The Project Gutenberg eBook of Laivuri on rakastunut, by W. W. Jacobs

Lontoolainen kuunarilaiva "Merilokki", omistajansa laivuri Wilsonin kuljettama, oli juuri saatu täyteen sementtiä Northfleet'issä, mistä oli aikomus purjehtia Brittleseaan. Joka tuuman ala oli sullottu täyteen. Sementti, mikä rikkinäisistä tynnörien raoista oli päässyt levenemään, teki kunniallisten meripoikain partaiset naamat melkein aavemaisiksi, ja lakaistessa leveni se vielä keittiöönkin, sekoittuen päivälliseksi laitettavan lihapasteijin ryyteihin.

Vasta kun kansi oli pesty ja kuunari taas loisti puhtaana ja sievänä, ehti perämies ajatella omaakin siivoustaan. Oli kaunis ja lämmin toukokuun päivä, ja pieni osa lastista oli tarttunut hänenkin hiuksiinsa ja hikiseen otsaansa. Kajuuttapoika, tietäen tarpeet, oli tuonut ämpärin puhdasta vettä kajuutan katolle ja ämpärin viereen keltaisen saippuapalasen ja pyyhinliinan. Perämies hymyili huomattuaan valmistukset, riisui paidan päältään, kiersi housunkannattimet vyötäisilleen, kumartui ämpäriin ja alotti pesuhommansa melulla ja tyytyväisellä mielellä.

Auttava palvelushenki, itse ijässä, jolloin ei vielä suuriakaan välitetä omasta puhtaudesta, muutti vettä kolme kertaa ennenkun perämies oli tyytyväinen. Vihdoin kumminkin "työ" oli tehty. Kasvot ja kaula hankauksesta kiiltävänä ja punottavana vetäytyi peränpitäjä kajuuttaan vaatteita vaihtamaan.

Kun oli päästy päivälliseltä, minkä perämies tällä kertaa nautti yksinään, ilmestyi hän uudestaan kannelle. Miehistö, joka samoin jo oli nauttinut ruoka-annoksensa, istuskeli keulassa ja poltteli. Perämies sytytti piippuunsa, istuutui kajuutan katolle ja jäi miettimään.

"Säilytän kapteenin päivällisen pienessä kattilassa lämpimänä", sanoi kokki ja pisti nokisen päänsä keittiön ovesta.

"Kummallista missä se laivuri oikein oleskelee tällaiseen aikaan päivästä", sanoi kokki erityisesti kääntymättä kehenkään, mutta vilkaisten kuitenkin perämieheen.

"Hyvinkin kummallista", sanoi perämies, ollen erinomaisen puheliaalla päällä.

Kokki astui ulos keittiöstä, pyyhki märkiä käsiään likaisiin palttinahousuihinsa ja katseli kaihoten maalle.

"Parhain kapteeni, minkä kanssa koskaan olen purjehtinut", sanoi hän pitkäveteisesti. "Oletteko panneet merkille, miten hajamielinen hän viime aikoina on ollut? Sanoin nytkin, kun hän meni maalle, että saamme lihapasteijia päivälliseksi. 'Hyvä on Joe', sanoi hän, ikäänkuin puhe olisi ollut piparuutilihasta ja perunoista, kauniista ilmasta tai jostakin muusta vähäpätöisestä asiasta."

Perämies pudisti päätään, puhalsi pöllyävän savupilven piipustaan ja katseli sen haihtumista ilmaan.

"Hän varmaankin etsii lastia tai mitä hommanneekaan", yhtyi vahvarakenteinen vanhempi merimies puheeseen. "Huomatkaa vaan miten hän pukeutuu tähän aikaan. Höyrylaivan kapteeni ei voisi olla hienompi."

"Ei sillä tapaa hieno", sanoi jälellä oleva matruusi, astuen hänkin lähemmäksi huomatessaan perämiehen hyvän tuulen. "Enpä luule hänen rahtia etsivän, sillä —, vaan — — —, sementistä saa hyvän maksun."

"Pötki sinä matkoihisi", sanoi Sam vanhus. "Ei sovi sinun ikäistesi poikaviikareitten sekaantua vanhempain ihmisten puheisiin! Mitä sinustakin vielä joskus tullee?

"Mihinkä minä pötkisin? Olenhan omalla laivaosallani", vastasi poika kostonhaluisena.

Miehet vavahtivat ja aikoivat rauhassa poistua, mutta se oli nyt jo myöhäistä. Perämiehen hetkiseksi uinahtanut arvon tunne oli uudestaan herännyt ja hän hypähti raivoisana pystyyn.

"No, tämähän on oikein pirua", karjasi hän. "Tehän olette peräkannella — koko miehistö — joka 'sorkka'! Ehkä herrat suvaitsevat astua kajuuttaankin juomaan lasin totia ja polttamaan sikaarin? — Koko miehistö istuskelee täällä lörpöttelemässä laivurista kuin joukko pesuakkoja! Ja kaupan päälle vielä polttaa! — Polttaa! Kun laivuri tulee takaisin, saa hän hankkia uuden miehistön tai sitten uuden — perämiehen. Minä olen jo saanut tarpeekseni tästä. Täällä ei ole enempää kunnioitusta päällystöä kohtaan kuin lastiproomussa. Kajuutta-poika on ainoa merimies koko joukossa."

Raivoisana marssi hän edestakaisin kannella. Kokki katosi keittiöön ja molemmat matruusit olivat tekevinään jotakin keulassa. Pieni, asiastaan varma veitikka, joka myrskyn sai puhkeamaan, mutta jolla ei ollenkaan näyttänyt olevan halua joutua sen pudistettavaksi, pisti piipun taskuunsa ja katseli ympärilleen.

"Annappas, että toisen kerran kuulen sinun juttelevan esimiestesi asioista, niin katso eteesi", sanoi perämies terävästi. "Muista se!"

Perämies kääntyi kiukuissaan ja kuultuaan tirskumista keittiöstä, meni hän sen ovelle ja jäi tuijottamaan kokkia — olento raukkaa, joka ei edes viittä minuuttia voinut hillitä tunteitaan. Lyhyessä ajassa huomasi hän keittiön kurjimmaksi luolaksi auringon alla ja kokin likaisimmaksi olennoksi, mikä milloinkaan oli ruokavaroja käsitellyt. Ilmoittaen kokille keksintönsä ja saatuaan tämän kunnon miehen tuskasta hikoilemaan, vetäytyi hän takaisin kannelle — ja miehistö sai uuden läksytyksen.

Nimittäen heitä hävyttömiksi, jos he vastasivat, pässinpäiksi, jos he vaikenivat, meni hän lopulta voitostaan varmana kajuuttaan. Miehistö puolestaan päästyään pahasta hengestään, alkoi vuorostaan ripittää Henryä.

"Olisit sinä minun poikani", sanoi Sam, hammastaan purren, "niin piiskaisinpa kun piiskaisinkin sinut, jotta tuuman alaa ei tervettä nahkaa ruumiissasi löytyisi."

Henryn isä oli monasti sanonut pojan tulevan äitiinsä, ja äidillä taas oli kieli sellainen, että koko Wapping sen tunsi, vieläpä etäisessä Limehousessakin oli se saavuttanut tunnustusta.

"Mitä arvon tunnetta tällaisessa laivassa voi vaatia, kun laivuri ei anna edes kajuutta-poikaa opettaa?" sanoi Dick synkkänä. "Pojalle itselle ääretön vahinko."

"Älkää minun tähteni surko, veljet", sanoi Henry rauhallisena. "Minä kyllä hoidan itse itseni. Ette koskaan ole nähneet minun tulevan laivaan niin 'täynnä', että hyttiin yrittäisin luukkua avaamatta. Ette koskaan ole kuulleet minun ostavan vääriä setelirahapakkoja. Ette koskaan…"

"Kuulkaas tuota lurjusta!" sanoi Sam purppuranpunaisena. "Totta totisesti, vielä kerran tulen onnettomaksi tuon nulikan tähden — —"

"Ellet sinä tule, tulen minä", murisi Dick, jolle puhe vääristä setelirahoista oli arka kohta.

"Tulen, tulen!" vastasi Henry. "Olipa harmi, etten voi viipyä kauvemmin", jatkoi hän kohteliaasti. "Mutta meillä on perämiehen kanssa vähän asioita keskenämme."

"Kyllä minun ainakin on hankittava uusi paikka itselleni", sanoi Dick, nähdessään pojan katoavan kajuutan rappusista. "Elämässäni en ennen ole purjehtinut laivassa, missä poika saa tehdä mitä itse haluaa."

"Tämä on paras laiva, tuo poika poislaskettuna, missä olen purjehtinut", sanoi hän vakavana.

"Ja mitä tulee hänestä miehenä?", sanoi Dick, vaipuen aavistuksien maailmoihin. "Tehdään suuri vääryys pojalle, kun annetaan hänen kasvaa noin omin valloin. Hyvä selkäsauna kerran viikossa tekisi mainiota hänelle ja meille myöskin."

Hellän huolenpidon esine oli tällä aikaa päässyt kajuuttaan ja kaminiin nojaten jäänyt odottamaan perämiehen tiedusteluja.

"Vai niin! Sinä olet kaukonäkijä", sanoi perämies ja punastui. "No mitä hän siellä kuljeskelee?"

"Ei mitään", vastasi pieni noita päättävästi. — "Mitä te etsitte?", kysyi hän samassa levottomana, nähdessään perämiehen kohottavan sohvan kantta ja etsivän jotakin.

"Miksi kysyitte minulta?" sanoi Henry, muuttuen yht'äkkiä onnettoman näköiseksi. "Se on totta! Ei hän mitään tee, — ei hän koskaan mitään tee, — katselee vaan."

"Mitä sinä oikein tarkoitat valheillasi?" kysyi perämies ja tarttui poikaa niskaan.

"Mene siivoomaan itsesi", sanoi hän yhtäkkiä terävästi. "Ja jos huomaan sinun valehdelleen, nyljen nahkasi elävänä."

Poika ei tarvinnut toista käskyä. Kuin tuuli hyökkäsi hän kannelle, nosti ämpärin vettä laivan syrjältä ja huolimatta miehistön pilapuheista alkoi pestä sellaisella innolla, millaista hänessä ei miesmuistiin muistettu.

"Vai niin! Ettekö te sitten koskaan peseydy, likainen sika", sanoi poika nenäänsä nyrpistäen. "Mutta ymmärtäähän sen. Arvelette tulevanne ruuan laittamisesta tarpeeksi puhtaaksi."

Kokin koura puristautui nyrkkiin, ja huomaamatta ollenkaan toistavansa toisten sanoja, sanoi hän Samille tulevansa vielä kerran onnettomaksi tuon poikanulikan tähden.

"Menemme vähän perämiehen kanssa kävelemään, Sam", sanoi poika, sulloutuen merimiesröijyynsä. "Pitäkää silmänne auki älkääkä taas tehkö mitään tyhmyyksiä. Voittehan muun työn puutteessa auttaa 'kyökki-pelleä' patojen ja astiain puhdistuksessa. Mutta älkää tapanne mukaan rikkoko niitä. Kas niin! Älkää seiskö ja laiskotelko."

Perämiehen tulo esti Samin vastaamasta; hän jäi hiljaa seisomaan toisten viereen katsellen "parin" maallemenoa. Erityisesti huomattiin Henryn pään olevan tavallista pystympänä; tekikö sen sitten perämiehen seura vai tuo tavattoman puhdas naama, oli mahdoton päättää.

"Hiljempaa, — kulje hiljempaa", huohotti perämies hengästyneenä, pyyhkien punaista naamaansa vielä punaisempaan nenäliinaan. "Mihin sinulla sellainen kiire on?"

"Tulemme liian myöhään ellemme kiirehdi", sanoi Henry, "ja silloin luulette minun valehdelleen."

Perämies ei tehnyt suurempia vastaväitteitä ja matkaa jatkettiin samalla reippaudella, kunnes lopulta saavuttiin pienelle, vähäliikkeiselle kadulle Gravesendissä.

"Tuolla hän on", sanoi Henry osoittaen katua hiljakseen astuvaa miestä. "Neiti on koulussa toisessa päässä katua. Opettajatar tai jotain sentapaista. Kas nyt ne tulevat!"

Samassa ilmestyi eräästä rakennuksesta kadulle nuori tyttö koululaukku toisessa ja nuottirulla toisessa kädessä. Perässä seurasi liuta koulutyttöjä joista kukin hajaantui omalle suunnalleen.

"Jotenkin kauniita muutamat noista", sanoi Henry ja katseli mielihyvällä koulutyttöjä. "Kas tuossa hän tulee. Minä en puolestani näe mitään erityistä hänessä."

Perämies katsoi tutkivasti lähestyvää tyttöä. Ne olivat siis varmaankin nuo harmaat silmät ja heikko puna tytön poskilla, jotka olivat saattaneet "Merilokin" laivurin pään sekaisin. Kunnioitettavan matkan päässä seurasi laivuri tyttöä ja näytti hämmästyvän, kohdatessaan odottamatta perämiehensä.

"Hyvää päivää", vastasi perämies teeskennellen kummastusta. "Kuka olisi aavistanut tapaavansa teidät täällä."

Välittämättä vastata näihin hieman pilkallisesti lausuttuihin sanoihin, tirkisteli laivuri Henryä siksi kunnes ystävällinen, pistävä hymyily katosi tämän veitikan kasvoilta. "Läksin vähän kävelemään", sanoi hän lopulta, kääntyen perämieheen.

Toinen nyökäytti päätään ja kääntyi jatkamaan kävelyään vauhdilla, minkä paljas näkeminenkin jo sai hikipisarat perämiehen otsalle. "Saa hän kiiruhtaa, jos vielä aikoo saavuttaa tytön", sanoi hän ajatuksissaan.

"Sitä hän ei haluakaan", sanoi Henry. "Sitä hän ei tee koskaan, — tai jos hän sen tekeekin, menee hän vaan neidin sivutse ja vilkuilee häneen. Illalla hän sitten kirjoittelee rakkauskirjeitä, mutta tytön käteen ne eivät koskaan tule."

"Olen vähän vilkaissut hänen olkansa ylitse, asettaessani astioita kaappiin", sanoi Henry.

"Te vaan kirjoittelette vaimollenne", sanoi Henry välinpitämättömänä, "tai äidillenne. Minä en kuitenkaan muuta ole huomannut."

"Sinä tulet huonosti lopettamaan elämäsi, poika", murisi perämies hampaittensa raosta.

"En ymmärrä mitä hän niillä kirjeillään oikein tekee", jatkoi poika, ollenkaan välittämättä tulevaisuudestaan. "Sen vaan varmasti tiedän, että perille ne eivät koskaan mene. Luulen häneltä puuttuvan rohkeutta. — Puh! — Onpa nyt pakanan lämmin!"

Oli uudestaan saavuttu joelle, ja poika pysähtyi epäillen pienen olutkapakan eteen, minkä puoliavonainen ovi ja sannoitettu lattia olivat ainaisia houkutuksia kaikille sivukulkijoille.

"En", sanoi Henry lyhyesti. "Mitäs minä sitä tilaan, kun te kerran tilaatte."

Perämies irvisti, astui edellä sisään ja pyysi virvoitusjuomaa kahdelle. Samalla iski hän silmää leikilliselle isännälle, nähdessään tämän kaatavan pojan puolipulloa mahdottoman suureen tuoppiin.

"Varokaa päätänne, sir", sanoi isäntä Henrylle, kun tämä vilkasi lasinsa pohjaan, nyökkäsi perämiehelle ja hautasi pienen päänsä tuoppiin. "Muuten saatte viiksenne vaahtoon."

Poika laski tyhjän tuopin pöydälle, pyyhkäsi suutaan ja tarkasti hyökkääjää.

"Ei se mitään tee, kunhan eivät vaan punaisiksi muutu", sanoi hän levollisesti, "ja sitä ei tämä kurja moska suinkaan kykene tekemään."

Poika meni matkaansa perämiehen seuraamana. Isäntä jäi seisomaan toisella kädellä pyyhkien pöytää, toisella koneellisesti silittäen punertavia viiksiään. Sopivaa vastausta oli hänen mahdoton keksiä ennenkun vieraansa jo olivat kadonneet jäljettömiin.

II LUKU.

Kiukuissaan juoksumarssista jatkoi laivuri Wilson metsästystään, mutta perämiehen aikaansaama keskeytys oli onnettomuutta tuottava. Usein ennenkin oli hän jo tehnyt surullisia havainnoita otuksensa nopeudesta, — tänään saapui hän parhaaksi perille, nähdäkseen tytön nähtävällä levottomuudella kolkuttavan pienen, puutarhassa sijaitsevan rakennuksen ovelle ja katoavan sisään.

"Kirottu perämies", sanoi laivuri raivoissaan — "ja poika", lisäsi hän ollakseen täydellisesti puolueeton.

Päämäärättä jatkoi hän kulkuaan katua alaspäin, kunnes se muuttui korkeiden puitten varjostamaksi lehtokujaksi.

"Joka tapauksessa pitää minun nähdä ja puhutella häntä", mutisi hän itsekseen. "Rohkeutta, Wilson!"

Hitaasti lähestyi hän uudestaan taloa. Sydän pamppaillen ja kurkussa ikäänkuin joku tukahuttava palanen meni hän ovelle ja naputti hyvin hiljaa. Odotettuaan pitkän aikaa vastausta saamatta nykäsi hän muutaman kerran soittonuorasta. Hetken kuluttua kuului askeleita ja vanha, valkohapsinen rouvasihminen aukaisi oven.

"Ei täällä asu sen nimistä", sanoi vanha rouva. "Oletteko varma, että etsimänne henkilön nimi on juuri Jackson?" lisäsi hän.

Vanha rouva katsoi miestä uteliaana. "Astukaahan sisään", sanoi hän lähtien edellä ja antamatta toiselle aikaa vastaväitteisiin. Laivuri seurasi — omatunto kuin kanatarhaan vietävällä ketulla. Jääden seisomaan ovelle, katseli hän hämmästyksissään ja nolona seisomaan noussutta tyttöä.

"Tämä herra kysyi jotakin kapteeni Jackson-nimistä henkilöä", sanoi vanha rouva tyttöön kääntyen. "Ajattelin, ehkäpä hän — — hän ei ole varma nimestä… ehkäpä hän sattuisi tietämään jotakin."

"Epäilen sitä, äiti", sanoi tyttö ja katseli merimiestä vähemmin rohkaisevasti. "Täällä ei asu ketään kapteeni Jacksonia."

"Se — se oli vähän Jacksonin tapainen", mutisi vieras. "Yhtähyvin se sentään taisi olla Blackson tai Dackson, vieläpä Snackson'kin — — sitä en uskalla mennä vannomaan."

"Ehkä voisitte tietää jotakin minunkin miesraukastani", sanoi hän lopulta. "Hän katosi joku vuosi sitten ja kun te merenkulkijaa etsitte, luulin vihdoinkin saavani jotain tietoja hänestä."

"Tämä herrahan etsii aivan toista henkilöä, äiti", sanoi tyttö. "Sinä vaan suotta viivyttelet häntä."

"No, jos hän kerran useita vuosia on etsinyt", sanoi vanha rouva närkästyen, "niin näillä muutamilla minuuteilla ei suinkaan suuria voi aikaan saada."

"Ei! Tietystikään ei", sanoi Wilson, koettaen turhaan saada äänensä vakavammaksi. "Sanoitte miehenne kadonneen — — — tarkoitatte varmaankin että hän on ollut kauan poissa?"

"Viisi vuotta", sanoi vanha rouva, asettaen kädet ristiin polvelleen.
"Miten kauan sanoitte te etsineenne kapteeni Jacksonia?"

"En. En niin kauan kuin mailmassa vaellan", vastasi toinen ja tarkasteli mattoa lattialla.

"Niin minäkin ajattelen", sanoi vanha rouva päättävästi. "Ihmettelen hämmästystänne, hänet kerran ehkä tavatessanne."

"Siitä on viisi vuotta, toukokuussa — 20 päivä toukokuuta", sanoi vanha rouva, "kun minä viimeksi näin miesraukkani. Hän…"

"Päinvastoin, olen erinomaisen utelias", sanoi laivuri. "Kun sitäpaitsi etsin Jacksonia, voin mainiosti tavata hänetkin… Kuka sen voi tietää!"

"Niin, kuka sen voi tietää", sanoi vanha rouva. "Yksi häntä muuten jo etsiikin… Herra Glover, tyttäreni tuleva mies."

Seurasi kiusallinen äänettömyys, mutta lopulta kuitenkin, koottuaan kaiken kärsivällisyytensä ja mielenmalttinsa, sai laivuri puhelahjansa takaisin.

"Herra Glover tekee mitä ihmisvoimalle on mahdollista", sanoi vanha rouva. "Hän on kauppamatkustaja ja kulkee asioissansa ympäri maata."

"Oletteko koettaneet sanomalehdessä ilmoittaa?" kysyi laivuri, yrittäen urhoollisesti pitää voimassa asian alussa osoittamaansa uteliaisuutta.

"No niin! Enhän minä tahdo sekaantua teidän asioihinne", sanoi laivuri. "Mutta vuoden kuluessa käyn minä useammassa satamassa. Voisinhan vähän tarkemmin katsella ympärilleni, jos vaan tietäisin minkä näköinen etsittävä henkilö on."

Rouva käänteli tuskallisesti ruumistaan, ikäänkuin haluten, mutta myös peläten, ilmoittaa jotakin.

"Katsokaas! Kadotimme hänet hyvin omituisten asianhaarain vallitessa", sanoi hän lopulta. "Hän…"

"Eihän minun, rouva hyvä, niitä tarvitse tietää", keskeytti laivuri hyväntahtoisesti, vilkasten tyttöön.

"Meidän ei ole sopinut ilmoittaa sanomalehdessä", sanoi nyt tyttö kirkkaalla äänellään. "Isäni ei osaa lukea, eikä kirjoittaa… Hän oli hyvin äkkipikainen, tulinen mies, ja viisi vuotta sitten löi hän erästä miestä, kuten pelkäsi, kuolettavasti. Sen jälkeen emme ole kuulleet emmekä nähneet häntä."

"Sanottiin olleen hänellä jotakin kädessä", sanoi tyttö punastuen. "Mutta mies parani nopeasti ja oli jo kahden päivän perästä uudestaan työssään eikä senjälkeen ole kantanut minkäänlaista vihan kaunaa isääni kohtaan."

"Siellä missä laivoja on, ainoastaan siellä hän viihtyy", sanoi vanha rouva, "se on minun vakaumukseni. Ollen itse kapteeni ja vanha merimies ei hän voi elääkään muualla kuin meren läheisyydessä ja ainoastaan siellä voi hän ansaita toimeentulonsa — miesraukka — ellei hän jo ole lähtenyt ulkomaille, joka kuitenkin on hyvin epäiltävää."

"Parkkilaiva", sanoi laivuri, katsellen öljyvärillä maalattua taulua seinällä.

Vanha rouva nyökkäsi. "Niin, se oli hänen laivansa", sanoi hän laivurin katsetta seuraten. "Mutta maalarin oli mahdoton saada varjoja hänen mielikseen. Luulenpa tuskin koko Englannissa löytyvän ketään, joka olisi ollut tarkempi varjoista, kuin juuri hän."

"Odottakaapas, näytän hänen valokuvansa teille", sanoi rouva nousten seisomaan ja jättäen huoneen.

Tyttö istui ikkunan ääressä ja neuloi ahkerasti. Laivuri koetti kaikin mokomin näyttää häikäilemättömältä, yskäsi kerran, toisen ja aikoi juuri sanoa jotakin ilmasta, kun tyttö käänsi päänsä ja katsoi uteliaasti ikkunasta kadulle. Laivuri hölmistyi, vilkasi uudestaan seinällä riippuvaa laivaa ja jäi katselemaan sen varjoja, ehkäpä suuremmalla vastenmielisyydellä, kuin itse kadonnut kapteeni sitä oli katsellut.

"Tämä otettiin juuri vähän ennen hänen katoamistaan", sanoi vanha rouva astuen taas sisään ja ojentaen valokuvan laivurille. "Voitte kernaasti pitää sen."

