The Project Gutenberg eBook of Legendoja
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Legendoja

Author: Toivo Tarvas

Release date: March 13, 2024 [eBook #73162]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LEGENDOJA ***





LEGENDOJA

Kirj.

Toivo Tarvas





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1908.




SISÄLLYS:

I.

Ehtoolliskalkki.
Risti.
Pitkä-Piena.
Scala santa.
Verikivi.

II.

Sydämenusko.
Lintujen laulu.
Galileanpuu.

III.

Kehto.
Punaiset helmet.
Rakkauden lahja.
Lummekukka.
Veripellon hinta.
Orjantappuraruusu.

IV.

Zemzem'in jousi.
Allâh'in hämähäkki.
Kuoleman kuvastin.

V.

Pyhä Ganges.





I.

EHTOOLLISKALKKI.


— No, astu vaan, älä pelkää, siinä sen pitäisi olla alttarilla, — mutta
varo, ettet vaan puhalla öljylamppua sammuksiin tuossa ristin alla,
silloin Se suuttuu! — —

— Astu itse, en minä uskalla, se niin lepattaa, jos sattuis sammumaan! —

— Mikä, elämäkö? —

— En minä elämää tarkoittanut, vaan tuota lamppua! —

— Eikä sammu, älä turhia — — -muista, että tuo tuolla on puhdasta
kultaa, se on tuotu Roomista asti! — Ka, tuossa se nyt seisoo, se
on — — täynnä viiniä! — — Älä nyt, vasta sakaristossa, siellä on
turvallisempaa, ei tässä, no, no — — ei muuten, mutta, jos sattuisi
liinalle läikkymään! —

— Risto, sinä olet pelkuri, etpäs silloin pelännyt kun me sen Muonion
emännän hengen — — —

— Älä nyt semmoisia, tule nyt vaan —, sanoi Aslak ja hiipi varpaillaan
sakaristoon jättäen oven auki perässään tulevalle Ristolle.

— Kiesus Maaria, oikein mua alkoi pelottaa, ja kun nuo polvetkin niin
yhtäkkiä alkoivat kelata edestakaisin —, puhui Risto tullen sakaristoon
ja asetti korkeajalkaisen, kultaisen kalkin pienelle pöydälle.

— Risto, otas tulta, että nähtäs —, sanoi Aslak.

— Mitäs turhia, juodaan tyhjäksi ja sitten matkalle, kas näin —, hän
otti pitkän siemauksen maljasta ja ojensi sen Aslakille, joka vapisevin
käsin tarttui siihen.

— Ooh, se onkin suuri, syvä kuin kaivo!

— On! —

— Otan vieläkin, se lämmittää! —

— Joo! —

— Tyhjänä sitä on huokeampi kulettaa! —

— Joo, kun pää on täynnä! —

— Kiesus, mitä — —, kulkuset kilisevät, joko ne nyt meitä — — —

— Omathan kulkuset ne! —

— Aslak, viimeinen tippa olkoon sinun! –

He hiipivät ulos sakaristosta omaan rekeensä. Risto tarttui ohjaksiin,
ja Aslak piteli tyhjää maljaa käsissään.

— Se on raskas! —

— Joo, kyllä se synnit kuittaa, kun sen papille annamme, niin ihan
se ilostuu ja unohtaa, että me sen Muonion emännän — — — Jokohan se
unohtaa! —

— Joo, ja lukeekin pitkät luvut syntiemme yli, sillä ei sen kirkolla
ole toista näin komiaa!

— Mutta, jos se kysyy! —

— No, tietysti me sen Roomista tilasimme, Turun kautta!

— Ei se usko! —

— Joo, tämä on puhdasta kultaa, kulta saa uskovaiseksi! —

Tiellä oli lunta ohuelti, ja reenjalakset iskivät toisinaan kiviin
niin, että valkea välähteli.

— Risto, etkö kuullut — —?

— Mitä? —

— Kuinka se kohisee — — —

— Metsäkö? —

— Jaa, ehkä se olikin metsä! — He ajoivat matalamäntyiselle palolle,
jossa oli miltei kuin aukealla, tuuli lakaisi kuivaa lunta, ja maa oli
paikoin paljaana.

— Risto, kuuletko kuinka se kihisee — —?

— Viini päässäkö? —

— Jaa, taitaa ollakin viini! — Risto sivalsi ruoskalla hevosta, se
tempasi itsensä kiivaampaan juoksuun, ja jalakset löivät säkeniä, tuuli
ulvoi, ja lumi lenteli pyrynä.

— Huu, tunnetko kuinka sen henkäys on kylmä? — — —

— Tuulenko poskellasi? —

— Jaa, ehkä se onkin tuuli! He tulivat kiivaasti ajaen järviahdetta
sileälle jäälle, jota pitkin ohuet luminietokset kiiloina liukuivat,
kuu näkyi taivaan laella ja kuvasi ajajista heikon varjon jäälle.

— Kiesus armahda, nyt se tulee, pauhulla se tulee — —

— Mikä tulee? —

— Kiesus armahda — — — kuolema! — — — Samassa jää risahti ja kovasti
paukahdellen murtui heidän allansa, he suistuivat aaltoilevaan
avantoon, jossa teräväsärmäiset jääsirpaleet solisten soittivat
kuoleman kylmää laulua. Hetken ponnisteltuaan vaipui hevonen
raskasrautaisen reen painamana. Aslak piteli kiinni kultamaljasta ja
yritti kiivetä jään päälle, mutta aina reuna murtui; uupuneena päästi
hän kätensä irti maljasta ja vaipui kylmään hautaan. —

Voimakas Risto ponnisteli yhä, äkkiä huomasi hän veden pinnalla
kelluvan maljan ja tarttui kiihkeästi siihen — —, se kannatti häntä. —

— Armahda Kiesus minua, armahda, me varastimme maljasi syntiemme
sovitukseksi, sen kauhean murhan sovitukseksi Pohjan kirkolla! —
Armahda minua, sillä sydämeni rauhan takia minä tahdoin muuttaa sinun
maljasi sinun toiseen asuntoosi, asuntoosi Pohjan kirkossa — —, näin
rukoili Risto.

— Armahda minua, minä vien sinun maljasi takaisin sinne asuntoon, jossa
sinä parhaiten viihdyt —, rukoili hän epätoivoissaan, mutta kylmä tuuli
lauloi matalaäänistä kuoleman säveltä, ja terävät jääsirut helisivät,
Risto taisteli elämästään. —

Mutta hetken päästä kohosi hän taas pinnalle ja sai kiinni kelluvasta
maljasta. Vielä muutama ponnistus, ja hän pääsi jäälle kädessään
kultainen ehtoolliskalkki.

Kuun valo oli muuttunut valkeammaksi, ja tuuli oli tyyntynyt. Riston
vaatteet olivat kimalteisessa riitteessä ja vihdoin ne kokonaan
jäätyivät. Tultuansa rantapengermälle istahti hän hetkiseksi ja katseli
sylissään olevaa kultaista maljaa. Se oli täynnä punaista vettä, se
helmeili niin kiehtovasti kuun valossa kultaisessa maljassa. Hän
kohotti sen huulillensa ja maistoi —, se oli viiniä, Kiesuksen verta!

Risto lähti liikkeelle, sillä niin ankarasti hän paleli, että vaivoin
saattoi maljaa käsissään pidellä. Jos joisi siitä vähäisen, se niin
lämmittäisi ajatteli hän. — Mutta se on sovituksen verta —, hän voitti
kiusauksen ja juoksi raskas kalkki kädessään, pisaraakaan ei siitä
läikkynyt, vaikka malja vaappui.

Pitkä oli taival, kylmä oli, vaikka kuinka juoksi.

— Jos sittenkin hiukan maistaisi, vain hiukan! —

Samassa näki hän kuinka puhdas, valkoinen jänis säikkyen hyppi yli
tien, Risto säpsähti ja ajatteli:

— Viattomana saavu Herran huoneeseen, sillä hän on armahtanut sinut
kylmästä kuolemasta — — ja hän kiihdytti juoksuaan. — —

Vihdoinkin seisoi hän avonaisella sakariston ovella, kirkosta lehahti
hyväilevää lämpöä hänen kasvoillensa, ja hän pysähtyi hetkiseksi.
Sitten kulki hän yli hohtavan kuun varjon lattialla ja pysähtyi
ristiinnaulitun kuvan edessä.

— Olen täyttänyt lupaukseni, olen vapaa — — — vapaa kaikesta, —
ajatteli Risto ja kohotti maljan huulillensa. Niin katkeran kirpelää se
viini oli, mutta sittenkin hän siitä joi, hengittämättä joi — — —

Kalpeat aamutähdet jo katselivat kirkon pienistä akkunoista, ja yhä
seisoi Risto alttarin ääressä kultainen malja huulillansa. —

Päivä jo paistoi, kun kirkon ovet aukenivat, ja papit saapuivat
messuun, mutta yhä seisoi Risto ja joi.

Kauhuisina yrittivät papit riistää maljaa hänen käsistään, mutta
jäätyneet kädet eivät taipuneet. Hiljaa tuskin kuultavasti kuiskasi
Risto:

— Pohjattomat ovat ihmisten synnit! –

Pelon valtaamina koittivat papit viedä häntä ulos, mutta turhaan, sillä
hän oli jäätynyt lattiaan kiinni. Ja kuollut ilme kasvoissaan sopersi
hän:

— Loppumaton on sovituksen veri! -Mutta papit tupruttivat pyhääsavua,
ja kuoripojat lauloivat katumusvirsiä, vaan turhaan, sillä onneton
Risto vaan joi ja änkytti:

— Kaikki synnit eivät vielä ole sovitetut! —

Mutta silloin huusi piispa korkealla äänellä:

— Ken Herran pyhyyttä on pilkannut hän on ikuisen kadotuksen oma, sillä
vaikka maailman valtameret huuhtelisivat hänen sydäntään, niin ei se
sittenkään puhdistuisi, sillä pyhyyden pilkka on mustin synti! — Ja
urut pauhasivat, ja savut tuoksuivat, mutta Risto huusi yli pauhun:

— Kiesuksen veri on mustien syntien peso! — Samassa kaatui hän
kuolleena maahan, ja tyhjä kultainen malja vieri helisten pitkin
kivistä lattiaa.

Kilvaten riensivät papit sitä ylösnostamaan, mutta kauhukseen
huomasivat he, että sen pohja oli puhki — — — eikä siinä sittemmin
mikään uusi pohja kestänyt, sillä yksi ihminen oli siitä juonut
itsellensä -kuoleman ja anteeksiannon — —




RISTI.


Paljon oli luostareissa ja kirkoissa pyhäinjäännöksiä, joita hartaat
munkit rukoilivat aamusta iltaan, ja uskovainen kansa suuteli
lasikupuja, joidenka alla nämät pyhät esineet olivat nähtävinä.

Niin tapahtui, että Pyhä isä tahtoi Roomaan kerätä kaikki ne Kristuksen
ristin palat, jotka vielä saattoivat mahdollisesti löytyä kirkoissa ja
luostareissa. Ja hän antoi julistuksen, että ikuinen autuus tulee sen
osaksi, joka tuo Roomaan Kristuksen ristin kappaleen. —

Ja sankat sarjat pappeja ja munkkeja matkusti Roomaa kohti mekkonsa
alla palanen ristin puuta. Pyhä isä hymyili ja siunasi lahjoja kantavia
alamaisiaan.

Mutta pian kuoli Pyhän isän hymy, sillä ristin palasia tuli liikaa. Hän
kävi levottomaksi, sillä Vatikaanin kirkon sakaristo täyttyi kuivista
puun kappaleista. Ja hän määräsi kokonaisia munkkikuntia niitä palasia
ristiksi sommittelemaan, ja siten syntyi monia kymmeniä ristejä.

Pyhä isä katui koko julistustaan, sillä usko ristinpalasten voimaan
oli vaarassa kadota. Mutta hän antoi asettaa kaikki ristit suurelle
torille, ja kansa nauroi ristien paljoutta.

Niin saapui Pyhä isä suuren joukkueensa saattamana sille suurelle
torille ja julisti, ettei oikea Kristuksen risti enään ole olemassa,
ja kansa kalpeni. — Mutta Pyhä isä jatkoi, että näiden ristien suuri
voima on ollut siinä, että niille on vihmottu vettä astiasta, josta
Kristuksen ruumis pestiin, ja kansa lankesi polvilleen. —

Niin oli kirkon erehtymättömyys pelastettu, ja Pyhä isä iloitsi
kardinaaliensa kanssa. Hän aikoi juuri poistua, kun läpi kansanjoukon
tiensä raivannut vanhus astui keskelle toria ja huusi korkealla äänellä:

— Häväisty on Herran risti, joka lepää tuolla noiden lukemattomien
joukossa! —

Kansassa syntyi voimakasta liikettä, ja Pyhä isä kalpeni, mutta hetken
päästä tointui hän ja huusi:

— Astu esille oikean uskon solvaaja ja todista sinun suuri valheesi!
— Mutta kansa taputti hyväksyen käsiään. Pyhä isä viittasi kädellään,
syntyi kuoleman hiljaisuus.

Vanhus astui huojuvin askelin korkeata istuinta kohti ja lankesi maahan
polvillensa, mutta Pyhä isä ei siunannut häntä. Kansa katseli henkeä
pidättäen. Vanhus korotti vapisevat kätensä taivasta kohti ja rukoili
väräjävällä äänellä:

— Herra, Herra älä anna palvelijasi häpeään tulla, vaan paljasta Sinun
totuutesi — Ja väkijoukko seisoi vaieten.

Niin kuului äkkiä voimakas romahdus, paloista koottujen ristien korkeat
pinot kaatuivat, ja puunpalaset sinkoilivat ympäri toria. Mutta
vanhus vaan rukoili. Ja hänen siinä rukoillessaan alkoi hänen eteensä
keräytyä pieniä laudanpalasia, jotka itsestään liittyivät toisiinsa ja
vähitellen järjestyivät ristiksi. Vanhus katsahti Pyhään isään. —

Hän istui kalpeana, ja kansa tuijotti syntyvää ristiä. Kun se oli
koossa, nousi vanhus ja katseli ympärillä seisovaa kansanjoukkoa, joka
huusi ja taputti käsiään, sillä se oli saanut takaisin Herran ristin,
mutta Pyhä isä oli pudota istuimeltaan.

Ja tapahtui, että kun vanhus siinä seisoi ja vastaanotti kansan
suosionosoituksia, että liiallinen ilo pakahdutti hänen sydämensä, ja
hän kaatui kuolleena ristin päälle. Kansa vaikeni, ja Pyhä isä nousi
istuimeltansa ja huusi:

— Hän luuli tuntevansa ristin salaisuuden ja pilkkasi Jumalaa, mutta
taivaan tuomio lankesi hänen päällensä! — Ja kansa lankesi maahan
polvillensa, mutta Pyhä isä ei siunannut heitä — —

Vaan vanhuksen kuollessa lensivät ristinsirpaleet eri tahoille niin,
ettei niitä voitu toisista sirpaleista eroittaa. Ja hurskaat munkit
palasivat koteihinsa povellaan palanen Kristuksen ristiä, jolle oli
priiskoitettu vettä siitä pyhästä maljasta. — — —

Mutta samana hetkenä kuin vanhus kuolleena kaatui Kristuksen
ristin yli, syntyi etäisessä maassa lapsi, jonka sydämessä oli
uskonpuhdistuksen voimakas itu — — —




PITKÄ-PIENA.


Monen monta unetonta yötä, monta ristiriitaisten ajatusten pimeää
hetkeä oli Pitkä-Piena viettänyt! Niin tulisesti hän rakasti
Rannan-Pirkkoa. Yksinpä ajatus, saada hänet omistaa, syöksi veren hänen
poskillensa, kuuma huuma suonissansa souti, rintansa paisui, ja ikuisen
onnen lämmittävä laine läikkyi povessansa. —

Vaan hiljaa hiipien, huomaamatta, epätoivo hänen sieluunsa sukelsi;
tuskin vielä syntyneenä se jo kasvoi varmuudeksi, - niin hän tiesi sen
varmaan, olihan Pirkko itse sanonut: — toista lemmin! — Vaan pilkistipä
toivo sentään toisinaan hänen pimeään poveensa; — ehkä aikaa voittain
Pirkko heltyisi, ehkä suuri lempensä sytyttäisi tulosen Pirkon rinnassa!

Mutta yhtäkkiä poljetun rakkauden loukattu ylpeys kohotti päätänsä;
se nousi, vastustuksista huolimatta se kohosi, tummana kyynä se
mateli ja vihan siitti. — Lailla syysyön se hitaasti hiipi, ensin
hämäränä, vihdoin synkkänä pimeytenä se sielun valtasi ja pimitti sen.
Tummuneessa sielussa asui vain yksi valtava, ihana tunne — kosto.

— Kostan, kostan, — puheli Pitkä-Piena itsekseen syöksyessään ulos
talviseen yöhön. Taivaan ikitulet kirkkaina loistivat tummalla
pohjallaan. Vinha viima puhui pohjoisesta, huokuen hyytävää kylmyyttä
Pitkän-Pienan kuumille ohimoille. Nietos jalan alla ulvahteli
Pitkän-Pienan hurjasti juostessa Rannan-Pirkon mökkiä kohti.

Pian oli hän suuren kivikirkon kohdalla, jonka kiilamainen katto näytti
yhtyvän taivaanlakeen. — Yhtäkkiä hän pysähtyi, vaivoin pidättäen
läähättävää hengitystään, hän kuunteli, — hän terästi kuuloaan, vaan ei
kuullut muuta kuin tuulen kohinaa kalmiston kuusissa.

— Tuuli se vaan, — ajatteli hän ja joudutti juoksuaan. — Jo seisoi
Pitkä-Piena Pirkon asunnolla. Hän painoi korvansa pirtin seinään, ei
kuulunut risahdustakaan; - He nukkuvat kaikki —, mutisi hän itsekseen,
jos surmaan hänet, surmaan samalla molemmat sisarensa, viattomat raukat
— viaton Pirkkokin! —

Lemmen lämmittävä sisäinen tuli ei vielä kokonaan ollut sammunut, vielä
kerran se hetkeksi hulmahti, Pitkä-Piena kotvan epäröi. Vaan ikäänkuin
karkoittaen heikkouttaan hän läähättäen sopersi: — Kostoa sinulle,
sieluni surmalle! —

Hän painoi raskaan tukin teljeksi ovelle. Notkeana, joka taholle
vaanivana, kuin saalista tavoittava peto, hän liikkui kantaessaan
tuohia ja risuja vajasta. Teräs kalskahti piin laitaan, taula hehkui,
ja käpristyen tuohet tuleen syttyivät.

Hurjina silmänsä kiiluivat, vaahto suustansa pursusi, kun hän katseli
kuinka ahnaat liekit lipoivat tuvan kuivia perushirsiä. -Komeana
roihusi Pitkän-Pienan kokko jouluyössä! — — —

Kirkonkellot alkoivat kumahdella, Pitkä-Piena säpsähti; — he ovat
nähneet tekoni! - Hurja riemunsa muuttui kauhuksi, — pois, pois —,
ja hän alkoi rajusti juosta järven jäälle. — Kellojen soitto yltyi
valtavaksi pauhuksi, ihmiset ajoivat kohti Herran huonetta, soitto
kutsui jouluaamun jumalanpalvelukseen. —

       *       *       *       *       *

Kirkkoon ajava seurue löysi kaukaa järven jäältä miehen ruumiin, jonka
tunsivat Pitkäksi-Pienaksi, ja ajaessaan ylös Rannan ahdetta näkivät
Rannan pirtin palaneeksi.

Pitkä-Piena oli tukehtunut ankaraan juoksuunsa. — — —

Vaan eipä onnettoman ruumis pysynytkään haudassaan. Haudastaan
nousi Pitkän-Pienan luuranko ja asettui seisomaan kirkon eteiseen
suureen seinäkomeroon vihkivesimaljan kohdalle, eikä poistunut ei
rukouksilla eikä suitsutuksilla. Siinä seisoi Pitkän-Pienan luinen
runko seurakuntalaistensa kauhuna siksi, että oli rikkonut joulurauhan
surmaamalla kolme viatonta neitoa. —

       *       *       *       *       *

Vuosikymmeniä on vierryt siitä kun Pitkä-Piena poltti Rannan pirtin;
yhä seisoo hänen luurankonsa seinäkomerossaan.

Oli taaskin aikainen jouluaamu. Pappilan lapset heräsivät varhain
unestaan ja tahtoivat leikkimällä kuluttaa aikaansa, kunnes kirkkoon
lähdetään.

— Kuule Ursula, me tahdomme leikkiä jotain oikein hauskaa —, puhelivat
lapset hoitajalleen.

— No, mitä hauskaa? —

— Nouda meille vaikka Pitkä-Piena kirkosta —, ehdotti vanhin, — niin
tuo, tuo, huusivat lapset yhdestä suusta.

— Ei sitä sieltä saa —, vastusteli Ursula pelokkaana.

— Saa sen, se liikkuu mielellään jouluaamuna! —

Eikä Ursula voinut muuta kuin suostua lasten outoon ja kamalaan
oikkuun, hän ei uskaltanut vastustaa, sillä lapset olisivat kannelleet
äidilleen, joka oli nuori, vallaton rouva. –

Ursula sytytti tuohuksen ja astui ulos kylmään yöhön, hän värisi
kylmästä ja pelosta. Pakkanen paukahteli pappilan tuvan nurkissa,
Ursula oli pudottaa pelästyksissään tuohuksen kädestään — — —
kylmä hiki helmeili hänen otsallaan, kun hän saapui kantamuksineen
lastenkammioon.

Lapset parkaisivat pelosta ja huusivat, — vie pois, pois — — sillä
eivät he uskoneet Ursulan uskaltavan tuoda Pitkää-Pienaa. Juoksujalan
palasi Ursula saman tien ja seisotti Pitkän-Pienan paikallensa, vaan
juuri kun hän oli päästämäisillään siitä irti, tarttui luuranko lujasti
häneen luisella kädellään. Kauhun tyrmistämänä pudotti Ursula tuohuksen
ja yrittäissään riuhtaista itsensä irti astui hän sen päälle. Tuohus
sammui — —, luuranko tarttui toisellakin kädellään ja painoi häntä
vasten luisia ryntäitään. Hillittömästi itkien rukoili Ursula armoa — —

— Mene kirkkoon ja rukoile siellä olevalta morsiameltani minulle armoa,
niin olet vapaa! —

— Mahdotonta, mahdotonta, ovethan ovat lukitut, — nyyhkytti Ursula.

— Vanno rukoilevasi, niin päästän sinut, ovet kyllä aukenevat! Ja
Ursula vannoi pyhän valan.

Tuskin oli Ursula vapautunut luisesta syleilystä, kun kirkon ovet
juhlallisen hitaasti aukenivat. Kirkas valo loisti alttarilta, jonka
ääressä kolme impeä hohtavan valkeissa puvuissa polvistuneina rukoili.
Heidän ohimoillaan väreili jumalallinen kirkkaus, ja kultaiset kirjat
heidän käsissänsä välkkyivät kuin aurinko. Urut soivat hiljaa, niin
utuisen vienosti, ja heleät naisäänet yhtyivät urkujen hyminään. —

Ääniaallot paisuivat vähitellen valtavammiksi, tuntui kuin temppeli
olisi avartunut — soitto paisui paisumistaan, ja valkeiden neitojen
kiitosvirsi kaikui mahtavana. -Ursulan valtasi syvä hartaus, ja hän
lankesi maahan impien eteen.

— Vapauttakaa Pitkän-Pienan sielu —, rukoili hän. Valo ristiinnaulitun
edessä himmeni, ja päätään pudistaen herkesivät immet laulustaan.

— Päästä, oi päästä minut, olet tuomittu, armoa ei sinulle suoda! —

— Rukoile innolla, rukoile palavasti! –

Ursula polvistui toisen kerran ja rukoili:

— Lepoa, rauhaa suokaa hänen sielulleen rakkautensa tähden! —

Valo ristiinnaulitun edessä kokonaan sammui, urkujen pauhu taukosi, ja
kaamea hiljaisuus täytti temppelin.

— Ikuisesti olet kadotettu, syntisi ovat liian suuret, oi päästä
minut! —

— Rukoile kauniimmin, rukoile! Armonsa he minulle suovat, onhan
jouluaamu, rauhanhuomen! —

Ursula ryömi pimeässä alttarin juureen ja rukoili:

— Kristuksen tähden armoa hänelle! - Samassa leimahti kirkas liekki
ristiinnaulitun edessä, urut soivat pauhaten, ilman täytti pyhä
suitsutus, ja hohtavat siivet puhkesivat impien hartioille, vieno
tuulen henki väreili temppelissä, ja hohtosiipiset kohosivat kohti
korkeutta häipyen katon hämärään.

Ursula palasi eteiseen, kuului kova kolahdus, kirkon ovet sulkeutuivat,
ja laatta lattiassa liikahti. Tyhjä oli Pitkän-Pienan komero, tyhjä
vihkivesimalja sen edessä. - Avoimesta eteisen ovesta näkyi jouluaamun
taivas; vaaleat olivat taivaankannen kiiluvaiset, vaaleat olivat
Ursulan posket. —




SCALA SANTA.


Laterani-kirkon edustalla Roomassa tunkeili paljon väkeä. — Scala
santa, scala santa oli joka toinen sana odottavien keskustelussa.

Aina Jerusalemista saakka olivat ne laivalla tuodut Roomaan,
Pyhän isän mahtavaan Roomaan. Lautaisissa laatikoissa ne olivat
tulleet niin, ettei odottava väkijoukko ollut nähnyt vilahdustakaan
siitä valkoisesta, hohtavasta marmorikivestä, mutta nyt olivat ne
kivilohkareet rakennetut Laterani-kirkkoon, oli niiden vihkitilaisuus,
ja kansa odotti levottomana ovien avautumista.

Vihdoinkin, kuin sulkunsa murtanut kevätkoski, tulvehti ihmisjoukko
ovesta sisään, mutta vain pieni osa sinne mahtui, ja ulkopuolelle
jääneet odottivat jännittyneinä kertomusta siitä mitä siellä sisällä
tapahtui. Ja aina vähä väliä kertoi joku ulostuleva munkki odottavalle
joukolle ihmeellisiä asioita niistä marmoriportaista, jotka olivat
olleet Pilatuksen palatsissa ja joita myöten Kristus oli astunut, kun
hän lähti ristinkuolemaan.

Ja eräs munkki kertoi:

— Tuskin olivat ovet avautuneet, kun eräs vaimo alkoi nousta niitä
valkoisia portaita. Aluksi tuntui hänen käyntinsä niin helpolta ja
kevyeltä, mutta mitä ylemmäksi hän tuli sitä raskaammilta tuntuivat
hänen jalkansa, ja kolmannella portaalla ylhäältä lukien kompastui hän,
mutta yrittäessään nousta tunsi hän itsensä voimattomaksi ja polvillaan
ryömi ne viimeiset askeleet.

Mutta ylös tultuaan kaatui hän hengetönnä valkoiselle marmorilaatalle
—, hän oli saanut armon Herran edessä! — — —

Kun tämä tapahtuma oli tullut Pyhän isän tietoon, julisti hän, että
scala santaa on noustava polvillaan kulkien ja ken sen tekee hän saa
suuren anteen.

Niin tapahtui, että ihmiset kilvan riensivät Laterani-kirkkoon
ja polvillaan nousivat näitä portaita, vaikka se oli raskasta ja
vaivaloista, ja he suutelivat kolmea ylintä porrasta, joissa Kristuksen
veren jäljet olivat valkoiseen kiveen syöpyneet.

Mutta suuri oli katuvaisten syntisten luku, ja marmoriportaat alkoivat
kulua, särmät pyöristyivät. Silloin laudoitettiin portaat, ja kilvaten
kiipesi kristikunta näitä pyhiä portaita.

       *       *       *       *       *

Pölyisenä, matkasta uupuneena astui vaaleatukkainen, sinisilmä
nuorukainen eräänä iltapäivänä Laterani-kirkon pääovesta sisään:
jaloissaan oli hänellä tuohiset kuluneet taniaiset ja kädessään pitkä,
katajainen ryhmysauva.

Heti ovensuussa lankesi hän polvillensa ja alkoi ryömiä portaita kohti.
Lähellä seisova avulias munkki tarjoutui tekemään tämän vaivaloisen
työn pienestä maksusta, mutta pyhiinvaeltaja sanoi:

— Itse on minun noustava levottoman sieluni portaita! —

Ja hän suuteli ensimmäistä porrasta. Näin suudellen jokaista porrasta
saapui hän vihdoin ylimmälle askeleelle ja hän rukoili:

— Herra minä kiitän Sinua, että sinä annoit minulle voimaa nousta minun
sieluni sameista syvyyksistä sen kukkuloille! —

Mutta silloin puhkesi hänen sauvansa ryhmyistä ohuita oksia, hienot
vehreät neulaset eivät koskettaissa pistäneet, ja vasta syntyneet
katajanoksat kantoivat pieniä kukkia, vaan vaalea nuorukainen itki,
sillä kukkivan katajan tuoksu oli tervehdys hänen kaukaisesta
kotimaastaan.

Kun Pyhä isä kuuli sauvaihmeestä, kutsui hän sen hurskaan, vaalean
nuorukaisen luoksensa ja pyysi nähdä sitä ihmeellistä sauvaa, ja Pyhän
isän huone täyttyi kukkivan katajan tuoksulla.

— Pyhä, pyhä on tämän puun tuoksu oleva, sillä Jumalan armo on sinun
kädessäsi kukalle puhjennut, palaja kotimaahasi puhdistuneena —, sanoi
Pyhä isä ja siunasi polvistuvaa nuorukaista. —

       *       *       *       *       *

Lunta sataa, suurina tähtinä putoilevat hennot lumihyötyvät. — Lunta
sataa, Turun punaiset tiilikatot peittyvät valkoiseen untuvaan. Uupunut
matkamies astuu verkalleen pitkin Auran siltaa, kädessään on hänellä
katajainen ryhmysauva. — Lunta sataa, kevyet kiteet kimmeltävät hänen
keltaisilla kiharoillaan. — —

Hän tulee tuomiokirkon portaiden eteen ja puhelee hiljaa:

— Scala santa, kaikki nousu elämässä kulkee sinua myöten! —

Nöyränä ja pelokkaana lähestyy hän kuoria, jossa harmaaparta pappi
messuaa. Pappi tuntee jo kaukaa lähestyvän nuorukaisen ja huutaa: —
Pakene Herran pyhästä, sillä vielä veljesi veri hänen hautakivellänsä
kukkii! —

Mutta kalpea veljensurmaaja kulkee nöyränä kuorissa olevan veljensä
hautakiven luo ja langeten polvillensa rukoilee:

— Herra, minä nousin kerran, älä syökse minua syvyyteen! —

Mutta sauvaan puhkesivat katajaiset kukkivat oksat, ja pienet
katajankukat imivät itsensä punaisiksi hautakiven hyytyneestä verestä,
ja kalpea nuorukainen lausui:

— Scala santa, raskas on elämässä nousu, scala santa, jokaisen on sinua
kuljettava kerran, scala santa, sinä olet jokaisen sielussa! —

Ja veljensurmaajan sieluun palasi uuden elämän kirkas toivo, ja korkean
temppelin ilma tuli pyhälle katajan tuoksulle — —




VERIKIVI.


Kopeana astui Herska suureen tupaan, jossa pitkän, yhdestä hongasta
veistetyn pöydän ääressä istui joukko meluavia miehiä oluthaarikat
edessään.

Herska oli pahamaineisen talon pahamaineisin vieras, hänellä oli
pitkä, pörröinen, vaalea tukka, joka lakin alta valui otsalle niin,
että miltei peitti hänen pienet, palavat silmänsä, Herska oli seudun
kuuluisin tappelupukari.

— Lisää olutta, emäntä, tätä poikaa janottaa —, huusi hän ovea kiinni
läimähyttäessään. Hänen lähestyessään pöytää antoivat nuoremmat miehet
hänelle sijaa, vaikka olikin jo ahdasta.

Punakka tihrusilmä eukko laskeusi lattialuukusta kellariin hampaittensa
välissä roihuava päre ja kädet täynnä tyhjiä haarikoita.

— Katosi kuin kärppä kivenkoloon —, nauroi Herska.

Keskustelu ei tahtonut enään oikein sujua, sillä Herskan tullessa
tuntui kuin tuvan ilma olisi käynyt raskaammaksi. Nuori Iikka, joka
oli tunnettu rohkeudestaan ja sukkeluudestaan, sanoa tokaisi kotvan
kuluttua:

— On niistä pyhäpäivistä ainakin se apu, ettei tarvitse ruumistaan
kiusata! —

— Onpa niinkin, mutta sielu se pyhäisin vaivaantuu —, yritti joku
laskea leikkiä.

— Minusta sentään voisi kirkkoa rakentaa pyhänäkin, sillä sehän on
pyhää työtä —, puheli eräs vanhanpuoleinen mies, joka jo silmin
nähtävästi oli päihtynyt.

— Jaa rakentakaa te kirkkoa koska haluatte, minä en enään niihin töihin
tule —, sanoi Herska vilkuttaen pieniä silmiään.

Mutta samassa palasi juomalan emäntä unkeasta kammiostaan, tuoksuva
olut vaahtosi haarikoissa, ja lukemattomat kädet kurottautuivat niitä
tavoittelemaan.

Nopsajalka Iikka ehti ennen ylpeätä Herskaa, mutta tuostapa Herska
tulistui, hän sieppasi haarikan Iikan kädestä ja heitti sen sisällön
vasten Iikan kasvoja. Iikka sivalsi puukkonsa, syntyi kauhea meteli.
Päihtyneet miehet koittivat rauhoittaa kamppailevia, jotka taistelivat
kunniansa puolesta.

Muori oli pudottanut päreen hampaittensa välistä ja pakeni huutaen
peräkamarin ovelle, sillä silmänräpäyksessä oli tuvan lattia muuttunut
päihtyneiden miehien hurjaksi temmellystantereeksi. Pöydällä palava
korri kaatui ja sammui.

Kuului kova, sydäntä viiltävä kiljahdus, yhtäkkiä kaikki hetkeksi
vaikeni — —, kuului sitten pehmeä jysähdys niinkuin joku olisi pudonnut
maahan, ja äänettöminä pakenivat tappelijat tuvasta taivasalle.

Kauhuissaan oli muori vetäytynyt kamariinsa ja koitti kehoituksillaan
ja huudoillaan saada ylös talon nuorta renkiä Hintiä, joka makasi
sairaana ovivuoteessa, mutta turhaan, sillä kuumeen uuvuttama Hinti ei
voinut liikuttaa itseään.

Eukko painoi päänsä oveen, tuvassa oli kaikki hiljaista. Hän sytytti
päreen ja hiipi varovaisesti tupaan. Sinne tultuaan näki hän lattiassa
punaisen veriviirun, avoimesta lattialuukusta kuului syvä huokaus, päre
putosi, ja tiedotonna vaipui eukko lattialle.

       *       *       *       *       *

Varhaisesta aamusta illan hämärään asti kuului maantien sivulta kiven
kilkatusta, sillä suurta kivikirkkoa siellä rakennettiin.

Oli helteinen päivä, työväki piti paraikaa ruokalepoa.

He keskustelivat hiljaa miltei kuiskaten siitä kamalasta
sunnuntai-illasta; siitä oli jo kohta pari viikkoa kulunut.

— Sitäköhän se Herska tarkoitti, kun se sanoi, ettei se enään kirkon
töihin ryhtyisi, — puheli eräs joukosta.

— Ei se mitään, mitäs niistä juopuneen sekaisista puheista, puhui mitä
sattui —, sanoi toinen.

— Mutta ei sitä vaan sen koommin ole työhön kuulunut —, puuttui
puheeseen kolmas, — eikä se ole uskaltanut näyttäytyäkään sen jälkeen,
pelkääköhän se joutuvansa rautoihin, mutta kukas sitä taitaisi
todistaa, että juuri hän Iikkaan osui, silloinhan oli pilkkosen pimeä!

—Sitäpaitsi on talon renki, se kalpea Hinti jo vangittu, sillä häntä
laki epäilee! —

— Mutta olihan se silloin sairaana! —

— Jaa mitäs siitä, mutta Hinti oli ainoa mies, jonka siinä talossa sinä
iltana tiedettiin olevan, niin sanotaan! —

Miehet nauroivat hiljaa, mutta samassa kiintyi heidän huomionsa
toisaalle. Pitkin pölyistä tietä näkyi kulkevan kolme miestä aivan
lähekkäin, kun ne tulivat lähemmäksi saattoi helposti erottaa, että se
keskimmäinen kulki sidottuna niiden kahden välissä.

— Siellä sitä kalpeata Hintiä kuletetaan, sanoi yksi työmiehistä.

Kirkon kohdalle tultuaan istuttivat saattomiehet sen nuoren köysillä
sidotun eräälle kivilohkareelle kiviröykkiössä, joka oli ajettu kirkon
rakennusaineiksi.

— Hintikö se on —, sanoi eräs työmiehistä.

Puhuteltu katseli väsyneesti miestä, joka oli lausunut hänen nimensä,
ja sanoi:

— Niin, minä! —

— Mihinkä matka? —

— Kokemäelle —, vastasi Hinti.

__ Kokemäelle —, kertasivat miehet kauhun valtaamina, sillä he tiesivät
mitä se nimi merkitsee miehelle, joka sinne sidottuna kuljetetaan!

— Murhanko olet tehnyt —, kysyi sama mies, hän ei tiennyt koko
tapahtumasta mitään.

— En, olen viaton! —

‒ Viaton —, toisti toinen kuljettajista, — sinä tapoit Iikan siinä
huonomaineisessa talossa! —

‒ En minä —, useat miehet säpsähtivät kuullessaan nuo sanat ja
muuttuivat kasvoiltaan oudon näköisiksi.

‒ Vai et sinä, sinä olet sen talon renki, olet emännän kätyri, sinut
sieltä peräkamarista tavattiin, kun Iikan ystävät tulivat häntä
hakemaan, murhaaja olet, ja kuolema on palkkasi —, puhui toinen
kuljettajista.

— Kysykää emännältä! —

— Niin siltä parhaimmalta, sitä paitsi ei se taida puhua, Herra
rankaisi sitä halvauksella! —

— Jos olisin murhaaja kuolisin ilolla tekoni sovitukseksi —, nyyhkytti
Hinti, -mutta viattomana kuolla, kuolla nuorena se on katkeraa! —
Suuret kyyneleet vierivät pitkin kalpean nuorukaisen poskia, ja useat
ympärillä seisovista miehistä käänsivät kasvonsa poispäin, sillä he
tiesivät kaiken, mutta heistä tuntui edullisemmalta vaieta.

— Niin totta kuin olen viatoin itkeköön tämä kivi, jolla istun,
ikuisesti verta —, sanoi Hinti ja nousi seisomaan.

Verkalleen asteli pitkin pölyistä tietä kolme miestä Kokemäkeä kohti,
mutta se keskimmäinen hoiperteli, sillä hän oli kuoleman oma — — —

       *       *       *       *       *

Rauhallisena virtaa Kokemäenjoki loppujuoksussaan merta kohti,
keltaiset upukat sen liejuisilla rannoilla ovat sulkeneet upunsa ja
keinuvat hiljaa, uupuneina, sillä on kesäinen ilta.

Jylhänä seisoo korkea, musta hirsipuu Kokemäenjoen partaalla, sen varjo
makaa maassa niin pitkänä ja raskaana, sillä on kesäinen, myöhä ilta.

Rauhallisena astuu kookas, kalpea nuorukainen rahille hirsipuun alla,
hänen kalpeat poskensa saavat auringolta punaisen hohteen, sillä on
kesäinen ilta.

Kokemäen kellot kumajavat kesäisenä iltana, kuumasta maasta nousee
viileä sumu, ja niinkuin kellojen soitto liitelee vapautunut, viaton
sielu korkeuksia kohti — — —

       *       *       *       *       *

Mutta siellä missä uutta kivistä kirkkoa rakennettiin, siellä oli ääntä
ja liikettä. Herska oli palannut kirkon työhön, sillä vaara oli ohi,
eikä kukaan enään uskaltanut puhua siitä tapahtumasta.

Eräänä iltana nosti Herska muiden miesten kanssa suurta kiveä kirkon
seinään, se oli jo paikallaan, ja yksin hän täytteli savella muurissa
olevia koloja; aurinko laski punaisena korkean harjun taa.

Yhtäkkiä huomasi hän, että hänen kätensä olivat veriset, eikä hän
kuitenkaan voinut huomata niissä haavaa, hän katsahti kiveen,
jota vasten hän nojasi toisella kädellään, ja huomasi, että kivi
tihkui verta, viattoman verta! Hän alkoi huutaa kauheasti, menetti
tasapainonsa ja putosi maahan lyöden ohimonsa terävään kiveen.

Kun toverit saapuivat paikalle löysivät he Herskan kuolleena maasta
ja näkivät, että kivi kirkon seinässä tihkui verta, ja yksi miehistä
lausui:

— Jumala on armollinen —, ja kaikki polvistuivat maahan verikiven
kohdalla, johonka laskevan auringon viimeiset säteet lankesivat. — —






II.




SYDÄMENUSKO.


— Miksi karjuu kohiseva koski, mitä huutaa Nokianvirta, hyytävät
vedet, hyiset pyörteet, mitä itkette yössä! — Mitä ulvot, miksi uliset
Jäämimaan pyhä virta —, näin puhui suurkodan uljas Pii-sydän ja kääntyi
toiselle kyljelleen kodan pehmeällä poron taljalla.

— Emo, kuuletko sa Nokian laulun, kuuletko himohuokunan kamalan, — —
nukut akka, naisesta ei valvojaksi! —

Hiillos riutuu paaden päällä, nukkuu emo, lapset nukkuu, Pii-sydän
vaan ei nuku, silmänsä tuijottavat, korvansa kuuntelevat jokaista
säveltä kosken laulussa. Hän tarttuu poronsuoniseen rihmaan hiilipaaden
vierellä ja kiskaisee voimakkaasti siitä, talja siirtyy savuaukolta,
tanot katossa aukon suulla väräjävät, ne soivat matalaäänisesti. —

Pii-sydän makaa selällään ja tutkien katselee korkeata taivaan kantta,
tuuli vinkuu, koski huutaa, ja kevyet tuohet soivat — — —

Pii-sydän kuuntelee henkeään pidätellen ja tähystelee; tähtiä lentää
tummalla laella.

— Mitä, lensikö sekin, pohjantähti itää kohden —, mutisee Pii-sydän ja
nousee levotonna vuoteeltaan, hän vetää nahkamekkonsa ylleen ja mataa
kodasta taivasalle.

Koskelle hän rientää, kuumana verensä kohisee, sydän niin oudon rajusti
lyö.

— Mitä ulvot, koski pyhä, miksi riitteesi sulavat, miksi iljankos
alenee! — Pii-sydän hyppää putouksen alla vesipaadelta toiselle ja
pääsee vihdoin Hälläpyörteen kivelle, jonka juuria koski kuumimmin
jauhaa. Hän kohottaa kätensä ja huutaa yli pauhun:

— Kuole ääni hurjan rinnan, vaikene itku vesien! —

Sitten laskeutuu hän polvilleen paadelle ja silmäilee hiidenkirnua
kiven kupeella, se on tyhjä, ilman vettä. Hän sieppaa nahkaisen
lakkinsa ja alkaa lippiä sillä vettä hiidenkirnuun, mutta se ei täyty,
vesi on syönyt puhki kirnunpohjan.

— Jo tiedän, uhria Ukko ulisee —, lausuu Pii-sydän ja painaa jäätyvän
lakkinsa suortuvilleen. Ketterästi kuin ilves hyppii hän kiveltä
kivelle iljankoihin lipeämättä.

Tuuli ulvoo, pohja pölyttää lunta, Pii-sydän hiipii kotaansa,
lämmin, unkea ilma lehahtaa hänen kylmille kasvoillensa, hän sulkee
savuräppänän ja koittaa nukkua. - Otava ei vielä ole kiertoansa tehnyt,
kun Pii-sydän akkansa herättää:

— Uhria Ukko ulisee, hae valkein uuhilammas, en tiedä mistä vihansa
heitti! —

Emo palaa uuhikodasta, jäärän tuo.

— Unohdit isäntä, eihän Ukko uuhta huoli! —

Pii-sydän sitoo jäärän jalat ja heittää sen olallensa, sitaisee vielä
uhripussinsa kupeellensa ja nousee suksilleen —

       *       *       *       *       *

Pyrynä lumi tuprusi, kun Pii-sydän hiihti. Kuun viimeinen sakara paloi
taivaan rannalla kellervänä, tähdet kelmenivät päivän puolla, nouseva
rusko ennusti aamua, mutta levotonna kulki pohjantähti.

Sukset luisuivat, lammas määki hartioilla, ja rajusti hiihti Pii-sydän.
Kuu katosi, hän hiihti yhä.

Päivä nousi, ja itsekin hän nousi uhrivaaran harjanteelle.

Pyynikin pyhät petäjät hiljaa huojuivat, ja latu nousi, se taittoi
polven ja nousi vieläkin ylemmäksi, jo kuului kosken laulu, Tammer
lähellä huurusi huurtaen uhrilehdon puut.

Kuumat hikihelmet putoilivat Pii-sydämen kulmaluilta ja muuttuivat
rakeiksi jäisellä hangella. Hän iski suksikeihäänsä suureen petäjään,
oksat satoivat huurrettaan, ja kevyet lumihiuteet kimaltelivat
uhrijäärän päällä puun juurella.

Pii-sydän katkaisi oksan puusta ja alkoi puhdistaa lumesta uhripaatta,
asetti paadelle puita ja reunalle uhrikaluja. Sitten sieppasi hän aseen
ja aukaisi teuraan rinnan, asetti sen paadelle ja kaikkosi itse suuren
kiven taa tuulen suojaan tulta iskemään.

Punainen veri valui höyryten hangelle ja piirsi kauniita kuvioita.

Mutta äkkiä hyppäsi tupsukorva ilves pyhästä petäjästä maahan, juoksi
uhrijäärään käsiksi ja pakeni sen kanssa ylös puuhun. Pii-sydän
tyrmistyi kiukusta kun hän näki, että ilves raateli Ukon uhria,
viimeiset veripisarat valuivat puusta valkoiselle hangelle.

Jo nousi hidas jäämiveri, Pii-sydän tempasi jousensa, pingoitti sen
rivakasti, jousi joudutti nuolta, ilma suhisi, petäjänoksat huojuivat,
ja raadellun lampaan ruumis putosi maahan. — Pii-sydän katsahti ylös
petäjään, mutta silmänsä sattuivat pohjantähteen, joka levottomasti
vilkkui taivaan laella. Ilves kiepsahti lumelle ja verinen sydän
suussaan kiipesi toiseen puuhun. Piisydän tuosta enemmän sydäntyi.

Hän sieppasi keihäänsä ja tavoitti sillä ilvestä, mutta rauhallisena se
vain pureskeli jäärän veristä sydäntä — — — mutta pohjantähti lepatti
levottomasti — —

Ilves hyppäsi hangelle ja juoksi puiden lomissa. Pii-sydän nousi
suksilleen ja ajoi pakenevaa petoa. Äkkiä pysähtyi ilves, sen silmät
hehkuivat kuin tuli, ja punainen sydän sen suussa säteili kuin tulinen
hiili. Pii-sydän kohotti keihäänsä ja iski, mutta osumatta.

Ilves vilisti, pitkin pyhän vaaran harjannetta, vihdoin alas Pyynikin
mäkeä Pyhäjärven jäälle.

Siellä pysähtyi se ja katseli uhkamielisesti Pii-sydäntä, joka piirsi
sauvallaan lumeen kolme tähteä, sitten hiihti hän sydämen muotoisen
ladun pedon ympärille ja piirsi neljä ruusua sydämen kärkipuoleen,
nyt ei peto enään voinut liikahtaa. Pii-sydän mutisi loihtuja ja iski
keihäällään ilveksen hankeen, ja punainen uhriteuraan sydän värisi
hangella.

Pii-sydän lankesi maahan ja kiitti Ukkoa, mutta hän näki, että
pohjantähti oudosti taivaalla lepatti. Oli jo kirkas päivä, ja
kuitenkin katseli yksinäinen pohjantähti lumisia metsämaita.

Pii-sydän uhrasi jäärän Ukolle, mutta sen punaisen sydämen kätki hän
uhripussiinsa ja palasi kodalleen — —

       *       *       *       *       *

Mutta pohjantähti seurasi häntä koko matkan ja pysähtyi hänen kotansa
kohdalle.

Pii-sydän kuuli kodasta lapsen itkua ja ilokseen näki hän emon sylissä
pienen lapsen. Hän asetti uhrikalunsa kodan pyhälle hiilipaadelle ja
rukoili Ukkoa. Mutta vastasyntynyt nähdessään sydämen paadella avasi
suunsa ja puhui:

— Pii-sydän, Ukko ei enään uhria kaipaa, ilves sydämen Ukolta riisti,
riistä sinäkin sydämesi häneltä ja lahjoita se Kaikkivallalle! —

Ja tapahtui, että sydän hiilipaadella syttyi suureen liekkiin,
ja säkeneet kohosivat kodan kattoa kohti, jossa ne muodostuivat
tähtirenkaaksi, eikä ylhäinen pohjantähti enään värissyt korkeudessaan.

Mutta uhrisydän paloi poroksi paadella, ja tähtikehä laskeusi alas ja
asettui lapsen pään ympärille, mutta Pii-sydän lankesi maahan lapsen
eteen ja lausui:

—Ukko ei sydäntä kaipaa! — Mutta lapsi kohotti pienen kätensä ja sanoi:

— Sinun nimesi olkoon Sydän, nouse ja ilmoita heimollesi minun
tulostani! —

Ja Jäämien apostoli nousi ja saarnasi — — sydämen uskoa! —




LINTUJEN LAULU.


Herra ja Pyhä Pietari kulkiessaan maailmaa saapuivat kerran Suomenkin
saloille. - Matka oli ollut pitkä ja vaivaloinen, ja väsyneinä
istahtivat he sammaleiselle kivelle korkealla kivikkorinteellä.

Kevät teki tuloaan, pohjolan kevät! Ilma tuoksui puhkeavien
koivunlehtien pihalle, ja täyteläiset purot solisivat iloisesti
rinteitä alas kiitäessään. —

— Noiden purojen solinassa on kylmä sävel —, sanoi Pyhä Pietari —, yhtä
kylmä kuin tämän kansan sydän! —

Silloin katsahti Herra Pietariin, tarttui hänen kuumaan käteensä ja
sanoi:

— Simon Jonaanpoika, kuumakin koski voi joskus jäähtyä, ja kylmä puro
voi kerran lämmetä! — Mutta Pietari ei ymmärtänyt Herran puhetta.

Hän aikoi juuri pyytää Herralta selitystä, kun harmaa lintu lensi
heidän ylitsensä ja asettui istumaan nuoren kuusen latvaan aivan
lähelle heitä.

Käki alkoi kukkua, ja kaiku vaaranteilta vastasi siihen, vaan kolme
kertaa se kukahti ja kuunteli etäistä kuolevaa kaikua.

Ja Pyhä Pietari hämmästyi sen outoa ja suloista ääntä ja sanoi Herralle:

— Käske tuon linnun vielä laulaa, sen ääni on niin ihmeellinen! —

Ja Herra kohotti kehoittavasti kätensä. Käki kääntyi Pietaria päin ja
kukahti kolme kertaa, vaarat vastailivat. Pietaria huvitti tämä outo
lintu ja hän kysyi Herralta:

— Miksi se niin lyhyeen laulaa, miksi se vain kolme kertaa antaa
laulunsa soida! —

Mutta Herra katsahti Pietariin suruisesti ja puhui:

— Kolmasti se laulaa vain siksi, että sen laulu paremmin mieleen
painuisi! — Ja käki kukahti taas kolme kertaa, mutta Pietari nauroi,
sillä sen kukahdukset olivat niin lyhyitä ja iloisia.

— Muistan, _aina_ muistan minä ilolla sen lyhyttä laulua —, sanoi
Pietari, mutta Herra katseli häntä suruisesti.

Kylmä oli varhainen kevätilta pohjolassa, ja vilusta väristen lähtivät
he kulkemaan alas laaksoa kohti. Hämärä hiipi maille, mutta niin
hitaasti, että Pyhä Pietari sitä oudoksui.

Heidän astuessaan alas kivikkomäkeä vyöryi pyöreitä kiviä heidän
edellänsä ja toisiinsa iskien löivät tulta. Pietari kääntyi Herraan
päin ja sanoi:

— Anna meille tulta, sillä me palellumme! Vaan Herra ei vastannut
mitään.

He kulkivat edelleen ja saapuivat hersyvän suon partaalle. Oli pimeä! —

Siellä täällä paloi suolla liikkumattomia vihreitä virvatulia.

Pietari ilostui nähdessään tulet ja riensi lämmittämään käsiänsä suon
reunalla palavalla liekillä, mutta hämmästyneenä kääntyi hän Herran
puoleen ja sanoi:

— Tulikin on täällä kylmää! — Mutta Herra vastasi:

— Kaikki lämmittävä tuli ei ole hyvää tulta! — Eikä Pietari taaskaan
ymmärtänyt Herran sanoja.

Niin kulkivat he pitkin suon reunamaa ja nousivat taas harjanteen
kaltoa ylös. Korkeassa pohjoisessa roihusivat revontulet, jotka
valaisivat etäisen taivaan rannan, ja Pietari puhui:

— Pohjoinen palaa tullakseen lämpimäksi! — Vaan Herra lausui vakavasti:

— Tullakseen puhtaaksi! —

       *       *       *       *       *

Kylmä oli etelän yö! Pietari istui ylimmäisen papin Kaifaan avarassa
atriumissa ja lämmitteli palvelijoiden joukossa.

Himmeä oli hiillos Kaifaan suuressa salissa, mutta Pietari poltti siinä
toisen kätensä, ja hänen mieleensä muistui yö kaukana pohjolassa, jossa
tuli ei polttanut. —

Mutta voimakkaan melun joukosta kuului kukon pitkä laulu — — —

Niin tuli ihmisiä Pietarin luo ja kysyivät tunsiko hän Jesusta, mutta
silloin kiehui hänen verensä kuumana koskena, tulinen oli kieltämisen
sävy!

Mutta kukko lauloi toisen kerran, niin pitkään se lauloi, ja äänessä
oli niin valittava sointu.

Ihmiset menivät ja tulivat ahdistaen Pietaria kysymyksillään, mutta hän
kielsi kaiken, ja verensä paloi vihan ja häpeän tulta.

Nyt lauloi kukko kolmannen kerran, ja sen ääni oli särkynyt ja itkevä
ja se lauloi niin pitkään — — —

Pietarissa heräsi muisto, lyhyet iloiset kukahdukset, mutta iloiten
ei hän niitä muistanut, sillä hän tunsi, että kuuma koski oli kerran
jäähtynyt — —, ja hän hiipi pimeään yöhön. —

Puhdistuksen korkea tuli ei taivaalla roihunut, mutta pimeässä povessa
syntyi pieni tuli, joka poltti, ja onneton Pietari itki. —




GALILEANPUU.


Herra ja Pyhä Pietari kulkivat eräänä kesäisenä päivänä Laatokan
kallioista rantaa pitkin. Oli niin kuuma, että he riisuivat jaloistaan
ja kävelivät avojaloin aaltojen liukkaiksi hijomilla rantakallioilla,
mutta kuumuus poltti heidän jalkojaan, ja he istuutuivat syvälle
järveen pistäytyvälle kallioniemekkeelle ja jäähdyttivät jalkojaan
viileässä vedessä.

Laatokka lepäsi rasvatyynenä heidän edessään, ja iloiset kalat
hyppelehtivät vedessä ja synnyttivät renkaita sileään pintaan. Vaieten
katselivat he kalojen iloista leikkiä kunnes Herra vihdoin puhui:

— Simon Jonaanpoika, katso noita eteneviä renkaita tuolla kuultavalla
pinnalla, katso kuinka pienestä ne alkavat, pulpahtava kupla on niiden
sydämenä, ja ne suurenevat kunnes vyöryvät yli avaran järven! — Niin on
minunkin valtakuntani, yhdessä sydämessä se syntyy, laajenee ja valtaa
koko maanpiirin! —

Mutta Pyhä Pietari oli katsellessaan huomannut, kuinka renkaat
suuretessaan heikkenivät ja kuinka ne vihdoin kuolivat, ja hän kysyi:

— Herra kuoleeko sinunkin valtakuntasi suuruuttaan! — Mutta Herra
hymyili ja sanoi:

— Niinkuin kala, joka pulpahtavan vesikuplan synnytti voi vielä
toisenkin kuplan siittää, niin minunkin valtakuntani alkaa uudestaan
minun toisessa tulemisessani! - Mutta Pietari ei täysin ymmärtänyt
Herran puhetta. —

Vaan liian helteiseksi kävi kesäinen päivä, ja Pyhä Pietari ehdotti,
että he astuisivat metsän siimekseen. He nousivat ja kulkivat metsää
kohti.

Hiljaisina riippuivat koivujen oksat, värähtelemättä seisoivat
sinikellot maassa, ja helmeilevä pihka valui pitkin vaikenevien
mäntyjen kaarnaisia kylkiä.

He saapuivat korkeiden kuusien varjostamaan laaksoon, ja Herra istahti
mättäälle suurilehtisen haapapuun alle, Pietari istui riippakoivun
alla. Mutta haavan lehdet alkoivat levottomasti väristä. Ne liikkuivat
kiihkeästi pyörien pitkissä kannoissaan, eikä tuuli käynyt —

Koivun lehdet riippuivat velttoina, väreilemättä, ja Pyhä Pietari
katseli ihmetellen puiden elämää ja vihdoin hän sanoi:

— Herra, haapapuun sielu on herkempi kuin muiden, koska sen lehdet
tyvenelläkin väräjävät! Herkät sielut aina värisevät! Herra, katso se
laulaa ja haaveilee, eikä tuuli käy! —

Mutta Herra hymyili eikä vastannut mitään, vaan muutti istumaan
suurineulaisen petäjän alle. Haavan lehdet vielä hetken löivät
toisiansa, mutta vähitellen niiden elo kuoli, ja Pietari puhui:

— Nyt haaveet loppuivat, nyt näkee haapa unta! — Vaan Herra hymyili,
sillä hän tiesi kaikki. — Pietari nousi ja keräsi sielukkaan puun
untuvaisia siemeniä. —

Niin muutti Herra taas haapapuun alle istumaan, sillä petäjän runko
valui pihkaa, mutta haavan lehtien tulinen taistelu alkoi, ja Pyhä
Pietari luuli, että puu heräsi, kun Herra sen alle istuutui.

Mutta Herra nojasi puun runkoa vasten, ja silloin haavan oksat
taipuilivat, ja tuoreita lehtiä satoi Herran tummille hiuksille, vaan
Pietari luuli, että haapa itki ja riipi tuskassa hiuksiaan. — — —

       *       *       *       *       *

Judeaan palattuaan kylvi Pietari kaukaisesta maasta tuomansa siemenet
mustaan multaan Jerusalemin ulkopuolella.

Ja etelän ilmanalassa itivät siemenet hyvin, ja nopeasti kasvoivat
taimet korkeiksi rikaslehtisiksi puiksi, joita kansa nimitti
Galileanpuiksi. —

Mutta herkkäsieluiset haavat eivät haaveilleetkaan etelän taivaan alla,
ja Pietari ajatteli, että ikävä kaukaiseen kotiinsa niiltä haaveet
vei. —

Eräänä aamuna tulivat muutamat sotamiehet Galileanpuiden luo, niiden
lehdet oli päivä kellastanut. Kun ensimmäinen isku sattui puun kylkeen,
alkoivat sen lehdet ensikerran väristen valittaa etelän taivaan alla,
ja sotamiehet puhuivat keskenänsä:

— Galilean puu on paras Juutalaisten kuninkaalle! — Ja kaksi raskasta
runkoa kulettivat he kaupunkiin — — —

Niin tapahtui, että samana päivänä kulki pölyistä maantietä meluava
joukko, jonka etunenässä vertavuotava mies laahasi raskasta ristiä.

Kun he tulivat Galileanpuiden kohdalle, alkoivat puiden keltaiset
lehdet rajusti liikkua, eikä tuuli käynyt. —

Ja kultainen lehtisade lankesi yli meluavan joukon, ja Herra kääntyi
Pietarin puoleen sanoen:

— Aalto kuolee, mutta minun toinen tulemiseni alkaa — — —






III.




KEHTO.


Matalan majan edessä, jossa Josef asui vanhan isänsä kanssa, oli
pienoinen puisto, jonka keskellä kasvoi suuri ja vanha viikunapuu.
Sen lehdet olivat suuria ja varjoa suovia, sen kuori tuore ja mehevä.
Jos joskus siitä oksa taittui, niin juoksi viljalti maidonkarvaista
nestettä, puu oli terve ja voimakas, mutta se ei kantanut hedelmiä. —

Niin sanoi Josef kerran isällensä: — Liiaksi varjoinen on tuo suuri
viikunapuu, eikä se hedelmääkään kanna, toisilta vaan voimat itseensä
imee, se on kuoleman puu! Se on hakattava pois! —

— Tee se, se on isäsi mieleen! —

‒ Ei nyt vielä, vasta sittenkun minulle on syntynyt esikoinen minä
siitä kehdon lapselleni laitan! —

— Miksi juuri siitä, sehän on kuoleman, hedelmiä kantamaton puu! —
Mutta Josef ei voinut vastata siihen kysymykseen. —

       *       *       *       *       *

Oli kevät. Josef palasi nuoren vaimonsa Marian kanssa kaukaiselta
pakoretkeltä isänsä matalaan majaan, ja pieni lapsi oli heillä
mukanaan. —

Mutta sinä keväänä puhkesi vanhaan viikunapuuhun suuria silmuja, jotka
kehittyivät meheviksi hedelmiksi, eikä Josef hennonut kaataa sitä
puuta. Mutta eräänä päivänä varisivat siitä äkkiä kaikki lehdet, ja puu
kuoli muutamassa hetkessä. Silloin sanoi Josef Marialle:

— Katso puuta, lapsi kaipaa kehtoa! — Hän kaatoi puun ja alkoi
veistellä siitä lautoja.

Kuivaa ja kevyttä oli puu, hienoja lastuja siitä veistäen syntyi, ja
pienokainen istui lattialla ja leikki pehmoisilla lastukiemuroilla. — —

Eräänä aamuna istui lapsi äitinsä polvella ja kiikkui siinä
iloisesti nauraen, ja Josef istui ovensuussa ja vuoli hyvin ohuita,
rikaskierteisiä lastuja.

Vaan yhtäkkiä solahti lapsi äidin polvelta lattialle ja alkoi leikkiä
lastuilla. Äkkiä muuttui se vakavaksi ja alkoi kerätä niitä pienien
sormiensa väleihin, joissa ne muuttuivat valkoisiksi liljoiksi, ja
köyhän puusepän majassa tuoksuivat liljat! —

Mutta hetken aikaa liljoja pideltyään otti se kourallisen lastuja,
heitti ne ilmaan ja puhalsi auttaakseen niiden lentoyrityksiä, ja ne
muuttuivat suuriksi valkoisiksi perhosiksi, jotka lentelivät pienessä
tuvassa ja istuutuivat liljojen terälehdille mettä imeäkseen. —

Iloinen lapsi nauroi, mutta Josef ja Maria lankesivat maahan ja
rukoilivat Jumalaa.

Hetken leikiteltyään liljojen kanssa heitti hän ne ulos ovesta pihalle,
ja perhoset lensivät jäljessä jääden istumaan liljojen punertaville
varsille.

Sinä päivänä ei Josef enään voinut vuolla, sillä kaikki lastut jo
ennenkuin ne täysin irtaantuivat puusta muuttuivat liljoiksi ja
perhosiksi. — Ja köyhän puusepän majassa tuoksuivat liljat!

Kun Josef seuraavana aamuna ryhtyi työhönsä, oli lapsi äitinsä kanssa
pienessä puistossa majan edustalla ja huvitteli itseänsä auttamalla
kyyhkysiä poikastensa ruokkimisessa.

Laudat olivat valmiit kehdon koppaa varten, ja Josef naulasi niitä
yhteen niin, että vasaran iskut kaikuivat kumeina puutarhaan. —

Mutta kun kehdon kori oli valmis, sahasi hän neljä yhtä pitkää lautaa
ja asetti koitteeksi yhden laudan kunkin nurkan alle niinkuin vuoteessa
oli ja aikoi juuri naulata yhtä niistä kiinni, kun mehiläinen suhahti
huoneeseen ja pisti häntä käteen, laudat horjahtivat ja putosivat
ristiin, ja silloin huomasi Josef, että ristijalat ovatkin paremmat. —

Hän tarttui vasaraan ja alkoi lyödä lautoja ristiin, vasaran iskut
kaikuivat puutarhaan, mutta pienokainen keskeytti äkkiä lintujen
ruokkimisen, se vaikeni —, tarkisti kuuloaan. — Iskut kovenivat, ja
pelästyneenä juoksi pienokainen äidin helmaan painaen kasvonsa äidin
povelle. —

Kun he tulivat sisälle seisoi kehto valmiina, pienokainen nähdessään
sen kalpeni ja peräytyi äidin luo. Äiti asetti pehmeitä lastuja kehdon
pohjalle, levitti villaisen vaipan niiden päälle ja nosti lapsen
kehtoon.

Aluksi se pelkäsi siinä, mutta nukkui vihdoin! —

       *       *       *       *       *

Golgatan kumpua kohosi pitkin kiemurtelevaa tietä ihmisjono,
etummaisena kantoi Jesus suurta ristiään, hänen äitinsä seurasi häntä.

Golgatan laella makasi maassa suuri risti, Jesuksen äiti seisoi
taampana väkijoukon peitossa. Kuului kumeita vasaran iskuja, ne
kaikuivat kipeästi äidin korvissa, hän kalpeni, mutta ei ollut ketään,
jonka helmaan olisi päänsä painanut. —

Golgatan kummulla maa tärähteli, kun suuri risti pystytettiin, mutta
äidin sydän ei lyönyt — se kuunteli! —

Golgatan laella seisoi korkea risti kahden matalamman ristin välissä,
ja kahden ristin väliin nukkui Hän niinkuin isänsä pieneen kehtoon — —




PUNAISET HELMET.


Niin kuumasti paistoi päivä Johanneksen tummille kasvoille, kun hän
seisoi kirkasvetisen Jordanin rannalla ja saarnasi parannusta. Kuuma
oli etelän päivä, kuumemmat Johanneksen sanat, ja kansaa tulvasi hänen
luoksensa Jerusalemista, Judeasta ja koko Jordanin ympäristöstä. — —

Viileä ilta teki tuloaan, ja Johannes istui uupuneena joen rannalla.
— Niin saapui Jesus ja pyysi häneltä kastetta, mutta aluksi kielsi
Johannes sen.

Ja Jesus riisui itsensä ja astui polviaan myöten solisevaan veteen.
Niin kauniina poimuili hänen nuorekkaan vartalonsa kuva väreilevällä
pinnalla, niin iloisesti porehti vesi hänen jaloissaan, ja kirkkaat
kuplat ponnahtelivat ylös hänen kuultavaa ihoansa kohti — Pohjalla
uinuvat jokisimpukat aukoivat kuoriansa ja ahneesti joivat sitä vettä,
joka Jesuksen päälaelta valui.

Mutta taivas aukeni, ja kirkas valo säteili korkeudesta, kun siunauksen
henki kyyhkysenä laskeusi Jesuksen päälaelle. —

Sitten istuivat kastettu ja kastaja tummien cypressien alle ja myöhään
yöhön puhuivat siitä valtakunnasta, joka tuleva on. - Kiihkoton Jordan
vienosti solisi, kukkivat myrtit levittivät suloista tuoksua, ja
kirkkaita tähtiä syttyi — —

       *       *       *       *       *

Assa, köyryselkä vanhus saapui eräänä helteisenä päivänä pienen
poikansa kera Jordanille. Hillitön jano ahdisti heitä, ja poika aikoi
juosta virtaan, sillä niin häntä päivä poltti, mutta Assa pidätti
hänet, sillä hän tunsi paikan ja kiven, jolle Jesus oli vedestä
noustessaan astunut.

Hän lankesi polvillensa sille sileälle paadelle ja suuteli sen kuivaa,
kuumaa pintaa. Mutta siinä, missä hänen huulensa kiveä koskettivat,
pulpahti kirkasvetinen, kylmä suihku, ja Assa joi siitä.

Mutta pienokainen, joka ei malttanut odottaa, kumartui yli paaden
reunan ja joi lämmintä ohikiitävää vettä, silloin näki hän joen
pohjalla suuria simpukoita. Koko kiven vedessä oleva reuna oli täynnä
niitä.

Ja he alkoivat poimia niitä, mutta se oli hyvin työlästä, sillä vanhus
ei antanut pojan astua siinä veteen. Ja kun he aukaisivat ne simpukat
sillä kivellä, niin löysivät he niistä runsaasti helmiä, ei sinerviä,
valkoisen hohtavia, vaan punaisia veripisaran muotoisia.

He lankesivat maahan polvillensa ja kiittivät Jumalaa, joka oli antanut
köyhille rikkautta. — — —

       *       *       *       *       *

Niin saapui Assa Jerusalemiin ja möi kaksi helmeä, joista kultaseppä
ihastuneena maksoi suuren hinnan, mutta ne muut helmet kätki vanhus
visusti ja matkusti laivalla Roomaan.

Ja matkalla syntyi ankara myrsky, ja laivan päällikkö sanoi, että
raivostunut Poseidon vaati kalleimman lahjan laivassa olijoilta.

Kalpeat naiset heittelivät kultaisia rannerenkaitaan, mutta meri ei
vaan asettunut. Silloin etsi Assa helmilippaastaan helmen ja kulki
vanhuuttaan vavisten laivan keulaan, mutta naiset nauroivat sitä, että
köyhä vapiseva vanhus koitti Poseidonia viihdyttää. Ja Assa pudotti
kuohuihin punaisen helmen. Mereen tultuaan keinui se aaltojen harjoilla
valkoisten vaahtihelmien ympäröimänä ja se säteili hetken punaista
valoa. Sitten painui se aaltojen helmaan, ja meri tyveni.

Mutta onnelliset naiset suutelivat vanhuksen kurttuisia käsiä, vaan hän
esti sen ja sanoi:

— En minä, vaan Jesus Natsarealainen sen teki! — Ja kaikki tahtoivat
kuulla hänestä. — — —

       *       *       *       *       *

Roomaan tultuaan pyysi hän päästä keisarin puheille, sillä hän oli
kuullut, että keisarinna Skribonia sairasti vaikeata kaulatautia, ja
hän uskoi, että punainen helminauha parantaisi hänet.

Mutta Juutalainen kun oli, oli hänen vaikea päästä keisarin puheille,
sillä keisari pelkäsi Juutalaisia. Kun hän vihdoin monen vaivan jälkeen
pääsi keisarin eteen, kertoi hän helmistänsä. Mutta keisari suuttui ja
huusi:

— Palestina on minulle surun maa, Juutalainen ei tuo mitään hyvää! —

Ja Assa heitettiin vankeuteen. Vaan kun Skribonia eräältä palvelijalta
sai kuulla, että vankilassa virui ihmeellistä helminauhaa kantava
Juutalainen, välähti hänessä paranemisen toivo. — —

Musta yö laskeusi keisarillisen palatsin yli. Skribonia makasi
tuskissaan valvoen kuumalla vuoteellaan ja silloin päätti hän mennä
Juutalaisen Assan luo.

Uskollisen palvelijansa saattamana hiipi hän yli kuun valaiseman
palatsin pihan ja saapui vankilaan. Kuu paistoi pienestä
rautaristikosta vanhuksen kasvoille, joka nukkui. Raskas ovi kiljahti
valittavasti, Assa heräsi.

— Olen keisarinnasi, Assa —, puhui Skribonia.

— Valtiattareni, tässä ovat palvelijasi ihmeitä tekevät helmet! —
Ja sitten kertoi Assa, mistä ne olivat löydetyt, kuka oli Jesus
Natsaretista.

— Minä uskon niiden voimaan, huudahti keisarinna, suuteli helmiä ja
asetti ne kaulallensa. Heti tunsi hän, kuinka uuden elämän voima
virtasi hänen suoniinsa, ja hänen oli niin huokea hengittää. Iloisena
juoksi hän linnaansa muistamatta edes kiittää vanhusta. — — —

Mutta kun hän seuraavana aamuna kutsui Juutalaista palkitakseen häntä,
oli Assa — — poissa, sillä Jumalan työt ovat armo!




RAKKAUDEN LAHJA.


Varhain oli Martha noussut yhdessä päivän kanssa. — Hän oli huoneet
siistinyt, vaan yhä viipyi Maria polvillaan huoneen tasaisella katolla
eikä lakannut kohottamasta valkoisia käsiään taivasta kohti ja hän
rukoili palavasti:

— Jehova, Jehova armahda minua minun synneissäni! —

Mutta alhaalta huusi Martha:

— Maria, etkö jo tule, sillä hetket ovat kalliit, ja Mestari voi tulla
koska tahansa! —

Niin katsahti Maria viimeisen kerran Jerusalemiin päin, ja kirkkaat
kyyneleet hohtivat hänen silmissään kuin kenttien aikainen kaste, ja
hän kokosi avoimet hiuksensa ja astui hiljaa alas sisariensa luo.

Leppoisa aamutuli suloisesti tuoksui ja hiljaa heilutteli ovienpielissä
kasvavia köynnösruusuja, pienen puiston punahiekkaiset käytävät
hohtivat tummina aamukosteudessaan. Matalalla marmoripenkillä istui
kalpea Latsarus nojallaan, silmissään kuoleman kaihi, hän keri
verkalleen punaista lankaa. —

— Tulitte vihdoin —, sanoi hän, — langat jo odottivat! —

Maria ja Martha istuutuivat kauniin veljensä jalkojen juureen, ja
hellästi hyväili Latsarus Marian tuoksuvia kiharoita. —

— Kaunis on oleva Mestarin hame, sillä rakkaus on kutonut siihen
jokaisen silmun —, puhui Martha.

— Sillä rakkaus on kerinyt jokaisen langan —, sanoi Latsarus, mutta
Maria vaikeni, ja kun sisarukset katsahtivat häneen kysyvästi, kuiskasi
hän kainosti:

— Jokaisen säikeen on rakkaus punonut! - Mutta ennenkuin ilta tuli ja
viileä yö lankesi maille, oli vihdoinkin rakkaudella kudottu punainen
hame valmis, ja iloiten suutelivat sisarukset toisiansa, sillä he
olivat valmiit Mestaria vastaanottamaan. — —

Ja seuraavana päivänä, kun aurinko korkeimmillaan kulki, saapui Mestari
uupuneena heidän vilpoiseen majaansa; ja kun Martha oli pessyt Hänen
tomuiset jalkansa, pukeutui Jesus uuteen hameeseen, ja onni kuvastui
sisarien kasvoilla, ja Latsaruksenkin kalpeilla poskilla kaksi punaista
ruusua näkyi hetken.

Illan hämärään asti viipyi Jesus heidän luonansa, ja hiljainen Maria
ikäänkuin imi jokaisen sanan Hänen huuliltansa, mutta Martha puuhasi
ahertaen, ja kalpea Latsarus nukkui Mestarin äänen suloiseen soittoon.
- Illalla Mestari lähti yllänsä punainen hame. —

       *       *       *       *       *

Jesus seisoi maaherran marmoriportailla purppuraviittaan puettuna ja
sotamiehet jakoivat hänen vaatteitansa. Mutta punaista hametta, joka
oli kudottu, kaikki halusivat, sillä he rakastivat sen lämmintä väriä,
ja kun kiista yltyi, heittivät he vihdoin siitä arpaa. —

Ja arpa lankesi pitkälle, solakalle nuorukaiselle, joka vaieten seisoi
syrjemmällä ja katseli toverien tulista kiistaa. Hänen surullinen
katseensa harhaili etäisyyksissä, hänen ajatuksensa liitelivät muualla,
sillä hän rakasti — —, rakasti onnettomasti. —

— Lucius, hame on sinun —, huusivat sotamiehet ja heittivät sen hänen
eteensä. Luciuksen poskille kohosi puna, kirkas kuin hameen väri, kun
hänen nimeänsä mainittiin.

— Ota, se tuottaa onnea, se on kuninkaan hame —, nauroi eräs vieressä
seisova toveri.

— Kuninkaan hame —, kuiskasi Lucius värisevin huulin ja kohotti sen
kiihkeästi käsivarrelleen, mutta voimakas huuto:

— Ristiin naulitse, ristiin naulitse —, sai hänet kalpeaksi, ja hän
seisoi kyynelsilmin käsivarrellaan punainen kudottu hame. — —

       *       *       *       *       *

Kauhea, vaiherikas päivä oli kulunut, Lucius seisoi huoneessaan ja
riisui kiiltävää haarniskaansa. — Se tuottaa onnea —, kaikui kuin
kehoitus hänen korvissaan, ja hän pukeutui punaiseen hameeseen, mutta
nurkassa seisova verinen keihäs liikahti, sama keihäs, jolla Lucius oli
päällikön käskystä puhkaissut Jesuksen kyljen, ja Lucius kalpeni, mutta
pian valtasi hänet vaan yksi ajatus: — se tuottaa ehkä onnea, ehkä Dina
syttyy häneen! —

Mutta kun hän katseli itseänsä, huomasi hän, että hame ulottui vaan
polviin asti, se oli liiaksi lyhyt, hän ei siis voisikaan sitä käyttää,
ja epätoivon runsaat kyyneleet vierivät pitkin punaista hametta, jonka
voimaan hän uskoi.

Viimeinen toivon säde oli sammunut, Lucius vaipui polvilleen ja rukoili
jumaliaan, ja kun hän nousi riisuakseen hameen, huomasi hän, että se
oli tarpeeksi pitkä, ja hän tunsi, kuinka se levitti suloista lämpöä
hänen nuoreen ruumiiseensa.

Hän seisoi hetkisen liikkumatta ja kuunteli verensä lämmintä laulua,
kuunteli syntyvän onnensa herkkää hyminää — — — ja lähti ulos. —

— Dina, avaa! —

— Ken yössä? —

— Lucius, Dina — — avaa! —

— Luciusta vieron, pakene! —

— Dina, avaa ja katso! —

Dina raotti ovea ja näki heikossa lampun valossa miehen punaisessa
puvussa, hän aikoi vetää oven kiinni, mutta tahtomattansa työnsi sen
auki. Hän aikoi työntää luotansa lähestyvän Luciuksen, mutta ojensi
kätensä hänelle tervehdykseksi.

Hän aikoi vaieta, mutta kysyi:

— Lucius, kenenkä hame? —

— Sen suuren profeetan, jonka Juutalaiset tappoivat! —

— Kuolleen puku, kuolleen — —, mutta puhdas rakkaus sinussa elää! —

Ja rakastava rinta painui vasten rakastavaa rintaa —

Mutta Lucius kuiskasi:

— Rakkaus on lahja! — —




LUMMEKUKKA.


Hiljalleen, tasaisesti löivät Genetsaretin meren vihertävät laineet
vasten valkohiekkaisia rantoja. Päivä paistoi kuumasti, mutta
vilvakkaalta tuntui yli lepattelevien laineiden puhaltava tuuli. —
Opetuslapset puuhasivat rannalla järjestääkseen kevyttä purttansa
vesille, sillä he aikoivat toiselle rannalle. Suuri, valkoinen purje
lepatteli ja värisi vienossa tuulessa, sillä löyhinä riippuivat purjeen
— valkoiset ohjaköydet.

— Uskallammeko me yksin, sillä tuolla idän taivaalla nousevat uhkaavat
pilvet, - puhui Pyhä Pietari, Herra älä jätä meitä yksin! —

Mutta Jesus sanoi, — ei ole se yksin, jonka seurassa on Jumala, mutta
Jumala vaatii uskoa!

Niin vastasi Pietari, uskoa meillä on, uskoen me uskallamme! — Ja äkkiä
taukosi purjeen lepatus, köydet vetäytyivät tiukalle, purje pullistui,
ja kaartokylkinen laiva ponnahti rannasta leikkiville aalloille, mutta
Jesus jäi yksin rannalle seisomaan. Hän katseli hetkisen loittonevaa
alusta ja kaikkosi vihdoin korkeiden rantakallioiden taa. ‒ ‒ ‒

Kevyesti keinui opetuslapsien pursi vihertävän meren hohtavilla
laineilla, ranta eteni, ja suuremmiksi kävivät aallot ulapalle
tultaessa. Untuvaisen harjan saivat vihreät laineet ja voimakkaampina
ne löivät vasten hintelön aluksen kaarevia kylkiä.

Vihurit alkoivat tempoa purjetta, tummina kiiloina ne lensivät aaltojen
harjoilla, ja alus kallisteli!

Itäisen rannan tummat pilvet tulivat lähemmäksi, ja kuumana puhalsi
vihainen tuuli, meri pauhasi kuohurintaisena, ja valkoiset touvit
kitisivät. Laitojen kaarevat liitteet halkeilivat, ja porehtiva vesi
pursusi purren halkeamissa.

Opetuslapset pelkäsivät, mutta Pietari puhui uskon voimasta! Pilvet
olivat pimittäneet päivän, ja ankara sade pieksi kuohuvaa merta!

Mutta silloin kun kuoleman kauhut mustimpina heidän silmiensä ohi
liitelivät, silloin näkivät opetuslapset salaman kirkkaassa valossa
valkeaviittaisen olennon astelevan aaltojen harjoilla, mutta he
luulivat, että se oli kuoleman lumiviitta viesti; kuului voimakas
jyrähdys, salama sammui, ja kauhun valtaamina lankesivat opetuslapset
polvillensa!

Niin tapahtui, että seuraavan salaman aikana näkyi aaltojen valkoviitta
astuja uudestaan, mutta lähempänä, ja tuttu ääni huusi yli pauhun:

— Minä se olen, älkää peljätkö! –

Silloin ponnahti Pyhä Pietari yli purren kaarevan kaiteen ja käveli
aalloilla niinkuin Jesus, mutta korkea aalto peitti Herran, ja uskon
puute vajotti Pietarin kuohuihin.

       *       *       *       *       *

Herra oli meren tyynnyttänyt! — Ilta-auringon kultainen silta hohti
päilyvällä merellä, vihreä meri kuvasti sinervää, korkeata taivasta, ja
verkalleen jolui raskas pursi opetuslapsien soutaessa, se kulki rantaa
kohden, josta Jesus oli tullut. —

Mutta ihmeekseen huomasivat opetuslapset, että suuria, outoja lehtiä
kasvoi suorassa rivissä meren hohtavalla pinnalla, airot särkivät
ehyttä veden kalvoa, ja herkkinä kiikkuivat vehreät lehdet airojen
rengasaalloilla. Eivätkä opetuslapset voineet ymmärtää, kuinka nämät
oudot lehdet olivat syntyneet!

He soutivat vaieten! —

Mutta äkkiä huudahti Pyhä Pietari:

— Herra tätä tietä on astunut, ja hänen jalkainsa astumille ovat suuret
vehreät lehdet puhjenneet, sillä Hän on — — elämä!

Lähemmäksi rantaa lipui pursi, ja opetuslapset näkivät, kuinka
suuret valkoiset kukat vedenkalvolla aukoivat puhtaita terälehtiään!
Ihastuneina kallistelivat he yli laidan ja poimivat niitä suuria,
puhtaita kukkia veneeseensä, mutta Pyhä Pietari puhui:

— Herra, mikä on tämä suuri, tuoksuva kukka? —

Niin hymyili Jesus ja sanoi: — Kuohuista syntyy uskon valkea kukka!

Ja Pyhä Pietari vaikeni — — —

Pursi oli jo lähellä rantaa, mutta ranta oli syvä, ja opetuslapset
ihmettelivät sitä, että tämä kukka kasvoi niin syvässä vedessä, mutta
Herra sanoi lempeästi:

— Syvällä ovat uskon juuret, usko ilman syvyyttä ei voi kukalle
puhjeta, ja kun myrsky nousee ja aallokko käy, niin kestää kamppailun
vaan usko, jonka juuret ovat syvällä! — — —

Purren kokka kolahti rantakiveen, ja opetuslapset istuutuivat
rantakivelle Jesuksen ympärille, sillä hän puhui heille kauvan
uskosta! —

Ja päivä laski, ja meri tummui, mutta yhä istuivat opetuslapset
rannalla kuunnellen Herran puhetta ja he näkivät, kuinka meren
valkoiset kukat upunsa yöksi sulkivat, uskon valkoiset kukat; — ja
sydämiinsä kätkivät opetuslapset ne suloiset sanat, jotka Herran
huulilta lähtivät sinä tyynenä iltana — — myrskyn jälkeen! —




VERIPELLON HINTA.


Oli keskiyön hetki, kun Jesus kolmannen kerran palasi opetuslastensa
tykö ja löysi heidät nukkumasta, ja hän puhui:

— Nouskaat, käykäämme, katso se lähestyy, joka minut pettää! —

Kuului kaukainen melu, niinkuin metsän kohina, — kuului valtava huuto
kuin meren pauhu, loistivat hulmuavat soihdut kuin tähdenlennot,
loistivat hiotut miekat kuin Judaksen silmät, kun hän joukkoansa johti.

— Terve Rabbi —, kuiskasi hän ja suuteli Jesusta, mutta sotamiehet
sitoivat hänen kätensä ja kuljettivat ylimmäisen papin Kaifaan tykö.

Judas juoksi edellä ja sai luvatun palkkansa, kolmekymmentä
hopeapenninkiä.

Iloisin mielin riensi hän kotiansa ja levitti rahansa asuntonsa
halkinaiselle marmoripöydälle. Lekottavan lampun valossa ne olivat niin
puhtaita, niin kirkkaita, ja kirkkaasti ne helisivät, puhdas ja iloinen
oli niiden soitto ja valkoisin varmoin käsin helisteli Judas helppoa
saalistaan. Hän kuunteli — rahatko soivat, vai sydänkö löi — — —

Hän tuijotti rahojaan pöydällä, mutta kumma, äsken niin kirkkaat rahat
olivat lyijyn harmaita. Hän kasteli niitä suussaan ja hieroi niitä
vaatettansa vastaan polvella. Ja Judaan rahat olivat kirkkaat! —

Hän kokosi ne kukkaroonsa, joka oli punaisesta langasta kudottu,
ripusti sen nahkavyöllä kupeellensa ja lähti ulos, sillä sisällä oli
tukahduttavan kuuma. —

Huomaamattansa oli hän kulkenut ylimmäisen papin Kaifaan asunnolle
ja heräsi ajatuksistaan vasta silloin, kun atriumissa lämmittelevä
kansanjoukko huusi:

— Terve _Judas!_ —

— Terve Judas —, vastasivat atriumin avarat pylvästöt.

Häntä huumasi, sydän löi niin oudosti, tunne oli sekava puoleksi iloa,
puoleksi tuskaa. — — —

Häntä värisytti, mutta ei rohjennut mennä hiilloksen luo istumaan, vaan
asettui hän pylväiden pimentoon sieltä seuratakseen Jesuksen kohtaloa.

Tuntui niin raskaalta sydänalassa.

Kuului voimakasta huutoa, papit kiistelivät, ja sanojen tulvasta
erottautui selvästi — Jumalan pilkkaaja —, mutta hiilloksen ääressä
istuva väkijoukko huusi:

— Kuolema Jumalan pilkkaajalle! — Judaan polvet notkahtivat, hän oli
vaipua maahan, mutta samassa putosi rahakukkaro vyöstä lattialle,
sen kilahdus herätti hänet tuntoihinsa. Lämpöä ja iloa valui hänen
suoninsa, kun hän taipui kukkaroa nostamaan, ja hiljaa kenenkään
huomaamatta hiipi hän pois — —

Kotia tultuansa levitti hän taas rahansa pöydälle ja iloitsi niiden
paljoudesta. Harmain käsin piteli hän rahojansa ja antoi niiden pudota
sormiensa lomitse nauttiakseen niiden helinästä, mutta niiden ääni oli
kuin halvan vasken. —

Hän kuunteli — rahatko soivat, vai sydänkö löi — — —

Hän katseli rahojaan pöydällä, mutta ihme, äsken niin kirkkaat rahat
olivat punaisia ruostepilkkuja täynnä. Hän kasteli niitä suussaan
ja kiillotti niitä vaatteellansa polvellaan. Ja Judaan rahat olivat
kirkkaat! - Mutta sitten keräsi hän ne kouraansa ja heitti yhtaikaa
kiviselle pöydälle, mutta siitä huolimatta oli niiden kilinä kalsea ja
heikko kuin vasken.

Vapisevin, harmain käsin keräsi hän ne kukkaroonsa ja juosten kiiruhti
ylimmäisen papin asunnolle. — Aamu jo valkeni, tähdet taivaalla
alkoivat sammua, ja vaalea sirpinmuotoinen kuu näkyi taivaan rannalla,
mutta Judaan mielessä oli yö. —

— Terve Judas, hän on kuoleva —, huusi kansanjoukko Judaalle, kun hän
hengästyneenä saapui Kaifaan atriumiin.

— Kuoleva —, kuoleva —, kuiskasi Judas.

Hän pyysi päästä ylimmäisen papin puheille, mutta onnistumatta, sillä
Kaifas juuri sopi pappien kanssa Jesuksen kuolemasta. Kun Judas kuuli
tämän, juoksi hän kotiansa, mutta rahakukkaro kupeellansa tuntui niin
raskaalta, että hän vaivoin jaksoi sitä kantaa.

Heti huoneeseensa tultuaan heitti hän sen pöydälle niin, että se
halkesi, ja soimatta niinkuin lyijyiset rahat vierivät ne marmoriselle
pöydälle. Judas vaipui hervotonna istumaan, sydämensä löi rajusti; hän
sieppasi rahan pöydältä, se oli raskas ja kostea, hän katseli sormiaan,
ne olivat punaiset.

— Verta, verta —, huudahti hän kauhuissaan ja pyyhki käsiään, mutta
punaiset rahainjäljet näkyivät hänen kämmenillään.

Hän kuunteli — rahat eivät soineet, sydän vain löi — — —

Hän keräsi verta valuvat rahat pöydältä, repäisi hameensa liepeestä
palasen ja sitoi rahat siihen. Judas lähti ulos ja saapui ylimmäisen
papin Kaifaan luo, heitti rahat hänen jalkoihinsa ja huusi:

— Minä pahasti tein, minä petin viattoman veren! —

       *       *       *       *       *

Kaupungin ulkopuolella oli savinen pelto, sen pellon viheriöivää
pientaretta pitkin kulki Judas, ja ojanteilla kasvoi kukkivia
orjantappuroita ja ohdakkeita, mutta Judas ei niitä huomannut, sillä
hän kulki katsellen käsiänsä, joissa veriset rahojen jäljet näkyivät.

Pellon toisessa päässä kasvoi kolme matalaa palmua, ja Judas huomasi
ne puut. Hän otti vyön, jolla rahakukkaro oli ollut sidottu, ja hirtti
itsensä keskimmäiseen palmuun — — —

Mutta papit katselivat niitä kirkkaita hopearahoja ja ostivat niillä
savenvalajan pellon vierasten hautaamiseksi, sillä ne olivat veren
hinta.

Ja Judas oli ensimmäinen, joka haudattiin siihen — veripeltoon.




ORJANTAPPURARUUSU.


Pyhä äiti istui avarassa pylvästössä, ja autuuden kuultava hymy
väreili hänen huulillansa, joilla elämän puhtain suudelma kimalteli,
Jesus-lapsen kostea suudelma. - Hän taivutti päätänsä valkoista
pylvästä kohti ja jäähdytti onnenkuumentamaa otsaansa sen kylmää
silopintaa vasten. — Sylissä nukkui Jesus-lapsi.

Ja solakoiden pylväiden lomista näkyi illan kultaama ihana Betlehem.
Puistojen kiiltolehtiset kameeliat ja rikkauttaan vaivoin kantavat
viiniköynnökset hiljaa huojuivat lauhkeassa iltatuulessa. Mutta pian
peitti tumma sini taivaan, ja terävinä kiiloina kohosivat läheiset
cypressit, ja viinitarhat lepäsivät tummana lakeutena. Tähtiä syttyi
taivaalle, ja Betlehemin tulet alkoivat loistaa, mutta onnellinen äiti
istui vaan paikallaan ja hymyili illan lauhkeassa hiljaisuudessa.

— Minun ruusuni —, sopersi lapsi unissaan.

Äiti säpsähti, sillä lapsen tummanpunainen orjanruusu, jonka
terälehdillä sen viattomat suudelmat vielä väreilivät, lepäsi maassa
kirjavalla mosaiikkilattialla.

Värisyttävä epätoivo hiipi onnellisen äidin sydämeen, sillä hän ei
voinut lastaan herättämättä itseänsä taivuttaa ruusua nostaakseen, eikä
ruusu saanut jäädä viileälle lattialle — Jesus-lapsen ruusu. —

Neuvotonna harhaili äidin katse soihtujen lepattavassa valossa avarassa
pylvästössä, ja kaihomielin liiteli katse yli Betlehemin loistavien
tulien tumman taivaan kirkkaihin valoihin. Ja Pyhän äidin povesta
kohosi huokaus niinkuin urkujen häipyvä hyminä, hiljaisena rukouksena.

Mutta samassa pieni, paljas lapsen jalka kaiutti hentoja askeleitaan
sileällä lattialla; pieni paimenpoika vuonantalja kupeillansa juoksi
läpi pylvästön kutsumatta Pyhän äidin luo.

Äiti katsahti poikaan ja tunsi rikaskutrisen pienen Johanneksen.
Hänellä oli kädessään pitkä, ohut myrttipuinen sauva, jonka pää
muodosti pienen ristin. Johannes taivutti itsensä ruusua ottaakseen,
mutta silloin sauva putosi, ja korkeat kiviset kaaret kaiuttivat sen
putoamista; Jesus-lapsi heräsi, katseli äitiänsä kysyvin silmin, mutta
onnellinen äiti hymyili, sillä autuus säteili lapsen katseesta. —

Pieni Johannes oli nostanut ruusun lattialta, mutta sen puna oli käynyt
valkeaksi, ainoastaan Jesus-lapsen suudelmien jäljet näkyivät punaisina
veripilkkuina sen valkoisilla terälehdillä, ja Jesus puhui:

— Minun ruusuni kalpeni nähdessään ristin, mutta minä annan sille
värinsä jälleen —, hän suuteli ruusua, ja tumma puna valui pitkin
terälehtien hienoja suonia. Ja onnellinen äiti hymyili.

— Se on Johanneksen ruusu —, sanoi Jesus-lapsi ja ojensi sen pienelle
paimenpojalle, joka ilosta väristen kohotti kättänsä ojennettua ruusua
kohti. Ja niin suuri oli pienen Johanneksen ilo, että hän unhotti
kaiken, — kaiken.

— Johannes, älä unohda ristiäsi, huusi Jesus-lapsi, kun iloinen
paimenpoika juoksi pylvästössä kädessään tumma orjantappuraruusu. —

Hän tuli ulos pimeään yöhön, Betlehemin tulet olivat sammuneet,
ainoastaan korkean taivaan tähdet tuikkivat lauhassa yössä. - Mutta
ihme, kirkkaasti loisti punainen ruusu kulkijan pienessä kädessä, se
säteili punaista valoaan, eikä koskettaissa polttanut. Tulena hehkui
Jesus-lapsen tumma ruusu. Ja niinkuin aarretta suojeli Johannes
kallista ruusuaan. Päivin kantoi hän sitä povellaan pehmeän taljan
alla, mutta illan tultua antoi sen säteillä tenhoisata valoaan. —

Mutta kerran tuli Johannes suureen Jerusalemiin ja käveli iloiten
kauneudesta maaherran avarassa puistossa. Pehmeällä ruohokentällä
kasvoi hento kukka, jota hän taipui ottamaan, mutta samassa putosi
ruusu povelta tasaiselle nurmelle. Heti maahan tultuaan se juurtui ja
kasvoi äkkiä suureksi ruusupensaaksi.

Turhaan vuodatti Johannes kyyneleitä, sillä Jesus-lapsen ruusu oli
ainiaaksi kadonnut; hän poimi pensaasta paljon ruusuja, mutta ne eivät
palaneet pimeässä.

Suuria voimakkaita piikkejä varret kasvoivat, ja ahkeraan käyttivät
maaherran soturit sen varsia syyllisiä ruoskittaissa, mutta
voimakkaammaksi kasvoi vaan orjantappurapensas maaherran suuressa
puistossa, ja mehiläiset sen suurista ruusuista iloitsivat. — — —

       *       *       *       *       *

Valkeni se aamu, jolloin Jesus seisoi purppurapuvussa Pilatuksen
palatsin marmoripylvästössä, ja ulkona odottava kansa meluten iloitsi.
— Mutta onneton äiti itki! —

Saapuivat sotamiehet käsissään kukkivia orjantappurapensaan okaisia
oksia. He alkoivat naurain punoa notkeita varsia, ja punaiset ruusut
hohtivat. —

Ja kun sotamiehet olivat saaneet seppeleen valmiiksi, painoivat he
sen Jesuksen päähän, mutta punaiset ruusut kalpenivat, ainoastaan
veripisarat helmeilivät niiden valkeilla, värisevillä terälehdillä, ja
Jesus puhui:

— Minun ruusuni, te kalpenitte, sillä te näitte ristin, mutta minä
annan teille värinne jälleen —, hän kosketti kruunua, ja veripisarat
levisivät imeytyen terälehtien valkoisia suonia pitkin. Sotamiesten
nauru kuoli, ja onneton äiti itki. —

Sotamiehet tämän nähtyään riensivät pensaan luo ja löysivät sen
täynnä valkoisia ruusuja, joiden terälehdiltä tummat veripisarat
noruivat vihreälle nurmelle. Ja kun Pilatuksen sokea puoliso kuuli
orjanruusuihmeestä, lankesi hän maahan polvillensa ja huusi: — Minä
uskon, minä uskon, että hän oli Jumalan mies! —

Ja Pilatuksen puoliso antoi taluttaa itsensä sen suuren pensaan luo,
jonka ruusuista verta tihkui, ja oudosta odotuksesta väristen taittoi
hän ruusuja siitä pensaasta.

Mutta palvelijat pelkäsivät, sillä mailla lepäsi synkkä pimeys, vaikka
oli keskipäivän hetki. Ja Pilatuksen puoliso painoi ruusuja silmiänsä
vasten, ja hänen näkönsä palasi. Mutta kun hän aukaisi silmänsä,
oli ympärillä pimeys kuin sokeuden yössä, ja ainoa mitä hän näki
oli veripisarat, jotka loistavina tulihelminä putoilivat synkässä
pimeydessä.

Mutta tämä tapahtui silloin kun Jesus ristillä riippui, ja kun onneton
äiti seisoi ristin alla ja itki. — —






IV.




ZEMZEM'IN JOUSI.


Heikko Amina istui kaivon partaalla ja itki kuollutta miestään, ja
kyyneleet putoilivat lähteen pyhään veteen.

— Ilta läheni.

Viimeiset pyhiinvaeltajajoukot pysähtyivät Zemzem'in partaalle ja
joivat sen kirkasta vettä, eivätkä he tietäneet, että pyhän äidin
kyyneleet olivat siihen sulaneet. Ja joukot kääntyivät vielä kerran
pyhää Qa'baa päin ja rukoilivat matkarukouksensa. Mutta yhä vain istui
pyhä Amina lähteen reunalla ja itki.

Oli jo miltei pimeä, kun iloinen nauru herätti surevan äidin, pieni
kauniskasvoinen Mohamed juoksi surevan äitinsä luo, ja häntä seurasi
heidän ainoa perintönsä Omm Aimân orjatar.

Mohamed kiipesi äidin syliin ja lepäsi siinä katsellen korkean kannen
kiiluvia tähtiä, mutta äkkiä kääntyi hän ympäri ja koitti etsiä
merkille panemiaan tähtiä Zemzem'in kirkkaasta pinnasta.

Hän makasi suullaan äidin helmassa ja katseli kaivon sileätä kalvoa,
tuhansin siellä tähtiä kuvastui; — mutta putosiko jotain, lähteen pinta
värähti, ja pienet rengaslaineet pakenivat toisiaan kuollen lähteen
reunoja vasten.

— Äiti, heititkö mitään lähteeseen —, kysyi pieni Mohamed.

— En, lapseni, kohtalon tähdet vain lentävät —, kuiskasi äiti, ja
taas putosi kyynel lähteen kalvoon, eikä Mohamed voinut sitä liikettä
vedessä ymmärtää. —

Hän katseli ja etsi isonkarhun sikermää veden tummasta peilistä. —
Tuolla, tuolla —, puhui hän itsekseen ja ummisti hetkeksi silmänsä.
Kun hän ne taas avasi, huomasi hän sikermässä vain kuusi tähteä,
jotka alkoivat hiljaa liikkua veden kalvon väreillessä, ne joluivat
lähemmäksi toisiaan ja muodostivat jousen kuvan.

Mohamed katseli silmää räpäyttämättä, mutta hänen korviinsa tunkeutui
suruinen, pitkäsävelinen kuolinlaulu, uskollinen Omm Aimân lauloi. —
Vaan tähdet ne vetäytyivät terävälle kaarelle kuin kireäksi jännitetty
jousi, mutta Mohamed iloitsi, ettei siinä jousessa ollut vasamaa.

Äkkiä lensi pitkässä kaaressa se seitsemäs tähti ja asettui jouselle
poikittain kuin nuoli, ja sillä oli kirkkaasti loimuava pyrstö. Mohamed
tuijotti hengittämättä, pieni sydän pälpätti kiihkeästi. — — Jousi
laukesi, ja tuntui kuin tulinen nuoli olisi lentänyt hänen sydämeensä
ja kirvellyt siellä — —

Lapsi parkasi, laulu taukosi, ja pyhä äiti painoi lastaan kuivuneita
rintojansa vasten. — Tähtiä lenteli taivaalla ahkeraan. — —

       *       *       *       *       *

Eräänä varhaisena aamuna nousi pyhä äiti lapsensa kanssa kameelin
selkään, ja uskollinen Omm Aimân seurasi heitä. He olivat kotimatkalla
Medinasta Mekkaan sukulaisensa Banû'Adij'an luota.

Verkalleen astui kameeli pitkin Medinan ja Mekan välistä
hieta-aavikkoa. Ilma oli tukahduttavan kuuma, ja aurinko näytti
veripunaiselta pallolta taivaan laella. Mutta äkkiä laskeusi laiha
kameeli polvillensa ja painoi pitkän kaulansa maata vasten, sen kuivat
sieraimet sulkeutuivat, ja palavat silmät värisivät odotuksesta.

Hiekkasade oli tulossa. —

Pyhä Amina laskeusi maahan lapsinensa kameelin suojaan ja painoi
kiihkeästi lastansa poveansa vasten. Kuului kaukainen kohina, hieta
liikkui, ja kuuma hiekkapilvi peitti aavikolla olijat.

Pieni Mohamed sulki silmänsä ja kuunteli hiekan lentoa. Mutta silloin
välähti hänen silmiensä eteen kuusi tähteä, ne leijailivat jännitettynä
jousena, vaan ennenkuin nuoli ehti singahtaa, painoi hän molemmat
kätensä sydäntänsä vasten, mutta samassa tunsi hän, äidin poveen kun
nojasi, ettei äidin sydän lyönyt.

Turhaan oli Mohamed suojellut pientä sydäntään, sillä äidin poveen se
nuoli olikin singahtanut. Mohamed oli silloin kuuden vuoden vanha, ja
sen paikan nimi oli Abwâ, jossa pyhä Amina kuoli. —




ALLAHIN HÄMÄHÄKKI.


Nuorukainen Mohamed kulki kuumassa hiekassa karavaaninjohtajan sivulla
ja kuunteli hänen tarinoitaan.

— Mohamed —, sanoi hän, — sinun lapsuutesi tarina on vielä kertomatta!
— Ja näin kertoi hän:

"Tapahtui, että eräänä päivänä sinun hoitajasi Halima jätti sinut
hetkeksi kahden oman poikansa kanssa. Mutta itkien juoksi tämä äitinsä
Haliman jälkeen ja huusi: — Mohamed on murhattu! — silloin syöksyi
Halima teltan luo ja tapasi lapsen kalpeana makaamassa maassa,
mutta hänen oma poikansa kertoi, että hän näki kuinka kaksi miestä
valkoisissa vaatteissa tuli Mohamedin luo. Ne tarttuivat häneen ja
heittivät hänet maahan, aukaisivat hänen rintansa ja ottivat sieltä
sydämen, josta he leikkasivat pois mustan verikokkareen ja heittivät
sen pois huutaen: — Tämä on saatanan osa! —

"Sitten pesivät he sydämen hohtavalla lumella, jota heillä oli
kultaisessa maljassa ja parannettuansa haavan katosivat." —

Näin kertoi karavaaninjohtaja, mutta Mohamed tuli suruiseksi ja
koitteli rintaansa. Se tuntui hänestä niin tyhjältä ja ontolta, hän
tiesi nyt, että sydämestään oli jotain poissa, ja hän huusi vaikertaen:

— Oi, aurinko, sinullakin on pilkkusi, mutta minun sydämeni on varjoja
vailla! -Ja hän itki sydämensä puhtautta, sillä hän ei vielä silloin
tiennyt — mikä puhdas sydän on. —

       *       *       *       *       *

Allâh'in ainoa profeetta pakeni uskonsa vastustajia ja vihamiehiään ja
läheni Thaurvuorta. Ammottavat kuilut avautuivat hänen eteensä, kun hän
juoksi tuttuja teitä. Liikkuvat sorakivet vyöryivät hänen jalkojensa
alla, ja kuumuus vaivasi häntä.

Hän kiipesi korkealle Thaur-vuorelle ja katsahti takaa-ajajiensa
joukkoa. Ne olivat aivan lähellä; vain kaksi mahdollisuutta
näyttäytyi Mohamedille — antautua surmattavaksi tai itse syöksyä
Thaurinharjanteelta syvyyteen, mutta ääni povessa kuiskasi:

— Etsi luolaa vuoren juurelta! — — Mutta he tuntevat sen, he löytävät
minut sieltäkin! — Mutta rinnan ääni sanoi käskevästi:

— Allâh varjoo sinua! — Ja Mohamed laskeusi vuorelta kierteistä polkua
ja hiipi luolalle.

Mutta suuri, punainen hämähäkki oli kutonut verkkonsa sen suulle ja
istui keskellä seittiä uhkaavan näköisenä. Mohamed aikoi särkeä sen
seitin sauvallaan, mutta hämähäkki puhui:

— Anna minä tutkin sydäntäsi, niin minä autan sinua! — Eikä Mohamed
ehtinyt kauvaa miettiä vaan huusi:

— Tutki minun sydäntäni, sillä se on puhdas, mutta auta minua! —

— Vanno vala! Ja Mohamed vannoi Allâh'in kautta. Hän syöksyi luolaan.
Seitti särkyi, mutta pian paikkasi lukki sen ja istuutui sen keskelle.

Vainoojat saapuivat luolan suulle. -Tänne päin hän katosi —, puhui yksi.

— Mutta tuolla luolassa hän ei ole, sillä siinä on ehjä lukinseitti
suulla —, vastasi toinen, ja he jatkoivat ajoaan, mutta viileässä
luolassa istui Allâh'in profeetta hartaaseen rukoukseen vaipuneena.

Kylmä vesipisara katosta nolpahti hänen kuumalle otsalleen, Mohamed
heräsi ja nousi mennäkseen, sillä hän oli unohtanut lupauksensa, mutta
punainen hämähäkki istui keskellä verkkoa uhkaavan näköisenä. Mohamed
ailahti.

Hän tuijotti suurta hämähäkkiä, jonka punainen ruumis oli ihmissydämen
kokoinen, pitkät nivelikkäät jalat haroivat verkkoa, mutta
etujalkojensa välissä piti se jotain mustaa niljakasta.

— Lapsuuteni sydän —, kuiskasi Mohamed ja vaipui itkien maahan.

— Minä lahjoitan sen sinulle takaisin —, puhui hämähäkki, mutta Mohamed
teki kädellään kieltävän liikkeen.

— Muut rukoilevat takaisin lapsuutensa sydäntä, mutta sinä sen
kiellät! —

— Mutta miksi eivät varjot saaneet kasvaa valon kanssa, nyt on sydämeni
valoisa, varjoista en huoli. —

— Mutta sinä itkit kerran sydämesi puhtautta, Allâh kuuli sen ja antaa
sinulle varjotkin takaisin, että olisit — ihminen! —

Mutta Mohamed painoi kätensä sydäntänsä vasten ja itki.

Yhtäkkiä hyppäsi hämähäkki verkostaan hänen rinnalleen, halkaisi
villaisen vaipan ja imutorvellaan puhkaisi hänen valkoisen rintansa.
Tuntui ihana pistos, sydän pysähtyi ja hetken päästä kutoi hämähäkki
niljakasta seittiä haavan päälle, joka heti parani.

Ja Mohamedilla oli rinnassaan ihmisen — koko sydän — — —

       *       *       *       *       *

Kuollut oli Mohamedin ensimäinen puoliso Chadidja, ja Mohamed suri
häntä — —

Mutta sydämen mustat varjot suurenivat, ja Mohamed valitsi itsellensä
paljon vaimoja, joista rakkain oli ihana 'Ajischa.

Hän istui 'Ajischan kanssa patjaisella vuoteellaan ja lausui ankaria
sanoja rakkaalleen, sillä sydämensä varjot olivat tummuneet, ja
'Ajischa itki.

Niin tapahtui, että Mohamed polttaissaan puhalsi suuria savurenkaita,
jotka ajoivat toisiansa tyynessä huoneessa, ja renkaat leijailivat ylös
lakea kohti. Väsyneen profeetan katse seurasi niiden kevyttä lentoa,
mutta äkkiä heitti hän piippunsa ja alkoi kovasti vavista. Nurkassa
katonrajassa oli suuri hämähäkin verkko, jonka keskellä istui sydämen
kokoinen valkea hämähäkki. —

Mutta pian tointui hän hämmästyksestään, sivalsi käyrän miekkansa
ja ponnahti seisomaan. Itkevä 'Ajischa pelästyi ja luullen, että
hänen kuolemansa hetki oli tullut, kiljaisi kauhuissaan, vaan ääni
katonrajassa lausui:

— Mohamed, puhdas sydämesi katsoo sinua! — Mutta Mohamed huusi polkien
maata:

— Pakene kalpea omatunto! –

Paikallansa istui vaan hämähäkki, ja sen valkoinen rinta hohti. Mutta
Mohamed iski miekallansa hämähäkin kuoliaaksi.

Kuollut oli profeetan valkoinen, puhdas sydän —, ja varjot kävivät
tummemmiksi!




KUOLEMAN KUVASTIN.


Seitsemän kertaa oli Mohamed ratsastanut pyhän Qa'ban temppelin ympäri
ja seitsemän kertaa oli hän sauvallaan koskettanut sen mustaa kiveä
ennenkuin hän nousi kameelin selkään matkustaakseen Minâ-laaksoonn
rukoilemaan.

Mutta hetken ratsastettuaan tunsi hän mehiläisen piston otsallansa,
otsa paisui, ja profeetta kaipasi pientä kuvastintaan. Se ei ollut
matkassa, ja hänen vihansa oli suuri. Mutta otsa paisui yhä enemmän, ja
Mohamed pelkäsi verenvihoja. —

Ja hän rukoili tuskassaan. Niin tapahtui, että kameelin jalka painui
hiekkaan nilkkaa myöten, ja kuopasta kumpusi suloinen lähde. Mohamed
laskeusi kameelinsa seljästä ja kumartui yli lähteen reunan, otsaansa
katsellakseen, mutta kauhukseen huomasi hän ensi kerran elämässään,
että hän oli — — vanha. Kurttuisella otsalla oli verinen paise.

Hän nosti kädellään vettä lähteestä ja valeli sillä kipeätä otsaansa.
Kirkkaina helminä valui vesi hänen sormiensa lomitse, mutta hän
huomasi, että ne olivat vanhan sormet. Mutta paisuma otsalla laski, ja
kulkue jatkoi matkaansa.

Profeetan vierellä ratsastava Abu Bekr sanoi hiljaa:

— Allâh kutsui profeettaansa! Mutta Mohamed vaikeni.

He saapuivat Safâ- ja Merwa-vuorten väliseen Minâ-laaksoon, jossa
Abraham oli seitsemällä kivellä taistellut pahaahenkeä vastaan, ja
Mohamed heitti nuo tavanmukaiset seitsemän kiveä mustaa kallionseinää
vasten, mutta seitsemäs kivi kimmahti takaisin ja löi Mohamedia otsaan.
Syntyi taaskin painuma, ja Mohamed pelkäsi verenvihoja.

Niin tulivat he paluumatkalla lähteelle, joka oli syntynyt kameelin
jalan astumalle, ja Mohamed polvistui lähteenreunan yli, mutta
kauhukseen näki hän, että hän oli vanha ja raihnas, otsassa suuri
paisuma.

Hän aikoi juuri nostaa kädellänsä vettä lähteestä, kun seitsemän
mehiläistä tuli lentäen, ja jaloissaan niillä oli se pieni kivi, joka
profeetan otsaan oli ponnahtanut, ne pudottivat kiven lähteeseen, vesi
roiskahti profeetan otsalle, ja paisuma aleni, mutta ympärillä seisovat
sanoivat:

— Mohamed, joku kutsui sinua — — —

Mohamed lepäsi uupuneena vuoteellaan, ja hänen lempivaimonsa 'Ajischa
istui hänen vieressään silitellen otsaa, jossa oli kaksi pientä
verinaarmua.

— Mohamed —, sanoi hän, — sinun kasvosi ovat kurttuiset ja vanhat, sinä
olet jo vanha —

Mutta Mohamed nousi kiivaasti vuoteellansa ja tahtoi kuvastintaan.
'Ajischa antoi hänelle pienen teräväsärmäisen kirkkaan metallipalan.
Hän katseli kuihtuneita kasvojansa siinä, mutta kuvastin ei ollut
sileä, se valehteli, hän ei ollut vanha. Ja Mohamed iloitsi siitä,
ettei hän ollut vanha.

— Se lähde oli kuoleman kuvastin, sillä se valehteli, tämä on elämän
kuvastin, sillä se puhuu totta —, sanoi hän.

Mutta 'Ajischa sanoi:

— Kaunis on elämän kuvastin, sillä se on _valhe,_ synkkä on kuoleman
kuvastin, sillä se on _totuus!_ — Ja sillä hetkellä oli 'Ajischa
herraansa viisaampi.

Mutta Mohamed katsahti vielä kerran kuvastimeen, joka sanoi ettei hän
ollut vanha; ja tämä ilo oli niin suuri, että vanha Mohamed, kuoli
ilosta, ettei ollut vanha — —






V.




PYHÄ GANGES.


Rauhaisana virtaa suuri idän virta, vienot vuolteet hiljaa kulkevat. —

Rauhaisana istuu vanha Ganges, vienot hymyn vuolteet kasvoillansa
kulkevat. —

Rauhaisana kuiskii illan tuuli, lempi sydämessä ihmiset kulkevat. —

       *       *       *       *       *

Mutta iltaa seurasi yö, ja yöstä valkeni aamu. Vanha Ganges istui
majansa ovella, ja valmisteli vapisevin käsin viimeisiä saviastioita.
Ahdassuisia ne olivat, sitä viimeistä — suurta retkeä varten.

Hän oli jo saanut tarvittavan luvun valmiiksi ja asetteli niitä päivän
paisteeseen: kuivamaan.

— Paista helteisesti, päivä, viimeisen kerran, lujaksi koveta savi,
sillä sydämeni on jo niin pehmeä —, puhui hän.

Mutta mustat pilvet nousivat taivaalle, päivä pimeni, ja ukkosensade
kasteli maan, ja saviastiat painuivat kokoon. Se päivä oli vanhan
Ganges'in ensimmäinen suuren koetuksen päivä.

— En ole valmis vielä kuolemaan, sydämeni on siis vielä kova —, puhui
hän itseksensä ja itki.

Mutta seuraavana aamuna paistoi päivä pilvettömällä taivaalla, ja vanha
Ganges laittoi saviruukkujaan.

— Paista tulisesti, päivä, ja kuivuta ne koviksi, että minun sydämeni
pehmiäisi —, puhui hän asetellessaan niitä kuivamaan.

Ja päivä paistoi helteisesti niinkuin ei koskaan ennen, mutta
saviastiat halkeilivat ja putoilivat rikki. Se päivä oli vanhan
Ganges'in toinen suuren koetuksen päivä.

— En ole valmis vielä kuolemaan, sydämeni siis on vielä kova —, puhui
hän itseksensä ja itki.

Seuraavan päivän aamu oli viileä ja kuulakas, päivä paistoi hellästi
ja lämpimästi. Vanha Ganges valmisteli saviruukkujaan ja laittoi niitä
kuivamaan.

— Paista hellästi, oi päivä, ja kuivaa ruukut, että minun sydämeni
pehmiäisi —, puhui hän itsekseen.

Ja päivä paistoi hellien, sopivasti kuivuivat ruukut, ei koviksi kuin
kivi, vaan sitkeiksi ja kestäviksi.

— Joudu, ilta, olen valmis, sydämeni on otollinen —, puhui hän.

Tuli ilta. Palmupuiden suuret lehdet lopettivat huojuntansa, metsien
laulut kuolivat, ja virran vuolteet keinuttivat lootoskukkia.

Valkoisia kiviportaita astui vanha Ganges kädessänsä saviruukkuja, ne
olivat viimeiset ruukkujen koko luvusta. Huojuen nousi hän portaita
ja taittoi notkean köynnöskasvin suuren palmun vyötäriltä. Hän punoi
köynnöksen ruukkujen korvien läpi ja sitoi ne yhteen. Sitten kiinnitti
hän ne hartioillensa ja laskeutui pitkään laulaen pyhään virtaan.

Tyhjät ruukut kannattivat häntä veden pinnalla ja vain hitaasti imivät
vettä pienistä suistansa. Virran vuolteet veivät vanhusta mukanaan.

Tuli pimeys. Mustat joutsenet lähtivät kätköistänsä ja liittyivät
vanhuksen seuraan, verkalleen jolui virtaa kuoleman jono.

Lootoskukka syttyi tuleen ja kuiskasi vanhukselle.

— Taita matkaasi elämän ilo! — Mutta vanhus vaikeni. Syttyi toinen
kukka ja puhui:

— Taita matkaasi elämän rakkaus! — Ja vanhus vaikeni. Syttyi kolmas ja
lausui:

— Taita matkaasi elämän tuska! — Mutta yhä vaikeni vanhus. Niin
syttyivät sadat lootokset virran pinnalla ja tarjosivat hänelle
kaikkea mitä elämällä on, ja se yö oli vanhan Ganges'in kolmas suuren
koettelemuksen hetki; mutta hän vaikeni, ja hiljaa lauloi mustien
joutsenten jono Intian yössä. Vaan ruukut liukenivat ja täyttyivät, ja
syvemmälle painui vanhus. —

— Sydämeni ei enää ole kova —, sanoi hän kääntyen joutsenia päin.

Ja virran vauhti hiljeni, ja sen pinta avartui, sillä laaja meri
avautui virran vuolteille. Punerva päivä nousi merestä ja valaisi
kuolevan kasvoja. Ja vanhus kuiskasi:

— Totuutta ei elämä lahjoittanut, minä vaivun loistavimman lootoksen
kultaiseen syliin, sillä elämällä ei ole totuutta! —

Ja nouseva aurinko punasi vilpoisen virran pinnalla kuolevia
vesikuplia. Mutta mustat joutsenet sousivat ylös hiljaista virtaa ja
lauloivat:

— Pyhä, oi pyhä on Ganges, sillä sen pinnalla uinuu elämän ilo! —

— Pyhä, oi pyhä on Ganges, sillä sen rinnalla hehkuu elämän rakkaus. —

— Pyhä, oi pyhä on Ganges, sillä sen kuvastimessa näkyy elämän tuska. —

— Pyhä, oi pyhä on Ganges, sillä sen helmassa nukkuu — — totuus! Pyhä
on kuoleman virta — —








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LEGENDOJA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.