The Project Gutenberg eBook of Kotivarkaus, by Aatto Suppanen

Minä tahdon, että teidän pitää hyvässä viisaat oleman ja pahuudessa yksinkertaiset (Room. 16:19); ett'ei yksikään pettäisi veljeänsä missään asiassa; sillä Herra on kaikkein näiden kostaja (1 Tess. 4:6).

Suuressa Vaaran tuvassa varustelihe emäntä leivän leivontaan, nosti piika-Tiinan kanssa taikinan rahineen keskemmälle lattiaa ja siirsi pöydän jalkoinensa sen viereen, käänsi pöydästä sen puolen ylös päin, joka jo entisistä leivonnoista oli paksuhkoksi takertunut, ja kylvi siihen seulekannesta runsaanlaisesti jauhoja.

Samassa pistihe ovesta sisään sisar Mari, sankavasu toisessa, hinkki toisessa kädessä.

"Eipä tuota erikoista. Se ukko pahanen se vain on niin huonona, että siitä ei ole minkään saajaa. Etkö sinä voisi antaa vähän ruoan apua?"

"Kielteleehän se isäntä antamasta, mutta eläähän sitä teidänkin pitänee. Miten ne lapsesi jaksavat? Joko se tyttösi kykenee yksin pienempiä hoitamaan?"

"On siitä, jo hyvä apu, vaikka eihän se taitaisi yksin tulla toimeen; meidän talon emäntä lupasi autella. Terveet ne muuten ovat."

Emäntä nostalsi kolpitsan kantta, otti sieltä jotakin esiliinansa alle ja läksi sisarensa kanssa ulos.

Poika, noin kahdentoista vuoden ikäinen Mikko, juoksi paljain jaloin jäljestä, yllä nelivartinen paita, joka ei ollut muutamaan kuukauteen vettä nähnyt, ja jalassa aikoinaan tummansiniseksi painetut "kosto"-housut, jotka tuon värinsä tähden muka eivät tarvinneetkaan nähdä vettä. Oli hän muuten tavallisesti näin päiväsaikaan vankkana hevosmiehenä mukana metsässä ja silloin tietysti vahvemmin vaatetettunakin, vaan nyt hänen heponsa oli vähän sairastunut, joten miehelle jäi vain laiskuus työksi, kun ei tuota havun hakkelemistakaan päivämääriksi riittänyt.

Pienempi veli, neljän vuoden vanha Jussi, yllä ainoastaan alle polvien ulottuva paita, yritti myöskin samassa oven avauksessa pujahtamaan ulos, mutta kun iso sika röhkäsi porstuasta vastaan, täytyi hänen kinttujensa pelosta pysyä kauniisti sisällä. Hän istahti lattialle, kaiketi ollen jo tottunut olemaan varomatta sen mustuuden tarttumista, joka varsinkin ovensuu-puolella näytti melkoisen paksulta, ehkä ei perempänäkään jättänyt hongan syitä näkymään.

Porstuassa oli ulos menijöille tullut vastaan suntion Liena-tytär. Tupaan päästyään aikoi hän tervehdittyänsä heti ruveta purkamaan ompelusnyyttiään; mutta Anna Maija, talon juuri täys'kasvuiseksi ehtinyt tytär hätäisesti supatti jotain hänelle korvaan, ja siihen se yritys pysähtyi.

Samassapa piika Tiinalle sattui asiaa ulos: hän ehkä arvasi nyt olevansa tuvassa liikana. Kun tytöt siten olivat melkein kahden kesken, sillä eihän tuota paitaressua Jussia kukaan osannut kaippoa, virkkoi Anna Maija:

"Hyvinpä sinä hätäilet. Ei sitä niin varomaton saa olla. Tuota vaatetta, jonka sinulle toin ommeltavaksi, ei kukaan vielä ole nähnyt; minä sen ostin salaa, kun olin voita puotiin viemässä."

"Eihän se mitään varkautta ole, kun oman talon tavaraa ottaa. Eikä siihen mennytkään muuta kuin kahden naulan hinta. Mitäs se tuntui niin suuressa pytyssä, sanoin vettä vähän heruneen voista. Ja nyt sain kunnon yliset kahteen paitaan. Kun ne kerran on yllä, ei niitä kukaan arvaa kysellä."

"Vai sillä tavalla sinä ostelet! Salaa ottaminen on varkautta, otettakoonpa vieraalta tai kotoa. On sitä paljo muutakin varkautta, jota ei siksi luulisikaan. Kyllä ne meille koulussa kaikki selitettiin."

Näin puhui Liena, joka oli kansakoulun käynyt ja siellä saanut yleisestä tavasta poikkeavia totuuksia mieleensä?

"Mitä vielä. Kaikkipa ne muutkin tekevät samalla tavalla. Ja miten me muuten saisimmekaan mitään yllemme tai muiksi varuksiksemme? Ei se isä suinkaan kukkaroansa aukase meidän tarpeihimme tässä eikä muissakaan taloissa."

"Kysy keltä hyvänsä, niin ei kukaan sitä sano varkaudeksi, paitsi meidän isä. Mutta kukapa osaisikaan niin jumalinen olla, kuin hän tahtoo. Eikä hänkään aina kiellä ottamasta, vaan salaamasta, mutta julkeaisiko tuota nyt suoraan sanoa: tämän minä nyt otin ja tämän nyt."

"Kyllä isäsi on oikeassa. Tee sinä vain niin, kuin hän käskee, niin pysyy omatuntosi puhtaana."

"En minä sitä käsitä. Katsos, tuossa veli Matti juuri kantaa kymmenkappaista pussia jyväkuormaansa, ja kyllä minä tiedän mitä varten. Ei se myllyyn joudu muiden säkkien kanssa, vaan puotiin se siellä livahtaa ja Matti saa herrastupakkaa ja muita pikku tarpeita."

Lienalle pysähtyi huulille ponteva muistutus, että salaamisella tuo kotitavaran otto juuri tehdään varkaudeksi, joka se muuten ei olisikaan. Anna Maija kiireesti pisti nyytin taaksensa piiloon tulijain juuri astuessa ovesta sisään.

"Äiti, tuopiko Matti rinkeliä, kun vie pussin puotiin?" kysyi Jussi lattialta, jossa oli hyvin toimessaan kuunnellut äskeistä keskustelua.

Anna Maija punastui. Vaan Matti oli jo ehtinyt peittää reen sevälle heinäin alle pussinsa, jonka oli hyvin ympärilleen vilkuillen kantanut eloaitasta kolmen pitkän säkin lisäksi.

"Mitä sinä joutavia höpiset! Eihän Matilla ole pussia, eikä hän nyt mene puotiin, vaan myllyyn."

Anna Maija istui levottomana ja Liena vähän välinpitämättömämpänä kuunnellen, miten tuo paitaressun kieliminen päättyy.

"Joutaisitko sinä kehräämään minulle palttinan kudetta, saisit jauhoja palkastais?" kysäsi emäntä sisareltaan.

"Miks'käs minä en joutaisi. Eipähän ne omat kehruut haittannekaan.
Missä sitä kasvattaa, kun ei ole maata."

"Tästä saat aluksi. Ethän nyt enempää jaksa kantaa tällä kerralla. Tule sitte ottamaan lisää."

Sisar Mari kiitteli, pisti kehruutukun kainaloonsa, otti käteensä hinkin, toiseen sankavasun, jotka kumpikin näyttivät venyttävän käsijäntäreitä, ja läksi astua juntustamaan, sanottuansa ovessa mennessään: "Jääkää terveeks'!", johon emäntä vastasi: "käy tervennä! käy tervennä!"

Nytpä olikin leipomisella jo kiire. Emäntä alkoi lapiolla mättää taikinasta tahdasta pöydälle, johon Jussi tällä välin oli ehtinyt käydä oven suusta löytämällänsä tikulla piirtelemässä rinkelin kuvia, että edes muodon saisi silmillään nähdä, vaan ei Matin kuitenkaan sanottu tuovan niitä puodista.

Jo kääräsi emäntä hihojansa hiukan ylemmäksi, kastoi jauhoon molemmat kämmenensä, joiden peseminen kiireen kahakassa ei mieleen johtunut, ja alkoi tahtaasta pyöritellä leipäkekosia, jotka laudalle asetettuina nostettiin uunin päälle seinäneläjäin ihailtavaksi tahi nousemaan, kuten oli tapana sanoa.

Anna Maija, huomattuaan äitinsä jo olevan niin kiinni työssään, että hänen sekautumistansa asioihin ei tarvinnut peljätä tuvan ulkopuolella, nykäsi kyynyspäällään suntion Lienaa, ja molemmat pujahtivat yht'äkkiä ulos.

Sen lattia ei ollut yhtä musta kuin asuintuvan, mutta muuten siellä vallitsi irtanaisempi sekamelska, että tuskin vain luuta siellä oli käynytkään koko talvena. Mitäpä tuota olisi viitsitty siistiä tai laista, eihän siellä kukaan asunut. Tavaraa siellä oli kaikenlaista: pidettyjä liinavaatteita huiskin haiskin; hevosloimia ja ajokaluja; niiden mukana kokoutunutta heinän ruuhkaa; ruokatarpeita ja tuhkaa vierekkäin sekä kaikenlaista joutavaa romua. Keskellä lattiaa seisoi isohko tiinu eli amme, kansi sen verran koholla, että hiiret vaivatta pääsivät sisällystä tutkimaan; muutenhan ne veitikat olisivatkin syöneet koko tiinun laidoistaan pilalle. Järjestävälle kädelle olisi tuvassa ollut päiväkausiksi työtä.

Anna Maija nostaisi kannen tiinusta ja kiskoi sieltä irti lihakimpaleen, asetti sen laidalle valahtamaan ja saattoi vieraansa puoli lämpimään porstuanpohja-kammariin.

Siellä oli luuta käynyt ainakin myöhemmin kuin kylmässä tuvassa, mutta hyllyt pitkin seiniä sen sijaan lienevät pari vuotta saaneet koota maidon rippeitä ja pölyä sekaisin, ja keskellä lattiaa seisova maitokorvo oli kokonaan yltä päältä kuivaneen maitokuoren peitossa.

Mustahko, isonlainen voipytty menetti naulan verran säästöistään Lienan nyyttiin, johon valahtanut lihapalakin osui talteen, ja samaa tietänsä Liena siirtyi, asuintuvassa enää käymättä, pihalle ja Matin rekeen, joka häntä odotellen juuri oli kuhnaillut näin kauan.

Pojan nassakat sill'aikaa raatoivat omiansa. Mikko oli noussut penkille seisomaan ja saanut käsiinsä avaimen ikkunan päältä. Sen kanssa hän hiljaa liihentihe lähemmäksi kaappia, joka seisoi nurkassa äidin seljän takana.

Riks' raks'! kaapin ovi aukesi raolleen ja Mikon käsi tunkeusi sisään. Kaiketi se olisi vetäytynyt sieltä takaisinkin ja ovi taas raksahtaen mennyt lukkoon ihan äidin huomaamatta, mutta Jussi älysikin Mikon vehkeet, juoksi hänen luoksensa ja iloissaan virkkoi: "Otapa minullekin!"

Anna Maija säpsähti tuostakin pienestä kilauksesta; omatunto ei sentään ollut oikein tottunut olemaan välittämättä sellaisista muka joutavista kuin hänen äskeinen tekonsa.

"Mitä te siellä isän kaapissa? Etkä sinäkään, Anna Maija, katso lapsia!" torui emäntä ja tarttui tahtaisilla jauhokäsillään Mikon tukkaan. Jauhettuaan sitä vähän aikaa palasi hän lopettelemaan leivontaansa.

"Älä, älä, äiti!" vaikeroi Mikko "Jussihan se otti avaimen. Minä vain avasin."

"Tuossa se oli ikkunan poskessa ja siitä Jussi kyllä yltää", selitti Mikko, näyttäen muka paikkaa vasemmalla kädellään ja piilotellen oikeata.

Sitä Mikko juuri oli toivonut, että saisi siellä lattian alla rauhassa tyhjentää oikean kätensä.

Hän pisti lattian raosta päretikun merkiksi, mistä päin etsisi avainta, avasi kolpitsan kannen, sytytti toisen päretikun ja alkoi laskeutua jyrkkiä portaita myöten alas karsinaan. Heti kuin pää painui piiloon kolpitsan laidan taa, noin multapenkin tasalle, jossa oli tavallinen multapohjainen leipäin pitopaikka hiirien valtatien vieressä, kuului hammasten losaus ja sitte hienompaa ritinää.

Mutta ääni hävisi, kun Mikko entiseltä muistilla astui rohkeasti karsinan seiniviertä, korkeampaa pohjaa myöten, eksymättä keskemmälle; josta päreen valossa kiilsi tyyni lammikon pinta ja jossa hän tiesi, paitsi ilmeistä vettä, olevan myöskin aikain kuluessa kokoutunutta roskaliejua sekä kaikenlaista pimentolan eläjää, joiden rauhaa hänen ei tehnyt mieli häiritä, eikä myöskään tahrata jalkojansa, jotka sitte olisi pitänyt pestä lumessa.

Avain löytyi pian multapenkin laidalta juuri merkkitikun vierestä. Mutta ei Mikolla siltä ollut kiirettä takaisin. Hampaat ratisivat ehtimiseen.

"Isä tulee!" huusi hän juosten kolpitsan luo ja kurkistaen laidan yli alas, kun Mikkoa ei näkynyt. Vaan kiireessään hän osuikin sysäämään painavamman puolen ruumiistansa yli laidan. Jalat vain huilahtivat ja Jussi putosi Mikolle niskaan, joka saatuaan viime sirusen saaliistaan suuhunsa oli juuri juossut aukon alle.

Koskenta ei niin vaarallinen ollut, mutta älähän siitä sentään pääsi säikäyksestä.

Pojat vedettiin ylös. Jussi parkui vielä hirveästi, että muiden korvat tilliä lauloivat.

Mikko juoksi sitä kyytiään penkille seisomaan ja pisti kaapin avaimen paikallensa ikkunan päälle. Sitte katsahti hän ulos ja rauhoittui, kun isä vasta näkyi hevosta riisuvan nokisen rankakuorman edestä.

Nyt tuli emännälle kiire. Olisi pitänyt leipäkeot taputella litteämmäksi ja toimittaa uuniin, vaan olisi ollut ruokakin saatava pöytään.

Anna Maija, jota käsky tarkoitti, nosti kolpitsan kantta ja haparoi kädellään leipäkasaa.

"Näinköhän sitte meni viimeinen sisar Marille? Eivätkä nämäkään tästä joudu vielä päivälliseksi."

"No, pane sitte pata tulelle! Pianhan puuro kiehuu. Mitäpä tässä muuten leivättä syötäisiin."

Isäntä riisuttuaan ja ruokittuaan hevosensa purki rankakuorman ja astui tupaan. Kesk'ikäinen, vahvavartaloinen mies hän oli ja vakavan, mutta ei siltä kuitenkaan juron näköinen.

Mikko yritti selittämään samoin kuin äsken äidilleen, mutta isä muisti tarkemmin, missä avain oli ollut. Kun poika ei kuitenkaan ottanut suoraan tunnustaakseen, sanoi isä leppeästi: "Haepas vitsat!"

Tietäen, että nyt oli leikki kaukana, toi Mikko porstuasta isälleen käteen kaksi notkeaa, monilatvaista luudan varpua ja antautui hyvällä kuritettavaksi, kuitenkin jo tehden edeltä päin itkua, joka kurituksen aikana aika poruksi muuttui; kipeätähän ne vitsat tietystikin tekevät.

"Sano suoraan: kun varastit. Luvatta ottaminen on varastamista. Mutta eikö muuta syytä ollut?"

"Kun valehtelit Jussin päähän. Muista nyt, että perkele ei pysy totuudessa, sillä hän on valheen isä ja samoin varkauden isä. Joka ensin varastaa vähän eikä siitä tavasta luovu, hän viimein varastaa paljon. Ja vaikka sitä eivät ihmiset näkisikään, niin Jumala kuitenkin kaikki näkee."

Isännän purkaessa kuormaansa ja Mikkoa kurittaessa oli puuro kiehunut. Emäntä oli jo saanut leivät uuniin ja toi pöydälle maidon heraa ja vähän suolakalaa sekä voikokkareen, pistäen sen veitsensä kärjestä suorastaan silmäksi puurovatiin, jonka Anna Maija juuri kantoi pöydälle.

"Sai täti suuren leivän. Ja pani äiti vasuun lihaakin ja voita! selitti hän riemuiten.

"No, tottahan tuota sen verran saapi auttaa köyhempäänsä, kun onkin vielä oma sisar.

"En minä kiellä auttamasta, mutta kohtuus pitää sentään olla kaikessa. Onko tämä nyt kohtuutta, että pitää syödä puuroa kahdesti päivässä, kun on annettu viimeinen leipä vieraalle ja samalla saatu maitokin noin haljakaksi?

"Ja sitte vielä torut poikaa, kun hän puhuu, mitä on nähnyt; vaikka minä juuri äsken opetin häntä pysymään totuudessa.

"Mitä hänen siltä tarvitsee tuollaisen pojan nassakan pistää nokkansa joka paikkaan vanhempain ihmisten asioihin?

"Ja mitä sinunkaan tarvitsee kaikkia udella? Ei nuo miehet ennenkään minun kotitalossani kaikkiin tarttuneet."

"Minä en olekaan niitä sinun kotitalosi miehiä. Ennen ne naiset tässäkin talossa salailivat, mutta jo nyt toivoin sen toki loppuvan vähitellen. Tee, mitä teet, julki äläkä aina salaile. Totta tosiaan minua ei ollenkaan kummastuta, että Mikko sinusta oppii näpistelemään ja salailemaan tekojansa. Jospa edes tuo Jussi säilyisi! Vanhempia näitä ei enää osaa varmasti taata."

"Ainako sitä sinä sitte puhut totta ja suoraan, ikään kuin en muistaisi viimekesäistä pappein veroin maksua. Etkö siellä itsekin salannut?"

"Enhän minä sanonut muuta kuin että sieltäpähän kirjoistaan näkevät lehmien luvun, ja minunko oli syyni, että olivat kirjoittaneet liian vähän?"

"Olisitpa voinut sanoa suoraan, miten monta meillä oli, kun sitä suoraan kysyttiin, mutta salatapahan piti."

"Siinäpä se. Minua torut salaamisesta ja itse teet samaa. Eikö tuo kuitiksi menne."

"Kukapa teidän miesten hevoskauppojanne ja muita vaihtamistanne tietää. Viime markkinoillehan tuo jäi se kunnon ruuna, etkä tainnut kaupasta kostua."

"Hävittää se piti, kun oli niin aitimus. Eipähän nyt hypi, kun ajurin tallissa seisoo tai joskus hyvissä kaupungin aidoissa."

"Kyllä sitte koota käskisi, jos jokainen saisi kukkaroa kouria omin lupinsa. Vielä vai?"

"Niin juuri. Sen tähden meidän täytyy pitää omaa neuvoa. Yhdestä se kaikki lähtee."

Anna Maija istui kuin tulihiilillä. Lienan äskeiset sanat ja nyt isän moite yrittivät tekemään tehtäväänsä, mutta äidin jyrkkä vastustus hajoitti taas kaikki.

"Kyllä te paljonkin rahaa menettäisitte, jos sitä teillä olisi viljalti käsissänne. Mutta en minä muista olleeni antamatta, milloin vain tosi tarpeesen olette pyytäneet. Ja se voinmaksu-juttu onkin kiusannut minua koko ajan, varsinkin siitä asti, kuin viime syksynä piispanluvuissa valittivat, että täällä ei olla oikein rehelliset. Minä seisoin melkein esimmäisinä, ja kun piispa sitte alkoi puhua, niin aivan tuntui, kuin hän olisi minusta läpi katsonut ja nähnyt sen salaamisen. Ihan minä ensi pyhänä menen ja maksan pois niistä kahdesta lehmästä, joista jäi maksamatta."

Emäntä katsahti mieheensä niin kummastuneesti, kuin olisi ajatellut: joko tuo nyt aivan hulluksi tulee, varkaaksihan häntä papit sanoisivat, eikähän moista tyhmyyttä kellekään muulle suinkaan ole päähän pälkähtänyt.

II.

Lienalla ei olisi Matin reessä ollut varsin pitkälti kuljettavaa
kirkolle, mutta Matti kiusasi häntä lähtemään edelleen myllylle asti.
He olivat nuorempina usein leikkineet ja oleksineet yhdessä, vaikka
Matti olikin pari vuotta vanhempi.

Piti kuitenkin pysähtyä suntion pihaan, että Liena ehti jättää nyyttinsä ja sanoa, mihin menee, että kotiväki ei kaihoelisi, jos hän vähän viivähtäisi enemmän, kuin Vaarassa käyntiin olisi aikaa tarvinnut.

Edelleen ajaessa pysyi Matti alkumatkan harvapuheisena, tavasta vain muistutellen hepoansa. Viimein hän yht'äkkiä virkahti:

"Mikolleko sitte vaiko Jussille?" ivasi Liena veitikkamaisesti hymyillen.. "Maltahan kun sentään ajattelen. Ensinnäkin on teillä niin kelvottoman siivotonta. Ulkona elukat oleksivat aivan rappusien edessä, niiden nurkkia pureksien, jopa osa porstuassakin, kuten tänään. Entäs se koko teidän pihanne! Jos minä sinne tulisin, pitäisi ainakin kevät- ja syysajoiksi hankkia vene, jolla saisin rappusilta läävään soutaa, ja sinä kai olisit soutajana, eikö niin? — Ja sisällä; no, pitäisinpähän minä siellä parempaa järjestystä."

"Sinä vain kaikki leikiksi käännät. Totta minä tarkoitan. Minähän sinusta vanhemmilleni miniän tekisin."

"Vai niin. No, pitäneehän minunkin sitte totta puhua. Kyllä minä sinusta pidän, Matti. Vaan osaakohan sinuun oikein luottaa? Ne siellä teillä tuntuvat niin pettelevän toisiaan. Mitenkä lieneekään sinun vakavuutesi. Sanopas, mihin tuo pussi on menemässä!"

Matti pysäytti hevosensa puodin eteen, joka oli melkein kiinni maantiessä, ja pyysi Lienaa puotiin. Siellä hän otatti pöydälle koko kasat huiveja, käski Lienaa niistä valitsemaan itselleen parasta, kuiskasi puotimiehelle jotakin ja läksi puotipojan kanssa ulos, joka näkyi jo asiat tajuavan. Pussi palasi tuota pikaa kauppiaan makasiinista tyhjänä rekeen, ja Matti ajoi muun kuorman suoraa päätä myllyn ovesta sisään.

Jauhattajia ei sattunutkaan olemaan muita kuin pari pussimiestä. Matin riisuessa ja asettaessa hevostaan syömään loppuivat nekin jauheet, joten hän pian selvisi joutilaaksi muutamaksi tunniksi.

Matti palasi puotiin, panetti eräästä laatikosta jotakin paperitötteröön ja antoi sen Lienalle.

"Jos minun nyt välttämättä pitää ottaa jotakin, niin otanpahan sitte tämän."

Matti punnitutti kaksi naulaa puolekkain ja Lienan yrittäessä maksamaan iski silmää puotimiehelle, joka kohta selitti Lienalle, että ei se mitään maksa.

Liena tiesi seudun tavat eikä ollut niin millänsäkään, sanoipahan vain leikkisästi:

"Hyvinhän nyt myllypuoti on rikastunut, kun jo ilmaiseksi jakelee tavaroitaan."

Matti läksi Lienaa saattamaan kotimatkalle jalkaisin. Jo pihalle päästyä kysäsi Liena:

"Kuulepas, Matti, tuskin vain minä sinuun uskallan luottaa. Pettelethän sinäkin kotiväkeäsi."

"Harvoin se on tapahtunut enkä nytkään sitä olisi muuten tehnyt, vaan näin sinun tulevan. Mitenpä täällä muuten minkään talon poika saisi rahaa? Työtä kyllä saa tehdä kuin pahin renki, mutta älä menekään isältä pyytämään, hän tarvitsee rahat muuhun. Jo olen välistä arvellut lähteä muualle rengiksi, saisinhan silloin edes hyvän palkan."

"On tuossa totta, mitä puhut. Vaan tosiaan, minä en voi tulla teille miniäksi, niin kuin asiat nyt ovat. Sinä kun olet järkevä mies, puhu sinä suoraan isäsi kanssa ja hän puhukoon äidillesi. Minä kyllä sitte koetan pitää Anua Maijasta huolta.

"Jopa se Mikko alkaa olla liian suuri mies kouluun pantavaksi. Jospa hän siellä vain oppii enemmän pahuutta, kun ei ole ketään silmällä pitämässä. Kotona edes joskus saa kuria."

"Ole huoletta, kyllä siellä koulussa tehdään kaikki ihmisiksi", vakuutti Liena, uskoen opetukseen pystyvän kelvottomiin yhtä helposti kuin häneen itseensä, jolla oli ollut kunnon vanhemmat kasvattajina.

Matti lupasi koettaa parastansa, vaan eivätpä siinä kaikki vastukset olleet. Häntä itseäänkin oli ainiaan harmittanut siivottomuus, mutta mitä sille kenkään voi tehdä. Karjopiha oli luonnostaan niin vesinen, ja mitenpä niitä elukoita voikaan saada pysymään poissa rappusilta. Ja kun kerran aivan rappusten edessä oli likaa puolisääreen, niin siitähän ne likautuivat lattiatkin.

Lienalle johtui mieleen, että Vaaran vanhempi eli nykyinen asuintupa aiottiin juuri keväällä purkaa ja että oli vedetty pitkin talvea hirsiä rakennustarpeiksi.

"Kääntäkää koko tuparakennus toisin päin ja pankaa aita pihamaan ja karjopihan välille."

"Eihän sitä tarvitsekaan muuttaa. Asettakaa uusi porstua ja maitokammari kylmän tuvan toista sivuseinää vasten ja jatkakaa kartanoa sinne päin niin tulevat rappuset pois karjopihasta."

"Olisi hyvä aidata jokin kapanala pihamaaksi ja laittaa siihen pieni kasvitarha. Siitäpä tulisikin oikein sievä laitos."

Mattia alkoi arveluttaa. Eiköhän vain Liena ruvennut jo vaatimaan aivan mahdottomia.

"Jos sattuisi joku sairastumaan, olisi niin hyvä hänen olla rauhassa muiden hälinältä."

Se naula veti. Matti oli itse ennen joulua ollut sairaana ja hän kyllä muisti, miten lasten parku ja työn pauke olivat häntä vaivanneet.

Kotvasen he vielä siinä astuessaan rakensivat uutta tupaa kammareineen, tasoittelivat ja täyttivät pihamaata, tekivät kasvitarhaa ja panivat aitaa, kunnes saapuivat kirkkomäen alle, josta Matti ei enää lähtenyt ylös astumaan.

Kätellee erottuaan Matista, jatkoi Liena iloisesti hyräillen astuntaansa ylös pitäjäntuvalle. Iloinen hänen mielensä nyt todellakin ole. Vähän tosin kammotti tuo Vaaran kotielämä, mutta "tottapahan sitte yksin neuvoin selvitellään”, ajatteli hän.

"Mutta olenhan itsekin aivan samanlainen!" johtui hänelle sitte mieleen. "Enkö ottanut vastaan salatavaraa Vaarassa ja nyt uudestaan puodissa! Vaan vaikeahan on syrjästä päin sekautua heidän asioihinsa. Pidänpähän vasta paremmin varani ja säilytän omantuntoni puhtaana. Jospa vain Matti saisi lupauksensa toteutumaan!"

Matti puolestansa riensi hyvää vauhtia takaisin myllylle ja läksi, saatuaan elot jauhoina rekeen, hyvällä mielellä ajamaan kotiinsa.

Huudettuaan kotipihassa Mikon tuvasta korjaamaan hevosta, kun näet ei jauhorekeä käynyt jättää ahnasten sikojen haltuun, sekä kannettuaan säkit aittaan ja tyhjennettyään salvoon, astui Matti, ajokalut käsivarrella, tupaan, jossa koko perhe istui iltapuhde-töissään.

Isäntä veisteli kaplasta rekeen, joka oli leikkautunut ja seisoi syrjällään penkin vieressä sulamassa.

Emäntä kehräsi villalepeitä vasusta, johon piika Tiina koetti niitä kartata toisia sijaan.

Anna Maija neuloi sukkaa, Mikko koetti muka kiskoa päreitä ja Jussi käpelehti isänsä vestolastujen parissa.

Kaikki istuivat piirissä päretulen ympärillä, joka paloi pihtiin pistettynä uunin ulkonurkassa.

Matilla ei nyt ollut käsillä muuta työtä kuin Mikon kanssa yhteinen. Siinä hänellä kyllä oli lomaa alkaa puhetta. Odotettuaan, kunnes Tiina läksi karjaa illastamaan, sanoi hän äkisti:

"Kuulehan, isä, etkö rupeisi maksamaan minulle palkkaa, elossa tai rahassa, sama se?"

"Jopa nyt hulluttelet, poika. Vai pitäisi tässä ruveta palkan maksuun omille lapsilleen!"

"Oikein minä totta puhun. Enkä minä paljoa tahtoisikaan. Kunhan edes vähänkään lupaisit, niin minun ei tarvitsisi omin luvin ottaa, kuten tänäkin päivänä." Ja Matti huokasi syvään.

Isännältä pysähtyi työ. Hän luuli Matin laskevan leikkiä. Vaan katsoessaan kyyrysistään häntä silmiin ja nähdessään tavallisen leikin olevan niistä tällä kertaa kaukana nousi hän suoraksi istumaan ja muuttui vakavaksi.

"Vai alat jo sinäkin niillä jäljillä kävellä? Akkaväen tehtäväähän se toki tähän asti on ollut."

"Joko taas on akkaväki hampaissasi!" ärähti emäntä. "Mitenpä tässä muuten työt teetettäisiin?"

Anna Maijalla ei näyttänyt olevan hyvää rauhaa. Hän oli ryhtynyt Tiinan työtä jatkamaan, vaan siirtyi nyt punastuen edemmäksi tulen valosta.

"No, isä, koetetaan nyt selvittää asiat suuttumatta. Mikä menee talon tarpeihin, samahan se, meneekö se rahassa vaiko muussa tavarassa, vaikka tavarassa maksaminen taitaa sentään käydä helpommaksi kuin rahassa. Eikä minun mielestäni tarvitsisi salatakaan kehruuttamisia ja ompeluttamisia ja muuta sellaista, mitä ei kotona ehditä eikä osata tehdä. Vaikka parempi olisi ollut käyttää Anna Maijaa kansakoulussa, niin osaisihan nyt edes ommella kotitarpeet, ja hänellähän siihen olisi aikaa. Tottapa se muukin oppi edestä löytyisi elämän matkan varrelta."

Tämän puheen aikana olivat isännän kasvot osoittaneet milloin tyytymättömyyttä, milloin mieltymystä. Nyt hän vastasi:

"Enhän minä ole kieltänytkään töitä teettämästä. Tuo elon ja voin kantaminen puotiin kaikenlaisesta joutavasta räämästä, se se minua suututtaa, kun sitä lisäksi vielä tehdään salaa ja varkain.

"Siinäpä se on juuri. Liika on tietysti aina liika, ja koreus ja ylpeys käy lankeemuksen edellä. Mutta olisinpa tänään tarvinnut muutamia markkoja, ja kun en rahaa kotoa saa, täytyi minun ottaa, mitä sain; vein rukiita puotiin. Teenhän tässä työtä minäkin ja uskollisemmin kuin mikään renki.

"Poika, poika, älä puolustele varkautta!" torui isä syvästi huoaten.
"Ei se sellainen menesty.

"Kylläpä sitte pian salvot tyhjenevät, jos pojat niitä rupeavat puotiin vetämään oikein hevosella!” ihmetteli emäntä.

"Ikään kuin eivät salvoja muut puolentelisi kuin minä. — Mutta varkaudelta se itsestäni tuntui tänään, ja hyvin koetin katsoa, että saisin pussin salaa rekeen, vaikka toisa päin ajattelinkin, että omaanihan siinä kannan.

"Näin minä ja näki suntion Lienakin, toimitti Anna Maija, unhottaen omat jälkensä.

"Mitenpä hän virkkoi, kun hänellä itselläänkin oli muuta mielessä.
Asialla se Liena täällä kävi."

"Kyllä tässä ihmeissä käsin ollaan! Kaikki vain taloa varastavat ja vielä julkeavat noin ilmi puhua. Onhan tässä koetettu neuvoa ja kurittaa; missä sitte lienee vika? Sinäkin, Matti, teet tuolla lailla, vaikka olen sinuun aina luottanut. Etkö luule sen tuntuvan karvaalta isäsi mielestä?"

"Mihin sinä sitte tarvitsit rahaa? Vastaa siihen ensin ja puolustaudu vasta sitte, jos osaat."

"Sitä en nyt tahtoisi sanoa tällä kertaa. Uskokaa, kun vakuutan, että turhuuteen en pannut. Tuonempana kyllä kerron, ja silloin sen itsekin hyväksytte."

"No, samahan tuo sitte oli, jos sait rahaa tai ruista; enkä minä niin kovin moiti omin luvin otostakaan.

"Mutta minun omatuntoni moittii. Minä juuri tahtoisin päästä salaamasta ja sen tähden minä pyysin palkkaa. Lupaa vaikka viisi- tai vain neljäkin kymmentä markkaa. Jos elot riittää, myödään silloin, kuin saadaan hintaa; jos eivät riitä myötäväksi, niin vähempihän ainakin tarvitaan ostaa. Ei siitä talolle vahinkoa ole, vaan minulle rauhallinen mieli; omaanihan saisin käyttää. Jos en kaikkea tarvitsisi, niin talteenpahan jäisi minunkin taakseni."

Isäntä oli paikkakuntansa miehiä ja pysyi mielellään vanhoissa tavoissa, mutta ei kuitenkaan ollut niin itsepäinen eikä ymmärtämätön, että ei olisi taipunut järkevistä syistä: eihän hän ollut keltään vaatinut tähänkään asti sokeaa tottelemista, vaan päin vastoin hän olisi mielellään neuvotellut kaikista talon asioista jokaisen kanssa, jos vain toiset olisivat siihen taipuneet. Mutta kun varsinkin emäntä teki kaikki asiansa salaa ja ne kuitenkin aina tulivat perästä päin tavalla tai toisella ilmi, tuli isäntä siitä usein muistuttaneeksi. Tästä oli yksin suoravaisen Matinkin ja tietysti vielä enemmin Anna Maijan mieleen kasvanut jonkinlaista kammoa, joka heitä pakotti seuraamaan äitinsä esimerkkiä silloinkin, kuin ei ollut tarviskaan salaella.

"Et sinä, poika, näy tyhmimpiä olevan. Oudolta tuo tuntuu palkan maksu omalle pojalleen, vaan parempi kuitenkin on maksaa sinulle kuin rengille, joka saattaisi olla petollinen silmän palvelija."

"Sitähän juuri minäkin ajattelin. Ei minun nyt siis tarvitse miettiä muuanne rengiksi lähtöä, kuten on välistä mieleeni jolahtanut."

"Ei sinun toki olisi tarvinnut edes ajatellakaan sellaisen häpeän tekoa omalle kodillesi."

Näin oli Matin suhde sovitettu. Mutta ikään kuin korvatakseen poikkeamistansa yleisestä tavasta kysyi isäntä vähän ivan sekaisella äänellä, pitikö muillekin määrätä palkka.

Emäntä yritti suuttumaan ja Anna Maija jo salaa iloitsi, että ehkä hänkin saa oman kukkaron.

Matti, tietäen sen toivon turhaksi ja katsoen itsekin niin moneen palaan osittelemisen tarpeettomaksi, osasi selvittää asian kaikkein mieliksi siten, että talon työt päätettiin teettää entiseen tapaan, vaan salaamatta, ja että kukin sai välttämättömiin omiin tarpeihinsa pyytää rahaa tai tavaraa isännältä, joka kuitenkin jo edeltä päin jyrkkään eitti mitään antavansa mihinkään koreilemiseen, koska talon varat sitä eivät kannattaneet.

Näin uskoivat kaikki nyt salailemisen ja petoksen olevan kotiväen kesken kerrassaan haudatun, ja isäntä toivoi samassa suhteessa myöskin kasvavan rehellisyyden ja suoruuden muita kohtaan.

Keskustelun päätyttyä Mikko isänsä käskystä etsi virsikirjan ja luki iltarukouksen sekä Herran rukouksen ja siunauksen, kuten tavallista oli Vaarassa, milloin isäntä itse ei päivää päättänyt siunauksella.

Pahempi oli rakennus- ja siitä riippuva siivoasia selvitellä, jonka
Matti vasta toisena iltana otti puheeksi.

Tuvansijan muuttoa ja karjapihan aitaamista erilleen pihamaasta ensin kaikki jyrkästi vastustivat. Kuka tuota viitsi ruveta aitain ylitse joka kerran kapuamaan karjan asioille mennessä ja kuka muisti pitää porttia kiinni, jos sellainen korukalu tehtäisiinkin. Ja kun viimein ehdittiin jo vähän tottua näiden hankaluuksien ajatukseen, ilmestyi muita vastuksia; milloin oli katto, milloin uunit esteenä.

Tätä neuvottelua kesti monta viikkoa. Sen verran Matti kuitenkin sai aikaan, että vedettiin metsästä varalle enempi hirsiä ja kiviäkin koottiin runsaammin.

Hauskalta nyt työ tuntui Matista. Hän raatoi kuin karhu, vahvemmin kuin isänsä, vaikka hänkin vielä oli voimissaan. No, Matillahan olikin mieleinen toivo tavoitettavana.

Moneen kertaan Matti mietiskeli ja jo ulkonakin lumeen piirrustellen aprikoitsi, miten saisi kaikki kotiväen lukemattomat estelyt kumotuksi.

Viimein hän eräänä sunnuntaina jäi kirkosta suntioon ja ryhtyi Lienan kanssa asiaa perin pohjin harkitsemaan.

Liena oli koulussa oppinut piirrustelemaan kuvia monenkin laisia, vaikka juuri ei rakennusten pohjapiirroksia. Se taito tuli nyt hyvään tarpeesen. Illempana kotiin lähtiessään Matti pisti uuden asuinkartanon pohjakuvan taskuunsa.

Siinä Lienan mestariteoksessa oli kaikki muut vastukset saatu poistetuksi paitsi paikoilleen jäävän tuvan katon kääntäminen, joka jäi tarpeettomaksi liikatyöksi. Oli siihen myöskin uuden tuvan jatkoksi piirretty kaksi kammaria, jotka sentään voitiin jättää poiskin, jos Vaaran isäntä hyvin jyrkästi pani vastaan.

Kotiin ehdittyänsä ja riisuuduttuansa levitti Matti paperin pöydälle isänsä eteen, sanoen:

Siihenpä heti kaikki muutkin kokoutuivat ja Matin piti juurta jaksain selittää kaikki tyyni, missä oli ovet, ikkunat ja uunit, rappuset ja muut sellaiset.

"No, kylmiksikö ne nuo kammarit jätetäänkin?" kysyi emäntä. "Kuka sairas niissä sitte voi elää?"

"Sen minä sanon, että jos kerran kartanon sijaa muutetaan, niin kyllä ne pitää tehdä kammaritkin", päätti emäntä.

Huomeisaamuna oli Matti vielä varemmin jalkeella. Kun isäntä astui vaatteissaan ulos, olivat jo hevoset hirsirekien eteen valjastetut ja Matti reessä istuen odottamassa.

III.

Seuraavana syksynä seisoi jo Vaaran tuparakennus uutuudesta hohtavana, poikittain käännettynä ja muutenkin Lienan piirrustuksen mukaan tehtynä, kammareinensa kaikkinensa valmiina.

Tietysti oli myöskin varsinaisia kirvesmiehiä ollut rakennustyössä, mutta hyvää apuapa oli Matistakin ollut, milloin hän suinkin talon töiltä jouti. Varsinkin kevätaikana oli Matti melkein nukahtamatta yöt päivät kaivanut kivijalan sijaa veistellyt hirsiä ja tehnyt kaikkea muuta, mihin vain yksin pystyi ja mihin hänen taitonsa riitti.

Suntion Lienalle oli hän jo kevätkorvalla tarkoilleen kertonut, miten hänen oli ainakin aluksi onnistunut täyttää Lienan ehdot.

Kun vanha tupa lämpimämpäin ilmain tultua purettiin ja uusi kivijalka seisoi valmiina sekä yhdet pohjahirret saatiin eräänä lauantai-iltana kivien päälle paikoilleen, toi Matti pyhänä Lienan Vaaraan ja kertoi kotiväelle, mitä varten hän oli rukiita puotiin vienyt, vieläpä jäänyt vähän velkaankin, vaikka sen sittemmin jo oli kuitiksi suorittanut.

Sattumalta, kenties salaisesta kutsustakin, kokoutui Vaaraan muutakin nuorisoa ja suntion vanhukset, niin että voitiin vierasten puolesta ryhtyä tupakaisten pitoon, ja ne silloin pitemmittä mutkitta ja verukkeitta vietettiinkin nyt asuttavana olevassa ainoassa tuvassa.

Kuuliaiset jätettiin kesemmäksi, vaan usein Liena kävi Vaarassa katsomassa, miten seinät kohoamistaan kohosivat, ja tinkimässä kasvitarhan alaa sekä kylvämässä siksi erotetun hyvämaisen peltokaistaleen ulkolaitaan, loitommaksi työmiesten jaloista, kukan siemeniä.

Häät vietettiin jo uudessa tuvassa, vaikka siitä vielä silloin puuttui uuni ja lattiakin oli vain hätävaraksi paikoilleen asetettu eikä ikkunoita ollut hituakaan. Tarkenihan siinä kesäiltana ja yönä tanssiessa niinkin.

Näissä häissä eräs siistipukuinen, vähän herrasmieheen vivahtava nuorukainen hyvin ahkerasti piti tanssia vireillä, enimmäkseen, melkeinpä yksinomaan tanssien vain talon tyttären Anna Maijan kanssa ja hyvin ihastuneesti hänen silmiinsä katsellen.

Tämä nuorukainen oli Salonmökin Janne, joka äskettäin oli kaupungissa päättänyt oppiaikansa ja valmiina nikkarimiehenä palannut kotiseudulleen vähän levähtämään ja harrastelemaan. Tosin hän oli aikonut parin viikon kuluttua lähteä suurempiin työpaikkoihin, mutta Anna Maija hänet tänä iltana niin lumosi, että hän vastustelematta suostui Vaaran isännän pyynnöstä jäämään ikkunain ja ovien tekoon uuteen tupaan, vaikka hänelle siitä työstä ei luvattukaan niin suurta palkkaa, kuin kaupunkipaikoista olisi saanut. Niinpä hän seuraavana päivänä kävi salolta noutamassa työkalunsa ja vanhan äitinsä ja asettui toistaiseksi riiheen asumaan ja nikkaroimaan.

Syksymmällä ei enää muita ansiopaikkoja kuulunut etäämmälläkään. Olihan siinä kyllin syytä pyytää Vaaran isännältä, uuden tuvan valmistuttua, toista tupaa nikkarin työhuoneeksi ja, isännän viimein vaikka vähän vastahakoisestikin suostuttua, asettua siihen talvikaudeksi korjailemaa pitäjän herrasväen rikkinäisiä huonekaluja, jopa tekemään uusiakin.

Liena, päästyään Vaaraan miniäksi, ryhtyi heti panemaan toimeen parempaa järjestystä ensinnä maitokammarissa, jonka hoidon emäntä mielellään jätti hänelle. Pääsihän hän siten siitä huolesta, arveli emäntä itsekseen. Niinpä hävisivät sieltä kerrassaan kaikki tomukasat.

Asuintuvan lattia ei vielä ollut ehtinyt varsin pahaksi mustua, ja Liena nyt tietysti piti huolta, että se edelleen mustumaan ei päässytkään. Tämä tosin tuntui välistä vähän liialliselta emännän mielestä, niin että hän jo yritteli sanomaan: "mitä tuosta nyt joka pyhäksi viitsit hangata? likautuuhan se kuitenkin." Mutta kun Liena säveästi vastasi: "no, hyvä äiti, emmehän nyt rupea liassa elämään", ei emäntä sentään lujemmin huolinut vastustaa, ajattelihan vain: "kun ehtii ja viitsii, niin pesköön vaikka joka päivä."

Pitkään aikaan ei emännällä nyt ollut mitään salailemisen syitä. Sisar Marin mies oli parannut, niin että he nyt kesäiseen aikaan tulivat toimeen avuttakin. Isäntä toi kylliksi kahvia rukiitten sekaan, sokuria ja muita talon tarpeita, eikä nyt myöskään enää tarvittu teettää kylässä joka kohtaa, kuten ennen Lienan tuloa, sillä hän osasi ja ehti itse paljon, opettipa vielä Anna Maijaakin.

Huomattuaan Lienan taitavaksi alkoi emäntä vähitellen kysellä häneltä neuvoa, ensin tosin aristellen, että ei liiaksi luopuisi emännän arvostaan, vaan sitte yhä useammin ja suorempaan, ja jos Anna Maija jotakin kysyi äidiltään, neuvoi äiti häntä Lienan luo.

Kun tätä paitsi Matti aina ja usein isäntäkin neuvotteli Lienan kanssa, kohosi hän tahtomattansa koko talon hallitsijaksi, ja hyvin näytti kaikki käyvän, paremmin kuin Matti ja Liena olivat uskaltaneet toivoakaan. Ei kellään ollut mitään valittamisen aihetta muusta kuin että Mikko pyrki, milloin vain soveltui, sieppaamaan sokuripalaa tai muuta mieluista.

Alkoipa siitä syksy lähestyä tai oikeastaan syyskuun alku ja Liena tahtoi kaikin mokomin toimittaa Mikkoa kouluun. Hyvin isäntä ensin vastusteli moista ajan ja tavaran tuhlausta, ei juuri itse opin tähden, vaan varain riittämättömyyden pelosta. Mutta taipui hän sentään, kun Liena huomautti tuota Mikossa jo näkemäänsä, isännälle ennestäänkin tiettyä näpistelemiseen taipumusta ja lausui toivovansa sen siellä koulussa katoavan.

Niinpä Mikko vietiin lähikaupungin kansakouluun ja pantiin evästä mukaan muutamiksi viikoiksi sekä luvattiin kyllä ajoissa tuoda lisää.

Nikkari Janne oli ensi hetkestä asti saavuttanut emännän suosion. Olihan hän pulska poiki ja sitä paitsi mestarimies. Eipä siis ihme, että emännän mielessä alkoi häilyä "nikkarin matamin" nimitys sointuvampana kuin "talon emäntä", eikä hän malttanut olla sitä huomauttamatta Anna Maijalle. Samaan aikaan hänestä rupesi näyttämään Jannen äidin voipytty niin omaisen tutulta, että siihen välistä livahti talon pytystä neljännes- tai puolinaulainen "siru". Maitoa osui myöskin "tilkka" salatietä saman mummon haltuun. Ja Jannen äiti puolestaan oli hyvin halukas ottamaan vastaan ilmaiseksi annettua; siihenhän hän oli koko ikänsä tottunutkin köyhyydessä eläessään.

Liena tätä välistä huomasi, mutta ei ryhtynyt emäntää opettamaan; sehän toki olisi ollut sopimatonta. Matillensa hän kahden kesken asian mainitsi ja pahoitteli, että arvattavasti Anna Maijakin eksyy samalle tielle.

Joulun tullessa oli Matin lähdettävä noutamaan Mikkoa luvalle kotiin luvun alottelusta.

Liena pyysi häntä tuomaan samalla kaupungista paperia, että saisi ruveta kirjanpitoon tuloista ja menoista, jollaista hänelle ennen koulussa oli vaikka hyvin niukastikin muutaman kerran vain näyttämällä opetettu.

"Pääsenkö minä kanssasi?" kysyi Anna Maija, tullen juuri keskeyttämään toisten tilisalaisuutta.

"Mitäpä sinulla on kaupungissa asiaa? Suotta vain lähtisit hevosen vedettäväksi."

Seuraavana aamuna aikasin Anna Maija kuitenkin oli vaatteissaan ja istahti Matin rekeen, johon emäntä sill'aikaa, kuin Matti vielä ennen lähtöään pistihe tupaan piippuansa sytyttämään, toi salaa muilta paitsi Anna Maijalta isonlaisen sijan reisikappaleen kaupungissa tavaraan vaihdettavaksi.

Anna Maija juoksi hyvin tyytymättömänä ennen muita tupaan, josta äitinsä heti vastaan tullen yritti käännyttämään häntä takaisin porstuaan. Mutta Anna Maija vain äreästi alkoi riisuutua.

Korjattuaan hevosen saapui vähän ajan perästä Mattikin, kantaen sijankinkkua kintusta, ja Mikko ilvehtien riensi jälestä.

"Katsokaas, millaisen lihakimpaleen minä siellä kaupungissa löysin meidän reestä! Eikä sitä kukaan omistanut, vaikka minä kyllä ilmoittelin."

"Eiköhän vain liene omia lihavaroja. Hyvinhän näyttikin lihakorvossa suuri kolo olevan, kuin kävin siitä ottamassa paistipalasta."

Liena se näin suoraan lausui arvelujansa, luullen vain Anna Maijaa yksin syylliseksi, hän kun oli puoli väkisin sulloutunut lähtemään kaupunkiin.

"Eikö tuo lie hevonen vetänyt", tarttui nyt isäntä puheesen ja katsoi terävästi Anna Maijaan, luullen hänkin tytärtänsä yksin syypääksi.

"No, hevonen sen tietysti vei, kun se täältä pantiin menemään. Mutta miks'et sitä myönyt, Anna Maija?"

"Eikö sinulla ole muita kaupungin tuomisia?" kysyi isäntä Matilta, ikään kuin ei olisi huomannutkaan emännän ilmoitusta. "Vai ihastuitko sinä niin lihan löydöstä, että unhotit kaikki ostokset sikseen?"

Matti pistäysi noutamaan ison kontin ja kaivoi siitä esiin pussin toisensa perästä.

"En toki jättänyt; on niitä kontissa. Tässä on herrasryyniä, tässä vehnäjauhoja, tässä kahvia ja tässä koko pikku pää sokuria. Onpa tuossa teetäkin. Ja neuloja koko ropakko, kun kuulin äidin niitä kaipaavan. No, Jussi, tulepas tänne osalle. Kas, tästä saat koko kahmalosi täyteen oikeita sokurikakkuja. Mutta menepäs nyt tarjoamaan isälle ja äidille; Lienan ja Anna Maijan pitää myöskin saada, ja tehneehän se Mikonkin mieli, vaikka hänelle olisi parahiksi, jos jäisikin ilman, kun jo kävi omin lupinsa pussissa."

"Senkö tähden piti niitä salaa muka hommata? Ikään kuin minä en vanhastaan tietäisi, että vehnäsiä kuitenkin tavalla tai toisella laitat jouluksi. Heitä sinä pois se salaamisen puuha. Nyt meillä on kuitenkin monet silmät näkemässä.”

"Näkyypä olevan ja varsinkin Lienalla”, tuli emäntä äkeissään lausuneeksi, ehtimättä ajatella, että ne sanat olisivat saattaneet pahentaa hänen ja miniänsä väliä.

"Älä syytä Lienaa, kun on syy itsessäsi. Sano, että parempaa miniää et olisi mistään saanut. Vai eikö pysty töihin taikka tekeekö mitään salaa?"

Emännän täytyi mielessään väkisinkin tunnustaa isännän sana todeksi, mutta julki hän ei sitä lausunut, eikä isäntäkään häntä enää huolinut pahemmin ahdistaa, kun jo näytti vähän häpeissään olevan muutenkin.

Liena puolestaan ei huolinut takertua emännän syytökseen, varsinkaan kuin isännän puolustus tuli sille vastapainoksi.

Tällä välin olivat Matti ja Mikko riisuutuneet alusvaatteisilleen, kuten niillä seuduin oli tapana tuvassa oleskellessa, ja Mikko ripustanut tamineensa aivan Matin vaatteiden viereen. Siellä hän, vielä Matin poistuttuakin jotakin käsityötä itsellensä katselemaan, käpisi ikään kuin omia taskujaan kaivelemassa. Yht'äkkiä kuului pieni naksaus ja samalla Mikko riensi pois vaatteiden luota tuomaan isälleen todistusta.

"Liena, luepas sinä tämä kaikkein kuullen, sinähän paremmin osaat", virkkoi isäntä.

Lienan lukiessa todistusta ääneen kääri Mikko jotakin paperiin ja pisti sen kiireimmiten seinän rakoon.

"Hyvähän tämä sinun paperisi on", sanoi Liena äkisti Mikolle, jonka puuhia hän oli koko ajan pitänyt silmällä.

Mikko säpsähtäen tuli pois seinän luota ja oli hyvän mielen näköinen kiitoksesta.

"Hyväksihän ne sitä siellä koulussakin kiittivät. Mutta eipä ne tätä miestä itseään asuinpaikassa niinkään ylistäneet; sanoivat täytyvän häneltä pitää silmällä pikku tavaroita."

"Mikko, Mikko, mitä ne sillä tarkoittivat?" kysyi isäntä hyvin huolestuneen näköisenä. "Selitäpäs nyt itse suoraan koko asia!"

"Enhän minä muuta kuin kerran löysin sieltä pöydältä pienen suutarin markan ja sillä ostin makeisia."

"Sellaistako siellä koulussa opetetaan! Vai rupeat sinä varastelemaan ja sitte varastetulla tavaralla kauppaa käymään! Tottahan tiedät, että se sellainen on suuri synti. Ajattele nyt tarkkaan asiaa lupa-aikana. Jos et jätä kerrassaan sellaisia tapoja, on paras sinun jäädä kotiin. Panekin se nyt mieleesi ja lujasti!"

Siihen loppui se keskustelu suuremmatta vaaratta Vaaran Mikon seljälle, vaikka jo kovin pelotti. Mikko vain häpeissään katsoa nolotti pitkin nenäänsä lattiaan.

Nämä ikävyydet yrittivät jo unhottumaan, kun Matti ennen maata menoa muisti kukkaronsa ja otti sen seinällä riippuvan nuttunsa taskusta, pannakseen parempaan talteen. Sattumalta hän kuitenkin katsahti sen sisäänkin.

"Mihinkähän se markka joutui, jonka sain Kauppilan puodista? Kah kummaa, ihan varmaan se oli tässä."

"Hyvinhän Mikko käpelehti siellä sinun nuttusi luona. Kun ei vain liene hänen tallessaan."

Nyt ei Mikon enää auttanut teeskenteleminen eikä valheella puolustautuminen. Markka löytyi kätköstä ja kätkijä sai palkakseen hyvin ansaitun selkäsaunan isän kädestä.

Isännän, Matin ja Lienan yhteisistä neuvoista ja vakavan elämän esimerkistä Mikko sitte lupa-aikana vähän malttoi mieltänsä, niin että hän koetteeksi vielä pääsi jatkamaan lukuansa.

Monestipa sentään vielä sattui siellä kiusauksia Mikon eteen. Milloin eväsleipä vaihtui vehnäsiin, milloin joku lyijykynä hänen välityksellään joutui toisen omaksi, kuin se oikeastaan oli, ja milloin mikin toverien pikku kalu hävisi teille tietymättömille. Kaikki ne kuitenkin pysyivät niin salassa, että Mikkoa ei kukaan oikein pystynyt ahdistamaan. Olihan hänellä terävä pää, että osasi keksiä keinoja, ja valhe oli hyvä apulainen.

Kolmantena kouluvuotenaan oli Mikolla paraina ystävinä kaksi isonlaista pojan vekkulia, jotka salaa kotoansa kantoivat koululle kotikasvuista ja välistä muutakin tupakkaa ja möivät sitä kiellettyä tavaraa toisten salaa poltella sekä panivat rahat yhteiseen säästölaatikkoon, jota säilyttivät toisen lukollisessa arkussa, aikoen jakaa saaliin vasta keväällä koulusta päästessään.

Nämä samoin kuin Mikkokin ja monta muuta poikaa asuivat suuressa tuvassa ja parissa kammarissa erään vanhan matamin luona, joka, hoiteli heidän eväitänsä ja ruoanlaittoansa.

Kerran hukkasi arkun isäntä avaimensa vai lieneekö se häneltä kotiin unohtunut. Yhtiökumppanit, koeteltuaan montakin vierasta avainta, saivat viimein arkun auki Mikon avaimella ja käyttivät sitä sen viikon, kunnes oikea avain löytyi.

Miten nuo saksat sitte lienevät kerran niin riitautuneet, että toinen tahtoi erota yhtiöstä ja jakaa säästön. Mutta se, jonka hallussa laatikko oli, ei suostunut.

Tämän riidan aikana Mikko näytti levottomalta, mutta suostui kuitenkin viimein toiselle lainaamaan maksusta avaimensa, ja tämä sen avulla vei koko aarteen, rikkoi laatikon, otti osansa, ehkäpä runsaammankin puolen, kun tietystikään ei ketään siinä jaossa ollut todistajan virassa, ja toi jäännökset yhtiökumppanilleen, väittäen rahaa ei olleen sen enempää, vaikka he olivat epäluulosta toinen toistansa kohtaan ainakin koettaneet pitää mielessä, minkä verran niitä likimain pitäisi olla.

Petetty yhtiökumppani silloin äkäytyi niin kovin, että suuttumuksensa vauhdissa ei varonut omaakaan selkäänsä luvattomasta kaupasta, vaan ilmasi asian opettajalle, syyttäen sekä kumppaniansa ryöstöstä että häntä varkaudesta taikka, jos hän oli rehellisesti jakanut, Mikkoa, jolla oli tuo käypä avain.

Tarkka tutkinto pidettiin ja saksat erotettiin koulusta. Mutta Mikko syyttömänä varkauteen, hän kun ainakaan ei tunnustanut koskeneensa säästölaatikkoon, pääsi lievemmällä rangaistuksella ja pois erottamisen uhalla, jos vain vielä tavattiin häntä vehkeilemästä. Tupakan poltosta häntä sitä paitsi rangaistiin, samoin kuin kaikkia koulun suurimpia poikia.

Se vaikutti sen verran, että Mikko kunnialla sai neljännen vuoden lopussa käteensä päästötodistuksen, joka oli paras kaikista, jopa pienen rahapalkkienkin ahkeruudesta ja hyvästä opista, vaikka tuo oppi Mikolla oli oikeastaan vain hyvän muistin ja terävän älyn eikä suinkaan ahkeruuden ansio.

IV.

Saatuansa paperia alkoi Liena siitä tekemäänsä kirjaan vuoden alusta itsekseen merkitä numeroitaan, kysellen ikään kuin aivan suotta minkä mitäkin eri asioita, joita ei itse nähnyt eikä voinut muuten arvata.

Matti kyllä älysi, mitä varten Liena niin uteliaaksi oli tullut, eikä huolinut ennen aikojaan sotkea asiaa, tiesihän hän siitä kyllä hyvää tulevan.

Isäntä sen sijaan noita utelemisia hyvinkin kummasteli ja moneen kertaan sitte pitkin kevättä ja kesää vastasi milloin leppeämmin, milloin äreämmin: "mitä sinun tarvitsee kaikkea tietää?" Vaan kun Liena nauraen virkahti: "no, jokos nyt tulee teidän miesten vuoro salaella?" leppyi hän aina ja antoi tiedot, jotka Liena sitte itseksensä pisti muistiin.

"Pitääkö tässä joka pisara tuopitella, eikö nyt enää suuhunsakaan saada muuten kuin korttelittain?" torui hän.

Liena vain levollisesti selitti, että eihän hän syömästä kieltänyt. Eikä hänen monta kertaa tarvinnutkaan mitata maitoa, pian hän oppi silmämäärältäkin arvaamaan ja muistiin merkitsemään.

Sama riita yritti syttyä joka kerran, kuin kirnuttu voi punnittiin ja varsinkin kuin se pantiin kahteen eri astiaan, puoti- ja kotipyttyyn.

"Sopiihan tuo kaikki yhteenkin, mitä siitä vielä osittelet?" sanoi emäntä. "Siinähän se on tallella, mikä säästyy. Vai luodittainko nyt pitää ruveta voitakin panemaan palaselleen!"

"Sitä varten minä juuri panen kahteen pyttyyn, että palaselle ja pöytään pannessa ei tarvitsisi punnita; kotipytystä syödään", selitti Liena.

"Ei tuota ennen tuollaista tyystimistä tarvittu", virkkoi vielä emäntä, käsittämättä Lienan tarkoitusta. Mikä säästyy, se myödään, oli hänen ohjeensa.

Tämä teki emännän ja miniän välin vähän kireäksi ja anopin puolelta paljon pahemmaksi kuin miniän; sillä Lienahan tiesi tarkoituksensa eikä hänellä siis ollut syytä pahastua emännän murinasta. Ja kun Liena ei koskaan vastannut äreästi, vaan päin vastoin kaikessa muussa oli kuuliainen ja nöyrä, ei emäntäkään kauan muistanut pahastumistansa. Niinpä he tulivat sentään jotenkin hyvin toimeen eikä suurta riitaa koskaan kuulunut.

Joutui uutisen aika ja ensimmäinen riiheys puitiin; elot jo olivat viskatutkin.

Isäntä otti säkit käsivarrelleen, aikoen lähteä niitä täyttämään kuivilla rukiilla.

"Eikö kappaa otetakaan?" kysäsi Liena, ollen pihalla, jossa emäntäkin sattumalta puuhaeli.

"Mitä, pitäisikö ne elot mitata? Tännehän minä ne aittaan tuon mittaamattakin."

Isännän viime sanoista sai emäntä mieleistä kannatusta omalle tyytymättömyydelleen.

"Niin, siinä nyt näet, miten joutavaa se alinomainen mitteleminen on, kun kerran omaan kohtaasi sattuu."

"No, tämähän on ihan toista kuin voin punnitseminen. Salvoonhan kaikki jyvät pannaan ja siitä ne syödään eivätkä ne mihin sieltä häviä."

"Ei hiiristä lukua, kun vain ei kaksijalkaisia hiiriä käy. Ne pääsevät paremmin voipyttyyn ja maitoastioihin."

Tällaista jankutusta kesti ehtimiseen. Suuria rakoja ei kuitenkaan kasvanut Vaaran perhe-elämään siitä yksinkertaisesta syystä, että kukaan ei koskaan luullut toisestaan pahempaa, kuin varmaan näki ja tiesi, eikä sitäkään laverrellut takaa päin, vaan mieluisemmin sanoa karautti suoraan suusta suuhun. Tästä samasta syystä ei kukaan tullut myöskään sanoneeksi enempää, kuin syytä oli, joten syyttömästä moitteesta pahastumiseen ei kukaan aihetta saanut, ja hulluhan toki olisi ollut, joka ansaitusta pistimestä olisi liiaksi kiinni murrellut.

Isäntä luki Johanneksen ensimmäisestä epistolasta 3:nen, 4:nen ja 5:nen luvun sekä lopuksi Herran rukouksen ja siunauksen.

Illalliselta noustessa sitte Liena ikään kuin leikillä kysyi, arvasiko kukaan, miten paljo leipää nyt oli vuoden kuluessa syöty kotona.

Vaikeahan sitä tietysti oli kenenkään tietää. Liena kävi noutamassa maitokammarista kirjansa ja luetteli, minkä verta oli kulunut viljaa kaikkiansa, miten paljo jauhatettu omaa ja kesällä ostettu; kuinka monta tynnyriä oli nyt viime kesänä saatu omista pelloista, mikä osa niistä jo oli jauhatettu ja miten paljo eloa siis vielä oli jäljellä aitan salvoissa.

Tiesipä Liena myöskin, miten paljo oli maitoa kaikkiaan saatu ja miten paljo voita; mikä osa siitä oli myöty ja paljoko kotona syöty.

"Onko tosiaankin niin paljo voita syöty? Mitenkään sitä kuluukaan, vaikka ei joka vero ole pöydässä?"

"Kyllä on hauska tietää tuo kaikki. Ja eikö ole ostettu kuin kaksi jauhomattoa? Niin, itsehän minä ne tosiaan kävinkin ostamassa. Toissa kesänä tuotiin kahdeksan ja kolmanna kesänä koko kymmenen."

"Eipä nyt ole tarvittukaan teettää töitä kylässä siitä asti, kuin Liena meille tuli."

"Näetkös nyt, mikä kapoittain menee syrjäänkin päin, vaikka sitä ei ennen pidetty luvussa?"

"Mutta arvatkaapa, paljoko saatiin kaikesta, kuin meiltä on myöty tänä vuonna."

Kun vastausta ei kuulunut, luetteli Liena kaikki eri tavarat hintoineen ja mainitsi lopuksi niiden yhteisen summan.

Sitä Liena ei tiennyt, kun rahat olivat olleet isännän hallussa eikä ollut käynyt häntä vaatia tilille kaikista ostoksista ja muista menoista.

Eipä isäntä itsekään muistanut muuta kuin suurimmat summat: jauhomatot, verot, piian palkan ja sellaiset. Oli hänellä myöskin tarkassa muistissa säästösumma, joka oli elosalvon nurkkaan kätkettynä. Mutta se oli jotenkin pieni Lienan myöntisumman rinnalla, niin että isäntä tuli oikein pahoilleen, kun ei ollut menoja kirjassa, että olisi näkynyt, mikä oli kulunut välttämättömiin, mikä joutavampiin.

Hän mietiskeli vähän aikaa. Ei hänen sentään oikein tehnyt mieli uskoa koko rahastoa Lienan haltuun, se kun näet pyrki tuntuinaan liian sopimattomalta isännän arvolle; vaan eipä hän muutakaan neuvoa keksinyt.

"Taitaa olla parasta antaa rahatkin sinulle, sittepähän panet kirjaasi joka pennin."

"En minä huoli niitä vastuksikseni. Jos vielä joku varastaisi, niin luultaisiin minun hukanneen. Pitäkää te itse vain rahat."

Heti päätettiin tehdä kirjanpito täydellisemmäksi. Isäntä tosin ei huolinut ilmoittaa summaa, joka hänellä nyt oli tallessa; saattoihan se olla yhtä hyvin merkitsemättäkin.

Koko seuraavan vuoden oli isäntä mielestänsä hyvin tarkkaan ilmoittavinaan kaikki, mitä milloinkin osti, ja uteliaana odotteli, milloin Liena saisi tilinsä valmiiksi, sekä arvaeli, tietääköhän hän, minkä verta on säästynyt tänä vuonna.

"Ja kun menojen summa otetaan pois tulojen summasta, niin pitäisi olla säästynyt vähän neljättä sataa markkaa."

Ja isäntä rupesi muistelemaan; vaan mikä niitä koko vuoden asioita jaksaa pitää mielessänsä, eikähän tässä niin tarkkaa tarvittukaan, hyvä oli sekin selko, kuin jo oli saatu.

Raha-asiain kirjanpito alkoi onnistua jo vallan hyvin. Pahempi pula oli Lienalla voitilistä. Ensimmäisenä ja toisena tilivuonna, vieläpä kolmannenkin alkupuolella oli sekin käynyt jokseenkin täsmälleen taikka olivat vajaukset olleet verrattain pienet. Mutta kolmannen vuoden lopulla ja varsinkin neljäntenä vuonna alkoi yhä suurempia vajauksia ilmestyä voiastiaan, jota hän säästi myötäväksi.

Alussa ei Liena virkkanut asiata kellekään, punnitsi vain yhä runsaammin astiaan pannassansa. Mutta sittekin oli siinä kun puodissa punnittiin, aina vähempi, kuin tilikirjan mukaan olisi pitänyt olla.

Samaan aikaan, kun hän alkoi huomata tuota vajauksen kasvamista, tapahtui Vaaran perheoloissa muutos.

Nikkari Janne oli Vaaran rakennuskesän jälkeen asunut talvet toisessa tuvassa ja kahtena kesänä käynyt suuremmissa työpaikoissa ansaitsemassa talven leipää. Äiti asui kesätkin Vaarassa.

Anna Maijan ja Jannen kesken kehittyi vähitellen likeinen tuttavuus, jota käy rakkaudeksikin sanominen, ja talon emäntä rupesi sitä kannattamaan. Isäntä sen sijaan ei pitkään aikaan tiennyt koko asiasta mitään.

Jannen oleksiessa kolmatta talvea Vaarassa päätettiin seurakunnan kirkkoa tulevana kesänä perin pohjin korjata sisältä ja Janne sai haltuunsa kaiken nikkarityön, siten että hänen tuli vastata kaikesta ja tietysti siis hankkia apumiehiäkin, mikäli tarvitsi.

Päästyään näin suureen päällysmiehen toimeen rohkeni Janne julkisesti kosia Anna Maijaa ja tekikin sen arvonsa tuntevalla tavalla.

Isäntä, luullen asiaa leikiksi, aikoi ensin vastata jotakin siihen suuntaan, että "ole hulluttelematta joutavia!" mutta kysäsi sentään:

"Kutka te? Kuulehan, Janne, ei siitä tule koko puuhasta mitään. Ei ainakaan tässä eikä monessa muussakaan maapitäjässä riitä kaupunkinikkarille työtä perheen elättämiseksi asti."

"Ja talvet vetelehtiä niin kuin ennen. Jos asetut kaupunkiin, sitte tuota vähän saatettaisiin arvella, vaikka suoraan puhuen minä mieluisemmin soisin Anna Maijan tulevan kunnon talon emännäksi kuin nikkarin matamiksi."

Hyvin pahoilla mielin läksi Janne isännän puheilta kertomaan vastausta Anna Maijalle. Ja pahoillensa tuli hänkin. Kuitenkin päättivät he vielä käyttää emännän välitystä. Lienan ja Matin he ihan oikein arvasivat pysyvän sekautumatta koko asiaan.

Kauan vastusti isäntä vaimonsakin houkuttelua. Täytyi hänen sentään viimein suostua, kun huomasi Anna Maijan kykenemättömäksi tajuamaan järkeviä syitä, eikä hänen tehnyt mieli häntä ikäänsä itkettää.

Sovittiin, että nuorten piti elämän toisessa tuvassa eri leivässä ja ostaman tarpeensa talosta kohtuullisesta hinnasta.

Tästä lähtein nyt emännällä oli vielä suurempi kiusaus kuin ennen siirtämään minkä mitäkin ruokatarpeita Lienan hallusta Anna Maijan haltuun, eikä hän omalle lapselle antaessaan viitsinyt joka "sirua ja pisaraa" punnita ja mitata. Paha vain, että tuo siru usein oli kimpaleen kokoinen ja pisara monesti koko kannunkin täyteinen. Nyt häneltä myöskin unohtui Anna Maijan tähden kokonaan sisar Mari lapsinensa eikä Marikaan enää huolinut käydä "kiusaamassa", kun huomasi sisarensa vastahakoiseksi; ennen toki vierailta saattoi kärsiä tylyyttäkin kuin omalta sisarelta.

Täten sai isäntä aihetta ihmetellä joka kerran, kuin Janne tuli suorittamaan Lienan kirjoittamaa toisen leipäkunnan ruokaotosten tiliä, mitan he niin vähällä toimeen tulivat. Ja muutamien kuukausien kuluttua joutui Lienakin pulaan, kun hänen numeronsa, varsinkin voitilissä, pyrkivät yhä pahemmin sotkeutumaan.

Pitipä siitä syksymmällä sitte isännän lähtemän viemään evästä Mikolle, joka silloin vielä kävi viime vuottansa kansakoulua, ja samalla muuttamaan säästettyä voita rahaksi.

"Paljokos sinulla nyt on voita?" kysyi hän nostaessaan isonlaista astiaa kärreihin.

"Kirjani mukaan pitäisi siinä olla kaksi leiviskää. Mutta hyvin se näyttää vähältä."

"Mitenkäs sinun kirjasi nyt ovat ruvenneet niin pettämään? Olivathan ne ennen tarkat."

"Sitäpä tässä minäkin ihmettelen. Joka kirnuuksesta punnitsen aina runsaasti, eikä voi sittekään riitä. Johan se on monesti tapahtunut."

"Siitä nyt näet," virkkoi emäntä, joka paraiksi tuli kuulemaan Lienan viime sanoja, "miten joutavaa turhuutta se sinun mittelemisesi on."

"Eipä niinkään", vastasi Lienan puolesta isäntä. "Sinun ei tarvitsisi ilmaiseksi syöttää Jannen joukkoa."

"Se olisi tarkoitus. Oppikoot ensin tulemaan toimeen omilla ansioillansa eikä luottamaan muihin. Ei siitä hyvää lopuksi tule, jos alussa valmiilla elävät."

Emännältä unhottui tämän keskustelun tähden varsinainen asiansa, jota varten hän oli tullut ulos: napinreikä-silkin tilaaminen.

Kaupungissa huomattuaan todeksi voisäästön vajauksen, kuten Liena jo oli arvannut, mietiskeli isäntä koko kotimatkan, millähän keinolla nuo vehkeet paraiten saataisiin estetyksi. Jo ajatteli hän hankkia lukkoa voiastiaan, mutta hylkäsi sen tuuman; sillä jospa voi siten säilyisi, jäisihän maito, liha ja paljo muutakin vielä vaaraan. Eikä muutenkaan tuntunut sopivalta tavarain kätkeminen lukon taakse talon varsinaiselta emännältä.

Kotiin saavuttuansa ryhtyi hän koko oman perheen koolla ollessa, jopa Anna Maijankin kuullen selittämään, että sellainen järjestys kuin tähän asti ei käynyt päinsä, koska eri leivässä olosta ei kuitenkaan näyttänyt mitään tulevan. Sen tähden oli parasta ruveta yhteen leipään, sittehän ei tarvinnut mitään ruoan sissimistä käyttää.

Tämä päätös oli kaikille mieleinen, varsinkin emännälle, joka siten pääsi ikään kuin taakasta, sillä sinä tuo kotivarkaus kuitenkin oli, vaikka hän itse sitä ei siksi tunnustanut, joten vaikea vanhasta tavasta eroaminen pysyi hänellä vieläkin vaikeampana.

Mielellään sen tarjouksen otti vastaan myöskin Janne. Eihän nyt talvella ollut tiedossa mitään erityistä rahan ansiota eikä kesän tulojakaan varsin kosolta enää ollut säästössä, kun näet Janne ei vielä ollut oppinut pitämään kiinni pennistä.

Kului talvi eikä isäntä vielä huolinut vaatia yhteiseen kassaan Jannen vähiä ansioita; toivoi vain hänen itsestäänkin antavan sitte, kuin enemmän saapi kokoon.

Kuitenkin häntä vähän alkoi kiusoittaa, kun Anua Maija hankki muhkean "matamin talvipalton" sekä monta muuta vaatekappaletta, jotka näin talonpoikaisessa elämässä vähän vivahtivat joutavaan ylellisyyteen.

Kevään tullen läksi Janne etemmäksi ansiokkaampiin töihin ja lähetteli sieltä kesän pitkään silloin tällöin rahaa Anna Maijallensa, joka ne kaikki käytti tarpeihinsa, vai lieneekö säästänytkin, oli tietämätöntä, hän kun ei sitä kellekään ilmoittanut.

Vävyn poissa ollessa muuten kulki elämä hiljalleen, kuten ennen hänen muuttumistansa talon loisesta likeiseksi sukulaiseksi. Vävyn äidin olo talon yhteisessä elämässä ei näet paljoakaan vaikuttanut niin suuren perheen leivässä. Anna Maijalla nyt vain oli oma erityinen rahakukkaro sen sijaan, että hän ennen oli itselleen salakeinoilla rahaa neuvotellut.

Ensi lumen tultua syksyllä palasi Janne kesätöistään rikkaana miehenä, kuten Vaaran isäntä toivoi. Vaan eivätpä ne rahat hellinneetkään vävypojan tallesta yhteiseen rahastoon.

Odoteltuaan viikon, jopa parikin, eikö Janne toki arvaisi asiaa, otti isäntä sen viimein puheeksi.

"Kuules, Janne, meillä kun on elos yhteinen, niin pannaanpas yhteen ansiotkin. Minä ja Matti ansaitsemme auralla ja karjalla, sinä höylällä. Eikös niin?"

Janne ällistyi ja sitte loukkautui. Eikö hän muka ollut mies puolestansa hoitamaan omia asioitaan; pitikö hänen ruveta tekemään tiliä toiselle, joka ei edes ollut hänen vertaisensakaan sivistykseltä, vaativainen ukon rahjus vain.

Näin hän ajatteli, mutta ei kuitenkaan julki puhunut. Hän ääneti läksi isännän luota vanhaan tupaan ja istahti höyläpenkilleen asiata harkitsemaan.

Ylpeys, tuo poikamaisuuden sankaruus, ja järki nyt rinnustelivat miehen mielessä. Järki myönsi kohtuulliseksi isännän vaatimuksen, mutta ylpeys sittekin pääsi voitolle. Ei, hän ei mistään hinnasta ruvennut toisen palvelijaksi: johan hän sitä oli kylliksi kokenut oppiaikanaan; nyt hän toki jo saattoi olla oma isäntänsä.

Vaaran isäntä puolestaan joutui kahden pahan pulan väliin. Jos Jannen perhe oli eri leivässä, ei hänen kukkaroonsa siitä karttunut montakaan kymmentä markkaa, ja jos he pysyivät edelleen talon leivässä, jota nyt oli koetettu, meni heidän osansa ihan ilmaiseksi.

"Olkoonhan nyt sentään tällänsä tuota tuonemmaksi", arveli isäntä.
"Eivät he toki koko taloa tyhjäksi syö."

Jannen palatessa kotiin oli Anna Maijalla ottaessaan häntä vastaan ollut sylissänsä kolmen kuukauden ikäinen poika. Tämä Junnu se nyt tuli isän silmäteräksi. Hänelle hän ensin nikkaroitsi uuden, muhkeaksi pitsatun kätkyen, vaikka jo tullessaan oli tuonut koko kolmekymmentä markkaa maksavat vaunut.

Olipa siinä muitakin omia töitä tehtävänä Anna Maijan tarpeiksi: piironki, jota ei ennestään ollut koko talossa millaistakaan, vaatekaappi, vetosänky, pesukaappi, tuoleja ja pieni pöytä.

Niitä tehdessä ja parhaan mukaan pitsaellessa kului aika jouluun saakka niin tarkkaan, että kylätöitä ei tullutkaan tehdyksi eikä noista omistakaan ehtinyt valmiiksi kuin puolet.

Kuitenkin oli Jannella kaiketi vielä kesäsäästöjä sen verta, että hän joululahjat kykeni ostamaan kaupunkilaisten tapaan. Ainakin hän niin teki. Junnu ei tietysti jäänyt unhotuksiin, päin vastoin häntä ikäisekseen tuli muistetuksi liiaksikin.

Kun aattoiltana sitte joulupukki ensi kertaa kaikkiansa kävi Vaaran talossa Jannen ostoksia antelemassa, ei isäntä enää malttanut olla virkkamatta:

"Kuulepas, Janne, riittääkö sinulla rahaa tuolla lailla kylvellä? Eikö Junnu tulisi toimeen vähemmälläkin? Enkä minäkään olisi pitänyt lukua näin koreasta piipusta."

"Mutta säästähän veronmaksuun! Silloin minä tarvitsisin jonkun verran lisäksi omihini."

Jannen joulu-ilo sotkeutui. Hänenkö varoihinsa sitä nyt turvauduttiinkin! Mutta ei hän mitään vastannut eikä enää puhunut koko iltana.

Kauppias kaivoi laatikosta parin viikon vanhan velkakirjan, jossa Janne sitoutui vaadittaessa maksamaan kuusikymmentä markkaa.

"E-en minä tästä mitään tiedä. Maksakoon itse velkansa, ei minulta riitä rahaa tähän."

"Ettäkö sitte taas saisitte myödä jauhoja sijaan. Ei, näkyvät ne elot tänä vuonna menevän vielä omina tarpeina."

Kotiin palattuansa hyvin pahoillaan kysyi isäntä kuitenkin leppeästi
Anna Maijalta:

Muuta vastausta isäntä ei saanut tyttäreltään eikä Jannelta senkään vertaa. Mutta arvaamalla hän aavisti ainakin osan tuosta summasta kuluneen Junnun leikkikaluihin, joita melkoisen tiheään oli tuotu ja jotka aina seuraavana päivänä olivat ramuina tai ihan rikki.

Kansakoulusta päästessään oli Vaaran Mikko jo melkoisen vanttera, kuudentoista vuoden ikäinen miehen alku, niin että hän voimiltansa kyllä olisi kyennyt melkeinpä mihin työhön hyvänsä. Isänsä laittoihin hänelle kelpo viikatteen kuntoon ja käski kanssansa niitylle, kun helpompien kevätkesän askareiden jälkeen joutui kiireinen, vaan viehättävä heinäaika.

Läksihän Mikko tietysti, ei hän toki kehdannut suoraa käskyä vastustaa, vaikka aikaisin nouseminen tuntuikin hyvin vaikealta nyt äkistään; siihen astihan ei mikään pakko ollut ajanut häntä ylös ennen kuin itsestään heräsi.

Mikko niitti päivän hiljakseen ja toisenkin, ja isän teräväksi hioma viikate alkoi jo luistaa täyttä vauhtia, niin että heinä pystyyn jäi joka lyönniltä, kunnes uusi lyönti sen työnsi laidemmalle. Tämä antoi myöskin työn intoa muuten vastahakoiselle mielelle, niin että Mikko toisen päivän iltarupeamalla yltyi kilpaamaan vahvan niittomiehen päiväläis-Pekan kanssa.

Mutta kolmantena aamunapa sitte uni painoihin silmäluomia niin sanomattoman suloisesti ja koko ruumis tuntui niin perin raukealta, että Mikon oli varsin vaikea herätä.

Pääsi hän sentään viimein seisalleen, sai terävän viikatteen käteensä ja astui pitkään haukotellen työpaikalle etäällä toisten jäljestä.

Siellä kun hän yritti lyömään, tuntui lapaluu rusahtavan ja samoin niin oudosti naksahti toinenkin, kun oli viikatetta siirrettävä takaisin päin; ne ruskivat niin, että tulisirkkuset silmissä lentelivät, ja tuota kesti koko aamurupeaman, vähitellen sentään heiketen.

Nyt se vasta työ tuntui työltä ja Mikolle pyrki kyyneleet silmiin herumaan. Ei toki "aika mies" sentään kehdannut ruveta säännöllisen itkun tekoon, mutta aamiaisella hän virkahti:

"Hauskaako sitte aina pitäisi olla! Ei, poika hyvä, ei missään ole aina hauskaa. Jospa siellä koulussa rupeat taas vehkeilemään, niin menevät hukkaan rahat ja aika. Herrastut vain siellä vielä enemmän, niin että sitte et ollenkaan kykene työn tekoon. En minä kuitenkaan jaksa kouluttaa sinua papiksi asti."

"En minä papiksi pyrkisikään. Jospa edes muutaman luokan saisin käydä, niin pääsisinhän paremmin puotiin taikka postikonttoriin, niin kuin Solisevan Heikki; hänellä jo kuuluu olevan palkkaakin."

"No, tuumitaanpahan tuota sitte tarkemmin. Tee nyt tämä kesä työtä; ei siitä ruumiille vahinkoa tule."

Nyt Mikko toivon elvyttämänä tarttui paremmalla innolla viikatteesen ja parin päivän kuluttua lakkasivat lapaluut naksahtelemasta.

Syksymmällä pantiin Mikolle koko kuorma evästä mukaan, niin paljo, että arveltiin riittävän koko lukukaudeksi, ja Matti kyyditsi hänet lyseokaupunkiin, hankki asunnon erään kauppiaan taloon, toimitti miehen lyseon kirjoihin ja jätti omiin hoteihinsa.

Lukemiseen Mikolta ei juuri nimeksikään aikaa kulunut. Koulussa kun läksyt aina edeltä päin hyvästi valmistettiin, oppi hän ne jo siitä eikä viitsinyt edes kirjojakaan kuljettaa pulpetistaan asuntoonsa. Täten hän sai enimmän aikansa viettää vallan jouten.

Puodin rusina- ja sokurileipä-laatikot erittäin kutkuttivat Mikon suuta. Senpä tähden hän eräänä päivänä kysyi kauppiaalta, eikö saisi joutoaikanaan olla puodissa apumiehenä, ja saikin tuon mieleisensä luvan.

Silloinkos Mikko ilostui! Ja puodissa hän rupesi oleskelemaan niin ahkeraan, että monestikin oli koulusta myöhästyä. Ja varsinkin hän aina tunkeutui punnitsemaan kaikenlaista makeistavaraa, sitähän oli samalla niin helppo pistää kouran täysi taskuun sekä oman suun varalle että koulussa yksitellen myötäväksi. Jos ei näitä tällä keinolla saanut, keksi hän pian toisia. Hän asettui viattoman näköisenä seljin seisomaan jonkun laatikon kohdalle, raotti sitä hiljalleen ja yht'äkkiä, milloin toisten puotimiesten silmä välttyi, kouraisi laatikkoa.

Muuten oli Mikko hyvä kirjoitusmies. Kauppias sen tähden rupesi pitämään häntä apulaisena kirjain pidossa, antaen hänen siirrellä muistikirjasta pääkirjaan velaksi annoksia, ja oli varsin tyytyväinen hänen työhönsä.

Onnistuipa hänelle hyvin koulussakin. Opettajat pian huomasivat hänen taitonsa, kyselivät häneltä, mitä kaikkea hän oli lukenut, ja huomattuaan sen enimmäkseen vastaavan koko ensi luokan kurssia, siirsivät hänet kahden kuukauden kuluttua toiselle luokalle. Tosin hän ei ollut kansakoulussa lukenut kieliä, vaan hyväntahtoiset opettajat yksityisesti kotonaan maksutta luettivat sen, kuin häneltä puuttui.

Joululuvalle päästäessä Mikko jo korotettiin kevätlukukaudeksi senkin toisen luokan ensimmäiseksi mieheksi.

Jo ennen lukukauden loppua oli kauppias kysynyt Mikolta, eikö hän jäisi jouluajaksi kokonaan puotiin, niin saisi kevätlukukaudella häneltä ruoankin, että sitä ei tarvitsisi niin etäältä kotoa vetää.

Tietysti Mikko mielihyvällä otti vastaan sellaisen tarjouksen ja kirjoitti kotiinsa, että oli tarpeeton tulla häntä noutamaan.

Päästyänsä varsinaiseksi puotipojaksi tuli Mikko rohkeammaksikin ja verotti, paitsi makeislaatikkoja, silloin tällöin myöskin rahastoa. Joulun edellä se kävikin helposti, kun ihmisiä kuhisi puodissa kuin markkina-aikaan ja silloin tietysti olisi toisten puotilaisten ollut vaikea pitää häntä silmällä, jos olisivat häntä epäilleetkin, mutta nythän ei vielä kellään ollut siihen aihetta.

Kävipä sitte kaupungin postimestari jouluvierailulla kauppiaassa ja sattui kertomaan, että hän mielellään ottaisi ylimääräisen kirjurin avukseen, kun itse jo oli vanha eikä oikein viitsinyt kirjoitella kaikkia kirjoitettaviansa.

Hänet heti kutsuttiin sisään ja pantiin näytteeksi kirjoittamaan. Käsiala oli kyllin kelvollinen. Lisäksi kauppias vielä näytteli kirjoistaan Mikon tekemiä tilejä, jotka kaikki olivat siistit ja puhtaat.

Oli vielä yksi paha este vastuksena. Miten tulisi mies toimeen postikonttorin työssä, kun postimestarin ei omasta puolestaan kannattanut maksaa palkkaa muuta kuin nimeksi eikä postilaitos alussa maksanut mitään.

Tähänkin sentään keksittiin keino. Kauppias lupasi antaa ruoan ja asunnon, jos Mikko suostui olemaan hänellä konttorityössä, milloin jouti postikonttorista.

Miksipä Mikko sitä ei olisi luvannut. Seuraavana päivänä hän meni rehtorin puheille, joka häntä myöskin kehoitti ottamaan paikkaa, eli ei hänellä ollut halua lukea pitemmälle ja lupasi antaa erotodistuksen vast'edes, milloin sitä tarvittiin.

Näin joutui Vaaran Mikko uudelle uralle, vaan ei siitä mitään kotiinsa ilmoittanut; "ehtiihän tuo", ajatteli hän.

Kauppias vähitellen alkoi luottaa Mikkoon yhä enemmän ja viimein antoi nimessään hänen kuitata ja tuoda postikonttorista myöskin vakuutetut ja sisäänkirjoitetut kirjeet, kuten hän jo ensi päivästä asti oli tuonut vakuuttamattoman postin.

Kerran hänellä niin ikään postikonttorista tullessaan oli taskussa kolme sisäänkirjoitettua kirjettä kauppiaalle tuotavana. Miten hän niitä siinä astuessaan sormillansa näpelöitti, niin tuntuikin yksi olevan auki. Hän heti tempasi sen silmäinsä eteen, ja kas! auki se tosiaankin oli; gummia oli kiinni pannessa liian vähän kostutettu, niin että kuoren kieli oli itsestään auennut, lakkaamatta kun kirje oli. Ja tuosta pilkutti kirjeen välistä kaksikymmenmarkkasen laita.

Jo ojensi Mikko kielensä kostuttaakseen gummia ja pannakseen kirjettä kiinni. "Maltas!" kuiskasi ääni. "Ota ensin rahat pois! Pistä sitte kiinni!"

"Kukapa sen älyää. Onhan kauppiaan kirjeistä ennenkin välistä ollut rahaa poissa."

Ja seteli livahti Mikon taskuun, kuoren reuna sipasi Mikon kieltä ja kirje sulkeutui.

"Entä jos kauppias nyt on kotona, niin huomaa hän kirjeen kosteaksi!" kuului taas ääni. Mutta se oli tuon ensimmäisen äänen kavalaa varoitusta peittämään jälkiä.

"Astuskelenpahan vähän ja huiskuttelen kirjettä, niin pianhan se kuivaa!" miettikin Mikko varoituksen johdosta, ja niin hän myöskin teki.

Sitte hän astui rohkeasti puotikammariin ja antoi postin kauppiaalle, joka tosiaankin oli kotona, kuten Mikon paha henki oli peljännyt.

"Kas, eihän tässä olekaan rahaa, vaikka pitäisi olla kaksikymmentä markkaa!" kummasteli hän.

"Ehkä onkin lähettäjältä jäänyt panematta. Onhan tuota välistä ennenkin tapahtunut", kiirehti Mikko selittämään.

"Eipä tämä mies juuri helposti erehdy. Vaan saattaneehan tuo sentään joskus tapahtua tarkallekin."

Siihen se asia jäi. Sillä kun kauppias kirjoitti kirjeen lähettäjälle, että rahaa ei tullutkaan, vastasi hän kyllä muistelevansa panneensa kirjeesen setelin; mutta koska hän sentään ei muistanut niin tarkkaan, että olisi voinut sen valalla vahvistaa, lähetti hän saman summan uudestaan.

Tämän kepposen jälkeen Mikko ei muutamaan kuukauteen koskenut puodissa eikä konttoreissa mihinkään toisen omaisuuteen. Omatunto tarvitsi aikaa tottuakseen siihenkin, joka jo oli tehty.

Sattuipa sitte kevättalvella varsinainen postin-ekspeditööri tarvitsemaan viikkokaudeksi vapautta, mennäkseen katsomaan heikkona sairastavaa vanhaa isäänsä ja postimestari asetusten mukaan antoikin hänelle virkavapautta kahdeksaksi päiväksi sekä määräsi Mikon siksi ajaksi hoitamaan ekspeditöörin virkaa.

Lähtevän postin hän selvitti sukkelaan ja säännöllisesti. Samoin ensimmäisen tulleenkin postin. Kaikki vakuutettu posti samoin kuin sisäänkirjoitettukin tuli kirjoihin ja sitte kukin kirje, kelle oli menevä.

Postiljoonit selvitellessään vakuuttamatonta kirjekasaa löysivät yhden, jossa oli päällekirjoitus "Mikko Vaaralalle", ja antoivat sen heti hänelle.

"Rakas Veli!" luki hän ja katsahti lopusta nimeä. "Kas vain, hyvinpä Anna Maija onkin oppinut kirjoittamaan. No, johan hän on opetellutkin monta vuotta. Mitäs hän sitte kirjoittaa?"

"Meillä täällä kotona on hyvin ikävät asiat. Me, taikka oikeastaan Janne, vaikka tiesinhän minäkin asian, tulimme ottaneeksi puodista minkä mitäkin pikku tavaraa, ja kauppias niistä otoista vaati Jannelta velkakirjan tässä pari viikkoa sitte. Nyt on hän isältä tinkinyt maksua siitä velasta. Eikä siinä kyllä. Isä toivoo ja on pyytänytkin Jannelta rahaa veronmaksuun, vaikka kyllä minä tarkkaan tiedän hänellä itselläänkin olevan. Niin, miten tästä nyt selvittäneenkään. Arvelin, että ehkä sinä sieltä, kun olet kaupungissa, voisit paremmin hankkia sata markkaa tai vähän runsaammin ja lähettäisit sitte minun taikka vielä paremmin kauppiaan nimeen. Maksaisimmepahan sitte, kuin tässä vähän ehdimme eläytyä ja Janne varmeta työn saantiin. Muuten sotkeutuu kotieloksemme kokonaan. Tiedäthän, että isän näpistä raha ei vähällä heltiä eikä ole hänen silmiinsä katsominen mikään leikin teko. — Pikaista vastausta odottava sisaresi Anua Maija."

"Ahah, vai on isä siellä taas urkkimassa toisten salaisuuksia. Kyllä nyt pitäisi siskoa auttaa pulasta, mutta miten saada rahaa?"

Tätä mietiskellen hän pistäytyi puotiin, seisattui seljin rahalaatikon kohdalle ikään kuin ulos katselemaan, ja vips! yksi seteli livahti hiljaa auki vedetyn laatikon raosta Mikon kouraan.

Puotikammariin palattuansa vilkasi hän saaliisensa ja huomasi sen kaksikymmen-markkaseksi.

"Alkuhan tuossa on," arveli varas, "mutta lisää vielä tarvitaan.
Eiköhän… Niin kyllä sen pitäisi käymän päinsä, jos vain sattuu."

Mietteissään istuskeli hän sen illan ja nukkui yönsä rauhattomasti, nähden unta, miten isänsä ahdisteli sekä häntä että Anna Maijaa salailemisesta ja vilpistelemisestä.

Aamusilla herätessä häntä äköitti isän loppumaton halu pitää kaikkia holhouksen alaisuudessa. Miksi ei kukin muka saanut hoitaa omia asioitaan.

Hän kaivoi arkustansa sievän hopeisen, luuvartisen sinetin, jonka ennen kansakoulussa ollessaan oli muutamilla karamelleilla itselleen narrannut eräältä kumppaniltaan, joka puolestaan oli sen saanut tädiltään, mutta ei voinut sitä itse käyttää, siinä kun oli vallan toiset kirjaimet kuin hänen nimessään.

Oli juuri postin lähtöpäivä. Kauppias kirjoitteli omassa kammarissaan kirjeitä koko kasan, pani muutamiin rahojakin ja lukitsi ne sinetillänsä sekä toi ne konttorihuoneesen Mikolle postiin vietäväksi ja sisäänkirjoitettavaksi.

Vielä ei ollut kiirettä postikonttoriin Hän siis pisti kirjeet taskuunsa ja jatkoi työtään kauppiaan konttorissa. Mutta kun kauppias poistui ottaen nurkasta kepin käteensä, josta Mikko arvasi hänen lähteneen kävelemään, kävi hän kiireesti lukkoamassa kaikki konttorin ovet, jääden itse sisälle.

Kotvasen kuluttua hän läksi astuskelemaan postikonttorille päin järven rannatse ja pysähtyi siihen ikään kuin huviksensa heittelemään kiviä veteen. Yksi niistä välähti niin omituisen kirkkaasti ja muutenkin lentää vikuroitti niin oudosti ilmassa, että onkipojat huudahtivat: "mikäs se sellainen kivi oli!" Vaan Mikko mitään vastaamatta jätti heidät sitä itseksensä arvailemaan.

Päivälliseltä Mikko nousi kesken, valittaen päätänsä kivistävän, ja riensi kirjoittamaan sisarelleen. Saatuansa kirjeen valmiiksi kääri hän sen sisälle rahaa ja päälle puhdasta paperia, sulki kaikki kuoreen ja piirsi siihen sisarensa nimen. Kirjoittipa hän sitte vielä toisenkin kirjeen kotipaikkansa kauppiaalle, pyytäen häntä antamaan mukana olevaa kirjettä Anua Maijalle. Pistettyään sitte kaikki suurempaan kuoreen piirsi hän siihen takanojaisilla kirjaimilla osoitteen ja työnsi iltapäivällä postikonttoriin mennessään kirjeen laatikkoon, että kenenkään ei pitänyt lähtöpaikassa tietämän sen häneltä lähteneen.

Hyvän aikaa meni kaikki entistä menoaan? Mikko, oltuaan muutamia päiviä levoton, alkoi jo nukkua rauhallisesti ja unhottaa koko asiaa. Varsinainen ekspeditööri palasi ja Mikko taas ryhtyi apulaiskirjurin töihin.

Eipä aikaakaan, niin saapui kauppiaalle yht’aikaa kaksi kirjettä, joissa ilmoitettiin hänen lähettämistänsä kirjeistä olleen rahat poissa ja samalla lähetettiin hänelle nähtäväksi kuoret, joiden sinettejä ilmoituksen tekijät eivät tunteneet kauppiaan omiksi.

Vieraat ne olivatkin ja kauppias heti katsoi kirjoistaan, minä päivänä ne oli lähetetty.

Parin päivän kuluttua saapui vielä kaksi samanlaista valituskirjettä ja kauppias huomasi kaikkein neljän koskevan samana päivänä lähetettyjä kirjeitä.

Kauppias ensin epäili Mikkoa ja koetti tutkiakin häntä, mutta turhaan.
Viimein hän ilmoitti asian viskaalille.

Tosin näytti viskaalinkin mielestä olevan syytä epäillä Mikkoa, mutta koska häntä vastaan ei mitään varmaa todistusta ollut, vaan päin vastoin kauppiaankin täytyi todistaa hänestä vain hyvää, jäi asia pitkällisten tutkintojen jälkeen lepäämään, kunnes joku sattuma toisi syyllisen ilmi.

Kauppias, jonka luona Mikko asuskeli, piti puoli pakosta työssään häntä koko juttuajan. Mikko taas malttoikin mieltänsä pitkän ajan, niin että jätti puotilaatikonkin rahat rauhaan eikä koskenut mihinkään vieraasen tavaraan. Kun hän sitä paitsi oli uuttera työssään, alkoi kauppias jälleen luottaa häneen.

Heti ensimmäisen poliisitutkinnon jälkeen oli Mikko kirjoittanut kotiinsa ja silloin vasta kertonut, millä tavalla hän oli joutunut apulaiseksi postikonttoriin, sekä sivumennen ilmoittanut, että häntä nyt epäiltiin rahakirjeiden avaamisesta, vaan vakuuttanut olevansa aivan viaton.

Vaaran isäntä ensin säikähti, vaan tarkemmin ajatellen kuitenkin luuli kerrassaan mahdottomaksi, että hänen poikansa, jota hän oli niin hartaasti ohjannut totuuden tielle, olisi voinut tehdä sellaista. Niinpä hän pian unhottikin koko asian.

Mutta sen sijaan emäntä ja Anna Maija aavistivat pahaa, varsinkin viimemainittu, joka juuri samaan aikaan, kuin tuo varkaus oli tapahtunut, oli veljeltään saanut paljon rahaa. Eivät he sentään kellekään ilmaisseet arvelujansa, eivätpä edes toinen toiselleenkaan. Salaileminenhan olikin heidän tapansa. Kauan he molemmat levottomina itsekseen odottelivat vielä pahempia uutisia, vaan kun niitä ei kuulunut, rauhoittuivat hekin vähitellen.

VI.

Runsas vuosi oli kulunut siitä, kuin vaaralaiset viimeksi Mikolta kirjeen saivat. Sen jälkeen hänestä ei ollut kuulunut hyvää eikä pahaa, niin että isäntä jo alkoi käydä levottomaksi, varsinkin kuin ei Mikko edes ilmoittanut sitäkään, miten tuo juttu päättyi.

Matin pystytellessä juhannuskoivuja rappusten eteen astua tallusteli pienoinen poika pihaan ja ojensi kaukaa kirjettä, sanoen:

Matti katsahti, huomasi kuoresta oudot postimerkit, jätti siihen koivun kallellensa reikään, jonka oli lomalla lyönyt kovaan maahan, ja riensi tupaan, jossa koko muu väki oli kuka missäkin juhlan vastaan oton puuhassa.

"Mistähän tämä lienee, koska sillä kuuluu kiire olevan, ja noin vieraat ovat merkitkin?"

"Avatkoon Liena ja lukekoon!" virkkoi isäntä hätäilemättä, vaan kuitenkin keskeyttäen työnsä, jona tällä kertaa olikin vain leikkikärrien teko lapsille.

"Englannista 10 päivänä kesäkuuta 18.. Rakas Isä ja Rakkaat Omaiseni kaikki!"

Liena jatkoi tämän isännältä ilmi päässeen ihmettelyn ja oudostelun jälkeen:

"Sanon: rakkaat, sillä nyt tosiaankin tunnen, että kaikki te olette minulle sangen rakkaat, vaikka en ansaitsekaan teidän rakkauttanne, minä, kelvoton poikanne! Älkää nyt vain kauhistuko, kun sanon: minä olen pakomatkalla Amerikkaan."

Isännältä kuitenkin, varoituksesta huolimatta, putosi veitsi kädestä. Emäntä synkistyi muodoltaan. Anna Maija vavahti, eikä Liena hetkisen aikaan saanut sanaakaan tulemaan suustansa. Matti seisoi, rohkenematta katsoa kehenkään.

"Niin, pakomatkalla olen," luki viimein Liene edelleen, "mutta jo tällä lyhyellä matkalla olen myrskyn kourissa ehtinyt kylliksi tuntea nykyisen ilman katkeruutta.

"Että kokonaan ette tuomitsisi minua, kerron pakoni syynkin. Ehkäpä se olisi opiksi Anna Maijalle, että hänen lapsistaan ei tulisi minun kaltaisiani."

"Muistatte kaiketi vielä postijutun, johon olin sekautunut, vaikka asia raukesi, kun ei ollut riittävää, todistusta. Minä se kuitenkin olin syyllinen rahain häviämiseen kirjeistä."

"Eihän vain liene juuri niitä rahoja tänne minulle lähettänyt!" virkkoi Anna Maija hämmästyksissään, siten tunnustaen asian, jota oli tähän asti niin tarkkaan salannut kaikilta.

"Lähettikö hän sinulle rahaa!" sanoi isäntä vapisevalla äänellä. "Oh, nyt alan arvata, mistä Janne silloin sai puotivelan maksuun, vieläpä antoi minullekin. Voi minua onnetonta! voi Mikko raukkaa!"

"Mikä raukka hän on; sano varas, niin osuu paremmin paikalleen!" lausui juhlallisesti emäntä.

"Mutta ainoa todistus minua vastaan", kirjoitti Mikko, "olisi ollut eräs vanha sinetti, jolla kauppiaan kirjeet lukitsin jälleen kiini; vaan se makasi salassa järven pohjassa. Tutkinnon päätyttyä määräsi oikeus nuo kirjekuoret pantavaksi seurahuoneen ravintohuoneesen lasikaappiin ja alle kehoituksen kelle hyvänsä niiden tuntijalle ilmoittamaan viskaalille.

"Nyt viime toukokuussa kuulin saman pojan, jolta sen sinetin ennen kansakoulussa sain, tulevan meidän kaupunkiimme puotikirjain hoitajaksi toiselle kauppiaalle. Hän ihan varmaan nyt jo onkin tuntenut sinetit, jos vain on sattunut käymään niitä katsomassa. Minun ei sopinut jäädä sitä odottamaan.

"Ajattelin jo hukuttautua ennen hänen tuloansa. Vaan isäntäni juuri siihen aikaan hankki minulle passin ja lähetti Pietariin tavaran ostoon sekä varusti mukaani 3,000 markkaa, jotka minun olisi pitänyt vaihtaa Pietarissa Venäjän rahaksi.

"Kun nyt tämän tiedätte, ette varmaan suuresti kummastelle, että pankista en markoista ottanutkaan Venäjän, vaan Englannin rahaa, ettekä sitäkään, että nyt olen täällä ja tänä iltana jo matkalla vieläkin etemmäksi.

"Mutta sen sijaan hyvinkin ehkä kummastelette, mikä minut pani varastamaan. Anna Maija kertokoon syyn tähän varkauteeni, jota nyt pakenen. Vaan se ei olekaan ainoa. Kipinästä tuli syttyy. Kotoa minä sain näpistelemisen ja salailemisen ensi alun äidin ja Anna Maijan esimerkistä, ja olen sitä sitte koko kouluaikani vähitellen näin pitkälle jatkanut."

"Antakoon äiti minulle anteeksi tämän syytöksen, niin kuin minäkin hänelle annan anteeksi.

"Katkerasti kadun tekojani ja sydämmestäni soisin, että Jussi-veli säilyisi joutumasta niille teille, joilla minä nyt olen.

"Kahden vaiheella olen ollut, palaanko nyt heti saamaan rangaistustani vai menenkö edelleen. Tuntoni olisi rauhallisempi lähtemään takaisin, vaan eihän tuo rangaistus tuonempanakaan minulta karkaa.

"Jos Jumala, jota tuskin rohkenen Isäksi sanoa, vaan jonka armoon kuitenkin tästä hetkestä tahdon luottaa, jos Hän antaa minulle ansaitsematonta menestystä Amerikassa, suoritan rehellisesti takaisin kaksinkertaisesti joka pennin, mikäli varastelemisiani muistan.

"Älkää minua liian ankarasti tuomitko. Kun Amerikkaan päästyäni ja sieltä jonkin työpaikan löydettyäni kirjoitan osoitteeni, tottahan silloin ilmoitatte, miten siellä kotona jaksatte ja voitteko antaa anteeksi surevalle Mikolle, jolla nyt on varkaan ja kirjevarkaan nimi."

Pitkään aikaan ei kukaan kyennyt mitään virkkamaan. Isännän leuat vapisivat; emäntä istui kalpeana, kuin kuolema olisi kylmin kourin häneen kosketellut, mutta itkemättä; Anna Maija ulisi. Ainoastaan Matti ja Liena näyttivät olevan rauhallisemmat, vaikka kyyneliä heidänkin silmistänsä valui. Ei kukaan ehtinyt ajattelemaan toisensa tilaa eikä tunteita.

"Äiti, mikä sinulla on?" keskeytti Jussi hätäisellä äänellä kolkkoa äänettömyyttä, kun huomasi äitinsä katseen.

Isäntä arvasi Mikon syytöksen sattuneen liian syvälle. Astuen vaimonsa luo ja ottaen häntä kädestä sanoi hän leppeästi:

"Antoihan Mikko sinulle anteeksi ja Isällä tuolla ylhäällä on paljo anteeksi antamasta, jos vain sen uskolla ja luottamuksella omistat."

Silloin emännältä ensin tunkeutui rinnasta syvä huokaus ja sitte alkoivat kyyneleet jokenaan juosta. Hän oli aivan nääntyä itkuunsa.

Omin voimin hän ei jaksanut nousta. Isku oli kuitenkin tullut liian yht'äkkiä ja tehnyt liian syvän haavan. Hän sairastui vuoteen omaksi.

Huomenna kirkkoon lähtiessä seisoi Matilta viistoon jäänyt koivu vielä kallellaan. Isäntä sen käänsi pystyyn ja painoi saappaansa kantapäällä maata ympärille lujempaan.

Isäntä ja Matti ne vain kirkkoon läksivätkin astumalla. Liena ja Anna
Maija sekä Jussi jäivät kotiin lapsia ja sairasta hoitelemaan.

Jumalanpalveluksen jälkeen astui pappi, kun lähtövirsi oli veisattu, uudelleen saarnatuoliin kuulutuksia lukemaan, koska juhannus silloin sattui olemaan sunnuntaipäivänä.

Ensimmäiseksi luki hän erään, jossa kaikkia kehoitettiin ottamaan kiinni ja vangitsemaan olinpaikaltaan poistunutta Mikko Vaaralaa, joka oli epäluulon alainen suljettujen kirjeiden avaamisesta ja niistä rahain ottamisesta sekä sitä paitsi 3,000 markan viemisestä kanssansa.

Tämä oli Vaaran isännälle melkein pahempi isku kuin eilinen kirje. Ilman Matin apua hän tuskin olisi jaksanut paeta pois häntä tähysteleväin ihmisten edestä. Pääsivät he sentään metsäpolulle ja sitä myöten kotiinsa, tapaamatta säälimättömiä katselijoita.

Jo samana iltana saapui nimismies tiedustelemaan Vaarasta, oliko siellä Mikon olinpaikka tiettynä. Isäntä näytti hänelle Mikon kirjeen. Siihen tyytyen poistui kruunun palvelija ja lähetti saamistansa tiedoista kertomuksen asianomaiseen paikkaan.

Muutamien päivien, ehkä viikkokauden kuluttua saapui Jannelta työpaikalta kirje, jossa hän kutsui perhettänsä pois "varkaiden pesästä". Anna Maija totteli, mutta selitteli kotiväelle Jannen vain ikävän tähden tahtovan perhettä luokseen. Niinpä vaaralaiset eivät lähtöä estelleetkään, mutta eivät myöskään aavistaneet lähtijäin sille tiellensä jäävän. Janne näet syksyllä asettui kaupunkiin, kuten Vaaran isäntä alun pitäin oli tahtonut.

Mikon kohtalo ei ollut vaikuttamatta Anna Maijaan; hänestä tuli toimellinen nikkarin matami, johon osaltansa vaikutti myöskin ero isänkodista, sillä eihän kaupungissa enää ollut niin suurta kiusaustakaan tuohon salailemispaheesen.

Kauan sairasti Vaaran emäntä, mutta viimein noustessaan tautivuoteelta olikin hän terve sekä ruumiiltaan että sielultaan, ja sielun parattuapa vasta ruumis olikin ruvennut paranemaan.

Hän niin häpesi entistä käytöstänsä, että pitkään aikaan ei sietänyt salailemisesta puhuttavankaan, ja ryhtyi varsinkin Jussia totuttamaan suoravaisuuteen ja totuuteen, joka hänelle onnistuikin, kun näet Jussi oli tähän asti enimmiten pysynyt Lienan seurassa ja sieltä päin saanut monta hyvää neuvoa ja nuhdetta.

Anna Maijan jouduttua pois kotoa johtui emännälle taas mieleen sisar Mari, joka oli pysynyt unhotuksissa kauan aikaa. Kun hän viime aikoina oli kokonaan lakannut käymästä Vaarassa, lähetti emäntä jo sairaana ollessaan Lienan häntä noutamaan. Siitä pitäin taas Mari kävi usein eikä koskaan lähtenyt tyhjin käsin, vaan ei kuitenkaan saanut mitään enää salaa eikä milloinkaan viimeistä leipää. No, eipä Liena laskenutkaan leipävarastoa niin vähäksi hupenemaan.

Jussin ei ollut mieli tehnyt kouluun, vaan ahkera hän kuitenkin oli lukemaan, ja Liena opetti hänelle, mitä itse taisi. Olipa jo muutama vuosi Vaarassa pidetty sanomalehtiäkin ja niistä Jussi aina ensinnä muista otti selon sekä iltapuhteina kertoeli muulle kotiväelle.

Mikko aikaa myöten suoritti kaikki varastamansa rahat runsaine korkoineen takaisin. Mutta se hänen toivonsa, että hän vielä kerran pääsisi takaisin Suomeen, ei näyttänyt toteutuvan, sillä eipä häntä kuulunut, vaikka hän viime rahakirjettä lähettäessään oli sanonut noin puolen vuoden kuluttua itsekin tulevansa. Vaan siitä kului kaksikin vuotta, eikä mitään tietoa tullut, mikä oli hänellä viipymisen syynä.

Eräänä iltana sitte Jussi, käytyänsä päivällä noutamassa sanomalehdet postikonttorista, luki niistä muun muassa:

"Englannin rannalta on merestä äskettäin löydetty pullo, jonka sisällä ollut, erään raskaslastisen laivan kapteenin jo vuosi sitte tekemä kirjoitus ilmoittaa laivan ruvenneen vuotamaan ja vajonneen kaikkine väestöineen ja matkustajineen, jotka on lueteltu ja joiden joukossa on myöskin ollut eräs monta vuotta Amerikassa oleskellut suomalainen Mikko Vaarala."

Vaaran isännälle herahti kyynel silmään. Kadonneen pojan näkemisen toivo siis oli todella kadonnut.

Toinnuttuaan surun ensi tuskasta virkkoi hän äänellä, jonka soinnusta kuului vakavuutta:

"Ihmeelliset ovat Herran tiet! Sen koston Hän siis oli Mikolle valmistanut. Levätköön hän rauhassa syvässä haudassaan!"

"Niin ihmeelliset ovat tosiaankin Herran tiet!" myönsi emäntäkin, jolle Mikon lankeemus oli tullut nousemiseksi. Ja saman tunnustivat kaikki muutkin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOTIVARKAUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Kotivarkaus

KOTIVARKAUS

I.

II.

III.

IV.

V.

VI.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE