The Project Gutenberg eBook of Poikien kirja, by Veikko Korhonen

Heikki ja Paavo istuivat kirjojensa ääressä, valmistellen huomisia läksyjä. Äiti oli äsken korjannut päivällisen pois pöydästä ja siistinyt huoneen. Oli hiljaista. Vesikattila vain lauloi hiljaa hellalla.

Läksyt eivät oikein maistuneet tänä iltapäivänä pojille. Siihen oli syynä huhtikuun illan kaunis kajastus, joka tulvehti ikkunasta sisään ja teki jollakin tavoin rauhattomaksi. Ulkona olisi ollut verrattoman hauska toisten toverien kanssa, mutta äiti oli kieltänyt menemästä, ennenkuin hän tulisi kotiin kaupungilta ja juotaisiin teetä ensin yhdessä.

— Korjaa Heikki tulta vesikattilan alle, käski Paavo, joka oli kahta vuotta nuorempi veljeään.

Viimeinenkin liekki sammui hellasta ja kekäleen pää putosi permannolle ja jäi siihen.

Heikki vaikeni. Hän tiesi, ettei äiti pitänyt siitä, että hänelle tultaisiin kielittelemään. Siksipä Paavon nallikka niin sanoikin.

Heikki oli äsken täyttänyt neljätoista vuotta, pitkä, hontelo poika. Hän oli nyt neljännellä luokalla yhteiskoulussa. Viime keväänä oli hän saanut ehdot ja hädin tuskin ne suoritettuaan päässyt muuttamaan seuraavalle luokalle. Paavo, kahta vuotta nuorempi, lyhyt, pullea, teräväpäinen ja toisinaan sukkelasuinenkin veitikka, lopettaisi loistavasti kolmannen luokkansa, kun Heikki sensijaan voisi jäädä tänä keväänä kokonaan luokalleen.

Ei auttanut, vaikka äitikin valitti ja opettajat tekivät parhaansa. Heikille ei tullut kiirettä milloinkaan. Paavokin pyrki joskus veljeään kiusottelemaan:

— Kahdenkymmenenviiden vanhana ylioppilas, kolmenkymmenen vanha kandidaatti ja neljänkymmenen vanhana maisteri, ja ajatelkaa, seitsemänkymmenen vanhana saa hän jo painaa tohtorin hatun päähänsä.

— Entä sinä, ärähti tähän aina Heikki, mutta ei voinut ryhtyä luetteloa tekemään. Paavo oli ahkera poika ja, vuotta myöhemmin kouluun tulleena kuin veljensä, hyvin edistynyt.

Vesikattila lauloi hiljaa hellalla ja pojat koettivat taas syventyä lukuihinsa. Paavokin tunsi nyt kovin kaipaavansa ulos ja vähän väliä silmäsi hän ikkunasta pihamaalle, joka oli äsken lakaistu puhtaaksi. Kostea hiekka ja kulonurmi muutamien puitten juurella näytti niin kovin houkuttelevalta. Kohta tulisi kevät ja koulu loppuisi. Sitten… sitten…

— Voi rakkaat lapset, kun olette antaneet tulen sammua kokonaan, sanoi hän heti pojille.

— Miksei Heikki pojuni itse korjannut, sanoi äiti. — Pienien tehtävien suorittamisesta saa aina enemmän iloa kuin käskemisestä. Paavonkin pitäisi tehdä käskemättä, mitä osaa ja saa aikaan.

Äiti näytti olevan hyvällä tuulella, ihanpa iloinen, ja pojat miettivät, mistä se mahtoi johtua. Jokin hyvä uutinen oli varmaankin äidillä.

— Arvasinhan sen. Äiti näyttikin niin iloiselta, virkkoi Paavo. —
Sanohan sitten meillekin.

— Jos lupaatte olla ahkeria ja teette nurisematta, mitä äiti vaatii, niin pääsette kesäksi Jonni-sedän luokse maalle.

— Sepä hauskaa, iloitsi Paavo, mutta Heikki arveli, että setä vaatii tekemään työtä ja se ei olisi hänestä yhtään hauskaa, varsinkaan kesälomalla.

— Huonostipa Heikki ottaa vastaan uutisen, sanoi äiti. — Ei setä liikoja vaadi ja työhän on kaiken olevaisen alkulähde. Ilman työtä ei elä kukaan, ei ainakaan saisi elää. Ne, jotka elävät työttöminä, eivät saa nauttia koskaan raitista elämäniloa, usko se poikani.

— Pääsemmekö me sitten maalle heti, kun koulu loppuu? kysyi Paavo, jota ei näyttänyt työnteko kovin pelottavan.

— Luulisinpa. Koetan saada siihen valmiiksi kaikki, mitä siellä tarvitsette.

— Siellä nyt ei tarvitse liioin mitään, maalla, sanoi Heikki. — Ollaan hurstissa, niinkuin rengit ja piiat, naureksi hän ja alkoi kertoa, miltä silloin oli näyttänyt maalla, kun muutamia vuosia aikaisemmin olivat olleet äidin kanssa käymässä Jonni-sedän luona. Heikin kertomus oli puhdasta pilkkaa ja äiti sai taas syytä nuhdella Heikkiä.

— Ei saa halveksia piikoja ja renkejä eikä muitakaan maatyömiehiä, sillä he kantavat tässä maassa raskaimman kuorman ja helteen. Heidän työnsä on monastikin suuriarvoisempaa kuin monen muun, jolle pää paljastetaan. Toivoisin, että sinä Heikki oppisit kunnioittamaan maan pääelinkeinoa.

Puheltiin kaikenlaista maalle muutosta, johon Heikkikin jo innostui.
Pojat saivat teensä ja luvan mennä vähäksi aikaa ulos.

— Parin päivän perästä on Vappu ja sitten hummataan, sanoi Paavo hypähdellen innoissaan.

— Semmoista, että poikasakki kulkee kadulla ja väliin hihkaisee. Etkö sitä nyt tiedä, äiti.

— Kadulla kuljetaan kauniisti, eikä huudeta. Eihän koulupojat saa sällimäisinä kulkea, neuvoi äiti.

Pojat vilistivät ulos ja olivat pian naapurin pihalla kertomassa maalle muutostaan toisille tovereille.

— Mitäs tyhjää te nyt puhutte, alkoi muuan Paavon luokkatoveri kiusotella. — Mihinkäs kotihiiret muuttavat.

Kinastus jatkui ja pian oli tappelu valmis. Kieriskeltiin pihamaan sannassa, ja kun vastapuoli oli lukuisampi, mutusteltiin poikia hyvänpäiväisesti. Karkuunkaan eivät pojat olisi lähteneet, ellei pihamaalle olisi sattunut tulemaan vanhempia ihmisiä. Lähtiessään mutaisi kuitenkin Paavo muuatta poikaa nyrkillään naamaan ja huusi:

Poika tupertui pihamaalle ja suusta tuli verta. Vaivoin pääsi hän kotiin, jossa kanteli asian, ja pian se joutui rehtorin korviin. Veljeksillä oli aresti varmasti tiedossa. Tulipa se vielä äidinkin korville samana iltana, ennenkuin pojat ehtivät mennä nukkumaan.

Äiti liikkui keittiössä kyynelsilmin, ja pojat arvasivat hänen kuulleen heidän nujakoinnistaan naapurin pihalla.

Tuntui pahalta, sitä ei voinut kieltää, vaikka olisi ollut kuinkakin urhoollinen olevinaan.

Paavon mielestä ei Heikin olisi niin pitänyt sanoa, mutta ei virkkanut siitä mitään veljelleen. Sanoipa toista, mitä ajatteli:

Äiti neuvoikin taas tapansa mukaan ja varoitteli enää sellaiseen seikkailuun antautumasta. Nyt he olivat häpäisseet itsensä ja äitinsä.

Paavollakin oli vielä paha omatunto siitä, että oli kannattanut
Heikkiä, kun tämä puhui halveksien äidin neuvoista.

Se olisi nyt pyydettävä anteeksi äidiltä, mutta he olivat jo vuoteessaan, ja Heikki varmasti nauraisi hänelle, jos hän rupeaisi sellaisia anteeksi pyytämään.

Samapa se. Jos Heikki nauroi, niin naurakoon. Siitäpä näkee, ettei se ollut oikein.

Paavo kuulosti, eikö Heikki tunnustaisi samalla, mutta tämä nauroi vain. Paavo aikoi jo sanoa äidille, että Heikin alkua oli kaikki tyyni, mutta ei kuitenkaan kehdannut.

— Saahan Paavo pieni anteeksi, mutta eihän poju enää vasta halveksi äidin neuvoja.

Se tuli kuin arvellen ja Paavo tunsi, että veljelläkin oli huono omatunto, mutta ei tahtonut sitä tunnustaa itselleenkään.

Se suututti Paavoa. Mitä minä hänelle tekisin? mietti hän. Kantelu äidille oli kiellettyä.

— Kun minä pääsen maalle, niin minä en tee mitään muuta kuin uin ja ongin kaiket päivät ja katselen tyttöjä leikkitovereiksi.

— Hyh… vai tyttöjä! Ja sinä luulet sedän sallivan sinun niin laiskotella!

Tulee olemaan hauskaa, kun saa kiusotella talon kukkoa ja äkäistä härkää ja puskettaa pässiä.

— Lakkaa jo höröttämästä, että saa nukkua. Huomenna on meillä onneton päivä.

— Sitä, mitä aina pahan teosta seuraa. Pääsemme karsseriin ja päiväkirjaan tulee harakan varpaat.

— Se olikin sinun syytäsi kaikki, sanoi Heikki. — Minäkin saan nyt sinun tähtesi rangaistuksen.

Heikki jatkoi alkamansa syyttelemistä, mutta Paavo ei enää jaksanut kuunnella. Siepaten vesikannun kaatoi hän sen sisällön Heikin päänpohjiin.

Paavo selitti syyn. Äiti koetti pidättää nauruaan, sen huomasi Paavo, ja se helpoitti häntä. Heikki olikin niin kovin hassun näköinen keittiössä kuivatessaan itseään ja motkottaessaan:

Äiti sai sovinnon aikaan ja pian olivat veljekset unen helmoissa, ensin suunniteltuaan kesän viettoa maalla.

Kuukausi oli vierähtänyt. Äiti saatteli poikia asemalle. He olivat nyt matkalla Jonni-sedän luokse.

Kesäkuun ensimmäinen päivä oli kaunis ja pilvetön, ja pojat nauttivat jo edeltäpäin matkastaan.

— Se vain on niin surkeaa, että sinä äiti et pääse matkaan. Olisi varmaan hauskempaa, kun sinäkin olisit siellä, sanoi Paavo.

— Mutta lupaathan tulla käymään, sanoi Heikki, joka katsoi velvollisuudekseen sanoa jotain lämmintä äidille.

— Tulen kyllä ja silloin minä toivoisin kuulevani vain kiitosta teistä. Kaikesta muustahan olen jo teille puhunut, mutta tahtoisin vielä muistuttaa, että tekisitte työtä. Se varjelee kaikesta pahasta.

Pian juna lähti, ja pojat huiskuttivat vielä äidille. Mielihyvä matkasta pyyhkäisi pois eron ikävän ja innokkaasti ohi viliseviä maisemia katsellen ja keskustellen sujuikin matka pian.

— Onko hauskaa päästä maalle? kysyi hän heti pojilta ja samalla kiirehti hevosen luo, joka odotti aitaan sidottuna.

Setä huomasi, että Heikki koetti esiintyä huolettoman varmasti ja melkein kuin aikuiset Se ei miellyttänyt setää. Hän sanoikin siitä heti Heikille leikillisesti hymyillen.

Siinä oli hyväntahtoista ivaakin, jota Jonni-setä oli usein halukas käyttämään, mutta Heikki ei nyt sitä huomannut.

— No, no… kyllä sinusta tehdään vielä siinä suhteessa pieni poika, kunhan kotiinnutaan Hernemaassa. Entä sinä Paavo, joko sinäkin kuvittelet olevasi aikamies?

— Niin, kyllä miestä pitää olla pikkupojassakin, siinä missä tarvitaan, mutta sen tulee ilmetä ainoastaan reippautena ja ahkeruutena ja vieläpä kohteliaisuutenakin. Onhan niitä pikku pojan miehuuteen kuuluvia ominaisuuksia paljonkin, mutta niistä puhutaan sitten toisen kerran. Nyt katsotaan, miten tämä sedän Polle osaa ravata.

Ja setä kiinnitti ohjaksia. Olipa se menoa. Ihan naurattamaan rupesi ja sydän alassa viilsi niin somasti.

— Kyllä te saatte opetella ratsastamaan, mutta ilman satulaa, niinkuin maalla on tapana. Saa nähdä, kumpi teistä ensin oppii.

— No ei saa olla niin varma itsestään, sanoi setä. — Eikä ainakaan antaa sen noin tulla kuuluville.

Heikki punastui. Hän alkoi jo harmittaa sedän opettamishalu, vaikka tiesikin, että setä tarkoitti ainoastaan hyvää. Hän päätti vaieta kokonaan.

— Ei vielä, ennenkuin juhannukselta. Vai ahvenia sinä mietitkin. No, onhan siinä kotijärvessä ahvenia, semmoisia köriläitä ovatkin, että saat varoa, etteivät mukanaan vie.

— Minä sain kerran kaupungin lahdelta semmoisen ahvenen, että painoi kaksi kiloa, sanoi Paavo räpytellen silmiään. Paino oli tullut sanotuksi edeltäpäin ajattelematta.

Paavo kävi turkinpunaiseksi kasvoiltaan. Setä oli huomannut, että hän pisti pitkän valeen. Heikki vielä alkoi höhöttää ja sanoi halveksuvasta.

— Sitä minäkin, virkkoi vielä setä, ja Paavon korvia kuumensi niin hirveästi. Hän päätti, ettei milloinkaan enää sanoisi sellaista, joka vivahtaisi valheelta.

Siinä läheni jo Hernemaan viljelykset. Kylläpä ne olivatkin laajat. Työväkeä hääri pelloilla, ja Paavo kysyi, mitä ne tekivät, siten haihduttaakseen sedän ajatuksia hänen kalajutustaan.

Heikki oli päättänyt näyttää heti sedälle jalomielisyyttään ja sanoikin nyt hänelle:

— Me rupeamme Paavon kanssa kasvitarhatyöhön. Se tulee olemaan suunnattoman hauskaa.

— Niin, kyllä teidän on työtä tehtävä, saadaan nähdä sitten, onko se teistä niinkään hauskaa. Mutta kyllä siihen pian tottuu ja sitten se on todellakin hauskaa. Työtä ei hennoisi vaihtaa mihinkään muuhun.

Asemalta lähtiessä oli ukkonen jyrähdellyt, ja nyt oli pilvi noussut heidän huomaamattaan, ja vettä alkoi tulla yht'äkkiä kuin saavista.

— Noo, ethän sinä sokerista ole, sanoi setä ja kiirehti hevosta, joka kuumalla ilmalla oli jo alkanut väsyä — Olethan sinä partiolainen.

Kun päästiin talon pihaan, taukosi sade ja siinäpä olivatkin pikku-serkut jo heitä vastaan ottamassa.

— Päivää! Terveisiä kaupungista, sanoi Heikki juhlallisesti, mutta Paavo ei osannut sanoa mitään, katsoi vain serkku-Lailan kirkkaisiin silmiin. Laila tarjosikin Paavolle ensiksi kätensä ja siitä oli Heikki hieman nyreissään. Hän oli muutenkin märkä kuin uitettu koira ja heille naurettiin molemmille.

— Se olikin kokonainen vedenpaisumus, jonka me saimme niskaamme, sanoi
Heikki terästäen ryhtiään.

Laila nauroi iloisesti ja toinen pikku-serkku, kolmetoista vuotias Niilo katseli hieman hämillään kaupunkilaisserkkujen vapaata esiintymistä, joka oli hänestä melkein kadehdittavaa.

— Tulkaa nyt saamaan kuivaa päällenne. Onko teillä mukana… no se on hyvä. Sitten saatte kahvia.

Pojat pukeutuivat nopeasti heille varatussa huoneessa, ja Heikki virkkoi toimekkaasti:

— Eihän me vielä mitä miehiä olla, sanoihan sen jo setäkin. Ja kyllä
Laila sievä on. Hän antoi minulle kättäkin ensiksi.

— Kättä… nauroi taas Heikki sitä kiusottavaa nauruaan — eihän niin sanota.

— Mutta kyllä hän tulee pitämään minusta yhtä paljon kuin sinustakin, arveli Heikki.

Heikki oli äskeistä sanoessaan ajatellut jotain muuta. Pojat olivat koulussa aina kehuneet, että "se ja se tyttö piti hänestä". Se tuntui komealta, mutta opettaja oli kerran sellaista kuultuaan nauranut ja sanonut, että te olette tyhmiä.

Laila tulikin jo heitä hakemaan. Hän oli äsken täyttänyt neljätoista vuotta ja oli lyhyehkö, mutta sitä tukevampi. Ja sitten iloinen veitikka. Ja toimelias. Sitä kelpasi katsella serkkujen, miten nopeasti Laila tarjoili kahvia.

— Nyt saatte hieman levätä matkan jälkeen ja sitten mennään laskemaan verkot. Saa nähdä sitten, kumpi teistä jaksaa paremmin soutaa, sanoi Laila.

— Minä tietysti, virkkoi Heikki, mutta setä taas sanoi hänelle, ettei pitänyt edeltäpäin mitään kehua.

— Niinpä sitten mennään rantaan, sanoi setä, kun pojat olivat vakuuttaneet jaksavansa lepäämättä lähteä.

Niilo katseli vielä syrjästä uusia vieraitaan, mutta Laila lähti heitä saattamaan rantaan.

Heikki aikoi väittää sitä valheeksi, mutta älysi ajoissa, että se olisi loukannut serkkua.

— Olen minäkin uinut pitkiä matkoja, sanoi hän vain ja siihen virkkoi
Laila, että sittenpä saataisiin nähdä.

Heikki punasteli serkun tunnustuksesta. Oliko hänellä sitten niin pitkät sääret.

Kumpainenkin pojista tahtoi soutaa, näyttääkseen sedälle, mutta enemmän vielä Laila-serkulle taitoaan. Olipa vähällä tulla riita kiivaaksi.

— No, no, venskulit Heikki saa soutaa ensin, komensi setä ja Heikki alkoi vedellä voimiensa perästä. Vene solui ruohikon läpi salmelle.

Oli jo ilta, ja rannoilla kalahteli yösyöntiin lasketun karjan kellot, nuottamiesten äänekäs puhelu ja lintujen iltavirsi. Pojista oli kaikki niin kaunista, että puhelu unohtui. Setä oli ollut kovin hyvä, kun otti heidät tänne ja vielä koko kesäksi.

Verkon laskusta palattua istuttiin illalliselle, ja Laila emännöi taas reippaasti ja istuen serkkuja vastapäätä lennätteli heille kysymyksiä, joihin varsinkin hienoutta tavoittelevan Heikin oli vaikea vastata. Siihen lisäksi täti vielä kyseli äidin asioista ja setäkin lasketteli sukkeluuksiaan.

Veljekset saivat nyt mennä nukkumaan, ja setä tuli kohta kamariin, kun he olivat jo vuoteissaan.

Olihan äiti opettanut, mutta pojat olivat jättäneet jo kokonaan sen käyttämisen ja ihmettelivät sitä, että setä tuli nyt sitä heiltä vaatimaan.

— Se on hyvä tapa, ja kun minä olen nyt teillä myöskin isänä, opetan sen teille.

Ja muutamin sanoin opasti hän poikia, miten oli koruttomasti lähestyttävä Korkeinta.

Setä poistui toivoteltuaan hyvää yötä ja pojat jäivät mietteisiinsä. He olivat pettäneet äitiä, sanomalla hänelle, että lukivat iltarukouksen. Ja se tuntui nyt pahalta.

Viereisessä huoneessa nukkui Niilo ja hän kuului siellä liittävän iltarukoukseensa toivomuksen:

— Anna hyvä Jumala ruveta jo huomenna ahvenien syömään, sillä minä en jaksa enää odottaa juhannusta. Minä menen ongelle siinä aivan illansuussa ison laiturin päähän.

Heikkiä se pyrki naurattamaan, mutta kuitenkin hän tunsi siinä olevan jotain kaunista.

Heikki heräsi ikkunasta tulviviin auringon säteisiin. Tuntui suloiselta, kun ei tarvinnut nousta läksyjä valmistamaan ja sai olla maalla. Tulisi aurinkoinen päivä. Saisi kuljeksia serkkujen kanssa vapaana kouluhuolista. Ehtoja, jotka hän oli saanut, ei tarvitseisi vielä edes ajatellakaan. Ihana kesä!

Sitten tuli muuan vanha ajatus, tunne, niinkuin velkaansa vaativa, Heikki aikoi jo pistää kätensä peitteeseen, mutta se jäi kuin itsestään pielukselle. Aurinko sieltä metsän takaa katseli niin vakavasti silmiin.

Ja jokin hänessä sanoi nyt, niinkuin aina ennenkin, ettei se ollut oikein. Lailakin kuului siellä hyräilevän, ja ulkoa kuului monenlaisia ääniä, kun ikkuna oli auki. Ei nyt. Ja Heikki pomposi ylös sängystä niin reippaasti, että ihmetteli sitä itsekin.

Heikki tuli silmänneeksi kuvastimeen. Hänellä oli paljon kalpeampi iho kuin Paavolla. Johtuikohan se siitä. Paavo ei varmasti ollutkaan sellainen kuin hän ja monet muut pojat. Tuntui tällä kertaa kovin pahalta ajatella, että hän oli sellainen.

Laila tuli teetarjottimen kanssa sisään. Heikki hätkähti hieman, kun oli vielä alusvaatteisillaan. Laila siinä ei huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Kotona heillä kävelivät miehet, samoin kuin naisetkin, saunailtoina alusvaatteisillaan, ja se oli luonnollista. Eihän maalla oltu kaupunkilaisia.

Paavokin arveli sängyssään, nousiko Lailan nähden, vai mitä tekisi.
Tyttö sukaisi häneltä peitteen pois.

— Tokko nouset siitä. Isä sanoo, että vuoteessa ei saa loikoa, se ei ole hyväksi.

— Mennäänkös kävelemään tänään? esitteli Heikki serkulle, joka valkeassa talousesiliinassaan oli hyvin soma. Vaalea, runsas tukka oli sitaistu niskasta nauhalla, ja poskilla oli raikas puna. Hän oli avojaloin.

— Kyllä niillä näkyy joutuvan joka paikkaan, nauroi tyttö. — Jos tarkoitat niitä kauniiksi kiitellä, niin ne ovat ainakin pohkeista liian paksut.

Heikki tunsi tytön olennosta tulvivan jotain raikasta itseensä. Serkku oli monin verroin mainiompi kuin kaupunkitytöt.

Yöllä oli satanut, ja maa uhosi luomisvoimaa auringon sitä lämmittäessä. Ilma oli tuoksuja tulvillaan. Pojat seisoivat pihamaalla ja vetivät ahneesti henkeensä.

Pihalle ilmestyi työmiehiä. Muuan vanha vaimo kantoi pärevasua aittaan. Eukko oli ruma, ja se sai pojat ilvehtimään. Heikki pääsi vauhtiin ja esitteli naurettavia huomioitaan muistakin työmiehistä, jotka liikehtivät pihalla. Hän ei huomannut setää, joka hänen takanaan nyppi rikkaruohoja kukkapenkistä ja kuunteli.

Setä suoristausi. Hän oli paitahihasillaan ja kasvoilta virtaili hiki.
Hän oli ollut koko aamun juurikasvimaalla.

— Niinpä ei sitten saa nauraa työmiehille, eikä varsinkaan vanhoille. Työmies on tuhatta kertaa mieluisampi katsella kuin katukeikari, muistakaa se, pojat.

— Onpa niinkin. Ei kesäaamuina henno pitkään nukkua. Huomisaamuna herätän teidätkin jo aikaisemmin, ja sitten mennään kalaan.

Niilo näkyi puuhaavan onkiensa kanssa eikä ottanut osaa toisten puheisiin. Useimmiten eli hän vain omissa maailmoissaan. Nyt hän odotti illansuussa saavansa sen ison ahvenen, jota oli Jumalalta rukoillut.

— Kuule isä, vieläkö on pitkältä juhannukseen? kysyi hän ja vilkaisi hieman arastellen serkkuihinsa.

— Se tulee olemaan suurenmoista, sanoi Heikki, ja setä hymyili hänen "tulee olemallaan".

— Tässä se työ nyt alkaa, sanoi hän. — Kyllä kai tämäkin on Heikistä suurenmoista, kun saa vaalia näitä taimia ja nähdä niiden joka päivä kehittyvän, vai mitä?

Kuitenkin näki, että Heikkiä peloitti hieman ryhtyessään työhön. Sukat ja housun polvet saattaisivat tahrautua multaan.

— Ei käy, sanoi setä. — Riisukaa pois kenkänne ja sukkanne. Nythän on kesä.

— Minä kirjoitan äidille, että me olemme olleet jo avojaloin, sanoi
Paavo. Äidille kirjoittamisen huoli tuli hänelle jo toistamiseen.

— Mitäs, jos annankin teille kasvitarhalohkon itsekullekin, sanoi setä.
— Sittenpä saadaan nähdä, kenen palsta pysyy parhaimmassa kunnossa.

Heikki mietti itsekseen, että kylläpä tässä nyt työ riittää. Muuhun ei taida aikaa riittääkään. Setä oli kovin ankara. Eiväthän he tänne pelkiksi työmiehiksi tulleetkaan.

Sen enempää ei kuitenkaan tällä kertaa kapinamietteet kasvaneet. Olihan
Lailakin joukossa, ja silloin oli hauskaa.

Setä sanoi menevänsä pelloille, ja Lailakin meni auttamaan äitiä. Pojat jäivät kahden.

— En minä nyt vielä osaa sanoa. Tämä kasvitarha joutaisi kyllä minun puolestani minne hyvänsä.

— Minusta on kaikki niin hauskaa. Katsohan, miten kaunis tuokin järvi on, kun tuuli vetää tyveneen pintaan juovia. Illalla mennään verkon laskuun, ja Lailakin tulee mukaan, ehkäpä Niilokin.

— Pojat sanovat koulussa, että ei pidä tulla kovin hyväksi. Ei ole nykyaikaista olla kovin kiltti, kertoi hän.

— Siinä he ovat varmasti väärässä. Minä ainakin uskon äitiä ja opettajia enemmän.

— Minä tahdonkin olla, kivahti Paavo. — Sinä et välitä äidistä mitään.

Paavo lähti pihaan odottamatta veljeään. Hän aikoi saada Niilosta leikkitoverin itselleen.

Päivä kului illoilleen. Se oli kaunis päivä pojille. Talossa löytyi aina jotain uutta ja ihmeteltävää. Ja huomispäivä toisi taas varmaankin uusia ihmeellisyyksiä.

Oli aamu. Lintujen viserrys kuului ulkoa. Heikki heräsi siihen, ja samassa kuului ruokasalin kello lyövän seitsemän. Uni kaikkosi, ja Heikki jäi loikomaan vuoteelleen. Eipä setä muistanutkaan määräystään, että oli noustava kuudelta. Hyvä oli. Tämä loikominen oli niin suloisia. Paavo tohisi vielä syvässä unessa.

Voi miten olisi kaunista, jos eivät pahat ajatukset tulisi. Ne olivat taas vallanneet Heikin ja ahdistivat.

Heikillä oli aina se tunne, että joku saattaisi tuntea hänen kasvoistaan, että hänellä oli pahoja ajatuksia. Nyt oli hänellä taas sama tunne, että setä tahi Laila saattaisivat tulla sen tietämään, ja se olisi silloin hirmuinen häpeä hänelle.

— Kuule Heikki, se ei saa jatkua enää. Pitäähän noin ison pojan jo
jaksaa hallita pienet intohimonsa, kun tietää, että se ei ole hyvä.
Kunnon pojat eivät sitä tee ja heistä tuleekin sitten vahvoja miehiä.
Ja mitäs sitten, jos tulet sairaaksi.

Sepä se peloittikin. No, nyt sieltä tulee setä herättämään, sen kuulee jo askeleista.

Heikki koetti peittää punastuvia kasvojaan pielukseen, mutta setä ehti jo huomata jotain.

— Ei saa lojua vuoteessa, puheli setä ystävällisesti. — Kun alkaa tulla jo isoksi mieheksi, niinkuin sinäkin Heikki, on silloin voimaa ruumiissa, joka vaatisi tekemään tyhmyyksiä itselleen, ja siksi sitä on hallittava. Kun saa silmät auki, niin silloin heti peseytymään ja koko ruumis on valeltava haalealla vedellä. Silloin jäävät itsestään kaikki käden yritykset tehdä omalle ruumiilleen pahaa.

— Ei tässä tulipalo ole, mutta sedän pitää vaatia poikiaan järjestykseen ja ruumiin hoitoon. Katsohan Heikki, näin on peseydyttävä. Ei saa kastella kuin kissa käpäliään vedessä, vaan — no, housut pois ja ilkosen alasti vain! — että koko ruumis saa osansa. Meillä on vielä se peritty tapa käytännössä, että silmänurkkia hieman vain huuhtaistaan. Ei, muun ruumiin on myöskin saatava osansa varpaan kynsiä myöten.

Heikki oli hämmästynyt sedän uudesta pesuopista. Paavo kähmi rauhallisesti alusvaatteensa tuolin kaiteelle ja odotti vuoroaan vilkaisten setään, olisiko tällä vielä asiassa uusia puolia valaistavana.

— Ja tänään me sitten aloitamme ulkoilmakoulun, sanoi setä. Viime yönä on herännyt eloon lukematon joukko kukkasia, vainioille ja metsiin, ja niitä me menemme katsomaan. Ne puhuvat meille paljon.

— Jos ei isä olisi herättänyt, olisin minä vesikannun kanssa… sanoi hän.

— Eihän pikku nallikka osaa suuttua, sanoi Laila ja sipaisi kädellään Paavon poskea. — Juostaan kilpaa, pojat, kellarille, jonne minun on mentävä. Yks' kaks'!

Tyttö meni kuin lentämällä heidän edelleen, ja lyhyen hameen helmat pomppailivat korkealle.

— Älä ole pahoillasi, kuiskasi Laila. — Minä autan sinua sitä enemmän kasvitarhassa.

Paavo oli saanut saman kokoisen palstan kuin toisetkin, ja Lailan mielestä oli siinä tapahtunut vääryys.

— Nyt saatte lapset mennä verkkoja kokemaan. Ne jätettiin pikkuserkkujen vuoksi tänä aamuna nostamatta. Minun on mentävä pelloille. Iltapäivällä on sitten ensimmäinen koulutunti tuolla heinäpellolla ja niityllä.

Heikki polvistui kurillaan ja tapaili Lailan kättä suudellakseen, mutta saikin kädestä korvilleen.

— Jätä pois temppusi! Hyi sinua. Tosin nyt "hiivatti" ei olekaan niitä kaikkein rumimpia, mutta minä luulen, ettei isä välitä siitäkään, varsinkaan pikkumiesten huulilla, selitti Laila tosissaan.

Paavo kähmi Lailan lähettyvillä. Hänellä näytti olevan tytölle jotain tärkeätä sanomista.

— Kuulehan Laila, pidätkö vähän minusta, supitti hän hiljaa, koettaen kurkottaa suutaan lähelle tytön korvaa.

— Elä niin kovaa, Heikki kuulee ja hänkin tahtoisi, että pitäisit hänestä, toimitti Paavo. — Katsohan, kun äiti on kertonut, että meillä oli ennen pieni sisko ja se kuoli ja nyt ei ole minulla siskoa, niin minä pitäisin siskon niin mielelläni. Ja nyt jos sinä kerran…

— Minä lupaan olla sinun siskosi, sanoi Laila ja hänen sinisissä silmissään oli lämmin loiste.

— Täytyyhän minun vähän pitää Heikistäkin, hän kun on minun serkkuni, mutta sinusta minä enemmän pidän.

— Vai oli se… no, senpä näkee… eikö sinua sitten ole kukaan ennen suudellut? kysyi tyttö.

— Ei muut kuin äiti. Eikähän se olisi ollut sopivaakaan. Mutta äidillä on aina niin kylmät huulet. Sinun suusi oli niin lämmin.

Sitten mentiin verkon nostoon. Paavo mietti, että olipa hyvä, ettei Heikki ehtinyt tulla heidän sisarliittoaan sotkemaan. Hänellä oli nyt sisko ja se oli niin… niin…

Paavo hypähteli rantatiellä tanssiaskelin. Varmaan minun nyt täytyy koettaa olla oikein hyvä ja ahkera.

Heikilläkin pitäisi olla sisko, johtui hänen mieleensä. Omaa siskoa ei hänen mielestään olisi oikein käynyt ajatteleminen Heikin siskona, mutta mieli oli paha siitä, ettei veljellä ollut. Kun Heikki saisi siskon muualta, niin hän saisi pitää Lailan kokonaan.

Paavo pääsi soutamaan, ja Heikki istui alahangan tuhdolla ja vesileiniköllä kutitteli Lailan kinttuja.

Heikki ei uskonut ja sai vesiryöpyn niskaansa. Syntyi vesisota, jossa
Paavo kävi Lailaa puoltamaan ja Heikki suuttui.

Likomärkinä saatiin nostaa verkot ja palata pihaan. Sen lisäksi vielä
Laila kiusotteli Heikkiä.

Iltapäivällä mentiin sedän kanssa pellolle. Siellä ja täällä näkyi jo apilan kukkia leinikköjen ja kurjenpolvien seassa. Setä taittoi yhden ja näytti sitä pojille.

— Noin mehuisa kukka ja vahva varsi. Se ehtii vielä kasvaa paljon ja se on oikein täydessä kukassaan voimakas.

Setä katseli toista, jossa oli kuihtunut varsi ja kukkanuppu oli myöskin jo alkanut kuivettua.

— Tässä on toinen. Sen varsi on noin heikko ja siinä näkyy kuivuneita paikkoja. Sen kukkimisesta ei ole toivoakaan. Eikö olekin surullista? Yhdessä on tämän rehevän apilan kanssa kasvettu, saatu sama määrä sadetta ja aurinkoa, ja nyt täytyy toisen nuutua ja kuolla, ennenkuin on ehtinyt edes kukkaan asti. Samoin on ihmisenkin laita. Te olette nähneet oikein vahvoja, punaposkisia poikia ja kalpeita, sairaloisia, jotka vain harvoin osaavat olla iloisia. Vahva jaksaa kasvaa edelleen, se saa odottaa kukintoaan, mutta heikko nuutuu pois. Jos emme hoida hyvin ruumistamme, jota tässä kukassa vastaa varsi, niin kukintoaika jää tulematta, tahi on vain varjokukintoa. Ettekö tahtoisikin nuoruudessanne täyteen kukkaan?

— Sen minäkin uskon. Mutta jos annamme erään voiman nuoressa ruumiissamme viedä meidät harhaan, niin meille käy samoin kuin tuolle kuihtuneelle kukkaselle. Sen voiman, joka on tarkoitettu meille elämän voimaksi, voimme juoksuttaa pisara pisaralta pois, ja mitä jää silloin meille? Kuihtunut ruumis ja sairas sielu. Tahdottehan, rakkaat pojat, pysyä horjumatta silloin, kun kiusaaja teitä koettaa houkuttaa huonoon tekoon omaa ruumistanne kohtaan?

Heikin silmissä loisteli innostuksen lämpöä, ja Paavo kuunteli tarkkaavana. Helppo oli sedän huomata, kumpi heistä oli jo tietämättömyydessään erehtynyt tekemään ruumiilleen pahaa.

— Se on helppoa, kun vain ensimmäisen kiusauksen voittaa ja hoitaa oikein ruumistaan. Aamukylvystä olen jo teille puhunut, ja voimistelu on myöskin tärkeä. Me emme täällä maalla niin usein harjoita voimistelua, kun teemme joka päivä ruumillista työtä. Mutta työ onkin kaikkein parhainta. Se karkoittaa pahat ajatukset.

Mentiin katsomaan ruispeltoa. Se oli tänä keväänä kehittynyt aikaisin ja jyväneste alkoi jo kehittyä tähkissä.

— Siinä tehdään jo hedelmää. Miten onnellisina nuokkuvat tähkäpäät. Muutamien viikkojen perästä on jyvä valmis, ja saamme odottaa sen tuleentumista. Maa on ihana, kun se noin kasvattaa viljan ja hedelmöittää sen. Katsotaanpa naapurinkin ruispeltoa, joka on tuossa aidan takana.

— Katsokaapa, pojat, miten heikkoa laihoa. Maa on köyhää, siinä ei ole ravintoaineita. Maata ei ole hoidettu ja noin on käynyt. Se ei jaksa kantaa hedelmää. Siitä on kulutettu kaikki voima pois, aivan kuin jos ruumiistamme sen väkivalloin kuluttaisimme. Sama tulos on kumpaisestakin.

Pojat kuuntelivat vakavina ja ihmeissään. Tämä kaikki oli uutta heille.
Kukaan ei ollut heille ennen puhunut niinkuin setä puhui.

Heikki tunsi itsensä hieman alakuloiseksi. Oliko hän jo vaarallisestikin vahingoittanut ruumistaan?

— Älä ole suruissasi siitä, mitä on jo tapahtunut. Minä näen, että sinä tahdot sitä vasta välttää, ja silloinhan on kaikki hyvin. Vältä ennen kaikkea yksinäisyyttä. Se on vaarallista. Silloin pahat ajatukset saavat rauhassa tehdä tihutyötään. Ei mikään ole niin sopiva sinun ikäisellesi kuin hyvä toveri, semmoinen kuin esimerkiksi Laila on. Hän on oikein hyvä tyttö. Sanoppa vain, Heikki, tokko sellaisen hyvän tytön läsnäollessa tunnet mitään huonoja ajatuksia. Ne eivät tule kuuluvillekaan, eikö niin?

— Sitä minäkin. Ja nyt mennään metsään. Siellä on niin paljon opittavaa, että me saisimme pitää koko kesän aamusta iltaan ulkoilmakoulua, emmekä sittenkään ehtisi vielä kuin pienen kurssin käydä läpi. Nyt tahdon ennen kaikkea opettaa teitä kulkemaan avosilmin suuren luonnon keskellä.

Mentiin metsään. Setä vei pojat lehtoon, joka kasvoi nuorta koivikkoa. Puut olivat suoria ja alhaalta oksattomia. Ylhäällä latvojen vihreät kruunut huojuivat hiljaa heränneessä suvituulessa.

— Tätä metsää olen itse hoitanut, kertoi setä. — Alaoksat, jotka
olivat tarpeettomia, karsittiin pois, ja heti alkoi metsää kasvaa.
Vääristyneet rungot oikenivat ja kävivät valkeiksi ja siloisiksi.
Muutamien vuosien kuluttua ovat ne jo varmaan oikein vahvoja.
Huomaatteko, mikä on syynä metsän kaunistumiseen ja nopeaan kasvuun?

— Niin, ja se onkin metsän hoitamista. Samoin teistäkin ihmisvesoista täytyy poistaa sellainen, joka estää tervettä kehitystä, ja siinä tekevät koulu ja koti samaa hoitotyötä, mitä minä olen tehnyt tässä metsässä. Nämä puut osoittavat kiitollisuuttaan kasvamalla, pyrkimällä aina ylöspäin, mutta monikohan teistä pojista osoittaa vanhemmille ja opettajille kiitollisuutta kasvatustyöstä. Vanhemmat muka vain suotta ovat niin ankaroita ja opettajat "krenaavat", niinkuin te koulupojat sanotte, suotta teidän kanssanne. Ettekö todellakin ajattele usein niin?

Mentiin eteenpäin ja jonkun matkan päässä noustiin yli aidan ja kohta tultiin metsään, josta oli puita kaadettu sieltä ja täältä, lainkaan harkitsematta, mitä puita olisi pitänyt jättää kasvamaan.

— Tässä on tehty hävitystyötä, niinkuin näette, ja melkein toivottomalta näyttää metsä, joka ennen raiskausta on varmaankin ollut hyvin kaunis. Ihmisruumis on vielä monin verroin kalliimpi kuin tuo metsä, ja jos yhtä ajattelemattomasti menettelemme sen kanssa, kuin tuossa on tehty, toisin sanoen kulutamme väkivalloin sen elämännesteitä, niin jäljet näkyvät, ne näkyvät vielä vanhanakin. Ja nyt mennään kotiin, ja sitten saatte hiljaisuudessa miettiä, mitä olen puhunut, sanoi setä. Jonakin kauniina päivänä katselemme lintujen pesiä ja poikasia ja opimme niistä jotain.

Pojat kävelivät sedän rinnalla miettiväisinä, joskus sanoen sanan huomioistaan, joita tekivät. He ymmärsivät nyt, miksi setä oli niin ankaran säännöllinen. Hän tahtoi siten heidän parastaan. Kyllä setä sittenkin on oikein hyvä, ajatteli Heikkikin.

Pojat olivat aina kyselleet, milloin saisivat opetella ratsastamaan.
Nyt oli setä luvannut heidät viemään hevoset hakaan.

Laila tuli mukaan. Hänellä oli nuori, nopealiikkeinen liinikko. Heikki sai ajaakseen komean raudikon, ja Paavolle oli luvattu säyseä valakka.

— Minä autan sinua tällä kertaa, lupasi setä ja keikautti Paavon valakan selkään. Onnellisena jäi hän toisia odottamaan.

— Minä vain en tarvitse apua, kehasi Heikki ja teki ensimmäisen epäonnistuneen yrityksen.

Se kuului jo kauniin serkun suusta melkein pahalta, ja Heikki ponnisti uudelleen.

Raudikko heilahti hieman kärsimättömästi! ja näytti ajattelevan: "mikähän hupelo tuokin on, kun ei pääse selkääni".

Laila oli hypähtänyt kauniisti liinikkonsa selkään ja viiletti jo pellon veräjällä. Hän oli kovin soma. Suortuvat liehuivat vapaana ja kolttu oli hurahtanut ylös.

Paavon valakka lönkytteli hiljalleen ja raudikkokin koetti kuljettaa Heikkiä tasaisesti, mutta eipä sittenkään Heikki pysynyt tasapainossa, vaan alkoi arveluttavasti kallistella ja viimein pudota muksahti.

Laila kääntyi takaisin ja ajoi hänen luokseen. Se on hänelle parhaiksi, koskapa kehui edeltäpäin osaavansa ajaa, ajatteli Laila.

— Nouse pian uudelleen! Äläkä ole noin happaman näköinen, kyllä sinä pian opit.

Loppumatka sujuikin onnellisemmin. Vasikkalauma teki vain Paavolle tepposet. Hännät pystyssä lähtivät ne pakoon hakaveräjällä ja Paavoa rupesi naurattamaan ja niinpä hänkin muksahti alas. Ei toki koskenut.

Palatessa ei sopinut kolmisin kulkemaan rinnakkain ja Paavo jäi tällä kertaa jälkeen.

Laila ja Heikki puhelivat innokkaasti, ja Paavoa harmitti, ettei saanut olla mukana. Hän sai Heikin ja Lailan kaatumaan pistämällä kepin heidän jalkoihinsa ja nauroi kepposellaan.

Se koski niin kovin Paavoon, että hänen piti jäädä metsään. Puun juurella hän istui ja nyyhkytti. Toiset menivät jo kaukana.

Hänestä ei välitetty sen enempää, ei edes Lailakaan, vaikka oli luvannut olla sisko. Hän kirjoittaa heti äidille ja pyytää, että äiti hakee hänet pois. Sittenpähän saa Heikki pitää Lailan kokonaan.

Toiset asettuvat siellä päivälliselle ja hänelläkin on niin nälkä. Kukapa häntä siellä kaipaa. Hän onkin täällä aamuun asti, vilustuu ja kuolee. Sittenpä Lailakin saa nähdä, että on ollut ilkeä hänelle. Miten hän saattoikin olla näin turvaton.

Sieltä Laila nyt tulikin ja huhuili häntä. Tulkoon, hän ei virka mitään. Laila tuli ja huomasi Paavon.

Laila nosti vastustelevan pojan seisoalleen ja kuivasi nenäliinallaan hänen kasvonsa.

— Tule, mennään syömään! Ja sanohan nyt, mikä sinulle tuli. Puriko sinua pörriäinen?

Laila kääräsi pojan pään kainaloonsa ja katsoi häntä silmiin. Se tuntui niin suloiselta ja Paavon toinen suupieli suli jo kokonaan.

Laila suuteli poikaa, ja silloinpa pilkahti jo pojan silmissä päivä paistamaan.

Mentiin. Paavon käsi ei ylettynyt Lailan kaulalle ja hän sai luvan pitää sitä tytön vyötäisellä.

— Mutta pitäähän minun olla hyvä myöskin Heikille, sanoi hän. — Ajattelehan, jos sinä olisit Heikki ja minä syrjäyttäisin sinut, enkä olisi hyvä. Mitäs sanoisit?

— Mutta sinä lupasit olla vain minulle sisko, sanoi Paavo. Hänen oli vaikea luopua yksinoikeudestaan.

— Niin, kyllä minä sinusta enemmän pidänkin, mutta kyllä Heikkikin tarvitsee siskoa.

— Niin tarvitseekin. Ole vain hyvä Heikillekin, kun sinä kuitenkin minusta enemmän pidät.

Päivät olivat kuluneet kuin siivillä. Oltiin juhannusaaton aamussa.
Laila tuli herättämään serkkuja ja sanoi:

— Nyt, marakatit, pystyyn! Isä on luvannut meille koko päivän vapaata, kun on juhannusaatto. Täti auttaa äitiä, minä saan olla teidän mukananne koko päivän.

— Siellä, siellä, saanko minä juosta näin paitasillani rantaan? kysyi
Heikki.

Paavo kimpasi Heikin edelle, ja Niilokin pingersi perässä. Törmättiin portaissa setää vastaan, joka oli vähällä nurin mennä.

— No, no, so, so, tämäpäs menoa…. niin se juhannus, juhannus… Ei saa Laila uida vielä salmen yli! Älkää päästäkö sitä, pojat!

Vesi roiskahteli, kuului Lailan kirkaisu, kun hän tuli veteen viimeisenä. Paavo paran uimapuku oli kiireessä unohtunut ja olisi mielellään tullut jo pois kylmästä vedestä, mutta Laila oli siinä.

— Mene maalle, hyvä Paavo. Sinähän olet aivan sininen, sanoi Laila. — Ei sinun tarvitse tyhjää… isä sanoo, että me lapset emme tarvitsisi lainkaan mitään uimapukuja.

Paavo puikahti ylös vedestä. Eivät toisetkaan voineet olla kauempaa vedessä.

Kylläpä tuntui raikkaalle ruumiissa. Ja ruokapöydässä aivan sulivat suuhun tädin herkut, piirakat ja pannukakut.

— Ja nyt mennään joukolla ongelle, sanoi Niilo. — Tänään minä varmaankin saan sen suuren ahvenen, jota olen Jumalalta pyytänyt, sanoi hän.

— Ei saa nauraa Niilolle, sanoi täti. — Vaikka ei Niilonkaan tarvitse Jumalalta anoa erikoisemmin isoja ahvenia, jatkoi hän. — Pitää ottaa kaikki yhtä kiitollisesti vastaan.

Siinäkös alkoi touhu, kun onkia laitettiin kuntoon. Juostiin vapoja metsästä, ja Lailan piti etsiä viimekesäisiä ongenkohoja.

— Tallettakaa te lapsikullat aina hyvin kaikki tavaranne, niin ei tarvitse etsiä, neuvoi äiti. — Hyvään järjestykseen on opittava jo nuorena.

Vavat ja vehkeet saatiin venheeseen, ja hyvä oli alku ruohikon rinnassa. Laila sai ensimmäisen ahvenen ja riemuitsi. Toiset odottivat jännityksellä, milloin nykäisisi.

— Kyllä se on niin, että tuommoisen hyvän tytön onkea ne syövät ensiksi, arveli hän. — Samahan tuo on. Kyllä minä sen ilon sinulle suon, jatkoi hän.

— Paavo taas laskettelee… niinkuin et tässä sinä yhtä hyvä olisi, tuommoinen pieni nallikka, sanoi Laila.

— Koetetaan, sanoi Laila. — Jos täytät kolttuni miehustan, niin silloin olet.

— Nyt sen näet. Minähän olenkin liian paksu, arveli Laila. Olen kai kohta kuin pallo.

Iso ahven karkasi Heikin ongesta ja hän istui siinä nolona, enemmän siitä, että oli Lailan kuullen kironnut.

Paavo veteli vielä muutamia isoja ahvenia, ja saalis oli nyt jo siksi hyvä, että kannatti palata.

Metsissä ja kukkaniityillä kuljeksiessa kului päivä huomaamatta illoilleen. Päivällinen oli jo syöty, kun palattiin. Täti oli säästänyt Niilon saaman, paistetun ahvenen heille, ja siinä oli syömistä jokaiselle.

Koivuista pystytettiin lehtimaja ja niitä aseteltiin verannalle ja muihinkin huoneisiin. Laila oli tuonut metsästä sylillisen kieloja ja kämmeköitä ja niitä laitettiin vaaseihin. Avonaisista ikkunoista tulvehti keskikesän henki huoneisiin.

Odotettiin vieraita Hernemaahan, mutta täti ja setä eivät puhuneet siitä mitään lapsille. Oli varattu nuorille tilaisuus tanssia illalla ja se oli vasta myöhemmin yllätyksenä ilmaistava.

— Muuten vain. Vieraitten jaloissa vain kuluisivat, sanoi äiti. —
Muutahan vaatteesi, tulee vieraita.

Nyt Laila jo melkein arvasi, miksi äiti oli matot poistanut. Innoissaan alkoi hän pyyhkiä tomua vanhasta pianosta.

Paavo sai kirjeen äidiltä. Siinä oli tosin osa Heikillekin, mutta kirje oli osoitettu Paavolle. Huomispäivänä päätti Paavo kirjoittaa äidille ja kertoa juhannuksen vietosta Hernemaassa. Se näytti muodostuvan hyvin hauskaksi.

Paavo sai Lailalta luvan tanssia hänen kanssaan ensimmäisen valssin.
Häntä vain taaskin suretti se, ettei ollut yhtä pitkä kuin Laila.
Varmaankin vieraat nauravat, kun minä olen lyhyempi kuin Laila, vaikka
hänkään ei ole pitkä, ajatteli Paavo. Hänen täytyi keventää sydäntään
Lailalle.

— Ei meidän eromme ole niin monta tuumaa, että muut ennättäisivät huomata, kun oikein reippaasti vain tanssitaan, lohdutteli Laila nauraen.

Illalla sytytettiin kokko, joka oli rakennettu lautalle ja kiinnitetty ruohikkoon. Tuli kuvasteli kauniisti tyvenessä vedessä ja sitä tulivat katselemaan vanhemmatkin vieraat.

Heikki ei ollut enää muistanut ehtojaan. Eräänä päivänä sanoi setä, että nyt hänen täytyisi joka päivä lukea muutaman nuoremman tädin johdolla, joka oli tullut kesäksi Hernemaahan.

Se oli Heikille kiusallinen uutinen. Nyt hän vasta käsitti, miten onnellisia olivat ne pojat, jotka olivat koulussa ahkeria ja saivat viettää kesälomansa vapaana lukuhuolista.

Setä oli vielä sanonut, ettei hän saisi tulla enää yhtään kertaa kesäksi Hernemaahan, jos vain laiskotteli niin, että koulussa sai ehdot.

Se oli ankara tuomio, mutta Heikki lupasi pitää sen mielessään. Hän ei enää voinut ajatellakaan muualla kesän viettoaan kuin täällä, jossa oli herttainen Laila ja paljon muutakin kaunista.

Mutta Heikki edistyi hyvin. Siihenkin vaikutti Laila. Heikki ei tosiaankaan tahtonut hävetä hyvän serkkunsa vuoksi. Oppia täytyi.

Käytiin uimassa joka päivä kaksikin kertaa. Vesi oli lämmintä, ja kuumuus rasitti. Laila ui joskus salmen yli ja Heikkikin oli kerran lähtenyt mukaan, mutta väsynyt niin, että ei uskaltanut lähteä takaisin kuin venheellä. Onneksi ei toki Laila siitä kiusotellut.

— Oletpa sinä lihonut, sanoi eräänä päivänä Laila Heikille. — Ja muutenkin olet saanut väriä naamaasi. Se oli tullessasi keväällä keltainen kuin nauris.

Heikki oli mielissään tunnustuksesta, että oli voimistunut, vaikka tiesi sen itsekin. Häntä enää harvoin kiusasivat ne ilkeät ajatukset. Illalla tuli uni heti, kun meni sänkyyn, ja aamulla oli heti noustava, kun sai silmänsä auki.

Setä huolehti edelleen hänestä. Heikki tunsi pitävänsä jo sedästä niin paljon, ettei olisi vaihtanut häntä mihinkään. Vahinko vain, ettei setä voinut tulla syksyllä kaupunkiin.

Ja sitten hän rakasti serkku-Lailaa kovin paljon. Oli niin suloista, että oli sellainen hyvä ja huolehtiva sisko olemassa hänelläkin. Setä oli kerran ulkoilmatunnillaan puhunut, että ihmisten pitäisi rakastaa enemmän toisiaan ja että oikeastaan kaikki pojat ja tytöt olivat veljiä ja siskoja keskenään. Ja silloinhan ei voinut olla mitenkään ilkeä toiselle, kun se kerran oli veli tahi sisko. Koulussa sitä eivät ajatelleet. Ehkäpä eivät tietäneetkään. Olisi kaikkien pitänyt olla sedän ulkoilmakoulussa.

Pojat tekivät aina kiusaa tytöille ja olivat väliin melkein raakoja. Tytöt olivat jo siihen niin tottuneet, että nauroivat vain, ja se lisäsi poikien intoa. Olisi tyttöjen pitänyt antaa korville poikia oikein lujasta kädestä.

Miten käy, kun hän joutuu jälleen toveripiiriin, jossa on semmoinen henki vallalla? Jäävätkö kokonaan hänen hyvät harrastuksensa, joita hän täällä on saanut sedän avulla? Hänhän voisikin ryhtyä puhumaan pojille, kun sellaista näki, ettei se ollut oikein. Ja kun itse oikein olisi, niin kyllä toistenkin täytyisi olla mukana.

Ne olivat Heikin mietelmiä hänen loikoessaan pihamaalla ja katsellessaan pääskyjen puuhailua, kun ne lentelivät hyönteisiä etsien ja veivät niitä pojilleen.

Heidän kasvitarhalohkonsa menestyi mainiosti. Kaalintaimet varsinkin olivat jo niin reheviä, että niitä piti mullata, ja lanttukin oli kaunista.

Setä oli tyytyväinen ja puhui usein työn siunauksesta. Syksyllä oli hän luvannut antaa heille kummallekin mukaan hyvän joukon juurikasveja palkkioksi ahkeruudestaan.

Hernemaassa oli äkäinen pässi, ja Paavo oli ollut sitä härnäämässä. Hänelle oli johtunut mieleen, että kaupungissakin härnäsivät pojat suutarin matamin pässiä. Miksei tätäkin saisi härnätä. Sehän oli niin kovin hauskaa.

Mutta pässi oli antanut sellaisen puksun hänen takamuksilleen, että
Paavo könttäsi itkien pihaan karjakartanon takaa.

Setäkin tuli paikalle naureksien. Hän oli nähnyt Paavon pelin pässin kanssa.

— Puskihan pässi, kun sinä härnäsit sitä. Se oli mainio opetus sinulle.
Toivottavasti pakarasi pian paranevat.

— Ensin selkään ja sitten pakaroille. Ensi kerran kun minä otan seipään…!

— No, no, Paavo, ei saa… tule nyt sisään, niin saat mansikoita, lupasi serkku.

— Tietysti. Oikeastaan sinulle ei kävisi antaminenkaan, kun olet paha eläimille, sanoi Laila. — Sinähän ajoit eilen haassa vasikoitakin.

Paavo vaikeni. Vasikat olivat olleet niin hassun näköisiä, kun hän niitä ajoi. Ei hän tietänyt, että Laila näki.

— En minä enää milloinkaan. Sinun suusi on vielä punaisempi, kun se on mansikoissa, sanoi Paavo, koettaen haihduttaa koko vasikka- ja pässijutun.

Mentiin rantaan ja valmistuttiin kilpasoutuun, jonka setä oli järjestänyt joku päivä sitten heille. Oli vain kaksi venhettä ja kilpailtiin siten, että toisessa vuorossa oli Laila ja Heikki ja toisessa Paavo ja Niilo. Ensimmäinen palkinto oli kaksi markkaa kummassakin sarjassa. Eilen olivat Laila ja Paavo päässeet ensimmäisiksi ja nyt aikoivat Niilo ja Heikki kunnostautua paremmin.

Lailan venheestä pääsi hankarauta irti ja hän hävisi. Niilo ja Paavo olivat riitautuneet venheestä eivätkä aikoneet lainkaan lähteä. Kumpainenkin heisiä olisi tahtonut soutaa uudella venheellä.

Heidät saatiin sovintoon. Niilolle jäi vanha ja raskas venhe, mutta hän kiskoi vihanvimmassa venhettään ja voitti. Paavo oli nyreissään.

— Älähän huoli! Muista, että mies se on hävinnytkin, jos vain jaksaa reippaasti tappionsa kantaa. Ymmärrätkös? kysyi Laila.

Eräänä päivänä otti setä heidät mukaansa takalistolle, jossa oli paljon pieniä mökkejä. Pojat olivat kyllä nähneet pieniä asumuksia kaupungin laidassa, mutta tällaisia ne eivät olleet. Ikkunat näissä mökeissä olivat pieniä ja muutamissa oli ruutu paikattu päreillä. Lattia oli likainen ja ilma haisi ummehtuneelta. Lapset olivat likaisia ja vaatteet heillä ryysyisiä.

— Ovatko ne, setä, niin köyhiä, kun niillä on noin likaista ja tympeää, kysyi Heikki.

— Ovat. Niissä mökeissä eivät isät saa tehdä omaa työtään, vaan täytyy heidän kulkea työssä milloin missäkin ja köyhyys tekee äidit saamattomiksi ja veltoiksi, etteivät viitsi pitää puhtaana lapsiaan ja asumuksiaan, sanoi setä.

— Minkätähden heillä ei ole yhtä mukavat asunnot kuin muillakin? kysyi
Paavo.

— Sen te käsitätte vasta sitten oikein, kun tulette isommiksi, mutta voinhan teille nytkin jo hieman selittää.

— Tuonkin mökin isä ja äiti ovat kerran olleet pieniä, niinkuin tekin nyt. Heillä oli vain tuollainen mökki kotina ja heidän täytyi lähteä maailmalle elättämään henkeään ihmisten työtä tekemällä, niinkuin teki isäkin. Heillä näes ei ollut omaa maata, jota muokaten olisivat voineet hankkia leipänsä, vaan maa heidän tupansa ympärillä oli toisen, joka ei sitä antanut heidän viljellä muuta kuin pienen perunamaan.

— Onko sitten maa niin kokonaan sellaisten miesten, jotka eivät anna sitä viljellä, kun he voivat sen kieltää? kysyi Paavo.

— No katsohan, kun ennen on ollut hyvin harvassa asukkaita, ja heillä on ollut siten paljon maata. Mutta vähitellen ovat ihmiset lisääntyneet, ja heidän olisi pitänyt myöskin saada maata, kun kerran maasta on kaikkien elettävä. Nämä, jotka kerran ovat saaneet suuret maa-alat käsiinsä, jättävät sen perinnöksi pojilleen ja sen mukana sellaisen mielipiteen, että maa kuuluu heille kokonaan, niinkuin silloinkin, kun oli vähemmän ihmisiä, hoitivat he maitaan miten hyvänsä. Ja niin se on ollut näihin päiviin saakka. Nyt ovat tällaiset mielipiteet jo alkaneet syrjäytyä, varsinkin kun monet suurviljelijät eivät jaksa tai eivät tahdo pitää maitaan kunnossa, ja maattomatkin alkavat saada vähitellen maata. Muutamien vuosien kuluttua tulee aika, jolloin noidenkin mökkien isät saavat omaa maata ja saavat siitä leipää lapsilleen, ja lapset taas saavat tehdä työtä oman maansa hyväksi ja sitten, jos jää aikaa, vieraankin työtä.

Heikki ei välittänyt sedän ja Paavon maa-asioista, vaan keräsi marjoja suuhunsa. Paavo oli kuunnellut tarkkaavasti ja kysyi vielä sedältä:

Setä näytti käyvän hieman hämilleen Paavon kysymyksestä, mutta sanoi kuitenkin:

— Kehitys kulkee hitaasti eteenpäin. Eihän kaupunkejakaan rakenneta muutamissa päivissä eikä vuosissa.

— Mutta eikös noissa mökeissä ole pahoja ihmisiä, sosialisteja ja sellaisia?

— Eivät he pahoja ole. Puute on vain tehnyt heidät koviksi ja karsaiksi parempiosaisia kohtaan.

Mökin eukko puhdisti ensin tuopin, nouti kaivosta raikasta vettä ja tarjosi ystävällisesti Paavolle. Puheli sedän kanssa ilmoista ja muista ja sanoi sitten:

— Heikki ei ole heitä nähnyt eikä tunne tarkemmin, on vain kuullut heitä pahoiksi sanottavan. Ei pitäisi mitään tuomita, ennenkuin näkee, neuvoi setä.

Oli muuan tämän kesän monia kauniita heinäkuun aamuja, kun setä tuli herättämään poikia.

— Nyt joutuin vaatteet päälle ja sitten metsään, sanoi hän. Ensin on kuitenkin käytävä uimassa ja minäkin voin tulla mukaan.

Kastehelmet kimaltelivat nurmessa ja puitten oksilla. Luonto aivan loisteli luomisriemusta.

Järvi oli tyven. Ahvenet hyppivät kaislikossa, ja pojat nostivat pohjasta jaloin verkon, jonka illalla olivat laskeneet ruohikkoon.

Verkossa oli köytenään ahvenia. Ranta kajahteli poikien innostuneista huudahduksista. Tiheitä kivikalaparvia uiskenteli rantavedessä ja ne tulivat nokkimaan paljasta ihoa. Se oli kovin hupaista.

Verkko laitettiin kuivumaan ja kalat vietiin tädille. Laila oli mennyt venheellä kylään ja näkyi jo soutavan salmen toisella rannalla. Pojat olisivat mielellään menneet rantaan, mutta setä jo kiirehti metsään.

Karjatarhassa makasivat lehmät märehtien, silmät ummessa. Kuumuus raukaisi niitä. Lehmisavussa kyti vielä muutamia turpeita ja niistä lähteneet savukiemurat tuoksuivat miellyttävästi.

— Näin on mukava näin kuumalla… ihokin saa ilmaa ja aurinkoa. Teidänkin sopisi pitää näin helteellä vain uimapukua, sanoi setä pojille. — Se olisi terveellistä ja käy kyllä täällä maalla…

— Tässäpä meille onkin työtä, sanoi setä. — Poistetaan vesat ja saattepa nähdä, miten kauniiksi metsä tulee.

— Kuaak, kuaak, kvark, vak, matkivat pojat. — Kuule setä, eikö niitä saisi tappaa?

— No kaikkiapa kuulen. Mitä pahaa ne ovat tehneet, että niille pitäisi kuolemantuomio lukea. Poikaviikarit tosin ovat useimmiten siinä luulossa, että varikset ja harakat ovat tarpeettomia lintuja ja hävittävät pesät ja munat lintuparoilta, mutta se on väärin. Niilläkin on tehtävänsä luonnossa, vahingollisten matojen hävittäjinä. Antakaa, pojat, vain harakan laulaa.

— Joutavia. Ja jos nauraisikin, niin sehän todistaisi vain hyvää mieltä ja sitähän ei ole linnuilla enempää kuin ihmisilläkään liikaa.

— Mutta eikö se hävitä pikkulintujen munia ja poikasia? Niinhän sanotaan, tiesi Heikki.

— Kyllä harakka ja varis sellaisia yrityksiä tekevät, mutta sadasta kerrasta onnistuu vain yksi kerta. Pikkulinnut kyllä osaavat liittyä yhteen ja puolustaa kotejaan.

Puhdistettava metsäruutu oli saatu valmiiksi, ja kun oli aikaa vielä ennen aamiaista, käveltiin metsässä.

— Tuolla puun haarassa on pikkulinnun pesä, niinkuin näette, ja tuolla on harakka vaanimassa, hyökätäkseen pesälle. Mutta katsokaapa tuonne oksille. Siellä on kokonainen armeija pikkulintuja, yks' kaks', kokonaista kahdeksan kappaletta. Pesä näyttää olevan leppälinnun, vaikka se harvoin tekeekin pesänsä tuollaiseen paikkaan. Puun haarassa on kuitenkin vähän onttoa, ja siksi se on sen valinnut hätätilassa kodikseen. Puolustajina ahnetta harakkaa vastaan on sillä kolme muuta leppälintua ja kaksi rauniotassia ja samoin kaksi peukaloista. No nyt! Täytyipäs harakan paeta pikkuparven tieltä! Olipa mukavaa, että satuitte sen näkemään.

— Mutta jos aikoo nähdä jotain, niin täytyy kulkea metsässä avosilmin, sanoi setä. — Me tulemme vielä usein metsään tutustumaan lintujen elämään. Nyt meidän on mentävä aamiaiselle ja sitten niitylle.

— Joko alotetaan heinän korjuu? kysyivät pojat. — Mekin tulemme mukaan, eikö niin Heikki, sanoi Paavo. — Onhan meistäkin jotain hyötyä.

Niityllä oli kovin hauskaa. Hei, miten haravat heiluivat ja heinä kuivui niin että ritisi. Se tuoksui voimakkaasti vielä kuivuessaankin.

Otettiin sedän esittämää aurinkokylpyä. Sedällä ja pojilla oli raitaiset uimapukunsa ja Lailalla yksivärinen sininen, joka näytti hauskalta hänen yllään. Valkoinen iho alkoi auringossa muuttua kauniin punertavaksi.

— Sievät käsivarret mustuvat, sanoi Heikki Lailalle. — Et saa kauan pitää niitä paljaana.

Syntyi heinäsota, jota toiset niittymiehet naureksien katselivat. Siinä huiskahtelivat poikien kintut kuin piiskan siimat, ja Lailan pyöreät käsivarret ja sääret tekivät kivakoita liikkeitä. Väliin pyöri koko sakki yhtenä keränä heinissä.

Jokainen oli saanut pieniä naarmuja. Heikin ylähuuleen oli sänki tehnyt pitkän haavan.

— Nyt sinusta tuli ristihuuli kuin jäniksestä, kiusotteli Laila. — Ei vanha mustalais-akkakaan sinua suutelisi.

Heikki otti leikin todeksi ja käänsi selkänsä tytölle. Ja alkoi vetistellä.

— No raapasiko heinä Heikkiä niin, että itku tuli, sanoi setä. — Jopa jotakin, iso poika!

Ja kun ei kehdannut sieltä enää mennä takaisin niitylle, Lailan kiusoteltavaksi muka, niin meni kotiin ja rantaan.

Miten lienevät tulleet siinä pahat ajatuksetkin kiusaamaan ja vaatimaan huonoon tekoon, josta oli jo saanut olla rauhassa.

Kenen uhalla? Lailanpa tietenkin. Pitää Paavoa aina parempana. Parasta kun lähtisi tästä kaupunkiin.

Pääsky lenteli veden rajassa ja istui sitten hänen lähelleen. Näytti kuin tutkien katselevan häntä. Pieni koivun vesa ja pihlajan oksakin näyttivät katselevan häntä.

Tulivat Lailan surulliset silmät ja katsoivat pitkään ja moittien. Mitä sinä aiot? tuntui hän kysyvän.

Niittymiehetkin jo tulivat päivälliselle, ja Laila, Paavo ja Niilo juoksivat rantaan. Heikki päätti, ettei ole koko asiasta tietävinäänkään.

— Minulle tuli niin kuuma, että piti lähteä uimaan, sanoi hän ja tarkasteli, mitä Laila mahtoi ajatella.

Nauroi, veitikka. Kyllä kai Laila arvasi, minkä vuoksi hän oli niityltä lähtenyt. Ja sitäpaitsi setä oli kieltänyt puhumasta toisin, kuin asia oli.

— Minulle tuli niin paha mieli, kun sinä sanoit niin, virkkoi Heikki, ja sen vuoksi minä lähdin. Ei puhuta nyt enää siitä mitään, eikös?

— Ei. Minä toin sinun vaatteesi niityltä, sanoi Laila ja pulahti notkeasti järveen.

Korjattiin heinää jo kotipellolla. Päivällisen jälkeen lepäilivät miehet pihamaalla, ja pari miestä katseli kenkiään tervatakseen ne.

— Minä haen terva-astian, sanoi Paavo ja meni sitä liiterin ylälaudalta hakemaan. Puulaatikon päälle nousten kurkotteli hän astiaa ja miten lienee niin onnettomasti käynytkin, tervasanko kaatui hänen päähänsä.

Säästyivät toki silmät ja suu tervakylvystä, mutta hiukset ja kaula olivat kokonaan tervan peitossa.

— No missä sinulle, lapsikulta noin kävi? kysyi täti ja pidätteli nauruaan. Laila sitä ei voinut pidättää, vaan kiemurteli aivan.

Miehet selittivät, että Paavo oli hyökännyt sankoa hakemaan, ennen kuin he ehtivät kieltääkään.

— Menkää nyt, Heikki ja Niilo, siitä nauramasta, komensi Laila. —
Muuten Paavo parka suuttuu piloille.

— Nyt minun pääni kestää sata vuotta, kun se tuli näin hyvään tervaan, sanoi hän.

— Haenko minä peilin, että näet, miten kauhean hassun näköinen olet, sanoi Laila kaapien tervaa Paavon päästä.

— Älä hae. Pahemmin vain suututtaa, kun näen. Nyt sinun kätesikin on jo tervassa. Sinä Laila olet sitten hyvä, kun puhdistat.

— Suuteletkos silti minua joskus, vaikka minä tulin nyt rumaksi? kysyi Paavo hiljaa. Hän ei sitä uskonut itsekään, mutta päätti kuitenkin kysyä. Kun serkku oli kerran niin hyvä, niin ehkä sekin olisi mahdollista ja kun tervakin saattaisi pysyä hänen päässään koko kesän.

Paavon nenän aluskin oli jo tervassa, mutta Laila suuteli kuitenkin vastaukseksi Paavon kysymykseen.

Paavo kietasi kätensä serkun kaulaan ja oli vähällä tahria tervaan koko tytön.

— Kyllä ei mitenkään voi olla paha, kun sinä olet noin hyvä, sanoi Paavo pyhän innostuksen vallassa. — Jos kaikki tytöt olisivat niin hyviä, ei pahoja poikia olisi koko maailmassa, päätti hän.

Illalla kuitenkin tuli onnettomuus. Satuttiin suuttumaan leikissä ja
Paavo sanoi poikkipuolisen sanan pojille ja nämä Paavolle vastaan:

Silloin Paavo läjäytti Heikkiä korvalle ja tämä huutamaan. Mutta
Paavolle tuli hätä ja hän juoksi heti Lailan luokse sisään.

Eihän Laila tytti taaskaan voinut pysyä äidillisen vakavana. Nauru helisi kuin hopeakello tehden hyvää Paavolle.

— Annan tämän kerran, mutta jos vasta olet tuhma, niin en annakaan, sanoi tyttö.

— Minä rupean rauhanvälittäjäksi, teristyi hiljainen Niilo. — Paavon pitää seistä suorana ja Heikki saa livauttaa hieman korvalle, mutta ei kovasti. Sovitaanko niin?

Heikin kämmen hieman hipaisi Paavon korvaa. Pääasia, että hän oli saanut hyvityksen.

Oli lauantai-ilta. Heinänkorjuu oli loppunut ja kuivuvan heinän tuoksu tulvahteli Hernemaan pelloilla ja pihamaalla. Pojat olivat puuhanneet päivällä muurainretkeä järven toisella puolella olevalle suolle. Laila oli piloillaan kieltäytynyt lähtemästä heidän kanssaan.

Mieliala oli kovin painostava. Mikä sen tytön turilaan päähän nyt oli pistänyt.

— Emmekö saisi tovereita muualta, jostain naapurista mukaamme, sanoi
Heikki ja molskautteli kiviä veteen.

— Ja sinä olisit suostuvainen lähtemään, kunhan tovereita saataisiin, olivatpa ketä tahansa, kuohahti hän. — Minä toki luulin, että pitäisit serkusta enemmän.

Laila seisoi saunan seinän takana ja kuunteli hymyillen. Niilo kuuli hänen naurun hihityksensä ja juttu selvisi onnellisesti.

Järvi oli tyven ja laskevan auringon hehkuvat värit heijastelivat sen pinnalla. Lämpimän auerta oli ilman rannoilla ja se vaimensi lukemattomat luonnon ja ihmisäänet hiljaisiksi ja tuskin kuuluviksi.

Pojat olivat ennen Hernemaahan tuloaan kulkeneet ummessa silmin suuren luonnon keskellä. Setä oli opettanut heitä luonnontunnoillaan näkemään joka hetki jotain ihmeellistä ja varteenotettavaa luonnossa. Nyt ei pienin hyttynenkään lentänyt heidän ohitseen huomaamatta.

Nytkin pojat katselivat poutapilviä taivaan rannalla. Siellä oli lumihuippuisia alppeja, kaupunkeja ja kummallisia eläimiä. Niitä katsellen vaelteli kuin satujen mailla.

Laila hyräili jotain laulua ja pojatkin tulivat laulutuulelle. Koulussa laulettiin, mutta milloinkaan ei kehdannut yksin laulaa. Aina oli joku ilkeämielinen poikaviikari irvistelemässä, jos yrittikin laulamaan, ja niin se jäi kokonaan. Tuntui nyt kovin hyvältä laulaa sellaisia vanhoja lauluja kuin "Kultaisessa kartanossa" ja "On tyyni nyt". Tämän heinäkuun illan he varmasti muistaisivat aina.

Suo oli keltaisenaan lakkoja. Syötiin hyvällä halulla, ja sitten astiat täyteen.

— Jo me oltiin sitten houheloita, kun ei muistettu ottaa puukkoa mukaan, sanoi Paavo. — Minä noukin hattuuni.

Keksittiin parempi keino. Terävällä kivellä hangattiin koivusta kuori rikki. Siten saatiin tuohta. Astioista ei ollut puutetta.

Vähitellen tuli keskiyö, ja taivaan rannalla äsken niin kauniilta näyttänyt ukkospilvi alkoi jymähdellä.

Pelkäsihän Heikki, mutta ei kehdannut tunnustaa sitä. Pelkäsipä
Paavokin. Kun jyrähti uudelleen, sanoi hän hätäisesti:

— Nyt on parasta suoriutua suoraa päätä kotiin. Saattaa nousta myrsky emmekä me jaksa soutaa.

Kun oli päästy vähän matkaa rannasta, alkoi tuulla. Se oli toki peräntakaista purjetta. Pojat soutivat minkä jaksoivat.

Salamat leimahtelivat pimenneessä yössä. Se oli kaunista. Tuuli vinkui ja ryskähteli, ja venhe lenteli kuin kaarna kohisevilla laineilla. Laila istui vakavana perässä ja hän oli poikien mielestä kuin kaunistunut siinä luonnonvoimien keskellä.

Oltiin lähellä kotirantaa, kun rupesi satamaan. Vettä tuli kuin kaatamalla ja meni heti ohuiden vaatteiden läpi.

— Nyt sinä olet sitten vasta herttainen, sanoi Paavo Lailalle, kun saatiin venhe maalle.

Olipa sauna lähellä ja se oli lämmin. Laila juoksi hakemassa pihasta jokaiselle kuivat vaatteet, ja kun kiukaassa oli löylyä, kylvettiin uudelleen ja jututen kuunneltiin sateen ropinata kattoon.

Heikki oli viime aikoina jo kirjoittanut tiheämmin ja muutenkin kaivannut äitiä joskus. Olo Hernemaassa ja sedän koulu oli kai senkin aiheuttanut. Hän ymmärsi nyt paljon paremmin äitiä kuin ennen. Hän olikin kovin usein pahoittanut äidin mieltä. Olipa mukavaa, kun sai näyttää äidille, mitä oli täällä oppinut, ja kertoa kaikesta.

— Illalla mennään laivarantaan äitiä vastaan, sanoi Paavo. — Mitä sanot, jos poimisimme marjoja ja veisimme mukanamme hänelle?

— Poimitaan vain, myöntyi Heikki. — Saamme niitä kyllä laivalle mennessä.

Laivarantaan oli matkaa muutamia kilometrejä; ensin vettä ja sitten maata. Laiva tuli myöhään, ja vasta auringon laskun jälkeen lähtivät pojat Lailan kanssa mielestään hyvin hauskalle matkalle.

Marjatuohinen pistettiin venheen kokkaan ja uistin perään. Eikös tarttunutkin iso hauen vonkale uistimeen.

— Mihin kalat, ettei kettu vie? kysyi Paavo. Setähän oli kertonut, että kettu oli perso kaloille.

Hauet pujotettiin lankaan kidusaukoista ja Heikki kiipesi isoon näreeseen ja ripusti ne oksalle.

— Satujen maita nämä ovatkin, arveli Paavo. — Jos olisi minulla maata, niin rupeisin maanviljelijäksi. Miten minä saatankaan täältä erota syksyllä?

Pojat miettivät itsekseen. Laila oli niin kovin hyvä tyttö, mutta pitiköhän hän toisesta enemmän kuin toisesta.

— Mutta sinä olet vasta höperö, Heikki! Pitäisikö minun sitten pitää toisesta enemmän kuin toisesta? Se olisi väärin, sanoi Laila, vaikka tunsikin pitävänsä Paavosta enemmän, ehkä senkin vuoksi, kun Paavo oli kiltimpi ja sitten sellainen herttainen nallikka.

— Isä sanoo aina, että kaikista ihmisistä täytyy pitää yhtä paljon, sanoi Laila. — Eikö hän ole teille siitä puhunut?

Metsässä oli hiljainen hämärä. Sammakot hyppivät tien yli ja pensaissa loisteli kiiltomatoja. Kaste oli jo kohonnut ruohoon ja puitten lehdetkin kiiltelivät kosteana.

Heikki otti sammakon käteensä. Se oli nyt rampa, ja pojat neuvottelivat, mitä sille tehtäisiin.

— Mutta jos puhuttaisiin lopettamisesta, niin eiköhän se muuttaisi asiaa, arveli Paavo.

— No lopettakaa se sitten pian, sanoi Laila sipristäen somasti suutaan, ja nostaen helmojaan. Jalassa tuntui vielä ilkeältä sammakon kylmyys.

Laiva huusi laiturissa, ja Heikki heitti sammakon metsään, lähtien juoksemaan Lailan kanssa rantaan. Paavo etsi sammakon heinikosta ja virkkoi itsekseen:

Kylmä sammakko tuntui ilkeälle kourassa ja Paavon naama oli punainen, mutta se ei kieltänyt ystävällisesti eläinparalle puhelemasta.

Ja Paavo tähtäsi ja poksautti, mutta isku ei sattunutkaan ja sammakko hyppäsi virkeänä metsään.

Paavo hämmästyi. Elukka oli ollut tarkkana. Ja nyt olivat toiset jättäneet hänet.

Paavo lähti juosta kipaisemaan toisten perään. He tulivatkin jo vastaan, äiti kolmantena.

— Se sammakko oli jo ihan terve ja hyppäsi metsään, sanoi Paavo ja riensi syleilemään äitikultaa.

— Miten sinä sen paransit? kysyi Heikki tosissaan. Hän luuli Paavon tehneen jotain sammakolle, että se virkoisi.

Istuttiin kivelle ja otettiin kaupunkituliaiset esille. Ja äidille sateli niin paljon kysymyksiä, ettei hän puoliinkaan ehtinyt vastata.

Mutta rannalla oli iso lokki haistanut puusta poikien kalat ja ihastunut niihin. Kun Heikki kiipesi kuuseen, ei hän löytänyt muuta kuin muutamia suomuja.

— Täällä on käynyt varkaita, kuului itkunsekaisesti puusta. — Kuka kehtasi olla niin kelvoton?

Lokki lenteli rannikolla vainuten mahdollisesti lisää. Pojat aavistelivat lokkia varkaaksi.

Setä istui poikien kanssa rantakalliolla ja keitti kalaa. Padassa porisivat äsken ongitut ahvenet ja setä kertoi hauskasti kalojen elämästä ja tavoista pojille.

— Olen tutkinut ja tarkastellut kaikkea. Kun käyttää joka hetken ajastaan hyödyllisesti, saa oppia paljon. Työtä tehdessään ja lepohetkinään voi kyllä hyvin tarkastella luontoa ja sillä on aina jotain uutta näytettävänä.

Pojista oli ollut luonnontiede koulussa vastenmielistä ja läksyt oli luettu hosimalla. Nyt olivat pojat päättäneet syventyä luontoa koskeviin oppikirjoihinsa tarmolla. Varmaankin "luonnonmaisteri" tulisi olemaan mielissään.

Päivä oli poutainen ja heikko tuulen henkäily veteli viivoja selän vesiin. Aamulla aikaisin oli lähdetty ja saatu runsas saalis koukuista. Ne olivat rantalouhussa vasuun hyvin peitettynä. Kun ei hennottu isoja kaloja keittää rannalla, riipaistiin ongella kyrmyniskaisia selän ahvenia pataan.

Setä oli laskeutunut pehmeälle sammalelle lepäämään. Heikkikin valikoi itselleen loikomispaikkaa ja setä kutsui hänet luokseen.

Setä näytti harkitsevan, miten alettaisi, mutta kysyi sitten suoraan
Heikiltä:

— Ei enää. Mutta minä pelkään, että ne taas tulevat, kun koulu alkaa, ja…

— Eikö sinulla sitten ole siellä niin hyvää toveria kuin Laila? kysyi setä.

— Mutta kaikki pienet tytöthän ovat hyviä tyttöjä, ja onhan kai sinullakin siellä joku tyttö, josta hiukan pidät, sanoi setä.

Heikki ei sanonut siihen mitään. Olihan tosin yksi samanluokkalainen, maalarin Aili, josta hän hieman piti. Tosin hän ei ollutkaan missään suhteessa niinkuin Laila, mutta hänellä oli kauniit silmät ja hän nauroi oikein kauniisti. Ja sitten hän oli oikein hyvä. Kyllä hänet kannatti toverinaan pitää.

— No niin, hänen tähtensä sinun täytyy oppia pitämään kurissa kiusaavat ajatukset ja ruumiisi puhtaana. Ja myöskin oman itsesi tähden. Olenhan sinulle jo tästä puhunut paljon ja sinä ymmärrät, miten onnelliseksi tulee, kun voittaa pajat ajatukset. Eikö sinun ole nyt hyvä olla, kun tiedät olevasi sellaisesta vapaa?

— En, mutta minä luulen olevan siinä sitäkin tarpeeksi. Ei muuta kuin nostetaan pata kepin nenässä tuonne syvennykseen ja syödään siellä piilossa, muuten sedän ja Heikin rupeaa myöskin mieli tekemään.

Paavo otti kepin ja nosti pataa varovasti tulelta. Mutta keppi katkesi ja pata vieri kaloineen järveen.

Kumpainenkin ryntäsi tavoittamaan pataa ja sysäsi toisensa järveen. Vettä valuvina, surkeasti irvistellen noustiin sieltä ja Paavo harasi kaloja pataan.

— Elä itke iso poika. Hyviä nämä kalat ovat, vaikka vähän huuhtiintuivatkin. Ollaan hissuksiin koko asiasta, etteivät pääse nauramaan, toimitteli Paavo ja laitteli Niilon eteen parhaimpia kaloista. Kuitenkin hänenkin suupieltään nyki pahasti ja kurkkua kaivoi vahinko, joka oli varomattomuudessa tullut.

Heikki oli nukkunut, mutta setä nauroi pitkää naurua kalliolla ja pyyhkieli vesiä silmistään. Pojat olivat huomanneet sedän naurun ja Paavo sanoi:

— No nyt setä jo nauraa, mutta ei olla tietävinämmekään. Pitää kai pyytää setää, ettei kerro Lailalle eikä Heikille.

Kohta kuitenkin pojat nauroivat itsekin keitolleen, jonka liemi kellui siinä veden pinnalla monivärisenä läikkänä.

Viljaa korjattiin Hernemaan pelloilla. Tuleentunut, kullankeltainen ruis huojahteli viljavuuttaan täyteläisenä hiljaisessa tuulessa. Pojatkin saivat olla lyhteitä sitomassa ja se olikin heistä hauskaa työtä. Sormet tuntuivat ensin kovin aroilta, mutta setä sanoi, että ne kyllä pian tottuvat tähänkin työhön, koskapa olivat tottuneet kasvitarhan hoitoonkin.

Leikkuuväki hääri iloisena työssään. Iltapäivällä tuli Heikin ja Paavon äitikin mukaan ja pojat ihmettelivät, kun hän osasi leikata ruista.

— Tämä se, poikakullat, kaikkein kauneinta ja hupaisalta työtä onkin, sanoi äiti ja tätä pitäisi osata tehdä jokaisen. Ilman näitä maamiesten lainehtivia viljapeltoja oltaisiin pian hukassa.

— Kuulehan äiti, minä aion ruveta maanviljelijäksi, sanoi Paavo. — Setä kyllä opettaa minut oikein hyväksi maamieheksi.

— Hyvähän olisi, jos sinusta kunnollinen maanviljelijä tulisi, virkkoi äiti. — Se on vain pahinta, ettei ole meillä maata.

— Mutta setäpä sanoo, että pian tulee sellainen aika, että maata saa jokainen, joka haluaa. Mekin otamme sitten maata, äiti.

— Mutta ensin me kasvamme miehiksi ja lopetamme koulumme, sanoi äiti. — Setä kyllä on niin hyvä, että joka kesä opettaa sinua maamiehen tehtäviin.

— Ja ensi kesänä minä jo jaksan kyntääkin, kun tulen tänne Hernemaahan, päätteli Paavo urheasti.

Heikki näytti miettivän. Hänestä olisi kyllä ollut hauskaa olla maamiehenäkin, mutta mukavalta tuntui myöskin ajatella jonakin virkamiehenä oloa. Se olisi kuitenkin helpompaa.

Senpähän näkee, kun eletään, arveli hän pikkumiehekkäästi. Ehkäpä hänkin valitseisi maamiehen vapaan ammatin ja ottaisi itselleen sitten semmoisen soman tytön emännäksi, kuin Laila oli.

— Kun minä saan sitten talon itselleni, niin tuletkos sitten minulle emännäksi, supatti hän hiljaa Lailan korvaan. — Mutta et saa tästä puhua kellekään. Mitäs arvelet, eikö se olisi kovin hauskaa?

— Joko taas sanot nallikaksi, kivahti Paavo. — Saat uskoa, että mies minusta tulee! Ylioppilaaksi kun pääsen, niin silloin ostan talon, se on varma!

Paavo istui lyhdeläjälle levähtämään. Pientä maamiestä alkoi jo väsyttää.

— Ja kyllä sinä äiti nyt saat olla meihin tyytyväinen, sanoi hän hetken kuluttua. — Meistä on tullut viisaita miehiä tänä kesänä.

Äiti ei joutanut kauan olemaan Hernemaassa. Kun saatiin talvimarjat kerätyksi, lähti hän kaupunkiin. Siellä oli äidin juurikasvimaa ja sekin kaipasi vielä hoitoa ja Ynnikkiä lypsi siellä vieras, eikä Ynnikki siitä pitänyt.

Pojat näkivät tuskaisena päivien luisuvan käsistään. Kohta pitäisi heidänkin lähteä ja se oli kovin vaikeata ajatellakin.

— Niinpä lähde sinäkin kaupunkiin, pyysivät pojat — Lähde vaikka soppakouluun.

Olihan se lähenevän eron katkeruudessa pieni lohdutuksen pisara, että
Laila tulisi joskus kaupunkiin ja asuisi heillä.

Käytiin joka päivä marjaretkillä ja kalassa. Rannalla paistettiin kalaa ja äidin laittamat päivälliset Hernemaassa jäivät heiltä koskematta.

Mutta pian tulivat elokuun loppupäivät, ja äitikin oli jo kiirehtänyt tulemaan kotiin.

Täällähän heidän kotinsa oikeastaan olisi ollutkin, äiti kun vain olisi ollut täällä.

Alakuloinen päivä se oli, jolloin matkatavaroita laitettiin kokoon. Laila järjesti heidän matka-arkkunsa ja pojat katsoivat hänen puuhailuaan. Hän lauleli ja oli reippaalla tuulella, kuten tavallisesti.

— Pitäisikö minun itkemään ruveta? Eihän isot pojat saa tulla hentomielisiksi.

— Ei saakaan, sanoi Paavo. — Me olemme ihan suuria vätyksiä. Pianhan talvi kuluu ja silloinhan päästään jälleen Hernemaahan. Hauskaahan on koulussakin. Varsinkin nyt, kun Heikkikin on siellä ahkera.

Heikki muljautti epäluuloisesti veljeensä, mutta huomasi hänen hyvää tarkoittavan.

Aamulla piti jo lähteä ja illalla kuljettiin vielä kertaan tutut paikat, ja koko kesän valoisat muistot saivat mielen kaikesta huolimatta surunsuloiseksi.

Renki oli juuri tuonut hevoset pihaan, johon he sattuivat tulemaan kävelyretkeltään.

Tuimaa ravia lasketeltiin hakatietä ja pojat pysyivät nyt jo hyvin
Lailan kintereillä.

— No nyt on sekin hauskuus lopussa, sanoi Heikki, kun hevoset laskettiin veräjästä hakaan.

— Niin, tämän kesän hauskuus loppuu, mutta syksyn ilot ja talven riemut on edessä, puheli Laila järkevästi, — Minun mielestäni on ihmisellä aina riittävästi iloa, olipa missä tahansa, kun täyttää velvollisuutensa. Eikö niin pojat?

— Taitaapa kesätovereista tuntua ero vaikealta. Pianhan tästä jouluun päästään ja sitten saatte tulla tänne joululoman ajaksi, koska niin hyvin täällä viihdytte.

— Kuuletko Laila, mitä täti sanoo. Me pääsemme tänne jouluksi! Kyllä sinä täti olet sitten mainio!

— Muuten minä en olisi tullutkaan. Kyllä jouluna täytyy olla äidin mukana.

— Niin, ja minä tulen aina vain paremmaksi, sanoi Paavo. — Setä on sanonut, että kun kasvattaa itseään joka päivä, niin tulee oikein hyväksi.

Setäkin puhui vielä illalla pojille hyvin paljon samoista asioista, joista oli ennenkin puhunut ja lupasi tulla pian käymään kaupungissa. Eivät milloinkaan sanoneet pojat unohtavansa sedän neuvoja.

Elokuun yö oli lämmin ja kaunis, ja pojat eivät hennoneet mennä nukkumaan. Ikkunassa seisten katseltiin kirkasta siltaa, jonka kuu veti salmen yli.

— Ja kun ensin koulussa sivistää itseään, niin sitten tuleekin oikein kunnon maamies, arveli Paavo.

— Älä sinä aina minua nakertele. Olen minä yhtä älykäs kuin sinäkin ja kyllä Laila pitää minusta yhtä paljon kuin sinustakin.

— Tulkaa sieltä pian kahvipöytään, minulla on kaakku paistumassa. Ja sitten pitääkin jo pian lähteä laivalle. Tavarat vietiin sinne jo illalla.

Pojat ihailivat serkun käytännöllisyyttä. Että ihan kakunkin pyöräytti keskellä yötä.

Laiva tulla töhötti jo selän toisella rannalla. Koetettiin pysyä rohkeina. Laila lasketteli pilojaan, mutta ei saanut poikia enää nauramaan. Pianpa hänenkin täytyi kääntyä poispäin ja salata kirkkaat pisarat, joita alkoi vierähdellä.

Laiva laski laituriin eikä kauan siinä viivytellyt. Laila jäi kyyneleisenä laiturille.

PUNIKKI JA PORVARI.

Osmo oli päässyt äidin kanssa maalle, ja kesä oli kulunut hauskasti kylän lasten kanssa leikeissä ja onkimatkoilla. Keskikesä meni niin, ettei sitä oikein huomannutkaan ja joutui marjojen aika. Osmokin oli jo saanut maistaa äidin poimimia ahomansikoita, ja eräänä päivänä halusi hän lähteä itsekin äitiä auttamaan marjojen poiminnassa.

Äidillä oli sinä päivänä muuta tehtävää, ja niinpä hän lupasi Osmon marjamatkalle naapurimökin pojan kanssa.

— Mökin Arvo tietää kaikki hyvät marja-ahot ja hän on hyvä poika, saat mennä hänen kanssaan, sanoi äiti.

— Mutta minä en lähde punikkien kanssa marjaan, tuhahti Osmo. — Jääköön sikseen koko puuha.

Äiti hämmästyi koko lailla Osmon huudahdusta. Oliko hänen hyvän ja kiltin poikansakin poveen kylvetty puoluevihaa ja kovaosaisten halveksumista?

— Eihän Arvo ole mikään punikki, sanoi äiti. — Se nimityshän on jo vanha ja sopimattomana jätetty pois, eikä poju saa enää milloinkaan sanoa ketään punikiksi.

— Sanovatpa koulussakin hyvin monet pojat punikiksi sosialistien poikia, varsinkin yläluokkaiset, jotka olivat vapaustaistelussa mukana, sanoi Osmo.

Äiti ajatteli tätä ja se koski häneen kipeästi. Hän ei ollut tällaista edes aavistanutkaan. Nyt täytyisi hänen Osmolle puhua tästä ja saada hänen nuori mielensä oikealle tolalle.

— Tulehan Osmo tänne puutarhamajaan, niin puhutaan siitä asiasta, sanoi äiti.

Osmo oli kovin halukas kuulemaan, mitä äiti sanoisi. Ainakin kaksi poikaa, joita toiset sanoivat tuolla rumalta kuuluvalta nimeltä, olivat oikein ahkeria ja eteviä poikia. Opettajatkin heitä kiittivät. Oli tosin joukossa sellaisiakin poikia, jotka sanoivat taas vuorostaan toverejaan porvareiksi, ja sanoipa joku poika lahtariksikin muuatta toveriaan, mutta sai siitä karsseria. Osmo ei tietänyt, rangaistiinko poikia punikki-nimityksestä, mutta ainakin kerran hän kuuli rehtorin opettajahuoneessa ankarasti nuhtelevan muuatta poikaa sen johdosta.

— Etköhän luule, että jos opettajat kuulisivat tällaiset nimitykset, rankaisisivat he siitä ankarasti? kysyi äiti Osmolta.

— Kyllä kai, mutta he niin harvoin sitä kuulevat, jos joku koulun pihassa niin sanoo, virkkoi Osmo.

— Silläpä se saa jatkuakin. Ja sellainen on kovin rumaa aikuisille ja vielä rumempaa lapsille.

— Eivät kaikki ne, joita on punikiksi sanottu, ole itse siihen syyllisiä, mistä tämä nimitys on heille annettu. Jos he erehtyivätkin tekemään pahaa, niin se oli vain sen syy, ettei heitä oltu opetettu hyvää tekemään jo lapsena, niinkuin teitä koulussa ja kotona opetetaan. Heillä oli nälkä, eivätkä he osanneet erottaa pahaa hyvästä, ja pahat ihmiset saivat heidät tekemään pahaa lähimmäisilleen. Heille oli harvoin opetettu lausetta: "rakastakaa lähimmäistänne, niinkuin itseänne". Ja nyt on jo se aika, jolloin tällaista veljesvihaa oli unohdettava, ja kaikkien lasten pitää olla hyviä toisilleen.

— Sinun pitää sanoa hänelle, että se on väärin ja että lapset eivät saa siten nimitellä toisiaan ja olla oikein hyvä ja ystävällinen hänelle.

— Se onkin kokonaan toinen asia, sanoi äiti. — Pahoja ihmisiä on kyllä olemassa, jotka koettavat myrkyttää hyvien ihmisten mieltä, mutta sellaisillehan ei voi mitään. Ihmisten täytyy kärsiä heitäkin joukossaan ja koettaa tehdä paremmiksi. Jos he taas eivät tahdo tulla hyviksi, niin he pysyvät pahoina ja saavat siitä kerran rangaistuksen.

— Siihen on niin monta syytä. Hyvin usein ihmiset ovat laiskuutensa vuoksi köyhiä ja siinä tapauksessa pysyvät he aina köyhinä, vaikkapa heitä alituiseen avustettaisiinkin. Työ ja tarmo pelastaa aina ihmisen köyhyydestä. Ja hyvin monet tulevatkin sillä rikkaiksi, että tekevät oikein lujasti työtä. Mutta sitten on sellaisiakin rikkaita, jotka keinottelulla ovat koonneet rikkautensa ja se on väärin ansaittua rikkautta.

— Mitä se keinottelu oikein on? kysyi Osmo. — Minulta kerran koulussa koetti yksi poika keinotella sinun antamaasi rahakukkaroa. Onko se sellaista?

— Siitä olisi toverisi hyvin vähän hyötynyt, vaikka se ei olisikaan ollut hänelle oikein saatua tavaraa. Keinottelu on sellaista, kun tahtoo elää toisen kustannuksella ja päästä niin vähällä työllä rikkaaksi kuin mahdollista. Jos joku tavara myydään moneen kertaan ja jokainen tahtoo sillä voittaa mahdollisimman paljon, on se keinottelua. Ja sitä on niin monenlaista, mutta puhutaan tästä sitten toisella kertaa. Mene nyt Arvon kanssa marjoja poimimaan ja ole kiltti hänelle.

— Kyllä, minä koetan olla. Mutta sanohan äiti vielä yksi asia minulle, pyysi Osmo.

— Kovinhan sinä nyt uteletkin, naurahti äiti. — Oikeata työtä on niin monenlaista. Nämäkin maamiesten työt ovat oikeita ja hyödyllisiä ja opettajanne koulussa tekevät oikeata työtä; ne jotka rakentavat taloja ja häärivät tehtaissa, ja tiedemiehet ja keksijät, jotka työllään onnellistuttavat ihmiskuntaa, ja monet muut.

— Ja merimiehet, sanoi Osmo. — Minä varmasti rupean merimieheksi, äiti. On niin mukavaa, kun saa kävellä laivan kannella ja pääsee vieraisiin maihin.

— Kyllä, äiti. Enkä minä sano enää koskaan vasikoitakaan punikiksi, lupasi Osmo urhoollisesti.

Arvo oli samanikäinen poikaviikari kuin Osmokin, mutta hirveän äkäinen. Hänet oli ärsytetty äkäiseksi ja epäluuloiseksi. Hänen täytyi saada ensin miettiä, ennenkuin suostui lähtemään Osmon kanssa marjaan.

— Jos minä lähden sinun kanssasi mar-rljaan, niin sinun pitää olla siivolla minun kanssani, muuten minä mätkäytän har-rltijasi tanter-rleeseen, sanoi hän Osmolle.

— Rr-likkailla niitä on vain ja talollisilla, mökkiläisillä on puoskia ja musikoita ja kakar-loita, sanoi Arvo.

— Yhden arvoisia ne ovat köyhien ja rikkaitten lapset, kun vain ovat hyviä toisilleen, sanoi hän.

— Nyt out er-rleyksissä, ei ne yhenar-rlvoisiksi tule milloinkaan, porlvar-lien lapset ja köyhien kakar-rlat.

Osmo katsoi silmät suurina toveriaan. Hän tuntui olevan kovin varma mielipiteissään.

— Ei meidän lapsien sovi sanoa porvari. Ei se ole oikein, sanoi hän ja huomasi nyt Arvon vuorostaan uteliaasti tarkastelevan häntä.

— Isontalon Toivo sanoo minua vielä ynnikiksi ja se pistää niin pir-rlusti vihakseni.

— Taitaa olla, mutta kun isä ja äitikin kir-rloaa, niin siitä on opittu mekin puoskat noituilemaan. Isä noituu syödessäänkin, jatkoi hän.

Arvo oli äsken tuntenut jostain syystä hyvästyvänsä Osmoon ja hänen teki mieli olla hyvä Osmolle. Osmohan ei pitänyt siitä, että lapset haukkuivat toisiaan.

— Mutta saattaa sinustakin tulla, kun koulua käyt, arveli epäluuloiseksi kasvanut mökin poika.

— No ne eivät vissiin ole por-lrvar-rlia, tuumaili Arvo, ja yhä enemmän tunsi hän voivansa luottaa toveriinsa.

Osmolla oli siistit ja puhtaat vaatteet ja siinä oli Arvon mielestä kuitenkin hämärä seikka; olikohan tuo toinen tosissaan? Hän huomauttikin siitä toveriaan.

— Minun isäni ja äitini ovatkin ahkeria ja minä saan hyviä vaatteita, sanoi Osmo. — Äiti sanoo, että kun on vain ahkera, niin ei puutu mitään.

— Se on valetta, jurahti Arvo. — Minun isäni ja äitini tekevät aina työtä, mutta meillä puoskilla on vain tällaiset vaatteet. Porr-rlvarlit ne niin sanovat, että kun on ahkeria niin kaikkea saa, päätteli Arvo. Olihan hän sen niin usein kuullut isän ja äidin sanovan.

— Puhutaan onkimisesta ja muusta, tokasi hän toverilleen. — Oletko sinä käynyt ongella?

— Olen minä käynyt ja saanutkin, oikein isojakin ahvenia. Heinälammessa onkin oikein suurlia vvotkaleita, kun vain onnistuu saamaan. Yhtenä päivänä oli siellä Isontalon Toivokin ja kun se rlupesi tekemään minulle kiusaa, löin minä sitä terlvanahtarlilla päähän.

— Ei tullut Ei se Toivo toki uskalla tulla kiinni minuun, semmoinen rlruipelo. Kintutkin kuin itikalla. Selkään uhkasi minua annattaa, mutta eipä tuota ole kuulunut.

— Tule minun kanssani ongelle, niin ei riidellä, sanoi Osmo. — Mitä se sinulle teki?

— Se onkin sitten paha poika, päätteli Osmo. — Silloinko se sinua ynnikiksi sanoi?

Istuttiin kivelle ja Osmo jakoi äidin antamat eväät; antaen niistä puolet Arvolle.

Arvo söi ja mietti. Pienet aivot ponnistivat kaikkensa, selvittääkseen syyn, miksi Osmolla oli niin makeita voileipiä ja hänen kotonaan syötiin mustaa leipää ja voita ei ollut kuin toisinaan. Osmolla oli kauniit vaatteet, mutta hänen omasta takalistostaan riippuivat riekaleet. Väliin ei ollut housuja ollenkaan.

Osmo antoi kuitenkin hänelle voileivistään ja puheli ystävällisesti. Olkoon miten tahansa, Osmo on hyvä poika ja hänelle täytyy olla myöskin omasta puolestaan hyvä. Kaiken tämän vastapainoksi kun ajatteli Toivoa, repäisi kiukku pientä povea. Niinpä Arvo sanoa tokaisikin:

Osmo ihmetteli toverinsa ajatusjuoksua. Mistä hän nyt Toivon sai päähänsä? "Ynnikki" johtui Osmon mieleen ja häntä rupesi naurattamaan.

Poika käänsi kasvonsa poispäin Osmosta ja hänen silmissään välähti pidätetty viha. Noin sitä saatetaan nauraa, vaikka ollaan olevinaan hyviä.

— En minä sinulla naura, sanoi Osmo. Sillä ynnikki-sanalla vain, kun se on minusta niin hassu.

Arvo ei virkkanut mitään. Ajatteli, että parasta olisi ollut lähteä yksin marjaan. Osmokin saattoi pilkata.

Se tuntui melkein kipeältä ajatella, kun hän oli kuitenkin osoittanut hyvyyttä köyhän mökin pojalle.

Osmo kertoi läksyistään ja minkälaista oli koulussa ja Arvo unohti pian mielipahansa. Hänkin olisi tahtonut niin mielellään kouluun, mutta isä ja äiti olivat köyhiä. Ei käynyt koulua ajatteleminenkaan.

Mentiin taas toiselle aholle ja lehmäkarja tuli heitä vastaan.
Villainen sonni möyrysi ja väänsi niskaa pojille.

Arvolla oli nyt hyvä tilaisuus näyttää pelottomuuttaan.. Samalla hän tahtoi suojella toveriaan.

— Se oli Isontalon härlkä, selitti Arvo palattuaan. — Minä annoin sille kurlanssia. Rlikkailla on nuo hä-rlätkin niin ylpeitä, ettei köyhä tahdo päästä ohi kulkemaan, sanoi hän.

Osmo ihaili Arvon rohkeutta. Hän ei malttanut olla siitä sanomatta
Arvolle. Ja sitten jatkoi hän kuin hyvitykseksi:

Arvo hipaisi lakin reunaa Osmolle hyvästiä sanoessaan niinkuin oli nähnyt aikuistenkin tekevän ja huusi vielä hänen jälkeensä:

LOKKILUODOLLA.

Kesä, ihana, kouluhuolista vapaa kesä. Rannan pojat, Jaakko ja Lassi, valmistelivat veneretkelle lähtöä. Naapurissa oli muutamia kesälomaansa viettäviä poikia ja heitä oli pyydettävä mukaan.

Lokkiluodolle, selän keskellä olevalle saarelle, oli aikomus mennä ja ottaa onget ja uistimet, padat ja pannut mukaan. Saaressa oli vanha verkkomökki ja siinä sopisi nukkua sateella, ja poudalla oli kallio lämmin.

Jaakko oli viidentoista ja Lassi kuudentoista ikäinen, vahvoja, punakoita poikia. Läksyt eivät liioin tehneet heille kiusaa, ne koulussa ollessa sukaistiin sukkelaan valmiiksi ja sitten pötkittiin kaupungille hurjailemaan.

Väliin tästä hurjailusta saatiin muistutukset ja kerran jo karsseriakin, mutta eihän siitä sen pahempaa kuitenkaan tullut, vaikka äiti oli sanonut usein heille, että he varmaankin saavat pian eropassit koulusta rajuutensa takia.

Pojat hakivat aina naapurista Jallun ja Mikin toverikseen ja sitten leikittiin intiaanileikkejä ja oltiin sotasilla, ratsastettiin ja soudettiin selkäluodoille onkimaan jukuripääahvenia.

Se oli hauskaa ja siinä ei joutanut mitään huonoa ja nuoruudelle vaarallista ajattelemaan. Illalla oli niin väsynyt, että nukkui heti, ja aamulla juostiin suoraapäätä sängystä järveen.

Ja vaikka joskus leikeissä saatiin pikku mustelmia ja kuhmuja, unohtuivat ne pian. Reippaus ja rohkeus olivat Jaakon ja Lassin ihanteita.

Vaikka äiti joskus hieman kieltenkin keikkumasta, oli hän tyytyväinen pojistaan ja isä vielä sitä enemmän.

„Tulee teistä miehiä, kun vain ette syrjäytä koulutehtäviä”, sanoi hän.

— Juoks' hakemaan kahvipannu ja kahmaise kannuun kahvimaitoa, sanoi Lassi. — Minä otan sill'aikaa kastematoja tuohiseen. Tänä päivänä kiskotaan taas ahventen suut vääräksi.

Kesänaapurit tulivat ja molemminpuoliseksi tervehdykseksi kajautettiin aikamoinen sotahuuto. Jaakko juoksi syli täynnä äidin antamaa evästä; kahvipannu lekutti käsikynkässä.

Lassi istui vanhimpana perään ja Mikko souteli Jallun kanssa. Jaakko hoiteli purjetta.

Pojat olivat yhtämittaa äänessä. Kuohahteleva nuoruuden voima ei antanut aikaa vaikenemaan. Puhuttiin puuta heinää ja pikkukaupungin koulumurre tahtoi väkistenkin tulla totutulla tavalla puheeseen. Siitä oli jo päätetty luopua, mutta kun oikein innostuttiin jostakin asiasta, ei muistettu sitä välttää.

— Kuulkaahan pojat, nyt me vihdoinkin lopetamme tämän sekasotkun puhumisen, sanoi hän. — Kun meillä on kuitenkin jotain niin kaunista kuin kirjakieli, ja tässä kielimiehiksi aiotaan, niin nyt tehdään pyhä päätös, ettei enää sanaakaan koulumurretta, eikö niin pojat?

Rannat jäivät taakse ja laine lipatteli venheen laidoissa. Väkevän sininen ulappa huikaisi silmiä. Pojat olivat lukeneet Jack Londonin merijuttuja ja kuvittelivat olevansa etelämerillä. Siitäkös hauska leikki syntyi.

Taival oli kuitenkin merimatkaksi liian lyhyt ja venheen kokka kolahti saaren rantakallioon. Eväät kannettiin kallioluolaan, ettei alkuasukkaat, sammakot ja vesilinnut, niitä löytäisi, ja sitten kiskaistiin venhe kanervikkoon.

— Niinkuin se jo ei ennestään olisi, sanoi Lassi ja kietaistuaan paidan yltään paljasti toisille pojille niin ruskettuneen ihon kuin tervan.

— Miten sinä olet pintasi saanut noin kauniiksi? kyselivät pojat. —
Neuvo meillekin.

— Kun paahdoin päiväkaudet itseäni auringossa, eikä tullut nahka mielestäni oikein ruskeaksi, otin hienoa tervaa ja notkeaksi lämmitettynä vetelin sitä nahkaani ja nytpä se onkin noin kauniin ruskeata joka paikasta.

— Minä ihmeen aikana sinä nahkasi tervasit? ihmetteli Lassin veli, joka ei ollut toimituksesta tietänyt mitään.

— Voi, jos nyt olisi tervaa, niin minäkin saisin nahkani kauniiksi, arveli Jaakko.

— Ei siitä ole puutetta. Venheen kokkatuhdon alta löydät tervakipon.
Vedä vain nahkaasi!

— Pannaan se pataan ja lämmitetään notkeaksi, niinkuin Lassekin on tehnyt, sanoi Mikko.

— Siihen ei panna tervaa, ennenkuin sillä on keitetty ainakin kerran kalaa, sanoi Lassi.

Jaakko tahtoi heti pataa. Syntyi riita ja käsikähmä padasta, jolloin sen mustasta kyljestä saivat riitapuolet nokiläikkiä ihoonsa.

Lähellä oli pieni saari. Sinne olivat Lassi ja Jaakko jo kerran ennenkin uineet Lokkiluodolta.

— Lähtevätkö pojat saareen? kysyi Lasse. — Mennään etsimään vesilintujen pesiä. Niillä taitaa olla jo pian poikaset.

— Noo, iso poika, ja kyllä me autamme, jos hätä tulee, lupasi Jaakko.
Lassi oli ensiksi saaren rannalla. Mikko pääsi sinne lopen väsyneenä.

— No jää sitten tänne, sanottiin arvelematta Mikolle, ja hänen täytyikin jäädä rannalle, kun toiset lähtivät takaisin.

Mikko pui rannalla nyrkkiä ja lopulta jo alkoi möllöttää, — Kyllä minä vielä teille näytän, senkin vasikat. Malttakaahan, kun pääsen saareen, niin revin tukan päästänne.

Päästyään Lokkiluodolle, eivät pojat näyttäneet olevan Mikosta tietävinäänkään. Menivät ongelle ja kun Mikko näki, miten hyvin ahven söi onkea, kiukutti häntä vielä enemmän. Hän karjui äänensä käheäksi ja kuuli, miten toiset vain nauroivat.

— Minä olisin tullut jo ennemminkin, mutta eivät laskeneet, sanoi hän.
— Nyt. jos syövät meiltä vielä keiton kaikki, hätäili Jaakko.

— Mennään ongelle ja keitetään uutta. Sano Jaakko, mitä me oikein tekisimme heille?

Mikosta tuntui hyvältä, että Jaakko näin asettui hänen puolelleen, kun kerran toiset olivat käyneet hävyttömiksi.

— Kun huomenna palataan ja lähtiessä uidaan, otat sinä Jallun ja Lassen vaatteet ja kätket visusti. Antaa heidän mennä Aatamin paidassa kotiin.

— Mutta jos pojat alkavat vaatia vaatteitaan? Meitähän he voivat siitä kuitenkin syyttää. Taisi tulla keksityksi huono keino.

— Niin, ja he saattavat meitä vaikkapa mukiloida eikä se käy, sanoi Mikko. — Minä en halua tulla peitotuksi. Koetetaan miettiä parempi kolttonen.

Jaakko tuijotti venheen pohjaan ja näytti miettivän. Mikko tarkkaili, aloittaisivatko toiset ruokailun, ennenkuin he joutuivat rantaan.

— Pistetään vaatteet venheen kokkaan ja lasketaan venhe tuuliajolle, sanoi Jaakko hiljaa, etteivät pojat kuulisi. — Sittenpä saavat uida tarpeekseen.

— Niin me teemme, riemuitsi Mikko. — Mutta ei sanaakaan siitä. Ei olla tietävinämmekään koko puuhasta.

Noustiin maihin ja hyökättiin kalapadan kimppuun. Pojat möykyttivät jo mureita ahvenia suihinsa.

— Semmoinen lellipoika olisi saanut jäädä saareen, sanoi Jallu. —
Olisimme me auttaneet, jos olisit ruvennut välille jäämään.

— Menkää hakemaan luolasta lisää leipää ja tuokaa piimähinkki, komensi
Jallu. — Kun me kerran keitonkin keitimme.

— Eipä ei. Se on siitä hyvä keino, ettei meitä voida epäillä syyllisiksi venheen karkaamiseen, sanoi Mikko.

— Entäs, jos vene menee niin kauaksi, ettei pojat saa sitä kiinni? Tämä taitaa olla vähän vaarallista peliä.

— Noo, ei ne lähde sitä takaa ajamaan, jos niin kauaksi ehtii mennä. Ja se riippuu siitäkin, minkälainen on tuuli, arveli Mikko.

— Tuokaa pian piimää ja leipää, huudettiin heille, ja poikien piti jättää neuvottelu sikseen.

— Tuumailtiin tässä Jaakon kanssa yhdessä laskea illalla pitkäsiima, eikä huolia teitä mukaan, koskapa olitte minulle hävyttömiä, sanoi Mikko, eikä ollut muusta tietävinäänkään.

— No menkää vain. Me laitamme Lassen kanssa sill'aikaa oikein komean illallisen, lupasi Jallu.

Päivällisen jälkeen loiottiin kalliolla ja luettiin Kiven Veljeksistä parhaita paikkoja. Julistettiin tarinakilpailu, johon kaikki saisivat ottaa osaa, ja yhdessä arvosteltaisiin tulokset.

Jallun tarina julistettiin voittaneeksi kilpailun ja tästä hyvästynyt
Jallu lupasi laittaa oikein suussa sulavan illallisen.

Illalla saivat Jaakko ja Mikko laskea pitkän siiman ja pohtia uudelleen suunnitelmaansa kepposta.

— Mitäs, jos vene menisi niin kauaksi, etteivät sitä pojat tavoita ja jäädään niin neuvoin kaikki saareen, sanoi Jaakko.

— No ei se mitään. Kylläpähän tulevat hakemaan, kun ei kotiin kuulu ja ahvenia ongitaan muonaksi, sanoi Mikko.

— Niinpä sitten olkoon päätetty, julisti Jaakko. — Ennen uintia jätetään venhe hyvin vähän kiinni kallion laitaan, ja toinen käy sitten sopivassa tilaisuudessa irroittamassa sen ja antamassa sille alkuvauhtia.

Yöksi rakensivat pojat kalliolle hongan pölkyistä nuotion, ja tyveniä vesiä katsellen ja käen kukuntaa kuunnellen nukuttiin.

Aamupäivä meni pitkäsiimaa kokiessa, ja kun se antoi runsaan saaliin, suoritettiin intiaanitanssi kalliolla kalastuksen kunniaksi. Sopisi ylpeillä äideille ja siskoille hyvin onnistuneesta kalaretkestä.

Eilen toimittamatta jäänyt tervaaminen suoritettiin nyt hehkuvassa auringon paahteessa, kun terva oli ensin padassa lämmitetty.

— Kas, miten hyvin se menee nahkaan, ihaili Jaakko ja Jallu. Olisipa nyt kelvannut näyttää ihoaan kotijoukoille.

— Nyt on parasta hiukan liotella ihoaan, koskapa sitä niin hirveästi kuumottaa, sanoi Jallu. — Murjaanit järveen!

Jaakon ja Mikon sydän takoi kiivaammin, mutta koetettiin olla huolettoman näköisiä kaikesta. Tuuli oli hyvä ja mantereeseen päin lähtisi vene viilettämään, ja kun se oli toisella puolella saarta, kuin poikien majapaikka, eivät Lassi ja Jallu tietäisi mitään, ennenkuin venhe olisi jo kaukana.

— Voi turkkilainen, kun venhe on karannut! huudahti hän, — Kuka peikkolainen sen kytki niin huonosti.

— No voi sun saksan sakilainen! kivahti Jallukin, ja pojat hokivat sitä samaa kuin toisetkin.

— Lähtään uimaan ja otetaan se kiinni, sanoi Jallu ja alkoi jo vedellä voimakkain ottein selälle.

— Ei sitä tavoita enää minkäänlainen uimari, julisti Lassi. — Nyt on vain otettava selvää, kuka venheen on kytkenyt niin huonosti, että se pääsi karkaamaan. Ja sen minä sanon, että sen ilkimyksen korvat kuumenevat.

Tutkittiin asiata ja tulos oli Lassille masentava. Hän oli viimeksi käynyt veneellä viemässä rantarisuun lisää männynhavuja.

— No koska minä olen joutunut syylliseksi, niin jokainen teistä saa livauttaa minua korvalle, mutta tehkää se kepeällä kädellä, koskapa teitä on niin kovin monta rankaisijaa.

— Ei muuta kuin pieni livaus vain, oli Mikon ja Jaakon mielipiteenä. —
Onhan tässä otettava huomioon lieventävät asianhaarat.

Ja sen sijaan kuin Jallu antoi navakan tillikan Lassille, hipaisivat toiset pojat Lassin korvalehteä hieman vain sormen päillään.

Lassilla oli kiivas luonto, jota hän ei osannut vielä kylliksi hillitä, ja nyt se kuohahti siitä, että Jallu tahtoi kovempaa rangaistusta hänelle kuin toiset.

— Sinä olet sakin jukuripää ja sinua on pehmitettävä, sanoi hän, ja pian kieriskelivät pojat kalliolla ja kanervikossa ankarassa sylirysyssä.

— Ei se pahaa tee Jallulle pieni kuranssaus, sanoi Mikko. — Mitäs ei tyytynyt toisten päätökseen.

Kun nujellus lakkasi, katseltiin mustelmia ja naarmuja, joita oli saatu kanervikossa.

— Kyl-lä. Samallahan sitä sait sinäkin, mutta sinun kauemmin tervassa ollut pintasi kesti risujen raapaisuja paremmin kuin minun, sanoi Jallu.

— Mutta mitäs tästä. Pääasia on se, että nyt olemme kuin hiiret loukussa. Sinne meni vielä meidän riitatoverien vaatteet. Kuka käskikin meidän niitä venheeseen riisumaan. Se oli noloa, se…

— Ja pysyy siellä. Saamme odottaa, kunnes tulevat sydän kurkussa meitä katselemaan, arveli Mikko.

— Pata jäi ja onget, kahvipannu ja sokerit meni veneen mukana, ilmoitti
Jaakko, joka oli jo tehnyt tutkimuksen.

— On jäänyt varmasti. Pistin sen kallion koloon, sanoi Jallu. — Mitäs muuta kuin onkimaan ja ahvenia pataan.

— Eihän vain liene siinä nujakassa aapeluksemme, Seitsemät Veljekset, hävinnyt? kysyi Jallu.

Päivä paistoi ja kallio poltteli jalkapohjia. Veneen menetys ei surettanut liioin. Ainahan keinoja löytyi, kunhan vain aurinko paistoi ja ruoka riitti. Ja sitä taas sai, kun vain heitti siiman kalliolta veteen. Ahvenet hyppivät ihan maan ja veden rajassa.

Jallu oli mennyt veljensä kanssa puita noutamaan nuotioon ja Lassi kyykötti kallion reunalla odotellen ahventa onkeen. Jaakko oli onkineen vähän matkan päässä. Hän nauroi.

— Sitä, kun sinulla ei ole vaatteita ja saat yöllä paahtaa itseäsi kuin neekeri nuotiossa.

Lassi oli löytänyt saaresta muutamia kuivia hirsiä, joista saisi lautan, kun olisi millä se sitoa kokoon. Sitä hän nyt mietti siinä seuratessaan kylläistä ahventa, joka repi syöttiä, mutta ei haukannut sitä rohkeammin.

Olisipa vain köyttä, jolla solmiaisi puut yhteen ja sitten vielä purje.
Poikien paidoista ja housuista ei sitä taitaisi saada kokoon.

Pojat jättivät onkensa ja juoksivat viidakkoon. Mustikat olivat kesän ensimmäisiä heille ja halulla käytiin niihin käsiksi. Siinä vierähtivät tunnit huomaamatta ja päivä alkoi olla illoillaan, kun pojat palasivat kalliolle. Koetettiin onkia, mutta ahven ei syönyt enää.

— Oikeastaan me emme mitään päivällistä tarvitsekaan, kun jokaisen maaru on mustikoita täysi, arveli Jallu.

— Mutta kotiin paluuta meidän olisi pohdittava ankarasti, sanoi Lassi.
— Minulla olisi hyvä keino, mutta siinä on yksi niksi.

— Ei ole köyttä. Saaren rannalla on ainakin kahdeksan vankkaa hirttä, ja niistä me voisimme laittaa lautan, kun olisi vain nuoraa.

— Sitä me saamme Koivunvesoista vaikka kuinka… voimme niillä kyllä sitoa lautan kokoon, sanoi Mikko ja kimpaisi metsään vitsaksia noutamaan.

— No nyt ei siis puutu muuta kuin kiireesti lautan tekoon, sanoi Lassi. — Sattui vielä niin mainiosti, että puut ovat mantereen puoleisella rannalla. Ei muuta kuin heti purjetta laskemaan.

Puut olivat raskaita ja vaivoin saatiin ne vieritetyksi veteen. Kun lautta oli valmis, aleni jo aurinkokin kaukaisen rannan taakse ja tuuli laimeni.

— Näyttää siltä, että yöksi tulee aivan tyyni, mutta voimmehan soutaa lauttaa maihin, sanoi Jallu.

— Tahi odottaa aamua, jolloin tuuli kantaa meitä soutamattakin, arveli
Lassi.

— Millä me soudamme, kun ei ole airoja. Ja sitäpaitsi me palellumme lautalle, kun ei ole vaatteita, sanoi Jallu. Parasta, kun viritämme nuotion ja odotamme aamua.

— Mutta minulla on niin turkkilaisen nälkä, eikä ole enää leipääkään, sanoi Lassi. — Kyllä me lämmintä saamme, kun melomme oikein vahvasti seipäillä.

Mikko oli taas kähminyt verkkomökille ja toi nyt sieltä vanhan sarkapalton, joka kai oli Lassin ja Jaakon isältä joskus sinne jäänyt kalamatkoilla oltaessa. Toinenkin, vielä kuluneempi vanha takki löytyi ja Mikko palasi meluten saaliineen.

Sitä odotellen tehtiin nuotio ja jokainen sai nyt koettaa parastaan tärinäin kertomisessa, että aika paremmin kuluisi.

Lassi oli huomannut eteläisellä ilmanrannalla pilven kasvavan ja piti sitä silmällä. Kohta alkoikin haapa kalliolla hiljaa humista ja veden pintaan syntyi tummia juovia. Pilvikin etelän taivaalla kasvoi kasvamistaan ja siellä välähti joskus salama.

Pian alkoivat laineet lipattaa kallion laitaan ja pojat tunsivat selvästi tuulen kiihtyvän.

Nyt lautta irti ja mars matkalle! komensi Lassi. — Tulee pian sade ja silloin ei ole täällä kovinkaan hauskat olot.

Lautta kannatti hyvin. Melottiin tuulen avuksi sauvoimilla, ja lautta eteni rannasta paremmin kuin olisi osattu odottaakaan.

— Tämäpä on suurenmoista! kehasivat pojat. Sarkaviitasta laitettiin vielä purje, ja se lisäsi vauhtia. Jallu sai väliin lainata Lassille takkiressuaan ja onneksi oli tuulikin lämmintä ja se kiihtyi joka hetki. Laineet keinuttelivat jo lauttaa, niin että oli varottava siltä syvyyteen suistumasta.

Ukkonenkin jyrähteli jo ja salamat valaisivat tummentuvaa taivasta. Vakavina katselivat pojat mantereen rantaa ja vuoroin taakseen, jossa taivas yhä synkkeni. Ulappa kuohui jo valkopäälaineissa ja poikien täytyi laskeutua polvilleen lautalle pysyäkseen sillä. Sitäpaitsi täytyi Lassin ja Jallun meloa voimiensa takaa estääkseen kylmää, joka tahtoi väkisinkin puistatella ruumista.

Jyrisi yhä ankarammin, ja Mikko alkoi vetistellä, mutta ei sanonut mitään. Häntä vaivasi se, että oli näin aiheuttanut Jaakon kanssa heille kaikille yhteisen kärsimyksen. Olisi jo pitänyt tunnustaa, mutta Mikko pelkäsi, että hänet heitettäisiin Jaakon kanssa uimaan.

Jaakko oli kovin kalpea. Hän ei miettinyt muuta, kuin että rannalle päästyä on heti tunnustettava asia pojille, vaikkakin he kuinkakin peittoaisivat. Ei mitenkään voisi jättää tunnustamatta. Ja nyt kun sen tekisi, olisi kuranssauskin ehkä lievempi, kun pojat olivat väsyneitä.

Ranta oli enää vain noin puolen kilometrin päässä, kun jyrähti entisiä ankarammin ja sadepilvi puhkesi. Vettä tuli, niin että romisi.

Pojat luulivat nyt jo voivansa loppumatkan uidakin hätätilassa ja se antoi jälleen varmuuden tunnetta.

— Jopa nyt aivan kaatamalla sataa, sanoi Jallu ja vilu tärisytti pojan leukoja.

— No kyllä minun puolesta vaikka seipäitä. Siinä tämä poika kestää, missä toinenkin, kehaisi Jallu.

Lautta alkoi kolista rantakivillä ja odottamatta sen kokonaan rannalle ajautumista pojat kahlasivat maalle. Ei siitä ollutkaan pitkä matka veneelle, joka oli heiltä karannut. Se vedettiin kiireesti maalle ja sitten hurjaa juoksua kotiin. Vaahtopäälaineissa ei viitsitty enää lähteä venhettä, soutamaan.

Vasta puolitiessä kotimatkaa huomasivat pojat, että heidän vaatteensa olivat unohtuneet venheeseen.

Peräkkäin paineltiin rantaa pitkin ja pellon poikki oikaistiin suoraan saunaan.

— Sitä jo ajattelinkin, sanoi Lassi. — Kylläpä siitä vielä nahkanne kuumenee.

— Mutta rankaisu pitää toimittaa ihmisiksi, tokaisi Mikko. — Mitäs kiusasitte minua saaressa.

Lassi mietti, että vähällä taitavat pojat siitä päästä, kun kerran hyvin oli seikkailusta selvitty. Ja olihan ollut oikeastaan hauskakin se lauttakyyti. Seikkailua!

— Ovatpahan toki vielä hengissä, sanoi hän. — Minä olen jo ollut niin levoton teidän tähtenne. Tulkaa sitten lapsikullat syömään, kun joudutte.

Lassin olisi tehnyt mieli selvittää matkansa seikkailu äidille, mutta se jäi seuraavaan päivään. Nyt nautittiin löylystä, joka teki kovin hyvää tervaiselle iholle.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK POIKIEN KIRJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Poikien kirja

POIKIEN KIRJA

SISÄLLYS:

JONNI-SEDÄN LUONA.

PUNIKKI JA PORVARI.

LOKKILUODOLLA.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE