The Project Gutenberg eBook of Aseeton kaksintaistelu, by Charles Alden Seltzer

Huolimatta innostaan päästä kolmipäiväisen matkansa päähän, lauhtui Josephine Hamiltonin mieli jonkinverran siitä rauhasta, minkä junan pysähtyminen aikaansai. Syvä äänettömyys muistutti miltei avaruuden hiljaisuutta ja kohtaloonsa alistuen vaipui Josephine peittojen ja pielusten nojaan, jotka avulias junapalvelija oli hänelle varannut.

Hieman sotaisen katseen loi hän kuitenkin osastonsa akkunasta. Ulkona näkyi tummanruskea, kuolleennäköinen seutu, tasainen ja synkkä erämaa, puuton ja autio. Niin pitkälle kuin hänen silmänsä kantoivat, ei näkynyt taivaanrantaa ensinkään. Hänestä tuntui kuin sellainenkin olisi pitänyt näkyä jossakin, ja hän koetti tunkea katseensa vaakasuoraan etäisyyteen säilyttääkseen aivojensa tasapainon. Mutta aivan huomattavan lähellä näytti tummanruskea maa yhtyvän kuparinkarvaiseen taivaaseen muodostaen harson tapaisen autereen. Tarkatessaan vakaana outoa luonnonilmiötä, huomasi hän, että harson muodostivat kiiltävät hiutaleet, jotka hiljalleen leijailivat maan ja taivaan välillä — tomua, ajatteli hän, runottoman käytännöllisesti.

Ja kuitenkin loistivat hänen silmänsä ihastuksesta, sillä näky oli majesteetillisen kaunis. New Yorkista lähdettyään ei hän ollut nähnyt mitään siihen verrattavaa. Hän painoi kasvonsa ruutua vasten ja katseli innokkaana ilmiötä.

Vähän myöhemmin kaikui hänen korviinsa yksityisiä, kaukaisia ääniä, jotka suljettujen ovien läpi kuuluivat vaimennettuina — askeleita, ihmisääniä, vasaran kumahtelua metallia vastaan, koneesta tulevan höyryn pihinää ja ovien pauketta.

Mutta hän ihaili yhä harsoverhoa. Hän huomasi, että sen värit hitaasti vaihtuivat. Kullanväriset soihdut loimusivat kilpaa kimallelevien läikkien kanssa nousten ja laskien, suurentuen ja pienentyen keskeymättömässä liikkeessä ja värit olivat niin sopusointuisia ja herkullisia, että ne olisivat kelvanneet parhaimman taiteilijamestarin kankaalle kiinnitettäviksi. Hän ei huomannut katselleensa sitä kylliksi, ennenkuin hän näki erään häpeämättömän näköisen miehen röyhkeästi katselevan häntä radan viereltä aivan hänen akkunansa alla. Kostonhimoisena veti hän uutimen akkunan eteen ja harmin tuli leimahti hänen silmissään.

Ollen kahdenvaiheella kutsuako junapalvelijan luokseen, tiedustellakseen pysähtymisen syytä, seisoi hän hetkistä myöhemmin kehystetyn peilin ääressä ja järjesteli muutamia vallattomia kiharoita tummanruskeassa, runsaassa tukassaan, jota hänen naisystävänsä Idän yliopistossa aina olivat kadehtineet.

Peilistä kuvastuivat hämmästyttävän sievät kasvot. Leuka saattoi ehkä näyttää hieman pelottavalta sille, joka ei kyllin kauan ollut häntä tarkannut huomatakseen hänen somat huulensa, joissa piili ilmeinen, ankaran siveellisyyden vartioima leikillisyys. Hänen jättämänsä vaikutus oli pikemmin henkistä kuin ruumiillista laatua.

Vaikka hän epäilemättä oli tietoinen viehättäväisyydestään, ei hänen kirkkaissa, ilmeikkäissä silmissään ollut rahtuakaan turhamaisuutta hänen katsoessaan kuvaansa peilissä. Näytti siltä, kuin hän ei olisi antanut yksinomaan ruumiillisen kauneuden pettää itseään. Hänen harkitsevat silmänsä tunkivat syvälle, ikäänkuin etsien sielua, joka henkevöittää ruumiin.

Hetken perästä kääntyi hän taas akkunaan. Häpeemättömän näköinen mies oli mennyt. Hän nosti uutimen ja katseli taas moniväristä verhoa, joka näytti riippuvan junan ja kaukaisen taivaanrannan välillä.

Hän näki matkustajien kulkevan ohi akkunan — miehiä ja naisia. He olivat menossa junan takaosaan päin. Muutamat juttelivat ja nauroivat, mutta hän huomasi, että kaikki olivat kiihtyneitä. Eräs mies, joka kiirehti akkunan ohi, otti kaulastaan valkoisen tärkkikauluksen. Hän työnsi sen taskuunsa ja pyyhki hikeä kasvoiltaan jo ennestään kostealla nenäliinalla.

Miehen näkeminen herätti Josephinessä tietoisuuden siitä, että hänen osastonsa oli hyvin kuuma. Hän avasi parhaaksi oven kohdatakseen kahden miehen katseet, heidän kiiruhtaessaan käytävää pitkin puhuen ja nauraen. Heidän silmistään näki, että he olivat poikamaisesti huvitettuja siitä asiasta, joka hoputti heitä rientämään. "Lehmäpaimenia", kuuli hän toisen heistä sanovan heidän sivuuttaessaan hänen osastonsa oven. Hänestä tuntui kuin mies olisi kohdistanut sanansa hänelle jonkinlaisena personattomana huomautuksena, että hän oli keksinyt jotakin, joka saattoi kiinnittää hänenkin mieltään.

Oliko sitten lehmäpaimen hänestä mielenkiintoinen. Tuskin. Hän otaksui luonnollisesti näkevänsä paljonkin lehmäpaimenia, tultuaan matkansa päämäärään, Betty Lawsonin karjatalolle, joka Bettyn kirjeistä saadun vaikutelman mukaan sijaitsi jossakin Willetin takana olevissa koskemattomissa erämaissa. Mutta mitään mielenkiintoa hän tuskin oli huomannut —

"Ethän luule, että he todella aikovat hirttää hänet?" kuuli hän äskeisen äänen kysyvän käytävällä. "Se ei näytä —"

Oven sulkeminen tukahdutti lopun äänestä, mutta miehen sanojen merkitys kiusasi Josephineä siinä määrin, että hän asettui ovelleen jäykän näköisenä kuulostamaan.

Hetkeksi jäi hän siihen seisomaan, hämmästyneenä, epätietoisena, mielessään toistaen kuulemiaan sanoja "lehmäpaimenet" ja "hirttää." Ne tuntuivat hänestä vakuuttavilta, sillä sanat olivat jollakin tavalla yhteydessä keskenään ja hän muisti, että Bettyn kirjeessä kerran oli viitattu lynkkaukseen, vaikkei hän varsinaisesti voinut palauttaa mieleensä, miksi hän sen oli maininnut. Joka tapauksessa oli kirjeen lukeminen aiheuttanut hänessä jonkinlaisen loukkaantumisen tunteen, vaikka hän jo ennenkin oli tiennyt, että sellaisia asioita kuin lynkkaus, tapahtui Lännessä. Ero oli siinä, että tiedon tullessa suoraan Bettyltä, sanat näyttivät saavan läheisemmän ja samalla surullisemman sävyn, kuin miltä ne tuntuivat sanomalehtien lyhyissä sähkösanomissa.

Tuntui uskomattomalta, että sellaista saattoi tapahtua Amerikassa, että sellainen tapahtuma voi sattua juuri nyt, aivan hänen lähettyvillään. Ja kuitenkin, ajatellessaan sen seudun julmaa ulkonäköä, jonka läpi hänen junansa oli kulkenut viime päivät, ja kun hän muisteli niitä suunnattomia taipaleita, jotka jäivät kaupunkien välille, toinen toisensa perässä, ja itse kaupunkien tyhjänpäiväistä asua, tuntui hänestä olevan ilmeistä, että paljon sellaista saattoi näillä mailla tapahtua, josta yleensä tunnustettu laki ei voinut tietää mitään.

Hän huomasi, että syntyi uusi hiljaisuus, mutta se oli syvempi ja jollakin tavalla juhlallisempi kuin äskeinen, muutamia minuutteja sitten junan pysähtymisestä aiheutunut. Hiljaisuus vaunussa näytti tulleen merkillisenä enteenä, aivan kuin se, joka käy uhkaavan ja odotetun onnettomuuden edellä. Ja nyt hän tiesi mitä matkustajien kiiruhtaminen junan peräpuoleen merkitsi.

Hän pani päähänsä Bettyn käytettäväksi suositteleman huopahatun, pukeutui kepeään matkatakkiinsa, paiskasi osaston oven kiinni ja kiiruhti vaunun rappuja alas.

Näytti siltä kuin hän olisi ollut viimeinen junasta poistuja, sillä hänen perässään ei tullut ketään ja kaikkinielevä hiljaisuus korosti hänen liikkeittensä kuulumista hänen astuessaan vaunusta rataviereen.

Hänet valtasi outo kiihko, joka pohjautui pelonsekaiseen uteliaisuuteen ja vastenmielisyyteen tulla todistajaksi tapahtumaan, joka tulisi julkisuuteen, mutta hän kiiruhti junan takaosaa kohti, jonne hän näki muittenkin matkustajien kokoontuvan.

Ei kukaan näyttänyt huomaavan häntä, kun hän yhtyi muuhun joukkoon ja hän livahti sopivaan väliin ja tunki eteenpäin kunnes oli tilaisuudessa näkemään, mikä oli saanut matkustajien mielenkiinnon heräämään.

Siinä oli monta mielenkiintoista esinettä. Seitsemän kappaletta, ollaksemme tarkkoja. Noista seitsemästä oli kuusi lehmäpaimenia. Siitä ei saattanut olla epäilystä. Sillä vaikkei Josephine koskaan ollut nähnyt lehmäpaimenta, tunsi hän, ettei hän voinut erehtyä.

He olivat ryhmässä rautatien vieressä olevalla pienellä kentällä, noin pari, kolmekymmentä jalkaa viimeisestä vaunusta ja oli selvää, että he olivat olleet siinä jo ennen junan pysähtymistä, sillä Josephine huomasi lähellä nuotion hiipuvan hiilloksen, josta vielä savu laiskasti tuprusi. Siellä täällä, hajallaan, oli satuloita ja peittoja. Vähän matkan päässä oli useita hevosia, jotka söivät vihreänruskeaa nurmea.

Josephinelle olivat satulat, peitot ja hevoset merkityksettömiä seikkoja. Hän näki ne, mutta hänen mielenkiintonsa oli kokonaan ja lopullisesti keskittynyt lehmäpaimeniin, sillä heistä piti tulla päähenkilöt siinä murhenäytelmässä, jonka hän hengessään oli nähnyt sinä silmänräpäyksenä, jona hän oli kuullut noitten kahden miehen keskustelun junasillalla.

Hän tarkasti heitä innokkaasti, kiihkeästi, paheksui heitä yhtä paljon kutakin, selvästi osoittaen vastustavansa heitä ja halveksijansa heitä aivan yli hyveellisyyden määräysten.

Eräs aivan lähellä häntä seisova nainen puheli kookkaalle miehelle, joka oli puettu ruskeaan, pehmeään takkiin, matkalakkiin, ryppyisiin housuihin sekä tohveleihin ja jolla oli lihavat, sileät kasvot ja pilkalliset, itsekylläiset silmät ja jonka huulet hyväilivät paksua sikaria.

"Hm, hm", röhki mies epäillen. "Saa nähdä — ehkäpä. Riippuu asianhaaroista."

Josephine ei kuunnellut hänen selvityksiään "asianhaaroista." Hänen mielestään lehmäpaimenet näyttivät kertakaikkiaan roistomaisilta. Hän ei voinut ajatella, että runollisuus saattoi viihtyä pistoolien mustien naamioitten takana eikä niitten matalalla riippuvissa koteloissa, ei hän myöskään voinut kuvitella, että heidän rohkeitten, häikäilemättömien kasvojensa taakse saattaisi kätkeytyä sitä, johon miestä puhutteleva nainen viittasi.

Sillä Josephinen valtasi ennakkoluulo. Miehen vaununkäytävässä lausumat sanat "luuletko heidän todella hirttävän hänet" olivat etukäteen luoneet mielikuvan, joka oli täydessä ristiriidassa niitten opetusten kanssa, joihin hänet koko elämänsä aikana oli totutettu — mielipiteitä, jotka jyrkästi paheksuivat kansanjoukon harjoittamaa väkivaltaa. Ja jokainen teloitustapaus, joka ei ollut lain mukaan toimitettu, oli näinollen vääjäämättömästi laiton teko.

Josephine oli vakuutettu siitä, että nyt kyseessä oleva hirttäminen oli laiton. Hän ei epäillyt, että hirttäminen tapahtuisi, sillä sillä aikaa kun tuo suuri ruskeatakkinen mies puhui, olivat hänen silmänsä löytäneet todennäköisen uhrin.

Tämä istui pienellä kummulla lehmäpaimenten takana. Hän oli lakitta ja takitta. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä ja hänen otsassaan oli haava, josta vuotanut veri oli hyytynyt. Hänen likaiset kasvonsa ja pitkä parransänkensä tekivät hänestä roiston näköisen. Hänen kätensä olivat sidotut selän taakse ja vaikka hän irvisteli häijynilmeisesti matkustajajoukon kyselyihin, tunsi Josephine häntä kohtaan todellista ja syvää myötätuntoa. Hän oli varma siitä, ettei vanki voinut olla yli kahdenkymmenen — viisikolmatta korkeintaan. Varmaankaan ei vanhempi. Ja kuitenkin odottaa tuossa sellaista loppua! Ja ehkä aivan viattomana! Keitä ne miehet olivat, jotka rohkenivat tuomita hänet — tuomita sivuuttamalla lailliset muodot?

Hän oli katsellut lehmäpaimenia kokonaisuutena. Nyt, kiivastuttuaan, alkoi hän tutkia heitä yksitellen, mutta niin pahansuovasti että se sulki häneltä kaiken mahdollisuuden edullisen vaikutuksen saamiseen heistä.

Neljää heistä selvästi ja kieltämättä harmitti ja vaivasi matkustajien toimeenpanema kysely. Viimemainitut osoittivat selvästi erikoista mielenkiintoa asiaan, seikka, joka tosin sanattomasti, merkitsi sitä, että lehmäpaimenet heidän mielestään olivat harvinaisuuksia; jotka he rinnastivat intiaanien, korkeitten vuorien, erämaitten, kalkkarokäärmeitten, sarviniekkojen kilpikonnien, skorpionien ja muitten seudulla tapaamiensa nähtävyyksien kanssa ja joita myöhemmin muistelivat ja vetivät esille merkillisinä erikoisuuksina.

Nuo neljä koettivat peittää harmistumistaan. He kohtelivat kokoontuneita matkustajia huonosti salatulla paheksunnalla ja pilkallisin hymyin, joka kuitenkin oli niin heikkoa, että suuttumus selvästi kuulsi sen alta.

Josephine arvasi pian, että nuo neljä saattoi jättää huomioonottamatta, huolimatta heidän rohkeasta ilmeestään, ahavoittuneista kasvoistaan ja heidän huomattavan suorasta katseestaan — ja heidän suurista pistooleistaan. Paitsi ympäristöä, joka oli toinen, olivat he vain samanlaisia nuoria miehiä, jotka palkkaa vastaan olivat lainanneet ruumiinsa toisen palvelukseen, kuin Idänkin miehet, kuten maataloudessa esimerkiksi rengit. He tekivät sen, mihin heidät käskettiin.

Josephine ei tarvinnut pitkää aikaa löytääkseen lehmäpaimenten joukosta johtavan sielun, miehen, jolla oli ne ominaisuudet, jotka itsestään nostavat hänet johtajan asemaan.

Hän istui litteällä kivellä vähän matkaa muista. Hän nojasi hieman eteenpäin, kyynärpäät polvia vasten ja kädet ristissä. Hän oli työntänyt suuren huopahattunsa takaraivolle ja tarkatessaan matkustajia hämmentymättömin, lujin katsein, kiilsi hänen silmistään hyväntahtoinen leikki, johon sekaantui hieman halveksumisen sekaista ilkamoimista.

Hän oli pitkä, saappaat jalassa ja pistooli vyöllä. Saappaat olivat pölyiset ja niitten pehmeät kärjet kuluneet. Housut, jotka verhosivat hänen pitkiä sääriään, olivat kuluneet ja kärventyneet. Hänen harmaassa villapaidassaan oli pitkät hihat ja ne olivat napitetut tiukasti ranteen ympäri. Kaulan seutu paidassa oli avara ja sitä korvasi sininen kaulahuivi.

Mutta se ei ollut miehen ulkonäkö, joka herätti Josephinen huomiota, vaikka hänen harmitellen täytyi myöntää, että hän oli kaunis.

Se oli jotakin muuta tuossa miehessä — jokin erikoinen turvallisuuden ja rauhallisuuden tunne, joka säteili hänestä ja joka kuului kokonaan hänen olentoonsa, aivan kuin hän olisi ollut tietoinen voimasta, käskyvallasta, jota hän saattoi osoittaa omaavansa silloin kuin halusi.

Sellainen oli Josephinen ensi vaikutelma hänestä. Ja se pysyi kunnes mies, katsellessaan matkustajia mies mieheltä, siristi silmiään hieman ja niistä loisti veitikkamainen vakavuus. Silloin Josephine oli vakuutettu siitä, että tuon voiman ja käskyvallan takana piili häijynilkinen pirullisuus.

Josephine vihasi häntä. Miehen hitaan katseen pysähtyessä hetkiseksi häneen, jäykistyi hän ja rypisti silmäkulmiaan. Jos mies lienee huomannut sitä, ei hän ainakaan sitä näyttänyt. Katse solui hitaasti eteenpäin muihin matkustajiin kohdistuakseen.

"Siinä miehessä on luonnetta", kuuli Josephine ruskeatakkisen, kookkaan miehen kuiskaavan vieressään olevalle naiselle. "Voit selvästi nähdä, että nuo muut tuntevat itsensä hieman levottomiksi meidän keskeyttäessämme heidän aikeensa, mutta tuo mies ei ole millänsäkään. Se poika on yhtä rauhallinen ja syvämietteinen kuin ennenkin. Pyhä Yrjö! En tahtoisi olla hänen tiellään!"

Josephine tunsi äkkiä syvästi halveksivansa tuota kookasta miestä, joka ei sen paremmin osannut arvostella edes oman sukupuolensa edustajaa. Eikö tuo kookas mies huomannut, että toinen oli vain verenhimoinen paholainen, joka tuossa iloitsi ja mahtaili tilaisuudesta, jossa saattoi näyttää voimaansa onnettomaan kurjimukseen nähden, jonka hän ja hänen toverinsa olivat aikeissa hirttää.

Siinä seisoi paljon matkustajia. He olivat asettuneet puoliympyrään vaunusta alkaen radan yli menevää polkua pitkin siten, että aivan lehmäpaimenten ryhmän kohdalle muodostui säännötön, mutta selvästi huomattava mutka — varovaisuutta tai ehkä pelkkä sattuma.

Oli kuuma. Poroksi kuivunut polku aivan hehkui tukahuttavia ilma-aaltoja ja useimmat matkustajat pyyhkivät hikeä kasvoiltaan nenäliinoillaan.

Josephine ei huomannut kuumuutta. Kylmä raivo oli vallannut hänet, suuttumus, joka kokonaan kuoletti ruumiillisen pahantunteen, suuttumus siitä, että hän näki matkustaja-joukon tylsästi alistuvan hirmutapahtumaan, joka oli aivan ovella ja jota varmastikaan ei viivytettäisi toteuttamasta heti junan lähdettyä. Paikalla oli ainakin sata miehistä matkustajaa eikä yhdelläkään näyttänyt olevan rohkeutta käydä tapausten kulkua muuttamaan.

Hän siirtyi hieman eteenpäin tietoisena siitä, että niin pian kuin hän puhuisi, tulisi hän kaiken keskipisteeksi, kuten puhuja lavalla. Hän oli myös varma siitä, että hän joutuisi arvostelun esineeksi, ehkäpä pilkankin. Mutta hän oli sittenkin päättänyt sekaantua asiaan.

"Meidän tulemme on sammunut, arvoisat naiset ja herrat. Toivon, että huomaatte, että emme olleet odottaneet seuraa aamiaiseksemme, muussa tapauksessa olisimme antaneet sen savuta edelleen. Muutenkin on ruokavarastomme verrattain pieni. Te näytätte kaikki kovin nälkäisiltä! Eikö junassa enää ehkä kuljetetakaan ruokaa?"

Se oli hieno puhe. Matkustajilla oli nälkä — seikkailun nälkä, kaiken sellaisen nälkä, mikä vain pystyi keskeyttämään matkustamisen väsyttävää yksitoikkoisuutta. Ja heidän kasvoillaan kuvastuikin kiitollisuus hetken oudosta jännittävyydestä ja miehen ystävällisestä äänensävystä, jonka heidän häpeämättömän uteliaisuutensa vuoksi olisi odottanut olevan tuiman ja raa'an.

Niin, puhuja oli sama mies, joka istui litteällä kivellä, lehmäpaimenten johtaja. Hänen äänensä oli ollut matala ja arvoituksellisen vakava ja siihen oli sekaantunut pilkallisen naurun sävy. Ja hänen silmänsä loistivat kirkkaina.

"Enkös sanonut sinulle!" kuiskasi ruskeatakkinen, kookas mies. "Tuo poika on terävä. Hänellä on aivot pääkopassa."

Kookas mies vastasi äskeiseen puheeseen. Toiset matkustajat ilmaisivat mikä milläkin tavalla ilonsa lehmäpaimenen puheen johdosta, yksi naureskeli, toinen kuiskutteli jotakin ja kolmas nyökäytti hyväksyvästi päätään. Mutta ruskeatakkinen kääntyi suoraan lehmäpaimenen puoleen.

"Hyvä", virkkoi toinen, nauraen leveästi ja työntäen lakkinsa vielä enemmän takaraivolle niin, että kiiltävän musta tukan tupsu tuli näkyviin, "poikia ei oikein maita ruoka nyt juuri, olkoon se sitten saatua tai ostettua. Muutamat heistä saattaisivat tulla suorastaan myrkyllisiksi, he kun ovat sitä mieltä, että näin suuren, nälkäisen joukon läsnäolo heitä jossakin määrin häiritsee."

"Se ratkaisee asian", naurahti kookas mies. "Asia on selvä. Omasta puolestani pyydän anteeksi."

"Tervetuloa vain", sanoi toinen ystävällisesti. Hän katsoi muihin matkustajiin siristäen kiiluvia silmiään, ja hieno hymy karehti hänen huulillaan, kun hän huomasi, että matkustajajoukko työntäen toisiaan rupesi valmistamaan peräytymistään.

Mutta vaikka Josephine oli tietoinen siitä, mitä lehmäpaimenen sanojen alla piili hänen kehoittaessaan matkustajia kiinnittämään huomiotaan vähemmän henkilökohtaisiin asioihin, ei hänellä ollut vähintäkään aikomusta peräytyä — ainakaan ei ennemmin kuin oli tehnyt edes yrityksen pelastaa mustatukkaisen miehen takana istuvan kurjimuksen hengen.

Hän astui esiin tungoksesta ja huomasi heti, että kaikkien matkustajien huomio kääntyi kokonaan häneen, ja samalla myös mustatukkaisen lehmäpaimenen tutkivan vakava silmäys.

"Mitä aiotte tehdä tuolle miehelle?" kysyi Josephine viitaten vankiin, joka pilkallisesti nosti ylähuultaan kuullessaan kysymyksen.

"Arvatenkin tarkoitatte Les Artwellia?" sanoi mustatukkainen mies hitaasti. "Sekö se toikin teidät kaikki tähän ympärillemme? No niin. Olette siis arvanneet asian. Me aiomme hirttää hänet."

Mustatukkaisen miehen ääni oli lempeä. Mutta Josephinestä tuntui, kuin olisi tuo lempeys ollut vain pinnallista, ja että sanojen alta uhkui raudankova taipumattomuus, joka ei luvannut paljoakaan toiveita hänen välitysyrityksensä onnistumiselle.

Mutta sensijaan, että olisi hämmästynyt, tunsi Josephine outoa taistelunhalua ja katkeraa suuttumusta, joka oli kokonaan henkilökohtaista ja jolla ei ollut mitään tekemistä hänen aatteittensa kanssa, kaikkein vähimmän sen aatteen kanssa, joka alunperin oli saanut hänet sekaantumaan asiaan.

Josephine oli täydelleen unohtanut, että hän oli ryhtynyt estämään hirttämistä sen vuoksi, että se oli omavaltaista ja laitonta. Hän oli nyt vain intohimoisen harmistunut siitä taipumattomuuden sävystä, minkä hän oli ollut huomaavinaan mustatukkaisen miehen äänessä. Hän tahtoi saada hänet taipumaan! Häntä halutti astua hänen ohitseen ja vapauttaa vanki. Hän halusi näyttää hänelle, ettei hän voinut noudattaa mielihalujaan, vaikk'ei lain voima tuntunutkaan satojen mailien päässä!

Mutta hän ei kuitenkaan antautunut noitten villien, alkuperäisten mielihalujensa valtaan. Ja hän tiesi mikä peloittava vaikutus mustatukkaisen miehen silmissä oli. Jollakin erikoisella tavalla nuo silmät jäähdyttivät häntä, kehoittivat häntä olemaan tutkimatta tuon pinnallisen ystävällisyyden alla olevaa tekstiä. Hän tunsi, että jos hän yrittäisi noita alkuperäisiä mielessään pohtimia keinoja, joutuisi hän varmasti tappiolle. Ja häviötä hän ei olisi voinut kestää koko matkustajajoukon silmien edessä.

Hän näki jotakin muutakin mustatukkaisen miehen silmissä — rehellistä, rohkeaa ihailua. Lisäksi näytti tuo ihailu puhuvan. Se näytti sanovan, että Josephine oli erittäin rohkea nuori nainen, joka ei pelännyt astua joukosta esiin asettuaksensa vankia puolustamaan. Toisilla ei ollut sitä rohkeutta!

Mutta tuossa ihailussa oli myöskin ivaa. Hänen rohkeutensa oli raukeava turhaksi. Huolimatta hänen hyvästä tarkoituksestaan sekaantuessaan asiaan, olisi kuitenkin parasta, että hän painautuisi junaan ja menisi matkoihinsa.

Hän näki sen selvästi mustatukkaisen miehen silmistä. Mutta hänpä ei aikonutkaan mennä! Mustatukkainen ei saisi kerskua teräsmäisellä ystävällisyydellään. Eikä saisi myöskään hänen ihailunsa häntä luopumaan päätöksestään pelastaa ihmiselämä. Hän ei sallisi hänen tehdä murhenäytelmästä huvinäytelmää!

Hänen huomionsa miehen teräsluonteesta oli varoittanut häntä käyttämään kaiken älynsä hänen kukistamisekseen. Hän ei voinut toivoa voittavansa häntä iskemällä suoraan asiaan. Se tuottaisi hänelle varman tappion ja nöyryytyksen.

Hän puhui tyynesti. Hän riemuitsi itsehillinnästään, hän onnitteli itseään siitä, ettei ollut ryhtynyt puhumaan niin kauan kuin hän oli kiihkonsa vallassa.

"Minun tietysti, madame, meidän kaikkien. Me tapasimme hänet hevosen kimpussa."

"Enpä tiedä, että sitä kukaan olisi laatinut. Luulen, että se on johtunut tavasta. Emme voi kaikki matkustaa junissa ja näillä mailla sattuu usein, että ihmisen henki riippuu siitä, onko hänellä hevonen, vai ei. Tämä on liian suuri maa jalkaisin astuttavaksi."

"Siitä ei ole kysymys. Hän varasti yhden ja hän joutui kiinni ratsastaessaan sillä."

"Nämä seudut kärsivät vähän puitten puutetta, madame. Ajattelimme käyttää lennätinpylvästä tarkoitukseen."

Josephineä kauhistutti. Hän tunsi vavistuksen käyvän ympärillään seisovien läpi. Matkustajat olivat hänen puhuessaan tunkeutuneet aivan hänen lähelleen. Tuntiessaan tuon yhtenäisen mielenliikutuksen, joka näytti aiheutuvan siitä peloittavasta kuvasta, jonka mustatukkaisen miehen sanat herättivät heidän mielikuvituksessaan, huomasi Josephine, että matkustajat olivat kokonaan piirittäneet mustatukkaisen miehen ja hänet, että kaikkien kaulat kurkottivat häneen ja että noitten kurkottavien kaulojen omistajat näyttivät kiihkeästi odottavan lisää mielipiteitten vaihtoa. Ehkäpä heidän kaikkien mielessä oli halu vastustaa hirttämisaietta ja he täten tahtoivat osoittamallaan mielenkiinnolla palkita häntä teosta, johon heiltä itseltään oli puuttunut rohkeutta.

"Miksi ette vie häntä lähimpään kaupunkiin ja jätä häntä viranomaisten haltuun?" kysyi Josephine.

Hän huomasi, että nuo neljä hämmästyneen näköistä karjapaimenta olivat yhtyneet häntä ja mustatukkaista miestä ympäröivään joukkoon, että heidän levottomuutensa oli heistä kadonnut ja että hekin näyttivät huvitettuina seuraavan keskustelun kulkua. Näytti siltä kuin he olisivat olleet hyvillään siitä, ettei heitä enää huomattu, vaan että mustatukkainen mies sai kantaa koko vastuun tapahtumain kulusta.

He ilmeisesti nauttivat tilanteesta. Heidän rohkeapiirteiset, vaskenkarvaiset kasvonsa ilmaisivat vilkasta hyväksymistä, ja heidän toisilleen antamat merkit olivat selvästi ymmärrettäviä.

"Laskaria lähempänä ei ole mitään tuomioistuinta", sanoi mustatukkainen mies. "Se on Willetin tuollapuolen ja siitä on liian paljon touhua. Sitäpaitsi saattaisivat he sotkea asian siellä ja hän pääsisi koko jutusta, joten meille jäisi vain nauru vaivan palkaksi."

"Minä luulen, että te olette vielä keltanokka näillä seuduilla, madame. Les Artwell on hevosvaras. Meillä on oma tapamme käsitellä hevosvarkaita. Se ehkä poikkeaa teidän tavastanne, älkäämme väitelkö siitä. Mutta teidän ei pidä tulla tänne siinä mielessä, että käännätte tämän seudun tapoja omienne mukaisiksi. Täkäläinen yhteiskunta on jo jotenkin vanha eivätkä sen asukkaat ole kysyneet teidän neuvojanne."

Josephinen posket kalpenivat raivosta. Mustatukkainen mies huomasi pilkallisen halveksunnan hänen silmissään ja hänen omat silmänsä välähtivät lujaa, huvitettua suvaitsevaisuutta — ilme, jolla hän varmaankin olisi vastustanut liian uteliaan lapsen itsepäisyyttä.

Silloin käänsi äkkiä ruskeatakkinen, kookas mies huomion muuanne ja mustatukkaisen miehen katse väistyi Josephinestä.

Ruskeatakkinen mies puhui. Josephine ei kuullut häntä, sillä kuiskaus hänen olkansa takana sai hänen huomionsa kääntymään siihen suuntaan.

"Älkää kääntykö", sanoi ääni, "hän huomaisi sen. Olen hänen alaisensa päällysmies. Te olette oikeassa, hänen täytyy laskea Artwell vapaaksi. Hän on syytön. Hänellä oli myyntilupa hevoselle, mutta hän oli pudottanut sen. Jos luulette, että voisimme saada Artwellin junaan, niin voisin ehkä katkaista hänen siteensä."

Josephine käänsi päätään ja katsoi miestä silmiin. Hän oli sama, joka oli pysytellyt erillään muista lehmäpaimenista ja oli seisonut selin matkustajiin, muitten tovereittensa ollessa heidän katseensa esineinä. Kahdesti oli Josephine, yhdyttyään joukkoon, nähnyt hänet sivulta ja huomannut hänen huulensa ivan hymyssä.

Omatekoinen "alipäällysmies" oli tumma, kaunis mies. Hänen mustat silmänsä olivat kenties hieman liian lähentelevän ystävälliset, edellyttäessään Josephineä hyvinkin valmiiksi liittoutumaan yhteiseen yritykseen vangin vapauttamiseksi. Hänen käytöksensä oli myös hieman liiaksi suosiotatavoitteleva ja ääni liioitellun pehmeä. Siitä huolimatta suostui Josephine heti hänen odottamattomaan ehdotukseensa.

Hänet valtasi kostonhimoinen voiton tunne. Hän vetäytyi taaksepäin joukosta, ruskeatakkisen miehen jatkaessa puhettaan.

Muutamat matkustajista katsahtivat häneen hänen peräytyessään, sangen moni osaaottavasti, ikäänkuin auttaakseen häntä kantamaan tappionsa helpommin, toiset taas pilkallisesti nauraen. Mutta melkein heti kohdistivat he taas huomionsa ruskeatakkisen mieheen.

Ilmeisesti ei lehmäpaimenten johtaja huomannut Josephinen poistumista. Hän puhui yhä ruskeatakkisen miehen kanssa ja neljä muuta lehmäpaimenta, jotka olivat sekaantuneet katsojien joukkoon kuuntelivat ja irvistelivät heikentymättömällä mielenkiinnolla.

Josephine käveli hitaasti junan viimeisen vaunun luo. Noustuaan alimmalle astimelle, täytyi hänen kurottautua sivulle nähdäkseen paimenryhmän ja matkustajat, sillä he seisoivat sen vaunun etuosan kohdalla, joka oli hänen vaununsa edessä. Viimeisen vaunun ja osan edellisistäkin täytyi kulkea ryhmän sivu junan lähtiessä länteen.

Josephine näki alipäällysmiehen astuskelevan näköjään välinpitämättömänä vankia kohti. Hän huomasi, että mies puhutteli vankia ikäänkuin sivumennen ja kun hän näki veitsen välähtävän, tunsi hän, että vangin kädet olivat vapaat.

Ulkonaisesti ei Josephinestä vähääkään näkynyt, että hän oli yhtynyt salaliittoon pelastaakseen lähimmäisensä hengen. Hänen huulensa olivat hieman yhteen puristetut ja hänen poskensa tavallista kalpeammat ja hänen kätensä vapisivat hiukan pitäessään kiinni vaunusillan rautakaiteesta.

Hän huokasi syvään. Samassa kuului pitkä vihellys, jota seurasi terävää pihinää, ja hän tiesi että ne olivat ensi oireet junan liikkeellelähtöön. Hän ei ollut kuullut mikä oli ollut syynä junan pysähtymiseen, mutta vasaran paukkeesta päättäen oli hän otaksunut pienemmän vaurion tapahtuneen. Olkoonpa syy mikä hyvänsä, nyt oli juna valmis jatkamaan matkaansa.

Hän näki joukon hajaantuvan. Matkustajat kiiruhtivat vasemmalle ja oikealle, kukin vaunulleen junan kärsimättömien vihellysten pakottamina. Hän kuuli junailijan äänen, kun tämä kehoitti matkustajia kiiruhtamaan. Muutamat heistä juoksivat hänen ohitseen viimeiseen vaunuun, mutta hän jäi seisomaan rapulle, päättäen vakaasti pysyä paikallaan.

Toiset matkustajista näyttivät tuntevan hänet ja hymyilivät hänelle ihailevasti. Useimmat naispuoliset matkustajat eivät olleet niin armeliaita.

Mutta Josephine oli liian kiihdyksissä huomatakseen ihmisten kasvonilmeitä. Hän veti helpotuksen huokauksen, kun he kaikki olivat päässeet hänen ohitseen, sillä hän saattoi nähdä, että lehmäpaimenet eivät olleet huomanneet vangin vapauttamista eikä myöskään sitä, että tämä valmistautui juoksemaan junaan. Alipäällysmies seisoi lähellä paimenten johtajaa.

Lehmäpaimenet seisoivat Josephineen päin katsellen junan menoa. Nuo neljä rohkeakasvoista miestä juttelivat ja nauroivat keskenään. Heidän johtajansa oli taas asettunut kivelleen ja katsoi miettiväisenä maahan.

Taas vihelsi veturi, tuntui nytkähtelyä ja puskemista ja juna oli liikkeessä.

Josephine veti pahaa aavistaen pitkän värisevän henkäyksen. Käyttäisikö vanki tilaisuutta hyväkseen? Ampuisivatko lehmäpaimenet?

Vastaus tuli melkein silmänräpäyksessä. Juna oli juuri menossa paimenryhmän ohi, kun hän näki vangin ryntäävän eteenpäin, livahtavan paimenten ohi ja hyppäävän hänen luokseen.

Kun vanki pääsi hänen ohitseen, käänsi Josephine selkänsä lehmäpaimeniin päin suojellakseen häntä. Lehmäpaimenet eivät uskaltaisi ampua häntä!

Hän vilkaisi syrjäsilmällä heihin ja näki, että he olivat liikkeellä. Alipäällysmies oli arvatenkin kömpelösti koettanut joutua johtajan tieltä, kun tämä oli huomannut vangin karkauksen, sillä molemmat olivat kaatuneet ja johtaja oli juuri pääsemässä ylös kun Josephinen katse osui häneen. Vanki oli turvassa vaunun sisällä.

Josephinen noustessa vaunusillalle juoksi johtaja jättimäisin askelin hevoselleen.

Hän tunsi kostonhimoista iloa nähdessään johtajan harppaavan pitkillä säärillään.

"Hänellä täytyisi olla seitsemän peninkulman saappaat saavuttaakseen meitä enää", huomasi hän sanovansa. Sillä junan vauhti kiihtyi nopeasti ja lehmäpaimenet olivat jo jääneet kauaksi.

Sitten kuuli hän melua takanaan. Käännyttyään ympäri näki hän vangin jättiläismäisen neekeripalvelijan lujien kourien pitelemänä.

"Älä ensinkään rimpuile siinä", sanoi junapalvelija. "Paikalla junasta pois! Sinä olet hevosvaras, jonka nuo pojat olivat ottaneet kiinni. Ellet lähde hyvällä, niin isken nyrkilläni silmäsi sisään."

Junapalvelijan poistuessa täytyi hänen tunkeutua matkustajajoukon läpi hieman kovakouraisesti. Siinä seisoi myös ruskeatakkinen mies naureskellen. Josephine kuuli hänen huomautuksensa jollekin lähellä seisovalle.

"Tuolla nuorella naisella näyttää olevan rohkeutta panna vakaumuksensa käytäntöön."

Huomautus ei ollut millään tavalla erikoinen, mutta Josephine punastui hämillään, vaikka hänen leukansa näyttäkin sillä hetkellä tavallista peloittavammalta. Ainakinhan hänellä oli rohkeutta pelastaa viattoman ihmisen henki!

Hetkistä myöhemmin kalpeni hän tuntuvasti, sillä hän kuuli junan kolinan vaimentamaa kavionkapsetta ja katsahtaessaan taaksepäin näki hän ratsun kiitävän radan varrella.

Ratsastaja oli mustatukkainen mies. Hän istui mustan hevosen selässä, joka nelisti levottomuutta herättävää vauhtia junaa kohti. Hevonen oli jalojäseninen, voimakas kimo.

Sen silmät loistivat villiä tulta ja peloittava tarmo huokui sen valtavista lihaksista, kun ne väristen poimuilivat kiiltävän karvapeiton alla. Josephinestä näytti eläin jättiläiseltä. Se oli se kesyttämätön välikappale, jonka kohtalo oli lähettänyt hänen jälkeensä särkeäkseen hänen yrityksensä pelastaa kauniin periaatteen turmiosta. Sellaisen vaikutuksen sai hän siitä ja jotakin samanlaista tunsi hän nähdessään ratsastajan.

Mustatukkainen mies oli komea nähtävyys. Hän ratsasti sellaisella tahdolla kuin olisi hän ollut yhtä hevosen kanssa. Ja hän oli niin lähellä, että Josephine saattoi nähdä hänen silmänsä. Hän voi päättää niitten ilmeestä, että mies oli päättänyt voittaa.

Mutta samaa oli Josephine päättänyt. Miehen oli täytynyt huomata taisteluhaasteen hänen silmissään ja lujan päättäväisyyden hänen käytöksessään, sillä hänen huulillaan karehti heikko, iloton hymy. Hän oli nyt muutaman jalan päässä vaunusillasta ja hän heitti toisen jalkansa satulan yli valmistautuen hyppäykseen. Hän piti lujasti ohjaksia toisessa kädessään, toisen ojentuessa ikäänkuin ottamaan vaunun käsiraudasta kiinni.

Josephine väistyi sinnepäin, johon ratsastajan käden ilmeisesti täytyi tarttua. Kahdesti koetti hän ojentaa kättään tarttuakseen käsirautaan, mutta kummallakin kerralla Josephine potkaisi niitä. Ensi kerralla hänen kengänkärkensä sattui rautaan, mutta toisella tunsi hän, että kengän nahka raapaisi lujaan puristunutta nyrkkiä.

Ratsastaja ei enää yrittänyt tavoittaa rautaa, sitte hevonen kompasteli ja jäi jälkeen. Sen outo tie oli epätasainen, täynnä äkkinäisiä syvennyksiä ja vaarallinen, sillä kuiva, tasainen maa oli loppunut ja jatkui myllerrettynä kuin kyntöpelto.

Kimo hiljensi vauhtiaan vaistomaisesti. Vähitellen kasvoi hevosen ja junan välinen matka, kunnes, myöntäen hävinneensä, ratsastaja käänsi hevosensa. Hän kääntyi takaisin satulaansa, veti lakin päästään ja heilauttaen sitä alaspäin kumarsi ivallisesti Josephinelle.

Josephine seisoi vaunusillalla kunnes hevonen ja mies häipyivät pieneksi pisteeksi. Hän hymyili voitonriemuisesti, ja lähti vaunun keskiosaan, niissä hän tapasi junailijan ja Artwellin. Hän maksoi Artwellin matkalipun Laskariin, tuolle puolen Willetiä.

Sitten meni hän, matkustajien katseitten seuraamana omaan osastoonsa turvallisessa tietoisuudessa siitä, että oikeus oli saavuttanut voittonsa.

Lawsonin karjatalolla oleskelunsa toisen viikon alussa oli hän vielä yhtä syvän ihmetyksen vallassa kuin tulonsa seuraavana aamuna, jolloin hänellä ensi kerran oli tilaisuus tarkastaa sitä uutta maailmaa, johon hän oli tullut.

Kun hän tänä aamuna istui pielukseen nojaten kiikkutuolissa Lawsonin karjatalon suurella ja varjoisalla alakuistilla, oli hän vakuutettu siitä, että etäisyyksiä ei voinut käsittää katselemalla niitä Pullman-vaunun akkunasta. Ei riittänyt vain kulkeminen etäisyyksien läpi niin ja niin monen mailin tuntinopeudella, vaan täytyi niitten oikein antaa niellä itsensä kokonaan.

Hän tunsi itsensä etäisyyksien nielemäksi sikäli kuin nielemisellä saattoi ymmärtää täydelleen saarroksissa olemista.

Hän mietti "atoomin" eri merkityksiä, ihmetellen voisiko hän valita yhden, joka oikein tulkitsisi hänen suhteellista vähäpätöisyyttään siinä jättimäisessä viileydessä, joka levisi kirkkaan, pilvettömän ja hymyilevän taivaan alla.

Mutta joka tapauksessa oli hän tunteva atoomi, sillä vielä viikonkin kuluttua oli pelko se tunne, joka oli hänessä vallitsevin.

Se oli pelkän valtavuuden pelkoa. Luoja oli käsitellyt maailmaansa runsain, tuhlailevin käsin. Oli aivan kuin Hän olisi rajattomilla välimatkoillaan antanut esineille jättimäiset mittasuhteet. Hän oli myös tälle osalle maata antanut sellaiset lujuutta uhkuvat piirteet, että ne näyttivät kestävän kokonaisen iankaikkisuuden. Ja vielä, ikäänkuin Luoja olisi tiennyt rakentavansa erinomaisen taitavasti, oli Hän pannut ilmalle ihmeellisen kuulakkuuden, joka lyhensi suunnattomat välimatkat niin, että silmä saattoi käsittää Hänen työnsä suuruuden.

Etelässä kohotti vuorijono terävät huippunsa, rauhallista, sinertävää taivasta kohti. Vuoret näyttivät läheisiltä, vaikka Betty Lawson oli kertonut hänelle, että niitten juurelle oli vähintäin kolmekymmentä ‘mailia. Josephine oli epäillyt hänen sanojaan, kunnes hänen huomionsa oli kiintynyt välillä olevaan maahan. Ja silloin huomasi hän, että vuoriston ja karjatalon välillä oli ainakin puoli tusinaa eri metsiä — joitten puita hän oli pitänyt pensaina, kunnes Betty oli juhlallisen vakavana kertonut hänelle, että muutamat niistä olivat satojen vuosien ikäisiä poppelimetsiä — ja rajaton, määrä laaksoja, syvänteitä ja kuiluja sekä kukkuloita ja niiden välissä sangen laajoja tasankoja, joilla karjalauma saattoi syödä viikkomääriä. Myöskin näytti Betty hänelle kapeita auringon valossa hopealle hohtavia vöitä, joitten hän vakuutti olevan suuria jokia ja puroja. Ja vielä epätasaisia nyppylöitä, joita Josephine oli luullut suuriksi kallionlohkareiksi, mutta joitten Betty oli sanonut olevan paljasrinteisiä vuoria, jotka kohosivat hämmästyttävään korkeuteen.

Oli kuin olisi katsellut karttaa, jota jokin mestarimaalaaja oli koristanut, karttaa, jonka kaukaisinta reunaa oli hieman kallistettu, jotta se tekisi ylängön vaikutuksen.

Hän ei saanut tätä vaikutelmaa ainoastaan etelään katsoessaan. Se oli sama itään, länteen ja pohjoiseen. Hän oli suunnattoman, lautasen tapaisen ympyrän keskellä, jonka halkaisija oli kuusikymmentä mailia pitkä. Neitseellinen erämaa, sellaisena kuin se Luojan kädestä oli lähtenyt, levisi maili maililta hiljaisena, uinuvana, salaperäisenä ja kauniina, mutta tuhoa ennustavana uhkaavassa karuudessaan sille, joka ei sen salaisuuksia tuntenut.

Hän oli varma siitä, että sillä oli salaisuutensa. Hän tunsi sen seudun hiljaisuudessa. Niitä toivat kuiskivat tuulenhenkäykset, jotka ilmestyivät salaperäisiltä asuinsijoiltaan ja puhalsivat säännöllisesti vasten hänen kasvojaan salviaruohon kirpeän tuoksun kyllästyttäminä.

Betty Lawson oli tullut häntä vastaan Willetiin ja he olivat saapuneet karjatalolle myöhään illalla. Outo tie, jota Betty oli vienyt häntä, oli hänen ajatuksensa mukaan ollut syynä siihen mielen alakuloisuuteen, jota hän oli tuntenut, vaikka ei ollut näyttänyt sitä Bettylle. Ajaessaan karjatalolle sinä iltana oli hän tuntenut astuvansa peikkojen valtakuntaan, jossa vaarat, näkymättöminä ja kammottavina väijyivät joka taholla. Hänestä tuntui kuin hän suistuisi tyhjyyteen.

Aamu ei ollut kartoittanut illan vaikutelmaa. Luonto näytti odottavan, se piti ilkamoiden salaisuutensa itsellään. Ilmassa oli eriskummallinen hiljaisuus, hautova, uhkaava äänettömyys, joka sai hänestä tuntumaan kuin kaikki näkymättömät ja uhkaavat voimat odottaisivat vain aikaansa, odottaisivat kunnes hän varmasti olisi niiden vallassa, ennenkuin ne ilmaisisivat itsensä.

Yksin karjataloakin näytti tuo uhkaava, uinaileva hiljaisuus ympäröivän. Kaikki äänet, sikäli kuin niitä kuuli, kuulostivat teräviltä, repiviltä ja järkyttäviltä. Kun joku liikkui päärakennuksessa, kuului ääni selvästi ulkopuolelle. Jos joku puhui, sai ääni sellaisen kaiun, että hän hätkähti sitä. Jos hevonen hirnahti puolen mailin päässä laitumella, kuului se aivan kuin lähimmän nurkan takaa.

Betty ja kiinalainen kokki olivat ainoat, jotka hänen kanssaan asuivat päärakennuksessa. Mr Lawson ja Bettyn äiti olivat matkustaneet Itään kesänviettoon. Mrs Lawsonin terveys vaati näyttämön vaihdosta.

Josephine oli nähnyt paljonkin lehmäpaimenia. Asumukset ja ruokailuhuoneet sijaitsivat jonkun matkaa päärakennuksesta. Ne olivat ryhmässä pienellä tasaisella kentällä lähellä suurta aitausta, joka sulki sisäänsä osan pientä ja matalaa puroa. Ja Josephine oli huomannut, että rakennusten lähistöllä aina liikkui lehmäpaimenia.

Mutta kertaakaan ei hän ollut ollut kyllin lähellä heitä, voidakseen päättää millaista väkeä he oikeastaan olivat. Hän otaksui, että he olivat samanlaisia kuin ne, jotka hän oli nähnyt silloin kun hän pelasti hevosvarkaan ja hän vakuutti itselleen, ettei hän välittänytkään päästä heitä lähemmä.

Hän näki heidän ratsastavan kotiin, riisuvan hevosensa ja laskevan ne aitaukseen. Hän näki heidän pesevän kasvonsa tinaisessa pesuastiassa, joka oli ruokailuhuoneen ulkoseinällä. Hän kuuli heidän äänensä soinnun, kuuli naurua ja joskus kirouksia. Hän ihmetteli tiesivätkö he, että heidän kirouksensa saattoivat kuulua ja päätteli nopeasti, että jos he olivat samaa lajia kuin ne, jotka hän oli nähnyt matkallaan Willetiin, niin eivät ne siitä välittä.

Hän ei ollut puhunut Bettylle mitään elämyksistään mustatukkaisen miehen kanssa, sillä hänestä tuntui vastenmieliseltä kertoa Bettylle näyttelemäänsä osaa, joka järkyttäisi hänen ystävänsä ennestään saaman vaikutuksen hänen tyynestä itsensähillinnästään, jota Betty niin suuressa määrin oli ihaillut. Myöskin pelkäsi hän, että Bettyn kerkeä huomiokyky keksisi hänen edesottamisessaan vähemmän sankarillista aatteen ajamista, kuin luonnollisen ihmisen vaistomaista halua saada ajetuksi oma tahtonsa läpi. Bettyllä oli rauhallisen tutkiva silmä ja hänellä oli tapana puhua asiansa siinä määrin suoraan, että se usein teki Josephinen levottomaksi.

Sadan viidenkymmenen mailin ajon kestäessä Willetiin ei Josephine ollut nähnyt vapauttamaansa vankia. Hän ei ollut välittänyt puhutella häntä, sillä tämä ei vähimmässäkään määrässä ollut kiinnittänyt hänen mieltään, paitsi siinä, että tyttö tahtoi estää mustatukkaisen miehen hirttämästä häntä.

Mutta tänä aamuna ajatteli Josephine häntä ja tuota mustatukkaista miestä — miltä viimemainittu oli näyttänyt istuessaan tuona päivänä kivellään, silmäillen tarkalla, varmalla ja ivallisella katseellaan matkustajia. Hän oli sinä päivänä tuntenut tuon miehen taistelunhaluisen luonteen, hänen taipumattomuutensa, hänen kylmän, tyynen itsetuntonsa. Hän oli näyttänyt niin varmalta itsestään, hän oli niin täydelleen unohtanut sen tosiasian, että muillakin kuin hänellä itsellään saattoi olla vakaumuksia ja päättäväisyyttä, yhtä varmaa ja lujaa kuin hänenkin. Siinä syy miksi Josephine häntä vihasi.

Hän katseli mietteissään pohjoiseen, mielessään juna, lehmäpaimenet ja mustatukkainen mies, kun hän huomasi jonkun läheisyydessään ja katsahtaessaan taakseen, näki Betty Lawsonin aivan vieressään. Hän oli siinä määrin syventynyt muistoihin, ettei hän ensinkään ollut huomannut Bettyn tuloa. Hän punastui huomatessaan kuinka paljon aikaa hän oli tuhlannut mustatukkaisen miehen muistelemiseen.

"Yhä vain seisot katselemassa näköaloja, Jo. Sinä näyt tekevän sitä aika paljon. Ellen tuntisi sinua niin hyvin, luulisinpä, että odotat jotakin tulevaksi!"

Bettyn ääni soi hieman kiusoittelevalta. Mutta hänen kirkkaissa ruskeissa silmissään kuvastui huolestumista ja miettiväisyyttä. Täytyi haudata ajatuksensa syvälle, jottei Bettyn tutkiva katse niitä keksisi.

Betty oli elämänhaluinen tyttö. Elämän ilmiöt kiinnittivät syvästi hänen mieltään. Hänen päänsä asento ja voimakkaat hartiansa uhkuivat eloa, intoa, suoruutta ja terveyttä.

"Sinä olet istunut liian paljon sisällä tänne tultuasi, Jo", sanoi hän, katsoen tutkivasti ystäväänsä. "Sinä olet katsellut tätä maata liian paljon akkunasta, mutta et kylliksi satulasta. Nyt sinä lähdet ratsastamaan kanssani."

"Sinun on sitten alettava nyt. Olen antanut erään miehistä satuloida Chesterfieldin sinua varten. Se on siivoluontoinen eläin. Se ei ole tehnyt pukin hyppyjä sen koommin kuin se pääsi Noakin arkista. Se pitää naisista ja eritotenkin Idästä tulleista. Se on pitävä sinusta tavallista enemmän, sillä se on pian huomaava sinussa samaa synnynnäistä lempeyttä, jota siinä itsessäänkin on. Tule pois, Jo!" houkutteli hän.

Josephine nousi hieman epävarmana, Bettyn raikkaan leikillisyyden taivuttamana. Hänelle ei jäänytkään tilaisuutta epäröimiseen, sillä niinpian kuin hän nousi jaloilleen, otti Betty häntä hartioista, pyöräytti hänet ympäri ja työnsi seurusteluhuoneen avonaisesta ovesta sisään.

"Pane huonoimmat vaatteet yllesi", nauroi Betty. "Nyt ei ratsastetakaan jokipuistossa, tiedä se, ja jos tapaamme jonkun, niin on se sattuma tai ihme. Joudu nyt vaan. Me ratsastamme Mrs Whitmanin luo. Sinne on ainoastaan kymmenen mailia. Mrs Whitman on toipilas."

"Sinä luulit varmaankin, että me elämme yksinämme paratiisin laaksossa. Eipä niinkään. Täällähän on Ben Whitman, joka on kerrassaan filosoofi tavallaan, ja Satan Lattimer, suuri raakalainen, jonka nimi sopii hänelle kuin kinnas käteen, sekä puolen tusinaa muita sakilaisia, jotka ovat asettuneet tänne viime vuoden aikana. He — nimittäin sakilaiset, — asustavat alangon laidassa ja he eivät merkitse mitään paitsi silloin kun meiltä häviää karjaa."

"Satan Lattimer!" sanoi Josephine, pysähtyen oven luo ja katsoen tutkivasti Bettyä kasvoihin. "Nimi viittaa — —"

"Se kuvaa häntä täydellisesti", sanoi Betty, vetäen huuliaan tiukemmalle. "Hän on paholainen. Kaikki paha mitä tässä laaksossa tapahtuu, on suunniteltu hänen kattonsa, alla. Hän on kaunis, hirvittävän synkän kaunis. Hän on säälimätön, hymyilevä paholainen. Jos hän olisi elänyt parisataa vuotta aikaisemmin olisi hän varmasti ollut merirosvo. Mutta hän on mies, Jo, joka tuuma hänessä on miestä. Hän eroaa muista miehistä kokonaan, hänessä on hallitsijaa. Se on, hän hallitsee kaikkia muita miehiä, paitsi Ben Whitmania ja 'Teräs' Brannonia, isän karjatalon esimiestä. Hänen todellinen nimensä ei ole 'Teräs' vaan Neal. Häntä ovat ruvenneet kutsumaan 'Teräkseksi' koska hän muistuttaa sitä metallia siiloin kun jokin asettuu hänen tielleen. Muitakin miehiä tässä osassa maata on. Isäni ja karjatalouteen kuuluvat miehet sekä muita miehiä Willetissa päin.

"Kukaan niistä ei kuitenkaan ole mitään erikoista, paitsi ehkä isä, mutta hänkään ei ole enää niin nuori kuin hän kerran oli. Ben Whitman, Satan Lattimer ja Teräs Brannon ovat tämän puolen todelliset voimamiehet. Sinä olet tunteva sen heti kun heidät näet. Niissä on jotakin, Satan Lattimerissäkin, joka panee huomaamaan, että he ovat muista poikkeavia. Luulen, että se riippuu perinnöllisyydestä ja kasvatuksesta. Tuntee, että he ovat isänsä poikia, suorassa linjassa ilman mitään sivuhyppäyksiä tai haarautumisia. En tiedä tarkalleen mitä tarkoitankaan, mutta olen aina tuntenut kuin Whitman, Lattimer ja Brannon olisivat sellaisten isien poikia, jotka ovat pystyneet johonkin. Ajattelen että Whitmanin esi-isät ovat olleet metsästäjiä ja ansanlaatijoita, yksinäisyydessä eläneitä miehiä, jotka tottuivat ajattelemaan syvästi, rauhassa koko maailmalta.

"Lattimerin esi-isät olivat arvatenkin merirosvoja tai onnestaan kerskuvia herrasmiehiä, kun taas Teräs Brannon on Boonien sukua.

"Mutta he ovat todellisia miehiä yhtäkaikki, kauniita, karaistuneita, terästä ja tulta. Minä pidän heistä, Lattimeristäkin, vaikkakin tiedän, ettei hän hetkeäkään epäröisi ryöstää naista vuoristoihin, jos hänelle vain tarjoutuisi tilaisuus siihen."

"Sinä olet Idästä, Jo", tuli hymytön vastaus. "Me puhumme täällä asiat halki, ilman mitään verukkeita." Hänen käytöksensä muuttui ja hän puhui kuin isäntä talossa.

"Tule nyt. Laita itsesi valmiiksi. Me tuhlaamme täällä vain aikaa." Josephine oli rakastanut Bettyä juuri hänen suorasukaisuutensa vuoksi, jota monet hänen koulutyttöystävistään olivat olleet paheksuvinaan.

Josephine oli pitänyt Bettyä voimakkaasti, melkein sotilaallisen ankarasti siveellisenä, vaikkei hänessä silti ollut mitään turhan kainoa. Hän oli rehellinen ja suora puheissaan ja töissään eikä halunnut, että miehet juoksivat hänen jäljessään sekä oikaisi kyllin selvin sanoin niitä, jotka siinä suhteessa rikkoivat. Kun aika tuli, tahtoi hän itse tehdä valintansa, ehkäpä ilmoittaakin siitä asianomaiselle. Huolimatta näistä hieman tavattomista luonteen ominaisuuksistaan, oli hän hellä ja ystävällinen ja oli hänessä naisellisuutta ja syvää todellista intohimoa hämmästyttävässä määrässä. Josephine oli paljon ihmetellyt häntä ja nyt nousi hänessä aavistus, että se, mitä hän oli pitänyt sotaisena vastahakoisuutena Bettyssä, olikin ollut vain naamio, jonka taakse hänen oli täytynyt asettua pitääkseen niitä sivistymättömiä miehiä loitolla, joitten parissa hän oli pahoitettu elämään.

Josephinen valmistelut ratsastusretkeä varten olivat varsin yksinkertaiset, sillä hän seurasi Bettyn neuvoa ja pukeutui yksinkertaiseen puseroon ja hameeseen ja painoi runsastukkaiseen päähänsä saman huopahatun, joka hänellä junamatkallakin oli ollut. Hän pysähtyi hetkeksi tutkivasti peilin eteen. Huopahattu peitti hänen hiuksensa kokonaan niin että hän peilissä näki poikamaisen, miltei veitikkamaisen olennon.

Sitten meni hän kuistille vievää ovea kohti. Hän oli miltei perillä kun hän näki ratsumiehen aivan aitauksen vieressä. Ratsastaja istui poikkipäin satulassa heilutellen pitkiä sääriään. Hänen käsivartensa olivat ristissä rinnalla ja hän hymyili Bettylle, joka seisoi lähellä häntä.

Josephinen ensimmäinen ajatus oli lähteä pakoon. Hän tunsi hätääntyvänsä, häpeevänsä. Miten hän voitti pakoajatuksensa, ei hän itsekään tiennyt. Ehkäpä Bettyn ääni pidätti häntä, sillä se kuului hyvin selvästi:

Mutta Josephine kuuli vain hänen sanojensa merkityksen. Ne ilmaisivat
selvästi kaksi hämmästyttävää asiaa: että mustatukkainen mies oli
"Teräs" Brannon sekä että Betty oli tiennyt, että hän oli ajanut takaa
Les Artwelliä, hevosvarasta.

"Artwell saa olla hyvin kiitollinen siitä, että tuo tyttö oli junassa", sanoi Brannon.

Hänen äänensä oli kuivan leikkisä, ja vaikka Josephine ei voinutkaan nähdä hänen kasvojaan, tunsi hän kuinka miehen huulet vetäytyivät omituiseen, hienoon hymyynsä, jonka hän useamman kuin yhden kerran oli nähnyt hänen istuessaan kivellään ja katsellessaan matkustajia, jotka olivat ympäröineet hänet.

"Hän on kettu, kerrassaan", jatkoi Brannon kuivaan tapaansa "ja hänellä on järkeä. Ja minä lisäisin siihen, että hän on sangen kaunis, ellei se mahdollisesti aiheuttaisi luulemaan, että annoin sen kaiken vaikuttaa itseeni. Niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Hän oli väitellyt kanssani Artwellin vapauttamisesta ja minun piti juuri vakuuttaa hänelle, ettei hän tiennyt mitä hän puhui, kun hän livahti näyttämöltä ja kun juna lähti jatkamaan matkaansa, oli Artwell kadonnut näkyvistäni.

"Joku oli katkaissut Artwellin siteet — arvatenkin tuo tyttö, niin ainakin luulen. Joka tapauksessa Artwell ei ollut siinä missä hänen piti olla. Olin varma siitä, että hän oli hypännyt junaan, joten ratsastin sen perässä. Tyttö seisoi vaunun sillalla ja oli viimeiseen asti päättänyt estää minua saavuttamasta sitä. Hän potki käsiäni kun koetin ottaa kaiteesta kiinni ja saikin niistä irti hieman parkkia.

"En jatkanut takaa-ajoa pitemmälle, sillä maaperä alkoi käydä vaikeaksi. Pelkäsin että hevoseni taittaisi jalkansa, ja sitä en toivoisi, vaikka olisi kyseessä tusina hevosvarkaita."

"No, ei kait muu kuin päästää vapauteen vankimme", nauroi Brannon ilottomasti. "Hän puhui jotakin laista — nähtävästi ajatteli hän, ettei meillä ollut oikeutta hirttää Artwelliä. Minä katsoin hänet teräväpäiseksi naiseksi, joka on kehittänyt sangen pitkälle periaatteitaan — nimittäin periaatetta ottaa sen mitä haluaa."

"Noin sataviisikymmentä mailia Willetistä itään. Olimme ajaneet Artwelliä takaa kolme päivää ja saimme hänet kiinni pari mailia rautatien pohjoispuolella. Aioimme käyttää lennätinpylvästä hyväksemme, mutta emme tahtoneet lähettää Artwelliä korkeuksiin valmistautumattomana. Hän näytti tarvitsevan sangen paljon valmistelua. Annoimme hänelle aikaa ja leiriydyimme rautatien varteen sekä asetimme vahdin. Luulenpa, että meidän olisi pitänyt pitää hieman kiireempää, mutta sinähän tiedät kuinka asia on."

"Niin", Bettyn ääni oli matala. Josephine luuli huomaavansa siinä jonkinlaista helpotusta ja oli sanomattoman kiitollinen. Näytti siltä kuin olisi Betty, huolimatta ensi sanoissaan ilmenneestä pettymyksestä ollut iloinen siitä, että Artwell oli päässyt livistämään.

Josephinen kasvot punoittivat häpeästä ja hämmingistä — häpeästä sen vuoksi, että hän niin kauan oli jäänyt kuuntelemaan keskustelua, johon hänellä ei ollut mitähän oikeutta, ja hämmennyksestä sen vuoksi että hän tiesi, että hauen heti täytyi ilmaista itsensä.

Mikään muu menettely ei olisi sopinut Bettyn kaltaiseen nähden. Ja mitä kauemmin hän viivyttelisi, sitä syvemmäksi kasvaisi hänen syyllisyydentuntonsa.

Tarvittiin harvinaista rohkeutta vapaaehtoisesti lyöttäytyä mustatukkaisen miehen seuraan tällä hetkellä. Useimmat naiset olisivat viivytelleet ja keksineet jonkin syyn jättääkseen vaikean hetken toiseen tilaisuuteen. Mutta Josephine teki päätöksensä silmänräpäyksessä. Huulet varmasti yhteenpuristuneina, silmät loistaen päättäväisyyttä ja leuka kulmikkaana, joka saattoi tehdä niin peloittavan vaikutuksen, ilmestyi hän oveen suoraryhtisenä ja uhmaavana.

Brannon näki hänet ensin, sillä Betty katsoi muualle. Josephine oli odottanut, että hän olisi huudahtanut voimakkaasti tai ainakin näyttänyt joitakin merkkejä hämmästyksestä tai levottomuudesta.

Mutta mitään sellaista ei näkynyt. Ulkonaisesti ei Brannonissa voinut huomata mitään mielenliikutusta. Ei ainoakaan lihas värähtänyt eikä väri hänen kasvoillaan vähintäkään vaihtunut. Ja hänen silmissään, jotka jo ensi tapaamisessa olivat olleet niin lujat, oli nyt niin syvä katse, ettei Josephine ensinkään pystynyt sitä käsittämään.

Yhdestä seikasta pääsi hän kuitenkin heti selville, katsoessaan Brannonia, nimittäin siitä, ettei tämä aikonut tuntea häntä tai ettei hän ainakaan ilmaisisi tuttavuuttaan Bettylle.

Betty, joka tunsi Brannonin paremmin kuin tämä aavistikaan, oli huomannut muutoksen hänen olennossaan. Hän oli koko ajan pitänyt häntä silmällä ja hän oli heti käsittänyt sen, mikä Josephinestä näytti niin arvoitukselliselta. Hän tiesi että jokin huvitti Brannonia.

Hän kääntyi ja näki Josephinen, huomasi hänen kalpeutensa ja leukansa kulmikkuuden. Hän huomasi myös sotaisan ilmeen Josephinen silmissä.

"Jo", sanoi hän, "tahdon esittää sinut Mr Neal Brannonille, meidän karjatalomme esimiehelle."

"Minä tapasin Mr Brannonin muutama päivä sitten", sanoi Josephine varmalla äänellä. "Ja ellen erehdy, kertoi hän juuri siitä sinulle. Estin hirttämisaikeen, joka ei olisi ollut lainmukainen, ainakaan minun mielipiteeni mukaan."

"Aivan varmasti", keskeytti Josephine hänet töykeästi. "Minä olen se tyttö, joka puolustaa erästä aatetta — nimittäin aatetta ottaa sen mitä kukin haluaa." Hän katsoi suoraan Brannonia silmiin.

"Siunatkoon" huudahti Betty, "mitä ihmettä, en osannut ajatellakaan —
—" Hän vaikeni ja katsoi vuoroon Brannoniin ja vuoroon Josephineen.

Brannonin silmissä näki hän huumorin välähtävän, kun taas Josephinen silmissä näkyi raivon selvät merkit. Silmänräpäyksessä asettui hän vieraansa puolelle.

"Brannon", sanoi hän vakavana, "ole hyvä ja toimita asia, josta äsken oli kysymys!"

Brannon kumarsi, hyppäsi takaisin satulaan ja ratsasti pois. Hän oli jo karja-aitauksen luona kun Betty kääntyi ystävänsä puoleen.

"Niin", sanoi hän sitten, kun Josephine oli kertonut tarinansa, "sen täytyi tietenkin tuntua sinusta julmalta ja raakamaiselta, enkä ymmärrä muuta kuin että olit vallan oikeassa ryhtyessäsi estämään sitä. Luultavasti olisin tehnyt samalla tavalla, jos olisin sattunut olemaan paikalla. Mutta Brannon sanoi sinulle totuuden. Laki lakina on näillä seuduilla vain pilaa. Laista ei täällä kannata puhuakaan. Sitä laiminlyödään aina kun se vain ei ole vahingoksi. Mies, joka varastaa hevosen, tietää varsin hyvin, mikä kohtalo häntä odottaa, jos hän joutuu kiinni. Hän kärsii tavan vakiinnuttaman rangaistuksen. Se ei ole murha tavallisessa merkityksessä, koska sen täkäläinen lakikirja sallii. Brannon ei katsonut asiaa samoilla silmillä kuin sinä, vaikkakin hän epäilemättä aavisti mitä tunteita se sinussa herätti. Ja mahdollisesti hän lisäksi ärsytti sinua nauramalla sinulle hiljaisuudessa, kuten hänen tapansa on. Brannon on todellinen mies, Jo."

Hän tuuppasi Josephineä vakuuttavasti kylkeen ja taputti häntä sitten punoittavalle poskelle.

"Älä rohkenekaan olla pahoillasi siitä", varoitti hän. "Olen iloinen, että asia sai sellaisen käänteen. En ollut käskenyt Brannonia hirttämään Artwellia, vaikkakin tiesin, että Brannon varmasti aikoi saada hänet käsiinsä. Ja jos ensinkään tunsin mitään mielenliikutusta Artwellin kohtaloon nähden, niin oli se tylsää alistumista niihin tapoihin, joilla tällä seudulla sellaiset asiat suoritetaan. Mutta minä olen oikein iloinen. Jo, todellakin iloinen siitä, että pelastit Artwellin. Pääasia on, että hän on paikkakunnalta hävinnyt, sillä sitä me toivoimme. En usko, että hän enää on vaivaava meitä. Lyön vaikka vetoa, että Brannon on samaa mieltä. Istu nyt kiikkutuoliin, kunnes olen hakenut hevoset tänne. Emme anna sellaisten pikkuasioitten turmella ratsastusretkeämme."

Myöhemmin, istuessaan Chesterfieldin vakavassa, luotettavassa satulassa, Bettyn saattamana, joka taas ratsasti virmalla raudikolla, tunsi Josephine olevansa suuresti hämmästynyt ystävänsä hellävaraisesta Brannonin arvostelusta.

Bettyn mielipiteet tuntuivat hänestä sangen venyviltä, varsinkin siinä, että hän saattoi arvostella suosiollisesti Satan Lattimeria aivan samoilla perusteilla kuin Brannoniakin.

Molemmat, oli hän sanonut, olivat todellisia miehiä. Ja samassa hengen vedossa oli hän maalannut kuvan, joka oli mitä elävin vastalause sanomalleen, varsinkin mitä Lattimeriin tuli.

"Raakalainen" oli yksi niistä maininnoista, jotka hän oli kankaalleen kiinnittänyt kuvatessaan hänen luonnettaan. "Hän on paholainen", oli hän lisännyt siihen. Ja sitten seurasi "Hän on kaunis, pelottavan, synkän kaunis… häikäilemätön, hymyilevä piru… olisi voinut olla merirosvo."

Ja sitten "Hän on mies, Jo, joka tuuma hänessä on miestä … hän pystyy hallitsemaan. He ovat kaikki todellisia miehiä" (täten oli hän vetänyt Whitmanin ja Brannonin samaan joukkoon), "komeita miehiä, voimaa ja tarmoa uhkuvia, tulta ja terästä. Minä pidän heistä, Lattimeristäkin, vaikka hän ei epäröisi ryöstää ja viedä naista vuoristoon."

Josephine ei oikein tiennyt ymmärsikö hän lopultakaan Bettyä ensinkään. Täytyikö hänen otaksua, että Bettyn ihanteet olivat täysin ristiriidassa koko sivistyneen maailman omaksumien ihanteitten kanssa, ihanteitten, jotka aika oli osoittanut kestäviksi ja jotka johtivat koko inhimillisen elämän kulkua. Vai pitikö hänen uskoa, että Betty, huolimatta luettelemistaan Lattimerin vähemmän ihailtavista luonteen puolista, oli havainnut hänessä ominaisuuksia, jotka oikeuttivat hänet vaatimaan itselleen "todellisen miehen" nimen.

Entä Brannon sitten? Bettyn mukaan oli hänkin "todellinen mies." Oliko hän samanlainen kuin Lattimer? Ja oliko Betty jättänyt mainitsematta hänen miellyttäviä tapojaan vain sen vuoksi, että hän oli hänen isänsä karjatalon esimies?

Vai oliko ehkä Brannon toisenlainen? Josephine ei sitä uskonut. Hän oli vakuutettu siitä, että Brannonin pelottavan tyynen, teräksen kaltaisen ulkokuoren alla piilotteli monenlaisia hurjia ja paheellisia mielitekoja, jotka vain odottivat aikaansa päästäkseen puhkeamaan ilmi.

Senkö vuoksi Josephine oli niin utelias noihin miehiin nähden, senkövuoksi hänen mielensä tällä hetkellä valtasi halu jäädä Bettyn karjataloon, nähdäkseen kuinka Brannon paljastaisi itsensä ja näyttäytyisi siksi villi-ihmiseksi, jollaiseksi hän tiesi hänet?

"Betty", sanoi hän hetken kuluttua, tämän vaiettua ja kun hevoset astuivat käyden korkeassa sacaton ruohossa laajan alanteen pohjassa, "kuinka vanha Brannon on?"

"Kaksikymmentä seitsemän vuotta", vastasi Betty. Pitkien silmäripsiensä alta katsoi hän Josephineen ja hänen huulensa puristuivat omituisesti, aivan kuin hän olisi koettanut tukahuttaa jotakin levotonta ajatusta.

"Niinkö luulet?" kysyi Betty tyynenä, heittäen nopean silmäyksen ystäväänsä.

"Luulen, että ilma ja aurinko ovat saaneet hänet niin ruskeaksi ja raa'an näköiseksi ja kova elämä kait on tehnyt hänen silmänsä niin järkkymättömän lujiksi. Minä vihaan häntä, Betty."

Josephine oli Whitmanin mökistä tuonut vaikutelman, joka kiusasi häntä öin ja päivin seuraavan kahden viikon ajan — sen nimittäin, että seudun karuus vain lisäsi Mrs Whitmanin hentoutta.

Mrs Whitman oli Ben Whitmanin äiti, yhden niistä kolmesta, joita Betty oli ylistänyt ensimmäisinä päivinä hänen tulonsa jälkeen Lawsonin karjatalolle. Hän oli hento, murhemielinen nainen, joka kantoi sairautensa stoalaisella tyyneydellä. Kahteen vuoteen hän ei ollut astunut jalallaan Whitmanin karjatalon seinien sisäpuolelta ja hänen tervetulon toivotuksensa Josephinelle oli ollut liikuttavan sydämellinen, samoin kuin hänen pyyntönsäkin, että hän uudistaisi käyntinsä "hyvin pian."

Josephine oli luvannut tulla, mutta käynti oli lykkääntynyt yhä kun Betty Lawsonilla oli paljon työtä, liian paljon joutaakseen "vetelehtimään", kuten hän suoraan oli Josephinelle sanonut ja Josephine ei taas halunnut lähteä yksin matkaan.

Sillä Josephinen sydämeen oli hiipinyt uusi seudun kammo. Hän pelkäsi sitä julmaa voimaa, joka näytti ympäröivän hänet kaikkialla hänen liikkuessaan ja joka tuntui painostavan häntä jonkunlaisena oman heikkouden ja arvottomuuden tuntona.

Varsin omituista oli, että kun hän yritti selitellä tuota tunnetta ei hän tiennyt mistä aloittaa. Sillä hän tunsi, että kaikki minkä hän näki, kiusasi häntä julmalla raa’alla voimallaan. Karja, jonka hän näki, oli suurta, jäntevälihaksista, hurjasilmäistä ja ärtyisää, ja saattoi juosta yhtä kovaa kuin hevonen. Hevoset olivat sitkeitä, pörrökarvaisia, pahasisuisia petoja, jotka näkyivät iankaikkisesti vastustavan kaikkia hillitsemisyrityksiä. Miehet, joita hän oli nähnyt, olivat hiljaisia, tuiman näköisiä, itsetyytyväisiä, ja näyttivät täysin vastaavan seudun karuutta. Ahavoittuneine kasvoineen ja rauhallisine, vakaville silmineen näyttivät he pronssipatsailta joltakin esihistorialliselta ajalta. Ja joka miehellä oli kuolettava ase vyöllään eikä hän epäillyt että he joka hetki olivat valmiit sitä käyttämään.

Myrkyttävä elämä, joka täten oli joutunut Josephinen huomion esineeksi, oli täyttänyt hänet sellaisella kauhulla, ettei hän tohtinut tehdä kävelymatkojakaan mihinkään. Iljettäviä eläimiä, jotka matelivat, vääntelehtivät ja hyppelivät, oli tämäntästä sattunut hänen tielleen aivan odottamatta.

Matkallaan Whitmanin karjatalolle oli Betty näyttänyt hänelle muutamia seudun piileskeleviä asukkaita. Timanttiselkäinen kalkkarokäärme oli kiertynyt kokoon mesquitopensaan varjoon, skorpiooni taas erään kallion suojaan ja sarviniekka kilpikonna, harmaana, jäykkänä, kauhistuttavana oli silmiään räpäyttämättä katsellut hevosia, häpeämättömästi ja vihamielisesti.

Josephineä puistatti hänen seisoessaan tänä aamuna karjatalon alemmalla kuistilla, katsellen tomupilveä, joka tasaisesti kulki laakson suuntaa pohjoiseen. Pilven edessä kulkivat Lawsonin vankkurit ja niissä istui Betty Lawson ja eräs lehmäpaimen.

Josephine oli kieltäytynyt lähtemästä matkaan sen vaivaloisuuden vuoksi. Sillä hänestä tuntui kuumuus, tomu, ja itse matkustaminen niin alkuperäisellä ajoneuvolla perin vastenmieliseltä. Ja Willet oli hänestä tuntunut mahdottomalta heti ensi silmäyksellä, hänen astuessaan junasta sen rappeutuneelle asemalle.

Mutta Bettyn lähdettyä vallitsi koko karjatalolla raskas yksinäisyyden tunne ja Josephine katui jo ettei ollut lähtenyt ystävänsä mukaan. Hän katseli vankkurien etenemistä katumuksen sekainen pelko mielessään ja mitä kauemmaksi ne häipyivät, sitä selvemmin hän tunsi, että hänen olisi pitänyt seurata Bettyä. Bettyn turvallinen läsnäolo oli aina vaikuttanut sen, että nuo uhkaavat ja lymyilevät vaarat näyttivät pienemmiltä ja epäoleellisilta ja Bettyn lähdettyä näytti vaaran lähestyminen olevan käännetyssä suhteessa hänen matkansa etenemiseen.

Mutta Josephine ei ollut mikään pelkuri, vaikkakin hymy, jonka hän tarjosi ympäristölleen, oli hieman kankea ja iloton. Pelkäämänsä vaarat mahtoivat sittenkin olla suuresti liioiteltuja, koskapa Bettykin niistä oli läpäissyt.

Hän hymyili jo iloisemmin. Talosta saattoi hän kuulla Chongin, kiinalaisen palvelijan kalistelevan kattiloitaan ja pannujaan. Ääni rohkaisi häntä, se käänsi hänen ajatuksensa pois satujen maailmasta ja kuvitelluista vaaroista. Chong oli ainoa ihminen, joka Bettyn vanhempien lähdettyä Itään oli elänyt hänen kanssaan karjatalon päärakennuksessa muutamia viikkoja ennen Josephinen tuloa. Ja ilmeisesti ei Bettyllä ollut aseita.

Mutta sittenkin tunsi Josephine omituista rauhattomuutta, joka oli melkein enteellistä. Hän oli peloittavan yksin, omituisen alakuloinen. Ja kuitenkin tiesi hän että Chong varmasti oli talossa ja että Brannon oli pienessä tupasessa — esimiehen tuvassa — joka oli noin sadan jalan päässä olevalla tasaisella paikalla, suoraan länteen siitä, missä hän seisoi, ja selvästi näkyvissä.

Brannon asui yksin esimiehen tuvassa — Betty oli sen kertonut Josephinelle — ja oli nyt siellä, sillä noin viisi minuuttia sitten oli hän akkunasta nähnyt hänen menevän sinne.

Ja hän oli varma siitä, ettei Brannon ollut mennyt ulos, sillä — hän myönsi sen punastuen — hän oli pitänyt silmällä ovea.

Hän tiesi, että miesten asumukset olivat tyhjät, sillä aamiaispöydässä oli Betty kertonut, että koko miehistö oli päivän nousussa lähtenyt muutamaksi päiväksi arolle, etelään, etsiäkseen vasikoita ja muuta karjaa, joka mahdollisesti oli merkitsemättä.

Betty ei ollut maininnut mitään siitä, että Brannon jäisi taloon. Josephine selitti asian siten, että jokin tehtävä oli viivyttänyt hänen lähtöään. Hän ihmetteli, tiesiköhän Betty, ettei Brannon ollut lähtenyt muitten miesten mukana.

Näissä mietteissään osui hänen katseensa miesten asumuksiin. Niitä oli kaksi, rakennettuina vierekkäin noin viidenkymmenen jalan päässä matalasta joesta, jonka karja-aitaus sulki osaksi sisäänsä. Matala, säännötön rakennus, jota käytettiin keittiönä ja ruokailuhuoneena, oli aivan asumusten ääressä. Kaikki kolme rakennusta olivat vajaan kahden sadan jalan päässä päärakennuksesta.

Kaksi kertaa oli hän jo aikaisemmin katsellut asuntorakennuksiin päin eikä ollut huomannut siellä mitään liikettä. Mutta nyt katsoessaan sinne, näki hän miehen tulevan nurkan takaa, katsovan hetkisen häneen ja sitten istuutuvan mukavasti asumusten seinustalla olevalle penkille.

Mies oli ilmeisesti ontunut aivan kuin hänen jalkansa tai reitensä olisi ollut loukkaantunut. Ilman ihmeellinen kuulakkuus vaikutti, että hänen kasvonsa selvästi näkyivät päärakennukseen saakka ja Josephine tunsi hänet samaksi tummaksi mieheksi, joka oli kuiskannut hänelle tuona päivänä radan varrella, samaksi mieheksi, joka oli auttanut häntä Les Artwellin vapauttamisessa.

Vasta tuon tumman miehen nähtyään Josephine totesi, että ainakin osa siitä epämääräisestä pelosta, joka häntä oli: kiusannut Bettyn lähdettyä, oli johtanut siitä tietoisuudesta, ettei Brannon ollut mennyt muitten miesten mukana arolle. Mutta nyt hän tiesi, että hänen vaistomaisesti tuntemansa epäluottamus Brannonia kohtaan ja mahdollisesti hänen vihansa häntä kohtaan oli aiheuttanut sen alakuloisuuden, joka hänet oli vallannut. Muulla tavalla hän ei voinut selittää sitä helpotuksen tunnetta, jota hän tunsi huomattuaan ettei Brannon ollut ainoa mies karjatalolla.

Hän ei vähääkään luottanut Bettyn jotenkin liioiteltuihin Brannonin ylistyksiin. Hänen ei ollut koskaan ollut tapana hyväksyä ketään tuttavakseen tai ystäväkseen niin horjuvilla perusteilla eikä hänellä ollut aikomus tehdä sitä nytkään. Hän tahtoi itse valita ystävänsä omien arvosteluperusteittensa mukaan.

Tosin hänellä oli ennakkoluulonsa, se täytyi ottaa huomioon, mutta hän oli vakuutettu siitä, että huolimatta siitä epäedullisesta kuvasta, jonka hän Brannonista oli rautatien vierellä saanut, hän ei sittenkään olisi hänestä pitänyt. Hän oli varma siitä, ettei hän koskaan pitäisi hänestä eikä luottaisi häneen, sillä hän ei pitänyt miehistä, joilla oli levottomuutta herättävä tapa nähdä toisen läpi.

Alusta alkaen olivat Brannonin silmät loukanneet häntä. Ne olivat niin lujat ja teräksiset, niin ärsyttävän rauhalliset, niin selvästi ilkamoivat sinensä syvyydessä, että ne olivat hänessä nostattaneet voimakkaan vastustushalun. Hän oli varma siitä, että niihin kätkeytyi samoja villejä ja häikäilemättömiä mielitekoja, joita Betty oli hiljaisuudessa hänellekin omistanut, verratessaan häntä Satan Lattimeriin — seuraavassa henkäyksessä selittäessään, ettei Lattimer häikäilisi "ryöstää naista vuoristoon."

Tumma mies oli tehnyt häneen edullisemman vaikutuksen. Ennen kaikkea tuntui mies inhimillisemmältä. Siellä, rautatien varrella oli hän kuiskatessaan Josephinelle osoittautunut intohimoiseksi, mikä kuitenkin oli anteeksi annettavaa, sillä olihan Brannonilla aikomus hirttää viaton mies. Sitäpaitsi oli Brannon hänelle vastenmielinen ja se seikka näytti olevan omiaan liittämään hänet Josephineen.

Joka tapauksessa, jos hänen kerran oli luotettava aina-uskottavaan vaistoonsa, niin täytyi turvautua tummaan mieheen? Ei hän suinkaan aikonut heittäytyä varsin ystävälliseksi tummaa miestäkään kohtaan, mutta häntä vaivasi eräänlainen uteliaisuus, joka vaati tyydytystä. Ja niin hän arvelematta antautui mielijohteensa valtaan, astui kuistilta alas ja lähti käymään väenasuntoa kohti.

Tumma mies nousi seisomaan hänen lähestyessään. Hänen liikkeensä olivat kömpelöt, mutta Josephinen mielestä hän toimitti kumarruksensa melkoisella soreudella, varsinkin huomioonottamalla hänen kipeän jalkansa, joka oli paksussa siteessä ja joka ilmeisesti kieltäytyi kannattamasta hänen ruumiinpainoaan.

Hänen silmissään oli myös kunnioittava sävy ja hänen äänensä oli imartelevan nöyrä ja ystävällinen.

"Tekö se olettekin, ma'am", sanoi hän. "Minä luulin, että olitte mennyt
Betty Lawsonin kanssa."

"Ettekö siis nähnyt minun seisovan kuistilla?" kysyi Josephine, sillä hän oli varma siitä, että mies oli nähnyt hänet.

"Vasta minuutti sitten", hymyili hän. "Tottahan toki. Mutta siihen saakka luulin, että olitte mennyt Bettyn kanssa. En nähnyt hänen lähtevän, vaikka tiesinkin, että hänen piti matkustaa. Olen oleskellut väen asunnossa hoitamassa jalkaani."

"Nyrjähti hevosta lassotessani tänä aamuna. En luule, että se on poikki — vääntyi vain pahasti, jotenka en voinut seurata muita miehiä. Pahaksi onneksi."

Mies nauroi leveästi. "Jo vain, Less on turvassa. Hän pyysi minua kiittämään teitä. Te teitte hänelle hyvän työn, ma'am. Artwell ei ole koskaan varastanut hevosta keneltäkään!" Hän katsoi Josephilleen tuikeasti, kysyvästi. "Ettehän ole kertonut Brannonille, että minä katkaisin Artwellin siteet?"

"Se on oikein", sanoi mies, silmät loistaen tyytyväisyyttä. "Jos Brannon saisi tietää sen, niin tekisi hän elämäni vähemmän miellyttäväksi."

"Aa, ette pidä hänestä?" sanoi mies hieman intohimoisesti. "Niin, on paljon ihmisiä, jotka eivät pidä hänestä. Hän on hieman liian pirteä."

Josephine ei halunnut jatkaa keskustelua Brannonista. Hän puhui karja-aitauksesta, hevosista, seudusta ja siitä pelon tunteesta, jonka niiden näkeminen hänelle aiheutti.

Mies katseli häntä uteliaasti ja ilmeisesti hieman hämmästyneenä, vaikka selvästi huvitettuna siitä että Josephine sanoi pelkäävänsä ympäristönsä valtavuutta ja voimaa.

"Älkää jutelko minulle sellaisia", nauroi mies. "Se on minulle jotakin aivan uutta. En ole koskaan kuullut, että joku pelkäisi vuoria, syvänteitä, puita ja tasankoja tai muuta sellaista. Eikös siellä idän puolella sellaisia näe?"

Luonnollisesti Josephine tästä huomasi, että häneltä puuttui mielikuvitusta. Hän tunsi pientä pettymystä, mutta hän lohdutti itseään sillä, että oli kuullut ihmisten kummastelevan suuria kaupunkeja, vaikka hän itse oli niin tottunut niitten ihmeisiin, etteivät ne enää herättäneet hänessä mitään ihmetystä.

"Joutavia, sitä ette tee", sanoi hän nopeasti. "Siitä ei maksa vaivaa olla levoton."

"Denver on loukkaantunut pahemminkin, miss Hamilton" kuului hidas, hieman pilkallinen ääni lähinnä päärakennusta olevan nurkan takaa.

Hän seisoi väen asunnon nurkalla hajasäärin, käsivarret ristissä rinnalla ja oikean käden sormet hypistelivät leukaa.

Josephine oli nähnyt hänet samassa asennossa sinä päivänä kun hän pelasti Artwellin, juuri ennen kuin hän oli huomannut tämän paon, seisoessaan miehineen odottamassa junan lähtöä. Asento oli luonteenomainen hänen tyyneen ilkamoivaan ja itsetietoiseen suhtautumiseensa nähden, kanssaihmisiinsä.

Hän oli ilmeisesti kuunnellut heidän keskusteluaan. Ah, kuinka
Josephine vihasi häntä!

"Luonnollisesti te ette välitä Mr Denverin jalasta vähääkään!" sanoi hän, silmät säihkyen halveksuntaa. "Mies, joka kuuntelee salaa, on liian itsekäs tehdäkseen mitään onnettomien hyväksi."

"Mr Denver ei ole onneton, Miss Hamilton", sanoi Brannon, korostaen leveästi "mister" sanaa. "Hieman pahoinvoipa ehkä. Sattui nyrjäyttämään jalkansa, juuri nyt kun olisi pitänyt olla auttamassa poikia raskaassa ja likaisessa työssä merkittäessä karjaa avonaisella arolla."

"Näyttää siltä, kuin Mr Denver ei olisi ainoa mies, joka pakoilee raskasta, likaista työtä", sanoi Josephine kerkeästi.

"Niinhän se on. Voihan olla, että jäin pitämään Denverille seuraa hänen yksinäisyydessään."

Josephinen pilkka ei ilmeisestikään tehonnut Brannoniin. Ja jos hän tunsikin sen, niin oli se liian syvällä näyttäytyäkseen. Hänen silmäyksensä Denveriin oli oudon tyhjä, ikäänkuin lyhytnäköisen. Oli aivan kuin ei hän olisi miestä nähnytkään.

Denverin huomasi Josephine istuvan jännittyneenä, joka lihas värähtelevänä. Hänen huulensa olivat nyrpällään ja hänen tummat silmänsä olivat kivenkovat ja raivosta kiiluvat.

Mutta se oli raivoa, jota Denver koetti voimainsa takaa tukahuttaa. Josephinesta näytti kuin mies olisi tiennyt, että hänen täytyi hillitä sitä, sillä hän pelkäsi näyttää sitä.

Myöskin huomasi Josephine, että Brannon salassa nautti Denverin ponnistuksesta hillitä itsensä. Hän oli myös epämääräisesti tietoinen siitä, että hänen silmiensä edessä oli käynnissä jonkinlainen taistelu, jotakin salassa olevaa, joka suoritettiin alkuperäisten, hirvittävien voimien kesken.

Samoin kuin tuona Artwellin vapauttamispäivänä, näytti Brannon nytkin olevan hallitseva voima. Hän oli yhtä varma kyvystään käskeä, yhtä varma hallitsemaan joka tilannetta, mikä hänen kohdalleen sattui. Josephine tunsi taas tuon raudankovan taipumattomuuden, ja kammottava tyyneys, jonka alle hän sen kätki, ärsytti häntä kuten aikaisemminkin. Hän päätti pistää Brannonia niin syvälle, että tämän täytyi paljastaa itsensä jollakin tavalla.

"Tietääkö Betty Lawson, että te laiminlyötte velvollisuutenne?" kysyi hän.

"Oh, minä otaksun, että tämä on eräs tapa huomauttaa minulle, että se mitä te teette, ei ole minun asiani?"

"Käskikö Betty sanomaan, että minun on tehtävä teille tiliä töistäni?" kysyi Brannon, katse tiukkana, kohdatessaan Josephinen.

Josephine naurahti pilkallisesti, turhaan yrittäen vaimentaa raivoaan, joka hänen suonissaan kihisi. Hän tiesi hävinneensä. Jollakin tavalla hän sai sen kummallisen vaikutelman, että hänen sanansa muistuttivat rakeitten rapinaa peltikattoa vasten. Ne saivat aikaan aika rätinän, mutta niillä ei ollut mitään näkyvää vaikutusta metalliin.

Mutta hänen onnistui näyttää vihansa silmillään ja se tuotti hänelle jonkinverran lohdutusta. Ja hän oli varma siitä, että hänen käytöksensä osoittama halveksuminen, kun hän kääntyi ja lähti hänen luotaan, täytyi saada miehen huomaamaan, kuinka vähäpätöinen atoomi hän sittenkin oli tytön mielestä.

Tämä usko pysyi lujana siksi, kunnes hän pääsi kuistille ja sieltä katsoi taakseen.

Brannon seisoi häneen päin; hän oli ilmeisesti seurannut häntä katseellaan. Josephine saattoi selvästi nähdä hänen kasvonsa ja näki, että hän hymyili.

Josephine meni taloon, oleskeluhuoneeseen, ja pysähtyi siihen. Hänen kasvonsa punoittivat raivosta, jonka hän tiesi johtuvan siitä, että hän oli Brannonissa tavannut miehen jonka tahto oli lujempi kuin hänen omansa.

Josephine vietti lopun päivää suuressa seurusteluhuoneessa, miettien yhteenottoaan Brannonin kanssa. Hän oli liian vihainen voidakseen lukea hyllyllä olevia kirjoja, joitten kannet viekoittelevina paistoivat hänen silmiinsä. Hän oli liian ärtynyt voidakseen neuloa tai uudistaa toisen hattunsa, jonka hän oli tuonut mukanaan ja joka pienillä laitteilla olisi tullut entistä viehättävämmäksi. Sellaiset pienet ilot ja tehtävät näyttivät aivan vähäpätöisiltä aamun tapahtumiin verrattuina. Elämä, suuri, elävä ja alkuperäinen elämä oli mieltäkiinnittävämpi.

Hänen kasvonsa hehkuivat vielä kun hän, syötyään päivällisensä, vinosilmäisen Chongin tarjoillessa, palasi seurusteluhuoneeseen ja seisoi hetkisen lännenpuoleisen akkunan ääressä katsellen ulos.

Josephine valitsi itselleen kirjan ja meni kuistille, jossa hän istuutui keinutuoliin ja koetti lukea, saadakseen Brannonin ajatuksistaan.

Kirja oli ikävä, mielenkiinnoton. Hän paiskasi sen kiinni että paukahti. Hänen otsansa oli sileä ja huulet luonnollisessa asennossaan kun hän istui katsellen pohjoista lakeutta, joka kohosi hänen katseensa suuntaan ja jolla loisti vihreitä täpliä, harmaitten ja tasaisten saviläikkien vastakohtana.

Hän aikoi voittaa Brannonin. Hän tahtoi näyttää hänelle, ettei häntä peloittanut hänen mestaroiva itsetietoisuutensa, hänen harkittu välinpitämättömyytensä toisten toivomuksista ja haluista, hänen mielettömät koskemattoman valtiutensa vaatimukset eikä hänen naurettava itseluottamuksensa. Hän aikoi opettaa hänelle, että hän ei voinut —.

Siinä hänen ajatuksensa menettivät yhtenäisyytensä. Vihreänruskea aro muuttui sekavaksi, hämäräksi järveksi. Josephine itki.

Hieman myöhemmin hän hautoi silmiään märällä pyyheliinalla ja puri huultaan suutuksissaan, vaikka hänen yhä suonenvedontapaisesti nytkähtelevät olkapäänsä selvästi todistivat hänen mielenliikutuksensa ankaruutta.

Hänen vihansa Brannonia kohtaan oli tullut katkeraksi, hurjaksi ja sen voima aiheutti hänelle kostonhimoista iloa, sillä itkunsa aikana oli hän kerran ollut myöntämäisillään, että hän tunsi itsensä niin viheliäiseksi siitä syystä, että hän piti Brannonista, huolimatta välinpitämättömyydestään häntä kohtaan.

Chong oli illallisen valmistuspuuhissa ja hymyili hänelle kohteliaasti kun hän astui keittiöön.

Josephinellä oli ikävä, paljon ikävämpi, kuin hän tahtoi myöntääkään.
Hän meni huoneeseensa, ja kun hän palasi oli Chong jo kattanut pöydän.

Kun hän oli lopettanut ateriansa, oli maailma pimennyt ja kuistilta katsoen näytti suunnaton alanko kääriytyneen synkkiin varjoihin.

Hämärä jatkui viimeiseen saakka. Vaipuvan auringon viimeisetkin säteet katosivat korkeilta vuoren huipuilta taivaanrannalla ja silloin vaipui alanko äkkiä tumman verhon taakse ja Josephine saattoi vain hämärästi erottaa esimiehen ja väen asunnon ääriviivat.

Puolta tuntia myöhemmin, kun ei hän kuullut mitään ääntä keittiöstä ja otaksuen, että Chong oli mennyt levolle, nousi hän ja meni ovelle mielessään pelonsekainen aavistus, että joku hiiviskeli talon ympärille. Hän aikoi sulkea oven ja tarttui jo ripaan, kun hän kuuli kumeaa, raskasta töminää.

Kahden vaiheilla, valmiina pakenemaan, jäi hän kuuntelemaan. Ääni tuli lähemmäksi, selvemmäksi. Hevonen — täyttä neliä.

Hän veti helpotuksen huokauksen, huomattuaan, että hänen hermonsa olivat vain olleet liian jännittyneinä. Lähestyvä hevonen ehkä merkitsi vain sitä, että jokin talon miehistä oli ratsastanut kotiin, tuodakseen jonkin tiedon Brannonille, joka oli jäänyt kotiin "Denverin seuraksi."

Hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen hymyyn sitä ajatellessaan, mutta se katosi taas kun hän kuuli kavion kapseen aivan kuistin nurkalla ja äänen, joka kantautui hänen korviinsa pimeyden tyhjyydestä.

"Hyvä"! Ääni kuulosti tyytyväiseltä ja kaikui korkeana ja syvän miehekkäänä. Josephinen silmät olivat jo tottuneet pimeyteen ja hän saattoi erottaa hevosen ja miehen hämärät ääriviivat.

"Se vapauttaa minut enemmästä", kuului ääni taas. "Minulla on omat asiani toimitettavana ja minulla on helvetinmoinen kiire. Kävin Laskarissa. Palatessani poikkesin Ben Whitmanin luona. Hänen äitinsä on sairas, lienee saanut jonkin kohtauksen tai muuta semmoista, Ben pyysi minua ratsastamaan Willetiin hakemaan lääkäriä. Sanoin meneväni sinne, ellei täällä olisi ketään, jonka voisi lähettää. Siinä kaikki. Luulenpa, että olen toimittanut asiani."

Äkillisen kiihtymyksensä vallassa oli Josephine astunut kuistille ja oli jo puolitiessä miehen luo lausuessaan komentavan sanansa.

"Hän on sairas, ma'am, se on kaikki, mitä tiedän. Katsoin häntä ja hän oli aika kuumeessa. Kärsi kovasti. Parasta antaa Denverin tai Brannonin hoitaa asia. Näkemiin, ma'am."

Kuului taas kavioitten kuminaa, hämärä olento syöksyi yön pimentoon ja hevosmies oli häipynyt näkyvistä.

Hetkisen seisoi Josephine liikkumattomana kuistilla, avuttoman epäröivänä ja syvästi kiihtyneenä.

Brannonin täytyi luonnollisesti lähteä, sillä Denveristä ei ollut kolmenkymmenen viiden mailin taipaleelle kipeine jalkoineen.

Hän otaksui, että Brannon oli tuvassaan. Hän tirkisti pimeyteen ja näki kapean valojuovan lankeavan toisesta akkunasta. Arvatenkaan ei Brannon ollut kuullut ratsumiehen tuloa ja niin vastenmieliseltä kuin se hänestä tuntuikin arveli hän, että hänen oli mentävä hänen tupaansa ja ilmoitettava hänelle, mitä oli tapahtunut.

Hän oli jo kuistin reunalla, kun hän huomasi, että jokin olento liikuskeli vähän matkan päässä pimeydessä.

"Se olen minä, ma'am, Denver", kuului ääni matalana ja liukkaana.
"Kuulin hevosen tulevan ja miehen puhuvan. Näin hänen nelistävän pois.
Arvaan, että hänellä oli kiire johonkin, vai?"

"Asia koskee Mrs Whitmania, hän on hyvin sairas. Äskeinen mies kertoi, että Ben Whitman oli pyytänyt häntä poikkeamaan täällä saadakseen jonkun lähtemään Willetiin lääkäriä hakemaan. Arvaan, että teidän jalkanne —"

"Se on aika huonossa kunnossa, ma'am ja sitä pakottaa. Olen aikalailla pahoillani, mutta jos —"

"Hakekaa Brannon sitten tänne, olkaa hyvä. Mutta kiiruhtakaa! Naisparka saattaa kuolla."

"Brannon on täällä", tuli pimeydestä jonkin matkan takaa. "Mikä on hätänä? Kuka tekee kuolemaa?"

"Mrs Whitman. Eräs mies ratsasti tästä ohi pari minuuttia sitten. Mrs
Whitman tarvitsee lääkärin apua."

Brannon tuli esille pimeydestä, nousi kuistin reunalle ja seisoi niin, että heikko valon kajastus avonaisesta ovesta sattui häneen.

Josephine värisi omituisesti hänet nähdessään. Oli aivan kuin viileä, tyyni yön henkäys olisi laskeutunut hänen ylleen vaimentaen hänen kiihtyneisyyttään ja viihdyttäen hänen väriseviä hermojaan. Hän tiesi, että se oli tuon miehen sisäinen voima, joka otti hänet valtaansa, joka veti häntä puoleensa ja joka piti häntä vallassaan, tuo jäntevä, elävä, vastustamaton voima, jota hän alusta pitäen oli tuntenut hänen läheisyydessään.

Hän vihasi miestä senvuoksi, että tällä oli tuo voima hallita, vallita joka tilanne ilman ponnistusta, luonnollisesti, ikäänkuin ei muuta mahdollisuutta olisi olemassakaan. Hän vihasi häntä sen vuoksi, että mies tiesi tarkalleen kuinka hän koetti taistella tuota vetovoimaa vastaan ja hän vihasi häntä juuri sen vuoksi, niin katkerasti, että hän sielussaan myönsi, että miehen oli onnistunut tehdä itsensä mielenkiintoiseksi hänelle.

Nyt aikoi hän hallita, sillä hän oli päättänyt näyttää miehelle, ettei hän hyväksynyt hänen julkeuttaan, jolla hän niin tyynesti vaati itselleen voiman ja käskijävallan käyttöä.

Denver oli ontunut omia teitään kuistille. Hän seisoi nyt lähellä Brannonia, samassa valopiirissä. Hän oli ääneti ja hänen kasvonsa olivat ilmeettömät, mutta hänen mustat silmänsä olivat varuillaan ja hänen katseensa liukui Josephinesta Brannoniin ja hänen ohitseen seurusteluhuoneeseen. Hänen jalkansa oli yhä siteessä.

Josephinen ääni oli kylmä ja käskevä ja hän tiesi, että siinä soi hitunen kostonhaluakin.

Hän huomasi myös kuoleman hiljaisuuden, joka seurasi hänen sanojaan. Sillä ensi kerran heidän tuttavuutensa aikaan näki hän Brannonin silmissä jonkinlaista kiihtymistä. Hän näki niissä nuppineulan verran ivallista naurua ja hän näki hänen huulensa vetäytyvän ikäänkuin sydämettömään iloon.

Ilme oli niin lyhytaikainen ja ovela, että ennen kuin Josephine sai sen selväksi tajussaan vastaista harkintaa varten, oli se jo kadonnut ja Brannon katseli häntä tyynenä, tarkkaavana.

"Luulen, että ette ymmärrä minua, Brannon", sanoi Josephine kylmästi. "Mrs Whitman on hyvin sairas ja tarvitsee lääkäriä heti. Sillä aikaa kuin seisotte siinä mitään tekemättä saattaa hän kuolla."

"Minun kuulossani ei ole mitään vikaa, miss Hamilton", sanoi Brannon.
"Mutta tahdon huomauttaa teille, että minä olen vielä käskijänä
Triangle L:ssä. Yksi esimies riittää karjataloa kohti. Denver menköön
lääkäriä hakemaan ja samalla voi hän paikkauttaa jalkansakin siellä."

Josephine tunsi ensin syvää häpeää ja nöyryytystä. Isku, hämmästys ja se uskomaton tosiasia, että Brannon oli uskaltanut sanoa hänelle sellaista, kauhistutti häntä, saattoi hänet sielulliseen sekasortoon. Mutta sitten seurasi niin voimakas raivoisan vihan ja suuttumuksen hyökyaalto, että se toi hänet aivan Brannonin eteen, niin lähelle, että vain muutama tuuma oli heidän välillään kun hän puhui ja hänen leimuavat, pilkalliset silmänsä olivat sanomattoman ylenkatseelliset.

"En usko, että käsitätte, kuinka äärettömästi minä vihaan teitä, Brannon", sanoi hän tyynesti, huolimatta intohimojen myrskystä, joka hänessä riehui. "Minä tahdon että tiedätte sen. Minä tahdon, että tiedätte valinneeni teidät lähtemään lääkäriä hakemaan senvuoksi, etten tahtonut jäädä teidän kanssanne kahden taloon. Minä vihaan teitä, halveksin teitä, enkä luota teihin vähääkään! Ja jos Denver menee lääkäriä hakemaan, niin minä lähden hänen kanssaan."

Brannonin rauhallinen silmä ei värähtänyt. Josephine näki hienon hymyn viivähtävän hetkisen hänen huulillaan ja näki hänen katseensa syventyvän ilmeeksi, jota hän ei vähääkään osannut ymmärtää. Sitten sanoi Brannon lyhyesti:

"Taitaa riittää kerrakseen." Sitten hän kääntyi, astui kuistilta ja katosi pimeään, hevosaitaukselle päin.

Denver ei puhunut mitään Brannonin lähdettyä. Hän kääntyi ja katsoi Brannonia, kunnes tämä katosi näkyvistä. Sitten hän ontui kuistin aitauksen nurkalle ja istuutui, nojaten mukavasti pylvääseen.

Josephine ei liikahtanut. Hän seisoi siinä, mihin Brannon oli hänet jättänyt, jäykistyneenä, yhä raivokkaana, mutta tuntien häijyä tyydytystä siitä tietoisuudesta, että oli sanonut Brannonille juuri sen, mitä hänestä ajatteli.

Hän ei liikahtanut pitkään aikaan, vaikka koetti pinnistää silmiään nähdäkseen Brannonin ratsastavan pois. Mutta läpäisemätön pimeyden verho esti Brannonia näkymästä.

Vaientaakseen yhä ristiriitaisina mylleröiviä tunteitaan, meni Josephine kuistin kauimpaan päähän, jonne hän jäi joksikin aikaa tuijottamaan pimeyteen. Hänen tunteensa olivat merkillinen sekoitus nöyryytystä, raivoa ja pahaa mieltä.

Hän näki yhä Brannonin kasvot sellaisina kuin ne olivat olleet, hänen seistessään kuistilla. Hän koetti selittää tuota outoa hymyä, joka oli ilmestynyt hänen huulilleen kun hän oli ilmaissut hänelle todelliset tunteensa ja hän koetti selittää tuota ovelaa ilmettä, joka oli kuvastunut hänen katseessaan.

Josephine oli vakuutettu siitä, että Brannon ei ollut uskonut häntä, kun hän sanoi vihaavansa häntä, sillä sen saattoi nähdä hänen hymystään ja silmistään.

Eikä hän edes ollut näyttänyt vihaiselta tai loukkaantuneelta. Hän oli näyttänyt huvitetulta. Siinä se oli. Mutta hänen ilonsa oli ollut julmaa, aivan kuin hänellä olisi ollut tieto jostakin, joka hämmästyttäisi Josephineä sanomattomasti, jos hän tahtoisi puhua suunsa puhtaaksi, tieto jostakin salaisesta, salaperäisestä, joko murheellisesta tai uhkaavasta.

Hän seisoi kauan kuistin itäpäässä. Hän ei itsekään tiennyt kuinka kauan. Mutta sitten hän hätkähti siitä tietoisuudesta, että hän oli kokonaan syventynyt katsomaan Brannonin kuvaa sielussaan. Suunnattoman alangon itäisen laidan yli oli noussut kellertävä täysikuu ja hän ikäänkuin kylpi sen runsaassa, loistavassa ja pehmeässä loisteessa.

Kuistinkin valaisi hopeinen hohde. Kauaksi laaksoa pitkin Willetiin päin ulottui hopeinen virta, kulkien mäet ja harjanteet ja hyväillen alankoja himmeällä loisteellaan.

Hän ei ihmetellyt, ettei voinut nähdä Brannonia, sillä hänhän oli seisonut kuistilla ainakin puoli tuntia ja sillä aikaa oli Brannon jo ratsastanut monta mailia.

Mutta sittenkin haki hän häntä silmillään pohjoispuoliselta rinteeltä ja hän huokasi kuuluvasti kun hän ei nähnyt häntä.

Brannonin tupa näkyi nyt selvästi ja siihen akkunaan, josta hän äskeisen hevosmiehen lähdettyä oli huomannut valojuovan virtaavan, kuvastui nyt hänen takanaan taivaanrannalla vaeltava kultainen keträ.

Denverin näki hän tyydytyksekseen yhä istuvan kuistin nurkassa, jonne hän Brannonin lähdettyä oli mennyt. Oli ilmeistä, että Denver aikoi pysytellä kartanon läheisyydessä siksi, kunnes Brannon palaisi.

Hän puhutteli Denveriä tultuaan seurusteluhuoneen ovelle ja kysyi häneltä, oliko hän nähnyt Brannonia.

"En", vastasi Denver hitaasti. "Luulen, että hän sai niellä asian." Sanoilla "niellä asian" tarkoitti hän varmaankin, että Brannon ratsasti nopeasti. Josephine tuumi kuinka pitkä aika hyvältä ratsastajalta — esimerkiksi Brannonilta saattoi mennä Willetiin ja hän ajatteli miten Ben Whitman pystyisi hoitamaan äitiään, kunnes lääkäri saapuisi. Kolmekymmentä viisi mailia. Se merkitsi seitsemänkymmentä mailia yhteensä. Se merkitsi myös sitä, että Mrs Whitman saisi kärsiä vielä monta tuntia.

Astuttuaan huoneeseen, jäi hän vielä muutamiksi minuuteiksi seisomaan keskipöydän ääreen ja ajatteli Mrs Whitmania, hänen kalpeita, surunvoittoisia kasvojaan ja hänen suuria silmiään, jotka kaunopuheisesti ilmaisivat kärsimystä ja samalla sankarillista kärsivällisyyttä.

Hän katseli huoneen mukavia tuoleja. Ne seisoivat siinä niin viekoittelevina, mutta katsoessaan niitä, huomasi hän että velvollisuus kutsui häntä. Whitmanien talolle oli kymmenen mailia ja tie oli tottumattomalle ratsastajalle vaikea, mutta hän ei ollut seisonut pöydän ääressä montakaan minuuttia, kun hän huomasi päättäneensä lähteä mrs Whitmanin luo.

Denver tunsi tien ja häneen saattoi luottaa. Hän kääntyi ja aikoi mennä ovelle pyytämään Denveriä satuloimaan hevosia.

Hän seisoi toisella jalallaan, nojaten kipeää jalkaansa kepeästi kynnystä vasten. Hänen kätensä olivat ojennetut ovenpieliä vasten ja sormet olivat hajallaan siten, että Josephine joutui ihmettelemään hänen käsiensä suuruutta.

Denverissa oli tapahtunut muutos. Väen asunnolla samana päivänä oli hänen käytöksensä ollut kunnioittava ja nöyrä. Nyt näytti hän uteliaan rohkealta ja tuttavalliselta. Hänen asentonsakin ilmaisi häpeämättömyyttä. Hänen suunsa oli veltossa, eriskummallisessa ja ylimielisessä hymyssä ja hänen silmänsä olivat kovat kuin akaatti ja niissä paloi sellainen intohimo, jota Josephine ei vielä koskaan ollut nähnyt kenenkään miehen silmissä.

Josephinestä oli Denver kuin toinen ihminen. Hän oli tällä hetkellä niitten näkymättömien vaarojen ruumiillistuma, jotka häntä olivat uhanneet aina Lawsonin karjatalolla olonsa ensi hetkistä asti. Hän oli vaara itse, jonka hänen harhaileva mielikuvituksensa oli kehittänyt. Hän oli sen lupauksen täyttymys, jonka aava aroseutu oli antanut. Hänen silmissään kuvastui seudun julmuus ja hänen käytöksessään oli maan karu, raaka voima.

Nyt hän käsitti, että hän oli erehtynyt kieltäessään Brannnonia lähettämästä Denveriä Willetiin. Brannon oli sittenkin se mies, johon hän todellisuudessa luotti, vaikka hän oli antanut tyhmän ennakkoluulon johtaa itseään. Hän tiesi myös nyt, että Brannon oli ollut tietoinen siitä, että Josephine oli tekemäisillään erehdyksen. Se oli ollut se salainen tieto, jonka hän oli hänen silmissään nähnyt, miehen seisoessa kuistilla. Brannon tiesi mitä lajia miestä Denver oli ja hän oli tahtonut ilmoittaa tietonsa hänelle. Sen vuoksi oli hän Josephinea nuhdellut, sen vuoksi oli hän häntä loukannut kylmästi toteamalla, ettei karjatalo tarvinnut enempää kuin yhden esimiehen.

Tullessaan tästä vakuutetuksi, tunsi Josephine polviensa heikkenevän ja hetkisen oli hän vähällä menettää kaikki voimansa.

Denverin oli täytynyt huomata joitakin epäilyksen ja pelon merkkejä hänessä, sillä kun Josephine katsoi häntä hitaasti laajenevilla silmillään ja kasvot kalpeina, näki hän, että Denver nauroi ilkeästi.

"Kas niin", sanoi hän. "Ajattelin tässä, että te tuskin käsititte, mitä Brannon tarkoitti. Ette kai tullut ajatelleeksikaan sitä, vai? Te kohtelitte häntä kuin koiraa. Se on naisten tapa. Heillä ei ole paljoakaan järkeä, ja sen vuoksi miesten on niin helppo saada heidät valtaansa. Jos te aiotte jatkaa minun kanssani samaan tapaan, niin minä syön teidät elävältä! Ymmärrättekö?"

Josephine ei ollut hänestä kuin muutaman jalan päässä ja kun hän näki hänen lähestyvän, oli hän varma siitä, ettei mies, huolimatta uhkaavasta käytöksestään saattanut tarkoittaa mitään pahaa, sillä hän tiesi, että Chong oli talossa ja hän oli Bettyltä kuullut, että Chong oli yhtä hyvä tappelija, kun mikä karjapaimen hyvänsä talossa ja että hän oli kunnon mies sekä rohkea ja luotettava.

Mutta hän ei tahtonut turvautua Chongiin. Hän ei halunnut mitään väkivaltaisuuksia ja hän toivoi, ettei Denver menisi äärimmäisyyksiin.

Hän viivytteli peräytymistään kunnes Denver oli astunut kaksi askelta häntä kohti, sillä hän oli ajatellut, että hänen kipeä jalkansa hidastuttaisi hänen liikkeitään, ja jos hän todella aikoi tehdä hänelle pahaa, olisi hänen helppo väistää häntä siksi, kunnes Chong ehtisi apuun.

Hän ei voinut uskoa, että kukaan mies uskaltaisi yrittää sitä, mikä selvästi paloi Denverin silmissä.

Josephine hätkähti nähdessään, että Denver käytti loukkaantunutta jalkaansa yhtä hyvin kuin toistakin. Tuo huomio selvisi hänelle hitaasti, sillä kun hän vihdoin peräytyi, ojensi Denver pitkän käsivartensa ja otti häntä lujasti oikeasta ranteesta kiinni, riuhtaisten hänet voimakkaasti luokseen.

Hetkisen oli hän liian huumaantunut voidakseen taistella vastaan ja hänen hämmästyksensä oli suurempi kuin hänen pelkonsa.

Ilmeisesti hän käsitti Josephinen passiivisuuden antautumiseksi vaikka tyttö päinvastoin oli hiljaa vain kootakseen voimiaan ja saadakseen ajatuksiinsa jotakin järjestystä sekä saadakseen takaisin hengityskykynsä, jonka hän näytti kokonaan menettäneen.

Sitten hän kiljahti ja syöksi äkkiä molemmat nyrkkinsä Denverin rintaa vasten ja työnsi hänet luotaan kaikin voiminsa.

Sillä Denverin lihakset olivat äkkiä tulleet veltoiksi. Josephine kuuli hänen vetävän hätäisen henkäyksen, näki hänen kasvonsa kalpenevan ja silmäinsä laajenevan, aivan kuin hän olisi nähnyt peloittavan aaveen.

Hän unohti kokonaan olevansa vapaa. Hämmästyksissään jäi hän liikkumattomana katsomaan miehen äkillistä muutosta. Sillä hän loittoni nyt hänestä ja koettaen vetäytyä mahdollisimman pieneksi pyrki ilmeisesti välttämään jotakin Josephinen selän takaa tulevaa. Hän näki miehen hitaasti nostavan käsiään, sormet hajallaan, kämmenet häneen päin.

Kun Josephine kääntyi, ajatteli hän Chongia. Betty oli siis ollut oikeassa, kehuessaan hänen luotettavuuttaan; hän oli tullut kreivin aikaan.

Mutta Chong ei ollutkaan hänen takanaan. Avonaisessa akkunassa nurkan ja kirjakaapin välissä seisoikin Brannon, pitäen toisella kädellään akkunaverhoa syrjässä ja toisella raskasta pistoolia.

Josephine seisoi liikkumattomana. Hän oli iloinen, sanomattoman iloinen nähdessään Brannonin ja värisevät, kyynelettömät nyyhkytykset, jotka häntä puistattivat, johtuivat kiitollisuudesta, joita ei sanoihin saanut puetuksi.

Sittenkään hän ei liikahtanut, sillä Brannonin aikeisiin nähden ei saattanut erehtyä. Hän aikoi tappaa Denverin.

Josephine tunsi Denverin takanaan. Katsomatta sinnepäin tiesi hän että Denver koetti kaikin tavoin varjella itseään akkunasta uhkaavalta kuolemalta.

Hetkistä ennen Brannonin ilmaantumista, oli Josephinen vihantunne Denveriä kohtaan ollut niin voimakas, että hän olisi antanut perään hänet kokonaan vallanneelle halulle tappaa Denver, jos hänellä vain olisi ollut ase käytettävänään. Nyt, kun Brannon oli akkunassa ja ylenmäärin tyytyväisenä siitä että oli pelastunut, tunsi hän aivan päinvastaista. Sillä tieto siitä, että Brannon oli lähellä, näytti muuttavan murhenäytelmän aivan tavalliseksi jokapäiväiseksi tapahtumaksi. Hän tunsi, että ainoa merkitys, mikä jutulla saattoi olla, oli isku hänen itserakkaudelleen — häpeällinen tietoisuus siitä että hän oli vähällä joutua Denverin intohimon uhriksi.

Nyt hän ei enää ihmetellyt sitä, että seudun asukkaat olivat antaneet Brannonille liikanimen "Teräs." Hänen kasvonsa näyttivät pöydällä olevan lampun valossa todella tuosta metallista muovaillulta. Josephine tunsi, että hän saattoi ahavoittuneen ihon alta eroittaa valkoisenharmaan, taipumattoman kudoksen. Hänen huulensa olivat suorana, kovana viivana ja hänen silmissään loisti sellainen tuli ja hehku, joka ehdottomasti lumosi Josephinen. Ne laajenivat, syvenivät ja kohdistuivat vihdoin suoraan häneen. Josephine veti syvän pelon ja ihmetyksen henkäyksen.

"Astukaa syrjään, miss Hamilton", kuului Brannonin ääni kylmänä ja käskevänä, vaikka oudon kiihkottomana. "Aion tappaa tuon keltaisen preeriakoiran takananne."

Josephine ei liikkunut. Hän aikoi pelastaa Denverin. Ei sen vuoksi, etteikö Denver olisi ansainnut sitä rikollisesta yrityksestään, vaan sen vuoksi että väkivaltaisuus muodossa tai toisessa oli hänelle vastenmielistä, sen vuoksi, että laiton kuoleman tuottaminen oli tässä tapauksessa yhtä voimakkaasti hänen aatteitaan vastaan kuin se oli ollut hänen pelastaessaan Artwellin hengen. Jos hänen sydämessään oli jokin luonnoton intohimo, joka ei sallinut hänen myöntyä Brannonin tahtoon, näkyi se varmaankin siinä tulisessa silmäyksessä, jonka hän mieheen loi.

"Te ette saa tappaa häntä. Minä en salli sitä", selitti hän. "Miksi te aina olette niin innokas tappamaan ihmisiä? Eikö ole muita keinoja rangaista ihmisiä sellaisista rikoksista kuin tämä?"

Hän näki Brannonin huulten vetäytyvän omituiseen, ilottomaan hymyyn ja samalla hän huomasi Denverin liikehtivän vapaasti. Äkillisen aavistuksen ahdistamana, että Denver aikoi ampua Brannonin, kääntyi hän juuri parhaaseen aikaan tarttuakseen hänen ranteeseensa.

Ponnistellessaan siinä estääkseen Denveriä vetämästä asettaan vyöltään, kuuli hän hiljaisen äänen vieressään ja näki miehen vartalon ilmaantuvan niin lähellä itseään, että tämän hiha, käden välähtäessä uskomattomalla nopeudella hänen kasvojensa ohi, raapasi polttavana hänen poskeaan. Samalla näki hän että Denver horjahti, pani silmänsä kiini, ja hänen polvensa notkahtivat. Samassa putosivat hänen käsivartensa velttoina sivulle.

Sitten näki hän Denverin kaatuvan pitkäkseen seljälleen huoneen eteläisen seinän viereen, velttona ja tunnottomana. Nopeasti vilkaistessaan häneen näki Josephine, että hänen otsassaan oli verta vuotava haava.

Kun hän taas kääntyi, seisoi Brannon aivan Denverin vieressä ja katseli häntä. Brannonin raskas pistooli, jota hän piipusta piti lujasti kädessään, oli osoittautunut vaikuttavaksi aseeksi.

Josephine ei puhunut sanaakaan eikä Brannon katsonut häneen, vaikka tyttö seisoi häneen päin kauhistuneena ja Brannonin kalpeitten kasvojen ja hänen silmissään palavan hillityn raivon lumoamana. Kun hän seisoi siinä tarkaten Denveriä, käsitti Josephine hänen kiivautensa hirvittävän voiman ja tunsi näkevänsä Brannonin sellaisena, kuin ihmiset hänet yleensä tunsivat. Josephine pelkäsi, että Brannon täydentäisi työnsä, ja kun Denver aikoi näyttää elonmerkkejä, astui hän Brannonia kohti, aikoen estää enemmän väkivallan. Mutta hän pysähtyi, kun Brannon, katsomatta häneen, heilautti rauhoittavasti kättään, ikäänkuin sanoakseen, että hän hyvin tiesi, mitä hänen mielessään liikkui ja ettei hänellä ollut aikomusta käsitellä Denveriä sen pitemmältä.

Äänettöminä he seurasivat Denverin liikehtimistä, kun hän epävarmasti nousi jaloilleen kuin lyöty, piiskattu villipeto ihmishahmossa.

Kun Denverin vihdoin onnistui oikaista itsensä seinää vasten, puhui Brannon, katkaisten huoneessa vallitsevan hiljaisuuden lyhyellä käskyllä: "Denver, kiitä neitiä."

Hän odotti, katsoen häneen halveksivasti, kunnes Denver astui eteenpäin ja mutisi jotakin käsittämätöntä. Brannonin huulet vavahtivat, kun Josephine käänsi selkänsä miehelle.

Josephine ei vaihtanut asentoaan, ennenkuin kuuli Denverin astuvan kuistin yli ja Brannonin menevän akkunan luo, väistävän verhot syrjään ja katselevan kuutamoon. Kun Brannon vihdoin kääntyi akkunasta ja katsoi häneen kuiva₁ koomillinen hymy huulillaan, tiesi hän, että Denver oli mennyt ja hän vaipui lähimpään tuoliin heikkona, hervottomana miltei hysteerisenä.

Brannon odotti hänen pyörtyvän tai saavan jonkin hermokohtauksen ja kun Josephine vaipui tuoliin ja istui siinä vapisten, kädet lujasti silmiä vasten painettuina, hymyili hän hieman pilkallisesti. Rinnan levoton nousu ja lasku ilmaisi hänelle kuinka epätoivoisesti hän taisteli pysyttääkseen mielensä tasapainon.

Itsepintainen olio, ajatteli Brannon, uppiniskaisen itsepäinen. Hän ansaitsee varsin hyvin saamansa läksytyksen siitä hyvästä, ettei noudattanut hänen käskyään, määrätessään Denverin Willetiin ja päätöksestään vastustaa häntä.

Brannon tunsi sangen vähän kunnioitusta hänen sotaista mielenlaatuaan kohtaan, siitäkin huolimatta, että Josephinellä, aivan ensi näkemästä oli ollut sangen keskeinen sija hänen ajatuksissaan, että hänen silmänsä ja tukkansa sangen usein oli kummitellut hänen mielessään ja vihdoin että Josephinen voimakas ja valkohipiäinen kaula olivat tehneet häneen sangen syvän vaikutuksen.

Josephine oli kaunis, yllättävän kaunis ja ellei hänen itseluottamuksensa olisi ollut niin hyökkäävää laatua ja ellei hän niin selvästi olisi ajanut aatetta tehdä niinkuin itse halusi, huolimatta muitten toivomuksista, olisi Brannon ehkä taipunut tuntemaan erinäistä hellyyttä häntä kohtaan, sensijaan, että hän nyt melkein alistui ilkeämieliseen haluun kiusoitella häntä.

Viimemainittu oli pirullinen mielijohde, jota sääli lievensi. Katsellessaan tyttöä siinä tunsi hän sääliä häntä kohtaan, vaikkakin hän tunsi suurta halua muistuttaa hänelle erinäisiä asioita, jotka eivät olleet antaneet hänen sielulleen täydellistä rauhaa, kuten esimerkiksi se seikka, että Josephine halveksi ja vihasi häntä.

Mutta vaikka hänen sydämessään olikin hieman häijyyttä, veti eräs voima, joka sai hänen valtimonsa kiivaammin sykkimään, hänet Josephinen viereen. Ennenkuin hän tiesikään, mitä hän teki, oli hän pannut kätensä Josephinen kumartuneelle päälle ja siveli hänen ihmeellisen lauhaa tukkaansa, samalla kuin hän nautinnonsekaisella säälillä katseli kuinka hänen hennot hartiansa vapisivat ja värisivät mielenliikutuksesta.

Ja vaikka hellyys voimakkaana kohisi Brannonissa, peri ilkamoiva piru hänessä kuitenkin voiton ja ystävällisen pilkallinen sävy äänessään hän kysyi:

Jollakin ihmeellisellä tavalla tuntui Josephinesta, kuin olisi ollut maailman luonnollisin asia, että Brannon silitti hänen päätään, vaikka ei kukaan mies vielä ollut yrittänyt sellaista. Ja Brannon ei konsanaan saisi tietää, kuinka hänen kosketuksensa rauhoitti häntä, kuinka se sai hänen verensä liikkumaan. Oli kuin Josephine hänen sormiensa läpi olisi tuntenut hänen voimakkaan personallisuutensa. Ja kuitenkin häntä harmitti tuo kosketus, häntä suorastaan raivostutti, että hän salli sellaisen tuttavallisuuden tapahtua. Mutta sittenkin tuo kosketus vaikutti miellyttävän väristyksen hänessä. Hän tunsi häijyä tyydytystä, kun Brannon puhui, kiusotellen häntä siitä, ettei hän ollut pystynyt arvioimaan miehiä oikein; hän tunsi ilon hurmaa siitä, että hän vielä saisi riidellä Brannonin kanssa.

"Olkaa hyvä ja lopettakaa tuo hypisteleminen", sanoi hän kylmästi. "Ja minä en pidä sitä ensinkään miehekkäänä, että te huomautatte minulle erehdyksestäni. Kuinka saatoin tietää sen. Te ette totisesti näyttänyt luotettavalta, kurjine tapoinenne katsella ihmisiä aivan kuin ette näkisi heitä. Ja ellette olisi ollut niin suurenmoinen eleissänne ja ylhäinen, niin ehkäpä en olisi — niin ehkäpä en olisi sanonut teille sitä, mitä tulin sanoneeksi kuistilla."

Hän oli noussut tuolista ja seisoi sen vieressä. Hänen poskensa punoittivat ja hänen silmänsä loistivat kiihkosta. Hän oli jäykkä ja uhmaileva ja oli ilmeisesti tyytyväinen saadessaan puhua suunsa puhtaaksi.

Brannon iloitsi myöskin ottelusta. Mutta hänen ilonsa oli syvällisempi, sisäisempi. Hän pysyi ulkonaisesti tyynenä ja salasi tunteensa, jotka olivat useampaa laatua, mutta keskittyi siihen pahankuriseen ajatukseen, että hänen oli onnistunut saada Josephine paljastamaan mielenlaatunsa.

"Te olette oppinut jotakin, Miss Hamilton", sanoi hän. "Te olette oppinut, että mies ei aina tarkoita sitä mitä hän sanoo. Minä koetin saada teitä ymmärtämään, ettei ollut turvallista jäädä karjatalolle Denverin kanssa kahden. Mutta te olitte päättänyt noudattaa omaa mieltänne."

"Luonnollisesti! Kuinka minä olisin voinut teitä uskoa. Kuinka te saatoitte tietää, että Denver hautoi mielessään sitä — mitä hän yritti?"

"Minä tunnen Denverin. Hänen jalkansa ei ollut kipeä. Tiesin, että hänellä oli mielessä jokin konnantyö. Olin aivan lähellä kun Callahan Starista poikkesi täällä illalla. Kuljeskelin ympäri hänen tullessaan, pitäen Denveriä silmällä.

"Callahan oli se ratsastaja, joka puhui teille Mrs Whitmanista. Starin karjatalo on alangon reunassa."

"Oh" huudahti Josephine hämmästyneenä, havaitessaan, että sillä aikaa kun hän oli luullut istuvansa täysin turvassa karjatalolla, tämä mies oli edeltäkäsin tiennyt häntä uhkaavasta vaarasta ja ryhtynyt toimenpiteisiin hänen suojelemisekseen. Hän oli kiitollinen, mutta tunsi siitä huolimatta pettymystä siitä tiedosta, ettei hänen kiitollisuuden velkansa suinkaan rajoittunut yksinomaan siihen että Brannon niin erinomaisen sopivaan aikaan ilmestyi akkunaan. Katsellessaan häntä siinä, sai hän sen vaikutelman, että Brannon oli kaikkitietävä ja että hän oli varustettu yliluonnollisella kyvyllä nähdä tapahtumat etukäteen; että hänellä oli täysi syy luottaa itseensä ja että hän oli syvä, terävä ajattelija, jolla oli varma, erehtymätön tieto ihmisluonteen salaisuuksista. Hetken hän jo pelkäsi häntä, sillä hän säikähti ajatusta, että Brannonin tieto hänen tunteistaan käsitti myös sen että hänellä oli vihiä Josephinen vastahakoisesta ihailusta Brannonia kohtaan, jota seikkaa hän ei ollut myöntänyt itselleen, ennenkuin hän niin vastustamatta oli alistunut hänen hyväilyihinsä muutama minuutti sitten.

Josephine ei ollut aikonut myöntää ihailevansa häntä. Hän oli oikein vihainen itselleen siitäkin että oli ollut kyllin heikko edes ajatellakseenkaan sitä. Siihen saakka kun hän oli tuntenut Brannonin käden päällään, oli hän vakuuttanut itselleen, että vaikutelma, jonka hän miehestä oli saanut, perustui aivan luonnolliseen voiman kunnioittamiseen, samanlaiseen, jota tuntee jokaista ihmistä kohtaan, joka henkisten ominaisuuksiensa puolesta eroo ympäristöstään. Hänen mielestään Brannon oli vain kotiseutunsa tunnuskuva. Hänessä oli keskitettynä kaikki ympäristönsä ominaisuudet, raaka voima, valmius panna täytäntöön lupaamansa kuoleman ja väkivaltaisuuden uhkaukset, väijyvät vaarat ja kaikkea halveksuva tietoisuus vastustamattomasta voimasta.

Ehkä hän tunsi, että Brannonin voima oli kerran musertava hänen vastustuksensa, että hänen tahtonsa, taistellen viimeiseen saakka, kuten nytkin oli myöntyvä hänen tahtoonsa. Hän ei ainakaan aikonut antautua. Brannonin hallitseva, alkuvoimainen lujuus, joka aina ilmeni hänen joutuessaan vastakkain Josephinen kanssa, hänen julma, häikäilemätön valtiutensa, joka piili hänen sileän, metallimaisen ulkokuorensa alla, elämän kovuus tässä maailman kolkassa, alaston julmuuden uhka, jota tuulen henkäykset kaikkialta puhalsivat hänen kasvoilleen, kaikkea tätä hän kauhistui.

Pieninkin alistuminen merkitsi Josephinelle kaiken sen menettämistä, mikä hänelle oli tullut rakkaaksi. Sivistyselämän ilot, elämä ihmisten parissa, jotka olivat samanluontoisia kuin hänkin, miesten ja naisten seura, jotka olivat omistaneet itselleen samat ihanteet kuin hänkin, — kylpyhuoneet, sähkövalot, iloiset, vilkkaat kadut, teatterit, tanssiaiset ja koko se ilmapiiri, jonka nämät muodostivat, sanalla sanoen, koko Idän. Siinä valossa, jossa hän oli oppinut elämää tuntemaan ja siihen hienoon ja hupaisaan kuvaan nähden, jonka hän nyt siitä sielunsa siveltimellä sommitteli, ei Brannon, huolimatta valtavasta voimastaan ja varsin myönnettävästä vetovoimastaan ansainnut sellaista uhrausta Josephinen puolelta, ei sittenkään, vaikka tytön olisi ollut vakavasti harkiten myönnettävä rakastuneensa häneen.

Hän iloitsi siitä, että tiesi syvimmässä sydämessään vihaavansa Brannonia ja hän tunsi miltei pirullista tyydytystä siitä tiedosta, että hänellä oli tilaisuus vastustaa ja pilkata häntä.

"Te olitte siis vakoilemassa", sanoi hän, "ja näitte tuon ratsastajan —
Callahanin? Ja minä otaksun, että te kuulitte, mitä hän minulle sanoi?"

"Kun te sitten tulitte kuistille ja kysyitte mikä oli hätänä, teeskentelitte te siis, että ette ollut kuullut mitään?"

"Koetin saada tilaisuutta sanoa teille, että lähettäisitte Denverin
Willetiin."

"Mutta minäpä en lähettänyt Denveriä", hymyili hän voitonriemuisesti.
"Minähän lähetin teidät. Miksi ette lähtenyt?"

"No", sanoi Josephine syyttävällä äänen sävyllä. "Sitten täytyi teidän olla lähellä taloa koko ajan — silloinkin kun Denver —" Hän pysähtyi ja katsoi tuimasti Brannoniin.

"Niin olinkin", vastasi tämä hänen kysyvään silmäykseensä. "Näin kaiken akkunasta, verhojen takaa."

"Miksi ette sitten — miksi sitten sallitte hänen —" hän keskeytti, punastuen suuttumuksesta.

"Ja ehdoin tahdoin lähettää hänet pois, pitääkseen keltaisen preeriakoiran turvanaan — luottaen häneen täydelleen ja saaden halveksimansa miehen tuntemaan — ."

"Että hänellä tuskin on oikeutta elää ja hengittää edelleen", jatkoi Brannon, aivan kuin ei hän olisi kuullutkaan Josephinen häpäiseviä nimityksiä. "Rupesi jo olemaan aika antaa tuon preeriakoiran näyttää luotettavat ominaisuutensa."

"Eikä se ollut hänen ensimäinen rikkomuksensa halveksittavaa tyrannia vastaan", jatkoi Brannon kuivasti. "Eräänä päivänä, rautatien varrella, luotti hän tuohon preeriakoiraan siinä määrin, että uskoi hänen vakuutukseensa erään hevosvarkaan viattomuudesta."

"Niin, Miss Hamilton, Denver ei osannut pitää suutaan kiinni. Sellaiset miehet ei pysty pitämään salaisuuksia takanaan. Hän kertoi siitä eräälle juoruämmälle ja niin sain minäkin sen tietää. Denverin ja tuon neidin välillä oli ollut pientä kuiskuttelua ja he olivat sopineet Artwellin toimittamisesta junaan. Neiti oli ovela, tiedän sen, ilahduttavan ovela. Tiesin sen myös silloin kun ilmoitin asian Betty Lawsonille. Mutta minä en kertonut kaikkea silloin."

"Nyt kai te aiotte sen tehdä?" sanoi Josephine ja hänen kasvonsa olivat tulipunaiset häpeästä.

Brannon näki hänen tuskansa hänen silmistään, ne olivat täynnä syyllisen hämmennystä ja väri hänen kasvoillaan vaihtui alinomaa. Josephine astui askeleen taaksepäin, nojasi suureen pöytään toisella kädellään ja loi katseensa maahan, niin että pitkät silmäripset koskettivat poskia.

Josephine kuuli hänen askeleensa hänen mennessään huoneen poikki ja nosti silmänsä nähdäkseen parhaiksi kun Brannon astui ovesta ulos.

Brannon ei ennättänyt kuin pari askelta kuistilla, kunhan kuuli tytön äänen terävänä ja lujana takanaan. Hän pysähtyi ja meni takaisin, seisahtuen ovensuuhun ja katsoi häneen kysyvästi.

Josephine istui suuren pöydän ääressä. Hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat ja silmät huolestuneen näköiset.

Hänen äänensä oli matala, jännittynyt, ja Brannonin yritys tutkia hänen levottomuutensa syytä päätyi hämmästykseen.

"Minähän sanoin teille vain hyvää yötä, Miss Hamilton. En muista aikoneeni mennä minnekään erikoisesti. Minulla on erinäisiä laskuja suoritettavana ja sitten menen nukkumaan.

Josephine veti syvään henkeä ja loi häneen lujan, kysyvän silmäyksen, ikäänkuin olisi tahtonut saada selvän siitä, puhuiko Brannon totta.

"Teillä näyttää olevan niin kovin kiire", sanoi hän epäröiden. "Minä luulin — niin — ehkä teillä sittenkin oli jotakin määrättyä mielessänne. Vai kuinka?"

"En luule." Hänen mielenkiintonsa oli herännyt, vaikkakin hän salasi sen Josephineltä. Hänelle oli selvinnyt, että Josephinellä mahtoi olla tärkeä syy, kysellessään hänen aikeitaan.

"Ettekö tahtoisi istuutua pariksi minuutiksi. Minulla on teille jotakin sanottavaa."

Brannon otti lakin päästään, astui lattian poikki ja istuutui tuoliin lähelle Josephineä. Hän katseli häntä siinä äänettömänä, huvitettuna, hieman pirullinen ilme kasvoillaan.

Hänen hämmästyksekseen istui Josephine tuolissaan nojaten häneen päin, aivan kuin hän olisi ollut erikoisen kiihtynyt sanottavastaan.

"Brannon", sanoi hän, "kun te lähditte äsken ulos, oli teillä aikomus etsiä Denver käsiinne ja tappaa hänet!"

"Brannon, älkää valehdelko minulle. Te aioitte tappaa hänet, näin sen teidän silmistänne!" Hän oli varma, ankara.

Brannon oli ääneti katsellen häntä vakavasti, ja ihmetteli mitä hän oli tehnyt sellaista, joka oli ilmaissut hänen aikeensa. Hän luuli salanneensa ajatuksensa.

"Kas niin!" sanoi Josephine. "Tiesinhän sen, Brannon. Minä en salli sitä! Ymmärrättekö?"

"Ei, sitä hän ei ansaitse", kielsi Josephine. "Sellainen kanta on puolustamaton, se ei ole laillinen. Ihmisiä rangaistaan siitä, mitä he ovat tehneet, vaan ei siitä, mitä he aikovat tehdä. Mitä Denver lienee aikonutkin, hänen ainoa rikoksensa on se, että hän kävi minuun kiinni."

"Täällä me tuomitsemme ihmisen hänen aikeittensa mukaan, miss Hamilton.
Denver ansaitsee kuoleman rangaistuksen siitä, mitä hän aikoi tehdä."

"Miksi ette sitten ampunut häntä aikaisemmin päivällä, Brannon? Tehän sanoitte, että te tunsitte hänen aikeensa."

"Kuinka olisin voinut ampua miehen, johon te luotitte, Miss Hamilton?
Täytyihän minun ensin antaa hänelle tilaisuus näyttää korttinsa.
Muutenhan ette uskoisi häntä sellaiseksi kuin hän on."

"Älkäämme enää puhuko siitä koskaan", sanoi Josephine, huomaten, että hän oli syypää koko juttuun ja että jos Brannon olisi tullut kuiskaamaan hänelle epäilyksistään Denverin aikeisiin nähden, niin olisi hän syyttänyt häntä aiheettomasta asioihin sekaantumisesta. Mutta vaikkakin hän oli tehnyt erehdyksen, aikoi hän kuitenkin estää sen murhateon, jota Brannon ilmeisesti suunnitteli.

"Emme voi ymmärtää toisiamme, Brannon, koska meillä on kokonaan eroavat käsitykset niistä säännöistä, joitten alaisina me elämme suhteessamme kanssaihmisiimme. Väkivalta, muodossa tai toisessa, on aina anteeksiantamatonta. Se pohjautuu pelkoon, pelkuruuteen. Se on pelkuruutta, Brannon", painosti hän vielä kerran, nähdessään ivallisen välähdyksen hänen silmissään. "Luulen, että Lännen miehet kantavatkin asetta vain pelkuruudesta. Te pelkäätte, että joku aikoo ampua teidät ja te valmistaudutte itse ampumaan ensin. Se on pelkoa, eikö niin?"

"Oh", sanoi Josephine ivallisesti, hänen äänensävystään harmistuneena.
"Luulenpa, että ette tiedä, mitä pelko onkaan?

"Todellakin!" Josephine joutui hieman hämilleen, sillä hän oli odottanut, että hän olisi kieltänyt koskaan tunteneensa sellaista. Mutta hän aikoi päästä tarkoituksensa perille.

Brannon hymyili hieman ja Josephine tunsi, että hymyn takana piili halveksunta.

Josephine tunsi joutuneensa häviölle, hän tunsi erehtyneensä, koettaessaan vietellä Brannonia niin inhimilliseen erehdykseen kuin kehuminen on. Sillä heikkoudella oli hän aikonut lyödä vastustajansa. Hän oli omaksi tyydytyksekseen aikonut todistaa, että Brannon oli samanlainen kuin muutkin miehet, jotka hän oli tuntenut.

Mutta Brannon oli erilainen kuin muut. Hänen siinä istuessaan ja katsoessaan ahdistajaansa äänettömänä, vastaamatta edes hänen viimeiseen herjaukseensa, tunsi Josephine ahdistavan selvästi, että Brannonia ei voinut haavoittaa samoilla aseilla kuin useimpia muita miehiä. Hän tiesi, että Brannonin voima oli hänen teeskentelemättömyydessään, hänen yksinkertaisessa suoruudessaan ja turhamaisuuden ja vilpin puutteessaan. Hän oli kuin metallitekele, jossa joka sauma ja liitos selväpiirteisenä, lujana ja kiinteänä on näkyvissä.

Sittenkin päätti Josephine saada haltuunsa hänen suuren aseensa, ennenkuin hän lähtisi päärakennuksesta. Hän oli varma siitä, että Denveriä uhkasi kuolema.

Josephine nousi ja seisoi Brannonin edessä, katsoen tähän alaspäin tyynesti hymyillen, salatakseen sisällään riehuvaa levottomuutta.

"Brannon", sanoi hän, "en aio sallia teidän tappaa Denveriä. Antakaa minulle pistoolinne"!

Brannon nousi, katsoen yhä Josephineä silmiin noustessaan ja vaikka hänen silmänsä loistivatkin kylmän halveksivasti, kesti Josephine sen. Ja hän kesti sen vielä jatkuvasti, sillä hän aikoi voittaa äänettömän taistelunsa.

Nähdessään Brannonin suun vetäytyvän veitikkamaiseen hymyyn tiesi hän voittaneensa ja kun tämä hitaasti veti synkännäköisen aseensa kotelosta ja asetti sen pöydälle lähelle Josephineä, ilmaisi hätäinen henkäys, joka tytön onnistui tukahuttaa, että hän ei sittenkään ollut uskonut voittavansa.

Josephine riemuitsi rajattomasti. Tämä rautahermoinen mies, jota kaikki seudun asukkaat pelkäsivät ja kunnioittivat, alistui siis hänen tahtoonsa, tunnusti siis äänettömästi, että Josephinen tahto oli voimakkaampi kuin hänen. Se oli hänen ajamansa aatteen voitto ja samalla hänen henkilökohtainen voittonsa.

Pantuaan pistoolinsa pöydälle astui Brannon aivan Josephinen eteen ja seisoi hetkisen siinä, katsoen häneen kiinteästi. Josephinen tunteet hakivat avuttomina turvaa hänen arvoituksellisen katseensa edessä. Hän näki tuossa katseessa niin monenlaisia ilmeitä, että hänen oli mahdotonta päättää, mikä niistä oli vallitsevin. Hän hämmentyi ja tunsi itsensä noloksi ja seisoessaan siinä avuttomana, kuuli hän Brannonin sanovan:

"Tässä on ase, ma'am. Arvaan, että pidätte Denveristä enemmän kuin minä."

Ja ennenkuin tyttö ehti vastata tähän miehen alistumista seuranneeseen pilkalliseen huomautukseen, oli Brannon kääntynyt ja mennyt ulos ovesta.

Josephine seisoi kalpeana ja äänettömänä, kunnes kuuli Brannonin astuvan kuistin poikki ja sitten kuuli hän hänen askeleensa kovalla, kuivalla päärakennusta ympäröivällä hiekkakentällä.

Vihdoin kääntyi hän vapisevana, oudon väristyksen valtaamana, mutta ylpeänä ja veti tuolin pöydän viereen ja istuutui siihen katselemaan kyynärpäihinsä nojautuen kuolettavaa asetta, jonka suu uhkaavasti suuntautui häneen. Pelosta vapisten ojensi hän epäröivän sormen sitä kohti ja käänsi piipun toisaalle.

Hänen voitoniloonsa sekaantui omituinen ilkeämielisyys. Alusta alkaen oli Brannonin taipumattomuus ärsyttänyt häntä ja haastanut häntä taistosille. Brannon oli ollut häikäilemättömän itsevaltias häntä kohtaan ja mikä vielä pahempi, Brannon oli nöyryyttänyt häntä useampaan otteeseen ja kylmässä ylhäisyydessään oli hän vähäksynyt hänen jäsenyyttään ihmiskunnassa.

Vanhojen loukkausten muisteleminen teki hänen äskeisen voittonsa suloisemmaksi. Hän oli voittanut! Ja täst’edes aikoi hän näyttää hänelle —

Hän hätkähti ja kävi lujasti pöydän laitaan. Hän sai tuskin tukahdutetuksi kirkaisua. Aivan kuin jäykistävän halvauksen tapaamana ei hän päässyt mihinkään tuolistaan, vaan käänsi hitaasti päätään kunnes näki oven. Sitten jäi hän katsomaan kalpeaan kuuvaloon voimattomana, äänettömänä.

Pistoolin laukaus oli kajahtanut yön hiljaisuudessa, räikeänä, meluavana. Ja istuessaan siinä kykenemättömänä puhumaan ja liikkumaan kuuli hän laukauksen kaiun kiirivän suuren alangon vuorelta vuorelle ja vihdoin tuulen hengen viemänä vaimenevan kuulumattomaksi.

Ja sitten seurasi hiljaisuus outona, kammottavana, pahaenteisenä. Hän istui yhä, kääntyen poispäin ovesta, pelokkaana kuunnellen ja odottaen.

Ei ääntäkään kuulunut. Oven ulkopuolella vallitseva hiljaisuus tuntui painostavalta, se tuntui kietovan hänet omakseen, musertavan hänet kokonaan painonsa alle. Ovesta saattoi hän nähdä tähtien loistavan kuin timantit pehmeää sinitaivasta vasten. Hän erotti kaukaisen vuoren huipun, joka kylpi kuun hopealoisteessa. Puitten ja ruohon sametinvihreys näkyi ihmeellisen selvänä utumaisessa valaistuksessa. Siellä täällä kiilui paljaita epätasaisia kallionkielekkeitä, valkoisina ja puhtaina. Kova, auringon paahtama hietakenttäkin päärakennuksen ympärillä näytti pehmeältä ja kutsuvalta, sillä tällä hetkellä selvisi hänelle, että hän oli erehtynyt luullessaan pelkäävänsä varsinaisesti tätä seutua.

Ihmisiä hän pelkäsi. Ihmisiä, jotka itsekkäinä, ylpeinä ja luulotellen pieniä voimiaan suuremmiksikin, taistelivat toisiaan vastaan, luonnon katsellessa heidän touhuansa tutkimattomin silmin.

Josephinekin, samoin kuin ihmiset, joita hän pelkäsi, oli taipunut itsekkyyden nostattamien mielihalujen johdettavaksi. Hän oli nimittänyt itsekkäisyyttään "mielipiteeksi", "aatteeksi", mutta hän tiesi tällä hetkellä, että maailma tulkitsi hänen menettelynsä vain oman tahdon perilleajamiseksi. Se ei ollut mitään muuta kuin vallan himoa, joka oli saanut hänet koettamaan määräillä Brannonin tekoja ja toimia. Ja nyt oli hän lähettänyt hänet suoraan surman suuhun vain sen vuoksi, että hän oli tahtonut näyttää, että hänen oma tahtonsa oli Brannonin tahtoa voimakkaampi.

Ulkomaailma muuttui äkkiä hänen silmissään hämäräksi ja vihdoin sumeni se kokonaan ja hän painoi päänsä käsivarsiensa varaan pöydälle ja antautui kokonaan katumuksen ja pelon kyynelten valtaan.

Denver oli tappanut Brannonin, siitä hän oli varma. Sillä hän oli lähettänyt Brannonin pois aseettomana, hyvin tietäen, että Denverillä yhä oli sama ase vyöllään, jota hän oli yrittänyt käyttää Brannonin ilmestyttyä akkunaan. Brannonista oli nyt tullut hänen järjettömän, aseita kohtaan tuntemansa ennakkoluulon uhri. Hän tiesi nyt, että hänen katsantokantansa oli ollut aivan väärä, sillä koska kaikki Lännen miehet kantoivat asetta, niin oli Brannonkin siihen pakoitettu jo itsepuolustuksenkin kannalta. Nyt saattoi Josephine käsittää arvoituksellisen katseen, jonka hän Brannonin silmissä oli nähnyt hänen jättäessään pistoolinsa pöydälle. Vallitseva sävy siinä oli ollut jonkinlainen häikäilemätön vaaran halveksunta.

Josephine hätkähti sielussaan nousevaa kuvaa, kuinka Denver oli ampunut Brannonin. Hän ei vähääkään epäillyt, että Brannon yhtä kylmän tyynesti oli ottanut vastaan kuolettavan luodin kuin hän oli jättänyt aseensakin pöydälle.

Häntä värisytti ja hän nyyhkytti ääneen, ja takoen nyrkkiin puristuneita käsiään pöytään, hän koetti karkoittaa mielikuvituksensa nostattamaa näkyä, kuinka Brannon säälittävänä myttynä makasi kovalla hietatantereella ja kuinka Denver työnsä tehtyään hiipi yön pimeyteen. Mutta Denver ei hiipisikään pois, vaan Brannonin ollessa tieltä pois hän tulisi —.

"Tässä on toinen myönnytys teidän aatteellenne", sanoi kylmä, pilkallinen ääni hänen sivullaan.

Josephine ei nostanut päätään. Hänen säikähdyksensä äänen kuullessaan vaihtui suureksi iloksi, joka teki hänet aivan voimattomaksi. Sillä ääni oli Brannonin ja kun hän ei nostanut päätään, jatkoi sama kuiva ääni: "Tämä on Denverin, otin sen häneltä juuri."

Raskas metalliesine kolahti heikosti pöydälle aivan hänen eteensä ja muutettuaan toista kättään hieman saattoi Josephine nähdä, että se oli pistooli.

Samoin kuin Brannonin pelastaessa hänet Denverin käsistä, rauhoitti hänen äänensä kuuleminen Josephineä nytkin. Mutta hän ei tahtonut nostaa päätään, sillä hänestä tuntui vastenmieliseltä näyttää Brannonille, että hän oli itkenyt.

"Heti." Brannonin ääni soi kuivan lystikkäältä, vaikka oudon epävarmana hänenkin.

Josephine odotti häntä lähteväksi ja kun hän ei kuullut mitään ääntä enää, otaksui hän hänen lähteneen yhtä huomaamatta kuin oli tullutkin.

Hän kohotti päätään ja näkikin, että Brannon seisoi aivan lähellä, käsivarret ristissä rinnalla ja oikean käden sormet leuan alla. Asento muistutti elävästi rautatien varrella tapahtunutta seikkailua.

Brannonin ilveilevä, pilkallinen katse sai Josephinessä aikaan harminpuuskan, joka auttoi häntä jonkinverran tasapainoon, mutta vaikka hän katsoikin vihaisesti mieheen, nousi häiritsevä puna hänen poskilleen. Voitonilo oli ollut liian aikainen. Kuten ennenkin oli Brannon nytkin astuva voittajana ottelusta.

Jos Brannon olisi hiemankaan näyttänyt ylpeältä voitoistaan, ei Josephine ehkä olisi välittänyt siitä paljoakaan. Mutta hänen kylmän rauhallinen ja asiallinen käyttäytymisensä, joka näytti vaativan voiton itselleen tinkimättä, välttämättömänä, sai hänen suuttumuksensa leimahtamaan täyteen liekkiin.

Hän astui lähemmäksi Josephineä, niin lähelle, että housun nahkareunus viisti hänen hamettaan. Josephine istui jäykkänä, ihmettelevänä ja vihaisena.

Sitten ojensi Brannon oikean kätensä, tarttui hellävaraisella, mutta lujalla otteella Josephineä leuasta ja taivutti hänen päätään taaksepäin, kunnes hänellä ei enää ollut muuta neuvoa kuin katsoa Brannonia suoraan silmiin.

Josephinen silmät leimusivat intohimoista vihaa sellaisen rohkeuden johdosta, vaikka hän alistuikin siihen hänelle itselleenkin käsittämättömällä nöyryydellä, sillä olisihan hän voinut vapautua siitä nousemalla pystyyn. Josephine ei vastannut mitään, tuijotti vain Brannoniin.

"Mitä sitten?" sanoi hän ystävällisesti. "Oh, älkää viitsikö! Minä en ole ollut missään hengenvaarassa. Jos te olette ollut pahoillanne minun vuokseni, niin on se ollut turhaa voiman haaskausta. Denver ei koskaan ammu ketään edestäpäin ja minä en koskaan anna Denverin kaltaiselle miehelle tilaisuutta ampua takaapäin. Denver ei vähääkään pitänyt siitä, että pyysin häneltä hänen asettaan, ilmoittaen, että talon uusi esimies ei sellaisia suosi. Hän veti sen esille aika rohkeasti ja ampui minua kohti kerran, ennenkuin sain sen hänen kädestään. Hän ampui kuuhun sillä kertaa. Mutta teidän ei olisi pitänyt itkeä minun vuokseni. Te ette pidä minusta niin paljoa."

Brannon nauroi hiljaa, päästi hänen leukansa irti ja astuen taaksepäin, kumarsi syvään. Sanaakaan sanomatta kulki hän ovelle saakka. Mutta kun hän kynnyksellä kääntyi katsomaan taakseen, tiesi Josephine, ettei hän ollut osannut pettää häntä, vaan että Brannon tiesi, että hänen suuttumuksensa oli naamioitua, tietoisesti tai tietämättä. Hän tiesi Brannonin huvitetusta hymystä, että hän arvasi hänen itkeneen siitä syystä, että hän oli luullut Denverin tappaneen Brannonin ja että hän taisteli alistumistaan vastaan sekä että hänen vihansa johtui vain oman heikkouden tunnosta.

Brannon oli puhuessaan Josephinen kanssa ottanut kuusipiippuisensa pöydältä, johon hän sen oli pannut taipuessaan eriskummalliseen päähänpistoonsa alistua tytön vaatimukseen. Jätettyään Josephinen suureen huoneeseen ja astuessaan kuistilta oli Brannonin mieliala synkkä, miltei raivoisa. Hän oli leikkiälyöden puhunut Josephinelle pistoolin otosta Denveriltä; tosiasiassa oli toimitus muodostunut katkeraksi taisteluksi, joka, vaikka olikin lyhyt, olisi saattanut päättyä hänelle onnettomasti, ellei hänen silmänsä olisi ollut tarkka ja hänen lihaksensa vahvat.

Denver oli piiloutunut erään Brannonin asunnon vieressä olevan vajan taakse ja kun Brannon meni rakennuksen ohi, oli Denver häntä vastassa. Denverillä oli ase paljastettuna ja Brannonin oli karjatalon suuren seurusteluhuoneen pöydällä.

Denver oli nähnyt kun Brannon antoi aseensa Josephinelle. Seistessään siinä vajan edustalla kertoi hän sen Brannonille. Denverin pahanilkinen ilo tavatessaan vihamiehensä aseettomana teki hänet häikäilemättömäksi. Hän tunsi halua tehdä pilkkaa Brannonista, ennenkuin ampuisi hänet. Mutta viivytys maksoi hänelle voiton. Hän vetäisi liipasinta kun Brannon syöksyi hänen kimppuunsa, mutta Brannonin käsi kosketti ajoissa pistoolin piippua, joten kuula lensi ohi, raapaisten hieman hänen kylkeään. Kun Denver taas tuli tajuihinsa, oli hän pitkällään vajan ovella. Brannon seisoi kumartuneena hänen ylitseen ja hieroi hiljaa rystysiään.

"Meidän uusi esimiehemme ei kärsi tappamista, Denver", puhui Brannon totisena, "ja sen vuoksi olet säilyttänyt henkesi, josta tuskin preeriakoirakaan ylpeilisi. Sinulla on viisitoista minuuttia aikaa. Ellet sen ajan kuluessa ole korjannut luitasi Trianglesta, niin ei uuden esimiehen käsky enää pysy voimassa. Lähde kävelemään!"

Viisitoista minuuttia oli kulunut kun Brannon lähti Josephinen luota. Hän ei astunut uhkarohkeasti, sillä kuu paistoi kirkkaasti ja Denver saattoi ehkä käyttää rihlaansa. Brannon livahti sen vuoksi kuistin nurkan taitse ja kulki rakennuksen ympäri, tullen näkyviin taas vastapäisen nurkan takaa, jossa hän seisoi jonkin aikaa silmäillen päärakennuksen ja miesten asuntojen välistä kenttää.

Sittenkin Brannon odotti, sillä hän tunsi Denverin. Jos hän oli päättänyt käyttää rihlaansa, jota hän erinomaisesti olisi voinut käsitellä esimerkiksi asuntolan akkunassa, niin olisi rakennusten välinen kenttä tullut hyvin vaaralliseksi liikkumapaikaksi.

Sen vuoksi Brannon antoi muutaman minuutin kulua ennenkuin hän lähti liikkeelle. Sitten juoksi hän noin viidenkymmenen jalan päässä kartanosta olevaan poppelimetsikköön. Sen puitten suojasta tarkasti hän taas ympäristöään. Ei ääntäkään kuulunut, ei mitään liikettä.

Sittenkin saattoi Denver odottaa tilaisuuttaan, jos Brannon tulisi huolimattomaksi tai vähemmän toimeliaaksi.

Siten Brannon vietti sangen pitkän ajan puitten takana, tarkaten jokaista ääntä ja liikettä. Äkkiä hän astui esiin puitten välistä. Etelässä, noin puolen mailin päässä, ratsasti mies.

Ei ollut epäilystäkään, se oli Denver. Hänellä oli sotalaukku selässään ja sen yläpuolella erottautuivat selvästi Denverin tutut piirteet, laiha päänsä ja hartiansa.

Brannon jäi vähäksi aikaa katsomaan ratsastajaa, sitten meni hän asunnolleen ja seisoi hetkisen ovella katsellen alangolle.

Häneltä oli jäänyt tuikkulamppu palamaan suurempaan huoneeseen ja sen valossa jäi hän seisomaan useammaksi minuutiksi, mietiskelevän näköisenä tuijottaen lattiaan ja ajatellen tyttöä, joka oli jäänyt karjatalon suureen seurusteluhuoneeseen.

"Hän on kuin lintu, joka lyö siipiään akkunaruutuun; luullen sitä ilmaksi. Hän ei pääse mihinkään ja on hieman hädissään siitä", tuumi hän. "Luulen, että hän pitäisi minusta, ellei hän vihaisi minua niin kovasti."

Hän ei itse ollut varma, pitikö hän tytöstä. Ainakin hän häntä sääli — sääli sen vuoksi, että jos tyttö yritti muuttaa sen seudun tapoja ja tottumuksia, johon hän sattumalta oli tullut, niin oli hän varmasti epäonnistuva aikeissaan. Hänellä oli rohkeutta puolustaa mielipiteitään ja mielipiteethän ovat vallan paikallaan aatteina, vaikka useimmat ihmiset pitävät mielipiteensä hämärässä puolitajussa ja seuraavat jatkuvasti vain hetken mielijohteita. Sehän se tekeekin ihmiset inhimillisiksi.

"Hän noudattaa omaa päätään liian paljon", oli Brannonin seuraava ajatus. "Hän koettaa istuttaa tänne Idän ajatustapoja, toivoen hävittävänsä meikäläiset, joko sitten tahdomme tai emme. Hän olisi sietämätön, ellei —."

Hänen tukkansa, ajatteli Brannon ja hänen silmänsä, jotka olivat suuret ja ilmeikkäät ja joissa kaikki naisen viehättävyys ja salaperäisyys syvästi kuvastui, olivat suuressa määrässä puoleensa vetävät.

"Mutta Itä ei ole Länsi", ajatteli hän taas, "ja minä luulen että hän pian pääsee siitä perille."

Hän palasi taas ovelle ja viivähti siinä keskittäen katseensa kauaksi etelään, missä kulki ratsastaja, joka jo oli muuttunut pieneksi pisteeksi yön himmeässä valossa. Hän katseli yhä ratsastajaa, kun hän äkkiä kuuli kumean laukauksen.

Koska ääni kuului tulevan päärakennukselta päin, juoksi hän sinne. Mutta siellä ei näkynyt mitään. Molemmista lännenpuoleisista akkunoista näkyi valo, kuten koko illan oli ollut asianlaita ja osa valoa virtasi kuistille.

Juostessaan taloa kohti, ajatteli Brannon Josephinen turvallisuutta, vaikkei hän voinut käsittää, mikä vaara häntä saattaisi uhata, ellei mahdollisesti joku öinen kulkija olisi sattunut tulemaan karjatalolle ja huomattuaan tytön olevan yksin, olisi —

Avonaisessa ovessa, toinen käsi painettuna tiukasti rintaa vasten, toisen riippuessa velttona sivulla, suuri kuusipiippuinen putoamaisillaan siitä, seisoi Josephine. Hänen kasvonsa olivat liidunvalkeat ja hänen silmissään kuvastui avuton kauhu.

Kuistin permannolla, aivan ovesta tulevan valovirran rajalla, makasi miehen ruumis omituisesti kasassa, aivan kuin hän olisi kaatunut pää edellä ja sitten yrittänyt nousta jaloilleen.

Brannon sai tämän käsityksen siitä, että miehen oikea polvi oli vedetty eteenpäin ja oikea käsi oli aivan polven vieressä velttona ja vääntyneenä.

Brannon ei kysellyt. Hänestä oli selvää, että mies oli yrittänyt ovesta sisään ja että Josephine oli ampunut hänet aivan kynnykselle. Ruumiin asento ja Josephinen suunnaton mielenliikutus näytti todistavan hänen otaksumansa oikeaksi.

Hän katsahti toistamiseen Josephineen, kumartuessaan ruumiin puoleen ja näki, että hän oli peittänyt kasvonsa käsiinsä ja nojasi voimattomana ovenpieleen. Sitten hän tutki kosteaa läikkää ruumiin selkäpuolella, pudisti päätään ja käänsi ruumiin selälleen nähdäkseen hänen kasvonsa.

Miestä oli ammuttu selkään ja kuula oli tunkeutunut sydämen seuduille.
Hän oli kuollut.

Noustessaan jaloilleen pikaisen tutkimuksen jälkeen olivat Brannonin huulet tiukasti yhteenpuristetut. Kuollut mies oli Tim Callahan, sama ratsastaja, joka aikaisemmin oli tuonut tiedon Mrs Whitmanin sairaudesta. Star sijaitsi alangon itäisessä laidassa ja Callahan ei ilmeisesti ollut poistunut kauaksikaan Triangle L:sta, kun hän jostakin syystä, joka ehkä ainaiseksi jäisi tuntemattomaksi, oli palannut takaisin.

Brannon luuli tietävänsä mitä oli tapahtunut. Callahan oli astunut kuistille, edeltäpäin tekemättä tuloaan huomatuksi ja Josephine illan jännittävistä tapauksista ylen kiihtyneenä, oli ajatellut, että Starin omistaja ehkä oli samaa lajia kuin Denverkin ja ampunut hänet juuri kun Callahan, mahdollisesti hitaasti todeten uhkaavan vaaran, kääntyi pelastuakseen siitä.

Noustessaan näki Brannon suuren kuusipiippuisen putoavan raskaasti Josephinen kädestä kuistin permannolle. Tyttö oli itse vaarassa tehdä seuraa aseelle, sillä hänen silmänsä olivat kiinni ja hän huojui arveluttavasti kun Brannon ehätti hätään ja otti hänet käsivarsilleen.

Hän kantoi hänet suureen huoneeseen ja asetti hänet avaraan leposohvaan. Hän katseli häntä hetkisen osaaottavasti rypistäen silmäkulmiaan ja jätti hänet sitten sekä otti suuren pistoolin permannolta, johon se Josephinen kädestä oli pudonnut.

Nopea silmäys aseeseen näytti, että siitä oli laukaistu kaksi panosta. Koska ase oli sama, jonka hän oli ottanut Denveriltä, saattoi hän selittää toisen tyhjän ammuksen olemassaolon. Toisen oli Josephinen täytynyt ampua Callahaniin.

Brannon palasi Josephinen luo, näki että hän hengitti syvään ja säännöllisesti, vaikka olikin vielä tiedottomana. Sitten hän meni ulkopuolella olevalle hietikolle. Vähän matkaa päärakennuksesta näki hän hevosen, joka miehettömänä seisoi pää alhaalla katajan varjossa. Eläin ontui, kun hän talutti sen kuunvaloon ja hän näki, että sen etujalka oli loukkaantunut — venähtänyt pahasti.

Karkeatekoinen tähti oli poltettu sen lanteelle, osoittaen, että se kuului Callahanille.

Loukkaantunut jalka selitti Callahanin paluun karjatalolle. Hän oli ilmeisesti tullut pyytämään tervettä hevosta itselleen.

Brannon talutti hevosen talliin, aikoen kohta palata takaisin hoitamaan sen jalkaa. Saapuessaan seurusteluhuoneeseen vievälle ovelle, näki hän Josephinen istuvan leposohvan reunalla. Hän nojasi suorin käsin leposohvaan ja tuijotti avonaiseen oveen päin.

Nostaessaan katseensa Brannoniin, oli hänen silmissään hurja ilme ja hän värisi kysyessään hiljaisella, vapisevalla äänellä:

Brannonin synkkä pään nyökkäys pani hänet peittämään kasvonsa käsillään ja sitten istui hän ääneti huojutellen ruumistaan edes takaisin.

Brannonin tuli häntä sääli, mutta hän ei voinut tehdä mitään. Tappaessaan Callahanin oli hän syvästi loukannut sitä aatetta, jonka asianajajana hän itse niin voimakkaasti esiintyi. Monta vuotta kuluisi, ennenkuin hän voisi unhottaa tämänöisen kokemuksensa. Hänen tekonsa tulisi yötäpäivää kiusaamaan häntä, lukemattomia kertoja tulisi hän ajatuksissaan eläneeksi tämän öisen murhenäytelmän ja katumus toisi mukanaan välttämättömän henkisen murtumiseen.

Armeliaisuus Josephineä kohtaan ja kokemuksesta johtuva viisaus kertoi Brannonille, että paras menettely tässä tapauksessa oli vaikeneminen. Ja sen vuoksi ei hän sanonut mitään mennessään suuren pöydän luo, jolle hän, tutkittuaan aseen, oli pannut sen. Hän nosti sen siitä ja pujotti sen takkinsa alle siinä pelossa, että Josephine saattaisi tulla hysteeriseksi, jos hän näkisi sen.

Hän seisoi siinä pitkän aikaa katsellen Josephineä ja rypistäen kulmiaan tuimasti, kun ei keksinyt mitään keinoa, millä lievittää sitä kauheaa surua, joka suonenvedontapaisesti puistatti tytön hartioita. Hän istui siinä, säälittävänä pikku olentona, hentona ja voimattomana, kaikki sotaisuus kadonneena, koettaen irtaantua omista kauhistuttavista ajatuksistaan. Brannon olisi maksanut paljon, jos hän olisi voinut ottaa syyn Callahanin taposta päälleen. Mutta vaikka hän olisikin tehnyt sen, ei Josephine kuitenkaan olisi vapautunut ajatuksistaan.

Vihdoin Josephine nosti silmänsä ja Brannon näki, että niissä kuvastui kauhu, kun ne tapasivat hänen katseensa.

"Menkää pois!" huusi hän kiihkeästi. "Oh, hyvä Jumala, kuinka te voitte seistä noin tyynenä ja katsoa minuun tuolla tavalla; kun tuo mies" — Hän osoitti avonaiseen oveen päin, jonka takana Callahanin ruumis lojui.

Hän vetäytyi taaksepäin tuijottaen Brannoniin laajentunein silmin, aivan kuin hän olisi nähnyt hänessä jotakin uutta, nähnyt hänessä aivan uuden ihmisen.

"Ei ole ihme, jos ihmiset teitä sanovat 'Teräkseksi'", sanoi hän melkein valittaen. Häntä värisytti ja hän sulki silmänsä aivan kun ei hän olisi voinut katsoa Brannoniin kauemmin.

"Menkää — olkaa hyvä!" kuiskasi hän käheästi. "Olkaa hyvä — ja ottakaa hänet mukananne. Oh, minä en kestä enää!"

Brannon vilkaisi häneen huolestunein ja säälivin katsein ja lähti sitten äkkiä huoneesta, sulkien oven jälkeensä.

Josephine kuuli hänen liikkuvan kuistilla ja sitten astuvan raskain askelin pois, aivan kuin hän olisi kantanut jotakin. Kylmät väreet kulkivat hänen ruumiinsa läpi. Oli tullut kuoleman hiljaisuus.

Jätettyään Josephinen, kantoi Brannon Callahanin ruumiin omaan asuntoonsa, niissä hän vähäksi aikaa jäi miettimään hänelle sattunutta kovaa onnea.

Starin ja Trianglen miesten välillä oli aina vallinnut sydämellisyyden puute. Kylmät välit juontivat alkunsa ajoilta, jolloin Lawson, Bettyn isä ja Tim Callahan olivat joutuneet erimielisyyteen laiduntamis-oikeuksista. Sittemmin olivat Callahan ja Brannon joutuneet väittelyyn samasta asiasta ja oli Starin omistaja silloin lisännyt asiaan personallisen loukkauksen, puhuessaan halventavasti Brannonin pystyväisyydestä karjatalon esimieheksi. Todistajiakin sattui olemaan läsnä Callahanin ja Brannonin yhteenotossa, ja he olivat ennustaneet, että Callahanin kovat sanat ja Brannonin pilkallinen, taipumaton käytös tiesivät sotaa.

Sotaa ei kuitenkaan syttynyt ja Callahan ja Brannon välttivät toisiaan niin paljon kuin mahdollista. Siitä huolimatta kunnioittivat he toisiaan niitten miehekkäitten, arvokkaitten ominaisuuksien vuoksi, joita he toisissaan näkivät.

Mutta tieto heidän erimielisyydestään levisi ulommaksi ja kuten aina, kulkupuheet ilkeämielisine lisäyksineen suurensivat heidän välillään vallitsevaa epäsopua.

Callahanin murha Triangle L:n kuistilla oli oleva vaikea tyydyttävästi selittää Starin talouteen kuuluville. Kaikille oli tunnettua, että Callahan oli Brannonin vihamies, joten ihmiset olisivat varmoja siitä, että Brannon oli syyllinen, selittipä hän asian miten päin hyvänsä. Ja Callahania oli ammuttu selkään!

Kun Brannon seisoi isommassa huoneessaan katsellen Callahanin ruumista, näki hän yhä Josephinen istuvana leposohvan reunalla toivottomana, kauhun valtaamana, kärsien sanomattomasti omantunnon tuskia, menettäneenä kaiken entisen tyynen itsehillintänsä, sielun voimat murtuneina, hänen korkeat aatteensa unohdettuina, hävinneinä — syyttäjinä.

"Nyt on helvetti tulessa!" puhui hän itsekseen. "Hän oli liian hyökkäävä, mutta tätä hän ei sentään ansainnut. Ja mielestäni Callahanilla olisi pitänyt olla enemmän järkeä mennessään peloittamaan häntä tulemalla niin äkkiarvaamatta hänen läheisyyteensä. Sillä niin hänen on täytynyt tehdä, koska hän kerran sai surmansa hänen kätensä kautta!"

Hänen jäykät huulensa vetäytyivät ilottomaan hymyyn, kun hän veti Denverin pistoolin takkinsa alta. Hän poisti toisen tyhjän panoksen siitä ja vaihtoi omastaan täyden tilalle. Sitten pani hän poistamansa tyhjän panoksen omaan aseeseensa.

"Starin miehet ovat matalamielistä joukkoa", tuumi hän pistäessään oman aseensa vyölleen ja Denverin aseen hyllylle, lähellä lamppua. "He voisivat kiusata häntä asiasta, kunnes hän tulisi hulluksi."

Hän sammutti lampun, meni ovelle ja astui ulos, lukiten varmasti oven. Muutamaa minuuttia myöhemmin tuli hän ulos vajastaan, jossa Denver oli häntä väijynyt, kantaen satulaa, suitsia ja köyttä. Hän avasi hevosaitauksen, otti hevosensa kiinni, satuloi sen ja ratsasti itäänpäin.

Hän ei ollut hoitanut Callahanin hevosta, se sai odottaa hänen paluutaan. Ratsastaessaan tuijotti hän etelään, mutta Denver oli ollut näkymättömissä jo kauan aikaa ja Brannon arvasi, että hän ei enää palaisi. Denver tunsi Brannonin tarpeeksi hyvin, tietääkseen, että hän pitäisi sanansa.

Brannon ratsasti samalla mustalla hevosella, joka hänellä oli ollut tuona muistettavana päivänä, jolloin hän ensi kerran tapasi Josephinen. Ja ratsastaessaan eteenpäin palasivat hänen ajatuksensa tuohon kohtaukseen ja silloin saamiinsa vaikutelmiin.

"Hän vihasi minua alusta alkaen", ajatteli hän, muistellessaan Josephinen ilmettä nähdessään Brannonin ensi kertaa. "Hänen silmissään oli tulta sinä päivänä. Tulin oikein uteliaaksi. Kaikista läsnäolleista naisista oli hän ainoa, jota ei voinut olla huomaamatta. Hänessä oli jotakin, joka vaati huomiota. Vaati oman tahtonsa läpi alusta alkaen. No niin, voin ymmärtää, että Idän nainen saattoi kiihoittua sillä tavalla tullessaan niin äkkiä joukkoomme juuri kun olimme aikeissa hirttää Artwellin. Ymmärrän, että hän nyt tuntee itsensä onnettomaksi", jatkoi hän mietteitään. "Aatteet menneet menojaan, ylpeys tipotiessään, ja rohkeus samoin. Onhan siinä kerrakseen vaimoihmiselle. Kun hän koetti osoittaa rohkeutta ja määräämisvaltaa, vaikuttaakseen miehiin ja saadakseen heidät uskomaan, että hänkin merkitsi jotakin, niin tuleekin mies ja vapauttaa hänet kokonaan siitä harhaluulosta. Sitten hän erehtyy, tekee tyhmyyden, josta miehen oikeastaan pitäisi laskea leikkiä, mutta sen sijaan ottaa asian vakavalta kannalta. Mies on pahoillaan ja käyttäytyy kuin narri, moittien itseään. Ja kun tyttö itkee ja valittaa, niin mies tuntee itsensä onnettomaksi ja leikkii marttyyria — kuten minä nyt."

Hän ratsasti eteenpäin, itään, seuraten kuun valossa näkyvää polkua. Päivän sarastaessa kiipesi hän jo alangon itäisen rannan pitkää nousua ja suuntasi matkansa rakennusryhmää kohti, joka sijaitsi eräällä tasapäisellä kunnaalla.

Hänen tottunut silmänsä oli tehnyt monta huomiota. Rakennuksen piipusta nousi savu, tutunomainen kitkerä palaneen puun käry tuntui hänen sieraimissaan. Härkävaunut olivat karja-aitauksen vieressä ja niitten takasuojustin oli alhaalla. Varusvaunut olivat niitten lähellä tyhjinä. Kuusi, seitsemän tusinaa paimenhevosta myllerteli hevosaitauksessa, remudassa. Penkillä, asuntolan seinämällä oli runsaasti saippua-vettä ja pyyheliina, märkänä ja tuhruisena, riippui seinällä penkin yläpuolella. Ylt’ympäri oli hajallaan kaikenlaisia tarvekaluja, suunnaton sekamelska valjaita, satuloita ja muita ratsastamineita.

Näistä merkeistä tiesi Brannon, että Starin miehistö oli kotona ja hänen silmissään loisti hirtehinen iloisuus hänen astuessaan rakennuksen ovea kohti.

Tusina ahkerassa syömätouhussa pitkänpöydän ääressä puuhailevaa miestä keskeytti työnsä Brannonin astuessa sisään. Tuntiessaan hänet jäykistyivät he jokainen, sillä tavallinen lehmäpaimen suhtautuu aina kunnioittavasti käskijävaltaan ja kaikki riita jää henkilökohtaisesti sovittavaksi.

Ruokahomma pysähtyi siksi kunnes Brannon esitti asiansa. Lyhyesti sanottuaan: "Etsin Cole Meederiä", nousi pitkä mies pöydän päästä ja astui ovea kohti, jossa Brannon seisoi.

Pitkä mies oli nuori. Hän saattoi tuskin olla viittä- tai kuuttakolmatta vanhempi, mutta hänen piirteistään näki selvästi, että hän oli tarmokas ja pystyvä mies. Hänen suunsa oli suuri ja voimakas, hänen silmänsä olivat syvät ja tiukkakatseiset ja vaalean siniset, joten ne muistuttivat kotkan silmiä. Hänen katseensa hänen pysähtyessään ja katsoessaan Brannoniin ilmaisi kunnioituksen sekaista vihamielisyyttä.

"Ei minun aamiaistani, Brannon. Mutta jos joku Triangle L:n mies pyrähtäisi tuolla tavalla Callahanin pöytään, niin luulen, että hänen aamiaisensa häiriytyisi. Vaan Callahan ei ole täällä nyt. Hän on Laskarissa."

Meeder koetti hymyillä, mutta hänen hymynsä kuoli alkuunsa nähdessään
Brannonin huulten tuskin huomattavasti jäykkenevän.

Meederin joka lihas jäykistyi. Hänen vaaleansiniset silmänsä kiiluivat kuin metalli. Syntyi painostava hiljaisuus, jonka heti keskeytti melu, jonka pöydässä istuvien miesten yhdenaikainen nousu sai aikaan. He jättivät paikkansa ja tulivat Brannonin ja Meederin luo uteliaan ja epäluuloisen näköisinä.

Meeder ei vaihtanut asentoa, mutta kuullessaan Starin miesten liikehtivän nosti hän toisen kätensä heitä kohti ikäänkuin varoittaen sekaantumasta asiaan.

Meeder veti syvään henkeään. Muuta merkkiä hämmästyksestä tai kiihkosta hänessä ei näkynyt. Mutta hänen takanaan olevat miehet tulivat lähemmäksi huolestuneen näköisinä ja alkoivat osoittaa erinäisiä vihamielisyyden merkkejä, jotka Meederin, talon esimiehen sana heti kuitenkin vaimensi.

Brannon oli tietoinen sanojensa aiheuttamasta jännityksestä, vaikka, lukuunottamatta ylimielistä hymyä huulillaan, hänen kasvonsa olivat yhtä ilmeettömät kuin Meederinkin.

"Luulen, että jos sinä olisit joku muu mies, niin me hirttäisimme sinut tuossa paikassa ilmoituksesi johdosta", sanoi Meeder sitten. "Mutta kun tiedämme, mikä sinä olet miehiäsi ja muistelemme, että sinun ja Callahanin välit eivät olleet hyvät, niin aiomme kuulla mitä sinulla on asiasta sanottavaa ennenkuin lähdemme tästä liikkeelle. Sinulla on puhevuoro."

"Siinä ei ole paljoakaan kertomista, Meeder. Sinä olet kuullut, kuinka Betty Lawsonin ystävä Idästä auttoi Les Artwellia nolaamaan minua, kun aioin hirttää hänet sanomalankapylvääseen."

Meeder nyökkäsi päätään ja toiset miehet tunkeutuivat lähemmäksi. Eri lähteistä olivat he kaikki kuulleet jutun ja Brannonin kustannuksella oli leirivalkeitten ääressä laskettu paljon leikkiä siitä.

"Siinä on kuitenkin yksi seikka, jota juorut eivät ole tienneet kertoa", jatkoi Brannon. "Se koski Denveriä, Artwellin ystävää. Vaikka minulla olikin silmät päässäni, unhotin kuitenkin aivoni, kun Miss Hamilton puhutteli minua rautatien vieressä. Katselin häntä sangen tarkkaan, mutta en kiinnittänyt huomiotani Denveriin.

"Mehän olimme kyllä sitoneet Artwellin, mutta Denver auttoi Miss
Hamiltonia saamaan Artwellin junaan. Denver petti neidin perinpohjin.
Hän luuli, että Denver oli kunnon ainesta ja vihasi minua sen vuoksi,
että aioin hirttää Artwellin.

"Denverillä oli omat aikeensa Miss Hamiltoniin nähden. Hän odotti vain sopivaa tilaisuutta siihen. Hän luuli että tuo sopiva tilaisuus oli tullut, kun koko Triangle L:n miehistö lähti toissa aamuna etelään karjatyöhön. Denver teeskenteli venähyttäneensä jalkansa, eikä tahtonut lähteä mukaan. Betty Lawson ja Lin Murray lähtivät Willetiin, jättäen Miss Hamiltonin yksin taloon.

"Denverille näytti kaikki olevan kuin vartavasten järjestetty. Mutta minä piileskelin talon ympärillä, sillä en luottanut häneen koska tiesin, ettei hänen jalassaan ollut mitään vikaa. Ja minun ollessani saapuvilla ei Denverillä ollut paljoakaan tilaisuutta panna aikeitaan täytäntöön.

"Mutta ainahan sattuu jotakin tulemaan väliin. Hämärän tultua pidin seuraa poppelipuille ja pidin siltä silmällä taloa, ettei Denver pääsisi yrittämään konnan koukkujaan, kun Tim Callahan tuli ratsastaen taloon ja ilmoitti Miss Hamiltonille, että Mrs Whitman oli sairaana ja tarvitsi lääkäriä. Tim lähti heti takaisin, sanoi olevan hyvin kiire. Hän nelistikin tuulena pois.

"Timin lähdettyä, täytyi minun näyttäytyä. Denver oli ollut koko ajan aivan lähellä. Hän tuli kuistin luo heti kun minäkin olin saapunut siihen — ja minulla oli aikomus lähettää hänet Willetiin lääkäriä hakemaan.

"Miss Hamilton ei tahtonut kuulla puhuttavankaan Denverin lähettämisestä. Hän arveli, ettei Denveriä voinut lähettää kipeine jalkoineen sellaiselle matkalle. Hän ilmoitti tahtonsa minulle tiukasti ja huomautti samalla miten hän vihasi minua.

"Kun tunsin Denverin aikeet, niin kiersin nurkan taitse ja lähetin kiinalaisen Willetiin, jättäen sekä Denverin että Miss Hamiltonin siihen luuloon että olin itse lähtenyt.

"Annettuaan minulle tarpeeksi aikaa loitota talosta, ryhtyi Denver toimiin. Seurasin hänen edesottamisiaan eräästä avonaisesta akkunasta. Miss Hamilton ei antanut minun tappaa tuota koiraa, joten annoin hänelle viisitoista minuuttia aikaa pudistaakseen talon tomut jaloistaan. Hän koetti pientä pistooli-leikkiä mutta se ei oikein onnistunut, joten hän täytti sötareppunsa ja lähti etelään.

"Luulin, että kaikki oli sillä selvä. Puolituntia Denverin lähdön jälkeen olin ulkona todetakseni, että hän todella oli mennyt, kun näin miehen nousevan päärakennuksen rappuja ylös. Luullen häntä Denveriksi, joka uudelleen koetti päästä Miss Hamiltonin kimppuun, ammuin hänet. Sitten huomasinkin, että olin tappanut Tim Callahanin."

Hiljaisuutta, joka hänen kertomustaan seurasi, kesti niin kauan, että se rupesi painostamaan.

Starin miehet liikehtivät levottomina ja katsoivat kysyvin ilmein
Meederiin. Vihdoin puhui Meeder, epäilys ja epävarmuus äänessä.

"Asia kuulostaa oikealta, Brannon." Hänen katseensa oli luja, tutkiva, mutta silti vihamielinen.

Brannon kertoi miten hän oli löytänyt hevosen seisomassa puun alla, ontuvana.

"Sekin kuulostaa oikealta", myönsi Meeder. "Mutta minä luulen, että tarkastamme Callahanin hevosen. Mitä jalkaa se ontuu"? kysyi hän äkkiä.

"Olemme kiitollisia sinulle, Brannon, että ratsastit tänne. Sinä olet kertonut varsin uskottavan jutun. Paha vain, ettei Callahan voi kertoa mitään. Luulen, että ratsastamme Triangle L:ään ja tarkastamme tapahtumapaikan ja Callahanin. Sinä tulet meidän kanssamme, Brannon", lisäsi hän merkitsevästi.

Pian tusina Starin miehiä Meederin johdolla, joka ratsasti Brannonin sivulla, lasketti viettoa alangon reunaa tasangolle ja kääntyi Triangle L:ään päin.

Sangen laihaa oli keskustelu ratsastuksen aikana, sillä kaikkien Starin miesten rinnassa kyti epäilys, että Callahan ei ollut saanut surmaansa Brannonin kertomalla tavalla. He kunnioittivat Brannonia niin paljon kuin he suinkin saattoivat tuntea kunnioitusta isäntänsä vihamiestä kohtaan, sillä he muistivat koko ajan noiden kahden miehen huonot välit. Niinpä he puhuivat vain sanan silloin, toisen tällöin.

Brannon oli saanut valheensa kuulumaan sangen uskottavalta. Hän oli sommitellut sen matkallaan Stariin, rakentaen sen puolitotuuksille ja hänestä näytti, että sen täytyi sopia siihen tarkoitukseen, johon hän oli sen suunnitellut, nimittäin kääntääkseen epäluulot Josephinestä ja siten pelastaakseen hänet siitä tuskasta, jonka hänelle Callahanin ystävien toimeenpanemat tiukat kuulustelut olisivat tuottaneet.

Vähän ennen puolta päivää Starin miehet, Brannon ja Meeder etunenässä sivuuttivat Triangle L:n päärakennuksen ja pysähtyivät Brannonin asunnolle, jossa he astuivat hevosten selästä ja menivät sisään. He seisoivat siinä tuijottaen tuimina lattialla makaavaan jäykistyneeseen ruumiiseen, samalla kun Cole Meeder polvistuneena tutki sitä jotenkin perinpohjin.

Meederin silmät säihkyivät raivosta, kun hän vihdoin nousi ja katsoi
Brannoniin ja hänen suunsa oli vetäytynyt katkeraan ivaan puhuessaan.

"Selkään! Jumaliste. Etkö antanut hänelle tilaisuutta puolustautua,
Brannon, vai miten?"

Hän astui askeleen taaksepäin, taivutti itseään hieman ja vei kätensä uhkaavassa kaaressa vyöllään riippuvaa pistoolia kohden. Hänen silmissään paloi raivoisa kiihko ja hänen äänessään oli kylmä ja terävä sävy kun hän puhui miehilleen.

"Pitäkää silmällä tätä miestä. Minä aion käydä asiaan pohjia myöten!
Tim Callahanilla ei ollut tilaisuutta puolustautua!"

Huoneensa akkunasta toisessa kerroksessa oli Josephine nähnyt Starin miesten saapuvan. Hän oli nähnyt heidät jo heidän ollessaan kaukana karjatalolta, mutta hän ei ollut erottanut Brannonia pitkän, tuiman näköisen miehen rinnalla ennenkuin he olivat aivan lähellä. Josephine ei ollut varma, että he olivat Starin miehiä, ennenkuin he tulivat hänen akkunansa kohdalle ja hän näki suuren, karkeatekoisen polttomerkin heidän hevostensa lautasilla. Silloin hän vetäytyi pelästyneenä akkunasta ja jäi seisomaan, kädet lujasti puristettuina rintaansa vasten, hengittäen kiihkeästi ja peläten, että murhenäytelmä ei vielä loppuisikaan.

Koko yön oli hän maannut valveilla, ollen huolissaan Brannonista ja ihmetellen hänen raudanlujaa tunteittensa hillitsemistaitoa. Varmaankin oli Brannon, katsoessaan murhatekonsa jälkeen häneen tuntenut syvää katumusta, mutta hänen kasvoistaan ei voinut huomata vähintäkään liikutuksen merkkiä. Hän oli ollut yhtä jäätävän rauhallinen kuin jos hän olisi ollut suuressa seurusteluhuoneessa tavallisella vieraskäynnillä.

Josephine oli varma siitä, että Brannon oli tappanut Callahanin, vaikka hän ei tiennyt mitään heidän välillään vallinneesta epäsovusta. Kaikki asianhaarat viittasivat siihen, että Brannon oli murhaaja. Ei kukaan muu kuin Brannon voinut tappaa Callahania, sillä paitsi häntä itseään ja Brannonia ei ketään muuta ollut mailien ulottuvilla karjatalolta. Kun Brannon lähti hänen luotaan, jätettyään Denverin pistoolin omansa viereen pöydälle, oli levottomuus Brannonin vuoksi pakoittanut Josephinen suuren huoneen akkunasta seuraamaan hänen liikkeitään. Hän oli silloin pannut merkille hänen oudon varovaisen kulkunsa, hänen mennessään päärakennukselta omalle asunnolleen ulottuvan tantereen poikki ja hän oli nähnyt Denverin ratsastavan kuunvalossa etelään.

Perästäpäin oli Josephine mennyt keittiöön hautomaan silmiään kylmällä vedellä. Hän oli kuullut laukauksen, joka tappoi Callahanin ja hetken kauhistuttavan epätietoisuuden perästä oli hän pakoittanut itsensä menemään suureen huoneeseen, jossa hän oli ottanut käteensä Denverin pistoolin. Hän oli seisonut ovella vain hetkisen, kun Brannon ilmestyi paikalle, pistooli kädessä. Kun Josephine oli ottanut Denverin aseen pöydältä, oli hän huomannut, että Brannonin ase oli poissa.

Kaikki muut sen päivän tapaukset olivat Josephinen ajatuksissa jääneet varjoon sen muiston rinnalla, joka hänelle oli jäänyt Brannonin välinpitämättömyydestä murhaan nähden. Hän ei ollut sanonut sanaakaan, ei ainoatakaan selittävää sanaa. Jo hänen suhtautumisensa siihen oli osoittanut, että hän ei aikonutkaan selittää tekoaan. Se oli taas esimerkki hänen omahyväisestä halveksivasta käytöksestään Josephineä kohtaan.

Kun Starin miehet ratsastivat päärakennuksen ohi, laskeutui Josephine rappuja alas ja juoksi suuren huoneen läntiseen akkunaan ja näki sieltä, kun miehet hyppäsivät satulasta ja katosivat näkyvistä, ilmeisesti he olivat menneet Brannonin asuntoon.

Hän odotti ihmetellen. Hänen puolinaisiin arveluihinsa Starin miesten käynnin merkityksestä ei tullut vastausta. Hänestä tuntui, että Brannonilla täytyi olla täysi syy tappaa Callahan, sillä muutoin hän ei olisi uskaltanut tuoda Starin miehiä asuntoonsa katsomaan ruumista.

Tai ehkä Brannon oli valehdellut! Ehkäpä hän oli syyttänyt jotakin muuta henkilöä murhasta. Ehkä oli hän tavanmukaisella välinpitämättömyydellään toisten mielipiteistä, ylemmyyden ja voiman tietoisuudessaan, kieltänyt tietävänsä koko rikoksesta mitään!

Josephine tiesi, että Starin miehet kuulustelisivat häntä. Hänen tietoonsa viranomaisten tavallisesta menettelystä murhatapauksissa (jotka hän oli oppinut sanomalehtien palstoilta) sisältyi myös muisto kaikkien todistajien kiusallisista kuulusteluista. Jos Starin miehet tiedustelisivat häneltä asiaa, voisiko hän todistaa Brannonia vastaan?

Hän tunsi, että hänen täytyi puhua totta. Hänen tietääkseen oli Callahan ollut syytön. Hän ei edes ollut puolustautunut, ei edes vetänyt asettaan esille, sillä kun Josephine oli katsonut häntä, kun hän makasi oudosti vääntyneenä kuistilla, oli hän nähnyt hänen aseensa kiiltävän hänen vyöllään.

Sittenkään ei Josephine osannut vastata asettamaansa kysymykseen. Brannon oli kohdellut häntä kuin lasta ja hänen käytöksensä oli nostanut hänessä raivoisan vihan häntä kohtaan. Sittenkin oli Brannon suojellut häntä Bettyn poissaolon aikana, uskaltaen henkensäkin vaaraan kun hän aseettomana oli ottanut Denverilta pistoolin eikä hän ollut millään tavalla käyttänyt hyväkseen Josephinen yksinäisyyttä. "Hän on mies", puhui Josephine itselleen, seisoessaan akkunassa ja katsoessaan henkeään pidättäen Brannonin asuntoon "Betty tiesi sen. Hän on mies!"

Josephine tiesi nyt, että hän valehtelisi Brannonin hyväksi ja että hän ei koskaan antaisi Starin miesten hirttää häntä, vaikka hänen täytyisi kertoa heille, että —

Hän vetäisi syvään henkeä sillä kohdalla ja puristi päättävästi huulensa yhteen. Ja kun hän vihdoinkin näki miehen tulevan Brannonin asunnon nurkan taitse ja tulevan päärakennusta kohti, lähti hän akkunasta ja meni pöydän luo, johon hän jäi seisomaan, koettaen päästä mielen tasapainoon odottaessaan sitä jumalantuomiota, jota nyt ei enää käynyt välttäminen.

Sillä mies lähestyi nopeasti, suoraan päärakennusta kohti. Hän saattoi kuulla hänen kannustensa kilinän, kun hän nousi rappuja. Hän oli sama pitkä mies, joka oli ratsastanut Brannonin rinnalla, miesten sivuuttaessa päärakennuksen matkallaan Brannonin asunnolle.

Avatessaan oven vastaukseksi miehen kolkutukseen olivat tämän vaaleansiniset silmät kovat kuin kivi ja hänen huulensa olivat jäykät kiihkosta. Mutta hän otti lakin päästään oudon kunnioittavasti nähdessään Josephinen ja hänen kovat silmänsä lauhtuivat ihastuksesta.

"Olen Cole Meeder, Miss — Starin karjatalon esimies. Arvatenkin olette
Miss Hamilton. Betty Lawson ei kait vielä ole palannut Willetistä?"

"Olen Josephine Hamilton", sanoi hän tyynesti. "Ei, Miss Lawson ei ole vielä palannut. Tehän olette naapureita, eikö niin. Ettekö tahdo astua sisään?"

"Enpä luule", Meederin ääni oli askelta matalampi. Siihen oli tullut hyvä mitta kunnioitusta lisää. "Näette, ma'am, tämä ei ole mikään vieraskäynti tavallisessa merkityksessä. Olemme tulleet tänne saamaan selville, minkä vuoksi Brannon tappoi meidän isäntämme. Kysyn teiltä, mitä te asiaan tiedätte."

Brannon oli siis myöntänyt! Se oli Josephinen ensimäinen ajatus. Ja hän oli ilmeisesti pyytänyt saada todistaa, että hän oli oikeutettu tekemään sen, sillä muutoinhan ei Cole Meeder olisi kysynyt, mitä hän asiaan tiesi.

Josephinen ei tarvinnut kysyä, miten hän oli saanut tiedon murhasta. Brannonin tulo Starin miesten seurassa osoitti, että hän vapaaehtoisesti oli ratsastanut Stariin. Vaikka hänen uteliaisuutensa oli suuri, ei hän kuitenkaan uskaltanut pyytää Meederiä kertomaan mitä Brannon oli sanonut tekonsa oikeutuksesta. Jos hän siis tahtoi pelastaa Brannonin, niin ei hän saanut epäröidä.

Kaikki hänen rohkeutensa olikin tarpeen, kun hän kohtasi Meederin kylmän katseen. Mutta hän kesti sen.

"Callahan ahdisti minua kuistilla. Taistelin hänen kanssaan kun Brannon ampui hänet."

Josephine kertoi valheensa sangen uskottavan näköisenä ja sellaisella kiivaudella, että se petti Meederin, sillä katsottuaan Josephineä terävästi ja epäluuloisesti levisi Meederin kasvoille häpeänsekainen hämmästys.

"Otaksun, että se on kaikki, mitä tiedätte, ma'am", sanoi hän tahmealla äänellä. "En luullut Callahanista sellaista. Brannon ei kertonut aivan samalla tavalla, hän jätti mainitsematta, että Callahan oli ahdistanut teitä. Hän sanoi vain nähneensä Callahanin rappusilla ja luulleensa häntä Denveriksi. Tahtoi kait suojella teitä, arvaan. Olen sangen pahoillani, että vaivasin teitä. Siinä kaikki, ma'am — paitsi tätä: Jos olisin tiennyt, että Callahan oli sen lajin miehiä, niin en koskaan olisi ryhtynyt hänen karjahommiinsa."

Josephine seisoi ovella ja katsoi, kun Meeder poistui. Hän näki hänen katoavan Brannonin asunnon nurkan taakse. Sitten sulki hän oven ja meni taas akkunaan, josta hän näki Starin miesten nousevan hevostensa selkään. He ratsastivat tallille, jossa eräs heistä hyppäsi satulasta ja meni sisään, tullakseen hetken perästä takaisin taluttaen Callahanin hevosta. Sitten he kaikki ratsastivat päärakennuksen ohi, kääntyen alangon itäistä laitaa kohti. Eräs heistä kantoi ratsullaan Callahanin ruumista.

Osana Brannonin suunnitelmaa oli ollut ilmoittaa Josephinelle, että hän oli tekaissut jutun Callahanin kuolemasta, pelastaakseen Josephinen joutumasta kuulustelun alaiseksi. Hän olisi kertonut sen hänelle ennen lähtöään Stariin, ellei hän olisi pelännyt, että Josephine asettuisi vastahankaan ja siten pilaisi koko suunnitelman. Ja vietyään sitten Starin miehet asuntoonsa aikoi hän nyt mennä päärakennukseen kertomaan Josephinelle mitä hän oli tehnyt, varoittaakseen häntä puhumaan samaan suuntaan. Meederin äkillinen raivo, nähdessään Callahanin ruumiin, oli kuitenkin tehnyt hänen aikeensa mitättömäksi.

Seisoessaan Starin miesten joukossa Brannon oivalsi, että hän piankin joutuisi heidän pilkkansa esineeksi, sillä he käsittäisivät hänen yrityksensä suojella Josephineä jonkinlaiseksi heikoksi sankariasenteeksi, jolla hän oli koettanut voittaa tytön suosion. Ja ehkäpä Josephine itsekin katsoi asiaa siltä kannalta.

Starin miehet eivät moittisi Josephineä siitä mitä oli tapahtunut, koska hän oli kertonut asian yhtäpitävästi Brannonin kuvauksen kanssa. Mutta hänen lisäystään tultaisiin varmaankin kertomaan kertomistaan, omine lisäyksineen ja koristuksineen, sillä välttämättömällä seurauksella, että Josephinestä tulisi kuuluisuus, joka ei olisi erikoisen miellyttävää laatua.

Sen olisi Brannon voinut estää. Nyt sen sijaan oli hänen vaieten kestettävä kaikki ne myrkylliset ja pilkalliset huomautukset, joita hänen ystävänsä ja vihamiehensä suvaitsivat tarjota.

Kun Meeder palasi, seisoi Brannon nojaten oven pieleen kärsivällisesti odottaen. Meeder pysähtyi ovelle. Hänen kasvonsa olivat vihasta punoittavat havaittuaan Callahanin siveellisen kunnon niin alhaiseksi ja harmista Brannonia kohtaan sen vuoksi, ettei hän, Josephinen kertomuksesta päättäen, ollut kertonut kaikkea.

"Brannon, sinun kertomuksesi ei käy yhteen Miss Hamiltonin kertoman kanssa!" säväytti hän raivokkaasti.

Brannon kohtasi Meederin katseen ja kesti sen. Heikko ivallinen hymy karehti hänen huulillaan. Mutta hän ei vastannut mitään. Siinähän ei ollut mitään vastaamista. Kun ei kerran Josephine tiennyt mitään hänen suunnitelmastaan, oli hän luonnollisesti kertonut totuuden asiassa.

"Hän myöntää sinun ampuneen Callahanin", jatkoi Meeder, "mutta hän sanoo, että teit sen senvuoksi, että Callahan ahdisti häntä. Miksi et sanonut sitä ensimmäiseksi?"

Vaikka Meeder piti tarkasti silmällä Brannonia, ei hän pystynyt huomaamaan vähintäkään muutosta hänen kasvonilmeissään. Mahdollisesti hänen katseensa hieman syveni hämmästyksestä ja ehkäpä hänen pilkallinen hymynsä näkyi hieman selvemmin. Meeder, joka hyvin tunsi Brannonin, ei ollut oikein varma asiasta.

"Meeder", sanoi Brannon ystävällisesti, "voihan olla, etten tahtonut antaa sinun tietää, että Callahan oli sen lajin miehiä."

Puna Meederin kasvoilla syveni. Häpeä, raivo ja epäilys paloi hänen silmissään. Hän astui muutaman askeleen huoneessa, käski töykeällä äänellä miehiään kantamaan Callahanin ruumiin ulos ja asettamaan sen jonkun hevosen selkään ja seisoi sitten äänetönnä, kunnes miehet olivat menneet.

"Callahan ei ollut sitä lajia, Brannon. Sitten on piru, jos uskon teitä kumpaistakaan. Siinä on jotakin epäilyttävää koko jutussa, ja ennenkuin heitän asian sikseen, aion päästä totuuden perille, älä unohda sitä!"

Odottamatta Brannonin vastausta kääntyi Meeder ympäri ja meni suoraan hevoselleen. Brannon seurasi katseellaan miehiä, kunnes he sivuuttivat päärakennuksen. Sitten istuutui hän kynnykselle nojaten kyynärpäitään polviinsa ja kädet leuan alla mietti kauan naisen mielen häilyväisyyttä.

Hän oli todellakin ollut halukas ottamaan syyn Callahanin kuoleman tuottamuksesta niskoilleen ja oli sitä vieläkin. Mutta mikä oli pannut Josephienkin syyttämään häntä siitä? Oliko se raukkamaisuutta vai oliko se vain synnynnäistä siveellistä raihnaisuutta, joka tietämättään pyrki vapautumaan syyllisyydestä.

Siinä oli suunnaton ero, jos Josephine salli Brannonin ottaa vastuun rikoksesta niskoilleen tai jos hän omasta ehdostaan syytti häntä siitä Brannonin tietämättä. Ja mitä piti Brannonin ajatella niistä aatteista, joitten puolustajana Josephine niin urhoollisesti oli esiintynyt.

Istuessaan siinä mietteissään ja tuijottaessaan alangolle, huomasi hän tomupilven, joka tasaisesti kulki etelään, häntä kohti. Kun tomupilvi tuli lähemmäksi, erotti hän nelipyöräisten rattaitten ääriviivat ja se merkitsi sitä, että Betty Lawson ja Lin Murray olivat palaamassa kotiin.

Ajoneuvot olivat vielä pitkän matkan päässä, joten Brannonilla oli vielä aikaa tuumia kysymystä pienen keskustelun hankkimisesta Josephinen kanssa, ennenkuin Betty tulisi perille. Bettylle täytyi luonnollisesti kertoa Callahanin taposta ja Brannon vaivasi aivojaan kysymyksellä, pysyisikö Josephine kertomuksessaan, jonka hän oli Meederille laatinut, varoen itse tulemasta syytettyjen penkille ja vierittäen syyn taposta Brannonin niskoille.

Hän ei tuntenut paljoakaan halua puhutella Josephineä. Hänen sydämessään kyti pahanilkinen mielijohde antaa Josephinen valehdella niin paljon kuin halusi, koska hänen valehtelemisensa ei voinut saada aikaan muuta harmia kuin sen, että Brannon saisi sen häpeän kannettavakseen, että häntä mainittaisiin miehenä, joka oli ampunut vihamiehensä takaapäin. Mutta hän aikoi kantaa häpeän suojellakseen Josephineä, ellei tämä omasta ehdostaan tunnustaisi.

Hän seisoi aitauksen portilla kun Murray pysäytti väsyneet hevosensa ja hän auttoi Murrayta kantamaan Bettyn ostokset taloon.

Brannon oli päättänyt antaa Josephinelle ensin tilaisuuden puhua. Kun hän sitten oli kahden kesken Bettyn kanssa ajoneuvojen luona ja tämä huomautti, että hän oli luullut Brannonin lähteneen muitten miesten kanssa etelään, vastasi hän lyhyesti, hymyn kirkastaessa hänen silmiään:

"Muistui mieleeni, että minulla oli muutamia laskuja pantava kirjoihin.
Lähden heidän luokseen huomenna."

Myöhemmin, kantaessaan sylen täyden ostoksia Bettyn perässä, oli hän vähällä törmätä yhteen Josephinen kanssa, joka oli tulossa keittiön poikki. Monta kertaa käydessään ajoneuvojen ja talon väliä oli hän kuullut Bettyn puhuvan Josephinen kanssa, mutta nyt näki hän tytön ensi kerran sitten edellisen yön. Ja nyt, kun hän melkein hipoi hänen vaatteitaan, käänsi Josephine päänsä poispäin ja meni ohi katsahtamattakaan Brannoniin.

Ajoneuvot olivat nyt tyhjennetyt ja Brannon seisoi ruokailurakennuksen ovella, jutellen Lin Murrayn kanssa, kun Betty lähestyi häntä.

Hänen silmänsä olivat vakavat, kysyvät ja niissä oli hieman hämmästynyt ilme kun hän tuli aivan Brannonin luo. Hänen poskensa olivat hieman punaiset ja huulet sotaisesti yhteenpuserretut.

"Brannon", sanoi hän, "missä Chong on? Kysyin Josephineltä asiaa, mutta hän käski minun kysyä sitä sinulta. Nyt teen sen. Missä on Chong?"

"Oh", sanoi Betty, "en ymmärrä, miten Chongin lähettäminen Willetiin välttämättömästi pitää tehdä Josephinen niin salaperäiseksi. Ymmärrätkö sinä?"

"Brannon, mikä ihme teitä vaivaa, sekä sinua että Jota. Jo käyttäytyy peloittavan kummallisesti ja minä en pidä siitä, että sinä tuolla tavalla venyttelet sanojasi puhuessasi minun kanssani. Miten sinä tulit lähettäneeksi Chongin Willetiin? Kuka kertoi, että Mrs Whitman on sairas?"

"Tim Callahan ratsasti tästä ohi. Hän oli käynyt Laskarissa ja poikennut Whitmanilla takaisin tullessaan."

"Sinä olet siis ollut kahden täällä Jon kanssa?" Väri hänen poskillaan tummeni hänen tehdessään kysymyksensä. Hän piti Brannonista eikä vannaankaan ollut mustasukkainen Josephinelle, mutta hän tunsi sisässään jonkinlaista kummallista jännittyneisyyttä ajatellessaan, että Brannon ja Josephine olivat ainoat oliot karjatalolla hänen poissaollessaan.

Tavallisuudessa olisi Betty tyytynyt tähän selitykseen, sillä miehiä tuli ja meni eikä se herättänyt sanottavampaa huomiota. Mutta hän oli huomannut Brannonin käytöksessä jotakin pakotettua, joka pani hänet epäilemään, ettei Brannon tahtonut puhua ja Betty taas oli päättänyt saada hänet puhumaan suunsa puhtaaksi.

"Ei juuri mistään", sanoi Betty ivallisesti matkien hänen ääntään. "Sepä merkillistä. Sinä riitaannut jonkun miehen kanssa 'ei juuri mistään' ja erotat hänet toimesta."

Murray käänsi päätään ja nauroi partaansa. Brannon katsahti Bettyyn, jonka silmät loistivat päättäväisyyttä ja ankaruutta. Tytön posket hehkuivat punaisina; hän nosti leukaansa katsoessaan Brannoniin sellaisella suorasukaisuudella, että se olisi tehnyt levottomaksi minkä miehen hyvänsä, mutta Brannonin sydämeen se toi sen äkillisen huomion, että Betty oli sievempi kuin hän oli ajatellutkaan sekä että hän oli paljon inhimillisempi ja terveempi vihassaan kuin Josephine. Myöskin huomasi Brannon Bettyn hurmaavan leuan ja sievän suun.

Hän hämmästyi sitä outoa ajatusta, ettei hän koskaan ollut huomannut Bettyn kauneutta. Ja jos hän oli sen tehnyt, niin oli se ollut tiedotonta, tuskin puoleksi arvioitua. Hän yritti tuumia välttelevää vastausta, kun hän näki Bettyn silmissä syvän hämmingin ja silmäluomien painuvan alas. Ihmetellen katseli hän kuinka hänen poskiensa puna levisi nopeasti yli kaulan ja otsan.

Hämmästyneenä katsahti hän Murrayhin, ajatellen että hän ehkä oli aiheuttanut punastumisen. Mutta Murray seisoi selin heihin. Brannon katsoi uudelleen Bettyä, jolloin hän näki hänen silmissään syvää pilkkaa ja ylenkatsetta sekä huomasi, että hänen leukansa oli uhmaavasti työntynyt eteenpäin ja huulensa olivat päättävästi yhteenpuristetut.

Ja sitten, kun Brannonin hämmästyneet silmät kohtasivat hänen silmänsä, naurahti Betty lyhyesti, kiusoittelevasti ja hänen naurussaan oli merkillisen ylpeä sävy. Sillä vaikka Betty oli odottanut sitä kauan, tapahtui se nyt ensikerran heidän tuttavuutensa aikana, että Brannon katsoi häneen ihailevin silmin.

"Eipä juuri mitään" kertasi Betty, äänessään vain rippeitä äskeisestä naurusta. "Sinä et näy haluavan puhua, Brannon, vai mitä? Ja minun kysymykseni näkyvät vaivaavan sinua. Etkä sinä tahdo, että koetan saada sinua puhumaan?"

Hän käännähti äkkiä ympäri ja lähti päärakennusta kohti, jättäen
Brannonin tuijottamaan jälkeensä vielä entistäänkin hämmästyneempänä.

"En välitä tietää niistä syystä hän sen teki", jatkoi Murray, "mutta pilaa hän teki sinusta, Brannon. Peijakas vie tekikin. Mutta kyllähän minä arvaan syyn siihen. 'Eipä juuri mitään', kiusoitteli Murray, matkien Bettyn ääntä,'eipä juuri mitään', sanoi hän. 'Eipä juuri mitään.' Ja sillä hän tarkoitti että se on tarpeeksi paljon, vaikka sinä et näy sitä ymmärtävän."

Brannon vapautti itsensä Murrayn leikinlaskusta yksinkertaisesti menemällä joen rantaan, jossa hän seisoi pitkän aikaa koettaen selvittää Bettyn arvoituksellista käytöstä. Vihdoin hän jätti yrityksen sikseen ja palasi asunnolleen, jossa hän istui jonkun aikaa porstuan kynnyksellä.

Kuullessaan asuntonsa nurkan takana liikettä, nosti hän päätään ja näki
Bettyn tulevan. Hänen kasvonsa olivat nyt kalpeat ja silmänsä vakavat.

"Brannon", sanoi hän tultuaan aivan hänen luokseen, "miksi et puhunut minulle mitään Callahanista?"

"Miksi et kertonut minulle sitä, Brannon? Eihän sinun ole tapanasi vetäytyä edesvastuusta. Sinä puhuit kanssani muutama minuutti sitten. Miksi et silloin kertonut sitä minulle, vaan odotit kunnes Jo olisi tehnyt sen?"

"Kertoiko hän sen sinulle, kysyi Brannon venytellen. Hän koetti arvata oliko Josephine kertonut jutun samalla tavalla kuin hän oli sen kertonut Meederille.

"Oli suorastaan häpeä antaa hänen kertoa se, Brannon. Hän oli melkein hysteerinen. Mahtoi hänestä olla kauheata nähdä tapaus."

Hän arvasi Bettyn sanoista, että Josephine oli kertonut tapahtuman samalla tavalla kuin Meederille, nimittäin, että Brannon oli ampunut Callahanin Josephinen nähden. Hän oli päättänyt vahvistaa todeksi kaiken, mitä Josephine sanoisi, mutta kun hän ei ollut oikein varma siitä, oliko hän maininnut, että Callahan oli ahdistellut häntä, ei hän rohjennut puhua enempää.

Bettyn seuraavat sanat osoittivat kuitenkin, että Josephine oli toistanut kertomuksensa kokonaan.

Betty kohdisti kirkkaat, kysyvät silmänsä Brannoniin ja jotta tyttö ei huomaisi epärehellisyyttä hänen katseessaan käänsi tämä päätään avaralle alangolle päin. Bettyn silmät olivat aina panneet Brannonin tuntemaan itsensä hieman levottomaksi, varsinkin milloin Betty katsoi häneen sillä tavalla kuin hän nyt teki.

"Brannon", jatkoi hän, "Callahania oli ammuttu selkään. Ammuitko sinä hänet?"

Hän olisi voinut valehdella, mutta hän tiesi, ettei hän olisi voinut pettää Bettyä.

Betty näki, että hänen silmänsä nauroivat ja rauhallinen hymy karehti hänen huulillaan. Hän tiesi, että ne olivat merkkejä Brannonin taipumattomasta luonteesta, joka juuri oli antanut hänelle liikanimen "Teräs." Vakavimpina vaaran hetkinä, jolloin ainoastaan rohkeus saattoi pelastaa hänet, oli Betty nähnyt tuon saman ilmeen, joka hänen silmissään nytkin oli, ja hän tiesi, että oli turha yrittääkään häntä taivutella.

Huolimatta Brannonin kieltäytymisestä vastaamasta, pysyi Betty rauhallisena. Brannon ei ollut "terästä" hänelle. Hän saattoi hyvin muistaa sen päivän, jona Brannon tuli Triangle L:ään, monta vuotta sitten ja hänen ihanteellinen ensivaikutelmansa hänestä oli vain lujittunut vuosien vieriessä. Hänelle oli Brannon ollut uros, joka oli ratsastanut esille hänen lukemistaan romaaneista, ja vaikka hänen luonteessaan olikin ilmennyt puolia, jotka eivät vastanneet mielikuvituksen sankaria, oli Brannon yhä jäänyt hänen tyttöikänsä ritariksi.

Tämä ei millään muotoa ollut estänyt Bettyä arvioimasta häntä samojen mittojen mukaan kuin muitakin miehiä. Hänen käytännöllinen järkensä ja ihmeellinen vaistonsa oli päinvastoin asettanut Brannonin usein sellaisten koetusten alaiseksi, jollaisia hän toisiin miehiin nähden ei olisi tullut ajatelleeksikaan. Hän oli pitänyt Brannonia silmällä, tutkinut häntä ja koetellut häntä tilaisuuden sattuessa, todetakseen sen metallin lujuutta, josta hän oli rakennettu ja samalla saadakseen pienen silmäyksen hänen luonteensa sisimpään. Hän oli etsinyt ja penkonut, koetellut ja punninnut, ja ainoassakaan tärkeässä puolessa hänen luonteessaan ei hän ollut havainnut puutteellisuutta.

Betty tunsi hänet. Aines, josta hän oli kokoonpantu, oli tervettä. Hänessä ei ollut mitään pinnallista, kiiltävää siloa, joka olisi peittänyt vähemmän miellyttäviä puutteita.

Mutta Brannon ei koskaan näyttänyt ajattelevan häntä muuna kuin Betty Lawsonina, isäntänsä tyttärenä. Ja ennenkuin hän siinä suhteessa muuttaisi ajatustapaansa, ei Betty luonnollisestikaan antaisi hänen ymmärtää, että hän vuosikausia salaisesti oli toivonut ja odottanut näkevänsä hänen silmissään ilmettä, joka kertoisi hänelle, että hän oli tavoiteltavan arvoinen. Tänään oli Betty nähnyt tuon ilmeen, ihailun aamunkoiton — ihailun, joka ei vielä ollut varma itsestään, hapuileva, ihmetyksen sekainen. Ja sitten oli tuon kauan odotetun tapauksen kanssa yhtaikaa tullut Josephinen kertomus Callahanin murhasta.

Mutta hänen luottamuksensa Brannoniin ei ollut horjunut. Senpävuoksi seisoessaan nyt Brannonin edessä, hän tunsi itsensä niin rauhalliseksi, että se kokonaan taittoi kärjen katkeruudelta, jonka Brannonin kieltäytyminen vastaamasta oli aiheuttanut.

"Otan takaisin sanani, Brannon", sanoi hän tyynesti hymyillen. "Se
Brannon, jonka minä tunnen, ei ammu ihmisiä takaapäin. Hän ei tappanut
Callahania. Luuletko, että eteläisellä syöttöalueella on tarpeeksi
heinää karjalle?"

Brannonin silmät hehkuivat. Betty näki hänen molempien käsiensä puristuvan nyrkkiin, näki hänen huultensa jäykistyvän suoraksi viivaksi ja poskien vahvan ruskettuman alta kuulsi selvästi kalpeus. Ensi kerran elämässään näki hän Brannonin syvän liikutuksen vallassa.

Mutta sitä kesti vain hetkisen. Ellei Betty olisi pitänyt häntä niin tarkasti silmällä, ei hän olisi huomannut sitä ensinkään.

"Luulen, että siellä on tarpeeksi", vastasi Brannon ja taas näki Betty hänen silmissään tuon saman ilmeen, jota hän niin oli toivonut. Ja taas seisoi Brannon hämmästyneenä punastuvan ja ujon Bettyn edessä.

Ollen itse vakuutettu siitä, että Brannon oli ampunut sen kuulan, joka oli tappanut Callahanin, oli Josephine, kertoessaan tapahtuman Bettylle, päättänyt puhua totuuden. Lieventävänä asianhaarana oli hän uudistanut sen mahdollisuuden, johon Cole Meeder oli viitannut tutkiessaan häntä, että nimittäin Brannon oli erehtynyt luulemaan Callahania Denveriksi. Tällä koetti hän lievittää sitä kauhua, jonka hän arvasi kertomuksensa Bettyssä herättävän.

Betty ei kuitenkaan antanut ystävänsä huomata, miten voimakkaasti murha-uutinen hänen mieltään kuohutti, ja palatessaan uudelleen puhuttelemasta Brannonia ei hän enää puuttunut asiaan.

Pitäessään salaa silmällä Bettyä illan kuluessa, tuli Josephine siihen päätökseen, ettei murha paljoakaan ollut vaikuttanut hänen mielenrauhaansa ja tuon piittamattomuuden arveli hän johtuvan siitä, että Betty oli syntynyt ja kasvanut seudulla, jossa jokainen suhtautui rauhallisen välinpitämättömästi väkivallan tekoihin yleensä.

Josephine ei luonnollisesti tiennyt kuinka hyvin Betty tunsi Brannonin luonteen, sillä muutoin olisi hän tullut sangen levottomaksi nähdessään Bettyn hämmentyneen ilmeen joka kerta katsoessaan häneen. Betty ihmetteli kuinka paljon hänen ystävänsä todellisuudessa oli kertonut Callahanin kuoleman yhteydessä olevista seikoista ja hän tunsi luonnollista halveksumista Josephinen salaperäisyyden vuoksi. Ja vaikka hän sydämessään kielsikin olevansa mustasukkainen, oli hän kuitenkin vakuutettu siitä, että murha oli jollakin tavoin yhteydessä sen seikan kanssa, että Josephine oli sinä iltana ollut yhdessä Brannonin kanssa päärakennuksessa.

Josephine oli yhtä kaikki Bettyn vieras ja emäntänä hänen uteliaisuutensa ystävänsä asioihin nähden täytyi rajoittua kohteliaisuuden vaatimuksiin, joten hän hienosti kieltäytyi kyselyistä. Hänen täytyi todella ponnistaa pysyäkseen kohteliaana, ja niinpian kuin hän vain sopivaisuutta loukkaamatta pääsi, meni hän levolle, syyttäen Willetin matkan aiheuttamaa väsymystä.

Josephine ei seurannut Bettyä yläkertaan. Betty oli kertonut tavanneensa Chongin kaupungissa aikaisin aamulla ja sanonut lähettäneensä hänet Whitmanien talolle tiedustelemaan Mrs Whitmanin tilaa lääkärin käynnin jälkeen.

Chongin piti, Bettyn sanojen mukaan, tulla kotiin ennen puoliyötä ja
Josephine tahtoi halusta tietää miten sairaan laita oli.

Oli täysikuu, sen pehmeässä, himmeässä valossa häämötti avara alanko kauniina. Mutta Josephine tapasi itsensä silmälläpitämästä Brannonin asumusta, jonka akkunasta virtasi valoa. Hän ajatteli Brannonia. Brannonin täytyi tietää, että Josephine oli valehdellut hänen hyväkseen eikä hän sittenkään ollut edes yrittänytkään kiittää nähdessään hänet keittiössä.

Ja kuitenkin tuntui hänestä vaikealta ajatella Brannonia murhaajaksi. Brannonin käytöksessä oli edellisenä iltana ollut jotakin, joka saattoi Josephinen ymmälle. Hänessä oli varmasti huomattavissa myötätuntoa sinä hetkenä kun hän oli katsellut Josephineä, tämän istuessa suuren pöydän ääressä ja koettaessa tukahuttaa tihutyön aiheuttamaa kauhuaan. Miksi tuo säälivä myötätunto? Jos kukaan, niin Brannon itse oli myötätunnon tarpeessa!

Ja sittenkin näytti hän siltä kuin ei olisi tarvinnut sitä. Hänen silmissään, hänen siinä seistessään, oli ollut tuo arvoituksellinen loiste, joka oli niin kokonaan toisenlainen kuin hänen tavallinen katseensa Josephinen mielestä oli ollut. Ja sittenkin oli tuon loisteen takana ollut sama vanha itsekylläisyys ja tietoisuus voimasta ja vallasta, joka aina oli Josephineä kiusannut. Brannon veti häntä puoleensa nytkin ja hän punastui muistaessaan, kuinka hänen kätensä kosketus oli värisyttänyt häntä ja kuinka hän oli vapissut kuullessaan Brannonin äänen, tämän laskiessa Denverin pistoolin aivan hänen viereensä pöydälle.

Jos Brannon olisi ollut Idän miehiä, jos hän olisi ollut sen kohteliaan seurapiirin jäseniä, joihin Josephine oli tottunut ja jos hän olisi ollut vähemmän kömpelö eikä niin kokonaan eläytynyt seudun karkeaan ja ylivoimaisen ankaraan ilmapiiriin, olisi Josephine luullut voivansa häntä rakastaa. Kuitenkin tiesi hän, että tämä selvittely oli vain hänen aivojensa tuotetta, sillä hänen sydämensä huusi kaiken aikaa: "Minä kaipaan häntä, kaipaan häntä."

Hän nousi pystyyn, halveksien itseään syvästi, kun oli oikein tulkinnut sisintä ääntään ja meni rappuja alas. Hän kulki päärakennuksen itäiselle puolelle ja jäi sinne seisomaan, mietteissään katsellen kuun valaisemaan etäisyyteen, tuntien poskensa hehkuvan siitä omituisesta kaipauksesta, joka hänet oli vallannut. Brannonin vetovoimaa ei voinut järkeilemällä poistaa.

Tasainen nurmikenttä eteläpuolella rakennusta herätti hänen huomiotaan ja hän lähti sinne, nauttien täysin siemauksin yön ihanuudesta ja täyttäen keuhkonsa ihmeellisen suloisella ilmalla, jonka tuon ihmemaan mittaamattomista etäisyyksistä puhaltavat tuulen henkäykset monien tuoksujen kyllästämänä toivat häntä kohti.

Päästäkseen nurmikentälle täytyi hänen mennä aivan tallin ohi ja kuullessaan sieltä ääntä, joka tuntui tulevan aivan rakennuksen sisältä, pysähtyi hän epäröiden ja oli jo kääntyä takaisin.

Seisoessaan siinä hän kuuli äänen uudelleen ja kääntyi pelokkaana isoon oveen päin, jossa vaara tuntui väijyvän.

Ovi oli puoleksi auki. Nojaten heikkona ovenpieleen, heiluen eteen ja taaksepäin epävarmoilla jaloillaan ja pää painuneena rintaa vasten seisoi siinä mies.

Josephine kääntyi kauhun valtaamana, tukahuttaen huudon, joka jo oli hänen huulillaan. Samassa kuului miehen ääni, surkeasti pyytävänä:

Josephine pysähtyi epäröiden. Miehen sanat "olen haavoittunut" sisälsivät vaikuttavan, toivottoman pyynnön. Sitäpaitsi kuulosti ääni tutulta.

Josephine kääntyi taas oveen päin ja katsoi miestä tarkkaan ja näki, että hän oli oudon kalpea, miltei aavemainen. Sitten hän veti syvään henkeä ja kuiskasi terävästi, äänettömästi.

"Niin olen, ma'am", tuli vastaus, kuiskaten. "Olen vaikeasti haavoittunut — ampuma-ase —. Älkää jumalan tähden panko toimeen hälyytystä! Älkää menkö luotani, ma'am!" Hän horjahteli ja vaipui kynnykselle polvilleen. Silmänräpäyksessä oli Josephine hänen luonaan, mielettömän innokkaana auttamaan häntä, vaikka oli yhtä avuton kiihkossaan kuin mieskin heikkoudessaan.

Mies oli todellakin Les Artwell. Hänen poikamaiset kasvonsa olivat likaiset ja tuskan vääntämät, mutta hänen sieraimensa kuulsivat liankin läpi valkoisina, hänen koettaessaan tukahuttaa esille pyrkivää kärsimystään. Hänen silmänsä, jotka Josephine silloin radanvarrella oli huomannut niin synkiksi, olivat lasimaiset heikkoudesta ja katsoivat häneen mykkinä, rukoilevina.

"Mitä minä teen, mitä minä teen"? valitti Josephine mielettömänä. "Oh, Jumalani, sehän on verta", läähätti hän, kun hän pannessaan kätensä Artwellin rintaa vastaan, estääkseen häntä kaatumasta, tunsi koskettavansa jotakin kosteaa. Hän vetääntyi kauhusta taaksepäin ja näki kuun valossa sormenpäänsä verisinä.

"Älkää panko toimeen hälyytystä", pyysi Artwell heikolla äänellä. "He saavat minut käsiinsä, jos sen teette — Brannon ja Murray. Ammuin itseäni vahingossa tänä aamuna. Ratsastin tänne, saadakseni apua ja toivoin jaksavani Whitmanille asti. Menetin varmaankin tajuni. Hevoseni heitti minut selästään ja meni menojaan." Hän pysähtyi hengittääkseen käheästi ja raskaasti. Sitten hän jatkoi. "Brannon —hän hirttäisi minut. Jos te voisitte auttaa minua pääsemään Lattimerin talolle — sinne on viisitoista mailia — etelään — niin saisin apua. Lattimer on ystäväni." Hän pysähtyi ja nojasi leukaansa rintaa vasten, mutisten jotakin kuulumatonta.

Josephine lausui nimen ääneen. Sehän oli sama mies, josta Betty oli sanonut, ettei hän häikäilisi, vaikka veisi naisen väkisin vuoristoon.

Ja Brannon oli sanonut, että Denver ja Artwell olivat ystäviä. Merkitsivätkö nämä kaksi huomautusta sitä, että tämä kolmikko oli henkipattoja, vai oliko Betty sanonut sen vain ollakseen maalauksellinen? Ja oliko Brannon liittänyt Denverin nimen Artwellin nimeen vain peloittaakseen Josephineä?

Huoli omasta turvallisuudestaan oli Josephinessä tällä hetkellä voimakas. Lattimer asui etelään Triangle L:stä. Denver oli edellisenä iltana ratsastanut etelään ja nyt pyysi Artwell häntä viemään itseään Lattimerin karjatalolle. Viimeksimainittu teko veisi Josephinen ainakin yhden miehen luo, joka oli yrittänyt rikollista tekoa häntä vastaan. Betty oli Lattimerista sanonut: "Hän on mies — todellinen mies", tai jotakin siihen suuntaan. Todellinen mies ei varmaankaan saattaisi tehdä hänelle mitään pahaa.

Hänen täytyi kuitenkin koettaa. Hän ei voinut jättää Artwellia talliin kuolemaan eikä hän myöskään voinut jättää häntä Brannonin käsiin hirtettäväksi, ja oli todennäköistä ettei Artwell pystyisi ratsastamaan viittätoista mailia ilman apua.

Eri asia on omistaa kauniita aatteita, mutta toinen on panna ne täytäntöön, oman turvallisuutensa uhalla. Josephine ajatteli tuota eroa, seisoessaan tallin ovella Artwellia katsellen. Hänen vastahakoisuutensa toimia tässä tapauksessa oli suuri. Hän suoraan sanoen pelkäsi.

Mutta kun hän näki Artwellin kääntyvän hitaasti ja koettaen pysyttää tasapainoaan, lähtevän kävelemään pimeään talliin, seurasi Josephine häntä, kuullen hänen puhuvan horjuessaan eteenpäin.

"Sain erään hevosen satuloiduksi ja suitset päähän. Siihen meni minulta melkein koko päivä. Mutta en päässyt sen selkään millään tavalla. Liian heikko. Jos te auttaisitte hieman, niin ehkä voisin onnistua. Ja, jos pelkäätte tai ette tahdo, että joudutte kiinni siitä, niin ehkäpä voisitte saattaa minua vähän matkaa, sen verran, että pääsen alkuun. Luulen, että suoriutuisin lopusta."

Kuu valoi loistettaan avonaisesta tallin ovesta ja sen himmeässä valossa onnistui Josephinen jollakin tavalla auttaa Artwell satulaan. Hevonen seisoi suuressa tallissa, mutta käyttäen hyväkseen kaukaloa ja erästä viereisen tallin alempaa osastoa, kävi satulaan nousu jollakin tavalla päinsä.

Mutta päästyään satulaan näytti Artwell lysähtävän aivan kokoon. Hän vaipui satulannuppia vasten voimattomana ja avuttomana.

Sääli Artwellia kohtaan kannusti Josephineä ripeään päätökseen. Talli oli laaja ja jossakin siellä oli Chesterfield. Hän löysi sen vihdoin eräässä nurkassa olevasta pilttuusta, jossa se tylsänä seisoi ja vaikka hänen kokemattomuutensa ja ratsasvälineitten tuntemattomuutensa tekivätkin hänen työnsä hitaaksi ja toivottoman vaikeaksi, sai hän vihdoin satulan hevosen selkään ja suitset sen suuhun. Samoin pääsi hän satulaan ja ohjasi Chesterfieldin Artwellin hevosen viereen.

Sitten talutti hän Artwellin hevosen tallista ulos ja lähti ratsastamaan etelään, aina vähä väliä katsahtaen olkansa yli karjatalolle. Täysin tietoisena uhkapelistä, johon hän antautui, lähtiessään Artwellin kanssa, ryhtyi hän siihen kuitenkin rohkealla mielellä ja tuntien outoa riemua teostaan.

Ensi sarastuksen heikossa valaistuksessa näki Josephine rakennusryhmän hämärät ääriviivat metsän laidassa olevalla tasaisella kentällä. Heikko sumu, joka oli peittänyt alangon, teki hitaasti nousuaan, laskien taas siellä täällä ikäänkuin vastenmielisesti irtautuen maasta, yhtyäkseen hajanaisiin pilviin sen yläpuolella.

Hoputtaen Chesterfieldiä eteenpäin, vaikkakin niin hitaasti, että mies olisi kävellyt nopeammin, katsahti Josephine taakseen Artwelliin.

Tämä oli menettänyt tajuntansa, mutta Josephinellä ei ollut rohkeutta päättää, johtuiko se väsymyksestä vaiko haavasta vuotaneen veren menetyksen vuoksi. Riitti hänen mielestään, kun hän oli tuonut Artwellin Lattimerin karjatalon näkyville, ilman että hän oli pudonnut satulasta. Josephine tiesi, ettei hän enää saattaisi koskea Artwelliin ja sen vuoksi oli hän ajanut niin hitaasti, vaikka se olikin koskenut hänen jännittyneeseen hermostoonsa. Sillä ei ollut epäilystäkään, että Josephine hitaasti kulkemalla oli pelastunut siitä kauhistuttavasta mahdollisuudesta, että Artwell olisi pudonnut hevosen selästä.

Hän oli vakuutettu siitä, ettei hän enää olisi pystynyt auttamaan miestä takaisin satulaan, sillä hän ei olisi voinut sormin koskea häneen. Miten Artwell yleensä oli tuon viidentoista mailin matkan onnistunut pysymään satulassa, ei Josephine käsittänyt, vaan arveli sen tapahtuneen aivan vaistomaisesti, tottumuksesta.

Josephine itse oli kuoleman väsynyt. Aaveitten ja kyöpelien aikana, jolloin ei yö vielä ollut loppunut eikä päivä alkanut, oli hän ratsastanut eteenpäin tietämättä suunnasta mitään. Mutta ensi valolla huomasi hän epäselvän polun, jota Chesterfieldin oli täytynyt seurata joko sitten vaistonsa tai tuntemuksensa mukaan. Nythän sillä ei enää ollut väliä, miten se oli tapahtunut, sillä hän oli miltei perillä.

Ohjatessaan Chesterfieldiä pientä alamäkeä, joka vei sille kentälle, jossa rakennukset nyt olivat aivan lähellä, huomasi hän, ettei Artwell enää ollut tiedoton, sillä hän mutisi sanoja, jotka alussa olivat käsittämättömiä, mutta joista Josephine lopulla pääsi selvyyteen.

"Selväjärkinen — hänellä on oikea suunta — en olisi pystynyt yksin — arvatenkin olin tiedoton — en koskaan ole tehnyt näin pitkää matkaa, mitä — ei kukaan nainen —"

Sitten sanat taas hukkuivat kuulumattomiin ja Josephine kirkaisi kauhusta, nähdessään hänen, juuri heidän saapuessaan kentälle, horjahtavan sivulle ja putoavan raskaasti pitkään heinään hevosen viereen.

Taas hän kirkaisi ja jäi avuttomana istumaan satulaan, nähdessään Artwellin hervottomana ja kädet levällään makaavan maassa. Artwellista ei enää ollut matkan jatkajaksi.

Josephine hyppäsi satulasta ja epätoivoisesti koettaen hillitä kiihtyneitä hermojaan, hän päätti mennä Artwellin luo, huolimatta hirvittävästä pelostaan, joka hänet oli vallannut. Silloin kuuli hän huudon ja näki hevosmiehen ratsastavan rakennusryhmältä päin.

Josephinen oli täytynyt silloin pyörtyä, sillä kun hän taas heräsi tietoisuuteen siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui, huomasi hän istuvansa suuressa nojatuolissa kuistilla ja näki kookkaan miehen seisovan kymmenen askeleen päässä, ja katselevan häntä äänettömänä.

Artwell ja hevoset oli kadonneet näkyvistä. Tuuli puhalsi suoraan Josephinen kasvoihin, tuoden tervetullutta virkistystä hänen kuumille poskilleen. Hänen tukkansa oli pelottavassa epäjärjestyksessä, sillä muutamat hajanaiset, itsepäiset kutrit heilahtelivat hänen silmiensä edessä. Ja hän tunsi, että hänen täytyi tukkia ne paikoilleen ollakseen esiintymiskelpoinen, sillä kookas mies, joka häntä katseli, oli kaunis ja Josephine ei tahtonut, että hän olisi pitänyt häntä minään tuhkimuksena. Hän asetti tukkansa järjestykseen parilla näppärällä sormen liikkeellä, veti pari vilvottavalle tuulelle kiitollista henkäystä ja hymyili kookkaalle miehelle. Mutta ollen sangen väsynyt ja tuntien nojatuolin erittäin mukavaksi, ei hän yrittänytkään nousta pystyyn. Pian hänen kuitenkin täytyisi nousta, sillä hänellä oli kiire takaisin Triangle L:ään.

"Artwell voi hyvin", sanoi kookas mies. "Hän ei ole vaarallisesti haavoittunut. Hän on sisällä ja nukkuu pahimmat pois ensin." Hänen katseensa oli terävä, kirkas ja kiinnostunut. "Kuka olette?" kysyi hän sitten.

"Aivan oikein. Betty Lawsonin vieras. Idästä. Kävit koulua Bettyn kanssa. Näette, että olen kuullut teistä."

Hän oli vähällä vastata, että hän oli tuntenut hänet Betty Lawsonin kuvauksesta, kun hän oli sanonut häntä "hirvittävän, tumman kauniiksi." Sen sijaan Josephine punastui ja kertoi hänelle, kuinka hän oli tavannut Artwellin tallin ovella, sekä teki selvää koko seikkailusta lopettaen siihen, että Artwell oli sanonut Lattimerin karjatalon olevan etelään päin.

Josephine ei ollut koskaan nähnyt Lattimerin kaltaista miestä. Kun hän seisoi siinä katsellen Josephineä, hajasäärin, käsivarret ristissä rinnalla ja kasvot sen verran alaspäin, että hän vaivatta saattoi katsoa hänen silmiinsä, muisti Josephine toisen kuvaavan palan Bettyn selvityksessä hänen ominaisuuksistaan. "Jos hän olisi elänyt kaksisataa vuotta aikaisemmin, olisi hän varmaankin ollut merirosvo."

Millainen merirosvo hän olisikaan ollut! Sittenkään ei Josephine uskonut, että hän olisi ollut merirosvo. "Herrasmies", oli ehkä sittenkin sopivampi nimitys hänelle, vaikka siihen olisi ollut lisättäväkin "kerskaileva." Sillä huolimatta siitä, että Lattimer ilmeisesti oli rohkean häikäilemätön luonne, joskaan Josephine ei osannut sitä tarkemmin määritellä, oli hänen silmissään ystävällistä suhtautumista kanssaihmisiin, jotakin myöntyväisyyttä, vaikka nämä ominaisuudet olivatkin jossain määrin ristiriidassa hänen viekkaan ja hävyttömän olemuksensa kanssa.

Ruumiiltaan näytti hän harjoittamattomalta atleetilta. Sillä hänen villapaitansa alla paisuttelivat valtavat lihakset hänen vaatteitaan, varsinkin hartioin seuduilla, ja kauluksen alta, joka oli huolettomasti jäänyt auki, näkyi voimakas kaula, terveenä ja tukevana ja pronssinkarvaiseksi paahdettuna.

Joukko rasvaa oli erääntynyt keskukseen, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että se olisi häirinnyt ruumiin yleistä sopusuhtaisuutta ja Josephine huomasi että hän, huolimatta tuosta pienestä liikarasvasta oli notkea ja joustava kuin juoksija.

Hän oli lakitta päin. Lakki oli viereisellä tuolilla rutistuneena. Hänen päänsä oli kaunismuotoinen ja hänen lyhyeksi leikattu tumma tukkansa oli miehekäs ja kiiltävä. Hänen kauniilla valkoisella otsallaan riippui muutamia hien suoristansa hiuksia. Josephine ajatteli, että se oli yksi syy, jonka vuoksi hän oli päättänyt, että Lattimer oli häikäilemättömän välinpitämätön. Sivistynyt ja huolellinen mies olisi pyyhkäissyt hiukset hikineen päivineen otsaltaan naisen seurassa.

Loput hänen häikäilemättömyydestään kuvastui hänen silmissään, suun viivoissa ja hänen voimakkaassa leuassaan.

Josephine saattoi ymmärtää miksi Bettyn sanoissa "hän on mies" oli niin paljon kunnioitusta.

Mutta Lattimerin miehekkyys ei ollut hyökkäävää laatua. Se oli viekkautta, joka ilmaisi itsensä juuri siinä, että hän pystyi sitä ovelasti hallitsemaan. Josephinestä näytti kuin Lattimer olisi tiennyt olevansa äärimmäisen miehinen, mutta ettei tuo tietoisuus sukupuolestaan vähääkään näkynyt hänen silmissään.

Huomatessaan, ettei Josephinellä ollut vähääkään aikomusta lähteä tuolistaan, nosti Lattimer toisen tuolin vastapäätä häntä ja istuutui siihen.

"Te olette ennenkin tavannut Artwellin", sanoi hän. "Olen kuullut siitä. Tehän kerrassaan sotkitte Brannonin suunnitelman siellä, eikö niin?" Hänen silmänsä loistivat syvää leikillistä hyväksymistä Josephinen toimiin nähden hänen vastustaessaan Brannonia.

"En tahtonut, että Brannon olisi hirttänyt viattoman miehen", selitti
Josephine.

"Hän — hän näytti viattomalta. Sitäpaitsi, hänhän oli niin nuori, liian nuori kuollakseen hevosvarkauden tähden — jos hän mahdollisesti oli tehnyt sen."

"Hm. Teräs Brannon vie kyllä tahtonsa perille lopultakin. Ei mikään pysty pidättämään häntä, kun hän kerran tarttuu asiaan. 'Teräs' sopii hänelle erinomaisesti. Oletteko tekin sen huomannut?"

"Niin, te ajattelette niin, silloin kun te ja hän olette vastakkain tietysti. Mutta Brannon ei ole taipumaton. Jos te olette oikeassa, niin hän ei pane vastaan ja jos hän on väärässä, niin hän myöntää sen."

Josephinellä ei ollut mitään sanottavaa tähän väitteeseen, joten hän vaikeni ja katseli laajalle alangolle, jossa näkyi kimmeltävä joen pinta ja sen takana matalat vuoret aivan alangon rajoilla.

Mutta nyt hän alkoi tulla levottomaksi sen huomion johdosta, että hänen täytyi tehdä erinäisiä selvityksiä matkastaan palattuaan Triangle L:ään. Oli selvää, että häntä kaivattaisiin, samoin kuin Chesterfieldiä ja sitä hevosta, jolla Artwell oli ratsastanut. Hän mietti harmillista asemaa, johon hän oli itsensä saattanut. Joko hänen täytyy tehdä tiliä yöllisistä toimistaan Bettylle taikka sitten valehdella, jonka hän luonnollisesti aikoikin tehdä, estääkseen Brannonia ratsastamasta suoraapäätä Artwellin niskaan. Ja hän punastui ja ilmaisi levottomuutensa tarttumalla hermostuneesti tuolin molempiin nojiin. "Kas niin", sanoi Lattimer heti, "tehän olette aivan suunniltanne. Mutta teillä onkin ollut kova työ tänä yönä. Istukaa paikallanne muutama minuutti, sillä aikaa kun koetan saada kokoon jotakin syötävää."

"En — en luule, että voin syödä palastakaan", sanoi hän hymyillen laihasti. "Sitäpaitsi ei minulla ole aikaa. Minun täytyy lähteä — tuossa paikassa. Betty saattaa olla levoton puolestani; hän ehkä —." Hän vaikeni ja puristi huuliaan lujasti yhteen, vaientaakseen mielenliikutustaan, joka oli täyttää hänen silmänsä epäilyttävällä kosteudella. Hän ei tahtonut, että Betty ajattelisi hänestä pahaa ja hän tunsi, ettei hän voisi kestää ystävänsä vakavaa katsetta, selittäessään yöllistä seikkailuaan.

"Te olette huolissanne", sanoi Lattimer tyynesti. "No niin, sehän on luonnollista. Mutta, ellette pane pahaksenne pientä valhetta, niin voimme asian järjestää. Tuon teille vähän aamiaista ja sitten voitte lähteä Whitmanin mökille. Kertokaa Mrs Whitmanille tarkalleen, mitä on tapahtunut. Hän on pelastanut Artwellin useammastakin pahasta pälkähästä ja hän tekee sen nytkin. Hän pitää Artwellista — luottaa häneen. Kyllä hän valehtelee, pelastaakseen hänen elämänsä. Se käy varsin yksinkertaisesti. Teidän ei tarvitse muuta kuin pyytää Mrs Whitmania kertomaan Bettylle tai Brannonille tai kenelle hyvänsä, että te olitte hänen luonaan koko yön.

"Mutta hevonen, jolla Artwell ratsasti"? tiedusteli Josephine. "He kaipaavat sitä ja he ajattelevat —."

"Ajatelkoot mitä hyvänsä, se ei merkitse paljoakaan", sanoi hän. "Olen riisunut sekä satulan että suitset Artwellin käyttämältä hevoselta ja ajanut sen menemään Triangle L:ään. Se saattaa mennä sinne suoraapäätä, mutta voi myöskin päättää kuljeksia ympäri jonkun aikaa. Sillä ei ole mitään eroa. Kun he huomaavat, että te olette lähtenyt matkaan Chesterfieldillä, niin he arvelevat, että te olette huolimattomasti jättänyt oven auki lähtiessänne ja siten on toinen hevonen päässyt pujahtamaan ulos. Sellaista tapahtuu usein, nähkääs. Minä piilotan satulan ja suitset. Jonakin päivänä löytää ne sitten joku Trianglen mies ja ihmettelee, miksi niitä on hyleksitty. Kas niin, rohkaiskaa mielenne. Te olette pelastanut yhden ihmisen elämän. Te olette näyttänyt, että teillä on järkeä, älkää nyt pilatko asiaa."

"Jos olette varma Mrs Whitmanista, niin —", alkoi Josephine. Hän oli oikein innokas nyt ja ihaili Lattimerin kekseliäisyyttä.

Hän meni taloon. Josephine saattoi kuulla hänen liikuskelevan siellä.
Vähäistä myöhemmin ilmestyi hän ovelle.

Josephine nousi, epäröi, punastui ja jäi seisomaan. Hänen oli nyt nälkä, mutta aamiaisen syönti oudon miehen kanssa talossa, jossa paitsi heitä oli ainoastaan sairas mies, joka ei suinkaan kelvannut holhoojaksi, oli peräti tavatonta ja aivan ristiriidassa hänen naisen käyttäytymistä koskevan ajatustapansa kanssa.

"Aamiainen on katettu vain yhdelle hengelle, luonnollisesti, Miss Hamilton", sanoi hän, hieno iva äänessään. "Minä söin jo omani vähän aikaa sitten. Ja minä aion nauttia kauniista aamusta sillä aikaa kun te olette sisällä."

Hän astui kuistille, kumarsi syvään Josephinelle, kun tämä punastuen ja hämillään hymyillen meni hänen ohitseen ja istuutui kuistin nurkalle polttamaan suurta piippua ja odottamaan Josephineä.

Kun tämä vihdoin tuli ulos, kopautti Lattimer porot piipustaan, nousi seisomaan ja hymyili Josephinelle.

Vaihtamistaan silmäyksistä saattoi kumpainenkin lukea toistensa ajatukset. Josephine näki selvästi, että Lattimeria oli huvittanut hänen hämminkinsä. Hän luki selvästi hänen ilmeestään: "Kas niin, sinulla ei ollut mitään syytä peljätä minua loppujen lopuksi, vai mitä?"

"Olisihan siellä näkynyt merkkejä siitä — astioita ja pannuja. Sitäpaitsi kuulin teidän tekevän tulen uuniin. Olin itsekäs", myönteli hän punastuen, "mutta tehän ymmärrätte —"

"Minä ymmärrän monta asiaa, Miss Hamilton, muun muassa sen, että huhut huonosta maineestani ovat tulleet teidänkin korviinne. Betty Lawson on puhunut minusta. Hän sanoi varmaankin: 'Satan Lattimeriin ei voi luottaa', eikö niin?"

"Ei ensinkään." Josephinen katse oli vakava. "Luuletteko, että olisin lähtenyt tänne, jos olisin kuullut sellaista. En olisi tehnyt sitä edes pelastaakseni Artwellin hengen! Betty sanoi, että te olette todellinen mies. Ja te olette todistanut hänen sanansa tosiksi tänä aamuna ja minä kiitän teitä siitä."

Josephine näki hänen silmissään oudon tulen. Lattimer vetäisi syvään henkeä. Sitten tuli hävisi ja sijaan tuli pilkallinen epäusko, joka sekin pian vaihtui iloisuudeksi. Hän nauroi matalaa, väräjävää naurua.

"Luulenpa, ettei Betty näihin aikoihin tunne itseään liian iloiseksi", jatkoi hän.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Josephine ja väri vaihtui hänen kasvoillaan. Hän oli huolestuneen näköinen. "Oh, te tarkoitatte varmaankin sitä, kun hän on huomaava minun poissaoloni."

"Tarkoitan Callahanin murhaa. Se ei liene yleisemmin tunnettua, mutta
Betty pitää paljon Brannonista ja Brannonilla ei ole älyä huomata sitä."

"Oh!" huudahti Josephine, hämmästyneenä, "miten te olette saanut siitä kuulla?"

"Cole Meeder ratsasti tästä ohi toissapäivänä. Meeder ei ole tyytyväinen Brannonin kertomukseen, — eikä teidänkään. Nähkääs, kertomukset eivät käy yhteen. Te kerroitte Meederille, että Callahan oli hätyyttänyt teitä kuistilla. Brannon taas sanoo, että hän näki Callahanin kuljeskelevan talon ympäri ja että hän ampui hänet luullen häntä Denveriksi. Tuntien Callahanin ja Brannonin huonot välit, epäilee Meeder, että jompikumpi teistä valehtelee."

Josephine ei voinut kestää Lattimerin lujaa katsetta. Hän painoi silmänsä alas ja paljonpuhuva puna levisi hänen kasvoilleen. Kun hän vihdoin uhmaten nosti päätään, oli Lattimerin suu ymmärtävässä, huvitetussa hymyssä.

"Te tekasitte pienen jutun, Miss Hamilton", sanoi hän. "En ole mikään ajatusten lukija, mutta te annoitte äsken itsenne ilmi. Nähkääs, minä tunsin Callahanin ja Callahan ei koskaan olisi tehnyt sitä, mistä te häntä syytitte. Luonnollisesti teidän täytyi esittää jotakin raskauttavaa kun kerran tahdoitte pelastaa Brannonin. En vain ymmärrä miksi te tahdoitte pelastaa Brannonin Callahanin maineen kustannuksella. Jos kerran Brannon on tehnyt murhan, niin on hänessä kyllin miestä kantamaan sen seuraukset ilman mitään sellaisia juttuja, joita te esititte uskottaviksi."

"Hänhän otti syyn päälleen!" sanoi Josephine. "Pari minuuttia sittehän te sanoitte niin itse."

"Niin", sanoi Lattimer, silmät säteillen ihastusta, "teiltä ei puutu rohkeutta puolustaessanne ystäviänne."

"Brannon ei ole ystäväni!" selitti Josephine. "Minä — minä vain sanoin, että —"

Hän vaikeni, pelästyneenä, huomatessaan olleensa vähällä paljastaa itsensä ja ymmärtäen sanoneensa jo liiaksikin paljon muuttaakseen Lattimerin epäluulon varmuudeksi. Hän tuli vakuutetuksi siitä nähdessään Lattimerin katseen.

"Miss Hamilton", sanoi hän vakavana. "Teidän salaisuutenne ei mene minua kauemmaksi. Meillä on kummallakin salaisuutemme, sillä jos tiedettäisiin, että suojelen Artwelliä ja jos Triangle L:n miehet ja Brannon tietäisivät, että satula ja suitset, jotka vastikään otin Triangle L:n hevoselta, ovat hallussani, niin tämä seutu tulisi minulle sangen vaaralliseksi. Näyttää siltä, kuin meidän kummankin täytyisi olla hyvin varovaisia puheissamme." Hän nauroi. "Ellemme ole varovaisia, voi käydä niin että me, pelastaessamme lähimmäisemme, joudumme itse ikävyyksiin."

"Tarkoitatteko, että jos selviäisi, että te olette ottanut Artwellin taloonne sen jälkeen kuin minä toin hänet tänne, niin Brannonilla olisi oikeus syyttää teitä kanssarikollisuudesta?"

"Jos pidän Artwelliä luonani — kuten aion tehdä, kunnes hän paranee niin terveeksi, että voi lähteä, niin täytyy minun vastata myöntävästi. Niin, Brannon voisi syyttää minua siitä ja nykyisissä olosuhteissa kannattaisi häntä luultavasti koko tämä seutu."

"Te ette, näen mä, ole kuullut siitä. No niin, toistaiseksi ei ole vielä mitään todistettua. Mutta ympäristön karjamiehillä on varsin hyvin perusteltu epäluulo, että näillä seuduilla toimii hyvin järjestetty hevosvarasjoukkue. Sangen monta miestä epäillään, ehkäpä minuakin. Les Artwell on toinen, vaikka luulen, että hän on yhtä syytön kuin minäkin."

Hän jäi kauhistuneena seisomaan. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanutkaan, että Artwell mahdollisesti oli syyllinen. Hän oli niin nuori ja hänen synkät silmänsä näyttivät puhuvan selvää kieltä siitä, että hän oli vainonalainen, joten hän ei voinut ajatellakaan häntä syylliseksi.

"Artwell ei ole syyllinen", kuului Lattimerin vakuuttava ääni. "Älkää säikähtykö, älkääkä antako kenenkään viekoitella itseänne puhumaan Brannonista sillä tavalla, kuin äsken puhuitte minun kanssani."

Josephine tunsi hänen toisen kätensä olkapäällään, kun hän työnsi hänet hiljaa portailta maahan. Hän katsahti Lattimeriin ihmetellen hänen vaivatonta tuttavallisuuttaan koskiessaan häneen ja hämmästyneenä siitä, ettei hän tuntenut mitään suuttumusta teon johdosta. Oliko siihen syynä se, että molempienkin syyllisyys oli luonut jonkinlaisen siteen heidän välilleen, vai oliko hän jonkinlaisen ovelasti hiipivän valtiuden lumoissa, saman jota hän oli tuntenut ensi silmäyksellä Lattimerissa, oliko se tuota naisten voittajan valtiutta, joka on niin varma voitostaan.

Hän ei ollut oikein varma siitä. Hän tiesi pitävänsä Lattimerista ja hänen kosketuksensa värisytti häntä — selvemmin vielä kuin Brannonin kosketus suuressa seurusteluhuoneessa. Ja kun hän sitten ratsasti Whitmanin mökkiä kohti, Lattimerin tuotua hänen hevosensa ja näytettyään hänelle tietä, tunnusti hän sydämessään, vaikkakin hän punastuikin siitä, että hän oikein iloitsi Lattimerin hallitsevasta vaikutuksesta häneen.

Lattimer seurasi häntä katseillaan, kunnes hän häipyi näkyvistä. Sitten, katse kylmeten jäätäväksi, meni hän keittiön läpi ja astui toiseen huoneeseen, jossa Les Artwell makasi vuoteella. Vuoteen reunalla istui Denver.

Hän oli sitonut Artwellin haavan, joka paistoi avonaisen paidan alta rinnassa. Artwell oli taas tajuissaan, vaikkakin hänen silmänsä olivat kuumeesta kiiltävät ja kasvonsa punakat.

Denver katsahti ylös Lattimerin astuessa huoneeseen, mutta tämä ei ollut huomaavinaankaan häntä. Hän meni suoraan vuoteen luo ja kumartui Artwellin puoleen.

Haavoittuneen puna lisääntyi, hänen silmänsä pälyivät ja niissä loisti kuolettava pelko.

"Olin tulossa tänne ja koetin pysyä näkymättömänä, kun Callahan tulla tupsahti eräästä metsiköstä puolen mailin päässä Triangle L:stä. Hevoseni oli pudottanut minut selästään ja oli mennä menojaan.

"Olin juuri ottamassa sitä kiinni jälleen, kun Callahan ilmestyi metsiköstä ja tuli minua kohti. Hän oli varmaankin tuntenut minut kuunvalossa, sillä oli sangen valoisaa.

"Piilouduin matalaan rotkoon ja luulen, että hän kadotti minut näkyvistään, sillä kun nousin pois rotkostani, näin Callahanin taluttavan hevostaan takaisin Triangle L:ään päin ja hevonen ontui pahasti. Menetin mielenmalttini ja seurasin Callahania. Pääsin ampumamatkalle juuri kun hän tuli karjatalon rappusille. Otaksuin hänen menneen pyytämään toista hevosta.

"Annoin hänelle lähtöpassin. Sitten, tuntien itseni sangen heikoksi ja kun tiesin, että talossa ja esimiehen asunnossa oli ihmisiä, kiersin talon taitse ja pääsin talliin, luullen voivani satuloida jonkin hevosen ja pääseväni sitten pujahtamaan tieheni. Varmaankin olin kierähtänyt hevosen yli yrittäessäni satulaan, sillä seuraava, minkä tajusin, oli —"

"Lopun tunnen jo", kuiskasi Lattimer. "Sinä uskalsit liian paljon, menettäessäsi siinä määrin mielenmalttisi. Tietänetkö, että Brannon oli asunnossaan silloin, kun ammuit Callahanin?"

Lattimerin silmistä suli jää. Ne pienenivät ja niistä loisti pilkallinen iloisuus.

"Teit hyvää jälkeä joka tapauksessa, Les. Lähettämällä Callahanin taivaaseen kostit vanhat vihat ja me pääsimme miehestä, joka rupesi jo epäilemään meitä sangen vahvasti. Ja sinä olet saanut Meederin ja kaikki muut luulemaan, että Brannon on poistanut Callahanin elävien kirjoista, joka seikka, ottaen huomioon heidän huonot välinsä, antaa varmasti sekä Starin, että Triangle L:n miehille yllin kyllin työtä pitäessään toisiaan silmällä.

"Mutta Brannon on minulle arvoitus. Sinä tapoit Callahanin, mutta mitä
luulet Brannonin tarkoittaneen, kun hän ratsasti Stariin ja kertoi
Meederille ampuneensa Callahanin? Meidän täytyy olla varovaisia.
Brannonilla on jokin juoni mielessään."

"Betty Lawsonko?" Lattimer oli kääntynyt ympäri Denweriin päin. Hän katsoi Denveriin tutkivin, kylmin silmin.

"Ha, ha, ha", nauroi Denver. "Brannonilla ei ole kylliksi järkeä nähdäkseen, että Betty on häneen korvia myöten rakastunut. Brannon on sokaissut silmänsä siinä naikkosessa, joka äsken juuri lähti täältä."

"Mistä sen tiedät, Denver?" kysyi Lattimer matalalla äänellä. Mutta se oli täynnä intohimoa.

"Kuinkako tiedän?" Denver nousi vuoteen reunalta ja katseli veitikkamaisesti Lattimerin silmiin.

Välittämättä hituistakaan kertomuksensa siveellisestä kehnoudesta ja ilmeisesti vähääkään häpeämättä omaa konnamaista osuuttaan asiassa, kertoi hän perinpohjin miten hän oli ahdistellut Josephineä ja joutunut sen johdosta otteluun Brannonin kanssa. Hän kertoi myös kuinka hän oli seisonut ulkopuolella akkunan kun Brannon oli silitellyt Josephinen päätä ja kuinka hän oli nähnyt Brannonin luovuttavan aseensa tytölle.

"Arvaan, että kun mies tekee tuollaisia tekoja, niin on tyttö silloin saanut hänen päänsä täysin pyörälle", lisäsi hän lopuksi.

Lattimer ei ollut muuttanut asentoaan kertomuksen aikana eikä hänen kasvonsa olleet värähtäneetkään. Mutta kun Denver oli lopettanut, astui Lattimer aivan hänen eteensä ja katsoi häntä silmiin.

Denver oli varmaankin oikein tulkinnut hänen kasvonilmeensä, sillä hänen kalpeutensa muuttui aivan aavemaiseksi ja hän mutisi sekavasti ja nopeasti. "Aioin ainoastaan suudella häntä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon!"

"Sekin oli liikaa" sanoi Lattimer. Hänen äänensä oli kuiva ja selvä, mutta hillitty ja siinä oli niin selvä uhka, että Artwellinkin kasvot kalpenivat. Denverin saattoi Lattimerin uhkaava käytös aivan hervottomaksi ja hän seisoi liikkumattomana, pelokkaana ja huulet lerpallaan.

"Liian paljon, Denver", toisti Lattimer, samassa äänilajissa. "Älä koske häneen, äläkä edes katso häneen kun minä olen lähellä. Hän on minun!"

Päivän sarastaessa nousi ohut savupatsas kiemurrellen Triangle L:n esimiehen asunnon piipusta, yhtyen sitten paksuun sumuverhoon, joka viisitoista mailia etelämpänä oli herättänyt Josephinenkin huomiota.

Pian sen jälkeen ilmestyi Brannon asunnostaan, meni tuulipumpulle vettä noutamaan ja palasi sitten takaisin. Puoli tuntia myöhemmin oli hän hevosaitauksessa ottamassa kiinni hevostaan, suurta mustaa.

Hän oli satuloinut sen, heittänyt toisen ohjaksen sen pään yli ja oli juuri sulkemassa aitauksen porttia, kun hän katsahti talliin päin. Kiirehtimättä sulki hän portin, hyväili kädellään mustaa hevostaan ja meni tallia kohti.

Hänen mennessään asuntolan ohi huusi Lin Murray hänelle kuuluvasti:
"Tulen mukaan heti kun olen saanut vähän ruokaa."

"Chong tuli kotiin puolen yön aikaan. Hänen hevosensa on aitauksessa.
Sanoi Mrs Whitmanin olevan paremman."

Brannonin silmät elostuivat. Ollessaan äsken aitauksen portilla ja katsoessaan tallille päin oli hän nähnyt satuloidun ja suitsissa olevan hevosen, joka seisoi erään romutavaroitten säilytyspaikkana käytetyn vajan suojassa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli ollut, että Chong oli jättänyt hevosensa riisumatta koko yöksi, siten tehden itsensä syypääksi moitittavaan laiminlyöntiin. Brannon oli myös kuullut Chongin kotiintulon ja kuullut hänen hiljaa mutisevan käsittämätöntä mongerrustaan.

Mutta Murrayn tiedonanto, että Chong oli vienyt hevosensa aitaukseen, ilmaisi, että se hevonen, joka seisoi vajan suojassa ei ollut hänen käyttämänsä ja Brannonin mielenkiinto muuttui nyt arvostelevasta epäluuloiseksi.

Seisten aivan hevosen vieressä tutki Brannon sitä tarkkaan ja hänen silmänsä oikein leimahtivat, kun hän huomasi, että sen lautasella oli merkki L. Se oli Lattimerin merkki, Lazy L.

Brannon puhutteli ystävällisesti eläintä ja kiersi sen ympäri. Satula oli paksun tomun peitossa. Korkea satulan nuppi oli kolhiintunut ja näytti siltä kuin sitä olisi painettu syvään maan sisään, sillä siihen oli jäänyt kiinni kuivunutta savimaata. Satulan takareuna oli myös ruhjoutunut, aivan kuin jokin raskas esine olisi siihen pudonnut. Ohjakset olivat poikki ja mahavyön solki oli irtautunut.

"Se on piehtaroinut", ajatteli Brannon mielessään. "Kuljeksinut maita ilman ratsastajaa ainakin koko viime yön — ehkä kauemminkin, päätteli hän tutkittuaan tomua ja kolhiintuneita satulan osia."

Brannon irroitti satulapussin, asetti sen maahan ja aukaisi sen. Sieltä tuli esiin monenlaista tavaraa, tinakulho, peilin palanen, partasuti, saippuapala, pieni kahvipannu, tomaattiastia — ihana janon sammuttaja — kankaalla päällystetty vesipullo ja paljon muita esineitä, sekä ruokatavaraa ja tulitikkuja.

Brannonin mieltä kiinnitti eniten partasuti. Se oli helppohintainen ja puuvartinen, johon oli, ilmeisesti veitsellä, piirretty alkukirjaimet "L. A."

Brannon ei löytänyt mitään merkkejä muissa esineissä, mutta ilmeisesti tyytyväisenä pani hän tavarat takaisin pussiin, sulki sen suun ja kiinnitti sen paikoilleen satulan taakse.

Sitten hän silmät kiiluen katsoi tutkivasti päärakennukseen päin, nähdäkseen, että akkunat vielä olivat peitetyt ja ettei savua noussut keittiön piipusta. Chong oli tavallisesti jalkeilla jo tähän aikaan, mutta näytti siltä kuin olisi yöllinen ratsastus häntä hieman väsyttänyt. Bettyn tiesi hän nousevan vasta auringonkin noustessa.

Taluttaen vieraan hevosen tallin taakse, jossa häntä ei voinut talosta nähdä, sitoi Brannon katkenneet ohjat yhteen. Sitten hän hyppäsi satulaan ja ratsasti hitaasti jokea kohti pysytellen yhä tallin suojassa. Joki oli metsän reunustama aina aitauksen lähelle saakka. Sitten tuli aukko, jonka yli hänen täytyi uskaltaa, senkin uhalla että hänet talosta nähtäisiin. Mutta sen jälkeen tuli metsä ja pensaikko taas hänen avukseen.

Hän ratsasti puoli mailia jokea alaspäin, laskeutui satulasta ja sitoi hevosen puuhun köydellä, joka oli vyyhdessä satulan nupissa, jätti eläimen sinne ja palasi tallille.

Karjatalolla vallitsi vielä hiljaisuus. Murraytakaan ei vielä näkynyt, joten Brannonia ei kukaan ollut nähnyt.

Hän huomasi, että tallin ovi oli auki. Hän meni sisään, vilkaisi nopeasti pilttuihin ja naulakoihin, joilla tusinan verran satuloita riippui. Hänen tarkastelunsa lopputulos oli, että kaksi satulaa ja hevosta puuttui.

"Billy ja Chesterfield", huomautti hän ääneen. Hänen silmiinsä ilmaantui kyynillinen iloisuus, johon sekaantui tuota tyyntä kylmyyttä, josta hän oli "Teräs" nimensäkin saanut.

"Hän on varmaankin taas hulluttelemassa!" mietti hän niitten todistusten johdosta, jotka hän oli keksinyt ja jotka selvästi viittasivat siihen, että Josephine taas oli sekaantunut asioihin, jotka eivät hänelle kuuluneet. Brannon oli vakuutettu siitä, ettei kukaan muu kuin Josephine ratsastaisi Chesterfieldillä. Betty ei missään tapauksessa olisi ottanut niin vanhaa ja vakavaa hevosta. Ja jos Les Artwellin toverina olisi ollut mies, niin olisi hän ottanut minkä muun hevosen hyvänsä mieluummin kuin Chesterfieldin.

Mutta Brannon tahtoi päästä varmuuteen asiastaan. Ja ennenkuin hän lähti karjatalolta etelään Murrayn kanssa, aikoi hän keksiä jonkun syyn, jonka varjolla hän saisi herätetyksi päärakennuksen asukkaat — joko Bettyn tai Chongin — päästäkseen selvyyteen siitä, oliko Josephine lähtenyt jonnekin.

Hän meni tallin ovelle ja katseli päärakennukselle päin. Hänen katseensa solui alaspäin, huomatessaan, ettei siellä näkynyt mitään liikettä. Silmänräpäyksessä oli hän polvillaan ja tutki tarkoin punaisia tahroja muutamissa tallatuissa oljenkorsissa oven suussa.

Hän nousi heti pystyyn ja huomasi noustessaan oven pielessä samanlaisia punaisia tahroja, mutta nämä olivat kieltämättä naisen sormien jättämät!

Brannon meni takaisin talliin. Kun hän taas palasi, oli hän vakuutettu asiastaan, sillä eräässä pilttuussa oli oljilla selvät miehen makuujäljet ja siinä vielä lisää punaisia täpliä, jotka osoittivat, että haavoittunut oli oleillut tallissa pitemmän ajan.

Brannon sulki tallin oven ja meni ruokailu-rakennukseen, jossa hän tapasi Murrayn juuri lopettamassa aamiaistaan.

"Siihen meni pitempi aika, kuin olin luullutkaan", murisi Murray nähdessään Brannonin. "Eikö se ole merkillistä, aina. Jos sinulla vain sattuu olemaan kiire, etkä tahdo, että muut joutuvat odottamaan, niin joku kirottu asia on hullusti. Tuossa on tuo kurja uuni esimerkiksi. Panin siihen valkean ja se sammui. Se on kurjempi kuin —."

"Brannon", kuului Bettyn ääni ovelta, "tahdotko tulla tänne pariksi minuutiksi?"

Brannon kääntyi äkkiä. Bettyn kasvot olivat kalpeat ja hänen huulensa olivat aivan valkoiset. Teennäinen äänen rauhallisuus oli ilmeisessä ristiriidassa silmissä kiiluvan kiihtymyksen kanssa.

Betty ei puhunut ennenkuin Brannon oli tullut hänen kanssaan puolitiehen päärakennusta, ja ennenkuin hän puhuikaan tiesi Brannon mitä hän sanoisi.

"Brannon", sanoi hän, "jotakin on tapahtunut Josephinelle! Hänen vuoteensa on koskematon ja Chesterfield on poissa! Mitä sinä luulet tapahtuneen? Jos hänelle on tapahtunut jokin onnettomuus, niin en koskaan voi antaa sitä anteeksi itselleni!"

"Luulen, ettei tässä paljoakaan ole tapahtunut", lohdutteli Brannon.
"Arvatenkin on hän lähtenyt ratsastamaan. Eilen oli hän levoton Mrs
Whitmanin vuoksi. On hyvinkin luultavaa, että hän on ratsastanut sinne.
Lähetän Murrayn miesten luo ja poikkean itse Whitmaneille."

"Denver olisi tullut takaisin — ja tavannut hänet matkalla — jos hän meni Whitmanille", valitti hän epätietoisena. Ja kun Brannon vain pudisteli päätään hänen mainitessaan Denverin nimeä, huudahti hän: "Eikö sinulla ole hermoja ensinkään, Brannon. Sinä et näy käsittävän että Jo on minun vieraani ja että minä olen vastuussa hänestä."

"Varmastikin", myönsi Brannon nopeasti. "Mutta meidän ei tarvitse molempien lähteä Whitmaneille." Hän oli varma siitä, että Betty tapaisi Josephinen Mrs Whitmanin luona ja hän ajatteli Lazy L:n hevosta, joka seisoi puuhun kytkettynä alempana joen rannalla.

Hän meni noutamaan Bettyn hevosen ja satuloi sen sillä aikaa kun Betty vaihtoi pukua päärakennuksessa.

"Älä ole huolissasi", neuvoi hän Bettyä, auttaessaan häntä satulaan. "Saat nähdä, ettei mitään ole tapahtunut. Toivottavasti sinulla ei ole niin kiirettä, että ratsastat suoraa päätä upottavaan hiekkaan kahlaamossa." Hän seurasi Bettyn kulkua alas pieneen syvänteeseen ja sieltä ylös taas ja sitten kuivaa aroa pitkän matkaa.

Myöhemmin seisoi hän karja-aitauksen portilla Murrayn kanssa, joka istui satulassa ja odotti häntä.

"Lin" sanoi Brannon, "olen muuttanut mieltäni etelään menon suhteen.
Voit odottaa minua sinne huomenna."

"Aivan niin", vastasi Murray. Hän ei pukenut sanoiksi pientä hämmästystään muutoksen vuoksi, jonka Brannon oli suunnitelmaansa tehnyt.

"No niin, näkemiin sitten", sanoi hän. Hän ratsasti pari kymmentä askelta, pysäytti hevosensa ja huusi olkansa yli puoleksi leikillään:

"Sehän on vaan tyttö", hymyili Brannon. "Ei nyt ole kysymys Starin miehistä."

Murray oli ilmeisesti utelias, mutta hän puristi huulensa pettyneenä kiinni ja hoputti hevostaan etelään päin.

Brannon ei liikahtanut ennen kuin Murray oli vain pienenä pisteenä taivaanrannalla. Sitten hän hyppäsi satulaan ja ratsasti alas joen rantaa, mihin hän oli jättänyt Lazy L:n hevosen. Muutaman minuutin kuluttua ratsasti hänkin, kuljettaen perässään toista hevosta, epäselvää polkua lounaaseen. Murray oli ratsastanut suoraan etelään.

Ratsastettuaan useita maileja, huomasi Brannon liikkuvan pisteen eräällä matalalla mäenharjanteella. Hän poikkesi äkkiä polulta ja laskeutui kuivaan joen uomaan, jota hän seurasi puolisen mailia eräälle ruohoiselle kentälle, joka yhtyi siihen rinteeseen, jonka huipulla hän oli nähnyt tuon liikkuvan esineen.

Päästyään mäen harjalle, näki hän hevosen syövän pienessä heinäisessä laaksossa allaan. Eläin oli kirjava, epäsäännölliset valkoiset läikät näkyivät oikeassa kyljessä, sä'ässä ja polvien alapuolella. Nähdessään sen, veti Brannon suunsa tiukalle.

Yksi häiritsevä epätietoisuus oli taas hävinnyt. Jos Billy olisi vain lähtenyt tallista tuoreen heinän hakuun, niin se ei olisi tullut tännepäin, koska idässä päin oli heinää yltäkylläisesti ja vielä lähempänä karjataloa ja siellä oli sitäpaitsi vettäkin.

Brannon hoputti molemmat hevosensa alas laaksoon ja lähestyi Billyä hitaasti. Hän tahtoi nähdä sen tarkemmin.

Hän lassosi Billyn ja kiinnitti köyden mustan satulaan ja kun Billy oli päässyt pahimmasta suuttumuksestaan, meni Brannon aivan sen lähelle, tutkiakseen sitä ja sillä aikaa piti musta köyttä kireänä.

Billy oli ollut suljettuna talliin useamman päivän, jotta sitä olisi voitu hoitaa paremmin vatsahäiriön vuoksi. Carson, hevospuoskari, oli hoitanut sitä erikoisen huolellisesti, sukien sitä joka päivä. Brannon oli myös usein pistäytynyt katsomassa, miten sen parantuminen edistyi.

Sä'ässä oleva valkoinen läikkä oli tahrainen. Sen selässä näkyivät satulan ja sen kyljissä tuntui alustan jäljet ja vatsan ympärillä tuntui vieläkin syvät, hien haalistamat viivat, jotka siihen leveät mahavyöt olivat puristaneet. Valkoisella läikällä olevat tahrat olivat verta ja niitä näkyi ainoastaan vasemmalla puolella Billyn hartiaa, pitkinä kapeina juovina.

Brannon irroitti lassonsa hevosesta ja ajoi sitä pitkän matkan takaisinpäin ja seurasi sitä vielä jonkun ajan, kunnes Billy jatkoi rauhallisesti raviaan kotiinpäin. Sitten Brannon taas lähti etelään.

Callahanin murha oli nyt Brannonille yhtä selvä, kuin jos se olisi painettu paperille. Kannettuaan Callahanin ruumiin asuntoonsa, oli Brannon tutkinut hänen asettaan ja huomannut, että yksi panos oli ammuttu tyhjäksi. Koska hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että Josephine oli ampunut Callahanin, oli hän hämmästynyt tuota tyhjää panosta ja hän päätteli lopuksi, että Callahan oli aikaisemmin ampunut jotakin ja sitten huolimattomasti laiminlyönyt täyttää aseen uudelleen.

Nyt oli selvää, että Les Artwell oli saanut tuon puuttuvan panoksen ruumiiseensa, vaikka sen oli täytynyt tapahtua sangen kaukana karjatalolta, sillä muutoin se varmasti olisi kuulunut. Senvuoksi oli Artwellin myös täytynyt seurata Callahanin jälkiä ja ampua Starin omistaja hänen kääntäessään selkänsä kuistille astuessaan.

Se tosiasia, että Artwell oli piiloutunut talliin, oli syynä siihen, ettei Brannon, juostuaan kuistille heti laukauksen jälkeen, ollut kuullut mitään kiireellistä kavion kapsetta, joka olisi ilmoittanut salakytän pakenevan.

Josephine oli sattumalta tavannut Artwellin tallissa ja auttanut häntä pakenemaan. Artwell oli pahasti haavoittunut ja Josephine oli vienyt hänet Lattimerin talolle.

Ainoa hämärä seikka oli enää se, että Brannon oli löytänyt satuloidun hevosen, jolla oli Lattimerin polttomerkki. Vaikka eihän sekään asia ollut erikoisen hämmästyttävä, kun otti huomioon satulan huonon kunnon, poikkinaiset ohjat ja nimikirjaimet partasudissa, jonka Brannon oli löytänyt matkalaukussa. Artwell oli tietenkin ratsastanut sillä hevosella, mutta oliko hän varastanut sen Lattimerilta vai oliko Lattimer myynyt tai lainannut sen, siinä oli kysymys. Se seikka, että Josephine oli vienyt Artwellin Lattimerin karjatalolle, näytti todistavan, että heidän välillään vallitsi ystävyys ja kaikenlainen ystävyys kunniallisenkin karjamiehen ja tunnetun hevosvarkaan välillä oli epäilyttävä asia, joka vaati ankaraa tutkimusta.

Oli miten oli, Brannon ei aikonut hiiskua epäilyksestään sanaakaan. Ei hän myöskään aikonut heti ryhtyä vangitsemaan Artwelliä. Hänen avullaan oli Artwell ensi kerralla joutunut kiinni ja hän oli oikein iloinen nyt, että Josephine oli silloin tullut väliin. Hän oli iloinen siitäkin, että Josephine taas oli sekaantunut asiaan. Sillä siten menetellessään oli hän johtanut epäluulot Lattimeriinkin, oli aiheuttanut asiassa uuden vaiheen, joka saattoi päättyä koko varasjoukkueen vangitsemiseen, sen sijaan, että he muutoin olisivat saaneet ainoastaan Artwellin kiinni.

Brannonin tyytyväisyyttä lisäsi vielä suuresti eräs toinen seikka — se suuri huojennus, mitä hän tunsi päästessään perille siitä, että Josephine ei ollutkaan ampunut Callahania. Hänen taistelunsa Artwellin puolesta, hänen viimeiset edesottamisensa ja hänen erehdyksensä ratsastaa hevosvarkaan kanssa Lattimerin karjatalolle saattoi hyvin selittää hänen innokseen taistella niitten aatteitten puolesta, joita hän jo oli aikaisemmin esittänyt ja puolustanut sekä hänen päättäväiseksi, joskin hieman mielivaltaiseksi yrityksekseen säätää lakia ihmisille uudessa, oudossa ympäristössään.

Mutta se tunne, joka syvimmin painui Brannonin tietoisuuteen, joka täytti hänen sielunsa juhlallisella riemulla ja jota vastaan hän, vaikka turhaan, koetti kyynillisellä iloisuudella taistella, johtui siitä huomiosta, että Josephine oli valehdellut, pelastaakseen hänet!

Aurinko oli jo korkealla, kun Brannon ratsasti Lazy L:n karjatalon kuistin luo ja pysäytti hevosensa siihen. Hän ei laskeutunut satulasta ja tuomansa hevosen ohjat olivat hänen vasemmalla käsivarrellaan.

Lattimer, Denver ja Artwell kuulivat sisään Brannonin huudon. He olivat nähneet hänet jo viisitoista minuuttia, ja kun musta pysähtyi talon edustalle, komensi Lattimer Denveriä laskemaan aseensa, jonka tämä oli kohottanut.

Ensimmäisen ja toisen huutonsa väliaikana tarkasteli Brannon ympäristöään. Verkalleen tutki hän karja-aitauksia, talon ympärillä olevaa kenttää, erinäisiä rautakoron jälkiä kovalla pihamaalla ja erikoisesti huomaten nelikulmaisen valkoisen liinan, joka rutistettuna oli maassa kuistin nurkalla — naisen nenäliina.

Mutta hän ei osoittanut vähintäkään hämmästystä tai mielenkiintoa näkemäinsä johdosta. Ne tarkkaavat, epäluuloiset silmät, jotka talon sisältä häntä katselivat, eivät pystyneet välittämään omistajiensa aivoille Brannonin katseessa mitään, joka osoittaisi, että hän näki jotakin tavatonta.

Ja sittenkin, paitsi tuota nenäliinaa, oli Brannonin tarkkaava silmä huomannut muitakin todistuksia siitä, että talossa oli vieraita. Denverin hevonen oli aitauksessa.

Brannon tunsi, että häntä pidettiin silmällä. Mutta hän ei näyttänyt merkkiäkään hämmennyksestä tai epäluulosta. Tuomansa hevosen ohjat yhä käsivarrellaan, pyöräytti hän palturin, sytytti sen ja istuutui rauhallisesti polttelemaan.

"Se on se hevonen, jonka annoin sinulle lainaksi, Artwell", sanoi Lattimer. "Piru vieköön tuon miehen", nauroi hän, ihaillen julmalla tavallaan Brannonin pelotonta käytöstä. "Hänellä on lujat hermot."

"Pojat, pysykää piilossa. Minun täytyy näyttäytyä, muutoin hän tulee epäluuloiseksi", lisäsi hän.

Hän livahti ulos ovesta, juoksi ulkorakennuksen luo, kiersi sen ja juostuaan kumarassa tallin luona olevan vajan taitse tuli esiin sen toiselta puolelta. Hän vastasi Brannonin huutoon kiljaisemalla:

Brannon heilautti kättään tervehdykseksi ja käänsi hevosensa niin, että Lattimer oli hänen edessään tullessaan lähemmä ja hymyillessään teennäisen tervetuleman.

Brannonin hymyssä, vaikka se olikin yhtä epärehellinen, oli enemmän sisältöä ja viekkautta, sillä hän oli nähnyt vilahdukselta Lattimerin, kun tämä juoksi vajalta tallille.

"Helvetti, sehän on Streak!" vastasi Lattimer. "Me kaipasimme sitä — ja satulaa." Hän vastasi Brannonin rauhalliseen katseeseen vakavasti. "Brannon", sanoi hän vihaisesti, "nuo varkaat alkavat tulla liian rohkeiksi kun vievät hevosen suoraan ihmisten tallista!"

"Eilen aamuna. Tallin ovi oli selkosen selällään. Missä tapasit sen,
Brannon?"

"Noin kymmenen mailin päässä taaksepäin. Murray ja minä olimme menossa eteläiselle laitumelle. Lähetin Murrayn jatkamaan matkaansa."

Lattimer oli huomannut nenäliinan maassa. Se oli aivan hänen lähellään ja hän pani jalkansa sen päälle. Hän katsahti nopeasti Brannoniin, mutta arvattavasti ei Brannon ollut huomannut koko liikettä, sillä hän puhalteli välinpitämättömänä sauhuja sätkästään.

"Varkaat eivät näy suosivan erikoisesti ketään. Tänä aamuna katosi meiltä hevonen. Ja satula ja suitset myös. Mutta luulen, että varas tarvitsi enemmän suitsia ja satulaa kuin hevosta, sillä kuuden mailin päässä tapasin hevosen, tulossa kotiinpäin. Siinä näkyi kyllä satulan ja suitsien jäljet, mutta ei mitään satulaa eikä suitsia. Kuka lienee vienytkin ne, hänellä on varmaankin hevonen jossakin piilossa tai sitten aikoo hän sellaisen hankkia. Et kai ole nähnyt kenenkään ratsastavan tästä kahdella satulalla?"

"En edes yhdelläkään satulalla", nauroi Lattimer. "Tästä ei ole mennyt ketään — ainakaan sen jälkeen kun minä nousin vuoteeltani."

"No niin, luulenpa, että minun täytyy lähteä huomenna etelään. Pistäyn katsomassa Ben Whitmanin äitiä mennessäni. Onko sinulla mitään asiaa sinne?"

"Kerro hänelle, että minua ilahuttaa kuulla, että hän on parempi.
Kuulin, että hän oli sairastunut toissa yönä — samana yönä kun Tim
Callahan sai surmansa." Hän katsoi suoraan Brannoniin.

"En olisi koskaan uskonut sitä Timistä", sanoi Brannon. "Asiasta on kaksi kertomusta, minun ja Miss Hamiltonin. Hän sanoo, että Callahan ahdisti häntä. Mahdollisesti, en nähnyt sitä. Miss Hamilton vastusti häntä, arvatenkin ja sulki oven. Sillä kun minä tulin paikalle oli ovi kiinni ja Callahan seisoi rapulla. Minä ammuin hänet siinä luulossa, että hän oli Denver, joka oli ahdistellut tyttöä."

Brannon kertoi valheensa yhtä vakuuttavalla vakavuudella kuin aikaisemmin Starin miesten kuulustelussa. Tietäen, että Brannon valehteli, kasvoi Lattimerin kunnioitus melkoisesti tuota rautaisen kylmäveristä miestä kohtaan.

Brannonkin tunsi, että Lattimer tiesi hänen valehtelevan sillä tähän mennessä oli Artwellin täytynyt antaa joitakin viittauksia siitä, mitä todellisuudessa oli tapahtunut.

Vaikka Brannonin ja Lattimerin välillä ei koskaan ollut vallinnut minkäänlaista ystävyyttä eikä edes teennäistä sydämellisyyttäkään, tunsivat he kumpikin toisiaan kohtaan tervettä kunnioitusta, joka pohjautui niihin miehekkäisiin ominaisuuksiin, joita kumpikin osoittivat omaavansa. Brannonin puolelta se perustui Lattimerin hiomattomaan, toimintatarmoiseen miehekkyyteen, sekä siihen avonaiseen, lujaan katseeseen, jonka hän hänen silmissään tapasi. Hän ei ollut koskaan pitänyt Lattimerista ja hän tiesi yhtä ja toista hänen käytöksestään naisia kohtaan, mutta hän tiesi myös, että Lattimer saattoi olla oikeamielinen ystävä tai kunniallinen vihamies.

Lattimer kunnioitti Brannonia jotenkin samoilla perusteilla. Seistessään siinä Brannonia vastapäätä, tiesi Lattimer, että Brannonin sanat merkitsivät vain sitä, että vaikka hän olikin epäluuloinen, ehkäpä varmakin asiastaan, aikoi hän siirtää varsinaisen toimintansa siksi, kunnes hänellä oli käsissään täydellinen, murhaava todistusaineisto.

"Cole Meeder kertoi minulle molemmat selonteot", sanoi Lattimer. "Minä uskoin sitä, jonka Meeder sanoi Miss Hamiltonin kertoneen. Koska Timiä oli ammuttu selkään, osoitti se sitä, että olit ampunut hänet ilman edelläkäypää varoitusta, ja sitähän et olisi tehnyt, ellei Callahan olisi yrittänyt sitä, niistä Miss Hamilton häntä syyttää."

Brannonin kasvoissa ei näkynyt mitään, huolimatta toisen häpeällisen viekkaasta viittauksesta.

"Jos muistat, niin sanoin luulleeni Callahania Denveriksi ja sellaisen koiran varoittamiseen ei minulla ollut aikaa."

Sattumoin, näköjään ilman mitään aihetta katsahti hän aitaukseen päin ja keskitti katseensa Denverin hevoseen.

Lattimerin katse seurasi Brannonia tahtomattaan. Tumma puna peitti
hänen poskensa ja niskansa, mutta kun hän salavihkaan katsoi
Brannoniin, ei tämä näyttänyt huomanneen mitään. Hän ei edes katsonut
Lattimeriin. Mutta Lattimer pääsi pian tasapainoon taas.

"Denver, niin", sanoi hän liukkaasti, "jos katsot oikein tarkasti, niin voit nähdä Denverin hevosen tuolla aitauksessa. Tuo kimo, jolla on valkoiset vuohiskarvat. Denver tuli tämän kautta toissa aamuna aikaiseen. Sanoi aikovansa länteen, Laskariin. Vaihdoin hänen kanssaan erään mustan hevosen. Minua vähän ihmetytti hänen äkillinen lähtönsä Triangle L:stä, mutta en viitsinyt kysellä. Nythän se on vallan selvä asia. Sinullahan oli rettelöitä hänen kanssaan!"

"Joutavia", Brannonin hymy oli kylmä, halveksiva. "Mies ei sellaisen roiston kanssa edes rettelöi, hän ottaa häneltä vain aseen pois ja ajaa hänet matkoihinsa. Denverin aivot eivät juuri toimi paljon, Lattimer. Hänelle täytyy sanoa asiat suoraan, jottei hän käsittäisi niitä väärin. Jos hän olisi ollut kaukonäköinen kuten sinä, Lattimer, niin minun ei olisi tarvinnut olla niin pikainen hänen suhteensa."

Hän kääntyi nyt ja katsoi Lattimeriin. Hetkeksi tämän silmät kylmenivät samoin kuin aikaisemmin sisällä Artwellille ja Denverille. Sitten niihin tuli kylmän hyväksyvä ilme, johon sekoittui hyvä annos häikäilemätöntä huumoria.

Brannon heitti Lazy L:n hevosen ohjat maahan, käänsi oman hevosensa ja ratsasti pois pohjoiseen sanomatta edes tavanmukaista "näkemiin" ja jättäen Lattimerin tuijottamaan jälkeensä, täysin tietoisena siitä selvästä uhkauksesta, jonka Brannon oli sisällyttänyt sanoihinsa, viitatessaan kaukonäköisiin miehiin.

Vaikka Betty oli koettanut parastaan ollakseen entiseen tapaansa ystävällinen Josephineä kohtaan, oli Josephine kuitenkin huomannut jäykkyyttä hänen käytöksessään sen jälkeen kun Betty oli tullut Brannonin asunnosta.

Ensi kerran hänen vierailunsa aikana tapahtui nyt, että Betty ei ollut saattanut häntä hänen huoneeseensa, istuakseen siellä sängyn reunalla muutaman minuutin ja jutellakseen Josephinen kanssa toimistaan ja huolistaan.

Josephine ei kuitenkaan ollut nähnyt mitään erikoista tuon pienen iltakeskustelun laiminlyönnissä ennenkuin vasta ratsastaessaan tänä aamuna Whitmanin mökille ja alkaessaan miettiä tekonsa oikeutusta, viedessään Artwellin Lattimerin talolle. Hän muisteli varsinkin sitä hämmästystä, joka kuvastui Bettyn ilmeissä illallisen ja varsin kankean hyvänyön toivotuksen välillä ja hän rupesi sitä suurentelemaan varsinaiseksi epäluuloksi.

Hän tunsi nyt suuttumusta siitä, ja hänen poskensa rupesivat punottamaan. Niin, kun hän oikein tarkkaan ajatteli, niin lähenteli Bettyn eilisiltainen käytös, hänen laiminlyöntinsä ja jäykkyytensä, suorastaan loukkausta. Josephinelle selvisi nyt, ettei Betty ollut uskonut hänen kertomustaan Callahanin kuolemasta!

Josephinen suuttumus tuntui oikeutetulta, kunnes hän muisti, että hän oli valehdellut nähneensä, että Brannon ampui Starin omistajan sekä että Callahan oli ahdistellut häntä itseään. Silloin hehkuivat hänen poskensa uudelleen.

Mutta hän muisti, että kun hän oli kertonut Bettylle olleensa Brannonin kanssa vain kahden karjatalolla sinä iltana, oli Betty katsonut häneen terävästi ja että Betty vielä myöhemmin oli mennyt Brannonin asuntoon. Josephine oli pitänyt häntä silmällä ja hän muisti nyt, että Bettyn kylmyys häntä kohtaan oli alkanut sen jälkeen kuin hän oli palannut Brannonin asunnosta.

Oliko mahdollista, että Betty ajatteli siinä olevan jotakin moitittavaa, että Josephine oli ollut kahden Brannonin kanssa karjatalolla sinä iltana? Epäilikö Betty, ettei Josephine ollut puhunut totta kertoessaan Callahanin kuolemasta. Ja oliko Brannon ehkä sanonut koko totuuden ja siten vahvistanut Josephinen valheellisuuden?

Hän uskoi, että Brannon oli tehnyt juuri sen ja sen vuoksi mahtoi hänen yrityksensä antaa Starin omistajan murhalle oikeutetun leiman, näyttää Bettyn silmissä naurettavalta.

Josephinen pelottava leuka kasvoi vielä pelottavammaksi hänen lähestyessään Whitmanin karjataloa. Lisääntynyt itsepäisyys, joka oli seurauksena erinäisistä kapinallisista tunteista, sai hänen silmänsä leimuamaan ja suunsa kovettumaan.

Jos Betty saattoi ajatella hänestä sellaista ja jos hän uskoi ennemmin Brannonin sanaa kuin hänen, niin ei näyttänyt jäävän muuta mahdollisuutta kuin panna tavaransa kokoon ja palata Itään. Hän ei voisi kestää Bettyn epäluuloa. Hän ei voisi jäädä Triangle L:ään, jos hänen jokaista liikettään tutkittaisiin siinä toivossa, että niissä mahdollisesti havaittaisiin jotakin moitittavaa. Sellainen asiaintila olisi sietämätön!

Ja sittenkin huomasi hän, että hänen olisi vaikea lähteä. Ovelat voimat, joita hän ei olisi pystynyt selittämään, vaikka olisi koettanutkin, vastustivat hänen kiivasta päätöstään.

Seudun juhlallinen suurenmoisuus rupesi lumoamaan häntä. Salakavalana, ovelana ja asteettaisesti oli huomio seudun neitseellisestä kauneudesta hänet vallannut, vaikka hän ei ehkä olisi huomannut sen kiehtovaa voimaa, ellei olisi ollut kysymys sen jättämisestä.

Mutta vaikka hän ihailikin tuota maata, olivat hänen ajatuksensa Lattimerissä ja hän näki hänet yhä siinä asennossa, jossa hän seisoi hänen edessään pitäen tuttavallisesti kättään hänen olkapäällään.

Vasten tahtoaan oli hän ollut Brannonin vaikutusvallan alla, tuntien hänen kiihkeän voimansa ja vaistomaisesti tajunnut sen vetovoiman, joka hänellä oli kaikkeen, mikä Josephinessä oli naisellista. Mutta sitä vaikutusta, mikä Brannonilla häneen oli ollut, ei voinut verrata siihen houkutukseen, minkä Lattimer aikaansai.

Lattimer oli suurempi kuin Brannon. Brannon oli kylmä, tunteeton ja teräsmäisen silattu. Lattimer oli ruokkoamaton, syvästi inhimillinen, vilkas ja kiihkeä — uinuva intohimojen tulimeri. Hän oli vaara, jota sieti peljätä, arvoitus, jota kalpasi yrittää ratkaista ja paljas uhkarohkeus tulla kosketuksiin hänen kanssaan, herättää hänessä halu tavoitella itseään, oli Josephinesta sanomattoman ihastuttavaa.

Ja niin hän, lopullisestikaan käsittämättä miksi, päätti olla lähtemättä, huolimatta Bettyn käytöksen vuoksi tuntemastaan suuttumuksestakaan.

Edellisellä käynnillään Whitmanilla hän ei ollut tavannut Ben Whitmannia, ja kun hän ratsasti pienen karja-aitauksen portille, noin sadan jalan päässä mökiltä, hämmästyi hän suuresti nähdessään hoikan, kirkassilmäisen nuoren jättiläisen, joka tervehti häntä sanoilla:

Betty oli puhunut Mrs Whitmanin pojasta ja koska Mrs Whitman oli pieni, hoikka ja hento, oli Josephine otaksunut, että poika olisi samanlainen.

Hänen äänensä ei suinkaan ollut pieni eikä hento. Se oli päinvastoin syvä, väräjävä ja ihastuttavan eteläinen, kuten hänen kohtelias, kunnioittava kumarruksensakin, hänen hymyillessään Josephinelle.

"Arvaan, että olette Miss Hamilton, ma'am", sanoi hän. — Josephine koitti salata selvää hämmästystään. "Teidän täytyy olla Miss Hamilton", jatkoi hän, "sillä te olette ainoa muukalainen näillä mailla tällä hetkellä. Olette varmaankin tullut katsomaan äitiä?"

Hän auttoi Josephinen satulasta ja meni hänen edellään tupaan. Josephine astui perässä ja ihmetteli kuinka täydellisen tietämätön hän oli Josephinen läsnäolosta.

"Te löydätte äidin seurusteluhuoneesta", sanoi hän ystävällisesti. "Hän tulee erinomaisen iloiseksi nähdessään teidät, sillä hän on puhunut teistä aina siitä saakka kun kävitte meillä." Hän hymyili vielä kerran, kun Josephine astui sisään.

Josephinen oli hieman vaikea selittää käyntinsä tarkoitusta. Mutta kun hän oli aloittanut, teki toipilaan ilmeinen myötätuntoisuus hänen asiansa varsin helpoksi.

Mrs Whitman istui suuressa nojatuolissa ja hänen ympärilleen oli sullottu pehmoisia pieluksia ja vaippoja. Hänen linnunsilmänsä, jotka loistivat ystävällisyyttä ja osanottoa, eivät hetkeksikään kääntyneet Josephinesta, tämän puhuessa.

"Kovin on pahoin Lesin laita", sanoi hän, kun Josephine oli lopettanut. "Kyllä kerron Bettylle, että te olitte täällä koko yön. Siitä ei ole mitään vahinkoa kenellekään. Les on kummallinen poika", jatkoi hän. "Hänellä ei näy olevan vähääkään tahdon voimaa. Hän on aina pulassa. Minä luulen, että muutamat ihmiset ovat syntyneet sellaisiksi ja sen vuoksi meidän tavallisten ihmisten ei pitäisi olla liian kovia heitä kohtaan." Hän hymyili Josephinelle. "Oletteko hyvä, rakkaani, ja menette ovelle ja kutsutte Benin sisään."

Nuori jättiläinen tuli ääneti sisään kuultuaan Josephinen kutsun. Ja äitinsä kehotukseen olemaan huolellinen vastauksissaan kysyttäessä Josephinen yön viettoa heidän talossaan, vastasi hän vakavana:

"Luulen, että sitten on parasta mennä riisumaan hevonen." Ilmeisesti oli hänen aikomuksensa olla tekemättä mitään kysymyksiä, sillä hän kääntyi lähtemään ulos.

"Miss Hamilton tapasi hänet Triangle L:n tallissa vaikeasti haavoittuneena. Se tapahtui myöhään eilen illalla. Hän toi Lesin Lattimerin talolle."

"Lattimerin!" Nuoren jättiläisen silmissä leimahti tuli. Hänen kiinteän katseensa edessä tunsi Josephine itsensä kiusaantuneeksi. Oli aivan kuin mies olisi koettanut lukea hänen ajatuksensa ja huomannut ne häpeällisiksi. Kun Josephine katsoi suoraan häneen, sammui tuli hänen silmistään ja hänen katseensa muuttui arvoitukselliseksi ja ystävälliseksi.

"Hän pyysi päästä sinne. Miksi kyselette? Onko mitään syytä, jonka vuoksi hänen ei olisi pitänyt mennä sinne?"

Hän huomasi äidin ja pojan vaihtavan nopean silmäyksen, mutta hän ei voinut saada selvää sen merkityksestä, sillä kummankin katse oli heti muuttunut ilmeettömäksi ja välinpitämättömäksi.

"Luulen, että olette oikeassa", sanoi Ben. "Brannon hirttäisi hänet
tuossa tuokiossa, jos hän tietäisi Lesin olevan Lattimerin luona.
Brannonin kanssa ei sovi leikitellä." Hänen katseensa oli rauhallinen.
"Te sanoitte nähneenne Brannonin ampuvan Callahanin?"

"Niin." Veri nousi Josephinen kasvoille. Hän ei olisi tahtonut valehdella Mrs Whitmanin läsnäollessa, mutta hän ei saanut antaa heidän tietää, että Brannon oli tahallaan tappanut Callahanin, sillä kun Lattimer oli kertonut hänelle, että Brannonin ja Callahanin välillä oli ollut "pahaa verta" oli hän sielussaan tullut vakuutetuksi siitä, että Brannonilla oli syynsä murhatekoon ja hän pelkäsi, että ellei hän pysyisi entisessä kertomuksessaan, niin vaatisivat Starin miehet kostoa Brannonille. Ja lisäksi tuli vielä Lattimerin varoitus, ettei hän antaisi kenenkään viekotella itseltään totuutta asiassa.

"Minähän kerroin sinulle, että hän teki sen, Ben", vastasi Mrs Whitman
Josephinen puolesta.

"En saa sitä päähäni, näen mä" sanoi hän, katsoen Josephineen, "mutta jos kerran sanotte sen, niin sen luonnollisesti täytyy olla totta." Hän kääntyi ovelle. "Minä vien hevosenne kauemmaksi", lopetti hän, mennessään ulos.

"Brannon on kova", sanoi Josephine, keskeyttäen äänettömyyden, joka oli seurannut Benin lähtöä.

"Häntä ei voi taivuttaa, rakkaani, sitä kai tarkoitatte", sanoi Mrs Whitman lempeästi. "Moni mies on koettanut sitä. Sellaiset miehet kuin Brannon, ovat ihmeellinen apu tässä laittomuuden maassa. Heittiötkin varovat joutumasta hänen kanssaan vastatusten. He tuntevat hänet kaikki mieheksi, jota ei mikään voi peloittaa. He tietävät, että kun hän kerran antaa sanansa, niin hän sen myös pitää ja ettei hän peräänny tuumaakaan siitä mitä pitää oikeana. Mutta hänellä on myös miellyttävä, lempeä puolensa ja hän on oikeudenmukainen ja erittäin kunniallinen."

Mrs Whitmanin ystävälliset silmät näyttivät etsivän Josephinen sielun syvimpiä sopukoita. Hän tunsi aivan kuin voimakas valo olisi kääntynyt niihin. Ja silloin hän punastui.

"En", sanoi Josephine lyhyesti. "Se on, minä — minä luulen, että kunnioitan häntä, luonnollisesti. Mutta hän on ylpeä ja käskevä."

Mrs Whitmanin hymy oli selittämätön. Hän ei vastannut mitään. Hän näytti kuuntelevan jotakin ulkona tapahtuvaa, katsellessaan Josephineä.

"Joku tulee", sanoi hän kohta. "Se on varmaankin joku Triangle L:stä, joka hakee teitä, rakkaani."

Se oli Betty. Hän tuli sisään hyvin kalpeana, tukka tuulen pieksämänä ja silmät ja nopea hengitys todistivat, että hän oli sangen kiihoittunut. Kun hän näki Josephinen, joka istui oveen päin, josta hän juuri oli tullut, hätkähti hän, huokasi syvään ja pannen kätensä sydämelleen nojasi väsyneenä oven pieleen.

"Armias taivas, Jo, kylläpä säikytit minut!" huudahti hän. "Miksi ihmeessä teit sillä tavalla?"

Josephine oli noussut seisomaan. Hän oli tuntevinaan, että Bettyn huoli tällä hetkellä oli hyvin teeskenneltyä, muistaessaan hänen kylmän jäykkyytensä edellisenä iltana. Ja Josephinen suuttumus, jota hän matkallaan Lattimerin talosta oli huolellisesti tallettanut, näkyi selvästi siinä lujassa, hieman vihaisessa katseessa, jonka hän Bettyyn kohdisti.

"Minä halusin vain ratsastaa hieman. Sitäpaitsi ei Chong vielä ollut palannut ja tahdoin tietää, miten Mrs Whitman voi."

Betty koetti parhaansa mukaan hymyillä Josephinen sotaiselle äänensävylle, muistaen kohteliaisuus-velvollisuuttaan vierastaan kohtaan. Mutta Betty ei osannut teeskennellä, joten hymystä tuli sen irvikuva.

Hän tunsi itsekin, että se epäonnistui. Ja hän tiesi, että hän oli oikeutettu vaatimaan oikeudenmukaista kohtelua, vaikka Josephine olikin hänen vieraansa. Koettaen sitten tukahduttaa suuttumustaan, hymyili hän iloisesti Mrs Whitmanille ja lausui valittelunsa hänen sairautensa johdosta.

Sitten hän kääntyi Josephinen puoleen ja nyt hänen hymynsä oli lempeä, rauhaa tarjoava.

"Olisit sanonut minulle, minne olit menossa, Jo", sanoi hän. "Silloin en olisi ollut huolissani. Ehkäpä olisin tullut kanssasi. Sinähän olit täällä koko yön?"

Tahtomattaan katsoi hän Mrs Whitmaniin, ikäänkuin hakien vahvistusta Josephinen jotenkin ylimalkaiselle päännyökkäykselle. Josephinen posket kalpenivat vihasta, sillä hän näki Bettyn katseesta, että hän epäili hänen totuudenrakkauttaan.

Bettyn posket kävivät tulipunaisiksi. Oli selvää, että Jo oli päättänyt saada aikaan riitaa, vaikka näkyväistä syytä ei ollutkaan. Betty oli kyllä tiennyt, että Jolla oli sisua, mutta että hän äkkiä saattoi tulla hävyttömäksi ilman selvää syytä, se oli eräs puoli hänen luonteessaan, joka häneltä oli pysynyt salassa.

"Luulen, että tiedät, mitä tarkoitan, Betty Lawson", sanoi Josephine kylmästi. Hänen suuttumuksensa oli kiteytynyt päätökseksi antaa Bettyn tietää, että hän oli huomannut Bettyn jäykkyyden edellisenä iltana.

"Sinä tiedät varsin hyvin mitä tarkoitan", jatkoi hän ilkeästi. "Luuletko, etten huomannut sitä katsetta, jonka minuun loit, kun kerroin sinulle, että Brannon ja minä olimme olleet kahden karjatalolla, sillä aikaa kuin Denver ja Chong olivat poissa sieltä? Oh, älä teeskentele, Betty!" ivasi hän Bettyn hämmentyneen katseen johdosta. "Sinä olet mustasukkainen jokaiselle, joka vain puhutteleekin Brannonia! Tuskin katsoit minuun eilen illalla sen jälkeen kuin kerroin mitä oli tapahtunut. Sinä et edes ollut kohtelias minulle, vieraallesi."

"Minä en lähde takaisin karjatalolle, en tietenkään", selitti Josephine, ääni kylmän ivallisena. "En ikänäni voisi tuppautua ihmisten pariin, jotka eivät kaipaa minua — jotka pelkäävät, että minä —

"Minä vakuutan sinulle, että en tahdo Brannonia itselleni", sanoi Josephine, hymyillen kostonhaluisesti Bettyn ilmeiselle hämmingille — hämmingille, jonka Josephine luuli johtuvan siitä tiedosta, että Bettyn salaisuus oli tullut ilmi. "Brannon ei ole niitä miehiä, joitten kanssa minä olisin halukas kuluttamaan loput elämäni päivistä. Mutta minä pelastin hänet Cole Meederin käsistä — pelastin hänet sinulle. Minä valehtelin Mrs Whitmanille. Sinä tiesit, että valehtelin sinullekin, Betty, sillä sinä otit sen vaivan päällesi, että näytit sen minulle. Ellen minä olisi valehdellut, olisi Cole Meeder miehineen hirttänyt Brannonin! Sillä Callahan ei ahdistellut minua! Minä olin sisällä silloin, kun kuulin laukauksen ja kun avasin oven, makasi Callahan kuolleena rappusilla, ja Brannon seisoi hänen vieressään pistooli kädessä!"

Hetkisen, nähdessään Bettyn peittävän kasvonsa käsillään, tunsi Josephine katumusta myrskyisestä tunnustuksestaan. Mutta luonnoton mielijohde näytti vallanneen hänet ja hän kohtasi Bettyn tuskaisen katseen kylmällä välinpitämättömyydellä.

Kun Betty syöksyi ovesta ulos, otti Josephine pari askelta hänen perässään, mutta pysähtyi ja jäi seisomaan jäykkänä, kalpeana ja uhmailevana kuunnellen nopeasti poistuvaa kavion kapsetta.

Nyt se oli sanottu eikä kukaan ollut "viekotellut" sitä häneltä "ulos." Hän oli kokonaan antautunut intohimoisen suuttumuksen valtaan, joka koko aamun oli kasvanut hänessä sen kautta, että hän oli alituisesti ajatellut Bettyn puolelta osakseen tullutta luuloteltua huonoa kohtelua. Mutta hän oli varma siitä, että hän ei olisi sanonut mitään, ellei hän olisi ollut puolihulluna siitä hermojännityksestä, jonka Artwellin tapaaminen tallissa ja pitkä yöllinen ratsastus aavemaisessa hiljaisuudessa suurella arolla oli aiheuttanut.

Sillä tavalla hän ei ollut koskaan ennen käyttäynyt, eikä hän koskaan ennen ollut kokenut niitä voimakkaita intohimoja, jotka koko aamun olivat hänessä riehuneet. Näytti siltä kuin hän olisi yhdessä yössä kokonaan muuttunut. Hän tunsi, että sivistyksen kiilto oli hänestä irtautunut, paljastaen hänet alkuperäisillä vaistoilla ja atavistisilla haluilla varustetuksi olennoksi. Silmänräpäyksen oli hän, katsoessaan suljettua ovea, vähällä tulla hysteeriseksi, mutta silloin kuuli hän Mrs Whitmanin äänen, tyynenä, lempeänä ja tyynnyttävinä: "Tulkaa tänne, rakkaani."

Samassa oli hän polvillaan toipilaan edessä, pää hänen sylissään. Mrs Whitmanin kädet silittivät hänen päätään kepeästi, lohduttavina ja hänen äänensä kuului tyynenä, kuten aina:

"Kas niin, kas niin, rakkaani. Minä ymmärrän — minä ymmärrän. Sen on täytynyt olla pelottavan raskasta teille ja minä en ihmettele, että menetitte tasapainonne. Tämä on julma ja synkkä maa, rakkaani — sellaisille, joilla on ihanteita ja joilla on rohkeutta taistella niitten puolesta."

Lattimerin siveysopin mukaan ei ollut mikään rikos ottaa sitä, mitä halusi. Ja koska hän oli äärimmäisen itsekäs, ei hän tunnustanut muuta lakia kuin sen, joka turvasi hänen omat halunsa. Sitä Jumalaa, josta ihmiset puhuivat, ei hän ollut nähnyt ja hän ei hyväksynyt mitään oppia, joka esti häntä ottamasta lähimmäisensä henkeä, ystävänkin, jos tarve vaati. Hän oli, kuten Betty oli sanonut, "häikäilemätön, hymyilevä paholainen."

Hän tunsi terveellistä kunnioitusta Brannonia kohtaan, mutta ellei siihen olisi sekaantunut pelkoa, olisi hän varmasti hakenut jotakin syytä riitaan kun Brannon kävi hänen talollaan sinä aamuna kun Josephine Hamilton oli tuonut Artwellin sinne.

Jos Lattimer olisi ollut tavallinen murhaaja, olisi hän sallinut Denverin käyttää asettaan, jonka hän oli ojentanut Brannonia kohti, kun tämä pysäytti hevosensa hänen kuistinsa nurkalle samana aamuna. Mutta sellainen murha, joka suoritetaan lyömällä tai ampumalla takaapäin, ei kuulunut Lattimerin tapoihin. Jos hän halusi ottaa joltakin mieheltä hengen, niin hän antoi hänelle näennäisen tilaisuuden puolustautua, vaikka uhri sitä todellisuudessa ei saanutkaan.

Brannonin ollessa kyseessä, sai Lattimerin jokin saatanallinen halu leikitellä hänen kanssaan estämään Denveriä käyttämästä pyssyään.

Callahanin murhatapaus oli suonut Lattimerille tilaisuuden saada Brannonin käsiinsä saattamatta itseään tai apureitaan moitteenalaisiksi ja havainto, että Josephine oli valehdellut pelastaakseen hänet, teki hänen suunnitelmansa vielä yksinkertaisemmaksi.

Lattimer halusi Josephineä omakseen ja hän aikoi saada hänet. Siitä päivästä saakka, jona hän oli Denveriltä kuullut kuinka tyttö oli tehnyt tyhjäksi Brannonin aikeen hirttää Artwellin, oli hän ihaillut hänen rohkeuttaan. Kun Lattimer oli kantanut Josephinen siltä paikalta, johon hän oli pyörtynyt tuotuaan Artwellin perille, oli tytön nostattama intohimo hänessä kasvanut syvemmäksi ja voimakkaammaksi kuin mitä hän oli tuntenut ketään naista kohtaan. Puhuessaan hänen kanssaan kuistilla, oli hän ankarasti tukahduttanut intohimonsa, jotta tyttö ei huomaisi eikä säikähtäisi sitä. Mutta hänen päätöksensä omistaa hänet oli yhtä syvä kuin ennenkin.

Brannonin lähdettyä, otti Lattimer Josephinen nenäliinan maasta, pyyhki siitä, silitti sen polvellaan ja katseli sitä miettiväisenä.

Hän päätteli, että Brannon ei ollut huomannut sitä ja kuitenkin kiusasi häntä epäilys. Brannon oli mies, joka piti mielenliikutuksensa itsellään. Hän oli ovela, tarkkanäköinen, terävällä huomiokyvyllä varustettu ja hänen peitetty varoituksensa lähtiessään ilmaisi, että hän piti epäluulojaan hyvin perusteltuina. Tiesikö Brannon että Josephine oli käynyt Lazy L:ssä? Tarkoittiko hän tyttöä, kun hän kysyi, oliko Lattimer nähnyt "ratsastajaa, jolla oli kaksi satulaa."

Jos Brannon tiesi, että tyttö oli käynyt Lazy L:ssä, niin hänen tietonsa tekisi leikin vielä mielenkiintoisemmaksi Lattimerille. Se tekisi Lattimerin voitonriemun entistä täydellisemmäksi, sillä hänellä tulisi olemaan se tyydytys lisäksi, että hän musertaisi Brannonin siitäkin huolimatta, että tämä tiesi sen.

Lattimerillä ei ollut mitään aihetta kiirehtiä suunnitelmansa toimeenpanoa. Kuultuaan Les Artwelliltä ja Josephineltä, että Brannon ei ollut murhannut Callahania, tiesi Lattimer, että Brannon tunsi tekevänsä Josephinelle palveluksen ottaessaan murhan syyn niskoilleen. Ja varmaankaan hän ei olisi ottanut vastuuta päälleen, jos hän olisi tiennyt, että Les Artwell oli lähellä Triangle L:ää sinä iltana. Ollen tietämätön Artwellin osuudesta tapahtumain kulkuun ei Brannon ryhtyisi hyökkäämään — siinä tapauksessa, että hän tiesi Josephinen käyneen Lazy L:ssä — kunnes hän oli varma siitä, että tyttöä ei sotkettaisi asiaan.

Lattimerin laskuissa oli virheitä ja hän tiesikin osan niistä. Selvä asia oli kuitenkin se, että Brannon oli ainoastaan varoittanut häntä, sillä jos hänellä olisi ollut varmat todistukset, tai edes perustellut epäluulot, niin olisi hän ryhtynyt sen mukaisiin toimiin heti.

Seuraavana päivänä Brannonin käynnin jälkeen tuli Lattimer ratsastaen Whitmanin karjatalon aitauksen portille ja laskeutui satulasta. Hän katseli ympärilleen nähdäkseen Benia, mutta tätä ei näkynyt missään. Lattimer meni sitten mökille ja astui sisään, saatuaan jykevään kolkutukseensa ystävällisen kehoituksen. Toipilaan tervetuliaishymy oli lievä. Hänen silmissään kuvastui levottomuus ja hätä.

"Käy istumaan, John", sanoi hän. Ja sitten, ennenkuin Lattimer ennätti istuutua, kysyi hän kiihkeänä, hätäisenä:

"Hän ei ole pahasti haavoittunut, muori", lohdutteli Lattimer. "Ei niin pahasti, että hän tarvitsisi lääkäriä. Hän on vain heikko paljosta verenvuodosta."

"Oh"! huokasi Mrs Whitman. "Miksi ei Les voi olla toisenlainen? Miksi et puhu hänelle, John?"

"Olen miettinyt, mikä kahdesta pahasta minut vihdoin vie hautaan, tautiniko vaiko Les. Hän nosti kätensä ylös toivottoman näköisenä.

"En muista rikkoneeni niin raskaasti, että ansaitsisin kumpaakaan rangaistusta", sanoi hän. "Vaikka ehkäpä Jumala tietää miksi se tapahtuu. Ensimmäinen mieheni oli aivan Lesin kaltainen." Hän punastui. "Mutta sinähän tiedät sen. Sinun isäsi on kait kertonut hänestä. Isäsi tunsi hänet jo ennenkuin minä menin naimisiin hänen kanssaan."

"Les on aina ollut itsepäinen" jatkoi hän. "Hän ei välittänyt mistään ja hän tuli vain pahemmaksi isänsä kuoltua ja sitten kun minä menin naimisiin Mr Whitmanin kanssa. Hän näkyi alusta pitäen vihanneen Benia. Luulin aina tehneeni suuren erehdyksen mennessäni toistamiseen naimisiin. Mutta Ben ei koskaan asettunut Lesiä vastaan. Hän antoi Lesin tehdä mitä halusi ja oli aina ystävällinen hänelle. Mutta Les oli aina omavaltainen ja hän jätti kotinsa jo ennenkuin me muutimme tänne.

"Eikä koskaan vihjaissutkaan, että te olitte hänen äitinsä", sanoi
Lattimer. "Hän on omituinen poika."

"Se oli sen vuoksi, että hän vihaa Beniä. Luulen, että olisin ollut tyytyväisempi, ellei hän olisi tullut tänne ensinkään", jatkoi hän, "sillä silloin en olisi tiennyt kaikkea, mitä hän teki. John", lisäsi hän matalalla, pelonsekaisella äänellä "tappoiko Les Callahanin."

Mrs Whitman veti syvään henkeä, mutta ainoa mitä hänen mielenliikutuksestaan näkyi, oli hänen silmissään väikkyvä kosteus, joka ei edes saanut pudota kyyneleinä poskipäille.

Mrs Whitmania puistatti. Hän nojautui eteenpäin ja puhui kuiskaten, koettaen äidin vaiston ohjaamana keksiä pelastusta pojalleen rangaistuksesta, joka välttämättömyyden voimalla oli seuraava hänen rikostaan, niin pian kuin se tulisi tunnetuksi.

"Oletko varma siitä?" urkki Mrs Whitman. "Brannonista ei voi tietää mitään. Hän on niin vaitelias, niin hyvä ja terävä arvaamaan toisten tekoja."

"Luulen, että Brannon ei tiedä sitä", sanoi Lattimer. "Aion pitää hänet tietämättömänä, kunnes Les on niin terve, että voi lähteä näiltä mailta. Ratsastin tänne Lesin vuoksi, sillä arvelin, ettei tuo Hamiltonin tyttö ole kertonut asiaa, niinkuin se on. Haluan saada jollakin tavoin sanan hänelle, että te toivotte, että hän tulisi hoitamaan Lesiä. Menisin itse, mutta pelkään, että Betty Lawson epäilee jotakin. Lähettäkää Ben Triangle L:ään ja sanokaa, että te haluaisitte hänet seuraksenne muutamaksi päiväksi. Sitten voi hän livahtaa minun talolleni ja hoitaa Lesiä.

"Miss Hamilton on täällä vielä, John", sanoi Whitman. "Hän ja Betty riitaantuivat." Hänen tarkat silmänsä katsoivat Lattimeriin ja hän huomasi Lattimerin katseessa syvän riemun ilmeen.

"Miss Hamilton ei ollut oikein oma itsensä. Hän loukkaantui siitä, että Betty epäili hänen kertomustaan Callahanin kuolemasta. Hän myönsi valehdelleensa ja sanoi että Brannon oli tappanut Callahanin Miss Hamiltonin tietämättä."

Jos Betty kertoisi Brannonille Josephinen syytökset, niin ei Brannon tietäisi enempää kuin hän jo tiesi. Mutta jos juttu kulkisi Cole Meederin korviin ennenkuin Lattimer olisi valmis, silloin ei Lattimer voisi olla varma, ettei Josephine kieltäisi sanomaansa estääkseen Cole Meederiä hirttämästä Brannonia.

"Miss Hamilton ei tiedä kuka Callahanin tappoi", sanoi Mrs Whitman. "Huomasin sen paikalla, kun kuulin hänen puhuvan siitä. Hän uskoo todellakin, että Brannon teki sen. Mutta minä — minä tiesin, John. Heti kun Miss Hamilton kertoi tavanneensa Lesin tallissa, tiesin, että Les — niin, tiesin, että hän oli murhaaja. Mutta en voinut antaa Bettyn saada tietää sitä."

"Antakaa Miss Hamiltonin vain luulla, että Brannon on syyllinen", sanoi Lattimer. "Jos hän saa tietää, että Les sen teki, niin hän varmaan jonakin päivänä laulaa sen julki. Hän on sitä lajia."

Lattimer nousi. Hänen onnistui tehdä vakavan ilmeensä niin vaikuttavaksi, että Mrs Whitman vetäisi vapisten henkeään ja kysyi:

"Arvelen, että minun täytyy lähteä takaisin karjatalolle. Les on yksin. Hän tarvitsee huolellista hoitoa, jos hän tahtoo läpäistä. Missä Ben on?"

"Hän meni jokea alas vähän matkaa. Boskinin kahlaamolle. Hän aikoo huomenna viedä karjaa siitä yli."

Huomatessaan tulen leimauksen Lattimerin silmissä, lisäsi hän: "Hän ei olisi tahtonut jättää minua, mutta hän näytti niin kalpealta ja väsyneeltä tänä aamuna, että ajattelin ratsastusmatkan tekevän hänelle hyvää."

"Samantekevä, vaikka hän ei olekaan täällä", sanoi Lattimer. Ehkäpä ei näyttäisikään hyvältä, jos minä häntä pyytäisin, mutta Les tarvitsee naisellista hoitoa. Emme voi saada Betty Lawsonia sinne. Koko alangolla ei ole muita naisia ja te ette voi lähteä. Willetin naiset eivät kelpaa. Arvelen siis että Miss Hamiltonin täytyy tulla.

"Ellei hän mahdollisesti tahdo tulla, niin jää teidän asiaksenne taivuttaa hänet siihen. Hän säälii Lesiä, otaksuen, että häntä vainotaan. Pankaa hänet tulemaan, vaikkapa teidän täytyisi kertoa hänelle totuus — että Les on teidän poikanne. Se saa hänet lähtemään", lisäsi Lattimer hymyillen julmasti. "Ja ellei se auta, niin muistuttakaa hänelle, että te valehtelitte Bettylle, missä hän suurimman osan yötään vietti!"

"Kas niin", sanoi hän tyynnyttävästi. "Tahdoin vain painostaa teille, kuinka suuresti Les tarvitsee häntä."

Hän pysähtyi vielä ovella ja katsoi taakseen, aivan kuin hän äkkiä olisi muistanut jotakin tärkeää.

Josephine Hamilton saattoi olla tyytyväinen viikon oleskeluunsa
Lattimerin karjatalolla.

Ennen kaikkea ei hänen edesottamisensa alkuaan niin peloittava sovinnaisuudesta poikkeaminen osoittautunut niinkään sopimattomaksi, sillä kyseessähän oli ollut ihmishenki. Sitäpaitsi ei hänen olostaan Lattimerin karjatalolla tienneet muut kuin ne, joita asia lähinnä koski eikä ulkomaailma saisi sitä koskaan tietää. Bettykin jäisi siitä tiedosta osattomaksi.

Mutta Mrs Whitman oli ollut pakoitettu käyttämään viimeistä keinoaan saadakseen Josephinen lähtemään, nimittäin sitä, että hän tunnusti, että Les Artwell oli hänen poikansa.

Samalla selvisi Josephinelle syy Lattimerin varmaan vakuutukseen, että
Mrs Whitman kyllä valehtelisi Les Artwellin hyväksi.

Artwell oli toipumassa. Hänen parantumisensa ei ollut käynyt nopeasti, mutta hän oli kieltämättä vahvistunut ja hänen poskensa todistivat, että verenkierto oli vilkastunut. Ja Josephinen myötätunto oli myös vahvistunut.

Lattimer oli ratsastanut pois vähän aikaa sitten ja Josephine istui kuistilla keinutuolissa ja ajatteli häntä.

Ilta muistutti paljon erästä toista, jonka hän ikänsä oli muistava, nimittäin sitä iltaa, jona Callahan ammuttiin kuoliaaksi. Täysi kuu valoi pehmyttä valoaan laajalle alangolle, paljastaen kaukaiset uinuvat laaksot, sivellen hiljaa vuoren kukkuloita loistollaan ja täyttäen syvänteet salaperäisyydellä.

Lattimer oli kohdellut häntä moitteettomasti ja kunniallisesti. Hän ei ollut lähennellyt häntä, vaan oli antanut hänen olla yksin niin paljon kuin hän halusi.

Tosin oli hän huomannut, että Lattimer silloin tällöin oli katsellut häntä miettiväisenä, kasvoillaan ilme, jonka suhteen ei saattanut erehtyä. Mutta Josephine ei ollut turhankaino ja hän totesi, etteivät Lattimerin ihailevat katseet olleet sen loukkaavampia kuin muittenkaan miesten, vieläpä ympäristössä, jonka katsottiin kasvattavan vain gentlemanneja.

Naisena ei Josephinestä suinkaan ollut vastenmielistä olla ihailun esineenä. Hänellä oli alitajuinen tieto siitä, että luonto oli tehnyt naisen miehen ihailtavaksi ja hän olisi tuntenut pettymystä, jos hänen sulojensa suhteen olisi oltu välinpitämättömiä.

Lattimerin ilmeinen kyky tukahuttaa intohimonsa aiheutti Josephinessa luottamusta häneen. Hän tiesi, että Lattimerin sydämessä paloi intohimo ja vaikka tieto siitä olikin hänelle mieluinen, pelkäsi hän sitä kuitenkin sen vuoksi, että se oli hänelle uusi tunne, ja hän ei tuntenut kylliksi miesten intohimoja, voidakseen arvostella, kuinka pitkälle hän saattoi sallia heidän mennä voidakseen vetäytyä kohteliaasti takaisin.

Hän ei ollut mikään kiemailija. Jos häntä olisi viehättänyt kiemailla Lattimerin kanssa, niin asia olisi ollut vallan yksinkertainen. Mutta hän oli vakavissaan. Hän koetti vakavasti eritellä tunteitaan Lattimeriä kohtaan ja hän ei suinkaan aikonut luopua vapaudestaan vähimmässäkään määrässä, ennenkuin hän oli varma Lattimerin kelvollisuudesta ja omien tunteittensa pysyväisyydestä.

Mutta hän tunsi, että Lattimerin vetovoima oli viikon kuluessa tavattomasti vaikuttanut häneen ja että se oli voimakkaasti vedonnut hänen mielikuvitukseensa.

Idän miehet olivat varmasti yhtä miehekkäitä kuin ne Lännen miehet, jotka hän oli tavannut. Ero oli siinä, että Lännen miehet, joilla ei ollut käytettävissään Idän sivistyksen etuja, olivat suorapuheisempia ja luonnollisempia kuin heidän itäiset veljensä.

Hän alkoi tuntea olevansa sydämestään Lännen ihminen. Siitä elämästä, jonka hän oli tuntenut, oli puuttunut jotakin. Hän oli aina tuntenut halua olla itsenäinen, aivan muista eriävä. Hän oli tahtonut tehdä tehtävänsä omalla ominaisella tavallaan, noudattaa omia mielijohteitaan ja olla oma tekijänsä elämässä. Hän oli vakuutettu siitä, että Brannoninkin antautuminen heidän monessa keskinäisessä ottelussaan, oli osoitus Josephinessä uinuvasta kyvystä hallita.

Hän uskoi, että se oli syy siihen, että hän piti Lattimeristä. Lattimer vastasi hänen miehen ihannettaan — suuri, kaunis, elävä ja sähköinen, voimaa uhkuva, alkuperäinen ajatuksissa ja toiminnassa, hallitseva ja itsenäinen.

Ensin oli hän luullut, että Brannon oli ihannemies. Hän huomasi nyt erehdyksensä. Syynä hänen taisteluunsa antautumista vastaan hänen vetovoimalleen oli ollut se, että Brannon ei ollut se oikea mies. Brannon oli liian itsetietoinen, liian taipumaton, liian ärsyttävän tietoinen voimastaan ja kyvystään hallita.

Hän uskoi tuntevansa kostonhaluista iloa vastustaessaan Brannonia. Ja Josephine tunsi sydämessään tällä hetkellä julmaa tyydytystä siitä, että hän ainakin tähän saakka oli estänyt häntä hirttämästä Artwellia.

Hänen teossaan, uhmatessaan Betty Lawsonia ei enää ollut mitään arvoituksellista. Hän tunsi, että hänen äkillinen intohimoinen purkauksensa, joka oli särkenyt hänen välinsä ystävänsä kanssa, olikin ollut vain tahdoton mielenosoitus uuden ajatusvapauden puolesta. Hän oli keksinyt alkuperäisen vaiston taistella, puolustaakseen itseään hyökkäyksiä vastaan. Vanha alttius nojautua tapoihin ja sovinnaiseen oli mennyt, sitä oli seurannut voiman tunto ja mieltähivelevä luottamus kykyynsä määrätä itse kohtalonsa. Hän oli eroittamaton osa sitä maata, jota hän oli pelännyt, mutta jota hän todellisuudessa rakasti. Hän oli Lännen ihminen koko sielultaan ja mieleltään.

Kahdesti oli Josephine käynyt sisällä hoitamassa Artwellia. Kuminallakin kerralla oli hän antanut hänelle vettä ja hämärässä lampun valossa oli hän huomannut, että hänen värinsä oli jotenkin normaali, osoittaen, että kuume, jota vastaan Josephine oli viikon ajan taistellut, oli hitaasti antautumassa.

Artwell oli heikko, mutta oli kieltämättä paranemassa ja muutaman päivän perästä saattaisi hän jo mennä ulos.

Mutta Artwell näytti levottomalta, tuskaiselta. Josephine huomasi hänen kiertelevistä tiedusteluistaan Brannonin edesottamisista, että hän pelkäsi että Triangle L:n esimies keksisi hänen olinpaikkansa ja tulisi häntä hakemaan, mutta Josephine oli onnistunut rauhoittamaan häntä sanomalla, ettei hän antaisi kenenkään koskeakaan häneen.

Hän kiersi lampun pienemmälle, lähtiessään Artwellin luota toisella kerralla. Sitten meni hän ulos portaille nauttimaan majesteetillisesta hiljaisuudesta ja autereisesta maailmasta ympärillään.

Hiljainen, lempeä tuuli puhalsi häntä vastaan mahtavalta, salaperäiseltä aavikolta ja hän ajatteli kuinka hän alussa, tultuaan tähän maahan, oli, ajatellessaan tuota ääretöntä laaksoa, pelännyt sitä. Nyt hän oli voimakkaasti tietoinen sen kauneudesta ja hän täytti keuhkonsa puhtaalla, salviaruohon kyllästyttämällä ilmalla, joka painautui häntä vastaan. Häntä värisytti kylmästi kiiluvien tähtien loisto ja sinitaivaan mittaamaton korkeus.

Nojatessaan kaidetta vasten kuuli hän ääntä. Kuunnellessaan ja kurkistellessaan itään, näki hän hevosmiehen tulevan näkyviin erään kukkulan juuren takaa noin sadan jalan päässä siitä, missä hän seisoi.

Josephine istuutui nojatuoliin, joka oli aivan hänen vieressään, sillä hän arveli, että Lattimer kääntäisi hevosensa aitauksen luo. Mutta hän tulikin aitauksen ohi suoraan kuistia kohti ja kun hän pysäytti hevosensa, saattoi Josephine kuulla kuinka hevonen läähätti kiivaasti. Lattimer oli ajanut kovasti.

Mutta hänen eleissään ei näkynyt merkkiäkään kiireestä. Hän hyppäsi hevosen selästä, nosti ohjat sen pään yli ja käveli Josephinen luo.

Huolimatta suuresta kodostaan oli Lattimer kevyt, joustava ja liukasliikkeinen, ja kun hän astui Josephineä kohti, oli tämä enemmän kuin ennen tietoinen miehen salaisesta, pidätetystä voimasta ja hänen synnynnäisestä karskiudestaan.

"Halloo, lady", tervehti hän Josephineä, nauraen hiljaa astuessaan kuistille ja pysähtyessään hänen eteensä. "Viivyin myöhään. Ihana yö, eikö totta?"

Josephine oli ihmetellyt, miksi Lattimer ei ollut vienyt hevostaan pois. Hän katsoi Lattimeriin tarkkaavasti ja ensi kerran tuttavuutensa aikana huomasi hän, että hän oli muuttunut aivan toiseksi mieheksi.

Lattimer katsoi Josephineen tutkivasti ja hänen silmänsä olivat kylmät ja miettivät ja niissä tuntui jotakin pahaaennustavaa. Hänen huulensa olivat tiukasti yhteenpuristetut eikä niissä näkynyt hänen tavallista leikillistä, vallatonta hymyään.

Josephine vetäsi syvään henkeä, sillä hänen ajatuksensa lensivät silmänräpäyksessä Brannoniin ja Artwelliin. Ilmeisesti huomasi Lattimer hänen ajatuksensa, sillä hän astui eteenpäin, pani molemmat kätensä Josephinen olkapäille ja kun tämä nousi jaloilleen ikäänkuin vastaukseksi pelkoonsa, kumartui Lattimer vieläkin lähemmä ja katsoi häntä kysyvästi ja tutkivasti silmiin.

Josephine ei keksinyt sanoja vastaukseksi. Katseen tuimuus ja kysymyksen hämmästyttävä äkillisyys, saattoivat hänet tasapainosta.

"Oletteko kyllin rohkea pelataksenne pelin loppuun saakka", kysyi Lattimer. "Otaksuttavasti arvaatte mitä on tapahtunut", sanoi hän nauraen hiljaa. "Brannon on epäluuloinen. Tapasin erään Starin miehen ja samoin Triangle L:n. Kuulin huhuiltavan kummia juttuja. Meidän täytyy saada Artwell täältä pois ennenkin Brannonin epäluulot tulevat liian vahvoiksi!"

Josephine tunsi olkapäillään painon lisääntyvän. "Oletteko kyllin rohkea lähteäksenne Artwellin ja minun kanssani sellaiseen paikkaan, jossa Artwell on turvassa?"

Josephine nyökkäsi myöntävästi päätään, tietämättä oikein mitä häneltä pyydettiin. Hän tajusi, että Artwell oli vaarassa ja hän tunsi, että hän tahtoi pelastaa hänet kaikista vastuksista huolimatta.

Lattimerin ote tiukkeni, hän veti syvään henkeä ja hänen silmänsä loistivat kirkkaina kuutamossa. "Hyvä", sanoi hän äänessään riemukas sävy. "Minä panen kaikki kuntoon lähtöä varten."

"Heti, kun olen saanut hevoset valmiiksi." Hän oli jo menossa kuistilta alas, mutta Josephinen kysymys pysäytti hänet ja hän jäi katsomaan häntä.

"Hänen täytyy. Arvatenkin hän mieluummin ratsastaa kuin riippuu hirressä. Menkää sisään ja kysykää häneltä sillä aikaa kuin panen hevoset kuntoon. Minun on lopen väsynyt ja täytyy vaihtaa toinen.

"Ei sentään niin pahasti", nauroi Lattimer astuessaan rappuja alas. "Olen vain saanut vihiä, että Brannonilla on epäluuloja ja aion saattaa Artwellin turvaan ajoissa. Älkää hätääntykö. Kun vain lähdemme ajoissa, niin olemme Laskarissa onnellisesti illan suussa. Jätämme Artwellin jonkun ystävän luo ja te voitte palata takaisin Whitmaneille."

Artwell nukkui, ja kun Josephine herätti hänet kertoakseen hänelle, mitä oli tekeillä, nousi hän istualleen kalpeana ja ilmeisesti säikähtyneenä. Ensi kerran näki Josephine nyt miehen todellisen luonteen, hän näki hänen käärmemäisen liuhuutensa ja häijyytensä kiiluvan hänen silmissään ja hänen täytyi oikein kääntyä hänestä pois.

"Ettehän jätä minua nyt, ma'am?" Hän tarttui Josephinen toiseen käteen
ja puristi sitä kovasti. "Olen peräti huonossa kunnossa ma'am. Mutta
Brannon ei sitä ottaisi huomioon. Hän hirttäisi minut joka tapauksessa.
Mutta hän ei voi tehdä sitä, jos olette minun puolellani."

Mentyään ulos taas, kokosi Josephine tavaransa ja Artwell nousi vuoteestaan mutisten käheästi ja hiljaisella äänellä jotakin Brannonista, Triangle L:stä, Callahanista ja Cole Meederistä.

Kun Josephine oli saanut tavaransa kokoon — Ben Whitman oli tuonut niitä Triangle L:stä hänen pyynnöstään hyvän joukon — oli Artwellkin pukeutunut ja seisoi ulko-ovella. Hän oli vain kalpea, synkkä varjo entisestään ja katsoessaan hänen hurjasti pälyileviä silmiään, värisytti Josephineä. Mutta nähdessään hänen horjuvan ja heikkona nojaavan ovenpieleen, riensi hän hänen luokseen, säälivänä, katuvana. Hänhän oli sittenkin vain poikanen, Mrs Whitmanin erehtyvä lapsi, harhaanjohdettu luonnollisesti ja synkän uhkamielinen maailmaa kohtaan, joka oli häntä vainonnut. Ei ollut kumma jos hän oli kostonhaluinen!

Lattimer oli saanut hevoset valmiiksi. Josephine piteli erästä hevosta, Lattimerin nostaessa Artwelliä sen selkään. Sitten auttoi Lattimer Josephinen toisen hevosen selkään — ei Chesterfieldin, sillä hän oli lähettänyt Ben Whitmanin viemään sen kotiin — ja Lattimerin noustua kolmannen selkään, kiersivät he kolmin karjatalon nurkitse ja lähtivät etelään utuisessa kuutamossa.

Keskustelunsa jälkeen Lattimerin kanssa käänsi Brannon hevosensa Whitmanin taloa kohti. Mutta hän ei pysähtynyt siihen, vaikka oli aikonut, sillä päästyään pieneen metsikköön, joka oli Whitmanin talon läheisyydessä, huomasi hän Ben Whitmanin taluttavan Chesterfieldiä aitaukseen.

Nyt ei saattanut olla epäilystäkään kenelle nenäliina, jonka Lattimer oli piiloittanut jalkansa alle, kuului. Josephine oli auttanut Artwelliä Lattimerin karjatalolle, oli pudottanut nenäliinansa kuistin nurkalle ja palannut sieltä Whitmaneille.

Koska Ben Whitman hoiteli hänen hevostaan, oli ilmeistä, että Josephine juuri oli saapunut. Ja kun Brannon näki satulan riippuvan aitauksen ylimmällä rimalla — hän tunsi sen Triangle L:n satulaksi — tiesi hän, että se oli juuri otettu Chesterfieldin selästä, sillä Ben Whitman oli kuuluisa täsmällisyydestään eikä olisi unehuttanut sitä siihen.

Brannon kiersi aitauksen ja talon ympärillä olevan tasaisen kentän nähdäkseen Bettyn hevosen. Näytti siltä kuin Betty ei vielä olisi tullut, vaikka hänen olisi pitänyt tulla jo aikoja sitten. Mutta Brannon ajatteli, että Betty mahdollisesti oli hädissään ja levottomana poikennut tieltä, kohdatakseen ehkä sattumalta Josephinen harhailemassa ympäristössä.

Hieman myöhemmin, istuen yhä rauhallisesti satulassa, hymyili Brannon tyytyväisenä, sillä hän näki tomupilven lähenevän Whitmanin taloa ja pilven edessä kiiti Betty. Hän oli ollut kaukana tieltä.

Brannon odotti. Hänellä ei ollut mitään syytä ilmoittaa läsnäoloaan ja hän aikoi kiertää talon näyttäytymättä ensinkään. Myöhemmin aikoi hän yhtyä etelään lähteneihin miehiin.

Hän näki Bettyn ratsastavan taloon, hyppäävän satulasta ja menevän tupaan. Hän huomasi, että Ben Whitman kiirehti saamaan Chesterfieldin satulan näkyvistä, mikä oli epäilyttävä merkki ja sai Brannonin rypistämään kulmiaan hieman ihmeissään.

Whitmanin salaperäinen kiire ja Bettyn äkillinen poistuminen talosta sekä se seikka, että hän lähtiessään itki, olivat siinä määrin hämmästyttäviä asioita, että Brannon päättikin olla lähtemättä etelään.

Hän näki Bettyn nousevan satulaan ja ratsastavan hurjaa vauhtia itään Triangle L:ää kohti. Hän näki Ben Whitmanin pudistelevan päätään Bettyn lähtiessä. Mutta Chesterfield jäi aitaukseen.

Brannon kiersi kaukaa, välttyäkseen tulemasta huomatuksi. Häneltä meni kokonainen tunti Triangle L:n tielle päästäkseen, mutta tultuaan sille pani hän hevosensa laukkaamaan kiivaasti ja oli perillä Tringle L:n aitauksen portilla puolentoista tunnin kuluttua. Bettyn hevonen oli jo aitauksessa ja Brannon meni päärakennukselle, kolkuttaakseen varovasti pääovelle.

Kun Betty tuli häntä vastaan, näki Brannon huoneen hämärässä, että hänen silmänsä olivat kosteat ja posket punoittavat. Mutta hän ei ollut huomaavinaan hänen kiihtymystään. Hänen onnistui myös peittää uteliaisuutensa.

"Olen sangen laajalta tarkastanut seudun, Betty", sanoi hän. "Jos hän on lähtenyt etelään, niin ei hänestä ole paljonkaan jälkiä jäänyt." Hän ajatteli nenäliinaa, jonka hän oli Lattimerilla nähnyt, mutta hän ei aikonut kertoa kaikkia tietojaan.

Brannon näki, että Betty oli hyvin kiihoittunut. Hän ei kuitenkaan voinut päättää oliko se katkeraa vihastumista vaiko pilkansekaista suuttumusta.

"Miss Hamilton on vierailulla Mrs Whitmanin luona, Brannon", sanoi
Betty. Hänen äänensä oli kylmä ja tasainen.

"Arvasin, ettei hän lähtisi kovin kauaksi", vastasi Brannon. "Tietenkin hän selitti, miksi hän ei ollut sanonut sinulle minne hän aikoi?"

Bettyn huulilla karehti kylmä hymy. Hänen vakavissa silmissään loisti epäilys, kun hän loi katseensa Brannoniin, koettaen tutkia häntä ja tunkeutua hänen uteliaisuuttaan peittävän välinpitämättömyyden verhon läpi.

"Luulen, että hän aikoo jäädä Mrs Whitmanin luo loppumattomiin", sanoi
Betty.

"Hän oli Whitmanien talolla koko viime yön", sanoi Betty punastuen. "Se oli yksi asia, josta riitaannuimme. Hän näytti luulevan, etten uskonut, että hän oli ollut siellä. Mutta minä uskoin häntä, Brannon. Minua vain hieman kummastutti, sillä ajattelin, että jos hän kerran tiesi aikovansa olla siellä yötä, niin olisi hän voinut sanoa sen minulle. Luonnollisesti tiesin hänen olleen jossakin yötä, sillä hänen vuoteeseensa ei ollut koskettu. Oh, epäilemättä oli hän siellä koko yön, Brannon, sillä Mrs Whitmankin vakuutti samaa."

Brannonin kasvonilmeet olivat tutkimattomat. Niistä ei voinut vähääkään huomata, että hän ajatuksissaan askarteli viimeisen renkaan kiinnittämisessä todistusketjuunsa, joka koski Josephinen sekaantumista tähän salaperäiseen asiaan.

Mrs Whitman oli valehdellut suojellakseen Josephineä. Ben Whitman oli koettanut peittää kaikki näkyväiset jäljet hänen myöhäisestä tulostaan Whitmaneille. Ja Lattimer oli peittänyt jalallaan hänen nenäliinansa. Lattimer oli myös piilottanut sen satulan, joka oli ollut Billyn selässä, kun Artwell ratsasti sillä Lattimerin karjatalolle. Ja Denverin hevonen oli ollut Lattimerin aitauksessa.

Brannon oli vakuutettu siitä, että Josephine oli tietämättään ryhtynyt samaan juoneen Lattimerin, Artwellin ja Denverin kanssa. Hän ajatteli, että hän oli vain yhteistoiminnassa Lattimerin ja Artwellin kanssa pelastaakseen jälkimmäisen hengen, väärinkäsittäen todellisen oikeuden ja mahdollisesti myös tarkoituksella tuoda väkisin omat aatteensa tälle seudulle. Mutta miten oli selitettävissä Benin ja Mrs Whitmanin käytös. Olivatko hekin osallisia siinä järjestetyssä varasjoukkueessa, jonka päämiehenä Brannon hyvällä syyllä piti Lattimeria.

Vaikka hän olikin kunnioittanut Lattimeria hänen erinäisten karkeaa miehuutta ilmaisevien ominaisuuksiensa perusteella, ei hän koskaan ollut luottanut häneen kuitenkaan. Ja hänen kylmän kohteliaisuutensa alla oli aina ollut halveksuntaa, joka perustui niihin juttuihin, joita hän oli kuullut Lattimerin menettelystä naisia kohtaan.

Brannon oli tällä hetkellä huolissaan Josephinen kohtalosta, vaikka hän katsoikin puoleksi leikillisesti Bettyyn.

"Sanoit, että te riitaannuitte?" sanoi hän ja Bettyn myöntävästi nyökättyä päätään, jatkoi hän: "sepä oli kovin paha!"

"Brannon", sanoi Betty vakavasti, "sinä olet perillä tästä jutusta. Tim Callahanin tappojutussa on jotakin, joka on jäänyt kertomatta ja minä luulen, että sekä sinä, että Jo tiedätte sen. Kun palasin Willetistä, kertoi Jo minulle, että sinä olit ampunut Callahanin sen vuoksi, että hän oli ahdistellut Jota. Sinä kieltäydyit puhumasta siitä. Tänä aamuna selitti sitten Jo minulle, että sinä olit ampunut Callahanin ilman mitään nähtävää aihetta sekä että hän oli valehdellut Cole Meederille — kertoen hänelle sen jutun, jonka hän minullekin ensin oli kertonut — estääkseen Cole Meederiä ja hänen miehiään hirttämästä sinua. Minä vaadin saada tietää totuuden!"

"Brannon, sinä et tappanut Tim Callahania. Ethän! Sinä tiedät, ettet sitä tehnyt! Ja sinä tiedät, kuka sen teki. Minä tahdon, että kerrot minulle sen! Ja minä tahdon, että kerrot minulle tarkalleen, mitä sinä yönä tapahtui, kun minä olin Willetissä!"

Bettyn luottamus Brannoniin oli suuri. Hän oli vakuutettu siitä, ettei Brannon ollut tehnyt tuota rikosta, mutta tällä hetkellä ei hän välittänytkään niinkään paljoa siitä, löytyikö todellinen murhaaja vaiko ei, kuin siitä, ettei hän tuntenut Brannonin salaisuutta ja että Brannon ehdoin tahdoin salasi häneltä jotakin, mikä Brannonilla ja Josephinella oli yhteisesti tiedossaan.

Hän oli kovin suuttunut Brannoniin ja hän vihasi nyt Josephineä sen tähden, että tämä oli julistanut, että Betty oli mustasukkainen Brannonin vuoksi, vaikka hän tiesikin olevansa sitä ja vaikka mustasukkaisuus oli se voima, joka tälläkin hetkellä hänessä vaikutti. Hän seisoi aivan jäykkänä ja kyyneleet olivat vuotamaisillaan vain senvuoksi, että hän oli vakuutettu, että Josephine kiellostaan huolimatta piti Brannonista. Sillä hän tiesi, että Josephine oli pitänyt Brannonista alusta pitäen ja että hän ei voinut olla sitä tekemättä enempää kuin hän itsekään.

Josephinehän oli kysellyt Brannonista yhtä ja toista heidän ratsastaessaan Mrs Whitmanin luo! Johan oli kysellyt Brannonin ikää! Ja hänhän oli tehnyt huomioitaan Brannonin ulkonäköön nähden ja huomauttanut muun muassa, että "varmaankin on ilma ja aurinko tehneet hänet niin vaskenkarvaiseksi ja karkeaksi ja kait kova elämä on tehnyt hänen silmänsä niin pelottoman varmoiksi." Eikö siinä ollut kyllin todistusta siitä, että Brannon oli herättänyt hänen mielenkiintoaan. Ja eikö Jo ollut samana päivänä sanonut vihaavansa Brannonia?

Mahdollisesti oli Jo silloin luullut todella vihaavansa häntä, mutta tuo mielenkiintohan juuri osoitti, että hän piti hänestä. Hän oli vain harmissaan Brannonille sen vuoksi, että hän oli saanut tuta Brannonin sielun voimaa ja että hän oli tuntenut, että se oli vahvempi kuin hänen omansa, ja naiset jotka ensi alussa tuntevat vihaa sellaisia miehiä kohtaan, rakastuvat heihin lopulta sitä varmemmin.

Jon käytös Whitmanilla sinä aamuna, hänen aiheeton ja kostonhimoinen hyökkäyksenä sekä Brannonin jotenkin kyynillinen menettely joka kerta, kun Jon nimeä mainittiin hänen läheisyydessään sai Bettyn vakuutetuksi siitä, että Jo ja Brannon olivat riidelleet keskenään ja että Jon varsinainen syy haluunsa jäädä Mrs Whitmanin luo, johtui siitä, ettei hän tahtonut, että Brannon saisi nähdä häntä. Ja olihan Brannonkin sangen vastahakoisesti lähtenyt etsimään Jota tänä aamuna. Hän oli koko ajan tiennyt, että Jo oli lähtenyt Triangle L:stä ja kuitenkin oli hän antanut Bettyn lähteä Whitmanille loukattavaksi!

Betty tahtoi Brannonin kokonaan itselleen, oli aina tahtonut. Ja nyt hän oli menettämäisillään hänet, kutsuttuaan Jon ajattelemattomasti tänne luokseen.

Heidän välinen riitansa oli luonnollisesti vain rakastavaisten tavallista erimielisyyttä. He olisivat muutaman päivän oikein vihaisia toisilleen, mutta sovittuaan rakastaisivat he toisiaan entistä enemmän. Ja hän menettäisi Brannonin!

Betty näki, että Brannon ei aikonut ruveta selityksille eikä vastaamaan hänen kysymyksiinsä. Sillä hän oli nähnyt hänen silmiensä nauravan, kuten aina tapahtui, jos häntä vastustettiin tai vaadittiin taistosille.

Jos hän uskoisi Bettylle kaikki tietonsa, niin saattaisi koko hänen suunnitelmansa mennä myttyyn. Hänen täytyisi siinä tapauksessa selittää monta epämiellyttävää asiaa, jotka koskivat hänen epäluuloaan Lattimeriin, Josephineen sekä Ben ja Mrs Whitmaniin nähden ja se saattaisi vain saada aikaan sekaannusta. Vaikka Brannon tiesikin, että Bettyyn saattoi luottaa, ei hän kuitenkaan saattanut antautua siihen vaaraan, että Betty, lausumalla jonkin varomattoman sanan, varoittaisi Lattimeria, Ben Whitmania tai jotakuta muuta. Brannon oli vakuutettu siitä, että Triangle L:n miehissä oli aina yksi tai toinen, joka veisi Lattimerille sanan, vaikka olisikin sitä mieltä, että hän oli varasliiton päämies. Ja Bettyn ja Josephinen ollessa riidassa keskenään oli se vaara tarjona, että Betty suuttumuksen hetkenä saattoi sanoa sellaista, joka ilmaisisi Josephinelle Brannonin aikeet.

Kieltäytyessään puhumasta mitään, näki Brannon Bettyn ensin punastuvan ja sitten kalpenevan. Hän katsoi Brannoniin pitkän aikaa moittivasti. Sitten hän puri vihaisesti huuliaan ja jätti Brannonin yksin kuistille.

Viikon kuljeskelu laajoilla karjamailla ei tuonut mitään vahvistusta Brannonin epäilyksille Lattimerin kuulumisesta hevosvarkaisiin. Brannon oli viettänyt yhden yön Triangle L:n miesten joukossa etelässä. Keksimällä milloin minkin syyn tuloonsa oli hän käynyt muittenkin karjatalojen leiritulilla ja hän oli ovelasti kysellyt kaikki sattumalta tapaamansa ratsastajat. Mutta lopulla viikkoa oli hän tavannut erään Starin miehen, joka sangen uhkaavassa äänilajissa kertoi, että Meeder etsi häntä.

Tämä tapahtui illan suussa ja ennen puoliyötä saapui hän Triangle L:än leirille, keinotteli Lin Murrayn sieltä mukaansa ja niin lähtivät he kahden Triangle L:n karjatalolle. He eivät hätäilleet ja saapuivat perille aamun sarastaessa ja saivat Chongilta kuulla, että Betty oli lähtenyt Willetiin edellisenä päivänä eikä luultavasti palaisi ennenkuin illalla.

Vaelluksillaan viime viikolla, oli Brannon huomannut, että ihmiset, jotka ennen olivat olleet hänen ystäviään, kohtelivat häntä nyt kylmästi karttaen. Ei kukaan ollut häntä loukannut eikä kukaan ollut sanallakaan viitannut kylmäkiskoisuutensa syyhyn, mutta hän tiesi, että huhu Callahanin murhasta oli levinnyt laajalle ja että hänen vihamiehensä olivat nimenomaan painostaneet sitä seikkaa että Starin omistajaa oli ammuttu takaapäin. Hänen ystäviensäkin täytyi hävetä tapausta eivätkä he pystyneet millään häntä puolustamaan.

Kaikkialla, missä hän vain oli käynyt, oli vastaanotto samanlainen ja kun vihdoin Starin mies oli kertonut hänelle, että Cole Meeder etsi häntä, niin päätteli hän, että hän tarpeeksi kauan oli kantanut häpeän iestä niskoillaan.

Ei ollut enää mitään syytä suojella Josephineä. Hän ei ollut ampunut Callahania ja yhtä varmaa oli nyt, että Artwell oli sen tehnyt. Ja siitä syystä häh aikoi toimia heti.

Hän tunsi, ettei hän voinut lykätä hyökkäystään Lattimeria vastaan siksi kunnes hänellä olisi ollut lisätodistuksia hänen syyllisyydestään, sillä viivytys antaisi Lattimerillekin aikaa kehittää tuttavuuttaan Josephinen kanssa, aikaa lujittaa niitä salakavalia siteitä, joihin hän ilmeisesti jo oli saanut Josephinen houkutelluksi.

Brannon tiesi, ettei hän voinut todistaa Lattimeria syylliseksi niitten seikkojen avulla, jotka hän jo tunsi, mutta se seikka, että Lattimer oli suojellut Artwellia herättäisi varmaankin sen puolen karjanomistajissa voimakkaan epäilyn Lattimerin kunniallisuuteen nähden ja se taas aiheuttaisi lisääntynyttä silmälläpitoa.

Mutta Brannonin toimintapäätöksen takana oli pääasiassa huoli Josephinestä. Outona, julmassa ja sivistymättömässä ympäristössä, oli hän uhkarohkean innokkaana koettanut väkisin sovittaa siihen mukanaan tuomiaan aatteita ja oli siten joutunut miesten seuraan, joitten vaikutusvalta hänet varmasti tuhoaisi. Brannon aikoi pelastaa hänet ajattelemattomien mielijohteittensa aiheuttamasta hulluttelusta. Hän oli tuonut Lin Murrayn mukanaan, jotta tämä panisi ruokailu- ja asuntorakennuksen kuntoon miesten paluun varalta huomenna ja kun he saapuivat karjatalolle, istuutui Murray väsyneenä eräälle asuntorakennuksen luona olevalle penkille. "Aion ottaa pienet unet, ennenkuin ryhdyn hommaan", sanoi hän.

"Tee niin, Murray", sanoi Brannon. "Minä katselen tässä hieman ympärilleni."

Brannon huolehti Murrayn hevosesta, vieden sen sekä omansa talliin ja antoi niille ruokaa ja juomaa.

Sitten hän meni omaan asuntoonsa, puhdisti ja rasvasi kuusipiippuisensa ja tuli ulos ovestaan paraiksi nähdäkseen Cole Meederin ja puolen tusinaa Starin miehiä kääntyvän päärakennuksen nurkitse ja ratsastavan häntä kohti.

Starin miehet huomasivat hänet heti ja Meeder, joka ratsasti etunenässä, kiirehti kulkuaan.

Brannon astui tulevia vastaan. He lähestyivät äänettöminä ja piirittivät hänet, istuen hevostensa selässä synkän tarkkaavina ja silmät kylmän uhkaavina.

Meeder laskeutui satulasta ja meni Brannonia kohti, pysähtyen jonkun matkan päähän hänestä, silmät kiiluen kiihkosta. Hänen ruumiinsa oli hieman eteenpäin kumarruksissa ja hänen oikea kätensä oli merkitsevästi koukussa samalla kun hänen vasen kätensä oli nyrkkiin pusertunut. Koko hänen asentonsa oli uhkaa, silmänräpäyksellistä kuolemaa tietävää.

Brannon hymyili rauhallisesti toisen leimuaville silmille eikä ollut lainkaan huomaavinaan muita ratsumiehiä.

"Olet kirotun oikeassa!" vastasi Meeder, ääni käheänä vihasta. "Olemme tulleet hirttämään sinut, Brannon!" Hän pysähtyi, jännittyi — aivan kuin olisi odottanut jotakin vihamielistä liikettä Brannonin puolelta. Sitä ei kuulunut. Brannonin katse oli järkkymättömän rauhallinen.

"Callahanin murhasta!" sanoi Meeder tulisesti. "Olet ollut aika ovela, saadessasi tuon Hamiltonin tytön ottamaan syyn niskoilleen ja itse luikerrellessasi alta. Mutta nyt sinä olet meidän!"

"Olit hullu kun uskoit naista. Sen sanon sinulle ennenkuin hirtämme sinut. Heihin ei voi luottaa. Yhtenä päivänä he saattavat pitää miehestä siinä määrin, että valehtelevat pelastaakseen hänet hirttonuorasta, mutta seuraavana päivänä he ihastuvat jo toiseen!"

"Lörpötyksiä, Brannon", ivasi Meeder. Hän nojautui lähemmä Brannonia ja katsoi häntä suoraan silmiin. "Aiotko uskotella minulle, ettet muka ymmärrä. Minä vannon, että sinä et siinä ole onnistuva", lisäsi hän hämmästyksen ilme kasvoillaan.

"Kuule sitten, ja kuuntele tarkkaan, Brannon! Saat kuulla uutisia. Tuo Hamiltonin tyttö elää Lattimerin kanssa Lazy L:ssä. Hän on ollut siellä jo kokonaisen viikon — aina siitä päivästä asti kun murhasit Callahanin! Taisi sattua oikeaan, Teräs", pilkkasi hän, nähdessään Brannonin silmien värähtävän. "Tarvitaan kyllä paljon, jotta Brannonista tulisi tavallinen kuolevainen, mutta tämä uutinen näyttää tepsineen."

Brannonin ilme ei merkinnyt sitä, miksi Meeder sitä luuli. Brannonille ei Meederin uutinen merkinnyt muuta, kuin että Josephine oli mennyt Lattimerin talolle hoitamaan Artwelliä ja että siis Artwellin oli täytynyt olla vaikeasti haavoittunut.

"Lattimer", selitti toinen. "Hän tuli Stariin toissapäivänä. Hän tuntuu olevan kerrassaan hyvissä väleissä Miss Hamiltonin kanssa. Sanoi menevänsä naimisiin hänen kanssaan ja että tyttö oli halukas sanomaan totuuden Callahanin murhajutussa. Lattimerin sanojen mukaan väittää hän sinun ampuneen hänet. Peruuttaa kokonaan entiset puheensa. Sanoi olleensa sisällä laukauksen pamahtaessa ja tultuaan ulos näki Callahanin makaavan rappusilla ja sinun seisovan hänen vieressään pistooli kädessä."

Hän katsahti merkitsevästi synkkäkasvoisiin miehiinsä, jotka ympäröivät
Brannonin. Sitten hän oikaisihe ja sanoi lyhyesti:

"Luulen, että siinä on meille tarpeeksi, Brannon?" Hän viittasi kädellään eräälle seuralaisistaan ja tämä alkoi kätevästi irroittaa satulan nuppiin kiinnitettyä köyttään.

Brannon tajusi selvästi uhkaavan vaaran. Starin miehet olivat vakuutettuja hänen syyllisyydestään ja aikoivat epäilemättä hirttää hänet, ellei hän pystyisi todistamaan viattomuuttaan.

"Ansaitsisin hirttonuoran, jos olisin murhannut Callahanin", sanoi hän rauhallisesti. "Ja voinpa sanoa teille, että valehtelin koko asian, suojellakseni Miss Hamiltonia. Luulin nimittäin, että hän oli sen tehnyt. Mutta sain vastikään selville, että Les Artwell onkin murhaaja."

"Todellakin", sanoi Meeder. "Vai Artwell sen teki. Sinä yritit hirttää hänet, mutta tyttö ei sallinut sitä silloin. Ja nyt on Artwell tullut takaisin antaakseen sinulle tilaisuuden toimittaa työsi loppuun. Älä luulekaan voivasi syöttää meille sellaista pajunköyttä. Sitä me emme aio niellä, Brannon. Missä Artwell nyt on?" irvisteli hän.

Brannon huomasi esimiehen äänestä, että asia oli mielenkiintoinen hänelle. Omituinen innokkuus siinä ilmaisi, että Meeder oli salaa toivonut, että Brannon pystyisi puhdistamaan itsensä syytöksestä, vaikkakin hän eräänlaisesta velvollisuuden tunnosta olisi häikäilemättä hirttänytkin hänet. Meederin ja Brannonin välillä olikin aina vallinnut molemminpuolinen kunnioitus.

"Tässä on todistus" sanoi Brannon ja miesten tarkkaavina kuunnellessa kertoi hän Meederille, kuinka hän oli tavannut Lazy L:lle kuuluvan hevosen, täysissä ratsutamineissa seisovan vajan läheisyydessä Meederin ensi käyntiä seuraavana aamuna, kuinka hän oli tarkastanut matkalaukun ja siinä tavannut todistuksen, että se kuului Artwellille. Hän puhui punaisista läikistä tallin oljilla, verisistä sormenjäljistä ovenpielessä, Billin katoamisesta ja löytämisestä satulattomana, sekä siitä, että hän oli nähnyt Denverin hevosen Lattimerin aitauksessa ja vihdoin Lattimerin yrityksestä piilottaa naisen nenäliina jalkansa alle.

"Jos sinulla on kovin kiire hirttää minut, Meeder, niin voit ryhtyä siihen heti", päätti hän sitten, "mutta jos sinulla on pari tuntia aikaa, jonka tarvitset saadaksesi käsiisi sen miehen, joka Callahanin todellisuudessa tappoi, niin voit lähteä talliin tarkastukselle ja sitten ratsastaa minun kanssani Lattimerin talolle. Siellä tapaamme Artwellin ja ehkäpä Billyn satulankin."

Meeder kävi epävarmaksi. Hän katsahti kysyvästi satulassa istuviin miehiinsä, ikäänkuin tiedustellakseen heidän mielipidettään asian odottamattomasta ja oudosta käänteestä. Huomatessaan heidän mielenkiintonsa, sanoi hän lyhyesti.

Varuillaan ja valppaina, puoleksi epäillen seurasivat he talliin
Meederin taluttaessa hevostaan Brannonin vierellä.

Miehet ryhmittyivät tallin ovelle ja tarkastelivat sen pielissä näkyviä tahroja, seurasivat sitten Brannonia talliin ja katselivat äänettöminä Artwellin makuunjälkiä. Palattuaan tallista, näki heidän ilmeistään että he, vaikkakin vielä epäröiden, olivat valmiit uskomaan Brannonin sanoja.

"Nuo jäljet osoittavat, että joku on maannut oljilla ja että makaaja on ollut vaikeasti haavoittunut", virkkoi Meeder. "Tähän saakka on kaikki hyvin ja lähdemme nyt Lattimerin talolle. Sinä lähdet mukaan, Brannon", lisäsi hän merkitsevästi.

Herättämättä nukkuvaa Murrayta ja mainitsemattakaan että hän oli talossa, satuloi Brannon mustansa, nousi satulaan ja lähti ratsastamaan Starin miesten seuratessa kintereillä.

Meeder ratsasti aivan hänen takanaan puhumatta sanaakaan. Hänen takanaan ratsastavat miehet mutisivat sanan silloin toisen tällöin, mutta suurin osa matkasta kului vain kavion kapseessa ja satulanahkojen natinassa.

Aamu oli vielä aikainen, kun ratsastajat saapuivat Lazy L:n karja-aitauksen portille. Samassa järjestyksessä kuin he olivat lähteneet, tulivat he myös Lattimerin karjatalolle.

Talosta ei kuulunut mitään vastausta Brannonin huutoihin eikä Meederin huhuiluihin. Vihdoin astui Meeder satulasta, viittasi Starin miehiä vartioimaan Brannonia ja meni kuistin kautta taloon.

Hetken perästä tuli hän taas ulos irvistellen pilkallisesti. Hän vetäisi kuusipiippuisensa esille, ojensi sen Brannonia kohden ja nauroi karkeasti.

"Näyttää siltä kuin Teräs olisi hieman leikitellyt kustannuksellamme", sanoi hän. "Ei siellä ole Artwellia eikä Miss Hamiltonia eikä myöskään isäntää kotona. Ei ainoatakaan sielua. Arvatenkin ovat he kaikki lähteneet Lattimerin häihin!"

Kolmikon lähdettyä matkaan, alkoi Artwell heti jäädä jälkeen. Oli ilmeistä, ettei hän ollut niin reipastunut kuin sekä Lattimer että Josephine olivat luulleet, sillä hän istui hevosen selässä pidellen satulan nupista kiinni ja horjahteli arveluttavasti. Mutta hän oli tuskassa päästä pois eikä valittanut kertaakaan, kun Josephine silloin tällöin ratsasti hänen luokseen ja puhutteli häntä. Lattimer ei näyttänyt välittävän hänestä mitään, ratsasti vain edellä puhumatta sanaakaan.

Josephineä alkoivat pahat aavistukset vaivata. Lähtiessään karjatalolta, oli hänestä näyttänyt vallan luonnolliselta myöntyä lähtemään Lattimerin ja Artwellin matkaan, mutta jouduttuaan hiljaiselle aavalle arolle, alkoi hän syvästi epäillä oliko ensinkään viisasta lähteä sellaiselle matkalle. Mitä kauemmaksi hän tuli karjatalolta, sitä enemmän hän epäili ja muutaman mailin kuljettuaan tuli hän hermostuneen pelokkaaksi.

Kun ei kuitenkaan mitään sanottavaa tapahtunut, jatkoi hän ratsastustaan ajatellen pääasiassa Artwelliä. Hän ratsasti Artwellin lähellä, puhutteli häntä aika ajoin ja huomasi, että tämä väsymistään väsyi.

He matkasivat ensin laajan tasangon yli, kunnes saapuivat loivasti nousevalle mäkimaalle ja hevoset ravasivat arohevosille ominaista, hiljaista lönkkää, johon ne vaistomaisesti olivat tottuneet, kuten säästäen voimiaan pitkääkin ratsastusta varten. Sitten he kiemurrellen kaartelivat mäenkupeita ja nousivat vaivaloisesti jyrkkää kalliorinnettä, kunnes pääsivät eräälle harjanteelle, jonka toisella puolella levisi saccaton-heinää kasvava kenttä.

Seutu oli epätasaista eikä siinä näkynyt mitään tietä, jonka olisi voinut otaksua johtavan kaupunkiin. Mutta Lattimerille näytti suunta olevan selvä, kun hän ratsasti edellä ja silloin tällöin katsahti taakseen, ilmeisesti nähdäkseen kuinka paljon hänen seuralaisensa olivat jääneet hänestä jälkeen.

Josephine ei tuntenut mitään katumusta siitä, että oli auttanut Artwelliä, mutta hän alkoi kuitenkin toivoa, että olosuhteet eivät olisi saattaneet häntä junaan tuona kohtalokkaana päivänä, jona hän oli miehen tavannut ensi kerran.

Hän toivoi hartaasti, ettei hän olisi joutunut tähän kolkkoon, julmaan ja raakaan maahan ensinkään!

Ja heti oli hän taas valmis katumaan ajatuksiaan, sillä hänestä tuntui kuin olisi hänen junassa olonsa ja siitä seuraavat edesottamisensa pelastaneet Artwellin kohtalosta, joka olisi murtanut Mrs Whitmanin. Ja se ajatus elvytti hänen kuolevaa rohkeuttaan. Hän näki sielunsa silmillä Mrs Whitmanin kalpeat, hienot kasvot ja hänen rauhallisen toivehikkaat silmänsä.

Saccaton-heinää kasvava lakeus loppui ja he alkoivat nousta mäkeä ylös. Sitä riitti kotvan aikaa, Lattimer edellä, ratsastaen hitaasti ja Artwell pysytellen vanavedessä. Yhä ylemmä he nousivat ja alangon pinta alkoi vähitellen häipyä epäselväksi. Vihdoin pääsivät he tasaiselle kalliohuipulle ja siinä Lattimer pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen.

Josephinen silmissä näytti mies ja hevonen saavan jättimäiset mittasuhteet, hänen pakottaessaan ratsuaan jyrkännettä ylös. Heikossa kuuvalossa sai taustana oleva villi, koskematon luonto ja miehen satumainen sankariolemus hänen sydämensä rajusti sykkimään.

Mutta, omituista kyllä, hän pelkäsi sittenkin. Päästyään vaivoin kukkulalle ja hevosen hirnahtaessa helpotuksesta, näki Josephine, että Lattimerin huomio ei ollut kiintynyt häneen. Ei hän myöskään katsonut Artwelliin, tämän hoippuessa heikkona satulassa, noustessaan jyrkännettä.

Lattimerin katse suuntautui heidän jäljilleen. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät ja Josephinesta näytti kuin olisi hän pysähtynyt tähän ainoastaan lepuuttaakseen hevosia. Josephine ohjasi hevosensa Artwellin luo ja kysyi häneltä miten hän kesti ratsastusta.

"Varsin hyvin" vastasi tämä heikosti. Sitten sulki hän silmänsä ja näytti lepäävän, nojautuen raskaasti korkeaa satulan nuppia vasten.

Josephine pyöräytti hevosensa ympäri ja katsoi alas laaksoon. Häntä hämmästytti jyrkkä rinne, sillä se näytti hänen tottumattomissa silmissään melkein kohtisuoralta. Tosiasiassa olivat he vasta puolivälissä nousua, joka päättyi laajaan tasankoon — yksi niistä monista, jotka Triangle L:stä nähtyinä näyttivät kapeilta penkereiltä. Nousu, joka muodosti alangon reunan, oli vieläkin monen mailin päässä heidän takanaan.

Ja kuitenkin näytti alangon pohja Josephinestä utuiselta ja kaukaiselta. Aavemaisessa valaistuksessa näyttivät heidän kiertämänsä kukkulat mitättömiltä rypyiltä tasaisella pinnalla.

Tasaiset paikat näyttivät pieniltä läikiltä, heinäiset paikat tummilta ja paljaat paikat synkän harmailta. Hopeanhohtoinen joen uoma pisti hänen silmäänsä. Hän seurasi sen luikertelua itään, kunnes se häipyi utuisena viivana häämöttävään metsään.

Hän oli niin syventynyt näkemäänsä ihanuuteen, että Lattimerin äännähdys sai hänet hätkähtämään. Hän katsahti äkkiä sinnepäin ja näki hänen hymyilevän pilkallisesti.

Lattimer katsoi yhä samaan suuntaan ja huomattuaan nyt että Josephinekin oli havainnut, että jotakin mielenkiintoista oli tapahtumassa, sanoi hän lyhyesti.

"En luule, että se on Brannon", sanoi hän. "Tuo on liian iso ollakseen Brannon. Hän on seurannut jälkiämme jo kotvan aikaa. Näin hänet, kun kuljimme harjanteen yli tuolla."

Tarkasti seuraten jälkiään saattoi Josephine vihdoin nähdä pienen pisteen, joka näytti liikkuvan heihin päin. Piste oli vielä alangolla ja näytti se liikkuvan nopeasti ja seuratessaan sen kulkua näki Josephine sen saapuvan nousun alle ja alkavan pyrkiä ylöspäin heitä kohti, liikkuen epäsäännöllisesti sinne tänne. Vihdoin piste alkoi muuttua hevoseksi ja mieheksi.

Puolivälissä nousua havaitsi Josephine ratsastajassa jotakin tutunomaista ja huudahti sitten:

"Whitman!" sanoi hän pilkallisesti. "Mitä helvettiä hän meitä seuraa.
Hän on aina sotkemassa asioita, kirottu mies."

"Sinun veljentunteesi eivät näy olevan erikoisen ystävällistä laatua", sanoi hän ivallisesti.

Artwell mutisi jotakin epäselvää ja painui taas satulan nuppia vasten. Hänen ruumiinsa näytti aivan voimattomalta, aivankuin puhuminen olisi ollut hänelle ylivoimainen ponnistus.

Katsoen säikähtyneenä häneen, näki Josephine hänen horjahtelevan satulassa ja alkavan pudota pää edellä sysähdyksittäin, aivan kuin hän olisi tiennyt putoavansa, mutta olisi koettanut väsyneillä lihaksillaan pysyttää itseään satulassa.

Josephine huusi Lattimeriile, mutta tämä ei välittänyt asiasta mitään, katseli vain Whitmania, joka oli jo lähellä ja tuli kohti hyvää vauhtia.

Nähdessään, ettei Lattimer aikonut auttaa putoavaa, hyppäsi Josephine satulasta ja juoksi hänen luokseen. Hän tuli kuitenkin liian myöhään, sillä juuri kun hän joutui paikalle, syöksyi Artwell eteenpäin hevosen selästä, koetti tavoittaa sitä kaulasta, mutta epäonnistui ja tuli maahan raskaasti olkapäätään vastaan.

Josephine kiljahti kauhusta. Siinä tavassa, jolla Artwell oli pudonnut oli jotakin hirvittävän lopullista ja pudonneen tuhkan harmaat kasvot kertoivat Josephinelle selvästi, että hän oli pelastunut inhimillisen lain kourista, syyllisenä vaiko syyttömänä, sitä hän ei voinut ratkaista.

Josephine oli polvistuneena Artwellin ruumiin ääressä, hämärästi käsittäen, että apu ei enää hyödyttänyt ja masentuneena siitä tietoisuudesta, ettei hän voinut mitään tehdä enää, kun Whitmanin hevonen tuli näkyviin mäen alta ja puhalsi syvän helpotuksen huokauksen.

Hevonen pysähtyi aivan hänen eteensä; hän saattoi nähdä sen laajenevat sieraimet ja sen suuret villit silmät. Hän huomasi myös kuinka sen mahtavat lihakset vielä paisuivat kun se seisoi jalat hajallaan kooten valtavassa nousussa menettämiään voimia.

Josephine näki välähdykseltä Ben Whitmanin kasvot, kun tämä katsoi häneen pitkään, pysäytettyään hevosensa. Hän tunsi, ettei hän koskaan saattaisi unehuttaa Whitmanin katsetta. Siinä oli moitetta ja sääliä, mutta vallitsevana siinä oli raivo, kylmä ja tukahdettu raivo.

Josephine näki, että Lattimerkin oli astunut satulasta. Hänen oli täytynyt tehdä se sitten kun Josephine oli juossut Artwellin avuksi ja kun Whitman astui häntä kohti, seisoi hän hajasäärin ja kädet lanteilla. Hänen huulillaan ja silmissään näkyi heikko hymy.

Whitman pysähtyi jalan päähän Lattimerista. Josephine näki molempien miesten kasvot. Hän huomasi kuinka hymy kuoli Lattimerin huulilta ja miten ne sen sijaan saivat häijyn ilmeen ja hän kuuli miten Whitmanin ääni värisi kiihtymyksestä hänen puhuessaan.

"Whitman", sanoi Lattimer, "hän tulee minun kanssani." Hänen äänensä oli tyyni, hämmästyttävä vastakohta toisen tuliselle kiihkolle.

"Se asia ei liikuta sinua, Whitman", sanoi Lattimer tyynesti. "Mutta jos sinun välttämättömästi pitää se tietää, niin vien hänet Laskariin."

Whitman taivutti itseään eteenpäin. Hänen oikea kätensä lennähti ylös, taipui ja pitkät sormet hajallaan vei hän sen vyöllä riippuvalle pistoolille.

"Sinä valehtelet, Lattimer", toisti hän. "Sinä olet poikennut kaksi mailia Laskariin vievältä tieltä. Sinä olet menossa etelään Panya Cacheen, pesääsi, jossa sinä ja sinun kirottu varasjoukkosi asustavat!

"Helvetti! Et arvannut, että minä tiesin sen!", jatkoi hän pilkallisesti, huomattuaan Lattimerin hätkähtävän. "Minä olen tiennyt sen jo vuoden päivät. Les laski sen kerran suustaan varomattomalla hetkellä.

"Sinä viet tytön sinne, Lattimer. Sinä petät häntä. Se on ollut sinulla mielessäsi koko ajan. Mutta sinä et sitä tee, sen sanon sinulle. Jos äiti olisi tiennyt mikä kettu sinä olet, niin ei hän olisi antanut tuon tytön lähteä talollesi, ei Lesiäkaan pelastamaan kuolemasta. Sinä olet pettänyt äidin, samoin kuin olet tehnyt kaikille muillekin ympäristössäsi, paitsi minulle!

"Minä olen ollut perillä sinusta koko ajan, Lattimer. Olen pitänyt silmällä sekä sinua, että Miss Hamiltonia koko ajan kun hän on ollut talossasi. Näin sinun lähettävän Denverin etelään Miss Hamiltonin tulon edellisenä päivänä, kuljettaen kuormastoa, jota aioit käyttää konnuuksiisi Panya Cachissa. Olin vähällä eksyä jäljiltäsi, kun läksit eilen illalla, mutta löysin ne jälleen ja olen nyt tässä sanomassa sinulle, että sinä et vie tätä tyttöä kanssasi!"

Hämmästyneenä Ben Whitmanin sanojen johdosta nousi Josephine horjuen jojoilleen. Hän näki molempien miesten seisovan liikkumattomina. Sitten tarttui Ben Whitman kotkan kynsiä muistuttavilla sormillaan kuusipiippuiseensa. Suuri ase oli jo puolivälissä esillä kotelostaan, kun Lattimerin kyljen kohdalla välähti salama, joka näytti menevän suoraan Whitmanin rinnan läpi. Hän näki Whitmanin suoristautuvan, horjuvan, suoristautuvan uudelleen ja kääntyvän sivuttain Lattimeriin, joka seisoi katsellen häntä pilkallinen hymy huulillaan. Sitten Whitmanin polvet alkoivat omituisesti notkahdella ja hän kaatui kasvot edellä hiekkaan.

Sitten hän hitaasti pani aseensa koteloon takaisin ja kääntyi Josephineä kohti, joka seisoi järkytettynä murhenäytelmästä, jonka todistajaksi hän äkkiä oli joutunut ja katsoi lumottuna sen suorittajaa.

"Nouskaa hevosen selkään, Miss Hamilton", sanoi Lattimer astuen häntä kohti. "Meillä on vielä pitkä matka edessämme."

Ennenkuin Cole Meederin ääni oli hukkunut tyhjän karjatalon hiljaisuuteen, oli Brannon tointunut hämmästyksestään huomatessaan, että Lattimer, Artwell ja Miss Hamilton olivat lähteneet talosta. Silmänräpäyksessä oli hän myös oivaltanut, että Cole Meeder ja hänen miehensä eivät enää aikoneet viivyttää tuomion toimeenpanoa. Heille riitti yllin kyllin Artwellin ja Lattimerin puuttuminen talosta todistukseksi siitä, että Brannon oli valehdellut siinä toivossa, että viivytys tuottaisi hänelle jonkin mahdollisuuden päästä pakoon.

Cole Meederin pilkallinen selitys Lattimerin ja Miss Hamiltonin poissaoloon sai hänet irvistelemään hieman happamasti. Hän avasi suunsa nauraakseen ja katsoi hieman hämmästyneenä miehiään, sillä hän tiesi, että hän vastaisuudessa saisi sulattaa monta kompaa heidän puoleltaan siitä, että hän niin helposti oli antanut Brannonin vetää itseään nenästä ja siten aiheuttanut tuomion toimeenpanon lykkäyksen.

Kun Meederin aivot taasen olivat saavuttaneet tavallisen toimintakykynsä, huomasi hän makaavansa selällään porstuan lattialla, aavistamatta vähääkään miten hän siihen oli joutunut. Hänen kuusipiippuisensa oli kymmenkunnan jalan päässä hänestä maassa ja Brannon seisoi suuri aseensa jäykkänä kädessä porstuan pielessä, silmät kohdistettuina Starin miehiin, jotka seisoivat liikkumattomina, kädet taivasta kohden.

Meeder oli luonnollisesti ollut tyhmä ruvetessaan koittosille Brannonin kanssa, sen hän nyt selvästi tajusi. Hän oli kyllä tiennyt, että Brannon oli salamannopea ampuja ja hän oli kuullut mainittavan hänen tyyneyttään ja kekseliäisyyttään kaikissa pulmissa, mitä hänen eteensä oli sattunut, mutta hän ei sittenkään voinut arvata, että Brannon oli niin kylmä, tyyni ja teräksinen, jollaisena hän nyt oli esiintynyt.

"Pojat, te olette liian hätäisiä johtopäätöksissänne", kuuli hän Brannonin sanovan. "Minä vaadin, että te uskotte minua, kun sanon etten ampunut Tim Callahania. Ja minä aion saada teidät uskomaan sen, vaikka minun pitäisi ampua se teidän kalloihinne!

"Tästälähin johdan minä tutkimusta. Minä en aio antaa teidän hirttää itseäni, jotta sitte elämänikänne saisitte katua tekoanne. Les Artwell oli täällä. Miss Hamilton oli täällä. Lattimer on vienyt heidät pois. Ja me aiomme löytää heidät. Mutta ennenkuin käännämme laivamme täältä, haemme esiin Triangle L:n satulan, joka oli Billyn selässä silloin kuin Artwell sillä ratsasti tänne. Sen löytäminen on todistava teille, pojat, että ainakin osa kertomustani on totuudenmukainen."

Hän valitsi yhdellä silmäyksellä miehen joukosta. Mies oli hänelle tuttu ja hän hypähti kuullessaan Brannonin äänen jylisevän.

"Latson", sanoi Brannon, "laske kätesi alas — hitaasti — ja ota aseesi huolellisesti peukalon ja etusormen väliin. Juuri niin. Pidä sitä nyt sillä tavalla ja laske se tuohon hietikolle porstuan pieleen. Ja lähde nyt hakemaan Tringle L:n satulaa."

Latson totteli viipymättä ja katosi Brannonin selän takana olevasta ovesta sisään.

Brannon riisui sitten muut miehet aseista, samaa keinoa käyttäen kuin ensimmäiseenkin nähden. Hän jakeli käskyjään verkalleen, karun huumorin väike silmissään, mutta Starin miehet tajusivat, että heidän oli oltava varuillaan ja hillittävä itsensä.

Brannonin nyt ottama asenne oli vakuuttavampi kuin hänen äskeinen rauhallinen alistuvaisuutensa. Oli selvää, että hän oli valmis taisteluun, näyttääkseen viattomuutensa toteen. Nykyisessä edullisessa asemassaan olisi hän saattanut vangita joka miehen Starin joukosta ja ratsastaa tiehensä vieden heidän hevosensa mennessään.

Koska Cole Meeder ei ollut saanut mitään käskyä nousta, makasi hän yhä selällään kuistin lattialla ja käänteli päätään puoleen ja toiseen seuratakseen Brannonin ja muitten miesten liikkeitä. Hän naurahti hämillään huomatessaan, ettei Brannonilla ollut paon aikeita.

"Meeder" vastasi Brannon, "sinä et ole koskaan uskonut että minä olisin ampunut Tim Callahania takaapäin."

"Jos se ajatus on ensinkään ollutkaan päässäni, niin on se nyt sieltä täydelleen lähtenyt, Brannon. Jos antaisit minun nousta istumaan, jotta voisin paremmin käyttää leukojani niin puhuisin mielelläni pari sanaa miehilleni."

Hänen noustessaan palasi Latson, kantaen satulaa. Hän pudotti sen kuistin permannolle ja kysymättä Brannonin suostumusta kerääntyivät kaikki miehet, niiden joukossa Meederkin, satulan ympärille.

Brannon astui pari askelta kauemmaksi, ollakseen varuillaan, sillä hän tiesi, että miesten lapsellinen uteliaisuus saattoi sangen pian vaihtua epäluuloksi.

Satula oli Billyn. Triangle L:n merkki toisessa mahavyössä oli mykkänä todistajana sen kotoperästä. Siinä asiassa Brannonin kertomus siis oli totuudenmukainen ja miesten kasvoilla alkoi näkyä hämmästyneitä ilmeitä.

"Taisimme hieman sotkea asioita", tuumi toinen häpeissään. "Veripilkut tallin ovessa ja nyt satula —"

"Kun ei mies lähde karkuun, vaikka on erinomainen tilaisuus siihen, on se minusta parempi todistus kuin satulat ja muut", keskeytti Cole Meeder. "Luulen, että olemme olleet —." Hän pysähtyi ja jäi suu auki tuijottamaan aukeamaan, joka oli kuistin ja karja-aitauksen välissä.

Huomattuaan hänen ilmeisen hämmästyksensä kääntyivät muutkin katsomaan samaan suuntaan, paitsi Brannon, joka peläten jotakin juonta heidän puoleltaan, piti heitä silmällä.

Aitauksen ja rakennuksen välillä tuli esiin hevonen ja selässä istui suorana Ben Whitman. Hänen edessään riippui kasvot alaspäin toinen mies, kädet heiluen velttoina toisella ja jalat roikkuen toisella puolella hevosta.

"Whitman!" huudahti Meeder. Porstuan luona seisova ryhmä jäi odottamaan Whitmanin tuloa. Hän tuli kymmenen jalan päähän kuistilta ja pysäytti hevosensa siihen ja nyt näkivät miehet, että hän oli kalpea kuin aave ja että hän horjahteli hieman satulassa.

"Taidatte etsiä Artwelliä, vai kuinka", sanoi hän, naurahtaen lyhyeen.
"Tulitte tänne hieman liian myöhään, pojat.

"Tämä on Les Artwell. Hän on minun omaisuuttani nyt, pojat. Aion viedä hänet kotiin — kotiin, äitinsä luo! Älkää pojat koskeko häneen."

Hänen äänensä soi uhkaavalta ja hän laski oikean kätensä pistoolin perälle vetäen sen puolitiehen ulos. Sitten hän alkoi horjahdella kovasti, lysähti satulan nuppia vasten ja putosi siitä sivuttain tiedottomana, miesten juostessa hänen avukseen, Brannon etummaisena.

Josephine Hamiltonin ollessa Lattimerin karjatalolla hoitamassa Les Artwellia olisi Betty Lawsonilla ollut yllin kyllin aikaa kasvatella suuttumustaan vierastaan kohtaan. Mutta sitä hän ei tehnyt.

Hän karkoitti päättävästi koko riidan ajatuksistaan arvellen, että
Josephine oli heikkona hetkenä erehtynyt ja tuntien hyvin vieraansa
luonteen, odotti hän, että tämä jonakin päivänä ratsastaisi Triangle
L:ään ja sopisi hänen kanssaan.

Mutta Brannonia hän ei helposti voinut saada ajatuksistaan. Luonnollisesti hän mielellään luovutti hänet Josephinelle, jos Brannon kerran piti hänestä enemmän, mutta hän oli varma siitä, ettei hän koskaan tulisi entiselleen sen iskun perästä. Hän vakuutti itselleen uhmaavalla itsetyydytyksellä, ettei hän halunnut itselleen miestä, jonka perässä hänen täytyisi "juosta" ja vaikka hän tavattomasti kaipasi Brannonia, ei hän halunnut häntä, jos hänen täytyisi ilmaista hänelle pitävänsä hänestä.

Mutta huolimatta päätöksestään unehuttaa kaikki, tuntuivat Brannonin etelään lähtöä seuraavat päivät pitkiltä, ikäviltä ja alakuloisilta.

Chong ikävystytti häntä, karjatalo tuntui hänestä synkältä ja vastenmieliseltä. Ulkomaailma teki hänestä pilkkaa, suhtautumalla niin kirkkaan tyynesti ja hymyilevän välinpitämättömästi hänen rinnassaan raivoavaan myrskyyn ja sattuipa silloin tällöin, että hän seisoi suurella kuistilla ja katseli avaralle arolle sumuisen kyynelverhon läpi, purren huuhaan, estääkseen nyyhkytysten esille pääsyn.

Hänen päätöksensä lähteä Willetiin pohjautui vastustamattomaan seuran kaipuuseen tai ainakin haluun nähdä omaan rotuunsa kuuluvia ihmisiä. Chongin hymyilevä naama ja hänen orjamainen ja mielistelevä käytöksensä tympäisi häntä. Hänen oma mielialansa oli liian sotaisa, jotta hän olisi kestänyt Triangle L:n yli laskeutunutta suunnatonta yksinäisyyttä.

Hän otti itse kiinni hevosensa, valjasti ne ajoneuvojensa eteen ja ajoi
Willetiin, saapuen sinne iltamyöhällä.

Heti perillepäästyään huomasi hän, ettei hän vähintäkään ollut halunnut tulla sinne.

Kaupungin unelias ilma tuntui aivan luihin ja ytimiin, sen likaisuus kammotti häntä, sen mökkirähjät kiusasivat häntä ja sen ihmiset herättivät hänessä ivallisia ajatuksia ja viidoin selvisi hänelle, että Brannonia hän kaipasi nähdäkseen eikä suinkaan kaupunkia!

Mutta hän jaksoi kestää Willetiä aamuun saakka. Päivän sarastaessa hän nousi, pukeutui ja laskeutui hotellin rappuja alas.

Hän oli tehnyt yhden ja toisen ostoksen edellisenä iltana ja niitä kuljetti hän nyt alas, viedäkseen ne vajaan, jossa hän asetti ne ajoneuvoihinsa. Hän oli päättänyt lähteä Willettistä heti aamiaisen jälkeen, mutta kulkiessaan hotellin eteisen läpi, näki hän pöydän takana pörröisen ja tihrusilmäisen edeskäyvän kuiskuttelevan tuttavallisesti kahden sangen epäilyttävän näköisen olion kanssa, ja silloin päätti hän uhrata senkin huvin, jonka aamiaisen nauttiminen siellä ehkä tarjosi.

Mutta hän ei hätäillyt, vaan kuormasi ajopelinsä rauhallisesti. Sitten palasi hän maksamaan laskunsa. Seisoessaan pöydän ääressä, näki hän molempien miesten vaihtavan varsin ymmärrettäviä silmäyksiä edeskäyvän kanssa. He näyttivät omituisen huvitetuilta ja heillä näytti selvästi olevan jotakin tiedossaan, joka koski Bettyä. Hänen verensä kuohahti oikeutetusta suuttumuksesta, mutta hän ei ollut huomaavinaan heidän silmäyksiään, vaan maksoi laskunsa ja lähti ulos. Mutta ennenkuin hän ennätti kadulle, kuuli hän toisen miehistä äänekkäästi kuiskaavan:

"Niin — Betty Lawson. Se Idän naikkonen, jonka hän toi mukanaan tänne, on ollut Lattimerin kanssa Lazy L:ssä kokonaisen viikon!" Raaka naurun hohotus, joka seurasi hänen sanojaan, sai vähältä Bettyn hyökkäämään hänen kimppuunsa.

Mutta hän hillitsi itsensä. Hän jatkoi matkaansa ja valjasti hevosensa ja oli oikein iloinen, kun oli jo juottanut ne sekä tuonut ostoksensa aikaisemmin alas. Hän toimi nopeasti, vaikka näennäisesti välinpitämättömänä, sillä hän arvasi että miehet pitivät häntä silmällä. Hän ei kuitenkaan jaksanut pidättää hehkuvaa punaa poskiltaan ja kuulemansa oli häntä siinä määrin kauhistuttanut, että hän olisi mielellään huutanut ääneen saadakseen helpoitusta tuskassaan. Ja ainoastaan kerran puuhaillessaan hevostensa kanssa puhkesi hänen tuskansa sanoiksi, kun hän melkein kyynelten tukahuttamalla äänellä lausui: "Kirottu Lattimer!"

Hän peräytti hevoset vajasta saatuaan ne valjaisiin ja käänsi ne sitten tallipihalle kiitettävän välinpitämättömän näköisenä, sillä hän oli huomannut, että miehet yhä katselivat hänen touhuaan. Ja vaikka hevoset paloivat halusta juosta, pidätti hän niitä miltei kokonaisen mailin hiljaisessa käynnissä. Mutta sitten hän puhutteli niitä oikein pahantapaisesti ja sanoi: "juoskaa nyt, sen kirotut."

Lin Murray oli nukkunut rauhallisesti Cole Meederin ja toisten Starin miesten askaroidessa Brannonin kanssa. Harmahtavat kasvot taivasta kohti oli hän uneksinut sängyssään, sillä aikaa kuin Brannon oli näyttänyt Starin miehille todistuskappaleitaan Les Artwellin vierailusta Triangle L:n tallissa. Eikä hän ollut herännyt edes silloin, kun Brannon oli ratsastanut pois Meederin ja hänen miestensä vartioimana.

Mutta hieman myöhemmin tunsi Murray käden tukassaan, käden, joka hieman epäystävällisesti tuuditteli hänen päätään edestakaisin. Samalla oli hän kuulevinaan terävän äänen, jolla oli omituisen läpitunkeva sävy ja joka hänestä jollakin tavalla tuntui tutulta.

Hän heräsi ja näki harmin sekaiseksi hämmästyksekseen Betty Lawsonin hehkuvat ja päättäväiset silmät edessään ja tunsi vieläkin hiusmartonsa kirvelevän hänen armottomasta käsittelystään.

"Hei, laske helkkarissa irti", kiljasi hän vastalauseeksi. "Miksi vedät minua tukasta sillä tavalla?"

"Nouse ylös sitten ja kuule mitä sanon, senkin tuhannen unikeko", sanoi
Betty pahantuulisena. "Mitä sinä täällä teet? Missä Brannon on? Mitä
Cole Meeder ja hänen miehensä täältä hakivat? Mitä he tahtoivat? Mihin
he menivät Brannonin kanssa?"

Murray oli mennyt maata vaatteet yllä ja hän pyörähti nyt istumaan sängyn laidalle ja katseli ihmeissään Bettyä.

"Odota hetkinen", sanoi hän otsaansa rypistäen. "Koetetaanpa saada kysymykset selviksi. Perhana!" huudahti hän, huomaten nyt vasta Bettyn tavattoman kiihtymyksen. "Arvaan, että jotakin on tapahtunut!"

"Näyttää siltä kuin olisi tapahtunut mitä hyvänsä", sanoi Betty. "Chongin puheissa ei ole päätä eikä häntää. Ainoa, minkä hänestä saan irti, on se, että Cole Meeder ja kuusi tai seitsemän hänen miestään oli täällä, että he uhkailivat Brannonia aseillaan, tutkivat tallin ja sitten lähtivät Brannonin kanssa eteläänpäin."

Murrayn katse ilmaisi pelkoa. Hänen ruma huudahduksensa ilmaisi kaunopuheisesti hänen voimattomuutensa.

"Miksi ei Chong herättänyt minua? Miksi ei Brannon tuonut niitä roistoja tänne, niin olisin minäkin päässyt mukaan leikkiin. Eteläänkö he menivät?"

Murray kiinnitteli panosvyötä kupeelleen. Hän raivosi kärsimättömyydessään, mutisi ja kiroili itsekseen.

"Minä olen koko ajan tiennyt, että jotakin oli hullusti", selitti hän, vetäessään vyötä tiukemmalle. "Aina siitä saakka, kun näin Brannonin taluttavan tuota Lazy L:n hevosta etelään, olen ihmetellyt —."

"Lazy L:n hevosta!" Betty tarttui Murrayta hartioihin ja ravisti häntä lujasti. Hänen silmänsä olivat selällään hämmästyksestä.

"Puhu Murray", käski hän, polkien jalkaansa raivokkaasti, kun Murray avasi suunsa hämmästyneenä Bettyn tulisuudesta. "Mitä sinä tarkoitat?"

"Lazy L:n hevosta, niin", toisti Murray. "Samana päivänä kuin Miss Hamilton lähti, näin minä Brannonin taluttavan Lazy L:n hevosta tuolla tallin viereisen vajan luona. Minun ja Brannonin piti lähteä ratsastamaan miesten luo etelään sinä aamuna ja minä nukuin liian pitkään. Brannon meni tästä ohi, kun minä hommasin vähän ruokaa itselleni. Hän meni talliin. Näin hänen hoitelevan erästä vierasta hevosta joka oli satuloitu. Otin isäsi antaman kaukoputken ja näin että hevosella oli Lazy L:n polttomerkki.

"En puhunut mitään Brannonille, sillä Brannon toimi sinä aamuna hieman viekkaasti. Otettuaan hevosen kiinni, kuljeksi hän tallin ympärillä ja sen sisällä. Sitten hän tuli ulos taas ja vei vieraan hevosen joen rantaan vähän matkaa alempana. Sitten kun sinä olit lähtenyt etsimään Miss Hamiltonia, sanoi hän muuttaneensa mieltä eikä lähtenytkään miesten luo.

"Lähdin yksin matkaan; Brannon ratsasti etelään, Lattimerin karjataloa kohti, vieden mukanaan Lazy L:n hevosen." Murray oli nyt saanut vyönsä tyydyttävän kireälle ja kysyi Bettyltä ihmettelevin ilmein:

"'Se on kysymys, jonka aion saada selville, Murray', vastasi Betty. Hänen kiihtymyksensä oli äkkiä mennyt ohi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen huulensa puristuneet päättävästi yhteen.

"'Satuloi kaksi hevosta, Murray'", käski hän. "Luulen, että joku on saatava puhumaan totuus ja minusta tuntuu kuin se olisi Lattimer!"

Kun Brannon ennätti Ben Whitmanin luo, putosi tämä hiljaa hänen käsivarsilleen. Starin miehet olivat aivan hänen takanaan ja yhdessä he sitten kantoivat hänet kuistille, johon he hänet oikaisivat ja sitoivat hänen haavansa.

Lattimerin kuula oli mennyt suoraan rinnan läpi, mutta niin korkealta, että Meeder, joka ensimmäisenä tutki häntä, selitti, ettei se ollut vahingoittanut keuhkoja ja että Whitmanilla oli hyvinkin suuri mahdollisuus jäädä elämään.

"Hän on menettänyt paljon verta", sanoi hän, "ja hän on sen vuoksi perin voimaton. Luulen olevan parasta, että joku pojista lähtee tuulena kaupunkiin hakemaan lääkäriä. Artwell ei tarvitse lääkäriä", lisäsi hän kulmiaan rypistäen.

"Artwell ei ole vielä kuollut, mutta ei ole kaukanakaan siitä", huomautti eräs Starin miehistä, joka oli auttanut Artwellin nostamisessa hevosen selästä.

Eräs Starin mies ratsasti jo täyttä neliä kaupunkiin. Meeder ei vastannut mitään äskeisen miehen huomautukseen Artwellin tilasta, vaan seurasi katseellaan kaupunkiin ratsastavaa lehmäpaimenta. Hieman itään Starin miehestä nousi tomupilvi, ja sen edessä tuli heitä kohti kaksi ratsastajaa täyttä neliä.

Whitman, jota kylmät kääreet ja pienet annokset vettä, jonka Brannon oli onnistunut vuodattamaan hänen kurkkuunsa, olivat virkistäneet, alkoi palata tajuihinsa. Hän avasi silmänsä, koetti nousta istumaan ja onnistuikin siinä, työntäen päättävästi Brannonin estelevän käden syrjään.

Hän katseli ympärilleen, näki erään Starin miehen puuhailevan Artwellin ääressä ja toisten miesten seisovan ympärillä äänettöminä. Hän hymyili riutuneesti.

"Hän näytti minusta siltä", sanoi hän. "Ja kun hän lähtee tällä tavalla, on se hieman helpompaa — hänen äidilleen. Antakaa hänen —" Hän pysähtyi ja huomasi, että hänen keskeneräinen pyyntönsä oli aiheuttanut täydellisen hiljaisuuden ja että kaikki katsoivat hämmästyneinä häneen.

"Luulenpa, ettette pojat tienneet, että Lesillä oli äiti", sanoi hän ja nyt hänen katseensa oli kohdistunut Betty Lawsoniin, joka oli laskeutunut satulasta, ja tullut kyllin lähelle, jotta hän saattoi hyvin kuulla hänet.

"Lesilla oli äiti, todellakin", lisäsi hän, katsoen Bettyyn. "Les oli vain niin kateellinen ja itsepäinen, ettei hän tahtonut hänestä paljoakaan puhua. Hänen äitinsä on minunkin äitini. Hän on minun velipuoleni. Les on vaikeasti haavoittunut, Betty. Hän kuolee, varmasti. Äiti ei olisi tahtonut, että Les olisi tullut hirtetyksi. Luulen että Les puhuisi, jos koettaisitte häntä virkistää hieman. Hän yritti sitä koko ajan matkalla tänne."

Se oli Betty. Hän oli työntänyt Brannonin syrjään ja silitti nyt hellästi Ben Whitmanin otsaa.

"Betty", kuiskasi hän sitten. "Luulen, että olisi parempi jos lähettäisit nuo pojat Miss Hamiltonin jälkeen. Lattimer on saanut hänet valtaansa. Seurasin hänen jälkiään suurelle penkereelle saakka, eteläpuolella Boskinin kahlaamoa. Siinä hän kaatoi minut. Luulen, että olin hieman hidas sillä hetkellä." Hänen poskensa punastuivat hieman ja hän jatkoi yhä kuiskaten:

"Lattimerin on täytynyt sanoa Miss Hamiltonille vievänsä hänet
Laskariin. Hän koetti saada minutkin nielemään sen. Mutta hän oli
poikennut Laskarin tieltä ainakin kaksi mailia, Betty. Hän vie hänet
Panya Cacheen, jossa hänen varasjoukkonsa oleskelee."

Ben Whitman huomasi Bettyn hätkähdyksen, tulkitsi syyn siihen oikein ja jatkoi hymyillen:

"Sangen moni on hämmästyvä, sillä Satan Lattimer on sen varasjoukon päämies, joka on varastellut hevosia näillä mailla. Les kuului joukkoon. Lattimer oli jollakin tavalla saanut hänet valtaansa, luulen. Olin tiennyt jo kauan mitä miehiä Lattimer on, mutta en ole puhunut mitään, jotta ei äiti saisi siitä vihiä. Hän olisi kärsinyt kovasti jos hän olisi saanut tietää, että Les oli vajonnut — niin syvälle.

"Ja Lattimer on pettänyt Miss Hamiltonia — hänhän luotti häneen, luullen häntä oikeaksi mieheksi." Whitman veti syvään henkeä, hänen äänensä kävi heikoksi.

"Puhu Brannonille", sanoi hän heikolla äänellä. "Hän tietää missä Panya Cache on. Hän on ainoa mies näillä seuduin, jota Lattimer pelkää ja hän on ainoa mies tällä paikkakunnalla, joka pystyy käsittelemään asettaan nopeammin kuin Lattimer. Hänen täytyy kiiruhtaa — muutoin Lattimer —"

Ben Whitman sulki silmänsä. Betty seisoi suorana hänen vieressään. Whitmanin paljastus järkytti häntä, huolimatta siitä, että hän aikaisemminkin oli ollut vakuutettu Lattimerin rikollisesta luonteesta, hänen säälinpuutteestaan ja hänen häikäilemättömyydestään keinoja valitessaan. Hän muisti, että hän oli varoittanut Josephineä Lattimerin suhteen ja näytti siltä kuin Josephine olisi ehdoin tahdoin väheksynyt hänen varoitustaan.

Hetkeksi välähti Bettyn mielessä kostonhimoinen ajatus, nimittäin, että Josephine sai täten rangaistuksen itsepäisyydestään. Ja heti seurasi kiusaajan viettelevä ääni hänen sisimmässään, joka sanoi ettei kenenkään tarvinnut tietää siitä mitään, että Lattimer oli viemäisillään Josephinen kanssaan. Sillä kukaan muu kuin Betty ei ollut kuullut Whitmanin kuiskausta.

Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi hän Brannonin edessä. Punaista läikkää hänen poskillaan — näkyvä merkki siitä häpeästä, jota hän tunsi siitä, että oli sallinut mustasukkaisen mielijohteen pukeutua ajatukseksi mielessään — korosti hänen huuliensa kalpeus.

"Brannon", sanoi hän, "Satan Lattimer vie parhaillaan Josephineä Panya Cacheen vastoin hänen tahtoaan. Whitman kertoi minulle juuri sen. Lattimer ampui Whitmania, kun hän koetti saada Josephineä hänen käsistään. Jos lähdet heti hänen jälkeensä, niin voit tavoittaa hänet ennen kuin hän ennättää Panya Cacheen. Pelasta hänet, Brannon!"

Betty tunsi Brannonin kädet käsivarsillaan. Hänen sormensa puristivat niitä kuin teräsvanteet. Hän saattoi tuntea kuinka Brannonin lihakset vetäytyivät kokoon kuin solmut, pitäessään häntä lujassa otteessaan ja kääntäessään hänet niin, että hän saattoi nähdä Bettyä suoraan silmiin. Brannonin silmissä paloi tuli, joka peloitti Bettyä, sillä ensi kertaa elämässään näki hän niissä intohimon välkkeen.

"Mitä tietä Lattimer meni?" Brannonin ääni oli kylmä ja tyyni, omituinen vastakohta hänen silmiensä palolle.

Hetkisen piti Brannon häntä vielä, etsien hänen katsettaan. Merkillinen, tuskin huomattava ihailun ilme oli hänen silmissään. Sitten laski hän hänet irti ja riensi hevoselleen. Hän hyppäsi satulaan hevosen juostessa jo täyttä vauhtia, kuurona Meederin ja toisten miesten huudoille.

Ei kuullut Bettykään miesten huutoja. Hän näki vain mustan ratsun ja ratsastajan, jotka kiitivät tasangolla. Hevonen lensi kuin höyhen tuulessa.

Betty seurasi katseellaan hevosta ja miestä yli epätasaisen, kukkulatäyteisen seudun, yli Boskinin kahlaamon vastapäätä olevan nousun — monta, monta mailia. Hän näki heidän taas myöhemmin kääpiömäisinä liikkuvan ylös ja alas ja vihdoin vain nousevana pisteenä sitä rinnettä ylös, jonka takana Whitman oli tavannut Lattimerin. Ja kun mies ja hevonen katosivat harjanteen taakse, kääntyi Betty ja näki Cole Meederin seisovan vieressään.

"Luulen, että meidän on lähdettävä samaa tietä", sanoi hän. "Useimpain meistä nimittäin. Jätän pari miestä tänne teidän kanssanne. Whitman toipuu kyllä piankin, luulen. Artwell on päättänyt tilinsä. Mutta hän puhui ensin. Sanoi tappaneensa Callahanin. Lymyili tallissa sen jälkeen. Miss Hamilton toi hänet sitten tänne ja hoiteli häntä."

Josephinen pettymys oli tullut kauhistuttavan äkkiä ja isku oli niin raju, että hän tuskin tajusi, että Ben Whitman oli ammuttu — murhattu ja että hänen ruumiinsa virui säälittävän liikkumattomana aivan hänen lähellään. Hän tuijotti pitkään, velttoon ruumiiseen, joka makasi kasvot alaspäin penkereellä. Hän näki Lattimerin seisovan kumartuneena sen yli, savuava pistooli kädessään. Hän oli tietoinen siitä, että Artwell makasi selällään hevosensa vieressä ja hän kuuli Lattimerin sanat kun tämä vihdoin astui häntä kohti.

Mutta hän ei voinut vakuuttaa itselleen todeksi, että murhenäytelmä todella oli tapahtunut. Lattimer, kahden ihmisen ruumiit penkereellä, hevoset, laakso, rauhallinen kuu sinitaivaalla, kaikki näytti hänestä epätodelta, eriskummalliselta, aivan kuin unissa tapahtuva murhenäytelmä.

Koska hänelle ei koskaan ennen ollut sellaista tapahtunut, päätti hän, ettei sitä voinut tapahtua nytkään, ettei ihminen saattanut ampua toista ihmistä niin raakamaisella tavalla. Se oli mahdotonta, uskomatonta! Ja sittenkin siinä makasi Whitman, kasvot maassa aivan hänen lähellään, murhattuna hänen läsnäollessaan! Siinähän olivat myös Lattimer, Artwell, hevoset. Ja hänen allaan, yhä kauniina, tyynen hiljaisena oli suunnaton laakso ja hänen yllään vaelsi kirkkaasti loistava kuu.

Muutos, jonka hän vaistosi, koski vain häntä itseään ja nyt hän äkkiä ymmärsi kaiken. Hän oli kuvitellut palvelevansa aatteita ja oli koettanut muovailla niitten mukaisiksi aineksia, jotka Luoja jo oli valmiiksi muodostanut. Hän oli koettanut, mutta oli epäonnistunut. Hän oli vain itsepäinen, oman itsensä harhaanjohtama tyttö, joka ei tahtonut kuulla kokemuksen puhuvan.

Betty oli hänelle puhunut ja varoittanut Lattimerista. Brannon oli koettanut näyttää hänelle käytännössä, että hänen turhanaikaiset ihanteensa eivät olleet kyllin kypsät, kyllin terveet, sovitettaviksi maahan, jossa laillisuus vielä makasi kehdossaan. Brannon oli, teräksisestä taipumattomuudestaan ja huonosti salatusta halveksimisestaan huolimatta koettanut olla hänelle ystävä!

Brannon oli pelastanut hänet Denverin kynsistä. Betty oli varoittanut häntä Lattimerin häikäilemättömyydestä. Hänhän oli valmis ryöstämään naisen vuoristoon. Josephine muisti kuinka hän oli ivallisesti suhtautunut Bettyn puheisiin, ajatellen, että hän vain oli tahtonut korostaa kuvauksensa tehoa seudun asukkaista.

Mutta Betty oli sanonut totuuden! Lattimer antoi paraikaa hänelle näytöksen häikäilemättömyydestään ja oli viemäisiliään juuri hänet vuoristoon! Sinä päivänä, jona hän oli riidellyt Bettyn kanssa muka sen vuoksi, että Betty oli epäillyt hänen sanojaan, oli hän tuntenut ensimmäisen sykähdyttävän ilonsa uudesta riippumattomuudestaan. Hän oli muuttunut Lännen kansalaiseksi ja oli antautunut niille alkuperäisille vaistoilleen, jotka kauan olivat salassa kyteneet hänessä. Hän oli pudistanut päältään entisen ympäristönsä kuluneet ja turmeltuneet kahleet, ja hän oli päistikkaa syöksynyt takaisin luontoon, vapautuakseen sovinnaisuuden ahtaudesta.

Pettymys oli täydellinen ja tuskallinen. Seisoessaan penkereellä katsellen Lattimeria, joka oli pysähtynyt ja katseli häntä miettiväisenä, tunsi hän selvästi, että luonto ei ollut määrännyt häntä täkäläisiin oloihin. Hänen rohkeutensa oli liian raihnainen. Ja häneltä puuttui se sielullinen karskius ja siveellinen voima, jotka olivat tarpeen taistelussa hänen itsepäisiä mielijohteitaan vastaan ja joitten omistaja pystyi myöntämään erehdyksensä. Hän oli ollut väärässä koko ajan, mutta hänellä ei ollut ollut rohkeutta myöntää sitä, ei edes itselleen.

Antaessaan alkuperäisille vaistoilleen vapaan kulun, oli hän luullut vain sovittavansa mielikuvitustaan todellisuuteen. Hän oli henkilökohtaisesti koettanut näytellä osaa, jonka hän sielussaan oli luonut, siinä vakaumuksessa, että hänen oma kaipuunsa luonnonihmisen tilaan ehdottomasti tekisi hänet pystyväksi siihen. Se oli sitä nälkää, jota se tuntee, joka liian syvästi on eläytynyt painetun sanan seikkailumaailmaan.

Mutta hän oli epäonnistunut. Hän oli ollut äärimmäisen itsepäinen. Hän oli ollut eri mieltä Bettyn kanssa ja oli vastustanut Brannonia. Hän o|i joutunut omaksi narrikseen aikoessaan pitää muita narrinaan. Ja nyt oli hänet pettänyt hirviö. Sillä nyt hän tiesi, että Lattimer oli hirviö. Kun Lattimer seisoi siinä katsellen häntä, näki hän hänen huultensa vetäytyvän hymyyn. Ja hymy näytti pohjautuvan siihen tietoon, että Josephine oli ajatellut asiansa selväksi ja alkoi aavistaa, että hän oli hukassa.

Josephinen polvet notkahtelivat hänen katsoessaan Lattimeria. Hän luuli varmasti pyörtyvänsä, kun mies alkoi astua hänen luokseen, hymyillen voitonriemuisena.

Hän hämmästyi omaa ääntään, sen särähtävää sointua ja siinä ilmenevää pelkoa, huolimatta siitä, että hän oli vakuutettu siitä, ettei hän peljännyt Lattimeria, vaan tällä hetkellä ainoastaan halveksi häntä sen vuoksi mitä hän Whitmanille oli tehnyt ja minkälaiseksi hän hänet nyt tunsi.

Lattimer naurahti syvällä kurkussaan ja astui nopeasti häntä kohti. Josephine kääntyi ympäri ja koettaen välttää Lattimeria, juoksi toista hevosta kohti, mutta se nousi takajaloilleen ja koetti puraista häntä. Ennenkuin hän ennätti kääntyä toisaalle olivat Lattimerin kädet hänen hartioillaan ja hänen kasvonsa aivan lähellä hänen omiaan. Hän piti häntä niin lujasti sylissään, että hän luuli musertuvansa. Josephine huusi kimeästi ja Lattimer laski hänet irti ja astuen pari askelta taaksepäin jäi katsomaan häntä huvitettu hymy huulillaan.

"Luulenpa, että tulet kanssani, Jo", sanoi hän kevyen tuttavallisesti. "Sinä et ole niin tyhmä, että kuvittelisit minun laskevan sinut käsistäni, kun kerran olin saanut sinut. Ben Whitmanin olisi pitänyt tietää se — senkin hölmö!"

"Te tapoitte hänet sen — sen vuoksi?" kysyi Josephine. "Ben tunsi teidät, hän tiesi, että ette aikonut viedä minua Laskariin.

Lattimerin vastaus ja hänen silmiensä palo vahvistivat ilmeisesti Whitmanin syytöstä, että Lattimer aikoi viedä hänet johonkin salaperäiseen paikkaan, jota kutsuttiin Panya Cacheksi.

Josephinen valtasi sellainen heikkous ja määrätön suru ajatellessaan hulluuttaan, että hän vapisi. Hän painoi kasvonsa käsiinsä, ja itki katkerasti, Lattimerin seisoessa hänen edessään, katsellen häntä.

Josephine hämmästyi kun hänen kyynelvirtansa loppui ja hänet sen sijaan valtasi kylmä raivo. Hän ei voinut selittää sitä ilmiötä eikä hän sitä koettanutkaan. Hän tunsi vain äkkiä, että hän aikoi urhoollisesti kestää itsepäisyytensä seuraukset. Hän poisti kädet silmiltään ja katsoi uhmaavasti Lattimeriin.

"Siinä tapauksessa kannan sinut täältä", sanoi hän. "Sinähän näyt tulevan jo järkiisi. Se on viisaasti tehty. Näes, kun minä haluan jotakin, niin käytän aina suorasukaisimpia keinoja saavuttaakseni sen. Olen halunnut sinua siitä päivästä alkaen kun kuulin, että Brannon oli mielistynyt sinuun!

"Sydämessäni on aina ollut jonkinlainen kateus Brannonia kohtaan. Luulen, että hän on ainoa mies maailmassa, jota koskaan olen kadehtinut. Hän on todellinen mies, katseltakoon häntä miltä puolen hyvänsä. Hän on ainoa tapaamistani miehistä, joka saa minut tuntemaan, että taistelussa hänen kanssaan joutuisin vasta toiselle sijalle. Se vakaumus on aina kiusannut minua. Mutta sen asian kieltämisestäkään ei ole mitään hyötyä. Aina kun Brannon aikoo käyttää asettaan, on parasta kutsua suruvieraat ajoissa. Olisin tappanut hänet aikoja sitten, ellen olisi pelännyt ottelua hänen kanssaan.

"Näet siis, että kun en kerran voi ase kädessä saada hänestä voittoa ja kun vihaan häntä siinä määrin kuin teen, että minun täytyy käyttää muita keinoja musertaakseni hänet ja saadakseni hänet harmista vääntelehtimään. Sen vuoksi, että Brannon pitää sinusta — sen vuoksi vien sinut siis Panya Cacheen. Ja toisena syynä siihen on se, että minä pidän itse sinusta.

"Sinä olet ollut sangen kovakätinen Brannonia kohtaan, mikäli olen kuullut. Sinä teit hänestä narrin Denverin edessä ja sinä saatoit hänet näyttämään mielipuolelta hölmöltä viedessäsi Artwellin hänen käsistään. Tietänetkö mitään siitä, että samana päivänä kuin lähdit taloltani, tuotuasi Artwellin sinne, Brannon toi takaisin sen hevosen, jolla Artwell oli ratsastanut samana yönä, jona hän tappoi Callahanin? Tietänetkö sitäkään, että hän, tuodessaan tuota hevosta, tapasi Billyn, saman hevosen, jolla Artwell ratsasti silloin kun sinä toit hänet tänne, ja että ollessasi minun talossani, pudotit nenäliinasi samana aamuna ja että Brannon näki sen? Brannon on jo jonkun aikaa ollut perillä minusta. Hän varoitti minua. Hän tietää —."

"Artwellko tappoi Callahanin?" Josephineltä oli mennyt pitkä aika, ennenkuin hän käsitti Lattimerin sanojen hämmästyttävän merkityksen. Hän seisoi äänettömänä katsoen Lattimerin kasvoja, joilla kuvastui ilkamoiva ilo. Se todisti Josephinen mielestä, että hän oli puhunut totta.

"Artwell tappoi Callahanin — ja minä autoin häntä", sanoi Josephine vihdoin kauhistuneena. "Hän tappoi Callahanin ja minä luulin, että Brannon oli tehnyt sen. Mitä ihmettä", jatkoi hän sitten, hämmästyksen ilme kasvoillaan ja ääni vaipuen kuiskaukseksi, "sinä aamuna, kuin minä toin Artwellin teidän taloonne, sanoitte te, että Brannon oli väittänyt ampuneensa Callahanin. Jos hän todella sanoi sen, niin hänen täytyi luulla, että minä olin ampunut Callahanin!"

"Niin hän luulikin" sanoi Lattimer. "Hän luuli niin silloin. Myöhemmin on hänen täytynyt päästä totuuden perille."

Syvä katumus, jota vielä lisäsi täydellinen avuttomuuden tunne, valtasi Josephinen. Hän menetti kokonaan itsehillintänsä ja kääntyen Lattimerista poispäin hän itki taasen kiihkeästi.

Viimeinen paljastus, tullen heti sen jälkeen kuin hän oli päässyt selvyyteen Lattimerin todellisesta luonteesta, vei kokonaan hänen voimansa. Hän tunsi Lattimerin lujat käsivarret ympärillään ja taisteli häntä vastaan, vaikka tiesi sen toivottomaksi. Hän kuuli hänen puhuttelevan häntä töykeästi ja tunsi, että häntä kannettiin ja sitten käyden epätoivon vimmalla satulan nuppiin hän tunsi nousevansa ylöspäin.

Musta kiiti alussa tuulena tasangon yli. Sen vauhti hiljeni vähitellen kun se kierteli muutaman matalan kukkulan juuria, joille alkuvuorista irtautuneita kallionlohkareita oli vierinyt sen tielle. Se kiipesi äkkijyrkkää rinnettä taitavasti kuin kissa ja juoksi sitten vuoren harjannetta pitkän matkaa, syöksyi saccaton-heinää kasvavalle lakeudelle huimaavaa vauhtia, riensi taasen jyrkkää vuorenkuvetta ylös ja poikki toisen ruohokentän saman korkean vuorenhuipun juurella, jolta Josephine edellisenä yönä oli katsellut suureen laaksoon.

Vuoren juurella Brannon hyppäsi satulasta, heitti ohjakset Mustan pään yli ja alkoi nousta rinnettä ylös. Oli puolenpäivän aika ja vaikka hänellä ei ollutkaan mitään keinoa saada tietää tarkalleen millä tunnilla Ben Whitmania oli ammuttu, päätteli hän, että Benilta oli mennyt sangen paljon aikaa päästäkseen Lazy L:ään ja että Lattimerilla siis oli useamman tunnin etumatka.

Ja kuitenkin toivoi Brannon saavuttavansa hänet paljon aikaisemmin kuin hän ehtisi Panya Cacheen, sillä se sijaitsi satakunta mailia etelään Lazy L:stä, tie oli paikoitellen vaikea ja Josephine viivytti suuresti kulkua. Sitäpaitsi ei Lattimer varmaankaan hätäillyt, arvellen, ettei häntä seurattaisi, sillä hän ei saattanut tietää, että Cole Meeder, Starin muut miehet ja Brannon olivat käyneet Lazy L:ssä. Hänen oli myöskin täytynyt otaksua, että hänen kuulansa oli tappanut Whitmanin, sillä muutoin hän, tietäen, että Whitman oli selvillä hänen matkasuunnastaan, olisi ottanut tarkemman selon asiasta. Brannon päätteli myös, että Artwell oli Lattimerin jättäessä hänet niin lähellä kuolemaa, että Lattimer ei enää arvannut ottaa häntä lukuun.

Nousu vuoren huipulle oli pitkä ja vaivalloinen. Brannon pysähtyi sen vuoksi siihen vähäksi aikaa, antaakseen hevosensa hengähtää ja kootakseen itse ajatuksiaan. Sitten hän taas nousi satulaan, laskeutui alla olevaan kuiluun, kulki sen poikki, nousi taas ruohokentälle ja jatkoi matkaansa sen poikki kaukaista nousua kohti, joka muodosti suuren laakson äärimmäisen reunan.

Kahdesti ennen oli Brannon ratsastanut Panya Cacheen. Se oli tapahtunut ennen Satan Lattimerin tuloa suurelle alangolle, kun hän Bettyn isän määräyksestä oli hävittänyt erään sillä puolikunnalla toimineen karjavarasjoukon. Varasjoukko oli harjoittanut ammattiaan Panya Cachen pohjoispuolella ja kahdesti oli Brannonin täytynyt käydä yhtymäpaikassa ennenkuin hän oli saanut varasjoukon kytketyksi. Tässä hommassa olivat koko seudun karjamiehet auliisti häntä auttaneet ja moni ulkopuolinenkin, joka rosvojen vuoksi oli saanut kärsiä, oli siinä mukana.

Brannon tunsi siis tien varsin hyvin. Siitäkin huolimatta olisi hänellä ollut sangen helppo seurata Lattimeria ja Josephineä, sillä heidän jälkensä näkyivät selvästi matkan pehmeillä osilla.

Kahden hevosen jäljet näkyivät selvästi ja se ilmaisi, että Lattimer ei kantanut Josephineä.

Brannon ratsasti nopeasti, mutta varovasti. Säästämällä Mustan voimia, saattoi hän miltei tavoittaa Lattimerin sen päivän kuluessa ja tehdä lopullisen hyökkäyksen vasta illan tullen. Sillä vaikka Lattimer epäilisikin, että häntä seurattaisiin, täytyi hänen kuitenkin pimeän tultua antaa Josephinen levätä. Muussa tapauksessa oli hänen kannettava häntä ja se koituisi hänelle varmaankin kohtalokkaaksi mitä matkan joutumiseen tuli.

Brannon otti aikaansa takaisin päästyään laaksosta. Monta mailia lensi hän tuulena heinää kasvavaa, kaunista tasankoa pitkin ja tultuaan sen reunaan pysähtyi hän etsimään jälkiä. Löydettyään ne pakoitti hän Mustan rapautuneeseen kuivaan joen uomaan, jonka toisella puolella kohosi terävä harjanne.

Tuntia myöhemmin oli hänen taas kiivettävä jyrkkä nousu, joka jo kuului ylängön epäsäännöllisiin rinteisiin ja penkereihin. Vielä tunti, niin oli hän päässyt korkean vuoren harjalle ja jäi siihen Mustansa viereen, tähystellen etelään, auringon ollessa melkein hänen selkänsä takana.

Kaukana, missä harjanne jyrkästi erottautui ympäristöstä, huomasi hän liikettä. Hän odotti, rautaisen kärsivällisesti, kunnes hän näki kaksi pientä pistettä hitaasti tulevan näkyviin — kaksi hevosta ratsastajineen, jotka nousivat nousemistaan, kunnes heidän ääriviivansa selvästi näkyivät taivaanrantaa vasten.

Hän hypähti satulaan, hyväili Mustan hikistä kuvetta ja puhui tyynen kylmästi sille: "Luulenpa, että he ovat meidän, neekeri"! Sitten hän lähti ajamaan takaa kaukaisia ratsastajia ja musta hirnahti ja heitteli päätään ilmeisestä tyytyväisyydestä, aivan kuin olisi ollut kyseessä jotakin tavallisesta poikkeavaa.

Tottumattomana pitkiin ratsastusmatkoihin ja lopen väsyneenä siitä jännityksestä, minkä matkan vaarat olivat aiheuttaneet, oli Josephinen pakko jatkaa kulkuaan. Ja ajatellessaan toivotonta tulevaisuuttaan, itki hän lohduttomasti hevosen laskeutuessa vuoren syrjännettä heinäiselle tasamaalle.

Hän oli menettänyt viimeisetkin rippeet rohkeuttaan. Pitkän, väsyttävän matkansa aikana oli häntä kannustanut salainen toivo, että joku — Brannon tai Betty tai kuka hyvänsä huomaisi hänen katoamisensa ja kiiruhtaisi hänen avukseen. Hän tunsi kyllä, ettei hän ansainnut Brannonin tai Bettyn puolelta sääliä eikä huolenpitoapa hän tiesi, ettei heillä ollut mitään mahdollisuutta tietää mitä hänelle oli tapahtunut sen vuoksi, että hän oli ollut niin salaperäinen. Mutta hän oli sittenkin toivonut — tähän saakka.

Hänestä tuntui nyt kuin olisi hän joutunut autiuden keskipisteeseen, josta ei enää pelastusta voinut olla.

Etäisyyksien kaikkinielevässä kuilussa, joka hänen eteensä avautui, ei näkynyt mitään merkkejä elämästä. Ei mitään muuta kuin vuoria ja laaksoja, tasankoja ja ääretöntä hiljaisuutta sekä taivas, joka teki hänestä pilkkaa korkeassa kirkkaudessaan. Taivaan rannalla häämöttävien, synkkien vuoristojen jäykät piirteet kauhistuttivat häntä — ne näyttivät tietävän hänen vaaranalaisen tilansa ja pysyivät siitä huolimatta niin kylmän välinpitämättöminä.

Kaikki, minkä hän näki, teki häneen sen vaikutuksen. Ei mikään estänyt heidän etenemistään. Mikä tapaturma hyvänsä olisi Josephinesta ollut tervetullut, kun se vaan olisi viivyttänyt matkaa. Hän olisi tarttunut siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Hän uskoi, että hän olisi siunannut sitä kallionlohkaretta, joka olisi aiheuttanut jonkun hevosen jalan katkeamisen.

Mutta mitään ei tapahtunut. He eivät olleet ratsastaneet nopeasti, mutta he olivat olleet koko ajan liikkeessä ja hän tiesi, että se paikka, jossa Ben Whitman oli ammuttu, oli jo monen mailin takana.

Lattimer ei puhunut monta sanaa. Kun Josephine oli tointunut tainnostilastaan kohta sen jälkeen kun Lattimer oli nostanut hänet satulaan, huomasi hän että Lattimer talutti hänen hevostaan ja että hänen jalkansa olivat sidotut jalustimiin. Myöhemmin, heidän kuljettuaan jo monta mailia, irroitti Lattimer hänen jalkansa hymyillen merkitsevästi, sillä hän oli nyt varma siitä, ettei Josephine enää yrittäisi yksin palata kulkemaansa tietä.

Ja nyt, kun hän johti hevostaan rinnettä alas, kuoli hänen toivonsa kokonaan ja hän puhkesi itkuun. Lattimer ratsasti hänen luokseen ja pani toisen kätensä hänen olkapäälleen.

Josephine ei oikein tiennyt, pilkkasiko hän häntä tahallaan vai eikö hän ymmärtänyt mitään. Mutta hän ei siitä välittänytkään. Hän ei enää välittänyt mitä hänelle tapahtui. Eikä hän siis vastustanut vähääkään, kun Lattimer nosti hänet satulasta, sanoen hänelle matalalla äänellä, että heidän tuli levätä vähän aikaa. Kun Lattimer jätti hänet huolehtiakseen hevosista, istahti Josephine nääntyneenä jaloissaan olevaan heinään ja katseli tylsänä ympäristöään.

Heinäinen kenttä oli aivan pieni. Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan oli vuosituhansien hiekkamyrskyjen kuluttamia ja kiillottamia laavakenttiä. Hänen takanaan oli se harjanne, jonka yli he juuri olivat tulleet ja muutaman sadan jalan päässä hänen edessään kohosivat syvän kuilun rikkinäiset seinämät ja sen pohjalla syvä hiekka elottomana ja sileänä. Ja sen takana oli autio erämaa.

Kuinka kauan hän siinä oli istunut ja taistellut epätoivonsa kanssa, sitä hän ei tiennyt. Mutta arvatenkaan ei kovin kauan, sillä kun hän taas katsahti Lattimeriin, ei tämä ollutkaan riisunut satulaa hevosilta, vaikka hän oli ollut niissä puuhissa silloin kun Josephine oli kääntynyt katselemaan ympäristöään.

Hän näki Lattimerin hätkähtävän ja kuuli hänen huudahtavan jotakin. Seuratessaan silmillään Lattimerin katseen suuntaa näki Josephine ratsumiehen tulevan esille kuilun eteläpuolella ja ratsastavan nopeasti heitä kohden.

Se oli Denver. Hän oli ilmestynyt kuin näky. Mutta Josephine tiesi, että hän olisi saattanut ratsastaa heitä kohti tuntikausia heidän tietämättään mitään hänestä. Sillä se, joka tahtoi kulkea salassa, saattoi menestyksellä käyttää hyväkseen niitä kukkuloita, laaksoja, kallioita ja syvänteitä, joita seutu oli täynnään. Ja hän tiesi myös, että Denver ei olisi näyttäytynyt jos hän vain oli huomannut heidät, ennenkuin hän oli varma heidän henkilöllisyydestään. Se kuului miehen luonteenominaisuuksiin.

Lattimer tervehti Denveriä iloisesti, mutta tämä ei vastannut samalla tavalla. Kun hän saapui heidän luokseen pysäytti hän hevosensa parin jalan päähän Lattimerista ja silmät kiihkosta palaen ja kasvot julman näköisenä kysyi hän käheästi: "Kuka seuraa sinun jälkiäsi, Lattimer?"

Josephine näki Lattimerin kalpenevan. Oli selvä, että hänen mielessään oli väikkynyt ajatus takaa-ajon mahdollisuudesta, sillä sen sijaan, että hän olisi vastannut Denverin kysymykseen, juoksi hän harjanteelle, jonka yli he juuri olivat ratsastaneet, heittäytyi vatsalleen ja tähysteli harjanteen toiselle puolelle. Hän viipyi siinä vain silmänräpäyksen, sitten hän juoksi takaisin hevosensa selässä istuvan Denverin luo.

Hänen huudahduksessaan oli pelkoa ja pelko kuvastui selvästi hänen kasvoissaankin. Denverin kasvot kalpenivat myös, huolimatta ruskettumasta ja tomusta.

"Nyt on helvetti tulessa!" huudahti Denver. "Meidän kohtalomme ratkaistaan nyt."

Kuullessaan Brannonin nimen oli Josephine noussut pystyyn. Hän tunsi verensä liikehtivän rajusti ja hänen henkeään salpasi rajaton kiitollisuus.

"Brannon", kuuli hän itsensä sanovan äänellä, jota hän ei tuntenut, ja välittämättä Lattimerin huudoista ja Denverin karkeista kirouksista hän lähti juoksemaan harjannetta kohti, unehuttaen kaiken muun, paitsi sen, että Brannon oli tulossa, että pelastus oli lähellä.

Hän pääsi ainoastaan muutaman askeleen kun hän tunsi Lattimerin lujat kädet ympärillään. Hänen jalkansa nousivat maasta ja hän tunsi kuinka hänet kannettiin harjanteelta pois kohti sitä uomaa, jonka kautta Denver oli tullut.

Josephine koetti huutaa, mutta ääni tukehtui, kun Lattimer painoi hänen suunsa olkaansa vasten. Josephinesta tuntui kuin olisi kulunut vain silmänräpäys siitä hetkestä, kun hän lähti juoksemaan, siihen kun hänet asetettiin seisomaan toiseen päähän uomaa.

Denver oli siellä jo. Josephine näki hänen ratsastavan sinne, pois harjanteen näkyvistä, näki hänen taluttavan hevostaan alanteeseen ja kiertävän ohjakset erään kallionlohkareen ympäri. Sitten Denver veti rihlansa kotelosta satulavyössä, juoksi alanteen toiselle reunalle ja alkoi kiivetä ylöspäin. Hän pääsi huipulle, heittäytyi erään kiven taakse pitkälleen ja pisti pyssyn piipun kallion reunalla kasvavan pensaikon läpi.

Josephine oli nähnyt Lattimerin ja Denverin vaihtavan merkitsevän silmäyksen keskenään, kun Denver lähti kiipeemään rinnettä ylös ja hän käsitti, että he olivat sopineet jostakin menettelytavasta, joka ei luvannut hyvää Brannonille.

Hän katsoi Lattimeriin ja näki hänen huulillaan vastenmielisen, pirullisen hymyn. Josephine yhdisti hänen käytöksensä niihin uhkaaviin valmistuksiin, joita juuri puuhailtiin hänen silmiensä edessä.

"Denver kaataa hänet samassa silmänräpäyksessä, kun hän tulee näkyviin harjanteen takaa", sanoi Lattimer.

Lattimer koetti vetää Josephineä lähemmä ja tuntiessaan, ettei hän vastustanut, yritti hän muuttaa otettaan. Silloin Josephine äkkiä väänsi ruumistaan ja rimpuilemalla ja kääntelemällä itseään sai kätensä Lattimerin rintaa vasten. Lattimerin toinen käsi menetti otteensa Josephinen epätoivoisen rynnistyksen vuoksi, hän koetti uudistaa sitä ja menetti hetkiseksi tasapainonsa. Josephinen lihakset, jotka toimivat yhdenmukaisesti hänen raivoisain ajatustensa kanssa, käyttivät heti tilaisuutta hyväkseen. Hän löi Lattimeriä nyrkeillään niin rajusti, että tämä putosi kömpelösti polviensa ja käsivarsiensa varaan.

Kiroten heittäytyi hän uudelleen Josephinen kimppuun, mutta hänen sormensa sulkeutuivat liian myöhään yrittäessään tavoittaa häntä hameesta hänen paetessaan.

Kahdesti kompastui Josephine paetessaan syvässä hiekassa ja päästessään ruohokentän toiseen reunaan kaatui hän. Mutta hän nousi taas jaloilleen ja juoksi eteenpäin harjannetta kohti odottaen joka hetki tuntevansa ruumiissaan Denverin kuolettavan luodin tai kurkullaan Lattimerin raa'an otteen.

Mutta kumpaakaan ei tapahtunut. Hän pääsi harjanteen juurelle, kiipesi ylös käyttäen apunaan vahvaa ruohoa, joka kasvoi rinteen jyrkimmällä kohdalla ja ryömiessään polvillaan, kaaduttuaan vielä kerran, loukkasi hän jalkansa terävään kallioon. Mutta vihdoin onnistui hänen päästä harjanteen korkeimmalle kohdalle ja jääden seisomaan siihen, jottei tukehtuisi, näki hän Brannonin ainoastaan parin sadan jalan päässä ratsastavan tulista laukkaa häntä kohti.

Hetkisen seisoessaan harjanteen huipulla ajatteli hän juosta Brannonia vastaan, kertoa hänelle, että Lattimer ja Denver väijyivät häntä harjanteen takana ja pyytää Brannonia ottamaan hänet hevosensa selkään. Mutta hän ei noudattanut ensimmäistä mielijohdettaan, sillä paluutien vaarat väikkyivät eloisina hänen sielussaan — kapeat tien käänteet, joissa hevosen oli astuttava äärimmäisen varovasti ja joissa jokaisella askeleella uhkasi hirvittävä syöksy äkkijyrkänteen syvyyksiin — ja hän tiesi, että Lattimer ja Denver ajaisivat heitä takaa ja odottaisivat vain sopivaa tilaisuutta ampuakseen Brannonin pitemmältä matkalta.

Josephine hylkäsi ajatuksen kokonaan ja astui hitaasti Brannonia kohti jyrkänteen vastakkaista puolta. Hänen täytyi jollakin keinoin pelastaa Brannon.

Ei ollut muuta kuin yksi keino ja sitä hänen täytyi käyttää. Brannon oli ollut hänen ystävänsä koko ajan, koettaen turhaan näyttää hänelle kuinka mielettömät hänen puuhansa olivat ja hän oli käyttänyt oveluutta, jotta Josephine ei olisi loukkaantunut. Josephine ei senvuoksi saattanut uhrata Brannonia edes siten pelastuakseen itse uhkaavasta häpeästä. Koettaen vaientaa sisässään riehuvaa myrskyä ja epätoivoisesti pyrkien tyyneksi, jotta ei Brannon epäilisi häntä, onnistui hänen hymyillä hänelle Mustan pysähtyessä hänen eteensä ja Brannonin hypähtäessä satulasta.

Josephine näki, että Brannonin ilme oli jäykkä ja vaikka hän ilmeisesti silmillään koetti etsiä vastausta kysymykseen, mitä Josephinelle oli tapahtunut, pysyi hän sittenkin kylmänä ja kovana sekä katsahti ehtimiseen epäluuloisena ja varovaisena ympärilleen.

"Te teette nykyään pitkiä ratsastusmatkoja", sanoi hän jäätävän pilkallisesti.

Hän tunsi häpeän piston sydämessään, kun Brannon katsoi häneen terävästi. Hän tiesi, että Brannonin järjen täytyi turhaan hakea selvitystä hänen huolettomaan käyttäytymiseensä.

"Kuulkaahan" sanoi Brannon lyhyesti, "mikä teillä on tarkoituksena oikeittain? Ben Whitman kertoi meille, että Lattimer vie teitä väkisin mukanaan!"

Vaikka Josephinen sydän hypähti ilosta kuullessaan, että Ben Whitman vielä eli, voitti hän mielenliikutuksensa ja naurahti kevyesti.

"Eikö Ben sitten kuollutkaan!" sanoi hän. "Hän seurasi meidän jälkiämme suurelle penkereelle asti. Hän näytti olevan sitä mieltä, että minä olin tekemässä jotakin, joka ei ollut oikein. Hän kävi riitaiseksi, joten Lattimerin täytyi ampua hänet."

Brannonin silmät olivat ilmeettömät. Mutta ne näyttivät tunkeutuvan syvälle ja lävistävän Josephinen sellaisella voimalla, että ne ilmeisesti näkivät mitä hän ajatteli.

"Oli sitä mieltä, että te teitte väärin!" kertasi Brannon. "Mitä sillä tarkoitatte?"

"Mitä te sitten tarkoitatte", vastasi Josephine hymyillen. "Minun ystäväni näkyvät erehtyvän siinä, että he luulevat, etten minä pystyisi itse päättämään, kenen tahdon miehekseni. Onko se se, joka on saanut teidät lähtemään jälkeeni — pelko siitä, että Lattimer vie minua väkisin mukanaan?"

"Niin ajattelin", vastasi Brannon väistämättä katsettaan hänestä. Josephine naurahti kepeästi ja katsoi takaisin yhtä tuikeasti, sillä ainoastaan siten menettelemällä saattoi hän toivoa pettävänsä hänet.

Brannonin katse kesti yhä. Mutta hetken perästä hänen silmiinsä tuli ilme, joka hämmensi Josephinen kokonaan.

"No niin", sanoi Brannon näennäisellä välinpitämättömyydellä, "sehän on asia, joka koskee ainoastaan teitä. Missä Lattimer on?"

Ja nyt, huolimatta epätoivoisesta rohkeudestaan, vapisi Josephine. Brannon oli siis päättänyt tavata Lattimerin. Josephine oli toivonut, että Brannon, sittenkuin hän oli sanonut vapaaehtoisesti lähteneensä Lattimerin matkaan, katsoisi edesvastuunsa loppuvan siihen ja palaisi samaa tietä kuin oli tullutkin, jättäen hänet oman onnensa nojaan.

Mutta hän näkikin nyt, että hän oli erehtynyt ja että Brannon ei ollut niinkään altis jättämään häntä. Josephine tunsi, että Brannonin täytyi epäillä hänen valehtelevan tai että hänellä oli jotakin sanomista Lattimerille Whitmanin ampumisen johdosta — vaikka, jos kerran Whitman eli, niin —.

Josephine oli unohtanut Les Artwellin! Ehkäpä Brannonin epäluulot olivat kohdistuneet Lattimeriin, niinhän tämä oli itse kertonut vastikään.

Jos Brannon sen vuoksi aikoi tavata Lattimeriä, niin täytyi hänen estää se.

"Olen tiennyt sen jo jonkin aikaa", sanoi hän kuivasti, katsoen
Josephinea tarkasti silmiin.

"Eikö Lattimer ole kertonut sitä teille?" nauroi Brannon. "Vein Artwellin hevosen Lazy L:ään samana aamuna kun te pudotitte nenäliinanne kuistin viereen. Huomaan, että Lattimer on kertonut teille siitä", sanoi Brannon leveästi korostaen viimeistä sanaansa ja lisäsi sitten:

Hän alkoi astua harjannetta kohti. Tietäen, että Brannonia siellä uhkasi varma kuolema, juoksi Josephine nopeasti hänen luokseen kietoi käsivartensa hänen käsipuoleensa ja nauroi hermostuneesti pidättyäkseen huutamasta.

Hän tiesi, että Brannon kaikista estämisistä huolimatta hakisi Lattimerin käsiinsä. Hänen silmissään oli taas tuo tuttu taipumaton ilme, katse, joka sai Josephinen vertaamaan sitä mereen, joka tyynen pintansa alle kätkee valtavaan syvyyden ja voiman.

Hänelle oli ilmeisesti yhdentekevä olivatko Denver ja Lattimer väijyksissä paasien takana vai ei. Josephine tunsi, että hän menisi sinne vaikka hän kertoisikin, että he siellä vartoivat Brannonia pahoissa aikeissa. Ja jos Josephine nyt kertoisi, että hän oli valehdellut pelastaakseen hänet, ei hän ottaisi vastaan mitään uhrauksia, vaan taistelisi Brannon taistelunsa loppuun hänen puolestaan. Josephine tunsi, että Brannon oli tullut juuri sen vuoksi.

Toistensa käsipuolessa käyden olivat he jo saapuneet harjanteen juurelle. Josephine huomasi, että Brannon tarkasteli häntä syrjäsilmin miettivän näköisenä, ikäänkuin saadakseen selvää hänen mielialastaan, joka näytti niin vastakkaiselta hänen entiseen kylmän ylhäiseen käytökseensä nähden. Mutta hän ei ollut huomaavinaankaan hänen tarkasteluaan ja kun he lähtivät kiipeemään rinnettä ylös astui Josephine Brannonin edelle ja sanoi iloisesti:

Mutta kun Brannon näin astui hänen jälessään rupesi Josephine pelkäämään, että hän jäisi liian paljon jälkeen heidän saapuessaan huipulle. Hän pysähtyi sen vuoksi ja hymyili Brannonille olkansa yli, sanoen:

Siten he vihdoin saapuivat harjanteelle. Josephine pysähtyi henkäisemään ja seisoi jäykkänä katsoen heinäiselle tantereelle. Lattimer seisoi samalla paikalla, johon hän oli jäänyt Josephinen lähtiessä. Denveriä ei Josephine voinut nähdä, mutta hän erotti selvästi sen pensaan, jonka takaisen kiven suojassa hän väijyi.

Josephine oli saapunut harjanteelle Brannonin edellä ja seisoi nyt hänen ja Denverin pyssyn suun välillä. Mutta koska Brannonin pää näytti hänestä olevan tavattoman paljon ylempänä hänen omaansa, pelkäsi Josephine, että Denver mahdollisesti tähtäisi siihen ja otti taas Brannonin käsivarren omaansa ja koetti vapaalla kädellään antaa merkkejä Lattimerille. Hän toivoi, että hänen viittomisensa aiheuttaisi epävarmuutta Denverissa ja että hän siten ehkä pidättyisi ampumasta kunnes saisi ohjeita Lattimeriltä.

Josephine näkikin, että Lattimerin huulet liikkuivat ja että hän tosin hämmästyneen näköisenä ja puoleksi epäillen nosti kätensä ikäänkuin vastaukseksi hänen viittailuunsa. Silloin Josephine tiesi, ettei Denver ampuisi.

Ja nyt hän rupesi pelkäämään, että Brannon alkaisi epäillä, jos hän viivyttelisi. Hän nykäsi sen vuoksi Brannonia kädestä ja sanoi hieman kiusoitellen:

Brannon ei vastannut. Käsitysten laskeutuivat he rinnettä alas ja pääsivät heinää kasvavalle läikälle. Josephinen jalat tuntuivat lyijynraskailta ja epävarmoilta. Kaikki tunto niistä oli kadonnut. Matka harjanteelta ruohokentälle näytti hänestä miltei saavuttamattomalta. Hänen hermonsa olivat äärimmilleen pingoitetut ja sydän sykki rajusti. Mutta hän ei irroittanut käsivarttaan Brannonista. Koko matkalla, epätasaisessa maastossa ja syvässä hiekassa, onnistui hänen pysytellä Brannonin ja Denverin pyssyn suun välissä. Ja kun hän ja Brannon vihdoin pysähtyivät kolmen jalan päähän Lattimerista hymyili hän ystävällisesti Lattimerille ja sanoi kuuluvasti:

"Lattimer, olen juuri kertonut Mr Brannonille, että aion lähteä kanssasi Panya Cacheen, tullakseni siellä vaimoksesi. Ben Whitman on kertonut Brannonille, että sinä veit minut väkisin mukanasi! Eikö se ole naurettavaa?"

Lattimer oli katsellut Brannonin ja Josephinen lähestymistä hämmästyksen ja epäluulon ilme kasvoillaan. Josephinen menettely oli aiheuttanut hänet otaksumaan, että Josephine jollakin ihmeellisellä tavalla oli järjestänyt rauhallisen kohtauksen hänen ja Brannonin kesken ja sen vuoksi oli hän kieltänyt Denveriä käyttämästä asettaan.

Se tuntui nyt Lattimerista selvältä ja nopeasti sovittautuen uuteen tilanteeseen hymyili hän kankean sydämellisesti, vaikka hymyssä samalla oli hyvä annos pilkallisuutta ja voitonriemua.

"Whitman ei olisi tullutkaan ammutuksi, ellei hän olisi sekaantunut meidän keskisiin asioihin", sanoi Josephine nopeasti, peljäten, että Lattimer ennättäisi sanoa jotakin, joka ei sopisi hänen kertomukseensa Brannonille. "Eikö ole kummallista, että Whitmanilla oli se käsitys, että sinä veit minut vastoin tahtoani, Lattimer?" Hän iski silmää Lattimerille.

Kaikki oli onnistunut hyvin. Brannon oli turvassa. Josephinen uhraus ei ollut turhaan tehty. Hän tiesi nyt, että Denver ei käyttäisi rihlaansa ja hän halusi vain, että Brannon olisi lähtenyt, joten koko asia päättyisi siihen.

"Tehän lähdette nyt, eikö niin, Brannon?" sanoi hän hymyillen. "Sanokaa
Bettylle — —"

Samassa hän kiljahti, kun Brannon liikahti. Hän tunsi Brannonin käden olkapäätään vasten ja hän horjahti siitä voimakkaasta sysäyksestä, jonka Brannon hänelle antoi, syöksyi sivuttain ja kaatui maahan selälleen noin kahdentoista jalan päähän Brannonista.

Kaatuessaan ei hän hetkeksikään ollut kadottanut Brannonia näkyvistään. Jännittynein lihaksin oli hän koettanut lievittää kaatumistaan ja oli tullut maahan hitaasti, joten Brannonin jokainen liike jäi ainaiseksi hänen sieluunsa kuin valokuva.

Työntäessään Josephinen syrjään, hypähti Brannon muutaman askeleen taaksepäin ja hänen oikea kätensä oli laskeutunut vyötäisten kohdalle. Käsi kirposi siitä jälleen taaksepäin, nousi ylöspäin ja syöksi tulta ja savua. Kuusipiippuisen kumahteluun sekoittui rihlan kimakka, ilkeä-ääninen paukahtelu Denverin pyssystä kiven takaa, savun puskiessa suorana viivana harjanteelta. Brannon lähetti yhden kuulan sinnekin, käsitellen pistooliaan aivan kuin hän olisi heittänyt jotakin harjanteelle päin. Ase laski taas ja asettui vaakasuoraan ja sen suusta syöksyi yhtämittainen tuli Lattimeria kohti, joka oli saanut aseensa esille ja koetti tähdätä Brannoniin.

Lattimerin ase laukesi, mutta hänen voimattomaksi ammuttu kätensä ei enää jaksanut ohjata sitä ja se kirposi hänen hervottomista sormistaan ja putosi kolahtamatta pehmeään santaan.

Brannonin liikkeet olivat olleet niin nopeat, että Josephine oli varma siitä, että Denver ja Lattimer olivat kaatuneet yhtaikaa. Niin hänen jännittynyt ja kauhistunut sielunsa ainakin tulkitsi asian.

Lattimerin horjahdellessa eteenpäin outo ihmetyksen ilme lasimaisissa silmissään ja hitaasti lyyhistyen polvilleen, vieri Denver hervottomana rinnettä alas. Hän liukui hiljaa aivan pehmeään santaan asti ja jäi siihen makaamaan oudossa rykelmässä. Lattimer taas näytti ikäänkuin valinneen itselleen määrätyn kuolinpaikan, vaipui siihen hitaasti ja oikaisihe aivan kuin makuulle ainakin.

Syntyi aavemainen, syvä hiljaisuus. Brannon seisoi synkkänä katsellen vuoroon kumpaakin kaatunutta vihollistaan. Kumpainenkaan ei liikahtanut ja Josephine käsitti, että kaikki oli ohi.

Brannon ei sanonut sanaakaan eikä edes katsahtanutkaan Josephineen.
Josephine nousi päästäkseen tappopaikalta pois ja meni ruohokentän
toiseen päähän. Siinä lysähti hän maahan ja itki näkemiään kauhuja.
Mutta hän tunsi sisässään, että oikeus oli tapahtunut.

Hänen oli täytynyt pyörtyä, sillä kun hän epämääräisen ajan perästä aukaisi silmänsä, näki hän Brannonin seisovan lähellään olevalla harjanteella.

Oli tullut hämärä. Maa näytti harmaalta ja kuolleelta ja taivas oli kalpean sininen ja siellä täällä tuikahti tähti. Josephine nousi.

Brannon kuuli hänen liikkeensä ja tuli hänen luokseen, katsoen häntä suoraan silmiin.

"Tuolla tulee joku" sanoi hän. "Pohjoisesta. Jotenkin varmasti se on Cole Meeder ja joku hänen miehistään. Mitä aiotte sanoa heille? Aiotteko kertoa heille saman valheen kuin minullekin, että menitte omasta ehdostanne Lattimerin kanssa?"

"Tiesittekö sen"? sanoi hän hämmästyneenä. "Tiesittekö, että valehtelin?"

"Denver ja Lattimer unohtivat yhden asian", sanoi hän. "Se oli se, että minulla on silmät. Sieltä, missä olin vähän aikaisemmin kuin te juoksitte vastaani, saatoin nähdä vuorenharjanteen. Näin Denverin kiipeevän sinne ja pidin silmällä mihin hän kätkeytyi. Sitäpaitsi, vaikka en olisi nähnytkään häntä, niin —" Hän pysähtyi, pani molemmat kätensä Josephinen olkapäille ja loi häneen katseen, jossa oli moitetta ja samalla ihailua.

"Te ette valehtele vakuuttavasti, Jo", sanoi hän, "te ette ole kylliksi harjaantunut siihen. Mutta te teitte suurenmoisen työn — suurenmoisen työn!"

Vähän myöhemmin talutti Brannon hänet vuoren harjanteelle, jossa he varjojen tummetessa vartoivat kun Cole Meeder ja Starin miehet ratsastivat heidän luokseen.

Kun Josephine myöhemmin eräänä päivänä istui Triangle L:n kuistilla mukavassa kiikkutuolissa, katseli hän miettiväisenä avaralle alangolle.

Rauhan palattua saattoi hän antaa ajatustensa viipyä menneissä eräänlaisella tyytyväisyydellä. Sillä elleivät hänen kokemuksensa ehkä olleet antaneet hänelle muuta, niin olivat ne kuitenkin opettaneet hänelle sen seikan, ettei hän yhdellä iskulla pystynyt muuttamaan luontoaan siinä määrässä, että se vastaansanomatta sopeutuisi mihin uuteen ympäristöön tahansa.

Hän sulki silmänsä ja muistutteli mielessään tapahtumain kulkua alusta alkaen, kun hän ensi kerran katsoi Brannonia silmiin rautatien varrella, aina siihen hetkeen saakka kun hän kolme päivää sitten taasen katsoi niihin heidän seisoessaan vuoren harjanteella odotellen Starin miehiä. Hän näki, etteivät elämän ohjesäännöt, sellaisina kuin hän oli ne oppinut tuntemaan, olleet niin joustavat, että niitä olisi voinut ulottaa poikki mantereen tähän erämaahan. Hän tunsi, että Brannon edusti Länttä samoinkuin hän itse oli Idän edustaja. Hän oli kuullut ihmisten sanovan, että ihmisluonto on kaikkialla samanlainen ja vaikkei hän pystynytkään väittämään sitä vääräksi, oli hän vakuutettu siitä, ettei sitä ollut tarpeeksi perusteltu. Siihen olisi hänen mielestään pitänyt lisätä jotakin, joka koski sitä ympäristöä jossa kukin eli.

Brannon esimerkiksi, oli elänyt koko ikänsä Lännessä. Josephine muisteli Bettyn sanoneen, että hän polveutui Booneista, joka taas viittasi siihen, että missä aavat erämaat levisivät, siellä oli myös Brannon kotonaan. Olisiko hän sama Brannon jos hänet aivan äkkiä sijoitettaisiin keskelle sivistynyttä yhteiskuntaa?

Josephine arveli, ettei hän olisi sama. Mahdollisesti olisi hän yhtä taipumaton ja jyrkkä, mutta Josephinen kotiseudun ankarien lakien alaisena murtuisi hänen terästahtonsa ja hänen täytyisi hillitä väkivaltaisia taipumuksiaan. Laki ei siellä olisi hänen kädessään, vaan koko kansan käsissä, joka sitä vain valitsemainsa edustajain kautta toteutti. Sen vuoksi hän ei olisi sama Brannon siellä.

Ja joka tapauksessa, olipa hän Lännen tai Idän mies, pelkäisi Josephine häntä. Alussa taisteli hän Brannonia vastaan luullen vihaavansa häntä. Nyt hän älysi, että hän oli taistellut ainoastaan sitä runollista lumousta vastaan, joka häntä ympäröi. Sen jälkeen kun hän oli nähnyt hänen tappavan Lattimerin ja Denverin, oli tämä lumous hävinnyt. Josephine ei rakastanut häntä, hän ei edes pitänyt hänestä, mutta hän ihaili hänen alkuperäistä sielullista voimaansa ja hänen rautaista itsehillintäänsä. "Teräs" Brannon! Josephine muistaisi hänet aina, se oli varma!

Hän näki nyt Brannonin tulevan ratsastaen häntä kohti pohjoisesta, aavan tasangon poikki. Hän katseli häntä kun hän rauhallisen kepeästi ratsasti mustallaan. Hän tunsi taas tuon lumouksen. Mutta hän pudisti hymyillen päätään muistellessaan erästä erikoista Idän miestä, joka olisi sangen karsaasti katsonut nahkahousuja ja kannuksia.

Brannon tuli perille, pysäytti hevosensa kuistin nurkalla ja kääntyi istumaan poikkipuolin satulassa. Hänen hymynsä oli leveä, ystävällinen — ei mitään muuta.

"Tehän olette aikeissa jättää meidät", sanoi hän. "Kuulin sen juuri eräältä miehistä. Tulin sanomaan hyvästiä teille."

"Kaksikymmentä mailia!" sanoi Josephine, viitaten matkaan, jonka Brannon sitä varten oli ratsastanut. Hän oli kuullut Bettyn kertovan siitä.

"Niin", sanoi Brannon, katsoen häntä vakavasti, "ettehän tahtone kieltää minulta sitä iloa?"

"Pelkään, että tulette hyvinkin iloiseksi kun lähden", sanoi hän tarkaten Brannonin ilmettä.

"Enhän toki" sanoi hän, silmät leimuten, "te olette ollut erittäin mielenkiintoinen."

"Brannon", sanoi Josephine — sillä kun hän nyt oli lähdössä pois, tahtoi hän olla varma siitä, ettei Brannonille jäänyt pahaa mieltä, sillä hän muisti sen illan kun Brannon oli pannut kätensä hänen päänsä päälle miltei hyväillen, "oletteko varma, että minä olen mielestänne ollut ainoastaan mielenkiintoinen?"

"Luulen, että siinä on kaikki, Miss Hamilton", vastasi Brannon katsoen häntä vakavasti silmiin. "Ymmärrättehän, että kun te vihaatte —"

"Kun te vihasitte minua", korjasi Brannon hymyillen, "niin ei minulla ollut rohkeutta —"

Brannonin silmät säihkyivät. Hän punastui, mutta hänen äänensä oli luja.

"Niin luulen", sanoi hän. Ja silloin näki Josephine ensikerran Brannonin luonteen ystävällisen, inhimillisen puolen. Puna levisi koko hänen kasvoilleen, hänen silmänsä elivät ja niissä oli poikamaisen hämmästynyt ilme.

"Jos hän huolii minusta", lisäsi hän sitten. Josephinen silmät kertoivat suloista tietoa ja hän hymyili tyytyväisenä.

"Aion tehdä sen", sanoi Brannon vakavasti. "Olen ajatellut sitä jo kaksi vuotta, mutta näettehän, ettei Betty juuri kehoita siihen."

"Se on totta!" sanoi Brannon, ihaillen Bettyn aitoutta naisena. "Betty on tyttöjen tyttö, eikö niin, Miss Hamilton?"

"Jos minä olisin mies, niin pitäisin häntä suuressa määrässä tavoiteltavan arvoisena, Brannon", sanoi Josephine hymyillen. "Ja", jatkoi hän kuivasti, "minä olisin hyvin levoton siitä, että joku toinen mies ennättäisi pyytää häntä ennen minua. Teillä on toivoa, Brannon."

Brannon oli kiitollinen ja poikamaisen iloinen. Hän loi Josephineen sellaisen silmäyksen, että se sai hänen sydämen lyömään kiivaammin ja antoi hänen aavistaa, että hän olisi ehkä ollut hyvinkin surullinen täytyessään jättää Brannonille hyvästit, jos kohtalo olisi toisin määrännyt.

Mutta mielenliikutus meni pian ohi. Seuraavassa tuokiossa pudisti hän
Brannonin kättä, sillä hän oli astunut satulasta sanomaan jäähyväiset.

"Lin Murray valjastaa paraikaa hevosia", vastasi Josephine "Lähden kymmenen minuutin kuluessa."

"Hyvä", sanoi Brannon vakavasti. "Sitten sanon jäähyväiset vasta kaupungissa. Lin Murrayhin ei aina ole luottamista."

Hän jätti Josephinen kuistille ja meni karja-aitaukselle, missä Murray valjasti hevosia.

Kymmenen minuutin kuluttua vierivät ajoneuvot kuistin eteen. Brannon istui yksin ajajan paikalla. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät.

Josephine oli mennyt sisään ottamaan tavaroitaan ja kun Betty tuli ulos, oli Josephine aivan hänen kintereillään.

Betty oli jo puolivälissä rappuja, ennenkuin hän huomasi Brannonin, joka istui ajajan istuimella välinpitämättömän näköisenä.

"Brannon", sanoi hän, "Missä Murray on? Käskin häntä tulemaan mukaan
Willetiin!"

"Murray on sairas", vastasi Brannon rauhallisesti, katsomatta Bettyyn. "Eikö ollutkin onni, että satuin tulemaan kotiin äsken?" lisäsi hän katsoen Bettyyn, jonka posket tulivat yhä punaisemmiksi. "Sinun olisi täytynyt ajaa kotiin yksin."

Betty olisi yhtä hyvin voinut olla yksinkin paluumatkansa alkutaipaleen, sillä niin vähän tiesi hän Brannonin läsnäolosta. Brannonin keskustelu rajoittui nimittäin vain yksitavuisiin maanitteluihin, hänen ohjatessaan ravakasti juoksevia hevosiaan pimeän hämyssä.

Mutta Betty ei puhunut enempää itsekään. Heillä oli kummallakin omat huolensa, jotka painoivat heidän sydämiään. He olivat pahoillaan siitä, että nuori Idän nainen, jolla oli ollut aatteita, oli tullut Suureen länteen, ja nähnyt siellä aatteittensa murskautuvan kokonaan, tullessaan kosketuksiin sen ihmisluokan kanssa, jonka tapaa kaikissa yhteiskunnissa, nimittäin lainrikkojien.

"Hänen ei olisi pitänyt sekaantua asioihin sillä tapaa", sanoi Brannon äkkiä, pukien ajatuksiaan sanoiksi.

"Niin", sanoi Betty, ikäänkuin olisi jatkanut keskenjäänyttä keskustelua. "Siinä hän teki erehdyksen."

"Toisen erehdyksen teki hän vihatessaan minua", sanoi Brannon. "Minä koetin —"

"Ei hän vihannut sinua. Eikä koskaan tule sitä tekemäänkään. Kun sinä puhuit hänen kanssaan kuistilla juuri ennen lähtöä, niin hän sanoi —"

"Kuuntelitko sinä?" syytti Brannon. Hän taivutti itseään Bettyn puoleen nähdäkseen hänen kasvojaan hämärässä ja huomasi, että ne olivat tulipunaiset.

"Minä — minä en voinut sille mitään, Brannon. Minä olin näet juuri tulossa ulos ja kun minun piti — piti —"

"Helpotuksesta", vastasi Brannon. "Olen kaksi vuotta koettanut sanoa sinulle sen, minkä kerroin hänelle. Luulen, ettei minulla koskaan olisi ollut rohkeutta siihen.

"Mutta sinun täytyy, Brannon", kuiskasi Betty. "Minä en koskaan tyytyisi siihen tietoon, että sinä olet sanonut sen jollekin toiselle naiselle, vaikka minä olisin sen itse kuullutkin —"

Ohjaajan varman käden puutteessa pysähtyivät hevoset vihdoin tien vieressä kasvavan tuoreen heinän ääreen. Sillä aikaa kertoi mies, jonka rohkeus oli hankkinut hänelle nimen "Teräs" tulevalle elämänkumppanilleen tuon ikivanhan, tarinan, joka on aina yhtä uusi, aina sama, tänään ja huomenna ja joka ei tiedä mitään pohjoisesta eikä etelästä, ei idästä eikä lännestä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ASEETON KAKSINTAISTELU ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Aseeton kaksintaistelu

ASEETON KAKSINTAISTELU

CHARLES ALDEN SELTZER

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE