1. Rahko rautasaappahissa kierteli kivistä vuorta, somerista sorkutteli.

2. Lampahat lahen takana syöät kullaista kuloa, heliätä heinän päätä.

3. Itsellä ei oo, toiselle antaa.

4. Punalanka, puun pituinen, joka oksan nouattava.

5. Rautanen ori, liinaset ohjat.

Osviittoja. 1. Rahko s.o. aura; rautasaappahissa s. o. rautaterässä; vuorta s.o. peltoa eli halmetta. 2. Lampahat s.o. ihmiset; lahen s.o. alttaritarhan; kuloa, heinänpäätä s.o. leipää ja viinaa. Toiset sanoivat tätä arvutusta hiilistä uunissa, eikä alttariväestä. 3. Hioin (kovasin, Wiron kivi, siera, tahko, liippa jne). 4. Puun sydän. 5. Neula lanka perässä.

Suomen kansan Sanalaskuja.

1. Ilo on käki metsässä, lapsi pieni lattialla.

Käestä olemma jo ennenki Tammikuun osassa lausuelleet, jotta vähin pelkäämmäki paljoksi yhdelle tulevan, hänestä uudelleen muistutellessamme. Waan toivoessamme, kuitenki siksi älyä käellä päässä olevan, ettei, kiitoksestamme ylen suureksi rupeava, jo luulisi kaikki täyttäneensä, mitä vaaditaan, ja vasta tulisi huolettomammaksi virassaan, panemma vieläki muutamia ylistyssanoja hänestä. Mainittu kaikkein odotettu kevä'vieras on monelle yhtä sulonen, kun itse kevä'ki. Lapset riemahtuvat hänen talven mentyä taas ensikerran kuullessa ja rientävät muillenki iloansa ilmottamaan, tytöt toivottavat häneltä tulevia onnia näinki häntä puhutellen:

    Kuku kultanen käkönen,
    Helkyttele hietarinta,
    Papurinta paukuttele,
    Saksan mansikka sanele!
    Kuku neittä naitavaksi,
    Tätä neittä naitavaksi,
    Kaunista kosittavaksi,
    Tänä vuonna vietäväksi,
    Huomena otettavaksi;
    Niin mä toiste tullessasi,
    Paikoille palatessasi,
    Kuon kullat kulmillesi,
    Hopiat hivuksillesi,
    Sinirihmat silmillesi,
    Punalangat pääsi päälle,
    Kaulahan komiat helmet,
    Kullan ristit rinnoillesi.

Jos lapsille ja tytöille, niin on samate vanhoilleki ikäkuluille käki suotu vieras, eikä hopulla mikän heitä enemmän huoletuttaisi, kun jos sanottaisi, ei enää käkiä kukuttelevan. Taas hänen kuultua ainaki toivovat vielä vuoden elävänsä ja oikein virkistyvätki uudelleen, olkoon sitte syy käessä eli keväässä etsittävä. Yhdenlaisen ilon sanoo nyt sanalasku lapsestaki lattialla olevan, josta lapselliset itse päättäkööt, onko.

2. Oli kaksi talonpoikaa yhdessä kylässä, joista toinen talon tavaroineen isältä perinyt, toinen työllä ja säästäväisyydellä tyhjästä aikain talon omistajaksi tullut. Waan vielä maanki omistajana puuttu häneltä alussa voimaa, niin peltojansa muokata, jotta olisivat aina täydeksi vuoden tarpeeksi kasvaneet. Niin kerran kävi rikkaalta laheläiseltänsä lainaa kysymään. Tämä, heti itseänsä toiseen verraillen ja paljoki parempana pitäen, sano: "miksi et muokkaa maitasi ja toimita asioitasi minun mukaan. Etkö näe, minkälaisen kasvun perin minä pelloiltani?" Toinen vastasi tähän:

"Hyvä purresta puhua, venehestä vettä juoa".

3. Ei salli savinen pelto koriata kuokkiata, piian pitkiä hameita, sukan vartta valkiata.

Wertaelee ei käyttävän talonpojalle herroina elää, joka kyllä onki tosi asia. Lukemattomia taloja on jo ymmärtämätön herrasteleminen hävittänyt meidänki maassa. Tämä herrasteleminen osotaksen toisilla vaatteissa, toisilla juomingeissa ja muussa elämässä. Toiset taas, vaikk' ei yhdenkän maan korjuussa pitäjiä, ostelevat usiämpia, sillä rikasten rinnoille päästäksensä, siksikun tämä valherikkaus ynnä maiden kanssa yhtäkkiä katoopi.

4. Koira on suen sukua, korppi haukan heimolainen.

Tällä merrataan pahoja ihmisiä, jotka ei keskenänsä riitauen, vaan puoltavat toinen toistansa ilkeydessä.

5. Kahen puut, kahen petäjät, kahen virsut penkin alla, kahen kalsutki sopessa.

Naimattomia naimaan, naineita onneensa tyytymään kehottava sanalasku.
Kaisuiksi sanotaan paikan sääryksiä.

6. Kapia kasakan takki kahen hengen katteheksi.

Tämän sanovat tytöt kasakkamiehiä sulhoksi tullen; vaan, vaikka sanovat, he kuitenkan eimvät aina niin ajattele.

7. Saapi hiihtävä hikensä, riihenpuia lämpimänsä.

Työntekiällä ei joutopäiviä olevan, kuvaeleva.

MEHILÄINEN W. 1836.

Kesäkuulta.

Kaarlo kuningas.

    Läksi Kaarlo kaupunnille,
    Werolle verikäpälä,
    Ruotsin murha murkkinalle,
    Pillomus on Piiterille.
    Läksi veikaten vesille, 5
    Uhotellen ulkomaille,
    Päälle päien päästäksensä,
    Walloille ruvetaksensa.

    Wenähen väki väkevä,
    Kuninkahan miehet kuulut, 10
    Maaliman valitut miehet,
    Alinomaset kasakat,
    Illon aamun uotetahan,
    Kerta keskipäivälläki.
    Katsellahan, käännellähän, 15
    Selvälle meren selälle,
    Ulapalle aukialle;
    Kaarlo kaukoa näkyvi,
    Sinisorkka sinnempätä,
    Kahen luotosen lomatse, 20
    Päällitse Satamosaaren.

    Wenähen väki väkevä,
    Meiän korkia komanto,
    Komantierat korkiammat,
    Ne leipo kivisen leivän, 25
    Kakun paisto kallioisen,
    Kakun rautasen rakensi,
    Tulevalle vierahalle,
    Saavalle käkeävälle.
    Kaarlo ei oo kaukana enämpi, 30
    Kovan loittona koroli:
    "Wenälainen veikkoseni!
    Saa lihoa syöäkseni,
    Tuo olutta juvakseni."
    Wenähen väki väkevä, 35
    Kuninkahan miehet kuulut,
    Ei ne anna ampumatta,
    Eikä syötä syöksemättä;
    Ampumalla antelevi,
    Syöksemällä syöttelevi. 40
    Joutu jouset joikumahan,
    Jäntehet järäjämähän,
    Kivileivät lentämähän,
    Rautaharkot raastamahan,
    Kohti Kaarlon karpasoa, 45
    Punaparran purtta myöten.

    Jo tiirut tipahtelemi,
    Purje'puut tomahtelevi,
    Puraksihen purje'nuorat,
    Mastot maiskahti merehen, 50
    Purjehet putoelevi,
    Hajoeli hattaroiksi,
    Noiksi tuulen vietäviksi,
    Ahavan ajeltaviksi.
    Kaarlo kuulusa kuningas 55
    Jo tunsi tuhon tulevan;
    Jopa tässä lämmittävi,
    Jopa riipi rinnuksia,
    Housun nappia hosuvi,
    Tullessa tulisen nuolen, 60
    Teräsnuolen tellätessä.

    Kaarlon kulkku kuivettuvi,
    Kero käypi keltaseksi,
    Parta vaahessa valuvi:
    "Wenäläinen veikko rukka! 65
    Anna vettä juoakseni,
    Ostoa veroksi vettä,
    Wenäläiseltä veroksi."

    Wenäläinen vet sanovi,
    Komarinta kolkkasevi: 70
    "On vettä venosi alla,
    Alla laivan lakkimista,
    Juoa kulkun kuivanehen,
    Apata halunalasen;
    Wettä viljalta veroksi, 75
    Kaarluelle kaunihille."

    Kaarlo varsin vastoavi,
    Mies paha pakaelevi:
    "Werell' on vesi meressä,
    Rannat Ruotsin raatoloita." 80

    Jo on Kaarlo kahlehessa,
    Sinisorkka silmuksessa:
    "Wenäläinen veikko kulta!
    Jätä Wielä heikko henki;
    Emmä toiste tulle'kana, 85
    Wasta saane'kan verolle."

    Karku Kaarlolla tulevi,
    Lähtö Ruotsin rohkialla,
    Tullessa tulisen nuolen,
    Kivileivän lentäessä, 90
    Rautaharkon raastaissa.
    Wanno vaikian valansa:
    "Ennen kieli kirvotkohon,
    Silmä päästä siirtyöhön,
    Kun ma tänne toiste tullen." 95

Toisintoja. v. 1. L. K. k-kihin. v. 9. Piiterin v. v. v. 20, 21. Meren luotojen I. P. Atimo (Atamo) saaren. v. 24½; Kovat kostinsa asujat. v. 25 Leivotaan kivestä leipä, K. p. kalliosta. Rautaharkkoja rakenti, Terästikkuja tekevi. v. 38½ Ojenna ojentamatta, v. 42. J. järahtämähän. v. 44. Rautanuolet raastomahan. v. 50. M. maikasi (maikavi) m. M. maahan maiskoeli, v. 61. T. tempoessa. v. 62. K. k. kuivahtavi. v. 71. "O. v. venon perässä. Wett' on laivan laian alla." v. 79, 80. "Ei tunnu vesi veeltä, Wesi tuntuvi mereltä, Rannat Ruotsin raatoloilta." "Aion (Aivin) on vesi verellä, Ruotsin rannat raaviskoita, Myssypäit' on myllistetty, Lakkipäitä langeteltu, Pyöräpäitä pyöritelty." v. 81, 82. Jo on Kaarlo kaupunnissa, Pillomus on Piiterissä, v. 88. Läksi maalle marsimahan, Ruotsin maahan rohkiahan. v. 93. "Kieli suusta kirvotkohon."

Jälkimaine. Tämä laajalta Wienan läänissä laulettama runo ei ole jos sadan ja muutaman kymmenen vuoden vanha, sillä muusta Kaarlosta siinä ei liene'kän puhetta, kun mainiosta Ruotsin entisestä kuninkaasta, Kaarlo XII:stä. Urhollisimmia sotioita sama Kaarlo, olisiki hänen sodistansa enemmin lausetta, kun pienen kirjan veroksi, taikka suuremmanki tarpeeksi. Waan ne nyt syrjään heitämmä, sen ainoasti mainiten, hänen jo viidentoista vuoden vanhasta itsepäällänsä kuninkaaksi ruvettua esinnä kymmenkunta vuotta yhtäläisellä onnella sotineen ja kaikki vastustajansa voittaneen, siksikun somemman ajan tultua itsemuistettavassa Pultavan tappelossa (1709) Suurelta Petriltä, silloselta Wenäjän hallitsialta, voitettiin. Siitä sitte Kaarlo Turkkiin paennut viisivuotisen sielläolon perästä jälle kotimaahansa palasi, sitä vielä, muutaman ajan, taikka loppuunsa asti (1718) hallitseva, näin ylehensä 21 vuotta Ruotsissa kuningasna ollut. Koko tämä aika, liiatenki loppupuoli, oli Suomelle kovan surkia, onneton. Sillä jos lomittain vähä aika saatiinki rauhassa eleä, niin vietiin miehiä ulos, Ruotsiin, Juuttiin, Puolaan, Saksaan, Norjaan, Wenäjään ja Turkkiinki, kussa kullonki surmansa löytäviksi. Wielä kahden valtian alasna sillon Suomen kansa sattu usiasti toinen toistansa vastaan, ei erittäin tietystä syystä sotimaan. Siitä seki, että meidän kielellisillä runoilla, toisinaan äärettömästi kiitettiin ja ylistettiin, toisinaan suuresti alettiin, sorrettiin ja hävästiin yhtä Kaarloa. Mitä tappeloa nykysellä runolla erittäin tamoteltanee, lienee vaikia arvata'kana. Oli niitä sillon tappeloita, jos mitäki. Taisipa olla tämä joita kuita pienempiä pulmastelemisia, joissa Kaarlo ei itse ollu'kan, vaikka siitä hänen nimellänsä kerrotaan.

Sanoja, v. 4. Pillomus s. o. peto, turmio, surma; Piiterille; Pietarille, Pietarihin. v. 6. uhotellen; uhkaamalla. v. 17. ulapalle; aavalle merelle, v. 24. komantierat; päämiehet, v. 31. koroli; kuningas, v. 45. karpaso; vene, pursi, v. 47. tiirut; viilettimet, tyyrimelat. v. 61. tellätessä; teuotessa, kulkiessa, tempoessa. v. 63. kero, kita, nielu, nielasin. v. 74. apata; ottaa, vetää, särpää. v. 91. raastaessa; raadellessa, leikatessa, kaavitessa.

Kiitos Keisarille.

    Täss' on kiitos kirjassani
    Keisarille kenkistänsä,
    Lahjastansa laulettava,
    Kun olen kuullut korvillani
    Tapahtuvaksi taloille, 5
    Sattumaksi suuren armon,
    Ruhtinaita runsahimman.

    Niin minäi mielelläni
    Kunnioitan kuulusinta,
    Majesteetin suurta miestä, 10
    Joka anto armostansa,
    Lahjoiteli laupiuesta,
    Suuren kenkin Suomen maalle,
    Avun vahvan vaivasille.
    Nikolai se niin hymäksi, 15
    Rupes meille rakkahaksi,
    Anto ratki rakkauesta,
    Sulosesta syämestänsä,
    Laitto suuren rahasumman
    Syntisille Suomen maalla, 20
    Köyhille kenkättäväksi;
    Että pojat Pohjan maalla
    Taitaisivat taloissansa
    Wielä eeskipäin elellä;
    Ettei ruunu ryösteleisi, 25
    Eikä herrat heiltä veisi
    Tavaroita taltehensa;
    Ettei maita millonkahan
    Annettaisi autioiksi,
    Taikka pantaisi taloja 30
    Kansellihin kaupan päälle.

    Minä vielä mielelläni
    Rakkahimmasti rukoilen,
    Että Herra armostansa,
    Suomastansa suuri Jumala, 35
    Aina onnea lisäisi,
    Laupiutta lainoaisi,
    NIKOLAILLE niin hyvälle,
    Siellä kuulussa kylässä,
    Pietarporin porstuissa, 40
    Häntä aina autteleisi,
    Suojeleisi suuri Jumala,
    Wartioitsisi väkevä,
    Ettei vihollinen vihanen
    Mieltä myöten millonkahan 45
    Saisi häntä saavutella!

    Herra häntä hengellänsä
    Armostansa auttakohon,
    Enkelitki estäköhön,
    Warjelkohon vakaisesti, 50
    So'issaki suojelkobon
    Wihollisen voittamahan!

    Hän on tuiman Turkin kanssa
    Tapellunna taitavasti,
    Ett' on voiton väkinensä 55
    Tuonut tänne Turkistaki,
    Uskon kautta ulkomaalta;
    Jost' on kiitos kirkoissamme,
    Sulosesti Suomen maalla,
    Kaunihisti kuulta saatu. 60

    Woi teitä tuimat Turkkilaiset,
    Jumalaton julma kansa,
    Pahanelkiset pakanat!
    Uskon päältä usiasti
    Kapinoita kauhioita, 65
    Tappeloita tuimimpia,
    Harjotteletta häjyjä,
    Herran oppia hyveä
    Estelettä eksyväiset.
             __
    Tämän on laulun laitellunna
    Poika pieni Pohjan maalla,
    Iisakki ilmottanunna,
    Pieksiäinen Pielaveellä.

Jälkimaine. Tämän yksinkertasen runon tapasimma jo kesällä 1831 Pielaveden pitäjästä ja olemma sen tekiästä, Iisakki Pieksiäisestä, ennenki maininneet (Helsingf. Morgonbl. 1832, N:o 12). Mainittuna vuonna oli hän nuori, minusta noin 16 vuoden vanha poika ja runon tehdessä arvattavasti vieläi nuorempi. Arvo tällä runolla on kahtalainen. Ensiksi tietään se tosiaanki lähteneen sulasta, vakaasta sydämestä, jotta sihen ei millään sovi, mitä muutamista kiitos ja ylistysrunoista välistä kuullaan lausuttavan, niiden asiain ohessa toisinaan muistaki, erityisistä syrjäsyistä ilmautuvan; toiseksi näyttää, miten meikäläisessä rahvaassa moni jo nuorempanasi älyää sanoja runohin solmiella ja runot laadullensa laitella. Onki harvassa muussa kansassa havattu rahvasta niin näppäräksi lauluja ja muita senlaisia lajitelemaan, kun Suomessa. Terävämpikö sentähden meikäläisillä olisi mielenjuoksu? Sitä en uskova uskon etusuutemme kielestäki tulevan, joka minkä kansansuisen puheen mukaan tahansa kirjotettava on selvää suomea, jota vaston usiampain muiden kansain kieli on erilaista, että kaiken puheen mukaan kirjotettuna tuskin paikallakan ymmärrettäisi, ulompana ei tuskinkan. Niin heidän joita kuita mietelmiänsä yhteen suunnitellen hairahtaa ajatus itse asiasta, sanoja tavotteleva, joilla voisi toisiltaki ymmärrettäväksi tulla. Ja lienee tästäki nähtävä, mikä ankara asia eikö ole'ki, niin kirjottaa, kun puhutaanki, kieltä.

Mitä taasen tämän runon toisien arvokohtaan koskee, sen sulasta, makaasta sydämestä, ei viekottelevasta kielestä syntyneen, niin se jo on tekiän nuoruudestaki arvattama. Erittäin havatsin hänen varsin peljänneen, niin tätä kun muitaki runojansa ilmituottaa ja vasta paljolla anomalla ja vaatimalla sain sihen myöntymään. Monessa kohti maassamme on rahvaalla turha pelko runoistansa, kieltyn, luvattoman olevan, ei ainoasti tehdä, vaan laulellaki niitä. Lienee niin ollut paavin aikoina, joina senaikuisit papit ei taineet suata kansassa muita tarinoita käyvän, kun omiansa, usein kylläki mielettömiä loruja, vaan jo kolme sataa vuotta paavin pimeydestä erillä oltuamme, olisi toki järjen pitänyt siksi tointua, että tietäisimmä runoilla ja lauluilla ei mitänä pahaa tehtävän, jos niillä ei ilman erittäin ketänä rikota, pahoteta, jota aina muussaki puheessa tulee varoa. "Laki lauloa lupasi, hyvät herrat hellitellä" sanoo muutama runoilla tästä asiasta, joka häneltä oikein onki sanottu ja toinen muutaki laulusta kertoma lausuu:

"Waan muista aina varota ne kaikki väärät värsyt, ettei laki sua sakota ja pane pahat reisut.

Niin saatki laulaa helistä, ett' oikein seinät soipi, olutta juoda välistä, kun kallo kantaa moipi."

Tämä nykynen laululupa ei tainut Pieksiäisillä oikein tuttu eli uskottu olla, ilmanki pelkäävällä, muutamista naururunoistansa erästen suuttuvan, jotta laulettuansa sano: "voi jos tietäisivät näitä minun teille laulaneen, niin toki ensitilassa minun pieksäisivät." Toivossa hänen siitä ajasta jo suuremmaksi paisuneen ja paremmin voiman pieksiöitänsä vastustella olen aikaa voittain samat naururunotki pränttäyttävä. Ja häntä, jos tämä kirjotukseni olisi luettavaksi joutuva, pyydän ja kehotan jo tointuneemmalla älyllänsä vastaki runoja tekemään, luvaten niistä, jos Pielavedessä tulisin käymään, usiampiaki tolppia, kun viimmesellä kerralla, jona vaan kahdesta saadusta mielihyvissänsä lausu "ei toki menneenkän runotyönsä tyhjään."

Aineensa tälle runolle on saanut 1829 vuoden ruunurästien anteeksi annosta, josta lie paljoki ihastuttu, koska tämä poikaki siitä laulella alko, sillä "siit' on laulut lapsillaki miesten mielijohteisista, pakinoista partasuun." Hyvä ja kiitettävä asia kyllä onki, avun tarpeessa apua saada, mutta vielä parempi olisi, niin laittaa, jotta tultaisi avuttaki aikaan. Joka kerran lainohin ja apuun totutaksen, velassa ja köyhänä useimmiten ikänsä elää. Waan köyhyys ja velka on aina liiallinen rasitus elämässä. Muistaa pitäisi myös, Jumalan sanaa myöten "Keisarille antaa, mitä Keisarille tulee," eikä, toisinaan vähemmästäki tarpeesta, veroja maksamatta heittää ja esivaltaa köyhyyden huudoilla rasitella. Tulisipa ainaki mielessä pitää, kuinka paimen pojan kävi. Miehiä vietelläksensä huusi suden karjaan tulleen ja miehet riensimät apuun. Waan sutta ei ollen menivät jällen matkohinsa ja poika nauro heille. Toisella ja kolmannella päivällä vietteli heidät samalla tavalla. Niin neljännellä päivällä tuliki susi ja sillon piti toden perästä huutaa. Waan miehet valhehuutohin tottuneet eivät mennetkän apuun ja susi söi karjan. Mieluisilla maksajoilla harvon verot auki jäävät, vastahakosilla, anteeksi saamista toivovilla useinki. Tiedän myös muutamanki pitäjän, jossa entisen, veronotoilla helpon olleen nimismiehen aikana aina oli rästiä, ylen vähä nykysen, ryöstöissä kiintiämmän aikana. Waan niin on kansa toisinaan mieletön, että entistä kiitettiin hyväksi, joka heidät velassa piti, nykyistä, joka lopun teki veloista, pahaksi, kovaksi, armottomaksi. Ilman on itsekullaki kolme apulaista, jotka, jos ei useinki ylen katsottaisi, halpana pidettäisi, mielellänsä estäisivät velkoja ja rästejä taloon pääsemästä. Nämät ovat Toimi, Uutteruus ja Säästämäisyys.

Mitä v. 61—69 Turkkilaisista sanotaan ei ole toden tosi. Turkkilaiset eivät ole jumalattomia eikä pakanoita, vaan Mahometin uskolaisia, jotka tunnustavat yhden ainoan Jumalan, samatekun me Kristinuskovaisetki, siinä meistä erinomattain poikkeavaiset, etteivät pidä Wapahtajata Jumalana, vaan muuna pyhänä miehenä, eivätkä palvele Jumalata muutenkan kun yhdessä personassa. Pian Wapahtajan siasna on heillä Mahometi, ei kuitenkan jumalallisesta, vaan propheitan arvosta, jonka kautta Jumala olisi ilmottanutse. Tämän sanoimma Turkkilaisista asian mukaan, sen ilman pahaksumatta suatessamme, Pieksiäisen vanhaa luuloa myöten heitä pakanoiksi ja jumalamattomiksi kutsuneen, liiatenki vähä ennen meidän Keisarilla heidän kanssa sodan oltua.

Edellisen kuun osassa olemma nimittäneet, minkätähden emme pidä sanasopunsa vuoksi hyvinä senlaisia runoja, kun nykysessä v. 19, 21, 22, 55, 64, 72. Parempia mielestämme sanasopunsaki vuoksi ovat v. 23, 35, 42, 44, 50, 61, muut peräti moitteettomia.

Muinelmia.

Lieto Lemminkäinen.

(Lisä Toukokuun Osaan).

Akkain keskelle tupaan jäänynnä Lemminkäinen kysy Pohjolan emännältä tyttöä puolisoksi, luvaten ei millä pahoin oletella. Oli sillon tapana maassa, ei anneksella tyttöjä ansiottomille miehille ja sentäpä määräsi Lemminkäisellenki Pohjolan emäntä muutamia ansiotöitä. Tahallaan valitsi, mitä tiesi vaikeimmia ja muuten vaarallisimmia löytyvän, aina toivossa, jossaki surman Lemminkäistä kohtaavan, sillä arvattamasti ei ollutkan mielenmyötänen kosia, vaikkei suorastaan tohtinut häneltä äiti tyttöänsä kieltää. Niin laitti esinnä Hiiden hirviä hiihtämään. Tekasi maanvaliot sukset Lemminkäinen ja uhkasi, mitä neljän jalan metsässä juoksi, kaikki niillä tavata. Pääty kuulemassa Hiisi ja laitto erittäin Lemminkäisen ajaa oudonlaisen hirven, Lapin tannerta juoksemaan käskevä. Juoksi käskettyä hirvi Lapin kodatse ja sivujuostessaan potkasi aikavauhdilla ovea, sillä keittopadanki tulelta kaatava, jotta lihoista, tuhkiin tuhertuneina, ei ollut mitänä. Tästä koirille haukunto ja ihmisille kodassa, kulle itku, kulle nauru keiton kummanlaisesta menosta. Lemminkäinen oudon rähinän kuuleva riensi paikalle ja kysy, mitä itkettiin, kuta naurettiin ja mikä koirillasi haukunta. Hirven sivujoesseen ja senlaisia kummia tehneen. Niin astu suksille Lemminkäinen sai käteensä sauat, jotka susten mukaan lienevät kylläki kauneita olleet, sillä vertaa niitä runo, toista satamarkkaseksi, toista ruskian revon (eli ketun) maksavaksi. Kerran potkastua jo lenti "silmän siintämättömihin", toisella "korvan kuulemattomihin", kolmannella ajettavan hirvensä tapaava. Tavatun pisti aituusen, sinä seisoa. Itse katseli ja rupesi selkää silittelemään, kylläki hyväksi arvellen taljaa eli nahkaa, sillä Pohjan neitsen kanssa levätä. Waan hirvi tuumat älyten alko potkia, hajotti tarhan ja lähti matkohinsa. Lemminkäinen viivyttelemättä jälkiin hiihtava potkasi taasenki kerran, vaan ei toista, sillä jo ensipotkussa lysmätti eli taittu lyly (s. o. vasemen jalan ja toista pitempi suksi) nauhareiästä, kalhu (oikian jalan ja lyhempi suksi, jota myös kattavaksi ja potasmaksi paikon sanotaan) kannan alta ja saua lenti somman paikoilta poikki, niin mies neuottomaksi jääden. Waan hirvi juoksi juoksemistaan, ettei päätänä näkynnä.

Niin tuli Lemminkäiselle peräti uusi työ. Joko lie itseki arvannut, jonkun jumalista häntä vastustelevan, jonka tähden rupesiki kauniilla tavalla metsän haltioita, Hiittä ja muita voimallisia olentoja suosittelemaan, sanoen:

    "Joko hiihan hiljalleni,
    Werkkahalleni vetelen;
    Hiljallehen huono käypi,
    Sauan voimaton pitävi.

    Minun sukseni kuluvat
    Hopiaiset hoikkenevat;
    Otan Hiien hienot sukset,
    Lemmon leppäset sivakat.
    Niillä hiihan Hiien maita,
    Lemmon maita löyhyttelen,
    Hiihan kohti korven rannan
    Salon sintävän sisälle."

Näin Hiittä mielitellen tapasi uudet sukset, jousen ja koiransa, joita, liiatenki koiria, pitkillä kuvuilla kehotteli, varusteli. Kauan hiihti nyt ristin rastin metsiä, saloja, korpia ja vaaroja ei löytäen tavattavatansa. Kaikella tällä ajalla rukoili hartaasti metsän kultaista kuningasta, ainoista Tapioa, Mielikki metsän emäntää, metsän neitoja Tellervoa, Tuulikkia ja muita, saadakseen heiltä metsän viljaa, kultaa, hopiata, mettä eli olutta, joiksi ja muiksiki saalistansa vertailee. Ainaki ei tapaava jo toisinaan valitti ikävätänsaki, sanoen:

    "Ikävä minun tulevi,
    Ikävä tulettelevi,
    Kun ei oo kullan muttajoa,
    Hopian majehtajoa;
    Ikävä on iloton ilta,
    Päimä pitkä saalihiton."

ja toisinaan kehuen, toisinaan moittien metsän emäntää lausu:

    "Mikä mieli, mikä muutos,
    Mikä ainonen ajatus,
    Mielusassa Metsolassa,
    Tarkassa Tapiolassa!
    Entinen metsän emäntä
    Oli kaunis katsannolta,
    Ihana imertimiltä;
    Käet oli kullan käärehissä,
    Sormet kullan sormuksissa,
    Pää kullan pätinehissä,
    Tukat kullan suortuvissa,
    Korvat kullan koltuskoissa,
    Silmät kullan simsukoissa.
    Nykynen metsän emäntä
    Ruma on Marsin rungoltansa,
    Ilkiä imertimiltä;
    Käet on vitsakäärehissä,
    Sormet vitsasormuksissa,
    Pää vitsapätinehissä,
    Tukat vitsasuortuvissa,
    Korvat vitsakoltuskoissa
    Kaula vitsahelmilöissä."

Toisinaan taasen syitä kysyvä, miks ei saanut ja itseänsä osallisiin pyytömiehiin vertaeleva virkki:

    "Miks et anna antoluoja,
    Lupoa luja jumala? —
    Ei ne muutkana paremmat,
    Eikä pyytäjät pyhemmät,
    Metsämiehet mielusemmat.
    Eipä miesten muienkana
    Sinisemmät silmiripsit,
    Koriammat kulmakarvat,
    Jalan heitto hempiämpi.

    Muut ne vievät viekkahulla,
    Ottelevat ounahulla,
    Mie en veisi viekkahulla,
    Ounahulla otteleisi;
    Weisin vaivani näöstä,
    Ottaisin omasta työstä."

Ei niinkän saaden alko viettelemällä ja antimien muistelemisella metsän väkeä mieluisimmaksi tehdä, kultaa kullasta, hopiasta hopiata näilläki lauseilla luvaten:

    "Mimerkki metsän emäntä,
    Metsän muori muotokaunis,
    Metsän kultanen kuningas,
    Metsän ukko halliparta!
    Tule nyt kullan muuttelohon,
    Hopian vajehtelohon.
    Minun on kullat kuunikuiset,
    Päivänpolviset hopiat,
    Isoni soasta saamat,
    Tavottamat tappeloista.
    Ne kuluvat kukkarossa,
    Tummentuvat tuhniossa,
    Kun ei oo kullan muuttajoa,
    Hopian vajehtajoa."

Niin viimmen metsän miellyttyä sai uudelleen hirven, jonka tavattuansa sito kovemmasti, kun että enää mainittavasti potkia, vähemmin irtipäästä. Lupaustansa myöten anto sitte metsän haltioille pieniä kultaia hopiamuruja taikka veitsen kaapimia, varavammalla kädelläpä sitä ei juuri ollutkan tapana antaa. Senki tehtyä riensi Pohjolaan uudelleen tyttöä kysyvä, jo hirven hiihtäneensä. Waan pani nyt toiselle työlle Pohjolan emäntä, Hiiden suurta ruunaa suistamaan. Ei joka pojan suistettava tosiaan ollutkan tämä.

    Hiien varsa vaahtileuka,
    Hiien ruskia hevonen,
    Joll' on rautaset kapiot,
    Teräksiset temmottimet;
    Jonka tukka tulta tuiski,
    Harja suihkivi savua.

Waan mitä huoli Lemminkäinen; kultaohjaksensa ja hopiaisen marhamintansa eli riimunsa saava jo lähti hevoista Hiiden nurmien periltä suistamaan. Pian löyttyä ei kuitenkan tohtinut käsiksi käydä ennen Ukkoa rukoiltuansa jäätä, hyytä, lunta ja vitiä satamaan, hevonen kylmetyksi saada. Näin jähdytettyä luki hevosen ottosanat ja kävi suistamaan. Sen tehtyä itse istu selkään ja ajo Pohjolaan, taasen tyttöä anomaan.

Niin määräsi kolmanneksi työksi emäntä, joutsenen Tuonelan joesta yhdellä nuolella ja yhdellä yrittämällä ampua. Otti jousensa ja viinen Lemminkäinen, kävi Tuonelan joelle. Waan Ulappalan ukko vanha, jo kauan odottanutki, näki tulevan ja laulo käärmeen vedestä linnunampujata kuolettamaan. Lemminkäinen kotoa lähtiessänsä ei ollut muistanut vesikäärmeen sanoja äitiltänsä kysyä, josta vielä kuollessansaki valittaa sanoen:

    "Sen mä tein pahinta työtä,
    Kun en muistanut kysyä
    Kapehelta äitiltäni,
    Miten olla, kuin eleä,
    Näinä päivinä pahoina
    En tieä veen kipuja,
    Umpiputken ailuhia."

Kuolevan syyti Ulappalan ukko Tuonelan jokeen Lemminkäisen, jotta meni koskessa kolisten, myötävirrassa vilisten. Niin tapasi Tuonen poika, joka päätti työn, sillä että

    Löi on miestä miekallansa,
    Kamahutti kalmallansa;
    Löip' on kerran leimahutti,
    Miehen viieksi muruksi,
    Kaheksaksi kappaleksi.
    Pään mäkäsi mättähäksi,
    Jalat raian haarukaksi,
    Muun lihan lahoksi puuksi,
    Silmät suolle karpaloiksi,
    Hiukset kuiviksi kuloiksi.
    Siin' oli loppu Lemminkäisen,
    Kuolo ankaran kosian.

Taitaisipa lukian mielestä jo kyllin siinä olla, kun olemma loppuunsa asti Lemminkäistä johdatelleet. Niin tavallisissa tapauksissa onki jo siinä, eikä miehen mentyä enempätä sanomista. Waan armeliaiset luonnostamme, käypi sääliksi, senlaiseen surkiaan tilaan heittää, jos kohta toisin puolin emme hyvin älyä'kän, millä auttaisimma.

Muistelemma, äitin poikaansa yhä kotoa lähtemästä kieltäen, Lemminkäisen päätä harjatessaan suuttuneena harjan kädestänsä viskoneen ja lausuneen, sillon häntä tuhon tulevan, kun suka verin valuisi, harja hurmehin loruisi. Harja innon mielin viskottuna puuttu orren ja patsaan lomaan, siitä putoamatta. Sihen korjuun se sitte jäiki, ei mielentaiten liikuteltava, sillä ainaki pidettiin intolauseita ja kaikkea sen ohessa tehtyä jossai pyhässä arvossa.

Niin muutamana aamuna äitin kotona taasenki valitellessa, kauan poikansa kosimatkalla viipyvän, havatsi eräs naispuoli, verta harjasta vuotavan. Wirkko siitä Lemminkäisen äitille, joka omin silmin nähden hyrähti itkuun ja voivotteli:

    "Woi polonen päiviäni,
    Woipa laaja lapsiani,
    Kannetuitani katala!
    Jo nyt on hukka Lemminkäistä,
    Tuho poikoa pätöistä,
    Loppu tieto Lemminkäistä;
    Jo suka verin valuvi,
    Harja hurmehin loruvi."

Äiti heti Pohjolaan poikaansa tiedustelemaan jo kysy Pohjolan emännältä, kunne oli menettänyt. Orihin reessä jäälle lähteneen vastasi toinen, eikä tietävänsä, jos olisi uhkuunki uponnunna. Walehtelevan päättävä, eikä niin toki hukkuvankan poikansa arvellen, käski toden äiti sanomaan. Niin taasen toinen vastasi hyvin syöneenä, juoneena ja apatettuna menneen koskia laskemaan, jos sinne olisi hukkunut. Ei sitäkän todeksi uskova jo kolmannesti kysy äiti poikaansa sanoen:

    "Minne saatit Lemminkäisen,
    Kunne poikani polojen?
    Sano tarkkoja tosia,
    Walehia viimmesiä;
    Taikka surmasi tulevi,
    Kuolemasi kohtoavi."

Sillon Pohjolan emäntä joko uhkaamistaki peljäten sano toden ja vastasi:

    "Panin hirvet hiihtämähän,
    Jalopeurat jaksamahan,
    Suuret ruunat suistamahan,
    Warsat valjastattamahan,
    Laitin joutsenen hakuhun,
    Pyhän linnun pyyäntähän;
    Enkä tieä itsekänä,
    Mi lie tullunna tulonen,
    Mikä huolo kohtaellut,
    Kun ei kuulu jo tulevan,
    Morsianta pyytämähän,
    Tyttöä anelemahan."

Lähti siitä äiti halki maiden poikaansa hakemaan, millon venehellä, kullon suksilla kulkeva, missä sutena korvet juosten, kussa saukkona samoten, missä oravana eli kärppänäki kulkien ja tarkon kaikki heinästöt ja kanarvikotki katsellen, runoa myöten

    Ei tieten emo polonen,
    Eikä kantaja katala,
    Miss' on liikkuva lihansa,
    Wierevä oma verensä;
    Liekö maalla, vai merellä,
    Waiko suurella salolla,
    Käyneekö käpymäkeä,
    Kanarvaista kangasmaata,
    Wai lienee meren selällä,
    Lakehilla lainehilla.

Niin etsimistään etsivä äiti tapasi Tien, jolta nöyrimmästi kysy, jos tietäisi. Wastasi ei tietävänsä Tie, jos olisi vaikka

    Hiien hiilikankahilla,
    Pahan vallan valkioissa,
    Kypenissä kyynäsvarsin,
    Koprin kuumissa poroissa.

Sieltäki etsivä ei löydä. Niin matkoillansa tuli Kuu vastaan, jotka kumarrellen kysy, jos eikö tietäisi neuoa. Eikä tietävänsä, vastasi Kuuki, olisi poika, jos missäki

    Pohjan pitkässä perässä,
    Lapin maassa laukiassa,
    Lammissa kalattomassa,
    Aivan ahvenettomassa,
    Sisarena siikasilla,
    Weikkona veen kaloilla.

Niin nämätki paikat katseleva, eikä löytäen, sattu Päivän eli Auringon tiellänsä tapaamaan, jota hartaasti kumarrellen pyysi ilmottamaan, jos mitä kadonneesta olisi tietävä. Jopa jotai tiesiki Päivä ja vastasi kumartajalle:

    "Tuoll' on poikasi polonen,
    Kuulu kultasi omena,
    Metsän meren takana,
    Meripuolen kymmenettä,
    Tuonen mustassa joessa,
    Manalan alantehessa;
    Mennyt koskessa kolisten,
    Myötävirrassa vilisten,
    Pää pätösen mättähänä,
    Jalat raian haarukkana,
    Muu liha lahona puuna,
    Silmät suolla karpaloina,
    Hiukset kuivina kuloina."

Sen kuultua Lemminkäisen äiti meni pajaan suuren suunnattoman haravan raudasta taottava. Sai sitte muutamia vastoja; ne siiviksi sitova ja purstoksensa lapion lenti löyhytteli monen meren ylitse jotta kiitävältä sinisiksi maat, puut punasiksi, silmissä näytti. Tuonelan joelle tullut rukoili Päivää kovin lämpimällä paisteella Tuonen kansa nukuttamaan. Niin Päivä rukouksen kuultua vaipu alemma puun latvalle istahtaen, josta lähetti kovin hiostavan lämpimän Tuonen väkeä uneen uuvuttamaan. Sen tehtyänsä itse jällen taivaalle kohosi. Waan Lemminkäisen äiti harava kädessä astu veteen, Tuonen jokea pitkin, poikki ja vitahanki haraava. Jopa viimmen puuttu kun elotukku haravaan. Ei ollenkan elotukku oli poikansa päätön, käsitön ja muutenki pahasti raadeltu ruumis. Niin vieläki haraten sai pään, kädet ja muita muruja, joista yhteen siotellen rupesi uudelleen poikaa laittamaan. Joutavaksi arveltaissa tätä työtä kyllä lausuttiinki:

    "Ei tule miestä mennehestä,
    Urosta uponnehesta;
    Työnnä Tuonelan jokehen,
    Manalan alantehesen."

Waan niinpä ei työntäenkän äiti sovitteli yhteen palasia ja sen tehtyä alko jällen henkiin poikaansa tuuvitella. Arvattavasti oli tässä työssä hänellä loihtotietonsa kylläki suuresta arvosta. Niin pyysi pienen Mehiläisenki voiteita kantamaan, sanoen:

    "Mehiläinen, meiän lintu!
    Lennä tuonne liuottele
    Yli kuun, alatse päivän,
    Otavaisten olkapäitse.
    Lennä luojan kellarihin,
    Kamarihin kaikkivallan.
    Ryvetä siipesi simassa,
    Kasta kaapusi veessä,
    Höyräytä höyhenesi.
    Sitte tänne tultuasi
    Tuo simoa siivessäsi,
    Kanna mettä kaapussasi,
    Pahoille paranteheksi,
    Mammoille valuvesiksi."

Sepä mehiläinen niin tekiki, kanto voiteita

    Luota kuun, tyköä päivän,
    Otavaisten olkapäiltä,
    Joss' oli voitehet vakaiset,
    Katsimet alinomaset;
    Jossa mettä mieluhista,
    Sekä vettä voimallista,
    Ottoa olettomanki,
    Saaha ilman saamattoman.

Niillä voiteillapa äiti voidellen sai poikansa "ehommaksi entistäänki, paremmaksi muinostansa", ja niin tällä kerralla heitämmäki Lemminkäisen olemaan, toiste katselevat, mille uusille töille ja tempuille olisi uros joutuva.

Satuja.

1. Sudet ja Lampaat.

Lampaat sutten kera sotien voittivat koirain avulla. Niin sudet hädässään laittivat airuen lampaille, rauhaa toivovansa, jonka vakuudeksi kumpanenki puolestansa työntäisi, koiransa lampaat, sudet pentunsa. Sihen anomukseen lampaat myöntyvätki toimessa, niin ikuisen rauhan tekeyvän. Waan sudenpennut lammasten keskellä vahvistuneina rupesivat uloamaan. Sudet äänen kuultua riensivät luoksi ja syyttivät pentujansa tapettavan, niin lampailta rauhan rikotuksi. Siitä nousi uusi sota, josta, koirain jo aikoja susilta syötyä, lammasraiskat, ehkä kyllä myöhään, havatsivat tuhmin tehneensä, koiransa susille annettua ja vielä näiden pentuja kasvatettua, jotka kilvoin manhempainsa kera nyt heitä surmatuksi auttivat.

Syy pahaa peljätä.

2. Koira ja Warjonsa.

Koira lihatönkäle suussaan rannalla juosten näki varjonsa vedessä, jonka luuli toiseksi koiraksi. Aina valmis, mitä syötävätä näki, puoleensa anastelemaan, piti nytki toisen hampaista lihapalanen tempoa, vaan sitä varten suunsa auasnut menetti polonen omanki eväänsä veteen.

Lähet pyytä pyytämähän, kato koppelo kotona,

taikka

Parempi palanen suussa, kun on kymmenen kylässä,

taikka

Ei liika lihota, jos ei kohtuus elätä.

3. Kettu ja Marjat.

(Γαβριου Μυϑ. ιή.) Mukailema.

Ihanan, kaunoisen, kettu marjapuun näki Ja nousten pystöön olisi syönynnä marjoja; Waan ei ylöttyen, lausu hypyistänsä uupunut: "Tuonlaisi' en toki rahkiloita ma söisikän."

Mit' et sä kumminkan saa, sit' ellös taho'kana.

Suomen kansan Arvutuksia.

1. Makas yön, ei puussa, ei maassa; pesi silmänsä, ei hiellä, ei veellä; pyyhki silmänsä, ei kootulla, ei keträtyllä.

2. Pienempi kirppua, raskaampi hevosta.

3. Kaksi kantoista merellä; uppoo, kuplaa.

4. Musta mies merestä nousi; turkkiahan tupsuttavi, nahkojahan napsuttavi.

5. Kaksikätinen, kaksipäinen, nelisilminen, kuusijalkanen.

Osviittoja. 1. Mies heinäsuovassa. 2. Tulikipuna. 3. Kuu ja aurinko, 4. Nuotta, b. Ratsastaja.

Lisäyksiä Suomen Sanastoon.

P. nimukoita. Aakkonen; aapinen, aapelus, aapelo, aapise (Häm.). merellinen; hylje, hylkeen rasva (voide, ihra), raani (Hain.), runtu; huvipäivä, jouto kiireen työn perästä esimerk. niitteen, leikkuun, puimisen jälkiin; pitää runtua, olla runnulla jne, viettää eli kuluttaa päivänsä kylässä viinalla, korttilyönnillä ja muilla senlaisilla nykyajan huvituksilla (Häm.). Sauovela; reimi, reivi, lonkreivi (Häm.). Tuohus; kynttilä (Wien. An.), riha, rihatsu; poika, lapsipoika (Karj.). rehvana; renttu, hylky, heittiö (Karj.).

M. nimukoita. Apia (hapia); tavattoman iso, suunnattoman suuri (Karj.). tyhvä; tihiä, paksu, ryhiä, ryhemä; tyhvä kuusi, tihiäoksillinen, paksulatvanen (Karj.). loikka; vieru, kaltava, kallas (Karj.). siro; soma, kaunis, nätti (Karj.). sukia (sukeva); ripsas, muodokas, luonnokas, täysivarrellinen; suk. mies, hevonen (Sav.). tysky; jykiä, raskas, vaikia (Sav.).

Lausukoita. Riutoa; nyästä, tempoa (Karj.). ämmältää; juoruta, puhua pitkään eikä kohdallisia (Karj.). närhiä; nirhata, murennellen syödä (Kaj.), puitia; pujahtaa, puikahtaa (Kaj.), kynnystää; puuttua kynnykseen; ovi kynnystää (Kaj.), piimiä; leppä piimii s. o. kukostaa (Sav.), purehtia; märehtiä, matkia; yhtä asiatasi siinä aina purehlelet s. o. matkit, kertoellen lausut, juoruat (Sav.).

Wäliköitä, Nyt; alkuansa nyte (nytse, nytte, nytti) Sivuntasiassa, taikka nytä Kohdinnassa, sanasta ny, josta vielä löytyy nyky ja jota heimoa ovat greik. νυν latin. nunc, novus, saks. nun, neu (ruotsi nu, ny), venäl. Новый jne. Mutta (mut) yksi kun muuten sanasta muu, Sivuntasia muute (muutte, muutse jne). Samalla tavalla greik. αλλα sanasta αλλοϛ. Sitte tullut samalla tavalla sanasta se; toiste, sanasta toinen, alkuansa toisete (toisetse, toisetti jne), jonka tähen sekaluutta sanotaanki toiste, toisti, toitse; tautta alk. tautte (taute, tautse) sanasta taku yksikun taka (taki) ja sentäpä sanotaan välistä minkä tautta, minkä takoa (takia). Että, eete, eette Siv. taikka että Kohd. sanasta esi. tähden (tähen) alk. tehden (tehen); minkä tähden s. o. minkä tehden. Kun, kuin, edellinen Yksik. Hall. taikka Jaks., jälellinen Monik. Jaks. sanasta ku. Kumminki Monik. Jaks. sanasta kumma (ihmeellinen); ei kumminkan s. o. ei ihmeeksikän. Ehkä, Waadinta- eli Käskentäkohta sanasta en, et, ei jne, jonka johtosanasta elen, ellä tulevat elä alk. ele' ja ellös, elkö jne. Jotta, (jote, jotte jne Siv.) sanasta jo (Hall, jon) samate kun greik. ως sanasta ος, latin. quod sanasta qui, saksal. dass san. der, die, das (ruotsal. det — att —), venäl. чшо jne.

Suomen kansan Sanalaskuja.

1. Lyö tekevän, kisa näkevän.

"Kyntämistä niin vaikiaksi työksi hoetaan — sano kerran pieni varsa — minä tässä olen kaiken päivän äitini kera vakoa kävellyt, en koko työtä minänä pidä." "Niin toki oletki, vastasi emo, kävellyt, et kyntänyt; siinä se erotus, lapseni."

2. Lupa koiran luuta purra, hirven hankea hypätä.

Oli vanha sotamies, Ryöni nimeltä, joka kerran pyhäiltana muutamassa talonpirtissä yhtäläiseen jaaritteli muinasista, sekä tapahtuneista, että tapahtumattomista asioista. Saksanki sodassa oli ampunut vihollisen päämiestä vasemeen silmään, jotta luoti takaraivosta ulos käyden yhdellä vauhdillansa vielä kaato monta muutaki miestä. Kuningas tämän nähtyä oli siitä hänen kohta kotiinsa vienyt ja käskenyt puolisonsa antaa hänelle aika viinaryyppy sanoen: "tänä päivänä on Ryöni miehen työn tehnyt." Oli myös kuningas ostanut kivärin häneltä ja maksanut siitä kymmenen riisiä ja siaan toisen, pianpa pikkuista paremman, hänelle ilmaseksi lahjottanut. Toisen kerran lihan puutteessa oli soman keinon Ryöni keksinyt, lihaa kylliksi sekä itsellensä että muille saada. Tiettyänsä vesilintuin ahnaita sianlihalle olevan, sito pienen palasen pitkän pikinuoran päähän, niin rannalta ulomma viskoen. Heti tuli yksi linniusta ja söi lihan. Waan kovin rasvanen ollen tämä ei kauan pysynytkän linnun vatsassa, ennen kun kävi toista tietä ulos, niin lintu nuoraan puetettuna. Ulostulleen yhdestä nieli toinen ja niin yhä toiset, välistä viisin kuusinki sillä tavalla yhteen nuoraan puettuen, jotka kaikki arvattavasti olivat hänelle tulevia. Mitä muitaki tosijuttuja vielä pa'istessaan ja väen hartaasti kuunnellen, sano viimmen eräs toinen mies: "ja tuonlaisia, hyvät ystävät, kehtaatta kuunnella!" Sihen vastasi joku muista kuulioista, sanoen: "lupa koiran luuta purra, hirven hankea hypätä."

Muitaki tyhjiä, joutavia eli mielettömiä töitä ja tekiöitänsä olemma välistä kuulleet tällä sanalaskulla verrailtavan.

3. Lintu on luotu lentämähän, huolellinen laulamahan.

Sanoo yhtä luonnollisen, kun linnulla lennon, olevan laulannon huolellisella. Ja kenpä tuon ei toisinaan olisi itsessänsäki havannut, ei tyhjiä tamänkän sanalaskun kuvaelevan.

4. Ilossa ikä kuluvi, riemussa on reiahuvi.

Sanalasku, jota ilotiloissa useinki mainitaan, toisinaan kyllä muistamatta, ettei oo ilo ikuinen, eikä päivä päätymätön. Ja mitäpä vaan sillä muistamisella tehtäisikän? On niitä huolia tarpeeksi ilmanki, ettei muistelemisilla enännetä.

5. Empä tieä, tikka rukka, Kuta kuusta kolkuttanen, Kuta tammea takonen; Tuolla ois enempi puita, Tuolla äiä pökkelöitä, Tuolla toukkia paremmin.

Wanhan kulku'ukon sanat. Ei tiennyt mihen kylään sauansa varassa lähteä, toisessa parempiluontosia ihmisiä, vaan köyhempiä, toisessa varakkaampia, vaan ynsiämpiäki keralla, löytävä.

6. Kaikki kauhasen tekevi, vaan ei pontta puoletkana.

Tällä sanalaskulla verraillaan töitä, joita ken tahansa tavallansa tekeeki, vaan harvat niin, että tulevat oikein hyvin, kauniisti ja muodokkaasti valmiiksi.

7. Misä monta lääkäriä, siellä vaara ja mahinko, kulut, suuret kustannukset.

Päättäsinkö valeheksi koko tämän sanalaskun?

8. Pahon on tehnyt paljo nainut; ei tunne anoppiansa, eikä naisensa iseä.

Olen kuullut huikentelevaisille nuorille miehille sanottavan ja muutenki toisinaan sillä mielellä, jolla 7 Sanal. Helmik. Mehil., taikka, että onki paras kohtuuteen tyytyä, ei liikoja havitella.

9. Puilla suljen pienen portin, suljen suurenki veräjän, en sulje pahoja suita.

Hyvin ymmärrettävä ilman kaikitta selvityksittä.

10. Ain' on onni saanehella, ei aina ansannehella.

Lieneeki niin toisinaan, vaan epäilemättä kuitenki ovat usiammat valitukset, onnen ei ansion puoltavan, tyhjäkuntasia. Harvonpa ansiollisten miesten kuullaankan valittavan, vaan ilman pitävät hyvänänsä, mitä Jumala antaa parempataki, pahempataki, meidän mielestä.

MEHILÄINEN W. 1836.

Heinäkuulta.

Tuiretuisen Poika.

    Poika tuhma Tuiretuisen,
    Lapsi kehjo Keiretuisen,
    Läksi viemähän vetoja,
    Maarahoja maksamahan.
    Rekehensä reutoaksen, 5
    Kohennaksen korjahansa,
    Ajoa karittelevi,
    Matkojansa mittelevi,
    Noilla Pohjan kankaihilla,
    Lapin synkillä saloilla. 10

    Neiti vastahan tulevi,
    Hivus kulta hiihtelevi,
    Noilla Pohjan kankaihilla,
    Lapin laajoilla saloilla.
    Poika tuhma Tuiretuisen, 15
    Lapsi kehjo Keiretuisen,
    Jo tuossa piättelevi,
    Sanojaan sovittelevi:
    "Tule karjahan koria
    Hyvä lahja laitohoni!" 20

    Neiti suksilta sanovi,
    Hiihtimilta hiioavi:
    "Surma tulko korjahasi,
    Mana matkalaiseksesi."
    Poika tuhma Tuiretuisen, 25
    Lapsi kehjo Keiretuisen,

    Itse eillehen menevi.
    Laski virkkua vitsalla,
    Helähytti helmivyöllä,
    Wirkku juoksi, matka joutu, 30
    Tie vieri, reki ratsasi.
    Ajavi karittelevi
    Selvällä meren selällä,
    Ulapalla aukialla.
    Neiti vastahan tulevi, 35
    Tinarinta riuoavi,
    Selvällä merenselällä,
    Ulapalla aukialla.

    Poika tuhma Tuiretuisen,
    Lapsi kehjo Keiretuisen, 40
    Matkoaan piättelevi,
    Sanojaan sovittelevi:
    "Tule neiti korjahani,
    Maan malio matkohini!"
    Neiti vastahan sanovi, 45
    Tinarinta riitelevi:
    "Tulko Tuoni korjahasi,
    Manalainen matkohisi."

    Poika tuhma Tuiretuisen,
    Lapsi kehjo Keiretuisen, 50
    Itse eillehen menevi.
    Laski virkkua vitsalla,
    Helähytti helmivyöllä,
    Wirkku juoksi, matka joutu,
    Reki vieri, tie lyheni. 55
    Ajavi kurittelevi,
    Ajo Wäinön kankahia,
    Ammon raattuja ahoja.

    Neiti vastahan tulevi,
    Kautokenkä kaalelevi, 60
    Noilla Wäinön kankahilla,
    Ammon raatuilla uhoilla.

    Poika tuhma Tuiretuisen,
    Lapsi kehjo Keiretuisen,
    Hevostaan piättelevi, 65
    Sanojaan sovittelevi:
    "Tule neiti korjahani,
    Alle viltin vieretäte!"

    Neiti vastahan sanovi,
    Kautokenkä kantelevi: 70
    "Wilu on olla viltin alla,
    Kolkko korjassu eleä."

    Poika tuhma Tuiretuisen,
    Lapsi kehjo Keiretuisen,
    Avasi parahan arkun, 75
    Kimmahutti kirjakannen,
    Katselevi, kääntelevi,
    Kultasuita sukkasia,
    Wöitänsä hopiapäitä.
    Niin meni rekehen neiti, 80
    Korjuhan kohenteleksen;
    Itse laitohon laseksen,
    Alle miltin vieretäksen.

    Poika tuhma Tuiretuisen,
    Lapsi kehjo Keiretuisen, 85
    Jo tuossa lepäelevi
    Nuoren neitosen keralla;
    Käsi oron ohjaksessa,
    Toinen neitosen nisoissa.
    Siinä neitosen kisaili, 90
    Tinarinnan riskaeli,
    Noilla Wäinön kankahilla,
    Ammon raatuilla ahoilla.

    Niin neito sanoiksi virkki:
    "Lienetkö sukua suurta, 95
    Isoa isän aloa?"

    Itse tuon sanoiksi virkki:
    "En ole suurta, enkä pientä,
    Olen kerran keskimmäistä:
    Poika tyhjä Tuiretuisen, 100
    Lapsi köyhä Keiretuisen;
    Waan mipä sinun sukusi —
    Oletko sukua suurta,
    Isoa isän aloa?"
    Neiti tuon sanoiksi virkki: 105
    "En ole sukua suurta,
    Enkä suurta, enkä pientä,
    Olen kerran keskimmäistä:
    Tytär tyhjä Tuiretuisen,
    Lapsi köyhä Keiretuisen." 110
    Poika tuhma Tuiretuisen,
    Lapsi kehjo Keiretuisen,
    Itse korjasta kohosi:
    "Woi Polonen päiviäni!
    Kun makasin maammon lapsen, 115
    Siuotin oman sisaren,
    Tinarinnan riuahutin,
    Noilla Wäinön kankahilla,
    Ammon raatuilla ahoilla."
    Weitsin länkensä levilti, 120
    Raoin rahno rahkehensa,
    Hyppäsi hyvän selälle,
    Hyvän laukin lautasille,
    Ajo päin sinistä merta,
    Alle aaltojen symien, 125
    Päälle mustien muriem

Toisintoja, v. 1. P. tuhman Tuuliaisen. P. tyhjän Tuimetuisen. v. 2. köyhän Äietyisen. v. 1, 2. P. keion K. Toinen tuhman T. Kullervo Kalevan poika, Sinisukka jne. (K. Mehil. Huhtik.) Neitsen rosvo, v. 6—9 ja 49—52. v. 8. A. karettelevi. v. 9, 10. katso, v. 33,34 ja 57,58. v. 11,12. N. v. ajavi, Kassa kulta kuumottavi. v. 31½. Jalas patvinen patsasi, Kapla (Aisa) koivunen kalahti, Wemmel tuominen tutisi, v. 33,34. k. v. 9,10. v. 44. Reuote rekoseheni. v. 78, 79. K. kukkaroita, Weitsiä h. v. 91. L. riskaeli. v. 94. Neitonen (Niin siitä) s. v. v. 95. Oletko s. s. v. 102. Mipä on s. s. v. 110. Keutti pojan K. v. 114—117. Woi polosen p. Kun nauroin emoni l. Makasin sisarueni, T. riskahutin. v. 116. Sisareni siuottelin. v. 124—126. Ajavi tomuttel., Pimiäh. Pohj., Pohjan pitkäh. peräh., Miest. syöjäh. siah., Urost. upottajah., Kasakaksi kaupitaksen, Palkkoaksen paimeneksi. Emäntä pahantapanen, Se leipo leviän leivän jne (k. Kaleval, XIX: 136 ja edelle. Ajavi tomutt. Luotsi ainosen emonsa: Oi emoni, kantajani! Kunne käset piilem. jne (k. Kaleval, XVIII: 78 ja edelle.

Jälkimaine. Tämäki yksiä Kalevalan Runoja, kun ne Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kautta ei aikoja sitte präntätyt, on vielä, samatekun moni muuki, niistä erilleen jäänyt, koska on ollut vaikia arvata, mihen järjestykseen toisten luona olisi ollut tuleva. Wasta usiampain toivottavasti ilmautessa, ja nimistäki parempi selvä eli mukaisuus saatua, ovat kaiketse kaikki yhteen kokoon ja järjestykseen siotettavia. Tätä nykypuheista runoa ilman lauletaan kylläki monessa kohti Wienan läänissä, sekä miehiltä että naisilta, vaikka kuitenki erityisiä naisten lauluja luontoansa. Kellovaarasta, Jyskyjärveltä, Uhtuvalta, Wuonisesta, Lonkasta, Lapukasta, Latvajärvestä, Tsenasta, Wuokkiniemestä, Akonlahdesta ja muualtaki olen vähä erilailla, kuten kustaki, sitä muistoon kirjottanut.

W. 3, 4 ynnä v. 9, 10; 33, 34; 57, 58 antavat tilan arvella, kun olisi aikoinansa Pohjolan takoaki Wäinölään veroja maksettu, sillä sieltä, kulkema oli Tuiretuisen poika, eli ken liekän ollut, koska hänestä muillaki nimillä runossa mainitaan. Sisarensa (v. 59—62) näyttää jo kotvan syntymä- paikoiltaan poissa olleen, sillä ilman veli hänen kyllä olisi sievästi tuntea tainnut. Waan veljen verovientimatkallansa arvelemma kauppaasi pitäneen, koska lieneeki senlaista tavarata ollut, mitä v. 75—79 nimetetään. v. 58, 62, 93, 119 ja samanlaiset muissaki runoissa saattavat ajattelemaan, maassa ennen Suomen kansan tuloa ei kaskiviljelön olleen tavallisen, sillä ilman toki ei olisikan mainittavana asiana pidetty, jos Wäinölän seuduilla raattuja ahosia tavattiin, v. 113 ja seuraavista nähdään, minä suurena kauhistuksena senlaisia asioita sillonki pidettiin, joista v. 115,116 nimitetään.

Sanoja. v. 2. kehjo, huoleton, vähäarvonen. v. 5. vetoja; veroja. v. 5. reutoaksen; nakkaa eli siottelee itsensä huolettomasti. v. 6. kohennaksen; kohentaa eli ylentää itsensä, nousee. v. 12. hiihtelevi; kävelee suksilla. v. 14. saloilla; isoissa, vanhoissa metsissä, v. 20. laitohoni; laitarekeheni. v. 24. mana; Tuoni, manalainen, v. 29. helmivyöllä; Helmisellä siimalla eli letillä (letkulla), v. 31. rotsasi; rotisi (ratisi, ritisi, rutisi, rytisi, rätisi, rotisi. Toista lajia samasta äänisuvusta ovat: latisi, litisi, lotisi, lutisi, lätisi, lötisi ja taasen erilajia: natisi, nitisi, nutisi, nytisi. Kielessämme on usiampia sukuja senlaisia ääniosottelevia sanoja ja itsekussaki suvussa taas usiampia lajia, jonka asian Sanakirjain kirjottajain tulisi älytä), v. 34, ulapalla; etäämpänä meren selällä, v. 36. riuoavi; kulkee (liikkuu) vihasemmin eli vikevämmin. v. 44 reuote k. v. 5. v. 58, raattuja; tehtyjä, hakatuita, viljeltyjä, v. 60. kaalelelevi; kahlaa, astelee syvässä (lumessa). v. 68. viltin; peitteen (katteen) nahasta eli muuska aineesta, veltin; vieretäte; vieretä (käännä) itsesi. v. 76. kimmahutti; aukasi kimisten eli soiden. v. 81. laseksen; laskee itsensä. v. 88. oron; orin, orhin, orosen. v. 89. nisoissa; nisissä, rinnoilla. v. 91. riskaeli; raiskasi, häväsi, pahotutti. v. 115. maammon; mamman, äitin, emon. v. 116. siuotin; hätäsesti (vahingossa) koskin eli pitelin. v. 117. riuahutin; väsäytin, uuvutin, makasin (eli yksi kun siuotin). v. 121. rahno; repi, revei, raateli. v. 126. murien; mutain, ryönäin. Toisinnoissa. v. 31½ patvinen; visanen, visamainen, pahkainen; patsasi k. rotsasi. v. 44. valio; valittu, paras, ylimys. v. 114—117. nauroin; häväsin, pilkkasin.

Montaki sanaa taidan toisinaan tulla selvittämään ei kannalleen eli pahemminki erehtyvä, sillä itsekuki selvittää asian toiselle omaa älyämistänsä myöten, vaan mistä tietäisin kaikkein sanain mielen itse oikein hoksanneeni? Jopa sentähden ensimmäisillä kuilla varoime koko työhön ruveta. Waan sitte, itseä selvitystä hyödylliseksi katsova, vanhan järkeni mukaan en kuitenkan heittänyt työtä, vaikka ruvetessaniki tiesin en voivani täydellisesti toimittaa. Aina muissaki asioissa ylen vähä toimeen saataisi, jos täydellisyyttä laatiat odottelisivat. Pitää sentähden puolivalmiina ja vaan kykenevänäki puuttua töihin, joita tehdyksi tahdotaan, aina muiltaki apua toivoessa. Ja teitä, veljiäni Oulussa ja Wiipurissa juuri pyydänki apuun, sillä tavalla, että jossai lehtenne nurkassa ilmotatta ja oikasetta, mitä tiedättä väärin näissä selvitetyn olevan. En tuosta vähintäi pahastu, jos suuriaki erehdyksiä julkasetta, vaan mielelläni aina kiitän Teitä työstänne ja vaivastanne. Saman kiitoksen myös muiltaki saatta ja ansatsitta, jotka kielemme yhteistä hyvää katsovat.

Tupakkiruno.

    Sattuipa siki Savossa,
    Savon saunassa tapahtui,
    Että morsian mokoma
    Suuttui kerran sulhasehen,
    Tuskastui tupakin tähen; 5
    Tunnusti tupakin ruukin,
    Mahottomaksi manasi,
    Sanoi saatanan opiksi.

    Sanoi myös sanoilla näillä:
    "Isännäll' on ihtellänsä 10
    Puolitalvesta puhenna,
    Kysymys joka kylässä,
    Sievä toimi siemenista.
    Kun on saanut siemeniä,
    Jopa pälvehen pitäisi, 15
    Tuonne tallin tunkiolle,
    Tehä taimet taitavasti,
    Panna pehut peitteheksi.
    Kohta on vaarilla varotus,
    Iso murhe muorillasi, 20
    Kuinka kunnossa pysyisi,
    Ettei kuivaksi kuraha,
    Eikä pakkanen panisi.

    Jospa taimet joutuisivat;
    Ukkoja ojantekohon, 25
    Akkoja aianpanohon,
    Piiat pojat polvillensa,
    Joka kynsi kyykyllensä,
    Tainta maahan tunkemahan.
    Omat sitte sievät vielä 30
    Kaikki vettä kantamahan.
    (Min'en vielä millonkana
    Koskenna korennon päähän,
    Ole ottanut olalle,
    Tuoani tupakki maalle; 35
    Enkä koske kullonkana.) —

    Heti kun heinä rupeepi
    Tupakissa tuntumahan,
    Koht' on kiire kitkeminen,
    Heinänperkaus perätön. 40

    Kun ne joutuvat kukalle,
    Kukat kohta kuivamahan,
    Joita pojat polttelevat;
    Waari ei vanhoja anna,
    Ennen kun on kukat kaikki. 45

    Ihte istupi isäntä
    Kylpyajat kynnyksellä,
    Hallan tuulta haistelepi,
    Kahtelepi kiikailepi,
    Onko näkeillä otava. 50
    Jos on pouta Pohjosella,
    Wasta kiirut kiintiäpi;
    Wäki jos miten väsynyt,
    Muusta työstä tultuansa,
    Ei saa ennen maata mennä, 55
    Kun on kumossa tupakki.

    Wasta työ tytöiltä puuttui,
    Murhe muorilta väheni,
    Waan ei vielä vaarin vaivat
    Ole kaikki ollenkana; 60
    Alas kankia katella,
    Warustella vaikkanoita.
    Wiel' on huolta hiieksiki,
    Kun on kuivana tupakki;
    Komisee se koivun pölkky, 65
    Ennenkun on kukkarossa.

    Nyt sen kuulit, kulta poika,
    Liekö tuosta liika vaiva!
    Onko sulla ymmärrystä,
    Heitä piippu helsinkihin; 70
    Kylvä ennen kaurakappa,
    Osta okria nelikko,
    Josta jouluna olutta
    Joka henki juoa saisi."
    Tästä pitkästä puheesta 75
    Suuttui viimmen sulhapoika,
    Kiskoi kihlansa takasin,
    Sanoi suulta julkialta:
    "Olin poika onnellinen,
    Että kuulin kunniasi, 80
    Ihte ilmoitit tapasi;
    Sill' en nyt sinusta huoli,
    Ehkä omilla eväillä
    Warsin vaimoksi tulisit."
    Tämä morsian mokoma 85
    Ei saanut sinä ikänä
    Puhemieheltä puhetta,
    Eikä suuta sulhaselta.

    Jopa outti, jonka jaksoi,
    Kun ei kuulunut ikänä 90
    Oikiata ottajata,
    Sai viimmen salamusikan.

    Sitte kohta kortit osti,
    Alkoi pouata pojille,
    Emännille ennustella; 95
    Tuli palkaksi tupakki.
    Talvet korjassa körötti,
    Kesät kulki kuokkimassa,
    Kuokkapalkalla kylissä.

    Wiimmen suuttunut sihenki 100
    Jopa vaihtoi vaattehensa,
    Kantoi kamlottiasunsa,
    Wietäväksi Wiipurihin,

    Saaha lehtiä' leveitä,
    Wielä kerran virnaskoita. 105
    Niin poltti polonen akka
    Tupakkia tuskissansa;
    Neuoi aina nuorempia,
    Ettei pahasti pitäisi
    Piippuväelle puhua; 110
    Lapset vahvasti varotti
    Ettei taimet tallattaisi;
    Weipä vettäki välistä,
    Kantoi taimen kasteluksi;
    Warottipa varpusetki, 115
    Taimitarhasta ajeli.

Jälkimaine. Tämän runon ynnä viisi muuta, nimitettynä Ruotipojan Runo, Kirjavaisen Kiitosruno, Naimaruno, Markkinaruno, Talkkousruno, sain syksyllä v. 1831 Juhana Ihalaiselta, rampa, kivulainen ruotimies Rautalammin pitäjässä. Jokapa ei ilman tietäisi, pian luulisi tämän Ihalaisen osallisemmalta pitäjänmieheltä, Korhoselta, tehdyksi. Sillä samalla luonnollisella mielenjuoksulla ja lystillisellä, toisinaan naurahtelevalla tavalla kertoo Ihalainenki asiansa ja aineensa halki.

Sekä ansionsa että tarpeensa suhten näiden runoin tekemästä ja kirjalle laittamasta tulin mainitulla kerralla kyllä vähä Ihalaiselle vaivoistansa maksamaan, eräänkö rupilan ainoastansa, muistaakseni. Ei hän kyllä sitä vähäksellyt, vaan kuitenki olisin mielelläni enemmän maksanut jos en itseki sillon olisi ollut pienillä matkarahoilla varustettu. Niin nyt jäljestäpäin parantaakseni ja jopa ilmanki, koska hän on köyhä ja luvunharras mies, antaisin hänelle yhden kappalen tästä Mehiläisestä ilmaseksi, jos joku Rautalammin kunnioitettavista papeista postin kautta sen hänelle toimittaisi ja päältäpäin panisi anomusrahatki 3 Rupil. 45 kop., sitte minulta maksettaviksi, kun siitä tiedon saisin. Itseni suorastaan ei sovi anoakseni.

Koska näiden runoin julkasemalla aina seki on oleva mielessämme, saada Suomen runolaatu tuo tuostaki tutummaksi ja uusille ilmautuville ruunolaatioille esimerkkiä hyvistä runoista, niin jo taasenki nimitämmä, mitkä runovärsyt edellisessä runossa sanasopunsa vuoksi kehnommiksi katsomina, varsin kehnoja ja kelpaamattomia siinä ei ole'kan.

Niin kehnompia mielestämme ovat v. 5, 18, 45, 56, 83, 109, koska niissä sanat: tähen, pehut, kukat, kumossa, omilla, pahasti alkavat, kuten kussaki, toisen, kolmannen eli neljännen runojatkon lyhytalkusesti. Wärsyissä 25, 43, 47 myös tavataan samanlaisesti: pojat, ajat, vaan mitäpä toisinaan äänelläänki, jotta kuuluvat pitkäalkusesti: poiat, aiat. Wärsyssä 50 sana näkeillä, niinkän ei haittaa suuresti, sillä runojatko siinä tulee kolmilyhyeksi tavuista nä ke il, jonkalaisia kolmilyhyita jatkoja vanhain välistä näyttää suanneen. Wähä toisella tavalla kehnorakennollisia ovat v. 26, 37, 44. Minkätähden, sen annamma itse lukian arvata.

Ilman tupakasta puheen tulleen panemma vielä itsestämmeki muutamia sanoja sen arvosta ja ansiosta ynnä ensimmäisestä ilmaumisesta ja Euroopaan leviämisestä. Alkuansa on se Amerikasta Euroopaan tullut ja armeliaan nimensä saaneen Amerikan itäsellä edustalla olemasta luodosta Tabako josta olisi ensimmäisiä lehtejä peritty. W. 1560 olisi Franskan Ministeri, Juhana Nikoti, sitä Portugalista Franskan maahan tuonut. Hänestä ruvettiin tupakkaa muutamilta Nikotin yrtiksi (Nicotiana) kutsumaan. Waan Franskasta leveni tupakka pian Englandiin, Hollandiin, Saksaan, Ruotsiin, ja kaikkiin maakuntiin, niin Euroopassa, kun Asiassa ja Afrikassaki, jotta jo lukemattomilla tuhansilla käsillä on ainoastansa tupakasta työnsä ja suuret summattomat rahat sentähden kulkevat maasta maahan, kansoista kansohin ja merienki poikki monet tuhannet penikuormat kerrallensa. Potakat jotka pian samoina aikoina Amerikasta Euroopaan tuotiin, ehkä epäilemättäki paljo suuremmasta hyödystä, eivät vielä ole voineet niin ylehensä levetä, ettei voittaisi tupakka. Ja kuitenki on esivaltaki voiminensa potakkain leviämistä puoltanut. Jotta näämmäki tästä ansiottaman ansiollisen voittaneen.

Ruotsalaiselle papille, joka pohjasAmerikaan oli lähtenyt siellä löytyviä pakanoita, Indialaisia meidän uskoon kääntämään, olivat nämät tupakan alusta kertoneet, mitä seuraavasta tarinasta opimma. Pappi oli heidän päämiehensä yhteen paikkaan, Suskehannan virran alkuseuduille, nykysessä Pensylvanian maakunnassa, koonnut ja siinä heille lausuellut paratiisin omenapuusta ynnä kuinka yhden omenan syömisestä synti oli maailmaan tullut ja kuinka sitte viimmen Jumala lähetti oman poikansa maailmata synnin vallasta pelastamaan ja ihmisiä Jumalan kanssa jällen sovittamaan. Lopetettua kertomisensa näistä ja muista Kristinopin päätotuksista alkovat Indialaisetki puhua ja lausuivat: "kauniistipa kyllä oletki meille puhellut. Onki se pahoin tehty, omenia syödä; paljo paremmin tekee, joka niistä laittaa omenaviinaa. Suuresti kiitämmä sinua vaivoistasi, kun kaukasilta mailta olet tänne tullut meillenki kertomaan, mitä äitisi sinulle opetti. Ja ettet aivan tyhjänä meiltäkän menisi, niin kerromma nyt sinulle, mitä me äitiltämme olemma lausuttavan kuulleet. Meille on kerrottu, että esi'isillämme esinnä ei ollut muuta elatusta, kun mitä metsäelämistä ajamalla saivat. Waan kun metsä ei antanut mitänä, olivat kaikki nälkään kuolta. Kerran oli kaksi nuorta metsämiestä peuran tavanneet ja sitte tulen tehtyä lihaa paistamaan ruvenneet. Tätä toimittaissaan näkivät nuoren, ihanan vaimon alas pilvistä laskeutuvan ja istahtavan tuonne siniselle vaaralle, joka nytki on edessämme. Miehet arvelivat sopivan hänellenki jotai paististaan antaa ja veivät parahimman paikan, itse peuran kielen. Waimo, ihastuen heidän huolestansa häntäki kohtaan, söi vähäsen ja sitte lausui: 'tätä hyvää minulle ei teidän pidä suotta tehneen. Lähestykää kolmentoista kuuvaihen kuluttua tälle samalle paikalle, niin tapaatta jotai, josta teillä itsillä ja lapsillanne viimmesiin polviin asti on elatusta'."

"Määrätyllä ajalla menivätki miehet paikalle ja näkivät kasvuja, joita kenkän ei ennestään tuntenut, vaan, joita siitä aikain meillä on viljelty. Missä saman taivaallisen vaimon oikia käsi oli maahan sattunut, siitä kasvo maisia (Indian ohraa), vasemen käden alta papuja ja tupakka itse istumasialta."

Pappi vähän närkästynyt semmoisesta juorusta, jota Indialaisten näytti hänen oppinsa verosena pitävän, lausui kiivaammasti sanoen: "se mitä minä teille kerroin, on pyhää, järkähtämätöntä totuutta, vaan te sen siaan panetta maailman loruja ja tyhjiä valehia."

Näihin papin sanohin vastasivat sille Indialaiset: "näyttää meille, veljemme, kun et olisikan vanhemmiltasi oikein opetetuksi ja ihmisten kanssa elämään neuotuksi tullut. Etkö nähnyt, kuinka kauniisti me sinun tarinatasi kuulimma, niin miksi sinäi et kuule meidän?" Oliki Indialaisilla sillon tapana, jos kuinka mahdottomiaki kuulivat, ei sillä toisen mieltä pahottaa, että sanoivat hänen julkiseksi valehteliaksi, vaan aina sanoivat tähän laatuun: "emme epäile, veljemme, että uskotki itse, mitä kerroit, vaan meillä on se työläs uskoa (eli, meillä näyttää se mahdottomaksi)." Monta muutaki näiden Amerikan metsakkoin kaunista tapaa voisimma nimittää, jota nyt kuitenkan emme tee, koska siitä meillä Kristinuskovaisilla vaan pian olisi hämästystä ja koska itse aineemmeki, tupakankertomus, sitä ei vaadi, eikä suatse.

Amerikalaiset tupakkaa sekä purivat että polttivat. Ylevimmissä tiloissa kävi iso tupakkapiippu, Kalume nimeltään mies mieheltä ympäri, itsekuki muutamia savuja vetäen, sitte toiselle työntäen. Niin sotaan ruvetessä, niin rauhanki teossa ja kun oudot, tuntemattomat tapasivat toisensa, polttivat yhteisestä piipusta keskinäisen suosion osotteeksi, ikäskun eräissä toisissa kansoissa suolaa samasta syystä maistellaan toinen toisensa luona. Jumaliltaan neuoja kysyessä purivat ja polttivat tupakkaa okseelle asti ja toisissa tiloissa nielivät maksaansa kokonaisia tupakkatukkuja, sillä tavalla tunnottomiksi tekeyten.

Esinnä Euroopaan tultuansa tupakka muutamilta pidettiin hyödyllisenä aineena kaikkia tauteja ja kohtauksia vasten. Toiset tämän luulon tyhjäksi nähden taas ylen polkivat tupakkaraukkaa ja pianpa huusivat kaikenlaisia tauteja vaan sikiävän tupakasta. Niin kotvan riideltyä jo viimmen toki enimmiltä päätettiin, kerran tottuneilla ja muuten terveillä ihmisillä tupakasta, kohtuullisesti polttamalla eli nuuskana nautittuna, ei olevan suurta, ei hyvää eikä pahaa terveydelle. Riita'ajalla oliki jo tupakka ennättänyt levetä, että usiammissa maissa miehet ja muutamissa vaimotki polttivat eli kuitenki nuuskasivat, jonkalaista tupakoivaa vaan päätettiinki syyttömäksi, sillä vieläki sanotaan tupakka puruna nautittuna olevan maksalle vahingollinen. Ja kuinka tahonsa nautittuna tupakka ei ole terveellinen niille, jotka vaivataan liialta vereltä, päänpyörryttäjältä, rintakivuilta, reväsimilta ja muilta vatsavaivoilta, eikä ylen laihoillenkan, heikkokuntosille ihmisille taikka jotka paljo sylkielevät polttaissaan. Myös tulisi jokasenki varoa, ei yhtäläiseen poltella eli muulla tavalla tupakoita, eikä heti syömästä päästyä, joka tekee vatsan ruokia huvettamaan kehnoksi. Wasta tiiman eli puolentoista päätä olisi tottuneillaki piippu suuhun olettava ja sama aika syömisen edelläki pitäisi oikuutta myöten piiputta ottaman.

Terveyden hoidosta.

Kerran tupakan kautta tielle tultuamme terveydestäki keskustelemaan jo muistammaki alkuperäsen lupauksemme olleen, toisinaan senki puoltamisesta yhteiselle kansalle muutamia neuoja antaa. Eipä saanut esivanhempaimmekan Mehiläinen alti siitä asiasta huoleton olla, vaan panivat terveyden puolesta hanen välistä pitkillenki matkoille sanoen:

    Mehiläinen, meiän lintu!
    Lennä tuonne liuottele
    Ylitse meren yheksän,
    Meri puolenkymmennettä.
    Siell' on luotonen meressä,
    Mesilampi luotosessa;
    Siinä heineä hyveä,
    Ruohoa monennäöstä;
    Niissä voitehet vakaiset,
    Kalsimet alinomaset.
    Ryvetä siipesi simassa,
    Kasta kaapusi vesissä,
    Höyräytä höyhenesi,
    Helevässä heinän päässä,
    Kukan kultasen nenässä.

    Sitte tänne tullessasi,
    Saaha saavutellessasi,
    Lennä kuun kehrä myöten,
    Pä'ivän päärmettä samoa;
    Kuusi kuppia sylissä,
    Kymmenen kynän nenässä,
    Missä mettä, kussa mettä,
    Kussa voietta hyveä,
    Saaha miehen saamattoman,
    Ottoa osattomanki,
    Kipehille voitehiksi,
    Pahoille parantehiksi,
    Kansan kaiken katseluksi.

Niin miksi jo tätä Mehiläistä säästäisin? Menköönpä vaan hänki ja lennelköön tiedustelemaan, jos mitä matkainsa periltä olisi kansan kaiken katsehiksi saava. Ja koska sanotaanki "olevan orahassa oljen alun, varsassa hyvän hevosen", niin katsokoonpa ensityökseen, mitä miesorahan ja ihmisvarsain eli selvemmästi sanottuna lasten hyväksi olisi voittava, aikain äskensyntyneestä eikä heittäen kun viidentoista vuoden vanhana.

Äsken syntynyt lapsi otetaan lämpimään liinavaatteesen ja pidetään silmin pois päivänvalosta. Jos ei liiku eli muuten elämänsä ilmota ja ymmärtäväistä kätilöintä (lasten muoria, barnmoskaa) ei ole saapuvilla, niin tulee sitä seuraavalla tavalla henkiin pyytää.

Waalistunut ja heikko ollen lapsi, ei pidä napasuonta heti poikkileikata, vaan lämminnä pitää. Peräpuolta lyödään kerta keviällä kädellä; suu perkataan jälästä eli liitasta; lapsi pannaan äitin viereen lämpimiin vaatteisiin käärittynä; nenän alla pidetään etikkaa; käsiä, jalanalustia ja selkärankaa harjataan pehmiällä harjalla. Jos napasuoni alkaa tykkiä, leikataan ja sidotaan se 3 taikka 4 tuumaa navasta. Jos lapsen kasvot ovat punasit, huulet sinertävät ja pää ajetuksissa, pitää navasta ennen sitomista vähä verta tipahutella. Waan olisiko vahingosta napasuoni tullut katkastuksi eli epähuomiosta ennen aikaansa leikatuksi, niin pannaan lapsi heti kaulasta saakka lämpimänhaaliaan veteen, siinä harjaamalla että muulla keinolla henkiin pyydettävä, jonka ohessa välistä rintaa käsiläppiällä hierotaan, välistä ylös lämpimästä vedestä nostettuna pirskotetaan kylmällä. Sulan päätä kastetaan saksanviinaan ja saatetaan lapsen kitaan, eikä pidä ennen, jos tiiman päästä, heittää näitä kokeita lasta henkiin saada.

Lapsi elävänä syntynyt oli tapakuolleista henkiin saatu pidetään esinnä vähä aika puhtaassa raittiissa ilmassa, senjälkeen yli koko ruumiin haalianlämpimään saipuveteen kastetulla saksansienillä keviästi pyyhittävä. Samassa katsotaan, jos lapsessa löytyisi mitän vikaa eli loukkausta, joita kuitenkan ei pidä äitin huoliksi ilmottaa, vaan lääkärin eli ymmärtämäisen kätilöimen kanssa niistä keskustella. Wälistä on pää vino, pitkänomanen, jota ei kuitenkan pidä painelemalla ja likistämällä oikaista, koska luonto sen pian itsestänsä tekee. Likistämisistä ja painelemisista vaan lapsi taitaisi saada pahempia vikoja ja pian kuolta'ki, josta oikuutta myöten tultaisi rangastuksen alasiksi eli kuitenki tunnon vaivohin. Waarallinen on myös imiellä, painella ja puristella tyttölasten rintoja, jota sentähden ei pidä tehtää. Tavallisella mahilla jo heti synnyttyä tyttölapsille lemmen nostaa ja pojillenki muita tulevia onnia loihtia, on tuhma taika ja sitäi pahempi, jos lapsen kanssa sen ohessa jollai erinomaisella, rohkiammalla tavalla menetellään.

Pestynä pirostellaan lapsen poimuille mähä nihtiä ihoamista, verestymistä eli sierottumista vasten, napasuoni kiinnitetään uudelleen talitulla lapulla ja siteellä, lapsi puetaan eli kapaloitaan ja pannaan lämpimään vuoteesen äitinsä viereen, vaarinottamalla kuitenki, ettei yötäki siinä makuuteta, koska vaan taitaisi tukahtua. Nihdin siasta sierottumisille kelpaa hienot vehnä (nisu-) eli potakkajauhot, eikä sierottumisia ja verestymisiä niin ilmau'kan lapsen aina puhtaana pidettäissä.

Lapsenvaatetten pitää olla vuodenaikain mukaan lämpimäin, pehmiäin, avarain, eikä neuloilla, vaan nauhoilla kiinnitettäväin. Puettaissa varotaan lapsen pieniä jäseniä loukkaumasta ja jos lapsi kapaloitaan, jota kuitenkan ei pidä kaueinmin kun ensiviikkoina tehdä, niin tapahtukoon kapaloiminen vuoron oikialta puolelta vasemelle, vuoron vasemelta oikialle ja hellitettäköön aina kapalovyö lapsen imiessä eli syödessä. Käsivarret ja rinta pitää vapaaksi jätettää ja lapsi muutamia kertoja päivässä saada aivan irtasna maata. Pää peitetään puuvillakankaasta eli liinavaatteesta tehdyllä lakilla lapsen huoneessa ollen, ulkoilmassa villasella. Lakkeja kuni muitaki vaatteita pitää olla usiampia, sillä lapset hikoilevat runsaasti ja paaduttavat väleen yhdet; vaan aina tulee katsoa, että niin lakit kun mun muutettava puku on kuiva ja lämmin. Wanhemmaksi tullen laitetaan lapselle kolttu, joka vaan ei estä jäsenten vapaa liikuntoa; jalkoja varustellaan pehmeillä, väljillä kengillä eli pieksuilla nahasta. Kun pää alkaa hiuksiltaki peittyä, niin lakkia ei enempi tarvita, jos ei ulkona käyttäissä, jossa kylmän varoksi lämmin lakki pidetään, vaan päivänpaisteessa ja lämpimässä ilmassa kevyt olkinen eli muu aineinen lakki. Hiuksia ei leikata lyhemmäksl, kun kaksi tuumaa hiusmarrosta, kaula pidetään paljasna, paitsi kylmällä, sumusella säällä.

Lapsihuoneen tulee olla avaran, kuivan ja kohtuullisesti lämpimän. Wastasyntyneelle on lämmin kyllä tarpeellinen, vaan sitte lapsen paremmin ilmaa kärsimään totuttua, vähetään lämmintä, siksi ettei juuri palele'kan, Kaikkea ruihua, ryskettä ja hälinää vältetään, mikä mahdollinen, ettei lapsi unissa, taikka ilmanki säikähtäisi. Joka päivä taaskaan ja tuuletetaan huone, joksi ajaksi lapsi muutetaan toiseen. Joka päivä pitää myös lapsi kannettaa vähä aika olemaan, talvella raittiimmassa huoneessa, kesällä ulkoilmassa, ei kuitenkan hiostuneena eli muuten lämpimämpänä. Tällä tavalla harjautuu lapsi ulkoseenki ilmaan ja on sitte ikänsä raitis, virkiä ja kasautunut kovempiaki säiden muutoksia kärsimään.

Puhtaus, pesot ja kylvyt ovat juuri välttämättömiä tarpeita lapsella. Ne parahite estävät rohtumista ja muita vaimoja lapselta. Lapsi puetaan joka päivä puhtaasen, lämpimään paitaan ja muitaki vaatteita muutetaan aina kuten hiestymät, kostuvat eli hierouvat. Haalistuneessa virta-, joki eli sade'vedessä pestään lapsi niin usein kun hiereleksen, vaan ei hiostuneena. Soveliain pesoaika on aamusilla. Pestessä pyyhitään ruumista saksansienillä ja katsotaan, ettei napaside petä. Aikaa voittain totutetaan lasta kylmemmille pesoille, vaikk' ei ole'kan ylenkauan kertaansa vedessä pitämistä. Kylmä vesi, oikein käytetty, vahvistaa ruumiin. Ainaki pitäisi lasta kolmen vuoden vanhaksi niin kaksi kertaa viikossa pestä ja siitä kerran. Kivulaisille lapsille pitää vesi alusta lämpimämmäksi tehdä. Pesosta otettua lapsi kuivataan joutumiseen, ruumista hivutetaan kuivalla liinalla lämpimäksi, lapsi puetaan ja pannaan maata, jos ei jo ole sitänä vanhempi.

Mitä nuorempi lapsi, sitä suurempi unen tarve. Lapsen unta ei millänä pidä häirittää, vaan ei nukkumaanka ylimäärin pakottaa kovalla kiikuttamalla (soudulla, heiaamisella, kätkyttämisellä) taikka unettavaisilla rohdoilla eli lääkkeillä, jonkalaisia ovat valmusiirappi, sensetulsi, (essentia dulcis), väkevänhajuset kukat, paloviina, ollut ja muut senlaiset. Yhtä vaarallinen on pään kynsimisellä ja kutkuttamalla lasta unettaa. Kaikista niistä tulee lapselle vastasia kivulaisuksia, esimerk. halvuu, puistutusvikoja, kaaduttaja ja muita. Sensetulsi ja opioviinat, unettavaisina lääkkeinä lapselle tyrkytettynä, jo ovat lukemattomia ennen aikaansa multaan vieneet.

Terve, ravittu, kuiva ja lämmin lapsi kyllä ilman kaikkia niitäki tarpeensa nukkuu, jos semminki ei ahtailla, piukoilla kapaloilla vaivata. Mutta jos olisi tavallisella nukkuajallaan levoton, pitää se riisuttaa ja tarkon katseltaa, olisiko mitän pistävästä eli muuten vaivaamata, neuloja, tikkuja, pieniä eläviä ja muita senlaisina unen esteenä. Samalla tarkuudella vaarinpidetään, ettei umpi, vihleet, nälkä, märkä, vilu, lämmin, hierelmät ja muut senlaiset rasita lasta. Lääkkeitä vaankan ei pidä joka itkulla antaa, sillä niillä lapsen terveys usein peräti turmeltaisi, ettei enää olisikan lääkkeistä apua. Ynnä mitä jo nimitettiin, taitaa lapsen levottomuus helposti tulla itse ruoastaki, sen sopimattomuudesta eli ylenpaltisuudesta, joka myös on mielessä pidettävä ja autettava. Ravinneena lapsi nukutetaan ei seljällään, vaan kyljellään, levottomana toiselle kyljelle käännettävä. Erivuode lapsella, semminki yötisaikana, on jo senki vuoksi parempi, ettei tukahtuisi eli likistyisi. Ylen lämpimät peitteet ovat terveydelle vahingolliset, pää ja kasvot eivät tarvitse eikä pidä ollenkan peitettää. Paras on totuttaa lapsi kiikuttamatta nukkumaan. Kova liikutus kätkyessä eli käsissäsi on sopimaton ja vastaravinneelle vaarallinen. Wuodetta ei pidä, laittaa valkian, oven eli akkunan ohille, jossa uho olisi vahingollinen terveydelle ja päivän taikka tulen valo tekisivät sitä äiti katselevan lapsen kierosilmäksi. Jos soveliaammalle paikalle vuoteen siaa ei saataisi, niin pantakoon edes jotai estettä valoa eli uhoa masten.

Kahdeksan eli kymmenen tiiman paikoilla syntyajan jälkiin pitää lapsi äitin rinnalle pantaa, olkaan jos ei maitoa. Toisinaan maito ei ilmau kun kolmannella päivällä, eikä kaikitse vielä sillonkan. Kuitenki pitää lapsi rinnalle pantaa, sillä sen tyhjäki imentä jouduttaa maidontuloa ja venyttää nännit ulommaksi ja lapsella itsellä on imentä luonnollinen, mielentehty työ, jos mitän ei saa'kan. Maidon vielä puuttuessa annetaan lapsen ravinnoksi välimmiten teelusikallinen äskenlypsettyä maitoa seotettuna kolmella teelusikalla vettä eli enemmälläki, maidon väkevän ollessa, ja vähällä sokurilla. Taikka ravitaan lapsi vetisellä kauraliemellä maidon siasta. Syntyjäljen hitaammin lähtiessä lisätään vähäsen sokuria, jota äitiä imevä lapsi ei kuitenkan kaipaa, sillä äitin maito kyllä vatsanki tarpeeksi purkaa. Pahoin ja älyttömästi tehty on, lapselle heti synnyttyä vahmempia ruokia antaa, niink. velliä, raavan maitoa ja muita semmoisia, jotka sekä paikalla että vastaseksi saatavat kipuja. Wasta myöhemmin, vatsan paremmin vahvistuttua, saa lapsi niitäki nautita. (Lisää toiste).

Satuja.

1. Simpukka ja Kotka.

Simpukka rukoili kotkaa, lentämään opettamaan. "Jopa nyt peräti luonnottomia pyydät; vastasi kotka, millä lennät siivitön ollen?" Sihen ei tyytyvä simpukka yhä rukoili toista. Niin viimmen sieppasi kynsihinsä kotka, kohosi korkialle ilmaan ja laski sieltä toisen tahallansa lentämään. Waan simpukka suorastaan putosi alla sattumalle kalliolle ja kuoli paikalla.

Elä pyri pyytämähän kut' et voita kumminkana.

taikka

Luonnossansa mies lujempi, tavoissansa taitamampi.

2. Aarre.

Köyhä talonpoika kuolinvuoteellaan kutsu poikansa lähelle ja lausu: "Kohta taidanki erota teistä, jonka tähden teidät olen saapuville kutsunut ilmottaakseni, tuolla pellolla aarteen minulla kätkössä olevan. Sen kyllä löydättä, kun etsinettä." Enempätä ei saanutkan sanotuksi, niin nukku. Waan pojat heti lapio kädessä kaivovat yöt päivät peltoa aarretta etsien. Sitä kyllä eivät löytäneet, mitä käkesivät, mutta pelto kaivamisesta pehmiänä kasvo kolmenkertasesti tavallistansa suhten ja viimmen jopa luulivatki sitä aarretta kuolevan isänsä kuvaellen.

Mainiossa vaarin kullat, pellossa perihopiat.

taikka

Eistyvä elo viriän, laiskat itse lakastuvat.

3. Leiona, Lehmä, Wuohi ja Lammas.

(Phaedr. I. v.)

Lujatpa ei ole liitot mahtavain kera, Toki sen todistava lie satummeki pienonen. Lehmyt ja vuohi ja lammas, sortuja kärsivä, Kera leionan lehossa liittoon yhtyvät. Tavattuansaki kohta hirven aimosen, Neljäksi sen jakasi toki leiona lausuen: "Esikoisen vien m'osan, nimeni kun lie leiona, Ja toisen saan minä, kun olen näin urohollinen, Kolmannen ottava, kun ma lien väkevämpiki, Ja kenpä koskisi neljänteen, sen ei käy hyvin." Hävyttömyys koko hirven niin piti yksinään.

Suomen kansan Arvutuksia.

(Komministeri Liljebladin Lähettämiä Kiannalta.)

1. Tianen tikun nenässä Ruotsin kieltä mängistää.

2. Mink' on seipäät pitimmät, kunka sarvet korkiammat?

3. Mikä tiellä homman komma, mikä viurukka perässä, mikä nytty viurukassa, mikä soilotin sivulla, mikä kaari kaulan päällä, mikä läppä leuan alla.

4. Wiisi veljestä vetää neljää neitosta leviään lietsukkaan, leviästä lietsukasta laajaan lampeen, laajasta lammesta pitkään pönttöön, pitkästä päntöstä verolaukkuun.

5. Kulkee kun kujari, matkaa kun majuri, iän kaiken isvot alla, polven kaiken patvot alla.

Osviittoja. 1. Walkiainen päreessä. 2. Mielen seipähät pitimmät, savun sarvet korkeimmat. 3. Hevonen rekineen värkkineen ja mies reessä. 4. Lypsintä, pytintä, kirnunta, syöntä. 5. Wesi (virroissa ja koskissa).

Suomen kansan Sanalaskuja.

1. Waiva vaaralla eleä, vaiva vaaran liepehellä.

Jopa taisiki olla senlainen ihmiselämä, ettei vaivatonta paikaa löydy'kän, ja siinä kohdassa sanalasku kyllä on tosi. Waan ilman verraillaan sillä niitä, jotka yhä vaivojansa valitellen eivät konsa osaansa tyydy. Senlaisia on monta niistäki, joilla toisten nähden kaikissa on puuttumaton elo ja yltäkylläsyys, jota vaston usiampia alhasimmissa ja vajavaisimmissaki tiloissa näemmä aina onneensa tyytyvän.

2. Wiipyen erät paremmat, kauan ollen kaunihimmat.

Moni toivottaa sitä, tätä ja kutaki ilman vaivatta saamansa ja, jos saisi, luulisi niin onnellisimman olevansa. Waan tässä luulossaan erehtyvät. Jos kaikki mielentehty heti kynsissä olisi, niin sillä pian hyväki pahaksi muuttuisi, tulis kultaki kuluksi, hopia hylyksi saisi. Waan toimotuksilla ei nähtäisi missän loppua, yhdestä ruvettaisi toiseen, niin äärettömästi. Suurin onnemme on tosiaanki se, että vasta työllä, vaivalla ja yrityksillä saamma, mitä toivomma.

3. Ottelivat kerran sanoillaan kaksi miestä, köyhät kumpiki. Waan toinen kuitenki parempi olevinaan sai viimmen toisellensa lausuneeksi: "mikä sinä oletti mokoma; ei sinulla ole mitikanä, mitä taitelisit omaksesi sanoa." Sihen vastasi toinen: "on kyllä ja paljosi, ensksi reppu seljässäni, kädessäni saua ja sitte

Tie käyä, hako levätä, havun vierus viehkuroia."

4. Työlle saatto Wäinämöinen, lauloa lotasemahan.

Wedetään toisinaan laulajoilta niitä vastaan, jotka soimaavat, aikansa tyhjissä loruissa kuluttamasta, niin laulujansaki työksi vertaellen. Toiset taas toisellaki mielellä kuvaelevat tällä sanalaskulla, ei olevankan suuresti apua esi'isäimme työtaidosta, jos ei aikaa voittain itse paremmiksi opita.

5. Pah'on orja palkatonna, paha paljon palkan kanssa.

Muutamassa lossipaikassa lausuttavan kuultu sanalasku. Lossimies yliluomastaan ei tahtonut tutulta herralta maksoa ottaa, johon toinen lausu: "pal? on orja palkatonna jne," ja sen sanoessaan makso hänelle täyden palkan. Eikä vaan pidä'kän ketänä tyhjään vaivata, jos toisella puolella seki on paha, ylellisisti kaikista pienimmistäki vaivoista maksaa, kuten muutamilla rikkailla on tapana. Sillä vaan totutaan toisiltai ylimääräsiä vaatimaan ja asutaan nurjina, kun sitä aina ei saada. Niin on kohtuus tassäki asiassa katsottava.

6. Lempo suota souti, Hiisi hiihtäköön suloa.

Sanotaan välistä, kun mahdottomia töitä eteen sattuu.

7, 8. Missä koira vanhaneisi, jos ei juostessaan jälessä.

Itsekunki ikä kuluu työssään, sillä jäljessä juoksemistapa koiran työksi verrataanki. Toisella mielellä taasen sanotaan: Missä koira vanhaneisi, jos ei yksiä jälkiä juostessaan.

Sillä vertailee rahvas itsiänsä senlaisissa laitoksissa, joita usein pitää uudelleen tehdä eli parannella.

9. Käsi kaunihin tekevi, sitä silmä katselevi; suu sanan hyvän puhuvi, sitä mieli muistelevi.

Wertaus, kun kauneita laitelmia nähdään, eli kauneita lauselmia kuullaan.

10, 11. Ei saapa sioa katso, maata kuoleva valitse.

Muutamat sanovat: ei saapa sioa katso, toisit: ei syntymä s. k. yhdellä mielellä kumpasitki. Tällä sanalaskulla välistä armonalasetki itsiänsä kuvailevat, ei olevankan valitsimista, vaan ottaminen, jos mitä saavat; taikka toista sanalaskua myöten:

Käyä käsketyn pitävi, olla nöyrän neuottavan.

MEHILÄINEN W. 1836.

Elokuulta.

Immen Itku.

    Immikkö aholla itki,
    Heinätiellä hellehteli,
    Kirjavaisella kivellä,
    Paukkovalla paaterella.
    "Mitä itket impi rukka, 5
    Impi rukka, neito nuori;
    Taattoko pahon pitävi?"
    "Taattoni hyvin pitävi."

    Immikkö aholla itki,
    Heinätiellä hellehteli, 10
    Kirjavaisella kivellä,
    Paukkovalla paaterella.
    "Mitä itket impi rukka,
    Impi rukka, neito nuori;
    Maammoko pahon pitävi?" 15
    "Maammoni hyvin pitävi."

    Immikkö aholla itki,
    Heinätiellä hellehteli,
    Kirjavaisella kivellä,
    Paukkovalla paaterella. 20
    "Mitä itket impi rukka,
    Impi rukka, neito-nuori;
    Wellikö pahon pitävi?"
    "Welleni hyvin pitävi."
    Immikkö aholla itki, 25
    Heinätiellä hellehteli,
    Kirjavaisella kivellä,
    Paukkovalla paaterella.
    "Mitä itket impi rukka,
    Impi rukka, neito nuori; 30
    Sikkoko pahon pitävi?"
    "Sikkoni hyvin pitävi."
    Immikkö aholla itki,
    Heinätiellä hellehteli,
    Kirjavaisella kivellä, 35
    Paukkovalla paaterella.
    "Mitä itket impi rukka,
    Impi rukka, neito nuori;
    Sulhoko pahon pitävi?"
    "Sulhoni hyvin pitävi: 40
    Eilen kihlo, eilen kuoli,
    Eilen kaiketi katosi,
    Äsken luotu maa majana,
    Musta multa kattehena."

Toisintoja. v. 1, 9, 17 jne Mutsonen metsässä itki. v. 5, 6; 13, 14 jne Mitä itket nuori mutso. v. 7. Taattosko p. p. v. 15. Maammosko p. p. v. 23. Welleskö p. p. v. 39. Miehesko p. p. v. 40—44. Mieheni pahon pitävi.

Jälkimaine. Nykysen runon aine tavallisessa puheessa olisi kyllä vähillä sanoilla toimitettu, vaikka laulaja siitä on kokonaisen virren saanut. Pianpa joutavaksi näyttää minusta koko runo, enkä vaan olisi sitä tähän pannutkan, jos naiset Wienan läänissä, jotka sen minulle laulovat, eivät olisi kauniiksi kiittäneet. Niin menköön heidän nimeltänsä ja vastatkoot itse, jos lukiat Suomessa eivät juuri pitäne'kän sitä muuna kun joutavana loruna.

Oudompia sanoja siinä ei taida olla'kan, jos ei seuraavat: paaterella s. o, paadella, latuskaisella kivellä: vellikö, velleni, velikö, veljeni; sikko, sisko, sisar; immikkö, impi, nuori vaimo, neitsi.

Waaraslahden Kaisa.

    Onkos kuultu kummempata,
    Kun on kuultu Kuonanperästä,
    Waaraslahelta vähältä,
    Tyttärestä taitavasta,
    Kaisasta kaunihista, 5
    Jonka on isä isäntä
    Laaullinen lautamiesi.

    Äiti vähä äikkäpäinen
    Ei anna anelevalle,
    Eikä koske kulkevalle, 10
    Tavaroitaan tarkka vaimo,
    Lapselleen vaan lallattaapi,
    Tyttärelleen noin puhupi:
    "Naitava oisit, nätti likka,
    Otettava oiva lapsi, 15
    Kun sullen nyt sulhasia
    Jostai joutuva olisi."

    Oli aikoa vähäsen,
    Tuli kihlat kiiätellen,
    Hämehestä hälle joutu, 20
    Paiskattuna Pahkamäestä,
    Aappo Anttisen avulla,
    Jok' oli saatu saattajaksi,
    Puhemieheksi puhuttu,
    Pantu asian alkajaksi. 25

    Waan eipä tyttö tyyrisnoukka
    Sille miehelle menisi,
    Toista toivopi tulevan,
    Mieheksensä muita saavan:
    "Jos ma saisin Savolaisen, 30
    Nätin pojan naapurista,
    Avioksi Anttipojan,
    Kyntöläisen kumppaliksi;
    Toki koitan konstillaki,
    Eikö taiosta apua." 35

    Jo otti akan avuksi,
    Wariksesta vanhan vaimon,
    Lehtomaalta leskieukon,
    Ruukkimahan ruumistansa,
    Loihtimahan luontoansa. 40

    Tuli lähtö lähtehelle,
    Mänö mieletön pesolle,
    Hullu käynti huuhtomille.
    Siinä hullut huuhtelevat,
    Astuelevat alasti, 45
    Lahtehellä liemuavat:
    "Mistäpä sä nyt mielelläsi
    Miehen ottava olisit?"

    Kaisa mastahan kavahti:
    "Mistäpä minä mielelläni 50
    Miehen ottava olisin! —
    Puhutusta paikastani,
    Sulle tietystä talosta,
    Nätin pojan naapurista,
    Armahimman Anttipojan." 55
    Jo tuli näkemään Narikka,
    Sattu kuulemaan Kurikka;
    Narikalta nauru pääsi,
    Kurikalta kumma ääni.
    Liikku sitte puolet riksit, 60
    Tolpat tukkuna mänivät;
    Tunki tuhma tyttö rukka,
    Narikalle niitä työnti:
    "Älä virka veikkoseni,
    Ilmoitele ihmisille, 65
    Naapurille näitä töitä,
    Josta kummat kuulumassa,
    Olisi pahat pakinat,
    Yli kylän ystävillä,
    Kaisan kasvokumppalilla." 70
    Mies se lupasi lujasti
    Suunsa luukkohon lukita:
    "Ei mäne minne'kän minusta,
    Ulommaksi ollenkana."
    Muuten ei ollut niistä töistä, 75
    Tullut Antillen apua;
    Eipä luonto luikahtanut,
    Männyt mieli miehen päästä,
    Kokehilla konsturitten,
    Taikuritten tahtomalla; 80
    Eikä Kaisa, kaunis tyttö,
    Kesakkona kelvannunna
    Anttipojan puolisoksi,
    Avioksi armahaksi,
    Waikka nuotki vanhat vaimot, 85
    Alatalon allasnaamat,
    Rytköttäret, Rötköttäret,
    Kyllä toivoivat toella
    Kaisatytön kaupittavan,
    Kytkettävän Kyntölähän. 90

    Toisin sattu toivotukset,
    Ajatuksensa alemma,
    Kun tuli vänttyrä vävyksi,
    Hämehestä härän aisa,
    Pahkamäestä pallinaama. 95
    Jussi juosta jorpotteli,
    Ropsotteli rokon poika,
    Kihlojansa kiiätteli
    Kahesti'ki Kaisan luona.
    Ratulissa raappasimma 100
    Kuivin suin kuokkimassa,
    Jopa me tuosta jolanasta
    Näimmä virhen vierahatki:
    Oli kun vanha vaskiloutu
    Lanpuoki lakkarissa, 105
    Joll' oisi siaa sivussa,
    Paljonni paian povessa;
    Eikä oikein osannut
    Tanssiakan taitavasti;
    Ei se kääntynyt ketara, 110
    Polvesta jalkapölikkä,
    Ketraksesta kääntymätön,
    Ettei sattunut somasti,
    Tahin päälle taitavasti.
    Rompsis, kompsis, tompsis, kompsis, 115
    Niin se hyppi Hämäläinen.

    Ori iuku ilkiästi,
    Ori'pässi oivanlainen,
    Sulhasmiehen suuri aasi,
    Lainattu lamuhevonen. 120

    Oli kanssa kakkaroita,
    Kyläsiä kymmenkunta;
    Ne oli ehtinnä evääksi,
    Kantanna Katajasuolta.
    Sita min' en siinä tieny, 125
    Liekö ollu liharaaja
    Pantunaki Pahkamäestä,
    Sen mä vaan sanoa taian,
    Toki tunnenki toeksi,
    Ettei siro sillä lailla 130
    Kihlateillähän kävele,
    Kutjustele kuuliaisissa.

    Kummaksi en kuitenkahan,
    Näitä sa'uksi sanoisi,
    Mutt' oli oikenni outo, 135
    Kun tuli tuhmasti tupahan
    Oltuansa yön ylite,
    Ehto hetken ensimmäisen:
    Oli paitaki pahasti,
    Helmat kanssa heilumassa, 140
    Irti kaikki kauluksetki,
    Pää vielä sitäi pahempi,
    Hivustukka tuhrunnunna,
    Kaikki kasvonsa liassa.
    Wiimmen Penttinen perusti, 145
    Tekepi tuon topra poika,
    Saattapi sanan papille,
    Romastille roimahousu.

    Hyvä oli Hämäläinen
    Ensimmältä eukostaki, 150
    Isästäki, äitistäki,
    Setästä sitäi parempi;
    Iloissansa ilmotteli,
    Kehu kuulten kyläkunnan.
    Ei ollut iloa iäksi, 155
    Miestä viikoksi moneksi;
    Näkivät Jussin juovuksissa,
    Hämäläisen höyräkässä,
    Totta tuli toiset tuumat,
    Purkupuheet pahimmat. 160
    Jussi tahto juonitella,
    Ei puhunut purkavansa.

    Kaisa vaan vakuuttelepi:
    "Ei minua millonkana
    Wieä kanssasi vihille, 165
    Paiskata papin etehen;
    Mahot olla oikiassa,
    Siveenä siinä siassa,
    Saisit nyt tytön Savosta,
    Kuulun Kaisan kumppaliksi." 170

    Se Wielä sitäi pahempi,
    Kun oli Paavo paleltua,
    Ikäläinen ilkiäksi,
    Lähtenynnä liehtariksi,
    Jussille johattajaksi. 175

Jälkimaine. Tämä ei ketänä pahasti loukkaama eli häväsevä naururuno on jo ennen mainitun Iisakki Pieksiäisen tekemä Pielavedeltä. Emme tiedä, jos juuri tarvinneekan erityisiä selvityksiä; koemma kuitenki panna joitakuita.

W. 2. Kuonanperä on haukkumanimi ja v. 3. Waaraslahti kylän oikia nimi, johon Pielameden kirkolta pohjaista suuntaa tulee noin penikulman matka. Ilman itse Pielaveden pitäjä on Kuopion Maaherran lääniä noin kuuden penikulman päässä luoteista suuntaa Kuopion kaupungista. Halki pitäjän juoksee pohjasesta etelään kaksi, toinen toiseensa virtasella salmella yhdistettyä, suurempaa järveä Pielavesi ja Niilakka. Rajoina ovat pohjaspuolella Kiuruveden kappeli Iinsalmen pitäjätä, itää vasten Maaningan kappeli Kuopion pitäjätä, siitä etelään Karttulan kappeli samaa pitäjätä, eteläpuolella Rautalammin ja länttä vasten Wiitasaaren pitäjä. v. 20. Pohjaspuoli Pielavedestä kutsuu eteläpuoltansa, samatekun Rautalampia ja Laukkaanki pitäjätä, Hämeheksi, vaikka ei tule'kan varsinainen Hämeenmaa ennenkuu Laukkaan pitäjän perästä, Jyväskylästä. v. 21. Pahkamäki kylän (eli talon) nimi eteläpuolella Pielavettä. v. 30. Savolaisen s. o. miehen Savon puolelta. v. 33. Kyntöläisen s. o. pojan Kyntölän eli Kyntöahon talosta Nousianlahdelta. v. 37,38. Waris, Lehtomaa, nimiä. v. 39. Nuukkimahan s. o. ruukaamahan, muokkaamahan, parantamahan tavallisilla loihtokeinoilla, jotta saisi tyttö miehen mieltänsä myöten. Niin täällä kun muualla Suomenmaassa on rahvaassa taika, loihtimalla sulhoja saatavan tytöille. Tätä loihtimista sanotaan Lemmen nostoksi, koska Lempi esivanhempaimme pimiässä uskossa oli se haltia, joka tytöille muodon ja ihanuuden (lempeyden) anto, poikain mielet heidän puoleensa käännytti ja kaikista rakkauden asioista huolta piti. Loihtiat Lempeä nostaissa kylvettivät ja valelivat tyttöjä, lukivat pitkiä kehotuseli nostolukuja, rukoilivat Lempeä tytölle miehen tuomaan, jos jonkun erittäin nimitettävän eli yhteisesti. Useinki toimitettiin työ saunassa, vaan toisinaan muuallaki, lähtehillä, koskissa, muilla juoksevilla vesillä. Wastat tehtiin erinomasella huolella yhdeksän puun aineista, vielä pantiin toisinaan naavaa ja oudonlaisia pahkoja sisään. Usiasti olivat vanhemmat niin huolelliset tyttölapsestaan, että heti synnyttyä antovat Lemmen heille nostaa. Joko tarvinnee nimittäkän, että kaikki senlaiset toimet tyttöjen naimisonnesta ovat tyhjiä, mielettömiä taikoja, sitä pahempia, jos niillä jotai ilman Jumalan avutta voitettavan luullaan. Paras Lempi tyttärillä on, että ovat siviät käytöksissään, siistit elämässä, taitavat ja ahkerat töissään. v. 56,57 Narikka ja Kurikka erään renkimiehen haukkumanimiä. Lyhytkö lie ollut ja paksuläntä vartaloltaan, v. 82. Kesakkona s. o. kesäsaikona nousevilla pilkuilla kasvoissa. v. 86. Allasnaamat s. o. pitkänomaset naamaltaan, v. 93. vänttyrä s. o. kähnyt, kuhnus, ratus, jorus, hidas liikunnoillaan ja yrittämillään. Samanlaisia ovat sanat: junttnra, jänttyrä; kanttura, känttyrä, kinttura; venttura jne. v. 94. härän aisa, kankia, kääntymätön, sujumaton. v. 95. pallinaama, lihava kasvoiltaan. v. 100. ratuli, kuuliaiset, kihlajaiset, kättäjäiset (kihliäiset, kättiätset). v. 101. kuokkia, käydä eli olla kuokkavieraana (nurkkavilppana, nakurina, virrinä). v. 105. Lanpuoki, rahatasku, rahakirja, plonpuuki. v. 112. ketras, polviketra, ketaraluun paikka, v. 117. iuku, hirnu, v. 124. Katajasuo, talon eli kylän nimi, v. 132. kuuliaisissa, (k. v. 100) ratulissa, kihlajaisissa.

Suomen Kielestä.

(Sekasaatuja).

A. Sianimutta itse olemma kirjalauseessa nähneet vaan Yksikköluvussa käytettävän, ehkä täydellisemmässä kansan puheessa siitä kyllä Monikkosiojaki kuullaan. Esivmerkiksi: meidän pitää itsien mennä; ei itsissä häissäkän enää syötetä; ei heillä ole raukoilla itsilläkän; heitä itsiä oli kolme ja apulaisia viisi jne. Lämmöistä ja muita puheenparsia, joita myötänsä selväpuheellisissa Suomalaisissa kuullaan, emme suinkan pidä kehnompina, kun missä sanotaan: meidän pitää itse mennä: ei itse häissäkän…; ei heillä… itsellänsäkän; heitä itse jne, joten Uudellamaalla, Hämeessä ja Savossaki on tapana. Erehdys on siinäki asiassa, jos koko Suomen puhetta täydellisyydessään arvataan, eikä vaan, kuten sitä paikka paikoin käytetään, että luullaan tämän sanan ei muissa sioissa, kun Nimennässä ilman kohdetta (suffixum) kelpaavan. Silla ken ei katso selväksi suomeksi seuraavataki lausetta: sutta itseä pitää tavotella, ei jäljistä ole, ja sanotaanpa sanalaskussaki: "ei ole pojista paljo, ei ole itsestään (itsestäkän) isästä." Niin onki, ilman pitemmäksi juttuamme jatkamatta, tutkintonalanen sanamme sekä Yksik. että Monikossa käytettävä aivan kun muutki senlaatuiset sanat, taikka niinkuin sanat veitsi, suitsi, tuohi, salmi jne, sillä näissäki on arvattavasti Nimennän pääte alkuansa ollut e, jotta on sanottu veitse, suitse, tuohe, salme jne, jonkatähden vieläki Hallinnassa ja muissa sioissa e on päätteissä kuuluva, veitsen, suitsen jne. Waan sanassa itse on päätteen e jäänyt sillänsä samatekun sanassa kolme, jotka ilman toisten mukaan muutettuna kuuluisivat itsi, kolmi. Muutamain paikkakuntain puhetta myöten kuullaan alkuperänen pääte e eräissä toisissaki sanoissa sillään pidettynä. Niin esimerk. sanotaan Uudellamaalla suitse, eikä suitsi. Muutamilla on tapana silläki tavalla sanaa itse kummitella, että kirjottavat jättömerkillä (apostrophus) itse', joka näyttää joutavalta. Jos latinalaisilla sanoilla ipse, iste on muutaki kun merkityssukua meidän sanan itse kanssa heitämmä sikseen.

Samalla tavalla kun edellä mainituissa ja kaikissa muissa Nimukoissa, joiden Nimentä pääte i on Hallinnassa päätteeksi en muutettava, Nimennän i näyttää alkuperävsesti e (e schevatum) olleen, luulemma myös nykysen päätteen i olleen e:

1:ksi kaikkein Nimukkain Muutuntasiassa; eli sanat hevoseksi, veneeksi, puuksi, luoksi jne olleen alkuansa hevosekse, veneekse, puukse, luokse jne. Niinpä niitä vielä Wienan suomessa sanotaanki ja viimmeistä, ehkä joutavasti, muutamilta meidänki kirjoissa. Sentähden sanotaan myös kohde'jatkolla hevosekseni, veneekseni jne, eikä hevoseksini, veneeksini.

2:ksi usiammissa Wälikköin tapasna käytetyissä Sivuntasioissa, esimerk. sanoissa samati, liiati, peräti jne, joita ehkä pitäisiki toisten puheen mukaan kirjottua samate, liiate, peräte, jos ei samaten, liiaten, peräten eli samatse, liiatse, perätse.

Monessa muussa kohti sanan sisässä tapahtuu senlainen vaihtelo ääniketten e ja i välillä (joutuessa, rupean, korea, veessä, koetan; joutuissa, rupian, koria, meissä, koitan) ja toisissa häviäpi e peräte (mies, kauas, ulos, koitos, myös, alkuansa miehe, kauakse, ulokse, loitokse, myökse).

B. Sianimuet mi, ku, ken; mit, kut, ket ovat Nimennässä pian tuntemattomat, paitsi jatkettuna, jotta kuuluvat: mikä, kuka, kenkä, mitkä, kutka, ketkä, Wenäjän puolella asuvissa Suomalaisissa niitä vielä ilman jatkottaki käytetään, joka tapa meilläki pitäisi uudelle tutuksi tulla, jo senki muoksi, että kielemme ykstamuisissa sanoissa köyhä, tästäki vähän rikastuisi, eikä juuri niin ylen väheä, sillä vaikka oivat ainoastaan kolme, niin Sianimuita kuitenki käytetään usiammasti, kun mitänä muita sanoja.

Ilman näyttää, kun olisi jatko ka, joka näihin ja muihinki sanohin (eikä, taikka, vaikka, elikkä) liitetään, ollut alusta sama kun tavallisesti kirjotettu kaan (kan, kana, an). Enkä luule haittaavan, jos sitä, kuten muuten sopii, vaikka joka tavallaki kirjotetaan. Onko sensähden Greikan kieli vähemmin somempi, että siinä sekaluutta yhdessäki kirjassa luemma κεν, κεε, νυν, νυ, ενι, εν, με, εμε, ρα, αρα jne?

Nykynen Sianimut ken, Hall. kenen, meidän arvelosta oli syntyänsä ke Hall. ken. Sitte sanottiin Nimennässä esinnä keh, myöhemmin ken, jonka jälkimmäisen tähden tuli tarpeelliseksi Hallinnassa sanoa kenen. Waan toisilta taittiin loppu e tassäki sanassa muutettaa päätteeksi i, jotta sanottiin ki ja siitä lienee tavallinen jatkosana ki(kin) vieläki jälillä (sinäki s.o. sinä ken). Tämän meidän sanein sukulaiseksi näyttää latinalainen qvis, qvem jne, ikäskun heidän sanansa cujus, cui, Wenäl. кой, какой, ja ehkä Greik. ος ovat täydellisinnä meidän sanassa ku.

C. Sana sama on yksi meillä, Wenälä'isiltä ja Ruotsalaisilla (самъ, сама, samma). Kaikiteki on sana ruotsiin lainaksi otettu ja niin taitaa meillä itsilläki olla ulkoa peritty, koska löytyy toisia sanoja (yksi, itse) kielessämme, jotka tekemät yhden asian, kun sana samaki. Niin päättäisimmä mainittua sanaa venäläiseksi alkuansa, vaikka onki jo ammon meidän kieleen saatu (samate, samoin, samanlainen todistanevat). Ilman lainamatta taitais Ruotsi sen siassa olla sana sjelf, den sjelfve (derselbe).

D. Minä, sinä, (hän); me, te, he taisivat alkutäydellisyydessään olla Yksikössä me, te, (he), Mon. mete, tete, (hete) k. Maalisk. Os. s. 3 lopulta laskein). Yksikössä tulivat sitte aikaa voittain kuulumaan 1. mi, si(ti), (hi); 2. mä, sä, (hä); 3. ma, sa (ha); 4 mu, su, (Hu); 5. mää, sää, (hää); 6. meä, seä, (heä); 7. miä, siä, (hiä); 8. mie, sie, (hie); 9. miu, siu, (hiu); 10. minu, sinu, (hinu); 11. minä sinä, (hinä). Samatekun ennen mainittu ke, mahto nykynen he aikasin saada päätteen h eli n, josta tuli hän (2), han (3), hään (5), heän (6), hiän (7). Niistä toisista on minun tiedostani 2, 3, 5, 6, 7, 8 ja 11 nykyaikoina Nimennässä jälillä ja muissa sioissa tavataan 4, 9, 10; vaan 1, 2, 3 ja itse me, te, he on Nimukkain ja Lausukkain kohdeliitteiksi monella muutoksella mukautunut.

Monikko on paremmin alkuluonnossaan pysynyt, jottemme tiedä muita tapoja kun 1. me, te, he; 2. mee, tee, hee; 3. mei, tei, hei; myö työ hyö; 4 (meitti, teitti, heitti): 5. met, tet, het. Uudellamalla ja muistaakseni Hämeessäki on kuitenki erotus Sianimutten mei, tei hei ja meitti keitti heitti mäsillä, niin että jälkimmäisiä käytetään, koska joista kuista ihmisistä on puhetta, edellisiä, koska muusta kohdasta. Sentähden sanotaan yksillä paikoilla: ei meellä ole s. o. meidän asunnossa eli paikoilla ja ei meitillä ole s. o. meillä ihmisillä; tuliko teelle mitään s. o. teidän luoksenne ja tuliko teitille mitään s. o. teidän osaksenne; kyllä meen talossa värkkiä löytyy s. o. siinä talossa, jossa asumma, kyllä meitin talossamme s. o. siinä talossa, jonka me omistamma. En muuten ole itse Nimentäsiassa kuullut käytettävän sanoja meitti, teitti, heitti, vaan kaikissa muissa. Tavallinen Hallintasia meidän, teidän, heidän on luultavasti ensin ollut meiden, teiden, heiden Nimennistä met, tet, het samalla muotoa saatavat, kun Nimennästä tiet, säät, maat Hall. teiden, säiden, maiden; taikka sillä tamalla, että on kohdinta meitä, teitä, heitä arveltu Nimenneksi ja siitä saatuna Hall. meidän, teidän, heidän, niinkun siitä on myös saatuna uudet Nimennät meidät, teidät, heidät.

Ilman nämät sanat mahtavat olla kielen vanhimmia ja sentähden usiammissa muissaki kielessä yhdenmuotosina, ehkä vieläi vaillinaisempina tavattavat. Niin yhtä sukua kun meidän minä näyttää olevan Greik. με, μου, ήμειϛ Lat. me, mei, meus; Wenäl. мы, мой, меня; Ruots. min, mig, mej; yhtä sukua kun sinä (te, ti, si) Greik. συ, σε, τε, σοϛ, τεοϛ Lat. tu, te, tibi, tuus; Wenäl. шы, шебя,; Ruots. du, din ja sanan hän (he) heimolaisia Greik. όι, έ, έο, έοϛ (Lat. se, sibi, suus); Wenäl. онъ, его, онъй; Ruots. han, hon. Näiden sanain alkuyhteydestä on seki helposti ymmärrettävä, minkätähden monessa kielessä, esimerk. Greik. Latin. Wenäj. ja Suomen, Lausukkain päätteet omat jotensaki yhdenmuotosia (ειπετε, ειπουσι, ειπει, ειπομεν, ειπετε, ειπουσι muto, mutas, mutat, mutamus, mutatis, mutant; желаю, желаешь желаешь, желаемь, желаюшъ, muutan, muutat, muuttaa, muutamma, muutatta, muuttavat), sillä nämät päätteet alkuansa eivät olleet kun Sianimuillisia kohdeliitteitä.

E. Tämä, tuo, se taisivat ensimmältään kuulua tä, to, si, sitte ta, tai, taa, teä, tämä; toi tuo, toa, taa, toma; se. Samalla tamalla kuulemma monikkoin esinnä olleen nät, not, nit, sitte näät, neät, nämät; nut, nuot, nomat; ne, net. Näissä sanoissa on Yksikön alkukirjain kummanlaisesti toiseksi Monikossa vaihetettu. Waan harvassa muussa kielessä taitaan näitä Sianimuita niin täydellisinä löytää kun suomessa.

F. Jatkosanat ko, kö olivat luultamasti esinnä sianimut ku, sillä kysymystä taittiin sillon muusta puheesta sen kautta erottaa, että sanottiin jälkeen ku eli kun, kuten. Tulet ku, olisi ku, mähä ku sieventyivät aikaa myöten sanoiksi tuletko, olisiko, vähäkö.

G. Sanoista minne, kunne, jonne, tänne, sinne, tuonne näyttää, kun olisi kielestämme nykyjään yksi muinasaikain sia hävinnyt. Jos tosiaanki olisi, niin suurta vahinkoa ja kaipuuta siitä vaan ei ole'kan, koska nykysellä Yhdyntäsialla voitanee yksi asia ajaa ja päälliseksi lienee kielessämme kyllä tarpeeksi sioja nykysistä häviämättömistä. Mahtavat meidän nimukat tyytyä neljääntoista siaan koska greikalaiset ja latinalaiset ovat aikaan tulleet viidellä eli kuudella, ruotsalaiset kahdella ja muutamilla kielillä ei ole kahtakan.

H. Koska, alkuansa kusaka. Muutamin paikoin sanotaan ilman jatkotta kos, joka ei pahemmin kieltämme pilaa, kun ylehensä tavallinen sana jos, samalla muotoa sianimuesta jossa tullut.

Terveyden hoidosta.

(Lisää ja loppu).

Ensimmäisinä päivinä sopii imettä lasta aikaa ja tarvettä myöten, mutta noin kolmen viikon vanhasta alkain ei usiammin, kun joka neljännellä tiimalla päiväsaikana, öillä ei ollenkan. Sillä että lapsi heti totutetaan määrätyille ruokahetkille vältetään paljo vastasia huolia ja vaivoja kasvattamisessa. Myös lapsella itsellä on se niin terveellisempi. Ja ei vaankan pidä lasta joka itkulta imettää tahi ruokkia; pankaa se tarkon mieleenne vanhemmat! Se ei aina itke näljästä, vaan muistaki syistä ja tarpeista, jotka pitää tutkittaa ja autettaa. Jos esimerk. lapsi itkisi vatsankivusta, johonka jo useinki ylenpaltinen ravinto on syynä, ja sitä itkua sitte taas uudella imettämällä eli muulla ruokkimalla tyystytettäisi, niin sillä lapsen vaima vaan suurennettaisi. Eikä myös pidä äitin heti syötyänsä lasta imettää; hyvä jos vasta kahden eli kolmen tiiman päästä syömisen jälkeen, eikä millonkan vihasella, suuttuneella taikka muulla tavalla liikutetulla mielellä rintaa lapselle tarjota, sillä senlaisista mielenliikunnoista maito tekeytyy myrkyksi; pankaapa seki äitit muistoonnne.

Pieni, vastasyntynyt lapsi elää terveempänä vähemmästä ravinnosta, kun paljosta, joka sille vaan tuottaa okse'vikoja, vatsavihleitä, sampaita ja muita. Kaikki nämät pahat vältetään usiasti ja paraite sillä, että lapselle vaan joka neljännen tiiman päästä annetaan ravintoa. Ylenravittua lasta usiasti rupea oksettamaan, joka sillon onki hyödyllinen, eikä estettävä, josta lapsi vaan saisi pahempia ja vaarallisempia kohtauksia. Nukkuneena lasta ei pidä kauemmin rinnalla pitää.

Kuudennella, seitsemännellä eli kahdeksannella kuulla syntymästään on lapsi rinnalta vierotettava, vähitellen, ei yhtäkkiä, joka voisi lasta terveytensä puolesta vahingoittaa. Waan imettämisestä lausumma vieläi muutamia sanoja. Luonnollisin ja paras asia on, äitin itse lapsensa imettää; ellei taida, toimitettakoon lapselle vieras imettäjä, nuori, terve, siviäluontonen ja itse samoina aikoina, kun lapsen äitiki, synnyttänyt vaimo. Senlaista ei löytyessä tulee lapsi seuraavalla tavalla elätettäväksi. Ensimmäisinä päivinä seotetaan yksi osa vastapoikineen lehmän maitoa ja neljä eli viisi osaa vettä ynnä vähä sokuria lapsen elätteeksi. Toisella viikolla otetaan jo vähemmin vettä maidon suhten ja sitte ainaki vähemmin, jotta muutaman viikon päästä tulee puoliksi kumpaaki seotettavaksi. Neljän eli kuuden viikon vanhasta ruvetaan seuraavalla tavalla tehtyä velliä lapselle välimmiten antamaan. Kahdesta osasta nisusista ja yhdestä osasta rukiisista jauhoista leivotaan leipää, jota kuivataan ilman eli tuulen käyvässä paikassa. Tätä happametonta leipää hienonnetaan sitte jauhoiksi ja seotetaan vedellä puuroksi, jota sitte sopii kylmässä paikassa usiampiaki päiviä valmisna pitää. Waan joka kerralla lasta syöttäissä otetaan siitä, minkä näkee tarvitsevan, ja seotetäan äskenlypsetyllä maidolla veteleiksi, hienoksi, kokkareistä puhtaaksi velliksi. Enemmän, kun kerralla tarmitsee ei pidä velliksi seottaa, sillä se vaan happaneisi ja pilaisi lapsen vatsan. Samasta syystä tulee katsoa, ettei maito ole hapanta; joka vaan taitaa, lypsäköön uutta joka kerraksi. Ei haittaa jos vähä sokuriaki velliin seotetaan, ei kuitenkan enemmin. Sillä tavalla saadusta vellistä annetaan lapselle alussa joka neljännellä tiimalla kymmenkunta teelusikallista itsekullaki kerralla, vaan sitte lapsen paremmin vahvistuen enetään vellin antia, jonka ohessa toisinaan annetaan jo ennennimitettyä vesi- ja maitosekoa, kolmanneksi osaksi maitoa veden suhten, ei vielänä vahvempata. Kymmenen viikon vanhasta ruvetaan lasta vähitellen ja välistä ruokkimaan miedolla eli laihalla, rasvattomalla lihavellillä, ei kuitenkan suolasella eli kryytisekasella. Taikka lihaliemen siasta annetaan vellilientä munaruskialla seotettuna. Tämä munaseotus on varsinki hyödyllinen, jos lapsi vaivataan happamelta, vatsaväänteiltä, sampailta taikka muuten on heikko ja kivulainen. Hammasten saadessa annetaan lapselle leivän kannikkaa imeäkseen ja aikalomasta muitaki ruokia, esimerk. olu'juustoa, vahvempata lihavelliä, seottamatonta rieskamaitoa. Waan aina tulee muistaa, että lapsenki ruoassa kohtuus on paras; ei millonkan sitä pidä pakottaa syömään.

Edellä nimitetystä vellileivästä nimitämmä vielä, että kun nisusta jauhoja ei olle, sopii sitä samalla tavalla ohrasista ja rukiisista jauhoista sekasin tehdä. Taitais vaan näyttää moniaalle joutavaksi ja turhaksi koko vaiva leivänteosta, kun leipää sitte jällen pitää jauhoiksi hienota ja velliksi tehdä: niin ei kuitenkan ole asian kohta. Leipomaton ja nousuttamaton vilja, jos kohta hienoksiki jauhettu ja velliksi tehty, saattaa lapselle vatsaväänteitä, happamen, sampaita, kinan, matoja, riisin, näivettäjän ja muita pahojaki vikoja. Jos lieneeki monta lasta menestynyt ja kasvanut tavallisellaki jauhovelliltä, niin sitä siitä ei kuitenkan pidä someliaaksi päättää. Miksi ei voisi vahvempiluontonen lapsi toisinaan senlaistaki ravintoa kestää? Waan jos kestääki yksi, kaksi eli kymmenenki, niin lankeavat sitä vaston sataluvut sopimattomasta ravinnosta ennen aikaansa maan poveen, sillä kaikella ei ole'kan yhtä vahva ja kestävä luonto.

Sitte kun hampaamisen jälkeen muutai keviämpaä ruokaa lapselle annetaan, tulee vaan varoa, ettei sitä purettamalla (puruilla) ruokita, joka tapa sekä ilman on siivoton että lapsen terveydellenki sopimaton. Eikä pidä minäkänä ruoan olla ylen kylmän eli lämpimän; kumpiki pilaisi lapsen vatsan.

Sarvesta eli muusta tapanännistä imettäminen on kaiketi sopimaton ja hyljättävä tapa. Siitä lapsi usein saapi happamen, suurupia ja muita jo ennen nimitettyjä vaivoja. Paras on vaan maito- ja velliseotuksia pienosilleiki lapsille lusikasta antaa, jos äitiänsä eivät ime.

Lapsi saakoon aina mieltänsä myöten liikuksella, kun vaan silmällä pidetään, ettei mitän vahinkoa tapahdu. Kahdeksan kuukauden vanhasta annettakoon vaippa alla lattialla istuksella ja konttaella, parahite voipi ja kykenee. Waan sopimaton on, häntä ennen aikaansa käymään taivutella, josta vaan jalat vääristyvät. Mitättömiä ja vahingollisiaki kaluja talossa ovat siis kaikki reikätuolit, talutvyöt ja muut sitä lajia. Kauniilla säällä annettakoon lapsen ulkoilmassa oleksella ja itse kykenemättä kannettakoon sinne. Ei kuikenkan ole hyväksi, ylen kauan kerrallansa häntä siellä pitää.

Näin tulee lasta kolmenki vuoden ikäseksi hoitaa ja kasvattaa. Siitäki edelle ovat maito ja leipä sopivimmia ruokia hänelle. Suolasia, rasvasia, kryytisekasia, savutettuja ja kovenneita ruokia annettakoon aivan vähä lapsille, eikä kun juuri välistä ynnä vetelämpäin laitosten, niin aina viidenteentoista vuoteensa asti. Maahedelmät kivulaisille lapsille eivät ole soveliaat ravinnoksi; vaan terveitäki varten ovat ne hyvin keitettävät. Ilman lapsi totutettakoon määrätyillä ajoilla syömään, kolme eli neljä kerta päivässä, elköönkä vaan häntä pakotettako, koska hän kyllä ilmanki terveenä ollen luontonsa ja tarpeensa mukaan nautitsee. Jos taas jostai kivulaisuuden syystä toisinaan ei söisi, kun tavallisesti, niin syömään vaatimalla häntä ei suinkan terveeksi tehdä, vaan aina kipiämmäksi. Se on luonnon oma lääkitys sairailla, ettei ruoka maista; pahoin ja ymmärtämättomästi tekee, joka siinäki ei luontoa seuraa. Juotavaksi annetaan lapselle vettä patjaltaan eli vähän maidon seassa. Ainoastaan kivulaisille, heikkohenkisille saisi toisinaan hyvin käynyttä, ei vanhaa, hapanta, sahtia antaa. Muut kaikki väkevät juomat olkoot heiltä peräti kieltyt, niink. viina, olu, kahvi ja muut senlaiset. Paloviinan turmioista tekisi mielemme erittäin lausua, jos emme pelkäisi jo minne'ki koko edellisestä aineesta joutuvamme. Woi niitä vanhempia, jotka keviämielisyydestä eli tuhmasta hyvätahtosuudesta taikka jostai muusta syystä, luullen muka paloviinan hyväksi, levottavaksi, lämmittäväksi, virmottavaksi aineeksi, antavat lapsillensa sitä myrkkyä — ja jopa myrkkyäki pahempata ainetta. Sillä myrkky kuolettaa ja lopettaa vaivat paikalla, mutta paloviinasta lapsi, sihen vähitellen totutettu, saapi ikuisen turmelevaisimman tavan ja taipumuksen, ynnä ikusen kivulaisuuden, typerämielisyyden, heikkouden ja kaikenlaisia ikuisia turmioita.

Lapsi vanhempanaki pitää saada asua puhtaissa, keviöissa, väljissä, talvisaikana lämpimissä, käsivarsille ja säärille ulottuvaisissa vaatteissa. Käsiä ja kasvoja — hyvä jos jalkojaki pitää joka aamu pestä kylmällä vedellä ja koko ruumis vähintäi kerran viikossa kylvetettää eli muuten pestää. Häntä ei pidä talvellakan estää ja kieltää ulkona liikkumasta, vaan ennemmin kehottaa kaikenlaisiin ruumiinkäytöksiin ja liikuntohin ulkoilmassa, joka tekee hänen vahvaksi, raittiiksi, nopiaksi ja vikkeläksi. Kolmannen ja seitsemännen vuoden välillä annettakoon hänen nukkua puoli aikansa eli kaksitoista tiimaa vuorokausittani, vaan seitsemännestä vuodesta aikain ja viidenteentoista asti lyhettäköön nukkuaikaa puolella tiimalla vuorokaudessa joka vuodelta, niin että viidentoista vuotisena tulee vaan kahdeksan tiiman paikoilla nukkumaan.

Koko tällä iällä on lapsi kaikkihin terävä, rupiava ja taipuva, jonka tähden on kovin tarpeellinen asia, heidän vanhemmiltansa saada hyviä esimerkkiä siveydestä, siisteydestä, uutteruudesta, töistä, toimista ja järjestyksestä; raittiista, juomattomasta elämästä, Jumalanpelvosta, rakkaudesta lähimmäisiä kohtaan, auttelevaisuudesta ja, sanalla sanoen, kaikista hyvistä avuista. Woi jos kuitenki jokanen, jolla jotai lasten kanssa on toimittamista, ja erinomattain vanhemmat, muistasivat minkä pahuuden tuhmilla, mielettömillä, kelvottomilla puheillansa ja muilla pahoilla esimerkeillänsä lasten keskellä ovat matkaan saattavat. Ja voi sitä, jonka kautta pahennus tulee!

Wasta seitsemännellä eli kahdeksannella vuodella pitää lasta lukemaan opettaa, eikä sillonkan komuudella ja rankasemillä, vaan miettelevällä ja palkinnoilla, jos ilman luku lapsella ei olisi halullinen. Pelvottelemiset, uhkaukset ja rangastukset, samati kun muutki oudot mielenvaikutukset, ovat vahingolliset sekä mielen että ruumiin puolesta. Eikä pidä lukuaikaa yhdellä kerralla ylen pitkittää, vaan useinki välimmiten laskea lapsi totuttuihin viattomiin huvituksiinsa ja mielentehtyihin syyttömiin askareihin. Nuorempana valitkoon lapsi itse huvituksensa vaan vanhemmaksi tullen määrätkööt vanhemmat hänelle luontoansa ja taipumista myöten sopivaisia askareita, joilla harjautuisi töihin, ei kuitenkan raskaampia, kun mitä hyvästi jaksaa.

Kesällä sallittakoon lapsen seurata vahempia ulkotöille, jotta paremmin maantöihinki tottuisi ja ilmanki tulisi soveliaasti liikkeellä olemaan. Pientä lasta varottakoon vaan mihinkään raskaampaan työhön puuttumasta ja kaikkiaki teräaseilta, eläviltä, vedestä, tulesta, kovasta päivänhelteestä ja kylmästä vahingoita saamasta. Erinomattain kiellettäköön nuorempia, heikkoja ja kivulaisia lapsia mitänä yli voimainsa nostelemasta, kauan yhdessä työssä viipymästä, pitkiä matkoja käymästä, änkään juoksemasta taikka muulla tavalla kovin vaivaumasta, josta vaan tyrät, muut puhkeamat ja repeämät ynnä montaki vikoa ja kivulaisuutta taitaisivat alkunsa saada. Parahite sopii lapsen aikansa viettää kukkatarhan, eli kryytimaiden korjuussa, keviämmissä veistellyksissä ja muissa helpommissa käsitöissä. Mitä vielä lapsi'iän taudeista ja muista erityisistä vioista olisi sanomista, sen heitämmä toistaseksi.

Satuja.

1. Hiiret ja Tammi.

Oli vanha metsähän poikinensa tammen terhoista elävä. Pojat laiskaläntiä luonnostaan jo suureksiki työksi katsovat, joka suupalalta ylös puuhun kiivetä ja tuumasivat poikki järsiä, niin latvan terhoinensa maahan saada. Heti rupesivatki yksin voimin työhön. Waan vanha sen nähtyä huusi: "heretkääte, elkäte järsikö ja hyvittäkö kaikkein meidän elatuspuuta. Sillä jos puun kaadettua muutaman ajan eläsiäki vähemmällä vaivalla maasta terhoja saaden, niin sitte kuitenki olisi kaikille kuolema lähestyvä, tammen uusia terhoja ei kasvaessa."

Parempi lehmä lypsää, kun tappaa,

taikka

Nälkä maansa myönehellä, siemenensä syönehellä

taikka

Ei tule lintu liikkumatta, kala jalan kastumatta,

2. Kettu ja Kukko.

Kanajoukko kukko keskellä istu orrella ja kettu seisottu alle, miettien millä saisi suuhunsa. Niin taasenki toivoen, vanhan kavaluutensa auttavan, sano: "Miksi siellä istutta pökötättä juurikun pelkasiä minua, ettekö tiedä, vasta rauhan kaikkein eläväin välillä tehdyksi, eikä olevankan tästälähin toisen toisesta pelkoa." Samassa kohotti päätänsä kukko, ulommaksi silmänsä luoden. "Mitä katsot kurkistat", kysäisi kettu. "Enkä mitäna, vastasi kukko, vaan ilman näen tuolta kaksi ajokoiraa aika laukkaa tänne kiinnittävän. Eivätkö tulle rauhantekoa heti iloissaan ilmottamaan?" Sen kuultua kavahti kettu ja oli valmis matkohinsa lähtemään. "Minne lähdet, kysy kukko, emmekö koirainki tultua voisi, kaikki yhdessä iloamme viettää?" "Kyllä voisimma, vastasi kettu, vaan pelkään koirain ei vielä tietävän koko rauhanteosta."

Parempi mieli, kun viekas kieli.

Suomen kansan Arvutuksia.

1. Lehen levyinen, lattian kevyinen.

2. Isa ilman syntymättä, jo pojat sotia käyvät.

3. Musta härkä mulleroinen, sylellisen puita syöpi, juopi vettä korvallisen (taikka: Musta härkä mulleroinen juopi vettä saavillisen, puolentoista toisinansa).

4. Pitkät niemet lahet kaiat, kalliot nenässä nienten.

5. Mieletön, kieletön, kaiken maailman viisas, hurskas kun puntari.

Osmiittoja. 1. Savu, 2. isä s. o. ilmivalkia; pojat s. o. kipunat (säkenet), toisin: suova ja heinät. 3. Saunan kiuas. 4. sormet, sormivälit, kynnet, 5. puntari.

Jälkimaine. Nämät kaikki arvutukset ovat mähä toisella tavalla nykyvuoden Sanan Saattajassa Wiipurista, n:rossa 14, joka arvattavasti ei estä meitä panemasta, miten itse olemma saaneet niitä Karjalasta ja Kajanin läänistä. Hyvä, jos vaan muutti ilmottaisivat, vaikka kohta yksiä arvutuksia sanoilla ja laadulla, millä missäki maanpaikassa käyvät. Sillä mielellä toki me yritämmä vastaki panna sekä uusia että erilaatuja ennenpräntätyistä.

Suomen kansan Sanalaskuja.

1. Jumalassa juoksun määrä, ei miehen ripeydessä.

Kaunis sanalasku vertaeleva ei kenenkän, parahimmankan mitänä itsestänsä voivan. Ja pankaaki se mieleenne, jotka omin voiminenne luuletta jotai olevanne, muuten vaan ehkä katumalla toisinaan havatsetta, luulossanne erehtyneenne.

2. Walmis vaivanen sotahan, kernas köyhä kuolemahan.

Waimasella sotaan lähtiessä ei ole kodista ja tavaroista suurta huolta, jotka itsen poissa ollessa voisivat mihollisen käsiin joutua eli ilman menettyä. Sentähden onki köyhäin kansakuntain kaikkina aikoina nähty olleen mieluisia, urhollisia sotioita, vaan rikkaaksi tultua entisen urhollisuutensa menneen.

Tosi myös on seki, että köyhät ihmiset eivät millonkan niin kuolemata pelkää, kun rikkaat, pohatat. He vaan useinki toivovat, Jumalan heitä pian kuolemalla tykönsä korjaavan. On siis siinäki hyvä etu köyhillä rikasten suhten. Ken kaikki muut heidän etunsa luetellakseen ottaisi, samassa taitaisi todeksi näyttää, paljo paremman olla köyhänä, kun rikkaana elää.

3. Monta syytä porsahalla: maa kylmä, kipiä kärsä.

Tällä verraillaan vastahakosia työntekiöitä, jotka mitäi yrittäessä aina esteitä löytävät, joidenka tähden mielellänsä heittäisivät ja usein heittävätki koko yritteensä.

4, 5. Kevätrusko talven jatko, syysrusko kesän jatko.

Niin olen kuullut sanottavan ja toisellaki sanoilla: Lämmintä sykysyrusko, talven jatkinta keväinen. Jos niin olleeki, en varmon sanoa tiedä.

6. Koivun oksa konnan palkka, nuora pettäjän perintö. Niin toki toivoisimma ja voisi se niin paras olla.

MEHILÄINEN W. 1836.

Syyskuulta.

Muualta saatuja Mehiläiseen koskevia kirjotuksia.

[Sieltä täältä sekä mennä että nykyissä vuonna olen saanut Mehiläiseen koskevia kirjotuksia. Koska ne kuitenki ovat tulleet ystäviltäni, niin niistä en mitänä voi päättää, mitä muutki ajatellevat näistä kokeistani. Panen heiät tähän sitä myöten, kun tulleet ovat, niin mitä ilman jollai tavalla nään Mehiläistä koskevan, kun mitä erittäin on sihen pantavaksi lähetetty, ja josta saan tässä tilassa lähettäjiä kiittää. Toiset ovat Suomenkielellä tulleet, toiset vasta minulta suomennetut.]

S***sta 15 p. Marraskuuta 1835.

Lukiesamme Weli L***din kanssa Suomen Syntyä, havattimma me ilolla, että Maamme nimi on siinä aivan kauniisti juohatettu. Tämä Runo on myös ylehensä kaunis — vaan luuli Weli L. että siinä olisi ollut sovelias vähän pitemmältä Kalevata muistella. Sentähen koetin minäki runoilla — mutta koska tämä tapahtui vähin nuhet sanoilla, niin en luule minun lisäystäni soveliaaksi ensi lehteen pantavaksi. Lähetän sen kuitenki lystin vuoksi. Kyllä A***soni nuhet sanoilla alkoi Aviisinsa, vaan eipä se häntä onnistanut. Jos Weljeni itte näkisit hyväksi muutamilla sanoilla Kalevata muistella, niin olis se kuka tiesi paikallansa. Muutoin ilman tättäki lisäämisettä on Suomen Synty kyllä soma myöskin siinä puvussa, jossa se tänne tuli. Aviisin nimi Mehiläinen on sangen kaunis. Onnia paljon sille ja erinomattain sen toimittajalle toivottaa suosiolla. C. S.

Lisäys Suomen Syntyyn.

(K. Mehil. Tammik. 1836).

Sanojen jälkeen: "Siitä sai nimensä Suomi, Sai nimensä suomisesta, Kalevasta kansan juuren, Suuresta sukuperänsä, mainiosta maaneläjät" taitaisi sopia panna:

    O sä kuulusa Kaleva!
    Esi isämme ilonen,
    Joka suodun Suomen maalla
    Perustit majat metiset
    Asunmajat ihanaiset
    Sukukuntasi suloksi;
    Jo o'ot meiltä ammon mennyt,
    Armahin Esi isämme,
    Poikinesi, pereinesi;
    Mutta vielä vanhat runot,
    Weisut vierreistä ajoista,
    Muistelevat miehuuttasi,
    Jalouttasi juttelevat,
    Selittävät sulosesti
    Eloasi onnellista,
    Ilosinta, ihaninta,
    Täällä Pohjolan perillä.

    Jo o'ot ammon maassa maannut,
    Tuonen unta tuuvittanut;
    Waan jos, Eukkomme eräinen,
    Ylentäsit mullan alta
    Pääsi hallavan, helevän,
    Sukuasi silmimähän,
    Toki moni muret kyynel
    Putoasi poskiltasi,
    Kun et tuntisi enämpi
    Sukuasi, syntyäsi;
    Kun et näkisi enämpi
    Wanhan ikuista vakuutta,
    Riemua ja rakkautta,
    Pohjan kuulusan perällä;
    Toki surisit syvästi,
    Kunk' on kaikki muuttununna,
    Uusi kansa, uudet menot,
    Uudet tavat, uudet toimet,
    Uudet hempiät elämät,
    Wanhan vakuuden siassa.
    Rohkenisko moni meistä
    Käydä kättä antamahan
    Sulle, suurelle isälle,
    Käydä sulta kuulemahan
    Sanomia sulosia,
    Ilon mailta ijäisiltä?

    Toki tätä katsellessa
    Huutasit Manun mäellä:
    "Avaa, Tuonela, ovesi!
    Outo täällä on asua,
    Kylmä Kalevan majoilla;
    Emmä tunne omiani,
    Eikä omani minua;
    Ei tuu kukaan tervehtähän
    Esi isäänsä ilolla,
    Ei tuu kukaan kyselehen
    Sanomia sulosia,
    Ilon mailta iäisiltä;
    Eikä harmajat hapenat
    Täällä kunniaa tavoita."

    Eikös tämä Äiän ääni
    Herätäisi sua, Suomi,
    Etsimähän arvoasi
    Esi isäisi poluilla,
    Etsimähän onneasi
    Wiisauden visuilla teillä,
    Taidon teillä tasasilla,
    Hurskauden hyvillä teillä,
    Rauhan teillä rakkahilla;
    Että vanhat kulta ajat
    Wielä maillamme vesoisit,
    Että vuodet viljasimmat
    Kyliämme kaunistaisit,
    Että käkiä tuhansin
    Kummuillamme kukkuisivat.

    Niin sua, kevät käkönen,
    Ehk' o'ot pieni lintusista,
    Muistelen mä suosiolla
    Muinen kerran kukkumasta,
    Hyvän hetken liekkumasta,
    Puun lehvältä lekkumasta,
    Korvihin ukon Kalevan,
    Kuuluvoille kulkevaisen j.n.e.

Muita paikkoja taitais sopia parantaa, että tulisivat värsyt: "asunmaata arvaellen — korpimaita kauheita — kussa kankahat katalat — näki maat, metsät ihanat — salot, saarimaat tuhannet — etäämmäksi ennähytti — maa ihana arvattuna" kuulumaan tällä taivalla: asunmaata mielitellen — korpimaita kamakoita — kussa kankahat karusat -näki metsät, maat, ihanat — salot, saaristot, tuhannet — avarammalle ehätti — maa ihana aivottuna. C.S.

K***sta 4 Joulukuuta 1835.

… Mitä anomukseesi koskee, minultakin Mehiläiseen apua soahak, niin lähen jo päältäpäin sitä hyvillä (ut mihi videtur) neuvoilla täyttämään. Tämä neuvo on, että koko aviisi ja liiatenkin Historian suomentaminen kirjutetaan Savon puheen tapaan, joka neumo perustaaksen seuraaviin syihin:

1:ksi. Omat kaikki vanhat runomme sillä puheella kirjutettuna, s.t.s. sillä puheella ainoastaan on muinasaikansa elikkä juuri ja perustus, jolla voi ijäti seisoa.

2:ksi. On verbum medium, jota ainahik piamme kielen hyvänä ja kaunistuksena, ainoastaan Savon puheen omituinen.

3:ksi. On sama puhet korvien kuullak kauniimpi, soivampi, ääneliäämpi.

4:ksi. On siinä puheessa Runon henki vielähik elävänä tavattava, kaikissa muissa kuolleena.

5:ksi. Tulee Mehiläisellesi kuitennik enemmin Savon puheellisia, kuin muita lukioita.

Muistuttamatahik tiiät, että Pohjan ja Karjalan Suomalaiset minulta kielensä vuoksi luetaan Savolaisiksi.

Se nyt oli ensimmäinen neuvoni ja toinen on, että Historian suomentamisessa olet niin tarkka ja huolellinen, kuin mahollisesti olla taijat. Pane varmasti mieleesi se asia, sillä siitä on koko Aviisisi onni seuraava ja epäilemätäk on Mehiläisesi lyhytikuinen, jos huolettomasti Historian suomennusta toimittelet. Sentähenpä pitäis sinun jo kauvan ennen, kuin painetaan, lähettää joka kuun osa suomeksi käättynä tutkittavaksi tarkoilta, oppineilta ja tottuneilta suomalaisilta Helsingissä, Oulussa ja ehkä täällähik, joss' on joukko joutavia oman kielen ystäviä.

Kolmas neuvoni on, että painatat vähintähik 1000 kappaletta Historiasta, jotta nehik, jotka tulevina vuosina pyytävät Mehiläistä, saisivat alusta saakka. En kyllä luulekkaan sinun nyt esinnä saavan, kuin 300 ottajata, taikka sillä paikoin, mutta jos kohta usiampia ilmautuisi, niin pitää sen mukaan myös enemmin Historiaosasta painattaa.

Muutoin ei sinun piä aviisissasi kenenkään mieliä kahtoak, vaan ilman erotusta, niin paljon kuin laki ja asetukset suahtevat, riielläk ja kamppaillak kaikkien kanssa, erinomattain toisten suomalaisten ja ruohtalaistenkin maamme omasien aviisien. Sinun pitää kohta syntyessä totuttaa Mehiläisesi sotaan ja riitoihin; näyttää, että tahot niin kielessä kuin muissa saavuttaa jotahik uutta ja parempata, eikä huolia siitä, jos välistä kuulet Mehiläisesi maalta manalaan tuomittavaksi ja kaikillennik kirjotuksillesi peiaita piettäväksi. Waan jos rupeat mieliä nouvattelemaan ja rauhaa ehtimään maassa, jossa rauhaa ei olekkaan, niin sillä väleen laitat kuolinvuoteelle Mehiläisesi ja siltä vuoteeltapa heän ei millonkaan ole nouseva. Aviisia, joka alti riiassa elää, vihataan, noijutaan ja pelätään, vaan sen ohessa sitä — luetaan. Ystäväsi ***.

*** 2 päivä Tammik. 1836.

— Olen yllytellyt ukkoja täällä Mehiläistäsi ottamaan ja luvannut auttaa, postin kautta saamaan. Mutta ukot valittavat, että heillä nykyjään on enemmin köyhyyttä, kuin rahoja liikenemään, ja ilmanki ovat veltot ja hitaat kaikkiin kirjallisiin yrityksiin. Saapi nähä' jos yhtään anojata täältä ilmautuu.

Wielä toivotan sinulle rauhaa, termeyttä ja hyvää uutta vuotta, joita myös, jos ei ensimmäistä, niin kuitenkin jälkimmäisiä toivotan Mehiläisellesi. Ei taitaisi haitata, jos välistä pikkusen siivellänsä pyyhkäsisi meiän useinki heikkosilmäsiä eli sikisokioita, kaikensäätysiä maamme miehiä! Ystämällisesti ***.

Helsingistä 22:na Tammikuuta 1836.

— Usein kylläkin on mieleeni pyörähtäny, joita kuita teillen täältä kirjottaa, vaan ei hän tuo ennen ole saanu satuun. Opetellakseni samalla, olen valinnut maamme kielen; hyvin tieten ellei tämä teillen näytä sopimattomalta. Niin harvoin täällä vankka Suomen kieli korvissa kaikkuu, että unehus jo tahtoo voitollen pyrkiä.

Ensiste tahon puheskella, missä arvossa Suomen kieli täällä nykyjään asuu. Näyttää kyllä moni asia osottavan, että aika on läsnä, jona kansa unestansa heränny jo pitää arvoonsa nostamaan omat omaisuuksemme. Usiammalla palaa syämessä totinen rakkaus sille, joka tämän kielen parannukseen ja korottamiseen koskee: ja kun se kerran mieleen on ruvennu, kyllä se sieltä viimmen työhönki työnnäksen. Tämän asian esikuvan saattaa siitäkin jo merkitä, että usiammat Nationat ovat keskenänsä päätäneet eksaminata Suomen kielessä ottaaksensa, ja moniaat jo tämän täyttäneetki. On myöskin moniahta kirjanen nykyjään näyttäny silmiään, jotka mielestäni, vaikka kylläkin käännöksiä, suomensa touoksi kuitenki ovat kiitettäviä. Kalevata, josta ensimmäinen osa saatiin viimme jouluksi, olen kaikkein kuullu kiittävän ja toivovan siitä hyvää Suomen kielelle ja Suomen mielelleki. Warahinen taitaa olla vielä mitään Mehiläisestä sanoa. Sitä olen kuullu usiamman moittivan, ettei ole meillä kelvollista Suomalaista Sanakirjaa, joka johattaisi sisälläpion oikiaan tuntemiseen. Kuuluu hän tuo *** uuen Sanakirjan *** ssa pränttäyttävän, vaan hiiskuvat jo eräät, siitä ei paljo toivottavaa olevan. Professori B***n myös sanotaan luvanneen parannetun laitoksen Suomalaisesta Grammatikastaan, jossa erinomattain kuuluu muuttavan deklinationiopin, pitäin ainoastansa kaksi väännöstä. —

K***lta 13 Helmikuuta 1836.

Jo ammon olisin noudattanut aivan ystävällistä pyyntöäs antaakseni joitaki hyödyllisiä tietoja tästä Seurakunnasta, mutta moninaiset huolet ovat siitä minua estelleet; F***ki on kuusi viikkoa aivan kovaa tautia sairastanut, vaan on nyt jo toki parannuksen tiellä. —

Näistä ja muista huolista päästyäni tahdon aivan mielelläni kirjoitan jotaki tämän Seurakunnan asioista Mehiläisen avuksi, jonka edestä saan kiittää sinua. Siinä on kielemme rikas, mutta taitaa usealle olla eräisempi. Kernaasti soisin sille saattavani antaa hunajan aineita, vaan tuskin voimani siihen riittänevät. Nyt lähetän Inkerin valituksen jos siltä näyttää.

Inkerin Walitus.

(Ruottista suomettu).

              Syys on ja yö,
    Aallot ne myrskynä laivoa lyö;
      Kuitenki ois hupa huolla
              Ulkona tuolla.

* * *

              Kauvan ma näin
    Purjehen — poikkesi läntehen päin;
      Autuas hän kun on veillä
              Frithion teillä!

* * *

              Altonen, oh!
    Ellys sä nouse, jo viet kovin joh!
      Loistooten tähtyet taivon
              Retkiä laivon!

* * *

              Keväillä hei!
    Jällen hän saapi, van Inkeri ei
      Nää sitä, vastahan juokse
              Kultansa luokse.

* * *

              Mullasa maan
    Raukk' on jo riutunut rakkauestaan,
      Näin yhä kuihtuva kurja,
              Weljien orja.

* * *

              Haukkanen, sun
    Heittiki hän hymiäkseni mun.
      Woi mitä antava oisin
              Sulle nyt toisin.

* * *

              Siipesi sai
    Lemmetär muinen — ja lenteli vai
      Sulhoaan etsien harras
              Maailmoilta marras.

* * *

              Ei mua vois
    Siipesi pienoset kantoa pois;
      Tuonelta lentimet oivat
              Saan ma — ne voivat.

* * *

              Kuoltuani
    Frithioa tervehä lintuseni;
      Ja aina kun itkeepi kulta,
              Termehä multa.

C. S.

***sta 15 Maaliskuussa 1836.

Tässä saat ensimmäisen osan vanhoja kerätyitä muistelmiani. En ole joutanut asioita paremmin valituilla sanoilla kaunistella, jos ne ilman sen verosia olisivatki, että ansaitsisivat juhlapuvun. Waan eivät taia olla. Ne koskevat erittäin näitä omia (Kajanin) seutuja, vaan kolkko on täällä, niin mielen, kun maanki luonto. Sentähen kuitenki lienevät jostai arvosta, että taitavat tulla ensimmäiseltä Kajanilaiselta, joka hartaammalla halulla ja tunnolla muistelee rakastettua ja kuitenki häneltä ihanaksi katsottua syntymämaatansa.

N:o 1.

Karhunsyöjä.

Karhut ei mähene meiän seuvuilla, vaan vähenevät karhuin hävittäjät. Alinomaset huuot ja valitukset karhuin pahateoista näyttänevät sen toeksi. Emme sentähen taia olla muistelematta ja kiittämättä entisiä karhusankarejamme. Jos olisivat eläneet vanhoina Greikalaisina aikoina, niin ehkä heitä nyt piettäisiin samassa arvossa ja kunniassa, kun Herkulia ja muita heiän mainioimmia uroitansa.

Mainittavia entisiä karhunhävittäjiä täällä Kajanin läänissä oli Juoseppi Tolonen Salmen emäkirkolla. Monta kymmentä karhua oli hän kaatanut. Hänestä kuulin myös joku aika sitte seuraavan lauseen.

Taasen kerta karhunajossa käyen löi karhu Tolosen allensa, repi ja raateli pahasti sekä päätä, kasmoja että muuta ruumista. Häässään rukoili Jumalata Tolonen. Monteskiö sanoo urhollisen häässänsä olevan hirviän, sillä ensimmäisestä pelosta ja hämmästymästä sikiää kauhia jalous ja voima. Niin kaiketi kävi Tolosen. Ensisäikähyksissään ei voinut mitään karhulle, vaan rukoili Jumalata sielunsa autuuen puolesta. Sitte sen tehnyt, ja ainaki viimmesen hetken itsellänsä olevan luullen, kiljasi karhulle: "syö nyt, saatana, ja syö pian." Mutta mikä lie karhulle tullut, liekö äänenki kiivautta säikähtänyt, kun samassa laski saaliin hampaistansa. Mutta nyt tuli Tolosen vuoro tehä karhulle, mitä karhu ei tehnyt hänelle. Arvelematta sieppasi kirveen käteensä, juoksi karhun jälkiin ja lyöä kamahuttain kirmeellä päähän huusi: "jo minunki päässäni aivot näkyy, pitää sinunki päässäsi näkyä." Waikka karhu jo makasi märjähtämättä, niin innossaan Tolonen vielä löi pyssynsä pääkalloon poikki. Leikasi sitte, kun näki hengetönnä, palasen lihaa toisen lämpimästä ruumiista ja pisti suuhunsa lausumalla: "kumpiko meistä toisemma lihaa söi?" Wieläki on miehellä kasvonsa tästä tappelosta merkittynä.

N:o 2.

Muistopuhe vainajalle talonpojalle.

Tämä vainaja, joka nyt ensikerran kuolemallansa pani kyynelet vuotamaan ja murehen liikkeelle, on yheksänkymmentä vuotta ollut ihmiskunnan ja erittäinki läheläistensä ilona ja onnistajana. Isästänsä, joka myös hanki aikoinansa oli kiitettävä talonpoika, oppi hän jo pienestä kyntämään ja kirvestä käyttämään. Hänen jälkiänsä käveli hän pitkin vakoa, ennenkun hyväsesti vielä taisi yhestä vaosta toiseen omin voiminensa astua. Paremmin vahvistuttaa sano hän isällensä: "levätkää, kyllä minä menen." Ja siitä ajasta asti on aurinko nostessansa joka aamu nähnyt hänen työssä, kyntämässä, kylvämässä ja niittämässä. Uutta peltoa on hän tehnyt 120 tynnyrin alaa ja niittyä siksi, että talossa nyt talven yli elätetään 70 lypsylehmää, vaikkei häntä ennen voitu pitää, kun vaimon viisitoista. Nuo kauniit koivut, tuomet ja muut puut tuolla ihanassa laksossa, joien varjossa usein istutta lastenne keskellä, kaikki ovat ne hänen istuttamansa. Ei häntä ajanut ahneus työlle, vaan hän piti tekeliäisyyen ihmisen suurimmana onnena, työttömyyen suurimmana onnettomuutena. Hänellä oli tapana sanoa: "Jumala on käskenyt ihmisen työlle ja työtä tehessä palvelemma ja kunnioitamma Jumalata."

Jumala siunasi hänen avionsa seitsemällä pojalla ja viiellä tyttärellä, jotka kaikki hän pienestä alkain totutti Jumalanpelkoin ja opetti ymmärtäviksi, uutteroiksi ja töiseviksi ihmisiksi. Pojillensa hankki hän taitavia, siviöitä, Jumalata pelkääväisiä emäntiä ja piti huolen tyttäristänsä, että heki joutuivat hymiin naimisiin lähellä asuvilla, viinanjuomattomilla, toimellisilla miehillä. Sama huoli oli hänellä lastensaki lapsista ja kaikki tieättä te, kuinka hän näissä huolissansa menesty; taikka onko kestänä heistä mitään pahaa mainittu?

Syyttömissä ilomietteissä oli runot ja kantele hänen rakkahimmana huvituksenansa. Kauneita runoja lauleli hän aina mielellään, mutta riettoja, siivottomia loruja hän ei voinut kuulla toistenkan laulavan. Mielellään haasteli hän myös lystillisiä tarinoita ja satuja, mutta riitasia, panettelevaisia puheita vihasi han kovasti. Pyhää Raamattua rakasti hän yli kaikkein muien hengellisten kirjain ja sitälähin Wirsikirjaa ja Katekismusta. Kun välistä häneltä kysyttiin, mitä hän muista hengellisistä kirjoista piti, vastasi hän: "minulla on Raamatussa ollut tähän asti tarpeeksi lukemista, etten ole vielä ennättänyt toisiin yhtyä." Kuitenki oli hän eläissään seitsemän kertaa läpi Biblian lukenut.

Missä apua tarvittiin, siellä oli hän ensimmäisiä, taikka onko kukan kuullut hänen kylmäkiskosesti avuntarvitsevia kohtelevan? Onko hän ollut myöntymätön mihinkän neuvoon, josta toivoi parempata etua syntymäpitäjällensä eli koko maalle? Eikö hän aina köyhinä aikoina myönyt helpompaan eloa, kun muut, joilta ei ostettukan, niinkauan kun hänellä löytyi.

Te otetta nähneet hänen semmoisenaki, kun hän vanhemmilla päivillään oli, koska hänen jalkansa ei enää kyenneet pitkille taipaleille. Kuitenki jalkaili hän lähellisellä ympäristöllä ja, itse ajallansa paljo nähnyt ja kokenut, anto neuvoja sekä omasille että vieraillenki nuoremmille työmiehille. Hänen kaheksankymmenenmuotinen muistonsa oli paras almanakka säienvaiheista, kylvynteoista ja muista senlaisista. Hän tiesi, mitä muut eivät tienneet, muisti mitä muut olivat unohtaneet. Usein istu hän iltasilla kuutamella ulkona ja tapahtui sillon toisinaan, kun olisi joku ylhäsempi olento hänelle joita kuita tulevista asioista korvaan kuiskannut. Niin tuli hän usein ulkoa huoneesen ja sano: "huomena pitää sihen työhön ruveta" (jonka hän keralla nimitti), vaikka koko työstä ei sitä ennen ollut mitään mainittu eli ajateltu. Ja aina nähtiin jälkeenpäin, että sama työ oli varsin tarpeellinen. Niin tuli hän myös viimmeisellä illallansa ennen kuolemata ulkoa tupaan ja lausu nämät merkilliset sanat: "Lapseni! minä lähen nyt sen luoksi, josta kaikki olemma kotosin. Woi jos aina täällä ajassa olisin voinut häntä oikein kunnioittaa ja hänen käskynsä pitää! Epäilemättä olen useinki erehtynyt ja ollut hänelle kuulematon. Kuitenki toivon, että hän on minun tykönsä ottava. Huomen aamuna ette enää nää minua elossa, mutta leikatkaa pelto päivällä ja hautukaa sitte minä illalla."

Nyt oletta leikanneet peltonne ja lähettä hautamaan häntä, jota teiän, niinkun nyt lepoonsa seuratta, aina pitäisi elämässä seurata. Waan vielä kerran, ennenkun lasketta hänen maanpoveen, katsokaa hänen valkiata päätänsä, leppiätä muotoansa ja tuota suloista suuta, josta lassa kuulitta niin monta huvittavaista satua ja sekä kasvaessa että vanhempana saitta niin monta hyövyllistä oppia. Silmäilkää vielä noita kouriaki, jotka niin kauvan ja uutterasti ovat uskollisesti työssä vääntäneet.

N:o 3.

Kajanilaisen Talontytön vaate'omasuus.

(Otettu Kalunkirjotuksesta Talontytön Elsa Tervottaren jälkeen
Mieslahen kylästä N:o 17 sinä 21:nä Helmikuuta 1833).

Paperirahaa Rupla Kop. 1 musta silkkinen vaate'kerta (lenninki) 20 19 usiampilaatuisa hameita 25 9 röiyä 6 1 mustansininen kapotti 7 1 pitkä turkki mustansinisellä päällisellä 8 6 vyölinaa 3 10 usiampilaatusia huivia 18 3 tykkilakkia (myssyä) 3 11 paitaa 8 7 paian ylistä 5 1 papinlakana 1 4 sukkaparia 1 50 1 polstari (tyyny eli päänalanen) 1 2 raanua 1 1 papin aluslakana 70 28 kyynärää mustansinistä sarkaa 30 Pääsumma 138 20

N. B. Arviohintain suunnaton polku edellisessä Kalunkirjotuksessa on silminnähtävä, jolla oikein arvattuna pääsumma taitaisi nosta kahen eti kolmenki sen suuruiseksi. Ei siis täälläkän näytä morsiantyttö olevan vähillä valmis.

N:o 4.

Kajanilaisen talon Poikamiehen vaate'vara.

(Otettu talon naimattoman pojan, Tuomas Moisasen Jormuan kylästä, jälkeenjääneen tavaran arviokirjotuksesta s. 3 Joulukuuta 1832).

Paperirahaa Rupl. kop. 1 mustansininen sarkanen vaatekerta vanha 1 1 isompi silkki kaulahuivi 4 1 pitkä turkki viheriällä päällisellä 10 1 uuempi mustansininen vaate'kerta 5 1 pumpulinen vaate'kerta 3 1 harmaja, sarkanen vaatekerta 3 2 liiviä 1 50 1 pari viilekkeitä (henkselejä) ja 1 vyö 75 1 pala rantusta vaatetta 50 1 lakki 1 1 pari saappaita 75 2 paria hurstista housuja 1 2 paitaa 1 2 paria villasia sukkia 50 1 vanha turkkiröiy 2 1 pitkä levätti 1 1 pitkä levätti, parempi 5 1 vanha pitkä turkki 3 1 kerta kesävaatteita 5 1 kerta mustansinisiä vaatteita 2 1 rantunen liivi 1 1 villanen röiy 10 1 vanha silkkihuivi 50 Pääsumma 52 60

Tästä näemmä mitä talolliset poikamiehet, näillä seuvuin vaatteisiinsa tarvitsevat. Oikialla arvaamalla ja avisionissa myömällä taitaisi näienki pääsumma nosta noin kahteen sataan ruplaan.

N:o 4.

Sotkamon pitäjän entinen kirkkoherra, Tohtori Frosterus vainaja, kirjottaa Kajanin läänistä ja sanoo niittyin olevan pieniä palasia, sopimattomasti hajalla ja kaukana. Se kylläki on tosi, niinkun seuraavastaki Sutelan talon niittyin luettelosta Lentualta Sotkamosta näemmä. Sama luettelo on nimi nimeltä otettu Talon arviolaskukirjasta toimitettu s. 5 Syyskuusa 1833.

                                     Niityn Ala.
                                   Kuormaa. Rukoja.
  A. Joka toinen vuosi lyötäviä
     niittyjä.

   1 Pitkäniitty 4. 8.
   2 Pitkäniitynsuo 6.
   3 Pykälänala 3.
   4 Heinälipukka 6.
   5 Hemälipukan suo 5.
   6 Wasarasuo 1.
   7 Petäikkösuo 3.
   8 Lipukkasuo 4.
   9 Ikosenpuro 1. 6.
  10 Nuolisuo 6.
  11 Haukkalampi 1. 2.
  12 Puhakkapuronsuo 2.
  13 Housusaari 2.
  14 Levälahti 3.
  15 Soposenniemen kaarre 3.
  16 Wenginsuo 4.
  17 Rytijoensuu sahiin asti 2.
  18 Petäjajoki 4.
  19 Palosuo 4.
  20 Kaihlalahti 3.
  21 Lehtovaaran kuohu 3.
  22 Iso Kuivaperä 2.
  23 Housusaari 2.
  24 Matalalahen saari 2.
  25 Hoikkajoen tausta 1. 8.
  26 Teirifuo 3.
  27 Honkavaaran kuohu 2. 4.
  28 Särkisuo 6.
  29 Kettusärkännärö 6.
  30 Likolahti 3.
  31 Lehonlahti 4.
  32 Särkipuronsuu 5.
  33 Liukkaniemi 2.
  34 Särkilammin luhta 1. 2.
  35 Soienvaaransuo 1. 8.
  36 Hiiren- eli Kotijoki 1. 8.
                    Wälisumma 72. 4. 36 2

  B. Joka vuosi lyötäviä niittyjä,
                               Wälisumma 36 2
  37 Pykäläjoki 3
  38 Haukkalamminpuro 2
  39 Hoikkajoki 4
  40 Konttikorpi 1 8
  41 Honkavaaranpuronsuu 3
  42 Kettusärkänpuronhaara 1
  43 Särkipuro 5
  44 Hoikkajoki (vanhasta niitystä
     aikain Hoikkajärveen asti) 1 8
                                   Summa 48 8

Oikein suostumalla muistelemma näitä monia yhen talon kehnoja, vähä antamia niittyjä ja taitaisimma saaha vielä enemmin ouostua, jos tietäisimmä mikä matka talosta näihin useasti puolen kuorman alasiin niittyhin tulee. Kahta ja kolmeaki penikulmaa ei pietä tavattoman pitkänä niittymatkana. Muuten asia ei ole niinkän outo sille, joka tuntee, kuinka Kajanilainen rahvas tahtoo niittynsä valmiina luonnon antamasta. Taitais vaan moni päättää, näillä seuvuin ei olevan niittytiluksia. Siinä erehtyisivät. Niittytiluksia on liiaksiki. Usiampain taloin ympäristöllä ja lähellä on maita, joista työllä ja vaivalla saataisi paljo parempia niittyjä, kun mitä loittona ja hajalla käyään tekemässä. Mutta sihen vaaittaisi, kun sanottu, työtä ja vaivaa. Näistä päästäksensä astuu Kajanilainen penikulma matkoja hajanaisista niityistänsä muutamia karjan elätteeksi kehnoja korsia kokoamaan. Waan kun luonto itsestään ei vuosisatoja halki piä näitäkän yksiä niittyjä kasvavina, niin valitetaan, että ajat muuttuvat ja etteivät enää niitytkän kasva kun ennen. Siitä ei kysytä, jos kuinka paljo ympärillä seisoo kauniita paikkoja, jotka tekemällä ja raivamalla kasvaisivat runsaan heinän. Peräti unehuksiin näyttää rakkailla maamiehilläni seuraava totuus jääneen: nil sine magno notura labore dedit mortalibus. Kuitenki on luonnon armeliaisuus niin paljo meille antanut, että pitäisi hävetä, enemmän pyytää.

***mesta 22 Maaliskuuta 1836.

— — Mehiläisessä olen lukenut ensimmäisen suomenkielisen kokeen sanain eli Nimukkain siottelemisesta (declinatio). Muut siinä saattaa olla miten tahansa, vaan viiennen ja yheksännen sian pitäisi kaikite päätyä kirjamella n, joka on somin ja tavallisin äänetön päätekirjain, niinkun sanat: Mehiläinen, pulpunen, Piipponen, siitonen, kaljunen, Nikkanen j.n.e. näyttävät. Syy sihen, että teiän Siotelmissa n on mainittuin siain päätteistä tullut pois jäämään, on luultavasti joku halullinen taipumus niin niitä ja välistä muitaki Suomen sanoja kirjottaa, kun Wienan eli Arkangelin Suomalaisissa sanotaan, sillä he sanovatki nikkane, siitone, kaljune, eikä Nikkanen j.n.e. Neljännen sian päätteen pitäisi olla te eli hte eikä teiän tavalla tse. Muuten ovat neljäs ja viies sia vähemmin tavallisia paitsi Monikossa ja sentähenpä saisi Yksikkö olla kahta siaa vähempi. — — —

(Lisää toiste).

Itkuvirsistä Wenajän Karjalassa.

Toissa keväinä Rukavaaran Bogostalla (eli kirkolla) Wenäjän Karjalassa käydessäni keräsin pirtillisen naisia laulamaan itkuvirsiänsä. Rukavaara, myös Rukajärveksi toisinaan nimitetty, on Suomen rajalta, Nurmeksen ja Lieksan (eli Pielisjärven) pitäjästä, noin 15 penikulmaa itäkaakkoista suuntaa, Repolan Bogostan takana ja pian keskimatkalla Pomentsan linnaan mennessä Repolasta lähtien. Iso, eläjä kylä, kaheksalla kymmenellä talolla, sanotaan ensimmäiset asujat sihen Suomesta Wiipurin läänistä tulleen. Waan näin kerrotaan siitä asiasta. Wihollisen Wiipurin linnaa kauan piirittäessä ja talonpoikain ei mistänä Suomenlahden rannoilta suolaa saaden, lähti eräs heistä kuuden poikansa kanssa, säkit seljässa, Wienameren rannalle suolaan. Palatessaan sattuvat Rukavaaran poikki käymään, joka sillon oli synkkänä erämaana. Waan kuitenki silmänsä määrältä ulomma luoden katsovat ihaniksi alallista järveä ja muita tienollisia seutuja. Niin kalastamassa käyden, sillä kalastusvärkittä he eivät niin pitkälle matkalle lähteneetkän, löysivät järven kalaseksi. Tästä pani paikan isä mieleensä tuumalla, vaimonensa ja muun perehenensä kotimaalta sihen asumaan muuttauta. Sillä vihollisen vainossa kodin hävittyä, toki suurta työtä ei ollu'kan muuttotavaroista. En tiedä mitä muuta lie tehnyt, paikan jälle löytääksensä, vaan runosta, jolla koki sen luontoa kuvailla, ovat Rukavaaralaisten ikiperinnöksi jääneet seuraavat sanat menehtymättä:

Rukavaara ruskia, lompakko korkia, vesi alla valkia.

Sen itse paikasta; — itkuvirsiksi siellä ja muualla greikanuskolaisissa Suomalaisissa sanotaan senlaisia laulelmia, joita surutiloissa, esimerk. kuoleille; tytön miehelle mennessä, vanhempansa, heimonsa ja muut tuttavansa hyvästi jättäen; kautasille matkoille lähäettäissä; sotamiehiksi vietäissä ja kaikissa ylen huolettavista retkissä lauletaan eli, kuni sanovatki, itketään. Tämä itku käypi niin karkialla, oikein karvoille käyvällä, läpi ruumiin ja jäsenten vihlasevalla äänellä, että vielä vuodenki päästä sitä muistellessani olen kun säykähyksissä. Sanoista, joita itkuvirsissä käytetään, olisi erilausumisensa. Usiammat niistä ovat peräti toista laatua, kun mitä muissa laulelmissa ja pakinoissa olet kuuleva, jonka tähden eräs mies niiltä seuduin, minun häntäi niistä kysyttyäni, vastasi: "a elä sie lähe heiän (akkamäen) pakinoilla, ei heillä oo sanoissahe' mitänä oppie; ilman aikojahe' juorutah', mitä suuhu' sattuu. Sen mie olen heillä sanont, enkä uso, hot sanokaat ne opituita olevan", joka tavallisella meidän puheella olisi: elä sinä lähde heidän pakinoille, ei heillä ole sanoissansa mitänä oppia; ilman aikojaan juoruvat, mitä suuhun sattuu. Sen minä olen heille sanonut, enkä usko, jos sanokoot ne opituita olevan. Waan minäpä taasen en usko tämän miehen lausetta todeksi. Sillä ilman sitä, että hän, samate kun monella muullaki miehellä on tapana, taisi lukea kaikkiaki naisväen tietoja ja oppeja ei minkän verosiksi, päättäisin itse itkuvirsien oudommista sanoista, ne polvi polvelta tytön äitiltänsä oppineen, eikä itsestään suuhun sattumia olevan. Toiset varsin ovatki sanoneet, olevan niiden Karjalan alkukieltä. Waan niin ollen, jopa kyllä olisiki kieli siitä ajasta muuttunut, jona tavallinen puhe olisi niiden mukanen ollut. Runon laadusta ovat ne peräti poikkeavaiset.

Niin mainitulla tuumalla naisten keskelle Rukavaarassa jouduttuani ja kynä kädessä pöydän ääressä istuessani, oli kyllä kymmenenki, jos ei usiampata, naista ympärilläni. Muutamilla oli heillä kuoseli (eli keträvärkki värttinän kera), jonka kotoa lähtiessään olivat matkaan ottaneet, sillä laulun ohessa keträillä, toiset kutoivat sukkaa ja mutamilla oli ompelotyötä käsillä; joutilasta ei ketänä. Niin töitensä ohessa sanelivat itkumirsiänsä sana sanalta minun pumakalle (paperille) pistää ja välistä nousi pieni kapina, millon mistä, kullon kusta sanasta, jonka toiset sanoivat eritavallansa. Tämä kuitenkan ei olisi minua työssäni haitannut, vaan mikä lie eräälle nuoremmalle naiselle päähän pistänyt, rupesi yhtäkkiä kaikesta kurkusta itkemään virttänsä, että oikein kammotti kuullakseni. "Elä joutavia, elä joutavia, heitä poiges, heitä jo poiges" kuulu joka haaralta toisten suusta, vaan kerran intouneena ei heittänyt. Siinä sainki, mitä onkielin, toden perästä kuulla virttä itkettävän, mutta mielelläni olisin hänelle kahdenkertasesti maksanut, jos kuni käskivät toiset, olisi pikemmin itkustansa herennyt. Kyllä puolen tiimaa tuskautti kamalalla itkulla korviani, itkun ohessa millon minki kaulaan sylensä kamahutellen, sillä erilläanpä ei itketä'kän, vaan aina toista kaulasta halaten. Kun viimmenkän heitti, sain edellistä kirjottamistani muutamilla uusilla loruilla lisätä, vaan pimiän tullen, ei paljolla. Tällä päivällä menetin heille itkuvirsistään neljän rupilan paikkoin, melkeinpä joutavasta, sillä minkä sain, tuskin luen omani kirjotusvaivanikan veroseksi, koska ei ollu'kan heissä oikein älyllisen pakinan antajata. Tokko antaisit, lukia, neljää kopeikkaakan, jos paljonki saisit tämmöistä pakinata, jota mainittua kirjottamistani myöten nyt sinullenki palasen näytteeksi panen. (Tytölle itkee emo, miehelle lähtiessä). "Kantamaiseni kana! sinun kallishyväseni kaottelin. Waalimoiseni valkiejouseneni! sinulla vaalehie siipisulkasie varoikse vartuttelin. Walkiehyväseni vaalimoiseni! sinulla vallan vaalimie laaittelin, vallan vähässä aikasessa. Olovahyväseni ottamaiseni! sinulla ottomie oimon laaittelin, oimon vähässä aikasessa. Kallishyväseni kantamaiseni! kantamie aion laaittelin, aion vähässä aikasessa. Armas hyväseni! sinun armahasti akkiloitsin, aion vähässä aikasessa. Ennen valkiehyväseni valkehen syntysen valmistaisin. Ennen kaksie, kallehethyväseni! kaunehie syntysie kaunisteleisin. Armahani, aimoseni! armahie asetuksie myöten assuttuasi, sintson omusie myöten siivon lähettyäsi — ka aion olevie suurie sintson ovusie. En voi tämäaikusie suurie kaihosie kaksitoistakymmenillä kanapolkumaisilla kannatellaksen."

(Lisää toiste).

MEHILÄINEN W. 1836.

Lokakuulta.

Wiisaampansa vieressä yötä maannut.

    Isä neuo poikoansa,
    Wanha vaivansa näköä,
    Kun kuki sukimojahan,
    Itse ilmoin luomiahan:
    "Poikueni nuorempani,
    Lapseni vakavampani!
    Jos sinun halu tulevi,
    Naia mielesi tekevi,
    Nouse aivon aikasehen,
    Aivon aika huomenessa,
    Katsele kyleä myötesi,
    Kuss on savu ensimmäinen,
    Siitä naios poikueni."

    Nousi aivon aikasehen,
    Aivon aika huomenessa;
    Kävi kymmenen kyleä,
    Katseli taloja myöten:
    Savun saarelta näkevi,
    Tulen niemen tutkamesta.

    Käypi tietä, astelevi
    Neien kuulusan kotihin,
    Eikä kuultu koirakkana,
    Eikä haukkujat havattu.

    Tyttö pääty leipomassa,
    Neitonen taputtamassa.
    Sano neito, noin nimesi:
    "Ellos konsana, jumala,
    Suo kotia koiratonta,
    Lapsitonta ikkunoa;
    Mi sinä lietki miehiäsi,
    Ku kylän käviöitäsi,
    Nenätön talohon tullut!"

    Niin sano sanansa poika;
    "Missäpä on taattosesi?"

    Neiti virkko, noin nimesi:
    "Äsken taatto työlle lähti,
    Eestakasin astumahan."
    "Miss' on maammosi oleva?"
    "Maammo on pantu paimeneksi
    Kisoille kesällisille."
    "Missä vielä vellesiki?"

    "Welli paljo pakkoavi,
    Äiän ottavi vähällä."

    Niin tuli kotihin poika,
    Itse tuon sanoiksi virkko:
    "Jo kävin mä, taattoseni,
    Nousin aivon aikasehen,
    Kävin kymmenen kyleä,
    Katselin taloja myöten,
    Kusta savu ensimmäinen:
    Näin mä savun ensimmäisen,
    Savun saarella palavan,
    Tulen niemen tutkamessa.
    Menin mä sihen talohon,
    Eikä mua koirat kuultu,
    Eikä haukkujat havattu.
    Siin' oli tyttö leipomassa,
    Neitonen taputtamassa,
    Sanan virkko, noin nimesi:
    'Ellös konsana, jumala,
    Suo kotia koiratonta,
    Lapsitonta ikkunoa;
    Ja mi sinä lietki miehiäsi,
    Ku kylän käviöitäsi,
    Nenätön talohon tullut!'

"Niin mä siitä, taattoseni, katsoin, jotta huima eikö oo." — "Huima sie oot itse, vastasi taatto. Hään kun rupesi leipomaan, heitti vaatteet vähemmäksi, arveli ei tulevan ketänä. Niin kun tuli vieras, oisi hänellä ollut parempi, jos oisi ollut koira talossa; se oisi haukkunut. Taikka jos oisi ollut lapsi ikkunassa, se oisi sanonut: tulee vieraita. Taikka jos oisit nenäsi sintsissä niistänyt, hään siitä oisi kuullut ja ennättänyt vaatetta päälleen saaha, eikä oisi häpiä vähistä vaatteista tullut. Sentähen hään sanoiki:

    "Ellös konsana, jumala,
    Suo kotia koiratonta,
    Lapsitonta ikkunoa;
    Nenätön tulit talohon."

"A mitä vielä pakisi neito?" — "A kun kysyin mie häneltä taattoa, niin vastasi:

    Äsken taatto työlle lähti
    Eestakasin astumahan.

Kun maammoa kysyin, sano:

    "Maammo on pantu paimeneksi
    Kisoille kesällisille."

Ja kun siitä kysyin vielä velleäki, lausu:

    "Welli paljo pakkoavi,
    Äiän ottavi vähällä.

Niin mie siitä katsoin, taattoseni, jotta vaan huima onki tyttö." — "Huima sie oot itse, sano taasenki taatto, kun et älynnyt tytön lauseita. Sano olevan taattonsa eestakasin astumassa, a sillon taatto kyntämässä; maammonsa sano kesällisiä kisoja paimentavan, a sillon maammo lapsisaunassa ja vellensä äiää vähällä ottamassa, a velli ongella. Niin mene sie toiste sihen taloon, siitä saat viisaan naisen, jo tuon pakinoistaanki ymmärrän."

Meni toiste poika, teki kaupan, sai tytön, toi kotiinsa. Niin siitä lähettiin metsälle isä poikanensa. Päivän raattua, yöksi kotiin astuessa sano isä:

    Jo oisit jaloki poika,
    Kun mulle jalan hakisit."

Hullujaan haastavan ajatteli poika. Käyään, astutaan, sano taasen ukku:

    "Jo oisit jaloki poika,
    Kun tekisit tien lyhemmän."

Ajateli taasenki poika: hullujaan pakajaa. Oli aikoa vähäsen, lausu ukko:

    "Jo oisit jaloki poika,
    Kun käteni katkoaisit."

Eikö ainaki hullujaan houraile isä arveli poika. Niin vielä vähän käytyä, vanha lausu:

    "Jo oisit jaloki poika,
    Kun multa kallon katkoaisit."

Ei olevan oikialla tuumalla, arveli poika.

Tullaan kotiin, mennään maata. Siinä vuoteellaan pa'istaan nuori pari päivyisistä asioista. Sano poika: "mi lie tullut taatolleni, ei ollut oikialla älyllä." Waimo: "a mi hänessä?" — "A niin pakasi laittomia puheita illalla kotiin astuessamme." — "A mitä pakisi?" — "A sanopa esinnä:

    Jo oisit jaloki poika,
    Kun mulle jalan hakisit.

Siitä vähän käytyä, astuttuamme, taasen sano:

    Jo oisit jaloki poika,
    Kun tekisit tien lyhemmän.

Niin siitäi pikkuruisen matkattuamme, lausu kolmannekseen:

    Jo oisit jaloki poika,
    Kun käteni katkoaisit.

Ja viimmesekseen pakasi:

    Jo oisit jaloki poika,
    Kun multa kallon katkoaisit.

Niin ainaki ne minusta olivat, jotta hullu hään eilen oli, min Jumala eille'päin antanee." — Niin sano vaimo: "ukko ei ollut hullu, kun et itse ennemmin. Tieät, kun vanha iltapäivässä alkaa väsyä ja toivoo komatta jalkaa, niin oisit hänelle sauan metsästä leikannut; kun tietänsä lyhentämään toivoi, niin sillon oisit maailman asioita haastellut. Waan kun halasi käsiänsä katkoamaan, oisit sie kintaat ottanut, ne hänellä alko jykiäksi käyä ja kun vielä tahto kalloansaki katkoamaan, lakkinsa olisi sinun kannettavaksi antanut, niin oisi se hänestä kepiämpi tullut."

A jo päivällä jälkeen mennää metsälle, raataan, astutaan illaksi kotiin. Wähä matka tultua, sano poika: "eikö ala vaivuttaa taattoa" ja keikkasi sauan metsästä; se hyvä isästä. Niin taasen vahäsen astuttua rupesi kaikenlaisia maailman asioita haastelemaan; hyvä seki. Matkataan eilte, kysäsi poika: "eikö ala kintaat jykiäksi taaton kantaa käyä?" — otti ne, se isän mieleen. Niin vielä käytyä pikkuruisen sano: "ettekö antaisi minulle lakkianne, niin tulisi, se kepiämpi teistä?" — Otti lakinki, a hyvä seki isästä. Niin kotiin saahessa lausu isä pojalle "a jo nään, poikaseni, viisaampasi vieressä oot yötä maannut.

Jälkimaine. Tämä tarina on Wenäjan puolelta saatu ja tähän yksillä sanoilla pantu, kun kerrottiinki. Ilman Suomalaisia tarinoita tähän asti on ylen vähä koottu. Taitaisivat kuitenki olla siitä armosta, että ansaitsisivat tulta kootuksi samalla huolella, kun moni muuki kansa on tarinoitaan jälkimuistoon korjaillut. Niistä vaan olisi kotvaksiki kerätessä työtä, sillä halki maan muistellaan niitä pian äärettömästi ja useimmiten erilaatusia itsekullaki paikalla.

Nuotta'ankkurista.

    Soisin Suomeni hyväksi,
    Kaupunkini kaunihiksi,
    Miehet muutkin verrakseni,
    Poikani paremmakseni;
    Että uusia etuja 5
    Ajateltaisi aluti
    Töissä työläissä avuksi,
    Talonpojan tarpehiksi.

    Wiel' on mielessä minulla
    Wanhan aikanen asia, 10
    Kun en saanut sauontani
    Luotohon lujasti kiinni.
    Aalto se ajo venettä,
    Wiskasi vihuri viimmen
    Apajalta aivotulta 15
    Toisen, kolmannen kohalle.

    Perävaaria pelotti,
    Hirvitti se hiienlailla,
    Ehkä äänellä isolla
    Toru toisessa nenässä, 20
    Ite noitu nostimilla,
    Ajalla saman apajan.

    Tuot'on tehty tuo ikänsä
    Eikä tuosta tuohon tultu;
    Kyllä kynsiä kolotti 25
    Syksykauet katkerasti,
    Puristaissa jäistä puuta;
    Kiireisti kiroki pääsi,
    Wielä viisiki välistä,
    Ajalla yhen apajan. 30

    Miehet muutkin, jos minäkin,
    Tuskahikehen tulimma
    Kiireissä kesämänöissä,
    Parven aikana paraassa.
    Parvet ne pakeni kauas; 35
    Ei saanut syvälle mennä
    Syvän synnyn tietämäta.
    Waikka vartta jatkettihin,
    Pitkä salko sauomeksi;
    Ei se seisonut selällä, 40
    Lieoilla lahen vesillä.

    Niitä olen nuorra nähnyt,
    Joita vanhana valitan;
    Eikä miestä maassa ollut,
    Joka ymmärsi jotakin 45
    Avuksi tämän asian.

    Sa'an yheksän alussa
    Kerran yksi kelpomiesi
    Kahteli Halkokarissa,
    Hahen perällä havahti 50
    Wärkin vähä mahtavamman,
    Joka hahet hallihtepi,
    Laivat laineissa pitäpi.

    Ajatteli ihtellänsä:
    Eikös vihko viskattava, 55
    Eli raskas rautahäkki,
    Auttaisi apajamiestä,
    Kalamiestä kannattaisi;
    Koska suuret suolalaivat,
    Ankarat sota'alukset, 60
    Haminoissa hallitahan,
    Walkamoissa vallitahan.

    Jopa kanto rautakangin
    Sillä reisulla rekeensä;
    Kohta tultua kotihin 65
    Työnsi rauan rautiolle,
    Puhu selmästi sepälle,
    Haasto tuota Häyriselle:
    "Käännä kanki kaksin kerroin,
    Keitä kiinni kolmin kerroin; 70
    Ite ymmärrät paremmin,
    Kuinka pitimet pitäpi
    Warustaman varren päähän."

    Seppä seiso ja käveli
    Wähän ajan arvelussa, 75
    Pisti piippuhun tupakan,
    Lyötti kangin kappaleiksi,
    Kaivo kuonat ahjostansa,
    Käski veivata vipua,
    Löyhytellä liehotinta. 80

    Alko kiitäillä kipunat
    Yli ahjon aikalailla,
    Waan ei Häyrinen hätäillyt,
    Lyytinen lymyhyn mennyt,
    Kipunoita kiitäviä, 85
    Säkeniä siitäviä.

    Kuluessa kuuen tiiman,
    Ruokavälin väistyessä,
    Kalu kaluksi rupesi,
    Juuri aivan ankkuriksi. 90

    Naapurit ne ensin nauro,
    Kyläkunta kummitteli,
    Tuota turhaksi kaluksi;
    Joku joukossa sanopi:
    "Elkääpä mitänä miehet. 95
    Jos on jokusen hyväksi
    Arvattu tämä asia."

    Muuan kulki maita myöten,
    Toiset juoksit jäitä myöten,
    Kahen puolin Sankaria, 100
    Kahtomaan sitä kalua,
    Mikä konsti Koivulassa,
    Saatu Sonkarin kylässä,
    Kun ne seilaavat selällä,
    Saavat aikohin apajan 105
    Lieoilla lahen vesillä,
    Kovilla karinenillä.
    Sepät seurasi perässä
    Osviittoa ottamassa;
    Pian mahti maahan joutu, 110
    Kulki kylästä kylyhän,
    Pitäjästä pitkin ensin
    Rautalammin rannikoita.
    Wiipymättä Wiitasaari,
    Kuuluja kalapitäjäs, 115
    Saapi siitä selvän tieon;
    Pian joutu Pielaveille,
    Kohta Karttulan karille,
    Suonenjoille sukkelasti.
    Min' en tieä miss' on laita 120
    Tämän kuulon kulkemassa;
    Tilan tieän, kuss'on alku,
    Kosk' on Koivulan pajassa
    Rauta kiinni kiehutettu,
    Rakennettu ankkuriksi, 125
    Sakari Lyytisen sanalla,
    Juuri Jussi Häyriseltä;
    Se oli pitäjän seppä,
    Konstin oppinut osaava.
    Kaikki nuoret nuottamiehet 130
    Wiipymättä viinaryyppy
    Laittakaate Lyytiselle!
    Ei se paljo palkinnoksi.
    Mahti maksapi enemmin.

Jälkimaine. Tämä Rautalammin Korhosen tekemä runo kuivailee kauniisti, kuinka uudet, parannetut mahdit maassa tuo tuostaki saavat alkuansa ja ehkä esinnä vähä armosina pidettynä aikaa voittain kuitenki tutaan hyödyttäviksi ja levenevät entisten naurajainsaki hyväksi. Rautalammin pitäjä on lounaista suuntaa Kuopiosta, Savon maata, Kuopion lääniä. Kirkolle luetaan Kuopiosta noin 7 penikuormaa. Kaakospuolella Rautalampia jääpi Leppävirran ja Pieksämäen pitäjät, lounassuuntaa Laukkasten pitäjä, länttäpäin Wiitasaari, pohjan alla Pielavesi ja koillista ilmaa Kuopion pitäjä. Pitäjällä on kaksi kappelia Suonenjoki ja Hankasalmi. Usiammista pitäjänkeskisistä vesistä nimitämmä isoimmat: Kynsiveden, Konneveden, Keitelän, Niiniveden ja Iiveden, joiden kaikkein suunta on kaakosta luoteesen. Konneveden ja Niiniveden välillä on Sonkarijärvi ja Sonkarisaari eli oikiammin saarento, jolla Korhonen asuu. Halkokariksi, josta runossa mainitaan, sanotaan paikon Kokkolan kaupunkia. * * *

Suomalaisesta Kuusimittarunosta (Heksametrosta).

Olemina historiallisessa kertomisessamme Troiasodan seikoista ja Meikäläisten sieltä kotiin paluusta tulleet kirjottamaan seurattavamme Homeiron omalla runolaadulla, kuusimittasilla. Kyllä varomma lapsentyöksi monenki tätä toimeamme katsovan ja niin ehkä olleeki. Emmekä sihen olisi heti ruvenneetkan, jos olisi ennestään Suomalaisille mainittu Greikalaisten soma runolaatu tavammaksi saanut, taikka vaan sen suomeen otostaki yhteisesti tuumailtu ja hyvitelty, mitä meistä pitäisi. — Kuusimittarunojaan Greikalaiset toimittivat sihen tapaan, että joka mittaan eli jatkoon tuli, 1:seen, 2:seen, 3:teen ja 4:teen pitkä tavut yhdeltä pitkältä eli kahdelta lyhyeltä seurattuna, 5:teen pitkä, seurattuna kahdelta lyhyeltä (Harvon yhdeltä pitkältä) ja 6:teen pitkä pitkän eli lyhyen edellä s.o. 1, 2, 3, 4 mitta olivat kakspitkiä eli alkupitkiä, 5 alkupitkä (harvon kakspitkä) ja 6 pitkä lyhyt eli kakspitkä. Wielä katsottiin, etteivät runon keskiset mitat tulleet jokanenki yhdessä erityisen sanan kanssa alkamaan, vaan vähintäi yksi mitta kahdesta sanasta osansa saamaan. Senlaisen kahdesta erisanasta liitetyn mitan ensimmäinen tamut sai olla tahallaan korollinen eli koroton (accentum habens aut aceentu carens), paitsi 5:nessä ja 6:nessa mitassa, joiden alkuun halullisesti katsottiin tavallisessaki puheessa korotettuja tavuita. Sihen laatuun tehtyjä kuusimittasia runoja olisivat:

    Sen mie | lessäni | kyllä mä | nään, sekä | luonani | tunnen:
    Päivä lä | hestyvä | lie, jona | kaatuu | Jilio | armas,
    Itseki | pää Pria | mon, väki | myös Pria | mon jalo | peitsen.

taikka:

    Mut kysy | käämepä | pappia | nyt tahi | tietäjä | miestä
    Tai uni | en sano | jaa; uni | myös on | taivahan | anti.

Mitä muutamista pienistä kokeista voisimma päättää, näyttää kun olisivat maamiehemme esinnä hyväksi katsoneet, sihen laatuun kuusimittarunoja suomeksiki kirjottaa. Niin löydammä eräässä akatemilaissessa tutkintolaitoksessa[6] seuraavan onnitelman, präntättynä Turussa 1749:

Herralle Maanmiehelle.

kauniisa täss, S'ä Sielun luondoa tutkit, Näytät sen seleväst, ett' Sielum alati pysy. Hän ei tyhjäxi meist' taid' tull', eik' loppua saada. Tain hänell' sinä sitt' osotat ratk' suurexi lahjax, Ett' tämä tutkindo paljon meill' onnea tuotta, Perään cose' ajatteleman sijn' samasa saatta: Cuing' häll' sitten käy, cosc' aica loppunut ombi? Wiel' tätä paits ei taid' myös Wallat seisovatolla; Hyvä sijtt' paljon canss' saa caik' caikisa säädyis, Cose' tämä totuus ain juur selväsä muistosa pysy Nyt olis avara mull tila kyll, Toveritsani, kijltä Sun avujas, ja cuing' caunist olet viettänyt aicas; Mutt ei tarvita tät' sill' Työs sen sanoa taita. Toivotan ainoastans Sull' aicomuxisas onne! Tiedän myös vissist', ett' nijncuin Wiisaus ennen Palveliains palcan runsast on maxanut aina; Nijn ei Sinuacan suingan hän unhoda poies.

Maanmiesten puolest, hätäisest selitti mielens Abrahamus Tackou.

Arvosia kyllä ovat nämät Tackoun kuustmittarunot, vaikka kuitenki näyttänevät mihen laatuun hän niitä on tahtonut. Wähä paremmin näyttää C.G. (Christfrid Ganander?) seuraamassa onnitoivomassaan[7] v. 1763 luonnistuneen:

    Waan joka tunde oman, kaiket sen edut joka tahvold,
    Ynnä ja sen tarpeet, mitä suinkin puuttua tainne,
    Totta se maan parahin puutokset poistapi poies;
    Siitä se niitun saa parahan, joka heiniä kasva;
    Saatta nevat vetiset, pimiät korvet, rämehetkin
    Niin korioiks pelloiks kun myös niituiks viheriäisiks;
    Ystävä, sens osotat sinä kaunihin oppisi jälken,
    Kuinka nevat vetiset Suomenkin Ruhtinakunnas
    Niin tulisit pikasest ojituksi ja myös peratuksi,
    Että ne kantaisit meillen sekä heiniä paljon,
    Että ja myös laihon, joka maksais työmme ja vaivan.
    Ankara neuo se on totisest hyödyllinen aivan.

    Oppinut ystävä, sentähden toivon, sua kaikki
    Kiittävät, ynnä ja myös toivottavat onnea sulle!
    Sen minä myös teen, koskan olen

                              Sinun
                                    Ystäväs aina
                                                 C.G.

Niin kirjotettiin mainittuina vuosina 1749 ja 1763 suomalaisiaki kuusimittarunoja. Sillon epäeltiin vielä ruotsalaisessa ja muissa sukulaiskielissänsä, mihen laatuun kuusimittasia niillä kirjotettäisi. Eräät tahtomat Greikan ja Latinan mukaan kirjotettavaksi. Mutta ruotsi ja heimokielensä ovat luontoansa ja rakentoansa paljo Greikasta ja Latinasta poikkeavaisia. Ensisti ovat heissä ylehensä sanat paljo lyhempiä ja sitte ei kuulla missänä yksinäisessä perisanassa pitkää äännöstä, paitsi alkutavuessa. Sentähdenpä Ruotsalainen ei hyväsesti saa kieltänsä kääntymäänkän senlaisiin äännöksiin, kun meidän kielessä sanat: taloon, makaamaa, veneelleen. Niin kielensä erilaatua muistellen rupesivat kuusimittarunojaki erilaadullansa kirjottamaan, niin että itsekukin mitta tuli alkamaan korotetulla tavuella. Sihen laatuun tahtovat sitte muutamat Suomen oppineet meidänkielisiäki kuusimittasia kirjotettavaksi, taikka niin, että joka mitan alkutavut oli korollinen, toiset korottomia, siitä vähä kysyen, jos muuten olivat pitkiä eli lyhyitä. Sillä tavalla laitettu kuusimittanen kuuluisi:

    Teillen on tämä sanottu, juuresta jumalan jalon.
    Kohta ilmestyi enämpi, suurempi näkyypi seura.
    Pelko paimenet tapasi, enkeli iloita käski.
    Poika soimessa suloinen, syntynyt samana yönä.

Herra Professori ja Tohtori Renvalli, joka Suomalaisesta Runo'opista kirjottaissaan on tullut kuusimittasiinki koskemaan, lausuu niistä (katso: Mnemosyne 1819, s. 201 e.) seuraavaan tapaan: "On myös koetettu saada suomea kuusimittasiin runohin sujumaan. Toiset siinä yritteessä ovat seuranneet vanhain (Greikalaisten ja Latinalaisten) runolakia tavutten pituudesta ja lyhyydestä, niin että pitkäksi tavueksi on vaadittu taikka pitkä äänike, taikka kaksäänike, taikka kahden äänettömän edellisyys. Siinä on ollut paljo työtä ja yhtäläiseen varominen, mutta ei näytä minusta sittekän luonnistaneeksi. Kielemme sopimattomuus tavutarvoin ja edellisyyden kohdassa on välttämättömästi sortanut sanain tavallista ääntelöä ja tavutten korkoa, jonka ohessa erityisiä sanoja on moneen tapaan, millon typerretty, millon katkastu, millon pidennetty, millon venytetty ja kaiken tämän kautta toismuotosiksi, kuulioille tuntemattomiksi tehty. Wielä päälliseksi on ehkä toinen puoli suomalaisista sanoista senlaisia, etteivät mainitun runolain mukaan kuusimittasiin sovi'kan ja jotka sentähden olisivat joutavia. Semmoisia esimerkiksi ovat sanat: kuka, joka, minä, sinä, sanoma, sanominen, sanomata, oli, tuli, oleva, tuleva, Jumala, joiden ei yksikän tavut ole äänikkeeltä, eikä edellisyydeltä pitkä, ja joista sentähden, jos miten soviteltaisi, ei saada kakspitkiä eli alkupitkiä, eikä pitkälyhyitäkän Greikalaisten ja Latinalaisten mielellä."

Niin tuumaellen on parahaksi päättänyt Renvalli edellämainitulla Ruotsalaisten tavalla suomalaisia kuusimittoja laitella. Waan koska meistä, jos miten arvelisimma ja tuumailisimma, Suomen kieli luontoansa ja rakentoansa ainaki on vähemmin Ruotsin ja muiden sikäläisten kielten laatunen, kun Greikan ja Latinan, ja koska jo siitäi syystä näyttää sopimattomaksi meidänkielisiä kuusimittarunoja niiden mukaan laittaa, niin toki täytyyki edellistä Renvallin kirjotusta tarkemmin silmäillä. Sanoo ensin paljo työtä ja yhtäläiseen varomista pitävän, suomalaisia kuusimittarunoja Greikan ja Latinan mukaan laittaissa. Mitä mainittuun paljoon työhön ja varomiseen koskee, niin muistettava on, ettei työttä ja vaivatta saada suuresti mitänä, ja toisella puolella, mitä joutavasti saadaan, usein onki joutavata. Eipä vaan taitaisi haitata, niin tässä, kun usiammassa muussai työssä vähin muistella Greikalaisten: ένα, αλλα λεοντα, taikka seuraavata jäniksen ja jalopeuran satua: Jänis sano jalopeuralle: "mikäpä sinä minun rinnallani olet? minä teen poikia usiammasti vuodessa ja voisin kuusin joka kerralla, sinä vaan yhden" — "Yhden, mutta jalopeuran", vastasi jalopeura. Peljättävä on, että jos Renvallin neuolla kuusimittasia suomeksi kirjotettaisi, niitä miksi ei useinki tietämättä syntyisi. Wähä taisi Sanan Saattaja Wiipurista ja Oulun Wiikko Sanomien kirjottaja kuusimittasia muistella, koska, kyllä vähä muutettuna, kirjottivat seuraavasti:[8]

    Päivän nousinaikana auringo lämmittää ensin
    Ylhäisemmän ilman, ja alhanen jäähtynyt ilma
    Eroittaa vähitellen luondansa pois sen vesi-
    Höyryn, joka lämbymässä yössä on sinne
    Nousnut, niin että höyry putoaa takaisin maahan
    Tullen aamukasteeksi.

* * *

    Unen kummitus katosi; virvoitettuna nousi
    Eva kohta ylös poikansa kalpian ruumiin
    Wierestä; jonka kyyneleillänsä kastellen ja myös
    Alttarin ruusuilla koristeltua, isä ja äiti
    Kauniisti hautasivat Herran alttarin viereen.

* * * * *

Niin luulemma mistä kirjotuksesta tahansa syntyvän semmoisia kuusimittarunoja yhtä helposti, kun Renvalli sanoo niitä saatavan kahdesta nelimittarunosta yhteen luettuna. Mutta senlaista joutilasta kuusimittarunoin syntyä vanhaan aikaan pidettiin niin sopimattomana, että kun eräs mainio Latinalainen historioitsia tuli alkamaan monikehutun historiansa seuraavalla kuusimitalla:

Utbem Romam a principio reges habuere,

niin siitä oikein nousi erityinen puhe ja keskusteleminen oppineiten välillä, jotka katsovat sitä kummaksi. Waan mikä kummitus eikö niin ilmautuisi suomalaisissa kirjotuksissa, kun niissä joka sivulla ja ehkä joka toisella eli kolmannella radilla tavattaisi kuusimittasia. Kaiketi'ki on erotettava runo tasasesta kirjotuksesta, eikä niin laitettavaa, että useinki tulisivat sekautumaan. Wielä muistettakoon seki, että kuusi mittasissa, tähän meistä sopimattomaan tapaan kirjotettuna, joka mitta tulisi sekä alkamaan, että lopettamaan, yhdessä sanan kanssa ei sanan keskessä millonkana. Waan semmoi setpa runot ennen eimät maksaneet suuresti mitänä Greikalaisilla runoilioilla ja ylen vähä meikäläisilläki tavallisissa nelimittarunoissaan. Sillä, että yksi taikka usiampia runon mitoista tulivat sanan keskeltä alkamaan, taikka lopettamaan, taikka kumpasenki, joutu koko runo muistolle helpommaksi, koska sanat siinä ikäskun juontivat toinen toistansa. Ja jos muistoon pystymisestä runoissa ei olisikan niin erittäin huolta pidetty, tuli ilmanki runo sillä paljo sukevammaksi, juoksevammaksi. Kuinka eikö juokse kauniimmasti runot:

    Mut kysy- | käämepä | pappia | nyt tahi | tietäjä- | miestä
    Tai, uni | en sano- | jaa; uni | myös on | taivahan | anti.

Kun jos mittain ja erityisten sanain yhteen sopiessa sanoisit:

    Kysy- | käämepä | pappia | taikka | tietäjä- | miestä
    Taikka | unien | sanojaa; | unikin | taivahan | anti.

Tosiaanki taitais tarvita olla vahvat korvat, jos vaan kerran olisivat kuulleet greikalaisen runon ääntä, ja eivät heti tuskautuisi tämmöisistä suomalaisista, kun nämät kaksi jälkimmäistä.

Mitä muuten samaan työhön ja varomiseen koskee, jota Renvalli penkoo suomalaisista kuusimittasista vanhain mukaan tehdessä olevan, niin jopa näyttäneeki liiemmäksi äkkinäiseltä, sillä aina on helppoki työ äkkinäisellä suuri ja peljättävä. Herra Magisteri Ingmanin, joka meidän tiedosta ensimmäiseksi suomensi Homeiroa vanhantapasilla kuusimittarunoilla, sano työtänsä ei niinkän vaikiaksi, jota sillon emme itse tahtoneet uskoa, vaan nyt itsesi mähin työlle ruvettuamme ja tottuneempana kyllä uskomma.[9] Mutta jos vielä olisi tosiki, työtä, vaivaa ja varomista olevan, suomalaisia kuusimittasia Greikan mukaan laitellessa, niin siitä ei kuitenkan seuraa, että niitä pitäisi Ruotsin, meidän kielelle peräti sopimattomaan laatuun tehdä ja luulla, olevan asian sillä hyvän. Jos omenapuu ei kasvaisi meidän tarhoissa, niin kaiketi taitais paras olla, suoraan sanoa, ettei kasva, eikä omenapuun nimellä muita puita istutella.

(Lisää toiste).

[6] Dissert. philosoph. de utilitate fluente ex consideratione Immortalitatis Animae; praesid. C. Fr. Mennander, resp. A. Achander Aboae 1749.

[7] Luettava akatem. tulkintolaitoksessa! Tankar om nödvändigheten att utorka och uppodla Kärr och Mossar i Finland, under Herr P. Kalms inseende af Esaias Wegelius. Åbo 1763. Kun minulla ei ole mainittua kirjaa, niin en tiedä jos sanat tässä lienevät juuri alkukirjaimillansa painetut.

[8] K. Sanan Saatt. Wiipur. 1836, N. 11 ja Oulun W.S. 1836, N. 12, jotka molemmat, äsken postista tulleita, vielä ovat pöydällä edessäni.

[9] Erittäin saanen lausua, että olkaan jos mimmoinenki tämän kirjan historiaosassa löytyvä suomentama Homeiron runoista, niin siitä ei ole ollut suurempata työtä, kun että ensin kirjotin runot Meikäläisillä sanoillansa ulos Homeirosta ja sitte tiellä astuellessani suomensin kodin ja Kajanin välillä, jota joka päiva tulin kulkemaan. Sillä tavalla tulleista on niistä kyllä vähä vaivaa ollut.

Itkuvirsistä Wenäjan Karjalassa.

(Lisää ja loppu viimme-lehteen),

Waraset patsahat saoikse paloiksi, valkie-hyväseni! ojukset ortuot yheksikse paloiksi, olovahyväseni! Otrelikotse ennen ottamaisieni omieni olkaoksasieni obronasesikse. Wet viihyttäväiseni sotka, kaunishyväseni kauppakuluseni, vieronotse. Otrelikotse, oimosuuri omakuntaseni, olovien ilmojen alla; vieronotse vierottomien maien vieriih; (paikotitse?) pakanoien paikkojen paartahaseh. Menkö valkie mielivaltoseni valkian ilman alla valkehikse joen jousenikse ennen vaalimoisieni. En voi viihyttömie viihytelläkseni — —

(Kuoleelle lapselle itkee emo). "Kun uutsi, mie lapsi, uutsi. Kai on olovinah aikojani. Kantamieni lapsi, armahani aikaseni, mieliarmahieni. Woi olevinah armasie laatimieni! kun viihittömie virkoja viisastelet. Ollahko hyvävirkasie, eikö olla kiirimättä? Ollahko armasvirkasie, eikö olla aikomatta, aian ankeutta, aimollisuutta? Eikö olla antamatta, eikö olla siittimättä; siliet mielaloset, mielaloja akkiloitset. Eikö kantamatta olla, eikö kuuromatta, eikö läpi kuurnan kulkovie — — —" Kuilla ilmoilla kylvettämäsini? Saatoilmoilla saajastaseni, satalaatuseni sankojen vesien kera. Et kyennyt koko kylän nuorisossa ikiaikusessa. Mintä kallehilla ilmoilla kasvattaja kantajaseni? Mintä siitoilmoilla siittiäseni? Mintä armahilla ilmoilla asettajahe aikojaseni? Mintä ankehuilla ilmoilla akkeloitsia armas hyväseni? Mintä ankehut'aioilla, aijin vähissä aikasissa? Mintä uutotskoaioilla, urhailla ajoilla, aijin vähissä oikasissa? Mintä viihittömillä aioilla — — Eikö leipomatta oltais lehtometsissä leukevie lehosvierilöitä löyettävie? Eikö kantamatta oltais katajametsissä kasvanuisie katajakankahie kaaettavie? Intomatta oltais hyväinnollisie, ottamatta hyväopastullisie, aikomatta hyväaimollisie — — —

Waan kuitenki, jos ollee tosi, mitä ainaki olen naisten kehuvan kuullut, näitä outo sanasia, ikivanhoja itkuvirsiä löytyvän monesta laadusta ja pian äärettömästi, niin, ehkä näyttävätki joutavilta loruilta, niitä ei pitäisi silleen heittää. Taitaispa, kun enemmin olisi kerättynä, niistä, kun muistaki tarinoista, lähteä joita kuita ennisajan tietoja ja jotai hyvää kielentutkioillenki. Niinpä ennisaikaan koskeva on muutamasta toisesta nähtävä, hevosilla luultun kuolleita Tuonelaan vietäviksi. Sanat ovat: "Tulkaa ottamahe orihepoloilla, valkein vahatuohuksuien (vaksikynttiläin) kera. Kattoote (peittäkää) hyväsesti, ettei vesi, vihma vuotaisi jne". Waan näitä ja vanhoja satuja varten, joita myös paljon Wenäjen Karjalassa löytyy, pitäis hyväaikanen, erityinen kerääjä lähteä, sillä ennen kun niitä oikein selvään kootuksi saisi, tarvitsisi tarkemmin heidän puhe'laatunsa tuntea, kun sitä vähällä ajalla voi tuntemaan oppia.

Satuja.

1. Lampaat ja Koira.

"Mikäpä kumma siinä, nurisivat kerran lampaat, meillen paimen ei anna mitänä, paitsi minkä itset maasta otamma, koiraa vaan syöttelee joka suupalalta. Mitä hältä saa? Waan mepä hänelle annamma villoja, kannamma muonia, lypsämmä maitoa ja vanhaksi tultua jopa käymmä jtse'ki ruoaksi." Koira lähellä ollen ja lammasten nurinan kuullen lausu: "niin kyllä saaki paljo hyvää paimen teistä, vaan minäpä teidät varjelen susilta ja muilta metsän pedoilta ja varkailtaki. Ja minua ei ollen jopa alituisesta pelvosta vamisten ette voisi rauhassa syödä'kän, vaan menehtyisittä ehkä nälkäänki." Sen kuultua lampaat eivät enää virkkaneet mitänä.

Arvoa oma etusi, anna arvo toisellenki.

2. Mehiläinen ja Kyyhkynen.

Mehiläinen kaihilan lehdellä istuen joi joen rannalla. Wahingosta pyörähti veteen ja oli hukkua polonen. Sen nähden kyyhkynen tempasi varvun puusta, jossa istu, ja vei sen mehiläiselle hengen pelasteeksi. Ei aikoja jälkeen tuli jousimies ja viritti jousensa kyyhkysen varalle. Mehiläinen vanhan auttajansa hengen vaarassa havaten, lensi, pisti luaastessa jousimiestä käteen, jotta nuoli hairahti muunne ja kyyhkynen jäi henkiin. Niin kosti hyvän hyvällä.

Toista altis auttamahan saat avun avun ajalla.

3. Sääski ja Härkä.

Sormella harjan sääski muinen istuva Kysy: "voitko kantaa, taikka poisko ma lentänen?" "En tiennytkän, sano härkä, siellä sun istuvan, Ja yksi on se minulla: istut tai lähet."

Nauruksi köyhän luulo rikkauestahan.

Suomen kansan Arvutuksia.

1. Hera pohja, hietaranta, kanermikkokangas kesken,

2. Eellä Aatamin syntynyt, mies kotihin tuopi, kumarteleksin kun kuningasta.

3. Tiet kasvo teriläpäitä, notkot noppulaneniä.

4. Keitto kiehuvi mäellä ilman puitta, valkiatta, kokitta, kohentajatta, kattilatta, katsojatta.

5. Rautanen hepo, hamppunen kuorma.

6. Hepo tästä herkan lähti meren vettä vellomahan, saarillista sauomahan.

7. Päät puiset, jalat kiviset, itse liinapaioillahan, aivan aivinaisillahan.

8. Kuoren syöpi, syämellä lentää.

9. Häntä eellä, pää takana.

Osviittoja. 1. Juustopata. 2. Käsikivi. 3. Lakka (muurain). 4. Muurahaispesä. 5. Neula. 6. Wene. 7. Nuotta. 8. Petäjä (syän s.o sukset). 9. Puntari.

Suomen kansan Sanalaskuja.

1. Meren kierrät, miest' et kierrä.

Joka kerran on kostohimosen vihamiehen saanut, elköön toivoko'kan aina välttää voivansa. Meidän keskellä, samatekun muissaki asullisissa, sivistyneissä kansoissa, on kuitenki laki paras kostaja, ettei niin ollA'kan kostonpyytäjiä, kun eräissä toisissa, esimerk. ArabilaiseN kansan keskessä, jossa poika, ja vielä pojanki poika usein kostaa isänsä eli isoisänsä puolesta, jos itsiltä eläissään mitä kostamatta jäi. Ilman kaikki kostonpyyntö on, jos ei juuri luonnoton, kuitenki synniksi luettava, vältettävä. Sillä kosto on Jumalan ja esimallan, vaikkei pidä niiltäkän kellen kostoa toivoa, koska on paljo kauniimpi Wapahtajan esimerkillä vihollisillensaki hyvää toivottaa ja rukoilla Jumalaa kääntämään heidät paremmalle tielle, etteivät vasta rikkoisi ketänä pahuudellaan. Se on Kristinuskovaisella sopivin kosto.

2. 3. 4. 5. Parempi Pajunen sauva, kuni miekka markkahinen.

Parempi Pajunen keppi, kuni miekka kultavästi.

Parempi Pajunen linna, kuni vahva vaskilinna.

Nämät jokanenki sanalasku kuvaelevat, köyhempänä elää paremman olevan, kun rikkaana, ylellisenä, joka vaan usiammassa kohdassa onki tosi (katso Solounan ja Kroison väliä historiaosassamme) Samalla mielellä toisinaan köyhä sanoo:

Emmä kaadu korkialta: luudan päältä lattialle.

6. Savu seppäin pajassa, sen sepät suahtevatki.

Ei ketänä pidä työstänsä soimata, jos kohta olisi alhasempiki, eikä kaikki sen ohessa niin siisti ja kaunis katsella, kun moniki toivoisi.

7. Sata on surmoa urohon, tuhat miehen kuolemata.

IHmisen ei pidä mielentaiten kuoleman käsiksi tunkeuta, Waan ei toisellakan puolella ylen itsiänsä armahdella ja joka askelelta surmaa peljätä, koska samalla alituisella, ylellisellä pelolla hän vaan vaikeuttaisi koko elämänsä ja siitä ei kuitenkan olisi kuolemata vasten apua.

8. Miehen mitta, miehen määrä, Waan ei miehen mieltä päässä.

Lienee kyllä semmoisiaki maailmassa, joihin tämä sanalasku sopii. Waan toivottava olisi jokaseltaki, että varoisi, ei itsensä sen alaseksi tulevan.

9. Lapsi suuhun suurimmanki, piika päähän pienimmänki.

Niinpä lieneeki tapa lapsilla kaikki, mitä eteen sattuu suuhunsa kokoa, eivätkä heitä mielellänsä tytötkän, mitä vaan koreudeksi päähän eli muulle ruumiille kelpaa.

10. Kala se on kiiskiki, lapsi se on tytärki.

Sanotaan toisilta: Kalana se on ahvenki jne ja vertaelee kummin tahansa sanottuna, tytärten alhasempaa arvoa vanhain elämässä, joka tuli siitä, että tupatöitä sillon ei arvattu suuresti miksikän, vaan ulkotöitä, joilla elatusta saatiin.

MEHILÄINEN W. 1836.

Marraskuulta.

Kummia.

    Laain liiton nostakseni
    Kuunki, päivänki keralla,
    Nousin ennen liittoani,
    Ennen ehtoaikoani.
    Pyhin pikkupirttiseni, 5
    Lakaelin lattiani,
    Tinasilla lehtisillä,
    Waskisilla varpasilla.
    Ammuelin rikkaseni
    Waskisehen vakkasehen, 10
    Tinasehen tokkasehen.
    Wein mä rikkani pihalle,
    Kannon ulos usta myöten,
    Pihalle vajoa myöten,
    Pellolle perimmäiselle, 15
    Kaijimmalle pientarelle.
    Seisattelimma rikoilla,
    Kääntelimmä, kuuntelimma;
    Siellä kuulin kuusoalta,
    Seitsemältäki tähysin, 20
    Jopa kuulin kummempia,
    Imehempiä tajusin:
    Oravalla kynnettihin,
    Hepo hännin puuhun juoksi,
    Oro kuusessa makasi; 25
    Sika tiellä poikki puolin,
    Kahet kannukset jalassa,
    Oksat kuusen kummassai.

    Näin Wielä imehempiä,
    Toki kuulin kummempia: 30
    Siat sotki taikinata,
    Emännät sikana röhki;
    Kirvehellä keitettihin,
    Kattilalla leikattihin;
    Orot otran leikkuossa, 35
    Siikaset sitelemässä,
    Lakloset latsottamassa,
    Hanhet haasioitsemassa.
    Anna hanhut siivyttäsi,
    Lakla laakamoisiasi, 40
    Millä lennän tuolle maalle,
    Tuolle maalle vierahalle,
    Ylitse meren yheksän,
    Meripuolen kymmenettä,
    Sinisen salon sisähän, 45
    Waskisehen varvikkohon.
    Siellä vuoret voina vuoti,
    Kalliot sianlihana,
    Mäet mämmikakkaroina.
    Siell'on naiset listin lastin, 50
    Morsiamet mustin kulmin,
    Akat vanhat vaskivöissä,
    Tyttäret tinasiloissa,
    Kukot kultakannuksissa,
    Lehvät leppäsin utarin, 55
    Paimenet pajusin jousin,
    Ei juoa oluttakana
    Kuparitta kultasetta,
    Ei syö a sianlihoa
    Weitsettä hopiapäättä. 60
    Laulajat lehellä lemmen
    Kuuliat kukalla kullan
    Mie itse remon rekehen
    Wirsi väkkärän väkehen.

Toisintoja. v. 3, 4. Nousin aivan aikasehen, Aivan aika huomenessa Wielä ennen ennättelin, Ennen kuuta paiveäni. v. 5. Lämmittelin pirtt. v. 6. Lakuolin (Lapuoni) l. v. 13—15. Läksin u.u.m. Pellolle pärettä myöten, Perimmälle pellolleni. v. 17. Seisoimma rikoillani. v. 19,20. Kuulin tuolta kuusiammat, Tähysin kaheksiammat. Kuulin kummat kuusialta, Näin miehet yheksältä. Kuulin kummat, näin imehet, Hämehessa käyessäni. v. 24,25. Hevonen makasi puussa, v. 35. Urot (Sulhot) otran leikannassa. v. 36. Sinervöt (Neitoset) s. v. 38. Hanhuet haasiomassa. Akat vanhat päätä poimi. Itse hanhut antelevi. v. 41,42. Millä mennä muille maille, maille tuntemattomille (Noille maille tuttaville). v. 46. Waaher vaskinen salossa, v. 54. Neitoset tina sylissä, v. 56. P. p. sauoin. v. 62. K. kullan kannalle.

Jälkimaine. Sanotaan olevan lisäksi rikanki rokassa, hämähäkin taikinassa ja niinpä olkoon tämäki Wenäjän Karjalasta saatu lasten remputus muun luvun lisänä. Waan ettei kukaan arvelisi, jo lopussa olevan parempain runojen, jos semmoisia muuten on ollutkan, niin saamma tiedoksi antaa, että niitä vielä on kyllin tulevaksi vuodeksi; sen jälkisistä emme vielä' virka mitänä.

[Tulevata vuotta muistellessamme toki ohessa muistelemma Mehiläistämmeki. Jos vaan ei lie ylen vähä hyvittäjiänsä tänä vuonna hyödyttänyt, niin olisi harras ja nöyrä pyyntömme, etteivät tulevaksikan vuodeksi häntä unhottaisi. Siipinensä, sulkinensa ja kaikin karvoinensa lupaa hän heitä edespäinki palvella kolmen ruplan palkalla ja 45:den kopeikan pestillä vuodessa. Läheläisiltänsä, jotka eivät vaivaa häntä pimiään, ahtaasen postilaukkuun tunkeumaan, hän ei pestiä vaadi'kan. Tulostansa, olostansa ja toimestansa saapi hän pian Suomen Yhteisestä Avisassa paremman ilmotuksen antaa.]

Oudompia sanoja, v. 11. tokkasehen sama kun vakkasehen. v. 20. tähysin s. k. tajusin, hoksasin, äkkäsin jne. v. 37. lakloset; lakla kuuluu olevan suorsansukunen lintu; latsottamassa, kekoja tekemässä, kekoilemassa. v. 40. laakamoisiasi, sieviä, oivia, jaloja siipiäsi. v. 64. väkkärä, lasten tuulimylly.

Huotarin Naimisista.

    Tuoll' on tytty syntynynnä,
    Lapsi laavu kasvanunna,
    Kuikan kuulussa kylässä,
    Latvajärven laitehilla;
    Lesosen suku leviä, 5
    Suku suuri kuoharien.

    Pien' on piikoina elänyt
    Missä vuoen, kussa kaksi,
    Kussa kohta kolme vuotta.
    Pääsi päälle Teirivaaran, 10
    Oli Läykyssä keseä'
    Naia huol'ois Huotarista,
    Läykkyläss' on pieni piika.

    Meni Läykkyhyn läpällä,
    Puhutteli puolisoksi. 15
    Siitä heillen häät paneksen,
    Tahi tanssi alkanevi.

    Heitti Iivo ilkiäksi,
    Kuurnis kuulemattomaksi:
    Pani pönkän pirtillensä, 20
    Pirtin lukkuhun lujahti.

    Paavil' on parempi miesi:
    "Kyllä mull' on, missä maata;
    Mene louhella lopista,
    Alota alakivellä, 25
    Piätä pikkuhuonehessa."

    Arki aamulla tulevi,
    Talon töille tarvitahan.
    Astua alottelevi
    Kotihinsa kohvasäällä; 30
    Jo kohta koti näkyvi,
    Talo vaaralla näkyvi.

    "Onko tuo minun kotini?" —
    "Sihen sinua vietänehe." 35

    Nousi rannasta mäkehen,
    Pääsi pirttihin pihalta,
    Risti silmät ripsahutti,
    Istu penkille perähän,
    Lasin alle laittelihen. 40

    Katsovi kaluksi ukko,
    Minnoahan mieleväksi;
    Elettihin ensitalvi
    Muihen ihmisten mukahan.
    Tuli äiti atimoksi, 45
    Pitkäkorva maammo luoksi;
    Hoto huolelle rupesi,
    Murehelle vaimo kaunis;
    "Sain miehen, mitä parasta,
    Waan on vähä vanhanlainen, 50
    Iho ilkiän näkönen,
    Kasvot menty kaitaseksi,
    Nokka nossut korkiaksi,
    Hampahat sitäi pahemmat,
    Puolet aikojain puretan." 55

    Ei se hyvä Huotaristai:
    "Hairahin polonen poika,
    Kun nain naisen nuorenlaisen,
    Nuorenlaisen, kaunukaisen;
    Mont' on miestä Miinoassa, 60
    Paljo poikia kylässä:
    Läksin aamulla varahin
    Akan luota astumahan,
    Katso tuoll' on toinen miesi
    Seisomassa seinän alla. 65
    Minä kiljasin kivasti:
    "Mit' oot aamulla varahin
    Seinän alla seisomassa?" —

    "Ilman aikoja kohennan,
    Kun on kaatunt kallellahan." 70

    Ukko tuosta arvelevi:
    "Hoto on tuotu helvetistä,
    Paha pitkästä perästä;
    Heitäksen paha pahaksi.
    Etona elämän rikko, 75
    Koin kultasen hävitti,
    Saatto miehet mieron tielle.

    Minnä minua vaartelevi,
    Paloilla pahentelevi,
    Peitti jauhot penkerehen; 80
    Nyt meillä nuju tulevi,
    Tahi tappelo paneksen,
    Parallen jako tulevi,
    Tukat käypi tuuhakaksi.
    On meitä kovoa kaksi 85
    Utautut yhen näköset;
    Minnä minua nakkelevi,
    Kuppiloilla koittelevi,
    Otti koivusen korennon,
    Kopahutti kättä vasten; 90
    Pääsin mie polonen poika,
    Astun armasvelleheni,
    Pääsin tuonne Petrin luoksi:
    Hoi on, Petri veikkoseni!
    Pahoin on käynyt parralleni, 95
    Tukalleni tuhmemmasti."

    Wietiin viestiä kylälle,
    Teiriniemehen sanoma;
    Kokoutu kokohon kuikat,
    Tunki tuppelot tukulle, 100
    Miehet Miinoan kylähän,
    Itse Iivo päällysmiessä.

    Katseltihin kaikki paikat,
    Otettiin omin lupinen, 105
    Pantiin Huoti puhtahaksi.
    Wiel' oli Ollilla osaksi,
    Kun ei ollut omassa koissa,
    Kaunihissa kartanossa:
    Iivo ois lyönyt ilkiästi, 110
    Oisi koskenna kovasti,
    Pahoin piessyt pitkäkorva,
    Hoto saualla hosonnut,
    Ohkemi omalla käällä.
    Pelona ihasteleksen, 115
    Arvelee Lapukan akka:
    "Oleksi on oiva ukko,
    Waan on mieleltä kepiä,
    Minnoansa saarnoavi,
    Niinkun kiivas kirkkoherra. 120
    Tok' olitki oiva lapsi,
    Hoto muita muitterampi,
    Kun kisoit parran palkastasi,
    Kolme vuotta oltuasi."

Jälkimaine. Tätä runoa kuulin usiammassai paikassa Menäjän Karjalassa somasti tehdyksi kehuttavan, jonka tähden sen mielellämme tähän präntäytimmä, jos ei muuksi hyväksi, niin toki näytteeksi heidän somasta. Miinoa on suuruudeltaan jommoinenki, noin viidentoistatalonen kylä samannimisen ison järven vaiheilta. Siinä asu Olli eli Oleksi (Aleksei) Huotari, jonka naimisista runolla on työnsä. Luodepohjaista päin Miinoasta on Suomen rajoa möyten ensin Teirivaara ja Akonlahti sitte eräitä pienempiä kyliä ja niiden perästä taasen vähä suuremmat Kivijärvi, Latvajärvi ja Lapukka. Kuikasta Latmajärven laitehilta sanoo runo Hoto Lesottaren olevan kotosin. Läykkylä talon nimi Teirivaarassa ja Paavila toinen, rikkaaksi huuttu talo, jonka riiheen Huotari akkanensa sai morsianvuoteen, kun Iivo ei laskenut huoneesensa, jonka luona esinnä oli tuumat, yötä maata. Petri talon isäntä Miinoassa ja Pelona Hoton 'äiti, Ohkemi ja Iivo muita omasia.

Oudompia sanoja. v. 5. L. suku leviä s. o. Lesosen leviästä (isosta) sumusta. Niin pannaan semmoiset selvityssanat useinki Nimentäsiaan. v. 7. piikoina; muutamissa paikoissa Suomessa sanottaisi Yksikössä: piikana. v. 14. läpällä, kiireesti, joutuen. Kun lintu lentää siipiään lekuttelematta, sanotaan siivet läpällä lentävän. v. 24. louhella, kivellä, paadella. v. 27. Arki, arkio, v. 38. risti, ristiksi Wenäjän tapaan silmänsä. v. 45 atimoksi, vieraaksi, kostiksi, v. 52. menty; niin Wenäjallä, Suomessa menneet, v. 75. etona, hylky, heittiö, ruoja. v. 84. tuuhakaksi, pieniksi päiksi. v. 86. utautut (utautunut), sattunut. v. 97. viestiä sanaa, v. 100. tuppelot, mitättömät, epäkelvot, vähäpätöset miehet. v. 105. omin lupinen (lupine'); niin alkutäydellisyydessään, sitte Suomessa tavallisesti lyhettynä omin luvin, v. 12S, kisoit, kiskoit, revit.

* *

Muualta saatuja Mehiläiseen lähettyjä eli ilman koskemia kirjotuksia.

***sta 5 Toukokuuta 1836.

— — — Muutamille Juuan talonpojille luin "Härjän ampuja" runon, jotka kuultuahan ihmettelivät, mistä seki asia on niin julkiin tullut. "Saahaan nyt valeen runoksi, ja runona kirjaan", olivat heidän sanansa.

Onko Mehiläisellä ilman monta ottajata, että saat kulusi maksetuksi? Kanssalukiani ei juuri kiitä sen aineita ja kirjotuksia, ja vähäpä lieneeki niiden kanssa hänen tekemistä; itsestäni kyllä ovat välttäviä, vaan sen saan vilpittä sanoa, että historian suomennus useinki on kankiansujuva. Arvuutukset ovat hyviä, jos sinulla niitä vaan usiammaksiki vuodeksi riittäisi! — —

Weli!

Jos nämät kaksi koetta ansaitseevat tilaa Mehiläisessä, niin ole hyvä ja pistä ne siihen — joseivät—polta jäskiään.

Kiitos Kalevalasta ja Mehiläisestä! Jokainen rehellinen Suomalainen on sinulle suuressa velassa. —

Pari vuotta viljelen minäkin Isäin lausetta, ainoa huvitukseni vieraassa maassa. Wiron rajalle joutunut, on aivoitukseni oppia Wiron sisär-kieltä, ja tutkistella sitä Suomen kielen rinnalla.

Jos vielä muistellet Opisto-ajasta minua, niin sulje edeskinpäin ystävyyteesi vanha toveri, joka j.n.e.

Narvan linnassa 30 p. Touko-kuuta 1836.

—n. —r.

Ilolle.

(Mukaama). [Fr. v. Schillers An die Freüde.]

Ilo säken Ijäisien, onnen kukka kaunoinen, joukko riemu-rientävien tulee templiis', Taivainen! Lumoukses' lieventäävät erot suuret säädyissä, veikkoisiks' kaikk' velittäävät sima-siipeis' siimeessä.

* * *

Suku-kunnat syleiltynä rintaa mästen riehkäisen! Tover — yli tähtien kaitsee Isä kiitettynä.

* * *

Kelle koitto ystävyyden rusottaavi riemua, kelle huohtet helleyyden lempeyyttä liemuaa, joka syttyi suosiohon, suli sopivaisuuteen, juopuneena julistakoon ihastustaan, intoinen!

* * *

Asujamme! maamme alan yltykäätte yhtyyteen! Tuolla yli tähtien se antaa tyynen saataman.

* * *

Iloo olennot imeevät luonnon rikkaan rinnoista, hyvät, pahat hyppäileevät jälkii samaa suloista. Rauhan, riemun, rakkauden lahjoitti se lempeän; madolle myös makeuuden eloss' etsi hempiän.

* * *

    Millionit miekahtaavat!
    Aavehtitkos alkuas'?
    Henqee hymää, haluas'
    tähdet, taivaat piilottaavat.

* * *

Wipu, veto ompi ilo laviassa luonnossa. Rattaan reutoo ilo, ilo, kaikkein aikoin ajoissa. Hielimasta hentoisesta kukkasia kasvattaa. Wyöryvästä vahvuudesta aurinkoja aivastaa.

* * *

Loistavasti, lumovasti lentää valo Luojamme. Weljet voiton-tietämme lentäkäämme luottavasti.

* * *

Tuli-peilistä totuuden tutkiaa se tervehtää. Kajoittaavi kateuuden kärsemyksen keventaä. Johdattaavi uskon uulun laitumelle loistehen: läpi raon ruumis-kirstun näkyy eloss' enqel'ten.

* * *

Kärsikäätte kansa-kunnat tavaroiksi taivasten! Tuolla-puole tähtien ruunun saavat suorat sunnat.

* * *

Palkintoa Pyhimmälle tuotkos? Et. Siis salli, suo lohdutus levottomalle sääli, siunauskin tuo. Waino olkoon viskattuna unhotuksen umeeseen, kyyneleetkin kuivatuna viha-miehen viimeisen.

* * *

Ihmis-su'ut ihastukaan suloisissa suonnoissa! Tover — tähti-talossa myöten töitäs' maksetaan vaan!

* * *

    Ilo siittää selkeyyttä
    mustuneessa mielessä.
    Julmat juomat leppeyyttä
    viina-marjan veressä.
    Kahto pilviin pirskahtakoon
    Kuohuvasta kauhasta.
    Suotuisesti "tästä saakoon"
    Henki hyvä taivaasta!

* * *

Jota tähdet kaikki kiittäät hyminällä heliäll' liitollakin lempiäll' luodut itsens' Häneen liitttäät.

* * *

Urhollisuus uljastukoon rasituksess' raskaassa — valan-pyhyys vahvistukoon alin-omaks' ajassa — turma olkoon totuudella — vapa mieli miehillä — armo aina ansiolla — viha, vaino vilpillä! —

* * *

Rauha, riemu rikastukoon lempiästi luoduissa! Tähti-Isän tullessa osanamme autuus olkoon.

—n. —r.

                                                Narvan linna.
                                                Kesä-kuussa 1836.

Kuoleva Joutsen.

(Salaus Herderiltä).

"Pitääkös minun yksinäni oleman mykän ja lauluta?" — huokaisi itsekseen hiljainen joutsen, kylpeissäan iltaruskon ihannimmassa loisteessa — "minun, pian-sanottu, yksinäni mykän koko höyhön-joukon valta-kunnassa? Enhän minä kadehti närisevää hanhea, kaikattavaa kanaa, ja päräjävätä Nälkä-kurkea äänestänsä; vaan sinua, suloinen kyntö-rastas kadehtin minä siitä, kyntäissäni, ikään-kuin sidottuna siltä, hiljaan vakoja laineella, ja viipyissäni juopununa taivaan kuumeessa. Kuin enkö minä laulelisi sinua kultainen ilta-aurinko, laulelisi ihanaa valoasi ja ihastustani, ja sitte ruusu-kasvosi peilissä ummistaisiin ja kuolisin!"

Waissa ihastuksessa ummistiin joutsen, ja tuskin oli hän nousnut allosta, niin viittaisi kiiltävä hahmo, joka seisoi rannalla, hänen luoksensa; se oli aamu ja ilta-aurinkon haltia, kaunis Phoebus. "Hento, rakastettava olento," — lausui hän — "suotu on sinulle rukous, joka useasti kyti tyynessä rinnassasi, mutta joka ei ennen kun nyt, taitanut tulla sallituksi." Juuri tämän sanottuna, koski hän joutsenta kanteleellansa, ja sovitti siihen kuolettomain aannön. Riemuisesti lävisti tämä ääntö Apollon lintua; sulavasti ja soivasti lauloi hän kauneuuden jumalan kielten äännössä, lauleli kiitollisesti ihanaa auringoa, loistavaa järveä, ja omaa viatointa, onnellista eloansa. Lemmes kuin hänen hento muotonsa, oli sopu-soiva laulu: hiljaisesti lainehtien vaikeniit sulavat äännöt, kunnes hän Apollon jalkain juuressa ja totisessa taivaallisessa kirkkauudessa, huomaitsiin onnistossa. Elämässä kieletty laulu, oli tullut hänen ensimäiseksi ja viimeiseksi lauluksensa: lempiästi, mutta välttämättömästi, sammutti se hänen olentonsa, sillä hän oli kuullut kuolettomain äännön, ja nähnyt yhden jumalan kasvot. Kiitollisesti liihentiin hän Apollon jalkain juureen, tarkottain kormansa ijäisesti nuoren jumalallisiin ääntöin, ja nyt tuli myös hänen uskollinen puolisonsa, joka suloisessa laulussa hänestä valitti itsensä kuoliaksi. Wiattomuuden jumalatar otti molemmat rakkaiksensa, ja tämän kylpeissä nuoruuden laineessa, ovat he valjastetut hänen raakku-vaunuunsa.

Ole kärsiväinen sinä, hiljaisella luottamuksella, aavehtiva sydän! Mikä sinulta elämässä kielletään, koska se käy voimasi yli, lahjoitetaan sinulle kuoleman-hetkellä.

—n. —r.

***hesta 1 Kesäkuuta 1836.

— — — Wiimeisen kirjanne olen käsittänyt ja mielelläni nouvatan, mitä siinä pyyvättä. Minusta se ei ole oikein tehty, riitojenkaan välttämiseksi toista sanapukua (orthographia) seurata, kuin minkä ilman sanotta parahimmana pitävänne, ja joka niin minunkin mielestäni on paras. Yhteiseltä hyvältä olemma vaaitut, jotain uskaltamaan, eikä moitteita ja riitoja pelkäämään, jos muutoin tiijämmä yrityksemme hyövyttävän. Nykyinen aika ehkä on ainoa, jona voimma jotain sen estämiseksi, ettemmä erouvu kansassa ja kielessä, kuin muinen Greikaiaiset. Uskottavasti oli suurin syy heijän keskinäiseen eripuraisuuteensa kielessä, jota yksi lahkokunta puhui ja kirjoitti yhellä, toinen toisella tavalla. Jopa se onneton kirjanenä δελτα antoi tilan erityisille herjanimille. Harvoissa kielissä se oikein ääneksi taipuu ja Suomalaisilla ei käytä niinkään asiasta selvetä, kuin Saksalaisilla, jotka myös eivät saa kieltänsä d-ääneen taipumaan, vaan kuitenki erottavat d-äänen t-äänestä sanoen eellisen olevan: das veiehe t (d), jälkimmäisen: das Harte t, kumpiakin yhellä tavalla ääntäen. Semmoista sorinaa, kuin Suomalaiset paikoin d-äänestään saavat, ei vaan luulisi ihmisten suusta lähtevänkään, ken sattuisi ouokselta kuulemaan. Ei yhessäkään paikassa Suomen maassa sitä oikein äännetä ja sepä vaan on ainakin, kuin seinä Hämäläisten ja Suomalaisten (Karjalaisten?) välillä. Minusta on se, kuin muukin likaruoho, kielestä erotettava, piettäköön tahi lisättäköönki muita kirjaneniä, miten tahansa tarvetta myöten. Kaiketikki pitäisi tavallisessa kirjoituksessa mukauttaman yheksi kieleksi, niin että sanoja puettaisiin senlaisiin kirjaneniin, joita Suomalainen missä tahansa helposti voi ääntää. Toinen asia on runossa, joka olkoon niin vapa kaikista siteistä, että saa kokea ja ottaa mistä vaanki tahtoo. Ei haittaisi, jos sillä tavalla syntyisi erityinen runokieli, Wäinämöisen kieli, samaten kun Greikalaisilla viies eli Homeiron murre, sillä Wäinämöinen toki oli yhteinen Hämäläisillä ja Suomalaisilla.

Juopuneen Herran olosta.

(Hämeessä muinen muutamassa Kestikivarissa kuultu ja paikalla jälkeen muistoksi kirjotettu).

… Tuli sitte aamupuolella yötä tuohon pihalle ja piti hirmuista rytyä trenkinsä kanssa. Ei tuntenut paikkaa, ei mitään, vaikka kyllä usein on meillä lapsuudesta asti käynyt. Sillä hän on syntynyt ja kasvanut ei hyvin puolta virstaakan meiltä. Kiroi vaan trenkiänsä lakkaamatta: "enkö minä käskenyt sinua ajaamaan H***n kestikivariin ja sinä p*rk*** ajoit minun pappilaan." Trenki kyllä vakuutti, ei pappilassa oltavan, vaan kestikivarissa, mutta kuuleeko juopunut toisen puhetta? Nyt tiuskai toisen kerran: "jolles kohta aja kestikivariin, niin minä ammun sinun, p*rk**n vietävä, keskeä läpi." Me kuulimme hyvin selkiästi joka sanan tupaan ja tunsimme äänen. Äitini sanoi minulle: "Gusta kulta! heitä jotain päälles ja mene auttamaan sitä huoneesen, kyllä se on mistä vaan tulleekaan, kuin nyt on tuommoisena." Minä nousin ylös sängystä, sain kengät jalkaani, puhalsin valkian hiiloksesta, sytytin kynttilän ja otin takin päälleni. Kuin justin olin sen tehnyt, niin taas kuulin, kuinka riuskat trengillensä: "etkö nyt näe, että ollaan pappilassa, kuin jo viedään valkiaakin kamariin?" Samassa tulin minä ulos ja tervetin: hyvää iltaa, vaikka jo olikin aamupuoli yötä. Tunsi kuitenkin minun ja sanoi: "toi p**rk**n juhma on pitkän illan ajellut minua ristin jäätä, ja kuin minä käskin ajamaan tänne sinun tykösi kestikivariin, toi hän minun pappilaan." "Ette hyvä herra nyt pappilassa ole, sanoin minä, kyllä tämä on H***n kestikivaritalo." "Oletko sinä vissinkin H***n Gusta ja kotonasi?" kysyi hän taas ja minä vahvistin niin olevani. Uutin häntä sitte reestä ylös, vaan kuin pääsi jalkeelle, kyllä kauniisti itte kamariin kävi, eikä juuri käynytkään, vaan pikemmin juoksi, sillä pää tuppai aina edellä muuta ruumista ja veti jalat perässänsä; ei kuitenkaan langennut. Kamariin päästyä heitti suden nahkansa keskelle laattiaa ja sanoi: "not p*rk***n hihat estivät käsiäni, muutoin olisin ampunut sen saatanan mahasta läpi." Riisui sitte yltänsä ja heitti kaikki vaatteensa yhteen kämyyn laatijalle. Minä sanoin: "ette nyt niin, hyvä herra, maata menekkään, otetaan ryyppikin ensin; vilusta sieltä tuletta." "Eipä haittaisi, sanoi hän sihen; onko sinulla mitään rohtoja sekaan?" Ei sopinut olemaan, vaan otettiin sitte kylmät ryypit paljaaltaan. Sitte nukkui hän. Trenki puhui minulle tuvassa jälkeen, että he olivat tulleet ainoastaan pari virstaa ***sta, eikä ollenkaan jäällä olleet, vaan tavallista maantietä ajaneet. "Oli Jumalan onni, sanoi hän, että tulitta niin pian ulos, kyllä se julmapäinen muuten olisikin ampunut minun."

Erinomanen mies.

(Nurmjärven pitäjässä muinen kuultu ja kirjotettu).

Se on peräti erinomaista miehen laatua. Ei makaa yöllä, eikä päivällä, kuin kerran työhalu tulee. Päivät rehkii hän väen kanssa niitulla, pellolla ja muussa työssä, kuin talossa sattuu. Yöt, koska muut makaavat, kiskoo hän päreitä, vääntää köysiä niinestä, tekee ränkejä, kärryjä, rekiä ja muita kaluja, kuin paras nikkari. Jos tulisitte näkemään mikä joukko köysiä, rekiä, luokkia, kärryn pyöriä, siloja, ränkejä ja muita semmoisia kaluja hänellä on vajassa, niin oikein hämmästyisitte. Jos hän eläisi vaikka kolme ikäänsä, niin niistä ei sittenkään kaikista loppua tulisi. Häntä ennen tultiin talossa hyvin huonosti aikaan, vaan kyllä nyt löytyy eloa. Saa hän nyt pellostansa välistä yli sadankin tynnyrin. Waan ei myy koskaan jyviä. Aitat ovat kohta katosta saakka täynnä, ja uskon minä sen, ettei alimmaisia koskaan leivota. Sillä ne ovat kymmenisiä vuosia liikuttamata maanneet, mitä hiiret ja rotat lienemät liikutelleet.

Mutta sama isäntä, kuin yhtyy viinaan, silloin makaa viikkokaudet kuin sikana. Silloin ei huoli töistä mitään, vaan on hyvä kaikille muille paitsi emännälle. Sentähdenpä vaimo ei tohdikkaan viinaa kotona pitää, mitä jouluksi vähä poltetaan. Ja kuin hän viinapäissä tulee kylään, ei sitä varten, että hän sieltä läksisi, ennen kuin väkijoukolla mennään perään. Wälistä täytyy oikein köysiin sitoa, köntätään sitte rekeen ja tuodaan kotia. Pitää sitte ensiyön väen vahdissa olla, ettei pääse vaimonsa päälle; kyllä se sen ainaki kuoliaksi löisi. Sitte kuin taas kerran selkii, on kyllä hyvä vaimollensa, vaan muun väen tulee pahempi. Kuinkapa kävi mennä suvena — oltiin heinäniitulla ja isäntä niitti ensimmäistä laistaa. Weli, joka on säällinen heinä'mies, niitti kohta isännan perässä ja sanoi "ota sinä, veljeni, jälkimmäinen laista, anna minun niittää edellä." Tästä suuttui isäntä ja vastasi: "vai sinunko tekee mielesi minun edelleni pyrkiä!" Juoksi sitten viha päissä veljensä päälle vaan loukkasi samassa peukalhankansa vikattimessa, niin että vaan vähä nahkaa piti kiinni. Siitä makasi monta viikkoa kotona. Semmoinen mies se on.

Herralla Maanmiehelle.

(Lisää ja loppu viimme-lehteen).

Toiseksi lausuu Renvalli kielemme sopimattomuudesta tavutarvoin ja edellisyyden kohdassa (olämplighet för qvantitets och positions regeln), jota emme voi ollenkan ymmärtää, koska juuri samassa kohdassa kielemme on yli moninaisten muiden kielten sopiva, eikä sopimaton. Wai päättäisikö vasta sitte sopivaksi kieltämme, jos pitkät tavuet ynnä pituudensa olisivat korollisia, lyhyet korottomia, jotta itsekuki mitta tulisi alkamaan korotetulla tavuella. Waan niinpä ei syntynyt Greikan ja Latinan kielellä kauniita kuusimittarunoja, jonka tähden mielellään keskessä runon panivat mitan alkamaan korottomalla tavuella, johon kirjoista kyllä saamma esimerkkejä, ettei tarvitse'kan tähän erittäin panna. Samate on meidän tavallisissa nelimittarunoissa mielentehty kaunistus, saada mitat toisinaan korottomilla tavuilla aletuksi. Esimerkiksi kahdeksasta seuraavan oravarunon värsyistä ei ole kun l:sen, 5:dennen ja 8:sannen kaikki mitat korollisia:

    Oravainen kummin kukka,
    Kummun kultanen omena,
    Oksalla ojentelete,
    Lehmällä levättelete,
    Kuni jouvun jousissani,
    Wasamoissani varahun;
    Päre'nuolet, puuvasamat,
    Ei ne kauas kannattane.

Kolmanneksi tulisi katsoa, jos ei syy Renvallin moittimihin sanain typertämiseen, katkasuun, pidentöön ja venyttelöön ainaki ole enemmin kielen käyttäjissä, kun kielessä. Ingmanni ja itseki olemma kokeneet kuusimittasia vanhain tapaan laittaa, vaan lieneekö kokeissamme pahemmin sanoja typerretty, katkaistu eli muuten sorrettu, kun, jos olisimma niitä Renvallin neuon mukaan tehneet. Eräs toinen, meiltä ja muilta suomen kirjallisuuden hyväiliöiltä arvossa pidettävä oppinut on Renvallin mukaan Homeiroa suomentanut, jonka käännöksestä panemma seuraavan palasen (k. Otava eli Suomalaisia Huvituksia C. A. Gottlundilta. I Osa, s. 248 e.):

"Kultain! elä sie sure mun eistäin niin varsin ja paljon Luojan tahtoa vasten, ei minua liikutat ykskään. Eihään löyvy sit' miest', joka omansa onnensa välttää, Lie hän pelkur' vai tuima, kuin kerran on moailmaan tullut. Kiännä siitt' kultainen kotiis, ja omat askareis laitak, Kaiteis kuin värttänäis myöskin, ja sinun piikojais käske Toimittaa totella työnsä; sill soast' on miehillen murhe; Kaikista, liiotenk' mull', jotk' Ilioss', syntyneet ovat."

Sanat ovat Hektoran, joilla koki asettaa puolisonsa murhetta, itse sotaan lähtien. Meiltä ovat ne historia- osassa tulleet seuraavalla tavalla vanhain runolakia myöten käännetyiksi:

"Ellys, lempeni, niin yhä liion mielaloelko! Ei kenkään manalaan mua vaston luomoa työnnä, Määrästänsäpä vaan ma kenenkän en arvele päässeen, Ei hyvän, eikä pahan, ken kerran syntynyt ompi. Niin jopa käy'ki kotiin toimittelemaan tupatöitä, Kankaitai, keträämiä myös, yhä laittava piiat Töihin asettumahan; sota huolena lie urohilla Kaikillai, ja minull' yli kaikkein Iiliolaisten."

Homeiron omilla sanoilla luetaan nämät Hektoran lauseet seuraavalla tavalla:

δαιμονίη, μή μοί τι λίην ακαχίζει θυμῷ· armas, elä minulle niin liian huolestu mielessä οὐ γαρ τές μ' ὑπὲρ αἶσαν ἀνὴρ ἀϊδι προϊάψει· ei-pä ken mua yli luoman mies manalle työnnä μοῖραν δ' οἰτινά φημι πεφυγμένον ἔμμεναι ἀνδρῶν, määrää vaan enkenenkän sano päässeen olevan miehistä οὐ κακὸν οὐδὲ μὲν ἐσθλὸν, ἐπὴν ταπρῶτα γένηται. ei pahan eikä myös hyvän, kun esinnä syntynyt lie. ἀλλ εἰς οἶκον ἰοῦσα τὰ σαυτῆς ἔργα κόμιζε, mutta kotiin astuva omiasi töitä katso, ἱστόν τ, ἠλακάτην τε, καὶ ἀμφιπόλοισι κέλευε kangaspaita-ki, värttinää-ki, ja piioille varota ἔργον ἐποίχεσθαι πόλεμος δ' άνδρεσσι μελήσει työ alottamaan; sota-pa miehillä huolena olkoon πᾶσιν, ἐμοὶ δὲ μάλιστα, τοὶ Ιλίω εγγεγάασιν. kaikilla, minulla-pa enintä, jotka Iiliossa syntyivät.

Neljänneksi sanoo Renvalli ehkä toisen puolen kielemme sanoista olevan semmoisia, etteivät Greikalaisen kuusimittarunon jälkeen käytettynä sovi mihinkän. Kahdestatoista esimerkiksi otetuista sanoista kelpaavat kuitenki ja ovatki aika somia kuusimittarunoon sillänsa sanat: kuka, joka, minä, sinä, oli, tuli ja samate sopivat toisetki esimerkkisanansa mainittuun runoon, jos ei yhdessä siassa, niin monessa muussa. Koetteeksi panemma toisen puolen näistä sanoista kahteen seuraavaan runoon:

Nyt minä sain sanoman, joka, jos Jumal' auttava oisi, Tois' olevan rauhan, kuta niin sinä, kun minä toivoin; vai eivätkö liene Greikalaisen kuusimittarunon mukaan tehtyjä?

Mutta jos olisiki eräitä joita kuita sanoja kielessämme, jotka kuusimittarunoon eivät sopisi, niin tuo nyt ei ole niin kauhistuttava asia. Eikö niitä ollut kyllä monta Greikan ja Latinanki kielessä semmoisia ja sopivatko sitte kaikki suomalaiset sanat vanhuudesta rakastettuun nelimittarunohomme? Ei kaikki kukatkan kedolla sovi seppleiksi, mutta sitoja näkee, mikä sopii, poimii sen ja heittää sillänsä poimimatta, mikä ei kelpaa.

Näin tuumailtuamme, ettei käytä'kän suomalaisia kuusi mittarunoja Ruotsalaisten tavalla laitella; joko pitäisiki niitä sitte aivan samaan laatuun tehdä, kuhun muinen Greikalaiset eli Latinalaiset tekivät kuusimittasiansa? Ennen mitänä tähän kysymykseen vastattuamme olisi kaiketi tarpeellinen Greikalaisen ja Latinalaisen kuusimittarunon luonto tarkemmin selvitetyksi saada, kun sihen tässä kirjassa näyttää tilaa saavan. Kuusimittaruno Kreikassa omituinen tuli latinan kieleenki ulkoa otetuksi, vaan ei aivan alkuluonnostaan muuttumattomana. Kummallai kielellä oli oma muotonsa ja luontonsa, jonka tähden, mikä toisessa näytti somalta, toisessa ei näyttänyt. Niin esimerkiksi ei haitannut Greikalaisen korvassa ääniketten yhteentulo kahdessa sanassa, jotta soivat kumpanenki kuulua omalla äänellänsä, vaan Latinalaisella tuli edellisen sanan loppuäänike jälkimmäisen alkuäänikkeeltä nielastuksi ja samate äänetön m edellisen äänikkeen kanssa. Myös näemmä erittäinki Homeiron Odysseia runoista, kuinka usein lyhyitä äanikkeita ilmanki edellisyyttä on pitkäin siasta käytetty, joka Latinalaisilla, olleti'ki parahimmilla runojilla ei kelvannut. Waan mintäpä luetteleisin näitä erotuksia; tietää hän tuon nyt jokanenki, että vaikka yksiä puita kasvaa usiammissa maanpaikoissa, ne eivät ole jokasessa juuri yhtäläisiä. Niin runojenki ja kaikkein kanssa. Suomalaisia kuusimittarunoja tehtäköön Greikalaisten mukaan, vaan muistamalla, mitä kielemme oma luonto erittäin vaatii eli vaan sietääki. Jos, kuni epäilemättä alkuansa tehtiin, kuusimittasia runoja vieläi laulettaisi, niin kaiketi olisi paljo helpommasti nähtävä, millä tavalla niitä somimmasti meidän kielellä toimitettaisi. Kaikenlainen runo ensin synty laulusta ja oliki sillon lapsuudessaan paljo kauniimpi, ihanampi. Sitte äitistään vierotettuna, orpona kuljekselema, tuli runo jäykemmäksi, kolkommaksi. Nykyjään enimmiten niin itsepäällään elelevä on jo paljoki runo ensimmäisestä ihanaisuudestaan muuttunut. Waan missä vieläki runo laulua noudattaa, aina on paljo mukavampi, luontevampi. Melkein samalla tavalla lauletaan Hämeessä Ridvalan Helkarunoja, joiden eräät värsyt juuri ovatki ihmeteltävästi kuusimittarunojen muotosia esimerkiksi tämä seuraava:

Kolman- | nen kai- | voit kar- | keesen | kauniisa | joukos.

Warahinen ainaki olisi päättää, tämän laulutavan olevan yhden ja saman, kun jolla muinasGreikalaiset kuusimittasiansa laulovat, jos kohta niin olla olisi mahdollinenki. Sillä ynnä kauppatavarojensa kuljettelivat muinasaikaan Greikalaiset moninaisia oppeja ja taitojansa ympärillä oleville, loitompanaki asuville kansakunnille ja kaikista taidoista on sulonen laulutapa helpoimmasti opittava ja muistettava.

Satuja.

1. Mettiäinen ja Muurahainen.

"Mistä se tulee, kysy muinen mettiäiseltä muurahainen, että sinua rakastavat, minua vihaavat ja polkevat ihmiset? Kuitenki luulemme yhtä harras ja uskollinen työssä olevani, kun sinunki." "Niin kyllä oletki, vastasi mettiäinen, vaan kaikesta työstä ja vaivastasi ei ole kellänä, jos ei itselläsi, hyvää."

Mitä pitkästä iästä harjottamata hyvyyttä?

2. Mettiäinen ja Hämähäkki.

"Olisi minulla, kun sinulla, piikki suussani, sano hämähäkki mettiäiselle, en toki noin ajeleisikan ja liehuaisi kaiken aikani kukilla, vaan ajaisin ja tappaisin kärpäsiä, joita nyt, näin raukka aseetonna ollen, en aina hyväsesti voita." "Waiti, hävytön, vaiti, vastasi mettiäinen, etkö tiedä, että asetta pitää kantaa itsensä ja lähimmäistensä turvaksi, ei vahingoksi ja surmaksi!"

Surmaksi suella valta, miekka puolimielisellä.

3. Kotka ja Jänis.

Kotka otti pojan jänikseltä, eikä laskenut kynsistään, vaikka kyllä kauniisti emä rukoili. Wiimmen tuskissaan jänis uhkasi kostaaki, jos ei heittäisi. "Saat kostaa", vastasi pahasti irvistellen kotka, lenti puun latvaan pesähänsä ja tappo jänissikiön omain poikainsa ruoaksi. Waan jänispä ei ollut suotta kostoa uhannut. Kutsui avukseen toisia jäniksiä ja rupesi kaikin voimin puuta poikki järsimään, jonka latvassa kotkalla oli pesänsä. Jo viimmen tuulen avulla kaatuiki puu, kotkan pesä hajosi ja pojat litistyivät kuoliaksi kallioa vasten.

Kyllä mies merenki kiertää, vaan ei kierrä vainojata.

taikka

Ylenkatsottu kanto reen kaataa.

Suomen kansan Arvuutuksia.

1. Kuiva kuusi kankahalla, kasvo tuoreita käpyjä.

2. Suoniton seisoo, jäsenitön jätköttää, talon leivässa pitävi, kaiken kansan kasvattaapi.

3. Neulanenä, pujoperä, herroille veron vetää, takaperin työnsä tekee.

4. Seitsemäselkänen, satajalkanen (Seitsemän selkää, sata jalkaa),

5. Pajuttu, parkittu, naulittu, vääräpuu vääremmäksi veistetty.

Osviittoja. 1. Humalikko. 2. Jyväsäkki. 3. Kana. 4. Karhi (Hara, Äes, Astuva). 5. Satula (t. Palje).

Suomen kansan Sanalaskuja.

1. 2. Sillan on toimi toisialla eli: mieli melkiässä, kun on toisen miehen päässä.

Ei vaan taidakan paljo siitä toimesta olla, jota ei omassa päässä säilytetä, jonka tähden jokasenki mahdollisuutta myöten pitäisi kokea omalla toimellansa elää, ei totuttaatse ylen muihin luottaumaan, sillä itsekullaki on työtä itsestänsä. Toisilla sanoilla kuuluu edellinen sanalasku näin: Sillon on tuuma tuonnempana, kun on toisessa talossa, väki väljässä tilassa, kun on toisen hartioissa.

3. Pääsen mä kolmesta pahasta: venehestä vuotamasta, hevosesta heittiöstä, akasta anipahasta; menehen tulella poltan, hemosen hukille syötän, akan tallilla tapatan.

Muutamain olen kuullut sanovan: hevosta pakenemasta, akasta äkisemästä. Sitä et taida tarvita muistuttaa, että ei ole kaikkia sanalaskuja seuraamista. Niin eipä nykyistäki. Wuotavat veneensä kyllä polttakoot tulella ja syöttäkööt susille heittiöt hevosensa, vaan äkisemätä eli muuten pahaa akkaansa ei saa'kan taudilla eli muulla mies tapattaa. Ilman näyttää tämä sanalasku muinasaikaan syntyneeksi, koska miehellä ei vielä ollutkan paljo muuta toimittamista, kun veneensä, hevosensa ja akkansa kera.

4. Miehittäin on myllyn käynti, vaimottain on lehmän lypsy.

Jos leipää ei talossa, niin syy miehissä; jos karja kehno, vika vaimoissa.

MEHILÄINEN W. 1836.

Joulukuulta.

Tyttö kehnolle kosialle.

    Kuulu suolta ruoskan roiske.
    Rannalta reen ratsina,
    Aisan kalke kaivotieltä:
    Mie toivoin tutun tulevan,
    Koriamman kohti käyvän,
    Näätäreuhkasen näkyvän,
    Revonpuuhkan purhottavan;
    Tuo tulevi turkin nyplä,
    Ween koira vengottavi,
    Tuohinen kypärä päässä,
    Petäjäinen paita päällä,
    Housut Honkaset jalassa,
    Puksut puiset lantehilla.

    Ja mitä kävelet surma,
    Rannan raukuja ajelet,
    Tinnervöitä tieustelet!
    Suru surtsi kormannossa,
    Hietat helmoissa helisi,
    Kunnottoman kukkarossa,
    Lantittoman lakkarissa.
    Kun et tenkoa kerännyt
    Täältä neitiä naiaksesi,
    Tahtoaksesi tytärtä!

Jälkimaine. Näin lauleli muinen Karjalan neito, liiaksiki vähätoivottua kosiatansa herjaten. Kun tuo nyt et kuitenkana ketänä kaunista, ylimäärin ynsistellä, vähemmin herjata; niin olisiki meidän mielestä sopivampi, tytön siistisanoin puhutella kehnompataki sulhoa ja ennenkun kieltää, visusti miettiä, jos eikö voisiki tuumiin yhtyä. Ei sitä aina ole'kana sihen luotettava, että luonto luovun luoksi tuopi, veri vierehen vetävi, vaikka, jos niin tapahtuisi, se kyllä paras oisiki. Olipa ennen muutamaki tyttö, joka sillä toivolla hylkäsi hyviäki kosioita, vaan jonka sitte kukkaikänsä mentyä täyty ruupuhun ruveta, käsin käyä tähtehille. Toisinaan ei tuo luonto luotua luoksi, joka vaan ei sillenkäne tytölle tuonut, joka ikänsä tyhjän toivossa kuluttua, viimmen laulo: "mikä multa mielen otti, kuka haikian hajotti, mokomalta mielevältä, kylän kaiken viisahalta! Mieli on tervoa parempi, syän syttä valkosampi." Eikä paremmin käynyt senkänä tytön, joka vanhempainsa neuoa vasten paremmat heitettyä viimmen kehnompaan suostu, josta sitte mielipahoissaan itse saneli:

    Olisi tämä otettu,
    Tämä muoto muuanenki,
    Tämä kasvo kaikin paikon,
    Ilman tuotta turmiotta,
    Ilman ilkiriiviöttä.

    Ei ollut isoni syytä,
    Ei isoni, ei emoni,
    Itse hullu hukkasime,
    Mielipuoli mestasime.
    Itse liitin liinahurstit,
    Laitin aivinalakanat,
    Itse vierehen venäyin,
    Käsivarrelle valauin.
    Otin hurjalta hopiat,
    Rahat rannan juoksialta,
    Nukuin nurjuksen nutulle,
    Wäsyin väinön vuotehelle,
    Olutjuomarin ohelle,
    Hurstille humalahurjan,
    Wiinavillin vaattehille:
    Katsoin suuta sulhaseni,
    Muotoa mukahiseni;
    Niin sainki sulhon mokoman:
    Suun kun syövältä suelta,
    Korpilta nenän korian,
    Muovon mustalta sialta.

Jos nyt tytöt itse toisin ajatellevat kauniistansa ja sopivaisuudestansa kehnompiasi kosioita kohti, niin jopa tuon helposti arvaaki jokanen, yksipuolisia olevan niin meidän, kun ehkä heidänki mietteet siinä asiassa.

Oudompia sanoja, ratsina; ratina (ratina, ritinä, rytinä, rutina, rotina, rötinä). näätäreuhkasen; näätänahkalakkisen revonpuuhkan; jolla on puuhkat (kaulukset) remon eli ketun nahasta, purhottavan; pöyhöttelevän, isosti eli julkisesti liikkuvan, nyplä; näppylä (?) s.o. vähäarvon, vähäpätönen, mitätön, vengottavi; kulkee, liikkuu hangaltaen, rientäen, kypärä, pystölakki, puksut; pöksyt, housut, kaatiat, tinnervöitä; tinamöitä, surtsi, suriusi, sorisi, sirisi, ratisi jne, kormannossa; taskussa, lakkarissa.

Toisintoja. v. 4. tutun l. tukun, v. 6. näätäreuhkasen t. näatälakkisen. v. 7. remonpuuhkan t. punareuhkan. v. 17. kormanossa t. korvahassa. v. 19. kunnottoman t. tunnattaren v. 18, lantittoman t. taskuttoman. v. 20, neittä l. naista, v. 21, tahtoaksesi tytärtä t. tytärtä kuvettoasi.

Muuttavalle Kirkkoherralle.

    Jos ma saattaisin sanella,
    Surusuulla surkutella,
    Walitusta Wiitasaaren —
    Mutta kielen kerkeyttä,
    Mettä mielen voiteheksi, 5
    Taivahasta tarvitsisin
    Lähtiessä laulajaksi,
    Ruovetessani runoille;
    Koska pappimme parahin,
    Opettaja aimollisin, 10
    Kunniasta korkiampi,
    Rovasti ja Kirkkoherra,
    Meiät jätti jääneheksi,
    Heitti suurelle surulle.
    Tämä herra hengellinen, 15
    Sanan saattaja sulonen,
    Jonka vertoa virassa,
    Taikka muissakin tavoissa,
    Toista tuskin löytyneepi,
    Jo nyt jätteli hyvästi 20
    Wiitasaaren seurakunnan.
    Suru särkepi syämen,
    Murhe miellen murteleepi,
    Muinosia muistellessa,
    Papin hyvän pauhinoita. 25
    Oli siellä, oli täällä,
    Aina omiaan opetti
    Taion tielle tasaselle;
    Ohjaeli outojaki,
    Muukalaisia monasti; 30
    Laitto lapset lukemahan,
    Wanhat varsin taitamahan;
    Aina näytti olevansa,
    Niinkun paras paimenista.
    Kun hän maalla matkusteli, 35
    Kulki kyllä kaunihisti,
    Tuli siivolla tupahan,
    Aina suulla nauravalla,
    Kaunihilla katsannolla.
    Kotonansa komin nöyrä', 40
    Talossansa taitavainen,
    Aina autto turvatonta,
    Hyvin holho huonompia,
    Lahjotteli laupiaasti
    Warojansa vaivasille. 45

    Tämä herra hengellinen
    Monen muistossa pysypi
    Tähen oppinsa tukevan,
    Hyvänsuovan syämensä.
    Rippilapset rinnoissansa 50
    Tämän tuntevat totuuen:
    Niitä' neuo neuomalla
    Wiikkokauet kerrallansa,
    Kyllä kauniisti kysesi
    Läpitse laviat kirjat, 55
    Ratki suuren raamatunki;
    Wiisauet muilta mailta,
    Tieot taampata kokoili,
    Kuvakirjat kaikenlaiset,
    Luonnon laitokset laviat; 60
    Näitä näytti lapsillensa,
    Näistä oikein opetti
    Töitä Herran tuntemahan.

    Tämä herra hengellinen
    Totisesti toimitteli 65
    Walkeutta vallallensa,
    Pimeyttä pienemmäksi.
    Tosin toimomme olisi,
    Ei menevän mielestämme
    Hänen neuonsa hyvimmät, 70
    Wakaisimmat varotukset,
    Joita vielä viimmeseksi
    Lähtösaarnassa saneli,
    Kussa oli kuulemassa
    Monta miestä, montä mieltä. 75

    Kaikki jätteli hyvästi
    Herran haltuhun hyvimmän,
    Isän ylhäsen sylihin.
    Suokohon Jumala suuri,
    Että toisessa elossa 80
    Näkisimmä näitä häitä,
    Joissa meiän mestarimme,
    Entinen opettajamme,
    Suurten seurojen seassa,
    Isän ihanan majassa, 85
    Kiitosvirttä veisaileepi
    Karitsallen kaunihisti.

    Hänen lopulle elolle,
    Tämän maailman majassa,
    Toivotamme menestystä. 90
    Luoja hälle lahjotkohon
    Iän pitkän, onnellisen,
    Ilopäivät lapsistansa;
    Että sekin seurakunta,
    Jonka joutu vartiaksi, 95
    Saisi nautita ilolla
    Papin parahan menoja,
    Rakkautta rauhallista.

    Syystä saatamamma sanoa:
    Mies on ollut, mies on mennyt 100
    Mies jo jätteli hyvästi.

Jälkimaine. Tämä runo on, niinkuin nähtävä itsestä aineestaki, Wiitasaaren pitäjässä tehty talonpoikaselta mieheltä, jonka nimestä tätä nykyä en voi selvää saada. Runojan toivotus v. 92 kyllä osiksi täytettiinki, ei kuitenkana niin, ettei jo olisi tästä maallisesta majastaan muuttanut sama kiitettävä kirkkoherra, hengellinen Tohtori ja Ritari, joka Rautalammin pitäjässä 1836 kuoli, kaikiltaki, jotka hänen tunsivat, halullisesti surtuna ja kaivattuna.

Jaakko Wallenperi.

Kerettyläisiä ja pimiköitä on usein Suomessai ilmantunut. Myös ovat he löytäneet puoltua sekä rahvaassa, että herrasväessa. Niin eli ei niinkän aikoja sitte eräs vaate'tekiä, jota paikon ylhäsemmätki pyhässä arvossa pitivät. Erittäin muisteltavaksi on kuitenki lasuri (lasin leikkaaja) Jaakko Wallenperi joutunut uuden oppinsa tähden, jota alko v. 1798 julistaa. Hän oli syntysin Lapuan pitäjästä, jota paikkaa ei juuri ilmankan ole tapainsa ja elämänsä vuoksi parahimmaksi Suomen maassa kiitetty[10]. Siinä alotti Wallenperi työnsä ja toimensa eräsillä luonnon lahjoilla, vaikka koulunkäymätön mies ja vieläpä ei ruotsin kieltäkän, eli muita ulkokieliä ymmärtämä. Ensin oli hänellä mielessä, uusi lasiruukki Härmän kappeliin laittaa, vaan siinä yritteessä ei onnistuen rupesi uudeksi propheitaksi. Niin lähti Kauhavan kappeliin ja otti asuntonsa muutamassa torpassa, jonka isäntä sillon ei ollut kotosalla. Heti tultuaan käänsi uuteen uskoonsa Wallenperi emännän ja tyttären, jotka siitä alkain pitivät, syöttivät, juottivat häntä, kuni ylhäsintä vierasta. Isäntä kotiintullessaan löysi vaimonsa ja tyttären peräti Wallenperille antauneina. Erittäinki oli Wallenperi harrastanut saada tytärtä kääntymään ja juuri sentahden tämän paikan työnsä alkeeksi valinnut. Kääntyneenä valitsi hänen taivaalliseksi morsioksensa, vaikka kyllä oli liiaksiki maallinen heidän välinsä. Pian levesi huuto ympäristölle tästä uudesta opista ja pian keräyty sanankuulioita Wallenperille päälle sadanki hengen. Moni ei enää kirkkoon mennytkän, vaan seurasi uutta propheitatansa. Ei kuitenkan hän kaikille heti ilmottanut uskonsa salasuutta, vaan ainoasti muutamille uskollisemmille opetuslapsillensa. Uskoyhteyteen otettava talutettiin huoneesen, jossa propheita taputti kädellään häntä silmäin alle, siksi että taisi pitää silmänsä rävähtelemättä. Kävivät sitte ympäri ja löivät jalkaa siltaan ensin hiljemmin, vaan viimmen määrätylle paikalle tultuansa aika kovasti, jota sanottiin käärmeen pään polkemiseksi. Wallenperi julisti kaikillenki, että Lutherus oli vääristänyt Apostolien opin ja että Kristinusko nykysessä muodossaan ei saata autuuteen; että kirkonkäynti ja Herranehtoollisen nautinta ovat mitättömiä; että hän ainoastaan oli oikian uskon opettava, sillä Jumala oli kuullut hänen, ilmottanut itsensä hänelle, käskenyt häntä saarnaamaan jne. Tämän ohessa anto Wallenperi uskollisinten opetuslastensa tietää, että Wapahtaja kyllä oli Jumalalta lähetetty maailmaa opettamaan, mutta hän olisi huolettomasti virkansa täyttänyt, pitänyt sopimatonta elämätä, viettänyt aikansa joutavissa ihmetöissä, joita olisi loihtokeinoilla ja muilla taioilla tehnyt. Sentähden olisi Jumala ottanut häneltä kaiken voiman ja arvon, työntänyt hänen entiseen mitättömyyteensä ja lähettänyt Wallenperin uudelleen ihmisiä opettamaan ja vapahtamaan. Hän vasta olisiki oikia Jumalan poika, kaikki jotka häntä kuulisivat ja heittäisivät mielestänsä maalliset murehet ja askaret, he tulisivat uudelta valolta johdatetuiksi suurempaan taitoon ja ymmärrykseen, kun ennen yksikän muu ihminen. Koko maailman piti kerran katoavan, jollon uskovaisten sielut tulisivat ruumistensa kanssa jällen yhdistetyiksi, vaan uskottomain henget, ruumiista erillä, määrättämään eripaikkaan epäuskonsa rangastukseksi. Hän itse, kaikkein alkuainetten kerran yhteenjuostua, olisi siitä nouseva uudessa pyhyydessä ja kirkkaudessa Jumalalta saadulla voimallaan istumaan taivaan hallitusistumella ja tuomitsemaan koko ihmissukukuntaa uskollisinten opetuslastensa ja seuralaistensa avulla. Kaikkia hengellisiä kirjoja, Lutheruksen katekismusta, virsikirjaa ja yksin pyhää raamattuaki kohteli hän suurella ylenkatseella, nakkeli niitä minne minki ja potki jaloissansa. Sen siaan luki hän heille erästä pränttäämätöntä kirjaa, jota sano Böömin kirjaksi ja kehu Tukhulmista käsittäneensä. Kuuliat kyllä eivät ymmärtäneet, mitä luki, mutta hän sano heidän ei tarvitsevankan ymmärtää, vaan uskoa. Usko tuottaisi heille uuden syntymisen ja antaisi heille sisällisen valon, jotta tuntisivat sydämissänsä liikunnon, kuni valhetellen yhtymistä tulesta ja vedestä ja niin tulisivat kaikki ymmärtämään. Wallenperin satasiin kokouksiin piti kunki tuoda paloviinaa, jolla virvottelivat uusia, heränneitä mieliänsä ja jota erittäinki propheita itse voimainsa uudistamiseksi halullisesti nautitsi. Niin Wallenperin käskyllä ja esimerkillä millon ryypittiin viinaa, millon syljettiin lattialle, millon poljettiin käärmeen päätä. Isäntä torpassa, joka Wallenperin ja joukkonsa syöttämällä köyhty päivä päivältä, oli yksinkertanen kyllä uskomaan, mitä propheita vakuutti, teurastettuin elänten luista hänen käskyllänsä uusia lehmiä syntyvän ja kultaa kivistä. Waikka näitä suuria lupauksia ei koskan täytetty, niin liikuttavaisilla sanoilla propheita kuitenki piti arvonsa vähenemättä. Erinomattain harrasti hän saada kaiken häpyyden tunnon sanankuulioitensa seassa hävitetyksi, jota nimitti häpyyden seliksi. Hän sano ihmisellä ei olevan toivomistana autuaksi päästä, niinkauan kun vähänkän jotakuta häpesi. Sillä mielellä oli määrännyt seuraan otettaville semmoisiäki töitä, joita emme taida nimelläkän mainita. Uskolaisiansa kehotteli hän hengellisiin avioliittohin ja iankaikkisiin yhteyksiin. Itse johdatti hän heitä esimerkillänsä taivaallisen morsionsa kanssa, jota julkisesti piti kun vaimonansa. Eivätkä olleet tämän vanhemmatkan sitä vastaan, vaikka Wallenperilla ennestään oli vaimo ja kuusi lasta elossa. Nämät kituivat kotona suurimmassa köyhyydessä ja viheliäisyydessä. Lähtiki äiti kerran miehensä tykö torppaan ja rukoili häntä kotiin tulemaan, lapsillensa leipää hankkimaan. Mutta Wallenperi käski hänen mennä tiehensä ja uhkasi muuttaa suolapatsaaksi, kuni Lotin vaimon, ellei heti lähtisi matkaansa. Sanankuulioitensa lihallista mieltä tyydytellessään mietti myös moninaisia mitättömiä, naurullisia keinoja uuden uskon vahvutteeksi. Niin esimerkiksi pani juustopalasen tuhkain sekaan hiilille ja sano sillä Aatamin omenan syntisten ihmisten kurkusta polttavansa. Kuitenki rupesi viimmen yhä kasvava köyhyys huolettamaan Wallenperin seuraa. Sillä työtä ei tehty koskan, vaan syötiin ja nautittiin entisiä kamaroita. Levottaaksensa joukkoa lupasi nyt propheita kultaa tehdä, näytti muutamia kiiltäväisiä kiviä, otti ne kanssansa erihuoneesen ja rupesi oven lukittua niitä kummallisesti kiviastiassa seilaamaan. Waan kun työstä ei tullut mitänä syytti hän seuraansa epäuskosta ja vietteli sitä uusilla lupauksilla.

Papeille alko viimmen huoleksi käydä Wallenperin villitykset ja kansan häirittäminen. Propheitaa vaadittiin keräjihin, uutta oppiansa sielläki selvittämään. Mutta hän ei mennyt ensikäskyllä, kun sanoki, ei tarvitsevan itsensä maallisia, pappeja ja maallista esivaltaa totella. Kuitenki katso parahaksi, muuttaa asuntonsa ja lähti kymmenen opetuslapsensa kanssa, jotka heittivät kotitalonsa, Härmään, jossa hänellä oli pieni talo. Waikka kyllä kehnosti hänen ensimmäinen kokeensa kullankeitossa kävi, niin löyty kuitenki monta typerämielistä, jotka uskoivat, taitavan Wallenperin kultaa tehdä ja sillä toivolla seurasivat häntä. Oliki hänellä kotitalossaan kistu täynnä tavallisia harmaita kiviä, jotka sano Pyhän Hengen toimittaneen, eikä tarmitsevan muuta kun Waasan kaupunkiin vietää, tiellä kullaksi muuttuvan. Kolme hänen uskollisinta ja rahannälkäsintä opetuslasta lähtivät kivikistua Waasaan viemään. Kivet piti matkalla kullaksi muuttuneena myötävän kultasepälle ja rahoilla ostettaman kalleita vaatteita seuran tarpeiksi. Likemmä Waasaa tultuansa ei voineet kulettajat enää kauemmin odottaa, vaan aukasivat kistun toivolla, jo toki kaikki kultana olevan. Mutta ihmeeksensä olivat kivet vieläki kiviä. He eivät tahtoneet silmiänsä uskoa ja päättivät kuitenki kivet kultasepän katseltaa vietäviksi. Waan yksi heistä, vähän älykkäämpi, kielsi koko kistua viemästä, ainoastaan muutamia kiviä näytteeksi toverinsa ottamaan, itse ei lähtisikän kaupunkiin asti, vaan jäisi kistua vartioimaan, siksikun toiset palajaisivat kaupungista. Niin tapahtuki. Toverit ottivat joitakuita kiviä ja lähtivät niillä Waasan kultasepän luotsi. Mutta kuinka tyrmistyneenä eivätkö palanneet kaupungista, kun kivet yhä olivat muuttumatta ja kultaseppä vielä päälliseksi ei luullut heidän täysiälysiäkän olevan. Niin upottivat kistun kivinensä jokeen ja lähtimät kotiin. Wähä suuttuneina kertoivat mestarillensa, miten oliki tuhmasti matkansa käynyt. Waan tämäpä siitä ei ollut millänsäkän, eikä sanonut ollenkan ihmettelevänsä, että tyhjänä palasivat, sillä mitä tekisivät he taivaassa kullalla, taikka mikä tarve, mikä puutos olisi heitä siellä kohtaava? Pyhä Henki olisi ilmottanut hänelle, maailman lopun 25:nenä päivänä Heinäkuuta tuleman; hän ainoastaan ja hänen uskolaisensa tulisivat säästetyksi ja kaikki hyvyys, kaiket tavarat heille jäämään. Maailman loppua odottaissa loppuivat jo ennen kaikki propheitan ja uskolaistensa tavarat ja kun vielä muuallaki oli saatu kovin kehno vuosi, piti heidän joku aika elää paljaalla maidolla. Wallenperi julisti, että ei pitänytkän leipää nautitseman sen, joka tahto autuaksi tulla, vaan kuitenki havattiin hänen itse salasuudessa leipää syövän. Tämä ilmisaanto, kun myöski se, ettei maailman loppu tullutkan määrätyllä päivällä (johon Wallenperi kiitti Pyhän Hengen armoa, joka vieläkän ei tahtonut maailmaa synneistänsä rangasta), nykynen köyhyys ja pelättävä, kauhia vastasuus sortivat kuitenki ja vähentivät propheitan arvoa, että moni jo luopu hänestä ennen 1:stä päivää Elokuussa, jona hänen määrätyissä välikeräjissä piti töistänsä ja opistansa vastata. Waan niiden, jotka häntä vielä seurasivat, kielsi Wallenperi vähintäkän maallista oikeutta pelkäämään, sillä Pyhä Henki olisi tulella ja rikillä hävittävä kaikki, jotka rohkenisivat häntä vastustella. Waan siinäpä Pyhä Henki ei auttanut häntä enemmin kun muissakan lupauksissaan. Hän kielsi seuralaisiaan ollenkan oikeuteen lähtemästä, eikä mennyt itsekän, ennenkun laillisella tavalla vietiin. Siellä todistivat nyt ovat opetuslapsensa häntä vastaan. Hänen ennenmainittu taivaallinen morsionsaki oli siellä, vaan ei sanonut muuta Wallenperille antaneensa, kun ainoasti tai maallisia suuteloita. Alussa koki Wallenperi sillä päästä, että sano kihlakunnan oikeuden ei sopivan, mitänä hänen asiassansa laillisesti päättää, eikä sitä tutkiakan. Myös kielsi todeksi kaikkea, mitä todistajilta hänen pahasta elämästään ja muista eljistä mainittiin. Kihlakunnan oikeudesta meni asia Waasan Hovirättiin. Wallenperi vietiin linnaan ja tunnusti Hovirätin edessä kyllä olleensaki propheitana, koska olisi Hengeltä sihen virkaan vaadittu. Samalta Hengeltä olisi hän ennustamansa maailman lopustaki saanut. Waan muut lauseensa Kristin opista, Lutheruksesta ja muista kielsi hän kokonaan. Hän tunnusti erhettyneensä ja rukoili armoa. Muuten hän ei vastannut mitänä kysymystä suoraan, vaan levesi muihin aineisiin ja pimiöihin peittosanohin. Peitellen ja salaellen puhu hän pappein kanssaki uskostansa, sen vaan tunnusti, väärässä olleensa ja lupasi parannuksen. Ei hän koskan typertynyt sanoissaan, vaan älysi paikalla, mitä puhuu. Hän oli 42 muoden vanha, muuten pitkä, hoikka ja kaunis mies. Hovirätti tuomitsi hänen mestattavaksi, vaan korkein tuomioistuin muutti rangustuksen elon päivän vankeudeksi Hämeen linnassa. Surulta ja murehilta voitettuna kuoliki hän siellä pian pian raudoilta estettynä entisiä, rajattomia, väkeviä mielihimojansa seuraamaan.

[10] Kaukana olkoon se mieli meistä, jolla tahtoisimme ketänä paikkaa Suomessa tapainsa suhten erittäin soimata. Sekalainen on seurakunta niin siellä, kun täällä ja muuallaki. Waan tosi kuitenki on se, että muutamia paikkoja mainitaan paremmalla, toisia pahemmalta nimellä. Syitä erityisten paikkain tapaturmioon emme tahdo luetella, jos omaa luuloamme myöten kykenisimmäki. Sillä taitaisi niinki sattua, että sen kautta vaan suututtaisimma joita kuita, vaan suututtamalla ei ketänä paranneta. Muuten toivomma, että neki seurakunnat, joista nykyään pahempi nimi käypi harjottaisivat siivompia tapoja itsellensä kunniaksi ja muille mielisuosioksi. Niinpä on moni seurakunta jo tehnytki. Missä pahassa huudossa eikö ennen ollut Mäntyharjun pitäjä, vaan jossa nyt sekä omasta heräämästä, etta kiitettäväi opettajain huolesta rahvas aika siivosti elää. Niin voisi monen muunki pitäjän käydä.

Koko tämän jutun Wallenperistä olemma sillä mielellä pränttäyttäneet, että hänen esimerkistään opetettu rahvas ei antaisi itsensä vääriltä propheitoilta, vietteliöiltä ja muilta seottajilta oikiasta Kristillisestä uskostaan häirittää.

Mirtsan näkö.

(Itämäinen tarina).

Neljäntenä päivänä kuuvaihesta, jota isäini tapaan pyhitin, pesime varhain aamulla, pidin rukoukseni ja astuin sitte tuolle korkialle vuorelle hiljasilla rukouksilla ja pyhillä miettimillä päivääni viettämään. Raitis ilma, jota vuoren kukkulalla hengitin, vahvisti luontoni ja vaikutti, että vajosin syviin tutkintohin ihmisen elämän mitättömyydestä ja turhuudesta. Ajatus tunki toistansa ja viimmen tulin korkialla äänellä lausumaan: tosiaanki ihminen ei ole, kun varjo, eikä muu, kun uni hänen elämänsä. Näitä ajatellessani loin silmäni lähelliselle kalliolle, jolla näin paimenen valmina [valminaksi paikottain Suomessa sanotaan, mitä huiluksi, flöitiksi eli muuksi muualla] kädessä. Sen luotti huulillensa ja alko soitella. Niin suloista, kaunista soittoa en ole ennen kuullut, enkä taida vasta kuulla. Lepo ja rauha valausi sydämeeni; olisipa kun olisin kuullut joitakuita taivaallisia soittoja, joita vainajain paratiisiin tullessaan sanotaan uuden ilonsa ja rauhansa alkeeksi kuulevan.

Sanotaan monen jo ennenki saman soiton kuulleen, vaan itseä soittajata ei ollut kenkän nähnyt. Minua veti kaunis, sulonen lyyrittämisensä pääsemättä sinne. Ensin katselin kaukaa ja miettielin, sillä heti en tohtinutkan lähteä. Hänki näki minun, arvasi mieleni ja viitto kädellään luoksensa tulemaan. Niin lähestyin pyhällä pelvolla ja vapisemalla, sillä maalliseksi olennoksi häntä en katsonutkan. Sydämeni raukesi leppiästä soitannosta ja kyynelet silmissä lankesin hänen jalkohinsa. Hänen lempiä katsantonsa vierotti kuitenki kaiken pelvon sydämestäni; hän tarttu minua käteen ja lausu: "ylös, Mirtsa, minä kuulin yksinäisen puheesi, seuraa minua!"

Niin talutti minun kallion korkeimmalle nyppylälle ja käski katsomaan itäänpäin, mitä olisin näkevä. Sen tein ma ja näin lakson halki juoksevalla leviällä virtasella joella. "Laksoa, sano hän, kutsutaan surkeuden laksoksi ja virtaa ajan virraksi." "Mikä paksu sumu, kysäsin mä, on tuo tuolla virran alussa ja mikä tuo pilvi, joka sen lopulla peittää?" "Se lähtee, vastasi hän, pienenä ojana iankaikkisuuden merestä ja kiirehtii, sinne jällen juokseva. Katso'pa tarkemmin, mitä vielä näät!" Katselin ma ja näin sillan keskellä jokea. "Se on elämän silta, lausu hän, silmäile'pä vähän sitäi!" Tarkemmin silmäillessäni havatsin siinä seitsemänkymmentä ehiätä ja muutamia rauenneita Holvikaaria, jotta taisiki kaarten täysinäinen luku olla noin sadan paikoilla.

Kaaria lukiessani, lausu vieras: "ennen seiso silta usiammalla kaarella, suuri tulva hävitti monta ja jätti muut sihen rappiotilaan, jossa heidät nykyään näet."

Kauemmin katsellessani näin monta sillalta virtaan putoavan. Sillä oli paljo salasia luukuja sillassa; ken niiden päälle sattu astumaan, heti livahti alas ja katosi. Semmoisia luukuja oli liiatenki sillan alussa tihiältä vieretysten. Tärkin oli ihmisiä sumusta näkyville ennättänyt, ennenkun puolet heitä vajosi ja hukku virtaan. Keskellä siltaa oli harvemmassa luukuja, vaan lopulla lisäysi taasen niiden luku, että olivat sangen tihiässä ja viimmen pianpa kiinni toinen toisessaan.

Kuta kauemmin tätä oudonlaista siltaa katselin, sitä murheellisemmaksi tuli mieleni niin monen kulkian äkillisestä, surkiasta menosta. Moniki hypyllä ja kansilla kiiruhti yli päästäksensä, vaan samassa putosi virtaan polonen ja kokotti turhaan kättänsä avun perään. Moni astu syvissä ajatuksissa ja taivaalle katsahdellen, siksikun yhtäkkiä solahti alas ja katosi. Moni taasen leikitsi tuulessa lentelevien kirjavain vesikelloin kanssa, koska samassa ajanrahdussa paikka aukeni alta ja virta nieli onnettoman. Oli vielä niitäi, jotka vihan kiukussa karkasivat kumppaliensa päälle ja syöksivät heidät alas sillalta virtaan.

Wähän ulommaksi tästä surkeudesta silmäni luoden näin lauman lintuinlaatusia olentoja sillan vaiheilla laukuelevan ja välimmiten kulkiain tykö lentelevän. "Mitä nyt näet?" kysäsi vieras. "Näenpähän, vastasin, kotkia, korppia, havukoita, variksia ja muita raatosyöpiä lintuja kulkioiten ympärillä lentelevän." Sihen lausu hän, kutsuttavan niitä lintuja huoliksi, murehiksi, himoiksi, hempeydeksi, ylpeydeksi, ahneudeksii, kateudeksi, kunnianäljäksi, epäillykseksi ja muiksi semmoiseksi, jotka eivät anna ihmisen rauhassa elää, vaan kaikella tavalla kokevat häntä vaivata.

Oh! huokasin ma sydämeni pohjasta ja sanoin: kuinka vähäpätönen eikö ole'ki ihminen! Näyttää kun olisi luotu aikansa surkeutta kärsimään, sitte kuolemaan. Hänki surkutteli kanssani ja käski minun kääntämään silmäni virran alapuolelle, kunne sillalta pudonneet tukuttain vettä myöten kulkivat.

KatsoessaAAA ni sinne ojensi hän kätensä ja heti katosi pilvi, lakso leveni ja ääretön meri makasi lakson takana. Halki meren kulki vahva seinä kalliosta, joka jakasi meren kahteen osaan. Sumia pilvi lepäsi vielä toisella puoliskolla ja esti mitänä siellä näkemästä, vaan toinen puoli nähdäkseni oli tyyni, lasikirkas ja laaja, täynnänsä saaria, joilla kasvo karmeita kukkasia ja ihananäkösiä hedelmiä. Oli niillä saarilla asujamiaki kiiltävissä puvuissa ja kaunehimmilla kukkavannikoilla päässä. Moniaat heistä astuilivat ryhevinten puiden varjossa, toiset istuivat kirkasten lähdetten reunalla taikka armaassa päiväpaisteessa ihanimmissa kukkalaksoissa. Myös kuulin kauniisti laulettavan ja sulosesti soiteltavan; kauniimmasti ja sulosemmasti kun maalliseen tapaan. Ihastuksessani toivottelin kotkan siipiä niille autuallisille asuntomajoille lentääkseni. Mutta vieras sano, ei muuta tietä sinne olevan, kun luukujen kautta sillalta. Wielä lausu hän sanoen: "noita ikikukostavia saaria on usiampia, kun tähtejä taivaalla ja niiden takana toisia epälukusia, sillä meri ulottuu taemmaksi, kun voisit ajatella'kan. Kaikki ovat ne hurskasten asunmajoja kuoleman jälkeen. Heidän elämänsä ja ansionsa määräävät paikan, kulle joutuvat. Kuta puhtaammat, jumallisemmat heidän ajatuksensa ovat, sitä kauniimmalla, ihanammalla saarella saavat asuntonsa. Oh Mirtsa! eikös nuo autualliset nurmet maksa suurimmanki ahkeroimisen vaivaa? Onko siis elämä, jonka läpitse senlaiseen onnellisuuteen vaellat, mitättömänä pidettävä, ylenkatsottava? Taikka pitäisikö peljätä ja kauhistua kuolemata, joka viepi ihmisen niin autuasten maailmaan? Taikka olisiko oikein ja kohtuullisesti tehty nurista ja valitella pian ylimenevistä vaivoista ja kärsimisistä, jotka kuitenki ainoastaan ovat aiotut ja määrätyt tekemään ihmistä kelvolliseksi tulevan suuren ja ikuisen onnensa nautitsiäksi? Emmä siis enää mahda'kan toiste kuulla sinun ihmisen elämän mitättömyydestä ja turhuudesta valittavan!"

Werrattomalla ihastuksella silmäilin vielä kauan niitä onnellisiä saaria. Wiimmen rukoilin vierastani näyttämään minulle toisenki puolen merestä, joka vielä oli pilven peitteessä. Kun vieras sihen ei virkkanut mitänä, niin olin kertoa rukoukseni, vaan samassa oli kadonnut vieras silmistäni, enkä nähnyt enää laksoa, en virtaa, en siltaa, en merta, en saaria enkä mitänä muuta paitsi taivaan päälläni, vuoren allani ja tavalliset maisemat ympäristöllä.

Waatteista.

Waatteista pidämmä parahana, mikä muuten on hyödyttäväisin, ei niin, mikä ainoasti on silmän kaunis. Niiden tulee varjella ruumis kylmältä, suojella ruumiin tavallista huovuntaa (transpiratio) jonka tukahtumisesta monta vikaa, sulku- ja loka-tauteja, luuvaloja, kuivatauteja, sisällisiä polttoja, keuhkovikoja, vesitauteja, ruusu vikoja, ryyhtynäisiä ja monta muuta vaivaa saavat alkunsa. Ei ylen paksut ja lämpimät, eikä ylen hienot, keviät ja ohuet vaatteet ole erittäin kiitettävät, vaan jotka vuosiaikain ja säävaihetten, tottumisen ja töiden suhten ei millonkan vaivaa eikä rasita ruumista. Ei talvella ainoasti vaan kylmempinä kesäaikoinaki on tarpeellinen pukea lämpimämmästi ja kesäheltteessäki varoa, ettei semminki hikisellä, kuumalla eli palavalla ruumiilla avorinnoin ja alastomia eli vahäturvattuin mahoin paljaalle maalle nukuta. Aina lapsuudesta viluun tottua on kyllä hyödyllinen, vaan useasti vaarallinen enää vanhemmalla iällä siihen totuttaatse. Ylen ahtaat vaatteet estävät veren liikunnon ruumiissa; liian väljat eivät lämmitä tarpeeksi. Ei pidä kesävaatteisiin keväillä, eikä syksyllä talvivaatteisiin ylen aikasin eikä yhtäkkiä ruveta. Semminki iällisten ihmisten tulee tämä asia panna muistoon.

Pää, huoneessa asuen, ei kaipaa peitettä jos ei peräti kulju, hiukseton. Siitä että tuvissa lakki päässä elellään, saadaan monasti päärupia, silmä- ja korvavikoja, nuoha-ja röhkä-tautia, muita pääkipuja ja kohtauksia.

Paksut, lämpimät kaulahuivit syyttävät kurkku- ja rintavaivoja; hyvä ja hyödyllinen on siis jo lapsesta totuttaa kaulan vilua kärsimään.

Mahan turvaamisessa ja lämpimänä pitämisessä ollaan rahvaassa kovin huolitonna, koska sitä toisinaan ei peitetä kun paljaalla paialla matalain housuin ja lyhyen takin rajalla. Maha, varsinki hikisenä, on arka vilulle ja sen palelemisesta saadaan moniaki tauteja, erittäin kohoja, vatsaväänteitä, reväsimiä, punatauteja ja muita ulkosia.

Samati ollaan jalkainki turvaamisessa. Kylmemmällä ajalla ei pitäisi avojaloin eikä märillä jaloilla millonkan astua. Matkoilla ja muissa tiloisa, joissa jalat helposti kastuvat, pitäisi aina olla kuivia, pestyjä sukkia varalla. Sangen vaarallinen on lämpimin jaloin kylmillä kivillä ja märillä lattioilla kävellä, kuni liiatenki lapsilla ja piioilla on tapana ja josta heille tulevatki alituiset yskänsä.

Puhtaat ja kuivat vaatteet suojelevat parahiten ruumiin lämmintä ja ovat terveydelle otollisimmat. Likasten, hiestä taikka muuten märkäin vaatetten siaan pitää viivyttelemättä kuivia, puhtaita muutettaman, ei kylmiä, eikä kylmässä huoneessa tahi tuulessa, avointen, ovien ja ahkunain vaihella, kuni, pahasti kyllä, palkollisitta pyhäaamuilla on tapana pukea. Hyödyllinen on myös erittäin yöpaidat pitää. Päälle viikon ei pidä yhdellä paidalla käydä ilman pesemättä, jos kohta se viikon pidettyä ei vielä olisikan monen silmissä tarpeeksi likanen ja pesemistä kaipaava.

Satuja.

1. Kissa ja Koira.

Kissa kuuli koiraa uskollisuudesta kiitettävaän ja vähä kadehtienki lausu sentähden toiselle: "mikä uskollinen palvelia isännellesi sinä olisit! makaat ulkona köllötät, taikka juoksentelet metsissä, taikka haukkua rähiset ihmisiä — mutta minä, ka aina asun isäntäni silmissä, enkä vaivaa hänen korviansa semmoisella rähinällä, kun sinä, vaan naukuilen hälle suosioksi ja köyristelen selkääni hälle kunnioksi." "Waiti mokoma, vastasi koira, pirtissä asumallasi, naukuilemallasi ja selkäsi köyrystämisellä et tee isännällesi äyrinkän hyvää; kiitä häntä, kun saat ruokasi, vaan elä kerskaile ansiostasi."

Ei ole kenelläkän meistä mitänä kerskattavaa.

2. Oinas ja Härkä.

Oinas muita lampaita väkevämpi jo viimmen luuli itsensä kaikkia elämiä väkevämmäksi. Sillä toivolla kävi kerran härjänki käsiksi. Waän härkä puskasi kerran, nosti sarvensa päässä oinaan korkialle maasta, nakkasi siitä vasten ketoa ja heitti niin puolihenqissä makaamaan. Siinä surkiassa tilassa taikka vähän tointuneempana tapasi hänen eräs toinen lammas ja kysy: "no, veikkonen, missä nyt olet ollut?" — "Opissa," vastasi oinas.

On Hiisi hyvimmälläi, jaloimmalla: Jumala.

3. Warpunen ja poikansa.

Warpusella oli pesä räystään ala. Eräs pojista, kun siivet vähäkän kasvovat, heti yritteli lentämään. Waan vanhin varotteli, ei niille luottaumaan, Wielä vahvistua tarvitsevan. Kerran vanhimman ruokaa ulkona etsiessä lenteli tämä vähäkuuliainen lapsi kuitenki pesän partaalla ja ja putosi viimmen maahan. Heti tapasivat hänen lapset, ottivat kiinni, sitoivat rihman jalkaan ja kun minne'kän lentämään yritteli, heti nykäsivät rihmasta jällen ja muutamassa nykäsemässä katkesi jalkaki poloselta. Siteestä viimmenkän irtautunut koki lentää ja pääsiki suurella työllä pesäänsä takasin. Waan ehkä henkiin jäänyt, sai hän kuitenki kaiken elinajan jalkapuolena tottelemattomuuttansa muistella.

Ei oppi ojahan kaaha, eikä tieto tieltä työnnä, neuo syrjähän syseä.

taikka

Kunnioita isääsi ja äitiäsi, niin menestyt ja tulet pitkäikäseksi.

Suomen kansan Arvutuksia.

[Ynnä monien muiden, outojen Arvutusten, Sanalaskuin ja Sanojen kanssa, jotka mielelläni seuraavissa osissa olen pranttäyttävä, Herra Komministeri Juoseppi Wilhelmi Durkmannilta kerätyitä.]

1. Nykkii nyypää, kääree kääpää, pikku takkanen selässä.

2. Jänes juoksi jäätä myöten, hiippo, haappo hartioita.

3. Yöt kulkee, päivät kulkee, ei koskaan perille pääse.

4. Likka tonkkaa vetää, nahkiaista nauottaa.

5. Pikkunen kamari, usiampi akkuna, kun kuninkaan linnassa.

Osviittoja. 1. Rukkilapa. 2. Lumi jäällä. 3. Kello. 4. Korsteeni. 5. Wingerpori.

Suomen kansan Sanalaskuja.

1. Ei ole hoppu hyväksi, eikä kiire kunniaksi.

Tosi kyllä taitaa se olla, ettei ylellinen hoppu ja kiire töissä edistä, vaan kuitenki soisimma maamiestemme useinki liikkuvammasti elelevän, kun tavallinen, eikä niin, että aika menee arvelossa, päivä päätä väännellessä, taikka sillä tavalla kun entisen miehen, jolle poika äkisti sisään juostuaan huusi: "isä, tulkaa auttamaan, susi vie lampaan", vaan johon isä vastasi: "jahka ma pistän esinnä tupakkaa piippuuni."

2. Henki on eläkkeen poika.

Seuraavassa kanssapuheessa kuultu: "Ainako on äänesi nuin käriänä?" — "Ompa se kyllä" — "Pienuuestako se on ollut laskeuksissa?" — "Saivat minun paremmallani ollessa keväillä aina lohipatoja kahlaamaan. Siitä mullacääni turmeusi." — "Mikä oli pakko ruveta siihen koiran virkaan (kahlaajaksi)?" — "Henki on eläkkeen poika." (D-n).

3, 4. Kun ei nuorra viivykkiä, ei oo vanhana varoa.

Peräti vastoin sanotaan: nai'a nuorena pitäpi, ett' on vara vanhanaki, ja myös näilläki sanoilla: saapi kaikkia katua, paitsi nuorta naimistansa, aikasin alottamista. Millä puolella tässäki asiassa oikuus, jääköön meiltä päättämättä. Waan sen toki arvaammaki, ettei ole'kan paljo apua siitä, että nuori väki, tuskin naimisikään päästyänsä, heti naiki, maikk' ei ole mitänä tavaraa koottu uuden talouden alkeeksi. Olemma kuulleet mainittavan muutamasta seurakunnasta, jossa oli senlainen keskinäinen välipuhe ja suostumus toimeen saatu, ettei kenenkän naida, ennen jonkun vähän tavaraa koottuansa, jolla voisi mähintäi vuoden elää. Eikä saanut kukaan huoneesensa ottaa niitä, jotka tätä suostumusta vaston naimisiin menivät. Emme tiedä, lie'kö toko oikein somelias semmoinen suostumus ollut, vaan se on tiedoksemme tullut, että samassa seurakunnassa oli tavallista vähemmin köyhiä ja kerjäläisiä. Ja semmoisista sulhasmiehistä ei enää kuultu konsa puhuttavan, joilla oli:

Lainalakki, lainatakki, lainakintahat käessä, lainakihlat kintahissa.

5. Onni orjana pitäpi, onni orjan käskiänä.

Jopa päätettäisiki, meidän joutavia loruaman, jos isäntäin onnen rinnalla kiittäisimmä palkollisten onnea. Mutta usein kuitenki on palkollinen isäntäänsä onnellisempi ja moniki palkollinen itse isännäksi tultuaan, samassa tuli näkemään uusia vaivoja, outoja, ennen tuntemattomia huolia ja murehia. Kuki virka, kuki onni maailmassa on kiitettävä; joka ei tyydy yhteen, harvon tyytyy toiseenkan.

6. Raha rikkahan kuluvi, pää menevi köyhän miehen. (Rikas pääsi rahallansa, köyhä selkänahallansa).

Ennen oikeuden ja muun hallituksen epävakaisempia ollen taisi niin välistä tapahtua'ki, kun sanalasku lausuu, vaan nykyaikoina jopa lukisimma mahdottomaksi, niin konsa käydä. Monta muutai sanalaskua on Suomalaisilla lain lumoamisesta, lainehtimasta, lahjoista ja muista, joilla ennisaikana toki taisiki perustuksensa olla niin meidän maassa, kun monessa muussai. Wanha Greikalainen viisas aikoinansa vertasi lain hämähäkin verkkoon, johon sääsket ja pienemmät kärpäset puuttuvat, vaan josta isommat kärpäset, paarmat ja kovakuoriset lentävät lävitse, Wielä verkonki mennessään särkien.

7. Isäntä olutta juopi, varsa varpuja purepi.

Niin kyllä useinki valitettavasti holhomma omia etujamme, toisen etua ei muistaenkan.

* * * * *

Ken tulevaksi vuodeksi tahtoo tätä kirjaa, pyytäköön lähimmäisestä postikontuorista ja maksakoon samassa 3 Ruplaa 45 kopeikkaa paperirahassa, taikka toimittakoon itsellensä Oulusta, jossa paikalla myödään 45:ttä kopeikkaa helpommalla. Tämän vuoden panosta on vielä 200 kappaletta myömättä, joita saapi, ken tahtoo, samaan hintaan. Jos joku tulevalla vuodella tahtoisi Suomen kielellä kirjotettuja ja erittäinki suomalaisiin asioihin koskevia aineita Mehiläiselle avuksi lähettää, niin vastaan otetaan ne Kirjapränttääjältä, Herra C.E. Barckilta Oulussa.

Kajanista 15 Syyskuuta 1836.

                             Elias Lönnrot,
                             Läänin Lääkäri.