VALIKOIMA RUNOELMIA

Kirj.

Josef Julius Wecksell

Suomentanut

Aukusti Simelius

Helsingissä, Suomalaisen Kansan Kirjapaino, 1908.

SISÄLLYS:

1. Äidilleni. 2. Tyttö. 3. Pääskysten laulu. 4. Merimiespojan jäähyväiset morsiamelleen. 5. Ellille. 6. Kuivunut puu. 7. Kerran. 8. Turun linna. 9. Sa tohditko? 10. Nuorukaisen rukous. 11. Täysin purjein. 12. Ruusuja ja suuteloita. 13. Tähti. 14. Sotavanhuksen joulu. 15. Tyrannin yö. 16. Syysmyrsky. 17. Elokuun-ilta. 18. Jumalan puutarha. 19. Schiller-juhlassa Helsingissä. 20. Enkelit. 21. Huokaus. 22. Iloisessa seurassa. 23. Vertailu. 24. Suomenlahden kalliot. 25. G. A. Wallinin muistokiveä vihittäessä. 26. Lintu. 27. Timantti maaliskuun lumella. 28. Valvova äiti. 29. Helmille. 30. Tytön hyvästijättö. 31. Jäähyväiset. 32. Siniset silmät. 33. Vain untako? 34. Sydämen laulu. 35. Yksinäisyydessä. 36. Varoitus. 37. Virsi. 38. Onnellinen perhe. 39. Aasi tutkinnossa. 40. Kääpiön kosto. 41. Maaliskuun lumi. 42. Isänmaallinen laulu. 434. Ruukku. 44. Vanhoista kätköistä. 45. Espanjalaisen albumiin. 46. Itselleni. 47. Kaikk' ei ole paistetta. 48. Amorin hautaus. 49. Ystäväni. 50. Almqvist. 51. Don Juanin jäähyväiset elämälle. 52. Mä keskiyön lapsi.

1. Äidilleni.

    Kas, päivä kultasäteitään
    Jo maahan lähettääpi,
    Ja kaste välkkyy lehdellään
    Ja ilma heläjääpi.
    Soi aalto, tuuli suloisaan,
    Ja tuoksuu kukkakin,
    Luo poskillemme vilppauttaan
    Puut, nurmen nukkasin.

    Kas, iloon herää luontokin,
    Kun kevät saapuu maille.
    Siks ilo kaikkiin mielihin,
    Sit' ettemme jäis vaille!
    Oi äiti, olkoon osanas
    Täst' asti ilo vain,
    Ei tosiaan päivä murheikas,
    Mutt' elo onnekkain!

    On luonnossa niin ihanaa!
    Nyt tuuli huokuu puissa,
    Ja maa, se vihreen verhon saa.
    Soi aallot salmein suissa.

    Nyt luonto itse iloiten
    Käy sulle lupaamaan
    Teit' onnen, sulon, hauskuuden,
    Kun kuljet päällä maan.

15 p:nä'toukok. 1852.

2. Tyttö.

    Kävi niityllä tyttönen kaunoinen, niin kaunoinen.
    Näki nurmella vihreellä ruususen, näki ruususen.
    "Kukka", hän lausui, "sa poimitaan."
         "Poimi vaan, poimi vaan",
              Sanoi Julia.

    Waan lilja kainona lausui näin, se lausui näin:
    "Ota minut, olet onnekas, ystäväin, minun ystäväin."
    "No kukkaset, kumpiko poimitaan?"
         "Minut vaan, minut vaan!"
              Niin ne lausui.

    "Tule, riemuja punainen ruusu suo, se riemuja suo,
    Ilon, onnen, ja rakkauden hehkun tuo, ne se sinulle tuo!"
    "No, kukkaset, kumpiko poimitaan?"
         "Minut vaan, minut vaan!"
              Sanoi ruusu.

    "Ei, tyttö, tulkosi luokseni mun, niin, luokseni mun,
    Niin rauha versovi tielläs sun, aina tielläsi sun!"
    "No, kukkaset, kumpiko poimitaan?"
         "Minut vaan, minut vaan!"
              Sanoi lilja.

    Hän seisoi nurmella arvellen, niin, arvellen.
    Oli kumpikin hänestä kaunoinen, yhtä kaunoinen!
    Ja kuu hän mietti, mi vietävä ois,
         Tuli poika, ja — hän
              Wei neidon tän.

1852.

3. Pääskysten laulu.

    Nyt kuultavi taivas, on verhollaan
    Kevät Pohjolan peittänyt,
    Siell' loistavi kukkaset kasteessaan,
    Soi lintujen laulelot nyt
    Siell' ylhässä tunturimaassa.

    Tääll' lähellä 'Niilin rantaman
    Niin helteist' on, mielemme ois
    Täält' isänmaahamme, Pohjolaan:
    On talvi jo lähtenyt pois
    Sielt' ylhästä tunturimaasta.

    Isä syntyi sieltä ja äitikin,
    Ja hautansa siellä on.
    Siell' ensi kerran me lauleltihin,
    Ja opimme lentohon
    Siell' ylhässä tunturimaassa.

    Pois helmasta Etelän runsauden
    Siis tiemme nyt kulkehon
    Ja sinestä kirkkahan taivaan sen
    Luo raikkahan rannikon
    Eiell' ylhässä tunturimaassa.

    Siell' ihmiset meitä jo vuottavat —
    Ja me sinne kaivataan.
    Eiell' ilmat on kuultavat, kirkkahat,
    Puut, kukkaset kaunieimmaan
    Siell' ylhässä tunturimaassa.

1852.

4. Merimiespojan jäähyväiset morsiamelleen.

    Hyvästi, nuori armahain,
    Pois täytyy rientää mun!
    Ja Luoja yksin tietää vain,
    Ma milloin kohtaan sun.
    On lähdön hetki lähennyt.
    Oi, kuivaa simäs kyynel nyt!

    Ei, suo sen loistaa vieläkin
    Mua vastaan hetkinen.
    On uskollisuus kirkkahin
    Ja lempi loisteess' sen.
    Ja yö kun saapuu syksyinen,
    Tuo rauhan mieleen hohde sen.

    Sen lehdon tumman muistatko
    Min tummiin siimeisiin
    Me käytiin tulless' illan jo.
    Ja missä vannottiin
    Me lempi luja, ikuinen —
    Sait suukon merkiks liiton sen.

    Nyt kellastui jo lehto tuo,
    Syysmyrskyt ulvovat,
    Waan muisto, toivo mieleen luo
    Taas ajat armahat.
    Me erotaan — vaan luottaen
    Me luomme ylös katsehen.

    Suo ruusuhuultes suukko nyt
    Yks, armas, mulle vain.
    Ja lepää, niinkuin levännyt
    Oot ennen rinnallain,
    Niin sinust' unta nähdä saan.
    Kun myrsky ulvoo raivoissaan.

    Kun pikku pääsky istahtaa
    Sun ikkunasi luo
    Ja lauluansa kauneimpaa
    Sun kuultavakses suo,
    Niin usko: lähetin mä sen
    Sun luokses, armas ainainen.

    Äl' itke, joskin vaipuisin
    Mä mereen myrskyisään.
    Woit muistaa mua kuitenkin
    Jos et voi käydäkään
    Sa haudallani, viedäkses
    Sen kumpuun kukat, kyyneles!

    Waan sormukses jos ruoste syö
    Ja uskos, lempeskin,
    Niin rantaan siihen risti lyö,
    Min kuohu raivoisin.
    Oi, silloin vasta kuollut oon,
    Ja silloin mua surtakoon!

    Sa kalvenet! Oi, tunnenhan
    Niin ettei käydä voi!
    On sielus puhdas; puhtaimman
    Myös katseen silmäs soi.
    Oot elon uni ihanin
    Ja sielun aarre kallehin!

    Nyt suudelma — yks ainut vain,
    Ja sitten — hyvästi!
    Ja katse yksi — lohduttain
    Se tunkee sieluuni.
    Oot ruusuni — ma tuulonen.
    Sua lemmin yli kaikkien!

1850.

5. Ellille.

    Tyttö, kauniimpi kuuni lähteen-
    Kirkas, vapaa aaltonen,
    Raikas lapsenmieli aina
    Säilyttäös lailla sen!

    Tyttö, kauniimpi kuin tähti,
    Lempeenä mi kimmeltää, —
    Säilyttäös aina paikkas
    Taivaassa kuin tähti tää!

    Tyttö, kauniimpi kuin ruusun
    Kevät kasiehelmineen, —
    Tuoksu sen sa ainiaaksi
    Kätke nuoreen sydämeen!

    Aina joskus sentään muista
    Myöskin huimaa perhoas, —
    Hellästi sen siivet kietoi
    Yösen-armaat suortuvas.

1856.

6. Kuivunut puu.

    Livertelee, pikku lintu,
    Kuivuneessa Iehmuksessa,
    Ällös sentään luule, että
    Käy se siitä vihreäksi
    Taikka riemumielen saapi!
    Tiedätkös, se miksi kuihtui
    Miksi lakastui sen latva,
    Miksi lahoi kaunis varsi?
    Kuoreen kerran nuorta kaksi
    Piirsi merkit lemmen nuoren.
    Nämä nuoret toisistansa
    Eros' elon myrskysäissä:
    Nuorukainen neidon petti.
    Silloin neito morsioksi
    Tuli tuiman Tuonen herran. —
   Alla lehmuksen hän uinuu,
    Kukat kasvaa haudallansa.
    Juurillepa sydän neidon
    Kertonut on tuskat tuimat,
    Juuri rungolle ne puhui,
    Lausui latvalle ne runko.
    Siksi suree vehryt latva,
    Siksi lahoo paksu runko,
    Siksi kuihtuu vahva juuri. —
    Laula, lintu, turhaan laulat!
    Wiherry ei koskaan lehmus,
    Sillä juuria sen polttaa
    Kyynel halveksitun lemmen.

1850.

7. Kerran.

    Hymyili toivo kerran mullekin,
    Ma kerran riemukielin laulelin.
    Kun kukat tuoksui, aallot ailakoi.
    Niin hyvin silloin haaveksia voi.

    Loi toivo kirkkahiksi muistelmain,
    Ol' yöni unta, päivät tanssin vain.
    Ol' lapsuus niinkuin kirkas tähtönen
    Ja koitti päivä kaunis nuoruuden.

    Ja aamu alkoi. Silloin iloittiin,
    Pukeutui riemu loistoon, laulelmiin,
    Siell' liehui enkel' ystävällinen
    Ja raikastutti riemut sydämen.

    Waan nyt on ruusu mulle tuoksuton
    Ja laulu vailla riemuansa on,
    On taivaan lämmin loiste kylmennyt,
    Ja, hellä enkelini, miss' oot nyt?

    Pois pakenit sa. Näithän sä sen,
    Ett' oli lempiaaltos mutainen!
    Sen ainut valo olit. — Ainiaan
    On yötä nyt ja synkkyyttä on vaan.

8. Turun linna.

    Kalvas varjo muinaisuuden, linna aikain menneiden,
    Murhemielin pääsi nostat, vetten yli silmäten.
    Merkki haudan, johon monet vuosisadat käyneet on
    Päänsä raskaan painaaksensa — eikä päässeet lepohon.

    Rantaas, muinen ylpeillä, aalto pesee vaikertain,
    Ja niin kummallisna kaikuu laulu syvä aatteissain.
    Tähti-yössä taivahilta ala» katsoo ijäisyys
    Kuink' on pieni ihmis-aatos, ihmistöiden kestävyys.
    Hautalaulus aalto laulaa lyöden hiekkarantamaa.
    Kuolinsoihdun lailta kuukin nousee tumman metsän taa.
    Kilpes murrettiin, ja heikko, aseeton sa olet nyt.
    Sulle muiston kaihokyynel enää vain on vierinyt.

    Kenen lempeä ei sentään syttäis muuris murretut!
    Oothan nähnyt Suomen nousun, välkkeessä sen hohtanut.
    Nähdä sait sa maamme, synkän ensi valon koittehen
    Autioilla rannoillamme ristin työtä puoltaen.

    Ensi oraat sait sa nähdä maamme kyntämättömän.
    Warjelit niit' aina lailla voitonvarman, kestävän.
    Suomen kaunehimmat muistot luovat sulle seppelen,
    Jossa kajastuupi valo, la'it uskon, oikeuden.

    Olit kilpi, olit miekka — määräsi ol' ihanaa.
    Woiton tähden riemuin annoit teräskintaas musertaa.
    Kivet kaatui, teräs ruostui, mutta käsi, ken sun loi,
    Yhä johtaa kansain töitä, ijäti sen tehdä voi.

1857.

9. Sa tohditko?

    Sa tohditko astua elämähän
    Ja taistella niinkuin mies?
    Ja edelle aikasi erehtyvän
    Sa tohditko asettaa ties?
    Sydänveresi uhrata tohditko
    Ja onnesi, riemusikin
    Eest' oikean toden — niin tyynenä jo
    Käy meidän sä piireihin.

    Sa tohditko uskoa unelmihin,
    Jos pilkkaa sulle se tois?
    Laill' aaltojen murtaa kallionkin
    Jos esteenä tielläs se ois?
    Jos tohdit, niin käykösi liittohon
    Ja veresi, henkesi suo!
    On voimia kerran ja taistoa on,
    Jos sama on intomme vuo!

10. Nuorukaisen rukous.

    Oi Luoja, pauhinasta maailman
    Sun puolees rukoillen ma katsahdan.
    Oot toivon', armauten' ja rauhan' ain,
    Ma ijäisesti sinun lapses vain.

    Mun sanani, ja pyynnöt, itkennät
    Sa armoss' ainaisessa ymmärrät.
    Sa armahtaen, anteeks' antaen
    Näät vikani, näät sydämein heikkouden.

    Siis kuule mua! Auki sulle oon
    Kuin kukka, joka aukee aurinkoon.
    Kun kukan kyynel taivaall kuvastaa,
    Niin minut puhtaaks' armollasi saa.

    Mua anna tähtes johdattaa ja ain
    Kautt' tyynten säitten, myrskyin riehuvain.
    Ja tähden sammuessa sälli mun
    Sen kanssa kuolla, päästä luokse sun!

    Oi ethän salli, että turhaan vain
    Ijäiisyystoivoon herätä mä sain. —
    Sa kaipuun hartaan tahdot tyydyttää,
    Niin etten hyljätyksi, yksin jää.

    Oi salli laulun luomain aatosten
    Elossa kerran käydä totehen,
    Niin että sitten kuolinvuoteellan'
    Ne hymyis kuiskaten: sa muistathan!
    Sun urhos, Herra, olla tahtoisin.
    Sotia vuoksi jalon, kaunihin.
    Sill' aina, jaloa kun nähdä saan,
    Sun kuvas näen siinä loistossaan.

    Suo mulle voimaa edistymähän
    Sun oppis valaa ohjeen' elämän.
    Mä nuori olen. Wielä tumma tie
    Mun aatteitani outoon mailinaan vie.

Mutt' yks' on sentään määrä muillakin,

    Ei kuolo vain. Ei, tähti kirkkahin
    Tuo toivon aamuruskon mielehen.
    Oi salli, että saavutan ma sen!

    Se kehottaapi: aalloist' elon tään
    Käy kultajyväsiä etsimään,
    Totuuden, hyvän eestä taistellen
    Saa rauha oikea sa mielehen.

    Sua seuraan, tähti sinitaivahan!
    Woit tummeta — et kuole konsahan.
    Oot Luojan ääni.. valos loistohon
    Niin hyvä viimein nukkua mun on!

11. Täysin purjein.

    Käy, aalto vuolas, kuohumaan,
    Saat illan rauhaa aikanaan!
    Nuor' tuuli, purjeet täytä vain,
    Ja kuivaa kyynel poskeltain.

    Waikk' yksin purressain ma oon.
    En yksin kulje taisteloon,
    Jos mull' ei muuta ystävää,
    Niin Luojan tähti siksi jää.

    Ma ohjaan purren voimallain,
    On aatos purje-vahtinain
    Ja luotsinani toivo on —
    Ei vaaraa keskell' aallokon!

    Käy kulku vinhaan yli veen
    Ja muisto kuivaa kyyneleen,
    Et taakseen jouda katsomaan,
    Lyö käsiään vain iloissaan.

    Ja pian pilkku pienoinen
    On paikka, mi sai kyynelen,
    Ja seudut uutten rannikkoin
    Ne tervehtii kuin ilkamoin!

    On myrskyä, on rauhaakin,
    Mutt' ain on mieli riemuisin.
    Ma tuulet ystäviksein saan,
    Nuo uskolliset ainiaan.

    Siis eespäin! — Toivo, ruorihin
    Käy, että tien mä löytäisin!
    Et, tiedän, hylkää milloinkaan,
    Jos min' en sua hylkää vaan!

12. Ruusuja ja suuteloita.

    Me yhdessä kuljimme, nuoret.
    Ohi niittyjen kukkivain.
    Jäi vanhat kauvaksi jälkeen,
    Me olimme kahden vain.

    Kyll' aioin mä jotakin virkkaa,
    Mut ruusun ma taitoinkin.
    Hän samoin teki, vaan tuumi
    Ett' oli mun "sievoisin".

    Me vaihdoimme silloin niitä.
    Hän hymysi punastuen.
    Pian sidoimme toisillemme
    Me ruususeppelen.

    Ja me vaihdoimme muutakin kohta:
    Simasuukkoja vaihdettiin!
    Waan oi, ne vanhat, ne aina
    Oli lähellä kuitenkin!

1858.

13. Tähti.

    Kun tähti katsoo maisen kevään puoleen,
    Se näkee kiillot kullan, välkkeet veen.
    Sen katse tääll' ei satu tuskaan, huoleen,
    Ja loistett' ei se tiedä omakseen.

    Niin sielu mailmaa pitää auvoisana
    Kun puhdas, riemuisa se olla voi.
    Jos tahdot enkelien johtamana
    Sä täällä olla, usko niihin, oi!

14. Sotavanuksen jouhi.

    Kimaltaa tähdet taivahan ja tummui metsä, maa,
    Ja hongan partaa vihreää jääkyynel kaunistaa.
    Niin hiljainen ja kaamea on nummi luminen.
    Wain karhu, susi jouluaan viettääpi helmass' sen.

    Waan silloin raskaat askeleet saa metsän kaikumaan.
    Ken tänne; kauvas kylästä, pois yksin joutuikaan!
    Ken hongan rauhaa häiritsee ja tuulta jäätävää.
    Ken tohtii lumen timantit suliksi hengittää?

    On Suomen sodan viimeisen soturi vanha hän,
    On varjo urho-»aikojen, laps' ajan synkeän,
    Waan ylhä hän ja lämmin on, ja minne katsahtaa
    Niin nietos kiiltää, honkakin se tekee kunniaa.

    Hän istuu sammalkivelle; pää painuu valkoinen
    Niin kaunihisti aatteissaan, soi huoju honkien,
    Ja kyynel vierii poskelle, vaan silmä riemuisaan
    Se katsoo juhlaa tähtiyön ja hiljaisuutta maan.

    Hän puhun: "Sua tervehdin, sä sydämein morsian,
    Sa tumma honka, kaunis yö tään nummen hohtoisan.
    Ma tunnen maani, tunnen sun, vaan tokko sinäkin
    Minussa urhosulhos näät näin hapsin harmajin?

    Oi, kauvan siit' on, tämmöisen kun yön mä nähdä sain.
    ma vanhenin ja kalpenin — ja ikinuor' oot vain!
    Niin kaunis, nuor' kuin silloin kun tartuin miekkahan,
    Kun suukoin kuumin multa veit sä veren palavan.

    Niin kauvan, kauvan siitä on; on saatu mieli uus,
    On suvun uuden huostassa nyt Suomen vastaisuus.
    Ei toista heidän ole vain; tie minne kulkekoon,
    Niin Oravaisten kentällä ma muistoissani oo!

    Ma suvun uuden joukossa oon ollut äskettäin,
    Ja toivon, onnen elpyvän mä Suomen maassa näin.
    Waan vielä, Suomen talvi-yö, sua nähdä kaipasin,
    Sun kunniakses itkeä kuin muinen taistelin."

    Niin puhuu — hiljaa hymyillen hän katsoo armastaan,
    Maat' isien, mi kauniina on juhlapuvussaan.
    Hän katsoo — vierii silmästään jo kyynel kaunoinen,
    Kuin kaikki elinvoimans' ois sulanut loistoon sen.

    "Sun valoa, järves, metsäsi mun lumos loistollaan.
    Oi kiitos, Herra, että mä myös täällä kuolla saan.
    Ma Suomen valkorinnoille saan käydä uinumaan.
    Kuin muinen pyssy uupunut lepoa saadakseen.

    Ja metsä ympärilläni on muistomerkkinäin
    Mut vanhan harmaan soturin mi oudoksi jo jäin,
    Ja juhlavirren hongisto se laulaa haudallain
    Yö vaipan heittää. — Suojassa oo Herran, maani, ain!"

    Ei puhunut hän enempää; hän turkkiin kietoutuu
    Ja vaipuu uneen ikuiseen kuin lapsi hymysuu.
    Waan hänen kuolinvuoteellaan on metsä kimmeltäin
    Ja oksat vihreet välkkyy lailla joulukynttiläin.

1850.

15. Tyrannin yö.

    On raskas yö suruharsossaan,
    Hän valvoo purppuravuoteellaan,
    Pois eilen ne mustilla paareilla
    Veivät hänen ainoan poikansa.

    Avosilmin, mustana mieleltään,
    Hän katsovi yöhön synkeään.
    Walo hohtava kaukana liikahtaa.
    Hän peljäten tarkkaa: se lähelle saa.

    Hänen poikans' se valkeapukuinen
    On varassa siipien kultaisten.
    Luo pöydän hän liitävi hiljaa vaan:
    Siinä kuningaskruunu on loistossaan.

    Hän alkavi päärlyjä irroittaa..
    Sädekehänsä suruisan loisteen saa.
    "Ei haudassa ahtaassa rauhaa mull' ois,
    Jos en vaikka näitä mä poimisi pois.

    Oman kansansa verta vuodattain
    On isäni saada ne voinut vain.
    Mua vainajat velkovat niistä, kun
    Isä heitä on surmannut tähden mun."

    Hän kulkevi purppuramanttelin luo,
    Siit' tulvivi verisen-punainen vuo.
    Sitä joskus hän pyyhkinyt murheissaan —
    Yhä enemmän verta se vuotaa vaan.

    "Woi ennen en elää, en kuollakaan,
    Kuin tän lumivalkean puhtaaks' saan.
    Sen kyynelin pestä mä tahdon näin,
    Ja kuivaksi pyyhin sen siivelläin."

    Ja peikot ympäri lapsosen
    On, häntä hurjina katsellen —
    Hän itkee hiljaa, jo väsymys saa,
    Ivanauruin hänes he siepaltaa.

    Ylös tyranni hyppää, ei levätä voi —
    Pois kaikki on, koittavi aamun koi.
    On pöydällä kruununsa koskematon,
    Ja verisen-punainen mantteli on.

1850.

16. Syysmyrsky.

    On luonto raivoissaan. Syys synkkä nyt
    Maan rintaan ahneesti on iskenyt,
    Ja kuolon-kylmää hurjaan läähättäin.
    Siit': imee suven sulon, hengen näin,
    Kuin vdren-imijä, ja uhrit tään
    Luo kavalasti lumeen pehmeään.

    Nyt meri ulvoo; sillä taivaan tuon,
    Mi kesä-illan'kullat siihen luo
    Ja rauhaisna sen syliss' uinuaa
    Pois riistäis syksy, turhaan huutaa saa
    Se armastaan, ja turhaan aaltoihin
    Ne pyytää — syöksyin surmankuiluihin.

    Kas, tammi taisteieepi rannallaan
    Se tummanvihreätä kruunuaan
    Wain turhaan puistaa, nostaa suuttuen
    Käs'vartiaan esteeks myrskyvoimien.
    Ne pilkkaa uhkausta väkevän
    Ja kuihduttaa sen puvun vihreän.

    Ja kukka näkee suurten kohtalon,
    Mut armoa ei pyydä, tyyni on,
    Se kyynelkuvun kääntää maata päin,
    Waan myrsky näkee sen, ja rakein, jäin
    Sen ruskii esille, ja kuolemaan
    Niin puhtaus, kauneus, tuoksu taltataan.

    Jää muistomerkiks' vehryt honka vaan
    Ja meri tyyntyy kuohusoitelmaan.
    Nyt myrsky työns' on tehnyt, levon saa,
    Ja kaikki pilvet kiitävät halkeaa —
    Ja tähtitaivas katsoo ikuinen
    Waan mykkäin erämaitten puolehen.

17. Elokuun-ilta.

    Kun välkkyvä kulkevi kulkuaan
    Luo laineille hopeasillan, —
    On metsä korkea aatteissaan
    Ja uneksii sylissä illan.

    Wene lähestyy, hiljaa keinuen,
    Nyt tupaa, mi salmen on suulla,
    Soi sävelet siitä helkkyillen,
    Soi nurmikon keijujen kuulla:

    "Oi luoksemme, Jeesus Kristus, jää
    Sun armohos turvaamme aina,
    Nyt ilta jo seutuhun leviää,
    Waan suojassas surut ei paina!"

    Kuu hymyää hopeahohteessaan,
    Tuvan ikkunall' loistaa tuli, —
    Sävel virren häipyvi, hiljaa vaan
    Se ilmojen soittoon suli.

1859.

18. Jumalan puutarha.

    Ma muistan tytön riemukielen
    Kuin kevät Iapsuus-aikainen,
    Kun nauru all' on surumielen
    Ja sielu Iainen lainehen,
    Niin puhdas, kirkas, auvoinen
    Kuin kirje kaikkein yhteinen,
    Johonka elo kulkevainen
    Tuo vastuun surureunaisen.

    Hän kaunis oli, pikku kulta!
    Me "talosilla" leikittiin,
    — Siin' oli naurun, riemun tulta! —
    Ja kahden meill' ol' lysti niin
    Ja kodeistamme kirkon luota
    Me leikkimähän juostihin
    Luo kirkon ristein, kukkain, — tuota
    Me papin puistoss' luultihin.

    Tok' usein tuumimme me, miksi
    Kaikk' kävi sinne saapujat
    Niin juhlallisiks', surullisiksi
    Kuin isoäidin laulelmat,
    Yks vualan, toinen kukan kantaa,
    Ja kolmas tuopi kyynelet,
    Waan meill' ei ollut muuta antaa
    Kuin hymy, kirkkaat katsehet,

    Waan oli niinkuin toisinansa
    Ois hongat hiljaa puhuneet
    Ja syreenitkin kukillansa
    Mietteissään maahan katselleet —
    Waan kauvan moist' ei muistaa voinut,
    Me leikiteltiin uuhelleen.
    Taas kaikui huudot, riemusoinnut
    Taas kohosivat korkuteen.

    Ma vanhukselta kysyin kerran:
    "Kenenkä puutarha on tää?"
    "Tää puutarha on taivaan Herran",
    Niin vastas siihen harmaapää.
    Oi kuinka riemuitsimme tuosta,
    Kun Herra meidän leikkien
    Noin salli puutarhassaan juosta,
    Jok' oli kovin kaunoinen.

    Waan tavata kun taittiin vähän
    Ja "tässä lepää" nähtihin,
    Niin tultiin hieman tietämähän:
    Siell' luona ristein lepääkin
    Ain Herran pikku enkeleitä,
    Jotk' aartehillaan kattaa maan,
    Ei yhtään kortta ilman heitä,
    Waan pukee verhoon loistavaan.

    Waan ihmeeksemme enkeleistä
    Yks' oli lukkar' arvoltaan
    Ja ritari on toinen heistä —
    Se kuinka sopi asiaan!
    Waan kerran sitten illan tullen
    Ma kuuntelemaan kätkeysin.
    Kentiesi enkel' puhuis mullen —
    Waan juoksin pois kun säikähdin.

    Waan sitten leikkikumppalini,
    Mun armain, paras aarlehein
    Sai sairahaksi — iloihini
    Hän osaa ottanut nyt ei.
    Nyt kättään laihaa pihin minä
    Ja itkin: "pois et mennä saa!"
    Hän hymys: "Koht' oon enkelinä,
    Me puutarhassa kohdataan!"

    Siit' on niin kauvan, kauvan aikaa,
    Pois poistui lapsuus iloineen.
    Nyt naurussakin itku kaikaa,
    Waan uskoni jäi ennalleen.
    Ja jos on raskast' elon tiellä,
    Ma kuljen Herran puutarhaan
    Ja Enkelini kohtaan siellä,
    Käyn iloiseksi uudestaan.

1859.

19. Schiller-jnhlassa Helsingissä.

10 p. marrask. 1859..

    "Käy juhlaan!" huuto valtava nyt kaikuu kautta maan
    Ja taiteen templi avautuu, on juhlaverhossaan.
    Ja kansat kaikki muistamaan nyt yhtyy häntä, ken
    Ol' ajan tulkki taitavin ja lauloi parhaiten.

    Näet: mitä sydän kauneinta ja taivaist' unelmoi,
    Sen laulus vapaa, korkea kauneimmaan ilmi toi,
    Ja turvan tuojana se soi ja toivon, rohkeuden,
    Ja ijäisyyden verhotkin pois siirtyi soidess' sen.

    Sa ihmisyyden taisteluun kuin uus Tyrteus sait
    Kun vaati totuus, oikeus, ja valon, rauhan lait.
    Sun laulus poisti harhat pois, ja siteet katkaisi
    Ja nöyrtyin ihmettelemään pakotit tyrannit.
    Ja sanas vapaa kotkana lens halki ilmojen,
    Ei laaksot, vuoret, meret, maat voi estää teitä sen.
    Pois kansoilt' enää sit' et saa, — se kuolematon on;
    Se tulkki loistoss' Schillerin ihanan laulelon!

    Sun keväthymni leivon soi valossa huomenen,
    Niin metsä, aalto, kukkaset ne seisoo kuunnellen
    Siks kunnes itse, kiehtovammin, kaikk' yhtyy laulamaan,
    Ja metsä huokuu, laine lyö, luo kukka tuoksuaan.

    Niin lauloit kerran, kansoille kuin koitti päivä uus,
    Kun hehkui toivo, lupaus, kuin poistui toivottuus,
    Ja tulkin silloin sinusta sai sydän jokainen
    Ja tunsi onnen itsessään ja voiman suurehen.

    Jos moni toivo hälveni kuin sumut ilmojen,
    Niin laulus ihmiskunnall' on, ei häivy kaiku sen!
    Ja vaulan, toden voitto jot' ei vielä kirkkaaks saa,
    Se kyynelkatsein lämpimin kutreilles painaltaa.

1859.

20. Enkelit.

    "Oi mun hellä enkelini!"
    Sulhasmiesnä laulelin.
    Enkeliksein saanut olin
    Soman pikku mamselin.

    Pian hellän enkelini
    Waimokseni sitten sain,
    Ja tuo enkeli se vaihtui
    Silloin pelkkään: "armahain!"

    Kuinka lienee sitten käynyt.
    Hän sai pojan pienoisen.
    "Hellä enkelini" sain nyt
    Hänest' aina kuulla sen.

    Pian hellä enkelimme
    Oli pitkä varreltaan,
    Ja nyt häll' on enkelinsä,
    Jolle laulaa aina vaan.

1859.

21. Huokaus.

    Ruusun tuoksu silloin on kauneimmaan
    Kun se kuihtui, jääden sun muistoos vain,
    Kaunehinna, tähti, sun nähdä saan,
    Kun käyt peittoon pilvien harmajain.

    Silloin olit, ystävä, kaunoisin
    Kun sa minun luotani lähdit pois.
    Ja oli, kuni petturi-tyttökin
    Kaunein minut jättäessään ollut ois.

    Toivoa ja nauttiakin hetkinen,
    Menettää, ei kaivatakseen yksin vain,
    Mutta aina lempiä laill' enkelten
    Kaunis osa maailman on asujain.

1859.

22. Iloisessa seurassa.

    Tyttöjen, kuoleman viemien, malja!
    Heidän, jotk' auvoissa unelmissaan
    Ja päivyen koitteelle hymyten vaan
    Pääs' armahan kuoleman enkelin
    Pois maailman kodista kotihin.
        Jok' on taivas.

    Hellästi multa nuo suloiset kätkee.
    He tiennehet vilpistä lemmen ei.
    He nukkuvat niin kuni läps, min vei
    Ilmi leikistä: seppeie rinnallaan,
    Hymy leppeä huulilla toisinaan
        Niin Hiljaa.

1859..

23. Vertailu.

    Meidän uusimmat kirkko-isät
    Oli tullehet kokoukseen
    Ja latinaa, latinaa pelkkää
    He jaaritti toisilleen.

    Ja pyhistä isistä kirkon
    Siin' innolla haasteltiin,
    Ja asiat puettiin kaikki
    Niin viisaihin lauselmiin.

    Ne puhuivat Luojasta taivaan
    Ja pyhästä hengestäkin,
    Mut toisensa helvetin vaivaan
    Ne kirosi useemmin.

    Waan ulkona pihalla istui
    Alla lehvän lehmuksen
    Äiti tyttärinensä siinä
    IItavirttänsä veisaillen.

    Hän kauneutta lauloi taivaan
    Ja suloa keväimen
    Ja kuinka Hän lääkkeen antaa
    Woi suruhun jokaisen.

    Ja hopeapilvestä katsoi
    Alas enkeli riemuissaan —
    Ja rusko se laulajahan
    Loi vienoa loistettaan.

    Waan viisahat kirkko-isät
    Ne riiteli myöhäiseen.
    Ja kun nukkuivat: pyhimyskruunun
    Ne uneksi itselleen.

24. Suomenlahden kalliot.

    Ohi kuohujen, kuoleman kuljemme me
    Laell' aaltojen hyrskysten,
    Ja köyssä, touveissa laivamme
    Soi vihurit vinkuen.
    Me riennämme Suomen rantaa päin,
    Pian riemuiten näemme sen,
    Sydän kaihosta syttyvi, välkähtäin
    Lyö salamat katseiden.

    Kas, graniittikalliot tuossa on
    Ne on kiveä Suomenmaan!
    Niin tummat ne keskellä aallokon
    Oi, paljaina seisoessaan.
    Ne on synkkiä nyt kuni silloinkin,
    Kun ne viimeksi nähdä sain.
    Sadun synkän niistä mä tietäisin,
    Jos kuulla sen mielit sa vain!

    Kun Wäinämö helmahan aaltojen
    Loi kerran Suomemme tään,
    Helovirret ja koivujen seppelen
    Kesäkukkien välkkynään,
    Walon kirkkahan, kuusikon kaunihin,
    Sinijärvemme saarineen,
    Niin silloin kalliot täältäkin
    Ne hymysi luojalleen.

    Ja rannan kukkanen pyysi näin:
    Oi, neito jos luonani ois,
    Jos tulis hän hellien, tervehtäin,
    Ja jos povelleen kuolla vois!
    Hän saisi mun eloni keväimen,
    Ja hän tuoksuni, loistoni sais,
    Ja hän saisi mun silmäini kyynelen,
    Mi päivässä kimmaltais!

    Ja nuorelta maaltansa honka pyys:
    Tue, nuorukaisjoukko, oi!
    Tule, suuri on tuntoni kestävyys,
    Ja myös latvani kestää voi!
    Ja koivu: jos seisoa saisin vain
    Luon' ihmisten asuntojen
    Alas Iehtevät lehväni taivuttain,
    Ja ihmistä hyödyttäen!

    Ja järvi se huojutti laineitaan
    Kuin loimusi illan koi:
    Jos pääsisin nuoria keinuttamaan,
    Joiss' sävelet lemmen soi!
    Jos saisin ma aaltoni vierittää
    Luo niittyjen vihreiden,
    Ja kuvastaa tähkää heilivää,
    Niin olisin onnellinen!

    Ja tunturi kohotti rintaansa
    Terässuonien paisuttamaa:
    Jos saisin ma aarteeni tarjota
    Kun on vaarassa kansa ja maa!
    Jos saisin ma laatia alttarin
    Joka kohoais korkeuksiin,
    Ja ylhäälle jumalten ilmoihin
    Kaikk' kantaa ihmiset niin!

    Waan ääneti, kyynele poskellaan
    On Wäinämö yksinään.
    Luki kohtalon kirjaa hän hiljaa vaan. —
    Rupes virtensä vierimään:
    Sadat sydämet sinulle kerran lyö,
    Lyö innosta leimuten,
    Waan sentään on kohtalos niin kuni yö,
    Maa nuori, armainen!

    Sinä uinut siinä nyt. rannallas
    Meren aaltojen neitonen!
    Waan kerran sa heräjät kahleissas
    Ja helmahan murheiden.
    Wuossatoja vuotat sa vapauttas
    Ja taistelet ääneti vain.
    Oi, että sun surusi lohtua sais
    Sun poikies lemmestä ain!

    Waan jos sua kohtalos kauhistaa
    Ja jos kuolla sun mielen ois,
    Niin silloin meri sun niellä saa.
    Ikikohtuunsa ijäksi pois. —
    Mut ääneti honka on paikallaan,
    Ja tunturit, järvetkin.
    Wain rannikon kalliot vastaamaan
    Käy mielin uhmaavin.

    Meren sylihin heittäös meidät siis,
    Sen hurjihin kuohuihin!
    Jos nimettä kuolemme, siitä viis.
    Ja keväättä, kukittakin!
    Jos ihmisjalka ei painaakaan
    Saa pintaamme — mitäpä tää!
    Me vapaina seisomme, myrsky kun saa
    Tai aallokko hymyää.

    Ja kallio keskessä kuohujen
    Ja myös tyynessä vapaa on,
    Ja paljas ja tumma on muoto sen,
    Laill' öisen aavikon.
    Weri turhaan vuotanut siellä ei,
    Ei Katkerat kyynelet,
    Siell' etähä ihmisten polku vei,
    Majat kaukan' on räuhaiset.

    Wihamiehell sa saapuvan nähnyt et
    Sun rintaasi musertamaan.
    Ei tuttujas tuskan huokaukset,
    Waan tiedä et toivostakaan
    Ei kulkenut tappara kädessään
    Sun luoksesi vihollinen,
    Waan ei sinun luonasi lemmitäkään,
    Ei huudeta taivaäsen!

    Sä katselet tummana ylitse veen,
    Näet aavaa, aavaa vain.
    Sa katselet synkkänä korkeuteen,
    On kylmiä tähdet ain.
    Ja ijäti keskessä kuohujen
    Noin autio, synkkä sä oot. —
    Sa, Suomeni, valitsit parhaiten.
    Sua taivahat siunatkoot!

1860.

25. G. A. Wallinin muistokiveä vihittäessä.

    Käy yksin beduiini
    Aroll' öistä kulkuaan.
    Kameeli hiljaa huojuu,
    Luo tähdet loistettaan.
    Ja aron aallot uinuu
    Hänen iltalauleluun. —
    Tien viereen taittuneena
    Hän näkee palmupuun.

    "Sun, kauniin, myrsky kaasi —
    Suuri Allah ompi ain!"
    Niin rukoilee hän hiljaa,
    Taas rientää kiiruhtain.
    Waan äkkiäpä muisto
    Tuo mieleen ystävän.
    Oli nimi sen Abdul Waly
    Oli kunnon toveri hän!

[Abdul Waly oli Wallinin arolla käyttämä nimi.]

    Hän muistaa Abdul Walyn,
    Tuon rautatarmoisen,
    Jonk' kanssa aroa tutki
    Hän valossa tähtinen.
    "Hän lieneekö arolla nytkin
    Wai helmassa kaupungin!"
    Soi tuuli suruisasti
    Ja huokaa palmukin.

    Ei tiedä Abdul Walyn
    Hän kauvas Pohjolaan
Kauneimman niinkuin palmu
    Jo käyneen kuolemaan.
    Ei tiedä, mitä mennyt
    On hänen kanssaan pois —
    Me tietään: korvata meille
    Ei mikään sitä vois!

1860.

26. Lintu.

    On lintunen pieni yksin
    Meren aution rannalla.
    Ja aalloista aurinko nousee
    Maill' aamun, kaukana.

    Siell' oottavi keskellä ruusuin
    Kuja päärlyinen, kukkainen.
    Ja kiehtova kaipuu kasvaa
    Nyt mielessä lintusen.

    Se ruskoa kohden lentää,
    Mi kaunisna viittoaa;
    Se siipiä heikkoja nostaa
    Ja sen laulu nyt voimaa saa.

    Yhä eespäin, eespäin se liitää,
    Ei katso se taakseen lain,
    Siks kunnes se kaikkialla
    Wedet autiot näkee vain.

    Siks lentää kuin siipensä katkee,
    Ja se aalloissa haudan saa, —
    Ja ilta se ruusuissa hymyy,
    Helotähtönen kiimmaltaa.

1860.

27. Timantti maaliskuun lumella.

    Kas, nietoksilla hohtaa
    Timantti välkkyen.
    Ei voittaa sitä loiste
    Woi päärlyin, kyynelten.

    Salaisen 'toivon tähden
    Se välkkyilevi niin.
    Se katsoo kohden päivää
    Ja kauvas auteriin.

    Ja rukoellen kääntyy
    Se päivän puolehen
    Ja kyyneleeksi muuttuu
    Se sitä suudellen.

    Oi, saada kaunehinta
    Noin aina rakastaa,
    Sen katsehissa loistaa,
    Sen hymyyn uinahtaa!

1860.

28. Valvova äiti.

    Siell' ulkona viuhuu myrskysää,
    Siell' yötä on synkkää, pimeää.
    Mut pian rauhassa armahain,
    Mun aamutuuleni raikkaimpain.
    Ma unehen lapseni laulelen
    Ettei sois nyrskyjä korviin sen.

    Siell' ulkona kaamea haamu on,
    Se tuoja on syntituomion.
    Mut uinuos, lapseni herttaisin
    Sa Iempeni-aate, sä viattomin.
    Sa nukut niin hyvästi helmassain,
    Et haamua näe, mut hymyni vain.

    Siell' ulkon' on maailman aukeat,
    Ne luoksensa sinuan vuottavat,
    Waan vielä on satamas rauhainen.
    Sä äitisi sylissä löysit sen.
    Oi, joskus teitäsi kulkeissas
    Sa muista laulu nyt kuulemas!

1860.

29. Helmille.

    Se kyynel, min tähtesi itken,
    On katkera, suloinen.
    On katkeraa syömeni siinä,
    Sinisilmäs on sulona sen.

30. Tytön hyvästijättö.

    Hyvä poika, pois sä lähdet,
    Waikea on eros sun.
    Oi, sa sentään parahimman
    Otat olennosta mun:

    Poskein punan, syömen uskon,
    Silmäin ilon ihanan,
    Suudelmani, rakkauteni,
    Aatteet, levon rauhaisan.

    Olentoni, siten sua
    Seuraa, minne ties sun vei!
    Oi, minua ällös hylkää siellä,
    Sieltä pois se löytäis ei!

31. Jäähyväiset.

    "Hyv' yötä, armas tyttö,
    Mun mennä täytyy nyt!
    Hyv' yötä, tie on pitkä,
    On ilta pimennyt!"

    "Hyv' yötä, armas poika!
    Waan jätä jotainkaan
    Niin syytä sulla tulla
    On pian uudestaan!"

    Ja tyttö tietä näytti —
    Loi lamppu loistettaan —
    On tummat tytön kutrit
    Ja posket punassaan.

    "Hyv' yötä!" — salaa silmät
    Ne liekki välkehtäin
    Ja jotain toisillensa
    He ijäks jätti näin.

32. Siniset silmät.

    Mua sinisilmät ihanat,
    Jos kunne kuljen seuraavat. —
    Hyvän huomenen aamulla kuulla saan
    Ja "hyv' yötä", kun iItahan joudutaan.

    Waan sinisilmät ihanat
    Niin kaukaa, kaukaa loistavat,
    Ja ääni, jonka ma kuulen ain,
    Sen unelmiss' ollen ma kuulen vain.

    Ma toivon, silmät ihanat
    Mun että hautaan saattavat,
    Ja että ääni, min kuulla sain,
    Soi kuusen oksissa kummullain.

33. Vain untako?

    Wain untako se kaunist' on.
    Ett' olit ystäväin? —
    Sen muistan niinkuin laulelon
    Mi häipyy värähtäin.

    Ma muistan ruusun, jonka sain,
    Ja kainon katsehen,
    Ja erohetken muistan ain! —
    Oi, uneksinko sen?

    Wain lyhkäist' untako se ois,
    Kuin elo kukkasen
    Mi kellastuu ja kuihtuu pois
    Wuoks' kukkain uusien!

    Mut öisin äänen kuulla saan
    Kun virtaa kyynelvuo:
    Se muista, muista ainiaan,
    Ol' mies parhain tuo!

34. Sydämen laulu.

    Sydän on rauhaton,
    poissa sen usko on,
    Sykkivi riehuen; —
    Ken tajus tuskat sen?

    Uinuu — se taisto vaan,
    Herää — ei rauhaa lain,
    Särkyy — ei kuolla saa,
    Jäässäkin leimuaa.

    Toivoo — ei täyty nuo,
    Epäilee — rauhan tuo
    Ilve — mut uudelleen
    Riehuu se tuskineen.

    Säihkyvät silmät, te
    Miksi niin loistatte,
    Hymy, tuo verraton,
    Miksi se taivaist' on?

    Rauhattomaks' mun teit,
    Syömeni uskon veit, —
    Tieto vain yks on sen:
    Lempi on ikuinen.

35. Yksinäisyydessä.

    Nyt huokaa taivas
    Ja huokaa maa,
    Sanat, laulut nyt huokaavat
    Kaiun saa.

    Jos minne katson,
    On synkkää vaan,
    Kaikk' käypi niin mykästi,
    Suruisaan.

    Ois mieleni mennä
    Luo armahain —
    Hän poissa on, kuule
    Ei huutoain.

36. Varoitus.

    Käs' sydämelles, nuori mies! —
    Mi siellä sykkii, lyö?
    Woi tulla näyttäjäks se ties
    Kun uhkaa musta yö,
    Woi lohduttaa, kun murheen ies
    Sua painaa, riutuu rintas lies —
    Sit' ällös leikiks' lyö!

    Käs sydämelle! — kuullos vaan
    Mi siellä sykkii, lyö.
    Se vaihtua voi valkeaan
    Mi rintas rauhan syö,
    Saa syämes verta virtaamaan,
    Wie sinut tuskaan tukalaan —
    Sit' äliös leikiks' lyö!

37. Virsi.

    Tomuhun pienimpäänkin maan
    Ja tähteen tuikkivahan
    Jumala katsoo taivaastaan —
    Hän näkee hyvän, pahan,
    Oi, armossas mun syämehen'
    Myös katso, kun ma rukoilen.

    Suo usko mulle totinen.
    Suo puhdas mieli mullen,
    Tuo sieluun rauha taivainen,
    Mua turvaa tuskan tullen.
    Suo, etten koskaan tehdä vois
    Sellaista, mi pahaa ois!

    Mut min' oon syntis-raukka vaan,
    En hyvä olla voisi
    Jos rintahas et nojaamaan
    Mun, Jesus, tulla soisi.
    Saa levon, ken käy rinnoilles,
    On tuntenut sen Johannes.

38. Onnellinen perhe.

     Oli vanhin Iellikki luonteeltaan,
    Ja toinen laiskana renttuili vaan,
    Ja kolmas kuoli, kun morsiamen
    Näki pettävän keralla neljännen,
    Ja viides, hän joutui vankilaan —
    Rupes kuudes runoja rustaamaan.
    Ja isä huusi: jos kuolisin!
    Pahin, pahin tuli viimeksi kumminkin!

39. Aasi tutkinnossa.

    Hän, sulttaani, istui patjoillaan:
    "Suurvisiiri tänne nyt!
    Hän helkkarin lystikäs olla saa;
    Tähän olen jo kyllästynyt.
    Tänä päivänä miestäni koittava'oon,
    Hän taitonsa osatkoon."

    Ja visiiri kumarsi lattiaan:
    "Mitä orjaltas tahdot, oi?"
    Ja pasha se tuprutti sauhujaan
    Ja synkkänä vastuun soi:
    "Sua mainitaan kaupungin viisaimmaks,
    Tee aasini lukijaks!"

    Ja visiiri kauhusta keltaseks käy:
    "On, herra, se mahdoton!"
    Waan sulttaanin kasvoill' ei armoa näy:
    "Mun vakava valani on:
    Jos ei opi lukemaan aasini mun,
    Niin lähimpään koukkuhun hirtätän sun."

    "Oi profeetta auta! Tahtonne vain
    On lakini ainainen."
    Ja visiiri kiroten, huohottain
    Käy pois kera aasin sen.
    "Se on siitä, kun viisas on! Hirtetähän!
    Jos aasi ma oisin ja visiiri hän!"

    Waan mies oli viisaarnpi piruakin,
    Ja keinonpa keksi hän.
    Näet: koraanin lehtien välihin
    Nyt jyviä kylvetähän.
    Ja pyhästä kirjasta yksistäin
    Sai aasi nyt hakea ruokansa näin.

    Yhä vähemmän jyviä kylvettiin.
    Oli aasi se nälissään.
    Se kielellä käänteli lehdet niin
    Ja haeskeli syömistään.
    Ja kun se löys jyvän, niin iioissaan
    Se hyppi ja huus kuin saanut ois maan.

    Ja sitten se paastota päivän sai,
    Ja se vietihin sulttaanin luo.
    Pää kallellansa ja tarkastain
    Se tul' esihin, hurskas tuo.
    Ja ympäri pyhän koraaniin
    Siell' istuivat viisaat kaupungin.

    Pyhän kirjan avasi visiiri
    Ja kääntyi tutkittavana.
    Joka lehden se käänteli viisaasti,
    Muris nälkäisnä tuskissaan.
    Waan' vaikk' ois kuinka se käännellyt,
    Ei lainkaan jyviä löytänyt.

    Ja hämmästys valtasi katsojat nuo
    Tuo eläin se oiva on!
    Ja sulttaani kummastus-katseen luo:
    "On visiiri verraton.
    Heti paikalla professoriks hänet teen
    Ja derviisiks' aasini oppineen."

    "Hänen Pyhyytensä" aasi nyt viimeksi sai,
    Kultaseimess' se ruokittiin.
    Oli saatoissa pashain se rinnalla vain,
    Ja kansa sit' ihaili niin
    Kun pyhyyden valossa loistellen
    Se kulki — mut kuvana lihavuuden.

    Niin tuodahan se taaskin lukemahan.
    Waan kirjasta huolii se viis,
    Se hyppii ja potkii ja mylvii vaan.
    Ja visiiri nöyränä siis:
    "Oi, näet, se kovin on edistynyt!
    Ei enää se lue, se saarnaa jo nyt!"

1861.

40. Kääpiön kosto.

    Yön peitoss' on käapiö vuoressaan,
    Hän takovi kultaista aarrettaan.
    Se hehkuu, se kipinöi, vaalentuu.
    Hän laulavi ilkeessä irvissä suu:

    Pois lämmöstä, valosta ihmiset
    On meidät vuorehen syössehet.
    Noit' ylpeitä, ahnaita vihaamme nytl.
    Ja kohta he kaikki on myrkytetyt!

    Me kultaa taomme leiskuvaa;
    Se heidät turmion valtaan saa.
    Ja pohassa jyrkkien kuilujen
    Se välkkyvi, vilkkuvi vietellen.

    Se vetävi kummalla loistollaan
    Yhä ihmistä puoleensa, povehen maan. —
    Ja ihminen päivästä syöksyvi näin
    Alas yötä ja kolkkoa kuoloa päin!

    Kädest' urhon se puottavi miekan pois!
    Mitä valat sen välkkeessä merkitä vois,
    Mitä isien maa, mitä lempikin,
    Mitä pyhyys Jumalan alttarin!

    Se surmaa neitosen puhtauden,
    Sydän uskonsa hukkaapi loistohon sen;
    Ja nuorukaiselta pois se vie
    Mitä iloa, lämpöä hänellä lie!

   Oi, välkkyös, loistava metalli, oi!
    Wih vasara, jymisten, jylisten soi!
    Suku kurja joutuvi turmiohon,
    Ja kerran taas maailma meidän on!

1861.

41. Maaliskuun lumi.

    Tuo raikas lumi putoileepi,
    Enemmän yhä peittää maan.
    Ne pukevat, nuo tähdet kirkkaat,
    Maan mustan vaippaan valkeaan.

    Oi kevät, silmäs sulje vielä
    Ja uinu vielä unessas,
    Sen suloisemmin sitten kukit,
    Sen rikkaamp' olet kuollessas.

1861.

42. Isänmaallinen laulu.

    Maa maill' on, sen kohtalo meidän on,
    Me se salosta raivattihin.
    Kov' on leipä sen, loisto sen auringon
    On kylmä, mut kumminkin
    Se on äitimme armas. Oi Jumala, suo,
    Ett' turvan Suomelle voimamme tuo!

    On kunnia meillä, ja kilpi sen
    On puhdas ja tahraton.
    Ja lehdillä aikakirjojen
    Wiel' loistava kirkkaan' on
    Miten rohkeat oomme. Oi Jumala suo,
    Ett' turvan Suomelle voimamme tuo!

    Laki meill' on, ja yhtä vanha se on
    Kuin uskomme Jumalahan.
    Sit' on vilpinkin kiertää mahdoton
    Ja mahdin murskata, ainian
    Sama kaikille on se. Oi Jumala, suo,
    Ett' turvan Suomelle voimamme tuo!

    Me kansa oomme, se nähtihin
    Hätäpäivä kun ehätti maan.
    Me miekoiksi aurat tehtihin
    Ja käytihin kuolemaan
    Maan puolesta riemuin. Oi Jumala, suo.
    Ett' turvan Suomelle voimamme tuo!

43. Ruukku.

    Näin kevään kukkasen
    Kaunoisen
    Se katseli hurskaasti,
    Rukoillen.

    Hymys kiehtoen mulle —
    Ma lumousin —
    Se syämeni otti,
    Ja sielunikn.

    Ma kirkkais-enkelin
    Poimin tuon
    Ja sylissäin sille
    Ma paikan suon.

    "Ei, vuota, poika,
    Sa hetk vaan!
    Ei, ensin ruukku
    Me tarvitaan!"

    "Mut aivan ilman
    Ma moista oon
    Myös rahaa jäänyt
    Ei laatikkoon."

    Ma kukan hiekkahan
    Jälleen vein —
    Se pudotti kyyneleen
    Kädellein.

    Olen köyry jo — ruukun
    Oon löytänyt —
    Waan missä on kevät
    Ja kukkani nyt?

44. Vanhoista kätköistä.

Was will die einsame Thräne?

Heine.

1.

    Kun syämen kevät kuihtuu pois,
    Sen lempi nuori, lämpöinen,
    On niinkuin kaikki tyhjää ois,
    Maa köyhä, poissa riemut sen.

    On ilo silloin ainoinen
    Wain lemmen muistot rakkahat,
    Nuo kirjeet ajan armeisen
    Ja unhoon jääneet laulelmat.

    Me kaipuutakin kaipaamme
    Ja itkua, mi lohdun tois,
    Mut kaikk' on kylmää katseelle,
    e häämöittää ja katoo pois.

2.

    Kaikki, mikä kuoloon käy,
    Levätäkseen haudan saa.
    Sydämelle kuollehelle
    Wain ei lepoa suo maa.

    Ja sun syämes kuollut on,
    Siell' on talvi, siell' on yö,
    Waikka joskus kummitellen
    Naurain leikkiä se lyö.

    Waikka kuinka tahtoisit,
    Et sa sitä peittää voi.
    Kuulin kuinka naurus alta
    Usein säpsähtäin se soi.

3.

    Ken on onnekas, onnea laulakohon
    Ja armautta isien maan
    Ja sitä mi nuorta ja vapaata on,
    Ja totuutta loisteessaan
    Ja lempeä, hellyyttä neitosen,
    Elon unta ja hehkua rypäleiden
    Ja kuink' elon valona Jumala on —
    Käyn, lyyryni murskaten, kuolohon!

4.

    Laps' itsensä väsyksiin huutaa,
    Jos tikun sai sormeen hän vaan.
    Ja jos poika sai syämeensä neidon,
    Hän huutavi — runoissaan.

    Ja jos neitonen nauraa hälle,
    Koko maailman mustaa hän.
    Tytön tähden hän maailman syöksee
    Säkin pohjahan pimeimpähän.

    Tytön tyllerön oikun tähden
    Koko maailma vinossa on
    Hyvä, pahempaa jos ei synny
    Kuin kirja siit' arvoton!

1861.

45. Espanjalaisen albumiin.

    Espanjassa, Espanjassa,
    Etelässä päivän eessä
    Jasmiinit ja ruusut tuoksuu,
    Wiini päilyy rypäleessä.

    Suomenmaassa, Suomenmaassa,
    Tääll' on kiirut kesän lento.
    Täällä, alla Pohjan päivän,
    Kukkanen on kalvas, hento.

    Espanjassa, Espanjassa
    Immet tummat karkeloivat,
    Säihkyy katseet, huulet hymyy,
    Kastanjetit helkkyin soivat.

    Suomenmaassa, Suomenmaassa
    Neito istuu yksinänsä,
    Kuusessansa lintu pieni.
    Laulaa hälle säveltänsä.

    Espanjassa, Espanjassa
    Pystyssä on muiston pylväät
    Ajoilt' esi-isäin suurten —
    Siell' on miesten mielet ylväät.

    Suomenmaassa, Suomenmaassa
    Muistoja me oomme vailla.
    Aika, toivoamamme, luopi
    Mielen ylvään näiltä mailla.

    Siksi juur' on Suomenmaamme
    Rakkain, kallein maailmassa.
    Missä oomme, katseet kääntyy
    Tähteen, jok' on Pohjolassa.

    Espanjaan sa vieös viesti
    Maasta, jok' on synkkä, jäinen.
    Mutta joss' on syämet kuumat
    Niinkuin päivä eteläinen.

1861.

46. Itselleni.

    Sa kunnon veikko, lausuppas,
    Sä miksi luulet tulevas?
    Sa puhut paljon, puuhaat vähän —
    Näin kelpaatko sa elämähän?

    Syöt, juot — ja hyvin teet ne myös.
    Ja vetää "hirsiä" voit myös
    Kun Kleinehn pilvet vatsass' sulaa
    Eik' ole unen, ruoan pulaa.

    Miks' — tuota usein aattelin —
    Kaks' jalkaa mulle luotihin,
    Kentiesi jotta tällä tapaa
    Useemmin lepoon oisin vapaa.

47. Kaikk' ei ole paistetta,

    Kaikk' ei ole paistetta
    Eikä kaikki yötäkään,
    Mutta lailla aamunkoiton.
    Kerran kaikki kirkastuu.

    Kaikk' ei ote kevättä
    Eikä kaikki talvea
    Rakkaudess' elä — kaikki
   Kyynel kirkas sulattaa.

    Suurikaan ei kaikkea,
    Pienessäi on Jumala —
    Hauta makaa mullan alla
    Ja on omi autuuden.

48. Amorin hautaus.

    Täss' on hauta, siihen lasketahan
    Lempi, kalea ja kuollut poika.
    Kauniisti hän silkkiin verhottihin
    Walkoharsoihin ja kukkasihin,
    Myrttikruunu otsallensa pantiin,
    Lehvä laakerin taas kätehensä,
    Päänsä alle Heinen "Buch der Lieder",
    Mutta jousi aivan jalkapäähän,
    Ettei veitikka, jos taas hän heräis,
    Kun juur' haudan äärell' itkein oomme,
    Meitä ampuisi ja pilkkais meitä
    Noin vaan leikittyään meidän kanssa.

49. Ystäväni.

    Jos mikä kohtaloksein jää,
    Yks ystävä on mulla.
    Hän nerokas on, ymmärtää.
    Ei pettäjäks voi tulla.
    Jos minne käyn, hän ainiaan
    On läsnä, jakaa neuvojaan.

    Niin jouduin tässä tuonnoisin
    Ma naima-aatelmihin.
    Hän huusi: mitä! varmaankin
    Se päättyy — rukkasihin.
    Ja näin kun kuljin epäillen,
    Niin toinen vei sen tyttösen.

    Niin silloin runon kirjoittaa
    Ma aioin lohdukseni.
    Hän ensi rivin nähdä saa:
    Woi, viljon veljyeni,
    Tuo tyhmää on, sua nauretaan!
    Ma heitin runon unholaan.

    Mä päätin rahaa kasvattaa
    Ja mietin: tehas tuottaa.
    Hän huus: et voittoa sa saa
    Ja vararikko vuottaa!
    Löin arkun kiinni, maljasen
    Join kera viiniveikkojen.

    Ma viran ottaa aattelin.
    Hän neuvoi heti jälleen:
    Saa siitä paljon huoltakin
    Ja kiusaa elämälleen!
    Ja siten siinä tuumattiin
    Ja hakuaika loppui niin.

    No, lausuin, ainiaaksi jää
    Siis ystäväksein! — Tuosta
    Hän heti riidan virittää —
    Mun käski hiiteen juosta.
    Sen aikaa oisin tehnyt mä,
    Waan itse oon se ystävä!

50. Almqvist.

Yksinpuhelu. [Katkelma.]

    Uskaltaa taikka ei on ensimäinen
    Ja onnistua taikka ei on toinen
    Ja sillä välillä on toiminta.
    On toiminnassa elon mahti, onni,
    Ja kunnia ja rikkaus. Se vain
    Todistaa että oomme. Mit' on miete?
    Elämän itu. — Mitä tunnonvaiva?
    On itsemurha sairaan toiminnan.
    Ma paljon mietin, esimerkiks' senkin,
    Ettei oo korkeampaa kuin on järki.
    Sen ajatuksen jättäin, uskontohon
    Pakenin, sanoin: siinä korkein on. —
    Ja hiljaa rukoellen kun ma makaan
    Ristillä Kristuksen, niin unelmissa
    Näen kauniit naiset, kullan, hauskat seurat.
    Haa! kumma kuinka kuvittelu lentää,
    Tuo kujeilija, näyttäin että kaikki
    On narrintyötä. Itse toiminta,
    Mit' on se? Sovitettu kuvittelu.
    Uus luonnos karnevaalin kirjaan,
    Sen, jota elämäksi nimitetään,
    Tai pitemmästi myöskin: ihmiskunnan
    Kehityskuluks' autuuteen. Mä sieltä
    Jo monen taulun olen maalannut.
    Se tähän asti osani on ollut.
    Nyt tulee roisto, häiritsee; siis hänet
    Ma kulisseihin työnnän tietystikin.
    Se puolustelu sentään liian vanha
    Ja liian tyhmä on. Oi, toden maiima
    On täynnä tyhmyyttä, jos siinä toimii
    Niin aikeet ovat samat tietyt, vanhat,
    Ja samat ovat päätelmätkin. —
    On mailman kasvot vinossa, ja jälleen
    Ne kasvaa vinoon aivan vanhaan tapaan.
    Mi tuhatvuotta sitten hyvää on
    Tai pahaa ollut, sit' on melkein nytkin.
    Ain ajan alusta ja näihin saakka
    Kyll' liittoudutaan aina yhtäkäistä
    Ja ikisamaa vastaan; esiin miehet
    Käy, jotka konnain, roistoin nimen saavat
    Kun koettavat kääntää etiikkaa
    Jo alustansa suureen. Paitsi heitä
    On toisia, joit' onnistaa, on suuret
    Kuninkaat, joukkomurhaajat, ja hienot
    Suurvarkaat, pankkiirit, ja filosoofit,
    Ammattivalhettelijat. Ne kunnon
    On ihmisiä, vaikk' ei puolueet
    Niit' oikein tunne. — Pahaa on, sen tiedän,
    Ja tunnen: itse aion pahoin tehdä
    Näin särkein kaikkeuden tyynen juoksun.
    Ja siksi vapisen. On pahaa se,
    Mi pahaa tekee mulle, vavistus
    Kun ohi on ja toimi onnistuu
    Niin paha hyväks' käy, ja tunnonvaivat
    Jos saan, se pahaa taas on. Kaameasti
    Orvokkisini elon vaihtuu noin —
    Yöorvokki on sentään suloinen.
    Ma paljon tätä pientä kukkaa lemmin
    Ja aion siitä kirjan kirjoittaa,
    Min koko toiminta vain kietoutuu
    Tuon kukan ympärille, kukkanen
    Ois kirjan sankaritar, ihmiset
    Wain sivuasioita. Kumma juoni
    Ja sanat kauniit, — kaiken alla aate
    Niin raa'an-irstas kuin on Messalinan.
    Se oisi tehtävä; no, katsotaan,
    Kun tää on ohi, silloin käsiks' käyn
    Ma siihen — mutta nyt on myrkky valmis.
    — — — — — — — — — —
    — — — — — — — — — —
    — — — — — — — — — —

51. Don Juanin jäähyväiset elämälle.

Luonnonihana seutu Kreikassa. Klassillisia raunioita pilkoittaa laakeri- ja myrttilehdoissa. On joo aamu tai ilta, sillä ruusuinen hohde lepattaa esineillä. Don Juan istuu kaatuneetta patsaalla ja vetää kelloaan.

    Ma seison, oikeammin: istun tässä
    Päämäärästä, mi määrän multa vie.
    Sydämen hiljaisessa sykinnässä
    Ja kuulen kumman kuiskeen — mitä lie!
    En kauvan sitä viivy miettimässä,
    Mä tiedän: loppuu multa elon tie —
    Jo kantapäätäin kuolo koskettaapi,
    Waan kauvan sydänt' etsiä se saapi.

    Mä sentään tässä ehkä ehdin vielä
    Elolle jättää hellän hyvästin.
    On kaikkeen tyydyttävä maailman tiellä,
    Ja kuolo kuuluu osiin parhaihin —
    Siis miksi miettiä, mi kohtaa siellä,
    Tuoss' seurassa, joss' oon ma piankin!
    Se lienee ahnas — no, niin ihmisetkin,
    Syö toisiansa elämässä netkin.

    "Tää elo elettäköön loppuuns' asti."
    Ken lausui sen, hän oli viisas mies.
    Me tyhmyydessä aivan varmimmasti
    Wiel' lentää saamme — luudilla kenties!
    Jo Eeva tuumi — huomas joutuisasti
    Myös Adam sen —: on elo lemmen lies.
    Don Juan ei lie ainut näillä mailla,
    Ken aatteleepi aivan sillä lailla.

    Tuo lause kaunihina mulle kaikaa
    Nyt juuri, kuolo kun on edessäin.
    On taivaankaaressa tuon lauseen taikaa
    — Kaks' joutsenta, kas lentää poiespäin! —
    Se kukist', aaltoloista kaiken aikaa
    Minulle soi — ei kiedo sydäntäin
    Se enää: nyt jo ajat nuo on poissa,
    Kuin Julia, Haidie kuolon kammitsoissa.

    Jää hyväst', aurinko! — Kas, luonto loistaa
    Nyt muistan hohteess' ympärillä mun.
    Ja päivän kultahehkun pilvet toistaa.
    Takana patsasrivin pirstotun
    Kaarentuu metsä. Myrttejäkö? Ko'istaan
    Lehahtaa kotka, päästää kirkaisun
    Ja kiertää, kaartaa. Se sai hyvän haistin:
    Kai aikoo ottaa Juanista paistin.

    Ei mull' oo ystäviä, elämähän
    Ei halua, ja pian kuolen pois.
    Ken arvais, että valjuun varjoon tähän
    Mies ylpein kätkettynä ollut ois!
    Nopeaks' kyllä elo väitetähän,
    Waan kenpä sentään uskoakaan vois:
    Kun kevätnuorna vaivuin syliin armaan,
    Niin nousin, päässäin lumet talven harmaan.

    Oi nuoruus-aika, joka kuljet lentäin!
    Sun miljoonin ma tavoin tyhjennin.
    Jos taivaan sain tai helvetin, mä sentäin
    Jok'ainoon riemun yksin painalsin.
    Ma nautin naiset, yhdest' toiseen entäin,
    Ma voitin kainon, kuuman, kylmänkin.
    Ma taivahissa kaikiss' elämöitsin:
    Ma ilakoin ja itkin, lemmin, öitsin.

    Mun kalvastutti kuumain huulten tuli.
    Ett' oon kuin syksyn lehti keltainen.
    Ja valkosormiin kutrein kulta suli,
    Sai vihdoin värin niiden kaltaisen,
    Ja sydän hiljeni — — — — —
    — — — — — — — — — —
    Waan järki selkes, ja se tietää tahtoi,
    Mi tarkoitus meill' oikein olla mahtoi!

    Kun sydän kyltyi lemmen-leikkilöihin
    — Se lääkärinsä käskyst' teki sen —
    Niin pääni ryhtyi filosoofin töihin,
    Ma hetkeks' istuin kirjain äärehen
    Ja läksin sitten ulos, yksilöihin
    Jakamaan viisautta tieteiden.
    Ma jotain opin, sit' ei kieltää saata,
    Kun opin: jaloin seistaan vasten maata.

    Pahuuttaan verhoin ihmiskunta salaa,
    Wikojaan filosoofin lauseihin.
    Jok' aika neuvoo uutta paikka-palaa,
    Mi muka korjaa puvun parhaimmin.
    Waan uudet tuulet vaatii uutta alaa,
    Ne repii taa» sen pieniin rääsyihin.
    Näin ihmiskunnan pitkä tohtor'puku
    Kun särkyy, paikkaa sitä uusi suku.

    Muut olkoot valon kanssa sokkosilla,
    Mua naurun-alaisuus se pelottaa.
    Saat posket kalvaiksi sa suudelmilla,
    Ja viisaus tummiksi sun silmäs saa.
    Mi jäljell' on siis maailman asujilla?
    Rukoilla, syntinsäkö tunnustaa?
    anotaan: Kristuksessa elää voipi
    Kuin mato, joka raatoon kiemuroipi.

    Mut uskoon myöskin jotain tarvitahan,
    Waan mitä? Herra ties, vaan minä en.
    On usko hyvää, auttaa nukkumahan,
    Luo loisteen kasvoin ympär' ryppyisten.
    Ja tyhmyys kiertää aatoskuilun pahan,
    Waan min' oon puuttehessa lahjan sen.
    Niin kauvan elin, että tiedän kyllä:
    On usko syntiin — kalvo kuplan yllä.

    On kaunis oppi: "jalon tähden kuolla",
    Tuo haaveilijain, jesuiittojen.
    Saa tyhjää ilmaa, kunniata, tuolla.
    Ja ruokahaku kasvaa kanssa sen.
    He huutaa: ihmisyyttä aina puolla —
    Ois ees se hyvän toivon arvoinen! —
    Waan kuolla halua en laisinkahan
    Wuoks' joukon suuri-suun ja suuri-mahan..

    Wois haaveilija minust' ehkä tulla,
    Jos jotain elon arvoist' tapaisin.
    Jos koti, vaimo, lapsia ois mulla
    Ja maa, niin niille kelpais kuollakin.
    No, voisi luulla, tällä tuumailulla
    Ma että jouduin turhiin juttuihin,
    Näet mulla — kuten tietään maailmalla —
    On vaimo, tenavia kaikkialla.

    Parbleu! Käy kurttiisi ja kiroukset
    Niin hyvin ranskaksi. Parbleu, mun saa
    Jo epätoivoon mailman hassutukset,
    Ma sotaan käyn. Ykss, kaks… ei, malttakaa,
    Mun, ennenkuin nyt avaan tuonen ukset,
    On vielä mietittävä. Eipä vaan
    Mies urhokas saa — jos kuinka rimmit laukkaa! —
    Kun leini sääriluita lyö ja haukkaa.

    Siis jäljell' yksi on, kun sotisovat
    Mä heitän: käydä rahaa keräämään.
    Niin rauhattomat kullan orjat ovat;
    Se saapi heidät toimeen heräämään,
    Ja vaikka takana he moitteet kovat
    Saa osakseen, niin edessä he tään
    Tään kuulla saa, jos lähtisivät mihin:
    "Me pyytäisimme herraa vekselihin!"

    Kun vanhenemme, silloin tunnussana
    On kulta — se se määrää puheetkin.
    Kai pietään aurinkoa ihanana
    Siks että se tuo mieleen — tukaatin.
    Waan vanhat ahkeria kokoojana
    Jos olleet on, niin nuorten käsihin
    Kun rahat jää, ne menee sitä tietään:
    Niill' iloitahan, kalaaseja pietään.

    Ma vaikka kulta-aarteen koota voisin
    Ja kuinka korkealle pääsisin,
    Ja aarrettani kuinka vartioisin,
    Niin hautahan, mi viereen luotihin,
    Ma viimein kaatuisin ja — siinä oisin! —
    Ja aarteistain jos jako kasvaiskin,
    Mut protokollia vain siitä itää
    Siis kunnes suurin roisto saa sen pitää!

    Waan jos ma runoilemaan rupeaisin?
    Kai ruumistani pukis laakerit!
    Ma pilkkaa niiltä kyllä varmaan saisin,
    Joidenka runot on kuin — sipulit
    Yleisön nenän alla. Miehin, naisin
    Näet suodaan kiitoslauseet kaunihit
    Wain kiiltokultasille. — Runonluku
    On yleisöllemme vain juhlapuku.

    Oi, sydämestä rikkiraastetusta
    Esihin tuska, pilkka tulla sais,
    Ja siihen, miss' ois synti, murhe musta,
    Se maan ja tähdet, taivaan hautoais,
    Ei säälis uskoa, ei luottamusta.
    Sen käsiin viattomuus murskattais…
    Käsittämättän' jo kaikki jääpi,
    Ja tyhjyys mulle ilkkuin irvistääpi.

52. Mä keski-yön lapsi.

    Mä keski-yön lapsi, mä onneton,
    Miks', Herra, oi miks' olen luotu?
    Enemp' onnea kaarnalle laineilla on
    Kuin minulle raukalle suotu.
    Oi, onni mull' oli, vaan murskasin sen:
    Waan, Herra, sa kuulit mun rukouksen';
    Mutt' — unhotin sinut,
    Sa kirosit minut,
    Waan haudan et povehen kahlehtinut.
              Oi Herra, armos suo.
              Oi Herra, neuvot tuo.
              Tuo tähden Kristuksen,
              Tuo tähden Kristtuksen!

    Mun perkeleen valtaan et jättää sä voi,
    Waikk' kietoi hän henkeni minun.
    Mua myödä et hälle sa anna, oi, — —
    Minut vapahti veresi sinun.
    Sa hurskas ja oikea jumalain,
    Et suur' ole salaman liekeissä vain
    Ja kastehen vöissä,
    Tähtikirkkaissa öissä,
    Koko luontosi kaunihin ihmetöissä!
              Oi Herra, armos suo,
              Oi Herra, neuvot tuo,
              Tuo tähden Kristuksen,
              Tuo tähden Kristuksen!