PUIJOLLA

Kirj.

Kustaa Killinen

Näytelmäkirjallisuutta N:o 3.

Kuopiossa, G. Bergroth, 1885.

HENKILÖT:

Matti Kajava |
Rouva Kajava | herrasväkeä maalta.
Aura, heidän tyttärensä |
Aatami Pölckman, gihtinen, rikas herrasmies.
Neiti Armida Antoinette Tralltunga.
Iivari, maisteri.
Palvelustyttö Puijolla.
Leivo | ylioppilaita.
Manninen |
Neitoja ja nuorukaisia kaupungista.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Näyttämö kuvaa Puijoa tornineen, kuusia sen ympärillä, pari rahia ja kiviä.

(Kajava, rouva, Aura ja Pölckman tulevat torniin istumaan.)

KAJAVA: Voi turkanen kuink' on kuuma, ihan tällaisessa löylyssä ihminen sulaa, huh, huh, huh!

PÖLCKMAN: Hirveästi on palava ja minusta tuntuu että koko tämä rakennus heiluu ja huljuu (ottaa pelkääväisenä kiini kaidepuuhun) — Istu Anna Kajava, istukaa neiti Aura; minä luulen että saamme tämän rustingin paremmin seisahtumaan kun istumme rauhassa.

AURA: Voi mikä ihana näköala! Maksaapa vaivan kiivetä tänne; enpä milloinkaan ole nähnyt tällaista näytöstä.

PÖLCKMAN (Koettaa silmäillä ympärilleen, mutta pelollisena pitää kiinni kaiteesta). Onpa samettisoikoon kaunis näköala; tuoretta metsää luullakseni voimakasta maata; siihen kohoaa yks kaks kelpo tukkimetsä. Kyll' on kaunista; jos vaan ei olisi niin paljo tuota vettä; se minusta tekee väliä ikäväksi koko tämän situatioonin. Minä en juuri pidä paljosta vedestä, se on minusta enempi hyödytöntä ainetta, kun sitä nimittäin on niin paljo kun sitä tässäkin näkee.

KAJAVA: Kyll' on hyvää vesi ja vettäpä tarvitsemme nytkin, sillä ihan tässä muuten kuumuuteen läkähtyy. Tyttö hoi siellä alahalla! Tuopas sieltä kaksi pulloa seltteriä ja kaksi pulloa limonaatia.

TYTTÖ (jota ei näy), Kyllä tuodaan paikalla.

KAJAVA: Hohoi! kuulehan vielä! Onkos teillä täällä konjakkia? Tuopas sitäkin tilkkanen.

TYTTÖ: Kyllähän sitä on vähä konjakkiakin, mutta sitä ei täällä anneta muulloin, kun illalla myöhään ja aamulla varhain.

KAJAVA: No, tuo sitte vesiäsi. Pannaanpas tupakaksi Aatami. (Tarjoaa
Pölckmanille sikaria).

ROUVA: Herr-jesta! Aura! Älä herran nimessä kurkistele niin rohkeasti alas, eihän tässä tiedä yhtään, milloin täältä lennämme kuin vareksen pojat tuulen kaatamasta kuusesta. Sanoihan Aatami, että koko tämä hytyli huljuu; — ja minä kun vielä otin uuden hattuni.

(TYTTÖ tuo vesipullot.)

KAJAVA: Laske siihen penkille. Onkos teillä täällä minkäänlaista kiikaria? Jos on niin tuopas tänne ylös! (tyttö lähtee; Kajava avaa pulloja.) Ottakaas nyt tästä vähän virkistystä hyvät ystävät! (Kaikki ottavat lasin, Pölckman hyvin pelollisena, pitää toisella kädellä kaiteesta kiinni) No terveiks! Mutta ensiksi pieni puhe, sanotaan tavallisesti. — Niin tuota, — — koska nyt tiedämme tarkoituksen, minkätähden oikeastaan olemme täällä Kuopiossa yhtyneet, niin minä esitän, että sinä Aatami juot nyt Auran kanssa sinä-maljan, sillä eihän käy laatuun, että sulho ja morsian toistaan teitittelevät, neitittelevät ja herrattelevat, siis skool! ja sitte pieni muisku (juovat); sitä latua se ennen tapasi avioliiton alku käydä. No Aura, mene suutelemaan sulhoasi!

AURA: En minä uskalla näin vaarallisessa paikassa; entä jos torni kaatuu juuri silloin kun suutelemme, niin voin pian loukata herra Pölckm, — hm — piti sanomani hampaat; — (syrjään) joita ei enää taida ollakaan.

PÖLCKMAN: Aivan oikein; ei huolita ruveta muiskailemaan näin vaarallisessa paikassa. Onhan meillä aikaa sitte kun päästään oikein vakavalle mannermaalle ja tukeville perustuksille.

AURA: Onhan meillä aikaa, vaikkapa säästäisimme siksi kun makaamme maan alla, — (itsekseen) — parasta taitaa ollakin, että siksi säästämme, (toisille), Mutta minä olen jo kylläkseni silmäillyt näkö-alaa, menen tuonne alas kuusikkoon vähä kävelemään. (Lähtee).

ROUVA (katsoo kiikarilla) Onko tuo kirkko, tuo harmaa-kattoinen iso rakennus tuolla torin partaalla?

PÖLCKMAN: Ei, se on Kuopiolaisten uusi raastupa, eli mikä hollitupa hän lienee. Minä luulen, että moni Kuopiolaisista saa hikoilla ennenkun se rakennus on maksettuna. Hullutusta, suurta hullutusta, ruveta rakentamaan noin kallista hotellia, köyhät kaupunkilaiset. — Minä luulen — näin meidän kesken puhuen —, ettei koko kaupungissa ole monta, jolla olisi edes niin paljo varallisuutta, kun mulla; hih, hih, hih, vaik'eihän tuota mullakaan suuresti ole, eipä sillä.

ROUVA: Mikäs tuo iso, monimutkainen puurakennus on tuolla ulompana kaupungin syrjällä, tuolla lehdikossa?

KAJAVA: Se on teaatteri eli näytelmähuone ja tuo rakennus sen takana, jonka piipusta savu pötkähtelee niin kuin mun sikaristani, se on kylpyhuone. Siellähän sinäkin Aatami käyt kylpyjä ottamassa?

PÖLCKMAN: Siellä, siellä, ja voi taivaan talikynttilät missä muokassa ne siellä miestä pitävät. Kuumaa kylpyä, niin että ruumis tulee kuin keitetty krapu, kylmää kylpyä niin että hieno jääkuori vetäytyy sydämen ympärille, vettä niskaan niin että aivot tärisee ja sitte ne ämmät, kuinka ne muokkaavat, repivät ja hakkaavat, yksin jalkapohjiinkin antavat he aika moksahduksia.

ROUVA: Jesta! Kupataanko täällä Kuopiossa jalkapohjiinkin, vai mitä moksahduksia?

KAJAVA: Ei, ei eukkoseni kupata, vaan muuten ne kylpymuijat käsillään jalkapohjia läimyyttelevät.

PÖLCKMAN: Mutta kyllä se hyvää tekee ihmiselle; terveluontoinen minä muutenkin olen, mutta nyt tunnen itseni vielä viittä virkeämmäksi ja reippaammaksi (koettaa päästää kaiteista irti, mutta ei uskalla). Luulenpa että Aurasta ja minusta tulee kerrassaan uljas ja reipas pari.

ROUVA: Syntyypä kyllä, sillä eipä ole Aurakaan mikään lakeisen tukko.

PÖLCKMAN: Mutta yhden asian minä tahtoisin teille esitellä. Me kun olemme melkein saman ikäisiä ja vanhastaan tuttavia, niin olen minä sanonut teitä kumpastakin sinuksi, mutta nyt kun asiamme muuttuvat niin, että minä tulen niinkuin vävypojaksi ja te minulle niinkuin apeksi ja anopiksi, niin eikö käy laatuun, että minä kutsun teitä niinkuin farbroriksi ja mosteriksi, taikka muuta sellaista.

ROUVA: Kyllä minunkin mielestäni asia niin olisi menevä, ei sen puolesta, että me sinulta tuota kunnioitusta vaatisimme, mutta minä pelkään että Aura siitä loukkaantuu, kun hän nyt sanoo sinua sinuksi ja sinä taas meitä, onhan se vähän ristiriitaista.

KAJAVA: Minusta saman tekevä, sano minua vaikka pispaksi tahi paaviksi; vanhat tuttavathan me olemme ja melkein yhden ikäisetkin. \

PÖLCKMAN: Mutta Aura näyttää minusta vähä surulliselta, taikka kuinka ma sanoisin — kylmältä, jos oikein ymmärrän.

ROUVA: Eikö mitä, hän vaan vähä ujostelee; kyllä hänestä hyvä tulee, kun hän vähä tutustuu ja kun hän näkee sinun tavarasi ja kun hän oikein tulee huomaamaan, kuinka suuren avun hän tällä meille tekee.

KAJAVA: Jaa, minä en mene arenteeraamaan, — sanotaan muutamassa näytelmässä — onko hän kylmä tahi kuuma. Kukapas tyttöjen mielet nyt nykyaikana tietää; he kun lukevat Noria ja nuoria, Ibseniä ja rouva Canthia, ja nuo uuden-aikaiset aatteet ja puuhat kääntävät heidän päänsä milloin sinne, milloin tänne; milloin tahdotaan housuja, milloin taas niitä halveksitaan. — — Mutta asiaan palatakseni: Minun täytyy tunnustaa, etten ole ollut oikein hyvällä omallatunnolla siitä, saakka, kun tätä kauppaa ruvettiin hieromaan. Tuntuu niin peijakkaasti vastenmieliseltä pakottaa…

ROUVA (Hätäisesti). Ukko, ukko! Oletko hurja! Mikä tuntuu vastenmieliseltä? Sanonko sen sulle? Tuntuupa tosiaankin vastenmieliseltä vanhoilla päivillään joutua keppikerjäläiseksi, jollaiseksi nyt joudumme, jos emme saa niitä kymmentä tuhatta markkaa, jotka Aatami on luvannut meille toimittaa, taikka suoraan sanoen, antaa. Olisin toki luullut sinusta haihtuneen nuo hentomieliset haaveksimiset, joihin sinulla nuoruudessa oli niin paljo taipumusta; kumma, ettei elämän kova koulu jo ole niitä päästäsi haihduttanut.

PÖLCKMAN: Mosterin puheessa on paljo perää. Kymmenen tuhatta markkaa nykyaikana ei ole juuri leikkikalu; kovat ajat, kovat ajat; ei nyt auta haaveksiminen, heh, heh, hee. — Mutta mitä taas siihen tulee, niin pitäisi minunmoiseni miehen muutenkin teille vävyksi kelpaaman; minä olen aina käynyt sivistyneestä miehestä, ja siksi toiseksi luulen, ettei niitä tule Aurallekaan tarjoksi kreiviä eikä parooneita, vaikka hän kyllä onkin kaunis ja nuori.

ROUVA: Vieläkös mitä; sitä ei ole kukaan ajatellutkaan, ei enempää Aura kuin mekään. Ja niinkuin jo sanoin, minä olen aivan varma siitä, että Aura on hyvin tyytyväinen sinuun, Aatami, kunhan hän vaan ennättää oikein tottua ja perehtyä niihin uusiin oloihin ja menoihin, joihin hän tulee muutetuksi. Meidän ei pidä liijoin kummastella, jos nuori tyttö ajatteleekin sitä ja tätä, ottaissaan niin tärkeän askeleen elämänsä tiellä.

PÖLCKMAN: No se nyt ei ole ensinkään ihme. Tunnustanpa samettisoikoon, että paljo arvelemista ja ajattelemista on minullekin tämä askel antanut, ja minä olen kuitenkin tottunut kauppoihin. Vähemmällä aivojen jauhamisella minä olen monta kertaa päättänyt kauppoja, joissa on ollut kymmeniä tuhansia kysymyksessä, markkoja tarkoitan ja suuria tukkimetsiä. Mutta toista laatua tämä tuntuu olevan. Kovasti se rakkaus tuntuu kouristelevan, kun se kerran saa miehen pauloihinsa. — Uskotteko mosteri, että minä tässä eräänä yönä kun ajattelin Auraa, niin ettei unikaan tullut, niin minä — minä —

ROUVA: No mitä, mitä Aatami?

PÖLCKMAN: Niin, — en minä sentähden kehtaakaan sanoa.

ROUVA: Mitä sinä joutavia, sano pois vaan, kolmen keskenhän tässä olemme.

PÖLCKMAN: No niin, mutta älkää vaan hiiskuko kenellekään muille tästä mitään (Kuiskaten rouvalle:) Minun aivoissani syntyi pieni, sievä runo.

ROUVA: Runo! No voi sinua onnenpoika; lue hyvä Aatami tuo runosi!
Muistatko sinä sen ulkoa?

PÖLCKMAN: Kyllähän minä sen ulkoakin muistan, mutta on minulla se kirjoitettunakin. Minä näet olen aikonut antaa sen Auralle. Mutta en minä sentähden kehtaa sitä nyt tässä lukea.

ROUVA: Lue, lue, hyvä Aatami! Minä ihan pakahdun uteliaisuudesta. Sinä saat uskoa, että tämä oli hyvä keksintö; runollisuus tekee syvän vaikutuksen nuoriin tyttöihin. Lue vävyseni, lue Aatami-kulta runosi!

PÖLCKMAN: No, koska te niin tahdotte, niin olkoon menneeksi, (ottaa taskustaan paperin ja lausuu:)

    On vahva honka-puu,
    Ja kirkas ompi kuu,
    Kun se kasvaa kankahalla.
    Niin mun sydämeni myös
    On aina lemmen työs,
    Kun se loistaa taivahalla.

KAJAVA: Niin sinunko sydämesi loistaa taivahalla?

ROTTANA: Hist, hist! Matti, älä häiritse Aatamia!

PÖLCKMAN: Heh, heh; kuu tietysti loistaa taivahalla, eikä sydän. Farbrori ei ymmärräkään, näen mä, runoutta, vaikka hän on haaveksivainen olevinaan. Mutta tässä toinen värssy:

    Kuink' ihanaa on täällä,
    Maan mustan mullan päällä,
    Astuskella ruususilla,
    Rakkauden säteen istuttamilla!
    Ja kun kerran kuolonkello pauhaa,
    Ja taivaan harppu laulaa,
    Kuink' ihanaa on silloin
    Ain' aamuin sekä illoin
    Viettää suloisia häitä;
    Ah, ajatelkaa näitä!

ROUVA: Voi kuinka ihmeen ihanaa! (Syleilee innossaan Pöckmania.) Tämäpä vasta on suurta ja jaloa. Voi kuinka Aura ihastuu, kun hän saa tuon runon. Milloinka sinä sen hänelle annat?

PÖLCKMAN: Milloinka mahtaisi olla sopivin aika?

ROUVA: Anna hääpäivänä, juuri kun vihille menette; — taikka ehkä sitte, kun vihkimys on toimitettu.

KAJAVA: Mitähän jos minä, joka olen vähä nuottimiesten sukua, sepittäisin tuohon sävelen, niin saataisiin sitä oikein laulaa kajahuttaa. — Mutta totta puhuen, en minä olisi uskonut, että Aatamilta lähtisi tuollaistakaan sepustusta. Tosin ei siinä, sen mukaan mitä huomasin, taida kaikki jalat olla aivan yhtäpitkiä, mutta saahan se tulinen lemmenruno nilkuttaakin; ei se mitään haittaa.

PÖLCKMAN: Tietysti siinä löytyy paljokin virheitä, jos sitä oikein ankarasti arvostelemaan ruvetaan, mutta se onkin vaan puhjennut sydämen kyllyydestä.

KAJAVA: Niinpä niin, kyllä ymmärrän. Eikös se ole ihme, että nuo lemmen leyhkäykset saattavat kuivimmankin miehen vähä runolliselle tuulelle. Minä annan vaikka pääni, jos sinä löydät miehen, joka ei olisi koettanut jonkinlaista runoa sepustaa silloin kun hän on lemmen puuhissa hommaillut; monelta tosin ei tuo kyhäys ole pääsnyt hammasten ulkopuolelle, mutta se vaan on varma, että jokainen meistä ainakin mietteissään on koettanut jonkinlaista värssyä varvata.

ROUVA: Niin, huomaatko nyt ukko, kuinka syvällisiä tunteita Aatamin rinnassa liikkuu. (Kajavalle erittäin.) Ja muista meidän asemaamme, me olemme hukassa, jos…

KAJAVA (Julkisesti). Enhän minä tahdo tässä asiassa sanoa sitä en tätä, minun puolestani se saa mennä menojaan. — Mutta minä en ole muistanut mainitakaan, että eilein tapasin herrassyötinki Lagvrengarin, joka ilmoitti, että se kahdeksantuhannen asia on hovioikeudessa päättynyt meidän hyväksemme.

ROUVA: Kuinka! Onko se mahdollista?

PÖLCKMAN: Jaa jaa, mutta vastapuolue voipi vielä vetoa senaattiin, ja sitä ei tiedä, minkä käänteen asia siellä saapi.

KAJAVA: Eipä kyllä. Mutta mikä tuolla rappusilla tulla kähmii?

TOINEN KOHTAUS.

(Edelliset ynnä Tralltunga.)

TRALLTUNGA: Hyvää päivää hyvä herrasväki (lyyhistäikse jokaiselle erittäin) — suonee herrasväki, että minäkin, enhän häirinne herrasväkeä — pyydän anteeksi — — mutta min san! eikö se ole Aatami! Enpä totta tosiaan ollut tuntea, niin sinä olet vanhennut; siunatkoon! harmaita hiuksia ja posket ihan — —

PÖLCKMAN: Nuorenneensako fröökynä sitte luulee? Kylläpä on posket käyneet kellertäviksi. — —

TRALLTUNGA:

Oh hoh, vai fröökynä; niinkö ylpeäksi sitä tullaan, kun rikastutaan?
Suokaa anteeksi herra Pölckman, että sanoin sinuksi niinkuin vanhaa
tuttavaa ainakin, suokaa anteeksi. Mutta mitäs herra Pölckman nyt
Kuopiossa matkustelee?

PÖLCKMAN: On mulla montakin asiaa. Tulin tänne tapaamaan morsiantani ja samalla tiellä kylven muutamia viikkoja; pankeissa myös on vähä toimimista.

TRALLTUNGA: Morsiantanneko? Oletteko herra Pölckman kihloissa? Onko tämä morsiamenne? (osoittaa rouvaa.)

PÖLCKMAN: Ei, ei, tässä ovat appivanhempani.

TRALLTUNGA: Vai niin, vai niin. Toivotan onnea herrasväelle! Rikas vävy. (Auran laulu kuuluu kuusikosta)

KAJAVA: Mikäs se on? Aura laulaa; peijakas kuinka se kuuluu kauniilta. Kyllä mun tulee hyvin ikävä sen tyttötypykän laulua, sillä minä pidän musiikista oikein hurjasti. Muistathan sinä Aatami, että minä ennen puhalsin huilua ja olen viuluakin vähä vingutellut, mutta ei nyt enää tahdo sormet käydä (Aura tulee esiin ja laulaa, toiset kuuntelevat, mutta Pölckman nukahtaa.)

AURA:

[Kansanlaulu, pianolle sovittanut E. Kahra.]

    Taivas on sininen ja valkoinen
    Ja tähtösiä täynnä,
    Niin on nuori sydämeni
    Ajatuksia täynnä.

    Kulkeissani kuutamolla
    Kukkakedon poikki
    Nuorukaisen siellä näin,
    Joka lauleli ja soitti.

    Enkä mä muille ilmoita
    Mun sydän suruani
    Synkkä metsä ja kirkas taivas
    Vaan tuntee vaivojani.

PÖLCKMAN (herää laulun loputtua): Vieläkö Aura laulaa?

KAJAVA: Vielä hän laulaa heh, heh, heh, etkös sitä kuule heh, heh, heh.

PÖLCKMAN (Haukotellen): Kaunis laulu, sitä ei voi kieltää. Mutta eikö jo mennä alas?

ROUVA: Mennään vaan.

KAJAVA: Lähtekää vaan, mutta antakaas minäkin ensin katson tuolla kiikarilla, miltä tämä maailma oikeastaan näyttää. Kyllä minä kohta tulen. (Pölckman, rouva ja sitte Tralltunga lähtevät.)

PÖLCKMAN: Ai, ai mosteri! Menkää varovasti; odottakaas, minä tarjoon käsivarteni. (Katoavat, Kajava tarkastelee kiikarilla maisemia, sitte herkeää kuultelemaan Iivarin laulua.)

KOLMAS KOHTAUS.

IIVARI (tulee hyönteiskotelo ja kantele kainalossa, istuu kivelle ja pyyhkii hikeä.) Hirveästi on kuuma juoksennella perhosten perässä tällaisina päivinä, mutta ei auta; ensi jouluksi tahdon suorittaa lisentiaatti tutkinnon ja siksi pitää hankkia aineita väitöskirjaan. Jaksaisihan sitä muuten työskennelläkin, mutta tuo sydän pallero ei anna pahaistakaan rauhaa. Varsinkin nyt kun kuulin, että Aura naitetaan jo ensi syksynä, olen ollut erittäin levoton. Eikös se ole kumma; että mies, sillä mieshän minäkin olen olevana — ettei mies voi ajaa yhden tytön kuvaa pois sydämestänsä! — Niin, minä en sitä ainakaan voi. Ja kun ajattelen, että Aura, minun leikkikumppalini, minun lapsuuteni ja nuoruuteni morsian, minun ihanteeni annetaan tuon rahakkaan raakalaisen käsiin, niin oikein tahtoo sydän haljeta. Mutta paras on istua nenä kirjoissa kiinni ja upottaa niihin ajatuksensa ja kun ei sitä jaksa, niin sitte sinä polville (ottaa kanteleen). Kuulepas sinä, joka ennen Wäinämöisen polvella istuen luonnon lumosit, kaikki sydämet sulatit; nyt sulosävelilläsi mun kaihoni kauas kanna ja riehuvalle sydämelleni lepo ja rauha anna! (Soittaa kanteletta ja laulaa):

    Nyt kaiju kanteleeni
    Ja mielein rauhoita,
    Ja sun sulo-säveleilläs
    Kaihoni karkoita!

    Ja tuulen tuohku vieno
    Vie sävel' armaallen,
    Hänelle kuiskaa: kuoloon asti
    Mä häntä muistelen.

[Kansanlaulun sävel.]

