RAJAVIIVA

Yhteiskunnallinen maalaisromaani

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919.

I.

Hautamäen talon työväki oli kaskea kaatamassa. Päivä hellitti kiinteästi koivikkorinteellä, jossa puut parahdellen kaatuivat miesten huimasti heiluessa. Järvi hieman alempana lepäsi tyynenä. Silloin tällöin kävi joku miehistä rannalla särpimässä tuohilipillä vettä janoonsa ja kasteli päänsä, johon kuumuus kävi kipakammin.

Jaakko, Hautamäen vanhin veli, jo neljännenkymmenennen vuotensa äsken sivuuttanut juureva mies, liehui alusillaan, avopäin, pieksulötöt vain jalassa. Hänellä oli oma sarkansa, leveämpi kuin toisten, ja sen hän aikoi saada puoleen ennen päivällistä.

Hänen rinnallaan, omalla kaistaleellaan, ahersi Pentti, nuorin veljeksistä. Hän koetti pysyä veljensä tasalla ja mistään välittämättä heilutteli kirvestään.

Ville, keskimmäinen veljeksistä, oli hänkin ottanut sarkansa, mutta syyttäen kuumuutta ja satunnaista pahoinvointia jättänyt sen päiväläisille, jonkun puun kaadettuaan, ja vetäytynyt kasken alalaitaan naurattelemaan naisia, jotka siellä vastaksia taittoivat. Ville oli äsken täyttänyt kolmekymmentä ja oli veltoin veljeksistä. Iloinen ja huoleton veitikka, joka koetti pysytteleitä naisten seutuvilla kotona ja työpaikoilla. Vanha Hautamäen isäntä, joka oli pari vuotta sitten kuollut, oli murissut Villelle lakkaamatta laiskottelusta, mutta poika kuittasi kaikki isänsä kiukunpuuskat naurulla ja pysytteli loitolla talon avaroilla liikkuma-aloilla. Isännän kuoltua oli Jaakko ottanut Villen komentelemisen tehtäväkseen, mutta onnistunut vielä huonommin kuin isänsä. Ville ei välittänyt Jaakon ärinöistä. Käski pitämään suunsa kiinni, ja sanaharkkaa sattui näin ollen alituiseen. Ville pääsi paremmin rauhaan, kun otti hoitaakseen talon asiat, jotka hän toimitti jotenkuten säännöllisesti. Jaakko kyllä jurisi työnteosta Villelle, mutta riitaa ei halunnut haastaa, ja niinpä sopu säilyi kohtalaisena.

Jaakko oli iskenyt kirveensä kantoon ja istahtanut lepäämään kuivuneelle hongan tyvelle.

Penttikin sytytti savukkeen ja istuen sammalmättäällä katseli kasken alalaitaan, jossa Ville tyttöjen kanssa kujeili.

Veljekset olivat vaiti, vaikka sama asia näytti heillä mielessä olevan, Villen vetelyys työpaikoilla. Jaakko ei kumminkaan malttanut olla sanomatta:

— Jo häntä on löyhkänä, aikamies. Pitää olla aina naisia kutittamassa.

Pentti hymähti, mutta ei virkkanut mitään. Ville oli valinnut hauskimman tehtävän. Naisissa tuntuikin olevan koko hänen elämänsä.

Miesten huomio kiintyi kumminkin pian ääniin, jotka tulivat kylän takalistolta, parin kilometrin päästä. Muutamia viikkoja aikaisemmin olivat ryssät tulleet sinne juoksuhautojaan rakentamaan, ja kyläläiset olivat siitä hölmistyneet pahanpäiväisesti.

Mitäpä auttoi heitä vastustella. Kaunista metsää alkoi kaatua kilometrien pituudelta, ja linjoja syntyi poikki ja pitkin, talojen viljelyksien ja säästömetsien läpi.

Suurin alue oli ryssille joutunut haaskattavaksi Hautamäen metsistä ja vainioista. Oli mennyt hehtaarittain parasta metsäpeltoakin, ja sen vastineeksi Jaakko oli päättänyt raivauttaa uudisviljelystä ja kaataa kaskea.

Siellä ne nytkin huusivat ja hakkasivat. Työväkeä oli heillä monta sataa, ja kaikki huonoin irtolais-aines oli työntynyt heidän töihinsä.

Puhuttiin jo miesten pakko-otosta vallitöihin, mutta viranomaisten välityksellä se oli vielä ainakin toistaiseksi saatu vältetyksi. Ei kuitenkaan ollut tietoa, milloin annettaisiin siitä vaatimus taloihin ja torppiin, joissa sitä jo pelättiin.

Jaakko kuunteli ryssien ja heidän miestensä melua, ja mustat veret nousivat hänen kulmilleen. Mies näytti hammasta purevan äkeissään. Siellä kaatui Hautamäen parasta metsää. Ei edes puita saanut omikseen.

Jaakko oli veljilleen tästä monasti valitellut ja puhkesi nytkin puhumaan:

— Saa nähdä, kuinka paljon koirankuonolaiset metsää raiskaavat ja mitä tästä elämästä muutenkin tulee. Taisi tässä kokonaan joutua ryssien rengiksi.

— Mikäpä tietää… Kyllä ne nyt polkevat ja raiskaavat. Kun saavat valmiiksi vallinsa ja hautansa, tuovat komppanioittain ryssiä joka kylään. Se kai niillä on tarkoitus, arveli Pentti.

Villekin oli tullut ja puun tyvellä istuen kysyi:

— Niistä ryssistäkö te taas…?

— Eihän tässä muutakaan enää osaa ajatella. Ottavat pian talot ja tavarat haltuunsa.

— Minkäpä sille saa, virkahti Ville nähtävästi muuta ajatellen.

Mutta Jaakko kuohahti:

— Minkä saa…! Sitä sinä aina tolkutat. Saisi, kun olisi miestä suomalaisissa. Minä heitä saatanoita tappaisin vaikka sata yhdessä rupeamassa, kun niiksi tulisi, enkä liioin tarvitseisi siihen pyssyjä enkä torrakoita.

Ville naurahti:

— Elähän… pirunko niille saa.

— Et sinä ainakaan, lököpöksy. Odotahan, pian ne vievät sinulta naisesikin. Ketäs silloin naurattelet?

Ville kävi totiseksi.

— Silloin tästä nousisin minäkin kahdelle jalalle.

Jaakko nousi ryhtyäkseen työhön, mutta virkkoi vielä Villelle, jonka laiskottelu häntä etoi:

— Hyvä olisi… nelin ryömin sinä kuljetkin, ei ole miestä edes työhön…

Miehet jatkoivat kasken kaatoa, mutta Jaakon sisua kaiveli taaskin alkuun päästyä.

Pitäisiköhän todellakin olla ikänsä ryssien poljettavana ja heidän alusinaan? Eikö suomalaisissa ollut kuntoa vapautumaan painajaisestaan? Mitä hyödytti työ ja raataminen, kun kaikki joutui näin heidän jalkoihinsa.

Ja kun vielä heidän työmiehensä, omat miehet, olivat sovussa heidän kanssaan, kuin veljiensä. Puhuttiin veljeily-yrityksistä suurilla sotarintamilla, täällä se oli jo täydessä käynnissä. — Hyviä miehiä ovat Venäjän pojat, kehuskeltiin. Tietysti hekin olivat ihmisiä, mutta oli niin masentavaa nähdä, että veljeiltiin sortajien kanssa. Mutta se oli kai siinä, että poljettavana oli se luokka, joka omisti maata. Niinpä useimmat vallityöläiset eivät lainkaan salanneet iloaan, kun talollisten metsät raiskattiin ja viljelyksiä sotkettiin. Sosialistijohtajien taholta lietsottu luokkaviha ja kateus parempiosaisia kohtaan kasvatti huonon viljan, veljeilyn maan sortajien kanssa.

Jaakko laski kirveen kannon juurelle. Ajatukset painoivat niin, että työinto katkesi. Kenelle tässä raatamaan? Ryssille ja heidän ystävilleen. Siihen suuntaanhan oltiin menossa. Sitähän jo salaa puhuttiin ja viittailtiin. Ryssien avulla sitä vielä maata jaetaan.

Tätä ajatellessa vihlaisi kipeästi. Oli sellaisia, jotka kaipasivat omaa maata, saamatta sitä kumminkaan. Tähän keinoonko turvattiin?

Olihan totta, että irtolaisväestö kansalaiskasvatusta vailla ei osannut harkita asioita. Mentiin mihin suuntaan milloinkin.

Maattomien pitäisi saada maata, niiden, jotka sitä halusivat. Mutta miten? Siinäpä se taas oli.

Jaakko jatkoi taas työtään ristiriitaisten ajatusten painaessa häntä.
Talon takalistolta kuului edelleen ryssien ja heidän miestensä hoilotus.

II.

Työväki palasi kaskimaalta tyveniä vesiä soudellen. Jaakko istui perässä miettien. Tänään hän ei tuntunut tasapainoon pääsevänkään. Muulloin oli työssä saanut rauhan kiusaavilta ajatuksilta, nyt ne karkasivat kimppuun entistä tuimemmin.

Heinänkorjuuseen pitäisi ryhtyä seuraavana päivänä, ja nyt se tulisi suoritettavaksi pienellä työvoimalla. Vallityö oli miehiä vetänyt puoleensa, tosin vain kehnoimmat miehet, jotka siellä tiesivät saavansa laiskotella. Joku miehistä oli kertonut kuulleensa, että ryssät vaativat heti joka talosta miehen ja hevosen töihinsä kahdeksi viikoksi yhtämittaa. Hautamäessä oli tosin hevosia ja miehiä enemmän kuin toisissa taloissa, mutta työtäkin oli runsaammin. Kiireisenä heinäaikana ei olisi joutanut työvoimaa ryssien työhön.

Työväki souteli ääneti. Nähtiin Jaakon huono tuuli, ja Villekin oli jättänyt venheen kokkapuolella ilonpitonsa tyttöjen kanssa. Pentti tarkkaili kalaparvien liikkeitä rantavesillä.

Rantaan päästyä Jaakko määräsi illallista odottaessa miehet nuotanvetoon ranta-apajalle.

— Sinä Ville saat mennä perämieheksi, virkkoi hän veljensä puoleen kääntyen. — Minun on mentävä heti niittokonetta ajamaan.

Ville vastusteli ja alkoi kävellä pihaan. Jaakko kiivastui.

— Laiska juhta… pelkää kuin kissa kynsiensä kastuvan. Häpeisit.

Mutta Ville meni naureksien pihaan ja nojasi tarhan aitaan, jossa naiset olivat lypsyllä. Annikki, hänen nuori sisarensa, oli myöskin lypsämässä ja näytti kovin suuttuneelta.

— Mitäs nypykälle on sattunut, kun niin murjottaa? kysäisi Ville siskoltaan.

— Mitä, kun noilta ryssän piruilta ei saa enää rauhaa missään!

Ja tyttö kertoi olleensa lehmiä hakemassa ja mitään pahaa aavistamatta laulelleensa, ja silloin oli metsästä tullut joku näitä rutkaleita, upseeri kai olevinaan, ja alkanut lurittaa hänelle suutaan, ja kun hän ei siitä ollut tietääkseenkään; vaan kiirehti lehmiä juoksuun, niin tämä lähti jälkeen.

— Heitin sitä kivellä päähän, lopettaa Annikki ja naurahtaa jo kepposelleen.

Jaakko on tarhan viereen seisahtaen kuullut tytön kertovan ja sanoo tiukasti:

— Sinä et mene enää kertaakaan lehmänhakuun, eikä muutkaan naiset.
Siihen toimeen täytyy järjestää joku poikanen.

Ja Villelle hän vielä aitan nurkalta huusi:

— Onko sinun nyt siinä parempi seistä kuin nuottaa vetää.

Olihan Villen, huolettoman vekkulin, siinä mukava katsella ohuissa pukimissaan hääriviä tyttöjä, jotka lehmän vieressä kyyköttäessään paljastivat kauniit polvensa ja pohkeensa huomaamattaan hänen katseltavakseen. Joku tytöistä hotaisi häntä märällä pyyhkeellä: — »Menetkö siitä!» — mutta mielellään he pakisivat hänen kanssaan.

Muutamia ryssiä oli majoitettu erääseen talon sivurakennukseen. Tämän johdosta oli talon pihamaa heidän kokoontumispaikkansa iltaisin. Joku heistä soitti portailla istuen hanuria ja toiset tanssivat. Ohikulkevia tyttöjä hamuttiin mukaan, ja talon palvelijat olisivat halusta menneetkin, ellei emännän tarkka silmä olisi pitänyt heitä loitolla.

Mutta vallityöläisiä kerääntyi heidän joukkoonsa, ja naureksien siinä veljeiltiin. Tämä suututti kaikkein enimmän Jaakkoa ja hänen vaimoaan.

Jaakon tupaan tultua valitti nytkin emäntä:

— Minä en jaksa enää nähdä noita alituisia markkinoita tuossa pihamaalla. Etkö sinä heille voisi siitä sanoa?

— Mitä se sitten auttaa. Olenhan sanonutkin, mutta pahennusta vain on ollut. Uhmaten siinä hyppäävät, ja oman paikkakunnan miehet naureksivat kiusamielisesti.

— Voi tätä surkeutta, huokasi Emmi, Jaakon vaimo. — Mikähän tästä vielä lopuksi tulee?

— Kaipa sitä ryssien rengeiksi joudutaan. Huomenna jo kuuluvat meiltäkin hevosen ja miehen töihinsä vaativan.

— Vaikka pitäisi heinätyö aloittaa.

— Mitäs ne siitä… kiusaahan ne tekevät.

— Kävin päivällä katsomassa heidän linjojaan, kertoi Emmi. — On siellä kaatunut kaunista metsää.

— Ja uskalsit mennä sinne. Olivat Annikkiakin hätyytelleet. Tyttöjä ei saa laskea lehmänhakuun.

— Kyllä sinne piiat menevät mielelläänkin. Ryssien kanssa makeilevat kuin mitkähän.

— Kieltäisit.

— Ei tule apua.

Jaakko lähti heinäpellolle, ja Emmi jäi valmistamaan illallista perheelle.

Illalla kun väki oli asettunut levolle ja talo rauhoittunut, meni Emmi
Jaakon luokse heinäpellolle, jossa tämä oli niittokonetta ajamassa.

— Tulin pyytämään kahville. Kai se hyvää tekee yönvalvojalle.

Jaakko sitoi hevoset kiinni ja heitti tuoksuvan apilastukon niille eteen. Astuessaan vaimoaan vastaan hän hymähti hyväntuulisesti. Emmi oli se ainainen hyvä toveri, piti huolta kaikin tavoin hänestä eikä ollut kertaakaan vielä hänen mieltään pahoittanut, vaikka sellainen kuului nykyään olevan varsin tavallista aviopuolisoiden kesken.

— Suotta vain valvoit minun tähteni, sanoi Jaakko laskien kätensä vaimonsa vyötäisille. — Ihme, että sinä jaksatkin.

— Ei näin kauniina kesäyönä nukuta. Ja muutenkin… tulee huolet talosta, jota ryssät polkevat ja raiskaavat.

— Jätä vain ne huolet minulle. Tulet vanhaksi ennen aikojasi, kun tässä sureksimaan rupeat, virkkoi Jaakko leikitellen. Tällä kertaa ei häntä painanut edes sekään, että talon metsiä ja maita sotkettiin.

— Toivotaan parempia aikoja, jatkoi hän ojanreunalla istuen ja juoden
Emmin tarjoamaa kahvia.

— Mutta Nevalan vanha vaaripa ennustaa vain pahempaa tulevaksi. Sanoo jonkun vuoden perästä tulevan mellakoita ja rauhattomat ajat. Taitaa vaari höristä turhia.

— Ei se ole ennen turhia puhunut. Mutta kestettävä on talonpojan, tulipa aikoja minkälaisia tahansa.

Yö oli lämmin, ja voimakkaat tuoksut nousivat maasta. Autereiset ilmanrannat ennustivat poutaa. Talo nukkui, karjatarhassa vain unisesti helähti joskus lehmänkello.

Jaakko levähti vielä ojan partaalla ja katseli siinä vaimoaan. Emmi oli rehevä ja teki äitiydestään huolimatta tyttömäisen vaikutuksen. Silmissä vaihteli totisuus ja veikeys, ja niistä tulvahti silloin tällöin lämmin sädekimppu. Suu oli tuores ja punainen.

— Mitä sinä katsot?

— Kun sinä olet vielä kuin nuori tyttö ikään ja minä tässä vanhenen ja jäykistyn piloille.

— Elä joutavia haasta…

Emmi hymyili kaunista hymyään, joka teki aina Jaakolle elämän valoisaksi ja pahimmatkin vaikeudet voitettaviksi.

Miten ihmeellä Emmi olikin voinut pysyä niin nuorekkaana, vaikka he olivat olleet naimisissa jo viisitoista vuotta. Vanhin poika, Paavo, täytti jo neljätoista vuottaan, ja häntä olisi voinut luulla Emmin nuorimmaksi veljeksi eikä hänen pojakseen. Kaksi lasta heillä vain olikin, Paavo ja häntä kolme vuotta nuorempi Liisa, ja ilo oli vieraankin katsella niin nuorekasta äitiä lastensa parissa.

Jaakko nousi pellolle lähteäkseen. Väsymystä ei kuulunutkaan. Jo vuosia parisenkymmentä hän oli näin raatanut ja rientänyt useinkaan unta muistamatta, ja talo oli noussut paikkakunnan vauraimmaksi, Nevalan hovitilaa lukuunottamatta, joka oli lähinaapurina. Mutta harvoille olikin suotu sellaista perheonnea kuin hänelle.

III.

Heinäpelto oli saatu loppuun korjatuksi, ja lähiniityllä kaatui nyt heinä nousten pian seipäille ja haasioille. Oli poutainen päivä ja työ parhaillaan käynnissä, kun tultiin ryssille vaatimaan vielä lisähevosta ja miestä. Nevalasta ja Kinkomaasta oli muka jo annettu.

— Ei tule täältä enää hevosta, sanoi Jaakko jyrkästi lähetille. —
Entisenkin saisitte jo palauttaa.

Muutamat alustalaiset naurahtelivat.

— Saa nähdä mitä vänrikki Koljakohvi sanoo. Jos tuimalle päälle sattuu, niin sakottaa isäntää muutamalla sadalla.

— Mikä oikeus hänellä on sakkojen määräilyyn? kivahti Pentti. — Joko tässä maassa ryssät oikeuttakin istuvat?

— Kyllä ne vain sakkoja määräävät niskoittelijoille, leveili muuan miehistä. — Parasta niitten kanssa on olla suosiolla. Hyvä mies on Koljakohvikin, kun saa mitä tahtoo.

— Vaikka tahtoisi leipäpalan suustasi, sanoi joku.

— Nehän ne toki sitä antavatkin, leipää. Ei talonjusseissa ole leivän eikä työn antajata.

— Kun ei kelpaa talonpojan työ. Ryssän liepeillä liehuminenkin on makeampaa, kivahti Jaakko.

— Saa sieltä ainakin riittävämmän palkan kuin talonjusseilta, jatkoi edelleen verotyöläinen ja vielä lisäsi:

— Tätä palkatonta työtä vain pitää raataa.

— Sitä ei tarvitse tämän enempää, jyrähti Jaakko. — Sinun työstäsi ei näy tulevan mitään, saat mennä ryssien joukkoon haisemaan.

Mies lähti viipymättä ja kirosi mennessään. Samassa tuli Koljakoffkin tulkkinsa kanssa niitylle vaatimaan hevosta.

— Johan olette saaneet hevosen ja vaivaiseksi sen ajaneet. Näettehän, että meillä on kiireinen työaika eikä hevoset jouda.

Ryssä kävi punakaksi kasvoiltaan, veti sapelinsa ja sillä isännän edessä huitoen politti käsittämätöntä kieltään. Ja kun ei siitä tullut apua, meni erään hevosmiehen luokse ja otti häneltä ohjakset, käskien tulkkinsa kautta poikaa riisumaan hevosen. Poika ei totellut, ja ryssä sai itse aukoa valjaat ja sen tehtyään lähti taluttamaan hevosta.

Talon miehiä kuohutti ryssän väkivalta, mutta sille ei voinut mitään.
Pitäjän nimismieskin oli ryssäläisroisto ja puolsi heidän menettelyään.

Työväki asettui ladon kupeelle päivälliselle, ja Jaakko sanoi menevänsä suokokoukseen Nevalaan. Ei välittänyt ruoasta, niin kaiveli mieltä ryssän väkivallan synnyttämä harmi. Kylän herrasisännät järjestivät vielä kokouksensa kiireisimmäksi ajaksi, ja hänen oli välttämättä sinne mentävä. Oli pantu alulle suuri suonkuivaus, ja miehet vaativat lisäpalkkaa uhaten lähteä muuten vallitöihin.

Ladon kupeella aterioiva työväki melusi äänekkäästi, puhuen milloin mistäkin. Sananvaihto kumminkin pian meni vallityöhön ja sen tuottamiin ikävyyksiin. Oli joukossa niitä, jotka puolsivat ryssien menettelyä ja kiittelivät, että vallitöitä oli laitettu tällekin paikkakunnalle.

— Te puhutte niinkuin teillä ei olisi isänmaata, kuohahti Pentti.

— Mitäs isänmaata meillä on, virkkoi Nikki Purola, eräs Hautamäen torpparit. — Toisen maatapa tässä saa ikänsä viljellä ja kallista veroa maksaa.

— Eihän siihen ole pakkoa. Ostaa talon, naurahti Pentti.

— Elä leveile. Pitäkää vain talonne. Vielä sitä on maata maattomillakin.

— Ryssänkö luulette sitä jakavan? sanoi Pentti.

— Vaikkapa senkin. Ja siksipä se niin manttaalipomoja harmittaakin.

Pentti hymähti. Kylläpä oli käsitykset miehellä maan jaosta. Maata tosin oli kerran saatava maattomille, mutta muilla keinoilla. Omaa maata niille, jotka sitä kykenivät pitämään ja viljelemään, eikä sellaisille kuin Nikki Purolakin, jonka pellot kasvoivat vahvaa pajukkoa.

Maanomistusoloissa oli kyllä nurinkurista ja pikaisesti korjattavaa, mutta oli merkillepantavaa, että toiset odottivat sitä täyttäen velvollisuutensa työssä ja kansalaiskunnossa, toiset taas laiskotellen ja suunnitellen mielettömiä tuulentupia.

Oli jo rauhoituttu, ja muutamat miehistä jo kuorsailivat heinissä, joita oli vuoteeksi kannettu ladon kupeelle. Ville kujeili tapansa mukaan tyttöjen kanssa, ja Penttikin aikoi oikaista tuoksuville heinille lepäämään. Mutta Nikki Purola ei hellittänyt. Virkkoi kuin härnäten:

— Kyllä venäläinen on sopuisa mies ja muutenkin mukava. Naurusuulla tämäkin vänrikki aina minut vastaan ottaa, kun puheillaan käyn. Viime sunnuntaina kävi meillä ja piti lapsiakin sylissään.

— Taisi taputella eukkoasikin, sinkosi Pentti.

Nikki hätkähti, mutta pian hän oli ennallaan.

Suu kureessa virkkoi:

— Mitäpä se siitä, onhan sillä nuorempiakin. Kuuluu hyväilevän tätäkin
Mikkolan Vilmaa.

Pentti aikoi kirota, mutta hillitsi itsensä. Huomasipas kanalja, millä pistää. Koko kylä tiesi, että hän oli katsellut Mikkolan tytärtä kuin omanaan ja antanut tytönkin siitä jo tietää. Olisiko nyt ryssäroisto käynyt hänenkin kimppuunsa, vai muutenko Nikki tahtoi vain kiusoitella häntä? Kuka sen tiesi?

Tuntui pahalta ajatellessakin, että Koljakoff lähenteleisi Vilmaa, joka oli jo kuin hänen omansa. Eihän tyttö tietysti antanut itseään liiaksi lähennellä, mutta sittenkin. Sanovat, että Koljakoff saa tytön mistä vain tahtoo heti kynsiinsä, on semmoinen liehakoitsija. Sillä pirulla onkin silmät kuin hiilet ja muutenkin… mietti Pentti synkistyen. Illalla, kun työ loppuu, on hänen mentävä Mikkolaan ja saatava selvä tästä.

Hän oli kuullut kerrottavan monista ryssien tekemistä raiskauksista. Miten naiset saattoivatkin olla niin häpeämättömiä? Ja vielä maaseutujen naiset, jotka tähän asti siveydessä olivat käyneet kaupunkisisartensa edellä. Nyt ryssien hutsuiksi. Kylläpä oltiin matalalla!

Pentti nousi ja herätteli heinäväen töihin, itse liehuen tulisesti kiusaavia ajatuksiaan karkoitlaakseen.

Mutta ladon kupeelle jäi Ville vielä loikomaan. Viihtyisässä varjossa hän mietti kevyttä elämäänsä. Työ ei ollut koskaan häntä huvittanut, eikä hän voinut käsittää, miksi jotkut sitä niin rakastivat. Siitähän sai sellaisen väsymyksen ja pahanolontunteen, että mistään ei voinut nauttia. Herrojen olo lienee verratonta, kun ei tarvitse edes ajatella työtä, sellaisten, jotka elivät ilman virkaa ja mitään huolia taloudesta.

Hänelle kävi Jaakon ja Pentin yhtämittainen hoputus kiusalliseksi. Ei ollut muuta pelastusta siitä kuin naiminen. Rikas eukko pelastaisi työnteon vaivasta. Rahanaimisestakin voisi tosin koitua harmia vastaisuudessa, mutta muutakaan sopivaa keinoa ei keksinyt.

Tuli mieleen rikas naapuri, Kinkomaa, ja talon komea tytär Helena. Siinä olisi kohtalon langat, kun uskaltaisi tarttua kiinni. Eihän mikään estänyt koettamasta. Kinkomaassa ei ollut muuta talon perhettä kuin tyttö kahden pienen veljensä kanssa. Vanhukset olivat kuolleet, ja taloa hoiti pehtori. Komeasti elettiin, kaipa heillä varoja oli.

Ville oli saanut uuden tuuman. Kinkomaa oli komea talo ja Helena rehevä ja kaunis tyttö. Mikä esti koettamasta onneaan!

IV.

Maaseutu oli voimakkaassa käymistilassa. Sydänmaitten väestö huomasi lapsipuolen asemansa, jossa se tähän asti oli ollut, ja heräsi nyt ripeään edistystyöhön. Kokouksia pidettiin tuon tuostakin, ja puhujat vetosivat maaseutusivistyksen merkitykseen ja yhteenliittymiseen valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti.

Maattomat eivät voineet tulla mukaan tähän uudistustyöhön. Sosiaalidemokratia oli saanut heidät sieluineen ja ruumiineen omakseen. Torpparit ja mäkitupalaiset uneksivat omasta maasta ja mukaan vedettyinä kannattivat puoluetta, joka oli heitä vastaan. Ei mitään itsenäisiä isäntiä lisäämään hyvinvoipia porvareja, kituvia vuokralaisia vain ja heidän äänensä vahvistamaan teollisuustyöväen pyrkimyksiä.

Jaakko oli mukana maaseudun herätystyössä koko sielullaan eikä voinut olla karvain mielin ajattelemalta, että torppariväestö ei kuulunut siihen, vaan harhaan johdettuna joutui sosialistikiihottajien narriksi. Hän oli tästä koettanut puhua torppareilleen, mutta turhaan. Yksi ainoa uskoi hänen sanojaan, liittyi maalaisseuraan ja otti osaa muihinkin edistysrientoihin.

Maaton väestö oli saanut vielä vallityön kestäessä omituisen hermosysäyksen. Vanhatkin ja vakaiset mökinmiehet menettivät selkärankansa ja menivät tuulen mukana omituiseen ryssäläisveljestymiseen, jossa oli pohjana sosialismin suuresti huudettu vapaus-veljeys-tasa-arvo.

Miten se koskikaan terveeseen suomalaiseen mieleen tämä veljeily. Nähdessään sitä omalla pihallaan tunsi Jaakko usein tulevansa kuin sairaaksi. Työkuntoisuus tässäkin veti rajaviivan itsenäisen ja selkärangattoman aineksen välille. Ja siksipä veltoista veljeilijöistä oli uuttera torpanmies, joka taloudellisesti edistyi, porvari ja demokratian vastustaja. Sosialistinen sanomalehdistö veti rajat selviksi.

Hautamäessä oli jo saatu heinänkorjuu melkein loppuun suoritetuksi, kun tuli sateisia päiviä. Jaakko oli kutsunut muutamana sadepäivänä talon torpparit koolle neuvotellakseen heidän kanssaan metsän käytöstä heidän alueillaan. Torpparit tulivatkin ja istuivat juroina talon penkeillä.

Jaakko esitti suunnitelmansa. Jokaisen oli koottava maassa olevaa puuta keittopuiksi, ja halot, mitä aiottiin talvella käyttää, oli edellisenä vuotena tehtävä ja katolliset puuvajat rakenneltava joka torppaan, jossa sellaista ei vielä ollut.

— Mutta siitähän tulee meille kustannuksia, arvelivat miehet.

— Talo saa maksaa vajantekokustannukset, ja onhan teidän parempi polttaa kuivia puita kuin kituutella tuoreita, äsken metsästä vedettyjä.

Toiset suostuivat arvelematta, toiset sanoivat ensin miettivänsä asiaa. Jaakko sanoi olevan peruuttamattoman vaatimuksensa, että niin oli tehtävä kuin hän oli esittänyt.

— Vai niin, sanoivat vastustajat, ja heidän silmänsä välähtivät.

Mitä se oli? kysyi Jaakko itseltään. Vihaako ja närkästystä siitä, että hän vaati miehiä säästämään metsää, kansallisomaisuutta. Jos heillä olisi oma maa ja metsäosuutensa, kaataisivat he puita varmasti harkiten ja järkevästi.

Tämäkin sai Jaakon ajattelemaan tulevaisuutta, jolloin päästäisiin siihen, että torpat muodostettaisiin itsenäisiksi tiloiksi.

Myöhemmällä oli Hautamäessä alkava maalaisseuran kokous, ja Jaakko oli torpparejaan pyytänyt jäämään kokoukseen. Vain yksi, Suojärven vanha Eenokki, oli jäänyt. Hän oli jo aikaisemminkin ottanut poikineen osaa näihin harrastuksiin.

Sade rapisi ikkunaruutuihin. Talon oma työväki korjaili vajoissa työkaluja, ja toiset vetelivät makeita unia. Kun ei ollut mitään kiirettä, ei Jaakko heitä häirinnyt.

Vähin erin saapui miehiä ja naisia kokoukseen. Sade esti etempää saapumasta, ja osanoton niukkuus vaikutti hieman masentavasti. Ville, ainainen virnistelijä, vielä pilaili. Hän oli päässyt hyvään alkuun Kinkomaan tyttären kanssa, ja tämä ylpeä tyttö halveksi kaikkea maalaista ja maalaisten harrastuksia. Villen täytyi soutaa samoja vesiä. Kun Jaakko pääsi tästä selville, halveksi hän veljeään eikä ryhtynyt hänen kanssaan puheisiin. Ville oli pöyhkeillyt veljilleen, sanoen naivansa Kinkomaan tyttären, ja siihen oli Jaakko arvellut:

— Parasta on. Pääsetkin tästä sitten laiskottelemasta.

Pentti kulki askareissaan äänetönnä. Hän oli käynyt kerran Mikkolassa ja tavannut Vilman tavanmukaisella iloisella, puheliaalla tuulellaan. Mutta kun Pentti otti puheeksi vänrikin, punastui tyttö ja tuli hämilleen. Se oli huono merkki Pentin mielestä ja lisäsi hänen epäluuloaan. Mualtakin, kuin Nikin suusta heinäniityllä, hän oli kuullut vihjauksia vänrikin liehittelystä ja Mikkolassa käynneistä.

Pentin tovereita oli muutama kuukausi sitten lähtenyt Saksaan, ja värvääjä oli kehottanut häntäkin lähtemään. Asia jäi hänen mieleensä ja kyti siellä hiljalleen. Ryssien väkivalta ja sotkeminen suututti ja vaati lähtemään, toisaalta taas rauhallinen kotiahertelu ja iloinen, rehevä Vilma piteli kiinni kotikamarassa.

Miten nyt, jos oli totta, että Vilma oli sellainen ja alentui ryssän heilaksi hänestä välittämättä? Silloin ei häntä enää pidättäisi mikään. Ja muutenkin. Poikien povessa, jotka lähtivät vieraalle maalle, kyti maan vapautusunelma. Sekin osaltaan vaati ajattelemaan lähtöä.

Kun olisi ensin saanut jonkun selvyyden Vilmasta. Olisihan sittenkin voinut lähteä, jos tiesi, että tyttö oli uskollinen ja lupaisi odottaa. Vielä suuremmallakin syyllä.

Nyt oli kaikki sekavaa ja epämääräisiä.

V.

Jaakko käveli Nevalaan, jonka isännälle hänellä oli asiaa. Kapea metsätie kiemurteli ahojen poikki, joita ennen oli kaskettu ja jotka nyt kasvoivat kaunista koivikkoa, painui väliin pienen metsäniityn poikki oikaisten Nevalan alueelle, jossa oli lukuisasti torppia ja mäkitupia.

Nevalainen oli aina huonoissa väleissä alustalaistensa kanssa. Joskus tuli riitaa käräjänkäyntiin asti. Nytkin oli puhuttu kylällä, että Nevalainen aikoo panna täytäntöön häätötuomion, jonka viime käräjissä oli saanut eräälle mökkiläiselleen. Vaikka tämä ei kuulunutkaan mitään Jaakolle, tuntui se hänestä pahalta, ja nyt, kun sattui muutakin asiaa Nevalaan, hän aikoi pyytää naapuriansa jättämään häätötoimenpiteensä.

Joskus oli ollut heillä ennenkin puhetta torppariasioista, ja Jaakko oli kehoitellut häntä sovintoon alustalaistensa kanssa. Nevalainen oli siihen vain hymähtänyt ja sanonut ajavansa pois kaikki torpparit, joilla ei ollut vuokrasopimusta.

— Mutta kuka sinun töitäsi sitten tekee? oli Jaakko kysynyt.

— Tietysti minä sitten saan heidät pitää kokonaan töissäni, oli
Nevalainen arvellut.

— Entäpä jos menevätkin tehtaaseen.

— Samantekevä. Elän minä ilman heitäkin.

Suuret viljelykset oli Nevalaisella ja työväkeäkin lukuisasti. Talossa elettiin komeasti, ja pojat eivät viitsineet töissä liikkua. Tyttäret olivat ylpeitä, ja heistä kerrottiin kylillä yhtä ja toista vähemmän edullista. Vanhempi tytär oli muutamana kesänä pitemmän aikaa poissa kotoa. Kerrottiin hänen poissaollessaan synnyttäneen ja lasta hoidettavan kaupungissa. Nuorempi tytär oli tullut äskettäin pääkaupungin tanssiopistosta ja nyt häh sekoitti päät kylän nuorilta miehiltä keimailullaan.

Jaakko oli ehtinyt jo peltojen laitaan. Siinä oli mökki, jonka asukas oli tuomittu jättämään kotinsa.

Jaakkoa kohtasi outo näky. Häätöä pantiin toimeen parhaillaan.
Nimismies, apulaisenaan poliisi, repi irti tuvasta ovia ja akkunoita.
Yksi mies hajoitti katolla savupiippua.

Nevalainen seisoi vieressä ja katseli naureksien. Vähän syrjemmässä seisoi mökin asukas alakuloisena katsellen hävitystyötä. Talouskaluja oli heitelty hajalleen pihamaalle.

Jaakon mieltä kirveli ja etoi ilkeä näky. Kuinkahan paljon Nevalainen hyötyi rumasta teostaan? Peltoa ei ollut kuin muutaman kapan ala, ja tupa oli melkein viheliäinen. Konna! ajatteli Jaakko. Tämä on samaa kuin ajamalla ajaisi irtolaisia, maattomia maassa vehkeilevien ryssien syliin.

Jaakko meni ensin syrjässä seisovan mökinmiehen, Pellonpään Heikin, pakinoille.

— Näinkös ne Heikin kodin hävittävät, virkkoi hän koettaen lähestyä miestä lämpimästi.

Mies katseli arastellen. Hän näytti kuin typertyneeltä näkemänsä kodin hävityksen johdosta.

— Niinhän ne… Hautamäen isäntä ei taidakaan tällä tavoin mökkiläisiään häätää?

Nevalainen oli huomannut vieraan ja tuli puheille. Jaakko tervehti kylmästi.

— Tämä Heikki kun ei muuten tästä lähtenyt, niin piti tällaiseen… mitä naapurille kuuluu?

— Vaikeatapa se lienee jokaiselle lähtö omasta kodista. Huonoon tehtävään on naapuri ryhtynyt, sanoi Jaakko vain.

Nevalainen katseli neuvottomana, keksimättä mitä virkkaisi. Eikö tämä hautamäkeläinen ollutkaan yhtä mieltä…?

— Oli tässä vähän niinkuin tiellä, eihän sitä muuten… Palaa paljon puitakin näissä tönöissä.

— Vai ei ollut Nevalaisella liikkuma-alaa, naurahti Jaakko, mutta Nevalainen kiivastui huomatessaan, että naapuri asettui kokonaan häädettävän puolelle.

— Oliko sulla asiaa? En jouda tässä tyhjää tarinoimaan.

Jaakko hymähti. Ihmepä olisi ollutkin, ellei Nevalainen olisi nokkaansa nostanut.

— Tulin vain sanomaan, että raja-aita Hautamäen ja Nevalan maitten välillä on rikki ja sopimuksen mukaan on se nyt naapurin korjautettava.

Vai niin. Tehdään sitten rautalangasta, että kestää.

Se oli olevinaan komeutta, ja Nevala ilostui nauramaan, että oli keksinyt jotain naapuria loukkaavaa.

— Saapahan sen laittaa vaikka piikkilangasta, ryssiltähän sitä saa.

Ukko lähti menemään. Jaakon sana oli sattunut. Vallitöitä johtava upseeri majaili Nevalassa, ja isäntä oli liehakoinut häntä siksi notkeaselkäisenä, ettei Nevalan maalta otettu yhtään turvetta juoksuhautoihin, ja muutenkin näyttiin säästettävän Nevalan metsää.

Ukko oli mennyt vähän matkaa, mutta kääntyi takaisin. Kasvot hehkuivat punaisina.

— Kyllä minä aidoistani huolen pidän, mutta kuinka on sen sinun velkasi laita? Korkoineen se tekee vähän yli viisituhatta markkaa. Et ole sitä kai muistanutkaan.

Kovinpa kipeästi olikin koskenut Nevalaiseen hänen äskeinen huomautuksensa ryssän liehakoimisesta, koskapa velasta piti muistuttaa.

— Kyllä minä sen muistan. Onko naapurilla siis tarkoitus sanoa laina maksettavaksi?

— Vaikkapa maksaisitkin. Se on jo isäukon aikuista asiaa, ja onhan
Hautamäki nyt hyvissä varoissa.

Nevala sanoi tämän hieman pisteliäästi. Vaikka Hautamäki oli paikkakunnan elinvoimaisin ja mailtaan ja metsiltään paras talo, oli ukko jättänyt poikiensa huollettavaksi hieman velkojakin. Näistä oli jo osa makseltu Jaakon toimesta. Nevalainen ja pari muuta saamamiestä oli vielä suorittamatta.

— Ainahan sitä sen verran löytyy, virkkoi Jaakko huolettomasti ja kääntyi menemään.

Tuntui masentavalta ajatellessa Nevalaisen röyhkeää käytöstä. Mies oli sangen alhaalla. Ajoi maantielle mökkiläisiään ja kantoi vallityöstä ryssän avulla maksua kahdesta hevosesta, vaikka niitä ei työhön käytettykään.

Vaati velkaansa, mutta vaatikoon. Tosin olis kaikki talon tulot tarvittu suonkuivaukseen, mutta ei sopinut jättää enää odottamaan lautamiestä. Pentti saa mennä huomenna maksamaan.

Miten käy yhteiskunnan tulevaisuudessa, kun siinä on tällaisia miehiä? mietti Jaakko alakuloisena. Hän ei voinut ummistaa silmiään koko kansan kohtaloilta. Terve yhteiskunta piti yllä tervettä valtiota, mutta terve yhteiskunta muodostui vain terveistä yksilöistä. Nevalaisen tapaiset miehet olivat mätäpaiseita. Ne eivät ennustaneet rauhallista tulevaisuutta.

Jaakko oli joutunut omien viljelysten alueelle ja tapasi Pentin, joka taluttaen pyöräänsä palasi kylästä.

— Missä olet ollut? kysyi Jaakko kävellen veljensä rinnalla.

— Kirkonkylässä.

Kumpainenkin käveli tämän jälkeen äänettömänä. Jaakko koetti arvailla, millä asioilla Pentti oli siellä liikkunut. Pentti taas mietti, sanoako veljelle Saksaan-lähdön aikeistaan.

Pentin oli ensiksi puhuttava. Jaakko ei tahtonut olla utelias.

— Olin kuulemassa keitä on Saksaan lähtenyt, sanoi Pentti.

Jaakon mielenkiinto heräsi. Hän arvasi heti veljensä myöskin suunnittelevan lähtöä. Eihän se ihmekään ollut. Kaikki jaloluonteisimmat nuorukaiset sitä suunnittelivat. Toiset pääsivät lähtemään, mutta useimmilla oli esteensä, mikä milläkin.

— Ja aiotko sitten sinäkin lähteä? kysyi Jaakko.

— Olenhan sitä joskus ajatellut, vastasi Pentti hetken kuluttua. —
Ryssien isännöimisestä pitäisi tässä maassa tehdä kerrankin loppu.
Mutta kansa, joka kerran vielä nousee, tarvitsee kokeneita johtajia.

— Onhan se niinkin, ja minä en sinua tahdo kieltää enkä käskeä. Sinun on noudatettava vakaumustasi.

Siitä ei puhuttu enää sen enempää. Veljekset olivat harvasanaisia, ja varsinkin tällä kertaa tuntuivat monet mietteet vaativan vaitioloa. Pellonveräjällä vain virkkoi Jaakko veljelleen.

— Pitäisi käydä Nevalaiselle velka maksamassa. Minä en joutaisi huomenna.

— Vaatiko ukko saatavataan? kysyi Pentti vilkkaasti.

— Siltä tuntui. Siihen menee tosin kaikki käteisvarat.

— Heittiö… mistä sinä otat rahat suonkuivaukseen?

— Jostain kai sitä on saatava.

Lupaava viljapelto lainehti siinä tien kahden puolen. Se olisi kohta leikattavana. Maa oli mainio lainan takaisin-maksaja. Jaakko oli käyttänyt isänsä kuoleman jälkeen suuria summia viljelyksiin. Nyt ne olivat jo melkein maksetut. Huomispäivänä lyhenisi taas velka, ja kun vilja saataisiin puiduksi, ei olisi enää mitään huolta veloista.

Ville palaili myöskin kylästä. Oli ollut katsomassa Kinkomaan maita ja metsiä ja viettänyt lopun iltapäivän Helenan seurassa.

Hänen asiansa oli nyt jo selvä. Hän ottaa tytön ja talon.

Joku viikko sitten oli Helena, hänen ollessaan käymässä Kinkomaassa, uhannut myydä talon. »Myyn koko roskan ja muutan poikien kanssa kaupunkiin. Mitä naisihminen talolla tekee», oli sanonut. Ville oli lupautunut ostajaksi ja puolittain leikillä oli hän luvannut tulla taloa katsomaan ja kauppoja hieromaan. Helena oli naureksien kehoitellut julkeasti:

— Sopii vain tulla hieroksimaan!

Ja tämän jälkeen vielä merkitsevästi hymyillyt.

Ville oli ollut vain hyvillään tytön julkeudesta ja luvannut varmasti tulla.

Ja nyt hän oli viettänyt poutaisen kauniin päivän Kinkomaassa.

Aamiaisen jälkeen oli hän kävellyt Kinkomaahan. Helena istui piharakennuksen kuistilla näperrellen jotain käsityötä. Ville istui häntä vastapäätä ja nauratteli tyttöä. Häntä miellytti erinomaisesti tytön rehevä vartalo, joka näytti olevan kuin pehmeästä pumpulista, iloiset, harmaat silmät ja tuore, punainen suu. Hiukset olivat vaaleat ja huolellisesti kammatut.

Ville aivan sykähteli siinä häntä katsellessaan.

Tyttö näytti olevan tietoinen rehevyydestään ja koetti sitä vielä hyvin näytellä pojalle. Hän tiesi sen vaikuttavan, ja siksipä hän ei liioin peitellyt lyhyen hameen alta polveen asti paljastuvia pohkeitaan.

— Tulin nyt sitä talonkauppaa tekemään, sanoi Ville.

— Se sopii, mennäänkö maita katsomaan?

— Mennään vaan.

— Mutta ensin meidän on kahvia saatava.

Ja tyttö pyörähti tuvan puolelle sitä laittamaan. Sillä aikaa oli Villellä tilaisuus katsella ympärilleen. Hän oli kyllä käynyt satoja kertoja talossa ja nähnyt kaikki tallin ylisiä myöten, mutta nyt hän tarkasteli kaikkea kuin omaansa. Pellot levisivät sileinä talon ympärillä. Muuan kumpare, jossa tuulimylly sijaitsi, oli vain kivikkoa, mutta nytkin näytti siinä olevan hyvä ruis. Tuparakennus, jossa oli vanhaan malliin kaksi pirttiä, oli jo lahonnutta paikoitellen, mutta karjakartano ja piharakennus olivat melkein uudet. Helenan isä oli ne ennen kuolemaansa rakennuttanut ja koettanut saada erilaisiksi kuin muissa taloissa ja varallisuutta näyttäviksi. Niinpä karjakartanon katossa oli pitkä rivi ikkunoita, ja piharakennus oli osaksi kaksikerroksinen.

Ville käveli puutarhassa ja vihelteli tyytyväisenä. Paras talo paikkakunnalla joutuisi pian hänelle, ja hänen ei tarvitseisi maksaa siitä penniäkään. Saisi tytön vielä talon mukana. Helenan veljille tosin oli kerran suoritettava osansa, mutta Hautamäestä tulisi kyllä riittävästi siihen hänen osastaan.

Pehtori näkyi kävelevän kauempana pelloilla. Siellä korjattiin vielä heiniä haasioilta. Myöhäänpä olivat pitäneet.

Helena oli tullut kahvikojeitten kera puutarhaan, ja nurmikolla istuen nautittiin kahvia valkoisen leivän kanssa, jota ei ollut enää kaikissa taloissa.

Kun Ville tästä huomautti, naureksi tyttö loikoen nurmella.

— Meillä kasattiinkin vehnäjauhosäkkejä viiluille, ja muutakin makeata.

— Päästäppä isännäksi tähän taloon! ihasteli Ville.

— Miks'ei pääse, sanoithan ostavasi talon.

— Mitäpä siitä sitten, kun ei ole emäntää.

— Niinkuin et sitä saisi! Joutaisin tästä minäkin…

Taas oli tytön silmissä veitikkaa hänen sätkytellessään nurmikolla sääriään.

— Taidat vain pilailla.

— Kuka kieltää koettamasta, onko se pilaa.

Ville kyllä tiesi talon maat ja metsät, mutta kuin leikiten mentiin katsomaan. Helena kulki Villen rinnalla kapealla metsätiellä ja puhua räpätteli mitä sattui. Tie oli paikoitellen kivikkoa, ja he tulivat siinä tyrkkineeksi tahtomattaan toisiaan. Ville, vaikka olikin kylän naissankari, ei ollut vielä koskenut Helenaa muuten kuin kädestä, ja nyt hän tunsi kuin huumausta Helenan läheisyydestä. Tytön täyteläinen vartalo, nauravat silmät ja punainen suu vetivät ja viehättivät, ja ennenkuin huomasikaan, oli hän kietaissut tytön syliinsä.

— No? sanoi tyttö ja kostein silmin jäi katselemaan poikaa. Tämä sulki hänen suunsa loppumattomilla suudelmilla. Viimein painuivat he sammalmättäälle istumaan.

— Tähänkö se talon katsominen jäikin? ilvehti tyttö voitostaan.

— Minä otankin sinut, läähätti Ville.

— Silloin sinun on otettava talo myöskin, sanoi tyttö huolettomasti.

Ville palasi kuin unessa kotiinsa. Peltoveräjällä vasta huomasi olevansa kotona. Istuen veräjäpuulle viritti hän remuavan iloisen laulun. Piti jotenkuten ilmaista onnellista mieltään. Nyt hänen ei tarvitseisi tehdä työtä milloinkaan. Pehtori johtaisi taloutta, ja hän nukkuisi aamuisin pitkään piharakennuksessa ja Helena kantaisi hänelle aina sänkyyn vehnäskahvit.

Jaakolta oli pyydettävä jo tänään rahaa. Oli sovittu Helenan kanssa, että heti mennään kaupunkiin kihlautumaan, ja kun kumpaisellakin oli varoja, päätettiin ulottaa matka pääkaupunkiin asti.

Jaakko oli kamarissaan kaapilla laskemassa rahoja huomista velan suoritusta varten, kun Ville astui sisään.

— Hei, hei! Ihanhan sinä hukut setelipinoihin.

Jaakko kääntyi katsomaan tulijaa, jonka remuavaa tervehdystä hän kummasteli. Kun hän sitten jatkoi laskuaan äänetönnä, näytti Ville käyvän neuvottomaksi. Mitähän Jaakko rahoilla? Oli vielä niin vakavan näköinen. Hänenkin pitäisi joku tuhat saada. Nouseekohan tästä rajuilma?

— Pitäisi saada minunkin rahaa, virkkoi hän kuin maaperää tunnustellen.

— Mitä sinä rahalla? Ei taida riittää edes Nevalaisen velkaan, ja työmiehillekin tarvittaisiin.

Ville ei piitannut Nevalaisen velasta eikä muustakaan. Kuultuaan vastustusta hän sanoi vaatien:

— Minä tarvitsen huomenna tuhatviisisataa, ja sinä annat sen tinkimättä.

Jaakko laski setelipinkat laatikkoon ja sulki kaapin.

— Parhaiksi riittää Nevalaisen velkaan… rahat tarvitaan talouteen.

— Osastani olen kai minäkin saapa. Kun muutan Kinkomaahan, niin joutavat sitten rahasi puolestani.

— Kinkomaahan? Aiotko sinä sitten…

— naida tytön ja ottaa talon, se on selvää, jatkoi Ville, — … minä tässä rupea aina sinun kynittävänäsi olemaan. Ja siksi minä tarvitsen rahaa huomenna.

Jaakko istui pöydän päähän ja jäi odottamaan.

— Niin, niin, huomenna minä lähden Helenan kanssa kihlautumaan, ja ymmärtänet, että tarvitsen rahaa.

—- Oletko sinä sitä koskaan hankkinut?

— Kai minullakin osani on.

Veljesten sanat kalskahtelivat kylminä.

— Ja pitäisikö sinun naima-intosi vuoksi antaa Nevalaisen odottaa velkaansa ja… hävittää taloa.

— Se ei kuulu sinuun. Minulla on oikeus. Koetappas kieltää! Minä eroan heti Hautamäestä, saat maksaa kokonaan osani.

— Samantekevää. Se ei tapahdu kumminkaan vielä huomenna.

Jaakko poistui huoneesta. Ville jäi katselemaan ikkunasta ulos. Mistään muualta ei hän saisi huomiseksi rahaa, ja lähtöä ei missään tapauksessa voisi siirtää.

Villen muulloin niin pehmeä luonne kuohahteli Jaakon välinpitämättömyydestä.

Mistä hän saisi rahaa huomiseksi?

Tuntui niinkuin Helena olisi ollut siinä ja ivaten naureksinut hänelle.
— Tyhjä mies, vaikka on talosta olevinaan!

Ville puraisi hammasta ja meni ulos, mutta huomattuaan Jaakon tarkastelevan ulompana ruispeltoa astui jälleen sisään. Ottaen kynäveitsen taskustaan hän avasi kaapin, luki seteleitä itselleen pyytämänsä määrän ja sovitti sitten taas kaikki paikoilleen.

Mutta nyt oli parasta myöskin lähteä heti talosta. Mihin? Tietysti Kinkomaahan. Samantekevää tänäänkö vai aamulla. Ja parasta oli pitää tyttöä yhtämittaa kuumana.

Ville meni illallista odottamatta aittaan ja pukeutui kiireesti.

Annikki ilmestyi aitan kynnykselle.

— Kas poikaa… mihin nyt?

— Tulehan tänne.

Ville veti sisarensa aittaan ja sulki oven.

— Minä lähden nyt akan ottoon, mutta elä puhu kenellekään.

Tyttö nauroi ja sitoi veljensä kaulaliinaa.

— Kenet sinä sitten otat?

— Arvaappas.

— Kyllä minä tiedän, Kinkomaan Helenan. Ihanko sinä otat hänet heti?

— Niin tietysti. Mitäs minä Hautamäessäkään teen.

— Sinä menet Kinkomaahan?

— Tietysti. Pientä nypykkätä vain tulee ikävä.

— Minä käyn sinua katsomassa.

Ville teki lähtöä.

— Jos Jaakko kaipaa rahojaan, niin sano, että minä olen ottanut.

— Otitko sinä… voi sinä paha poika!

— No kun ei muuten antanut. Hyvästi nyt.

— Onnea vaan. Kyllä minä puoliasi pidän.

Ville oikaisi suoraan ruispellon piennarta kylätielle. Hän ei tahtonut enää pihan kautta mennä ja mahdollisesti joutua Jaakon kanssa vastakkain.

VI.

Elokuu oli menossa. Hautamäessä oli maalaisseuran iltamajuhlat. Väkeä liikkui talon avaralla pihamaalla ja huoneissa, jotka oli koivunlehvillä koristettu.

Muutamia valliryssiä istui syrjemmässä veljeilijäinsä kanssa naureskellen ja iskien silmää ohikulkeville naisille. Juhlayleisö ei voinut olla tuntematta pientä painostavaa tunnetta ryssien läsnäolosta. Oli tosin heitä jo totuttu näkemään talojen pihoissa ja pirteissä, mutta juhlansa olivat maalaiset saaneet vielä viettää ilman näitä haisevia kuokkavieraita.

Nytkö he tulisivat tästäpuolin olemaan kaikessa mukana? Eikö Suomen kansalla ollut enää mitään rauhoitettua aluetta, johon pääsy näiltä rauhanhäiritsijöiltä olisi kielletty.

Tuparakennuksen portailla puhui nuori agronomi Juurakko. Hän ei puhunut maataloudesta ja sen kannattavaisuudesta, joka oli niin tavallinen puheenaihe maatalousmiehillä. Hän vetosi maalaisten valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen asemaan ja kehoitti heitä liittymään yhteen. Hän kuvasi tulevaa aikaa, jolloin voimakas maaseutu kohoaa varallisuudessa ja sivistyksessä. Sitä ennen täytyy tapahtua mullistus maaoloissa. Torpparien tulee saada lohkonsa omikseen, ja viljelemätön joutomaa on valtion välityksellä toimitettava viljelyshaluisille maattomille.

Ulkohuonerakennuksen portailla istui kuin omassa ryhmässään kyläkunnan torppareita ja mäkitupalaisia. He kuuntelivat mielellään puhujaa, mutta eivät uskoneet mitään hänen tulevaisuuslupauksistaan. Talojen isännät olivat oppineet heiltä vain aina vaatimaan työtä ja veropäiviä ja he nurisematta tekemään. Rinnan alla kyti joskus toivo paremmista päivistä, mutta kun ei mitään parannuksia maanomistajien puolelta kuulunut, lakkasi toinen toisensa perään sieltäpäin mitään toivomasta.

— Koreastipa osaa puhua, arveli yksi torppareista.

— Valehdella, tokaisi toinen. — Ei sieltäpäin tarvitse mitään odottaa.

— Kah, kun lupaa mäkituvillekin maata. Mutta talonjussitpa sanookin toista.

— Ne ajaa vain entisetkin maantielle.

Hautamäen torppari Nikki Purola tunsi tarvetta sanoa painavan sanansa:

— Ei tarvihe valetta uskoa. Ei auta muu kuin sosiali-mokraatti.

— Ei auta, vahvisti toinen.

— Mutta kun tämä vakuuttaa toisin, tohti joku arvella. — Sanoo sosialismin ajavan tehdasväen etuja.

— Valehtelee.

— Koettaa pimittää.

— Onhan mies porvarien asialla. Näetkö miten sille nyt isännät makeilevat, voi hele…

Miehistä poistui yksi toisensa jälkeen, ja ryhmä harveni. Pari miestä vain jäi. Kun Juurakko oli mennyt hieman kävelemään, kapaisivat nämä miehet perästä.

— Mitenkä se on, tuota, kuulkaahan. Kuka tässä on oikeassa, tekö vai sosialistit?

Juurakko hymyili miehille ja koetti selittää. Ja ennen pitkää näyttivät miesten katseet kirkastuvan. Juurakko oli vetänyt maanomistajienkin virheet esille, mutta ne olivat yksilöiden virheitä.

Annikki tuli hakemaan Juurakkoa kahville. Edellisenä iltana oli peltojussi, niinkuin hän itseään nimitti, tullut taloon, ja hyvät välit olivat ehtineet kehkeytyä hänen ja Annikin kanssa. Tyttö oli suorasukainen, ja se miellytti Juurakkoa.

Nytkin he vetäytyivät puutarhanurmikolle kahviaan juomaan.

Ville oli tuonut morsiamensa juhlaan, ja yhdessä he tekivät pilaa illan ohjelmasta ja sen suorituksesta. Varsinkin Helena pisteli yhtämittaa.

— Kyllä nämä tunkiojussit ovat kauhean yksinkertaisia ja tuhmia, sanoi hän niin, että useimmat sen kuulivat. — Ja sitten vielä ollaan olevinaan vaikka mitä. Siksipä minä en viitsi käydä edes naapureissakaan.

Ville yhtyi tietysti kannattamaan Helenaa.

— Samaa mieltä olen minä. Maalaiskansan sivistys on vain tunkioissa, navetoissa ja sikoläteissä. Sen sijaan että he jalostavat eläimiään, pitäisi heidän jalostaa itseään.

Juurakko tarttui puheeseen.

— Vaikka tuo on tarkoitettu loukkaamaan, niin on siinä totta toinen puoli. Milloinkapa maamiehelle on tarjottukaan sivistystä? Oppineet ovat maamiestä halveksineet ja kääntäneet hänelle selkänsä, silloin kun olisi pitänyt ojentaa kätensä. Ei ole maamiesten syy, että he ovat itseensäsulkeutuneita ja yksinkertaisia. Pohjakoulut heille on annettu ja maamieskoulut ja kurssit, ei muuta. Pohjakoulutkin pitäisi järjestää uuteen malliin, ja kansanopistoja lisää kaksi joka lääniin.

— Menevätkö maalaiset sitten sinne? koetti Ville vastustaa. — He ovat omahyväisiä.

— Lienee niitäkin, mutta suurin osa ottaa vastaan sivistystä, jos sitä annetaan. Ja minä uskon, että tulee vielä aika, jolloin maaseudun sivistys on kaupunkisivistyksen tasalla ja muutamissa suhteissa siitä edelläkin.

— Semmoista aikaa ei tule milloinkaan, sinkosi Helena. — Eihän siihen tule edes tarpeellisia välineitä koskaan maaseudulle.

— Me laitamme ne, sanoi Juurakko. — Kun maaseudun asutuskysymys järjestetään uudelle kannalle, tulee kaikki muukin mukana.

— Teatterit ja konsertit ja muut sellaiset, pisti Ville väliin.

— Aivan niin. Maaseudun näyttämöt ja musiikkiyhdistykset. Tuleva maaseutu tulee olemaan siksi elinvoimainen, että se jaksaa kyllä tällaisia pystyttää ja kannattaa.

— Sitä minä en usko. Maanjussithan vihaavat teattereita, virnisteli
Helena.

— Se on vanhettunut luulo. Kuka istuu hartaammin katselemassa huonostikin esitettyä näytelmää kuin juuri maanjussi. Ei mikään taide ole niin herkästi vastaanotettua kansan keskuudessa kuin juuri näytelmätaide. Ja sillä voidaan sivistää tulevaisuudessa kansaa enemmän kuin millään muulla.

Ohjelman suoritus jatkui, ja Ville jäi morsiamensa kanssa kahden puutarhaan.

— Uskohan pois, poika, me muutamme vielä kaupunkiin, sanoi Helena tulevalle miehelleen.

— Voihan sitä muuttaakin… Hyvä meidän on Kinkomaassakin, kun sinä kultaseni pidät niin hyvää huolta vatsan vaatimuksista. Teemme joskus matkoja kaupunkiin. Pehtori saa hoitaa taloutta.

Nuoret suunnittelivat loistavaksi talouttaan. Palvelijoita tulisi olemaan lukuisasti, ja kumpainenkin aikoi pysyä niin paljon kuin mahdollista erillään ikävästä maataloudesta ja maaseudun tuhmista asukkaista.

Ohjelman jälkeinen tanssi oli jo loppunut ja yleisö virtaili ovista ulos hajoten kyläteille. Mikkolan Vilma odotti pihamaalla Penttiä, joka oli luvannut lähteä häntä saattamaan. Koljakoff oli aikonut samaa, mutta Vilma oli pyörähtänyt piiloon ja vänrikki luuli tytön menneen yleisön mukana ja kiiruhti häntä etsien ensiksi poistuneitten joukkoon.

Pentti käveli äänetönnä Vilman rinnalla kylätiellä. Kauempana kuului poistuvien äänekäs ilakointi. Yö oli lämmin, ja Vilma oli kevyissä pukimissaan ja avopäin.

Penttiä kaiveli Vilman omituinen käytös. Hän oli tanssinut vänrikin kanssa, vaikka Pentti oli pyytänyt, ettei hän menisi ryssän kanssa yhteenkään tanssiin. Tyttö oli ollut muutenkin koko illan kiihtynyt ja omituinen. Pentti ei voinut olla siitä hänelle huomauttamatta.

Vilma painui lähemmäksi ja pisti kätensä Pentin kainaloon.

— Elä nyt viitsi… enhän minä voinut kieltäytyä, kun hän niin kauniisti pyysi.

— Pyh! Ryssän pyyntö!

— Ihmisiähän hekin ovat. Ja tanssinhan minä sinunkin kanssasi.

— Siitä ei olekaan kysymys. Minä vain en tahdo, että ryssät saavat kädelläänkään sinuun koskea.

— No ei nyt riidellä. Minä lupaan, etteivät saa.

Ja Vilma nauroi kirkasta nauruaan, joka sai Pentin leppymään.

Talon veräjältä aikoi Pentti palata, mutta tyttö pyyteli vielä pihaan lähtemään. Siellä hän ei sanonut voivansa Penttiä laskea yksin menemään, jos muka vänrikki olisi huomannut heidät ja jäänyt johonkin Pentin paluuta vahtimaan.

— En minä ryssiä pelkää, sanoi Pentti, mutta itsekseen ihmetteli, miksi
Vilma tästä huomautti. Oliko tyttö tosiaankin keimaillut ryssälle?

— Tule nyt vielä sisään vähäksi aikaa. Tiedäppäs, minä nukun ihan yksin aitassa. Pistelin päivällä resedoja seinänrakoihin. Arvaappas ketä varten.

Tytön silmät loistivat hämärässä. Poika ei sanonut mitään, piteli vain tytön pehmeää kättä omassaan. Hänestä oli tällä kertaa ero hyvin vaikea, mutta ikäänkuin jokin näkymätön vaati häntä lähtemään.

Hiljainen pihamaa katseli heitä. Haapa aitan nurkalla humisi omia puheitaan.

— Tule nyt vähäksi aikaa istumaan.

Aitan ovi rasahti auki, ja sisältä tulvahti voimakas kukkien tuoksu.

— Sinä et sano mitään, jöröjukka.

Tyttö näytti työlästyvän. Olisi vetänyt kädestä poikaa aittaansa, jos olisi kehdannut.

— Sitten toiste. Aamulla täytyy lähteä takamaalle ja nyt minun on mentävä nukkumaan. Hyvää yötä.

— Näinkö sinä menet?

Poika kääntyi, epäröi ja läheni. Otti sitten tytön pään käsiensä väliin, suuteli värähteleviä huulia ja kääntyi menemään.

Haapa aitan nurkalla oli kuunnellut äänettömänä. Nyt sen lehdet yht'äkkiä kahahtivat kuin painajaisesta vapautuen tuskin tuntuvassa tuulen henkäyksessä. Tyttö nakkasi niskojaan ja veti paukahtaen ovensa kiinni.

Mutta samana yönä, hetkistä myöhemmin, se aukeni vänrikille.

VII.

Vähämäen Eenokin ja Nikki Purolan torpat olivat vierekkäin. Aita vain erotti pellot toisistaan. Eenokki oli jo ikämies, yli kuudenkymmenen. Torpan paikan oli hän perinyt isältään ja pienestä pojasta saanut raataa vuoroin omilla, vuoroin talon viljelyksillä. Suuret eivät hänen viljelyksensä olleet. Pellot kiviperäisiä ja niittyjen raivaukseen oli jäänyt vähän aikaa. Viljelykset eivät jaksaneet elättää suurta perhettä, kun vielä joka viikko oli verotyössä käytävä, ja niin oli pieni puute yhtämittaa vieraana.

Eenokki ei valittanut. Ei kotonaan eikä verotyössä ollessaan. Toisten alustalaisten vaikeroimista tai kiroilua hän kuunteli ääneti, ja toiset työmiehet luulivat hänen kovasta työstä ja alituisesta puutteesta turtuneen kaikesta välinpitämättömäksi.

Työ ei ollut hänelle vaikeaa eikä raskasta. Se oli hänen ylläpitäjänsä, jonka avulla voi säilyttää rauhallisen mielen. Hän tunsi vaistoillaan, että toisin olisi pitänyt olla olosuhteet, mutta luonto ei noussut koskaan kapinoimaan. Kun sai vähänkään ruokaa ja vaimo ei marissut, saattoi olla tyytyväinen. Harmaissa, vetisissä silmissä oli rauhallinen ilme ja uurteisilla kasvoilla vielä voimaa ilmaiseva punerrus.

Paikkakunnalle oli muutamia vuosia takaperin perustettu työväentalo, mutta siellä häneltä oli jäänyt käymättä. Tästä hänelle toverit huomauttelivat, mutta Eenokki vain muhoili tai oli kokonaan vaiti, kuin ei mitään olisi kuullut.

Ensimmäisenä oli hän verotyöhön joutumassa, ja siitäkin hänelle toiset torpparit sanoivat. Mutta kaikesta huolimatta ei sota-aikakaan tuonut hänen kotiinsa niin lukuisasti puutteita kuin toisten mökkiläisten. Leipää oli hänellä riittävästi, vaikka se usein syötiinkin suolaan kastaen.

Nikki Purola oli vähän yli neljänkymmenen. Vankkarakenteinen ja jurolta näyttävä. Kerrottiin, että hänen isänsä oli ollut suuri laiskuri, jopa siinä määrin, että jätti perheensä hoivaamatta ja meni itse köyhäintaloon vielä verrattain nuorena.

Torppa, jossa hän asui, oli alkujaan toisen miehen raivaama. Nikki antoi peltojen laihtua ja ojanvarsien kasvaa pajukkoa. Iso perhe sai kärsiä puutetta alinomaa.

Kun vallityöt aloitettiin paikkakunnalla, oli hän ensimmäisenä tarjokkaana siellä, ja pakollisen verotyön aikana hän saarnasi toisille alustalaisille sosialismia sen perusteella, mitä oli lukenut puolueen sanomalehdestä.

Nytkin oli hänen täytynyt jättää vallityö muutamiksi päiviksi ja tulla Hautamäkeen suorittamaan verorästejään. Miehet nostivat turvepehkua isolla suolla. Toiset tekivät ääneti työtään, Nikki istui tervaskannon nenässä saarnailemassa.

— … koonneet nämäkin hautamäkeläiset rikkautensa meidän alustalaisten hiellä ja vaivalla… ilmaiseksi saavat kaikki työt. Mutta kunhan roletaari pääsee valtaan, niin silloin tasataan. Ja pian tapahtuvaa vallankumoustapa se tämäkin Työmies ennustaa.

—- Koehan joutua haasioita laittamaan, sanoo joku miehistä.

— Eipä täss ole kiirutta. Hullu paljon työtä tekee, elää viisas vähälläkin. Kunhan roletaari…

— Lakkaa jo helvetissä mies sitä roletaariasi huutamasta! kivahtaa
Eenokki. — Ihan etoo tuommoinen laiskottelu.

Mutta Nikki vain naurahtaa kantonsa nenässä ja ruiskauttaa pitkän syljen toisesta suupielestään, toisessa kytee käyrävartinen piippu.

— Eip' oo kiirettä.

Vanha Eenokki miettii siinä pehkuhaasiota laittaessaan tulevaa talvea. Ansiotyöhön se taas hänetkin ajaa, vanhan miehen. Ruis oli harvaa, kun ei jaksanut viime talvena kylliksi muraa ajaa. Ohran kuivasi pouta. Kuivaa se sen laihassa maassa. Perunat tulevat syödyiksi jouluun. Ansiotyö se on varana, jos sattuu jaksamaan. Pojan hankkeet menivät jälestä, äitikään ei jaksa enää kehrätä.

Kun olisi kerrankin aikaa riittävästi omille töille. Saisi rauhassa raataa omilla perkkiöillä. Saisi ehkä runsaamman ravinnon, kun pääsisi kiinni maahan. Mitäpä siitä. Ei taida roletaaria huutamalla olot korjautua.

Eenokki nojaa haasiopuuta vasten hetkiseksi hengähtämään.

Puhuvat ne, että mökkiläisetkin saisivat kerran omaa maata… toiset sanovat, että ryssä jakaa, mutta siihen ei pitäisi luottaa, Eikä liene luottamista muidenkaan jakoon… kukapa sitä omaansa jakaisi. Paljon niitä olisi oksan ottavia, kun olisi kuusen kaatavia.

Välähti siinä mieleen Eenokille, minkälaista olisi, jos saisi omaa maata, torppansa ihan omituiseksi. Ojia pitäisi heti syventää ja sarkoja kyntää syvemmältä. Poika saisi perkata lisää peltoa. Jaksaisin sitä vielä minäkin. Pitäisi saada sitten uusi pirtti, isompi ja valoisampi. Lapsetkin viihtyisivät paremmin. Heh, ne on nämä vain niitä tuulentupia. Huomenna on vielä veropäivä ja ylihuomenna, ja niitä on vain loppumattomiin. Ka, mitä minä tässä, kun työ ihan unohtuu.

Eenokki aloittaa taas työnsä mistään muusta välittämättä. Nikki istuu vielä kannon nenässä. Aurinko on lämmittänyt selkää ja herpaissut niin, että toinen silmä on painunut kiinni, toinen katselee puoliavoimena ja elottomana suota siinä jalkojen vieressä.

VIII.

Syksy on kulunut jo pitkälle. Hautamäessä on aloitettu riihien puinnit.
Poutaiset päivät jouduttivat puintia, ja riihet lämpisivät yhtämittaa.

Jaakko oli kutsunut kaikki talon alustalaiset viljan puintiin. Ne mökkiläiset, jotka olivat omat viljansa korjattuaan menneet vallityöhön, jättivät sen nuristen ja tulivat vastahakoisesti puintia aloittamaan. Jaakko huomasi sen ja ihmetteli. Ennen olivat mökkiläiset yhdessä palkkaväen kanssa hyvillä mielin ryhtyneet viljanpuintiin. Tiesiväthän he saavansa viljaa Hautamäestä aina halvemmalla kuin muualta. Nyt vitkasteltiin riiheen lähtiessä, ja rohkeimmat laskettelivat peittelemättä suustaan suuria sanoja.

Ja niin jatkui koko puinti-ajan. Turhaan koetti emäntä heitä hyvitellä.
Oli kuin painajainen työväessä.

— Mistähän se johtuu? arveli Emmi Jaakolle eräänä päivänä.

— Kyllä minä syyn tiedän. Luokkavihaa lietsovat työväenlehdet ja muutkin siinä mukana ja sitten tuo vallityö. Se vie miehiltä kaiken työkuntoisuuden. Siellä ei tarvitse muuta kuin lapioonsa nojailla. Talon vainioilla täytyy vielä edes nimeksi heilua. Taitaa olla kaikin puolin huonot ajat tulossa.

— Sinun pitäisi heitä hyvitellä, sanoi Emmi. — Vaikka eihän se ole hyväksi liika kumartelukaan.

— Ei. Ja olenhan koettanutkin. Se on nyt sellainen ajanhenki, että juopaa koetetaan suurentaa molemmin puolin. Raha- ja teollisuusluokka painaa maalaisväestöä, ja maatyömiehet liittyneinä tehdastyöväkeen taistelevat omaa itseään vastaan.

— Mikä tästä lopulta tulleekaan?

Ennen niin iloinen Emmikin näytti huolestuneelta.

— Yhteiskunnallinen uudistus. Sen täytyy ennen pitkää jotenkuten tapahtua. Ja jos se pakkovaltaa käyttäen tulee yhdessä ryssäläistymisen kanssa, olemme hukassa. Minun mielestäni pitäisi ryhtyä viivyttelemättä maatyöväen, varsinkin torppariluokan, oloja parantamaan. Maata pitäisi saada maattomille ja maalaissivistystä olisi kaikin puolin kohotettava. Se estäisi veljeilyä sosialistien ja ryssien kanssa.

Lieneekö heillä kaikilla halua päästä maahan kiinni?

Toisilla ei, mutta useimmilla kuitenkin on. Laiskureita ei tosin voi lopettaa maailmasta, mutta vähentää heitä voi. Yhteiskunnan uudistus riippuu kokonaan maasta, maakysymyksen järjestelystä.

Oli hiljainen iltapäivä, ja palvelijatkin olivat menneet riiheen.
Jaakko oli vaimonsa kanssa kahden pirtissä.

Päivän valojuova tulvi ikkunasta ja väreili permannolla. Vanha kaappikello, talon rauhoittava haltiahenki, mittasi aikaa verkalleen.

Emmi istuutui miehensä viereen ja näytti aikovan sanoa jotain erikoista.

— Sinä olet nykyisin muuttunut niin kovin vakavaksi. Et minuakaan huomaa juuri milloinkaan. Eihän sinua enää velat paina.

Emmi jäi odottamaan. Jaakko kohottausi ja tapaili vaimonsa kättä.

— Katsohan, tämä yhteiskunnallinen tilanne se minua vaivaa. Torpparit niskoittelevat ja heittäytyvät ryssien ja sosialistien syliin. Se ei ole heidän oma syynsä, ja siksi se niin painaa. Ja sitten toiseksi. Tässä maalaispuolueessa on paljon sellaisia, jotka ovat toista mieltä kanssani tästä yhteiskuntakysymyksestä. Kaikki pitäisi muka pysyttää ennallaan. Jäseniä kumminkin otettaisiin seuraan myöskin maattomista. Eiväthän he voi tulla samaan liittoon vastustajiensa kanssa.

— Mutta eihän se sinun surullasi parane eikä toiseksi muutu. Olisit joskus iloinen kuten ennen ja vielä viimeksi keväällä.

Jaakko katsoi vaimonsa kirkkaisiin silmiin. Heidän täytyi molempien naurahtaa. Emmi oli tosiaankin viime aikoina taitanut tulla hieman syrjäytetyksi, koskapa pyrki valittamaan.

— Sinä eukko kulta ajattelet vain omaa itseäsi, sanoi Jaakko vetäen vaimonsa lähemmäksi.

— Täytyyhän minun, kun sinä et välitä minusta.

Jaakko nauroi jo vapautuneesti.

— Minä lupaan tapani parantaa. Hommaa sinä nyt vain riihimiehille kahvia.

— Mutta kyllä sinun täytyy luvata tästä lähtien muistaa enemmän minua ja lapsia.

— Johan sen lupasin.

Jaakko jäi ikkunanpielessä istuen katselemaan Emmin liikehtimistä tuvan ja keittiön välillä. Liisa oli hänen apunaan, ja yhdessä he leikittelivät ja naureksivat kuin sisarukset ikään. — Mistähän Emmi on tuon elämisen taidon oppinut? Lapset uskoivat pienimmätkin huolensa hänelle ja ilakoivat hänen kanssaan kuin nuoren tyttösen. Tuon kyllä pitäisi enemmän kiinnittää minun mieltäni. Miten se onkaan tullut niin syrjäytetyksi, että Emmin täytyi siitä huomauttaa?

Kahvin valmistuttua Emmi lähti Jaakon kanssa viemään sitä riiheen.
Siellä oli sanasota käymässä, mutta se vaikeni heidän tultuaan.

Jaakko pyyteli miehiä suorittamaan työnsä huolellisemmin. Tähkiin oli jäänyt jyviä.

— Pitäisi isännän olla mukana työssä, niin saisi sanoa aikanaan, kuului joku riihessä sanovan, mutta Jaakko ei ollut sitä kuulevinaan.

Kun Emmi oli vienyt pois kahvineuvot, sanoi Jaakko riihiväelle maksavansa täyden palkan puintiajalta, vaikka se kuuluikin heidän verotehtäviinsä.

Hyväksyvä murina kuului riihestä, ja varstoihin tartuttiin innokkaasti.
Lyhteet saivat nyt navakoita iskuja, eikä jyviä jäänyt tähkäpäihin.

Jaakko tunsi rauhoittavaa tyydytystä palatessaan kartanolle. Veroja oli tullut jo tarpeeksi torppien ja mäkitupien alueista. Talo oli varmaankin jo aikoja sitten saanut niistä hinnan täydellisesti. Tästäpuolin saisivat he verohelpotuksia yhä enemmän. Kykenivätkö he ymmärtämään, ettei hän toimenpiteellään tarkoittanut omaa etuaan?

IX.

Oli vielä yksi myöhäsyksyn päiviä, jolloin aurinko lämmittää ja kirjavat puut odottavat kuin hengähtämättä syysmyrskyä, joka karistaa lehdet ja hajoittaa ne maahan. Metsät hehkuivat värikylläisinä, kuolinjuhlaansa pitäen.

Pentti käveli oikopolkua metsien läpi Mikkolaan. Päivällisen jälkeen ei hän voinut tarttua työhön. Vilma oli poltellut hänen mieltään koko päivän. Juhlien jälkeen oli hän vain kerran käynyt eräänä sunnuntaina Mikkolassa. Siellä oli vieraita silloin, ja kun osa heistä oli poislähdössä ja hän aikoi jäädä odottamaan, kunnes Vilma kokonaan vapautuisi vieraista, tuli vänrikki tapansa mukaan liehitellen ja imelästi virnistellen. Pentti ei voinut enää hetkeksikään jäädä. Hän kumarsi koko seuralle ja astui päättävästi ulos. Ohimennen hän oli huomannut Vilman kummastuneen katseen, mutta ei voinut olla kiroamatta itsekseen miksi Vilma jäi paikoilleen, eikä tullut hänen jälkeensä.

Miksi tyttö ei sitä tehnyt? Vänrikki oli kai siis mielivieras.

Nyt oli Pentti päättänyt saada täyden selvyyden. Mieltä jäyti ja karvasteli lakkaamatta. Miksi hän yhä ajatteli tyttöä, vaikka hyvin näki, ettei tämä ollut rehellinen? Siitä oli selvänä merkkinä tytön hämilleen joutuminen, kun puhelu kosketteli Koljakoffia.

Pentti ei voinut olla ajattelematta rehevää, voimakaspiirteistä tyttöä, jolla oli niin kauniit silmät ja tuuhea tukka kuin kultaa.

Kuolleet lehdet kahisivat metsäpolulla. Pentti kiirehti käyntiään, silmäillen uteliaasti ympärilleen. Vallihaudat olivat muuttaneet erämaanluonnon kokonaan toiseksi.

Yht'äkkiä jäi hän kuin naulittuna tielle ja polvet rupesivat horjahtelemaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi. Vähän etempänä tiestä istui Koljakoff Vilma sylissään. He eivät huomanneet Penttiä, joka varovasti painautui maata vasten tiheän pensaan suojaan.

Pentti oli vähällä hyökätä ryssän kimppuun mutta sai vaivoin hillityksi itsensä jääden paikoilleen tähystämään.

Vilma ei vastustellut ryssän hyväilyjä. Posket hohtivat ja tukka oli auennut. Ryssä sormieli sitä hyväillen.

Sitten tapahtui vielä hirveämpää, joka sai Pentin raivosta vapisemaan. Vilma ei vastustellut, ja Pentti oli lamautunut niin, ettei voinut jäsentäkään liikuttaa. Viimein hän raivosta karjaisten syöksyi esiin. Kauhu jähmetytti tytön ja raiskaajan paikoilleen. Ryssä sai käteensä pistoolin, mutta Pentti tempasi sen häneltä ja heitti metsään. Tyttö pakeni huutaen, mutta ryssä painui Pentin ravakasta otteesta mättäälle ja sai hänen puukostaan muutamia harkittuja viiltoja.

Ryssä ärisi kuin paholainen.

— Huudatko sinä perkele!

Ja Pentti antoi ennen lähtöään hänelle vielä nyrkiniskun suuta vasten.
Siin' on raiskaajalle!

— Mitä tästä seuraa? oli ensimmäinen selvä ajatus Pentin aivoissa. Hänen oma tiensä oli nyt selvä, mutta mitä nyt seuraisi teosta kotiväelle ja koko talolle?

Pentti juoksi hengästyneenä kotiinsa ja valmistui heti paikalla matkaan. Jaakon hän vei kahden kesken kamariin ja selitti hänelle lyhyesti asian.

— Ja mitä tästä seuraa meille muille ja talolle?

— Sitä en tiedä. Tulin mielettömäksi raivosta. Voit selittää minun lähteneen kotoa jo päivää ennen. Kukaan ei ole minua nähnyt tänään paitsi tyttö.

— Entä hän?

— Hän ei uskalla puhua mitään, ja minähän sen olen tehnyt ettekä te muut. Hyvästi nyt, veli. Minä palaan kerran lyömään heitä vielä lujemmin.

— Onnea matkallesi!

Miehet puristivat kättä, ja Pentti hyppäsi pyörän selkään. Seuraavana päivänä hän olisi jo kaukana, ehkäpä rajan toisella puolella.

Vänrikki makasi kirkonkylässä heikkona saamistaan haavoista. Pian hän sieltäkin siirtyi jonnekin, päästyään jaloilleen, eikä hänestä tiedetty mitään sen perästä.

X.

Jaakko odotti rohkeana seurauksia Pentin teosta, mutta mitään ei kuulunut suoranaisessa muodossa. Eihän ollut Koljakoffilla todistajia saamastaan selkäsaunasta. Ryssiä tosin lisättiin ja aseistettiin ja Hautamäen metsiä haaskattiin entistä enemmän. Suuria tukkipuitakin jo kaadettiin, eikä ollut Jaakon hyvä mennä vastustelemaan.

Oli pidetty asiasta jonkunlainen tutkinto, jossa hautamäkeläisiä kuulusteltiin. Jaakon täytyi silloin ensi kerta elämässään valehdella, ja se ei ollut helppoa. Hän sai kumminkin sen tehdyksi reippaasti ja vakuuttavasti. Pentti oli lähtenyt päivää aikaisemmin ja sillä hyvä.

— Helvettiäkö te meitä vainoatte yhden ryssärutkun takia! oli Jaakko kivahtanut ryssäläismieliselle nimismiehelle.

— Penttihän on kumminkin syyllinen.

— Olkoon, mitä se sitten meihin muihin kuuluu. Hakekaa syyllinen käsiinne, lisäsi Jaakko vahingoniloisesti. — Nimismiehellä näkyy olevan mieluista tehtävää näiden ryssien kanssa.

— Täytyyhän sitä viran puolesta.

— Ei ryssät joka paikassa saa nimismiehiltä tukea ja apua. Täällä sitävastoin…

— No älkäähän. Saattaa tämä asiakin tulla teille vielä vaikeaksi, jos pröystäilette.

— Tulkoon vaikka tuhannen pirua, mutta minä en matele ryssien enkä heidän apuriensa jaloissa!

Nimismies oli lähtenyt hieman häpeissään.

— Koko karhu tuo Hautamäen isäntä, oli hän sanonut kyytimiehelleen.

Talon työväki kähni salaperäisenä. Olisi pitänyt tietää mihin Pentti on mennyt. Tuli työpaikoillakin siitä puhe, ja muutamat olivat suurisuisina valmiit tuomitsemaan Penttiä hänen tekonsa johdosta. Toiset naureksivat ja sanoivat, että »oikein! niin sitä ryssää on lyötävä, kun kerran rupeaa lyömään».

Mutta ryssät löivät vuorostaan Hautamäen metsää.

— Elävät kuin viimeistä päivää, sanoi eräänä päivänä Emmi Jaakolle. —
Ei uskoisi heitä ihmisiksikään. Oletko käynyt metsässä?

— En. Minua ei haluta nykyjään katsella omaa metsääni.

— Siellä on kaadettu eilen ja toissa päivänä parasta säästömetsää.

— Kallion kangastako?

— Niin.

Jaakko kirosi ja lähti hammasta purren menemään metsään, mutta Emmi juoksi hänen jälkeensä ja tarttui häntä käsipuolesta.

— Henkesi menetät. Koetamme yhdessä kärsiä. Onhan meillä takamaa vielä.

Jaakko kääntyi takaisin. Mitäpä se olisi auttanut metsään meno? Vieraan maan pistinmiehet vartioivat hänen omaa metsäänsä.

Jaakko tunsi kuin paatisen painon hartioillaan. Nyt hän ymmärsi täydellisesti Pentin teon vaikuttimet. Häneltä raiskattiin metsä, Pentiltä morsian.

— Niin, onhan meillä vielä takamaan metsä, sanoi Jaakko tuvan portailla vaimolleen. — Parasta olisi, kun muuttaisimme sinne kokonaan.

— Toivotaan parempia aikoja, sanoi emäntä.

Jaakko istui voimatonna tuvan portaille. Ennenkuin hän ehti siinä tasaantua, tuotiin sana, että ryssille oli taas lehmä teurastettava.

Jaakko otti vaatimuksen vastaan melkein välinpitämättömänä.

Tämä oli jo kahdeksas lehmä. Pentin lähdön jälkeen ei lehmiä otettu enää toisista taloista ainoatakaan. Edellisellä viikolla ei hän suosiolla toimittanut teurastusta, ja ryssät ottivat parhaimman karjasta ja vallimiesten kanssa teurastivat. Hän ei saanut siitä edes mitään korvausta. Sellainen kuuluu heillä sääntö olevan.

— Käy valikoimassa lehmä ja käske miesten se toimittaa ryssille, sanoi
Jaakko Emmille. — Minä en jaksa. Ja minun on mentävä Kinkomaahan.
Sieltä kuuluu huonoja uutisia.

Kuuntelematta vaimonsa joka viikko uusiutuvaa valitusta ryssien pakkoluovutuksesta Jaakko lähti Kinkomaahan.

Ville kuului siellä jo riitelevän Helenansa kanssa. Tyttö ei ollut puhunut talon veloista mitään Villelle, ennenkuin käski häntä korkoja toimittamaan. Ville oli kiivastunut, ja kerrottiin että riita jatkui joka päivä talon veloista. Ville oli uhannut myydä talon, ja saadakseen paremman hinnan oli hän ajanut pois maaltaan ne torpparit, jotka olivat suullisen sopimuksen varassa. Jaakko oli päättänyt mennä Kinkomaahan estääkseen Villen talonmyyntiä ja saadakseen hänet sopimaan torppariensa kanssa.

Helena hieman hämmästyi nähdessään Jaakon. Hän tiesi veljeksien jäykät välit ja ihmetteli mitä nyt Jaakko aikoi käynnillään. Neuvoi vieraan kamariin, jossa Ville loikoi sohvalla imeksien piippuaan.

— Sinä vain pidät herrainpäiviä, sanoi Jaakko tervehdykseksi.

— Mitäs tässä muutakaan, kun ei ole taloa eikä tavaroita. Möin koko tämän roskan; et ole taitanut kuullakaan.

— Möit?

— Mitäs tällä velkapesällä! Eikä taida minusta muutenkaan olla maamieheksi.

— Paljonko oli velkoja?

— Kaikki pankit täynnä. Vain parikymmentä tuhatta jäi ja nämä roskat päälle, kun velat suoritin. Tulinkin tässä juuri kaupungista.

Jaakko istui tuolilla kädet ristissä, lakki takaraivolla, mittaillen veljeä silmillään.

Ville mainitsi talon hinnan.

— Ja sadalla tuhannella möit tämmöisen talon! Ja sitten sinä olet häätänyt torppareitasi.

— Muuten en olisi saanut sitäkään hintaa talolla.

— Etkö sinä yhtään häpeä! Heidän eduillaanko sinun on ostettava omasi.
Tiedätkö mitä teet?

— Sitä mitä niin monet tekevät.

— Ja sinun on seurattava niitä, jotka lisäävät irtolaisia ja saattavat kerran yhteiskunnan kuohumistilaan, rikkinäiseksi ja onnettomaksi jokaiselle.

Ville vaikeni. Täytyihän tässä katsoa omaa etuaan. Niin tekivät kaikki muutkin.

— Ja mitä nyt aiot? kysyi Jaakko terävästi.

— Muutan akan kanssa kaupunkiin ja perustan välitystoimiston.

— Minkä?

— Jossa talonkauppoja välitetään. Se kuuluu nykyjään kannattavan hyvin.

Jaakko vihelsi. Sitten hän hiljaa kirosi.

— Vai tulee sinusta talohuijari. No, kun ei työ maita… Turhaanpa tulin sitten lähteneeksi.

— Taisit tulla sinäkin taloa ostelemaan?

— En ostamaan, mutta takomaan järkeä tyhmään päähäsi, kun kuulin myyntiuhkailusi. Nyt näen, että kalloosi ei pysty mikään.

Jaakko nousi lähteäkseen.

— Elähän mene, Helena tuo kahvia.

— En minä nyt. Pitää ryssille joutua lehmää nylkemään ja muutenkin…

… olet niin inhottava laiskuudessasi ja puuhissasi, aikoi Jaakko lisätä, mutta jätti sanomatta.

— Ne ryssät vain siellä mellastavat.

— Niinhän ne… sinun ei nyt tarvitse maitasi pelätä.

— Ei, sillähän minäkin sitä myyntiä… olisivat saattaneet haaskata vielä tämänkin talon.

— Ei sinussa ole hituistakaan miestä.

Jaakko oli jo ovella.

— Kuulehan, miten se Pentin juttu… meniköhän poika tosiaankin
Saksaan? kysyi Ville.

— Pitääkö sinunkin siitä huutaa?

— Enhän minä kenellekään. Tässä nyt vain… onhan se minunkin
veljeni… ja kyllä se hyvä olisi, että poikia vaan menisi sinne.
Taitavat nyt sinua painaa sen Pentin vuoksi. Varo sinä sitä Nikki
Purolaa. Hän on aika piru.

Jaakko ei kiirehtinyt. Tunsi hieman kuin lauhtuvansa Villeen. Helenakin toi kahvia ja tarjosi. Täytyi istua.

— Raskastahan se on elämä Hautamäessä nykyjään, kun karja ryöstetään ja pellot ja metsät raiskataan, mutta me Emmin kanssa pidämme päämme pystyssä. Emme ole riidelleet vielä kertaakaan. — Se oli tarkoitettu Helenalle ja Villelle. Helena seisoessaan uunin kupeella punastui ja katseli maahan. Jaakko tuli siinä katsoneeksi häntä ja tunsi sääliä Helenan puolesta. Kaunis ja hyväntahtoisen näköinen ihminen. Olisi kai saanut parempiakin kuin Villen.

Helena sai jo kokonaan hänen myötätuntonsa.

— Pidä sinä vain tätä Villeä kurissa. Se on hitonmoinen lurjus. Saisit antaa sitä joskus selkäänkin, laiskuria. Olitko sinä myöntyväinen omasta puolestasi talon myyntiin?

— Tämä Helenahan sitä puuhasikin.

— Pidähän suusi… et antaisi Helena tämän Vilien reuhastella joutavaa.
Ottaisitte maapalan ja asettuisitte vaan tänne kotipuolelle.

Helena vain hymyili, mutta Ville jurahti:

— Kyllä kai me sittenkin muutamme kaupunkiin.

'— No ei sitten, sanoi Jaakko katkerasti ja poistui hätäisesti hyvästeltyään.

— Kaupunki saa siitä miehestä lisää yhden keinottelijan, sanoi Jaakko ääneen mennessään talon pihamaalla.

Tiellä hän tapasi Nevalaisen.

— Mistä tullaan? kysyi hän Jaakolta ystävällistä äänensävyä tavoitellen.

Nevalainen oli vastenmielinen naapuri Jaakolle. Ei olisi ilennyt puheisiin hänen kanssaan puuttua.

— Kuuluu Ville talonsa myyneen, sanoi Nevalainen, koettaen jatkaa keskustelua. — Taisi mennä halvasta. Ei jäänyt torpparejakaan talon maalle kuin pari.

— Nekö ne hinnat noteeraavat? kivahti Jaakko. — Minun mielestäni olisi talo sitä vauraampi, mitä enemmän olisi torppia.

— Metsää ne vain haaskaavat… niistä muuta hyötyä. Poispa se Villekin niitä ajeli.

— Tietäähän tyhmyrin. Olettekin molemmat yhtä mielettömiä!

Se oli kuin laukaus. Nevalainen kähisi naamaltaan punaisena.

— Vai pitää naapuri minua sellaisena.

— Kaikkia niitä, jotka irtolaisten lukua lisäävät. Työväentalon vakinaisia vieraita tehdään sillä neuvoin.

Nevalainen poikkesi toiselle tielle hyvästiä sanomatta.

— Mene vaan, mietti Jaakko. — Omasi olisit kaupungissa sinä niinkuin
Villekin.

Tultuaan kotiin näki Jaakko ryssien kuljettavan vallimiesten kanssa talon parasta lehmää teurastettavaksi. Miehet nauroivat emännälle, joka valitteli pihamaalla.

Mikä tästä kerran vielä tuleekaan, ajatteli Jaakko. Painajaisen täytyy kumminkin kerran selvitä tai muuttua myrskyksi.

XI.

Talvi oli mennyt ja kevät teki tuloaan.

Vietettiin Venäjän vallankumous-sankarien hautajaisia kylän työväentalossa. Niitä vietettiin joka paikassa muuallakin. Yhteinen joukkohuumaus oli vallannut kaikki. Olihan niin odottamatonta tsaarivallan kukistuminen! Mistään muusta ei puhuttu. Kun uutiset tulivat, jättivät ensimmäisinä työmiehet työnsä ja kävelivät kylillä. Paisuttava uutinen pani jo isännätkin kävelemään naapureihinsa. Oli niin ihmeellistä, ettei tietänyt miten siitä olisi puhunut. Ja sitten oli taloista sieltä ja täältä mennyt poika rajan taakse. Sekin tuntui nyt arveluttavalta, kun saatiin tietää, että vallankumous huuhteli omiakin rantoja. Ei osannut sanoa, oliko se hyväksi vai pahaksi. Täytyi jäädä odottamaan.

Juhlakulkueeseen, joka järjestettiin kylän osuuskaupalla, ottivat osaa isäntämiehetkin, ja nyt oli heistäkin luonnollista, että venäläiset (ryssiä ei ollut enää) olivat kulkueen etupäässä. Punaiset liput liehuivat. Vallimiehet astuivat ryssien kantapäillä, tai rinnalla, käsi kaulalla muutamilla.

— Veljet, teidän ansiotanne tämä on kaikki.

— Vot hjuva. Tsaari olemaks hoono mees. Kaikki loppu!

Kaikki talojen isännät eivät olleet kumminkaan mukana kulkueessa. Olisi tuntunut oudolta lyöttäytyä metsän ja peltojen raiskaajien kanssa samaan joukkoon. Vaikka eiväthän nämä tosin syyllisiä siihen olleet. Tekivät mitä käskettiin. Tosin ne kaatoivat joskus kuin uhitellen metsää ja vetivät linjojansa peltojen poikki, mutta nythän oli sekin aika ohitse. Vallityöt oli lopetettu jo viime syksynä, ja vartiosotilaat vain majailivat kylässä. Jokatapauksessa nyt kaikki oli toisin.

Ja nekin, jotka eivät olleet kulkueessa, menivät työväentalolle. Siellä tuntui hieman oudolta ensin, ja vallimiehet pyrkivät pistelemäänkin heidän sielläoloaan. Työväestö oli kulkueessakin katsellut hieman karsaasti niitä muutamia isäntämiehiä, jotka olivat mukana. Nuokin tässä pääsevät siitä nyt osallisiksi, vaikka se on vihattujen venäläisten verellä ostettu. Vieläköhän nyt vihaatte venäläistä, kun se antoi teille vapauden?

Hautamäen Jaakko käveli myöskin talolle. Toiset olivat menneet kulkueessa. Ei oikein osannut muodostaa muuta ajatusta kuin sen, että tsaarivalta oli suistettu ja Suomellekin luvattu omat lakinsa ja oikeutensa. Mitä muuta oli tulossa, ei voinut arvailla. Sitten näkisi kun eläisi. Tuntui kumminkin kevyeltä elää näitä päiviä.

Talolla hän asettui ovisuunpuolelle istumaan. Vallimiehet ja ryssät istuivat vierekkäin ja sylikkäinkin omassa ryhmässään. Joku työväenyhdistyksen mies puhui vallankumouksesta oman puolueensa näkökulmilta. Puhui kansakoulunopettajakin ja maamiesneuvoja. Heidän puheitaan kuunnellessa vallimiehet hymyilivät toisilleen merkitsevästi. Puhukaahan nyt. Vielä tässä Suomenkin työväestö, yhdessä venäläisten veljien kanssa, tekee suursiivouksen. Kansanvalta näyttää isännille ja muille, jotka ovat meitä ja venäläisiä halveksineet.

Puheitten jälkeen tehtiin ponsia ja päätöksiä. Kaivettiin kaikki paikkakunnan kieroudet esille. Siinä selvitteli Suomen kansa pienessä murto-osassa paheitaan ja rikkeitään. Muutamille oli kumminkin arvoitus, mitä se koski vallankumoukseen ja sankarien muistojuhlaan.

Nevalainen oli vallityön aikana kantanut upseerien avulla valtion (Suomenko vai Venäjän, sitä ei tiedetty) varoja olemattomista hevostöistä, ja siitä lausuttiin kansan paheksumistuomio.

Nevalainen suuttui, lähti ja kirosi mennessään.

— … sai temokraatit rehellisyyden puuskan… perhana!

Sankarijuhlasta palattiin, mutta tunnelma jatkui. Yhteinen sankarihauta Pietarissa kuvasteli jokaisen mielessä. Hulikaanitkaan eivät talolta palatessaan melunneet. Vallimiehistä muutamat kiikkuivat ryssien kanssa kaulakkain.

Oli vaalea kevättalven ilta, ja mökeissä saatettiin sinä iltana valvoa myöhäiseen. Mökin ukko istui ikkunanpielessä ulos katsellen ja toisella korvallaan kuunnellen lapsilauman unista riitelyä leivästä ja särpimestä. Vaimokin kuului köyhyyttä valittavan.

— Kyllä se pian on lopussa, kunhan temokratia pääsee voimaan.
Vallankumous se on tehtävä Suomenkin porvaristoa vastaan. Ja eiköpä tuo
Venäjä auttane ja järjestäne täälläkin.

— Minä en usko, tikaa eukko.

— Uskoppa kuinka tahansa… kyllä se suolavesileivän syönti loppuu vielä… maltahan kun se kumous…

Ja kumous kummittelee vielä mökinmiehelle unissakin. Venäjän veli järjestää niin asiat, että saa tässä omaa maata… pääsee alkuun… köyhälistö nousee… herrat hiiteen ja talonpojat itse talikko käteen…

Syvä kuorsaus kuuluu tuvasta, joka kyyhöttää viheliäisenä kevätyön keskellä.

* * * * *

Saapuivat sanomat ja luettiin venäläisen amiraalin puhe ylioppilaille pääkaupungissa.

»Olen heidät valmis vastaanottamaan aseitta, avosylin vastaan j.n.e.»

Tuntui syvä liikutus sydänalaa myöten. Semmoista ei oltu ennen osattu toivoakaan siltä taholta. Miten nyt Saksaan menneitten kanssa?… Olivatko he maanpettureita?

Jaakko oli myöskin Hautamäen pirtin pöydän ääressä tutkimassa samoja sanomia, ja hänenkin povessaan sävähti sama ajatus.

Ovatko he?

Ei! Tuhat kertaa ei! Huumaus oli pannut päät sekaisin.

Ja vaikka Jaakko ei ollut kuullut edes puhuttavankaan itsenäisyysmiehistä, oli hänellä selvillä se, että ei oltu vielä siinä, mihin pyrittiin. Mihin ainakin olisi pitänyt pyrkiä. Ryssään ei ole luottamista, se on jo nähty asia. Sorto saattaa alkaa jonkun ajan kuluttua uudelleen, ja silloin… Kyllä se on hyvä vain, että pojat ovat siellä, kun nyt vain pysyisivät. Jos heidätkin huumaus tapaa ja palaavat, kuka tietää, vaikka heidät vangittaisiin.

Masentuneena heitti Jaakko lehden kädestään. Saisi sitten nähdä, miten asiat kehittyivät. Täällä oli jo merkkejä nähtävänä. Jos oli työväki jo ennemmin veljeillyt venäläisten kanssa, niin nyt vallankumouksen jälkeen he ihan syöksyivät sylikkäin.

Siitä enemmän kuin muustakaan ennenaikaisesta ilosta ei ollut mitään hyvää odotettavissa.

XII.

Syksyisen aamun sumu lepää pienen kaupungin yllä. Tehtaan työmiehet vaeltavat kiireisin askelin työpaikoilleen, pää kumarassa, katse lokaista katua seuraten. Kuuluu ensimmäinen tehtaan pillin vinkuva vihellys, joukko vavahtaa ja jälkimmäiset ponnistautuvat velttoon juoksuun, joutuakseen määrälleen työpaikkaan. Ensimmäistä vihellystä seuraa toinen ja kolmas. Vaeltavasta joukosta kuulostaa se kuin mahtavalta hätähuudolta, ja siinä on lisäksi vielä vihainen, uhitteleva sointu.

Muutaman tehtaan portilla joukko seisahtuu ja uteliaana kuulostaa jonkun puhetta. Mitä? Onko työnsulku vai lakkoko on tulossa? Ei kai työsulku, koska torvet huusivat. Se on siis lakko, ja se on viime yönä päätetty. Se tehdas jää nyt ainakin täksi päiväksi seisomaan. Kinkomaan entiset häädetyt torpparit, Ylisen Ale ja Tiehaaran Taave, ovat joukon jälkipäässä saapuneet eväsreppuineen portille. Lakosta he nyt vasta kuulevat puhuttavan. Kuka sen on määrännyt? Ylisen Ale kysyy sitä.

— Olisit ollut illalla kuulemassa, tiuskaisee joku joukosta. — Sinä et käykään kokouksissa, pässinpää!

— Ja millä nyt eletään? Kestääkö lakko kauankin?

Sen kysymyksen tekee Tiehaaran entinen torpanmies Taave, seisoen siinä likinäköisenä ja resuisena kuin iso kysymysmerkki.

— Voi pyhä yksinkertaisuus! vastaa joku hänelle. — Siin' on nautoja, jotka eivät ymmärrä muuta kuin saada puskea aina vain. Etteköhän menisi rikkureiksi!

Se on Taaven ja Alen mielestä jo loukkaavasti sanottu. Eivät hekään nyt niin jälellä oikeasta työväestä ole, että rikkureiksi. Kiireesti kääntyvät he kumpikin menemään. Oli kovin vaikeata heille kummallekin kuulla aina toisten pistelyä ja äyskimistä ja pilailua heidän yksimielisyydestään ja toveruudestaan.

Naapureina olivat he asuneet torpissaan, ja kun isäntä ajoi pois ja tuli kuin sattumalta lähteneeksi kumpikin kaupunkiin — oli pakko lähteä työnhakuun — niin mikä oli sopivampaa kuin hankkia yhteinen asunto ja pysyä edelleen ystävinä. Maalaisina he eivät olleet perehtyneitä tehdastyöväkeen ja sen henkeen, ja kuin pakolla joutui jäseneksi ammattiyhdistykseen. Kun siellä ei muistanut käydä, sanottiin siitä aina raa'asti ja uhitellen.

Taave oli ensiksi löytänyt kahden huoneen asunnon kaupungin laidasta ja oli heti kiirehtinyt tarjoamaan Alelle kattoa pään päälle, hän kun oli sitä myöskin etsimässä. Alella oli vain vaimo ja yksi lapsi, sopihan se toistaiseksi asumaan Taaven asunnossa, vaikka tällä olikin iso perhe, kuusi lasta ja kitulias vaimo. Ale ei vielä myöhemminkään löytänyt asuntoa, ja niin sovittiin elämään yhdessä.

Miehistä se oli hyväkin siitä syystä, että oli kuin toinen toistaan turvaamassa täällä oudossa ja vieraassa seudussa. Vaimot tuskittelivat ensin ahtautta, mutta tyytyivät lopulta. Eihän auttanut valittaminen. Entiset väljemmät liikkuma-alat olivat muistona vain.

Sumu oli haihtunut ja aurinko paistoi jo lämpimästi, kun miehet palasivat tehtaalta. Tie kiemurteli kaupungin hautausmaan ohi männikkökankaalla, nousi puuttomalle harjanteelle, johon näkyi kauempaa järvi ja asutusta sen ympärillä.

Taave, joka oli vanhempi, jo kohta kuudenkymmenen, ja heikkojalkainen, ehdotti Alelle, että istuttaisiin hieman lepäämään, kun päiväkin paistoi niin kauniisti.

Taave istui raskaasti hengittäen ja katsellen eväsreppuaan, jonka oli laskenut jalkainsa juureen. Resuisesta pussista näkyi kaljapullon kaula ja sanomalehtikääreinen leivänpala.

Taave otti leivänpalan ja näytti sitä Alelle.

— Tämmöisiä niistä eilisistä jauhoista tuli. Repii kurkkua kuin sahanterällä alas mennessään.

— Minulla ei taida olla tuommoistakaan. Tuli rammat syötyä liian rajusti. Mikä tässä taas auttanee, kun nyt vielä lakkokin tuli.

Taave huokasi raskaasti. Tuli mieleen Tiehaaran mökki, josta tällaisille teille piti lähteä. Vaikka sielläkin oli puutosta, sai toki syödä selvää leipää. Nyt tällä ravinnolla on ainoa lapsikin kuihtunut, niin että luut näkyy.

— Minkälaista mahtanee olla siellä kotopuolessa? virkkoi Ale katsellen järvelle, jossa näkyi joku soutelevan. — Siellä on viljat puitu ja perunata nostetaan.

— Sielläpä minunkin ajatukseni olivat, sanoi Taave. — Tiehaaran pieniltä peltosaroilta tuli edes talven leipä. Ansiot sai käyttää muihin tarpeisiin sinä aikana. Täällä ei riitä syömiseenkään.

— Sanovat tehtaalaiset, että pian tulee vallankumous ja työläiset ottavat vallan niinkuin Venäjälläkin, jatkoi Taave. — Mikä sen tiennee?

— Miten käynee. Jotain muutosta tässä pitäisi tapahtua. Minä en tahtoisi muuta kuin että pääsisin takaisin Kinkomaan sydänmaalle.

— Samaa minäkin. Kuitenkin pitäisi meidän enemmän ottaa osaa köyhälistön taisteluun, arveli Taave. — Tuntuu niinkuin toisten armoilla tässä menisi.

— Niinpä kai sitä pitäisi. Järjestyskaartiinkin ovat tahtoneet. En ymmärrä mitä sillä kaartilla…

— No katsohan, kun työväki ottaa vallan, niin silloin tarvitaan järjestysmiehiä. Ei porvarit silloin rupea järjestyksestä vastaamaan. Sitä sillä, selitti Taave.

— Yksi minusta on kanssa niin epäselvä asia, aloitti Ale. — Kun joskus tulee puheeksi näitten tehtaalaisten kanssa torppariasia, niin nauravat ja tiuskivat: »Vai pitäisi lisää porvareita, mokomiakin velkaisäntiä!… Olette hulluja!» ja muuta semmoista. Mitenkä sinä tämän käsität?

— En sitä ole ajatellut… puhuvat suunsa mauksi… kyllä kai temokratia vielä kerran vapauttaa torpparit, kun tulisi vaan enemmistö sinne eduskuntaan… tiedä miten vielä tässä eduskunnassa.

— Kaippa sitä sitten temokratiaan on luotettava.

Miehet vaikenivat. Kumpaisenkin ajatukset näyttivät askartelevan kiinteästi etsien apua vaikeaan tilaan, johon he monien muitten mukana olivat joutuneet. Syitä oli niin monenlaisia, kaikilla omat syynsä. Heidän nykyiseen kurjuuteensa oli syynä Hautamäen Ville, joka ajoi pois torpista ja joka kuuluu nyt täällä kaupungissa renttuilevan. Talonhinnan, mitä veloista jäi, kuuluu hävittäneen, ja sanovat talonvälityksien jo käyvän huonosti.

— Taitaa siitäkin Kinkomaan Villestä tulla pian meidän miehiä, sanoo
Taave ajatustensa jatkoksi.

— Niin sanovat, että on köyhtynyt. Ville kuuluu juopottelevan ja akka kulkevan öisin katuloilla. Siihen se meni rikkaus.

— Taisi talollaan saada muutamia tuhansia enemmän, kun oli maalla kahta torpparia vähemmän alustalaisia.

Siihen Ale vain hymähti katkerasti.

Miehet nousivat kotiin mennäkseen.

Siellä irvisti kurjuus vastaan. Taaven vaimo oli luonteeltaan hiljainen ja kärsi ääneti. Alen nuorempi vaimo oli suulas ja kiukutteli lakkaamatta. Nytkin hän, miesten tultua, paasasi ja kirosi väliin. Ei ollut leivänpalaakaan, ja lakko tuli parhaiksi vielä.

— Pian se vielä muuttuu, koetti Ale veltosti rauhoitella. Ei voinut itsekään luottaa siihen muuttumiseen. Maassa kiinni eläen ei olisi ajatellutkaan mitään muuta kuin että saisi pitää pienet perkkiönsä. Nyt vei aina ajatukset temokratiaan ja luokkataisteluun. Oli siinäkin jäänyt Taavesta jälelle. Taave osasi selittää, hän vain hämärästi tajuta ja laimeasti uskoa. Semmoista se oli.

Taave kuului nytkin siellä tuvassa puhuvan akoille ja vakuuttavan. Mitä niille akoille… ei se kannata suutaan vaivata. Parempi kun lähtisi Taavekin talolle. Kai siellä joku kokous oli tänäänkin. Pitäisi mennä kuuntelemaan.

Saatuaan yht'äkkiä harvinaisen innon puuskan meni Ale ovelle ja pyysi
Taavea mukaansa.

— Mennään talolle kuulemaan, kai siellä kokous on.

— Piruako niistä kokouksista… tule syömään, huusi Alen akka.

— Mitä syömään?

Taaven eukko oli lainannut puolikkaan leivästään Alen muijalle.
Kumpainenkin perhe pääsi siten aamiaiselle.

Silmät verestäen ahmittiin leipä, silakat ja perunat. Voita ei ollut elintarvelautakunnalla jakaa, ja milläpä sitä olisi ostanutkaan.

Tuli mieleen siinä aterialla Kinkomaan takaliston elämä. Siellä sai kalaakin, ja maitoa oli aina. Se elämä oli usein puutteellista, mutta sitä muistellessa kihosivat vedet silmiin ja kokonainen pala pyrki juurtumaan kurkkuun.

XIII.

Taaven ja Alen lakkopäivät jatkuivat pitemmälti kuin he edeltäpäin osasivat odottaa. Eräänä sateisena marraskuun aamuna huomasi Taave, mennessään hakemaan lakkoavustusta, kaupungilla punaisia julistuksia puhelinpylväissä. Kiivaasti hän oli kääntynyt sanaa viemään asuintoverilleen.

Ja sitten se siitä vähitellen selveni kaikki. Jo samana päivänä kutsuttiin järjestyskaarti koolle ja heidänkin oli mentävä, koskapa oli siihen vaadittu ensin liittymään.

Hyvähän tämä oli, että työväki otti näin järjestyksen valvoakseen, ajatteli Ale siinä Taaven rinnalla pimeätä katua marssiessaan. Jalka nousi kevyesti, ja rintaa paisutti outo tunne, jota ei osannut selittää oikein itselleenkään. Siellä on nyt torpparilaki tulossa eduskunnassa. Sanovat saatavan kaikki torpat ja mäkituvat vapaiksi. Häneltä se oli mennyt, mutta olihan paljon muita, jotka uupuneina verojen paljoudesta pääsisivät nyt omille perkkiöilleen raatamaan. Vihlaisi kipeästi ajatellessa omaa mökkiä. Se on nyt kai siellä autiona. Tupa on kylmillään, ovi saattaa olla auki, ja ikkunasta on tuuli pudottanut päreet pois. Tuuli kiertää tuvan seiniä ja etsii asukkaita, tapaa kylmän lieden, peräytyy ja tarkastelee vielä tallin ja navetan. Ei ole sielläkään elon merkkejä.

Taave on toverilleen jotain sanonut, mutta tämä ei kuule. On vain omissa mietteissään. Mutta ei ole nälkä tällä kertaa. Kaartin yhteistä soppaa on syönyt vahtiin lähtiessään, ja se on ainoa vahvempi ateria moneen päivään. Lapsille täytyy säästää.

— Kuulitko sinä, että nyt on keskiyö ja vahteja muutetaan, sanoo Taave.

Ale herää mietteistään. Kylmä on hieman kouristanut kättä, joka pitää pyssynperää. Tähdet tuikkavat korkeudessa.

— Mennään talolle saamaan lämmintä.

— Eihän tässä näy vielä uusia vahtejakaan.

— Tottapahan tulevat. Mennään pois.

— Ja katu jäisi vahditta. Ei sitä niin… tämä on tärkeä tehtävä.

— Eipä täällä mitään näy.

— Vaikkei. Saattaa näkyä, jos tästä poistuu ennen aikojaan. Tämäkin on sitä yhtä kansan pyhää asiaa.

— Piruako sitten eivät tule vuorolleen.

— Jospa siellä ei ole ollut miehiä.

Vaikka Taave ei pitänyt vahtitehtävätä yhtä tärkeänä kuin Ale, oli hän yhtä innostunut uusista, hänelle odottamattomista tapahtumista. Hänessä oli kumminkin sisäinen muutos tapahtunut nopeammin kuin Alessa. Hän oli oppinut jo vihaamaan parempiosaisia. Ale vain hiljaa valitteli kohtaloa ja torppansa menettämistä, eli joskus päivät aamusta iltaan vanhoissa muistoissa. Ajatukset kulkivat kotimökillä, ja kun jatkuivat pieniä yksityisseikkoja myöten muuttoon, vihlaisi aina silloin kipeästi sydänalassa.

Taave oli selvillä luokkahengestä, vaikka olikin takapajulla yhteispyrinnöissä. Kuluneina lakkopäivinä oli hän jo opetellut käyttämään voimasanoja porvareista. Se tuntui vielä olevan niinkuin toisten matkimista, mutta viha kehittyi ja kasvoi, kun sitä kiihoitteli kaikin puolin. Omituinen mielikuva oli saanut hänet päivän kuluessa valtoihinsa. — Tämän kaiken takia hänkin sai monen muun mukana menettää mökkinsä. Kuka olisi ollut täällä hänen paikallaan vallankumouksessa? Hän oli lisää »yksi rengas ketjussa», niinkuin aviiseissa sanottiin. Ja siksi ei saanut surra niinkuin Ale, että oli torppa menetetty. Vallankumoustahan ei olisi tullutkaan, jos isännät eivät olisi ajaneet pois mökkiläisiä mailtaan ja rahaherrat kiduttaneet työväkeään. Ja jos vallankumousta ei olisi tullut, niin kaikki olisi jäänyt ennalleen.

Taave puhui tästä Alellekin, heidän viimeinkin vapauduttuaan vahtivuorosta ja kuumaa kahvia hörppiessään työväentalossa.

— Kai se niin on, myönsi Ale.

Seuraavana päivänä alkoi kaartin henki tulla näkyviin. Pidätettiin kadulla rauhallisia ihmisiä, jotka näyttivät herrasihmisiltä, ja kuljetettiin »vallankumousneuvostoon», joka sijaitsi työväenlehden toimitustalossa. Ja kun sattui kadulla joku tehtaan isännistä tai johtajista vaadittiin suurisuisesti lähtemään tutkintoon ja nautinnolla kuljetettiin heitä pistimillä uhkaillen.

Jo kuului singahtelevia sanojakin.

— Lahtariporvarit! Verenimijät! — Kaartiin päässyt pitkätukkainen katurakki veti lakin viistoon silmilleen ja hihkaisi sydäntä vapauttavasti. Pitkä punainen nauha liehui rinnuksissa.

Taave katseli tätä ja innostui jo hänkin.

— Pitäisi meidänkin kuljettaa yksi porvari tutkinnolle, sanoi hän
Alelle.

Ale melkein hätkähti.

— Mitä heistä… ei me nyt ainakaan… kulkekoot rauhassa, kun eivät rupea rähjäämään.

— Vaikk'ei. Lysti niitä olisi kuljettaa. Näitkö kun pormestaria vietiin?

— En, mitäpä minä. Tokko se mitään pahaa lienee tehnyt.

— Et sinä ymmärrä vallankumousta. Siinä pitää esiintyä reilusti, niinkuin päällikkö sanoo.

— Kunhan järjestys on hyvä, vähätpä minä muusta. Tulisi vain tietoja sieltä eduskunnasta.

Vahtivuoro taas muuttui, ja heidän palattuaan »päämajaan» tuntui Alesta siltä, kuin olisi ollut lauantai-ilta siellä kotopuolessa. Jäsenissä oli suloinen raukeus, niinkuin on illalla, kun päivän on omaa työtään tehnyt. Tämäkin oli omaa työtä. Kaikki maattomat tästä hyötyivät.

Ale voi vain kuvitella maattomien mielialoja taistelun voitoista tai tappioista. Tehdasväkeen kuuluvana hänen olisi pitänyt ajatella itseään, mutta hän ei voinut. Maaseutu ja sen vähäväkiset olivat mielessä. Olikohan tämä oikein? Tehdastyömiehiä tuntui maattomiin verraten olevan vain kourallinen. He saivat sen kahdeksantunnin lain. Ketä varten sitten lienee se kunnallislaki? Eihän työläiset saaneet ennen puhua mitään kunnan asioista. Jos jotain työpaikalla sattui sanomaan, niin isäntä hymyili, niinkuin olisi sanonut: mitähän tuokin.

Hyvä kai se on kunnallinenkin äänioikeus. Varovasti uteli hän siitä
Taaven mielipidettä.

Taave sylkäisi ja tapaillen tehtaalaisten murretta sanoi:

— No ekkös perhana käsitä, että meittiä kun on enempi, niin meitillä pitää olla valta kans' kunnan asiois'.

Ale ei siihen sanonut enää mitään. Kovin tuntui Taave kehittyvän nopeasti, kun jo puhuikin niinkuin tehtaalaiset. Se tuntui hieman pahalta Alesta, ja hän tunsi sen takia vieraantuvansa Taavesta. Muutenkin oli hän viime päivinä muuttunut. Kohteli kuin suojelevasti ja aina hymähti hänen tietämättömyyttään. Toiset tehtaalaiset näyttivät tekevän samoin vuorostaan Taavelle. Kukaan heistä ei viitsinyt jutella Taaven kanssa. Kerran hän oli kuullut jonkun miehistä sanovan Taavelle: »Sinussa ei ole luokkahenkeä, mokoma maalaisapina.» Se sanoi sen kuin leikillään, mutta hän näki, että Taaveen se koski pahasti, ja sen jälkeen oli Taave alkanut muuttua.

Kaartin kasarmissa ruokailtiin, ja kaartilaiset melusivat kehuskellen, miten mikin oli sanonut sille porvarille ja miten sitä oli kuljetettu. Taave harmitteli, etteivät he saaneet kuljettaa sillä tavoin yhtään porvaria. Se teko olisi kuin nostanut toisten tasalle, ja olisi saanut kehaista niinkuin toisetkin.

Taaven mieliala oli tasoittunut. Ei ollut muuta halua kuin päästä nousemaan luokkatietoiseksi. Kaikkihan tässä muu menee itsestään. Mitään erikoisempaa toivetta oman elämänsä suhteen ei saanut vakiintumaan mielessään. Saisi vain ruokaa riittävästi. Kai sitä sitten saisi, kun porvarit tulisivat nyt ensin nujerretuiksi.

Seuraavan yön valvoivat Taave ja Ale neuvoston kanslian vartijoina. Vahteja ei muutettu ja oli valvottava aamunkoittoon ahtaassa porraskäytävässä. Taave luotti toverinsa valppauteen ja kuorsasi istuillaan, hartiat seinää vasten. Pyssy oli poikittain siinä hänen sylissään. Alekin torkahteli, mutta kun ovi jossain kävi, vavahti hän ja puristi lujemmin pyssyn piippua.

Ajatukset kulkivat vain entisessä kodissa, Kinkomaan takalistolla. Jospa sen saisikin vielä omakseen. Tulisi tieto, että nyt on laki selvä siltä kohdalta.

Aamutunneilla kutsuttiin Ale kahville neuvoston ison pöydän ääreen. Ale silmäili ympärilleen. Olipa huoneessa siivoa. Paperossinpätkiä virui pöytä täynnä. Julistuksia ja sähkösanomia oli siinä hajallaan kahvikuppien joukossa. Miehiä makasi permannolla kuorsaten äänekkäästi, ja toisesta huoneesta näkyi tupakansavun seasta unisia naamoja. Permannolla oli vielä muun roskan joukossa jalkarautoja, jotka oli tuotu poliisikamarilta. Joku kertoi Alelle, että niillä oli peloiteltu herroja.

Tuotiin sähkösanoma. Joku aukaisi sen unisesti. Syntyi liikettä, kun se luettiin. Nukkujat heräsivät ja koettivat kuunnella.

— Mitä helvettiä! Lakko lopetettava?!

— Ja mitä on saatu?

— Kunnallislaki ja kahdeksantunnin laki.

— Entä torpparilaki? kysyi Ale ja tunsi, miten äänensä vapisi.

— Siitä ei puhuta mitään.

— Ei ole väliäkään, kuului joku tehtaalainen sanovan.

Se oli Alelle kuin nyrkin-isku vasten kasvoja. Ei osannut paikaltaan nousta.

Joukko kiihtyi. Se olisi jatkanut lakkoa, kerran alkuun päästyään.

— Kun alkoi muutamia herrojen päitä putoilla, niin jo rupesi pääneuvostossa housut vapisemaan! huusi muuan nainen, paikallisneuvoston jäsen. — Tämä ei nyt maksanut mitään! Ei edes nämä oman kaartin urheat pojat saaneet nähdä yhtään pisaraa porvarien verta.

Miehet nauroivat. Alea kauhisti naisen puheet. Silmät pyöreinä hän tuijotti naiseen. Tämä huomasi Alen ihmettelyn.

— Mitäs se maalaispoju katsoo? Suree kai sitä torpparilakiaan. Noo, mitäpä semmoisina velkaisäntinä porvarien liepeillä tekee keikkumassa?

Vai niin se olikin.

Ale nousi väsyneesti ja poistui. Ei kai täällä enää tarvittane, kun kerran lakko loppuu. Eipä haluttanut ollakaan. Maalaispoju. Velkaisäntinä; Ne pilkkasivat vielä, vaikka oli koettanut tehdä kaikkensa, valvonut ja rehkinyt.

Ale herätti toverinsa.

— Kuule, mennään pois. Lakko on loppunut.

Taave heräsi, sylkäisi ja kirosi. Ale valitti hänelle pettymystään.

— … kelettäkö sinä torpparilailla, eihän sull' ole torppaakaan.

Taave meni miesten joukkoon, mutta Ale poistui kiireesti. Tuntui niin turvattomalle, ja outo ikävä kuristi kurkkua. Entiset torpanmaat olivat olleet jo niin lähellä. Nyt ne häipyivät kauas, kuin sumun taakse.

Ale väisti arasti vastaantulevaa herrasmiestä, joka katsoi kiukkuisesti hänen punamerkkiään. Tuntui kuin olisi ollut pahanteossa ja siitä yllätetty. Sekin akka puheli niin julmasti. Eihän tässä vielä niin pitkälle… Tuskinpa yhtään oli heidän joukossaan, joka semmoista olisi tahtonut. Vaikka mikäpä sen tiesi, puheet niillä oli raakoja.

Ale raahusti väsyneenä, sisäisesti herpautuneena asuntoonsa. Ei tuonut mitään iloa se lakko hänelle.

XIV.

Hautamäen tuvassa oli hiljaista. Vain ruokailuaikoina näkyi miehiä pöydän ympärillä, niinkuin työmailta ainakin olisivat siihen tulleet. Lakko oli iskenyt melkein odottamatta Hautamäenkin väkeen. Jotain sellaista saattoivat odottaa vain ne, jotka seurailivat työväen lehtiä.

Työt olivat melkein kokonaan keskeytyneet talossa.

Ulkona satoi lumiräntää, ja pilvet lepäsivät alhaalla. Se lisäsi osaltaan painostavaa tunnetta, joka oli vyörähtänyt laineen tavoin Hautamäkeen.

Talossa oli eletty melkein rauhallisesti sen jälkeen kuin ryssät poistuivat. Siitähän olikin kulunut jo aikaa. Pieniä sanakiistoja sattui silloin tällöin torpparien ja muitten työläisten kanssa, mutta ne sovittiin, ja joskus näytti työväki tyytyväisenä ja reippain mielin suorittavan tehtäviään. Silloin luuli Jaakkokin voivansa katsella rauhallisena tulevaisuuteen. Olihan aika tärkeä maamiehelle. Jokaisen oli tehtävä parhaansa yhteisen nälänhädän torjumiseksi.

Tuli vähitellen syyskesä ja puintiaika. Se särki taaskin välit isännän ja miesten kanssa. Viljaa tuli runsaasti. Sitä olisi kymmeniä tuhansia kiloja nyt luovutettavana Hautamäessä. Milloinkaan ei oltu sellaisia satoja saatu talon vainioista. Tosin ei ennen oltu niihin uhrattukaan niin paljon työtä ja huolta kuin nyt. Nähtyään sadon lupaavaksi oli Jaakko aikonut tehdä yhtä ja toista työväkensä hyväksi, ja puhuikin joskus siitä, mutta se käsitettiin väärin. — Tuntoaan se sillä rauhoittelee, sanoivat jotkut.

Ja kun puintiaika tuli ja viljaa lähetettiin kuormittain jakopaikkoihin, alkoivat salapuheet sinkoilla ja Jaakko näki katkeruuden kasvavan työväessä.

Eikä kukaan heistä käsittänyt, että maa antoi kaiken, sade kostutti laihon ja kaunis pouta tuleennutti tähkät. Miehet tosin tekivät työn, suorittivat kynnön ja ojituksen, mutta he saivat siitä myöskin riittävän korvauksen, jota olisi pitänyt olla lisäämässä tieto, että oli toisille työläisille näin leipää laittamassa.

— Liian paljon sai nyt Hautamäkeläinen viljaa.

— Saa nyt koota rikkauksia meidän kustannuksellamme.

— Suurporvari tuli miehestä. Saa nähdä, kätkeekö tämä viljaansa, niinkuin moni tekee.

Viljaa ei kätketty, mutta sitä jäi kumminkin riittävästi työväelle. Ei olisi hätää leivästä talon laajalla aluskunnalla.

Mitään näkyvää riitaa ei syntynyt, mutta mieliala ei ollut vapaata. Ja se jatkui marraskuun lakkopäiville.

Silloin alkoi räjähdellä.

— Nyt ne aloitetaan työt tästä puolin kuudelta ja lopetetaan samoina aikoina. Kaksi tuntia aamiais- ja sama määrä päivällisaikaa.

— Eihän ole vielä päätetty, uskalsi Jaakko huomauttaa.

— Mutta se päätetään, kivahti Nikki Purola. — Ja paljon muutakin, joka manttaalimiehiä ei miellytä.

Ruokailuaikaa käytettiin aina työväen puolelta sanakiistoihin. Se oli vastenmielistä Jaakosta, mutta tuli siihen joskus yhtyneeksi.

— Kyllä kai se nyt vallankumous suoritetaan loppuun asti, sanoi joku miehistä uhitellen vilkaisten isäntään.

— Ja minkälaiseen loppuun? kysyi Jaakko.

— Semmoiseenpa kuin Venäjällä.

— Oho, vai siihen malliin ja ryssät isänniksi.

Jaakko naurahti. Tuopit alkoivat kalista kuin uhitellen pöytään, ja leipää leikattiin kuin vihanvimmassa.

— Ei se muuten kurjuus täälläkään lopu. Maa on saatava jokaisen vapaasti viljeltäväksi.

— Mutta ei niin kuin te sen käsitätte. Jokaisen sitä haluavan on saatava maata ja sellaisilla ehdoilla, että voi ne täyttää. Torpat ja mäkituvat itsenäisiksi ja valtion ja virkatalojen maat palstoiksi pikkuviljelijöille. Siinä on ohjelma.

— Ja kuka sen suorittaa? kysyi joku miehistä kiivaasti.

— Suomen kansa eduskuntansa kautta.

— Mutta porvarit eivät luovu eduistaan. Lupaukset eivät mitään merkitse. On luvattu ja luvataan, eikä mitään anneta.

— Annettaisiin nytkin, mutta ei kelpaa.

— Ei sellaisilla ehdoilla.

— Siinäpä se on. Pitäisi saada ilmaiseksi. Mutta sanohan, Nikki, jos ostaisit talon omilla ansioillasi, antaisitko siitä palaakaan pois lahjaksi?

— Milläpä köyhä ostaa, sinkasi Nikki. — Ei köyhälistö tässä maassa pääse manttaalimieheksi rahan voimalla.

— Mutta ryssän pistimien avulla, laukasi Jaakko kiihdyksissään. — Mutta se veljeily pian loppuu. Kyllä ryssät saavat vielä napraat lähtimet täältä.

— Ei ikipäivänä!

Se oli Nikki Purola, joka sen sanoi.

— Nähdäänpäs!

— Kyllä ryssä joutaa täältä omalle puolelleen, sanoi joku rauhallisemmista työmiehistä. — Sotkemassa vain ovat täällä asioita. Ei taida enää selvää tullakaan.

Kiistely jatkui, ja talon rauha oli näin aina mennyttä. Se koski kipeästi Jaakkoon. Mitä hänenkin tarvitsi mielettömien kanssa… Eivät kuitenkaan ymmärtäneet hänen hyvää tarkoitustaan maakysymyksessä. Hän olisi omasta puolestaan ollut valmis vaikka heti erottamaan palstat alustalaisilleen kohtuullisesta korvauksesta, vaikka ei ollutkaan varma, olisiko se auttanut poistamaan vierasta henkeä joukoista.

Jos kaikki olisivatkin hänen kannallaan maakysymyksessä, ei ehkä rikkinäisyys jatkuisi ja pahenisi, vaan koetettaisiin sovussa ryhtyä rakentamaan uutta Suomea. Mutta oli niin paljon sellaisiakin, jotka tahtoivat pysyä kiinni vanhassa elämänjärjestyksessä eivätkä kyenneet omien etujensa vuoksi näkemään sitä juopaa, joka näin syntyi kahden kansanluokan välille. Suursota oli tuonut kurjuutta ja nälkää. Ei ollut arvosteltava oloja niiden mukaan, jotka oman saamattomuutensa ja laiskuutensa vuoksi olivat joutuneet puutteiseen elämään, vaan sellaisten, jotka ikänsä kaipasivat omaa maata irtolaisina kuljeksien tai vuokramaata viljellen.

Mutta nyt oli vieras henki hiipinyt kuin salaa kansaan ja rauhallisia oloja sekaannuttava myrsky oli varmaankin ovella. Myrkkyä oli kylvetty maatyöväen poveen, ja se vaikutti siellä. Se tuottaisi kerran vielä katkeria kärsimyksiä. Oliko niiden jälkeen nouseva luokkavihasta vapaa kansa ja muodostuva uusi yhteiskunta, jossa suotaisiin riittävät elämän ehdot omasta työstään niille maattomille, jotka terveeseen oikeustajuntaan nojaten tahtoivat päästä omaan maahan käsiksi?

XV.

Hautamäen isäntä palasi kylältä, riisui vettätihkuvan sarkatakkinsa naulaan ja istui raskaasti penkille. Oli päivällisaika jo ohi kulumassa, mutta talon lukuisasta työväestä oli vain muutamia renkejä saapuvilla. Toiset olivat olleet taaskin koko päivän poissa; lakkopäivillä. Palvelijat olivat karjakartanolla, ja emäntä liikkui yksin tuvassa ja keittiössä.

Jaakko istui keinutuoliin karsinaikkunan lähellä ja sysäsi sen liikkeeseen.

Näin se siis meni vain edelleen kuin kulo, työväen hullautuminen johtajiensa syöttämiin aatteisiin. Ei auttanut mitään, vaikka hänkin oli koettanut taistella kuumeen leviämistä vastaan oman työväkensä keskuudessa. Oli tapahtunut tänään sellaista, jota ei ennen vielä milloinkaan. Rauhallisimmatkin hänen mökkiläisistään, niitten mukana vanha Eenokki, olivat sanoneet hänen kokoavan kapitaalia työmiestensä kustannuksella.

Että nyt vanha Eenokkikin! Se merkitsee sitä, että tehdassosialismin myrkky on jo niin pilannut maatyöväen, että oikeudentunto on kokonaan menemässä. Joukkohuumaus vei kaikki mukanaan, sille ei voinut mitään.

Heidän olonsa kaipasivat kyllä suuria parannuksia, mutta tulisivatko he niitä saamaan tällä tavoin? Kun puolue ei voinut enää hallita omia jäseniään ja heidän oma järjestyskaartinsa sai viattoman veren vuotamaan siellä, niin miksi se ei voisi vielä täälläkin tapahtua? Oli vain enää kysymys ajasta ja paikasta.

Jaakko sysäsi keinun jyrisevään liikkeeseen ja jäi miettimään. Hän ei huomannut vaimoaan, joka oli tullut siihen hänen viereensä, ennenkuin tämä laski kätensä hänen olalleen.

— Tätä kaikkeako sinä nyt niin mietit? sanoi Emmi.

— Onhan sitä tässäkin tarpeeksi. Kun näkee vielä, että tulee väärinymmärretyksi. Ei se ole helppoa.

— Minkä sinä heille voit. Antaisit olla…

— Mutta minäpä olisin tahtonut omien alustalaisteni kanssa, edes muutamienkaan heistä, pysyä niinkuin veljenä ja ystävänä. Minähän olen tehnyt kaikkea heidän hyväkseen, ja olen usein jo puhunut torppareille palstoittamisesta.

— Mitä he sanovat siitä?

— He hymähtelevät vain epämääräisesti ja sanovat, että leikkiä kai se on. Sitten vasta, jos sosialistit voittaisivat eduskunnassa, he saisivat palstansa.

— Siinä sen näet, minkälaista joukkoa se on, sanoi Emmi. — Ei sinun kannata surra sen itsepäisyyttä.

— Kyllä minä sen joukon tunnen. Se pitää kiinni joukkohengestä, ja kun tähän asti ei ole kukaan tehnyt sen hyväksi mitään, niin he ovat menettäneet kaiken luottamuksensa parempiosaisiin. Ei yksilö näy saavan hyvillä töilläänkään syntymään tätä luottamuksellista suhdetta heidän kanssaan. Ja jos ajakseen saakin, on se rikki joukkohuumauksen tultua, niinkuin nytkin. Hautamäen maalla ei kärsi puutosta kukaan muut kuin Nikki Purola, joka omaa laiskuuttaan on mennyt rappiolle. Kuitenkaan he eivät enää luota minuun. Kun näin pitkälle ovat parannukset työväen oloissa jääneet, eivätkä he luota porvareihin, ovat anarkistit saaneet heidän luottamuksensa.

Jaakko vaikeni. Palvelijat aterioivat äänettöminä tuvassa, ja vanha kello kävi verkalleen. Ilta jo hämärtyi.

Emmi istui vielä penkillä sukankudin käsissään. Häntä ei yhtään peloittanut, vaikka Jaakko tuossa pelkäsi aseman yhä vain pahenevan. Semmoisiahan olivat olleet jo pitemmän aikaa. Ruokatunnit jauhettu puolueasioita, vaiettu väliin ja taas aloitettu. Joskus oli asia lyöty leikiksi ja naurettu yhteisesti.

Jaakko oli niin tunnontarkka kaikessa. Niin nyt tässäkin. Muutamat kylän emännät olivat Hautamäessä käydessään ihmetelleet, miksi Jaakko on erilainen kuin kaikki muut isännät. Aina puuhaa työväkensä hyväksi, vaikka ei tarvitseisikaan. Nyt sen näkee itsekin, onko siitä apua.

— Eivät ne naapurit oikein pidä siitä, että sinä niin kovin paljon kumarrat työväkeäsi ja aina sen etua valvot, sanoi Emmi. — Kuuluvat isännät sanovan, että opettaa työläisensä liian vaativiksi.

— Vai sanovat niin, hymähti Jaakko. — Sehän on kuitenkin minun asiani. Kun Hautamäestä ei käydä mitään heiltä lainaamassa, niin pitäkööt suunsa kiinni.

Vähäisen vaitiolon jälkeen jatkoi Jaakko:

— Olen minä sen jo nähnyt ja tuntenut heidän äänestäänkin, että minun pitäisi polkea samoja latuja kuin hekin, mutta siihen minä en suostu, menköön työväki mihin suuntaan tahansa. Minä ymmärrän heidän asemaansa enemmän kuin naapurit, jotka tahtoisivat säilyttää kokonaan muuttamatta vanhan yhteiskuntamuodon.

— Mutta paha on olla naapurienkin vihoissa, huomautti Emmi.

— Ettäkö he oikein vihaamaan? naurahti Jaakko. — Minä taidankin tässä olla sitten kahden tulen välissä. Toiselta puolen työväki, toiselta naapurit. No, ei se yhtään minua sureta. Kun minä olen uskoni saanut, niin pidän sen myöskin, vaikka jäisin yksin tietäni kulkemaan.

Tämä viimeinen oli tarkoitettu Emmille, ja Jaakko katsahti mitä hän siihen sanoisi.

— Niin, en sitten tiedä. Voit tulla vielä naurunalaiseksi, sanoi Emmi nostamatta katsettaan työstään.

— Ja mistä?

Jaakon ääni helähti teräkseltä.

— Siitäpä juuri, että matelet työväkesi edessä ja noudatat kaikessa heidän mieltään.

Emminkin ääni tuntui jo saaneen katkeran sävyn. Se sai sen melkein ensimmäistä kertaa heidän elämässään.

— Se ei kuulu kehenkään, jos minä teen oikeutta työväelleni, jyrisi Jaakko, nousten kiivaasti tuolista, joka jäi siihen tyhjänä keinumaan, ikäänkuin suuttumus olisi tarttunut siihenkin.

— Eikä minuunkaan?… jos et itsestäsi välitä…

— Sinä et tätä ymmärrä, sanoi Jaakko kuin katuen kiivauttaan ja meni ulos.

Jaakko tunsi verensä voimakkaan käynnin. Miksi ei hänen oma vaimonsakaan ymmärtänyt häntä? Nyt he olivat riidelleet ensimmäisen kerran elämässään. Tähän asti oli hän aina Emmissä löytänyt ymmärtävän toverin. Nyt tuntui kuin raja auenneen entisyyden ja tulevaisuuden välille. Ja nyt, kun hän olisi tarvinnut kahtaalla päin ahdistettuna vaimonsa tukea, sanoikin tämä hänelle kylmiä sanoja.

Se ei muuta kumminkaan asiaa, mietti Jaakko. Minä seison vaikka yksinkin omalla pohjallani. Kyllä naapuritkin käsittävät sen, että uusi aika on tulossa ja että nykyinen aika on kuin rajaviiva vanhan ja uuden välillä, mutta he eivät ole mitään tietävinään siitä. Jokaisessa liepeessä omistamataan maata he riippuvat kiinni kynsin ja hampain, mutta maattomien on sittenkin saatava maata. Jos he nyt tämän käsittäisivät, niin myrskyä ei nousisi ja…

Mutta sehän oli jo nousemassa. Se ajatus iski kuin nuijalla. Tämä oli myrskyn alkua. Suomalaiset työmiehet yhdessä ryssien kanssa ryöstämässä ja murhaamassa. Ei estänyt enää mikään yhteiskunnallista ja valtiollista myrskyä. Hänhän oli tänään nähnyt sen omalla alueellaan, että olisi turhaa enää hänenkään sovitella yksilönä. Työväenkaarteista puhuttiin ja suojeluskunnista. Se oli siis sotaan valmistelua molemmin puolin.

Jaakko käveli rauhattomana kartanolla illan hämärässä. Kylältä palasi työväki suurta melua pitäen. Jaakko hätkähti. Tuntui sellaiselta, kuin olisivat häntä tulleet kiinniottamaan.

Näinkö pitkällä jo oltiin.

— … nämäkin maajussin perkeleet… kuuli Jaakko katkelman muutaman miehen lauseesta ja tunsi melkein masentuvansa.

Ehkäpä sota oli jo alkanutkin. Joukossa näytti olevan sellainen henki. Muulloin olivat kylältä palatessa jutelleet rauhallisesti, nyt karkeasti kiroiltiin ja vannottiin. Se tuntui ilkeältä ja kuohutti.

Vielä portailla jatkui muutamien miesten sadattelu. Jaakko astui hammasta purren heidän perässään pirttiin.

— … jumal'aut' tässäkin talossa rikkautta, joka on köyhälistön hiellä koottu… perkele!

Se oli Nikki Purola, joka reuhasi.

— Minun pirtissäni ja alueellani ei kirota eikä vannota, sanoi Jaakko jyrkästi.

Miehet hätkähtivät, mutta Nikki naurahti vain. Raapaisi hattuaan korvalliselle ja astui isännän eteen.

— Sinun! Työmiesten voimalla tämä on koottu.

Mitään sanomatta tarttui Jaakko Nikin kaulukseen ja työnsi hänet ovesta ulos.

— Elä astu tähän taloon niillä mielipiteillä.

— … sen vielä edestäsi löydät, kuului vielä pimeästä porstuasta.

Työväki vaikeni, mutta muutamien kasvoilla näkyi kasvavaa kiihtymystä.

Jaakko meni kamariin. Siellä oli Emmi. Katsoi pitkään niinkuin olisi sanonut: »Siinä sen näet.» Jaakon täytyi paeta sitä katsetta, niin koski se häneen. Ja istuessaan pienen vierashuoneen keinutuolissa hän tunsi olevansa kuin yksin koko talossa.

XVI.

Villen välitystoimisto oli täytynyt lopettaa. Se ei enää kannattanut.
Epävakaisilta näyttävät ajat tekivät talonkaupat melkein mahdottomiksi.

Alusta alkaen oli välitystoimi sujunut huonosti Villeltä. Hänen luontainen laiskuutensa oli siihen syynä. Olisi pitänyt käydä maita katsomassa ja yleensä innokkaasti puuhata, mutta aamuisin täytyi nukkua myöhään valvotun yön jälkeen ja yöt menivät pelatessa ja hurjastellessa.

Rahatkin olivat jo loppuneet. Ne menivätkin kuin hiekka sormien lomitse. Eräänä päivänä he kumpikin sen huomasivat.

— Minä tarvitsen rahaa, sanoi Helena.

Ville katseli komeasti pyntättyä vaimoaan silmät suurina.

— Mitä… joko olet kaikki hävittänyt?

— Sinä ne olet hävittänyt… juopporatti! Sanat sinkoilivat molemmin puolin terävinä. Helena jäi itkemään ja Ville pakeni ulos. — »Helvetti!… semmoisen akan kanssa jaksa…»

Silloin vasta Ville huomasi, miten kauaksi he kumpikin olivat menneet entisyydestään. Kaupunki-ihailu, joutilaisuus ja hurjastelu oli hävittänyt kaiken ihmisyyden, josta nyt olisi toivonut olevan edes rippeitä jälellä.

Ensi kertaa tunsi Ville raskaana kohtalon käden painavan itseään. He olivat nyt köyhiä, ja se merkitsi sitä, että nyt pitäisi ryhtyä työhön. Mitä hän tekisi? Sen, ettei hänestä ollut oikeastaan mihinkään, tunsi Ville itsekin nöyryyttävänä. Ja jos hän olisi ollut rehellinen itseään kohtaan, olisi hän myöntänyt, että maatyön halveksiminen oli vienyt hänet tähän.

Olisipa vielä Kinkomaa myymättä. Edes pienikään pala siitä omana. Tuskinpa hän enää koskaan saisi omistaa maata. Maat olivat kaikki yksityisten hallussa. Pitäisi muuttaa olot sellaisiksi, että maa olisi kaikkien vapaasti viljeltävänä, silloin hänkin sitä saisi.

Villessä oli herännyt uusi elämän ajatus, oikeastaan hän ensi kertaa ajatteli. Hänessä tapahtui käänne aivan pienessä hetkessä. Ja ajatukset tulvivat hänen mieleensä toinen toisensa yli niinkuin hurjat laineet.

Hän tunsi olevansa sosialisti. Miten hän sitä ei ennen ollut huomannutkaan. Ja nythän hänen köyhänä miehenä täytyi pakostakin kuulua siihen joukkoon.

Sosialidemokratia! Kuinka se sana olikaan ihana hänelle. Siihen sisältyivät kaikki tulevaisuusajatukset.

Ja nyt oli Ville huomaavinaan ne epäkohdat, joita poistaakseen sosialistit taistelivat. Niitä oli lukuisasti. Miten hän oli saattanutkin kulkea nykypäivien yhteiskuntapuuhista ja -taisteluista mitään välittämättä, silmät ummessa maailmaa mullistavilta aatteilta ja sokeana kaikelle kurjuudelle?

Hän oli nyt köyhä, mutta oliko se hänen oma syynsä? Eivätkö nuo lukuisat iilimadot, liikemiehet ja kauppiaat, olleet häntä kynineet puhtaaksi niinkuin kaikkia muitakin. Hän oli yrittänyt rehellisesti työskennellä välitystoimistossaan, mutta toiset, voimakkaammat, löivät häneltä tien tukkoon. Nyt hän oli työtön, joita nykyinen yhteiskuntajärjestelmä synnytti lukemattomia. Villen ajatukset jatkuivat. Hänelle tuli polttava halu työskennellä nykyisen vallankumouksellisen työväen parissa sen aatteita seuraten ja tulkiten toisille tietämättömille. Hän oli mielestään kehittynyt muutamassa hetkessä täydellisesti demokratiaa ymmärtäväksi ja oli valmis sitä toisille opettamaan. Itse hän ei kyennyt käsittämään, että hänen ajatuksensa, kerran irti päästyään ja saatuaan sysäyksen ahdistavasta puutteesta, kääntyivät pian anarkokommunistiseen suuntaan. Ei pilkahdustakaan edes hetkellisestä häpeän tunteesta, että oli hylännyt maan ja omaa laiskuuttaan joutunut rappiolle. Hänhän oli muka rehellisesti koettanut talohuijarina pyrkiä eteenpäin.

— Tiedätkö, Helena, kuka on syypää meidän köyhyyteemme? kysyi Ville jo seuraavana päivänä vaimoltaan.

— Sinä ainakin.

— Ei se ole minun syytäni, vaan nykyisen yhteiskunnan. Yht'äkkiä olen saanut silmäni auki. Minä rupean sosialistiagitaattoriksi. Sellaisia tarvitaan nykyjään paljon.

Helena hymähti halveksivasti. Hän ei ajatellut mitään muuta kuin mistä saisi rahaa.

Ville sitä ei nähtävästi enää kykenisi riittävästi hankkimaan, siispä oli hänen sitä otettava mistä vain tarjottiin.

— Vai sellaiseksi. Tuleeko siitä paljon rahaa? kysyi Helena maaten laiskasti vuoteessaan. Aamu oli kulunut jo pitkälle, mutta hän ei viitsinyt vielä nousta.

— Kai siitä sen verran, että nätisti elää.

— Mutta minä tahdon elää reilusti, niinkuin tähänkin asti. Jos sinä et saa rahaa, niin kyllä minä…

— Miten?

— Hellittämällä niitä maalaisten siveyskäsitteitä.

Helena nauroi rietasta naurua oikoillen vuoteessa.

Ville hätkähti. Oliko Helenakin menossa siihen suuntaan? Se tuntui melkoisen nololta. Tosin hänellekin oli sattunut omat pienet seikkailunsa täällä kaupungissa, mutta se nyt oli toista sentään aina miehen… Vaimon pitäisi olla joka tapauksessa uskollinen.

Helena oli noussut ja kampaili tukkaansa kaappipeilin edessä. Hän oli täyteläinen ja kaunis. Kyllä hän hyvin kelpasi. Kokemustakin oli jo siitä.

— Ehkäpä oletkin jo seikkaillut? kysyi Ville kylmästi. Häntä kuohutti se, että yhteiskunta ja sen rahaherrat muka ryöstivät näin toiselta hänen vaimonsa. Mitään syytä Helenassa itsessään ei hän voinut löytää.

— Aina vähän, kiusoitteli Helena.

— Ja sinä ilkeät! kuohahti Ville ja tarttui vaimoaan olkapäähän, niin että hienot pitsit repeilivät.

— Mene hiiteen! Sinähän murskaat minut. Mene hankkimaan rahaa äläkä pahoinpitele vaimoasi.

Ville istui masentuneena ja kiukuissaan. Tämä käänne oli hänelle melkein odottamaton. Tosin hän oli jotain epäiltävää kevytmielisyyttä jo huomannutkin vaimossaan. Helena kiemaili miehille ja oli myöhään iltasilla poissa kotoaan.

Yhteiskunnan syy, päätteli Ville. Rahavalta katkoo perhesiteetkin. Ei ole ihme, jos vallankumous on ovella. Mitä olisi nyt tehtävä Helenan suhteen? Miten hän oli saattanut niin muuttuakin? Yhteiskunnallisista asioista hän ei välittänyt. Rahaa piti vain olla. No, sehän oli tarpeen taloudessa, kaikessa. Ilman sitä ei voinut elää. Olisiko Helena nyt muuttunut todellakin niin eläimelliseksi, että möisi ruumiinsa kurjasta rahasta? Mutta olihan se niin tavallista kaupungeissa. Kovin hävytön hän sentään kehtasi olla, Helena, kun puhuikin sellaista.

— Kuule, minä hankin heti toimen, saan rahaa, mutta sinun on luvattava olla erossa kaikesta sellaisesta, sanoi Ville.

— Sittenpähän näkee, virkkoi Helena kiusoittavasti hymyillen. — Jos sinä voit hankkia rahaa, niin se sopii kyllä minulle. Sinä tahi joku muu, ei ole minulle sillä mitään väliä. Kun kerran on näin mennyt, niin menköön vastakin miten sattuu.

—- Voiko nainen puhua noin? sanoi Ville kiukuissaan. — Häpeisit toki.

— Nainen sitä oikein voikin, kun elämä menee alaspäin, niinkuin nyt meidänkin. Me halusimme kumpikin kaupunkielämää, ja se kysyy rahaa. Ja kun mies ei kykene sitä hankkimaan, silloin astuu nainen esiin. Jos nyt sinä et onnistu, niin kyllä varmasti minä.

Ja Helena nauroi pilkallista, hirvittävää naurua. Naisessa ei ollut enää hituistakaan entistä Helenaa, joka Kinkomaassa oli ollut kerran reippaana maalaistyttönä, tosin halukkaana suloillaan miellyttämään miehiä, mutta kumminkin ihmisenä. Nyt hänestä oli ihmisyys raa'assa seurapiirissään kadonnut melkein olemattomiin.

— Helvetti, sinä olet kuin elukka, karjaisi Ville.

— Ja oletko sinä parempi, kuohahti Helena. — Kyllä minä sinun seikkailusi tiedän, vaikka en ole mitään puhunut. Kaipa nekin kuluttivat osaltaan rahoja, jotka nyt loppuivat.

— Ole vaiti, kähisi Ville, mutta hänestä oli ponsi hervahtanut. Helena tiesi siis, ettei hänkään ollut parempi. Menköön sitten kaikki niinkuin menee. Kaikki on yhteiskunnan syytä. Rahan syytä. Mutta vallankumous puhdistaa.

Hänen on jouduttava mukaan.

XVII.

Talvi oli jo alussa. Ale ja Taave asuivat hatarassa, syrjäisessä komerossaan. Tehtaassa oli työtä riittävästi, mutta palkat hupenivat ihmeteltävästi kaikkeen ja mikään ei siltä riittänyt. Omituinen nälän tunne oli aina vatsassa ja ruumiissa. Sen lisäksi piti kuulla aina kotona valitusta ja tehtaassa kiroilemista ja hirveitä puheita.

Taave oli lakon jälkeen vaipunut omituiseen tylsyyden tilaan. Ei juuri mistään valittanutkaan eikä liioin puhunut toverilleenkaan temokratiasta. Ei odottanut mitään muutosta tilanteeseen, mutta ei kieltänyt, jos toiset sitä vakuuttivat. Ruumiissa oli alituinen väsymyksen tunne, joka pani jäsenet liikkumaan jäykästi. Silmiin oli ilmestynyt verestävä kiilto. Tehdastoverit olivat häntä ruvenneet sanomaan »menninkäiseksi», ja Taave oli siitä vain hymähtänyt.

Ale oli entistäänkin vaiteliaampi. Työmiesten alituista honotusta hän ei viitsinyt kuunnella. Hänen tulevaisuudentoiveensa oli saanut kertakaikkisen iskun lakon loppuessa. Ajatukset pyrkivät siltä maan puoleen. Sieltä hän toivoi pelastusta, mikäli saattoi toivoa. Päästä johonkin maalaistaloon työmieheksi ja saada perheelleen siellä asunto. Sitä hän ajatteli ja suunnitteli. Se olisi ollut ihanaa. Hän puhui tästä toverilleenkin, mutta Taave hymähti katkerasti.

— En minä tule, kun kerran pois ajettiin, se on vissi. — Hänestä oli karissut pois demokraattinen innostus ja jäänyt viha jälelle. Kun voisi jotenkin kerran kostaa tämän vääryyden.

Ale hautoi maallepääsy-unelmiaan. Sunnuntaisin aikoi hän lähteä johonkin tarjoutuakseen maatyömieheksi, mutta se jäi aina viikosta viikkoon. Siellä olisi mennyt maanantaipäivä, ja se olisi merkinnyt perheelle sitä suurempaa puutetta. Ja sitten täytyi olla kaartin harjoituksissa. Rangaistuksen uhalla oli kielletty pois jääminen. Kun siihen kerran tuli mennyksi, täytyi kai olla edelleenkin. Ja olihan järjestyksestä pidettävä huolta. Hänhän oli järjestyskaartin jäsen. Koskapa alituiseen puhuivat vallankumouksesta, niin saattoihan se tulla minä päivänä tahansa, ja silloin pitäisi olla järjestystä valvomassa.

Illoin työn loputtua ei tehnyt mieli olla asunnossa, jossa vaimo aina valitti ja lapset pyysivät leipää. Ne eivät ymmärtäneet, että sitä piti haukata vain suurimpaan nälkäänsä. Ja kun tätä ei jaksanut kuulla ja katsella, tuli aina kävelleeksi työväen kahvilaan. Siellä sai istua ainakin siltä rauhassa ja sitäpaitsi sai siellä aina kahvitilkan hiukovaan nälkäänsä. Joskus tarjosivat toverit, toisinaan osti itsekin.

Kahvila oli iltaisin täynnä miehiä. Luettiin sanomalehtiä ja politikoitiin. Tupakansavua, rähinää ja kirouksia oli maasta laipioon saakka. Sittenkin voi siellä paremmin viihtyä kuin asunnossa, jossa puute ja valitus irvisti joka nurkasta.

Eräänä iltana istui hän toverinsa kanssa hörppimässä kahvia, kun huomasi Kinkomaan Villen eräässä pöydässä.

— Katsohan, Kinkomaan entinen isäntä on tuolla, sanoi hän Taavelle.

— Niin näkyy… sanovat tulleen siitä kans' sosialistin.

Vahingonilo välähti Alen raukeissa aivoissa. Jos kerran Ville on sosialisti, silloin se on yhtä köyhä kuin minäkin. Eipä ollut apua torppariensa häätämisestä.

Ale sai yht'äkkiä rohkeutta ja päätti mennä sanomaan siitä Villelle.

Istuttuaan Villen pöydän ääreen, jossa oli pari muuta miestä, virkkoi
Ale:

— Isäntä ei taida enää tuntea entistä torppanaan.

Ville hämmentyi hieman.

— Kyllähän minä Alen tunnen, eikä tässä enää isäntiä ollakaan.

— Vai ei enää. No ei se torpparien häätö taitanut auttaakaan.

Alen ääni hieman vapisi. Siinä oli vihaa ja harmia.

Miehet katselivat pitkään Villeä, kuin tutkien.

— Onko tämäkin ollut sitten suurporvari ja ajanut maantielle mökkiläisiään? sanoi toinen.

Ville ei osannut sanoa mitään. Lähdön aikeissa napitti takkiaan.

— Olihan tämä, vahvisti Ale, leuka värähdellen. — Taave asui myöskin hänen maallaan. Pois ajoi meidät kuin koirat ikään.

— Porvarilla oli silloin porvarin tavat, sanoi Ville naurahtaen ja jotain sanoakseen. Nousi ja valittaen alituista kiirettään poistui.

Miehet tiesivät kertoa, että Ville on työväenpuhujana. Heistä ei ollut niin erikoisen outoa, että porvaristakin joskus tulee sosialisti. Tästä sitäpaitsi oli tullut hyvänpuoleinen. Vaati kaiken omaisuuden yhteiskunnallistuttamista.

— Koira on koira, enkä hänelle ikänäni anteeksi anna, että kotini hävitti, murisi Ale ja meni Taaven luokse.

— Mitäs Ville sanoi?

— Sitä mitä muutkin. Kuka heistä tietää mitä kukin sanoo. Laiskuuttaan se mies maansa menetti.

Taave poistui jonnekin, ja Ale painui nurkkaansa. Siinä olisi ollut vasta ilmestynyt työväenlehtikin, mutta ei jaksanut sitä lukea tällä kertaa. Pohjaton haikeus täytti mielen. Korva otti kahvilamelun lomassa ulkoa tulevat äänet, sanomalehtipojan huudot ja ohikulkevien askelet katukäytävällä, mutta ajatukset olivat siellä kaukana, jossa kolkko tuuli kierteli autiotuvan seiniä ja etsi ulosajettuja asukkaita.

XVIII.

Hautamäen Jaakko käveli tyhjässä tuvassa.

— Nyt se siis alkaa, veljessota.

Päivän juova väreili permannolla, ja ulkona oli keväistä, vaikka olikin helmikuun ensimmäinen päivä.

— Se on alkanut jo. Mutta miksi sen piti näin alkaa? Miksi ei kaikki omat miehet ryssiä lyömään ja maata puhdistamaan vuosisataisesta saastasta. Punakaarti, mikä se oli? Joukko hulikaanien harhaan johtamia nälkäisiä työmiehiä, oman maan kansalaisia.

Miksi tämän piti mennä näin?

Se on nyt sitä ryssäveljeilyn ansiota. Miksi ei jo aikaisemmin hallitus karkottanut maasta kapinan alkuunpanijoita, roistojen roistoja, ihmiseläimiä? Mikä sen tietää, kukapa sen käsittää. Kaipa ukkosta on niin paljon ilmassa, että täytyy tulla salamoita. Nyt ne alkavat sinkoilla.

Mutta mikä synnytti ukkosta?

Jaakko käveli jälleen, istui penkille ja nousi rauhattomana.

Nyt lähtivät monet maatyömiehetkin verikaartiin. Olisivatko lähteneet, jos heillä olisi ollut omaa maata? Olisiko heitä voitu silloin kiihoittaa?

Mutta eiväthän nytkään olleet punakaarteissa mukana muut kuin sellaiset, jotka halveksivat työtä ja olisivat tahtoneet elää toisten kustannuksella. Ja sitten taas ymmärtämättömät, jotka eivät osanneet harkita asioita.

Mutta nepä olivatkin eronneet koko puuhasta, nähtyään mitä tarkoitetaan. Niin muutamat Hautamäenkin alustalaiset, jotka olivat jo punakaartiin liittyneet. Mutta heistäkin vain harvat.

Eivät osanneet erottaa oikeata väärästä. Kuinka moni heistä lienee saanut muuta opetusta kuin lapsena aakkoset. Myöhemmin tuli lukukirjoiksi kiihoittajien sanomalehdet.

Jos oppikaan esti veritöihin ryhtymästä? Oppineitapa heidän johtajissaankin kuului olevan.

Jaakon askeleet kaikuivat raskaina tyhjässä tuvassa. Emmi tuli keittiöstä ja istahti kuin väsyneenä penkille.

— Mitenkä luulet tässä käyvän? kysyi hän mieheltään.

— En tiedä muuta kuin että mukaan lähtisin, jos ei talo vaatisi jäämään, sanoi Jaakko ja hetken kuluttua jatkoi:

— Tarvitaan kai niitä miehiä täällä kotinurkillakin.

— Kävitkö kaikissa Hautamäen mökeissä? kysyi Emmi.

— Kävin. Väki ei tahtoisi ryhtyä töihin.

— Aikovat kai lähteä punaryssien joukkoon. Nikki Purola kuuluu jo menneen.

— No hänet nyt tiesikin… toisten aikeista ei saa selvää. Muuten eivät pääse enää lähtemäänkään, jos olisi haluakin.

— Pidä vain sinä varasi heidän kanssaan.

— Minähän olen aina tehnyt heille oikeutta eikä minun siis tarvitse pelätä.

— Usko vain, että sitä muka katsovat.

Emmi poistui, ja Jaakko meni kartanolle, suori heiniä hevosille ja jatkoi kävelyään.

Eilen hän oli ajanut kaupungissa ja siellä nähnyt, miten miehet sankoin parvin pyrkivät taisteluun. Näki että isäin henki liikkui kansassa. Siellä lähti harmaapäät vanhuksetkin mukaan, ja joukossa oli torppareita ja työmiehiä. Täällä eivät edes hänen parhaimmat miehensä olleet selvillä mitä tehdä. Lähteäkö ja mille puolelle. Olisivat kai mieluummin punakaartiin lyöttäytyneet, jos olisi ollut uskallusta. Miten saattoi olla siellä niin ja täällä näin? Mikseivät kaikki kunnon työmiehet voineet käydä yhteisen asian puolesta?

Jaakko meni tupaan. Siellä seisoi peräikkunan luona Paavo, hänen poikansa, kivääri kädessä, valmiina lähtemään.

Jaakko huomasi miten pojan kasvot hehkuivat. Hän oli nähnyt kaupungissa samanikäisiä, koulupoikiakin, kantamassa kivääriä, kasvoilla innostuksen tuli.

— Nytkö sinä menet?

— Niin, isä!

Se tuli varmana, ja Jaakko huomasi, että pojasta oli tullut jo melkein täysi mies.

— Hyvä on, että tästäkin talosta joku lähtee, sanoi Jaakko. — Lähtisin minäkin samaan matkaan, mutta ei käy jättäminen äitiä eikä taloa yksin. Jos kaadut, täytyy sitten minun täyttää paikkasi.

Ilta hämärtyi. Paavo oli jo mennyt, ja Emmi istui karsinapenkillä murheellisena hämärään iltaan tuijotellen.

— Saa nähdä, palaako poika sieltä, oli hän äsken sanonut, ja siihen oli
Jaakko virkkanut:

— Sinne jää paljon… tämä on varmasti verinen leikki.

— Ja kuinka luulet tässä käyvän? kysyi nyt Emmi vaitiolon jälkeen.

— Niin että totuus voittaa. Se jää aina lopuksi voitolle, vaikka joskus toiseltakin näyttäisi. Ja siellä on nyt maan parhaat tältä puolelta, aina se sekin jotain vaikuttaa.

Tuli hiljaisuus. Hämärässä pirtissä kuului vain seinäkellon verkkainen käynti ja väliin kahden ihmisen hiljainen huokaus niiden puolesta, jotka lähtivät maata vapauttamaan.

XIX.

Nikki Purola istuu tupansa penkillä ja silmää silloin tällöin ulos, eikö sieltä jo alkaisi sanantuojaa näkyä. Lyhyt talvinen päivä on jo lopussa, ja kuu nousee metsän takaa vetäen valojuovan hämärän tuvan lattialle.

Nikin pitäisi lähteä punaisten rintamalle ja odottaa siinä sanantuojaa.
Akka laittaa parhaillaan evästä vanhaan nahkalaukkuun.

— Ei sitä sutkoista summaa tarvitse, sanoo Nikki akalleen. — Pian sitä taloista tasataan. Tullaan vielä Hautamäenkin läskiammeelle.

— Entäpä jos ette lahtareille rynnääkkään… silloin se tuli loppu köyhälle kansalle, arvelee akka. — Tänkin paikan lahtarit kuuluu lähteneen liikkeelle ja Hautamäen keskenkasvuinen kakara mukaan.

— Mitenkäs muuten. Tuodaanpahan nahka ukolle pojastaan tuliaisiksi.
Lait' pian eväs laukkuun, jotta pääsee lähtöön.

Ei haluttanut kumpaistakaan puhua päivän asioista, porvareista ja muista, kun oli jo koko päivä paasattu. Nythän piti lähteä tappelemaan ja heittää se turha suunsoitto.

Porstuassa kuului askeleita, ja tuvan ovi rämähti auki.

Vanha Eenokki sieltä kömpi tupaan ja toivotteli hyvää ehtoota.

— No mihin sinä nyt? kysäisi, nähtyään Nikin lähtöpuuhat.

Nikki naurahtaa ja hymähtää ylimielisesti.

— Miesten töihin, porvariloita nuijimaan… heh… nyt se alkaa.

Eenokki ymmärtää asian ja miettii lyhyen tovin.

— Vai sinne… en minä tällaista osannut odottaa… että ihan pyssyjen kanssa toisiaan tappamaan. Parasta kun jäisit pois. Ei siitä semmoisesta hyvä seuraa.

Nikki kiroaa.

— Vai jo muutit mielesi.

— En ole semmoista kannattanutkaan, ja sanon itseni kaikesta irti, kun kerran rupesivat tällaiseen… huonostipa meni asiat.

Nikin akka iskee silmää ukolleen ja vie eväsrepun porstuaan. Nikki tulee jälestä, ja eukko suhahtaa:

— Piruako sinä siinä jauhamaan sen kanssa! Ala joutua tielle.

Nikki lähtee ja akka menee tupaan. Kohta tulee ulkoa kylästä Alma,
Nikin tytär, ja riisuu palttoonsa ja lakkinsa.

Tyttö on siistissä puvussa, ehkä kahdenkymmenen ikäinen, reipas ja miellyttävä.

— Mihin isä meni? kysyy hän äidiltään.

Akka koettaa antaa vaikenemismerkkejä tytölle, joka sitä vähän ihmettelee.

— Nyt minä jo arvaan… onhan siitä koko päivä jauhettu. Pyysin isää jättämään semmoiset puuhat, mutta eipä auttanut. Nyt ei ilkeä koko kylässä silmiään näyttää.

Akka yltyy pauhaamaan. Herjaa tytärtään, joka istuu siinä kuun valaisemalla penkillä.

Tyttö on vaiti. Äskeinen raikas puna on poskilta hävinnyt.

— Luulisi porvarien siittämäksi tätä ryökinätä, jollei tietäisi… jatkaa akka raakaa sanatulvaansa.

— Nyt minä en jaksa enää, vaan lähden, sanoo tyttö päättävästi ja ottaa vaatteensa. — Tulisiko Eenokki minun kanssani kylään asti?

— Joutaahan tästä. Kieltelin minäkin isääsi, mutt'ei siitä sille mitään…

— Ja mihin sinä aiot mennä? kysyy akka.

— Missä työtä ja ruokaa saa ja voi rehellisenä katsoa ihmisiä silmiin, sanoo tyttö. — Tätä häpeätä minä en kestä.

— Voi helvetti tätä porvarien nuolijaa! huutaa akka vielä tuvan ovelta
Alman jälkeen. — Mene vaan, mutta elä tule ikinä takaisin!

Kuun kirkkaasti valaisemalla tiellä ehättää Eenokki tytön jälkeen.

— Sosialistiksi nuo saivat minutkin ja nimen kirjoihinsa, mutta en minä tällaista osannut ajatella. Taisi isäsikin lähteä viimeiselle reissulleen.

— Minusta se on ollut aina niin turhaa, sanoo tyttö, se saarnaaminen ja huutaminen. Ja miksi sinne rintamalle nyt isän piti lähteä, kun ei tästä kylästä toisetkaan. Saa nyt hävetä, vaikka on syytön kaikkeen.

Tytön ääni värähteli, ja Eenokki huomasi hänen hiljaa nyyhkyttävän. Kävi ihan sääliksi tyttöä vanhan miehenkin. Koetti lohduttaa ja rauhoitella minkä taisi.

— No mitä sinä siitä… eihän se sinun syysi ole. Kunniaksi tämä sinulle on, että hankit työtä ja olinpaikan ihmisissä. Mihin nyt aiot mennä?

— En tiedä. Mihin sattuu kelpaamaan.

— Menisit vaan Hautamäkeen. Kyllä isäntä sinut ilolla ottaisi. Minä vaikka puhuisin Jaakolle.

Tyttö ei vastustanut. Eenokki käveli jo edellä ja kääntyi Hautamäen tielle. Hänkin oli tullut sanoneeksi Jaakolle turhanpäiten semmoista, joka nyt kadutti. Pitäisi ihan anteeksi pyytää, vaikka eihän tuo näyttänyt sitä muistelevan.

Alma jäi talon pihaan ja Eenokki meni sisään. Tytöstä tuntui pahalta, että oli kotoaan näin lähtenyt, mutta ei voinut sille mitään. Jos olisi jäänyt, niin ei varmasti olisi kehdannut enää itseään kellekään näyttää. Tuntui turvalliselta päästä semmoisten ihmisten luo, jotka olivat varmasti oikeassa tässäkin, joka nyt alkoi.

Emäntä tuli ulos ja vei Alman kädestä pitäen sisään.

— Jää vain meille, ja kyllä minä sinusta huolta pidän niinkuin omasta sisarestani, puheli hän tytölle. — Ei sinun tarvitse semmoisten vanhempien kanssa… kun nyt jo äitikin herjaa omaa lastaan.

— Ja kun sanoivat eilen jo Nikin lähteneen, ihmetteli isäntä. — Sen saisi nyt vielä kiinni kun viitsisi.

— Tulisiko se siitä paremmaksi, sanoi emäntä.

Alma istui alakuloisena, katsettaan kohottamatta. Kaikesta huolimatta oli masentavaa ajatella isää punakaartissa hulikaanien kanssa mellastamassa. Tuskin voisi häntä enää tämän jälkeen isänään ajatella.

XX.

Muutama viikko oli vierähtänyt. Hautamäen alustalaisia oli viety tutkittavaksi ja puolet heistä, osallisina kapinan valmisteluun, oli jäänyt sille tielleen, odottamaan tuomiotaan. Jaakko oli koettanut heitä vapauttaa, mutta ei onnistunut. Talon töissä oli nyt vain puolet alustalaisista.

Päivät olivat pitkiä ja hiljaisia. Tuvassa ei puhuttu ruokailuaikoinakaan muuta kuin välttämättömät asiat. Työmailla oli usein vilkas keskustelu käynnissä, mutta kun Jaakko saapui paikalle, syntyi äänettömyys.

Ja joskus luotiin isäntään synkkiä silmäyksiä. Olihan tämä uhannut lähteä itsekin rintamalle, jos tosissaan puhui.

Jaakko koetti saada selvää alustalaistensa ajatuksista, mutta nämä vaikenivat kuin muuri.

— Kunhan eivät suullaan julkisesti kapinoi, sanoi Jaakko eräänä päivänä vaimolleen. — Olkoot muuten miten tahansa. Taisipa sattua väärinpäin ne vangitsemiset. Siellä on nyt tavallaan syyttömästi parhaimmat miehet ja tänne taisi jäädä punaisimmat.

— Syyttömästi? Olivathan he punakaartissa, sanoi Emmi.

— Eivät olisi siihen ryhtyneet omasta aloitteestaan. Katson vieläkin villitsijöitten syyksi maalaistyöväen sekaantumisen kapinaan. Rankaisu kyllä niskoittelusta tekee heille hyvää, mutta syyttömiä he kapinaan ovat.

Tuli viestejä voitoista, ja Jaakko tunsi tulevansa päivä päivältä rauhattomammaksi. Muut siellä puhdistavat maata raiskaajista, ja hän on täällä vain kotimiehinä, valmista odottamassa.

Siellä lyötiin ryssiä,'häpäisijöitä, ja hän oli täällä, vaikka vielähän hänenkin kätensä olisi kääntynyt siinä missä toisenkin.

Penttikin siellä oli varmasti maksamassa ankaralla kädellä raiskaajille.

— Mitäs, jos minäkin lähtisin rintamalle, sanoi Jaakko eräänä päivänä vaimolleen. — Tuntuu niinkuin tässä toisten armoilla olisin jäänyt elämään ja valmista nauttimaan.

— Tee kuinka tahdot. Vaikeata on tosin talon hoito epävarman väen kanssa, mutta kyllä minä parhaani koetan, jos kerran et voi menoasi jättää, sanoi Emmi. — En minä sinua tosin hennoisi päästää.

Ja Emmi laski kätensä miehensä olkapäälle.

— Mutta et kielläkään?

— En. Olisin silloin huono kansalainen ja vain omaa etuani katsova.

Se jäi siihen sillä kertaa. Mutta seuraavana päivänä nähtiin Jaakon mietteissään menevän kylään. Sieltä palattuaan kertoi hän, että toisissa pitäjissä oli talot melkein tyhjinä miehistä. Kaikki olivat menneet. Hänen täytyi myöskin lähteä.

— Tuntuu niinkuin toimettomana katselisin tulipalon sammutusta olematta itse mukana. Menen ainakin joksikin ajaksi, ja sinun on hoidettava taloutta, sanoi hän vaimolleen.

— Ettäkö isäkin lähtee, innostui Liisakin. — Olisin minäkin nyt mies, niin lähtisin!

— Tännekö luulisit minun jäävän, sanoi Annikki. — Olisi pitänyt lähteä edes sairaanhoitajaksi.

— Taidatte pian jättää minut yksin koko taloon, hymyili Emmi. — Sama se on, kyllä minä täällä järjestyksestä vastaan.

— Niin, kukapa sitä olisi uskonut silloin kun ryssät meilläkin reuhasivat, että näin pian heitä lyötäisiin, sanoi Jaakko. — Nyt pitäisi vanhojen sotasankarien olla elossa.

— Eikö liene suomalaisissa sankareja vielä nytkin, sanoi Emmi.

— No niin ainakin kuuluu sieltä Pohjanmaalta.

Ei puhuttu lähdöstä sen enempää. Jaakko neuvoi töitä ja illan suussa lähti matkaan niin kuin takamaaperkkiölle olisi lähtenyt.

Illallista syödessä kysyivät miehet, mihin isäntä oli joutunut.

— Lähti punaryssiä hänkin osaltaan lyömään, sanoi emäntä suoraan ja peittelemättä.

Miehet katselivat merkitsevästi toisiaan.

— No nythän pannaan sitten työt seisomaan, sanoi joku miehistä.

— Miten vaan haluatte, sanoi emäntä. — Jauhosäkkien suut pysyvät myöskin kiinni, eikä yksikään mies astu pöytään, jos ei työt suju niinkuin ennenkin.

— Kyllä tässä jauhovarastot löytyy, jos niiksi tulee, uhkaili jo toinenkin.

— Miks'ei, jos ovia käytte särkemään, mutta silloin on tie selvä sinne mihin toisillakin niskureilla.

Miehet vaikenivat huomattuaan, että ohjat olivat nyt yhtä lujissa käsissä kuin ennenkin, ehkä vielä lujemmissa.

XXI.

Kuinka mahtavana jylisikään tykkien ääni. Jaakko paljasti päänsä sitä kuunnellessaan. Äsken oli hän saapunut rintamalle ja nähnyt tuokiossa, että leikki oli kaukana. Ankara työ odotti häntäkin, mutta sitä ajatellessa tuntui, kuin hartialihakset olisivat kasvaneet.

Tämähän oli suurinta, mitä oli pitkiin aikoihin ollut ja tulisi vastakin olemaan. Poloista pohjan perukkata puhdistettiin vuosisataisesta saastasta. Ja siinä samalla suoritettiin oman suuren mätäpaiseen tuskallinen leikkaus.

Kotona oli hän kuvitellut toista rintamaoloista. Oli luullut, että armo kävi oikeuden edellä, mutta täällä oli toisin. Valkoisen rintaman vastustajia kohdeltiin yhtä karskisti kuin ryssiäkin. Miksi olivat nousseet hallitusta vastaan, ja miksi alentuivat maanpettureiksi?

Mutta syyttömiä heissä oli, siitä ei päässyt mihinkään. Ja se sai hetkiseksi säälin tunteet heräämään.

Kipeä leikkaus tämä toisaalta oli, mutta eihän muu auttanut.

On lyhyt lepohetki, ja Jaakko istuu kuormaston lähellä mietteisiin vaipuneena. Kuuluu yht'äkkiä tuttu ääni, niinkuin kotipihalla tai vainiolla joitakin vuosia sitten.

Jaakko silmäilee ympärilleen ja huomaa Pentin, veljensä, miesten joukossa. Kiirehtimättä tarkastelee hän vielä, oliko se Pentti todellakin, vai joku toinen.

Sama mies! Ahavoituneempi ja ryhdikkäämpi vain entisestään.

Jaakko menee Pentin luokse, joka seisoo syrjin häneen, ja lyö häntä olalle.

— No vieläkö tunnet?

— Kas, Jaakko! Mistä sinä siihen? Oletko sinäkin täällä?

Miehet puristivat lämpimästi kättä.

— Totta kai, vaikka vasta tuota tulinkin. Enhän minä kotiperkkiöilläkään miehestä alle jäänyt.

— Etpä et, sinähän se aina etumaisena. Taisit lähteä sinäkin osaltasi
Hautamäen raiskaajille maksamaan.

— Niinpä vain, oma osuutemme meillä kummallakin. Vaikka yhteinen asiapa se kallein lienee meille molemmille.

— Se on selvä, ja pian tässä taas leikki alkaa. Saat nyt olla kerran minunkin komennettavanani, naurahti Pentti.

— Hyvä on. Kyllä tehdään mitä käsketään. — — —

Valmisteltiin hyökkäystä. Pentti oli asettunut miehineen asemiin mäen
alle, valmiina hyökkäykseen, jota tykistö tulisi kohta vahvistelemaan.
Tiedettiin läheisissä punaisten asemissa olevan runsaasti ryssiä, ja
Pentti paloi halusta päästä taisteluun.

Tällä hetkellä tuntui hänestä kaikki jälellejäänyt kuin pieneltä pisteeltä kaukaisuudessa. Olo vieraalla maalla ja koti siellä Hämeen perukoilla. Kotimaan kamaralle päästyä poltteli vain yksi ajatus: nyt puhdistetaan maa ryssien ja punaisten saastasta. Se sama ajatus kai oli tovereillakin valtavimpana, mutta hänellä siihen liittyi vielä muutakin: hajalle mennyt ensimmäinen rakkaus, raa'asti väkivalloin viety tyttö, joka oli jo hänelle kuin morsian. Ei voinut työntää syrjään itsekästä nautinnon tunnetta. Nythän sai maksaa häpeän ja tihutyön moninkertaisesti.

Kevät-illan myöhäinen hetki oli hiljainen. Miehistö odotti tykistötulen avaamista. Pentti silmäili kärsimättömästi heidän yläpuolellaan jonkun matkan päässä olevalle mäelle, milloin tuliputket alkaisivat mylvähdellä. Omasta puolestaan hän olisi ollut valmis hyökkäämään joukkoineen heti ilman mitään valmistuksia.

Miehiin oli tarttunut hänen taisteluintonsa. Pistimet oli otettu esille ja kiinnitetty paikoilleen. Joukkue odotti vain suositun päällikkönsä komentosanaa.

Nyt! Nyt alkoi tykkien mahtava virsi. Pentti repäisi lehden taskukirjastaan, kirjoitti siihen jonkun sanan ja käski lähetin viedä sen tykistöosaston päällikölle. Hän oli lausunut toivomuksen, että valmistelu ei kestäisi kuin lyhyen hetken.

Tykkien äänessä oli jotain mahtavaa. Se oli kuin tuomiovirsi, kuin järkkymätön lain lausunto. Se nostatti kuumat veret poskille.

Aukeaman vastakkaisella puolella näkyi liikehtimistä. Sieltä ammuskeltiin harvakseen.

Tykkituli taukosi ja merkkiraketti kohosi ilmaan.

Pentin ääni kajahti kuin metalli:

— Syöksyyn! — Ylös! Mars, mars!

Joukkue meni eteenpäin kuin myrsky. Ryssät tovereineen alkoivat paeta, mutta jäivät typertyneinä yht'äkkiä ryöpsähtäneen taisteluintoisen joukon keskelle.

Sinellimiehet kaatuivat kuin heinä, ja hankea punasi veri. Se ei tuntunut tällä kertaa Pentistä yhtään kaamealta. Taistelun melskeessä oli vain mielessä kotipihojen häpäisy ja metsien raiskaus, koko maan kärsimä häpeä ja sitten muuan vaaleahiuksinen tyttö, joka kerran oli ollut hänelle jo niin rakas.

XXII.

Ale ja Taave ovat istuneet vankilan lattiapahnoilla jo epämääräisen ajan. Ei ole voinut laskea tunteja eikä päiviä. Tunnit ovat olleet vuorokausia pitemmät, ja viikon mittainen aika on tuntunut loppumattomilta vuosilta.

Ei voi nukkua pahnoilla. Täit kaluavat laihaa ruumista, ja niitä täytyy alinomaa karistella näivettyneestä ihosta.

Siitä päivästä, jolloin Ale ja Taave komennettiin »kiväärit olalle» ja marssimaan metsätaipaleelle ja jolloin valkoinen joukko heidät yllätti, on kulunut heidän mielestään mittaamattoman pitkä aika. Kaikki vangin tavalliset alkupäivien ajatukset ovat jo ehtineet hajota, ja kutistunut ajatusjaksojen rengas käsittää vain vankilan likaisen sisustan, vaimon ja lapset jossain hatarassa hökkelissä, pienen autiotorpan jossain hyvin kaukana. Ajatusten liikkuma-ala kutistuu vielä siitäkin. Torppa jää pois, häipyy pieneksi pisteeksi, ja sitten sitä ei ole enää ollenkaan. Joskus vielä välähtää aivokomerojen pimennosta kuin valokehän ympäröimänä entinen kotimökki, sitten on vain sitä samaa tasaista: vaimo ja lapset siellä jossain, tämä ryöttäinen pehkuläjä tässä, josta näkyy raukeita verestäviä silmiä, takkuisia päitä ja risaisia ruumiita.

Mielikuvat ovat nyt Alella ja Taavella yhtäläisiä. Taave ei tapaile
enää tehtaalaismurretta, ja etevämmyys temokratiassa on nyt hävinnyt.
Samanlaisena valoläikkäpilkahduksina näkee hän entisen mökkinsä
Kinkomaan takalistolla, niinkuin lepattavan ja sammuvan kynttilänliekin.

Vihakin on jo olematon käsite. Sitä hautoo vain voimakkaampi maantiesälli, joka on tähän tällaiseen jo tottunut ja voi mukautua oloihin järkeilijän tyyneydellä. Alessa ja Taavessa on viha ja vahingonilo leimahtanut silloin, kun eräänä päivänä on ovesta sysätty sisään Kinkomaan entinen isäntä, Ville. Silloin eivät ole nämä miehet tunteneet mitään kohtalotoveruutta. Harvasanainen Ale on jurahtanut:

— Tännehän se isäntäkin tuloo.

Ja niin ovat päivät vierineet. Maantiesälli on istuksinut ikkunassa miettien karkaamista ja metsäistä matkaa punaisten rintamalle. Ikkunan ohi on marssinut silloin tällöin valkoisia joukkoja, ja silloin on sällin leuka pahasti jännittynyt.

— Lahtarit perr…!

Kirous on jäänyt aina kesken. Mistä syystä? Lieneekö epämääräinen tilanne sadatuksia miedontanut.

Villessä ovat mielentilat muuttuneet samoin kuin toisissakin vangeissa. Ensin suonia paisuttavaa vihaa, aamusta iltaan. Sitten jo mielihaikeutta ja hätää: ne voivat ampua, ei siinä auta mikään. Helena jää ja pieni Uolevi, josta kerran jo ajateltiin Kinkomaan perijää. Helena saa nyt olla vapaasti miesten kanssa. Ei se tästä välitä.

Mutta jos vielä pääsisi tästä selviämään, niin hän muuttaisi kauaksi
Lappiin, vaikka Ruotsin puolelle. Toiset miehet eivät saisi Helenaa, ja
Uolevista tulisi vielä mies.

Villen ajatukset viipyvät menneissä päivissä. Viehättävinä kuvasarjoina ne nyt kulkevat ohitse. Hautamäessä iloisena nuorukaisena, öillä tyttöjen luhdissa, päivisin loikomassa jossain työtä pakoillen. Kinkomaassa, sähköisen Helenan kainalossa hääyönä. Iloisia, huolettomia päiviä. Niitä muistaessa puristaa joskus rintaa sanomaton ahdistus. — — —

Eräänä päivänä tulee vartija ja sanoo Alelle ja Taavelle:

— Nyt saatte mennä.

— Mihin? kysyy Ale käsittämättä, että vapautus oli tullut aivan yllättävänä.

— Mihin vaan minun puolestani, sanoo vartija. — Alkakaa vain mennä.

— Ihanko vapaaksi? teristyy jo Taavekin.

Edellisenä päivänä olivat toverukset olleet tutkinnolla, mutta mitään vapautusta toivomatta painuneet taas harmaisiin mielialoihinsa.

Vapaus tuli niinkuin päivänsäde pitkän pilvisään jälkeen. Se lämmitti rintaa ja sai vedet kihoamaan silmäkulmaan.

Ville katseli verestävin silmin Alen ja Taaven lähtöä. Hänen vapautuksestaan ei vartija puhunut mitään. Pitäisi kysyä, jos jotain tietäisi.

— Enkö täältä minäkin jo saisi lähteä?

Vartija ei vastaa, muljauttaa vain välinpitämättömästi silmiään, mutta
Taave ehättää sanomaan:

— Eihän täältä toki isäntämiehiä… ja mihinkäpä kaverilla on kiirekään.

Taave oli alkanut saada jo takaisin osan entistä varmuuttaan. Luonto oli valmis nousemaan heti kun tiesi, että pääsee vapauteen.

— Mihin tässä nyt ensiksi mennään? sanoi Ale vankilan ulkopuolella. Oli niin sykäyttävän hyvä mieli, ettei osannut ajatella paljon mitään.

— Tietysti akkojen luo, touhusi Taave. — Aloittamaan taas uudelleen tätä roletaarin elämätä.

Alesta tuntui kohta vapaaksi päästyään, että hänen on jätettävä heti kaupunki ja nämä seudut, joissa on tullut eläneeksi kovien kokemuksien raskaat päivät. Pois, kauaksi, entiselle kotiseudulle, entisen keskelle, elämään salolaisen elämää. Jossakin kyllä saisi jonkun mäkituvan tai talon saunan nurkan asuakseen ja taloihin pääsisi töihin. Oli suotta tullut tänne muuttaneeksikin. Mutta kaupunki ja tehtaalaiselämä oli silloin kangastellut niin houkuttelevana ja vapautta lupaavana. Se oli riistänyt sen vähäisenkin vapauden ja oli ollut vähällä viedä kaikki.

Alelle tulee polttava kiire pois kaupungista. On sanottava eukolle, että kerää vähäiset tavaransa kokoon ja joutuu matkaan. Ei tätä loppupäivääkään tahtoisi hän olla enää täällä.

Taave on esittänyt Alelle, että kai sitä mennään tehtaalle työtä pyytämään, mutta Ale ei ole sitä kuulevinaankaan.

— Parasta kun sinäkin lähtisit sinne kotipuolille, sanoo hän Taavelle. — Siellä sitä on kuitenkin parempi. Saa olla raikkaissa metsissä ja kesällä pyytää kalaa.

— Ettäkö aiot lähteä isäntiä kumartelemaan?

— Ennen niitäkin kuin tehtaanherroja ja sosialistijohtajia.

Ale kiirehtii edellä, Taave perässä.

— Et taida sinä lähteä? kysyy Ale toveriltaan, vaikka tietää hyvin, ettei Taave henno jättää tehdastyötä eikä sosialistijohtajia.

— En.

Se loppui siihen sanaan, ja toverukset erosivat. — — —

Taivaltaessaan eukkonsa kanssa ulos kaupungista näki Ale vielä vilaukselta Villen. Kahden muun vangin ja vartijain saattamana meni sisään hautausmaan portista. Sinne jäi, mietti Ale. Hän toki pelastui ja meneekin nyt askartelemaan maan kanssa — sinne kauaksi saloille ja korpiin. Siellä sitä tulee ruumiltaan ja mieleltään terveeksi tämän kaupunkivaelluksen ja kitumisen jälkeen.

XXIII.

Vanha Eenokki oli joutunut hänkin toisten mukana pidätetyksi ja myöhemmin oli hänet kuljetettu kaupunkiin asti. Hautamäen Jaakko oli koettanut häntä vapauttaa ennen kaikkea, mutta kirkonkylän esikunta ei suostunut laskemaan häntäkään vapaaksi, ennenkuin olisi hänen asiansa tutkittu toisten mukana.

Nyt hän oli päässyt vapaaksi. Myöhäisenä lauantaiehtoona Eenokki palaa kotimökilleen, ja kun hän saunan ovelta tuntee tuoreen löylyn ja vastan tuoksun, on se kuin lääkettä sairaalle ruumiille ja mielelle.

Saunan hämärässä kuumuudessa jupisee Eenokki yksinään:

— Oli se reisu… henkikulta tuo vielä säilyi.

Vaikka löyly hautookin pois katkeran mielen ja ruumiista raihnauden, jää jälelle arkuus, joka on samaa kuin peloitetulla metsän elävällä. Korpiasujan rauhaa on häiritty oudolla tavalla, ja se on tehnyt hänen olentonsa epävarmaksi.

Kun hän jo kotiutuu ja aloittaa jokapäiväiset askareensa, on alituiseen mielessä pelko: jos vielä hakevat uudelleen. On sattunut jäämään joku seikka epäselväksi, ja sen vuoksi kuljettavat vielä esikunnissa, joissa on kaikkein pahinta, ne kun siellä niin vihaisesti luihauttelevat silmiään. Saattaapa joku käydä syitä lisäämässä, ja silloin ne tulevat.

Vähitellen tämä pelko muuttuu varmuudeksi, että kiväärimiehet tulevat vielä. Kuuluvat muitakin kuletelleen toistamiseen, ja yksi oli jäänyt sille tielleen. Se lisää vielä epävarmuuden tunnetta.

Tästä valittaa joskus Eenokki eukolleenkin, vanhalle kurttuiselle akan kääkkänälle:

— Saattavat ne kulettaa vielä minutkin.

— Lahtaritko?

— Elä sano lahtarit, vievät vielä sinutkin… nepä ne voivat tulla hakemaan. Peloittaa ihan aina. Ei tupakkarauhaa saa siltä pelolta.

— Ei minuakaan yöllä nukuta. Kun yritän nukkumaan, niin silloin kiväärin pistimet häilähtävät ja ässähihaisia miehiä vilahtelee… tuli tästä ajat…

Silloin kun sattuu tuvassaan istumaan, silmää Eenokki vähän väliä tielle ikkunasta. Jos sattuu joku ajamaan, silloin ilkeästi vetää sydänalasta kuin puukolla. Joko nyt…? Yöllä ahdistaa painajainen, ettei saa nukutuksi. Kun on talossa, tuntuu olo hieman turvallisemmalta. Siellä on edes piilopaikkoja, jos sattuisi suojeluskuntalaisia tulemaan.

Niin jatkui viikosta viikkoon. Kukaan ei tullut kumminkaan Eenokkia hakemaan. Käskettiin Hautamäkeen pihamieheksi. Siellä ei tuntunut olo erikoisemmalta kuin ennenkään. Miesluku oli vain harvennut.

Tulee sitten muutamana päivänä peltotietä taloon kaksi miestä. Eenokki huomaa jo kaukaa tihrusilmillään miesten hihassa valkoisen nauhan ja kiväärit selässä roikkumassa. Nyt! Eenokki kapaisee kujan ylisille ja kaivautuu syvälle pehkuläjän alle. Kädet vapisevat ja henki ei tahdo kulkea. Kuuloaan jännittäen koettaa hän seurata tapahtumia pihamaalta. Ei kuulu muuta kuin hevosmiesten ääniä. Riisuvat hevosiaan, ja joku äyskii, ettei Eenokki ole hakenut talliin vettä. On siis päivällisaika.

— Mihin se kompura on mennyt?

Hetken kuluttua kuuluu joku huutelevan häntä syömään. Se on emäntä. Eenokki kaivautuu pehkuistaan ja kysyy emännältä, joka on tullut vinnin ovelle:

— Joko ne menivät?

— Mitkä?

— Nepä suojeluskuntalaiset.

— Eenokki taisi luulla, että tulivat taaskin hakemaan.

Emäntä nauraa ja puhuu siitä tuvassa jo toisille, kun Eenokki pehkun roskaa vaatteissa työntyy pirttiin.

Kevät lähestyy ja taistelun humina tulee sanomalehtitietoina taloihin. Mökkiläiset eivät lukeneet porvarilehtiä, ja tämän tiedon puutteen saivat korvata satapäiset huhut, joita arvelematta pantiin liikkeelle.

Kaikki pienimmät toiveetkin olivat nyt heidän mielestään karisseet pois olojen muuttamisesta paremmiksi. Kun ei saatu temokraatilta muuta kuin tämä hirveä sota ja kun porvaritkin antoivat tuntea sitä samaa sotaa, niin ei jäänyt uskoa leivän lisääntymiseen, hyvä kun henkikulta säilyi. Ja niin elivät salomökkien asukkaat päivästä päivään, pelokkaina ja arkoina kuin metsän elävät, mutta synkkinä ja salavihaisina.

XXIV.

Jaakko oli palannut rintamalta, ja Hautamäessä suoritettiin viimeisiä kevättöitä. Ne kävivät hitaasti, kun miehistö oli huvennut. Jaakko oli vieläkin koettanut vapauttaa alustalaisiaan, mutta vain muutama oli heistä päässyt takaisin. Nikki Purola oli tavattu rintamalle pyrkimässä ja saanut myöhemmin lyhyen tuomionsa. Eenokin oli onnistunut päästä ennen muita, ja toisetkin ehkä palaavat, kun ehditään heidän asiansa käsitellä valtiorikosoikeuksissa.

Jaakko liikkui töissä etumaisena eikä puuttunut puheisiin. Ruokailuajatkin olivat hiljaisia. Mitään pistopuheita ei Jaakko sallinut. Jos joku yritti entiseen tapaan veistelemään valkoisista, lopetti Jaakko sen lyhyeen.

— On odotettava uutta aikaa. Olihan selvää, ettei kapinoitsijoista ja ryssistä muuten selvinnyt kuin lyömällä…

Omia hiljaisia mietteitään jatkoi Jaakko työpaikoilla. Hän kuvitteli uutta aikaa, ja se antoi vauhtia ajatuksille.

Kun kapina on kukistettu, aloitetaan kaikki kuin uudesta. Veljesvihaa tasoitetaan molemmin puolin kaikilla keinoilla. Maattomat saavat maata, kurjuus ja köyhyys loppuu vähitellen pienistäkin mökkitönöistä, kun saavat oman palstansa ja pääsevät siihen käsiksi. Isketyt haavat paranevat innokkaassa työssä oman kodin hyväksi. Niiden, jotka tätä vastustavat, täytyy taipua.

Vastustajien joukossa oli ensi alussa ollut hänen vaimonsakin. Kunniakysymys se kai olikin vain hänelle. Naapurit ihmettelivät ja paheksuivat Jaakon kantaa maakysymyksessä, ja Emmi ei olisi sitä sallinut. Mikä talo muka Hautamäkikin sitten olisi, jos sen maat paloiteltaisiin yhdeksän torpparin ja mäkitupalaisen ja emätalon kesken.

— Kuka talon töitä sitten tekee, kun mökkiläisistä tulee isäntiä?

—- Kyllä työvoimaa aina on. Varmaan sinustakin olisi mieluista nähdä ympärilläsi hyvinvoipia pikkuviljelijöitä, sanoi Jaakko — Maaseudun sivistyselämä myöskin muuttuu kokonaan. Syntyy virkeä henkinen toiminta, kukaan ei ikävöi kaupunkiin. Kuluneet vuodet ja tämä hirveä veljessota ovat kuin rajaviivana vanhan ja uuden ajan välillä. Tämä opettaa varmasti puolelta ja toiselta. Maatyömiesten ei luulisi enää tämän jälkeen kulkevan tehdassosialistien mukana, ja parempiosaisetkin ehkä tästäpuolin ymmärtävät paremmin maattomien ja irtolaisten aseman.

— Eivätpä ne vain näy ymmärtävän, sanoi Emmi.

— Sepä se on, kun ei ole tahtoakaan ymmärtää.

— Mutta jospa ne sosialistitkin tämän taistelun jälkeen ymmärtävät taas kaikessa omalla tavallaan, epäili Emmi. — Sitä minä vain pahoin pelkään.

— Ja eikö sitten koskaan tulisi sovintoa? Aina vain olisi kansanluokkien välillä viha ja vaino. Jos niin käy, silloin ei tule elämästä mitään. Turhaan silloin on työtä tehty. — — —

Eräänä päivänä pistäytyi Hautamäkeen muuan etäisempi naapuri, Ahomaan
Mikko. Teki oikein hyvää silloin kun vieras joskus taloon poikkesi.
Jaakko riisui hevosen ja tuli vieraan kanssa tarinoimaan.

Miehet istuivat ystävinä vastakkain.

— Mitenkä ne ovat talossasi työt sujuneet? kyseli Mikko.

— Siinähän nuo… viimeisiä tässä on lopeteltu.

— Kyllä kai tästä koituu vielä suurempi nälkä, kunhan joutuu. Mieskuntoiset ovat kaikki tappelemassa ja me vanhat rahjukset työmiehinä. Mutta eihän muukaan enää auttanut. Punaisissa saattaa vielä vastakin kyteä luokkaviha, mutta tulihan edes ryssä pois ajetuksi.

— On tästä muutakin hyötyä.

— Jos vain opiksi otetaan. Miten luulet olojen järjestyvän tämän jälkeen? kyseli Mikko.

— Minulla on omat mielipiteeni. Maassa on minun mielestäni ainoa pelastus. Sekä nälälle että luokkavihalle se on ainoa lääke. Pitäisi viipymättä muodostaa torpat ja mäkituvat itsenäisiksi ja hankkia maata muillekin maattomille. Ja rakkaudella parantamaan saatuja ja annettuja haavoja.

— Sitä mieltä olen minäkin, arveli Mikko.

Jaakko ilostui.

— Vai olet sinäkin. Minä tässä olen sellaisessa ympyrässä, että muutamat naapureistani vihaavat minua, kun en kannata kaikessa heidän mielipiteitään.

— Mitäs siitä, kyllä kaikkien mieli vielä muuttuu. Johan ne vanhat tavat tässäkin maa-asiassa saavat loppua vanhan ajan kanssa. En luule tässä muuten aivan pian sopua syntyvän.

— Niin minustakin, saat nähdä että veljesviha jatkuu vielä kapinan jälkeenkin. Ihmisten on nykyjään niin vaikea rakastaa toisiaan.

— Rakkaudesta ei toki puhuta mitään. Vasta sitten, kun maaseutujen olot muuttuvat ja jokainen saa omasta maastaan leipää riittävästi, syntyy naapurirakkautta.

Vielä saunan jälkeenkin jatkui miesten tarina ja mietiskely. Jaakko tunsi pitkästä aikaa vapautumista painavista ajatuksistaan. Uusi, onnellisempi aika oli kerran vielä varmasti tuleva.

XXV.

Toukokuu oli lopuillaan. Hautamäessä siemennettiin suvitoukomaita. Oli lauantai-ilta ja miehet odottelivat pelloilla saunahuutoa. Pentti oli palannut päivällä kotiin monivuotisen poissaolon jälkeen, ja siitä merkkitapahtumasta riitti miehille puheenaihetta.

— Ei se näytä yhtään muuttuneen, vaikka on tullut sotaherra.

— Eihän ne jääkärit vielä sotaherroja…

— Mitäs ne muita… talvella näin yhden, niin komeaksi oli tullut. Ei tuntenut, vaikka vierekkäin istuttiin rippikoulussa.

— No onhan se nähnyt, että sinä olet punikki.

Miehet nauroivat.

— Eipäs tämä Pentti pitänyt punikkina.

— Noo, mitäs tämä. Hautamäkeläiset ovat toista maata. Villehän noistakin veljeksistä retusteli.

Syntyi vaitiolo. Ajatukset kiertelivät kapinassa, jääkäreissä ja muissa asian yhteydessä olevissa seikoissa.

— Ei kuulunut enää Pentti sotaväkeen menevän.

— Vai ei… no ei siinä ole sitten sitä henkeä.

— Maanantaina oli sanonut jo talon töihin lähtevänsä. Kahden kuukauden loman kuuluu saaneen, ja sinä aikana aikoo hankkia eron koko roskasta.

— Kyllä siellä nyt kyläläiset hyppäävät katselemassa sitä kuin ihmettä ikään. Jääkärejähän ne oli nämäkin Savon pojat.

— Jääkärejäpä jääkäreitä… tämä vaan on Saksassa käynyt.

— Rökitti sitä ryssää ensin ja sitten lähti.

— Kyllä kai se nyt niitä on tappanut jo paljonkin. Kyllä ne joutivatkin.

— Ne saksankäyneet jääkärit kuuluivat oikein jahdanneenkin ryssiä hengiltä. Yksikin oli kehunut toista sataa tappaneensa.

— Mutta jos ryssät tulevat vielä kerran velkomaan niitä, sanoi joku punainen.

Pihasta kuului saunaanhuuto, ja keskustelu katkesi. Jokainen jäi jatkamaan omia mietteitään.

* * * * *

Jaakko istui veljensä kanssa saunan jälkeen pihakamarissa. Se oli laitettu kuntoon Penttiä varten. Ikkuna oli vielä auki, ja lämmin tuuli henkäili sisään. Kauempaa kuului käen kukuntaa.

Puhuttiin Pentin olosta vieraalla maalla.

— Sait sinä siellä kokea kaikenlaista, sanoi Jaakko.

— Aina vähin. Lauantai-iltoina tuli koti-ikävä aina kiusaavana. Nämä suviset lauantai-ehtoot täällä maalla olivat varsinkin silloin mielessä. Näiden veroisia ei olekaan muualla.

Pentti kertoi katkelmia poikien elämästä vieraalla maalla. Kovaa se oli ollut, mutta kun tuli mieleen, miten ryssät täällä reuhaavat, silloin puraisi moni poika hammasta ja pyhiä valoja vannottiin, että kotimaa kerran vielä vapautetaan heistä.

— Nythän se on tehty ja olette kai kaikki tyytyväisiä?

— Mitä lienee mikin. Syrjään meistä kai nyt useammat joutavat, kun työ on tehty.

Toukoyön hämärä oli hiipinyt huoneeseen ja ulkona kaikki vaiennut. Pentti katseli ikkunasta ulos, jossa metsänrajaan asti pohotti äsken äestetty pelto. Voimakas mullan tuoksu tuli siitä vielä huoneeseen.

Hän aikoi nyt jäädä tänne kotikamaralleen. Mikään muu ei häntä miellyttänyt.

Pentti halusi kuulla kotoisista oloista enemmän. Kaartaen kysyi hän
Mikkolan tyttärestä.

— Siinä se on kotonaan, ei näy kellekään kelpaavan.

— Johan nyt kelpaisi, ryssän hutsu. Mutta kuka on tuo vaaleaverinen tyttö talossa?

— Etkö tunne häntä enää? Sehän on Nikin tytär.

— Purolan?

— Niin.

— Vai niin komea tyttö siitä Almasta on tullut.

— Hän on parhaimpia tyttöjä. Ei luulisi semmoisen isän lapseksikaan.
Tuli tähän talvella, kun kapina alkoi.

— Sinne sitten jäi sekin Nikki. Hän nyt joutikin. Ei minua Villenkään kohtalo sureta, vaikka oli veljeni.

— Ei minuakaan, virkkoi Jaakko. — Se oli hänelle laiskuuden palkka.

— Mitenkä leski nyt sen poikansa kanssa…?

— Kyllähän semmoinen aina elää. Kaduilla kauppaa itseään.

— Oho, vai semmoinen… Missä hänen veljensä lienee.

— En ole hänestä kuullut mitään. Talo-osuutensa hävitettyään hävisi itsekin.

— Ville taisi saada Hautamäestä osuutensa?

— Sai ylikin. On pitänyt jo leskeäkin auttaa sen pojan vuoksi.

Jaakko toivotteli hyvää yötä, ja Pentti sai nautinnolla oikaista kotisänkyyn. Ennen unen tuloa johtui mieleen Purolan Alma. Sillä oli komea vartalo kuin herrasnaisilla ja vaalea runsas tukka. Silmää hiveli hänen norja kävelynsä. Miten se oli sävähtänyt nähdessään hänet. Ehkäpä sen vuoksi, että isä oli kapinoitsija ja hän kuului kapinan kukistajiin. Ehkä muutenkin. Sillä oli se sama ilmeensä vielä toisenkin kerran, häntä vastaan tullessaan äsken saunatiellä. Jaakko sanoi häntä hyväksi tytöksi. Mahtoikohan surra isäänsä?

Pentin hiljaiset mietelmät kiertelivät talossa ja ympäristössä, tytössä, jolla oli norja käynti ja runsaat suortuvat ja jonka isä oli ollut kapinallinen. Huomenna näkisi sen tytön ja saisi tietää mitä hän ajatteli.

Omituista. Mitä enemmän hän mietti tyttöä, joka aina tuli uudelleen hänen mieleensä, sitä miellyttävämmältä tämä tuntui. Tyttö oli kuin kodin ja kotiseudun tervehdys hänelle, joka sitä oli jo kauan ikävöinyt. Ehkä tämänkin vuoksi hän taisi pitää tytöstä jo näin ensi näkemältä.

Siinä loikoessa tuli mieleen entinen mielitietty, Mikkolan tytär, mutta hänen kuvansa tuntui vaalenneelta, vaikka olisi koettanut kaivaa sitä esille siltäkin ajalta, jolloin ryssät eivät vielä näillä mailla majailleetkaan.

Niin, ja huomenna onkin sitten sunnuntai ja työväki on puhtaissa vaatteissa aamiaispöydässä. Suloinen sunnuntairauha jatkuu pitkin päivää, ja senlaatuista ei olekaan muualla kuin maalaistalossa, suvisen luonnon keskellä.

XXVI.

Pentti on ollut jo muutamia viikkoja kotona.

On taaskin sunnuntai, ja kesäinen aurinko paistaa Hautamäen orasvainioille, heilimöivälle rukiille ja tyvenille vesille. Elolliset ja elottomat saavat sen lämmöstä osansa.

Talossa on hiljaista. Väki on aamiaisen jälkeen mennyt kylälle. Jaakko on kävellyt metsävainioille, ja Emmi nukkuu kamarin sängyssä. Liisa on Paavon kanssa mennyt Nevalaan, jossa valmistetaan suojeluskuntajuhlaa juhannusaatoksi.

Nuoret olivat pyytäneet setäänsä, Penttiä mukaan, mutta tämä oli naurahtaen sanonut:

— Puuhatkaahan nyt nuoremmat asia hyvään alkuun, pidetäänpä sitten lopusta huolta. Jäänpähän nyt kotimieheksi.

— Jää vain tänne, oli Liisa virnistellyt. Almakin jää.

— Noo, mitäs sinä kakara…

Ja Pentti oli ottanut Liisan syliinsä ja kantanut rimpuilevan tytön takiaispensaaseen.

Ennen Saksaan lähtöänsä oli Pentti hypitellyt Liisaa polvellaan, ja nyt se jo oli iso tyttö, veikeä ja vallaton. Vakava aika ei ollut häneen mitään vaikuttanut.

Paavo oli luonteeltaan toista maata. Nenäkäs ja ylpeä. Vapaussodasta palattuaan oli hän tullut vielä ärtyisemmäksi. Työväelle hän sanoksi yhtämittaa ja kotiväellekin piikitteli. Nytkin äsken oli hän sanonut sedälleen:

— Jätä vain rengeille se punikkityttö. Saahan jääkäri parempiakin, ketä vain ottaa.

Alma oli sattunut vielä silloin parhaiksi kulkemaan ohi.

Pentti oli karahtanut punaiseksi harmista.

— Hillitseppä vähän leukojasi, poika. On parasta että pidät huolta omista asioistasi.

* * * * *

Pentti istui vaateaitan portaalla. Pihka kihelmöi aitan seinähirsistä auringon lämmössä, ja nurmi pihamaalla näytti nuortuvan. Saunakukat tuoksuivat.

Pentti nousi hakeakseen valoisamman paikan. Se löytyi rakennuksen takaa, mutta siellä oli Alma.

Tyttö nousi kiireesti poistuakseen. Pentti esteli ja sai hänet jäämään. Tytöllä oli raitainen kesäpuku ja valkea esiliina. Hän katseli maahan ja hienoilla sormillaan nyhti nurmea.

Mistä ihmeestä tyttö on saanut tuollaiset kädet? mietti Pentti loikoessaan nurmella. Ja miten hän muutenkin on niin ympäristöstään eroava? Nikki oli ruumiltaan suhteellinen, mutta eukko on ruma kääkä.

Hän oli jo hieman päässyt tutustumaan tyttöön, joka oli arka ja epäili häntä. Luonnollisin oli tyttö silloin, kun oli hänen kanssaan tunkiolla lantaa luomassa. Nyt hän taas tuossa pyhäpukimissaan vierasti häntä.

Pentti suostutteli tyttöä tarinoimaan ja saikin kohta kuulla muun lomassa, ettei pidetty kylällä sopivana, että Pentti käveli hänen kanssaan ja oli samalla työmaalla.

— Minkä vuoksi?

Pentti sen kyllä arvasi, mutta kysyi silti.

— No kun sinä olet jääkäri.

Pentin oli pitänyt vaatimalla vaatia tyttöä sinuttelemaan, ja nyt tyttö sanoi sen arkaillen.

Pentti naurahti iloisesti.

— Vai sen vuoksi! Onkohan muuallakin ihmiset samanlaisia?

— Kyllä kai sitä samaa on joka paikassa.

— Ja mitä sinä tästä sanot? kysyi Pentti.

— Kai se oikein on.

— Ei, et sinäkään niin ajattele, etkä saakaan. Minä en yhtään välitä kyläläisistä, vaan kävelen sinun kanssasi ja vien sinut kyläkeinulle ja olen samalla työmaalla.

Jopas tyttö uskalsi näyttää silmänsä. Niissä oli puhtainta sineä, ja ne kummallisesti säteilivät.

— Mitäs, jos kerran asuisimmekin saman katon alla?

— Asummehan tässä nyt jo, sanoi tyttö hymyillen.

— Ei, mutta oikein yhteisessä.

— Nyt sinä puhut pötyä!

Tyttö karkasi seinustalta. Hänen poskilleen oli veri karahtanut.

Pentti hymyili ja nyhtäisi päivänkakkaran maasta. Vai eivät kyläläiset sallisi hänen seurustella Alman kanssa. Tietää sen, kun nyt tässä minä olen kuin yhteistä omaisuutta heidän mielestään ja Alma on »punikin» tyttö. Mutta hänpä ei ole ollutkaan punainen mieleltään, ja kyllä se niin on, että punaisista ja valkoisista täytyy tulla vielä yksi kansa.

Merkillistä muuten oli, että hän voi niin pian mieltyä Almaan, jos kohta tämä olikin ulkonaisilta muodoiltaan komea ja muutenkin hyvä tyttö. Koti-ikävä oli tehnyt hänet ehkä tällekin vaikutteelle alttiiksi. Eihän ollut katumista mitään siinä, että piti Almasta. Yhteiskunnallinen eroavaisuus ei ollut ennenkään hänelle mitään merkinnyt, ja olihan hän muutenkin pysynyt entisellään.

XXVII.

Kinkomaa oli muutaman kerran omistajia vaihdettuaan joutunut tukkiyhtiölle. Mutta talo oli saanut isännöitsijän, joka antoi työtä työttömille ja asutti uudelleen autiomökit.

Keskikesän lähetessä on Alekin vähitellen joutunut entisille asuntopaikoilleen ja menee nyt Kinkomaahan pyytämään työtä ja asuntoa perheelleen.

Päästyään kotiseudulleen on Ale tuntenut niinkuin olisi pitkällisestä painajaisesta herännyt. Kuinka kauan hän olikaan jo ollut kaupungissa? Vasta muutamia vuosia, mutta nyt ne tuntuivat vuosikymmeniltä. Niinkuin toisessa maailmassa, melkein kuin haudantakaisessa olisi ollut. Siellä oli Taavekin, lakot ja työväentalot ja sitten loppumaton nälkä. Sunnuntait ja lauantai-illat olivat samanlaisia kuin muutkin päivät ja illat.

Ja niin oli vuosia eletty, miten lienee eletty ja toimeen tultu.

Sitten piti vielä joutua vankilaan, vaikka ei ollut ikinä varastanut eikä muutakaan. Kun luuli oikein tekevänsä, niin tekikin väärin, ja se oli niiden valehtelijoiden syytä kaikki.

Olipahan toki pelastunut. Voimat vielä riittivät siksi, että pääsi entisille olinpaikoilleen. Ja täällä tunsi joka hetki voimien lisääntyvän. Tuli mieleen vanhoja muistoja ja hellytti mielen herkäksi. Olisi melkein tehnyt mieli itkeä.

Ja nytkin oli lauantai, kun hän meni Kinkomaan uuden isännän puheille.

— Kyllähän työtä on, vastaa isännöitsijä, mutta asunnon laita on perheellisille niin ja näin, kun on tässä tullut miehiä lisäillyksi.

— Kunhan edes työtäkin…, sanoo Ale nöyränä.

— Olisi siellä takamaalla yksi autiomökki, Yliseksi sanovat, jos siinä menisi kesän ajan, lupailee pehtori. — Katsottaisiin sitten talveksi, jos miehessä on työntekijää.

— Sehän on minun entinen mökkini, ihastuu Ale sanomaan. — Kyllähän minä toki siellä, kun saa vain mennä vanhaan kotiin.

Alea puistattaa niin syvä liikutus, ettei sanat tahdo suusta lähteä. Pääsee ihan omaan entiseen mökkiin. Olisi ehkä jo ennenkin päässyt, sieltä kitumasta, kun olisi osannut lähteä sitä sotaa pakoon.

Ale selittää, että oli tullut Ylisestä häädetyksi ja ikävöinyt aina sinne, mutta täytyi olla tehtaassa ja sitten joutui vangiksi.

— Ja saako siellä asua vaikka elämänsä loppuun? Tuota ei kauan enää lienekään… taisi ikä lyhetä sillä reisulla.

— Kun se kerran on sinun mökkisi, niin asu vain. Tämä yhtiö on hyvä mökkiläisille, jos työtä tekevät.

— Kyllä toki minä teen, vaikka yötä päivää, kun saan asua eikä tarvitse muuttaa. Ja vielä minä jaksan sen minkä toinenkin. Sitä kai pyhän perästä pääsee aloittamaan.

— Kyllä vain.

Ei tunnu jalat nyt Alella paljoa painavan, kun saa lähteä kotimökilleen. Ajatuksia ja suunnitelmia tulee niin että päätä pakottaa. Niistä täytyy aina kääntyä puhumaan lasten kanssa jälessä tulevalle Riikalle. Kesäinen päivä vielä lämmittää, ja takaliston korvessa tuoksuu pihkalta ja suopursuilta. On lauantai. Jos Ylisen sauna on vielä säilynyt, niin saa lämmittää. Riikka taittaa vastat nuorista koivuista, ja lammesta saa raikasta vettä.

Eväsrepussa on enää vain yksi leivänkannikka, mutta se ei nyt paina mieltä. Taloista saa, ja on saanut näinä viikkoina, väliin ilmaiseksikin, kun työtä ei ole sattunut olemaan. Sillä tavoin on kuljettu viikosta viikkoon, ja kaupunki on nyt jo siellä kaukana eikä Yliseen ole kuin vähän matkaa. Auttoi toki vielä häntäkin uuteen elämään.

Ylisen tuvan seinustalla heloittavat päivänkakkarat, ja rehevä nurmi on kasvanut pihapolulle. Tuvan ikkunat ovat rikki ja ovi on käynyt hataraksi.

Mutta sauna on säilynyt ja kiuaskin on pysynyt ehjänä. Ale kopeloi hartaana lavoja ja kiuasta ja tuntee silmänurkkiensa kostuvan.

— Tuntuuko sinusta, Riikka, niinkuin oltaisiin nuoria ja aloitettaisiin elämää ihan alusta? kysyy Ale eukoltaan.

— Vielä häntä kysyy… kun on niinkuin paratiisi olisi auennut, kaiken sen perästä.

Kohta kiemuroi sankka savu saunan ovesta ja nousee kirkkaaseen kesäilmaan. Takalistolta kuuluu karjankellojen kilinää ja karjatyttöjen laulua, ja vesi lepää lammessa tyvenenä. Ale istuu pihakivellä ja tietää, että lammessa on ahvenia, mutta hänen vanha venheensä on jo lahonnut ja makaa siellä rannalla ruohoa koloista kasvaen. Mutta aamulla voi laittaa onkivehkeet ja lammen toiselta rannalta lainata veneen naapurilta. Pääsee kalastamaan. Elämä on kohta kuin ennenkin.

Ja sitten maanantaina maatyöhön, siihen, jonka veroista ei olekaan ja jossa nuortuu ja virkistyy.

— Kyllä temokraatit haukkuvat mökinmiehen elämätä, mutta ei olla silloin vielä kaikkea koettu, sanoo Ale eukolleen. — Me ollaan koettu, ja nyt uskotaan mikä on parempi, kaupunki vai korven rauha.

XXVIII.

Annikki oli koko sodan ajan elänyt hiljaista omaa elämäänsä. Kaikki talossa pitivät hänestä, mutta kukaan ei joutanut erikoisemmin keskustelemaan hänen kanssaan. Kapina-aika oli raskasta Hautamäessäkin, vaikka oltiinkin valkoisen Suomen puolella. Kuitenkaan ei tehnyt mieli kenenkään hymyillä. Annikistakin oli tullut vakava, vaikka ennen iloisena hypähteli ja laulahteli.

Vapaustaistelun aikana hän sai usein kirjeen postista, ja jos joku silloin olisi huomannut tarkastaa, olisi hän nähnyt Annikin poskilla heleän punan. Kukaan ei kysynyt mistä hän kirjeensä sai.

Hautamäessä valmistuttiin heinätyöhön, ja Jaakko oli aamulla sanonut, että saataisiin yksi sotapoika heinämieheksi.

— Kuka sitten? oli Annikki kysynyt.

— Juurakko, se sinun mielitiettysi, oli Jaakko nauraen virkkanut ja kiusoitellut tyttöä, joka punastui ja väitteli vastaan.

— Tuleehan tässä taloon nyt vähän rattoisampaa. Juurakko on hauska poika ja sanoo hänkin sotahommat jättävänsä. Vasta nyt kuuluu eron saaneen. Yksi vain on paha asia.

— Mikä sitten?

— Taitaa leipä loppua talosta, ennenkuin uutinen joutuu. Ei ole mitenkään hennonut olla antamatta tarvitseville.

— Ja kun vielä minäkin annoin tänä aamuna leivän Riutan mökin akalle, hätäili tyttö. — Lupasi tulla ensimmäisenä ruista leikkaamaan.

— No mitäs siitä. Vielä on vähän siementä jälellä. Eihän niitä käy nälkään tappaminen.

* * * * *

Puolenpäivän ajoissa tuli Juurakko.

— Jopahan minä näen sinut, huikkasi hän pihaveräjältä Annikille, joka sattui pihamaalle. — Mutta älä koskekaan minuun, ennenkun käyn puhdistautumassa. Olen saanut tehdä viime aikoina sellaista työtä, etten kehtaa koskea sinuun, ennenkuin perinpohjin puhdistaudun.

Juurakko oli äänekäs ja iloinen kuten ennenkin. Vankileirin elämä ei ollut saanut hänen hermostoaan epäkuntoon.

— Tuo sinä Annikki minun vaatteeni sieltä, kylläs tiedät, ja laske rantakivelle.

Pellolta kuului niittokoneen helinä ja viikatteiden hionta. Peltojussi istui tytön vieressä innokkaasti jutellen.

— Kun tästä päästäisiin uuteen aikaan. Veljesviha kuohuu vielä maininkina myrskyn jälkeen.

— Kyllä siitä meilläkin kärsitään, sanoi tyttö. — Useimmat naapurit eivät pidä Jaakon puuhailuista maattomien hyväksi. Sitten kun Pentti tuli kotiin, on hän näyttänyt iloisemmalta. Ovat Pentin kanssa kaikessa samaa mieltä.

— Kuulin tullessani eräässä talossa, että Pentti aikoo naida Alman.
Siitäkös suunsiivoa pidettiin. Eikö Alma ole hyvä tyttö?

— Parhaita mitä tunnen. Kyllä siitä asiasta on kerrankin kuultu. Pentti on muka häväissyt koko jääkärien maineen.

— Se on merkillistä. Pitäisihän osata erottaa kapinaan syylliset ja syyttömät. Kyllä kaikki vielä muuttuu, tulee uusi aika. Mekin saamme olla osaltamme sitä rakentamassa. Missä se sinun palstasi ja pirtinpaikkasi on? Tulehan tyttö näyttämään.

— Sinun?

Tytön silmissä oli kysyvä veitikka.

— Meidän! Ja nyt vasta sinä saat sanoa minut tervetulleeksi.

Poika sieppasi tytön syliinsä ja suuteli hänen tuoreita väriseviä huuliaan. Suvituuli leyhytteli rantakoivunvirpoja siinä heidän vierellään.

»Kyllä sinun kelpaa, kun sellaisen tytön saat», tuntui se sanovan pojalle.

He nousivat päivänpuoleiselle koivikkorinteelle, johon olivat päättäneet rakentaa tupansa ja raivata peltonsa.

XXIX.

Syksy meni menojaan ja tuli kova talvi. Mitäpä pakkasista, ainahan puita sai metsästä, mutta leipä ei kasvanut itsestään. Kellä vähänkään oli viljelystä ja oli siementä saanut säästymään, hänellä ei ollut hätää. Mutta mökkitönöjen siemenvarat, ne vähäiset mitä sattui olemaan, menivät keväällä »rammojen» lisänä, ja pelto jäi harvaksi, jos sai ollenkaan siementä. Ja niin oli lähdettävä talvelle.

Hautamäen mökeissä ei ollut puutetta. Pellot oli saatu kylvöön, ja talossa riitti, jos mökistä loppui. Hyvä oli semmoisen miehen suojattina kuin Jaakko. Toisten talojen takalistoilla kävi jo keskitalvella nälkä uhkaavaksi. Viikon jauhoilla päästiin säästäen puoli viikkoa, sitten oli apua aneltava.

— Ei kuulu pelastusta, huokailivat kumaraselkäiset mökinmiehet. —
Temokratia ei sitä tuonut, eikä toisaalta voinut odottaa.

Mökinmies ajatteli omalta kannaltaan torppariasiaa:

Sanovat eduskunnan hyväksyneen torpparilain… tiedä sitten… ja minkälainen on laki, jonka porvari säätää. Saattaa olla mielenhyvikettä, mutta kunhan pitäisi ruveta rajoja aukomaan, voipi silloin jostain takaportista isäntä pujahtaa. Sattuu verorästejä ja muita rikkeitä, niin silloin tuli tenä eteen.

Valmistuttiin vähitellen jo vaaleihin. Se oli pieni valopilkku. — Jospa uusi eduskunta ei lähtisi kapinan tielle, jos häneen sosialisteja tulleekaan. Tästä voi jo puhua työtoverillekin ja kuulostaa hänen mielipidettään. Siellä oli vielä synkempää.

— Mitä siitä… hajottavat eduskunnan, jos rupeavat maattomia puoltamaan.

— Kukapa sen nyt hajottaa.

— Tietysti suojeluskunnat. Nehän ne on nyt rikkailla pääasiana, sanoo muuan punainen katkerasti.

— Elä, elä, sattuvat kuulemaan.

— Mikä siitä, ampuisivat vain pois nälkää näkemästä.

Siihen se loppui keskustelu, ja molemmat hautoivat synkkiä ajatuksiaan. Saattoi joskus nälän kourissa kateuskin raapaista. Se sattui saman luokan eläjään, jonka oli onnistunut päästä jonkun talon ruokakuntaan.

— Hyvä sen on kellistellä ja haastaa toisille maalaispuolueesta, kun saa talojen paksut leivät ja piimät ahtaa sisuksiinsa.

— On sen. Tiehaaran Aakukin oli reväissyt piimällä mahansa. Tohtoriin kuuluvat kulettaneen.

Vaalit lähestyivät, ja saloeläjän päässä mateli ristiriitaisia ajatuksia punaviivasta. Kenelle sen nyt vetäisi? Temokraatit tarttuivat aseisiin ja entisestään vaikean työväen aseman tekivät vielä kurjemmaksi. Porvareille ei käy vetäminen punaviivaa, olisiko paras jättää vetämättä?

Jotkut tiesivät vakuuttaa, että maalaispuolue se tästä puolin maalaistyöväen olot parantaa.

— Tiespä hänet… saattavat olla vain kauniita lupauksia.

— No helvettiinkös sen viivansa sitten vetää! Temokraatille en veä, enkä porvarille, totta minun se on maanjussille sutkautettava.

— Sille taidan minäkin…

— En turkkilainen vieköön veäkään maanjussille. Se vetää huulesta, se on vissi. Vaikka piru periköön, niin temokraatille tuikkaan!

— Ei se temokratia sun olojas kohenna. Minä annan pirut koko puolueelle. Sain sen takia istua linnassa, vaikka olen rehellinen mies.

— Veä vain maanjussille, käy sitten leipää kans' pyytämään siltä, sanoo joku, jolle ei »rammain» lisäystä ole heltinyt talojen aitoista. — Jos käyt leipää tai jauhokouraa pyytämään, niin karjuvat kuin raavaalle. Vai semmoisille viiva!

Korpikansa seisoi tienhaarassa. Mikä tie olisi valittava ja mikä auttaisi parempaan asemaan yhteiskunnassa?

XXX.

Kevättalven aurinko kurkistaa Kinkomaan korpeen, nähdäkseen onko siellä ketään vielä hengissä. Huomattuaan Alen puukasalla koettaa hieman lämpimämmin hymyillä. Alekin sen huomaa ja itsekseen jupisee:

— Jopahan päiväkulta lämmittää… on nyt se Maarianpäivän aatto… vielä on hanget vahvoja, mutta kesä siitä tulee, kun joutuu.

Varmasti se tulee, ennemmin tai myöhemmin. Ja siihen kesän tuloon perustuu Alen koko elämäntoivo. Kyllä kesällä aina henki säilyy, kun sen saa talven yli. Ehkä jo toukokuun alussa saa syteä poreeseen mertoja ja silloin pääsee ensimmäiseksi kesänalkutunnelmaan, kun jonkun viikon perästä saa pöräyttää potkivat punaeväiset ahvenet pärekoppaan.

Semmoinen päivä on ollut aina juhlatunnelmainen Ylisen mökissä. Nykyisissä olosuhteissa sitä saattaa kuvitella kevätpuolen suurimmaksi juhlahetkeksi, ensimmäistä kevätkalansaantia.

Tässä tunnelmassa jo eläen kopeloi Ale parvelta merrat ja tarkastelee niihin matikan pyynnissä tulleita reikiä. Kahmaisee pyydyksiä syliinsä ja aikoo tupaan kuljettaa, korjatakseen niitä siellä. Riikka, Alen eukko, särkee koko tunnelman:

— Pahustako sinä niitä mertoja tänne… johan sinä hassuna… nythän, on vasta Maarian-aatto.

— … joutessani tässä korjaillut, puolustelee Ale.

— On sitä muutakin… ei ole juhlaksi leivänpalaa… on mentävä taas pyytämään. Kaipa ne nyt antavat, kun ne punaviivatkin tuli maaliitolle.

— … tiedä. Saahan tuota käydä kuulemassa.

— On saatava, tiuskaisee Riikka. — Kun kerran vaalien edellä sanoivat, että aina sitä semmoista autetaan, joka viivansa nyt muuttaa toiseen paikkaan, sillepä maaliitolle, ja kyllä ne sen kaikki tietävät että mekin… Oli hyvä, kun tuli Mikkolan isäntä kutsutuksi katsomaan, mihin viivat vedettiin. Mää sinne ensiksi.

— Mihkä?

— Mikkolaanpa tietysti.

Alenkin mielessä elähtää toivo. Eihän ne nyt juhlaksi leivättä… kun tässä punaviivakin tuli semmoiseen paikkaan. Pitää joutua hakemaan. Jospa antaisivat voitakin kesätyön päälle. Luottaa ne nyt toki oman puolueensa mieheen… pääseekin tässä nyt elämään. Tuli toki se viivakonsti keksityksi.

Ale ottaa latuskasuksensa ja lähtee vanhaa latua korven poikki hiihtelemään Mikkolaan. Tuntuu melkein juhlalliselta, kun on Maarianaatto ja saa jo päivälliseksi syödä kyllikseen. Kah, kun piimähinkki unohtui.

Ale kääntyy takaisin sitä hakemaan.

— Paahhan sauna lämmitä, kylvetään aikaseen.

Saunaa ja Maarianpäivää ajatellessa juhlatunnelma vahvenee. On pieni myÖtäle korvessa, ja Alea ihan hihkaisuttaa sitä laskiessa. Saunan jälkeen on sitten hyvä täysinäisellä vatsalla kellottaa. On vielä valoisata pirtissä, Riikka veisaa paastovirsiä.

Mikkolan talossa on juhla-aaton tuntua. Pirtinlattia on vielä kostea pesun jäleltä, ja emäntä ottaa uunista tuoksuvia rieskaleipiä. Tytär kirnuaa.

Ale on toivottanut hartaasti hyvän päivän ja istunut penkille. Ei kuulu tuvassa muuta kuin emännän sihahtelevat askelet leipiä pöydälle kantaessa ja kerman kurnutus kirnussa.

Vähitellen vääntäytyy isäntäkin jostain loukosta ja istahtaa vetelästi penkille.

— Sieltäkö se Ale?

— Sieltähän minä…

Ale siirtyy tuttavallisesti isännän lähelle ja tarjoaa rouhemassiaan.

— Olisi tässä isännän piippuun. On tätä lajia minullakin omasta takaa.

Se vilja viihtyi Alella parhaiten viime suvena. On hänelläkin jotain omistaan.

Isäntä vetää kumminkin sikarin taskustaan ja puraisee siitä pään huolettomasti. Ale kiirehtii tarjoamaan tulta.

Saatuaan sikarinsa savuamaan silmää isäntä alas ja menee sanomaan jotain rengeilleen. Ale sävähtää, että jokohan tuo nyt karkasi, ennenkuin hän ehti asiansa toimittaa. Sinne se karjakartanolle hävisi.

Onpa tässä emäntä ja tytär. Saattaapa heidän kanssaan juttua aloittaa.

Emäntä ei kajoa nyt jutteluun. Ynähtää vain jotain ohimennessään. Tytärkin, se lihava Vilma, kääntää takapuolensa kirnun ääressä ja katselee karsinaikkunasta ulos.

Ale painuu mietteisiinsä. Ehkäpä emäntä ei ole vielä kuullutkaan, mihin hän on viivansa Riikan kanssa vetänyt. Kyllä se siitä vielä rovehtuu juttuamaan.

Leivät tuoksuvat pöydällä niin, että vesi tulee suuhun. Tyttökin nostaa isoja voimöhkäleitä kirnustaan.

Kun tässä saisi mökin omituiseksi, niin ehkä jaksaisi vielä paremmin. Pojatkin, jotka nyt ovat Kinkomaassa hevospoikina, saisi ottaa kotiin ja lisättäisiin peltoa. Ja ensi syksynä saisi Riikka paistaa yhtä kauniita leipiä. Alkaisi elämä kuin uudesta.

Jopa tulee isäntäkin ja istuu entiselle paikalleen. Ale miettii tiukasti, mistä aloittaisi keskustelun. Asiata, jolle on lähtenyt, ei sovi ensiksi… Se on sanottava sitten niinkuin sivuasiana.

— Jokohan se eduskunta piankin kokoontuu?

Siitä voi sopivasti johdatellen muistuttaa viivanvedostaan, jos ei isäntä sattuisi muistamaa.

— … häntä osaa sanoa.

— Pötkähti niitä sinne nyt miehiä maaliitolle, eikä kummakaan, kun tässä ne viivat muutettiin toiseen paikkaan.

— Taisihan niitä tulla.

— ‘Tuli niitä, ja kyllä nyt asiat muuttuu tälle maalaiskansalle. Onkin tähän asti painettu maamiestä ja nyletty… kyllä se nyt loppuu.

Ale oikein kiihtyy, vaikka ei tiedä miten sitä on nyletty, on vain kuullut isäntien puhuvan. Nyt on puhuttava samaan tyyliin, jos mieli leipää saada.

Isäntä kumminkin pysyy ihmeteltävän penseänä. Ynähtelee vain siinä ryntäillään maaten. Mitähän se siinä miettii?

— Eikähän se tämäkään torppari-asia olisi muilta puoluvilta tullut alkuunkaan… aina ne soliratit vänkäsivät puoleen ja toiseen.

— Vänkää ne vieläkin, sanoo isäntä.

— Niin, jos annetaan, tokaisee Ale ja killistää silmiään uhkaavasti.

Pöytään kannetaan ruokaa. Äsken uunista otettuja, viekoittelevan kauniita leipiä, voita ja höyryäviä perunoita. Miehiä alkaa tulla tupaan, ja Ale hätääntyy. Nyt se rupeaa ruualle, isäntä, ja sitten se menee kamariinsa makaamaan. Jää leipä silloin saamatta.

Ale nielee pitkän syljen, puraisee hammasta ja virkkaa, hieman leikintapaista tavoitellen:

— Taitaa siellä meijän mökissä tulla huono Maarianpäivä. Loppui leipä ihan tyyten, kai sitä nyt isäntä antaa, että tässä päästään pyhän yli.

Isäntä hankkiutuu ruokapöytään ja hakee puukkoaan seinänraosta. Kuin ohimennen sanoo Alelle:

— Ei meiltä saa leipää, eikä muutakaan.

Ale typertyy. On niinkuin olisi lyöty puulla päähän.

— Tottahan tuota nyt yhen leivän. Tulee nälkäkuolema.

Isäntä ei virka enää mitään. Alessa on tuikahtanut toivo, että jos tuo pyytäisi aterialle, kun ei pidä tässä kiirettä ja oikein syljeksii.

Ja Alen syljet alkavat roiskua permannolle ja silmät vilahtelevat karvakulmien alta himokkaina pöytään ja isäntään. Nälkäkin kiihtyy sydäntä vääntäväksi kivuksi, mutta ei käske isäntä syömään, istuu vain kuin hirrenpää siinä pöydän kulmauksessa.

Päästyään pöydästä röyhtäisee ja lyö puukon seinään. Se on kuin piste
Alen toiveille.

Isäntä poistuu kamariin ja Ale ehättää jälestä.

— Kuulkaahan nyt, isäntä, kyllä sitä nyt pitäisi auttaa, kun eukon kanssa se viivakin vedettiin maaliitolle. Ainahan sitä nyt saman puolueen miehelle…

Isäntä on jo kyljellään sängyssä ja hymähtää:

— … tiedä teidän puolueistanne. Olette silloin sitä, tällöin tätä. Kallistutaan aina sinnepäin, mistä toivotaan jotain saatavan.

— No johan nyt.

— Niin on. Ja punakaartissapa se Alekin oli ollut siellä kaupungissa.

Ale häkeltyy eikä osaa sanoa sen enempää. Näinkö se kaikki romahti?
Suunnittelut tulevasta ja nyt tästä nykyisestä, nälättömästä
Maarianpäivästä, ja muusta.

Ale peräytyy porstuaan ja pihalle. — Sen oli ihan vihaa äänessä, isännän, kun sen sanoi. Oli muka kaartissa. Olihan siellä niin moni muukin, kun narrattiin. Ja kun kerran se on mennyttä ja puoluettakin on muutettu.

Ale tunsi jo vihansa nousevan. Semmoinen paksu ukon pöllikkä, kuin härkä. Mitä ne semmoiset tietää nälästä ja puutteesta. Akka ihramaha ja tyttären ronkilla liha lainehtii. Helvetti!

Ale hiihtää vihanvimmassa, huomaa kotiin päin hiihtävänsä ja kääntää suksensa Hautamäkeen. Sinne ei ilkeäisi enää mennä, kun on tullut niin usein jo sieltä saaneeksi elämisen apua.

Alen sydäntä repii oudosti. Kotona lämpiää sauna ja Riikka odottaa. Kun oli niin varmaa jo olevinaan pääsy rieskan ja voin makuun sen viiva-asian vuoksi. Nyt se suututtaa, että tuli viivansa heille antaneeksi.

— Voi iankaikkinen piru!

Hautamäessä ei ole isäntä kotona eikä ole tietoa kotiutumisesta. Alen on pyörrettävä niineen takaisin. Emännältä ei ole uskaltanut edes pyytääkään.

Juhla-aaton tunnelma on alenemassa. Se on hävinnyt jo kokonaan silloin kun Ale laskee pientä myötälettä korvesta kotipihaansa. Saunasta tulee vastan tuoksua, se vähän masentunutta mieltä nostaa Maarian-aaton tuntuun, mutta kun ottaa tyhjän repun selästään, tulee taas huulille tylsä kirous.

— Tokko sulla edes voitakaan? kysyy Riikka.

— Mistä sitä paremmin kuin leipääkään.

— Juhla tästä nyt sitten meille retkahti. Perunoitakin on vain muutama mukula jälellä. Tästä lähtien joutaa viivan veto rikkaille.

— Mitäpä se meikäläisiä auttaneekaan.

Aurinko painuu lumisen korven taakse ja tupa hämärtyy. Ääneti istuvat tuvan murheelliset asukkaat. Eniten kaiveli nälistyneitä sisälmyksiä se punainen viiva, joka oli tullut vedetyksi, ja vielä sitten sille leipäpuolueelle.

— Ei ollut elämä hääviä sielläkään kaupungissa, joshan ei ole täälläkään, sanoo Riikka hetken kuluttua ja katsoo kysyvästi Aleen, mitä tämä siihen sanoo.

— Elä puhu kaupunkielämästä, kiivastuu Ale. — Sinne minä en enää lähtisi, en vaikka… Täällä saattaa korpiasukkaankin elämä korjautua, mutta mitäs siellä. Pois kuuluu jo Taavekin aikovan tulla. Lähtään saunaan, Riikka!

Korpielämä on kuitenkin mökinmiehelle ihanaa kaupunkielämään verraten, ja sauna korvaa pienet puutteet. Se hautoo luut ja lämmittää sydämen.

— Ja saattaahan tästä olotkin pian korjautua, miettii Ale saunan hiestävässä hämärässä.

XXXI.

Jaakko katseli Juurakon kanssa Hautamäen karttoja tuvan pöydällä. Miehet suunnittelivat innokkaasti ensi suvena talon maalla tapahtuvaa palstoitusta. Se oli mielityötä kumpaisellekin. Piirrettiin uusia karttoja, joissa torpparien palstarajat näkyivät.

— Saatpa nähdä, tästä tulee oikea onnentupayhteiskunta, ja naapureille se olisi hyvänä esimerkkinä, jos oppia ottaisivat, sanoi Juurakko.

Paavo käveli tuvassa ja katseli karsain silmin miesten puuhailua.

— Eikö sinua isä yhtään hävetä pirstotessasi perintötalon tuolla tavoin? virkkoi poika.

Jaakko ei huolinut vastata. Se oli sitä pojan yhtämittaista nakertelua isäänsä vastaan. Poika oli saanut kasvaa kovin vapaasti. Hänen aikansa oli mennyt kokonaan työssä, niin että poika sai jäädä äitinsä ohjattavaksi. Ja vapaustaistelusta palattuaan osoitti poika kaikin puolin olevansa täysi mies ja pyrki kaikessa komentelemaan. Hän puhui työläisistä sellaisella vihan vimmalla, että Jaakkoa joskus ihmetytti mistä poika oli semmoisen vihan saanut vähäväkisiä kohtaan.

Paavokin tuli katselemaan palstasuunnittelua ja hymähti. Tulisi kaikkiaan yksitoista palstaa, mutta maata jäisi Hautamäkeen sittenkin vielä runsaasti.

— Kaikille kiertolaisille isän täytyykin jakaa maitaan. Kaikki ihmiset sitä nauravat.

—Ja mitä se heitä liikuttaa enemmän kuin sinuakaan! sanoi Jaakko.

— Hävettää se ainakin minua.

Kiertolaisella oli Paavo tarkoittanut Juurakkoa, ja tämä jätti isän ja pojan sanailemaan ja poistui hämillään toisiin huoneisiin.

— Pitäneekin tästä ottaa äidin osa erilleen, ennenkuin talo raiskataan, sanoi Paavo kävellen kiivaasti permannolla.

— Sinulla ei ole mitään osanottamista, muuta kuin teet työtä! karjaisi isä. — Nulikat eivät määräile tässä talossa. Sinä saisit myöskin oman palstasi, jos sinussa olisi miestä yrittämään, mutta sinä et näy osaavankaan muuta kuin juoksennella pitkin kyliä.

— Ja sinä isä et näy osaavankaan muuta kuin veljeillä punikkien kanssa.

— Häpeä, poika!

Jaakon nyrkki paukahti pöytään.

— Niin on.

— Sanotko sinä sen itsestäsi vai sanovatko sitä muutkin?

— Naapurit sitä sanovat.

— No ei nyt heistäkään kaikki.

— Kyllä melkein.

Paavo poistui tuvasta. Näkyi ottavan suksensa ja laskevan peltotörmästä kylälle päin. Jaakko jäi yksin tupaan.

Siinäpä se taas oli. »Naapurit sitä sanovat.» Tietysti Nevalainen ja muut semmoiset. Oma poika myöskin. Mutta minkä hän sille tekee, että tahtoisi rakentaa siinä missä toiset repivät alas. Jos luokkavihan ja vainon annetaan jatkua molemmin puolin edelleen, ei maalle voida mitään tulevaisuutta rakentaa ja myrsky tulee vielä kerran uudelleen.

Onko hän tosiaankin ollut kokonaan väärässä? Hän tahtoo korvausta vastaan vapaaehtoisesti antaa, mitä kerran olisi lain mukaan pakolla annettava. Eikö sitten vapaaehtoisuus ole parempi kuin pakko?

Ja muutenkin. Minkä hän sille, ettei ole voinut kylmänä katsella ja olla auttamatta vaikeaan asemaan joutuneita. Työ on antanut rikkautta, mutta hän on pitänyt sitä leiviskänä, joka on oikein hoidettava. Mökkiläiset ovat ikänsä ahertaneet talon vainioilla, kerran heidänkin pitäisi saada levätä.

Sitten tulivat nämä vaikeat vuodet, jotka nyt alkavat kuulua menneisyyteen. Ryssä raiskasi maita ja toi siitä surua, sitten kapina ja veljessota. Jos olisi ollut niin, että vapaustaistelun jälkeen olisi lyöty veljen kättä molemmin puolin, olisi voinut iloita siitäkin, ettei ryssä saanut enää polkea tämän maan kamaraa ja että oli itsenäisyys ja isäin henkeä miehissä pitämään järjestystä maassa ja suojelemaan sitä. Mutta nyt oli näin. Rakkaudella ei tahtonut monikaan ryhtyä rakentamaan puolella eikä toisella.

Jaakko huomasi yht'äkkiä, että oli tullut vanhaksi. Se huomio ei masentanut, päinvastoin kevensi. — Pääsenkin kohta tästä lepäilemään.

Johan nyt! Jaakko naurahti väkinäisesti itselleen. Vai lepäämään mies, joka ei ollut edes kuudenkymmenen. Saisi vielä ponnistella kauan, ennenkuin tulisi se juhlallinen kuusikymmenluku.

Jaakko käveli tuvassa ja ulkona. Oli ikäänkuin koeteltava miltä tuntui, kun vanhuus oli hartioita painamassa.

Talon ympärillä ajelivat hevosmiehet. Pentti hienonsi hakoja tunkiolla, ja Annikki kulki siitä pihan yli ja kuului sanovan jotain Liisalle, joka oli aittaan menossa. Se kaikki oli tuttua, joka päivä nähtyä, mutta nyt hän tunsi, kuin olisi vieras kaiken tämän keskellä. Ehkä useimmat ajattelivatkin toisin kuin hän. Hänelle ehkä salaa naurettiin ja pidettiin häntä lapsellisena. Ei nyt Pentti sentään, kyllä hän Pentin tunsi, mutta kaikista läheisimmät, äiti ja poika. Ehk'ei äitikään. Olihan hän jo viime aikoina tullut käsittämään hänen hyvät tarkoituksensa.

Mutta tarvitseeko minun tällä masentaa itseäni, ajatteli Jaakko. Enkö ole varma siitä, että kaikessa koetan tehdä oikein?

Jaakko meni keittiöön, jossa Emmi järjesteli, istui pöydän ääreen ja jäi odottamaan. Viime aikoina oli Emmi aina aloittanut keskustelun.

Pellolla, joka näkyi keittiön ikkunaan, koottiin viimeistä lantakasaa.
Kynnös oli jo paikoitellen sulaa ja upotti hevosta.

— Sinä olet viime aikoina käynyt niin vaiteliaaksi, sanoi Emmi. —
Tuntuu kuin välillemme olisi kasvanut muuri.

Jaakko katseli vaimoaan. Sen kasvoissa ei ollut sitä lämmintä ilmettä, mikä sitä nuorempana niin kaunisti. Kai Emmikin oli kärsinyt vakavista ajoista ja sen takia muuttunut. Ehkä hänkin oli syrjäyttänyt vaimonsa kaiken touhun ja rientämisen vuoksi viime vuosina. Mutta Emmihän tuntui nyt käsittävän, että oli väärin jatkaa näin.

— Itsepä me sitä muuria olemme rakentaneet.

— Sitä olen minäkin ajatellut, ja se on minun syyni. Olen vain ajatellut itseäni.

— Ehkä et sitäkään, vaan kulkenut ajan virran mukana, sanoi Jaakko. — Jo ennen näitä aikoja oli minulla mielessä uusi maaseutujen elämä ja nousukausi. Sitä ei voida rakentaa muutoin kuin kiinnittämällä maattomat maahan. Se maatyöväki, joka yhtyi kapinapuuhiin, on saanut aina elää omia aikojaan, sen hyväksi ei ole tehty paljon mitään. Sosialistiakitaattorit uskottelivat tekevänsä ja pettivät heidät. Maatyöväki on saatava eroamaan heistä.

— Kai se niin on, myönsi Emmi.

Päivä paistoi ulkona lumia sulatellen. Jaakosta tuntui tällä hetkellä siltä, kuin se olisi sulattanut paljon muutakin, ainakin tässä heidän omassa kahdenkeskisyydessään, joka oli ollut viime aikoina melkein kylmää ja pintapuolista.

Ehkäpä päivä sulattaisi roudan rinnoista vielä muuallakin.

— Mihin Paavo lienee mennyt? kysäisi Jaakko hetken kuluttua.

Emmi hymähti.

— Tietysti Nevalaan. Siellähän sen on »syönnöspaikka».

Jaakko tuntui aavistavan asian, mutta kysyi kumminkin vaimoltaan näön vuoksi.

— Mitä se siellä?

— Ailia kai se siellä käy katselemassa.

Jaakko näytti menettävän melkeinpä tyyten hyvän tuulensa. Vai niillä asioilla poika jo kulki, vaikka oli vielä melkein lapsen kengissä. Ja sitten vielä Nevalassa. Eipä siitä sitten mitään hyvää koitune.

Tämän ajatuksensa hän lausui huomaamattaan ääneen, ja Emmi kysäisi:

— Miten niin?

— Muuten vain. Ymmärtänet tuon itsekin. Nevalainenhan on viime aikoina parjannut minua muka erikoisista mielipiteistäni. Pistelyä siitä nyt riittää tästäkin minulle, saat uskoa. Puhuisit pojalle, että jättäisi koko puuhan.

— Etkö sinä voisi puhua?

— Sinä olet lähempänä häntä. Tuskin viitsii kuunnellakaan minua.

— Onpa se ikävää, että ainoa poika niin on. Sinullakin on saattanut jäädä liian vähän aikaa Paavolle, silloin kun hän olisi ollut ohjattavissa.

— Olen sitä itsekin ajatellut. Nyt se on myöhäistä. Pojan on se itsensä huomattava.

Hetkistä myöhemmin jatkoi hän:

— Se voi olla siinäkin, että me käsitämme kumpikin omalla tavallamme ajan vaatimuksia. Poika tahtoisi ankaruutta siinä, missä minä olen tottunut toisin menettelemään. Jos sitten lienen ollutkin liiaksi lempeä.

Emmi ei tuntunut käsittävän Jaakon ajatuksia.

— Ettäkö huomaisitkin nyt olleesi väärässä, uskoessasi työväestä pelkkää hyvää ja tahtoessasi rakkaudella rakentaa särkyneitä oloja?

— Siinä lienen ollutkin väärässä, että olen uskonut liian paljon hyvää työväen luokasta. Pientä osaa lukuunottamatta olen heidät huomannut sangen itsepäisiksi ja omalla lyhytnäköisellä tavallaan asioita käsittäviksi. Heihin juurrutettu oppi on syöpynyt liian syvälle. Ja nyt, kun sitä edelleen lisäillään, pysyvät he auttamattomasti sellaisina ja edelleen kapinoivina. En ole siinä mielipidettäni muuttanut, etteikö pitäisi rakkaudella rakentaa uutta yhteiskuntaa, mutta en voi taata sen hedelmänkantavuutta. Ainoa keino, millä kapinahenkeä, joka edelleen elää heidän keskuudessaan, voitaisiin vähentää, olisi minun käsitykseni mukaan se, että heitä koetettaisiin saada maahan kiinni niin paljon kuin mahdollista. Maa tekee kaikki terveeksi. Ne maattomat, jotka jo ennenkin ovat kaivanneet omaa maata ja saavat sitä nyt lain säätämillä keinoilla, ovat tyytyväisiä, vaikka muutamat heistä ovat saaneetkin kärsiä välillisesti kapinan seurauksista, jotavastoin ne, joille maa on ollut toisarvoinen asia, kapinoivat hengessä vielä edelleen.

— Niin se näkyy olevan. Nurin mennyttä yhteiskuntaa on vaikea tehdä onnelliseksi, arveli Emmikin.

— Mutta kerran se vielä siksi tulee, se on minun varma uskoni, päätteli Jaakko. — Mutta ankarin käsin täytyisi painaa alas ja pitää kurissa yhteiskunnan kuohuva pohjasakka. Se osa ei rakasta työtä eikä maata, ja sen parantumisesta ovat minunkin toiveeni loppuneet.

XXXII.

Huhtikuu oli menossa. Pari miestä hakkaili halkoja Hautamäen takamailla. Toinen oli Ylisen Ale ja toinen satunnainen päiväpalkkalainen, kulkumies, mikä lienee ollut.

Päivä paistaa hellitti ja miehet heiluivat paitahihasillaan. Silloin tällöin vaihdettiin sana, pari, ja mukavalta tuntui olo keväisessä metsässä.

Puolenpäivän ajoissa otettiin eväspussit esille. Ale hyväili känsäisissä käsissään valkoista leipää ja puhkesi puhumaan:

— Saa näes vielä tällaista leipää syödäkseen… akka leipoi tänä aamuna… ja nyt jo saa syödä kerran päivässä kyllikseen. Pakana, miten ne ajat muuttuvat pian, kun sikseen ottaa.

Toinen ärritti vastaan.

— Vai muuttuu… mitä tässä muuttumista vielä, jos nyt runsaampi jauhokoura ja vehnästä muka. Ei tämä vielä ränttää… työtä pitää vielä purrittaa, että silmät nurin päässä, eikä vaatteessa pysy.

— No elähän! Ei sitä laiskana kukaan elä, ja eihän se nyt siinä paikassa kokonaan muutu. Vai pitäisikö tässä sitten sinulle ihan paratiisi aueta? ärähti Ale.

— Eikä, mutta mitäs kehut.

—• No kehunpa niinkin. Minäkin saan kohta mökkini ihan omaksi, tämä Kinkomaan nykyinen isäntä sitä sanoi, ja sehän se onkin… minä häntä kauan tarvitse, mutta onhan pojille. Saavat tulla kotikamaralleen.

— … niistä vielä osaa kehua, porvarien laeista. Saattaa mennä vuosia siinä puuhassa. Ja mitäpä minä heistä. Kulkumiehen elämä on hauskinta. On siellä missä parasta keitetään, päätteli toinen.

— Milloinkapa se kulkumiehen elämä kaivanneekaan parannuksia niinkuin mökinmiehen, sanoi Ale ja ajatteli omia asioitaan eikä huolinut kulkurimiehelle niitä haastaa. — Vanhin poika on otettava syksyllä kotiin ja vähin erin alettava raivata lisää peltoa. Hautamäkeläinen kuuluu jo vapunpäivältä vapauttavan torpparinsa. Kohtuhinnan on maistaan määrännyt. Se Jaakko onkin miestä. Nevalainen ja nämä muut kuuluvat odottavan valtion väliintuloa, niinkuin ei siitä muuten selviäisi. No, tulee se sieltäkin kautta, kun joutuu. Ei se tulematta jää, niinkuin sitä jotkut huutavat.

Aterioituaan painuivat miehet tyytyväisinä kuivalle mättäälle. Alesta tuntui vain siinä loikoessaan ihmeeltä, että kaikki työmiehet eivät vieläkään olleet tyytyväisiä. Hän ainakin oli. Johan nyt piti kumminkin uskoa, että olot tästä muuttuvat.

* * * * *

Mikkolan tuvassa on syöty ilta-ateria ja miehet imevät piippujaan. Tuvassa on vielä valoisaa, ja kuu kellottaa jossain siellä taivaalla ja vetää sillan rantaveteen, joka pellon alla on auennut. Permannollakin, penkin vieressä, on kuun valoläikkä.

Turistaan yhtä ja toista. Kapinastakin on puhuttu, ja joku on sanonut, että se oli sitä oikeaa ja nyt odotetaan parempaa.

Siihen joku miehistä jurahtaa:

— Ei tule paremmaksi näillä keinoilla. Maata pitäisi saada vapaasti viljellä. Mikä sitä velan alla… Nyt nämä palstaniekat, velkaisännät, ovat muka olevinaan hyviäkin manttaalipomoja, mutta kyllä sen näkevät vielä, yltyy hän paasaamaan.

— No mitenkäs pitäisi järjestää, että Ansua tyydyttäisi? kysyy joku. Ja siihen Ansu laukaisee:

— Maa on kaikkien yhteistä omaisuutta! Ei sitä ostaa tarvitse.

Miehet lyövät asian leikiksi.

— Kun menet Venäjälle, niin jospa Leni antaisi ilmaiseksi.

— Ansu on vain se polsevikki!

— Söi taas niin ylöttömästi, että alkaa puhua puuta heinää.

— Ansu aina leksottelee tyhjää ilman aikojaan.

Seurasi lyhyt vaitiolo ja piiput pihisivät. Ansu poistui vihaisena. Naurakootpa vain nyt ja puhukoot porvarien puolesta. Sen kyllä näkevät, ettei hän ole yksin niitä ajatuksia hautomassa. Samaa hän on kuullut monien muittenkin sanovan, jota hän äsken sanoi. Ja sitä kai se tarkoittaa Sosialiraattikin, vaikk'ei uskalla ihan suoraan sanoa.

Ansu veti pimeässä makuukomerossaan muutaman vihaisen, rintaa kirpovan savun piipustaan ja sanoi ääneen ja nyökäytti päätään vielä sanoessaan:

— Niin se on ja niin sen on mentävä!

Mutta ikkunan ääressä jatkui miesten jutustelu.

— Hautamäkeläinen se antoi omasta alotteestaan palstat mökkiläisilleen, vieläpä kohtuhinnalla. Niin sitä pitäisi jokaisen isäntämiehen…

Ja puhuja vilkaisee isäntään, joka istuu penkin kulmalla ja raapia kyhnyttelee pulleaa vatsaansa.

Isäntä hymähtää. Se suututtaa äskeistä sanojaa, joka on Mikkolan mökkiläinen ja mielellään ottaisi palstan hänkin, mutta isäntä ei ole sitä vielä suostunut antamaan.

— Niin se on, että annettava ne on sunkin palstat mökkiläisillesi!

Isäntä murahtaa ja poistuu kamariinsa, mutta miehistä on mieluista vielä puhua Hautamäen asioista.

— Penttikin kuuluu ottaneen maata itselleen ja nyt rakentaa jo kartanoa.

— Niin kuuluu. Se se nai punikin tyttären, vaikka oli itse jääkäri.

— Mikäs siinä, niin on tekokin. Mitäs pahaa se tyttö on tehnyt?

—- Eipä suinkaan. Ja hönkä tyttö on.

Vilma oli istunut karsinaikkunan ääressä ulos katsellen. Joku huomasi, että tyttö kääntyi katselemaan ulos, kun tuli Pentin puuhat puheeksi.

Tyttö nousikin ja poistui nopeasti.

— Eipä Vilma kärsinyt kuunnella, sanoi joku miehistä. — Taitaa vielä vanha suola janottaa.

— Retusteli poloinen sen ryssän kanssa. Nyt ei taida enää kukaan välittää.

— Kukapa sitä ryssän tähteestä… Olisi Pentistä saanut hyvän miehen.

— Niinhän sitä aikoinaan veljeiltiin ryssän kanssa, niin miehet kuin naisetkin.

— Ei niistäkään ollut kuin vaivaista vastusta. Nyt on sekin saasta maasta poissa.

Kuu kurkisti jo ylimmästä ikkunaruudusta sisään. Miehet vaikenivat. Tuntui Vilman asia useimman mielessä kuin painajaiselta. Tuli vielä siinä puhutuksi Pentin puuhista tytön kuullen.

Tarina ei enää lähtenyt luistamaan. Yksitellen painuivat miehet makuulle.

XXXIII.

Kevät on tullut. Hautamäen alueilla on vilkasta liikettä ja ripeätä toimintaa. Kevättouot on tehty ja nyt aukaistaan rajalinjoja, puretaan hataroita, ränsistyneitä asumuksia ja rakennetaan tilalle uusia.

Sitä työntouhua ja intoa kelpaa katsella. Rakentajat häärivät liinaisissaan kuumana kesäpäivänä. Hiljainen tuuli leyhyttelee lehtisilmun tuoksuisena vihannoivan oraspellon yli, vetää juovia tyveniin vesiin ja rientää edelleen, tahtoen nähdä ovatko kaikki työssä.

Ihme! Joka mökissä jotain rakennetaan. Jos tupa on välttävä, tehdään uusi aittarivi entisen tilalle. Tästä puolinhan sitä tarvitaan, kun peltoja lisätään. Joku torpanmies pudottelee alas lahoja navetanhirsiä. Täytyy oikein hihkaista rintaa paisuttavasta riemusta, joka kerta kun pölisevä hirsi kierii alas ja hajoaa pihamaalle.

Ja jos on kaksi asumusta niin lähekkäin, että ääni kuuluu, luikataan välillä toisesta toiseen.

— Hauskaa tämä on!

— Niin käy kuin tanssi! On tämä toista, kun on kaikki omaa.

Ja päivä paistaa ja käki on lakkaamatta äänessä. Muuttaa paikasta toiseen, niinkuin jokaiselle rakentajalle toivottelisi onnea.

* * * * *

Hautamäestä on kuulunut metsien läpi iltakellon ääni. Pentin apumiehet ovat jo lähteneet rakennukselta ja Penttikin hyppää alas telineiltä. Alma on juuri laskenut kantamuksen sammalia salvoksen seinustalle.

Pentti kietaisee tytön syliinsä.

— Maksahan päiväpalkka.

— Sinullepa se kuuluukin palkanmaksu. Näin suuri kasa sammalia!

— Sinulle myöskin. Monesko hirsi lieneekään jo tarttunut tänään seinään.

Tyttö kurottaa huulensa suudeltaviksi ja sitten riennetään juoksujalkaa rantaan. Vastaisella rannalla rakentelee Juurakko asuntoaan Annikin kanssa.

— Hei, tulkaa jo pois!

— Tullaan, tullaan. Ja kyllä siellä jaksatte odottaa, huudetaan toiselta rannalta.

— Vieläkö siellä on palkat maksamatta? luikkaa Pentti, ja vastakkaiselta rannalta kuuluu iloista naurunhihitystä.

Kohta lähestyy venhe lahden poikki, siihen nousevat Pentti ja Alma ja sitten se soluu ruohorantaisten salmien läpi talon rantaan. Talouttaan suunnitellen nousevat nuoret pihaan.

Päivä on mennyt jo mailleen, käki vain kukahtelee rantalehdossa.

Rantatiellä pyrähti Liisa tulijoita vastaan, otti Alman erilleen käsikynkkäänsä ja puhui tälle innoissaan:

— Minulla on uutisia. Paavo ottaa Nevalan Ailin, mokomakin kakara!
Äsken kehui käyneensä pyytämässä ja huomisiltana on kihlajaiset.

— No sehän on hyvä, että tulee aina lisää uusia, hymyili Alma.

— Minä en yhtään välitä Ailista. Semmoinen ylpeä likka kuin mikähän. Ja sitten Paavo! Maitosuu nulikka tässä naimisiin! Minua ihan suututtaa, kun Paavo uhkaa mennä vielä kaiken hyvän lisäksi Nevalaan.

— Kotivävyksi!

— Niin justiin!

Tytöt nauroivat. Jälempänä tulevatkin saivat jo tietää uutisen ja yhtyivät ilonpitoon Paavon kustannuksella.

— Paavon nallikka on suuttunut isäänsä siitä, että palstat luovutettiin ennen aikojaan mökkiläisille, sanoi Pentti.

— Selkäänsä sen pojan pitäisi saada eukon asemesta, kivahteli Liisa vielä.

Oltiin jo talon veräjällä. Tytöt olivat jättäneet pojat hieman jälelle.
Liisalla oli vieläkin uutisia.

— Naimisiin tästä menen minäkin, koskapa kerran Paavokin. Taidan pitää minäkin kihlajaiseni huomisiltana.

— Kallenko kanssa?

— Kallen tai Nallen, kunhan jonkun otan!

Taaskin helähti iloinen nauru. Kalle oli mökin poika naapuritalon maalta, siisti ja reipas nuori mies. Hautamäessä oli hän ollut töissä jo toista vuotta ja iskenyt silmänsä Liisaan ja, niinkuin nyt tuntui, hyvällä menestyksellä.

— Kyllä joutaisit olla vielä äidin luona, sanoi Annikki.

— Äidin luokse minä jäänkin. Otan Kallen kotivävyksi. Totta kai minun on taloon joku mies saatava, kun kaikki pois karkaavat.

Juurakko oli kävellyt tyttöjen lakana kuunnellen heidän jutteluaan.

— Se on oikein, sanoi hän ja löi kevyesti tyttöä olalle. — Kalle on kunnon poika. Hyvän sinä siitä miehen saat.

Oltiin jo pihassa. Talon muu väki oli jo syönyt illallisensa ja miehet laittausivat levolle ulkohuoneisiin, ylisille ja mikä minnekin. Tuvan avonaisen ikkunan ääressä istui vielä Jaakko iltapiippuaan poltellen, tyytyväisenä muhoillen nuorille, jotka eivät olleet häntä huomanneet ja laskettelivat siinä naureskellen juttujaan.

XXXIV.

Seuraavana aamuna Liisa puuhaili lypsytarhassa, kun Kalle tuli kynnökseltä ja nojasi tarhan aitaan.

— Yksinkö sinä täällä oletkin?

— Niinkuin näkyy. Toiset ovat jo menneet, virkkoi Liisa.

Leppälintu visersi tarhan viereisessä koivussa, jonka lehvien varjot väreilivät nurmella. Varjopaikoissa oli vielä kastetta.

Poika mietti asiaansa, josta oli puhuttu vielä eilen illalla puutarhassa, toisten jo nukkumaan mentyä. Sitä näytti tyttökin miettivän, mutta odotti, että poika ensin siitä jotain puhuisi.

— Mitä sinä siinä, kun et kerran mitään virka!

Tyttö hotaisi märällä kädellään poikaa poskelle.

— Ethän sinäkään.

Poika tavoitti tyttöä kädestä, mutta ei saanut. Tyttö kuuristui lypsämään viimeistä lehmää eikä ollut toista näkevinäänkään. Lyhyt hame jätti pyöreät polvet paljaiksi. Poika naljaten siitä huomautti:

— Kinttusi näkyvät.

— Ann' näkyä! Niinkuin et niitä muka mielelläsi katselisi.

Leppälintu visersi nyt jo aivan heidän yläpuolellaan puussa.

— Mitähän tuokin toimittanee, sanoi Kalle.

— On sillä paljon enemmän puhumista ystävälleen kuin sinulla, pisteli tyttö ja naurahti iloisesti.

Poika raapaisi korvallistaan.

— Niin no, eihän tässä minullakaan muuta, kuin siitä eilisestä. Miten se oikein päätetään?

— Niinkuin sinä vaan päätät. Äidin kanssa minä olen jo puhunutkin.

— Mitäs sanoi?

— Eihän se mitään… kakaraksi tuo sanoi.

Molemmat naurahtivat.

— Sinun on puhuttava isälle. Toisin sanoen: pyydettävä oikein koreasti, naljaili tyttö. — Sitten, jos isä antaa, niin…

— Sama se, minä menen ja puhun heti. Kyllähän se varma on, että potkut minä saan tästä talosta, mutta mitäpä sen väliä.

Mies painoi lakin takaraivolleen ja lähti päättävästi astumaan kartanoon.

Tyttö oli saanut työnsä tehdyksi, mutta jäi odottamaan, silmäten joskus pihatielle.

Leppälintukin oli vaiennut, ja pilvi meni päivän eteen.

Nyt ei varmaankaan poikaa luonnista, mietti Liisa.

Pilvestä putoili muutamia sadepisaroita.

Poika palasi. Tyttö näki, että hyvin oli käynyt, ja laski kätensä pojan olalle. Ja häntä kun jo oli niin peloittanut.

— No?

— Mikäs siinä.

— Mitä se sanoi?

— Ei muuta kuin ihmetteli, että kesken rupeaman piti tulla pätö asiasta puhumaan.

Sade tuli nyt jo virtana maahan. Nuoret vain katselivat hymyillen toisiaan. Kevätsade valui kuin suuri siunaus heidän ylitseen.

* * * * *

Päivä oli mailleen menossa. Jaakko käveli Nevalaisen kanssa vainioilla kasvullisuutta tarkastellen. Nyt he voivat jo sulassa sovussa haastaa asioista, ja Jaakko ihmetteli muutosta, joka oli jäykässä Nevalaisessa tapahtunut. Oliko hänkin ajatellut asioita syvemmälti ja tullut käsittämään, että taloudellisesti ja henkisesti nouseva maaseutu se ainoastaan voisi pelastaa maan tulevaisuuden vahvalle perustalle? Nevalainen oli äsken jo puhunut torppariensa palstapuuhista ja kysellyt naapuriltaan yhtä ja toista asiata koskevaa, jota ei näyttänyt ymmärtävän.

Mutta olipa hänkin hieman muuttunut mielipiteiltään, niin että ei käynyt toista ihmetteleminen. Hyvinä ystävinä jo voitiin Nevalaisen kanssa asioista puhua.

Pihasta kuului kihlajaisväen remuaminen. Työväki palasi töistä metsävainioilta yhtyäkseen ilonpitoon.

— On sinulla vielä työväkeä, sanoi Nevalainen huomatessaan työaseineen palailevat miehet. — Luulisi vähiin menneen, kun torpparisikin vapautit.

— Näkyyhän noita olevan ja lisää olisi tulevia, kun olisi pitäjätä.
Maatyö lienee muuttanut arvoaan miesten mielissä.

— Niin on, myönteli naapurikin. — Se on hyvä merkki, joshan sitten sellaisena pysynee.

— Toivotaan, että aika on antanut kylliksi tuntuvan opetuksen. Maatyö se tulee kumminkin kaiken ylinnä olemaan.

— Sanoit ajan opettaneen, mutta ei se ole vielä kaikkia opettanut, ei läheskään, puheli Nevalainen. — Kapinahankkeita paljastuu yhtäällä ja toisaalla, ja eikö liene hyvin monella kapinamietteitä täälläkin sydänmailla. Siltä se monenkin puheita kuulostaen tuntuu. Etkö sinäkin ole samaa huomannut?

— Olen kyllä, mutta minä en nyt omasta mielestäni pelkää yhtään, että yhteiskunnan rauhallinen kulku tulisi enää häiriytymään heidän puuhistaan. Maan parasta ja yhteiskunnan rauhaa säilyttävä väki tulee tekemään oloihin parannuksia, mutta ankaralla kädellä painamaan alas kaikki kapinayritykset. Etkö sinäkin luota siihen aivan samoin?

— Varmasti. Kyllä vikuroitsijain täytyy oppia kulkemaan suoraan ja työn kautta ponnistamaan tyydyttävään asemaan yhteiskunnassa.

— Ja nyt mennään taloon saamaan suunavausta, sanoi Jaakko. — Tuntuu melkein kuin vanhat ajat olisi käsissä, kun vieraallekin saa tarjota valkoista leipää. Muutenkin tuntuu valoisalta, tämä kaunis kevät ja lupaavat orasvainiot. Työllä on sentään aina siunauksensa.

Laajassa pirtissä oli karkelo käynnissä. Naapurukset istuivat peräpenkille muhoillen seuraamaan nuorten jalkain kiivasta nousua.

* * * * *

Vieraat olivat jo vähitellen poistuneet, ja Jaakko istui yksin kamarinsa ikkunan ääressä hymyilevää maisemaa katsellen. Siinä oli kartanon alla pelto kirkkaan vihannalla oraalla, takana vielä pihkalta tuoksuva keväinen lehto ja alempana tyven järvi rantojaan kuvastellen.

Jaakko avasi ikkunan. Rastas viserteli vielä hakametsässä onnenhuumeisena. Sama kevään huumaava onni se täytti varmaan nuoretkin, jotka siellä vieraitaan saattelivat.

Hetkistä myöhemmin tuli Paavo sisään ja istui pöydän toiselle puolelle. Hänellä näytti olevan jotain tärkeää sanottavaa isälleen, joka siinä vielä ulos katseli.

— No miten sinä aiot tulevaisuudessa olosi järjestää? kysyi Jaakko pojaltaan.

— Niin, kyllä minä aion kotiin jäädä, jos sinä isä — jos vain voit antaa minulle anteeksi. Olen ollut välistä paha poika.

Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Jaakon täytyi pyyhkäistä poskeaan kädenselällä. Tämä ilta olikin kovin ihana.

— Kyllä sinä siihen voit luottaa ja olla vain kotona, sanoi hän värähtävin äänin. — Olisikin ollut kovin raskasta, jos olisit kotisi jättänyt. Onhan tässä tilaa, jos vain muuten sovitte Kallen kanssa.

Se oli kuin kysymys, ja Jaakko jäi odottamaan pojaltaan vastausta.

— Kyllä me aina Kallen kanssa olemme hyvin sopineet.

— Niinpä ei siis muuta kuin Jumalan siunausta puuhillenne. Minä teen myöskin työtä niin kauan kuin jaksan.

Paavo poistui, mutta Jaakko ei hennonut vielä mennä makuulle. Oli niin paljon riemullista ajateltavaa.

Emmi kuului liikehtivän keittiössä. Kun hän tuli kamariin ja huomasi Jaakon valoisan ilmeen, tuli hän miehensä viereen ja laski kätensä tämän olalle.

— Taidatpa olla onnellinen.

— Kyllä. Minä olen saanut takaisin poikani.

— Minä kuulin sen. Tämä on nyt meille kaunis ilta. Menneistä vaikeista ajoista ei tunnu jälkeäkään.

Jaakko hyväili työn kömpelöittämällä kädellään vaimonsa pientä pehmeää kättä. Vanhat onnen ajat tulivat mieleen kuin kesäyön keveät perhoset.