The Project Gutenberg eBook of Onnen arkku, by Ilmari Jäämaa

    I. Kilpa.
   II. Kahden piipun salaisuus.
  III. "Onnen arkku"
   IV. Irja.
    V Leiri-ilta.
   VI. Kipinöitä ja vakoilua.
  VII. Ruusuja ja rakkautta.
VIII. Saaran huivi ja salaperäinen mies.
   IX. Myrskyinen kokous ja merkillinen paperi.
    X. Koskionnettomuus ja lampun löytö
   XI. "Pysähdy, käänny takaisin!"
  XII. Pirunkaukalo.
XIII. Aamos Kaino Kasperi Lax.
  XIV. Näkymättömät merkit.
   XV. Hauta ja arkku.
  XVI. Kimin malja.

KILPA

— Sen minä sanon vaikka kuinka monta kertaa, että yksiä ämmiä ovat yhteiskoululaiset, tyttöjen hameissa kieppujia, joita opettajamamssellit taputtavat päähän hokien: Kas niin, kas niin tekevät kiltit lapset. — Hyi!

Pitkä alaston pojanhuiskale istui uimahuoneen aidakkeella ja sylkäisi komeassa kaaressa virtaan uima-altaan ulkopuolelle.

— Niin justiinsa, Pummi, säesti seinän vieressä auringossa laiskana lekotteleva lihava poika. — Yhteiskoulu vie viimeisetkin miehen meiningit. Kyllä se tässä sodassakin taannoin nähtiin — kansliassa, sanansaattajina, tyttöjen hommissa oli joka manne.

— Missä on niiltä sisu, uskallus ja toverikunto? Missä ovat niiden joukossa karhunlihansyöjät, kuten Jack London sanoo, jatkoi Pummi tömäytellen kantapäillään lauta-aitaan joka sanalta. — Siinä, että kaikki määkivät yhteen ääneen niinkuin lampaanläävässä äm-mää!

— So, soh, älkääs nyt sentään, puolusteli alimmalla portaalla jalkojaan virutteleva isoruhoinen Matilainen suu naurun virneessä. — Katsokaapas tuota Hokeriakin, joka tuolla puomilla alastomana temppuilee! Ei ole sekään mammanpoika. Viisi vuotta on jo yhteiskoulua puskenut, eikä kolmannen alkupäästä taida vielä ensi syksynä olla selvillä. Partiolainen se on ja mikä lieneekään, ja suuta on sillä, vaikka sammakon söisi.

— Hai jee, Hokeri, huusi kimeä-ääninen vikkeläkinttuinen laiha poika, joka keikkui kaidepuulla. — Siitähän viime kesänä uimakilpailussa meni sisu kaulaan ja alkoi vetää suonta, kun se huomasi, että Yrkkä antaisi sitä päihin. Se huusi ja parkui kuin possu, vaikkei sillä mitään hätää ollut. Eikä se ole partiolainenkaan!

— Kiru hiljempää, Mossa Malakias, puuttui taas Pummi aidalta puheeseen. — Mutta tosiaankin! — ne tämän kaupungin partiolaiset sitten! Ne ne vasta on koko joukkoa. Yhteiskoululaisten kanssa — joita muuten useimmat lienevätkin — valmiit samaan soppakouluun. Osaako kukaan sanoa, mitä partiolaiset ovat täällä tehneet sellaista, että maksaisi niitä sillä nimellä haukkua?

— Toki aina valmiina pokkuroimaan ja solmimaan kaularusettejaan ja harjaamaan kukkopöksyjään, heitti lihava poika makuuksiltaan.

— Ja kerran ovat vieneet Kissa-Kallen lantakapsäkin, sanonko mihin, hutisi joku pukuhuoneitten puolelta avoimesta ovesta, ja sieltäkin kuului naurunkikatusta.

— No pojat, sanoi samassa lujalla äänellä ponnahduslaudan päässä hiljaa kiikkunut ja äänettömänä kuunnellut vanttera nuorukainen, — kun teissä on niin hyvä sisu haukkua ja kehua, niin tulkaapas pienelle uimareisullekin. Kuka lähtee viruttamaan itseään Isossa koskessa?

— Ei sitä uiden ole laskettu, virkahti Matilainen roiskutellen varpailleen vettä.

— Siksipä olisi mukava kerran laskea, sanoi vanttera poika. — Kai nyt joku joutaa noin suuresta sakista? Saa hyvää seuraa.

— Miksikä ei… mutta ei olisi nyt oikein aikaa, täytyy mennä soittamaankin kohta…

— Minä lähden, sanoi samassa hiljaa pukuhuoneesta uimahousut jalassa tullut hoikka poika ja solahti veteen. Vanttera ehdotuksen tehnyt nuorukainen nousi heti ponnahduslaudalle ja hypähti komeassa kaaressa jäljestä. Molemmat suuntautuivat levollisin rintauintivedoin koskea kohden.

— Keitäs siinä lähti? kyselivät pukuhuoneista uteliaina katsomaan kertyneet pojat.

— Korpelan Tassu se haastoi Isosta laskemaan. Se on tuo, joka ui vasemmalla, polyteekkari se on, juuri tänne tullut, ja kova mies, selitti lihava poika.

— Ja toinen on Manninen, Manski, huusi joku pikkupojista, — Hannes
Manninen.

— Mutta eikös se ole yhteiskoulun poikia, se Manninen? sanoi
Matilainen, kivuten hänkin aidakkeelle ja vilkaisten syrjäsilmällä
Pummiin.

— On se yhteiskoululainen, vakuutti terhakka pikku mies suihkuparvekkeelta, — kahdeksannelle luokalle pääsi.

— Hei, katsokaas pojat! käänsi Pummi puheen muualle, — nyt tuo Manski, vai mikä lienee, painaa yhä enemmän oikealle. Ei taida uskaltaakaan Isolle. Rantaa kohden se yrittää. Sinne onkin täältä jo yli kolmesataa metriä, ennen koskea.

— Taitaisi olla parasta, että otettaisiin vene ja mentäisiin perässä, ettei vielä tapahdu onnettomuutta, tuumi Matilainen.

— Ei, mutta hulluko se Manski on, yhä painaa oikealle, nythän se on ihan jo suunnasta poissa, — lihava poika tähysteli suihkuparvekkeelta jännittyneenä.

— No nyt Korpelakin kääntyy äkkiä suunnastaan; Varissaaren rantaan ne yrittävätkin, selitteli Matilainen.

— Housut ylle ja pari miestä Matsonskan veneeseen, ja vähän äkkiä, komensi Pummi loikaten alas aidalta. — Souda tänne se, Mosse. Ja tuossa on Korpelan vaatekasa — kuka tietää Manskin hynttyyt? Pannaan ne kokkaan mukaan, tule sinä veneeseen Sakeri, ja Limppu myös, sinä olet hyvä soutamaan. Vähä on perin paha veneelläkin laskea, ja punainen vilkkuu kosken alla, tukit tulevat.

— Voi niitä hulluja, kun lähtivät itseään tappamaan, päivitteli
Matilainen, — tukkien sekaan ja hurjaan koskeen.

Uimahuoneella oli syntynyt vilkas meno, ja pian vene kiiti kahden pojan soutamana nopeasti Vähää koskea kohti. —

— Tuumin — että lasketaan tässä Vähä — kun nyt kerran lähdettiin, sanoi Hannes Manninen, kun Taavi Korpela oli ennättänyt hänen rinnalleen, ja molemmat jatkoivat tyynesti uintiaan.

— Taitaa se olla koko joukon ryöppyisempi — kuin Iso — mutta oli menneeksi, vastasi Taavi hiukan hengästyneenä.

— Ni-in. — On tämä kirkasta ja viileää vettä uida, ihan se on tumman viheriää tässä Varissaaren koivujen suojassa, tuumi Taavi taas vähän ajan kuluttua. — Kovin alkaa virta jo painaa; täytyy yrittää pikkuista ylemmäs, muuten ei päästä puominaukolle.

— Vähän aikaa vetää vielä Iso, sitten alkaa Vähä imeä, eikä muuta kuin antaa mennä, selitti Hannes suunnaten kuitenkin uintinsa entistä enemmän oikealle.

Ison kosken kohina painui Varissaaren taa, mutta Vähän kumeampi pauhu alkoi kuulua yhä selvemmin. Vähässä koskessa ei ollut mitään putousta, vaan virta vilisti vinhaa vauhtia tukinlaskua varten padottujen rantojen välitse, ryöpyten korkeina hyökyaaltoina ja alempana muodostaen suuria häränsilmäpyörteitä.

— Pitäkää keskellä virtaa ja sitten ajoissa oikealle kosteeseen, olivat Hanneksen viimeiset sanat. Virta veti iloisesti, ja hän syöksyi kuin nuoli kuohukkoon. Toveri tuli vähän jäljempänä.

— Hei, hei, huusi hän joillekin sillalla katselijoille ja sukelsi sitten ryöppyihin.

— Jes siunatkoon! vastasi sillalla katseleva vaimoihminen. — Nyt ne hukkuivat kumpikin!

Samassa Hannes Manninen oli jo selvinnyt pahimmasta ryöpystä. Kohottaen päätään hän pudisti uljaasti veden kasvoistaan ja hiuksistaan ja parilla voimakkaalla vetäisyllä siirtyi oikean rannan puolelle. Silloin juuri Taavi Korpela mennä viiletti ohi.

— Hoi, tänne, tänne! huusi Hannes, ja muutamalla rajulla potkaisulla, hurjasti ponnistaen hän pääsi akanvirtaan, joka kevyesti kuljetti hänet rantapoukaman suojiin.

Hän oli ponnistaessaan kuullut matalan huudon ja näki kosteeseen tullessaan Taavi Korpelan pään hävinneen näkyvistä.

— Hoi, hoi, Mikko, huusi hän nuorukaiselle, joka juoksi täyttä vauhtia rantatörmästä alas. — Ota vene — mihin Korpela hävisi — mahtoiko käydä hullusti!

Läähättäen hän nousi rannalle, toverin kiiruhtaessa kumpareen taa veneelle.

— Hakekaa Korpelaa — keskeltä virtaa — alempaa ison tukkiruuhkan luota! huusi Hannes kaikin voimin, kiiruhtaen sitten Mikon jälkeen.

Mutta he eivät päässeet pitkälle rannasta veneineen, ennenkuin Pummin alus jo kääntyi, pojat nostivat jotakin vedestä ja alkoivat soutaa rantaan.

— Turha hötäkkä, sanoi Taavi Korpela noustessaan maihin veneen pohjalta. — Mutta kiitos vain! Katsokaas, kun tämä kumppani huusi minua kosteseen, käänsin pääni ja aloin ponnistella liian myöhään. Samassa sain tukin töytäyksen kallooni ja huumaannuin siitä, niin että taisin mennä vähän pökerryksiin…

— Niin no, jatkoi Taavi, — mutta kyllä minä siitä olisin pian selvinnyt jonkin tukin selkään, ellen muuten. Mutta tattis vain silti, pojat. Nyt se on tehty, Manski, vai mikä sinä olet. Ja Mikkokin, mistä sinä, partiojehu, tähän lensit? Taisit vainuta hengenpelastusta. Mutta tuossahan on vaateriepumme, Manski, niin ei meidän tarvitse loikkia intiaaneina kaupungin kauhuksi uimahuoneelle.

— Meidänkin on tästä mentävä, muuten Limppu paistuu mustaksi ja me muut saamme luoda toisen kerran nahkamme tässä helteessä, virkkoi Pummi. — Mutta sen minä sanon, ettei joka mies Vähää laske, Manski, lisäsi hän työntäen veneen rannasta. — Ja — tuota — hm — taisi tulla vähän liikaa nälvittyä niitä likkakoululaisia — ja tuota — niitä partiojasseja myös. Mutta miksi ne aina ovat niin tuppisuita, etteivät saa kitaansa auki edes sanoakseen mihin pystyvät.

KAHDEN PIIPUN SALAISUUS

— Mikäs teidät oikein sai koskeen pulikoimaan, Tassu? kysyi hieman ihmetellen Mikko, vakavannäköinen, leveäharteinen, reipasliikkeinen nuorukainen, jolla oli toisen kesän ylioppilaslakki päässä, samalla avaten tapin ja laittaen airot vieressä olevaan katokseen.

— Päähänpisto ja poikien suunsoitto, sanoi Taavi käyden istumaan nurmikolle ja tukkaansa kuivaillen.

— Kävi ylipäänsä vähän kunnialle se poikien haukuskelu, vastasi puolestaan Hannes tyyneen tapaansa. — Ja sitä paitsi, lisäsi hän kelloaan katsoen, — meidänhän piti tavata toisemme täällä kello 12 — enkä minä tainnut paljoa myöhästyä.

— Et totisesti. Tulit manskimaisen täsmällisesti, hymyili Mikko palaten toisten luo. — Saan tässä esitellä sinulle, Tassu Korpela, partiolippukuntamme varajohtajan ja Lokkien papan Hanski Mannisen, seitsenluokkalaisen, harvaanhaastajan, Curtiuksen, täsmällisyyden perikuvan.

— Aina sinä vain, pyhä Mikaeli, riiput noissa partioasioissa, virkkoi Taavi. — Eikös jo sota karistanut sinusta lapsellisuuksia? Muuten — en minä niistä asioista ymmärrä enempää kuin pitsinnypläyksestä.

— Nyt sitä vasta koetetaankin päästä oikein vauhtiin, kun olot vakiintuvat ja rauhoittuvat. Poikien parissa on kerrassaan hauska puuhailla. Meillä on ollut oma pikku huoneemme, Pönttömme, johon töintuskin mahtuu kaksikymmentäviisi poikaa, mutta joka meille on Aladinin palatsiakin kalliimpi.

— Sellaista lapsekasta pelleilyä. Kokouksia, juhlia, mukamas sotaäksiisiä ja -kuria. Ilmankos isommat pojat yleensä ovat eronneet, irvisteli Taavi.

— Eroamisten syyt ovat monenlaisia, vastasi toveri loukkaantumatta. — Mutta ulkoilma- ja luontoelämä — jota tiedän sinunkin ymmärtävän, on partiolaiselle ja myös meille kaikki kaikessa. Osoitukseksi siitä voin ilmoittaa sinulle, että lauantaina joukko poikia lähtee Halkiovuorelle kesäleirille.

— He lähtevät sinne telttoineen, vehkeineen oleilemaan, oikein sydänmaille muutamaksi viikoksi.

— Sinne metsiin vetelehtimään ja maleksimaan, kaatamaan puita ja sytyttämään metsäpaloja ja harjoittamaan muuta koirankuria.

— Näkyypä sinulla, Tassu, olevan perin punainen käsitys partiolaisista, nauroi Mikko heidän kolmisin alkaessaan nousta rantatörmää. — Järjestys siellä kyllä on ja työtä tehdään, sekä partioharjoituksia että oikein ruumiillistakin työtä. Soisinpa, että kerran olisit näkemässä, niin ehkä käsityksesi vähän muuttuisi. Ajatteles: korkean vuoren juurella suuren selän rannalla teltat, mainio uimaranta, mahtava metsä ympärillä, sopiva kanervakangas urheilukenttänä, kalastus, nuotiollaolo, kuri, reipas, säännöllinen työ. Se on luontoelämää, Tassu. Ja sitten vielä —, Mikko keskeytti ja kääntyi Hannes Mannisen puoleen kuin olisi jokin äkkiä juolahtanut hänen mieleensä, — piippujen laita on ali right.

— Ahaa. Se kuuluu vielä luonnonelämään, sanoi Taavi Korpela pilkallisesti. — Aivan niin, silloin ei olla koulukurin alaisia, ja täytyyhän intiaanien toki rauhanpiippuja tuprutella.

— Ei, Tassu, toisenlaiset piiput ja rassit on tässä kysymyksessä, jatkoi Mikko selittelyjään. — Sanoin sinulle, Manski, pari viikkoa takaperin, jos muistat, että erityisistä syistä, riittävän itsekkäistä kylläkin, tahtoisin vihkiä Taavi Korpelan salaisuuteemme niin pian kuin hän tulisi kotiin. Hän on luotettava kuin kallio ja niistä asioista perillä…

— No, no, älä haaskaa rasvaa, ennenkuin näet, lähteekö muutenkaan pyörimään.

— … ja hänellä on harrastusta asiaan. Näetkö, Tassu, noita kahta korkeata piippua?

— Ehkä nokikolarinnäytteitä varten tai uimatelineiksi? Olen aina ollut huono arvoituksia selittämään.

— Eipä, ei. Mutta tuumihan! Meidän asuntomme on tuossa heti suljetun viinapolttimon takana. Kuinka suureksi arvioit piippujen korkeuden?

— Hyvä arviomies niinkuin partiolainen. 24 m. Niin, Tassu, jatkoi Mikko ääntään hiljentäen, — nyt uskon sinulle sen mainitsemani salaisuuden: me rakennamme kaikessa hiljaisuudessa langattoman lennättimen, ja noista tulee kerrassaan komeat antennipylväät, ei tarvitse muuta kuin vedetään johdot vain piippuihin. Vanhan Aaretin, Rännin talonmiehen kanssa olen käynyt tarkastamassa piippuja ja saanut hänen siunauksensa. Piippuihin voidaan nousta tehtaan sisältä piipuissa olevia porraspykäliä myöten, ja kun kerran on päässyt ylös…

— Niin on pimiä ruumiiltaan ja sielultaan kuin neekeri. Mutta ei langaton lennätin ole sillä valmis, että on antennipylväät.

— Meillä on koko antenni jo valmiina, kaksilankainen, kolmisenkymmentä metriä pitkä — veto- ja kiinnitysköydet, taljat ja eristäjät, koko kidedetektorivastaanottolaite kuulotorvineen, virityskäämeineen, vieläpä yksi parin tuuman kipinäinduktori lähetyskonetta varten. Kaikki on haalittu kokoon osaksi lippukunnan varoilla, osaksi sieltä täältä saatu ilmaiseksi.

— Hyyh, vihelsi Taavi. — Mihin sitten aiotte käyttää sanokaamme yhtä vastaanottajaa ja lähettäjää?

— Nyt tulemmekin siihen kohtaan, joka koskee sinua. Tiedän, että sinulla on kolmen tuuman kipinäinduktori ja kuulotorvet, detektori ja virittäjäkäämi jo valmiina — sinähän hankit itsellesi salaa tarpeita jo viime kesänä, jolloin kahden valmistimme virittäjän, vaikka puuhasi jäivät kesken levottoman ajan takia. Etkö nyt voisi lyöttäytyä meidän kanssamme yhteen? Meillä on parin millin kuparilankaa toiseen antenniin — kolme akkua käytettävänä — 18 volttia — sinulla on ainakin yksi lisää. Me emme voi nyt ainakaan tänä kesänä hankkia toista vastaanottajaa ja toista lähettäjää, mutta jos panisimme kamppeemme yhteen, niin pian olisi kaksi asemaa pystyssä. — Hm, mitäs arvelet? keskeytti Mikko äkkiä pysähtyen ja katsoen kysyvästi Taaviin. He olivat kävellessään tulleet tiilisen viinatehtaan luo.

— Joutavaa puoskaroimista, sanoi Taavi Korpela näyttämättä suurestikaan asiaan innostuneelta. — Tavallista maallikkojen lääpimistä. Koko partiosakki mokomassa talkoossa! Se ei ole mitään kukkopöksyisten hommaa.

— Meitä on vain kolme isompaa, jotka olemme perehtyneet asioihin niin tarkoin kuin ikinä on ollut omin päin ja amerikkalaisten radiolehtien mukaan mahdollista. Me olemme lujasti päättäneet kokeilla ja koettaa, vaikkapa sitten vain yhdellä vastaanottajalla ja lähettäjällä, ellet sinä suostu tuumaan, hän vilkaisi Taaviin kasvoilla päättävä ilme. — Lippukunta on antanut meille täydet valtuudet. Me emme leiki. Mutta kun me tiedämme, miten pitkälle muualla maailmassa jo pikkupojatkin tällä alalla ovat ehtineet… on, on meistä… melkein kansallinen häpeä, ettei täällä edes yritetä ottaa selvää asioista.

— Te kai tiedätte, että langattomalla kokeileminen on kiellettyä, virkkoi Taavi hetken vaitiolon jälkeen.

— Tiedämme. Ja siitä seikasta mm. johtui, että niin monet paikkakunnat kapinan aikana joutuivat kokonaan eristetyiksi. Silloin kyllä monella taholla hätäiltiin: olisipa langaton lennätin, niin saataisiin edes tietoja. Mutta nyt istutaan taas kädet ristissä ja sanotaan: sillä kokeileminenhan on kiellettyä. Me aiomme ensin kaikessa hiljaisuudessa koettaa ja sitten, jos se onnistuu, anoa viranomaisilta langattoman lennättimen amatööriasemien perustamislupaa.

— Halkiovuorella, kesäleirillämme. Täältä sinne — hän viittasi alas jokea pitkin — ja sieltä tänne vaihdettaisiin sanomia.

— Oh-hoh, penäsi Taavi päätään pudistaen, liian pitkä matka — ainakin kolme-neljätoista kilometriä.

Ja me olemme jo kokeilleet parin kilometrin matkalla. Meidän täytyy saada asia onnistumaan. Pistäydy sisään katsomaan koneitamme, ne ovat kaikki täällä meillä. — Ja Mikko kääntyi tielle, joka johti virran rannalla olevalle vaaleanvihreäksi maalatulle talolle.

— En nyt, Mikko, mutta tulen illalla kahdeksan ajoissa, jos sopii.
Kuka hoitaisi tätä asemaa täällä?

— Minun täytyy joksikin aikaa jäädä kaupunkiin, niin että minä olen täällä sähköttäjänä.

— No kuules nyt, Mikko. Minä en yleensä kannata tällaisia ns. sivumiesten meininkejä. Ne haiskahtavat tavallisesti liian paljon kelloseppien ikiliikkujilta ja sen semmoisilta. Mutta sinä olet oikeassa, että tämä asia on tärkeä ja mielenkiintoinen, ja teillä näkyy olevan vakavat aikomukset. Minulla on viikko joutilasta aikaa, ja tuumin muutenkin painua salolle. Tulen kesäleirillenne ja panen poikien kanssa siellä pystyyn aseman — jos sellaiseen seurakuntaan tällainen teekkari kelpaa. Ja nyt näkemiin — illalla puhumme lähemmin asiasta.

Hän tervehti lyhyesti, kääntyi ja poistui kiireesti kaupungille päin toisten astellessa edelleen.

— No, Manski, nyt saitte leirille alokkaan, josta langattoman asiassa on hyötyä ja joka muutenkin on verraton mies kaikesta nurinastaan huolimatta. Olen varma, että hänestä kerran vielä tulee vaikka partiolainen. Vai mitä arvelet?

— Tuhti tuntuu olevan. Ei sinne leirille muuten kernaasti vieraita ottaisi, mutta ehkä tämä hanssi on hyvä, vastasi Manski tuumivasti.

— Varmasti. Huomenaamuna kello viideltä vedämme antennin, tulet kai mukaan? Mutta mikä mustalaiskuorona tuolta saapuu?

— Meidän poikia, sanoi Manski, varjostaen silmiään. — Akki kulkee edellä ja lyö tahtia, ja Aamos työntää käsirattaita ja Piksa, ja rattailla on jotakin valkoista.

Johtaja veti taskustaan vihellyspillin, ja kolme pitkää vihellystä kuullessaan pojat jättivät heti kuormansa tullen juosten ja pysähtyen johtajien eteen partiolaisten tapaan tervehtien.

— Omaisuudenenennysretkellä, kolme partioveikkoa, raportoi pisin pojista, hieman hoippelehtivaliikkeinen Akki, jolla oli ulkonevat leukapielet ja korvat.

— Tulemme Haaviston kartanosta, viiden kilometrin päästä. Sen isännöitsijä on isäni tuttu, ja hän on lahjoittanut minulle kartanon ylisiltä vanhan kanootin.

— Se on niinkuin mustalaisen hevonen ilman nahkaa, sanoi pienin pojista suu hauskasti torvella.

— Lahjahevonen, johtaja, mutta kyllä siitä hyvä tulee. Melkein se jo lauantaina veden päällä pysyy, kun Piksa ja minä…

— Hyvä on. Mutta miksi sinä kuljet edellä ja kujeilet, kun toiset vetävät sinun kanoottiasi?

— Minä opetan Aamokselle partiotahtia: yks kaks, yks kaks, Aamos Kaino
Kasperi Lax.

— Menkää! sanoi partiojohtaja nauraen, — ja korjatkaa pois kuormanne keskeltä tietä. — Kyllä siitä hauska kesäleiri tulee, Manski, jatkoi hän poikien juostua rattaittensa luo. — Kun vaan saat heidät pysymään aisoissa.

III

"ONNEN ARKKU"

— Ajattelin vain kysyä, oletko siis nyt lopullisesti päättänyt, ettet tule muuta kuin käymäsiltäsi kesäleirille. Tiedät, että pojat niin toivoisivat, ja…

— Olen. En voi. Minulla on kaupungissa työni, jota en voi jättää, vastasi Mikko vältellen.

— Mutta lomasi, etkö sitä voisi sovittaa täksi ajaksi? Taivas lupaa pitkäaikaista poutaa.

— Niin, toivon hartaasti, että tulee pitkäaikainen pouta. Katsos, kuinka sininen taivas on. Luonto on ihanimmillaan, ja tumma virran väylä viittoo kuin lähtemään. Mutta — jos sinulla on aikaa, niin mennään tuonne Koivukummullemme. Saamme siellä rauhassa puhella hetken.

— Minä en tänä kesänä ota lomaa ensinkään. Siksi täytyy leirin jäädä sinun hoteisiisi, Manski, jatkoi hän heidän saavuttuaan koivujen alle. En mielelläni puhu omista asioistani, mutta sinä ymmärrät, etten aivan vähäisistä syistä ole poissa kesäleiriltä. Minun on pakko olla, jos hiukankin tahdon kuulla velvollisuuden ääntä. Sinä ehkä aavistat syynkin. Tiedät, miten vaikeat taloudelliset olot ovat olleet ja etenkin nyt kapinan jälkeen ovat. Isälläni on suuri perhe elättettävänään, ja jos tunnet vähänkin nykyisiä palkkasuhteita, tiedät, ettei se hänen toimessaan ole helppoa. Mutta sitä paitsi on meitä kohdannut aivan erikoinen, ankara isku. Siitä kyllä aikaisemmin puhuttiin paljonkin — kuulutettiinhan asiasta lehdissäkin.

— Olin kai silloin vielä etelässä armeijan mukana, koska en ole kuullut siitä mitään.

— Niin olitkin. Ja sellaiset seikat unohtuvat liiankin pian. Eikähän se suuri asia olekaan monien tämän ajan suurempien tapahtumien rinnalla. Mutta meille se kuitenkin merkitse hyvin paljon. Se on peräti kummallinen ja uskomattomalta tuntuva juttu, yksi niitä monia onnettomuuksia, joita kapina toi mukanaan. Kerron sen sinulle sen takia, että olet varajohtajana tavallaan oikeutettu saamaan selityksen siihen, miksi olen paljon vetäytynyt pois partiopuuhista — ja — ja — miksi minun ehkä pian täytyy vielä enemmän niistä luopua.

Hän sanoi viime sanansa vakavasti ja hiljaa, katsahtaen riippumatossa poikkipäin istuvaan toveriinsa. Katseessa oli surua ja alakuloisuutta. Mutta sitten hän taas oikaisi ryhtinsä ja pitkitti:

— Kandidaatiksi tultuaan isäni jatkoi naimisiin mentyään muutaman vuoden kuluttua lukujaan ja teki väitöskirjaansa — kansatieteellistä tutkimusta — varten laajoja ulkomaanmatkoja keräten suuren aineston, valtaiset pinkat tiheään pienellä käsialalla kirjoitettuja muistiinpanoja. Perheellisenä miehenä ei hän kuitenkaan voinut muuta kuin loma-aikoinaan jatkaa työtään, joten väitöskirjan valmistuminen siirtyi vuodesta vuoteen. Kaikkina joutohetkinä, jolloin eivät leipähuolet häntä hätyyttäneet, hän kuitenkin innokkaasti jatkoi työtään, ja aina kun me näimme isän "Onnen arkun" olevan auki, hiivimme me lapset hiljaisina tiehemme, sillä silloin tiesimme isän "työskentelevän". Isä säilytti nimittäin papereitaan kauniissa, pienehkössä tummanpunaisessa arkussa kirjoituspöytänsä vieressä, ja sitä nimitettiin "Onnen arkuksi" sen takia, että isä oli saanut sen eräältä hyvältä toveriltaan, "Onni"-nimisen suuren purjelaivan kapteenilta, ja siinä oli kanteen maalattuna hienoin koukerokirjaimin "Onni". Vähitellen alkoi tuo nimitys saada toisenkin merkityksen, kun rupesimme käsittämään, että isän — ehkä meidän muidenkin — elämän onni oli tuossa arkussa. — Isäni oli kapinakuukausina, kaupungin ollessa eristettynä ja asujaimiston tuomittuna toimettomuuteen, noina pitkinä päivinä syventynyt kokonaan tieteelliseen työhönsä. Häntä oli entistä enemmän alkanut myös kannustaa perheen toimeentulo, ja hän tahtoi saada työnsä valmiiksi samalla päästäkseen parempaan taloudelliseen asemaan. Tuli sitten tuo kauhun yö, jolloin punaiset syöksyivät kaupungin läpi etelää kohti ja jolloin kunnollisten joukkojen mukana tuli samalla verisiä ryöstäjiä ja roistoja, joita ei enää sotakuri kyennyt hillitsemään. Koska asuimme varsinaisen kaupungin ulkopuolella tässä yksinäisessä talossa, kehotettiin isää kiireimmän kaupalla perheineen vetäytymään pakopäiviksi turvallisempaan paikkaan, ja niin suljettiin ovet ja talo jäi pimeäksi ja aution näköiseksi. Mitään tavaroita ei ehditty sen paremmin kätkeä, hopeat oli viety kellarin loukkoon, samoin Onnen arkku, ja kaapit oli lukittu. Kun kahden päivän perästä palasimme kotiin, oli talon ovet ja kaapit ja ruokakammio murrettu auki, monet tavarat heitelty sinne tänne lattialle — mutta mitään muuta ei varsinaisesti oltu viety kuin — Onnen arkku. Se oli nähtävästi aukaistu, sillä yksi käsikirjoitustukku oli heitetty kellarin lattialle. Mutta muuten arkku oli hävinnyt kaikkine isälle kallisarvoisine ja korvaamattomine papereineen. Isäni ei voinut ensinkään käsittää, mitä oli tapahtunut — niin mahdottomalta se hänestä tuntui. Mitä olivat rosvot tehneet hänen papereillaan? Jos he olivatkin halunneet itselleen arkun, koska se oli lujaa ja hyvää tekoa, niin miksi he eivät olleet tyhjentäneet sisällystä heti kellariin. Arkussa oli kolme osaa, vasemmassa lokerossa oli valmiiksi kirjoitettu osa käsikirjoitusta, keskellä pohjalla hyvässä järjestyksessä aineistopinkat ja oikealla puolella piirroksia ja muistiinpanoja. Täynnä ei se kuitenkaan ollut. — Miksi, miksi oli paperit viety? kyseli isäni epätoivoissaan. Niillähän ei ollut pienintäkään arvoa kenellekään muulle kuin hänelle itselleen, jolle ne merkitsivät vuosikymmenien millään korvaamatonta työtä, hänen tulevaisuuttaan, hänen elämänsä tulosta. Oli mahdotonta selittää sitä muuksi kuin pelkäksi kamalaksi sattumaksi, kohtalon kummalliseksi oikuksi, järjettömäksi erehdykseksi. Isäni ajoi kilometrittäin joka suuntaan, minne vain tie vei — hän tutki tien syrjät, etsi pienimmätkin paperilaput löytääkseen edes jonkinlaista osviittaa siitä, minne rosvot olivat hävinneet. Hän ilmoitti viranomaisille lehdissä, kun ne taas alkoivat ilmestyä, lupasi suuren palkinnon sille, joka toisi takaisin paperit — kaikki oli turhaa. Asia pysyi yhtä salaperäisenä, yhtä ratkaisemattomana kuin se oli ollut ensi hetkestä saakka — ja sellainen se on vielä tänä päivänä. Tein pitkiä matkoja kaikkiin vankileireihin, kaikkiin paikkoihin, missä sotasaalista oli, ja etsin Onnen punaista arkkua. Kaikki oli tuloksetonta. Minun ei tarvitse mainita, miten tapaus vaikutti isääni. Jos olisi kysymys vain työstä, jonka hän voisi uudelleen suorittaa, niin en epäile, ettei hän siihen ryhtyisi. Mutta työ on mahdotonta ilman ainestoa. On murheellista nähdä isää. Ja ainoa, mitä voin tehdä hänen hyväkseen on, että koetan huojentaa edes hänen taloudellisia huoliaan. Minun täytyy tehdä ansiotyötä tänä kesänä ja ehkä talvella pienimmät joutoajatkin —

— Onko sitten kaikki keinot koeteltu, virkkoi Manski, kun toveri oli vaiennut. — Voisiko ajatella, että ehkä ryssäin maalta…

— Perin pieni mahdollisuus on, että arkku olisi joutunut Venäjälle, ja senkin mahdollisuuden varalta olemme koettaneet tehdä voitavamme. — No niin, tämä oli Onnen arkun tarina, päätti Mikko katkerasti hymähtäen. — Menetys, kuten jo sanoin, ei ole suuri, jos sitä vertaa paljoon muuhun, mitä tässä onnettomassa sodassa on menetetty. Mutta ymmärrät nyt, mitä velvollisuuksia se asettaa vielä yli sen, mitä muutenkin jo tämänikäiseltä mieheltä vaaditaan.

— Älkäämme muuten puhuko siitä sen enempää, Manski, sanoi Mikko nousten seisomaan. — Haikaileminen on joutavaa. Sunnuntaisin voin joka tapauksessa pistäytyä leirillä, ja sintin käsissäsi se kyllä menestyy. Langattoman puuha on minusta meidän järjestömme erityinen kunnia-asia, ja se on minun joutohetkieni paras ajanviete. Tässä on päiväkäsky, joka koskee leirivarusteita, kaikkea mukaan otettavaa. Lue se tänään, perjantai-iltana on katsastus Pöntössä, lauantaina lähtö kello 2 iltapäivällä kalalaiturista — Aamos Kaino Kasperin ja Piksan veneet on luvattu — ja hinattavana on Akin kanootti, jos hän vain saa sen siksi veden päällä pysymään, lisäsi hän iloisesti. — Ja nyt hyvästi, Manski — hän tervehti vasemmalla kädellä ja juoksi parilla reippaalla harppauksella portaita ylös.

IRJA

Airot kohosivat tasaisessa tahdissa, ja auringonsäteet välkähtivät kiiltävistä lavoista.

— Etkö sinä, Läksi, osaa mitään koreampaa rimputusta, kun sinusta kerran ääntä lähtee? huusi edellä olevasta veneestä Olavi Piirisen, Piksan, vakava ääni.

Piri-rim, piri-rim, meille soitettiin, että nyt oli hätä heillä. Ja silloin me pojat laskettiin niillä konekivääreillä —

— Mutta mihin sinä, poika, itse oikein lasketkaan, huusi taas edellistä venettä ohjaava partiojohtaja Mikko Vuolle. — Ei virtaa alas mennessä rantoja kierretä.

— Onkohan sinusta, naperkuutiaisesta, sittenkään perämiehen vastuunalaiseen toimeen? sanoi samassa veneessä soutava Akki Sulkava, ja yläparista lisäsi Manski:

— Keskelle, Laksi, keskelle. Tokko sinä muistat enää edes, kuinka Iso koski soudetaan ylös, vaikka se on vaatimuksissakin.

— Muistan minä, mutta tuo Akin kanootti ja Piksan pakaasi tahtovat painaa. Näin se noustaan: ensin Varissaaren pollaria kohden, ja jos pollari on kotonaan, niin kellarin nurkkaa päin, kunnes koste vetää, sitä ylös ja sitten oikealle kova pinnistys sivuarkun kosteelle, sitä ylös parin metrin päähän arkusta ja sitten suoraan oikealle ja vasemmalla airolla niin kova pinnistys, että suonet katkeaa, niin jo nousi.

— Niks, naks, pikku Lax. Kyllä lohi osaa kosket nousta. Mutta vedelläänpä hiukan taas, Manski, jotteivät ne pääse meille perin köydenpäätä näyttämään, vaikka siellä Piksa ja Pusu pynnäävätkin.

Oli soudettu nelisen kilometriä alas virtaa, käännytty vasemmalle kapeasta salmesta ja sitten tultu yli pienehkön selän taas toiselle salmelle, johon edellämenijät juuri puikahtivat. Salmessa tuli vastaan vieras vene, jota soutivat kookas renkimies ja partiopoika. Perää piti nuori vaaleapukuinen tyttö.

— Päivää, Irja, tervehti Mikko iloisesti partiotapaan, ja pojat tekivät airoilla kunniaa.

— Päivää, päivää, vastasi tyttö silmiään varjostaen. — Eikös niitä metsäsissejä enempää olekaan?

— Ei ole, monet pojista ovat kotona maalla. Mutta kun sieppaamme sieltä Reinon, niin onhan meitä seitsemän, vartion verran. Ylihuomenna tulee lisäksi Taavi Korpela leirille, vaikka hän ei olekaan partiolainen. Suurempaa joukkoa emme saaneet tällä kertaa; on niin vaikeata hankkia ruokatarpeita.

— Niin, niin. Reino sanoi, että tulette jonkin ajan perästä joukolla meillä käymään leiriltä.

— Niin jalolle asialle kuin tyhjentyneitä eväsreppujamme täyttämään, ellei se ole sopimatonta, virkkoi Manski.

— Jos kestätte viikon verran, niin tervetuloa ensi lauantaina. Silloin on meillä muitakin kestittäviä, nauroi tyttö. — No, no, varovasti, Reino; tässä on vielä huopapeitot. — Pitäkää nyt kurissa tätä Telmyriä, äiti on hiukan levoton, kun hänen piti vielä pienoiskiväärikin saada mukaansa. Hyvästi, hyvästi. Me jatkamme matkaamme kaupunkiin Katria hakemaan.

Iloinen käden heilahdus, ja veneet erkanivat taas, kun ensin vastaantulevasta partiopoika kaikkine tavaroineen oli siirtynyt partiojohtajan hoiviin.

Mikko käänsi kokan salmesta aukealle peninkulmaselälle kaukaista rannan kohoumaa kohti.

— Tuota suuntaa, vai kuinka, Reino? kysyi hän vastatulleelta kalpeakasvoiselta, mutta vilkkaannäköiseltä pojalta.

Suuret siniset laineet alkoivat keinutella veneitä. Tuuli oli lämmin, taivas kirkas ja korkea. Pojat vetelivät hartaasti, kun oli päästy ulapalle. Mikko Vuolle alkoi hiljaa hyräillä:

mutta hiljeni siihen, ja poikien silloin tällöin jotakin sutkautellessa ryöstäytyivät hänen ajatuksensa omille teilleen. Nämä ne olivat niitä vesiä, joita Irja oli lapsuudestaan saakka soudellut… Jo koulun alaluokilta he olivat tunteneet toisensa, mutta vasta kolmisen vuotta takaperin hänelle oli miltei yhtäkkiä selvinnyt, että tuo tyttö oli hänestä aina ollut erilainen kuin muut, niin ihanan vaalea, niin reipas, niin sointuvaääninen. Irja oli ollut silloin pallosilla koulun pihalla ja varjostanut silmiään niinkuin äsken. Aurinko oli loistanut hänen hiuksiinsa. Kaikki, mikä vähäisimmälläkin tavalla oli yhteydessä Irjan kanssa, oli sen jälkeen saanut oman mielenkiintoisen viehätyksensä. Eri kouluihin jouduttuaan he olivat kirjoitelleet toisilleen. Mutta Irjan puolelta oli suhde aina ollut pelkästään toverillinen. Ylioppilaaksi tultuaan Mikko oli tarjonnut hänelle lyyransa. Irja oli ollut surullinen eikä ollut tahtonut sitä ottaa, mutta kun Mikko oli sanonut muussa tapauksessa heittävänsä sen Kaarnejärveen, hän oli muuttanut mieltään ja ottanut. Äskenkin se oli hänellä ollut rintaneulana.

— Katsokaa, pojat, huusi samassa Reino, — tuo selvästi näkyvä korkeampi harjanne on Halkiovuori.

— Voi olla niinkin, jatkoi Akki, kun veneet taas lähenivät toisiaan. — Mutta minulla oli toissapäivänä kunnia haastatella maalarimestari Pylkkästä, kun minä tätä kanoottia maalasin samassa pihassa. Ja hän sanoi: "Älkää menkö, pojat, Haltiovuorelle." — "Halkiovuorelle", korjasin minä. — "Jaa, jaa, Haltiovuorelle", penäsi hän. "Niin sen nimi on. Siellä teidät paha perii".

"Keskiyöllä kuuluu kumeaa jyrinää vuoren uumenista. Sitten kohoaa tukahduttavaa sauhua vuoresta, ja lopuksi nousee halkeamasta kamala pukin kaltainen kiiluvasilmäinen paha haltija, ja kun se kolmannen kerran näyttäytyy, niin syöksyy se järveen ja vie kaikki näkijät mennessään".

— Samantapaisia kaskuja on vaikka kuinka monesta vuoresta ilman
Pylkkästäkin, huomautti Manski.

— Kyllähän minä Pylkkäseltä tiedustelin, nauroi Akki, — mistä hän tiesi, että se kolmannella kerralla vie näkijänsä, jos kerran kaikki, jotka kolmannen kerran olivat sen nähneet, olivat joutuneet järveen. Mutta hän ärähti vain: "Usko pois, poika, — äläkä pulise."

— Kyllä sinun pitäisikin ottaa se opiksesi, Akki, ja vedellä vähän hanakammin, tuumi Manski.

— Katsokaa vain, pojat, kuinka komealta tuo Halkiovuori jo tännekin asti näyttää, huomautti partiojohtaja. — Tuossa oikealla on pieni saari, ja sen takana lienee suojainen poukama, johon laskemme veneet.

Rattoisasti jutellen oli siten kuljettu tuon puolentoista peninkulman matkan lopputaival, ja veneet sivuuttivat satakunta metriä vuoresta olevan saaren, ja kokat kohahtivat kapealle hiekkarantamalle aivan Halkiovuoren kallioiden alle.

LEIRI-ILTA

— Tuolla vasemmalla se vuoren halkeama on, ja tuo korkeampi kohta tuolla on oikea päävuori, esitteli Reino osoittaen sivummalla olevaa valtaista rantakallion repeämää. — Ja tässä on se niemeke…

— Ja tässä kivi ja tuossa kanto ja siinä mies, joka luulee, ettei meillä ole silmiä päässä, sanoi Akki.

— Pituudenmukaiseen rintamaan järjesty! — Manski ja Piksa tulevat minun kanssani valitsemaan leiripaikkaa. Kukaan muu ei saa sillä aikaa poistua tältä hietikolta. Teltat ja tavarat tuodaan tuohon kallion juureen. Peseytyä saa. Hajalle!

— Tämä kallioniemeke on itsestään selvä leiripaikka, virkkoi Manski. Sen kauempaa ei kannata etsiä. Se on eteläpuolella, avoin auringonnousuun päin, vuoren suojaama pohjoisen puolelta.

— Maaperä on keskemmältä hiekkainen ja kuiva, arvosteli Piksa, — hiukan järvelle päin viettävä niinkuin tuleekin. Ja töyry on tarpeeksi korkealla vedenpinnasta. Minä kannatan.

— Hyvä on, vahvisti Mikko. — Ja tarpeeksi suuri niemeke myös on teltoillemme, ja komea havumaja mahtuu vielä keskelle, jos tarvitaan. Rannalla on hyvä kokoontumiskallio. Mutta katsokaas, kuinka niemi on hauskan muotoinen: aivan kuin ihmisen pää, kannas muodostaa kaulan, venepoukama tuossa kiertää leukaa.

— Annetaan sille sitten ylipäänsä nimeksi Pääniemi ja ryhdytään kiireesti pääasiaan. Teltat on saatava pystyyn, virkkoi Manski, — tulee pian ilta.

Partiojohtaja vihelsi pojat kokoon ja ilmoitti kaikuvalla äänellä, että leiripaikaksi oli valittu Pääniemi. Oleskelulupa oli saatu Reinon isältä, Koivulan kartanon isännältä. Puita sai kaataa vain, mikäli välttämättömästi tarvittiin; polttopuut piti kerätä metsästä. Kuusenhavuja sai ottaa mielin määrin. Tulta oli pideltävä erittäin varovasti, eikä sitä saanut käyttää missään muualla kuin keittopaikalla. Äärimmäistä siisteyttä oli noudatettava sekä telttoissa että ulkopuolella. Illalla julistetaan yksityiskohtaiset työ- ja leirijärjestykset, jotka myös kiinnitetään päämajan seinään.

Pian oltiin täydessä työn touhussa. Niemekkeen keskikohdan eteläpuolelle pystytettiin päämaja, partiojohtajan talonmuotoinen harjateltta. Siinä asui myös apulaisjohtaja Manski.

— Hei pojat, jos kerran tämä on Pääniemi, on meidän telttamme Korvala, sillä korvan paikalle sen panemme, huusivat Piksa ja Pusu, jonka oikea nimi jostakin käsittämättömästä syystä oli Sulo Sulin. Heillä oli vain pienen pieni kahden miehen pohjallinen kelloteltta.

— Kyllä tämä tosiaankin on oikein paratiisimainen leiripaikka, katsokaa ympärillenne, oi veljet ja kansalaisetpa ihmetelkää, lausuili Akki joka kiersi paikasta paikkaan huomauttelemassa ja pyytämättömiä neuvoja antamassa. — Mikä suurenmoinen luonto! Tämän vuoksi uhraa kernaasti 14 litraa lehmänmaitoa ja kiristää suolivyötään.

— Tule auttamaan, Akki. Tämä on Silmälä, huusi kimeällä äänellä vastakkaiselta rannalta Aamos Kaino Kasperi Lax, joka Reinon kanssa kovalla touhulla pystytti telttaa, mihin toistaiseksi myöskin Akin tuli sijoittua, kunnes hänelle ja "teekkarille" ehdittiin rakentaa havumaja.

— Kitala se paremmin voisi olla, vastasi Akki mennä huiskien telttatovereittensa luo, — semmoinen mökä sieltä lähtee.

Teltat kiinnitettiin lujasti maahan ja harvassa kasvaviin puihin. Kuusenhavuja tuotiin kasoittain. Niistä tehtiin telttojen pohjalle pehmeät vuoteet, ja toinen huopa levitettiin ylle. Kunkin teltan vieritse korkeammalle puolelle kaivettiin sateen varalta oja. Leirin suuri lippu hinattiin toistaiseksi puun latvaan, mutta rannalle kallioaukeaman laitaan oli sen tangolle jo katsottu paikka. Kannakselle lyötiin rajaksi pystyyn kolme vartiolippua. "Keittiö" sijoitettiin Piksan ohjeiden mukaan poukaman rannalle, niemekkeen "leukaan", ja hän kyhäsi siihen heti tilapäisen uunin kivistä, ja pari paatta oli pöytinä. Lähellä oli ruoanjätekuoppa ja toisella puolen astiainkuivausteline.

— Niin pian kuin ehditään, laitetaan siihen niin komea uuni, että — kehui Piksa, — muurinruukista — savesta ja hiekasta — ja pyöreistä ja pitkulaisista kivistä. Siihen muurataan kolme aukkoa: tuolle isolle padalle yksi ja kaksi pienemmille. Ja siihen se sitten pannaan se periskooppi, se peltitorvi, jolle herrat niin nauroivat, savupiipuksi, jotta vetää kuin Vilperin venttiili, ja sitten siinä voi vaikka leipiä paistaa. —

Kello kahdeksan tienoissa vihellys ilmoitti ilta-aterian ajan alkavan. Tällä kertaa syötiin vain kuivia eväitä ja juotiin teetä, jota Pusu oli kiehauttanut. Sen jälkeen seurasi telttojen sisustuksen järjestäminen ja tavarain paikalleenpano Manskin ohjausten ja määräysten mukaisesti.

— Katsokaas, herrat, neuvoi hän Laxia ja Reinoa kuivanleikkisään tapaansa, — järjestys kaikessa, sanoi entinen akka, kun kanoja piiskasi. Ruokatavarat viedään repuissa kaikki keittiöaittaan, jota kylläkään ei vielä oikeastaan ole, mutta jonka virkaa tänä yönä toimittaa kuusenoksista tehty suojus. Siinä on jokaisella oma paikka repulleen. Keittiökotaan pannaan määrätyille paikoilleen lusikat, ruokaveitset, haarukat, lautaset, kupit ja padat. Kirveet ja puukot, lapiot, köydet ja nuorat säilytetään toistaiseksi teltoissa oksista tehdyillä hyllyillä, kunnes niille on saatu valmiiksi erikoinen vajansa. Päällystakit, huovat, alusvaatteet, sukat ja ompelutarpeet säilytetään omalla telineellään teltoissa, pyyheliinat, saippuat ja hammasharjat viedään tuonne rantakalliolle uimapaikalle. Siellä on poikkipuussa oma vaarnansa kullakin ja suojus. Päämajassa on sidetarpeita, jodia ja vetysuperoksidia. Mukavuuslaitos on kunnossa, kyllin leveä kaivettu oja tuolla mantereella ison kiven takana — ja se on ankara pykälä, älkää ollenkaan irvistelkö. —

Täsmälleen kello yhdeksän partiojohtaja puhalsi iltatoitotuksen ja Manski järjesti pojat riviin rantakalliolle, avoimelle tasaiselle paikalle, josta näkyi yli koko kauniin Kaarneselän. Johtaja lausui muutaman sanan kesäleirille menestystä toivottaen: —

Korven suuri rauha rannan puolella, laajan ulapan laineet, jotka loiskivat toisella puolen, korkea taivas, joka kaartuu ylhäällä, ja partiotoverit, jotka ovat vieressämme, kaikki ne tulevat takaamaan Halkiovuoren kesäleirille paljon terveyttä, reippautta, iloa, saloelämän viehätystä ja partiohengen voimakasta kasvamista.

Poikien mieli kävi vakavaksi, mutta samalla niin oudon juhlalliseksi ja odottavaksi. Tuntui todella, että täällä oli mahdollista elää oikeata luonnetta kasvattavaa elämää.

Sitten julistettiin täydellinen työjärjestys seuraavaksi päiväksi, ja se säännösteli päivän aina aamusta puoliseitsemästä iltanuotioon saakka, ja ohjelmassa vuorottelivat partioharjoitukset, urheilu, leirityöt ja leikit. Määrättiin kokkivuorot ja kokkien velvollisuudet ja ilmoitettiin, ettei leirivartiota paikan yksinäisyyden ja rauhallisuuden takia katsottu tarvittavan yöksi.

Työohjelman jälkeen tuli vielä leirin puhtautta ja muuta järjestystä koskevia ohjeita, ja partiojohtaja päätti esityksensä toivomuksin, että kesäleirilläolo muodostuisi unohtumattoman virkistäväksi ja kasvattavaksi.

— Kuka saa tänä iltana laskea lipun, pojat? kysyi hän lopuksi. — Lipun laskee ja seuravana päivänä nostaa vanhan tavan mukaan se, joka päivän kuluessa tavalla tai toisella on erikoisesti kunnostautunut.

— Ehdotan, virkkoi aina puhumaan valmis Akki, — että partiojohtaja tällä kertaa laskee lipun. Kuitenkin haluaisin tovereitten puolesta erikoisesti kiittää Manskia siitä kelpo kieppauksesta, jolla hän alkuviikosta puolusti partiolaiskuntoa, ja Ressua siitä, että hän on hankkinut meille näin perin kauniin ja sopivan leiripaikan, — vieläpä huolehtinut vatsamme vastaisista tarpeistakin.

Kohottaen kätensä pojat tervehtivät lippua, ja iltatoimitus oli päättynyt. Hiipuvan tulen ääressä jutusteltiin vielä yhtä ja toista, ja lopuksi vierähti nuotiolaulu, jonka vitkainen, hieman alakuloinen sävel kantautui hiljaiseen iltaan lännen taivaan ruskottaessa päilyvän ulapan takana:

    Uskollisna hän käyskelee,
    kaikki valpasna havaitsee.
    Yö on, yö on.

    Veikot, rauhassa uinukaa,
    tyyn' on taivas ja tyyni maa.
    Yö on, yö on.

Vähän ajan perästä leiri oli jo aivan hiljainen, jostakin teltasta kuului vain vielä vienona hyräilynä:

Samassa tömähti ylhäältä vuorelta kerran, kaksi, ja sitten uudelleen samalla tavoin.

— Mitäs se oli? Akin pää ilmestyi Silmälän teltan aukosta, ja päämajasta ryömivät molemmat johtajat kuuntelemaan tarkemmin.

— Taitaa olla se Pylkkäsen kummituspukki, joka siellä mellastaa, huusi
Akki.

— Ehkä hirvi, tuumi Manski, — niitä kuuluu joskus vielä olevan näillä seuduin. Jotakin sellaista raskasta se oli.

Mutta kun ei enää mitään kuulunut, palasivat pojat telttoihinsa, ja kaikki oli taas hiljaista.

KIPINÖITÄ JA VAKOILUA

Pääkokki Piksa hämmensi Leukalassa suurta puuropataa ja pudisteli huolestuneesti päätään.

— Jauhot ovat ihan lopussa, ja ellei tänään saada Koivulasta pussintäytettä, päättyy tuo lysti lyhyeen, — ja hän keikautti päätään järvelle päin, mistä kuului aika meno ja meteli.

Pojat leikkivät siellä parhaillaan "torpeedoleikkiä". Iso vene oli ahdettu väkeä täyteen, ja kun oli soudettu kappaleen matkaa rannasta, avattiin tappi, — "torpeedo osui", ja sitten sai veneen täyttyessä jokainen pelastua, miten parhaiten taisi. Aamos Kaino Kasperin ääni kaikui ylinnä. Hän se oli myynyt matkaliput Atlantin ylitystä varten — Pääniemestä Leirisaareen — ja hänellä oli paitakin yllä arvonsa merkiksi.

Puoli seitsemältä joka aamu kuului torventoitotus päämajasta. Silloin oli hetkeäkään siekailematta noustava, pantava vuoteet kasaan ja teltat siivottava ja tuuletettava, sillä viittä minuuttia ennen seitsemää Manski toimitti telttojen tarkastuksen. Kello seitsemän vihellys kutsui Kalliokentälle, jossa toimitettiin leirilipun nosto ja aamuhuuto ja ilmoitettiin lähemmin päivän tehtävistä. Heti sen jälkeen oli tänäkin aamuna ollut kuten tavallisesti peseytyminen ja voimistelua, ja neljännestä vailla kahdeksan Kanerva-aukealla lyhyet marssiharjoitukset, ja parhaillaan oli partioharjoituksia. Ensin oli sidottu "jalkahaava", kannettu "loukkaantunutta" Akkia partiotapaan selässä, sitten pudottauduttu korkean puun oksalta riippuvan, partiosolmuin sidotun ja jatketun köyden varaan, ja sen jälkeen oli juuri Pusun keksimä torpeedoleikki käynnissä.

Samassa pärähti Piksan varoitusvihellys "Leukalasta". Hieman tyytymättöminä hauskan ja hurjan leikin keskeyttämiseen pojat uivat rantaan, sillä kymmenen minuutin perästä alkoi aamiainen puoli kymmeneltä, ja kokit — joina aina vuoroaan oli kaksi kaikista muista tehtävistä vapaata poikaa, vaikka Reino olikin tänään päässyt leikkiin osalliseksi — olivat täydellisiä diktaattoreita. Heidän ankara vastuunalaisuutensa se heille antoi sellaisen vallan.

— Joko Tassu teekkari taas ehti syödä? sanoi Akki puuroa popsien, — se luulee, että tämä on Riihimäki ja 'vemton minuuter'.

— Jo kerkesi, myönteli Piksa, — mutta maltas, nyt se kuuluu Manskia ja minua huutelevan. Jokohan — syökää te rauhassa vain!

Manski ja Piksa juoksivat kannakselle ja kiipesivät nopeasti kallioita ylös rantavuoren harjamalle saakka. Sinne oli langatonta lennätinasemaa pystytetty viikkokausi siitä saakka, kun Taavi Korpela oli saapunut. Antennin kannattajina oli kaksi karsittua korkeaa mäntyä, ja koneita varten oli niiden juurelle tehty havumaja. Majan ovella Taavi istui kuulotorvi korvalla.

— No? kysyivät molemmat pojat yhtaikaa hengästyneinä. Monet kerrat oli siinä siten jo turhaan kuunneltu.

— Olen kuullut Mikon merkkejä: HV, HV, HV, HV ja sitten MV, MV, sanoi Tassu, — olkaa ihan hiljaa. Äsken juuri alkoi, kun olin saanut maajohdon uusituksi. Taas… selvästi HV, HV. Tuokaa korvanne lähemmäs, tuohon aivan, niin kyllä kuulette. — Perin, perin selvästi!

— No nyt tuli loppumerkki, nyt meidän on koetettava vastata; saa nähdä, miten käy, virkahti Tassu, käänsi kytkimen ja alkoi painella avainta, niin että sinkkipuikkojen kipinävälissä sähähti sininen sähköpurkaus: MV, MV, MV — HV, ja sitten hyvin hitaasti: merkit kuuluvat hyvin selvästi, miten siellä?

— Eläköön, huikkasivat pojat, ja Piksa, pääkokki, heitti riemuissaan virkalakkinsa ilmaan. Mutta Tassu otti edelleen vastaan:

— Lähden kello 2 tänään kaupungista sinne. Sitten jatkamme Koivulaan heti. Leirijoukko valmiina lähtöön, muut paitsi vartijat.

Manski kirjoitti sanoman paperille, juoksi alas Kalliokentälle, vihelsi pojat kokoon ja julisti juhlallisesti:

— Pojat, tänään on tapahtunut suuri asia. Halkiovuori on päässyt langattomaan sähkölennätinyhteyteen kaupungin kanssa. Ensimmäinen juuri saapunut sähkösanoma kuuluu: Lähden kello 2 tänään kaupungista sinne. Sitten jatkamme Koivulaan heti. Leirijoukko valmiina lähtöön, muut paitsi vartijat. Partiojohtaja.

Riemu oli yleinen. — Eläköön Halkiovuoren lennätin, eläköön johtaja, eläköön Tassu, eläköön Marconi! kuului huutoja ja Akki ehdotti:

— Sähkötetään nyt sinne: Aina valmiina, partiojohtaja, ja huikea hurraa soi!

Manski antoi hajaantumisluvan, ja kaikki hyökkäsivät vuorelle näkemään lennätintä toiminnassa. Monesti oli sitä kylläkin käyty katsomassa, mutta tällä kertaa tarkkasi sitä jokainen aivan toisin mielenkiinnoin.

— Ensi viikolla on morsea harjoitettava, niin että joka mies osaa sähköttää, virkkoi Piksa.

— Ai, pyydetään johtajalta minun sandaalini ja sakseni ja herneitä lisää, keksi Aamos Kaino Kasperi.

— Laxille saksia, jotta se sais pussinsa raksia, kun ei sillä enää oo herneitä naksia, runoili Pusu harvinaisen puheliaana.

— Kuules sinä chechaquo, pisteli Akki, — jos lennätintä myöten tulisi kaikki, mitä sinulta on jäänyt ja mitä muuten haluaisit, niin ilma olisi pian täynnä tavaraa kuin Lissabonin postikonttori.

Manski rauhoitti mielet, ilmoitti, että kello kahteen saakka tehtäisiin työtä tavalliseen tapaan, jotta iso havumaja saataisiin aivan valmiiksi, sitten syötäisiin päivällinen kahdesta puoli kolmeen, kalakeittoa — muuta ei ollut — puoli tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti. "Täydellistä lepoa" olisi tänään vain puoli tuntia tunnin sijasta, kolmeen saakka. Sitten kello neljältä piti kaiken olla lähtöön valmiina. Iltapäivän partioharjoitusten ja vapaa-ajan sijaan tehtäisiin heti partiojohtajan saavuttua vierailu- ja muonitusretki Koivulan kartanoon, mistä palattaisiin leirille yöllä. Kaksi leirinvartijaa tarvittiin. Vapaaehtoiset ilmoittautukoot päivälliseen mennessä.

Poikien vuorelta leirille painuessa Pusu vei vakavana telttatoverinsa
Piksan syrjään.

— Kuules, nyt kun lähdetään… ja ne vartijat asetetaan… niin minun täytyy puhua sinulle eräästä asiasta, joka on minua vaivannut eilisestä asti. Kuljeskelin eilen vähän ennen illallista siinä puoli kahdeksan tienoissa Halkiovuoren tuolla puolen ja olin juuri pysähtynyt katselemaan tikkaa, joka takoi ja kiersi puuta, kun kuulin kummallista naurua: ha-ha-ha, ha-ha-ha, mutta niinkuin se olisi tullut vuoren sisästä. Minua vähän ihmetytti, ja tuumin, että otanpa selville, mitä se on, ja lähdin kiertelemään paikkaa joka puolelta. Mutta mitään vähääkään epäilyttävää en voinut löytää.

— Se mahtoi olla jonkinlainen kuulohäiriö. Tai ehkä nauru kajahti jostakin kauempaa rannalta, arveli Piksa tyynesti.

— Ei totisesti. Se kuului niin selvästi, että ikäni sen muistan: ha-ha-ha, ha-ha-ha. Ja se tuli kuin maan alta; se ei voinut kuulua sillä tavoin metsästä eikä rannalta, vakuutti Pusu.

— En minä vain tiedä. Tuntuu tämä kai sinusta hullulta puheelta. Mutta minusta tässä Halkiovuoressa on jotakin… noiduttua.

— En… enhän minä. Mutta jotakin tässä täytyy olla, ja ajattelin, että voisin nyt vapaaehtoisesti jäädä vartijaksi, ja jos sinä jäisit toiseksi, niin koetettaisiin yhdessä tutkia… ehkä saataisiin jokin selvitys.

— Jäädään vain, en minä sinne Koivulaan piittaa, mutta mahdotonta on, että siinä voisi mitään erikoista olla. Niin viatonta paikkaa kuin Halkiovuori ei ole toista koko maailmassa. Mutta jäädään vain ja nuuskitaan, ehkä siinä on jotakin jännittävää — se olisi sitä minun mieleistäni puuhaa, oikein partiosouvia.

VII

RUUSUJA JA RAKKAUTTA

— Eikö ole kaunis tuo Saittalahti, kun sitä täältä katselee, virkkoi Mikko, kun vene oli karahtanut karkealle rantasomerikolle ja oltiin reput selässä valmiina lähtemään Koivulaa kohti. — Nimi ei ole juuri runollinen, mutta sen tuuheat rannat, kauniit kaislikot ja syvänvihreä vesi tekevät sen erikoiseksi.

— Kyllä vain — onhan tuo — mutta olipa soutukin tiukka tähän ihanuuteen, tuumi Taavi Korpela, — taidettiin tulla vajaassa tunnissa yli selän.

— Niin on, kahdeksisen kilometriä pyyhkäistiin kuin leikillä vain. Ja nyt komppania Koivulata kohti.

Alettiin nousta loivaa rantatörmää ja sitten ohi pienen rantamökin varjoiselle tielle. Mikko ja Taavi astelivat edellä.

— Enpä ole vielä ehtinyt kysellä edes, mitä tuumit partioleirillä olostasi, alkoi Mikko jutella. — Nyt kun olet viikon ollut mukana, voit kai jo sanoa arvostelusi.

— Kyllä se mukiin menee. Langattoman puuha se on ollut perin jännittävää, ja tämäpäiväinen menestyminen on erinomaista. Järjestys on leirillä oikein hyvä, ja reippaasta luontoelämästä olen aina pitänyt. Olen hyvin tyytyväinen. Mutta joukko saisi mielestäni olla suurempi.

— Sepä hupaista. Tiedätkös, miten sydäntäni sykähdytti ja miten hurjasti riemuissani olin, kun saimme lennättimen toimimaan. Nyt voimme ajaa asiaa eteenpäin ja meillä on siitä paljon hauskuutta. — Mitä leirin pienuuten tulee, olet oikeassa. On vaikeata saada sopivaa työnjakoa toimeen, puhumattakaan oikeasta yhteiskuntaelämästä. Kuluu liian paljon aikaa kaikilta pikkuhommiin, kun on vähän poikia. Olen monesti ajatellut sitä asiaa. Mitäs sanot, jos jonakin kesänä Suomessakin saataisiin aikaan oikea jättiläisleiri. Valittaisiin ihana paikka, minne teltat sijoitettaisiin, sinne kokoontuisi poikia, jotka saisivat harrastaa taitavien johtajien opastamina sitä, mistä olisi eniten hyötyä ja mikä enimmin miellyttäisi: jonkinlainen nuorten kesävaltio — se on minun suuri unelmani: kuria, elämäniloa, työtä, taitoa ja tietoa, siinä ohjelma. Mutta hei, pojat, huomio, tästä lähtee oikopolku, ja sitten alkaa pian kuulua kosken kohina ja tullaan kummun edustalla olevaan metsään. Te, jotka ette ennen ole käyneet täällä, saatte nähdä jotakin kaunista, lisäsi hän jälkijoukolle.

Kapealla polulla kaikki siirtyivät kulkemaan peräkkäin. Mikko taivalsi kuin rakkaimpia kotiseutujaan. Hän muisti polun jokaisen mutkan, miten se tuossa kohta kohoaisi pienelle katajamäelle; sitten noustaisiin aidan poikki porraslautoja, ja sen jälkeen alkoi jokilaakson vehmaus, korkeita lehtipuita ja rehevää lainehtivaa ruohorinnettä. Ja vasemmalla edessä kohisi pieni koski — äänestä kuului, ettei mylly jauhanut, vaan vesi syöksyi sulkuluukun estämänä myllyntorin sivusta pauhaten ja vaahdoten alas.

— Idyllinen näky, vahvisti Manski, — mutta mitäs, Tassu, sanot tuosta vedentuhlauksesta?

Jo näkyivät kummun korkeat koivut, ja Koivulan punainen kartanorakennus pilkotti niiden lomitse. Talo oli vanha, suora kuin laatikko, kaksikerroksinen. Sen edessä oli laaja peltoaukeama, oikealla suuri hedelmäpuutarha, vasemmalla myllyn lähellä navetta ja muut rakennukset. Päärakennus näytti hauskalta valkoisine akkunanpielineen, ja seinämällä, kiertäen kehänä koko metsän puolen, kasvoi valkoisia ruusuja.

Nuo valkoiset ruusut ne aina värähdyttivät Mikon mieltä. Ja samoin korkeat koivut, joista alinomaa kuului hiljainen kohina. Hän ajatteli Irjaa. Irja oli kertonut pikkutyttönä istuneensa koivussa pitkät ajat, ja hän oli myöskin monesti maininnut, että kun ruusut kukkivat Koivulassa, oli se varmasti maailman suloisin paikka.

Jo kumpua noustessaan pojat kuulivat avoimista akkunoista salin puolelta laulua ja pianonsäestystä. Koivulassa oli vieraita. Reino oli kertonut, että oli Katri-sisaren syntymäpäivä, jolloin oli järjestetty hauskaa pitkästä aikaa. Sen vuoksi heidänkin retkensä sopi erittäin hyvin Reinon mielestä.

Pojat kuuntelivat takahuoneen matalalla olevan avoimen akkunan ääressä ja ojensivat laulun loputtua kätensä sisään paukuttaen kuorossa käsiään. Irja juoksi salista pianon luota ja hänen poskensa hohtivat ja iloinen äänensä kajahti:

Mikon rintaa ahdisti. Miksi hän ei jo tuntia takaperin ollut antanut lähtömääräystä? Se olisi ollut paljoa parempi. Asiathan oli kaikki toimitettu. Hieman ujostellen Reinon avustamina pojat olivat syrjässä esittäneet emännälle pyyntönsä, että he olisivat mielellään halunneet ostaa hiukan leipää, jauhoja ja perunoita. Ja he olivat saaneet kaikkea, mitä halusivat, vaikka ison kartanonkin varastot olivat vähissä. Kaikki reput olivat täynnä. Oli myöskin sovittu heinäntekopäivistä. Sitten he olivat kierrelleet katsomassa koskea ja myllyä, pärehöylää, meijeriä ja isoa talon sivulla olevaa puutarhaa.

Suuresta salista oli siirrytty koivujen alle ja siellä rupateltu ja leikkitty. Kaupungista oli tullut joukko nuorta väkeä, ja seura oli hyvin hilpeä. Sitten oli salissa alettu tanssia, ja parhaillaan kaikuivat valssin sävelet hiljaiseen kesäiltaan.

Mikko seisoi ovella ja katseli. Taavi Korpela, Reino ja Akki näyttivät olevan hyvin kiintyneitä tanssiin, Manski keskusteli isännän kanssa viereisessä huoneessa, Aamos Kaino Kasperi selitteli äänekkäästi pihalla jotakin renkipojalle.

— No, Mikko, etkö sinä vieläkään ole opetellut tanssimaan? nyökäytti
Katri hänelle päätään, palavissaan siirtyen portaille vilvoittelemaan.

Mikko hymyili hänelle hieman väkinäisesti. Hänen hilpeytensä oli kokonaan mennyttä. Hänen katseensa siirtyi taas pianon ääressä istuvaan Irjaan.

Paljon hän oli ajatellut tätä Koivulan matkaa ja toivonut täällä saavansa olla ja puhua Irjan kanssa. Mutta Irjalla näkyi olevan muuta tekemistä. Häthätää pojat olivat hänen opastaminaan käyneet katsomassa yläkertaa, tyttöjen valkoisia huoneita, sitten oli Irja taas hävinnyt vieraitten piiriin. Hän oli niin iloinen, niin kevyt kuin vaalean ruusun terälehti.

Katri siirtyi pianon ääreen. Mikko käännähti ovelta kuuntelemaan isännän ja Manskin puheita. Hänen salainen toivonsa oli, että Irja vihdoinkin tulisi tuolta joukosta.

— Kyllä se on lokoisa paikka, se vuori, kuului isäntä myöntävän, ei siellä ole tainnut enää kalamiehiäkään käydä. Ne joskus sytyttelevät paloja. Paha vain, että se on siellä toisella puolen selkää. Meillä on paljon maita vielä siellä.

— Niin. Sitähän varten se on tämä insinööri täällä, että järjestelisi vähän näitä maita…

Mikko kääntyi taas salin ovelle. Irja tanssi juuri parhaillaan insinöörin kanssa. Pitkä, solakka mies se oli, kasvot ruskeat. Taavi näkyi sen tuntevan.

Ihmeellisesti se tanssi, tuo Irja, jalat tuskin koskivatkaan lattiaan. Mitä hän tekikään täällä, hän, Mikko, kömpelö ja raskasmielinen Halkiovuoren partiopöpö! Ei hän ollut koskaan tullut tekemisiin moisten ilojen kanssa, kotikasvatus ja aivan toisenlaiset harrastukset olivat sen saaneet aikaan.

Akki lasketteli sukkeluuksia kansakoulunopettaja Mattilan tytöille, ja Reino yhtyi joukkoon. Taavi alkoi jutella erään maisterin kanssa. Siitä oli Irja joskus puhunut, tuosta maisterista. Tuntui, kuin se olisi ollut pihkassa tyttöön.

— Tietysti on, insinööri on mainio tanssija. Eivätkö ruusut ole kauniita? sanoi tyttö ja he siirtyivät kävelemään taloa kiertävälle hiekkakäytävälle. — Sinä et osaa pitää iloa, lisäsi hän vilkaisten Mikon vakaviin kasvoihin.

— Muistaissani — miten isäsi papereitten, sen Onnen arkun laita nyt on? kysyi Ilja ja taittoi ruusun.

— Jos minä olisin sinun sijassasi, niin etsisin yöt päivät, ja minun täytyisi se löytää. Aiotko mennä syksyllä jatkamaan lukujasi?

— En — en voi — täytyy auttaa isää ansaitsemisessa. Hänellä on taakkaa tarpeeksi ilmankin.

— Ja tuo onnettomuus on kuin vuori päälläsi. En voi — en voi — hoet, ja oma tulevaisuutesi menee turmiolle. Sinä olet liian raskasmielinen, hiljainen haaveilija, joka ei kykene riistäytymään irti ja katsomaan rohkeasti ja iloisesti elämää.

— Tulkaa tanssimaan polkkaa, Irja neiti, huusi insinööri akkunasta yli ruusujen, — kukaan ei täällä tanssi. Vai opettaako herra partiopäällikkö teille partiolakia?

— Te sitä lakia paremmin tarvitsette, te paatunut, nauroi Irja ja heitti veitikkamaisesti ruusun akkunaa kohti. — Mutta mennään, Mikko, käy sinäkin saamaan virvokkeita.

Mikko jäi portaille. Polkan sävelet soivat sisältä. Ruisrääkän ääni kuului kaukaa viljapellosta. Pojat keskustelivat myllyn luona. Miksi hän ei voinut riistäytyä irti unelmistaan ja toiveistaan? Hänen sydämensä oli ollut niin tulvillaan, hänellä olisi ollut niin paljon sanottavaa Irjalle.

Sielläkin yritettiin remuta. Yhtäkkiä Mikossa jokin kuin kimmahti. Oli naurettava tässä olla norkollaan ja nyhjöttää ja märehtiä tuskaansa. Hän lähti päättävästi väentupaa kohti. Eteisessä tervehti häntä muuan mies.

— Mitens siellä poikaleirillä jaksetaan? kysyi hän, ja Mikko tunsi miehen samaksi, joka oli ollut Irjaa viikko takaperin kaupunkiin soutamassa.

— Tuota, onhan se mukava paikka, se vuorikin, mutta — tuota — kyllä mä tietäisin tällä puolen paljoa paremman — ja matalamman rannan — tuota — ja kalarikkaamman, tässä Saittalahden vieressä. Siellä saisi Konstalta maitoakin.

— Kyllä me olemme tyytyväisiä paikkaan, kiitoksia vain, vastasi Mikko hieman kummastellen ja painui sitten sisään. Tupa oli melkein pimeä, niin oli siinä sankasti kartanon alustalaisia, nuorta väkeä. Hanuria ei oltu saatu eikä päästy tanssimaan.

Mikko hyökkäsi raisusti joukkoon, tempasi muutamia mukaansa keskelle piiriä ja huusi:

Ja sitten hän alkoi laulaa kaikuvalla äänellä, mitä mieleen juolahti, rennosti, hurjasti:

Miksi se tiilikivi pohjahan painuu ja lastu on lainehen päällä — miksi yksi on onnellinen ja toinen on onneton täällä?

Sanat olivat tanssijoille oudot ja sävelkin, mutta useimmat tempautuivat mukaan ja yhtyivät laulamaan kahta viimeistä säettä niitä toistettaessa.

Sen punaisen portin pielessä lauleli kottarainen. Ei se ollut ihme, jos ero tuli meistä, kun minä olin kulkuri vainen.

Kyllä se jokikin kirkas on, mutta lähre on kirkkahampi. Vanhaa heilaa ei tarvitte surra, kun uusi on rakkahampi.

Sinua, tyttö sinisilmä, tuli minun ikäväni. Soisin ma, soisin ma maailmanrannalla vielä sinut näkeväni. Hei lilu-lilu-lei ja maailmanrannalla vielä sinut näkeväni.

Älkäte surko ja älkäte purko ja nakkele niskojanne, vaikka tuosta ma sieppaan kauneimman likan ja olen vain maaliman-Janne.

Lakki oli siirtynyt takaraivoille, hiki valui virtanaan Mikon otsalta. Mutta hän oli saanut vauhtia leikkiin. Laulut hän keksi siinä samassa, ja sävelet, sieltä täältä hänen joskus kuulemiaan, tulivat kuin vuolas virta. Kun hän juuri hurjaa vauhtia mennä pyöri oven ohi, näki hän Irjan aivan lähellään.

— Mikko, äänessä oli ihmetystä ja pyyntöä. Mikko riistäytyi heti irti ja vetäytyi ovelle.

— En ole koskaan nähnyt sinua tuollaisena. Ei mitään sen enempää.
Tahdoin antaa sinulle tämän.

Hän ojensi Mikolle kirjeen heidän juuri eteisestä ulos astuessaan. Mikko pisti sen poveensa, ja he lähtivät yhdessä astelemaan kuistikkoa kohti.

— Mitä tuo on, kuule, sanoi Mikko, — joku viheltää, partiopillillä, eikä kukaan saa viheltää tarpeettomasti.

— Taas vihellys — odotas — hyvin kaukaa — kiireellisen tulon merkki. Anteeksi, minun täytyy mennä katsomaan, mikä siellä on, ja Mikko riensi jo mäkeä alas.

— Etsi joen toiselta puolelta porraspuun korvasta polku, huusi Irja vielä hänen jälkeensä.

Kesti kauan, ennenkuin Mikko palasi. Hänellä oli mukanaan märkä ja mutainen Aamos Kaino Kasperi Lax.

— Siellä on suuri kaunis lehmä suossa, aivan uppoamaisillaan, pauhasi
Aamos.

— Niin on, todisti Mikko, — ja tämä vesseli oli myös samassa kadotuksessa. Hän oli ensin poikien kanssa kilpaillut myllyllä kulkemalla torin reunaa, sitten lähtenyt harhailemaan, etsien jotakin partiotehtävää, ja niin tullut suolle, nähnyt lehmän vajoamassa ja tahtonut antaa sille ensiapua, johtaja nauraen selitteli pihalla oleville. — Mutta lehmä on saatava heti pelastetuksi; se on perin näännyksissä ja syvällä suossa.

— Se on sitten kumma se Ruhmassuo. Aina se uhkaa joka kesä jonkin lehmän viedä, vaikka kuinka vahtia pitäisi.

Mikko meni heti isännän puheille, vihelsi pojat kokoon, määräsi Manskin ja Akin noutamaan lautoja, köysiä ja kolme neljä hevosen luokkia, jotka pantaisiin lehmän alitse sitä nostettaessa, ja lähti itse hakemaan Taavia ja muutamia miehiä avuksi. Pian painuivat kaikki suolle isäntäväen vastusteluista huolimatta, ja salissa jatkui ilonpito entiseen tapaan.

— Koomillisuus ja runollisuus ovat elämässä hyvin lähekkäin, filosofoi
Akki, kun pojat yön hiljaisia vesiä olivat palaamassa Halkiovuorelle.
— Tiedätkös, Manski, mikä on ero lehmännostajan ja lehmänostajan
välillä!

— Toisella on lihava rahapussi, toisella laiha jauhopussi niinkuin meidän Laksi-sankarillamme.

— Minun vastaukseni oli yhtä hyvä, sanoi Manski. — Minä tarkoitin, että sanojen erotuksena on n.

Tyytyväisin mielin, mutta väsyneinä laskettiin vaalenevana suvisena yönä Halkiovuoren poukamaan.

— Eipä ilmankaan, vastasi Piksa soinnuttomasti ja kartellen, ja pojat alkoivat kantaa tavaroita varastoaittaan.

Mikon mieltä lämmitti ja hehkutti ikäänkuin hän olisi ollut Kultaista taljaa etsimässä käynyt Argonauta. Pieni vaaleasininen kirje se povella tuntui niin sanomattoman suloiselta.

Manskin jo kuorsatessa hän teltanakkunan hämärässä valossa avasi kuoren. Siinä oli vain rivit:

Ihaninta jos untasi uskoa voit, ivat kestää niinkuin mies, syvän syöverin vetten lailla jos koit läpi kallion murtaa ties —

Mikko tunsi runon. Se oli Wecksellin "Har du mod?" Sanoin selittämätön onnen väristys kävi läpi hänen koko ruumiinsa. Irja, Irja — sinä kesäyön tyttö, sinä humisevien koivujen tyttö. Miten syvä on sinun sielusi. Kuin entisaikojen linnanneito sinä tahdot toisen osoittamaan tunteensa arvon.

Vähäistä myöhemmin kuului hiljaisia askeleita ja varjo vilahti jouhikangasakkunan ohi.

— Me tahtoisimme tulla sisään vähän puhumaan sanoi Pusu, — emme saa unta ennen.

Piksa ja Pusu puikahtivat telttaan. Molempien kasvot olivat kalpeat, mieli kiihdyksissä.

— Me, me, sammalsi Pusu, — me pyytäisimme, että tämä leiri muutettaisiin… jonnekin… muualle… pitkän matkan päähän.

Piksa vakavasti ja tyynemmin. — Me pyydämme hartaasti, että kaikki lähtisivät täältä. Se tuntuu järjettömältä, mutta se on ankara totuus.

— Tuo on perin kieroa puhetta, ihmetteli Manski. — Onko jotakin tapahtunut, onko jokin vaara väijymässä? — Miksette saa suutanne auki?

— Vala, partiovala sitoo meidän suumme, sanoi Piksa. — Me emme voi ilmoittaa sanaakaan enempää kuin olemme jo sanoneet.

VIII

SAARAN HUIVI JA SALAPERÄINEN MIES

— Katsos koreata ahvenaa! — Mutta mitä sinä, Ressu, oikein ajattelet Piksasta ja Pususta? puheli Aamos Kaino Kasperi soutaen venettä Reinon nostaessa verkkoja.

— En minä oikein tiedä, Akki nauraa ja sanoo, että ne ovat saaneet pukkitaudin. Ovat ne vähän pelkoja miehiä. Älä sinne huopaa, katso vähän, minne verkko menee!

— Eivät ne pelkoja ole. Ei Piksa ainakaan. Pusu voi vähän olla. Ei sekään sentään pukkia pelkää. Mutta minä luulen, että ne ovat nähneet jotakin kamalaa, kuolleen ruumiin, ja sitten vannoneet, etteivät puhu siitä kellekään, ja sitten tahtovat meitä pois täältä.

— Hyh, mitä ne siitä olis vannoneet. Oli se hyvä, että oli se kansalaiskokous, jossa niille annettiin nuuskaa ja sanottiin, ettei tässä tämmöiseltä hyvältä leiripaikalta, missä on sähkölennättimet ja uunit ja kaikki ja näin paljon poikia, lähdetä tyhjää pakoon. Stop, sotkuinen paikka, pidätä vähän.

— Mutta ajoipas Piksa vain jyrysti läpi sen päätöksen, ettei kukaan saa mennä Halkiovuoren harjan pohjoispuolelle. Kyllä Piksalle on jotakin tapahtunut, jotakin hirveän kamalaa, se ei enää naura ollenkaan. Olis aika mukava tietää, mitä ne meinaa.

— Mitä siitä hautoo; niillä on omat metkunsa. — No, ann' mennä nyt taas. Piksa on aina ollut vähän olevinaan.

— Kyllä se onkin aika poika. Se osaa partiotaidot kuin vettä, ja muistatko, kuinka se hyppäsi pituutta sunnuntaina olympialaisissa. Aijee, ne oli vähän hauskat, ne meidän olympialaiset. Seitsemän eri maata. Ja teekkari heitti hurjasti kuulaa ja keihästä.

— Olisi Manski heittänyt paremmin keihästä, mutta meni vahingossa parhaalla heitolla yli viivan. Mutta Pusu sai rökkiinsä, kun se oli Ruotsi. — Älä keikuta venettä, noh, vielä siellä on yksi tirriäinen.

— Mutta hauskat ne oli ne vesiturnajaisetkin, kun toinen seisoi veneessä ja toinen kanootissa ja sohittiin toisiamme riu'uilla, joissa oli heinätukot päässä.

— Ja Aamos Kaino Kasperi loisti kuin Naantalin aurinko. No nyt on selvä kuin juna. Kalakeitto on tiedossa aamiaiseksi.

— Ja päivälliseksi syödään lihasoppaa kimalaisten kanssa, ja Piksa keittää, kun tulee vieraita.

— No, ei ne nyt vain vieraiksi tänne tule. Veteles paremmin, poika. Siitä tulee iltapuolella meille lujat paikat. Johtaja sähkötti eilen langattomalla, että kimalaisia tulee kymmenen ja kaksi meidän poikaa koskilta. Kimalaiset ovat haastaneet meidät lipputaisteluun.

— Tulee se — ja kimalaisten paraat jehut. Ne ovat olleet tänä kesänä leirillä Hiidenkoskilla, ja siellä on ollut neljäkymmentä poikaa. Hei, lippu on jo ylhäällä. Souda sivakasti.

— Ne on vähän kopakoita ne kimalaiset aina. Mutta mitenkähän ne on sellaisen nimen ottaneet?

— Etkös sinä edes sitä tiedä? Niiden oikeana nimenä on kimiläiset, sen Kiplingin Kimin mukaan, josta kiminleikkikin on nimensä saanut. Kas niin, nyt sinä saat perata kalat, minä pistän verkot vapeille.

Aamu oli raikas. Tyynissä vesissä kuvastui juhlallisena leirirannan korkea honkametsä. Näytti tulevan lämmin poutapäivä. Poikien ryhtyessä aamiaishommiin oli koko leiri jo valveilla ja vilkkaassa puuhassa. Telttatarkastus oli toimitettu, ja isoa havumajaa, joka korkeana kuin kirkko kohosi leirin keskeltä, pantiin juuri kuntoon vieraita varteen. Sitten Manski vei pojat kanerva-aukealle harjoittelemaan ja saamaan viimeisen voitelun ennen aamiaista iltapäivän lipputaistelua varten.

Keskipäivän ajoissa tähystäjä ilmoitti, että vieraitten kaksi venettä oli näkyvissä. Niiden tultua lähemmäksi Manski järjesti pojat riviin rantakalliolle, ja kun vieraat laskivat maihin, tervehtivät pojat heitä vartiolipuin ja tervetuloa-huudoin. Sen jälkeen varajohtaja ilmoitti joukon partiojohtajalle ja tämä lausui riviin asettuneet kimiläiset muutamin reippain sanoin tervetulleiksi Halkiovuoren kesäleirille partiotovereiden keskuuteen. Kimiläiset vastasivat. Sitten tarjottiin teetä, ja Manski ilmoitti hieman hymysuussa, että maassa oli elettävä maan tavalla, ja leirisääntöjen mukaan oli tämä aika päivästä käytettävä työhön. Leirityönä oli näinä päivinä ollut parin kilometrin päässä olevan, Koivulan isännän leirille tänä kesänä lahjoittaman kaskeen tehdyn naurismaan harventaminen, joka kysyi kinttulihaksia. Leirille palattaisiin kolmelta, jolloin oli päivällinen. Neljän jälkeen oli aika vapaasti käytettävänä kilpaleikkiin.

Eläköötä huutaen pojat kiiruhtivat veneisiin, ja leikkiä laskien alettiin soutaa työpaikalle.

— Ovatpa nuo rehteviä poikia, nuo kimalaiset, tuumi tulta leirinuuniin sytyttelevä Piksa kokki.

— Ovat ne; niiden johtaja Saara on hurjan etevä partiolainen, se on pelastanut kaksi ihmishenkeä ja suorittanut viisi taitomerkkiä, kehui Akki, kokin apulainen, kantaen lisää puita paikalle.

— Niin taitaa. Ja tuo Vahtimäki on kova uimaan, ja Lamppu on taitava konemies, ne minä tunnen.

— Kyllä ottaa lujille tämänpäiväinen ottelu. Jos teekkari tulee mukaan, niin on meitä saman verran, nyt kun Motte ja Yrkkä tulivat. Kimalaisten partiojohtaja on lahjoittanut pronssisen uimarin kiertopalkinnoksi; perin jännittävää se on.

— Teekkari tulee varmasti, se on jo niin innostunut näihin partiohommiin. Tuo se kirves sieltä kodasta, täytyy vähän tätä lihaa hakata.

Työ luisti naurismaalla kuin leikki, ja päivällinen vielä paremmin. Täydellisen levon jälkeen, joka leirisääntöjen mukaan kesti neljään saakka, jakaantuivat joukot kahteen ryhmään toisen johtaja kimiläisten Salovaara eli Saara — toisen Mikko. Mikko julisti, että taistelukenttänä tuli olemaan noin kilometrin päässä leirin länsipuolella kulkevan, metsään hakatun maanmittarin linjan molemmin puolin oleva alue. Rajalla heitetään ensin arpaa, kummalle tulee länsi-, kummalle itäpuoli. Molemmat puolueet etsivät alueeltaan sopivan lippulinnan. Se ympäröidään päänkokoisilla kivillä, niin että kehän säde on viisi metriä. Kehän keskelle sijoitetaan lippu, niin että se näkyy joka puolelle vapaasti ainakin 7 metrin päähän. Jos vastapuolueen jäsen menee rajan yli toisen alueelle, voidaan hänet vangita lyömällä kädellä kaksi kertaa selkään, mutta lippukehässä täytyy häntä lyödä kymmenesti selkään, ennenkuin hän on vanki. Se puolue, jonka onnistuu ensimmäiseksi saada vastustajan lippu oman kehänsä keskelle, on voittaja. Puolen tunnin kuluttua annetaan torvella rajalta alkajaismerkki. Halkiovuoren tienoille ei kukaan saa mennä.

Molemmat puolueet olivat miesluvultaan tasaväkiset, mutta kimiläisillä oli suurempia poikia. Kimiläiset joutuivat itäpuolelle, ja "nousevan ja laskevan aurinkon pojat" tervehtivät toisiaan juhlallisesti ja lähtivät kumpikin suunnalleen.

— Nyt sitä koetetaan, sanoi Akki, — onko käpälämäki loiva vai jyrkkä,
Reino ja Laxi ja te muut kaksi, Motte ja Yrkkä.

— Kyllä me ilman runoja näytetään kimalaisille, eikös niin, toimitti Aamos, ja kaikkien silmistä näkyi, että he olivat samaa mieltä. Mikko, Manski ja Taavi kulkivat ketjussa nopein askelin edeltä. Oli pian löydettävä sopiva lippuleiri, ja sen taitavasta valinnasta riippui suuresti taistelun menestyminen. Mikon suunnitelmaan kuului, että lippuleirin tuli olla mahdollisimman piilossa. Hän tiesi, että oli saatava niin monta vastustajaa kuin suinkin vangiksi, sillä muuten oli pienin pojin vaikeata pitää puoliaan. Manski johti pojat kauas alavalle maalle tiheään lehtimetsään. Puiden välistä alkoi toisin paikoin pilkottaa vettä.

— Tuonnempana on kahden pienen lammen välissä kapea niemeke tai paremmin melkein saari, sillä tällä puolen on paha suo. Luulemme, että sieltä löytäisimme sopivan paikan.

Niemeke kapeni kapenemistaan, ja sen keskikohdalla olikin pieni viisitoista metriä leveä kuiva ala. Kolmella puolen oli vettä, hyvin liejuista, ja rantapensaikkoa, edessä vielä upottava suo. Mikko hyväksyi paikan heti.

— Nyt jakaannumme kahteen joukkoon: Laxi, Yrkkä, Motte ja Ressu lähtevät heti ottamaan selvää, missä vihollisen lippulinna on, Tassu, Piksa, Akki ja Pusu rajalle vangitsemaan vihollisia. Manski ja minä jäämme toistaiseksi tänne. Muistakaa, te vakoilijapojat: silmät ja korvat auki, kulkekaa niin varovaisesti kuin ikinä voitte, kyyryssä aina, ryömien, kun vähäkin epäiltävää on. Kaulahuivit pois, vihreät lakit syvälle päähän. Muistakaa koko ajan, että te olette vihreänvärisiä, ja etsikää suojaa siitä.

— Vastustaja on ruskeapukuinen ja honkametsässä paremmin suojassa. Älkää millään ehdolla antako ottaa itseänne vangiksi, välttäkää saarrosta rajalle tullessanne ja juoskaa, jos tarve vaatii, niin paljon kuin kintut kannattavat. Tehkää tarkka piirustus vihollisen lippupaikasta, jos voitte, ja katsokaa, montako vartijaa heitä on. Ja lopuksi, jos teidän onnistuu saada joku vangiksi, niin sitä parempi.

Pikkupoikien silmät loistivat, kun he tervehtien myönsivät ymmärtävänsä ja menivät.

Rajansuojelijat lähtivät kätkeytymään huolellisesti kivien ja puitten taakse vartiopaikoilleen, ja Mikko ja Manski olivat vähän ajan kuluttua kahden. Tuuli humisi hiljaa puissa, ja lampien vesi välkähteli auringonpaisteessa.

— Ei niin mitään. Pojat ovat vain olleet hyvin vaitonaisia ja vakavia.
Piksa se ehdotti tämän taistelupaikan siirtämisenkin näin kauas
Halkiovuoresta.

— En voi käsittää, mikä heihin on mennyt. Olen aprikoinut asiaa puolelta ja toiselta, mutta mitään hyväksyttävää otaksumaa en keksi.

Alkamishetkestä oli jo kulunut neljäkymmentä minuuttia, mutta mitään merkkiä vihollisesta enempää kuin omistakaan miehistä ei kuulunut eikä näkynyt. Lehdet vain laiskasti lepattivat, ja aurinko paistoi niin lämpimästi, että melkein alkoi uuvuttaa siinä odotellessa. Mutta kumpikin johtaja arvasi, että metsän hiljaisuus oli petollista. Oli kulunut siksi pitkä aika, ettei vihollinen voinut enää olla kaukana eivätkä omatkaan vakoojat, elleivät he olleet kaikki joutuneet vangeiksi.

Samassa risu rasahti. Ensimmäisenä tuli takaisin Aamos Kaino Kasperi. Hän oli töintuskin päässyt vihollisen rajavartijoita pakoon, mutta hänellä oli tietoja, ja hänen kasvonsa hehkuivat, kun hän huomasi tulleensa ennen muita perille ja tervehtien antoi raporttinsa. Hän oli käynyt aina vihollisen lippulinnalla saakka. Se sijaitsi pienellä joka puoleltaan äkkijyrkkänä kohoavalla kiven tapaisella kalliolla keskellä harvaa mäntymetsää.

— Kiersin sen ympäri, mutta kalliolle ei voi päästä muuta kuin yhdeltä suunnalta, ja siinä oli Lamppu vahdissa. Muita vartijoita en nähnyt, mutta mennessäni näin Saaran hiipivän rajan poikki.

— Ei, mutta vihollisen linna on noin kilometrin päässä rajalta. Voin piirtää paikan heti.

— Ilmeisesti, tuumi Mikko, — ovat kimalaiset löytäneet itselleen aivan erinomaisen helposti puolustettavan lippuleirin. Sen takia he ovat jättäneet mahdollisimman vähän vartijoita, ehkä vain pari, jotka ilman vaivaa voivat puolustaa kalliota.

— Yksi haitta on kalliolla kuitenkin. Se on kuin tarjottimella, ja meidän täytyy heti käyttää hyväksemme sitä seikkaa, että olemme sen löytäneet, tuumi Manski.

Varovaisesti oksia sivuun taivutellen tuli samassa Motte tuoden vankina erään kimalaisten suurimmista pojista. Hän ei ollut käynyt rajaa kauempana, mutta hänen varovaisesti liikkuessaan oli vihollinen tullut melkein hänen syliinsä.

— He ovat varmasti lähteneet ryntäämään koko joukollaan, luottaen linnansa valloittamattomuuteen. Kohta he ovat meidän niskassamme, virkkoi Manski. — Mutta… ssst… taas tulee joku.

Tällä kertaa Piksa toi kaksi vankia, joista toinen oli kimalaisten varajohtaja, ja poikien riemu oli suuri.

— Varajohtaja ryömii aivan ohi pensaan, missä minä olin vartioimassa. Kimalaisia vilisee metsä täynnä, mutta he ovat painuneet lampien molemmille puolille. Kaikki isommat pojat ovat ryntäämässä. Ressu joutui vangiksi heti rajan yli mentyään, tiedotti Piksa. — Samoin luultavasti Yrkkä.

Pidettiin lyhyt neuvottelu. Sitten Mikko antoi nopeasti määräykset. Motte ja Lax jäisivät linnan vartijoiksi, Tassun ja Pusun oli vetäydyttävä suojelijoiksi lähemmäs leiriä. Manski lähtisi Akin luo, ja yhdessä he oikealta puolelta painuisivat vihollislinnalle. Mikko ja Piksa yrittäisivät vastakkaiselta puolelta samaan aikaan. Oli luotettava oman linnan löytymättömyyteen ja rohkeasti yritettävä, vaikka vihollisen lipun valtaaminen näyttikin vaikealta. Kuhankeittäjän äännähdys, jota Manski osasi mainiosti matkia, oli oleva merkkinä, että Manski ja Akki aloittivat hyökkäyksen.

Äärimmäisen varovainen eteneminen alkoi. Onnellisesti päästiin rajalle ja saatiin sana vartijoille. Mikko ja Piksa hiipivät sitten yhdensuuntaisesti kymmenisen metrin päässä toisistaan, kaartaen kaukaa vasemmalta vihollislinnaa kohti Manskin ja Akin kiertäessä vastakkaiselta suunnalta. Korkeitten mustikanvarsien ja kanervikon halki kävi tie, kivien ja puitten suojassa, ja jos pieninkin risahdus kuului, täytyi painua liikkumattomaksi mättäiden väliin. Hiipiminen oli leikin jännittävimpiä suorituksia. Mikä kivi, mikä puunrunko tahansa saattoi kätkeä taakseen vihollisen. Taistelu kysyi järjestelyssään neuvokkuutta, ripeyttä ja rohkeutta, hiipiminen kysyi joka hermoa, malttia, korvan herkkyyttä, silmän terävyyttä, notkeata, nopeata, äänetöntä liikkumista.

Suurimmat vaikeudet alkoivat, kun he pääsivät niin lähelle, että näkivät kallion, jolla lippulinna oli. Kalliolla oli nähtävästi vain kaksi kimalaista, mutta sitä paitsi kaksi vankia. Kimalaisilla oli tuli, ja he keittivät jotakin eivätkä näyttäneet koettavankaan salata leiriään. Vain yhdessä kohti pisti tiheä viidakkorinne jokseenkin lähelle kalliota. Sen turviin täytyi heidän ensin yrittää — siitä sitten edelleen.

Juuri kuin Mikko ja Piksa aivan vierekkäin hiipien olivat päässeet viidakon kärkeen, painui Mikko liikkumattomaksi.

Kaukaa kuului silloin tällöin kuminaa, kuin joku olisi kulkenut kankaalla. Askelet lähestyivät. Ne eivät olleet hiipijän askelia, mutta varovaisia sittenkin, vaikka silloin tällöin jokin oksa risahti kuin raskaasta painosta.

— Kuka se on? kuiskasi Mikko. Mutta Piksa makasi hievahtamatta hänen rinnallaan kasvot kääntyneinä ääntä kohti. Äkkiä he näkivät parinkymmenen askelen päässä kookkaan miehen tulevan esiin kiven takana. Hän koetti kulkea jonkin verran köyryssä. Päässä oli harmaa hattu. Kasvot olivat mustapintaiset ja julman näköiset. Hänen vyöstään riippui iso pistooli. Mies pysähtyi ja kuunteli.

Piksan kasvot olivat kuin jäykistyneet. — Ole ihan hiljaa, sanoi hän, — ehkä se menee ohi.

— Meni tai ei, vastasi Mikko, — tahtoisinpa tietää, mitä aseistettu mies täällä hiiviskelee meidän kintereillämme. Odota — pian siitä tolkku saadaan.

Hän oli juuri liikkeelle lähtemässä, kun Piksan käsi iski kuin rautapihti hänen käsivarteensa.

Mikko katsoi hetken toverinsa lujiin, mutta samalla kauhistuneisiin kasvoihin. Samassa kuului kuhankeittäjän vihellys: hy hyy — hyu hyu.

— Ahaa, sanoi Mikko, — tuoko se täällä on kummitellut? Tuonko takia leiri olisi pitänyt muuttaa? Annetaan merkki pojille, niin kyllä tästä pian selvä tulee. Leikki saa jännitystä.

— Ei. Piksa riuhtaisi pillinuorasta. — Ei ikinä. Se leikki olisi liian kamalaa. Se ei ole meitä varten. Ja nyt, johtaja, — hänen katseeseensa tuli pyytävä ilme, kun hän samassa näki miehen kääntyvän ja häviävän poispäin — meidän oma leikkimme on kesken, ja meidän täytyy voittaa se.

He ehtivät tuskin viidakon ja kallion puoliväliin, kun kalliolta kuului huutoa ja vartijat hyökkäsivät sen toiselle reunalle. Samassa Mikko ja Piksa ponnahtivat pystyyn ja juoksivat kallion juurelle. Mikon hartioille nousten Piksa sai heitettyä vyössään kantamansa köyden kallionreunalla olevan puun ympäri ja veti itsensä kalliolle. Mutta he tulivat hiukan liian myöhään, vartijat olivat saaneet Manskin vangiksi ja hyökkäsivät estämään Piksan aietta. Piksa sai vain temmaistuksi lipun käteensä ja heitetyksi sen kallionreunalta alas, kun hänetkin saatiin kiinni ja lyötiin vangiksi.

Mutta Mikko sieppasi kimiläisten sinisen lipun, kääri oitis kankaan kokoon ja lippu povessaan juoksi minkä jaloista ehti viidakkoa kohti. Kuului vartijain hälytysvihellyksiä ja hurjia huutoja.

Mikko pääsi viidakon suojaan ja lähti laajassa kaaressa varovaisesti pyrkimään rajaa kohti. Hän ihmetteli, että kimiläisten huomio näytti suuntautuneen kokonaan toisaalle. He ehkä luulivat, että Akki oli saanut lipun ja tavoittivat häntä.

Kaukaa kierrettyään hän pääsi omalle leirille. Voitonriemuisena hän heilutti kimiläisten lippua, mutta huomasi samalla, että oma lippu on poissa. Motte istui kehäkivellä alakuloisena, mutta ilostui johtajan tullessa.

— Vähän aikaa sitten, hän kertoi, — oli yhtäkkiä rantapensaikosta hyökännyt alaston kimiläinen ja salamannopeasti siepannut lipun. Se oli Saara. Lax oli häntä takaa-ajamassa. Saara oli uiden paennut lammen yli.

— Sitten on voitto meidän, sanoi Mikko. — Kello on viittä minuuttia yli kuuden. Saara ei ole vielä voinut ehtiä leirilleen. Menemme julistamaan taistelun loppuneeksi.

Pian kerääntyivät kimiläiset halkiovuorelaisten lippuniemelle. He olivat jo aavistaneet tappionsa, kun suurella vaivalla saatuaan Akin kiinni olivatkin huomanneet sen, mitä luulivat omaksi lipukseen, olevankin pajunoksan ympäri kietaistun sinisen partiohuivin.

— Kyllä siinä mentiin yli kivien ja kantojen kuin kenkurat ja kinkurat, sanoi Akki, — kun joka puolelta pörisi miehiä kuin turkkilaisia. Mutta niin pitkiä neniä ette ole nähneet Brobdingnagien maassakaan kuin huomattaessa, että lippu olikin metamorfoitunut naisväen huiviksi.

— Vai niin. Mutta Saaran hyökkäys oli suurenmoinen, myönsi Mikko, — ja ellei Akin huivi olisi vetänyt teitä nenästä, olisi voitto varmastikin ollut teidän.

— Ellei, ellei, nauroi Saara, — hävisimme oikein pulskasti, ja sillä hyvä. Mutta se taisi kuin taisikin olla minun partiohuivi, Akki, se, mikä sinulla oli juonessa mukana. Hukkasin sen metsään riisuutuessani. Mutta ihmeen ovelasti sinä vain osasit käyttää sitä hyväksesi, oo Agesilaus!

MYRSKYINEN KOKOUS JA MERKILLINEN PAPERI

Kun kilpaleikin jälkeen lähemmin katsastettiin leiriä ja sen ympäristöä, huomasi Saara vuorelle pystytetyt antenniriu'ut.

Sen enempää tiedustelematta Saara kävi kertomaan, miten kimiläiset olivat pystyttäneet leirilleen hienon puhelinlaitteen, jonka avulla uloimmat teltat ja vartioteltta olivat yhteydessä keskenään.

— Saimme siihen osia punaisten jättämistä puhelinkasoista, joita aseman lähellä oli vaikka kuinka paljon. Monta konetta oli aivan mäsänä.

— Oliko siellä muutakin sotasaalista ja kokoonhaalittua tavaraa? kysyi
Mikko.

— Oli maar, kaikenlaista kilua ja kalua, kirjoituskoneita, talousvehkeitä, vaatteita ja vaikka mitä.

— Osaksi kyllä; kävin toissapäivänä katsomassa, ja silloin oli eräässä vajassa vielä aika rykelmä.

— Kuules, Saara, et suinkaan sinä sattunut tavarain joukossa näkemään mitään pientä punaista arkkua?

— Arkkua — en minä osaa sanoa. En satu ainakaan muistamaan. Mutta odotas, kyllä siellä sentään taisi joitakin arkkuja ollakin. On mahdollista, että siellä hyvinkin saattaisi olla.

— Minä lähden kanssanne, kun palaatte leirillenne, sanoi Mikko äkkiä. — Etsin sellaista arkkua. Ja sitten voin samalla olla kansalaiskokouksessannekin läsnä, vaikka en aikonut, sillä pelkään, etteivät ne asiat kuulu meille.

— Se on hauskaa! Siinä tapauksessa lähdemme varhain huomisaamuna, virkkoi Saara. — Huomenna päivällä on kokous leirillämme. Johtajamme on varmasti iloissaan, kun tulet sinne ja hän saa neuvotella kanssasi.

Ilta vietettiin leirillä rattoisasti illallisaterian jälkeen nuotion ääressä pakinoiden, kertoillen kaskuja, sukkeluuksia ja lopulta kummitusjuttuja.

Myöhemmin oli kuitenkin Mikolla, Manskilla ja Piksalla vakava neuvottelu keskenään.

Seuraavana aamuna varhain oltiin jo jalkeilla. Taavi Korpela oli päättänyt lähteä johtajan mukana, ja Akki oli pyytänyt päästä "hienonpuoleiseksi matkaseuraksi".

Kauniisti viisti kaksi teräväkeulaista venettä tyyniä vesiä, jotka aukeammilla paikoin alkoivat jo karehtia aamutuulessa.

— Enpä minä olisi oikein hennonut vieläkään Halkiovuoresta eritä, tuumi edellisessä veneessä soutava Taavi Korpela, — ellei tässä olisi pakko käväistä saman tien kaupungissa ja sitten kaupantekijäisiksi olisi niin hyvä tilaisuus päästä näkemään kuuluisia Hiidenkoskia — ehkäpä laskemaankin niitä.

— Uimallako niinkuin Vähänkin? — Siten niitä viime aikoina on ruvettu vaihteen vuoksi laskemaan, vitsaili Akki.

— Niin, ei niitä enää juuri nykyään pääse laskemaan sen jälkeen, kun siellä vuosi sitten tapahtui onnettomuus ja kaksi henkeä hukkui.

— Ovatkos ne kosket niin tuimaa poikaa? Sitä hauskempaa olisi mennä hurahduttaa alas.

— Iso-Hiisi se silloin veneen kaatoi, selitti Saara. — Oli tuulinen ja vähän sateinen päivä, ja miten lienee pitkää koskivenettä heilauttanut, vaikka valantehnyt laskija oli perässä. Vähä-Hiisi ja Käprä eivät ole niin pahoja. Mutta juhlallisia, melkeinpä juhlallisempia kosket ovat rannalta nähtyinä kuin laskettuina.

— Siitähän tuli eheänä päiväinvarjoineen alas muuan mamselli, joka ei ollut koskaan uinut muualla kuin kylpyammeessa, — oli sekin juhlallista, kertoi Akki.

Vedet kapenivat vähitellen taas virraksi — peninkulman päässä vedettiin veneet kosken sivu, ja kun saman verran oli uudelleen matkaa tehty, alkoivat rannat tulla yhä korkeammiksi ja väylä kaventua. Laskettiin kauniiseen poukamaan, ja muutaman kilometrin kävelymatkan jälkeen tavattiin kimiläisten etuvartijoita.

Hälytys oli nopea. Poikien marssiessa ison leirin keskellä olevan teltan luo seisoi pitkä rivi poikia rintamassa, ja kimiläisten ylijohtaja tuli vastaan. Tervehdys oli juhlallinen ja voimakas, ja aivan sotilaallisen täsmällinen, ja kun Saara oli tehnyt ilmoituksensa, kohottivat pojat kolminkertaisen eläköönhuudon vastustajiensa ja voittajiensa kunniaksi.

— Kyllä on, kyllä on, ihmetteli Akki, — on totisesti komea leiri tässä hongikkorinteellä, ja kaukaa kuuluu runollisesti sanottuna koskien kumea pauhu. Yksi, kaksi — kuusi telttaa ainakin hohtaa puiden välitse — ja sitten tuo mahtava kokousteltta vielä keskellä. Siinä on vielä kaksinkertainen katto, jotta se pitäisi paremmin sanan voiman sisällänsä.

Näkyi kaikesta, että päiväkokous oli tavallista tärkeämpi. Pari muutakin vierasta johtajaa oli saapunut, ja kaikki omat johtajat juoksivat ja häärivät puuhakkaina.

Mikon kasvot värähtivät. — Sitä se siis oli. Hän ei ollut aikaisemmin tahtonut tiedustella, vaikka vähän aavistikin, mitä asia koski. Kumma, etteivät kimiläiset partiotovereina paremmin arvanneet heidän mielipiteitään.

Asiaan käytiin suorasukaisesti käsiksi. Kimiläisten johtaja lausui muutamia kohteliaita sanoja vieraille edustajille, sitten hän huomautti kimiläisten vakaumuksesta, jota he eivät mistään hinnasta myisi, ja mitä toimenpiteitä sen vakaumuksen aikaansaama ero aiheuttaisi.

— Pojat, tinkimätön vakaumuksemme, joka meillä on asiamme oikeudesta, erottaa meidät maata käsittävästä partioliitosta, huusi johtaja voimakkaalla, selvällä äänellä. — Mutta, pojat, eikö liitossa, joka työntää tällaisen asian takia partiotoverit luotaan, ole jotakin mätää?

— Me tiedämme kuitenkin, että tässä liitossa on paljon erinomaisia lippukuntia, jotka meitä ymmärtävät ja tuntevat samoin kuin me, ettei liiton henki ole heidän kehitykselleen sopiva. Sellaisten lippukuntien edustajia on muutamia saapuvilla — joku aivan sattumalta, koska emme ole asiastamme vielä tehneet julkista. Tuskin on epäiltävää, etteivät tällaiset lippukunnat liittyisi uuteen liittoon, joka muodostettaisiin toisten periaatteiden mukaan vapaammaksi, partiomaisemmaksi, miehekkäämmäksi.

— Oikein, oikein, me kannatamme, huusi vasemmalta pitkä sotilaallinen poika, jolla oli runsaasti kunnia- ja taitomerkkejä.

— Meidän arpamme on heitetty — jatkoi kimiläisten johtaja, — sen tähden tahdomme tässä kokouksessa keskustella uuden liiton muodostamisesta.

Puheenvuoroja pyydettiin heti kymmenittäin. Muuan vieras edustaja puhui kiihkeästi ja pitkään selitellen partioliiton kieroa kokoonpanoa, sen hallituksen ahdasmielisyyttä ja kaikkea kehitystä vierovaa käsitystapaa.

— Olen itse tässä hallituksessa, päätti hän, — mutta en voi sittenkään muuta sanoa, kuin että Suomen partiolaisuudelle olisi onnellisinta, jos se hallitus, ja koko liitto hajoitettaisiin kuin akanat tuuleen.

— Ensimmäisiä kysymyksiä uuden liiton perustamisessa, kaikui taas kimiläisten johtajan ääni, — on liiton ylijohtajan valitseminen — ja se on ehdottomasti tärkein kysymys, joten siitä olisi keskusteltava ensiksi. Tuli hetken hiljaisuus, jonka jälkeen partiojohtaja jatkoi:

— Tähän uuteen liittoon tulisi varmasti kuulumaan Suomen parhaat lippukunnat, ja sen takia ei kysymys myöskään ehkä ole niin vaikea kuin miltä se näyttää.

— Minulla on pari ehdotusta, sanoi muuan vieras edustaja. —
Kimiläisten johtaja on tunnettu etevä partiolainen. Hän on sopiva.
Myöskin voitaisiin ajatella Pilvenveikkojen partiojohtajaa, siten
saisimme tähänastiset villit mukaan. Heitähän on aika joukko.

— Kuulkaa, huusi kimeä-ääninen poika. — Eräs on kuin luotu liiton johtajaksi: Mikko Vuolle, halkiovuorelaisten johtaja.

— Niin on, puuttui puheeseen jättiläissuuri kimiläinen. — Kaikki tässä mainitut ovat hyviä miehiä. Mutta yksi, joka mainittakoon viimeisenä, mutta jonka vuoksi jokaikinen kimiläinen menisi vaikka palavaan pätsiin, on — Harmaa susi.

Syntyi hiiskumaton hiljaisuus, ja kaikki kimiläiset nousivat kunniaa tehden seisomaan.

Sitten räjähti suosion myrsky. — Harmaa susi — niin, niin, eläköön, häntä me seuraamme vaikka kuolemaan.

— Niinkuin tiedätte, annan henkeni teidän hyväksenne. Mutta nimelliseksi johtajaksenne en voi ruveta niistä salaisistä syistä, joista muutamat teistä tietävät ja toiset aavistavat.

— Koska minutkin on mainittu tässä ehdokkaiden joukossa, saanen sanoa sanasen asiasta.

— Ensiksikin kysyn: ettekö te, kimiläiset, olleet juuri ensimmäisinä luomassa liittoa, jonka te nyt tahdotte repiä rikki?

— Mutta siitä ei tullut sellainen kuin tahdoimme, siitä ei voi koskaan niillä edellytyksillä tulla sellainen, kuului nurinaa.

— Sitten kysyn: miksi te, kimiläiset, nyt ensimmäisinä tahdotte erota liitosta?

— Meille on tehty vääryyttä, meidän vakaumustamme on syvästi loukattu, meidän syvintä partiokäsitystämme haavoitettu, kuului huutoja.

— Olen, kimiläiset, aina kunnioittanut teitä partiolaisina. Kunnioitan myös teidän vakaumustanne, vieläpä siinä määrin, että uskoisin sen pääsevän voitolle liitossa, jos te miehinä taistelisitte sen puolesta ettekä kokoisi rivejänne, kohottaisi lippuanne ja marssisi tiehenne. Se olisi oikeaa uskoa vakaumukseen, mutta se olisi muutakin: — se olisi uskollisuutta sitä liittoa ja lippua kohtaan, jolle kerran vannoitte uskollisuutta…

— Me olemme vähemmistö. Meitä on kohdeltu kuin kunnottomia nulikoita, yliolkaisesti, häikäilemättömän ahdasmielisesti. — Koko henki on ahdas ja mahdoton — missä opettaja johtaa — hameväki määrää — me tahdomme poikaliiton, kuului sekavana kuorona.

— Jos liiton hallituksessa on nurjaa, jos liiton hengessä on jotakin, joka ei ole teistä hyvää, jääkää paikoillenne ja taistelkaa. Ette te, jotka paremmasta tiedätte, asiaa auta sillä, että eroatte. Näin ollen te teette vain epäpartiomaisesti, valitsette tien, joka on helpoin, mutta jota myöskin voidaan sanoa itsekkyyden, itserakkauden, uskottomuuden ja pelkuruuden tieksi —

— Seisokaa paikoillanne, se on enemmän partiolaismaista, kimiläiset, älkääkä ruvetko politikoimaan ja juonia punomaan ja ajamaan vallanhimoisia pyyteitä. Voittakaa itsenne, ja te tulette vakaumuksessanne saamaan veljiä yli Suomenmaan.

— Harmaa susi, jatkoi Mikko tyynesti, vaikka hänen poskensa paloivat ja silmänsä loistivat. — Näen, että te, pojat, kunnioitatte Harmaata sutta ylimpänä miehenänne, ja tunnen, että hän juuri on teidän johtajanne koko tässä asiassa. Mutta, Harmaa susi, te kuuluitte ensimmäiseen liiton hallitukseen ja jo silloin aloitte hävitystyön koko liittoa vastaan. Te olitte salamielinen, mystillinen, tuntemattomien suurien järjestöjen edustaja, mutta olitteko te yhtä, mille antaisin suuremman arvon kuin kaikelle tuolle: rehellinen, uskollinen, suora partiolainen?

Koko teltta oli yhtä huutoa ja kuohuntaa. Nyrkkejä kohosi pystyyn, hehkuvia, suuttuneita katseita sinkoili.

— Tule pois, johtaja, kuiskasi Akki — kimalaiset syövät muuten sinut elävältä ilman leipäkorttia…

Ääni hukkui meluun. Samassa tuli telttaan vartija, astuen saman tien johtajan luo ja ilmoittaen hänelle jotakin.

— Leirille on saapunut vieraita, jotka haluavat katsella sitä. Kokous keskeytetään puoleksi tunniksi.

Mikko ja Akki astuivat ulos kiihtyneiden poikien keskeltä. Lähimmän pikku teltan luona he näkivät joukon nuorukaisia ja neitosia ja vanhempaakin väkeä. Mikko tunsi heti etumaisten joukossa Irjan.

— Olen etsimässä isän arkkua, selitti Mikko, — kuulin, että täällä lähellä asemalla oli tavaroita kasottain. Kävin siellä jo aamulla polkupyörällä ja tarkastin kaikki.

Teltasta alkoi tulvia poikia, partiojohtaja ja Saara tulivat luo ja tervehtivät.

— Meitä on täällä koko joukko kaupungista. Siellä oli "Korven laulajain" konsertti, ja he tulevat tätä kautta saadakseen laskea koskia. Toinen vene tuli jo, ja toinen tulee noin tunnin perästä. Sillä aikaa me pyytäisimme saada katsella leiriänne ja riennämme sitten koskille katsomaan veneen tuloa.

Kimiläisten johtaja jäljesti oppaat seurueelle ja oli itse kohteliaana näyttäjänä.

— Tämmöistä leiriä ei teillä taida olla Halkiovuorella? kysyi Irja
Mikolta, kun he palasivat takaisin suurelle teltalle.

— Mutta miehiä siellä ollaan, vaikkei niin paljonkaan ole, puolusti Saara, joka kohteliaana oli koko ajan kulkenut mukana. — Me olimme haastaneet heidät lippukilpaan, ja he voittivat meidät perinpohjaisesti. Se oli jännittävin partioleikki, missä koskaan olen ollut mukana. Katsokaa — lisäsi hän vetäisten paperilipun taskustaan, tällaisessa paikassa oli halkiovuorelaisten lippulinna, jota me emme millään olleet edes löytääkään. Leikki oli sellainen.

Mikko katsoi Irjan kauniita kasvoja, kun hän tarkasti paperia. Mutta sitten hän tuli vilkaisseeksi paperilehden takasivua.

— Irja, näytähän. Hän tarttui äkkiä paperiin, tuijotti siihen kuin aaveita näkevä.

— Mitä sitten, piirroksen vastaista puoltako? Eihän siinä ole kuin kolme musteella kirjoitettua riviä. Odotas:… niiden leviämisestä ja laajasta käytännöstä emme kuitenkaan tässä kohden tahdo puhua, vaan otamme asian käsiteltäväksi myöhemmin. Mitä se merkitsee, Mikko?

— Se merkitsee, että tässä on isän papereita, ensimmäinen merkki Onnen arkun sisällöstä. Tämä on selvästi isän käsialaa ja hänen liuskojansa. Saara, mistä sait tämän paperin?

— Maltas. Lampulta kokouksessa, kun pyysin paperipalaa. Hän ei ollut saanut tehdyksi tarkkaa karttaa; mutta lisäsin itse siihen…

— Vai niin, missä Lamppu on? Minun täytyy heti saada selvää asiasta, sanoi Mikko kiihkeästi.

— Luulen, että hän lähti koskille opastamaan muutamia vieraita, — mutta en ollenkaan ymmärrä…

KOSKIONNETTOMUUS JA LAMPUN LÖYTÖ

Monenlaiset ajatukset risteilivät Mikon mielessä, kun hän Akin kanssa jälkijoukkona painui huvimatkalaisten kanssa koskille. Vielä läikkyivät äskeisen kiivaan kokouksen nostamat pohjamainingit: nyt ne olivat kimiläisten kanssa välit rikki. Sitäkö varten vain he olivat tähän saakka niin hyviä kamuja, että he uskoivat saavansa heistä, halkiovuorelaisista, itselleen kannattajia ja liittolaisia eroamishommissaan? Oliko se vain valtiotaitoa eikä todellista partiotoveruutta? No niin, nyt oli joka tapauksessa selvät sanat sanottu, ja halkiovuorelaiset olivat yksimielisesti niiden sanojen takana.

Mutta pinnempana ajatuksissa myllersi äskeisen paperin löytäminen. Hän oli tehnyt toivottoman, turhan matkan, etsinyt tuntikausia kaikenlaisen rojun joukosta Onnen kaivattua arkkua, niinkuin monet kymmenet kerrat ennen, mitään löytämättä. Ja silloin yhtäkkiä sattuma lennättää lehden hänen silmäinsä eteen. Mistä se oli peräisin? Mistä Lamppu oli sen saanut, ja oliko mahdollista sen jälkiä seuraten päästä arkun luo? Vai oliko se vain tuulen tuoma, josta ei mitään jälkeä ollut jäänyt? Kiihkeästi hän odotti vastausta noihin kysymyksiin.

Ja sitten välähti taas ailakoivilla ajatusten laineilla kirkas auringonpaiste: Irja. Tuolla hän kulki etummaisten joukossa vilkkaasti puhellen. Miten armas hän oli, hänen hiuksensa, hänen norja käyntinsä ja hänen äänensä sointu.

Erottiin suuremmasta maantien tapaisesta ja lähdettiin kulkemaan metsäpolkua, joka hetken kuluttua alkoi jyrkkänä ensin kohoutua ja sitten laskeutua. Komeaa kuusimetsää kasvoi ympärillä, ja korkeitten kallioisten rinteiden välistä alhaalta erotti kosken pauhun yhä selvempänä.

— Kuulkaa, sanoi Irja äkkiä, pysähtyen keskellä puhettaan, — eikö ole aivan niinkuin joku itkisi tuolla alhaalla. Tulkaapa tähän kohtaan! Kansa täällä kertookin, että Ison-Hiiden hyvä haltija suree kosken surmaamia. Nyt taas pauhun keskeltä nousee kuin nyyhkytys, ja se päättyy voihkinaan.

— Ja toiset sanovat, että aina kun itku kuuluu, ennustaa se onnettomuutta, sanoi eräs ylioppilas.

— Hyi, ei sellaista saa puhua silloin, kun toverit juuri ovat veneessä, nuhtelivat neitoset.

Seurue hajaantui pitkin jyrkkiä, kauniita rantoja suvantona, joiden välissä mustavetinen joki vyöryi milloin suvantona, milloin taas koskeksi vaahtoutuen. Kolme suurta koskea oli kilometrin matkalla. Akki lähti Mustallekoskelle, ensimmäiselle niistä, siltä varalta, että Lamppu olisi siellä, sillä sitä hän ei ollut nähnyt ja sitä toiset pitivät komeimpana. Vähä- ja Iso-Hiisi olivat hyvin lähekkäin, Iso-Hiisi viimeinen ja hurjin. Sinne suuntasi suurin osa seurasta kulkunsa, ja siellä Mikko toivoi varmimmin tapaavansa Lampun.

Joitakuita aikaisemmin tulleita oli jo rannalla. Mutta Lamppua ei näkynyt missään. Seura asettui ihailemaan valtavaa koskea ja odottelemaan veneen tuloa. Ison-Hiiden niskassa oli kaunis pikku niemeke, joka muodostui siihen Vähän-Hiiden suvannon syvästä poukamakaarroksesta. Siinä oli mitä parhain katselupaikka, ja nauraen ja leikkiä laskien ihmeteltiin valtavia vaahtoharjoja, jotka nousivat ja laskivat, milloinkaan uudistumatta aivan samanlaisina. Muuan ylioppilas asetti kameraansa jalustan varaan ja tarkisteli konettaan kuvatakseen ohikulkevan koskiveneen.

— Kiitoksia runosäkeistä, Irja. Nyt minä alan ymmärtää sinua. Toisinaan olen luullut huomanneeni samaa, mutta sitten on taas tullut aikoja, jolloin en ole osannut ottaa asiaa siltä kannalta.

— Älä puhu siitä — ja ota kaikkea aina niin kovin vakavasti — naurahteli Irja - ehkä se olikin vain päähänpisto. Niitä tulee kuin tuulenhenkiä. Missään tapauksessa et sinä saa pitää sitä minään kehoituksena. Sinunhan täytyy olla se, mikä olet, ilman muuta.

— Irja… Mikko lopetti lauseensa kesken, sillä samassa kuului
Vähän-Hiiden mutkasta huuto:

Irja ja Mikko kiiruhtivat näkemään. Mutta vasta hetken päästä vene tuli taas näkyviin koskesta, mustana kuin kuorimaton kuusitukki. Mustakoski oli siksi kaukana, että vain tarkkasilmäinen sen saattoi selvästi erottaa. Äkkiä vene näkyi kääntyvän poikittain.

— Se on kumossa, huusi toinen, vene on ihan varmasti kaatunut.
Katsokaa, siellä näkyy ihmisiä pyrkimässä uiden rantaan.

Mikon mielen täytti kummallinen tunne. Se oli jännitystä, kauhua, hätää, sääliä yhtaikaa. Ja päällimmäisenä kiersi ajatus: miten olisi onnettomuus nyt juuri, juuri tällä kertaa saattanut sattua.

— Ei maar, sanoi äsken tullut leveäharteinen poika. — Ne ovat vain tukkeja ja kohta vene kääntyy suoraan ja laskee Vähään.

Mutta muutkin alkoivat jo nähdä, miten veneen laita oli, kun se ajautui lähemmäs.

— Onnettomuus on tapahtunut. Hirveä onnettomuus Mustassa, huusi eräs kaupunkilaisneitonen.

Vähän-Hiiden poukamaan kerääntyneet nuoret miehet seisoivat kuin puulla päähän lyötyinä.

— Katsokaa, nyt pääsi yksi uijista jo rannalle. Apuun meidän täytyy juosta.

— Turha vaiva, tästä on toista kilometriä yli kallioiden ja pitkin jyrkkiä rantoja. Siksi on virta vienyt ne, jotka eivät ole rantaan päässeet.

Mutta muutamat lähtivät kiireisesti kiertämään rantaa. Toiset juoksivat kuin päättöminä edestakaisin, ja naiset vaikersivat.

— Tuolla on veneen selässä joku. Se on varmasti Kaarna, toinen laskijoista, huusi Mikko. — Hei, pojat, Ison alle veneisiin niin monta miestä kuin suinkin; ellei koskivene tule läheltä mutkaa, menee se suoraan Isoon-Hiiteen, ja alla on oltava valmiina, miten turhalta tuntuukin, että Iso jotakin elävänä päästäisi. Pirre, vai mikä sinä olet, heti kimiläisten leirille ja pyydä Koskenpohjaan niin monta miestä kuin ikinä saat. Siellä on veneitä.

Toiminta alkoi järjestyä. Miehet juoksivat alavirran vartta kuin henkensä edestä, yli kivien ja louhikkojen. Mikko riensi Saaran kanssa Vähän kalliokaarteeseen. He näkivät, miten vene syöksyi Vähän-Hiiden vaahtoihin ja veneen selässä oleva mies hävisi hetkeksi. Mutta vene tuli heti näkyviin taas, ja mies oli yhä sen selässä.

— Se menee virran tuota rantaa, hätäili Saara, ja silloin saisi vaikka sata miestä seisoa täällä, niin ei voisi muuta kuin antaa mennä. Se on kauheaa.

Mutta mies tiesi, mitä oli tehtävä. Ennenkuin vene kääntyi Ison-Hiiden väylään, heittäytyi hän suin päin virtaan, ja muutama voimakas vetäisy sai hänet keskivuolteesta pois, niin että Vähän-Hiiden poukamakaarre alkoi vetää ja toi hänet rantaa kohti. Mikko ja Saara saivat pitkän puun ja ojensivat sen uijalle, ja hänet vedettiin maihin. Kuin salaman tapaamana seisoi vettä valuva Kaarna kalliolla ja hieroi päätään.

— Tuossa tulee taas joku, huusi Saara, — tuolla kauempana, lähellä toista rantaa, tukkiin kiinni tarrautuneena!

— Sininen paita — kyllä on kamalaa, kun mies menee tuossa koskeen muutaman kymmenen metrin päässä, eikä voi mitään tehdä, voi, voi. Olisi edes pitkä köysi. Hoi, pitäkää lujasti kiinni tukista, huusi hän kosken pauhinaan, — alhaalla on veneitä vastassa!

— Ei auta, mutisi Saara kauhuissaan. — Ei hän Isosta-Hiidestä pääse elävänä.

Mies kohotti vaivalloisesti päätään tukin takaa ja katsoi rannalle. Se oli Väänänen, laskija, joka sillä kertaa oli ohjannut. Sitten hän hävisi Ison-Hiiden kuohuihin.

Hetken huumautuneena seissyt Kaarna oli lähtenyt sanaa sanomatta hurjaa vauhtia painamaan kosken alle.

Mikko ja Saara seurasivat häntä. Ainoa pelastamismahdollisuus oli enää kosken alla. He kiersivät ylempää, missä maa oli edes jonkin verran helpommin kuljettavaa. Puhkuen ja juoksusta puolinäännyksissä he pääsivät Koskenpohjaan. Siellä oli jo veneitä vesillä useampia, kimiläisiä näkyi parissa niistä, ja ne soutelivat edestakaisin poikien tarkasti tähystellessä, näkyisikö mitään. Kaarna oli myöskin jo ehtinyt veneeseen.

Mutta aivan lähellä mäen laidassa he näkivät viisi kuusi poikaa maassa makaavan toverinsa ympärillä.

— Ei, se on Posse, — emme tiedä, mikä häntä vaivaa, hän on juossut liikaa.

Maassa makaava ylioppilasnuorukainen oli kuin jonkinlaisen raivokohtauksen saanut. Hän virui vatsallaan, väänteli ja kiemurteli kouristuksen kynsissä, iski kouransa nurmeen ja sammaleen ja repi ähkien ja mölisten maata.

— Tämä nyt vielä puuttui. Kuolee käsiimme, on kai saanut jonkinlaisen kouristuksen.

— Se on liian väkevä ja treenattu mies, ja nyt se juoksi kuin mieletön, niin että kaatui paikalleen. Katsokaa nyt. Se on kauheaa. Eikö kukaan osaa auttaa?

— Jatka matkaa, Saara, ja ota joku sieltä mukaasi tai souda tänne, sanoi Mikko. Sitten hän tuntien partiolaisvelvollisuutensa astui kiireesti kouristuskohtauksen saaneen luo.

— En tosin ymmärrä oikein, mitä on tapahtunut, mutta luulen, että hän on saanut äkillisen sydämenlaajennuksen. En luule, että on kovin suurta vaaraa. Joka tapauksessa juoskoon joku heti lähimpään taloon, missä on puhelin, ja ilmoittakoon Kaivantoon lääkärille, ja kysyköön neuvoja, ellei hän voi tulla tänne. — Nyt asetamme hänet istuvaan asentoon, ottakaa lujasti kiinni, varovaisesti ja lujasti, paidannapit auki ja kaikki kiristävä pois.

Nopeasti Mikko päästi auki kaulahuivinsa ja riensi rantaan, tuoden huivin sitten vettä valuvana takaisin. Märän kylmän huivin hän kiersi yhä kamalia kouristuksia kärsivän rinnan yli sydämen kohdalta.

— Nyt aivan hiljaa, siksi kuin hän rauhoittuu. Sillä aikaa, kuulkaas, kimiläiset — hän vihelsi rannalta pari poikaa — valmistakaa hyvät puseropaarit — kannamme tämän sairaan sitten taloon.

Rannalle oli kokoontunut runsaasti väkeä lähitaloista. Kun toiset väsyivät soutelemiseen, oli uusia halukkaita heti valmiina. Mutta kaikki näytti toivottoman turhalta. Suvanto soljui laajana ja mahtavana edelleen, eikä missään aukealla vedenpinnalla näkynyt ketään.

— Taitaa olla parasta, että lähetetään Anttilasta hakemaan naarauskoukut, tuumi muuan vanha mies. — Sieltä ne kivien välistä ehkä löydetään, mutta ei niitä pinnalla ole.

Pari partiopoikaa tarjoutui heti lähtemään, eikä kestänyt kauan, ennenkuin kimiläisten siniset kaulahuivit jo vilahtivat mäen taakse häviten.

Samassa saapuivat paikalle ensimmäiset veneen kaatumisessa rannalle pelastuneet. Märkinä ja liikuttuneina he tervehtivät tovereitaan. Isot miehet syleilivät toisiaan kuin naiset, ja monen silmään valahti kyynel.

— Kyllä on kamala paikka, tuumi eräs. — Kyllä nyt ymmärrän, ettei ihmisen huvin vuoksi kannata uhmata vaaroja. Jääköön ikiajoiksi täältä tämmöinen meno. Kantola ja Koivu ovat hukkuneet — ja Väänänen.

Yhä lisää tuli rantaa kiertäneitä pelastuneita, ja tapaaminen oli liikuttava.

Vain Kaarna seisoi erillään ryhmästä. Kun Mikko kysäisi häneltä, oliko
Väänänen kovin tuttu hänelle, virkahti hän ykskantaan:

— Lapsuudentuttuja oltiin Utajärveltä. Aina yhdessä laskettiin. — Ja hiljaa kiertyi raskas kyynelkarpalo miehen silmään, ja jäykissä poskilihaksissa näkyi outo nykäys.

— Olitko sinä, Lamppu, mukana veneessä — ja sinä olet myöskin märkä kuin uinut, Akki?

— Lamppu ei ollut ennen laskenut koskia. Puoliväkisin hän tunki veneeseen, selitti Akki. — Mutta pian hän rantaan ui —

— Ja ilman sitä Lamppua ei minun elonliekkini taitaisi enää palaa, sanoi muuan iloinen pisamakasvoinen ylioppilas. — Jouduin kovaan virtaan ja olin huono uimari — painuin melkein heti, löin pääni tukkiin ja menin tiedottomaksi. — Mutta Lamppu rannalle ehdittyään ja tämä toinen poika, Akiksi häntä taidetaan sanoa, heittäytyivät uimaan, ja maalle he minut saivat.

— Ja tekohengitystä antoivat hänelle, niin että oli ilo nähdä, vahvisti toinen pelastunut. Reippaita poikia kerrassaan.

Mutta murhe painoi raskaasti kaikkia mieliä. Ilon ailahtelut olivat hävinneet nuorten ennen niin hilpeästä joukosta. Alkoi tulla hiljalleen ilta, naarausta oli toimitettu ilman tulosta — vasta pari viikkoa myöhemmin löydettiin ruumiit. Sydämenlaajennuksen saanut oli toipunut ja kannettu taloon. Siellä pidettiin myöskin poliisitutkinta tapahtumasta, mutta muuta ei saatu selville, kuin että Mustassa vene oli ehkä mennyt liiaksi keskiväylää, saanut suuren laineen sisäänsä ja kaatunut.

Kaupungista tulleet olivat majoittuneet lähitaloihin yöksi, partiolaiset vetäytyneet leirilleen, ja surumielisinä istuskelivat laulajat tutkintatalon portailla. Oli lähetetty sähkösanoma kaikkien aiottujen konserttien peruuttamisesta, ja jokainen ajatteli omia ajatuksiaan, toverivainajiaan ja huomista poislähtöään. Mikko ja Akki hyvästelivät poikia, jotka muutamia tunteja sitten olivat vielä olleet heille aivan vieraita ja nyt olivat tuttuja kuin veljet. Heillä oli pitkä soutumatka edessään ja vähemmän soutuvoimia, kun voimakas Taavi oli jo heti koskien kautta mennyt kaupunkiin. Täytyi lähteä.

Kimiläisten leirille heidän olisi tehnyt mieli mennä hyvästelemään, mutta tapahtuneen jälkeen ei sisu antanut myöten. He tervehtivät vain lyhyesti kimiläisten johtajaa ja poikia, jotka olivat paikalla.

— Odottakaa, me tulemme Inkeri Viljasen kanssa samaan matkaan. Soudatte kai meidät Anna Leenan mökille. Olemme siellä mieluummin yötä. Ei siitä tule teille suurta kiertoa. Meillä oli toisenlainen matkasuunnitelma, mutta tämä, mitä täällä tapahtui, oli niin surullista ja hirveää, että lähdemme takaisin Koivulaan.

Hiljainen oli paluuretki. Vene liukui valoisassa kesäyössä pitkin tummaa virtaa kahden väsyneen partiopojan soutamana. Puheltiin koskenlaskusta, kuolemalla leikittelemisestä, hukkuneiden urheudesta vapaustaistelussa, elämän odottamattomista käännähtelyistä. Akinkin leikillisyys tuntui ehtyneen. Irja yritti hyräillä surumielistä "Kalliosaaren kummeli hohtaa", mutta äkkiä näkyi jotakin juolahtavan hänen mieleensä.

— Ai niin, Mikko, en tässä kauheudessa vielä tullut kysyneeksi, muistiko Lamppu, vai mikä se poika oli, sanoa, mistä hän oli sen sinun isäsi salaperäisen paperin löytänyt?

"PYSÄHDY, KÄÄNNY TAKAISIN!"

Seuraavana aamuna varhain, kun koko muu leiri vielä nukkui, makasi Mikko jo valveilla ja teltan kattoon tuijotellen muisteli edellisen päivän tapahtumia. Hän mietti, mitä olisi paras tehdä. Kansalaiskokousta ei voinut kutsua koolle ja antaa asian tulla julki, sillä jos pojat siten kuulisivat, mistä on kysymys, tahtoisivat kaikki avuliaina partiotovereina tietysti olla mukana. Metsä oli tutkittava. Mutta silloin täytyi rikkoa aikaisemmin tehty päätös ja mennä Halkiovuoren pohjoispuolelle. Entäpä sitten? Eikö tällaisen asian takia kannattanutkin rikkoa mokomaa, ehkä puoleksi kuvitteluihin perustuvan pelon aikaansaamaa päätöstä?

Mutta asia ei sittenkään ollut näin mutkaton, hän, johtaja, oli vastuussa poikien turvallisuudesta, ja jokin ilmeinen vaara uhkasi varmasti metsässä. Piksan ja Pusun koko käytös todisti sitä.

Ei, parasta oli yksitellen ja kuin sivumennen tiedustella pojilta, tiesivätkö he mitään isän paperista, niinkuin hän jo koskilla oli kysellyt kimiläisiltä. Piksalta ja Pusulta saattoi tiedustella tarkemmin ja tiukemmin, he ehkä voivat aavistaa tai epäillä enemmän kuin muut. Mutta muuten hänen täytyi toimia aivan yksin, omalla vastuullaan, sekoittamatta leikkiin ketään muita, salaa ja hiljaa. Hänen täytyi kenenkään tietämättä yksin isänsä vuoksi rikkoa annettua määräystä vastaan. Mutta hän saattoi yksin ollen olla äärimmäisen varovainen. Onnen arkun paperien etsiminen täältä saattoi olla aivan toivotonta, mutta kun kerran yksi lehti oli ollut täällä, oli mahdollisesti toinenkin tai ainakin jokin lisäjälki.

Päätöksensä tehtyään Mikko hypähti reippaasti vuoteeltaan ja alkoi panna telttansa kuntoon. Kierrettyään teltan sivut ylös hän astui kesäisen aamun valkeuteen. Aurinko oli juuri noussut korkean vaaran yläpuolelle, taivas oli sininen ja sees, linnut visertelivät, suuri selkä päilyi tyynenä, ja aamutuuli alkoi humista hiljaa metsän uruissa. Voimakas puiden ja pihkan ja kasteen tuoksu lehahti vastaan. Miten olikaan suloista hengittää ja elää! Miten olikaan ihanaa näin aikaisena aamuhetkenä herätä ruumis täynnä reippautta ja voimaa. Kaikki huolet ja surut tuntuivat painuvan niin pieniksi ja väistyivät kauas, ja niiden sijaan alkoi kohota voimakkaita kaipuita ja toiveita.

Mutta tällä kertaa ei ollut aikaa sellaisiin kuvitelmiin. Raikas aamu sai toimintahalun viriämään. Pian heräisi jo leiri. Päivän suunnitelma oli ensin tehtävä. Oli luvattu lähteä heinäntekoon Koivulan rantaniitylle. Pilvimuotojen tuntemista ja säänennustusta oli opeteltava ja rannalla pelastusköyden heittoa ja "valaanpyyntileikkiä". Ja sitten hän pääsisi omiin puuhiinsa.

Aamiaista valmistettaessa johtaja sai sitä ennen muilta kyseltyään hyvän tilaisuuden puhella Piksan ja Pusun kanssa. Hän kertoi heille koko asian lyhyesti.

— Tiedättekö te mitään tästä paperista lähemmin? Lamppu löysi sen likeltä maanmittarin linjaa sen itäpuolelta. Se on isäni papereita, jotka ovat hänelle kultaa kalliimpia ja joita olemme kuukausimääriä kaikkialta etsineet. Jos teillä on edes kaukaisintakaan aavistusta, mistä se on saattanut joutua tänne, niin puhukaa.

— Emme tiedä, sanoi sitten Piksa verkalleen päätään pudistaen. — Emme ole koskaan nähneet tuollaisia papereita.

— Mutta teidän salaisuutenne, se mies, jonka metsässä näimme, — siinä oli jotakin; eikö sitä, eikö niitä asioita voi hyvällä tahdolla asettaa johonkin yhteyteen tämän paperin ja Onnen arkun kanssa? Ettekö voi aavista, otaksua, esittää joitakin mahdollisuuksia?

— Te näette, mitä vaikeuksia minulla on edessäni, te tiedätte nyt, kuinka suuriarvoinen — minulle suuriarvoinen — asia on kyseessä. Te tunnette partiovelvollisuutenne. Ettekö voi antaa minulle pienintäkään lähtökohtaa?

Kummaa oli tuo poikien käytös. Mikko tunsi heidät, tiesi heidät rehellisiksi, kuolemaan saakka uskollisiksi pojiksi, tiesi heidän antavan vaikka viimeisen leipäpalansa tovereilleen, mutta tässä asiassa he olivat kuin muuri. Ja kuitenkin näkyi heidän katseensa salaisesta välkähdyksestä, että he eivät puhuneet kaikkea, mitä tiesivät. Ja heidän kasvoissaan oli outo pingoittunut tuskan ilme. He olivat käyneet niin pelottavan hiljaisiksi ja umpimielisiksi Koivulan retkestä ja tuosta kauhun illasta lähtien.

No niin, sille ei kerta kaikkiaan näkynyt voivan mitään. Keskipäivällä, kun muut menivät työhön, oli hänellä hyvä tilaisuus hävitä omille teilleen.

Koska johtajakin tulisi olemaan leirin vaiheilla, asetettiin vain yksi leirinvartija, kun päivällä lähdettiin heinään. Piksa tarjoutui ja tahtoi välttämättä jäädä, hänen kätensäkin oli kipeä, niin ettei hänestä oikein ollut heinään, kuten hän selitti. Mikko ei halunnut vastustaa, jottei herättäisi epäluuloja.

Hän kirjoitteli ensin tunnin verran leirimuistiinpanojaan, huomioitaan ja kokemuksia, joita joka päivä tehtiin. Puolen päivän aikaan hän oli valmis. Piksa oli "Leukalassa", nähtävästi niemekkeen toisella puolella päivällistä valmistamassa, tai mitä lienee siellä puuhaillut, ja johtaja poistui hiljaa teltastaan metsään. Hän painui ensin linjalle päin, tutki sen itäpuolelta, tarkasti kiviröykkiön, jonka luota Lamppu sanoi paperin löytäneensä. Toivottomalta tuntui etsintä suuressa metsässä. Hän alkoi sitten kulkea Halkiovuorelle päin, tutki kimiläisten entisen lippulinnan läheisyyden, paikat, missä outo mies oli näkynyt. Jonkin matkan päässä siitä maa alkoi kohota. Halkiovuoren kalliot nousivat jyrkkänä seinänä toisella puolen, toisella oli suuri suo, niin että muodostui kapeahko solanne, joka johti varsinaiselle Halkiovuoren alueelle.

— Olisiko sitten parempi pyytää kaikkia poikia etsimään, tuumi Mikko, — tehdä etsinnästä oikein partioseikkailu? Siten olisi aina suurempi mahdollisuus löytää joitakin jälkiä, jos niitä yleensä oli löydettävissä. Akki oli hänelle viittaillut siihen suuntaan. Akki ei perustanut mitään Piksan ja Pusun epäluuloista ja oli tahtonut koko liikkumiskiellon peruutettavaksi. Mutta hän oli kuitenkin tyynnyttänyt pojan ja kehottanut odottamaan.

Noita asioita miettien Mikko perin varovaisesti ja huolellisesti joka suunnalle tarkaten kohosi vähitellen solannetta ylöspäin. Hän oli jättänyt telttaan kirjavan partiohuivinsa, hänen tummanvihreä pukunsa ja leveälierinen tumma hattunsa eivät erottuneet paljon metsän vihreydestä. Hänestä alkoi toisin hetkin jo tuntua joutavalta tuollainen varovaisuus. Keskipäivän metsä oli niin rauhallisen näköinen, niin ilman mitään salaperäisyyttä ja vaaraa. Koko Halkiovuorikin, joka viime aikana oli poikien mielessä heidän tahtomattaan saanut jonkinlaista salamyhkäisyyden verhoa, oli kirkkaassa päivänpaisteessa vain tavallinen saloseudun kalliovuori, ja mistään levottomuutta herättävästä ei näkynyt merkkiäkään.

Mutta sittenkin. Miksi häntä veti niin erikoisesti juuri vuorelle? Oliko hän vielä etsinyt edes kyllin tarkkaan muualta, ja mitä vuorella saattoi olla tekemistä hänen isänsä paperien kanssa? Joka tapauksessa hän tahtoi nyt tilaisuuden tullen tutkia vuoren, vaikkapa poikien vuoksi, jo sen kiusallisen tunteen, epätietoisuuden ja epävarmuuden poistamiseksi, minkä Piksan ja Pusun käytös oli synnyttänyt kaikkien leiriläisten mielessä. Asiaan oli saatava selvyyttä.

Solanne oli muuttunut yhä kohoavaksi, puita kasvavaksi pengermäksi. Oikealla oli kallioseinä miltei pystysuora, vasemmalla oli alava maa jäänyt pikkumetsän peittoon pengermän alapuolelle. Tästä oli perin sopivaa nousta vuorelle.

Mutta mitä tuossa oli? Mikko pysähtyi ja katsoi yhä uudelleen. Siinä oli edessä vähäinen aukeama, johon pikku kiviä oli ladottu säännölliseen riviin. Aivan oikein, sehän oli partiomerkki: nuolimerkki kärki edessä ja kaksi takana. Se kirkui kuin hätäsignaali: Pysähdy, käänny takaisin! Kun hän tarkastaen loi silmänsä kallioseinään, näki hän hiukan kauempana kalliossa samanlaisen nuolimerkin, maalattuna mustalla värillä paksuin viivoin. Ne olivat partiotoverin varoituksia partiotoverille, ehdottomia, vaativia käskyjä. Pusu ja Piksa olivat tietysti ryhtyneet tähän varokeinoon, peläten ehkä jotakin tämän tapaista kuin Mikon hiivintä parhaillaan oli. Muutamia askeleita edempänä oli uusi nuolimerkki ja neliö nuolen pyrstönä. Se merkitsi, että kolmen askelen päässä nuolen suuntaan oli kirje kätkettynä. Hän etsi käsiinsä kirjeen sammalten alta. Se oli Piksan käsialaa, ja kuului:

— Kuka oletkin, partiolainen, käänny takaisin! Älä mene
Halkiovuorelle, pyydämme, rukoilemme sinua. Tämä ei ole mitään leikkiä.
Henki on kysymyksessä.

Pojat olivat tosiaankin ottaneet asian kovin vakavalta kannalta ja perinjuurisesti. Tämä oli nähtävästi ainoa mukava pääsytie tältä puolen. Pitikö hänen totella? Partiolaisena hän oli ehdottomasti velvollinen kuulemaan noita monia varoituksia. Partiolaisena hän oli myös ehdottomasti velvollinen tottelemaan kansalaiskokouksen kaikkien parasta tarkoittavaa päätöstä. Mutta hänen oma etsintänsä, pitikö sen keskeytyä tähän niin nolosti, pitikö Halkiovuoren kesäleirin yhäti jäädä tuon salaperäisyyden uhkaamaksi ja sen luoman varjon pimentäväksi?

Turhaa arkailua, kyllä hänen oli mentävä. Hän jatkoi hiivintäänsä, mutta entistä varovaisemmin, sillä edestä oli selvästi kuulunut pieni kiven vierähdys. Pengermä kasvoi tiheähköä katajikkoa, niin että pitkänään ryömien saattoi edetä kokonaan niiden peitossa. Hän oli tuskin ehtinyt kymmentä askelta, kun hän selvästi tunsi ja tajusi, että jokin elävä olento oli häntä vastassa. No niin, ehkä siitä nyt tulisi selvä. Hän makasi hievahtamatta, kuulo jännittyneenä ja silmät tähdättyinä eteenpäin. Kunpa olisi katajien lomitse edes vilaukselta saanut nähdä, mikä siellä oikein oli. Mutta kaikki oli hiljaista. Vuorella kasvavat hongat vain humisivat. Ja kuitenkin hän tunsi, että jokin odotti häntä tuolla edempänä. No niin, eihän tässä voinut iankaikkisesti virua.

Hän tarkasti, mitä tietä oli parasta edetä. Kallioseinämän luona oli katajikko tiheintä ja suuri kivi. Vitkalleen, aivan maahan painauteena, kädet puseron suojissa ja kasvot hatun varjostamina hän painui eteenpäin. Kylläpä se, mikä tuolla oli vastassa — mikä sitten lieneekin ollut — oli varovainen. Se oli tietysti jo kaukaa kuullut hänen tulonsa ja odotti nyt vain. Ahaa, vihdoinkin liikahti tuolla vihreää pensaan takana. Se oli nähtävästi toinen pensas, ja sen peitossa oli tuo tulija. Ei, nyt se vihreä hävisi kokonaan ja sen sijaan ilmestyi alempana tummansinistä. No, nyt vilkahti vähän kasvojakin. Piksa! Piksahan se olikin.

— Mitä sinä täällä hiiviskelet! Sinä olet leirinvartija ja tiedät, ettei vartija saa koskaan lähteä leiriltä.

— Johtaja — Piksan ääni oli kuiskaava, mutta kiihtynyt, ja hänen tavallisesti verettömille kasvoilleen kohosi puna. — Etkö nähnyt varoitusmerkkejä, jotka kielsivät menemästä eteenpäin ja joita jokaisen partiolaisen on toteltava?

— Näin, mutta en toimita nyt partioasioita. Minulla on tehtävä, jossa ei saa välittää sellaisista varoituksista.

— Johtaja, etkö muista yhteistä päätöstä: jokaisen oli partiokunnian nimessä luvattava, ettei menisi pohjoispuolelle, Halkiovuorelle.

— Muistan, enkä sitä partiolaisena ikinä olisi tehnyt. Mutta tiedät, mikä työ minulla on suoritettava.

— Me pyysimme leirin muuttamista toisaalle. Kun siihen ei suostuttu, saimme tuon päätöksen hyväksytyksi. Emme tehneet sitä turhan tähden. Tässä on vakavat asiat kysymyksessä. Sinun on käännyttävä. Minä tiedän, mitä puhun. En olisi lähtenyt leiriltä, ellemme Pusun kanssa olisi aavistaneet ja arvanneet tätä. Henki menee, jos nouset vuorelle. On odotettava.

— Vain yhdellä ehdolla käännyn takaisin, sanoi Mikko lujasti. — Jos voit jyrkästi ja varman kieltävästi vastata seuraavaan: Eikö sinun tietääksesi Halkiovuoren salaisuudella ole eikä voi olla minkäänlaista tekemistä isäni Onnen arkun kanssa?

— Ja vielä toinen kysymys. Voitko edes siihen vastata ehdottoman kieltävästi? Eikö ole pienintäkään haittaa odottamisesta, eikö ole mahdollisuutta, että Onnen arkun jäljet häviävät kokonaan, jos aikaa vielä menetetään?

— Voi, en minä tiedä, Piksan vastaus oli melkein kuin vaikerrus. — Mutta joka tapauksessa sinun täytyy nyt kääntyä. Anna minun hoitaa asia. Se voi sittenkin onnistua minulle paremmin… Pusu ja minä hoidamme sen, kun et vain mene. Minä pyydän kuin henkeni puolesta: älä mene vuorelle. Lupaa, ettet mene, johtaja.

— Tämähän on surkeata. Mitenkä te voisitte paremmin suorittaa tehtävän? Mutta mene nyt heti leiriin — minä käännyn, tutkin vielä metsää, mutta en lupaa mitään. Ymmärrän hyvän tarkoituksesi. Kiitos siitä. Mutta leiri ei saa olla ilman vartijaa. Joudu!

XII

PIRUNKAUKALO

— Olen keksinyt uuden aatteen täällä metsässä, pauhasi Akki rantaniityllä heiniä seipäisiin pistellessään.

— Niityllä, tarkoitat. Niitä kasvaa sinun aivoissasi kuin marjoja metsässä, virkkoi Manski.

— Metsän marjoja tämä juuri koskeekin, jatkoi Akki. — Se aate on jalostava aate, sillä se on mustikanjalostusaate. Ajatelkaa, veljet partioimisessa, lehmiä ja sikoja jalostetaan, omenapuita jalostetaan, mansikoita jalostetaan, miksi ei voisi mustikoitakin jalostaa? Perustan mustikanjalostuslaitoksen. Ajatelkaa: peukalonpään kokoisia mustikoita niin tiheässä, että oksat painuisivat, meheviä, ihania mustikoita, joista yhdestä ainoasta saisi suunsa täyteen.

— Sellaisen mustikan sinä tarvitsisit suusi täytteeksi, kun niin puhut ja posmitat ja heinät menevät tuuleen, huomautti taas Manski.

— Älä sano niin, partioveli Hansmanski. Minä olen tässä kohta jo neljä tuntia ähkinyt ja hikoillut parhaan kykyni mukaan.

— Tehdään työnjako, Akki, huusi Aamos Kaino Kasperi. — Anna minun ähkiä ja hikoilla sinunkin puolestasi, haravoi sinä minunkin puolestani.

— Kas, kuinka pienikin pörrää, tuumi hiki otsassa ahertava Pusu. —
Mutta kuulkaa, joku tulee. Jalat tömisevät.

— Piksa saapuu, huusi Reino niityn toisesta laidasta, — leirinvartija saapuu. Huomio!

Piksa tuli läähättäen ja kasvoiltaan aivan kalpeana. Hän juoksi suoraan
Pusun luo, ja he puhelivat hiljaa keskenään.

— Ne ovat oikeita vapaamuurareita, nuo Piksa ja Pusu. Ne perustavat tänne vielä varmasti Halkiovuoren vapaamuuraripartiopoikakalossin.

Mutta kukaan ei enää kuunnellut Akin viisasteluja. Pojat näkivät, että tosi on kysymyksessä, ja lähenivät Piksaa ja Pusua.

Molemmat pojat keskustelivat hätäisinä ja kuiskaten. Sitten he astuivat muitten luo ja Piksa sanoi:

— Pojat, niinkuin muistatte ei kukaan yhteisen päätöksen mukaisesti saanut mennä Halkiovuoren taa. Nyt on johtajamme etsiessään isänsä kadonneita papereita kuitenkin mennyt sinne, ja pelkäämme, että hän on vaarassa, ehkä hyvinkin suuressa vaarassa. Olkaa te kuitenkin levollisia, menkää leirille ja odottakaa. Pusu ja minä olemme ainoat, jotka voimme jotakin tehdä, ja me lähdemme heti.

— Me tahdomme kaikki mukaan. Minkälainen vaara se on, jossa me emme voisi auttaa? huusi Akki kiihkeästi. — Puhukaa nyt toki kerran jo suunne puhtaaksi!

— Emme voi sanoa enempää. Menkää kaikki leirille ja odottakaa, mutta älkää missään nimessä lähtekö vuorelle.

— Kuinka kauan meidän sitten on odotettava? Ja eikö sillä tavalla vain hajoiteta muutenkin pieniä voimia?

— Odottakaa kaksi tuntia. Ellei sen ajan kuluessa meistä kuulu mitään, niin… hakekaa apua, mistä pikimmin saatte, paljon ja voimakasta apua, miehiä, aseita. Mutta älkää missään nimessä ennen lähtekö vuorelle, ennenkuin apua on. Ja nyt hyvästi. Menkää leirille. Se on ilman vartijaa.

Piksa ja Pusu hävisivät rantametsikköön. Piksa oli tullut Akin kanootilla, ja sillä he taas lähtivät Halkiovuorta kohti. Muut pojat painuivat miettiväisinä perässä rantaan.

— Taitaa olla synkkä paikka, tuumi Akki. — Mutta nielköön minut kaksihäntäinen kalkkarokäärme, jos tästä ymmärrän mitään.

— Perin arveluttavaa, virkkoi Manski. — Minä olen sitä mieltä, että kohta saamme puuhaa, jossa kaikki partiotaidot ja vähän muutakin saattaa tulla hyvään tarpeeseen. Kunpa ei vain silloin olisi liian myöhäistä.

Hän puristi lujasti huulensa yhteen ja veti airoilla, niin että vesi veneen kokassa kohisi.

— Mitähän ne siellä mahtavat tehdä? lausahti Aamos Kaino Kasperi, jota äänettömyys alkoi kiusata. — Lähdetään heti sinne, en minä vaan pelkää, vaikka tulisi Halkiovuoren pukkeja kokonainen komppania.

— Kävikö teistä kukaan, pojat, tutkimassa vuoren pohjoisosia, ennenkuin kielto tuli? kysyi Manski äkkiä.

— Eivät muut vielä ehtineet kuin Piksa ja Pusu. Mutta kyllä minä siellä kävin jo kerran aikaisemmin, vastasi Reino. — Ei siellä mitään sen kummempaa ollut, korkeita kallioita vain.

— Pojat, meillä on kaksi tuntia aikaa, ja meidän on se aika käytettävä niin, että olemme valmiit. Mielestäni olisi kyllä parasta varmuuden vuoksi heti lähettää Reino kaupunkiin hakemaan lisävoimia…

— Mutta Piksa kielsi sen nimenomaan. Ja onhan meillä langaton lennätin, eikö sitä voida käyttää? sanoi Akki.

— Voimme käyttää, mutta eilen sovittiin siitä, että Tassu on tänään vasta kuuden jälkeen koneen ääressä kaupungissa, ja nyt on kello kolme.

— Etkö ymmärrä: koko kaupungissa ei ole ketään muuta kuin Tassu, joka korvakuulolta edes saisi selvää merkeistä. Olethan huomannut itse, kuinka se on vaikeaa. Sitä paitsi ei kukaan osaa siellä hoitaa konetta, eikä kenenkään mieleen juolahtaisi siihen koskeakaan. Kahden tunnin kuluttua — ellei mitään kuulu — lähtee Reino kaiken varalta veneellä kaupunkiin miehiä hakemaan. Aamos jää leirille, ja me Akin kanssa lähdemme vuorelle katsomaan, voimmeko saada mitään aikaan. Kaikki syövät nyt aterian. Sitten selvitetään köydet ja kirveet valmiiksi — missä se pelastusköysi on, Reino?…

— Kaksi pamausta aivan yhdessä, sanoi Reino, — vai kaikuko se niin kummallisesti. Pojat katsahtivat toisiinsa.

— Selvästi vuorelta. Nyt on lähdettävä, Akki, ja äkkiä, sanoi Manski, temmaten Reinon tuoman köysikimpun ja kirveen. — Aamos jää.

— Minä tulen mukaan, huusi Reino. — Minulla on piekkari, enkä vielä saa kumminkaan kaupunkiin lähteä. Kuljen jäljempänä.

Aamos Kaino Kasperi jäi pistelemään ensimmäisiä leipäpaloja leveihin leukoihinsa, kun pojat jo kiipesivät ylös vuorta. Heitä ajoi ahdistava kiihko ja jännitys. Jotakin oli hullusti. Toverit olivat varmasti hädässä. Täytyi mennä auttamaan, jos suinkin vielä voi.

Manski kiipesi ketterästi kuin vuorikauris, ja Akki oli koko ajan hänen kintereillään. Kuitenkin he saivat pitkän aikaa tapailla henkeä, kun pääsivät jyrkän vuoren harjanteelle. Kuin yhteisestä sopimuksesta he kiiruhtivat vuoren halkeamalle. Siinä oli metrin levyinen rotko kallioitten välissä, ja se lähti aivan korkeimmasta rantakalliosta saakka. Varovaisesti he kulkivat rotkon reunaa pohjoiseen päin. Toisin paikoin se painui parinkymmenen metrin syvyiseksi, toisin paikoin oli taas kiviä, soraa ja mutaa täynnä. He tarkastelivat rotkoa ja sen ympäristöä joka taholta. Halkeaman seinät olivat enimmäkseen äkkijyrkkiä kuin voimakkaalla iskulla lohkaistuja, valkoista kvartsikiveä. Tästä halkiosta vuori varmasti oli saanut nimensä, mutta ei siinä sen kummempaa näkynyt. Mitä kauemmas he ehtivät, sitä kapeammaksi tuntui rotko käyvän, ja vihdoin se umpeutui niin, ettei kalliossa enää näkynyt muuta kuin kämmenen levyinen rako. Sitten tuli suuria kallionlohkareita, jotka peittivät senkin.

— Ei täällä ole mitään, halkio päättyy, kuiskasi Manski Akille melkein pettyneenä. — Minä luulin koko ajan, että tämä rotko se oli jossakin tekemisissä kaiken kanssa.

— Niin minäkin. Mutta mennään eteenpäin vuoren juurelle toiselle puolen saakka.

He kulkivat edelleen rotkon suuntaan. Siellä täällä oli kalliossa syviä notkopaikkoja ja suuria kivijärkäleitä, niin ettei voinut nähdä kauas ympärilleen. Reino näkyi seuraavan heitä loitompana pienoiskivääri kädessään ja yhtä jännittyneenä kuin olisi lähestynyt puussa istuvaa metsoa.

— Katsos tuolla, kuiskasi taas Manski, — näyttää kuin halkio alkaisi uudelleen!

He riensivät nopein askelin kallionhuipun taa ja näkivät siinä halkeaman uudelleen sylen pituisena, puolen metrin levyisenä aukkona. Edempänä näkyivät halkeaman seinät jälleen lähestyvän toisiaan ja sulkeutuvan.

— Niin on. Tässä on sammal monesta kohdin hieroutunutta ja rikki.
Kiviä on väännetty paksuilla puukangilla; kivet ovat peittäneet aukon.
Mutta ei rotko ole syvää tältä kohtaa.

— Eipä tiedä, ei voi nähdä vasemmalle. On kuin pohja viettäisi sinne päin, mutta tuossa on tuo kiven ulkonema tiellä. En voi huomata mitään jälkiä, jotka osoittaisivat, että tästä on joku kulkenut. Minä laskeudun alas tutkimaan.

Hän pujotti köyden nopeasti lähimmän kiven ympäri ja laskeutui rotkoon. Hetken kuluttua hän hävisi näkyvistä vasemmalle. Uteliaana tuli kauempana kallioiden takana piileskellyt Reinokin lähemmäs.

— Tämä on syvän ja pitkän käytävän alku, kuiskasi samassa Manskin ääni alhaalta, hänen itsensä ryömiessä jälleen näkyviin. — Katsos, mitä löysin!

— Pusun kompassi! Se, jonka me aina pilkkasimme kääntyvän Pohjolan
Kaisaa kohden, sanoi Akki. — Siis he ovat menneet juuri tätä tietä.

— Pelkään, että täällä on asiat pahasti. Rotko muuttuu edempänä pimeäksi luolaksi.

— Mutta pojat ovat siellä, meidän on saatava tavalla millä hyvänsä selville heidän kohtalonsa. Emme voi jättää heitä sillä tavoin. Minä tulen alas, niin mennään yhdessä, kuiskasi taas vastaan Akki.

— Niin. Pyydä Reinoa piekkarillaan vartioimaan huolellisesti rotkon suuta ja viheltämän pillillä heti, jos hän huomaa jotakin epäiltävää. Samalla painukoon tiehensä ja vieköön sanan kaupunkiin kuten käsky oli.

Akki viittasi Reinon luokseen ja antoi määräykset. Sitten hän laskeutui itse halkioon.

— Oli hyvä, että otin tulitikut mukaan, virkkoi Manski lähtien kulkemaan edellä, — täällä on keskellä päivää pimeää kuin säkissä.

— Ehkä valkenee, kun silmä tottuu, vastasi toveri. — Onpas ihme, kuinka on ylhäältä tukkinut raon, niin ettei yhtään päivä pilkota.

Avoin rotko alkoi muuttua teräväkattoiseksi luolaksi. Aikojen alussa, kun maan myllerrykset olivat tapahtuneet, olivat kalliot nähtävästi ensin Haljenneet ja sitten kääntyneet ylhäältä toisiaan vasten, niin että halkeama meni yläpuoleltaan umpeen.

Halkeama oli alhaalta leveämpi kuin saattoi arvatakaan, ja korkeammaksi se yhä kävi. Pohja oli epätasainen, täynnä teräviä suuria kiviä, joita peitti vihertävä, niljakas, märkä sammal. Ilma muuttui yhä kylmemmäksi ja kosteammaksi.

Pojat kompuroivat hitaasti eteenpäin, kuunnellen pienintäkin ääntä. Mitähän edessä mahtoi olla? Mihin tämä luonnon muodostama maanalainen käytävä johtikaan ja minkälainen oli tovereitten kohtalo, kun ei heistä mitään kuulunut? Tahtomattaan pojat tunsivat luolan kylmyyden värisyttävän itseään.

Rotkon pohja nousi ja laski epätasaisena mäkenä, ja väliin se kävi aivan pilkkopimeäksi. Ihmisjälkiä ei näkynyt.

Äkkiä lähenivät kallioseinämät nieluksi, josta töin tuskin mahtui kulkemaan. Tuli täydellinen pimeys, ja kädellä hapuilemalla vain tunsi, että maa alkoi viettää jokseenkin jyrkästi alaspäin. Manski raapaisi tulitikun, mutta kosteassa ilmavirrassa se sammui heti. Toinen valaisi sen verran, että näki luolan yhä syvenevän.

— Ota tämä toinen lyhyempi köysi, sanoi Manski, — kiinnitä varmuuden vuoksi kiviin, jottei suistuta kuiluun, jos tästä sellainenkin vielä tulee vastaan.

Köydestä kiinni pitäen pojat laskeutuivat varovaisesti alemmas, joka askeltaan tunnustellen ja silloin tällöin aina tulitikulla valaisten. Pohja oli hyvin viettävää, melkein äkkijyrkkää, mutta eräällä tulitikun raapaisulla Manski luuli jo näkevänsä tasaisempaa. Samassa köysi äkkiä höltyi ja pojat suistuivat päistikkaa alaspäin ja molskahtivat matalaan veteen. He selvisivät siitä kuitenkin pian jaloilleen ja samassa kuulivat yläpuolelta käheän äänen:

— P—leen hyvä rotanloukku tämä Pirunkaukalo. Nyt alkavat kohta kaikki s…n kukkopöksyt jo olla kiikissä.

XIII

AAMOS KAINO KASPERI LAX

Aamos söi, sillä hänellä oli aika nälkä. Mutta syödessään hän ajatteli monenlaisia asioita. Ja aina kiertyivät ajatukset lopulta tähän leiriin. Nyt oli täällä jännittävää olla. Ihan niinkuin kapinan aikana, kun hän oli sananviejänä ja vihollisen kuulia vinkui. Saa nähdä, kuinka käy. Ei siellä mitään pukkia ole; ei hän kummituksiin uskonut. Mutta jotakin siellä oli. Ja äsken oli ammuttukin. Nyt hänen piti vartioida leiriä.

Aamos söi vatsansa täyteen, korjasi ruoan tähteet pois, pesi keittiössä astiansa ja veitsensä, asetti kaiken paikoilleen niinkuin partiolaisena oli oppinut. Sitten hän kiersi leiripaikan. Kaikki oli kunnossa. Oli kerrassaan kaunis iltapäivä. Tuuli vain sen verran, että pikku laineet liplattivat rantaan ja leirilippu joskus laiskasti liehahti. Olisipa ollut vapaa, niin olisi mennyt Akin kanootilla soutelemaan. Mutta tänään ei ollut lepotuntia ollenkaan.

Tuossa korkealla rantakalliolla he olivat kerran alussa syöneet. Hän oli pannut lakkinsa kalliolle. Tuulenpuuska oli pyyhkäissyt sen veteen. Hän oli hypännyt suoraa päätä jäljessä leipäpala suussa ja puurolusikka kädessä. Oli saanut toruja.

Tästä niemen kärjestä he olivat Reinon piekkarilla pommittaneet sorsaa.
Kaikki pitkät kuulat olivat menneet, penniläisiä vain jäänyt jäljelle.
Olivat saaneet moitteita. — Mutta missä se Reino viipyi?

Tuossa hän oli astunut kantapäänsä ruosteiseen naulaan. Hän oli oikeastaan tehnyt Akille vähän kiusaa. Mutta Manski oli puhdistanut haavan vetysuperoksidilla, sivellyt jodia ympärille ja sitonut sen. Manski oli hyvä lääkäri. Mutta kyllä hän nyt jo osaisi itsekin sitoa. Eilen hän oli suorittanut toisen luokan sairaanhoitovaatimukset ja uinnin 50 metriä. Hän olisi uinut vaikka 100.

Mitäs kello nyt oli? Puoli viisi. Eikä Reino vielä ollut tullut takaisin, vaikka hänen piti pian lähteä kaupunkiin. Missä ne pojat viipyivät näin kauan? Odotus alkoi jo tuntua ikävältä ja pahalta. Ei kuulunut niin hiiskausta mistään päin. Mitä pojat oikein hommailivat, kun ei kukaan heistä tullut takaisin?

Aamos Kaino Kasperi kierteli yhä uudelleen leiripaikkaa. Tänä aamuna oli heidän telttansa tarkastuksessa saanut kiittävän lausunnon. Kyllä he olivat koettaneetkin. Jokaikinen aamu, ja vasta nyt saivat. Pitäisi oikeastaan sytyttää tuli, jotta pojat voivat lämmittää soppaa. Se oli jo aivan jäähtynyttä. — Mutta olivatko kaikki karanneet tiehensä, kun ei kukaan palannut?

No, vihdoin viimeinkin, rannalta vuoren alta kuului rasahdus ja askeleita. Kyllä se Reinokin tuli ihan viime tipassa. Oli tietysti tahtonut olla mukana näkemässä eikä malttanut ennen lähteä.

Mutta ei. Ei se ollutkaan Reino. Askelet olivat raskaammat. Oli parasta kysyä. Se läheni jo leirialueen rajaa.

Mitään vastausta ei kuulunut. Hän uudisti huudon. Askelet pysähtyivät, mutta lähtivät heti jälleen tulemaan kohti.

— Partioleiri. Kuka siellä? Seis! Älkää tulko! huusi Aamos kimeällä äänellään.

Mutta askelet vain lähenivät. Oli parasta koettaa katsoa, kuka se oli.
Sen täytyi kohta kulkea tuon aukkopaikan ohi. Silloin sen näkisi.

Iso musta mies kivääri selässä. Sillä oli varmasti pahoja aikeita, kun ei mitään vastannut. Olisi nyt ollut Reinon piekkari.

Paha sillä oli mielessä. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin kirves. Ja apua oli haettava pojille, eikä Reino vielä ollut tullut, välähti hänen aivoissaan. Oli parasta peräytyä rannalle, mistä pääsisi kanoottiin.

Hän juoksi kiireen vilkkaa niemen kärkipuolelle, missä kanootin piilopaikka oli, ja koetti kiven takaa korkeammalta paikalta kurkkia miehen liikkeitä. Tiesiköhän se, ettei hänellä ollut mitään, millä pamauttaa, kun se noin pelottomasti meni joka telttaan. Mitä se mahtoi etsiä? Kas niin, nyt se meni keittiöön. Ruokaa se haki. Näkyi ajavan pussiinsa, mitä ikinä käsiinsä sai. Se roisto! Mutta minkä hän sille nyt mahtoi! Mitä pojat saisivat päivälliseksi, kun tulisivat? Niin, mutta koska he tulisivat? Menisiköhän tuo matkoihinsa, kun oli ottanut kaikki, mitä halusi?

Samassa räsähti kivääri. Mies oli ampunut, mutta mitä? Repivä kaiku kiiriskeli pitkin kallioisia rantoja. Taas, luoti suhahti aivan hänen läheltään ja iski kiviin, niin että sirpaleita sinkoili. Häntäkö se pommitteli, tahtoi varmasti pelotella. Mutta ei hän tästä niin vähällä lähtisi. Jos taas kurkistaisi, joko sillä oli meininki mennä. Ei, kohti se tuli. Nyt hän panee hattunsa tuonne, jotta se luulisi hänen olevan siellä, niinkuin intiaanikirjoista oli lukenut.

Aamos pujahti pitkin maata kuin kärppä rantapensaisiin vastakkaiselle suunnalle, sieppasi kaksilapa-airon pensaikosta, työnsi äänettömästi kanootin vesille ja hyppäsi siihen. Varovaisesti, mutta kaikki voimansa pinnistäen hän alkoi meloa selälle päin. Kyllä hän varmasti ehtisi jo aika pitkälle, ennenkuin se mies hoksaisi tulla rantaan.

Mutta poika oli tuskin päässyt kolmenkymmenen metrin päähän, kun hän jo kuuli miehen kävelevän rantapensaikossa. Hän keikutteli vahvasti kanoottia puoleen ja toiseen, mutta samassa pamahti laukaus ja kuula iski kanootin perään räjähtäen, niin että kappaleet sinkoilivat. — Saattoi se osuakin häneen, oli vielä liian lähellä.

Aamos kyyristyi mahdollisimman matalaksi. Kyllä hänen täytyi kaataa kanootti, ehkä se sitten lakkaisi ampumasta. Kun uusi laukaus pamahti ja luoti taas osui runkoon, teki Aamos tempun, jonka hän monesti aikaisemmin leikkisotasilla oli suorittanut. Aivan samana hetkenä, kun laukaus pamahti, pyörähti kanootti kumolleen ja Aamos veteen. Eikä häntä sen koommin näkynyt. Kanootti ajelehti sivuttain omia aikojaan kumollaan ja kääntyi sitten hiljalleen tuulessa. Mies tarkasteli rannalta ammuntansa tulosta, laukaisi kuin varmuuden vuoksi vielä kerran, odotti sitten pitkän aikaa, viisi, kymmenen minuuttia, näkyisikö pojan päätä missään pintaan nousevaksi. Rantakalliolta oli helppoa katsoa kanootin joka puolelle. Mutta kun ei pojasta näkynyt minkäänlaista elonmerkkiä, heitti hän kiväärin selkäänsä ja lähti astelemaan rannasta.

Neljännestunnin verran Aamos pysytteli näkymättömissä kanootin alla. Kun kanootti kaatui kumolleen, oli sen istumalaatikko kuin tyhjä vesilasi, joka suu edellä pistetään veteen: ilmaa jäi laatikkoon, eikä se täyttynyt vedellä, oli helppo asia sukeltaa ja kohottaa pää istumalaatikkoon, siinä oli ilmaa riittävästi vaikka puoleksi tunniksi, eikä kukaan saattanut mistään nähdä, että siellä elävä olento piileksi kanootin alla. Kuka poika hyvänsä voi kanootillaan tehdä saman tempun.

Vihdoin Aamos rohkeni sukeltaa päänsä esiin istumalaatikosta ja vilkaista rantaan. Ketään ei näkynyt. Mies oli nähtävästi jo mennyt menojaan. Aamos koetti kääntää kanootin pystyyn, mutta se ei onnistunut; oli liian raskas. Hän ui lähellä kelluvan melan kiinni ja nousi kahareisin kanootin selkään siten meloakseen maihin. Mutta kymmenisen metrin päähän rannasta päästyään hän jäi taas kuuntelemaan. Oli varmasti jälleen kuulunut askeleita, ja tuolta ison poukaman rannalta oli selvästi vilahtanut jotain valkoista. Salamannopeasti poika oli taas vedessä ja kanootin kätkössä. Nyt oli matka jo niin lyhyt, että saattoi hyvin alta potkimalla kuljettaa kanootin rantaan, jos tahtoi.

Aivan oikein, sieltä kuului nyt jo selvästi askeleita kanootin kankaan ja istumalaatikonkin läpi. Mutta ne eivät olleet yhtä raskaita kuin äsken. Jokohan pojat? Pelkästä tuon ajatuksen ilosta Aamos pujahdutti päänsä näkyviin. Siellä se tulija jo oli niemellä telttojen luona. Nyt vilahti taas valkoista. Siellä taisi olla useampiakin. Eivät ne poikia olleet, kun noin valkoisia olivat. Oli parasta pysyä piilossa.

Mutta vähän ajan perästä hän kuuli naurahduksen ja puhetta ja sitten rannalta sanat:

— Olen minä täällä, ja Aamos Kaino Kasperi kömpi kanootteineen maalle, teki kunniaa ja katsoi silmät suurina kahta vaaleapukuista tyttöä, jotka iloisesti nauraen ja käsiään taputellen ottivat hänet vastaan.

— Kuka sinä olet? kysyi toinen tytöistä. Koivulan Irjahan se taisi olla, muisteli Aamos; oli hän sen ennen nähnyt.

— Aamos Kaino Kasperi Lax. Minä olen nyt leirinvartija Halkiovuoren partioleirillä, vastasi Aamos, ja vedet valuivat pitkin hänen poskiaan, puseroaan ja housujaan.

XIV

NÄKYMÄTTÖMÄT MERKIT

— Pitääkö leirinvartijan toimittaa sukellustöitä? nauroi taas tyttö, — tai harjoitella kumoonpurjehdusta?

— En minä kaatunut, sanoi Aamos, — älkää luulkokaan. Mutta täällä on tapahtunut sellaista, että eräs mies ajoi minua takaa ja ampui rannalta ja minä menin kanoottiin ja meloin ja kaadoin sitten kanootin ja sukelsin sen alle piiloon.

— Mitä hulluja! Me kyllä kuulimme muutamia laukauksia. Mutta kuka mies se oli ja miksi hän sinua ampui?

— Se tuli Halkiovuorelta, ja sillä oli kivääri, ja minä sanoin, ettei saa tulla, mutta se tuli vain, ja se otti teltoista ruokaa, ja sitten se ampui minua, ja sitten se meni pois.

— Ensin meni johtaja Halkiovuorelle, sitten menivät Piksa ja Pusu sitä hakemaan, ja sitten menivät Manski ja Akki ja Ressu niitä hakemaan, ja minut jätettiin leirinvartijaksi. Ja Ressun piti tulla takaisin ja soutaa kaupunkiin pyytämään tänne miehiä avuksi. Mutta Ressu ei ole tullut, ja nyt on jo kulunut enemmän kuin kaksi tuntia siitä, kun Piksa niin sanoi. Ja sitten siellä ammuttiin kanssa, kun Piksa ja Pusu olivat menneet.

— Keitä täällä sitten on ja mitä on tapahtunut? huudahti Irja. — Apua hakemaan kaupungista! Jotain kauheaa täällä on menossa. Sitten täytyy jonkun heti lähteä. Voitko sinä mennä kanootillasi?

— Ei se taida pitää. Aamos meni rantaan. — Se mies ampui toisen pään ihan rikki. Runko on vettä täysi. Mutta on meillä vene.

— No, ota vene sitten ja lähde heti. Inkeri voi tulla mukaan, niin että soudatte kahdessa parissa. Minä jään tänne katsomaan, voinko saada mitään selvää asiasta.

— Tuota… meidän veneemme on poissa. Ei sitä löydy mistään, vaikka tiedän ihan varmasti, mihin me sen vedimme. Se mies on varmasti vienyt sen.

— Ei. Pyysimme Anna Leenaa soutamaan meidät vain Reponiemeen ja kävelimme sieltä tänne, meidän kun piti tulla tänne katselemaan ja yllättää partioleiri, selitti Irja. — Ja näin nyt kävi, että yllätys tulikin teidän puoleltanne. Aivanhan tämä on kamalaa; pojat ovat ehkä hengen hädässä, eikä meillä ole niin mitään keinoa saada heille apua. Maata myöten on mahdotonta pyrkiä mihinkään.

— Jos löytäisi sen veneen, tuumi Aamos. — Taikka voisi sitten vielä olla yksi konsti.

— Kyllä sen pitäisi olla kunnossa. Manski sanoi, että kuuden jälkeen
Tassu ottaa kaupungissa vastaan.

— Tule näyttämään, missä se lennätin on. Meidän täytyy koettaa, ei ole muuta keinoa.

He kiipesivät kallioille salkojen luo, ja tytöt näkivät telttakojussa siihen kyhätyllä pöydällä kuulotorven, suuren induktiorullan, pattereita ja muita kojeita.

— Tästä sitä painetaan, selitti Aamos. — Kun painetaan lyhyeen, kuuluu siellä kaupungissa lyhyt ääni kuulotorvessa, kun painetaan pitempään, kuuluu pitempi ääni.

— Sitten niistä lyhyistä ja pitkistä äänistä muodostuu kirjaimia.
Esimerkiksi a on ensin lyhyt ääni ja sitten heti perässä pitkä.

— Ei tämä iskekään kipinää nyt, ja Tassu sanoi, ettei se silloin kuulu, kun ei se iske kipinää.

— Jaa — no pannaan se tähän kiinni. Kyllä se voi siinä olla, tunnusti
Aamos. — Nyt se iskee jo, nyt se kuuluu sinne.

— No, sähkötä nyt: apua, apua heti moottoriveneellä, suuri hätä, ammutaan. — Mikset anna jo mennä?

— Minä en ole vielä harjoitellut morsea toista luokkaa varten muuta kuin pari kertaa. Mutta minulla on kirja, jossa on kaikki kirjaimet.

— Mene sitten heti hakemaan! Tässä kuluu hirveästi aikaa hukkaan. Voi, poika parat, miten heidän on mahtanut käydä?

— Justiin niin se p oli niinkuin muistinkin, sanoi Aamos, kun hän vähän ajan perästä palasi leiriltä kirja mukanaan. Lyhyt ja kaksi pitkää ja lyhyt, ja h oli neljä lyhyttä.

— Merkitään ensin koko sähkösanoma paperille sähkölennätinkirjaimilla, tässä on kynä. Sitten on helpompaa ja varmempaa lähettää, sanoi Irja. — Kas niin, tässä se nyt on. Minä sanelen sinulle: lyhyt, pitkä…

— Ei, ei. Ensin hälytysmerkki, virkkoi Aamos pontevasti, — jotta
Tassu tietää täältä olevan jotakin tulossa. — No nyt.

— Ja nyt vielä kertaalleen varmuuden vuoksi sama, sanoi Irja, joka jännittyneenä seurasi Aamoksen nakutusta: Apua, apua, heti, hätä suuri, ammutaan. — Mutta ei sinun välttämättä tarvitse pistää kieltäsi ulos joka painalluksella. Hyvä on!

— Nyt pitäisi kääntää kone, niin että kuulisi, mitä se vastaa, sanoi
Aamos. — Onko se saanut selvää.

Aamos aloitti taas saman ruuvien sormeilemisen, koetti avaimella, ettei kipinä enää räiskinyt, ja painoi sitten kuulotorven korvalleen.

— Kyllä tämä hyvin hiukan rätisee, sanoi hän, — mutta ei tästä mitään selkoa saa.

— Annas minäkin kuuntelen, sanoi Irja. — Kyllä siitä on mahdotonta saada mitään ajatusta.

— No nyt, virkahti Aamos, joka oli taas tarttunut kuulotorveen. — K… k… mikä kirjain se toinen oli, minä koetan kirjoittaa paperille… ei, nyt se sekaantui, en minä ehtinyt… ei siitä tule mitään. Se sähköttää liian nopeasti, ja Aamos laski epätoivoisen näköisenä kuulotorven kädestään.

Kuuntele siksi, kunnes lopettaa; sitten heti sähkötämme vielä kerran avunpyyntömme, sillä silloin tietysti siellä kuuntelevat.

— No niin, päätti Irja. — Ehkä tunnin päästä ovat täällä, jos ovat kuulleet ja saaneet selvän sähkösanomastamme. On kauheaa, kun ei voi mitään tehdä sitä ennen. Joka tapauksessa minä lähden vuorelle katselemaan ja kuuntelemaan, reipastui Irja. — Mene sinä, Inkeri, leirille, jos joku sattuisi tulemaan, ja sinä samoin, pikkumies, ja vaihda jotakin kuivaa yllesi — tai taidat jo olla touhustasi kuivunut — ja koeta korjata kanootti, jos voit, kaiken varalta, sinä… Mikä sinun nimesi taas olikaan, sinä sukeltaja?

HAUTA JA ARKKU

Kallionrotko, joka muistutti paremmin luolaa, oli miltei pilkkosen pimeä. Synkkinä ja alakuloisina pojat istuivat tai lojuivat ahtaassa vankilassaan. Rotkon perä oli särkyneiden kivien sulkema, edessä oli kyllä aukko, mutta sen toisella puolella vaani varma kuolema. Sen he nyt ymmärsivät. Mutta he ymmärsivät myöskin, ettei heillä ollut mitään hyvää odotettavana luolassaankaan.

Mikko istui kyyryksissään, pää käsien nojassa. Hän soimaili ja syytti itseään siitä, että oli laisinkaan ryhtynyt etsimään isänsä papereita Halkiovuoren puolelta. Hän oli nyt saattanut turmioon koko joukon, oman rakkaan vartionsa. Pusu ja Piksa olivat itsepäisen äänettömiä ja raskasmielisiä. Manski oli rauhallisin ja tuntui harkitsevan syvästi asiaa. Reino makasi jalka sidottuna nurkassa.

— Hyvät partioveljet, koetti Akki rohkaista, — ei tässä nyt ainakaan sen kummemmin käy, kuin että heikko henki menee. Ehdotan, että rynnätään lävestä läpi.

— Älä naljaile, sanoi Piksa hirvittävän vakavana. — Me koetimme kaikkemme saadaksemme pidetyksi teidät täältä ja pelastetuiksi tältä kohtalolta…

— Miksette puhuneet suutanne puhtaaksi, niin olisimme uskoneet. Olitte niin olevinanne ja touhusitte ties mitä, penäsi Akki kiivastuen.

— Niin, virkkoi Pusu raskaasti. — Olkoon nyt vain sanottu, että meidän oli pakko partiokunnian nimessä vannoa, ettemme puhuisi enempää kuin nyt olemme puhuneet. Vieläkin vala sitoo meitä, vaikka tiedämme, ettei mitään pelastusta enää ole. Te ette uskoneet meitä, ja nyt kaikki on lopussa.

Kuin hänen sanojensa vahvistukseksi kuului luolan aukon puolelta samassa kova rysäys, putoilevan soran ja pikku kivien ratinaa. Sitten kolahti alas suurempiakin kiviä, ja lopuksi jyrähti ilmeisesti iso kallionlohkare käytävään. Luolan suusta räiskähti sisään kivensirpaleita ja kivensauhua.

Pojat heittäytyivät vaistomaisesti rotkon perälle. Mikko karkasi kuitenkin heti pystyyn ja juoksi aukolle. Kaikki oli taas hiljaista kuin haudassa. Näytti vain, kuin aukon pimeys olisi ollut entistäänkin sankempi.

Mikko ryömi aukkoon puolen ruumiinsa verran. Mutta kun hän siinä ojensi kätensä, tunsi hän kiviseinän vastassaan. Hän tutki sitä tarkoin joka puolelta, mutta käytävä oli auttamattomasti ummessa.

— Pojat, sanoi hän vähän värähtävällä äänellä, kun hän taas oli tullut toisten luo. — Meidät on haudattu tänne. Halkeaman kattona ollut suuri kallionlohkare on pudotettu ylhäältä, ja se on sulkenut sen kokonaan.

— Sittenhän olemme pelastuneet, sanoi Manski reippaasti. — Turvassa luodeilta. Pelkäsin paljon pahempaa. Ajattelin Viipurin lääninvankilaa ja käsikranaatteja. Jonkin aikaa kestämme aina täällä haudassamme, kunnes apua joutuu. Aamos vie varmasti sanan.

— Pojat, sanoi hän vavahtavalla äänellä, — kohta putoaa meidänkin kivikattomme ja murskaa meidät. Reino — sinä olet nuorin ja pienin. Ryömi aukkoon, siinä voit kyyryssä ehkä pelastua kahden kallionlohkareen väliin. Te muut — pyydän teiltä anteeksi, että olen saattanut teidät näin kauheaan kuolemaan. Olen ollut huono partiojohtaja. Te olette olleet liian kelpo tovereita. — Vielä meidän kuitenkin on koetettava viimeiseen saakka taistella henkemme puolesta. Tänne perälle!

He vetäytyivät ahtaan rotkon takaosaan. Mikko alkoi nopeasti heitellä syrjään irtokiviä. Kiihkeästi pojat kävivät häntä auttamaan. Joskus tuntui jo, kuin olisi tullut kiinteä kallioseinä vastaan, mutta isotkin lohkareet irtautuivat kuitenkin ponnistellessa. Katosta rapisi yhä soraa, sitten alkoi suurempiakin kiviä putoilla.

Pojat tekivät töitä kuolemanhädässä. Ehtisivätkö he saada itselleen kyllin suojapaikkaa, ennenkuin kattona oleva kallionlohkare putoaisi ja hauta saisi kuolleensa.

Mikko repi kiviä sormet verissä. Samalla hänen mielessään kuitenkin välkähti kaikenlaisia ajatuksia. Keitä nuo ihmispedot olivatkaan, jotka täten tahtoivat murskata heidät kivien alle? Eikö se ollut liian julmasti suunniteltua juonta. Oli kauheaa tuhota sillä tavoin niin monta syytöntä ihmishenkeä. Mutta hänhän oli oikeastaan itse syypää kaikkeen… ja… ehtisivätkö… ehtisivätkö he…

Muutamia suuria kiviä putoili vielä, mutta sitten yhtäkkiä taukosi rapina ja kivien vierintä. Pojat keskeyttivät työnsä ja pysähtyivät hetkeksi odottamaan. Kaikki oli aivan hiljaista.

— Kaivaudutaan joka tapauksessa rotkon perään, virkkoi Mikko. — Emme tiedä, minä hetkenä he taas ryhtyvät työhön ja lohkare romahtaa.

Pojat kävivät uudelleen hurjasti käsiksi raivaustyöhön. Ihmeellistä kyllä näytti rotko siltä, kuin se olisi ollut ennenkin auki sille suunnalle, sillä kivi toisensa jälkeen irtautui, ja vähitellen he saivat syntymään miehen mittaisen kapean onkalon, johon jo pari kolme poikaa olisi sopinut varmaan turvaan. Mikko ponnisti etupäässä, ja ketjussa pojat kuljettivat kiviä ulos onkalosta. Rotko oli kuin kaadettu täyteen kivilohkareita, suurempia ja pienempiä.

Äkkiä tuntui Mikosta, kun hän kivellä sattui kolauttamaan edessä pystysuorassa olevaan paateen, kuin se olisi kumahtanut ontolta. Hän kopautti uudestaan, ja se antoi jälleen kumean, onton kaiun.

— Malttakaas, pojat, mitäs tämä on, hän huusi ja työnsi voimiensa takaa paatta. Mutta se ei liikahtanut. Kahta kiihkeämmin hän koetti irroitella kiviä kummaltakin puolen ja ylhäältä, saadakseen paatta enemmän näkyviin. Se tuntui olevan kovin suuri ja oli sileä kuin seinä.

Nääntyneenä Mikon täytyi lopulta levähtää. Manski tuli etupäähän, ja niin jatkettiin kivien raivaamista. Vihdoin saatiin onkalo niin suureksi, että Mikko ja Manski rinnan saattoivat työntää laakeaa edessä olevaa kiveä.

Se tuntui vihdoin antavan myöten ja kallistui yläpuoleltaan vitkaan poispäin. Raitista kylmää ilmaa virtasi heitä vastaan, ja heikko valonhämy näkyi aukosta. He rynnistivät uudelleen kiveä vastaan, ja aukko suureni jonkin verran. Mikko tunki itsensä aukkoon ja ryömi vaivalloisesti kiven yläreunan yli.

— Pojat, hän kuiskasi kiven takaa, — halkio väljentyy täällä, ja ehkä tätä jatkuu ulkoilmaan saakka. Mutta hiljaa, älkää puhuko sanaakaan.

Hän hapuili hämyisessä luolassa eteenpäin ja kompastui johonkin pohjalla olevaan kovaan esineeseen. Siinä oli laatikontapainen jaloissa. Hän raapaisi tulta tulitikkuun ja näki tikun juuri sammuessa sen punaiseksi maalatussa kannessa sanan onni. Se oli "Onnen arkku" täynnä erilaista tavaraa. Ja sen vieressä luolan nurkassa virui sekainen läjä papereita: isän kadonneet käsikirjoitukset.

XVI

KIMIN MALJA

Täyttä vauhtia aaltoja halkonut moottorivene hiljensi kulkuaan ja läheni varovasti Halkiovuoren rantaa. Saara hoiti konetta, Taavi Korpela peräsintä.

Matkalla oli keskusteltu siitä merkillisestä ja taitamattomasti lähetetystä sähkösanomasta, jonka Taavi oli kaupungissa vastaanottanut. Hän oli ollut kovin ällistynyt ensin, mutta sitten kiiruhtanut aika vauhtia kadulle, mennäkseen hakemaan apua toveriltaan Vesasen Laurilta, jolla oli nopeakulkuinen moottorivene. Sillan korvassa hän kuitenkin oli tavannut muutamia partiopukuisia kimiläsiä ja vähän kauempana heidän johtajansa Saaran seurassa. Hän oli aikonut rientää heidän ohitseen, mutta muuttanut sitten äkkiä aikomustansa ja kääntynyt kimiläisten johtajan puoleen kertoen hänelle lyhyesti, mitä oli tapahtunut.

Kimiläiset olivat olleet heti valmiita lähtemään. Heitä oli ollut parikymmentä poikaa isolla moottoriveneellä kaupungissa, ja kymmenen minuutin kuluttua kaikki olivat olleet rannassa koolla.

Aamos Kaino Kasperi Lax tuli ilmeisen ilomielin ja toimekkaana kuten aina leirirantaan vastaanottamaan moottorivenettä. Hän selitti tilanteen. Pojat olivat yhä poissa, Irja Koivula myös vuorella, Inkeri Viljanen leirillä. Jotakin hyvin ikävää oli varmasti tapahtunut.

— Ketkä haluavat vapaaehtoisesti lähteä kanssani vuorelle? sanoi Taavi. — Pelkään, ettemme voi ottaa mukaamme nuorimpia, koska tuntuu, ettei retki ehkä ole aivan vaaraton.

Viisitoista suurinta, rotevaa poikaa valittiin. Kimiläisten johtajalla, Saaralla ja Taavilla oli taskuaseet, muilla tavalliset partiovarustuksensa.

Ketjussa varovaisesti, kiviä ja puita suojanaan käyttäen joukko eteni Halkiovuorelle. Sen korkeinta pohjoiskohtaa lähestyessään he kuulivat puhelua, ja lähellä avonaisena olevaa halkeamaa he näkivät liikettä puiden välissä. Taavi hiipi kohti nopeasti ja näki pian siinä Mikon ja kaikki kadoksissa olleet pojat ja Irjan, joka parhaillaan tarkasti haavoittuneen Reinon jalkaa.

Hämmästyneet kimiläiset kohottivat iloisen eläköön-huudon nähdessään toverinsa ja jännityksen yhtäkkiä lauetessa. Uupuneina ja kalpeina halkiovuorelaiset siinä seisoivat, mutta tyytyväisyys ja ilo loisti heidän silmistään kuitenkin.

— Mikä täällä oikein on ollut hätänä ja mitä merkillistä tapahtunut? sai Taavi vihdoin kysytyksi.

— Isän kadonneet paperit, "Onnen arkku", josta sinäkin jo olet yhtä ja toista kuullut, on löydetty, sanoi Mikko hymyillen ja osoitti maassa olevaa avonaista punaista arkkua, jossa näkyi paperimytty.

Mikko viittasi kädellään järvelle pohjoista kohti. Kaukana selällä näkyi pieni piste.

— Paenneet, virkkoi hän yksikantaan. — On turha enää tällä kertaa ajatella takaa-ajoa edes moottoriveneellä. Heitä on kolme hyvin aseistettua miestä, ja heillä on meidän oiva veneemme. He soutavat väkevästi ja ovat kohta Kolmanpohjan rannassa ja häviävät sen suuriin metsiin.

— Me lähdemme heti, kuohahti Taavi, — me emme voi päästää heitä niin vähällä. Heidät täytyy saada kiinni, muuten he ovat koko seutukunnan kauhuna.

— Jätämme sen tehtävän toisille. Heillä on nyt neljän kilometrin etumatka. Saatte tyytyä siihen, että pelastitte henkemme — parhain kiitos siitä. He — Mikko viittasi taas järvelle päin — keskeyttivät työnsä heti, kun näkivät teidän tulevan kaukana moottoriveneellä. Ja rantaluolasta paeten he niemekkeen suojissa soutivat pois. Mutta niin kiire heille tuli, että Onnen arkku ja muutakin tavaraa heiltä jäi tänne heidän luolaansa. Tulkaa katsomaan.

Neljä kimiläistä valmisti heti lujat partiopaarit, joilla Reino Irjan seuratessa mukana kannettiin leirille. Muut lähtivät Mikon matkaan.

— Katsokaa, mistä te pelastitte meidät. Me olimme rotkossa ahtaassa
Pirunkaukalossa, ja tuo riippui päämme päällä.

Ei voinut olla mitään epäilystä siitä, mitä siinä jo muutaman hetken kuluttua olisi tapahtunut, jos tihumiehet olisivat saaneet jatkaa työtään. Halkio oli siitä kummallinen, että siinä paikkapaikoin oli suuria kivilohkareita jäänyt riippumaan kattona seinämien väliin. Tuntemattomat miehet näyttivät olleen erittäin hyvin selvillä Halkiovuoren kaikista salaisuuksista. Muutamia lujia puukankia oli vielä paikoillaan, eikä ilmeisesti olisi vaatinut enää suurtakaan työtä, ennenkuin jättiläismäinen lohkare olisi luisunut halkioon ja työntänyt kaiken muun altaan, niinkuin toinen samanlainen oli tehnyt itse käytävässä tukiten sen kokonaan.

Kauhistuneina ja päätään pudistellen pojat katselivat tuota loukkoa, josta oli vähällä tulla heidän monen toverinsa hauta.

Mikko johti heidät sitten näkymättömiin häipyvää halkiouomaa pitkin aina jyrkkään kalliorantaan saakka. Siinä oli jyrkänteessä aivan kapea reunama, jota pitkin varovaisesti kiiveten he tulivat sankan pensaston suojaaman onkalon suulle. Sisältä onkalo laajeni luolan tapaiseksi rotkoksi, johon pojat olivat päässeet suoraan halkiostaan raivaamalla rotkoa tukkineet kivet tieltään.

— Pojat, Pusu ja Piksa, voisivat ehkä kertoa lisää paljonkin. Mutta partiovala sitoo heidän kielensä. Minulla ei ole muuta kuin arveluja, virkkoi Mikko. — Koska heillä oli Onnen arkku mukanaan, ovat he varmasti kuuluneet samaan joukkoon, joka talvella ryöstäen tunkeutui taloomme ja vei isän arkun. He ovat sitten paenneet tänne erämaihin ja elelleet täällä pitkät ajat, kunnes meidän tänne tulomme häiritsi heidän rauhaansa. He nähtävästi sattumalta yllättivät Pusun ja Piksan ja säästivät heidän henkensä — ihmeellistä kyllä — sillä ehdolla, että he vannoivat sen ankaran valan, jota he eivät nytkään millään riko. Pojat koettivat kaikilla tavoin pelastaa meidät uhkaavasta vaarasta, mutta Onnen arkun etsintä ja minun itsepintaisuuteni oli syöstä meidät turmioon.

— Mutta, sanoi Manski miettiväisenä, — miten on selitettävissä, että ryöstäjät ylipäänsä huolivat arkkua ollenkaan?

— Se oli minullekin arvoitus tähän päivään saakka. Mutta luulen voivani selittää asian nyt, kun tarkastelin isän käsikirjoituksia. Hänen tutkimuksiinsa liittyi myöskin paljon vierasmaalaisia kansantieteellisiä esineitä, mm. rahallisesti arvottomia vanhoja seteleitä, joita hän oli osaksi säilytellyt käsikirjoituksen välissä. Arvelen, että ne olivat aiheuttaneet käsikirjoituksen viemisen sellaisenaan. Mutta nyt on aika palata leirille, pojat.

Keventynein kiitollisin mielin pojat alkoivat kulkea leiriä kohti, missä toiset jo olivat ryhtyneet keittopuuhiin. Heidän tullessaan alas rinnettä antennin ohi Irja tuli iloisena ja hilpeänä heitä vastaan.

— Minun käsittääkseni Reinon haava on aivan vaaraton, ja ellei häntä olisi lujasti kolhittu ja paiskeltu kovakouraisesti rotkoon haavoittumisen jälkeen, luulisin hänen melkein jo kykenevän jaloilleen.

— Se on hauska tieto. Kiitos siitä ja kaikesta muusta avusta, Irja. Sinä olet ollut oikea Halkiovuoren hyvä haltiatar — ja kun sinä meidän luolasta tullessamme ilmestyit eteemme…

— Tuossa, viittasi Taavi, — on se antenni, jota loppujen lopuksi saatte kiittää pelastuksestanne, ja Aamos Kaino Kasperia.

— Tuota… sanoi Aamos astuen esiin muitten takaa ja pannen suunsa tavanmukaisesti torvelle, — kyllä, tuota, oikeastaan, Irja… tuota… Koivulan neiti se hommasi sen sähköttämisen.

— Ja sinä näyttelit insinööriä, niin että kipinät naksi, Aamos Kaino
Kasperi Laksi, pisteli Akki.

Iloisesti hälisten joukko painui rinnettä alas. Mikko kantoi Onnen arkun lennätinmajaan ja Irja odotti häntä hieman alempana polulla.

— Se löytyi. Ja sen löytämisessä ei sinulla ole aivan pieni osuus, sinä metsätyttö. Kuule. Nyt minä alan ymmärtää teitä nykyajan tyttöjä. Sinä olet kuin entisaikojen aatelisneidot. Sinä vaadit jonkin sankariteon. Minä lähden nyt maailmalle kolmen viikon perästä. Pitkät ja ankarat työn vuodet odottavat minua. Sano, saanko tehdä työtä ja ponnistella hänen voittamisekseen, joka minua Onnen arkunkin etsimiseen innosti?

— Me nykyajan tytöt, sanoi Irja naurusuin, — emme ole vähääkään aatelisneitojen kaltaisia, emmekä — hänen katseensa loisti, kun hän loi silmänsä ylempänä seisovaan Mikkoon, — myöskään sillä tavoin jalosyntyisiä, että meitä voisi millään uroteolla ostaa…

— Kuulkaa, te päähenkilöt siellä, kuului alhaalta Saaran huuto. — Kimin kahvi on valmista. Tulkaa juomaan halkiovuorelaisten ja kimiläisten sovinnonkahvit. Kimiläiset ovat päättäneet seisoa halkiovuorelaisten rinnalla vanhassa liitossa. Saanko kaataa kuppeihin jo…?

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ONNEN ARKKU ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.