KAJAVA (joka on hartaasti kuunnellut laulua): Mikä ihme! Taasen säveliä! Joko lienen tullut siirretyksi taikalinnaan, jonka ympärillä keijukaiset laulavat, mutta mistä tämä armo minulle vanhalle syntiselle? (pyyhkii kyyneleitään.) Ei, minun pitää lähteä katsomaan mitä ihmeitä siellä alhaalla tapahtuu. (Lähtee.)

NELJAS KOHTAUS.

(Iivari ja Aura.)

AURA (Tulee kuusikosta, itsekseen): Herra taivahan! Kaatukoon nyt tuo huojuva torni kaikkineen ja peittäköön minut! Mistä arvosta on enää mailma minulle, kun en häntä saa omakseni. — Hän se on eikä kukaan muu; kenen muun rinnasta lähtisi tuollaisia säveliä. (Lähestyy Iivaria.) Hyvää päivää Iivari; kuinka sinä täällä olet?

IIVARI (Säikähtäen): Mitä, näenkö aaveita? Sinä Aura täällä ja ypö-yksinäsi; mitä tämä tietää?

AURA: Älähän nyt niin kummastele. Toissa päivänä tulin tänne Kuopioon, ja on minulla täällä seuraakin. Mutta uskotko, että minä heti ensi sävelestä tunsin äänesi, kun kuulin laulusi tuonne kuusikkoon? Voi Iivari! Muistatko vielä niitä kaksinlauluja, joita me ennen yhdessä laulelimme?

IIVARI: Muistanko vielä! Jos ne voisin unhoittaa, niin sitte voisin unhoittaa itseni ja — jonkun toisenkin, ja sepä juuri olisikin hyvä, mutta…

AURA: No, koska niitä vielä niin hyvästi muistat, niin lauletaan vielä joku kerta niitä yhdessä, lauletaan vielä viimeinen kerta!

IIVARI: Teetkö sinä minusta pilkkaa? Hopean helinä ja kullan kulinahan sinulle nyt duettia laulavat.

AURA: Kuinka sulla on sydäntä puhua tuolla tavalla? Pitäisihän sinun tietämän, etten minä omasta halustani tee tuota kauppaa — jota todella voipi kaupaksi kutsua — vaan että minua siihen pakoitetaan, varsinkin äitini. Mutta hyvä Iivari! laula nyt minun kanssani vielä kerta; laula minun kanssani lähtö-laulu tästä iloisesta maailmasta, sillä lienee minun nyt se jättäminen. — — — Muistatko sinä laulun: "Kuin koitto aamun armahan. Luonnon verhoo vienoon kultahan"?

IIVARI: "Niin kuvas armas sydämeni aina valaisee;" — Kyllähän minä sen vielä muistan — muistan. — Mutta, sinä menet naimisiin; — syksylläkö jo?

AURA: Niin olen kuullut sanottavan.

IIVARI: "Niin olen kuullut sanottavan". Onko siis oikein totta, ettet sinä tahtoisi tuota kultaista vasikkaa palvella? Onko se pieni Aura-kukkanen salomailla vielä säilynyt turmeltumatta — voinko tuota uskoa? — Eikö raha ja rikkaus sinua viehätä, niin kuin melkein kaikkia muita nykyaikana? Eihän nyt avioliittoon mentäessä useinkaan tule muu kysymykseenkään, kuin varallisuus. — Mutta miksi sinä itket? Olenko sinua loukannut? Anna anteeksi, jos olen väärin puhunut sinun suhteesi.

AURA: Kovasti olet mua loukannut. Tämäkö vielä; vielä yksi kivi kuorman päälle lisäksi? —

IIVARI: Oi armas Aura! Mitä lienenkään puhunut tässä puolihoureissani. Mutta kuules: koska sinä haluat, niin lauletaan vaan vielä yhdessä tuo laulu, jolla ennen niin usein sekä muita että itseämme huvitimme, ja tämä varmaan onkin viimeinen kerta, jolloin yhdessä laulamme; siis kiinni säveleesen. (Laulavat)

[Säveltänyt E. Kahra.]

    Kuin koitto aamun armahan
    Luonnon verhoo vienoon kultahan,
    Niin kuvas armas sydämeni aina valaisee,
    Ja ain' aamun kulta koitos' mieleni uinailee.
    Kun vaan
    Lempeäs nautita saan,
    Loista aina aurinkoisna armaani,
    Ja valo luo lemmelläs sydämeeni!

VIIDES KOHTAUS.

(Laulun kestäessä tulevat Kajava, rouva, Pölckman ja vähää myöhemmin myöskin Tralltunga näkyviin ja kuuntelevat laulua. Kajava pyyhkii kyyneleitään.)

AURA (Laulun lopulla painaa käsillään rintaansa): Ai, ai!

IIVARI (Ottaa Auran käsiin kiinni): Aura, en tiedä teenkö väärin ja viekoittelenko sinua, mutta minä en voi olla kysymättä: rakastatko sinä vielä minua, niinkuin luulen sinun tehneen jo monta, monta vuotta?

AURA (Vetää kätensä pois, peittää kasvonsa ja taistelee sielun tuskissa, lähenee Iivaria): Mitäpä pahentaa minua tämä tunnustukseni, joka kumminkin lähtee sydämen syvyydestä: aina, aina, ja ainoastaan sinua! (Lankee rahille Iivarin viereen).

PÖLCKMAN (Hätäisenä): Ptruu, ptruu, stopp, pass! Katsokaa! katsokaa!
Ottakaa pois! Matti, Kajava, farbroor! vedä pois Aura!

ROUVA (Melkein samaan aikaan): Jes siunatkoon! hallitkoon! Tyttö, oletko hurja! Ukko, mikä sinua vaivaa?

KAJAVA: Kenellä on sydäntä ja ken taitaa, niin menköön eroittamaan; minä en sitä taida enkä tahdo. (Menee Iivarin ja Auran luo.) Lapseni, teidän laulunne on minut lumonnut. Ottakaa minut kolmanneksi liittoonne. Jumala teitä siunatkoon! Sen rakkauden valan, jonka äsken vannoitte, sen kantoivat laulun sävelet korkeimman istuimen luo vahvistettavaksi ja kukapa siis voisi sen purkaa. — Vaimoni, onko sinulla sydäntä eroittaa näitä — ei; tule siis ja anna heille siunauksesi!

ROUVA: Minä en taida…

PÖLCKMAN: No rukki ja rohtimet! Tämäpä vasta on kometiaa. Ihan silmäin edessä otetaan mieheltä kihlattu morsian ja nakataan toisen miehen syliin; mikä lieneekään tyhjätasku. Minä kysyn teiltä: oletteko te tahallanne kutsuneet minut tänne pilkattavaksenne? Olette houkutelleet minut tänne, ottamaan kylpypiletin neljäksi viikoksi, hyyräämään huoneen ja tekemään kaikenlaisia muita kustannuksia. Rukki ja rohtimet! Minä kysyn teiltä mitä tämä on?

KAJAVA: Ei ollut suinkaan aikomuksemme sinua pettää, mutta niinkun nyt itse näet, tuossa he seisovat. Minä en ole niin jumalaton, että voisin pakoittaa tyttöni sinulle vaimoksi, kun ei hän sitä itse tahdo. Laulelkoot he, nuo kaksi, minun puolestani yhdessä, ja sen minä sanon, että on tässä mailmassa vielä vähä muullakin arvoa, paitsi rikkaudella.

TRALLTUNGA (Tulee esiin): Siunatkoon! Mitä herskaappia tämä oikeastaan on? Viekoittelevat toisen ottamaan kylpypiletin neljäksi viikoksi, hyyräämään huoneen ja tekemään kaikenlaisia muita kustannuksia ja sitte menettelevät tuolla tavalla! Ettekö te tiedä, että herra Pölckman on kunniallinen mies? — Että sinä Aatami olisit huolinutkaan tuollaisesta heikaleesta, joka heti juoksee toisen miehen kaulaan. — Ettekö te tiedä, että herra Pölckman voisi vaikka kullalla punnita tuollaisen tyttö-kutjaleen, ja te kehtaatte menetellä tuolla tavalla! Kaikella lailla sitä lapsiaan kasvatetaan ja kaikille sitä annetaankin lapsia kasvatettavaksi.

ROUVA: Mikä marakatti sinä olet ja mitä sinun tulee meidän asioihin? Kyllä minä tiedän niin hyvin kuin sinäkin, kuinka lapsia kasvatetaan, ja tiedän, ettei Aura ole huonommin kasvatettu kuin moni muukaan. (Menee Kajavan luo.) Sanopas ukko, onko se oikein varma, että me olemme voittaneet sen kahdeksantuhannen markan riidan?

KAJAVA: Kyllä se totta on; mutta vähät minä nyt niistä huolinkaan. Käyköön meidän vanhain kuinka hyvänsä, pääasia on, että nuo kaksi nuorta tulevat onnellisiksi. Älä eukkoseni sinäkään häiritse heidän onneaan.

ROUVA (Menee Iiivarin ja Auran luo): Ei minullakaan ole mitään teidän liittoanne vastaan, siunatkoon sen Jumala, jolta tämä käänne epäilemättä tulee, siksi minä sen otan.

TRALLTUNGA: Mutta minä otan sen siksi, että te olette varta vasten tahtoneet pettää ja pilkata kunniallista miestä, kentiesi saadaksenne häneltä rahoja. Jaa — tällaista minä en ole milloinkaan nähnyt enkä kuullut; ja minä, joka olen lukenut Göthet, Schillerit, Shakespearet, Svedenborg'it ja monet muut suuret kirjailijat. Usko minua Aatami, herra Pölckman, tällaista ei ole milloinkaan tapahtunut.

IIVARI: Mutta mitä me tässä seisomme ja kuuntelemme tuon naisen ripityksiä; mennään tuonne siimekseen istumaan ja nauttimaan onneamme, (Kajava, Iivari ja Aura menevät.)

TRALLTUNGA: Ei Shakespearessa, ei Schillerissä, ei Götheborg'issa, — Göthessä piti sanomani — ei missään ole tällaista tapahtunut. — Vai naiseksi tuo herra tyhjätasku minua sanoo: tiedätkö, että minä olen sivistynyt ihminen. Kolme vuotta olin guvernanttina lanssihteeri Lagströmin perheessä ja tiedän kyllä, kuinka hienossa mailmassa eletään, ei siellä toisen morsianta ryöstetä.

PÖLCKMAN: Mitäs tässä oikeastaan onkaan tapahtunut? Joko se tyttö meni ja minun jätti! Voi peijakas, ja tuo gihti, (pusertelee kylkeään.) En tuosta muuten niin suuresti huolisi, mutta kun kotoa lähteissäni sanoin, että menen kihlausretkelle ja nyt täytyy tyhjin käsin palata, niin ne vietävän irvinaamat nauravat minua vasten silmiä. Uh, huh! Saakelin harmittava seikka. — Jos olisin nuorempi mies, niin menisin paikalla Afghanistan sotaan.

TRALLTUNGA: Kuules Aatami — sanonpa uhallakin sua sinuksi, niin moni vuotiset tuttavat — ja vähä enemmänkin — kuin olimme; kuules Aatami: kyllä sinun kaltaisellasi miehellä vielä täällä Suomessa on sotimista ja taistelemista, minä tarkoitan elämistä, ettei tarvitse Lahkanitsaan mennä, kuulepas…

PÖLCKMAN: Kyllä minä tiedän, että esimerkiksi sinun kanssasi, kyllä saisi sotaa käydä: löitpä peijakas vieköön nytkin parissa minuutissa paljaalla kielelläsi pakosalle koko tuon morsiusjoukon ja näytätpä niinmuodoin olevankin minun liittolaiseni, no, kiitoksia siitä!

TRALLTUNGA (Suloisesti): Niin Aatu, luuletko että minä olen meidän vanhan rakk.- ystävyyden unhoittanut, ja paitsi sitä, minä olen luotu tähän mailinaan sorretuita ja kärsiviä lohduttelemaan.

PÖLCKMAN: Jos voisit tuota minun kirottua gihtiänikin vähä lohduttaa, ettei se niin riivatusti repisi. — Mutta mitä sinä olet oikeastaan toimiskellut nyt näinä viime vuosina?

TRALLTUNGA: Täällä Kuopiossa minä olin useita vuosia; pidin luonani koululaisia ja olenkin jo monta uljasta herraa yliopistoon kyytinnyt; nyt viime vuosina olen asunut Mikkelissä, mutta tulin taas täällä käymään.

PÖLCKMAN (Itsekseen): Mutta ei hän taida ollakaan mikään paha ihminen luonnoltaan, vaikka tulikiukkuinen, sen muistan jo ennaltaankin. — — Minä en voi mennä kotiin ilman morsiametta, muuten minulle nauraa koko mailma ja hevosetkin, sellaista puuhaa ja pauhua kun minä puolihullu siitä naimis-asiasta tulin pitäneeksi. — — Mitähän jos…

TRALLTUNGA: Aatu, älä anna surulle niin suurta valtaa; tiedäthän, että on ainakin yksi uskollinen sydän, joka auttaa sinua huoliasi kantaessasi.

PÖLCKMAN: Hm. — Sananlasku sanoo, ettei vanha rakkaus ruostu, ja totisesti minä rupean tällä hetkellä tuntemaan, että tuossa puheessa on jotakin perää. — Mitäs pitkistä tuumailemisista ja puheista. Kuulepas, minä kysyn sinulta Armida Antoinette, tahtoisitko sinä…

TRALLTUNGA: Aatu! Jesta kuinka sinä säikähdytät minun, kun noin äkkiä; enhän minä voinut tätä aavistaakaan; täytyyhän minun saada vähä miettimisen aikaa noin tärkeässä asiassa, vähä vaan; mutta älä huoli langeta epätoivoon, minä luulen, että neuvostossa ollaan hyvinkin suotuisalla tuulella. (Kävelee pois päin sormi nenällä.) Se on niin vaikeaa näin nuorelle sydämelle. — (Palaa Pöckmanin luo.) Aatu, minä olen päättänyt elämässä ja kuolemassa (aikoo langeta Pöckmanin syliin ja ottaa häntä käsivarresta kiinni.)

PÖLCKMAN: Ai, ai, ai! perk. älä herran nimessä siihen käsivarteen, jota gihti nylkee kuin lahtari teurastaan. — Istutaan tuonne penkille juttelemaan. Sinä olet siis päättänyt, hyvä. — Hyvä näkyy olevan, että ihmisellä on säästössä vanhaa tavaraa, oli se sitte mistä laadusta hyvänsä, senpätähden olenkin koettanut säilytellä yhtä ja toista takavarikkoon. Mutta minä en voi kumminkaan riidassa erota vanhoista hyvistä ystävistäni. — Matti hoi, Kajava ja mosteri tulkaapa tänne, jos joudatte!

KUUDES KOHTAUS.

(Entiset. Kajava ja rouva tulevat epäluuloisina).

PÖLCKMAN: Tulkaa lähemmäksi vanhat ystävät; vahinko on palkittu ja velka kuitattu; tässä on morsiameni, joka ehkä paremmin sopiikin minulle, kuin teidän nuori tyttärenne. Mitäpäs minä niin nuorella teenkään, on minulla rahoja, jotka pysyvät aina nuorena. Sovitaan pois äskeinen suuttumuksemme ja ollaan ystävykset niinkuin ennenkin.

TRALLTUNGA: Niin, sovitaan pois; minäkin äsken vihapäissäni tulin vähä pahasti sanoneeksi Aatun puolesta, mutta toivon, että se unhoitetaan.

KAJAVA ja ROUVA: No tämäpä kummallista! Saammeko todellakin toivottaa onnea?

PÖLCKMAN: Työntäkää esiin vaan vahvasti; kyllä tässä on kihlattu pari.
(Kättelevät toisiaan ja jäävät juttelemaan).

SEITSEMÄS KOHTAUS.

(Iivari ja Aura tulevat vasemmalta, Leivo, Manninen, joukko nuorukaisia ja neitoja, joista muutamat ovat olleet tornissa, tulevat tornin puolelta).

LEIVO: (Iivarille): No terve mies! Täällähän se meidän hyönteisherra on ja neiti Kajavan kanssa; mitäs tämä on?

IIVARI (Syleilee Leivoa): Niin, sanoinhan sinulle, että lähden Puijolle metsäperhoja etsimään ja täällä tapasinkin perhosen, kalleimman kaikista; minä olen kihloissa Auran kanssa!

LEIVO, MANNINEN ja toiset: Kihloissa!

MANNINEN: Minähän olen kuullut, että neiti Aura viettää ensi syksynä häänsä herra Pölckmanin kanssa?

IIVARI: Ei tule häitä Pölckmanin kanssa; meillä on Auran vanhempain siunaus ja nyt minä taas alan uudestaan elämään. Ystävät, ette voi arvata minun onneni suuruutta!

LEIVO: Kyllä minä sitä arvelinkin, ettei neiti Kajava millään lailla saata ottaa herra Pölckman'ia (huomaa Pölckmanin; itsekseen) mutta täälläpä se vanha nilkuri onkin. Hyvää päivää setä Pölckman; olipa hyvä, että teidät tapasin. Se vietävän vekseli taisi langeta viime viikolla, mutta minä en ole millään lailla…

PÖLCKMAN: No vähät siitä, ei sellaisiin nyt ole aikaa. Minulle näette lankesi nyt juuri tässä eräs vanha vekseli, jota jo noin parikymmentä vuotta sitte vähä aksepteerattiin: tässä on niinkuin morsiameni.

LEIVO, MANNINEN: Mitä, tunnemmeko oikein? Vanha koulutantti Armida, tosiaankin! (Pyörittävät Tralltungaa).

TRALLTUNGA: Päästättekö irti te veitikat; aina samallaiset hulivilit kuin ennenkin. Voi kuinka te olette kasvaneet ja tulleet kauniiksi.

AURA: Saanko toivottaa onnea herra Pölckmanille ja teidän morsiamellenne. Teillähän oli jo valittunne niinkuin minullakin; välillämme ei siis pitäisi oleman mitään riitaa, ja voinemme olla ystävät, niinkuin ennenkin.

PÖLCKMAN: Mielelläni minun puolestani. Mutta koska olen vaivannut sinut tänne kaupunkiin, niin saanen tarjota sinulle pienen häälahjan (Repäisee lehden taskukirjastaan ja kirjoittaa siihen; samassa putoaa hänen taskustaan runo, jonka Tralltunga löytää ja silmäilee utelijaana). Tässä on valtakirja, jolla saat nostaa 3000 markkaa Pohjoispankista. Todistakaapa miehet se oikeaksi, koska ei satu olemaan sinettiä muassani.

MANNINEN: No sellaiseen paperiin kirjoitan nimeni vaikka sydänverelläni. (Kirjoittaa ja antaa sitte paperin Leivolle, joka myös kirjoittaa ja sitte antaa paperinen Auralle).

LEIVO: Olkoon onneksi!

IIVARI: Kiitoksia tarjouksestanne herra Pölckman, jos se muuten tulee ystävyydestä ja hyvästä sydämestä, mutta armolahjoja en soisi Auran ottavan vastaan.

PÖLCKMAN: Usko minua nuori ystäväni, että lahja tulee hyvästä sydämestä; se on kumminlahja Auralle, sillä minä olen näet hänen kumminsa ja sillä perustuksella olet sinäkin nyt kummipoikani. (Kättelevät toistaan).

TRALLTUNGA (Juoksee syleilemään Pöckmania): Aatu, Aatu, armas Aatu! Sinäkö olet kirjoittanut tuon kauniin runon! Niin, sinä sen olet kirjoittanut, minä tunnen käsialasi. Nyt olet minulle vielä tuhannen kertaa rakkaampi, kun sinä olet runoilijakin. Voi kuinka kaunista! "Ain' aamuin sekä illoin, Viettää suloisia häitä, Ah, ajatelkaa näitä!" Sinä Aatuseni kirjoittanut runon!

PÖLCKMAN: Etkös sitä ole kuullut, että kanakin joskus laulaa, varsinkin ukonilman edellä. Onko se sitte niin kumina, jos Aatami Pölckman pistää pienen runon näin suurten mullistusten edellä.

MANNINEN: No täällä elämä on, tosiaankin. Laulua, runoja ja rakkautta oikein housunkauluksia myöten, hih, hih, hih.

LEIVO: Todellakin siunattu päivä. Tässä olisi voinut tulla pahatkin selkkaukset, ja minä oikein epäilen kuinka ystävämme Iivarin olisi käynyt ilman tätä tapahtumaa, sillä hän on jo pitkät ajat kuleskellut niin surullisena, että melkein kieli on maata viistänyt.

MANNINEN: No ei usein kummemmin käy: kaksi kihlausta kuumana kesäpäivänä keskellä Puijonmäkeä. Kun nyt rouva Canth saa tämän tapauksen kuulla, niin varmaankin hän tästä näytelmän kirjoittaa.

TRALLTUNGA: Niin, niin, ei tässä mailmassa auta hätäileminen; kestäväisyys kaikki voittaa. (Tytöille.) Uskokaa minua, etten minä vielä päivääkään ole ollut epätoivossa, vaikka monikin jo on viittaillut sinne päin, että minä muka vanhaksipiiaksi jään.

PÖLCKMAN (Vähä ivallisesti): Kuka sellaista on uskaltanut ajatellakaan sinusta. Vai vanhaksi piiaksi! Huomenna aamujunalla lähdemme täältä. Haminalahden asemalta ajamme hevosella kotiin ja sitte pauhaavat häät. Tulkaa häihin kenen haluaa; tulkaa häihin! Kyllä Pölkkylässä on pötyä pöydässä, ei siitä pelkoa.

LEIVO: No eläköön, kihlatut, nuoret ja vanhat! (Kaikki: eläköön!) mutta pannaampa lauluksi, onhan meitä tässä useampia laulajia.

KAJAVA: Niin, laulakaa nuoret ystäväni, laulakaa, laulakaa! Uskokaa minua, että juuri laulun voima on tässä asiat saattanut sille onnelliselle kannalle, millä ne nyt ovat. Antakaa meidän kuulla siunattua laulua!

KÖÖRI [sävellys E. Kahra]:

    Nyt luonto kaikki vihannoi
    Ja lintuin raikas laulu soi,
    Ken voipi vaan,
    Alkakaan
    Myös laulamaan!
    Kuin tuuli pilvet hajottaa
    Ja ilman puhdistaa:
    Niin laulu armas
    Huolet kauvas
    Karkoittaa.