The Project Gutenberg eBook of Pohjalaisia ja peräpohjalaisia, by Juho Koskimaa

Erämaan laki
Varkaus
Sara-Niilan uutistalo
Tunturi-Heikki ja hänen rahansa
Eerik Lensmanin kääntymys
Muutaman jätkän kesä-idylli
Hautausmaalla
Sunnuntai-aamuna
Sanni
Pientä odotusta
Palaava kapinoitsija
Jaskan äkkikäännös

ERÄMAAN LAKI

Siellä, missä kruunun poroaita katkaisee vuolaan Tuntsan, autiossa erämaassa, on aidanvartijoilla hataraseinäinen kotansa. Ei kylää, ei taloa, ei edes tölliäkään kymmenien peninkulmien laajuisella alalla. Ääretön, salaperäisyydessään hirvittävä erämaa kaikkialla, minne vain silmäsi käännät. Ympärilläsi on valkea jäkäläkangas kuivine, kaksilatvaisine kuusineen, sen takana samanlaisia jäkäläkankaita, paloja tai vellovia soita, jotka pieni tunturipuro tai joentapainen jakaa ikäänkuin suunnattomiin sarkoihin, ja sitten taas kankaita, soita, tuntureita, vaaroja ja yhtä loputonta erämaata. Edessäsi näet Sauoivan ja Puitsitunturin vaaleat laet, takanasi Värriöiden tunturijonon ja kaukana idässä, kohti Vienanmerta, kohottaa Umptek lumipeitteisiä, mutta laskevan auringon valossa verisiltä näyttäviä huippukaan taivaita kohti. Maantieteilijät kertovat sen olevan toista kilometriä korkean.

Viikkomääriä voit tässä kiveliössä kulkea ja kuulet vain omien askeltesi kahisevan jäkälikössä ja sääskien taukoamatta surisevan ympärilläsi. Joskus voit tavata kuljeksivan porotokan. Se pysähtyy hetkeksi, katsahtaa sinua ihmetellen, pakenee sitten kiiruusti tiehensä, ja sinä kuulet vain sen kavioiden kopseen, joka häipyy kauas erämaan uumeniin. Karhukin, tämän erämaan vakinaisin asujain, antaa sinun rauhallisena kulkea tietöntä taivaltasi ja väistyy kauniisti ja hiljaisesti syrjään. Niin voit kulkea viikkomäärin ja yhä voimakkaampana kehittyy sinussa tunne, että olet heitetty oman harkintasi varaan ja että jostakin, vaaleansinisen taivaan takaa, katselee sinua Isä-Jumala, vartioiden, teetkö oikein tai väärin ja vaatimatta sinua tilille muiden kuin korkean itsensä eteen.

Vain kruunun monikymmenpeninkulmainen poroaita antaa aavistuksen jonkunlaisesta viljelyksestä, poroaita, joka on rakennettu varkaita vastaan ja joka suunnattoman langan tavoin leikkaa erämaan. Varkaita vastaan on tämä aita rakennettu, sitä varten on sillä myöskin vartijansa ja Tuntsan rannalla on yksi heidän kodistaan.

Kerran viikossa sivuuttaa tällä kodalla toisensa kaksi vartijaa kulkeakseen sitten kumpikin suunnalleen kuusi peninkulmaa.

Eera Mantselmus, joka toistakymmentä vuotta on ollut toimessaan, on jo kodalle saapunut. Kesät, talvet on hän matkansa aidan viertä kulkenut, joskus vain kylässä käynyt eväitä hakemassa, ja ihmiset kertovat, että hän tuntee aidan jokaisen säleen, jokaisen puun, pensaan ja kiven aidan vierellä. Varkaudet ovat vähenneet, vain joskus voi koltta, ryssän puolen lappalainen, viikkomäärin vaanittuaan Eeraa ja saatuaan varmuuden siitä, että hän on peninkulmien päässä, saada viedyksi suuremman tai pienemmän tokan omalle puolelleen.

Eera on siis jo saapunut kodalle, keittänyt kahvit ja istuu kynnyksellä toveriaan odotellen ja piippuaan imeskellen. Hän on ehkä viisissäkymmenissä, mies laiha ja luiseva, kasvot päivettyneet ja ilmeettömät. Silloin tällöin luo hän pikaisen katseen ympärilleen ja imee sitten taas piippuaan sen näköisenä kuin ei ajattelisi mitään.

— Saisi se toverikin jo tulla, että saataisiin vähän jutella, mietti hän. Muutamia vuosia sitten, kun isoajakoa oli toimitettu, ei täällä tarvinnut seuran puutetta valittaa. Linjamiehiä ja insinöörejä joka kolmannella peninkulmalla. Mitähän varten se kruunu tännekin niitä linjojaan…?

— Jos lienee tavannut jonkun erämaita kiertelevän, teitä karttavan viinasaksan, jatkoi hän mietteitään.

Joskus oli hänkin tavannut sellaisen, ostanut tuopin pirtua ja sitten toverinsa kanssa juonut sen täällä kodalla. Kyllä silloin oli Sodankylän miehen suu käynyt ja lopuksi oli metsä kajahdellut vanhojen miesten käheästä, yksitoikkoisesta laulusta. Vieläkin pakkasi naurattamaan kun ajatteli.

— Mutta mistäpä ne viinasaksat näin aikaisin, ajatteli hän sitten.
Keliä ne odottavat. Ei sitä laukussa ansioiksi asti…

Nimismies oli pyytänyt häntä ilmoittamaan viinankuljettajat, mutta mitäpä hän niistä. Vallesmanni pitäköön huolen omistaan ja hän omistaan. Ja kuuluipa nimismiehellekin kelpaavan. Apteekissa joi niin, että nyrkit savessa rypi maantiellä, vaikka kielletty oli… Vahtikoon itse tai pankoon poliisin. Eipä ole ajasta puute…

Koltatkin antoivat itsestään vähän työtä. Ennen olivat satoja poroja vieneet omalle puolelleen ja siellä tappaneet, mutta lienee luonto mennyt senjälkeen, kuin Aatsingin Heikki heistä pahimman ampui. Mitäpäs siitä? Kuka käskee heidän tulla tänne varastamaan leivän ihmisten suusta. — Tosin nytkin joskus särkivät aitaa, mutta siihenpä se jäi. Ei annettu aikaa saada suuria laumoja kokoon.

Ja Eeraan menee hyvän mielen tunne siitä, että tämä on suureksi osaksi hänen ansiotaan.

Eeran mieleen juolahtaa ajatus, että se toveri onkin tavannut kolttia. Hän nousi jo pystyyn ja oli tarttua kivääriinsä, mutta malttoi sitten mielensä. Mitäpä nekään näin aikaisin…

Aurinko alkoi jo painua Värriöiden taakse, kun se toinen viimeinkin saapui, hitaasti lönkytellen, laukku selässä, pyssy olalla ja kirves kädessä. Eera oli jo niin tähän jokaviikkoiseen tapaamiseen tottunut, että tuskin viitsi katsettaan nostaa, vaikka odottanutkin oli. Jompikumpi heistä sai näin joka viikon kuluttua istua ja odotella. Ellei hän, niin sitten toinen. Miten sattui. Eikä siinä tavattaessa liikoja kätelty eikä tervehditty.

— Pidin tässä kahvia kuumana, sanoi Eera, kun mies oli tullut kodalle.
Ajattelin, että piankin tulisit, mutta kauanhan sinulta menikin.

— Kauan, vastasi toinen harvakseen ja tarttui kuppiinsa. Sitten siirtyi hän valkean ääreen, istuutui ja täytti astiansa.

Toveri joi kahvinsa suurella mielihartaudella, avasi sitten laukkunsa ja alkoi järsiä kuivattua poronlihaa.

— Vai oli särjetty? tiedusteli Eera uudelleen hetken kuluttua. Kukahan lienee ollut meiningeissä?

Toinen vartija lopetteli ateriaansa ja paneutui pitkäkseen sytytettyään ensin piippunsa.

— Kyllä ne pojat Saisi ottaa hengiltä koko heimokunnan, että kerrankin pääsisi rauhaan. Niillä on varkaan luonto veressä…

— Taitaa olla. Ja monihan niistä on löytänyt viimeisen levon täällä selkosessa, niin että melkein on sääli tullut. Vaan eivätpä ota ojentuakseen, eivät.

— Kas perhanaa! — Erkki otti lakin käteensä ja pyöritteli sitä kauan aikaa hyppysissään. — Koltan on, koltan täinen lakki. Saapa taas pitää silmänsä auki. — Olivatko äsken käyneet?

— Lastut aivan tuoreita. Muttei ollut yhtään elukkaa reiästä mennyt, huomasin sen jäkälistä. Odotin siinä kohdalla parikin päivää, nähdäkseni, minkä konstin ne nyt ovat keksineet, muttei näkynyt, ei kuulunut.

Eera ei vastannut mitään. Koltta-asiat olivat niin jokapäiväisiä, ettei niitä kannattanut sen enempää aprikoida. Molemmat änkeysivät kotaan ja laskeutuivat levolle taljoille.

— Onko sattunut viinakauppiaita tiellesi? tiedusteli Eera, hetkisen vedeltyään vielä makuulla ollessaan pitkiä savuja.

— Ei ole näkynyt. Ajattelinkin, että jos he ovat aidan särkijöitä, niin kaipa jälkensä korjaavatkin. Ja antavat muutenkin, tiedon itsestään.

Eera makasi vielä jonkun aikaa tupakoiden ja kuunnellen toverinsa hartaita, äänekkäitä kuorsauksia. Niin, mikähän ne koltat onkin näin aikaisin liikkeelle saanut? Varmasti niillä taas on joku uusi varastamiskonsti, kun tietävät, että talvella ollaan vielä enemmän varuillaan. Eivät niiden kanssa auta lailliset tuomiot, eivät puheet, eikä raahaaminen Kittilän ja Oulun vankilaan. Kaksi istuu nytkin Oulun linnassa, mutta minkä tolkun niistäkään sai — tunnustivat vain, että: joo, varkaita me olemme. Kyllä Aatsingin Heikin konsti oli paras: henki pois vaan, niin ei tule toista kertaa…

Sinä yönä ei Eera nukkunut rauhallisesti. Juuri, kun hän oli saanut unen päästä kiinni, heräsi hän taas ja viimein hän kyllästyi ja nousi. Levottomuus ei antanut hänen maata. Tiesi, minkä taas keksivät hänen maatessaan ja hän saa sitten koko talven tehdä tiliä paliskunnan miehille.

Eera pani pannun tulelle, joi kahvinsa ja lähti sanaa puhumatta taipaleelleen. Joen yli soudettuaan tarkasti hän kiväärinsä. Hyvässä oli kunnossa, — sillä kun hyvästä paikasta pääsee pamauttelemaan, niin kyllä varkaat vähenivät.

Aamu oli varhainen ja kostea ja Eera kulki verkalleen tietään. Hän oli rauhallinen, mutta hän tunsi, että jokainen hänen hermonsa oli vireessä. Tuskin koskaan oli hänen terävä silmänsä niin tarkasti pälyillyt ympärilleen, tuskin koskaan hänen herkkä korvansa niin tarkasti eroittanut metsän jokaista risahdusta ja tuskin milloinkaan hänen kirveensä niin usein kopahduttanut aidan välipylväitä. Mutta vikoja ei näkynyt, epäilyttäviä ääniä ei kuulunut. Kylläpä ymmärsivät karttaa, tiesivät, että täällä ei varkaita kohtaan tunnettu sääliä. Ja entistä tarkemmin vaani tarkka silmä, entistä lujemmin pusertuivat yhteen kovat, tupakanruskeat huulet.

Kaikki oli rauhallista ja äänetöntä. Ei kuulunut koltan kimeää ääntä, kun hän tovereitaan lähestyvästä vaarasta varoittaa, ei hänen hiipivää, tassuttelevaa askeltaan kuivassa jäkälikössä. Kuuset vain huokailivat iänikuista, valittavaa säveltään, silloin tällöin ulottui korvaan tunturipuron livertelevä lorina.

Eera kulki eteenpäin kaikin vaistoin vainuten vaaraa. Jos tulevat hänen näköpiiriinsä, ei hän enää heidän kanssaan keskusteluihin rupea, kuten kerran oli tehnyt. Menevät polvilleen, pyytävät, rukoilevat, ja kun selkänsä kääntää, tulevat takaisin. Koltan koko olemus oli Eeran mielessä ruumiillistutettu varas, varas pikkuvarpaasta viimeiseen täiseen hiustupsuun asti. Eeran periaatteena oli ampua heti, kun näkikään heitä. Heillähän ei ollut täällä mitään tekemistä.

Eeran sydäntä kolkutti hiukan, kun tuo ajatus tuli hänen mieleensä, mutta hän hylkäsi sen uljaasti: koltta on pelkuri ja huono pyssynkäyttäjä. Koltta ei uskalla ampua suomalaista. Sellaista ei ollut tapahtunut sitten Juonnin suurten mellakkain, kun paliskunnan miehet joukolla menivät sinne merkkejään tuntemaan. Oli sekin yhtä ajojahtia.

Ajatus ei kuitenkaan antanut hänelle rauhaa. Hän oli antanut lähtöpassin niin monelle koltalle, miks'ei voi tulla hänenkin vuoronsa. Jos ovat hyvinkin tulleet tänne, istuvat jonkin kiven takana käsi liipasimessa ja odottavat häntä, aina varuillaan olevaa vihamiestänsä. Hän kuulisi yht'äkkiä laukauksen ja tuntisi, kuinka kylmä lyijy tunkeutuu hänen karvaiseen rintaansa…

Tai sitten voisi joku heistä hiipiä hänen nuotiolleen, kun hän nukkuu, ja työntää kylmän veitsen hänen rintaansa. Hänet löydettäisiin vasta aikojen kuluttua, puoleksi mädänneenä, ja ihmiset ihmettelisivät, kuinka hän niinkin kauan on säilynyt… Olivat jo kylällä puhuneet, että olehan varuillasi…

Erkki vetäytyi vielä kauemmaksi aidasta päästämättä sitä kuitenkaan näkyvistään.

— Mikä se nyt tällaiset ajatukset kesken kaikkea. Eivätpä nuo ennen ole olleet tullakseen, vaikka on vuosikymmenen tässä edestakaisin marssinut. Kyllä niitten kärsivällisyys jo on loppunut, mutta pelko on esteenä…

Eeran rohkeus ei kuitenkaan ota palatakseen. Asia on nyt niin, että kun nuo asiat rupeavat vaivaamaan, niin ne tekevät sitä niin kauan kuin tahtovat ja menevät pois, koska tahtovat.

Tulee yö ja hämärä, mutta Eeraa ei huvita mennä levolle. Hän tahtoo sivuuttaa sen paikan, missä toveri kertoi aitaa särjetyn. Kylläpä lienevät sinne jättäneet jotakin muutakin merkkiä itsestään, kun vain arvaa hakea. Vähitellen menee häneen varma aavistus siitä, että juuri häntä. Eeraa, ne ovat tulleet tänne väijymään.

— Mutta turhaan väijyvät, sanoo hän itsekseen, pistää kirveen laukun kielen alle ja ottaa kiväärin käteensä.

Juuri silloin, kun auringon ensimmäiset säteet alkavat leikkiä puiden latvoissa ja tunturin rinne alkaa jo nousta, pysähtyy hän äkkiä ja peräytyy. Hänen korvansa on eroittanut hiljaista kalkatusta, säännöllistä ja järjestelmällistä, ilman hätiköimisen jälkeäkään. Samalla on myöskin hänen levottomuutensa ja painostava tunteensa kuin poispyyhkäisty, varovasti hiipii hän lähemmäksi, mutta muuttaa sitten päätöksensä, istuutuu ja riisuu pieksut jaloistaan, jatkaen vasta sitten matkaansa. Hänen hermonsa ovat tosin jännityksessä, mutta tahto on kylmä ja harkitseva kuin metsämiehen.

Viimein saa hän kalkuttajat näköpiiriinsä ja nyt hän pidättää hengitystään ja kokee jokaisen paikan, mihin jalkansa asettaa.

Aidalla istuu kolttalaispoika, melkein lapsi vielä, irroittaen säleitä, vanhus on maassa ja puuhaa jotakin muuta. Kaksi paalunväliä on jo revitty, ja aitaa vasten on kiväärirämä pystyssä.

Hetkeksi häneen menee suuri sääliväisyydentunne lasta kohtaan, mutta samalla hän tuntee ukon, josta hän on vain kivenheiton päässä.

— Niin, päättää hän tylysti. Jos tuon sukulaisia lienet, niin sinulla oli varkauden siemen itsessäsi jo silloin, kun käsivarren kokoisena lapsena potkit komssiossa, varkaaksi olet sinä syntynyt, varkaana kasvaisit ja varkaana kuolisit…

Hänen sydäntään kylmentää hiukan, mutta hän nostaa tyynesti kiväärinsä, tähtää huolellisesti päähän ja laukaisee. Ilma kajahtaa ja ääntä päästämättä tipahtaa poika suulleen maahan.

Ukko näyttää ällistyvän äkkinäistä laukausta, Eera näkee hänen kuolemankalpeat kasvonsa, kun ukko ikäänkuin naulittuna kauhusta seisoo paikallaan, eikä hän voi ampua. Mutta sitten ukko hyökkää kiväärin luo ja hosuen sillä kuin riivattu juoksee hän Eeraa kohden. Tällä kertaa Eera ei emmi eikä epäile. Taas kajahtaa erämaassa kaksi peräkkäistä laukausta, toinen tähdätty päähän, toinen rintaan, ja ikäloppu kolttalaisäijä kaatuu suulleen sammalikkoon.

Eera tuntee lievää pahoinvoinnintunnetta, mutta menee kuitenkin ruumiiden luo ja tarkastaa heidän taskunsa ja laukun, joka on särjetyn aidan toisella puolen. Jokunen markka rahaa, pari ruplaa, Venäjän valtion viinapuodin kuitti ja täysinäinen hallin pullo viinaa.

Hetkisen katselee Eera ruumiita ja hänen lävitsensä käy hieno väristys, sitten hän ottaa pojan käsivarsilleen ja kantaa hänet kaltioon. Kuuluu loiskahdus ja poika vaipuu syvyyteen. Minuuttia myöhemmin menee ukon ruumis samaa tietä. Hartiavoimin hän vielä vääntää suuria kiviä kaltioon ja sitten on hänen työnsä kolttain suhteen päättynyt. On jälellä vain aidan korjuu.

Eera Mantselmus jatkaa työtänsä tyynesti ja asiallisesti eikä häntä enää vaivaa painostava tunnelma. Hän käy pieniä välikäräjiä omantuntonsa kanssa, mutta hän ei voi tunnustaa itseään syypääksi murhaan. Hän on vain tehnyt, niinkuin jokainen muu olisi tehnyt hänen asemassaan.

— Kuka käski, kuka tosiaankin käski heidän tulla tänne varastamaan ihmisten ainoat elinehdot?

Olisi vain puuttunut, että he olisivat huomanneet hänet ensiksi. Olihan heilläkin kivääri mukana.

Eera Mantselmus tekee työnsä loppuun, kulkee hiukan eteenpäin ja syö hyvällä ruokahalulla. Sitten hän taas kulkee iltaan saakka ja nukkuu ensi yönsä rauhallisesti.

Kalmankaltion tienoo on tätä ennen ollut hänen vakituinen yöpymispaikkansa. Tästä eteenpäin hän kuitenkin sivuuttaa sen mahdollisimman nopeasti. Luonto vaatii niin.

VARKAUS

Elämä Kaarretahon kruununtorpassa, numero 89 Vaalajärven pitäjän Kaitmitkaidan kylässä, kuten torpankirjoissa niin uljaasti sanottiin, ei todellakaan ollut liiallisella hyvinvoinnilla ja ylenpalttisilla nautinnoilla pilattu.

Päivä meni, toinen tuli, vuodet kuluivat, Anselmi teki työtä minkä kerkesi, aina kun oli siihen tilaisuudessa, akka haukkui miestänsä ja teki lapsen joka vuosi, mutta köyhyys ei ottanut väistyäkseen Anselmin hallitsemasta kruununtorpasta.

— Kyllähän tässä vielä, kyllähän tässä vielä… hoki Anselmi ja uskoi sankarillisesti, että kylläpähän Jumala, kylläpähän Jumala, kun muilta hommiltaan ehtii, vielä luo armollisen katseensa hänenkin joukkonsa puoleen, niinkuin saarnamies Annaperin seuroissa oli häntä lohduttanut. Mutta Jumala ei nyt ollut vielä ehtinyt ottaa Anselmin vaivoja käsittelynalaiseksi, vaan antoi hänen edelleenkin kilvoitella köyhyydessä ja uskossa.

— Ynnä kurituksessa, teki Anselmin mieli lisätä, mutta mikäpä hän oli viisauksia lausumaan.

Itse asiassa ei Anselmin aineellinen asema suurin piirtein eronnut tuhansien muiden torpparien asemasta. Jos he jollakin tavoin olivat saaneet itselleen hankituksi hevosen, niin he vetivät rahtia kesäisin ja Kemi-yhtiön tukkeja talvisin, ja elämä oli jotenkuten siedettävää. Mutta ellei heillä sitä ollut, — ja tähän ryhmään kuului Anselmi Elsanpoika Kaarretaho — niin he tanasivat metsäherran tai maanmittarin töissä kesäisin, puulaakin talvisin ja ellei mitään sopivaa souvia sattunut eikä muutenkaan ollut eteensä katsonut, näkivät nälkää, kunnes taas sattui eteen reikä, josta pääsi livahtamaan. Eihän se hevosenpito sitäpaitsi oikein olisi Anselmille sopinutkaan, kun lähimpään valtatiehen oli lähes neljän peninkulman matka.

Naapurit, Kaitmitkaitalaiset, pitivät Anselmia hiukan löylynlyömänä ja alituisen pilan esineenä.

— Lyö Anselmille piimää leiliin ja anna sille viisikymmentä penniä, niin kyllä juoksee edestakaisin kirkolla, sanoivat he.

Mutt’ei Anselmi silti löylynlyömä ollut, vaikka ei ollut liiallisella neron runsaudellakaan pilattu.

Nyt oli talvi jo kulunut puoliväliin eikä mitään elinkeinon apua ollut ilmestynyt.

Anselmi istui tupansa penkillä ja harkitsi ankarasti tätä asiaa, niinkuin oli jo monta viikkoa tehnyt. Aina väliin hän imaisi puoleksi sammunutta piippuaan, sylkäsi tarmokkaasti ja katseli taas eteensä.

Lapset temmelsivät puolialastomina ja nälissään lattialla ja piirtelivät epämääräisiä kuvioita isän sylestä, mutta kaksi lähinnä nuorinta oli joutunut riitaan harvinaisesta aarteesta, jonka toinen oli löytänyt: kuolleesta hiirestä. Kaikkein nuorin, yhdentoista kuukauden, jolla oli vanhuksen kasvot ja auttamattoman väärät jalat, katseli riitaa äänettömänä yksinäiseltä paikaltaan keskellä lattiaa ja suhtautui siihen ylemmän tyyneydellä.

— On se hyvä, että on edes puita tarpeeksi, mietti Anselmi. Jos tuuli alkaa nurkasta puhaltaa, niin lisää vaan puita pesään.

Akka hämmensi jotakin keittoa takan ääressä. Hän oli koko päivän kotkottanut Anselmille ja piti nyt pienen paussin, miettiäkseen, mistä päästä seuraavan saarnansa alkaisi. Anselmi seurasi hämmentämistä silminnähtävällä mielenkiinnolla, mutta mitä keitto tulisi sisältämään, sen tiesivät vain Jumala ja akka. Vesi siinä ainakin tulisi olemaan päätekijänä.

— Nyt se alkaa, ajatteli Anselmi ja yhtäkkiä hänen mieleensä muistui metsäherran grammofooni. Ei tarvinnut muuta kuin vääntää vähän veivistä, niin jo soitti vaikka miten pitkän liverin. Anselmia rupesi naurattamaan, mutta hän hillitsi itsensä eikä puhunut mitään.

Anselmi oli neuvoton. Hän oli jo kolunnut kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat. Ei ollut ollut metsäherralla eikä pappilassa. Ei kukaan tarvinnut. Sitten hän oli mennyt kauppiaan luo pyytämään vähän tavaroita velaksi. Hän oli puhunut kauan ja vakuuttavasti, oli luvannut vaikka tunkiota nuolla, kunhan vain saa sen ja sen. Kaksi markkaa oli saanut ja siitä oli nyt kolme viikkoa.

Laihuutta ja jatkuvaa kitumista ei Anselmi osannut pitää vikana eikä minään. Samanlaisia ovat muittenkin penikat ja kylläpähän korjautuu kun kasvavat.

— Ellet olisi myynyt koiraasi, puhui akka taas, voisit nyt mennä linnustamaan. Se apu siitäkin olisi.

— Saatiinpahan siitäkin viisikymmentä markkaa, vastasi Anselmi. Viisikymmentä markkaa, joo. Ja tarpeeseen tulivat. Elää nujuutettiin niinkuin paremmatkin pari kuukautta.

