The Project Gutenberg eBook of Aatetoverit, by Max Kretzer

Niin kauvan kuin vielä on kaksi ihmistä, joiden ulkonainen asema on erilainen, niin kauvan tulevat myös Kain ja Abel olemaan.

"Ja minä sanon sinulle, Wilhelm, en ikipäivinä! Sinä olet päässyt hyvinvointiin, olet rakentanut oman pesäsi, mutta minä olen iäti jäänyt retkaleeksi. Silloin on parempi, että vetäydyn tieheni, ennenkuin minulle käy ero vaikeammaksi kuin tänään."

Puhuteltu vaikeni tuokion, vaivuttaen katseensa lattiaan. Hänen rinnastaan pääsi huokaus, sitte vastasi hän hiljaa:

"Jumala sen tiennee, en minä. Kenties sinne missä minunlaiseni ovat: halveksitut ja kurjat, joilla ei ole vaimoa eikä lapsia, ei isää eikä äitiä, ei sisaria eikä veljiä, joilla ei ole kotia, ei isänmaata eivätkä saa mistään tointa. Ja kaikki vain siksi, että heillä on sydäntä rinnassaan köyhyyden kärsimyksiä kohtaan ja he tahtovat nälkäisille hankkia riittävän leivän. Sentähden, jää hyvästi — en saa häiritä elämäsi rauhaa."

Puhuja koetti irrottaa kätensä toisen kädestä, mutta tämä ei sitä hellittänyt, vaan sanoi uudelleen:

"Ei, Gustav, sanon vielä kerran, sinä jäät. Uskotko tosiaankin minusta sellaista, että päästäisin sinut, parhaan entisen koulutoverini, muitta mutkitta menemään, nyt, kun vuosien jälkeen onnellinen sattuma on vienyt meidät yhteen — juuri nyt, kun minulla jotakin on eikä sinulla mitään? Oletko sitte unhottanut, että me ajamme samaa aatetta, pyrimme samaan päämäärään, ihmisten yleisen veljestymisen suureen päämäärään? Oletko unhottanut, että me jo koulussa jaoimme sämpylät keskenämme? — Ei, siitä ei tule mitään, sanon vielä kolmannen kerran: sinä jäät. Kun kerran puolueemme on kirjottanut lippuunsa, ettei kellään ihmisellä ole oikeutta ylellisyyteen niin kauvan kuin joltakin toiselta puuttuu välttämättöminkin, niin jokainen tämän lipun tunnustaja on velvollinen sen mukaan toimimaan. Alottakaamme siis me. Kun vaimoni keittää kahdelle, niin keittää hän kai kolmannellekin. Kun meillä on makuupaikka kahdelle, löytyy kai tilaa sinullekin. Kun meillä on riittänyt pitää aina hyvä juhlapuku tarpeen varalta, niin tuottaa liike kyllä vielä siksi, että voidaan pitää huolta myös vanhan, jälleen löydetyn ystäväni ulkoasusta. Seis siis — kättä päälle vaan, ja menkäämme takaisin taloon: loppu selviää kyllä siellä sisällä. Luulen, että vaimoseni on lopettanut työnsä puutarhassa — oi, häntä en ole vielä lainkaan ajatellut, ja sinä tahtoisit mennä pois häntä näkemättä, oppimatta häntä tuntemaan! — Sitä en ikinä antaisi sinulle anteeksi. Niin, ystävä, minulla on oikea mallivaimo, enkä voi sinulle sanoa, kuinka onnellinen olen ja kuinka tyytyväisinä toisiimme elämme. Tule siis vastustelematta, pienessä lehtimajassa on niin mukava jutella pienen välipalan ja kylmän ryypyn ääressä."

Kaksi miestä, jotka näin keskustelivat, seisoivat kiviportailla yksikerroksisen, siistiltä näyttävän pikkukaupungin talon oven edessä. Kuuman kesäkuun iltapäivän kirkas päiväpaiste lepäsi kadulla, jolla tuskin näkyi yhtään ihmistä. Jokainen arasteli kuumuutta, ja jollei hänen välttämättä täytynyt mennä ulos, tunsi hän itsensä onnelliseksi viileässä asunnossaan. Mihin silmäsikään vastapäätä sijaitsevaan taloriviin, joka lepäsi täydessä auringonvalossa, olivat ikkunaverhot ja käärekaihtimet alaslasketut, ja harvojen kauppapuotien akkunatelttaimet kaartuivat alas niin kauvas seinästä kuin mahdollista. Sieltä näkyi sekatavarakaupan ja maustekauppiaan kilpi; niiden rinnalla sikari- ja tupakkakauppiaan: loitompaa häämötti kangaskaupan näytetilkku, ja seuraavan poikkikadun kulmassa komeili loitolle loistavana, keskelle katukäytävää ulottuvalla, huimaavasti koukertelevalla rautakannattimella jättiläissuuruinen, kullattu leijona, jonka mukaan sen takana sijaitseva majatalo ja ravintola oli saanut nimensä.

Jos taloja tarkasteli lähemmin, täytyi niiden harmooniseen kauneuteen ja suurkaupunkien ylellisen elämän mukavuuksiin tottuneeseen tuntua poroporvarillisen yksinkertaisilta ja kaikkea edistyneempää rakennustaitoa vailla olevilta. Kaikki näytti kuivakiskoiselta, säännöttömältä, vinolta ja kulmikkaalta. Sitä enemmän täytyi pistää silmään rakennuksen, joka, melkein keskellä kaupunkia sijaiten, kolmine uusimpaan tyyliin rakennettuine kerroksineen, pani kuin mikäkin jättiläinen toiset näyttämään kääpiöiltä. Tämän rakennuksen melkein koko pohjakerroksen ikkunat olivat suurista peililasiruuduista, joiden takaa näkyi kaikenlaisia huonekaluja. Kaikilla akkunatelttaimilla ja sisäänkäytävän puoleisella seinällä oli luettavana sama kirjotus: "Franz Ehlertin huonekalukauppa".

Suoraan tämän talon vastapäätä sijaitsi ensiksi mainittu pieni talo. Tämänkin valkeaksi kalkitulle seinälle oli oven yläpuolelle pienin mustin kirjaimin maalattu kirjotus: "Wilhelm Schorn, sorvari ja puuseppä", saattoi lukea siitä jokainen ohikulkija.

Tämä talo oli kaikessa tapauksessa muhkein vertaisistaan. Jollei se ollutkaan suurempi kuin useimmat muut, vaikkei se näistä lainkaan eronnut rakennustavan ajanmukaisuuteen nähden, niin täytyi kuitenkin kävelijän katseen ennen kaikkia muita viivähtää siinä mielihyvällä. Ensimäisen kerroksen neljästä ikkunasta loistivat puhtaaksi pestyjen peilikirkkaiden ikkunain lävitse kauneimmat kukat, joiden näkeminen sai jokaisen rauhallisesti sykkivän sydämen ihastuksesta värähtämään. Ja ikkunain puitteet välkkyivät äskettäin siveltyinä tummanvihreällä, aivan kuin niiden pitäisi muodostaa kukille sopusuhtainen kehys.

Ulko-ovi oli maalattu samalla värillä; paksu messinkinen kääkkä pisti välkkyvänä esiin tummasta pohjasta. Sen oikealla puolella oli pieni puoti, jonka näyteikkunasta ja kohtuullisen korkeasta lasiovesta saattoi nähdä, että vasta nyttemmin oli muuan seinä murrettu, jotta myymälä suurenisi.

Lasioveen oli sisäpuolelle kiinnitetty mitä erilaisimpia kävelykeppejä. Pienessä näyteikkunassa oli sopusuhtaisesti järjestettynä kaikellaisia myytäviä esineitä, jollaisia sorvariliikkeessä tavallisesti on myytävänä: pitkiä ja lyhyitä piippuja kirjavine nauhoineen ja tupsuineen, samaten valkosia ja ruskeita savipiippuja. Niiden vieressä oli merenvaha-imukkeita, yksinkertaisesti ja taitehikkaasti vuoltuja. Ja ikkunan editse juoksevassa nuorassa riippui porsliinisia piipunpesiä, joihin oli maalattu kauniita nais-, metsästys- ja muita kuvia. Kaikenlaisia koruesineitä oli riveissä ja ruoduissa maassa.

Ei tomuhiukkastakaan ollut esineillä havaittavissa, kaikesta tunsi järjestystä rakastavan ihmisen käden. Katu oli pikemmin kaupungin laidalla, mutta varsinaisen liikekaupungin asukkaat torin varrella, kaupunginosassa, jossa suuret, loistavat myymäläholvit sijaitsivat ja missä varakkaimmilla ja ylhäisimmillä oli tapana tehdä ostoksensa — eivät edes hekään voineet mennä sorvaripuodin ohitse heittämättä tarkastavaa, mieltynyttä katsetta näyteikkunaan. Ja milloin ne tarvitsivat joitakin Wilhelm Shcornin tavaroita, silloin saattoi lyödä vetoa sadasta yhtä vastaan, etteivät he kammoksuneet kulkea pitempää taivalta, sillä he tiesivät ostettujen esineiden mukana tuovansa kotiin tietoisuuden siitä, että olivat kohtuullisella hinnalla vaihtaneet lujia tavaroita.

Yksi niistä miehistä, joiden keskustelua kuuntelimme, oli Wilhelm
Schorn, mainitun pikkutalon omistaja; toisen nimi oli Gustav Rassmann.

Schorn oli kolmikymmeninen mies. Soikeahkoilla, hieman kalpeahkoilla kasvoilla oli säännölliset piirteet; lyhyeksi leikattu tummanvaalea täysiparta antoi kasvoille todellisen miehekkään leiman. Vahva, kiharainen tukka peitti pään ja osan korkeata otsaa. Hänen vartalonsa oli tuskin keskikokoista pitempi, hoikka, vaikkakin lujarakenteinen; sentähden näytti hän suuremmalta kuin oikeastaan oli. Hartiat olivat tavallista enemmän koholla, kaula näytti sentähden sisäänpainuneelta, selkä hieman kumaralta. Eri ammattien tehtäväin tuntijat, jotka voivat työmiehen ulkonäöstä kohta päättää, mitä hän tekee, tietävät, että korkeat hartiat johtuvat alituisesta työskentelystä höylä- ja sahauspenkin ääressä — enimmäkseen höylän heilutuksesta. Wilhelm Schorn oli paitsi sorvaamista oppinut muunkin puusepän ammatin ja pikkukaupungissa löytänyt siinä määrin tilaisuutta sen harjottamiseen, että hänellä oli vakituista työtä kahdelle kisällille.

Niinpä oli hänellä naapurilleenkin, huonekalukauppias Franz Ehlertille milloin sitä milloin tätä tehtävää ja oli sentähden tämän kera säännöllisissä liikesuhteissa.

Esiintymisessään oli hän hieman avuton, kuten tavallisesti henkilöt, jotka aina ovat hyväntahtoisia ja ystävällisiä ja sentähden tuntuvat vähän tyhmiltä.

Vaikka Schorn olisi pukeutunut soreimpaankin muotipukuun, ei hän olisi voinut konsanaan kieltää ammattiaan.

Sininen esiliina riippui sittenkin hänen edessään, hengessä näyttäytyi se jokaisen silmiin. Se ei jäänyt pois, vierailipa hän naapuristossa, seisoi puotitiskinsä ääressä tai kenties iltapäivisin pistäytyi hetkiseksi "Kultaiseen leijonaan" lukemaan tuoreimpia pääkaupungin sanomalehtiä.

Hän oli itse sanonut ainaiseksi jääneensä retkaleeksi. Ja ottaen huomioonsa hänen ulkoasunsa tällä kertaa täytyi tunnustaa hänen olevan oikeassa.

Hän näytti rappeutuneelta ja repaleiselta — täydelleen tuuliajolle joutuneelta, kuten henkilö, joka on tottunut paremmissa olosuhteissa elämään ja koettaa vielä kurjuuttansakin pukea eräänlaiseen loistoon.

Mutta vaikka muodinmukainen pystykauluksensa olisi näyttänyt vieläkin likaisemmalta, vaikka hänen sinisilkkisessä kravatissaan olisi ollut tahroja vieläkin enemmän, vaikka hänen kesätakkinsa olisi näyttänyt vieläkin haalistuneemmalta ja enemmän nukkavierulta, hänen housunsa ja hänen saappaansa vieläkin kuluneemmilta ja vahamaisemmilta — olisi häntä nähdessään sentään jokaisen täytynyt olla sitä mieltä, että hän oli mies, jolla oli sivistystä ja älyä ja joka tunsi seuraelämän muodot. Erittäinkin miellytti ja kiinnitti hänen kasvojensa henkevä leima. Kasvoja koristi hyväkasvuinen täysiparta, piirteet olivat hienot, mutta niitä uursivat hurjan intohimon jäljet; lisäksi tulivat vaihtelevat kasvojen ilmeet, jotka antoivat hänen eleilleen jotakin epävakaista.

Jos Rassmannin kasvojen alituisista liikkeistä olisi saanut päättää jotakin hänen sisäisiin tuntoihinsa nähden, niin olisi tullut siihen päätökseen, että hänen rinnassaan täytyi käydä erilaisten tunteiden lakkaamaton vaihtelu, tunteiden, joita hän koetti ulkomaailmalta salata, mutta joka kuvastui hänen kasvoistaan ja silmistään. Rypyt hänen kas voissaan, se seikka, että hänen yhä vielä aukoton tukkansa alkoi harmaantua, tekivät hänet vanhemmaksi kuin hän oli, sillä hän oli vain kaksi vuotta vanhempi kuin Wilhelm Schorn.

Tehtyään viimeisen vaatimuksensa jälleenlöydetylle ystävälleen, tarttui Schorn tämän käsivarteen ja koetti vetää häntä puoleksi hellävaroen, puoleksi väkivetoon mukanaan.

Mutta Rassmann ponnisteli uudelleen vastaan ja silmäili pukuaan. Sitte sanoi hän:

"Mutta en tiedä, rakas ystävä — sinä saat hävetä minun tähteni; ja mitä ajatteleekaan rouvasi, kun näkee minut tässä asussa, minut, jota hän ei lainkaan tunne!"

"Eikö tunne sinua? Jos se on ainoa huolesi, niin silloin ovat kärsimyksesi lopussa. Vaimoni tietää vallan hyvin, kuka Gustav Rassmann on, hän vain ei tähän päivään asti ole miestä nähnyt, vaikka usein on ilmottanut sitä haluavansa. Luuletko sitte, ettemme lue täällä sanomalehtiä emmekä tiedä, mitä tapahtuu ulkona suurissa kaupungeissa, varsinkin pääkaupungissa, jossa kaikki suuret asiat tapahtuvat? Kuinka usein olen kertonutkaan hänelle sinusta, kun sattumalta luimme nimesi jonkin suuren kokouksen kertomuksesta. Sinustahan on tullut koko oppinut, kuten sanotaan, silloin voit kyllä käsittää, kuinka henkeään pidättäen vaimoni kuunteli, kun kerroin että olet ollut kanssani samassa koulussa, joka minun valitettavasti täytyi jättää niin aikaisin; ja että me pääkaupungissa kymmenen vuotta sitte olimme jo parhaat ystävät. Ylipäänsä ajattelee hän samoin kuin mekin, siis — mutta tuolla hän jo on, nyt ei auta mikään rimpuileminen."

Peremmältä puutarhasta tuli oven eteen näkyviin vaalea puku ja heleä ääni vastasi:

Rouva Schorn aikoi juuri astua ulos ovesta, kun hän paitsi miestään huomasi vielä vieraankin olevan tulossa luokseen. Se pidätti hänet, mutta pani hänet uteliaasti silmäilemään valosta puolipimeään esimajaan.

Ja hänen miehensä huusi edelleen iloisen vallattomasti, vetäen
Rassmanin mukanaan:

"Hannaseni, Hannaseni, auta minua, muuten muuttaa hän vielä mielensä ja kääntyy ympäri. Arvaas vain, kenen tuon, minkä rakkaan muuttolinnun, jota toivottavasti emme toistaiseksi päästä pesästämme."

Nyt tuli näkyviin pari lapsenkasvoja, joista toiset kuuluivat hoipertelevalle kiharapäiselle kolmivuotiaalle pojalle ja toiset viisivuotiaalle, mitä suloisimmalle, valkokiharaiselle tytölle. Poika oli kaikesta päättäen juuri ponnistellut vetääkseen perässään raskaasti kuormitettuja pieniä santarattaita, mutta oli siinä onnistunut niin, että nyt makasi maassa pitkin pituuttaan ja osa rattaiden sisällöstä puolialastomilla säärillään. Hän alkoi surkeasti huutaa, pikku siskon auttaessa häntä jälleen nousemaan, muttakun hän älysi pitkäpartaisen vieraan miehen, lakkasi hän heti itkemästä ja hiipi äitinsä taakse, pitäen pelokkaasti kiinni tämän hameesta; tyttönen sillävälin katsoi suurin silmin vieraaseen.

Pieni mäyräkoira, lasten uskollinen leikkitoveri, joka tähän asti oli rauhallisesti maannut päiväpaisteessa, hypähti jalkeille kovasti haukkuen ja yritti hyökätä Rassmannin kimppuun.

"Hiljaa, Ami, tiedä huutia!" sanoi rouva Schorn, mutta elukka, joka muuten totteli jokaista käskyä ja pian tuli tutuksi, ei tänään hyökkäysinnoissaan ottanut talttuakseen. Raivossaan lainkaan asettumatta koetti se tarrata Rassmannin sääreen, ja vasta kun Schorn pontevasti ärähti: "Koetapas — mars matkaasi!" ja huiskasi uhkaavasti kädellään, vetäytyi koira syrjään; mutta murina, jolla se väistymistään säesti, ilmaisi selvään, että se odotti ainoastaan ensi tilaisuutta hyökkäyksensä uudistaakseen.

Schorn, josta elukan vihaisuus oli hullunkurinen, todennäköisesti siksi, että hän harvoin näki Amia tällä tuulella, sanoi nauraen Rassmannille:

"Katsos vain rakkia! Se käyttäytyy aivan kun sinä olisit pahin vihollisemme etkä kotimme tervetullein vieras."

Sitten kääntyi Schorn vaimoonsa, joka, odottamattomasta käynnistä yhä hämillään, seisoi syrjässä vierasta katsellen.

"Hannaseni, tässä hän on — kukas muu kuin Gustav Rassmann, rakas, hyvä Gustavini, hyvän asiamme esitaistelija, jonka ovat Berlinistä karkoittaneet; tuskin oli tie hänet tuonut kaupunkiimme, kun hän tahtoi taas lähteä, sellainen veitikka", — hän, nauroi uudelleen — "aivan kuin sinua ja minua ei täällä olisikaan. Ja tiedätkös, miksei hän tahtonut viivähtää talossamme? Siksi, että hän luulee, ettet sinä tunne häntä — sinäkö et häntä tuntisi sanomalehdistä ja minun kertomuksistani, hahaha — moista puhetta!"

Schorn näytti aivan hullaantuneelta uudistuneesta ilosta ja hyvästä tuulesta. Sitte sanoi hän jälleen:

"Niin — ja tässä, Gustav, on rouvaseni, vaimokultaseni, onneni, kaikkeni. Ja lyökää nyt kättä, tervehtikää toisianne ja tulkaa hyviksi ystäviksi."

"Mutta olinhan melkein unhoittaa — nämä pienokaiset tässä. Willy, Lise, tulkaas tänne ja antakaa setä Rassmannille kättä — Willy, miten muljotatkaan noin, setä Rassmann ei ole mikään musta mies."

Pieni kiharapää, joka yhä vielä piteli kiinni äitinsä hameesta, ei juuri näyttänyt olevan isänsä kera samaa mieltä, sillä hän alkoi jälleen itkeä ja tähysteli ympärinsä etsien mäyräkoiraa, ikäänkuin tämä vastarinnassaan olisi hänen parhain ystävänsä.

Ja ikäänkuin Ami olisi hänet ymmärtänyt, alkoi se uudelleen haukkua ja tuli parilla hyppäyksellä Rassmannin luo.

Mutta Schorn lopetti poikaansa nähden jutun lyhyeen. Hän otti tämän syliinsä ja painoi pitkän suutelon pyöreäposkisen pojan suulle. Se näytti palauttavan Willyn suunnilleen, sillä hän rauhottui ja silmäili pelottomasti pitkäpartaista miestä sinisillä silmillään. Mutta kun tämäkin tahtoi antaa hänelle suutelon, ryöstäytyi hän irti ja peitti kasvonsa isänsä olkapäähän.

"Mikä yllätys", sanoi hän, laskien kätensä Rassmannin käteen. "Oi, mieheni on minulle kertonut niin paljo teistä, ettette ole minulle niin vieras kuin kenties luulette. Olkaa sydämellisesti tervetullut."

"Siinä nyt näet, mitä jo sanoin", puuttui Schorn samassa puheeseen. Sitte pyörähti hän ympärinsä kolmivuotias poikansa käsivarrellaan, kuten mies, joka on erittäin hilpeällä tuulella.

Gustav Rassmann oli kumartanut ystävänsä rouvalle: samassa muisti hän taasen rappeutuneen ulkoasunsa. Hänet valtasi äkillinen häpeän ja epämiellyttävyyden tunne.

Kuinka saattoikaan hän tietää, että hänen aatetoverinsa rouva näytti tuollaiselta!

Rouva Johanna Schorn oli viehättävä rouva. Ainoa vilkaisu riitti huomatakseen Rassmannista, että hänellä uhraavan toimintansa ohella ihmisoikeuden puolustamiseksi riitti aina aikaa myöskin naiskauneuden ihailuun. Ja Berliinissä, hienostuneiden nautintojen ja hillittömän elämän Babelissa, oli hän tottunut antamaan intohimoilleen ja itsekkäisyydelleen täyden vapauden — hän, joka tuomitsi ihmissydämen itsekkäisyyttä.

Kuinka oli Schorn, ulkonäöltään niin yksinkertaisen poroporvarillinen pikkukaupunkilaisen perikuva, saanut tällaisen rouvan?

Kun Rassmann sai ensi vaikutuksensa tästä sirosta ja kuitenkin kukoistavasta valkoverisestä naisesta ja sitten heitti katseen kulmikkaan ja kömpelön ystävänsä kyyristyneeseen selkään, ei hänen mieleensä voinut olla heräämättä tämä kysymys.

Ja kuinka sievästi hän oli puettu! Heleä kesäpuku sopi hänelle moitteettomasti, vyötärö oli solakka ja rinta kuin taltalla veistetty. Lumivalkea kaulus puki kaunista kaulaa oivallisesti ja väljistä hihoista helottivat käsivarret kuin rusottavat alabasterit. Kasvot sitten, hieman aistillinen suu, säännöllisesti muodostunut nenännykerö ja suuret ruskeat silmät! Tämän odottamattoman näyn edessä joutui Rassmann äkkiä hämmennyksiin. Hän näki miehen onnen, kuuli lasten sydämellisen naurun, näki puutarhan kukkasloiston ympärillään ja hänestä tuntui tosiaan kuin hän olisi pienessä paratiisissa. Ja hän kuitenkin oli vain halveksittu olento.

Ja jälleen tunsi hän hunningolle joutuneen ulkoasunsa — selvemmin kuin koskaan tämän naisen vastassa, joka seisoi kuin tuores ruusu hänen edessään!

Hän sammalsi muutamia sanoja pyytäen anteeksi — ettei hän "juuri näyttänyt parhaimmalta", ja niin edelleen; Schorn keskeytti hänet kohta:

"Lörpötystä — kylliksi siitä jo, Gustav! Ikäänkuin vaimoni ei ajattelisi samoin kuin sinä ja minä. Sinä olet hyvän asiamme marttyyri, ja kuka sinut on tehnyt siksi? Ei kukaan muu kuin vastustajamme. Mutta meidän keskuudessamme olkoon tunnussanana: 'Yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta. Mikä minun on, on myös sinun.’ Ja silleen jääköön. Etkö sinäkin ole sitä mieltä Hannaseni?"

"Sentähden, Gustav, lyö kättä kanssani ja vielä kerran vaimonikin kanssa. Ja kuten nyt teemme sinulle pyhän lupauksen, että pidämme sinua parhaana ystävänämme luonamme parempiin päiviin saakka, niin tee myös meille mieliksi ja jätä kaikki toimeentulon huolet toistaiseksi mielestäsi. Aika tuo neuvoja — ja sanon sinulle, että se päivä on koittava, jolloin meidän aatteemme toteutuvat ja rehellinen työ pääsee oikeuteensa. Oi, jos voisin, tahtoisin mielelläni kuolla tehdäkseni kaikki ihmiset onnelliseksi, ja minä puolestani toivon itselleni vain sen verran, että voin vaimoni ja lasteni kera elää tyytyväisenä; mitäs siitä vaikkapa minun täytyisi tehdä työtä enemmänkin kuin nykyisin teen; juuri työstä, näetkö, saan siunauksen maailmassa. — Kättä siis, eikä sanaakaan enempää."

Schorn oli puhunut jommoisellakin innostuksella; huomasi jokaisesta sanasta, että niillä tarkoitettiin totta.

"Mutta nyt joutuin, Hannaseni, anna tytön huolehtia kahvista, meidän kai on paras jäädä lehtimajaan. Käske noutaa myös leivoksia äläkä unhota kisällejä. Tänään on juhlapäivä, sentähden en enää liikautakaan kättäni. Meillä on yllinkyllin puhuttavaa."

Ja rouva Schorn riensi taloon taluttaen Liisaa kädestä, jollaikaa nuori mestari, poika yhä käsivarrellaan, istuutui ystävänsä kera varjoisaan lehtimajaan.

Vielä illan tullen istuivat he siellä ja keskustelivat kaikenlaisista asioista ja tuumista. Rouva Schorn kuunteli äänetönnä miesten keskustelua, heittäen vain silloin tällöin sanan väliin. Mutta kun hän kohotti katseensa, lepäsivät Rassmannin silmät yhä hänen kasvoillaan.

Myöhään viedessään ystäväänsä makuulle ei Schorn voinut olla kysäsemättä:

"Niin, jokainen sanoo samaa. Ei, sinun on vain päästävä tietämään kuinka viisas hän on. Hän oli mestarivainajani ainoa tytär ja tämä talo hänen isänsä tämän eläessä. Olen tosiaan onnellinen ja tyytyväinen — nuku makeasti, hyvää yötä. Jumala varjelkoon sinua kattoni alla."

Schorn oli sosiaalidemokraatti ruumiineen ja sieluineen. Jokainen kaupunkilainen tiesi sen. Toiset sanoivat häntä uneksijaksi, toiset kohauttivat olkapäitään, jos heidän mieltään kysyttiin, ja vaikenivat mieluummin, ennenkuin rupesivat arvostelemaan miestä, joka vuosien kuluessa oli osannut saavuttaa heidän kunnioituksensa. Niin, Schornia kunnioitti jokainen, joka hänet tunsi.

Hän täytti kansalaisvelvollisuutensa kuin jokainen muukin tunnollinen kansalainen: hän maksoi veronsa suurimmalla säntillisyydellä, hän koetti voimiensa mukaan edistää kunnan yhteistä hyvää. Hän ei koskaan jäänyt kenellekään velkaa, oli ahkera, kelpo työmies; hän rakasti vaimoaan ja lapsiaan, hän huolehti heidän puolestaan aamusta iltaan ja tuli siten perheenisän ihanteeksi; hän oli kohtelias jokaista kohtaan eikä siinä suhteessa tehnyt eroa köyhän ja rikkaan välillä — yhä oli hän sama vaatimaton ja aulis ihminen. Hän eli hiljaa kotioloissaan ja taitti siten jokaiselta juorulta kärjen jo edeltäpäin. Jos hänellä oli kadehtijoita, niin olivat he sellaisia hyvässä mielessä, eivät kadehtineet häntä hänen huolettoman elämänsä, vaan hänen vaatimattoman vaimonsa, hänen onnensa tähden. Hänen teoksiaan kysyttiin, hänen vakavia hintojaan pidettiin arvossa, verkkaan, mutta varmaan versoi hänen hyvinvointinsa.

Lauvantai oli ainoa päivä viikossa, jona Schorn iltaisin palkat maksettuaan näyttäytyi "Kultaisen leijonan" tarjoiluhuoneessa. Hän teki sen vain mieliksi kisälleilleen, jotka ajattelivat samoin kuin hänkin. Työhuoneessa keskusteli hän heidän kanssaan sosialismin suurista päämääristä, sikäli kuin hän miesten kanssa voi ymmärtäväisesti keskustella. Mutta niin pian kuin hän läksi kotoaan ja oli porvarien seurassa, oli Schorn mies, joka esiintyi täysin puolueettomana. Politiikasta ei hän puhunut puolta sanaakaan, sosiaaliset kysymykset näyttivät hänelle olevan sivuasioita. Mutta säännöllisesti sai puoluerahasto häneltä kannatuksensa, ja myötätuntoisella ymmärryksellä seurasi nuori mestari puolueensa salaista järjestymistä.

"Oi, jos voisin, tahtoisin mielelläni kuolla tehdäkseni kaikki ihmiset onnellisiksi", oli hän sanonut Rassmannille, ja näillä sanoilla hän oli sanonut korkeimman mitä hänellä oli sanottavaa.

Kaikessa onnessaan ja tyytyväisyydessään puuttui häneltä ainoastaan yhtä: ystävää, todellista ystävää. Vaikkakin hänen vaimonsa oli hänen kanssaan yhtä sielultaan ja mieleltään, oli hän rajotetussa vaikutuspiirissään usein kaivannut miestä, jonka henki olisi voinut häntä elähyttää, joka olisi yleisinhimillisistä harrastuksista ajatellut samoin kuin hänkin, joka siinä puolipimeässä, jossa hän ajatuksineen haparoi, olisi ollut hänen uskollisena saattajanaan, samaan päämäärään pyrkivänä johtajanaan.

Tämän miehen, joka oli saanut nimen puoluejohtajana, joka vuosikaudet oli seissyt keskellä taistelua maailman hyvyyksistä, jota kohden kerran olivat innostuneina kohonneet tuhannet känsäiset työläisnyrkit — hänen kanssaan saisi hän nyt asua saman katon alla, hänen kanssaan puhua, vaihtaa ajatuksiaan, pitää hänet aivan yksinään.

Nämä näköalat säteilivät kultaisessa päiväpaisteessa Schornin silmiin; tämä vain oli enää puuttunut hänen elämässään.

Oi, hän oli nyt tosiaan onnellinen, tämä uneksija sinisine esiliinoineen! Hän voi tuskin odottaa seuraavaa päivää, joka uudestaan vahvistaisi hänen tulevaisuuden toiveensa. Yöllä voi hän tuskin nukkua — niin paljo oli hänellä ajattelemista toverinsa menestyksestä.

Gustaf Rassmannin täytyi ennen kaikkea saada uusi puku. Anivarhain oli Wilhelm Schorn jo ystävänsä kamarissa. Hän oli ensin ajatellut omaa parasta pukuaan, mutta Rassmann oli lihavahko ja Schorn solakka rakenteeltaan. Ja sitte tehdä hänelle sellainen tarjous? Ei — Schorn oli vähällä itsekseen punehtua.

Käynti kaupungin kauppapuodeissa teki Rassmannista jälleen yhdellä iskulla esiintymiskelpoisen miehen.

"Sinä olet sentään muhkea mies, Gustav; Hannaseni sinua tuskin enää tunteekaan."

Niin, Rassmann oli jälleen muhkea mies. Peili vaatekaupan pukeutumishuoneessa oli sen sanonut hänelle kohta, kun hän oli vaihtanut vanhan ihmisensä uuteen.

Kulettiin paitakaupan, hatuntekijän ja viimeksi jalkineliikkeen ohitse. Joka kerta poikettiin sisälle. Wilhelm Schorn, jota kaikkialla tervehdittiin ystävällisesti, tarttui taskuunsa ja pani kirkkaat taalarit pöytään.

Kun he olivat ulkona jälleen, paketit kainaloissa, katsoi Gustav Rassmann olevan syytä tarttua seuralaisensa käteen ja alkaa puheen sanalla "kiitos". Schorn näytti yhä tyytyväisemmältä ja sanoi yksinkertaisesti:

"Tee minulle mieliksi, äläkä puhu siitä. Mikä on minun, se on sinun.
Silleen jääköön."

Rassman vaikeni ja näytti hieman tyytymättömältä. Povessaan tuntui hänestä kuitenkin rajattoman hyvältä.

Heidän tullessa yhä lähemmäksi asuntoaan, seurasivat heitä ruutujen takaa uteliaat katseet. Samoin kadulla kulkijatkin pysähtyivät katselemaan heidän jälkeensä.

Schorn ajatteli kohta erästä vakavaa asiaa ja häntä alkoi ensi kertaa arveluttaa.

Jokaisella pikku paikkakunnalla on sananlasku rakkaiden lähimmäisten uteliaisuudesta järjestelmällisesti käytännössä.

Suurkaupungissa saattavat ihmiset vuodet pitkään kulkea saman eteisen kautta asuntoihinsa ilman että molemminpuolinen mielenkiinto ulottuu pitemmälle kuin nimeen, säätyyn ja pinnalliseen tuttavuuteen. Tervehditään toisiaan, koskei tahdota rikkoa kohteliaisuuden vaatimusta vastaan; siten ovat naapurivelvollisuudet täytetyt. Ei tiedetä, kuka menee naapurin perheeseen tai sieltä tulee, eikä siitä välitetäkään. Ensi kerroksen vuokraaja ei usein tiedä, kuka toisessa asuu, ja ihmettelee vihdoin hyvät ajat kun naapurina on vanha tuttava. Ollaan niin varovaisia kuin mahdollista, ei mennä ketään liian lähelle, mutta sentähden vaaditaan samaa naapureiltakin oikealla ja vasemmalla. Jokaisella on aikaa ajatella ainoastaan omia asioitaan.

Kaikki outo pistää silmään ja pysyy kauvan mielessä. Ei tyydytä ottamaan asioita sellaisina kuin ne ovat; pidetään velvollisuutenaan ottaa hartaimmasti osaa jokaiseen tavattomampaan tapaukseen, vaikkapa se koskisi katkerinta vihamiestäkin, ja pistää jalosukuinen nenänsä jokaiseen kattilaan rakkaiden lähimmäisten liedellä.

Jokaisessa vieraassa, joka kenen tahansa luo asettuu, pelkäävät he porvarillisen rauhansa häiritsijää ainakin niin kauvan, kun he ovat kaikkien kahvikekkerisääntöjen mukaan panneet hänen sukunsa pataluhaksi aina seitsemänteentoista polveen.

Jo seuraavan päivän aamupuolella kerrottiin koko naapuristossa:
"Schornille on tullut vieraita Berliinistä."

Tyttö, joka palveli nuorella mestarilla, eräs kuusitoistavuotias orpolapsi, oli uutisen ensiksi kertonut aamulla leipurissa. Leipurimestarin rouva oli vienyt uutisen sekatavarakauppaan, ja mitä rouva siellä tiesi, sen tiesi koko kaupunki.

Schorn ajatteli tätä naapurien uteliaisuutta ja asetti sen yhteyteen ystävänsä tulevaisuuden kera. Rassmann oli nimeltä tunnettu innokkaana agitaattorina, hän kuului pääkaupungista karkotettuihin; ja jollei hieman huoleton poliisi olisikaan puuttunut hänen oleskeluunsa täällä — kunnialliset poroporvarit seuraisivat häntä askel askeleelta, nähdäkseen "vaarallisen ihmisen" kasvoista kasvoihin. Schornin puoti ei tyhjentyisi pitkiin päiviin, tunkeilevat vieraat ostaisivat kentiesi jotakin viidelläkolmatta pennillä, mutta samasta hinnasta olisi heille vastattava sata kysymystä. Ei — niin ei saanut olla, Rassmannin täytyi saada elää levossa ja rauhassa.

Hänen ystävänsä ja yhä uudestaan hänen ystävänsä! Oli jotakin aivan liikuttavaa siinä tavassa, jolla nuori käsityöläinen osoitti kunnioitustaan häntä etevämmälle hengelle: jokaisella eleellä, joka sanalla, joka menettelytavalla.

"Kuules, rakas Gustav", sanoi hän äkkiä, ennenkuin he olivat vielä saapuneet kotiin: "minun täytyy sinut ilmottaa poliisille. Eikö sinulla ole veli, joka on kauppias ja nimeltään Anton?"

"Sepä oivallista", jatkoi Schorn, "silloin saat käydä hänestä. On parempi niin. Silloin olet vapaa ikävyyksistä. Poliisi tuntee minut — he uskovat minun sanaani. Sanomme yksinkertaisesti, että vierailet täällä toistaiseksi katsellen tilaisuutta jäädäksesi tänne kokonaan."

"Pelkäätkö huonossa huudossa olevaa agitaattoria majottaa kattosi alle?
Silloinhan on vielä aika toteuttaa eilinen aikeeni."

Hän heitti pikaisen syrjäsilmäyksen Schorniin: tämä puuttui, peläten että ystävänsä ymmärtäisi häntä väärin, jälleen puheeseen:

"Mutta Gustav, mitä ajattelet minusta! Tämä käsi, joka sinut on toivottanut tervetulleeksi, kuivuu ennen kuin sallii taivuttaa hiuskarvaasikaan kattoni alla. Tarkotan sinun hyvääsi. Tahdon pitää sinut oikein kauvan. Mutta sinä et tunne uteliaisuutta pikkukaupungissa. Emmekö saavutakin enemmän, jos näytämme viattomilta? Sinun pitämiseen luonani olen velvollinen puolueen tähden. Ja sitä oikeutta en tahdo menettää", lisäsi hän hymyillen.

"Olet ymmärtäväisempi kun minä. On tuleva aika, jolloin voin sinulle palkita sen mitä nyt minulle teet."

"Tiedätkös", sanoi hän, "kuinkahan olisi, jos antaisimme sinun ihmisten silmissä käydä liiketoveristani? Voisit silloin monta kertaa huolehtia minun puolestani ja saisit samalla tilaisuuden oppia tuntemaan ihmisiä lähemmin. Huonekalukauppias Ehlert vastapäätä on luvannut minulle työtä enemmän kuin ennen; aion ottaa vielä pari kisälliä. Voisit ottaa puusepäntyön johtaaksesi — sellaiseen oppii pian. Sinä olet oivallinen näöltäsi ja ymmärrät puhua. Siten saat samalla lujan pohjan jalkojesi alla ja sinusta tulee riippumaton mies."

Hän oli sanonut tämän puoleksi leikillä, ei kai itsekään ajatellut sitä tosissaan; sitten naurahti hän vanhaan sydämelliseen tapaansa tälle "hullulle tuumalle, jolla saattoi sivellä hunajaa ihmisten suun ympärille."

Schornilla oli valmiina tuhansia tuumia, kuinka hän tekisi ystävänsä elämän miellyttäväksi. Lopulta ei hän tiennyt itsekään mikä olisi parasta.

Mutta Rassmannia näytti tämä tuuma miellyttävän. Täytyihän hänen toki tehdä jotakin ystäväänsä auttaakseen; juuri tämän rouvan tähden tunsi hän itsensä velvoitetuksi — hänen, jonka hän olisi tahtonut säästää näkemästä rappeutunutta ulkoasuaan, vaikka hänen olisi täytynyt antaa kymmenen vuotta elämästään!

"Olen jo ajatellut, kuinka voisin olla sinulle hyödyksi, ja suoraan sanoen miellyttää aatteesi minua suuresti. Lopultakin opettelen minä vielä puusepän ammatin", päätti hän itse-ivalla.

Ja Schorn, joka tuumansa oli vain sentähden esittänyt leikillään, ettei hän uskaltanut ajatellakaan hemmotellulle ja sivistyneelle ystävälleen jotakin tehtävää omassa liikkeessään, tervehti ilolla Rassmannin suostumusta. Hän sanoi vilpittömästi:

"Kas niin, niinhän on kaikki selvillä. Olemmepa siten ansainneet hyvän aamiaisen. Hannaseni odottaa kai meitä. Tosiaan, tuolla hän jo seisoo puodin ovella ja viittoo meitä kohden."

Rouva Schorn näytti tänään vielä viehättävämmältä kuin edellisenä päivänä. Rassmannin ainakin täytyi niin tuumia itsekseen. Mitä useammin hän nuorta rouvaa katseli, sitä paremmin tämä häntä miellytti — kuten ihmeen ihana kuvapatsas, jossa joka kerta katsellessaan huomaa uutta suloa.

Nuorella mestarinrouvalla oli kylliksi hienotunteisuutta ollakseen huomaamatta muutosta uuden kotiystävänsä ulkoasussa. Hän ei ollut tätä aamulla vielä nähnyt, hänen tervehdyksensä oli sentähden erittäin sydämellinen. Rassmann kuvitteli aivan, että rouva oli ilmeisesti ilostunut hänet nähdessään.

Hän nousi ylös huoneeseensa ja pukeutui. Kaikki sopi oivallisesti. Kun hän sitten neljännestunnin jälkeen astui aivan ujoilematta vierassaliin, heittäen katseen suureen peiliin kaapin päällä, myhäili hän omalle kuvalleen ja kumarsi sille. Siten oli hän saanut takaisin hyvän humorinsa, vanhan humorinsa niiltä päiviltä, jolloin oli palkattuna agitaattorina. Viime aikoina olikin tämä humori hukkunut kaikenlaisiin puutteihin, tyytymättömyyteen itseään kohtaan ja salaiseen raivoon tovereita vastaan, jotka olivat hänet hylänneet ja kehottaneet "itse auttamaan itseään".

Tosiaan, ken hänet eilen oli nähnyt kyyristyneenä neljännen luokan rautatievaunun nurkkaan äännetönnä hautomassa omia tuumiaan, epävakainen katse täynnä vihaa ja halveksumista kaikkea kohtaan ympärillään, ja nyt olisi nähnyt hänet jälleen edessään moitteettomassa puvussa, peilikirkkaista saappaista muodinmukaisimpaan kravattiin ja siististi kammattuun tukkaan saakka — hänellä olisi ollut silmiensä edessä elävä kuva aiheesta: "Kadotettu ja pelastettu sielu". Malli oli kyllä jäänyt samaksi, ainoastaan toisella tuulella ja toisessa puvussa.

Mitä kaikkia voikaan neljässäkolmatta tunnissa muuttua ihmisen elämässä! Suuri tahto, jota kohtaloksi kutsutaan, on pyörähtänyt kerran ympärinsä, ja ken seisoi ylhäällä, makaa alhaalla käsiään väännellen, ja ken makasi alhaalla puoleksi muserrettuna, hänet temmataan jälleen ylös ja toitottaa hän täysin keuhkoin torveen.

Tätä kohtalon käännettä ajatteli Rassmann filosofisella välinpitämättömyydellä palatessaan vielä kerran huoneeseensa. Lattialta sattuivat hänen silmiinsä vanhat vaatteensa: kuluneet housut ja ompeleistaan ratkennut takki. Niin musta kuin kangas oli, niin mustana irvisteli hänelle kurjuus näistä vanhan Gustav Rassmannin jätteistä. Hänestä oli kuin näkisi omien kasvojensa pilkistävän esiin tästä tummasta kasasta — menneiden päivien kasvot, epätoivon ja turvattomuuden ilmeineen.

Kovalla potkauksella singotti hän nämä kurjuutensa todistajat kauvas luotaan, aina huoneen pimeimpään nurkkaan, ikäänkuin siten osottaakseen inhoaan, jota niiden näkeminen hänessä herätti.

Schorn ei ollut pitkiin aikoihin nauranut niin paljon kuin tänään.
Monet kerrat taputteli hän Rassmannia olalle ja sanoi:

"Kas niin, sellaisena miellytät minua, tämä on sinulta enää puuttunut, jotta pakolaisuutesi kävisi sinulle keveäksi. Muun teemme kyllä me, eikö totta, Hannaseni?"

"Oi kyllä, minä ainakin koetan tehdä parhaani, jottei herra Rassmann pienessä pesässämme tulisi alakuloiseksi eikä saisi koti-ikävää pääkaupunkiin."

Rouva puhui niin soinnukkaasti ja sanansa valiten, että Rassmannin täytyi jälleen vertailla aviopuolisoita toisiinsa.

"Eikö totta, sinä ihmettelet, kuinka hienosti hän puhuu ja ymmärtää kaiken mitä sanot. — Niin, niin, hän ei ole tuhma. Hän on käynyt hyvän koulun, siitä ovat hänen vanhempansa pitäneet huolen."

Jäätyään aamiaisen jälkeen Rassmannin kera kahdenkesken, tarttui hän taskuunsa, otti sieltä parisen taaleria ja sanoi:

"Tässä, Gustav, ota tämä toistaiseksi pieniä menoja varten. Minä tiedän, että olet tottunut toiseen elämään kuin me puolipöperöt pikkuporvarit. Katsele kaupunkia ja mene pariksi tunniksi 'Kultaiseen leijonaan'; siellä löydät tuoreimmat lehdet. Lue ne tarkoin ja kerro sitte minulle mitä puolueestamme kirjotetaan. Minä olen nyt jo saanut aamunaukkuni, minun täytyy mennä työhön."

Ja painaessaan rahat toverinsa käteen lisäsi hän vielä hyväntahtoisesti kehottaen:

"Älä vain myöhästy päivälliseltä! Syömme kahdentoista aikaan; Hanna voisi panna pahakseen, jos myöhästyisit."

Hän kiitti tosin, mutta se kuului siltä kuin olisi Schorn siihen puoleksi velvollinen.

III

"Maiset onnenlahjat ovat yleensä sangen epätasaisesti jaetut. Ne, joissa olisi miestä nostamaan maailman pois saranoiltaan, eivät tiedä mihinkä päänsä kallistaa, ja ontot päät lepäävät pehmeillä tyynyillä. Toiset naulitaan ristiin ja näkevät paratiisin vain etäältä häämöttävän, ja toiset kävelevät ja siellä poimivat kultaisia hedelmiä. Toiset kylvävät aina, eivätkä koskaan niitä, toisilla on aina sato kypsänä heidän koskaan kylvämättä."

Tällainen oli Rassmannin elämänkatsomus. Hänessä olivat syynsä, jotka veivät hänen olemassaolonsa ristiriitoihin ja tekivät hänen periaatteelliseksi pessimistiksi.

Mutta tämä oli vaarallisin kaikista elämänkatsomuksista, sillä siihen sisältyi kommunismin evankeliumi, jonka kannattaja ja puoltaja Rassmann oli — vielä vaarallisempi ja harkitun julma sentähden, että se pani yhdenvertaisuusapostolin tekemään pelottavan vertailun: hänen oman hurjan elämän-asemansa ja Schornin, hänen herkkäuskoisen toverinsa onnen välillä.

Tämä oli leikkaus lihaan, joka näytti ammottavalta. Haavoja ei vielä polttanut, mutta eräänä päivänä alkoivat ne vuotaa verta.

"Sinä olet päässyt hyvinvointiin, olet rakentanut pesäsi, ja minä olen iäksi jäänyt retkaleeksi", — ja se että Rassmann tunsi tämän totuuden, se teki sen kaksinkerroin alastomaksi ja rumaksi.

"Kellään ei ole oikeutta ylellisyyteen, kun lähimäiseltä puuttuu tarpeellisinkin." Miksi täytyi Schornin, työteliään, yksinkertaisen Schornin, jo heti ensi päivänä muistaa tämä pelottava lause? — Hänen, joka sentään joka sunnuntai pani kukon pataan ja jolla oli talo ja tavaraa!

Rassmann oli köyhimys sanan varsinaisessa merkityksessä: hän joutui taakaksi, ystävänsä taakaksi — mutta hän ei hävennyt, sillä "mikä on minun, se on sinun!"

Kävi niin, kuten Schorn oli tahtonut. Rassmann söi hänen kanssaan samassa pöydässä, makasi hänen kanssaan saman katon alla, ystävänsä vaatetti hänet: Schorn oli tehnyt hänet ryysyläisestä siistiksi mieheksi. Schorn teki hänelle vielä enemmänkin: antoi hänelle päivittäiset taskurahat.

Suuri toveri meni säännöllisesti aamupäivisin mestarin kera aamunaukulle "Kultaiseen leijonaan"; kun viimeksi mainittu puolen tunnin kuluttua palasi sieltä jokapäiväiseen työhönsä, silloin jäi toinen vielä istumaan ja tilasi uuden lasin, sillä hänen piti lukea tarkoin lehdet, olla aina "au fait" politiikasta ja sosiaalisista kysymyksistä, kuten hänellä oli tapana sanoa ja kuten Schorn sen kertasi päivästä päivään rouvalleen. Tämä "au fait" miellytti nuorta mestaria aivan erityisesti. Se kuului niin ylhäiseltä ja tehosi häneen kuten kaikki mikä tuli tämän "etevän hengen" suusta. Illan tullen sitte alkoivat Schornille kosteikot hänen päivittäisen, rasittavan työnsä erämaassa. Sorvauspenkin surinassa höylän suhahtelussa ajatteli hän näitä virkistyksen hetkiä ja seurasi työhuoneen seinäkellon viisareita.

Suuri oli hänen nautintonsa, kun hän kuuli sitte Rassmannin puhuvan "suuresta päämäärästä!" Tämä ymmärsi kaiken purkaa sujuvaan sanatulvaan, selittää asian muutamilla sanoilla, jottei Schorn, usein pala suussaan, voinut olla sanomatta:

"Ollapa parisen sataa sinunlaisiasi ja sitte puhevapaus maassa — luulen, että silloin olisi toisin asiamme laita."

Samalla hän taputti vierastaan olalle, joten hän aina vahvisti sanansa ja joka jo oli tullut tavaksi.

Rassmann torjui ylistyksen sorealla kädenliikkeellä, vuoli tulitikusta itselleen hammastikun ja alkoi puhua puolueen johdosta.

Hän puhui vakuuttavalla äänellä ja kertoi, mitä painavia sanoja hänellä oli puoluejohdossa sanottavana — hänellä, joka kuitenkin sisimmässään toivoi koko sosiaalidemokraattisen puolueen johtosakin alimpaan helvettiin, koska tämä eräänä päivänä unhotti, miltä täytyi tuntua palkatusta agitaattorista, joka tähän asti oli saanut kuusikymmentä taaleria kuukausittain ja kolme taaleria päivittäin matkarahoiksi, ja jolta eräänä päivänä oli koko ihanuus mennyttä, koska julkisten kokousten kieltämisen jälkeen oli puoluerahastossa tapahtunut kirottu vähentyminen.

Tosiaan, päämajan herrat tiesivät, missä olivat ja surivat ensin omasta parhaastaan. Hän oli tehnyt tehtävänsä, hän sai mennä! Ja niin kävi sadoille muillekin. Mutta hän oli kerran lukeva lakia — hän tahtoi näiltä naamioiduilta porvareilta reväistä heidän naamionsa köyhien ja kurjien, nälkäisten ja puutteellisten nimessä!

Berliinissä oli hän kerran sanonut: "Tulee aika, jolloin ryysyköyhälistö elää ja tekee tilin sivistyneen luokan kera."

Tämä oli hänen salainen tunnussanansa. Hän uneksi salaisesta julistuksesta työläisille, aikoen yhdellä iskulla tuhota nykyisen johdon auktoriteetin. —

Hänen ihanteensa oli vallankumous, julkinen, verinen vallankumous, joka yksin saattoi viedä kommunistiseen ihannetilaan. Mullistus oli suorin tie siihen, kaikki muu oli hänen mielestään pahasta. Jos jo omaisuus oli varkautta, kun kerran puolue oli sen julkisesti kirjottanut lippuunsa, silloin suoraa tietä päämäärään, sillä suorin tie on paras!

Ja kaikkiin näihin tuumiin yhtyi Schorn itsetiedottomasti. Rassmann oli hänestä mies, joka kykeni kommunismin muuttamaan teoriasta todellisuudeksi.

"Tarkotamme oikeastaan tätä"… "Aiomme tehdä tätä ja tätä"… "Aiomme jonkun aikaa olla vaiti, ettei meistä mitään kuulla, ja sitte tehdä sen ja sen tepposen" j.n.e.

Tämän "me" kuuli Schorn mielellään ystävänsä huulilta, sillä siitä puhui puolueen suurten henkien kaikkea käsittävä tahto, suurten henkien, joita kohtaan hän tunsi sanomatonta kunnioitusta.

Hän tuli silloin joka kerta niin hyvälle tuulelle, että hän ensi tilaisuudessa vei Rassmannin syrjään ja kysyi: "Tarvitsetko rahaa?" Kun toveri teki silloin eleen, joka ei näyttänyt kieltävältä eikä myöntävältä, silloin tiesi Schorn kylliksi. Hän oli pistänyt kätensä taskuunsa ja huomannut, että hänellä sattui olemaan vain pientä rahaa. "Odotas hetkinen", sanoi hän ja meni kiireimmittäin kassalleen palatakseen takaisin suurempien rahojen kera. Eihän hän toki voinut martyyrille tarjota paria groschenia! Samalla katsoi hän ympärilleen, huomasiko hänen vaimonsa mitään. Olihan hän herra talossa, saattoi tehdä mitä tahtoi, mutta olisihan sentään Rassmannista ollut epämiellyttävää, jos kolmas henkilö olisi tiennyt hänen riippuvaisuudestaan.

Kerran kysyi Schorn vaimoltaan: "No, Hannaseni, miten ystävämme sinua miellyttää?"

"Hän on kelpo mies, niin huomaavainen ja aulis. Ja hänellä kai on hyvä sydän, koska hän puoltaa köyhien oikeutta ja kärsii kaiken mielipiteidensä tähden. Luulen, että sinulla on tosiaan hänessä ystävä."

Schornista oli yhä miellyttävämpää, kun hänen vaimonsa arvostelu
Rassmannista kävi hänen omansa kanssa yhteen.

Naiset arvostelevat usein miehiä sen huomaavaisuuden mukaan, jonka heiltä saavat osakseen. Olihan nuori mestarin rouva sanonut itsekin, että Rassmann oli huomaavainen ja aulis.

Hän olikin siihen mestari. Aamuisin auttoi hän rouva Schornia vetämään ylös puodin raskaita ikkunanverhoja. (Sitä Hannan mies ei ollut koskaan ajatellut, kun hän oli ollut jo tunnin työssään työhuoneessa). Sitte oli hän kovasti puuhissaan vierassalissa kukkien kera, joita hän ei koskaan unhottanut kastella. Pöydässä, jossa kaikki kävi niin yksinkertaisesti, että jokainen seremonia olisi näyttänyt miltei loukkaukselta, ei hän koskaan unhottanut milloin sitä milloin tätä pikkupalvelusta. Hän teki sen luonnostaan lankeavalla auliudella, joka nuorelle rouvalle oli aivan uutta. Miehensä puolelta ei hän ollut sellaiseen tottunut, eikä kelpo rouva ollut sellaista odottanutkaan. Nyt tarjottiin sellaista hänelle yhtäkkiä ja se miellytti, häntä, se teki Rassmannin hänen silmissään miellyttäväksi mieheksi, ilman että hän sillä tahtoi vähimmässäkään määrin surettaa miestään. —

Ensi aikoina meni Rassmann ainoastaan aamupäivisin "Kultaiseen leijonaan", sitte käytti hän siihen hetkisen päivällisen jälkeenkin ja vihdoin sai hän tavakseen mennä sinne illoinkin.

Ravintolan renki, joka aina ventturoi portin tienoilla, ainoa viinuri, joka päivät päästään istui nurkassa pyyhinliinansa käsivarrellaan ja nukkui, palvelustytöt kyökissä, isäntä ja hänen vaimonsa — he tunsivat muhkeapartaisen herran heidän parhaaksi kantavieraakseen ja tervehtivät häntä suurimmalla kunnioituksella: he kaikki tiesivät, että tämä muhkea mies heleässä kesäpuvussa, "Wilhelm Schornin hiljainen liiketoveri", oli tullut Berliinistä suurin aikein laajentaa liikettä yhdessä nuoren sorvarimestarin kera ja harjottaa sitä oikein liikemiehen tapaan.

Aatetoverit olivat tosiaankin tehneet sen sopimuksen, jonka Schorn oli esittänyt pelätyn agitaattorin hyväksi.

Pienessä, hiljaisessa kaupungissa, jossa ei ollut tehtaita eikä teollisuuslaitoksia, oli sosiaalisen liikkeen vastakaiku tullut varsin heikosti kuuluviin. Sosiaalidemokraattinen agitatsioni oli kuohunut ohitse jälkeä jättämättä, — se ei voinut löytää täällä riittävää sytykeainetta.

Tosin kaupungin muurien sisällä eli Schorn, veljeyden puolueen sitkeä kannattaja, joka ei koskaan puhunut sanaakaan mielipiteistään ja kuitenkin olisi antanut henkensä valtiollisen uskontunnustuksensa puolesta — mutta hän loi yleensä vaaraton mies, joka ei olisi tehnyt pahaa kärpäsellekään: rautainen luonne, jolla oli lapsen tunteet. "Hän on uneksija" — silleen jäi aina, kun tästä sosialidemokraatista puhuttiin.

Sentähden ei olisi ollut lainkaan aihetta panna suurta painoa Rassmannin kuuluisuuteen työväen apostolina, kirjottaa hänen nimeään muistoon porvarillisen järjestyksen vihamiehenä. Jo titteli "kauppias", jonka hän liitti nimeensä, antoi hänelle viattoman vivahduksen, ja hänen elinhaluinen esiintymisensä ei jättänyt lainkaan tilaa oletukselle, että oltiin valtiollisesti vaarallisen miehen kanssa tekemisissä.

Kuinka olisivatkaan hyvät poroporvarit voineet kommunistista kansanyllyttäjää kuvitella muuten kuin hurjana metsäläisenä, hirvittävä seiväs kädessä ja sormissa tuumanpituiset tikarinmuotoiset kynnet. Sellaisena oli oikean sosialistisen puoluejohtajan muotokuva nähty pilalehdissä ja samalla ajateltu punaista kukkoa katolla.

Jos he olisivat useammin nähneet Rassmannin hyenankatseen, eivät he kentiesi olisi niin paljoa hänen ulkomuodostaan antaneet; mutta tämä katse näyttäytyi vain silloin, kun Schornin toveri oli yksin ja hautoi omia mietteitään. Omituinen katse: väijyvä ja villi, äkkiä epävakaisen harhaileva, jos agitaattoria odottamatta häirittiin ajatusjuoksussaan. Ja Rassmannilla oli usein omituisia ajatuksia — mustia, pahoja ajatuksia, jotka loihtivat hänen silmiensä eteen irvikuvan, yhdistetyn onnesta ja kurjuudesta.

Kun kunnon Schorn oli ystävälleen maalannut niin kauniilla värillä, miten tämä heidän hiljaisessa toverielämässään saattoi liiketuttavain kanssa seurustellessaan yhdistää hyödyllisen huvittavaan, ei hän suinkaan ollut ajatellut, kuinka vähän taipumusta Rassmannilla oli näitä nuoren mestarin hyvää tarkettavia tuumia vakavasti täyttämään.

Ensi viikkoina näytti tosin "hiljainen liiketoveri" suurella harrastuksella ryhtyvän toverinsa hommiin. Hän kävi milloin tämän, milloin tuon liiketuttavan luona; mutta yleensä tämän harrastuksen herätti vain halu päästä vapaasti seurustelemaan kapakkain tarjoilijatarten kera, jollaisia kaupungissa oli myös muutamia.

Niin tapahtui esim., että hän tarvitsi jonkun asiakäynnin tekemiseen koko aamupäivän.

Schornin ei pistänyt päähäänkään ruveta tämän johdosta otsaansa rypistelemään. Hän pysyi samana hyväntahtoisena ihmisenä, joka iloitsi sydämestään siitä, että hänen ystävänsä näytti pikkukaupungissa voittavan yhä suurempaa mieltymystä.

Kaikkein enimmän Rassmannia veti "Kultaiseen leijonaan" se seura, jota hän siellä tapasi.

Siellä oli ennen kaikkea parturi tai "kähertäjä ja hiusten leikkaaja", kuten hänen liikekilvessään sanottiin, nimeltään Pätzoldt. Herra Antonius Pätzoldt oli pieni hullunkurinen olento, jota nähdessään joka kerran tunsi halua pistää hänet taskuunsa ja kotona näytellä tanssivana nukkena jossakin kamiinin tai kirjoituspöydän reunalla joutohetkien virkistykseksi.

Hän oli viiden kasvattamattoman nulikan isä, kaikki ijältään alle kymmenen, ja saattoi hän sanoa vaimoaan Xantippan kaukaiseksi sukulaiseksi. Hänen liikkeensä kävi hyvin, hänellä oli paljo liiketuttavia kaupungissa, niin että hän saattoi pitää kaksi juoksevaa apulaista ja yhden "salongissaan", mutta herra Pätzoldtilla oli se olosuhteihin katsoen ikävä ominaisuus, että hän kaasi usein ja paljo viljanmehua kurkkuunsa. Tämä paha intohimo oli vienyt kähertäjän ja hiustenleikkaajan siihen, että hän jätti liikkeensä tykkänään apulaisten varaan, ja käytti hyväkseen jokaisen mahdollisen hetken, mennäkseen "Kultaiseen leijonaan" tyhjentämään ravintolaisännän olutvarastoa niin pian kuin mahdollista. Pahat kielet tosin väittivät, että rouva Pätzoldtin syy oli pääasiallisesti, kun parturi niin usein meni jättiläisjanoaan sammuttamaan, mutta sitä ei voi mennä varmasti takaamaan: ainoastaan se oli yleensä tunnettua, että pikku kähertäjä tunsi kauheaa pelkoa lastensa äidin edessä.

Kuten parturien jalon ammattikunnan monenkin jäsenen laita on, niin oli myöskin herra Antonius Pätzoldt paljo lukenut mies, jonka pää oli ahdettu täyteen kaikenlaista puolitietoa, jotka hän oli hankkinut siihen aikaan kun hän oli vielä paikassa ja odotti kundeja. Etupäässä oli hän kiintynyt historian "verisiin käänteihin", ja näistä varsinkin vallankumoukselliset tapahtumat häntä miellyttivät. Niin oli muunmuassa Ranskan vallankumous ja sen aikainen hirmuhallitus tehnyt häneen syvän vaikutuksen ja antanut hänelle paljo ajateltavaa yksinäisinä hetkinä, jolloin hän saattoi antautua filosofisiin mietelmiin.

Vallankumouksen ajan monista verenjanoisista miehistä kiinnitti erittäinkin Marat hänen mieltään ja herätti hänen ihailuaan.

Se näyttää tuskin uskottavalta, mutta se on todella niin: tavallisessa elämässä niin viaton herra Antonius Pätzoldt, joka niin hirveästi pelkäsi aviopuolisonsa epähelliä kosketuksia, unelmoi Maratista ja tämän teoista, miehen, jonka kanssa hänellä oli yhtäläistä ainoastaan kuivettunut olentonsa.

Jo aikoja sitte oli tämä pieni verenhimoinen ja olutjanoinen mies, joka eräinä hetkinä kärsi juoppohulluudesta, tullut siihen mielipiteeseen, ettei nykyinen valtiojärjestelmä enää kauvemmin kelvannut. Jos hänestä olisi riippunut, niin olisi hän mieluimmin antanut määräyksen à la Marat, jotta neljänkolmatta tunnin kuluessa maailman ruhtinaat ynnä korkea aateli ovat armotta telotettavat. Hän ei vain tiennyt, kuinka hän pääsisi tähän täysivaltaisuuteen. Oi, herra Antonius Pätzoldt, alias Marat toinen, olisi ollut hirmuinen, jos vain olisi saanut kansantribruunin valtikan käsiinsä. Silloin olisi hän näyttänyt vaimolleenkin tämän oikean paikan kotona! Vaimolleen! Herra Antonius Pätzoldtin täytyi joka kerta vavahtaa kauhusta, kun hän tällaisia kuvitellessaan tuli ajatelleeksi vaimoaan. Tämä oli niin kuninkaallinen mieleltään ja uneksi prinsessoista ja heidän myötäjäisistään, ja hän — — Sellaisina hetkinä sukelsi Charlotte Cordayn varjo tikareineen verenjanoisen kähertäjän silmien eteen: nyt näytti pikkuherrasta, kuin kasvoilla olisivat hänen rouvansa piirteet.

Herra Antonius Pätzoldt oli asunut kaupungissa vasta kolme vuotta; ennen oli hän pitemmät ajat viettänyt suuremmissa kaupungeissa, niinpä parisen vuotta Berliinissäkin. Vaikkakin pikku parturi piti itseään lujana tasavaltalaisena, niin olivat toki sosiaalidemokratian kommunistiset aatteet saaneet vastakaikua hänen mielessään, hänestä vain, kuten tiedämme, kulki "koko historia" liian vitkaan ja rauhallisesti. Ilman giljotiinia ei herra Pätzoldt voinut voimassaolevan yhteiskuntamuodon kukistusta ajatellakaan; salaisuudessa oli hän jo paljon vaivannut päätään, koettaen keksiä niin jättiläissuuruista murha-asetta, että sillä yhdessä sekunnissa saattoi sähkövirran avulla katkaista tuhansia päitä. Painamalla nappia, joka soitti Marseljeesia.

Vaikkakin tämä hirmuinen mies murhaavine ajatuksineen oli jäänyt pääkaupungissa jokseenkin yksin tai parhaimmassa tapauksessa, kun häntä oli katseltu päästä jalkoihin niittänyt kaikuvia naurunpurskahduksia, oli hän kuitenkin osottanut vilkasta halua liittyä säännöllisiin työväenyhdistyksiin ja erityisellä mieltymyksellä niihin, joissa puhujat räikeimmin värein toivat nykyisen yhteiskunnan kieroudet ilmoille. Vaikkakin herra Antonius Pätzoldtin mielestä näistä puheista liian usein puuttui sana "veri" ja viittaus giljotiiniin ja bastiljin myrskyihin — niin oli hänelle jo sekin erityinen tyydytys, että hengessään sai kuulla köyhälistön "jylhäkaikuisen marssin".

Näissä yhdistyksissä oli hän kuullut Rassmanninkin puhuvan; juuri tämä kommunismin kannattaja comme il faut miellytti häntä parhaiten tulevaisuudenvaltion agitaattoreista. Pienen kähertäjän mielestä oli tämän sosiaalidemokraattisen johtajan puhetavassa järjestelmää, ja herra Pätzoldtista tuntui usein, ikäänkuin sanojen takana, joita agitaattori säkenöiväin kipinäin tavoin singotteli puhujalavalta, piilisi kamala tuli ja kuluttava hehku, jonka täytyi vain varoa voimassaolevia lakeja, jottei päässyt hillitönnä purkaantumaan esiin ja panemaan kaikkea voimassaolevaa tuhoavaan paloon.

Tämä oli hänen mielensä. "Jos se voisi mitä tahtoisi", sanoi herra Pätzoldt usein hiljaisuudessa itsekseen, "niin hallitsisi hän verellä, ja sekös vasta oli kissanpolskaa!" Marat toisen täytyi silloin ehdottomasti pudistella itseään ja ajatella sitä sielunheimolaisuutta, joka hänet yhdisti yhdenvertaisuuden apostoliin.

Usein oli tämä koomillinen herra koettanut lähennellä suurta miestä, jonka kaunopuheisuutta hän vertasi pelottavaan Dantoniin, mutta aina, vaikkapa siihen olisi näyttänyt tarjoutuvan paraskin tilaisuus, oli jotakin tullut väliin.

Ja nyt oli kohtalo leikillisyydessään tahtonut, että hän näki jälleen Rassmannin, niin usein ihailemansa agitaattori Gustav Rassmannin vuosien jälkeen täällä poroporvarillisen pölyisessä kaupungissa, joka välitti viisi ihmiskunnan onnesta, tapasi hänet erään kauppiaan ja Schornin liiketoverin naamion alla ja saattoi tulla hänen ystäväkseen.

Sinä päivänä, jona tämä tapahtui, meni herra Antonius Pätzoldt juhlatuulessaan niin pitkälle, jotta aikoi vaimolleen näytellä todellista Maratia, mikäli pelkästä diktatuurista oli kysymys, mutta siitä seurasi vain, etteivät naapurit parhaalla tahdollaankaan voineet olla kuulematta, kuin rouva Pätzoldtin ääni pauhasi ennen kuulumattomalla voimalla ja painolla, laususkellen mitä pahimpia laatusanoja.

Tästä taasen seurasi, että loukattu aviomies kourasi liikekassaansa vielä syvemmälle kuin muulloin ja astui vaimonsa eteen kauheasti uhaten, että hän tästä lähin menisi jo aamusta pitäen "Kultaiseen leijonaan" ja iltaisin joka kerta tekisi hirveän tilin, josta ei kuitenkaan käynyt aivan selville, tarkottiko hän viime sanoilla veristä kostoa, vaiko vain juomalaskuaan ravintolassa; kaiketikin jälkimäistä, sillä kuten kaikkina muinakin iltoina, hiipi hän myös tänä iltana varpaisillaan vuoteeseen, jotteivät "kuningasmieliset" ennenaikaisesta vallankumouksesta, nimittäin tuolien, pöytien ja kehtojen kumoamisesta, saisi aiheita käsittää "hirveää tiliä" väärin ja kääntää sen kärkeä päinvastaiseen suuntaan.

Oi, herra Marat toinen oli urhoollinen mies, joka jo usein elämässään oli asettanut veitsen monen jättiläisen kurkulle, kun hänen täytyi ajaa heidän partaansa.

Rassmannista ei ollut lainkaan mieluista, että juuri tämä mies, jota "Kultaisen leijonan" kantavieraat pitivät narrinaan ja huvittelivat hänen kustannuksellaan, että juuri tämä mies tunsi hänen oikean elämänasemansa; mutta hänen nykyisessä asemassaan täytyi hänen näyttää hyvää naamaa huonossa pelissä. Lopulta löysi hän herra Antonius Pätzoldtista ihmisen, joka hullunkurisuudellaan auttoi häntä kuluttamaan aikaa ja piti huolta siitä, ettei hän tullut mielipiteilleen uskottomaksi, vaan piti kommunismin suuret päämäärät aina pienoismuodossa silmäinsä edessä.

Niin, herra Antonius Pältzoldt piti huolen siitä, että Rassmann piti silmäinsä edessä maailman kurjuuden, erittäinkin omansa.

"Kultaisen leijonan" vierashuoneihin kuului pieni huone, joka oli muista erillään ja johon kulettiin pienen kasvitarhan kautta. Täällä oli kommunistin ja tasavaltalaisen vakituinen kohtauspaikka.

Täällä pelattiin ja maisteltiin, ja täällä esitti Marat toinen maailmaa järkyttävät suunnitelmansa, jotka panisivat Europan valtaistuimet vapisemaan. Täällä antoi pieni kähertäjä ja hiustenleikkaaja hengessä määräyksensä, joiden rinnalla Parisin vallankumouksellisen tuomioistuimen määräykset yhdeksännen termidorin edellä näyttivät pelkältä lastenleikiltä.

Milloin Schorn oli saapuvilla aamuryypyllään, puhuttiin myöskin uusimmista valtiollisista tapahtumista, sitte löi pieni herra Antonius Pätzoldt vielä pienemmän nyrkkinsä raivoissaan pöytään ja huusi vihanvimmoissaan, joskin hillityllä äänellä:

"Kansalaiset, asiain täytyy muuttua, meidän täytyy tehdä tabula rasa.
Minä ehdotan tietä giljotiinille, ilma on liian kuiva."

Kohta tämän jälkeen vingahti hän piipittävällä äänellään kahden muun huoneen lävitse tarjoiluhuoneeseen ja tilasi uuden lasin olutta.

Ja yhä uudelleen löi hän nyrkkinsä pöytään, jotta lasit hyppivät, puhui pelottavia sanoja: "Minä olen valmis katusulkuihin, meidän täytyy tehdä tabula rasa".

Rassmannia, joka pohjaltaan kuului kuokkavierasluonteihin, jotka kaikesta ajattelevat kyynillisellä välinpitämättömyydellä, kunhan heille itselleen vain käy hyvin, huvitti sydämestään tämä "hullu kääpiö", mutta hänellä olivat aina valmiina nämä paljon merkitsevät sanat:

"Odota, rakas tohtori, aika tuo neuvon. Muuten on meidän tunnussanamme: kaikki lainsäädännön tietä, väkivalta viimeksi."

Karkotettu agitaattori ei unhottanut koskaan, että hän täten oikeastaan lausui Schornin mielipiteen ja että nuori mestari oli saapuvilla kuulemassa. Mutta hänen sydämensä synkissä sopukoissa, siellä mistä ihminen yksikseen lukee pienen sanan "lurjus", uinaili tunne, joka salaisuudessa imi itseensä pienen suurisuun ajatukset ja olisi ilolla tervehtinyt "_tabula rasa'_a".

Schorniin tekivät "hullun kääpiön" elkeet vastenmielisen vaikutuksen. Tämä personoitu ilvenäytelmä, täynnään juomahimoa, laiskuutta ja suurisuisuutta, joka ajatteli vapautta karhunnahkoihin kääriytyneenä, ei voinut kovan työn mieheltä voittaa ainoatakaan hyväksymisen hymyä.

Hän ei voinut mitenkään käsittää, kuinka sellainen mies kuin Rassmann saattoi olla mieltynyt niin mitättömään seuraan.

Ensi kerran uskalsi hän kiinnittää ystävänsä huomiota muutamaan kohtaan tämän elintavoista; mutta hän teki sen epävarmalla, puoleksi pelokkaalla anojan äänellä, joka yhä luulee seuraavaa sanaa sanoessaan menevänsä liian pitkälle.

Rassman, joka ei koskaan pudonnut satulasta ja jolla oli valmiina sata vastaväitettä jokaisen mahdollisuuden varalta, naurahti aivan yksinkertaisesti ja vastasi:

"Mutta tämä ilvehtijä — älähän mitään, hän huvittaa minua." Sitte lisäsi hän vakavasti:

"Muuten en voi häntä suututtaa, se voisi olla minulle vaarallista. Hän saattaisi lörpötellä. —"

Se selvitti Schornille asian. Kuinka hän saattoikaan otaksua, ettei
Rassmann olisi tiennyt, miten oli oikeinta menetellä!

Siten oli jälleen päästy yksimielisyyteen, ja osottaakseen, kuinka paha hänen mielensä oli sen johdosta, että oli tälle suurelle miehelle tehnyt ystävällisen huomautuksensa, jäi Schorn tänään tavallista pitempään aamunaukulleen, ja kuunteli herra Antonius Pätzoldtin pelottavia lausuntoja karitsanlempeällä tyyneydellä, ikäänkuin olisi ollut niiden totuudesta vakuutettu.

Mutta eräänä oluen hurmaamana hetkenä, kun nuori mestari oli jo mennyt työhönsä, ei Rassmann voinut olla "tohtorille" ilmaisematta jotakin "huonosta seurasta", jolla tittelillä Schorn oli merkinnyt pienen kähertäjän.

Agitaattoria olivat Schornin pienet nuhteet kovasti sapettaneet. Kaikki, mikä vain saattoi muistuttaa häntä riippuvaisuudesta, oli siemenjyvänen siihen eripuraisuuden puuhun, joka hylätyn ja halveksitun agitaattorin rinnassa verkkaan, mutta varmasti kantoi hedelmäänsä.

Hän tunsi pakottavaa tarvetta esittää raivoisalle vallankumoukselliselle nämä sanat "huonosta seurasta" kaikella sillä ärsyttävällä pilkalla ja peitetyllä loukkaushalulla, joka ulkonaisesti näyttää aina osaaottavalta, mutta sisimmässään kuohuu ilkeästä riemusta.

Vasta saadun loukkauksen kantaa helpommin, jos sen kaksin kerroin antaa toiselle takaisin. Marat toinen alkoi heti kiroilla. Oh, hän ei ollut koskaan voinut häntä oikein kärsiä, tätä naapuri puuseppää ja sorvaria, joka aina kantoi sinistä esiliinaansa niin vaateliaasti nähtävänä, ikäänkuin tahtoisi viitata taivaan väriin, jonka hän on tuonut maan päälle.

"Tämä porvari, hän vasta on oikea laatuaan! Sanon teille, herra tohtori, (herra Antonius Pätzoldt ei tahtonut kohteliaisuutta pitää ilmaiseksi hyvänään, ja antoi 'tohtorin' joka tilaisuudessa takaisin) — sanon teille, meidän kesken sanoen, nykyään täytyy olla varovainen. Luuletteko tosiaankin, että hän tosiaankin vilpittömästi tarkottaa asiamme parasta? Hänellä on velaton talo, ajan oloon hän syö itselleen soman vatsan ja samalla puhuu yhdenvertaisuudesta kaikille. Haha, tämä porvari, tämä porvari!… Hän pöyhistyy päivä päivältä, ja jos hän antaa parisen kolikkoa puolueelleen, niin silloinkos hän on tehnyt aivan ihmeitä köyhien ja kurjien hyväksi. Samallainen rahapohatta porvari kuin kaikki muutkin."

Velaton talo, porvari — se riitti, jotta Rassmann kuunteli levollisesti kaikkia epäluuloja Schornia kohtaan.

Marat toinen raivostui yhä enemmän, mitä kauvemmin hän näki Rassmannin vaikenevan.

"… Mitä olisi hänen tehtävä, jos hän tosiaankin rehellisesti kannattaisi asiaamme. Ei enempää saisi hänellä olla kuin mitä välttämättöminä min tarvitsee. Kaikki muu olisi hänen käytettävä puolueen ja suurten taistelijain ja marttyyrien hyväksi. Oi, sanon teille, kunnioitettava herra tohtori, jokainen aate on vain petollisuuden naamio, jollei sitä pyritä teossa toteuttamaan. Ja juuri sellaiset ihmiset kuin tämä Schorn ovat puolueemme suurten ja korkeain tarkotusten vaarallisimmat viholliset. Teoriassa näyttelevät he ihmisystävää ja in praxi ovat he suurimpia egoisteja ja salaisia mässääjiä."

Ja niin jatkui kotvan aikaa, keskeytyen ainoastaan tilauksiin, jotka hän teki tarjoilijalle, kunnes hirmuinen mies jälleen tuli vanhoille soutuvesilleen.

"Sentähden sanon minä, kaikesta on tehtävä tabula rasa! Ken haluaa joutua vallankumouksellisen tuomioistuimen eteen, aivan brevi manit! Se on aikamme vauhtipyörä, joka tekee lopun porvarillisten koko sakista… Kaikki on julistettava kansallisomaisuudeksi… Julman ankarat lait lakkautettavat… Jumala viralta pois, kuten aikoinaan Ranskassa, silloin se vetelee, Dixi."

Marat toinen lörpötteli yhä edelleen ja veti taskustaan suuren paperinipun, josta hän valmistautui lukemaan joukon määräyksiä.

"Kansalainen Rassmann, mitä luulette, eikö silloin vetele? Aivan
Maratin tyyliin, se vasta oli mies, lempo soikoon, ihanteeni —"

Ja herra Antonius Pätzoldt vikisi edelleen, yhä siinä luulossa, että yhdenvertaisuuden apostoli kuunteli häntä tarkkaavaisesti.

Mutta Rassmann, jolle olut oli ajanut punan poskille, hautoi yhä omia tuumiaan — hymy huulillaan. Niin, hän hymyili tyytyväisenä, helpommin hengittäen, ikäänkuin olisi juuri keventänyt omaltatunnoltaan tuhannen sentneriä konnankoukkuja.

Hän tunsi äkkiä halua ilmaista herra Antonius Pätzoldtille erityisen kiitollisuutensa siitä, että tämä oli lausunut julki sen, mitä hän Rassmann, oli uskaltanut hautoa vain omassa päässään: mutta hän pääsi vain niin pitkälle, että kilisti parturiherran kera vapauden maljan.

"Kansalainen Rassman, alas kaikki porvarit, eläköön kommunismi, katusulkuja rakentamaan, silloin se vetelee!"

Schorn oli julistettu porvariksi — tuomio oli langennut; kahdella äänellä, siis yksimielisesti oli se julistettu.

Hänet, joka puhtaasta puolueharrastuksesta uhrasi satoja vuosittain toverikunnan kassaan, saamatta siitä mitään muuta kuin tavallisen kuitin kiitokseksi; hänet jonka mielipiteiden vilpittömyys meni niin pitkälle, että hän ilmaiseksi ja jälleen ilmaiseksi, ainoastaan oppiakseen tuntemaan toverinsa samanlaista elämänkäsitystä ja säilyttääkseen hänet puolueelle, hänet julisti tämä samainen ystävä ja kestivieras sosialidemokraattien enimmän vihaamaan porvarisakkiin kuuluvaksi, sillä — hänellä oli velaton talo, omaisuus, jollaiset enimmäkseen olivat kovan työn hikihelmillä kostutetut.

Ja eihän kellään ole oikeutta ylellisyyteen niin kauvan kuin toiselta puuttuu tarpeellisinkin.

Puuttuiko Rassmannilta tarpeellisin! Ei, mutta hänen ystävällään oli enemmän kuin hänellä.

Kuinka oli mahdollista, että Schorn, tavallinen, keskinkertainen ihminen, kuuluva niihin miljooniin nolliin, jotka katoavat maanpäältä yhtä äänettömästi kuin ovat tulleetkin, ilman että maailman tasapaino siitä kärsii, kuinka oli mahdollista, että tämä yksinkertainen käsityöläinen omisti enemmän kuin hän, Rassman, joka henkisine ominaisuuksineen oli itse osa niistä "suurista aatteista", joiden puolesta hän taisteli, joiden tähden kärsi, joiden tähden oli lähtenyt maanpakoon, ja nyt henkisenä voimana oli riippuvainen puhtaasti aineellisesta, uuden paratiisin julistajana sai sen nähdä vain kaukaa, kun hänen samanmielinen toverinsa oli jo siellä sisällä?

Ennen olivat tuhatlukuiset joukot häntä elättäneet, nyt eli hän yhden ainoan jalomielisyydestä, — yhden ainoan, jolla oli maaperä ja pohja jalkojensa alla ja kuitenkin oli vain ihminen kuten hänkin, syntynyt alastonna ilman oikeutta tämän maailman nautinnoihin. Tätä yhdenvertaisuutta nähdessään olisi hän voinut ääneen nauraa.

Mutta niin se on: yhdet kylvävät aina eivätkä koskaan niitä, ja toisilla on sato aina kypsänä heidän koskaan kylvämättään.

Voi, jospa kerran koittaisi aika, jolloin jokainen voisi kaksin-, kolminkertaisesti kostaa kärsimistään kurjuuden ajoista!

Hän oli hänet syöttänyt, juottanut, vaatettanut, teki sen joka päivä. Hän kohteli häntä paremmin kuin hän milloinkaan oli saattanut keltään toiselta odottaa; hän ei tahtonut häntä työskentelemään, antoi vain hänelle rahaa, kun hän sitä tarvitsi.

Schorn ei näyttänyt tosiaankaan sanoja: "mikä on minun, se on sinun", pitävän vain pelkkänä korulauseena, mutta Rassmann näki vain pikkusormen, joka hänelle täten oli ojennettu. Hän tahtoi toisen, kolmannen — hän tavotteli koko kättä.

"Mihin hän tarvitsee rahaa, miksi hän olisi jättänyt ne käytettäväksi, jollei hän käyttäisi niitä hyväkseen?"

Samana minuuttina, jona tämä ajatus pälkähti Rassmannin päähän, tuli se määrääväksi hänen seuraavalle elämälleen.

Päivälliset taskurahat eivät enää riittäneet. "Kultaisessa leijonassa" oli isännän liitutaululla, jossa monet muutkin nimet jo olivat merkityt, piirrellyt Rassmannin nimen yhteyteen joukon numeroita ja viiruja, joista ainoastaan hän ja hänen velallisensa saattoi saada selvän.

Tosin oli paksu ravintolan isäntä tehnyt sen sellaisen miehen naamalla, joka tietää, kenen kera on tekemisissä, mutta kiusallisia sellaiset velat olivat sentään.

Rassmannin täytyi se suorittaa. Eräänä aamuna katsoi hän ajan sopivaksi pyytää Schornilta "hieman suuremman" summan. Hän tahtoi tilata suuremman lähetyksen kirjoja, ja rahat olivat heti lähetettävät.

"… Mutta älä pane sitä pahaksesi. Ne ovat tärkeimpiä kirjoja, mitä voi saada käsiinsä, asioita, joista toverimme ovat kirjoittaneet, kirjoja, jotka ovat juuri ilmestyneet."

"Uusia kirjoja? Aatteidemme puolesta! Oikein, rakas Gustav, ne täytyy sinun saada. Sinun täytyy aina olla 'au fait', eikös se niin ollut?"

Schorn nauroi, ja kun Rassmann nyökkäsi myöntävästi, tunsi hän sisimmässään ylpeyttä, että hänkin oli osannut sanoa "au fait". Sitte vasta vilkasi hän ympärilleen, oliko hänen vaimonsa saapuvilla ja avasi kaapin päästäkseen taalereita helistelemään.

"Hänen ei tarvitse siitä tietää, vaimoni näet — tiedäthän millaisia naiset ovat. Annan sinulle samalla kertaa kaksikymmentä taalaria, kentiesi johtuu vielä jotakin mieleesi — riittääkö se?"

Rassmann myönsi, ja kun hän tiesi, ettei hänen ystävänsä mielellään ottanut kiitoksia vastaan, tunsi hän ainakin tarvetta sanoa jotakin, joka hälventäisi sitä kiusallista tunnetta, jota täytyi tuntea sen, ken aina toiselta pyytää rahaa.

Hän alkoi puhua eräästä tuumasta, johon hän ryhtyisi, kirjallisesta toiminnasta, johon hän aikoi antautua.

"… Aion kirjottaa kirjan, joka esittää suuren päämäärämme aivan uudessa, selvemmässä muodossa; tai oikeammin: me molemmat tulemme sen kirjottamaan."

"Mutta rakas ystävä, moinen aate! Sinä tahdot minua pitää narrinasi! Minä ja kynä! Ne ovat kaksi eri asiaa. Niin, vaimonikin on sentään vähin jälillä kirjottamisessa, mutta minä, näine känsäisine käsieni ja järkiparkoineni — ah, mene tiehesi!"

Schornista oli toverin aate tosiaankin koomillinen; mutta Rassmann, joka edistyneemmässä ihmistuntemuksessaan heti huomasi, että Schornin imartelusta saattoi olla jotakin hyötyä, osasi käyttää ystävänsä hyvää tuulta edukseen.

"Niin en juuri tarkoittanutkaan. Mutta sinä voit olla minun pääapulaisenani. Sinulla on niin terävä katse ja voisit monessa kohden antaa minulle hyviä viittauksia. Minä luotan siihen lujasti. Painatamme sitte kirjan Sveitsissä."

Tämä tuntui Schornista toiselta. Kuten kaikki rehelliset luonteet, jotka eivät tunne mitään vilppiä, tunsi hän itsensä tosiaankin imarrelluksi siitä, että niin etevä henki kuin Rassmann piti häntä kykenevänä kerran auttamaan työtä "suuren päämäärän" hyväksi muuten kuin rahalla.

"Hm, hm — jos niin tarkotat — sinä viisuniekka — voisit minut tosiaankin tehdä itserakkaaksi. Mutta sen sanon sinulle, että jollei kirja mihinkään kelpaa, on se minun syyni."