Laivuri tarkasti kuvaa: leveäharteinen, noin kuusikymmenvuotias poskipartainen mies. Sitten pisti hän sen povitaskuunsa ja nousi seisomaan.

"Jos hänet nyt tapaan", sanoi hän pitkäveteisesti, "niin saanen tietää mikä on hänen nimensä?"

"Gething", vastasi vanha rouva. "Kapteeni Gething. Jos hänet tapaatte ja sanotte, ettei hänen mitään tarvitse pelätä ja että hänen vaimonsa ja tyttärensä Annis kuolevat ikävään, silloin teette hyvän työn, josta elinaikamme olemme teille kiitollisia."

Hän puristi vanhan rouvan kättä, seisoi sitten hetkisen kädet sivulle riippuen ja katseli epäilevästi Annista.

"Olisimme hyvin kiitollisia", sanoi hän, "jos Gravesendissä käydessänne kävisitte kertomassa, miten pitkälle etsinnässä olette joutuneet."

Laivuri lupasi, kiiruhti vikkelästi alas rappusia, vilkasi taaksensa ylös ikkunaan, mutta huomatessaan tytön vaipuneen työhönsä, asteli hän hiljaa kohti laivaansa.

Laivuri istui jo myöhäisen päivällisensä ääressä, kun hän vasta muisti neiti Gethingin kihlauksen. Yht'äkkiä lensi tämä ajatus hänen aivoihinsa, veitsi putosi lautaselle, ja pää vaipui käsien varaan synkkiin ajatuksiin. Hetken kuluttua otti hän kuvan taskustaan ja tarkasti sitä huolellisesti.

"Mitäs tästä sanotte?" kysyi hän vihdoin ojentaen kuvan uteliaana vieressä katselevalle perämiehelle.

"Hm! — — Niin! — — Mitäs sanomista minulla hänestä olisi", tuumi perämies. "Mistä olette saaneet sen?"

"Joku antoi sen minulle", sanoi laivuri salaperäisesti. "Mies on kadoksissa ja minun pitäisi ottaa selvää hänestä. Hyvä jos tekin pidätte silmänne auki."

"Kaikkialta. Minulle sanottiin hänen epäilemättä oleskelevan jossakin merikaupungissa. Jos hyväntahtoisesti tahdotte auttaa minua, olen teille erinomaisen kiitollinen."

"Sitä en tiedä itsekään? Viisi vuotta on hän ollut kadoksissa, ja minä lupasin tehdä parhaani etsimisessä."

"Olen aina pannut merkille", jatkoi perämies, "naisten olevan levottomampia kuin miesten tällaisissa tapauksissa."

"Mikään ruma naama ei tuo totta vieköön olekaan, kun sitä tarkemmin katselee", sanoi perämies. "Tuntuu siltä kuin olisin nähnyt ennenkin tämännäköisen ihmisen, — tyttö, muistelen — mutta missä…?"

Keskustelu taukosi, kun Henry astui sisään. Huomattuaan kuvan perämiehen kädessä, alkoi hän kiireesti koota astioita kaappiin, mutta samassa sanoi hänelle katseensa perämiehen pitelevän kuvaa ylösalaisin, omantunnon kuiskatessa sen tapahtuvan hänen tähtensä. Poika katsoi välinpitämättömänä toisaalle, mutta pieneen kirjanpitovihkoon, jota hän huolellisesti piti (ajatuksissaan), tuli vienti perämiehen tilin debet-puolelle.

Henryn kasvot loistivat ihastuksesta. Pilkallisesti vilkasi hän perämieheen, sieppasi valokuvan hänen kädestään ja kuunteli tarkkaavana samoja selityksiä kuin perämies äsken.

"Voit viedä sen mukanasi keulaan ja näyttää miehistöllekin", sanoi laivuri lopuksi.

"Kyllä, kyllä. Mutta se vaan tahraantuu siellä. Ajatelkaa paksua Samia, kokkia ja Dickiä… ."

"Tietysti", vastasi Henry. "Mutta ihmettelen mitä vastaan kaikkiin heidän turhiin kysymyksiinsä, — kuka hän on ja miksi te haluatte tietoja hänestä?"

"Ota se mukaasi keulaan", sanoi laivuri, "ja sano: kuka ensiksi tapaa tämän miehen, saa kaksi puntaa."

Päästyään kannelle tarkasti poika kuvaa mahdollisesti ensimäiseksi päästäkseen rikkauden omistajaksi ja vei sen vihdoin keulaan. Paksu Sam sanoi heti nähneensä saman miehen muutama päivä sitten Poplarissa; kokki tunsi naaman yhtähyvin kuin äitinsä, ja Dick oli useita vuosia jo tuntenut hänet erääksi Plymouthin arvokkaimmaksi asujameksi. Henry vei kuvan takaisin laivurille ja kerrottuaan kuulemansa, esitti hän alamaisesti etsimisen alotettavaksi jo Gravesendissä.

Oli keskiyö, kun ankkuri vedettiin ylös. Gravesendissä oli kaikki hiljaista; ainoastaan joku kaasulyhty välähteli silloin tällöin rakennusten takaa "Merilokin" liukuessa jokea merelle.

III LUKU.

Neljässä päivässä saavuttiin Brittleseaan. Koko tämän ajan vietti laivuri suurimmaksi osaksi hiljaisessa mietiskelyssä ja synkkämielisyydessä, jättäen työt kokonaan perämiehen huostaan.

Päivä alkoi hämärtää, kun laiva oli kiinnitetty rantaan. Ainoastaan pari kalastajaa istuskeli vielä laiturilla piippu hampaissaan. Avonaisesta kapakan ovesta vastapäätä kuului iloisia ääniä ja lasien kilinää, muistuttaen salaperäisesti miehistölle kapteeni Gething'iä.

Kylmäverisemmät miehistöstä epäilivät kapteenin löytyvän noin vaan ensi tilassa, mutta kokki päätti että "kuta pikemmin alottaa, sitä pikemmin löytää." Voihan hän yhtähyvin nyt juuri tuossa ravintolassa odotella löytymistään.

Illalla lähdettiin miehissä maalle ja tarkastettiin ensimäinen ravintola, kuitenkin tuloksetta. Ainoa, mikä hiukankin muistutti etsittävää, oli eräs vanha, hyvin kuumaverinen mies, joka kiukustui huomatessaan kokin vaanivat katseet ja kysyi oliko kokki kadottanut jotakin. Kokki pyysi kohteliaasti anteeksi, ja miehet siirtyivät toiseen ravintolaan. Mutta täälläkään ei onni hymyillyt lempeämmin. Dick selitti oluen olevan huonompaa kuin edellisessä eikä kenenkään haluavan täällä rahojaan kuluttaa. Matkaa siis jatkettiin edelleen ja ennenkuin puolissakaan niistä oli ehditty käydä oli jo ravintolain sulkemisaika käsissä.

"Tämähän on koko romaani", sanoi Sam, ääni sopertaen, kun hänet viimeisestä oluttuvasta vähemmän lempeäkouraisesti syöstiin kadulle. "Minne nyt mennään?"

"Vasta sitten kun olen löytänyt hänet", sanoi Sam arvokkaasti ja työnsi apuaan tarjoavan Dickin syrjään.

"Miksikä en?" kysyi Sam ja tirkisti miehiä lasimaisine silmineen.
"Sitävartenhan juuri uloskin lähdimme."

"Läksin ulos saadakseni selvän kapteeni… kapteeni… saadakseni selvän hänestä", sanoi Sam. "Minä en tule laivaan ilman häntä."

Hoiperrellen läksi hän alas katua, ja molemmat merimiehet, joiden yksinkertaiset elämäntavat kielsivät jättämästä kumppania tällaisessa tilassa, seurasivat muristen perässä.

Puolituntinen asteltiin katuja. Dickin kärsivällisyys oli suuressa koetuksessa nähdessään Samin tuontuostakin, milloin toisella, milloin toisella puolen katua, kauppapuodin rappusten tai muiden senlaisten esteiden sattuessa, nenä maassa etsivän kadonnutta kapteenia. Lopulta pysähtyi Sam erään talon eteen, otti muutamia askeleita eteenpäin — takaisin ja ryntäsi vasten porttia.

Kokki tarttui kurkkuun, ja molemmat miehet koettivat ähkyen saada toverin mukaansa.

"Tule sinä laivaan vaan, vanha hupsu", sanoi Dick kiukuissaan. "Olemme jo saaneet tarpeeksi hullutuksistasi."

"Siellä hän on", sanoi Sam ja nyökäytti itsetietoisena päätään taloa kohden.

"No, jos tulet, niin tule nyt, vanha hullu", toisti Dick. "Tosiaankin olisi parasta, ettet koskaan joisi mitään maitoa väkevämpää."

"Riisu takkini, kokki", sanoi Sam, samalla kun hänen käytöksensä yht'äkkiä muuttui uhkaavaksi.

"Eihän sinulla takkia olekaan", sanoi kokki. "Etkös näe merimiespaidassa kulkevasi. Niin juovuksissa et sentään liene."

"Pitele kiinni sitten minusta, kunnes saan sen päältäni", sanoi Sam tunteellisesti.

Vastoin parempaa tahtoansa piteli kokki leveähartiaista matruusia tämän riisuessa. Dick odotti kunnes paksu, ahdas paita oli noussut yli pään. Silloin työnsi hän kokin syrjään, tarttui uhriinsa ja alkoi vetää häntä perässään.

"Kuluttele nyt vähän housunpolviasikin ja rankaise sitten ketä haluat", sanoi hän sydämettömästi. "Kas niin, — ole hyvä ja istu!"

Suurikokoinen matruusi-raukka sätisteli pitkän aikaa pää ja kädet ahtaassa merimiespaidassa, päästellen lauseita, jotka, vaikkakin tulivat mailmalle yllämainitun vaatekappaleen lieventäminä, kuitenkin olivat merkillisen meheviä ja kuuluvia. Lopulta pääsi hän vapaaksi, heitti kiukkuisena paitansa kadulle, otti sen uudestaan ylös, pisti kainaloonsa ja marssi takaisin laivaan.

Seuraavana aamuna herätessään ei hänen muistinsa ollut ollenkaan selvä. Joku pimeä aavistus loukkauksesta sai hänet kuitenkin kohtelemaan Dick'iä nähtävällä kylmyydellä, mikä kannella yhdessä työskennellessä sentään vähitellen lämpeni. Sementin purkaus on kuivaa työtä, ja hetkisen taisteltuaan sydämessään seurasi hän kokin pyyntöä ja joi kupin kajuutasta takaisin tullutta kahvia.

Kokki pesi kahviastiat ja pitäen tomuista kantta kuumaa keittiötä mukavampana, siirtyi hän kannelle pesemään likaista puuropataa. Tämä, kuten jokainen lukija tietää, on työtä, missä ajatukset voivat vapaasti lennellä. Kokki katseli kaihoten maalle, koettaen keksiä keinoa päästäkseen kapteeni Gethingin jälille. Että valokuva oli parhain apukeino, selveni hänelle yht'äkkiä, ja uuden ajatuksen valloittamana jätti hän puuropadan ja meni alas kajuuttaan. Pian tuli hän uudestaan kannelle valokuva kädessään ja läksi kiireesti maalle.

Kolmelta ensimäiseltä vastaantulevalta, joiden kanssa hän jutteli asiasta, ei lähtenyt mitään tietoja. Katseltuaan uteliaasti kuvaa ja tehtyään mitättömiä huomautuksia sen onnistumisesta, olivat he kaikki varmoja, ettei Brittleseassa sen näköistä miestä löytynyt. Kokki aikoi jo jättää koko hommansa, kun samassa huomasi vanhan kalastajan seisovan eräässä porttikäytävässä.

"Olettekohan koskaan sattunut näkemään tämän muotoista ihmistä?" kysyi kokki vetäen valokuvan taskustaan.

"Merkillistä, miten hyvin näitä tähän aikaan jo tehdään", sanoi hän vapisevalla äänellä. "Minun ja teidän nuoruudessanne ei tällaisista vielä tiedetty mitään."

"Silloin tehtiin vaan maalaamalla muotokuvia", jatkoi mies muistelmiaan, "tai piirustettiin mustalla liidulla."

"Oletteko koskaan nähnyt sen näköistä miestä?" kysyi kokki kärsimättömästi.

"Tietysti minä olen. Kyllä kuulette pian", sanoi vanha mies valittavalla äänellä. "Antakaas kun vähän ajattelen… No, mikä hänen nimensä nyt taas olikaan?"

"Kyllä minä sen muistaisin kunhan vaan kuulisin", sanoi vanha mies pitkäveteisesti. "Kas, niin! Nyt minä sen muistan!"

Iloisena naputti hän sormella otsaansa ja tirkisteli kokkia kyyneltyneillä vanhoilla silmillään.

"Muistoni on aivan entisellään", sanoi hän itsekehuvasti. "Toisinaan kyllä unohdan asioita, mutta ne tulevat takaisin. Äitini oli ihan samanlainen, ja hän eli 93 vuoden vanhaksi."

Vanha mies hämmästyi. "Kirottua", huudahti hän huolestuneena, "nyt se meni taas — mutta kyllä se takaisin tulee, siitä olen varma."

Kokki odotti pakolaista kymmenen minuuttia. "Ei suinkaan se ollut
Gething?" kysyi hän lopulta.

"Ei", vastasi vanha mies. "Älkäähän nyt hätäilkö niin riivatusti; kyllä se takaisin tulee."

"Ehkäpä viiden minuutin — ehkäpä kuukauden perästä", sanoi ukko, muistoaan jännittäen.

"Holebournessa", sanoi ukko, "pikku kylässä, noin seitsemän penikulmaa täältä."

"Kuin kallio", vastasi toinen vakuuttavasti. "Hän tuli tänne noin kuusi vuotta sitten, mutta riitaannuttuaan isäntänsä kanssa muutti hän Holebourneen."

Kokin korvia kuumotti; hän silmäsi kuunaria laiturin ääressä. Työ kävi tomupilven keskessä kuten ennenkin eikä kukaan näyttänyt huomanneen hänen poissaoloaan.

"Jos haluavat päivällistä", sanoi hän itsekseen, tarkoittaen tomuisia olentoja kuunarin kannella, "niin keittäkööt itse, siinä koko asia. Ettekö ottaisi 'lasia' vanhus?"

Tämä oli heti valmis, ja saatuaan kokilta muutaman lasin lönkytti mies hänen vieressään läpi pienen kaupungin ja osotettuaan kokille oikean tien Holebourneen, palasi hän takaisin rakkaaseen porttikäytäväänsä.

Kokki jatkoi vihellellen matkaansa, ajatellen mielihyvällä toisten harmia, kun he kuulevat hänen onnestaan. Kolme penikulmaa marssi hän väsymättä, kunnes lehmuksien välistä esiin pistävä ilmoitustaulu kiinnitti hänen huomionsa pieneen ravintolaan vähän matkaa tiestä. Ulkopuolella puutuolilla istui paksu isäntä janoovia vieraita odotellen.

Kokki epäili silmänräpäyksen, lähestyi sitten hitaasti ravintolaa ja istuutui vastapäätä isäntää ja tilasi lasin olutta.

Isäntä nousi raskaasti ja vaivalloisesti, meni asuntoon täyttämään määräystä ja palasi hetken kuluttua vaahtoava olutlasi kädessään.

"Varmaan kävelymatkalla maalle", kysyi hän laskien melkein tyhjän olutlasin kokin eteen.

"Vai niin! Olette siis niitä koko maailman rahain kokoojia", sanoi isäntä leikillisesti. "Miten pitkälle aiotte?"

"Hänestä ette suuria hyödy", sanoi ulos tullut emäntä. "Hän on oikea erakko."

"Hänessä on jotain kummallista", jatkoi emäntä. "Kukaan ei tiedä, mikä hän on, ja itse ei hän sitä myöskään ilmoita. Kun mies elelee sillälailla, huomaa heti hänen asioittensa olevan hullusti — ainakin minä huomaan."

Isäntä viittasi vaimolleen ja kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa; kokki kuuli selvästi sanan "salapoliisi."

Vilkaisten uteliaasti vierasta, riensi emäntä tarjoilemaan parille sisäänpoikkeavalle ajomiehelle. Miehet istuutuivat viereiseen pöytään ja keskustelu kävi yleiseksi. Ajomiehet olivat ihan samaa mielipidettä herra Dunnista kuin isäntäväkikin. Kokkia katseltiin syvällä kunnioituksella, ja hänen tarjottuaan kaikille lasin olutta, olisivat miehet olleet valmiit kuljettamaan hänet maksutta jauhokuorman päällä Holebourneen.

"Kiitoksia, kävelen kernaimmin", sanoi kokki katsahtaen lastivaunuihin. "Toivon pääseväni perille kaikessa hiljaisuudessa, saadakseni vähän katsella ympärilleni ennenkun alan toimia."

Hän jäi istumaan ja lepäämään vielä hetkiseksi, vastaten mahdollisimman varovasti emännän uteliaisiin kysymyksiin. Lastivaunut jatkoivat ritisten ratisten matkaansa Holebournen tietä, mutta vasta sitten kun oli syönyt yksinkertaisen aamiaisen juustoa ja leipää ja polttanut piipullisen tupakkaa, jatkoi kokki matkaansa.

"Näes miten hän kävelee", sanoi isäntä, pariskunnan katsellessa vieraansa kulkua maantiellä.

"Aivan kuin vainukoira", sanoi isäntä. "Katsoppas vaan häntä. Tunsin miehessä heti salapoliisin."

Kokki kulki edelleen tietämättömänä käyntinsä aikaansaattamasta ihailusta. Mutta vähitellen alkoi häntä harmittaa avomielisyytensä. No! Paljoa ei hän ollut puhunut, ja jos kuulijat väärin ymmärsivät, oli se heidän oma asiansa.

Tällaisten ajatusten valtaamana saapui hän Holebourneen, kylään, missä yksi katu, kapakka ja kirkko olivat tärkeimmät mainittavat. Kadun toisessa päässä, pienen hyvin hoidetun puutarhan keskellä olevan rakennuksen edessä seisoi väkijoukko juttelemassa.

"Jotain on tekeillä", tuumi kokki, maksaen korolla kyläläisten uteliaisiin katseihin. "Missä herra Dunnin asunto on, poika?"

"Kyllä se tässä on", sanoi poika ja osoitti taloa, jonka edessä väkijoukko seisoi. "Oletteko salapoliisi."

Aukaistuaan puutarhan portin, astui hän pihaan. Jännityksen sorina kuului väkijoukosta, mutta kokki astui vakaana rappusille ja kolkutti ovelle.

Kokki seurasi käskyä ja sulki oven tarkkaan perässään. Hän oli nyt pienessä salissa, vanhan suuttuneen näköisen, nojatuolissa sanomalehteä lukevan herrasmiehen edessä.

Kokin kaikki toiveet sammuivat, sillä partaa lukuunottamatta ei mies muistuttanut valokuvaa enempää kuin hän itsekään.

"Se olen minä", toisti ukko vahingoniloisena, rypistäen tuuheita kulmakarvojaan.

"Kuulin teidän etsivän minua", sanoi vanha mies. (Ääni kohosi vähitellen karjunnaksi). "Sen tietää koko kylä. Mitä pirua nyt haluatte minusta?"

"Minä, — minä luulen — — tämä on erehdys", änkytti pelästynyt kokki.

"Vai niin! — Todellakin!" sanoi ukko pilkallisesti. "Kyllä tekin olette kaunis salapoliisi — te! Haastatan oikeuteen teidät, annan vangita teidät ja poliisikonstaapelimme kyllä huolehtii rangaistuksestanne."

"Tämä on erehdystä kaikki", sanoi kokki vavisten. "En minä mikään salapoliisi ole."

"Ettekö ole salapoliisi?" kysyi ukko osoittaen tuolia kokille. "Tiedätte varmaan, mitä teeskenteleminen salapoliisina maksaa? Istutte täällä kunnes tuon poliisin."

"Vai niin", sanoi ukko. "Kyllä sittenkin haluatte." Hän astui ovelle ja huusi rappusille: "Roger!"

Ennenkuin "Merilokin" hämmästynyt kokki oli kunnolla kääntynyt katsomaan ovelle, kuului jo rappusilta sipsuttelevia askeleita ja sisään astui mahdottoman suuri verikoira. Ollen puhdasrotuinen omisti se vähintäänkin tusinan ominaisuuksia, mitkä muissa olosuhteissa olisivat herättäneet kokissa sekä ihmettelyä että ihastusta, mutta nyt hänen huomionsa kiintyi vaan sen erinomaisiin hampaisiin.

"Pidä silmällä häntä, Roger", sanoi ukko ja otti hattunsa pöydältä.
"Elä laske liikkumaan."

Koira murisi, istuutui muutaman askeleen päähän kokista ja katseli tätä epäiltävällä uteliaisuudella.

Kokin silmät pimenivät; hän ajatteli päänsä ympäri. "Toivoisin mieluimmin teidän jäävän tänne", huokasi hän, "niin, sen todellakin teen. Koskaan maailmassa en ole tavannut ihmistä, johon niin olisin kiintynyt kuin juuri teihin — heti ensi hetkestä."

"Parasta kun säästätte kirotut hävyttömyytenne jollekin toiselle", tiuskasi toinen suuttuneena. "Pidä nyt silmällä vierasta, Roger."

Roger murisi kuin olisi mieluisankin toimen saanut, ja isäntä, vielä kerran huomautettuaan liikkumisen vaarallisia seurauksia, poistui huoneesta ja sulki oven jälkeensä.

Nyt seurasi hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan Rogerin syvä, säännöllinen hengitys.

Varovasti kasteli kokki kielellään huuliansa ja alkoi hiljaa viheltää;
Roger vastasi murinalla, nousi ylös ja haukotteli merkitsevästi.

"Roger raukka!" sanoi kokki vapisevalla äänellä. "Vanha Roger parka!
Kiltti, vanha poikaseni!"

"Kiltti, vanha poikaseni" astui uhkaavan näköisenä lähemmäksi ja tarkasteli kokin väriseviä sääriä.

"Kiss, kiss!", sihisi kokki, saaden yht'äkkiä nopean tuuman, ja osoitti ovea. "Kiss, kiss! Ota kiinni, Roger! Ota kiinni!"

"R-r-r-r", murisi Roger uhkaavasti. Kokin vapisevat jalat näyttivät sille olevan mieluisampana syöttinä; äänekkäästi se niitä nuuski.

Kokki katseli kauhuissaan ympärilleen löytääkseen edes hiilihangon. Sitten koetteli hän varovasti takkinsa alle, sai käteensä suuren tuppiveitsen ja työnsi sen yht'äkkiä epätoivon rohkeudella koiran selkään. Tämä ei vielä ehtinyt kunnollisesti asiaa käsittääkään, kun veitsi jo uudestaan painui sen ruumiiseen. Kuului väkinäinen ulahdus, koira kaatui lattialle, potkasi muutaman kerran ja heitti henkensä.

Kaikki oli tapahtunut niin pikaisesti, että kokki pyyhkiessään vielä veistään suureen pöytäliinaan, ei itsekään ymmärtänyt rikoksensa halpamaisuutta; mutta halua ylistää vielä kerran tovereilleen rohkeuttaan hänellä oli. Vaan huomattuaan samassa, paitsi asiaa, jonkatähden herra Dunn jo oli lähtenyt poliisia etsimään, olevansa vielä pakoitettu tekemään tiliä kuolleesta koirasta sekä pilaantuneesta pöytäliinasta, katsoi hän parhaaksi silmänräpäyksessä poistua. Päästyään takaovelle pisti hän veitsen tuppeensa, hiipi hiljaa puutarhaan ja sieltä yli aidan. Sitten vilkasi hän kerran taaksensa murhapaikkaa, nosti housujansa ja läksi laputtiin.

Juostuaan yli kahden pellon saapui hän maantielle, kovin vaivalloisesti hengittäen. Tie kävi ylös mäkeä, mutta siitä huolimatta kokki jatkoi juosten kulkuaan ähkyen puhkuen aina mäen harjulle. Täällä heittäytyi hän pitkäkseen tien viereen, kasvot kohti Holebournea. Viisi minuuttia sen jälkeen ryntäsi hän uudestaan pystyyn ja jatkoi kiireesti pakoaan, samalla kun useita henkilöitä juoksi kylästä, alkaakseen takaa-ajon.

Hetkisen pysytteli hän maantiellä, mutta tuli samassa ajatelleeksi, että joku takaa-ajajista ehkä voisi käyttää jotakin nopeampaa kulkuneuvoa; sentähden tunkeutui hän läpi pensas-aidan ja läksi juoksemaan ketoa. Vaikka jalkansa töin tuskin enään kannattivat ruumista, jatkoi hän kuitenkin matkaansa vuoroin juosten, vuoroin käyden, kunnes takaa-ajajia ei enää näkynyt.

IV LUKU.

Tarvitsematta nyt enään suurestikaan pelätä, mutta kuitenkin rikoksensa muiston kiusaamana, pesi kokki kasvonsa vähäisessä vesilätäkössä. Tallustettuaan vielä tuntisen eteenpäin, saapui hän aivan oudolle maantielle ja pääsi nöyrän rukouksen jälkeen ohi ajaviin kuormavaunuihin. Siellä istuskeli hän nyt heinäkuorman päällä ja katseli levottomana maisemia ympärillään. Noin puolen tusinaa penikulmia ajettuaan, pysäytti kuski hevosen mahtavan talonpoikaistalon eteen. Kokki antoi pari muutamista mukanaan olevista lanteista ajomiehelle ja läksi matkaansa kierrellen — eksyttääkseen takaa-ajajia — tieltä toiselle, kunnes vihdoin pimeän tullen saapui pienen kylän syrjään.

Ajatellen kaikkivoipaa sähkölennätintä, mikä epäilemättä oli tehnyt kyselyjä hänen suhteensa, piiloutui hän pensas-aidan taakse, kunnes valot kylästä vähitellen sammuivat. Sitten alkoi hän suurella varovaisuudella etsiä kattoa itselleen. Lopuksi huomasi hän pari taloa kylän syrjässä. Toisen puutarhassa oli iso vaja joka näytti suovan hänelle toivomansa suojan. Kokki aukaisi oven. Oli pilkkosen pimeä sisällä… Samassa kuului jokin rapsahtavan. Kokki pelästyi, kompastui pieneen kiveen lattialla, mutta pelastui kaatumasta saatuaan kiinni jostakin orresta. Mutta surkeus! Yht'äkkiä kuului sydäntäsärkeviä avunhuutoja ja tusina kanoja pyrähti lattialle. Koko vaja oli täynnä siipien lepatusta ja pelästyneitä kanoja kiirehti villinään kokin jalkain välistä, tämän yrittäessä takaisin ovelle juuri parahiksi rynnätäkseen oudon, tuvasta juosseen miehen syliin.

"Sain kiinni sen, Poli", huusi tämä ja huiteli kepillä kokkia selkään.
"Sain kiinni sen!"

Hän aikoi vielä jatkaa lyömistään, mutta raivoissaan kivusta, kääntyi kokki ympäri ja töyttäsi miehen selälleen. Silmänräpäyksessä oli tämä kuitenkin uudestaan pystyssä ja vaimonsa auttamana, joka yövaatteissaan riensi paikalle, onnistui hänen kaataa kokki alleen ja asettaa polvensa hänen rinnalleen. Toinen mies viereisestä tuvasta ilmestyi avuksi ja suurella levollisuudella etsittyään vapaata paikkaa kokin ruumiissa, astui hän viimein tämän kämmenelle ja kysyi syytä meluun.

"Aikoi varastaa kanojani", sanoi ensimäinen mies puhkuen, "mutta onneksi kuulin ajoissa."

"Viekää hän yöksi sisälle ja sitokaa hyvin kiinni, minä kyllä huomen aamuna kuljetan hänet Wintonin poliisiasemalle. Se on vaarallinen sälli."

Koska kokkia ei uskottu itse kävelemään, kannettiin hänet miesvoimalla kyökkiin. Vaimo veti tulta rikkitikkuun ja sytytti kynttilän. Sitten aukaisi hän kaapin oven ja veti kokin kauhuksi esille ainakin kaksikymmentä syltä pitkän köyden.

"Paras ja varmin keino on sitoa hänet tuoliin", sanoi naapuri. "Muistelen isoisän kertoneen joskus tehneensä saman tempun jollekin roistolle."

"Se kyllä parasta lieneekin", sanoi vaimo tuumivana. "Mukavampikin hänen tuolissa on, vaikka ei suinkaan hän mitään sellaista ansaitsisi."

Miehissä nostettiin kokki suureen tammiseen tuoliin ja sidottiin kiinni, jotta kokkiparka tuskin voi hengittää.

"Kiinni sidottuaan antoi iso-isä roistolle jonkun kerran 'pääkuoreen'", sanoi naapuri ajattelevana kokkia katsellen.

"Niin, niin! Ne olivat niin raakoja siihen aikaan", sanoi kokki ennenkun toiset ennättivät vastata.

"Saadakseen vaan miehen pysymään paikallaan", selitti naapuri esitystään puolustellen.

"Kyllä tämä paikoillaan muutenkin pysyy", sanoi kanojen omistaja, tarkastaen vangin köysiä.

"Tulkaahan tänne huomenna, Pettit, niin viemme kärryillänne hänet
Wintoniin. Olenpa varma, että miehellä on hyvin musta omatunto."

"Niin minäkin luulen", sanoi Pettit — ja kokki värisi. "Hyvää yötä nyt."

Mies läksi matkaansa ja kun pariskunta vielä kerran oli tarkastanut vangin siteet sekä varoittanut karkaamisen seurauksista, vetäytyivät he jatkamaan häiriintynyttä untaan.

Pitkän aikaa istui kokki suuriakaan tietämättä mistään. Ihmetteli vaan helppoutta, millä hän oli vaipunut rikoksesta toiseen — ja miten paljon kaikista tulisi saamaan. Sirkka lauloi nurkassa, rotta vikisi lattialla. Väsyneenä levottomuudesta ja ponnistuksista vaipui kokki uneen.

Hän heräsi yht'äkkiä hirveään suonenvetoon jalassaan ja aikoi hypätä lattialle kojustaan. Mutta samassa selvisi hänelle asemansa ja raivoisasti ponnistellen yritti hän nousta seisomaan, ojentaakseen suonenvetoista jalkaansa. Hyväksi lopuksi pääsikin hän jonkunlaiseen seisovaan asentoon; muistuttaen puoleksi ihmistä, puoleksi etanaa laahusti hän tassutellen ympäri huonetta. Aluksi ajatteli hän vaan suonenvetoa, mutta sen loputtua, kiitos ja kunnia liikkumiselle, sai rohkea pakenemishalu hänessä vallan. Tuoli yhä selässään sai hän ponnistustensa tulokseksi oven säpin suuhunsa ja aukaisi sen. Viiden minuutin kuluttua oli hänen ilokseen aukinainen veräjä selkänsä takana ja — avonainen maantie edessään.

Mutta tällainen liikkumistapa oli, kuten ymmärretään, kovin hankalaa; kokin oli istuttava lepäämään mukana seuraavaan tuoliinsa sekä ajattelemaan samalla eteenpäin pääsemisen mahdollisuuksia. Pelko lisäsi siipiä, joskin tässä tapauksessa hyvin yksinkertaisia; huomatessaan jo olevansa ulkopuolella korvan kuulemaa, asettui kokki selin puuta vasten ja kolahutteli tuolia runkoon.

Vikaantunut tuolin taka-jalka katkesi, ja nyt sai kokki istuessaan tehdä tasapaino-koetuksia, mitkä olisivat olleet kunniaksi itse Blondinillekin.

Aina päivän koittoon saakka sai onneton miesraukka ryömiä taakkoineen eteenpäin ja kun aurinko nousi, löysi se hänet istumassa keskellä maantietä ja toivottamassa kuolemaa ja kirousta kapteeni Gethingille ja kaikelle, joka vähänkin häntä muistutti. Yht'äkkiä hän pelästyi, kuullessaan askeleita takaansa ja kun päätä oli mahdoton yksin kääntää, nousi hän ylös ja teki tuoleineen vaivaloisesti kokokäännöksen.

Astuja pysähtyi heti ja katseli hämmästyneenä tätä tuolista ja ihmisestä laitettua kaksoisolentoa. Etäämpää oli hän luullut kokkia innokkaaksi tutkijaksi, joka luonnon rakkautensa takia antautui mihin seikkailuihin tahansa, nyt ei hän tiennyt näkikö peikkoja vai aaveita.

"Otaksun", sanoi kokki ja koetti teeskennellä hymyä, "teidän ihmettelevän tavatessanne minut tällaisessa asemassa?"

"En todellakaan ole ennen sellaista nähnyt", sanoi mies näyttäen olevan varuillaan.

"Ette luultavastikaan", sanoi kokki. "Olenkin ainoa koko Englannissa joka taidan tällaista."

"Vai niin", sanoi mies ja kasvonsa kirkastuivat. "Vedon! Ja minä kun luulin teitä hulluksi! No, paljoko on kysymyksessä?"

"Ooh! Peijakas!" huudahti mies. "Mitähän ne keksivätkään ensi kerralla?
Aiotteko pitkällekin?"

"Oakvilleen", vastasi kokki; hän oli joskus matkoillaan kuullut puhuttavan Oakvillesta. "Halusta sinne yrittäisin, mutta nyt tunnen sen olevan mahdotonta. Ettekö katkaisisi poikki näitä nuoria?"

"Ei, ei!" huudahti toinen rohkaisevasti, "elkää antako perään.
Seitsemän penikulmaa on enää jälellä!"

"Ei teidän täydy", sanoi mies innokkaasti. "Pitäkää päälle vaan, niin tulettepa pian iloiseksi kuin 'pelimanni', ajatellessanne miten vähällä olitte hävitä."

"Katkaiskaa vaan nuorat", sanoi kokki, väristen malttamattomuudesta. "Olen voittanut neljäkymmentä puntaa päästyäni näin pitkälle. Jos katkaisette, lähetän teille kymmenen niistä."

"Minulla on vaimo ja lapset", sanoi hän lopuksi ikäänkuin lieventäviksi asianhaaroiksi, ja otettuaan kynäveitsen taskustaan olivat nuorat pian poikki.

"Jumala teitä siunatkoon", sanoi kokki ojennellen köyryyn käynyttä selkäänsä tuolin pudottua maahan.

"Nimeni on Jack Thompson", sanoi hyväntekijä. "Jack Thompson,
Winchgate, sillä osotteella tulee kirje perille."

Lyötiin kättä vahvikkeeksi, ja kokki jatkoi iloisena vapaata matkaansa, viattoman rikostoverinsa kääntyessä ympäri tuoli selässä — kuullakseen sen oikealta omistajalta kiukkuisia totuuksia yksinkertaisista luonnonlahjoistaan.

Kokki ei tiennyt miten paljon hän oli edellä pelkäämistään uusista takaa-ajajista, ja huolimatta nälästä ja väsymyksestä asteli hän eteenpäin minkä jaloista läksi. Tunnin kuluttua kysyi hän tietä eräältä kyntäjältä ja pyysi samalla pienen, hyvin pienen osan hänen aamiaisestaan. Seuraavalta kukkulalta näki hän vilahduksen merestä, ja pitäen huolellisesti tätä vanhaa nuoruuden ystäväänsä silmällä marssi hän kohti Brittleseaa. Päivällisaikaan kerjäsi hän taas ylijääneitä ruokavaroja eräästä metsänvartijan torpasta, ja saatuaan suurimman nälkänsä tyydytettyä jatkoi hän uudestaan kulkuaan. Kymmenen aikaan illalla laahusti hän pitkin Brittlesean laituria ja hiipi varovasti laivaan. Kannella ei ollut ketään, mutta miehistön hytistä loisti valoa. Kokki ryömi sisään. Henry, joka juuri oli häviämäisillään tammipelin Samille, hytkähti, hypähti pystöön ja käänsi laudan ylösalaisin.

Kokki ojensi ruumistaan ja osoitti kädellään kaikille ilmansuunnille.
"Vähän joka paikassa."

Tunteensa olivat tukahuttaa hänet ja koetettuaan heikosti puolustautua, vaikkakin turhaan, kömpi hän kojuunsa ja nukkui heti.

V LUKU.

Purjehdittiin kello neljältä seuraavana aamuna ja kello 3,30 herätettiin kokki kahvia keittämään. Uudestaan herätettiin hän 3,45 ja 3,50 vedettiin hänet kojustaan pitämään huolta velvollisuuksistaan. Kokki ryömi silmät ummessa takaisin kojuunsa heti kun pääsi kiusaajistaan, ja vaikkakin temppu uudistettiin kaksi eri kertaa, niin hän yhä tiedottomassa tilassa kömpi takaisin ja jatkoi untaan.

Brittlesea oli jo kolmekymmentä penikulmaa takana päin kun hän vihdoinkin heräsi ja tuli kannelle, kuunarin kiitäessä rivakan tuulen ajamana aaltoja. Se oli juuri sellainen tuuli, jollaisesta perämies piti ja hänen katseensa oli rauhallinen ja tyytyväinen aina siihen saakka, kun huomasi kokin kömpivän keittiöön.

"Kokki!" kirkasi hän. "Tulkaa tänne — kirottu kuleksija! Missä olette ollut koko tämän ajan?"

"Minulla on ollut vastoinkäymisiä, sir", sanoi kokki nöyränä. "Tuskin voitte uskoa millaisia kidutuksia olen kärsinyt aikoessani palvella laivuria."

"Säästäkää sellaiset jutut toisille", kirkui perämies varottavasti.
"Missä olette ollut? Kas niin! Laulakaa ulos vaan."

Vielä väsyneenä seikkailuistaan, nojautui kokki kajuutan seinään ja alkoi kertoa matkoistaan, selvittäen niitä monenmoisilla näytelmällisillä eleillä. Perämiehen hengitys tiheni, hänen poskensa saivat tavallista punaisemman värin ja peränpito alkoi käydä huolimattomasti. Mielissään näistä näennäisistä osanoton merkeistä, jatkoi kokki kahta innokkaammin.

"Jos vielä sekunninkin seisotte ja valehtelette, niin väännän niskanne nurin", sanoi perämies kiukustuneena. "Juomassa olette ollut kaksi päivää — siinä koko asia."

"Puhun totta, Salomonin parran kautta puhun totta, sen vannon", sanoi kokki juhlallisesti.

"Odottakaa vaan jahka laivuri tulee kannelle", sanoi toinen ja puristi nyrkkiään. "Uskaltaisinpa vaan jättää tämän peräsimen, niin kyllä asiat kanssanne pian selvittäisin, siitä saatte olla varma."

Kokin harmiksi oli laivuri samaa mieltä perämiehen kanssa ja pidätti häneltä kahden päivän palkan — hyvin ajattelemattomasta ja tunteettomasti tehty. Alhaalla miehistön hytissä ei hänelle käynyt ollenkaan paremmin, sillä näiden rehellinen tunnustus ja ihmettely hänen kaskujen kertomistaidostaan, meni yläpuolelle kaikkien sopivaisuuden rajojen.

Tämä epäuskoisuus oli surkea pettymys kokille. Itsekseen oli hän ajatellut tulevansa ihailluksi ja ihmetellyksi kuin sankari konsanaan. Toimensa hoiti hän sentähden alakuloisena ja toverit, jotka kyllä "sellaisia" asioita ymmärsivät, luulivat hänellä olevan "kupariseppiä."

Sivuutettiin Northfleet ja saavuttiin Rotherhitheen. Kokin persoona sai osakseen halventavaa arvostelua joka kerta kun poliisivene meni sivutse. Kului useita tuntia ennenkuin häntä halutti lähteä maalle, ja kun hän sen vihdoin teki, tapahtui se niin tarpeettoman maailmaa pelkäämättömän näköisenä, että olisi luullut häntä joksikin ylistetyksi rosvopäälliköksi.

Oli sateinen aamu kun taas palattiin Northfleetiin. Koko yö oli tullut vettä taivaan täydeltä ja mustia pilviä kulki taukoamatta taivaalla. Lastaus aiottiin alkaa vasta seuraavana aamuna. Päivällisen jälkeen vaihtoivat Henry ja perämies merkitsevän katseen nähdessään laivurin ottavan lakkinsa ja lähtevän maalle.

Hän asteli Gravesendiin, kulki ilman määrää ja suuntaa katuja, tuon tuostakin pysähtyen kauppapuotien ikkunain alle välittämättä mitään virtaavasta sateesta. Jonkinlainen romantillinen ajatus sanoi hänelle tapaavansa Annis Gethingin. Kouluissa oli lupa — siksi oli luonnollinen asia, että neiti Gething kuljeskelisi huvin vuoksi Gravesendin katuja rankkasateessa. Noin neljän tienoissa, kun laivuri jo oli läpimärkä, huomasi hän toivonsa turhaksi ja poikkesi erääseen siistin näköiseen ravintolaan, joi lasinsa ja valmistautui apealla mielellä kotitielle. Kuljettuaan kappaleen matkaa, vetäytyi hän syrjään antaakseen tietä nuorelle ohi kulkevalle neidolle, mutta vilkasi samassa vanhaan tapaansa, sateenvarjon alle. Katseensa kohtasi — miss Gethingin.

"Rivo ilma", tuumi laivuri, seisten kunnioittavasti ainakin kolme metriä käytävältä.

"Olette varmaan hyvin märkä", sanoi miss Gething. "Aiotteko mennä äitiäni tervehtimään?"

"Sitä juuri ajattelin", sanoi laivuri iloisena, kun sai kiinni sopivasta valheesta.

"Minun on käytävä muutamissa kauppapuodeissa", sanoi miss Gething.
"Hyvästi!"

Laivuri kohotti lakkiaan, teki kokokäännöksen ja lähti eteenpäin. Useat kerrat kääntyi hän ympäri, mutta miss Gething, tuntien paremmin miehet, kuin laivuri naiset, ei katsonut taakseen kertaakaan.

Neljännestunnin reippaasti käveltyään oli laivuri pienen tutun rakennuksen edessä, pudisti veden lakistaan ja kolkutti varovasti ovelle.

"Onko rouva Gething kotona?" kysyi hän kun ovi aukeni ja joku mies, pitäen kiinni ovenkahvasta, katsoi kysyvästi häneen. "Ei", kuului vastaus.

"Ellei teillä ole mitään vastaan, astun hetkeksi sisään odottamaan", sanoi laivuri, totellen silmänräpäyksellistä ajatustaan.

Toinen epäili, mutta vetäytyi kuitenkin syrjään ja antoi laivurin kulkea ohitsensa. Molemmat astuivat pieneen etuhuoneeseen. Rohkeudella, joka ihmetytti häntä itseäänkin, istuutui laivuri käskemättä tuolille ja alkoi nenäliinalla pyyhkiä housujaan.

"Ei minulla ole mitään kiirettä, voin mainiosti odottaa jonkun minuutin", sanoi laivuri, joka halusta olisi istunut paikoillaan vaikka koko viikon.

Pyyhkittyään partansa ja viiksensä nenäliinaan muodosteli hän niitä sormillaan. Toinen katseli näitä toimia vastenmielisen levottomana.

Laivuri pudisti päätään ja alkoi nyt vuorostaan tarkastaa isäntäänsä: nuori, kaunis mies, vahatut mustat viikset, ohut silkkinen kaulaliina ja komea rintaneula. Päällään hänellä oli ruskea pitkä takki ja keveät samanväriset kengät.

"Häijyä ilmaa", sanoi laivuri, saadakseen alkuun edes jonkinlaista keskustelua.

Toinen myönsi, huomauttaen samalla epäilevänsä rouva Gethingin sateen vuoksi viipyvän hyvinkin kauan. Puhe taukosi siihen, kunnes keveitten askelten ääni ja avaimen vääntäminen lukossa sai molemmat hypähtämään pystyyn.

"Eikö äiti vielä ole tullut?" kysyi miss Gething kummissaan. "Olittepa kiltti kun jäitte odottamaan, kapteeni."

"Ei se mitään", vastasi laivuri, joka ei todella tiennyt tehneensä mitään kiitosta ansaitsevaa.

Tyttö puristi nuoren miehen kättä ja hymyili laivurille. "Teidät tapasin jo kadulla", sanoi hän. "Olette varmaan hyvin märkä. Kapteeni Wilson — herra Glover."

Molemmat herrat kumarsivat kylmästi; laivuri tuli alakuloiseksi, käsittäen nyt olevansa tiellä. Miss Gething vei pois hattunsa ja takkinsa; hänen palattuaan alkoi keskustelu vähitellen sujua. Herrat kuitenkin käyttivät tyttöä jonkunlaisena telefoonina, minkä kautta ilmaisivat ajatuksensa.

"Puoli kuusi", sanoi yht'äkkiä miss Gething. "Matkustatteko junalla 6,30, herra Glover?"

"Täytyy", vastasi tämä synkkänä. "Toimet, kuten ymmärrätte", lisäsi hän alakuloisena.

Tyttö seisoi herra Gloverin edessä tätä sanoessaan, ja laivuri, joka yhä enemmän ja enemmän alkoi tuntea olevansa tiellä, mutisi jotakin pois lähdöstä ja nousi seisomaan. Hänen ihmettelynsä, kun miss Gething kääntyi häneen ja iski silmää varottavasti, olikin sentähden niin äänekäs, että herra Glover kääntyi kiireesti katsomaan syytä siihen.

"Juotte myöskin kupin teetä, kapteeni?" sanoi miss Gething kohteliaasti hymyillen.

"Kyllä, kiitoksia", vastasi laivuri ja istuutui äskeiseen paikkaansa.
Ajatuksensa myllersivät hurjasti tytön asettaessa teepöytää kuntoon.

"Todellinen tee-seura", sanoi miss Gething iloisesti. "Yksikö kappale sokuria, herra Glover?"

"Jätän sen teidän määrättäväksenne", sanoi tämä ujosti. Herra Glover nosti vähäisen silmäkulmiaan ja hymyili halveksivasti.

"Toisinaan otan yhden, toisinaan taas kaksi, kolmekin", sanoi laivuri puolustellen. "En ole niiden kanssa niin turhan tarkka."

Ääni millä tämä huomautus tehtiin, sai herra Gloverin ihmettelemään mitä sellaiset tapaukset olisivat. Herroilla ei kummallakaan ollut halua keskusteluun, ja ilman emäntää olisi tee juotu hiljaisuuden vallitessa. Kymmenen minuuttia yli kuusi nousi herra Glover tuoliltaan, selittäen nyt olevan ajan lähteä.

Herra Glover otti eteisestä hattunsa ja sateenvarjonsa, puristi tytön kättä ja katsoi kysyvästi laivuria.

"Tuletteko samaan matkaan?" kysyi hän erittäin kohteliaasti ja ystävällisesti.

Herra Glover painoi tulisesti hatun päähänsä, nyökkäsi suuttuneena ja läksi.

"Kyllä hän vielä junalle ennättää", sanoi laivuri nähdessään miss
Gethingin ikkunasta katselevan Gloverin tulista kiirettä.

"Toivon niin", vastasi tämä. "Ompa ikävää, ettei äitinne sattunut kotona olemaan", sanoi laivuri pitkän vaitiolon jälkeen.

Laivuri huokasi raskaasti ja ihmetteli itsekseen, oliko herra Glover sellainen mestari tekemään tyhmiä huomautuksiaan miltä hän näytti.

"Onko hänellä pitkäkin matka edessään", sanoi hän lopulta, tarkoittaen herra Gloveria. "Lontoo", vastasi Annis lyhyesti. "Minun on sentään lähdettävä", sanoi laivuri, huomaten mahdottomaksi viipyä pitemmälle.

Annis vetäytyi syrjään laivurin noustessa ja seurasi tätä hitaasti eteiseen.

"Jospa voisin antaa teille edes sateenvarjon", sanoi hän ja katseli ympärilleen.

"Oo! Kyllä se näinkin menee", sanoi laivuri. "Minähän olen jo melkein kuiva."

"Tehän olette läpimärkä", sanoi hän vastenmielisesti. "Että saatoinkin antaa teidän istua sellaisessa tilassa."

"Hiha onkin märjin", sanoi laivuri, jonka olosuhteet olivat opettaneet viekkaaksi. "Täältä on aivan kuiva."

"Te olette perinpohjin kastunut", sanoi hän. "Ei saisi istua paikoillaan tuonlaisissa vaatteissa. Odottakaahan silmänräpäys. Lainaan teille jonkun isäni päällystakeista."

Hän juoksi ketterästi toiseen huoneeseen, tuli takaisin pitkän, paksun takin kanssa ja ojensi sen laivurille.

"Kyllä se teidät kuivana pitää", sanoi hän, kun laivuri heikkojen vastustelujen jälkeen alkoi vetää takkia päälleen.

"Sanotteko hyväntahtoisesti terveiseni rouva Gethingille?" kysyi laivuri aukaisten eteisen oven.

"Kyllä, kiitoksia", vastasi tyttö. "Hän varmaan on pahoillaan, ettei sattunut olemaan kotona. Viivyttekö kauankin täällä?"

"Ylihuomenna on minulla muitakin asioita tännepäin", sanoi laivuri.
"Ellen häiritse, niin voinhan poiketa sisään. Hyvästi."

Pää sekaisin puristi hän tytön kättä, ajatellen lieneekö mennyt liian pitkälle, ja sulettuaan oven, pisti hän kätensä kapteeni Gethingin taskuihin ja kulki synkkäin ajatusten vaivaamina kohden laivaansa. Ajatuksensa muodostuivat vähitellen kokonaisuudeksi — ja lopulta alkoi hän puhua ääneensä. "Tyttö tiesi minut kadulla kohdatessaan äitinsä olevan poissa", sanoi hän pitkäveteisesti, "samoin kuin toisenkin olevan siellä. Olisi sentään luullut… Rakkauskiusottelua!" huudahti hän yht'äkkiä katkerasti. "Ja tyttö tekeytyi minulle rakastettavaksi, kiusotellakseen häntä. Mies on huomenna siellä uudestaan, kun äiti on poissa."

Pahoilla mielin saapui hän laivaansa. Kirosi teetä, jota Henry tarjosi, vaihtoi vaatteita ja heittäytyi selälleen sohvalle polttelemaan.

"Olette vähän märkä", sanoi perämies. "Mistä tuollaisen takin olette saanut?"

"Eräs tuttava", vastasi laivuri, "lainasi sen minulle. Muistatte kai vielä sen kapteeni Gethingin, josta kerran puhuin?"

"Antakaa miehistölle tieto, että palkinto on nostettu viiteen puntaan", sanoi laivuri ja veteli sankkoja sauhuja piipustaan.

"No! Jos palkinto on korotettu viiteen puntaan, tulee kokki hirtettäväksi murhasta tai muusta kauheasta rikoksesta", sanoi saapuvilla oleva Henry. "Ei ole ollenkaan hyvä antaa miehistön auttaa koko asiassa — ei ollenkaan."

Laivuri ei suvainnut vastata. Mutta kun hänen terveisensä saapui miehistön hyttiin, syntyi siellä ilo ja elämä.

"No! Nyt lähden minä ulos", sanoi Dick innostuneena. "Viisi puntaa! —
Ei sitä niin kannata halveksua."

"Toivon ettei kohtalo leiki teidän kanssanne, kuten minun", sanoi kokki tunteellisesti.

"Mitä nyt tarvitaan", sanoi paksu Sam, "niin se on sellainen kuin ihmisillä on kaupungissa… sellainen… mikä sen nimi nyt taas onkaan?"

"Taksamittari! — Miten kirotun tyhmästi puhuttu", sanoi Sam halveksivasti. "Ei, vaan tarkoitan sellaista — sellaista, jossa on paljon ihmisiä."

"Raitiotievaunu", sanoi kokki ollen aivan väärillä jälillä. "Mutta ethän sillä voi matkustaa ympäri Englantia, Sam."

"Sinä olet tyhmä kuin pässi", tiuskasi Sam kärsimättömästi. "Tarkoitan jotain sellaista, johon ihmiset kiinnittävät rahansa."

Kokki oli jo ennättänyt sanoa: "säästölaatik…", kun Henry nyhjäsi häntä kylkeen.

"Kun en muista sanaa", vastasi Sam suuttuneena. "Ihmisiä yhtyy monta yhteen ja jakaa saamansa voitot."

"Me perustamme osakeyhtiön ja ja'amme rahat miehen löydettyämme. Sehän olisi julmaa, Dick, jos minä, kun sinä olet päässyt miehen jäljille, tulisin ja sieppaisin hänet juuri nenäsi edestä."

"Mehän tullaan työskentelemään sinua vastaan, minä, kokki ja poika", sanoi Sam innokkaasti.

Näin yksinkertaisesti perustettiin "Osakeyhtiö kapteeni Gethingin etsimistä varten", ja osakkaat, luullen mainion keksinnön tehneensä alkoivat karttaa tovereitaan ja pitää salaperäisiä neuvotteluja missä kulloinkin. Uhrattiin shillinki salapoliisikertomukseen "Jälillä", ja miesten elämä oli saanut uuden, seikkailuhaluisen suunnan, joka piti heitä polttavassa jännityksessä.

Seuraavana päivänä työskenteli laivuri uutterasti, mutta iltapäivällä muisti hän kilpakosijansa juuri samalla hetkellä istuvan kahden kesken Anniksen kanssa. Teen jälkeen seurasi purkaus ja kiitokseksi osanotostaan, jonka perämies osasi sovittaa oikeaan kohtaan, sai hän tietää kaikki. Sama onni tuli Henrynkin osaksi, jonka ei tarvinnut muuta kun vaijeten kuunnella.

"Onni että laiva on omanne", sanoi perämies, "nyt voitte mennä mihin haluatte. Jos te isän löydätte, ei ole mikään mahdottomuus, että tyttö antaa matkapassin toiselle."

"En juuri sitä tarkoittanut" sanoi laivuri. "Etsin isää ainoastaan tuottaakseni tytölle iloa."

Kadehtien katseli yhtä ja toista Henryltä kuullut miehistö laivurin maallemenoa iltapäivällä. Tämä poikkesi ensin parturiin ja lähti sitten parta ja tukka siistittynä astelemaan rouva Gethingin asunnolle. Rouva oli kotona ja ihastui äärettömästi kuultuaan miehistönkin ottavan osaa etsimiseen, antoipa vielä toisen valokuvankin laivurille.

"Miss Gething jaksaa luultavasti hyvin", sanoi laivuri, huomatessaan rouvan asettavan vain kahdet teekupit pöydälle.

"Kyllä. Hän matkusti Lontooseen", sanoi rouva Gething. "Tiedättehän hänellä olevan tuttavia siellä."

"Herra Glover", ajatteli laivuri synkkänä. "Tapasin täällä eilen erään hänen tuttavansa."

"Niin, herra Gloverin", sanoi vanha rouva huomattavalla äänenpainolla.
"Hän on hyvin komea mies. Eikö totta?"

"Tytön takia tekisi hän vaikka mitä", jatkoi tunteellinen äiti. "On oikein liikuttavaa nähdä miten hän huolehtii hänestä."

"No, menevätkö he piankin naimisiin?" kysyi laivuri kyllä tietäen kysymyksensä olevan tungettelevan, mutta voimatta hillitä uteliaisuuttaan.

"Kun mieheni on löytynyt", sanoi vanha rouva ja pudisti päätään surullisena. "Tyttäreni ei ennen ole suostunut menemään."

Laivuri keikutteli tuolillaan, laski teekupit kädestään pöydälle ja alkoi tuumia kuulemaansa asiaa. Ensin käsitti hän kaikki halpamaiseksi loukkaukseksi itseään ja vaivojaan kohtaan, mutta tuskin oli tämä ajatus saanut vallan hänessä, kun hän unohti sen kelpaamattomana ja päätti miehuullisesti tehdä parhaansa etsimisessä. Tunnin istui hän vielä ja kuunteli vanhan rouvan asiatonta lörpötystä, nousi sitten ylös — Anniksesta kun ei kuulunut — otti hyvästit ja palasi "Merilokkiinsa."

VI LUKU.

Kokki huokasi helpotuksesta kuultuaan "Merilokin" purjehtivan Bymouthin kautta länsirannalle Cocklemouthiin. Samille sanoi hän kiven putoavan rinnaltaan päästessään näiltä seuduilta, ja selvästi näytti hän luottavan siihen, että ainakin osakeyhtiö uskoi hänen kertomuksensa matkastaan. Suurimman osan ajasta vietti tämä yhtiö nyt keittiössä, koska oltiin varmempia, ettei rahan ahneita kuuntelijoita siellä löytynyt. Perunoita kuorittaessa ja patoja puhdistettaessa kypsyivät aatteet kokonaisuudeksi. "Jälillä" oli merkillisen jännittävä ja siitä saatiin useita mainioita ohjauksia, vaikkakin Henryn lyijykynällä tuhrimat rivit aikaansaattivat monta päänvaivaa.

Illalla Bymouthiin saavuttua lähti osakeyhtiö maalle. Kaikkien tuumiskelujen ja keskustelujen tulokseksi oli tullut se, että ravintolat olivat ainoat paikat, missä tällainen entinen merimies taisi viettää iltaansa ja siksi päätettiin ne perinpohjaisesti tarkastaa.

"Pahinta", sanoi Sam, kun hiljakseen asteltiin kaupunkiin, "on se juominen. Kun olen saanut päähäni viisi, kuusi lasia, pidän joka ihmistä kapteeni Gethinginä."

"Älkäämme juoko", sanoi kokki. "Tehdään niinkuin mies romaanissakin teki. Onko sinulla kuutta penceä?"

"Siitä tulee kolme penceä mieheen", sanoi Sam ja katseli epäluuloisesti kokkia.

"Tuhlaamme rahaa", murisi Sam ottaen vastenhakoisesti taskustaan kuparirahan ja antoi sen kokille. "Missä on sinun 6 penceäsi?"

Kokki näytti rahaansa ja Sam, jonka usko ihmisen rehellisyyteen, viime aikoina oli suuresti heikentynyt, purasi kiukkuisesti lanttiin.

"Ravintolaan emme muuten voi mennä, ellemme tavalliseen tapaan siellä nauti" sanoi kokki. "Sentähden teemme toisen tempun. Me ostamme kengän nauhoja ja kaupittelemme niitä. Ymmärrätkö nyt?"

"Miksemme jotain halvempaa voi aluksi yrittää?" murisi Sam. "Mittailla jalanjälkiä tai kuunnella jos ihmiset jotain tietäisivät. Sinä kokki vaadit aina sitä mikä on kalleinta."

Kokki katsoi ylenkatseellisesti toveriaan. Sam tuli ensin vaaleaksi, sitten hävyttömäksi ja lopetti pyytämällä rahojaan takaisin.

"Ja minä ehkä lopulta joudun sidotuksi tuoliin omilla kengännauhoillani", sanoi julmistunut merimies. Kokki ei viitsinyt vastata, katseli vaan ympärilleen ja huomattuaan kenkäkaupan astui hän sisään ja osti shillingin edestä kengänrihmoja.

"Mitä minä sitten sanon?" kysyi Sam, kun miehet uudestaan seisoivat ulkona ja kokki ripusti hänen käsivarrelleen tusinan nauhoja.

"Eihän sinun mitään tarvitse sanoa", selitti kokki. "Menet sisään vaan ja pidät niitä ihmisten nenän edessä. Jos joku tarjoo lasin niin juot."

"Ota sinä kaikki ravintolat tältä puolelta katua, minä otan toiselta puolelta", sanoi kokki. "Ja jos noin surkealta näytät, tulet tekemään hyvät kaupat."

Kokki varoitti vielä kerran juopottelemisesta, mutta paksu merimies kohautti olkapäitään, otti nauhat käteensä, kirosi itsekseen uutta ammattiaan ja poikkesi pieneen, mutta hyvin äänirikkaaseen ravintolaan. Iso sali oli väkeä täynnä. Samin sydän pamppaili kurkussa koettaessaan kokin neuvoa seuraten parhaansa mukaan pitää tavaroitaan vieraitten nenän edessä. Useimmat eivät hänestä välittäneet mitään; ainoa mies, joka jotain virkkoi, oli punanenäinen merisotilas, joka huomattuaan tusinan kengännauhoja luikertelevan puseronsa hihalla laski varovasti lasinsa pöydälle. Samassa selvisi hänelle Samin yhteys niiden kanssa ja puhe, mikä nyt syntyi muistutti kaikkein vähimmän olutlasin tarjousta.

Seuraavassa ravintolassa tapasi Sam ihmisystävän, joka osti koko hänen varastonsa. Paksu merimies ei ollut ollenkaan ottanut laskuihinsa tällaista hyväntekoa ja sentähden seisoikin hän nyt suu ammollaan, huulet kiukusta väristen.

"Kas niin! Kas niin!" puheli hyväntekijä ystävällisesti. "Ei mitään kiittelemisiä, ei ensinkään."

Sam tottelikin halusta, poistui vitkaan ja poikkesi kiukuissaan lähimpään puotiin ostamaan uusia nauhoja. Kokemuksesta viisastuneena pisti hän nyt osan uudesta varastostaan taskuunsa; kädessään vain kaksi paria astui hän seuraavaan kahvilaan.

Huone oli täälläkin väkeä täpötäynnä, mutta Sam työntäytyi joukkoon välinpitämättömänä tarjoten tavaroitaan, mutta sitä tarkemmin etsien kapteeni Gethingiä.

"Korjatkaa luunne täältä", sanoi närkäs tarjoilijaneiti keikauttaen niskaansa, huomattuaan Samin.

"Kyllä, kyllä minä menen, neiti", vastasi Sam häpeästä purppuranpunaisena. Tähän saakka olivat useimmat tarjoilijattaret kohdelleet häntä ystävällisesti, ja kapakoissa, joissa hän oli enemmän tunnettu, kutsuneet häntä herraksikin.

"Olette varmaan huonoissa varoissa?" kuului ääni, kun Sam kääntyi mennäkseen.

"Näen nälkää, sir", vastasi Sam luottaen vanhaan sananparteen: ulkomuoto pettää.

Sam istui ja siunasi ajatuksissaan hyväntekijää sekä maksutonta kestitystä. Hänen silmänsä kiilsivät kiitollisuudesta — osaksi naurunhalustakin, kun toveri palasi tarjoilupöydän luota toisessa kädessä olutlasi, toisessa suuri limpun puolikas.

"Syö ystäväni", sanoi mies ojentaen leivän Samille. "Tuolla kyllä löytyy enemmänkin."

Hän istui vastapäätä Samia, ryyppäsi lasistaan ja odotti hyväntahtoisesti hymyillen nälkäisen pikkukauppiaan syömistä. Merkillisenä omituisuutena huomautti hän, että nälkäiset ihmiset tavallisesti nyppivät muutamia muruja leivän kuoresta ja sitten syövät pienen pieniä suupaloja sisällyksestä; se varmaankin on enemmän vaisto kuin ymmärrys, joka varoittaa heitä liian nopeasta syömisestä.

Toinen silmä toverinsa lasissa, toinen ovessa, ponnisteli Sam hetkisen osansa näyttelemisessä. Sitten nousi hän ylös, kuiskasi joitakin katkonaisia sanoja kiitokseksi, sanoen vievänsä lopun leivästä kotiin vaimolle ja lapsille.

"Älkää heistä huolehtiko", sanoi hyväntekijä ja laski tyhjän lasinsa pöydälle. "Syökää tuo pois vaan, niin annan teille pari kappaletta kotiinkin vietäväksi."

"Sydämeni on liian täynnä voidakseni syödä", sanoi Sam koettaen päästä ovelle.

"Vatsansa — hän tarkoittaa", kuului samassa nuorenpuoleinen ääni, jonka onneton merimies tunsi liiankin hyvin. Hän kääntyi ympäri ja huomasi Henryn nauravan naaman ja Dickin irvistelevän vieressä.

"Laivassamme hän kävi iltapäivällä", jatkoi nuori kiusanhenki, osoittaen sormellaan uudestaan tuolille vaipunutta Samia, "sai hyvän aterian ja kiitokseksi hiipi pois erään toverimme vaatteissa."

"Siten se juuri kävi, hyvät ystävät", sanoi ihastunut Dick, nyökäyttäen päätään kuuntelijoille.

"Erään toverimme Samin", jatkoi Henry. "Parhaan ja hyväsydämisemmän ihmisen koko maailmassa."

"Pitkä, komea, kaunis mies", sanoi Henry, "ja tällä miehellä ovat nyt hänen vaatteensa."

Vieraat katsoivat vihaisesti suu selällään ylistystä kuuntelevaa Samia. Jokaisessa väkikokouksessa tavallisesti löytyy yksi tai kaksi, joiden sisällinen oikeudentunto pakottaa heidät sen palvelijoiksi ja niin tässäkin. Eräs vaati vaatteet heti toimitettaviksi takaisin. Ehdotus otettiin vastaan mielihyvällä ja tusina miehiä kokoontui onnettoman Samin ympärille.

Mentiin ulos, koko joukkio, paksu merimies keskellä huitoen ympärilleen kuin hullu. Pari iskuista sattui kolmeen sivu kulkevaan sotilaaseenkin. Näistä oli kaksi Murphyä ja yksi O'Sullivan, ja nyt tarvittiin kolme poliisia ja apulainen, ennenkuin saatiin loppumaan syntynyt elämä. Sam ei ehtinyt näkemään kuin alun, sillä iloisena, päästessään syntyneessä sekamelskassa pakoon, pysähtyi hän juoksustaan vasta kun puoli tusinaa katuja oli hänen takanaan.

Hetken hengähdettyään ja pyyhkittyään hikeä otsaltaan lähti hän uudestaan jatkamaan matkaansa, tuumien menisikö takaisin laivaan vai yrittäisikö etsimistä uudestaan. Päämäärättä samoili hän ympäri, mutta päätti lopulta olla huolimatta Dickin ja pojan koirankujeista, pysähtyi erään ensi luokan ravintolan eteen ja astui sisään. Kaksi tai kolme pöydän ääressä istuvaa hyvin puettua herrasmiestä pudistivat päätään hänen tavaroilleen, ja hän oli juuri aikeissa poistua, kun pitkä mustapartainen mies astui sisään.

"Aamulla", vastasi Sam ja koetti kielellään irroittaa leivänkappaletta hampaistaan.

Sam hymyili odottavana ja istui tuolille. Hän kuuli uuden ystävänsä tilaavan lasin olutta ja vesi solahti hänen suuhunsa. Mutta verensä jähmettyi kun ystävä palasi ja ojensi hänelle puolikkaan suurta kakkua.

"Kas tässä, ystäväni", sanoi hän hyväntahtoisesti. "Alkakaa nyt tälläkin."

Sam otti leivän ja koetti sovittaa sitä taskuunsa toistaen juttunsa vaimosta ja lapsista.

"Syökää tuo yksin vaan", sanoi toinen. "Saatte sitten pari lapsillennekin vietäväksi."

Leipä putosi Samin voimattomista hyppysistä lattialle. Eräs viereisessä pöydässä istuja otti sen ylös ja pyhittyään ojensi sen Samille.

"Minun pitää ensin nähdä lapseni syövän", sanoi Sam katkonaisella äänellä.

"Syökää tuo leipä tai kutsun poliisin ja annan vangita teidät", sanoi toinen ääntänsä korottaen. "Taidatte ollakin joku petturi. Missä on lupakirjanne?"

Tavalla joka parhaiten muistutti mielenvikaisuutta, puri Sam leipää ja koetti niellä, ryypäten aina palan päälle siemauksen vesiastiasta. Viiden minuutin kuluttua oli leipä vähentynyt yhtä monella suupalalla.

"Antakaa mennä vaan", sanoi antaja kiivaasti. "Minä en syö", sanoi Sam vimmoissaan, "vieköön minut vaikka piru, mutta minä en syö."

Toinen nousi ja meni ovelle. "Konstaapeli, tännepäin", sanoi hän levollisesti.

Samassa astuivat sisään Dick ja Henry, pudistivat päätään ja katselivat suruissaan leipä kourassa istuvaa Samia. Pitkä istuutui uudestaan tuolille ja nauroi katketakseen. Nyt selvisi asia Samillekin. Kiivaasti heitti hän Henryä kakulla päähän, ryntäsi kadulle ja päättäen lujasti että hän ei enää koskaan tarvitse kengännauhoja viskasi hän ne yli läheisen puutarha-aidan.

"En", sanoi Sam. Samassa sai hän mielestään mainion päähänpiston ja tarttui kokkia käsivarteen.

"Tuossa ravintolassa", sanoi hän vapisevalla äänellä, "on eräs ukko, josta minä en ollenkaan ole varma. Mitäs jos sinä menisit katsomaan sinne?"

Vahingoniloisena vei Sam kokin piinapaikan ovelle ja kun kokki oli päässyt kunnollisesti sisälle, kyykistyi hän oven taakse kuuntelemaan.

"No. Minkätähden ne eivät riitele?" kysyi hän ihmeissään, kun pitkä epäselvä mumina kuului sisältä. Hän höristi korviaan, mutta mahdotonta oli eroittaa sanoja. Kärsivällisyytensä loppui, ja hän aikoi juuri raottaa ovea, kun samassa kuului äänekäs naurunrähäkkä. Toinen naurunpuuska seurasi toista, kunnes koko ravintola kaikui yhtenä nauruna. Samin naama sai onnellisen levollisuuden leiman ajatellessaan sisälläolijoita.

"Saman ne minullekin olivat tehdä", myhäili Sam sisäisellä tyytyväisyydellä.

Taas kaikui nauru ja Sam kuuli kokinkin yhtyneen siihen. Hän kuunteli hämmästyksellä. Aivan oikein! Kokin ääni kuului.

"Vanha Sam raukka", sanoi kokki aivan selvästi. "Vanha Sam raukka. Saakeli, ettei minun pitänyt nähdä sitä! Vuoden elämästäni olisin luovuttanut sellaisesta näytelmästä."

Kuuntelija oven takana ojentautui yht'äkkiä suoraksi ja pidätti henkeään. Varpaillaan hiipi hän kadulle, kiusaavan naurun yhä soidessa korvissaan. Ajatukset pyörivät villeinä hänen aivoissaan, mutta kaksi vakaata päätöstä niissä kuitenkin syntyi: tehdä ensin loppu osakeyhtiöstä ja sitten kokista. Nämä ajatukset valmiiksi kypsyneinä saapui hän laivaan, astui tyhjään hyttiin ja kiipesi kojuunsa haudaten surunsa uneen — uneen niin sikeään, että toisten, saavuttuaan tuntia myöhemmin laivaan, oli mahdoton saada häntä hereille. Vasta kun Henry viimeisenä apukeinona heitti leivänkappaleen hänen kojuunsa, karkasi hän pystyyn ja nosti sellaisen raivoisan rymäkän, että toiset huomasivat viisaimmaksi pysytellä koko yön valveilla, ollakseen varmoja hengestään.

VII LUKU.

Etsinnälle Bymouthissa ei Samista enää ollut apua. Loppuajalla, minkä laiva täällä vielä viipyi hän tuskin poistui laivasta. Piippunsa polttamista rauhassa kannella piti hän parempana, kuin kengännauhoja haluavain irvistelijäin kohtaamista. Dickin ja pojan kanssa kieltäytyi hän keskustelemasta kokonaan, ja vasta Cocklemouthissa suvaitsi hän täyttää piippunsa kokin kukkarosta.

Cocklemouth on pieni syrjäinen paikkakunta Walesin rannikolla. Kun suurempi laiva saapuu sen pieneen satamaan, rientävät kaupungin asukkaat katsomaan sitä, ja pienempäin alusten laivurit riitelevät kajuuttainsa ovista sen mahdollisesta ankkuripaikasta.

"Täältä emme häntä löydä, kokki", sanoi Sam, kun osakeyhtiö taas sovinnossa istui kannella ja katseli harvoja pimeän tultua ilmeneviä valopilkkuja kaupungissa.

"Ellen pelkäisi Dickin tai pojan löytävän häntä", sanoi Sam, "jättäisin minäkin etsimisen hiiteen."

"Jos joku hänet löytää, on se laivuri itse", sanoi kokki ja alensi ääntänsä, nähdessään kysymyksessä olevan henkilön tulevan kajuutasta ja menevän maalle. "Joka satamassa menee hän suoraan poliisikamariin, näyttää valokuvan ja ajaa 'koirat' liikkeelle. Mitä toiveita meillä sitten enää on?"

Matruusi pudisti päätään, ja istuttuaan hetkisen ääneti nousi hän ylös ja meni maalle, mistä vasta myöhään palasi takaisin pää merkillisen "kuumana." Tuumien päiviensä nyt olevan lopussa antoi hän auliisti anteeksi vihollisilleen, tekipä testamenttinsakin — antamalla yksinkertaisesti veitsensä Dickille ja kaksi shilling'iä seitsemän penceä Henrylle.

Oli kaunis ja kirkas päivä, kun hän seuraavana aamuna heräsi pää kipeänä ja mielessä selvä tuntumus siitä millaiseen kurjuuteen ihmisluonto-raukka maailmassa voi vaipua. Kaupungin kirkonkellon taukoamaton räminä ja kahden virsikirja kainalossa sivutse kulkevan tytön näkeminen selvittivät hänelle päivän olevan sunnuntain.

Laivuri harjotteli uusia tapoja ja seurasi kellon kutsuntaa. Perämies lähti pitemmälle kävelymatkalle, ja miehistö istui kannella katsellen kokin päivällis-valmistuksia. Vasta kun ruoka-annokset olivat vatsassa, etsittiin sunnuntai-vaatteet ja mentiin maalle.

Dick läksi ensimäiseksi ja otti kaikille yhteisesti annetun valokuvan mukaansa. Hetkisen asteli hän katuja, mutta suljetut kauppapuodit ja autiot kadut tekivät mielensä pian alakuloiseksi ja hän kääntyi ympäri, lähtien kädet housuntaskuissa astelemaan takaisin satamaan. Sattumalta joutui hän puheisiin erään vanhanpuoleisen miehen kanssa, ja keskustelu, mikä alkoi ilmasta, sai yht'äkkiä toisen suunnan, kun Dick veti esiin valokuvan ja alkoi kysellä kapteeni Gethingiä.

"Olen ainakin nähnyt hyvin tämän näköisen miehen", sanoi uusi tuttava, pitkän ja tarkan katselemisen perästä.

"No niin, minä en ymmärrä miksi minun pitää sekoittautua koko asiaan", sanoi mies. "Eihän se minuun kuulu."

"Jaa, se kylläkin voi", vastasi mies ja pisti hymyillen rahan taskuunsa. "Hän asuu… Piggotin lahdella."

"Seuratkaa tuota tietä suoraan eteenpäin", sanoi mies ja osoitti vuorenrinnettä kiertelevää kivistä polkua.

"Toisille on matka pitempi, toisille lyhempi", kuului oraakkelimainen vastaus. "Sanokaamme vaikka kuusi penikulmaa."

Onnettomuudeksi sattuivat Sam ja kokkikin lähtemään ulos; he olivat olleet vähän matkan päässä Dickin keskustelun huomaamattomina näkijöinä. He riensivät nyt vuorostaan vanhan miehen luokse ja lyhyen ristikuulustelun jälkeen oli heillä selvillä syy Dickin kiireeseen.

"Seuratkaa vaan häntä", sanoi vanha mies ja osoitti vuoren rinnettä parhaansa mukaan kiipeävää Dickiä, "niin saavutte yhtä pian sinne kuin hänkin."

Aikeissa ollut vähäinen huvimatka sai jäädä sikseen, ja miehet alkoivat kunnioitettavan matkan päässä seurata Dickiä. Päivä oli tavallista kuumempi, ja tietä, mikä toisinaan nousi vuorten harjalle, laskeutuakseen jälleen laaksoihin, eivät tie- ja vesihallituksen herrat useinkaan olleet tarkastaneet. Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt; muutamat lampaat vaan nyppivät niukkaa ravintoaan kalliolla ja jokunen lokki leijaili korkealla ilmassa.

"Pitäisi välttämättä päästä perille ennen häntä", sanoi Sam ja sipsutteli varovasti kuoppaista tietä.

"Kyllä, mutta jos rannan puolelta yritämme sivutse, huomaa hän heti meidät", sanoi kokki.

"No ei suinkaan meitä se hyödytä, että tulemme perille vaan nähdäksemme hänen löytäneen kapteenin."

"Ja kun se tulee, tartumme siihen lennosta", sanoi kokki, jota Samin murina ei ollenkaan miellyttänyt.

"Nyt menee hän rantaan", sanoi kokki yht'äkkiä. "Kiiruhda, Sam!
Pyyhkäsemme hänen ohitsensa."

Paksu merimies teki parastaan ja kun saavuttiin paikkaan, josta Dick oli kadonnut, heittäytyi hän maahan ja veti syvään henkeään. Samassa pääsi kokilta heikko huudahdus.

Ystävä nousi maasta ja lähestyi varovasti vuoren rinnettä. Pieni läjä vaatteita oli melkein hänen allaan ja Dick asteli alastomana, pitkin askelin, santaista rantaa mereen.

"Nauraisinpa jos joku varastaisi hänen vaatteensa", sanoi Sam häijynilkisesti ja katseli vaateläjää.

"Olisipa se hyvä meille, jos joku sen tekisi", sanoi kokki. "Silloinhan voisimme rauhassa tarkastaa Piggotin lahtea." Samassa luki hän Samin silmistä pahan aikomuksen. "Ei, ei", sanoi hän kiireesti.

"Ei, varastaa niitä en aio", sanoi Sam puolustellen. "Ainoastaan piilottaa kivien alle. Kysymys on vaan kuka sen tekee."

"No, leikkiä se vaan on", sanoi Sam. "Dick puolestaan olisi ensimäinen mies nauramassa, jos jonkun toisen vaatteet täten katoaisi."

Samassa otti hän taskustaan kuparirahan, heitti sen ilmaan, sieppasi sen sieltä uudestaan kouraansa ja ojensi suljetun kätensä kokille.

Kokki ryömi alas puhumatta sanaakaan, kaivoi vaatteet kiviröykkiöön, tuontuostakin arasti vilkaisten kylpevää miestä rannalla, ja kiipesi sitten rinnettä ylös riemuitsevan rikostoverinsa luokse.

"Kauppa on kauppaa", sanoi hän hetken kuluttua, kun äänettöminä matkaa jatkettiin. "Miksei yhtynyt osakeyhtiöön!"

"Ehkäpä tämä on pieni opetus hänelle", tuumi kokki vahingoniloisena. "Panin merkille paikan, ellei hän sattuisi löytämään niitä. Sitäkään eivät kaikki olisi tehneet."

Miehet marssivat vielä tunnin ja lopulta päästiin pieneen kalastajakylään pitkän, kapean lahdelman rannalla. Pari kolme vähäistä alusta oli ankkuroituna kivilaiturin ääressä, ja muutamia lapsia pyhäpukimissaan asteli hartaan näköisenä rannalla.

"Mikä tämän paikan nimi on?" kysyi hän samassa vanhalta ohitsekulkevalta "merikarhulta."

"Mikä?" kysyi ukko, otti piipun suustaan ja jäi silmät selällään katselemaan miehiä.

"En, sitä en vielä ajattelekaan", sanoi vanhus ja otti piipun suustaan, saadakseen nauraa esteettömästi. "Ne etsivät Piggotin lahtea, Joe", lisäsi hän kääntyen kahteen paikalle saapuneeseen kalastajaan.

"Mitä koiruutta se on?" sanoi Joe kasvot loistaen ihastuksesta.
"Tuletteko kaukaakin?"

"Cocklemouthista", vastasi Sam näyttäen hyvin tyhmältä. "Jahka olette tarpeeksenne nauranut, niin selvittäkää syy meillekin."

"Kyllä. Katsokaas, sen nimistä paikkaa ei löydy koko maailmassa", sanoi hän. "Koko nimi on vaan leikillinen sanantapa tällä paikkakunnalla."

"En oikein ymmärrä teitä", sanoi kokki. "Miten joku paikka voi olla sanantapa?"

"Asia johtuu kokonaan eräästä velikullasta, jonka nimi oli kapteeni
Piggot", selitti kalastaja. "Hän oli kovin hauska veitikka ja erään
kerran oli päänsä tavallista täysinäisempänä. Silloin hän löysi
Etelä-Amerikan! Eikös se niin ollut Dan?"

"Niin kai se oli", vastasi vanha mies. "Hän luuli löytäneensä uuden maanosan", jatkoi kalastaja "ja laski laivansa erääseen lahteen, veti Suurbritannian lipun tangon nenään ja kutsui lahden nimensä mukaan Piggotin lahdeksi. Tämä pääsi ulos miehistöltä kotia saavuttua. Ja nyt jos joku täällä käyttäytyy hullumaisesti sanotaan hänen ajavan takaa Piggotin lahtea. Siinä koko juttu."

Hän alkoi uudestaan nauraa, ja Sam, joka surukseen huomasi miehen suureksi ja vahvarakenteiseksi, kääntyi ympäri ja seurasi jo mäkeä ylöspäin harppaavaa kokkia. Saavuttuaan kukkulalle katsoivat miehet taakseen; Stonepen Quay nauroi vielä.

Turvatakseen "koskemattomuuttaan" tekivät miehet ison kierroksen maallepäin. "Ennen pari penikulmaa toiselle suunnalle ennenkuin kohdata Dickiä", oli kokin tunnuslause. Puhe ei ottanut sujuakseen, ja kuivin suin ja särkevin säärin asteltiin alakuloisina tomuista tietä.

"Merilokkiin" saavuttua kello 7 pyydettiin laivalla yksinään oleva
Henry keittämään teetä.

"En ole nähnyt sitten päivällisen", vastasi poika. "Luulin hänen olleen teidän seurassanne."

Sam pudisti päätään, hörppäsi teensä ja heittäytyi purjepakalle kokin viereen. Väsyneinä kävelystä ei kumpikaan liikahtanut paikaltaan ennenkuin yhdeksältä, jolloin noustiin ylös. Odottavan näköisinä vilkaistiin suunnalle, mistä Dickiä varrottiin, mutta kun ei mitään näkynyt, kiivettiin kojuihin.

Lamppu sai palaa romaania lukevan Henryn suureksi mielihyväksi. Kello löi kaupungilla kymmenen — miehet vaihtoivat levottomia katseita. Kun molemmat nyt makasivat lämpimissä vuoteissaan, muistui väkistenkin mieleen Dick; oltiin ehkä oltu liian ajattelemattomia. Puoli tuntia myöhemmin katsoi Henry yht'äkkiä ylös; jotakin pehmeää kuului pudonneen kannelle ja lähestyvän tassutellen hyttiä. Seuraavassa silmänräpäyksessä huudahti poika pyhällä hartaudella.

"Tuki suusi!" ärisi Dick vaipuen merimies-arkulleen. "Oi, Herra Jumala!
Jos joku ihminen tietäisi mitä minä olen kärsinyt!"

"Ihmettelen teitä", sanoi Henry ja heitti peitteen alastoman merimiehen hartioille. "Mihin häveliäisyytenne on joutunut Dick?"

"Jos vielä sanallakin pilkkaat, väännän niskasi nurin, kirottu irvinaama", sanoi Dick suuttuneena. "Ellei minulla häveliäisyyttä olisi, niin päivällä jo olisin laivaan saapunut. Ei yksikään syntinen ihminen voi tietää, mitä minä olen kärsinyt."

"Missä teidän vaatteenne ovat?" kysyi Henry. "Mistä helkatista minä sen tiedän", tiuskasi toinen. "Jätin ne rannalle, kun menin uimaan, ja palatessani olivat ne poissa. Olen istunut noilla kirotun kylmillä kivillä aina kello kolmesta iltapäivällä, eikä ristin sielua kulkenut ohitseni. Se oli ensi kerta, kun etsin kapteeni Gethingiä, mutta viimeinen se myöskin oli."

"Vai sellaisissa asioissa olette liikkunutkin", sanoi Henry. "Sanoinhan teille niistä seuraavan vaan ikävyyksiä."

"Olet aivan liian viisas ikäiseksesi", murisi Dick. "Samille ja kokille et puhu tästä mitään. Ymmärrätkö?"

"Luultavasti he sen jo tietävätkin", sanoi Henry kiusottelevasti.
"Luulen Samin kuuntelevan unissaan."

Dick nousi ylös ja tarkasti varovasti molempia nukkuvia. Toistaen varoituksensa ja uhaten kauheimmilla rangaistuksilla tottelemattomuudesta meni hän omaan kojuunsa ja unohti kärsimyksensä unen helmaan.

Dick säilytti salaisuutensa koko seuraavan päivän, mutta kun hän tiistai-aamuna kannelle tultuaan huomasi vaatteensa ankkurin vieressä likaiseen sanomalehtipaperiin käärittynä, paljastui salaisuuskin. Sekä Samille että kokille kertoi hän kaikki, ja kun miehet eivät nauraneet, kuten hän kovasti oli pelännyt, nousi heidän arvonsa hänen silmissään suuresti. Kumpikaan ei edes suutaan hymyyn vetänyt, kuuntelivat vaan tahdottomina, ja heti kun Dick oli lopettanut kertomuksensa nukahtivat siihen paikkaan. Sen he muuten tekivät aina kun vaan saivat siihen tilaisuutta.

VIII LUKU.

"Merilokki" seisoi Cocklemouthissa vielä kolme päivää, jona aikana Dick, käveltyään kaksitoista penikulmaa sai Piggotin lahdesta tietoonsa kaikki, mitä tiedettiin. Tämä toinen loukkaus oli saattaa hänet vuoteen omaksi, mutta silloin juuri pälkähti hänen päähänsä muuan mainio ajatus.

"Olen tullut ajatelleeksi, Sam", sanoi hän seuraavana aamuna, "että olen ollut hyvin itsekäs. Tarkoitan tuota osakeyhtiötä. Minun olisi pitänyt yhtyä siihen."

"Niin, ajattelin näin: parempi myöhään kun ei koskaan", sanoi Dick ja kääntyi kokkiin. "Toimitan teidät kapteeni Gethingin jälille."

"Tiedän varmasti hänen asuvan eräässä paikassa, jota kutsutaan Piggotin lahdeksi", jatkoi Dick. "Jos teitä haluttaa kävellä sinne jonakuna iltapuhteena ja ottaa selvä kapteenista, saatte kaksi kultaista' mieheen. Minä puolestani tyydyn yhteen."

"Ei! — Sehän olisi vahinko sinulle, Dick", sanoi kokki. "Emmekä me voi nauttia etuja sinun kustannuksellasi. — Ei. — Viisi puntaa ovat sinun."

"Minä en niistä huoli", sanoi Dick totisena. "Ahneuteni saakoon rangaistuksensa. Jos te kaksi menette ja otatte selvän hänestä, pidän sitä oikein rehellisenä ystävyyden merkkinä."

"Dickillä on sydän oikealla paikallaan", sanoi Sam kokille. "Parasta kun menemme heti juomaan teemme."

"Sen tahdon minäkin tehdä", sanoi Sam ja tarttui vuorostaan Dickin kouraan. "Sinä olet oiva mies, Dick, siitä ei voi olla eri mielipidettä."

"Lähdemme heti teen jälestä, jos sinä viitsit katsoa lipun meille,
Dick", sanoi Sam.

"Niin, tietystikin! Suurbritannian lipun", sanoi Sam ja katseli miestä viattomalla kummastuksella. "Eihän Piggotin lahteen voi Suurbritannian liputta mennä. Etkös sitä tiedä? Kävithän siellä eilen illalla."

Sam seisoi rauhallisena ja odotti vastausta, katsellen ihmetyksellä oikein ammattipetturia — ja Dick ryntäsi hyttiin suuttuneena kuin kimalainen. Ollen luulevinaan Dickin lähteneen etsimään puheessa ollutta lippua, pisti Sam varovasti päänsä hytin ovesta ja sanoi parin uimahousujakin kelpaavan, paremman puutteessa — pilapuhe, minkä hän halusta olisi ottanut takaisin, ennenkuin tapasi Dickin päivällisellä.

Northfleet'iin uudestaan saavuttua oli koko etsimishalu näennäisesti kadonnut jokaiselta. Ensiksikään ei ketään haluttanut antautua alttiiksi Henryn pilapuheille ja toiseksi, kun asiaa punnittiin järjen kannalta, tuntuivat edellytyksetkin hyvin mitättömiltä. Kajuutassakin vallitsi alakuloinen mieliala; ainoastaan perämies hoiteli puhetorvea.

"Sehän on suoraan vastoin parempaa ymmärrystä", sanoi hän erään kerran, kun asiasta oli sukeutunut pitempi keskustelu. "Te ette edes voi odottaa löytävänne häntä. Seuratkaa neuvoani: jatketaan vanhoja vuoroja Brittlesean välillä; tyytykää siihen."

"On aivan synti heidän kanssaan — tarkoitan ukkoja, joilla on vähänkin ikää ja harmaa parta —, että heitä ajetaan takaa kuin mitäkin metsän otuksia. Ja sitäpaitsi joutuu miehistökin ennen pitkää selkkauksiin, siitä olen varma."

"Puhukaa niin paljon kuin teitä haluttaa, se ei minua liikuta", sanoi laivuri ja hieroi saippuaa kasvoihinsa kovassa puhdistushommassa.

"Vai niin! Koetatte taas kaunistaa itseänne", sanoi perämies. "Ja kenen tähden? Toisen miehen kihlatun morsiamen. Niin se kuitenkin on, vaikka asiaa mihin päin vääntelisitte."

"Kun tarvitsen teidän neuvojanne, niin pyydän niitä", sanoi laivuri suuttuneena.

Hiljaisuuden vallitessa lopetti hän vaatetuksensa, meni maalle, käveli ja katseli puotien ikkunoita, lopulta kuitenkin kääntyen Gravesendiin päin. Ainoat valonsäteet hänen nykyisessä elämässään olivat säännölliset kouluvuorot, ja jatkaessaan matkaansa siunasi hän opettajain tarkkaa velvollisuuden tunnetta — joka ainakin kello neljältä ilmeni.

Mutta tänään riemuitsi hän liian aikaiseen, sillä vaikka lapset jo aikoja sitten olivat päässeet koulusta, ei vaan näkynyt varjoakaan Annis Gething'istä. Laivuri asteli edestakaisin katua ja ihmetteli. Puoli viisi. Hän odotti kello kuuteen ja aikoi juuri lähteä matkaansa, kun Annis neljännestä yli kuusi ilmestyi koulun rappusille.

"Ei, ikävä kylläkin", vastasi laivuri! "Olitte myöhään koululla tänään.
Eikö totta?"

"Mutta sitä en ole", vastasi Annis. "Olin miss Grattan luona juomassa kupin teetä. Äiti lupasi mennä ulos enkä minäkään sentähden pitänyt mitään kiirettä."

"En aio vielä mennä kotiin", sanoi hän. "Täytyy vähäsen kävellä raittiissa ilmassa."

"Hyvästi", vastasi Annis. "Jos haluatte pistäytyä meille ja odottaa, niin äiti varmaan kotiin saavuttuaan on hyvin iloinen."

"Sitten — sitten tulen toisella kerralla", änkytti Wilson hätääntyneenä. "Luulin muuten…"

"Mitä te äsken aioitte sanoa?" kysyi Annis vihdoin, kun vaitiolo näytti vaivaavan kumpaakin.

"Kun sanoin herra Gloverin olevan meillä, niin sanoitte te luulevanne…?" Tätä sanoessaan katsoi Annis laivuriin silmäyksellä, jota tämän oli mahdoton käsittää.

"Niin, minä luulin", sanoi laivuri epätoivoisen rohkeudella, "teidän kernaimmin haluavan kotiin."

"En ymmärrä teitä", sanoi Annis kylmästi. "Olette äärettömän nenäviisas."

"Antaisin vaikka mitä, jos löytäisin teidän isänne", sanoi Wilson totisena.

"Niin! Toivoisin teidän onnistuvan — toivoisin teidän onnistuvan", sanoi Annis katsoen olkapäänsä ylitse laivuria.

"Minun täytyy saada isäni takaisin", huudahti yht'äkkiä Annis. "Minun täytyy saada hänet, mutta halusta soisin jonkun toisen, kuin hra Gloverin, löytävän hänet."

"Tehän juuri menette naimisiin, jos isänne löytyy", sanoi laivuri ihmeissään.

"Tarkoitatteko…?" sanoi laivuri ja tarttui tytön käsivarteen. "Tarkoitatteko ettette mene naimisiin herra Gloverin kanssa, ellei hän löydä isäänne?"

"Niin", sanoi Annis. "Siten se on päätetty. Äiti haluaa sitä niin — ja minulle on asia yhdentekevää kun vaan löydän isäni. Siihen olen antanut lupaukseni."

"Siinä tapauksessa", sanoi Annis ja katsoi veitikkamaisesti Wilsonia, "en mene naimisiin. Niinkö tarkoitatte?"

"Katsokaa", sanoi Annis ja pysähtyi samassa, "mikä ihana näköala tästä on joelle.

"Erittäinkin silloin kun herra Glover sattuu olemaan kotonanne", sanoi hän enempää ajattelematta.

"Herra Glover on ollut hyvin kiltti", sanoi Annis totisena. "Hän on ollut hyvin kiltti äidille ja nähnyt paljon vaivaa isäni etsimisestä."

"Nyt täytyy minun kiirehtää kotiin", sanoi Annis vastaamatta laivurin arveluihin.

Wilson tunsi rohkeutensa loppuvan ja yritti kaikin mokomin saada sanottavansa lausutuksi.

"Sen teen halusta", vastasi Annis kiireesti. Hän ei voinut estää huuliensa värisemistä, ja hänen katseensa kääntyi toisaalle.

"Olen rakastanut teitä ensi näkemästä", sanoi laivuri yht'äkkiä laukaisten.

Aivan valmistumattomana näin pikaiseen hyökkäykseen ei miss Gething tiennyt mitä vastata. Osat olivat vaihtuneet, ja punastuneena kääntyi hän toisaalle.

"Olen viettänyt päiviä käyden edestakaisin koulunne edessä, edes vilahdukseltakin nähdäkseni teidät", jatkoi Wilson. "Toisinaan olen ihmetellyt, etteivät lapset ole jo mitään huomanneet."

"Sen ne kylläkin ovat tehneet", sanoi hän. "Eräs pieni toitottaja sai seistä tunnin nurkassa oppiakseen pitämään suunsa kiinni."

"Minä en voi sitä auttaa", sanoi Wilson. "Saatte panna vaikka koko koulun nurkkaan ettekä sittenkään saa minua estetyksi rakastamasta teitä."

"Ehkä nyt käännymme ympäri", sanoi Annis kylmästi. Molemmat astuivat ajatuksissaan eikä kumpikaan puhunut sanaakaan. Vähää ennen kaupunkiin saapumista Wilson pysähtyi ja katsoi pelotta ja vakavasti tyttöä silmiin. Hän oli päättänyt ajaa asiansa loppuun, maksoi mitä maksoi. Miss Gething peräytyi ja katsoi maahan.

"Lupaatteko kohdella meitä molempia yhtäläisesti?" kysyi Wilson matalalla äänellä.

"En", vastasi Annis ja katsoi pelokkaasti hymyillen laivuria. Ikäänkuin huumaantuneena tarttui tämä tytön käteen ja yritti vetää hänet luoksensa.

Wilson pelästyi, huomaten menneensä liian pitkälle, ja pelko sai hänessä uudestaan vallan.

Väsyneinä kiertoteihin, joissa hän aina joutui tappiolle, päätti Wilson taas käydä suoraan asiaan.

"Kun koetin suudella teitä ja sitten olin olevinani ymmärtämätön", sanoi hän avomielisesti.

Kipinä välähti taas miss Gethingin silmissä, hän puri huultaan ja kääntyi poispäin, huomattuaan mahdottomaksi rangaista tätä syntistä olentoa.

"Varmaankin sanotte ensi kerran tällaisia asioita jollekin tytölle", sanoi hän lopulta. "Niin", sanoi Wilson vakuuttavasti.

Hän teki taas liikkeen lähestyäkseen tyttöä, mutta tämän katse pidätti hänet.

"Ei kuitenkaan tytön kanssa, joka jo on puoliksi kihloissa", sanoi
Annis ja katsoi laivuria lempeän moittivasti. "Se ei ole oikein."

"Tietääkö hän asian oikean laidan?" kysyi Wilson, tietystikin tarkoittaen herra Gloveria. Miss Gething nyökkäsi.

"Mutta sitä en tee minä", sanoi Annis ja ojensi kätensä. "Hyvästi nyt!" sanoi hän varmalla äänellä. "En halua tavata teitä ennen isäni löytymistä. Ja, jos herra Glover hänet löytää, en halua tavata teitä koskaan. Voikaa hyvin."

Laivuri tarttui ojennettuun käteen ja ihmetellen rohkeuttaan, veti hän vastusta tekevän tytön luoksensa. Sitten taivutti hän päänsä ja miss Gethingin suosiollisella avulla suuteli hänen hattunsa koristuksia. Tyttö riuhtasi itsensä irti, juoksi aina kadun toiseen päähän ja katosi nurkan taakse. Laivuri vilkasi vihaisesti aidan takana katselevaa hevosta, tapauksen ainoaa elollista näkijää, ja lähti kiireesti kohti Northfleetia, kehottaakseen rohkeutensa menettänyttä miehistöään uusiin ponnistuksiin.

IX LUKU.

Laivurin ihmeeksi ja harmiksi piti Annis sanansa. Hän tiesi hyvin, ettei voinut estää laivuria kohtaamasta itseään kadulla, ja sentähden otti hän mukaansa pari koulutyttöä. Kun ei tämäkään näyttänyt auttavan, lisättiin lukua, ja sen päivän perästä, jolloin Anniksen mukana kulki viisi nauravaa pienokaista, ei laivuria enää näkynyt.

Etsimistä jatkettiin koko kesä, ja "Merilokin" miehistö sai osakseen monet naurut ja ihmettelyt nuuskivasta esiintymisestään.

Syyskuun alkupäivinä oltiin Iranbridgessä, pienessä kaupungissa, Lebbe-joen rannalla. Kuten tavallista, eivät laivurin tiedustelut johtaneet mihinkään tuloksiin. Iranbridge oli siksi vähäinen paikkakunta, ettei kukaan siellä voinut piilottautua. Kuitenkin sai Henry eräänä kauniina päivänä, kun huomattiin hänen vastenmielisyytensä lastin purkaukseen, luvan mennä maalle ostamaan tupakkaa kokille ja samalla katselemaan vähän ympärilleen.

Henry astuskeli hiljalleen ja heitti tuontuostakin katseen taaksensa tomupilveen, mikä ympäröi "Merilokkia." Paikkakunta oli uusi ja tuntematon ja hänen mielensä hehkui seikkailuihin.

Kaupungissa ei löytynyt montakaan näkemisen arvoista paikkaa. Ennen rautateitä oli se kylläkin ollut vilkas satamakaupunki; nyt olivat sen kadut tyhjät ja ranta melkein autio. Paitsi "Merilokkia", löytyi vaan pari jahtia, joiden lastia miehet koreilla kantoivat maalle.

Hiljaisuus vaikutti painostavasti Henryyn; juotuaan kohtuullisen puolikkaan olutta sytytti hän piippunsa ja asteli Isoakatua kädet housuntaskuissa.

"Ei! Kyllä Lontoo on sentään toista", sanoi hän ja pysähtyi korkean tiilimuurin viereen katselemaan hedelmäpuita sen takana. "Täällähän on kaikki ihan kuollutta."

Hän kiipesi muurin harjalle, istui sinne hajareisin ja vihelteli. Kasvava oluthalunsa oli muuttunut vanhaan rakkauteen omeniin. Puut peittivät takana olevan rakennuksen, tilaisuus oli mainio, ja meikein pakosta hyppäsi hän muurin toiselle puolelle, ja alkoi kiireimmän kautta sulloa omenia taskuihinsa.

Kaikki oli äärettömän hiljaista. Poika matki romaanissa lukemiansa "punanahkain" hiipiviä liikkeitä tällaisissa tapauksissa, niin hyvin kuin kaksi tai kolme omenakiloa taskuissa sallivat, lähestyi sitten tutkien isoa huvihuonetta, ja kurkisti ovesta sisään. Se oli tyhjä, paitsi pöytää ja paria puupenkkiä. Henry istuutui ja maistoi omenaa.

Mutta samassa huomasi hän tilansa vaarallisuuden. Kuului lähestyviä askeleita, joiden päämääränä epäilemättä oli huvihuone. Äänettömästi ja kiireesti kuin vanha tottunutkin murtovaras ryömi Henry pöydän alle.

"Pysy tuolla, hävytön penikka", kuului samassa naisääni. "Ja ennen et pääse ulos, kun osaat joet aivan kuin vettä."

Joku työnnettiin huvihuoneeseen, ovi suljettiin ja väännettiin lukkoon. Askeleet poistuivat ja hämmästynyt ryöväri käsitti nyt tilansa koko vaarallisuuden: elämänsä riippui pienestä tytöstä.

"Minä en välitä teidän saarnoistanne", kuului vastustava ääni. "Minä en välitä — en! Syljen teidän jokiinne — syljen teidän jokiinne — syljen teidän jokiinne."

Äänen omistajatar istuutui pöydälle. Hädissään koetti Henry parantaa asentoaan, vaan löi vahingossa päänsä kovasti pöytään.

"Ooooh!…" huusi pieni tyttö kauhistuneena. "Älkää peljätkö", sanoi
Henry nöyrästi ja katsoi tyttöön. "En minä tee teille pahaa."

Henry ryömi esille ja istuutui arvokkaasti, vaan yskäsi samassa nolona huomatessaan tytön katseen kiintyvän hänen taskuihinsa.

"Mitä sinulla on taskuissasi?" kysyi tyttö. "Omenia", vastasi Henry houkuttelevasti. "Ostin niitä kaupungista."

Tyttö otti pari kappaletta ja tarkasti niitä tyystin. "Olet paha ja kelvoton poika", sanoi hän ja purasi toista omenaa. "Mutta kyllä tulet saamaankin, sinä, kunhan miss Dimchurch tulee."

"Kuka miss Dimchurch on?" kysyi Henry, anteeksiannettavalla uteliaisuudella. "Opettajatar."

Pieni tyttö nyökkäsi suu omenaa täynnä. "Onko täällä miehiäkin opettamassa?" kysyi Henry, teeskennellyllä välinpitämättömyydellä. Tyttö pudisti päätään.

"Sinä olet ainoa poika, minkä koskaan olen täällä nähnyt", sanoi hän iloisesti. "Kyllä sinä saat, sinä, kunhan miss Dimchurch tulee."

Joku painostava levottomuus putosi Henryn sydämeltä ja hän hymyili tyytyväisenä.

"Vanhoja mamselleja minä en pelkää", sanoi hän rauhallisesti, veti piipun taskustaan ja täytti sen.

"Oi! Jos minäkin olisin poika", sanoi hän kaiholla. "Silloin en välittäisi mitään miss Dimchurchista. Oletko sinä merimiespoika?"

"Minä pidän merimiehistä", sanoi pieni tyttö ystävällisesti. "Saat kappaleen omenastani, jos haluat."

Pikku tyttö nousi pystyyn ja katsoi ylpeästi poikaan, mutta huomattuaan, ettei tämä vilkaissutkaan häneen, puri hän uudestaan omenaansa. "Mikä sinun nimesi on?" kysyi tyttö. "Henry Hatkins", vastasi poika. "Entäs sinun?"

"Gertrude Ursula Florence Harcourt", sanoi tyttö suoristaen selkäänsä.
"Minä en pidä Hatkins nimestä."

"Etkö?" sanoi Henry ja koetti peittää loukkaantumistaan. "Minä en taas pidä Gertrudesta taikka Ursulasta taikka Florencesta, ja Harcourt minusta on kaikkein hullumpi."

Miss Harcourt siirtyi pari kolme tuumaa etemmäksi ja naputti hermostuneesti sormenpäillään pöytää.

"Minä pidän Gertystä", sanoi Henry tuntijan äänellä ja katsoi pieniä rusottavia kasvoja. "Gerty on hyvin kaunis, siitä minä pidän."

"Siten minua tavallisesti kutsutaankin", sanoi miss Harcourt huolimattomasti. "Purjehtiiko sinun laivasi suurilla merilläkin?" "Kyllä", vastasi poika.

"Ja kuinka monta kertaa", sanoi Gertrude Ursula Florence Harcourt, "olet taistellut merirosvojen kanssa?"

"En nyt niin varmaan muista — kuusi tai seitsemän kertaa", sanoi Henry
Hatkins. "Luulen niitä sentään olleen vaan kuusi."

"Kerro minulle niistä kaikista", sanoi miss Harcourt, joka vaivoin pysyi alallaan.

Henry puri kappaleen omenastaan ja alkoi, romaanejaan muistellen, juttunsa. Hän valloitti laivoja tavalla, jota eivät edes amiraalit olisi voineet uneksiakaan, vielä vähemmän merirosvot, jotka aina tulivat lyödyiksi. Miss Harcourt pidätteli henkeään, ja hänen pienet (eivät suinkaan liian puhtaat) sormensa puristivat pojan käsivartta kovemmin ja heikommin, aina kertomuksen kulun mukaan.

"Mutta koskaan et itse ole tappanut ihmistä", sanoi tyttö pojan lopetettua. Äänessä oli sointu, jota Henry ei tuntenut ansainneensa.

"Sitä en voi niin varmaan sanoa", vastasi hän lyhyesti. "Katsos taistelun tuoksinnassa ei siitä koskaan voi olla varma."

"Ei tietystikään", sanoi miss Harcourt katuen kiittämättömyyttään.
"Sinä olet urhoollinen." Henry punastui. "Oletko upseeri?" kysyi miss
Harcourt.

"Jos tulet upseeriksi, niin minä menen naimisiin kanssasi suureksi tultuani", sanoi miss Harcourt ja hymyili suloisesti. "Se tahtoo sanoa: jos sinua haluttaa?"

"Kernaasti minun puolestani", sanoi Henry halukkaasti. "Minä en äsken tarkottanut totta, kun sanoin, etten pidä sinun nimestäsi."

"Silloin et myöskään olisi saanut valehdella", sanoi miss Harcourt lujasti, mutta ei epäystävällisesti. "Minä en voi kärsiä valehtelijoita."

Henryn omaatuntoa kolkutti jokin, mutta kun hän tuumasi vielä olevan aikaa parannukseen, niin hän tyyntyi. "Europan joet" olivat pudonneet pöydän alle ja kokonaan unohtuneet, kun monien jalkain ratina ja äänten sorina puutarhassa muistutti vangeille heidän kohtalostaan.

"Välitunti", huudahti tyttö, sieppasi kirjansa ja siirtyi niin kauaksi kuin mahdollista Henrystä. "Thames, Seine, Donan, Rhein…"

Miesmäiset askeleet pysähtyivät oven taakse. Avainta väännettiin lukossa. Ovi lensi auki, ja miss Dimchurch astui sisään huudahtaen hämmästyksestä. Hänen takanaan seisoi neljättäkymmentä pientä tyttöä, jotka olivat huomanneet hänen hämmästyksensä ja nyt odottivat selvitystä.

"Niin", vastasi tämä, laskien sormensa riville, johon oli lopettanut ja katsoi ylös.

"Ei se ollut minun syyni", vastasi miss Harcourt ja onnistui pusertamaan kyyneleen silmästään. "Te suljitte sisään minut ja hän oli täällä."

"En minä tiennyt hänen olevan täällä. Hän makasi pöydän alla", sanoi miss Harcourt.

Miss Dimchurch katsoi julmistuneena Henryä, joka piippu kouraansa unohtuneena, odotti tilaisuutta päästäkseen pakoon. Miss Harcourt pidätti henkeään, vilkasi salavihkaa merirosvojen tappajaa ja odotti jotain merkillistä tapahtuvaksi.

"Hän on varastanut omenoita", sanoi miss Dimchurch. "Missä on voimistelun opettajatar?"

"Älkää nostako niin suurta elämää", sanoi Henry ja koetti puhua levollisesti. "Minä kyllä avuttakin menen. Pois tieltä siellä. En halua pidellä naisväkeä kovakouraisesti."

"Viekää ulos se", käski johtajatar. Miss O'Brien oli ihastuksissaan saadessaan näyttää voimiaan. Hän astui sisään ja seisahtui sisäänmurtajan eteen, aivan samalla tavalla kuin Henry oli nähnyt kapakan isännän tekevän Samille. "Ei! Kuulkaa nyt", sanoi Henry ja vaaleni. "Jättäkää pois tämä leikki. Minä en halua tehdä väkivaltaa teille."

Hän pisti piipun taskuunsa ja nousi ylös, mutta samassa kiertyivät voimistelun opettajattaren vahvat käsivarret hänen ympärilleen — ja Henry sätkytteli koipiaan ilmassa.

"Minä potkasen teitä", kuiskasi hän pahankurisesti unohtaen kokonaan jalkansa olevan ruuvipenkissä tytön kainalossa. Miss G.U.F. Harcourtin kasvot olivat vaaleat ja kauhistuneet.

"Tehkää se!" sanoi miss O'Brien ja kieritteli poikaa kuin voimistelusauvaa — pienten oppilastensa suureksi ihastukseksi.

"Jos vielä kerran tulet tänne, pahankurinen poika", sanoi miss
Dimchurch, kulkien joukkueen etunenässä, "niin jätän sinut poliisille.
Avatkaa portti, tytöt."

Portti oli auki ja Henry puolikuolleena häpeästä lennätettiin keskelle katua — ihan poikaa etsimään lähetetyn kokin nenän eteen.

"Mitä? — Henry?" sanoi kokki epäluuloisella äänellä ja vetäytyi muutaman askeleen taaksepäin. "Mitä sinä olet tehnyt?"

"Varastanut minun omenoitani", sanoi miss Dimchurch kiivaasti. "Jos hänet vielä kerran tapaan samoilla asioilla, niin katsokoon eteensä."

"Aivan oikein, rouva! Toivon ettei hän ole tehnyt mitään väkivaltaa kenellekään", sanoi kokki, voimatta käsittää nuoren ystävänsä tappiota.

Miss Dimchurch läiskähytti portin kiinni ja jätti arvoisan parin seisomaan keskelle katua. Kokki kääntyi ympäri ja kulki edellä, Henry seurasi masentuneena perässä.

"Tahdotteko omenan, kokki", sanoi jälkimäinen. "Piilotin kaikkein kauneimman juuri teille."

Jatkettiin matkaa äänettöminä. Torilla pysähtyi Henry "Valkoisen
Hevosen" edessä.

"En, kiitoksia", sanoi kokki taas. "Ei se hyödytä, Henry. — Minua sinä et niillä keinoilla petä."

"Niin, minä en olisi puhumatta tätä asiaa kuudestakaan olutpullosta", sanoi kokki. "Sinä olet oppinut veijari, Henry, mutta niin olen minäkin."

"Onpa hyvä, että sanotte", sanoi Henry. "Kukaan ei sitä ilman tietäisikään."

Kokki hymyili maltillisesti, ja laivaan saavuttua jätti hän nuoren karkulaisen laivurille, selvittelemään poissaolonsa syitä niinkuin parhaiten taisi. Itse hän pojan suureksi harmiksi meni keulaan ja näytteli miss O'Brienin osaa korkkinen hengenpelastusrenkaan kappale sylissään, jota hän pieksi ja mukuloitsi ja laskesteli tuon tuostakin sekalaisia kurkkuääniä, mitkä hänen mielestään suuresti muistuttivat Henryä. Miehistö nauroi täyttä kurkkua, ja kokki sai useat kerrat uudistaa temppunsa, ennenkuin leikistä oli tarpeeksi nautittu.

X LUKU.

Ironbridgestä purjehdittiin kahden päivän perästä laiva kappaletavaralla lastattuna Stourwichiin.

Henryssä oli tapahtunut suuri muutos. Ennen niin suruttoman leikinlaskun sijaan oli nyt astunut ylpeä ylimielisyys, eikä hän enää seurustellut miehistönkään kanssa. Ajatuksissaan naitti hän miss O'Brienin vahvan, pahaluontoisen ja nautinnonhimoisen miehen kanssa; mutta ne selvitykset, mitkä hän omasta puolestaan suunnitteli miss Harcourtille, olivat siksi laajat ja sisältörikkaat, että niistä koituisi koko erityinen lukunsa. Näihin valveilla uneksittuihin unelmiinsa palasi hän aina kun oli kuullut miehistön yksinkertaisia pilapuheita.

Myötätunto kuitenkin pian lauhdutti hänen vihansa, ja hän alkoi tuntea osanottoa laivurin suruihin.

Sivuutettiin aallonmurtaja ja ankkuroitiin Stourwichin satamaan, juuri kun nouseva aurinko kultasi kaupungin kirkon tornia. Kapeat, kalalta haisevat kadut olivat vielä autioina; ainoastaan eräällä kujalla näkyi unisia matkustajia kaksin ja kolmisin kiiruhtavan rannalla laiturin luona kelluvaan höyrylaivaan, joka savutorvestaan lasketteli sankkoja ja sakeita pilviä.

"Merilokin" lasti, tällä kertaa pieni ja vähäpätöinen, oli purettu kello kolmelta iltapäivällä, ja kun miehistö oli peseytynyt ja puhdistautunut, läksi kukin maalle. Koetettiin houkutella Henryäkin mukaan, mutta hän ei suostunut lähtemään toisten seurassa. Vasta kun laivurikin oli lähtenyt ja perämiehen pilapuheet omenoista ja sylivauvana olemisesta alkoivat käydä liiaksi kouraantuntuviksi, sieppasi hän lakin päähänsä ja meni matkoihinsa.

Kesä läheni loppuaan; vain muutamia harvoja terveytensä hoitajia liikkui enää kävelypaikalla tai loikoili rannan pehmeällä hiekalla. Henry katseli välinpitämättömänä rakennuksia ja laitoksia ja asteli kädet housuntaskuissa, kunnes saapui läheiseen kylpypaikkaan Overcourtiin.

Kävelytie loppui tässä kaksiin rappusiin; toinen vei alas kylpypaikkaan, toinen taas maantielle ja ylös vuorelle. Henkilöille, joita ei huvittanut jatkaa matkaansa edemmäksi, oli paikallinen hallintoneuvosto asettanut tähän pitkän puutarhapenkin. Henry valitsi viimemainitun, istuutui penkille ja katseli kypsyneen ijän ylimielisyydellä lasten leikkiä rannikolla. Hän oli jo istunut pitemmän aikaa, kun huomasi vanhan miehen lähestyvän merenpuoleisia rappuja. Niiden juurella katosi hän hetkeksi näkyvistä, sitten ilmestyi suuri karvainen käsi kaidepuuhun… ensin näkyi suippopäinen lakki, sitten kasvot… Henry hämmästyi. Mies oli sama kuin valokuvassakin.

Tietämättömänä pienen miehenalun mielenliikutuksesta, pysähtyi vanha mies levähtämään, päästyään ylimmälle rappuselle.

"Onko… onko teillä… onko teillä tulitikkuja?" kysyi Henry, koettaen turhaan puhua levollisesti.

Tällaisessa tapauksessa olisi kuka tahansa saanut nenäviisaan vastauksen Henryltä, mutta nyt pakotti hän itsensä kohteliaaksi.

"Pidän sitä rauhottavana", sanoi hän kunnioittavasti, "jos on väsynyt tai pahoilla mielin."

"Olisitpa minun poikani", sanoi hän ja pisti etusormen ja peukalon liivinsä taskuun, vetäen esiin vanhan tulitikkulaatikon, "niin tiedätkö mitä silloin tekisin?"

"Suunnilleen sinun ikäisesi", vastasi vanha mies ajattelevana, "mutta minä olin paljoa pitempi sinua. Tuollaisen pienen varpusraukan kuin sinä olet, ei pitäisi laisinkaan polttaa."

Henry hymyili väkinäisesti tuumien viiden punnan tulevan katkerien loukkausten korvaukseksi.

"Ettekö polta piipullista?" kysyi hän ja ojensi ukolle korean tupakkakartuusin.

"Kirottu penikka!" ärjäsi mies suuttuneena. "Kun minä haluan sinun tupakkaasi, annan siitä tiedon kysymättäsikin."

"Älkää pahastuko", sanoi Henry kiireesti. "Älkää pahastuko. Sain tätä hyvin halvasta hinnasta ja toverit sanovat minun sittekin tulleen petetyksi. Tahtoisin tietää teidänkin ajatuksenne."

Vanha mies näytti epäilevän, istuutui sentään hetken päästä pojan viereen, otti tarjotun kartuusin ja nuuski arvostelevasti sen sisältöä.

"Kelpaa kylläkin", sanoi hän muutaman sauhun vedettyään, nojautui taaksepäin ja silmät puoleksi ummistettuina poltteli hartaan näköisenä. Henry tarkasteli hänen rikkinäisiä vaatteitaan ja paikattuja kenkiään suurella uteliaisuudella.

"Kuunari 'Merilokki' alhaalla satamassa", sanoi Henry ja osoitti kohti
Stourwichia.

"Vai niin", sanoi vanhus jatkaen polttamistaan. "Seisomme täällä muutaman päivän", sanoi Henry. "Lontooseen?"

"Asutteko siellä?" kysyi hän. "Wappingissa", vastasi Henry. "Mutta minä tunnen hyvin Northfleetin, — myöskin Gravesendin. Oletteko koskaan käynyt siellä?"

"En, en koskaan", vastasi vanhus hätäisesti. "Erittäin kaunista paikkakuntaa", sanoi Henry. "Pidän paremmin Gravesendistä kuin Wappingista. Vuoden ajan olemme jo purjehtineet siellä ja laivurimme on äärettömästi ihastunut siihen paikkakuntaan. Kuuluu olevan joku tyttökin siellä… opettajatar."

"Eihän niitä teille kannata selittää, kun ette kerran paikkoja tunne", sanoi hän huolettomasti. "Onpahan joku tyttökoulu."

"Eräs tuttavistani on kerran asunut siellä", sanoi toinen hitaasti ja varovasti. "Mikäs tytön nimi on?"

Keskustelu katkesi ja molemmat jäivät katselemaan viimeisiä meren rannalta kotiin kiirehtiviä lapsia. Aurinko oli laskenut ja ilma tuntui viileältä.

"Nyt pitää minun lähteä kotiin", sanoi mies ja nousi seisomaan. "Hyvää yötä, poikaseni."

Henry seurasi vierasta, kunnes tämä poikkesi likaiseen talorähjään ja katosi näkyvistä. Otettuaan tarkan selvän mökin asemasta ja ulkomuodosta hiipi hän hiljaa paikalta.

Päästyään Stourwichiin ryntäsi hän kuunarin kannelle ja törmäsi kokin selkään. Ennenkuin tämä vielä ehti kääntyä ympäri syleili hän jo Samin lihavaa vatsaa ja koetti turhaan saada miestä tanssimaan kanssaan.

"Ei! Nyt ei ole kysymys omenista", sanoi Henry kiivastuneena. "Teidän päähänne ei näy mahtuvan kuin yksi ajatus kerrallaan. Missä laivuri on? Hän kyllä tanssii kanssani."

"No, no! Elkää hämmästykö", sanoi Henry ja nosti varottavasti kättään. "Se on epäterveellistä teille, Sam, kun olette niin lihava, ja vaarallista kokille, jolla on heikot hermot. Aikanaan saatte siitä kyllä selvän."

Miehet saivat jäädä miettimään ilon syytä, ja poika ryntäsi rymyllä ja elämällä kajuutanrappusille ja alas kajuuttaan. Merkillinen, salaperäinen hymyily huulillaan katsoi hän vihaista laivuria.

"Ulkona", vastasi poika hämmästymättä, ajatellen laivurin naamaa uutisen kuultuaan.

"Tämä on jo toinen kerta, kun olet mennyt matkoihisi minun luvattani", tiuskasi laivuri. "Tarvitsisitpa todellakin parhaan selkäsaunan."

"Kojuunko?" kysyi Henry ja kasvonpiirteensä kovenivat. "Kojuun… kello seitsemältä?"

"Rangaistus sinun on saatava", sanoi laivuri ja kääntyi sisään tulleseen kokkiin. "Kokki!"

Heitettyään rukoilevan katseen laivuriin seurasi poika kokkia vaaleana, mutta ylpeä ilme kasvoillaan.

"Hän menee kojuunsa", sanoi kokki kannella seisoville Dickille ja
Samille. "On ollut hävytön."

"Säästäkää vaivanne", sanoi Henry ylpeästi. "Pääsen sinne avuttannekin."

Henry astui hyttiin ja haukotteli teeskennellyllä välinpitämättömyydellä, katsellen ympärilleen pimeässä.

"Mene kojuusi", sanoi Sam uhkaavasti, otti pojan käsivarrelleen ja ojensi hänet kokille — jalat edellä — sen tunsi tämä kunnioitusta herättävä herrasmies — leukaluissaan.

"Saunoittaa pitäisi", sanoi Sam. "Ja tänäänhän on maanantai, puhdas yöpaitakin on annettava."

"Onko hänen pieni vuoteensa jo valmis?" kysyi kokki auliilla huolehtivaisuudella.

"Kyllä! Hänen pieni sänkynsä on erinomaisessa kunnossa", vastasi Dick ja silitteli peitettä kädellään.

"Emme saunoita häntä tänään", sanoi Sam ja sitoi pyhinliinan vyötäröilleen, "se kestäisi niin kauan. Kas niin, Henry, tule nyt istumaan polvelleni."

Raivoisesta potkimisestaan huolimatta nousi poika hyväntahtoisten käsien auttamana Samin polvelle. Kokin innokkaista pyynnöistä otettiin kengät ensiksi jaloista, ja Dickin puheen mukaan kävi kaikki senjälkeen mainiosti. Pestyään pojan kasvot saippualla ja villalappupalasella nosti Sam hänet kojuunsa ja irvisteli kunnioittavasti hytin ovesta tirkistelevälle perämiehelle, joka suuresti näytti nauttivan näytelmästä.

"Nukkuuko hän?" kysyi perämies nähdessään Henryn käsien ja jalkojen koittavan ylettyä kiusanhenkiinsä.

"Kuin Herran enkeli, sir", vastasi Sam kunnioittavasti. "Tulkaahan katsomaan miten hänellä on mukavaa."

Henry koetti näyttää hyvää ilmettä huonossa pelissä, sulki silmänsä eikä vastannut toisten pistopuheisiin. Aina laivalle tulostaan saakka oli hän, laivurin nimenomaisesta kiellosta, päässyt vapaaksi miehistön kurituksista — etu, jota hän oli ymmärtänyt käyttää mainiosti. Nyt oli hänen valtansa lopussa, hän makasi hammasta purren ja ajatellen tuota kohtuutonta rangaistustaan.

XI LUKU.

Henry päätti pitää salaisuuden takanaan, niin kallis kun se olikin. Vasta kuukausien, ehkäpä vuosien kuluttua saisi laivuri tietää tekemänsä tyhmyyden. Tämän ajatuksen lohduttamana vaipui hän uneen.

Päätöksensä oli vahva vielä aamulla herätessään, mutta muuttui vähitellen aamun kuluessa. Laivuri ei enää muistanut koko eilistä vihaansa, oli lauhkealla ja hyvällä tuulella. Viisi puntaa on viisi puntaa, sanoi Henry viisikymmentä kertaa itsekseen. Kun kello löi kymmenen, ei hän enää voinut vastustaa haluaan, vaan astui, täysin tuntien ilon, jonka valmistaa laivurille, tämän luokse.

Mutta ennenkuin hän ennätti sanoa sanaakaan, kuului melua laiturilta ja käännyttyään katsomaan syytä, huomasi hän kokin täyttä laukkaa rientävän kohti kuunaria. Tämä herrasmies työnteli armotta jalankulkijoita ja pudotti kaalinpäät koristaan — kaikki samalla halveksivaisuudella.

"Mikä Herran nimessä kokkia vaivaa?" huudahti laivuri ja miehet pysähtyivät työssään.

Kokki oli pitkällä harppauksella kannella, ryntäsi laivurin luokse ja kuiskasi jotakin.

"Kap — teeni Gething", änkytti hän lopulta kovalla ponnistuksella saatuaan ilmaa keuhkoihinsa "Nurkassa…"

Melkein yhtä liikutettuna kuin kokkikin, hyppäsi laivuri maalle, veti kokin mukaansa ja läksi juoksemaan laituria.

"Sinä luultavasti erehdyit", sanoi laivuri, miesten kadulle saavuttua.
"Elä juokse… saamme vaan kokoon suuren väkijoukon."

"No, ellei se ollut hän, oli se hänen kaksoisveljensä", vastasi kokki.
"Kas, tuolla hän on! Tuolla on mies."

Hän osoitti Henryn eilistä tuttavaa, joka hiljaa ja moitteettomasti kädet taskuissa astuskeli toisella puolen katua.

"Käänny takaisin", sanoi laivuri kiireesti, "ja voit vaikka juosta hiukan, niin nuo ammottelevat marakatit seuraavat sinua."

Kokki totteli, ja kun katsojat huomasivat hänen olevan hullunkurisimman noista kahdesta sekä odottivat hänen tekevän jotakin naurettavaa, ryntäsivät kaikki joukolla hänen jälessään. Laivuri meni yli kadun ja alkoi seurata saalistaan.

Päästyään miehen sivulle kääntyi hän ympäri ja teki tarkastuksiansa, välittämättä mitään kohteliaisuudesta. Yhdenmuotoisuus oli hämmästyttävä; muutaman sekunnin tuumi laivuri mitä hänen nyt olisi tehtävä. Yht'äkkiä astui hän vanhan miehen sivulle. "Hyvää huomenta", sanoi hän ystävällisesti. "Hyvää huomenta", vastasi vanha mies ja pysähtyi.

"Olen tässä vähän pinteessä", sanoi laivuri naurahtaen. "Olisi terveisiä eräälle miehelle tässä kaupungissa, vaan en tiedä hänen osotettaan. Ehkäpä te voisitte auttaa minua?"

"Mikä hänen nimensä on?" kysyi toinen. "Kapteeni Gething." Vanhus vavahti ja vaaleni. "En ole koskaan kuullut sen nimistä", sanoi hän vaivaloisesti ja aikoi jatkaa matkaansa.

"Ei kukaan muukaan tunnu tuntevan häntä", sanoi laivuri ja seurasi, miestä, "siinä se vaikeus juuri onkin."

Hän odotti vastausta, mutta sitä ei kuulunut. Vanha mies astui kiireesti, päättävä ilme kasvoillaan.

"Kuuluu piilottelevan", jatkoi laivuri. "Jos joskus sattuisitte tapaamaan hänet, voitte samalla kertoa hänen vaimonsa ja tyttärensä odottaneen tietoja häneltä viisi pitkää vuotta, ja että hän aivan turhan tähden on levoton. Mies, jota hän löi, on terve ja raitis kuin pukki. Hyvästi."

"Aivan niin", vastasi laivuri ystävällisesti, ja huomattuaan toisen kasvojeneleet kääntyi hän poispäin. Hetkisen seisoivat molemmat äänettöminä.

"Jos minä vien teidät kotiin, tulee Annis vaimokseni", sanoi laivuri vihdoin ja laski kätensä vanhuksen olkapäälle. Tämä kääntyi ympäri ja seurasi laivuria sanaakaan sanomatta.

Hitaasti kuljettiin satamaa kohden, nuorempi mies puhui, vanhempi kuunteli. Sähkölennätinaseman edessä pysähtyi laivuri yht'äkkiä.

Tarkkaavana katseli hän, miten laivuri repi kappaleiksi toisen konseptin toisensa jälkeen ja kasteli lyijykynää suussaan, saadakseen ajatuksensa paremmin juoksemaan. Kun viides paperilappu rypistyneenä lensi nurkkaan näytti laivuri suuttuvan; ikäänkuin puolustuksekseen hän sanoi:

"Lempo vieköön! Enpä totisesti tiedä miten kirjottaisin. Katsokaas, pelkään sen tulevan liian äkkiarvaamatta."

Samassa ilmestyi laivurin kasvoille voitonylpeä hymyily. Hän kumartui uudestaan pöydän ylitse ja raaputti kiireesti sähkösanoman.

"Mitäs tuumitte?" sanoi laivuri. "Isänne lähettää teille sydämelliset terveiset."

"Siinä ei ole mitään kiihottavaa", sanoi laivuri. "Ei edes sitä, että minä olen teidät löytänyt. Ainoastaan hieno viittaus vaan. Oikein minä ylpeilen siitä."

"Onhan teillä syytäkin", sanoi kapteeni Gething ollen mielentilassa, jolloin myönnytään kaikkeen. "Herra Jumala! Miten iloisiksi ne ihmisraukat tulevatkaan. Oikein häpeän vielä kerran katsoa heidän silmiinsä."

"Ooh! Mitä vielä", sanoi laivuri ja taputti vanhaa miestä selkään.
"Mutta nyt on meidän saatava jotain vahvistavaa vatsaamme."

Poikettiin lähimpään ravintolaan ja noin tunnin kuluttua näki kuunarin miehistö molempain kapteenien lähestyvän laivaa, kummallakin pitkä sikari suussaan.

Työ pysähtyi kannella, kun vieras sitä läheni. Kokin kasvoilla leikki hyväntahtoinen, suojeleva hymyily, ja hän katsoi ihmetellen Henryä, joka turhaan koetti peittää harmiansa välinpitämättömyyden naamarin taakse.

"Kas tässä on mies", sanoi laivuri ja laski kätensä kokin olkapäälle, "tässä on mies, joka löysi teidät, kapteeni. Viisain ja paras toveri minkä kanssa koskaan olen purjehtinut."

Punastuen kiitoksesta, mutta hyvin tietäen ne ansainneensa, tarttui kokki käteen, jonka kapteeni Gething lyhyen sisäisen taistelun jälkeen ojensi hänelle, ja puristi sitä itsetietoisen näköisenä. Kun ukko näin oli kerran päässyt alkuun, tervehti hän kädestä toisiakin ja lopetti vastahakoiseen Henryyn. "Tämän pojanhan olen nähnyt jo ennenkin", sanoi hän hämmästyen. "Juttelin hänen kanssaan eilen ja tulin tänään alas vain tavatakseni häntä."

"Peijakas", huudahti laivuri ihmeissään. "Muuten on poika terävä kuin partaveitsi. Missä silmäsi ovat olleet, Henry?"

Raivoissaan, huomatessaan miesten vahingonilosta loistavat kasvot, ei poika ollut kuulevinaan koko kysymystä. Kokki seurasi laivurin käskystä mukana kajuuttaan, ja hänen takaisin tulonsa oli merkkinä toverien kymmenille, innokkaille kysymyksille. Mutta kokki vaan taputteli iloisena taskuaan ja veti esiin viisi kirkasta kultarahaa sanomatta sanaakaan.

"Olisitpa nyt ollut mukana osakeyhtiössä, Dick!" sanoi Sam yskäisten merkitsevästi.

"Kysyin häneltä vaan, jos nyt harmittaa, kun ei aikanaan yhtynyt osakeyhtiöön", sanoi Sam, koettaen puhua rauhallisesti.

Kokki levitti kätensä ja viittoili joka ilmansuunnalle, ikäänkuin ottaakseen koko mailman todistajaksi tälle ennen kuulumattomalle kiristysyritykselle.

"Älä ollenkaan näytä happamalta", sanoi Sam. "Kaksi puntaa, kymmenen, ovat minun ja minä tahdon ne ennenkuin ovat loppuneet."

Nyt sai kokki takaisin puhelahjansa, ja Dickin ja Henryn suureksi kummaksi piti hän pitkän innokkaan puolustuspuheen pyhästä omistusoikeudesta. Ei koskaan oltu luultu hänen olevan niin kaunopuheliaan ja keksintörikkaan. Lopetettuaan puheensa muodikkaaseen loppuponteen persoonallisesta omistusoikeudesta, jossa hän muun muassa kuvaili paksua velikultaa sen rikkojaksi, oli hän varma voitostaan.

"Kaksi puntaa, kymmenen. Etkö sinä kuule?" sanoi Sam uudestaan. "Minä en tiedä mitä sinä teet osallesi, mutta minä aion antaa kymmenen shillingiä Dick'ille."

"Mikset miehelle anna hänen rahojaan?" sanoi Dick, hetikohta yhtyen innokkaasti asiaan.

"Siksi että koko osakeyhtiö on mennyt suohon", sanoi kokki. "Osakeyhtiö oli osakeyhtiö vaan niinkauan, kuin molemmat yhdessä etsimme. Jos osakeyhtiö…"

"Tarpeeksi", sanoi Dick kärsimättömänä. "Anna miehelle hänen rahansa. Kaikkihan tiedämme teillä olleen aikomuksen ne tasata. Häpeän todellakin puolestasi, kokki; en tuollaista olisi koskaan voinut uskoa sinusta."

Asia päättyi jakoon; Dick sai sen, mikä oli yli Samin kahden punnan, ja viittaili selvästi olevansa valmis tekemään saman palveluksen kokillekin. Mutta tämä tekeytyi kuuroksi hänen puheilleen; pisteliäillä sanoilla hän kieltäytyi illalla seuraamasta toisia maalle ja meni harmistuneena kojuunsa.

Viiden aikaan oli lasti sisässä ja luukut paikoillaan. Molemmat kapteenit istuivat perämiehen seurassa kajuutassa ja hörppivät puheen ohella teetään.

"Niin, purjehdimme kolmen seuduissa", sanoi hän, "ja sitten Northfleetiin. Koko miehistön kutsun häihini ja teistä tehdään juhlain pääohjaaja, Jack."

"Ja Henrystä morsiuspoika. Valkoisissa silkkihousuissa kantaa hän morsiamen laahustinta", sanoi perämies ja nauroi omalle sukkeluudelleen.

Kaikki nauroivat, paitsi Henry, joka oli tuonut kuumaa vettä keittiöstä ja katseli nyt juhlivia huonosti salatulla ivalla.

Puoli tuntia senjälkeen läksi laivuri perämiehen keralla maalle, ja vanha mies jäi yksin polttelemaan piippuaan kajuuttaan. Kokkikin, joka jo oli unohtanut vanhat riidat, läksi Samin ja Dickin seurassa kapakkaan. Henry jäi yksinään kannelle.

"Kyllä", vastasi Henry vihaisesti. Molemmat miehet astelivat laituria aina Isollekadulle saakka. Laivuri hymähti hyväntahtoisesti, huomatessaan eräästä raolleen jääneestä ovesta miestensä olevan täydessä "työssä." Se oli esimerkki, mikä nykyisissä olosuhteissa vaati seuraamaan itseään; seuraavassa kahvilassa joikin perämies uhraantuvana portviiniä tavallisen lempijuomansa whiskyn sijasta. Samaten pisti hän piippu-nysänsä taskuunsa ja sytytti sikaarin, jonka laivuri oli poislähtiessään ostanut.

"Missä on hyvä räätäli?" kysyi laivuri kadulle päästyään ja katseli ympärilleen.

"Pitäisi hankkia vähän vaatetta kapteeni Gethingille. Hän ei mitenkään voi näyttäytyä perheelleen sellaisessa kunnossa kuin hän nyt on."

"Hänenhän olisi tarvinnut itse olla mukana", sanoi perämies. "Emmehän muuten voi saada sopivia."

"Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan koko asiasta", sanoi laivuri ja pysähtyi erään räätälin akkunan ääreen katselemaan kolmea vaatetettua vahapoikaa. "Ukko on kovin itsepäinen. Mutta jos minä ostan vaatteet valmiina hänelle ja vien ne laivaan, niin tuskinpa hän voi kieltäytyä pukeutumasta niihin."

Laivuri astui puotiin ja pyysi nähdä miesten valmiita vaatteita. Perämiehen kehotuksesta katseli hän useampia lajeja ja tiedusteli oliko siinä jo koko varasto, sekä saatuaan sen kuulla rupesi tekemään lopullista valintaa. On aina kovin vaikeaa saada sopivia vaatteita poissaolevalle, mutta laivuri ja perämies koettelivat koettelemistaan löytääkseen kultaisen keskitien. Yht'äkkiä putosi perämiehen palava sikaarin pätkä erään takin hihaan, ja kun ei hän löytänyt sitä niin kiireesti kuin räätäli olisi toivonut, kadotti tämä kärsivällisyytensä ja neuvoi parhaaksi ostaa juuri ne vaatekappaleet.

"No, ei siinä mitään vahinkoa tullut", sanoi perämies, kun oli päästy kadulle ja paketit olivat kainalossa. "Minä muuten pidin siitä puvusta jo heti sen nähtyäni."

"Saadaksemme sen halvemmalla", sanoi perämies. "Lyönpä vetoa, että jos kohta olisimme tyytyneet siihen, olisimme varmasti saaneet maksaa kymmenen shillingiä enemmän."

Nyt oli jo aivan pimeä. Kun vielä oli ostettu lakki sekä pari kolme muuta pienempää tarvekappaletta, poikkesivat miehet ravintolaan ottamaan lasin mieheen.

"Eihän meillä mitään hengen hätää ole", sanoi perämies ja laski pakettinsa pöydälle nähtävällä helpotuksella. "Mitä lajia myrkkyä haluatte tällä kertaa, kapteeni?"

XII LUKU.

Vanhoina hyvinä aikoina, jolloin telegrafi ja muut tieteelliset komeudet vielä olivat piilossaan, olisi kapteeni Gething rauhassa pysynyt "Merilokissa" ja päässyt perheensä luokse suuremmitta selkkauksitta. Toisin nyt. Wilsonin sähkösanoma saapui rouva Gethingille juuri kun herra Glover, joka koko iltapäivän oli istunut hänen luonaan ja koettanut ylläpitää ikävää keskustelua, oli aikeissa lähteä. Häneen teki se melkein suuremman vaikutuksen kuin itse emäntään, ja rautatieasemalle saapui hän mielentilassa, missä mustasukkaisuus ja raivo taistelivat keskenään ylivallasta. Koko matkan Lontooseen ajatteli hän vaan miten parhaiten voisi ryöstää kilpakosijansa saavuttaman saaliin ja junan saapuessa Fenchurch Streetille oli hänellä valmiina hienoin soppa, minkä konsanaan mies, jonka koko elämänikä oli viattomasti kulunut naissukkain seurassa, oli keittänyt. Puoli tuntia myöhemmin istui hän erään hyvän ystävänsä hienosti kalustetussa vastaanottohuoneessa Welworth tien varrella.

"Vai niin. Annappas kuulua sitten" virkahti herra Tillotson, työnsi kädet housuntaskuihin ja lämmitteli pesän edessä. "Autan kyllä, jos vaan jotenkin taidan."

Herra Tillotson näytti tulevan alakuloiseksi, mutta sanoi tietysti huvinkin olevan sitä suuremman.

"Keltään muulta en sitä pyytäisi", sanoi Glover. "Ja jos se onnistuu, hankin sinulle sen paikan Leatham & Robertsilla, jota niin olet halunnut."

"Sitten kyllä onnistuu", sanoi herra Tillotson ja hänen katseena kirkastui. "Odotappas hetkinen… Jos palvelustyttö on kotona lähetän hänet hakemaan vähän suuhunpantavaakin."

"On parasta, että alan aivan alusta", sanoi herra Glover ja kaatoi pienestä pullosta whiskyä lasiinsa Silläaikaa kuin kaikki "jos" oli saatu selväksi. "Ei se kauan kestä."

"Olet sukkela mies, Glover", sanoi ystävä ihmetellen jutun loputtua. "Tuo 'pikipöksy' siis nappasi kiinni ukon. Todellakaan, minä en ymmärrä mitä olisi tehtävä."

"On saatava ukko pois", sanoi toinen. "Ellen minä häntä löydä, ei kukaan muukaan ole sitä tekevä. Ja — sinä autat minua."

"Ehkä matkustan Stourwichiin, pistän ukon pussiin ja upotan meren syvyyteen", sanoi Tillotson, koettaen ylläpitää mainetta, minkä oli saavuttanut ilkkuvilla pilapuheillaan.

"Minä olen vapaa, kuin taivaan lintu", sanoi Tillotson synkkänä, "sillä ainoalla eroituksella vaan, ettei kukaan sirottele leivänmuruja eteeni."

"Saan siis luottaa sinuun", sanoi Glover. "Niin toivoinkin. Olemme olleet kauan tuttavia Tillotson ja minun täytyy todellakin myöntää, että sinä olet ystävä hädässäkin."

"En tietystikään", sanoi Glover. "Katsos minun ei ollenkaan sovi persoonallisesti sekaantua tähän asiaan. Mitä sinulta siis pyydän, on, että seuraat minua Stourwichiin ja tuot ukon sieltä Lontooseen. Minä taas löydän hänet kadulta, tai mistä tahansa, aivan sattumalta — sinä ymmärrät."

"En oikein täydellisesti", sanoi Tillotson. "Miten kaikki saadaan onnistumaan?"

"Tule huomenaamuna Waterloo-asemalle, kymmenen yli kahdeksan", sanoi Glover, juoden lasinsa pohjaan ja nousten seisomaan, "niin yritämme ainakin."

Hän puristi ystävänsä kättä ja lähti kotiinsa miettimään huomispäivän tapahtumia.

Seuraavana aamuna oli Glover ensimäisenä asemalla ja herra Tillotson ilmestyi sinne myöskin niin ylenpalttisella täsmällisyydellä, että hädin tuskin ennätti hypätä junaan, ennenkuin se oli liian suuressa vauhdissa.

"Jo vähän epäilin, etten ehtisi mukaan", sanoi hän ja heittäytyi sohvalle. "Tupakkavaunu päälle päätteeksi! Tämän parempaa en olisi saanut vaikka jo seitsemältä olisin asemalle tullut."

Ystävä mörähti ja kun vaunussa ei löytynyt ketään vierasta alkoi hän heti neuvotella yrityksen eri seikoista.

"Taitaisipa hän vaan lukea, niin yksinkertaisesti lähettäisimme kirjeen laivaan", sanoi herra Tillotson ja työnsi hatun niskaansa. "On outoa ajatella lukutaidotonta miestä hänen ijässään."

"Hän kuuluu vanhaan kouluun", sanoi Glover. "Lysti koulu!" nauroi Tillotson pilkallisesti. "No, voimmehan toki toivoa hänen käyvän ulkona kävelemässä."

Stourwichiin saavuttiin vähän jälkeen kahdentoista ja Glover ystävineen astuskeli hitaasti ja varovasti kohden satamaa. Tillotson meni ottamaan selvää kuunarista ja Glover poikkesi tilaamaan huonetta Delphinestä, pienestä rantaravintolasta, josta oli mainio näköala yli sataman.

"Tuolla se on", sanoi Tillotson palattuaan tarkastusmatkaltaan ja vei ystävänsä akkunaan. "Tuo pieni kuunari tuolla. Eroitatko ukkoa, joka häärähtelee toisten mukana?"

Herra Glover tarkasti laivaa teatterikiikarillaan ja huudahti hämmästyksestä.

Tillotsonin kehoituksesta tilattiin päivällinen ja iltapäivän istui Glover huoneessaan poltellen, ystävän kuljeskellessa laiturilla. Mutta teen jälkeen oli hänen mahdoton hillitä uteliaisuuttaan; hän painoi lakin syvään päähänsä ja hiipi laiturille. Viisikymmentä metriä "Merilokista", asettui hän lyhtytolpan varjoon, josta Tillotson pian hänet löysi.

Jännityksellä katsottiin miten miehistö katosi näkyvistä ja kun päivä yhä vaan pimeni, siirryttiin lähemmäksi laivaa.

"Tuossa tulee Wilson", kuiskasi Glover. "Hän menee kaupunkiin, jonkun toisen seurassa, — perämiehensä luultavasti. Pidä varasi nyt! Jos saat narrattua ukon mukaasi, annan sinulle jotain oikein — oikein komeaa… Totta totisesti teen sen, Tillotson."

"Mitä komeaa tarkoitat", kysyi ystävä, jonka sydän ei lähimainkaan pamppaillut niin kuumeentapaisesti kuin toverinsa.

"Laita ukko Lontooseen, niin saat — saat viisi puntaa", sanoi Glover.
"Mene nyt, minä odotan täällä."

Kun asia oli sovittu näin kauppamaisesti lähti Tillotson, suruttomasti väännellen harvoja viiksiään, kuunarin luo, jonka kannella vaan poikapahanen näytti askaroivan.

Ihastuneena onnistumisestaan nousi herra Tillotson laivaan ja katseli huolettomasti ympärilleen.

"Olemme vanhat ystävät ukon kanssa", sanoi hän tuttavallisesti. "Mitä sinä poltat?"

"Maistappa sikaaria", sanoi herra Tillotson, ottaen esiin sikaarikotelonsa. "Niiden ei pitäisi olla hullumpia."

Henry otti yhden ja haisti sitä tuntijan arvokkuudella. Herra Tillotson hiipi kajuuttaan.

Teetarjotin ja käytettyjen kuppien sekasotku oli pöydällä, jonka ääressä eräs vanha mies istui, kädet ristissä polvillaan.

"Hyvää iltaa", sanoi herra Tillotson ja katseli ympärilleen, jos mahdollisesti muitakin löytyi kajuutassa. "Oletteko yksin?"

"On niin pimeä, etten oikein näe teitä", kuiskasi Tillotson salaperäisesti, "mutta tehän olette kapteeni Gething, eikö totta?"

"Tarkoitan, että olisi paras kun nyt loikkisitte", sanoi Tillotson innokkaasti kuiskaten. "On luvattu iso palkinto kiinniottajallenne ja Wilson aikoo saada sen. Ymmärrättehän itsekin, ettette rankaisematta pääse, koska kerran rikoksen olette tehnyt." Kapteeni Gething peitti kasvonsa käsillään. "Minun täytyy päästä kotiin", sanoi hän sortuneella äänellä. "Wilson sanoi minulle miehen elävän ja kaiken olevan jo anteeksi annettua. Jos hän on valehdellut, saadakseen palkinnon, — saakoon sen. Minun vanha pääni ei enään ole suuren arvoinen."

"Mutta vaimonne ja tyttärenne?" sanoi herra Tillotson. "Näin sanomalehdessä tänään, että Wilson on saanut teidät kiinni. Luultavasti on hän nyt mennyt saamaan tarkempia määräyksiä suhteenne."

"Sanoi saaneensa tyttäreltänne. — Ottakaa nyt vaan tavaranne ja seuratkaa minun mukanani."

Innostuneena näyttelemäänsä osaan, tarttui hän vanhan miehen käsivarteen. Kapteeni Gething nousi, otti vanhan, kuluneen hatturasansa seinältä ja seurasi Tillotsonia kannelle.

"Menemme ottamaan lasin", sanoi Tillotson pojalle. "Kymmenen minuutin kuluttua olemme taas täällä."

Tillotson nauroi ja astuskeli vanhan miehen vieressä laituria ylös kaupunkiin. Alussa kulki kapteeni hyvin välinpitämättömänä, mutta kuta kauemmaksi päästiin kuunarista, sitä enemmän kasvoi hänessä takaa-ajetun eläimen vaistomainen pakohalu ja lopulta oli hän niin innokas pääsemään matkaansa, kuin Tillotson konsanaan voi toivoakin.

"Minne mennään?" kysyi hän, kun lähestyttiin rautatietä. "Junalla minä en matkusta."

"Palattuaan laivaan ja huomattuaan minun olevan poissa, sähköittävät ne heti Lontooseen", sanoi vanha mies. "Minä en halua tulla kiinniotetuksi kuten rotta loukkuunsa."

"En ymmärrä. Parasta kai lähteä kulkemaan jalkaisin. Nythän on pimeä ja päivän sarastaessa voimme olla jo kahdenkymmenen penikulman päässä täältä."

"Niin! Voimmehan niin", sanoi Tillotson, jota ei ollenkaan huvittanut tällainen yöllinen pyhiinvaellusretki, "mutta niin emme sentään tee."

Tillotson pudisti päätään. "Ne tietysti ilmoittavat poliiseille teidän kulkevan maita mantereita", sanoi hän. "Kas niin! Minä kyllä tiedän, mikä on parasta. Matkustakaa junassa vaan."

"Sitä en tee", sanoi Gething itsepintaisesti. "Olitte erinomaisen ystävällinen varoittaessanne minua. Antakaa minun nyt mennä omia teitäni."

Tillotson pudisti päätään ja vilkasi muutaman metrin jälessä kulkevaa
Gloveria.

"Ah! Jos vaan uskoisitte minua", sanoi hän vakavana. "Lontoossa te olisitte varmimmassa turvassa."

Kapteeni Gething ajatteli. "Pienen matkaa 'Merilokista', yläpuolella,
on kuunari, joka luultavasti purjehtii yhden aikaan yöllä", sanoi hän.
"Olen muutaman kerran ollut työssä siinä ja laivuri, joka tuntee minut
Stroud-nimisenä, ottaa kyllä meidät mukaansa, jos te maksatte hyvin."
"Vartokaahan pari minuuttia, jotta saan tavarani asemalta", sanoi
Tillotson, haluten päästä neuvottelemaan päämiehensä kanssa.

"Mutta älkää juosko matkoihinne", varoitti Tillotson peloissaan. "Ellette tahdo matkustaa junassa, lienee kai parasta, että yritämme kuunarilla."

Hän läksi asemalle päin ja neuvoteltuaan kiireesti Gloverin kanssa, palasi hän levottomana porttikäytävään. Gething seisoi yhä pimeässä ja odotti kärsivällisenä kädet housuntaskuissa.

"Nyt olen valmis", sanoi Tillotson iloisena. "Parasta kun heti lähdemme merimatkallemme. Tiedätte kai tien kuunariin?"

Käännyttiin ympäri ja kapteeni Gething poikkesi vasemmalle, pienelle, likaiseen sivukaupunkiin vievälle kadulle. Täällä ei suinkaan ollut mikään kävelypaikka, mutta Henry, joka oli tullut rauhattomaksi ja lähtenyt ulos etsimään poistuneita, seurasi hämmästyneenä miehiä, saatuaan heidät silmiinsä eräässä kadun kulmauksessa.

Hänen kummastuksensa yhä suureni, kun kaupungin asuttu osa jäi selän taakse ja joen kylmä viima alkoi tuntua ohuen takin lävitse. Tie oli pimeä ja kuoppainen, mutta poika seurasi äänettömästi ja varovasti edellä kulkijoita, kunnes nämä pysähtyivät mädäntyneeseen laituriin kiinnitetyn kuunarin ääreen ja lyhyen neuvottelun jälkeen nousivat sen kannelle. Ei näkynyt yhtään ihmistä, mutta kajuutasta loisti valo ja miehet astuivat sisään.

Tunti tai kaksi kului ja muutamien tynnörien takana oleva pieni vakoilija vapisi vilusta. Tietämättömänä ystävällisestä keskustelusta kajuutassa, jonka tuloksena oli, että "Feben" kapteeni otti kaksi matkustajaa, jotka eivät olleet niin turhan tarkkoja ruoan ja mukavuuksien suhteen, ei poika uskaltanut jättää piilopaikkaansa. Kului vielä tunti. Pari matruusia tuli kaupungista, nousivat laivaan ja kiipesivät hyttiinsä. Joku kello löi yksitoista ja muutama minuutti senjälkeen sammui valo kajuutassa.

Poika odotti vielä neljännestunnin, mutta kun kuunarissa kaikki pysyi hiljaa ja pimeänä, hiipi hän äänettömästi sen kannelle. Kajuutasta kuului syviä kuorsauksia; poika hyppäsi takaisin laiturille ja juoksi minkä jaloista lähti takaisin "Merilokkiin."

XIII LUKU.

Wilson ja perämies palasivat laivaan taakkoineen, heittivät ne ensin kannelle ja kömpivät sitten itse hitaasti perässä.

"Näyttääpä kuin miehet olisivat kaupungilla vielä", sanoi perämies. "Ja hyvässä purjetuulessa, se on varmaa. Poika on luultavasti kapteenin luona."

"Menkää te ja lähettäkää hän ylös", sanoi laivuri. "On muutenkin kiusallista vaatteiden lahjoittaminen mieshenkilölle, saatikka sitten, jos joku vielä seisoo vieressä katselemassa."

"Ei siellä ole edes valkeaa", sanoi perämies ja katsahti ohimennessään kajuutan ikkunaan.

Ei vastausta. Perämies etsi pimeässä tulitikkuja, sytytti kynttilän ja katseli ympärilleen. Kajuutta oli tyhjä. Hän aukasi makuuhytin oven ja vilkasi sisään; sielläkään ei ollut ketään.

"Hän on mennyt pojan kanssa ulos", sanoi laivuri, kuultuaan uutiset, otti vaatekääröt kainaloonsa ja meni kajuuttaan. Sytytettyään piippunsa, heittäytyi hän sohvalle ja jäi miettivänä polttelemaan.

"Yhdeksän", sanoi vihdoin pitkän vaitiolon jälkeen perämies ihmetellen. "Ei suinkaan se kirottu pojanpenikka vaan liene keksinyt jotakin koirankujetta. Pari viimeistä päivää on hän ollut merkillisen kummallinen ja juonittelevan näköinen."

"Minä en ymmärrä mitä koirankujeita hän voisi tehdä", sanoi laivuri ja rypisti silmäkulmiaan.

"Näyttää kuin hän olisi narrannut kapteenin kaupunkiin", jatkoi perämies. "Minäpä lähdenkin katsomaan, jos tapaisin heidät."

Hän otti lakkinsa ja läksi. Kului tunti; laivuri nousi kannelle hyvin huolestuneena.

Kauppapuodit olivat suljetut ja lukuunottamatta pieniä katulyhtyjä, oli koko kaupunki pimeyden peitossa. Pari miestä tulivat käyden laituria ja katosivat viereiseen höyrylaivaan. Joku nainen lähestyi hitaasti, katseli etsivästi kutakin laivaa ja säpsähti kun eräs merimies kulki hänen ohitsensa. Saavuttuaan "Merilokin" viereen pysähtyi hän ja tarkasti samaan epäilevään tapaansa tätä. Laivuri ponnisti näköhermojaan.

Yhdellä harppauksella oli laivuri laiturilla ja tarttui tytön käteen. Sitten veti hän vastustamattomalla voimalla tytön luoksensa ja aikoi juuri kiertää käsivartensa hänen kaulaansa, kun samassa näytti muistavan jotakin ja vetäytyi nolona takaisin.

"Minä en tiedä", sanoi hän alakuloisesti. "Minä en tiedä. Vielä pari tuntia sitten oli hän täällä."

Samassa kuului laiturilta kuoro, mikä voimassa korvasi sen mitä soinnusta puuttui, lähestyi vähitellen "Merilokkia" ja pysähtyi aivan sen ääreen, laskeakseen loppuvirityksen. Sen suoritti kokki ja Dick mahtavalla äänen voimalla ja Sam tanssi laiturilla nuotin jälkeen, kuin hullu.

"All right, sir", kuiskasi Dick juhlallisesti. "Kyllä minä niistä huolen pidän. — Varo vaan, ettet taita niskaasi, Sam."

Sam pysytteli laiturin ulommalla lankulla ja teki muutamia pyörähdyksiä, näyttääkseen miten varma hän oli jaloillaan. Sitten tarttui hän laivan syrjään ja heilautti itsensä kannelle. Dick ja kokki seurasivat samalla tapaa, molemmat juovuksissa ja yliluonnollisen juhlallisina.

"Kyllä — kyllä, sir", soperteli Dick ja hoiperteli. "Tule nyt, — Sam, — täällä ei meitä — tar-tarvita."

"Se on vaan sen sinun kirotun tanssisi tähden, Sam", sanoi kokki valittaen; hän piti kovasti kauniista tytöistä.

"Korjatkaa luunne", ärjäsi raivostunut laivuri ja kääntyi, kun miehet olivat kadonneet, Annis'een. "Kaikki näyttää käyvän hullusti tänä iltana."

Laivurin avulla hyppäsi hän takaisin laiturille. Samassa tuli perämieskin ja pysähtyi uteliaana katselemaan.

"Oletteko varma", sanoi Annis ja kääntyi perämieheen, "että se oli minun isäni?"

"Emmehän muutakaan voineet luulla", sanoi hän lyhyesti. "Kaikki on nyt salaperäisen verhon peittämänä. Junalla hän ei ole voinut matkustaa, sillä rahoja hänellä ei ollut."

"Se ei ole ollut minun isäni", sanoi Annis. "Joku on pitänyt teitä narreinaan. Hyvää yötä! Tulen takaisin huomen aamulla."

"On kovin myöhäinen", sanoi perämies epäillen, "eikä täällä ole juuri mitään ravintoloita. Eikö ole parempi saattaa neiti sen vaimon luokse, jossa hänen isänsäkin asui? Sanoittehan hänen olleen kunnon ihmisen."

"Kelpaa kylläkin", sanoi Annis. "Jos se kerran on kelvannut minun isälleni, saa se kelvata minullekin. Onko sinne pitkältäkin?"

"On parasta, että heti lähdemme", sanoi laivuri ja otti hyvän esimerkin vuoksi pari askelta.

"Ei, kyllä minun täytyy joka tapauksessa jäädä kojuuni", sanoi hän, punastuen epäkohteliaisuuttaan. "Olen kovin väsynyt."

Häpeissään nosti hän lakkiaan ja meni kajuuttaan. Annis seurasi laivuria pää paljoa pystympänä, kuin mitä mukavuuden lait olisivat sallineet.

Kuljettiin likaista katua, eikä kumpikaan puhunut sanaakaan. Annis alkoi vaistomaisesti tuntea, että mies hänen rinnallaan oli vähintäänkin tusinan verran alakuloisempi, kuin hän itse — ja jokin lämpimämpi tunne ajoi hänet lähemmäksi laivuria. Yht'äkkiä sipasi hänen kätensä laivuriin; tämä sulloi kädet takkinsa taskuihin.

Lähestyttiin vihdoin kapteeni Gethingin salaperäistä asuntoa. Vanhat vaununryjät olivat aivan portin edessä ja joku koira viereisessä pihassa haukkui vimmatusti.

"Tässä se on", sanoi laivuri ja pysähtyi. "Numero viisi. — Mikä teitä vaivaa?"

Hetkisen näytti hän epäröivältä, vaan ennenkuin Wilson ehti saamaan järkeensä, mitä olisi tehtävä, astui tyttö nopeasti ja kolkutti numero viiden ovelle. Muutaman minuutin kuluttua aukeni ovi ja likainen vaimoihminen, päällään pari vaatekappaletta ja tohvelit paljaissa jaloissa, tuli näkyviin. Kuultuaan Wilsonin selvitykset, laski hän tytön sisään, sanoi jotenkin tuimasti hyvää yötä laivurille ja sulki oven jälkeensä.

Pää aivan pyörällä illan moninaisista vaiheista, kiiruhti laivuri takaisin kuunariinsa. Tultuaan lähemmäksi laituria, alkoi hän juosta. Samoin näkyi tekevän vastapäiseltä suunnalta tuleva pieni olentokin.

"Sinä kuljeksija", huohotti laivuri ja tarttui samaan aikaan kuunarin sivulle saapuvaa poikaa kaulukseen.

"Heittäkää yli syrjän", sanoi perämies, joka melun kuultuaan oli uudestaan tullut kannelle.

Pimeän suojassa vilkasi Henry tähän herraan sanomattoman halveksivasti, ja katseella, mikä selvään ilmaisi hänellä olevan tärkeän asian takanaan, alkoi hän kertoa matkastaan, sovitellen siten että juttu kävi hiljalleen yhä jännittävämmäksi. Molemmat kuulijansa eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä tällaiseen kertomistapaan, vaan selittivät kiihkeinä asianomaiselle, mikä hyöty oli asiallisesta ja lyhyestä kertomistavasta.

"Minä en ymmärrä hölyn pölyä", sanoi laivuri, kun kertoja kuuntelijoiden mieliksi oli pilannut koko historiansa. "Joku on peloittanut häntä; parasta sentään, että lähdemme heti perässä."

"Ne purjehtivat kello yhdeltä", sanoi perämies. "Ja ajatelkaa mitä teette, ellei hän tulekaan sovinnolla takaisin, — ja jos mies ei olekaan tytön isä. Kirotun sekasotkuinen koko juttu."

"En todellakaan ymmärrä mitä tekisin", sanoi laivuri. "En ollenkaan ymmärrä mikä olisi viisainta."

"Niin, minua ei asia tietystikään koske", sanoi Henry välinpitämättömästi, "mutta kyllä minä tietäisin tehtäväni."

Molemmat miehet kumartuivat uteliaana. "Minä tietysti olen katukuleksija", sanoi Henry, nauttien tavattomasti voimansa tuntemisesta. "Se minä ehkä olenkin. Minut tietysti joku irvistelevä joukko kantaa kojuun. — Minä tietysti…"

"Noutaisin miss Gethingin takaisin laivaan", sanoi poika, "ja sillä olisi koko asia autettu."

"Tuhat tulimmaista, poika on oikeassa", huudahti perämies. "Kunhan vaan ehdittäisi." Mutta laivuri oli jo matkalla. "Sinä olet kiltti poika, Henry", sanoi perämies. "Juokse nyt uudestaan ja pidä tarkkaa tähystystä 'Febestä'. Heti kun huomaat sen aikovan purjehtia, kiiruhda takaisin ilmoittamaan. Jos se purjehtii sivutse ennenkuin laivuri on tullut, koitan minä jollakin tavalla ottaa selvän, mitä tämä kaikki merkitsee." Laivuri oli tällä aikaa juossut, henki kurkussa, Overcourtiin. Numero viisi oli pimeän peitossa, mutta kun laivuri hetkisen moukaroitsi ovea, ilmestyi valoa ikkunaan.

"Kuka siellä? Mitä te tahdotte?" kuului kimakka, kiukkuinen ääni ja äskeisen vaimoihmisen pää pisti ulos avatusta ikkunasta.

"Tahdon tavata sen nuoren naisen, jonka hetkinen sitten saatoin tänne", sanoi laivuri. "Heti!"

"Mitä? Näin myöhään yöllä?" sanoi vaimo. "Olkaa toki järkevä, nuori mies, niin rakastunut kuin lienettekin."

"Ettekö saata minulle sitä ilmoittaa?" kysyi eukko, joka välttämättä tahtoi saada uteliaisuutensa tyydytetyksi.

"Olen saanut tietoja hänen isästään", sanoi laivuri, koettaen pysyä rauhallisena.

Pää katosi ja ikkuna suljettiin. Hetken perästä, mikä laivurista tuntui ijankaikkisuudelta, kuului askeleita eteisessä, ovi aukeni ja Annis seisoi hänen edessään.

Lähdettiin takaisin satamaan ja laivuri kertoi matkalla tietonsa. Tie oli pitkä ja Annis tunsi väsyvänsä, mutta kieltäytyi kuitenkin ylpeästi nojautumasta seuraajansa käsivarteen — liiaksikin hyvin muistaen edellisen matkansa samalla tiellä. Päästyään laiturille näkivät he perämiehen tulevan juosten vastaan. Laivuri sai ankaran sydämentykytyksen.

"Sinne ei enään kannata mennä", sanoi perämies. "'Febe' on jo matkalla.
Huudammeko kun se menee ohitse?"

Laivuri unohti Anniksen laiturille, hyppäsi laivaan ja tirkisti jokea ylös. Yö oli tähtikirkas ja hetkisen katseltuaan eroitti hän epäselvästi pienen kuunarin, joka hiljalleen lähestyi.

"Vetäkää ylös pari merkkilyhtyä, Jack, ja ajakaa miehet kojusta", huusi hän perämiehelle.

"Tehkää kuten käskin", huusi laivuri kiukkuisesta "Henry, auta näiden luukun kansien nostamisessa."

Perämies sytytti lyhdyt ja juoksi keulaan herättämään miehistöä. "Febe" oli enään parikymmentä metriä peränpuolella.

"Laskekaa sitten ankkuri ja tulkaa viereen", huusi Wilson. "Meidän pitää vielä viikon päivät viipyä täällä ja ruumassa on pari tusinaa sillitynnöreitä, joiden välttämättä pitää olla Lontoossa tällä viikolla."

"Febe" oli nyt aivan "Merilokin" rinnalla; laivuri pidätti henkeään levottomuudesta.

Ankkurin kolina oli musiikkia hänen korvilleen ja tuskin luottaen silmiinsä, näki hän "Feben" miesten korjaavan juuri ylös saatuja purjeita. Kymmenen minuutin kuluttua keinuivat kuunarit vieretysten.

"Merilokin" lastiruuman luukut olivat auki ja keinuva merkkilyhty märssyssä levitti heikkoa valoaan miehistön unisille kasvoille. Perämies seisoi kajuutan seinän nojalla ja supatti ohjeita Anniksen korvaan.

"Rientäkää", sanoi "Feben" laivuri, "otan ne vaan kannelle kun matka ei ole pitempi."

Toimekkaana riensi hän syrjälle ohjaamaan lastin siirtoa ja tarkasti uteliaana toimitusta katselevaa tyttöä.

Käyttäen hyväkseen tätä ehdollista lupausta, astui Annis "Febeen" ja kuljeskeli ympäri sen kantta. Saavuttuaan kajuutan rappusille, hän pysähtyi ja katseli ympärilleen. Kaikki olivat toimissaan, eikä kukaan näyttänyt enempää kiinnittäneen huomiotansa häneen. Tyttö epäili silmänräpäyksen ja astui sitten pimeään kajuuttaan.

"Oletteko se te, kapteeni?" kuului ääni. "Minkätähden pysähdyimme?"
Annis ei vastannut.

Annis säpsähti ja koetti kuunnella toista ääntä. Mutta ainoastaan heikko hengitys oli kaikki mitä hän saattoi eroittaa.

"Isä!" huudahti hän yht'äkkiä. "Se olen minä, — Annis! Missä sinä olet?"

Kuului huudahdus toiselta puolen kajuuttaa ja Annis näki jonkun hypähtävän pystyyn ja lähestyvän häntä. Se tarttui hänen vyötäisiinsä ja partaset kasvot koskettivat hänen hienoa hipiäänsä. Vuoroin nauraen, vuoroin itkien, kiersi Annis käsivartensa isänsä kaulaan ja puristi häntä suonenvedontapaisesti.

"Oli kerrassaan ihme, että onnistuimme pysäyttää teidät", sanoi Annis innoissaan. "'Merilokki' on aivan vieressä, enkä minä ymmärrä miksi sinä uudestaan aiot mennä matkaasi."

"Voit toki käsittää, etten minä johda sinua mihinkään vaaraan. Ota takki päällesi ja tule mukaan."

Sanomatta sanaakaan teki kapteeni Gething mitä käskettiin ja seurasi tytärtään kannelle.

"En tulekaan mukaan, kapteeni", sanoi hän, tavatessaan "Feben" laivurin nostamassa sillitynnöreitä.

Häpeissään ja pitäen tyttärensä käsivarresta, astui kapteeni Gething "Merilokkiin" ja pudisti Wilsonin kättä. Saavuttuaan kertomuksensa ja selvityksensä puoliväliin sai laivuri ihmeellisen halun kohdata Tillotsonia, mutta Annis sai hänet sentään estettyä, ja kun "Febe" oli saanut lastattua sillinsä, liukui se hiljalleen, toivotettuaan ystävällisesti hyvää yötä, jokea ulos ulapalle. "Merilokin" miehistö pääsi jatkamaan häirittyä untansa.

"Oletteko tyytyväinen nyt?" kysyi laivuri Annikselta, kun kapteeni
Gething väsyneenä oli mennyt kajuuttaan.

Miss Gething hymyili ja nojautui laivan syrjälle katselemaan tummaa vettä ja nukkuvaa kaupunkia. Hän ei liikahtanut, kun Wilson asettui hänen viereensä ja kun tämä tarttui hänen käteensä ei hän estellyt.

"Minä en ole tyytyväinen — — vielä", sanoi Wilson ja vei tytön käden huulilleen.

Samassa huomasi hän merkkilyhtyjen loistavan liian kirkkaasti. Hän laski ne alas ja puhalsi sammuksiin. Vaan yht'äkkiä kuului pidätettyä naurua, laivuri kääntyi ympäri — silmänräpäystä liian myöhään. Annis Gething katosi kajuutan rappusista.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAIVURI ON RAKASTUNUT ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.