— Ja hyvä kuuluu olevan, jatkoi Anselmi, kun akalla ei ollut sanaa suuhun tulevaa. Sellainen tyypillinen, pystykorva, haukkuva lintukoira. Kyllä minä kirkolla kuulin ja joka sanan muistan.

Nyt lasten leikki yltyi tavanmukaiseksi, todelliseksi tappeluksi. Anselmi katseli, kuinka akka tarmokkaalla kädellä ja asiantuntemuksella asetti tappelun, nousi sitten ja painui ulos.

Pimeässä navetassa ammui torpan ainoa lehmä. Anselmi avasi oven ja vilkaisi sisään. Siellä se seisoi lamassa niinkuin ennenkin ja inui Anselmia vastaan. Jäkäliä oli pakko sillekin syöttää.

— Älähän murehdi, kanttura, sanoi Anselmi toverillisesti. Kunhan tästä kesäkin vielä tulee, niin saat heiniä. Ja ensi syksynä tehdäänkin eri tavalla.

Lehmä ammahteli iloisena lupauksesta, mutta vähän kuin epäillen, kuinka sen kesään pääsemisen kanssa oikein on.

— Sen kun tappaisi, ajatteli Anselmi, nousten suksilleen, niin jo valuisi ruokaa pitemmäksi aikaa. Mutta liian äkkiteko se olisi. Sitten olisi sekin toivo poissa ja mistäs tenaville maidon otat?

Anselmi hiihteli metsiä ristin rastin, ilman mitään päämäärää. Nousi vaaralle, painui taas aavalle, mutta mitään ammuttavaa ei näkynyt.

— Mitäpäs sitä ilman koiraa, ajatteli hän. Taisi olla sittenkin tyhmää kun tuli myydyksi. Mutta paremmat taitavat Killillä olla päivät puulaakin herran luona kuin isäntäväellä täällä kotosalla.

Alkoi jo painua illaksi ja Anselmia uuvutti. Mistäpä ne liiat voimat, ei ollut tullut liikoja syödyksikään. Olisi sitä nyt joku lintukääkäle tarvinnut saada hollille. Mutta eipäs. Kun ei, niin ei. Se on se köyhän osa sellainen.

Luonto ja hiljainen metsä antoivat Anselmin ajatuksille suuntia ja hän hidasti kulkuaan. Annahan kun päästään kesään ja työn päästä kiinni. Kyllä silloin katsotaan eteen, katsotaan totisesti, jos ei tähän mennessä ole katsottu. Ei tule olemaan muijalla sanansijaa, jos tähän mennessä liekin ollut.

Tästä Anselmi johtui miettimään, että kuinkahan se hänen kohtansa onkin sellainen. Muille aina jotenkin onnestaa ja lykästää, mutta eipähän satu hänen kohdalleen. Sattuisipa edes kerrankaan. Mutta kaipa Jumala, joka pitää huolen riekoistakin…

Uupumus alkoi jo saada ylivallan, ruumis oli läpihiestynyt ja Anselmi istahti kaatuneelle, lumiselle puunrungolle pannen tupakaksi. Kukapa häntä auttamaankaan, kun ei tiedä, koska saa omansa takaisin. Selväähän se on, liiankin selvää. Mutta kun edes töitä antaisivat!

Anselmin havahdutti mietteistään porolauma, joka tulla tömähdytti siihen ja alkoi penkoa lunta. Jäkälää kai hakivat.

— Noillakin on ruokaa tarpeeksi, ajatteli Anselmi katkeruudetta. Mutta ehkäpä se omena tipahtaa joskus minunkin kohdalleni…

Sitten hän rupesi tarkastelemaan merkkejä. Joo, Matti Pongun, lappalaisen merkkejä olivat useimmat. Kyllä se Jumala siunaa sitä omaisuutta toisille, niinkuin Matti Pongullekin, ja toiset saavat olla ilman ja kärsiä. Matti Pongullakin poroja tuhansiin. Jos yhden vei rutto ja toisen tappoi susi, niin uusia sikisi. Ja jos tuosta nyt ampuisi yhden, niin tuskin Matti sitä koskaan tietämään tulisi.

Kuin välähdys meni Anselmin päähän, että tuosta hän täräyttääkin yhden. Ei hän varasta. Huomenna hän menee Matti Pongun luokse ja sanoo: »Nälissäni minä sen tein, mutta anna anteeksi. Rahaa minulla ei ole, mutta kesällä tulen töihin taikka maksan. Matti Ponku kuuluu olevan ymmärtäväinen mies ja mukava mies, kyllä se antaa anteeksi. Ja niin päästään sitten kevääseen eikä joka päivä tarvitse kuulla akan kramahvoonaamista.

Anselmi nousi, laukaus kajahti metsässä terävänä ja särmikkäänä, ja sitten se oli tehty. Lauma karahti pakoon, sen kopareiden kapse eteni, mutta yksi makasi verissään hangella. Hetkeksi Anselmin silmissä musteni, hänen jokainen jäsenensä vapisi ja hänestä tuntui kuin puitten takaa sukeltautuisivat esiin Pongun Matti ja hänen poikansa, poliisi ja nimismies ja tarttuisivat häntä risaiseen kaulukseen: „Ahah, jopa tapasimme sinut teossa, poronvaras”. Kittilään, Kittilään, Kittilän linnaan, siellä saat miettiä… Mutta metsä pysyi äänettömänä, ruudinsavu hälveni ja vain pakkanen paukahteli puissa. Eläin makasi siinä, mihin oli jäänytkin.

Anselmi palautti mieleensä kaikki lupauksensa, rauhoittui ja rupesi nylkemään poroa. Sitten hän asetti ruhon eteensä suksille, sitoi taljan selkäänsä ja alkoi rauhallisesti hiihdellä kotia kohden.

— No nyt ei tarvitse ainakaan lihan puutetta inistä, vastasi Anselmi hymyssä suin.

— Tarvitse! voihki akka. Ei sinusta tähän asti ole ollut hyötyä muussa kuin lasten laitossa ja nyt vielä toimitat itsesi linnaan.

— Mitäpä vahinkoa siinä sitten on, kun te vaan elätte, virkahti Anselmi. Huomenna menen Ponku-Matin luo ja kerron koko jutun. Kyllä se antaa velkana olla kesään asti.

Eukko jatkoi periaatteesta vatkuttamistaan, mutta näytti kuitenkin rauhoittuvan.

Seuraavana yönä Anselmi ja hänen perheensä nukkui kylläisenä ja rauhallisena, ja aamulla Anselmi sonnusti itsensä matkalle.

Ponku-Matti oli kyllä mukava mies, mutta poro, jonka Anselmi oli ampunut, ei ollutkaan hänen. Hän katseli vuoroin korvia, jotka Anselmi oli tuonut, vuoroin niiden tuojaa ja jahkaili.

— Kyllä sinä minun puolestani velaksi saisit, jos se minun olisi ollut, lauloi hän, mutta se näkyykin olevan Hietaniemen. Mene sopimaan hänen kanssaan.

— Kun ei ole rahojakaan kouraan tyrkätä, valitti Anselmi. Varkaaksi minä nyt tulen.

— No, kyllä sinä minulta saat viisikymmentä kruunua maksaaksesi ja sovinnoiksi, jos vaan lupaat kesällä tulla töihin, päätti hän.

— Kyllä me kaikki varkaita olisimme, jos olisimme sinun veroisiasi köyhyydessä, lohdutti Ponku-Matti.

Täynnä toivoa hiihteli Anselmi Hietaniemeen, mutta Hietaniemi ei ottanut vastaan tarjottuja rahoja.

Oli siis päätetty, että Anselmi oli joutuva linnaan. Nyt hän istui vanginkuljettajan vieressä Annaperin pirtissä ja odotti kihlakunnanoikeuden päätöstä.

Kittilään tästä tuli meno, Kittilään tai Oulun linnaan, kysymys oli vain siitä, miten pitkäksi aikaa.

Akka istui hänen vieressään toisella puolen, itkeskeli ihmisille surkeuttaan ja haukuskeli miestään.

Anselmi on köyhän nöyryyden juurikuva, hän istuu vain ja tuijottaa, toivoen, että päätös pian tehtäisiin, mutta ovet pysyvät auttamattomasti suljettuina.

— Kyllä se on hyvä, että tuollaiset opetetaan, sanoivat poromiehet. Vaikka kyllä se koetti selittää, että nälissäni minä tässä… Ja sovintoakin muka oli tarjonnut.

— Niinpä hyvinkin. Sitä se Hietaniemikin oikeudessa, että opettaa se täytyy eroittamaan omansa ja toisen oma.

Oikeussalin ovet pysyivät vielä kiinni. Väliin kuului sieltä tuomarin korkea ääni, väliin taas jonkun lautamiehen jäyheä basso. Ja hetki hetkellä kävi Anselmin mielentila oneammaksi ja akan motkotus yltyi. Mitä ne siellä nyt sitkuttavat, sanoisivat, että linnaan menet ja sillä hyvä.

Vihdoin viimein ovet sitten lennähdytettiin selälleen ja ihmiset käskettiin sisään. Nyt se sitten nähdään!

"— Ja koska on todistettu", lukee tuoman hitaasti ja tyynesti, "että vastaaja, Anselmi Elsanpoika Kaarretaho, on äärimmäisessä hädässä ampunut kysymyksenalaisen poron sekä jo seuraavana päivänä tarjonnut asianomistajalle siitä korvausta, kihlakunnanoikeus, ottaen huomioon nämä lieventävät asianhaarat, harkitsee oikeaksi kanteen kokonaisuudessaan kumota, velvoittaen vastaajan kuitenkin asianomistajalle suorittamaan korvauksena ammutusta porosta kolmekymmentä markkaa. Asian näin päättyessä saavat asianomaiset itse kärsiä kulunsa."

Anselmi ei vastaa mitään. Nöyränä ja kiitollisena alkaa hän tallustella kotiaan kohti, ja akka kulkee hänen jälessään rähisten, että nyt ne Pongun rahoilla ostetut jauhotkin ovat loppuneet.

Mutta Anselmista tuntuu sittenkin, kuin olisi omena kerran pudonnut hänenkin kohdalleen.

SARA-NIILAN UUTISTALO

Sara-Niila tunsi sen syvästi sielussaan istuessaan siinä tupansa penkillä piippua imeskellen. Hänessä asui raukea, veltostuttava rauha niinkuin sellaisessa, joka raskaasti työtä tehden on täyttänyt velvollisuutensa.

Lapset ärhentelivät hänen ympärillään, naureskelivat, kisailivat ja yltyivät joskus tappelemaankin, mutta viimeksimainittu ei häirinnyt Sara-Niilan suurta rauhaa. Tapelkoot, aikansa tappelevat, minkä tappelevat. Niin on itsekukin penikkana tehnyt.

Kaija, hänen vaimonsa, loddadsham, keitti kahvia lieden ääressä. Hetkisen Sara-Niilan katse viivähti hyväillen hänessä, salaisesti hän toivoi, melkein itsensä tietämättä, että lapset menisivät pihalle, mutta sitten hän taas syventyi piippunsa imemiseen ja tulevan onnensa epämääräiseen aprikoimiseen.

Sara-Niila oli palvellut Erik Eiraa, pororuhtinasta, jo Kaaresuvannossa ja uskollisesti seurannut häntä, kun Erik Eira muutti Kaaresuvannosta Suomeen, Uodsuun. Siitä oli jo toistakymmentä vuotta. Eihän hän, Sara-Niila, koskaan ollut mitään puutettakaan nähnyt, aina oli Erik Eira antanut sen, mitä oli tarvittukin ja joskus vähän enemmänkin. Mikäpäs siinä. Erik Eira oli lappalaisten eittämätön gonagas, kuningas, ja Sara-Niila hänen uskollisin miehensä.

Täällä Suomessa oli hän nainut Pongun Kaijan ja vaikka he olivat olleet avioliitossa vasta kymmenen vuotta, oli lapsia jo seitsemän. Ja sen seitsemännen jälkeen oli Sara-Niila ruvennut miettimään.

— Mitäpä sinä turhia mietiskelet, oli Erik Eira sanonut. Kyllä Ibmel pitää huolen sinun lapsistasi niinkuin sinusta itsestäsikin.

— Niin kai, oli hän, Sara-Niila, vastannut, mutta sittenkin hän oli miettinyt, vaikkakaan järkevä miettiminen ja eteensäkatsominen ei kuulunut hänen luonteensa pohjimmaisiin ominaisuuksiin.

Tässä ei kuitenkaan auttanut katsella taivaan lintuja. Jos hänen, Sara-Niilan, pää kesken kaikkea kaatuisi, niin kuka silloin pitäisi huolta Kaijasta ja lapsista? Erik Eirako? Kyllä kai, mutta aikansa hänkin. Köyhiksi ne jäisivät, köyhiksi ja osattomiksi, vaikeaa olisi niille vaellus ja lopuksi loppuisi Erik Eirankin kärsivällisyys. Kuka sitä nyt aina auttamaan ja yhä vain auttamaan.

Senvuoksi oli Sara-Niila yksinäisillä retkillään alkanut katsella itselleen uutistalon paikkaa ja lopuksi sellaisen löytänytkin Seeskulkijanojan varrelta. Jollakin tavalla oli hän saanut hankituksi itselleen lehmän, raivannut peltomaata ja tehnyt heinää ojan varrella olevalla luonnonniityllä.

— Kyllä sinusta vielä toimeentuleva mies tulee, Sara-Niila, oli hän itselleen sanonut.

Omalle itselleen hän ei myöntänyt, että näissä hankkeissa olisi ollut ylpeyden henki mukana. Hän oli vain katsonut lastensa etua, omasta puolestaan valvonut, etteivät nämä joutuisi kunnan niskoille. Jo keväällä oli hän pannut uutistalon hakemuspaperit itäpiirin nimismiehen kautta sisälle ja tänään tai huomenna hän odotti katselmusmiehiä. Kuului se insinööri Trampenfelt tulevan, mikäli kirkolta kävijät olivat kertoneet.

Sara-Niila istui siis tupansa penkillä ja mietiskeli. Hän asui sadan sylen päässä Uodsun päärakennuksesta, jonka pääty ja takakartano paistoivat hänen silmiinsä, kun hän vilkasi ikkunasta ulos. Oli jo se hetki, jolloin kesä painuu harmajaksi syksyksi, jolloin sääsket kuolevat kylmyyteen, ja mäkäräiset käyvät esiin toimittamaan ne tehtävät, jotka sääskiltä ovat jääneet tekemättä. Lapset tappelivat yhä. Nuorempi Sara-Niila oli jo antanut sellaisen iskun Sara-Jounille vasten turpaa, että veri juoksi, mutta isä-Niila istui vain imeskellen piippuaan ja tuskin viitsi kohentaa lapsiaan.

— Aja ne kartanolle, sanoi Kaija, hyvin tietäen, ettei hänen ajamisensa mitään auttaisi.

— Menkää kankaalle riitelemään, tiuskahti Niila velvollisuudentuntoisesti ja häristi sormellaan, niinkuin oli nähnyt Mutenian isännän tekevän, mutta mietteitään hän ei voinut keskeyttää.

Hänestä tulee siis Seeskulkijanojan isäntä ja talonsa nimeksi on hän ajatellut Seeskulkijaa. Tästä eteenpäin hän ei enää ole Sara-Niila, vaan Niila Seeskulkija, ja kirkkoherra huutaa kinkerillä: »talokas Nils Seeskulkija. Ja hän astuu esiin, mudin helmat hiukan liehahdellen ja hopeasoljet välkähdellen ja osaa katkismuksensa. Hänellä on valkeasalvoksinen talo, jossa on pirtti ja kaksi kamaria ja kirkolle mennessään poikkeaa Erik Eira hänen luokseen kahville. Kaija tarjoaa kahvia ja juustoa ja poronkieltä ja joskus ryypyn Norjan viinaa, jonka Tunturi-Heikki on Norjasta tuonut.

— Hyvin sinulla onkin, Sara-Niila, sanoo Erik Eira ja antaa lapsille kruunun, jotta isä saisi ostaa heille makeisia kirkolla käydessään.

Mutta Niila Sara ei vastaa mitään, vaan hymyilee ja on tärkeän näköinen, niinkuin Erik Eirakin ja sitten hän käskee Erik Eiran kamariin ja panee grammofoonin soimaan. Hän hankkii samanlaisen grammofoonin kuin se mestari Kylmänenkin, jota on rangaistu varkaudesta ja joka sitten on tullut Lappiin. Sen hän tekee, eikä grammofooni maksa Tromssan Gundersenilla kuin kaksikymmentä kruunua. Grammofooni soittaa "Ihajaan" ja "Kuinka se joki voipi suora olla"; Erik Eira kuuntelee, naureskelee ja hopeasoljet kiiluvat päivänvalossa.

Niinhän hänellä on. Perunamaa kukkii tuossa ikkunan alla, ohrapelto on ojan takana ja tukkimetsä kasvaa, minkä ennättää. Kirkonkirjoissa ei enää sanota: porolappalainen Niila Uulanpoika Sara, vaan kruununuutistalokas Niilo Ollinpoika Seeskulkija.

Näin miettii Sara-Niila, ja hänen sydänalaansa kutittaa aivan kuin putoaisi hän jostain korkealta. Ei ole synnillistä ajatella näin.

Kaija panee kahvin pöytään. Kaijalla on syvät, ruskeat silmät ja pientä alakuloisuutta meiningeissä. Hän kulkee ahkerasti seuroissa ja hänellä on herkkä ja syvä synnintunto.

— Kun sinä et vaan ajattelisi liiaksi niitä maallisia, sanoo hän, vaikka ajatukset liikkuvat samoissa asioissa.

Sara-Niila ei ole erikoisen hanakka seuroissa kulkija, vaikka onkin tullut jonkunlaiseen herätykseen, eivätkä vaimon sanat niin ollen hätkähdytä eivätkä herätä suurempaa vastakaikua. Hän ei siis vielä vastaa mitään, vaan kopahduttaa piippuaan penkinlaitaan ja kävelee hitaasti pöydän ääreen kahville.

Kaija läsähtää seinänvieruspenkille Niilaa vastapäätä ja alkaa vaieten särpiä kahvia. Kun ei Niila vastaa, näkee hän velvollisuudekseen jatkaa..

— Se on niin, että Jumala on ylpeitä vastaan, sanoo hän, niinkuin on seuroissa oppinut. Eihän se mitään, jos hommaa ja puuhaa, mutta jos ahneus ja ylpeyden henki pistävät siihen nokkansa…

— Mistäpä meikäläiselle sellaisia henkiä, keskeyttää Niila välinpitämättömästi, vaikka salaisesti hiukan peljäten. — Nöyrällä mielellä on tehty, mitä on tehty…

Sara-Niilan pelkoon liittyy jotakin taikauskoista. Hänellä ammuu oma lehmä Erikin navetassa, hänellä on viisitoista poroa ja nelisensataa markkaa säästössä. Kyllä niillä jo jonkunverran saa aikaan. Mutta onhan sitä yhtä ja toista pientä keräytynyt omalletunnolle, josta sietäisi tili ja tunnustus tehdä nöyryydessä ja katumuksessa. On joskus tullut kaikessa hiljaisuudessa merkityksi toisen poro, — mutta niinhän tekee moni muukin, melkein kaikki, kun vaan silmä välttyy, — on joskus ryypätty viinaa ja yllytty joikaamaan ja kerran hän poroeroituksella päissään ollessaan oli sytyttänyt paperossinsa kymmenen kruunun setelillä. Silloin ei varmasti ylpeyden henki ollut kovinkaan kaukana. Nämä olivat kyllä kaikki niitä vähäpätöisimpiä syntejä, mutta kun ne kaikki kokosi yhteen, saattoivat ne hyvinkin aiheuttaa sen, ettei Ibmel katsonut Niilaa kelvolliseksi saamaan uutistaloa.

Ja vähitellen Niilaa alkaa totisesti peloittaa, häntä kalvaa suuri, jäytävä levottomuus ja pelko, levottomuus, joka panee sydämen kiivaasti tykkimään ja joka on yhtä tuskastuttava ruumiillisesti kuin henkisestikin. Rukouksestahan tässä lähtisi apua, mutta ei Niila voi nyt rukoilla. Arvaahan Ibmel heti, että uutistalosta ja maallisesta hyvyydestä tässä on kysymys. Olisi jo kauan aikaa sitten saanut mietiskellä niitä asioita ja tehdä välit selviksi.

Niila painaa neljäntuulen lakin lujemmin päähänsä ja menee ulos, vaikkei hänellä ole siellä mitään tekemistä.

Rakennusmestari Kylmänen tulla jonksuttelee juuri portailla jängän yli, laukku heilahtelee hänen selässään ja hän on huomattavasti juovuksissa. Kun hän saapuu lähemmäksi, kuulee Niila, että laukussa pulpahtelee jotakin, ja heti alkaa häntä riivata himon piru, mutta hän päättää sankarillisesti taistella sitä vastaan ja voittaa.

Kylmänen siirtää laukun käteensä ja taas Niila kuulee sieltä jotakin lotinan tapaista.

Niilan sydän hetkahtaa ilosta ja odotuksesta. Mutta samassa Niila kauhistuu, sillä hän huomaa, että himo tälläkin tärkeällä hetkellä istuu hänessä lujasti.

— En, vastaa hän kartellen. Voivat tulla ne vieraatkin… ja syntikin se on, lisää hän pian, ihaillen omaa miehuuttaan.

— Synti! toistaa hän äreästi. Jumalanviljaa se on niinkuin leipäkin, ohrista tai rukiista tehty. Mutta sitä pitää käyttää taidolla eikä niinkuin paviaani.

Niila ei tiedä, mikä on paviaani, mutta arvaa, että se on jotakin pahaa tai jokin pirun keksintö, ja muutenkin on Kylmänen sanonut syvän ja vaariinotettavan totuuden. Niin juuri, — taidolla. Taidolla ja ymmärryksellä niinkuin Erik Eira, joka kyllä ottaa ryypyn, mutta joka ei koskaan kännää humalassa. Ja Sara-Niila päättää seurata isäntänsä, Erik Eiran esimerkkiä… Senverran hänellä täytyy olla miehuutta ja itsensähillitsemiskykyä.

Eikä Niila lankeakaan. Hän ottaa vain kolme, neljä tukevaa ryyppyä ja antaa Kylmäsen jatkaa matkaansa.

Päivä alkaa jo hämärtää, eikä syynimiehiä vielä näy. Lieneekö insinööri Trampenfelt yöpynyt Purnuun tai muuten katsonut itselleen edullisemmaksi tulla vasta huomenna. Nyt, alkavassa hämärässä, näyttää hänen mökkinsä vielä rappeutuneemmalta, mustemmalta ja matalammalta kuin tavallisesti, varsinkin jos sitä vertasi Uodsun päärakennukseen. Epätasaisesti, kovin epätasaisesti, jakaa Ibmel lahjansa, toisilla on yllinkyllin ja enemmänkin kuin mitä tarvitsevat, toisilla ei oikein sitäkään. Eivätkä ne hyvyydet useinkaan vanhurskaille tule.

Äkkiä Sara-Niila huomasi napisevansa Ibmeliä vastaan ja keskeytti säikähtäen mietteensä.

Mitäpä hän mestaroimaan! Mutta ikuisen syyn sai päällensä, jos jätti lapsensa näkemään nälkää.

Sara-Niila kuljeskeli suon reunaa ja tuli ojalle, joka hiljaa lorisi metsän syvyydestä suolle, muuttuen siellä haastelevasta purosta totiseksi, mustaksi, tuskin huomattavasti eteenpäin virtaavaksi ojaksi. Nyt, illan hiljaisuudessa, tuntui Niilasta, kuin haastelisi puro hänelle kauniisti ja asiallisesti.

"Minun rannoillani kuljeskeli kerran Seeskulkija, hän, joka peninkulmien päästä tiesi, mistä kadonnut ruumis oli löydettävä tai varastettu tavara haettava. Hän asui tuolla Päiväsen tienoilla, minne sinäkin aiot tupasi rakentaa… Nämä rannat ovat vihannat ja kauniit, tukkimetsä on koskematon ja korkeampaa heinää et löydä kuin vuopajaini rantamilla. Seeskulkija ei heiniäni tarvinnut, sillä hänellä oli vain poro ja vuohi, hänen palaneen tupansa kivijalan rauniot löydät Päiväsen polun varrelta. Melkein sata vuotta on kulunut Seeskulkijan tuvan palosta, eivätkä nykyisen polven ihmiset häntä muista. Oletko nähnyt tulen joskus raunioilla kimmeltävän, välkkyilevän ja pakenevan, antamatta lämpöä ja valoa… Sinusta on tuleva Seeskulkija…"

Eipä, ettei vistota Sara-Niilaa. Tähtiä on syttynyt taivaalle, hämärä käy syvemmäksi, jängältä käy uho ja metsä tuntuu huokailevan. Tuolta vilkkuu takkatuli Uodsun pirtin ikkunoista, tuli tuikahtelee hänenkin tupansa ikkunoista ja Marjaanan kodan räppänästä nousee sauhu. Marjaana on niitä ihmisiä, jotka eivät ole sopineet asumaan salvettuun taloon. Hän tahtoo elää ja kuolla kodassa. Sydämessään Sara-Niila tuntee arvonantoa Marjaanaa kohtaan. Niin, ja tuossa ovat Puitsitunturit hänen edessään, hämärässä synkkinä ja uhkaavina, jossakin niiden takana on Mutanivan varakas kylä ja Inari. Niin on joka suunnalle: metsiä, soita ja valkoisia kankaita ja tuntureita, ja taas metsiä, soita ja kankaita ja joku kylä siellä täällä, ja täällä kävelee hän, Sara-Niila, yksin ja ajattelee, miten järjestäisi tulevan ajallisen elämänsä. Vähitellen alkaa Niilasta tuntua koko hänen uutistalo-hommansa yhtäkaikkiselta ja pieneltä. Tuolla noin, tuolla korkealla, tummansinisen taivaan ja tähtien takana, asuu Ibmel ja Hän kaiken lopuksikin tämän asian laittaa oikealle tolalle, jos on laittaakseen. Jonkunlaisena kaukaisena, hyvin vaikeasti tajuttavana ja siintävän etäisenä käsitteenä tulee Niilan mieleen ajatus, jota, jos hän sille osaisi nimeä antaa, voitaisiin nimetä ajatukseksi maailmankaikkeudesta.

