The Project Gutenberg eBook of Viljan valtakunta

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Viljan valtakunta

Author: Jarl Hemmer

Translator: Huugo Jalkanen

Release date: December 31, 2023 [eBook #72568]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Holger Schildt

Credits: Tuula Temonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VILJAN VALTAKUNTA ***
VILJAN VALTAKUNTA

Kirj.

Jarl Hemmer

Tekijän luvalla suomentanut

Huugo Jalkanen

Helsingissä, Holger Schildtin kustannusosakeyhtiö, 1926.

Vanhemmilleni.

SISÄLLYS:

Kylä

I

Markus ja Klaara
Etsijät
Profeetan luona
Juomingit

II

Talvi
Kohtaaminen

III

Kirkossa
Pankarin kamppailu
Aave
Levottomuuden aikaa
Pankarin piiritys
Rukiissa

KYLÄ

Äärellä virran verkkaan vierivän sijaitsi kylä, kahden puolen uomaa hopeista, joka loivaan polvitellen ruisvainioita halkoi kohden merta. Vauraimmat kylän talot äyräiltään toisiaan töllisteli yli virran, sen kalvoon kuvastellen vanhaa aikaa korkeista päädyistään ja parvistaan. Ylinnä muita puunsi Pankari, pönäkkänä kuin rikas lautamies, ja vastapäätä alavampaa rantaa reunusti lesken harmaa Vanhatalo.

Vaan kirkonkylän suurellisten takaa näkyivät talot vähäväkisempäin, tunkien umpimähkään toisiansa rykelmään aittain, navettain ja hyyskäin. Alemma yhä painui katot, kunnes laidoiltaan kylä päättyi lätteihin. Lakeus alkoi, viljan valtakunta, tuo tähkämeri, joka tasaisena merestä jatkui vuoriin kaukaisiin, ja jonka leikkasi vain virran vyö ja rikkoi niityt, ladot, tuulimyllyt.

Jos sieltä kylää kohden katseen loit, näit kirkon keskeltä sen korkenevan, hartaana kaikkiin suuntiin silmäillen maailman vehreätä seurakuntaa. Se luona sillan huomaan äidilliseen molemmat kylän puolet sulki, niinkuin parveksi poikueensa kerää ankka väkäiseen retkeen elon ulapalla. Ja niinkuin tutun kaakotuksen ääni sen kello kaikui lakeuden rauhaan, julistain julki tapahtumat kaikki. Se soitti hautajaisiin sekä häihin, se lepopäivät soitti, hetket työn, olipa Kyntteli: käy lannanvetoon — tai Mikko: teurastus ja pernannosto — Se soitti heinäpoudat, elonkorjuut ja kylvöt, lemmenhetket, talvipuhteet.

Ajoista ammoisista toisillensa nuo vastarannat vihankaunaa kantoi, ja virta oli este talvisinkin, etenkin kosioihin kulkeville. »Hoi, kirkonhiiret, tytöistäkö puute on teillä, jotka sillan rakensitte? — niin, niin, se näytti olleen teille tarpeen…» »Suu tukkoon, pakanat, on oma syynne, jos tyttönne luo kristittyjen kaipaa: on meillä paikat paremmat kuin teillä!» Niin jatkui kiista, mutta joka vuosi toi myötään kahden viikon ajan, jolloin lujasti kylän pojat yhteen liittyi. Keväällä, lähdettyä viime jäiden, kun virta tulvien ja vinhaan vieri, toi tukinuitto kylään painajaisen. Se oli kurjaa aikaa poliisille, taloihin juosta sai hän yhtenään kokoomaan nyrkkimiestä miehuullista, ja koiranunta öisin nukkuivat tytärten isät, kunniastaan kiivaat.

Toi tukinuitto näet villin joukon uroita mustapäitä erämaista, peräti rennon viinan, puukon käyttöön. Oteltiin silloin moni tuima taisto, kun lemmenkarsaan vihan ylivoima kartuilla pieksi puukkojunkkareita. Kas, tukkipojilla on monet metkut, ja naista kaikki tuntematon kiehtoo. Se päättyi siihen, että vallesmanni paikalle ajoi kahlerautoineen ja pani pari sällismiestä kiinni. Ja syksymmällä sitten nähdä saatiin, kantoiko uitto muuta hedelmää toisaalla… sellaistakin sattui kyllä. Ja sattui myöskin, että väkivaltaa tytöille tehtiin. Viime vuonna Markus, Pankarin vankka renki, sai töin tuskin pelastetuksi Vanhantalon Klaaran, äkäisen lesken tytön, kylän helmen. Sai siinä kolme haavaa riuska renki ja juhannukseen saakka sairasteli; vaan runsaan palkinnon hän saaneen kuuluu jo sekä työstään että kivuistansa. Kun viime tukki vihdoin liukui kohti etäistä vettä, jossa lautat lyötiin vankkoihin puomeihin, ja mustat sällit kiroillen, mekastellen matkaan läksi, ristiksi muiden kyläkuntain mennen hengähti seutu huojennuksen tautta, ja alkoi rauha, kesä — vanha kiista.

Kuin onkaan kesä armas jokaiselle! Taas päilyi virta päivää kuvastellen, sen kalvoon rantatuomet kurkottuivat, sirottain väliin hiljaa hiutaleitaan sen valkopilviin, sinitaivaisiin. Silloilla kartut lauloi kymmenkunnat lialle talven hauskaa hautavirttään kerällä pesijöiden kielten kilpaa, ja rantamilla puolialastoinna satainen lapsilauma telmi, kirkui ja polskutteli vielä kylmää vettä. Laella taivaan kaskisauhut leijui: ne iltaviimain myötä virstain takaa saloilta kaukaisilta asti kulki ja viikkokausin seudun yllä viipyi. Ja rannikolla, jossa Viilus ukko tupansa seinustalla verkkojansa paikkasi vapisten ja kurttuisena, tuo murahteli tuima kalastaja: »kaloilla taas on hiton tiukat paikat…

Ulappa tyynnä kuvastellen siinsi ja siinä kellui äijän pyydyskohot, pyöreissä kaarroksissa vinkuroiden; ne hiljaa uiskenteli välkähdellen, vaan joskus pulpahti ne alle pinnan, kun lahnanjurri tarttui satimeen. Ja tuolta Vaskisaaren metsiköstä kohosi sauhu viinapannun alta, ja kauemmin jos katseen sinne loit, niin kumman sarvipäisen peikon sieltä näit rannan tiheiköstä tiirailevan. Se oli pirtuniekan äksy pukki, se vartioi, kun ukko päissään nukkui.

Niin, viinanpoltosta on oma juttu. Keväällä kerran saapui vallesmanni valtuuston kera pulmaa pohtimaan salaisen viinanpolton näillä mailla. Vaan aikaisemmin oli kunnan miehet jo viisaat päänsä yhteen panneet salaa. Kokous alkoi, vallesmanni katsoi ukosta ukkoon, ukot häneen — vaiti. Vaan vihdoin muuan kakistellen virkkoi: »Höm, tuota noin… kun kaupunkiin on matkaa ylettömästi, eikä jano lakkaa niin kauan, kun on vatsa vaatimassa. Vaan eihän haittaa järjestellä seikkaa.» — Valtuusto nyökkäsi, ja vallesmanni hymyili. Sitten tuotiin nassakoita tusinan verran pöytään, jokaiselta pitäjän viinankeittäjältä näyte. Ja tulpat aukaistiin, ja hartain innoin kokous tarkkaan tutkimukseen ryhtyi. Sanotaan, ettei ennen valtuustossa niin syvästi ja kauan tutkisteltu asiaa ainoaakaan ole koskaan, vaan kolmas päivä ratkaisun jo toi ja Jannen viina parhaimmaksi löyttiin. Muut kaikki saivat sakon ankaran, ja moni kukoistava liike kaatui, vaan Janne muutti Vaskisaaren rauhaan ja yhä polttaa tupruttelee siellä. Turvaksi hetkiensä heikompien hän osti tuiman pukin, joka järveen on monen kuokkavieraan puskenut, ja tuhri hirmun vielä punaiseksi. Niin eli siellä miesten mielittynä, vaan ylen vihaamana monen vaimon.

Kuin onkaan kesä armas jokaiselle! Kun tuomi kukki joen rantamilla ja leivo lauloi kesän kirkkautta, ei ollut silloin vielä aika nuorten. Se saapui vasta kera lauhain iltain ja rukiin kohottua korkeaksi. Ei ollut metsää lainkaan näillä main katseilta kattamassa lemmenteitä, ja turhaa oli rasvaus saranoiden, kun yö ei yhtymistä peittänyt… Vaan ruista oli miehen mittavaa, se lemmenretket peitti viikot pitkät. Sen heilimöinti oli näky nähdä: lakeus laaja keltaharsoon peittyi, talojen katot kattoi siitepöly, utuista päivää kohden aivasteltiin kuin myllyssä, ja moni vanhempikin sai halun hullaantua uudelleen; kukoisti joki, kaivot, kaikki oli kuin lumottuna — yksin viirikukko tornissa kirkon keltaisena hohti.

Kas, silloin oli tullut aika nuorten. Kuiskattiin: »Tänään Kalson polvekkeessa…» ja kaksi ruuhta hiljaa sinne souti, varhemmin toinen, toinen myöhäisemmin. Niin noustiin maalle, ruuhi rantaan ve'ettiin, tavattiin — pujahdettiin rukiin sekaan. »Kahdeksastoista oja», kuiskattiin, »aidasta Anttilan», ja soudettiin ja laskettiin — kun sitten löytyi oma ruiskukka — pujahdettiin rukiin sekaan. Ei käynyt laatuun julkisella tiellä yhdessä kuljeksia päiväsaikaan. Vaan yhtä, toista sallittiin, jos kenkään ei nähnyt vain, ja öinen kohtaus ei häpeäksi ollut nuorisolle. Ruis, lauantaiset yöt ja luhdit, niin, ne tiesi ne — vaan pyhinä kuin lait säilytti kansa yhä tavat vanhat.

Kylässä lasten lailla rakasteltiin, vaan naitiin järkevästä harkinnasta, mitenkä vaati maat ja mukavuus. Kun istui piippuansa imeskellen isäntä illansuussa portaillansa satoa vuoden aprikoiden, näinpä hän saattoi naapurilleen huutaa: »Kuule olenpa tässä tuumiskellut, jotta jos meidän Matti teidän Leenan nai, parasta peltomaata, hitto soikoon, viiskymmentä on hehtaaria heillä.» Niin tuumi naapurinkin mies, ja kättä ääressä puolikupposten kun lyötiin, jo talven tullen häitä vietti nuoret.

    Niin elettiin, ja toimeen tultiin myös.
    On pikkuseikat, turhat sydänsyyt
    vakaista kylää harvoin horjuttaneet.
    Vaan kerran… Niin, se tässä kerrotaankin.

I

MARKUS JA KLAARA

Pankarin kukko ensi kertaa kiekui ja siipiänsä lyöden kurkotteli päin aamun ruskotusta helttakaulaa. Ja tarhikolta kuului kilke karjan, jo neljä vuotta emäntäänsä vailla. Vaan yksikään ei vielä juossut piika kiuluineen pihan poikki, vielä uinui mustissa liesitorvissansa sauhut.

Joelle kallistuvan luhdin täytti yön hämy laupiaasti vielä hetken, maatessa vankan Markus rengin, jolla päänalaisena oli heinätukko, vaan joka lammasnahkavällyt orteen jo juhannuksen maissa oli pannut. Apilantuoksussa hän nukkui, josta ei tienneet muut, ja silmäluonten alle salainen onni hymynhäivän loi; hän hymyili ja kylkeänsä käänsi ja käden työnsi heiniin hyväillen kuin haparoisi armaan palmikkoa. Muut kylässä ei nähneet sitä unta, jos näkivät, se heille valhetteli.

Sarasti päivä. Kirkkaat sädekimput raoista lahon seinän pilkisteli, ja aukon valosilmä nukkujaan kuin herättävä henki katseen heitti. Nyt nousi renki, pörröpäinen karhu, tapaili luhdin kattoon laki pään, ja jäykkä hieman oli vielä jalka iskuista noista, jotka urhotyöstä hän, luojan kiitos, kevähällä sai. Hän katsoi ulos. Joki välkkyi siellä jo puhjenneine lumpeenkukkineen, ja Vanhantalon yläikkunoihin auringon hehku syttyi loistamaan. Kas, nyt se syttyi Klaaran ikkunaan. Vaan hänen merkkiään ei vielä näy, ei ketään liiku talon tanhualla. Hän hieroi silmiään. Ei nähnyt mitään hän päässä tangon, joka esiin pisti kuin linnunorsi päätyikkunasta. Nyt liikkui tuvanovi. Ah, se oli tuo äksy, paksu leski; portahille hän astui kädet puuskassa ja hiukset sileinä, ruskeassa sielikossaan. Hän seisoi märehtien päivää päin jotakin kihdinlyömää öistä kaunaa. Ja luhdissansa märehti myös renki kuin ilkkuen, kuin havitellen purra. Nyt poistui muori oven sulkien.

Me ehdimme siis ensimmäisnä tänään. Hän mietti: »maanantai — siis luhtaniitty»… Ja sitten kömpi perimmäiseen nurkkaan hän, missä seinä yhtyy katon harjaan, kohdalle kurkihirren tuuliviirin. Näkyipä siellä reikä pärehissä ja pieni väkipyörä ynnä kamaa jos minkämoista: viisi kangaspalaa, puurengas kullattu ja paljon muuta.

Viikate pieni nousi ilmaan nyt ja rengas sekä lehdeksiä — näinpä limonsa koristi hän lemmekkäästi. Se virkkoi: »Sinun olen, siinä onni, ja heinään lähden, ettäs tiedät sen.» Ja jatkon muisti Klaara viimeisestä. Niin, Klaara, nokkelasti keksi tempun jos toisenkin hän aina, millä päivät iloksi kääntää, virran kaventaa. — Vaan nyt on aika käydä puuron kimppuun.

Tuvassa heiskahteli pulskat piiat, lusikat pöydän kahta puolta kalkkui kuin lerkut pohjiin kulhojen. »Kas, Markus, no huomenta — no mitä luhtiin kuuluu? — et kotvaan ole pistäytynyt meille, he-hee, jaa-jaa, me emme enää kelpaa, se nähdään kyllä…» Niin ne lauloi kielet. Vaan nurkastapa kuului kumma yskä, ruosteinen, raskas: vanha kello siellä kamppaili hetken, kunnes luukku aukes ja käki paksunokka ulos puski ja kukkui toimekkaasti neljä kertaa. Nyt kuului askeleita, kamarista isäntä, leski, astui kynnykselle; hän huomenensa virkkoi tapaan jäykkään, ja piikain tirske taukosi kuin taioin. Vaan mitä tämä? Mustat liivit yllä, sametinhienot, punakiehkuraiset, ja pyhäpaita — juhlapukineissa näin maanantaina kesken heinänteon! Kaapista tammilippaansa hän otti ja aukaisi sen peilin kamarissa, hän veistä hioi kauan saapasvarteen, sunnuntaisiivoukseen sitten ryhtyi. Näin maanantaina kesken heinänteon…

Ei, ruoka juuttui rengin kurkkuun tänään kuin noiduttu ja käsi jäykistyi. Terävä veitsenrapse kamarista, se pahaa ennusti, kuin viilteleisi se riekaleiksi hänen arintansa. Ei tiennyt hän, vain aavisteli kummaa. — Hän hatun otti sitten, mutta viipyi ovella vielä hetken epäröiden. Peilistä katsoi häntä tuikeasti nelissäkymmenissä pyörivät piikovat, ylväät lautamiehen kasvot, ohimohiukset harmaat saippuassa. Nyt liikkui tyynen pinnan alla häive levottomuuden uhkaa, tuima suu sai juonteisiinsa ilmeen: saapa nähdä! Ja renki virkkoi vaivalloisin äänin: »Käyn luhtaniitylle, vaan minne sinä näin maanantaina pynttäät itseäsi?» Pankari nousi, pani syrjään veitsen ja katsoi häntä ilkein pilkanilmein: »Aionpa tästä joen taakse käydä. Yrittää vanhakin voi, kussa nuoret. Niitylle saavun sitten myöhemmin.» Hän oven sulki. Renki viikatteensa vaarnalta otti, verkkaan rantaan kulki ja työnsi ruuhen veteen mietteissänsä.

Niin allapäin hän oli, ettei tullut katsastaneeksi Klaaran ikkunaan, oliko mitään vastausta siellä. Ei nähnyt mitään soutaessaan tyyntä jokea hän, ei piikasia, jotka hänelle rantamilta huutelivat. Ei nähnyt aurinkoa hän, ei nähnyt lumpeita, jotka tarttui airoihin. Joella liukui venhe vanhaa tietään, ja siinä istui jäykkä jättiläinen, päin pohjaa tuijotellen synkeästi. Nyt töksähti se. Kas, jo Kalsonmutka, hän saattoi nousta ruuhestaan ja mennä niitylle oikotietä pellon poikki. Hän nousi maalle, veti ruuhen rantaan ja nosti olallensa viikatteen.

Vaan yllä rengin rantaäyrähällä nyt huojui vilja niinkuin puuskan käyden. Se hiljaa aukeni, ja tähkäin kesken punaista vilkkui. Siellä korkealla jo Klaara nauroi, päivän loistaessa kuin tulen kulta hänen hiuksissansa. Hän avosylin tervehdystä vartoi.

Kestääkö murhe mustinkaan, kun onni käy luokse säihkysilmin karkeloiden? Pilvikö voisi lähteen varjostaa, kun aurinko sen kalvoon loisteen luo? Vain vähitellen hämy lankeaa taas ihmissieluhun, ja sinitaivaan uhkaavat ukkospilvet synkistää.

Piennarta pitkin kulki eellä Klaara, jäljessä astui Markus raskahammin. Aurinko myöskin pellon halki kulki, idässä vyöryen kuin tulipyörä laineilla lakeuden hohtavan; se väliin painui, väliin jälleen nousi merestä viljan yhä ylemmäksi, se kunnes kyllin korkealle ehti. Hän katsoi Klaaraa, joka kevyesti edellä sipsutti kuin västäräkki, ja muisti, mitä kerran oli kuullut »profeetta» Joosuan, tuon hupsun, suusta: »Se tyttö vallan tanssii kulkeissansa, hän on kuin talvivarsa, totta vie, niityllä ensi kertaa kirmaamassa». Tuon tanssin täytyisikö muuttaa nyt niityltä tuimaan tupaan Pankarin?

Alemmas yhä painui rengin pää, syvempään painui saveen saappaankannat. Ja siinä, missä Kalsonoja ehtii niitylle, missä järvi silmään siintää, hän kompastui ja pientarelle painui kuin alla raskaan taakan istumaan. Nyt kääntyi Klaara, tuli rengin luokse ja säikähtäen tämän käsiin tarttui, ja renki sydämensä murheen purki: »Jos Pankari ja äitimuori vetää nyt yhtä köyttä, tukossa on tiemme. Jo kauan moista aavistin, vaan tänään varmuuden sanansa ja liivit antoi.» Vaan Klaara vastasi: »Ei liivit mitkään minua niin saa hourupääksi koskaan, sydämen lemmittyä etten tunne. Käsistä tukkilaisten minut autoit, ja puolta kylää vastaan kamppailit lauantaitansseissa, vain sinä yksin luhtiini olet päässyt lepäämään, pihalla vaikka pojat kurkkivatkin tusinakaupoin, uhkaillen ja pyytäin. Oon sinun, Markus, nyt ja ikuisesti.» — »Vaan jospa vängällä vie sinut ukko, jos äiti vaatii, mitä sitten tehdä?» Nyt painui Klaaran pää ja neuvotonna hän huoahti: »Niin, enpä tiedä, mitä…» Vaan kohta kirkastui hän: »Sen vain tiedän, ettei niin häijy Pankari voi olla, sen että tekee. Ei niin väärä mailma, se että riistää toisiltansa meidät, näin vankat sydänsiteet katkoen. Sen tunnen kuitenkin, jos kuinka käynee, — jos äiti Pankarille pakottaa, jos pappi, lukkari ja vallesmanni kahlitsee minut hänen vuoteeseensa, jos mereen menen, hourupääksi tulen, jos maa ja taivas nousee vastahankaan — niin sinun olen silti ikuisesti.» Nuo sanat lohdun karvaan suloisen valoivat sieluun vaikenevan rengin. Pian keksivät he kielen, joka liensi paremmin vielä, viljan kahistessa. Aurinko nousi, eron aika joutui ja kutsui päivän työhön kumpaistakin. Kuin liekki hulmahteli rengin silmään punainen Klaaran puku rukiin halki saralta saralle, se kunnes häipyi. Sieraansa silloin Markus renki tarttui ja ryhtyi teroittamaan viikatettaan.

* * *

Pankari saapui heinään päivemmällä työvaatteissaan ja haravoitsijoineen. Hiessä otsin katsoi häntä renki, vaan mitään ilmaisseet ei piirteet ukon. Hän otti viikatteen, kuin tapahtunut ei mitään ois, ja kumpainenkin niitti näin äänetönnä heinää mittavaa kuin kilpaa rinnatusten, kunnes päätyi tie niitoksen jo järven rantamalle. Pankari silloin päätään nostain virkkoi: »Huomenna toiseen työhön ryhdytään. Puretaan vanha luhti joen luota, en sitä enää siedä silmissäni. Noin pulska renkimies kuin sinä, Markus, tuvassa kehtaa kesäisinkin maata.»

Hän katsoi rengin käyrää jättiselkää. Ei vastausta tullut. Viikatteensa vain kumman terävästi suhahteli.

ETSIJÄT

Kuin kulo kiersi kylää juoru nopsa ovelta ovelle, ja kielet jauhoi kosintaa Pankarin nyt minkä ehti. Ken kiitti, ken taas moitti, yhtä vain epäilty ei: kun Pankari vei kihlat, on liitto vankka niinkuin hovin päätös.

Ja moni pulska poika alla päin, nolona niskavillojansa kouri ja mietti: »Löyhemmässä istui hän, kun renki hänen kintereillään kieppui. Nyt on hän ikuisesti ankkurissa.» Ja ulos aurinkoon hän noituin työntyi ja ruuhen jokeen riuhtaisi ja souti keskellä luojan päivää Vaskisaareen. Kun pois hän pyörsi kasvot punoittaen, heristi nyrkkiään hän yli virran ja vannoi ennen iltaa jokaiselta nujertavansa niskat sillä puolla. Niin syttyi tappeluita tuima sarja yht'äkkiään kuin kesken uittoaikaa, vaan tässä vihan vimman aallokossa kuin vuori vankka seisoi lautamies.

Vain yksi vääryydeksi julkeaksi julisti tapahtuman sanoin suorin. Tienhaarassa hän kylän ulkopuolla asusti, Joosua, tuo urho hupsu, »profeetan» nimen saanut parrastaan ja sananjulistamisinnostansa. Hän vaeltanut oli mailmanrantaa laajalti nuoruudessaan — nyt hän istui vakaana tuvassansa kera rengin, isännän kumppanin ja rakkaan veljen, jo seitsenkymmenvuotiaan, vaan silti hän paras oli tanssimestareista, jos kohta kihdin tuttu sääriltänsä. Profeetta oli ilon harmaa airut, mies uskon oman, joka eri teitä kuin pappien ja kirkon oppi kulki. »Ne katon liian korkealle kaartaa, kuin lämmittäisi meitä tuulentuvat», hän haastoi. »Taivaan tiedän, joka kiertyy kuin lampaanvilla sielu paran selkään, ja se on, veljet, paljon lämpimämpi.» Ja sunnuntaisin juuri kirkkoaikaan, kun kansaa kulki tiellä mustanaan, hartaana, virsikirjat vatsan päällä. Tienhaaran ikkunoista kaikui soitto herjaavan, remahtavan riemukas; vanhukset messusivat voimain takaa iloista uuden uskon virttä siellä. Papille oli hän kuin rutto, vitsaus, ja saarnoissa hän oli pannaan pantu, vaan siinä kaikki — sillä nuhteetonta vaellus miehen oli kaikin puolin. Ei kellekään, ei edes itsellensä hän pahennusta koskaan tuottanut. Jumalanpalvelusta todellista hänestä oli kylvö-, kyntötyöt, ja jollei omat pellot riittäneet, hän kävi rallatellen naapuriin. Vaan eipä ollut koko pitäjässä hevosta sellaista kuin profeetalla, niin pulskaa, kiiltokarvaa, kengätöntä; ja eipä ollut koko maailmassa renkiä moista, seitsenkymmenistä: hän vuoroin lauloi, tanssi, vuoroin nukkui. Ei suotta arveltukaan lutikoita profeetan luona hyvin ruokituiksi. Vaan pappia ja kirkkoa hän noitui. Yleensä veti hymyyn suut tuo saarna, epäilevinä osoitettiin otsaa. Hän löyhkä oli, siitä oltiin varmat, vaan myöskin onnellinen tavallansa, uskossa jotta olla taisi voimaa. Ei ollut ihme, että harventui penkeissä kirkon väki toisinansa, ja suntio sai panna säppiin oven; profeetta hartaudenharjoitukset riihessä näet piti riemukkaammat.

No niin, hän viime kokouksessansa julisti kuulijoille julkisesti: On rakkaus rahaa paljon arvokkaampi, ja yhtä hyvät renki, lautamies.

* * *

Vaan Pankarista kaikui ryske, pauke, pöly ja turve jokeen tuprahteli. Onnensa templin raunioilla seisten sai Markus renki rautakankeineen hammasta purren hävitystä tehdä. Jokainen hirsi, joka maahan vieri, vei osan elämästä mennessänsä syvyyteen mätkähtäen, ja hän katsoi sen jälkeen hetken rannan roukkioon. Pankari itse toista sauvaa käytti toisessa päässä hirttä, ja he väänsi kyräillen äänetönnä toisiansa. Niin sortui luhti nopeasti maahan.

Nyt muuttui yötkin niinkuin muuttui päivät. Hän siirtyi tuvan sänkyyn, ylempään, tuon vanhan kellon alle, jonka käki rämisten kukkui hänen murheelleen. Pankarin varkaanpelko vallannut äkisti vallan oli, koiranunta höröllä korvin nukkui hän ja vahti ovea eteisen, hän varhain nousi ja myöhään valvoi sekä muisti aina kamarin oven työntää auki yöksi. Kuin toiseen maailmaan jäi Klaara nyt yht'äkkiä, ja sillä lailla viikko hitaasti, kiusaavasti loppuun vieri.

Jo aamuvarhaisesta sunnuntaina asuaan renki peilin eessä siisti ja lähti sitten suoraan yli sillan luo lesken varmuus täytyi hänen saada. Jyskytti sydän, tuntui aivan siltä kuin joku seuraisi, ja portahilla hän hetken epäröiden taakseen katsoi. Vaan sitten tarttui jättikoura lukkoon.

»Huomenta», virkkoi hän. Ja alta armoin »huomenta» nyökähytti Klaaran maammo. Hän seisoi luona lieden, katsahtaen tulijaa ilkein, vilkuilevin silmin. Vaan Klaara oli, hyvä kyllä, poissa. Penkillä veljet tupakoiden istui, tuo rehti Kyösti, Janne, Pikku-Matti. He häneen katsoivat kuin sanoakseen: Parempi meistä oisi ollut kauppa, jos raha rengin seuraa rakastaisi, vaan hiiskö mailman menon muuttaa voi. — Hän painoi puuta, katsoi permantoon, ja painostavan hiljaisuuden rikkoi vain padan porina ja kellon rakse. Hän hattuansa pyöritteli kotvan ja vihdoin suunsa avasi ja virkkoi: »Sanomaan tulin, että joskin renki, niin varoja on perintönä kyllin. Isäni toisen pitäjän on mies ja talo vankka hänellä on siellä, vaan ahtahaksi kävi ukon luona. Kai kohta siellä maat ja mannut vartoo. Niin jotta sen vain tahdoin täällä virkkaa. Nyt kääntyi maammo pidätellen salaa kuin naurua ja sanoi mielin kielin: »Jos Klaaraa tuolla puheellasi tähtäät, niin jouduit myöhään, hyvä renkimies. On luvattu jo hänet Pankarille, ja kihlat tilattu on kaupungista.»

Hän silloin nousi, sylkäisi ja lähti. —

Ei oikeutta saanut ihmisiltä! Hänestä tuntui, että tiellä käyvät ivallisesti supatti ja vilkui: tuo raukka tyttönsä on menettänyt, saa nähdä, käykö känää huuhtomaan mies Vaskisaareen?… Varo pukki ruojaa… Hän kulki, kulki niinkuin etsien, ja sydän jyski niinkuin vainotun, vaan pyörryttävä tyhjyys oli päässä. Hän vainioiden halki kuljeskeli ja huomaamattaan raastoi tähkäpäitä. Niin joutui järven rantaan. Viilus ukko portaillaan kyhnötteli poltellen takkuinen rotta, päivään ryöminyt. Murahti Viilus huomenen, ja Markus istuutui äijän viereen Hän virkkoi: »Voitko sinä, valkohapsi, minulle antaa neuvon, tiennet, kuinka on laita, Pankari kun tytön otti?» Urahti tuima ukko: »Totta vie on särjelläkin sappi niinkuin hailla.» Hän vaikeni ja nysää lataeli kourilla, joissa suomut hopein hohti kuin kuurankiteet multakokkareissa. Ja syljen ruskean hän ruiskahutti kuin halkeavan murskun mujun, jonka se mäkeen pursuttaa, ja juttu jatkui: »Nyt piru vie saat kuulla multa neuvon. Kun viime viikon maissa kokemassa luodolla tuolla olin pyydyksiä, niin oli, piru vieköön, koukussani sellainen hauki, ettei ennen nähty. Se painoi paljon toista leiviskää ja paksu oli pahus niinkuin porsas. Vaan niinpä olen aikaa myöten käynyt heikoksi moisiin vetkaleisiin nähden, kun vaivoin käyristäytyy jäykät kädet. Tein kaikki, mitä mahdoin, kuitenkin, olihan synti heittää moinen saalis. Me rimpuilimme iltamyöhäiseen, ja vesi kuohui vallan helkkaristi. Sain veneen luo sen kerta kerran jälkeen, vaan veneeseen en saanut perältäkään, kun puuttui kirves ja kun käsissäni ei ollut voimaa — ymmärrätkö, poika? Aurinko laski, hämy maille painui. Sen silloin viime kerran kiskoin luokse veneeni, siunasin ja sanoin tuolle: 'No mene herran haltuun, mutta muistaa minua saat, sen takaan' — sitten painoin sen toisen silmän peukalolla puhki. Katkaisin siiman sekä soudin kotiin. — Kas, täytyy ottaa mitä suinkin saa, ennenkuin jättää — ymmärrätkö, poika?»

    Vaan renki nousi, sylkäisi ja lähti.
    Ei, neuvoa ei saanut ihmisiltä!
    Hän kulki pois ja kirkkoon turvautui.

Kahdettatoista Matteuksen siellä selitti pappi, kuinka Jeesus kulki kultaisen viljan halki sapattina, ja apostolit taittoi tähkäpäitä, vaan synniksi ei katsonut hän sitä. Se oli kaunista. Ja renki vaipui mietelmiin, kuuli rukiin kahisevan, ja muistot elpyi — kuinka hän ja Klaara yhdessä viljan kesken vaelsivat. Vaan silloin nousi rintaan tuska taas. Ei, Matteus ei häntä auttaa voinut, ei lohdutusta suonut kirkkokaan! Hän tunsi niinkuin häntä vilkuiltaisiin: hän tuolla istuu, raukka, jolta tytön isäntä riisti, nyt kai kelpaa pappi… Kun alkoi lähtövirsi, torninkello kumahti soimaan, ryntäsi hän ulos, ja sydän rinnassa myös rynnisteli, vaan pyörryttävä tyhjyys oli päässä. Ja vainioille taas hän yksin kulki, vain kirkonkellon soitto seuranansa.

Vaan mitä tuolla? Tuulenpuuskan käyden, kun tähkät juuri taipui maata kohden, punaista jotain sieltä vilahteli ja hiljaa tuli vastaan polun uomaa. Se Klaara oli, mutta muuttuneena: hän kulki katse painuneena maahan kuin jotain etsien; ja pyhähuivi valunut niskaan oli, hiukset peitti kuin pitkän matkan kulkeneella pöly, ei auringossa hohtaneet ne nyt. Ruismeren keskellä he kohtasivat, seisoivat vaiti hetken, tuijotellen toisiinsa, kunnes kyyneleitä tulvi. He silloin epäröiden tarttuivat toistensa käsiin ja niin virkkoi Klaara: »Aamusta asti olen vaeltanut kuin jotain etsien, en tiedä, mitä.» Ja Markus sanoi: »Olen lähestynyt Jumalaa, ihmisiä, mutta turhaan.» Kipeä hiljaisuus. Näin murheisena ruis kuiskinut ei ollut koskaan ennen. Päin painunein he tuijottivat kauan. Ja Klaara virkkoi: »Yksi säälii meitä kylässä vain ja hänkin hupsu lienee. Tienhaaraan kuljin, puhuin Joosualle, hän sanoi: Lapseni, voin auttaa kyllä sinua varmastikin pälkähästä. Hän puhui jotain, ettei riemu riipu onnesta, eikä onnettomuudesta tai muusta roskasta, niin vaikka luullaan, kun tuska sydämessä kaihertaa. Kysymys oli silti pulmallinen, hän tuumi, sieti harkintaa ja paras se paperille oli kirjoittaa, hän siksi iltakokoukseen sen siirsi. Vaan totisesti kylän puhdistan kaupasta lihan silloin, niin hän vannoi. En luota paljon tuohon apuun, mutta on hyvä sinun myöskin sinne tulla, hän ehkä jotain sentään virkkaa voi.»

Niin Klaara. Suruissaan he erkanivat ja arastellen eri tahoillensa ruisvainioiden kautta poistuivat.

PROFEETAN LUONA

Tienhaaran vanha riihi hönkäeli savua niinkuin sauna lauantainen, ja lämpö katon yllä karkeloi tähtiä kohden, jotka iltaan syttyi. Tungokseen asti näet kansaa siellä penkeillä, permannolla istuskeli. Hämyssä piippunysät hehkuvat valaisi tuolla täällä nenänselkää kuin tulisilmät päiden rykelmässä; nuoriso nurkkiin oli ahtautunut, ja siellä kävi kujeilu ja tirske; vaan rahvaan eessä seisoi pöytä, jolla odotti kaksi kynttilää, sen takaa näit rengin harmonikan tynnörillä kuin kiinni pannun jättipostillan. Ryintä yltyi, kiihtyi odotus: jokohan kohta mahtaa näytös alkaa?

Vaan puolen kylän väki keskellänsä erillään istui loukoissaan nuo kaksi rakastavaista, jotka hiipi sinne. Näkymätönnä heidän välillänsä hämärän halki johtolanka kulki ja viestit vaihtoi: täällä olen, rakas! Nyt saapui renki. Hieman huojahdellen luo pöydän astui vanhus harmaapää, sytyttäin arvokkaasti kynttilät. Hän kämmeniään paukutti ja lausui kuin apostoli ikään: Nyt hän saapuu! Profeetta astui sisään, turkit yllä, uhalla lämmön arvokkuus niin vaati; ja ukon juhlallinen, harmaa parta valtoinna valui turkin rinnuksille; kuin tietäjällä kirkas oli otsa, hiessä tosin nyt, ja kädessänsä hän piti pitkää saarnakirjoitusta. Hän rengillensä nyökkäsi, ja tämä hanuriin tarttui, tynnörille istui, ja niinpä alkoi ilovirsi soida:

Hei, armaat siskot, armaat veljet, kokoontukaamme karkeloon, karkoittakaamme pahan eljet, ja ilon virsi raikukoon!

       Kas, päivä iloisesti paistaa,
       ruis kohoo kolmeen kyynärään,
       ja kaikki luojan luomat maistaa
       riemua saavat onnen tään.

       Kirkossa paksu pappi jakaa
       viiniä, mannaa taivaitten,
       vaan hikipisaramme takaa
       ehomman meille autuuden.

       Maan multa varmempi kuin usko
       on taivaan kultaportaisiin,
       ja lempeemmin kuin pilvenrusko
       luo lanta hymyn raatajiin.

Niin, veikot, siskot, riemuitkaamme nyt temppelissä elämän, niin kauan kuin me maistaa saamme iloja armon laakson tään!

Tuo armon laakso ilovirren päässä sai naurun kukkasadon versomaan savusta sankan riihen hämärässä. Ja kotvan kesti naljaa vallatonta, vaan viimein vaiettiin, ja humahtaen hanuri kiinni painui rengin vanhan. Profeetta silloin nousi pöydän takaa. Hän hetken seisoi kookkahana vaiti, ja valo hohti hänen otsaltansa ja parran haivenista. Sitten otti hän kirjoituksen, josta haastoi: »Veljet, ken teistä ei ois nähnyt, kuinka kukko elämää julkikuritonta viettää? Ja silti… kuitenkin… en, hiis vie, näe!…» Lähemmä liekkejä hän kumartui, vaan riihen hämärästä joku nulkki — lie ollut kirkkorannan veitikoita — kuin kukko kiekui, jolloin naurunpuuska taas hämyn täytti. Kun se vihdoin laantui, aloitti ukko uudellensa saarnan lähellä kynttilöitä aivan: »Veljet, ken teistä ei… no hitto soi, kun hämää!…» Ja tirske alkoi jälleen valtoinnaan.

Profeetan pöydän luona apostoli kuin varjo hiipi, siirtäin kynttilöitä paikasta toiseen parran ympärillä. Henkeään pidätteli kesäilta, vetoa hilliten ja odotellen viekkaana tuokiota otollista. Taas liekit lekkumatta paloivat. Kolmannen kerran liki kynttilöitä aloitti profeettamme saarnan: »Veljet…» Vaan silloin liekki salakavalasti lehahti paperiin ja siitä partaan, sähisten niinkuin itse piru oisi Joosuan tulenloimuun sytyttänyt, ja renki kiirein tulta sammutteli, ja riihen täytti melske hirmuinen.

Kun ukko vihdoin pääsi pälkähästä ja muuttuneena, tyrmistynein mielin silmäili ympärilleen, sekamelskan hän näki julman: penkit särjettyinä lojuivat sikin sokin permannolla. Ulkoa vielä kuului kirkunaa ja huutoja, ja maassa polvillansa profeetan eessä renki harmaapää rukoili sangon pohjaan nojaten, ristissä käsin, vettä valuvana.

Ja hänen koko suuruutensa häilyi kuin katku äitelä ja tympäisevä yön tyhjyydessä polttoroviolta.

Kylässä monta päivää naurettiin. Vaan Joosua ei liikuskellut missään, hän lymyi kituen ja äkeissänsä. Profeetan tähti parran kera laski, sieluja kirkko hallita sai yksin, ja lihan kauppa säilyi ennallansa.

JUOMINGIT

Ehtoona muutamana rengillensä Pankari virkkoi: »Nyt on heinät tehty, ja valmista on sahti, sanoo piiat. Nassakka ota, Vaskisaareen souda, niin kumoamme naukut iltasella. Vaan joudu sekä varo pukkiruojaa!»

Vilpittömältä vallan tuntui ääni, ja talon rahat taskussansa renki, nassakka kainalossa, ruuheen astui ja souti, jotta joen vesi velloi. Järvelle ehdittyään airot heitti hän hetkeksi ja vaipui mietteisiinsä. Mitähän tiesi tämä viinannouto?

Niin hiljaisena siinsi järvenselkä. Ei soinut vetten yllä hyttystanssi, ei äännähdellyt sorsa ruohikossa, ei kala ainoakaan molskahdellut. Kuin lasi kirkas oli järvenpinta välissä kahden samanlaisen mailman, samoine päivineen ja rantoineen.

    Mitähän tiesi tämä viinannouto?
    Niin tarttui uudelleen hän airoihin.

Hän maistanut ei ollut sitten kevään, kun sattui puukkojuttu Klaaran vuoksi, sen jälkeen alkoi onnekkaampi aika. Vaan nyt hän oli menetetty. — Renki veteli kiivaammin, ja viinaleili somasti hohti ilta-auringossa ja heilui soudun tahtiin houkutellen.

Vedessä kaksin kerroin saari kellui, kaksine metsinensä, sauhuinensa, vain tummempana hieman aluspuolta. Ja kaksi pukinkuvatusta seisoi keskellä kuvaa, tuijotellen häntä — nyt liikkuivat ne, kunnes yhtyivät yhdeksi pitkäkoipi rumilaaksi rajassa vedenkalvon. Siinä seisoi tuo nelisarvinen ja kaksipäinen punainen kummitus ja vartoi; eikä Jannea missään Markus renki nähnyt.

Hän kaarsi niemenkärjen, souti saaren ympäri aivan — pukki kulki myötä ja teki käännökset kuin sotamies, kun hänkin ruuhtaan käänsi sinne, tänne. Vaan viimein loppui rengin mielenmaltti. Hän työnsi kiivahasti ruuhen rantaan ja heitti nassakkansa ruohikkoon. Ja pukin valmistautuessa puskuun, lekkerin lennättääkseen järveen, hän veneestä loikki veden roiskuessa ja tarttui hirmun sarviin takaapäin ja puristi kuin pihteihin sen kiinni. Niin kulkivat he Jannen majaa kohden.

»Kas, iltaa», sanoi Janne, »sepä vasta on ehtoopolskaa — eihän pukki vienyt sinulta tyttöäsi, häh-häh-hää? Vaan miks'et hihkaissut, sen sonnimulli?»

* * *

»No, missä viipyy vieraat?» kysyi renki, kun viinoinensa tupaan astui jälleen ja lautamiehen yksin näki siellä, — »kun sahdit sekä viinat vartoo tässä.» Karisti tuhkan piipustansa ukko ja virkkoi lyhyeen: »Ei tule ketään, me kahden ryypyt tänään kallistamme.»

Silmäsi ällistyen häntä renki; hän jäykkeni ja kädet nyrkkiintyivät. Nuo sanat kimposi, kuin jännittänyt ois jousen Pankari, ja sitten syntyi äänettömyys kuin ennen kamppailua.

He istuutuivat kahden puolen pöytää kookkaina, jäykin ilmein vastatusten. Pöydällä honkaisella kummallakin edessään oli tuoppi sekä kippo; toisella puolla paksun nassakan, toisella sahtitynnörin näit suuren pöydälle nousseen, tappi irrallansa. Kun ensin oli kipot viinaa täyteen kaadettu, sitten vahvaa oltta tuopit, Pankari kipon pöytään kopahutti, ja yhtä rintaa miehet pohjaan joivat, vaan vaiti vallan, vaikka päähän veri ja kurkkuun sanat syvyyksistä nousi.

Hämärtyi heidän ympärillään tupa. Ei käkeäkään kohta nähnyt enää, kuin jostain kaukaa pimeyden maasta se kukkui, mutta yhä hiljaisemmin ja vihdoin tuskin kuului rengin korvaan. Vaan vaskipannut uunin reunustalla kuin käärmeet Mooseksen nyt kiemuroivat, ja leili, hohtaen kuin öinen kuu, tanssia alkoi hiljaa pöydän päällä. Vain kopse pöytään yhä kuului, vaikka rengistä sekin tuntui harvenevan, ja yhä kohoilivat kipot, tuopit.

Kuin hyökylaineet viinavirrat velloi lävitse rengin sielun, vyörytellen elämän hurmaa yllä hornankuilun, jäljessä souti sahdin mainingit kuin huokaukset tummat syvyydestä. Hän vuoroin tanssi kukkatanhuvilla auringon paisteessa kuin kuningas, ja koko mailma häntä kumarteli, ja joku armahasti tähkäin takaa avoimin sylin häntä vastaan astui, kultaiset rahat joka sormen päissä. Ja vuoroin vaipui hän kuin joen pohjaan, liejua täynnä suu, kun kaikki toiset hääsaattueessa yllä soutelivat, eivätkä kuulleet hänen huutojansa… Hän silloin nyrkin löi kuin kiven pöytään ja virnisti kuin susi Pankarille.

Nyt huomasi hän, että kieli liikkui ja haastoi kaikenlaista, selvennellen sanojen sisältöä monin kuvin. Elämä oli ensin näyttänyt kirkkaalta ilon sinitaivahalta; hän sitten itki, kurjaakin se oli ja kurttuista kuin vanha lehmänlanta; ja vuoroin taas se tuntui käyvän laatuun, kun suosiossa naisten on kuin hän; hän komeili ja kerskui pitkän tovin, hän kunnes jälleen vaipui aallon pohjaan, ja viimein pääsi hänen huuliltaan väkisin, niinkuin kuolevalta — »Klaara».

Nyt luuli hetken tulleen lautamies työ täydentää. Hän nousi nopeasti ja yli pöydän kurkoittautuen lähelle rengin korvaa painoi suunsa. Hän jotain käheästi kuiski tälle, valahtain valkeaksi kasvoiltansa. Hän jotain kysyi, vastausta vaati.

Oliko myöhä? Sammuneena nukkui nyt jättiläinen vaiti penkillänsä. Ei vastausta. Rengin pää vain painui alemma alla kysymyksen taakan. Myönsikö renki? — yhä kalvaammaksi nyt kävi lautamies ja vavahteli. Hän kumartui ja kysyi uudelleen ja kuulosteli tuskin hengittäen. Pää rengin painui alemmaksi taas, vaan mykäksi jäi avonainen suunsa. Nyt kiersi jäykän renkaan uumenille renkinsä Pankari ja polvellansa ponnisti selkään velton jättiläisen ja raastoi hänet vihdoin jaloilleen. Ovelle retkahdellen mentiin näin ja portaille — sai siinä ruho vauhdin ja syöksyi suin päin ulos tummaan yöhön.

Sumussa pää, vaan iloisella miellä eteenpäin hoiperteli Markus kohden jotakin ylhää, joka viittoi yössä. Niin kumman suuri oli kirkonkylä, ja ihmeen muuttuneelta kaikki näytti. Hei, maakin pyöri jalkain alla niinkuin kirjoissa jossain siitä kerrottiin, ja auma, jonka ohitse hän kulki, — se oli merkillinen liikkumaan ja vastaan ilmestyi, jos minne kääntyi! Pankari kunne jäi, se kurja raukka? Hänenkin kelvannut ois tätä nähdä. — Hiis vieköön, kuinka kaita, hauska kuja!… … kuin rotan loukko… seinät kylkiin kolkki molemmin puolin, kulki vaikka kuinka. Kas niin, nyt päästiin viimein pintehestä… Hän talsi, talsi kärsivällisesti. Hän pyrki jotain kajastusta kohden, hymyillen joka hohti häntä varten. Ja joskus tuntui, niinkuin vahva käsi näkymätönnä ohjailisi häntä. — Pankari kunne jäi, se piru parka?…

Nyt näkyi ovi — tässä oli varmaan… Ja kas — nyt aukeni se itsestänsä, ja sisään joutui hän kuin lentämällä. Johonkin pehmeään hän kompastui, vaan hyvä oli siinä hänen maata kuin ruusuvuotehella konsanansa, ja jokin lämmin, pullea ja pehmyt lähestyi häntä, koski olkapäähän… Hän silloin autuaana lepoon painui ja uneen vaipui kädet ristikkäin.

Vaan sikolätin eessä lautamies hetkisen vielä seisoi kuulostellen, sisällä kunnes kaikki järjestyisi. Hän sitten astui kaivon luo ja nosti jääkylmää vettä syvyydestä sen, valellen kauan sillä kasvojansa. Sen jälkeen huoneessaan hän puvun vaihtoi, samettiliivit kauniit ylleen puki, säkenin kirjaillut, ja valkopaidan; huolella siistiytyi hän peilin eessä; sytytti sitten lyhdyn sekä lähti.

Hän väleen palasi, ja lyhdynhohde valaisi seuralaista valkeata ja säikkynyttä — siinä oli Klaara. Hän johti neidon sikolätin luokse, avasi oven sekä lyhdyllänsä valaisi asukkaita pahnojen. Lihava, punasilmä emäsika heräsi unestansa röhkien, vaan sian kupehella näkyi jotain valtaista, kuorsaavaa ja tummahkoa. Pankari lyhdyllänsä lähemmältä valaisi sekä näytti kädellään: »Kas, siinä hänet näet, vuoroin makaa hän sinun luonasi ja vuoroin sian.»

II.

TALVI

Valkoinen vaippa kattoi seudun nyt, sen alla nukkui virta, järvi, pellot, valveilla joskus ihmiset vain liikkui. He kyhnöttivät tuvan lämpimissä ja tungeksivat liki toisiansa luo lieden, vaieten ja tuijotellen. Ja pirtit samoin: oli niinkuin kaikki ne lumikatoin kirkon ympärille kyyrylleen olisivat painautuneet kuin tonttulauma pyöröhilkkoineen, etsien turvaa, yksin peljäten talvisen lakeuden autiutta.

Ne palmikoivat yhteen sauhujansa kuin vakuuttautuen ja julistaen: on meitä monta, lämpöä myös paljon. Ja kaikki kyyristyivät kokoon, milloin puhuri pohjan lietsoi kylää kohden kuin huokauksin raskain manan mailta. Vaan kirkko seisoi ryhmän keskustassa, kohottain siunaavasti kukkoansa pilviä kohden, jotka pimittäen ylitse lakeuden purjehtivat.

Raskaassa hämärässä illoin istui uneliaina miehet, tuprutellen haikuja takkaan, lasten, vaimojen ja palkollisten hiljaa kuunnellessa, erottikohan korva ulkoisalta jotakin kummempaa kuin tuulen kohun. Harvakseen putoilivat jäykät sanat kuin jäästä vaikeasti sulaen. Lausuttiin ehkä sana rengistäkin, aamulla joka niiton päätyttyä karkasi metsiin, jääden sille tielle. Hän majailee nyt vuorten korpimailla tuon tukkilaisten mustan joukon luona, keväällä joka täällä jälleen reuhaa. Kerranpa hänet näki Kalson ukko, kun metsissänsä siellä liikuskeli. Se oli ollut hurjaa joukkiota, ja renki oletteko kuulleet — sanoi: »Terveiset Pankarille sano, että on renki hälle velkaa kiitokset olvesta vielä» — niin hän sanoi, ollen pakanan suulas päissään, tuumi ukko, se oli päivänselvää niinkuin viina. Hän juovan kuului heistä hurjimmin, hän, joka ennen oli itse kunto, niin vaihtuu tytöt pulloon kerkeästi. Vaan kuitenkin hän näytti olleen päämies tuon villin joukon, tuumi Kalson ukko, — sepähän saadaan nähdä kevään tullen. Sanoipa joku: »Niinpä taitaa juosta joesta vettä sakeampaa silloin. Ken tänä vuonna tytöt pelastaa ja turvaa vallesmannin kunnian, kun itse pöpö vaihtanut on puolta. Mahtaapa tästä nousta moinen melske, ettei sen vertaa ole nähty ennen. En silloin, totta vie, kun hän on täällä, saappaissa vallesmannin mieli käydä. Siasta maksun varmasti hän vaatii.»

Niin haastoi miehet iltain ankeudessa, ja lapset, naiset kuuntelivat kammoin; haikuja tuleen puhalsivat miehet juroina vain, ei muuta tiennyt kukaan. Ja rengin varjo kasvoi pimennossa, osaksi peikkomaisen uhkaavana, osaksi sankaruuden hohtehessa — se painostaen seudun yllä viipyi kuin synkänharmaat pilvet nuo, se syöpyi aikuisten mieliin, lasten unikuviin. Pankariin hiukan kieroon katsottiin jo, pahan alkuun, mutta enimmälti taloista virran vastakkaisen puolen.

Niin joutui joulu viikon valaisten ja loppiainen, jolloin ruudut kielii: nyt ollaan voiton puolla kaikitenkin. Niin kaikui tervetullut kellonsoitto kynttilänpäivän vihdoin avaruuteen, ylemmä joka yhä valaistui. Heräsi eloon koko kylä taas; karisti kaikki yltään talven horteen, ja miehen luonto nousi toimintaan. Taas katot erkanivat auringossa, jokainen pirtti erillänsä seisoi, omine sauhuineen ja torvilleen.

Virkeä, ihmeen kirkas aika, joka lumella, pakkasella, auringolla mielemme hurmaa! Syntyi aimo telme, kun lapset vapauteen laskettiin. Rannoille satapäinen pilttijoukko pyrähti hyörimään kuin mettisparvi; suin päin he kelkoillansa alas syöksi äyräiltä kahta puolta, kohdaten keskellä jäätä toisensa ja käyden käsiksi hanakasti toisihinsa, niin että lumipilvet tuprahteli. Kulkuset kilisivät pakkasessa, jalakset kaiken päivää natisivat, pelloille suuntasivat lantareet, vuorilta liukui alas tukkikuormat, hevoset höyrysivät, miehet lauloi, ja jokaisella tuima taskumatti huurteisen turkin rintaa pullistutti.

Lakeus sarastuksen kirkkaudessa levisi vielä niinkuin valkoarkki kirjoittamaton, ensin punertuen ja sitten valkoisena kimmeltäen. Vain tuolla täällä joku lantakasa kuin mustetahra, joku aidanseiväs kuin huutomerkki nousi hangen alta. Vaan kohta kylän keskipistehestä säteittäin piirtyi hieno kirjoitus laduista metsiin, suolle, järven jäälle. Tuo kirjoitus se monet ilot kätki. Jäniksen jäljet nähtiin, seurailtiin tuoreita vinkuroita metsän reunaan risukkojen ja kaatopuiden sekaan. Etsittiin, vaanittiin ja saarrettiin salainen makuupaikka, kiertäin kehää, vireessä hana, tarkkaan tähystellen, näkyikö jossain pitkä korvapari tai silmä pelokas — ja laukaus pamahti, kaiun kauan kiiriessä vuorilla, joilta viime ääni saapui, kun saalis oli saatu kuopastansa.

Vaan suolla oli vielä kauniimpaa! Reunoilla kimalteli joka oksa, jäähileissänsä männyn rungot loisti kuin tulenkulta alla pakkastaivaan. Ja vielä pehmeällä hankisella näkyivät riekon kirjaellut jäljet, ja siivet nousi hohtain pensaikosta. Ansoja viritettiin ovelasti ja entisiä koettiin, kun niihin langennut oli riista siellä täällä. Ja juuri laskiessa auringon ja kylmän puraistessa palailtiin hämyssä kotiin kelpo saaliit myötä, kun kaikkialla hyinen pakkasilta tervehdyslaukauksiansa ampui. Ehkäpä syttyi tänään revontulet, ehkäpä niinkuin jättiriekon siipi tulessa taivaanlaki leimahteli. Vaan harvoin oli liian valoisata lauantaiöitsinnälle tuttuun tupaan.

* * *

Vaan tämän reippaan ajan kulki Klaara synketen yhä valon karttuessa, kalveten yhä joka aamuruskoon. Hän oli jäykennyt ja kuihtunut kesästä lähtein, jotta kävi sääli.

Tuvassa Vanhantalon ommeltiin, häät tahtoi maammo viettää pääsiäisnä, vaan tytär itsepäisnä liikkui poissa. Hän kulki vuoriin kauas tuijotellen, tuhansin talven värein jotka hohti.

Hän tuonne kauas oli kadonnut, ei hyvästiä heittänyt hän ollut. Vaan vieläkin hän tunsi, että kulki tie ajatusten eestaas ilmain halki. Ne purjehti kuin pilvet talviset, valoisin toivein, synkän toivotonna, ne laskeutuivat jyrkänteiltä tuolta, palaten jälleen, painuin niiden taakse. Välistä kietoi usvat tummanraskaat päivästä päivään metsät kaukaiset kuin suruhuntuun, kaikki kätkevään. Hän silloin kyyneltyi ja kylmää kärsi. Välistä syttyi siellä kumma hohde: valoa yliluonnollista loistain lepäsi metsät, laet lumivaipat, henkien mailma, puhtaampi kuin mainen, häipyen valkopilviin, siintoon taivaan. Hän katsoi, katsoi, kunnes sokaistuna hän horjui, täynnä valkeutta rinta. Laella korkeimmalla silloin luuli hän näkevänsä jonkun olennon avoimin sylin laaksoon katsovan. Ja käsivarsin ojennetuin Klaara vuoria kohden kauan kurkotteli kuin vastaukseksi, kunnes havahtui hän uupuneena pakkaseen ja lumeen.

»Sinervä vallan olet», sanoi maammo, »kai suret tässä järjen itseltäsi mokoman juoppolallin rengin tähden. Käy lautamiehen Juokse, lapsoseni, ja hali hiukkasen, niin lämpenet.» —

* * *

Ei ollut Pankarinkaan päivät hauskat, se nähtiin kyllä, eikä liioin yöt, kylässä vaikka tavat salli paljon. Entistä jurompi ja suljetumpi hän oli, jotain harkitsevan näytti, aamusta iltaan kaikkialla raatoi, kernaimmin kuitenkin hän metsään lähti. Talvisen valon vuoksi ehkä hohti enemmän harmahtavaa ohimoilla, kuin hänkin äkin oisi vanhentunut. Köpelö sulhasmies, niin tuumi väki, saas nähdä, saako tyttö asuskella takana virran vielä vihittynä?

Vaan kerran tuli kylään hauska laulu, ei tietty mistä; sitä lauloi ensin vain harvat, mutta kohta joka talo. Aikansa renkuteltiin laulunpätkää hölkässä tukkikuorman, luona kehdon seudulla laajalti. Se kuului näin:

       Emäsika on Pankarissa
       kuin tynnöri mahdoton.
       Ja renki virkkoi: sika tuo
       sydänkäpyseni on.
    Sioista, viinast' auta meitä, Herra.

       Näät lemmittynsä luota
       mies karkasi metsihin,
       ja pääsiäiseksi lahdataan
       sika paksu Pankarin.
    Lohduta tyttö raukkaa silloin, Herra.

       Vuorilla murheissansa
       nyt istuu renki tuo
       ja hioo pitkää puukkoaan
       ja viinaa, villi, juo.
    Puukosta auta Pankaria, Herra.

       Niin kertoo meille laulu,
       opin minkä siitä saa?
       Pankari ehkä sikoineen
       hautaansa taivaltaa.
    Käännytä kaikki häijyt sielut, Herra.

Profeetan runotaidon arveltiin versovan jälleen parran kasvaessa. Mene ja tiedä. Vaikka kirkonpuoli laulannan lopettikin huhun vuoksi. Ei ollut arkalasta lautamies, hän joka toinen viikko hakkuumailleen vuorille lähti, usein aivan yksin.

Niin joutui muuan aamu pilvinen. Jo varhain alkoi hiljaa hiutaleida, ja väleen yltyi pyry sankeaksi, vapaaksi päivän tehden ajotöistä. Vaan Pankari ei välittänyt säästä, hän koiraturkit otti, rekeen vääntyi ja ajoi talvitietä ylös virtaa. Kohdalla kirkon, jossa pyry pyöri vaiheilla muurin harmaakivisen ja nietoksia nosti hautuumaalle, hän kiihdytti ja ajoi äyrähälle ja tietä eelleen kohden vuorimaita Hän kohta joutui metsän reunaan, sai tuulensuojan sekä kelpo kelin, tie joskin alkoi vähitellen nousta.

KOHTAAMINEN

Ylhäällä metsän katvehessa kiersi savua tukkikämppäin seutuvilla, »uoreine hirsinensä jotka hohti äärellä torpan, mustan, ränstyneen. Mäellä sauna höyrysi, ja sieltä raosta oven tunki pihkan tuoksu; sisälle lattiasta kattoon saakka ladottu oli nuorta kuusipuuta ja niitä kuumennettiin pehmeäksi. Ja sitten torpanakka nokinaama ne ulos hankeen höyryisinä heitti.

Lähellä saunaa seisoi kymmenkunta jykevää, kuorittua paalupuuta; jokaista kiersi ympyrässä mies kuin sirkushevonen, vaan raskahammin. Hän otti norjan, kuuman kuusenrungon, hän painoi latvapuolen paalun koloon ja väänsi sitä niinkuin köyttä kiertäin useaan kertaan paalun ympärille; nykäisten kiinnitti hän tyvipään, ja nyt se oli valmis tukkipuomiin. Hän sitten kiekon väänsi siitä, heitti sen röykkiöön ja tarttui seuraavaan.

Kirous viilsi ilmaa tuolloin tällöin, kun jokin juuttui, mutta muuten rehki äkäisen äänetönnä joka mies. Viinakset näet loppuun juotiin eilen lauluin ja kortein, eikä tässä säässä tuo matkain takaa uutta pirukaan. Hongikko kohisi, ja kohta alkoi pyryttää lunta läpi kämpänsauhun, se pieksi nuttua kuin vitsat nuoret, ja laaksoon päin jos alas katseen loit, sokeni kaikki pyryn pyörrepilviin.

»Hei», huusi joku, »hitto täällä rehkii, kortteja käydään pirttiin läiskimään tytön ja eukon luo — hei, kellä on pelata ryyppy onko sulia, Markus?» — Paaluilleen kaikki pysähtyivät, mutta jäi vaiti kaikki. Silloin joku huusi: »Jos keltään hitolta ei heru viinaa, niin pannaan peliin, että hävinneen on hankittava juomaa ennen iltaa.» Se tuuma hyväksyttiin hälisten. Vaan Markus virkkoi: »Kurkkuani kuivaa, ei, pojat, minä lähden Koskenkorvaan, teen vaihtokauppaa, siellä lienee viinaa.» Sanoi ja kiekkoja hän seipään selkään tusinan verran poimi olallensa. Ja vakaisena vaelsi hän pyryyn, leveä hattu reilun kallellansa, ja hapset tuulen myötä heilahdellen.

Silmissä vilahteli lakkaamatta lomitse puiden, joissa tuuli viuhui; kinokset kiertyi, lensi tuulen myötä kuin rantakuohut ohi saappaanvartten. Nyt valtatielle juuri harjanteella hän joutui, jolta selkeällä säällä sai nähdä neljät kirkontornit. Mitään nyt nähnyt ei. Vain kivenheiton verran erotti, kuinka kuuset niinkuin peikot vaipuivat umpimereen valkoiseen ja hukkuivat, ja kaikki häipyi pois. Kirottu tie, se johti alas tuonne häpeän, muistojen ja tuskan kylään! Hän seisoi hetken raskain aatoksin, ja sydän löi, ja kädet nyrkkiin kiertyi.

Vaan silloin mitä tuolla? Nietoksista sukelsi esiin piste, joka kasvoi. Ensinnä erotti hän hevonpään ja sitten vähitellen reen ja reessä lumisen miehen koiraturkit yllä.

Ne lähestyivät. Mutta Markus seisoi keskellä tietä jäykkänä kuin louhi. Seivästä piti vasen käsi, toinen väsyneen orhin suitsiin tarttui kiinni. Hän katsoi kiinteästi miestä silmiin, turkeista jotka esiin pilkistivät kerällä kalpenevain kasvojen.

»Pois tieltä!» huusi hälle lautamies, »eteenpäin ajan, sen kait näet, lurjus!» Ohjista tempoi orhinsa hän pystyyn. Vaan Markus painoi jälleen maahan sen, ja reki seisoi hankeen naulittuna.

Pankari silloin suuttui tosissaan. Hän uhkaavana kömpi ylös reestä, pois heitti turkit sekä mörähdellen hyökkäsi kimppuun rengin entisen.

He yhteen iskivät, nuo jättiläiset, pidempi toinen, toinen leveämpi. He karjuivat kuin ärsytetyt karhut, ja orhi pillastui, vaan suistui ojaan. He lunta pöllytellen vierähtivät maantieltä metsään, nietosten ja puiden keskellä kamppaillen ja karjahdellen yhä ja kieriskellen kallioilla. Nyt vaikenivat. Kaatohonkaa vasten on alla Pankari ja päällä renki, painaen tämän rintaa polvellansa. »Nyt, piru, sulle maksan sian hinnan…!»

Hän veti puukon, nosti käsivarren, vaan hämmästyen pidättikin iskun; hän nosti puukon uudelleen, ei lyönyt. »Rohkea olet saatanasti, mies, et silmää räpäytä — säästän puukon!» Ja Markus työnsi tuppeen sen, vaan nauroi pilkallisesti: »Ehkä olet kyllin kolhittu, senkin karju, niinpä sitten vien sinut paikkaan, jossa kipu lientyy.»

Hän raastoi tielle lyödyn miehen, joka loukkaantuneelta näytti, joka ähki ja kättään tuskin liikuttamaan pystyi. Hevosen sitten ojasta hän auttoi, toi kiekkonsa ja turkit Pankarin ja sovitti ne rekeen huolitellen. Viimeksi isännän hän perään nosti ja viereen istahti ja ohjiin tarttui. »Naisesi luokse ajan sinut nyt… Hei, Ville, juokse, vanha veikkoseni!»

Karkua täyttä mentiin. Vauhko orhi pyyhälsi alamäkeen tuulispäänä, vaahtoa pärskyi siitä pyryn halki, ja metsät vilahteli usvain lailla. Alaspäin aina, alas painui tie, ja ohjat kireällä Markus hihkui ryöppyä kohden, joka heidät saarsi.

Nyt hiljensi hän vihdoin. Metsä loppui, ja lakeuden tasahanki alkoi. Kappale vielä. Näkyi kirkkomaa ja paljaat, tuulen tuivertamat koivut ja portti kullattuine silmineen, nyt ruosteessa — se oli varmaan auki… Hän hiljensi, hän käänsi oikealle, sivalsi orhia — ja sisään mentiin aukosta muurin keskeen ristien, kummulle lumiselle kunnes resla komean rautaristin viereen juuttui. »Naisesi luokse jätän sinut nyt…»

Hän nosti lautamiehen ylös reestä ja pani hänet varovasti hankeen, ristiä vasten nojalleen. Sen jälkeen hän otti närekiekon, aukoi sen ja kietoi miehen kaulan ristiin sillä kuin häpeällisesti kahleisiin.

»Rauhassa istu, senkin kesy karju, ja varro, kunnes apu ehtii tulla kylästä, toivon että viihdyt tässä…» Hän turkit kietoi hyvin vangin ylle, ohjaksiin tarttui, rekeen istuutui ja hyvästiksi nyökkäsi ja lähti.

* * *

Pankarin orhi täyttä laukkaa saapui valjaitta kotiin niinkuin viestin tuoja, ankarat piiskanjäljet pakaroissa. Havaittiin heti tapahtuneen jotain. Väkeä lähti etsimään ja orhi opasti heidät kirkkomaalle. Portin keskellä seisoi tyhjä reki siellä, sisälle viitaten. Ja kirkkomaalta keskeltä hautain vihdoin löydettiin. Vaimonsa hautakummun päällä istui Pankari ristiin kytkettynä kiinni, lumettuneena koiraturkeissansa. Murtunut oli pari kylkiluuta ja toinen käsi, eikä puhe käynyt.

Varoen kuljetettiin hänet kylään, lääkäri kaupungista noudettiin. Ja viikkokaudet kuumetta hän poti, kevääksi vasta toipuin ennalleen. Häät, jotka piti pääsiäisnä viettää, sai äitimuori siirtää kesään saakka. —

Ja vallesmanni tuli rautoinensa, ja suurin joukoin alkoi takaa-ajo. Useat päivät metsää samoiltiin, vaan intoa ei tainnut oikein olla, näät vaikka raakaa työtä moitittiin, niin rengin puoleen mieliala kääntyi. Hän pahemminkin kostaa oisi voinut tytön ja sian vuoksi, tuumi moni. Ja rengin maine kasvoi edelleen.

Mieliä hämmästytti myöskin tieto, Pankari että syytteeseen ei vaadi renkiä teostansa. Ehkä mietti hän niinkin, että varmempaa on juttu kuitata tasan sekä päättää leikki, tai ehkä jalomielisyyttä näytti hän tytön vuoksi — eihän tietty varmaan. Vaan jonkun kuukauden, ei auta mikään istua saa hän, sanoi vallesmanni.

Ja viimein hänet vuorten metsiköistä vangiksi saatiin villin nälkäisenä. Vaan kylän lävitse kun häntä vietiin ja reki lähti kirkon ahtehelta, hurrasi puoli kylää sillan luona. Ja Vanhantalon vinninikkunasta esille pisti jotain hohtavaista: tuo vanha, uskollinen puinen rengas. Ja ikkunassa huiski silkkihuivi, vielä kun reki mutkan taakse peittyi.

III.

KIRKOSSA

Juhannuslimot hohti alttarilla, sen punasamettista reunaa kaartain, ja juhlalehtimajan taustasta kultainen risti väliin kimmelteli kannella jättimäisen raamatun. Alttaritaulun varjostivat koivut; ne ojensivat tuoreet latvuksensa Lammasta kohden, joka rauhaisasti söi laitumellaan niiden lehvistöjä, toisessa sorkassansa poikkilippu. Ja Lampaan luona seisoi paksu piltti, pasuunaa julman suurta puhaltain pirua kohden holvin vastapuolla.

Niin ihmeen valoisana loisti kirkko! Voi nähdä hietajyvät lattialla ja niskain pisamatkin edessänsä. Oli kuin koko kesän kirkkaus oisi astunut tähän synkkään asuntoon. Ulkoa tulvi sisään valovirrat lävitse ikkunain ja ovenaukon, ne koivikosta sätehissään kantoi vehreän hohteen koko temppeliin. Ja auringossa kylpein sakaristo sädehti niinkuin taivaanvaltakunta.

Soi tornin kello vielä. Kirkonmenot olivat päättyneet, vaan vielä viipyi ahneesti odottaen seurakunta. Niin paljon kansaa harvoin nähtiin siellä, tupaten täynnä oli kaikki penkit, ja seinävierilläkin seistiin vielä, hattuja hypistellen, tuijotellen. Ovella oli tungosta ja toraa, kun lapset, koirat ulos suljettiin. Lisäksi saapui Vanhantalon väki häävaatteissaan, vaan kummaa oli nähdä, mitenkä synkkinä he heitä varten varattuun ensi penkkiin istuutuivat.

Ylhäällä kellonsoitto harvaksensa vaikeni viimein. Syntyi hiljaisuus, niin että hetken kuului, kuinka leivot liversi viirikukon ympärillä päin kirkkautta, kuinka kottarainen harjalla katon iloissansa kirkui.

Nyt viulun ääntä kuului ulkoisalta. Vanhastatalosta se kaikui, kasvoi yhäti vahvemmaksi, kunnes sammui portaille oven ulkopuolle, jolloin häävirren aloittivat urut kirkon. Ovea kohden käänsi päänsä kaikki, nyt väki siellä kahtahalle siirtyi. Ja urut pauhasivat, kansa lauloi ja tervehdykseen nousi penkeiltänsä. Vaan silmiin syttyi sama synkkä hohde kuin hautajaisissa, kun arkun kansi avataan ennen vainaan viime matkaa.

Pankari korkeana mustissansa, harmaina kasvot, astui käytävää, ja valo leuan vapisevan kieli. Varjona liukui hänen rinnallansa ääneti Klaara, vaikka valkoisissa hän oli myrttiseppeleestä aikain.

He pysähtyivät alttarille, jossa koivujen vehreydessä musta pappi odotti pyhä kirja rinnallansa. Puvulla valkealla Klaaran loisti auringon säteet vihertävin varjoin, ne vain ei liikkuneet, ei värähtäneet. Lumeksi jäätyneeltä näytti hän, vaan yllä lautamiehen synkän pään värisi valojuovat levotonna.

Jo kiiri viime värssyn pitkä aamen, naisäänten kimeästi veisatessa, holveja kohti kaikuen ja häipyin urkujen jälkisoittoon hiljaiseen. Hiljeni yhä. Luona oven vain värisi vielä joku vanha ääni, seuraten varmaan jotain väärää virttä Vaikeni sekin. Syntyi hiljaisuus. Aukaisi pappi raamatun ja alkoi Paavalin sanoin tosirakkaudesta.

Ohitse Klaaran sielun kaikki liukui, kuin kauan sitten hukkunut hän oli toivottomuuden rannattomaan mereen. Takana kohisi ja kiehui, hyökyi, edessä kuohui hän ei kuullut mitään, hän tiesi vain: se oli sama virta ihmisten pahuuden ja vääryyden. Mitäpä koski häntä virran juoksu? Ei ollut enää rantaa hukkuneelle.

Hän seisoi tuijotellen jäisin katsein porttia kohden, josta kesä vihmoi ilvettä valon yöhön kuoleman. Hän myöhään vasta huomasi, se että ikkuna avoin oli sakariston.

Kukoisti kaikki siellä ulkopuolla. Kumartui kukkalehvä pihlajan ylitse hautakiven sammaleisen, ohitse liihotteli perhosia, ja muurin yli, alta pihlajan kappale kylätietä näkyi, joka kaarteli kautta viherjöivän viljan pois kauas kohden — vuorten sinirintaa. Hän katsoi sinne, vailla kaipausta, ei ollut siellä hän, ei ollut rantaa.

Vain jonkun sanan erotti hän joskus, kuin muille lausutun: »Ei rakkaus suutu, se kärsii kaikki, toivoo kaikki»… Kas, nyt istui pieni peippo sammaleella tuon hautakiven, luona pihlajan; se kohden oksaa kaulaa kurkotteli ja liversi ja nokki iloisesti koloja sammaltuneen kirjoituksen ja löysi jyvän, livertäen jälleen. Kuluvat vuodet, toinen lintu istuu taas sadan suven jälkeen jossakin unhotetulla hautakivellämme, ylistäin iloa ja sammaleita… Vain hetkinen… Ja kuinka paljon ehtii jo sydän raukka kärsiäkään meissä!… — »Sinulta kysyn, Matti Laurinpoika Pankari, Jumalan ja seurakunnan edessä tämän» — —. Nyt se peippo lensi tiehensä, jotain varmaan säikähtäin. Tuprahti tieltä sankka pölypilvi pihlajaa kohden. Hurja oli vauhti rattailla noilla! Huima ajomies! Karkua kiiti kärryt vuorta kohden, kuin kaskisauhu pöly rukiin peitti. Hevosen pää vain näkyi toisinansa, vaan harmaan pölyn kesken seisoi mies ja huitoi hattuaan kuin mielipuoli ja ruoskaa käytti… — »Kysyn sinulta, Kristiina Klaara Vanhatalo» — —. Nyt mies oli käänteessä, ja pölypilven hajoitti tuuli. Nyt hän kääntyi tänne. Armahda! Aave? — — »Kysyn sinulta, Kristiina Klaara Vanhatalo tässä edessä Jumalan ja seurakunnan» — —

Hän liikahti ja kädet nosti kohden avointa sakariston akkunaa kuin hukkuvainen kohden kaukorantaa. Ja sitten ääntä päästämättä vaipui koivujen, alttarin ja papin eteen.

* * *

Kavahti pystyyn koko seurakunta, ja kylmät väreet kulki läpi joukon. Tunkeiltiin, huulet liikkui, mutta ääntä ei saanut kukaan järkytykseltänsä. Ja syntyi äänettömyys kaameampi, kuin huudettu jos oisi raikuvasti. Hämmennys tuijotteli katsein kalvain, ja kaula kurkollansa tähyiltiin vihille pyörtynyttä morsianta.

Vaan porrasaskelmalle vaipuneena Pankari karski istui, painaltaen pois kääntyneenä käsiin kasvojansa. Hartiat vavahteli — Jumalansa ja seurakunnan nähden itki hän.

Välehen tointui Klaara kuitenkin, vaan oli niinkuin poissa, äidilleen ei sanaa vastannut, ei papillekaan. Veljensä silloin hänet nostivat ja varovasti kuljettivat ulos. Tungeksi ympärillä kalvas kansa; ahdistus oli lauennut, ja nyyhky ja siunaukset morsianta saattoi. Portilla ootti, käyrät painuneina, iloinen soittokunta murhemuodoin; nyt marssit sekä tanssit jäädä saivat. Ja joukon jälkeen yksinäinen mies asteli alla päin ja äänetönnä.

Sillalla hetken seistiin epäröiden, minnekä mennä. Vanhin veli Kyösti nyökkäsi Vanhaantaloon päin, ja Janne ja Pikku-Matti näytti samaa mieltä. Käännyttiin papin puoleen, vaan ei saatu ohjetta selvää, hän vain ravisteli mietteliäänä vanhaa paimenpäätään. Hänelle totisesti ensi kertaa tällaista sattui, lausahteli hän, ja sieti ottaa selvää säännöksistä.

Nyt astui esiin äitimuori, nosti päin toista rantaa käden käskevästä ja sanoi paukahutti kovaa: tuonne!

Niin vietiin Klaara kiirein Pankariin.

PANKARIN KAMPPAILU

Pankari huoneessansa yksin nukkui aviovuoteessansa valtaisessa, jo neljä vuotta leskikalseassa. Hopeanauris suuri naksutteli seinällä ja sen luona riippui kookas, lehtevä avain, kulunnasta kirkas.

Jo puoliyötä lähenteli kello, vaan vielä hohti valo ulkoisalta ja katsoi seinämiltä liikkumatta, varjoa vailla, kuolleen kelmeänä. Hän näki, kuinka pikku osoitin taululla valkealla kellon kiersi kuin ajamana hetkein kiireisten. Se oli aina naksutellut siinä veljellisesti, tyynesti, vaan nyt se pisteli kuin neulavirroin häntä.

Hän yhä levotonna kääntelehti vuoteellaan, painautuen pieluksiin tai ryntäillänsä kuulostellen tupaan. Tai lepäsi hän hiljaa, tuijotellen avainta niinkuin toivon valkamaa. Sen ottanut hän oli ensi kertaa ovelta eteisen — se auttoikohan, se estiköhän kummittelun? — taikka sen täytyiköhän silti tapahtua tahdosta jonkun voiman salaisen?

Hän tehdä saihan niinkuin tahtoi, Klaara. He päivin kohtasivat vain, ja työnsä tekivät, monta sanaa vaihtamatta. Tuvassa Klaara nukkui yksinänsä, hän kamarissa, ovi suljettuna. Hän yli kynnyksen ei astu, vaikka näin jatkuisikin kuolinpäivään saakka, ei kerjää hän, ei ota — Klaara itse vapaasta tahdostaan saa tulla tänne.

Niin oli kulunut jo neljä yötä, hän odotteli; Klaara tiesi kyllä: hän pienintäkään pakkoa ei käytä. Vaan silloin tapahtui tuo tavaton, tapahtui kuitenkin ja tuskanhikeen pusersi miehen sekä kylän tietoon julisti koko hänen häpeänsä. Kahtena yönä oli niin jo käynyt, mitenkä kolmantena käy? — Hän katsoi avainta, kelloansa: kaksitoista.

Tuvasta kuului kellon korahtelut, ja käki alkoi pitkään kukahdella. Jokainen kukku hikivirran nosti otsalle Pankarin. Nyt loppui laulu. Ja äänettömyys jälleen tuvan täytti, heilurin lyönnit tasaiset vain kuului. Hän hetken kuunteli — ei mitään kuullut. Pankarin rinta hiukan rauhoittui. Ehkäpä oli voitettu jo vaiva, hyväksi ehkä vielä kaikki kääntyi?

Vaan silloin — vuoteestako kuului liike?… Hiljainen hipse — sitten askeleita, kaamea kulku eteisuksen luo. Tartuttiin lukkoon… kerran… toisen kerran… ei, avain oli poissa… askeleet kääntyivät tupaan jälleen, kiertelivät ympäri sitä kumman kuollein äänin. Ne toista pääsytietä hapuilivat.

Pankari lojui yhä vuoteessansa. Hän tahtoi nousta — vaan ei nousta voinut. Jäykistyneenä lepäsi hän siinä ja salli kaiken tapahtua vain. Ja jäinen virta pitkin selkäpiitä hänellä kulki, päähän viimein nousten; se kasvoi joka askeleella, jonka hän lähestyvän kuuli huonettaan, se laski hiukan, kun ne poistuivat päin tuvan sänkyä ja seisahtuivat. Viimeinen ehkä oli tämä kierros?… Ehkäpä vuoteeseen hän jälleen painui?… Kilahti silloin haka akkunan ja kuului avattavan ruudun rämy. Jymähdys pihaan. Sitten hiljaisuus.

Seinällä taskunauris naksutteli, tuvasta kuului lyönnit heilurin: tik-tak, tik-tak, — vaan mitään muuta ei. Ja kauan kesti ennenkuin hän pystyi avaimen kellon luota ottamaan. Hän huojui ulos, lukon aukaisten, ja vääntyi jälleen märkään vuoteeseensa.

Niin kului tunti, kului vielä puoli, ne käki kukkui niinkuin haudanyöstä. Silloinpa kuului kärryn jyrinää ja askeleita raskaan saapasparin. Eteisenovi kävi, halki tuvan askelten kapse Klaaran sänkyyn johti. Ja kaksi ääntä: toinen nyyhkyttävä ja itkuinen kuin avuttoman lapsen, levollinen ja lohduttava toinen.

Oh, oli käynyt niinkuin eilen, hänet Joosua jälleen oli löytänyt, isällisesti kotiin kuljettaen. Nyt istui partaniekka vuoteen luona ja lohdutti ja tyynnytteli häntä, ja ääni nousi, laski tyynin lainein kuin kehto, joka uneen tuuditteli sydämen sairaan: lapsi, lapsi raukka… Ja aamupuolla, kun jo huomenrusko punervan hohteen huoneen seinään loi, hän vasta hiipi ovelle ja poistui. Jo lauloi kukko, rattaanrämy häipyi sillalle päin, vaan hiljaa nukkui Klaara.

Nyt kääntyi lautamieskin seinään päin. Taas oli tuska hänet jättänyt hetkiksi muutamiksi, ja hän nukkui.

AAVE

Ei hauku koirat enää. Äänetönnä valoisa yö nyt lepää seudun yllä. Ei linnut laula. Peltoon kätkeyneinä nukkuvat leivot, eikä karmas laulu ruisrääkän vielä ole alkanut. Kylvyssä kasteen uinuu liikkumatta ruisvainiot; ei leyhy pieninkään huojuta hoikkaa, kimmeltävää viljaa, se hengittää kuin rajatonta rauhaa ja heilimöinnin aikaa unelmoi. Vain uduttaret leijaa valkosiivin kuin unten harso lakeuden yllä; joella aaltoilee se taajoin joukoin ja virranvedon myötä karkeloi järveä kohden, joka lepää alla tiheiden usvaverhojen kuin vanki.

Ei kuulu virttä virrankaan. On laannut keväinen vuolas vuoksi alla sillan, ja tukitkaan ei enää syöksähtele kuin sonnit kumeasti rantaa vasten. Lehteä tuskin liukuu pitkin pintaa kirkasta sen, kun kalvaan taivaan sulkee se syleilyynsä alla lumpeiden.

Silloinpa sillan varjon alta nousee kuvastus valkeampi virran usvaa. Kuin lumihaamu ääneti se liukuu vedessä ohi toista rantaa kohden. Se katoaa. Ja virta eelleen vierii ja kuvastelee taivaan kalpeutta.

Vaan tietä pitkin kulkee kumma hahmo, enemmän hengen kaltainen kuin naisen, valkeissa hartehilta kantapäihin, pään ympärillä hiusten tumma hämy.

Hän kirkon portille on ehtinyt. Hän minne aikoo? Ohi käy hän siitä, ei taakseen katso lainkaan, vaeltaa vain kylän halki lakeutta kohden. Hän jäykin askelin käy avojaloin, niin kuolleen jäykin, mutta varmoin silti, kuin kohden noiduttua aurinkoa hän kulkisi ja unhoon jäisi maa. Ei kuulu haamun askeleita, joskus vain puvun laskos hiljaa kahisee. Ja hänen suunsa! Kumman jäykistynyt, lumottu hymy on sen seutuvilla kuin jäykkä valos onnen salaisen, luo minkä tie on pitkä, tuskaa täynnä. Ja silmät! Niinkuin lamput valkoiset kalvaista kasvoista ne katsovat, sokeina, mutta silti näkevinä, värähtämättä ilmaan tähdäten jotakin kohden, jota muut ei näe. Ja niistä nousee fosforinen hohde, kuin kiiltomadon taikka virvatulen, ja entää hänen edellänsä yössä.

Niin astuu hän kuin aave kylätietä ohitse äänettömäin rakennusten. Vaan kylän ulkopuolle tultuansa, ruisaava jossa alkaa, jossa vuoret sinessä kohoo lakeuden takaa, pettävän lähellä yön kalpeudessa, hän nostaa niitä kohden käsivarret. Ruismeri hänet ottaa, kätkee joskus tähkien taa, kuin heräävien, jotka väistyvät värähdellen pelokkaina. Hän väliin peittyy udutarten harsoon, valkoiset kumpikin, ja sekin liikkuu ja riippuu hänessä kuin laahustin. Taas näkyy hän; ja yhä kauempana hän kulkee tietä ojennetuin käsin.

Tienhaaran luo hän ehtinyt jo on ja puolitiehen ulos lakeudelle, ja kohta häntä tuskin erottaa. Hän silloin seisahtuu, ja kädet vaipuu, hän tarttuu päähänsä ja kirkaisee ja kaatuu heränneenä kylmään maahan.

* * *

Vaan kylän taloissa ei saatu unta. Tien varren väki valvoi joka yö, levottomasti kummaa odotellen. Aikuiset värjöttivät tutkistellen jotakin merkillistä lauselmaa lehdiltä Johanneksen Ilmestysten, ja lapset vääntelivät vuoteillansa, äitiä rauhatonna huudellen. Myös naapureita saapui näinä öinä, naisia, miehiä ja lapsiakin, ja joukko kasvoi yhä akkunoissa tien vierustan, kun aika lähestyi. Kahdeltatoista kaikki rykelmässä tähysti palsamin ja myrtin takaa, varroten kuiskausta: nyt hän tulee…

Ja Klaara kulki tietä, vaan ei nähnyt kasvoja, jotka kahden puolen teitä kauhusta kalvenneina häntä katsoi. Avoimin suin ja ruutuun painettuina ne kurkottivat, kunnes viime vilke valkoisen vaatteen peittyi kulman taa. Ne silloin vetäytyivät pois ja hiljaa suut vapisevat rukousta kuiski. Vaan kun jo tiettiin hänen ehtineen omalta nurkkaukselta kyllin kauas, avattiin hiljaa haka akkunan, ja ulos pisti päitä kaikkialta.

Tähysti silmät, korvat kuuntelivat: se kohta tulee… Kavahdettiin taas, kun kuului tieltä karmas kauhunhuuto, ja moni ruutu kiinni kiskaistiin. Hän tielle jääkö? Herra armahtakoon! Vahtiiko taas tuo uskalias hupsu, käsiksi joka aaveisiinkin käy? — Jo kuului kärryn jyry kaukaa tieltä, ja piiskan läimäykset läjähteli.

Joosua istui näet kaiket yöt, etikkakäärein odotellen häntä ja lämmin maito lieteen varattuna. Ja ensi kertaa valvoi renkikin eläissään, seitsenkymmenvuotias, ja valjahissa ootti vanha tamma ja kuopi tallissansa joka yö.

LEVOTTOMUUDEN AIKAA

Nyt tarttui kylään kuvaamaton kammo. Kuin riivattuna muuttui kaiken muoto. Se poltti ruumista kuin tervasrohdin ja vielä ankarammin sielu parkaa. Tuvissa juostiin, juostiin julkitielle vereksin turmanviestein, päivitellen niin lähimmäisiään kuin itseänsä. Kuin nokipilvi kiersi kylää juoru ja peitti päivän kirkkaan totuuden. Ja taikausko tuulta siipiin sai, monille syntyi kuusikuinen lapsi, ja vasikoita tippui käyrin sarvin, niin oli kylä sekasortoon syösty.

Kerranpa oli Kalson ukko nähnyt keskellä päivää mustalaisten joukon portaitten eteen ajaa porhaltavan ja hevoshuippausta hoilailevan. Vaan kun hän katsoi, oli piha tyhjä, portaille vaikka jäljet johti, eikä pois kääntyneistä rahtuakaan nähty; ja muut ei heitä nähneet olleet lainkaan. — Ja Koskenkorva oli käen nähnyt, vaan tavallinen käki ei se ollut, kymmentä kieltä haastoi se kun mies, vaan kukkunut ei lainkaan, Herra nähköön. — Ja milloin tiettiin, että tukkilaiset hirmuisin asein kylää kohden suuntaa nyt kostoretken, johtajana Markus. Ja milloin saapui idän puolta tauti, kamala rokko. Siihen sairastunut jo oli Vanhantalon äksy leski; hän huitoi ilmaan niinkuin riivattuna, ja niinkuin piki oli katse synkkä, se oli varmaan hälle kuolemaksi, — niin, toiset heti rangaistuksen saavat. — Kaikkea nähtiin tuohon kurjaan aikaan. Itsepä Beelsebubin oli nähnyt jo Viilus — vaan hän valhetteli kelmi, kalpeneville nauraa virnotellen, ja pyysi nuuskaa perkelettä varten. Kuin noiduttuna oli kaikki nyt, ja tähän äärimmäisen kauhun aikaan ruis heilimöi ja siitepöly leijui.

Jo askareita laiminlyötiin. Lehmät seisoivat lypsämättä ammuen apilasniityillänsä vehrehillä, utarin paisunein kuin pajanpalkeet, halkeamaisillaan. Ja moni uljas hevonen kuopi tallissansa jouten, lakea kohden lannan kera nousten. Jäi laimin ruokakin ja saunankaynti, vaan yksiin kokoonnuttiin kaikkialle. Tyhjäksi tosin Joosuan jäi riihi, lähteille syvemmille sielu pyrki, kaikkea kohden henki kurkotteli, pilvissä mikä taivaisena liehui. Joosuan luona tyhjää oli vielä. Vaan pappi jälleen rahvaan sisuskuntaan käsiksi pääsi, sitä korventaen ja kaivellen, vaan yhä suuremmaksi sekaannus kävi, kasvoi ahdistus. Jyrisi pappi saarnastuolistansa — takaisin täytyi ottaa hetken tullen vahingot ajan pakanallisen. Naisia pyörtyi joka sunnuntai, ja miehet itki. Mutta kirkon jälkeen taas yhtä neuvotonta oli kansa. Portilla kirkon tölläili kuin lampaat he toisiansa: mitä tehdä voimme, me kurjat lapset tämän kauhun kylän?

Niin eli kylä tähän kesäaikaan levottomuuden kouriin joutuneena: sen vanhaa järjestystä järkyttivät salaiset, väkevämmät luonnonvoimat. Vaan korkeudessaan vanha kirkonkukko keltaisin kyljin istui ihmetellen ennen niin rauhallista maailmaansa.

* * *

Totista totta oli ainakin se, että Vanhantalon muori saanut ankaran kuumeen oli, joskus nähnyt näkyjä sekä täysin nöyrtynyt, niinkuin on laita lopun lähetessä. Hän sanoi maisen matkan monet vaiheet vaeltaneensa väärin, harhateitä. pappia kutsui yhtenään ja aina pipliaa piti pieluksensa alla. Vaan Kyösti sanoi, kysyttäissä hältä, katumus että häntä vaivaa vain, ja ettei hengenvaaraa ollut lainkaan. Ei ilahtunut juuri kukaan tuosta. Kernaasti muori uhrattu näät oisi vihalle Herran — silloin rangaistus omansa ottain kylän voisi heittää.

Hoivaili häntä tytär, joka jälleen takaisin kotiin oli muuttanut, Pankarin vaimo vaikka olikin hän papin mukaan — mutta mukaan lain ei kenenkään, niin väitti kivenkovaan samalla puolen moni ja sen vannoi. Valhetta oli, pakkokauppaa pelkkää vihkimys näät ja äitimuorin juonta, sen tiesi kaikki, ja se mielipide Pankarin rannallakin yhä kasvoi. Pelättiin myös, jos Klaara vietäisiin takaisin Pankarille, että jälleen alkaisi aaveen kammottavat käynnit, joita ei viime öinä ollut nähty.

Nyt istui siellä hän, tuo kalvas raukka, hoivaten huolekkaasti äitiänsä, velhoa, parittajaa ilkimieltä. Sanottiin heidän paljon haastelleen ja itkeneen. Ja tietää saatiin myös veljien, Kyöstin, Jannen, Pikku-Matin, Pankarin kanssa puhelleen ja tämän rovastin luona käyneen pari kertaa. Nyt istui huoneessaan hän kaiket illat ääressä kynttilän ja mietiskeli jotakin ankarasti, seuranansa vain raskaat aatokset ja yksinäisyys.

PANKARIN PIIRITYS

Eräänä sunnuntaina, jolloin rahvas kirkolla neuvotonna viipyi taas, lain tuomioilla kyllin ruoskittuna, vaan evankeelin vettä janoten, tuskaisen polton joka sammuttaisi — päivänä sellaisena tietä pitkin Joosua astuskeli luokse kirkon. Harmaja parta liehui auringossa, kirkkaana hohti apostolinotsa, karskista ryhdistänsä huomattiin: taas saarnahenki kuohutteli häntä. Tien raivasi hän halki väkijoukon ja kirkon kiviaidan päälle nousi. Hän odotteli hetken, kunnes kaikki aidalla hänet oli huomanneet. Hengestä silloin kasvot kalvistuivat ja kirkkorahvahalle haastoi hän:

»Kun kansa minun luokseni ei löydä, on minun pakko tulla kansan luokse. Häpeä näätsen kujillanne kulkee, ja huutia ei surkeutenne tiedä. Te vapisette pirun pelkoanne, tölläillen tässä toisiinne kuin lampaat, nyt vaikka kesä ihanasti kukkii. Te juoksette kuin kanat päättömästi ja kaakatatte kokouksissanne ja märehditte tulikivikuolaa, pöntöstään jota pappi syytää teille, vaan talot, pellot, karjat laiminlyötte. Ja miksi tämä kaikki? Rangaistusta! huudatte. Kysyn: miksi? Niinpä kuulkaa: vain oma surkeutenne teille kostaa. Miesmuistiin tämä kehno kyläkunta on luonnonjärjestystä polkenut ja nuorten kiintymystä halveksinut. Mammona oli ainut jumalanne veljensä, ylpeydenpirun, kanssa, — on siinä ruhtinaasi, kylä kehno! Kaikkea myötiin. Lasten ruumiit tehtiin talojen kesken kauppatavaraksi. Kysynpä: viime tihutyötä vastaan nousiko yhtään kättä, paitsi minun, kun Vanhantalon Klaara myötiin pois?» Hän ootti hetken. Murahteli miehet osaksi ärtyneinä, epäröiden, osaksi myöntäin karvaan karhituksen. Ja joku ällistynyt ääni virkkoi: »Taitaapa olla totta, hitto soikoon!» Nyt jatkoi ukko yhä voimakkaammin:

»Käy joskus niin, kun lihan kauppaa käydään liiaksi julkeasti, että henki törkeää väkivaltaa vastaan nousee, vaikka on lihan puolla pappi, kirkko. Kas, hengen pitkämielisyys on suuri, ja siksi siitä veisataankin viis, vaan liiaksi jos sitä kiusataan — se nousee silloin ja se silloin niittää, kuin sirppi viljan vainiolta leikkaa, puhtaaksi laskelmien kurjan kentän. Ei muuta jää kuin paljas musta maa, harakat jossa räkättäen hyppii. Ja silloin luullaan pirun vieneen sadon ja juostaan ruikutellen kirkon helmaan ja papin mahaan painalletaan pää ja kavahdetaan kaikenlaista turhaa, ohitse mikä liikkuu taikka liehuu, kuin vauhko kahden talven tammavarsa.»

»Oletko ymmärtänyt, kylä kurja? Kysynpä: öinen kalvas haamu tuo hätäänne eikö syynä ole ollut, hän, joka kiusattuna unissansa vaelsi, uskollisen kaipauksen ihmeellisesti ohjaamana täällä? Kas, noita ei hän ollut, eikä aave, hän parannusta teille tuli tuomaan. Näät kun hän öisin sairahana kulki, kipeä tuntonne se tiellä liikkui. Se totta eikö ole, hyvät miehet?»

Joukosta hyväksyvä häly nousi, ja myönnytellen nyökkäilivät päät, ja taaskin kuului ääni lausahtavan: »On vankka perä puheessasi, ukko, vaan neuvon jos nyt tiedät, anna kuulla!»

    Valtainen hymy väänsi äijän kasvot,
    kuin niillä poukkinut ois sammakoita,
    vaan kuoli vähin erin suureen partaan.
    Hän suoristautui koko pituuteensa
    ja hilpeästi huusi päältä muurin:

    »Tiedänkö neuvon? Siinä kysymys! —
    Korjatkaa, minkä nurjat tahdot rikkoi!
    Tyttönsä rengille taas antakaatte,
    niin siunattuna saapuu suvi teille!»

Hän haastoi julki, mitä moni mietti, arkuuden salpa vaikka kielen kahli. Nyt irti pääsi vihan vuo, se kiehui kuin jättipata yli reunojensa, kantensa lastun lailla viskaten. Sadoissa rinnoissa se riehahteli, ja nyrkit nousi, ilmaan kiiri huudot: »Rengille tyttö! Pankarille rökkiin!» Meteli kasvoi. Sinne kiirein riensi kaikilta kylän pihatanhuvilta nyt koirat, lapset, karttuniekka sällit. Ja kohta kirkon luona yhtyneinä nuo kaksi kiistelevää rantaa seisoi kiihkossa pyhän yksimielisyyden. »Päin Pankaria!» huudettiin, »hei eespäin! nyt Pankariin!» — Vaan kirkonaidan päältä profeetta laskeutui ja astuskeli sunnuntaivirsiänsä veisaamaan.

Vaan joukko hajaantunut ei, se vyöryi sillalle raisun vihan kuohupäinä. Kohisi haaravirta Vanhaantaloon, harmaana, hiljaisena joka seisoi kulmittain kirkon vastapäätä vallan. Nyrkeillä kovaa jyskytettiin nurkkaa, sängyssään jossa leski sairasteli, ja kuului huuto: parittaja, noita! Vaan silloin nähtiin portahilla veljet, tuo rehti Kyösti, Janne, Pikku-Matti, aseinaan vankat, paksut riimunvarret. Jo kartut nousi… Vaan ei ollut vaaraa, he viittasivat liittolaisten lailla ja Pankaria kohden seurasivat.

Sillalla neuvoteltiin kotvan aikaa. Ja sitten ryntäsi tuo karski joukko ampiaisparven lailla Pankariin, rinteellä ilkeästi pöristen. Taloa lautamiehen saarsi kohta uhaten kohotetut kartturivit, ja piha täyttyi niinkuin satanut ois miestä satapäinen rääkylauma. »Takaisin anna tyttö, jonka ryöstit! Luovuta tyttö, pirun naisen varas!»

Ei vastausta. Juhlallisin salvoin uhmasi heitä ovi raudoitettu, ja mykin ruuduin katsoi ikkunat, kuin rikkoisi ei mikään niiden rauhaa. Ei vastausta. Mutta melu kasvoi, ja joskus kuului lasin helinää, kun kiviäkin alkoi taloon sataa. Jo harppasivat Janne, Pikku-Matti ovea potkuillansa takomaan ja jyskyttivät niinkuin rummunlyöjät.

Vaan tällöin kuultu ei, kun salpa nousi, ja niinpä ilmestyikin yllättäen Pankari portahille, kalvenneena vihasta, kookkaana kuin jättiläinen. Potkulla lennätti hän alas Jannen, niin että poikaa oksetutti aivan; vaan Pikku-Matin väänsi lautamies kerälle vallan sekä hänet heitti pihalle pallona, ja miestä silloin rivittäin kaatui niinkuin heinää luokoon. Vaan yhtä äkkiä hän poistui taas, ja ovi sulkeutui, ja salpa painui.

Satainen lauma alkoi epäröidä, metakka nolostuen hiljentyi. Ei odottanut ollut tuota kukaan! Ja joukko joutuin taemmaksi siirtyi. Ryhmissä murahdeltiin synkin ilmein ja kiroiltiin ja nyrkkiäkin puitiin: huomenna, ukko, varro huomenissa! Vilkaistiin lähinaapureihin: etkö jo kohta lähde, että kunnialla voin mennä kotiin iltapuuron kimppuun? Ja pako alkoi. Missä joku puikki varoen ulkohuonerivin suojaan, kuin välttämättömille tarpehille, seurasi kohta kymmenittäin muita. Ja illan tullen oli rinne tyhjä, Pankarin piha yhtä autiona. Kuin linna seisoi lautamiehen talo mykkänä, salvattuna, tuijotellen ikkunasilmin rikkonaisin yöhön.

* * *

Vaan silloin syttyi siellä valo valju. Se miettein sairain loisti yli yön, se väliin hiljaa häälyi vedon myötä, yöilman leyhyessä ikkunoista. Nyt sammui se. Ja yksinäinen mies portaille astui päivän sarastaissa. Hän talliin kulki, oven auki kiersi ja valjasteli uljaan juoksijansa.

Hitaasti yli sillan kieri kiesit. Ei ollut orhi oikein juoksupäällä, ja ruoskaa liioin muistanut ei mies, aatoksiin vaipuneena vain hän istui. Ei katsonut hän taakseen, ajoi vain kuin se, ken vihdoin tietää tiensä määrän, vaikean, mutta kiireen kiusaa vailla.

Ja kumma rauha miestä ympäröi, kun aamun ruskossa hän ajoi siinä vuoria kohden vainioiden halki.

RUKIISSA

Kulona kiiti viesti kautta kylän kuin itse kirkko palamassa oisi:

»Ootteko kuullut — nyt on renki tullut, Pankari itse hänet tänne nouti. Tienhaarassa hän nyt on, siellä häntä pulskasti kestitään ja siistitään — nyt tulee hauskaa, tuhat tulimmaista!» Niin kiersi kylää riemuitseva huuto, ja taivas hymyili ja kirkonkukko.

Ja huiske aitat sekä luhdit täytti, kun vaatevarastoista pengottiin esille pyhäliivit, silkkihuivit, ja joka poika, joka soittaa taisi, vaarnaltaan otti unhotetun viulun. Hän viritteli hetken vimmatusti, kojeesta kunnes kaikui vanhat äänet, ja kämmeniinsä sylkäisi ja juoksi.

Tyhjinä kohta oli talot. Mummot vain hyljättyä pataa vartioivat, ja pienet piltit seisoi ympärillä, kysellen pelokkaina: onko sota? Tienhaaraa kohden vieri taaja virta helteistä uomaa pitkin kylätien, terveeksi pelastajaa toivottaen.

Tuvassa istui hän. Vaan ukko sulki portailla tien ja puhui saapujille. Villiä jätkäntukkaa parastaikaa keritsi siistimmäksi vanha renki — sen näki pojat, jotka ikkunoille kiipeili, toisiansa tuupiskellen. Maltettiin mieli vielä hetkiseksi.

Hevonen kuulu pantiin valjaisiin, kiiltävin, laiskin, vanhin koko kylän, ja ukon juhlakiesit esiin tuotiin. Ne koristeli kukkasin ja oljin, poimituin lähipellon pientarilta, nokkelat neitoset, ja huima soitto riihestä raikui yhteisharjoituksen.

Nyt valmis oli hän. Ja huima hurraa kajahti luota portaiden ja nousi päin pilvenhattaroita tungoksesta. Kuhisten koko piha hetken kiersi taikinan lailla, jota vatkataan, järjestys kunnes syntyi arvon mukaan. Ja sitten lähti matkaan juhlasaatto, jollaista ei lie ennen kylä nähnyt. Viuluja kaksikymmeninen parvi hääpolskaa vingutellen ensin astui. Profeetan hepo sitten hiljaa kulki, ja matkaturkeissansa sitä ukko ankaran arvokkaana ajoi itse. Hän istui hikoillen ja kasvot loistain, vaan renki seitsenkymmenvuotias jalustimella takapuolla seisoi niin suorana kuin nihti keisarin.

Pyörissä kieppui tähkäpäistä tehdyt auringonkehrät, silat koristeltu ruiskaunokeilla oli huojuvilla. Kärryissä korkeimmalla istui Markus kuin valtaistuimella paljain päin, hatulla huiskutti hän muille joskus, vaan muuten hämillään hän oli vallan. Jäljessä astui näet arvokkaina rikkaita kirkonkylän isäntiä useat rivit, juhlallisin ilmein, ja kultaketjut hetkuin liiveissänsä. Ja sitten tuli naisten taaja parvi pakisten, ilokyynelin ja nyyhkyin, jäljessä nyrkkisankareita talsi ja poikaviikaria, koiraa, lasta. Alemmas yhä arvoasteet painui aivankuin katot ympärillä kirkon, saattueen hännänhuikan kunnes päätti poikansa pojanpojan kanssa Viilus. Ei, viimeisenä luoviskeli vielä pölyssä Pirtu-Janne pukkeinensa; ilmassa nassakkaa hän heilutteli, eteenpäin joskus pukki häntä puski.

Niin saapui juhlasaatto kirkonkylään. Talolta talolle kun retki kulki, portailla kaikkialla liinat huiski. Ja sillalle kun viimein saatto päätyi, aurinko kallisti jo länteen päänsä.

Yö alkoi, josta vielä kertoo laulut! Rannoilta kaikkialta kaikui soitto, ja pyssyt paukkui lauhaan avaruuteen, vastahan josta tähdenlennot säihki. Joella leiskui tuli: jättilautta tervaista puuta täynnä paloi siellä, soihtuja heilutellen rannemmalla veneitä souti veteen kuvastellen. Joosuan luona juhla aamuun jatkui: tömisti riihtä sadat kengänkannat, kun vanha renki johti purppuria, hääkarkeloa. Sinä yönä sortui profeetan riihen silta ryskehellä noustessa päivänkehrän — näihin asti se muistomerkkinä on säilytetty.

Vaan juhlahumun, juomingit ja tanssit taaksensa jättäin, hämyyn vainioiden nuo kaksi häipyi, joita juhlittiin. Vaieten, pientareelta pientareelle he astelivat, liian hämillänsä, sanoa rohjetakseen mitään vielä. Vain tähkät kuiskailivat kahisten kuin ennen lakeuden lainehilla yön äänettömän, tumman sinen alla. He yhä kauemmaksi kulkivat, he yhä syvemmälle vajosivat ruismeren lauhaan, tuttuun syleilyyn.