IHMISKOHTALO

Kuvaus tilattoman elämästä

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Hämeenlinnassa, Arvi A Karisto Oy, 1911.

1.

Illallinen oli syöty nuotion ympärillä, törmäladon luona, ja väki oli kiivennyt ladon ovesta heiniin nukkumaan. Hyvältä tuoksuvia maaheiniä oli lato täpösen täynnä, ja hyvä ja lämmin oli siellä raskaan päivätyön perästä levätä.

Ulkona oli hämyävä elokuun ilta. Päivä oli laskenut pilvettömän taivaanrannan taakse, ja se oli merkki, että pouta on huomennakin. Valtaväylältä ja saarien putaista ja vuopioista oli noussut pehmeää usvaa, joka nuoskeana levisi yli laajan niittymaan, kasteena laskeutuen heinikoille.

Hiljainen, rauhallinen ja äänetön yö oli alkanut.

Latonsa edessä istui Törmälän isäntä, harmajapartainen Joonas, vielä hetkisen sen jälkeen kun muu väki jo oli käynyt nukkumaan. Piippuaan poltellen hän keräili kekäleenjäännöksiä nuotioon, jolla illallinen oli keitetty.

Kuuma ja poutainen oli päivä ollut. Heinät olivat kuivuneet mainiosti, ja monta suovaa oli Törmälänkin väki saanut valmiiksi. Mutta raskas oli päivä myöskin ollut, sillä paljon oli heiniä luokona ja kaikki oli ehditty saada kokoihin. Levähtämättä oli pitkä, kesäinen päivä raadettu.

Hyvä oli vanhan isännän mieli, kun parhaan niityn, tämän Karjasaaren heinät poutapäivinä tehdyksi saatiin. Hän keräsi vielä viimeiset kekäleet nuotioon ja sitten silmäili ympärilleen yli laajan saaren, josta hämyn ja usvan seasta vielä häämöitti latoja ja korkeita suovia. Jo olivat tulet sammuneet muidenkin latojen luota ja niittymiehet käyneet nukkumaan…

Nukkuvan tuntuivat Törmälänkin ladossa olijat. Väsymys ja raukeus tuntui isännänkin jäsenissä. Vanha jo oli ja koko ikänsä kovaa työtä tehnyt. Ei ollut enää hänessäkään kuin puolet entisestä miehuudesta, tuskin sitäkään. Ei syntynyt enää suova niinkuin ennen. Puolen verran entisestä jaksoi enää hangolla suovaan nostaa, ja tutisemaan pani jo sekin paino sekä kädet että jalat.

— Vaan kummasti jaksaa vielä tuo Samuli, mietti isäntä. — Nuorempana kun Samuli oli, niin eihän ollut niin joutuisaa eikä ahkeraa heinäntekijää näillä tienoin toista. Vaan vielä näkyy olevan täysi mies, nyt tänä päivänä näin, kun hankosi… Mahtaa nyt Samuli-parkaakin väsyttää; kun vaan siltä sisusvialtaan saisi nukkua rauhassa…

Viimeisetkin kekäleet olivat palaneet ja alkoivat mustua sitä mukaa kuin hiillos riutui. Isäntä kopisti piippunsa tyhjäksi ja nousi seisomaan.

— Huomisaamuna saavatkin levähtää pitempään! tuumaili hän. — Ei olekaan kiirettä niittämään… vaikka nukkuisivat aamiaiseen asti… Ja jos poutana pysyy koko päivän, niin hyvissä ajoin ovat koko niityn heinät koossa, jotta ehditään vielä koreasti kotia kylpemään… onkin lauantaipäivä…

Hän kiipesi latoon, jossa jo ennen nukkuivat piiat ja renkipoika ja hänen torpparinsa Samuli Koski eli Koski-Samuli. Piiat olivat kaivautuneet ladon nurkkaan syvään heinien sisään, mutta renkipoika retkotti keskellä latoa, lakki kasvoilla. Toisessa ovinurkassa nukkui Samuli, jonka toinen pieksu näkyi heinäin päällä. Isäntä kaivoi itselleen makuusijan ladon toiseen ovipieleen, riisui takkinsa, painoi lakin syvempään päähänsä ja pani maata, takin kasvojensa yli peitteeksi levittäen.

Pian nukkui hänkin, ja hiljainen hämy-yö hiipi latoon.

Ei minkäänlaista ääntä kuulunut tuosta laajasta joensaaresta, jossa monen kylän ihmisiä oli heinää tekemässä. Öinen rauha kaikkialle levisi ja suloinen lepo joka niittymiehen mieleen. Uneksuvan levollinen ja tyyni oli hämyinen elokuun taivas, jonka kannelta jo kirkkaana vilkkui jokunen tähti, ensimmäisiä valoisan kesän perästä ja ikäänkuin hyvästellen mennyttä, lyhyttä valon aikaa.

Ja suuri rauha vallitsi kaikkialla, hiljainen lepo ja onni, ikäänkuin raskaat surut ja vaivat eivät koskaan ihmisten mieliä rasittaisi.

Sakeana usvana oli vielä koko aamuinen maailma, kun Törmälän ladosta jo kömpi mies ulos. Idän taivaalta kohottihe nouseva aurinko sakean usvan läpi kuin itkun seasta. Kastehelmissä kimaltelivat heinikot, ja ilman täytti kuivuneiden heinien lemu ja aamutuoreen raikas tuoksu.

Jo kuului etempää usvameren keskeltä viikatteiden hiontaa ja puhelua, mantereen puolelta liikettä taloista ja teiltä. Mutta pian alkoi usvameri hävitä. Sitä mukaa kuin aurinko kohosi, hälveni usva, nuoskeana kasteena maahan laskeutuen. Silloin aukeni koko laaja niitty kuin verhon takaa ja vilkasta liikettä näkyi joka haaralta. Tuolla niittivät Viinikan väet, neljä roimaa miestä, niin että valkoiset paidanhihat vilkkuivat ja pitkien, kirkkaiden viikatteiden terät välkkyivät, kasteisen heinän suhahtaen katketessa.

Törmälän saran vieressä niittivät Riekkolan väet: nuori ja pitkä mies edellä, kirjava pusero yllä ja musta, julman leveälierinen hattu päässä. Kaukana hänen jälessään kynsivät piiat, avopäin ja alushameisillaan, kynsivät kaikin voimin pysyäkseen edelläniittävän nuoren miehen perässä, ettei väli kovin pitkäksi ehtisi. Mutta turhaan näyttivät ponnistelevan, sillä väli pitenemistään piteni. Piikojen jälessä kampaili Riekkolan emäntä tasaisesti ja tähdellisesti ja huusi joskus piioille, että »niittäkää tarkemmin, pitkiä heinätupsuja jää pystyyn… elkääkä rimpuilko Ison-Iivarin perään… ette ehdi hänen matkassaan kuitenkaan…»

Mies, joka Törmälän ladon luota Riekkolan väen niittoa katseli, oli Koski-Samuli, Törmälän torppari. Hän oli istunut, ladon seinän viereen, nojasi selkäänsä siihen, käsivarret ristissä vatsan yli, ja voihki ja valitteli hiljaa. Samuli ei vielä ollut vanha mies, vaikka vanhalta jo näytti. Pitkä varsi oli jo kumarassa, ja ruumis oli niin luisevan laiha, että melkein luusolmut paidan ja puseron alta kyhmyinä kohosivat. Kasvot olivat kalpean laihat ja silmät mustien renkaiden ympäröimät. Rasittuneelta, kivulloiselta ja surkastuneelta näytti mies.

Edellisen päivän kova työnteko oli taas saanut vanhan vian ja kivun virkoamaan. Vatsaa väänteli, rintaa poltti ja koko ruumista pakotti niin, että tuskin saattoi hengittää. Koko yön oli polttanut ja särkenyt, hän ei ollut nukkunut kuin iltayöstä hetkisen ja oli herännyt siihen, että vatsaa väänsi ja rintaa poltteli…

Heinänhankoaminen oli eilen ollut niin rajua, että tämän teki. Ei hän enää kestänyt niinkuin ennen… Ja heiniä hangotessa se oli ensi kerran ruvennut tämä polttaminen ja vihlominen tuntumaankin… siinä oli vika sisälmyksiä, rintaan ja vatsaan tullut… juuri tällä samalla niityllä… tässä Karjasaaressa… tällä Törmälän saralla…

Siitä oli toistakymmentä vuotta aikaa. Mutta eipä enää parannut silloin sattunut repeämä… Joka kesä oli tullut huonommaksi, aina heinän aikana, ja varsinkin uudistui silloin, kun joutui enemmältä heiniä korkeaan suovaan hankoamaan…

Hän katseli laimein, väsynein silmin Riekkolan saralla niittävää miestä, Isoa-Iivaria… Noin hänkin niitti ja liehui ensi vuosina, kun tällä saralla heinää teki, liehui ehkä vielä rajummin kuin Iso-Iivari nyt tuolla… Mutta silloin ei polttanut sisälmyksiä eikä vihlonut rintaa…

Kipu tuntui kuitenkin vähän helpottavan, ja hän alkoi hommata tulta entiseen paikkaan. Ennen oli aina kipu lieventynyt, kun tulen loisteessa lämmitteli rintaa ja vatsaa. Niin hän nytkin toivoi, ja saatuaan pilkotut puut iloiseen liekkiin hän alkoi paistatella itseään. Siitä tuntui nytkin tulevan kivuille lievennystä, ja helpotuksen huokaus nousi hänen rinnastaan.

— Jaksaisi vielä tämän päivän, tuumaili hän itsekseen. — Ei olisi tänä päivänä enää niin paljon heiniä hangottavanakaan kuin eilen… hyvään aikaan jouduttaisiin kotia, ja lauantai kun on, olisi kylpy illalla, ja huomenna saisi levähtää koko päivän…

Kuta likempänä loistetta hän rohkeni olla, sitä enemmän kivut hellittivät, ja hän höpisi jo itsekseen, ohuitten huulien mennessä hymyn irveen:

— Taitaapa tästä sentään vielä miestyä!

Silloin isäntäkin ilmestyi ladosta, pusero ja harmaja parta heinän pelmuissa, haukotellen ja taivaalle katsellen.

»Joko sitä Samulia taas vanha vika alkoi haitata?» sanoi hän, kun Samulin näki paistelemassa rintaansa. »Taisi eilinen hankoaminen tehdä pahaa… Sinä yrität liian ruttoon… pitäisi sinun säästää itseäsi, ennenkuin miehuus kokonaan loppuu…»

»Olisi pitänyt nuorempana säästää», virkkoi siihen Samuli kuin toivottomalla äänellä.

Siihen ei Törmälä heti vastannut. Hän katseli Samulia melkein ilmeettömin, vielä unisin silmin ja alkoi hommata piippuunsa.

»Tuolla piika-Maijalla taitaa olla matkassa hokmannia… Olisi herättää
Maija ja pyytää tilkkanen», esitteli hän.

»Ei siitä ole hokmannistakaan ollut enää näinä vuosina apua», sanoi
Samuli siihen ja lisäsi sitten peittäessään rintansa:

»Tuosta loisteessa paistamisesta se tuntuu paras apu olevan.»

»No eipä olekaan nyt vielä kiirettä työhön… vasta aamiaiselta alamme… kun kastekin ehtii heinästä lähteä», lohdutteli isäntä.

Ja haukoteltuaan vielä ja sytytettyään piippunsa hän silmäili ympärilleen, missä joka haaralla vilkkui niittymiehiä, kuului hauskaäänistä viikatteiden hiontaa ja jostakin etempää joelta rallatuksia.

»Taitaapa pysyä poutana vielä tämänkin päivän… ja se nyt ensiksi meillekin riittäisi», sanoi hän sitten, käveli ladon ovelle ja alkoi huudella piikoja hereille:

»Nouseppa, Maija, sieltä kahvin keittoon ja hommailemaan aamiaista!»

Sitten hän hiljaisemmalla äänellä puhui Samulille:

»Otetaanpa aamusta päivä talteen, niin pääsemme ennen auringonlaskua jo kotia saunomaan.»

Hetken kuluttua kähmivät piiatkin ulos ladon eteen. Unisina olivat vieläkin, silmät puoliummessa; massotellen ja vähäpuheisina rupesivat ensin epäjärjestykseen joutunutta pukuaan tasailemaan.

Poutainen ja kuuma oli koko lauantaipäivä. Ja kiire oli joka talon niityllä, sillä kunkin talon väki koetti panna kaiken kuntonsa liikkeelle ehtiäkseen illaksi kotia.

Lännen vaarain lakia jo aurinko kosketteli, ennenkuin Törmälän väki sai kaikki heinät suoviin. Liikkeellä olivat olleet ja ahkeroina koko päivän, mutta tarkkaan otti työ päivän sittenkin. Samuli oli ollut kaiken aikaa huonosti voipa. Ei ollut saanut syödyksikään kuin päivällisen aikana hiukkasen, ja senkin vähän oli oksentanut takaisin. Mutta merkillisesti oli sittenkin jaksanut liehua.

Mutta kun kaikki työ oli saatu loppumaan ja lähtökahvit vielä törmäladon luona juotu, ruvettiin hommaamaan kotimatkaa. Laulellen ja hyvillä mielin nyt piiatkin kantoivat eväänjäännöksiä suureen kolmilaita-niittyveneeseen, joka oli ollut viikon päivät Loueputaan rannassa. Siihen pyttyjä ja leilejä toivat, tyhjiä laukkuja, ja keskelle venettä kumolleen asettivat leveäjalkaisen, nokisen padan ja sen alle vielä nokisemman kahvipannun Isäntä ja Samuli sillä aikaa irroittivat viikatteita varsistaan ja kokoilivat muita työaseita venevalkamaan.

Ja niin siitä joutuivat lähtemään. Vene työnnettiin vesille syvävetiseen, korkearantaiseen, mutta laimeavirtaiseen Loueputaaseen, joka koukeroisena halkoi laajan Karjasaaren eri osiin.

Samuli asettui etukeulaan sauvomaan ja isäntä peräkeulaan. Piiat laittoivat istumapaikat keskelle venettä, mutta renkipoika istui perään. Sillä sellainen oli niittymiesten laki, että niitylle mennessä tuli naisten soutaa myötävirralle ja miehet saivat jutella puheitaan ja tupakoida, mutta palatessa tuli miesten sauvoa vastavirtaa ja naiset saivat vuorostaan joutilaina köllötellä.

Ja pitkin Loueputaan rantoja näkyi niittyveneitä ja niittymiehiä, jotka valmistausivat kotia lähtemään. Mutta muutamilla saroilla vielä hangottiin heiniä korkeisiin suoviin tai työnnettiin latojen aukoista sisälle.

Tasaisesti ja verkalleen sauvoivat Törmälä ja Samuli, ja vene solui hiljaista vauhtia pitkin putaan tyventä, kirkasta pintaa. Hyvänä oli kaikkien mieli, sillä raskain ja etäisin niitty oli nyt tehty ja suotuisat ilmat olivat työtä jouduttaneet. Ja Törmälän talossa olikin nyt, kun Karjasaari oli koossa, heinätyö loppunut. Tuntui suloiselta mielessä, kun tiesi, että raskas heinänteko nyt tälle kerralle oli päättynyt, vaikka ruumista raukaisikin ja painava uupumus jäseniä pakotti.

Kun saavuttiin Loueputaan suuhun, aukeni leveä joen uoma ja suuria kyliä tuli näkyviin kummaltakin rannalta, niittyjä näkyi yhä vielä edessäkin päin, mutta laaja Karjasaari putaineen alkoi jäädä taakse.

»Poutainen on ollut tänä kesänä heinäaika ja varsinkin tämä viikko», arveli Törmälä peräkeulasta, kun Loueputaasta pullahtivat valtaväylälle.

»Onpa se ollut», vastaili Samuli, »eipä niitä ole minun muistooni jäänyt monta näin hyvää kesänkulkua kuin tämä…»

»Monesko kesä jo ollee, jona Samuli on Karjasaaressa ollut? Eikö alkane jo lähennellä kahtakymmentä?» alkoi isäntä muistella.

»Kolmaskolmatta kesä tämä on», sanoi siihen Samuli. »Silloin olin ensi kertaa, kun sitten syksyn tullen Varpumäkeen tulin asumaan. Siitä muistan.»

»Niin kuluu aika… Vai on siitä jo niin kauan… Ja niinhän todella onkin, kun minäkin oikein alan muistella.»

He olivat jo tasaisesti sauvoen päässeet valtaväylälle ja pyrkineet likelle rantaa, jossa virta ei tuntunut niin väkevältä kuin ulompana joella.

Matalalle oli jo laskenut aurinko, veripunaisena pallona vielä viivähti vaarojen lakien päällä, mutta alkoi vähitellen upota niiden taakse. Vaaleaa hämyä ympärilleen hajoitellen alkoivat taivaanrannat tummua sitä mukaa kuin aurinko uppoamistaan upposi. Lauhan näköisiä olivat korkeiden vaarojen puuttomat, harmaansinertävät huiput, ja ilman henki vastasi lämpimältä poskipäihin.

»Jo nyt ohra kypsyy tämmöisinä päivinä ja tämmöisinä… näin lämpöisinä öinä», virkkoi Törmälä.

»Ei ole hallasta nyt pelkoa… tänä syksynä…»

»Kai sitä ensi viikolla, jos eletään, jo leikkuu alotetaan…»

Niin jutellen Törmälän väki hiljainen kulki kotiin päin.

Mutta heidän jälessään sauvoi monta niittyvenettä. Vihaista vauhtia ne likenemistään likenivät, sillä nuoria, notkeita miehiä näkyi olevan sauvomassa. Sieltä kuului lauluakin ja nauravaa puhelua, joka tyynenä, kirkkaana iltana kantoi kauas. Pian jälessätulevat saavuttivatkin Törmälän veneen ja sauvoivat samaa vauhtia ohi. Mutta laulu ja puhelu lakkasi, kun tunsivat Törmälän vanhan isännän, joka oli herännyt mies eikä suvainnut loilotuksia. Vasta kun olivat ehtineet kauas edelle, alkoivat taas laulaa ja rallattaa. Törmälän piikainkin teki mieli rallatella, mutta kun isäntä oli veneessä, eivät uskaltaneet.

»Noillapa on kiire», sanoivat piiat kuitenkin, kun edellä menevät jo katosivat kivisen jokiniemen taakse.

»On se noussut tämäkin vene joskus hyvinkin pian Karjasaaresta Törmälän rantaan», virkkoi piikojen puheeseen Samuli.

»Vaan silloin olivatkin nuoremmat miehet sauvomassa», arveli
Törmäläkin. »Nyt meitä on… Samulikin sairas mies, ja mitä minusta
enää seitsemänkymmenen ikäisestä ukosta… Ja mikäpä tässä kiireenä…
Saunaan ehdimme hyvissä ajoin.»

Ja rykäistyään puheli hän vielä:

»Tuskin noidenkaan sauvojien työnteko on niin ruttoon käypää kuin on heidän sauvomisensa… Niinpä arvelen…»

»Eivät ne niitylle mennessä näkyneet kiirettä pitävän», virkkoi Samuli.

Törmälä naurahti ja puheli lisää:

»Me olemme tällä viikolla tehneet lujasti työtä, ja kiitokset minä annan teille kaikille… On sillä samalla niityllä mennyt paremmalla ja lukuisammallakin joukolla enemmän aikaa kuin meillä nyt, ja poutailmat ovat silloinkin olleet… Minä sen tiedän, joka kuudettakymmenettä vuotta olen Karjasaaren sarkaa tehnyt…»

Törmälä ei juuri koskaan kiitellyt väkensä työntekoa, mutta sitä paremmalta tuntui nyt Samulista ja piioista isännän kiitos.

Ja näytti kuin olisi venekin saanut osansa, sillä vauhti alkoi enetä. Samuli näkyikin heiluttelevan sauvointa aika kiireesti, ja notkeammin liikkui vanha Törmäläkin.

Niemen takaa tuli kotikylä näkyviin viettävältä joen törmältä. Hämyn seasta häämöittivät rakennukset mustina ja totisina, eikä vielä valoja näkynyt yhdestäkään talosta. Mutta joelle tuli jo vastaan ihana savun haju lämpiävistä saunoista ja tuoksahti veresten vihtain miellyttävä lemu.

Törmälän talo oli keskikylällä, vähän loitompana jokirannasta kuin muut talot, ja venevalkama oli kivinen, mutta syvä.

Viimeiset syltäkymmenet kulki vene jo semmoista vauhtia, että vesi molemmin puolin vaahtosi. Samuliin oli tarttunut entinen sauvomainto, ja hän työnsi niin että piiat keskiveneessä notkahtelivat, kun hän sauvoimen vetäisi virrasta.

Pian saapuivatkin kotirantaan.

Piiat lähtivät laulellen nousemaan pihaan, mutta miehet jäivät veneestä kapineita maalle nostamaan.

2.

Nuorena, naimattomana miehenä hän oli kylään tullut.

Tukkilaisten joukossa oli etelän puolesta noussut ylös Lappiin asti ja siellä kevättulvan aikana tukkeja uittanut olkajokia pitkin suureen valtasuoneen. Notkea oli varsi, rohkea mieli, ja taitava oli tukkipoika. Oli ollut liiankin rohkea. Kun koskissa ruuhkasi eivätkä muut uskaltaneet mennä ruuhkaa purkamaan, oli hän aina valmis. Mutta jo ensi matkalla sai niin monta kylpyä kevätkylmässä jäävedessä, että öisin oli paleltua sammuvan nuotion viereen.

Sieltä kai ne olivat jäseniin ensimmäiset kylmyydet nousseet, hyhmäisistä kirsivesistä ja hallaa huokuvilta korpimailta, missä yöt sai nuotiolla värjöttää.

Verkalleen Samuli käveli mökkiään kohti elämänsä kulkua miettien. Hän oli vielä kylvynkin jälkeen hetkisen aikaa istunut pirtin penkillä ennenkuin läksi kotiaan.

Tänä kesänä oli hän monta kertaa tavannut itsensä miettimässä kulunutta elämäänsä ja tulevia päiviään kuvittelemassa. Ja varsinkin silloin ne aina mieleen johtuivat, kun tunsi kipujen ruumista raatelevan, ja iltaisin, kun oikein raskas väsymys koko olemusta vaivasi ankaran päivätyön jälkeen.

Kun kaiken voimansa pani liikkeelle ja yritti niin, että oli läkähtyä, ja aina vain muiden hyväksi, silloin ne tulivat nämä huolet ja surulliset ajatukset. Eivät ennen nuorempana rasittaneet, mutta kuta vanhemmaksi tuli ja kun kipujen tunsi vuosi vuodelta enenevän ja voimien vähenevän, sitä enemmän pani miettimään.

Niinkuin nytkin.

Ei hänellä nuorenakaan ollut sellaista kulkurin henkeä kuin monella muulla tukkilaisella. Ja maatyö häntä enemmän miellyttikin.

Hän muisti kuin tämän illan, kun lauttoineen tämän kylän ohi olivat menossa. Ottivat lautat maihin tuohon Törmälän rantaan, ja taloon nousivat miehet. Nyt siitä oli jo kolmaskolmatta kesä kulumassa. Heinänteon aika oli.

Hän antausi keskusteluihin isännän kanssa, tämän Törmälän. Isäntä pyysi häntä heinäntekijäksi, kun kuuli, että hän oli siihen tottunut. Häntä oli aina tämä kylä miellyttänyt sivu kulkiessa, ja kun talossa tarjottiin melkoisen hyvää palkkaa, jäi hän niittomieheksi, ja silloin jäivät tukkihommat ikipäiviksi.

Sillä siitä asti oli hän Törmälässä ollut, ei tosin vuosirenkinä, mutta kesät talvet talon töitä tehden, milloin urakalla, milloin päiväläisenä.

Niin oli aika sitten lähtenyt kulumaan, ja seuraavana talvena hän jo nai Tikan Liisan, joka siihen aikaan oli karjakkona Törmälässä. Törmälä antoi silloin tuon torpan, Varpumäen, jossa ei ollut muuta kuin pirtin kehä. Sisustetuksi oli pirtin saanut ja palasen peltoa pirtin ympärille, mutta muuta ei.

Niin olivat nämä vuodet menneet, ja kaikki mitä ansaitsi kului jokapäiväisessä elämässä, ja puutekin oli hätyytellyt talvisydämen aikoina. Sillä perhe oli lisääntynyt. Oli jo seitsemän lasta, nuorin vasta alkanut kävellä.

Samuli oli jo mietteissään kulkenut tietä palasen matkaa, mutta kääntyi sitten polulle, joka Törmälän ja Alapietin rajaa pitkin nousi Varpumäkeen kylän taakse. Hiljainen tuulenhenki kävi etelästä, ja ilma oli lämmin. Komeatähkäistä ohrapeltoa oli siinä molemmin puolin polkua. Jyvä oli jo aivan valmista, sillä se tuntui kovalta, kun Samuli otti käteensä tähkän ja sormiensa välissä sitä pyöritteli.

Kauniina ohrapeltona oli puoli Törmälän vainiota. Siinä vainiossa oli hän monta kovaa päivätyötä tehnyt … tämäkin rajaoja oli hänen kaivamansa ja samoin koko vainion salaojat hänen tekemiänsä. Ja jyrkässä metsänrannassa, jossa nyt oli talon paras viljapelto, oli koko aukea hänen valmistamansa. Sakea metsä oli ollut päällä, kun hän aloitti… ja nyt työnsi ohraa kuin seinää.

Niin oli.

Oli kuin olisi ikäväksi mieli käynyt, kuin kättensä töitä katseli, vaikka iloltahan siitä olisi pitänyt, että valmista oli tullut.

Mutta ei hän nyt vain voinut siitä iloltakaan.

Sillä nyt vasta tänä kesänä olivat häntä alkaneet kummalliset ajatukset vaivata öin ja päivin. Ei ollut hänkään saattanut korviaan tukkia, kun kuuli työväen puolesta puhuttavan. Ei hänkään itse ollut kertaakaan käynyt työväenpuhujia kuulemassa, mutta oli muilta Varpumäen miehiltä kuullut, varsinkin sinä talvena, jona ensi kerran käytiin äänestämässä.

Häntä oli kehoitettu yhtymään työväenseuraan, joka oli perustettu kirkonkylään. Mutta Törmälä oli kieltänyt ja sanonut, ettei työväki huutamalla ja Jumalaa pilkkaamalla päiviänsä paranna.

Ja niin oli hän noudattanut Törmälän neuvoa. Ei ollut työväenseuraan liittynyt, mutta talvi-illoin, kun osui toisiin mökkeihin menemään, kuunteli hän, mitä työväen hyväksi tehtiin.

Eivät ne vielä olleet saaneet parempia päiviä. Työtä heidän täytyi tehdä nytkin, niinkuin olivat tehneet ennen ensimmäistäkin äänestämistä. Eikä ollut kuulunut vielä seuraavienkaan äänestyksien perästä mitään erikoisempaa.

Mutta sittenkin hän oli ruvennut miettimään omaa elämäänsä enemmän kuin ennen, ja salaisesti oli hänkin toivonut, että joku suurempi muutos tapahtuu. »Kunniallisille, rehellisille työmiehille on yhteiskunta suuressa velassa»… tai jotakin sinnepäin hän muisteli erään etelänpuolen työväenpuhujan sanoneen.

Lanko-Pekka, kylän seppä, Samulin naapuri, oli siitä puheesta
Samulillekin selvää tehnyt.

Hän oli jo mietteissään kävellyt rajapyörtänöä peltojen päähän ja kääntyi nyt mökilleen päin. Hänen mökkinsä oli Törmälän maalla erillään muista Varpumäen mökeistä, jotka olivat kaikki saman kumpulan nokassa melkein vierekkäin. Siinä oli kylän someropalsta, ja siihen oli aikain kuluessa mökki mökin perästä rakennettu, niin että koko someropalsta nyt oli vallattu ja pelloksi viljelty.

Nukkuivat siellä jo Varpumäessä joka mökissä, koska ei mitään liikettä kuulunut.

Samuli pääsi aitapolkua menemään ohi muiden mökkien kotiin päin. Lämmin kylpy oli häntä virkistänyt. Ruumis tuntui notkealta, eivätkä vaivanneet rinnan tai vatsan kivut.

Hänellä oli ollut unelma, jonka kerran toivoi toteutuvan. Vuosi vuodelta oli odottanut ja toivonut, mutta ei siitä vielä ollut mitään tullut — ja kohta oli lopussa taas tämäkin kesä. Aika oli kulunut, ja hopussa piti olla, jotta sai ansaituksi jokapäiväisen leivän ja vaatetta väelleen. Ei mihinkään muualle liiennyt. Ei vaikka oli aina raatanut ja ponnistanut, että jäseniä särki.

Oli ollut mielessä silloin kun tätä mökkiä valmisteli ja naimisiin meni, että kaivaa peltoa usean tynnyrinalan, ja kun torpankirjat Törmälän kanssa tehdään, niin silloin Törmälä antaa Takasuon niitystä palstan, josta lehmälle saapi heinää tehdä…

Ei ollut peltoa tullut kuin pari pienoista tilkkua kivikkoon. Navettaa, jota joka vuosi hommasi ja josta puhui, ei ollut vielä hirttäkään. Torpankirjatkin olivat vuosi vuodelta jääneet tekemättä — ja nyt oli jo kolmaskolmatta kesä kulumassa.

Saamaton, toimeton ja laiskako hän oli ollut?

Mutta ei hänen tuntonsa siitä soimannut. Ja sen hän tiesi, että hänellä kylässä oli ahkeran ja hyvän työmiehen nimi.

Eikä hän kuitenkaan ollut saanut säästetyksi mitään. Ja jos nyt terveys näin alkaa huononemistaan huonota, niin…

Hän oli jo aivan mökkinsä luona, jonka takana kohosi komea männikkö, metsäpalstaan yhtyen. Porstuan ovi oli auki. Liisa oli kai jo mennyt nukkumaan.

Liisa! Heidän avioelämänsä ei ollut oikein hyvää alussakaan ollut, ja vuosi vuodelta olivat keskinäiset suhteet käyneet yhä kireämmiksi. Sitä mukaa kuin perhe kasvoi ja he itse vanhenivat, sitä mukaa he tulivat toinen toiselleen kärsimättömämmiksi.

Liisa valitteli vaivojaan, toivoi navettaa ja omaa lehmää ja muistutti myötäänsä Samulille, että torpankirjat olivat tekemättä.

Olihan Samuli ottanut asian puheeksi, kun kahdenkesken Törmälän kanssa sattuivat. Törmälä oli aina silloin luvannut, että kun nyt tässä ehditään, niin tehdään… Mutta tekemättä olivat jääneet.

Liisa ei herännyt, kun Samuli astui sisälle, ja nukkumassa olivat lapsetkin. Samuli sulki porstuan oven, riisui päältään ja asettui pitkäkseen ovisänkyyn, jossa hän nyt kesän aikana oli maannut. Liisa nukkui toisessa sängyssä, nuorin lapsi käsivarrellaan. Kolme vanhempaa lasta nukkui lattialla uunin luona, johon olkipatja oli levitetty.

Pirtin toinen ikkuna oli etelään päin ja toinen länteen, kylälle päin. Samuli ei saanutkaan heti unta. Häntä mietitytti nyt taas niinkuin näinä viime aikoina oli mietityttänyt. Monenlaisia huolia tuli.

Kuinka olikaan mahdollista, että ikä näin oli kulunut… hänkin oli kohta viidenkymmenen vanha… Nyt piti jotakin yrittää, jos yrittää…

Miten saisi ensiksi navetan hirret? Itse hän kyllä pystyisi salvamaan. Silloin hän aina muisti vanhinta poikaansa Paavo Eemeliä, joka toista vuotta sitten oli lähtenyt tukkijoelle ja luvannut, kun takaisin tulee, ostaa vanhemmilleen lehmän.

Se ajatus ja toivo oli aina ahdistusten ja kiusausten hetkinä virkistänyt ja alakuloista mieltä ilahduttanut.

Ja niin nytkin teki.

Lapsellinen ilo täytti Samulin mielen, kun hän poikaansa muisti ja pojan lupauksia mietiskeli. Tuntui, että oli monesta aikaa parempi olla. Eivät kivutkaan jäseniä särkeneet. Hän oikaisi itsensä niin suoraksi kuin voi ja vielä puolinukuksissa näki kuun punaisena kohoavan metsän reunasta ja etelänpuolisesta ikkunasta sisälle katselevan.

Sunnuntaiaamuna olivat Varpumäen mökkiläisetkin nukkuneet myöhäisempään kuin arkiaamuina. Vaaran takaa, jonka kyljessä mökkiryhmä oli, oli aurinko jo noussut, kun ensimmäiset herääjät alkoivat liikuskella. Suloinen lämmin täytti ilman, ja vainioilta ja metsästä levisi monenlaisten yrttien ja pihkan tuoksu. Oli niin tyven, että pieninkin liike kylältä kuului tänne vaaran laitaan. Hopeankirkkaana päilyi leveä joenuoma, ja suurten vaarain kupeilta nousi pumpulinpehmoista usvaa, joka liikkumattomana juovana jäi taivaan ja maan välille riippumaan.

Kylältä kuului kukon laulua ja jostakin kaukaa, joen toiselta rannalta, suuren rautaisen lehmänkellon kalkutusta.

Täältä Varpumäeltä oli avara näköala alas kylään, kylänraitille ja suurelle valtaväylälle, jonka keskeltä etelästä päin näkyi laajoja niittysaaria, ja sopi sinne, kun katsoja arvasi oikeaan tähystää, näkymään Karjasaarenkin korkea, keltahiekkatörmäinen pohjoisnokka. Yli kylän pohjoisesta päin kuumotti suuren kirkon musta katto mäntyjen välistä ja tapulin ylimmät valkoiset luukut ja musta risti huipun nenästä. Ja kirkon takaa, kauempaa pohjoisesta päin, siinsi harmajapäisiä vuorten huippuja ja alastomia, yksinäisiä kukkulain lakia taivaanrannan tasalta.

Täynnä tervettä, ihanaa elämää oli luonto, ja sunnuntain taivas näytti lempeästi hymyillen katselevan alas maan kamaralla kypsynyttä viljaa, joka raskaina tähkinä nuokkuen odotti leikkaajaa. Niin lempeänlauha oli pohjoinenkin taivas, kuin ei koskaan enää hallaa aikoisikaan huokua, ja niin nuoren neitseelliseltä maailma näytti ja aurinko lämpöisesti paistoi, kuin juuri vasta olisi maailma luotu ja valkeus tullut…

Lanko-Pekan mökistä ensiksi alkoi savu vaaleana kohota, ja pian Pekka itsekin pyörähti pihasalle. Hän oli parhain eläjä koko Varpumäellä. Hänellä oli enimmin peltoa, oli oma niitty Takasuolla, kolme lehmää ja lampaita. Kerrottiin hänellä olevan puhdasta rahaakin säästöpankissa. Mutta lapseton pari olikin, ja sepäntyö oli kallista. Ei ollut kummakaan, että Lanko-Pekka reilusti eli. Itse peuhasi pajassa nakutellen kesät talvet, ja akkakin kehräämällä ja sukkaa kutomalla ansaitsi rahamarkan tuontuostakin.

Pekka oli pienoinen, punapartainen ja punaposkinen miehen tassukka, vilkaspuheinen ja toimessa aina. Hänpä nytkin ensimmäisenä Varpumäellä liikkeellä oli, ja kun aamukahvin oli juonut ja sunnuntaipukuun pukeutunut, läksi naapuriin juttelemaan. Kuulemaan Koski-Samulilta uutisia niittymatkalta, jolla tämä oli viikon ollut. Pekalla oli uudet vaatteet ja valkoinen paita, jonka hihat hauskasti vilkkuivat päiväpaisteessa, kun hän Samulin pirtille kävellä heippasi.

Samuli istui pöydän päässä juomassa aamukahviaan, istui pitkä musta tukka sikinsokin epäjärjestyksessä ja kalpeilla laihoilla kasvoilla vielä unen harsoa. Liisa laitteli vuoteita kokoon ja siisti muutenkin huonetta.

»Korea aamupa taitaa olla», arveli Samuli, kun Pekka oli penkille istahtanut ja alkanut tupakkavehkeitään hakea.

»No niin komea ilma ja lämmin, että hikeen lyöpi. Jo nyt joutuvat nekin pellot, jotka myöhään ovat kylvetyt», alkoi Pekka hymyssä suin ja punaposkisena puhua.

Siitä sitten keskustelu pääsi alkuun. Pekka, puhelias, tiedusteli, oliko Karjasaari hyvin työntänyt heinää tänä kesänä ja joko alkoi heinänteko olla lopulla muillakin.

Samuli selitteli, mutta kovin hän näytti uupuneelta ja vaivaantuneelta.

»Siinä saaressa se on tuokin mies terveytensä menettänyt», virkahti
Pekka kesken puheen ja katsoi Liisaan, myöntymistä odottaen.

»Siellä on mennyt», puhkesi Liisakin nyt puhumaan. »Siellä on ensin rinnanalustansa repinyt, kun raskaita heiniä korkeihin suoviin vinttaa… siellä on sitten liha kulunut ja vatsanvaivat ja kolotukset tulleet… eivätkö jääne sinne luutkin ennenkuin ymmärtää pois heittää.»

»Tosi», sanoi Pekka väliin.

Samuli kuunteli vaimonsa ja Pekan puhetta mitään vastaan sanomatta.

»Viime yönäkin unissaan valitteli, kääntelehti ja urisi, että luulin jo pahemmankin seuraavan», jatkoi Liisa tyytymättömällä äänellä. »Ei siitä olisi Samulistakaan enää raskaan työn tekijäksi.»

»Tuossa Törmälässä on itsensä noin sairaaksi repinyt», huomautti Pekka väliin.

»Tietää sen, kun aina ja joka työssä raskaimman taakan saapi kantaa… ja joka ei sitten ole koskaan ymmärtänyt säästää itseään, vaan on repinyt ja raatanut kuin karhu…»

»Elä nyt siinä!» virkahti Samuli vaimonsa puheisiin ja kävi pannusta kaatamassa lisää kahvia.

Mutta vaimo jatkoi:

»Tänäkin kesänä on moneen muuhun taloon käyty heinäntekoon hakemassa, ja puhtaan rahan olisi saanut, kun työ loppuu, vaan ei malta olla poissa Törmälästä … hyvästäkin paikasta… Ja sitten jyvissä ja kurnaalissa palkka maksetaan… jos maksetaan…»

»Täytyy sitä sille työtä tehdä, jonka maalla asuu», virkkoi Samuli.

Mutta siitä kävi Liisa yhä enemmän kiukkuun ja alkoi taas selittää,
Pekan puoleen kääntyen:

»Olisi Törmäläkin oikein tehnyt, niin torpankirjat olisi antanut ja muutenkin avustanut, että olisi navetta ja lehmä saatu…»

»Sitähän minä jo olen aikaa sanonut», myönsi Pekka. »Saat siinä menettää vielä lopunkin terveyttäsi… ja hyvän tyhjän saat palkaksesi… Se se on työmiehen osa ollut ennenkin maailmassa», sanoi hän sitten Samulille.

»Törmälä on kristitty ja ymmärtäväinen mies… ei se työntekijäänsä unhota», sanoi Samuli. »Ja kyllä tässä torpankirjatkin tehdään ja vielä lehmäkin ostetaan, kun ehditään…»

»Ne ovat niitä sinun puheitasi, joilla ei ole alkua eikä loppua», sanoi
Liisa siihen ylenkatseellisesti.

Mutta Samuli oli nyt hyvällä tuulella. Hän haukotteli mielihyvästä, oikoi käsivarsiaan ja ruumistaan ja arveli, että nytpä tuntuu ihminen aivan terveeltä.

»Niin se on aina aamupäivästä, mutta ennenkuin on ilta käsissä, voi olla vuoteessa… on se ennenkin niin käynyt», pisti Liisa siihen.

Puhtaan paidan toi Liisa Samulille, mutta rikkinäiset olivat siinä hihojen suut, ja kauluksen liitoksessa oli suuri reikä. Arkihousut sai Samuli jalkaansa vetää, sillä parempia ei ollut. Mutta pusero oli aivan uusi, sinistä kalminkia, ja päähän pantiin musta hattu, jota sunnuntaisin oli tapana pitää.

Jutellen siitä miehet sitten lähtivät kylälle päin kävelemään, Samuli aamiaiselle Törmälään ja Lanko-Pekka muuten kylälle ajankuluksi juttuilemaan, aikoipa käydä työväentalollakin »Kansan Tahtoa» lukemassa.

»Ovatko nyt tämän kesän aikana saaneet mitään valmista ne sosialistit?» kysäisi Samuli.

»Aina vähin. Kumma ettet sinäkin jo ala uskoa ja huomata, että toisten hyväksi työtä teet. Parhaan miehuutesi menetät, ja kun tulet vanhaksi ja kykenemättömäksi, niin eivät enää huoli työhönsä, vaan antavat kuolla puutteeseen… Semmoista se on köyhän työmiehen kohtalo ollut maailman alusta ja pysyy semmoisena, elleivät itse ryhdy asemaansa parantamaan», alkoi seppä selitellä.

Samuli oli sitä samaa kuullut jo monena vuonna sekä sepältä että muilta. Oli paljon muutakin kuullut, kapitalistien sydämettömyydestä ja alhaisista työpalkoista. Kuulemiansa oli Törmälälle selittänyt. Törmälä oli vain hymähtänyt, sanonut, että oli siinä jotakin oikeaakin, mutta iankaikkisena totuutena oli sanonut pysyvän sen, ettei työttä kukaan elä.

Eikä Samuli nytkään sepän puheisiin erityisesti valtaankaan pannut, mutta ei myöntänytkään. Kehui Törmälää, että hyvä oli mies ja rehellisesti oli palkan aina maksanut.

»Vieläkö olisi pitänyt jättää maksamatta!» kivahteli seppä. »Sinun työlläsi on Törmäläkin vainionsa saanut kuntoon ja saapi nykyään puolta enemmän viljaa kuin ennen. Sinun kaivamasi ovat ojat Takasuollakin, josta Törmälä nyt niittää monen lehmän heinät… ja ennen ei saanut kuin vaivaisen häkin sararunsuja…»

Samuli käveli äänettömänä sepän perässä. Seppä pauhasi kaikkea sitä, jota oli kuullut agitaattorien puhuvan ja jota oli lehdistä lukenut.

Mutta kun saapuivat Törmälän tienhaaraan, virkkoi Samuli:

»Palkanhan minä olen saanut Takasuollakin tekemästäni työstä, eikä Törmäläkään ole rikas mies. Korkoihin menee kaikki, mitä talosta irti saapi.»

Siihen ei sepällä ollut mitään sanomista. Hän lähti kävellä viuhtomaan kirkolle päin, mutta Samuli kääntyi Törmälään aamiaiselle.

3.

Törmälän talo ei ollut mikään varakas talo.

Tämä nykyinen isäntä Joonas oli ollut velassa jo isännäksi tullessaan, ja kun oli molemmat poikansa kouluttanut, toisen papiksi, toisen lääkäriksi, niin kerrottiin velkojen lisääntyneen. Ja tiedettiin, etteivät olleet pojat vielä kyenneet isänsä velkoja lyhentämään, vaikka virassa olivat jo molemmat.

Talon vanha emäntä oli vuosi sitten kuollut, ja emännyyttä hoiti nyt ainoa tytär Serafiina, itsekäs ja sisukas vanhapiika. Hänestä kerrottiin, että hän vanhan emännän kuoleman jälkeen oli ottanut talon ohjat omiin käsiinsä ja teki kaikki oman mielensä mukaan ja vastoin vanhan isännän tahtoa. Työväki oli ensiksi saanut tuntea, että talossa olivat tavat muuttuneet. Ruoka oli muuttunut huonommaksi eikä sitä annettu enää määrätyllä tunnillakaan niinkuin emäntävainajan aikana.

Se varsinkin oli Samulia harmittanut, ja kerran hän jo oli syödessä kironnut ja jättänyt keittonsa syömättä. Se ei ollut työntekijän ruokaa, jossa ei ollut muuta höysteenä kuin vihanneksia. Sittemmin ei ollutkaan Samulille ruohosoppaa tarjoiltu. Kerran olivat Serafiina ja Samuli kivahtaneet toisilleen, niin että tulta iski. Joonas oli kuullut keittiöstä kiivaan sanasodan ja rientänyt paikalle. Mutta Samulin puoleen oli isäntä kallistunut ja Serafiinan oli täytynyt, itkusilmin ja hammasta purren, sillä kertaa totella vanhaa isäänsä.

Se oli tapahtunut juuri tänä kesänä.

Semmoisissa mietteissä Samuli verkalleen käveli pihaan. Sunnuntaisin oli hänellä tapana astella hitaasti ikäänkuin kävellessäänkin levähtäen. Silloin asetti hän aina molemmat kätensä selän taakse, ristiin pakaroille, ja katse maahan luotuna verkkaan astui.

Pihasalla olivat jo piiat liikkeellä, ja kanat kotkottivat kuistin edessä lämpimässä paisteessa.

Samuli nousi korkeita kuistin portaita ylös. Keittiön ovi oli auki, ja
Serafiina näkyi puuhailevan kuuman hellan luona.

Samuli käveli sisälle ja istahti tuolille ovenpieleen.

Serafiina oli tällä kertaa erinomaisen hyvällä tuulella. Oli puhelias ja naureskelikin Samulille, ruokia valmistellessaan. Hän oli keski-ikäihminen, pallonaamainen, pystynokkainen, pienisilmäinen ja lyhyenläntä. Silmät olivat viekkaat ja kiiluvat. Koko olennossa oli jotakin miesmäistä ja kovaa. Aina taloustoimissa hommatessaan hän hieroi nenänsä nokeen, joka teki hänen kovat kasvonpiirteensä tylyäkin tylymmiksi.

Niin oli nytkin nenä noessa, vaikka oli sunnuntaiaamu.

»Meille tuli eilen illalla vieras, ja hänelle pitää tässä ruokaa hommata», kertoi hän ja alkoi Samulille kannella pöytään aamiaista.

»Ohoo… vai vieras», sanoi Samuli. »Mikä vieras se näin kesätyön aikana joutaa liikkeellä olemaan?»

»No niitä kansakouluherroja, tarkastaja, joka tämänkin kylän kansakoululle katselee sopivaa paikkaa… Nythän tähänkin kylään aletaan omaa koulu rakentaa…»

»Vai niin…»

»Samulipa istuisi nyt syömään… Hyviä taisivat heinät tulla
Karjasaaressa?»

»Hyviä… kuin kuminoita kaikki…»

Samuli alkoi syödä, ja Serafiina toi lautasella hänelle maistaa herrasruokaa, jota oli voissa paistettu.

Keittiön viereisestä huoneesta kuului vieraan herran ja isännän puhelu.
Korva otti jonkun sanan, jopa lauseenkin.

»Juuri näille paikoin sopisi…», kuului vieras sanovan. »Tämä on kylän keskellä ja muutenkin erinomaisen sopiva… piiriinkin nähden…»

Samuli ei kuullut mitä isäntä siihen arveli.

Aamiaisen syötyään läksi Samuli kylälle päin kävelemään. Ihmiset olivat nukkuneet myöhäiseen tänä aamuna, raskaan viikon vaivoista levähtäen. Muutamissa taloissa nukkuivat vielä kaikki, vaikka aurinko jo oli korkealla. Mutta myöhään, vasta aamupuoleen yötä, olivatkin niityltä palanneet. Niin oli päivä tarkoin kulunut, ennenkuin niityllä saivat kaikki heinät korjuuseen. Ei kohdannut Samuli tielläkään ketään kulkijaa, vaikka oli kirkkoonmenon aika. Hiljainen, sunnuntainen rauha ja kirkkaan lämmin elokuun aamu oli. Kylä näytti nukkuvan auringon kultaisten säteitten alla, ja täyteläisinä, lupaavina kimaltelivat tähkäpäät aamukasteen seasta. Valtaväyläkin näytti sunnuntaita pitävän. Ei värähtänyt vetten viri, ei kuulunut ääniä eikä liikettä joelta. Tyynenä virta matkaili merta kohden, suvantopaikoissa kuin levähtäen ja rantojansa ihaillen… ja kuin nauttien suuresta sunnuntaisesta rauhasta.

Omissa ajatuksissaan Samuli käveli. Ei tehnyt mieli mennä kotimökillekään. Hauskempi oli kävellä raittia levähtäessä ja jonkun kanssa puhella. Liisan kanssa ei sopinut juuri minkäänlaisiin puheisiin. Liisa torui ja valitti vaivojaan ja aina vain oli tyytymätön kohtaloonsa.

— Jos olisi kävellä Kuusi-Antin, Rantalan torpparin, mökille, mietiskeli Samuli.

Ei ollut tullut käydyksi Antin pirtillä sitten menneen talven, eikä ollut Anttia tavannut koko kesänä.

Ja Samuli läksi vähän nopeammin astumaan. Ei näkynyt alapäässäkään kylää vielä ketään liikkeellä tiellä, mutta muutamissa taloissa oli kuitenkin joku piioista noussut ja seisoi kaivon kannella, vettä vintaten alushameisillaan ja avopäin.

Rantalan pihan läpi käveli Samuli Kuusi-Antin pirtille. Ei ollut Rantalassakaan muita vielä hereillä kuin kesämies, Pennen-Eino, joka päiväpaisteisella nurmella istuen hommaili kenkiä jalkaansa.

Vaihtoivat sanaparin Samuli ja Eino.

»Vasta neljättä käydessä aamulla palasimme Karjasaaresta», kertoi Eino haukotellen, päivänpolttamien kasvojen vetäytyessä kummalliseen irvistykseen.

»Vai meni niin myöhäiseen», sanoi Samuli.

»Paljon oli työtä, ja tässäkin talossa on enimmäkseen lapsiväkeä… vaan emme antaneet perään… kaikki pantiin suoviin…»

»Soo, soo… vai kaikki saitte», virkahti Samuli. »Tämänkyläläisillä taitaakin olla jo Karjasaari tehtynä?»

»Taisi Ylipään väeltä kesken jäädä.»

Eino haukotteli yhä, ja Samuli jatkoi matkaansa Antin pirtille, johon kapea tie nousi Rantalan pihasta suoraan metsään päin.

Vainion perällä oli Antin mökki, metsän laidassa. Antilla oli peltoa parin tynnyrin maa pirttinsä ympärillä, navetta ja kaksi lehmää. Takasuolla oli sitäpaitsi torppaan kuuluva niittykin, ja polttopuuta sai ottaa talon metsäsarasta. Antin torppa olikin paras etujensa puolesta koko kylässä, ja torpankirjat kuuluivat olevan lujat ja pätevät.

Antti oli hyvin toimeentuleva mies. Ei ollut kuin kaksi lasta, tyttö ja poika, ja täysiä ihmisiä molemmat jo.

Kotona oli Antti, ja torpassa vallitsi hyvä mieliala. Aukusti poika oli eilen palannut lauttahommista, mihin tukinlaskun aikana keväällä oli lähtenyt. Nyt viime työkseen oli kuljettanut lauttoja meren suulle ja eilen illalla oli kotiutunut ja parhaiksi ehtinyt kylpemään.

»Hyvän kesän sanoo olleen», selitteli Antti Samulille ja tarjosi
Aukustin tuomia sikareja.

»Oli poikaa tämä viimeinen yritys onnistanut oikein hyvin… rikkomatta oli lauttansa saanut meren suulle, ja näyttää minusta, ettei ole tyhjänä palannut…»

Kaisakin kehui joukkoon ja alkoi hommata Samulille kahvia. Samuli kuunteli tyytyväinen hymy huulilla, iloiten hänkin toisten hyvästä mielestä. Mutta sitten hän yhtäkkiä muisti omaa poikaansa Paavo-Eemeliä… ja omaa mökkiänsä ja elämäänsä.

»Ei tullut puheeksi, olisiko sattunut Aukusti kohtaamaan meidän
Paavo-Eemeliä?» kysäisi hän kesken Kaisan kehumisen.

»Ei tullut puheeksi vielä eilen illalla, vaan kohta kai herää Aukustikin — tuonne pani kamarin sänkyyn maata, — niin saat itse kuulla», sanoi Antti.

Samuli tunsi sydämellisesti iloitsevansa torpan väen hyvistä uutisista, mutta samalla tuntui kuin joku katkera pettymys hänen omaa kohtaloansa painaisi.

Mutta kahvin valmistuttua heräsi Aukustikin ja tuli pirttiin. Kuulumisiaan alkoi Samulille kertoa. Ei ollut tavannut Paavo-Eemeliä, mutta luuli, että Eemeli oli mennyt Ounasjoelle, jonne muitakin tämän kylän poikia oli lähtenyt.

Uudet vaatteet oli Aukusti ostanut, uudet patiinit, hatut ja silkkihuivit.

»Ja rahaa kuin roskaa vielä», sanoi Kaisa, kun Samuli ihmetteli
Aukustin pukeutuessa uusiin vaatteisiinsa.

»On se mies liikkeellä ollut», kiitteli Samuli. »Vaan siinä se on, että kun ei juo eikä pieksä korttia, niin rahaa karttuu.»

Samuli ei tukkipoikana ollessaan osannut säästää, ei juuri paljoa viinaan pannut, mutta korttia pelasi ja menetti muuten rahojaan turhuuteen.

»Ei sitä vielä ole viina vietellyt», kehui Antti.

Mutta kun Samuli ja Antti istuivat pöydän luo kahvia juomaan, kaivoi Aukusti laukustaan täysinäisen viinapullon, pöydälle miesten eteen sen kapautti ja sanoi:

»Tehkääpä siitä puolikuppeja kaupungin tuliaisia. Otin litran, että jos kipeä päivä sattuisi tulemaan…»

Antin silmät kiiluivat, niinkuin vanhan viinamiehen silmät kiiluvat, kun monesta aikaa näkee kirkkaan viinapullon. Tyytyväisenä ja ylpeänä katseli Kaisa, ja leveään hymyyn meni Samulinkin suu.

»Enpä ole pariin vuoteen nähnytkään viinaa», sanoi Samuli.

»Katsos poikaa, kun muisti isäänsäkin», arveli Antti ja alkoi kiskoa korkkia pullon suulta.

Samuli muisti taas Paavo-Eemeliä ja virkkoi:

»Tuoneeko minun poikani koskaan viinatilkkaa kivulloiselle isälleen?»

Siihen eivät muut sanoneet mitään.

»Pane sinä hyvin sekaan… hyvää se tekee kipeälle sisustallesi», kehoitti Antti.

Samuli teki väkevän puolikuppisen ja nakkasi menemään suuhunsa yhdellä kertaa. Mutta heikko kun oli, nousi viina päähän melkein heti ja kieli alkoi sammaltaa.

»Jos minuun tulee, Paavo-Eemeli, niin rehellinen mies tulee… kun tulisi päätä, että osaisi säästää», alkoi hän kesken muiden puheiden lavertaa.

»Joo, ja jos isänsä lahjat muutenkin tulevat…» sanoi Kaisa.

Samuli ymmärsi mitä Kaisa tarkoitti. Liisaa oli aina pidetty epärehellisenä, ja monta kertaa oli siitä riita perheeseen sattunut. Ja puhuttu oli kylällä jo siitäkin, että Paavo-Eemelikin paimenpoikana ollessaan yhtä ja toista pientä kalua näpisteli, vaikkei Samulin korviin siitä ollut kuulunut.

Juotuaan toisen puolikuppisen alkoi hän itkeä ja laverteli puuta heinää. Ja vähä väliä vannoi, ettei hän ikipäivinä ollut varastanut eikä toisen omaa himoinnut, vaikka välistä oli ollut hirveä puute ja monasti oli joutunut suureen kiusaukseenkin…

Lopulta hän nukahti Antin sänkyyn eikä herännyt ennenkuin iltahämyssä.
Mutta herättyään tunsi hän itsensä hyvin levänneeksi ja arveli:

— Taisipa viina mennä päähän.

Antti ja Aukusti olivat kävelleet kylälle, ja juotuaan Kaisalta kupin kahvia läksi Samulikin kotiaan päin.

Monenlaisia, ristiriitaisia ajatuksia pyöri hänen päässään. Minkävuoksi muutamat elivät niin hyvin ja rennosti? Niinkuin tuo Anttikin. Ja monet muut.

Ja hän oli aina pysynyt vähävaraisena ja köyhänä, vaikka työtä oli tehnyt… yli voimainsa monta kertaa raatanut… Seppä oli sanonut:

»Siitä näet, että liian vähän maksetaan palkkaa… ja muitten hyväksi sinä työtä teet… ilmaiseksi…»

Samaa taas oli puhunut Kuusi-Anttikin.

Mutta olihan Törmälä maksanut hänelle aina tavallisen palkan, joskus enemmänkin! Eihän häneltäkään sopinut enempää vaatia kuin mitä muutkin maksoivat…

Mutta sitten taas tuli mieleen iloisempi ajatus. Tuli kuva mökistä, joka oli punaiseksi maalattu ja navetta vieressä… peltoja, joissa oli suorat ojat ja kaikki kivet sievänä kiviaitana ympäri vainiota… siinä olisi vanhuuden päiviä hauska viettää…

Tullappa nyt Paavo-Eemelikin kotia, povitasku rahaa täynnä! Lehmä ensiksi… sitten navetta… Ostaisi Rantalalta sen vanhan riihen, josta tulisi hyvä navetta…

Kumma mies, kun ei ole minkäänlaisia tietoja lähettänyt! Kun ei vain olisi kevättulvan aikana jokeen pudonnut, outo kun oli…

Siitä ajatukset siirtyivät omaan nuoruuden aikaan ja tukkijoelle… Vaara siellä oli tarjona joka päivä ja huonoja kumppaneita, kirjattomia kulkulaisia ja roistoja, jotka pahaan neuvoivat. Hän muisti, kuinka häntäkin kerran kehoitettiin… Toiset kolme menivät ja tappoivat taipaleella laukkuryssän… Hän oli neljäntenä joukossa… mutta pyörsi takaisin ja juoksi kylään…

Monasti oli tuo tapaus mieleen johtunut ja silloin oli aina tullut ajatelleeksi, että Jumalan sormi pidätti… niinkuin oli pidättänyt jälkeenpäinkin monesta pahasta työstä, jotka ajatuksissa olivat syntyneet…

Tultuaan Törmälän tienhaaraan yritti hän kääntyä taloon päivällistä syömään. Mutta kun päivällisen aika jo oli ohi, kääntyikin hän Varpumäkeen.

Ilta oli hämyämistään hämynnyt, ja kirkon takaa taivaanrannalla välkkyi jo kirkas tähti — kuin hyvästiä valoisalle kesälle jättäen ja alkavaa syksyä tervehtien. Samulinkin mieli kävi alakuloiseksi.

Vuosi oli taas kulunut, kohta oli lopussa tämäkin kesä… ja viime kesänä muisteli miettineensä, että tänä kesänä nyt lehmän ja navetan hommaa… Nyt kesä kohta loppuu. Eikä ollut vielä navetan hirsiäkään tiedossa… Jos terveenä pysyisi, niin koettaisi ojankaivuulla säästää lehmää varten, ja jos Paavo-Eemeli talveksi kotiutuu… niin jo kumma on, jos ei sitten… Ja jos Sylvikin, joka palveli pappilassa, voisi jotakin palkastaan ojentaa…

Hän näki mökkinsä ikkunan läpi kirkkaan tulen takasta vilkkuvan, ja kun likemmäksi pääsi, niin kuuli kovaäänistä puhelua sisältä. Seppä siellä kuului olevan ja yhtaikaa selittivät ja huusivat Liisan kanssa, että kauas kuului…

Kun Samuli astui pirttiin, herkesivät huutamasta, eivät olleet innossaan kuulleet, että porstuan ovi kävi.

»Täälläpä iso asia on, kun huuto kuuluu virstan päähän», sanoi Samuli sisään tullessaan.

»Iso täällä onkin asia», vastasi Liisa. »Täällä on käynyt vieraita, joista olen Lanko-Pekalle selittämässä.»

»Joo, vieraita täällä on käynyt», sanoi seppäkin.

Samuli istahti sepän viereen sivupenkille ja kysyi:

»Vai vieraita. Keitä on käynyt?»

Samuli ei osannut aavistaakaan, keitä olisi käynyt, uskoi paremmin, että oli joku hyvä asia tapahtunut.

»No Törmälän Serafiina, ja kansakouluntarkastaja kuului olleen se herra», kerkesi seppä ilmoittamaan ennenkuin Liisa.

»Aamulla sanottiinkin olleen Törmälässä sen tarkastajan», sanoi Samuli.

Liisa oli ehtinyt saada ilmaa keuhkoihinsa, ja nyt hän alkoi pauhaavan saarnaavalla äänellä selittää:

»Joo. Tännepäin kävelivät puolenpäivän aikana. Minä ajattelin, että mikä pari sieltä tulee. Väliin seisoskelivat tullessaankin, joelle ja tielle päin katselivat, ja se herra viittoi käsillään ja selitteli, ja viittoi Serafiinakin ja selitteli. Tulivat sitten ihan tuon perunamaan laitaan. Minäkin menin porstuan ovelle kuuntelemaan. Herra viittoi ja kehui, että tämä juuri, tässä tämän mökin paikka olisi erinomaisen sopiva kansakoulutontiksi. Tämä on korkealla, sanoi, mäntymetsän vieressä, ja näköala on komea, ja parhaiksi kaukana on paikka maantiestä ja taloista… Erinomainen paikka… Serafiina siihen, että kyllä Varpumäkeä ovat kaikki muutkin kiittäneet ja sanoneet, että tähän paikkaan sopisi kansakoulu… Menivät sitten tuonne männikköön päin, enkä enää kuullut mitä sitten puhuivat…»

»Siinä nyt kuulet…» huomautti seppä.

Samuli ei virkkanut mitään, laski päänsä molempain kämmeniensä varaan, kyynärpäät polviaan vasten asetti ja jäi siihen miettimään.

Mutta Liisa, levättyään, alkoi taas:

»Onhan siitä jo puhuttu kahtenakin kesänä, että tähän kansakoulutontti on valittu… vaan tuo Samulikos se, nahjus, on uskonut… Ja konstikos on tähän rakentaa! Törmälä komentaa pois… taitavatpa torpankirjat olla esteenä, heh… Sen sitten saat pitkästä palveluksestasi.»

»Paitaan asti ottavat… jos nyt lapsinesi joudut pois mökiltäsi… Lurjus ja sydämetön on lopulta Törmäläkin, johon olet luottanut ja jota hyväksi mieheksi olet uskonut… Niinkuin ei olisi muualla yhtä hyviä paikkoja kansakoululle kuin tämäkin», jatkoi seppä siitä, mihin Liisa lopetti.

Ja vuorotellen pauhasivat, Samulin äänettömänä kuunnellessa. Sekä seppä että Liisa nähtävästi odottivat, että Samuli nyt ainakin raivostuisi ja uhkaisi jättää työnteon Törmälässä. Mutta ei suuttunut Samuli, allapäin istui ja mietiskelevän näytti.

»Eihän tuota nyt vielä niin varmaan tiedä uskoa… Eipähän ole Törmälä itse koskaan siitä sanallakaan maininnut», sanoi hän vihdoin sepän ja Liisan puheisiin.

»Siinä nyt kuulette, seppä», innostui Liisa sepälle selittämään. »Siinä kuulette nyt — hän uskoo Törmälää kuin Jumalaa — niinkuin ei Törmäläkin osaisi väärin tehdä samoin kuin muutkin talolliset…»

»Jo minä sinuna huomispäivänä ottaisin asiasta selvän ja palttua antaisin Törmälän töille», ehti seppä välissä sanomaan.

»Eivät ne ole kuin Serafiinan hommia», arveli Samuli. »Ei siihen Joonas suostu, vaikka olisi kymmenen herraa tämän paikan kansakoulutontiksi katsonut…»

»Serafiina, nokinenä, siinä talossa nyt onkin isäntänä ja emäntänä», riemastui Liisa taas puhumaan. »Serafiina siinä vielä ukollekin kummat tekee… Ettekö usko, seppä, tekin niin?»

»Niin on minunkin uskoni.»

»Olkaa hörisemättä», sanoi siihen Samuli eikä enää vastannut heidän puheisiinsa mitään.

Mutta iltayöstä häntä kuitenkin valvotti ja mietitytti. Hänen ja isännän suhteet olivat ensimmäisestä päivästä alkaen olleet kuin parhaitten veljien. Ei ollut sattunut yhtään ainoata kertaa pienintäkään riitaa. Aina oli Törmälä ystävällisesti puhutellut, aina naurusuin työmaalle tullut, ja kun kahdenkesken jäivät, niin oli hyvillään kiittänyt hänen töitään, vaikka usein muiden töitä väheksyi ja moitiskeli. Pikavihaiset olivat molemmin, sekä hän että isäntä, mutta ei ollut kummankaan tarvinnut toiselleen suuttua…

Ja monesta Törmälän puheesta oli Samuli siihen uskoon tullut, että
Törmälä oli muistanut häntä — jos kuolemakin sattuisi tulemaan.

Ja siihen uskoon hän nytkin nukkui ja seuraavana aamuna meni hyvin varhain Törmälään ohran leikkuuta aloittamaan.

4.

Samuli oli aloittanut taas tavallisen syystyönsä Takasuolla.

Kun kaikki kesätyöt olivat loppuneet, riihetkin puidut ja juurikasvit kuoppiinsa kannetut, alkoivat maatyöt. Joka syksy oli Samuli Takasuolla ojia kaivanut — siitä asti kun Törmälään tuli. Takasuolla oli koko kylän uutisviljelys, mutta Törmälän palstaa oli nyt laajimmin viljelty, vaikka siinäkin vielä oli laveat alat koskematta.

Näinä viime vuosina oli Samulikin urakalla ojaa kaivanut, samoin kuin muutkin ojurit mikä minkin talon palstalla. Urakkatyössä ansaitsi Samuli hyvin, sillä samalla kun hän oli ahkera, oli hän tottunut ojuri ja saikin valmista paljon enemmän kuin nuoret miehet. — Mutta kahtena viime syksynä ei hän enää ollut jaksanut niin paljoa kuin ennen nuorempana. Oli sattunut muutamina päivinä, että sisuskivun takia oli täytynyt jättää työ siihen ja lähteä mökille, jossa sitten sai sairastella monta päivää. Ja kun viimein kykeni työhön, oli niin heikko ja voimaton, ettei tullut valmista paljon mitään.

Mutta nyt oli tänä syksynä pysynyt merkillisen terveenä. Heinänteon loputtua ei ollut suurempaa tuskaa koskaan tuntunut, vaikka väliin vatsanpohjaa vihloi ja kirveli, ja työssä oli ollut joka päivä. Häntä oli neuvottu ottamaan terveydensuolaa joka aterian aikana, ja siitä oli ehkä ollut apua. Nyt syksyllä oli ollut ruokakin parempaa, sillä tytär Sylvi, joka palveli pappilassa, oli palkkaansa vastaan ottanut pappilasta kaksi kookasta lampaankurentoa, jotka lahjoitti kotimökille.

Terveeltä hän nytkin tuntui, kun sumuisena syyspäivänä loi ojaa. Hän oli jo aamupimeällä lähtenyt kotimökiltä, ehtiäkseen saada valmiiksi ojan, jota koko viikon oli kaivanut. Isäntäkin oli aikonut tulla katsomaan. Ei ollut käynytkään kokonaiseen viikkoon Takasuolla, oli ollut muita töitä kotosalla.

Ja Samuli oli itsekseen päättänyt, että nyt kun tulee, niin ottaa hän puheeksi… Ensiksi kansakouluasian, josta jo ympäri kylää puhuttiin, ja jos se kuitenkin alkaa olla tosi, rupeaa tuumailemaan uudesta mökin paikasta. Täällä Takasuon rannalla, Vasuharjun kupeella, olisi monessakin paikassa hyvää peltomaata. Vanhan miehen asumapaikaksi olisikin oikein sopiva…

Hiki tippui hänen pitkästä mustasta tukastaan, mutta laihat kasvot olivat kovin kalpeat. Kun laiha selkä kumartuessa koukistui, pistivät selkärangan luusolmut ohkaisen paidan läpi näkyviin. Hoikat olivat kätten ranteet, ja käsivarret lihaksettomat kuin karsitut seipäät. Mutta silti nousi kiinteä, vettä itkevä savi suurina lapiopaloina ojan molemmille puolin kookkaiksi röykkiöiksi.

Savenpalaa ojanreunalle heittäessään Samuli silmäsi suon laitaan metsänrannalle, eikö jo näkyisi Törmälän isäntää tulevaksi.

Alkoi olla jo aamiaisen aika, ja Samulikin päätti lähteä syömään heinäladon katveeseen, jossa eväslaukkuansa säilytti.

Muut ojamiehet näkyivät jo olevan aamiaisella. Olivat metsän rantaan sytyttäneet nuotion ja sen ympärille kokoontuneet eväineen.

Mutta jopa tuli Törmäläkin.

Samuli tunsi hänet jo kaukaa. Törmälä käveli aina kiivaasti, menipä mihin tahansa tai tuli mistä hyvänsä. Aina sama rivakka jalan liikunto, niin että harmaja parta liehui tuulessa.

Nyt varsinkin näkyi olevan oikein hyvällä kävelytuulella. Lakkikin oli solunut melkein niskaan, ja lapio näkyi olevan olalla.

Olihan Törmälä ennenkin, kun sattui, lapioineen tulla viuhtonut Takasuolle ja luonut ojaa koko päivän kuin murhamies — kunnes väsyi kuin ajettu koira. Siitä työstään ei hän koskaan ollut Samulin laskuun mitään merkinnyt, vaan oli maksanut koko ojasta Samulin työnä.

Hikipäässä nytkin Samulin luokse asteli, silmäili ojaa, jota Samuli hänen viime käyntinsä jälkeen oli kaivanut, ja virkkoi:

»Suoraapa tulee ojaa ja hyvää muutenkin.»

Ja sen sanottuaan hän alkoi pistellä lapiotaan niinkuin tottunut ojuri ainakin. Lakkinsa ja puseronsa asetti seipään nenään lähelle Samulin takki- ja lakkinaulaa.

Samuli meni haukkaamaan aamiaistaan. Hän oli ajatellut tehdä tulen ja paistaa silakoita, mutta ei malttanutkaan nyt, vaan koetti syödäkin niin pian kuin suinkin leuat jaksoivat. Ja koko syöntiajan hän mietti, miten sanoisi Törmälälle… miten aloittaisi…

Mutta ei hän saanut ajatuksiaan niin paljon kokoon, että olisi sopivan lauseen valmiiksi keksinyt. Syötyään hän lähti heti kävelemään ojalle, mennessään piippuaan sytytellen.

Törmälä polki savea, joka liskui ja erkani vaivalloisesti lapiopalaksi.

»Vielä se käy teiltäkin ojankaivuu niinkuin ainakin», sanoi Samuli.

Törmälä hymähti:

»Käy se hetkisen, vaan pian loppuvat voimat… kovin on vanhuus tänä kesänä alkanut tuntua… iltapuoleen aina väsyn, ettei tahdo liikkeelle päästä…»

Samuli ryhtyi myöskin työhön, ja yhdessä pistelivät samaa ojaa, jonka oli määrä ulottua metsän rantaan asti. Pitkän aikaa loivat, äänettöminä muuten, mutta Törmälä kovin ähkien.

Samuli oli niin mietteissään, että välistä unohti työnsä ja seisahtui katsomaan, kun Törmälä ähkien kiskoi lapiollisia. Puolelta päivin taivas synkkeni yhä paksumpaan pilveen vetäytyen, ja alkoi sataa tihuttaa hienoa utusadetta.

»Jopa taisi tulla sateen vuorokin», sanoi Törmälä levähtäen lapionsa varassa.

»Ei tästä vielä pitäisi tosi sadetta tulla, sillä minua ei ole painostanut tänään, niinkuin sateen edellä painostaa», virkkoi siihen Samuli.

Sen pitempään eivät keskustelleet, alkoivat taas luoda ojaa.

Samulin ajatuksissa poltti ja pakotti, mutta hän ei vieläkään ollut saanut Törmälältä kysytyksi. Mutta sitten yhtäkkiä, ettei itsekään käsittänyt kuinka, sai hän ääneensä sanotuksi:

»Kansakouluko se aiotaan Varpumäkeen rakentaa?»

Hän säpsähti omaa ääntään ja kumartui ojaan. Törmälä samassa nosti katseensa Samuliin päin, juuri kun Samuli lapiopalaa heitti ojanreunalle, ja heidän katseensa tapasivat toisensa. Molemmat seisahtuivat yhteen kohti.

Törmälä hymähti.

»Ei siihen kansakoulua rakenneta…»

Samuli uskalsi nyt katsoa Törmälää suoraan silmiin.

»On siitä ollut puhe jo tässä takavuonna ja tänäkin kesänä kerran…
Mutta mitäpä siitä. Varpumäki on sinun… niinkuin olen aina sanonut…»

Samulin kalpeille kasvoille ilmausi iloinen ilme.

»Jo minä sitä asiaa olen murehtinut… Kun olen ajatellut, että jos nyt joutuu pois… eikä ole pirttikään oma eikähän niitä ole tullut tehdyksi minkäänlaisia torpankirjojakaan meillä…»

»Elä sinä huoli murehtia! Ei sinua siitä pois käsketä… koululle on kyllä muuallakin sijaa… Ja olen minä sinun puoltasi muutenkin pitänyt, jonka kerran nähnet, jos elänet…»

Samuli luuli ymmärtävänsä mitä Törmälä tarkoitti eikä enää mitään kysynyt. Eikä Törmäläkään siitä asiasta sen enempää puhunut, mutta heti hän huomasi, että muutos Samulissa tapahtui. Iloisemmasti ja vaivatta nousivat nyt raskaat saviset lapiolliset ojan pohjasta ja lensivät rennosti kauas ojanreunalta. Ja tyytyväinen, onnellinen ilme oli kasvoilla.

Iltapuoleen päivää eneni sade ja alkoi tuulikin tuntua, pohjoisesta päin kylmänä viimana tohisten. Muilta palstoilta olivat ojamiehet jo lähteneet kylään, muutamat jo heti kun alkoi vähän sadella. Pois tuumasivat lähteä Törmälä ja Samulikin, vaikka vielä olisi päivän vuoksi sopinut pari tuntia jatkaa työtä.

»Kyllä tämä oja tällä viikolla valmistuu», sanoi Samuli, kun läksivät astumaan kylään päin, Vasuharjua kohti.

»Ehkä minäkin joudan täällä vielä käydä auttamassa tässä jonakin päivänä, arveli Törmälä.

Törmälä käveli edellä, takki kainalossa. Märkinä palavasta ja sateesta olivat molemmat miehet, mutta Samuli oli kuitenkin vetänyt ylleen takkinsa, joka ladon suojassa oli pysynyt kuivana. Mutta Törmälän takki oli seipään nokassa kastunut, niin että vettä tippui.

Samuli oli niin hyvällä mielellä, ettei välittänyt syyssateesta vähääkään. Oli kuin päivä olisi paistanut. Ei hän ollut turhaan Törmälään luottanut! Ei ollut sen miehen koskaan kuullut valheen sanaa sanovan! Rehellinen oli ja hyvä mies. Aina neuvoi oikeaan ja uskoi, että Jumalan kädessä oli täällä ihmiskohtalo. Hyvä on ollut, ettei ollut uskonut sosialisteja, vaan luotti ja uskoi siihen, mitä Törmälä sanoi. Viisas ja pitkämielinen mies oli. Sen oli Samuli jo ensi vuonna nähnyt. Eipä tainnut olla koko pitäjässä niin kykenevää miestä… Törmälän puheille tuli kaikilla asia, kun tiukka paikka vastaan sattui ja kirjoitusmiestä tarvitsivat…

Samuli tunsi sydämensä omituisesti lämpenevän, kun jälessä kävellen katseli Törmälän leveää selkää, nyt jo hoikaksi käynyttä kaulaa ja harmajaa tukkaa, joka paksuna pensaana näkyi lakin reunan alta. Oli siinä mies, joka päivinään oli työtä tehnyt ja vähävaraisena kaksi poikaansa herraksi kouluttanut…

Oli muistanut häntäkin! Ehkä antaa Varpumäen mökin ja maata siitä ympäriltä… No, niin olikin aina sanonut, että »teehän nyt, Samuli, tässä minulle työtä… niin teet samalla itsellesikin».

Mitä lieneekään noilla puheilla tarkoittanut…

Huononnut oli sentään Törmälänkin kävely näinä viime vuosina. Samuli näki, että usein töksähti jalka polun kiviin ja kengän nokka risuihin tarttui. Eikä muutenkaan ollut vauhti niin nopeaa kuin ennen. Muisti kuinka kerran palasivat kaukaa kiveliöstä kruununlinjan hakkuusta… Nuoria miehiä oli joukossa, mutta kun Törmälän ukko kävi etummaiseksi, niin jo alkoi taival katketa, ja juosta saivat nuoremmat perässä… Hiki tippui hänenkin, Samulin, otsasta, ja joka mies oli kuin saunassa käynyt, kun kylään päästiin.

»Jo minä arvasin, ettei ole perää koko kansakouluhommassa», mietti
Samuli lopuksi siinä, missä jo Varpumäen mökille saapuivat.

Törmälä kävellä viuhtoi suoraan sepän pihan läpi, josta talvisin metsätiekin kulki, kotiaan päin, ja Samuli kääntyi mökilleen.

Liisa oli kaiketi mennyt johonkin naapurimökkiin. Lapset olivat yksinään kotona, eikä pirttikään tuntunut lämpimältä. Samuli hommasi kuitenkin tulen takkaan ja alkoi riisua märkiä vaatteita yltään.

Hän oli nyt niin hyvällä tuulella, että kaikki asiat tuntuivat olevan hyvin päin. Lisäksi johtui mieleen, että kukaties sieltä vielä Paavo-Eemelikin tulee niin ettei kukaan arvaakaan, ja mikä tietää mitä on matkassa… Pian navetta nousee ja vaikka mitä muutakin…

Ja kun Liisakin hetken päästä kotia viipotti tulla, niin Samuli naurusuin puheli — jota ei ollut tapahtunut kymmeneen vuoteen. Samuli kuvaili Liisallekin kaikenlaisia tulevaisuuden päiväpaisteisia päiviä.

Mutta Liisa ei ollut herkkä uskomaan.

»Saa kai Törmälä sinulle kahdenkesken luvata vaikka puolet taivaan valtakunnasta, kyllä kai sinä uskot», pani Liisa vastaan. »Jos lienee perää siinä, että on Serafiinalle jo aikaa sitten talon myynyt, niin mitäpä hänellä itsellään enää on sanomista… vaikka kymmenen koulua rakentaisivat tähän…»

»Vaan etkö kuule, ettei tähän rakenneta! Törmälä ei puhu joutavia koskaan!»

Samuli suuttui Liisalle, kun Liisa pyrki epäilemään Törmälän selviä sanoja.

Mutta hetken kuluttua toi Liisa epäilyksensä esille toisessa muodossa, virkkaen:

»Vaan on siinä nyt Törmälässä semmoinen nokinenä, Serafiina, että kuuluu jo tekevän ukolle mitä tahtoo…»

»Eipä teekkään», sanoi Samuli varmasti. »Eipä ole näkynyt minun ruuassani ruohoja eikä muita moskia, kun minä isännälle sanoin, etten saata semmoista syödä. Mutta muille näkyy syöttävän…»

»No, jos nyt sinua vähän palveleekin, vaan pirullinen ja saita on Serafiina kuitenkin. Kehen hän lienee tullutkin? Emäntä-vainaja oli hyväsydäminen ihminen, joka minullekin tuontuostakin ojensi milloin lihapalasen, milloin leivän, milloin mitäkin… Mutta en ole Serafiinalta suupalaa lahjaksi saanut…»

»Olkoon mikä hyvänsä — eikähän se häävi ole — vaan isännällä siinä kuitenkin ohjat ovat…»

»Niinpä arveli seppäkin, että torpankirjatkin olisi Törmälä tehnyt, vaan että Serafiina siinä välissä soutaa ja tahallaan viivyttelee…»

»Mistä seppä sen tietää?»

»Ihmiset puhuvat…»

Mutta ei ottanut Samuli uskoaksensa mitään pahaa Törmälästä. Nyt varsinkin uskoi kaikkea hyvää ja mietti, mitä Törmälä oikeastaan olikaan tarkoittanut Takasuolla lausumillaan sanoilla. Saattoivat sisältää hyvinkin paljon.

Kun hän oli saanut kuivat vaatteet ylleen ja pannut Liisan kukkarosta kuivempaa tupakkaa piippuunsa, arveli hän:

»Minä tässä vain odottelen Paavo-Eemeliä kotia… että päästään navettaa rakentamaan… Minusta tuntuu, ettei poika tyhjänä tule, kun tulee…»

»Jospa nyt saapuisi ja jotakin elämisen apua toisi», toivoi Liisakin. »Kun kuuluu Kuusi-Antin Aukusti panneen pankkiin kesällä ansaitsemiaan rahoja.»

»Niin olen kuullut…»

Olivat hetken vaiti. Sitten virkkoi Samuli:

»Rantala lupasi myydä vanhan riihensä, josta tulee hyvä navetta parille lehmälle, ja hinnastakin jo sovimme, kun Kuusi-Antin pirtillä käydessäni kysyin… Ja jos sulaa vielä riittää, että kuokka ja lapio pystyvät, niin… niin Törmälältä rahatkin ehdin ansaita… Jos Sylvikin vielä jotakin tahtoisi avustaa…»

Liisakin alkoi uskoa, että tästä ehkä sittenkin päästään paremmille päiville.

»Kun nyt pysyisit terveenä, ettei se kolotus alkaisi jalkoja repiä eivätkä ne kipusi sisustaa väännellä», sanoi hän pehmeämmällä äänellä kuin oli moneen aikaan miestänsä puhutellut.

5.

Kim Samuli kolmannen päivän iltana palasi Takasuolta, oli vielä valoisa. Hän oli tänään tullut varemmin saadakseen kuokkansa teroitetuksi sepän pajassa. Seppä olikin vielä takomassa, kun Samuli astui pajaan.

Kun seppä lakkasi takomasta ja näki, mikä työ Samulille oli tehtävänä, sanoi hän, ottaessaan Samulilta kuokan ja terää katsellessaan:

»Kuuluu sairastuneen Törmälän isäntä… kuume mikä lienee… sanotaan jo hourivan… On puhuttu, että lääkäri on tilattu…»

»Jokohan vilustui ukko, kun tässä alkuviikolla, käydessään Takasuolla, mänttäsi luoda märkää savea, että oli märkänä kuin uinut rotta, kun kotia lähti?» arveli Samuli.

»Saattoi hyvinkin siitä vilustua… vanha on jo mies, vaikka kivakin…»

»Ei minun muistooni ole päivääkään ennen sairastanut», virkahti Samuli.

Seppä alkoi teroittaa Samulin kuokkaa. Pantuaan sen ahjoon ja alettuaan vasemmalla jalallaan polkea paljetta jutteli hän:

»Saapas nähdä, kuinka käypi Törmälän… Joko käypi kuolemalle? Kuuluvat vaimoväet nähneen kummia unia… Ja kertoi meidän eukkokin tässä kesällä jo nähneensä unissa, että mustalla hevosella ajettiin Törmälän pihasta kirkolle päin…»

Seppä kertoi vielä muidenkin vaimojen unennäköjä ja lisäsi omasta mielikuvituksestaan toisia. Samuli oli aikonut vain pikimmältään poiketa pajaan ja vasta seuraavana aamuna suolle mennessään ottaa kuokkansa, mutta nyt hän unohtuikin seisomaan sinne ja kuunteli sepän puheita. Omituisesti koski häneen Törmälän sairastuminen, mutta ei hän kuitenkaan sepän puheisiin mitään arvellut. Vasta kun seppä sai kuokan teroitetuksi, sanoi hän:

»Pitäisipä lähteä kuulemaan, kuinka siellä isäntä jaksaa.»

»Parasta on, että pyrit aikanaan… tekemättä taisivat jäädä torpankirjat?» sanoi seppä.

Samuli ei vastannut siihen mitään. Käveli hitaasti kotimökille. Oli kuin olisivat häneltä yhtäkkiä voimat vähentyneet, ettei ollut pystyssä pysyä, ja melkein hoiperrellen hän pirttiinsä astui.

Liisa ei ollut kotona, ja lapset mellastivat omin päinsä. Ympäri pirtin lattiaa oli ladottu kaikki, mitä seinistä irti lähti, ja huoneessa vallitsi muutenkin mitä suurin epäjärjestys ja siivottomuuskin.

»Mihin äiti on mennyt? kysyi Samuli kuitenkin lapsilta.

»Äiti on mennyt pappilaan makkaroita tekemään ja sanoi illalla tuovansa meillekin», selittivät lapset.

Samuli siivosi törkyä hieman vähemmäksi ja kousasi lapset sänkyyn. Hän yritti syömään, mutta pala pyöri suussa eikä vatsa tuntunut tahtovan ottaa mitään vastaan.

Hän veti sarkatakin ylleen ja lähti Törmälään. Olisipa kummaa, jos isäntä oli oikein pahasti sairastunut. Vankka ja terve mies oli aina ollut ja näinä kolmenakolmatta vuotena, joina Samuli hänen kanssaan oli puuhannut, ei hän päivääkään ollut taudin vuoksi vuoteessa ollut. Olisiko tosiaan vilustunut, kun sattui semmoinen kylmä sade Takasuolla käydessä… ja palaviinsa siellä teki…?

Ilta oli jo pimennyt, tähdet olivat syttyneet taivaalle, ja tuntui tulevan kylmä yö. Samuli oikaisi suoraan peltojen poikki tielle päin. Oljen sänki vastasi kylmettyneesi! jalkaan, ja kovalta tuntui pellon ruokamultakin. Juuri kun hän ehti Törmälän tienhaaraan, ajaa karautti pihasta hevonen, ja kieseissä istui kaksi miestä, toinen nähtävästi herra. Mutta kumpaistakaan ei Samuli tuntenut. Hän käveli pihaan.

Kuistin edessä hän tapasi toisen piioista, joka kertoi lääkärin käyneen ja määränneen lääkkeitä.

Samuli meni pirttiin, jossa istui muutamia naapuritalojen emäntiä vesissä silmin. Emännät kertoivat isännän taudista, että oli ensin ruvennut vilustamaan ja kolottamaan ja siitä oli sitten tullut kuume, ja koko päivän oli ollut niinkuin houriessa. Äsken kuitenkin, kun lääkäri oli käynyt, oli hän ollut aivan selvillä ja tuntenut kaikki ympärillä olijat.

»Sanoiko olevan missään paikassa suurempaa kipua?» kysyi Samuli.

»Ei sanonut erittäin minkään paikan olevan kipeän, mutta voimattomuutta valitti», selittivät emännät.

»Olisipa pitänyt päästä katsomaan», sanoi Samuli.

Samassa tuli Serafiina itkusilmin pirttiin.

Samuli yritti isännän luo, jonka sairasvuode oli salintakaisessa kamarissa. Mutta Serafiina joutui hätään.

»Ei nyt sovi Samulin mennä isännän luokse… on juuri päässyt nukahtamaan, ja lääkäri määräsi, että ei missään tapauksessa saa häiritä», selitti hän Samulille.

Samuli jäi ovelle seisomaan pitkiin ajatuksiin.

»Ehkä isä huomiseksi sen verran virkistyy, että Samulikin saapi mennä tervehtimään», sanoi Serafiina sitten.

Mutta pahalta tuntui Samulista sittenkin. Olisi edes ovelta saanut katsella hyvää isäntäänsä ja monivuotista työtoveria, jonka kanssa oli monta hoppua toimitettu. Mutta ei lähtenyt Samuli poiskaan. Hän istui penkille, ja kun naapuritalojen emännät illempänä poistuivat, jäi hän yhä penkille istumaan.

Hänen mielensä oli raskas, ja ikävä kouristi sydäntä. Tuntui niin oudolta ja kummalliselta ajatella, että isäntä nyt makasi sairaana. Joka aina oli ollut terve, aamuvarhainen ja virkku…

Kuolema!

Ei sitä elävä ja terve ihminen usein muistanut, vaikka se silmäin edessä joka päivä oli. Aina ajatteli eteenpäin, aina parempaa toivoi ja toivoi ja uusia tuumia mietti… niin yhtäkkiä tulee kuolema…

Pirtistä olivat kaikki poistuneet. Samuli kuuli vain meneviä ja tulevia askeleita korkeista kuistin portaista. Pieni, savuava lamppu oli jäänyt tuikuttamaan pöydälle. Siitä levisi alakuloinen himmeä valo ympäri suurta pirttiä, jossa Samuli hiljaa mietteissänsä istui. Tähän aikaan ei talossa muuta väkeä ollutkaan kuin kaksi piikaa, renkipoika, Serafiina ja isäntä. Piiat kai toimivat Serafiinan apuna, ja renkipoika lie juossut kylälle, koska ei näkynyt.

Samuli sytytti piippunsa ja jäi penkille istumaan.

Autioksi ja kylmäksi oli mennyt tämänkin talon elämä emännän kuoleman jälkeen. Ei ollut Serafiinalla niitä lahjoja kuin äidillään. Naurusuin oli emäntävainaja aina vastassa, kun työstä palattiin, ja keitto pöydällä jäähtymässä ja valmiina syötäväksi. Serafiina oli tyly ja hänen äänensä ilkeän kimakka. Muutenkin oli kummallinen ihminen — niin oli Samuli huomannut. Muuhun turhuuteen kyllä tuhlasi, mutta väelleen ei olisi raskinnut antaa mitään, ei ruokaa, ei palkkaa…

Jos vaan emäntä nytkin elänyt olisi, niin kohta olisi vienyt hänetkin isännän vuoteen viereen…

Ja Samulille muistui mieleen ensi ilta, kun tähän taloon jäi. Isäntä ja hän nousivat rannasta pihaan ja tulivat sisälle. Kesäilta oli, heinää oli jo ruvettu tekemään.

»Meille tuli nuori heinäntekijä», sanoi isäntä emäntävainajalle, joka juuri paraikaa toimitti illallista väelle.

»Tässä on… Samuli Koski on nimi, etelän puolen mies», sitten isäntä lisäsi.

Hän istahti penkille ja työnsi laukkunsa ja kirveensä penkin alle.

Emäntävainaja tuli siihen penkin viereen, kättä antoi, silmiin katsoi ja virkkoi:

»Onpa nuorella miehellä suora ja rehellinen katse.»

Ja kahvit keitti häntä varten ennen illallista ja tiedusteli hänen elämänsä vaiheita.

Ja siitä asti oli hän talossa ollut. Oli neuvottanut kaikki kirjansa pois kotipitäjästä jo samana talvena ja sitten nainut. Eivät olleet emäntävainajan kanssakaan välit rikkoutuneet. Mielellään oli hän työtä tehnyt, ja emäntävainaja oli aina paremman palankin Samulille ojentanut. Mutta minkä vuoksi tyttärestä sitten oli tullut tuommoinen tyly ja miesmäinen kolpio ja suulas ja sydämetön?

Samuli muisti erään tapauksen, josta jo oli toistakymmentä vuotta aikaa. Oltiin lähdössä ulkoniitylle, Karjasaareen. Emäntävainaja toimitteli niittyeväitä, ja hän ja isäntä hommasivat työneuvoja veneeseen. Kun hän meni pirttiin, oli emäntävainaja voita rasiaan panemassa. Silloin syntyi kova riita äidin ja tyttären kesken. Serafiina ei olisi antanut panna voita evääksi kuin pienen rasian, mutta emäntä tahtoi panna täyteen sen suuren rasian, joka aina oli Karjasaareen niittyevääksi pantu. Serafiina itkikin kiukuissaan ja sanoi, että äiti oli niin runsaskätinen, että köyhdytti talon. Yritti jo kerran ottamaan emännältä isoa rasiaa pois, mutta silloin näki ensimmäisen ja viimeisen kerran emäntävainajan suuttuvan… Kun Serafiina sitten ulvoen meni pirtistä pois, sanoi emäntä Samulille:

»Tuli niin kummanluontoinen tuosta tyttärestä… ei väelle saisi antaa mitään… On aivan kuin sisarvainajani Matleena, joka hukkui naimattomana.»

Sen pitemmältä ei puhunut, mutta sen näki Samuli emännän kasvoista, että oli sydämestä asti tyttärelleen suuttunut.

Mietteissään oli Samuli poltellut tupakkaa monta piipullista, eikä hän vieläkään saanut päätetyksi, lähteäkö kotimökille vai jäädäkö yhä istumaan. Silloin tuli hänelle kummallinen aavistus mieleen. Jos nyt isäntä kuolee noin, ettei hän saa puhutellakaan, niin siinä se sitten on tämänkin talon elämä… Serafiina kai sitten tulee isännäksi…

Kuinka käy silloin hänen torpalleen, kun ei ole tullut niitä kirjoja tehdyksi?

Hänelle tuli siinä niin paha olla, ettei saattanut enää istuakaan, kun lisäksi muisti sen kansakoulurakennushomman… Serafiinahan oli ollut sillä kansakouluntarkastajalla kumppanina, kun Varpusmäessä kävivät.

Ajatuksissaan käveli hän ovelle, joka johti sisähuoneisiin. Hän koetti kädensijaa, mutta ovi tuntui olevan lukossa.

Porstuasta kuului askeleita, ja Samuli astui sinne. Toinen piioista tuli juuri keittiöstä.

»Kuinkahan siellä isännän asiat ovat?» kysäisi Samuli.

»Nukkuvan kuuluu nyt», selitti piika. »Siellä on Alatörmälän vanha emäntä kumppanina Serafiinalla.»

Samuli käveli hitaasti kuistin läpi pihalle.

Pakkanen oli kiihtynyt. Koko taivaankansi oli tähdessä, ja pohjoisella taivaanrannalla liekehtivät revontulet kellertävänsinisinä väliin, väliin taas remahtaen kalpeana valomerenä koko pohjoisen taivaankannen yli. Joen rantoja kuului riittävän, jäähileet kulkivat virran matkassa hiljaista suhinaa ja rätinää pitäen. Piha oli kylmettynyt ja kova kuin kivi.

Oli jo varmaan puoliyön aika. Ei mistään kylän taloista näkynyt tulia. Samuli seisahtui hetkeksi pihalle ja katsahti joelle. Revontulet leimahtivat silloin keskitaivaalle suurena kalpeankellertävänä merenä, leviten nuolen nopeudella, muutellen muotojaan, taivaanrannasta toiseen. Pihaan tulvi omituista kalpeaa valoa, joka näytti liikkuvan, tummenevan ja kirkastuvan. Tähtien välke himmeni, ja suurten vaarojen huipuilla lännen alla näytti kuin alastomat laet sädehtisivät. Silmänräpäyksen ajan vilahti joen pinta himmeästi kullattuna juovana, joka tuli vuorien välistä pohjoisesta päin…

Samuli katseli ympäri taivasta, ja hänen mielessään hätkähti kummallinen pelko — kuin kuoleman pelko.

Mutta hetken perästä laimeni revontulten aaltoileva meri. Pimeä tuli, tähdet tuikkivat omalla valollaan, ja sinisenä viuhkana vilahtelivat vielä taivaan tulet kapenevassa kaukaisuudessa…

Samuli tunsi kylmän koskevan jäseniinsä, niin että leuat lotisivat. Hän lähti nopeasti kävelemään Varpumäkeen päin, mielessä omituinen, raskas paino ja sydämessä outo, hytkähdyttelevä pelko.

Hän oikaisi suoraan poikki peltojen. Ja hän päätti mielessään, ettei hän aamulla lähdekään Takasuolle, vaan tulee uudestaan, jos pääsisi isännän puheille… ehkä alkaa siitä virkistyä vielä…

Hän toivoi, että Liisa jo olisi ehtinyt nukkua eikä rupeaisi mitään tiedustelemaan… isännän sairaudesta ja niistä torpankirjoista… Ei tiennyt enää mitä vastata… kun yhdessä sepän kanssa aivan myötäänsä niistä puhuivat… Itse hän ei oivaltanut niin tärkeiksi koko kirjoja… Hän oli ymmärtänyt Törmälän puheista, että tällä oli paremmat kirjat Samulia varten varattuina…

»Olen minä sinun puoltasi muutenkin pitänyt… jonka kerran nähnet, jos elänet», oli sanonut.

Eikä Törmälä puhunut koskaan semmoista, jossa ei perää ollut. Kun vain olisi saanut itseltään kysyä, mitä tarkoitti.

Samuli oli saapunut mökkinsä luo ja arveli Liisan jo nukkuvan. Hän koetti astua kolistamatta sisälle ja vetää oven hiljaa kiinni, ettei Liisa heräisi.

Ja varmaan nukkui, koska ei mitään puhunut, kun Samuli rupesi kenkiä jalastaan riisumaan. Hyvä olisi, että nukkuisi.

Mutta Liisa makasikin valveilla ja alkoi tiedustella, mitä Törmälään kuului. Pappilassa oli kerrottu, että hyvin huonona sairaana oli isäntä, että pyrki hourailemaan. Jo oli rovasti mielipiteenään lausunut, että saattoi olla kuolemaksi, sillä taudin tulento oli ollut kova, ja semmoiset ihmiset, niinkuin Törmäläkin, jotka aina, koko ikänsä, olivat terveenä olleet, eivät tavallisesti pitkään sairastaneet. Ja kertoi Liisa vielä unia, joita oli kuullut pappilassa puhuttavan ja joiden mukaan kuoleman piti käydä vieraana Törmälässä.

Samuli muisti revontulten outoa leimuamista, joka oli hänestä näyttänyt ikäänkuin joltakin kuoleman enteeltä. Hän ei vastannut mitään vaimonsa puheisiin, sillä semmoinen kumma usko häneen tuli, ettei nouse enää Törmälä siltä vuoteeltaan.

Silloin alkoi Liisa taas vaivata niillä torpankirjoilla. Ja kun kuuli, että Serafiina oli estellyt isännän luo menemästä, niin melkein huutaen sanoi:

»Siinä oli nyt joku muu syy Serafiinalla, jonka vuoksi ei tahtonut sinua päästää.»

»Vasta oli päässyt nukkumaan… Minähän kysyin piialta», sanoi Samuli eikä enää vastannut mitään vaimolleen.

6.

Aamu oli kirkas ja huurteinen, ilma niin läpikuultava kuin parhaina huhtikuun aamuina. Kova pakkanen oli auringon noustessa ja syksyinen, kulonharmaja maailma valkoisen kuuran peittämänä. Kuin hopeahileissä kimalteli männikkö Varpumäen takana, ja vaarojen kupeilta paistoivat lehtipuut valkoisina kuin hääpuvussa.

Levottomana puki Samuli ylleen ja läksi Törmälään, Häntäkin oli vilustanut koko yön, ja olipa särkenyt ja kolottanut jalkojakin. Vatsakin oli taas näinä päivinä mourunnut, ja kipuja oli tuntunut, varsinkin aamupuoleen yötä.

Liisan epäilykset Serafiinaa kohtaan olivat tarttuneet häneenkin, ja nyt hän alkoi ymmärtää, kuinka tärkeät torpankirjat kuitenkin olisivat olemassa.

»Jos nyt niin on, että talo on Serafiinan, kuten kuuluvat puhuvan, niin kuinka käy, jos Serafiina alkaa isännöidä? Ei häneen ole luottamista, ei ole isäänsä tytär…»

Muitakin sekavia mietteitä risteili hänen päässään, kun hän aamukylmässä asteli Törmälään.

Kuistilla tulikin Serafiina vastaan ja selitti Samulin kysymykseen, että isä oli yhä huononemaan päin. Yöllä ei ollut tuntenut häntäkään, Serafiinaa, vaan oli houraillut yhtä ja toista.

Serafiina näytti todella surulliselta, oli valvoneen ja kärsivän näköinen.

Samuli sanoi, että hän tahtoi nähdä isäntää.

»Mitä Samulilla olisi asiana?» kysyi Serafiina ja katsoi Samulia silmiin.

Samuli ällistyi, ei osannut sanoa sitä eikä tätä. Mitä hän oikein aikoikaan isännän puheille?

»Kyllä minä Samulin saatavat maksan, jos ei Samulilla muuta asiaa ole», jatkoi Serafiina, kun Samuli ei muuta kuin katsella tuijotti.

Mutta yhtäkkiä, hänen siinä Serafiinan edessä kylmällä kuistilla seisoessaan vilusta hytkyen, hänet tapasi kummallinen raivo ja suuttumus. Ei tiennyt itsekään, mistä suuttui, mutta semmoisia kohtauksia oli hänelle sattunut välistä ennenkin, sen jälkeen kun oli tullut kivulloiseksi.

Ja mitään ajattelematta hän tempasi salin oven kahvasta kiinni, niin että lukko sinkosi paikoiltaan, ja melkein kiljumalla huusi:

»Porvarit ja verenimijät!… Miksei minua päästetä sisälle, kun täällä muutkin saavat käydä!»

Ja hän meni rohkeasti isännän kamariin.

Vasta kun pääsi sisälle ja näki sairaan vuoteessa, heräsi hän kuin unesta eikä ymmärtänyt hyvää huomenta sanoa naapurin emännälle, joka istui vuoteen vieressä.

Isäntä makasi selällään, harmaja tukka ja parta kuin pienenneinä entisestään, silmät syvällä kuopissaan ja kuoleman kalpeus kasvoilla. Samuli jo luuli häntä kuolleeksi ja rupesi vapisemaan kuin kahila, kädet ja jalat kummallisesti notkahdellen ja väsyneillä, kuluneilla kasvoilla hirvittävä kauhistus.

»Ei taida isännästäsi enää olla tähän maailmaan…» Samuli tuijotti emäntään, mutta ei ymmärtänyt mitään. Silloin sairas avasi silmänsä, ja kun hänen katseensa osui Samuliin, näytti silmien ilmeessä olevan täysi järjen valo, mutta se sammui melkein heti kun oli syttynytkin.

Samulikin alkoi tointua, vapiseminen lakkasi, hän katsoi istuinta ja istui väsyneesti ja huoaten, niinkuin olisi viikon tehnyt työtä yhteen menoon. Ja vähitellen alkoi hän ymmärtää, että kuolema oli lähellä, — eikä enää muistanut, mitä varten oli tullut, vaan pillahti itkuun kuin pieni lapsi.

7.

Tänä syksynä näytti talvi tulevan taakseen katsomatta.

Yöpakkasia jatkui, maa kylmettyi, järvet jäätyivät, ja jänkkien yli kantoi ruostejäinen iljanko. Auringon kilo oli viileää ja vaalennutta ja sen lämpöinen säde kuin jäähtynyttä. Luonto valmistautui pitkän talven varalta, ja alaston maailma vartoi lumen valkoista vaippaa peitokseen.

Ja se tuli. Pilvien pimeät ovet avautuivat selkoselälleen, ja suurina valkoisina hiutaleina putoili lumi ikävöivän maan kamaralle.

Törmälän isäntävainajan hautajaisista saakka oli Samuli sairastellut. Sisusvika olisi parannut, jos olisi ollut semmoista ruokaa syödä kuin lääkäri oli määrännyt. Samuli oli nimittäin käynyt viimeinkin piirilääkärin puheilla, kun tämä matkusti pitäjän läpi. Piimää ja perunoita oli kokonaan kieltänyt syömästä ja antanut kahdenlaiset lääkkeet. Ne vaikuttivat sen, että kipu ja polttaminen taukosivat ja tuli julma ruokahalu, jommoista ei ollut tuntenut sitten kun nuorena miehenä. Mutta mistä otti verekset lihat ja kalat, munat ja muut kalliit ruuat? Ja kun nälkäänsä sitten kiskoi piimää ja perunoita lappoi, niin sama peli kuin ennenkin alkoi sisustassa. Lääkkeetkin loppuivat, eikä uusia enää ollut varaa ostaa. Mutta lisäksi alkoi taas kolotuskin sääriä vihloa ja särkeä, niin että huutaa piti, kun liikuttikaan jalkaansa. Molempien jalkojen sääriluita repi kuin hohtimilla, ja välistä karkasi kipu päähänkin, ohimoille ja takaraivoon.

Hän ei ollut kyennyt moneen viikkoon ulkotöihin. Pirtissä yritteli minkä mitäkin, teki astioita ja vasuja niinä päivinä, joina kykeni pystyssä olemaan.

Syöminenkin alkoi vähetä, eikä ollut enää Törmälästä mitään saamassa ojankaivuustakaan. Koko säästö, jolla oli aikonut Rantalan riihenkehän navetaksi ostaa, oli kulunut ja huvennut ruokaan ja lääkkeisiin nyt sairastamisen aikana. Liisa oli kerännyt kaikki pienet saatavansa kylästä, ja moni armelias ihminen oli lahjoittanut ruuan apua.

Kolkko, pitkä talvi oli edessä purevine pakkasineen.

Melkein ilmeetön oli Samulin silmä, kun hän sivuikkunasta katseli alas kylälle, johon pirtin edestä lähtivät jäljet Liisan askelista ja kelkan jalaksista vasta tuiskunneessa lumessa. Samulin vanhat solakengät oli Liisa vetänyt jalkaansa ja ottanut kelkan, johon piimäpytyn oli köyttänyt, matkaansa. Kelkan jäljet juoksivat sievinä viivoina molemmin puolin Liisan askelten jälkiä. Samuli tuijotti pitkin latua, joka vei Törmälään…

Hän kykeni nyt olemaan liikkeellä, oli pannut vaatteet päälleen ja kengät jalkaansa. Oli kyennyt pirtin päässä pilkkomaan pikkupuita ja hommannut tulen lieteen — kumppaniksi — huvikseen, vaikkei ollut mitään keittämistä. Nyt hän, kun iloinen tuli paloi, oli vetäytynyt ikkunan pieleen nähdäkseen, mitä kylällä hommailtiin. Mutta muissa asioissa pyörivät hänen ajatuksensa… siinä, jossa jo monta viikkoa olivat pyörineet…

Öisin häntä oli valvottanut. Eivät sitä kivut yksistään tehneet, vaan myös huolet. Häneen oli jäänyt kumma usko, että Törmälä oli jotakin hänelle testamentannut … tämän pirtin omaksi ja maata ympäriltä… Niin oli hän ymmärtänyt Törmälän puheet. Sillä siihen suuntaan oli vainaja monasti viitannut pitkän yhdessäolon aikana, vaikkei koskaan ollut selvästi sanonut. Mutta hän oli aivan varma, ettei Törmälä turhia puhunut.

Liisaan oli tarttunut sama usko, ja seppäkin oli alkanut uskoa, kun
Samulilta kuuli mitä Törmälä oli puhunut…

— Sieltä pitäisi vainajan papereista löytyä joku plakaatti, jossa selitetään, että Varpumäen torppa maineen mökkeineen on Samuli Kosken… ettei siihen saa kansakoulua rakentaa eikä… niin, ettei tässä ole muuta isäntää kuin minä, — mietiskeli hän ja kylälle silmäili.

Sillä tänään oli nyt Törmälässä pesänkirjoitus vainajan jälkeen. Sinne saivat kaikki mennä asioitaan ilmoittamaan, sekä velkojat että velalliset.

Liisa oli myöskin lähtenyt kuuntelemaan, olisiko vainaja jättänyt
Samulia varten testamenttia. Uteliaisuudesta oli seppäkin mennyt,
vaikkei hän tosin ollut mitään talosta saamassa eikä sinne antamassa.
Samulin testamenttiasian vuoksi oli lähtenyt.

Päivä oli jo puolessa, mutta ei näkynyt Liisaa vielä takaisin tulevaksi. Samuli alkoi käydä levottomaksi, ja hänen ajatuksensa risteilivät kuin tulessa…

Itseään syytti, kun ei ollut tullut torpankirjoja tehdyksi. Muisti sepän ja Liisan puheita, ja niin paha tuli olla, ettei yhdessä kohden pysynyt… Muistui siinä mieleen taas Paavo-Eemelikin, joka oli mennyt kuin jään alle eikä mitään olostaan ilmoittanut…

— Ei tainnut miehen tapoja ottaa poika, koska ei takaisin kuulu eikä mitään tietoja lähetä.

Pirtin ikkunan alla tirskui talitiainen, väliin seinään lentäen. Siinä ilvettään piti.

»Äss-tii-tii-tii» hoki ja päristeli siinä kahakäteen ikkunan ohi.

Samuli vihasi tiaisia. Ne olivat aina onnettomuutta ennustaneet, kun tielle tirskumaan tulivat. Kerrankin — hän muisti — kun ajoi metsätietä Törmälän hevosella. Reen nokkapajulle lensi tiainen tirskumaan, ja vaikka hätyytti siitä pois, niin tuli aina uudestaan. Ja kuinkas kävikään? Hän löi kirveellä ihan läpi jalkapöydän ja sai maata kevääseen asti… Niin oli käynyt silloin, ja aina oli joku vastus tullut, kun tiainen tielle sattui tai matkan varrella seurasi.

»Äss-tii-tii-tii» yhä hoki ja siriteli.

— Mitä nyt tirskuneekin, mutta ei hyvää nytkään tiedä, kun pirtin seinään iskee kuin mikäkin kissa.

Vasta iltapimeällä palasivat Liisa ja seppä.

Seppäkin tuli Liisan matkassa pirttiin.

Samuli näki heidän kasvoistaan, ettei ollut löytynyt minkäänlaista testamenttia.

»Oikeassa ovat ihmiset olleet, kun ovat sanoneet, että Serafiinan on talo», sanoi Liisa aluksi, päästellen villahuivia vyöltään.

»Joko siellä pesänkirjoitus päättyi?» kysyi Samuli seppään päin kääntyen.

»Jo päättyi.»

»Jo päättyi», vahvisti Liisa. »Ei sanaakaan mainittu sinusta tai tästä torpasta siinä Serafiinan kauppakirjassa…»

»No etkö sinä tiedustanut testamenttia?» kysyi Samuli ja nousi seisomaan.

»Kaikki testamentit vielä! Hourinut on Törmälä-vainaja tai muuten sinua, hupsua, houkutellut, että sai työssä pysymään.»

Mutta vaikka asia oli päättynyt näin nolosti ja kaikki toiveet rauenneet, ei Liisa, kumma kyllä, mellastanut puoltakaan siitä kuin ennen.

»Mutta on siinä yksi pykälä, joka on vähän kumma pykälä», alkoi nyt seppä, ja sepän äänestä ja kasvoista ja Liisan liikkeistä Samuli oli hoksaavinaan, ettei asia juuri niin pahoin tainnut ollakaan.

»Kerro sinä, seppä!» kehoitti Liisa. »Paremmin osaat selittää kuin minä.»

Seppä aloitti:

»Tapasin aamulla ensiksi toisen piioista, Lyytin. Lyyti käski minua nurkan taakse ja sanoi, että hänellä on niin paha olla erään asian takia, joka koskee Koski-Samulia. Ja vaikka minä en mitään kysynyt, niin kertoi. Sanoi olleensa valvomassa isäntävainajan kanssa samana yönä, jonka iltana Samuli oli pirtissä käynyt. Yöllä oli isäntävainaja ikäänkuin herännyt unesta ja puhunut Samulista, Varpumäen torpasta, Takasuon niitystä, lehmistä ja testamentista… Viimeksi oli kysynyt Samulia, että hänen tarvitsisi puhua… Silloin oli Serafiinakin, joka jo oli nukahtanut tuolille, herännyt ja sanonut: 'Nyt isä taas alkaa houria.'»

Seppä kertoi sen nauravin suin ja silmin.

»Johan minä olen sanonut!» tokaisi Samuli ja katsoi Liisaan ikäänkuin asia olisi jo aivan selvä.

Ja selvältä se tuntui Liisastakin.

Istuivat hetken ääneti, niin seppä virkkoi:

»Mahdollista on, että Törmälä-vainaja on tehnyt jonkun testamentin Samulin hyväksi, mutta yhtä mahdollista on, että vasta aikoi tehdä, koska ei suinkaan arvannut kuolemansa niin likellä olevan…»

»No mutta entäs Lyytin todistus!» vastusteli Liisa.

»Sekin riippuu siitä, miten oikeudessa muistaisi ja miten oli ymmärtänyt, — selvä ei asia ole läheskään», selitti seppä.

Mutta Samulin ja Liisan mielestä se oli aivan selvä.

»Eihän sitä, hyvät ihmiset, testamenttia ollut olemassakaan!» huomautti seppä.

»Olkoon olematta, vaan onpahan maininnut Lyytille, että testamentti», tenäsi Samuli seppää vastaan.

»Niin, on puhunut testamentista, vaan sanoiko, että on tehnyt vai että aikoi tehdä, sitä ei Lyyti sanonut ymmärtäneensä», tivasi taas seppä. »Ja jos ei nyt löydy testamenttia, niin…»

»Sen täytyy löytyä!» kivahti Samuli niin varmasti, että silmät säkenöivät. »Törmälä-vainaja ei valehdellut.»

Ja puoleen yöhön asti naapurit puhelivat siitä, mitä Törmälän pesänkirjoituksessa oli tapahtunut.

8.

Mutta testamentista ei kukaan tiennyt mitään.

Seppä kävi lakia tuntevien miesten puheilla ja kuljetti Lyyti-piikaa matkassa, todistustansa selvittämässä. Mutta lakimiehet, nimismies, molemmat papit ja Horslunti, joka oli ikänsä käräjiä käynyt, sanoivat, ettei Lyytin todistuksesta ollut mihinkään ja ettei semmoisesta asiasta kannattanut ruveta käräjöimään.

Seppä oli kuitenkin luvannut tehdä parhaansa turvattomien naapuriensa hyväksi ja mietti yksin asiaa. Hän oli tullut siihen käsitykseen, että Horslunti ehkä ottaisi asian ajaakseen, mutta olisi pitänyt olla puhdasta rahaa heti asiamiehelle antaa. Mutta mistäs Samuli-parka rahat otti?

Seppä ei kuitenkaan vielä jättänyt asiaa.

Paha on köyhän käräjöidä, mutta mietitään vielä», lohdutteli hän
Samulia ja Liisaa.

Seppäänkin oli juurtunut semmoinen usko, että Törmälä oli jonkun lahjoituksen tehnyt. Antanut torpanmaan ja ehkä muutakin. Pirtin ainakin — sekään ei ollut Samulin — ja kukaties lehmänkin.

Samulin elämä kävi kuitenkin päivä päivältä huonommaksi, kun itse ei kyennyt mitään ansaitsemaan ja viisi suuta oli ruokaa tahtomassa. Liisa kulki talo talolta vaatteita pesemässä niinkuin oli elinaikansa kulkenut, paleltuen niitä viruttaessaan jääkylmässä avannossa keskellä jokea. Ei ollut enää terve Liisakaan, jalat usein ajettuivat ja käsiä särki.

Törmälän Serafiina oli kuullut Samulin hädästä ja lähetti milloin mitäkin syötävää. Ei Serafiina sentään niin sydämetön ollutkaan kuin Samuli oli uskonut.

Samuli ja Liisa olivat testamenttitouhussaan unohtaneet koko kansakouluasian, mutta saivat pian siitä kuulla.

Kulki ympäri kylän tietona, että kansakoulujuttu nyt oli lopullisesti viranomaisilta tullut ja koulun paikaksi päätetty Varpumäki.

Ja muutaman päivän kuluttua alettiin Samulin pirtin ympärille vedättää kiviä, hirsiä ja lautoja. Rakennustöihin piti ryhdyttämän heti kevään tultua.

Silloin tuli Serafiinakin Alatörmälän emännän kanssa käymään Samulin pirtillä, ja hänellä oli tullessaan monenlaisia ruokatavaroita.

Onneksi oli Liisa poissa kotoa ja Samuli makasi tuskissaan vuoteella.

Serafiina selitti laajasti, ettei hän suinkaan olisi tahtonut Samulille pahoin tehdä. Mutta hänen oli pakko. Velkoja oli pesänkirjoituksessa ilmaantunut niin paljon, ettei tiennyt, miten selviäisi. Huolta oli hänelläkin.

Nyt kun tarjottiin niin hyvä hinta tämmöisestä pienestä mäen kumpulasta, joka lisäksi oli kivikkorovaa, niin oli hän arvellut, että olisi paras nyt myydä ja rahat panna velkaan.

Samuli saisi kyllä torpan paikan muualta, jos tahtoi.

Ja kevääseen asti saisivat tässä asua.

Samuli kuunteli melkein välinpitämättömänä Serafiinan puhetta. Häneltä katosi aina elämisen halu, kun tuskat oikein ruumista repivät.

»En tiedä», huokasi hän Serafiinan puheisiin. »Kun saisi kuolla pois!»

Mutta sitten hän yhtäkkiä nousi istumaan sängyssään ja sanoi:

»Ei tähän vielä mitään rakennettaisi, jos isäntävainaja eläisi — vaikka olisivat olleet velat vielä suuremmat…»

Serafiina ja Alatörmälän emäntä sanoivat hyvästi ja lähtivät pois.

Niinä päivinä touhusi seppä testamenttiasiassa, niin ettei joutanut mitään muuta hommaamaan. Hän tiedusteli, eikö kukaan kylällä ollut sattunut kuulemaan asiasta, eikö Törmälä koskaan ollut kenellekään maininnut, että hänen piti muistaa Samulia… ahkerinta ahkerista miehistä, joka hänenkin talostaan oli talon tehnyt…

Sen tiesi moni, ja monelle oli Törmälä Samulia kiittänyt, mutta testamentista ei ollut koskaan mitään puhunut. Törmälä ei koskaan puhunutkaan salaisimmista asioistaan, ja vähäpuheinen oli muutenkin aina ollut.

Seppääkin alkoi epäilyttää koko asia, ja hän uskoi jo, että testamentin olemassaolo saattoi todellisuudessa olla Samulin omaa mielikuvitusta.

Mutta köyhyys yhä ahdisteli Samulin perhettä, ja Samuli itse näytti kuihtuvan siihen paikkaan. Laiha oli jo ennestäänkin, mutta nyt oli mennyt, ettei ollut muuta kuin luut ja keltaista, kurttuista ja kuivaa nahkaa niitä peittämässä.

Ei kyennyt enää pirtistä ulos. Olisivat jo paleltuneet pirttiinsä, ellei seppä olisi auttanut. Samulin oli vallannut jonkinlainen välinpitämättömyys, joka näytti enenevän sitä mukaa kuin hän laihtui ja kuihtumistaan kuihtui. Toivo paremmista päivistä oli melkein kuollut, mutta elpyi aina niinä päivinä, joina seppä kävi testamenttiasiasta puhumassa. Mutta vaikka köyhyys ja puutteet ahdistivat, ei Liisakaan enää Samulia haukkunut, vaan kohdisti kiukkunsa muihin ihmisiin. Kylällä näet ei kukaan uskonut koko testamenttijuttua, vaan otaksuttiin Samulin sen itse miettineen, omituinen kun aina oli ollut. Ja nyt kivulloiseksi tultuaan oli entisestäänkin löyhtynyt.

Niin kului aika, ja sydäntalven pakkaspäivät ahdistivat kylmällään ja pimeällään köyhää perhettä.

Mutta eräänä iltana, kun seppä jo oli laskeutunut makuulle ja piippua poltellen odotteli eukkoaan viereensä, sanoi eukko, Juliaana:

»Sikseen taisi jäädä se testamenttiasia?»

Seppä poltteli piippuaan, ja vasta kun Juliaana oli viereen tullut hän vastasi:

»Kyllä minä parhaani olen koettanut, mutta ei taida siitä asiasta koskaan selvää tulla.»

»Sen testamentin vuoksi, ja kun nyt mökkikin viedään, se Samulikin sentään noin huonoksi on mennyt … murehtii niin… Eihän hänessä enää ole kuin haamu», puheli Juliaana.

»Niin, nälkäänkin siihen kuolevat tänä talvena», lisäsi seppä.

»Niin kai käypi… vaan auttakoon köyhäinhoito.»

Olivat hetken hiljaa, niin Juliaana kysyi:

»Uskotko sinä Törmälän tehneen mitään testamenttia Samulille?»

Hetken päästä seppä vastasi:

»Minä olen paljon sitä asiaa miettinyt. En usko Samulin puhuvan turhia, ja jos Törmälä on niin sanonut kuin Samuli muistaa, niin minä uskon, että ainakin on vainajan tarkoitus ollut Samulille edes tuo torppapahainen antaa. Liekö sitten ehtinyt tehdä minkäänlaista kirjaa, kun niin äkkiä sairastui ja kuoli? Samuli ja Liisa kyllä vieläkin uskovat, että testamentti on olemassa…»

»Niin minäkin uskon», sanoi Juliaana varmalla äänellä.

Seppä vilkastui. Juliaana ei ollut testamentista ennen huolta pitänyt.

»Niin minä vain uskon», vakuutti Juliaana, kun seppä katsoi häneen kysyvästi.

»Mutta eipä sitä ole missään näkynyt, vaikka muut plakaatit ovat löytyneet», tenäsi seppä.

»Hm», pani Juliaana. »Onhan se voitu kätkeä täi hävittää…»

Seppä tuijotti vaimoonsa aivan kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä tämä sanoi.

»Kätkeäkö? Hävittääkö?» sanoi hän.

»Niin. Etkö sinä sitä ole ajatellut…?»

»Kuka sen olisi kätkenyt? — En minä sitä ole ajatellut…»

»Se, jolle siitä on hyötyä. Sinäpä olet aika tolvana mieheksi!»

»Serafiinako?»

Seppä hyppäsi ylös vuoteeltaan ja näytti kuin olisi saanut sähköiskun.

»No, nyt minä ymmärrän! Etten tuota ennen ole ajatellut! Mutta ei sitä ole kukaan muukaan hoksannut kuin sinä… Kun ei Samulikaan!»

Hän aikoi heti lähteä Törmälään ja ottaa Serafiinan ahtaalle.

»Nyt minä ymmärrän, minkä vuoksi ei Samulia päästetty isännän puheille, ja monta muuta pykälää», hoki seppä ja alkoi tulisella kiireellä pukeutua. »Kelvoton rakkari, kun sairaalta mieheltä oikean oman anastaa… mieheltä, joka on miehuutensa ja terveytensä talossa menettänyt…»

Pian oli seppä valmis lähtemään. Otti sukset porstuasta ja lykkäsi kiivaasti menemään Törmälään päin. Kylän taloissa vielä valvottiin, ja Törmälästäkin näkyi tuli keittiön ikkunasta.

Serafiina istui yksin keittiössä, sukkaa kutoen. Sepän tulo vähän oudostutti Serafiinaa, sillä huhuina oli hän kuullut, että seppä pitkin kylää koki hakea todistuksia testamenttiin. Seppä oli kiihtyneen näköinen ja punainen kuin kukko kasvoiltaan. Jos hän olisi ollut parempi ihmistuntija, olisi hän nähnyt Serafiinan kasvojen muuttelevan väriään.

»Minä lähdin kysymään, tokko Serafiina tietäisi, eikö isäntävainaja ole testamentannut Samulille tuota Varpumäen torppaa.»

Hän katsoi suurilla sinisillä silmillään Serafiinan pieniin harmaisiin silmiin, joiden ilme oli kavala, mutta samalla rohkea.

»Mistäpä minä sen tietäisin, ja mitä se asia seppää liikuttaa?» vastasi
Serafiina jäisellä äänellä.

Mutta nyt nousi seppä semmoiseen vimmaan, että tahtoi seinät halkaista. Ensiksi haukkui kaikkia yhteisesti siitä, että köyhän työllä rikastuvat — niinkuin oli kuullut sosialistipuhujan sanovan — ja syytti lopuksi Serafiinaa siitä, että tämä oli testamentin salannut. Ja oli aivan kuin hulluna.

Serafiina huomasi, ettei tuommoisen puolihullun miehen kanssa, jonka pää oli täynnä sosialistisia ajatuksia, auttanut ruveta väittelemään. Hän turvautui kavaluuteen ja rupesi itkemään. Ja itkiessään alkoi hän selittää, että Samuli oli kaikesta työnteostaan saanut yllinkyllin hyvitystä. Isävainajan laskun mukaan olisi Samuli jäänyt antamaan, mutta ei sanallakaan ollut hän siitä Samulille ilmoittanut eikä vaatinut… Seppä sai vaikka itse katsoa isävainajan laskut, jotka Samulia koskivat. Kun rahaa saivat, eivät tienneet kuinka sen hutiloisivat kaikenlaiseen joutavaan… Liisakin keitti niin väkevää kahvia kuin tervaa ja joi lakkaamatta, kun vain irti sai. Samoin oli Samulikin tuhlari…

Näkihän seppä sen, ettei muita mökkiläisiä puute hätyytellyt, vaikka oli isokin perhe, eivätkä ne ansainneet vähääkään enempää kuin Samuli ja Liisa. Tuskin sitäkään, sillä isävainaja oli Samulille aina maksanut vähän runsaamman palkan… Kuinka olisivat sepän omat asiat, jos yhdessä Juliaanan kanssa olisi tuhlattu? Ei taitaisi olla omaa sievää kotia, kolmea lehmää, elämistä joka lajista, vieläpä säästöjä vanhan päivän varalta.

Sepän into loppui siihen paikkaan, eikä hän osannut Serafiinan puheeseen vastaan panna. Tuntui aivan todelta, mitä Serafiina tuhlauksesta puhui.

Ja niin hän unohti testamenttiasian ja virkkoi:

»Tosi se kyllä on, että paljon olisivat saattaneet säästää… Jos minäkin sillä lailla olisin…»

»Niin, jos tekin Juliaanan kanssa olisitte tuhlanneet joutavuuteen ansionne, niin köyhiä olisitte… nyt elätte kuin pappilassa…» sanoi Serafiina.

Seppä oli itserakas mies ja piti kovasti siitä, että häntä sanottiin varakkaaksi.

Nyt hän jo hymähteli Serafiinan kiitokselle, vaikka äsken huusi kuin hullu.

»Ja eikö ole seppäkin tietämässä, että nytkin olen kaiken aikaa minkä mitäkin syömisen puolta lähettänyt ja itse vienyt?» puhui Serafiina, vieläkin itku silmissä.

Kyllä seppä sen tiesi.

»Mutta eivät ole suurkiitosta antaneet kumpikaan, ei Samuli eikä
Liisa…»

Sepällä ei ollut siihenkään mitään sanomista. Hän ei muistanut, mitä oli aikonut sanoa, eikä tiennyt muuta kuin arveli:

»Kyllähän siinä perää on, että molemmin ovat ylen persot kahville.»

Serafiinan kiiluva silmä näki, ettei seppä niin vaarallinen syyttäjä ollutkaan.

»Jos vieläkin ihmisiksi olisivat, niin vähistä varoistani auttaisin, vaan hävyttömät ja suulaat ovat ja nimittelevät selän takana… Liisakin kuuluu kiroilevan kuin ukkonen ja…»

Seppä läksi.

Vasta kun oli jo puolivälissä kotimatkalla, muisti hän, että häneltä testamentin tiedusteleminen jäikin kesken.

»Vaan syytön siihen Serafiina on!» päätti hän. »Juliaanan hourailemista vain…»

Ja hän hiihti mökilleen.

»Kuinka kävi?» kysyi Juliaana. »Tunnustiko mitään?» Seppä oli vähän nolon näköinen, kun vastasi:

»Kyllähän se niin taitaa olla, ettei koko testamenttia ole olemassakaan. Ja yli kuuluu aina oikeasta saamisesta Törmälä-vainaja Samulille maksaneen…»

»Huonopa olit asiamies», sanoi akka karskisti. »On se Serafiina siksi koulua kulkenut, että tuommoisen miehen pian pimittää…..

»Mahdoit itse mennä!» kivahti seppä. »Kun tiedät niin varmaan testamentin olevan…»

»Olemassa se on, ellei ole hävittänyt… siitä olen varma», sanoi Juliaana. »Etkö sinä ymmärrä, mitä varten apuja tuopi Samuliin? Sitä varten, etteivät enää huutaisi siitä testamentista… Etkö muista, kuinka isävainajaansakin veti nenästä ja tuhkaa silmille heitti, vaikka Törmälä oli viisas mies…»

»Perkele huoli koko jutusta!» kirosi seppä, sillä nyt häntä alkoi oma tyhmyytensä pistellä vihaksi.

»Jos minulla olisi housut jalassa ja mies olisin niinkuin sinä», jutteli Juliaana vähän härnäävällä äänellä, »niin jo minä olisin selvän ottanut…»

»Käy asiaan, kun luulet niin viisas olevasi», kivahti seppä taas.

»En minä olekaan sekaantunut asiaan, mutta sen tiedän, että testamentti on olemassa…»

»Et enempää kuin minäkään.»

Ja puoleen yöhön asti väittelivät eikä kumpikaan antanut myöten. Mutta siitä illasta asti he eivät keskenään ottaneet enää puheeksi Samulin testamenttiasiaa.

9.

Sydänkuukausina piti pitkällisiä pakkasia.

Hätä oli tullut Samulin mökille. Seppä, armelias mies, otti koko joukon asumaan kotiinsa, kookkaaseen kamariin, joka oli pirtin vieressä, porstuan perässä. Olisivat siihen mökilleen paleltuneet, kun Samuli ei pystynyt puita laittamaan. Seppä toimitti kunnalta apua, jauhoja ja puita. Koetti saada rahaakin lääkkeisiin, mutta köyhäinhoidon esimies arveli, että tokko Samulille enää kannatti ruveta kalliita lääkkeitä juottamaan… menisi kai hukkaan. Eikä antanut. Hyvä oli, että antoi puita ja jauhoja edes ja lupasi huoneen vuokran sepälle maksaa.

Kansakoululle ajettiin hirsiä ja kiviä, ja sieltä kuului aina miesten ääniä ja hevosten tiukujen helinää sepän kamariin, jossa Samuli puutteiden keskellä sairasteli. Oli hyvä, että huoneen ikkuna oli metsään päin. Olisi ehkä sattunut näkemään, kun eräänä päivänä neljä miestä rynnisti hänen pirttinsä kimppuun ja alkoi hoilaten ja huutaen sitä purkaa.

Mutta ääniä kuului kamariin ja hirsien kolinaa, ja Samuli arvasi, mitä oltiin tekemässä.

»Keitä ne ovat, jotka purkavat pirttiä?» kysyi hän Liisalta, joka tuli ulkoa.

»En tuntenut… enkä katsonut… Tehkööt nyt mitä tahtovat… Kevääseen asti lupasi antaa asua, saakurin nokinenä, ja nyt jo kuuluu myyneen pirtin… semmoinen kristitty se on, Serafiina…»

»Kenelle on myynyt?» tiedusti Samuli, ja heikon heikko puna nousi poskille.

»Männeliinin pojalle kuuluu myyneen — kertoi seppä äsken.»

Samuli ei tiedustellut enempää. Ei jaksanutkaan puhua, niin oli heikoksi mennyt. Päivin eivät kivut niin repineet, mutta öisin oli joskus hirveitä tuskia, että käppyrään veti koko ruumiin. Hiuksetkin olivat harmaantuneet ja kasvoistakin liha niin kulunut, ettei ollut muuta jälellä kuin suuret silmät, jotka tuijottivat kuin toisesta maailmasta. Ei hän enää puhunut mitään tulevista päivistä eikä maininnut testamentista. Näytti kuin ei enää muistaisikaan.

Eräänä iltana tuli Kuusi-Antti, vanha tuttu, puheille. Ei ollut käynyt Antti Varpumäessä koko talvena. Mutta nyt, kun oli kuullut, että Samuli yhä sairasteli eikä ollut paljoa toivoa paranemisesta, oli hiihtäen lähtenyt vartavasten sairasta puhuttelemaan.

»Kahvit keittäisin, vaan ei ole kahvin varaa meillä enää!» sanoi Liisa, vihainen ja tyytymätön katse silmissä.

»Ei toki minun vuokseni!» virkkoi Antti. »En minä kahvin vuoksi liikkeelle lähtenyt, vaan muuten…»

Samuli ei jaksanut paljoa puhuakaan, hymähti kuitenkin, kun Antin tunsi. Mutta Liisa lörpötteli koko ajan, kaikkia ihmisiä syyttäen köyhyydestään ja Samulin sairaudesta.

Antti myönsi kaikki Liisan syytökset oikeiksi.

»Kylläpä olet miesparka mennyt… Vietävä, kun ovat käsivarretkin kuin piipun varret hoikkaset… Jo taitaa, veliseni, kuolema tulla…» puheli Antti, sairaan vieressä istuen.

»Vähemmällä raatamisella se yhdestä miehestä loppu tulee», sanoi Liisa.

»Jo vainenkin! Vai tähän sepän kamariin olette joutuneet asumaan», virkkoi hän sitten.

Sytytettyään piippunsa näytti Antti samassa muistavan jotakin ja kysäisi:

»Lienettekö kuulleet mitään Paavo-Eemelistä, pojastanne?»

Ei kumpikaan vastannut mitään.

»Kiinni on joutunut… Oli papinkirja täältä neuvoteltu…»

Liisa valahti kalpeaksi kuin palttina, mutta Samulin kasvoissa ei tapahtunut mitään muutosta. Hänen katseensa haki Liisan katsetta, ja kun tapasi, niin tuntui sanovan:

»Sinuun tuli… epärehellinen tuli…»

Liisa poistui pian huoneesta ja näki Antin tulevan heti jälkeensä, hyppäävän suksilleen ja lähtevän hiihtämään.

»Olisipa saanut olla sanomatta… Samulin kuullen», ajatteli Liisa, mutta itkuun hänkin purskahti sepän pirtissä eikä saattanut olla Juliaanalle sanomatta, mitä Paavo-Eemelistä oli Kuusi-Antilta kuullut.

Eräänä yönä tuli Samuli yhtäkkiä hirveihin tuskiin.

Liisa heräsi siihen, että Samuli ulvoi ja riuhtoi sängyssään, niin että sänky paukkui. Hän sai tulen ja riensi apuun. Mutta Samulilla olivat silmät kiinni ja hän vatvoi itseään sinne tänne, jalkojen ja käsien käyristyessä suonenvedosta… ja ulvoi niin pahalla äänellä, että sydämen oli halkaista…

Liisa koetti saada häntä tajuihinsa, mutta onnistumatta. Sairas vääntelihe niin, että ruumis luokaksi sujui, ja parahti oudosti…

Kauhistuksissaan Liisa pakeni sepän väkeä herättämään…

»Kuolee, kuolee!» huusi hän ovelta. »Seppä rakas ja Juliaana, tulkaa auttamaan!»

Seppä hyppäsi alushousussaan sängystä ja kiskaisi Juliaanaa tukasta.

»Nouse… nouse! Samuli tekee loppua!»

Ulvominen ja heittelehtiminen oli sillävälin lakannut kuulumasta, mutta lapset olivat heränneet ja itkivät jokainen. Liisa ja seppä vaimoineen menivät sisälle, sepällä palava kynttilä kädessä.

Samuli makasi kuolleena sängyssään, polvet koukussa vatsaa vasten ja silmät ummessa, suu selkosen selällään.

10.

Aamulla seppä läksi pappilaan ja kellonsoittoon.

Tiellä tuli vastaan hirsikuormia uutta kansakoulua varten.

»Mihin seppä näin aamusta hiihtää?» kysyivät hirrenvedättäjät.

»Menenpähän hakemaan lujempaa lattiaa sille miehelle, jonka pirtin puritte viime viikolla», vastasi seppä.

»Joko on kuollut Samuli?»

»Tänä aamuna viidettä käydessä. Pääsi nyt kunta ja kansakoulu rauhaan!»

Hirrenajajat eivät puhuneet mitään, ja seppä jatkoi hiihtämistään pappilaan päin. Pakkasaamu oli, päivä alkoi valjeta. Paksussa valkoisessa huurteessa, liikkumattomana ja totisena oli metsä, ja taivas värittömän vaaleana. Kylältä kohosi savupilviä tyyneen ilmaan, hitaasti ja vaivalloisesti hajaantuen kelmeän taivaan alle. Kirkkomaan korkea, luminen kuusikko välkkyi nousevan auringon valossa, ja etäisiä, lumen peittämiä vaarojen lakia kultasivat päivän kimaltelevat säteet.

Seppä poikkesi maalarin mökkiin, kirkon viereen, hetkeksi juttelemaan, että pastori ehtisi nousta ja pukeutua. Maalari oli kylän sosialistien johtaja ja työväenseuran esimies.

Samulin surullisesta kohtalosta maalari sai kiitollista aihetta puheeseen ihmisiä ja yhteiskuntaa, olevia oloja ja Jumalaa vastaan. Seppäkin sai taas vereksiä voimia ja uusia mielipiteitä. Hän ei ollutkaan koko talvena tullut käyneeksi työväen kokouksissa.

Rohkeana miehenä astui hän pastorin puheille, jonka tiesi olevan karskin kaikille sosialisteille. Sepästäkin oli pastorille kerrottu, että hän yllytti palvelijoita, kehottaen piikoja ja renkejä kaikenlaisiin joutaviin »mielenosoituksiin», ja että hän oli ollut ensimmäinen mies selittämään kuukausipalkkajärjestelmää.

Pastori tunsi heti sepän, kun tämä astui sisälle. Hänen otsansa vetäytyi ryppyihin, ja suun ympärille kuroutui tyytymättömyyttä ilmaisevia juovia.

Seppä ilmoitti asiansa.

»Yksi joukostanne on siis poistunut», sanoi pastori ja otti kirkonkirjat käsille.

»Ei Samuli ole koskaan kuulunut sosialistiseen puolueeseen», oikaisi seppä, joka ymmärsi, mitä pastori tarkoitti.

»Vai ei ole kuulunut! Sepä kummaa! Varpumäessähän kaikki ovat sosialisteja», oudoksui pastori.

»Vaan ei ollut tämä vainaja. Siihen puolueeseen kuului kuin Törmäläkin, isäntänsä…»

»Vai niin!»

Pastorin kasvoille levisi tyytyväisempi ilme, ja otsan rypyt katosivat.

»Mutta ilman sosialistien apua hän olisi nälkään kuollut», sanoi seppä hetken perästä.

Pastori ei vastannut siihen mitään, selaili kirkonkirjoja.

»Samuli-parka uskoi isäntäänsä. Äänesti aina vaaleissakin sitä miestä, jota isäntä käski, ja uskoi kai Jumalan apuun, mutta olisi paleltunutkin pirttiinsä ilman minun apuani niinkuin russakka…»

Pastori silmäsi julmasti seppää, mutta ei virkkanut mitään, kirjoitteli.

Seppä alkoi selittää koko Samulin elämäkertaa, lopuksi mainiten testamentistakin. Pastori kuunteli tyynesti hänen puhettaan ja lausui sitten:

»Ihmiskohtalo on vanhurskaan Herramme kädessä… Herra panee raskaita koettelemuksia ja tahtoo siten ihmisparkoja pelastukseen vetää… Samuli-vainajan kohtalo on kova, mutta uskokaamme, että hän Herransa luona nyt on iankaikkisessa ilossa… Me ihmiset emme kykene tuomitsemaan… Herra yksin kaikki tietää…»

Seppä oli pohjaltaan helläluonteinen mies, ja pastorin sydämellinen puhe vaikutti häneen kuin lämmin sade kuivaan maahan.

Pois lähtiessään hän kiitteli pastoria ja antoi kättä hyvästellessä.

Ulostullessaan hän pyyhki kyyneliä silmistään, otti suksensa ja läksi hiihtämään. Aurinko oli noussut jo korkeammalle ja helmikuun taivas käynyt äskeisestä sinisemmäksi. Kun hän ehti kirkon luo, näki hän tapulin suurten valkoisten luukkujen jysähtävän auki ja kohta alkoi kuulua kellojen soitto…

Tyynessä, kirkkaassa helmikuun ilmassa kajahti kellojen kumea ääni omituisen kirkkaalta ja helisi kauas vuoriseen ympäristöön. Seppä ei muistanut koskaan kirkonkellojen äänen noin kajahdelleen, noin kauas vaaroihin kumisseen… tai hän ei ollut koskaan niiden äänessä mitään erityisempää helinää huomannut, vaikka kotipihalle aina kuuli…

Mutta nyt otti korva paremmin, ja raskas suru tuntui sydäntä vihlaisevan.

— Sielukelloja soitetaan Samuli-vainajalle… tuli hänen mieleensä. Hän kääntyi katsomaan taakseen ja näki molempien avonaisten luukkujen läpi kellojen vuoroon heilahtavan… ja hänen mieleensä tuli kumma pelko kuolemasta ja elämästä haudan tuolla puolen…

Hän ei ollut kuolemaa eikä tulevaa elämää koskaan ajatellut, mutta nyt tuli mieleen… ja sen hän tunsi, että kaukana oli hän siitä Herrasta, joka rauhan ja iankaikkisen ilon on kärsiville valmistanut…

Ja syvissä mietteissä seppä hiihteli kotiaan päin.

… »mutta uskokaamme, että hän Herransa luona nyt on iankaikkisessa ilossa…» muistuivat pastorin sanat mieleen.

— Jos niin on… niin sitten ainakin on siellä oikeutta sillekin, jolta se täällä ryöstetään, ajatteli hän.

Kun hän pääsi kotipihalle, oltiin siellä jo ruumista viemässä vajaan, joka oli pajan vieressä. Muutamia hirrenajajia oli Juliaana saanut avukseen. Hän oli pessyt ruumiin, sepän valkoisen, uuden paidan pannut päälle ja sukat jalkaan.

Liisan uikutus kuului kamarista, ja lapsetkin itkivät.

Seppä liittyi miehille avuksi, ja pian oli ruumis saatu laudoille, jotka oli asetettu vajaan, kahden tyhjän tynnyrin varaan.

»Ei paina paljoa mies enää», sanoi eräs kantajista.

»Kyllä on miesparasta liha syöpynyt, ettei suinkaan ole muualla kuin kielessä», arveli toinen.

Kolmas, vanhanpuoleinen mies, kotikyläläinen, puhui:

»Kummasti pian kuihtuu ja kuolee ihminen. Viime kesänä vielä, muistan, kun olimme Karjasaaressa… harva nuorikaan mies olisi vielä viime kesänäkään heinän hankoamisessa Samulille riittänyt… Näin, kun Törmälän saran vieressä tein heinää.»

Seppä sanoi kuin kaikille yhteisesti:

»Ei se nälkään eikä puutteeseenkaan kuollut, sen tiedämme Juliaana ja minä. Mutta kova oli sisustauti, vanha repeämä mikä lienee ollut, ja siihen lisäksi kolotus… Ja murhetta tuli muutenkin… se lopunkin miehuutta ja toivoa vei…»

Sepälle tulivat kyynelet silmiin, ja toisetkin miehet seisoivat totisina kuin patsaat.

»Veisatkaa joku virsi», pyysi Juliaana, joka seisoi ovella.

Olikin miesten joukossa Juurrus-Antti, vanha veisaaja ja virsimies verraton.

Ulkomuistilta alkoi veisata, ja toiset ottivat lakit päästään. Oven pieltä vasten seisoi Juliaana silmiään huivinnurkalla pyyhkien.

Virttä veisatessa ilmausi Törmälän Serafiina pihalle ja käveli vajan ovelle, Juliaanan viereen. Hänen kasvonsa olivat puhtaat, ja päässä oli musta huivi. Silmät eivät kiiluneet nyt niinkuin tavallisesti, ja olennossa näytti muutenkin olevan vakavuutta.

Juliaana silmäsi häneen kylmästi.

— Oletkohan tullut ilon vai surun vuoksi? hän mietti, sillä hänellä oli vieläkin omat ajatuksensa Serafiinasta ja testamentista.

11.

Kirkas, heleän kaunis helmikuun sunnuntai oli, kun Koski-Samulin viimeiset jäännökset kätkettiin maan poveen.

Törmälän Serafiina oli kaikki hautajaishommat kustantanut. Köyhäinhoidon puoleen ei tarvittu kääntyä. Kuusi-Antti, vanha ruumisarkkunikkari, teki arkun, ja Serafiina ja sepän Juliaana toimittivat ruumiin siihen. Arkku oli kaikin puolin varustettu niinkuin varakkaidenkin. Kantajiksi oli kutsuttu Samuli-vainajan parhaat ja läheisimmät naapurit: Kuusi-Antti poikineen, seppä, Alatörmälän isäntä ja kaikki mökinmiehet Varpumäestä, jotta yhteensä oli kahdeksan kantajaa.

Törmälän hevosella on ruumis kirkolle tuotu, ja siinä nyt kirkon luona vartovat papin viimeistä toimitusta, ennenkuin lähtevät arkkua kirkkomaalle kantamaan.

Ruumissaatossa on, paitsi kantajia, vainajan leski Liisa, sepän Juliaana ja Törmälän Serafiina, joka on tahtonut saattaa talon vanhaa palvelijaa viimeiseen lepokammioon. Liisan silmät ovat itkusta turvonneet, mutta nyt hän on vaiti ja katselee miettiväisenä mustaan arkkuun, jonka mustankiiltävästä pinnasta valkoinen lumi omituisesti heijastuu.

Miehet puhelevat keskenään muista maailman asioista, ja Serafiina seisoo vähän etempänä omissa ajatuksissaan. Hän on kyllä vakavan ja juhlallisen näköinen paksuissa, mustissa talvivaatteissaan, mutta siinä mietteissään kun seisoo, vilahtaa väliin kuin riemu pienien silmien terävässä ilmeessä.

Juliaanan suurten, rehellisten silmien katse seuraa Serafiinaa, ja kun Juliaanan katse osuu Serafiinan silmiin, kääntää tämä heti päänsä toisaalle. Eikä saa Juliaana pois mielestään kummaa epäluuloa, joka Serafiinaa kohtaan on syntynyt. Ei ole Juliaana luuloistaan kenellekään sitten enää puhunut, kun miehensä kanssa siitä puhe oli, mutta aina on se ajatus häntä vaivannut. Ja kuta enemmän hän on Serafiinaa tarkastanut, nyt hautajaishommissakin, sitä varmemmaksi on hänen uskonsa käynyt. On tosin joskus epäillytkin. Niinä hetkinä varsinkin, kun näki, millä innolla ja huolella Serafiina hommasi vainajaa hautaan ja lapsista huolta piti.

Mutta nyt tässä kirkon luona, kirkkaassa ilmassa, on hänen tuntoonsa kasvanut varma usko, että Serafiina sydämessään iloitsee Samulin kuolemasta. Semmoisen kummallisen ilon kiillon on hän nähnyt Serafiinan silmissä.

Mutta ei hän ajatuksistaan kenellekään mitään hiisku.

Maalari, työväenseuran esimies, on aikonut pitää puheen Samulin haudalla. Mutta seppä on yhteen sanaan sen kieltänyt.

Syrjäsilmällä maalari katselee ruumissaattuetta, mutta ei tule kantajia puhuttelemaan. On luultavasti sepällekin suuttunut.

Kirkas päivä paistaa kirkkomaan pitkien puiden lomitse valkoiseen hankeen. Sinne on suuren kuusen juurelle kaivettu hauta, jonka kuiva, keltainen hiekka pohottaa kauas hangen keskeltä…

Sinne kantavat Samuli-vainajan arkkua, ja nenäliinat silmillä kulkee kolme naista arkun perässä.

Törmälän Serafiina on palannut Samuli-vainajaa hautaan saattamasta.

Hän ei oikein saa selvää itsestään, onko hänen hyvä vai paha olla.
Enemmän kuitenkin hyvä.

Koko talo onkin nyt kuin autio. Serafiina on toistaiseksi lopettanut karjan pidon, vuokrannut niityt ja elää omaa elämäänsä yksin koko talossa. Ei palvelijaakaan ole hän täksi talveksi raskinnut palkata.

»Velkoja on paljon», on hän huutokauppapäivänä sanonut. »Ne täytyy ensiksi maksaa…»

Hän on riisunut paksut mustat vaatteensa ja istahtaa melkein väsyneesti tuolille ikkunan luo, josta näkee suoraan Varpumäkeen. Sinne vie nyt vankka, kovaksi tallattu hirsitie, ja uusien, vasta pelkottujen hirsien kyljet paistavat läjistään tielle asti.

Hän on sytyttänyt tulen uuniin, sillä kirkkomaalla ollessa on tullut hieman vilu. Lämmittävän tulen luona on hupainen istua, ja hänestä tuntuu nyt helpommalta kuin on tuntunut pitkään aikaan. Ja hänen ajatuksensa pyörivät nyt viime kuukausien tapahtumissa…

Sydän vieläkin hytkähtää ja selkäpiitä karmii, mutta kaikki on nyt hyvin ja hänen tuntonsa on rauhoittunut.

Onko hän sitten rikkonut?

Vasta syyskesällä, kun kansakouluntarkastaja kävi ja puhe tuli Varpumäen torpasta, että siihen kansakoulu sopisi, sai hän isältä kuulla, että Varpumäen oli isä lahjoittanut Samulille…

Varpumäen torpan paikasta tarjosi kunta verraten suurta kauppasummaa, ja hän koki taivuttaa isää, jotta myisi… ja saisi siten ison velan maksetuksi. Mutta isä ei suostunut mihinkään…

Silloin isä sairastui ja puhui testamentista…

Hän haki ja löysi isän papereista testamentin…

— Mitä hyödyttää Samulia, että saa niin paljon maata? mietiskeli hän. — Ei Samuli koskaan, kivulloinen ja ikämies jo, kykene maataan viljelemään, ei pysty saamaan navettaakaan… Parempi on, että autan häntä muuten.

Ja isän kuoltua hän otti testamentin ja piilotti sen visusti omiin kätköihinsä. Ei tahtonut sitä hävittääkään…

Myi sitten Varpumäen ja joka pennillä isävainajan velkaa maksoi… Ja huolta oli pitänyt Samulin perheestä ja vastakin aikoi pitää…

Se vain oli joka päivä ollut hänen suurin toivomuksensa, että Samuli kuolisi, kuta pikemmin sitä parempi. Nyt oli toivomus toteutunut ja hän oli nyt mielestään päässyt rauhaan — testamentin suhteen.

Ei kaivannut enää Samuli testamenttia, ja leski ja lapset tulivat varmaan paremmin nyt toimeen kuin koskaan torpassa, jossa ei olisi ollut muuta kuin viljelemätöntä maata…

Niin oli.

Hän nousi, meni kätköilleen ja otti sieltä paperikäärön, jonka aukaisi.
Siinä oli isävainajan isoa, selvää käsialaa. Hän luki siitä:

Lahjakirja.

Täten lahjoitan ja määrään minä Joonas Heikinp. Aislinki eli Törmälä, että kuolemani jälkeen kiinteästä omaisuudestani Törmälän talosta N:o 3, tämän pitäjän Haukkavaaran kylässä, on torpparilleni Samuli Erkinp. Koskelle ja hänen perheelleen omaksi ja omistettavaksi erotettava 5 tynnyrinalaa maata, Varpumäestä suoraan itään Takasuolle päin, rajoittuen Alatörmälän talon palstaan etelässä ja Metsämaan palstaan pohjoisessa, lisäksi mainitun Kosken ennen omistamaan torpan maahan ja huoneisiin, jotka olen hänelle ennen lahjaksi antanut. Vielä on Koskelle lisäksi erotettava Takasuo nimiseltä uudisviljelykseltä, Rantalan talon rajaa vasten, Vasuharjusta alkaen 300 sylen pituinen ja 100 sylen levyinen niittypalsta, jotka molemmat palstat omistaja saapi hakea palstatilaksi ja päätilan veroihin nähden niistä päätilan hyväksi veron maksaa.

Irtaimistosta on heti kuolemani jälkeen annettava kaksi lypsävää lehmää ja 2 tynnyriä ohria. Jos Samuli Koski kuolisi ennen minua, jää tämä lahjakirja hänen oikeutensa omistajien nautittavaksi.

Kaiken tämän lahjoituksen teen vapaasta tahdostani ja oikeasta omastani siitä syystä, että Samuli Koski on minua palvellut kolmattakymmentä vuotta uskollisesti ja rehellisesti.

Kirjoitettu Törmälän tilalla — päivänä — kuuta — — —

                                   Joonas Heikinp. Aislinki
                                          eli Törmälä.
                                          Oma käsi.»

Serafiina heitti paperiarkin hiillokseen, missä liekit mieluisasti nuoleksivat sitä. Serafiina näki vielä hiiltyneen paperin punaisella pohjalla mustia kirjaimia, joista erotti nimet Samuli ja Joonas…

Hän kohensi jäännökset hiillokseen.

Hän ei tiennyt, oliko hänen nyt paha vaiko hyvä olla. Paremmin kuitenkin hyvä.

Hän nousi, puki ylleen ja läksi Varpumäkeen noutamaan Samuli-vainajan nuorinta poikaa, Akselia, jonka oli aikonut ottaa kasvatikseen.