Yksinäinen poro säikähdyttää hiukan Niilaa, kun hän hiljalleen kävellä keinuttelee kotiinpäin ja saattaa hänen ajatuksensa vanhoille, tutuille urille.

— Minulla on oma uutistalo ja yksitoista verovapaata vuotta… minä en saa enää palkkaa Erik Eiralta, minulla on lehmiä ja poroja ja elokuulla minä menen heinäntekoon… Sitten minulla on hevonen ja rahaa kirstussa, Kaijalla on hopeasolkia, ja Erik Eira tulee joskus kylästelemään… Grammofooni pannaan soimaan, kiiltävätorvinen, laulava, soittava, naurava grammofooni… minä muutan siihen neulaa…

Niila kuvittelee erikoisesti tilannetta, joka sisältyy neulan muuttoon, totiseen ja tärkeään toimitukseen, mutta sitten hän taas hätkähtää:

Hän tiukentaa vauhtiaan, käynti käy yhä keinahtelevammaksi, mudin helmat heilahtelevat oikeaan ja vasempaan, hän koettaa olla ajattelematta mitään ja melkein vihaisesti työntyy hän tupaan.

Kaija on keittänyt kalakeiton ja epäillyt, että Kylmänen on juottanut
Niilan.

— Kyllä se hyvä olisi, jos se talo saataisiin, sanoo hän iloissaan siitä, etteivät epäilykset osottautuneet oikeiksi.

— Kyllähän se olisi, vastaa Niila ja vääntäytyy mitään erikoista toivomatta, mitään tuntematta ja mitään ajattelematta levolle.

Seuraavan päivän iltana Sara-Niila palaa insinööri Trampenfeltin ja kahden uskotunmiehen kanssa katselmuspaikalta. Päivän kuluessa on hänessä heikosti vaihdellut toivo ja levottomuus, varmuus ja epävarmuus. Insinööri ja uskotutmiehet ovat sitä mieltä, että paikka on erinomaisen sopiva itsensäkannattavalle uutistalolle, eivätkä he ollenkaan epäile, etteikö Niila saisi siihen taloa pystyyn, kun panee kovasti työtä, vähän rahaa ja käyttää asiantuntevaa apua.

Niila ei ole myynnin kannalla, mutta hän ei vastustakaan. Hiljaisuudessa hänen ajatuksensa lentävät Erik Eiraan. Hänen mielensä on taas täynnä toivoa.

Kun he taas saapuvat Uodsun pirttiin, istuu siellä metsäherra Gyllenmarck. Metsäherra on hiljainen ja harvasanainen, kättelee insinööriä ja katselee Niilaa ja uskottuja miehiä sillä tavoin, että nämä tulevat ottaneeksi lakit päästään. Hän valittaa, ettei pitkän kävelymatkan ja loukkaantuneen jalkansa vuoksi ollut ehtinyt ajoissa, — oikeastaanhan hän voisi antaa oman lausuntonsa kuvernöörille katselmuksen jälkeenkin, — mutta on nyt kuitenkin tullut..

Insinööri kuuntelee tarkkaavaisesti ja vaikka Niila koettaa karaista luontoaan, alkaa häntä puistattaa. Hän aavistelee, mitä on tulossa: hylkääminen, kylmä, armoton hylkääminen. Niilan sisässä alkaa kummallisesti käydä ja hän istuu paikallaan kuin noiduttu, kaikin vaistoin odottaen.

— Kuvernööri tulee auttamattomasti hakemuksen hylkäämään, lausahtelee metsäherra katselematta suorastaan minnekään, sillä hakemus kohdistuu aiottuun suojelusalueeseen.

Se tuli siis nyt. Niilasta tuntuu, kuin hänessä jokin töksähtäisi. Kaija, joka myöskin on tullut tupaan, vetäytyy vielä enemmän hämärään nurkkaan, ja insinööriltä pääsee rauhallinen: ”vai niin”.

Ne ovat suuria herroja, insinööri ja Gyllenmarck, ne eivät käsitä, että Niilan hakemus oli osa hänestä itsestään; arasti Niila katsahtaa sinne, missä tietää Erik Eiran istuvan ja on huomaavinaan pienen, pilkallisen hymyn hänen ohuilla, tupakanruskeilla huulillaan.

"Ylpeyden henki!" kuiskaa joku ääni Niilan rinnassa. ”Ylpeyden ja ahneuden henki”.

Ja samassa Niila rauhoittuu ja tylsistyy. Tällä kertaa ei Ibmel ollut sallinut. Hän tahtoi vielä antaa koettelemuksia ja kilvoitteluja.

— Mikä vika se on, kun mies vaan muuten on kunnollinen ja työkuntoinen, myhähtää insinööri Trampenfelt kehoittavasti.

— Eikähän Seeskulkijanojan varsi ainoa paikka ole, virkahtaa Gyllenmarck levollisesti. Sopii hakea talonpaikkaa Kotavuomalta, niin luulen, ettei ole kuin vuoden tai parin asia, kun siinä on valmis talo.

Sanoo ja marssii insinöörin jälessä kamarin puolelle jättäen Niilan yksin mietteineen.

Kuvernöörin nahkapäätöksen tullessa on Niila jo taas aivan rauhallinen. Hänellä on valta katsella uusia maita, mutta nöyrällä mielellä, ilman ylpeyden, ahneuden ja prameuden henkeä, ahkeran ahertajan tavoin, niinkuin Ibmel suurilta syntisiltä vaatii.

Tai sitten valita rengin harmaja elämänura ja jättää se perinnöksi lapsilleen.

TUNTURI-HEIKKI JA HÄNEN RAHANSA

Eihän hän suorastaan hullukaan ollut, joskin hiukan löylynlyömä, mutta se hänen kuuluksi tullut kitsautensa ja rahanahneutensa, se ei löytänyt äärtä eikä rajaa. Oikeastaan oli merkillistä, kuinka ihmiset jaksoivat häntä sietää, mutta mahdollisesti se johtui siitä, että hänet tunnettiin penikasta asti ja siitä, että hän oli niin nöyrä eikä ollut kenellekään vaivaksi, kun ei häneltä vaan vaatinut rahaa. Päästäkseen jotakin maksamasta oli hän valmis melkein mihin tahansa ja samoin hän rahan edestä meni minne käskettiin. Kerran hän oli viiden markan maksusta istunut ilkosillaan kymmenen minuuttia muurahaispesässä ja kerran oli hän yhtä monesta kruunusta kuljettanut erään insinöörin viisileiviskäisen laukun kahden peninkulman matkan Puitsitunturin yli. Ei kukaan järkevä ihminen sellaiseen olisi ruvennut, mutta Tunturi-Heikki rupesi, sillä hän tahtoi rahaa, paljon rahaa.

Mitään vakinaista tointa tai asuinpaikkaa Tunturi-Heikillä ei ollut. Hän oli siellä, missä hänen annettiin olla, teki palveluksia kenelle sattui ja joka parhaiten maksoi, auttoi poromiehiä poroeroituksessa, souteli metsäherroja ja insinöörejä heidän virkamatkoillaan ja joskus aikaisemmin oli hän Norjan puolelta käynyt säännöllisesti hakemassa viinaa, vaikkei koskaan itse maistanut pisaraakaan. Nyt hän oli liian vanhakin sellaiseen.

Mutta Heikki ei juonut. Hän kyllä jollakin tavalla otti talteen sen, minkä toiset hyvän hyvyydessään hänelle tarjosivat, mutta möi sen sitten muille.

Sellainen oli Heikki. Vaatteet, armeliailta ihmisiltä lahjaksi saadut, riippuivat ja roikkuivat repaleina hänen yllänsä, silmien katse oli vaaniskeleva ja kurkisteleva, kädet vapisivat taukoamatta.

Ja kuitenkin hänellä tiedettiin olevan runsaasti rahoja, joita hän talletti tuohirasioissa, milloin kivien alla, milloin missäkin. Kerran olivat poropaimenet löytäneet erään Heikin kassan: kiven alta suuren tuohitötterön täynnä kiiltäviä kaksimarkkasia.

Heikki oli juossut, asiasta kuultuaan, kuin henkensä edestä kaksipeninkulmaisen matkan silloiselta majapaikaltaan Tanhuaan.

— Antakaa takaisin minun rahani, huusi ja valitti hän. Kehtaattekin viedä köyhän miehen ainoat säästöt, joita olen tallettanut kuin silmäterääni.

— Säästöt, nauroivat löytäjät. Älä rupea, Heikki, varkaaksi. Miten sinä voit todistaa niiden olevan sinun säästöjäsi?

Löytäjät olisivat vielä kiusanneet Heikkiä, mutta isäntä oli komentanut antamaan rahat Heikille ja potkinut hänet ovesta ulos.

Nyt alkoi Heikki tulla vanhaksi ja hän pelkäsi, että hänen työkykyään ruvettaisiin väheksymään ja että hän ei kelpaisi mihinkään.

— Mitä siitä, vastaa Heikki. Kyllä minä jaksan. Ja minä vien halvalla.
Kahdeksan markkaa Pumpasenkylään. Muut ottavat kaksikymmentä.

Heikin on enää vaikea soutaa, hän läähättää ja sormiin tahtoo tulla suonenveto, mutta hän peittää väsymyksensä ja kiskoo venettä vastavirtaan kuin olisi henki kysymyksessä, ajatellen neljää kiiltävää kaksimarkkasta, jotka hän pian on kuljettava kätköihinsä.

Tunturi-Heikin pääasiallisin suojapaikka on Mellan talon pirtinloukko ja merkillistä on, että Mellan Euke-emäntä, Mutkan ison rikkaan nuorin tytär, joka kasteessa almanakan mukaan sai nimen Eugenia, häntä kärsii. Niillä kuuluu, Eukella ja Heikillä, nuoruutensa päivinä olleen jotakin härkkimen kauppaa, mutta kai se jo vähitellen, kolmenkymmenen vuoden kuluessa, oli unohtunut, jos se jotakin tavallista kummempaa oli ollutkaan. Tosin Euken mies, Mellan Sakeri, joskus päissään ollessaan käski Heikin mennä helvettiin, vieläpä auttoi hänet pihallekin, ja Heikki tottelikin äänettömästi, mutta vain siksi kerraksi. Hän palasi pian takaisin, ja Mellan pirtti oli ainoa paikka, missä hänessä voitiin saada esille se määrä ihmistä, joka hänessä vielä oli jälellä.

Niin ei ollut aina ollut. Oli ollut aika, jolloin ihminen Tunturi-Heikistä saatiin liiankin helposti esille ja se oli silloin, kun hän kirkkaina kesäöinä kuljeskeli viiden neljänneksen matkan sinne, missä tiesi Euken olevan. Siinä ei vaikuttanut matkan pituus, ei yli kiivettävä tunturi eikä kahlattava suo, jonka jokainen mätäs saattoi pettää. Hän kulki vaan, koska oli kulkeakseen, kunnes Mutkan iso rikas itse muutamana yönä raoitti aitan oven ja sanoi: "Suorihan tiehesi täältä. Liian hoikkasäärinen ja köyhä sinä olet näillä main kärkkymään."

Se oli ollut murheellinen yö. Euke oli itkenyt, ja Heikki oli kiroillut ja luvannut näyttää. Niinhän ne kaikki lupaavat ja siksi oli Mutkan rikasta sydämensä pohjasta naurattanut ja suututtanut. Eihän hänellä, suurin piirtein, ollut Heikkiä vastaan muuta kuin se, että Heikki oli auttamattomasti liian köyhä. Mutkan poromäärä nousi tuhanteen, lehmiäkin oli toistakymmentä ja hevosia kolme, mutta Tunturi-Heikillä oli rievut päällään, silinterikello ja isänsä mökki, jossa asui ja teki töitä vieraalle. Eihän sellainen käynyt, sen saattoi syrjäinenkin ymmärtää.

Heikki oli siis luvannut "näyttää". Aluksi hän teki työtä järjestelmällisesti, kielsi itseltään minkä voi ja kokosi kolikoita. Mutta sitten annettiin Euke Mellan Sakerille ja silloin Heikin rahankokoamishalu yltyi suoranaiseksi raivoksi. Syrjäiset eivät jaksaneet hänen vimmaksi kehittynyttä ahneuttaan ymmärtää ja totta lienee ollut, mitä herrat arvelivat, nimittäin se, että joku Heikin hermoista oli liian heikko.

— Jos on totta, että Mutkan Euke on rahalla ostettavissa, kerrotaan
Heikin alussa sanoneen, niin kyllä se tänne tulee.

Silloin seudun asukkaat sanoivat, että "nyt se alkaa tiirata", mutta mitä Euke itse ajatteli, siitä ei kukaan voinut mitään varmaa sanoa. Hänen avioliittonsa oli samanlainen kuin tuhansien muiden, ei hituistakaan onnellisempi, ellei onnettomampikaan. Tehdä tuhuutti lapsen vuodessa kymmenen ensimmäisen vuoden aikana, siinä kaikki. Kiveliössä on kyllä aikaa sellaiseen, kun vaan saa lapsensa elämään. Eukelta kuolivat kuitenkin kaikki muut paitsi kaksi.

Mutta Tunturi-Heikki kuljeskeli, kuten sanottu, pitkin maita ja kokosi. Milloin esiintyi hän kaupustelijana, milloin työmiehenä ja kun ei töitä ollut tarjona, käveleskeli hän pitkin vaaroja ja katseli kätköjään. Oikeastaan Euke ei enää sisältynyt hänen turtuneeseen tajuntaansa, hän oli onnellinen siitäkin, kun tiesi omistavansa niin paljon rahoja ja että joskus sai poiketa Mellaan, Euken läheisyyteen.

— Mitähän mutkalainen nyt sanoisi, arveli hän, ja hänen verettömät, ohuet huulensa vetäytyivät nauruun, kun hän ajatteli, ettei Mutkan isännällä enää olisi mitään sanomista. Mutta mutkalainen oli jo haudassa ja Euke oli toisen oma. Vain totiset kuuset ja surisevat sääsket kuulivat Tunturi-Heikin jaakeat, sanoiksi puhjenneet mietteet, kun hän laski rahojaan, kaikki hopeaksi ja kullaksi vaihdettuja.

Niinpä hän muutamana päivänä sitten saapuu Purnun uutistaloon juuri silloin, kun päivä on kuumimmillaan. Hän on ollut saattamassa kirkonkylän toista metsäherraa Lauttaseen, hän on kävellyt neljä peninkulmaa ja on väsynyt.

Pihalla on autiota ja tyhjää, vain sääsket pörräävät ilmassa. Läheinen kuusikko näyttää huokailevan kuumuudessa ja tunturin kivet tuntuvat seisovassa lämmössä hehkuvan.

Tunturi-Heikki käy pirttiin, jossa väki on ruokalevolla. Vain isäntä raoittaa silmiään, kun Heikki käy sisään.

— Heikki vain, vastaa tulija ja käy istumaan. Isäntä vetää pitkiä henkäyksiä, ennenkuin käy jatkamaan keskustelua.

Nyt isäntä nousee istumaan ja koputtelee piippuaan penkkiin. Hänellä on tärkeää sanomista, sillä muuten hän ei vaivautuisi istumaan.

— Kylläpä vähän, sanoo hän, puhallellen puhtaaksi piipun vartta.
Mellaan tulee huomenna huutokauppa.

Tunturi-Heikin ilmeettömät silmät pyöristyivät ja hänen ohut sisäänpainunut suunsa jäi puoliavoimeksi.

— Huutokauppa, sanoin minä, jatkaa Purnu tyynesti, sytytellen piippuaan. Se on se Sakeri luottanut niihin akkansa rikkauksiin, juonut ämpärittäin ja ollut päissään, mutta nyt se lopahti. Taisi ne puulaakin vörskotit nyt loppua.

Tunturi-Heikin himmentyneessä tajunnassa herää vähitellen eräitä mielikuvia, jotka kaikki sisältyvät sanaan: Euke. Hän on nyt Heikin mielikuvissa sama Euke kuin kolmisenkymmentä vuotta sitten, huolimatta siitä, että tällä Mellan Eukella on lösöleuka, hampaaton suu ja huolimatta siitä, että hänellä Mellan kanssa on ollut kymmenen lasta. Ja Tunturi-Heikki on joskus luvannut »näyttää. Nyt, kun se „näyttämisen” suuri momentti on tullut, alkaa Heikissä käydä ja samalla kun hänen sormensa alkavat entistä enemmän vavista käy hänen hengityksensä läähättäväksi niinkuin eläimen, joka lähenee himonsa esinettä.

Mutta vastoin odotusta ei Tunturi-Heikki rupea voivottelemaan. Hän on täysin tyyni ja asiallinen.

— Meidän pitäisi kulkea vähän kiertoteitä, sanoo hän. Saattaa tulla parikin peninkulmaa kierroksia yhteensä.

— Sitten annat viisikymmentä, vastaa Purnu ja ottaa piipun hampaittensa raosta, sillä Heikissä on tällä hetkellä jotakin, jota hän ei ennen ole huomannut.

— No vaikka sinut itsesi kaupantekijäisiksi, jos kerran viisi kymppiä annat, naureskelee Purnu.

Tästä tuli sitten sellainen matka, jota Purnu ei koskaan saattanut unohtaa. Vaaralta vaaralle, tunturilta tunturille sai hän kiivetä Heikin jälessä, milloin rämpiä vellovia soita, milloin kahlata yli viriävän joen.

— En minä tätä kestä, sanoi hän. Ellet anna seitsemääkymmentäviittä, palaan takaisin.

— Saat seitsemänkymmentäviisi, tuoss'on, vastasi Heikki ja jatkoi matkaansa.

Purnun silmät laajenivat ja nyt häneen meni hieno pelko kun hän seurasi
Heikkiä.

Kiveltä kivelle, koivulta toiselle, kuuselta toiselle kävi heidän tiensä. Heikin paikallistuntemus oli erehtymätön, hän näytti olevan tuttava jokaisen puun, jokaisen pensaan, jokaisen kiven kanssa.

Ja aina kun Purnu sai käskyn odottaa, palasi Heikki takaisin milloin tuohirasia, milloin tötterö, milloin soodapurkki täynnä kiiltäviä hopearahoja. Mutta Purnu oli nyt sellaisessa mielentilassa, ettei hän uskaltanut liikoja kysellä. Melkein taikauskoisella pelolla hän seurasi tuon puolihupsun miehen puuhia. Askel askeleelta kävi laukku painavammaksi, rahat helisivät ja painoivat hänen selkäänsä, ja tahtomattaan, näiden muuttuneiden olosuhteiden vallitessa, rupesi hän miettimään, oliko hän ollut Heikille hyvä vai paha. Hän tunsi, että Heikki voisi muodostua joksikin tekijäksi hänen elämässään ja mielihyvin hän totesi, ettei hän koskaan suoraan ollut sanonut Heikille pahaa sanaa, paitsi mitä oli tullut joskus miesroikassa viisasteltua.

— Ei meillä ole sellaiseen aikaa, vastasi Heikki päätään kääntämättä.

Purnu seurasi hikoillen ja hengästyen. Aurinko aleni, puitten varjot autioilla kankailla kävivät pitemmiksi, sääskien surina vaisummaksi, aika kului, mutta Tunturi-Heikki ei väsynyt.

Itse asiassa Heikki ei ajatellut mitään, hän vain tunsi, että se hetki oli tullut, jolloin hänen vaistonsa, kolmekymmentä vuotta hillityt, saisivat purkautua. Hänestä tuntui, että kaikki oli niinkuin ennen, silloin kun hän Mutkan Euken kanssa joskus kuljeskeli metsissä.

— Niin tekee, myönsi Purnu, vaikk'ei kyennyt tajuamaan toisen riemuitsevaa ajatuksenjuoksua.

Mutta Heikki ei vastannut. Viimeinen kätkö oli jo käyty hakemassa ja nuorukaisen notkeudella sujutteli Heikki vaaran rinnettä alas. Hän oli jo päivällä kävellyt useita peninkulmia, nyt hän oli monta tuntia ollut yhtämittaisessa liikkeessä ja hänen sydämensä toiminta alkoi herpautua. Sittenkin hänen ajatuksensa toimivat: Euke oli epäröinyt, Euke ei ollut ollut rohkea, mutta nyt Euke näkee, että olisi kannattanut olla rohkea.

— Ottaa minullakin hiukan rintaan, vastaa Heikki, mutta onhan meillä aikaa talossa levätä.

Kotvasen kuluttua Heikin kuitenkin täytyy talttua istuutumaan. Sydän takoo kuin vasaralla, ohimot valuvat vettä ja polttavat kuin kuumesairaan, mutta selkää värisyttää vilu.

— Kuule, sanoo hän Purnulle. Jos minulle sattuisi jotakin tulemaan, niin sano, että kaikki rahat ovat Euken.

— Eihän tästä tiedä, virkkaa hän sitten, minusta tuntuu tämä olo niin tukalalta. Mutta sano Eukelle, että jos jää ylijäämää, niin antakoon sinulle viisi- tai kuusisataa tai tuhannen…

Purnu on koko ajan ajatellut itseään, mutta kun hän nyt kuulee sisimpien toivomustensa täyttyvän, ei hän löydä sanoja edes kiittääkseen.

— Minusta on niin mukavaa ajatella, jatkaa Tunturi-Heikki, että teidän penkillänne on aina saanut nukkua rauhassa ja kun on herännyt, on kahviakin joskus annettu…

Sitten molemmat taas jatkavat matkaa, Purnu edellä, Heikki jälessä lyhyin, horjahtelevin askelin.

Pari tuntia jälkeen puolen yön saapuivat molemmat Mellaan. Kukaan talonväestä ei herännyt, mutta miehet hakivat porontaljat allensa, laskeutuivat pitkäkseen ja nukahtivat.

Siltä tilalta ei Tunturi-Heikki, köyhä ja murjottu, koskaan ollut nouseva. Hänen oli suotu kuolla sen läheisyydessä, jota hän nuoruutensa päivinä oli jollakin tavoin rakastanut. Sillä kun emäntä aamulla nousi keittämään kahvia ja Purnu siihen heräsi, ei hän saanut Heikkiä millään keinoin ylös. Kukaan ei siis ollut kuulemassa Heikin viimeisiä sanoja, jos hänellä olisi, sattunut olemaan sellaisia sanottavana, eikä mikään rakastava käsi painamassa kiinni hänen silmäluomiaan enemmän kuin katsomassa hänen kuolinkamppailuaankaan, jos hänellä joku sellainen oli sattunut olemaan.

Euke-emäntä, joka pannuineen oli häärinyt piisin ääressä, hätkähti ja astui askeleen lähemmäksi.

— Hyvä olikin, sanoi hän melkein hellästi, että pääsi näkemästä huutokauppaa. Sitä kohtaan kun aikoinaan oli niin matala aita.

Hetkisen vallitsi pirtissä suuri hiljaisuus. Aamuvirkut kärpäset lentelivät edestakaisin rauhallisesti tunnelmaa lisäten. Aurinko siirtyi korkeammalle ja valaisi Heikin kalvenneita kasvoja. Euke-emäntä oli kovin kiintynyt työhönsä, joka kai oli hänen viimeisiään tässä talossa, hänen kasvonsa punoittivat, mutta sehän saattoi johtua kuumuudesta, ja hänen silmistään valui vettä. Purnu puolestaan oli noussut penkille istumaan ja puuhasi kiinteästi laukkunsa luona.

— Kävimme sen kätköillä, saneli hän viimein harvakseen, ja se sanoi, että kaikki kuuluu sinulle. Näkyy olevan kolmattakymmentä tuhatta markkaa ja kruunua. Mutta räknää itse tarkemmin.

Nyt ei Euke-emäntä enää häärinyt lieden luona, vaan purskahti rehelliseen itkuun.

Samassa tuli aamuvarhainen nimismieskin kamarista tiedustellen, etteikö talossa kahvia annetakaan. Huutokaupan kun piti alkaa kello kymmeneltä.

EERIK LENSMANIN KÄÄNTYMYS

Tuntui niinkuin tunturi olisi katsonut häntä uhkaavasti ja kuusien raosta jängän takaa pilkistellyt esiin huono omatunto. Sitten tuntui siltä kuin olisi hiiviskelty ja kuiskailtu hänen ympärillään, mutta sehän saattoi olla vain iltatuuli, joka huokaili autiotuvan seinän vierellä olevan koivun latvassa.

Eerik Lensman murahti jotain itsekseen ja meni purosta hakemaan vettä. Jänkä, jonka rannassa autiotupa seisoi, oli autio ja tyhjä, sääsket vain pörräsivät kintereillä ja ilta-aurinko paistoi kirkkaasti. Elokuu oli kulumassa.

Eerik Lensman oli asiallinen ja ajatteli muita asioita. Hän ei suotta ollut lautamies ja puolentoistatuhannen poron omistaja. Häntä ei lantalainen suotta sanonut isännäksi, eikä hän suotta kulkenut verkamudissa ja hopeasoljissa. Kahdeksan lehmääkin hänellä oli.

— Elävää sanaahan se puhuu, Nikon Piera… Sydämelle käypää ja herättävää…

Kas, kas! Tukkiipa vain nokkansa se Nikon Pieran saarna! Eerik Lensman kääsi taas ajatuksensa. Hän oli viisas ja kehittynyt mies.

— Jos se tie tulee kulkemaan meidän kautta, ajatteli hän, ja miks'ei tulisi, niin meille tulee kievari. Siitä on ollut jo nimismiehen kanssa puhetta. Matkustaja pyytää hevosta… no, saahan sen… Matkustaja maksaa… niin kylläkin, maksaa…

Eerik Lensman huomasi kuitenkin, että hänen ajatuksensa olivat ääneenpuhumista. Suu kävi ja itsekseen hän lausui sanoja, puhui kievareista ja muista, mutta ajatukset olivat muualla.

Eerik Lensman tuli Laanilasta, jossa oli ollut Nikon Pieran seuroissa ja vähin puuhannut muitakin asioita. Jo matkalla oli hän ruvennut ajattelemaan saarnaa. Kuinka se nyt sillä tavalla ne sanansa… Se oli ollut siitä Jumalan nimen turhaan lausumisesta.

Olihan sitä sattunut yhtä ja toista, jota olisi saanut katua. Oli tullut vahingossa merkityksi toisen poro, oli ryypätty viinaa kun oli kohdalle sattunut ja tiesi, ettei kukaan ollut näkemässä, oli kerran Vesisaaressa käydessä eksynyt rikkomaan sen kuudennen käskynkin, mutta juovuksissa oli silloin ollut. Niin, ja sitten hän oli luvannut kirkolla käydessään puhua lääkärille Inger-Marian pojasta, joka oli sairaana, niin ettei ruoka pysynyt sisällä. Ei ollut tullut käydyksi. Oli vain Inger-Marialle sanonut lääkärin sanoneen, ettei se niin vaarallista ole, sellaista sattuu lapsille usein. Kahden päivän kuluttua oli Inger-Marian lapsi kuollut. — "Katsoppas nyt", oli Inger-Maria sanonut, "kuolemaksipa oli".

Mutta olihan hän koettanut kilvoitella, käynyt seuroissa ja kirkossa ja kääntynyt Jumalan puoleen palavilla rukouksilla. Minkäpäs sitä, — joskus voittaa perkele, mutta hän oli katunut. Hän oli kristitty, hänen luokseen poikkesivat saarnamiehet, puhuivat uskosta ja lunastuksesta, ja hän tunsi pistoksen sydämessään ja huokaili.

— Kristitty, kristitty mies on Eerik Lensman, oli Sovajärven saarnamies kylillä sanonut.

Eerik Lensman säpsähti ja kalpeni. Mutta ulkona ei ollut ketään. Tuuli vain suhisi koivun latvassa ja oksat hankasivat autiotuvan seinää. Silloin Eerik Lensman muisti, että tämä oli sellainen paikka, jossa sanottiin kummittelevan, sillä tällä jängällä oli aikoinaan moni matkamies saanut surmansa.

Eikä hän päässyt tunnelmastaan minnekään. Matkalla se jo oli alkanut. Hän oli kulkenut kiivaasti, koettaen paeta ajatuksiaan ja lyönyt päänsä puuhun, jonka ukkonen oli lyönyt keskeltä poikki. Hän oli säikähtänyt: Jumalan lyönti. Mutta sitten hän oli naurahtanut — kuinka saattaakin kulkea niin ajatuksissaan ja lyödä päänsä. Perkele!

Silloin oli Eerik Lensman tullut totiseksi. Kristitty mies kiroilee kuin tukinvetäjä.

Kotiin oli vielä kolme peninkulmaa ja Eerik Lensman oli päättänyt yöpyä autiotupaan. Nyt hän oli syönyt ja juonut kahvia ja oli aika käydä levolle.

— Suuria syntisiä olemme me kaikin, huokasi hän, ja hyvinkin armon tarpeessa. Hyvinkin.

Ulkona tuli pimeä ja nukkuja näki unta Inger-Marian pojasta. Poika oli puettu valkoisiin vaatteisiin ja seisoi Jumalan edessä osoittaen sormellaan Eerik Lensmaniin.

Eerik Lensmanin olisi tehnyt mieli huutaa, mutta ääni ei kulkenut, juosta, mutta jalat eivät kantaneet.

— Tappoi… kertasi hän kauhistuneena mielessään, kylmän hien virratessa pitkin selkää. Tappoi…

— Niin, hänellä ei ole omaatuntoa ollenkaan… Hän luulee olevansa kristitty, mutta on varas, nimesi turhaanlausuja, juoppo, ahne, salakähmäinen, huorimus…

Mutta hän ei saanut aikaa ajatella, sillä oli määrätty, että Eerik Lensman oli heräävä kauhuun. Ensin hän ei muistanut, missä hän oli. Ulkona oli pilkkoisen pimeä, tuli oli hiipunut hiillokseksi, mutta ulkona suhisi ja vonkui, rankkasade pieksi maata ja tuuli puhalteli sisään nurkista, tuon tuostakin herättäen hiilloksessa hehkun, joka katseli häntä kuin tuliset silmät suoraan helvetistä. Ovi tärisi ja ryskyi saranoillaan, aivan kuin joku olisi pyrkinyt sisään ja kuullosti, kuin jokin vihaisesti olisi hangannut tuvan seinää. Silloin Eerik Lensman muisti, että hän on Nirmamellan autiotuvassa, yksin rannattomassa kiveliössä ja ettei kukaan voisi kuulla hänen huutoaan.

Mutta ei laantunut. Murhattujen matkamiesten henget olivat kokoontuneet aavoilta ja Nirmamellan kaltioista ja ratsastivat hihkuen ja huokaillen yli jängän, välähdyttäen salamoina pitkiä veitsiä, tuon tuostakin loiskahtaen mättäiden väliin syntyneisiin lammikoihin, taas jyristen karauttaakseen siitä eteenpäin pian palatakseen takaisin.

Samassa hypähtivät lieden kivet, kuului särkevä jyrähdys, niinkuin koko tupa olisi hajonnut, ovi lennähti seljälleen, ja kaikki esineet tuvassa lensivät vastakkaiselle seinälle.

— Tulee, tulee… auta, auta, huusi Eerik Lensman, suuri poronomistaja ja kristitty mies.

Mutta murhattujen henget pitivät peliään aavalla jängällä, kiirivät tuvan ympärillä, ulvoivat ja hihkuivat ja puhalsivat hyistä ilmaa avoimeen tupaan. Tämä paikka oli sellainen, jossa joskus oli kummitellut, ja Eerik Lensman, rikas mies, oli polvillaan keskellä lattiata, uskaltamatta mennä sulkemaan ovea. Tuuli tarttui tuhkaan ja iennähdytti hehkuvat hiilet kipeninä ympäri tupaa, vaaran rinteellä ryskyivät kaatuvat puut, sade ratisi ja tuuli ulvoi ja lauloi kuin irtipäässyt helvetin henki ja sieltä jostakin kaukaa, rannattomasta pimeydestä, välkähtelivät valkoiset veitset. Eerik Lensman, suuri poromies, oli polvillaan lattialla, kaikki hänen porovarkautensa, hänen juopumuksensa, hänen lankeemuksensa Vesisaaressa ja Inger-Marian likainen, kuoleva lapsi kuvastuivat elävinä ja äsken tapahtuneina hänen silmiensä edessä, ja hän hoki:

Kylmä hiki virtaili pitkin hänen ruumistaan, takkuinen tukka valui hänen silmilleen ja ristissä olevat kädet vapisivat, kun hän huusi:

Silloin Eerik Lensman ei enää ollut tekopyhä, sydämensä syvimmässä teki hän epätoivoisia, pyhiä valoja.

Mutta taivaan voimat eivät ottaneet rauetakseen, tuuli vinkui kimeämmin, lähellä oleva puro kohisi, ja Eerik Lensman näki, kuinka suuri, musta koira, jolla oli palavat silmät, hiiviskeli ympäri tupaa ja haukahteli oven kohdalla, tulematta vielä sisään. Silloin hyytyi veri hänen suonissaan, mutta hän keräsi viimeiset voimansa ja meni taaemmaksi. Ikkunan ohi mennessään hän huomasi, kuinka vaaralta jotakin kiiluvaa tuli lähemmäksi. Läpi myrskyn kuuluivat selvästi risahdukset ja tassuttelevat askeleet, hiipivät mutta varmat. Mitään muuta ei näkynyt kuin se kiiluva piste, ilkeä, keltainen, kiiluva piste, jota näkymätön käsi kannatti ja jonka valo näytti leviävän matkan päähän. Puut ryskyivät ja suhisivat, askeleet tassuttelivat ja kiiluva piste välkähteli kohtisuoraan ikkunaan. Kuolemankauhu valtasi Eerik Lensmanin ja jättäen kaikki siihen paikkaan syöksyi hän jängälle.

Ei ollut suuri poromies eikä tunnettu kristitty se Eerik Lensman, joka kauhulla kuunnellen koiran ulvahduksia ja perkeleellistä naurua, juoksi pitkin peninkulmaista, autiota jänkätietä, läpi myrskyn ja läpi sateen, ei se ollut rikas eikä mahtava perintötilallinen ja lautamies, vaan se oli taikauskoinen, syntinen lurjus, joka juoksi henkensä edestä.

Paria minuuttia myöhemmin saapui autiotuvalle matkalla oleva metsäherra laukunkantajineen, huomasi oven olevan auki ja, valaisten tuvan sisustaa sähkötaskulampullaan, hän sanoi:

— Mikäkän piru sekin on ollut, jolle on tullut niin kiire, ettei ole ehtinyt ottamaan lakkiaan eikä laukkuaan mukaansa.

— Lienee ollut joku varas, vastasi laukkua, joka pelkäsi ihmisiä…
Kiirepä tuli.

Eerik Lensman oli nähnyt näyn ja tullut herätykseen. Hänen synnintunnustuksensa oli niin pitkä ja leveä, että se herätti ihmettelyä ihmisissä, jotka olivat pitäneet häntä esikuvanaan.

MUUTAMAN JÄTKÄN KESÄ-IDYLLI

Jätkäkin voi joskus heittäytyä tunteelliseksi ja siitä on sitten kaikenlaisia seurauksia, kuolemakin.

Iivari Aatsinki oli näihin asti viettänyt nuhteetonta ja moitteetonta jätkän elämää, ollut uittoyhtiön hommissa kesäisin ja Kemi-yhtiön tukinvedossa talvisin, tanssinut otsansa hiessä tanssipaikoissa, joskus tapella nujuutellutkin vaihtelevalla menestyksellä, nauratellut tyttöjä kylissä ja kirjoitellut hiukan onnahtelevia muistovärssyjä heidän albumeihinsa. Sitten hän tietysti joskus oli juonut ansionsa ja vaihtanut kelloja, mutta muisti hän sentään viedä rahaa kotiinsakin, talontapaiseen, jota viljelivät vanha äiti ja vanhempi veli ja sisar. Niin kuluivat keväät ja kesät, syksyt ja talvet, ja Iivari Aatsinki oli komeannäköinen ja reilu mies, joka nautti jätkäkansan ja muidenkin suosiota. Aikaa myöten hänestä kyllä kehittyisi kymmenniekka ellei kerta kaikkiaan ukkoherra, sillä hän oli käynyt kansakoulun, osasi hyvin lukea ja laskea sekä kirjoittaa kaunista kirjoitusta. Kunhan hän vain oppisi olemaan hiukan mieliksi herroille. Mutta sitä Iivari Aatsinki ei oppinut. Hänessä oli, niinkuin koko suvussa, hiukan sellaista herrallista ja itsepäistä, liekö sitten ollut jonkun metsäherran tai nimismiehen perintöjä se herraskaisuus. Mene ja tiedä.

Niin, — ja sitten tuli se kesä, jolloin Iivari Aatsinki tuli niin tunteelliseksi, että sai kuoleman. Se tapahtui juhannuksen tienoilla, jolloin aurinko, niinkuin tiedätte, on ylhäällä kaiket vuorokaudet, jolloin kirsi lopullisesti alkaa sulaa ylämaissa ja jolloin koko luonto väreilee valossa ja tuoksuu. Juuri näihin aikoihin jätkät enimmin ostavat viinaa ja joko mukautuvat luontoon ja laulavat haikeita tai surunvoittoisia lauluja tai koettavat olla karskeja, näyttää tunteettomilta ja laulavat repäiseviä tai rivoja renkutuksia sekä panevat toimeen pienempiä tai suurempia tappeluksia ja yhteenottoja. Aina kuinka kukin tykkää ja harrastaa ja riippuen asianomaisen jätkä-yksilön luonteenlaadusta ja temperamentista.

Sinä kesänä ei Iivari Aatsinki ostanut viinaa, ei lauleskellut surunvoittoisia lauluja eikä hihkaissut maantiellä. Sensijaan panivat toiset jätkät merkille, että hän putsasi ja puleerasi itsensä tarpeettoman usein, ajoi leukansa ja poskensa joka kolmas päivä, kuljeskeli koskitörmällä ja vihelteli itsekseen. Juuri näihin aikoihin odotettiin, että Iivari Aatsingista tehtäisiin kymmenniekka ja hänen velvollisuutensa olisi niin ollen ollut, sensijaan, että kaikin puolin haravoi itseään, hankkia koko sakille pari litraa viinaa.

Roikka lienee ollut kirkolla parisen päivää kun Iivari Aatsinki lähti muutamana vapaana ehtoopäivänä hakemaan käsiinsä Joki-Pekan Lauria ostaakseen häneltä sitä viinaa, josta niin monasti oli ollut kysymys. Nyt on lauantai-ilta ja Iivari ajattelee, että ensi viikolla hänestä tulee kymmenniekka. Tai ellei ensi viikolla niin seuraavalla. Alkaa juosta vakinainen palkka ja muutenkin tulee vähän niinkuin parempain ihmisten kirjoihin. Työnjohtaja Iivari Aatsinki. Siitä äiti pitää. Ja tänä iltana jokitörmällä ryypätään, hihkaistaan, ja miehet tanssivat toistensa kanssa. Hän, Iivari Aatsinki, maksaa.

Lauantai-illan ilmassa on jotakin hiukan kiimaista. Jotkut kulkevat jo pyhätamineissaan, hanurinsoittoa kuuluu yhtäältä ja toisaalta. Metsissä suksutellaan ja naureskellaan.

Lauantai-illan odottava tunnelma tarttuu hiukan myöskin Iivari
Aatsinkiin, kun hän siinä vaeltaa jokitörmän polkua eteenpäin.

"Juhannuksen aikana on kesä kauneimmillaan. Kuudentoista vanhana on tyttö kukkeimmillaan…"

Pyrkii hyräilyttämään eikä hän siinä huomaakaan, ennenkuin on töksähtää pahki puutarha-aitaan. Puutarha-aidan takana puitten raosta vilkahtelee ylimetsänhoitajan valkoinen talo, ja puiston tuoksut sekaantuvat törmän koivujen ja kuusien tuoksuun. Iivari Aatsinki ällistyy tätä äkkinäistä pysähtymistään, polku tekee tässä jyrkän mutkan, ja hänenhän piti mennä hakemaan käsiinsä Joki-Pekan Lauri ostaakseen häneltä pari litraa viinaa. Miehet odottavat.

Puutarhassa on naurua ja puhetta, naisia ja miehiä, kauniita heleitä ääniä. Valkeita pukuja vilkkunee puiden lomitse. Heillä on välillään verkko ja sen yli he lyövät palloa. Iivari Aatsinki ei ole ennen nähnyt tällaista pallonlyöntiä ja hän pysähtyy katselemaan. Saahan tuota ohimennen vilkaista. Silmät ovat omat ja maa, jolla seisoo, on kruunun.

— Ei, nyt me lopetamme, kuuluu puutarhasta ja joukko alkaa aukealta hajautua pihalle päin.

Mutta yksi ei malta niin vaan lopettaa. Se on soreavartaloinen tyttö, jolla on suuret, järvensiniset silmät ja vaalea, kihertävä tukka. Hän nostattaa vielä palloa, lyö sitä mailalla, ja suuressa, komeassa kaaressa lentää pallo yli puutarha-aidan, yli Iivari Aatsingin pään ja vierii jokitörmää alas.

Tyttö alkaa posket hehkuen juosta kohti aitaa ja Iivari Aatsinkia, ja Iivari kiiruhtaa jokitörmää alas rantaan. Hänen jalkansa liukahtaa ja hän kompastuu, mutta hänen täytyy saada pallo kiinni, ennenkuin se ennättää vieriä veteen. Mutta vedessähän se jo on, kaunis, valkoinen, kankaalla päällystetty tennispallo, eikä Iivari mitenkään voi heittää sitä tytölle takaisin. Voi pian tahria itsensä.

Iivari Aatsinki on kyllä rakastellut tyttöjä kyläpaikoissa ja kirjoitellut muistovärsyjä heidän albumeihinsa, mutta tämän tytön edessä hän tuntee itsensä noloksi ja saamattomaksi. Hänen tekisi mieli lähteä tiehensä, — Joki-Pekan Laurikin pitäisi saada käsiin ja miehet odottavat, — mutta tyttö seisoo vielä aidan takana ja katselee häntä. Kummaa särjenpaistamista.

— Aikookohan se vielä kysyä jotakin, ajattelee hän sitten ja vilkaisee alta kulmain tyttöä.

Tällä hetkellä Iivari Aatsingin sydän alkaa lyödä levottomasti ja epävakaisesti eikä hän voi sitä estää. Hän on kyllä nähnyt paljon tyttöjä, mutta tällaista hän ei ole nähnyt. Eikä niitä nähdäkään muualla kuin postikorttikuvissa ja kaupungin suurten kirjakauppojen ikkunoissa. Aste asteelta Iivari Aatsinki tuntee, että ellei hän oitis lähde, jää hän siihen vielä killistelemään tytön mentyäkin.

Mutta tytön suu alkaa hymyillä, pienet valkoiset hampaat välkähtelevät ja silmiin tulee enemmän loistetta.

Iivari Aatsinki tuntee tytön vaatteiden ja ihon tuoksun. Joki-Pekan Lauri jää tällä kertaa hakematta ja miehet odottavat turhaan. Voi, kuinka ihminen saattaa olla kaunis ja hyvän näköinen!

Tyttöön menee päähänpisto: hänen täytyy ojentaa Iivari Aatsingille kätensä. Ja Iivari Aatsinki tuntee pitkästä aikaa värähtävänsä ja punastuvansa.

Iivari Aatsinki ei saanut viinaa. Mutta kun hän tuli majapaikkaan oli hän hempeämielinen ja rupesi rakentamaan riitaa. Hän löi neljäkymmentä markkaa pöytään ja käski jonkun mennä hakemaan. Hän kyllä joisi. Niin että nyrkit olisivat savessa.

Illemmalla, tai oikeammin yöllä, tuotiin viinaa ja Iivari Aatsinki alkoi juoda. Mutta kun hän tunsi rupeavansa päihtymään, heitti hän juomisen kesken ja meni törmille kävelemään.

Jätkä ei voi käsittää sitä seikkaa, että joku lähtee ylimalkaan kävelemään, kävelemään ainoastaan kävelläkseen ilman mitään tarkoitusperää taikka päämäärää. Käveleminen ei sisälly hänen ajatuksenjuoksuunsa huvituksena.

Mutta näköpiiriin ei tullut mitään salakätköä tai tyttöä. Iivari
Aatsinki vain käveli.

Se oli arvoitus. Ja vielä suuremmaksi tuli arvoitus, kun Iivari
Aatsinki rupesi plankkaamaan ja puleeraamaan itseänsä.

Iivari Aatsinki oli tosiaankin tullut tunteelliseksi. Iltaisin hänellä oli asiaa ylimetsänhoitajan puustellin ohi, mutta sitä tyttöä hän ei nähnyt, ei edes vilahdukseltakaan. Eikähän hän olisi tahtonutkaan muuta kuin nähdä. Puhutellako? Mitä hänellä olisi tytölle sanomista tai tytöllä hänelle? Hullutusta!

Näinä päivinä Iivari Aatsinki ajatteli, että olisi mukava olla metsänhoitaja, nimismies tai joku muu sellainen herra. Mutta hän ei ollut mikään, hän oli vain ryypännyt, vaihtanut kelloja ja naurattanut naisia kylissä. Ja hänen jätkäsielussaan asui tunnelma, ettei tämä kaikki ollut oikein hyvä ja että yhtä ja toista olisi saanut jäädä tekemättä.

Pomon, ukkoherran, ääni kaikuu yli virran. Iivari Aatsinki näkee, kuinka hän hosuu kädellään, havahtuu ja juoksee rannalle.

— Siellä se nyt taasen torkkuu, kun on nähnyt hameen kuivamassa, kuuluu taas pomon ääni. Puut kasautuvat, käy selvittämässä.

Jos pomo olisi lähempänä, näkisi hän, kuinka värit Iivari Aatsingin kasvoilla vaihtelevat. Hän ei ennätä ottaa venettä, hyppää pölkylle ja antaa mennä myötävirtaan.

Ylimetsänhoitajan taholla väkevä virta yltyy koskeksi. Mutta se on pieni eikä Iivari Aatsinki säikähdä. Ilta on kaunis ja kello lähenee kahdeksatta, hanurinrenkutus ikäänkuin kuuluu luontoon. Antaa mennä vaan.

Rannalla äkkää hän valkoisen olennon. Sen suu ei nyt hymyile, sen kädet puristuvat nyrkkiin, poskilla palaa hieno hehku ja silmät tähtäävät suurina ja totisina laskijaa. Iivari Aatsingin tulee hyvä olla, hänen rintaansa menee lämmin tunne ja tuntuu kuin ei jalka olisi oikein varma. Niin, katsele vaan, tyttö, kun Iivari Aatsinki menee.

Mutta kun hän alkaa selvittää sumaa, rupeaa häntä hävettämään. Tyttö saattoi pitää laskua taidon- ja rohkeudennäytteenä, mutta eihän se ollut mitään. Suurissa koskissa… niin, siellä saattoi katsella häntäkin, Iivari Aatsinkia.

Kun hän toista rantaa palaa majapaikkaansa, huomaa hän, että se tyttö vielä seisoi rannalla, oli vain siirtynyt hiukan ylemmäksi, paikalle, josta hyvin saattoi nähdä kun sumaa purettiin.

Seuraavana päivänä tuli se samainen tyttö suuren herrasväkijoukon kanssa häntä vastaan maantiellä. Eihän häntä koko sakki liikuttanut, mutta kuitenkin hän kernaasti olisi poikennut tienoheen, jos siihen olisi ollut tilaisuutta. Niin, suoraan häntä vastaan ne tulevat ja hän huomaa jo kaukaa, että tyttö on hänet tuntenut. Taas sydän alkaa lyödä ja hän tuntee kätensä vapisevan. Täytyisikö hänen tervehtiä, nostaa lakkia? Kyllä kai, se kai kuuluu tapoihin. Ja hän tervehtii ja hänelle vastataan. Herrasväkikin on joskus mielissään, kun jätkä heitä tervehtii.

Näin Iivari Aatsinki saa tietää, että tytön nimi on Ebba ja hän hokee: Ebba, Ebba. Nimi on vähän vaikea ääntää, mutta hän harjoittelee. Heidän yhtiönsä pääpomon nimi on Broberg ja hän opettelee ensiksi sanomaan sen.

Kun se rakkaus alkaa ihmistä piinata, niin se sitten teettää niillä kaikenlaisia hulluntöitä.

Nyt roikan pitäisi siirtyä enemmän alajuoksuun ja aamuyöstä olisi lähdettävä. Yöt ovat vielä aivan kirkkaat, vaikka aurinko hetkeksi laskeekin ja luonto alkaa olla vehmaimmillaan. Siitä huolimatta on kuitenkin varma ennakkotunne siitä, että kauneinta aikaa ollaan juuri sivuuttamassa ja että siitä on täysin siemauksin nautittava, jos ylimalkaan aikoo jotakin nauttia, sillä nyt aletaan kallistua sitä aikaa kohden, jolloin syksy häämöittää esiin.

Iivari Aatsinki on vahdissa koskenniskalla ja hän ajattelee, että huomenna siis on lähdettävä. Sehän nyt ei ole mitään. Kun on lähdettävä, niin on. Selvä juttu.

Tuota tyttöä, joka kai nyt nukkuu uutimien takana valkoisessa talossa, tyttöä, joka oli niin kaunis ja jonka iho tuoksui niinkuin vastapuhjenneen ruusun, ei hän siis koskaan enää tulisi näkemään. Iivari Aatsingista tuntuu silloin niinkuin tulisi kurkkuun esteitä, joita hän lakkaamatta saa niellä, ja valtatunteeksi hänessä kehittyy kaiho.

Eihän hän häneltä mitään tahtoisi, katselisi vain vielä kerran, jos se suinkin olisi mahdollista. Ei hän tahtoisi edes puhutellakaan.

Mies kulkee siinä vahtipaikallaan edes ja takaisin, edes ja takaisin, ja hänen silmänsä tähtäävät kiinteästi valkoista taloa, joka siintää puitten takana.

Tukit soluvat verkalleen kohti päämääräänsä, jymähtävät toisiaan vasten antaen kumahtavan äänen, erkanevat sitten taas ja soluvat. Harvaa niiden tulo nyt tällä kertaa onkin.

— Se tyttö katseli niin kauniisti ja puheli kuin vertaiselleen, ajatteli Iivari Aatsinki edelleen ja kuta enemmän hän ajatteli, sitä kiihkeämmäksi ja vaikeammaksi kävi hänen olonsa.

— Yksinkertainen sinä olet ja tyhmä, soitti joku ääni hänen sisässään.
Jos joku tietäisi niin nauraisi.

Iivari Aatsinki myönsi sen ja koetti karaista jätkäluontoansa, mutta tällä kertaa se ei onnistunut ja viimein hän havaitsi heittävänsä keksin maahan ja kulkevansa valkoista taloa kohti.

Ja niin hän tunsi kulkevansa kuin varas pahantekoon. Sydän jyskytti kiivaasti, ja oksien ja risujen narskahdukset säikähdyttivät häntä. Joskus hän pysähtyi, hän tahtoi kääntyä takaisin ja sadatteli itseänsä, mutta toiselta puolen hän oli kuin huumattu. Hän pelkäsi ja kuitenkin häntä veti puutarha-aitaa kohden, veti vastustamattomasti. Häntä katseli vain yö, puut humisivat ja joki solisi ja lauloi.

Mutta kun hän nojasi rintaansa aitaa vasten, valtasi hänet suuri raukeus ja hyvinvoinnin tunne. Oli kuin se tyttö olisi seisonut aidan toisella puolella ja haastellut hänen kanssaan hienoa suomeaan ystävällisesti ja kauniisti, hän vastaa hiljaa ja vakaisesti, ja koivut tuoksuvat ja niiden tuoksuun sekaantuu kostean maan lemu.

Tätä tunnelmaa kesti vain hetken. Puutarhassa risahti jokin, kaksi ihmistä lähestyy, veri hyytyy yöllisen kulkijan suonissa ja hän jää kivettyneenä seisomaan paikalleen.

Niin voi toisinaan tapahtua. Tulija on se tyttö ja heti hänen takanaan kävelee joku mies, joka puhuu hänelle kovalla ja vihaisella äänellä. Tyttö ei vastaa mitään, mutta Iivari Aatsinki kuulee, kuinka hän hiljaa nyyhkyttää ja samalla hänessä leimahtaa suuri, kaikkivoittava viha. Hänen silmänsä alkavat kipenöidä ja tahtomattaan hän tarttuu aidan säleisiin hypätäkseen yli ja musertaakseen tuon toisen mäsäksi.

Tyttö on jo huomannut hänet, pysähtyy ja katsoo häneen suurin, totisin silmin, niinkuin silloin rannalla. Mies on myöskin huomannut hänet ja tekee liikkeen niinkuin aikoisi tulla luo, kurittamaan, mutt'ei uskalla. Sitten mies äkisti kääntyy ympäri, tarttuu tyttöä ranteeseen ja tahtoo viedä hänet mennessään, mutta tyttö vetäisee itsensä irti ja seisoo siinä, missä seisoo. Mies sanoo jonkun vihaisen sanan puoliääneen ja menee sitten kiireesti taloa kohti.

Tyttö on tullut aivan aidan taakse, mutta suu ei vetäydy hymyyn ja silmissä on sama, totinen ilme.

Kuljeksivan jätkän on hyvä olla. Taasen se puhuttelee häntä. Hän unohtaa kaiken muun ja muistaa vain sen, että tuo ilmestys tuolla toisella puolen aitaa puhuttelee häntä. Mutta hän ei osaa valehdella.

Iivari Aatsinki painaa päänsä alas ja jää pitkäksi aikaa vastauksen velkaa. Hän tuntee, kuinka hän punastuu ja kuinka huulet vavahtavat ja tietää, että tyttö huomaa sen.

— Tulin vain siksi, vastaa hän, että olin tässä kerran aikaisemminkin. Minä olisin vain aikani seisonut ja sitten mennyt. Mitään muuta tarkoitusta minulla ei ollut, ei yhtään mitään muuta.

Joelta alkaa kuulua huutoa ja hoilausta, Iivari Aatsinki käy valkeaksi kuin palttina ja havahtuu.

Tytön silmiin näyttävät nousevan vedet ja hänen metallinkirkas äänensä värähtää hiukan.

Iivari Aatsingille, jota jokapäiväisessä keskustelussa sanotaan jätkäksi, juipiksi, sutkiksi ja milloin miksikin, ojennetaan pieni, valkea käsi, joka on kuin lapsen käsi, mutta hän ei uskalla siihen heti tarttua.

Nyt tytön silmissä todellakin välkkyvät kirkkaat kyynelhelmet ja hänen povensa värähtelee. Hän kirjoittaa uuden nimen voittojensa kirjaan Pohjolan valoisassa kesätyössä, mutta tuo jätkä tuossa: eiköhän se sittenkin ole yksi suurimpia ja samalla vaatimattomimpia voittoja.

Iivari Aatsinki ei näe eikä kuule mitään. Hän tarttuu käteen ja painaa sille huulensa ja hän tuntee ja tietää, että tämä on ja tulee olemaan ainoanlaatuinen solmu hänen elämänsä langassa. Mutta siihen suudelmaan ei liity mitään voiton hekumaa, ainoastaan nöyryyttä, rajatonta nöyryyttä ja kiitollisuutta. Hän tuntisi olevansa valmis juoksemaan vaikka suoraan kuolemaan tuon samaisen käden viittauksesta.

Huudot joella yltyvät, kuuluu kirveiden kalsketta, kiroilemista ja viimein voimakas räjähdys.

Iivari Aatsinki päästää käden irti ja minuutin hän vielä katsoo naista, jonka huulille on noussut ohut, hyvin ohut hymy. Hetkiseksi vielä hänen sydämensä hulvahtaa täyteen lämpöä, sitten hän heilauttaa lakkiaan ja juoksee tiehensä kuin takaa-ajettu.

Velvollisuuksistaan hairahtunut jätkä juoksee pitkin törmää kuin henkensä edestä. Joella huudellaan ja soudellaan edestakaisin, pomojen äänet voittavat veden pauhun koskenniskassa, tukkipatoutumien kimpussa häärää miehiä.

— Huomenna tili kouraan ja mars kävelemään, kuuluu ukkoherran asiallinen ääni. Jos pääset silläkään.

— Mitä s—naa sinä meinasit Aatsinki, huutaa kolmas. Nyt saa koko roikka olla liikkeessä sinun takiasi.

Iivari Aatsinki ei koeta puolustella itseään. Hän työntää pölkyn vesille ja aikaa meloa keskijoelle.

Mutta Iivari Aatsinki ei näy kuulevan taikka ei ole kuulevinaan. Virta sortaa hänen vaapperaa kulkuneuvoaan, mutta hän ponnistelee vastaan ja koettaa päästä keskimmäiselle ruuhkalle. Jos hän sen saa lauaistuksi, ei muuta voida hänen viakseen lukea.

Iivari Aatsingilla ei enää ole aikaa odottaa. Tukit pakkautuvat päälle ja hänellä on täysi työ pitää huoli siitä, että säilyttää henkensä. Mutta siellä, missä koski alkaa niellä, irtautui puunkuori hänen jalkainsa alla ja hän horjahti.

Hairahtunut jätkä oli todellakin mennyt sekaan. Kuului vain pieni molskahdus, sekunnin näkyi käsi haparoivan tyhjää ilmaa, sitten ei Iivari Aatsingista näkynyt eikä kuulunut mitään.

Mitäpä siitä. Jätkiä on niin paljon ja hukkumisia tapahtuu kesän mittaan niin paljon, ettei niistä kaikista jouda kirjaa pitämään. Mutta varmasti Iivari Aatsingin kohtalo olisi, ellei muuta, niin ainakin lykkäytynyt tuonnemmaksi, ellei hän olisi heittäytynyt niin riivatun tunteelliseksi. Tunteellisuus ei sovi miehelle, kaikkein vähimmän jätkälle.

Jos joku olisi sattunut olemaan ylimetsänhoitajan puutarha-aidan luona silloin kun Iivari Aatsinki suistui sekaan, olisi hän nähnyt, kuinka muuan kaunis kaupunkilaisnainen parahti ja kätki päänsä käsiinsä. Mutta tuskin paatuneinkaan nainen voi olla parahtamatta, kun näkee ihmisen hukkuvan. Tämä nainen oli kuitenkin synkkä monta päivää ja kun kuukauden kuluttua löydettiin kosken alta muutaman hukkuneen jätkän ruumis, joka haudattiin pitäjän kirkkomaan laitaan, vei tämä nainen kukkavihkon hänen haudalleen. Kuitenkin niin, ettei kukaan nähnyt.

HAUTAUSMAALLA

Kuumana kesäpäivänä kuljeskelimme me, ystäväni Kaarle Malm ja minä, pikkukaupungin varjoisalla hautausmaalla ja istahdimme korkean ja jyhkeän hautapatsaan viereen asetetulle penkille.

Här hvilar Commercerådet och Riddaren Gustaf Henrik Pasenius S luin minä ajatuksettomasti, vaikka jonkunlaisella hartaudella, niinkuin hautapatsaskirjoituksia tavallisesti luetaan, ja hiukan alempana:

Gåfvan gick glad från gifmilda handen, lätt från hans läppar lidandets tröst.

— Kotikaupunkiasi merkkimiehiä? kysäisin sitten kääntyen ystäväni puoleen.

— Pasenius-suvun loistavin ja merkillisin ilmiö, vastasi hän nyökäyttäen päätään.

Sitten hän ei pitkään aikaan puhunut mitään. Suvituuli huokailee hiljaa ja lempeästi kalmiston puiden latvoissa, yksinäinen nainen työntää lastenvaunuja pitkin käytävää, pieni rakkikoira juoksee ohitsemme, kääntyy takaisin, nuuskii meitä ja jatkaa sitten matkaansa, jossakin kaukana viheltää rautatieveturi ja tuolla puiden takana torkkuu pieni, idyllinen, valkoinen kaupunki, jonka kaduilla aamuisin ja iltaisin saattoi nähdä lehmien rauhallisesti käyskentelevän.

— Yksi kaupunkimme luojia, jatkaa ystäväni, oltuaan pitkän ajan ääneti. Tuo suuri, musta möhkäle tuolla on hänen isänsä, porvari Jonas Paseniuksen hautapatsas ja tuo laakea muistokivi tuossa hänen veljensä, merikapteeni Friederich Paseniuksen, poikamiehen, jonka kätköistä kerrotaan löytyneen kolmattakymmentätuhatta intialaista ja hollantilaista kultarahaa. Tuo harmaja, lahoamistilassa oleva patsas, josta teksti on kulunut pois, on taas hänen isoisänsä, talollisen Mathias Johanneksenpoika Pasasen, eli niinkuin siinä aikoinaan luettiin: Basasen, näkyväinen muistomerkki. Muistan, kuinka koulupoikana pelonsekaisella kunnioituksella katselin noita patsaita ja johdattelin mieleeni juttuja, joita ihmiset kertoivat heistä, jotka lepäsivät viimeistä untaan niiden alla. Ihmeellinen sekoitus totta ja mielikuvitusta, kaunis ja ruma sulautuneena sekavaksi, eroittamattomaksi vyyhdeksi. Ja tämä pieni, valkoinen, marmorienkelien koristama patsas: Sofie Pasenius, kauppaneuvos Paseniuksen silloinen ainoa tytär, joka kuoli kauniista, onnettomasta rakkaudesta. Siitä voisi kertoa pitkän jutun, mutta sehän ei kuulu asiaan ja sitäpaitsi kauppaneuvos Paseniukselle siunattiin kaksi muuta tytärtä, jotka joutuivat säädynmukaisiin naimisiin. Takanasi on mahtavien kivikuulien reunustama, solakka obeliski. Siihenkin liittyy pieni, murheellinen tarina, sillä sen alla nukkuu kauppaneuvos Paseniuksen ikäjärjestyksessä toinen poika, tykkiväen aliluutnantti Matti Heikki Pasanen. Alkuaan hän tietysti oli Matts Henrik Pasenius ja kai hänestä oli aiottukin jotakin muuta kuin tykkiväen luutnanttia. Aikoinaan hän herätti suurta huomiota kaupungissamme, häntä pidettiin hurjapäänä ja suvun surunlapsena, mutta sittenkin ovat kaikki sympatiani hänen puolellaan. Ehkä hänessä oli tarpeettoman paljon uhkamielisyyttä, mutta hänessä oli kuitenkin ryhtiä ja tarmoa ja jos hän olisi saanut elää, olisi hän ollut ainoa, joka olisi kyennyt pitämään sukua ja sen mainetta yllä. Hän oli viimeinen oikea Pasenius. Niin kuuluu ukko itsekin täysijärkisinä hetkinään kyyneleet silmissä vakuuttaneen. Mutta hän kulki omia teitään, maksettiin jollakin tavoin erilleen pesästä ja jätti jälkeensä lesken, syntyisin Kinnunen, joka sittemmin otti jonkun Solstjernan tai Himmelstrålen. Sellainen on maailman meno.

— Niin — ikävä kyllä, sillä kernaimmin olisin omasta puolestani suonut ukon kuolevan vaikka sinäkin, minä hän oli elänyt, suurena saiturina kuin mielipuoli-raukkana, olkoonpa, että jälkeenjääneet keikailevat yksin hänen kuolemallaankin.

— Varjoja, jos edes sitäkään, sanoi hän. Heikon heikkoja jäljennöksiä, toimettomia, tasaisesti köyhtyviä, ellei joku saa heitä petetyksi, suvun maineella kerskuvia, edessä asianmukaisesti kunnioitettuja, takanapäin naurettuja… Mutta, kuten sanottu, sellainenhan on maailman meno.

— Katso, jatkoi hän tuokion kuluttua, me olemme täällä puolentoista vuosisataa eläneet Paseniusten merkeissä. Mitä täällä ennen oli? Pientä kaupankäyntiä ympäröivän maakunnan kanssa. Pientä merenkulkua, pientä rihkamakauppaa. Sitten ajelee jonakin kauniina päivänä kaupungin turulle varakas ja rahanhimoinen talonpoika Matti Pasanen puolikasvuisen Joonaksensa kera, katselee ympärilleen ja huomaa, että täällä voisi ansaita enemmältäkin rahaa. Ikivanha tarina uudistuu uudessa muodossa. Minkä Matti Pasanen alkaa, sitä jatkaa raatimies Jonas Pasenius, ostaa halvalla, myy kalliista, rakentaa laivoja ja rikastuu. Vastoinkäymiset kohtaavat, mutta Jonas Pasenius on rautainen mies, hän musertaa esteet ja hänen sanotaan olevan liitossa pirun kanssa. Luonnollisesti. Veistämöitä rakennetaan, puutavaraliikettä laajennetaan ja ennenkuin oikein ennätetään huomatakaan, on koko kaupunki tavalla tai toisella riippuvainen Jonas Paseniuksesta. Unohdetaan, että hän aikoinaan isänsä voikuormaa ajellen on tullut kaupunkiin, hänen harvoja sanojaan kuunnellaan henkeä pidätellen, häntä ympäröi suuri salaperäisyys ja yksinpä hänen valkoista, rapattua, pitkillä ikkunariveillä varustettua taloaan torin varrella katsellaan hienolla pelolla. — Siinä asuu raatimies Pasenius rautaisten arkkujensa keskellä, jotka ovat rahaa täynnä; aaveet ja kyöpelit kuljeskelevat rapatun talon ullakoilla, vaatien takaisin vääryydellä otettuja rahoja, öisin kuuluu huokauksia kartanolta… Ah, Jonas Pasenius, jos joku olisi uskaltanut sinulle kertoa kaiken sen, mitä sinusta juteltiin, varmaankin olisit kirjuriesi selän takana naureskellut, mutta nyt oli jo kaupunki täynnä sinun merimiehiäsi, sinun kippareitasi, ja sinun työmiehiäsi, ja yksinäinen tervanpolttajakin kaukaisella salolla ajatteli peljäten ja vavisten sinun noteerauksiasi. "Kolmannes rahassa, kaikki muu tavarassa", toitottivat käskyläisesi asiallisesti tavaraintuojille. Jonas Paseniuksen talossa ei tunnettu sääliä eikä armoa, mutta kaupunki eli ja kukoisti paremmin kuin koskaan ennen.

Täysi-ikäisinä astuivat sitten ohjaksiin Fredrik ja Gustaf Henrik Pasenius. Heidän lapsuudestaan ei tiedetä mitään, joku on heidät nähnyt, jollakulla on ollut onni puhutellakin heitä, Fredrik on joskus ryypännyt pormestarin ja raatimiesten kanssa, mutta he ovat — vain Jonas Paseniuksen poikia. Paitsi isänsä ja isoisänsä kovuutta, olivat he perineet muutakin, sivistystä. Mistä se oli saatu ja millä tavalla, sitä ei syrjäinen osaa mennä selittämään. Kaupunki kukoisti niinkuin ennenkin, liikkeet laajenivat, ihmiset vaurastuivat tahtoen tai tahtomattaan toisten köyhtyessä tai kukistuessa, kaiken yllä lepäsi Paseniusten henki. Fredrik Pasenius lausui kuolinvuoteellaan toivomuksen, että veli perintövaroista rakentaisi kaupungille uuden kirkon, mutta Gustaf Henrik rakensi telakan. Taksoituslautakunta asetti Gustaf Henrikin maksettavaksi tuhansia veroäyrejä, mutta Gustaf Henrik selitti, että ellei verotaakkaa jaeta tasaisemmin, muuttaa hän maaseurakuntaan ja kaupunkilaiset saavat veroittaa toisiaan niin paljon kuin huvittaa. Kaupunki taipui, Gustaf Pasenius oli kaiken a ja o. Mutta vähitellen suuri Pasenius tuli vanhaksi ja hänen lapsensa varttuivat.

Kun kuolema alkoi lähestyä, kasvoi Gustaf Paseniukselle se, mitä hänellä ei ennen ollut, nimittäin sydän. Köyhät oli ajettu pois hänen oveltaan, rammat eroitettu hänen toimistaan. Suurelle Paseniukselle tuli katumus, hän teki pieniä lahjoituksia ja suunnitteli suuria.

Kaupungin raastuvanoikeus kokoontui ja koska pienistä Paseniuksista kuitenkin kerran oli tuleva suuria, julisti se kauppaneuvos Paseniuksen holhouksenalaiseksi. Silloin eivät nuoret Paseniukset enää mahtuneet asumaan Paseniusten vanhassa, rapatussa talossa, vaan olivat rakennuttaneet itselleen uudenaikaiset palatsit, ajoivat automobiileilla, pitivät vieraspitoja ja muodostivat isiensä liikkeen yhtiöksi, jonka osakkeet he möivät muille saadakseen itse olla rauhassa. Toisista kaupungeista alkoi tulla suurivatsaisia, punakoita liikemiehiä komeine rouvineen ja heitä sanottiin tirehtööreiksi, johtajiksi ja prokuristeiksi. Paseniusten henki oli enää vain kaukainen varjo, ja ukko Paseniuksen sanotaan itkeneen rapatussa talossaan.

Varhaisimmilta kouluvuosiltani muistan vanhan, käppyräisen ukon, jolla oli läpitunkeva katse, tarmokas, suuri leuka, tiukkaan yhteenpuristetut huulet, mutta ääni epävarma ja värähtelevä. Jotkut kiusasivat häntä ja kärkkyivät häneltä viittä penniä.

"Minulla ei ole, minä olen köyhä mies", sanoi hän, "aivan köyhä… Tai, odotas! Sanoitko viisi penniä? Saathan sinä sen, lapsi rakas, senverran minulla on. Kenenkä poika sinä oletkaan?"

Sitten hän kulki hiljaa eteenpäin kainalossaan laatikko, josta hän möi tavaroita ohikulkeville.

"Suvaitkaa katsahtaa tänne hiukan", puhui hän, "vallan erinomaisia kampoja. Ja hyviä sikareja halpaan hintaan, suoraan Hollannista importerattuja…"

Ihmiset suhtautuivat häneen suopeasti — mitäpä he muutakaan voivat — ja moni vihamielinen katse heitettiin palatseihin, joiden asukkaat olivat niin velttoja, etteivät edes saaneet häntä kadulta pois, jos he sitä edes uskalsivat yrittääkään.

Saattaahan olla, että ukko Paseniuksella lopulta oli joku kaira hiukan löyhtynyt. Saattoi olla niinkin, kuten väitetään, — vaikkakin se on vähemmän mahdollista, — että hän lapsiensa kiusaksi ensi kerran ilmestyi kadulle. Mutta kaiken lopuksi olen kuitenkin sitä mieltä, ettei vanha kauppaneuvos voinut elää velttona ja toimettomana, vaan että hän, kun ei enää voinut eikä saanut pitää käsissään suuren liikekoneiston ohjaksia, aloitti kaupan kaikkein helpoimmassa ja alkuperäisimmässä muodossa. Se oli veren vika, niin sanoakseni, ja kaupustelulaatikollaan hän antoi tuntuvimman korvapuustin lapsilleen. Ja nykyisten Paseniusten lapset saavat joko taas alkaa kaupustelulaatikosta tai oppia tekemään työtä, sillä vanhojen Paseniusten työn hedelmät lankeavat toisten osalle.

Niin, ukko Pasenius, lopetti Kaarle Malm kertomuksensa, nuku sinä vaan rauhassa, olivathan hautajaisesikin komeimmat, mitä tässä kaupungissa on nähty. Ja ole varma siitä, että nimesi tulee kulkemaan kaupunkilaisten kesken sukupolvesta sukupolveen ja aina kun kaupunkiamme mainitaan, mainitaan sinutkin. Mutta sinun jälkeläisistäsi ei kenelläkään ole mitään sanottavaa, ei hyvää, ellei pahaakaan.

SUNNUNTAI-AAMUNA

Nyt on vielä varhainen aamuhetki ja Anna-Kaisa, palvelija, on vasta juossut luhdistaan maantien poikki tuvan puolelle keittämään kahvia. Renkien luhdista kuuluu vielä jykevä kuorsaus, mutta piikojen luhdista kuuluu avojalkaista astuntaa ja pientä vaatteiden kahinaa. Varhaisimmat tekevät ylösnousua kiiruhtaakseen navettaan.

Maantie ja pihanurmi ovat vielä kosteat aamukasteesta, puutarhan tuomet ja koivikon koivut välkkyilevät auringon paisteessa, ja hieno, kesäinen tuoksu täyttää ilman.

Nyt on tosiaankin vielä varhainen aamuhetki, mutta isäntä ilmestyy paitahihasillaan kuistin ovelle, pysähtyy siihen hetkiseksi, kyhnäisee hiukan ohimoaan ja kävelee sitten keskelle pihaa. Aurinko paahtaa hänen punaista, paksua niskaansa sekä leveää selkäänsä, ja isäntä seisoo siinä tarkastellen herkeämättä tallin ovea ja kuunnellen kavioiden polkaisuja sementtilattiata vasten, astuu askeleen tallia kohden, mutta näkyy sitten muuttavan päätöksensä ja pysähtyy paikalleen. Siinä hän taas seisoo pitkän kotvan, kunnes verkalleen kääntyy ympäri ja kävelee portista ulos maantien poikki järvelle käsin.

Isännän suurta sunnuntairauhaa ei häiritse se, että hän huomaa tuoreita polkupyöränjälkiä palvelustyttöjen luhdin porraspäässä. Heillä on käynyt yöjalkaisia, mutta olkoon, niistä nyt ei näy pääsevän. Kylläpähän ehtii sitten viikon varrella sanoa ja tällä kertaa kai on sanottava niin että uskovat pitemmän ajan.

Tytön kasvot ilmestyvät luhdin ovelle, mutta vetäytyvät nopeasti takaisin nähdessään isännän. Vasta kun isäntä jatkaa matkaansa järven rannalle, kapaisee tyttö maantien poikki tupaan.

Isäntä ei pidä kiirettä. Hänen kätensä koettelee ohimennessä rukiin tähkiä ja riihien kohdalla hän seisahtuu ja työntää lattian alle esiinpistävät varstat.

Lähimökkien ja torppien savupiipuista alkaa ja nousta sauhu ja sen näkeminen lisää isännän tyytyväisyydentunnetta. Hän ei rupea itsekseen erittelemään, mistä se johtuu, mutta hän ei kerta kaikkiaan välitä siitä, että pyhäpäivinäkään lojutaan puolille päivin. Niin kauan kuin hän ajassa taaksepäin muistaa, on hän joka aamu kuullut kuudenlyönnin.

Järven rannalla olevassa aitauksessa on hänen paras oriinsa, jonka hän on varsasta asti itse kasvattanut, juoksijana ja siitoseläimenä laajalti kuulu. Isäntä on suuri hevosmies ja kaikki hänen hevosensa, työkonitkin, ovat tunnettuja hyvyydestään, mutta tätä hevosta ajattelee isäntä erikoisella rakkaudella. Hän nojautuu aitaa vasten, katselee aikansa somia liikkeitä, houkuttelee sen sitten luokseen, taputtelee kaulalle ja antaa leipää kädestään. Hänelle on tarjottu siitä kolmeakymmentätuhatta, mutta hän on vastannut, ettei ole pienen rahan tarvetta.

Niinkuin ei olekaan. Ei pienen eikä suuren. Isäntään menee suuri tyytyväisyys, kun hän pysähtyy ajattelemaan, ettei hänen, eikä hänen isänsä, eikä hänen isoisänsäkään koskaan ole tarvinnut pyytää toiselta mitään. Antamassa on kyllä aina saanut olla, mutta pyytää ei ole tarvinnut.

Tämä kaikki on tuonut sukuun suuren varmuuden. He ovat vuosikymmeniä hoitaneet kunnan asioita niinkuin omiaan eikä kenenkään päähän ole pälkähtänyt ruveta heitä mestaroimaan. Silloin tällöin on tosin pulpahtanut esiin joku, joka on tahtonut olla muita edistysmielisempi, mutta hän on jäänyt siihen, mistä oli aloittanutkin. Vain joskus isäntä oli tullut ajatelleeksi, että hänellä voisi olla vihamiehiä.

Suurin piirtein ei isäntää liikuta, mitä hänestä kunnassa puhutaan tai jätetään puhumatta. Hän vaistoaa olevansa asemassa, johon eivät puheet pysty, ja tietää, ettei hänen kunniansa riipu nuppineulan varassa. Jos ovat puhuakseen, niin puhukoot.

Aurinko on ehtinyt korkeammalle. Isäntä suuntaa taas vitkalleen kulkunsa taloaan kohti. Jonkunlaisella mielihyvällä hän katselee valkoisena hohtavaa päärakennusta ja syvimmällä hänen tajunnassaan asuu tietoisuus siitä, että muutkin, herrat ja talonpojat, katselevat sitä hiljaisella kunnioituksella. Siinä on toinenkin sukupolvi saanut tehdä työtä ja hikoilla, ennenkuin valkoinen talo ja sen ympäristö ovat tulleet sellaisiksi kuin ne nyt ovat.

Maantiellä isännän suuri sunnuntairauha hiukan häiriintyy ja mietteet saavat pienen sysäyksen sivultapäin. Isäntä ei erikoisesti harrasta keskustelua asiallisista asioista sunnuntaisin. Ei asioista eikä juuri muustakaan.

— Huomenta, sanoo maantiellä seisova mies, joka nähtävästi on odottanut isäntää.

Isäntä hiukan viivyttelee vastausta, mutta se on hänen tapansa. Sitten hän pysähtyy ja antaa katseensa harhailla pitkin maantietä pysähdyttäen sen viimein etäältä näkyvään kansakoulun ikkunattomaan päätyyn, huomattuaan ensin, että koulun veräjä on rempallaan ja ulkohuoneitten ovet auki. Hänellä ei ole kiirettä keskustelun alkamiseen. Hyvin tuntien odottajan, tietää hän, että se viriäisi itsestään ja hän tunsi jo ennakolta kaukaista mieliharmia tajutessaan, että hänen täytyy vastata kieltävästi. Hän tuntee, että hänen sunnuntaileponsa tulee jollakin tavalla saatetuksi pois tolaltaan.

— Tuli tässä vähän aikaisin lähdettyä liikkeelle, kun olisi vähän asiantapaista ja pitäisi aamuksi ennättää naapuripitäjän kirkolle, aloittaa toinen sulavasti ja suurella tottumuksella.

Toisen hyvä puhelahja ei vaikuta isäntään virkistävästi. Se vaikuttaa häneen ikäänkuin jollakin tavalla pakoittavasti ja häiritsee hänen virettänsä.

— Olisi tässä hiukan rahantarvetta, kun pitäisi mennä korkoja ja lyhennyksiä maksamaan ja sairauttakin on sattunut.

Isäntä kuulee toisen isännän sanat, mutta ne eivät millään tavalla syövy hänen tajuntaansa. Hiljaa alkaa hänen aivoissaan kehittyä ajatus, että hän jo ennenkin on lainannut tuolle toiselle, joka on jatkuvassa rahantarpeessa ja että se ajan pitkään voisi käydä vaaralliseksi.

Isännällä ei ollut mitenkään käytäntöä kaikille rahoilleen, mutta häneen meni jonkunlainen epävarmuuden tunne, annettuaan pois suurempia summia. Rahat olivat, näkymättöminäkin, hyvät olemassa.

— Se olisi vain tuhatkahdeksansataa markkaa, vastaa toinen ja sytyttää hiukan hermostuneena piippunsa.

Isännän mielenkiinto kohdistuu kahteen koiranpenikkaan, jotka ovat ruvenneet kisailemaan pihamaalla. Hän katsoo niitä herkeämättömästi ja suu vetäytyy vihellysasentoon.

— Kyllä se niin on, sanoo hän viimein, ettei minulla nyt ole rahoja käsillä. Menojakin on viime aikoina ollut niin paljon.

Nyt hän tunsi hiukan valehtelevansa, sillä hänen menonsa eivät missään tapauksessa riittäneet tuloille. Senvuoksi hän kiiruhti jatkamaan, ennenkuin toinen ennätti mitään vastata.

— En minä muuten, mutta kun sattui se sairaus, ehätti toinen. Syksyllä minä saan vähän rahoja metsästä ja sitten minä olen päättänyt ottaa lainan. Takaajatkin jo ovat.

— Niin kylläkin, mutta ei se sittenkään oikein tällä kertaa käy. Ketä ne takaajat olisivat?

— Minä kun odotin rahaa postissa iltaan asti ja kun ei tullut, tuli hätä käteen.

Isäntä näki, että toinen antoi tulla hätävaleen ja jos hän olisi seurannut ensimmäistä päähänpistoansa, olisi hän kysynyt: "Mistä sinä niitä oikein odotit?" Mutta itse asiassa hänelle toisen tarpeet ovat yhtäkaikkiset, eikä hän kuulu niihin, jotka kiusaavat heikompaansa. Hänelle tuottaa toisen läsnäolo pientä, tuskin tunnettavaa vastenmielisyyttä, eikä hän voi torjua itsestään ajatusta, että tuo tuossa uuden kunnallislain mukaan äänestää yhtä monella äänellä kuin hänkin — yhdellä. Koko ajatus tuntuu hänestä uskomattomalta ja naurettavalta. Hän tässä ja tuo tuossa ja Istan Erkki — kaikki yhdenveroisia. Yksikamarisuuden jälkeen ovat kaikki asiat tallustelleet pientä lehmän käyntiä päin hongikkoa.

Isännän suu vetäytyy taas vihellysasentoon, hän pistää kädet housujensa taskuun ja ottaa lyhyen askeleen pihaan päin.

Aurinko paahtaa navetan graniittiseiniin, pihan poikki kannetaan maitoastioita, lievä navetan tuoksu kantautuu maantielle saakka. Isännän katse viivähtää hiukan ylpeänä kiviseinissä — ne ovat hänen työtään — ja hän aikoo mennä katsomaan, kuinka karja on ruokittu, mutta muistaa samalla, että hänellä on pieni seikka selvitettävänä tuon toisen kanssa. Nyt, kun hän aikansa on katsellut kättensä töitä, on hän tullut siihen vireeseen, ettei oikein kehtaa kieltää toiselta pyytämäänsä.

Isäntä ei jää nauttimaan toisen ällistyksestä ja sanattomuudesta, vaan kävelee nopein askelin tupaan. Kun hän hetken kuluttua sieltä palaa, on hänellä käsi täynnä viiden ja kymmenen markan seteleitä, jotka asettaa odottajan käteen.

Sillä aikaa kun toinen vapisevin sormin laskee seteleitä, katselee isäntä hänen kasvojaan, eikä hän parhaimmalla tahdollaankaan jaksa lukea häntä kuuluvaksi samaan luokkaan kuin hän itse. Jos tuo mies menettäisi talonsa, niin hänestä tulisi bolsheviki tai jos hän voittaisi kaupoissa, tulisi hänestä kerskuri ja kummassakin tapauksessa kulkisivat heidän tiensä kaukana toisistaan. Isäntä on monta kertaa yrittänyt itselleen selvittää, miks'ei hän saata tuntea mielenkiintoa kaupoissa voittaneita kohtaan ja virkamiehiä kohtaan, mutt'ei ole saanut sitä selvitetyksi.

Vieraskäynti oli kuitenkin pahasti järkyttänyt isännän sunnuntaivirettä. Hän ei jaksanut ymmärtää, että oli täysin työkuntoisia ihmisiä, jotka kulkevat ainaisessa rahanpuutteessa. Tekee hitusen työtä ja säästää, minkä voi. Siinä kaikki.

Tallien ovet ovat jo selällään, rengit ovat ruokkimassa hevosia. Isäntä astuu ovelle, katselee aikansa, sanoo muutaman lyhyen sanan ja menee sitten navettaan. Tyttöjen puhe navetanporstuassa vaimenee, tehdään lyhyt "hyvä huomen" ja mitä on sanottavaa, sanotaan lyhyesti ja asiallisesti.

— Mene sanomaan Niemiselle, että tulee heti aamusta katsomaan, missä vika on.

Tallin vaiheilla isäntä taas pysähtyy. Hänen mieleensä on tullut, että huomenna on valtuuston kokous. Tämä ei sanottavasti häntä häiritse, mutta olisi sen ehtinyt muistaa myöhemminkin. Nyt saa alkaa jo valmiiksi miettiä asioita: sosialistit tahtovat taas uutta koulua. Heidän mielestään pitäisi joka toisessa talossa olla joku koulu, kunhan vaan itse pääsevät niitä maksamasta. Eihän sivistys ole pahaa, mutta rajansa saa olla silläkin, sillä muutamilla nousi jo kansakouluoppikin päähän, niin etteivät tahtoneet pysyä omissa housuissaan. Kuta enemmän osataan soittaa suuta, sitä valistuneempia ja edistysmielisempiä ollaan.

Tuvassa vallitsee suuri sunnuntairauha. Aurinko loistaa täydellä terällä ja pienen pienet tomuhiukkaset leijailevat ilmassa.

Emäntä istuu ikkunapielessä ja lukee, mutta isännän tultua sisään nousee hän kaatamaan tälle kahvia. Oikeastaan aamukahvin aika on jo aikoja sitten ohi. Tunnin kuluttua on aika valmistautua kirkkoon.

SANNI

Se tapahtui sodan kolmantena kesänä heinäntekoaikana. Tapauksesta ei oikeastaan voisi mennä kertomaan mitään, sillä kukaan ei rupeaisi lakituvassa vannomaan, mitä oli tapahtunut ja kuinka, vai oliko ylimalkaan tapahtunut muuta kuin onnettomuus. Korkeintaan onnettomuus, jos edes sitäkään.

Siihen aikaan olivat ryssät korkeimmillaan, jos niin saattaa sanoa. Heidän vahtimiehiään seisoi asemalla ja vaihteessa ja sillalla, heitä oli majoitettu nuorisoseuralle, työväentalolle, kouluihin ja pitäjän suurimpiin taloihin. Muilussa niitä oli kuusikymmentäkolme. Herralaan niitä olisi pantu saman verran ellei enemmänkin, mutta siellä ei ollut tilaa. Tietäähän sen: herralaiset osaavat aina järjestää niin, ettei heillä ole tilaa. Kerran sinne ei mahtunut kuvernöörikään, jonka nimi oli Feodorow, — niin oli leikkuumiehiä paikat täynnä; mitä sitten kuusikymmentäkolme ryssää. Sitäpaitsi kuului isäntä itse majoituslautakuntaan.

Ryssät olivat siis siihen aikaan korkeimmillaan, ja vallityöt lakeuksien rannoilla alkoivat hissukseen. Siihen aikaan ei tiedetty vallankumouksesta eikä veljeilystä eikä sellaisista, vaan naiset juoksivat periaatteesta ryssäin pitopaikoissa. Edellisen kesän kylvö oli kasvanut hyvän sadon ja yhden ja toisen tytön kevätesikoinen sai nimekseen Feodor, Wasili, Wjatsheslav, Ivan tai jotakin sellaista.

Muilu piti pieniä kiroilemishetkiä itsekseen ja oli synkän näköinen. Heidänkin talossaan oli jo yksi Andrei ja toinen, jonka nimeä hän ei osannut lausua. Kolmannen piti kuulopuheitten mukaan olla tulossa, mutt'ei Muilu itse enemmän kuin hänen emäntänsäkään ollut oireita sellaiseen huomannut. Mene sitten ja tiedä. Piikain ne sentään olivat. Muilulla itsellään ei ollutkaan kuin yksi tytär, Sanni.

Muilun emäntä oli valkoisen talon tytär, ja Sanni oli perinyt valkoisen talon haltijain rotumerkit Muilu oli ainoa paikka, missä valkoisen talon väki kävi vieraisilla, ja valkoisen talon äänetön isäntä itse oli ruvennut Sannin kummiksi. Ei sillä hyvä, että eno, vaan kummi vielä lisäksi. Äänetön oli Muilu itsekin, mutta äänetön siinä merkityksessä, että hänellä oli enemmän työtä kuin puhumista, kun taas valkoisen talon isäntä vaikeni vanhasta perintötavasta ja siksi, ettei hänen tarvinnut välittää suhteista ja tuttavuuksista.

Sanni oli sellainen, että häntä katseli kauan ja kernaasti. Tosin hänellä ei ollut hyviä ystäviä eikä monia lauseita ja kauniita hymyjä siroiteltavana ympärilleen, mutta hän oli joka tapauksessa pitäjän nuorison keskeisin henkilö, josta muut ottivat esimerkkiä. Tyttökoulu ei ollut vieroittanut häntä työnteosta, vaikka kädet olivatkin sen näköiset kuin ei niillä koskaan olisi aiottukaan tehdä mitään. Harvasanaisenakin oli hänellä säilynyt joku terävä sana niitä varten, jotka alkoivat herrastua, ja joskus viipyivät vastaukset huulten takana niin kauan, että odottava ennätti hermostua.

Hänen sulhasensa kuului olevan Toosilan Jaakko, joka toissa keväänä oli päässyt ylioppilaaksi. Ei tästäkään voitu mitään varmaa sanoa, huhuiltiin vaan sillä perusteella, että asianomaiset oli joskus nähty yhdessä ja kun tiedettiin, ettei muilulaisilla ollut mitään Toosilan väkeä vastaan. Toosilan Jaakko oli uljas poika ja riuska meiningeissään. Hänelle ei kuulunut tarvitsevan monta aiheetonta sanaa sanoa ennenkuin kädestä lensi korvapuusti yhtä kerkeästi kuin sana suusta.

Muilussa maleksi siis ryssiä talon täydeltä. Isäntä oli luovuttanut niille yläkerran ja teettänyt omat portaat, mutta sielläkös ne pysyivät. Tupaan ja asuinhuoneisiin tuppautuivat puoliväkisin. Alussa olivat rengit voimiensa takaa heitelleet niitä pihalle, mutta liian monta niitä oli kuuden rengin viskeltäväksi ja aseellisia vielä lisäksi. Heidän päällikkönsä, luutnantti Popoff, ei liioin näyttänyt erikoisesti välittävän siitä, vaikka hänen miehiään hiukan viskeltiinkin, naureskeli vain viiksiensä takaa niin, että hampaat kiiluivat ja oli veikeän näköinen. Kyllä Muilulle oli siunautunut hajua, ryssää ja harmonikansoittoa.

— Sitä ei tiedä, vaikka kissallansa… Ne kun ovat sellaista salavihkaista väkeä.

Näihin aikoihin Sannilta unohtui tanssitaito. Jos sitä ennestäänkin oli vain senverran kuin hyvään kasvatukseen kuului ja tarve vaati, niin nyt sekin loppui tyyten. Hänen kanssaan se loppui useimmilta muiltakin. Kylän nuorison illanvietoissa ei enää tanssittu, ryssät ilmestyivät niihin aivan suotta ja saivat mennä tanssimaan mökkiläisten ja käsityöläisten häihin ja taikoihin.

Joskus tuli Popoff isäntäväen puolelle ja piti seuraa. Muilu itse ei monasti tullut näkyviin, mutt'ei voinut poiskaan käskeä. Juttelusta ei tahtonut mitään tulla, mutta istua vain piti. Ryssä kun on luonnostaan sellainen seuranhaluinen. Ja Popoff huokaili, teki merkkejä ja oli huomaavainen erittäinkin Sannille, joka jonkunverran ymmärsi hänen puhettaan. Välistä hän tuli Sannin luo pihalla, seisoi, nauroi, tuijotti ja koetti tehdä itsensä ymmärretyksi.

— Ovat niin yksinäisiä, raukat, vieraassa maassa, sanottiin, eiväthän ne omasta halustaan ole tänne tulleet ja ihmisiä ovat nekin…

Muutamana päivänä tuli pitäjään santarmeja ja Muilun talo nuuskittiin perin pohjin. Silloin saatiin pitäjällä tietää, että Muilu oli ollut pitkämatkalaisten vakituinen käymäpaikka; Muilun kautta ne menivät, Muilussa annettiin niille rahaa ja sieltä ne sitten katosivat mikä Oravaisiin, mikä Vaasaan, mikä vieläkin pohjoisemmaksi päästäkseen Saksaan. Ja Toosilan Jaakko oli yhtenä sieluna koko hommassa. Mutta Muilussa ei löydetty mitään ja santarmit lähtivät luutnantti Popoffin ja kahdenkymmenen sotamiehen seuraamina pitäjänrajalle, Toosilaan. Sitä ennen sinne kuitenkin oli tulista laukkaa lähtenyt Muilun pikkurenki.

Niinpä sitten täytyi tapahtua, että luutnantti Popoff sai Muilun
Sannista kävelytoverin.

Se tapahtui kolmea päivää myöhemmin kuin oli saapunut tieto siitä, että Toosilan Jaakko oli ammuttu. Jaakko oli, kuuleman mukaan, lähtenyt pakoon, kuultuaan, että santarmit olivat tulossa, mutta Popoff oli itse lähtenyt ajamaan häntä takaa, saavuttanut kolmannen pitäjän rajalla ja sanaa puhumatta ampunut. Sinne oli Jaakko jäänyt virumaan maantielle ja Toosila itse oli käynyt hakemassa hänet pois.

Tällaisina saapuivat sanomat Sannin korviin. Taisi olla, että poskilihakset hiukan nytkähtivät ja että kasvoille tuli kuoleman kalpeus, saattoi olla, että ruumis hätkähti ja kädet alkoivat vavista, mutta kyynel pysyi näkymättömissä.

— Vai niin kävi Jaakon, sanoi hän ainoastaan, vai niin tosiaankin piti käydä.

Hän pysähtyi keskellä askareitaan ja tuijotti lasittunein silmin eteensä, käden neuvottomana hypistellessä esiliinaa.

— Minkäpä sille, sanoi Muilu, katsoen ikkunasta pellolle, eihän sitä enää saa tekemättömäksi. Liian varomaton oli Jaakko, vaikka minä monasti…

Muilun suupielet vavahtivat ja käsi puristautui nyrkkiin, hän puri hampaitaan yhteen ja meni pihalle niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kesken kaikkea heitti Sannikin askareensa ja meni kamariinsa eikä näyttäytynyt edes seuraavanakaan päivänä. Väki kulki alakuloisena ja sanattomana ja oli kuin koko Muilun yli olisi levännyt äänetön, tuskastuttava viha.

— Sinun pitää sanoa Sannille, ettei se vaan rupea ajattelemaan jotakin, sanoo hän muilulaiselle. Mitäpä me vielä, kyllä se aika vielä tulee…

Kolmas päivä on siis se, jolloin Muilun Sanni kävelee luutnantti Popoffin kanssa. Muilun Sanni tahtoo kaikesta päättäen tehdä itsensä puheenalaiseksi.

Koko päivän on ollut tukahduttava auringonpaiste ja ilma on ikäänkuin väreillyt kuumuudessa. Muilun vihertävät seinät hohtavat auringonvalossa, ja seutu on täynnä niitetyn heinäntuoksua. Tämä on sellainen päivä, jolloin Muilun rakennusryhmä eniten esiintyy edukseen ja valtavuudellaan hallitsee lakeutta. "Tämä on Muilu ja täällä on olemista." Jonkunlaisella suuremman julkeudella näyttävät Muilun välkähtelevät ikkunarivit katselevan kirkkolammen tuolle puolelle, herraskaisesti puitten takaa esiinpilkistävää valkoista taloa. "Jos on siellä, niin on täälläkin. Tämä on Muilu." Kyläryhmässä kimaltelevat ikkunaruudut ja sinkkikatot välkehtivät, ihmiset kulkevat hiestyneinä ja paitahihasillaan, — päivä on tosiaankin tuskastuttavan kuuma. Tässä ylenpalttisessa kuumuudessa ei jakseta ajatella Toosilan Jaakkoa, joka sai surmansa maantiellä.

Iltapäivällä, kun kuumuus hiukan hellittää ja vellikellot ympäri kylää alkavat soida, makoilevat Muilun ryssät pihamaalla, soittelevat hanuria, tupakoivat ja naurattavat piikoja, jotka kulkevat edestakaisin tuvan ja navetan väliä. Niinkuin muistetaan, ovat he jo naurattaneet yhden Andrein edestä ja yhden edestä, jonka nimeä ei Muilun isäntä osaa lausua. Heidän on siinä vilpoisa olla, lehtipuut tuoksuvat ja päärakennus heittää raskaan varjon pihamaalle. Vääpeli haaveilee ja luutnantti Popoff katselee, kun sotamies harjaa hänen ratsuaan.

Silloin Sanni tulee ulos ja ohjaa kulkunsa maantielle. Hänellä on valkoinen ilmava puku ja silkkiharso pään ympärille kääritty. Kenties hän on hiukan kalvakka, mutta kaunis hän on, kaunis ainakin tässä puvussa ja valaistuksessa. Äidilleen on hän sanonut menevänsä käymään Peltoniemessä ja aivan varmaan hän sinne olisi mennytkin, ellei nyt tulisi eräs äkkinäinen muutos suunnitelmaan.

Sanni kävelee hiljalleen kujaa pitkin maantielle päin. Hän on lujasti päättänyt mennä Peltoniemeen kuulemaan, tietäisivätkö he mitään uutta. Mutta silloin tulee luutnantti Popoff ja särkee hänen suunnitelmansa. Hän on nähnyt Sannin menevän yksin maantielle ja tämä on hänelle sellainen tilaisuus, josta jokaisen todellisen kavaljeerin on otettava vaari. Hän jättää siis hevosen harjaamisen sotamiehen valistuneeseen harkintaan ja rientää navettapihan kautta karjakujalle tullakseen Sannia vastaan maantiellä. Jokainen kehittynyt kavaljeeri valitsisi tällaisen mutkan.

— Se on kaukana täältä, järvi keskellä vuorta, jossa on toistakymmentä syltä korkeat seinät… Meillä on siellä torppa ja lato.

Luutnantti Popoff miettii hetken. Kysymys, jonka hän aikoo tehdä, tuntuu hänestä itsestäänkin rohkealta, mutta hän tekee sen kuitenkin.

Nyt pitää vähältä, ettei Sanni menetä malttiaan. Hänen kulmansa vetäytyvät yhteen, huulet vavahtavat hiukan eikä hän voi estää ääntään värähtämästä, kun hän vastaa:

— Meillä pidetään sitä alentavana. Venäläisiä pidetään meillä barbaareina.

Luutnantti Popoffin kasvoille on noussut tumma puna ja hänen silmänsä välähtävät, mutta sitten hän voittaa itsensä ja vastaa:

Kukaan ei pyytänyt luutnantti Popoffia seuraamaan, mutta hän seurasi kuitenkin. Hän pani kaiken puhetaitonsa liikkeelle ja tuon tuostakin hän yritti laskea kätensä Sannin kädelle. Vastaantulevat katselivat suu auki ja Sanni puolestaan tuijotti tiukasti maantietä. Mutta Hyypän hauta on kaukana metsän syvyydessä. Muilun pihasta lasketaan sinne olevan peninkulma.

Tähän oikeastaan loppuu kertomuksemme. Sanni palasi hiukan jälkeen puolen yön yksin niinkuin oli lähtenytkin. Kukaan ei nähnyt, että hänen kätensä tärisi niinkuin vilutautisen, kun hän asetti avainta reikään, eikä kuullut, että hänen askeleensa horjahtelivat, kun hän meni kamariinsa.

Hiukkaista myöhemmin herätettiin Muilun isäntä ja emäntä. Kallen Tiila,
Hyypän torpan asujain, tuli kamariin inisten ja polvet loukkua lyöden.

— Herra Jeesus… valitti hän, pyyhkien silmiään esiliinaan… Sanni se oli, itse näin ikkunasta… Sotaherran kanssa tuli, hetken kävelivät siinä reunalla, ja sitten se pukkasi, Sanni pukkasi… molskahdus vain kuului niinkuin helvetistä…

— Valehtelet! sanoo muilulainen ja lyö nyrkin pöytään. Ja tätä sinä et rumpaakaan ympäri pitäjää tai ikävä tulee olo, saatana vie!

Kallen Tiila ei ollut koskaan nähnyt Muilun isäntää noin kauhuissaan ja hän lysähti istumaan lattialle.

— En minä, Herra Jeesus, huusi hän, kun isäntä kerran… En minä, vannon minä sen, älkää vain minulle… köyhälle ihmiselle… Vannon minä…

Luutnantti Popoffia etsittiin, mutta kun häntä ei löydetty, niin hän tietysti oli karannut niinkuin moni muukin.

Sanni on kalpea ja vavahtelee eikä katso isäänsä silmiin, mutta huulet ovat tiukasti yhteenpuristetut.

Seuraavana keväänä on vallankumous ja yleinen veljeily, silloin käy Popoff-kysymyskin hiukan yleiseksi, mutta kymmentä kuukautta myöhemmin on yhtä lystiä, missä joku Popoff on, tai onko hän missään.

PIENTÄ ODOTUSTA

Sanattomia ja hiukan yrmeitä siellä oltiin aina, niinkuin useimmiten ollaan paikoissa, missä neljä, viisi sukupolvea on koonnut omaisuutta, mutta tuon kaikki voittavan vaiteliaisuuden yli oli kuitenkin kuulunut alituisen työn taukoamaton laulu. Nyt tuntui kaikki pysähtyneen henkeä pidättäen odottamaan ratkaisua, mikä tapahtuisi valkoisen talon kauimmaisessa kamarissa.

Tuvassa sujuvat työt kuitenkin pinnallisesti katsoen tavallista menoaan. Takan ääressä hämmennetään pataa tarkasti ja asiallisesti, kerjäläiselle annetaan osansa leipävartaasta, emäntä menee tupakamariin kahville, piika tuo sisään vesisangon ja toinen lisää puita takkaan.

Talonväelle ovat ominaisia yhteen kasvaneet kulmakarvat ja kapeat valkoiset kädet sekä hieno, vaitelias jyrkkyys käytöksessä. Miten lienevät vuosikymmenien kuluessa niin muodostuneet. Niiden kanssa on vaikea päästä tuttavuuteen, eivätkä he itse käy muualla kuin kirkossa, mutta jokainen kerjäläinen näkee velvollisuudekseen poiketa talossa, sillä se on pitäjän ainoa paikka, josta ei ketään niine hyvineen käsketä tiehensä korttijärjestelmänkään vallitessa. Mene ja tiedä heidän konstinsa.

— Kävisitte joskus kirkonkyläläisiäkin verottamassa, — sanoo tytär ohimennen kerjäläiselle.

Tytär ei vastaa mitään, hän onkin puhunut vain jotakin sanoakseen ja keventääkseen yltyvää painostusta. Hänen poskensa punottavat.

Pilvet riippuvat nyt kovin matalalla valkoisen talon kohdalla, ja ilmassa on ukkosta.

Oleellisesti ei suurella isännällä ole mitään erikoisempaa häntä vastaan, joka istuu häntä vastapäätä kamarin toisella puolella. Rakkaus — sehän on niinkuin olla pitääkin: kaksi ihmislasta kohtaa toisensa, rakastuvat, tahtovat naimisiin; nyt oli hänen tyttärensä vuoro ja tuon tuolla vastapäätä, ja hänenkin, isännän, oli sanottava sanansa. Kuten sanottu, isäntä ei tuntenut erikoista vastenmielisyyttä tuota miestä kohtaan, jos ei myötätuntoakaan, mies oli hänelle aivan yhtäkaikkinen, eikä isäntä olisi pitänyt pahana, vaikka vieras olisi ottanut lakkinsa ja lähtenyt. Hyvästi nyt vaan.

— Tämä tuli niin kovin äkkiä, — sanoo isäntä, mutta ääni ilmaisee, että se ei silti estä päätöksen tekemistä. Odotahan siinä vain rauhallisesti.

Isäntä kuulee tämän jo neljännen kerran eikä katso tarpeelliseksi vastata. Hän luo nopean, ohimenevän silmäyksen aavistamattomaan vieraaseen ja seuraa sitten silminnähtävällä mielenkiinnolla, mitä tapahtuu pihalla. Kukko ajelee höyhenet harrillaan kanoja karjapihalla, Kalle on jättänyt tallin ovet auki, — ei jätä toista kertaa! — aurinko paahtaa navetan graniittiseiniin. Saattaa todellakin pian panna ukkoseksi. Savela kävi eilen pyytämässä kuuttasataa, sai kolme, — tuolla se nyt ajaa ohi, taitaa olla päissään. Kyllä minä opetan sen ajelemaan hiljemmin.

Oikeastaan isäntä hämmästyy nähdessään, että vieras vielä istuu paikallaan ja että heillä on joku asia keskeneräisenä. Tuo tuossa siis aikoo naida hänen tyttärensä, heidät vihitään, saavat lapsia, tekevät työtä. Toisin sanoen, heillä alkaa elämä. Isäntä tuntee lievää vastenmielisyyttä, ajatellessaan sitä lapsijuttua, että hänen tyttärensä saisi lapsia, makaisi yhdessä tuon vieraan kanssa, olisivat mies ja vaimo.

Ajatukset pysähtyvät pankkitalletuksiin, graniittinavettaan, erinäisiin osakkeisiin, viime vuoden satoon. Jossakin kuuluu kello lyövän yhtä, vellikello alkaa kalkuttaa.

Virkamies, ajattelee isäntä, käy vuosikymmenen, ehkä toistakin, koulua, rupeaa johonkin virkaan ja häntä sanotaan herraksi. Herra nimismies, herra asemapäällikkö, herra pastori — isäntä koettaa, vaan ei jaksa tuntea penninkään edestä respektiä niitä kohtaan. Niiden lapset alkavat lukea, isät kantavat huonoilla nimillä varustettuja velkakirjoja säästöpankkiin, — lapsista pitää myöskin tulla herroja… Hohoi ‒ ‒ ‒ jaa. Kello löi puolta kahta.

Onpa kylläkin, onpa kai. Isännän katse pysähtyy vieraan käsiin ja huomaa, että ne merkillisesti muistuttavat hänen tyttärensä käsiä. Vai on nuorempanakin menty. Hyvinpä osaakin ajaa asiansa. Nuorempanakin — niin, siitä tosiseikasta ei päästy minnekään.

Viekas naamakin sillä on, miettii isäntä ja ajatus pysähtyy taas pelolla talletustodistuksiin, osakkeisiin, taloon, peltoihin ynnä muuhun niihin kuuluvaan. Osaa se, osaa.

Itse asiassa ei vieras ole aivan soveltumaton talon ilmapiiriin, ei soveltumaton, ellei soveliaskaan. Vaikea olisi ajatella tytärtä jonkun tämän seutulaisenkaan rinnalla. Sekin ajatus isäntää tuskastutti. Erotus olisi huikea. Ja sitten saisi taas niitä tuttavia… hm… ja sukulaisia. Isäntä ei välitä läheisistä suhteista pitäjäläistensä kanssa. Kyllä ne hänet löytävät.

Isäntä rykäisee ja sivaltaa leukaansa, — merkki siitä, että raskas tykistö ajetaan esille ja että ratkaisu on lähenemässä.

— Tähän taloon, — sanoo hän raskaasti ja asiallisesti ja aivan kuin valittaen, että asianlaita on niin hullusti, — tähän taloon kun ei ole ennenkään huolittu köyhistä vävyistä.

Vieras punastuu ja hänen poskilihaksensa jännittyvät, isäntä katselee taas pihalle, yksinäinen kärpänen surisee varjoisassa huoneessa.

Tapansa kullakin, — pääsee vihdoin vieraalta, vähintään yhtä asiallisesti kuin isännältäkin. — Me olemme kyllä aina antaneet varakkaille appivanhemmille erikoisen arvon.

— Sen minä kyllä uskon, — virkahtaa isäntä, siirtäen katseensa vieraaseen sen näköisenä kuin tulisi lyömään.

— Ja sitäpaitsi — jatkaa vieras, — on nopeaan ratkaisuun painavat syynsä.

Pilvet riippuvat nyt hyvin alhaalla valkoisen talon kohdalla. Pihalla varjostaa.

— Nähkääpäs, — jatkaa isäntä tuntuvalla tyytyväisyydellä, odottamatta vastausta, — meidän kunniamme ei olekaan nuppineulan varassa.

— En minä mitään sellaista tarkoittanut, — vastaa vieras vetäytyen kokoon, ikäänkuin peljäten jonkun näkymättömän käden lyöntiä.

Vellikello läppää taas, tunti on kulunut, pihalle ilmestyy väkeä. Pilvi on poistunut, mutta sen läsnäolo tunnetaan.

Isäntä katselee pihalle… arvataankohan käydä sulkemassa tallinovi. Harvaa puheensorinaa kuuluu pihalta, Rieti menee panemaan ovea kiinni, hän puhuu jollekin ja hänen isot, terveet hampaansa välkkyvät auringonpaisteessa, kun hän nauraa virnottaa. Mikä sitä nyt niin naurattaa!

Isäntä muistelee, että he ovat nyt neljä sukupolvea olleet tässä isäntinä, katsoo pikaisesti vierasta ja huomaa, ettei hänkään näytä olevan valmis millaisiin tuttavuuksiin tahansa. Sitten hän ryhtyy ajattelemaan toista asianosaista, häntä, jolla myöskin on yhteenkasvaneet kulmat, eteenpäin työntäytyvä alahuuli ja hennot, kapeat kädet ja joka m.m. on perinyt eräänlaisen vissin itsepäisyyden, jota neljä sukupolvea tunnontarkasti on kasvattanut ja joka ei vääjää puolta tuumaakaan.

Ellei olisi varma asiastaan, niin ei tuo mies tuossa istuisi.
Minkähänlaiset puheet niillä on ollut?

Hetkisen miettii isäntä tätäkin asiaa, ei vaivaudu kuitenkaan ottamaan selvää. Tiettynä taitaa olla muutenkin.

Tämän jälkeen hän luo vielä lyhyen katsauksen mielipiteisiinsä virkamiehistä, rahaa ne etupäässä kärkkyvät, rahaa, mutta onpa keinot sillekin. Ja vihdoin hän koettaa itselleen selittää rakkauden ja avioliiton olemusta, mutta kun hän ei tässä pääse tuota tuonnemmaksi, pysähtyy ajatus taas aineellisiin asioihin.

Huoneeseen alkaa paistaa aurinko, isäntä avaa ikkunan, raittiin ilman mukana kantautuu sisään kaukainen kytömaan sauhu.

— Tulevat tutuiksi, rakastuvat; sitten vain naimisiin… mutta siinä rakkaudessakin on kaikenlaisia syrjäpyyteitä ja rahanhimoa…

Rahanhimo, itse asiassa sangen yleinen ja luvallinen himo, ei voi herättää isännän myötätuntoa, vallankin, jos sitä himoa tuntee köyhä, ja erikoisesti, jos se tavalla tai toisella kohdistuu häneen, noin vain viemistarkoituksessa, häneen ja heihin, jotka ovat satakunnan vuotta tehneet työtä ja koonneet.

Silmät katselevat tiukasti ulos, kääntyvät hiljaa pöytäliinaan, ja suu vetäytyy vihellysasentoon.

— Tahtovat mennä yhteen ja tehdä työtä. Omassa nahassaanhan sen sitten tuntevat… Kuka sitä tyhjin käsin, mutta arvaakos mitään antaakaan… Herra ties mille teille joutuvat…

Sormet naputtelevat kiivaasti pöydän kantta, alahuuli vetäytyy hiljaa ylähuulen päälle ja kulmat rypistyvät. Polvi muuttuu, taloon tulee ensimäinen herra, ja se sopii kyllä, kun vain sitten pysyy herrana eikä kaikenlaisten kanssa… Kaiken lopuksi on siinäkin tarpeeksi herruutta, kun on hänen vävynsä…

— Ottakaa Herran nimessä minun puolestani, kun ette muuta tahdo, — sanoo hän.

PALAAVA KAPINALLINEN

Kaapo oli ottanut osaa punakapinaan, istunut asianmukaisesti vankeudessa ja palasi nyt kotipaikoilleen ehdonalaisena. Hänen vaatteensa olivat risaiset, kasvot olivat kuopalla ja käyntinsä vähän horjahteleva.

Vähin horjahtelevia olivat myöskin hänen ajatuksensa, jos niistä ensinkään saattoi puhua. Oli satuttu olemaan töissä Inhan ruukilla, liitytty sakkiin, tapeltu niin "maan perkeleesti" — Kaapon oma, hiukan rumanpuoleinen fraasi — saatu selkään ja istuttu linnassa. Siinä kaikki. Kuinka sitten olisi käynyt, jos voitto olisi saatu, ei tällä kertaa sopinut Kaapon ajatuspiiriin. Hänen ajatuksissaan kangasti vain, että määrä oli ollut panna kaikki miestä myöten ja perustaa sellainen sosialistinen ihanneyhteiskunta.

Kun hän tässä tallusteli kotiin tietä myöten, ei hän erikoisesti jaksanut edes surra sitä, että kapina oli epäonnistunut. Kun tarkemmin ajatteli, niin hullua olisi ollutkin, jos se olisi onnistunut. Kaapon ajatusmaailmaan ei mitenkään soveltunut, että pitäjän rikkain isäntä ei olisi Talvitie, vaan että äänenantava tekijä olisi esimerkiksi hän itse tai suutarimestari Frans Kantanen. Tai että he kaikki, hän itse, Talvitien, Lampimäen, Muilun ja kaikki muut isännät, suutari Kantanen, torpparit, mäkitupalaiset ja kunnan vaivaiset sekä nimismies, rovasti ja pumpunvahti olisivat samanarvoisia. Ei kai hän sellaista koskaan ollut ajatellutkaan.

Mutta että maailmassa oli jotakin auttamattomasti kallellaan, sen hän oli tullut huomaamaan, kun muuan työnjohtaja ruukilla oli tarttunut häntä käsipuoleen ja huutanut korvaan:

Olihan kotipuolessakin hopitettu, oli saatettu käyttää samanlaisia sanojakin, olipa voitu ottaa käsipuolestakin, mutta ei se vaan tuollaista ollut. Kun Kaapo vielä perinpohjaisemmin ajatteli asiaa, tuli hän siihen johtopäätökseen, että jos vielä perustettaisiin punakaarti, niin hän rupeaisi siihen vieläkin.

Mikä ero oli pikkupomon kiroamisen ja isännän kiroamisen välillä, sitä ei Kaapo saanut itselleen selvitetyksi muuten kuin että pikkupomon kiroaminen oli kymmenen kertaa ärsyttävämpää. Isännän kiroamisessa — silloin harvoin, kun hän sen teki — oli jotakin samalla kertaa turvallista ja melkein niinkuin toverillista, pikkupomosta ei tiennyt, vaikka sen naaman takaa olisi katsellut joku entinen reisusälli, joka jollakin tavalla oli keinotellut itsensä komentamaan. Että joku voisi kunnollisella tavalla tulla pikkupomoksi, sitä ei Kaapo tullut ajatelleeksi.

Kaapo oli siis ollut punakaartissa, kapinoinut ankarasti ja läheni nyt kotipuoltaan, antauduttuaan jossakin Kangasalan tienoilla vangiksi Neiron Jaskalle ja istuttuaan jonkun aikaa linnassa. Surkeana, köyhänä ja, kuten sanottu, vähin horjahtelevana.

Tähän mennessä ei Kaapo ollut erikoisesti ajatellut kotipitäjäänsä eikä suhdettaan siihen, mutta kun tienmutkasta päästyä Rintakylän nevat ja lakeudet alkoivat näkyä, hytkähdytti hänen sydänalaansa tunne, joka samalla kertaa ikäänkuin itketti ja pakoitti juoksuun ja toiselta puolen painosti, masensi ja toi pelkoa. Kaapossa asui tajunta, joka sanoi, että vaikka kotipitäjässä oli paljon vähäosaisia, siellä kuitenkin oli vähän, jos yhtään punakaartilaista. Eihän ollut Neiron Jaskakaan, Lampimäen renki, vaikka olikin tappelija, tanssija ja kellonvaihtaja.

Mutta joku vaisto ajoi häntä kotikylään ja heti vankilan ovella setvisi hänelle ajatus: sinne minä menen.

Kotimökissä istuvat isä ja äiti, sisar kai oli jo ehtinyt kylille, sillä oli lauantai-ilta.

Äiti ei puhu mitään, on asiallisen näköinen, häärii askareissaan, ei tiedä, pelätäkö vai iloita.

Kaapo on hengessään näkevinään, kuinka isä posket kuopalla imee piippuaan, murahtaa jonkun sanan tupakanpuutteesta, imee taas ja miettii, ja äiti on levottoman näköinen.

— Tännekö sinä meinaat jäädä? kysyy äiti, mutta Kaapo ei vastaa mitään ja äiti häärää taas entistä asiallisemmin.

— Se on sillä tavalla, sanoo äiti, että kun ollaan pieniä eläjiä… ja muitten armoilla olevia… ettei sitä oikein uskalla… punakaartilaisia… pitäisi käydä puhumassa isännällekin…

Kaapo on hengessään näkevinään kaiken tämän ja hengessään hän on kuulevinaan sen äidin tavallisen vikinänkin, mutta hengessäänkään hän ei nouse sitä "muitten armolla olemista" vastaan, vaan tajuaa samassa, että hänen on poikkeaminen Muiluun.

Tahdottomasti hänen polvensa notkahtavat, mutta hän jatkaa kuitenkin matkaansa.

— Eipä tuosta mitään mene, jos ei tulekaan. Tuomioni jo olen saanut, sanoo hän, koettaen virittää rohkeutta itseensä.

Kylän ensimmäinen talo on Antila ja toinen on Muilu, mutta ennen Antilaa on hänen pakko istahtaa. Ei väsytä erikoisemmin kuin ennenkään, peloita ei myöskään, mutta istuttava on kumminkin. Aurinko paistaa vielä korkealla ja Kaaposta tuntuu kuin koko kylästä tuoksahtaisi vastaan leipä.

Kaapon ajatus ei enää juokse. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, mitä muilulainen hänestä ajattelee.

— En ole murhannut ainoatakaan ihmistä, enkä ryöstänyt toisten tavaroita. Kuormahevosia vain ajoin… Kapinaahan se on sekin… Sellaista kapinantouhua…

Metsänrannasta työntäytyy karjalauma maantielle. Tukeva naisihminen, jolla on paksut, sierettyneet ja likaiset nilkat, ajaa sitä ja pysähtyy Kaapon kohdalle.

— O'.

Naisihminen on hiukan ällistynyt lyhyistä vastauksista ja kädet puuskassa istujaa. Kaapossa jokin vähän ailahtaa ja alkaa elää. On sitä Hilman kanssa tanssittu ja vieressäkin oltu…

Karja on jo ehtinyt edemmäksi, ja nainen kiiruhtaa jälessä. Hänen läsnäolonsa on vaikuttanut elvyttävästi Kaapoon, hän nousee ja jatkaa matkaansa.

Muilu on vähän syrjässä maantieltä, joten sinne ei sovi poiketa huomaamatta ja puolivarkain ja pujahtaa tupaan, vaan on rohkeasti astuttava sadan sylen pituinen kuja, jonka molemmin puolin kasvaa nuoria koivuja. Kujan toisella puolen pilkistää esiin Kaapon kotimökki, ja Muilua vastapäätä, pellon toisella puolen, ovat palaneen työväentalon rauniot.

Istuessaan Muilun suuressa tuvassa, jonka könniläinen parhaillaan löi kahdeksaa, valtion ajan ollessa seitsemän, ei Kaapo ollut selvillä, miten hän oli tupaan joutunut. Hänestä tuntui kuin olisi hän siinä istunut orpona ja yksinäisenä jo kauan aikaa, eikä hänen tajuntaansa ollenkaan sisältynyt puistokuja tai kuinka hän sille oli kääntynyt. Hän oli vain tullut.

Siinä oli nyt Muilun tupa. Väki oli syönyt, mutta ruuat olivat vielä korjaamatta, ja keitetyn lihan ja leivän tuoksua oli tupa täynnä. Hänelle oli murahdettu jonkunlaisia tervehdyksiä, mutta kukaan ei ollut osoittanut hänelle paikkaa. Rengit istuivat omalla puolellaan, yksi vuollen itselleen hammastikkua, toinen polttaen ja syljeskellen aivan kuin periaatteesta eteensä lattialle, vaikka seinällä riippui suuri taulu, johon oli painettu: "Älä sylje lattialle". Sanna kampasi Liisan tukkaa toisen peräikkunan ääressä, keskenään supattelivat ja naureskelivat, hänellekö lienevät nauraneet. Kaapo tunsi kaukaa, ettei hän enää soveltunut Muilun ilmapiiriin ja hänessä alkoi turtumuksen alta kaivautua esiin eräänlainen pelko.

Tupakamarissa kilahtaa puhelin, Kaapo hätkähtää, mutta turtuu taas hiukan, kun ei ovi avaudukaan. Koko turtuneessa tajunnassaan odottaa Kaapo Muilun isäntää kuin ilmestystä.

Ruuat lemuavat pöydällä ja hiljaisesti se vaivaa Kaapoa. Mutta Kaapo tuntee sisimmässään, ettei hän kuulu niihin, joita Muilussa käsketään ruualle. Ei ennenkuin tässä on ollut pientä tilintekoa, jos edes sittenkään. Hän on vain punakaartilainen, vanki, sellainen, joka on noussut kapinaan. Hämärästi Kaapon mieleen muistuu Absalom.

Sanni, tytär, tulee sisään, vilkaisee Kaapoon, tekee hyvänpäiväntapaisen ja ottaa sitten kahvipannun selviämään takalta.

Sana "sauna" tuo Kaapon mieleen jonkunlaisen hauskan tunnelman, joka kuitenkin pian väistyy valtatunnelman edestä. Saunaa ei mainittu häntä varten. Siitä oli pitkä aika, kun häntä Muilussa oli käsketty saunaan. Taisi olla pari vuotta.

— Ennättää sitä kammata saunasta tultuakin, virkahtaa Sanni taas palvelustyttöihin kääntyen.

— Kukaan ei puhu Kaapolle puolta sanaa, mutta Kaapo ei hetkeäkään aio lähteä tiehensä. Kun on tultu, niin on oltava. Hän pitää jonkunlaisena velvollisuutenaan odottaa isännän tuloa.

Emännän saapuminen tupaan hiukan hämmentää Kaapon ajatuksia sikäli kuin niissä ylimalkaan oli hämmentymisen varaa.

Emäntä käväisee lieden ääressä, menee sitten ja istahtaa pitkän pöydän ääreen.

— Taisivat viedä leipäkortit, kun mies noin on laihtunut? kysyy emäntä tuokion kuluttua.

— Ja Tampereella niitä tarvittiin kovasti, kun niitä pyytäjiä oli niin paljon, tokaisee toinen renki naurahtaen omalle sukkeluudelleen.

Kaapo tuntee asemansa tuskalliseksi eikä voi estää itseään punastumasta. Sydän alkaa lyödä nopeammin ja nälkä käydä jomottavammaksi.

— Oikein aatteestako se Kaapo tuli siihen ryövärisakkiin liittyneeksi? kysyy emäntä taas kotvasen kuluttua.

Kaapo jo muovaili mielessään jonkunlaista selitystä, tyhjentävää ja perinpohjaista, mutta samassa vilahti isännän punertava, paksu niska ikkunan alta. Sillä hetkellä menee Kaapossa joku seikka auttamattomasti sekaisin, hän nousee puoliväliin seisomaan, mutta istuutuu taas, ottaa lakin päästään, mutta panee sen uudelleen päähänsä.

— Ulos se minut viskaa, ajattelee hän väkinäisesti, kuullessaan askeleet eteisessä ja katsoo jo, eikö olisi paras mennä takan ääreen ja siitä livahtaa ulos, ennenkuin toinen ehtii huomata.

Hän koettaa nousta, mutta huomaakin, että häneltä puuttuu siihen voimia, istuu paikalleen kuin naulittu, ja samalla ovi aukeaa.

Isäntä astuu sisään, astelee keskilattialle, huomaa sitten Kaapon ja luo häneen pitkän, kysyvän katseen.

— Vai jo sieltä tavarantasaamishommista ehdittiin kotinurkkiakin katselemaan, jyrähtää viimein.

Kaapo luo katseensa maahan eikä huomaa, kuinka rengit tulevat asiaaharrastavan näköisiksi ja pikkuhommat taukoavat. Kysymys on sellainen, johon hän ei voi vastata ja sisimmässään hän vapisee.

— Jos sinä olet meinannut niitä oppejasi tulla tänne levittelemään, jatkuu jyrinä, niin se on erehdys.

— Vai jo kelpaisi talollisenkin työt, siksi kai kun ei talollinen joka raossa kysele papinkirjaa…

Isäntä näyttää jotakin aprikoivan itsekseen ja singauttaa sitten esille uuden kysymyksen:

Kaapon tulee miltei hyvä olla, vaikka häneltä jääkin kysymys vastaamatta. Palvelustytöt alkavat aavistella asian loppuratkaisun ja menevät ulos.

Isäntä istuu vielä hetkisen ja katselee vastapäisestä ikkunasta ulos, mutta Kaapo alkaa kotiutua ja häneen hulvahtaa lämmin, kodikas tunne. Hän saa jäädä tänne, hänelle annetaan työtä, hänen ei tarvitse mennä ruukille eikä tiilitehtaalle.

— Et sinä tuon näköisenä töihin pysty, sanoo isäntä viimein ja kääntyen emännän puoleen hän jatkaa: Käske toimittaa, että se saa jotakin syötävää.

Sitten hän nousee ja kävelee tuvan poikki tupakamariin, mutta ovella kääntyy hän vielä Kaapoon päin:

— Tule nyt sitten maanantaina, niin katsotaan. Ja häpeä vähän sillä aikaa.

JASKAN ÄKKIKÄÄNNÖS

Lampimäki ei ollut Jaskaan, nuorimpaan renkiinsä, lainkaan tyytyväinen.
Ei olisi pitänyt erikoisesti väliä, vaikka Jaska kekriltä olisi
lähtenytkin, vaan ei viitsinyt omasta aloitteestaan sanoa irti. Tekihän
Jaska työnsä siinä, missä joku toinenkin ja oli talossa ihmisiksi.

Mutta Jaska kulki työväentalolla, oli suuri tappelija ja kylillä ollessaan paha suustaan. Sellaisesta Lampimäki ei välittänyt. Hänen puolestaan sai itsekukin käydä työväentalolla tai seuroissa, mutta kun edelliseen vielä liittyi suuri suu ja kärkäs käsi, oli asia Lampimäen mielestä selvä: mies on sosialisti. Ja sosialisteista Lampimäellä oli oma mielipiteensä varsinkin nyt.

Kerran oli Jaska päissään toikkeroinut iltajuoksuiltaan tupaan. Oli sattunut niin ohraisesti, että isäntä oli tullut portailla vastaan, tarttunut kraiveliin ja kuljettanut Jaskan navetan kokille.

Nyt Lampimäki hiljaisessa mielessään arveli, että olisi saanut vähän isällisemmin ja pehmeämmin työntää Jaskan sinne kokille, sillä oli kai sillä ollut aiheensakin siihen ryyppäämiseen. Sitäpaitsi olivat ajat levottomat, sosialistit olivat ryhtyneet kapinaan, eikä tiennyt, mitä Jaskan päähän saattoi pälkähtää. Yhtenään oli viime aikoina siellä "talolla" ravannut. Ja vihaisesti oli Jaska siitä aamuhetkestä asti, kun oli kokilta alas kömpinyt, isäntää katsella kyrännyt. Ei ollut puhunut mitään, vaan jotakin sillä oli mielessä. Nyt, kun ne ovat puuhassa…

Tuvassa on hiljaista, vaikka onkin arkipäivä. Viikon kuluessa isäntä on ollut huomaavinaan, että rengit ovat odottavalla kannalla johonkin asiaan nähden, josta he itsekään eivät olleet oikein selvillä, piiat kuiskailivat keskenään, ja Jaska kyräili ja muljotteli entistä mielenosoituksellisemmin. Nyt ne ovat ulkona töissä, ja vain emäntä istuu pihaikkunan luona ja katselee hämärissä lehtiä.

Seinäkello lyö harvakseen kolmenlyönnit. On vielä aikaa, ennenkuin väki alkaa lappautua illalliselle. Mietteissään isäntä nousee ja alkaa käveleskellä tuvan lattialla edestakaisin.

Lehti kahisee emännän kädessä, hän laskee sen hetkeksi syrjään ja korjaa lasejaan.

— Kuuluvat aikovan tulla taloihin syömään ilman edestä, virkahtaa hänkin puolestaan.

— Viimeinen syönti se heillä on, jos vaan tänne tulevat, mojauttaa hän sitten varmasti.

— Aseita ovat saaneet ryssiltä, lisää emäntä ikäänkuin tiedustellen, minkä vaikutuksen se isäntään tekisi.

Isännällä ovat omat tietonsa, emännällä omansa, eivätkä
viimeksimainitut näytä isäntään vaikuttavan. Hän ajattelee Jaskaa.
Paha on pitää pirua omassa pesässään, mutta ei viitsi poiskaan käskeä.
Peloksi selittäisivät.

Ulkona on jo kevään tuntu voittava. Ilma on kirkas, sees ja rauhallisen odottava, on kuin lumen alta väreilisi ilmaan hienon hienoa maan tuoksua. Isäntä kävelee ikkunan luo ja pysähtyy kädet taskuissa katselemaan kevättä ja sitä, mitä tapahtuu ulkona.

Kauppias Lunkkreenin piika kävelee maantiellä ohi, ryssä kainalossa. Ryssä selittelee ja viittilöi, ja Lunkkreenin piika nauraa ja on ymmärtäväisen näköinen. Näky ei erikoisesti suututa isäntää: se on nyt vain Lunkkreenin, kulanssin, piika ja muuan ryssäraukka. Kaukaisimmassa tajunnassaan isäntä puolittaisella kauhulla huomaa, ettei hän pidä ryssää oikein ihmisenä. "Mikä lie sellainen Jumalan firaapelityö".

Tuon lauseen on isäntä kuullut Jaskalta. Ja yht'äkkiä, tämän tullessa mieleen, alkavat isännän mielipiteet Jaskasta vaihdella.

— Firaapelityö! Raa'asti sanottu, — oikein Jaskan malliin. Ei se ryssien kanssa samalle puolelle ainakaan… tai mikä sen tietää…

Maantiellä on yhtämittaista liikettä. Kuormia menee ja tulee, ryssät kulkevat toimeliaina edestakaisin, useilla naisia kintereillään. Tuolla menee Nevasen tyttö ryssän kanssa, narttu ihmiseksi, ja isä koiranpenikka talolliseksi… Lampimäen isäntä ei syljeskele lattialle, mutta nyt hän ruiskauttaa pitkän syljen ajatellessaan Nevasen sakkia…

Jotakin niillä on tekeillä. "Talolle" syttyvät tulet, pihalla kihistään ja kuhistaan, melu ja huudot kuuluvat Lampimäkeen asti. Hiukkaista myöhemmin ilmestyvät valot Peltoniemen pitkiin ikkunariveihin ja nuorisoseuran talolle. Itsetiedoton hymy ilmestyy isännän suupieliin. Hyvä tulee, oikein hyvä. Häntä melkein naurattaa, kun hän näkee miehiä, punainen nauha käsivarressa, sekaisina ryhminä kuljeskelevan talon ohi.

Hän aikoo juuri ruveta antamaan emännälle eräitä selityksiä, kun Suuriniemen Matti astuu sisään. Suuriniemi on ajanut pihalle takapihan kautta eikä isäntä ole hänen tuloaan aikaisemmin huomannut.

— No nyt se alkaa olla valmista, sanoo hän sitten reippaasti, huomattuaan, ettei tuvassa ole syrjäisiä.

Emäntä alkaa laittaa kahvipannua tulelle. Tuntuu kuin olisi Suuriniemi tullessaan tuonut tupaan hiukan enemmän toimeliaisuutta ja odottavan toivon tunnelmaa.

— Meinaatteko te nyt sitten, että se käy niin rauhallisesti ja niinkuin olette suunnitelleet? kysyy hän.

— Jos jotakin tulee, vastaa hän, niin tulee samanveroinen kun kyläkunnan rytinät entisaikaan. Virkistyksekseen niissä heilahtelee.

— Kyllä kai niillä hajua on — ei sen puolesta. Koko talven ja viime syksynhän ovat niistä hajuistaan räikyttäneet. Mutta eipä taida…

Suuriniemi ei sano ajatustaan loppuun. Porstuasta kuuluu kolinaa ja hetken kuluttua tulee Jaska sisään. Hän tuoksuu huomattavasti väkeville, hänellä on kivääri pistimineen kädessä ja leveä, punainen nauha käsivarressa.

Vaistomaisesti Suuriniemi korjaa lakkinsa, ja Lampimäki ottaa piipun hampaistaan.

— Kivääri se on, vastaa Jaska leveästi. Eikös isäntä ole ennen sellaista nähnyt?

Jaska on nuori mies, hiukan yli kahdenkymmenen, mutta vähän villin ja kesyttömän näköinen.

— Eiköhän ole parasta, puuttuu Suuriniemi puheeseen, että Jaska vie ne vehkeet takaisin sinne, mistä on ne saanutkin. Ei niistä perältäkään mitään siunausta lähde.

— Sittenpähän lähtee se, mikä lähtee, virkahtaa Jaska kyräillen uhkamielisesti ja luo vihaisen katseen isäntään. — Tuota… jatkaa hän vähän ajan kuluttua, saisikohan ruokaa hiukan aikaisemmin, kun olisi illalla vähän omia puuhia?

— Kyllä se on parasta, että Jaska ottaa palkkansa ja lähtee pitemmäksi aikaa niihin omiin puuhiinsa, sanoo isäntä, avaten kukkaronsa. Siinä olisi palkan loppu.

Hetkisen näyttää siltä, kuin Jaskan nousuhumala olisi laskemassa, sitten hän työntää rahat edestään ja sanoo tarkoituksellisen rauhallisesti:

— Kylläpä isäntä kerkiää niistä asioista puhua parin päivän päästä.

— Tästä talosta ei kuljeta niillä asioilla, jyrähtää Lampimäki. Ota ja lähde!

Lampimäki on tarttunut renkiään käsipuolesta ja taluttaa häntä ovea kohden, mutta Jaska riuhtaisee itsensä irti ja tulee tyrkänneeksi isäntää rintaan. Lampimäki on nuoruudessaan ollut suuri tappelija, nyt on hän uskovainen, mutta hänen sisunsa nousee, hän nostaa Jaskan kohoksi ja kantaa hänet ovesta ulos.

Pihalle lentäessään Jaska raivostuu ja hän aikoo hyökätä sisään hakemaan kivääriään, mutta tyrmistyy, kun huomaa, että se suuressa kaaressa lentää hänen jälessään ja putoaa melkein jalkain juureen. Eivät siis huolineet hänen aseestaankaan.

— Meinasin ensin puhua sille järkeä ja vähältä piti, etten pyytänyt anteeksi, kun kerran kuskasin sen navetan kokille… vastasi Lampimäki. — Taisi silloin surusta ryypiskellä.

— Hyvä kun ei tullut tehdyksi, keskeytti toinen. Peloksi olisi katsonut. Mutta kyllä nyt saa lähettää miehiä tännekin…

Lampimäki katui itsekin tekoaan. Hänen takiaan piti nyt hajoittaa muutenkin pieni joukko. Suuriniemi meni puhelimen luo soittaakseen Peltoniemeen, mutta keskuksessa olikin jo ryssä vastaamassa.

Jaskan mielen täytti suunnaton raivo. Hänen ensi ajatuksensa, kuten sanottu, oli hyökätä sisään, mutta kun kivääri lensi hänen jalkainsa juureen, tunsi hän tulevansa jollakin tavoin nöyryytetyksi ja asiasta lyödyksi ja raivontunne sai väistyä kylmän, harkitsevan kostontunteen edestä. Viiteen taloon oli hyökättävä: Lampimäkeen, Suuriniemeen, Peltoniemeen, seuran talolle ja Muiluun, ja hän laittaisi itsensä siihen sakkiin, joka hyökkäisi Lampimäkeen. Mutta se oli tapahtuva vasta ylihuomenna, kun Ristinjoelta tulisi enemmän ryssiä avuksi. Jaska ei voinut tietää, että juuri samalla hetkellä riisuttiin Ristinjoen ryssiä aseista ja annettiin niille selkään. Jaska sitä ei tiennyt, mutta Lampimäessä, Peltoniemessä ja muissa porvarien pesäpaikoissa se tiedettiin.

Ilta oli jo pimennyt, mutta maantiellä oli liike yhäkin tavallista vilkkaampi. Sähkövalot paloivat kirkon tienristeyksessä ja Lampimäen kujan suussa niinkuin tavallisesti, mutta ilmassa oli odotusta ja hiukan niinkuin jotakin kiimaa. "Talo" ei sovi näkymään maantielle niinkuin Lampimäen ikkunoihin, mutta sieltäpäin kuului huutoa, melua ja naurua ja niistä eroittautuu selvästi pari laukausta. Jaska hätkähtää: Jokohan ovat ruvenneet…? Mutta taitavat vain muuten ammuskella talollisia peloittaakseen.

Jaska alkaa kiivaasti astella "talolle” päin. Linnuntietä sinne olisi vain vajaa kilometri, mutta maantie mutkittelee niin, että matkaa karttuu ainakin vanha virsta. Lampimäen laaja kotipelto ja Muilun rakennusryhmä eroittavat toisistaan Jaskan palveluspaikan ja »talon". Muilulainen on aikoinaan myynyt palstan "talolle" sopuhinnasta, mutta taitaisipa ottaa pois, jos voisi. Niin ne ovat vastakkain kuin kaksi linnoitettua leiriä, Muilu ja työnväentalo, ja edellisen takana Lampimäki niinkuin jonkunlaisena reservinä.

Kaksi ryssää tulee Jaskaa vastaan maantiellä, huomaavat kiväärin ja hämärästi nauhan käsivarressa, tulevat ääreen ja alkavat puhua tolittaa.

Jaskalla ei ole alunpitäenkään ollut minkäänlaista myötätuntoa venäläisiä kohtaan ja itsetietoisesti lukeutuu hän siihen luokkaan, joiden tajuntaan ei käsite ryssä sisälly ihmisrotuna. Pikkupoikana on hän kuullut, että hänen isoisänsä isä on ottanut osaa Alavuden taisteluun, mutta hänen vastenmielisyytensä ryssiä kohtaan ei johdu siitä. Mistä se johtuu, sitä hän ei rupea eikä pysty selvittämään.

Ryssien kohtaaminen vaikuttaa tyynnyttäväsi Jaskan mielialaan. Hänen kostonhimonsa ikäänkuin tasoittuu ja saa leveät suuntaviivat. Hän tulee taistelemaan ryssien puolella, eli ryssät hänen puolellaan, aatteen vuoksi. Lampimäki sisältyy niihin, joita vastaan aate taistelee. Lampimäki on porho, jolla on vuosittain parisataa veroäyriä, ja hän, Jaska, kuuluu köyhälistöön, sosiaalidemokraatteihin.

Itse asiassa on Jaskan suhde aatteeseenkin vähän heikontunut senjälkeen kun Muilun neljäs piika tuli paksuksi. Oli sattunut niin, että Muilun neljäs piika, Riika, oli Jaskan nimetty morsian. Ensin oli kovisteltu Jaskaa, mutta sitten olikin käynyt selville, että se oli ryssä. Senkin, kovistelemisen, oli suorittanut Lampimäen isäntä.

— Sano nyt vaan suoraan, äläkä kieräile, oli isäntä sanonut. Ei täällä passaa ruveta lapsia kylälle tekemään. Jos se sinun on, niin naitava sun on. Kylläpähän sitten saamme katsella, miten elämään tulette.

— Ryssälle kuuluu tulevan. Otimme Muilun kanssa selvän. Riika itse tunnusti. Ja Muilu sanoi, että nyt on parasta, tyttö, että lähdet kotimökillesi.

Seuraavana lauantaina oli Jaska juonut itsensä humalaan, ja isäntä kuskannut hänet navetan ylisille kuin elukan.

Kun Jaska nyt näin palauttaa mieleensä tapauksia, esiintyy Lampimäki hänelle uudessa valaistuksessa. Tällä tavoin, yhdistelemällä tapauksia. ei hän ennen ole tullut ajatelleeksi.

Muilun kohdalla Jaskan huomiota herättää se, että talosta ei näy valontuikahdustakaan. Alkaa olla jo lypsyn aika, mutta navetta on aivan pimeä. Suunnaton graniittirakennus piirtyy tummana möhkäleenä taivasta vasten. Yksinäinen koira haukahtaa pihamaalla, muuten on Muilussa kaikki kuolonhiljaista. Jaskaan se vaikuttaa hiukan kammoa herättävästi. Pitää sanoa "talolla", että ovat varuillaan. Sitä ei tiedä, mitä Muilusta tulee. Hän astuu kymmenkunta askelta Muilun tuttua kujaa, mutta kääntyy takaisin. Mitäpä hän sitä kujaa enää, vaikka matkaa "talolle" oikaisisikin.

Muilun pimeys on vaikuttanut "talollakin" painostavasti ja innostusta poistavasti. On niinkuin Muilun pimeiden ikkunain uutimien takaa katselisi kylmä ja hiukan ivallinen totuus. Jaska huomaa, ettei hänen varoitustaan tarvita.

— Pitäisi mennä ottamaan selville, mitä siellä oikein on tekeillä, sanoo Reenin Mikko, päällikkö.

Siellä, tien toisella puolen, sadan sylen päässä, toljottavat Muilun neljätoista pimeää ikkunaa. Jokaisessa ikkunassa saattaa olla kivääri. Mene sinne sitten haravoimaan.

Ryssät oljentelevat pitkin seiniä, puuhaavat, tolittavat ja naureskelevat, joku soittelee hanuria, mutta ei koskaan pääse kappaleen loppuun, kun jo aloittaa uutta. Naiset kantavat höyryäviä ruoka-astioita keittiön puolelta näyttämölle, jossa aterioiminen tapahtuu. Ketään talollisen palvelijaa ei näy joukossa, naiset ovat kaikki sahalaisten vaimoja ja tyttäriä tai sitten muualta kulkeutuneita.

Työväenmarssi kajahtaa. Miesten epäsointuisat, järeät äänet sekaantuvat naisten enemmän tai vähemmän kirkuviin sopraanoihin, mutta ensi innostus on laskeutunut ja mieliala pysyy auttamattomasti lamassa. Ilma on sakea ja lamput kiiluvat kuin jostakin verkon takaa.

Jotkut ryssät pistävät pieneksi tanssiksi, laskevat ujostelematta ja asiallisina kätensä naisten vyötäisille ja pyörähtävät näyttämön edessä. Naiset ovat raukean ja autuaan näköisiä. Silloin Jaskan ellottava tunne kasvaa ja hän tekee mielessään äkkinäisen päätöksen: noiden kanssa ei millekään.

Jollakin tavoin tuntee hän itsensä orvoksi ja yksinäiseksi tässä ympäristössä. Täällä ei ole ketään hänen parhaita tovereitaan, vain itsetietoisia sahalaisia ja ylpeitä asemalaisia, jotka toisinaan luovat hiukan ivallisia katseita renkiin. Renki, — renki ei ole luokkatietoinen työläinen, renki on jotakin manttaalipösön ja työmiehen väliltä, joku sellainen, johon ei luokkatietoinen voi oikein luottaa, sillä renki on ympäristössään imenyt liiaksi manttaalihenkeä ja -katsantotapaa itseensä.

— Toverit ja te, venäläiset veljemme, aloittaa hän. Taistelu on alkanut, porvariston kahdestoista hetki on lyönyt ja turhaan hiovat lahtarit aseitaan…

Jaska kuuntelee puhetta kuin läpi unen eikä monikaan sana ennä hänen korviinsa. »Venäläiset veljemme” ‒ Riikan sulhaset ja muut. Ja mitä ovat porvarit hänelle tehneet? Eihän häneltä ole mitään puuttunut, talolliset ja heidän poikansa ovat kohdelleet häntä yhdenvertaisena, häntä, niinkuin kaikkia muitakin. Eivät ole läheskään niin ylpeitä kuin asemalaiset aatteensa kanssa. Lampimäki oli kyllä kantanut niskasta hänet navetan kokille, mutta olihan se kerran tyyrännyt nimismiehenkin portaita alas. Hän, Jaska, oli ollut päissään niinkuin nimismieskin, samanveroisia, nimismies ja hän. Sitten Lampimäki oli ruvennut katsomaan hänen etuaan siinä Riikankin asiassa, luvannut, että kyllä te elämään tulette, jos vika on Jaskassa. Mutta eipä ollut, — ryssässä oli vika. Kun Lampimäki nyt illalla taas heitti hänet ovesta ulos, niin eiköhän siinäkin ollut oikeutusta? Mennä nyt ase kädessä häristelemään toisen asuntoon ja ruveta vaatimaan ruokaa, vaikka tietää, että vähän ajan kuluttua rupeaa sotimaan ruuan antajaa vastaan.

Mitenkä hän, Jaska, oli tähän sakkiin oikein tullut? Ensi kerran oli tullut Eilolan Toivon kanssa vähän hönässä ja sitten tullut toisenkin kerran ja kolmannen. Niin se sitten oli käynyt.

Kun Jaska näitä aprikoitsi mielessään huomasi hän senkin, ettei häntä millään tavalla kohdeltu täällä toverina, vaan oppipoikana, jota pidettiin miesten joukossa niinkuin puolittain armosta. Ja sitten nuo ryssät, nuo iankaikkisen vaivatut "venäläiset veljet", jotka tunkivat joka paikkaan niinkuin syöpäläiset ja joiden veljellisistä töistä oli lehdissä saatu lukea koko viime syksy ja kulunut talvi.

Ei, totisesti. Ryssien sakkiin hän ei halunnut kuulua, vaan pikemminkin siihen, joka antoi heitä selkään. Se on sittenkin paljon reilumpaa.

— Sitäkö ne noista ryssistä venyttävät perässään, sanoo hän ajatuksissaan vierustoverilleen.

— Sitä minäkin, vastaa toveri, Eilolan Iivari. Kun olisi kaveri, niin pois lähtisin.

Jaska tajuaa syvästi, että jos hän nyt jättää kiväärinsä oven pieleen ja menee tiehensä, ei häntä kukaan tule kaipaamaan. Hän on vain talollisen renki niinkuin Eilolan Toivo ja Iivarikin, eivätkä sellaiset ole luokkatietoisia työläisiä.

Kukaan ei estä heidän lähtöään. Reenin Mikko pitää vielä puhetta ja pihalla käy kihinä ja kuhina. Siellä on Riikakin maha pystyssä.

Taas Jaskaan nousee suuri, raivostuttava vihantunne ja hän tarttuu tyttöä kiivaasti käsivarteen.

— Kyllä se, perkele vie, on parasta, että marssit kotiin takaisin, sillä kyllä nyt tulee iivanoitten viimeinen päivä, sanoo hän raa'asti.

Mutta Riikaan on mennyt turvallisuudentunteen tapainen, hän itkee, mutta kävelee nöyrästi ja hiukan peljäten Jaskan edellä ja kun maantielle päästään, ohjaa hän kulkunsa Sydänmaalle päin, missä hänen kotinsa on.

— Sinne, minne muutkin miehet, vastaa Jaska ynseästi ja kääntää kulkunsa Peltoniemeen.

— … tiedä, tuota, niin vaihtaa kuin liiviä, vastaa Iivari empien. Taidan mennä kotiin nukkumaan.

Yö meni rauhallisesti, niinkuin oli laskettukin. Ainoastaan muutamia laukauksia vaihdettiin ja kaksi ryssää pääsi hengestään. Kahden tunnin kuluttua oli kaikki selvää.

Aamulla katseli Lampimäki Jaskaa salatulla hartaudella. Olihan siinä pohjalla sittenkin sitä oikeaa, niinkuin hän oli arvellutkin. Mutta mitään hän ei sanonut.

Illalla tulee Jaska tupakamariin ja sanoo isännälle, että pitäisi saada vähän rahaa.

— No sinne Vilppulaan, vastaa Jaska äkäisesti ja ikäänkuin ihmetellen, ettei toinen ensi sanomalla ymmärrä.

Lampimäki on itseensä sulkeutunut, ulkonaisesti tyly mies ja häneltä jää Jaskan käsi puristamatta. Sensijaan hän nopeasti kääntyy ympäri ja menee laatikolleen, ettei toinen huomaisi hellää välähdystä hänen silmissään.

— Mikäpäs siinä, myönsi hän. Jos se aatteellesi sopii, niin mene vaan. Siellä saat ainakin tapella kylliksesi poliisin tulematta väliin niinkuin kylällä kuuluu tapahtuneen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK POHJALAISIA JA PERÄPOHJALAISIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.