The Project Gutenberg eBook of Tunturin tuolla puolen, by Arvi Järventaus

Nimismiehentytär ja torpanpoika
Kinkereillä
Kosinta
Erkki-Antti Juhonpietin näky
Vanha kirkkoväärti
Vallankaappaus
Ison Oskalon pojan rakkaus
Voitto

Tunturin rinteellä on torppa. Se seisoo siinä korkeammalla muita kylän taloja, jotka ovat rakennetut laaksoon. Keväällä lumen sulaessa, kun tunturin kylkeen ilmestyy laajoja, tummia laikkoja, se näyttää riekolta, joka on pysähtynyt ihmettelemään saapuvan suven tuloa. Harmaana ja ilman syömänä se seisoo paikallaan kuin kummastellen, ettei sen väri enää oikein sovellu ympäristöön. Juuri kuin riekko, joka höyhenpukuaan muuttaessaan on sattunut istahtamaan pälveen. Sekin eroaa silloin liian paljon ympäristöstään.

Talvella suli torppa paremmin ympäristöönsä. Tunturi hohti valkeana. Torpankatto oli lumen peitossa. Sen harmaat seinät saivat valtaisen valkeuden keskellä omituisen hohteen: — se ikäänkuin häipyi pois, muuttui usvaksi. Vain silloin, kun auringon valo sattui sen ikkunaan loimahuttaen sen tuleen, saattoi kulkija huomata, että siinä oli ihmisasunto, torppa. Sitäpaitsi oli sen savupiippu musta; sen erotti aina. Mutta tuota laajaa valkoista seinämää vasten sekin näytti vain mustalta pilkulta.

Se oli »Näköala-Niileksen» torppa. Sen nimen olivat kyläläiset sille antaneet. Sen perustaja oli ihaillut kauniita näköaloja ja senvuoksi rakentanut torppansa tuonne ylös. Mistä Niiles oli sellaisen sanan käytäntöön ottanut, ei kukaan tiennyt. Se oli kai jollakin tavoin verissä, — samoin kuin sekin, että hän osasi lausua d:n. Tuota sanaa ei nimittäin käytetty muualla kuin nimismiehessä ja pappilassa. Se oli herrojen sana ja vain herroilla oli siihen oikeus. Kun Niiles oli ruvennut sitä käyttämään, oli hän heti merkinnyt itsensä, ja tunturikylä kyllä painoi sen muistiinsa. Se ei suvainnut, että joku sen omista ihmisistä poikkesi totutusta puheenparresta.

Ulkomuodoltaankin erosivat niilesläiset muista kylän asukkaista. Heillä oli kaikilla korkea saarnamiehen otsa, — sellainen, johon mahtui sekä Siinai että Golgata. Tuo otsa paistoi toisinaan rauhallisena kuin iltapäiväauringon lasku, toisinaan se taas kuin pilveen peittyneenä teki sangen uhkaavan vaikutuksen. Varsinkin silloin, kun joku niilesläinen suuttui. Silloin sitä sai peljätä pappikin. »Ne ovat Siinain miehiä nämä niilesläiset», oli silloin papilla tapana aina perästäpäin sanoa.

Mutta muuten he enimmäkseen olivat sangen sopuisia ja herttaisia ihmisiä. Niin — rauhallinen, valoisa otsa oli heille paljon enemmän tunnusmerkillistä kuin pilven peittämä ja ankara. Sen kanssa olivat sopusoinnussa silmät, suuret, avonaiset silmät, jotka yhtäkaikki näyttivät uneksivilta. Tuon otsan ja nuo silmät oli perinyt ensimmäisen Niileksen poika, Niiles hänkin, ja jättänyt ne puolestaan perinnöksi pojalleen Matias Niilekselle. Samanlaisia näköalan ihailijoita he olivat kaikki kolme.

Kyläläiset moittivat heitä ylpeiksi, vaikka he olivatkin kovin köyhiä. Mutta pappi, joka tiesi enemmän ja oli ihmistuntija, sanoi, että heissä oli tunturien aateluutta. Siitä johtui, että he olivat asettuneet tuonne ylös.

Miten lie ollut — mutta se ainakin oli varmaa, että tämän nykyisen Niileksen poika Matias Niiles oli suuri uneksija. Hän ei ollut hentomielinen sanan tavallisessa merkityksessä, mutta hän saattoi toisinaan jumalanpalveluksen jälkeen jäädä kirkkoon istumaan ja vajota katselemaan alttaritaulua. Kirkonvartijan täytyi silloin herättää hänet ja sanoa: »No, eikös Matias Niileskin aio lähteä?»

Puhuteltu loi häneen suuret silmänsä ja niissä uiskenteli jotakin vastaanpanevaa, — jotakin samantapaista kuin jäitään laskevassa joessa. Se haihtui seuraavassa silmänräpäyksessä ja sijaan tuli lämmin ihmettely. Kirkonvartija ei saanut tietää, mitä Matias Niiles ajatteli.

Mutta asianomainen tiesi sen itse. Hän kulki kylän läpi hiukan kumaraisena niinkuin kaikki niilesläiset, astui kylän päästä tunturille nousevalle polulle ja alkoi kiivetä ylös. Päästyään jonkin matkan päähän hän pysähtyi ja rupesi tarkkaavaisena katselemaan kylän takana kohoavaa peltikatteista rakennusta. Sekin oli kiivennyt korkeammalle kylän muita taloja. Mutta sitä eivät kyläläiset kummastelleet, sillä siinä asui nimismies. Rakennuksen pääty oli torppaa kohden. Siinä oli vain kaksi ikkunaa alhaalla ja vinttikerroksessa yksi. Matias Niiles tarkasteli merkkiä ikkunassa. Ei näkynyt. Oli siis selvä, ettei Iida voinut tulla.

Jos kysyitte vanhalta kirkkoväärtiltä, joka asusti tuvassaan kirkkomäen juurella, olisi vastaus kuulunut: »Iita, se on nimismiehen tytär.» Eikä mitään muuta.

Mutta — jos kysyitte Matias Niilekseltä — edellyttäen, että hän yleensä olisi tahtonut kysymykseen vastata — olisi vastaus kuulunut: Autuus!

Matias Niiles jatkoi kiipeämistään, kunnes saapui kotinsa pihalle. Sieltä oli tosiaankin suurenmoinen näköala. Pieni, tunturin juurella kyyhöttävä kirkonkylä muistutti teeriparvea, joka on lennähtänyt näreikön laitaan ja kaivautunut lumikieppiin. Talot olivat kaikki melkein samannäköisiä. Ainoastaan pappila ja nimismiehen talo erosivat kokonsa ja värinsä puolesta muista. Edellinen oli keltainen, jälkimmäinen valkoinen. — Tunturin lännenpuoleinen pää laskeutui jyrkkänä jokea kohti, joka virtasi kirkonkylän sivu, muodostaen alempana, puolen penikulman päässä kylästä, kosken. Sen pauhu kuului selvästi tuonne ylös, missä Matias Niiles seisoi, sillä koski oli siksi väkevä, ettei sitä kahlehtinut talvikaan. Paksu usvapilvi leijaili sen yläpuolella.

Nyt oli joulukuun alku ja vankka talvi. Lunta oli tavallista enemmän. Kaikkialla, mihin katseensa käänsi, hohti valkoista. Matias Niiles katseli etäisyyteen. Niin kauvas kuin silmä kantoi, näkyi matalaa mäntymetsää, jonka keskeltä siellä täällä kohosi yksinäinen paljaslakinen vaara. Mutta itäistä ja eteläistä taivaanrantaa reunusti pitkien tunturijonojen katkeamaton ketju, jonka alaosa hohti siniseltä, teräksensiniseltä, yläosan sulautuessa vaaleisiin pilviin.

Talvi, Lapin talvi! Matias Niiles ei ollut koskaan käynyt etelässä, mutta hän uskoi, ettei sen talvi vetänyt vertoja tälle. Täällä oli talvi täydellinen; siitä ei puuttunut mitään. Se oli annettu kuin kokonaisena, ehyenä lahjana taivaasta. Jotavastoin kesä viritti alakuloiseen tunnelmaan valostaan huolimatta. Se kulki ohitse kuin kaunis uni — herättäen aavistuksen jostakin ikuisesti kirkkaasta, jota ei voinut saavuttaa… Talvella sitä vastoin mieli virkistyi. Raitis, kylmä tuuli puhalsi terveeksi pään ja antoi kaikille toiveille ikäänkuin kiinteämmän muodon.

Matias Niiles veti ilmaa keuhkoihinsa. Hänen rintansa paisui onnesta ja voiman tunnosta. Hänessä oli kaikki tervettä ja jäntevää. Ja hänestä tuntui, että ulkona luonnossa oli samoin. Tuntui, kuin olisi maa hengittänyt itsestään kaikki likaiset höyryt ja usvat ja kuin puhdistumisensa merkiksi pukeutunut valkoiseen vaippaan. Talvinen luonto oli kuin parannuksen tekijä, kuin itsensäkieltäjä… hiukan kalpea ja totinen, mutta sittenkin niin kuulakas ja raikas, että ihan hermoja hiveli sitä katsellessa. Se säteili koskemattomuutta.

Matias Niiles katseli edessään olevaa peltikatteista rakennusta. Se oli nimismiehen talo. Se näkyi tänne kokonaisuudessaan. Vinttikamarin ikkuna vain oli paljon matalammalla kuin torppa.

»On odotettava iltaa», sanoi Matias Niiles itsekseen. »Ehkäpä Iida silloin voi tulla…»

Hän ei sanonut muuta, mutta hänen sydämensä oli onnea tulvillaan. Se ei ollut mitään epämääräistä onnea. Ei, sillä oli kiinteä, selvä muoto. Kirkossa hän oli haaveillut yhtä ja toista, mutta täällä lumisen luonnon keskellä hänellä oli vain yksi varma päämäärä: kohdata illalla Iida.

Äidillä oli kuuma kirkkokahvi valmiina. Hän kaatoi kuppiin ja kehoitti
Matias Niilestä ottamaan.

— Autuudesta, vastasi Matias Niiles, mutta ilmeisesti hän ei tiennyt, mitä sanoi.

Isä Niiles nosti silmänsä Lutheruksen postillasta ja katseli kummissaan poikaansa. Hän ei ollut jaksanut kirkkoon tänään. Oli ollut eilen tunturilla puita hakemassa ja venähdyttänyt selkänsä.

— Ihmeellistä, sanoi hän. — Lutherus puhuu tuomiosta ja kadotuksesta ja meidän pappi saarnaa autuudesta. Onhan nyt tuomiosunnuntai.

Matias Niiles ei tosiaankaan muistanut, mistä pappi oli saarnannut. Hän oli mennyt kirkkoon vain Iidaa nähdäkseen. Mutta tämän ei ollut sopinut tulla. Varmaankin heillä oli vieraita.

— Onko nimismiehessä vieraita tänään? kysyi hän, äidin kaataessa hänelle toista kuppia.

— Vouti näkyi ajavan sinne kirkonaikaan, lausui isä, kohottaen, hetkeksi kasvonsa kirjasta. Hänen otsansa synkistyi.

— Sinä olet kovin huvitettu siitä talosta, jatkoi hän ja nyt kohosi hänen otsalleen selvä Siinai. — Ja kuitenkin sinä tiedät, ettei nimismies ole kertaakaan huolinut minua ajomieheksi rajoille, vaikka olen monta kertaa tarjoutunut… »Niilesläiset asuvat liian korkealla», sanoi hän kerrankin.

Isä Niiles oli katkeroitunut. Hänellä oli heikko toimeentulo ja hän olisi hyvin tarvinnut nekin vähäiset rahat, joita rajamatkoista saatiin. Hän olisi tarvinnut ne paljoa paremmin kuin, esimerkiksi Mäkitalo, varakas isäntä, jolla oli poroja kymmenittäin. Hänellä ei tosin ollut kuin kolme, mutta niilläkin hän olisi pysynyt matkassa yhtä hyvin kuin toinenkin.

— Siinä talossa ei suvaita meikäläisiä, virkkoi hän painautuen jälleen kirjaansa.

Matias Niiles loi äitiinsä kiitollisen katseen. Teki sydämelle hyvää, kun joku puolusti »sitä taloa».

Isä Niiles ei vastannut mitään. Ilmeisesti hän ei ollut kiinnittänyt huomiota äidin puheeseen. Matias Niiles joi kahviaan ja kääntäen kupin ylösalaisin virkkoi päättävästi:

Nyt kuuli isä Niiles. Hän pani kirjan kiinni, nosti silmälasit otsalleen ja katsoen poikaa vakavasti silmiin lausui tyynesti:

Matias Niiles hätkähti. Illalla —? Kuuliko hän oikein? Illalla! Silloinhan Iida pääsisi pujahtamaan ulos hetkiseksi ja he tapaisivat toisensa Riihiautiolla.

Ei Matias Niileksellä nyt ollutkaan halua lähteä, vaikka olisi päässytkin, — ei, vaikka olisi saanut satumaisen palkan. Iida oli illalla vapaa. Hänen piti vain pitää silmällä ikkunaa, milloin valo syttyisi siihen.

Oli vielä neljä, viisi tuntia iltaan, vaikka nyt oli jo tarpeeksi pimeä. Nimismies lähtisi tietysti päivällisen jälkeen ja nimismiehessä syötiin kello neljältä. Niin paljon Matias Niiles sen talon tavoista tiesi.

Matias Niiles makaa vuoteellaan kamarissa odotellen iltaa. Vuode on peräseinällä, mutta sellaisessa paikassa, että siihen sopii näkymään nimismiehen vinttikamarin ikkuna keskimmäisistä ruuduista ylöspäin. Nyt sitä ei luonnollisesti näkynyt, mutta Matias Niiles tiesi, että heti kun kynttilänvalo ilmestyisi ikkunaan, se loistaisi juuri oikeanpuoleisesta keskiruudusta. He olivat Iidan kanssa sopineet niin. Iida asetti nimittäin kynttilän silloin piironkinsa nurkalle ja siitä se paistoi suoraan Matias Niileksen pääpohjiin, suoraan silmiin.

Torppa oli hiljainen. Äiti-muori puuhasi luultavasti navetassa ja isä oli laskeutunut laaksoon. Huoneessa oli lämmin. Seinäkello nakutti rauhallisesti. Pimeään kääriytyneestä ikkunasta tuikki tähti huoneeseen.

Nämä hetket olivat Matias Niileksestä kaikkein hauskimpia. Odotella iltaa ja tietää, että Iida varmasti tulisi. Hänen sydämensä täytti vapisuttava ilo. Hän eli tällöin muistoissa kaikki entiset illat, jotka oli viettänyt yhdessä Iidan kanssa. Ja niitä oli monta…

Mitenkä heidän rakkautensa oli alkanut? Oh, Matias Niiles muisti sen kuin eilisen päivän. Hän oli kerran muutamana kuutamoisena iltana palannut naapurikylästä asioilta. Riihiaavalla oli ollut valoisaa kuin päivällä. Hän oli ajellut hyräillen laulunpätkää. Hänen edellään oli ajanut joku. Hän oli selvästi erottanut punaisen jäniksennahalla reunustetun lapinlakin. Sellaista ei käyttänyt kukaan muu kuin nimismiehen tytär. Se oli siis Iida.

Hänestä oli tuntunut somalta ajella tuossa nimismiehen neidin perässä. Oli saattanut kuvitella kaikenmoista. Tällä oli ollut ajokkaana kylän kuuluisin virmapää, Iso Kosotus, ja Matias Niiles tunsi sen tavat. Se oli pahimpia menentelijöitä, mitä näillä puolin löytyi. Annapas se nyt pääsisi karkuun, niin saisi panna parastaan sitä kiinni ajaessa… Matias Niiles oli halunnut yrittää… Kaipa oli joku kuutamoisen aavan salaperäisistä hengistä arvannut hänen toivomuksensa, koska samassa oli kajahtanut heikko kirkaisu ja poro oli viilettänyt pitkin aapaa pulkka perässä. Nimismiehen tytär oli ollut polvillaan hangessa ja ojennellut avuttomana käsiään pakenevan poron perään.

Samassa oli Matias Niileskin ollut karkulaisen jäljessä. Hänen ei ollut tarvinnut kuin kerran huitaista, niin jo oli Luostokka tiennyt, mistä oli kysymys. Se oli lähtenyt laukkaamaan kuutamoista aapaa kuin hurjapää. Sitä oli kiihoittanut edellämenijän vauhti. Neljännestunnin perästä oli Iso Kosotus ollut kiinni, mutta silloin hän oli jo ehtinytkin ihan aavan toiseen laitaan.

Kuin sankari hän oli ajellut takaisin hangessa odottelevan nimismiehen tyttären luo. Hänen mieleensä oli muistunut lapsena lukemansa satu. Puolet valtakuntaa ja kuninkaantytär olisi nyt hänen…! Hän ei ollut aavistanutkaan, että satu saattoi niin äkkiä muuttua todellisuudeksi. Tosin valtakuntaa ei ollut tiedossa, mutta — kuninkaantytär… ah! hän kyllä. Matias Niiles oli jo vuosikausia rakastanut nimismiehen tytärtä, aavistamatta että tämäkin rakasti häntä.

Hän oli saapunut odottelevan tytön luo. Tämä seisoi hangessa peski päällä ja näytti kerrassaan uljaalta punaisessa lapinlakissaan ja poronnahkakintaissaan. Hänen tukkansa oli ollut kuurassa ja se oli tehnyt hänet vielä enemmän sadun kuninkaantyttären näköiseksi.

»Teidän ei pitäisi yksin ajella täällä, kun ajokkaanne on kerran tuollainen.»

»Olitte tietysti käärinyt hihnan huolettomasti kalvosen ympäri. Pääsi suhahtamaan läpi…»

Jotakin omituista oli ailahdellut hänen povessaan. Se oli lämmittänyt kummasti ja saanut ruumiin vavahtelemaan. Tytön katse oli ollut erikoisen loistava.

»Ja minä otin sen!» oli hän huudahtanut, kuin olisi päässyt varmuuteen jostakin suuresta ja salaperäisestä.

He olivat seisoneet vastatuksin — kauvan. Tytön povi oli ankarasti aaltoillut. Kuutamoinen aapa oli levännyt hiljaisena. Vain porot olivat kuopaisseet lunta silloin tällöin.

Silloin oli Iida astunut hänen luokseen, katsonut omituisesti silmiin ja kuiskannut:

Hän oli tuntenut suuren lämpöaallon pyyhkäisevän sydäntään. Sen oli saanut aikaan tytön äänen sävy.

»Sen vuoksi, Matias Niiles, että haluan tavata sinua. Kun sinä et olisi uskaltanut sanoa minulle mitään, sanon minä tämän sinulle…»

Hän oli horjahtanut kuin juopunut. Hän ei olisi uskonut sellaista mahdolliseksi. Totta oli, mitä Iida sanoi: — hän ei olisi koskaan uskaltanut puhua mitään, sillä hänhän oli vain torpanpoika.

»Niin… ja minä nimismiehentytär, mutta siitä huolimatta minä rakastan sinua.»

Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat levänneet toistensa sylissä, torpanpoika ja nimismiehentytär, kaupungin kouluja käynyt. Mutta kuu, joka oli katsellut taivaalta, ei ollut välittänyt luokkaeroista. Se oli antanut heille siunauksensa.

Se oli ollut ihanaa. He olivat lähteneet ajamaan yhdessä kotiinpäin… vieretysten. Koko ajan he olivat puhelleet rakkaudestaan.

»Tiedätkö… minä väittelin kerran tovereitteni kanssa kaupungissa siitä, saiko tyttö tunnustaa rakkauttaan. He sanoivat, että ei! — mutta minä sanoin, että sai! — Minä rakastin jo silloin sinua, Matias Niiles…»

Nimismiehen portilla he olivat eronneet. Hän oli ottanut Iidan poron viedäkseen sen omansa kanssa yöksi kaivamaan. Hänestä oli tuntunut taivaalliselta nautinnolta saada hoitaa Iidan poroa.

Tytöllä ei ollut ollut mitään sitä vastaan. Päinvastoin: saivathan he siten tavata useammin.

»Minä tiedän kyllä, etteivät teikäläiset kärsi meikäläisiä», oli hän erotessaan huomauttanut.

»Älä välitä siitä! Kun minä tulen täysi-ikäiseksi, minä nain kenen tahdon. Ja minä nain sinut, Matias Niiles… saat olla varma…»

Siitä oli nyt kulunut kaksi vuotta. Iida oli äsken täyttänyt kaksikymmentä ja hän oli kahdenkymmenenkahden. Mutta vielä ei ollut toiveitakaan häistä. »Vuoden päästä», oli Iida sanonut…

Matias Niiles makaili mietiskellen, millaiseksi heidän elämänsä mahtaisi muodostua… Oli hiukan tavatonta, että nimismiehen tytär meni talonpojalle. Sellaista ei ollut tapahtunut tämän miespolven aikana. Naapuriseurakunnassa olivat papin tyttäret menneet talonpojille, mutta sen oli aikaansaanut papin kuolema ja lesken varattomuus, joka ei kärsinyt alasmuuttoa. Nimismies taas oli rikas ja keski-iän miehiä. Hän ei niinkään vain kuolisi…

Kummallisiin mietteisiin saattoi rakkaus johdattaa. Matias Niiles oli monta kertaa toivonut nimismiehen kuolemaa. Usein hän oli odottanut murheen sanomaa rajamatkoilta. Se kun oli sellainen hurjapää… varsinkin kun sattui ryyppytuulelle. Ajoi pahimpia louhikoita alas, mutta ei katkaissut edes jalkaansa — saatikka sitten henkeänsä menettänyt. Kerran hän oli pudonnut koskeenkin, mutta siitäkin suoriutunut kunnialla.

Matias Niiles mietti, mitä hän olisi mahtanut tehdä, jos olisi sattunut nimismiehen seuralaiseksi. Olisiko hän ojentanut sauvoimensa niinkuin Mäkitalon Aapo? Kyllä, — mutta vain yhdellä ehdolla: — että nimismies olisi luvannut tyttärensä hänelle.

Hän saattoi ihan hekumoida näissä ajatuksissa. Nimismies olisi värjötellyt koskikiven varassa; hänen kätensä olisivat olleet uupumaisillaan… Ojenna sauvoin, Matias Niiles!… Annatteko Iidan minulle?… Voi, älä kiusaa minua…! Iida tai kuolema…! Odotahan, kun pääsen täältä, niin syytän sinua ensi käräjissä — murhayrityksestä…! Hän olisi vain nauranut: Iida tai kuolema…! No… olkoon, mutta sauvoin tänne!… Vanno, nimismies, vanno ensin!… Mitä minä vannoisin?… Vanno kuolemattoman sielusi kautta… Kuolemattoman sieluni… kautta…! Silloin hän olisi ojentanut sauvoimen ja vetänyt nimismiehen kuiville…

Matias Niilestä puistatti. Syntisiä olivat tuollaiset ajatukset. Mutta — minkä niille mahtoi… kun mies kerran epätoivoisesti rakasti… Mitähän Iida olisi sanonut? Varmaan kauhistunut ja lakannut rakastamasta…

Matias Niiles hätääntyi. Mitä hänestä tulisi, jos Iida lakkaisi rakastamasta? Kukaan ei silloin voisi menetystä korvata. Ei koko maailmassa! Talontyttäriä löytyi kyllä paljon, mutta yksikään ei vetänyt Iidalle vertoja.

Ei hän ajatellut sitä, että Iida oli nimismiehen tytär. Hänen kunnianhimoaan se ei yhtään hivellyt. Päinvastoin — hän olisi sata kertaa mieluimmin suonut, että Iida olisi ollut lesken tyttö kylän toisesta päästä… Leski-Marian, joka elätteli itseään kehruulla. Miksi hänen oli pitänyt syntyäkin niin ylhäiseen asemaan?

Tai miksei hän, Matias Niiles, ollut papin poika, pappilan Reku, jolla oli silmälasit ja kova kaulus, ja jota sanottiin maisteriksi? Silloin ei nimismieskään olisi pannut vastaan…

Matias Niiles kapinoitsi hengessään. Heitä pidettiin ylpeinä ja sanottiin tunturiaatelisiksi. Mutta mitä auttoi sellainen aateluus? Yksi nimismies sanoi: ei! Ja siinä oli sitten koko juttu.

Ei… hän karkaisi Iidan kanssa. Hän ehdottaisi pakoa. He muuttaisivat vaikka Ruotsin puolelle kauas koskemattomiin korpiin. Hänestä tulisi kuninkaan alamainen, niinkuin oli tullut niin monesta tämän kylän nuoresta miehestä ennen häntä. Hän rakentaisi korpeen talon ja siellä he sitten eläisivät onnellisina Iidan kanssa. Kahden… aivan kahden.

Samassa tuikahti, tuli torpan ikkunaan. Matias Niiles havahtui. Niin… siellä antoi Iida merkkejä. Hän oli valmis kohtaukseen.

Hän haparoi pirttiin. Äiti oli tullut navetasta ja keitti kahvia hellan ääressä.

III

Riihiautio oli pappilan niitty. Siinä oli vanhoina aikoina sijainnut kylä, joka oli sittemmin hävinnyt. Asukkaat olivat muuttaneet muualle. Riihiaapa oli nimittäin ennen ollut järvenä, mutta eräs talollinen oli kerran laskenut sen kuiviin — muka saadakseen vettä raivioniitylleen. Tarkoitus ei suinkaan ollut kuivata järveä. Mutta — kun vesi oli kerran valtoihinsa päässyt, oli se murtanut sulkunsa ja syössyt sellaisella raivolla raivioniitylle, että koko raivio oli hävinnyt kuin pois pyyhkäisty. Järvi oli kuivunut. Sen vetelä pohja oli vähitellen maatunut ja niin oli syntynyt Riihiaapa.

Järven rannalla oleva kylä oli kuollut. Asukkaat olivat muuttaneet pois uusia kalavesiä etsimään. Vain yksinäinen rappeutunut talo seisoi vielä aavan laidassa. Siinä ei ollut ovia eikä ikkunoita. Pappila, jolle niitty kuului, käytti sitä heinälatona. Se oli Matias Niileksen ja Iidan kohtauspaikka.

Paikalla sanottiin kummittelevan, mutta mitäpä välittää kaksi rakastavaista kummituksista. Heidän rakkautensa pystyy karkoittamaan pahat henget. Koko muu maailma on lakannut heille olemasta.

Kuu teki nousuaan, kun Matias Niiles laski viistoon tunturin rinnettä alas kylän itäpäässä. Rinne oli tällä kohtaa loiva. Sieltäpäin olisi muuten ollut paljoa helpompi nousta torppaan, jollei tie olisi tehnyt niin suurta mutkaa. Matias Niileksellä oli oma latunsa. Hän viiletti laaksoon niin että korvissa soi.

Puolisen tuntia hiihdettyään hän saapui Riihiaavalle. Kuu valoi keltaista valoaan hiljaisen seudun yli. Riihiaapa lepäsi autiona. Kuunsäteet taittuivat sen lumista pintaa vasten. Näytti siltä, kuin olisivat ne tahtoneet palata takaisin alkulähteeseensä. Mutta siihen ne eivät enää kyenneet laskeuduttuaan niin etäälle alas. Heikkoina ja hapuilevina ne kallistuivat kuuta kohti. Kylmän aavan pinta tyrehdytti niiden lennon jo alkuun.

Matias Niiles tunsi mielensä apeaksi. Ilta ei vastannut hänen kuvittelujaan. Hän ei osannut selittää, mistä se johtui, mutta häntä painosti. Hän rupesi jo horjumaan päätöksessään. Eikö ollut hulluutta esittää Iidalle pakoa —?

Kuului suksen sihajava ääni. Joku lykkeli lylyä tasaisessa, nopeassa tahdissa. Matias Niiles arvasi kyllä, kuka se oli; hänen sydämensä vapautui hetkiseksi alakuloisuudestaan. Sieltä saapui Iida, hänen morsiamensa.

Jo tuli tuttu lapinlakki näkyviin metsän aukeamasta. Kuunvalo iskeytyi lakin punaiseen verkaan kuin koetellakseen, pystyisikö sen kantaja ratkaisemaan illan ongelman. Näytti siltä kuin hän pystyisi, sillä samassa valaisi kuu kirkkaasti tytön kasvot, jotka hymyilivät rohkeasti. Muutaman minuutin kuluttua hän oli pojan luona.

Tyttö nosti suksensa tikapuita vasten. Hänen vartalonsa oli notkea ja liikkeet sulavat. Matias Niiles katseli häntä hellästi nojatessaan rakennuksen seinää vasten.

Tyttö hiipi hänen luoksensa ja painoi kasvonsa hänen kasvojaan lähelle. Hänen kuuraiset kiharansa koskettivat pojan poskea, saaden tämän heikosti vapisemaan.

Kasvot painuivat yhä lähemmäs, kunnes poski kosketti poskea.
Seuraavassa silmänräpäyksessä etsivät tytön huulet pojan huulia.

Pojan povi paisui onnesta. Hän sulki tytön syliinsä. Tässä, vanhan, hyljätyn rakennuksen seinustalla levähti Rakkaus.

He astuivat käsikädessä heiluvia portaita ylös. Avonaisesta ovesta heloitti kuu heitä vastaan. Se paistoi ruuduttomasta peräikkunasta suoraan poikki pirtin, jonka katto oli jonkun verran sisäänpainunut.

Heinät kahisivat somasti heidän kiivetessään. Poika auttoi tyttöä kädestä. Hetken kuluttua he lepäsivät vieretysten heiniin kaivautuneina. Kuu levitti keltaisen vaippansa heidän ylitsensä.

Matias Niiles rupesi kehimään auki suunnitelmaansa. Mitä Iida arvelisi, jos he pakenisivat yhdessä? Ruotsiin, rajan toiselle puolen…?

Tyttö makasi hetkisen aivan hiljaa. Hänen hengityksensä kohosi heikkona huuruna kattoa kohti. Matias Niiles koetti pyydystää sitä kiinni, mutta se oli tietysti turhaa vaivaa.

— Matias Niiles, kuiskasi hän hetken päästä. — Pakenisimmeko… niinkö sanoit? Tiedätkö, olen sitä monesti miettinyt, mutta aina hyljännyt sen ajatuksen. Äiti kuolisi suruun.

Äiti —? Niin — äiti. Iidalla oli äiti ja hänellä myös. Hän ei vain ollut ajatellut äitinsä surua.

— En, Matias Niiles, en rakasta. Sinua rakastan yli kaiken, mutta sittenkään en hyväksy pakenemista.

Matias Niiles vain innostui tytön vastustuksesta. Hän ryhtyi kuvailemaan heidän tulevaa kotiaan.

Pirtti tällainen kuin tämäkin, mutta korkeampi. Se seisoisi yksinäisellä paikalla huurteisten metsien keskellä, kaukana kyläläisistä kylistä. Lähimpään naapuriin olisi penikulma. Mutta siellä… siellä he asuisivat onnellisina, he kaksi. Sillä heidän kotiaan lämmittäisi rakkaus.

Poika lämpeni. Hän pääsi oikein henkeen. Hänen kasvonsa loistivat, kun hän viittasi katto-orteen.

— Tuossa… juuri tuossa olisivat minun reenjalaspuuni ja tuolla ovisuuseinällä verkot. Tuolla olisi poronvaljaiden paikka ja tuolla perällä, nurkkakaapissa, sinun tavarasi. Minä veistäisin kaapin, koristaisin sen siroin puuleikkauksin ja siihen pantaisiin patenttilukko… Tuolla ikkunan vasemmalla puolen olisi kello, sinun kukkukellosi, ja tuolla pitkällä seinällä sänky… meidän yhteinen vuoteemme…

No — jos niikseen tuli, niin saattaisivathan he kantaa heinäkasan pirttiin ja nukkua siinä. Sieltä he sitten aamuisin kurkistelisivat kuin kaksi kananpoikaa pesästään.

Hän ryömi lähelle poikaa, pujotti kädet tämän kaulaan ja suuteli häntä pitkään ja tulisesti.

Kuu valaisi huurupilveä heidän päänsä yläpuolella. Siinä kohosi tytön ja pojan hengitys yhteensulaneena. Kuu siivilöi sitä tarkkaan kuin huolellinen perheenäiti maitoa. »Samanlaista, samanlaista», sanoi se itsekseen.

— Ei, Matias Niiles, emme me pakene. Me odotamme ensi syksyä. Silloin minä täytän yksikolmatta ja silloin minä ratkaisen solmun. Minä astun silloin isän eteen ja sanon: »Minä menen Näköala-Niileksen pojanpojalle tuonne ylös». — Olihan teillä kamari?

— No, muuta me emme tarvitsekaan. Minä haluan asua täällä, missä olen oppinut sinut tuntemaan ja sinua rakastamaan. Minusta tulee Näköala-Niileksen pojanpojan Iida.

Kuinka Matias Niileksen oli hyvä ja suloinen olla. Ehkäpä oli Iidan ehdotus sittenkin paras. Odottaa ensi syksyä. Sinne oli vielä pitkä aika, mutta rakkaushan kestäisi kaiken.

He asuisivat torpassa tunturin rinteellä. Hän oli aina rakastanut sitä paikkaa. Jo pikku tyttönä hän oli kerran katsellut maailmaa sen pihalta ja silloin oli nimismiehen puustellikin tuntunut perin mitättömältä. Kunhan hän vain pääsisi sinne ylös, kävisi kaikki kuin tanssi.

Hänellä ei ollut paljon tavaroita. Ompelukone ja kukkuva kello, joka riippui piirongin yläpuolella. Ja sitten kirjat. Luuliko Matias Niiles, että kirjat mahtuisivat kamariin?

Ehkä ne mahtuisivat kehruukoppaan. Heillä oli sellaisia kaksi eikä äiti juuri koskaan tarvinnut toista.

Nyt täytyi tytön uudelleen nauraa. Hän pusersi lujasti pojan kättä heinien läpi. Ei, kirjahyllylle piti olla huoneen paras paikka.

— Vai kalliiksi! Ja äsken rakensit talon Ruotsin korpiin. Millä sinä sen rakensit?

— No, kyllä sitten vaateaittakin saadaan, huokui tyttö hengästyksissään ja nauroi.

He kuiskuttelivat toistensa korvaan suloisia asioita. Heinät kahisivat hiljaa ja kuuäiti sai jälleen siivilöidä heidän yhteistä hengitystään. »Sitäpä onkin nyt runsaasti!» sanoi se.

— Mutta yksi sinun pitää luvata minulle, Matias Niiles. Sinä et saa koskaan katsahtaakaan kehenkään muuhun naiseen.

Silloin olisi parasta, että hänelle laitettaisiin silmälaput niinkuin pappilan vanhalle ruunalle.

No, siitä ei vaaraa! Hänelle ei ollut muuta naista olemassa kuin erään
Lapin nimismiehen hiukan nenäkäs tytön lepakko. Se riitti hänelle.

Mutta — entäpä jos Iida rupeaisi katselemaan muita miehiä. Papilla oli maisteri-poika, jolla oli nenäkakkulat ja korkea kaulus.

Oppia oli tarpeeksi. Hänestäkin oli aiottu ylioppilasta, mutta hän oli sanonut: ei! Puuronkeittäjiäkin tarvittiin.

Siinä oli Iida oikeassa. Mutta — entäpä jos hän kerran rupeaisi halveksimaan miestänsä, kun tämä ei ollut oppinut? Oli käynyt vain kansakoulun.

Suu poikki! Näköala-Niileksen pojanpojalla oli sydäntä enemmän kuin monella oppineella. Sitäpaitsi hän osasi hoitaa poroja, heittää suopunkia, tunsi kaikki poronmerkit… Se oli enemmän kuin heprea. Kahdenkymmenen vuoden perästä ei rovastin poika enää tuntisi kaikkia heprean kirjaimia, mutta Näköala-Niileksen pojanpoika tuntisi poronmerkit vielä kuolinvuoteellaankin.

Se kyllä piti paikkansa. Mutta — kauppiaan poika sitten? Hän oli käynyt kauppakoulun ja kerran Englannissa. Kuinkas hän nyt taas sanoikaan? »Kuut pai.»

— Good bye! Sen sinäkin opit ja tässä nyt. Ja silloin sinä olet yhtä hyvä kuin kauppiaan poikakin.

Matias Niiles lausuili good bye'ta, kunnes Iida vakuutti sen menevän ihan oikein. Opettajaispalkaksi suuteli Matias Niiles häntä.

Eipäs siinä sitten muuta. Asiahan oli taas aivan selvä. Torppa seisoi tunturin kyljessä kamareineen. Iidan kirjat mahtuisivat sinne. Vaateaitta rakennettaisiin ja oppinsa puolesta hän, Matias Niiles, vältti. Mitäs siinä sitten, kunhan rakkaus kesti.

Matias Niiles tervailee ahkion pohjaa torpan pihalla. On tullut kevät, kirkas Lapin kevät. Hanget heloittavat. Niiden loiste ihan pistää silmään. On kuin tanssisi niillä lukemattomia hohtavia pisteitä. Matias Niiles varjostaa kädellä silmiään, tarkastellen alempana olevaa nimismiehen taloa. Puutarha-aidan takana liikkuu joku. Matias Niiles tietää kyllä, kuka se on. Siellä Iida pudistaa mattoja.

Matias Niiles tarttuu suttiin ja kastaa sen tervapönttöön. Terva on hiukan kohmehtunutta, mutta ahkion pohjalla se notkenee. Siksi kuumasti paistaa jo Lapin kevätaurinko.

Olipa siitä aikaa, kun hän oli Iidaa viimeksi oikein kunnollisesti puhutellut. Hän ei osannut äkkiä sanoa, kuinka monta viikkoa. Hän oli tavannut häntä kirkossa sunnuntaisin ja kerran pari kauppiaan puodissa, mutta monta sanaa ei silloin tavallisesti ehditty kuiskata. Kerran oli Iida pujottanut paperilipun hänen käteensä. »Minua vartioidaan ankarasti», oli siinä seisonut. Hm! Se oli ankara herra se nimismies. Piti vankina omaa tytärtäänkin.

Hän oli kerran käynyt tarjoutumassa rajamieheksikin. Viimeiselle rajamatkalle kolme, neljä viikkoa sitten. Isä oli kyllä kiellellyt, mutta hän oli mennyt. »Mitäpä sinä sinne… ei hän meikäläisiä ota…» Hän oli kuullut, että poliisi oli sairastunut, — poliisi, nimismiehen kengänheinittäjä. Päästäpä nimismiehen keittiöön herra lensmannin kenkiä heinittämään. Oh, hän kyllä olisi osannut sen perusteellisesti. Olisihan hän silloin saanut nähdä Iidan, ehkä kuiskatakin hänelle jonkun hellän sanan.

Mutta — Mäkitalon Aapo oli ollutkin jo siinä toimessa parhaillaan, kun hän oli astunut nimismiehen keittiöön. Niin oli työntänyt heinää kallokkaaseen kuin säkkiin ihan. Häntä oli harmittanut.

Se hyöty siitä käynnistä sentään oli ollut, että hän oli saanut nähdä Iidan ylimääräisen kerran. Tämä oli pysähtynyt keittiön ovelle ja katsahtanut hiukan hätääntyneenä Matias Niilekseen, jonka otsaa sillä kertaa oli varjostanut pilvi.

Matias Niiles huokasi pitkään ja veteli ahkion pohjaan tervaa. Taipuisipa lensmannikin, niinkuin tuo terva… yhtä notkeasti. Mutta ei taipunut. »Vai niilesläiset pyrkivät rajoille… Joko on ruvennut käymään ikäväksi siellä ylhäällä?»

Siinä oli nimismies kerrankin oikeassa. Ikäväksi, ikäväksi oli ruvennut käymään, kun ei saanut viikkokausiin sydämensä valittua nähdä.

Siellä heilui Iida puutarhassa, mutta menepäs lähelle. Heti seisoisi nimismies salin ikkunassa. »Eikö puutarhan aita kelpaa?» Niin hän oli kerran kysynyt, kun hän oli yrittänyt puhutella Iidaa aidan yli.

Mutta olipa vielä keinot. Matias Niiles vihelsi ja oikaisi varttaan. Oliko Iida vielä paikoillaan? Oli… siellä pudisti mattoa niin, että lumi pölisi.

Hän muisti muutaman laulun, jonka Iida oli hänelle opettanut. Sen avullahan sopi lähettää tervehdyksensä.

— Jo vieri viikko toinen, armasta nähnyt en. Oi, kerro aurinkoinen, kuin jaksaa kultanen,

lauloi Matias Niiles, niin että tunturin rinne raikui. Joku poromies, joka parastaikaa vedätti puukuormaa torpan sivu, pysähtyi töllöttelemään ylös torppaan päin. Mutta Matias Niiles lauloi entistä voimakkaammin:

— On päivä pitkä mulle ja syöntä kaihertaa. Lie eihän kaivatulle vain tullut kuolemaa —?

Kaiku vastasi tunturiseinämästä. Laulun viimeinen sana kiiri laaksoon, kajahtaen takaisin nimismiehen puustellin seinästä.

— Ei syytä siihen huoleen. Ma kerron, kuinka voi sun kultas: aamupuoleen hän itki, vaikeroi.

Suuri tuska valtasi hänet. Tyttö oli laulanut säkeistön aivan toisin kuin miten se laulussa kuului. Siinähän kerrottiin kesäyöstä ja sulhasvyön neulomisesta.

— Mut siit' on huoli hällä: Sa tokko lemmitkään, kun kirkon käytävällä pois äsken käänsit pään?

koetti Matias Niiles ohjata laulajaa. Mutta surullinen tytön ääni jatkoi itsepintaisesti:

— Mut siit' on murhe hällä: Kun Mittumaari jää, ei kirkon käytävällä hän kohtaa ystävää.

Nyt ei Matias Niiles enää jaksanut itseään hillitä. Jotakin oli ilmeisesti tapahtunut. Hän huusi tytölle ja viittasi Riihiautiolle päin. Nyt käyköön kuinka hyvänsä, hänen täytyi saada tavata Iidaa.

Suuri tuska velloi Matias Niileksen povessa. Jotakin oli tapahtunut… jotakin aivan varmaan. Mutta mitä —? Sen hän kuulisi kohta.

Hän tempasi suksensa ja lasketti laaksoon. Maa oli jo paikotellen pälvessä, jotenka sukset töksähtelivät pahasti. Pari kertaa hän lensi silmälleen, mutta hyppäsi jälleen pystyyn. Häntä ajoi eteenpäin epätoivoinen kiire.

Tiellä, tunturin juurella, saattoi jotenkuten hiihtää. Se oli korkeammalla oleva, talvituulten ylistämä tie, joten kevätaurinko ei ollut ehtinyt sitä vielä kokonaan lopettaa. Huohottaen poikkesi hän vuoman rannassa tieltä, lähtien oijustamaan vanhaa, ränsistynyttä taloa kohti. Sehän oli heidän rakas kohtauspaikkansa.

Matias Niiles silmäili ympärilleen, näkyisikö ketään. Ei näkynyt. Oli keskipäivän aika, mutta pappilan olivat luultavasti jo heinänsä vedättäneet. Tie vuomalla pudotti jo pahasti.

Hän saapui aution rakennuksen luo, hyppäsi suksiltaan ja istahtaen vanhoille portaille jäi odottelemaan Iidaa. Sydän löi kiivaasti. Jotakin oli auttamattomasti tapahtunut.

Hetken päästä saapui Iida. Mutta — kuinka hän olikaan muuttunut! Posket olivat kuopalla ja silmänalukset mustat. Hän oli ilmeisesti valvonut koko edellisen yön ja itkenyt. Matias Niiles näki, että hän oli itkenyt.

Tyttö nojasi itkien päänsä pojan povea vasten. Hänen surunsa oli suuri ja väkevä. Matias Niileksen täytyi tukea häntä.

— Matias Niiles, me muutamme pois. Isä on hakenut ja päässyt.
Juhannuksen jälkeen me lähdemme.

Matias Niiles tuijotti vanhan ränsistyneen navetan seinään pihan toisella puolen. Hänestä näytti, kuin olisi vinoon vääntynyt ikkuna nauranut. Hän ei voinut käsittää mitään. Hän pusersi tyttöä kiihkeästi kädestä.

— Muutatte pois —? Onko siinä ainakin perää? Isä oli kyllä kuullut kauppiaassa kerran… mutta sehän oli jo tammikuulla.

Matias Niiles seisoi kuin salaman iskemänä. Hänestä näytti, ettei auringon kimmellys leikkinyt enää hangella yhtä kirkkaana kuin äsken. Vuomalla kuulsi suuria mustia lautumia, — aivan kuin olisivat jotkut suuret kalpeat kasvot olleet kuolleella verellä paikoittain. Oliko hanki romahtanut alas, vai hämärsikö hänen silmiään?

Iida painoi päänsä pojan olkapäätä vasten ja nyyhkytti sydäntä särkevästi.

Oli vielä vähän heiniä jäljellä pirtin lattialla, ruko, toista arviolta. »Kirkkoherra moittii aina, että Nilsa jättää periä», vilahti Matias Niileksen päässä. Ja… oikeassapa näkyi olevankin… kirkkoherra. Mutta että nimismies muutti pois paikkakunnalta… se oli tavaton isku, jonka vastaanottaminen kysyi voimia enemmän kuin mitä Matias Niileksellä tänä hetkenä tuntui olevan.

He istuivat hetken hiljaa. Matias Niiles katseli puoleksi sortunutta takkaa. Sen ääressä oli kerran häärinyt nuori, kukkea vaimo kohennellen tulta. Hänen miehensä oli istunut penkillä, katsellen vaimonsa puuhia, sydämessä sykähtelevä onnen tunne.

Nyt oli takka raunioina ja kukkea vaimo miehineen haudassa. Niin katosi elämä…

Hänen sydäntänsä puristi raju tuska. Teki niin kipeätä, kuin olisi veitsellä vihlottu sydänalaa. Hän räpytteli silmiään, jotka täyttyivät kyynelistä sitä mukaa kuin hän räpytteli. Oliko tämä totta?… Muuttivat pois… Kutka? Nimismiehen, joiden tytär oli tämä tässä… tämä Iida, joka itki hänen vieressään.

Aurinko heloitti ruuduttomasta ikkunasta sisään. Sen tehtävänä oli kullata kyyneliä, jotka vuolaina valuivat molempien poskia pitkin. »Yhtä kauniit, yhtä kauniit kummallakin», sanoi se vain.

Jossakin lähellä viserteli lintu. Sen laulu soi raikkaana, onnentäyteisenä ja kirkkaana. Matias Niiles tunsi sen: peipponen! Aikaiseenpa se oli nyt tullut.

— Iida, kuule, ensimmäinen peipponen! Hänen äänensä värisi. — Ehkäpä se ennustaa onnea.

Mutta tyttö itki vain. Hänen kyyneleensä vuotivat yhä vuolaammin. Hän kuuli peipposen laulussa onnen sävelen, jota hän ei uskaltanut itsellensä omistaa.

Mutta — hetken päästä hän tyyntyi. Kyyneliään kuivaten hän katseli poikaa hellästi ja koetti hymyillä.

— Tiedätkö, Matias Niiles, minä tulen vuoden päästä takaisin. Minä en jää alas. Minä haluan ylös tunturin rinteelle… sinne, missä teidän torppanne on. Sinne minä haluan. Ja minä tulen, Matias Niiles, kuule, minä tulen!

Hän painautui poikaa vasten, kietoi käsivarret tämän kaulaan ja hymyili kyyneltensä lomasta.

Mutta miksi ei Matias Niiles nyt saattanut tarttua noihin sanoihin kiinni? Äsken hän oli riemastunut peipposen laulusta; hän oli pitänyt sitä toivon merkkinä. Mutta — miksi häipyi toivo nyt pois, vaikka tyttö tuossa vakuutteli palaavansa?

Ei hän osannut sitä sanoa. Hän puolestaan kuuli nyt peipon laulussa onnen sävelen, jota hän ei uskaltanut itselleen omistaa. Hän oli vain torpanpoika.

Älä puhu, Ida, minä tunnen, ettet sinä koskaan palaa. Älä puhu! Sinä et itsekään tiedä, mitä sanot.

— Matias Niiles, minä juon sen niinkuin käärmeen myrkyn ja sylkäisen sitten pois.

Nyt valtasi pojankin riemu. Käärmeen myrkky — niin se oli tappavaa niinkuin epäuskokin. Ei saanut vaipua toivottomuuteen. Ehkäpä Iida palaisikin. Kuinka hän saattaisikaan ystäväänsä unohtaa, — häntä, joka rakasti niin, että aurinkokin taivaalla toisinaan näytti pysähtyvän paljaasta ihmettelystä.

Tyttö puristi häntä kiihkeästi kaulasta. Hänen kasvoillaan häivähteli lapsen ilme, — lapsen, joka on tarrautunut isäänsä kaulaan.

— Matias Niiles, kuinka voit epäillä! Minä rakastan sinua äärettömästi!

Uskoihan Matias Niiles sen… Hänen täytyi se uskoa tänä hetkenä, jolloin hän ehkä viimeistä kertaa istui yhdessä Iidan kanssa. Ilman sitä uskoa hän olisi sortunut.

— Uskon minä. Ja minä rakastan sinua viimeiseen hengenvetooni asti, nimismiehen Iida!

He keskustelivat tulevaisuudesta. Iida kertoi, mihin he muuttaisivat. Se oli kaunis paikka jossakin Keski-Suomessa. Isä oli asunut siellä nuorena ylioppilaana. Siellä hän oli tutustunut äitiin.

Kyllähän Matias Niiles sen ymmärsi. Tietysti tulisi Iida muistamaan entistä kotipaikkaansa… ehkä useinkin. Mutta — olisiko hänellä rohkeutta palata, — sitä mahdollisuutta täytyi Matias Niileksen yhä uudelleen epäillä.

— Ja tiedätkö, mitä me teemme? Minä ajattelin sen valmiiksi viime yönä valvoessani… Me menemme juhannusyönä yhdessä hautuumaalle ja istutamme kumpikin koivun. Ne ovat vertauskuvia meidän rakkaudestamme. Ne kasvavat rinnakkain ja kerran niiden oksat koskettavat toisiaan.

Niin… siihen kuluisi aikaa. Jos Iida vasta silloin palaisi, olisi hän jo vanha mies. Hän ei jaksaisi odottaa niin kauvan.

Tyttö näytti hämmästyneeltä. Puna kohosi hänen poskilleen. Tuntui, kuin olisi hänkin ajatellut samaa. Hetken kuluttua hän jatkoi entistä lämpimämmin:

Kyllähän Matias Niiles sen muisti. Se oli sanottu sinä iltana, jolloin hän oli ehdottanut pakoa. Silloin paistoi kuu ja nyt aurinko; silloin oli talvi ja nyt kevät. Mutta Matias Niiles olisi halunnut saada takaisin sen illan, sen talven. Sehän oli viime talvi.

Kyllähän Matias Niiles senkin muisti. Tuntui vain kovin surulliselta, kun Iida nyt siitä puhui. Hän silmäsi mustuneita orsia. Pirtin poikki juokseva oli hiukan vääntynyt kallelleen, niin että pitkittäin kulkevan päitä kannatti vain poikittain juoksevan alareuna.

— Mutta kuule, mistä otamme ne koivut, joista äsken mainitsin? Teidän rinteellänne, siellä navetan takana, on kaksi oikein kaunista. Otetaan ne, Matias Niiles.

— En, sanoi Matias Niiles. — Minä ajattelin vain, että ne ovat parempaa lajia. Ne ovat solkikoivuja jotavastoin nuo meidän rinteellämme kasvavat ovat vain hieskoivuja. Solkikoivu on kauniimpi.

Se täytyi Iidankin myöntää. He sopivat siis siitä, että otettaisiin
Matias Niileksen ehdottamasta paikasta.

