The Project Gutenberg eBook of Pankaa sille nimeksi Nikolai..., by Juho Koskimaa

Tämä tapahtuu kesällä 1917, aikana, jolloin kesäiset päivät ovat kuumimmillaan. Se on kaikin puolin merkillistä aikaa. Jumalan aurinko paistaa niinkuin aina ennenkin ja ihmiset askaroivat toimissaan kasvot hikisinä. Monet heistä ovat suunnattomasti rikastuneet, toisten olot käyneet niukemmiksi, ja he ovat tyytymättömiä ja napisevat. Mutta ilmassa on jotakin enteellistä, ikäänkuin jotakin ennen tapahtumatonta ja kuulumatonta odotettaisiin.

Näihin aikoihin elää myöskin Sarkan Liinu ihaninta aikaansa. Ennen hänellä ei juuri ollut aikaa mihinkään ihanuuksiin ja tuskinpa niitä edes paljon ajattelemaan ja kuvittelemaankaan, mutta nyt sekin aika oli tullut. Että elämä sittenkin oli tällaista! Elämä ja siihen kieltämättömästi kuuluva rakkaus!

Liinu tiskaa astioita auringonpaisteisessa keittiössä, missä kärpäset surisevat ja ruuanlemu täyttää ilman, ja ajattelee rakkauden asioita. Tuossa nurkassa on hänen sänkynsä, tuossa edessä on pesusoikko, ja kastrulleja kimmeltelee seinillä, mutta lasit ja porsliinit hänen on vietävä ruokasalin kaappiin, senkkiin, mikä se nyt on. Ja se onkin viimeinen tiskaus tälle päivälle, sillä iltalaivassa herra lähtee maalle. Ja kahdeksalta alkavat palokunnalla tanssit.

Tanssit, niin juuri. Tansseista ei Liinu juuri ole ennen välittänyt, eikä hän paljon osaa tanssia nytkään, mutta keväällä hän on niissä ruvennut käymään. Aikaisemmin niissä eivät tavalliset tytöt mainettaan menettämättä käyneet, mutta nyt ne käyvät työväentalolla ja palokunnalla ja maneesissa ja missä vaan sattui. Sillä eihän nyt ollut greekkiläistä, ei roomalaista eikä juutalaista, vaan vihamiehet olivat tulleet veljiksi ja vapauttajiksi, ja pian kai yleinen maailmanrauhakin tulisi. Niin Liinu oli kuullut puhuttavan.

Olihan työkansankin asema parantunut. Liinu huomasi sen omasta asemastaan. Palkka ei vielä sanottavasti ollut noussut, mutta vapaata aikaa oli jo paljon enemmän. Mutta niitä juttuja ei Liinu enemmältä ajatellut, sillä hän oli luotu tekemään työtä ja teki mielellään. Hänen ajatuksensa pysyi vain rakkaudessa.

Tästä tunteesta, olipa se minkälaatuista tahansa, hänellä ei, niinkuin paljosta muustakaan, ollut suuria aavistuksia. Isästään hän ei muistanut muuta kuin että se oli sänkinen ja parkitulle nahalle haiseva työmies, jonka polvella hän kerran oli istunut. Muuta hän ei hänestä muistanut eikä äidistään sitäkään.

Mutta sen hän muisti, miten hän aivan kuin oli herännyt Harjun suurilukuisessa perheessä, joka hänen aikanaan oli kasvamistaan kasvanut, ja hoidellut pienempiänsä, jotka eivät olleet hänen veljiään eivätkä sisariaan. Jos hän sen toisinaan oli sattunut unohtamaan, oli häntä siitä kouraantuntuvalla tavalla muistutettu. Kun hän sitten viisitoistavuotiaana sai käskyn mennä itse ansaitsemaan elatuksensa, oli se harmaa ja hyhmäinen marraskuun päivä onttoudestaan ja surullisuudestaan huolimatta tuntunut hänestä jonkunlaiselta vapautuksen päivältä. Siitä oli nyt viidettä vuotta, ja sinä aikana hänellä ei ollut ollut aikaa perehtyä rakkausasioiden puoleen eikä toiseen. Herrasväet rakastivat lapsiaan, herrat ja rouvat kenties myöskin joskus toisiaan, ja tytöt olivat joskus jutelleet rakkaudesta ja sille nauraa kikatelleetkin. Liinulle ne olivat jääneet ulkopuolisiksi asioiksi.

Hänen sulhasensa nimi oli Nikolai. Sillä oli sama nimi kuin keisarillakin, joka keväällä oli pantu viralta pois, silloin kun kansalle oli koittanut vapaus. On surullista, että keisaritkin, joita niin oli kunnioitettu ja pelätty, pannaan viralta, ja viedään linnaankin, mutta jos ne kerran ovat eläneet huonosti, niin minkäs sille voi. Kun kansa nyt kerran oli noussut. Muuta nousua ei Liinu tosin ollut nähnyt kuin hirmuista meteliä ja ilonpitoa kaduilla, mutta hän uskoi, mitä toiset sanoivat, että ne olivat nämä Venäjän pojat, jotka olivat kukistaneet sortovallan ja sen mukana myöskin keisarin.

Siihen asti hän oli sotamiehiä pelännyt, mutta siitä asti hän rupesi katselemaan heitä hiljaisella kunnioituksella. Eikä hän siitä asti myöskään uskonut, mitä herrasväki sanoi, että ryssää — niinkuin he sanoivat — piti pelätä ja kavahtaa, että piti juosta pakoon, jos joku yritti lähestyä. Hän näki, etteivät muut heitä pelänneet, ja tunsi, ettei myöskään hänen ollut pakko sitä tehdä. Ja sitten hän alkoi käydä tansseissa. Sen nimi oli nyt siis Nikolai. Liinu on jo vähitellen saanut astiansa kuivatuksi ja keittiön järjestykseen ja hänelle jää enemmän aikaa tämän Nikolain miettimiseen. Ei hän paljoa ymmärrä siitä, mitä se puhuu, mutta hänellä on sykähdyttävä tietoisuus siitä, että se on rakasta ja hyvää. Se on suudellut häntä ja ottanut häntä vyötäröistä. Ei Liinu ole koskaan ennen sellaista kokenut. Se oli ollut niinkuin pahaa ja hyvää samalla kertaa, mutta niin paljon enemmän hyvää, että se kokonaan peitti pahan. Enää hän ei pahaa oikeastaan muistanutkaan.

Mutta keittiöön hän ei sitä ollut laskenut. Kuuluivat muut laskeneen, muttei hän herrasväen takia eikä sisäkönkään, joka hänkin oli maalla.

"Ja jos Liinu menee ulos, niin ei pidä viipyä kovin myöhään. Minähän en pidä siitä."

Liinu kuulee sanat kuin unessa ja näkee herran kävelevän keittiönportaita alas. Hän on näkevinään puoleksi tuiman, puoleksi kysyvän silmäinluonnin, mutta se häipyy hänen mielestään samalla kertaa kuin herran vartalokin portti-aukosta. Sitten hän käy katsomassa, onko paraatiovi lukittuna, ja alkaa laittaa itseään kuntoon.

Mutta juuri kun hän on hajoittamassa tukkaansa iskee häneen ajatus, miksi herra nyt meni keittiön läpi eikä katuoven kautta kuten tavallisesti. Hän menee uudelleen katsomaan, onko oven avain sisäpuolella, ja huomaa asian niin olevan. Hän on kokonaan rauhoittunut kun hän palaa jatkamaan keskeytynyttä pukeutumistaan.

Loppukesän yö on näillä main lauhkea ja hämärä ja ikäänkuin pumpuliin kääritty. Soiton sävelet huvipaikoista eivät vielä ole laanneet kuulumasta eivätkä pitkään aikaan lakkaakaan, ja kaduilla ja puistossa on supatusta, naurua ja kiimaa.

Liinu hätkähtää ja kääntää katseensa läpi hämärän puhujaan päin, jota hän ei näe. Aivan varmaan ei sanoja myöskään ole häntä nähnyt, ja jos olisikin, niin mitäpä sitten. Hetken kuluttua hän on jo koko asian unohtanut. Ja toisekseen hän on joskus kuullut sanottavan pahemmastikin, — jonka hän myöskin on unohtanut.

Siihen ei Liinulla ole mitään vastattavaa. Hänen mielessään ja sielussaan asuu varmuus siitä, että tuo, joka astuu hänen vierellään, häntä rakastaa. Sen hän on kyllä pitkin aikaa tiennyt, mutta vasta nyt hän on siitä varma. Miksi? Sitä hän ei voisi itselleen selvittää, jos ymmärtäisi sellaista tahtoakaan. Vaan kenties siksikin, ettei ole muilta aikaisemmin sellaista kuullut.

Liinu vaeltaa eteenpäin ja venäläinen, tämä Nikolai, hänen rinnallaan kuin oleellinen osa hänestä. Kuluu hetkiä, jolloin Liinu häntä ei muistakaan, tuntee vain hänen läsnäolonsa.

Eiväthän he osaa monta sanaa keskenään vaihtaa, mutta mahtaneeko se rakkaudessa ollakaan niin tarpeellista. Hänen mielestään asia on niinkuin sen osapuilleen pitääkin olla. Eikä hän näitä ajatellessaan tule miettineeksi, että rakkaus tavalla tai toisella koskaan tulisi muuttumaan tai puolelta tai toiselta loppumaan. Hän vain rakastaa ja siinä kaikki.

Liinu ei tajua heidän harvasanaisen keskustelunsa koomillisuutta. Hän ymmärtää vain, että Nikolailla, tällä koreavartisella ja ruskeasilmäisellä pojalla on loma, ja ajattelee, että se kenties on sen hankkinut häntä varten. Eikä hän myöskään tiedä sitä, että tähän aikaan useimmilla venäläisillä sotamiehillä on loma, joko sitten pyydetty tai muuten otettu. Mutta synti olisi jättää häntä tänne pitkäksi aikaa kävelemään.

"Istumas", toistaa Liinu naurahtaen. "Eihän sitä missä tähän aikaan istukaan."

Se tahtoisi antaa hänelle sinellinsä ja kääriä hänet siihen, että hänen olisi lämmin. Ajatus hurmaa ja värisyttää Liinua.

Seuraava tunti näkee heidät kaupungin laidalla olevan puiston penkillä. He eivät puhu mitään, mutta hyväilyt ovat yhtä pitkät kuin äänettömätkin. Ja aika kuluu, alkaa valjeta ja Liinua rupeaa viluttamaan.

Venäläinen katsoo häneen pitkästään, kummeksuen ja kysyen, katsoo ja nousee viimein hänkin ja suutelee. Liinu riippuu hänen kaulassaan, puhuu, vaikka tietää, ettei toinen ymmärrä, ja tarkastelee hänen jokaista piirrettään.

Heidän askeleensa ovat ainoat nyttemmin autioilla kaduilla. Kaupunki nukkuu ja viimeisetkin yövalvojat ovat menneet koteihinsa. Liinu on turtunut onnesta ja väsymyksestä. Kotiportilla hän aikoo ottaa jäähyväiset, mutta venäläinen, tämä Nikolai, pitää kiinteästi hänen kädestään, ja Liinun raukeus käy yhä suuremmaksi. Tätä miestä hän sentään rakasti.

Kysyjän äänessä on samalla kertaa leikillisyyttä, surunvoittoisuutta ja kysymystä.

Mutta Liinu pudistaa päätään. Miksi hän valehtelisi, ettei herrasväki ole maalla.

"Sallimas mun tulla?" kysyy venäläinen nöyrästi ja liikuttavasti.
"Pieni, pieni aika vain, galubka."

Liinun tulee yhtäkkiä paha olla, hän aavistaa, että jotakin voisi tulla tapahtumaan, ja hän aikoo vastata kieltävästi. Mutta toisaalta pyyntö häntä hurmaa, siinä on lämpöä ja melkein kuin onnea lupaavaa, ja hän katselee pyytäjän silmiä, kasvoja ja koko olentoa niinkuin hän jo on tehnyt kymmeniä kertoja. Tämänkö hän jättäisi seisomaan aamukylmään, tämän Nikolain, joka on hankkinut loman hänen takiansa. Ja hän tekee ratkaisunsa.

III

Liinun ja hänen Nikolainsa välillä ei tapahdu mitään helliä ja tunteellisia ero- tai jäähyväiskohtauksia. Muutamana iltana jää Nikolai eli Niku, joksi Liinu on häntä viime aikoina ruvennut sanomaan, sovitulle tapaamispaikalle saapumatta, ja seuraavana päivänä Liinu saa tietää, että hänet on siirretty toiselle paikkakunnalle. Eikä Liinu edes tiedä, mille. Niin katoaa Nikolai hänen silmistään kuin sumu tai yöllinen uni.

Alussa Liinu odottaa häneltä edes jonkinlaista kirjettä tai muuta tiedonantoa, mutta sitten hän oivaltaa, että Nikolai ei osaa kirjoittaa. Varmaan olisi jo seuraavana päivänä kirjoittanut, jos olisi osannut. Ensi kerran Liinu silloin tulee pidemmälti aprikoineeksi kirjoitustaidon tärkeyttä tässä maailmassa.

Ja Liinu itkee. Ei päivisin, jolloin hän silmät kuivina ja huulet yhteen puristettuina toimittaa askareitansa, vaan öisin, jolloin hän voi muiden näkemättä sen tehdä. Ei hän itke kadotettua neitsyyttänsä eikä sitä, mikä mahdollisesti kaikesta olleesta luonnon pakostakin koituu, vaan hän itkee Nikolaita, jota noin vaan saadaan viedä ja tuoda miten tahdotaan. Sotamies on lopultakin piikaakin huonompi.

"Älähän sinä siinä tursku öisin ja kulje nukuksissa päivisin", sanoo hänen palvelustoverinsa. "Samanlainen se sinun omasi oli kuin kymmenien toistenkin. Niillä on uudet Liinut ja uudet kuhinat."

Liinu ei ole kuulevinaan. Hän on varma siitä, että samalla tavalla kuin hän nyt kulkee täällä ja ajattelee Nikua, samalla tavalla Niku kulkee siellä missä on ja ajattelee häntä. Nikun ainoa virhe on vain siinä, ettei osaa kirjoittaa.

Mutta pian Liinu saa muutakin ajattelemista: hän alkaa ajatella omaa tilaansa. Silloin ottaa hän eron palveluspaikastaan ja etsii uuden, missä on parempi palkkakin. Säästöjä tässä on pakko kerätä.

Tämä uusi herrasväki on reilumpaa meiningeiltään kuin entinen. Rahaa on viljalti ja muutenkin paikat komeammat, mutta kuitenkin tuntuu Liinusta kuin puuttuisi täältä jotakin, mitä entisessä oli, ja hän kaipaa usein entistä paikkaansa. Siellä oli tasaista, hiljaista ja arvokasta, niin, ja siellähän hän monasti oli Nikunkin kanssa. Tekisi mieli joskus käydä katsomassa, jos kehtaisi. Täällä ollaan liikemiehiä, ja toisinaan menevät yötkin meluisissa juomingeissa, missä rouvakaan ei säikähdä olla mukana. Tällöin herran vieraat pyrkivät ottamaan hänestä kiinni ja hyväilemään.

"Antakaa olla", pyytää silloin Liinu. "Olkaa hyvä ja päästäkää." Mutta herrat vain yltyvät. "Vai pitäisi nyt päästää", huutavat he. "Älkää nyt, neiti. Kyllä me tiedämme, kyllä me tiedämme."

Liinu katsoo rouvaan, joka vilkuilee häntä puolihumalaisen kostein silmin. "Eivät ne sinua syö", nauraa hän. Vaan Liinu riuhtaisee itsensä irti — "en minä vain rupea" — ja juoksee toiseen huoneeseen. Oven takana kuiskutellaan ja supatellaan, ja Liinu arvaa hyvin, mistä on kysymys.

"En minä sitä usko", kuuluu viimein rouvan ääni. "Ja se tekee työnsä hyvin."

Ja vähän ajan kuluttua: "Enkä minä sellaista pitäisi minuuttiakaan."
Samana yönä Liinu taas itkee ja ajattelee Nikolaita, joka oli niin
kaikin puolin hyvä. Missähän sekin raukka nyt menee. Ja eikö siellä
Venäjällä opeteta kirjoittamaan.

Viikot karttuvat kuukausiksi, syksy talveksi ja lumi jää pysyväiseksi. Silloin ympäri maan alkaa räjähdellä, ensin hiljemmin, sitten yhä kovemmin ja kuuluvammin. Ensin ei Liinu tajua, mistä on kysymys, mutta sitten se hänelle selviää kauhistuttavalla kirkkaudella. Ei, hänen Nikolainsa ei voinut sellaisia, ei mitenkään. Kun se nyt vain olisi ennättänyt pois, ettei joutuisi surman suuhun. Tulisi sitten, jos tulisi. Hyvä Luoja sentään, mikähän tässä lopuksi perii.

Palveluspaikkansa hän on jo menettänyt toisen toisensa jälkeen, mutta siitä huolimatta hänet eräänä päivänä viedään tutkittavaksi.

"Yhä uusia näytään tuotavan", sanoo hän kuin ohimennen. Ja lisää: "Oli se kans yhtä saatanan hunsvottielämää."

"Ja älyätkö sinä, mitä väkeä ne sinun ryssäsi olivat?" kysyy kyselijä viimein ikäänkuin rauhoittuneena, mutta vastaa itse kysymykseensä: "Perkeleen ja käärmeen sekasikiöitä ne olivat. Ymmärrätkö nyt?"

"Et usko!" sanoo kyselijä kolkosti. "Kyllä se oli samaa maata kuin kaikki muutkin. Mutta nyt niistä on päästy ja päästään."

"Ei suinkaan niitä kaikkia tapeta?" kysyy hän viimein itkunsekaisella äänellä.

Tällaisissa tapauksissa monet ajattelevat itsemurhaa, mutta Liinu ei niin tehnyt. Kun ohi päästään, niin kai miten kuten toimeen tulee, vaikka se olisi vaikeaakin. Ei suinkaan hän ole ensimmäinen eikä viimeinen sitä lajia maailmassa. On ollut ennen ja tulee olemaan jälkeenkinpäin.

Mutta nälkä hänellä on. Tähän aikaan on melkein kaikilla nälkä, miksei sitten hänellä. Kevätaurinko paistaa kirkkaasti ja maakin alkaa vähitellen viheriöidä, ja hän kulkee talosta taloon toivoen, että hänet jonnekin tämän ajan yli otettaisiin. Vaan itsekullakin on omat huolensa nyt jos koskaan eikä ole aikaa surra muita. Surullistahan se kyllä on, mutta… Ja niin edespäin.

"On minulla vähän säästöjäkin", selittää Liinu nöyrästi. "Sata markkaa, voi olla ylikin…" Saattaa olla, miksei, myönnetään. Mutta sota ja punikit saivat aikaan niin paljon vahinkoa, ja entäs sitten maailmansota ja ryssät, perkeleet. Joo, sellaista se nyt on. Saa nyt nähdä, milloin niidenkin kylvöt alkavat kantaa hedelmiä. Mitä lienevät jo kantaneetkin.

Liinu alkaa väristä ja horjuu tiehensä. Koska ja millä tavalla tästä kurjuudesta loppu tuleekaan. Jos nyt vain saisi vaikka edes jonkun saunan tai riihen loukon siksi aikaa ja pikkusen ruokaa itselleen. Onhan nyt kevät ja lämmin ja aurinko paistaa.

Silti ei Liinu ketään vihaa. Ei ihmisiä, jotka hänet työntävät maantielle, ei niitä, jotka hänet toimittivat pois palveluksesta, — kukapa sellaista palvelijaa pitäisikään, — ei tuttaviaan tyttöjä joilla oli kyllin tekemistä omien asioittensa kanssa eikä sitä, joka tämän kärsimyksen hänelle tuotti.

Kaikkein viimeksi häntä. Liinulle hän jo oikeastaan onkin muuttunut kaukaiseksi utukuvaksi, jolla ei ole mitään tekemistä tämän raskaan maallisen todellisuuden kanssa. Missä lienee maan mullassa tai sitten toisessa maassa, josta ei uskalla palata. Ja kun se ei edes osaa kirjoittaakaan.

Joskus Liinu ajattelee, että kun se, Nikolai, nyt kulkisikin tässä hänen rinnallaan niinkuin vajaa vuosi sitten. Tämä ajatus aivan kuin nostaa hänet maasta, mutta pudottaa hänet taas pian takaisin. Sehän oli ryssä! Liinu on nähnyt kaiken sen riemun ja juhlimisen, minkä ryssien maasta ajaminen on aiheuttanut, mutta sen suuruutta ja kantavuutta hän ei tajua. Hän ei jaksa ymmärtää, mitä vaaraa Niku olisi Suomen vapaudelle tuottanut. Varmasti hän olisi ollut ketään sortamatta ja tehnyt työtä uutterasti niinkuin muutkin. Ja pienellä palkalla.

Ne muut saattoivat olla mitä tahansa, mutta Niku oli erilainen. Liinu ei muistanut, etteivät he edes ymmärtäneet toistensa kieltä, päinvastoin hän kuvitteli, että he olivat jutelleet ummet ja lammet. Niku oli ensimmäinen ja ainoa ihminen, joka oli hänelle ollut hyvä ja hellä.

Ja tätä ajatellessaan hän herahti itkuun ja vaipui istumaan maantien pientareelle.

Se oli muuan yksinäinen vanha ämmä, joka viimein otti hoivaansa Liinun ja hänen satamarkkasensa. Laiha se oli ja naamakin sillä oli uurteinen kuin kartta, mutta otti kuitenkin.

"Ole nyt siinä sitten", sanoo hän, "et suinkaan sinä maantiellekään voi poikia."

"Olethan riskin näköinen ihminen, että sen jälkeen töihin pystyt, riskin, vaikka kai olet saanut olla vielä huonommilla eväillä kuin me muut."

Liinu oli raukeana ja loppuun asti nääntyneenä istahtanut mökin rahille. Hän ei jaksa vastata, vaikka tahtoisikin. Mutta ämmä on suulas, kun on saanut satamarkkasen, joka on hänelle hyvinkin tarpeen, ja jatkaa:

"Tämä mökki kuuluu oikeastaan tuohon Marjasen taloon, jonka näet tuosta ikkunasta. Ryssät tappoivat sen molemmat pojat sodassa…"

"No", kysyy tämä, "mikä sinuun nyt meni? Eivät kai ne ainoat olleet, jotka ryssät ja punikit tappoivat, tiedän mä. Minun poikani poika, se meni kans, se oli renkinä Marjasella. Siitä on nyt toista kuukautta."

Eukko kuivaa silmiänsä, mutta Liinun aukenevat yhä suuremmiksi ja hengitys alkaa käydä huohottavaksi.

"Kai mar sinunkin kakarallasi isä on", jatkaa eukko huomaamatta mitään, "eihän sellaisia yksin tehdä. Minkä sortin miehiä se oikein on?"

Liinu on sielullisesti ja ruumiillisesti horroksissa. Hän ei ole tuntenut niitä ruumiillisia tuskia, jotka häntä ovat polttaneet, mutta kun hän nyt kuin läpi unen kuulee eukon kysymyksen, tietää hän, mikä häntä odottaa, ja ponnistaen viimeiset voimansa koettaa hän kulkea ovea kohden. Mutta hän törmää vain ovipieleen ja kaatuu lattialle. Siinä se synnytys sitten tapahtui. Eukko, vaikka olikin tällaisiin hommiin tottunut, säikähti ja juoksi Marjaseen hakemaan apuväkeä. Ja vähän ajan kuluttua hän palasi isännän ja emännän kanssa.

"Mitäs, elää täytyy, elää täytyy", vastasi eukko häärien kuin tuskassa.

"Ota nyt edes selvä, mikä eläjä se on?" Siinä hosuttiin ja siinä häärättiin, vettä kannettiin ja se äskensyntynyt poikalapsi vikisi. Ja lempeä, lupaileva kevätaurinko paistoi, mutta Liinua ei saatu virkoamaan. Hän vain nytkähteli, väänteli kasvojaan, mutta muuten hän oli kuin tainnoksissa. Viimein hän hiukan raotti silmiänsä.

"Joo, poika se oli", vastasi eukko touhukkaasti, "ja korea näkyykin olevan. Mutta sano nyt, mikä ja kuka sinä lopultakin olet?"

Kuluu aikoja eikä Liinu vastaa mitään. Kasvot käyvät entistäkin valkeammiksi ja vasen käsi haparoi tyhjää ilmaa. Eukko on ymmärtävinään, että hän tahtoo koetella poikaansa, ja nostaa sen hänen kätensä ulottuville. Silloin Liinu aukaisee silmänsä ja kuiskaa tuskin kuuluvasti:

Hän nytkähtelee vielä muutaman kerran suonenvedontapaisesti ja hengähtää viimeisen kerran.

"Ryssän se oli", sanoo Marjasen isäntä ja naurahtaa katkerasti osoittaen vikisevää lasta. "Nikolai! Arvasinhan minä sen. Ja mitä pirua me sen suhteen nyt oikein teemme."

Liinun nimi ja kotipaikkaoikeus saatiin muutaman viikon kuluessa selville, hän sai kaikin puolin kristillisen hautauksen ja pikku Nikolai pantiin elätteelle niin sanottuun hyvään perheeseen. Hänen hiukan hämärä syntyperänsä selvitettiin kasvatusvanhemmille asianmukaisen tunteellisesti, kehoitettiin kohtelemaan ja kasvattamaan häntä hyvin. Kirkonkirjoissa tuli hän kulkemaan Nikolai Elinanpoika Sarkkana, joka aviottomana oli syntynyt silloin ja silloin. Samanlaisia ilmoituksia tehtiin kai samaan aikaan ja myöhemmin monesta muustakin, niinkuin oli tehty aikaisemminkin.

Äidin kohtalo tuli siis pojankin kohtaloksi. Ero oli vain siinä, että Liinu-vainajalla oli ollut lailliset, kunnialliset vanhemmat, jotavastoin pikku Nikolai Sarkan äidin kunnian kanssa oli niin ja näin ja isästä ei ollut tietoa ensinkään. Se ainoastaan, että hän oli ollut ryssä. Äidin oman tunnustuksen mukaan.

Nikolai oli pitkänpuoleinen nimi, jotapaitsi sen soinnussakin oli jotakin epämiellyttävää ja epäisänmaallista, ja senvuoksi häntä jo varhain ruvettiin sanomaan Nikuksi, — niinkuin isääkin. Ja tämä Niku oli pyöreäposkinen, ruskeasilmäinen pojanvekara, jota ilokseen katseli ja joka ymmärtämisen ensimmäiseen alkuun päästyään oli valmis suomaan hymyn kenelle tahansa.

"Niin", sanoi kasvatusisä, jolla itsellään oli paria vuotta vanhempi poika, vierailleen, "tämä pikku Niku on nyt sellainen hehkuvan lemmen lapsi."

Ja vieraat olivat asiaaharrastavan ja ymmärtäväisen näköisiä ja sanoivat, että luodaanhan sitä maailmaan kaikennäköisiä ihmisiä, mutta hyvä se sentään on, että hän pääsi teille. Paljonko te siitä oikein saatte vuodessa?

Johon kasvatusvanhemmat kainosti vastasivat, että mitäpä niistä saamisista. Tässähän on kyseessä vain puhdas ihmisrakkaus eikä mikään muu.

Ihmisrakkaus on kuitenkin useimmiten varsia venyvää laatua. Kukaan syrjäinen ei olisi voinut väittää, etteivät Nikun kasvatusvanhemmat olisi hänestä pitäneet niin hyvää huolta kuin osasivat, jopa omalla tavallaan häntä rakastaneetkin. Mutta heidän varansa olivat niukat ja perhe osoitti vahvasti kasvamisen oireita. Joskus he olisivat hänestä luopuneetkin, mutta yhdeltä puolen he olivat häneen kiintyneet, toiselta se pieni tulojen lisä, minkä he hänestä saivat, ei tuntunut niinkään vähäpätöiseltä, jotta sitä ilman muuta olisi voinut jättää jokapäiväisistä laskelmista pois.

"Lapsi pitäisi pukea paremmin", sanoi valvoja. "Niin, ja sitten olisi myöskin puhtaudesta pidettävä jonkun verran enemmän huolta."

Se valvoja oli myöskin sitä maata, että osasi ilmestyä hetkellä, jolloin häntä vähimmin odotettiin, ja aina sillä oli jotakin muistuttamista. Mutta se kai kuului ammattiin. Ja kasvatusvanhemmat tuskastuivat ja päättivät, että ensi vuoden alusta Niku annetaan muualle. Eivät omatkaan lapset olleet sen paremmin puettuja ja puhtaampia, mutta terveitä ne olivat niinkuin Nikukin. Piti jokaisen ymmärtää, että lapset suttaavat itsensä. — Mutta kun sitten vuodenvaihde tuli, ei luopumisesta tullutkaan mitään.

Niku ei näistä asioista ymmärtänyt mitään. Hän oli ruskeasilmäinen ja lempeäluontoinen eikä häntä koskaan tarvinnut kahdesti käskeä. Kasvatusvanhempiaan hän sanoi isäksi ja äidiksi, ja nämä arvelivat, että ovat sen vanhemmat perältäkin tainneet olla jonkunlaisia ihmisiä, vaikka syntyperä nyt oli sellainen kuin oli. Minkäpä hän, lapsi parka, sille itse mahtaa. Koetetaan vielä, että siitä saataisiin jotakin. Pianhan se tulee kouluikäänkin eikä sitä passaa heitteille jättää.

Kaupungin kivimuurien, joissa asuu kymmeniä perheitä, kivitetyillä, ummehtuneentuntuisilla pihoilla leikkii monenlaista lasta. Ja kerran sen pakostakin täytyi paukahtaa.

Se oli muuan rauhallinen, auringonpaisteinen sunnuntai-ehtoo, ja ne lapsista, joilla oli siihen tilaisuutta, olivat puistoissa tai sitten vielä kauempana luonnon helmassa.

Yhtäkkiä hyökkää Niku täyttä kurkkua itkien sisään ja pikkuista myöhemmin pohjakerroksessa asuvan suutarin muija henkeä täynnä. Ei hän pitkiä esipuheita tarvitse, vaan käy suoraan asiaan lyöden laihalla, luisevalla nyrkillään pöytään.

"Ja sen minä nyt tulin sanomaan teille, rouva"! huusi hän, "että ellette te saa pidetyksi kurissa tuota ryssänkakaraa…"

"Mitä Herran nimessä se sitten on tehnyt?" keskeytti kasvatusäiti säikähtyneenä.

"Se löi mun poikaani", kirkui eukko julmistuneena. "Löi meidän
Tuomasta. Ajatelkaa, rouva, löi!"

"Se otti minun hevoseni", nyyhki hän viimein, "ja sitten se sanoi minua ryssäksi."

"Siinä sen nyt kuulitte", sanoi hän. "Ja sellainen käy kunniallisten lasten kimppuun."

"Vika näkyy alkuaan olleen teidän Tuomaassanne. Ensin ottanut toisen leikkikalun, jonka sääliväiset ihmiset ovat antaneet, ja sitten vielä nimitellyt."

"Sanoitteko te, että nimitellyt? Voi taivasten luoja! Vai nimitellyt?
Eikö maassa ole lakia ja oikeutta, ja peljätäänkö kuulla totuutta! Hä!
Väitättekö te, ettei kakara tuossa ole ryssän ja jonkun lutkan poika?"

Kasvatusäiti jäykistyy. Niku on jo unohtanut hevosensa, unohtanut antamansa lyönnin ja seisoo siinä sormi suussa ja silmät pelästyksestä pyöreinä kuunnellen keskustelua.

"Niku menee toiseen huoneeseen", käskee kasvatusäiti, ja poika tottelee kalpeana ja sanaa puhumatta. Sitten hän kääntyy eukon puoleen.

"Viattomien lasten kuullen ei pitäisi puhua tuollaisia", sanoo hän, "ja kaikkein viimeksi teidän, jotka molemmat, miehenne kanssa, olette ottaneet osaa kapinaan. Älkää te tulko tänne puhumaan ryssistä."

Mutta nyt eukko vasta hirmustuu, ja lausuen kamalia uhkauksia opettamisista ja poliisista hän rientää portaita alas.

Sinä iltana vallitsee Nikun kasvatusvanhempien kodissa hiljaisuus. Kasvatusveli ja -sisaret katselevat häntä uteliaina ja kysyen ja vasta, kun lapset on toimitettu levolle, alkavat vanhemmat vaihdella sanoja.

"Pitää varoa, ettei se vasta pääse yhteyteen suutarin tenavan kanssa", sanoo mies.

"Pitäisihän sitä, mutta kun minulla ei ole aikaa paimennella heitä", vastaa nainen.

"Se maksukin on kyllä niin pieni, että joutaisi hyvin antaa sen muillekin, mutta vaikea on luopua lapsesta, jota kuusi vuotta on pitänyt kuin omanaan. Eikähän se ennen ole pahoja tapoja osottanut."

"Ei ole", vakuuttaa nainen. "Ja nytkin oli vika suutarin pojassa. Mutta täytyyhän sen kuitenkin joskus saada kuulla totuus."

"Niin kyllä, mutta siihen on vielä aikaa. Antaa sen vaan olla siinä uskossa, että se on meidän."

Siihen keskustelu sillä kertaa taukosi. Ei kumpainenkaan ollut huomannut, että Nikun tummatukkainen pää tuon tuostakin oli näkynyt vuoteen reunan yli, eikä arvannut, että hänen lapsellisessa mielessään kierteli joukko kysymyksiä. Eivätkä he tienneet sitäkään, että kun he molemmat jo kauan aikaa olivat nukkuneet, Niku vielä valvoi ja teki päätöksen vielä uudemman kerran antaa suutarin Tuomasta selkään.

Koulussa eivät opettajat olleet oikein selvillä siitä, minkälaisen arvostelun he Nikusta olisivat antaneet. Läksynsä hän osasi kuinka sattui, joskus oikein loistavastikin, toiste ei mitään, ja annetut muistutukset ja kehoitukset unohtuivat pian.

Parempaa toivottiin. Mutta merkillinen lapsi hän yhtä kaikki oli, sen he olivat valmiit tunnustamaan. Milloin hän muitten leikkiessä istua kyykötti jossakin nurkassa aivan kuin ei olisi tiennyt koko ympäröivästä elämästä mitään, milloin otti kaikkein vilkkaimmin siihen osaa.

Ja lisäksi he olivat panneet hänessä merkille muutakin: sen, että hänessä aina oli jotakin varovaista ja odottavaa ja että hän aina oli kuin valmis lyömään. Tätä he eivät käsittäneet muuten kuin siten, että hänellä täytyi olla joku aavistus syntyperästään.

"Niin, mutta miksi sinä sitä aina kyselet. Hän kuoli silloin kun sinä synnyit."

Niku jatkaa aterioimistaan, mutta palat menevät suuhun yhä harvemmassa tahdissa ja viimein käsi pysähtyy kokonaan.

"Tässä paperissa seisoo Nikolai Elinanpoika Sarkka eikä isän nimeä ole ensinkään. Kaikilla muilla on isän nimi. Ja sitten tässä seisoo, että avioliiton ulkopuolella syntynyt. Mitä se on?"

Kasvatusäiti säpsähtää ja ottaa paperin pojan kädestä. Se oli toiseen kouluun vietävä papinkirja, joka oli unohtunut kamarin pöydälle.

"Anna vasta isän paperien olla rauhassa", toruu hän. "Ei se avioton mitään ole ja sen sinä kyllä ehdit oppia ymmärtämään."

Mutta Nikulla on nyt jotkin mielessään eikä hän hellitä. Hetkisen hän kyllä istuu vaiti ja hautoo asioitaan pienessä päässään, mutta sitten häneltä pääsee yhtäkkiä:

"Eivät ne valehtele", nyyhkii hän. "Eivät ne siitä muuten aina puhuisi.
Ja sitten ne sanovat, että ota selvä asioista."

Kasvatusäiti huomaa, että Niku vääjäämättömästi uskoo asiaansa, ja koettaa häntä lohduttaa. Mutta hän ei osaa muuta kuin silitellä hänen päätänsä ja kyyneleet silmissä hokea:

"Jos asia niin olisikin, niin minkä, lapsi parka, sinä sille teet.
Jokuhan isä meillä kaikilla täytyy olla."

Niku on niinkuin ei kasvatusäidin sanoja kuulisikaan. Hänen päässään ovat arvatenkin jo toiset ajatukset. Viimein hän taas nostaa katseensa kasvatusäidin puoleen.

"Entä äitini", kysyy hän kuiskaten, "oliko hän sellainen, niinkuin ne sanovat, sellainen huono nainen?"

"Ei", tulee vastaus varmasti ja tanakasti. "Hän kuuluu olleen hyvä ja kunnon ihminen."

Siiloin Nikun silmät välähtävät, hän puree hampaansa yhteen ja puristaa nyrkkiin pienet kätensä. "Ja jos ne vielä tulevat minulle sellaista puhumaan", sanoo hän ääni väristen, "niin minä kyllä…"

Mitään hirveää ei Nikun puolelta tapahtunut sinä vuonna eikä vielä seuraavanakaan. Mutta hänen olemukseensa tuli vieläkin enemmän urkkivaa ja väijyvää, niinkuin olisi hän joka hermollaan odottanut kuulevansa itsestään tai vanhemmistaan jotakin epäedullista tai häpäisevää, voidakseen sitten kostaa.

Mutta kolmantena talvena pieksi hän suutarin Tuomaan, joka oli hänelle virnaillut, henkihieveriin, saman Tuomaan, joka nurkan takana oli hänelle tarjonnut ensimmäisen irvistyttävän ryypyn ja ensimmäisen oksennuttavan paperossin.

Silloin Nikolai Sarkka, viidentoista vuoden ikäisenä, toimitettiin kasvatuslaitokseen.

VII

Kesäinen aurinko paistaa pölyttyneille kivikaduille, jotka ovat täynnä autojen edestakaisin hurraamista, kiiruhtamista ja työn ryskettä rakennustyömailta. Niillä näkyy olevan runsaasti tekemistä ja lujasti rahaa, kaikilla noilla kiiruhtavilla ihmisillä, mutta toinen on asia sillä, jolla ei ole tekemistä ja vielä vähemmän rahaa. Hän voi tyytyä syrjästäkatsojan vaatimattomaan asemaan päiväksi tai pariksi, vaikkei hänellä olisikaan rahaa, kun vaan vaatteet ovat mukiinmenevät ja yöt lämpimät, mutta kolmas tai neljäs päivä panevat jo pakon eteen. Jotakin täytyy etsiä vaikka hiiden hinkalosta.

Kaupungin pöly näkyy asettuneen vihreitten puitten lehdillekin. Niku tarkastelee mielenkiinnottomasti puita ja vihertävää ruohokenttää, penkeillä istuvia tai ohikulkevia ihmisiä ja aikoo sytyttää paperossin. Mutta tupakka on kaikki ja tyhjä laatikko taskun pohjalla. Itsekseen sävähtäen viskaa hän sen eteensä käytävälle ja alkaa kaivella taskujansa. Ei markkaakaan, ei suorastaan pennin pyöryläistä.

Mutta hän ei kiroa, ei edes kiukuttele itsekseen. Hän ajattelee vain kylmästi ja harkiten edessä olevaa tosiasiaa. Liivit, — nehän olivat kesällä aivan tarpeettomat, joten hän hyvinkin voisi viedä ne panttiin, mutta asia tuntui hänestä vastenmieliseltä ja nöyryyttävältä. Sehän on melkein kuin olisi elänyt puolialastomana.

Vaan kello! Peijakas vie, olihan hänellä kello, oikeastaan ylellisyyskapine, hänenlaiselleen. Hetkisen hän hartaasti ajatteli kelloa ja summaa, jonka siitä saisi, — tietenkin hän lunastaisi sen takaisin heti kun saisi työtä ja työstään palkan. Mutta lopulta senkin kanittaminen tuntui hänestä ilkeältä. Se oli muisto kasvatusvanhemmilta ja ollut hänellä jo melkein vuoden. Jos lopultakin olisi pakko joksikin aikaa mennä heidän armoilleen, olisi noloa, ellei kelloa olisi mukana.

Sillä he olivat häntä pyytäneet tulemaan jo vuosi sitten, jolloin hän pääsi kasvatuslaitoksesta. "On paras, että tulet suoraan tänne", olivat he kirjoittaneet, "niin koetamme keksiä sinulle jotakin sopivaa hommaa."

Niku olikin ankarasti miettinyt asiaa, mutta koko kaupunki tuntui hänestä kammottavalta. Hän kuvitteli edeltäpäin, millä silmin häntä tultaisiin katselemaan, tuttavat pojat ja monet muutkin, ja mitä he tulisivat sanomaan. Se on se ryssän poika, se on nyt palannut laitokselta ja hakee itselleen työtä. Ja häntä kartettaisiin sen takia, että tulee laitokselta ja — muunkin. Senvuoksi hän oli mennyt, saatuaan paperinsa selviksi, Porin sahalle ja oli nyt ollut jo toista kuukautta työttömänä. Sitä ei olisi ollut pakko olla, vaan olivat tehneet lakon keskellä kesää, keskellä parhainta työ-aikaa, ja tässä sitä nyt istuttiin. Eikä hän, joka ei ollut mikään ammattijärjestön jäsen, vaan täysi villi, ollut saanut ääntänsä kuuluville. Ulos oli vaan käsketty ilman muuta. Siinä ei sitten muuta kuin ottaa hattunsa ja lähteä kävelemään.

Tätä muistellessaan Niku jo kirota tirskahdutti. Sellaiset pöljät, jotka eivät ymmärrä omaa etuansa. Hän oli ensin aikonut kostaa rupeamalla "rikkuriksi", mutta mietittyään asiaa päättänyt, että syökööt itse liemensä molemmin puolin.

Nyt oli hän kurkkinut täällä viikkokaupalla etsien ansiotilaisuutta, vaikka turhaan. Kaikissa paikoissa oli täydet miehet, ja kun hän ei sitäpaitsi ollut erikoinen ammattimies millään alalla, niin työnjohtajat vain levittivät käsiänsä tai suorastaan käänsivät selkänsä ja rupesivat tarkkaamaan johdossaan olevien töiden kulkua. Eilen hänellä ei enää ollut tilaisuutta syömiseen, ja pari viime yötä hän oli viettänyt kumoon kaadetun veneen alla.

Niku puri hampaitaan yhteen. Niin hän oli tottunut tekemään viimeisten vuosien aikana ja niin hän teki nytkin. Eiväthän asiat kuitenkaan marisemalla parane. Mutta tällä hetkellä hän tuntee vihaavansa koko yhteiskuntaa.

Joku naisihminen kulkee ohi, aivan tavallinen nainen, joka ohimennessään luo Nikuun silmäyksen. Ei mitään muuta. Vaan tästä Nikun ajatukset kuin itsestään muuttavat suuntaa. Hän nousee, kävelee laiskasti ja tarkoituksettomasti muutaman askeleen ja istahtaa taas seuraavalle penkille. Tuntuu aivan siltä, ettei jaksa enempää.

"Tuo naisihminen, mitä se oikein tirkisteli? Olisiko sillä ehkä ollut tietoa jostakin?"

Tämä päivä oli kai taas vietettävä syömättä ja tupakoimatta ja seuraava yö jonkun veneen ällä, jonne varovaisesti oli saanut hiivityksi.

Itsestään Nikun ajatukset lentävät aikaan kasvatuslaitoksella, vuodesijoihin ja riittävään uneen ja ruokaan siellä. Ennenkuin hän oli sinne mennyt, oli häntä peloiteltu sillä, että siellä saa kerran päivässä ruokaa ja kahdesti ruoskaa, muttei se sentään sellaista ollut. Sai olla hyvinkin rauhassa, kun vaan piti huolen siitä, että toimitti tehtävänsä eikä turhia ryppyillyt. Silloin oli jotenkin varma selkäsauna tai karsseri edessä, ellei kyennyt keljuilemaan itseään irti.

Suurin piirtein oli Niku tullut laitoksella toimeen hyvin, eivätkä hänen muistonsa siitä olleet ikävät. Olihan kaverien joukossa ollut haljujakin, mutta myöskin reiluja heppulia joukossa, joita olisi hauska myöhemminkin tavata. Ja ne kerrat, jolloin hän oli joutunut ruoskan tai karsserin kanssa tekemisiin, olivat tapahtuneet saman asian takia, jonkavuoksi hän sinne oli alkuaan joutunutkin.

Niku nytkähdytti levottomasti hartioitaan. Mitähän tietä ne sellaisetkin tiedot kulkevat laitokselle. Vai olisikohan jotenkin opettajien kautta joutunut oppilaiden korviin. Varmaa on, että ne, jotka olivat hänelle virnailleet ja piikitelleet, olivat siitä asianmukaisen palkan saaneet, — jos oli hänkin.

Katulyhtyjen syttyessä käyvät tuoksut tuntuvammiksi ja Niku istuu yhä penkillään. Yksi ja toinen on siinä jo istahtanut hetkisen hänen vieressään, on ollut sellaisiakin, jotka ovat hänelle heittäneet sanasen pari; mutta hän on pysynyt paikallaan. Minne hänellä ylimalkaan kiire olisikaan? Jos siihen saisi poliisin hätyyttämättä nukahtaa, niin siinä hän nukkuisi aamuun asti.

Hän on selvillä siitä, miten ihminen syntyy tähän maailmaan, miten se pannaan alkuun ja kuinka sitten tapahtuu. Mahtaneekohan tuosta ohi vaeltaa kovinkaan monta tarkoituksella tehtyä, eivätköhän useimmat ole vain sellaisia "vahingonlaukauksia", joiden alkuperäinen tarkoitus on ollut aivan toinen kuin uuden ihmisen aikaansaaminen. Miksi siis suuttua, kun tulee puhe syntyperästä ja ryssästä.

Sitä kysymystä ei Niku saa itselleen selväksi. On kai niin, että jokainen ihminen on ihminen erikseen: mistä toinen suuttuu, se ei liikuta toista vähääkään. Niin kuin se yksikin poika, joka oli tuotu laitokselle sen takia, että oli sekaantunut lampaaseen, ja joka puhuikin, saatana, siitä, kun vain joku viitsi kuunnella. Mutta se kai ei ollut nupiltaan erittäin viisas.

Niku yrittää olla ajattelematta tällaisia asioita ja kohdistaa koko huomionsa leipäkysymykseen, mutta ne eivät häntä jätä. Minkälainen on hänen äitinsä ollut näöltään? Sanovat ainakin, että se oli ollut pulskanpuoleinen ja muutenkin kunnon ja tekevä ihminen. Nikulla ei ole hänestä minkäänlaista kuvaa, ei edes tietoisuutta siitä, mihin paikkaan hänet on haudattu. Saisihan tuon tietää, vaikkei siitä tietystikään mitään hyötyä olisi. Kuollut kun kuollut, — eihän se ollut elänytkään kuin muutaman tunnin hänen syntymänsä jälkeen. Ja isä oli jo silloin ollut tietymättömissä. Tietenkin ryssän sotamies, niinkuin tavallista kuului olleen siihen aikaan, koska se kerran oli ryssä ollut.

"Ja pirunko minä sille kaikelle mahdan", mutisee Niku itsekseen, nousee ja lähtee tarkotuksettomasti kulkemaan.

Sitä asiaa hän ei enää tahtonut ajatella ja sillä se sai hänen puolestaan olla ratkaistu.

VIII

Niku ei ole pantannut liivejänsä eikä myöskään kelloansa, ja pari kolme yötä hän on viettänyt heinäladoissa. Aivan viime hetkillä tuli hän muistaneeksi, että maillahan lienevät heinähommat parhaillaan käynnissä ja niiden jälkeen alkaa elonleikkuu. Hän on laitoksella niihin puuhiin jonkun verran tottunut, ja ilman sitäkin: kylläpä työ tekijänsä neuvoo. Ei muuta kuin painu taipaleelle. Siinä ei paljoa tarvita, ei juuri muuta kuin jalat allansa.

Ja maantie on pitkä ja loputon, mutta, niinkuin sanottu, se elättää kulkijaimensa. Mutta Nikulla ei alussa ole onnea. Hän saa tunniksi tai pariksi, joskus puoleksi päiväksikin, tilapäistä työtä, koska talojen väet ovat niityillä. Siitä heruu aina ruoka-ateria ja joku markka rahaakin, mutta siihen se sitten aina kerraksi loppuukin ja uusi vaellus on edessä.

"Mahtaisikohan tuon näköisestä miehestä oikein heinämieheksi ollakaan", arvelivat isäntämiehet puoleksi hymyillen, puoleksi arvostelevasti. Niku noituu itseksensä. Hän on pitkä ja hoikka ja tietää, että hän ehkä näyttää hyvinkin heikolta, mutta tietää myöskin, että hänessä on voimaa yhtä paljon kuin kenessä muussa tahansa. "Saisiko talossa yösijaa?" tiedustelee hän. "Eipä taida, kun muutenkin on liikaa väkeä paikat täynnä."

Rengit muhoilevat tyytyväisinä, kylläisinä ja hiukan pilkallisina, röyhtäisevät ruuan päälle ja panevat tupakaksi, mutta piikatytöt ja naisväki ylimalkaan luovat häneen ihastuneita ja myötätuntoisia katseita. Niku menee ovea kohden. "Minne se sälli nyt?" kysyvät miehet. "Eteenpäin vaan", vastaa hän huolettomasti. "Ja terve sitten."

Eivätkä häntä oikeastaan liikutakaan tupien penkit, kirppuiset lattiat tai muut sellaiset tilapäiset yöpaikat. Kellahtaa lähimpään latoon äskettäin niitetyille heinille, katselee aikansa tummenevaa taivasta ja nukahtaa sitten herätäkseen aamuauringon paisteeseen ja jatkaakseen matkaansa uusin toivein ja joskus uusin suunnitelminkin.

Kerran hän joutuu tansseihin, joita pidetään muutaman riihen katoksen alla. Aikansa hän, maantieltä tullut, seisoo syrjässä ja katselee. Mutta tanssin ja rytmin henki tarttuu häneen. Koskaan hän ei ole tanssinut, vaan äkkiä hänestä tuntuu kuin hän sen taidon muutenkin osaisi, kuin olisi se hänessä myötäsyntyistä, oleellista, niinkuin puhelahja tai lauluääni. Ei muuta kuin mennä mukaan vaan. Ja sen enempää ajattelematta ottaa hän lähimmän tytön ja vie hänet tanssiin.

Vasta keskipermannolla ollessaan hän häkeltyy, mutta jalat alkavat totella kuin itsestään, ja hän huumaantuu ja hurmaantuu yhä enemmän. Näin sitä mennään, palkit jymisevät ja läheinen metsä tuoksuu. Tämä on elämää. Seuraa toinen tyttö ja seuraa kolmaskin, — näinkö helposti se käykin.

Mutta muut tanssivieraat alkavat häntä katsella: mikä kulkurisälli se on, joka noin vain maantietä ohikulkiessaan työntyy tänne ja alkaa kuljetella heidän tyttöjään. Asiaan kuuluu, että sille on annettava selkään.

Niku ei vaan huomaa mitään. Hän menee kuin lemmessä, kun on menon alkuun päässyt. Vasta kun tulee väliaika ja hän pyyhkii hikeä otsaltaan, hän huomaa, että jotakin on tekeillä.

"Niin, mutta etkö sinä ymmärrä, ettei tämä ole mikään kulkurisällien kestikievari."

Tällä kertaa Niku ei viitsi ruveta laskelmoimaan eikä arvostelemaan, minkälaiset mahdollisuudet hänellä olisi tappelussa, eipä edes puolustamaan kunniaansa. Illan tunnelma on hänet yllättänyt, tehnyt samalla kertaa alakuloiseksi ja toivovaksi. Kyllä hän uskaltaisi ylivoimankin uhalla, muttei tappelusta nyt ole — tällä kertaa.

"No hyvästi sitten ja kiitoksia", sanoo hän ja peräytyy hiljakseen maantielle.

Miehet vilkuilevat toisiaan melkein hämmästyneinä. Näinkö vähällä siitä pääsikin, saamatta näyttää urhoollisuuttaan ja voimiaan. Tilanne jäi auttamattomasti hiukan noloksi, eikä äskeinen tanssitunnelma enää ottanut palatakseen.

Vasta pitkän matkaa kuljettuaan Niku äkämystyy. Olisi niille sittenkin saanut näyttää, olisi, vaikka heitä liekin ollut kymmenen yhtä vastaan. Tytötkin siellä nyt sanovat toisilleen, että oli siinäkin nahjusta kerrakseen. Ja pelkuria. Eihän se miestä olisi pahentanut, vaikka kymmentä vastaan olisikin jäänyt alakynteen.

Hän katkaisee jo itselleen aidanseipään ja kävelee jonkun matkaa sinnepäin, mistä on tullutkin, mutta heittää äkkiä seipään maantienojaan ja kääntyy jatkamaan matkaansa. Mahtaisiko koko tappelusta enää tulla muuta kuin meteli. Tappelun, oikean miesten tappelun, olisi pitänyt tapahtua silloin heti paikalla.

Päivät kuluvat ja Niku jatkaa matkaansa kuten ennenkin. Seudut eivät ole aikaisemminkaan olleet hänelle tunnetut kuin juuri ja juuri nimeltä, nyt ne käyvät yhäkin tuntemattomammiksi. Ei hänellä myöskään ole mitään määrättyä matkan suuntaa, hän kulkee vain sattumoisin, onnen kaupalla, ja poikkeaa minne sattuu.

Eräänä ehtoopäivänä hän poikkeaa muutamaan ränstyneeseen ja kallellaan olevaan tönöön, joka kai kerran maailmassa oli ollut punainenkin, mutta nyt kaikkien taivaan tuulten purema.

Vanha horiseva eukko nyökyttelee siinä itseään ikkunan luona ja villakori on hänen edessään lattialla.

"Ei täällä sen kummempaa väkeä ole kuin minä. Ja on tänne moni ja monenlainen poikennut."

"Ei tiedä, miten tässäkään pitäjässä onnistut. Vaikka kyllähän täällä on isoja taloja. — Tahtoisitko sinä kahvia?"

"Onpa siinä rahanahnetta ämmää", ajattelee Niku. Ääneen hän sanoo:
"Eiköhän tuota maksua kestettäne."

Eukko alkaa keittää kahvia, ja koko ajan hänen suunsa käy kuin mylly. Hänellä on nähtävästi harvoin puhekumppaneita, ja kun sellainen sattuu kohdalle, on sitä käytettävä.

"Onhan sitä sattunut tähän mökkiin monenlaista kulkijainta", puhelee hän, "mutta yksi täällä kerran teki lapsen."

"Älkäähän nyt. No, sattuuhan sitä sellaista, ja jossakinhan se lapsikin on tehtävä."

"Niin aina. Vaan sen tehtyään se kuoli juuri tuohon sänkyyn ja kakara vietiin kaupunkiin. Missähän sekin nyt lienee."

Kahvi kiehuu yli laidan ja eukko huokailee. Nikun mieli joutuu omituiseen käymistilaan. Mutta eukon kieli on väsymätön, hän kertoo nähtävästi yhtä suurimmista tapahtumista, missä hänellä on ollut sormensa mukana.

"Koetin minä niitä parhaani mukaan hyysätä", juttelee hän, "sekä äitiä että lasta. Kas, se oli sillä tavalla, että se poika oli ryssän tekemä. Äidin viimeiset sanat olivatkin, että 'pankaa sille nimeksi Nikolai' ja siihen se sitten sykehtyi. Tunnusteli vain kädellään poikaansa."

Niku istuu kuin salaman lyömänä, vain sydän tykyttää kuuluvasti. Mutta sitten alkavat ajatukset toimia, ja hän tarkastelee ahnaasti tupaa, sen koko sisustusta ja erittäinkin vuodetta. Tässä, hän siis oli syntynyt ja tuosta ovesta hänen äitinsä oli kannettu kuolleena ulos ja hän itse viety kaupunkiin hoidettavaksi.

"Minkälainen ihminen sen lapsen äiti oikein oli?" kysyi hän pitkän tuokion kuluttua äänellä, jota ei tahdo tuntea omakseen. "Jaa — ihminen, kysyit?" Eukko on nyt saanut kahvinsa valmiiksi ja saattaa siis päästää kuvaamiskykynsä täyteen valtaan.

"Se oli niin huonossa kunnossa", jatkoi hän sitten, "että sitä on vähän vaikea sanoa. Tuohon se töksähti ovenpieltä vastaan ja tuohon lattialle teki…"

"Siihenpä juuri. Ja minä juoksemaan naapuriin, sen arvaa. Mutta kyllä se näytti toimekas ja hommakas ihminen olleen, ja korea se oli katsella. Vaan sattuuhan sitä tapaturma kenelle tahansa. Juo nyt kahvia."

Eukko asettelee kahvivehkeitä pöydälle, josta maali aikoja sitten on kulunut pois, mutta Niku tuskin huomaa hänen sanojaan ja kehotustaan. Hän vain katselee kulunutta permantoa, eikä hän ajattele mitään, mutta hänen kurkkuunsa nousee pakahduttava tunne niinkuin lapsena, silloin kun itku oli tulemaisillaan.

Seinäkello nakuttaa aurinkoisessa tuvassa ja kahvi höyryää pöydällä. Niku siinä vain tuijottaa eteensä ja yrittää päästä ajatuksen päästä kiinni. Viimein hän ojentautuu, heittää rahan pöydälle, ottaa lakkinsa ja nousee lähteäkseen.

"Ajattelin, että jos tässä sittenkin jatkaisi matkaansa. Hyvästi vaan ja paljon kiitoksia."

Siihen aikaan alkavat yöt jo olla tummat ja taivaalla on tähtiä, Sarkan Nikolai kulkee ohi Marjasen taloryhmän, kiertää järven ja saapuu sitten metsätielle, joka näyttää suoralta ja loppumattomalta.

Tulee yö, mutta hän painaltaa vain eteenpäin ja ajattelee ihmistä, joka oli luotu hänen äidikseen ja josta hän juuri äskettäin oli saanut ensimmäisen hämärästi tajuttavan mielikuvan. Millainen oli hänen kohtalonsa ollut ja miten paljon hän oli mahtanut saada kärsiä? Ja nyt poika kulki samoja polkuja kuin äiti aikaisemmin.

Hänen olisi tehnyt mieli itkeä, mutta samalla häntä kiroilutti. Lopen väsyneenä hän poikkesi tien viereen ja nojasi päänsä puunrunkoa vasten.

Niku kiipeää portaita ylös, mutta miettii vielä tovin ennenkuin aukaisee oven. Siitä on kuusi, hiukan seitsemättä vuotta, kun hän viimeksi näitä portaita kulki, ja hän oli silloin pahanpäiväinen poikanen, joka oli perinpohjin könistänyt suutarin Tuomaan. Hän luo vielä katseen pukuunsa, joka on hiukan nuhjaantunut, mutta toivoo, että se kestää tarkastuksen. Paljonhan häneltä ei siinä suhteessa voisi vaatiakaan.

Vain kasvatusvanhemmat ovat kotosalla, kasvinveli ja -sisaret ovat toimissa eikä kukaan heistä edes samassa kaupungissa. Taloon on tullut niinkuin enemmän hyvinvointia ja keittiön ikkunaan näkyy kirkontornin ristin kultainen kimmellys.

"Joo, kyllä se minä olen", toteaa Niku häkeltyneenä. Hän siis merkitsi näille ihmisille jotakin.

"Ei, en minä aio tänne jäädä. Minä tulin vain teitä katsomaan eikä minulla ole mitään tuomisiakaan."

"Älä sinä tuomisista. Kyllähän me, vanhat ihmiset, toki älyämme nuoren miehen aseman…" Kahvipannu pannaan tulelle ja siinä kysellään ja vastataan. Mutta Niku on kuin oman itsensä ulkopuolella, hän vastaa yksitoikkoisesti ja harvasanaisesi, ja kaikki tämä on hänestä kuin unta. Millaista oli kasvatuslaitoksessa? Kyllähän se siinä meni, ei hänelle ainakaan huonoa ja ikävää muistoa jäänyt. Entä mitä Niku on viime aikoina hommaillut? Ovat ne souvit aina tahtoneet loppua kesken; viime aikoina on tullut etupäässä vain kuljetuksi, ja tehty on, mitä eteen on sattunut.

"Niinpä niin. Ne työajat ovat huononpuoleiset nykyisin. Mutta Nikunhan sopisi nyt jäädä tänne ja koetettaisiin sinulle yhdessä hakea vakinaista työtä."

"En minä osaa sitä selittää, mutta niin se vaan on. En minä voi täällä pitempiä aikoja olla."

Kasvatusvanhemmat vavahtavat. Siinä mahtoi olla joku erehdys. Kuinka
Niku sinne oli osannut, jota eivät hekään tienneet?

"Osuin sinne aivan sattumalta, niinkuin kulkija osuu. Ja puhuttelin pitkän aikaa vaimoakin, joka oli nähnyt minun syntyvän ja äidin melkein samalla kertaa kuolevan. Sen viimeiset sanat olivat olleet: 'Pankaa sille nimeksi Nikolai'. — Kuka muu se olisi ollut?"

Kasvatusvanhemmat nyökäyttelivät. He ajattelivat, että kohtalo kulkee omia mutkallisia teitään. Poika pannaan kulkemaan samoja teitä kuin äitinsäkin, eikä edellinen nähtävästikään tiedä, siunatako vai hävetä sen muistoa, joka hänet on synnyttänyt.

"Eikö Niku koskaan ajattele isäänsä?" kysyi kasvatusäiti vihdoin.
"Hänhän voi olla vielä elossa."

"Mitä minä meren sannasta. Virta sen vie ja tuuli tuo. Mutta äiti on toinen asia." Ja ääni saa matalamman soinnun kun hän jatkaa: "Kävin tullessani hautausmaalla katselemassa… mutten minä mitään löytänyt, vaikka miten olisin koettanut etsiä."

Kasvatusisä tietää, ettei Sarkan Liinu-vainaja ollut niitä ihmisiä, joiden haudoille pystytetään kiviä eikä edes puuristejä. Ja kukapa niitä hänelle olisi edes ollut pystyttämässäkään. Mutta hän haluaa tehdä Nikulle palveluksen ja sanoo:

"Älähän hätäile. Minä käyn kirkkokonttorissa tiedustelemassa. Kyllä niillä siellä pitäisi olla tieto kaikista kuolleista ja haudatuista."

Ja hän painaa oitis lakin päähänsä ja lähtee. Mutta Niku jää syviin mietteisiin. Ehkäpä äitivainajaa ei olekaan haudattu tänne. Olisi pitänyt tiedustella siellä syntymämökillä, olisiko hän mahdollisesti haudattu sikäläiseen hautausmaahan. Miksi häntä tänne olisi rimppuutettu? Ja jos oli, niin eivätkö ne huolineet häntä sinne? Kurjuuden kuva Nikun mielessä käy yhä kaameammaksi.

"Kyllä hänet tänne on haudattu", kertoo hän, "mutta näin pitkän ajan jälkeen eivät he voineet sanoa, minne. Joka tapauksessa jonnekin hautausmaan laidoille. Jos haluat, niin mennään katselemaan."

Vaan Niku ei halua. Hän on jo katsellut hautausmaan laidan ja tietää, että se on rivi keltaisia, hoitamattomia ja tallattuja hautakumpuja, joku kuihtunut, köyhän käden sitoma seppele siellä ja täällä. Hänen äidillään oli tuskin ollut edes sellaista, eikä ollut varmasti ollutkaan. Ei, mitä hyödyttäisi sinne mennä enää toista kertaa arvailemaan, nuuskimaan ja tonkimaan. Jonkun sellaisen alla oli hänen äitinsä mätänemässä, — ellei toista jo oltu kuopattu päälle. Se sai riittää.

Seuraavan yön Sarkan Nikolai nukkuu levottomasti, vaikka vuode onkin erikoisella huolella valmistettu, niin että hän vuosikausiin ei ole semmoisella nukkunut. Hän ajattelee lapsuutensa aikoja, jotka hän yhdessä kasvinveljensä kanssa on nukkunut tässä samassa vuoteessa, ajattelee kasvatusvanhempiansa, joille hän jotakin merkitsee ja joille hänen pitäisi olla kiitollisuudenvelassa, mutta ennen kaikkea hän ajattelee pitkää riviä köyhien ja tuntemattomien hautakumpuja. Eikä mikään saa häntä viipymään yli aamun.

"Ei, kyllä minun nyt on lähdettävä", päättää hän. "Mutta kyllä minä joskus ilmoitan."

Kaikki kehoitukset ja ylitsepuhuttelemisyritykset ovat turhia. Hänen verensä käy levottomaksi, hän ei voi viipyä vaikka tahtoisikin ja niin viihdykästä kuin hänelle mahdollisesti tulisikin. "Pidä nyt edes se kello tallessa", sanoo kasvatusisä. "Ja tässä on sinulle joku markka rahaa, jos sattuisit tarvitsemaan."

"Ja tule takaisin jos huvittaa. Kyllä me täällä tulemme edelleenkin asumaan, jos hengissä pysymme."

Kasvatusäidin hymyn lomassa näkyy kyyneliä, kun hän ojentaa Nikulle kätensä.

Sarkan Nikolai seisoo hetkisen paikallaan näöltään epätietoisena siitä, mitä tehdä, mutta painaa itse asiassa vain mieleensä koko ympäristön. Sitten hän ottaa nopeat jäähyväiset, painaa lakin päähänsä ja lähtee, laskien mennessään ne porras-askelmat, joita niin monta kertaa eri mielentiloissa on noussut.

Hän silmäisee vielä ohimennen kaupunkia, pihaa, millä hän kömyytti suutarin Tuomaan, torin, kirkon ja suihkukaivon ja kulkee kansakoulun pihan läpi, jolla hän monen monta kertaa välitunneilla on leikkinyt, samalle tielle, josta tulikin.

Ja kaikesta olleesta ja olevasta huolimatta tuntuu hänestä siltä, ettei hänellä enää ole tekemistä muitten kuin oman itsensä kanssa, että hän maailmassa on aivan yksin.

Sarkan Niku ei koskaan ennen ole vaivannut päätänsä moisilla asioilla. Ne ovat vain joskus tulleet hänen mieleensä kuin valkean välähdys hänen katsellessaan syksyistä tähtitaivasta tai kulkiessaan kuutamossa ohi hautausmaan. Silloin on hänen mieleensä tullut Jumala ja iankaikkisuus, ja hänen on vallannut juhlallinen, melkein pelokas mielenvire, joka on kestänyt aikansa ja sitten kadonnut.

Mutta nyt: hän uskoo Luojaan, Luojaan ja autuuteen. Iankaikkisuus ei kuulu tähän yhteyteen.

Aitassa on sekaisin vaatteiden, viljan ja heinän lemua ja aamuauringon säteet tunkeutuvat sisälle ovilaudoituksen raoista. Hän ei nyt muista ollenkaan sitä toista, vieressään olevaa, hän ajattelee vain omaa parhaillaan olevaa onneansa. Tällöin hän ei harkitse eikä suunnittele mitään, hän uskoo olevaan sellaisena kuin se on ja ajattelee, että päivillä, jotka tulevat, on murhe itsestänsä.

Yksinäinen ja kuljeksiva, työtön ja melkein rahaton sällimies tulee taloon ja pyytää työtä ja ruokaa. Hän on hyvän näköinen, mutta hän on nälkiintynyt ja kurjistunut, ja sellaisia katsellaan aina jonkun verran epäillen. Töykeä, kieltävä vastaus pyörähtää jo isännän huulilla.

Silloin talon ainoa tytär, Helmi, lempeys itse, pyöreäposkinen ja sinisilmäinen, tulee huoneeseen.

"Mutta isä", sanoo hän, "tarvitsemmehan me työmiestä. Itsehän juuri aamulla siitä puhuitte."

Enempää hän ei sanonut eikä edes vilkaissutkaan penkillä istuvaan sällimieheen, tähän Sarkan Nikolaihin. Mutta tarvitaan koko paljon isäntämieheltä, ennenkuin hän miehestä, jonka ensi kerran näkee, sanoo, että juuri tätä miestä minä en tahdo, vaan jonkun toisen. Ja hän ratkaisee asian sanomalla vastenmielisesti:

Ei Sarkan Nikolai, sällimies, joka aivan kuin peläten on kiertänyt kaupunkipaikkoja, ollut tällaistakaan odottanut. Hän oli arvellut, että tätä kestää pari päivää, korkeintaan viikon, ja sitten sanotaan, että "jaa, eipä tässä näy töitä enemmältä olevankaan", lyödään litviiki käteen ja sitten saa taas lähteä kävellä lampsimaan. Nyt on jo melkein kokonainen kuukausi kulunut.

Tästä talosta on käyty ja käydään ahkerasti kirkossa, — ehkäpä se ei muuten olisikaan niin vaurastunut, sanovat ihmiset ja koettavat seurata esimerkkiä, mikäli jaksavat. Tällöin on tupa autio, vain joku laiskansitko renginnahjus lojuu sängyssään piippuaan imeskellen ja sanomalehtiä lukien, mutta katoaa hänkin pian kylälle juodakseen jossakin mökissä ne ylimääräiset kupilliset kahvia, joita talon puolesta ei anneta.

Muutamana tällaisena hiljaisena sunnuntaiaamuna Sarkan Nikolai istuu penkillä sanomalehti kädessään ja laskee mielessään, paljonko hän on ansainnut ja mihinkä se riittäisi. Aurinko paahtaa hänen niskaansa, ja isäntäväen mentyä on viimeinenkin renki livahtanut kylälle ja piiat menneet lutteihinsa katsomaan vieraitansa, jotka ovat tulleet jo illalla.

Helmi tulee tupaan, hänellä on siellä jotakin pientä askaroimista. Ehkäpä hän odottaa vieraita. Sarkan Nikolai värähtää ja kiinnittää katseensa tiukemmin lehteensä. Käsi vavahtaa hiukan, — mutta se ihminen ei ole häntä varten. Katsele vaan, mutta älä koske, älä edes liiemmälti ajattelekaan. Tahtomattaan Niku tulee ajatelleeksi ruiskukkaa.

Tällaisen tunteen vallassa hän on ollut siitä asti kuin taloon tuli, ja se on jäänyt pysyväiseksi. Mutta hän osaa pitää suunsa kiinni ja katseensa kurissa, osaa kun osaakin, jumalaut.

"Siellä on kamalan kuuma nyt", sanoo Helmi ohimennen. "Hyvät heinä-ilmat", myöntää Niku. "Mutta painostavaa. Kun ei vain panisi ukkoseksi."

"Ei, ei se tänään ainakaan… ja tuskin huomennakaan. Kyllä me kaikki saamme onnellisesti korjuuseen."

Piika-Hilja pistäytyy tuvassa, kiehauttaa kahvin ja menee taas kahvipannua kantaen ulos.

Että keskustelun pitikin nyt vaihtua tälle alalle. Niku näyttää yhä enemmän syventyvän lehteensä, jota hän ei kuitenkaan lue. Ja sydän lyö.

"Sillä meidän Hiljalla on niitä niin monta", jatkaa hän. "Tämä on vain yksi niistä. Alussa se katseli teitäkin kovin lempeästi. Ettekö sitä huomannut?"

Niku nostaa katseensa ja tuntee punastuvansa. "Ei, en minä sitä huomannut", vastaa hän. "Ja muutenkin… en minä olisi välittänyt."

Huoneeseen tulee pitkä hiljaisuus. Kaappikello lyö kymmentä. Helmi on jo askareensa toimittanut ja voisi lähteä. Niin, Niku sitä oikeastaan odottaakin, vaikka samalla kertaa pelkää. Vai oliko ehkä tarkoitus, että hän lähtisi. Hän aikoo jo nousta, mutta tyttö istuu toisen ikkunan ääreen ja alkaa sormiella esiliinaansa.

Tytöllä ei tällä kertaa arvatenkaan ole muuta tekemistä, istuu siinä ja kuulustelee aikansa kuluksi muuatta taloon osunutta sällimiestä.

"Hämeestä vain, muutamasta kaupungista", vastaa Sarkan Nikolai yksikantaan. "Taikka oikeastaan minä olen syntynyt muutamassa mökissä sen kaupungin lähettyvillä."

Nyt Niku vetäsi pari henkisauhua. Sitten hän naurahti yliolkaisesti, niinkuin näytti.

"Jaa isä? Mistäpä meikäläisille sellaiset ylellisyydet. Hyvä kun on muutaman tunnin ollut äiti."

Neitokainen siinä ikkunan luona hätkähtää ja hänen silmänsä käyvät totisiksi niinkuin järven pinta ennen ukkosta.

Tällaisista vallan pienistä seikoista ja asianhaaroista voi hitaasti, mutta varmasti kehittyä suurempia. Onhan tiedossa niiden tavallinen kulku: katse etsii katsetta, puhutaan asiattomia, ettei äänettömyys pääsisi pettämään, naurahdus on väkinäistä ja kuin puoleksi itkua, ei tahdota päästää toisiaan näköpiiristä. Sarkan Nikolai tuntee mustasukkaisuutta ja vihaa, kun joku mies puhuttelee Helmiä, ja Helmi katselee räpyttämättömin silmin, kun Niku asioi Hiljan kanssa, vaikka hän samalla yrittää ajatella: "Mitähän minulla tuon kulkurin kanssa oikeastaan on tekemistä."

Ja eräänä yönä uskaltautuu Niku vaellukselle. Hän vilkuilee ympärilleen niinkuin varas, joka pelkää yllätystä, ja sydän tykyttää. Lehti sattuu kahahtamaan, risu rasahtamaan, ja joka kerta hän sävähtää ja aikoo kääntyä takaisin, mutta hiipii kuitenkin kohti päämääräänsä. Vaan silloin hän huomaakin olevansa avojalkaisin, seisahtuu ja kääntyy oitis takaisin: ei, saakuri, näin minä en voi mennä, mitä se ajattelisikaan. Niku kenkii hiljaa ja varovaisesti.

Kuuluu, kuinka vuodevaatteet kahisevat ja sisällä-olija äännähtää unissaan. Sitten on kaikki taas aivan hiljaista.

Niku on aivan neuvoton eikä keksi vastausta. Hän nostaa jo toisen jalkansa rappusilta.

Sisällä oleva on vaiti ja tuntuu empivän. Siitä ovesta ei kukaan muu kuin hän itse ole tähän vuorokauden aikaan kulkenut.

"Mutta kyllä minä menenkin, jos tahdot", sanoo Niku puoliääneen ja nostaa toisenkin jalkansa rappusilta.

Silloin ovi hiljaa avautuu raolleen ja käsi näyttäytyy hämärässä yössä.

Tämä ei ole samanlainen kuin ne monet muut yrittäjät, jotka suljetun oven takaa ovat luetelleet tunteitaan.

"Jos sinulla todellakin on sanomista, niin tule hetkeksi aikaa", sanoo hän vihdoin ja sytyttää kynttilän heti oven sulkeuduttua.

"Minä tahdon, että me molemmat täältä lähdemme sellaisina kuin olimme sinun tullessasikin."

Ja jäi istumaan vuoteensa reunalle Sarkan Nikolain istuutuessa kirstun kannelle.

Näin hän, tämä ruiskukkasilmäinen Helmi, oli puhellut silloin. Mutta siitä oli jo päiviä ja öitä kulunut, ja kesä oli vähitellen, mutta varmasti vaihtumassa syksyksi. Yöt tulivat tummemmiksi ja salaperäisemmiksi, ja öisin liikkujia oli viljemmälti. Silloin tällöin saattoi myös maantieltä eroittaa sydämen yltäkylläisyydestä lähteneen hihkaisun.

Niin, siitä oli jo päiviä ja ehkä joku viikkokin kulunut, ja Sarkan Nikolai ajattelee ylimaallista autuuttansa päivän ensimmäisten valonsäteiden tunkeutuessa sisään ovilaudoituksen raoista. Käsivarrellaan lepäävän pään on hän kokonaan unohtanut, ei hän tunne, että lämmin hengitys lehahtelee hänen sängettyneen poskensa ohi, hän on kuin yksin, aivan yksin jossakin meressä, joka lainehtii onnea ja autuutta.

"Ajattelenko? En minä sitä osaa sanoa. Enimmän kai sitä, miten tämä on mahdollista."

Sarkan Nikolai vaipuu taas unelmiinsa, mutta nyt niihin jo sisältyy hiukan odottavaa pelkoakin. Mikään mainen onni ei ole määrätty keskeytymättä kestämään hautaan asti.

"Minä niin pelkään", kuiskaa Helmi taas, "minä niin pelkään, kuinka minun käy."

"Voi, hyvä ihminen", jatkaa hän kiihkeästi, "vaikka me miten olisimme rakastaneet ja vaikka me mitä muuta olisimme tehneet, niin se olisi saanut jäädä tekemättä. Se oli kovin väärin ja sitäpaitsi suuri syntikin."

Yhtäkkiä menee Sarkan Nikolaihin kuin huikea kylmyys, hän puristaa huulensa yhteen ja on jo sanomaisillaan: "Itsepähän tahdoit ja — pirunkos me sille enää mahdamme". Mutta se kylmyys menee samassa kuin tuleekin, sillä hän muistaa jotakin, äitinsä, hänet, joka lepää jossakin siellä kaameassa, keltaisessa rivissä. Ja hän kietoo kätensä tytön puolipaljaan ruumiin ympärille, suutelee hänen huuliaan ja kuiskaa:

"En minä muuta pelkää kuin isääsi. Jos hän saa tietää, silloin hän ajaa minut tieheni ja silloin…"

"Silloin on sinun tultava mukaan. Kai me kaupungista sellaisen työpaikan löydämme, että tulemme elämään."

Tyttö pidättää hengitystään ja kuuntelee. Mutta sitten hän purskahtaa itkuun.

Nikua jäädyttää taas ja hänen huulilleen pyörähtää: "Minkä minä sille sitten mahdan". Mutta hän hymähtää omille ajatuksilleen ja sanookin vain hellästi:

"Ei", pyytää tyttö kiihkeästi, "sinä et saa lähteä täältä pois, sinä et saa lähteä minnekään."

"Ellei minua suorastaan ajeta", vastaa Niku synkästi, "niin sinä tiedät, että minä olen täällä vaikka tuomiopäivään asti."

Oliko tämä ihminen, tämä tässä hänen vieressään, todellakin sitten häntä varten. Vai oliko se vain nainen ylimalkaan. He ovat rakastaneet toisiaan, ovat toisiansa lähekkäin, ovat olleet kuin mies ja vaimo.

Hengitys sekaantuu hengitykseen, huulet tarttuvat huuliin, ja he puristautuvat yhä tiiviimmin toistensa syliin. Mutta lemmen korkeimpaan kohtaan sekaantuu Sarkan Nikolailla nyt kalvavana välttämättömäksi tehty kysymys:

Ja kuitenkin hän, niinkuin toinenkin, rakastaa koko sielullaan ja olemuksellaan, ja molemmilla huutaa sisin vaisto samaa säveltä:

Mutta aurinko taitaa jo olla korkealla, sillä viereisessä talossa kiekui taas kukko. Toimekas päivä on alkamassa.

Ja niinä toimekkaina päivinä kulkivat he sanaa vaihtamatta, niin, uskaltamatta katsoa edes toisiansa kunnollisesti silmiin.

Muutamana lauantai-iltapäivänä ottaa Sarkan Nikolai kynän käteensä ja päättää lupauksensa mukaan kirjoittaa kasvatusvanhemmilleen. Tämä päätös herää aivan itsestään, hän tuntee vaistomaista tarvetta jakaa osan onnentunteestaan muillekin.

"Arvoisat tuttavani", alkaa hän, mutta miettii, ottaa uuden paperiarkin ja alottaa uudelleen: "Rakkaat kasvatusvanhemmat." Siihen asti se on selvää, mutta piste, joka nyt seuraa, on pitkä. Ajatusten esilletuominen kirjallisesti ei, niinkuin ymmärrettävää, ole Sarkan Nikolain vahvimpia puolia. Kauan hän istuu, mietiskelee ja pyörittelee kynää kädessään, mutta sitten hän käy rivakasti toimeen. Eihän se miettienkään valmistu. "Olen kesärenkinä täällä Hirvikylän Saaressa ja minun on kaikin puolin hyvä ja mukava. Palkka ei ole erinomainen, mutta aina siitä jää kun ei ole menojakaan erinomaisempia. Ja terveenä olen ollut. Niin että minusta ei tarvitse olla huolissaan. Sanokaa terveiset kasvinveljelle ja -sisarille."

Hän aikoo lopettaa, mutta aprikoi samalla, olisiko hänen kirjoitettava jotakin Helmistä ja millä tavalla. Mitä se kasvatusvanhempia oikeastaan liikuttaa, mutta toiselta puolen heidän olisi hyvä tietää siitäkin asiasta. Taas saa paperiarkki maata levällään ja kynä odotella.

Tupa on tällä kertaa aivan tyhjä. Ohimennen siinä pistäytyy Helmi ja kysäisee sivu kulkiessaan:

Noin yksinkertainen asia se lopultakin oli. Niku kastaa jälleen kynän musteeseen ja jatkaa:

"Talon tytär tässä, jonka nimi on Helmi, käski sanoa terveisiä. Se on muuten oikein hyvä ja mukava ihminen talollisiksi. Kun kaikki käy ympäri, niin taidan jäädä tänne pitemmäksi aikaa, jos vain työtä riittää."

Siinä olikin jo tarpeeksi asti sanottu, pikemmin liian vähän kuin liiaksi. Vain lopettaminen tuottaa vielä pientä päänvaivaa, mutta Niku ei enää mieti pitkiä aikoja, vaan kuittaa sen nopein, raskain kynänvedoin: "Näitä piirteli kunnioituksella Nikolai Sarkka." Postin lähdön aika onkin jo lähellä ja Nikun on kiiruhdettava kylälle.

Mutta kun hän saa kirjeensä pudotetuksi laatikkoon, on hänen mielensä vakava ja juhlallinen aivan kuin olisi hän suorittanut jonkun merkillisen teon. Se johtui siitä, että hän tiesi tuottaneensa kasvatusvanhemmilleen iloa. Ja hän tahtoi tuottaa sitä vastakin.

XII

Syksy on jo tullut ja vilja on leikattu. Osuuskunnan lokomobiili ja puimakone tuotiin jo päivemmällä Saareen, huomenna aletaan puida ja sitä voi kestää neljä tai viisi päivää, mahdollisesti kuusikin. Saa nähdä, minkälainen jyvän lähtö tulee olemaan.

Keskustelu tapahtuu pimeässä yössä. Nainen odottelee kujan mutkassa, entisen riihen luona, ja mies kääntyy kujalle maantieltä. Hän kulkee verkkaista tahtia ja viheltelee hiljaa kulkiessaan. Joskus hän sytyttää paperossin, mutta antaa sen jälleen sammua. On keskiviikko-ilta, eikä mies lainkaan tiedä, että nainen häntä odottelee. Hän luulee naisen jo aikoja sitten menneen luttiinsa ja ajattelee, että pianpahan minä tästä ehdin.

No niin. Nainen seisoo hievahtamatta paikallaan ja kuuntelee miehen hiljaista, tyytyväistä viheltelyä. Nyt mies ehtii kohdalle. Silloin:

"Niin, minä", vastaa nainen ja äänessä on katkeruutta. "Keneksi minua luulit, Hiljaksiko?"

"Minä luulin sinun jo menneen nukkumaan, kun ei sinua kuulunut. Ja niin lähdin sitten minäkin tieheni."

"Kuinka minä tällaisessa kunnossa? Ja minä ajattelin, että sinulle on hauskempaa, kun minua ei tule."

"Joko taas! Ja siitä sinun kunnostasi, — en minä sitä huomaa eikä kukaan muukaan. Taidat itsekin vain turhia kuvitella."

"Voi, Niku rakas. Kyllähän minä sen verran asioita tiedän. Ja että sinä viitsit — juuri nyt."

"Mutta puhehan oli, että sinä tulisit sinne myöhemmin. Ja minähän jo sanoin, että kun sinua ei tullut, niin lähdin pois."

"Sinä nyt olet merkillinen. Olin niin tai näin, niin ei sittenkään kelpaa. Itsehän olet käskenyt puhella ja seurustella muittenkin kanssa, olet sanonut, että meitä muutenkin yritetään tarkata."

"Se on vale", sanoo mies karkeasti. "En minä pyri maantielle, tunnen sen muutenkin tarpeeksi hyvin."

"Ja muuten", jatkaa hän tovin vaitiolon jälkeen, "voinko minä sille mitään, että se on sellainen kuin on, nauraa ja kikattaa ja parpattaa. Yhtä messingille se Hiljan suun saa, oli se kuka tahansa, kun sillä vaan on housut jaloissaan."

"Mutta joku selvyys tähän on pakko tulla", valittaa hän. "Minä en jaksa. Ja minusta tuntuu kuin kaikki ihmiset katselisivat minua."

He ovat istuutuneet alakuloisen, mustan riihen kynnykselle ja äänettömyys on raskas ja painostava.

"Se on erehdystä", sanoo Niku viimein. "Ei kukaan katsele sinua kummemmin kuin muulloinkaan. Ja miksi katselisivat?"

"Se on totta. Mutta kai minäkin olisin jotakin kuullut, vitsiä, piikkipuhetta tai niin poispäin. Vaan ei sanaakaan."

"Ilman sitäkin: olen minä selvillä tilastani. Ennen pitkää muittenkin on se huomattava."

Sarkan Nikolai istuu pää käsien varassa. Tässä sitä siis nyt ollaan. Hän ajattelee äiti-vainajaansa, joka kuoli hänet synnytettyään. Sitten hän rupeaa varovaisesti ajattelemaan häntä, jolle näihin mennessä tuskin on montakaan kunnollista ajatusta omistanut: isäänsä. Minkähänlainen mies sekin oli oikeastaan ollut, kun jätti äidin pulaan? Oliko se niin holtiton, vai oliko sillä suoranainen pakko? Ja voiko sellaisissa asioissa ylimalkaan olla mitään pakkoa?

Nikun täyttää suuri rakkauden ja hellyyden tunne ja hän kietoo käsivartensa Helmin vyötäisten ympärille.

"Järveen", toistaa hän kuiskaten. "Muutahan me olemme suunnitelleet emmekä sellaista."

Niku puree hampaansa yhteen ja on pitkän aikaa vaiti. Sitten hän sanoo hiljaisesti:

"Tokkohan sentään", puhuu hän tyvenesti. "Isäsi on uskonnollinen mies, ja murhasta on sitäpaitsi jonkunlainen rangaistuskin. Vaikka kyseessä olisikin tällainen isätön."

"Mutta olenhan minä jonkunlainen työmies. Enkä ole antanut puheenaiheita itsestäni."

"Rakas Niku, tunnenhan minä sinut, mutta sittenkin… Sinä et voi ymmärtää."

"Osan ymmärrän, osaa en. Sitten ei auta muu kuin että lähdet kanssani sellaisena kuin olet. Kai mar valtakunnassa työtä löytyy kunnialliselle ihmiselle, joka ei kenellekään ole tehnyt pahaa. En minä ole kuullut, että kenenkään olisi nykyisin pakko kuolla nälkään."

"Ei ei", sanoo hän. "Minä en voi. Vaikka kuinka tahtoisin, niin minä en voi."

"Rakastatko sinä minua sitten ollenkaan?" kysyy hän. Kysymys on hänestä aivan aiheeton samoin kuin vastauskin, jonka tietää tulevansa saamaan. Mutta hänen oli kuitenkin pakko tehdä se.

"Kyllä sinun pitäisi se tietää. On meillä siitä riittävästi kokemuksia, kummallakin."

Sellainen on se keskustelu, joka tapahtuu muutamana mustana alkusyksyn yönä Saaren vanhan riihen kynnyksellä. Ei se juttuaminen paljon antanut toiselle, ellei toisellekaan. Kesäinen rakkaus oli saanut syksyisen sinetin, siinä koko historia.

"En minä tällä kertaa. Ja huomenna on sitäpaitsi hikinen päivä. Minä vähän mietiskelen itsekseni asioita."

"Kuule", huohottaa Helmi säikähtyneenä, "sinä et vain saa lähteä minnekään. Kuinka minun sitten käy?"

"Kuinka sinä sellaista voit ajatellakaan", naurahtaa Niku. "Hyvää yötä vaan!"

Siihen se jäi. Ristiriitaisin miettein vaeltelee Sarkan Nikolai pimeää päärakennusta kohden. Vaikka hän miten koettaa sommitella yhteen tapauksia, sattumia ja puheita, niin selvyyteen hän ei pääse. Tehdä ja ei tehdä, olla ja ei olla. Mikä tästä lopuksi tulee. Silmänräpäyksen ajaksi häneen jo menee ajatus, että olisi paras koota hynttyynsä ja painua maantielle. Kirjoittaisi sitten Helmille, että tule jälessä. Mutta lopuksikin ajatus tuntuu hänestä mielettömältä. Hän rakastaa Helmiä ja seisoa tässä täytyy vieressä, vaikka puukkoja sataisi.

"Mitä sinä täällä kuljet ja kärkyt?" kysyy tyttö veikeästi ja pysähtyy.

"Kävin antamassa varsalle juomista", vastaa Niku jurosti. "Entä minne sinä saattajasi jätit?"

"Mene helvettiin", murahtaa Niku hampaittensa raosta ja kävelee portaita kohden.

"Kuulehan, Niku", sanoo tyttö äkisti ja tulee lähemmäksi. "Minä sanon sinulle yhden asian. Turhaan sinä Helmin luttia vahtaat. Ei sinne ole päässyt kukaan muu, etkä sinne pääse sinäkään."

Kun Sarkan Nikolai vääntää tuvan ovea salpaan, ei hän tiedä, pitäisikö hänen itkeä vaiko nauraa.

XIII

Helmi oli äitinsä kanssa käynyt kaupungissa ja hänen huomaamattaan pistäytynyt lääkärilläkin. Se oli ollut harmajapäinen, vanha herra, jolla oli ollut tuimuutta katseessa, mutta lämpöä äänessä. "Niin, niin se on", sanoi hän tutkimuksen päätyttyä. "Kyllä neiti on arvannut oikein."

Huoneeseen tuli hiljaisuus. Helmi oli tullut aivan valkeaksi kuullessaan toisen suusta sen totuuden, jonka hän kyllä itse oli tiennyt. Vapisevin käsin hän puki vaatteita ylleen.

"Moraalin puhuminen kuuluu oikeastaan papille eikä lääkärille", jatkaa hän. "Mutta mitä siinä muuta on kuin että naimisiin ja vähän kiiruusti."

"Kun en minä voi… se on meidän renki." Lääkäri viheltää itsekseen.
"Kuinka helvetissä", kysyy hän sitten kimeästi, "te hänen kanssaan
olette tuollaiseen joutunut! Ettekö te ole Juhani Saaren tytär
Hirvikylästä?"

"Niin vainkin, rakkaudeksihan sitä tavataan nimittää. Hm… jaa". — Sitten hänen piirteensä lientyvät ja silmiin tulee ystävällinen tuikahdus. — "Tuon asian takia ei kannata olla alakuloinen, se voi olla vaarallistakin. Ettekä kuitenkaan saa tehtyä tekemättömäksi. Jos uskotte Jumalaan, niin rukoilkaa, ellette, koettakaa järjestää asia maltillisesti ja kantaa taakkanne. Joko hän on lähtenyt?"

Sen enempää se matka ei pyhittänyt, eikä Helmi enää muistanut, miten paluumatka oli kulunut. Mutta kun ilta ja yö tulivat, kasteli hän päänalaisensa kyynelillään ja rukoili. Ei syntejään anteeksi, vaan sitä, että Herramme viisaudessaan antaisi tehdyn jäädä tekemättömäksi ja synnin jäädä kantamatta hedelmiä. Ja kun Sarkan Nikolai siinä keskiyön vaiheilla tuli kolkuttamaan, meni kauan aikaa, ennenkuin Helmi sai mennyksi avaamaan.

"Tiedettiinhän se muutenkin, niin että suotta sitä oli mennä kaupungin tohtoreilta kyselemään."

Sarkan Nikolai ei enää vastaa mitään, sillä hän on tämän kysymyksen kuullut kymmeniä kertoja ja yhtä monesti siihen vastannut. Hänellä on selvät, täsmälliset ja tarkoin määritellyt suuntaviivat, mutta ne eivät ole kelvanneet. Hän ei voi muuta kuin kuluttaa päivänsä työssä ja odottaa.

XIV

Kerran sen kuitenkin täytyi tapahtua, ja se tapahtui muutamana lokakuun aamuna niihin aikoihin, jolloin alkoi valjeta. Yö oli ollut kylmä, katot olivat ensi kerran kuurassa ja vesipaikat jääriitteessä.

Puhuttiin, että kun Saaren Juhani kauhtui, ei hänen vihansa tuntenut ääriä eikä rajoja, mutta ei se tällä kertaa oikein siltä näyttänyt. Hänellä on tosin seiväs kädessään, mutta hänen äänensä on hiljainen ja melkein lempeä, kun hän koputtaa tyttärensä aitan ovelle ja sanoo: "Helmi!"

Tuntuu niinkuin siellä sisällä joku voihkaisisi ja kolahtaisi johonkin, tuntuu, niinkuin siellä hätäisesti ja itkunsekaisesti kuiskailtaisiin. Mutta Saaren Juhani ei hätäile, hän tuntee talonsa ja tietää, että tästä aitasta ei ole muita ulospääsymahdollisuuksia kuin ovi. Hän vetäytyy portailta hiukan kauemmaksi, tarkastelee taivasta aivan kuin se, mitä aitassa tapahtuu, ei ensinkään häntä liikuttaisi, sitten hän taas hiljaisesti ja rauhallisesti sanoo:

Mutta aitan ovi ei aukene. Saaren Juhanin harmahtavat kulmakarvat rypistyvät hiukan, hyvin hiukan, ja suupielet vavahtavat. Hän katselee mietteissään ja kuin tutkien sen kestävyyttä kädessään olevaa seivästä. Senjälkeen hän jälleen nousee portaille ja sanoo hiukan kovemmin:

"Paras, kun alatte joutua sieltä. Väki alkaa jo pian heräillä, enkä minä soisi, että ne saisivat puheenaihetta."

Aitan ovi avautuu ja Helmi tulee kynnykselle. Hän on täysin pukeutunut, mutta kasvot ovat valkeat ja katse harhaileva.

Isä rykäisee. Hänen kasvonsa saavat tuskastuneen ilmeen ja silmäluomet rävähtävät hermostuneesti.

Mutta hänen ei tarvinnut tehdä sitä, mitä mahdollisesti oli aikonut. Sarkan Nikolai ilmestyy ovelle. Hän on tähän tai ainakin johonkin tämän tapaiseen valmistautunut eikä hän pelkää, mutta hämillään hän on ja kalpea hän on eikä hän sanaakaan saa tulemaan suustaan. Eikä nyt sitäpaitsi olekaan oikea aika puheitten pitämiseen.

"Vai niin", tulee häneltä kuin tukahdutettu tuskanhuuto, ja sitten toisen kerran: "Vai niin."

Ja seivästä pitelevä käsi vavahtaa. Hän astuu askeleen kohti, mutta pysähtyy siihen.

"Jos minä olisin nuorempi mies, niin sinä, te molemmat, saisitte selkäänne, mutta minä olen jo vanha ja taitaisin siinä ottelussa jäädä tappiolle."

Sarkan Nikolain tulee vanhusta melkein sääli, ja kuluu ohikiitävä hetki, sekunti, jolloin hän vihaa sekä Helmiä että itseään.

Eikä hänen tarvitsekaan tietää. Sillä Saaren Juhani on koonnut sen verran voimia, että tekee torjuvan liikkeen kädellään.

"Mitä sinulla on minulle sanomista", sanoo hän, "ja minulla sinulle.
Annan sinulle tavarasi ja palkan käteesi, siinä meidän sanomisemme.
Mutta Helmi…"

Hän aikoo sanoa tyttärelleen jotakin, mutta puristaa samalla huulensa yhteen. Miksi vieraan tarvitsisi sitä kuulla ja mitä vieraalla on sen kanssa tekemistä! Ehtii, on kyllin aikaa myöhemminkin. Ei olisi luullut tarvitsevan! Helmille!

Sarkan Nikolain huulet vapisevat. Nyt hänkin voisi puhua, kertoa, kuinka kaikki on alkanut ja millä asteella se nyt on, puhua vaikka oman itsensä kevennykseksi. Hän tuntee itsensä vapautuneeksi ja melkein iloiseksi ja hän luo kysyvän katseen Helmiin, mutta tämä pudistaa päätänsä: ei, ei käy, ei tiedä, mitä siitä seuraisi. Ja Sarkan Niku, tämä tilapäinen renkimies, painaa kylmenneenä ja hammasta purren katseensa maahan.

"Jos teillä on jotakin toimitettavaa toisillenne, on teillä vajaa puoli tuntia aikaa. Sillä te ette tule enää koskaan toisianne näkemään."

Sanoo, nyökäyttää päätään kuin tyhjälle, puristaa yhteen ohuet huulensa ja kävelee hitain, verkkaisin askelin päärakennusta kohden.

"Saahan se sen kumminkin tietää. Ja nyt minun täytyy pois. Kuinka sinun sitten käy?"

"Sinähän ymmärrät, että minun silloin on lähdettävä. Tuli mitä tuli.
Vaan nyt vielä en tahtoisi."

"Niin, tee kuten tahdot. Kyllä minulta ei sisu eikä käsivarsista voima lopu, kun tiedän, että sinä…"

"Koeta, Niku rakas, ansaita mahdollisimman paljon, ettemme sitten heti joudu pulaan. Minä kirjoitan sinulle niin usein kuin suinkin muitten tietämättä voin. Ja tiedäthän, kuinka sinua rakastan."

Tilanteessa on enemmän asiallisuutta ja harkintaa kuin kaihoa ja tunnelmaa. Ja aika joutuu.

Sarkan Nikolai katsahtaa kelloaan ja nousee. Melkein hymyntapainen nousee hänen kasvoilleen.

Silloin Helmi tyrskähtää itkuun. Hän nousee ja painaa päänsä Nikun rintaa vasten ja nyyhkii, niinkuin ei koskaan enää saisi siinä nyyhkiä.

"Enkö minä sanonut, että minun olisi pitänyt lähteä aikaisemmin ja omasta tahdostani. Mutta, Helmi, minä en kadu. Ehkä on parempi näin."

Tyttö nyyhkii yhä eikä voi vastata mitään. Sarkan Nikolai sivelee hänen hiuksiaan ja suutelee hänen huuliaan.

"Älä itke", kuiskaa hän, "kun minä teen työtä ja sinä odotat, kyllä siitä vielä hyvä tulee."

Ja äkillisen päähänpiston valtaamana hän kumartui, painoi päänsä tytön korvalle ja kuiskasi:

Maantie on kova ja kuurainen, mutta syksyinen aurinko paistaa lempeästi ja kirkkaasti. Siinä oli kesäisen rakkauden ensimmäinen vaihe, mutta kas vain, kuinka jalka jaksaakin nousta keveästi ja toivorikkaasti ja suun tienoilla asuu melkein kuin hymyä. Ja reppukin, jossa keväällä ei ollut niin mitään, on käynyt painavaksi maallisesta omaisuudesta.

Kun vellikellot alkavat soida aamiaiselle, on Sarkan Nikolai jo kaukana
Hirvikylän Saaresta. Edessä on tuottavammat työt ja totiset päämäärät.

XVI

"Se nyt on yhtä helvettiä, ettei tämän kokoisessa kaupungissa löydy työtä yhdelle ainoalle miehelle."

Sarkan Nikolai on tämän tapaista ennenkin kokenut ja tuntenut, nyt hän sen tuntee kaksin kerroin raskaammasti, nyt, kun hän työtä kaikkein kipeimmin tarvitsisi. Mutta hänellä on sentään säällinen asunto, ettei hänen tarvitse viettää öitään ulkosalla, ja vaikeaahan se nyttemmin olisikin. Ja rahaakin on vielä jonkun verran jälellä.

Mutta töitä tässä on saatava ja äkkiä sittenkin. Niku syö vain sen verran kuin välttämätöntä on, etteivät vaan rahat kuluisi. Hän käy muodoltaan kalvakkaaksi ja vaatteet näyttävät riippuvan hänen päällään, mutta hän ei hellitä otettaan. Joskus hän aikoo jo siirtyä muualle, mutta miksi mennä merta edemmäs kalaan; eikö täällä ole melkein puoli miljoonaa ihmistä, eikö tänne yksi mies johonkin rakoon mahdu.

Sataa sekaisin lunta ja räntää, viima käy ja vilu tunkee läpi luitten ja ytimien, mutta Sarkan Nikolai ei menetä malttiaan. Hän kulkee satamassa ja työnantajien luona: tässä on mies, ja minä rupean palkasta mihin vaan.

Kujien porttikäytävästä on hämärissä sukeltautunut esiin mies ja ojentaa kätensä.

Niku miettii. Hän ei ole sitä juuri tapanaan pitänyt, muttei tahtoisi myöskään loukata lapsuudentoveria, — jota on jo aikaisemmin loukannut.

"Kiitoksia vaan", sanoo hän, "mutta se on sillä tavalla, että kun juuri parhaillaan olen työn haussa, niin se ei oikein passaisi…"

Ei viitsi jyrkästi kieltäytyäkään. Sarkan Nikolai kulauttaa itseensä, hänet valtaa omituinen, raukaiseva lämpö, ja Helmi ja kulunut kesä tulevat heti hänen mieleensä. Eilen hän viimeksi sai Helmiltä kirjeen, ja työtä tässä on saatava, vaikka henkselit ratkeaisivat.

Tuomas näyttää aivan kuin heräävän. Hän on koko lailla päissään ja välähdyttää terveitä hampaitaan.

"Ei se elätä", naurahtaa hän. "Pidä iso kanisteri kotonasi ja pieniä taskussasi, niin elät kuin porvari tarvitsematta heille hikoilla."

"Älä puhu, vaan ota toinen ryyppy. Se tekee hyvää heikolle ja työttömälle."

Tällä kertaa ei Sarkan Nikolai enää estelekään, eikä kolmannellakaan, mutta sitten hän painaakin korkin lujalle ja lähtee kävelemään.

"No mene sitten. Ja jos joskus ryypyn vaivaan tulet, niin tule tähän taloon ja kysy minua, vaikka löydät sinä kysymättäkin. Katsele nyt tarkasti päältäpäin, minkä näköinen se on. Hoksaatko? Se on Nurmenkuja viisikymmentäyksi ja minä asun lokaalissa neljätoista. Pane tarkasti muistiin. Sama kamraatti minä olen kuin ennenkin." Ja suutarin Tuomas toikkaroi kättään huiskuttaen portista sisään.

Mutta Sarkan Nikolai lähtee uudelleen liikkeelle. Hän kiertää entiset paikat ja joukon uusia, ja viimein hän saa kun saakin työtä. Se on höyrylaivan purkamisessa ja lastaamisessa.

"Mutta tehän tulette viinalle", sanoo päällysmies ja katsoo häneen epäilevästi. "Mahdanko minä voida sellaista käyttää."

"Enkä tule", väittää Niku silmä kovana. "Ja jos tulenkin, niin se on vain tämän kerran."

Sarkan Nikolai koettaa. Kuta raskaammat ja hankalammat tarakat ovat, sitä tyytyväisemmäksi hän tuntee itsensä. Sanoiko se, että viinalle? Jos sanoi, niin kyllä se on viimeinen kerta, ei hän sen tavaran vaivassa ole. Eikä kannatakaan olla.

Illalla hän söi ensi kerran pitkästä aikaa kunnollisesti. Hänen kätensä olivat verinaarmuja täynnä ja hänen hartioitansa pakoitti, sillä lasti oli ollut monenkaltaista: milloin vaikeasti käsiteltävää, milloin raskasta liikuttaa, milloin muuten hankalaa. Mutta hänen mielensä oli iloinen ja reipas, ja vaikka hän tunsikin uupumusta, olisi hän mennyt jatkamaan, jos siihen vain olisi ollut tilaisuutta. Huomenna hän tarjoutuu ylitöihin, jos sellaista vaan sallitaan.

Senjälkeen hän vielä istuutui kirjoittamaan. Käsi tosin vapisi pahemmin kuin pitkään aikaan ennen, mutta ajatusten ja sanojen etsimisessä ei ollut työtä ja vaivaa. Sydän löi ja oli täynnä toivoa, ja sana liittyi sanaan, lause lauseeseen itsestään ja vaivattomasti. Helmi saa huolettomana odottaa, mitä tulee, kyllä hän, Niku, täällä hommaa ja puuhailee. Vaikka päivässä sanotaankin olevan vain kahdeksan tuntia, on niitä tosiasiassa kuitenkin kaksikymmentäneljä, ja tarvitseva mies osaa ne kyllä käyttää hyväkseen. "Nuku sinä vain, rakas tyttö, yösi rauhassa ja muista joskus minuakin."

Kirjoitettuaan hän vaipui väsyneen miehen raskaaseen uneen, mutta kun hän aamulla luki läpi sepustuksensa, ei hän tahtonut tuntea sitä omaksi kirjoittamakseen.

"Onhan se sävyltään vähän ämmämäinen, mutta hyvä se on niinkuin on", ajatteli hän kuitenkin ja antoi sen pudota kirjelaatikkoon.

XVII

Sarkan Nikolailla on onni mukanaan. Kun työ loppuu yhdestä paikasta, etsii hän toisen eikä hänen tarvitse viettää päiviään toimettomana. Hyrrä on päässyt pyörimään ja se pyörii. Satamasta hän menee apumieheksi makasiiniin, makasiinista konepajalle, konepajasta puusepän verstaaseen.

Hän laihtuu ja piirteet hänen suunsa tienoilla käyvät kovemmiksi, mutta lompakko täyttyy ja hän tuntee itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Tietäähän hän, mitä vasten hän päiviä ja tunteja laskematta on liikkeessä.

Tovereita hänellä ei ole. Tilapäisten tuttavien kanssa voi hän joskus iltakauden istahtaa jossakin kahvilan loukossa ja kuunnella heidän juttujaan, mutta lopultakin jäävät he yhtä vieraiksi hänelle kuin hän heille. Eikä hän siitä erikoisemmin välitäkään, hänen aikansa kuluu kyllä työssä ja yksinäisyydessäkin.

Toisinkin voisi sentään olla. Toveriensa jutuista hän on päässyt käsitykseen siitä, kuinka kaunis ja monivivahteinen ja houkutteleva elämä saattaa olla, ja joskus häneen menee hurja halu seurata mukana ja kokea. Mutta juuri kun ajatus on häntä alkanut kiehtoa, rupeaa se myöskin ellottamaan: elämähän on jo kauneimpana kohdannut hänet hiljaisen Hirvikylän Saaressa ja odottaa häntä edelleenkin. Sitäpaitsi: eikö juuri hän itse ole samanlaisen niin sanotun elämän tulos.

Ja huulet puristuvat entistä tiukemmin yhteen ja kasvojen ilme käy entistäkin totisemmaksi ja suljetummaksi.

Yksi asia, mikä Sarkan Nikolaita vaivaa ja hermostuttaa, on se, että hänen työpaikkansa ovat tilapäisiä, että hänen aina täytyy olla varuillaan ja valmis hakemaan uutta. Kuitenkin pitäisi työn samoin kuin palkan juoksunkin olla katkeamattoman. Tämä menee kyllä vielä aikansa, muutaman kuukauden, mutta sitten ei saa epämääräisyyttä eikä katkelmia esiintyä. Silloin ei nälkä uhkaa häntä yksin, vaan kahta, ehkäpä kolmea.

Niku tuntee väristystä ja autuutta, kun hän ajattelee tätä aikaa, joka ei enää ole niinkään kaukana, mutta hän pakottaa ajatuksensa pysähtymään käsillä oleviin tosiasioihin. Hän ei ole oikeastaan ammattimies millään alalla, joten vakinaisen työn saanti voi käydä hyvinkin tukalaksi. Parhaiten hän ymmärtää puutöitä, joihin oli kasvatuslaitoksella perehtynyt, mutta ne eivät häntä erikoisemmin pysty viehättämään: ainainen liiman katku ja maalin haju, höyläin sihinä ja sorvin surina, ne eivät menneet hänen luontoonsa. Mutta voimakoneiden jyminä, höyryvasaran mojahdukset ja metalli, — ne olivat toista. Niissä oli voimaa ja varmuutta ja korvissakin ne soivat kuin peli ja musiikki. Ala oli hänelle mahdollisimman vieras, mutta hän päätti koettaa. Iltaisin hän otti vapautta tunnin kerrallaan korvatakseen sen varsinaisen työajan päätyttyä.

Sarkan Nikolai sai vähintään kymmenennen kerran vastata samaan kysymykseen kieltävästi, ja hän otti jo lakin lähteäkseen.

"Onko teillä sitten erikoisempaa halua juuri konepajaan?" kuului seuraava kysymys.

"Niinhän ne väittävät", myöntää hän sitten. "Mutta ammattitaitoistakin väkeä on viljalti saatavissa. Kuinka on, oletteko naimisissa?"

"Se muuttaa hiukan asiaa. Me tarvitsemme vakavaa, pysyvää väkeä, ja minä tahdon antaa teidän koettaa."

Sillä se oli päätetty. Ja sinä iltana istuu Sarkan Nikolai taaskin sivu puolen yön pöydän ääressä ja panee kokoon kirjettä Saaren Helmille. Hän huomaa vähitellen tässä kirjeen kirjoittamisen taidossakin edistyvänsä, sillä kun hän aamulla lukee kirjoittamansa, ei hän käsitä, miten hän on saanut siihen mahtumaan niin paljon arkisia asioita ja hellyyttä. Mutta se tunne hänellä on, että Helmi tulee iloiseksi, kun hän sen kirjeen saa käsiinsä.

Sarkan Nikolai on nöyrä ja vaatimaton mies. Jotkut ovat kyllä panneet merkille, ettei häntä ole hyvä mennä loukkaamaan ja että hän voi saada äkkinäisyyden puuskia, jotka tosin menevät yhtä pian kuin tulevatkin, mutta muuten hän on niitä kaikkein hiljaisimpia. Ikävimmistä ja raskaimmista töistä hän ei kieltäydy, menee nurisematta ylitöihin, jopa niihin tuppautuukin, jos vain saa siihen tilaisuutta.

"Tarvitseeko sen täällä ollakaan. On niitä tyttöjä muuallakin. Ja parempia."

Tämä vain niiden kesken, jotka ovat Nikua lähinnä, sillä tehdas on suuri ja miehiä on satoja. Mutta Nikun osastoa valvova insinööri arvelee, että annahan ajan kulua, niin eikö kehitykin pojasta hyvä ammattimies. "Sanovat, että se on niitä ryssän ajan tekeleitä. Lieneekö sitten perää?"

"Kuka täällä niin varma on isästään. Mutta jos tahdot saada vasten tomeloasi, joka ei ole kaksinen entuudestaankaan, niin mene siltä kysymään asiaa!"

"Jos haluat saada selkääsi, niin kysy. Me maksamme yhteisesti tohtorin, mutta jos arkku tulee kysymykseen, niin sen saa hautauskassa pistouvata."

Sarkan Nikolai ällistyy äkkiä tehtyä kysymystä ja suutarin Tuomas tulee hänen mieleensä. Mutta hän ei enää raivostu. Hän vastaa vain, että hänen äitinsä kuoli heti hänet synnytettyään, mutta isästään hän ei tiedä mitään.

Eikä hän ollenkaan jää nauttimaan noloudesta, joka sanoja seurasi, vaan jatkoi työtänsä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Koneiden jyrinä ja raudan räiske on huumaava ja Niku on vaipunut työhönsä, mutta ajatukset askartelevat muualla. Hän on nyt tässä paikassa aikansa, kunnes todellakin kehittyy hyväksi ammattimieheksi ja rupeaa saamaan hyvän palkan, mutta sitten hän muuttaa maalle. Sen ammatin, mitä maalla tarvitaan, luulee hän osapuilleen osaavansa. Tällöin hän ei ollenkaan ajattele HirvikyIän Saarta ja kaikkea, mitä siihen kuuluu, hän ajattelee vain niityn vihreyttä ja metsän tummuutta ja ylimalkaan jotakin tönöä, jota aikaa myöten voi parannella.

"Kyllä kai sellaiseen saa rahat kokoon", ajattelee hän ja jatkaa ajatuksiaan: "Varmaan Helmikin näissä muurin lokeroissa ikävystyy, kun ei ole tottunut kaupungeissa olemaan, ja minunkin on päiväkaudet oltava poissa."

Näin hän itsekseen suunnittelee ja sydän sykähtää innostuksesta, mutta kädet puuhaavat edelleenkin ahkerasti työssä.

Asunto, asuntohan heillä luonnollisesti pitäisi olla. Sehän on selvä.
Kuinka hän tällaisen asian onkaan voinut jättää mielestään ja kuinka ei
Helmikään ole siitä kertaakaan muistuttanut?

Sarkan Nikolai on kauan aikaa sitten unohtanut vitkastelemisen taidon ja käy heti toimeen. Hän panee ilmoituksia lehtiin, hän juoksee ja hakee ja laskee moneen kertaan rahansa. Jonkunlaisia huonekaluja olisi tietenkin myöskin hankittava, ja ruokaan niiden sen lisäksi oli riitettävä. Hän on tehnyt työtä liiaksikin ja kuluttanut mahdollisimman vähän, mutta siitä huolimatta hänestä tuntuu kuin olisi hänen pitänyt ansaita enemmän. Nikun ei auta muu kuin koettaa lisätä työtuntejaan, vaikka rahoja kyllä on niin paljon kuin tarvitsee ja hiukan enemmänkin.

Asunnon hän viimein saa. Se on kaupungin syrjäpuolilla ja siihen kuuluu vain vaatimaton kamari ja keittiö, mutta se saa riittää halvalle työmiehelle. Enempää hän ei tarvitse, ja aurinkoa he tulevat saamaan riittämiin ja taivasta he saavat katsella niin paljon kuin mieli tekee. Mutta puolen vuoden vuokran hän tahtoo suorittaa etukäteen, ettei heti tule murhetta ja vaivaa sen kanssa.

Huone- ja talouskalujen ostaminen on Nikulle ylivoimainen asia, mutta hän saa tehokasta apua asuntopaikkansa emännältä, ja huonekalukauppias on lipilaari mies, joka osaa asiansa.

"Laitetaanko kahden maattava sänky", kysyy hän, "vai pannaanko vain tavalliset yhden hengen sängyt ja yöpöytä väliin? Nykyään käytetään enimmäkseen viimemainittuja."

"Pankaa vain kahden hengen. Joutilaana se toinen sänky kuitenkin enimmäkseen tulisi olemaan."

XVIII

Kerran Sarkan Nikolai poikkesi musiikkikauppaan ja osti hanurin. Hän oli maakuntia kierrellessään oppinut hiukan käsittelemään mainittua soittokonetta ja arveli, että saahan tuolla joskus iltaisin vedellä. Tulevat sitten mieleen kesä ja metsät ja tanssipaikat. Juuri niin, metsät ja niityt, — Helmikin oli aina seisahtunut kuuntelemaan, kun kuuli soitettavan, vaikkapa sitten etäälläkin.

Niku ei tahdo enää viihtyä työpaikassaan eikä hän myöskään viihdy niissä huoneissa, jotka tulevat hänen kodikseen. Hän on aina liikkeessä, aina hän keksii muuttelemista ja järjestelemistä.

"Älä tule tänne", oli Helmi kirjoittanut, "minä tulen ilman muuta, kun aika tulee. On hyvä, että olet niin järjestellyt."

Se oli ollut helmikuussa. Senjälkeen oli Niku kirjoittanut niinkuin ennenkin, mutta vastausta ei ollut tullut, ja Niku arvasi, että Helmiä vartioitiin, kun oli huomattu, millä mallilla asiat olivat Lieneekö edes saanut hänen kirjeitäänkään, elleivät vain nekin liene joutuneet toisten käsiin. Sitten hän rupesi ajattelemaan, miten Helmi mahtanee päästä lähtemään. Eiköhän tyttöparka liene tehty aivan neuvottomaksi ja rahattomaksi. Silloin Sarkan Nikolai meni postikonttoriin ja kysyi millä tavalla rahat varmimmin joutuvat vastaanottajan omiin käsiin. Siellä vastattiin, että vastaanottotodistuksella. Ja Niku lähetti.

Jonkun päivän kuluttua hän sai takaisin vastaanottotodistuksen ja tunsi paikalla Helmin käsialan. Muuatta päivää myöhemmin tuli postikortti, johon hätäisellä käsialalla oli kirjoitettu:

Aivan kuin itsestään tuli kevät. Niku sen tuloa ei ollut huomannut. Lumi oli kadonnut maasta, silmut puhkesivat puihin, ihmiset vaihtoivat talvipukunsa kevätvaatteisiin. Ja eräänä päivänä Sarkan Nikolai aivan kuin herää siihen, että puistoissa soitellaan. Mitä, ei suinkaan kesä vielä ole tullut? Ei, mutta se on kylläkin pian alkamassa.

Mutta päiviä kuluu eikä sitä odotettua päivää valkene. Auringon valo käy yhä lämpimämmäksi ja ihmisten kasvot alati tyytyväisemmän näköisiksi, mutta Sarkan Nikolai kalpenee ja kuihtuu. Hän ponnistelee päivät otsansa hiessä, mutta yö ei suo hänelle lepoa. Pienimmästäkin risahduksesta hän havahtuu ja rientää avaamaan oven, mutta vastassa on vain autio eteinen.

"Ei, sen verran kai ne olisivat inhimillisiä, että antaisivat jonkunlaisen tiedon hänellekin. Jotakin, jotakin tässä täytyy olla, — mutta kyllähän Helmi siitä kirjoittaisi. Odotetaan, odotetaan Herran nimessä."

Sarkan Nikolai katselee huoneita, joita hän on ajatellut heidän yhteiseksi kodikseen. Eivätkö ne kelpaisi, ainakin aluksi. Kenelläkään niistä tovereista joiden luona hän on käynyt, ei ole niinkään hyvin.

Toisinaan hänen tekee mieli hakea käsiinsä suutarin Tuomas, ryypätä ja unohtaa, mutta hän heittää sen asian mielestään heti sen tultua. Eihän se kuitenkaan mitään hyödyttäisi. Toinen asia olisi mennä itse Hirvikylään ottamaan selko asioista, mutta Helmi oli siitäkin aikoinaan kirjoittanut, että se niitä vain pahentaisi. Ei muuta kuin odota, odota!

Hivuttava, kalvava levottomuus kasvaa vähitellen, mutta varmasti kuluttavaksi tuskaksi. Hän ei muista aikaa eikä paikkaa, hän laiminlyö velvollisuutensa ja saa muistutuksia työnjohtajiltaan, mutta he huomaavat, että hänessä on jotakin epäkunnossa ja hän puolestaan nielee huomautukset kärsivällisesti, tietäen, että hänessä se vika on.

Niku on menossa työpaikkaansa ja kiiruhtaa portaita alas, kun postinkantaja tulee häntä vastaan. Työntää kirjeen kouraan ja menee sitten matkoihinsa, mutta Nikusta tuntuu kuin olisi se katsellut häntä tarkkaavaisemmin kuin tavallisesti.

Kirje taas, pitkästä aikaa! Niku riemastuu, hän unohtaa työhön menonsa ja unohtaa kaiken muun ja harppoo jälleen portaita ylös. Mutta samalla hän havahtuu ja häntä alkaa jäädyttää, kauan aikaa kalvanut levottomuus saa taas ylivallan, ja kun hän sormielee kirjettä auki, vapisevat hänen kätensä. On niinkuin harmaja sumu laskeutuisi hänen silmiensä ja paperin väliin, ennenkuin hän voi lukea, mutta sitten hän kokoaa kaikki voimansa ja lukee.

Kyllähän itse ymmärrät, että se kaikki silloinen oli vain lapsellisuutta ja suurta erehdystä. Ja ymmärrät senkin, etteihän meistä olisi voinut mitään tulla. Minulla on jo mies, joka sopii minulle paremmin. Meidät vihittiin jo kuukausi sitten. Kyllä sinäkin sopivamman löydät. Älä kiusaa itseäsi enää äläkä kirjoita minulle. Hyvästi. Älä muistele minua pahalla.

Sarkan Nikolai istuu kuin tylsistynyt. Paperi, jonka kirjaimet ovat tanssineet hänen silmissään putoaa lattialle, ja vasen käsi riippuu kuin herpaantuneena sivulla. Aurinko paistaa huoneeseen ja siinä hän istuu tunti tunnilta.

Mutta sitten hän karkaa ylös, silmät seisovat päässä, hän lyö raivostuneena edessään olevan kahvikupin lattiaan ja karkea kirosana pääsee hänen huuliltaan.

Hänellä on raivon kiire viedä rivinsä postiin, mutta hänen askeleensa on horjuva ja hänen kasvonsa ovat kuoleman valkeat.

Eikä hän sinä iltana tullut takaisin niihin huoneisiin, jotka oli kodikseen sisustanut.

XIX

"No nyt, Tuomas, jos sinulla on sitä viinaa, niinkuin silloin kerskuit, niin ala kantaa framille."

Sarkan Nikolai retkahtaa väsyneenä, valkeana ja lyötynä sohvan kulmaan ja ummistaa silmänsä. Hän ei muista, missä hän on vuorokauden kuljeskellut. Hän on nähnyt metsää, merta ja kallioita, mutta ennen kaikkea katuja, suoria, yksitoikkoisia katuja ja kiimaisia sokkelokatuja, joilla kuhina alkaa vasta puolen yön jälkeen. Mutta hän on vain kulkenut, kulkenut ja järjettömästi ajatellut. Ja nyt hän on väsynyt.

Tuomaan silmät välähtävät, kun hän pistää setelin liivintaskuun ja menee asialleen. Mutta Sarkan Nikolai kätkee lompakkonsa varmimpaan taiteensa. Hetken kuluttua Tuomas tulee.

"Kuule", kysyy hän, "mitä varten sinä tuota hanuria mukanasi kiikutat?
Oletko sinä ruvennut pelimanniksi?"

Silloin Niku muistaa, että hän tullessaan on poikennut kotonaan ja jostakin päähänpistosta ottanut hanurin kainaloonsa.

"Alkuaan minä ajattelin soitella tällä muutamalle tytölle, mutta nyt on sama, vaikka soittelisin sinulle. Mutta naukataan ensin."

"Sitä ne hokevat. Tanssi ja musiikki. Kuule, Tuomas, oletko sinä koskaan rakastanut naisihmistä?"

"Jokainen on jättänyt heti kun on tullut tarkemmin tuntemaan. Mutta kukaan ei niin nopeasti kuin sinua."

Sarkan Nikolai kavahti seisomaan, puukko välähti hänen kädessään ja suutarin Tuomas peräytyi huulet vavisten ja kalpeana. Minuutin näytti siltä kuin miesmurha olisi tulossa. Mutta sitten Niku pisti puukkonsa tuppeen ja istuutui raskaasti huoahtaen. Hän näytti aivan selvinneeltä.

"Älä kiusaa minua, vaan ole hyvä kaveri ja juo!" sanoi hän rauhallisesti. "Ja anna äitivainajan maata rauhassa kankaassaan. Se kuuluu lopultakin olleen hyvä ihminen."

"Minulla tahtoo tuo suuvärkki olla niin kärkäs laulamaan", virkkoi Tuomas anteeksipyytäen, "tiedäthän sen jo vanhastaan. Mutta ryypätään pois vaan."

Huoneeseen tuli raskas, painostava hiljaisuus Vain lasit kilahtivat tuon tuostakin ja savupilvet kävivät paksummiksi. Sarkan Niku humaltui, mutta hän ajatteli samalla kertaa äitiään ja Saaren Helmiä ja tuli siihen johtopäätökseen, että jos äitivainaja syntinsä takia oli tuomittu helvettiin, niin kyllä hän kernaasti tällä kertaa olisi samassa paikassa.

"Kohtalo kiertyy, kiertyy kuin kiertyykin, perkele vie", sanoi hän enemmän itselleen kuin toiselle "Ryssä ei koettanutkaan korjata erehdystään ja pääsi sen enemmittä, minä tein, minkä ihminen voi ja saan silti kärsiä. Minä en tiedä, rakastiko ryssä, mutta minä rakastin. Ja äiti sai kärsiä ja kuolla sen takia, että oli piika ja vähän huorahtanut, mutta Helmi kulkee pää pystyssä siksi, että se on talon tyttö ja vihittiin kuukausi sitten. Mutta se onkin minun Helmini. — Sanotko sinä vielä, piru, ettei kohtalo kierry? Hä?"

"Sitäkö se sinuun kuuluu!" tiuskasee hän. "Juo. Niin, minä aioin kysyä sinulta, että kun tyttö sinut jättää, mitä sinä silloin teet?"

"Reippaasti toimittu. Mutta mistä minä tähän reikään haen toisen ja sopivan?"

"Ellet sinä siihen pysty, niin minä hommaan. Minä sanon, jukukliut, että kun minä sen tuon tähän paikkaan, niin, kun sinä vain sen näetkin…"

"Kuulehan nyt, Tuomas", sanoi hän vakavasti. "Sinä puhut näistä rakkauden asioista niinkuin… niinkuin elukka."

"En muista nähneeni hevostakaan kuin pikku kakarana. Mutta enhän minä tietenkään osaa rakastaa niinkuin ryssä rakastaa. Se kuuluu niillä olevan erikoinen konsti."

"Minä tarkoitan oikein tosissani", puhui hän sitten, "että jos sinä olisit rakastanut kaikesta sydämestäsi ja mielestäsi, — muutenkin kuin noin vain, että on saanut maata vierekkäin ja niin poispäin, — jos te joskus olisitte aikoneet mennä yhteen ja teillä olisi lapsikin, sinä hommailisit ja puuhailisit, minkä hengestä lähtee, ja hän sitten äkkiä menisikin naimisiin toisen kanssa. Pirunko silloin tekisit?"

Niku vetää kulmakarvansa yhteen. Tätä puolta asiassa hän ei ole tullut ajatelleeksi. Ei, se ei voi olla mahdollista.

"Ja", jatkaa toinen päätään huojutellen, "voisin minä tehdä senkin,
että menisin ja työntäisin veitseni miehen rintaan." Silloin Sarkan
Nikolai hypähtää ylös. "Perhanan poika!" huudahtaa hän, pudistaen
Tuomaan kättä. "Sinäpä, sinäpä sen sanoit."

Hän seisoo siinä ympärilleen katsellen ja aivan kuin paikalla aikoisi lähteä, mutta sitten hän taas horjahtaa sohvalle istumaan.

"Ei, ei", mutisee hän itsekseen. "Murhasta on suuri rangaistus, vaikkei suinkaan minun kanssani ole väliä. Mutta minä mietin, minä mietin…"

Sitten hän tarttuu hanuriinsa ja alkaa sillä vedellä pitkäveteisiä, surumielisiä kappaleita.

Päivä onkin jo loppuunkulunut, alkaa hämärrellä ja tulee ilta. Sarkan
Nikolai istuu pää riipuksissa ja alkaa olla aivan valmis.

"No, Nikolai", sanoo Tuomas virkistyen, "otapas siitä itsellesi täräys ja aletaan miettiä sitä neitosta."

"Älä vanno yhtään mitään. Kyllä minä sinun huorasi ellen tiedä, niin aavistan, enkä minä niistä välitä penninkään edestä."

"Joo, minulta ne eivät hyödy penniäkään eivätkä mitään muutakaan. Älä yritäkään. Vaan ota minua käsikynkkään, saata kotiin ja pidä ryyppy huomisen varalle. Tai voithan sen jo ottaa mukaasi."

Kulku käy läpi öisten katujen ja hämäräperäisten kujien ja viimein päädytään Sarkan Nikolain kotiin. Tuomas hämmästyy, kun hän astuu sisään. "Ketä varten sinä tämän olet laittanut?"

Mutta Nikun silmä havaitsee lattialla paperikaistaleen. Se on Helmiltä viimeksi tullut kirje. Hänen ensi ajatuksensa on repiä se kappaleiksi, mutta hän muuttaakin päätöksensä, laittaa sen vapisevin sormin entisiin laskoksiinsa ja kätkee sen huolellisesti povitaskuunsa. Sitten hän heittäytyy kahden hengen vuoteelle ja alkaa itkeä.

Tytön nimi oli Elli, jos se nyt ensinkään oli hänen nimensä. Niin hän ainakin oli ilmoittanut. Mutta hänellä oli avoin, sininen katse, pyöreät, mehukkaat huulet ja lämmin, pehmeä ruumis. Se sai riittää. Viisauksia hän ei puhunut, ellei juuri tyhmyyksiäkään, mutta hän oli nöyrä ja alistuvainen ja kiitollinen kaikesta, mitä hänen osakseen tuli. Hänen vanhempansa, joilla oli suuri lapsilauma, olivat kiitollisia, kun näinkin olivat päässeet hänestä erilleen. Ehkäpä he hyvinkin aikaa myöten menevät naimisiin Sarkan Nikolai ja tyttö. Nikulla on nyt vain sellainen välipää, arvelivat he, ja kylläpähän se siitä saattaa piankin tasaantua. Tyttö teki parhaansa tasaannuttaakseen Nikua ja oli hänelle hyvä.

Tytön nimi oli siis Elli, ja eräänä aamuna hän hiljaa tyrkkäsi Nikua kylkeen.

"Niku!" kuiskaa hän hiljaa. Mutta Sarkan Nikolai on raukea ja väsynyt ja hikinen. Vuoteessa on peite epäjärjestyksessä ja kuinka sattuu, ja lakana on kurttuinen ja pilkkuinen. On myöhäinen myöhäiskesän aamu ja aurinko paistaa huoneeseen.

"Pankaa sille nimeksi Nikolai", murisee Niku unissaan, mutta sitten hän raottaa silmiään: "Häh?"

Nikolailla on vuoteensa vieressä emaljimuki, jossa on pirtusekotusta. Hän ottaa siitä pitkän kulauksen, virkistyy, nousee istumaan ja sytyttää paperossin.

Tyttö on jo pessyt kasvonsa, mutta hän ei ole kunnollisesti pukenut ylleen ja hän kiiruhtaa huoneeseen kahvitarjotin käsissään.

Tyttö tottelee nöyrästi ja sanaa puhumatta, mutta hänen silmäluomensa rävähtävät. Sarkan Nikolai ei ollenkaan ole ollut tietoinen siitä, mikä asia nyt "vaatisi" lujan napauksen heti vuoteella, mutta hän on katsonut olevansa Ellille jonkun selvityksen velkaa. Ja hän juo väkevän aamukahvinsa kakistellen ja irvistellen.

Sitten hän alkaa ajatella. Hän on tämän tytön kanssa asunut yhdessä jo alun kolmatta kuukautta, ja tyttö katselee häntä kunnioittavasti ja luottavasti. Luuleekohan se, että hän sen nai?

Syrjästäpäin hän tarkastelee tyttöä. Sen vartalon viivat ovat kiehtovat ja kutsuvat ja sen ihonväri on lämmin ja puhdas. Miksei, miksei se voisi olla mahdollista muuten, mutta…

Nikun mieleen tulee jotakin, hän kiroaa puoliääneen ja kaataa itselleen ryypyn. Sillähän hän oikeastaan on elänytkin ja käynyt harmajaksi ja tutisevaksi. Voi sinua, Saaren Helmi, kyllä tämän vielä tunnet!

"Siinä ei todellakaan ole kovin paljon jälellä", sanoo hän itsekseen ja lisää: "Siinä on monta hikipisaraa, ja kaiken tämän minä kokosin Helmiä varten."

"Työtä!" toisti Sarkan Nikolai kolkosti. "Sinä olet korea ja hemaiseva.
Mene sinä kadulle. Se on helpompaa. Ja tuottaa paremmin."

"Niin!" huudahti Niku jyrkästi. "Tai ellet halua mennä kadulle, niin saat sinä tuoda tännekin. Me tulemme elämään kuin prinssit."

"Minä olen huorilapsi ja rakkaudessa petetty ja puhun kuin huorilapsi ja ryssän sikiö. Tiedätkö sinä, Elli, että minä olen ryssän sikiö, jossakin kadun solassa tai huusin takana tehty?"

"Ei, en minä tiedä. Mutten minä sinua petä. Vaikka muut pettäisivätkin, niin en minä ainakaan."

"Niin, sinä et ole talontyttö, ja minun on sinut joka tapauksessa elätettävä. Hm… joo… niin se puhui Saaren Helmikin. Ja minä uskoin."

Tyttö on jo rauhoittunut, mutta hän itkeä tihuuttelee edelleenkin. Niku katselee häntä aikansa ja äkkiä hänet valtaa hellyyden puuska. Hän hyppää vuoteeltaan, sulkee tytön syliinsä ja suutelee hänen värisevää suutansa ja kyyneleisiä silmiä.

"Älä itke, Elli", sanoo hän tyynnytellen ja sylkyttelee tyttöä sylissään kuin pientä lasta. "En minä ollenkaan tarkoittanut sitä, mitä sanoin. Ilman vaan, katkeruudessani ja häijyydessäni. — Haepas nyt esille minun pyhäpukuni ja puhtaat alusvaatteet. On kai minulla puhtaita alusvaatteita?"

Sarkan Nikolai peseytyy ja ajaa huolellisesti partansa. Sitten hän muuttaa alusvaatteensa ja pukee pyhäpuvun ylleen. Tyttö istuu hänen lähellään ja seuraa jokaista hänen liikettään.

"Kuule", sanoo Niku äkisti ja katsoo tyttöä terävästi. "Eivät kai sinun asiasi vaan ole huonosti?"

Itsetiedoton hymy valaisee Nikun kasvoja ja hän ottaa kynän käteensä ja kirjoittaa.

"Käy todistuttamassa tuo vahtimestarin puolella", sanoo hän ja ojentaa paperin tytölle, joka sanaakaan virkkamatta menee.

"Hyvä on", puhuu hän tytön tultua takaisin. "Katsopas, kun minä tulin tänne, niin minä tein töitä kuin hullu ja ansaitsin melko paljon, — niinkuin tiedät. Kaikki nämä huonekalut ovat minun ja huoneista minä äskettäin maksoin vuokran etukäteen tämän vuoden loppuun. Ymmärrätkö?"

"Ja velkaa minulla ei ole kenellekään. Mutta minä lahjoitan nyt nämä mööpelit ja oikeuden näihin huoneisiin sinulle. Tässä on sinulle lahjakirja, ettei kenelläkään ole mitään turisemista."

"En yhtään mitään. Ensin aioin antaa kaikki kasvatusvanhemmilleni, mutta he tulevat kyllä toimeen ilmankin. Tässä on heille kuitenkin kirje. Sen panet postiin viikon kuluttua."

"Sure sinä, lapsi, menneentalvista lunta", sanoi hän. "Ehkäpä tulenkin.
Mutta istahda nyt minun syliini ja suutele minua."

"Pikku, rakas tyttö", lausui hän sitten puristaen tyttöä itseään vasten. "Jospa me olisimmekin tavanneet aikaisemmin… Mutta lupaa minulle yksi asia: se, ettet missään tapauksessa enää mene kadulle."

"Koeta odottaessasi löytää itsellesi joku sopiva ammatti. Minulta liikenee enää vain näin vähän rahaa sinulle, mutta tulet sinä toimeen jonkun aikaa. Niin, ja noita minun vaatteitani voit myydä, minä hankin uusia."

"Älä itke, ei se pahaa ole. Puhun vain muuten, varmuuden vuoksi, kun sinä vielä olet niin nuori ja lapsellinen. Ja sinä olet kaunis. Sinä voit vielä saada hyvinkin hyvän miehen, mutta katsokin vaan, että se on kunnollinen…"

Niku vaikenee hetkeksi. Toiset ajatukset saavat taas hänessä ylivallan.
Mutta sitten hän ratkaisevasti pudistaa päätään.

"Ja sen kanssa te voitte olla hyvinkin onnellisia", jatkaa hän. Sitten hän puristaa tytön pään vielä lujemmin rintaansa vastaan ja Hänen äänensä alenee kuiskaukseksi:

"Te voitte saada pojankin, usko pois. Mutta lupaa minulle yksi asia.
Vielä yksi asia."

"Minähän lupaan sinulle mitä tahansa. Vaan, voi Luoja, kun sinä kiusaat minua tuommoisilla."

Hetkistä myöhemmin Sarkan Nikolai kiiruhtaa portaita alas ja häntä seuraavat Elli-tytön tukahdutettu nyyhkytys ja itkettynyt, vetinen katse.

XXI

Kesä alkaa jo vähitellen painua syksyksi ja pelloille on ilmestynyt lyhteitä ja kuhilaita; yöt ovat pimeät ja tähtiset, mutta päivisin paistelee aurinko kylläkin kirkkaasti ja heleästi.

Yksinäinen mies painelee pitkin maantietä. Hänen pukunsa on moitteeton ja hyvässä kunnossa, joskin välillä hiukan pölyyttynyt ja menettänyt laskoksensa. Eikä hänellä, niinkuin kulkijoilla ylimalkaan, ole mitään selkäreppua eikä muutakaan kantamista. Kun hänet valtaa nälkä tai väsymys, poikkeaa hän tien varrella oleviin taloihin syömään ja nukkumaan ja maksaa mukisematta, mitä vaaditaan. Se onkin kohtuullisinta, mitä maantien kulkijalta voi vaatia. Joskus hän vetää povitaskustaan esiin kirjeen, lukee sen läpi tarkasti ja mustia kulmakarvojaan rypistäen, mutta pistää sen takaisin taskuunsa ja hymähtää jotakin itsekseen.

Ihmiset ovat hänet tuntevinaan, mutteivät ole siitä aivan varmoja. Hänen kasvonsa ovat kovin kuluuntuneet ja laihat ja silmissä on poissaoleva, tuijottava katse. Saattaisi luulla, ettei hänen päässään ole jokainen kaira aivan paikallaan, mutta kyllä ne sentään sitä ovat, sillä hän vastaa kysymyksiin selvästi, vaikkakin vältellen.

Mies rypistää kulmiaan ja katselee edessään seisovaa pyylevää piika-ihmistä.

"Kysy sitä vielä! Siellä on nyt vävy isäntänä, et ole tainnut kuullakaan."

"No olipa tietenkin. Vaan etpä usko: vaikka olivat sellaisia kuin olivat, niin eivät oikein kunnollisesti vihille ehtineet, kun jo tulee poika. Että oli se Heikki varansa pitänyt ja intekningin ottanut."

Sarkan Nikolai tuskin kuuntelee. Kulmakarvat vetäytyvät vielä lähemmäksi toisiaan ja huulet puristautuvat yhteen.

"Mutta nyt tulee kummallisin juttu koko asiassa", jatkaa suulas tyttö. "Kun sillä on ruskeat silmät. Eikä kummankaan suvussa muisteta olleen ruskeita silmiä."

"Sehän voi olla joku luonnon oikku", sanoo Niku yksikantaan. "No kuinka
Helmi jaksaa?"

"Sitä se rovastikin oli sanonut, että luonnonoikku, mitä lie atav… atav… en häntä nyt muistakaan. Niin, Helmistäkö? Arvaathan tietenkin, että se on iloinen, niin että syrjäinenkin sen huomaa. Vähemmästäkin olisi."

Niku tekee jo lähtöä. Mutta sitten hän kääntyy ympäri ja kutsuu Hiljan luokseen.

"Sinä, joka olet sellainen hiljainen ihminen, jonka takana salaisuudet pysyvät", kuiskaa hän, "ethän vaan kerro, että me silloin kesällä Helmin kanssa puuhailimme jos mitä."

Niku jatkaa hymyillen keskeytynyttä matkaansa ja Hilja kertoo jo navetassa salaisuuden palvelustoverilleen.

Ensi pyhänä sen jo tietää koko kylä, — jos tulevat tietämään muutenkin.

XXII

Syksyinen yö on pimeä ja taivas on pilvessä, mutta Hirvikylän Saaren parista ikkunasta vilkkuvat vielä tulet. Kenties ikkunaverhojen takana vielä liikkuu varjoja, kenties kaikki ovat jo asettuneet levolle, mutta isäntä tahtoo vielä sängyssä lukea päivän uutisia. Sitten hän sammuttaa tulet ja kääntyy, niinkuin pitääkin, Helmiin päin.

Sarkan Nikolai seisoo maantiellä, katselee vilkkuvia tulia ja puree yhteen hampaitaan.

Mutta samalla hän malttaa mielensä. Äidin oli käynyt vielä huonommasti, eikä hän ollut yrittänyt saada maailmaa liekkeihin, ja tuo toinen tuolla tulen ääressä, se oli järjestänyt asiansa hyvin. Oikein hyvin! Se oli niin iloinen, että "syrjäinenkin sen huomasi". Vaan hän, Sarkan Nikolai, kulki täällä ja odotteli. Nyt hän oli tullut!

Häntä jäädyttää niinkuin ei milloinkaan ennen. Tuolla oli Saaren vaaleankeltainen päärakennus ja sen takana oli lutti… Perkele sentään!

Sarkan Nikolai tuntee Saaren kuin viisi sormeansa. Hän ei suotta ole siellä kesäkautta ollut, ei siellä suotta rakastanut eikä elänyt siellä elämänsä kauneinta aikaa. Hän odottaa vain, että tulet tuolla sisällä sammuisivat.

Ja ne sammuvat. Isäntä heittää tietenkin lehtensä vuoteen viereen lattialle tai asettaa sen vuoteen vieressä olevalle tuolille tai pöydälle, ähkäisee, kääntyy Helmin puoleen ja alkaa syleillä häntä.

Nikun suonet jyskyttävät, kun hän kääntyy kujalle. Siinä on entinen riihi, jonka kynnyksellä he istuivat, — onko siitä edes vuottakaan kulunut. Hän pysähtyy, katselee hetkisen riihen ovesta ammottavaa mustuutta, ja kun hän jatkaa matkaansa, saattaisi syrjäinen luulla, että hän nyyhkii.

Jos hän nyyhkii, niin se taukoaa, kun Saaren päärakennus on kädenulottuman päässä. Hampaat kirskahtavat taas yhteen. Mutta hän ei malta olla kiertämättä rakennusta, vielä kerran katselematta. Makuuhuoneen ikkunoiden alla hän jää seisomaan. Siellä hän nyt on, korttelin tai kahden välimatkan päässä.

Joku vaisto Sarkan Nikolaissa menee auttamattomasti sekaisin. Hän kokoaa keuhkonsa ilmaa täyteen ja huutaa minkä kurkusta lähtee:

Sanat kajahtavat pimeässä yössä ja kaiku ne toistaa. "Panitko sinä sille nimeksi Nikolai?"

Tulet syttyvät uudelleen, tällä kertaa pitkin koko rakennusta.
Ikkunoita avataan, joku ovi tuntuu käyvän.

Herra, mitä hän oli tehnyt! Nopeasti kuin kärppä piilottautui hän viinimarjapensaikkoon. Siinä kuljetaan ja siinä käydään, mutta tulet sammuvat taas ja äreä miehenääni kuuluu sanovan:

Vieläkin kerran: etteikö Sarkan Nikolai tuntisi Saaren taloa? Kuka sen sitten tuntisi, ellei hän.

Nyt hän istuu tuvan rappusilla ja ollaan jo paljon sivu puoliyön. Mutta vielä ei ole alkanut valjeta, sillä syksy on jo pitkälle ehtinyt. Ja kuistin seinälle, oven viereen, on kiinnitetty lauta, ettei ovi auki lentäessään pääsisi hakkaamaan kuistin seinää. Se on hyvin lujasti kiinnitetty, Niku tietää sen, sillä hän on viime vuonna sen itse siihen kiinnittänyt, eikä hän koskaan tee huolimatonta työtä. Niku siis istuu siinä ja miettii, Sarkan Liinun ja muutaman ryssän poika. Vaikka eihän ennen mietitty enää miettimällä parane. Hän on jo ajatellut äitivainajaa, kasvatusvanhempia ja Elliä. Tässä maailmassa ei ole hänelle mitään tehtävää, jota toinen ei voisi tehdä yhtä hyvin ja paremminkin.

Saaren Helmin viimeinen kirje on hänen kädessään. Jostakin syystä ottaa hän nuppineulan rintapielestään ja kiinnittää kirjeen rintaansa. Sittenpä hän alkaakin olla suunnilleen valmis.

"Terve nyt vaan, kasvatusvanhemmat ja sinä, Elli-kiltti. Sanokaa terveisiä ja kysykää, eikö kohtalo kierry!"

Hän ottaa esille köyden, jonka on mukanaan tuonut, ja kiinnittää sen lujasti itse lyömäänsä lautaan. Toiseen päähän teki hän taidokkaan ja helposti juoksevan silmukan. Mieheltä pitää kaiken käydä nopeasti ja täsmälleen.

"No nyt, Saaren Helmi, näkemiin. Olisit totisesti saanut panna sille nimeksi Nikolai. Mutta pääsetpähän isästäkin."

Jonka jälkeen hän pisti päänsä silmukkaan ja hirtti itsensä Saaren oven pieleen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PANKAA SILLE NIMEKSI NIKOLAI... ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.