Nyt saattoi hänet kiertää sormensa ympärille. Sitä ei tiennyt kukaan paremmin kuin Rassmann.

Schorn piti yhä vielä rahoja käsissään. Kun hän alkoi lukea seteleitä ja kovia taalareita Rassmannille, oli tällä vielä jotakin in petto.

"Tiedätkös — johtuu mieleeni, että minulla on vielä Berliinissä noin viiden taalarin velka, jos sinä —"

Schorn tiesi jo kylliksi. Vielä kokonaan kirjallisen avustajan aatteen valtaamana, sanoi hän:

— Tiedätkös, tuon kirjallisen aatteen toteuttamisessa opin minä vasta sinun mielipiteesi oikein tuntemaan. Siitä tulee hauskaa.

Ja viheltäen veti hän vielä kerran avaimen esille ja suurensi summaa viidellä taalarilla.

Rassmannilla oli nyt rahaa taskut täynnä. Velka "Kultaiseen leijonaan" tuli maksetuksi viidellä taalarilla, ja niin jäi hänelle vielä kaksikymmentä.

Pääkaupungissa oli hän viettänyt niin monta hurjaa yötä, miksei samoin täällä, rehellisen ja uhrautuvaisen väen kotimaassa?

Kaupungin alareunalle, torin varrelle, jossa kapakat naispalvelijoineen vetivät runsaasti vieraita puoleensa, olivat erääseen huoneustoon, jossa erittäinkin nuoret miehet tavallisesti seurustelivat, böömiläiset harpunsoittajattaret asettuneet antamaan konserttejaan.

Se oli vaihtelua elämään ja muistutti jossakin määrin Berlinin tingeltangelia.

Rassmann muutti tästälähtien vakituisen käymäpaikkansa "Kultaisesta leijonasta" konserttihuoneustoon.

Täytyi koettaa näissä maalaisissa herättää kunnioitusta pääkaupungin tapoja kohtaan. Olut ei siihen enää riittänyt, täytyi juoda viiniä.

Herra Antonius Pätzoldt oli tietysti mukana. Rassmann tahtoi huvitella oikein perinpohjin, ja mitä enemmän hullutuksia hän kuuli, sitä enemmän sai hän nauraa.

Talon isännän silmät saivat suuriksi, kun tarjoilijatar, jota Rassmann jo oli muutamalla lasilla elähdyttänyt, huusi ääneensä tarjoilupöydän ylitse: "Pullo sampanjaa ja kolme lasia!" Tällaista tapahtui harvoin ja se sai hänet pulaan.

Mutta kun hän kuuli, kuinka Rassmann neuvoi tyttöä panemaan vielä "parisen pulloa jäähtymään", tiesi hän neuvon. Näyttäen mieheltä, joka tiesi minne hänen oli mentävä, otti hän kellarin avaimen koukustaan ja meni suoraa päätä — viereiseen viinikauppaan ostamaan sampanjaa. Palattuaan ripusti hän suuren avaimen koukkuunsa sellaisella kolinalla kuin tahtoisi viitata siihen mielihyvään, jota kieltämättä täytyy tuntea miehen, joka on tilaisuudessa vakuuttaa pari tusinaa vieraita viinikellarinsa oivallisuudesta.

Marat toinen ei ollut kahteenkymmeneen vuoteen maistanut sampanjaa tilkkaakaan. Kun hän piti lasia kädessään helmeilevine nesteineen, unhotti hän pariksi minuutiksi giljotiinin ja katusulkujen rakennuksen. Oikeastaan tuntui hänestä kuin hän olisi oikea porvari, joka mässää sampanjaa ja ostereita; mutta hän varoi kyllä mainitsemasta siitä mitään. Vain kerran, kun hän, nähtävästi siinä uskossa, että imi jonkun mahtavuudestaan kukistetun ruhtinaan verta, oli toisen lasin kulauttanut alas, erehtyi hän asemaansa nähden eikä puhutellut vastassaan istujaa "kansalaiseksi", vaan "porvari Rassmanniksi", mutta sitä koetti hän heti korjata lörpötellen Rassmannille böömitärten laulun säestykseksi:

"Olisipa ihminen ollut kommuniaikana Parisissa, kun suuret vapauden sankarit hallitsivat sampanjalla! Lempo soikoon, niin —= silloin elettiin hienosti! Mutta kun nyt ajattelee, että rahapomot mielensä mukaan voivat juoda parhaita viinejä ja meikäläinen vain vettä päivästä päivään, korkeintaan saa joskus siemaista tilkan olutta, silloin tekisi mieleni ehdottamaan, että —"

Hirmuinen kähertäjä aikoi jälleen ruveta antamaan vallankumouksellisia julistuksiaan, mutta huomasi samassa, että Rassmann oli uudelleen täyttänyt hänen lasinsa ja ojensi omansa kilistettäväksi. Se sai hänet lempeämmälle tuulelle.

Piirissä heidän ympärillään istuivat muut vieraat. Pikku mies hykersi käsiään riemusta, kun sai vielä kerran jokaiselle näyttää, että he joivat sampanjaa. Kun Rassmann sitte alkoi kapakkaneidin kera tulla tuttavallisemmaksi, oli Pätzoldt puolestaan toisten vieraiden luona ja kuiskutti yhtä mittaa: "… Hän on Schornin uusi liiketoveri… rahaa kuin roskaa… suuria tuumia mielessä… aikoo perustaa tehtaan tänne kaupunkiin. Ja elämänintoa hänessä on, kuten hehkua sampanjassa, jota juomme."

Pikku herra sai oikein ylevälle tuulelle puhuessaan Rassmannin rikkauksista, joita hän tiesi olevan ainoastaan kuussa. Mutta hän huomasi sentään, kuinka ihmiset terottivat korviaan ja viiruilivat Rassmanniin ja sampanjalaseihin.

Eräässä huoneen nurkassa istui iäkkäämpi mies, ilmeisesti juutalaista tyyppiä, pudistellen yhä päätänsä, kun hän tuontuostakin heitti katseen viininjuojiin.

Samuel Hirsch omisti torin varrella kenkäkaupan, josta Schorn oli ystävälleen tunnettuna pukemispäivänä ostanut kenkäparin. Hän oli Rassmannin nähnyt samana aamupäivänä perin repaleisessa puvussaan ja tiesi parhaiten miten kähertäjän tiedonannot olivat käsitettävät. Kun Pätzoldt istuutui hänenkin pöytäänsä ja salaperäisenä aikoi alottaa lörpöttelynsä, teki Samuel Hirsch kohta vastenmielisyyttä osottavan kädenliikkeen ja sanoi väärentämättömällä juutalaisella murteellaan:

"Jättäkää se, ei lörpöttä. Mikä herr! Ei ein mark olisi minä häntä uskonu, jos herr ehrenwerte Schorn ei olema minulle vertrauen sanonu, hän takaa for sainen Fraind, kun hän tehny häntä hänen toveri. Ei tekemä techtelmechtel minun kanssa, herr Pätzoldt."

Tämä julkeus oli Marat toisen vähällä jähmetyttää. Sisimmässään oli hänellä valmiina uusi määräys, joka koski erityisesti erästä tunnettua herra Samuel Hirschiä, ja hänet oli sentähden, että oli rohjennut ajatella yleistä mielipidettä vastaan, kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa haastettava tuomioistuimen eteen.

Laulajatarten esiintymislavan eteen oli ryhmittynyt joukko kauppamatkustajia, jotka olivat kaupungissa liikuskelleet liiketuttaviensa luona ja heikäläisten tapaan lopuksi ottaneet vapauden näytellä "suuria herroja".

Enimmät heistä tulivat suuremmista tehdasseuduista tai suoraan Berliinistä, ja olivat siis tottuneet reiluun elämään ja eräänlaiseen kunnioitusta herättävään esiintymiseen. Rassmannin suurellinen ryypyttely sai pian heidän keskuudestaan jäljittelijöitä, ja neiti sai tarjoilla punaviiniä pullon toisensa jälkeen.

Mieliala kohosi yhä hilpeämmäksi. Sinkoilivat kaikenlaiset sukkeluudet ja kokkapuheet, ja mieltymystä osotettiin kajahtelevalla naurulla, sellaisten ihmisten tapaan, joista jokapäiväisimmätkään sukkeluudet eivät ole niin joutavia, ettei niille saattaisi nauraa täyttä kurkkua. Sitte, kun harpunsoittajatarten laulut jälleen helähtelivät, laulettiin mukana ääneen, jotta ulvonta kaikui avoimista ikkunoista kadulle, muodostaen ihanassa kesäyössä yhden ainoan epäsoinnun.

Paikkakuntalaisista vieraista olivat useimmat jo poistuneet, niin että seuran muodostivat pääasiallisesti matkustajat. Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Rassmann oli muutamain nuorten miesten kera tehnyt tuttavuutta, ja kun saatiin tietää, että hän oli kauvan elänyt Berliinissä, oli ystävyys valmis. Tämä hilpeä seura miellytti häntä tavattomasti: tuskin oli hänet ja pieni kähertäjä kutsuttu istumaan suureen pöytään, kun hän jo tilasi kaksi uutta pulloa sampanjaa ja puoleksi sopertaen lisäsi suurkaupunkilaisella äänellä: "Hedwig — laseja koko seuralle".

Marat toinen, joka juomainnoissaan näytti kasvoiltaan punaiselta kuin punajuurikas ja huitoi nyrkillään eräälle vieraista, ikäänkuin seisoisi hän konventin tribuunilla ja puhuisi jakobiineille, unhotti yhä enemmän aseman ja vinkui piipittävällä äänellään laulun, tupakansavun ja yleisen melun lävitse tytön jälkeen:

"Kansatar Hedwig, kahdeksan lasia tarvitaan, kansalainen isäntä, kahdeksan lasia!"

Pikku herran omituisille sanoille naurettiin makeasti, tuntematta hänen vakinaisia puheenparsiaan.

Harpunsoittajattarista tuli tuon tuostakin joku rahoja kokoomaan. Nyt oli vuoro suurella, vaalealla tytöllä, joka kieltämättä oli heistä kaikista kaunein. Hänen vartalonsa oli hoikka, mutta kuitenkin täyteläs. Vaikkakin hän näytti hieman elähtäneeltä, oli hänen kasvoillaan omituinen sulonsa. Suun ympärillä oli vain puoleksi piilottanut irstauden ilme, kuten konsanaan suurten kaupunkien hienojen tingeltangelien ilolaulajattarilla, jotka ovat tavallisten ilotyttöjen kanssa samalla asteella. Tämän tytön liikkeet olivat vapaammat ja varmemmat kuin muiden; laulut, jotta hän lauloi, olivat renkutuksia rivointa lajia, omiaan kiihdyttämään aistillisuutta ja herättämään kyynillisyyttä. Puoleksi paljaat käsivarret, syvältä avoimeksi leikattu rinta ja koko hänen pukunsa osoitti, että häntä esti vain toveriensa yksinkertaisuus, muuten olisi hän mieluummin esiintynyt miltei alastonna ja niin vapaasti kuin mahdollista. Sen saattoi nähdä jo hänen katseestaankin, joka taisteluun vaativana kääntyi vieraasta toiseen, ja hänen hymyilystään, joka hänellä oli jokaiselle valmiina. Tarkkaavaisen katsojan olisi täytynyt tulla siihen johtopäätökseen, ettei tämä tyttö oikein sopinut toisten, hieman jäykkien ja kulmikkaiden neitosten seuraan, että hän vain sattumalta oli joutunut heidän joukkoonsa. Se kävi esiin myös siitä, että muut kolme nuorempaa, joista kaksi soittivat viulua, ja vanhempi, joka näytti rouvalta ja kolmannen kera näppäili harppua, keskustelivat vain vähän hänen kanssaan, vaan väliaikoina enimmäkseen juttelivat keskenään. Samoin olisi tarkastaja huomannut, kuinka tyttö katseli Rassmanniin, ikäänkuin olisi hänet tuntenut. Soittokunnan johtajatar oli kieltänyt kiemailun vieraiden kera, ja niin ei tyttö voinut hänen näkyvissään tyydyttää uteliaisuuttaan. Rassmannin silmät kyllä tuontuostakin vilkasivat tyttöön, näkemättä hänessä kuitenkaan mitään muuta kuin vieraan.

Nyt seisoi tyttö Rassmannin edessä ja ojensi hänellä molemmat päällekkäin asetetut lautaset; hän ei huomannut tyttöä heti.

Mutta herra Antonius Pätzoldt, joka kaivoi taskujaan kuin tahtoisi yht'äkkiä tehdä tytön ikirikkaaksi, mutta todellisuudessa tavoitteli vain kiinni ainoaa vastahakoista groscheniaan, nykäsi agitaattoria ja piipitti viinin autuuttamana:

"Porvari Rassmann, nostakaa silmänne ja antakaa kuninkaallisille heidän palkkansa."

Rassmann tuskin kuuli enää ylen kiihtyneen kähertäjän hullunkurista lörpöttelyä, mutta nyt katsoi hän tyttöä kasvoihin. Kun tämä nauroi hänelle ja heti kohta laski kätensä tuttavallisesti hänen olalleen, oli kuin jotakin johtuisi hänen mieleensä.

"Rosa —" (kaikilla tällaisilla laulajattarilla on nimenä Rosa, Vanda tai Antoinette.)

Sitte tuli yhtäperään kokonainen sanatulva hänen huuliltaan, puolen tusinaa kysymyksiä, jotka esiin syöksähtäessään tekivät hänen äänensä vielä painavammaksi ja saivat hänen kummastuksensa tämän mieleisen yhteensattuman johdosta näyttämään vielä suuremmalta. Samalla tuli näkyviin koko tuttavallisuus, joka edellytti aikaisempaa läheistä seurustelua.

"… Tyttö, kuinka tulet tänne, tähän moraaliseen poroporvarien pesään?… Kuinka kannatkaan nyt tukkaasi? Sinuahan tuskin enää tunteekaan noine mustalaiskiharoinesi ja tässä porvaritytön puvussa ilman leikkauksia… No, se on hyvä… Ajatelkaas vain, hyvät herrat — Moorin kahvilassa, Berliinin suurimmassa tingeltangelissa, olen nähnyt tämän tytön sinisissä atlaslaahuksissa. Ja nyt tämä jälleennäkeminen — mutta kerrohan toki tyttö, tule tänne —"

Ja Berliinin elämän muistojen kokonaan hurmaamana laski hän käsivartensa Rosan vyötärölle ja veti tämän syliinsä.

Böömiläiset taitelijattaret lavalla heittelivät heihin merkitseviä katseita.

Samoin kuin Rassmann alkoi päästää valloilleen vanhan nautinnonhaluisen luonteensa, jota tämän uhkuvan ruumiin kosketus kiihotti kaksin kerroin, samoin alkoi Rosakin, kuullessaan tuttavallisen "sinuttelun" tuntea olevansa vanhassa osassaan.

Hänestä tuntui äkkiä niin hyvältä tämän Rassmannin edessä, joka tunsi sen "hyvän" tavan, jolla pääkaupungissa sellaisia tyttöjä tavallisesti kohdellaan. Hänestä oli kuin esiintyisi hän jälleen paljain rinnoin ja kyynärän pituisissa laahuksissa, seisoisi Moorin kahvilan näyttämöllä ja laulaisi, säestäen lauluaan hekumallisin jalkain liikkein, laulaisi jotakin mielikuplettiaan, joka aina oli saanut kaikuvat suosionosotukset herkullisuuteen tottuneelta kuulijakunnalta.

"Antakaas minunkin kerran maistaa", sanoi hän, tarttui hyväksymistä odottamatta lasiin, jonka Rassmann juuri oli täyttänyt ja syöksi sisällön yhdellä siemauksella alas.

Sampanjaa ei ollut enää saatavilla. Isäntä tuli sitä ilmoittamaan, kyherrellen alttiisti käsiään ja huulillaan suloinen hymy, kuten ainakin kapakoitsijalla, jolla on oivallinen vieras edessään.

Böömiläiset laulajattaret katsoivat äkkiä olevansa velvolliset vähemmän koukuttelemaan. Kun he veivät punottavan nesteen huulilleen, olivat he taipuvaiset katselemaan toverinsa eleitä aivan toisin silmin.

Rosa käytti tilaisuutta hyväkseen, kuiskatakseen Rassmannille puoleksi narisevalla, puoleksi palavalta helähtävällä äänellä:

"… Sinä, kuules vain — minä olen tehnyt laulumatkan. Berliinissä ei enää paljo kostunut… joku asiamies toimitti minut tähän soittokuntaan, mutta mieluimmin tahtoisin jälleen tieheni… on niin ikävää, kun ei saa elää, kuten tahtoisi. Nuo tuolla pitävät tietysti aina siveydestään kiinni kynsin hampain."

"Sanos, pienoiseni, kuinka sinä olet tänne tullut?… Mitä sinä puuhailet?… Muistatko vielä viimeisen iltapäivän — —?" Ja niin jatkui, kunnes hän äkkiä siirtyen toiseen aineesen sanoi: "Tiedätkös, minun on nälkä."

Samalla likistäytyi hän vielä lähemmäksi Rassmannia, joka tämän hyväilyn tuntiessaan ei voinut muuta kuin viitata tarjoilijattarelle ja Rosalle tilauttaa illallista, jota kuitenkaan ei tilaaja itse maksanut.

Sitte kysäsi hän "vierailevan" laulajattaren asuntoa ja tiesi toistaiseksi mitä tahtoikin.

Rosa kuului nyt kokonaan seuraan. Pöytään tuotiin uusi pullo punaviiniä ja tyttö otti urhoollisesti viinistä rohkaisua.

Oli jo myöhä. Isäntä sulki ikkunaluukut ja neljä böömiläistä naista läksivät asuntoonsa, läheiseen majataloon.

Nyt vasta annettiin "mennä". Törkeitä sukkeluuksia sinkoili naurun räjähdysten sekaan. Kapakkalaulajatar, joka jo oli puolijuopunut, painautui yhä lujemmin Rassmanniin, jotta herra Antonius Pätzoldt tätä katsellessaan tunsi eräänlaista mustasukkaisuutta. Hän meni siinä niin pitkälle, että siirrähti hieman lähemmäksi, ja eräänä hetkenä laski salavihkaa hänkin käsivartensa tytön vyötärölle.

"Vapaa rakkaus täytyy olla, kansalainen Rassmann. Täytyy julistaa vapaa rakkaus", lallatti hän agitaattorille. Samalla tarttui hän Rosan käteen ja painoi tulisen suudelman valkoiseen ihoon, jotta toiset puhkesivat äänekkääseen nauruun, laulajatar läppäsi häntä keveästi ja sanoi sormellaan uhaten:

"Te, pikku mies, kyllä minä teille —! Mutta tulkaas tänne, saatte toisenkin käden", lisäsi hän viihdyttävästi.

Pikku kähertäjä unhotti tervetulijaiset, jotka häntä odottivat kotona, unhotti asemansa isänä ja puristi känsäisellä kädellään tytön täyteläistä käsivartta, ikäänkuin täytyisi hänen tänä yhtenä ainoana minuuttina saada hyvitys Xantippansa monivuotisista hyväilyistä.

Ehdotus saavutti yleisen hyväksymisen. Ainoastaan Marat toinen, joka yhä enemmän lähestyi juoppohulluuttaan, sai päihdyksissään esiin parisen sanaa, joista hänen mielipiteitään yleensä tunteva saattoi töintuskin käsittää, että hän tahtoi laulettavaksi "Marseljeesin".

Laulu miellytti ja oli oivallinen loppu hurjille juomingeille. Loppunumeroon oltiin hyvin tyytyväiset ja taputettiin käsiä kuin olisi kysymys ylevästäkin teoksesta.

Mutta Rosa sai häntä lohduttaa seuraavina päivinä. Hän suunnitteli jo sitä kulkiessaan kotiin ja herra Antonius Pätzoldtin jupistessa jotakin käsittämätöntä. Vasta kun hän näki parturinkilven lähellä, mykistyi pikku kähertäjä ikäänkuin olisi äkkiä noussut hänen eteensä uhkaava kummitus, jossa hän tunsi lastensa äidin.

"Wilhelm, mikähän Amilla mahtoi olla yöllä", sanoi rouva Schorn seuraavana aamuna miehelleen. "Se haukkui miltei rajummin kuin jos olisi varas talossa. Sitte ulvahti se surkeasti kuin olisi joku sitä potkaissut tai lyönyt. Talossa on täytynyt olla jonkun vieraan. Minä koetin sinua herättää, mutta sinä nukuit niin sikeästi. Sitte nousin minä ja katsoin puutarhaan, mutta en voinut nähdä mitään, vaikkakin päivä alkoi jo valeta."

Schorn vaikeni. Istuttiin kahvilla. Rassmann nukkui vielä. Schornin ajatukset olivat hänen luonansa.

Rassmannin oli täytynyt olla ulkona yli puolen yön, sillä Schorn oli seissyt sorvauspenkkinsä ääressä yhteen saakka valmistaen muuatta kiireellistä työtä; ja Rassmann, joka oli "Kultaisesta Leijonasta" tullessaan joka ilta poikennut hänen työhuoneeseensa, jos sieltä näkyi tulta, ei ollut tällä kertaa tullut. Ei ollut tullut kello yhteen mennessä.

Missähän mies oli mahtanut olla? Sitä Schorn ajatteli, aavistellen, että rauhanhäiritsijä oli kai ollut Rassmann, ja pelkäsi, että hänen vaimonsa olisi sittekin kuullut kotiystävän tulevan ja saattaisi antaa hänelle, miehelleen, nuhteita siitä, että hän suosi jäämistä ulos pitkään.

Mutta Schorn oli erehtynyt. Hänen vaimonsa ei aavistanutkaan, että toveri tuli niin myöhään kotiin; ja vaikkapa niinkin, ei hän olisi miestään nuhdellut. Tottuneena kaikissa asioissa alistumaan, piti hän kaiken hyvänä, mitä mies piti tarpeellisena tehdä. Kenties olisi ollut parempi, jos Schornin arvelut olisivat toteutuneet, kentiesi olisi hänelle riittänyt vaimonsa hiljainen varotus huomauttamaan siitä turmiosta, johon vei hänen tapansa suosia agitaattorin tyhjäntoimitusta — mutta merkillistä — rouva Schornilla oli kaikesta tästä huolimatta aina vain hyvää Rassmannista puhuttavaa; sillä rouvasta hän oli kuin olikin miellyttävä ihminen.

Rassmann oli yhä edelleen jatkanut pikku kohteliaisuuksiaan ystävänsä rouvaa kohtaan.

Jokaista naista ilahduttaa, kun häntä imarrellaan, ja vaikkakin hän ulkonaisesti tämän imartelun torjuu, painaa hän sen tarkimmittain sydämelleen. Ei ole ainoaakaan naista, jolla tarjoutuvassa tilaisuudessa olisi niin paljo miellytyshalua, ettei asettaisi viehätystään mahdollisimman parhaaseen valoon — vaikkei hänellä useimmassa tapauksessa olekaan muuta vetovoimaa kuin turhamaisuus eikä hän ajattele mitään pahaa.

Rouva Hanna Schorn oli kelpo rouva, josta tällaiset kehnot ajatukset olivat loitolla, vaikkakin hän Rassmannin mielistelyt otti mielellään vastaan ja sanoi avomielisesti miehelleen, että tämän ystävä oli miellyttävä mies. Ja varmaankin se oli vain viatonta miellytyshalua, turhamaisuuteen vivahtavaa, kun hän Rassmannin tulosta lähtien ajatteli huolellisemmin sitä, miten saisi personansa esiintymään edullisimmassa valossaan.

Jos Schornilla olisi ollut enemmän silmää vaimolleen kuin työlleen, olisi hän huomannut, kuinka Hanna viime aikoina koetti pukeutua huolellisuudella, jollaista ei ennen ollut ajatellutkaan. Ainakin oli hän tosin ymmärtänyt pukeutua sievästi ja siististi, mutta nyt hän sentään yhdessä ja toisessa suhteessa poikkesi vanhoista tottumuksistaan. Jo aikaisin aamulla pukeutui hän ja laittoi tukkansa päivää varten. Kun hän ennen kantoi koko viikon samaa pukua, vaihtoi hän nyt värejä tiheämpään. Milloin koristi hän itseään erittäin kauniilla nauharuusukkeella, milloin tukkaan kiinnitetyllä kirjavalla nauhalla, joka sopi hänen pukuunsa.

Kerran iltapäivällä oli hänellä kahvipöydässä aivan uusi heleävärinen puku, joka häntä puki erittäin hyvin ja kohotti hänen vartalonsa kauneutta. Hän oli pukeutunut tähän pukuun mennäkseen vierailulle sukulaisten luo.

Kun Rassmann kotiystävän oikeudella ilmaisi ihastuksensa puvun kuosiin ja väreihin, kysäsi Hanna nopeasti, silmäillen avoimesti häneen:

"Niinkö — miellyttääkö se teitä?" Ja Rassmann vastasi heti: "Minusta pukunne sopii teille erittäin hyvin".

Mutta Schorn, joka vielä nakersi voisämpylän puolikastaan, sanoi sydämellisesti nauraen:

"Näetkös, Hannaseni, siihen ei miehesi kelpaa, hän ei ymmärrä siitä mitään, silloin saat kysyä Gustavilta, hän ymmärtää pukuasiat paremmin."

Samassa oli hän tehnyt sen havainnon, ettei Rassmannilla ollut enää kupissaan; heti huomautti hän siitä vaimolleen. Sellaiset seikat eivät hyvältä Schornilta jääneet huomaamatta milloinkaan, kun ne koskivat hänen kuuluisan aatetoverinsa ruumiillista hyvää, mutta hänen vaimonsa puku — hm —

Tästä hetkestä lähtien kantoi hän tätä niin usein kuin vain taloustoimensa sen sallivat.

Nämä olivat pikkuseikkoja, jotka eivät Schornin silmään pistäneet, mutta kyllä Rassmannin, ihmiselämän terävän tarkastajan ja naisellisen turhamaisuuden tuntijan silmään. Eikä mikään ollut luonnollisempaa kuin että hänessä täten yhä vahvistui luulo, että Hanna yllytti häntä mielistelyssään, ja ajan oloon alkoi hän tulla niin tuttavalliseksi, että se usein meni luvallisten rajojen ylitse. Mutta rouva Schorn ei sellaisessa tuttavallisuudessa huomannut mitään sopimatonta; olihan agitaattori hänen miehensä paras ystävä!

Olisipa hän tiennyt, kuinka ja missä Rassmann vietti tuntejaan päivisin ja kuinka tämä tuhlasi hänen miehensä rahoja, olisipa hän nähnyt tämän vain muutamia minuutteja eilisellä tuulellaan, juopuneiden toveriensa keskellä; sylissään vanha "tuttava" berliiniläinen ilotyttö, joka niitti suosiota rivoilla ja kaksimielisillä kupleteillaan — hänet olisi varmaan vallannut inho miehensä ystävää kohtaan.

Kun hän kysyi mieheltään: "Mitä hommailee sitte Rassmann kaiket päivät?" sai hän aina saman vastauksen: "Kyllä hän hommaa, Hannaseni, olen häneen aivan tyytyväinen, vaikka muuten en ole vaatinut häneltä mitään. Hän on minulle todellinen tuki ja vapauttaa minut niin monesta käynnistä. Hän on jo hankkinut parisen hyvää tilausta; hän ymmärtää puhua."

Schorn petti itseään ja vaimoaan rakkaan, hyvän ystävän hyvinvoinnin tähden; mutta talon rauha jäi siten ennalleen — vakuutukselleen uskollisen käsityöläismestarin mielestä!

Hanna sai siten yhä paremman käsityksen Rassmannin hyvistä ominaisuuksista, ja hänen miehensä iloitsi, hän aina tuollaisissa tilaisuuksissa sanoi: "Hän näyttää tosiaankin olevan hyvä ihminen, joka on vilpitön kaikissa asioissa."

Nuori mestari uskoi tämän lopulta itsekin ja antoi siinä harhaluulossa asiain mennä menojaan.

Oi, olisipa rouva Schorn vain tiennyt, kuka hänen lemmikilleen oli yöllä antanut potkun!

Vihollisuus Amin ja Rassmannin välillä oli jäänyt ennalleen. Varmaa on, että eläimilläkin on sielunelämänsä, tunteensa, vihansa ja rakkautensa. Oi, voisivatpa ne puhua, mitä kaikkea ne meille kertoisivatkaan. Kuinka saisivatkaan mielemme heltymään monet hikeenajetut, lamaantuneet vetojuhdat, jotka auttavat raakoja ajomiehiä leipään, saaden verisiä ruoskaniskuja palkakseen!

Koira, joka on saanut ruoskaa ja kyyristyy herransa katseen edessä, se ryömii kuitenkin liehitellen takaisin herransa luo ja nuolee hänen kättään — se rakastaa herraansa ja tietää rangaistuksen ansainneensa. Mutta älkää, rääkätkö sitä vain rääkätäksenne — elukka pysyy ijäti mykkänä, ja siihen sijaan, että nuolisi kättänne ja rukoillen katsoisi ylös teihin, ryömii hän vinkuen pimeään nurkkaan. Se vihaa teitä.

Ja mitä kaikkea kuvastuukaan koiran katseesta, kun se pää painuksissa hiipii verkkaan luo ja käpälänsä kohottaen katsoo teitä kohden! Mitä kaikkea se sanoisikaan, jos voisi tunteensa pukea sanoihin!

Ja mitä olisikaan Amilla, jos oli voinut ymmärrettävästi haastaa, ollut kerrottavaa kurituksen jälkeen, jonka se oli saanut Rassmannin tähden!

Oli merkillistä, ettei elukkaa millään saatu lakkaamaan hampaitaan näyttelemästä. Itse kiharapää Willykin, joka ensin kovasti pelkäsi vierasta ja tämän jokaisesta kosketuksesta puhkesi äänekkääseen huutoon, hänkin vähitellen lakkasi pelkäämästä, salli huoletta Rassmannin tarttua käteensä ja häntä suudella.

Mutta koira, koira — "Se käyttäytyy aivan kuin sinä olisit meidän pahin vihamiehemme etkä kotimme tervetullein vieras", oli Schorn silloin sanonut enempää ajattelematta.

Oli kuin Ami tahtoisi uudistuneilla hyökkäyksillään Rassmannin kimppuun avata herransa näkemään vihollisen vaarallisuuden.

Milloin Rassmann tuli alas kahville, milloin istui aamiaisella tai päivällisellä — joka kerta syöksähti Ami raivoisasti hänen kimppuunsa ja koetti päästä kiinni johonkin paikkaan. Aamuisin ja iltasin, milloin Rassmann vain näyttäytyi talossa — oli koira hänen kintereillään ja tavoitteli purrakseen.

Kerran onnistui Ami aivan mainiosti hyökätessään kehystävän kimppuun. Se repäsi Rassmannin housunlahkeen kahtia ja purasi syvälle lihaan, jotta suuri agitaattori tunsi viikkokauden haavassa kipua.

Schorn, hyvä Schorn, joka muuten ei voinut tehdä pahaa kärpäsellekään, hankki suuren patukan vartavasten opettaakseen äreälle elukalle kohtuutta.

Mutta mitä enemmän iskuja koira sai, mitä nöyrempänä nuoli se herransa kättä, sitä raivoisammin kävi se Rassmannin kimppuun.

Se sulettiin koppiin ja kytkettiin kahleihin. Koiraparka ei koskenut mitään ruokaa, ei pikku Willyn pyynnöstäkään, vaikka lapsi kopin ovella kietoi pienen käsivartensa sen kaulaan ja puhutteli sitä lapselliseen tapaansa.

"En tiedä mikä koiraa vaivaa", sanoi Schorn usein, tapansa mukaan sen enempää ajattelematta.

Ja aivan salavihkaan teki hän samoin kuin lapsensakin ja mairitteli koiraa, jotta se leikitellen kiemurtautui kokoon — hän, joka niin usein heilutti ruoskaa koiran selässä ystäväänsä suojellakseen!

Vihdoin päästettiin koira jälleen vapaaksi. Se söi taas iloissaan, telmi lasten kanssa sydämensä halusta, mutta puri ensi tilaisuudessa Rassmannia toiseen sääreen. Ja jälleen pani Schorn verta vuotavin sydämin patukkansa läiskymään. Mutta mitään muutosta ei tapahtunut.

Mutta pikku Liisu ja Willy alkoivat itkeä, elukan liittyessä heihin ja alkaessa vikistä.

Ja päätöksestä luovuttiin. Ami jäi kotiin ja Rassmann voi hyvin tähdätyllä potkulla kostaa pikku pedon äreyden.

Tästä yöstä lähtien juoksenteli Ami kolmella jalalla. Kukaan ei tiennyt, kuka sen oli tehnyt nyt liikkaavaksi. —

Päivä kallistui jo puoleen, kun Rassmann astui alas huoneestaan tuon sekavan yön jälkeen, jonka hän oli viettänyt konserttihuoneustossa, maistaen hieman berliiniläistä elämää.

Hän tunsi jotakin häpeän tapaista astellessaan alas portaita. Kuten tavallisesti ajatteli hän ensin ystävänsä vaimoa. Pääasia oli, ettei turmellut suhdettaan häneen.

Schorn tuli juuri puodista. Kun hän ojensi Rassmannille kätensä sanoen hyvänsuopeasti: "No, unikeko —", ja Hanna rouva ilman mitään sivuajatuksia puuttui heti puheeseen: "Ajattelimme jo, että teille olisi jotakin tapahtunut tai että olisitte livahtanut käsistämme —" (rouva hymyili samalla niin veitikkamaisesti), niin oli siinä kylliksi; agitaattori oli jälleen päässyt aseman herraksi.

"Ajatteles vain, Wilhelm", alotti hän, "istuin eilen torin reunalla eräässä huoneustossa ja luin sanomalehtiä — tiedäthän, että minulla oli sielläpäin asioita — jouduin sattumalta tuttavuuteen parin kelpo miehen kera ja he osottautuvat olevansa salaisia tovereita. Ja nyt voit kyllä arvata, etteivät he enää päästäneet. Minusta ei se ollut lainkaan mieliin, ja sellainen alttius ja ihailu —"

Ja Rassmann, joka oli parhaalla puhetuulellaan, puhui pitkään ja siinä valossa kuin hänen pitkästä viipymisestään olisi riippunut koko puolueen menestys.

"… Olemme luvanneet kokoontua useammin puhumaan puolueen asioista…
Aiomme muodostaa klubin ja katsoa emmekö täällä voisi saada
minkäänlaista agitatsionia aikaan, tietysti kaikessa salaisuudessa.
Mutta ken ei mitään uskalla, hän ei mitään voita."

Rassmann tiesi liiankin hyvin miten hän sai Schornin mielen puolelleen. Sen näki hän siitä harrastuksesta, jota nuori mestari osotti "uutta" aatetta kohtaan.

Mutta rouva oli huolissaan. Merkillistä — hän ajatteli etupäässä kotiystävän parasta.

"Älkää tehkö sitä, jättäkää mieluummin puuttumatta asiaan, se voisi tulla teille vaaralliseksi. Ette tunne ihmisten mielialaa täällä."

Rouva näytti aivan kiihtyneeltä, niin että hän oli Rassmannista kauniimpi kuin konsaan, kun tämä katseli häntä omituisella katseellaan.

Hän puhui kuten aina avomielisesti ja vilpittömästi, ilman pientäkään pahaa ajatusta. Mutta Schornin täytyi ehdottomasti laskea silmänsä alas ja punastua. Rassmann huomasi sen ja kohottaakseen rouvan silmissä ansioitaan sanoi hän:

"Rouvasi tietää, että hänen huolensa koskee enemmän sinua kuin minua. Mutta kaikki pelko on tarpeeton. Sinulla ei tule olemaan asian kanssa mitään tekemistä. Vieläpä pyydän sinua rouvasi läsnäollessa lupaamaan, että pysyt koko jutusta erilläsi ja esiinnyt niin kuin asia ei koskisi sinua lainkaan."

"Loruja — siitä ei tule mitään, rakas ystävä", sanoi Schorn huiskuttaen kättään. "Olisi paljo kauniimpaa, jos saisin olla mukana työssä, mikäli kykenen —"

"… Liikkeesi… perheesi… sinun täytyy niiden tähden olla varovainen", olivat hänen pääasialliset tekosanansa. Hän oli saavuttanut tarkotuksensa, saanut nimittäin tilaisuuden viipyä ulkona useampina iltoina viikossa niin kauvan kuin halutti, herättämättä pahennusta myöhäisellä kotiintulollaan.

Schorn ei kuitenkaan tahtonut jättää tässä asiassa tekemättä mikä oli mahdollista.

Kun he jäivät taas kahden kesken, alkoi hän: "On itsestään selvää, että rahani ovat käytettävissänne mikäli riittävät. Tuleehan teillä olemaan menoja yhteen ja toiseen — kentiesi tarvitset vielä kirjoihinkin, muista silloin minua, mutta tee minulle mieliksi ja ole varovainen. Minuun koskisi kovasti, jos joudut ikävyyksiin. Tiedäthän, että teen puolueen hyväksi mitä voin. Kaikki aatteen puolesta!"

Rassmann oli taasen voittopuolella; hänen arvonsa ystävänsä silmissä oli suurempi kuin koskaan.

VII

Olipa se kaunis klubi, josta Rassmann oli puhunut. Tunnemme jo seuran, jossa Rassmann teki propagandaa — omien intohimojensa hyväksi.

Nyt vasta alkoi hurja elämä, mikäli tässä pikkukaupungissa oli siihen tilaisuutta tarjolla. Nyt hän itse järjestelmällisesti harjotti "ylemmän kymmenen tuhannen mässäämistä", johon viittaamalla hän niin usein oli päästänyt työväen joukkojen mielenmyrskyn valloilleen ja kylvännyt vihaa ja tyytymättömyyttä niin monen rauhaa rakastavan raatajan sydämeen.

Rassmann oli pian uudessa huvittelupaikassaan yhtä tunnettu kuin "kultaisessa leijonassakin". Herra Antonius Pätzoldt oli myös mukana.

Parisen päivää juoksenteli pieni kähertäjä kääre päänsä ympärillä. Hirmuinen mies vannoi lujasti ja pyhästi, että hän pimeässä oli juossut kaapin nurkkaan. Asiantuntijat kuitenkin olivat tietävinään, että suuret kuhmut olivat kolhineet "kuningasmieliset", joita ei enää miellyttänyt se, että pöytien ja tuolien kumous tuli yhä pahemmaksi.

Rassman ei voinut ilman parturiherraa enää tulla toimeen. Oli melkein kuin hänellä täytyisi olla aina luonaan joku, joka myöntäisi hänen kaikessa olevan oikeassa ja jakaisi hänen kanssansa vihankaunansa.

Herra Antonius Pätzoldt ei voinut, kuten ainakin ihminen, jota kalvaa salainen katkeruus ja joka tuntee voimattomuutensa, vieläkään unhottaa, että Schorn oli käyttänyt hänestä sanaa "huono seura". Sentähden käytti hän jokaista tilaisuutta puhuakseen "porvareista", joilla on talot ja tavarat, jotka elävät kuten paratiisissa, samalla kuin "suuret henget", "ylevän ihmisyysaatteen uhrit" jäivät ainaiseksi köyhälistöön.

Rassmann kulautti sellaisia puheenparsia kuullessaan sisäänsä kokonaisia olutlaseja kerrallaan, ikäänkuin tahtoisi valella sammuksiin sen helvetin, joka alkoi kiehua hänen sisällään. Mutta todellisuudessa nousi veri yhä enemmän hänen päähänsä ja pani hänet puolipäihdyksissään käyttämään Schornia vastaan sanoja, jotka Pätzoldtista aina näyttivät kehotuksilta lisäämään kaksinkerroin syytöksiään.

Agitaattori pääsi siten viimeisistäkin häpeän ja omantunnon nuhteiden jätteistä ja mässäsi vierailla rahoilla sellaisella kevytmielisyydellä kuin olisivat ne siihen määrätytkin.

Konserttikapakassa oli isännän liitu vähitellen alkanut merkitä hänen velkojaan samoin kuin "kultaisessa leijonassakin ".

"Tiedätkös", sanoi Rassmann, "vanha juttu… ihmiset tuntevat tuskin aatteemme aakkosiakaan. Olisi hyvä, jos meillä olisi muuan sata pieniä agitatsionikirjasiamme, esimerkiksi Lassallen 'Työväen lukukirja', tai hänen Ronsdorfilainen puheensa —"

"Niinkö —? Klubinne ja salainen agitatsioninne menee siis hyvin?
Sinussahan onkin esimies, joka ymmärtää asiansa."

Ja Rassmann, haihduttaakseen jo edeltäpäin mahdolliset epäluulot, jotka Schornin mielessä voisivat herätä niin paljojen agitatsionikirjojen tarpeeseen nähden, jatkoi heti: "Klubissamme on parisen henkeä, jotka matkustavat kautta maan. Heille aion antaa muutamia kymmeniä kappaleita lentokirjoja mukaan."

"Hyvä, hyvä", vahvisti Schorn. "Niin on tehtävä.. Laske heti mitä kirjat tulevat maksamaan. Sitte saat rahat. Lähetä sitte maksu heti ja pyydä kirjat minun osotteellani —"

Sitä ei Rassmann tahtonut; se voisi olla vaarallista, arveli hän. "Minulla on jo toinen osotteen omistaja, eräs virkamies, joka on tunnettu sangen lojaaliseksi."

"Mutta missä viipyvätkään kirjat, joita sinun piti tilata Sveitsistä?" ei hän voinut olla kysäsemättä. "Oletko lähettänyt rahat oikealla osotteella ja onko mies luotettava?"

"Ei se niin pian käy", vastasi Rassmann. Sitte naurahti hän. "Ja onkoko mies varma? Mutta onhan kirjakauppias puoluetoverimme, ja hän on varovainen."

"Mitä puhunkaan! Sinulla on oikein. Ne tulevat kyllä, elkäämme siitä enää puhuko."

Siten oli keskustelu taasen lopussa, ja puolen tunnin perästä sai agitaattori rahat lentokirjoja varten, käyttääksensä ne oman rakkaan minänsä hyväksi.

Niin, hän tarvitsi nyt rahaa kosolta, sitte kun Rosa, hurja pääkaupunkilainen kapakkalaulajatar, merkillisen sattuman kautta oli jälleen juossut hänen syliinsä.

Vanhat muistot kevytmielisistä hetkistä Berliinissä sukelsivat samaan aikaan molempain muistoon ja herättivät kaipauksen päästä kahdenkesken.

Neiti Rosa ei ollut suotta käynyt koulua erään ammattiparittajan luona, joka oli eräänä päivänä huomannut tällä nelitoistavuotiaalla palvelustytöllä olevan hieman ääntä ja osasi taivuttaa viattoman, kauniin olennon käymään koulua "sivistyäkseen".

Mitä kaikkea olikaan hän oppinut! Joka tapauksessa kylliksi tietääkseen, kuinka oli meneteltävä nautinnon haluisen miehen kanssa, jolla kuten Rassmannilla näytti olevan kirotun paljon rahaa, ja jota helposti saattoi vetää nenästä.

Olihan hänelle pieni rakastunut parturi, ainoastaan saadakseen armon häntä kerran likistää, vakuuttanut lujalla valalla, että herra Rassmann nyt oli varakas osakas suurenpuoleisessa liikkeessä eikä sen lisäksi ollut vielä naimisissa.

Siinähän olivat hyvät kaupat tarjona! Laulaminen näiden poroporvarien hyvinkasvatetuille pojille ei tuottanut paljoa, sillä he pyöräyttivät jokaista groschenia kolme kertaa ympäri, ennenkuin heittivät sen lautaselle.

"Kuules, pienoiseni", sanoi hän eräänä iltana vanhalla tuttavallisuudellaan, "etkö tiedä minulle sopivaa asuntoa, mutta aivan häiritsemätöntä? En voi asua enää toisten kera majatalossa."

Samalla katsoi hän Rassmanniin oikealla kiemailijankatseella, joka elämänhaluiselle agitaattorille lupasi suloisia hetkiä.

Tämä oli Rassmannilta enää puuttunut, häneltä, jolla päivästä päivään oli edessään ystävänsä vaimo, jonka hän kuuli kujertavan miehelleen kuten turturikyyhkysen, ja hänen täytyi tyytyä pelkkään näkemiseen ja salaisiin toiveihin!

Vaikkakin kaupungin asukasluku oli lähellä kymmentä tuhatta, tunsi pieni kähertäjä henkilöt jokseenkin tarkoin, josta hän enimmäkseen sai kiittää ammattiaan.

Marat toinen, joka jouduttuaan kuningasmielisten kanssa ikuiseen kahakkaan, unelmoi vapaasta rakkaudesta ja salaisuudessa ajatteli jo niitä audiensseja, joita Rosaneiti hänelle soisi, nauraa kyhersi heti Rassmannille, ikäänkuin tahtoisi sanoa: "Sinä vanha veitikka, kyllä tiedän, mihin pyrit". Sitte vikisi hän, että hän siellä ja siellä, toisessa päässä kaupunkia, tunsi vanhan yksinäisen rouvan, jonka luona sellainen naimaton tyttö saattoi elää kuten paratiisissa.

"Kansalainen Rassmann", kuiskutti hän agitaattorille, "meidän on saatava tyttö aivan omille hoteillemme."

Agitaattori heitti lemmenjanoiseen parturiin halveksivan syrjäkatseen ja kirjotti osotteen muistiin.

Siten oli otettu varteen laulajattaren hiljainen viittaus kaikinpuolisiin lähempiin suhteihin nähden.

Rosaneiti jätti majatalon ja majottui herra Antonius Pätzoldtin suosittaman vaimon luo.

Neljä böömiläistä harpunsoittajatarta panivat viisaat päänsä yhteen ja tiesivät kylliksi.

Mieluummin olisivat he jättäneet laulajattaren kokonaan pois seurastaan, mutta he olivat huomanneet liiankin hyvin, mikä vetovoima tytöllä oli vieraihin.

Niin tuli Rosaneiti Rassmannin tunnustetuksi rakastajattareksi. Laulaminen ei häntä miellyttänyt, mutta Rassmannilla olivat omat tuumansa. Tytön pitäminen kokonaan omina hyvinään olisi maksanut ylen paljon rahaa. Ja hän oli päinvastoin laskenut hyötyvänsä Rosan ansioista.

Hän oli yhä enemmän taipuvainen katselemaan kommunismia luonnostaan lankeavaksi.

"Tiedätkös, huomisesta lähtien en minä esiinny", sanoi hän, näyttäen tyytymättömältä Rassmannin syleillessä. "Elämä täällä ei enää vetele. Menen Berliiniin takaisin, herra Verner (niin nimitettiin muuatta matkustajista, joita ilmestyi uusia joka päivä), joka matkustaa täältä suoraan sinne, on luvannut ottaa minut mukaan ja hankkia minulle paikan eräässä esikaupungin teatterissa. Jos lähden mukaan, lahjottaa hän minulle hohtokivisormuksen", liitti hän vielä ärsyttävän kehuskelevaan tapaan.

Rosa osasi niin hyvin näytellä nyreyttä ja kylmyyttä, hän osasi välinpitämättömyydellään niin mainiosti herättää Rassmannissa yksinomistamisen kunnianhimoa, ettei tämä sokeassa aistillisuudessaan nähnyt ansaa, joka hänelle viritettiin. (Jutussa vapaasta matkasta Berliiniin, ja hohtokivisormuksesta ei ollut totta sanaakaan.)

Hänen tarkotuksensa oli saavutettu: hän antoi Rassmannin ylläpitää itsensä kokonaan.

Tässä ylläpidossa oli Rassmannilla joka päivä uudistuva päänvaiva, miten hankkia uusia rahavaroja.

Ensimäinen huono teko on kuin vierivä kivi, joka pysähtymättä vierii valoisalta kukkulalta synkkään laaksoon ja tempaa toisen ja kolmannen mukaansa liikkeeseen.

Agitaattorin oli tähän asti ollut huolehdittava vain omasta persoonastaan, omasta elostelemisestaan, mutta nyt muuttui asia: Rosa, tämä kevytmielinen tyttö, tahtoi myös elää, ja kapakkalaulajattarilla on oma käsityksensä elämästä, kun he ovat siinä harhaluulossa, että heidän rakastajansa on varakas mies, jolle pienten toiveiden tyydyttäminen ei tuota mitään vaikeuksia.

Schorn täytyi toistaiseksi jättää syrjään, sillä kirjat Sveitsistä eivät olleet vieläkään saapuneet ja sitte — nyt ei ollut kysymystäkään parista taalerista!

… "Katsos vain huonoa pukuvarastoani, annathan sinä minulle siksi, että saan uuden puvun?" sanoi Rosa viidentenä päivänä mielistellen ja katsoen hellästi Rassmanniin. Sitte lisäsi hän kohta, että hänellä yhä vielä oli "vanha" hattunsa ja että hänen täytyi hävetä näyttäytyessään kadulla "moisessa asussa".

Kun hän tällaisten toiveiden ohella painoi Rassmannia kaikella kolmannen luokan kiemailulla ja hienostuneella viekkaudella vasten rintojaan ja samalla "kaikkien mielitietyn" laskevaisuudella milloin mitäkin uhkauksia ja syöttejä — silloin oli kunniahimoinen agitaattori liiankin mielellään valmis kaikkiin mahdollisiin myönnytyksiin.

Tosiaan, kunnollinen pukuvarasto täytyi olla sellaisen miehen kuin
Rassmannin rakastajattarella!

Sata taalaria täytyi hänen toistaiseksi jostakin saada, jo peittääkseen välttämättömät menot "yksinäiselle" rouvallekin.

Herra Antonius Pätzoldt pääsi jälleen osalliseksi salaisuuteen. Samalla ei Rassmann unhottanut muistuttaa Schornin sanoja huonosta seurasta. Viisas toveri tiesi, että pikku mies siten joka kerta joutui tuulelle, jolloin hän oli Rassmannia kohtaan palvelevaisempi kuin koskaan ja olisi tehnyt kaiken mahdollisen tämän mieliksi, kun oli kysymys kepposesta sinistä esiliinaa kantavaa naapuria vastaan.

Marat toinen lasketteli ensin kotvan aikaa tunnettuja haukkumisiaan porvareista, joilla on talot ja tavarat, sitte esitti hän ylevät mielipiteensä kiusallisesta ristiriidasta uusien rahavarojen tai vapaan rakkauden jättämisen välillä, samalla viitaten "audiensseihin", joita Rosaneiti, "meidän rakastajattaremme", oli hänelle luvannut, ja tehden agitaattorille hieman kitkerän kysymyksen, tahtoiko "hän" tehdä ensimäisen audienssinsa aamu- vai iltapäivällä.

Rassmann heitti hassuun kääpiöön taasen salamannopean syrjäkatseen, ikäänkuin tahtoisi sen naurettavuuden, joka ilmeni Pätzoldtin toivomuksessa, pukea sanoihin: "Luulotteleva narri, mitä ajattelettekaan!"

Mutta rauhottaakseen hiustenleikkaajan liikanaista kiihkeyttä, sanoi hän vain: "Tottapahan sovitaan, kunhan nyt ensin pääsemme tästä asiasta".

"Mitä varten, kansalainen, olet sitten ihmisten silmissä tämän porvarin liiketoveri, jollei sinuun luoteta yhtä paljo kuin häneenkin? He, enkö ole oikeassa? — Mitä varten kansalainen Rassmann, kysyn minä, on sinulla sitte Schornilta taskussasi täysi valtakirja, jonka mukaan sinä olet valtuutettu päättämään liikeasioista samoin kuin hänkin, jollet sinä liikkeen nimessä voi kirjoittaa pientä akseptia — —"

Pieni kähertäjä keskeytti ja otti aika siemauksen lasistaan. Sitte lopetti hän:

"Mutta minä en tahdo sanoa mitään, kansalainen — itsepähän parhaiten tiedät, mitä tämä Schorn oikeastaan on tehnyt sinulle niin suurta, että sinun tarvitsee osottaa hienotunteisuutta häntä kohtaan. Voin sentään sanoa, että jos hän tahtoo olla vilpitön sinua kohtaan, täytyy hänen jakaa kaikki tasan sinun kanssasi. Mikä minun on, se on sinun — silleen sen täytyy jäädä. Dixi."

Vaikkakin äkäisen parturin viime sanat olivat Rassmannin omalletunnolle todellinen virkistys, niin näytti hänelle edellisten tarkotus hieman himmeältä. Mutta valtakirja, valtakirja — sitä ei hän ollut vielä lainkaan ajatellut.

Hän särpäsi yhdellä siemauksella oluensa loppupuoliskon; hänen kasvonsa olivat kuumentuneet, puoleksi viljanmehun ylenmääräisestä nauttimisesta, puoleksi kiihtymyksestä.

Sitte puuskahti hän sellaisen miehen äänellä, jolle on osotettu tie ahdingostaan, mutta hän ei vielä oikein luota sen turvallisuuteen:

Marat toinen, josta tämä agitaattorin hidas käsitys näytti koomilliselta, naureskeli ensin parisen sekunttia, sitte lörpötti hän:

"Vekseliasiaa, kansalainen, en mitään muuta kuin yksinkertaista vekseliasiaa, siinä koko juttu. Aksepteeraatte Schornin nimessä, siihen on teillä oikeus, ja tunnin kuluessa ovat sata taalaria edessänne."

"Mutta sitä ei maksa ottaa omalletunnolleen. Kuinka mahdollistakaan tähän porvariin nähden? He, sepä vielä puuttuisi! On kostettava, sillä hyvä. Ken ei uhraa hyvällä, siltä on otettava. On tehtävä tabula rasa kaikesta, sitä olen aina sanonut. Maljasi, kansalainen, eläköön Rosaneiti, lemmittymme!"

Rassmann ei kuullut mitään. Hänen kaikki tunteensa ja ajatuksensa kiertelivät tällä hetkellä Antonius Pätzoldtin esittämän tuuman ympärillä.

Hän alkoi jo viedä Rassmannin seitsemänteen taivaaseen, sanoen: "Samuel Hirsch asuu torin varrella. Porvari hän on hänkin, elättää itseään toisten hiellä. Oikeastaan hänellä on kenkäkauppa, mutta enimmäkseen käy hän kauppoja vekseleillä maalaisten upseerien ja tilanomistajain kanssa. On minultakin kerran ottanut viisikymmentä, mokomakin nylkyri — mutta sanon sinulle, kansalainen, giljotiini kyllä vaatii uhrinsa. Tili tulee olemaan hirmuinen tällaisille roistoille! Rautaisissa sandaleissa ja hurjasti liehuvin tukin heidät viedään telotuslavalle. Kuuletteko, millaiseksi olen ajatellut ensimäisen tervehdykseni kansojen vapauden auringolle —"

Marat toinen oli hengessä olevinaan konventin tribuunilla ja kopasi lupaavasti rintataskuaan, mutta Rassmann keskeytti hänet ynseästi ja palasi muutamin sanoin takaisin Samuel Hirschiin.

"Tiedänhän, rakas tohtori, että se on suuremmoinen, mutta Rosaneiti, meidän lemmittymme, odottaa rahaa."

Sanan "meidän" korosti hän terävällä, vahingoniloisella pilkalla, mutta se jäi herra Antonius Pätzoldtilta huomaamatta innoissaan.

Marat toinen ajatteli heti uudelleen ensimäistä audienssia ja puuttui arkiasioihin.

Samuel Hirsch oli ainoa, joka saattoi auttaa. Hän ei tosin lainaa kauvemmaksi kuin neljäksi viikoksi ja hänelle täytyy 100 taalarin sijaan kirjoittaa 110, mutta sitenhän ei joudu mitään vaaraan, sillä olihan Schorn itse sanonut Hirschille, että hän on tehnyt Rassmannin liiketoverikseen ja vastaisi kaikesta. Ja juoruamisesta ei ole pelkoa, sillä missä jotakin voi ansaita, siellä Hirschin mielestä kyllä katoaa kaikki hyväntahtoisuus Schornia kohtaan.

Näin lärpätti herra Antonius Pätzoldt yhteen mittaan ja lisäsi vielä, että mahdollisesti vekselin lankeamisaikaa saisi lykätyksi.

Täten oli Rassmannille avautunut kuja tulevaisuuteen, ja tässä kujassa oli kyllin tilaa kasata kivi kiven päälle hänen ystävänsä kukistamiseksi.

Mutta mitä hän välitti tulevaisuudesta? Nyt oli ennen kaikkea pidettävä huoli hänen "suhteensa" säilymisestä. Ja jos hän ystäväänsä, ei vaan toveriaan, järjestelmällisesti petti, niin eikö hän menetellyt niiden periaatteiden mukaan, joita Schorn itse oli hänelle suositellut?

Oliko tällä porvarilla oikeus ylellisyyteen, kun häneltä, Rassmannilta, puuttui tarpeellisinkin ilotytön ylläpitoon?

Ja samoin oli Schorn sanonut: "mikä on minun, se on sinun". Tällä evankeliumin lauseella luuli Rassmann voivansa puolustaa jokaista menettelyään omantuntonsa edessä.

Suuri yhdenvertaisuuden apostoli ja ihmisystävä unhotti vain yhden: että hän oli hyvällä tiellä muuttaa kommunismin tunnuslauseen: "omaisuus on varkautta", vastakohdakseen: "varkaus on omaisuutta", ja että hän siten vaipui rikollisuuteen.

Seuraavana päivänä oli kauppa Samuel Hirschin kanssa päätetty, kun tämä ensin oli tarkoin tarkastanut valtakirjan, ja tämä mies, joka ei Rassmannille ollut luvannut lainata markkaakaan, saattoi nyt kohteliaasti uuden liiketuttavansa aina ovelle saakka: sillä "kauppa on kauppa", ja hän eli tehnyt hyvän kaupan.

Mutta herra Antonius Pätzoldt kyhersi tämän ensimäisen onnistuneen kepposen jälkeen tyytyväisenä käsiään, sillä se koski Schornia, miestä, joka oli puhunut "huonosta seurasta".

VIII

Kirjat eivät Sveitsistä tosiaankaan saapuneet. Kun Schorn aamuisin kuuli kadulla vaunujen ratinan, riensi hän puotiin ja avasi oven, luullen postivaunun pysähtyvän talon eteen.

Schorn kuului niihin ihmisiin, jotka pitävät kiinni rautaisella lujuudella kerran saamastaan aatteesta, jota pitävät hyvänä ja mahdollisena toteuttaa.

Siitä päivästä, jona Rassmann oli puhunut 'hänelle kirjasta, jonka aikoi kirjoittaa, ja avustuksesta, jota hän nuorelta mestarilta toivoi, ei ajatus enää kaikonut Schornin päästä.

Vaikkakin hän oli ensin Rassmannin tuumalle ääneensä naurahtanut, niin tuli ajan oloon hänelle sisäiseksi varmuudeksi, että hän tosiaankin kykenisi vaatimattomilla ajatuksillaan kirjaa edistämään, hyödyttämään puoluetta.

Ja nuori mestari ajatteli toverinsa kirjottamatonta kirjaa kaikkialla missä liikkui, sorvauspenkin surinassa ja höylän suhahtelussa.

Kerran oli hän kuullut Rassmannilta, että tällaisiin kirjallisiin teoksiin täytyi valmistua, toisin sanoen tehdä excerptejä, joilla kirjan arvoa kohotettiin.

Nuori mestari pyysi Rassmannia selittämään sanan "ekserptejä". Ja kun hän sai kuulla, että niillä tarkotettiin eräänlaisia otteita ja lainauksia kirjoista, eivät kunnon Schornilta enää poistuneet nämä valmistukset mielestään.

Eräästä kaapista löysi hän muutamia Lassallen huokeahintaisia agitatsionikirjasia, samoin muutamia toisilta puolueen johtajilta, kaikki tomuun peittyneinä. Hän oli nämä lentolehdet, jotka muutamien klassikkojen ohella muodostivat koko hänen kirjastonsa, jättänyt melkein unhotuksiin, kun oli ensin niiden sisällön lukenut likipitäen ulkoa.

Schorn osti kaunista konseptipaperia, ja tästä lähtien löysi hänet, milloin vain hänen aikansa suinkin salli eikä Rassmann ollut kotona, näiden kirjasten ääreen kumartuneena ja niiden sisältöön syventyneenä.

Ja jos sattumalta hänen vaimonsa kysäsi: "Vilhelm, mitä luet ja kirjotat niin ahkeraan?" sai hän ylvään vastauksen: "Lapsi, sitä et ymmärrä,-minä teen ekserptejä". Samalla veteli raskas käsi edelleen kynää paperia myöten ja jätti jälkeensä avuttomia lapsenkäden piirtoja. Mutta mitä auttoi tämä kaikki — lähdekirjat eivät saapuneet Sveitsistä. Kului kaksi, kului kolme viikkoa, ne eivät tulleet.

Kun Schorn oli kyllin kauvan odottanut postivaunun pysähtymistä ovensa eteen, rohkeni hän lausua Rassmannille kummastuksensa lähetyksen viipymisestä.

Rassmann näytti siihen valmistuneen. Häntä ei tällä hetkellä näyttänyt liikuttavan mikään syvemmin kuin tämä asia. Hän raapi korvansa taustaa, puhui jotakin "käsittämättömästä asiasta", pani "hm, hm" ja veti sitte taskustaan sanomalehden, jossa oli uutinen, että poliisi oli Berlinissä ottanut takavarikkoon suuremman määrän sosialistista kirjallisuutta, joka oli osotettu epäiltäville puoluehenkilöille.

"On otaksuttavaa, että meidän kirjoillemme on käynyt samoin. Sinä olet tunnettu sosialidemokraattina, lähettäjä on myös politillisesti huonossa huudossa, siten on koko asia selitettävissä."

"Siinä olet oikeassa, olet oikeassa, hm, hm, niin se on. Peijakas, etten ole sitä ennen ajatellut! Luuletko tosiaan, että nyt on niin kireät ajat?"

Ja kun Rassmann vastasi myöntävästi, heitti Schorn taakseen tunnetun katseensa, joka ei mielellään nähnyt vaimon olevan tällaisten keskustelujen aikana saapuvilla.

Hänen vaimonsa, hänen vaimonsa — hänen ei tarvinnut tulla vielä huolekkaammaksi kuin hän oli jo ennestään.

"Vahinko, vahinko, nyt ei kirjastamme tule mitään", alkoi Schorn uudestaan. "Rahoista viisi, tulevathan ne sieltäkin kautta puolueen hyväksi."

Niin, Rassmann tiesi että hän tästäkin hänelle kiusallisesta asiasta kyllä selviäisi hienostuneen viekkautensa ja Schornin lapsellisen uskon avulla.

Ja tarjotakseen nuorelle mestarille epämieluisan vertauskohdan, ilmotti hän, että "klubin" agitatsioonikirjaset olivat saapuneet osotteelleen.

"Se johtuu vain osotteen omistajan lojaalisesta mielensuunnasta, siitä riippuu paljo", arveli agitaattori.

Schornille valkeni nyt yhä selvemmäksi toverinsa otaksuminen kirjojen viipymiseen nähden.

"Niin, niin, olet oikeassa. Nyt uskon todellakin, että asianlaita on niin. On kai parasta, että vasta samanlaisessa tapauksessa otat asian yksin käsiisi ja menettelet kuten kirjoja klubillekin tilatessasi. Mutta ikävää on, ettemme nyt voi kirjaa kirjottaa, olin siitä jo niin suuresti iloinnut."

Rassmann koetti häntä lohduttaa, mutta Schorn pudisti päätänsä ja meni surullisen näköisenä työhönsä.

Kuten ainakin mies, joka ei tahtonut tehdä hyödytöntä työtä, lakkasi hän äkkiä "ekserptejä kirjottamasta" ja kaunis konseptipaperi sai nyt jakaa lentolehtisten vanhan kohtalon perhekaapissa.

Ja Rassmann eleli reilusti edelleen. Vekselin lankeamisaika saapui.
Hänellä ei luonnollisesti ollut rahaa sen lunastamiseen.

Seuraavana aamuna — saattoi lyödä vetoa tuhannesta yhtä vastaan — esittäisi Samuel Hirsch vekselin Schornille.

Kun tämä yksinkertainen, rehellinen, kaikissa asioissa niin myöntyväinen Schorn saisi tämän tietoonsa? Eikö hän olisi hirmuinen? Tällaiset luonteet purkautuvat kuin tulivuori pitkän hiljaisuuden jälkeen.

Ja sitte rouva Schorn, kaunis rouva Schorn, joka piti hänestä niin paljo ja joka Rosaneidistä huolimatta valmisti niin usein unettomia öitä! Mitä hän saattoi tältä rouvalta toivoa, jos tämä saisi tietää hänen kunniattoman menettelynsä?

Ei, se ei käynyt laatuun. Uhkaavaa paljastusta täytyi koettaa torjua.
Ja aika toi neuvon. Herra Antonius Pätzoldt esitti paperin uudistusta.
Se oli ainoa keino.

"Kansalainen Rassmann", tuumi hän, "tarvitsettehan rahaa vieläkin. Kirjoittakaa siis 250 taalarin vekseli ja ottakaa vielä 100 taalaria, silloin on se veitikka tosin praeter propter ansainnut viisikymmentä taalaria kahdessa kuukaudessa aivan ilman edestä, mutta, kuten sanotaan, hädässä syö piru kärpäsiäkin. Mutta luottakaa siihen, että se mies vielä saa puukon kurkulleen."

Mutta Rassmann vapisi. "Jos juutalainen näyttelee kahta naamaa ja ensin ilmaisee asian Schornille?" epäröi hän. Pieni kähertäjä pani kaikki vakuuttelukykynsä liikkeelle.

"Tuhmuuksia, pelkkiä tuhmuuksia, kansalainen, silloin tunnette Samuel Hirschin huonosti. Koronkiskurin lähimmäisenrakkaus ulottuu vain hänen rahakukkaroonsa. Ja sitte, unhotatte valtakirjanne, joka on yhtä varma kuin raamattu kirkon alttarilla. Täytyy olla rohkeutta, kansalainen Rassmann, muuten eivät päät putoa."

Oi, herra Antonius Pätzoldt ymmärsi puhua sellaisista asioista, sillä ne nuolet, joita hän ampui, sattuivat kyllä kerran sinistä esiliinaa kantavaan mieheen.

Rassmann tarttui kiinni hänen enemmän vihaisen kuin todella ilkeän juomatoverinsa sanoihin ja seurasi tämän neuvoa. Asia kävi paremmin kuin hän ajattelikaan. "Arvoisa" herra Samuel Hirsch ei ollut monisanainen mies. Mutta missä hän vaikeni, siinä mietti hän enemmän. Kun Schorn kerran tänne kulkeutuneelle miehelle luovutti kirjallisesti kaikki oikeutensa, niin täytyi hänellä olla siihen hyvät syynsä. Pikkukaupunkilainen "kauluksenpunoja" tarkasti vielä kerran valtakirjan ja kauppa oli tehty.

Rassmann oli enemmän poikaa puolestaan kuin koskaan ennen, kun hän poistui juutalaisen luota. —

Mutta kun neljä viikkoa ovat lopussa? Pah —- kuka tahtoo nostaa tulevaisuuden huntua, kun nykyisyyden peittää kultainen päiväpaiste.

Kivi, joka jyristen vieri korkeudesta, tempasi lakkaamatta taipaleellaan toisia mukaansa. Mutta Rassmann ei kuullut jyrinää.

Rosaneiti, "meidän" lemmittymme, vaati elämältä enemmän kuin hänen rahastonhoitajansa oli edellyttänyt. Ensimäistä täyttynyttä toivetta seurasi pian toisia vaativampia. Häntä ei enää miellyttänyt yksinäinen elämänsä. Hän oli kyllästynyt lukemaan tunteja seinäkellosta, kunnes Rassmann saapui. Hän halusi viihdytystä, jota hän luuli löytävänsä huvituksista. Jokapäiväisiin kävelyihin, katselemaan miesväkeä, pölyyttämään tomua laahuksillaan, levittelemään viuhkaansa, kiemailemaan, itseään ihailuttamaan, heittelemään ja saamaan katseita — siihen paloi hänen halunsa. Hän halusi levittää pääkaupunkilaisia tapoja tai ainakin herättää niitä kohtaan kunnioitusta.

Porvarien poikien joukossa mahtoi myös löytyä viattomia hölmöjä, joille saattoi osoittaa taipuvaisuuttaan, kun — Rassmann ei siitä tiennyt.

Ajan oloon saattoi hän muuten vähät kostua nykyisestä rakastajastaan, se oli kiemailijalle kyllin selvillä. Hänellä oli ollut sellaisia suhteita riittävästi, käsittääkseen kuinka pian miehet alkoivat kaivata vaihtelua. Viisaus käski siis ajoissa katsomaan eteensä. Kun hän tuumi tätä kaikkea, tuli pukukysymys uudestaan hänen mieleensä. Hänellä täytyi olla sorea, uusimman muodin mukainen kävelypuku, mahdollisimman loistava ja silmiinpistävä. Eräänä hetkenä ilahdutti hän Rassmannia tällä toiveella. Tämä ei tahtonut tietää siitä mitään ja vastasi kieltävästi. Samalla käyttäytyi hän niin välinpitämättömästi kuin ei Rosasta paljoa välittäisi. Ei edes syötti vapaasta matkasta Berliiniin ja hohtokivisormuksesta, joka tällä kertaa asetettiin erään toisen matkustajan nimen yhteyteen, enää vedellyt.

Rassmannista oli suhteensa Rosan kanssa liian kallis. Hän oli viettänyt tämän kanssa muutamia nautintorikkaita viikkoja, se oli kylliksi tyydyttämään hänen kunnianhimoaan ja herättämään lopuksi inhotusta tähän onttoon olentoon ilman tunnetta ja sielua. Kentiesi hän ei olisi milloinkaan tuntenut näitä tunteita, jollei hänellä joka päivä olisi ollut silmiensä edessä toisen naisen kuva.

Kun Rosaneiti oli puhunut puoleen ja toiseen, saamatta rakastajansa kovasydämisyyttä heltiämään, puristi hän selkänsä takana kätensä nyrkkiin ja vannoi kestävänsä.

Oi, hän tahtoi saada uuden puvun. Hän ajatteli rakastunutta herra Antonius Pätzoldtia. Marat toinen oli tähän asti turhaan odottanut toivomaansa "audienssia". Niin usein kuin pikku herra sunnuntai-asussaan koputtikin hänen ovelleen, milloin tiesi Rassmannin olevan toisaalla, ei ovi ollut hänelle avautunut. Rassmannin kielto piili tietenkin takana, tuumi pikkumies, vaikkakin huoneen vuokraajatar joka kerta sanoi, että "neidillä" oli vieraita.

Mutta Rosa, joka oli kuullut herra Pätzoldtin äänen, oli naurusta pakahtumaisillaan kertoessaan "hassun kääpiön" uudistetuista käynneistä. Ensi aikoina oli tämän halveksimisen johdosta pienen parturin vallannut eräänlainen alakuloisuus, mutta lopuksi muuttui se eräänlaiseksi kaunaksi Rassmannia kohtaan. Ei puuttunut paljoa, jottei hän heittänyt tällekin kaikessa vakavuudessa nimeä "porvari", joka tahtoi kaiken pitää yksikseen. Kuinka iloisesti liikutettu olikaan sentähden herra Antonius Pätzoldt, kun hänelle eräänä päivänä Rosaneiti tosiaankin antoi salaisuudessa toiveita ensimäisestä "audienssista". Hän halusi puhutella herra Pätzoldtia kahden kesken seuraavana päivänä iltapuoleen.

"Kahden kesken!" Marat toinen joi kolme naukkua enemmän kuin muulloin, ja jos Rassmann tällä kertaa olisi voinut tulla parturiherran katseesta ja salaperäisestä hymystä hullua viisaammaksi, olisi hän epäilemättä saanut lukea tämän suuntaista ajatusjuoksua: "Näetkös, suuri mies kauniine partoinesi, kuinka minä olen sinut lyönyt laudalta? Huomenna nousee minun aurinkoni ja sinun laskee."

Herra Antonius Pätzoldtille tuli ensin osaksi onni pitää Rosan pehmeää kätöstä kädessään kokonaista viisi minuuttia, jollaikaa laulajatar kertoi hänelle Rassmannin kiittämättömyydestä.

Ja sen teki hän sellaisella äänellä kuin tahtoisi näyttää, miten vähät hän välittäisi Rassmannista, kun vain saisi uuden puvun.

Niin, puku, puku — Rosaneiti oli lähes itkemäisillään. Samalla nojasi hän melkein pikku kähertäjää vasten, jotta tälle tuli varmemmaksi kuin koskaan, miten vähä sellaista tunteenlämpöä oli "kuningasmielisiltä" tullut hänen osakseen.

Herra Antonius Pätzoldt tahtoi näyttää olevansa kiitollinen. Vanhan tapansa mukaan ja nyt ainiaaksi sulkeutuakseen "tyttörukan" sydämeen, kaasi hän kohta vihansa maljan Rassmannin ylitse:

"Mitä, eikö hän tahtonut sitä tehdä? Kaunis, arvoisa neitiseni, onko se tosiaankin mahdollista? (Suuri vallankumouksellinen saattoi olosuhteiden mukaan esiintyä hienostikin.) Tämä patruuna, se on myös niitä miehiä, jotka aina ajattelevat vain itseään! Mikä halpamaisuus! Mutta älkää itkekö, kaunis neiti (hän laski käsivartensa tämän vyötärölle), älkää itkekö. Te saatte kyllä tyydytyksen. Panen miehen muistiin. Tuomioistuin ei tee eroa henkilöissä, kun on kysymyksessä vapaiden kansalaisoikeuden puolustaminen. Rauhottukaa, kansatar. Te saatte kyllä tyydytystä. Mahdollisesti kutsutaan konventti kokoon."

"On annettava julistus, jonka mukaan tämän petollisen ihmisen koko omaisuus otetaan takavarikkoon ja annetaan teille."

Herra Antonius Pätzoldt tahtoi antaa Rosalle suukkosen. Mutta kun tämä äkkiä tempautui irti, palasi hän äkkiä Ranskan vallankumouksen historiasta todellisuuteen.

"Niin pian ei se käy, pikku veitikka", sanoi laulajatar äkkiä, samalla kuin hänen itkunsa muuttui nauruksi. "Kun minä saan puvun, silloin saatte ensimäisen suukkosen ja —"

Herra Antonius Pätzoldt vannoi, että hän tulee saamaan kaiken mitä hänen sydämensä halajaa.

Pikku kähertäjä aikoi tosiaankin pakottaa Rassmannia täyttämään tytön toiveen. Oi, hänen sydämensä hyppi hänen ajatellessaan ensi suukkosta "ja —". Sitäpaitsi oli agitaattori hänen käsissään; sillä mitä joku, paitsi Rassmannia itseään, saattoi tietää, sen tiesi hän, Antonius Pätzoldt, kaupungin kähertäjä ja hiustenleikkaaja.

Rassmann naurahti ääneen, kun illalla kuuli "Kultaisessa leijonassa" juomatoverinsa kehotuksen. Ylen pingotettuna oli hän aina pitänyt pääparturia, mutta niin hassuna —

"Mitä ajattelette oikeastaan, tytön sonnustus maksaa vähintään viisikolmatta taalaria. Kaikista rahoista on minulla jälellä ainoastaan kuusikymmentä taalaria, kun olen maksanut Rosan vuokran ja täysihoidon. Tahdon yleensä päästä tytöstä erilleni."

Mikään ei voinut olla herra Antonius Pätzoldtistä ilahduttavampaa kuin nämä sanat. Mutta hän ei näyttänyt lainkaan hassulta, sillä se äänensävy, jota hän käytti Rassmannia kohtaan, oli tälle aivan uusi.

"Kansalainen Rassmann, meidän hyvä arvomme vaatii, että Rosaneiti, meidän lemmittymme, saa toiveensa täytetyksi. Hänet täytyy pukea siististi, onhan hän uhrannut taiteellisen uransa meidän hyväksemme. Huomisiltaan mennessä, kansalainen, on teidän hänelle ostettava pukunsa, muuten kyllä löydetään neuvoja ja keinoja, miten 'rakkaan ystäväni' Schornin silmät avataan näkemään muutamia asioita. Dixi."

Tämä lurjus, roisto ja teeskentelijä puhui yhtäkkiä rakkaasta ystävästään Schornista?

Ensin tunsi hän tarvetta hypähtää pystyyn ja jäähdyttää raivonsa poistuvaa kohtaan. Sitten piti hän kaikkea pilana. Mutta kun pikku parturi ei koko seuraavana päivänä näyttäytynyt ravintolassa, vaan Rassmann huomasi, kuinka hän kulki liikkeensä edessä sinne ja tänne ja silmäili epäilyttävästi Schornin taloa kohden, ahdisti agitaattoria jälleen kova pelko ystäväänsä nähden, ja jottei turmelisi välejään Marat toisen kanssa, kävi hän itse illalla hänen luonaan ja ilmoitti, että Rosalla jo olivat rahat käsissään kävelypukuaan varten.

Tämä oli ensimäinen riita näiden kahden välillä. He tapasivat toisensa nyt alituisella epäluulolla, kuten kaksi koiraa, jotka muristen nuuskivat toisinaan eivätkä kuitenkaan uskalla purra.

Kun herra Antonius Pätzoldt tahtoi seuraavana iltana ottaa vastaan "ensimäisen suudelman", nauroi Rosaneiti, "meidän" lemmittymme, hänelle vasten kasvoja ja löi oven kiinni hänen nenänsä edessä.

Juuri alkaessaan kiroilla ja muistutella muutamia julistuksia ja asetuksia, hän näki äkkiä ylhäällä portaissa häämöttävän pitkän laihan olennon, kuten Charlotte Cordayn hengen, joka sitte vasta ilmaisi kuuluvansa ihmissukuun kun hän alkoi virtanaan syytää vapisevalle aviorikkojalle sangen helliä haukkumasanoja, joita ei ole missään yleisessä sanakirjassa.

Se oli "kuningasmielinen", joka oli erään naisen käsialalla kirjotetun, virheitä täynnään vilisevän kirjeen johdosta seurannut miestään.

Rosaneiti ei ollut keksinyt parempaa keinoa rangaistakseen rakastuneen narrin tunkeilevaisuutta.

Kohtaus, joka sitten syntyi portaissa, veti kaikki naapurit saapuville, ja vielä kolme päivää myöhemminkin puhuttiin herra Antonius Pätzoldtin epäonnistuneesta "audienssista" erään "huonomaineisen" tytön luona.

Rosaneidin saattoi tästä lähtien huomata säännöllisesti soreassa kävelypuvussa milloin kadulla, milloin huvipaikoissa, jossa hän esiintyi valtoinaan ja joutui pian miesväen puheihin.

Ihminen, joka Rassmannin tavoin koetti jokaista kehnoa ja halpaa tekoa, jokaista petosta ystäväänsä kohtaan puolustaa oikeaoppisilla periaatteilla, joutui väkisinkin lopulta turmiollisen logiikkaansa järkähtämättömyydellä ajelluksi yhdestä johtopäätöksestä toiseen.

Schornin hyvästä, vilpittömästä käytöksestä toveriaan kohtaan oli tähän asti ollut seurauksena ainoastaan, että tämä siitä päätti itsellään olevan saman oikeuden, samat vaatimukset nuoren mestarin aineelliseen omaisuuteen kuin tällä itsellään.

Schorn itse oli niin tahtonut. Uneksija menetteli kommunistisen evankeliumin ensimäisen käskyn mukaan.

Ei siinä kyllin, että hän tunnetun lauseen sovitti ystävänsä hengettömään omaisuuteen ja koetti sillä, kuten tiedämme, vaientaa omaatuntoaan — hän veti siitä viimeisimmätkin johtopäätökset, jotka vain olivat ajateltavissa ja joiden kuitenkin välttämättä täytyi tapahtua: Rassmann himosi Schornin vaimoa.

Niin pelottavalta kuin tämä johtopäätös ensi silmäyksellä mahtaa näyttääkin, niin suuri ja tuomittava kuin olikin se petos, jonka agitaattori tätä pelkästään ajatellessaankin teki ystäväänsä kohtaan, joka menetteli häntä kohtaan kuten todellinen veli — molempia lieventää se oppi, jonka periaatteiden mukaan Rassmann oli rikoksen kohottanut laiksi ja joka nämä johtopäätökset teki aivan luonnollisiksi.

Sosiaalidemokraattinen aate tunnustaa aivan avoimesti, että ensimäinen ehto päämäärien saavuttamiseen on naisen täydellinen vapautus; se näkee nykyaikaisessa avioliitossa yleensä vain elatuslaitoksen, jossa nainen on miehensä palvelijatar, jonka ruokaa ja vaatteita vastaan täytyy olla hänelle alamainen, ilman oikeuttaan; se asettaa nykyaikaisen avioliiton prostitutionin tasalle. Tämän sijaan asettaa se vapaan lemmenvalinnan päämääräksi: sukupuolinen yhteys on jätettävä riippuvaksi vain himosta, lyhempi- tai pitempiaikaisesta.

Vaikka hän oli jo siitä päivästä, jona hän astui nuoren mestarin taloon, hautonut nuoreen rouvaan nähden kaikenlaisia mietteitä, jotka silloin tällöin sattumatta vilahtavan salaman tavoin herättivät kiellettyjä haluja, niin pukeutuivat nämä kauvan salaisuudessa eläneet halut, jotka tähän asti olivat näyttäytyneet vain hiutuvissa katseissa ja kiihtyneissä kasvojen ilmeissä, selvään muotoon: Rassmann tavotteli avoimesti rouva Schornin suosiota.

Hän ei tuntenut hetkistäkään katumusta, että hän siten vei petoksen ystäväänsä kohtaan huippuunsa — hän koetti etsiä oikeutta siihen vapaan lemmenvalinnan opeista. Hän ei ajatellut tuokiotakaan, että Schorn tahtoisi toisin, sillä: "Mikä on minun, se on sinun".

Oliko muuten tämä kaunis, kukoistava rouva Schorn naisenruumiineen ja lapsenkasvoineen ja sivistykseltään miestänsä paljo korkeammalla seisovana, oliko tämä rouva luotu koko elämänsä viettämään miehensä rinnalla — tämän avuttoman, ijäti kömpelöltä näyttävän käsityöläisen, joka työssä vain löysi suurimman huvinsa eikä tuntenut mitään muita nautintoja itselleen ja vaimolleen? Oliko tämä oikeastaan, ihanteelliselta näkökannalta katsottuna, onnellinen avioliitto, sopiko näiden kahden ihmisen elämänkäsitys yhteen?

Agitaattori teki nämä kysymykset ja vastasi niihin kieltävästi. Ja siitä katsoi hän itselleen johtuvan oikeuden himoita Schornin vaimoa.

Jollei Hanna rakkaudessaan miestään kohtaan ollutkaan ajatellut välimatkaa itsensä ja hänen välillään, niin saattoi hänelle siitä kuitenkin huomauttaa.

Herätetäänhän halu kiellettyihin hedelmiin siten, että sanotaan niiden olevan kiellettyjä.

He elivät todellakin tyytyväisinä, nämä kaksi nuorta ihmistä. Heidän mielipiteensä sopivat yhteen. He eivät tosin olleet ruumiillisesti eivätkä henkisesti "luodut toisilleen", mutta tottumuksen voima, kunnioitus toisiaan kohtaan oli tehnyt heidän avioliittonsa todelliseksi pyhätöksi.

Rassmann, joka oli valmis kaikkiin muutoksiin tarkoistaan saavuttaakseen, näytti äkkiä annettuaan Rosalle menopassin ja alettuaan ajatuksineen yöt päivät askarrella vain toverinsa rouvan kanssa, saanut merkillisen muuttuneet tavat ja mieltymykset.

Hän ei jäänyt iltaisin niin pitkään oivalliseen "klubiinsa", jossa Schorn hänen luuli olevan, hänellä ei ollut enää niin suurta ikävää viettämään iltojaan "Kultaisessa leijonassa", vaan tuli yleensä kotiin aikaisemmin kuin oli odotettu.

Nuorelta mestarilta ja hänen vaimoltaan ei luonnollisesti tämä muutos jäänyt huomaamatta.

Ja merkillistä, ensimäinen, mitä Schorn ajatteli, oli jälleen, että hän tai hänen vaimonsa olisivat kotiystävää loukanneet jollakin ajattelemattomalla, vaikkeikaan pahaa tarkoittavalla lausunnolla, jotta hän sentähden tuli vanhoille tottumuksilleen uskottomaksi.

"Vaivaako sinua jokin, rakas ystävä, olemmeko sinua jotenkin loukanneet? Olet niin merkillisen huonolla tuulella etkä näytä yhtä elämänhaluiselta kuin ennen. Minusta olisi ikävää, jos me tahtomattamme olisimme siihen syypäät. Tälläinen nimittäin ei ole lainkaan vaimoni makuun. Voit häneltä siten viedä aivan kokonaan hänen hyvän tuulensa."

Schorn hymyili viime sanat sanoessaan, mutta Rassmann näki jälleen uuden näköalan edessään. Hän menettäisi hyvän tuulensa, jos hän, Rassmann, yhä olisi niin huonolla tuulella. Ai, ai — kuinka se kuului rehellisen Schornin suusta aivan siltä kuin hän pitäisi luonnostaan lankeevana, että ystävä puuttuisi Hannan kera kuinka hulluihin juttuihin tahansa — pitääkseen tätä hyvällä tuulella!

Kotiystävä oli olevinaan aivan kummissaan siitä, että hänessä muka oli huomattu jokin muutos, ja hänen sanoistaan kuului hiljaista suuttumusta, kun häntä voitiin luulla sellaiseksi jöröjukaksi, että näyttelisi loukkautuneelta pienimmänkin aiheen siihen saatuaan.

"Kaipaan nyt enemmän kodikkuutta, teitä molempia. Te olette kaksi hyvää ihmistä. Olit silloin oikeassa, kun puhuit Pätzoldtin huonosta seurasta. Se mies ei kelpaa paljoon. Ylipäätään tulen sille asteelle, jolloin seurustellaan niin vähän ihmisten kanssa kuin mahdollista. Käyttäkäämme nyt vielä muutamat jälellä olevat elokuun illat istuen puutarhassa ja yhtä ja toista jutellen."

Schorn iloitsi sydämestään tämän ystävänsä järkevän ehdotuksen johdosta ja suostui mielellään.

Tosin ei nuori mestari voinut aina olla mukana lehtomajassa, mutta kun hänen vaimonsa äänekäs nauru kajahteli hänen korviinsa työpajan avoimesta ikkunasta, niin sanoi hän itsekseen: "He ovat hyvällä tuulella, Hannakin yhtä iloinen kuin ennenkin. He keskustelivat keskenään mainiosti, paremmin kuin minun, vanhan ukon kanssa".

Hän oli tyytyväisempi kuin kuunaan ja vihelteli lautaa mittaillessaan muuatta lystikästä kulkurilaulua.

Lapset olivat tavallisesti jo vuoteessaan. Lehtimajan pöydän alta kuului silloin tällöin epäilyttävä murahdus, kunnes vihdoin kuului kimakka kiljahdus, osottaen että Rassmann oli pimeässä astunut mäyräkoiraa varpaalle ja oli olevinaan kuin ei olisi koiraa nähnyt ja kuin tämä oli juossut hänen jalkojensa alle.

"Pane kengät jalkaasi", sanoi rouva Schorn silloin. Ami liikkasi työpajaan, jossa kuuli herransa viheltävän ja raapi vinkuen ovea, ikäänkuin hänen täytyisi uudestaan saamasta potkusta kertoa sille, joka oli yksin velvollinen häntä ymmärtämään, vaikkei tosin konsanaan ymmärtänyt.

Schorn avasi oven ja tervehti koiraa naurusuin: "Sanoiko emäntäsi, että sinun pitäisi panna kengät jalkaasi? Täytyykö sinun sitte aina hiiviskellä herra Rassmannin jaloissa? Tunnetko tämän —?"

Hän otti koiran, joka kyyristihe ja äänetönnä katsoi rukoilevasti häneen, syliinsä ja silitti sen turkkia. Ja Ami nuoli kiitokseksi hänen kättänsä.

Kun Schornia ja koiraa katseli sitte suuressa huoneessa himmeän kattolampun valossa, näytti kuin nämä kaksi olisivat yksinään maailmassa ja kantaisivat suurta surua.

Ja kuitenkin kajahteli ulkoa iloinen nauru ja äänekäs puhelu, joka todisti elämää ja riemumieltä.

Kun Schornilla sitte oli aikaa ja tilaisuutta näytellä kolmatta lehtimajassa, silloin keskustelu tavallisesti kääntyi toiseen suuntaan. Ja innostuneesta mestarista olikin tämä helposti selitettävää — pääaiheena olivat "suuret päämäärät".

Schornilla oli Rassmannille niin paljo kysymyksiä, että tämä tuskin saattoi niihin vastata. Sisimmässään agitaattori kirosi toverinsa opinjanoa, joka kyseli sellaisia asioita, että ne saattoivat hänet pulaan, sillä hän ei ollut niistä itsekään selvillä; mutta yksi keino oli aina jälellä.

Hän puhui silloin nopeudella ja sujuvaisuudella, käytti joukon oppineita sanoja, jottei Schorn voinut lainkaan seurata esitystä, vaan kuunteli häntä äännetönnä ja nyökäytteli päätään, ikäänkuin hän käsittäisi kaiken. Samalla hän yhä koetti sulattaa ensimäistä lausetta, toisen jo sanoessa kolmatta Ja neljättä.

Nuori mestari oli jo usein ajatellut sitä tulevaisuuden ohjelmaa, jota kutsutaan vapaaksi rakkaudeksi, voimatta siitä muodostaa selvää kuvaa.

Rassmannin, suuren Rassmannin, joka oli niin paljo oppinut ja varmaankin agitatsionimatkoillaan tuhannet kerrat tätä uutta evankeliumia saarnannut, täytyi parhaiten voida se selittää.

Eräänä iltana, kun liiketoveri taasen merkillistä kyllä ei näyttänyt halukkaalta menemään tunnettuun "klubiinsa", joka tosin oli olemassa ainoastaan Schornin mielikuvituksessa, ja kun Schorn teki seuraa heille molemmille, pyysi hän toveriltaan lähempää valoa "Juttuun vapaasta lemmen vaalista".

"Minulle ei asia ole vielä aivan selvä, rakas Gustav, olen siitä paljo kuullut, mutta vähän lukenut", sanoi nuori mestari… "Voihan Hannakin siitä hieman kuulla?" kysyi hän miltei epäröiden.

Rassmann, joka oli ollut voivinaan hieman pahoin, tuli yhtäkkiä terveeksi ja oli iloinen kuin kala vedessä.

Hän nauroi aivan kuin tahtoisi pitää Schornin yksinkertaisuutta piloinaan, niin että mestari tuli aivan hämilleen.

"Mutta miksei rouvasi voisi sitte siitä kuulla? Juuri naisia koskee asia lähimmin. Juuri heille on se hyvä työ ja heitä on tutustutettava siihen joka tilaisuudessa, jotta olisimme heidän avustaan varmemmat ja saisimme heidät mukaan liikkeeseen. Sillä kuten tiedät on aatteidemme toteuttaminen mahdoton ilman naisten apua."

Schorn kuunteli jännitettynä, ja Hanna, joka jälleen oli istuutunut, näytti äkkiä erikoisen kiintyneeltä tähän pitkälle menevään kysymykseen; hän kysyi vilkkaasti, vaikkakin viattomasti:

"Meidän täytyy astua mukaan liikkeeseen ja meitä koskee asia enimmän? Kuinka niin — en ymmärrä, herra Rassmann.

"No, katsos vain sitä uteliaisuutta", sanoi Schorn, laskien kätensä vaimonsa kaulalle. "Nyt saat pian oppilaan, joka ei lähde niskoiltasi."

Jollei lehtimajassa olisi ollut niin pimeä, niin olisi Rassmannin katseesta, jolla hän tähysteli rouva Schornia, voinut lukea jotakin, kenties senkin, että hän ymmärsi tämän "niskoilta lähtemisen" omalla tavallaan.

Nyt oli kaikella innostuksella suureen asiaan, tämän kulmikkaan, kyyristyneen aviopuolison ja tämän kukoistavan nuorekkaan naisen edessä, joka näytti olevan kuin luotu päästämään orastamaan sen elämänhalun idun, jonka hän ei aavistanut uinailevan povessaan, nyt oli noiden molempain kasvojen edessä annettava tuhon isku nykyaikaisen avioliiton kahleille.

Ja agitaattori alkoi, pannen liikkeelle kaiken oppineisuutensa ja taidokkaat puhekäänteensä, selittää lähemmin "juttua" vapaasta lemmenvaalista ja puolustaa sen viemistä lävitse.

"… Nainen on tähän päivään asti ollut miehensä palkollinen, hänen orjansa… Sen täytyy lakata. Mies nojaa aina väitteeseen, että hän tahtoo olla oma herransa ja luulee siitä saavansa oikeuden hallita vaimoaan kuten palvelustyttöä… Mutta se ei ole mitään muuta kuin halpamaisinta itsekkäisyyttä. Se täytyy hävittää juuriaan myöten, muuten emme konsaan pääse päämäärään. Vaimolla tulee olla sama oikeus kuin miehelläkin. Se on ennen kaikkea välttämätöntä."

"Mutta jos minä huolehdin vilpittömästi vaimoni parasta, jos tarjoan kaiken hänelle, jos hän tuntee itsensä onnelliseksi lasteni äitinä, niin —"

Hän sai tämän esiin avuttomasti, puoleksi sopertaen ja vilkui Hannaan, ikäänkuin täytyisi hänen lukea tämän silmistä, oliko hän oikeassa.

Rassmann keskeytti toverinsa nopeasti, puoleksi ivallisesti ja näköjään ylimielisesti:

"Näetkös, nyt olet tällä hetkellä itsekin kaunein egoisti. Vastoin tahtoasi olet vielä yhä liberalismin kahleissa. Mutta tulevaisuuden valtiossa ei vaimo saa kuten meidän päivinämme olla ainoastaan miehensä rakastajatar, joka luulee sentähden, että mies antaa hänelle leivän, täytyvänsä olla tälle alamainen elämänsä loppuun ja tähän ainaiseksi kytketty tavan vaatimusten mukaan. Ja tämä kaikki sulasta kiitollisuudesta… Jos mies voi tehdä kaikkea rankaisematta, täytyy sitä voida vaimonkin, nauttiihan hän ihmisenä oikeutta, joka on samanlainen kaikille. Sentähden käsitämme vapaan lemmenvaalin niin —"

"… Kukaan ei saa panna pahaksi vaimolleen, vaikkei hän jonakin päivänä enää pitäisi yhteiselämää mahdollisena tai jostakin syystä tahtoisi eroa. Ja jos hän tapaisi hänet uskottomuudesta, niin ei hänellä ole oikeutta hänelle suuttua, vaan se on pidettävä parhaana todistuksena siitä, etteivät he sovi toisilleen."

"Mutta silloinhan on avioliitto menettänyt merkityksensä, jos sen voi aivan ilman vaivaa purkaa, silloin on mennyttä se pyhyys, jossa oikeastaan piilee kaikki runollisuus, silloinhan tarvitaan enää vain rakastaj…"

Kunnon Schorn keskeytti äkkiä ja vilkasi taasen vaimoonsa, joka sillä välin oli sytyttänyt lampun ja istui käsityönsä ääressä, ikäänkuin ei kuulisikaan miesten keskustelua.

"Silloinhan voi jonakin päivänä tulla paras ystävä naapurinsa luo ja sanoa: 'Kuules sinä — vaimosi miellyttää minua enemmän kuin omani, olemme jo siitä puhuneet. Ette sovikaan toisillenne, ja kun sinun vaimosi ja minä pidämme toisistamme, on selvää, etten voi enää rakastaa vaimoani, eikä sinun vaimosi sinua, siis täytyy meidän molempain purkaa avioliittomme. Kentiesi voimme vaihtaa'."

"Se voisi monelle olla jo tänään hyvin mieluista", huomautti Rassmann ivallisesti, jotta rouva Schorn ei voinut olla nauramatta.

"Kuitenkin sillä erotuksella, ettei se tänään käy niin muitta mutkitta, ja siinä juuri onkin 'mutta'. Tai otaksutaan, että tämä naapuri, josta äsken puhuin ja joka himoitsee toisen vaimoa, ei ole nainut, silloin täytyisi vaimon oikeuden mukaan joutua hänelle, ja sillä miehellä, joka vaimon puolesta kentiesi on uhrannut kaikkensa, ei ole mitään väittämistä vastaan. Tarkotatko niin? — — Ei, ei Gustav, jos asia on niin, luulen sen käytännössä menevän myttyyn. Asia näyttää läheltä katsoen toiselta kuin jos sitä vain hautoo ajatuksissaan. Sen tiedän ammatistani parhaiten."

Rassmann tunsi kyllä sisimmässään Schornin vastaväitteiden totuuden, mutta jos hän olisi sen myöntänyt, mihin olisivat silloin jääneet suurten nerojen opit, joihin hän nojasi ja joiden hänelle piti luovuttaa Schornin vaimo!

"Kaikki ylevä ja suuri on ensin näyttänyt mahdottomalta saavuttaa.
Siihen täytyy ensin tottua."

"Niin, niin, siihen täytyy tottua", alkoi Schorn äänettömyyden jälkeen.
"Voinhan pettyä, niin, kai petynkin."

"Jos olet sitä mieltä, että se erottamattomasti kuuluu ohjelmaamme, silloin kai olenkin väärässä. Hm, hm, — olet luullakseni oikeassa, kommunismiin kuuluu tämäkin, yhdellä ei saa olla mitään enemmän kuin toisella."

Schorn ei voinut mitenkään muuten tehdä ystävälleen enemmän mieliksi kuin yhä ja yhä uudestaan tällaisilla tietämättömän vaarallisilla mietelmillä vahvistaa häntä toiminnassaan ja keventää hänen omaatuntoaan.

Rassmann alkoi vähitellen herättää ystävänsä rouvassa turmiollista epäilystä hänen omaan onneensa.

Hanna Schorn ei tosin tiennyt itse, mistä se tuli, että hän nyt tuontuostakin tuli oikulliselle tuulelle, jota hänen miehensä ei ollut ennen huomannut hänestä koskaan; että hän useammin oli taipuvainen sureksivaan mietiskelyyn, ja että hänet lopulta valtasi eräänlainen tyytymättömyys, eräänlainen alakuloisuus, jota hän ei parhaalla tahdollaankaan voinut selittää.

Rassmannin sanat naisen asemasta ja vapaasta lemmenvaalista eivät enää poistuneet hänen mielestään.

Ensi kertaa avioliittonsa aikana alkoi hän miettiä, mitä nautintoja ja huveja hän oikeastaan oli saanut miehensä rinnalla osakseen, ja hänen täytyi vastata: harvoja, tuskin mitään, aina oli hän vain näytellyt äidin ja vaimon osaa.

Ja samalla ajatteli hän "palvelustyttöä" ja "orjatarta", joihin agitaattori oli nykyaikaisia vaimoja verrannut.

Yhtä pian kuin tämä ensimäinen epäilys omaan onneensa heräsi hänen mielessään, yhtä pian tuli tajunta näiden ajatusten rikollisuudesta, ja se pysähdytti hänen sydämensä sykinnästään ja ajoi häpeän hehkun poskille, mutta ajatus oli nyt kerran syntynyt ja syrjäytti demoonisella voimalla muut mietteet.

Tämä piti yhä kiinni uusista tavoistaan ja jäi yhä edelleen iltaisin kotiin, niin usein kuin sen vain hänelle sallivat hänen valheverkkonsa, jotka hän yhä asetti "klubin" yhteyteen.

Ja milloin hän oli toverinsa vaimon kanssa kahden kesken, silloin sirotteli hän yhä onnettomuuden siemeniä jo puoleksi hämmentyneen Hannan mieleen.

Schorn ei uskonut toveristaan mitään pahaa, ei hetkeäkään luullut hän, että tämä voisi pelata hänen kanssaan petollista peliä. Ja kuitenkaan ei hänen silmiään olisi mikään voinut avata paremmin kuin "juttu vapaasta rakkaudesta".

Nuori mestari näki kuinka Rassmann laski leikkiä hänen rouvansa kanssa, kuinka hän puhui tälle tuttavallisimpaan tapaan maailmassa, lopuksi puhutellen tätä vain Hannaksi kuten miehensäkin; hän näki myös silloin tällöin, kun hän äkkiä astui työpajastaan asuinhuoneihin, kuinka hänen vaimonsa ja Rassmann istuivat niin lähetysten, ettei se olisi voinut olla pelkkää ystävyyttä vähemmän huolettomasta kuin Schornista; ja samalla huomasi hän sitte myös, kuinka agitaattori teki äkkiä liikkeen, aivan kuin vetäisisi kätensä nuoren rouvan kädestä — mutta Schorn ei huomannut siinä mitään muuta kuin harrasta ystävyyttä.

Kun hän yllätti heidät molemmat niin nauravina ja leikkisinä, nauroi hän tavallisesti mukana, oikeastaan tietämättä miksi, ja sanoi:

"Olettehan aivan kuin kaksi lasta yhdessä ollessanne. Teillä on hauskaa aina."

Sisimmässään iloitsi hän ettei hänen vaimonsa ollut menettänyt hyvää tuultansa, kuten olisi voinut otaksua hänen ajoittaisesta vaiteliaisuudestaan.

Agitaattoritoverin täytyi vielä vetää peliin muuan tekijä, saadakseen juovan Schornin ja hänen vaimonsa välillä yhä syvemmäksi; hänen täytyi herättää nautinnonhalu hänessä täyteen voimaansa, rouva täytyi saada erilaisten huvitusten makuun, huvitusten, joihin Schorn ei kuunaan ollut taivutettavissa.

Eräänä iltapäivänä ilmottivat muutaman näyttelijäseurueen listat, että illalla esitetään metsästysseuran talossa muuan ranskalainen ilveily. Tämä oli Rassmannin mieleen ja aivan omiaan asettamaan hänen ystävänsä vaimon silmien eteen epäsuhtaisen avioliiton seuraukset.

"Tahtoisin mennä illalla metsästysseuran talolle, siellä annetaan sangen kaunis kappale, jota Berliinissä on esitetty hyvin usein. Mutta yksin en tahtoisi mennä — jos sinä tahtoisit tulla mukaan —"

Sitte sanoi hän, ettei hänellä ollut aikaa; hänen täytyi vielä välttämättä sorvata pari pulikkaa. Rassmann tiesi sen; hän edellytti juuri sitä mitä nyt oli tuleva.

"Mutta ota toki Hanna mukaan, hän näkee yleensä niin harvoin sellaista. Voittehan mennä niin usein kuin tahdotte. Ettemme ole sitä ennen ajatelleet! Sitte annetaan seurahuoneella säännöllisesti konsertteja, niissä voitte myös käydä. Puhun heti siitä Hannalle."

Iloissaan, kuten aina, kun voi suurelle toverilleen valmistaa iloa, riensi hän pois ja asia oli pian selvä.

Rouva Schorn, yksinkertainen rouva Schorn, joka ennen ei olisi voinut ajatellakaan menevänsä huveihin, koska tiesi, ettei hänen miehensä tulisi mukaan, sai tänään tuskin lainkaan pukuaan valmiiksi, niin paljo oli hänellä valitsemista ja kokeilemista.

Rassmann oli päivän kuluessa kertonut hänelle jo niin paljo näytelmästä, että hän innoissaan ensi kerran avioliittonsa aikana aivan unhotti pitää huolta lapsistaan, niin että Villy ja Liisu neljännestunnin ajan huusivat turhaan kahviaan.

Varmaankin oli teatterin saliin kokoontunut koko kaupungin hienosto; täytyi siis laittautua. Millaiseen pukuun oli hänen pukeuduttava? Tästä sai hän päänvaivaa. Hän kysyi mieheltään. Schorn nauroi.

"Oletkos hupsu Hannaseni, kun kysyt sellaisia minulta! Kysy Gustavilta, hän kyllä tietää mikä sellaisissa tilaisuuksissa on muodissa."

Oi, hän oli jo ajatellut Rassmannia, mutta olihan siihen vielä aikaa, kun hän ensin oli kysynyt mieheltään.

Olihan nyt viimeksi mainittu antanut uuden todisteen siitä, missä määrin hän oli luovuttanut ystävälleen oikeuden vallita hänen vaimoaan.

Oi, ei edes hänen puvustaankaan hän välittänyt, tämä yksinkertainen ja kuitenkin niin kelpo Schorn. Mistä toiset miehet tavallisesti tunsivat ylpeyttä: rouviensa maukkaasta esiintymisestä — sen hän sivuutti kuin se olisi yhdentekevää! Tämä oli oikeastaan häpeällistä.

Hanna, joka seisoi peilinsä edessä, tiuskasi, enemmän teeskennellyllä kuin todellisella suuttumuksella polkasten jalkansa lattiaan, puoliääneen itsekseen:

"Ei, rakas herraseni Schorn, me emme sovi yhteen, tiedän sen nyt, odottakaahan, kun ensin vapaa lemmenvaali on tullut voimaan, silloin —"

Rassmann seisoi hänen takanaan ja oli kuullut hänen yksinpuhelunsa. Se oli uskontunnustus, jota hän oli odottanut!

"Ah, kuinka säikytitte minua, mutta hyvä on, että olette täällä. Olen vihoissani miehelleni. Hän ei ole enää kiintynyt edes pukuunikaan. Mutta te voitte minua neuvoa, kuinka minun on tänään pukeuduttava —"

"Oi, ei riidellyt — mutta päästäkää nyt käteni, neuvokaa, minkä puvun otan."

"Sitte sanon sen vielä kerran. Ei, Hanna, Vilhelm on hyvä mies — mutta kun oikein katson teitä, ette te mielestäni sovi hänelle —"

"Mutta se oli lapsellista minulta, älkää uskoko, että todellakin niin ajattelen."

Hän kietoi kätensä Hannan vyötärölle ja koetti puristaa häntä rintaansa vasten.

"Ah, älkää pilkatko, olettehan kuitenkin tekin sosialisti ja kannatatte yhdenvertaisuutta. Antakaa minulle suudelma.

"Kuulkaa, alhaalla puodissa soi, päästäkää minut, joku tulee. Älkääkä puhuko enää minulle niin."

Mutta hän ei sanonut sitä suuttuneena. Rassmann toivoi enemmän kuin koskaan, että hän kyllä saavuttaa päämääränsä. — — —

Rouva Schorn oli arvannut oikein: arvoisan pikkukaupungin melkein koko hienosto oli rouvineen ja tyttärineen levittäytynyt etumaisille istuimille ja olivat jo neljännestunnin ajan odottaneet kappaleen alkamista.

Ajottaiset teatterinäytännöt metsästysseuran talolla muodostivat aina suuren tapahtuman, ja kaupungin molemmat pikkulehdet, joista toinen nimitti itseään konservatiiviseksi, toinen liberaaliseksi, kumpikaan tietämättä miksi, olivat jo edeltäpäin tehneet viittauksia kappaleeseen, joka kuului kuuluisimpiin Ranskan joka päivä maailmalle levittämistä komedioista; oliko siis ihme, jos kaupungin koko ylhäinen maailma riensi viettämään mielestään nautintorikasta iltaa.

Kun Rassmann ja rouva Schorn kulkivat käytävää pitkin päästäkseen istuimelleen, täytyi viimeksi mainitun joka hetki taivuttaa päänsä ja ystävällisesti hymyillä, sillä nuori mestarin rouva oli sangen tunnettu, vaikkakin tuttavuus oli enemmän liikeluonnetta. Sitä enemmän täytyi liiketuttavia kohdella kunnioittavasti.

Sitte, kun tervehdyksiin oli vastattu, ei tietty mitään kiireellisempää tehtävää kuin yhä katsellen ohikulkeviin pistää päänsä yhteen ja kuiskutella toisilleen.

Rouva Schorn, jonka kauneudesta puhui koko kaupunki eikä suinkaan vähemmin hänen hyveistään ja rakkaudestaan mieheensä, rouva Schorn, joka muuten tuskin koskaan esiintyi julkisissa huveissa, nähtiin tänään teatterissa, lisäksi vielä ilman miestään, vaikkakin tosin toisen muhkean herran seurassa, herran, jonka sanottiin olevan Schornin liiketoveri.

Vaikkapa — ajattelemisen aihetta se antoi! Nämä arvoisat porvarit ja heidän rouvansa muuten ajattelivat etupäässä vain silloin, kun oli kysymys juoruamisesta ja kahvijutuista.

Oltiin valmiit heti pohtimaan laidasta laitaan nuoren rouvan harvinainen teatterikäynti, jonka hän teki toisen miehen eikä oman miehensä seurassa.

Kaikki pitivät sopimattomana, että nuori rouva näin esiintyi vieraan miehen seurassa. Ja niin kävi kuiskutus suusta suuhun. Ja samalla juoruttiin siitä, millainen elostelija ja yövaeltaja Rassmann oli yleensä. Ja sittekin tämä rouva näyttäytyi julkisesti samaisen miehen seurassa — siinä täytyi piillä jotakin, rouva ei ollut niin paljon arvoinen kuin luultiin… tyynessä vedessä kalat kutevat…

Niin vierivät juorun aallot edelleen, kunnes äkkiä täytyi kiinnittää toiseen ilmiöön niin suuri huomio kuin suinkin.

Muutamassa niistä vaatimattomista aitioista, joita oli kyhätty näyttämön molemmille puolille ja joissa jo istui muutamia upseereja parin muun herran rinnalla, näyttäytyi myös nainen soreassa suvipuvussa, hiukset silmiinpistävästi käherrettyinä ja päässä loistelias sulkahattu; tämän naisen kaikista eleistä, siitä tavasta, jolla hän tarkasteli ympärilleen ja sitten asettui paikoilleen niin meluisasti kuin suinkin, saattoi huomata tarkotuksen kääntää katseita puoleensa.

Rassmann, joka sattumalta oli suunnannut katseensa aitioparvekkeelle, huomasi ensin entisen rakastettunsa. Hänet valtasi äkkiä suuri sisäinen levottomuus, kun hän huomasi, miten Rosakin, nojatessaan aition rintavarustukseen, keksi hänet nyt, nyökkäsi hänelle hymyillen ja teki tervehtivän liikkeen viuhkallaan.

Tämä silmiinpistävä tervehdys, jonka täytyi edellyttää läheistä suhdetta näiden molempain kesken, ei voinut jäädä ympärillä istuvain huomaamatta.

Oi, itse tämäkin naikkonen, josta koko kaupunki jo puhui, jonka kiemailulta ei yksikään vanhempainsa hyvin kasvatettu poika ollut turvassa, näytti olevan hänen likeinen tuttavansa.

Agitaattori huomasi kyllä omituiset katseet, jotka suuntautuivat häneen. Hänen korviinsa kuului uudistunut kuiskutus ja supatus.

Tämä muistutus hänen vanhasta suhteestaan täytyi hänestä tuntua kiusallisemmalta kuin kaikki muu — juuri nyt, kun hän oli parhaallaan pääsemäisillään toisen naisen suosioon — naisen, jolla tähän asti oli niin hyvä maine ja jolla kuitenkin olivat korkeat käsitykset hänen hyvistä ominaisuuksistaan.

Rassmannin toinen tunne oli pelko — pelko, että hänen naisseuralaisensa oli myös huomannut laulajattaren tervehdyksen; mutta muutamalla syrjäkatseella saattoi päättää, ettei rouva Schorn ollut kohtausta huomannut.

Kunhan vain tämä rouva ei huomannut, missä suhteessa hän oli ollut tuohon ilotyttöön — tämä ainoa ajatus elähdytti häntä tällä hetkellä.

Hän kääntyi istumaan puoliksi syrjittään, jotta hän joutui selin aitioon, missä Rosa istui; ja mieltään rauhottaakseen pakinoi hän sitä enemmän Hannan kera.

Mutta Rosa ei jättänyt häntä minuutiksikaan silmistään. Ja jos Rassmann olisi voinut silloin tällöin heittää katseen ylös, olisi hänen silmiinsä täytynyt pistää, kuinka Rosa tähysteli oopperakiikarilla, jonka kassasta oli lainannut, nuorta mestarin rouvaa, kun vain vähänkin sai siihen tilaisuutta; kunnes vihdoin hänen huomaavaisuutensa kääntyi erääseen nuoreen mieheen, joka oli astunut aitioon hänen jälkeensä ja näytti olevan erittäin kiintynyt häneen.

Näytäntö alkoi ja teki yleisön välinpitämättömäksi näyttämön ulkopuolella oleville asioille.

Toisen näytöksen jälkeen oli pitempi väliaika. Enimmät katsojista poistuivat tukehduttavasta huoneesta ja menivät viereiseen puutarhaan.

Agitaattori olisi mieluimmin luopunut raittiin ilman viehätyksestä, sillä hän otaksui kohtaavansa Rosan ja pelkäsi hänen tuttavallista puhutteluaan naisseuralaisensa läsnäollessa, mutta tämä viimeksi mainittu tunsi äkkiä päänsärkyä ja halusi ulkoilmaan.

Niin täytyi Rassmannin taipua välttämättömyyteen, mutta hän päätti etsiä jonkun syrjäisen paikan, siten välttääkseen laulajattaren kohtaamista.

Merkillistä — kuinka hän nyt tunsi pelkoa tämän huonomaineisen tytön edessä, jolla oikeastaan oli syytä tuntea häntä kohtaan kiitollisuutta.

Häntä lohdutti jossain määrin se kun astuessaan juuri puutarhaan, nuori rouva käsikoukussaan, tuli vastatusten herra Samuel Hirschin kera, joka kohta kohotti hattuaan niin kunnioittavasti kuin hän olisi Rassmannin velallinen eikä tämä hänen.

Tämä viekkaan kauppamiehen suuri kohteliaisuus sai Rassmannin unhottamaan huolensa tulevaisuuteen nähden ja kohottamaan päänsä pystyyn. Häntä kunnioitettiin kaikkialla tuottavan liikkeen varakkaana osakkaana!

Rassmann ei aavistanut, että Samuel Hirschin oli silmiinpistävään kohteliaisuuteensa pakottanut etupäässä rouva Schornin näkeminen.

Kauppamieheen teki erittäin vakaavan vaikutuksen se, kun näki velallisensa niin läheisissä suhteissa arvoisan mestari Schornin vaimon kanssa.

"Hän on varmempi kuin ystävänsä käteiset rahat. Schornin täytyy pitää hänestä paljo, koska lähettää niin ilman muuta vaimonsa hänen kanssaan teatteriin. Eikö näytäkin melkein kuin olisi hän aviomies eikä kunnian arvoisa Schorn", tuumi hän mennessään yksikseen.

Rassmann oli tosiaankin seuralaisineen löytänyt puoliksi piilottuneen lehtimajan Rosaa kohtaamatta.

Mutta kun hän tunsi itsensä pakoitetuksi hankkimaan virvokkeita toverinsa rouvalle, jonka päänsärky yhä lisääntyi, eikä mitään palvelusväkeä näkynyt lähettyvillä, täytyi hänen itsensä lähteä tarjoilupöydän luo, joka sijaitsi puutarhan toisessa päässä. Silloin tuli laulajatar häntä vastaan, muutamain nuorten miesten seuraamana.

Hän puhutteli Rassmannia häikäilemättä ja jokseenkin äänekkäästi, samassa koettaen ystävällisesti hymyillä ja koskettaen hänen olkapäitään.

"No, pienoiseni, nyt kai mennään pian naimisiin, kun on minut niin äkkiä sysätty syrjään?"

Rassmann tahtoi kulkea hänen ohitsensa, ikäänkuin ei häntä tuntisi tai ei olisi häntä näkevinään.

Mutta Rosa pidätti hänet, jotta ohikulkijat kääntyivät katsomaan ja nuoret miehet laskettelivat kaikenlaisia kokkapuheita.

Rassmannista näytti kuin tyttö tahtoisi uudistaa heidän vanhan suhteensa, sillä tämä silmäili häneen ylen hellästi; hänen äänensä kuului hyväilevältä, kun hän sanoi:

"Kuka nyt on niin jörö. Älä ole tuollainen! Tiedänhän, että minussa on syytä, mutta sinunkin olisi pitänyt minusta pitää parempaa huolta. Tiedätkös, tahtoisin päästä kokonaan Berliiniin. Täällä on hirveän ikävää seuraa. Etkö voisi hankkia minulle matkarahat, rakas Gustavini? Tule, tue minua —"

"Ah — morsiamenne kai odottaa teitä. Oi minä tiedän kyllä, hyvä mies, ettei eräitä suhteitaan mielellään muistele, kun on tullut tekemisiin niinkutsuttujen siveäin naisten kera."

"Mutta täytyy sentään muistaa, että täällä maailmassa on miehellä velvollisuutensa. Menkää vaan naimisiin — minä kyllä pääsen perille, kuka kaunotar on. Tottapahan löydän keinoja häntä varottaakseni. Näkemiin, kultaseni. Teidän ylpeytenne kyllä tulee asettumaan. Kentiesi tunnette minut sitte taas."

Ensin Rassmannia pyrki naurattamaan hänen entisen lemmittynsä otaksuminen, että hän tahtoi mennä naimisiin. Nähtävästi piti Rosa rouva Schornia hänen morsiamenaan. Mutta silloin olisi Rassmann voinut päästää tuimia kirouksia suustaan.

"Tämä elukka kyllä voi kertoa koko maailmalle minun aikaisemmasta suhteestani häneen", jupisi hän yksikseen.

"Oh, kaikkia — hän tahtoo rahaa, siinä kaikki. Kyllähän hänet tunnetaan. Matkarahat Berliiniin, ja sitten vielä pienet juomarahat vaikenemisesta, silloin olen hänestä erilläni."

"Siitä ei huolta. Vilhelm sallii mitä vaan. Olisipa kaunista, jollei hän niin tekisi. Se kuuluu kommunismiin. Eikös niin, Hanna?"

"Ja oletteko sen myös ymmärtänyt? Oletteko myös nähnyt, kuinka onnettomaksi voi lopulta tulla avioliitto, jossa vaimo ei sovi miehelleen, kuten näytelmän sankaritar, joka lopulta päättää päivänsä? Sitä juuri tarkotamme vapaalla lemmenvaalilla, ettei moisia epäsuhteita surullisine loppuineen enää esiintyisi. Käsitättekö, Hanna? Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?"

Hän puristi Hannan käsivartta ja vielä kokonaan vaipuneena näyttämökuviin, sanoi rouva Schorn vavisten:

"Niin, se oli hirveää. Kaunis nuori rouva myrkyttää itsensä ja vanha, ruma mies jää elämään."

"Tämä juuri olikin suurin mielettömyys, mitä nuori rouva saattoi tehdä", puuttui Rassmann nopeasti puheeseen. "Hän olisi voinut nauttia elämästä täysin siemauksin, kuten ennenkin. Mutta nykyisen yhteiskunnan kirous, joka tuomitsee aviorikoksen, painaa häntä. Kommunistisessa yhteiskunnassa tulee olemaan toisin: aviorikos ei ole enää mikään rikos, se on hyvä teko, sillä se vie ihmiset tuntemaan itsensä. Älkää unhottako sitä koskaan, Hanna. Oletteko ymmärtänyt minut?"

Ja Rassmann kumartui pimeässä hänen puoleensa ja painoi suudelman hänen poskelleen.

Hanna säpsähti; hän ei sanonut nytkään mitään, mutta hänen poskensa alkoivat jälleen hehkua.

Seuraavana sunnuntaina annettiin toinen kappale, joka sekin liikkui pariisilaisissa seurapiireissä.

Nuori mestarin rouva osotti äkillistä halua, että ensimäisen teatterikäynnin jälkeen tehtäisiin toinen.

"Hanna, Hanna, sinä tulet vielä viisaammaksi kuin jo olet, enkä minä voi sinun kanssasi enää ensinkään puhua."

"Niin, niin, se on totta. Kuinka voisinkaan puhua, kun en näe lainkaan koko kappaleita. Ajatteles vain: minulla ei ole aikaa tänäänkään."

Kunnon Schornin päähän ei lainkaan pälkähtänyt, ettei hänen vaimonsa, kuten ennen, lainkaan huudahtanut: "Silloin jään minäkin kotia, ilman sinua en voi mennä." Hänellä oli niin mainio suojelija Rassmannissa — kuinka voisikaan hän äkkiä kaivata hiljaisen, aina kömpelön miehensä seuraa.

Hanna muisti, kuinka hän oli kerran miehensä kera ollut näytännössä metsästysseuran talolla. Kuinka mykkänä Vilhelm oli istunut, aivan suutaan avaamatta!

Kuinka kokonaan toisin Rassmann. Hänessä oli elämää. Hän ymmärsi puhua, osasi keskustella väliaikoina — kaiken selittää selvästi ja ymmärrettävästi. Hänen seurassaan oli näytännöissä käyminen todellista nautintoa, mutta Vilhelmin…

Schornista oli itsestään selvää, että Rassmann tällä toisellakin teatterikäynnillä tahtoi olla hänen vaimonsa saattajana.

"Sehän on aivan luonnollista, rakas ystävä", sanoi hän. "Teet minulle siten, meidän kesken sanoen, suuren mielihyvän. Hanna näyttää vasta nyt tietävän, mitä elämänhalu on. Olenhan teille sanonut! Voitte huvitella niin usein kuin haluatte, eikä teidän tarvitse lainkaan kääntyä minun puoleeni —- minä siitä vähät välitän."

Täten oli heille molemmille kerta kaikkiaan annettu lupa yhteiseen huvitteluun. Rouva Schornia kuvaavaa oli, kun hän päivällisen jälkeen, miehensä kuulematta äkkiä kysyi: "Käsitteleekö tämäkin kappale aviorikosta?" Rassmann ei aluksi tiennyt tähän odottamattomaan kysymykseen mitään vastausta, sitte sanoi hän: "En tiedä tarkoin, sillä en tunne kappaletta, mutta todennäköisesti, sillä sehän on ranskalainen. Miksi sitä kysytte, Hanna?"

Hän naurahti helakasti, ikäänkuin hänen sanoistaan täytyisi aina nähdä vain viatonta pilaa. Mutta Rassmann näki tässä taasen tilaisuuden puhua vapaasta rakkaudesta eikä rouva Schorn häntä keskeyttänyt. Hän kuunteli mielellään Rassmannin mielipiteitä siitä. Tälle toiselle teatterikäynnille ei luonnollisesti myöskään jätetty. Sitä seurasi kolmas ja neljäs. Konserteissa käytiin, samoin seurahuoneella. Sanalla sanoen: huviteltiin aivan oivallisesti. Lopuksi Hanna malttoi tuskin odottaa aikaa, jona hän Rassmannin käsivarressa jätti talon. Jollei menty näytännöihin metsästysseuran taloon tai konserttiin, ja jos iltapäivä oli oikein kaunis, tehtiin retkiä ympäristöön. Tällaiset jalkamatkat johonkin lähellä sijaitsevaan metsään, jolloin otettiin eväitä mukaan tai kohta illallisen jälkeen mentiin johonkin viheriään luonnon keskellä sijaitsevaan ravintolaan kahville, olivat Rassmannista mitä viehättävimmät eivätkä vähemmän Hannastakaan. Kerran oli Schorn ollut mukana tällaisella retkellä, sillä hän luuli siten tekevänsä toverilleen mieliksi, mutta hän sai siitä kyllikseen.

"Se vie niin paljon aikaa — menkää vain yksin", sanoi hän seuraavalla kerralla, tietämättä, mitä hänen ystävänsä helpotuksen huokaus merkitsi.

Ja yhä sama vanha luottamus: hän näki Rassmannissa vain kotiystävän, jolle hän oli velvollinen kaikkeen huomaavaisuuteen, ja henkisesti häntä paljo ylevämmän toverin, kommunistin comme il faut, jolla oli osansa kaikkeen hyvään.

Mutta yksi kärsi omituisesta yhteiselämästä käsityöläismestarin talossa, ja tämä oli Schornin maine, hänen vanha hyvä maineensa, joka näytti koskemattomalta.

Rouva Schorn sai enää tuskin ainoatakaan vastausta tervehdyksiinsä teatterissa. Konsertissa kävi samoin. Ensi aikoina hän vuoroon punastui ja kalpeni tämän ilmeisen halveksumisen tähden, mutta Rassmann sanoi: "Mitäs te näistä kamasaksa- ja povarisieluista. He ovat nykyisen yhteiskunnan edustajia, joita täytyi halveksia. Tehkää kuten minäkin. Nostakaa päänne pystyyn."

Ja Hanna teki niin. Se pani kielikellot yhä vilkkaampaan liikkeeseen.
Kuiskuttelusta ja supattelusta siirryttiin julkipanetteluun.

"Kuka olisi sitä ajatellut tästä rouvasta", sanottiin. "Hän ei näy välittävän jälkipuheista mitään"… "On aivan kuin tahtoisi jokaiselle näyttää julkisesti rakastajansa."

… "Mutta ei hänen miehensäkään näytä olevan paljon arvoinen, kun tuollaista sallii."

Schorn ei kuullut kaikesta tästä mitään, ja kuitenkin olisi niin monen seikan pitänyt pistää hänen silmäänsä, jollei hän olisi ollut sokea ja kuuro. Jos hän pistäysi hetkiseksi "Kultaisen Leijonaan", kysyi häneltä pian joku ivallisella äänellä:

Ja joku toinen ja kolmas nauroi salavihkaa ja katsoi merkitsevästi toiseen. Mutta Schorn iloitsi vilpittömästi tästä osanotosta ja vastasi viattomasti:

Huomattuaan sen levollisuuden, jolla hän tämän sanoi, katsoivat he hämillään toisiinsa, ikäänkuin tahtoisivat keskenään huudahtaa:

"Aivan oikein — hän ei joudu ymmälle ja näyttää kuin hän pitäisi suhteen itsestään selvänä."

Sitten kertoi jotakin sinnepäin, että kaupungissa oli joku uskoton rouva, josta kaupungissa kuiskailtiin yhtä ja toista. Mutta Schorn pysyi yhtä rauhallisena kuin ennenkin.

Koko naapuristo katseli häntä kieroon, ja entinen, melkein sydämellinen ystävällisyys väistyi syrjään kylmän ynseyden tieltä.

Kaikkialla mihin hän tuli, oltiin häntä kohtaan suljettuja ja kylmäkiskoisia. Milloin hän meni ostamaan joitakin tarpeitaan kauppiaalta kadunnurkassa, missä tavallisesti uutisten kulettajat seisoivat yhdessä, vaikeni keskustelu hänen saapuessaan eikä häntä oltu näkevinäänkään. Mutta kun hän oli ulkona, silloin sanoi kauppias aivan ääneen hänen selkänsä takana:

"Kuten sanottu — on se oikea sosiaalidemokraattinen talous. Niin kommunistit tahtovat järjestää asiat: yhden vaimo kuuluu toisellekin. Sitä sanovat he vapaaksi rakkaudeksi. En olisi ikinä uskonut siitä miehestä, että hän sallisi vaimonsa niin —"

Eikä Schorn voinut edes panettelijaa kovistella, sillä hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Muuten olisi hän kyllä näyttänyt!

Pätzoldt, joka viime aikoina katsoi tarpeelliseksi paistattaa päivää kaulaansa muutamia tunteja päivässä tuolilla ovensa edessä (hänen apulaisensa olivat hänen "salongissaan" vallitsevan huonon komennon tähden inhasti kääntäneet hänelle selkänsä); Marat toinen, jolle vastapäätä sijaitseva talo viheriöine ikkunapuitteineen oli aina oas silmään, hieroi tyytyväisenä käsiään ja tuumaili otettuaan pullostaan kulauksen: "Niin se on käyvä, niin se tulee käymään, pönäkkä porvari! Kansalainen Rassmann näyttää kyllä sinulle, mihin toveri on toiselle velkapää. Hahaha — kesyttää hänet täytyy, jottei pöyhistele rikkauksillaan. Häviön omaksi täytyy sinun joutua, taloinesi, muijinesi ja kakaroinesi. Ja jos minä istuisin konventissa, pitäisin kyllä huolen siitä että joutuisit —"

Sanaa "giljotini" ei herra Antonius Pätzoldt voinut enää saada ymmärrettävänä suustaan, sillä hän oli puotinsa oviverhon suojassa kulauttanut toistamiseen pullostaan kurkkuunsa! Antonius koetti, siitä pitäen kuin hänen liikkeensä meni alaspäin ja hänen asiansa yhä huononivat, etsiä viimeistä lohdutusta väkijuomista.

Niin jatkui kommunistinen yhteiselämä Schornin talossa, kaupunkilaisten soimausten seuraamina; samoin jatkui agitaattorin ja nuoren mestarin rouvan huvittelu.

Kuta enemmän Schorn suvaitsi ystävällistä suhdetta heidän välillään ja oli valmis uhrauksiin etevän toverinsa hyväksi; kuta enemmän tämä tuli velvolliseksi kiitollisuuteen häntä kohtaan — sitä tyytymättömämmäksi tuli Rassmann itseään ja ympäristöään kohtaan ja alkoi Schornia vihata sydämensä pohjasta.

Ja tämä viha, jota lisäsi raivoisa, salainen kateus toisten onnea, lähimmäisten hymyilevää tyytyväisyyttä kohtaan, pääsi Rassmannissa täyteen intohimoiseen voimaansa vasta sitte, kun Schorn heidät iltaisin heidän kotiin palatessaan otti vastaan hymyilevin suin ja hänen sitte täytyi erota Schornista ja hänen vaimostaan ja heittäytyä yksin levolle huoneessaan.

Vielä kuuli hän alhaalta Schornin naurun, kun tämä kovaäänisesti keskusteli vaimonsa kanssa, vielä kuuli viimeksi mainitun äänen yhtyvän nauruun. Hän tiesi, että Schorn omisti tämän vaimon, tämän talon, tämän pienen omatekoisen paratiisin. Ja häntä kaikista viisaista opeista huolimatta ainoastaan suvaittiin.

Silloin olisi hän voinut hypähtää pystyyn, yhdellä ainoalla iskulla musertaa tämän kukostavan onnen, tukehduttaa naurun oraalleen, kuristaa tuon, joka heittäytyi hänen tielleen.

"Miksei tämä kuulu sinulle?" kysyi hän itseltään. Ja tämä ajatus takertui häneen aivankuin pirunkynsillä ja kihotti hien hänen huokosistaan.

Jos hän jonakin aamuna heräisi eikä Schornia enää olisi olemassa? Jos hän eräänä iltana tulisi kuten tavallisesti toverinsa vaimon kera käsitysten huveista eikä enää näkisikään hymyilevänä vastassaan miestä, jolle onnetar oli avannut runsaudensarvensa?

Tämä kirottu hymy, joka tuntui aina siltä, kuin voisi se jonakin päivänä muuttua hirveäksi kostonhuudoksi! Rassmann koetti tätä kirottua ajatusta sadat kerrat karkottaa, ja kuitenkin palasi se yön hiljaisuudessa joka kerta takaisin ja aina täytyi hänen ajatella titteliä "porvari", jonka Pätzoldt oli Schornille keksinyt.

Niin, hän kuului tosiaankin tähän luokkaan, sentähden oli Rassmannilla häntä oikeus vihata!

Hän olisi voinut purskahtaa äänekkääseen nauruun, kun hän ajatteli, että nuori mestari piti köyhälistön puolta.

"Hyvä, silloin on minulla sitä suurempi oikeus vaatia, että se, mikä on hänen, on myös minun todella ja kokonaan."

Mutta kuinka hän hautoikaan pahoja ajatuksiaan, hänen hartain toiveensa ei täyttynyt: Schorn nousi aamuisin yhtä terveenä ja työvoimaisena kuin ennenkin ja vanhalla, onnellisella hymyllään otti hän toverinsa vastaan iltaisin — mikään inhimillinen sattuma ei voinut häntä peittää tuonen viitalla.

Ylipäätään näytti kuin olisi kaikki liittoutunut agitaattoria vastaan asettuakseen hänen aikeittensa tielle, alentaakseen hänen arvonsa Schornin edessä ja reväistäkseen naamion hänen kasvoiltaan.

Sana "rahaa" kaikui äänekkäämmin kuin koskaan hänen korvissaan. Rosa, tämä kavala käärme, ei ollut viimeinen kutomaan verkkojaan häntä vastaan ja nostattamaan hänen vihaansa kaikkia eläviä olentoja vastaan.

"Kaupat" kävivät huonosti, pikkukaupungin hyörinä ja pyörinä ei Rosaa enää miellyttänyt, hän oli tottunut juomaan huvitusten maljan sakkojaan myöten ja kaihosi sentähden takaisin Berlinin tanssipaikkoihin. Sitäpaitsi oli hänelle annettu viittauksia sinnepäin, että poliisi mahdollisesti tulisi hänet jonakin hyvänä päivänä karkottamaan kaupungista, jollei hän lakkaisi silmiinpistävästä julkisesta esiintymisestään, joka herätti pahennusta kunniallisten porvarien rouvien keskuudessa.

Silloin joutui hän ajattelemaan entisen rakastajansa apua. Tällä täytyi olla kirotun paljo liikaa rahaa. Rosa tahtoi uudistaa vanhan suhteensa hänen kanssaan, mutta kuinka "tämä lurjus" olikaan hänet torjunut luotaan! Nyt se miekkonen vasta saisi oppia hänet tuntemaan. Saisi maksaa sopurahat — kuten ylhäiset pääkaupungin herrat jalkavaimoilleen, kun heidän päähänsä pistää jonakin päivänä astua jonkin "mistään aavistamattoman" siveellisen tytön kanssa pyhään aviosäätyyn. Nämä raukat ottavat rahat, lupaavat olla avioliiton "pyhyyttä" häiritsemättä ja — joutuvat päästään pyörälle. Oi, Rosaneiti oli, vaikkakin hän puhui satumaisen huonoa saksaa, maailmaa kokenut tyttö, hän ei ollut suotta sanonut Rassmannille taanoin metsästysseuran talolla, että tämän ylpeys kyllä tulisi lannistumaan.

Hän alkoi salaisuudessa suunnitella. Rassmann kohtasi hänet vielä useammin teatterissa, mutta välinpitämätönnä kulki tyttö hänen ohitsensa. Ei ollut lainkaan tuntevinaankaan. Rassmann luuli sentähden voivansa olla huoletta.

Mutta eräänä iltana (oli jokseenkin pimeä), kun hän kulki Rosan asunnon ohitse, näki hän herra Antonius Pätzoldtin nousevan ylös samoja jyrkkiä portaita, jossa pientä kähertäjää ja hiustenleikkaajaa "kuningasmieliset" olivat kerran pidelleet niin pahoin koko naapuriston nähden.

Rosaneidin täytyi ennen kaikkea tietää, kuka oli Rassmannin alituinen naisseuralainen, jota tyttö piti hänen tulevana rouvanaan.

Kukaan ei voinut antaa hänelle tästä tietoja paremmin kuin kiihkoileva parturiherra. Muutamat sanat riittivät herättämään herra Antonius Pätzoldtin mielessä muistot tunnetusta "audienssista". Ja lämmin kädenpuristus, jota seurasi sireenimäinen hymy, kohotti hänet seitsemänteen taivaaseen ja avasi hänen puhevirtansa sulun. Marat toinen haukkui Rassmannia, kuin olisi neljä viikkoa sitä harjotellut.

"Tämä lurjus! — Ettekö sitä tiedä? Siitähän puhuu jo koko kaupunki. Tämä avionrikkoja — tämä luopio on pettänyt suuren aatteemme, joka tarkottaa vain rauhaa, järjestystä ja siveyden ylläpitämistä. (Pieni kähertäjä puhui todellakin siveydestä!)… Kaikki luulevat, että kunniallinen, oivallinen herra Schorn sietää tätä omituista suhdetta, mutta siinä he erehtyvät. Oi, arvoisa kaunis neitiseni, jospa he vain tietäisivät tämän Rassmannin ajatukset, kuten minä tiedän, silloin — hihihi —"

Ja pikku kääpiö nauraa kyhersi merkitsevästi, aivan kuin hän tietäisi sangen salaperäisiä asioita.

Tämä otaksuttu morsian olikin siis hänen liiketoverinsa rouva, ja hän koetti vetää nenästä omaa ystäväänsä. Tämähän sopi vielä paremmin Rosan aikeihin. Oi, kuinka rakastettavaksi hän tuli yhtäkkiä tätä inhottavaa pikkumiestä kohtaan! Siksi rakastettavaksi, että saisi tietää häneltä kaiken, mitä tahtoi.

Kiitokseksi myönnetystä "audienssista" syyti Marat toinen kirouksen toisensa jälkeen kalliin juomatoverinsa pään ylitse; hän ei voinut salata edes sitä tosiasiaa, ettei kukaan tiennyt mikä vaarallinen ihminen oikeastaan piili tämän viattoman "kauppias" Rassmannin naamion takana.

Petturi oli siis karkotettu sosiaalidemokraatti? Sitä ei Rosa vielä tiennyt. Kukapa tulisikaan pääkaupungissa ottaneeksi selkoa väliaikaisen rakastajansa valtiollisista mielipiteistä.

Parempi, sitä parempi! Häntä saattoi siis silläkin "nipistää". Herra Antonius Pätzoldt otettiin tällä kertaa armoihin, sillä hänen apunsa olisi mahdollisesti vieläkin tarpeen.

Seuraavana päivänä sai Rassmann kirjeen. Tästä kulmikkaasta, pitkäveteisestä käsialasta ei saattanut päättää mitään hyvää. Hän avasi kirjeen ja kalpeni. Tämä vielä puuttui! Viisisataa taalaria vaati tämä elukka vaikenemisestaan. Se tiesi kaiken ja osasi kostaa, jollei sen toivomusta täytetty. Kolme päivää antoi se hänelle armon aikaa. Jollei niiden kuluessa hyvityssumma ollut naikkosen käsissä, jotta tämä voisi matkustaa Berliiniin, tiesi Schorn, hänen rouvansa ja koko kaupunki kaiken, mitä tämä tiesi hänestä. Tämä tulisi nimittäin avoimella kadulla hänen läsnäollessaan kertomaan hänen "liiketoverinsa" rouvalle heidän entisestä suhteestaan. Tämä viimeinen oli päävaltti.

Viisisataa taalaria kolmen päivän kuluessa! Rassmann ei tuntenut vähintäkään taipumusta hymyilemään kirjeen naurettavan väärän oikeinkirjoituksen johdosta. Hän olisi sen kieltämättä tehnyt, jollei rouva Schorn olisi ollut mukana pelissä ja jollei hän olisi tiennyt liiankin hyvin, mitä Rosan uhkauksesta oli odotettavissa.

Hän rutisti juudaskirjeen suonenvedontapaisesti käteensä ja tunsi halua tehdä samoin lähettäjällekin.

Varmasti oleskeli Pätzoldt tämän ilotytön kera saman katon alla. Lopulta kertoisi tämä kääpiö vielä vekselilainasta, joka Schornin liikkeen nimessä oli otettu Samuel Hirschiltä.

Viisisataa taalaria tai paljastus. Viimeksi mainittu merkitsi: Schornin ja hänen vaimonsa kunnioituksen menetystä, mahdottomuutta viipyä enää päivääkään kaupungissa, siveellistä ja aineellista perikatoa, kaikkien toiveiden hylkäämistä —

Ei, kolme kertaa ei, niin ei saanut käydä! Tulla jälleen retkaleeksi, kurjaksi retkaleeksi, repaleiseksi ja melkein menneeksi mieheksi, ilman päämäärää ja ilman toiveita! Vielä kerran: ei, kolme kertaa ei! Ennen tahtoi hän pistää tuleen kaiken ympärillään, jotta hänen mustan sielunsa pirullinen ilkeys saisi vielä kerran riemuita tämän kotoisen onnelan tuhkakasalla.

Mutta mistä otti hän rahat? Kolme päivää oli Rosa antanut armon aikaa. Se oli toki jotakin. Rassmann ajatteli jälleen Samuel Hirschiä. Juutalainen käyttäytyi aina häntä kohtaan niin kunnioittavasti ja kohotti hattuaan niin syvään kumartaen — varmaan antaisi hän tälläkin kertaa rahaa allekirjotusta vastaan. Mutta saita Samuel Hirsch oli taipuvainen velkamiehensä uuden pyynnön kuullessaan pikemmin purskahtamaan nauruun kuin täyttämään tätä uusinta toivomusta.

Se ei käynyt päinsä, se ei johtuisi unissaankaan hänen mieleensä. Hän ei yleensä vielä tiennyt, oliko "sangen kunnianarvoisa herra Schorn" hyväksynyt edellisetkään lainat. Schornin nimestä juteltiin nyt niin monellaista, ettei siitä tullut hullua viisaammaksi. Ihmiset juttelivat niin monellaisia asioita — mutta hän ei tiennyt siitä kerrassaan mitään! Oli syytä olla epäluuloinen, sillä eihän voinut nähdä yön lävitse toiseen päivään. Hän toivoi aivan varmasti määrättynä hetkenä saavansa rahat, muuten täytyi hänen mennä "sangen kunnianarvoisan herra Schornin" luo.

Niin tuumi Samuel Hirsch, samalla tehden eleitään, jotka sanoivat enemmän kuin sanat.

Viekas kauppamies ei kuitenkaan unhottanut suloisesti hymyillen liittää sanatulvaansa sanoja "kunnioitettava herra Rassmann", joiden tarkotuksena oli lieventää sitä vihamielisyyttä, jonka edelliset sanat mahdollisesti herättivät.

Rassmann kiristeli hampaitaan. Tämä oli tullut odottamatta. Hänen viimeiseksi turvaksensa jäi toverinsa uhraaminen suuren aatteen ja sen päämäärän hyväksi.

XII

Rassmann luuli rivien välissä huomaavansa eräänlaista ivaa, kun hän luki: Voisi olla mahdollista, ettei hän olisi ensi kirjettä oikein käsittänyt tai unhottaisi pian sen sisällön, ja siksi piti kirjottaja tarpeellisena ilahduttaa häntä vielä toisella. Sitä paitsi tahtoi laulajatar samalla ilmottaa, että hän eilisestä lähtien tiesi myös "jutun Samuel Hirschille tunnustetuista vekseleistä". Hänelle, Rassmannille, ei kai olisi mieleen, jos "eräät" ihmiset saisivat niistä tietää j.n.e. Lopuksi lisäsi Rosa vielä kerran, että jollei hän neljännen päivän aamuun mennessä saanut viittä sataa taalaria, kävisi hän "vanhasta ystävyydestä" Rassmannin luona. Hän toivoi samalla saavansa oppia tuntemaan "kauniin rouvan", jutellakseen hetkisen hänen kanssansa.

Varmaan oli Pätzoldt, mokomakin hulttio, tuolle siistille tytölle selittänyt hiuskarvalleen kuinka hän, Rassmann, koetti pettää Schornia. Eikä hän voinut tallata noita molempia vampyyreja jalkojensa alle.

Agitaattori oli sellaisessa mielentilassa, jolloin ajatus ajaa toista, etsien jotakin keinoa sietämättömästä tilasta päästäkseen. "Rahaa, rahaa!" kajahti tuhansin kerroin uudestaan hänen korvissaan.

Jottei mitään jättäisi koettamatta, tahtoi hän vielä kerran puhua persoonallisesti Rosan kera. Hän toivoi, että hänen läheisyytensä herättäisi tytössä vanhoja parempia tunteita. Mutta hän pettyi. Laulajatar oli mahtanut huomata hänen tulonsa, sillä miten kovasti hän koputtikin, ei ovi auvennut. Lopulta pelkäsi hän herättävänsä naapurien huomiota ja poistui.

Uusin juoni täytyi tosiaankin panna käytäntöön, täytyi uudelleen käydä Schornin rahakassan kimppuun saadakseen varoja suuren, ylevän aatteen kustannuksiin, joihin Schorn oli valmis kaikkensa uhraamaan.

Rassmann mietti puolen tuntia, silloin oli hän pirunjuonistaan punonut suunnitelman, joka voitti koko hänen entisen "nerokkaisuutensa".

Hän otti aukileikatun, vielä puhtaalta näyttävän kuoren kirjeestä, jonka hän muutamia päiviä sitte oli saanut eräästä pikkukaupungista samanmieliseltä toveriltaan, laittoi väärän kirjeen, jonka käsialan hän ymmärsi muovata samannäköiseksi kuin osote kuoressa, ja "uusi kepponen" oli valmis toteutettavaksi.

Schorn oli aamupäivällä aivan yksin työpajassaan, kun suuri toveri äkkiä iloisesti liikutettuna, kirje kädessään, astui hänen luoksensa ja sanoi:

"Vilhelm, Vilhelm, millainen onni minua on potkaissut! Minut valitaan valtiopäiville!"

"Kyllä, totta se on. Minäkin luulin ensin uneksivani, mutta täällä on kirjotettu mustaa Valkoselle. Dingskirchissä tapahtuu täytevaali. Vaalikomitea on minut yksimielisesti valinnut ehdokkaaksi ja kysyy nyt — luonnollisesti vain muodon vuoksi — suostunko minä. Tietysti en tuumi hetkistäkään. Toiveet ovat nyt sosialistilla paremmat kuin milloinkaan. Ei ole kysymystäkään, etten pääsisi lävitse. Dingskirchissä ovat etupäässä vanhoilliset ja sosialistit vastatusten. Edellisessä vaalissa voittivat edelliset ainoastaan 200 äänen enemmistöllä. Nykyisen mielialan vallitessa menettävät he vähintään puolet äänistään, jotka tulevat minun hyväkseni. Mutta nyt täytyisi ahkerasti agiteerata ja siihen tarvitaan rahaa. Siitä kirjottaa komiteakin. Tarvittaisiin vielä vähintään viisisataa taalaria, jotta asian saisi hyvään käyntiin ja minun valintani varmaksi. He kysyvät, eikö minulla kenties olisi apulähteitä tiedossani. Mutta lue toki itse. Oi, tämä on kaunein päivä elämässäni. Jos tosiaankin läpäisisin vaalissa, olisi se ihanaa. Silloin olisin vasta oikealla paikallani ja voisin edustaa oikeutta maailman edessä. Oi kuinka silloin vaikuttaisinkaan puolueemme hyväksi!"

Hän näytti aivan pursuvan onnesta ja autuudesta, kun hän ojensi
Schornille kirjeen, mutta piti kuoren tarkotuksella kädessään.

Sitte harppaili hän pitkin askelin huoneessa edestakaisin ikäänkuin ei voisi vieläkään käsittää tätä äkillistä yllätystä ja täytyisi antaa kiihtymyksensä kuohua loppuun.

Schorn silmäili nopeasti kirjeen lävitse, ja samalla saattoi huomata, kuinka rivi riviltä hänen kasvonsa kirkastuivat ja ilmaisivat iloisinta osanottoa. Samalla nyökäytti hän tuontuostakin päätänsä, ikäänkuin tahtoisi jokaisen sanan vahvistaa.

"Helkkarissa", sanoi hän sitte äkkiä ojentaen Rassmannille kätensä. "Onnittelen sydämeni pohjasta, Gustav. Valtiopäivämiehen valtuudet, ne ovat sinulta vielä puuttuneet. Sinä olet mies aivan sitä varten. Sinun täytyy heti kirjottaa, että otat ehdokkuuden vastaan. Heti paikalla!"

"Tänään on minulla juhlapäivä kuten sinullakin, en liikautakaan enää höylää. Tietääkö Hanna siitä mitään?" lisäsi hän kysyen.

"On parempi, ettemme sano hänelle siitä vielä mitään, hän vainuaa kaikkialta vaaraa meille."

"Olet oikeassa", myönsi Schorn. "Hän saa sen kyllä tietää aikanaan. —
Mutta sinähän näytät yhtäkkiä aivan murheelliselta —"

Rassmann näytti tosiaankin murheelliselta, aivan kuin näyttelijä, joka voi minuutissa muuttaa kasvojensa ilmeet, samalla kuitenkaan mitään tuntematta.

"Mutta olen jälleen jättänyt kaiken toivon", sanoi hän huolissaan. "Ei, ei — siitä ei tule mitään. Tiedän mitä salainen agitatsioni nykyään maksaa. Olethan itse lukenut: vähintään viisisataa taalaria ovat välttämättömät lentolehtisiin ja muihin asioihin. Tiedän myös, että kassat ovat nykyään jokseenkin tyhjät, etteikä komitealla ole varoja. Kerääminenkin on nykyään pulmallinen asia. Jokainen pelkää ulosottolain ankaruutta. Minun täytyisi itse lähteä Dingskirchiin tarpeellisilla varoilla varustettuna, tai ainakin lähettää summa komitealle. Mutta mistäpä otti rahat? — Ei, ei — en sitä ajattelekaan, vaikkapa tahtoisinkin antaa kymmenen vuotta elämästäni mieluummin kuin päästäisin käsistäni tämän tilaisuuden pyhään taisteluun. Ei, ei, Vilhelm, älkäämme puhuko enempää tästä hurskaasta toiveesta."

Ja suuri toveri jatkoi kävelyään vielä pitemmin askelin: hänen kasvoillaan oli ilme kuin kalvaisi häntä tosiaankin raskain suru, niin että Schorn tuli syvästi liikutetuksi.

"Niin, niin, viisisataa taalaria ei ole mikään pieni summa; jos minulla olisi käsissäni niin paljo liikaa, silloin — mutta vararahastoni on jokseenkin tyhjä. Minulla on tosin joukko saamisia, mutta en ahdista mielelläni ihmisiä. Se tekee aina pahan vaikutuksen."

Kotvan aikaa jälleen mietittyään kohotti hän aika pontevasti päänsä pystyyn ja sanoi, ikäänkuin harhakuvista todellisuuteen palaten:

"Mutta kuinka voimmekaan olla niin päättämättömiä! Sinun on otettava ehdokkuus vastaan maksoi mitä maksoi. Tähän olemme velvolliset emme ainoastaan itseämme, vaan myös puoluetta kohtaan. Olisipa sekin kaunista, että viidensadan taalarin tähden menettäisimme sijan valtiopäivillä, jotta vastustajamme saisivat riemuita! Ei, silloin täytyy uhrata viimeisimpänsäkin, pyhimpänsäkin. Mutta niin huonosti eivät toki vielä ole asiamme — Gustav, sinun täytyy saada rahat. Onhan minulla luottoa kaupungissa! Otan rahat vekselillä. Huomisaamuna saat ne, kenties! jo tänään. Minulla on alhaalla Pitkänkadun varrella eräs vanha liikeystävä, tai huonekalukauppias Ehlert, hän antaa minulle myös. Niin, niin — sinä saat ne. Lähetä ne heti vaalikomitealle tai matkusta mieluummin itse sinne. Se kai on parasta. Annan lisäksi sinulle matkarahat."

Ja samalla päästi nuori mestari pois esiliinansa, mikä tapahtui ainoastaan silloin, kun hänellä oli erittäin tärkeitä käyntejä tehtävänä ja tarvitsi siihen pyhäpukunsa.

"Ei Vilhelm, sitä en voi ottaa vastaan, sinä olet jo liian paljo uhrannut —"

"Tee minulle mieliksi äläkä puhu uhrauksista. Onko mikään uhri kylliksi suuri, kun on toistettava aatteemme puolesta? Jos saan sinulta vielä yhtä pyytää, niin se on: Gustav, jos sinut tosiaankin valitaan valtiopäiville, pysy asiallemme uskollisena, taistele ihmisyyden puolesta kaunopuheisuutesi kaikilla keinoilla. Olet niin paljon viisaampi kuin minä ja minä niin paljo tuhmempi kuin sinä (Rassmann teki hyvänsävyisen torjuvan kädenliikkeen), etten minä voi sinulle sanoa mitä sinun on ensiksi tehtävä puoluettamme edustaessasi, mutta sinä näet kirkkain katsein tulevaisuuteen, sinä tiedät, mitä tahdomme. Sentähden älä puhu uhrista, vaikken voikaan sitä panna sinulle pahaksi: tiedänhän, kuinka rehellisesti sinä kaikessa tarkotat. Lyökäämme kättä, me teemme molemmat velvollisuutemme."

Schorn oli puhunut hartaalla tunteella. Kun hän puhui näin innoissaan ihmisoikeudesta, silloin näyttivät hänen silmänsä ikäänkuin pienenevän, koska kyyneleet varkain kostuttivat hänen silmäripsiänsä.

Oi, kyllä, Rassmann tarkoitti aina "rehellisesti". Jolleivät hänen kasvojensa piirteet olisi koskaan haihduttaneet tätä harhakuvaa eikä hänen äänestään olisi koskaan kuvastanut petollisuus, olisi häntä voinut pitää toverinsa kuvana.

Mutta kun hän nyt painoi kätensä Schornin käteen, täytyi hänen vaivuttaa katseensa maahan. Schorn ei sitä kuitenkaan huomannut.

Taipaleella hän mietti. Toistaiseksi hän ei tahtonut kääntyä liikeystävänsä puoleen. Sentähden kääntyi hän ensiksi etäisemmän ystävänsä puoleen, jonka hän tiesi rehelliseksi mieheksi. Tällä miehellä oli vain se vika, että hän oli myös puuseppä ja siis Schornin kilpailija. Mutta kilpailijoilla kaikista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta on useimmissa tapauksissa se paha heikkous, että he ovat kateellisia toisilleen ja iloitsevat, jos toinen joutuu hieman pinteihin.

Schorn tahtoi saada kuusisataa taalaria ainoastaan neljäksi viikoksi vekselillä, joka ei saanut joutua kenen tahansa käsiin. Hän tahtoi ottaa sata taalaria enemmän kuin oikeastaan oli tarpeellista siksi, että arveli Rassmannin vaalin voivan tulla vielä epävarmemmaksi, ja silloin oli parempi, jos hän varusti vararahastonkin toveriaan varten.

Kunnon kilpailija, joka tiesi aivan varmasti, että Schorn toimittaisi rahat takaisin tunnilleen ja minuutilleen etteikä siinä ollut mitään vaaraa tarjolla, sillä nuorella mestarilla oli velaton talo, tämä rakastettava ja rehellinen kunnon kilpailija valitti syvästi, ettei hänellä itselläänkään ollut tällä hetkellä ylitse "penniäkään".

"Muuten hyvin mielelläni, hyvin mielelläni muuten, rakas ammattitoveri. Oi, tiedänhän, miten varmassa tallessa rahani olisivat teillä. Ja voitteko sitte vielä luulla, että tarvittaisiin vekseliäkään? Olisipa sekin kaunista! Ei, ilman paperilappuakaan olisin sen antanut, ilman mitään olisin sen antanut teille, mutta tällä hetkellä en tosiaankaan voi. Tekee kipeää sydämelleni, rakas ammattitoveri, etten juuri teitä voi auttaa."

"Hänellä ei tosiaankaan ole, muuten olisi hän minua auttanut", sanoi hän ulkona puoliääneen itsekseen. Mutta mainiolla kilpailijalla ei ollut mitään kiireellisempää tehtävää kuin etsiä rouvansa käsiinsä ja sanoa käsiään hykerrellen: "Kuules vain, äiti, Schorn oli juuri täällä ja tahtoi lainata minulta kuusisataa taalaria. Sellaista ei ole vielä ennen tapahtunut. Siinä täytyy piillä jotakin. Hänellä täytyy olla velkoja. Nähtävästi rouvansa tähden. Hän tekee niin usein retkiä maalle ja kulkee huveissa päivästä päivään — joka tapauksessa olen iloinen, etten pannut kirkkaita taalarejani niin menemään. Eihän voi tietää, mitä vielä tulee." Sitte otti tämä kunnon mies lakkinsa, lähteäkseen tästä "merkillisestä" jutusta juttelemaan hieman naapureillekin.

Mutta Schorn näki nyt välttämättömäksi mennä edellä mainitun liikeystävänsä luo, jolla ei ollut mitään syytä jättää nuoren mestarin toivetta täyttämättä. Mutta hän saattoi pyydetyn summan sijaan antaa ainoastaan viisisataa taalaria.

Siitä huolimatta lähti Schorn tyytyväisenä talosta. Eihän hän tahtonut enempää edeltäpäin nostaakaan.

Onnellisempaa ihmistä ei voinut ajatella olevan maailmassa kuin Schorn oli astellessaan rahasäkki kädessään katua myöten kotiinsa.

Rassmann olisi voinut riemusta huudahtaa, kun hänen toverinsa tuli ja heidän kahden kesken jäätyään laski kilisevän rahasäkin pöydälle ja sanoi:

"Tässä, Gustav — näillä ostat istuimen valtiopäivillä. Isännöi niillä, kuten tahdot, kunhan vain lyöt vihollisesi pakosalle."

Hän nauroi kaikuvasti leveällä tavallaan, ikäänkuin ei olisi kuunaan leikannut parempaa vitsiä.

Rassmannin käsi vapisi, mutta se oli kuitenkin kylliksi vahva tarttuakseen säkkiin, ikäänkuin siitä riippuisi hänen elämänsä.

"Lähetän rahat vielä tänään ja kirjotan, että tulen itsekin ensi viikon alussa Dingskirchiin näyttäytyäkseni valitsijoilleni ja hoitaakseni persoonallisesti agitatsioonia", sopersi hän autuaana, tuntien täytyvänsä jotakin sanoa.

"Oikein, Gustav, tee niin", sanoi Schorn lyhyesti; sitte puhuivat he vielä pitkältä ja leveältä Rassmannin tulevaisuudesta ja hänen yhdellä iskulla muuttuneesta toiminnastaan puolueen hyväksi.

Oi, kuinka suuri toveri jälleen elpyi ja mielikuvituksissaan edistyi. Hän unhotti hetkiseksi itse Hannankin, vapaan rakkautensa kohteen, tietäessään voivansa tukkia erään huonosti kasvatetun tytön suun.

Schornista oli se selvää itsestään. Olihan suurella toverilla vielä niin paljo kirjotettavaa ja ilmotettavaa vaalikomitealle!

Hämärähetkenä meni Rassmann, rahat siististi käärittyinä, "postiin", kuten hän Schornille sanoi. Hän viipyi kotvan eräässä kapakassa torin varrella, kunnes tuli jokseenkin pimeä, sitte meni hän Rosan asunnolle.

Kapakassa oli hän käyttänyt hyödyllisesti aikansa, hän oli laskenut. "Tyttö tyytyy kyllä neljäänkin sataan", laski hän. "Kun hän näkee käteistä rahaa, käy hän käsiksi, vaikkapa olisi sata taalaria vähemmänkin. Näillä voitetuilla, ansaituilla sadalla taalarilla", laski hän, "tyydytän toistaiseksi tuon kiskurin, Hirschin, jotta hän taipuu korkeampaa korkoa ja hyvää sanaa vastaan odottamaan vielä muutamia viikkoja, ja — aika tuo neuvon. Niin saan edelleen olla kunnioitettu Rassmann, kunnon Schornin ja hänen pikku vaimonsa rakas kotiystävä, ja tämä vaimo juoksee pauloihini niin varmasti kuin hän uneksii vapaasta rakkaudesta."

Hän naurahti yksikseen ja oli jälleen vanha onnellinen Rassmann, joka eleli seitsemännessä taivaassa.

Rosaneiti oli kahtena viime päivänä tuskin poistunut huoneestaan ja yhtä vähän ikkunan äärestä, josta hän edelleen tähysteli kadulle, odotellen viestiä Rassmannilta. Hän oli nähnyt Rassmannin tulevan edellisenä päivänä, mutta ei avannut, koska hän pelkäsi. Nyt näki hän hänen jälleen tulevan kadun ylitse. Hän kulki niin voitonvarmana, hänellä oli varmaan rahaa. Mutta laskeako sisään? Ei.

"Voin antaa ainoastaan neljäsataa. Jos olette siihen tyytyväinen, niin hyvä. Jollette, en voi auttaa. Tehkää sitte, mitä tahdotte."

Laulajatar olisi Rassmannin karkeasta äänestä huolimatta tahtonut iloissaan laulaa jonkun mielikuplettinsa. Kiristys oli siis auttanut. Sitä oli hän tuskin odottanut. Eihän hän tiennyt millaiset raudat Rassmannilla oli tulessa. Mutta avata hän ei tahtonut. Kuka tiesi — puijatun miehen raivoa tuskin voi kesyttää.

"Ei, minä en avaa", vastasi Rosa. "Mutta olkaa puolen tunnin jälkeen asemalla, matkustan vielä tänään Berliiniin. Silloin näette itse lähtöni. Enempää ette voi vaatia."

Olisipa Rassmann taasenkin tiennyt, että hänen entisen rakastettunsa ylipäätään täytyi poistua kaupungista 24 tunnin kuluessa. Hänellä oli poliisin kehotus taskussaan.

Se oli Rosan mielestä oikein. Silloin Rassmann sai ainakin olla häntä saattamassa.

"Mutta älkää koettakokaan minua puijata. Koko kaupunki saa muuten kuulla", sanoi tyttö vielä, antaen äänelleen oikein uhkaavan sävyn.

Puolta tuntia myöhemmin istuivat Rassmann ja Rosa himmeästi valaistun odotushuoneen pimeimmässä nurkassa ja selvittelivät asioitaan. Kukaan ei heihin kiinnittänyt huomiota.

"Niin, arvon herra — se on oikein", sanoi kapakkalaulajatar pilkallisesti ja piilotti rahat matkareppuunsa.

"No, voi hyvin, pienoiseni. Jos sinulle joskus käy huonosti, niin tule
Rosan luo. — Tiedättehän toki: mies sellainen kuin te, herra markiisi!
Mutta antaa noin vetää itseään nenästä, hahaha, ei —"

Agitaattori seisoi kotvan aikaa aivan ällistyneenä paikoillaan. Hän ei tiennyt, mitä hän tahtoi, mutta hän puristi raivoissaan kätensä nyrkkiin.

Vaununovi sulettiin juuri. Rassmann näki kasvojen herttaisesti hymyillen vielä kerran vilahtavan ikkunasta, sitte kuului soitto, vihellys — ja jyristen vieri juna pois.

Rassmann kulki jälleen katua, jonka varrella Rosa oli asunut. Jonkun matkan päässä hänen edellään hoippuroi pieni juopunut mies, joka yhtä mittaa käsillään hujaroiden päivitteli:

"Hän on tiessään, mokomakin kiittämätön — hyi, niitä naisia. Hän lupasi tulla minun lemmitykseni ja on minut pettänyt. Sanon, että täytyy tehdä tabula rasa. Kaikki giljotiinille, naiset myös, he eivät kelpaa mihinkään, — ja minä olen uskonut hänelle kaiken. Kansalainen Rassmann minut varmaankin kuristaisi, jos —"

Rassmann tunsi suurta halua tarttua pienen kähertäjän kaulukseen ja antaa hänelle unhottumattoman opetuksen; mutta herra Antonius Pätzoldt katosi erään oven taakse, jonka yllä oleva kilpi kutsui väkinesteiden nautintoon.

XIII

Sadetta seuraa päiväpaiste, se on tunnettu; mutta kansa sanoo vielä, että jokaisen onnellisen hetken elämässä kostavat katkerasti seuraavat.

Rassmann eli joka tapauksessa mielestään onnellisen hetken, kun hän muutamia minuutteja myöhemmin meni vielä kerran kapakkaan torin varrella, ottaakseen iltanaukun.

Hänen ajatuksensa olivat vielä Rosan luona, tämän kavalan käärmeen. Mutta kun hän oli tyhjentänyt toisen lasin ja tilannut kolmannen, oli hän jo unhottanut kapakkalaulajattaren ivalliset jäähyväiset ja mitättömän puijauksen. Agitaattori voi paremmin kuin konsanaan.

Nyt oli ainaiseksi poissa naikkonen, jonka juorukieltä hän pelkäsi — se oli toki jotakin! Hän oli toivonsa mukaan voittanut kaupassa sata taalaria. Kaikki meni hänen tahtonsa mukaan.

Nyt oli saatava Samuel Hirschin kanssa jokin sovinto aikaan, silloin olivat vanhat jälet jälleen tasotetut. Hän saattoi omistaa itsensä kokonaan toverinsa rouvalle.

Mutta keksitty juttu valtiopäiväehdokkuudesta Dingskirchissä? No — tottapahan löytyisi keino. Voisihan hätätilassa mainita jonkun etevän puolueenjäsenen, jonka vaali oli sillä hetkellä huomattu suotavammaksi.

Ensin täytyi odottaa vaalikomitean enempiä toimenpiteitä, ennenkuin itse ryhtyi toimintaan. Siten kului pari sen päivää, ja mitä kaikkea niiden kuluessa ehtiikään miettiä!

Rassmann, kuten muutkin hyvänpäivän ihmiset, ei ajatellut seuraavaa päivää. Ja miksi olisikaan? Schornin kallionluja luottamus ja hänen herkkäuskoisuutensa tuuditti hänet yhä suurempaan varmuuteen. Nuori mestari ei seuraavana päivänä katsonut lainkaan maksavan vaivaa kysyä, oliko hänen ystävänsä jo rahat lähettänyt.

Sehän oli niin varmaa kuin kaksi kertaa kaksi oli neljä. Olihan hän kuullut, kun Rassmann edellisenä iltana sanoi: "Menen postiin, Vilhelm, rahoja lähettämään."

"Hyvä, hyvä, Gustav", oli toveri vastannut. "Tee se". Silloin oli agitaattori lisännyt, että hän kai viipyisi myöhempään, sillä hän aikoi taas kerran käydä "klubin" jäseniä tervehtimässä, ilmottaakseen heillekin iloisen uutisen.

Seuraavina päivinä näytti suuri toveri siltä kuin hänen päänsä olisi täynnä yksistään vaalijuttuja. Schorn näki häntä vähän ja luuli hänen istuvan huoneessaan kirjotellen ja tutkien puoluesuhteita.

Mutta Rassmannilla oli syynsä pysytteleidä ylhäällä. Rouva Schorn istui etuhuoneessa käsitöineen. Rassmann oli siellä hänen läheisyydessään ja saattoi ilmestyä, milloin hän vain äännähti.

Ja silloin kuului aina: "Gustav" — "Hanna" — "rakas ystävä" — "rakas ystävätär". — Puristettiin toistensa käsiä, naurettiin, laskettiin leikkiä kuten aina, ja Rassmann koetti lähentelemisessään mennä niin pitkälle kuin mahdollista.

Kun rouva Schorn yritti närkästyä, silloin tulivat esiin painavat sanat vapaasta rakkaudesta ja innokkaana sosialistina kumartui Hanna kommunismin lakien edessä ja ajatteli yksikseen: "Oh, sehän on vain pelkkää ystävän leikkiä".

Ja hän sieti agitaattorin lähentelyä, kuunteli sävyisästi tämän kaksimielisiä viekotteluja, ja mieletön huumaus, joka häntä piti lumoissaan, hämmensi hänen mieltään yhä enemmän.

Kun he kuulivat Schornin raskaat askeleet portaissa, silloin kummasteli nuori vaimo, että Rassmann lakkasi tunkeilevaisuudestaan. Hänestä olisi ollut luonnollista, jos kotiystävä olisi jatkanut samoin hänen miehensä läsnäollessakin.

Mutta Rassmann ajatteli Schornin sanoja: "Asia näyttää läheltä katsottuna toiselta kuin jos sitä kantaa vain ajatuksissaan." — —

Kun agitaattori sitte näki ystävänsä kulmikkaan muodon pistävän esiin häiriten heidän rauhaansa, ikuinen hyväntahtoinen hymy huulillaan, silloin heräsivät yhtäkkiä vanhat mustat ajatukset. Hän toivoi edessään olevan miehen olevan siellä, jossa hän olisi ainaiseksi erotettu tästä talosta, jotta hän, Rassmann, yksin voisi iloita sen omistamisesta.

"Omaisuus on varkautta." Tämä kommunistinen lause hänen mielestään oikeutti hänet siten ajattelemaan.

Kolmas päivä Rosan lähdön jälkeen oli tärkeä päivä, sillä silloin lankesi Samuel Hirschille tunnustettu vekseli.

Aamulla ennen yhdeksää oli Rassmann jo kauppiaan puodissa, toivoen sata taalaria maksettuaan saavansa antaa uuden vekselin velan jäännöstä vastaan. Tällä kertaa naurahti herra Hirsch niin äkkiä ja ääneen, että agitaattori hetkiseksi vaaleni.

"Älkää vaivautuko suotta. Koska olette minulle tuttu, annan teille aikaa kello kahteen iltapäivällä. Jollette silloin ole vekseliä lunastanut, täytyy minun, käydä herra Schornin luona. Tarvitsen rahaa enkä tiedä kuinka liiketoverinne laita on. Hänhän tahtoi äskettäin eräältä kilpailijaltaan lainata kuusisataa taalaria, se panee ajattelemaan —"

Rassmann pyysi, rukoili kuten viime kerrallakin, mutta turhaan — Samuel
Hirsch pysyi kivikovana.

Niin kuumeisen kiihottunut ei agitaattori ollut vielä kuunaan ollut kuin rientäessään katuja pitkin. Hän vapisi jo ajatellessaankin paljastusta Schornin edessä. Kun tämä mies vain sai tietää, että häntä petettiin, silloin oli ystävyys ainaiseksi lopussa.

Mitä tehdä? Rahaa oli nuorella mestarilla aina kassassaan, joskaan ei paljoa. Kenties se riitti. Oliko hänelle uudelleen valehdeltava, sanottava, että oli juuri saapunut sähkösanoma, että hänen oli lähdettävä jo kahden junalla Dingskirchiin vaaliagitatsioonia järjestämään ja että hän vielä tarvitsi suuremman summan?

Rassmann ei ajatellut, että hän siten joutui pulmasta toiseen. Hirschin tyydyttäminen, se yksin oli kannustin, joka häntä pakotti nopeaan toimintaan.

Hän näytti perin hämmentyneeltä kotiin saapuessaan. Schorn ei ollut työpajassaan. Hänen ammattinsa oli hänet vaatinut toiselle puolelle katua pääkundinsa, huonekalukauppias Ehlertin luo tekemään muutamia korjauksia varastohuoneessa. Rassmann ei vitkastellut hetkeäkään, eihän hänellä ollutkaan aikaa hukata. Hänen täytyi puhutella toveria heti paikalla. Hän meni sinne.

Ehlert ei ollut nainut ja hoiti liikettään yksin. Rassmann asioi usein hänen luonaan ja tunsi tarkoin talon.

Agitaattori astui eteisestä konttooriin. Ketään ei ollut saapuvilla. Tämän huoneen vieressä oli varastohuone. Lasiovi, joka sinne vei, oli raollaan. Sen takana täytyi Schornin olla työssä. Rassmann vilkasi ruudun lävitse; hän ei nähnyt niin ristisielua. Kun hän umpimähkään tuli vilkaisseeksi sivuun päin, sattui hän näkemään, että avain oli pulpetin laatikon suulla.

Hän tiesi, että Ehlertillä oli tavallisesti siellä sisällä joltisestikin rahaa. Hänen läsnäollessaan oli kauppias sieltä kerran ottanut setelit, joilla maksoi Schornin laskun.

Mitähän, jos hän tosiaankin löytäisi rahaa pulpetin laatikosta? Silloin ei hän tarvinnut uudelleen kietoutua vaaralliseen valheverkkoon, jossa mahdollisesti taittaisi niskansa.

Ikäänkuin paholainen seisoisi hänen takanaan, ajaen häntä eteenpäin — niin riensi hän ikkunan luo. Silmäys pihalle riitti, että hän tiesi sen olevan typötyhjän.

Äly oli Rassmannin jättänyt. Seuraavassa hengenvedossa oli hän vääntänyt avainta ja avannut pulpetin. Kuin kuumeessa leimahtivat hänen silmänsä, sillä hänen edessään oli kassalaatikko, jossa oli nippu seteleitä ja muutamia metallirahoja. Kiihtymyksestä vavisten tarttui hänen kätensä seteleihin.

Miltei mielettömällä kiireellä kääräsi hän setelit sanomalehden kappaleeseen ja puristi kätensä yhteen, ikäänkuin saalis olisi toistaiseksi niiden välissä varmimmassa tallessa. Hän laski pulpetin kannen alas, väänsi avainta ja vetäsi sen pois.

Samassa kuuli hän ulkoa avoimesta ikkunasta Ehlertin äänen tervehtivän jotakin. Rassmannin valtasi hirveä pelko. Yhtä pian kuin hänen päähänsä oli pälkähtänyt varkauden ajatus, yhtä pian selvisi hänelle sen rikollisuus ja hän pelkäsi paljastusta.

Hän avasi lasioven, astui varastohuoneeseen eikä nähnyt Schornia vieläkään. Kuitenkaan ei tämän työ vielä voinut olla lopussa, sillä hänen takkinsa, tuttu työtakkinsa riippui tuolin selustalla.

Rassmann kuuli nyt, kuinka eteisestä konttoriin vievä ovi avattiin.
Ehlert tietenkin astui sisään. Ja yhä hirveämmäksi tuli hänen pelkonsa.
Hiki helmeili jo hänen otsallaan. Oikealla oli muuan ikkuna auki, se
antoi pihalle; sinne täytyi hänen mennä.

Varastettu omaisuus poltti kuin tuli hänen kättänsä. Hän tahtoi heittää nipun pois, sinne, missä seisoi, erään kaapin taa piiloutuneena, aivan edessään tuoli, jonka selustalla Schornin takki riippui.

Hänet valtasi silloin toinen helvetillinen ajatus, pirullisin, mikä konsanaan on ihmisen päähän pälkähtänyt.

Jos Schornia pidettäisiin varkaana, jos vaimo ja talo jäisivät ilman vartijaa? Jos hän —

Rassmannin käsi seteleineen ojentui vielä kerran ja kaivautui Schornin rintataskuun.

Sitte kumartui hän ikkunankarmin ylitse ja heilahdutti itsensä ulos. Kukaan ei häntä nähnyt. Hän uskoi ainakin niin. Ja kuitenkin oli viereisestä pihasta hänet nähnyt joku, joka ei sillä hetkellä voinut agitaattorin kummallista käyttäymistä ymmärtää. Tämä oli herra Antonius Pätzoldt. —

Rassmann oli jälleen kadulla. Ensin tuntui hänestä kuin hänen täytyisi juosta paikalta kuten tavallisen varkaan, jolla ovat takaa-ajajat kintereillä; mutta sitten rauhottui hän jälleen.

Oliko hän sitte yleensä mikään varas? Oliko hänellä mitään varastettua tavaraa? Ei — niiden täytyy löytyä Schornilta. Mutta omatunto, omatunto! — "Viisi siitä!" tuumi hän sisimmässään. "Se on tapahtunut eikä sitä voi muuttaa. On oltava levollinen, se on pääasia. Miksi täytyikään hänellä, Schornilla, olla enempi kuin minulla? Miksi täytyi hänen itsensä kiinnittää huomiotani siihen, ettei kellään ihmisellä ole oikeutta ylellisyyteen, kun toiselta puuttui välttämättöminkin? Miksi täytyi juuri hänellä olla vaimo, joka sopii minulle paremmin kuin hänelle? Nyt on oltava levollinen — välinpitämätön, jottei kenessäkään herää epäluuloja, ennakoita, ja lopulta on sinun, mikä oli hänen!"

Mutta mihin oli hänen nyt mentävä? Jäisikö hän pariksi tunniksi kokonaan pois talosta, antaakseen lähimpäin tapausten tapahtua selkänsä takana? Ei, se ei ollut viisasta. Hänen piti mennä kotiin niin huomaamatta kuin mahdollista ja olla olevinaan mitään aavistamatta.

Ja kuitenkin vapisi agitaattori ajatellessaan yhtä hetkeä, jona Schornia täydyttiin epäillä varkaudesta. Kunpa se hetki olisi ollut ohitse — olisi hän antanut kymmenen vuotta elämästään.

Ajatellessaan käveli hän verkalleen katua vasemmalle, Se päättyi parin talon takana Schornin talosta. Siellä alkoi eräänlainen puutarhamaa. Schornin puutarha ulottui erääseen peltoon kiinni. Viimeksi mainitusta saattoi helposti päästä puutarhaan nousemalla matalan aidan ylitse.

Rassmann astuskeli ympärilleen katselematta ajotien ylitse — kädet seläntakana, aivan kuin ihminen, jolla ei ole mitään kiirettä. Mutta hänen levollisuutensa oli hirvittävä.

Hän kulki talojen ympäri, kulki maa-alueen ylitse ja heitti siellä avaimen pois. Sitte kulki hän pitkin lauta-aidan vartta ja oli Schornin puutarhan vieressä. Ainoalla ponnahduksella oli hän aidan ylitse — hän ei nähnyt ketään, ei rouva Schorniakaan, joka kai oli puodissa. Hän kuuli kisällien viheltelyn, laulun ja työtouhun, mutta kukaan ei pannut häntä merkille. Hän oli eteisessä. Hän kulki hiljaa portaita ylös ja oli taas huoneessaan. Hän riisui takkinsa, saappaansa, pani tohvelit jalkaansa, pisti piippuun ja istuutui työpöytänsä ääreen, jota peittivät kaikenlaiset paperit, Hän alkoi selailla ja kirjottaa ja oli joka hetki valmis näyttämään siltä kuin ei olisi tunnin aikaan ollut poissa tältä paikalta.

Parin minuutin kuluttua astui nuori mestarinrouva koputtamatta sisään.
Hän pelästyi.

"Luulin, ettette olisi lainkaan täällä, Gustav" — sanoi hän. "Aioin juuri siistiä huoneessa."

"Missäs sitte — en ole vielä ollut poissa lainkaan, Hanna", vastasi hän; mutta hän ei hypähtänyt pystyyn, kuten ennen, osottaakseen rouvalle rakastavaisuuttaan.

Hanna pani sen kyllä merkille, hän tahtoi tehdä jonkun huomautuksen, mutta samalla aukeni alhaalla puodin ovi.

Herra Ehlert kaipasi kohta pulpetin avainta. Naapuriin pistäydyttyään muisti hän unhottaneensa avaimen unhotustaan korjaamaan suulle ja palasi kohta pikku unohdustaan korjaamaan.

Sellaisissa onnettomissa tapauksissa ollaan mielellään taipuvaiset itseään pettämään ja ottamaan lukuun kaikkia mahdollisia tapauksia.

Herra Ehlert petti myös itseään, luullen, että oli sittekin ottanut avaimen pois. Kentiesi oli hän sen jättänyt naapuriin. Hänellä oli tapana pitää sitä usein kädessään ja oli mahdollisesti pannut sen puhuessaan jollekin pöydälle. Hän etsi toistamiseen, mutta avainta ei löytynyt. Hän etsi taipaleelta, kadulta, eteisestä, hän etsi vielä kerran konttorista, hän meni varastohuoneeseen, jossa Schorn rauhallisesti työskenteli, ja etsi myös sieltä — turhaan.

"Ajatelkaas vain, Schorn, minun avaimeni on poissa", sanoi hän. "Ja minä tiedän varmaan, että jätin sen pulpetin suulle."

Schorn kohotti katseensa. Häntä pelästytti, kun avain oli ollut pulpetin suulla. Hän ei ollut kuullut kenenkään tulevan sisälle, hän oli Ehlertin poissaollessa yksin liikkeessä ja kauppias oli hänelle sanonut lähtiessään: "Menen pariksi minuutiksi pois, herra Schorn, olkaa hyvä ja katsokaa, jos ketä tulee —"

Tosin oli hänkin tuskin pariksi minuutiksi pistäytynyt kellariin, etsimään puupukkia, mutta eihän tällä lyhyellä ajalla kukaan voinut —

"Mutta eihän se voi olla mahdollista, herra Ehlert, täällä ei ollut ketään paitsi minua. Olette kentiesi, hukannut avaimen, jättänyt sen johonkin —"

"Ei, ei, niin se on, muistan aivan hyvin, että se jäi suulle. Olin juuri ennen lähtöäni pannut joukon pankkiseteleitä pikku kassalaatikkoon. Minun täytyy lähettää noutamaan lukkoseppää."

Sana "pankkiseteleitä" herätti kohta Schornin mielessä onnettoman aavistuksen; tuossa tuokiossa valtasi hänet suuri levottomuus. Rahat, rahat — niitä ei hän ollut ajatellutkaan. Hän kalpeni ja sopersi:

Nuori mestari näytti kokonaan muuttuneelta. Että hän oli yksin ollut lähistössä, ettei hän ollut kuullut kenenkään käyvän konttoorissa, että Ehlert väitti jättäneensä avaimen ovelle — tämä sai melkein hänen verensä jähmettymään.

Mutta mies sellainen kuin Schorn, jonka koko elämä on ollut tahraton, käsittää muutamassa minuutissa aseman, jossa on kysymys hänen persoonallisesta kunniastaan.

Olisihan se ollutkin mieletöntä! Tämä rehellisyyden esikuva, jonka vakava elämä oli tullut sananlaskuksi, olisi —

Schorn sanoi tämän suurella kiireellä. Häntä ahdisti selittämätön tunne, joka hirvittävän vuoren raskaudella painoi hänen rintaansa.

"No, sepäs selittämätöntä — en voi tehdä kerrassaan mitään — ennenkuin pääsen pulpettiini", sanoi Ehlert jälleen.

Ainoa silmäys riitti kauppiaalle, etteivät rahat, jotka hän muuan tunti sitte oli sinne pannut, olleet enää siellä. Puuttui 250 markkaa pienemmissä seteleissä. Ehlert tiesi sen tarkoin, sillä hän oli summan merkinnyt kohta merkkaustaululle; samoin setelien numerot. Viimeksi mainitun teki hän tavallisesti aina.

Nyt hän todellakin tuohtui. Rahat olivat varastetut, avain samoin.
Siitä ei ollut enää epäilystäkään. Mutta kuka oli varas?

Schorn väitti olleensa yksin läheisyydessä eikä nähneensä kenenkään tulevan konttooriin. Hänen olisi silloin täytynyt kuulla ainakin ovikellon soivan.

Ehlert päästi lukkosepän menemään ja alkoi kävellä pitkin askelin huoneessa edestakaisin. Hän ei tiennyt mitä hänen oli sanottava tästä arvotuksellisesta asiasta. Nyt johtui hänen mieleensä Schornin äkillinen muutos, hänen kalpeutensa, hänen kummallinen levottomuutensa. Hän pysähtyi kävelystään ja tuijotti eteensä. Ajatus, joka hänessä heräsi, näytti hänestä niin pelottavalta, ettei hän voinut pitää siitä kiinni. Ja kuitenkin tuli se takaisin.

Mutta ei, ei! Ja kuitenkin, miksi oli hän ollut niin rauhaton, miksi soperrellut! Kenties hetkellinen hairahdus, hurmahenki, joka oli hänet häikäissyt —

Ehlertin mieleen tunkeutui paha ajatus toisensa jälkeen, ja kaikki olivat omiaan vahvistamaan epäluuloa Schornia kohtaan. Mutta ennenkuin Ehlert maineeltaan moitteetonta miestä syytti halvasta teosta, tahtoi hän päästä varmuuteen. Siihen oli hän velvollinen Schornin kunniaa ja omaansakin kohtaan.

Hänen vielä koettaessaan kaikessa tyyneydessä harkita asiaa, astui nuori mestari sisään, takki vedettynä ylleen esiliinan päälle, saha kainalossa, muut työkalut kädessään. Hän oli lopettanut työnsä ja oli menossa kotiinsa.

Nuori mestari vastasi myöntäen. Samassa hän näki avatun pulpetin ja kauppiaan rauhallisen ilmeen ja ajatteli itsekseen: Kaikki on oikein, hän on kadottanut avaimen eikä soisi kernaasti, että hänen laiminlyöntiinsä palataan.

Innoissaan sanoakseen jotakin alkoi hän puhua korjaustyöstä ja kertoi siitä seikkaperäisesti.

Ehlert tuskin kuunteli. Jollei Schorn olisi ollut niin yksinkertaisen luottava, olisi hänen täytynyt huomata siitä tavasta, jolla kauppias heitti tuontuostakin väliin "jaa, jaa" — "hyvä, hyvä", — kuinka kiusallinen tämä selitys tänään oli miehelle, joka istui hänen edessään.

Hän oli nähnyt kaiken olevan kunnossa, Ehlertin kuullut puhuvan vanhaan liikemiehen tapaansa — hän saattoi siis olla taasen vanha tyytyväinen, onnellinen Schorn.

Niin rauhallisesti kuin Schorn juuri oli hänelle puhunut, ei voinut esiintyä kukaan ihminen, joka puoli tuntia sitte oli samassa huoneessa tehnyt varkauden ja mahdollisesti kantoi vielä varastettua tavaraa taskussaan.

Ja juuri Schorn, joka ei koskaan voinut teeskennellä, vaan aina puhui kuten ajatteli ja tunsi!

Mutta selitys täytyi hänen saada sentään. Hänen velvollisuutensa oli ilmottaa heti poliisille.

Ehlert sulki heti liikehuoneustonsa ja läksi taipaleelle. Poliisihuoneuston lähellä kohtasi hän Schornin kunnianarvoisan kilpailijan, joka samoin teki työtä Ehlertille.

"Äskettäin oli Schorn luonani ja tahtoi lainata minulta kuusisataa taalaria. Sellaista ei ole vielä tapahtunut. Asia näytti olevan hänelle kiireinen. Valitettavasti en voinut niitä hänelle antaa. Hän meni silloin X:n luo, alhaalla Pitkäkadulla, mutta tällä oli joutavaa ainoastaan viisisataa taalaria, vaikkakin Schorn sanoi tarvitsevansa tärkeään asiaan juuri kuusisataa. Tiedättekö jo siitä, herra Ehlert? Ei kuulu tosin minulle, mutta omituinen asia on. Kaupungilla puhutaan niin paljo. — Hänen liiketoverinsa, tuo Rassmann, josta ei tule hullua viisaammaksi, lienee tehnyt vekselivelkoja, ja niihin sanotaan Schornin tarvinneen rahaa. Yleensä yhteiselämä nyt tässä perheessä — ja vaimo — kevytmielinen talous —"

Rehellinen poroporvari oli juuri päässyt puheen vauhtiin, ja kun oli niin hyvä kävellä ja puhua Ehlertin rinnalla, ei hän pannut vakan alle sitä kynttilää, jolla viime aikoina oli totuttu Schornin avioparin ja "toverin" elämää valaisemaan.

"Kuten sanottu, oikea sosialidemokraattinen talous, kommunistinen valtio pienoismuodossa, herra Ehlert." Täten päätti rakastettava pikkuporvari, jättäen huonekalukauppiaan asiaksi muodostaa haahmotelluista ulkopiirteistä täydellinen, valmis kuva.

Ehlert, joka oli sivistynyt mies ja liikkunut paljo suuremmissa kaupungeissa paremmissa seurapiireissä, tunsi kyllä ne huhut, jotka Schornin perheestä kiertelivät; mutta hän arvosteli niitä toisin kuin tämä ammattipuhuja. Hän ei kuulunut niihin miehiin, jotka huolehtivat enemmän muiden asioista kuin omistaan. Siitä syystä oli Schorn hänestä yhä sama ahkera, rehellinen työmies, jolle ammattinsa oli kaikkea muuta korkeammalla.

Mutta se, mitä hän juuri oli kuullut, pani hänet ajattelemaan. Schornilla oli vekseli maksettavana. Hän tahtoi saada kuusisataa, mutta sai ainoastaan viisi? Jos häneltä puuttui juuri sata taalaria velkamiehensä tyydyttämiseksi, jos hän ei niitä mistään voinut saada ja epätoivon ajamana —?

Ehlert ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun. "Ei, ei, — silloin olisi hän tullut minun luokseni ja sanonut vapaasti ja suoraan: herra Ehlert, tarvitsen sata taalaria — ja minä olisin antanut ne heti hänelle. Schornin täytyi se tietää", tuumi hän yksikseen.

Hän ei voinut selittää, miksi vanha epäluulo palasi yhä uudestaan.
Poliisikonttorissa ilmotti hän varkauden.

Muuan virkamies seurasi häntä heti paikalle. Tutkittiin, kerrottiin, kuulusteltiin muilta talon asukkailta, olivatko he nähneet ketään, johon epäluulot saattoivat kohdistua, ja yhä palattiin Schorniin. Poliisivirkamies oli tämän syyttömyydestä yhtä vakuutettu kuin Ehlert, mutta laki vaati. Täytyi kuulustella, toimeenpanna tarpeellisia tutkimuksia, mahdollisesti pitää kotitarkastus nuoren mestarin luona.

Herra Ehlertistä, joka monet vuodet oli Schornin kanssa ollut liikesuhteissa, oli se pöyristävää, sillä hän asettui tämän asemaan, mutta kuitenkin, kuitenkin —!

Ikuinen epäluottamus! Eikö Schorn ollut ihminen kuten kaikki muutkin?
Eikö hän voinut rikkoa kuten hänen rakkaat lähimmäisensäkin?

Ehlert sopi virkamiehen kanssa, että Schornia kohdeltaisiin ystävällisesti. Mutta heidän kulkiessaan katua Schornin taloa kohden, tuntui heistä molemmista kuin eivät olisi koskaan tehneet vaikeampaa vierailua.

XIV

"Ehlertiltä on varastettu", juteltiin naapuristossa muutamia minuutteja virkamiehen saapumisen jälkeen. "Epäillään Schornia", lisättiin puoliääneen ja epävarmasti.

"Kyllä", sanoi Ehlertin talon kolmannen kerroksen asukas kauppiaalla kadun kulmassa. "Kyllä, olen nähnyt poliisin juuri kulkevan isäntäni kera sinne — Schornia epäillään." — "Se on kuulemma suuri summa", lisäsi toinen, ja "kuningasmielinen" Antonius Pätzoldtin kuningashuoneesta, joka juuri saapui, väitti, että oli tehty oikein murtovarkaus, hänen "rakas" miehensä oli sen sanonut, ja myöskin sen, että Schorn oli tosiaankin varas.

Samalla loisti oikea vahingonilo pitkän, muumiomaisen olennon vetisistä silmistä.

"Mutta minä en tahdo sanoa mitään", lisäsi hän kohta. "Oh, en minäkään —" — "En minäkään —" kuului kuorossa, mutta se ei kuitenkaan estänyt näitä herttaisia sieluja pistämästä päitään yhteen ja antamasta kotona palaa päivälliskeiton pohjaan.

Schorn oli kotiin saavuttuaan mennyt suoraa päätä työpajaansa. Kello oli tuskin kaksitoista, ja hänellä oli vielä niin paljo mitattavaa, järjestettävää ja puuhattavaa, ettei hän voinut suoda itselleen lyhyttäkään lepoa päivällisille asti. Hän riisui takkinsa kuten tavallisesti ja pani sen tavalliseen paikkaansa ikkunan viereen.

Sitte meni hän hetkiseksi puotiin ja kertoi vaimolleen avaimesta, jonka "luultiin" kadonneen, ja siitä peljästyksestä, joka hänet sen johdosta oli vallannut.

"Ajatteles vain, Hannaseni! Pulpetissa oli rahaa ja minä olin koko ajan yksin saapusalla. Kylmät väreet karmivat luitani ja ytimiäni. Sellainen voi saada rehellisimmänkin epäluulon alaiseksi, mutta luojan kiitos — kaikki on tullut jälleen kuntoon."

Ja kunnon Schorn pyyhki taskuliinallaan otsaansa, ikäänkuin sillä olisivat vielä hikipisarat.

"Hän on istunut parisen tuntia ylhäällä kirjottamassa", vastasi Hanna huolettomasti; ja nuori mestari sanoi jälleen:

"Ah — tiedän, tiedän — hänellä on tärkeää työtä. Silloin en tahdo häntä häiritä."

Rassmann ei ollut poistunut huoneestaan sen jälkeen kuin oli sinne hiipinyt. Mitä hän tällaikaa teki, ei hän tiennyt itsekään.

Jokainoa minuutti meni hän ikkunan luo ja silmäili työpajaan, voisiko hän jo nähdä Schornia. Ja jokainen silmänräpäys oli hänelle pitkä kuin iankaikkisuus.

Hän oli luullut helpommaksi näytellä tätä levollisuutta kuin se todellisuudessa oli. Joka kerta, kun hän kuuli alhaalta liikettä tai askeleita, vävähti hän ja värisi. Pelko, sietämätön pelko lamautti hänen jäseniään. Jos hänet kuitenkin oli nähty, jos oli huomattu hänen hyppäävän ikkunasta, jos Schorn ei olisi ollutkaan poissa huoneesta vaan jonkin huonekalun taakse piiloutuneena olisi katsellut hänen kurjaa tekoaan, jos — Rassmann ei tiennyt, mitä kaikkea hän ajatteli. Äkkiä johtui hänen mieleensä, että hän roistomaisesti aikoessaan päästä ympäristönsä omistajaksi oli kokonaan unhottanut Samuel Hirschin uhkauksen.

Hän tulisi kahden aikaan esittämään vekselin Schornille, itselleen. Tuhattulimainen! Se oli tuhoova pyyhkäys laskujen ylitse! Toveri saattaisi olla ensimäinen epäilemään kotiystäväänsä! Jos hänet olisi vielä nähty Ehlertin talossa, silloin kohtaisivat pahan ilman linnut toisensa, ja hänen toiveensa vaimoon ja taloon nähden olisivat lopussa.

Rassmannista oli kuin huoneen katto vierisi hänen päänsä ylitse hänet musertaakseen; hänestä oli kuin ilma äkkiä kuumentuisi ja vaikeuttaisi hänen hengityksensä, kuin täytyisi hänen huudahtaa raivosta, vihasta ja pelosta. Hän toivoi olevansa sadan peninkulman päässä, yhden ainoan minuutin vuoksi, joka toisi hänelle varmuuden.

Silloin kuuli hän Schornin tulevan. Hän sen täytyi olla, hänen askeleensa ne olivat. Hän meni työpajaansa ja kuului sieltä kohta palaavan puotiin.

Etuhuoneesta veivät portaat suoraan puodin viereiseen huoneeseen. Rassmann meni sinne ja kuuli, kuinka Schorn kertoi vaimolleen jutun kadonneesta avaimesta ja että "kaikki oli jälleen kunnossa".

Nämä sanat tuntuivat hänestä epäselviltä. Mutta hän tuumi itsekseen, ettei varkautta oltu vielä keksitty, sillä Schorn ei tiennyt siitä mitään, ainoastaan, että avaimen otaksuttiin kadonneen.

Sitte kuuli hän, kuinka toveri kysyi häntä ja puhui hänestä yhtä viattomasti kuin ennenkin. Tämä oli nyt sentään jonkinlainen lohdutus hänelle ja vahvisti ehdottomasti hänen rohkeuttaan. Mutta Ehlert ei ollut voinut huomata varkautta, koska, kuten Schorn tuumi, kaikki oli kunnossa. Mutta olkoonpa — hän saattoi malttaa mielensä ja — miettiä edelleen.

Niin kului tunti, silloin kuuli agitaattori toistamiseen askeleita eteisessä. Jälleen hiipi hän portaihin. Kauppias kysyi rouva Schornilta hänen miestään. "Hän on työpajassaan, herra Ehlert", vastasi tämä; sitte tervehti hän huolettomalla äänellä:

"Ah — hyvää päivää, herra komissarius, mikä suuri kunnia. Näkeekö teidät kerran —"

Mutta Rassmann vapisi kuumeisesti; hän tiesi, että nyt tuli ratkaisu, sillä Ehlert oli tullut poliisin kera.

"Pois!" Hän ei tahtonut kuulla enempää. Arasti hiipi hän takaisin huoneeseensa. Hän sulki ikkunan, istuutui pöydän ääreen ja tukki korviaan. Ei, ei, hän ei tahtonut kuulla mitään.

Oli kulunut parisen minuuttia, kun hän kuuli alhaalta vihlaisevan huudon, jollaisen täytyy päästää sen, joka ei löydä sanoja häntä kohdanneen iskun johdosta, mutta jonka täytyi kuitenkin ahdistetusta rinnastaan päästää jokin ääni.

"Gustav, Gustav, missä olet. Kuules toki! Minä muka olen varas. Gustav,
Gustav!"

Rassmann avasi jälleen ikkunan. Uteliaisuus kuulla omaa häpeäänsä pakotti hänet ottamaan selvää tekonsa seurauksista.

Niin hänen nojatessaan ikkunasta ulos, valtasi hänen pirullinen levollisuus. Schornin ensimäinen tuskanhuuto oli ohitse: sekuntti, jota ajatellessaan hän oli vavissut. Ja talo ei ollut horjahtanut, se seisoi vielä vanhalla paikallaan.

Toistamiseen kuuli Rassmann Schornin huutavan kuten mielipuolen:
"Gustav, Gustav, missä olet?! — Minä muka olen varas!"

Silloin temmattiin ovi auki hänen takanaan; Hanna syöksähti sisään kalman kalpeana ja huusi:

"Gustav, Jumalan tähden, tule alas, Vilhelmiä epäillään, että hän olisi Ehlertillä varastanut — tulkaa minua auttamaan. En tiedä, mitä minun on tehtävä. Luulen, että hän tulee mielipuoleksi tai tapahtuu jokin onnettomuus!"

Ei, hän ei ollut huono, tämä kaunis rouva Schorn. Hänen itkusta punertuneet silmänsä, todellinen tuska, joka muutamissa minuuteissa oli vääristänyt hänen piirteensä, hänen solakan vartalonsa vapiseminen, itse kädetkin, jotka olivat ristiytyneet kuin rukoukseen — kaikki puhui hänen puhtaudestaan.

Rassmannista oli hän niin hurmaavan kaunis. Ja Rassmann osasi mainiosti teeskennellä.

Hanna tarttui Rassmannin käsivarteen, ikäänkuin tahtoisi vetää kotiystävän pois.

He menivät alas, suuri toveri tuntien, että nyt riippui koko hänen elämän onnensa hänen levollisuudestaan.

Takahuoneessa nojasi Schorn kalpeana seinään, puoleksi murtuneena, kuten ruoko, johon äkillinen myrskyn puuska on sattunut.

Schorn, kovan työn mies, joka oli aina ollut sama eikä koskaan menettänyt levollisuuttaan, oli sinä hetkenä, jona hänen kunniaansa rohettiin epäillä, tullut heikoksi kuin lapsi.

Kun Ehlert ja poliisi esittivät hänelle hellävaroen asian, ei hän löytänyt järkevää sanaa: ainoastaan hirveä huuto, jonka Rassmann oli kuullut, pääsi hänen rinnastaan. Sitte huusi hän äänekkäästi toveriaan apuun, täytyi olla joku, joka suojeli häntä tässä musertavassa tilaisuudessa, puhui hänen puolestaan, ja se saattoi olla vain ystävä, sellainen hyvä, rakas ystävä ja puoluetoveri kuin Rassmann, jolla oli samallainen käsitys elämästä kuin hänelläkin, joka ajatteli kuten hän, tunsi kuten hän.

Rassmann ei puhunut sanaakaan. Hän katsoi ympärilleen ja silmäili toisia, ikäänkuin hänen täytyisi ensin saada selitys.

Ja Ehlert, luullen, ettei Schornin liiketoveri tiennyt vielä mitään, kertoi kaikessa lyhykäisyydessä tapahtuman liikkeessään. Rassmann kuunteli sellaisella hämmästyksellä kuin ei voisi selvitä kummastuksestaan.

Huonekalukauppias kääntyi sitte jälleen Schorniin, häntä viihdyttääkseen, poliisi puhutteli häntä samoin ystävällisesti ja sanoi:

"Herra Schorn, mieleni on paha, mutta laki vaatii sen ja velvollisuuteni samoin. Minun täytyy pitää teillä kotitarkastus ja samoin tarkastaa vaatteenne. Uskon teidän olevan syytön, niin totta kuin tunnen teidät rehelliseksi mieheksi, mutta minun täytyy. Älkää vaikeuttako virkani tehtäviä, pyydän sitä."

Schorn puhtaine ominetuntoineen tunsi näiden hyvää tarkettavien sanojen johdosta itsensä rohkeammaksi.

"Kyllä, kyllä — etsikää talon jokainen nurkka, mutta ensiksi pukuni. Odottakaas, tuolla riippuu vielä työpajassani takkini, joka minulla oli samoin mukanani siellä, käyn sen noutamassa."

Ja kiireisesti poistui hän huoneesta, kuin sähkön elvyttämättä. Virkamies seurasi häntä. Sitte astuivat molemmat jälleen sisään, Schorn takkinsa kädessään.

Rassmann tarttui muutamaan tuoliin, nojatakseen siihen. Hän oli luullut että rahat olivat jo löydetyt, ja hirmuinen hetki oli vasta nyt tuleva — tämä ajoi hien hänen otsalleen.

Jos Schorn olisi pitänyt nippua tavallisena paperituppuna ja viskannut pois? Silloin olisi paholainen vasta oikein pitänyt hänen kanssansa peliään ja hän, hienostunut ihmiskunnan onnellistuttaja, olisi joutunut yksin narriksi pelissä.

Schorn penkoi läsnäolijain nähden vielä liikutuksesta vapisevin käsin takkinsa ulkotaskut. Samalla sanoi hän:

"Tässä, tässä — nähkääs, katsokaa tarkoin, herra komisarius, ei mitään.
Ja katsokaas, rintataskussa samoin —"

Hän pysähtyi. Nurin käännetystä taskusta putosi kokoonpuristettu paperitukku.

"Ainoastaan vanha, arvoton sanomalehden kappale", sanoi Schorn jälleen, välittämättä paperista. Mutta virkamies kumartui, nosti tupun ylös, levitti sen auki ja setelit tulivat näkyviin.

"Luulen sentään, etteivät nämä ole mitään arvottomia sanomalehden kappaleita", sanoi hän, ja tällä kertaa ei hänen äänessään kuulunut sääliä.

Samalla katsoi hän terävästi nuoreen mestariin, ikäänkuin tahtoisi lukea hänen sielunsa syvyydet. Oliko Schorn tiennyt, että setelit olivat siellä ja tarkotuksella antanut paperin pudota aivan arvotonna lattialle? Virkamies, joka kiinnitti tarkkaavaisuutensa tähän kysymykseen, tahtoi jotakin sanoa, mutta Schorn oli jo huomannut rahat.

"Olen syytön, niin totta kuin Jumala tietää kaiken", sai hän suustaan korisevalla äänellä. Samalla horjui hän kuin juopunut. Kaikki hänen ympärillään oli sumussa, hän näki vain setelit, joihin hänen silmänsä jäykkinä tuijottivat.

Rassmann seisoi vielä liikahtamatta syrjässä. Mitä oli hänen sanottava?
Näytelläkseen oikeaa hämmästystä oli hänen oltava vaiti.

Ehlert katsoi milloin Schorniin, milloin virkamieheen, joka yhä pitäen rahoja kädessään kääntyi nyt häneen:

"Niitä on täsmälleen kaksisataa viisikymmentä markkaa. Eri setelien suuruus sopii myös yhteen, ja — odottakaas, tahdon verrata — noin — nähkääs, setelien numerot samoin. Ei epäilemistäkään, varastetut rahanne ovat löytyneet."

Ja Ehlertillä ei ollut siihen mitään vastattavaa, hän vain nyökäytti päätään; mutta virkamies sanoi lyhyesti:

"Herra Schorn — pyydän teitä seuraamaan minua. Lain nimessä vangitsen teidät todistettuna syylliseksi varkauteen."

"Hyvä, hyvä — seuraan teitä, herra komissarius — olen syytön, niin totta kuin Jumala elää."

Schorn, kalmankalpea Schorn, tuli jälleen vanhaksi maltilliseksi mieheksi, joka aina osasi taipua välttämättömyyteen. Mutta Hanna huudahti vielä kerran, sitte lyhistyi hän kokoon ja kaatui Rassmannin syliin. Lapset syöksyivät sisään ja alkoivat äänekkäästi itkeä, niin että Schorn kumartui alas heidän puoleensa ja sanoi kumpaakin suudellen:

"Olkaa rauhalliset, olkaa rauhalliset. Isä palaa pian ja tuo lahjan tullessaan."

Oi, hän uskoi niin vuorenlujasti pian palaavansa. Ja suureen toveriin kääntyen lisäsi hän:

"Pidä kaikki kunnossa, Gustav — vanha Jumala elää vielä, rangaistakseen sen lurjuksen, joka on tehnyt minulle tämän."

Ja vihdoin puhkesi hän kuumiin kyyneliin, joita oli niin kauvan pidättänyt, heittäytyi Hannan syliin ja nyyhkytti:

"Oi, vaimoparkani — oi, te lapsiparkani, tulen niin kunniallisena ja puhtaana takaisin kuin tekin olette." Ja he menivät.

Rassmann näki tämän, kuuli tämän, tunsi kaiken, mutta hän ei syössyt esiin tunnustamaan syyllisyyttään.

Hän tunsi nuoren vaimon lämpimän ruumiin sylissään, hän näki hengessään tämän pikku paratiisin ilman herraa ja vaikeni.

Kun Ami, koira, näki kuinka agitaattori piti hänen emäntäänsä sylissään, syöksähti se jälleen ikenet irvillään pöydän alta kotiystävän kimppuun. Vinkuen pakeni se takaisin.

Kun Schorn saattajineen kulki puodin lävitse kadulle, olivat naapurit jo paikoillaan, tyydyttääkseen uteliaisuutensa kurkistelemalla ovien raosta ja ikkunoista uutimien takaa.

Marat toinen viiruili samoin parturituvastaan ja tirskui itsekseen: "Oikein, oikein — nyt saat nähdä, mitä huono seura on — mutta minä en sano mitään, en yleensä tiedä mitään. Jopahan, hihihi ‒"

Schornista, tähän asti niin nuhteettomasta, niin arvossa pidetystä Schornista, oli tullut varas. Kuka olisi sitä kuunaan ajatellut, kuka olisi yleensä uskaltanut, huolimatta kaikista juoruista, jotka jo kuukausia olivat kierrelleet huonosta taloudesta nuoren mestarin talossa, epäillä kuunaan hänen persoonallista rehellisyyttään.

Ja kuitenkin oli hän varas, todellinen varas. Hänethän oli pidätetty, setelit oli löydetty häneltä.

Lisäksi tulivat ne tosiasiat, että hän vielä pari päivää aikaisemmin oli tarvinnut rahaa, kuten sanottiin, maksaakseen vekselin, joka oli varkauspäivänä lankeava, mutta ettei hän ollut voinut saada niin paljoa kuin sillä hetkellä tarvitsi. Tämä kaikki kulki väestön kesken suusta suuhun ja leimasi hänet satunnaiseksi varkaaksi, sillä suurilla joukoilla on tällaisissa oloissa tapana hörhistää korviaan, ymmärtää kaikki väärin, mutta itserakkaudessaan lisätä yhä enemmän huhuun, kunnes vihdoin alkuperäinen kirppu on onnellisesti kasvanut elefantiksi.

Tämä oli seuraus kommunistisesta yhteiselämästä. Siitä ei voinut tulla mitään hyvää, kun mies sallii, että hänen vaimonsa hänen omien silmiensä edessä — sen täytyy kaiken viedä perikatoon. Sanaa "kommunistinen talous" käytettiin nyt jokaisessa tilaisuudessa, milloin vain Schornin nimeä mainittiin.

"Pidä kaikki kunnossa", oli Schorn sanonut toverilleen, kun hänet vangittiin, ja Rassmann tiesi menetellä sen mukaan.

Rouva Schorn oli jälleen toipunut ja istui ylhäällä etuhuoneessa muutamalla nojatuolilla; molemmilla puolillaan lapset, jotka eivät voineet lakata itkemästä.

"Mitä tästä tulee, Gustav?" sanoi Hanna, "Olen niin heikko, että voin tuskin pysyä pystyssä. Ymmärrykseni pysähtyy, kun koetan ajatella, että mieheni tosiaankin — mutta ei, ei, niin ei voi olla — hänen viattomuutensa täytyy tulla selville."

"Hanna, te tiedätte, että olen ystävänne, miehenne on poissaolonsa ajaksi jättänyt kaiken minun käsiini. Meidän täytyy sentähden olla avomieliset. Ihminen on ikuinen arvoitus. Emme tiedä, mitä miehenne sielussa on tapahtunut. Puhutaan yleensä, että Vilhelmillä oli tänään joku vekseli lunastettavana, ja niin tosiaankin on, hän on sen minulle sanonut. Kahden aikaan piti hänen maksaa suurempi summa Samuel Hirschille alhaalla torin varrella. Velka täytyy meidän suorittaa tai ainakin saada aikaan joku sopimus. Tiedättekö, onko vielä rahaa kassassa?"

"Tässä katsokaa — luulen, että siellä on vielä kaksisataa taalaria. Jollei muu auta, otamme viimeisetkin — maksakaa te. On vielä joukko laskuja perittävänä, niistä saamme taas pian rahaa."

Rassmann tarttui avaimeen, jonka saamista haltuunsa hän jo oli odottanut, ja viimeinenkin pula oli voitettu, ilman että hänen arvonsa oli siitä kärsinyt. Kun herra Samuel Hirsch täsmälleen kahden aikaan, aavistamatta vielä Schornin vangitsemisesta, saapui esittämään vekseliään, sai hän rahansa penniä myöten.

Agitaattori välitti hänestä viisi. Hän saattoi nyt maksaa samalla mitalla, sillä hänellä oli nyt kädessään valtikka, jota hän oli niin monina unettomina öinä kaihonnut.

Kaksi viikkoa oli kulunut Schornin vangitsemisen jälkeen. Tutkinto oli toimitettu ilman että mitään vapauttavaa esiintyi hänen hyväkseen. Kaikki puhui häntä vastaan: hänen olonsa yksin huoneustossa, hänen paikantuntemuksensa, se tosiasia, että tarvitsi rahaa ja ennen kaikkea se seikka, että rahat oli löydetty häneltä. Piirioikeuden yleinen syyttäjä antoi julkisen kehotuksen henkilöille, jotka tiesivät jotakin asiaan, ja muutamia kaupungin asukkaita ilmottautuikin. Ilmottautui Schornin kelpo kilpailija, jolta tämä oli pyytänyt kuuttasataa taalaria. Hän kertoi siitä tuiki tarkkaan, ja arveli (haluten näytellä jutussa pääosaa), että Schorn oli ollut hirveän kiihottunut, ja oli tehnyt häneen sen vaikutuksen kuin täytyisi hänen joutua epätoivoon, jollei saisi rahoja.

Sitte tuli Schornin liikeystävä Pitkäkadulta, hän, jolta Schorn oli saanut rahat vekseliä vastaan. Mutta ainoastaan viisisataa taalaria. Hän tarvitsi siis vielä varmaan sata taalaria.

"Olen viaton, niin totta kuin Jumala sen tietää", sanoi hän yhä ja niin pyhällä vakavuudella, että jokainen, joka nämä sanat kuuli, läksi sieltä järkytettynä ja uskoi häneen.

Häneltä kysyttiin, mitä hän sitten oli tehnyt saamillaan rahoilla, hänen oli näytettävä, kenelle hänellä oli vekselivelka maksettavana. Schorn vaikeni, hänen täytyi vaieta. Pettäisikö hän oman puolueensa? Paljastaisiko hän Rassmannin sosiaalidemokraattiseksi agitaattoriksi? Oliko hänen sanottava, että viisisataa taalaria tarvittiin agitatsioonitarkotuksiin Rassmannin valtiopäivämiesvaalin hyväksi? Oliko hänen ja Rassmannin siten antauduttava alttiiksi poikkeuslaille ja kärsittävä sen määräämä rangaistus kaikessa ankaruudessaan? Ei, ei, se ei käynyt. Itse olisi kyllä voinut rangaistuksen kärsiä, häntä ei olisi puolue kaivannut, mutta Rassmann, Rassmann olisi ollut puolueelta mennyt mies; aivan katsomatta siihen, että koko puolueen järjestö olisi mahdollisesti saanut tuntuvan iskun. Ei, vielä kerran ei, mieluummin oli pysyttävä vaiti tai jätettävä oikeus siihen uskoon, että hänellä oli tosiaankin ollut vekselisitoumuksia.

"Niin", sanoi hän sitte tutkintatuomarille, "se on totta, minulla on ollut ahdistavia vekselisitoumuksia, mutta minä en sano kenelle, ja vaikka kiduttaisitte minua, herra tuomari, en sano sittekään. Mutta minä vannon Jumalan vanhurskauden nimessä — en ole varas."

Tuomari pudisti päätänsä. Hänen kävi sääliksi, mutta hän ei päässyt tästä miehestä selville. Sitte kysyi hän Schornilta kadonnutta avainta, sama vastaus kuin ennenkin!

Sitte ilmottautui eräänä päivänä muuan peltomies, tuoden mukanaan jo puoleksi ruostuneen avaimen, se tunnettiin Ehlertin omaisuudeksi. Mies oli sen löytänyt pellolta Schornin puutarhan takaa.

Mestari oli sen siis heittänyt sinne — kentiesi puutarhansa aidan ylitse? Tämä oli viimeinen todistus, joka sulki ketjun Schornin ympärille. Nyt ei käynyt enää kieltäminen. "Niin paatunut ihminen", sanoivat rakkaat lähimmäiset. "Kuka olisi sitä uskonut, mutta tyynessä vedessä kalat kutevat."

Itse oikeus ja poliisi alkoivat nyt horjua mielipiteessään Schornin hyväksi, ja virkamiehet katsoivat häneen toisilla silmin kuin tähän asti. Jos hän olisi heti kaiken tunnustanut, olisivat tuominneet lempeämmin, mutta vetää heitä siten nenästä! Tämä ärsytti heitä.

Ja kuitenkin tunnettiin kaupungissa osanottoa Schornin kohtaloon ja uskottiin hänen viattomuuteensa. Eihän voitu vieläkään käsittää! Nähtiin yhä silmien edessä tämä aina ystävällinen, hyväntahtoinen mies sinisine esiliinoineen, joka ei voinut kärpäsellekään tehdä pahaa ja kymmenen kertaa mieluummin kärsi itse vahinkoa kuin teki kenellekään väärin, tai ketään vahingoitti.

"Oikeus kyllä huomaa hänen viattomuutensa, siitähän se lopulta riippuu", sanoivat uskovaiset ja rauhottuivat siihen.

Rassmannin oli muutamia kertoja sallittu puhutella Schornia vankilassa virkamiehen läsnäollessa. Luonnollisesti ei Rassmann sitä tehnyt mielellään, mutta hänen täytyi se tehdä, vanki oli häntä halunnut tavata. Hanna tahtoi myös nähdä miestään, mutta Rassmann osasi sen estää, sanoen: "Vilhelm käski sanoa nimenomaan, ettette tulisi — hänenhän täytyy kuitenkin muutamain päiväin kuluttua päästä vapaaksi".

Muutaman kerran heidän keskustellessaan sai Schorn myös tilaisuuden kysyä hiljaa: "Kuinka on vaalisi laita?" — "Hyvin, hyvin, oivallisesti", vastasi Rassmann, "niin pian kuin olet vapaa, lähden matkalle. Kymmenen päivän kuluttua on ratkaisu. Minut on yksimielisesti asetettu ehdokkaaksi ja pääsen lävitse. Siinä ei ole epäilemistäkään."

"Pidä kaikki kunnossa ja sano Hannalle, että sinä saat kaikkia asioita hallita ja vallita kuten tahdot. Kun ei minua ole siellä, olet sinä herra talossa. Onhan sinulla valtakirjani, ja mikä minun on, se on sinun, sen tiedät jo aikoja sitte. Mutta odotas", lisäsi hän nopeasti, "kirjotan sen mieluummin itse Hannalle, tiedäthän, millaisia naiset ovat —"

Ei ollut vaikea saada paperia ja kirjottaa se heti. Ja kun avoimessa kirjeessä ei ollut mitään epäiltävää, saattoi Rassmann ottaa sen mukaansa.

Oi, kuinka hän osasikaan kotona näytellä murheellista ja sanoi Hannalle kymmenen kertaa tunnissa, ettei hän voinut olla onnellinen liikettä johtaessaan. Oi, kuinka hän yhtenä minuuttina surkutteli ystävätään, ja toisena valoi pisaroittain myrkkyä nuoren vaimon mieleen, että tämän täytyi uskoa miehensä syyllisyyteen.

Kun Hanna sitte sanoi: "Mutta, Gustav, minä en voi sitä uskoa, se. olisi ikuinen häpeä nimellemme", — niin oli Rassmannilla vanha reseptinsä, joka kuului aina samoin: "Mutta me olemme kaikki ihmisiä, Hanna, ja voimme tehdä syntiä. Vilhelmillä on salaisuudessa täytynyt olla paljo velkoja, mihin hän muuten olisi tarvinnut viisisataa taalaria? Kenties ei liike ole viime aikoina käynyt niin hyvin — hänen on täytynyt tehdä se epätoivossaan —"

Tämän sanoi hän niin usein ja sellaisella valittavalla äänellä, että usko miehensä syyllisyyteen täytyi piintyä rouva Schornin mieleen.

Samalla ei Rassmann koskaan unhottanut, että hänellä kotiystävänä ja sosialistina oli aina vanha oikeutensa sosialistirouvaa kohtaan. Hän kietoi käsivartensa rouva Schornin vyötärölle, aivan kuin tämä olisi hänen vaimonsa, jota hän lohdutteli, eikä erään toisen.

Mutta hänellähän oli oikeus siihen, sillä: "Toverin vaimo oli myös hänen vaimonsa".

Oikeuden istuntopäivä tuli. Kaupungissa sellaisessa kuin X oli tämä tapaus, joka piti mieliä kiihkossa.

Oikeussaliin eivät mahtuneet kaikki uteliaat, jotka virtailivat saapuville katsoakseen Schornia kasvoista kasvoihin.

Syytöskirja luettiin, todistajat, jotka kaikki puhuivat Schornia vastaan, tekivät valansa, ja hän — kielsi kaiken. Se oli vanha juttu.

Hänen äänensä kuului rauhalliselta, vaatimattomalta ja kohteliaalta kuten aina.

Hän ei tiennyt, miten rahat olivat tulleet hänen taskuunsa. Kaikki olivat liittoutuneet häntä vastaan, mutta hän oli viaton, sen tiesi parhaiten hänen omatuntonsa. Jumala tuomitsisi kyllä kerran ne, jotka hänet tuomitsevat tänään.

Kun hän oli tämän sanonut lujalla äänellä, värisi jokainen, ikäänkuin olisi sen totuudesta vakuutettu; mutta kuka voi syytettyä auttaa? Ei kukaan. Yksi sentään. Takana istui nurkkaan kyyristyneenä, tuskin näkyvissä pieni kähertäjä ja hiustenleikkaaja Pätzoldt yhteenpuristetuin huulin. Hän olisi voinut astua esiin ja kertoa kuinka oli nähnyt Rassmannin hyppäävän ulos ikkunasta, ja koko asiankäsittely olisi silloin saanut toisen käänteen. Mutta Marat toisen viha porvaristoa kohtaan ja erittäin tätä miestä, joka oli hänestä käyttänyt sanoja "huono seura", oli suurempi kuin hänen oikeudenrakkautensa. Todellinen syyllinen sai pikemmin olla vapaalla jalalla kuin tämä Schorn. Rassmann kyllä saisi katua tekoaan! Siihen oli Pätzoldtilla suunnitelmansa valmiina. Mutta ensin täytyi Schornin kaatua.

Ja kenpä tiesi pitäisikö Schorn siitä, jos Rassmann tehtäisiin epäluulon alaiseksi? Siitä saattoi pieni kähertäjä pian saada todistuksen.

Oikeus tahtoi juuri vetäytyä neuvotteluun, kun tuomarit vielä kerran panivat viisaat päänsä yhteen. Syntyi yleinen liike. Viime hengenvedossa oli vielä ilmottautunut uusi todistaja. Muuan Ehlertin naapuri luuli nähneensä varkauden aikana "herra Rassmannin, Schornin liiketoverin", kuinka tämä poistui Ehlertin talosta ja meni yli kadun. Hän luuli voivansa tuntea aivan varmasti mainitun herran, ja tahtoi mennä siitä valalle.

Katsojain puolelta kuului äänekästä hälinää. Ilmoittautui vielä eräs rouva, joka samoin luuli nähneensä "herra liiketoverin" samaan aikaan.

Rassmann, joka istui rouva Schornin rinnalla todistajain penkillä, tuli kalmankalpeaksi. Äkkiä kuuli hän, kuinka hänen naapurinsa kuiskutti: "Mutta ettehän te ollut poissa kotoa koko siihen aikaan."

Nämä sanat riittivät antamaan Rassmannille vanhan varmuutensa. Hän tiesi, että kaikki riippui hänen rauhallisuudestaan.

"Hyvät herrat, tunnen omantuntoni liian puhtaaksi, ryhtyäkseni vastaamaan juuri herätettyyn epäluuloon. Molempien todistajain lausunnot voivat perustua ainoastaan näköhäiriöön. Tässä kaupungissa on useampia ihmisiä, joiden ulkonäkö muistuttaa minua. Sitä paitsi voi rouva Schorn ja hänen palvelustyttönsä todistaa, että kymmenen aikaan palattuani eräiltä liikeasioilta en enää poistunut huoneestani koko aamupäivän kuluessa. Mutta varkauden on täytynyt tapahtua kymmenen tienoilla."

Hän sanoi tämän niin rauhallisesti ja vakuuttavasti kuin olisi hänestä naurettavaa, jos joku vielä epäilisi hänen sanojaan.

Rouva Schorn todisti ne. Oikeus päätti kutsua myös palvelustytön, kuusitoistavuotiaan orvon, heti kuulusteltavaksi.

Tyttö oli epävarma. Hän ei voinut tarkoin sanoa, oliko Rassmann tosiaankin ollut koko ajan kotona. Tämä lisäsi uutta jännitystä. Mutta ei ollut lainkaan ajateltavissa, että Rassmann olisi tehnyt teon. Mitä syytä olisi ollut sivistyneellä miehellä leimata ystävänsä varkaaksi?

Puheenjohtaja itse painosti tätä ja kehotti molempia todistajia harkitsemaan, eivätkö he olleet erehtyneet, kun luulivat nähneensä Rassmannin. Nämä pysyivät lausunnossaan. Rassmann vapisi koko ruumiiltaan.

Puheenjohtaja selitti siinä tapauksessa täytyvänsä määrätä uuden tutkimuksen ja lykätä käsittelyn toistaiseksi. Rassmann silmäili kuin apua rukoillen Schorniin. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Schorn ymmärsi tämän katseen.

Jos Rassmann nyt joutuisi tutkittavaksi tällaisessa jutussa, silloin olisivat ainaiseksi lopussa hänen toiveensa päästä valtiopäiville. Ja hänet toki täytyi säilyttää puolueelle! Kuinka uskalletuinkaan hänen paras ystävänsä asettaa epäiltäväksi moisesta teosta?

Eikö edes voitu uskoa hänen vaimonsa sanoihin? Ja hän oli ne sentään vahvistanut valallaan. Ei, mieluummin antoi hän itsensä tuomita syyllisenä kuin saattaa onnettomuutta rakkaimmilleen.

Schorn taisteli muutamassa minuutissa itsekseen hirvittävän taistelun. Huomattiin, että syytetty tahtoi vielä kerran puhua. Hänelle myönnettiin sananvuoro. Tuli haudanhiljaisuus.

"Nyt, kun näen että syyttömiä koetetaan tehdä epäiltäviksi, en tahdo enää kieltää. Tunnustan tehneeni varkauden — — tarvitsin rahaa maksaakseni vekselin ja jouduin kiusaukseen — antakoon Jumala minulle anteeksi — hän tietää —"

Hän ei päässyt pitemmälle, vaan kaatui maahan. Todistajain penkiltä kuului vihlaiseva naisen huuto — Schornin vaimon. Seurasi hälinä ja käsittämätön mielten hämminki. Noudettiin vettä ja vietiin Schornin vaimo ulos.

Tuomarit vetääntyivät pois. Puolen tunnin kuluttua langettivat he tuomion. Schorn tuomittiin vuodeksi kuritushuoneeseen.

Uteliaat virtailivat ulos, kiintyneinä äänekkääseen mielipiteiden vaihtoon. "Sääli häntä", sanoi muuan. "Niin paatunut!" sanoi toinen.

Rassmannia onniteltiin, ja niitä kahta todistajaa, jotka esiintyivät häntä vastaan, nimitettiin "kurjiksi panettelijoiksi".

Mutta Marat toinen silmäili ivallisesti agitaattoriin ja kuiskasi hänelle kiviportaissa:

"Kansalainen Rassmann — olette tällä kertaa päässyt kolhulla, mutta katsokaa eteenne, ettette ensi kerralla juostessanne kompastu". Ja samalla hän nauroi vanhan kiirityksensä.

Agitaattori kuuli tuskin sitä, mutta pieni kähertäjä hieroi käsiään.
Hänellä olivat, kuten sanottu, omat suunnitelmansa.

XVI

Schorn oli viety Sonnenbergin kuritushuoneeseen. Ensin oli suostuttu hänen viimeiseen pyyntöönsä, että hän saisi vielä kerran puhutella liiketoveriaan Rassmannia. Hänelle sanottiin, että hänen vaimonsa samoin tahtoi häntä vielä kerran puhutella, että hänen lapsensa ikävöivät häntä. — Schorn pudisti päätänsä. Hän tahtoi puhutella vain liiketoveriaan. Kun hän nyt puhui, ei hän enää kohottanut katsettaan, ei katsonut ketään kasvoihin. Hän ei enää, hymyillyt kuten ennen, hänellä ei ollut sama hyväntahtoinen ilme kasvoillaan — hänen kasvonsa olivat jäykät, hänen liikkeensä olivat vielä kulmikkaammat kuin ennen, hänen niskansa vielä kumarampi kuin konsanaan: hän näytti ukolta, jolle kohtalo oli hänen elämänsä kukoistusaikaan antanut musertavan iskun. Takanaan näki hän onnen sillan olevan poikki, edessään haudan portit avoinna.

"Olen häväisty", sanoi hän Rassmannille. "Niin kauvan kun nimessäni on vielä tahra, ei vaimoni eivätkä lapseni saa minuun koskettaa, en tahdo heidän huuliaan saastuttaa. Ja kuitenkin olen minä niin puhdas, oi, Gustav, Gustav —"

Hän heittäytyi toverinsa rintaa vasten, mutta ei voinut itkeä. Hänen sydämensä oli luja, vaikka se olikin niin hellä. Mutta Rassmann pysyi vaiti, vaikkakin hänellä oli sentnerin paino omallatunnollaan.

"Kyllä", vastasi agitaattori lujasti ja varmasti eikä mikään oikeuden enkeli tullut ja reväissyt tällä hetkellä naamiota hänen kasvoiltaan.

"Pidä kaikki kunnossa, Gustav", sanoi tuomittu jälleen, kuten ennen niin usein. "Suutele vaimoani ja lapsiani minun nimessäni ja sano heille, että ajatuksissani olen aina heidän luonansa. Olet nyt herra talossa, isännöi hyvin, vuosi menee, ja minä luotan ikuiseen tuomariin. Päivä tuo totuuden esille."

Hän halusi kuulla jotakin valtiopäivävaalin kulusta, mutta he eivät olleet kahden kesken.

"Tämän vien parhaana lohdutuksena mukaani", sanoi Schorn viimeiseksi sanakseen. —

Rassmann oli tosiaankin herra talossa, hänellä oli valtikka kokonaan käsissään. Hän ei ollut enää ainoastaan unelmissaan tämän pienen paratiisin omistaja, hän oli sitä valveilla, täydellä tajullaan. Jokainen askel, jokainen toimenpide, mihin hän ryhtyi, vahvisti häntä siinä tietoisuudessa.

Rassmann ei ymmärtänyt mitään liikeasioista: se oli ensi kivi raunioon. Liiketuttavat huomasivat sen parhaiten; seuraus siitä oli, että he vähitellen rajottivat tilauksiaan, vaikkakaan eivät niitä kokonaan lakkauttaneet myötätuntoisuudesta rouva Schornin onnettomuutta kohtaan. Lisäksi tuli, ettei Rassmann voinut omin käsin ryhtyä työhön, mutta esiintyi sitä mahtavampana kisällejä kohtaan. Ennen olivat he työpajassaan harvoin suuttuneet, nyt ei kulunut ainoakaan viikkoa, ettei joku työntekijöistä olisi mieluummin muuttanut kuin enää jäänyt epävarmuuteen.

Seuraus siitä oli, että ne työt, jotka vielä saatiin, lyötiin laimin eivätkä valmistuneet oikeaan aikaan.

Niin poistui tilaaja toisensa jälkeen; ja lopuksi oli puusepän työssä ainoastaan yksi mies eikä hänelläkään työtä riittämään. Sorvaustyö oli jo aikoja sitten lakannut, kun Schorn, tämän ammatin ainoa etevä edustaja kaupungissa, oli poissa ammattitaitoineen.

Mutta ikäänkuin olisi Schornin tuomion jälkeen kohdannut kirous koko taloa, niin kohdistuivat koko talon ikävät ilmiöt myös valmiiden tavarain kauppaan. Ostajat vähenivät vähenemistään, ja nekin, jotka tulivat, tulivat enemmän uteliaisuuttaan tyydyttääkseen. Mihin Hanna katsoikin, ei hän kohdannut avointa, vapaata katsetta, ei henkilöä, jolle olisi voinut uskoa luottamuksensa. Lopulta jäi hänelle vain Rassmann, joka osasi hänen surulliset kasvonsa kirkastaa.

"Kaikki tulee jälleen paremmaksi", sanoi tämä vain jotakin sanoakseen. "Koskeeko syyllisyys sitte tosiaankin meitä molempia? Emmekö koeta parastamme? Pää pystyyn, Hanna, olenhan minä luonanne."

Oi, niin, ystävä oli hänen luonaan. Sen huomasi hän uudistuneesta hellyydestä, jolla tämä hänet hulvasi. Ja jokaisessa sellaisessa tilaisuudessa halasi tämä ystävä hiljaa, mutta järjestelmällisesti vanhaan puuhaansa: hän koetti vaimon rinnassa tukahduttaa jokaisen ajatuksen miestään kohtaan.

"Hanna", sanoi hän sitte, "mitä siitä sitte tulee, kun Vilhelm palaa? Vannon teille, että olen teidän totinen ystävänne, mutta juuri siksi täytyy minun katsoa tulevaisuuteen teidän puolestanne. Miehenne on ainaiseksi kunniaton mies, ja vaikkei tänään kukaan voi sälyttää hänen rikostaan teidän eikä lastenne hartioille, niin tehdään se silloin, kun hän on jälleen luonanne, Hanna, teidän täytyy —"

Nuori vaimo hypähti pystyyn ikäänkuin hänen eteensä olisi astunut valoisa olento, joka varotti häntä tähän hurmahenkeen nähden; mutta seuraavana hetkenä tunsi hän jälleen olevansa Rassmannin vallassa.

Hän sanoi tosin: "Mutta taivaan tähden, mitä teillä on oikein mielessänne, Gustav!" — mutta heti osasi Rassmann viedä ajatukset eteenpäin.

"Hanna", alotti hän uudelleen, "kommunismin lakien mukaan ei teidän tarvitse enää elää miehenne kanssa yhdessä. Tahdotteko silloin iät kaiket käydä kuritushuonevangin rouvasta? Vilhelm on itse sanonut minulle, ettei hän enää vapaaksi päästyään tahdo koskaan käydä miehestänne. Ette tee mitään rikosta, vaikkakin hänestä eroatte — nyt vasta olette sopimattomat toisillenne. — Ettekö näe joka päivä, kuinka luonnottomat ja sietämättömät nykyiset olosuhteet ovat? Oletteko te tehnyt kenellekään mitään pahaa? Oletteko te vastuunalainen miehenne teoista? Ette. Ja kuitenkin karttavat teitä kaikki, vetääntyvät pois luotanne. Jokainen on valmis teitä loukkaamaan, sälyttämään häpeän niskoillenne, tärvelemään perintönne, saattamaan teidät häviöön."

Tämän käsitti rouva Schorn. Hänen povessaan aaltoili, ja hän sanoi nyreissään:

"Niin, Gustav, olette oikeassa, en ole tehnyt kenellekään mitään, mutta minua halveksitaan, ja kaikki on mieheni syy. Mutta minä teen samoin: vastaan halveksimalla."

Tämä oli vain hetkellistä katkeruutta; mutta kuinka Rassmann ottikaan heti tämän nuoren rouvan mielialan täydestä! Kuinka ymmärsi hän suloisesti imarrella, näytellä uhrautuvaisuutta, vaimon mieltä yhä hullaannuttaa!

Mutta milloin kaupungissa puhuttiin Schornin talosta, puhuttiin siitä kuin pahennuksen pesästä. Äidit ja isät katsoivat samalla huolissaan ympärilleen, olivatko heidän tyttärensä saapuvilla.

"Onko sitä enää pidettävä säällisenä rouvana", sanottiin sitte, "joka ei häpeä asua vieraan miehen kanssa saman katon alla, vaikka kaikki tietävät että hän on naimisissa ja hänen miehensä kuritushuoneessa?"… "Voiko sellaista vaimoa enää pitää arvossa? Voiko sellaisen olennon kanssa enää olla tekemisissä?"… Ja sitte seurasivat vanhat puheenparret sosialistisesta yhteiskunnasta… Niinhän oli aina, villi avioliitto oli aina ollut sosialistin toive; tässä se taas nähtiin selvästi j.n.e.

Niin kuluivat kaksi ensimäistä kuukautta, Schornin ollessa poissa. Juttelu rouva Schornista ja hänen rakastajastaan, kuten Rassmannia yleensä nimitettiin, kulki entistä uraansa, yhteyttä heidän kanssaan vältettiin samalla tarkkuudella kuin ennenkin. Liike meni yhä enemmän alaspäin. Rassmann koetti saada ulkona olevat saatavat perityksi niin pian kuin mahdollista, se oli hänen pääasiallinen työskentelynsä.

Talvi oli saapunut kaikessa ankaruudessaan, ja pureva pakkanen kutsui houkuttelevammin kuin koskaan viivähtämään kapakassa. Rassmann tunsi eräänä päivänä vanhan kaipauksensa sinne. Hänellä ei ollut mitään tehtävää, päivät olivat niin lyhyet, että maksoi tuskin nousta vuoteestaan — mikä oli silloin parempaa kuin viettää iltansa kapakassa ja pitää suurta suuta.

Nyt vasta voi agitaattori oikein lyödä täyteen rahakukkaroonsa, nyt vasta tahtoi hän kaikille näyttää, mitä hän oikeastaan oli, ja vaikkapa kunnialliset ihmiset kääntyivätkin hänestä pois, kuten ihmisestä, joka petti oman ystävänsä — niin oli sentään aina elukoita, jotka kumarsivat rahan kilinälle kuten ennenkin ja kohottivat hattuaan. Ainakaan ravintolan isännällä ei ollut mitään syytä kieltää kunnioitustaan vanhalta vieraaltaan, jota hänen oli kiittäminen niin monesta kirkkaasta taalarista.

Lopulta, kun Rassmannin oli uudelleen onnistunut koota joukko syöpäläisiä ympärilleen, istui hän juopottelemassa aamusta iltaan kuten ennenkin.

Hannalle osasi hän selittää sellaisen elämänsä sanomalla, että hänen täytyi koettaa houkutella vanhat liiketuttavat takaisin.

Sellainen elämä luonnollisesti maksoi rahaa! Ja liikkeen tulot vähenivät päivästä päivään. Mutta Rassmann ei koskaan huolehtinut huomisesta; nyt vielä vähemmin kuin ennen; Kultaisessa leijonassa kuuli hän eräänä iltana jutun, että herra Antonius Pätzoldtilla, joka nyt oli kokonaan vajonnut viinapulloon, olisi seuraavana päivänä ryöstö, jonka jälkeen hänen "salonkinsa" todennäköisesti sulettaisiin.

Marat toisen liike oli mennyt alaspäin vielä nopeammin kuin Schornin. Kaksi hänen entistä apulaistaan olivat sijottuneet lähistöön ja vakavuudellaan vieneet entisen esimiehensä vieraat aivan hänen nenänsä edestä. Hän oli alituiseen juovuksissa ja alkoi kohta riidellä jokaisen uuden apulaisensa kanssa, niin ettei kukaan enää tahtonut tulla hänelle työhön. Häneltä itseltään eivät kansalaiset taasen tahtoneet palvelusta, sillä silloin olivat he vaarassa joutua jonakin onnetonna minuuttina pienen kähertäjän uhriksi sitä enemmän, kun tämä hirmuinen mies silloin tällöin humalapäissään päästeli suustaan epäiltäviä sanoja, jotka puhuivat joukkotelotuksista, giljotiinista ja vallankumouksellisista tuomioistuimista.

Niin kävi että tilavassa salongissa pistäytyi ainoastaan sattumalta joku vieras, joka ei kuitenkaan "kuningasmielisten" mielestä "kaalia rasvottanut".

Niin tuli sitten ratkaisu. Vuokraansa ei aviopari ollut maksanut jo neljännesvuoteen. Kaikkialle oli heillä velkoja, leipurille, teurastajalle, kauppiaalle, yksinpä saippuankeittäjällekin; vaikkei oikeastaan ollutkaan mitään saippuoitavaa.

Kaikki ahdistivat, kaikki olivat jo jättäneet saamisensa oikeudellisesti haettavaksi. Oli odotettavissa, että jonakin päivänä ulosottomies täyttäisi samalla kertaa velvollisuutensa kaikkia valittajia kohtaan.

Ahdingossaan pieni kähertäjä mietti omia tuumiaan samalla heittäen tuhoavia katseita kadun ylitse Schornin taloon.

Rassmann oli jo usein ihmetellyt, että hänen entinen kapakkatoverinsa väistyi tykkänään hänen tieltään. Agitaattori oli usein salaa toivonut päästä Pätzoldtin kera entisiin suhteihin, ollakseen varma hänen ystävyydestään kaikkien tapausten varalta. Mutta juoppoa tuskin enää sai nähdäkään.

Ja kuitenkin olivat Pätzoldtin ajatukset aina Rassmannin luona, ja ne suunnitelmat, joita hän salassa takoi, olivat kerran saattavat agitaattorin hänen käsiinsä.

Niinpä niin — hänellä olikin syytä huumata omaatuntoaan. Eikö hän ollut nähnyt, kuinka Rassmann varkauspäivänä oli hypännyt ikkunasta?

"Jos tämä porvari sen tietäisi", olisi silloin kuullut pienen kähertäjän usein puhuvan, "mitä hän tarjoisikaan jos minä pitäisin suuni kiinni —"

Tämä oli se Marat toisen suunnitelma. Hän oli usein ajatellut tätä kiristyskoetta, nähdessään kuinka puotikassa pysyi yhä tyhjänä ja velat lisääntyivät, mutta ensin tahtoi hän nähdä saiko agitaattori tosiaankin valtikan käsiinsä.

Ja nyt oli aika tullut, nyt oli hätä kynnyksellä, nyt oli joko taivuttava tai taituttava. Nyt sai tämä porvari vetää kassansa esiin, kuten hän kerran oli imenyt Schornia kaikella hienostuneella viekkaudellaan.

"Kuritushuoneeseen tulee hän sentään kyllin aikaiseen", täten koetti herra Pätzoldt puolustaa attentaattiaan, jonka hän oikeastaan teki Schornin omaisuutta vastaan.

Kultaisen leijonan eräässä nurkassa nähtiin pitkistä ajoista jälleen
Rassmannin ja hänen entisen ystävänsä istuvan yhdessä.

Mitä herra Antonius Pätzoldt kertoi, siitä ei ollut kellään aavistusta, ainoastaan sen olisi saattanut huomata, että agitaattori näytti kalpealta kuin seinä ja joka kerta, kun pieni kähertäjä oli ampumaisillaan yli maalin, kuiskutti hänelle: "Ei niin kovaan, ei niin kovaan. Voivathan muut kuulla kaiken. Saatte kyllä, mitä tahdotte."

Sinä iltana ei Rassmann jäänyt kauvaksi ravintolaan. Hän hiipi ulos, aivankuin kummituksia istuisi hänen niskallaan.

Sepäs vielä puuttui, että häneltä nyt riistettäisiin ihanat päivät! Nyt kun hän puhetaiteellaan oli saanut asiat niin pitkälle, että hänen lemmittynsä oli taipuvainen ennen pitkää myymään talon ja tavarat, lähteäksensä hänen kanssansa Ameriikkaan. Ja tämän kurjan kääpiön täytyi kaikkialle tulla hänen tielleen. Mutta hänen turpansa täytyi tukkia, sitte sai toistaiseksi olla rauhassa.

Niiden parin päivän kuluessa, jotka Pätzoldt oli agitaattorille myöntänyt rahan hankkimista vasten, esitti myöskin Schornin liikeystävä kolmikuukautisen viidensadan taalarin vekselinsä.

Rassmannille ei tullut tämä vekseli odottamatta, mutta hän pyysi neljän kolmatta tunnin lykkäystä. Ne hänelle myönnettiin.

"Meidän täytyy ottaa kiinnityslaina taloamme vastaan, Hanna", sanoi hän, "ja sitte koetettava myydä talo niin hyvin kuin mahdollista —"

Rouva Schorn sanoi vaan pari sanaa, käskien hänen tehdä miten hyväksi katsoo. Hän jätti jo kotiystävälle vapaat kädet.

Niin päätettiin ottaa kiinnityslaina. Seuraavana päivänä löytyi kaupungista rahamies, joka suostui antamaan tuhat taalaria ensimäistä kiinnitystä vastaan.

Nyt oli jälleen elämää Marat toisen kodissa. Kuningasmielinen tuli jälleen miehelleen hyväksi, lapset saivat leivoksia syödäkseen ja herra Antonius Pätzoldt otti päivän kunniaksi kaksinkertaisen annoksen kuminaviinaa.

Oi, että hänelle onnistuisi tämä ensimäinen kepposensa, sitä ei hän ollut uskonut itsekään. Eikö tässä ollut oivallinen lähde, jota saattoi käyttää useamminkin hyväkseen.

Herra Antonius Pätzoldt tuli pian siihen. Partaveistään tarvitsi hän yhä vähemmän. Hän eli humussa ja sumussa.

Marat toiselta ei rahapula enää koskaan loppunut, ja aina kävi hän Rassmannin kimppuun. Milloin vaati hän pienempiä, milloin suurempia summia. Ja vaikkakin Rassmann raivoissaan puri huultansa — Pätzoldtin uhkaukset saivat hänet lannistumaan ja — maksamaan edelleen.

Rassmann tunsi yhä suurempaa halua talon myymiseen, mutta niin usein kuin Hanna suostuikin, ei löytynyt sopivaa ostajaa. Onnettomuus kasaantui onnettomuuden päälle. Pieni Villy tuli äkki sairaaksi ja kuoli muutaman viikon jälkeen. Tämä oli hirvein suru rouva Schornille. Ensi kertaa pitkistä ajoista tunsi hän pienokaisen kirstun ääressä, kuinka häneltä puuttui mies, jonka lemmikki Villy oli. Rassmann ei huolehtinut hautajaisista, hän istui mieluummin "Kultaisessa leijonassa".

Jättiläissuuren, uhkaavan nyrkin tavoin nousi äkkiä nuoren vaimon mieleen ajatus, mitä hänen miehensä sanoisikaan, kun palaisi rangaistuslaitoksesta ja näkisi miten kaikki oli mennyt alaspäin. Ja hän — eikö hän ollut hyvällä tiellä unhottaa miehensä?

Mutta hurmahenki Rassmann seisoi jälleen hänen takanaan ja kuiskutti: "Kuka on kaikkeen syypää? Miehenne — hän on tullut rikokselliseksi, hän ei ole enää teidän arvoisenne."

Ja sitte ahdisti häntä hurja pelko ajatellessaan hetkeä, jona hänen miehensä palaisi — kulmikas, mutta rehellinen Schorn, jonka sydän oli täynnä altista rakkautta ja lapsellista uhrautuvaisuutta.

Kun hän sellaisena seisoisi hänen edessään ja sanoisi: "Hannaseni, oletko pysynyt minulle uskollisena?" — mitä olisikaan hänellä silloin vastattavaa? Nuori vaimo vapisi. "Mieluummin paeta maailman ääreen", tuumi hän sitte.

Rassmannia vastaan ei hänen oma mielipiteensä enää merkinnyt mitään — hän oli myynyt tälle sielunsa kuin paholaiselle. Agitaattori hallitsi kuin isäntä. Samalla jatkoi hän vanhoja tapojaan, istui aamusta iltaan kapakassa. Ja yhä oli hänellä rinnallaan verenimijänsä, herra Antonius Pätzoldt.

Saapui päivä, jolloin täytyi ottaa toinen kiinnitys, ainoastaan saadakseen rahaa välttämättömiin menoihin ja Marat toisen tyydyttämiseen. Lisäksi tuli, ettei puotiin tahdottu saada luotolla valmiita tavaroita myytäväksi, vaan entisistäkin laskuista vaativat saamamiehet suoritusta.

Kaikilta tahoilta ahdistivat velkojat, ja oli lähellä se mahdollisuus, että talo myytäisiin julkisella pakkohuutokaupalla, jollei viime hetkessä saataisi ostajaa omasta alotteesta.

Rassmann ponnisteli ponnistelemistaan, hän ilmotti sanomalehdissä kerta toisensa jälkeen — ei ilmestynyt ketään, joka olisi maksanut vaaditun summan. Aika kului, Schornin vapautuksen päivä oli tuleva — ja yhä olivat olot ennallaan. Rassmann selvisi enää humalastaan yhtä vähän kuin pieni parturikaan; hän joi vain itsensä huomatakseen.

Hänen täytyi miettiä rohkeimpia suunnitelmia saadakseen käteistä rahaa;
vähitellen oli hän myynyt rouva Schornin tietämättä enimmät työkalut.
Jos hän liikutteli kapakassa suuria rahoja, kävi herra Antonius
Pätzoldt kimppuun vaatien puolet.

"Mikä on minun, on sinun", tuli nyt näiden juopporenttujen kesken täyteen voimaan.

He jakoivat rehellisesti; mutta kuten kaksi varasta, joista toinen ei luota toiseen.

XVII

Istunut kuritushuoneessa, istunut syyttömästi kuritushuoneessa — kuinka pian se on sanottu, ja kuinka vaikea sitä on ymmärtää!

Orja, joka tuntee ajajansa ruoskaniskut selässään, hän kestää kivun murisematta, sillä hän tietää olevansa orja ja taipuu kohtaloonsa. Maankulkuri, joka maantieltä otetaan kiinni ja viedään korjuuseen, seuraa vastustelematta, sillä hän tietää, että hän on siellä ulkona hyödytön ja hän tyytyy siihen. Vieläpä äitikin, köyhä äiti, joka nälkäisenä harhailee kadulla, kerjäten leipää lapsilleen, ja jokaisella toisella ovella saa kirouksia almun sijaan — hänkin kantaa osansa hymyillen, sillä hän tietää kärsivänsä lastensa puolesta. He kaikki kärsivät vakuutettuina, ettei heillä ole oikeutta murinaan; mutta mies tuolla, joka vilusta väristen ja sateesta valuen huhtikuun hämärässä astuu kuraista maantietä, joka vie X:ään, hän vain ei tiedä miksi hän vuosikauden on kantanut pahantekijän polttomerkkiä, miksi hänen tukkansa on leikattu lyhyeksi, miksi on hänet puettu vanginpukuun.

Kurja, mitään sanomaton sana on tämä "miksi", kun sen huutaa maailmaan koko sielunsa tuskalla ja kaiku on ainoa vastaus. Niin, tämä kysymys se sai Schornin öisin puristamaan kätensä nyrkkiin, kunnes hän unhotti rukoilemisen ja nousi omaa jumalaansa vastaan. Sitte itki hän, kunnes kyyneleet kuivuivat, ja miksi, miksi? —

Päivästä päivään oli hän toivonut sanomaa, että todellinen syyllinen olisi ilmottautunut, ja hän oli vapaa ja edelleen sama verraton mestari Schorn, joka kohotti kunniallisen nimensä kaiken muun ylitse — mutta tunnit, päivät, kuukaudet olivat kuluneet — hän oli yhä numeroitu rangaistusvanki: ilman oikeutta kunnioitukseen ja pääsemiseen ulkopuolella olevain nauravain ihmisten rinnalle.

Mutta vapautuksen päivä oli tullut, päivä, jona hän vapaana miehenä sai oleskella vapaiden ihmisten seurassa, keinuttaa lapsiaan polvellaan kuten ennenkin, itkeä kyllikseen vaimonsa ja ystävänsä rinnalla.

Ei, ei — vaikkapa kaikki ihmiset pitäisivät häntä syyllisenä, niin ei varmaan hänen vaimonsa. Eikö Rassmann ollut pitänyt häntä viatonna? Ja ajattelisiko hänen vaimonsa toisin? Oi, jo ajatuskin, että se voisi olla mahdollista, näytti hänestä rangaistavalta.

Niin ylimaailmallisen huokaavasti kuin Schorn lausui nämä rakkaidensa nimet ristissä käsin yön tummaa taivasta kohden ei konsanaan ole kaikunut kaihonhuuto kurjuuden ruoskimasta ja kuitenkin toivon läpitunkemasta ihmissielusta.

Oi, lämmin huone kotona, uskollinen ystävä, rakastava vaimo, nauravat lapset, oi kuinka tämä kaikki viittoikaan häntä vastaan iloisia tulotervehdyksiä.

Sade pieksi Schornia vasten kasvoja, huhtikuun inha tuuli vinkui hänen päänsä ympärillä — hän ei niitä huomannut. Hän olisi nyt voinut kulkea kuinka pitkälle tahansa, tiesihän hän, että hänellä oli jälleen päämäärä. Hän ei palattuaan tahtonut enää kauvemmaksi jäädä kaupunkiin. Vaimonsa, lastensa ja ystävänsä kera tahtoi hän etsiä uuden kotiseudun, missä häntä ei tunnettu, ei tiedetty mitään hänen entisyydestään.

Rassmann oli varmaan pitänyt liikkeen kunnossa, olihan hän siihen jo aika hyvin perehtynyt ja oli niin nokkela ja varustettu monenlaisilla tiedoilla.

Ja sitten valtiopäivävaali — oikein, hänet oli aikoja sitte täydytty valita edusmieheksi. Oi, mitä suuria asioita olikaan täytynyt tapahtua näinä hirveinä kahtenatoista kuukautena. Varmasti oli silloin niin paljo kerrottavaa, juteltavaa ja kyseltävää, että pahat muistot pian häipyivät menneisyyteen. Oi, kuinka he ottaisivat hänet vastaan, kun ovi aukenisi ja hän astuisi sisään. —

Schorn kuuli jo hengessä vaimonsa riemuhuudon, lastensa ilakoimisen, ystävänsä sydämellisen tervehdyksen. Eikö hän toki ollut heitä kaikkia valmistanut tuloonsa, kirjottamalla heille muutamia päiviä sitte.

Olisipa hän vain tiennyt, ettei Rassmann ollut kirjettä Hannalle lainkaan näyttänyt, vaan kironnut ja toivonut hänen ainaiseksi häipyvän!

Niin astuessaan tietään hengessään maalaillen näitä suloisia kuvia tunsi Schorn jo lämmittävän hengähdyksen, joka herätti hänet uuteen elämään ja kannusti hänen voimiaan. Sadekin lakkasi ja ilma tuli puhtaammaksi ja läpinäkyvämmäksi. Loitompaa pilkkui jo valoja näkyviin. Schornilla oli jo päämääränsä, vanha kotinsa, silmiensä edessä. Tuolla näki raatihuoneen tornin ikäänkuin äänettömän tunnusmerkin, lähellä sitä kohosi kirkon torni taivasta kohden; ensimäinen katu kaupungin puistikosta, jonka pensaat ja puut ojentelivat paljaita, vettävaluvia oksiaan häntä vastaan, oli jo se, jonka varrella hänen talonsa, hänen vanha paratiisinsa sijaitsi.

Oi, kuinka sykkikään hänen sydämensä, kuinka hänen verensä melkein pysähtyi autuaasta hämmennyksestä!

Kadulta ei hän tahtonut astua taloon, ei, kuten varas tahtoi hän hiipiä puutarhan aitovartta pitkin, kaikkien näkemättä, tuntematta, ensin seistä kotvan aikaa mykkänä, kädet ristissä kotiaan katsellen; rukoilla Jumalalta rohkeutta seuraavaa hetkeä varten.

Schorn näki jo maantien loppuvan edessään, hän oli jo kulkenut tullihuoneen ohitse ja aikoi kulkea puistomaan lävitse, kun hän kuuli muutamasta haudasta vasemmalta ihmisäänen; kuului siltä kuin puhuisi jokin juopunut sekamelskaa.

Schorn meni paikalle. Hän näki pienen, huolestuneelta näyttävän miehen, joka, istuen puoleksi kuraisessa haudassa, puoleksi nojaten muutamaan poppeliin, edelleen koetti nousta pystyyn, mutta aina kaatui takaisin. Samalla hän viittilöi käsillään ja puhui kaikenlaista, ikäänkuin hänen edessään seisoisi joku, jonka kanssa hän oli joutunut riitaan.

Schorn tunsi Pätzoldtin. Hän oli ravassa ylhäältä alas ja näytti perin juopuneelta.

"Se ei ollut huonosti", kuuli hän Marat toisen puhuvan yksikseen. "Mokoma lurjus sanoo, ettei hänellä muka ole enää rahaa, että kaikki on luistanut tiehensä. Tämä roisto näyttelee nyt suurta porvaria ja — minun kotiväkeni — no, minun puolestani, he voivat nähdä nälkää. Minulla ei ole enää, mitään!!" huusi herra Pätzoldt sitte äkkiä äänekkäästi yöhön, ikäänkuin hänellä olisi tuhansia piruja manattavana.

Sitte jatkoi hän delirium tremens-monologiaan: "Mutta minä olen — minä olen kuitenkin nähnyt, kuinka hän — hän silloin hyppäsi ikkunasta, kun Schorn-parka oli Ehlertillä työssä — — niin, niin, olen sen kuitenkin nähnyt", huudahti pieni mies raivoissaan, heristäen nyrkkiään. "Niin, niin, sanon minä! Hän se oikeastaan oli varas, tämä Rassmann, hän toimitti Schornin kuritushuoneeseen, hänen vaimonsa, hänen talonsa tähden — niin sanon minä, ja jos minua vielä niin kovin mulkoilette — olkaa hiljaa, sanon minä, kansalainen, kuuletteko? — Konventti on koolla — sanon, hänet täytyy viedä giljotiinille! Tämä petturi, tämä porvari nimeltään Rassmann on saattanut Schorn-paran perikatoon."

Herra Antonius Pätzoldt koetti nousta jälleen; samalla alkoi hän laulaa lallattaa jotakin laulua. Sitte kaatui hän jälleen takaperin ja sanoi uudelleen, kuten tyytyisi kohtaloonsa: "No, se ei ole pahoin — odottakoon — mutta hän ei tahtonut antaa enää rahaa, no, minun puolestani ‒ ‒ he voivat kuolla nälkään, sanon minä! Kellä on mitään sitä vastaan väittämistä?! Vaietkaa vain, ymmärrättekö, älkää vain puhuko mitään!"

Hän ei voinut uskoa, mitä oli kuullut, tai —? Hän ei voinut selvästi ajatella, hänen ohimoissaan kihisi ja kiehui.

Mutta koura, joka seuraavana hetkenä tarttui Marat toiseen, oli raudanluja. "Sinä valehtelet, kautta Jumalan, sinä valehtelet, rappiolle joutunut mies", tiuskui Schorn ja nosti istuvan jaloilleen.

"Kuka — mitä—?" enempää juopunut ei voinut saada suustaan, sillä tuskin oli silmännyt seisovaa kasvoihin, kun hän päästi suustaan sekavan, valittavan huudon.

Sitte vikisi hän kuin olisi purskahtamaisillaan itkuun. Seuraavassa hengenvedossa lankesi hän maahan Schornin eleen ja höpisi edelleen: "Kyllä hän se oli, herra Schorn — minä — näin hänen hyppäävän ikkunasta, hän on minulle jälkeenpäin tunnustanut kaiken. Hän yksin on varas. Niin, niin, olen oikeassa! Hän on keinottelija — koko kaupunki puhuu siitä — hän elää villissä avioliitossa —"

Schorn teki vääristyneine piirteineen kummituksen vaikutuksen. Hänen jokainen hermonsa vapisi.

"Varmasti — sanon minä, se on totta — teillä ei ole mitään sanottavaa — kaikki on ollut huijausta, valtiopäivävaali, kirjojen osto, kaikki, — kellä on sanottavaa sitä vastaan?! Rosa on saanut kaiken, viisisataa taalaria myös, tiedän sen — hän on oikea porvari, kuten kaikki muut."

Mitä Schorn vielä kuuli, se oli pöyristävää. Kymmenen kertaa oli Schorn kohottanut kätensä tuhotakseen elukan edessään yhdellä iskulla, mutta inho pidätti hänet siitä.

"Valehtelija, selviä ensin —" Näin sanoen kääntyi hän ja poistui; mutta hän horjui pehmeässä maassa sinne ja tänne.

Kadun kulmatalon edessä, juuri kuin hänen piti poiketa avonaiselle pellolle, jäi hän hetkiseksi seisomaan. Tässä oli muutamalle taululle kiinnitetty ilmoitus, jonka hän luki lyhdyn valossa: "Huomenna, perjantaina, aamupäivällä 10 aikaan myydään julkisella huutokaupalla Schornin avioparin talo siihen kuuluvine irtaimistoineen täkäläisellä raatihuoneella, huone n:ro 4…"

Schorn ei voinut lukea pitemmälle. Kirjaimet tanssivat hänen silmiensä edessä, kaikki meni hänessä mullinmallin. Hänestä tuntui kuin se kivinen jättiläiskuva, johon hänen kotinsa häpeä liittyi, olisi hänen muserrettava jättiläisvoimin.

Suomukset, jotka tähän asti olivat sokaisseet hänen silmänsä, olivat pudonneet.

Pilvet olivat hajonneet ja kuu tuli kirkkaana näkyviin. Kaikkialla näki hän taloissa valoa, omassaankin. Hän hyppäsi yli aidan, oikeastaan tietämättä, mitä aikoi tehdä. Hän kulki puutarhan lävitse eteiseen. Katuovi oli avoinna. Ovella oli sama ilmotus kuin nurkallakin. Hän meni takaisin pihaan ja katsoi työpajaan. Mikäli hän saattoi nähdä oli se tyhjä. Hän vihelsi hiljaa Amille, koiralle — hän ei saanut mitään vastausta. Hän hiipi portaita ylös, avasi oven käytävään, kenenkään häiritsemättä. Hän meni lastenkamariin — kirkkaassa kuutamossa näki hän kaksi tyhjää kehtoa. Olihan Pätzoldt hänelle sanonut, että myös Liisu, suloinen valkotukka Liisu, oli seurannut pikku veikkoaan iäisyyteen.

Tuokioksi hän jähmettyi paikoilleen. Sitte ei hän enää tiennyt mitä teki. Mihin hän katsoikin, näki hän sumua, joka kietoi hänen mielensä.

Ja kädet irtautuivat jälleen ja kouristuivat toisen kerran — tällä kertaa hänen oman vaimonsa kurkkuun, vaimonsa, joka oli vaipunut polvilleen vavisten ja ristissä käsin, kuin armoa rukoillen.

Mutta Schorn ei nähnyt enää mitään. "Takaisin kuritushuoneeseen!" kaikui hänen mielessään. "Siellä on todellinen yhdenvertaisuus."

Kuinka olikaan hän kerran sanonut? "Asia näyttää läheltä katsoen toiselta kuin ainoastaan ajatellessa!" Tässä oli ollut hänen ainoa filosofiansa.

"Schorn on murhannut vaimonsa!" kuului toinen ääni. "Kaksoismurha se on!" puuttui taasen toinen ääni sekaan. Ikkunat kilisivät, ovet narisivat, nuoria ja vanhoja riensi paikalle. Poliisi lähestyi, miehiä kaikenlaisissa aseissa. Kaikki ympäröivät taloa, mutta kukaan ei uskaltanut tulla lähelle. Silloin ovi sysättiin auki ja muuan mies astui ulos vaalein kasvoin, paita revittynä auki rinnalta. Hän puristi rintaansa kuin olisi pakahtumaisillaan.

Schorn ojensi kätensä. "Sitokaa minut, olen murhaaja. Olen, kuristanut vaimoni ja ystäväni — älkää peljätkö."

Ja kun poliisit astuivat hänen luoksensa, sanoi joku katsojain joukosta: "Siitä nähdään, että kun on varas, voi tulla murhaajaksikin." — Ja toinen lisäsi: "Ken on kerran istunut kuritushuoneessa, hän palaa aina sinne takaisin. Kukin etsii vertaisiaan."

Talon kiviportailta kuului koiran haukuntaa. Seurasi ystävällistä vinkunaa, ja Ami hyppi häntäänsä heiluttaen Schornia vasten. Tämä katsoi ympärilleen.

"Oi, päästäkää minut vielä tuokioksi", sanoi hän. Ja hän kumartui alas eläimen puoleen ja puristi sitä hartaasti rintaansa vasten. Ja samalla sanoi hän hiljaa. "Oisinpa tehnyt kuten sinäkin, niin olisi nyt toisin."

Hän painoi suukkosen koiran päähän ja seisoi kotvan vaiti, yksin tuskissaan.

Mutta Ami nuoli hänen kasvojaan. Joukon jaloissa liikkasi se sitte herransa jälkeen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AATETOVERIT ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.