He keskustelivat vielä pitkän aikaa ja tulevaisuus rupesi kirkastumaan. Eron katkeruus ei tuntunut enää niin pistävältä. Istuivathan he vanhassa, rakkaaksi käyneessä paikassa, jossa olivat lukemattomia kertoja toisensa kohdanneet ja kuiskineet toisilleen helliä sanoja. Kaikki nämä monet hellät sanat heräsivät taas eloon. Se oli heidän ääntensä sointu, tuo nuori ja riemuitseva, joka herätti ne henkiin, ja entisten suudelmien kanssa ne karkeloivat nyt heidän ympärillään. »Armas! armas! rakas! rakas!» Eivätkö he olleet sanoneet niin? Olivat kyllä. Nämä tänä hetkenä lausutut tuntuivat jollakin tavoin väsähtäneiltä. Niissä ei ollut entistä välittömyyttä, tuota purkautuvan sydämen kuohuvaa voimaa. Siltä ainakin Iidasta tuntui. Ne muuttuivat karstaksi, jota tuulen henkäys silloin tällöin pudotteli heidän päälleen, — tai heinänhelpeiksi, joita oli sikin soitin lattialla. — Täällä oli käynyt pappilan Nilsa, se pahkaposkinen, ruma mies, joka aina mulkoili ympärilleen pahaenteisesti, ja jota kyläläiset pitivät noitana. Täällä olivat hypelleet papin lapset, nuo iloiset velikullat, jotka eivät surreet huomispäivästä. Ne olivat huhtoneet täällä, syytäen sekaisin kaikki heidän hellät ja rakkaat muistonsa. Täällä oli loikonut pappilan maisteri tyynen ja kylmän näköisenä ja tuijottanut naurettaviksi heidän entiset elämyksensä. Kyllähän koko kylä tiesi, että nimismiehentyttärellä ja Näköala-Niileksen pojanpojalla oli vispilän kauppaa keskenään. Täällä oli joskus istuskellut kauppiaan poika pappilan kotiopettajattaren kanssa ja sanonut: »Goodbye!» Eikö se merkinnyt samaa kuin että kyllä tunnetaan se tavara. Sitä on maailmassa eniten ja se on sangen helppohintaista, vaikka sitä kehutaankin.

— Pappilan Nilsa on taas jättänyt suuren joukon periä, lausui Matias
Niiles yht'äkkiä, katkaisten Iidan mietteet.

Se tuntui pahalta. Oli aivan, kuin olisi Matias Niiles ajatellut, että heinää kasvoi joka kesä. Ei väliä siis, vaikka sitä hiukan haaskattiinkin…

Mutta ei, ei! Hajuheinä tuoksui yhtä väkevänä kuin ennenkin. Niin kauvan kuin hän, Iida, eläisi, muistaisi hän aina tämän tuoksun. Se toisi hänelle mieleen tämän hetken, jonka hän nyt istui tässä Matias Niileksen vieressä, puhellen paluustaan. Tuo tuoksu ei antaisi hänelle rauhaa, ennenkuin hän palaisi. Ja hän palaisi, siitä hän nyt taas oli varma.

Mutta pojan otsaa pistivät kuivat korrenpäät. Hän otti seppeleen käteensä ja pyöritteli sitä syviin mietteisiin vaipuneena.

— Mikset antanut sen olla, Matias Niiles? Se sopi sinulle hyvin. Tiedätkö, ketä sinä muistutit? Erästä kuuluisaa italialaista runoilijaa, Dantea, josta luimme koulussa. Sinulla on samanlainen otsa kuin hänellä. Ja leuka. Niin… leuka etenkin…

Ei Matias Niiles ollut sellaisesta miehestä ennen kuullut. Iida oli lukenut kaikki… italialaiset runoilijat ja muut… Tantte? Niinkö se Iida sanoi?

Kyllähän Matias Niiles sen nyt osasi lausua. Heillä, niilesläisillähän oli helppo lausua d — ja siitähän kyläläiset heitä pilkkasivat.

— Sinun olisi pitänyt saada käydä koulua, Matias Niiles. Sinusta olisi voinut tulla vaikka runoilija.

Miksi Iida nyt noin puhui? Ennen hän oli aina nauranut koulunkäynnille. Hänelle oli riittänyt vain se, että hän, Matias Niiles, tunsi poronmerkit ja osasi heittää suopunkia. Sitäpaitsi hänellä oli kuulemma sydäntä enemmän kuin monella oppineella, oli Iida kerran sanonut. Miten lie, mutta sittenkin tuntui pahalta, että Iida nyt… tänä hetkenä puhui koulunkäynnistä.

— Miksi olet niin surullinen, Matias Niiles? Loukkasiko sinua se, mitä sanoin koulunkäynnistä? En minä totta tarkoittanut. Kuule, Matias Niiles, en minä totta tarkoittanut. Sinä olet minulle kyllin hyvä sellaisena kuin olet.

Hän kiersi käsivartensa pojan kaulaan ja painoi poskensa tämän poskea vasten.

Niin, niin, tässä oli sitten loppu. Matias Niiles tunsi sen. Mutta — siitä huolimatta hän kyllä saattoi tulla istuttamaan koivuja hautuumaalle.

Matias Niiles kaivaa hiessäpäin. Hänen piti saada irroitetuksi maasta puolikasvuinen koivu, niin etteivät sen juuret loukkaantuisi.

Hän keskeyttää työnsä ja katselee ympärilleen. Niin… nyt oli juhannusyö, Lapin kirkkain, valoisin yö. Avaruus hohti ihmeellisen kuulakkaana. Tuntui, kuin olisi sininen vaippa, joka päivällä verhosi taivaan, vedetty syrjään, ja ainoastaan ohut läpikuultava harso nyt peittänyt sen. Saattoi kuvitella, että tuon harsoseinän takana asuivat autuaat, jotka nyt kirkkaana kesäyönä katselivat maan päälle nähdäkseen, miltä siellä näytti. Ja ihanalta näytti maankin päällä. Jokisuvanto kimalteli kuin kultainen peili; rantakaislikko ja koivut joen rannalla kylpivät kellanhohteisessa valossa, joka omituisella tavalla muutti niiden ääriviivoja: näytti siltä, kuin olisi koivujen välissä risteillyt lasisia holvikäytäviä, ohuen-ohutseinäisiä, hauraan-hauraita, valmiita henkäyksestäkin särkymään. Missään ei näkynyt varjoja. Rantakaislikkokaan ei näyttänyt tarjoavan suojaa sorsanpoikueelle, joka nukkui sen keskellä. Tuo salaperäinen kesäyön kirkkaus tunkeusi joka paikkaan, esineitten sisäänkin. Siltä ainakin tuntui, kun katseli kirkontornia. Se oli kuin jollakin tavoin henkevöittynyt, käynyt hauraaksi. Kesäyövalo loihti esiin sen sisimmän… sen ajatuksen, — jos niin tahtoi sanoa. — Tänä hetkenä Matias Niiles välittömästi tunsi, että torni oli vertaus ihmisen ikuisesta ikävästä ja pyrkimyksestä ylöspäin.

Tällaisena valoisana kesäisen keskiyön hetkenä, jolloin luonto oli hiljaa, lintujen laulukin vaiennut, tuntui ihmiselämä vaihteluineen toisarvoiselta… sellainenkin tosiasia, että oli erottava rakkaasta ystävästä. Se ei synnyttänyt tuskaa. Sydänkin oli vaiti nyt… kun iankaikkisuus viivähti mailla. Saattoi hyvin antautua sellaisen ajatuksen valtaan, että — — — erään nimismiehen tytär lähti, — tytär, jonka kanssa oli monta hauskaa hetkeä vietetty… joka oli sanonut rakastavansa… ja oli kai rakastanutkin… mutta joka nyt joka tapauksessa lähti… muutti pois. Tuo ajatus kuljetti muassaan tyynesti, tasaisesti kuin virta, joka kullanhohteisena soljui tuossa ohitse, välkähdyttäen jotakin kohtaa peilipinnastaan kirkkaammin kuin toista. Samalla tavalla välkähdytti äskenmainittu ajatuskin matkansa varrella jotakin muistojen kohtaa kirkkaammin kuin toista. Sukelsi mieleen joku kasvojen ilme, puoliavoimen suun piirteet… joku katse, äänensävy, joku erikoinen paikka, jossa he olivat tavanneet, joku erikoinen hetki tuossa erikoisessa paikassa. Kaikki tämä oli välkähtelyä, jolla ajatus matkansa varrella leikki. — Mutta — niinkuin tuolla etempänä odotti kurkkio, koski, jossa virran tyyneys häiriintyi, loppui… vaihtuen hurjaksi taisteluksi kalliopaasia vastaan, niin odotti häntäkin, Matias Niilestä, tuska jossakin tien varrella edessäpäin… ehkä hyvinkin lähellä… tuska, jonka aiheutti tämä ero… tämä muistokoivujen istutus… kaikki…

Iida työskenteli parin sylen päässä. Hänellä oli yllä lyhyt, ruudukas hame ja Matias Niiles näki hänen kauniit pohkeensa. Se oli terve tyttö tämä Iida… terve ja voimakas, mutta sittenkin näytti Matias Niileksestä siltä, ettei hän jaksanut lapiotaan kyllin syvälle pistää.

Tyttö kääntyi päin. Hän oli kaunis, punaisine, hehkuvine poskineen. Hiussuortuva oli valahtanut otsalle. Hän näytti somalta tavallinen maalaistyttöjen liina päässään.

— Täytyy pistää syvältä, muuten katkeavat juuret liian pahoin. Mutta — hän ei ajatellut niinkään paljon koivua. Hän ajatteli itseään.

Tuo ääni hiveli Matias Niileksen korvaa. Iida puhui noin, kun oli oikein hyvillään. Hän näytteli pikku tyttöä.

Matias Niiles tunsi tuon kaiken niin hyvästi. Sitä oli joskus ollut hupainen nähdä. Ja menihän tuo nytkin. Hän painahdutti kerran, pari, ja lapio upposi terää myöten.

He astuivat koivikon halki kirkkomäkeä kohti. Sen takana oli kylän pieni hautuumaa. Tyttö katseli kesäyössä nukkuvaa kylää. Nimismiehen talo seisoi mäellä kirkosta vasemmalla. Tänne näkyi kuisti ja ruokasalin leveä, kolmiosainen ikkuna. Uutimet oli jo otettu ikkunasta pois. Äiti oli ne pakannut. Mutta — tuolla ylhäällä tunturin rinteellä kyyhötti torppa. Sen ikkunassa loisti valkea kaihdin. Siellä asuttiin…

Matias Niiles kulki edellä. Hän ei enää tehnyt havainnoita. Hän ajatteli vain, että hän kantoi Iidan muistokoivua. Se ei ollut raskas, mutta tuntui sittenkin painavan. Olisihan hän voinut kantaa Iidankin näin… läpi elämän, tuonne ylös, missä nyt linnut puhkesivat täysin rinnoin laulamaan… hautuumaan puissa. Hän ei yhtään ajatellut, että se oli hautuumaa. Se oli pikemminkin elämän kukkiva puutarha.

Mutta ei — niin ei ollut sallittu. Hänen edessään häämöitti mustaksi maalattu portti, jonka päällä kyyhötti kömpelö risti. Se oli sittenkin hautuumaa…

Hän laski koivun maahan hautuumaan oikeanpuoleiseen nurkkaukseen. Siihen näkyi sakariston porras. Oli hyvä, ettei siihen näkynyt kirkon edustaa. Se oli vastakkaisella puolen, jokea vasten. Koivut olisivat silloin nähneet polun, jota myöten hän ja Iida olivat lukemattomia kertoja nousseet ylös ja laskeutuneet alas. Nyt ne näkivät vain sakariston oven. Siitä kulki pappi ja se oli hyvä. Mennessään tämän kautta kirkkoon hän edusti elämän suvantopuolta, missä kaikki on tyyntä ja rauhoittunutta. Koivut näkisivät vain hänet ja kasvaisivat tyynesti, tasaisesti… kuin kieltäymyksen vertauskuvina…

Matias Niiles haki toisenkin koivun. Kun se oli saatu perille, ryhtyivät he istuttamaan.

— Tämän minä tahdon suorittaa yksin ilman sinun apuasi, Matias Niiles.
Saa nähdä, rupeaako se kasvamaan.

Tyttö kaivoi kuoppaa. Notkea jalka polkaisi lapion terää lyhyin, reippain ottein… Siinä oli jotakin kiehtovaa tuossa päättävässä jalanliikkeessä… jotakin samalla kertaa hentoa ja suloista, mutta myös pontevaa ja varmaa. Matias Niileksen sydäntä sykähdytti. Hän tunsi enemmän iloa kuin tuskaa ja ajatteli: »Kuinka suloinen työtoveri olisi Iida ollutkaan torpan pienellä perunamaalla.»

— Nyt lantaa pohjalle, puheli tyttö. Hän puuhasi samanlaisella innolla kuin kotipuutarhassaan. Noin hän varmaankin puheli äidilleen, auttaessaan tätä istutustöissä. Matias Niileksestä tämä oli kuitenkin erikoisempi tilaisuus.

He asettivat koivut paikoilleen, täyttivät kuopan mullalla ja polkivat tyveltä tiukkaan. Lapioihinsa nojaten he jäivät sitten katselemaan puita, jotka seisoivat noin viiden metrin päässä toisistaan.

Kymmenen vuoden päästä niiden oksat koskettaisivat toisiaan, ajatteli
Matias Niiles. Mahtaisiko Iida silloin tulla —?

— Katsopas, tänne näkyy meidän parveke ja teidän torppa kokonaisuudessaan, lausui tyttö. — Eikö sattunutkin somasti?

— Matias Niiles, luuletko niiden rupeavan kasvamaan? Olikohan aika liian myöhäinen?

— En usko. Useinhan täällä tähän aikaan istutetaan. Pappilassakin toissa vuonna…

Tyttö nojasi päätään pojan olkapäätä vasten. Hänestä tuntui hyvältä. Matias Niiles oli niin vahva ja tukeva. Hänellä oli voimia. Kantoi koivutkin niin keveästi kuin luudaskimpun.

Matias Niiles mietti. Omastaan hän sen kyllä uskoi mutta miten käynee
Iidan koivun…

— Hyi, sinä olet julma! Kuinka saatat epäillä, ettei minun koivuni kasvaisi. Se kasvaa! Saatpa nähdä.

— Hyi, Matias Niiles, kuinka sinä saatat. Tietysti minä palaan, mutta en tiedä, pääsenkö ensi vuonna.

Siinäpä se. Miksi ei Iida saattanut palata ensi vuonna? Silloinhan hän oli täysi-ikäinen. Hänhän oli monta kertaa vakuuttanut ottavansa ratkaisevan askeleen, kun täyttäisi yksikolmatta. Eikö hän syksyllä täyttänyt?

Mutta Matias Niiles toivoi — kaikesta huolimatta. Ehkäpä Iida hyvinkin palaisi. Mikä oli saattanutkin hänet näin epäuskoiseksi?

Matias Niiles, kuiskasi tyttö ja hänen silmissään uiskenteli kostea, lämmin kiilto.

Silloin poika havahtui. Hän heräsi kuin unesta. Hän katsahti taivaalle ja näki auringon heittäneen huntunsa ja saaneen takaisin täyden loistonsa. Hän näki, että joen kultaisen kimmellyksen rikkoi tuulenviri. Hän kuuli lintujen tuhatäänisen laulun, joka riemuitsevana kohosi korkeutta kohti. Sydänyön hetki oli mennyt. Iankaikkisuus, joka hetkisen oli viivähtänyt mailla, oli hävinnyt. Oli jälleen alkanut aika ja ajan mukana seurasi tuska… eron katkeruus.

Hän halusi rakastaa, nauttia elämän onnesta lyhyen tuokion… ehyesti, jakamattomasti. Hän kietoi käsivartensa tytön vyötäisille lujasti, varmasti painoi huulensa tämän huulia vasten ja imi niinkuin janoinen, joka ei vuosikausiin ole saanut juoda. — Se oli pitkä suudelma.

— Matias Niiles! kuiskasi tyttö. Hänen ruumiinsa värisi ja silmät uivat kyynelissä. — Miksi minun piti syntyä nimismiehen tyttäreksi?

— Ei, ei, minä olisin halunnut syntyä lesken tyttönä, — lesken, joka asuu rannassa kirkkoväärtin takana. Silloin ei mikään olisi sinua estänyt naimasta minua.

Joko Iidakin sen huomasi? Oh, hän, Matias Niiles, oli huomannut sen sinä päivänä, jolloin oli saanut kuulla nimismiehen lähdöstä. Säätyerotus… säätyerotus. Iidan naisi herra… joku nimismies tahi pappi. — Tällä hetkellä olisi Matias Niiles tahtonut olla jompikumpi.

Kyyneleet kohosivat hänenkin silmiinsä. Hän oli ollut niin ihmeen rauhallinen, mutta nyt murtuivat sulut. Tyynenä soljuva virta oli ehtinyt koskeen. Kuinka armottoman ankariksi kohosivat aallot… Ne hyökkäsivät kalliopaasia vastaan. Mutta — kivi kesti, kallio ei sortunut. Samoin ei Matias Niileksen tuskakaan voinut muuttaa sitä tosiasiaa, että nimismiehen tytär lähti.

— Iida, emmeköhän lähde, sanoi hän silmiään kuivaten. — Mitäpä auttaa istua täällä, kun tämä kuitenkin on viimeinen kerta?

Mutta nyt alkoi uusi kamppailu. Nimismiehen tytär heittäysi epätoivon vimmalla hänen kaulaansa. Hän pusersi niin, että teki melkein kipeää. Silmät olivat jäykkinä kauhusta. Näki, että hän oli ihan menehtymäisillään.

— Ei, ei! itki hän. — Sinä et saa lähteä! Matias Niiles, minä kuolen, jos sinä nyt lähdet. Ei vielä! On vielä pitkälti aamuun… Emme ajattele eroa. Ajattelemme vain, että rakastamme toisiamme.

Tyttö riippui pojan kaulassa itkien ja rukoillen. Eikä Matias Niileksen auttanut muu kuin jäädä.

He istuivat aamuun saakka. Kun pappilan lehmät vaelsivat kirkon ohi laitumelle, istuivat he yhä. Mitä kaikkea he olivat puhelleet, sen tiesi vain tuuli, joka surunvoittoisena suhahteli puissa, ja nuo kaksi äsken istutettua koivua.

Mutta pappilan paimenpoikakin huomasi, että nimismiehentytär oli itkenyt. Häneltä keskeytyi hetkeksi pajupillin teko, mutta pian hän soitteli niin, että tapulin räystäällä istuvat varpuset pyrähtivät lentoon ja rupesivat kilvan kiertämään kirkontornia, aivan kuin olisivat ajaneet toisiaan takaa.

On vierinyt vuosikymmeniä. Nimismiehen talo seisoo entisellä paikallaan. Sen haltijat ovat vaihtuneet monta monituista kertaa.

Samoin kyyhöttää torppa tunturin rinteellä. Se on äskettäin saanut uuden pärekaton. Siinä elelee Matias Niiles, Näköala-Niileksen pojanpoika. Yksin. Hän on jäänyt naimattomaksi.

Muistokoivut hautuumaalla ovat kasvaneet suuriksi puiksi. Niiden oksat ovat jo aikoja yhtyneet.

Ei tuntenut Vanha-Pieti kirjaintakaan, vaikka oli jo ikämies… puolivälissä seitsemääkymmentä. Mutta poronmerkit hän tunsi — Ruotsin, Suomen ja Norjan merkit… tunsi tuhatpäisessä elossakin. Mutta — mitäpä siitä lähti apua kinkereillä. Ei pappi poronmerkkejä kysellyt, vaan kirjaa… Raamattua ja katekismusta. Ja niitä ei Vanha-Pieti osannut, ei vaikka pää olisi poikkipantu.

Mutta hyvä se olisi sittenkin ollut — siltä varalta, jos sattui lukusijoille vahingossa. Niinkuin Vanha-Pieti kerran Suvannossa.

Ei osannut Vanha-Pieti aavistaa, mihin loukkuun oli menossa, kun hän muutamana helmikuisena päivänä paarusti Suvannon törmää ylös. Muut oli mietteet miehellä… aivan muut. Suvannon Kalle oli hänen »väärtinsä», ystävänsä, ja kauppa-asioissa liikkuivat Pietin aatokset. Mutta kaupoista ei sinä hetkenä tullutkaan mitään.

Avasi Pieti pirtin oven ja säikähti, säikähti pahanpäiväisesti. Mikäs kokous täällä nyt —? Eipä hän ollut kuullut, että palkinen vielä kokoontuisi. Vasta myöhemmällä oli poroisäntä aikonut palkisen kokouksen pitää. Pietillä kiehahti jo sappi. Ei hänelle, vanhalle miehelle, enää ilmoitettukaan. Ikäloppuna pitivät, vaikka hänen nimissään lainehti vielä elo, porolauma.

Mutta samassa Vanha-Pieti hätkähti. Pöydän takana istui pienenläntä, lihavahko mies silmälasit nenällä ja valkoinen kaulus kaulassa. Tenomuotkan pappi! Ja tämä kokous… no jo!… kinkerit ilmeisesti.

Sillä sanalla tulkitsi Vanha-Pieti tunteensa, sillä hän oli kova ja paatunut mies.

Katse sieltä, toinen täältä suuntautui Pietiin, kun hän kynnyksellä empien mietti, astuisiko sisään vai pyörtäisikö pois. Jälkimmäinen olisi ollut ehdottomasti mieluisempaa, mutta silloin olisi koko Suvannon törmä nauranut hänelle… pilkannut vanhaa miestä. Eikä Vanha-Pieti naurua sietänyt. Kunnia se oli hänelläkin, vaikka hän ei lukea osannutkaan.

Pieti astui siis pirttiin ja työntyi vielä etualalle kuin uhmaten.
Ehkäpä rovasti ei luettaisikaan häntä, kun hän näin rohkeasti esiintyi.
Hän kumarsi papille, sipaisten kämmenellä päälakeaan, ja tukkeutui
istumaan parin lantalaispojan väliin.

Pöydän ääressä seisoi parastaikaa Suvannon Kalle, talon isäntä itse. Vakavan näköiseltä näytti Kalle. Pieti taivutti hiukan päätään kuullakseen, kuinka Kallelta luisti. Hyvin tuntui luistavan… Kalle teki parhaillaan selkoa luetun sisällyksestä … Olipa se merkillinen lammikko, jossa noin vain sai terveytensä, kunhan vain ajoissa kerkesi veteen rientää… Olisi hänkin sellaiseen juossut, jos olisi lähempänä ollut… lammikko. Sillä turkasen kova kolotus repi oikeaa koipea… repi nytkin… kuppauksesta huolimatta…

Enkeli kuului sekoittaneen veden. Heh, eiköhän ollut juttua koko kertomus? Miten se nyt enkeli …? Eiköhän niillä ollut parempiakin tehtäviä… silloin niinkuin nytkin…? Eipähän nykyään kuultu, että enkelit olisivat sellaista tehneet. Mutta … kukatiesi… koska niin vakavana seisoi Suvannon Kalle ja hän oli sentään päisevä mies. Ja vakavalta näytti rovastikin.

Suvannon Kalle marssi paikoilleen kuin mies, joka on lunastanut kunnankuittinsa, ja rovasti painui katselemaan kirkonkirjaa. Vanha katekeetta, koulumies, istui pöydän päässä katekismus kourassa, heilutellen mietteissään päätään. Siinä se vasta oli järkimies.

Vanha-Pieti huokasi helpoituksesta. Olipa hyvä, että loppui. Pääsi hänkin asioimaan talon isännän kanssa. Oikealla ajallapa hän sentään oli tullutkin.

Rovasti silmäili penkkiä, jolla Pieti istui. Eihän vain aikonut…? Pieti kumartui katsomaan molemmille sivuilleen, kuin tutkiakseen, olisiko ketään jäänyt luettamatta. Hän olisi nyt kovin mielellään auttanut rovastia.

Joko se tämä Tonnan poika on lukenut? kysäisi hän, osoittaen vieressään istuvaa puolikasvuista poikaa ja katsoen rovastia kulmainsa alta.

Pieti nyökkäsi kunnioittavasti. Rovastipa sen tiesi. Hän, Pieti, olikin vasta tullut. Se kun hän vain arveli, että oliko mahdollisesti jo lukenut… tämä Tonnan poika.

Rovasti katseli hymyillen Pietiä, selaillen edessään olevaa Uutta
Testamenttia.

Pieti katseli hämmästyneenä ympärilleen. Olipa tämä nyt… Leikiltä tuntui tämän rinnalla käräjätuvassa olo. Siellä oli sentään kysymys toisenlaisista merkeistä… poronmerkeistä… ja niitä saattoi sentään aina tulkita tilanteen mukaan. »Iso sana» ja »pikku sana»… niistähän poromiehet keskenään riitelivät ja käräjöivätkin. Mutta — rovastin Uudessa Testamentissa olivat kaikki »sanat» outoja. Hyvä isä sentään, kun ei mies ollut koskaan kirjaintakaan tuntenut. Se pakkasi jo hämmästyttämään.

Pyöritellen lakkia kourassaan taapersi Pieti pöydän ääreen. Hän katsahti rovastiin kuin armoa anoen. Jos se ei olisi ollut niin vähäkuulonen, olisi sille saattanut suhauttaa, että »saat poronpaistin jos päästät.» Hänellä oli niitä naapuritalossa kymmenittäin. Niitä hän oikeastaan oli tullutkin myymään. Mutta — nyt ei ollut kysymys poronpaisteista.

— Ei ole laseja, huomautti Pieti koettaen hymyillä. — Minulta särkyivät äskettäin enkä ole vielä uusia saanut…

Puolikymmentä kättä kurottautui Pietiä kohti. Pieti otti lähinnä istujalta.

Rovastiakin näyttivät Pietin valmistelut huvittavan. Hän ei ollut ennen saanut käsiinsä tätä omituista lappalaista, josta oli kuullut, ettei hän osaisi lukea. Nyt piti koettaa, oliko siinä perää.

Pieti sai kirjan ja kuljettaen sitä edestakaisin kasvojensa tasalla koetti silmiään siristellen näyttää, ettei häneltä tahtoa puuttunut. Tuo musta ripotus se nyt oli sitä lukua. Niin oli paikoitellen kuin kärpäsen jäljeltä. Otapas siitä sitten selvä…

Yht'äkkiä iski Pietin päähän pelastava ajatus. Tietysti tässä puhuttiin
Vapahtajasta. Saattoi siis aloittaa sillä.

Sai sitä katsoa… kun yhtenä vilinänä pani, mihin hyvänsä silmät loi. Tuossa oli muuan koukero ihan samanlainen kuin Koutokeinon lukkarin poronmerkki, mutta siitä ei nyt ollut apua.

Miten olisi mahtanut Pietin käydäkään, jollei rovastia olisi pyydetty kamarissa pistäytymään. Kuului muutamalla isännällä olevan tärkeää asiaa. Mitähän asiaa sillä mahtoi olla…? Luultavasti tihunnin maksu. Jokopa se oli hän tihuntinsa maksanut? No ei… Siinä se sitten oli selitys koko juttuun. Ja hänellä taisi olla kahdelta vuodelta…

Rovasti nousi pöydän takaa ja kehoitti katekeettaa sillä aikaa luettamaan Pietiä.

Tämä huokasi helpoituksesta. Koulumiehen kanssa hän sentään aina tulisi toimeen. Hän otti silmälasit nenältään, antoi ne takaisin omistajalle ja asettui seisomaan katekeetan eteen, räpytellen silmiään.

Tiesiköhän koulumies, että hänen ajoporonsa oli eksynyt Pietin kylään? Jospa vain tiesi, niin auttoi nyt häntä. Muussa tapauksessa olivat poron päivät luetut. Kunnia poroa vastaan, päätteli Vanha-Pieti hengessään. Koulumiehen ajokkaalla oli pinta päällä. Se korvaisi hetken häpeän… jos niikseen tuli…

Liekö arvannut koulumies Pietin aikeet, vai muutenko päätteli poronsa tämän kylään joutuneen — joka tapauksessa hän nyt päätti auttaa vanhaa lappalaista. Hän tiesi entuudestaan, ettei tämä osannut lukea. Siksi hän viittasi Vanhan-Pietin lähemmäksi ja kysyi niin hiljaa, etteivät muut kuulleet:

Vanhalla Pietillä oli tarkka kuulo. Se oli teroittanut eräelämässä vuosikymmenien aikana. Sitä ei ollut vanhuuskaan heikontanut. Hänen sydämensä hypähti ilosta, kun hän kuuli katekeetan kysymyksen. Nyt oltiin tutulla maaperällä.

Häntä nauratti, mutta hän koetti pysyä vakavana. Olihan nyt luetus eikä se ollut leikin asia.

— Kas niin, lausui katekeetta kovempaa. — Sehän menee. Mutta — jatkoi hän taas ääntään hiljentäen — onko minun vanhaa ajokastani näkynyt?

Vanhan-Pietin silmissä välähti. Sanoisiko hän totuuden vai ei?
Koulumies pitäisi kurssinsa, vaikkapa hän ei totuutta ilmaisisikaan.
Pelastettu kunnia ja poro kaupan päälliseksi. Sitä sopi jo pitää
menestyksenä.

Hän tarkkasi katekeetan kasvoja ja hänestä näytti, että tämä tiesi jotakin. Kukaties — jos hän kieltäisi, koulumieskin muuttaisi menettelyään ja silloin hän saisi häpeät. Oli varminta pysyä totuudessa.

Kyllähän hän sen tiesi. Se kun hän vain halusi muuten kysäistä, jotta kuulijat pysyisivät siinä luulossa, että hän »osasi.»

— Kyllä meidän Antti näki sen viime viikolla. Haluatko, että tuon sen tänne?

Vanha-Pieti silmäsi ympärilleen. Kuuliko seurakunta, kuinka häneltä meni? Poro kunniaa vastaan! Kota-Jussa olisi varmasti pitänyt poron, vaikkapa kunnia olisi pelastunutkin.

Katekeetta oli hyvillään. Hän oli jo pelännyt ajokkaansa kohtaloa kuultuaan sen joutuneen läntisen paliskunnan alueelle. Sieltä ei itäpuolen poro monesti palannut. Nyt hän oli saanut tiedon siitä ja vielä lupauksen, että se tuotaisiin hänelle. Tässä tapauksessa saattoi Pieti-äijään luottaa. Hän ei ollut niitä kaikkein kieroimpia.

Samassa tuli rovasti kamarista. Hän oli hyvällä tuulella. Asettuen paikalleen pöydän taakse hän kysyi opettajalta:

Katekeetta riemuitsi. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Pietin kunnia ja hänen vanha ajokkaansa. Molemmat olivat nyt turvassa.

Katekeetta on totinen kuin seinä. Hän ei vilkaisekaan Pietiin. Katsoo vain rovastia silmää räpäyttämättä.

— No, sehän on hyvä. Tuota… turhaanhan ne sitten hokevat, ettei Pieti lukea osaa.

— Huihai! Niinkuin ei maailmassa löytyisi ilkeitä ihmisiä… lausuu
Pieti kuin anteeksiantaen ja tallustelee tyytyväisenä paikalleen.

Kun katekeetta parin viikon perästä palaili koulumatkoiltaan, oli hänellä valjaissa vanha ajokkaansa ja käsissä komeat koivikaskintaat.

Vanha-Pieti oli ollut ruhtinaallisella päällä. Hän oli antanut kintaatkin. Sillä olihan hän nyt lukumiesten kirjoissa eikä se ollut vähäinen asia.

Kaikki, jotka tunsivat Sakrin, sanoivat, ettei hän ikinä saisi vaimoa. Mistä se johtui, sitä oli vaikea arvata, mutta kun nimismiehen piikakin sen oli sanonut, oli se täytynyt uskoa. Sitäkin suuremmalla syyllä, kun samaiselle piialle oli kerran sattunut vahinko.

Sakrilla ei siihen ollut vähintäkään syytä. Ei, eikä piika Sannu sitä väittänytkään. Mutta kun jo hänkin niin sanoi, täytyi asiaan suhtautua vakavasti.

Ja kuitenkin oli Sakri virkamies, poliisi, jolla oli kirkkaat virkanapit takissa ja lakissa.

Sitä ei tiennyt kukaan, — ei edes hänen esimiehensäkään. Ja hän sentään tiesi yhtä ja toista.

Jotkut arvelivat, ettei Sakri osannut yrittää oikealta suunnalta.
Pakkausi syrjäkyliin, missä virkanapit eivät lainkaan tehonneet.
Leijonan kuva muistutti sikäläisten mielestä liiaksi kaivosta nostettua
koiraa.

Jos Sakri vain olisi pysynyt maantien varressa, olisivat asiat luultavasti luonnistuneet toisin. Sen puolen tytöt tulivat ihan nostoksiin nähdessään virkatakin jossakin vilahtavan.

Joku taas arveli syyksi sen, että Sakri oli isoksi pojaksi saakka puhunut lapsen kielellä.

Niinkuin se olisi mikään vika ollut. Olihan Sakri sentään siitä huolimatta virkamieheksi kohonnut.

Lopuksi oli Sakri päättänyt suunnata askeleensa etäiseen Torrakan kylään. Hän oli heittänyt kaikki yhden kortin varaan. Nyt tahi ei koskaan! Siellä — Torrakansuussa — oli kuuleman mukaan semmoinen Karuliina, joka ei ollut yhtään hullumpi. Vankkatekoinen ihminen, väkevä kuin karhu ja työkkyri… kerrassa työkkyri. Eikä ollut kuulemma muodoltaankaan moitittava. Sellainen pyöreämuotoinen, pystynenäinen ja helakkasilmäinen impi. Häntä oli Sakri päättänyt kosia.

Varovaisuuden vuoksi hän oli heittänyt virkatakin kotiin. Hän oli muistanut Torrakan peräläisten arvostelun leijonan kuvasta. Kuin kaivosta nostettu koira. Tosi… niin se oli Sakrinkin mielestä. Kuinka olivatkin nyt kruunun herrat sellaisen vaakunan keksineet? Niin laihan, niin laihan, että oli heikoimmasta paikasta poikki menossa. Syöneemmän näköinen olisi riikin vaakunaleijona saanut olla. Esimerkiksi sellainen kuin hänen ruunansa. Sellainen vatsa olisi jo herättänyt tarpeellista kunnioitusta.

Sakri saapui Torrakansuuhun ja käveli oikopäätä Karuliinan kotiin. Hän esitti asiansa kuin mies, melkein haasteäänellä. Siinä meni vakavaksi koko talonväki, isännästä renkipoikaan asti.

Karuliinan isä oli ottanut tuumailevan ilmeen. Hän oli sanonut: »Jaa… vai niin…» eikä mitään muuta. Karuliina oli istunut pirtin perällä sängynpään päällä. Sakri oli muistanut muutaman raamatunpaikan: »Siinä on Rebekka edessä. Ota hänet ja olkoon hän sinun herrasi pojan vaimo…» Nuo sanat olivat Sakrin mielestä niin ihmeen hyvin soveltuneet tähän tilaisuuteen. Eikö ollutkin vallesmannilla tapana kutsua häntä pojakseen. »Sakri, poikani, haastapas se Retulainen ensi käräjiin…»

Mutta niin helposti se ei kuitenkaan ohut käynyt. Historioissa ja sen semmoisissa kyllä: ei muuta kuin menivät ja ottivat. Niinkuin Elieserkin, Abrahamin isäntärenki. Mutta toista oli nykyaikana.

Torrakansuun emäntä oli kantanut ruokia pöytään. Sakri oli ajatellut, että jokohan uusiintui Raamatun kertomus Elieserin kosinnasta ihan prikulleen. Mutta ei — ruoka oli ollutkin isäntää varten. Tämä oli ryhtynyt syömään aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut. Hän oli nähtävästi halunnut miettiä asiaa oikein perusteellisesti ja se kävi kaikkein parhaiten päinsä syödessä. Sakria se ei ollut yhtään hermostuttanut. Mitäs tyhjiä… miestä, joka oli ollut rosvoakin kiinniottamassa. Hän oli katsellut vain Karuliinaa ja mielessä oli koko ajan soinut: »Siinä on Rebekka edessäs…»

Niin juuri. Lie ollut muhkea se Iisakin pojan vaimokin, mutta muhkealta oli näyttänyt Karuliinakin. Niin olivat lanteet heilahdelleet hänen takan ääressä hääriessään. Kahvit oli keittänyt Sakrille ja somasti niiata nyksäyttänyt tarjotessaan.

Sakria se oli hiukan peloittanut. Pitivätköhän liiaksi herrana? Ja hän kun oli vasiten jättänyt virkatakinkin kotiin ja lyönyt selkäänsä vanhan, kuluneen raasun.

Isäntä oli lopettanut syöntinsä ja sanonut taaskin: »Jaa… vai niin…» Mutta nyt ei ollut puhe siihen katkennut. Oli tullut muutakin.

Viisaasti oli Sakri vastannut, perin viisaasti. Emäntä, Karuliinan äiti, oli hyngähtänyt ja pyyhkäissyt silmänurkkaansa. Niin oli Sakrin sana liikuttanut häntä.

Sakri oli katsellut Karuliinaa jännittynein ilmein, aivan kuin kalastaja, joka pyydystää lippoonsa suurta haukea. Se vilskahtaa sivu mutta, — jos se kerran on lujasti koukussa kiinni, se tulee.

Mutta Karuliina ei ollut puhunut mitään. Olihan vain toisella kädellään hypistellyt esiliinaansa ja naurahtanut toiseen kouraansa.

— Nyt pitää puhua eikä turjottaa. Kolmenkymmenen korvissa oleva ihminen ja istuu ujona kuin pikku tyttö, oli isä kehoittanut.

Niine hyvineen oli Sakri saanut lähteä. Asia ei ollut mennyt oikein mieltä myöten.

Mutta älähän huoli. Kirjevaihto siitä sentään oli sukeutunut. Karuliina oli kirjoittanut »herra konstaapeli Lauantaihaaralle» ja »antanut tietää», ettei hänellä suinkaan ollut aiottua avioliittoa vastaan muuta kuin se, miten hän tulisi viihtymään »siellä isommassa maailmassa» ja »sakeammassa kansassa»… niinkuin maantien varrella. Hän oli tottunut Torrakan hiljaisuuteen ja sitten — heidän lehmiään ruokittiin vielä vanhaan tapaan… keitettiin moskaämpäreitä. »Mutta siellä maantien varrella ne taitaa olla uudet meiningit lehmänruokinnassakin…» oli Karuliina kirjoittanut.

Sakri oli vastannut »neitsyt Karuliina Torrakansuulle», että maantienvarsi se mukava oli. Hautomapiilit hyrräsivät pitkin kesää ja herrat heiluttelivat kättä vain. Mitä lehmänruokintaan tuli, ei se ollut heilläkään kovin uudenaikaista. Moskaa keitettiin vanhoista luisteista ja sitä syötettiin hevosellekin.

Kirjevaihtoa oli nyt jatkunut juhannukseen saakka. Sakri valmistausi kirkolle. Nimismies oli lähettänyt virkakirjeen, jonka mukaan poliisin oli oltava kirkonkylässä järjestystä valvomassa. Oli taas tiedossa viinasaksoja ja niitä oli pidettävä silmällä.

Olisi Sakri tullut kutsumattakin. Jos ei viinasaksojen, niin Karoliinan vuoksi. Hän lähti siis matkaan ja saapui hyvissä ajoin perille.

Eivät Sakria oikein miellyttäneet virkatoimet tänä juhannuksena.
Ärjäisi hän sentään yhdelle ja toiselle humalaiselle, että »soh, siit!»
Mutta toisaalta häntä harmitti, että pitikin sattua virkanuttu ylle. Se
Karuliina oli niin metsäperäläinen, että saattaisi vieroa häntä siinä
asussa.

Poikelan pihalla hän sitten tapasi Karuliinan ja pisti kättä. Kankaalta kuului humalaisten mekastus, mutta Sakri halusi kuitenkin suihkata pari sanaa Karuliinalle ennen virkatoimiin ryhtymistä. Hän kuiskasi siis, että Poikelan navettaladossa oli sopiva keskustella. He pujahtivat sinne Karuliinan kanssa.

Kyllä oli Sakri nyt onnellinen. Navettaladossa oli kerrassa mukava olla. Heinä tuoksahti somasti nenään ja humalaistenkin huudot kuulostivat melkein enkelin laululta.

He istuivat lattialle heinäkasan viereen ja rupesivat juttelemaan. Sakri selitti ensi töikseen, ettei Karuliinan pitänyt peljätä. Näin kirkolla käydessä piti olla virkatakissa. Se oli kruunun määräys sellainen. Nämä hänen virkanappinsa olivat vain vahingossa sattuneet virheellisiä. Miten lie tullutkin erehdys siellä hapriikissa. Nimismiehen napeissa oli leijona paljon lihavampi. Se muistutti melkein lehmäistä vasikkaa…

— Vanhasta hopeasta, vastasi Sakri ja rupesi selittämään, että niiden kanssa piti olla varovainen. Saattaisivat pudota ja joutua hukkaan. Siitä oli poliisi edesvastuussa. Jos virkatoimissa putosivat, ei tarvinnut vastata. Mutta jos muulloin pääsivät hukkumaan, joutuisi Sakri itse vahingon korvaamaan.

Karuliina säikähti. Mitä jos sattuisi heiniin putoamaan ja Sakri joutuisi korvaamaan? Nythän hän ei ollut virkatoimissa.

Sakri rauhoitteli häntä. Eivät ne nyt niin vähällä sentään… ne oli neulottu karhulangalla ja hän tarkasti aina lähtiessään, että jokainen nappi oli kyllin lujassa. Ei tarvinnut Karuliinan yhtään peljätä…

Humalaisten huudot kajahtelivat villeinä ja raivokkaina. Sakri muisti nimismiehen määräyksen. Häntä hiukan hermostutti. Pitikin sattua sopimattomaan aikaan koko viranhoito.

Hän päätti lähteä heti, saatuaan asiansa Karuliinan kanssa kuntoon. Mutta Karuliina oli käynyt umpimieliseksi ja torjui kaikki Sakrin lähentelemisyritykset.

Sattui niin somasti, että Poikelan emäntä käväisi pistämässä navetan oven lukkoon, aavistamatta yhtään ladossa olijoita… Sakrin sydänalassa sykähti oudosti: nyt hän saisi istua koko yön Karuliinan kanssa kahden kesken. Sehän oli onnen potkaus.

Karuliina naurahti, kun Sakri huomautti, miten heidän oli käynyt. Nyt hän salli Sakrin laskea käden kaulalleen ja sillä tavalla he istuivat koko valoisan juhannusyön, kuunnellen lintujen laulua ja omien riemuitsevien sydäntensä sykintää.

Ei peljännyt Karuliina enää virkanappien hukkumista. Painausi vain
Sakria lähelle ja hymähteli hiljaa.

Juopuneetkin olivat asettuneet. Kylä lepäsi hiljaisena. Käki vain kukkua helskytti. Sakri ja Karuliina rupesivat ennustelemaan käen kukunnan mukaan.

— Mutta katsotaanpas, montako lasta me saamme, kuiskasi Sakri
Karuliinan korvaan käen kukunnan välillä.

— Siinä on ipanoita, sanoi Sakri muhoillen, mutta Karuliina kätki kasvonsa esiliinaan.

Niin he arvuuttelivat milloin mitäkin ja hauska heillä oli. Sakria toisinaan piinasi, kun hän muisti virkavelvollisuuttaan. Mutta hän lohduttautui sillä, ettei ollut tahallansa joutunut sitä laiminlyömään. Ja olihan onni onnettomuudessa, että Karuliinan kanssa oli asioista sovittu molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi.

Kun aamu tuli, rupesi Sakri ladon seinän raosta huhuilemaan pihalle. Nyt muistutti hänen äänensä käen kukuntaa. Poikelan emäntä tuli avaamaan.

— No kylläpä nyt! Karuliinaa on haettu ympäri kylää eikä kellään aavistustakaan, että tämä täällä poliisin kanssa kuhertelee kaiken yön. No, voi minun päiviäni!

Ei sanonut emäntä kuulleensa. Mitä lienevät humalaiset remunneet kankaalla, männikössä, mutta vakavampia vammoja ei liene sattunut kenellekään.

— No, voi minun päiviäni! Minähän olenkin aina sanonut, että saa vielä Sakrikin eukon, kun kohdalle sattuu. Ja nyt sattui! Herra hyvästi siunatkoon ja onneksi olkoon!

— Ja nyt, emäntä, kahvipannu tulelle ja sitten nimismieheen raporttia tekemään, sanoi Sakri puistellen heinänkorsia takkinsa liepeistä.

Nuori pari astuu onnellisena Poikelan emännän perässä pihan poikki pirttiin.

Erkki-Antti Juhonpieti, puhuvainen mies, ajeli Muonionjoen vartta alaspäin ja oli sangen murheellinen. Illalla kesken seurojenpidon oli Muoniovaaraan tuotu sana, että Laestadius oli kuollut. Se oli iskenyt kuin salama kirkkaalta taivaalta ja herättänyt voimallisen valitushuudon seuraväen keskuudessa Muoniovaaran avarassa pirtissä. Seurat oli täytynyt lopettaa, sillä murheen ääni ei ollut lakannut kuulumasta, vaikka Erkki-Antti oli odotellutkin jonkun aikaa. Päinvastoin se oli yltynyt heti, kun hän vain oli sanankin sanonut. Lopuksi oli liikutus vallannut saarnamiehenkin, niin ettei hän olisi saattanutkaan puhua, vaikka olisi halunnutkin. — Seuraväen mukana lähti murheen sanoma lentämään ylt'ympäri laajan kiveliön. Se oli yks' kaks' Suomen puolella, poikki »väylän», liittyen siellä kauppiaan pihalla kuormiaan laittelevan ylimaan miehen matkaan ja kulkien hänen raidossaan kohti tunturiseutuja porontiu'un soidessa ja poronkoparan naksuessa.

Kuka nyt paimentaisi Kristuksen laumaa? Se kysymys askarrutti
Erkki-Antin mieltä hänen hiljaa ajellessaan Muonionjoen vartta alaspäin.

Hän oli lähtenyt yötä myöten matkaan. Ei ollut saanut enää aikaansa kulumaan, — ei vaikka mikä olisi ollut. Oli tuntunut niin turvattomalta. Oh, hyvänen! Poissa oli paimen, uskollinen ja rakas. Kuka kaitsisi Kristuksen laajalla asuvaa laumaa? Ihmeelliset olivat Herran tiet. Nyt kun juuri olisi tarvittu väkevää kättä, tempasi Herra apostolinsa pois. Ihmisajatuksen mukaan ei Pajalan rovasti olisi saattanut sopimattomammalla ajalla kuolla. Riitoja oli syntynyt tuossa ennen niin yksimielisessä joukossa. Niitä olisi pitänyt sovittaa sanan voimalla. Mutta nyt oli tukipylväs poissa Herran temppelistä. Kuka kannattaisi nyt sen korkeata kattoa, joka kaartui Lapin tunturiseutujen yli kuin ihana talvinen taivas?

Niin… komea oli nytkin nähdä talvinen avaruus. Taivas tähtipeitteessään oli valtava. Niin kulki linnunrata korkealla kuin autuaiden henkien saatto…

Erkki-Antin ajatukset vaelsivat elettyjen vuosien vaiherikkaita taipaleita, silloin tällöin pysähtyen jonkun tärkeämmän tapahtuman kohdalle. Kuka olisi uskonut, että hänestäkin, tämän maailman matista, tulisi kristitty ja vielä puhuvainen mies, suuren rovasti Laestadiuksen työkumppani Herran viinimäessä. Niin — ihmeelliset olivat Herran tiet. Oli hänkin yrittänyt tämän maailman syntikaivoista janoansa sammuttaa, mutta ei ollut kuolematon sielu tullut tyydytetyksi. Ei tyytynyt, ennenkuin pääsi verisen kuninkaan syliin…

Monta monituista kertaa oli hänkin rakkaan vainajan kanssa seuramatkoja ajellut. Ne olivat olleet kuin kuninkaallisissa vaunuissa kulkua monivärisiä kukkia kasvavan maan yli. Kaikkialla olivat ovet avoinna Herran sanansaattajien sisällekäydä. Synnin linnoitukset menivät nurin, niin että humisi ja armon aurinko nosti teräänsä yhä korkeammalle.

Mikä se oli näissä seurakokouksissa, joka antoi niille niiden viehättävän leiman, — niillekin, joita hän oli yksin pitänyt? Erkki-Antti oli sitä monta kertaa mietiskellyt, mutta ei ollut päässyt selvyyteen. Nyt hän sen käsitti. Se oli rovastin, tuon voimakkaan miehen henki, joka näkymättömänä leijaili näiden pohjoisten seutujen yllä. Se oli rovastin henki, joka osasi itseensä sulattaa tämän jylhän luonnon monenkarvaiset vaihtelut, Uimisten, näiden alkuperäisten luonnonlasten yksinkertaisen, mutta silti niin peräti viehättävän ajatusmaailman, talvisten metsien uhkaavan pimeyden ja yöttömän, kirkkaan lapinkesän salaperäisen tenhovoiman. Rovasti-vainaja oli ollut kuin heijastin, peili, joka kokosi kaiken tuon itseensä, huokuen sen sitten ympärilleen vielä moninkertaisempana — varsinkin silloin kuin hän saarnasi. Kuka olisi osannut kauniimmin puhua pikkulintujen liverryksestä kesäisen koivun oksalla tahi kalasirkkojen iloisesta pulinasta vedenkalvossa. Kuka olisi osannut kaunopuheisemmin kuvata päivän loputtoman kirkkauden taikka yön äärettömän pimeyden. Rovasti-vainajan erinomainen kyky puhua vertauksilla, joiden aiheet oli otettu tämän salaperäisen Lapin elämästä, ihmis- ja eläinmaailmasta, oli antanut erikoisen tenhon hänen saarnoilleen. Nyt muistelivat ihmiset tunturitaloissa hänen puheitaan, aprikoiden, oliko hän tarkoittanut saivokaloilla Kaaresuannon virkakuntaa — erityisesti voutia — vai yleensä maailman herroja. Erkki-Antti kallistui jälkimmäisen otaksuman puolelle. Maailman herrat eivät sanan verkossa pysyneet… paremmin kuin saivovesien hauit. Nekin repivät verkon rikki, aiheuttaen siten pyytäjälle mielikarvautta.

Todellakin — rovasti-vainajan henki ja olemus oli antanut tälle kristillisyydelle sille ominaisen vetovoiman. Se oli läsnä joka paikassa… tämä rovastin henki… minne vain tultiin. Se kyyristeli maailman lasten pirttien nurkissa sarvet päässä… koparajalkaa kapsutellen, mutta jumalan lasten pöydän päässä se pukeutui Vapahtajan hahmoon, lohdutukseksi murheellisille Emauksen tien opetuslapsille…

Erkki-Antti oli syvästi murheellinen. Hän suri vilpittömästi rovasti-vainajan kuolemaa. Mutta hänellä oli toinenkin huoli.

Hän muisteli viimeistä keskusteluaan rovastivainajan kanssa. He olivat istuneet Saivomuotkassa Saivon Petterin pienessä, hiljaisessa kamarissa. Pöydällä oli palanut porsliinikupuinen lamppu, valaisten vaisusti huoneen vaatimatonta kalustoa. Rovasti-vainaja oli istunut pöydän päässä syviin mietteisiin vaipuneena. Silloin hän oli esittänyt kysymyksensä, josta keskustelu oli alkunsa saanut.

Muutamien puhuvaisten miesten kanssa oli kysymyksestä viime aikoina tiukasti väitelty. Oli toisia, jotka seisoivat vertauksen puolella, toiset taas vastustivat sen yksinomaista sovelluttamista. »Siitä on sieluille vaara», sanoivat he.

Rovasti-vainaja oli katsonut häntä pitkään kuin muista maailmoista.
Hänellä oli sellainen omituinen tapa ja se oli aina tehnyt
Erkki-Anttiin kummallisen, oudon vaikutuksen. Oli, kuin olisi
iankaikkisuus siivillään koskettanut häntä.

»En tiedä», oli hän viimein vastannut. »Olen itsekin sitä kysymystä monesti aprikoinut. Minun täytyy tunnustaa, etten tiedä…»

Mutta yht'äkkiä hän oli innostunut puhumaan. Hänen katseensa oli kirkastunut, otsalla oli säteillyt päivä. Hän oli istunut pöydän päässä kuin ilmielävä vertaus — vertaus miehestä, joka mielenmasennuksesta ja pettymyksistään huolimatta laski henkensä lentoon.

»Minä rakastan vertausta. Se on kuin lokki, joka kauniina kaartelee meren ulapan yllä. Silloin tällöin se pyyhkäisee siivellään vedenpintaa… Niin kaartelee vertauskin ihmiselämän yllä. Ja vähä väliä se löytää liittymäkohtia itse tosi elämään. Sellaisina hetkinä tulevat sielut lohdutetuiksi…»

Hän oli kuunnellut henkeä pidättäen. Rovastivainaja oli puhunut kauniisti, lennokkaasti. Hän oli runoilija, tuo lyhyt, tanakka mies, jonka pitkänsoikeilla kasvoilla kajasti toisinaan taivaallinen kirkkaus…

Rovasti-vainaja oli jälleen vaipunut mietteisiinsä. Hän ei ollut vastannut mitään. Silloin tällöin hän oli vain pudistanut päätään ja mutissut jotakin itsekseen. Erkki-Antti ei ollut päässyt selvyyteen, mitä hän oli tarkoittanut.

Mutta siitä oli ennen kaikkea saatava selvä. Koituiko sieluille vaaraa vertauspuheen yksinomaisesta Raamatun tekstiin sovelluttamisesta vai ei? Se oli tärkeä kysymys, tärkeimmistä tärkein. Se oli elinkysymys kerrassaan. Hän, Erkki-Antti Juhonpieti, oli saarnaaja ja hänen oli kerta seisottava ikuisen Tuomarin edessä vastaamassa sieluista, joille hän täällä, näitten maitten päällä oli elämän sanaa julistanut.

Hän riuhtaisi hevosensa juoksuun. Se nosti päänsä pystyyn ja korskahteli pahaenteisesti. Erkki-Anttia puistatti. Tuntui, kuin olisi kiveliö ollut täynnä hiipiviä olentoja, jotka hakivat jotakin. Mitä ne hakivat? Vastausta hänen sydäntänsä polttavaan kysymykseen.

Erkki-Antti katsahti taaksensa. Hänestä näytti, kuin astuskelisi hänen perässään hirmuisen pitkä mies, jolla oli naavainen parta ja lumikinos pään päällä. Jättiläinen viittoi ja huitoi käsillään. Missä on Laestadius, johtajamme, joka vei meidät taisteluun synnin valtoja vastaan? Olemme taas vangitut vertauksen vuoreen ja voimia vailla. Tuskin jaksan heittää tämän kinoksen sinne saakka… Ja ennen löin tainnoksiin tuvan täyden kansaa yhdellä käden liikkeellä vain. Minun nimeni on Hurmio…!

Jättiläinen otti lumikinoksen päänsä päältä ja heitti sen Erkki-Anttia kohti. Tämä huudahti, ollen saada halvauksen siinä paikassa. Hänen niskaansa putosi valtainen lumimöhkäle.

Sen verran ehti Erkki-Antti kuitenkin huomata, että lumimöhkäle oli pudonnut männyn oksalta, jonka alitse hän juuri ajoi. Hevosen pää oli sattunut siihen ja pannut oksan heilumaan. Se ehti parahiksi pudottaa lumensa Erkki-Antin niskaan.

Erkki-Antti pudisti lumen päältään ja löi hevosta selkään. Hän oli kuin kuoleman hädässä. Kylmiä vesipisaroita valui pitkin selkäpiitä ja otsalle kihosi tuskan hiki. Onneksi poikkesi tie joelle, pois pahaenteisestä metsästä. Erkki-Antti hengähti helpoituksesta. Täällä oli parempi ajaa, kun oli tasaista ja muutenkin väljempää.

Metsän takaa kohosi esiin kuun laita suurena, veripunaisena, valaen kelmeää hohdettaan pitkin joen uomaa.

Kuka johtaa Herran seurakuntaa tässä kauhujen maassa? ajatteli Erkki-Antti, suistaen hevosensa juoksuun. Kuka antaisi vastauksen tuohon sydäntä polttavaan kysymykseen? Vertaus, vertaus! Oliko kaikki vertausta vain, vai eikö ollut…? Erkki-Anttia puistatti. Hän halusi mitä pikimmin päästä lähimpään taloon, sillä äskeinen näky oli järkyttänyt häntä suuresti.

Mutta taloon oli vielä matkaa. Kuu nousi ylemmäs, valaisten nyt kirkkaasti jokilaakson. Metsä seisoi synkkänä molemmilla rannoilla. Puut olivat kuin vartiota pitäviä vainajia.. Oli suunnilleen puolenyön aika Otavan asennosta päättäen. Erkki-Anttia raukaisi. Hän vaipui unenhorroksiin ja näki näyn.

Jokea pitkin taivalsi mahdottoman pitkä jono miehiä valkoisissa kaavuissa. Etumainen oli noin puolen kilometrin päässä, mutta jälkihäntää ei vielä näkynyt. Se hävisi joen mutkaukseen.

Kulkue läheni. Nyt erotti Erkki-Antti jo etumaisen kasvonpiirteetkin. Se oli pitkätukkainen mies, kaksijakoisine partoineen, ja sen otsasta lähti kaksi voimakasvaloista sädekimppua, jotka halkaisivat ilmaa kuin pyrstötähden häntä. Yks' kaks' oli Erkki-Antti kääntävinään tiepuoleen ja pitelevinään turvasta kiinni hevostaan, joka pakkasi korskahtelemaan. Hän paljasti päänsä ja pudotti lakkinsa jäälle jalkainsa juureen.

Etumaisena kulki Mooses laintaulut kädessä. Erkki-Antti tunsi latinaiset kirjaimet ja hänen päässään vilahti kysymys: »Mitä Jumala kaikista näistä käskyistä sanoo?» Hän ei olisi osannut siihen vastata, vaikka hänet olisi siihen paikkaan tapettu.

Moosesta seurasi Aaron ylimmäispapillisessa puvussaan, otsallaan kultainen kilpi, jossa seisoi: »Herralle pyhitetty». Kädessä hänellä oli viheriöitsevä sauva, jota kiersivät monenväristen kukkien varret, hennot kuin elämänlanka. Erkki-Antti ihmetteli, etteivät ne olleet pakkasessa paleltuneet, mutta sitten hän muisti, ettei Herralle ollut mitään mahdotonta. Hän vei kätensä päälaelle kuin tervehtiäkseen ja Aaron katsoi häntä, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: »Katsopas, millaista pappispukua minä kannan ja sinä tuomitset Korpilompolon papin sinipunervan messukasukan ja sanot sen olevan paavia.»

Erkki-Antti katseli kalpeana ohitseen liukuvaa kulkuetta. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä ja toisinaan hänestä tuntui, kuin olisi alaleuka lähtenyt sijoiltaan. Siinä marssi ohitse kummannäköisiä eläimiä, jalat paksut kuin sahatukit ja pitkät koukeroiset kärsät… ja hännät lyhyet kuin hänen Matarengista ostamansa riimuruoskan kieli. Muutamat niistä katsoivat häntä pienillä, syvältä nahkapoimujen välistä kiiluvilla silmillään. Ne olivat sotaelefantteja ja ne kantoivat selässään torneja, joissa istui miehiä, jouset valmiina ampumaan. Eläinten otsalla riippui samanlaisia punaisia tupsuja kuin Pajalan kauppiaan salinsohvan päissä. Erkki-Antti muisti, kuinka hän kerran saarnatessaan oli nimittänyt niitä paholaisen hännän töyhdöiksi ja hänen polvensa valahtivat selittämättömän heikoiksi…

Yhä vaelsi kulkue eteenpäin kuun kelmeässä valossa. Se oli äänetöntä joukkoa, jossa kulkivat kaikki Israelin kansan johtomiehet, tuomareista viimeiseen profeettaan asti. Hevonen korskui ja päristeli sieraimiinsa ja häntä itseään pelotti niin, että rintaa ahdisti.

Mutta nyt lähestyi kulkueen loistokohta. Vapahtaja itse kulki siinä apostoleineen ja kuunvalo loi kirkkaat sädekehät heidän päänsä ympärille. Erkki-Antti oli vaipuvinaan polvilleen jäälle ja pitelevinään molemmin käsin riuhtoilevan hevosen marhaminnasta kiinni. Vapahtaja käänsi kasvonsa hänen puoleensa ja hänen silmistään loisti lempeä nuhde: Mitäs murehdit, Erkki-Antti Juhonpieti? Minä olen A ja O, alku ja loppu! Minä johdatan kaikkia, jotka edelläni kulkevat ja viittaan tien jäljessä tuleville. Sotaelefanteista ja torneissa istuvista jousimiehistä alkaen viimeiseen taivaltajaan asti kaikki tottelevat käskyjäni. Minä olen A ja O, alku ja loppu! Ja samassa Vapahtaja viittasi kädellään eteenpäin ja katso: ilmojen halki lensivät nuolet sotaelefanttien torneista. Kuului jousenjänteiden helinä, aivan kuin olisi tuhansittain jääpalasia särkynyt hevosen kavioiden alla. Joka ilman suuntaan lensivät nuolet viuhuen kuin tiheät tiiraparvet ja Vapahtaja sanoi: »Ne ovat pelastuksen nuolet syntiä ja saastaisuutta vastaan! Saarnaa rohkeasti, sinä ja sinun veljesi, sillä minä olen päättänyt voittaa koko Hämäryyden maan ja minä olen sen tekevä.»

Viimeisenä astui rovasti-vainaja. Hänen kasvoillaan loisti kirkkaus, joka sai Erkki-Antin sydämen lämpimästi sykkimään. Rovasti-vainaja näytti onnelliselta. Hän kulki nutukkaissa [poronnahkakengät] peski päällä ja hänen otsallaan helmeilivät hikipisarat kauniina kuin kallisarvoiset jalokivet. Erkki-Antti ojensi kätensä häntä kohti ja rovasti-vainaja pysähtyi.

»Jumalan terve! Kaikki on vertausta — alusta loppuun saakka. Kulukoon sinun elämäsi selitysten etsimisessä, niinkuin minunkin kului. Jumalan terve!…»

Erkki-Antti Juhonpieti havahtui ja katseli ympärilleen. Mitä, nukkunutko hän olikin? Oliko kaikki hänen äsken näkemänsä ollutkin vain unta —? Hän tapaili lakkiaan; se oli pudonnut. Hevonen asteli korskahdellen jääröykkiöiden keskellä, jotka helisten murtuivat sen kavioiden ja reenjalasten alla. Edessäpäin pauhasi koski, Aareanköngäs. — Hän oli unen horroksissa ajanut väärään ja nyt oli kiire pysäyttää ja löytää oikea tie.

Erkki-Antti käänsi varovasti ympäri. Hevonen lähti palaamaan entisiä jälkiään. Se säikkyi kosken kuminaa ja kavioidensa alla murtuvien jääpalasten helinää. Jonkun hetken päästä löytyi tie ja lakkikin. Erkki-Antti oikaisi joen oikeanpuoleiselle rannalle. Oli Jumalan onni, ettei hän ollut ajanut koskeen.

Kuu paistoi täydeltä terältään. Joella oli valoisaa kuin päivällä. Aareanköngäs pauhasi juhlallisesti. Se olikin ainoa ääni — kavionkopsetta lukuunottamatta — joka rikkoi öisen hiljaisuuden.

Erkki-Antti tunsi ihmeellisen rauhan täyttävän rintansa. Taivaallinen vanhin oli lohduttanut häntä hänen suuressa murheessaan. Ei ollut Kristuksen lauma yksin jäänyt, vaikka johtaja olikin kuollut. Ylipaimen itse piti siitä huolta. Eikö hän ollut äsken unessa ilmestynyt ja lausunut hänelle rohkaisevia sanoja. »Nämä ovat pelastuksen nuolet syntiä ja saastaisuutta vastaan…» Ja nyt oli rovastivainaja antanut hänelle vastauksen hänen kerralliseen kysymykseensä: — Kaikki on vertausta alusta loppuun saakka, Aaronin sauva ja sotaelefantit, tornit niiden seljässä ynnä jousilla varustetut miehet. — Haudan tuolla puolen, kirkkaammassa ilmassa, oli asia rovasti-vainajalle selvinnyt.

Nyt hänen oli hyvä itseään puolustaa vastustajia vastaan. Ne olivat nauraneet hänelle, kun hän puhuessaan Jesajan kolmannesta luvusta oli selittänyt »kaulakoorlun» kristiveljen tahi -sisaren kaulaamiseksi syntejä tunnustettaessa ja synnin päästöä annettaessa. Se oli hänen mielestään oikea ja totinen kaulakoorlu, jota uskovainen hengellisenä koristuksenaan käytti. Nyt hän oli saanut siihen vahvistuksen äskeisestä näystä.

Kuu paistoi leppoisasti. Kuin aamuvirkkuna ajeli Erkki-Antti menemään. Edessäpäin näkyi jo Aarean talo, mutta hän ei nyt halunnut poiketa sinne. Häntä ympäröi väkevä turvallisuuden tunne. Hän ei kaivannut ihmisten läheisyyttä.

Hän oli nähnyt näkymättömän maailman ja saanut uuden elämän rohkeuden…

Jokaisen, joka tunsi Tenomuotkan vanhan kirkkoväärtin, täytyi myöntää, että hän oli hyvä mies. Niin lempeää ja ystävällistä vanhusta ei joka päivä tapaa. Kävelipä hän kyläntiellä tai istui papin virkahuoneessa, oli hänellä aina tuo tuttu, hyväntahtoinen hymynsä. Ja kaikki vastoinkäymiset samoinkuin yleensä asiat, joissa toiset pinnistivät järkeään, hän kuittasi murahtamalla: »Sepä kumma!»

Hän oli kookas mies, melkein kolmikyynäräinen. Nuorempana hän lie tuon mitan täyttänytkin, vaikka vanhemmuuten olikin käynyt kumaraan. Silmät olivat pienet kuin karhulla ja kirkkaat, nenä suuri, uljaasti ulkoneva. Kasvot olivat sileiksi ajellut, leuka vahva ja jäykkä. Otsa sitävastoin oli matala, niin matala, että se, hänen istuessaan pää takakenossa, melkein peittyi tuuheiden kulmakarvojen taa. Ääni römähteli kuin haudasta, mutta siinä soi rauhoittava, ystävällinen sävy, jota lapsikin mielihyvikseen kuunteli. Siinä ilmeni vanhan kirkkoväärtin sydämen hyvyys.

Kun näki hänet sunnuntaiaamuna astelevan kirkkoon juhlallisena ja arvokkaana, ei olisi luullut, että hän joskus olisi keveästi elänyt. Mutta olipas — olipas hän nuoruudessaan ryypännyt ja vahvanlaisesti vielä… Silloin hän ei tavallisesti ollut pysynyt kotona, vaan oli lähtenyt nimismieheen kylään. Hänelle oli tullut aina herrastuuli sillä päällä ollessaan. Hän oli näet lähtenyt juttelemaan laeista ja asetuksista, sillä hänet oli vasta valittu lautamieheksi…

Kukaties hän olisi näillä retkillään kauvemminkin viipynyt, jollei Leena, hänen tiuskea vaimonsa, olisi joka kerta valjastanut hevosta ja lähtenyt miestään hakemaan. Silloin oli kirkkoväärti saanut tehdä tuttavuutta lakien ja asetusten kanssa, sillä Leena oli heläytellyt häntä korville, niin että raitti oli soinut. Mutta tyynesti oli kirkkoväärti kohtaloonsa alistunut. Hän oli vain sanonut: »Sepä kumma!»

Leena-täti — niinkuin häntä kylän kesken yleisesti kutsuttiin — kertoi tästä vielä vanhoilla päivilläänkin. Hän oli omasta mielestään kasvattanut miehensä ja tehnyt hänestä esimerkiksi kelpaavan. Hän kyllä sai vähän kerskuakin. Kukapa tiesi, millainen tästä kirkkoväärtistä olisi tullut, jollei hän olisi ottanut ohjaksia käsiinsä. Juoppo ja renttu. Herra varjele! Mutta hän, joka oli kerran tämän Muotkan Kallen ottanut, vaikkei sen lukutaito ollut niin häävi ollutkaan, hän piti huolen, että Kalle pysyi miehenä. Ja pysynyt olikin. Sillä yhtään askelta ei kirkkoväärti ottanut hänen tietämättään.

»Sepä kumma!» sanoi Setä-Kalle, sillä se oli hänen nimensä kylän kesken.

Sepä kumma! Tiesikö Leena-täti siitäkään, kuinka hän kerran Ruijasta palatessaan sitoi poron tienviittaan kiinni, otti rommiankan ahkion keulasta ja selälleen heittäytyen tyhjensi sen yhdellä kertaa? Pul-pul-pul! oli ankka pannut vain.

Setä-Kalle nauroi kyyneleet silmissä. Se oli hänen vastavetonsa Leena-tädin kertomukseen ja se vedettiin säännöllisesti joka kerta, kun »täti» viittasi vaikutusvaltaansa.

Mutta — siitä oli aikoja kulunut. Ei ollut Setä-Kalle enää vuosikymmeniin väkeviä viljellyt. Ja hyvässä sovussa hän oli elellyt Leena-tädin kanssa.

Tämä piti miehestään hyvän huolen. Joka sunnuntaiaamu ennen kirkkoonmenoa hän kampasi tämän pään. Setä-Kallella oli nimittäin niin tavattoman karhea tukka, ettei sitä tahtonut saada taipumaan millään. Mutta Leena-tädillä oli keinot. Hän laittoi sokerivettä, kasteli sillä Setä-Kallen pään ja jopa pysyi tukka järjestyksessä. Se oli niin sileä, että ihan kiilteli.

Kaksi punaista nenäliinaa palttoon ylätaskussa ja talvella punaiset kirkkovanttuut kädessä kirkkoväärti suuntasi kulkunsa pappilaan. Hän oli aina ollut hyvissä väleissä pappilan väkien kanssa, papinrouvain olletikin. Hän osasi puhua niin maakaristi, että näiden oli pakko nauraa ja kahvittaa häntä. Pakkoko? Oh, he kyllä tekivät sen sangen mielellään, sillä he olivat pitäneet kirkkoväärtistä kaikki.

Istuttuaan keittiössä hyvän hetken ja ryypättyään pari, kolme kuppia kahvia, asteli Setä-Kalle »papan» puolelle — papin virkahuoneeseen. Siellä hän istahti vanhalle paikalleen sohvannurkkaan ja latasi suuripesäisen piippunsa. Ja sitten haasteltiin. Toiset papit olivat olleet kovin raskaita puhutella; niitten kanssa ei ollut päässyt juuri mihinkään. Jotavastoin toisten kanssa luisti juttu kuin itsestään… »Kevät se taitaa tulla?» »Sepä kumma… tuleepa tietysti kun kerkeää.» »Joko teillä on heinät kotona?» »Ei ole vielä kaikki…» »Taitaa keli loppua…» »Sepä kumma… yhtä hyvin loppuukin…» Ja sitten toi palvelija kahvin sisään ja tarjosi. Milloin se oli Rikun Helmi Vuontisjärvestä, milloin Markkinan Fiina… mutta yhtä kohteliaasti he kantoivat tarjottimen hänen eteensä ja niiasivat. Se oli Setä-Kallesta suurenmoista…

Tulipa sitten kirkkoon-lähtöaika. Papin perässä asteli Setä-Kalle kirkkomäkeä ylös, suntion soitellessa papinkelloja. Ne eivät olleet suuret nämä Tenomuotkan kirkonkellot, mutta niitä oli sentään kaksi. Tainiossa, naapuriseurakunnassa oli vain yksi — vaikka suurempi tosin, mutta sittenkin vain yksi, ja siitä eivät lainiolaiset kestäneet kuulla puhuttavan. Setä-Kalle se näin jutteli papille ja naureskeli. Hänestä oli alentavaa, että Tenomuotka oli Tainion kappeli. Itsenäinen pitäjä se olisi saanut olla… varallakin…

Niin saapuivat he sakaristoon ja kumartuen kumpikin eri nurkkaan päin veivät lakin silmilleen. Se oli jumalanpalveluksen hiljainen alku. Mitä lie pappi rukoillut tuona vähäisenä hetkenä, jolloin hän seisoi nurkkaansa päin kumartuneena, sitä oli vaikea sanoa. Mutta kirkkoväärti ei ehtinyt muuta kuin syvään huokaista. Sekin tuntui sentään juhlalliselta. Ja sitten… niin sitten hän auttoi kappaa papin selkään ja sitä tehdessään tavallisesti virkahti, monesko asianomainen oli järjestyksessä hänen palvelusaikanaan, sekä kertoi muhoillen, kuinka lukkarille oli kerran tullut »korput» tässä samaisessa hommassa.

»No minkälaiset?» kysyi pappi tavallisesti, vaikka hän kyllä jo tunsi tapauksen.

Pappi hymyili ja kirkkoväärti hymyili, hymyilivät vielä silloinkin, kun lukkari tuli virsiä hakemaan. He olivat yhtä mieltä siitä, että se oli ollut auttamaton virkavirhe, josta olisi ollut huonot seuraukset, jos vain joku olisi »riimaissut» konsistorioon. Mutta — kukapa tenomuotkalaisista sellaiseen rupesi, siivoja kun olivat; ja sitäpaitsi he pitivät lukkaristaan…

Jumalanpalveluksen aikana seurasi Setä-Kalle uskollisesti papin toimintaa alttarilla. Hän oli vuosien varrella kokenut, että pappikin saattoi erehtyä ja tulla hajamieliseksi. Sepä kumma! Milloin sattui unohtumaan virsikirja, milloin ehtoolliskalkki ja silloin oli Setä-Kallen luonnollisesti se tuotava.

Olipa kerran Päklunti-papilta unohtunut nenäliinakin kotiin. Ja sanomattakin on selvä, kuinka piinallisessa asemassa hän oli ollut, kun oli alituiseen täytynyt niiskauttaa. Kesken alttaritoimituksen oli kirkkoväärti ojentanut hänelle punaisen nenäliinan; hänellä oli sattunut olemaan kaksi. Ja epistolan lukemisessa oli silloin tullut pitkä pysähdys, kun pappi oli niistänyt nenäänsä. Mutta se ei ollut yhtään häirinnyt — pikemmin päinvastoin, sillä se oli sattunut sangen sopivassa kohdassa. Juuri kun pappi oli lukenut Heprealaisepistolan kahdennestatoista luvusta: »Silloin hänen äänensä järisytti maata…» silloin oli niistämiskohtaus sattunut. Ja kuten sanottu — se oli tehnyt juhlavan vaikutuksen. Kirkko oli kajahtanut kuin olisi ukkonen jyrähtänyt ja niistämisen jälkeen olivat ihmiset istuneet hiljaa kuin hiiret. — Siitä sunnuntaista alkaen ei Setä-Kalle koskaan lähtenyt kirkkoon ilman kahta nenäliinaa. Hän luki virkavelvollisuuksiinsa olla näin varustettu, sillä hän oli havainnut, että hänestä riippui sangen suuresti, kuinka kirkkotoimista kulloinkin suoriuduttiin.

Oli ollut iltakirkko kesällä. Puumi-papin lapset olivat olleet kirkkomäessä marjoja poimimassa. Juuri kun Puumi-pappi valmistautui nousemaan saarnatuoliin, huomasivat lapset sakariston ikkunasta isänsä ja päättivät pyrkiä kirkkoon. Pastori oli ollut parhaillaan lukemassa tekstiä, kun sakariston oven takaa oli ruvennut kuulumaan tavaton jymy. Ovea potkittiin oikein joukolla ja kesken papin lukemisen kajahti kolmesta, neljästä lapsenkurkusta: »Isä, päästäkää meitäkin!» Lukkari oli hymyillyt, kirkkoväki oli hymyillyt, mutta se, jota ei ollut hymyilyttänyt, oli pappi. Hän oli keskeyttänyt tekstin lukemisen ja huomauttanut kirkkoväärtille, joka sillä kertaa oli sattunut istumaan kirkossa: »Ehkäpä kirkkoväärti villii niitä hiukan.»

Setä-Kallelle ei ollut tarvinnut kahdesti sanoa. Hän oli lähtenyt sakaristoon ja päästänyt papin lapset sisään. Hän oli luullut, että he siten paremmin rauhoittuisivat. Mutta se oli ollut yksi niitä harvoja kertoja, jolloin Setä-Kalle oli täydellisesti erehtynyt.

Papin lapset olivat olleet aika veitikoita. Mitä suuriäänisimmin he olivat ilmaisseet ilonsa sakaristoon pääsemisen johdosta. Kirkkoväärtin oli pitänyt panna kaikki taitonsa liikkeelle hillitäkseen heitä. Nelivuotias poika etenkin oli ollut vaikeasti käsiteltävä. Hän oli heti ruvennut kärttämään kirkkoväärtin takkia; hän halusi käydä aikaihmisten vaatteissa. Mikäs auttoi muu kuin antaa, sillä Setä-Kalle oli lapsirakas. Mutta ei sillä hyvä. Poika oli tahtonut saappaat myös. Kirkkoväärti oli aluksi pannut vastaan, mutta kun poika oli karjaissut: »Ei se näytä miltään ilman kenkiä!» oli hänen täytynyt taipua. Niin oli siis poika saanut saappaatkin. Mutta — sillä aikaa kuin hän oli tyttöjä tyynnytellyt ja ollut parastaikaa kiinniottamassa muuatta, joka kiipesi saarnatuolin rappusia ylös, oli poika livahtanut kirkkoon. Ennenkuin Setä-Kalle ehti huomatakaan, seisoi tämä jo kuorissa ja vatsaansa pullistaen huusi isälleen saarnatuoliin: »Katsokaapa, minulla on Setä-Kallen takki ja saappaat!» Lukkari oli hymyillyt, kirkkoväki oli hymyillyt, mutta pappi oli sanonut äkkiä amenen ja tullut saarnatuolista alas.

Hän oli ollut hirveän vihassa ja uhannut Setä-Kallea käräjillä.
Sellaista ei oltu vielä koskaan kuultu. Ei siis ihme, että
Setä-Kallekin oli hiukan tulistunut.

»Ne ovat papin lapsia! Mitäs laki siitä sanoo?» Pappi oli tuuminut hetken ja perääntynyt. Totta — ne olivat hänen lapsiaan, jotka olivat aiheuttaneet kirkkopahennuksen. Lailla ei olisi muuta tehtävää kuin todeta se, samoinkuin kirkkoväärtin tarmokas yritys lasten kurissapitämiseksi. Sakariston ovelle kerääntynyt kansa oli puolestaan todennut, että Setä-Kalle seisoi sukkasillaan, ilman takkia, ja että papin poika pasteeraili edestakaisin ja toimitti: »Setä-Kalle antoi, kun minä uhkasin huutaa.» Ei siis ollut auttanut papin muu kuin kauniisti perääntyä ja pyytää Setä-Kallelta anteeksi.

Mutta — se oli ollutkin ainoa kerta, jolloin Setä-Kallen ja papin välille oli epäsopua sattunut. Eikä tämäkään ollut kauvan kestänyt. Hyvissä väleissä oli eletty ja erohetkenä vuodatettu katkeria kyyneleitä molemmin puolin.

Seitsemää pappia oli Setä-Kalle palvellut — puhumattakaan välipapeista. Hyvin hän muisti heidät. Hänen nuorra miesnä ollessaan oli ollut pappina Alanus, jonka rouva oli kerran unohtanut helatorstain ja kehrännyt täyttä päätä, kun kirkkoväärti oli tullut pappilaan. Niin olivat sulaneet päivät toisiinsa, ettei helatorstaitakaan oltu joukosta havaittu. — Alanus oli kuollut, jättäen jälkeensä lesken ja tyttäriä. Ja ne sitten olivat olleet kaupaksi käypää kalua. Tietty — pappilan mamsellit! Useampi uutistalokas oli alkanut silmiään pestä vävyksi pääsemisen toivossa. Ja niinpä oli saanut yksi yhden, toinen toisen. Vanha kirkkoväärti muisti varsinkin Ruusan. Hän oli ollut kaunis kuin kesäinen päivä ja häntä oli kosittu kilvan. Kunnes Välisuvannon Juueli oli ilmestynyt kosijoiden joukkoon ja hihkaissut: »Hän saattaa kuulua teille, mutta minä hänet otan!» Niinkuin oli ottanutkin. Sinne kauvas erämaajärven rannalle oli Ruusa-mamselli joutunut ja kovan koulun oli saanutkin käydä. Juueli oli ollut pahankiskoinen mies eikä ollut hevin suvainnut vaimonsa kylillä liikkuvan. Kirkkoväärti muisti, kuinka hän kerran pääsiäisen aikaan oli Juuelia nuhdellut, kun ei tämä päästänyt vaimoaan kirkkopaikoilla käymään. Hyvänen aika — johan se nyt Ruusakin halusi vanhoja tuttuja nähdä. »Tämän kerran kiertäköön kirkonkylää ja muistelkoon muistelemisensa, mutta ensi kerralla tuon hänet pitkänään.» Ei ollut Juueli aavistanut, että hänen sanansa niin pian toteutuisivat. Muutamana päivänä hän oli löytänyt vaimonsa navetasta kuolleena. Sinne oli lysähtänyt lehmän alle kesken lypsyhomman… Viime keleillä oli Juueli saanut vedättää vainajan hautuumaahan.

Niin, niin — Alanuksen jälkeen ei pitäjään hakenut kukaan. Kului melkein parikymmentä vuotta, ennenkuin tuli Koistis-pappi, se siunattu mies, joka huudolla täytti Herran huoneen ja sai tunturitkin itkemään. Niin ihanasti hän saarnasi… »Täällä Keetarin majoissa…» Hyvänen aika — vieläkin sykähdytti sydäntä, kun muisti, minkälaisella äänenpainolla Koistis-pappi nuo sanat lausui. Se oli niin hellää, niin hellää, että ihan piti sydäntä painaa, jottei se olisi rinnasta karannut. Mutta — sitten tapahtui onnettomuus. Koistis-pappi meni Norjassa käymään ja Pyhän Hengen kiivaudessa suolasi sen suruttomat piispat ja papit. Ja mikä seuraus: tietty — virka naulaan vuodeksi, kokonaiseksi vuodeksi! Mutta eipäs hätää. Lappalaiset kantoivat poronpaisteja ja riekkoja niin paljon, että Koistis-pappi olisi saattanut perustaa vaikka kaupan. Ja seuroja hän piti, että humisi vain ja kansaa kääntyi kuin luokoa. Kaikkein suurimmat syntiset tekivät juuri sinä vuonna parannuksen ja pappilan aitat täyttyivät täyttymistään. Jotavastoin kirkko pysyi tyhjänä. Siellä Kettus-pappi, konsistoorin lähettämä, toimitteli virkaansa, mutta hänestä ei isoja piitattu.

Mutta sitten muutti Koistis-pappi alas ja sai seuraajakseen Prostenuksen… Mikäpä miehessä… leikkisä ja mukava, kerrassa mukava. Oli jalkeilla aamuvarhaisesta ja kalkutteli naurussasuin pappilan vainioaitaa, sillä aikaa kuin renki veteli unia pirtissä. Hänen aikanaan paloi pappilan navetta ja se oli kamala päivä. Niin savusi kuin Sodoma ja Gomorra… ja lehmäin mylvinä kaikui kuulaassa syysilmassa kuin tuomiopäivän pasuuna. Oli se päivä! Niin koski kovasti pappiin, että heti rupesi hakemaan pois. Ja pääsihän se… mikäpäs siinä, sillä saarnamies oli Prostenuksesta tullut niiden viiden vuoden aikana, jotka hän seurakunnassa oli ollut. Hänen jälkeensä tuli Kantteli. Siinä oli mies, joka ei ryhtynyt maallisiin niinkuin hänen edeltäjänsä. Ei muuta kuin keinutuolissa souteli vain, kiiltokaulus kaulassa ja kalvostimet käsissä. Joskus vain viskasi heinävihkon lehmille — siinä kaikki. Hyvä pappi, kerrassa hyvä pappi… ja niin kohtelevainen. Kutsui jokaista hänen arvonsa mukaan… niinkuin häntäkin, kirkkoväärtiä, herrastuomariksi. Ja paikallaanhan se oli, sillä sen arvon oli Röönruusi-tuomari Setä-Kallelle antanut. — Kantteli ei viipynyt kauvan, kaksi vuotta vain. Yhä pohjoisemmas teki hänen mielensä ja Uujoelle hän haki ja pääsi. — Hänen jälkeensä tuli Säkene ja hän oli taas oikea työjuhta. Niin möyri pellolla ja vedätti honkia että paikat ryski. Ei erottanut häntä arkipäivisin jätkämiehestä. Mutta annapas kun tuli sunnuntai, niin jo… pappi, ilmetty pappi ja paremmanpuoleinen vielä. Säkene oli kauhea tupakkamies, poltti kymmenen, sikaria päivässä ja piipussa, piipussa vielä. Sellaista ei oltu vielä Tenomuotkassa nähty, vaikka tupakkamiehiä oli joka talossa. Sen papin piipunperiä ei pannut suuhunsa kukaan, ei edes Kurun Erkkikään, ja hän jo sentään pureskeli yhtä ja toista. — Säkenettä seurasi Puumi. Hän ei ollut pappina mikään, mutta muuten hauska huvinpitäjä. Lie lähtenyt kesken akatemiasta, koskapa Pyhän Hengen puoli oli kovin heikoksi jäänyt… äijärievulta. Mutta rouva hänellä oli ja alhainen ihminen, niin alhainen, että kahvitti kaikki pappilassa kävijät. Puumi lähti Tyskään oppiansa täydentämään, mutta miten lie siellä menetellyt, koska nostivat sodan, jota nyt oli kestänyt jo neljä vuotta. Suin päin oli Puumi-pappi Tyskästä palannut ja niin hoppu lähtö oli tullut, että sinne olivat jääneet kapsäkit ja muut kamppeet. Vuoden perästä hän oli ottanut virastaan eron ja muuttanut alas. Ei ollut maailman ranta häntä vielä tarpeeksi koulannut. Mutta — jopa pistikin piispa Puumin lujille: vangeille pani saarnaamaan! Ei saanut enää rehellisille ihmisille sanaa julistaa, kun oli niin ylpeästi Tenomuotkasta lähtenyt. — Puumia seurasi Valmari ja hän oli toisenlainen mies. Hänestä täytyi jokaisen pitää. Jo outokin näki, että hän otti virkansa vakavalta kannalta, sillä niin raskaan painon alta ei ollut kukaan vielä Tenomuotkan kirkossa saarnannut kuin Valmari-pappi. Mutta — hän saikin herätyksiä aikaan. Ja tarpeeseen se olikin, sillä Koistis-papin lähdettyä oli Jumalan pelto alkanut käydä kesantoon…

Näitä kaikkia muisteli nyt vanha kirkkoväärti. Se oli kuin valoisa maailma, johon ajatus mielellään palasi. Kahdeksastakymmenestä ikävuodesta huolimatta ei vanhuus ollut häntä vielä isosti painanut. Keveästi oli jalka näihin saakka noussut. Mutta nyt oli kaikki muuttunut. Oli syttynyt suursota ja sen seuraukset ulottuivat kaukaiseen tunturipitäjäänkin.

Se oli vanhalle kirkkoväärtille ankara isku. Hän oli tottunut saamaan annoksensa Venäjän lehtiä ja nyt nekin loppuivat. Vanhoja piippuja piti pieniä palasiksi ja niitä pureskella. Hyvä niinkin; niiden avulla sentään vielä toimeentuli. Mutta kauvankos ne kestivät. Muutamassa viikossa oli vanhat piiput syöty ja sitten sai olla ilman.

Se ei kuitenkaan ollut kaikkein kovin koettelemus. Eniten painoi vanhaa kirkkoväärtiä se, että papitkin loppuivat maailmasta. Suursodan kestäessä oli seurakunta jo saanut pari vuotta elää papitta. Kukaan ei ollut hakenut viimeisen poismuuton jälkeen. Eikähän se kumma ollut. Kukapa järkevä ihminen — papin muotoinen olletikaan — halusi tunturin koloon pettua syömään? Sillä jauhojakaan ei tahtonut enää saada mistään. — Kirkkoväärti ymmärsi sen ihmeen hyvin.

Mutta siitä huolimatta häntä suretti, että pappila seisoi autiona. Eivät soineet kellot pyhäaamuna tapulissa eikä suuntautunut hänen kulkunsa enää pappilan keittiöön, jossa ennen oli ollut vastassa ystävällinen, hymyilevä papinrouva. Kirkkoväärti muisteli heitä erikoisesti nyt — varsinkin heidän hilpeää nauruansa. Se kaikui hänen korvissaan kuin monivärinen soitto. Hän kuuli sen nykyään aina… joka paikassa, ja se toi hänen mieleensä samanlaista kirkasta ja sydäntä sykähdyttävää kuin hänen lapsena näkemänsä unet. Hän ei käsittänyt, mitä se oli, mutta — kaunista se oli… jotakin samankaltaista kuin heinänteko autuaitten mailla. Sellaisestakin hän oli joskus unta nähnyt…

Pappilan pääportaiden edessä seisoo suuri lumikinos. Kirkkoväärti pysähtyy hajamielisenä sitä katsomaan. Kumma, kun ei pappi ole luonut sitä pois… Hän hymähtää. Niin… eihän nyt ollut pappia seurakunnassa. — Siellä seisoi harmaantunut temppeli korkealla kummullaan. Sen kellot eivät soineet, vaikka oli Neitsyt Marian ilmestyksen päivä. Sillä — kaukana suuressa maailmassa riehui sota.

Kirkkoväärti huokaa ja lähtee astumaan kotiinsa. Hän on taas tehnyt tavallisen kiertomatkansa… tullut maantieltä, poikennut pappilan pihalle ja niin pysähtynyt siihen hetkiseksi, jatkaakseen sitten matkaa kotia päin. Hänestä on vaikea uskoa, että pappila on autio.

Hän tulee kotiinsa, astuu pirttiin ja istahtaen penkille kyynärpäittensä varaan jää katselemaan kehdossa nukkuvaa pojanpoikaansa.

Leena-täti lähtee iltalypsylle. Miniä on mennyt naapurikylään vanhempiansa tervehtimään. Kirkkoväärti katselee auringonlaskua, pyöritellen tyhjää piippua kourassaan. Nyt oli siis Marianpäivä ja ennen tähän aikaan oli Tenomuotkan kirkolla liikettä ja elämää. Oli lappalaisia jos lantalaisiakin, oli Ruotsin ja Norjan puolen kansaa. Marianpäivä oli suurin juhlapyhä tunturissa. Mutta nyt ei ollut naapuriseurakunnan pappi joutanut tulemaan ja siksi oli kirkonkylä niin hiljainen.

Aurinko painuu alemmas. Se on punainen kuin veri. Kummakos se, kun suuri sota riehui maailmassa ja ihmiset särmäsivät toisiaan kuin metsänpedot…

— Oli se ennen toista, kun oli pappi ja rauha… ajattelee vanha kirkkoväärti ja huokaa syvään.

Kirkkoväärti istuu seinää vasten nojaten. Hänen päänsä on pamahtanut rinnalle. Laskeva aurinko luo viimeiset punaiset säteensä pirttiin. Se valaisee kirkkoväärtin käden, joka veltosti pitelee tyhjää, suurikoppaista piippua, ja luo rusottavan hohteen kehdon yli.

Samassa lapsi herää ja nousee reippaasti istumaan. Auringon viimeinen rusko leikkii sen kiharaisen, vaalean pään ympärillä…

Lööres on laiska miehenalku. Oikeastaan hän ei ole enää mikään »alku», vaan täysi mies. Sillä johan hän Perttulin edellisellä viikolla täytti kaksikymmentäyksi.

Hän on niitä pirtin pankon painajia, niitä lynkäpäittensä varassa istujia, jotka tuijottelevat saappaansa kärkeen ja silloin tällöin sylkäisevät pitkän mietesyljen. Hänen ruumiissaan eivät juuri koskaan ole muut osat niinkään työskennelleet kuin leukapielet: ne purevat pikanellia aamusta iltaan. Pienet, ruskeat lätäköt ovensuussa osoittavat, että on Lööres taas istunut päivän ja syljeksinyt.

Lööres on vankka. Hänellä olisi karhun voimat, jos hän viitsisi panna ne liikkeelle. Mutta Lööres ei viitsi. Hänestä on mukavinta istua pirtin lämpimässä lakki päässä ja purra pikanellia. Sitä onkin nyt taas… suursodan päätyttyä saanut oikeaa kokkolalaista. Takavuosina oli tyytyminen jos johonkin… putkenjuuriin ja pietarinkukkiin…

Ei ole Lööres koskaan »heilunut», niinkuin savotassa sanotaan. Onhan hän joskus niissäkin käynyt, mutta viipynyt viikon, parisen vain. Eipä ole hänestä tukkimieheksi. Liian olivat liukkaita tukkipuut eikä Lööres ole koskaan viitsinyt rutommin liikkua. Ennemmin hän odotti tyynesti, että putoaisi jokeen. Ja putosihan hän, melkein harva se päivä. Vaatteiden kuivaamisessa kului sitten aika. Ja kun tukkikympit kimpastuivat, pyysi Lööres tilinsä ja lähti pois. Mitäpä hän, talonpoika, kehtasi jätkäjoukoissa venyä. Olihan hänellä koti.

Lööres oli arka kunniastaan, vaikka olikin laiska. Ei hänelle saanut sopimattomia puhua. Hän pani heti vastaan. Mutta jos toinen annatti tulemaan, ei hän kehdannut siihen enää sen enempää sanoa. Hänen laiskuutensa pelasti hänet tappeluihin joutumasta. Hän muljautti silmiään, murti hiukan toista suupieltä ja — istui syljeksimään.

Oikeastaan elämä oli hänestä melko mukavaa. Kunhan vain sai olla rauhassa ja kunhan tupakat riittivät. Sen varan piti Lööres sentään aina, että tupakat riittivät. Ruuasta hän ei murehtinut. Olihan hän perintötalon poika.

Kun päivällinen kannettiin pöytään, nousi Lööres ovensuuloukosta ja asteli syömään niinkuin muukin talonväki. Ei hän välittänyt isäukon vihaisista silmäyksistä eikä sisartensa ilkkuvista katseista. Hän söi vain vahvasti ja röyhtäisi päälle, painuen jälleen penkille ovensuuhun loikomaan.

Miten se olikaan tämä makaaminen tullut hänen elämäntehtäväkseen? Sitä kysymystä Lööres toisinaan mietiskeli. Jo rippikoulussa olivat merkit viitanneet siihen, että makaamisella hän tulisi itsensä elättämään. Pappi oli työntänyt hänen eteensä kirjan ja käskenyt lukea. Lööres oli vilkaissut, mistä osasta Uutta Testamenttia luku oli. Se oli sattunut epistolapuolelta ja siellä oli Lööres kuullut löytyvän sangen ryöpeitä paikkoja, hankaloita ja muutenkin mutkikkaita. Mutta hyvin häneltä oli luistanut… »Maatkaa, veljet», oli hän lukenut ja ihmetellyt, että kun jo sattui sellainen mieluinen luku. Pappi oli auttanut: »Pehmeillä tyynyillä…» »Pehmeillä tyynyillä», oli Lööres lukenut perässä ja ihmetellyt, että oikeinko se tyynyistä ja polstareista puhui Herran apostoli… Mutta se pappi, se kirkassilmäinen pappi, oli ollutkin veitikka miehekseen. Omasta päästään oli lisännyt ja johtanut hänet ansaan. Hän oli hiukan hölmistynyt. Johan se hänkin, ettei niitä polstareita siihen maailman aikaan… Pappi oli nauranut: »Kuulkaapa, miten tämä Lusikkajänkä lukee… Kun kirjakullassa seisoo: 'Rakkaat veljet!' — niin tämä lukee: 'maatkaa, veljet'. Se taitaa makuu ollakin Lusikkajängän mielityötä..?»

Niinpä niin, olihan se. Suloista oli loikoa pirtin pankolla ja katsella kissanpojan ilveitä. Sillä veitikalla oli notkea ruumis… Se se olisi tukkilaiseksi sopinut. Ei olisi pudonnut sumaan niinkuin hän, kankea, jaakea mies. Olisi pysytellyt tasapainossa vaikka minkälaisessa vuolteessa.

Lööres haukottelee ja tirkistelee kattoon. Reenjalaspuita oli isäukko taas hankkinut. Se se vuovasi. Niinkuin eivät vanhat reet olisi riittäneet. Piti vain joka talvi tehdä uusia, jotta pääsisi kehumaan naapureille. Lööres hymähti. Hän halveksi sellaista sydämensä pohjasta.

Hän tunsi kaunaa isäänsä kohtaan. Tämä pakkasi häntä nakkelemaan, haukuskelemaan ja soimaamaan. »Laiskana makaa». Joo, laiskana. Mutta perintöosaansapa hän söi ja kyllä se hänen eliniäkseen riitti. Ei hän pyrkinytkään kasoja kokoamaan niinkuin isäukko…

Eikö jokainen saanut käyttää perintöosaansa oman mielensä mukaan? Vanhimpana poikana kuului hänelle puolet maasta. Mitä siinä oli kellään sanomista, vaikka hän sen maaten kuluttikin. Kyllä velimies pärjäsi puolellaan ja sisarilla oli kosiskelijoita kosolta.

Löörestä ei haluttanut naimisiin. Mitäpä hän… Akkaväestä hän oli jo saanut kyllänsä. Eivät osanneet muuta kuin marista. Ainoastaan, jos olisi ollut onni sellainen kuin toisten Penjaamilla, joka oli nainut kunnan kätilön. Sen pojan ei tarvinnut muuta kuin maata. Eukko ansaitsi toimeentulon itselleen ja miehelleen. Sellaisen olisi Lööreskin nainut. Mutta kunnassa ei ollut kuin yksi kätilö.

Opettajattaria kyllä olisi ollut, mutta olivat liiaksi herrahtavia. Eivät ne olisi tainneet hänestä huolia. Mikä ettei…? Eihän hän hullumman näköinen ollut. Vatsaakin oli kuin papilla.

Lööres silmäsi vatsaansa. Heh, ei se hullummalta näyttänyt. Niin lekkui kuin täysinäinen leili. Virkamies hänestä olisi pitänyt tullakin. Niillä… virkaherroilla ei ollut mitään työtä. Kirjoittivat vain nimensä ja sanoivat: »Kaksi markkaa.» Niin olisi hänkin kirjoittanut… komeasti, että »Loorenz» oikein ännällä ja setalla, sillä niin oli pappi sanonut hänen nimensä alunperin kuuluneen. — Kolme, neljä sellaista lappua, niin jo lähtisi pikanellirulla.

Lööres innostui mietteistään ja kohosi istumaan. Virkamiestä kai hänestä oli meinattukin. Niin oli varmaan taivaassa päätetty… pappi tahi joku muu… vallesmanni. Mutta oli sattunut väärään taloon. Täällä ei muuta kuin rehittiin runtotöissä aamusta iltaan.

Miksi juuri hänelle oli sattunut lauluäänikin? Muilla perheenjäsenillä ei ollut ääntä yhtään. Sisaretkin kituuttivat »Elämän lankaa» niin vaivaisesti, että nauratti. Mutta hän… poika… oli kerran rippikoulussa vetäissyt »Maa suur' ja avara» niin voimallisesti, että lukkari oli suuttunut.

Kateeksi oli käynyt lukkarille, ihan varmaan. Häntä ne kaikki kadehtivatkin. Isä kadehti, veli kadehti, sisaret kadehtivat. Eivät olisi muuten mulkoilleet aamusta iltaan. Niiden kävi kateeksi, että hän oli päisevämpi heitä kaikkia.

Isällekin hän oli kerran huomauttanut, kun tämä teki takkavitsoja ja leikkasi niihin ketaroiden lovia: »Ottakaa te sujumavara.» Ja eikös ollutkin äijänköntys leikannut väärin!

Kadehtivat ne häntä ja siksi pakkasivat soimaamaan. Mutta — hänpä näyttäisi vielä. Ottaisi äijän lujille ja sanoisi: »Tee tili! Lue perintö kouraan! Kyllä mies saa ruokaa muuallakin kuin tässä hökkelissä.»

Sisar Leena oli lypsylle lähdössä. Hän oli puuhaillut pirtissä pitkän tovin sanomatta sanaakaan. Häntä kiukutti tavattomasti, että vanhin veli kulutti aikansa makaamalla. Ja jos se ei olisi ollut sellainen syöppö vielä päälle päätteeksi. Niin… tietysti… söi ja lihoi, vaatien päivä päivältä yhä enemmän. Oikean oli isä sille aamulla nimen antanutkin: »raparuuhi.» Niin juuri! Se oli tosi ja paikalleen sanottu.

Leena otti lypsinkiulun ja lähti navettaan. Lööres makasi pankolla lakki silmillä. Pullean vatsan päällä kelluivat kellonvitjat. Kello sillä piti olla taskussa arkenakin, vaikka ei tehnyt muuta kuin makasi.

Lööres kohotti lakkiaan. Mitä, mitä… joko taas herjat alkoivat?
Raparuhtinas? Leenako se sillä lailla…?

— Isäpä tuo kuului aamulla sanovan, kun et lähtenyt ruukille, vaikka joka talosta on menty… Anttikin.

Lööres jäi miettimään. Hänen laiskassa sydämessään pihahti. Olipa se äijänkarilas taas nimityksen keksinyt. Niitä se miettikin aamusta iltaan … Raparuhtinas! Kyllä… kylläpä hoksasi taasen… mokomakin vätys! Niskat siltä pitäisi nurin vääntää ja ottaa isännyys pois… Vai — raparuhtinas! »Odotapas, ukkeli! Kyllä vielä näet, että myrskyn se osaan minäkin nostattaa.»

Lööres oli suuttunut. Häntä harmitti tavattomasti. Ei annettu hetkeäkään rauhassa olla. Nimiteltiin ja haukuttiin niinkuin mitäkin mieronkiertäjää. Ja hänelle kuului sentään maasta puolet. Peijakas!

Lööres hautoi kostotuumia. »Odotapas, ukkeli, illalla vedän sinut tilille. Vai sellaisia! Niinkuin tässä olisi pakko kaikenlaisia herjauksia kuulla… omaansa syödessä…»

Löörestä jo hiukan nauratti. Tietysti isä taas tekisi tyhjäksi niinkuin tavallisesti. Ei koskaan tunnustanut sanoneensa. »Ole vaiti! Vai minun silmilleni hyppäät! Eikö nyt enää ole muuta?»

Sillä tavalla isä tavallisesti huusi, kun hän kysyi kunniaansa. Ei tunnustanut sanoneensa ensinkään. Mokomakin vätys! Käräjiin hän sen nyt veisi… rumilaan. Sakottaisi. Vai raparuhtinas!

Lööres päätti kerrankin näyttää, ettei täysikasvuista miestä saanut noin vain nimitellä.

Isä tuli heinästä hiukan ennen illallista. Väki oli jo kaikki koolla. Lööres tutkisteli isänsä kasvoja. Happamennäköiset olivat. Niin pyyhki kärsimättömänä jäähileitä parrastaan ja istui hakkurin ääreen pikanellirullaa pienentämään.

Lööres nousi verkkaan ja työnsi lakin takaraivolle. Hän oikaisi selkäänsä ja venytteli, mutta suupielet olivat uhkaavissa rypyissä.

— Vai raparuhtinaaksi se isä minua nyt on sanonut. Ja pirkalettakos se on se haukkuminen ja nimitteleminen?

Isä keskeytti äkkiä työnsä ja silmäsi kummissaan poikaansa. Mutta pian hän tajusi. Tämä, vetelys, oli muka vihassa! Niin pullistuivat poskilihakset ja silmät toljottivat kuin härällä. Hän oli väsynyt päivän työstä ja hänen sappensa puhkesi.

— Ei… ei sillä lailla… ei! Vaan h—tin raparuuhi! Ka, se… se kyllä!

Lööres hölmistyi. Mitä nyt? Oliko tuo hänen isänsä, tuo pikkuinen äijä, jonka kasvolihakset näyttivät kovilta kuin kivi, ja jonka silmät leimusivat? Tuoko pikkuinen, äkeännäköinen äijä, jonka äänikin jyrähteli kuin ukkonen?

Hän ei osannut sanoa mitään. Vallankaappaus, jonka hän oli suunnitellut, unohtui kokonaan. Hänestä näytti, kuin olisi isä aikonut lyödä. Lyököön! Lööres tunsi jo povessaan, ettei hän suinkaan löisi vastaan. Mutta isäukko tyytyi vain murskaamaan hänet katseellaan, josta kimposi salamoita, suuttumuksen salamoita.

Lööres heittäysi penkille pitkäkseen. Hän oli voitettu. Isä oli hänet lyönyt, tuo pikkuinen äijä, joka tuolla uunin sivulla leikkasi pikanellirullaa, niin että pölkky heilahteli. Vai »raparuuhi» se olikin. No… se nyt ei tuntunut miltään edelliseen verrattuna. Sanokoot vain… vaikka sanoisivat miksi hyvänsä. Hän ei välittänyt…

Lööres asetti kädet päänsä alle ja tirkisteli kattoon. Kyllä olisi soma olla kätilön miehenä niinkuin toisten Penjaami. Mutta — kätilöitä ei riittänyt kaikille… ei riittänyt… ei riittänyt.

Lööreksen verkkaisessa päässä kypsyy hiljainen päätös. Hän panee sen aamulla täytäntöön. Saisivat nähdä, että pystyi se hänkin, jos vain tahtoi. Saisivat nähdä ja hämmästyä. Saisivat tuntea itsensä nolatuiksi… kerrankin!

Ison Oskalon poika rakastaa Siirin Annia ja Ison Oskalon poika on komea ja rikas. Ison Oskalon poika on päättänyt kosia Marianpäivän aikaan. Silloin hän karahuttaisi Suomen puolelle Siirin Pietarin kodalle ja valjaissa keikkuisi hänen paras ajokkaansa. Hän ajaisi komean kaaren kodan edustalla, heittäisi hihnan rennosti yli niskan ja hypähtäen reilusti ahkiosta lausuisi lujalla äänellä: Burist! [burist (lue: puurist) = terve!]

Mutta Ison Oskalon poika ei ole varma onnistumisestaan, vaikka onkin komea ja rikas. Hänet ottaisi jokainen Koutokeinon tyttö, jokainen — melkeinpä nimismiehen vaalea Kynhildikin. Mutta hän ei huoli riu'uista, ryökkynöistä, hän rakastaa lapintytärtä ja heidänkin joukostaan vain yhtä ainoaa — Siirin Annia.

Hän on antanut siitä monta näytettä, karkeampaa ja hienompaa. Hän on poroaidalla hirttänyt viisi komeata härkää paljaasta kiukusta, kuultuaan Siirin rengiltä, että Anni menisi naimisiin Palojärven pojan kanssa. Hän heitti ja veti niin vimmatusti, että porot hiiltyivät. Suopunki oli sattunut kaulaan. Ison Oskalon poika oli kyllä kuullut huudettavan: »Älä vedä! Hirttyy!» Mutta hän ei ollut siitä välittänyt. Hän oli vain tempaissut peskipuukon, pistänyt henkitoreissaan olevan elukan ja huutanut: »Lihaa Koutokeinon köyhille!»

Ja kyllähän lihat aina kelpasivat. Poroaidalla maleksi kerjurilappalaisia, jotka kernaasti korjasivat Ison Oskalon pojan porot.

Hän on juonut Alattion markkinoilla kolme päivää yhteen menoon. Epätoivosta! Siirin Pietari tyttärineen oli myös saapunut markkinoille ja Ison Oskalon poika oli ostanut Annille rintasokeria. Mutta tämä, jolla jo oli sattunut olemaan iso kimpale kädessään, ei ollut huolinut. »Minulla on jo.» Siitä oli Ison Oskalon poika juuttunut juomaan ja juonut kolme päivää yhteen menoon, joikaten vuoroin rikkauttaan, vuoroin hyljeksittyä rakkauttaan.

Mikä on nannatanaa, ettei kelpaa Ison Oskalon pojan ostama nannatanii rintasokeri-i?

Lapintyttäret olivat huudelleet, että »kyllä kelpaa!» »Anna tänne vain!» Mutta Ison Oskalon poika oli kironnut, kironnut niin, että markkinasiljo oli tärähdellyt. Paljaita ärriä, paljaita ärriä vain! Herrr-ra Jumala! Mutta sitten hän oli yht'äkkiä muuttanut mieltään ja ostanut rintasokeria jok'ainoalle tyttölapselle… satojen kruunujen edestä. Se oli ainoa kerta, jolloin rintasokeri loppui Alattion markkinoilta, ja siitä kiertää vieläkin maine tuntureita. Ison Oskalon poika oli ostanut sen kaikki. Siirin Pietarikaan ei ollut saanut yhtään grammaa kotitulijaisiksi.

Siirin Anni oli kuljeskellut kauppakojujen välissä. Jokainen vastaantuleva lapintyttö oli pureskellut rintasokeria. »Mistä te olette saaneet?» »Ison Oskalon pojalta.» Ja he olivat katselleet ilkkuen Siirin Annia kuin kiusotellen: Sinustapa ei Ison Oskalon poika näy huolineenkaan. Annin oli pistänyt kateeksi. Olisi hänelläkin nyt ollut tuollainen, jos olisi ottanut Ison Oskalon pojan tarjouksen vastaan. Mutta samalla häntä oli naurattanut. Saivathan Koutokeinon ja Karasjoen tyttäret kiittää häntä rintasokeristaan.

Ison Oskalon poika ajaa tunturia ja joikkaa. Hän joikkaa niin, että enkelit vuoroin kauhusta kalpenevat, vuoroin puraisevat punaisia huuliaan. Kateudesta. Noin ei heitä oltu koskaan rakastettu. Siellä on joukossa monta Koutokeinon tytärtä — Sissangin Marikin, joka riutui rakkaudesta Ison Oskalon poikaa kohtaan ja kuoli. Toiset enkelit — nuo, jotka alkuluomisesta jo olivat enkeleiksi luodut — kyselevät Sissangin Marilta: »Sano, miltä tuntuu maahinen rakkaus, sano, Sissangin Mari.» Puhuteltu suipistaa suutaan ja kuiskaa: »Hss! Se on ihanaa!»

Ison Oskalon poika ajaa tunturia ja joikkaa. Mitä on joiku? Langenneen enkelin laulu, mutta siksi juuri niin ihana. Itse pääenkeli, jonka Jumala kerran viskasi taivaasta alas, ja josta sitten tuli maanpiirin suuri viettelijä, oli joikannut huilatessaan läpi humisevien avaruuksien. Mutta hän oli joikannut vihasta ja sydämen kipeästä kiukusta. Ison Oskalon poika joikkaa rakkaudesta.

— Ison Oskalon poikaa nannatanaa polttaa rakkaus Siirin Anniin ninnitiniin Anniin…

Hei, kuulkaa metsät ja vaaran liepeet, kuulkaa! Maailman alusta asti ei yllänne ole kaikunut suloisempaa evankeliumia. Mitä on Koskaman Tuomaan saarna tähän verrattuna? Vesivelliä vain, silkkaa sintusoppaa!

Ison Oskalon poika on matkalla Pyhitystunturille. Siellä lainehtii hänen isänsä, Koutokeinon valtarikkaan tuhatpäinen lauma. Siellä on valkea kosotushärkä Biegga, Ison Oskalon pojan kosioajokas. Hän on matkalla sitä noutamaan.

Metsässä vingahtaa vähä väliä. On kuin risteileisivät noidan nuolet kiitävän ajajan ympärillä. Koutokeinon kirkonkylässä kulkee kymmenen tyttöä, jotka riitelevät Ison Oskalon pojasta. Vuoroin he riitelevät, vuoroin itkevät itsekseen. Ison Oskalon poika on jäykkä kuin seinä.

    — Ei Maareeta, ei Kaarin
    ei Sigga Saivo-Tuomaan.
    Ison Oskalon poika toivottaa
    nyt teidät Herran huomaan!

Tytöt olivat hulluja. Kulkivat perässä ja kerjäsivät. »Saanko koristaa sinulle ajovyön, Ison Oskalon poika?» »Et, piru vie!» »Saanko lahjoittaa sinulle kulkusen kellopankaan?» »Et, piru vie!» »Tahi … anna pois, mutta älä toivo mitään…»

Kulkuset soivat. Niitä on ajovyössä ja niitä on kellonkantimessa. Kili-kili! soi Koutokeinon tyttöjen rakkaus. Ison Oskalon poika nauraa niin, että metsä raikuu. Ei hän halunnut ketään muuta kuin Siirin Annin.

Siirin Anni! Mitä oli Siirin Annissa sellaista, joka hullaannutti miehisen miehen, Koutokeinon valtarikkaan, — miehen, joka tarjosi kylmästi Mökki-Jussalle vaipukkaporon ja sanoi: »Syö tuo, Mökki-Jussa!»

Ison Oskalon poika on sitä monta kertaa harkinnut. Harkinnut —? Se oli väärä sana. Ei voinut puhua harkitsemisesta, kun oli kysymys Siirin Annista. Ei, häneen hukkui… uppoutui… silmiä, korvia myöten. Henki tahtoi ihan salpautua ja rinnasta kohosi kuuma läähätys. Rakkaus Siirin Anniin uhkasi ottaa hengen.

Ison Oskalon poika ajelee ja mielialat vaihtuvat kuin maat hänen ympärillään. Välistä valtaa hänet omituinen alakuloisuus, että ihan itketti. Itketti? Niin — ei itke yksin kymmenen tyttöä Koutokeinon kirkkotörmällä. Ison Oskalon poika itkee myös… itkee itsekseen pirtin nurkassa, kun muu väki nukkuu. Kuu paistaa huoneeseen. Se valaisee sikin sokin lattialle viskattuja poronvaljaita. Ne ovat Oskalon pojan mielestä yhtä sotkussa kuin hänen oma elämänsä…

Milloin on Ison Oskalon poika ensi kerran Siirin Annin nähnyt? Hetassa — rippiluvussa, Suomen papin koulussa. Oskalon poika oli halunnut sinne ja isä oli laskenut. Hänhän osasi suomea kuin selvää vettä. Sitä paitsi oli Ruijan pappien lappi niin kehnoa, ettei sitä kehdannut kuunnella.

Ison Oskalon poika oli istunut rippiluvussa ja katsellut Siirin Annia. Hänellä oli siniset silmät ja tukkaa enemmän kuin yleensä lapintyttärillä. Pappi oli puhunut rakkaudesta — tosin Jumalan rakkaudesta, mutta Ison Oskalon poikaa se ei ollut yhtään häirinnyt. Pääasia vain, että puhuttiin rakkaudesta. Se sana soi hänen korvissaan yhtä kauniilta kuin joutsenen joiku.

Ei Ison Oskalon poika erikoisemmin papeista välittänyt. Niitä kävi heillä ja isä istutti niitä kamarissa. Mutta — ne olivat pikemminkin todistajia talon rikkaudesta ja mahtavuudesta. Ei heille erikoisemmin kumarrettu. Kysyttiin vain: »Saako papin poron hakea jo?» Ja vastauksen ollessa myöntävän, huudettiin rengille: »Nouda papin poro!» Se kävi kaikki sujuvasti ja hyvässä järjestyksessä ilman sen suurempia kohteliaisuuksia.

Mutta tämä Hetan pappi, joka oli laskenut ripille Siirin Annin ja Ison Oskalon pojan, oli epätavallinen olento. Päinvastoin kuin Ruijan papit hän ei ollut yhtään herrahtava. Aivan tavallisesti puettu vain. Mutta hänen konttorissaan seisoi Ison Oskalon poikakin pelko ja vapistus sydämessä. Tuntui, kuin olisi papilla ollut jotakin sanomista myös Siirin Anniin nähden.

…Vai Oskalo… se on nyt rippiluku sitten loppunut. Ja hyvinhän sinulta meni. Hän, Oskalon poika, oli ujosti ilmoittanut, että siellä olisi poronpaisti papin keittiössä…

Niin… niin se oli alkanut. Siitä lähtien ei heiltä lähdetty Alattion markkinoille enää vissinä, määrättynä päivänä, vaan työnnettiin taipaleelle milloin varhemmin, milloin myöhemmin — miten kulloinkin sattui. Isä riiteli vastaan, mutta hän huomautti: »Mikä se on tunturissa tunnit määrännyt?» Eikä siihen ollut isällä mitään sanomista. Ontuva mies ei itse kyennyt kunnolla raitioimaan eikä rengeistä taas ollut. Hän siis piti päänsä ja niin lähdettiin taipaleelle hänen määräämäänsä aikaan t.s. silloin, kun Siirin Pietari Oskalon pihalla rakensi poronsa matkaa jatkaakseen.

Oli siunattu asia, että tie Suomen puolelta Alattioon kulki Ison
Oskalon kautta. Siten oli Siirin Pietarinkin pakko taloon poiketa.
Ja mielellään hän poikkesikin. Oskalo oli maakunnan kievari. Siellä
syötettiin Siirit ja Saarat.

Hän nukkui pirtin sängyssä eikä välittänyt nousta tervehtelemään, vaikka toisinaan saapui itse Hetan vallesmannikin. Renkipoika sai nousta ja herättää sisaren, talontyttären kahvia keittämään. Mutta — kun Siirin Pietarin poronkello kalahti pihalla, laahusti renki sängyn luo ja sanoi: »Jo tuli.»

Silloin hän oli heti pystyssä ja pirteänä kuin kukko. Sisar sai pysyä sängyssään, jollei hän nyt erikoisemmin halunnut Annia puhutella. Mutta itse hän keitti poronkielikeiton ja kahvit. Siirin Annin piti saada tuntea, että hän rakasti. Ja kyllähän Anni sen tunsikin…

Sillä joka vuomalla, jokaisella hiukankin avarammalla paikalla hän karahutti hänen rinnalleen. Ahkiot juottuivat toisiinsa ja porot hieroivat kylkiään vastakkain. Kerran hän litisti peukalonsa ahkioitten väliin. Tavallisissa oloissa hän olisi sanonut: Baergalak! Nyt hän sanoi vain: Jumalan kiitos!

Siirin Anni oli tiedustellut, mistä hän kiitti. Siitä vain, että kuikannahat olivat tulleet mukaan. Kuikannahat —? Niin, hänen oli vietävä kuikannahkoja kauppias Karlsenin rouvalle. Tämä ompeli niistä koreita kukkaroita ja lähetti Kristiaaniaan myytäväksi. Sen rouvan eteen ei ollut hyvä ilmestyä, jos oli joku asia unohtunut. Tiesikö Anni sitä?

Kyllähän Anni oli siitä joukosta kuullut — senkin, että kauppiaan tytär olisi halusta ottanut Ison Oskalon pojan. Silloin hän oli sydäntynyt. Nyt hän ei ollut sanonut »Jumalan kiitos!», vaan aivan kokonaan muuta. Hän oli kironnut hirveästi. Luuliko Siirin Anni, että hän ryökkynöistä välitti? Ja vielä päälle päätteeksi sellaisista, jotka eivät olleet edes oikeita ryökkynöitä, vaikka olivat olevinaan! Ennemmin hän sittenkin ottaisi nimismiehen vaalean Kynhildin. Hän oli puhdasta herrasverta. Mutta — kun se nyt ei kerran sopinut hänen luonnolleen, niin ei! Se oli siitä poikki ja sillä hyvä! Hän, Ison Oskalon poika, naisi lappalaisen, oman heimonsa puhdasverisen tyttären… puhdasverisen — kuuliko Siirin Anni? — ja niistäkin vain yhden tai sitten ei ketään! Jumalauta! Eikö se ollut miehen meininki?

Annin silmät olivat välkähtäneet omituisesti. Hän oli vain hiljakseen hymähtänyt. Olihan se — mutta keli nyt oli huono. »Meidän poromme eivät näy haluavan mennä… Jurovat vain ja hierovat toistensa kupeita. Ajapas edelle…»

Hän oli ajanut edelle ja ollut katkeralla päällä. Hammasta purren hän oli päättänyt: Marianpäiväksi Hettaan ja asiat selviksi Siirin Annin kanssa!

Ison Oskalon poika pysäyttää poronsa. Hengitäpäs sinäkin, Jumalan luoma. Pyhitystunturiin ei ollut mahdotonta matkaa. Ja Marian kirkolle ehdittiin myös. Biegga sinne kiidättäisi — poro nimensä arvoinen.

Vastapäätä olevan vaaran kuvetta laskettaa joku alas. Lappalainen näkyi olevan.

Se oli tuttu mies, Jounin Iisakki Suomen puolelta. Hän pysäytti poronsa ja sanoi hyvää päivää.

— Totta. Mariana kuulutetaan kolmannen kerran ja silloin on häät. Eikö sinua ole kutsuttu?

Ison Oskalon poika seisoo kalpeana ja sylkäisee. Puhtaalle lumelle ilmestyy pari punaista läikkää. Ison Oskalon poika on purrut huuleensa.

Lumi pölähtää, poro hypähtää melkein ilmaan, kuuluu hirmuinen hihnan läimäys ja — yks' kaks' on Ison Oskalon poika hävinnyt metsään.

Ison Oskalon poika ajaa, ajaa kuin vimmattu. Hänen hartiansa ovat kuurassa, samoin lakki kauttaaltaan. Hän on hakannut poroa kuin hullu. Hän on uhrannut poron pieksämiseen enemmän voimia kuin koko vuoden poronhakumatkoihin. Hänen oikea kätensä on kipeä hurjasta huitomisesta. Poro hänen edessään pakenee kuin varjo; se kiitää kuin henki.

Kummakos se, sillä tämä oli uusi ajokas, Rajatalon pihalta otettu, kun oma heitti henkensä. Se kaatui kuolleena Kaltioaavalle ja nyt paistoi kuu sen lasittuneisiin, avoimiin silmiin. Sen tappoi rakkaus, Ison Oskalon pojan rakkaus.

Ison Oskalon poika ajaa. On kirpeä pakkanen ja kuun kalpeassa valossa häilähtelee ahkion molemmilla puolin värjyviä haamuja, jotka näyttävät syntyvän poron huuruavasta hengityksestä. Ne ojentelevat käsiään, tehden varoittavia liikkeitä. Oliko porollakin omat suojelushenkensä? Jos oli, niin — alta pois! Ison Oskalon poika ei nyt sääliä tunne.

Ahkio valittaa. Konsana ei sitä oltu näin kauheasti rääkätty. Se poukkelehtii, se hyppii ilmaan. Väliin on sen keula melkein pystyssä, kun se lennähtää mäennyppylän yli. Mutta ylinnä heiluu aina tuo elävä, kiemurteleva käärme — ajohihna, joka paukkuu poroa selkään ja kupeille.

Herra Jumala! Nyt oli rakkauden kimmeltävä yö, — mutta tämä rakkaus, joka ajoi Ison Oskalon pojan ahkiossa, ei ollut halukas haaveiluun. Se ei laula tuntureista eikä kuutamoisista aavoista. Ei — se kiroaa tuota kaikkea. Se sadattelee jokaista vastaletta, jossa vauhti hiukankin hiljenee. Se haluaisi murskata jokaisen mäkipaikan, tasoittaa ne maan tasalle. Se haluaisi kaventaa kanttinauhaksi jokaisen jängän ja aavan. Se haluaisi muuttaa koko maailman muodon. Ja ennenkaikkea — se tahtoisi tappaa Palojärven Antin, Annin sulhasen.

Ison Oskalon poika kiristelee hampaitaan. Hän on kuin saalista janoava hukka. Haa, hän haluaisi nähdä Palojärven pojan veren! Oliko se yhtä punaista kuin hänen? Tuo äskeinen, jonka hän oli hangelle sylkäissyt, oli punaista. Ja polttavaa! Se kiehui suonissa kuin tulinen viini. Ison Oskalon poika oli sitäkin maistanut. Hän ei ollut turhanpäiten kruunun herroja opastanut.

Mikä antoi Antille sen rohkeuden? Eikö hän tiennyt, että Ison Oskalon poika rakasti? Eikö hän ollut siitä kuullut? Siitähän lauloivat Jäämeren aallot yhtä hyvin kuin tunturit molemmin puolin rajaa. Siitähän joikkasi jokainen merilappalainen soutaessaan kalastajan söyttää — ja täällä tunturissa huikkailivat sitä kohta imeväiset lapsetkin.

Ison Oskalon poika rakastaa Siirin Annia. Eikö Palojärven Antti tiennyt, kuinka vaarallista oli astua väliin — vaarallista hänen poroilleen?

Ison Oskalon poika iskee poroa kupeille. Klatsh! klatsh! Baergalak! Hänestä se vasta surman enkeli tuli, kun hän pääsi Antin eloon. Hän ei merkkaisi — huihai! — hän tappaisi, tappaisi niin paljon kuin kerkiäisi! Jängät tulvilleen poronraatoja ja kaikki taivaan haaskalinnut niiden kimppuun! Värskuu! Se oli Ison Oskalon poika, joka tarjosi juhlapäivälliset!

Ison Oskalon poika humaltuu ajatuksistaan. Totisesti — hän tekisi kilpakosijastaan köyhän, — köyhän kuin Jerusalemin suutari! Mitäpä siitä, vaikka joutuisikin Trondhjemiin loppuiäkseen. Sielläpähän saisi sitten Siirin Annia muistella, — tyttöä, joka hylkäsi hänen rakkautensa.

Hiki vuotaa Ison Oskalon pojan poskilta. Hän on jo mielestään kuin vanki, jota kuljetetaan linnasta linnaan. Joka paikassa kerääntyvät ihmiset häntä katsomaan. »Se on Ison Oskalon poika Koutokeinosta, — sama, joka tuhosi tuhatpäisen elon ja teki kilpakosijastaan köyhän.» Ihmiset katselisivat häntä säälien, mutta hän löisi vain rintaansa ja sanoisi: »Niin on ja se lähti kaikki täältä, — tästä tykyttävästä kapineesta, jota sydämeksi sanotaan…!»

Ison Oskalon poika on tulemaisillaan hulluksi. Hänen rakkautensa on avarampi aapaa, jonka yli hän nyt parastaikaa ajaa. Silmät kyynelissä! Yö on hiljainen. Ei kuulu muuta ääntä kuin ahkion suihkina ja hihnan läimäykset, jotka pamahtelevat kuin raketit, — ynnä poron läähättävä hengitys, joka tuntuu tulevan ajajan omasta pakahtuvasta rinnasta…

On aamu. Kuunvalo on kelmennyt. Idän taivaalla näkyy päivän kajo. Siirin Pietarin kodalla ollaan ylhäällä. Emäntä jauhaa kahvia ja Pietari pilkkoo puita kodan edustalla. Anni neuloo myssyä. Hän laittaisi siitä korean. Morsiushilkka! Punaista, vihreää ja keltaista — paljon keltaista, sillä se muistutti kullan väristä.

Vähäkuuloinen Pietari ei huomaa, että joku ajaa aavan poikki. Poro näyttää nääntyneeltä ja heikkoina kajahtelevat hihnan läimäykset. Se on Ison Oskalon poika. Hän oli kerran aikonut karahuttaa komean kaaren Siirin Pietarin kodan edustalla. Mutta nyt ei synny kaaren alkuakaan. Heikkona kuin sairas hän nousee ahkiosta. Hän ei sano edes: burist! Hän kysyy vain, onko Anni kotona.

Siirin Pietari katselee kummissaan kalpeaa, yltäpäätä kuurassa olevaa miestä. Kuka tämä oli, tämä huohottava olento, jonka silmät liekehtivät syvällä päässä kuin keuhkotautisella? Ison Oskalon poika ..

Niin… Anniko? Oli, oli kyllä kotona. Pietari kurkistaa oviaukosta sisään. Mutta Anni on jo kuullut tulijan äänen. Hän työntyy ulos oviaukosta, josta isä Pietari sukkelasti pujahtaa sisään. Kodassa lakkaa kahvimylly jauhamasta. Siellä kuiskaillaan hiljaa.

Nuoret seisovat vastatuksin. Kumpikaan ei tohdi rikkoa hiljaisuutta. Siirin Annin sinisistä silmistä kurkistelee sääli: — Ison Oskalon poika, näin suurestiko rakastat —?

Annin sydän värähtää. Hän on tiennyt monta vuotta, että Ison Oskalon poika rakasti häntä. Hän muistaa viimeisen markkinamatkan, jolloin tämä oli raivostunut, kun hän oli kauppiaan riu'usta vihjaissut. Sillä kertaa hän oli välttänyt tämän, joka nyt oli edessä.

Mutta — hän ei voi taipua. Vanhemmatkin ovat koettaneet taivuttaa, mutta hän on taistellut vastaan. Hän on poikkeus lapintyttäristä. Hän on antanut sydämensä valita. Ja se on valinnut Palojärven Antin.

Ison Oskalon poika katselee edessään seisovaa tyttöä. Hän on kaunis, kauniimpi kuin koskaan ennen. Hänen otsallaan asuu päivä ja hänen silmänsä tuovat mieleen kyyhkysparin. Ison Oskalon poika on niitäkin nähnyt; hän on kerran käynyt Vesisaaressa.

Ison Oskalon poika tuijottaa tyttöön. Hänen alahuulensa on paisunut. Hän on tainnut joskus puraista siihen. Hän ei voi käsittää, minkävuoksi. Eikö hän rakastanut? Kyllä — mutta se rakkaus, joka nyt hänen sydämensä täytti, ei ymmärtänyt raivoamista. Se ei käsittänyt sitäkään, että mies uhmapäissään saattoi ostaa rintasokeria yli sadan kruunun edestä ja jakaa sen sitten vastaantuleville, tirskuville tyttölapsille, — puhumattakaan siitä, että se olisi tahtonut tappaa Palojärven Antin. Se oli jollakin tavoin tyynempää ja samalla syvempää rakkautta kuin se, joka oli hänen ahkiossaan ajanut läpi koko yön. Tämän rakkauden pohjaan saattoi nähdä. Se oli kirkas kuin lähde, joka pulppusi maan uumenista. Veden pulpahtelun erotti vain heikkona lähteen pinnalta. Mutta muuten oli itse lähde kirkas ja tyven. Sellaista oli nyt Ison Oskalon pojan rakkauskin — tuollaisen lähteen kaltaista. Jokainen kirous, jokainen raivonpurkaus oli painunut pohjaan kuin ruostunut rautanaula, joka kuultelee veden läpi. Sellaisen lähteen partaalla on tyynnyttävää istua.

Jotakin samanlaista tyynnyttävää, suloisesti voivuttavaa tunsi nyt Ison Oskalon poikakin. Tänä hetkenä hänestä oli kaikki niin tavattoman pientä. Rikkaus! Mitä oli rikkaus? Vaivaisen osa! Eipä hän koko rikkaudellaan ollut pystynyt ostamaan Siirin Annin rakkautta. Hän näki jo tytön katseesta ja ryhdistä, minkälainen vastaus häntä odotti. —

Kunnia! Mitä oli kunnia? Turhanpäiväisyys, — sillä mitä auttoi häntä nyt se, että hän oli pitäjänsä paras suopungin heittäjä? Eipä hän ollut saanut suopunkiinsa tarttumaan sitä ainoaa, johon hänen sydämensä oli kiintynyt. — Kalpenevien tähtien valossa arvioi Ison Oskalon poika rikkauden ja kunnian peskikulun veroisiksi.

Mutta — jotakin täytyi sanoa — vaikka parasta kai olisi ollut puhumatta pyörtää ja jättää Anni jatkamaan työtään. Kyllähän Ison Oskalon poika näki, millainen työ Annilla oli. Morsiushilkkaa hän neuloi, koskapa takkiin oli tarttunut punaisia, viheriäisiä ja keltaisia silkkinauhan kappaleita. — Mutta — ei saata Ison Oskalon poika niinkään tehdä.

— Minulla ei sitten taida olla toivoa? sanoo hän vihdoin, yrittäen naurahtaa. Se näyttää surkean avuttomalta. Ja kuitenkin saattoi Ison Oskalon poika toisinaan nauraa niin, että tunturit raikuivat.

Tyttö ei vastaa mitään, vaan katselee, kuinka Ison Oskalon poika heittäytyy ahkioon. Poro näyttää väsyneeltä. Ison Oskalon poika nykäisee sen liikkeelle. Toinen jalka riippuu ahkiosta ulkona. Se on kuin viimeinen heikko yritys oman avuttomuuden verhoamiseksi. Ja ennen oli tämä Ison Oskalon poika kulkenut korskeana kuin keisari.

Siirin Anni katselee Ison Oskalon pojan menoa. Poro mutkittelee. Ilmeisesti se oli haluton menemään. Mutta ajomies läimäyttää sitä voimakkaasti kupeelle ja samassa helähtää aavalta joiku.

Se kuulostaa valittavalta, melkein sydäntäsärkevältä, mutta samalla soinnahtaa siitä miehekäs kohtaloon alistuminen, joka oudosti liikuttaa kodan edustalla seisovaa lappalaistyttöä.

— Ison Oskalon poikaa nannatanaa polttaa rakkaus Siirin Anniin ninnitiniin Anniin…

Pahta-Oula oli jo pitemmän aikaa pitänyt silmällä taivaalle kerääntyviä pilvenlonkareita. Hän pudisteli päätään. Sieltä… pohjan puolelta se lykkäsi lumipyryn… ihan vängällä.

Oula silmäsi taaksensa. Siellä ajeli pappi huolettoman näköisenä.
Silmälasit välkähtelivät, kun hän käänsi päätään puoleen ja toiseen.
Sopi sitä katsella… Kaalaama-aapaa. Täällä jos tuisku saavutti, niin
varjelkoon taivas… Niin oli aapa avara kuin merenselkä.

Oli pappikin jo huomannut lähestyvän myrskyn merkit. Tuollaiset tuulenkynnet, mustanpuhuvat, pahaenteiset, eivät tavallisesti pettäneet. Niin ne kurottautuivat halki taivaan kuin petolinnun varpaat. Jokohan saavutti nöyräsää…?

Pahta-Oula pysäytti poronsa. Hänen neliskulmainen naamansa vääntyi tuskalliseen irvistykseen.

Pohjoisesta käsin kantautui matkamiesten korviin outo rapse ja tohina. Tuntui, kuin olisi jättiläinen sauvallaan pyyhkäissyt vaivaiskoivupensaikkoja peninkulmittain. Ilma sakeni sakenemistaan. Maasta näytti nousevan valkoinen pilvi… kuin olisi mahdottoman suuri käsi vellonut valtaista jauhovakkaa.

— Sieltä se lähestyy, äännähti Pahta-Oula. — Heti se on meillä päällä.

Oula sytytti piippuaan. Hän sai pyörähdellä ympäri koettaessaan etsiä suojanpuolta. Näytti siltä, kuin olisivat myrskyn henget jo kierrelleet ympärillä nuuskien ja vainuten, miltä suunnalta olisi paras käydä kimppuun.

— Paha on takaisinkin pyörtää. Olemme jo kulkeneet vajaan puolimatkan.
Sama kohtalo on vastassa, yrittipä eteen tai taakse.

Papin kasvoja valaisi omituinen hohde. Hän oli kuin joku Joosua, joka halusi rynnätä amalekilaisia vastaan.

He hyppäsivät ahkioihin ja jatkoivat matkaa. Porot nulkkasivat hiljalleen nuuskien ilmaa, sieraimiinsa tuhahdellen. Haistoi eläinparkakin lähestyvän myrskyn tulon.

Taivas oli kauttaaltaan vetäytynyt mustanharmaaseen pilveen. Ympärillä huokui ja tohahteli. Jo löi ensimmäinen ryöppy vasten kasvoja. Nyt se alkoi!

Pappi kiinnitti poroaan päästäkseen lähemmäksi edessäajajaansa. Nyt ei ollut hyvä etääntyä toisistaan. Se olisi sama kuin varma kuolema, — vaikka saattoi kuolema kohdata yhdessäolonkin. — Kuinka lie Oula opas näille taipaleille?

Lumimyrsky riehui jo täyttä päätä. Ahkion ympärillä kävi vimmattu tanssi. Valkeaa lumipilveä vain, mihin hyvänsä katsoi. Tuuli piiskasi vasten kasvoja, niin ettei tahtonut saada henkeä vedetyksi. Edessäajaja katosi toisinaan kokonaan näkyvistä. Jos ei olisi kuullut hänen säännöllisiä »ääh! ääh!» huutajaan, olisi saattanut kuvitella, että myrsky oli hänet nielaissut.

Omituiset tunteet velloivat perässä ponnistelevan papin povessa. Hän oli kuullut Lapin talvisista myrskyistä, mutta ei ollut vielä sattunut sellaisen kynsiin joutumaan. Nyt se oli käsissä ja se ei tuntunut leikiltä. Löi toisinaan miehen ihan tarmottomaksi. Kuin itsestään ajautuivat ajatukset menneeseen aikaan. Se oli kuin kuoleman aavistelua, vaikka kuolema oli vielä kaukana. Niin… jos vain porot kestivät… porot… kestivät. Siinäpä se oli… jos vain porot kestivät…

Pappi ajatteli sunnuntaita, jolloin hänen elämässään oli tapahtunut ratkaiseva käänne. Hän ei osannut itselleen selittää, minkävuoksi se nyt niin väkevästi mieleen muistui. Johtuiko se siitä, että hän silloin oli kokenut sisällisen myrskyn… koko hänen olentonsa perustuksia järkyttävän? Vai pakoittiko tämä ulkopuolella luonnossa riehuva rajuilma kuin vaistomaisesti koettelemaan sisäisen perustuksen kestävyyttä? Olihan nyt kysymys elämästä ja kuolemasta. Moni matkamies oli löytänyt hautansa Lapin hangissa; hän oli kuullut sellaisesta kerrottavan. Ennen kuulumatonta ei siis olisi, jos he Pahta-Oulan kanssa jäisivät tälle taipaleelle.

Pappi hopittaa poroaan, joka sangen vastahakoisesti nulkastaa. Hänen ajatuksensa kiertävät menneitä tapahtumia. Hän oli saapunut seurakuntaan kaksi ja puoli vuotta sitten ja heräämättömänä… tuiki suruttomana. Viina oli ollut hänen suuri intohimonsa. Mutta — siitä huolimatta hän oli tahtonut hävittää seurakunnassa valtaan päässeen villiuskon. Hän oli antanut piispalle lupauksen saarnata sitä vastaan. Ja lupauksensa hän oli pitänyt … kaksi kokonaista vuotta.

Kunnes sitten sattui sunnuntai, joka yhdellä iskulla riisui hänet aseettomaksi.

Hän oli noussut saarnatuoliin tavalliseen tapaansa. Korttelin viinaa hän oli kumassut ennen kirkkoonlähtöä. Se oli ollut hänen tavallinen kirkkoryyppynsä. Sen avulla pääsi jo henkeen ja raskaina olivat pudonneet tuomion sanat seurakunnan päälle… raskaina kuin nuijat. »Missä se on kirjoitettu, ettei viinaa saa viljellä? Elämän Herra itse joi viiniä Kaanaan häissä ja te selitätte sen hengelliseksi viiniksi. Mutta minä sanon teille, että se tekee teidät hullummiksi kuin maallinen, puhdas viina…»

»Viina, viina!» vinkui myrskytuuli ympärillä. Herra Jumala! Aapa oli paholaisia täynnä. Ne riehuivat tuossa hänen ympärillään, pilkaten häntä hänen vanhan helmasyntinsä vuoksi. Ennen hän oli tällaisilla matkoilla pitänyt aina viinaa matkassaan. Nyt ei ollut pisaraakaan… sen sunnuntain jälkeen.

Muuan lappalaisvaimo oli tullut liikutuksiin. Hän oli ruvennut huutamaan keskellä jumalanpalvelusta… huutamaan sydäntävihlovasti…

Pappi kauhistui. Oliko aapa noiduttu… tämä yhtenä lumipilvenä piehtaroiva Kaalama-aapa? Valitti ja huusi kuin ihminen… ihan samalla äänellä kuin tuo liikutuksiin joutunut vaimo.

Pappi kuuntelee myrskyn pauhinaa. Hänen rintaansa ahdistaa. Ne ovat pimeyden henkivoimat, jotka riehuvat noin… riehuvat kuin riemusta, kun niiden käsiin heitetään avuton, epätoivoinen sieluparka. Ne huutavat, ne hihkuvat. Onhan pappi niiden uskollinen kätyri; hän heitättää vaivaisen raukan kirkosta ulos… pimeyteen… siihen ulkoisimpaan pimeyteen, jossa on itku ja hammasten kiristys…

Myrsky riehuu hirvittävällä voimalla. Kaikki hornan avokitaiset henget ovat tänä hetkenä irti. Ne saavat saaliin… lappalaisvaimon vaivaisen, vapisevan, sielun, jonka pappi on tuominnut alimpaan kadotukseen. Avaruus kaikuu niiden sadatuksista. Ne sadattelevat ilosta!

Papin poro on pysähtynyt. Jossakin lähellä riehuu lumivalkea, pikkuinen äijä, joka huitoo kädellään ja pieksää poroa… pieksää ja kiroaa kuin hullu.

Todellakin — siinä makasi Pahta-Oulan ajokas lumessa. Eläinparka läähätti pakahtuakseen. Se oli vaipunut.

— Minä ajan edellä, huutaa pappi. Hänen äänensä tahtoo tukahtua myrskyn pauhinaan. Hän on käännähtänyt tuuleen päin ja saanut suunsa täyteen lunta.

Samassa on pappi kiskomassa poroaan. Eläin tempoilee vastaan. Sen silmät ovat jäykkinä kauhusta. Niistä tuijottaa pappia vastaan sanaton hätä… koko luomakunnan mykkä tuska. Tällaisella säällä kaivautui poro lumeen ja piti vain hengitysreijän avoinna.

— Koettakaa… mutta pitäkää oikea suunta. Tuuli oikealta… suora laitanen…

Tämähän oli aivan kuin merellä… merihädässä. Eikö Kaalama-aapa ollutkin kuin merenselkä… selvällä säälläkin. Silmän siintämättömiin vain yhtä valkeaa ulappaa… yhtä valkeaa ulappaa…

Pappi hyppää ahkioon ja suistaa poroaan. Hän tuntee ihmeellisen voiman poveansa paisuttavan. Hän kamppailee sielunsa pelastuksen puolesta. Tuo ympärillä riehuva lumimyrsky on pimeyden maailma, joka tahtoo temmata hänet mukaansa… Älä luovu opinkäsityksestäsi! Pois tunteilu! Mitä tekemistä sinulla on tämän villin hengellisen liikkeen kanssa, joka kahlehtii mieltä salaperäisellä voimallaan…? Joukkosuggestioonia, joukkosuggestioonia! Mitä… mitä?… Huorat ja varkaat! Mitä? Huorat ja varkaat…? Kuka antaa sellaisen nimityksen hänen kuulijoilleen… noille siivoille, rauhallisille ihmisille, jotka istuvat hiljaa kuunnellen saarnan loppuun saakka sitä huudoillaan häiritsemättä?

Hän oli odottanut pappia kirkon porstuassa suuri väkijoukko ympärillään. »Sinä Neitsyt Marian kirkosta uloskuskasit ja huorat ja varkaat jätit!»

Siitä oli syntynyt hirmuinen kohtaus. »Mitä —? Vastaatko puheesi?» »Jumalan pyhällä sanalla!» »Hyvä! Tule kello kuusi kievariin, siellä otellaan!»

Pappi tuntee povensa paisuvan. Tämä myrsky, tämä lunta syytävä hirviö on tällä hetkellä hänen mieleensä. Se on sukulainen hänen kanssaan… sen kääntymättömän Forsskålin kanssa, joka marssii kievariin, kasvoiltaan punaisena kuin hehkuva kiuvas… hyvästi ladattuna vahvistusryypyillä. Sinä iltana hän oli ollut myrsky, tulta syytävä lohikäärme. Hän ei ollut tottunut ojennusta ottamaan lappalaiselta.

Mutta lappalainen, Hetta-Jouni, oli ottanut tyynesti vastaan hänen sisunpurkauksensa. »Voi niitä, jotka varahin huomeneltain ylhäällä ovat, juopumusta noutelemaan, ja istuvat hamaan yöhön asti, että he viinasta palaviksi tulisivat!» — Hän oli lyönyt nyrkkiä pöytään. »Suu kiinni! Minä tiedän, mitä teen! Minua ei tarvitse kinnipeskin neuvoa!»

»Ellette käänny ja tule niinkuin lapset, ette ikinä pääse taivasten valtakuntaan…»

Taivasten valtakuntaan! Herra Jumala! Eikö hän, pappi, tiennyt, kuinka taivasten valtakuntaan päästiin? Siitä huolimatta, että hän joi. Hän tiesi sen jo viran puolesta. — Mistä oli lappalainen niin korkean hengen saanut?

Pappi tuntee povensa paisuvan. Oh, hän muistaa yksityiskohdittain tuon sunnuntai-illan kirkonkylän kievarissa! Silloin oli myrskynnyt hän… myrskynnyt varallakin niinkuin tämä aapa nyt… hurjasti, häikäilemättömästi. Raamatunlauseet olivat singonneet ilmassa kuin lumikuurot. Ne olivat piiskanneet hänen kuulijainsa korvia ja saaneet Hetta-Jouninkin silmät säkenöimään. Hän oli heiluttanut sanan kaksiteräistä miekkaa kuin muinoin Simson aasin leukaluuta. Hän oli tahtonut lyödä tuhat filistealaista… murskata kerrankin nämä itsepäiset ihmiset, jotka olivat niin ylpeät hengellisestä viisaudestaan. Mutta — hän oli tullut itse lyödyksi… täydellisesti lyödyksi.

Papin kurkussa nykii niin kummasti. Sitä kohtaa hän ei koskaan käsitä.
Se on ja pysyy selvittämättömänä hamaan tuomiopäivään saakka. Se on
Jumalan ihme. Hänen oli käynyt kuin Sauluksen Damaskon tiellä…

Hän oli palannut itkien kotiinsa… niin oli itkenyt kuin pikkuinen lapsi. Viinapullo kanslian kaapin päällä oli tervehtinyt: »Hyvää iltaa!» Mutta hän oli huutanut: »Kirottu!» ja lyönyt pullon säpäleiksi uunin kylkeen.

Myrsky vonkuu kammottavasti. Tuuli pieksää papin kasvoja, että ihan kipeää tekee. Silmälasit ovat paksun jääkuoren peitossa. Hän ei näe mitään.

— Helvetti ja kuolema! kiroaa tämä paarustaessaan papin luokse. Hän on unohtanut, kenen saattomiehenä hän on. Seisten polvia myöten lumessa hän läähättää kuin poronsakin.

— Oula, nyt koetellaan uskon kestävyyttä, sanoo pappi ja hänen kasvoillaan hohtaa kirkastus. Hän puhdistaa silmälasejaan ja on sitä tehdessään niin merkillisen tyyni. Hän on kerran pelastanut sielunsa ja aikoo pelastaa sen toistamiseen.

Myrsky riehuu ja vonkuu. Se ihan ulvoo. Sen äänessä soi intohimoinen raivo. Aikoiko pappi pelastaa sielunsa toistamiseen?

Se on myrsky, Lapin noiduttu lumimyrsky, joka sen kysymyksen tekee. Se on saanut tehtäväkseen koetella papin uskon kestävyyttä. Kuka antoi sille sen vallan… Jumalako vai perkele? Vihurin viimasta päättäen, joka leikkaa kuin veitsi, se on jälkimmäinen… pimeyden ruhtinas. Hän on kutsunut avukseen kaikkien entisten Lapin noitain henget. Ne tuntevat sukulaisuutta sen hengen kanssa, joka tunturien villissä herätysliikkeessä lainehtii. Se on niiden mielestä lainaa… varastettua tavaraa, ja ne eivät ole koskaan suvainneet, että joku niiden salaista tietoa varastaisi. Tämä pappi on sen tehnyt. Hän on saarnannut tainnoksiin kokonaisen kirkollisen kansaa. Hän on langettanut loveen Tenomuotkan kristillisen seurakunnan. Hän on noita, suurnoita, joka varasti viisautensa Lapin vanhoilta tietäjiltä. Haa!… Nyt koetellaan, kestääkö hän! Eikö olisi hänelle parempi paeta kirkon opin turviin, — kirkon opin, joka tuomitsi hurmahenget? Nyt näkee hän itse näkyjä ja ennustaa. Nyt hän saamaa synniksi kaiken maailman, ylenkatsoo kaiken maallisen… tämä pappi, joka ennen viljeli viinapulloa ja lauleskeli juomalauluja! Eikö hän ole mennyt toiseen äärimmäisyyteen… tämä entinen salonkikeikari, joka nyt tuomitsee turhuudeksi ikkunaverhotkin, haukkuen niitä Belsebuubin pöksyiksi? Haa, intoilija!

Pappi seisoo selin tuuleen ja kuuntelee myrskyn saamaa. Se saarnaa hänelle, luopiolle, joka on hyljännyt kirkon opin… Hänen rintansa täyttää syvä rauha. Hän on valmistunut tuomiolle, jos se on hänen Herransa tahto. Vain yksi suuri intohimo asuu hänen rinnassaan: ristiinnaulittu Jeesus Kristus! Mitään muuta intohimoa hän ei tunne eikä tunnusta. Kaikki muu on pahasta… perkeleestä. Lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän koreus… Ikkunaverhotkin — Belsebuubin pöksyt! Se oli niitten nimi. Hän, pappi, ei sitäkään komeutta enää käyttänyt. Alastomat, alastomat olivat hänen pappilansa ikkunat. Mitä varten kaihtia Jumalan päivää tai peljätä pimeää yötä? Molemmat katselkoot hänen ikkunoistaan sisään… päivä, ihmissielun ilo ja ikuisen päivän vertauskuva… yö, toivottoman iankaikkisuuden sysimusta symbooli! Molemmat hän tahtoi nähdä huoneestaankin … kaihtimien estämättä ..

Porot ovat heittäytyneet maata. Ne ovat painautuneet niin matalalle kuin suinkin mahdollista. Siten ei myrskyn raivo niihin niin pahasti pysty. Pahta-Oula kyyhöttää lumessa ahkionsa suojassa; hän on kääntänyt sen kyljelleen. Mutta pappi seisoo suorana kuin metsän puu. Myrsky piiskaa hänen peskinsä helmuksia ja liehuttaa luhkan [huppukaulus] laitaa kuin hätämerkkiä… Pelastus, pelastus! Päästäänkö koskaan Nierivuoman lämpöiseen pirttiin ..?

Yht'äkkiä Oula säpsähtää. Mitä se oli? Mikä ääni se oli? Hänen korviinsa kantautui virren veisuu. Tuuli tyrehdyttää sen toisinaan, mutta sittenkin se kajahtaa voimakkaana myrskyn pauhinasta huolimatta.

— Jo aivan Läsnä aika on, kosk' Kristus kunniassansa pitävä meille tuomion on tänne tultuansa…

Pappi seisoo suorana kuin metsän puu, selin tuuleen, ja veisaa täysin rinnoin. Hänen kasvoillaan asuu kirkastuksen hohde. Hän on valmis kuolemaan, jos hänen Herransa niin on hyväksi nähnyt; hän ei pelkää. Neljän tuulen lakkeineen ja karvaisine koivikkaineen hän muistuttaa intiaanipäälliköstä, joka laulaa omaa kuolinlauluaan. Hän on valmis tuomiolle.

Vihuri hyökkää virrensävelen kimppuun. Se pieksää sen piiskallaan pieniksi palasiksi melkein papin suun edessä. Mutta siitä huolimatta kantautuu Pahta-Oulan korvaan yksityisten lauseitten kappaleita. Tuuli ulvoo entistä ilkeämmin. Tuntuu, kuin olisivat myrskyn henget vain riehaantuneet papin veisuusta. Se oli niiden mielestä kuin taisteluvaatimus: — Intohimo intohimoa vastaan!

Pappi seisoo suorana kuin metsän puu ja veisaa. Hän on suuremmoinen nähdä. Hän tuntee, että nyt käydään taistelua elämästä ja kuolemasta… hengen voimalla. Nuo tuossa ympärillä… nuo riehuvat kummitukset luulevat, että hän pelkää. Pelko—? Mitä se oli? Se kuului tuonne alhaalle… tuonne, missä ihmisraukka lyyhistyi maahan luonnon voimien edessä… niinkuin Pahta-Oula, joka kyyhöttää ahkionsa suojassa. Siellä painoivat vielä vaa'assa sellaiset seikat kuin koti, vaimo ja lapset. Mutta täällä… täällä ylhäällä, missä myrskytuuli pieksi kasvoja, tuli kysymykseen vain usko, horjumaton, kallionluja usko. Se vetosi toiseen maailmaan, — maailmaan, joka oli iankaikkinen. Se usko oli valmis muuttamaan tämän myrskyn myllertämän aavanseljän viimeisen tuomion silmänkantamattomaksi siljoksi ja kutsumaan Kristuksen alas taivaastaan viimeistä sanaa sanomaan…

    — O, Jeesus Kristus, joudu jo!
    Viimeinen päivä tulkoon!
    Jo uskovilles apu tuo,
    niinkuin sa tahdot, olkoon!…

Pahta-Oulan valtaa kumma avuttomuus. Hän on kuin pikkuinen, turvaton lapsi, joka haluaa hakea suojaa vahvempansa luota. Sitäpaitsi hän on tehnyt paljon syntiä. Monta poroa hän on elämänsä aikana varastanut. Jos nyt tuli kuolema, hän kyllä tiesi, mihin hän joutuisi.

Hän purskahtaa itkuun. Voi, hyvä Jumala! Näinkö tuli loppu kurjalle syntiselle? Parempi olisi ollut jäädä Syväänjärveen, aamulliseen lähtöpaikkaan. Mutta kuka osasi aavistaa tällaista luojan ilmaa?

»Oulaah!» huutaa myrskytuuli. Se on kuin paholainen, joka parkaisee ilosta, kun on hyvän saaliin saanut. Pahta-Oula parahtaa:

Pappi on lopettanut laulunsa. Hänen sydämensä täyttää valtava riemu. Hän on saanut voiton, suuren voiton: hän on varma uskostaan. Se on oikea, se on ainoa autuaaksitekevä. Sen turvissa ei tarvinnut peljätä kuolemaa.

— Anteeksi… pappi… todista anteeksi! Minä teen parannuksen… ihan tässä paikassa! En tahdo katumattomana kuolla!

— Elämä ja kuolema ovat Jumalan kädessä. Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi!

Aukesiko taivas, vai miksi näytti Pahta-Oulasta siltä, kuin olisi lumimyrskyn halki kuumottanut kuin pitkä, avattu tie, jonka päässä tuli ystävällisesti tuikki vastaan. Se oli kuin Nierivuoman pirtin ikkuna, valoisa ja kirkas. Oula tunsi äkkiä saaneensa uudet voimat. Hän tempasi poroa hihnasta ja lausui:

Hiljalleen, vaivaloisesti jatkuu taival. Myrskyn voima ei ole yhtään hellittänyt. Se on vain päinvastoin yltynyt äärimmilleen. On kuin aikoisivat pimeyden voimat tehdä viimeisen rynnäkkönsä näitä kahta miestä vastaan, jotka eivät pelkää kuolemaa.

Porot eivät jaksa vetää kuin muutamia satoja metrejä kerrallaan. Sitten ne pysähtyvät. Lunta on karttunut hirvittävän vahvasti. Pappi ja Pahta-Oula yrittävät kahloa, mutta monta askelta he eivät pääse, ennenkuin hengästyksissään heittäytyvät ahkioihin. Siinä he makaavat kalpeina kuin kuolleet, odottaen, että porot taas jaksaisivat lähteä Rikkeelle.

Mutta pappi kehoittaa eteenpäin. Hänet on vallannut suuri ja väkevä usko. Voimattomuudestaan huolimatta asustaa hänen sydämensä pohjalla vakuutus, että Jumala pelastaa heidät. Hän muistaa Joosuaa. Tämä komensi kerran aurinkoa ja kuuta ja ne tottelivat. Miksei hän voinut komentaa tätä lumimyrskyä samalla tavalla.

— Eteenpäin… eteenpäin! Läpi myrskyn pauhinan eteenpäin…! Nöyrä sää, nöyrry! Taivas, näytä tietä…! Eteenpäin, eteenpäin!

— Ristus, auta! höpisee Pahta-Oula itsekseen hopittaessaan poroaan menemään.

He ovat tarponeet kuusi pitkää tuntia. Ne ovat olleet heidän mielestään kuin iäisyys. Kirvelevin silmin he ovat koettaneet puhkaista pimeyttä, joka myrskyn lisäksi oli astunut heidän tielleen. Mutta ei vain näy valoa, ei tuikahda ystävällistä tulta.

Yht'äkkiä rupeaa papin poron sarvien välistä loistamaan kirkas, tuikkiva piste. Se on kuin sarveen kiinnitetty jalokivi, joka siinä säteilee. Onko se taivaan merkki… merkki siitä, että Jumala on varustanut hänen poronsa yliluonnollisilla voimilla, jotta se jaksaisi perille…?

Samassa papille selviää. Se oli tähti, joka loisti edestäpäin. Taivaanranta oli siis sielläpäin selvä. Se oli merkki siitä, että lumimyrsky menisi kohta ohi.

Hänet valtaa suunnaton riemu. Hän kääntyy perässäajavan Oulan puoleen ja viittaa eteenpäin.

Rohkaistuneina tarpovat he eteenpäin. Tuikkiva tähti antaa heille yliluonnolliset voimat. Nyt ei ollut hätää. Nyt jaksettaisiin perille… jollei muuten niin kontaten.

Oula asettuu taas edessäajajaksi. Hän alkaa tunnustella maisemia ympärillään. Taivaanrantaa vasten kuumotti valkea tunturinselkä. Nieritunturi! Parin tunnin ponnistelun perästä he olisivat perillä.

Kun pappi ja Oula pari tuntia myöhemmin kiipeävät Nierijärven rantatörmää ylös, on jo yö. Talo nukkuu. Mutta siitä huolimatta haluaa pappi pitää iltarukouksen. Hän on kalpea ja lopen uupunut, mutta sydämen pohjalla pulpahtelee ilo.

Hän on pelastanut sielunsa toistamiseen ja vetänyt muassaan vielä
Pahta-Oulankin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUNTURIN TUOLLA PUOLEN ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Tunturin tuolla puolen

TUNTURIN TUOLLA PUOLEN

ARVI JÄRVENTAUS

SISÄLTÖ:

I

II

III

IV

V

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE