The Project Gutenberg eBook of Kaukaasialainen tanssijatar

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Kaukaasialainen tanssijatar

Author: comte de Arthur Gobineau

Translator: Aarne Anttila

Release date: November 10, 2023 [eBook #72087]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAUKAASIALAINEN TANSSIJATAR ***
KAUKAASIALAINEN TANSSIJATAR

Kirj.

J. A. de Gobineau

Ranskankielestä suomentanut

Aarne Anttila

Kolmen markan romaaneja 8.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1921.

SISÄLLYS:

      J.A. de Gobineau
   I. Madame Marronin hotellissa
  II. Orjakauppa-yhtiö
 III. Kaimakamin morsian
  IV. Kuvernöörin luona
   V. Tataarien kunnia
  VI. Tanssijattaren kohtalo

J.A. de Gobineau

Joseph Arthur De Gobineau, kreivi, valtiomies ja kirjailija, syntyi heinäkuun 14 päivänä 1816 Ville-d'Avrayssa Pariisin lähistöllä. Hän aloitti julkisen valtiomies-uransa ulkoasiainministeri Tocquevillen kabinettipäällikkönä. Sen jälkeen hän toimi lähetystön sihteerinä Bernissä, Hannoverissa, Frankfurtissa. V. 1855 hänet määrättiin Ranskan lähetystöön Persiaan, sitten keisarilliseksi komisarioksi Ranskan kalastuslaitokseen Newfoundlandiin; sieltä hän palasi vielä Persiaan, siirrettiin lähettilääksi Ateenaan, sitten Rio de Janeiroon ja lopuksi Tukholmaan, josta toimesta sai eron v. 1877. Gobineau kuoli 1882.

Tämä "kiertolais"-elämä ei suinkaan ole ollut vailla merkitystä Gobineaun kirjalliselle tuotannolle. Matkoillaan hän hankki omakohtaisilla huomioilla aineksia kansatieteellisiin ja rotufilosofisiin teoksiinsa: Essai sur l’inégalité des races humaines (Tutkimus ihmisrotujen erilaisuudesta, 1853-55), Religions et les Philosophies dans l'Asie centrale (Keski-Aasian uskonnot ja filosofiat, ilm. 1865) ja La Renaissance (Uudennus, 1873), jotka varsinaisesti ovat perustaneet hänen maineensa.

Gobineau ja hänen — varsinkin Saksassa kannatusta saavuttanut oppisuuntansa, "gobinismi", lähtevät musta-, kelta- ja valkoihoisten alkuperäisestä ja jyrkästä rotueroavaisuudesta. Näistä ovat viimemainitut, arjalaiset, ehdottomasti korkeimmalla. Kansainvaellukset ja sekoitus ovat muunnelleet puhdasta tyyppiä, mutta germaaneissa virtaa arjalainen veri jotenkin puhtaana ja Pohjolassa tapaa tämän valiorodun kaikkein jaloimmat edustajat. Germaaneilla on vielä loistava historiallinen tehtävä ja tulevaisuus edessään. Yhteiskunnallisesti on gobinismi ylimysmielinen ja juutalaisvastainen, taiteellisesti se on sukua Wagnerin ja Nietzschen ajatustavalle ja teorioille.

Gobineaun kaunokirjallisissakin teoksissa ilmenee hänen kansatieteellinen harrastuksensa. Paitsi sitä, että hän mielellään valitsee aiheensa kaukaisista maista, liittää hän niihin runsaasti kuvauksia vieraiden kansojen omituisista tavoista ja ajatuksista. Tämän huomaa lukija myös nyt julkaistusta novellista Kaukaasialainen tanssijatar, joka nimellä Danseuse de Shamakha sisältyy v. 1876 ilmestyneeseen novellikokoelmaan Nouvelles asiatiques.

Suomentaja.

I

Madame Marronin hotellissa

Don Juan Moreno y Rodil oli Segovian jääkärien luutnantti, kun hänen rykmenttinsä sekaantui sotilas-salaliittoon, jonka toimeenpano epäonnistui. Kaksi majuria, kolme kapteenia ja joukko kersantteja vangittiin ja ammuttiin. Sankarimme pääsi sentään pakoon ja hänen onnistui harhailtuaan pari kuukautta mitä kurjimmassa kunnossa Ranskassa hankkia itselleen upseerinvaltakirja Venäjän palvelukseen joidenkin tuttavuussuhteiden perustuksella. Hän sai pian käskyn lähteä joukkojensa luo Kaukaasiaan, jossa niihin aikoihin reilu ja huoleton sotiminen oli jokapäiväistä leipää.

Luutnantti Moreno astui Marseillessa laivaan. Hän oli jo luonteeltaankin harvinaisen vakava, ja hänen karkoituksensa, surkea tilansa ja ennenkaikkea se syvä murhe, jonka aiheutti hellästi rakastetun neitosen jättäminen vähintäin vuosiksi, vahvistivat hänen luonnollista taipumustaan siinä määrin, että tuskin kenessäkään voi huomata vähemmän halua elämän ilojen tavoitteluun.

Vaivaloisen matkan jälkeen tuli laiva, jossa hän kulki, perille ja laski ankkuriin Mustanmeren rannalla sijaitsevan Potin kaupungin edustalle. Poti oli siihen aikaan Kaukaasian Euroopan-puolisen osan pääsatama.

Osaksi hiekkaisesta, osaksi liejuisesta suokasveja työntävästä rannikosta alkain ulottui puolittain vedessä kasvava metsä loppumattomiin sisämaahan päin, pitkin leveän virran rantoja, jonka mutkikas juoksu oli täynnä kallioita, liejukasoja ja ajelehtivia puunrunkoja. Se oli Phasis, muinaisajan "kultainen virta", jota nykyjään nimitetään Rioniksi. Tämän rehevän kasvullisuuden keskessä menestyy erinomaisesti kuumetauti, jonka vallitessa kaikki liikuntakykyiset olennot kärsivät, samalla kun kasvikunta rehoittaa sitä paremmin. Kuumetauti on ottanut Aieteen ja auringonlasten valtikan ja hallitsee rajoittamattomana herrana. Talot, jotka on rakennettu keskelle seisovaa vettä, leikattujen puiden suurien runkojen väliin, ovat tulvain varalta yhdistetyt toisiinsa paaluilla ja jättiläismäisillä hirsiportailla. Raskaat, paanujen peittämät katot ulottavat kilpikonnanmuotoisia, tiiviitä tasojaan kauas ulos ja suojelevat siten, mikäli mahdollista, miltei simpukankuorilta näyttävien majojen ahtaita ikkunoita tiheiltä sadekuuroilta.

Morenoon näiden outojen olojen näkeminen vaikutti omituisesti. Laivalla tiedettiin, että hän oli venäläinen upseeri, ja sellaiseksi hänet ilmoitettiin maihinastuttuaankin. Niin sattui, että hän eräällä jotenkin leveällä kadulla, jossa hän neuvotonna harhaili, näki pitkäkasvuisen, oljenkarvaisen, leveänenäisen miehen tulevan luokseen, jonka toisiaan lähellä olevat silmät tuijottivat ilmaan ja jonka ylähuulta koristivat harvat ja piikkimäiset kissanviikset. Tämä nuori mies ei ollut kaunis, mutta reipas ja voimakas ja ulkonäöltään avomielinen ja ystävällinen. Hänellä oli yllään insinöörijoukkojen univormu ja sitäpaitsi hopeiset olkapunokset, jotka annetaan vain silloin, jos on oppiaikanaan kunnostautunut. Paljoakaan välittämättä Don Juanin muodollisen pidättyvästä tervehdyksestä ryhtyi nuorukainen puhelemaan seuraavaan tapaan ranskaksi:

"Juuri sain tietää, että eräs Imereti-rakuunain upseeri on saapunut Potiin ja aikoo joukkojensa luo Bakuun. Te olette se upseeri. Olen toverina mielelläni käytettävänänne ja matkalla samaan suuntaan kuin tekin. Jos haluatte, matkustamme yhdessä ja tehdäksemme lähempää tuttavuutta pyydän saada kunnian tarjota teille tuolla Grand Hotel de Colchidessa lasin samppanjaa. Ellen muuten erehdy, ei päivällisaikaankaan ole pitkälti. Olen kutsunut myös muutamia ystäviäni ja te suonette minulle ilon saada esitellä teidät heille."

Kaiken tämän hän sanoi harvinaisen miellyttävästi sillä ilmeikkäällä tavalla, josta venäläiset näyttävät perineen osan, senjälkeen kun ranskalaiset, sen varsinaiset keksijät, ovat sen kadottaneet.

Espanjalainen maanpakolainen tarttui vastaantulijaa käteen ja lausui:
"Nimeni on Juan Moreno."

"Minua sanotaan Assanoffiksi. Oikeastaan on nimeni Murad, Hassan Beyn poika. Olen venäläinen, oikeastaan tataari Shervanin maakunnasta ja, jos haluatte, muhamettilainen lisäksi, siihen suuntaan kuin herra Voltaire voisi olla, tuo suuri mies, jonka teoksia mielelläni luen, jos ei suorastaan Paul de Kock ole esillä."

Senjälkeen Assanoff pisti kätensä Morenon kainaloon ja vei hänet joen toiselle puolelle. Siellä huomasi jo pitkän matkan päästä ison matalan talon tai pitkän huonerivin, jonka etupäädyssä taivaansinisellä laudalla loisteli valkoisin kirjaimin kirjoitus: "Grand Hotel de Colchide, hoitaja Jules Marron (vanhempi)", kaikki ranskaksi.

Astuessaan hotellin saliin, jossa pöytä oli katettuna, tapasivat molemmat upseerit toverinsa jo kokoontuneina juomassa pienin kulauksin ohrapaloviinaansa ja syömässä kaviaaria ja kuivattua kalaa ruokahalua kiihoittaakseen. Toveruksista ansaitsevat ainakin muutamat lähemmän maininnan: kaksi ranskalaista kauppamatkustajaa, joista toinen oli tullut Kaukaasiaan ostamaan silkkimatojen ruokaa, toinen puunkuorta; edelleen eräs unkarilainen, hyvin vähäpuheinen matkailija, ja saksilainen nuoranpunoja, joka aikoi saavuttaa onnensa Persiassa.

Kaikki nämä ovat vain statisteja, joilla ei ole mitään tekemistä tarinamme kanssa. Enemmän täytyy meidän mainita seuraavista. Ensiksi ilmestyi madame Marron vanhempi, jonka oli määrä hoitaa juhlassa emännyyttä.

Tämä lihavahko nainen, joka varmaan oli jo yli neljänkymmenen, ei ollut tämän rajan sivuutettuaan ollenkaan halukas luopumaan viehättämistempuista ainakaan päättäen niistä harvinaisen viekoittelevista silmäniskuista, jotka lakkaamatta sinkoilivat. Madame Marron vanhemmalla oli vielä loistava väri ja hänen persoonallisuudellaan kokonaisuudessaan viehätysvoima, joka parhaassa tapauksessa oli keskitasoa vähän korkeampi ja jota hän perin anteliaasti koetti saada näkyville. Hänellä oli pitkät mustat kiharat, jotka suurin kiemuroin valuivat poskille ja erittäin viehättävästi ulottuivat vyötäisille asti. Hän osasi keskustella eloisasti ja ymmärsi koristella puhettaan somin sananparsin ja vilkastuttaa sitä Marseillen-murteellaan. Liike kävi, kuten jo kuulimme, herra Marron vanhemman nimellä, mutta eivät edes madame Marronin lähimmät uskotut tienneet puolisosta muuta sanoa, kuin etteivät koskaan olleet häntä tunteneet eivätkä olleet kenenkään muun kuulleet puhuvan hänestä kuin hänen rouvansa, joka aika-ajoin ja silloin tällöin oli toivovinaan, että hän vihdoinkin pian tulisi esiin. Paljon tunnetumpi oli se tosiasia, että Potissa sijaitsevan Grand Hotel de Colchiden kaunis emäntä oli Leokadian nimellä kauan aikaa ollut Tiflisissä puheen aiheena. Hän oli ollut siellä muotiompelijatar, ja koko Kaukaasian armeija, jalkaväki, ratsuväki, tykistö, insinöörijoukot, sillanrakentajat (kaikkia niitä oli yllin kyllin!) olivat vastustuksetta taipuneet hänen viehätysvoimansa edessä.

"Tiedän varsin hyvin", sanoi Assanoff Morenolle lyhyesti kertoessaan näistä asioista, "tiedän varsin hyvin, Leokadia ei ole nuori eikä erikoisen kauniskaan. Mutta mitäpä tehdä Potissa? Piru on täällä vielä ilkeämpi kuin muualla, ja ajatelkaahan — ranskatar. Ranskatar Potissa! Mitenkä voisi vastustaa?"

Sen jälkeen hän esitteli toverinsa eräälle tavattoman pitkäkasvuiselle, voimakkaalle, vaalealle miehelle, jolla oli harmahtavat silmät, paksut huulet ja huomattavan hyväntuulinen kasvojen ilme. Hän oli venäläinen. Jättiläinen hymyili. Hänellä oli huonohko, mutta mukava matkapuku, joka heti ilmaisi omistajansa selvän tarkoituksen välttää kaikkia hankaluuksia. Gregor Ivanitsh Wialg oli rikas tilanomistaja, jonkunlainen aatelismies ja samalla lahkolainen. Hän kuului erääseen paljon parjattuja, vaan kristikunnassa yhä uudelleen esiintyviä veljeskuntia, joita suuremmat seurakunnat toisinaan tulella ja miekalla hävittävät, mutta jotka kaikesta huolimatta, niinkuin eräät ruoholajit, huomaamatta levittävät muutamia siemeniä ja niin jälleen työntävät vesaa. Hän oli sanalla sanoen duhobortsi eli "hengen vihollinen". Venäjän hallitus ja Venäjän papisto ovat tähän uskonlahkoon nähden, johon Wialg kuului, vihamielisellä kannalla, ja kun he pääsivät jonkun sen jäsenen jäljille valtakunnan sisämaakunnissa, niin tuomitsivat he hänet, jos ei tosin kuolemaan, kuten keskiaikana, niin ainakin maanpakolaisuuteen Kaukaasiaan.

"Hengen viholliset" uskovat, että ihmisen terve, hyvä, viaton, rauhallinen osa on liha. Liha itsessään ei tunne mitään huonoa viettiä, mitään luonnonvastaista pyrkimystä. Ravinnonotto, lisääntyminen, rauha ovat sen tehtävät. Jumala on ne sille antanut ja johtaa ne aina viettien avulla jälleen sen mieleen. Niin kauan kun se ei ole turmeltunut, hakee se aivan puhdasta ja yksinkertaista tilaisuutta saadakseen tyydytystä, joka on siis samaa kuin vaellus taivaallisen oikeuden teillä, ja mitä tyydytetympi se on, sitä lähemmä se tulee jumaluutta. Ihmisen turmelee juuri henki. Henki lähtee paholaisesta. Se on ihmiskunnan kehitykselle ja säilymiselle kokonaan hyödytön. Se yksin herättää intohimot, keksii oletetut tarpeet ja oletetut velvollisuudet, jotka vastoin oikeutta ja järjestystä estävät lihan kutsumusta, ja tuo loputtomasti pahaa mukanaan. Henki on synnyttänyt maailman taipumuksen ristiriitaan ja taisteluun, kunnianhimoon ja vihaan. Hengestä lähtevät myös murhat, sillä liha elää vain säilyäkseen eikä suinkaan hävittääkseen ja hävitäkseen. Henki on hulluuden, teeskentelyn ja kaikenlaisten säännöttömyyksien ja siis myöskin väärinkäytösten ja hurjastelujen isä, jotka tavallisesti pannaan lihan syyksi, tuon kunnon toverin, joka juuri viattomuutensa tähden on niin helposti harhaan viekoteltavissa, ja sentähden on todellisesti uskonnollisten ja todellisesti valistuneiden ihmisten velvollisuus puolustaa poikaparkaa ja pitää hengen viettelyksiä voimainsa mukaan siitä kaukana. Tästä kaikesta seuraa, ettei saa enää olla mitään positiivista uskontoa, jotta ei kukaan kävisi suvaitsemattomaksi ja vainoavaksi, ei avioliittoa, ettei voisi tapahtua aviorikoksia, ei mitään pakkoa minkäänlaista taipumusta vastaan, jotta jokainen lihan kapina sillä tavoin täydellisesti torjuttaisiin, ja viimein, että kaikki järjen kehittäminen on periaatteellisesti hyljättävä vihattavana pyrkimyksenä, joka vie vain synnillisyyden voittoon eikä koskaan ole toiminut muuksi kuin paholaisen hyväksi.

"Hengen viholliset", jotka täten halveksivat kaikkia järjen toiminnan tuloksia, eivät pidä arvossa edes teollisuutta ja rajoittuvat siis kaikkein välttämättömimmän valmistamiseen ja yksinkertaisimpiin tuotantotapoihin. Sitä vastoin he pitävät auraa tavattoman korkeassa arvossa ja osoittautuvat kokeneiksi maanviljelijöiksi ja mallikelpoisiksi karjanhoitajiksi. Talonpoikaistalot, joita he ovat perustaneet Kaukaasiaan, ovat kauniita, hyvin hoidettuja ja tuottavia, ja joskin olisi klassillista ja runollista verrata siellä vallitsevia tapoja niihin, jotka muinoin olivat yleiset Syyrian jumalattaren temppelissä, niin voi kuitenkin huoletta väittää, että duhobortsit tavoissaan, töissään ja toimissaan ovat paljon yläpuolella Amerikan mormooneja.

"Ette voi löytää rakastettavampaa ihmistä", sanoi Assanoff ystävälleen osoittaen terveen ihmisjärjen vastustajaa, "parempaa, hauskempaa, miellyttävämpää miestä ei yleensä ole olemassa! Olen asunut hänen naapurinaan lähellä vuoristoa, ja kuinka hyvin olen silloin viihtynyt, kuinka hyödyllistä se on ollut minulle, sitä ei voi sanoakaan, sitä te ette voi uskoa. Hei, Gregor Ivanitsh, vanha hupsu, senkin vekkuli! Annahan kun syleilen sinua! Matkustatkos huomenna kanssamme?"

"Kyllä, herra luutnantti, toivottavasti. En tiedä ainakaan, miksi minun ei sopisi huomenna matkustaa kanssanne. Mutta Bakuunko asti. E—e, ei puhettakaan! Minä jään Shemahaan!"

"Se on perin kurja pesä", vastasi Assanoff muiden vieraiden kanssa istuessaan pöytään ja lautasliinaansa avaten.

"Ette tiedä, mitä puhutte", vastasi lahkolainen antaessaan jättiläismäisen lusikallisen soppaa kadota suuhunsa, sillä madame Marron vanhempi kestitsi vieraitaan arvon mukaan ja pieni abshahilais-tyttö oli juuri asettanut täyden lautasen Gregor Ivanitshin eteen.

Leokadia, joka tunsi Kaukaasian perinpohjin, arveli olevan tarpeellista sekaantua keskusteluun.

"Olkaa vaiti", huusi hän luoden Gregor Ivanitshiin katseen, joka ilmaisi syvää suuttumusta, "tiedän hyvin, minkä hengen lapsia olette ja mihin viittailette. Mutta minä en siedä kerta kaikkiaan, että minun pöydässäni ja herra Marron vanhemman kunnioitettavassa talossa puhutaan sellaista, että kuormarenkikin punastuu."

Leokadia tuli itse tulipunaiseksi osoittaakseen, että hänen häveliäisyytensä ei suinkaan ollut pienempi kuin kuormarengin, jonka hyveellisyyden määrää hän juuri oli kuvannut.

"No, no, ei mitään kateutta", vastasi Assanoff tyynnyttävin kädenliikkein. "Teidän kokemuksenne näyttää keksivän käärmeitä, joita minun viattomuuteni ei aavistakaan. Olkaa aivan huoletta! Minä pysyn horjumattoman uskollisesti valoissani. Selitähän Gregor Ivanitsh, mitä oikeastaan tarkoitat! Olen utelias mies."

"Onhan kyllinkin tunnettua", vastasi uudelleen duhobortsi ja kaatoi itselleen jättiläismäisen lasin kashetiviiniä, "että Shemahan kaupunki on kuuluisa, mitä nautintojen valinnan hienouteen tulee. Se oli muinoin riippumattomien tataariruhtinaiden asuinpaikka ja siellä pidettiin yllä tanssijatarkoulua, jota ihailtiin kaikkialla ja joka oli tunnettu Persiassakin. Luonnollisesti virtasi väkeä joukoittain tälle ilahduttavalle seudulle nauttiakseen niin monien kauniiden neitosten näkemisestä ja esityksistä. Mutta sallimus ei tahtonut, että muhamettilaiset iän kaiken yksin omistaisivat sellaisen aarteen. Meidän keisarilliset joukkomme valtasivat Shemahan niinkuin monta muutakin alkuasukas-ruhtinaan hallituskaupunkia. Vääräuskoiset puolustautuivat kaikin voimin, ja kun he olivat häviämäisillään, joutuivat he aivan raivoihinsa. Jotta venäläisetkään eivät saisi maistaa heidän onneaan, päättivät he, että tanssijattaret oli kaikki murhattava."

"Tässä on taas yksi niitä julkeuksia, jotka useammin esiintyessään toden totta voisivat ajaa minut uskontosi helmaan", pisti Assanoff väliin.

"Mutta verilöylyn täydellisestä toimeenpanosta ei sentään tullut mitään."

"Ei, hyvä kyllä!"

"Samalla hetkellä, kun teurastus alkoi, valloittivat venäläiset rykmentit väkirynnäköllä kaupungin. Näky oli kauhistuttava: ammottava muurinaukko päästi sotilaat virtaamaan sisään, ja heidän oli ensi töikseen pistettävä kuoliaaksi raivokkaat puolustajat, jotka eivät väistyneet hiuskarvan vertaa. Suureksi ihmeekseen tapasivat meidän miehemme siellä ja täällä nuorten tyttöjen ruumiita, jotka punaisissa ja sinisissä, kulta- ja hopeakuteisissa harsopuvuissaan ja jalokivissään makasivat kivityksellä verta vuotaen. Tunkeutuessaan kauemmaksi kaduille he huomasivat suurin joukoin sellaisia uhreja, jotka vielä elivät, ja joita muhamettilaiset sapeliniskuin tappoivat. Nyt he syöksyivät kahta rohkeammin kahakkaan, ja sitten ilmeni vastarinnan murtumisen jälkeen, että noista ihailtavista olennoista, jotka olivat kohottaneet Shemahan maineen taivaisiin, noin neljännes oli pelastettu."

"Jos ei tarina olisi päättynyt ainakin puolittain onnellisesti", huudahti Assanoff, "niin en olisi voinut syödä edelleen. Sen käänteen vuoksi, jonka olet asialle antanut, voinen sentään kestää jälkiruokaan asti. Madame, oletteko niin rakastettava, että annatte minulle samppanjaa?"

Liike, jonka tämä pyyntö sai aikaan, katkaisi keskustelun hetkeksi. Kun oli juotu malja Kaukaasiaan vasta tulleen upseerin terveydeksi — jonka ehdotuksen madame Marron vanhempi esitti niin rakastettavasti, että se olisi syystä kyllä tehnyt rauhattomaksi omituisen insinööri-upseerimme, jos hän muuten olisi välittänyt sellaisista vähäpätöisyyksistä — pääsi joku vieraista taas keskustelun alkuun.

"Muutamia viikkoja sitten", sanoi hän, "tulin Shemahaan ja olen saanut kuulla, että arvossapidetyin sikäläinen tanssijatar on joku Umm Djehan. Hän panee kaikkien päät pyörälle."

"Umm Djehan", huomautti nyt 'hengen vihollinen', "on aivan viheliäinen naikkonen, oikukas, tyhmä olento. Hän tanssii huonosti, ja hänestä puhutaan vain sietämättömän luonteensa ja hillittömän oikullisuutensa tähden. Muuten hän ei ole edes kaunis, ei vähääkään!"

"Minusta näyttää, ystäväiseni", huusi Assanoff, "ettei meillä ole mitään syytä olla tyytyväisiä mainittuun nuoreen olentoon".

"Siinä mielessä, kuin näytte käsittävän", jatkoi ensimmäinen puhuja, "ei Umm Djehan ainakaan suuria merkitse. Olen kuitenkin tavannut erään eläkkeellä olevan jalkaväenupseerin, joka on tuntenut hänet nuoruudesta aikain. Se kaunotar kuuluu erääseen nyt hävinneeseen lesgiläiseen heimoon, ja pian saatte kuulla, etteivät hänen maanmiehensä juuri ole lempeiden kirjoissa. Kun tyttö oli kolmen tai neljän vanha, ottivat sotamiehet hänet huomaansa palavan vuoristokylän raunioiden keskeltä hänen äitinsä vierestä, joka makasi kuolleena tikarilla murhaamansa upseerin yli ojentuneena. Eräs kenraalinleski otti hänet luokseen ja aikoi antaa hänelle eurooppalaisen kasvatuksen. Hän sai erittäin hellää kohtelua ja hyviä vaatteita, aivan niinkuin talon molemmat omat tyttäret. Hänellä oli sama kasvattajatar, joka opetti neitejä, ja hän oppi pikemmin ja nopeammin kuin nämä venäjää, saksaa ja ranskaa. Mutta yksi hänen lempileikkejään oli kastaa kissanpoikia kiehuvaan veteen. Hän oli kymmenvuotias yrittäessään porrasaskelmalla miltei kuristaa kotiopettajattarensa, kunnon mademoiselle Martinetin sentähden, että tämä viikkoa aiemmin oli sanonut häntä pikku tyhmyriksi, ja sai ainakin sen aikaan, että toisen oivallinen, kastanjanruskea tukkalaite meni ainaiseksi ihan pilalle. Puolen vuoden kuluttua seurasi vielä parempaa. Hänen mieleensä juolahti, tai oikeastaan hän ei ollut koskaan unohtanutkaan, että hänen hyväntekijättärensä nuorempi tytär oli vuosi takaperin sysännyt häntä leikkiessä. Umm Djehan oli siitä kaatunut ja kolhaissut kuhmun otsaansa. Hän katsoi velvollisuudekseen pyyhkiä pois tämän häväisyn ja leikkasi hyvin tähdätyllä ja voimakkaalla partaveitsen pistolla pientä toveriaan poskeen — onneksi ei kauemma, sillä hänen tarkoituksensa oli pistää toiselta silmä puhki. Tästä viime tempusta kenraalitar sai kyllikseen: hän karkoitti pedonalun pois kodistaan ja sydämestään erään muhamettilaisen rouvan huomaan.

"Neljäntoista vanhana Umm Djehan karkasi Derbentista, kasvatusäitinsä kotoa. Kahteen vuoteen ei tietty, miten hänen oli käynyt. Ja nyt hän kuuluu tanssijatarjoukkoon, ja rouva Furugh el Hösnet eli Kauneudenloiste opettaa, johtaa ja pitää silmällä häntä. Muuten on Gregor Ivanitsh oikeassa. Monikin on koettanut vietellä Umm Djehania, mutta kenenkään ei ole onnistunut."

Assanoff piti tätä tarinaa niin ihmeellisenä, että hän halusi Morenolle ilmaista ihastuksensa. Mutta se oli turhaa lemmenvaivaa. Espanjalainen ei ottanut vähääkään osaa näihin — kuten hän sanoi — karkurin kujeisiin. Kun hän sentähden pysyi vaiteliaana, piti insinööri häntä jörönä toverina ja välitti yhä vähemmän hänestä, mitä enemmän samppanja sytytti hänen omaa mielikuvitustaan kirkkaaseen liekkiin.

Aterian päätyttyä vetäytyivät ranskalaiset ja unkarilainen huoneisiinsa, samoin Moreno. Assanoff puolestaan alkoi parin muun vieraan ja madame Marron vanhemman kanssa pelata korttia "hengen vihollisen" tuijotellessa heitä epävarmemmiksi muuttuvin katsein ja juodessa paloviinaa. Nämä erilaiset huvitukset kestivät niin kauan, kunnes pelaajat hypähtivät läheisestä raskaasta kolahduksesta kovasti säikähtäen seisomaan: Gregor Ivanitsh oli romahtanut pitkälleen. Assanoff oli sillä aikaa menettänyt rahansa. Kello oli lyönyt juuri kaksi. Kaikki menivät maata, ja herra Marron vanhemman pitämä Grand Hotel de Colchide nukkui pian mitä raskaimmassa unessa.

II

ORJAKAUPPA-YHTIÖ

Kello oli tuskin viisi, kun hotellin palvelija kolkutti Morenon makuuhuoneen ovelle ilmoittaen, että lähtöhetki oli käsissä. Vähäistä myöhemmin näyttäytyi Assanoff käytävässä. Sotilasviitta oli kerrassaan huolimattomasti hartioille heitettynä, ja perin rypistynyt punainen silkkipaita oli hyvin rempallaan kaulasta ja valkoinen lakki törröllään paksun, kiharaisen tukan päällä, johon mikään kampaustaito ei ollut tuonut järjestystä. Hänen kasvonsa olivat ruokottomat, kalpeat ja venähtäneet, silmät punertavat. Hän otti Don Juanin vastaan valtavasti haukotellen ja oikoen käsivarsiaan pitkin pituuttaan.

"No, vanha ystävä", huusi hän, "meidän on siis lähdettävä. Nousetteko te mielellänne näin varhain lomalla ollessanne ja ehkä palveluksessakin? Hei, Gregor! Pässinpää! Tuoppas pullo samppanjaa, jotta pääsemme liikkeelle, tai piru minut periköön, ellen murskaa luitasi!"

"Ei pisaraakaan samppanjaa", sanoi Moreno, "meidän on lähdettävä. Ette muista, kuinka pontevasti meitä eilen kehoitettiin ajoissa nousemaan, kun kuljettavamme matka on niin pitkä."

"Kyllä, kyllä muistan jo. Mutta ensi sijassa olen aatelismies, eikä minun kaltaiseni mies voi päättää päivätyötään kuin mikäkin kerjäläinen."

"Alkakaamme vain heti järkevinä miehinä ja lähtekäämme."

Insinööri taipui, ja rallatellen "mansikkalaulua", joka siihen aikaan oli hyvin muodissa Kaukaasiassa, hän lähti toverinsa kanssa virran rannalle, jota pitkin heidän oli kuljettava. Heidän kulkuvälineensä oli mahdollisimman yksinkertainen eikä lähimainkaan vastannut niin hemmoitellun ja sivistyneen miehen vaatimuksia kuin tataarilainen upseeri oli. Heidän käytettävänään oli yksinkertaisesti vain pitkä kapea vene ja neljä soutajaa; oman etunsa tähden nämä käyttivät paljon vähemmän airojaan kuin pitkää köyttä, josta pari vierekkäin veti kulkien pitkin rantaa niinkuin laivain vetohevoset. Jos Argon miehistö tullessaan tälle seudulle Jasonin johdolla olisi nähnyt sellaisen valjakon, niin sekin olisi pitänyt sitä alkeellisena. Oli tosin olemassa yksi höyrylaivavuoro, josta eurooppalaiset ja amerikkalaiset sanomalehdet hiukan loruilivat, mutta milloin tästä milloin tuosta syystä se ei ollut käynnissä. Lyhyesti, kun Moreno ja Assanoff halusivat Kutaisiin ja sieltä Tiflisiin ja Bakuun, ei heillä ollut muuta valitsemisen varaa kuin istuutua tähän kehnoon kaukaloon, ja niin he tekivätkin.

Oli hauska näky nähdä heidät siinä ahtaassa aluksessa, jota valkea telttakatto suojeli auringon säteiltä, kun he istuen tai maaten matkakirstujensa keskellä tupakoivat ja rupattelivat, nukkuivat ja vaikenivat ja samalla yhtä majesteetillisen hitaasti liukuivat paikalta kahden miehen liikuttaessa venettä sauvoilla ja kahden muun kulkiessa pitkin rinnettä ja vetäessä köysi hartioilla voimainsa takaa kumarassa askel askelelta.

On oikeastaan väärin sanoa, että metsä alkaa vasta Potista lähtiessä. Pikemminkin kätkeytyy Poti tavallaan metsään. Mutta kun pääsee nelikulmaisen tornikkaan kivimuurin ulkopuolelle, johon muhamettilaiset muinoin sulloivat orjiaan, kun päävarastopaikka Kaukaasiassa oli Poti, niin ei näe mitään asuinrakennuksia enää ja voisi luulla olevansa seudulla, jota ei ihmisjalka ole polkenut. Tuntuu siltä kuin ei voisi löytyä mitään hyljätympää, epäystävällisempää, villimpää ja raivaamattomampaa. Vuolas virta vyöryttelee mutaisia, hiekansekaisia laineitaan kivisessä uomassa, jonka kallioita vastaan vesi lakkaamatta kuohuu. Rannat ovat äkillisten ja säälimättömien talvitulvien uurtamat ja viettävät, ja näyttävät paikoin hävitetyiltä aukeilta, paikoin jyrkiltä vieruilta. Vesiajolla olevat puunrungot ojentelevat katkottuja käsivarsiaan ilmaan kuin armoa rukoillen, vierivät kolmin neljin päällekkäin ja työntyvät puolittain maahan, vaan jäävät yhä tuskaansa, yhä edelleen turhaan liikkeeseensä, sillä ärjyvä virta kiitää vielä kovemmin kohisten niiden runkojen yli ja oksien läpi, ja kummallakin puolen tätä kohinaa on näennäisesti rajattoman metsän juhlallinen äänettömyys. Lukija kuvitelkoon seuraavan näyn: virta kuohuu, kohisee, vaahtoaa, pärskyy ja kiitää; upseerien vene kulkee ylöspäin sitä vetävien miehien hitaassa, säännöllisessä tahdissa; puiden lehdet lepattelevat aamutuulessa, suuret ja pienet, toiset varjossa, toiset valossa; läpi kaukaisten metsänaukeamain hyppelevät auringon säteet muodostellen maanvihreyteen loistavia valojuovia, jotka pitävät kuin peikot peliään; siniseltä, kirkkaalta taivaalta kuvastuvat muutamain suurten saarnien, pyökkien ja tammien hienopiirteiset latvat kohoten pienien tovereittensa muuta kansaa ylemmä.

Moreno katseli tätä suorastaan ihmeellistä näytelmää samalla oudoksuen ja ihaillen, kun Assanoff, joka vähitellen oli koonnut sielunkykynsä ja päässyt ennalleen, teki sen ehdotuksen, että mentäisiin maihin, jotta vene samalla tulisi keveämmäksi ja saataisiin tilaisuutta nauttia kävelystä. Espanjalainen upseeri suostui mielihyvin ehdotukseen ja molemmat matkatoverit alkoivat marssia korkeassa ruohossa edeten nopeammin kuin aluksensa ja varmoina, että sen jälleen tapaisivat, pistäytyivät tavantakaa metsänaukeamiin. Tällöin saattoi Moreno huomata, että metsäseutu, jonka läpi Rion virtailee, ei olekaan niin autio kuin aluksi saattaisi luulla.

Aika ajoin näki Moreno tovereineen äkkiä tiheiköstä esiin hypähtävän lauman mustia sikoja, eläimiä, jotka paljon muistuttivat metsäsian porsaita pitkine, kankeine harjoineen ja siroine jalkoineen ja olivat niin vilkkaita ja vikkeliä, niin hauskoja ja somia, että niiden eurooppalaiset serkut tuskin tuntisivat sukulaisuutta. Vieraan nähdessään tämä pikku väki laski pensaikon läpi täyttä karkua, minkä koivet kantoivat, ja ohjasi katseensa tarkoin puiden suojaan kätkeytyvään nelikulmaiseen puumajaan, josta kumpuili taivaalle paimenen tulen sinertävä savu, ja kuten varmasti voi väittää, asui siellä myöskin ihmisiä — miehiä, naisia, lapsia — joille kohtalo oli antanut kauneuden lahjan yhtä rikkaasti kuin köyhyyden vaaterisat.

Niin kauan kuin inhimillistä sivistystä on ollut olemassa, on ollut hyvin tunnettua, että Phasis-laakson väestö on kaunista. Tämä mielipide on tehty heille tunnetuksi siten, että heitä on ryöstetty ja myyty, jumaloitu ja teurastettu, koska nyt kerran ihmiset niin yleensä kuin yksittäinkin eivät ole saaneet taivaalta muuta tapaa ilmaistakseen rakkautta. Kaikesta huolimatta on varmaa, ettei tätä kauneutta tarvitse pitää onnettomuutta tuottavana, sillä Phasiin metsistä ja sen hökkelien kurjuudesta on tullut kyllin kuuluisia ja mahtavia kuningattaria, vaikutusvaltaisia suosikeita ja kuningassukuja. Saattaakseen nämä molemmat, sekä naiset että miehet, valtaistuimelle ja valtaistuimen heidän jalkainsa juureen, ei kohtalo ole vaatinut heiltä mitään, ei järkeä, ei lahjoja eikä kunniakasta syntyperää, se on yksinomaan tyytynyt heidän kauniiseen ulkomuotoonsa.

Usein kyllä huhu liioittelee: kun matkustaja sattumalta joutuu näkemään sievän tytön, joka jättää häneen miellyttävän vaikutuksen, niin hän uskoo samaa koko maakunnasta, ja punatukkaisen emännän epämiellyttävät ominaisuudet siirretään samanlaisen tuomarin mahtisanalla kaikkiin koko valtakunnan emäntiin. Mutta tässä tapauksessa ei sellainen tule kysymykseen: luonto on tässä itse asiassa voittanut itsensä ja jättänyt mielikuvituksen jälkeensä. Kaikki mitä on koskaan kirjoitettu, sanottu ja laulettu Phasiin väestön ruumiillisesta täydellisyydestä, on kirjaimellisesti totta, ja pahaatarkoittavinkaan arvostelu, jos se tahtoo pitää totuutta kunniassa, ei voi siitä mitään vähentää. Aivan erikoisen huomattava ja säännönvastainen on se seikka, että näissä talonpoikaismiehissä ja -naisissa huolimatta heidän kurjuudestaan ilmenee aivan erikoinen arvokkuus ja viehätysvoima. Heidän kätensä ovat viehättävät, heidän jalkansa ihastuttavat, muodot, jäsenet ja kaikki muu yksinkertaisesti täydellistä, ja helposti voi kuvitella, kuinka tasainen ja suora sellaisten olentojen käynnin täytyy olla, joiden rakenteessa ei ole moitteen sijaa.

Assanoff oli liian tottunut näkemään imeretiläis- ja ghurialais-tyttöjä joutuakseen niin ihastuksiinsa kuin Moreno. Hän piti heitä kyllä sievinä, mutta kun hänen päähänpistonsa nyt kerran oli sivistys, niin hän piti, madame Marron vanhemman viehätystä suuremmassa arvossa, vaikka tämä jo vuosien vieriessä oli käynyt vähän kuluneeksi.

* * * * *

Lukijaa on ehkä hämmästyttänyt, ettei "hengen vihollinen" ollut upseerien matkassa, vaikka päättäen hänen eilisiltaisista vakuutuksistaan hänen puoleltaan olisi tätä aikomusta voinut edellyttää. Assanoff, joka lähtöhetkellä ei ollut likimainkaan selvä, ei ollut vähääkään välittänyt ystävänsä poissaolosta; hän tuli sitä ajatelleeksi vasta kun vene oli jo jotenkin kaukana. Moreno ei ottanut illalliseen keskusteluun ollenkaan osaa, niin että Gregor Ivanitshilla oli ollut täysi vapaus toimia mielensä mukaan. Yön kuluessa oli asia hänelle selvinnyt. Hän oli kesken humalaansa harkinnut — sillä koskaan hän ei ollut älykkäämpi ja ovelampi kuin päissään — että olisi tuhmaa saapua Shemahaan sellaisen elostelijan kanssa kuin Assanoff, joka kulkisi vain nautinnosta toiseen ja joka muuten ei häntä ollenkaan miellyttänyt. Gregor Ivanitsh ei suinkaan ollut kyllin sokea olettaakseen, että kiitokseksi monista nautinnoista, joita hän oli Assanoffille toimittanut, seuraten osaksi uskonnollisia periaatteitaan, osaksi synnynnäistä hyvänahkaisuuttaan, tämä nyt näyttelisi jalomielisen osaa ja ensi kerran eläissään arastelisi sekaantumasta hänen asioihinsa ja tuottamasta hänelle harmia. Päinvastoin hän tiesi varmasta kokemuksesta, ettei mikään olisi tälle sivistyneelle tataarille niin mieluista kuin sellainen yhteentörmäys, josta varmasti voisi olla seurauksena riittävä määrä hyviä ja huonoja piloja, hassutuksia ja kerskumisen aiheita koko vuodeksi kerrottavaksi kaikille Kaukaasian varusjoukoille ja joka majapaikassa.

Tämän tähden hän jätti lupauksensa täyttämättä, päätti matkustaa yksin ja nopeasti ja otti pari tuntia sotilaiden lähdön jälkeen oman veneen. Hän järjesti niin, että hänen ja edellä kulkevain välille jäi pieni välimatka, ja kun sitten tuli pimeä, ei hän suinkaan jää nyt ystävysten kanssa viettämään yötä jossakin niistä lautamajoista, joita valtion puolesta on rakennettu matkustavain tarpeeksi, vaan pani venekuntansa ponnistamaan kaksin verroin. Niin hän ehti aamulla Kutaisiin, otti kyytihevosen, kulki läpi Tiflisin pysähtymättä ja saapui Shemahaan.

Shemaha ei ole suuri, ei edes merkillinen kaupunki. Vanhat alkuasukkaiden majat ovat miltei kokonaan kadonneet antaakseen tilaa monille uudenaikaisille rakennuksille, jotka kyllä saattavat olla hyvin tarkoitettuja, mutta joilta puuttuu kuitenkin kaikki omintakeisuus. Rikkaat muhamettilaisetkin ovat rakennuttaneet tarpeisiinsa ja tottumuksiinsa sovellettuja venäläismallisia taloja. Siellä näkee komeita myymälöitä, kasarmeja, kirkon, lyhyesti, mitä kaikkialla muuallakin. Poliisipäällikkö, entinen ratsuväen upseeri, kunnon mies, joka kesytti laululintuja ja suuren osan elämäänsä vietti samassa jättimäisessä häkissä kuin hänen kasvattinsakin, asui kuvernöörin ohella parhaiten koko maassa, koska hänen asuntonsa oli lähinnä samanlainen kuin saksalaisen keskisäätyyn kuuluvan porvarin koti. Gregor Ivanitsh Wialg lähti ensin sinne, koputti ovelle ja pääsi sisään.

Hän astui saliin sillä perin huolettomalla tavalla, joka oli hänelle ominainen. Hän ei edes tervehtinyt pyhäinkuvaa, joka riippui korkealla nurkassa.

"Parhain ystäväni", sanoi hän, "olen tehnyt pitkän matkan; tulen Konstantinopolista ja lähinnä Potista. En ole suonut itselleni hetkenkään lepoa ja tuon onnea mukanani taloon."

"Se on minulle erinomaisen tervetullutta", vastasi Paul Petrovitsh, "todellakin erinomaisen tervetullutta. Onni on kunnon naikkonen, joskaan ei aivan nuori eikä oikuton. Luulisin kuitenkin, ettei kukaan maailmassa ole sentähden tietoisesti sulkenut siltä ovea."

"Sanalla sanoen, minulla on hommissamme ollut enemmän menestystä kuin koskaan olisin voinut uneksiakaan."

"Kertokaahan minulle kaikki aivan juurta jaksain", vastasi Paul Petrovitsh onnellisen näköisenä levittäen pumpulisen punaraitaisen nenäliinan polvilleen ja pistäen suuren tukon nuuskaa nenäänsä.

"Asianlaita on nimittäin näin. Kuten päätimme, läksin minä sanottuani teille hyvästit pari kuukautta sitten ensin Redut-Kaleen ja kohtasin siellä sen armeenialaisen, jonka kanssa olin tehnyt sopimuksen. Hän on selittänyt minulle asiain tilan. Hän ja hänen apurinsa ovat ostaneet kuusi pientä tyttöä ja neljä pientä poikaa todellakin halvasta hinnasta. Hän arvelee, että kymmenestä toivorikkaasta lapsesta ainakin neljä tulee tavattoman kaunista, ja eräästä pienestä tyttösestä, jonka hän osti suorastaan leipäpalasella, näyttää tulevan ehdottomasti jotakin aivan erinomaista."

"Ilahdutat sydäntäni, ystäväiseni", huudahti Paul Petrovitsh.

"Armeenialainen on minulle selittänyt, että vaikka hän jo viime vuonna oli ostanut kaiken parhaan, mitä oli saatavissa, niin tavara olisi tällä kerralla vielä parempaa."

"Hän on älykäs mies, niin olen aina sanonut ja ajatellut", mutisi Paul
Petrovitsh itsekseen.

"Tässä tarkoituksessa", jatkoi Gregor edelleen, "hän on ostanut kauniin maatalon ja asuu nyt siellä neljän tytön, kahden veljentyttärensä, erään veljenpoikansa ja ja vaimonsa serkun kanssa. Kaikkiaan on heitä kymmenen henkeä. Voitte kai seurata kertomustani?"

"Kyllä."

"Koko tälle pikku väelle hän on hankkinut passit, paperit, todistukset, niin täydelliset kuin suinkin voi saada, lyhyesti kaikki, mitä tarvitsee. Olen nähnyt hänen kirjoissaan hinnat ja, suoraan sanoen, kauppa ei ole tullut kalliiksi."

"Siitä voisin miltei suuttua", sanoi poliisipäällikkö. "Sehän on virkavallan saattamista huonoon huutoon, kun sen edustajat myöntyvät niin helposti antamaan lupia. Mutta ehkä minulla on liian ankarat periaatteet. Jatkakaapa!"

"Armeenialainen on ottanut palvelukseensa sekä venäjän- että ranskankielen opettajan, ja viimemainittu opettaa samalla maantiedettä, ja sitäpaitsi on sveitsiläinen kasvattajatar. Näiden eri henkilöiden kustannukset eivät sentään vie häntä perikatoon, ja hänen yrityksensä tulokseksi jää, että meidän yhtiömme tästä lähin voi hankkia sopivat rouvat ja kunnolliset tilanhoitajat kaikille turkkilaisille, jotka ovat saaneet kasvatuksensa Euroopassa ja haluaisivat perustaa miellyttävän kodin, tai muuten jokaiseen uskontunnustukseen kuuluville, jotka pitävät kauneutta ja lahjakkuutta arvossa."

"Tuo armeenialainen on todentotta teräväpäinen", mutisi Paul Petrovitsh nostaen silmänsä taivaaseen päin ja pani kädet ristiin vatsalleen.

"Samaan tapaan on Konstantinopolissa oleva amerikkalainen osakkaamme lausunut viimevuotista voittoa jaettaessa. Joka tapauksessa on epäilemätöntä, että se tie, jota nyt kuljemme, ja liikkeemme rajaton laajentuminen voi viedä meidät päämääriin, jotka ovat paljon yläpuolella toiveitamme."

"Samaa minäkin ajattelen, rakas, kelpo ystäväni. Mutta mikä merkitsee vielä enemmän — sillä minä en ajattele vain omaisuuttani, vaan huolehdin myös lähimmäiseni onnesta, olenhan etusijassa ihmisystävä — ajattelehan, kuinka paljon hyvää saamme aikaan!"

"Se on aivan selvää", vastasi Gregor Ivanitsh ylimielisesti irvistäen, "me ostamme sadalla ruplalla kappaleelta pieniä apinoita, jotka muuten olisivat tuomitut elämään täällä nälässä ja puutteessa, me teemme heidät kohteliaiksi, lempeiksi, rakastettaviksi ja siedettäviksi, ja sitten heistä tulee hienoja naisia ja oikeita herroja tai ainakin kunnon porvareita ja kelvollisia palvelijoita. Haluaisin tietää kuka maailmassa voisi vaatia enemmän kunniaa kuin me! Mutta enhän ole tullut luoksesi siveysoppia saarnaamaan. Tässä on voitto-osuutesi."

Näin sanoen Gregor Ivanitsh otti päällystakkinsa taskusta suuren salkun ja salkusta tukun seteleitä, ja runsaan puolen tuntia olivat ystävykset syventyneinä laskuihin, joiden tulos tuotti Paul Petrovitshille ilmeisesti suurta tyydytystä. Kun rahain käsittely oli vihdoin lopussa, huusi arvoisa poliisipäällikkö kovalla äänellä paloviinaa. Lasien täyttyessä ja tyhjentyessä ja jälleen täyttyessä puhui "hengen vihollinen" toverilleen:

"Parhaimmissakin rahoissa on nurja puolensa. Edellinen vuosi oli hyvä, tuleva on kai vielä parempi, mutta tänä vuonna meille jää miltei tyhjä käteen tuon heikkomielisen Leokadia Marronin tähden, sillä hän on ostanut meille kolme tyttöä, joiden muodossa on tapahtunut epäedullinen muutos. Jos mainio tanssitaiturimme, Furugh el Hösnet, haluaisi meitä auttaa, niin hän kyllä voisi ja hänen apunsa tulisi hyvään tarpeeseen."

"Veliseni, älä koetakaan pettää minua. Haluaisit itse myydä Kauneudenloisteen. Mutta siinä et tee hyvin, sillä hän ei varmaankaan tahdo enkä minäkään."

"Mitä hulluja ajatuksia nyt pälkähtää päähäsi, Paul Petrovitsh! Kauneudenloiste olisi ehkä voitu hyvinkin edullisesti sijoittaa, jos hän ja mekin olisimme eläneet viisikymmentä vuotta sitten, jolloin maku oli vielä toinen, kuin mitä sillä tänään ymmärrämme. Tämä rouvahan painaisi… Niin, minkähän verran hän oikeastaan painaakaan! Nykyisin tahdotaan vain siroja rouvia ja puhutaan hienosta muodosta. Olen aivan varma, että Kauneudenloiste ei tuottaisi kahta sataa dukaattia, ja siitä hän pitäisi itse vähintäin puolet, ellei enempää. Sitä en pidä hyvänä kauppana. Älä siis tyrkytä minulle niin naurettavia ajatuksia. Hetkeäkään en ole ajatellut Kauneudenloistetta, mutta Umm Djehanista kannattaisi puhua. Hän ei ole kaunis, mutta puhuu ranskaa ja venäjää. Hänelle pitäisi antaa huomattavan suuri osa voitosta, mutta kun meillä ei ole hänestä ollut kasvatus-, elatus- eikä ylläpitokulunkeja, niin se ei mitään merkitsisi. Olen juuri Potissa tavannut erään ranskalaisen puunkuorenkauppiaan, joka on minulle vakuuttanut, että hän tuntee Trapezuntissa jonkun vanhan yksinäisen kaimakamin, joka hakee hyvin kasvatettua rouvaa, ja hän tahtoo juuri muhamettilaista säästääkseen käännytyksen vaivan. Minusta tuntuu, että Umm Djehan sopisi hänelle erinomaisesti."

"Umm Djehan on sinun kaimakamisi oma, jos sinun kaimakamisi häntä haluaa", vastasi poliisipäällikkö. "Puhu siitä Kauneudenloisteelle. Saat kuulla hänen mielipiteensä."

Näin sanoen liiketoverit erosivat. Meidän on tähän liitettävä muuan huomautus. Tehtäisiin "hengen viholliselle" vääryyttä, jos häntä pidettäisiin oopperailkiöittemme vaarallisena kilpailijana tai yleensä pahana ihmisenä. Hän ei ollut kumpaakaan. Mitä siveellisyyteen tulee, hyväksyi hän uskonveljiensä kannan, eikä se ollut hänen syynsä, sillä he olivat kasvattaneet hänet keskuudessaan ja kaltaisekseen. Voisi miltei sanoa, että hänen tarkoituksensa oli miltei viaton, koska hän ei voinut nähdä mitään väärää siinä, mitä piti järkevänä ja totena. Hän oli huonon johdon turmelema, mutta ei varsinainen roisto, ja mitä hänen toimiinsa tulee, hoiti hän niitä rauhallisella omallatunnolla, ja se oli ehkä yhtä oikeutettua kuin pariisilaisten avioliitonvälittäjäin, jotka saattavat katsella taaksepäin nelikymmenvuotiseen tulokselliseen toimintaan.

Eurooppalaiset lait kieltävät orjakaupan mitä ankarimmin. Tästä ei ole epäilystäkään, ja tältä näkökannalta olivat venäläinen poliisipäällikkö, armeenialainen kauppias, amerikkalainen keinottelija ja ranskalainen kauppamatkustaja — sivumennen sanoen kaikki kristittyjä — aivan yksinkertaisesti konnia. Mutta maassa, jossa parhaimmissakaan olosuhteissa avioliittoa ei koskaan solmita muuten kuin vaimon todellisella tai ainakin näennäisellä ostolla, jossa miesorja seuraa välittömästi lasten jälkeen ja ennen palvelijoita, ei ainakaan "hengen viholliselta" ja hänen aasialaisilta liiketuttaviltaan millään tavalla saattanut puuttua tarpeellista omantunnon rauhaa. Tätä ei ole sanottu Gregor Ivanitshin ylistykseksi, vaan ainoastaan, jotta hän joutuisi oikeaan valoon. Hän oli, sen voi arvelematta vakuuttaa, vakaumuksesta elostelija ja uskontonsa nojalla oman ja vieraiden nautinnon edistämisessä vapaa kaikesta arvelemisesta, luonnostaan suopea eikä ketään kohtaan maailmassa vihamielinen lukuunottamatta luonnollisesti sitä henkeä, joka on kaiken onnettomuuden syynä täällä maan päällä. Tässä kohdassa hän pysyi lujasti vakaumuksessaan.

III

KAIMAKANIN MORSIAN

Lähdettyään poliisipäällikön luota Wialg meni Kauneudenloisteen luo ja tapasi hänet yhtä ilahduttavan terveenä kuin viime kerrallakin. Hän oli huoneessa, joka huolimatta miltei eurooppalaisesta rakennustyylistään oli kuitenkin tataarilaisesti kalustettu ja sisustettu. Valkaistuilla kalkkiseinillä näkyi tosin kultaisia kehyksiä väritettyine vaskipiirroksineen, jotka esittivät Coran ja Alonzon tarinaa, edelleen kivipainos marsalkka Paskevitshista, jolla oli suunnattoman suuret viikset ja joka taiteilijan tosiaankin nerokkaasta keksinnöstä katseli toisella silmällä Erivaniin, toisella Varsovaan. Mutta tästä vierasmaisen ylellisyyden lainaamisesta huolimatta oli lattiaa peittävä matto persialainen, ja pitkin seiniä oli pieniä, kapeita patjalavitsoja, jotka toimittivat sohvan virkaa ja olivat peitetyt kotimaisilla kankailla.

Pyöreäkasvoinen Kauneudenloiste istui sykkyrässä tyynykasan keskellä, silmät välkähdellen kuin kaksi himmeähköä jalokiveä, suu granaattiomenan punaisena ja ruumiinmuodot niin täyteläisinä, että ne olisivat saattaneet aito osmanin todellisen ihastuksen valtaan, ja poltteli taidokkaasti tshibukia, pidellen sitä oikeassa kädessään, samalla kun vasen velttona patjalla leväten liikutteli tesbihin eli muhamettilaisen rukousnauhan helmiä. Näin hän hoiti tunnontarkasti jokapäiväistä tointaan, toisin sanoen ei tehnyt mitään.

Olisi kuitenkin rohkeata väittää, ettei hän myös ajatellut mitään. Sellaisen paratiisillisen tilan tuntevat miehet hyvinkin monissa maissa, mutta epäiltävää on, pääsevätkö siihen naiset missään ja mitenkään. Tanssinopettajatar ajatteli siis luultavasti jotakin. Kun hän näki Gregor Ivanitshin, sanoi hän jotenkin vilkkaasti hänelle: "Es selamu aleikum (rauha kanssanne)! Olkaa tervetullut!"

"Aleik es selam (rauha teillekin), valtiatar", vastasi Wialg, "silmäni loistavat onnesta teidät nähdessäni".

"Bismillahi (jumalan nimessä)! Istuutukaa, tehkää niin hyvin!"

Hän taputti käsiään, ja hyvin likainen tyttö tuli näkyviin.

"Tuo pullo rakia ja pari lasia."

Gregor oli istuutunut, ja paloviinan ollessa hänen ja emännän välillä sai pullo kestää kaksin-, kolminkertaisia hyökkäyksiä. Päästyään sitten kumpikin riittävän suloiseen mielentilaan he aloittivat keskustelun.

"Valtiatar", sanoi 'hengen vihollinen', "olen äskettäin tarjonnut kunnioitettavalle Paul Petrovitshille oivallisen tilaisuuden tehdä Umm Djehanin onnelliseksi".

"Jos haluatte tehdä hänet onnelliseksi", vastasi Kauneudenloiste, "niin hän tulee teitä siitä luultavasti kiittämään hyvin vähän. Ainakin pitäisi tietää, kuinka olette asiaa ajatellut."

Gregor Ivanitsh teki oikealla kädellään ilmassa liikkeen ja pudisti päätään tavalla, jonka tarkoituksena oli ilmaista epäitsekkyyttä ja jalomielisyyttä.

"Pyh", sanoi hän, "sen kyllä tiedän! Jos minä tahtoisin näyttää olevani tässä asiassa hänelle hyödyksi, tekisi se häneen tänään yhtä vähäisen vaikutuksen kuin kolme kuukautta sitten. Hän ei tahdo tietää mitään palvelijastaan, ja tämä hänen palvelijansa ei myöskään vähääkään halua tuottaa itselleen hankaluuksia ja vielä siitä palkakseen saada ylenkatsetta. Sellaiset tuhmuudet jätän hengen palvelijoille. Ei, jättäkää minut syrjään. Minä haluan vain yksinkertaisesti ehdottaa, että Umm Djehan menee naimisiin erään kaimakamin kanssa. Puhuakseni heti suuni puhtaaksi otin hiljattain mukaani hänen valokuvansa, jonka kenraalitar oli teettänyt kahdeksan vuotta sitten. Olen näyttänyt sitä puheenaolevalle arvokkaalle herralle, ja todentotta hänessä on syttynyt liekki. Toistan vieläkin, hän on arvokas herra. Hän on vasta seitsemänkymmenen vanha; häntä pidetään ankarana muhamettilaisena; hän ei juo viiniä eikä viinaa, ja se seikka viehättänee suuresti Umm Djehania, joka ehdottomasti vihaa sellaisia ihania aineita. Vielä enemmän inhoaa kaimakami eurooppalaisia, ja se sopii myös mainiosti Umm Djehanille, joka huonosti kätkee tunteitaan tässä suhteessa. Lopuksi ukko on rikas. Tunnen hänen kolmessa kylässä Batumin ympärillä olevat maatilansa, ja sitäpaitsi hänellä on sievät tulot Gymyshkhanan hopeakaivoksista. Niin, katsokaahan nyt, mitä teette."

"Rakastan Umm Djehania hellästi", vastasi Kauneudenloiste. "Hän on ottotyttäreni. Sydämeni vuotaa verta pelkästään kuullessani sananne. Miten käy minun, kun minun on luovuttava lapsestani? Kuolen tuhat kuolemaa, minut on haudattava, olen jo haudattu! Tässä on harkittava! Kuinka paljon annetaan minulle suostumuksestani sellaiseen uhriin?"

Gregor Ivanitsh pyyhkäisi leukaansa.

"Se on itse asiassa tärkeä kohta. Umm Djehan saa kolmanneksen siitä, mitä kaimakami maksaa, toisen kolmanneksen saan minä tämän onnellisen liiton varsinaisena alkuunpanijana, ja kolmannen kolmanneksen saatte te jakaa meidän rakkaan ja hyvän ystävämme poliisipäällikön kanssa. Ostaja tarjoo kaksi tuhatta hopearuplaa."

"Kaksituhatta hopearuplaa?" vastasi tanssinopettajatar epätoivoisin ilmein, "mitä te ajattelette? Kuinka olette edes voinut kuunnella sellaista ehdotusta päin silmiä nauramatta. Tyttö, joka on oikea hyveen ja viattomuuden helmi, joka ei ole koskaan muulloin tanssinut kuin arvossapidetyimmille henkilöille, kuten kenraaleille ja eversteille, korkeintaan — kerran pari — majureille! Tyttö, joka puhuu venäjää ja ranskaa kuin olisi keksinyt nuo kielet, joka lisäksi osaa lukea ja kirjoittaa ja vielä ymmärtää maantiedettäkin! Tyttö, joka…"

Gregor Ivanitsh pani lempeän tuttavallisesti kätensä hänen suulleen ja jatkoi puolestaan valitusvirttä: "Tyttö, joka on viehättävä, mutta myös hyvin laiha, jolla on sievät, mutta siniset eikä tavallisesti erikoisen lempeästi katselevat silmät; tyttö, joka tietää joukon kauniita asioita, niin kyllä, mutta osaa myös käyttää puukkoa aika taitavasti, sillä itsellänikin on merkki hartioissani; tyttö, joka valitettavasti kyllä ei aina ole erikoisen rakastettavalla tuulella; lyhyesti tyttö, joka on lihaksi tullut paholainen. Jos ostaa hänet kahdesta tuhannesta ruplasta, niin ostaa mielestäni oman onnettomuutensa niin kalliisti kuin suinkin mahdollista."

"Mutta minulle tulisi siis vain kuudesosa summasta eikä enempää?"

"Kolmas osa, tarkoitatte."

"Kuinka niin? Minunhan on jaettava Paul Petrovitshin kanssa!"

"Luonnollisesti otatte häneltä kuitenkin kaikki, lukuunottamatta sitä, mitä te häneltä jo muuten olette ryöstänyt. Uskokaa minua, että hän humalassa ollessaan itkee minulle sitä onnettomuutta, johon hänet syöksette? 'Gregor Ivanitsh', sanoo hän sitten minulle, 'tämä nainen on niin kaunis, niin rakastettava, niin hurmaava, että hän vie minut hautaan, vieläpä samassa puvussa, joka minulla oli syntyessäni!' Ja sitten hän vuodattaa kyynelvirtoja, minun on kuivattava hänen silmänsä ja vietävä hänet itse vuoteeseen. Älkää puhuko siis tyhmyyksiä! Te saatte kyllä kolmanneksen, ja jos ette halua, niin jättäkää!"

"No hyvä sitten! Gregor Ivanitsh, te olette suorastaan kuin isäni, sitä en voi kyllin usein teille sanoa. Ollessani yksin huudahdan usein: Kauneudenloiste, ajattelehan, Gregor Ivanitsh on isäsi! Sanokaa siis Paul Petrovitshille, että hänen on lahjoitettava minulle kultainen, emaljikukilla koristettu kello, samanlainen kuin kuvernöörin rouvalla on, silloin voimme puhella Umm Djehanista."

"Siihen juttuun en sekoita itseäni. Voitte Paul Petrovitshilta saada mitä tahansa tarvitsematta siihen ketään välittäjää. Muuten aika rientää. Haluatteko jo tänään ryhtyä tämän kaupan tekoon?"

Kauneudenloiste nyökäytteli päätään alistuvasti puolelta toiselle.

"Teiltä ei voi mitään kieltää, Gregor Ivanitsh! Vallahi! Billahi!
Tallahi! Ryhdyn heti toimeen. Antakaa minulle kuitenkin muistoksi
hyvyydestänne tuo pieni, sinikivisormus, joka on vasemmassa kädessänne.
Sinikivi tuo onnea mukanaan!"

"Hengen vihollinen" veti kohteliaasti sormuksen sormestaan ja tarjosi sen naiselle, joka painoi sen ensin otsalleen, otti sitten poveltaan esiin kashmirikukkaron ja kätki sinne uuden saaliinsa muiden aikaisempien joukkoon. Sitten sanoi Gregor Ivanitsh hyvästi. Miltei samalla hetkellä sai Kauneudenloiste huomattavalla ponnistuksella raskaan ruumiinsa pystyyn, pääsi seisaalleen ja lähti huoneesta lanteitaan keikutellen, joka liike päivittäin hurmasi lukemattomia ihailijoita, toisessa kädessään tshibuk ja rukousnauha toisessa. Hän sivuutti pysähtymättä useiden oppilaittensa kammiot, avasi viimein Umm Djehanin oven ja astui sisään.

Huone oli pieni ja ahdas. Siellä ei ollut mitään paitsi hyvin lyhyt sohva nurkassa. Ei eurooppalaisia piirroksia, ei mitään ylellisyyttä, ei tshibukia — Umm Djehan ei polttanut; ei lasia eikä pulloa — hän ei myöskään juonut; yksinkertaisesti ei mitään, ei edes ihomaalirasioita — hän ei edes maalannut itseään, mikä oli hyvin tavatonta kaupunginasukkaalle, niin että nekin, jotka toivoivat hänelle parasta, pitivät tätä oikkua yhtenä hänen luonteensa valitettavimmista piirteistä.

Opettajattaren astuessa sisään istui nuori tanssijatar siellä käsi vasemmalla poskella, kyynärpää pielukseen tuettuna. Hän tuijotteli mitään ajattelematta ja huomaamatta eteensä. Hän oli puettu ahtaaseen karmosiininpunaisesta silkistä tehtyyn, kelta- ja sinikukkaiseen pukuun. Punainen, kultakuteinen harsoliina oli punottuna hänen mustaan tukkaansa, kaulassa hänellä oli kultaiset, emaljoidut ketjut ja korvissa samoin kuin käsivarsissakin samantapaiset koristukset.

Gregor Ivanitsh oli oikeassa: Umm Djehan ei ollut oikeastaan kaunis. Siitä huolimatta tyttö oli hänet hurmannut ja vallannut, ja se oli ymmärrettävää. Tästä nuoresta tytöstä huokui jotakin valtavan houkuttelevaa. Jos haluaisi ilmoittaa sen syyt, ei niitä voisi löytää. Joka tapauksessa huomasi lakkaamatta tämän ominaisuuden vaikutuksen. Hän oli niitä olentoja, jotka valtaavat ja hurmaavat, paholaisen lailla kietovat pauloihinsa voimatta itse sanoa miten ja miksi. Tosin olisi kylmä arvostelija keksinyt hänelle vain yhden mainesanan ja sanonut: hän on kummallinen, mutta kukaan arvostelija ei olisi hänen läsnä ollessaan jäänyt piittaamattomaksi.

"Rakas käpyni", sanoi Kauneudenloiste istuutuen oppilaansa viereen, "kuuleppas tarkoin, nyt tulee suuri salaisuus".

Huomattuaan Umm Djehanin sitten kääntävän katseensa hän ryhtyi alusta loppuun kertomaan sitä keskustelua, joka hänellä oli ollut Gregor Ivanitshin kanssa.

Lukuisista puhetaidollisista varokeinoista, joita hän käytti, houkuttelevista käänteistä, joita hän punoi kertomukseen, kaikkien sanojensa hunajanmakeasta ja imartelevasta sävystä, siitä, mistä hän vaikeni, niinkuin siitä, mitä hän monin voimasanoin vahvisti, huomasi selvästi, ettei tanssinopettajatar odottanut saavansa nuorta lesgiläistä helposti taipumaan. Hänelle tuli miellyttävä yllätys, kun tyttö hetken harkinnan jälkeen antoi rohkaisevan vastauksen, johon toinen ei ollut valmistautunut.

"Mutta kuinka voin olla varma", sanoi hän, "ettei tuo Gregor Ivanitsh ja muut viritä minulle ansoja?"

"Olisit siis taipuvainen, sydänkäpyseni, ottamaan kaimakamin mieheksesi?"

"Paikalla, mutta en halua tulla petetyksi."

Hän tokaisi nämä sanat kiivaasti. Hänen silmänsä, jotka muutenkaan eivät olleet kasvojen tasolla, vaan hieman traagillisin ilmein tuijottivat kaarevan otsan alta, näyttivät painuvan vieläkin syvemmälle kuoppiinsa, ja koko hänen ilmeensä oli niin puhuva, että Kauneudenloiste vastasi vakuuttavalla äänellä:

"Kuinka sellaisilla asioilla leikittäisiin? Muuten, ei olisi helppokaan saada mitään sellaista toimeen."

Umm Djehan ei vastannut. Hän alkoi tuijottaa lattiaan ja vaipui unelmiin. Liikutettuna niin harvinaisesta taipuvaisuudesta emäntä pani kätensä hänen kaulalleen ja aikoi suudella häntä, kun likainen pieni tyttö astui sisään.

"Valtiatar", sanoi hän, "herra poliisipäällikkö pyytää sanomaan teille, että teidän pitäisi tänä iltana Djemilen ja Talhemen kanssa mennä kuvernöörin luo tanssimaan".

"Onko siellä juhla?"

"Siellä on vieraita."

"Upseereja?"

"Niin, upseereja. Palvelija sanoi. Mutta myöskin muhamettilaisia, Aga
Khan ja Shemseddin Bey."

"Tiedätkö, tuleeko Gregor Ivanitsh sinne?"

"En tiedä, mutta herra poliisipäällikkö sanoi, että ottaisitte kauneimmat vaatteet päällenne. Siellä annetaan suuria lahjoja."

Pikku tuhrus poistui.

"Suuria lahjoja, suuria lahjoja, se on helposti sanottu", mumisi Kauneudenloiste. "Joka kerta minulle niitä varmasti luvataan, mutta jos niihin luottaisin, kuolisin nälkään. Siitä huolimatta — täytyy sinne mennä, se on selvää. Kuinka pääsisi asiasta? Mutta sinun, silmäteräni, koska olet miltei kuin naimisissa kaimakamin kanssa, ei tarvitse viehättää sellaisia koiria, voit jäädä tänne, jos haluat."

"Se ei sovi ollenkaan minulle. Päinvastoin, lähden teidän ja toisten kanssa kuvernöörin luo. Nähkääs, juuri kun te puhuitte Durr es Semanin kanssa" (ajan helmi — se oli todellakin nuoren likaisen tyttösen nimi), "kysyin minä kolme kertaa peräkkäin istiharalta ja kolme kertaa sain saman helmiluvun".

Hän näytti rukousnauhaansa, jota hän piti lujasti molemmissa käsissään, jupisi hampaittensa välitse rukouksen katkelman ja nousi seisomaan. Kauneudenloiste ei osannut huomauttaa mitään niin ehdotonta todistusta vastaan kuin istiharan ratkaisu oli, ja koska hän nyt oli rasittanut itseään tavattomasti, palasi hän huoneeseensa nukkuakseen pukeutumisaikaan asti ja jätti Umm Djehanin mielensä mukaan tuumimaan uutta seikkailuaan, johon hänen jo muutenkin niin vaihteleva elämänsä näytti tahtovan hänet kietoa.

IV

KUVERNÖÖRIN LUONA

Totta oli, että Shemahan kuvernööri aikoi ryhtyä suuriin kustannuksiin. Hän antoi kahdelle Bakuun matkustavalle upseerille, nimittäin luutnantti Assanoffille ja kornetti Morenolle juhla-aterian ja oli kutsunut tähän tilaisuuteen kaupungissa majailevan jalkaväkirykmentin upseerit ja parhaan ystävänsä, poliisipäällikön. Joskin vähän myöhemmin kuin "hengen vihollinen", olivat Assanoff ja Don Juan tulleet perille, väsyksissä ja kyllästyneinä matkasta, mutta sitä tyytyväisempänä siitä, että nyt olivat lähellä päämääräänsä, sillä Baku on jokseenkin lähellä Shemahaa. Tiflisissä he olivat viipyneet tuskin paria tuntia. Asianomainen päällystö oli velvoittanut heidät, koska huhuiltiin vakavista rauhattomuuksista Daghestanissa, viipymättä kiirehtimään joukkoihinsa. Morenolle tämä oli lohdullinen tieto. Mitä enemmän hän etääntyi Espanjasta ja rakastamastaan naisesta, sitä enemmän muuttui ensi hetkien alakuloisuus sairaloiseksi alistumiseksi, joka jäyti hänen elämänsä ydintä. Hän tunsi, että hänen entinen olotilansa oli lopussa, eikä hänellä ollut vähääkään halua aloittaa uutta.

Herodotos kertoo, että kun muinaisen Egyptin sotajoukko oli tyytymätön hallitsijansa töihin ja toimiin, kaikki soturisäädyn miehet ottivat aseet käsiinsä ja liittyivät osastoiksi ja marssivat rajalle. Hyljätyn yksinvaltiaan palvelijat riensivät hänen käskystään heidän jälkeensä ja sanoivat: "Mitä aiotte tehdä? Hylkäätte omaisenne? Jätätte kevein mielin talonne ja omaisuutenne?" He vastasivat ylpeästi: "Omaisuutemme? Sillä, mitä on kourassamme, aiomme hankkia arvokkaampaa! Talot? Ne voi rakentaa. Vaimot? Niitä on kaikkialla, ja ne, jotka tapaamme, voivat lahjoittaa meille uusia lapsia." Näin vastattuaan he marssivat edelleen antamatta itseään ollenkaan pidättää.

Moreno ei ollut niin karkea sotauros, jollaisia nykyaikana tuskin tapaakaan enää. Liekö sivistymisen vai mielikuvituksen ja sydämen suuremman hellyyden ja heikkouden seurausta, mutta nykyjään on vähän ihmisiä, joiden onni ja elämänvoima ei olisi heidän ulkopuolellaan, vieraassa olennossa tai vieraassa asiassa. Miltei kaikki muistuttavat nykyisin sikiötä: he saavat ravintonsa elämänlähteestä, joka ei ole heidän, ja jos heidät siitä ajattelematta eroittaa, niin on hyvin epäiltävää, ellei juuri mahdotonta, että he vielä voivat menestyä.

Lisäksi vaikutti Morenoon kaikki, mitä hän tähän asti oli nähnyt uudessa ympäristössään, unelta, erittäin sekavalta unelta, jota järki ei ollenkaan ymmärtänyt. Assanoff oli kyllä tavallaan selittänyt, mitä ympärillä tapahtui; mutta paitsi sitä, että insinööri piti kaikkea tätä aivan luonnollisena ja syrjäytti helposti juuri enimmin selitystä kaipaavat asiat, oli hän epävakainenpa kykenemätön mitään selitystä tai ajatuskulkua loppuun viemään.

Tästä huolimatta Moreno liittyi häneen.

Assanoffin tunnettu taipumus juomaan sysäsi luota, mutta hänen iloisuutensa taas veti takaisin. Assanoff oli sekapäinen, mutta hänellä oli sentään pää. Hän hupsutteli tavallisesti, mutta silloin tällöin hän osoitti todellisesti sydäntä. Pitkällä matkalla ja loppumattoman pitkän, läheisen yhdessäolon aikana hän kertoi Morenolle kaikenlaista, ja tämä puolestaan johtui myöskin tekemään tunnustuksia.

Assanoff oli hyvin liikutettu maanpakoon tuomitun kärsimyksistä ja osoitti myötätuntoaan miltei yhtä hellästi kuin tyttö rakastajalleen. Silloin tällöin itsestään puhuessaan hän tunnusti, ettei hän omasta mielestään ollut muuta kuin karkeasti kirveellä veistetty ja, kuten hän lisäsi, erinomaisen vähän kulttuurin hivelemä villi-ihminen; pian hän kuitenkin peruutti tämän tunnustuksen ja ilmoitti olevansa aatelismies. Muuten hän piti kunnianaan tunnustaa Morenon älyn ja luonteen ylemmyyden.

Lukija muistanee, että ristiretkien historiassa esiintyy aina jalo emiiri, urhoollinen beduini tai ainakin uskollinen orja, joka yhdistää kohtalonsa kristityn ritarin kohtaloon. Jos vaaditaan, antaa sellainen uskottu mielellään tappaa itsensä herransa puolesta ja niin uhraa oman etunsa toiselle. Tämä ajatus ilmenee niin voimakkaana länsimaisessa mielikuvituksessa, että sen tapaa vielä Cervantesin novelleissa, ja Walter Scott on sen tavallaan vahvistanut temppeliritari Brian de Boisguilbertin molemmissa saraseenipalvelijoissa. Ja itse asiassa tällä ajatustavalla on hyvä perustansa. Sydän ja mielikuvitus, ainoat voimat, jotka saattavat täysin uhrautumaan, ovat aasialaisissa aivan erikoisen voimakkaasti kehittyneet, ja koska he ovat pystyneet suureen rakkauteen, ovat he usein uhranneet itsensä rakastamansa olennon puolesta. Niinpä antautui Assanoffkin, heti kun oli Morenossa huomannut itselleen myötätuntoisen luonteen, rehellisesti ja vastustelematta tämän kiintymyksensä valtaan.

Kuvernöörin ateria muistutti kaikkia tämäntapaisia juhlallisuuksia. Juotiin kovasti. Assanoff oli luonnollisesti viimeinen antamaan sellaisen tilaisuuden mennä ohitseen. Hän oli niin innoissaan, että olisi voittanut itsensä, jolleivät Morenon huomautukset olisi pitäneet häntä vähän aisoissa. Ja siksi hänessä tulivat esille vain tulipunaiset kasvot, hieman vaappuva käynti ja puheen yhä suurempi tolkuttomuus, Jotta ei suoraan loukkaisi Morenoa, ei hän tällä kertaa mennyt pitemmälle. Pöydästä noustua mentiin saliin ja alettiin polttaa.

Puoli tuntia myöhemmin ilmestyi upseerien keskeen, jotka yleensä olivat vielä enemmän humalassa kuin Assanoff, kaksi paikallisen väestön huomattavaa henkilöä. Aga Khan ja Shemseddin Bey tervehtivät kaikkia läsnäolevia niin arvokkaasti ja herttaisen kunnioittavasti kuin eivät olisi huomanneet vähintäkään merkillistä. Kieltäydyttyään tarjotuista piipuista ja selitettyään, etteivät polta, he istuutuivat. Kohtuullisuus kaikissa asioissa ja raittius oli siihen aikaan erikoistumishalusta hyvin yleinen ja suosittu Kaukaasian muhamettilaisten keskuudessa. Muutamien minuuttien kuluttua ilmoitettiin tanssijattarien tulevan. Kuvernööri käski tuomaan heidät sisään, ja he ilmestyivät.

Kauneudenloiste astui edellä, sitten tuli Umm Djehan Djemilen ja Talhemen seuraamana. Nämä olivat kaksi hyvin viehättävää nuorta tyttöä, jotka olivat yhtä koristetut kuin emäntänsäkin. Kaikki olivat puetut pitkiin pukuihin, jotka suorin laskoksin ulottuivat maahan asti. Silkillä ja harsokankaalla välkkyi kultaa ja hopeaa, joka ylenmäärin upeasti ja tuhlaillen koristi heidän pukujaan. Kaiken lisäksi heillä oli kaulaketjut, pitkälle riippuvat korvarenkaat, monet rannerenkaat, kultaa ja helyjä; kaikki välkkyi ja kilisi kauniiden vartalojen joka liikkeestä. Tästä huolimatta kääntyivät katseet vaistomaisesti Umm Djehaniin, ehkäpä siksi, ettei hänessä ollut ihomaalia tai että hänen koristeensa olivat vakavampia, tai ehkä — ja se oli epäilemättä todellinen syy — hänen persoonallisuutensa voitokkaan viehätyksen tähden. Ken kerran oli häneen katsahtanut, ei voinut silmiään enää toisaalle kääntää. Hän loi jokaiseen vuorostaan kylmän ja välinpitämättömän, miltei röyhkeän ja ärsyttävän katseen, ja siinä olikin erikoinen viehätys. Sen lisäksi, vaikka hänellä oli huomattavasti vähemmän kauniit silmät kuin Djemilellä, vaikka häneltä puuttui Talhemen pyöreys eikä hän missään suhteessa voinut tarjota sellaista sulojen täyteläisyyttä kuin Kauneudenloiste todella kuninkaallisessa voitonvarmuudessaan, saattoi hän silti jokaisen hämilleen, eikä kukaan ilman ponnistusta voinut päästä hänen lumouksestaan.

Ei kukaan eurooppalainen muotilaulajatar tai näyttelijätär olisi Euroopassa astunut saliin arvokkaammin, eikä ketään olisi voitu ottaa vastaan suuremmin kunnianosoituksin kuin näitä tanssijattaria. He puolestaan eivät tervehtineet muita kuin molempia muhamettilaisia arvohenkilöitä, joihin kaikki, paitsi Umm Djehan, loivat erittäin imartelevan, ymmärtävän katseen. Tähän viimemainitut vastasivat hienolla hymyilyllä samalla pyyhkäisten partaansa sellaisella tavalla, jota Richelieunkin herttua olisi pitänyt kunnianaan. Sitten naiset laskeutuivat toisiinsa pusertuen erääseen nurkkaan matolle istumaan ja ottivat niin täydellisesti huolettoman asennon kuin olisivat täällä vain koristuksena.

Tällä välin oli heidän jälkeensä ilmestynyt neljä miestä, joihin ei kukaan kiinnittänyt vähintäkään huomiota. He kyyristyivät heti toiseen nurkkaan tanssijattaria vastapäätä. He olivat soittajia. Yhdellä oli kevyt, tar-niminen kitara; toisella oli pitkäkaulainen huilu eli kemantja, kolmannella rebab, eräänlainen kielisoitin, neljännellä tamburiini, joka välttämättä kuuluu kaikkeen aasialaiseen musiikkiin, koska rytmi on saatava mitä selvimmin kuuluville.

Seura pyysi yksimielisesti aloittamaan tanssin. Kuvernööri ja poliisipäällikkö ottivat erikoistehtäväkseen esittää Kauneudenloisteelle tämän yleisen toivomuksen, ja kun hän oli antanut kyllin kauan itseään pyytää, kuten sopii arvostaan tietoiselle taiteilijalle, ja sitäpaitsi oli ilmaissut vaatimattomuutensa viehättävällä hämillään ololla, nousi hän, astui hitaasti salin keskelle ja antoi soittajille tuskin huomattavan merkin päällään, jolloin kaikki soittokoneet aloittivat yhtaikaa. Kaikki olivat lykänneet tuolinsa kiinni seinään, niin että avara keskiosa jäi ihan vapaaksi.

Tavattoman pitkäveteisen ja yksitoikkoisen säveleen mukaan, jota tamburiinin yksinäiset, kumeat ja terävät lyönnit säestivät, teki nyt tanssijatar liikkumatta ollenkaan paikaltaan, kädet vyötäisillä, muutamia liikkeitä päällään ja yläruumiillaan. Hitaasti hän kääntyi oman akselinsa ympäri. Hän ei katsonut kehenkään, näytti aivan välinpitämättömältä ja hommaansa syventyneeltä. Siten hän herätti odotusta nähdä toimintaa, jota ei tullutkaan, ja juuri tämän pettymyksen tähden kasvoi jännitys joka hetki. Vaikutusta, jonka sellainen kiihoitin herättää, voi parhaiten verrata siihen tunteeseen, joka meillä on merenrannalla, kun silmä jokaiselta uudelta aallolta odottaa, että se voittaisi edelliset, löisi korkeammalle ja kauemmas kuin ne, jolloin me yhä uudelleen petettyinä uuden aallon kohistessa odotamme turhaan voimakkaampaa kohinaa ja kuitenkin jäämme rannalle istumaan; kokonaisia tunteja vierähtää niin, ja kuitenkin meidän on vaikea lähteä. Aivan samoin on laita sen tenhon, jota aasialaisten tanssijattarien taiteesta syöpyy aisteihimme. Siitä puuttuu täydelleen moninaisuus ja eloisuus, vain harvoin tuo odottamaton liike vähän vaihtelua mukanaan, mutta tahdinmukaisesta kiertoliikkeestä lähtee sittenkin huumaus, ja sen valtaan henki vihdoin antautuu sallien tuudittaa itsensä jonkinlaiseen päihtymykseen, joka vähitellen muuttuu puolihorrokseksi.

Nyt siirtyi vahva tanssijatar hitaasti paikaltaan pyöreitä käsivarsiaan ojennellen. Hän ei astunut, hän liukui miltei huomaamattomin liikkein. Hän läheni katsojia ja herätti hitaasti heidän ohitsensa siirtyessään jokaisessa miltei tuskallisen jännittynyttä odotusta, että antamalla jonkin merkin ilmaisisi hänet huomanneensa. Mutta mitään tällaista ei tapahtunut. Ainoastaan ollessaan vastapäätä molempia muhamettilaisia hän antoi heille hienolla viittauksella uuden, hyvin ymmärretyn merkin arvonannostaan ja erikoisesta suosiostaan pitentämällä sen ajan, jolla hän toisia kunnioitti, kaksinkertaiseksi, ja se huomattiin hyvin ja otettiin vastaan suurella mielihyvällä, sillä niin tarkoin harkitussa tanssissa ilmenivät hienoimmatkin vivahdukset selvästi. Kun soitto lakkasi, ilmaisivat katselijat kaikuvalla kättentaputuksella tyytyväisyyttään. Vain Moreno jäi kylmäksi, sillä sellaisista seikoista ei ensi näkemällä erikoisesti pidä, pikemmin tarvitaan kaikissa maissa jonkinlaista tottumusta ja perehtymistä olosuhteisiin, jotta voitaisiin nauttia sellaisista kansallishuveista. Aivan toisin oli Assanoffin laita, jonka suuri innostus purkautui ihan odottamattomalla tavalla.

"Herra nähköön", sanoi hän, "olen sivistynyt ihminen ja käynyt Pietarin kadettikoulua, mutta piru minut vieköön, jos koko Euroopassa on mitään, jota voisi likimainkaan verrata nyt näkemäämme näytelmään! Ja nyt on jonkun teistä tanssittava minun kanssani lesgiä. Onko kellään vielä tippaa verta suonissaan? Vai oletteko kaikki tylstyneitä tai venäläisiä?"

Tataarilainen upseeri, joka kuului jalkaväkeen, nousi heti ja tarttui
Assanoffin käteen.

"No, hyvä", sanoi soturi ylpeästi, "Murad, Hassan Beyn poika, jos olet isäsi poika, näytä mihin pystyt!"

Insinööri vastasi hänelle kovalla, kylmällä ja samalla kuitenkin leimuavalla katseella, jota Moreno ei ollut koskaan ennen nähnyt, ja pian alkoivat molemmat sotilasviittoihin pukeutuneet tataarit tanssia lesgiä. Soittokunta oli yhtynyt siihen innokkaasti sillä barbaarisella sävelmällä, joka tähän tanssiin kuuluu. Siinä ei ollut mitään laahustavaa tai nukuttavaa. Murad, Hassanin poika, ei ollut enää päihtynyt: hän näytti ruhtinaan pojalta, niin, miltei itse ruhtinaalta. Häntä olisi voinut luulla vanhan mongolilaisen Kublaikanin soturiksi.

Tamburiini kilisi ja jymisi, kuin olisi tahtonut tulisessa vimmassa kiihoittaa sodankauhuihin ja valloituksiin. Läsnäolijat, paitsi espanjalainen, olivat viinin ja paloviinan lumoissa eivätkä olleet kuulleet Assanoffin sanoja, vielä vähemmin ymmärtäneet, mikä intohimo niistä huokui. Ainoastaan sen he ymmärsivät tästä varmaan hyvin harvinaisesta välikohtauksesta, että insinööri tanssi aivan erinomaisesti lesgiä, ja niin näyteltiin valloittajien silmäin edessä taistelua, murhaa ja verta ja myöskin kapinaa, eikä venäläisten päähän edes pälkähtänyt sitä vähääkään käsittää, puhumattakaan siitä, että olisivat tämän tanssin merkitystä pelänneet. Vain Morenoa hämmästyttivät Assanoffin muuttuneet ilmeet, ja kun tanssi oli loppunut venäläisten upseerien ilosta tömistäessä jalkojaan ja yleinen huomio lukuisten palvelijain tuodessa uusia piippuja, teetä ja paloviinaa johtunut muualle, veti hän ystävänsä erääseen huoneen nurkkaan, sattumalta siihen, jossa tanssijattaret olivat seisaallaan katselleet lesgiä, ja sanoi puoliääneen:

"Oletko hullu? Mitä merkitsee se ilve, jota äsken esitit? Kuinka voit sillä tavoin näytellä itseäsi? Etkö voi ilmaista kotiseudunrakkauttasi muutoin kuin tuollaisilla vinkuroimisilla?"

"Vaikene", vastasi Assanoff jyrkästi, "sinä et tiedä, mitä puhut! Sellaisia asioita sinä et ymmärrä! Niin kyllä, minä olen pelkuri, kehno mies, mutta kurjin ihminen koko maailmassa on tuo kunniaton lurjus Djemiloff, jonka kanssa äsken tanssin, sillä vaikka hän tanssiikin kuin oikea mies, on hän sittenkin rappiolla! Mutta katsohan, on kuitenkin hetkiä, jolloin tuntee sydämen paisuvan, niin viheliäinen kuin se lieneekin, eikä se päivä vielä ole tullut, jolloin tataari näkee maansa tyttärien tanssivan, ellei samalla verisiä kyyneliä kihoa hänen silmäluomiinsa."

Ehkäpä kihosikin tosiaan siellä, missä Assanoff tarkoitti, verisiä kyyneleitä — mutta kuka voi sen tietää? Niin paljon on kuitenkin varmaa, että hänellä valui suuria karpaloita poskia pitkin. Hän kuivasi ne kiireesti toisella kädellään, ennenkuin niitä huomattaisiin, ja tunsi samalla, että toiseen käteen tartuttiin. Hän kääntyi ja huomasi Umm Djehanin. Tämä kuiskasi hänelle hätäisesti ranskaksi:

"Tänä yönä! Kaksi tuntia ennen destehiä! Minun ovellani! Älkää koputtako!"

Hän poistui heti. Kun Assanoff sai nämä sanat sellaiselta kauniilta tytöltä, jota tähän asti oli pidetty aivan tunteettomana ja kokonaan voittamattomana, — jossa ruumiillistui kaupungin kaikkien tanssijattarien maine, juuri siksi, että hän oli hyvin vähän taipuvainen kykyään näyttämään, palauttivat ne hänet taas yhdellä iskulla sivistyksen piiriin, jonka hän oli joku minuutti sitten näyttänyt kokonaan unohtaneen, ja pistäen kätensä Morenon kainaloon hän veti tämän muutamia askeleita syrjään ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Hemmetti, minäpä olen onnen poika! Minulla on lemmenkohtaus!"

"Kenen kanssa?"

"Hienoimman kanssa, mitä voit ajatella! Huomenna kerron sinulle kaikki.
Mutta huomaa, nyt en enää ryyppää!"

"Hyvä on, mutta näytät ilman sitäkin tänä iltana jo kyllin olevan päästäsi pyörällä!"

"Pään, sydämen, tajun ja järjenkin puolesta! Hieno juttu, hieno juttu! Teenpä siitä tyttösestä palvelijan itselleni! Vien hänet Bakuun ja siellä annamme taidenäytäntöjä! Mutta hiljaa! Huomisaamuun meidän on oltava vaiti kuin trubaduurien."

Uusi lukemattomien maljojen juominen liitossa Kauneudenloisteen, Djemilen ja Talhemen säteileväin silmäin kanssa — Umm Djehan näet pysyi syrjässä molempain vakavain muhamettilaisten turvassa, joka osoittautui hyvin tehokkaaksi, vaikka ei siltä näyttänyt — edelleen kauhea melu, tanssit, jotka alkoivat jälleen ja kestivät muutamia tunteja, kaikki tämän iltaman nautinnot saivat lopulta aikaan sen, mitä oli odotettavissa. Kuvernööri kannettiin sänkyyn, poliisipäällikkö pääsi omaansa neljän miehen hartioilla kannettuna; toinen puoli upseereja jäi taistelutantereelle makaamaan, toinen peitti ylevillä, joskin voitetuilla ruumiillaan katuja. Kolme tanssijatarta palasi kotiinsa tai ehkä ei, sillä ei voi oikein tietää, miten sen asian laita oli. Umm Djehan pääsi joka tapauksessa yhteiseen kotiin ilman heitä molempien vasta saamiensa ystäväin turvissa, jotka jätettyään hänelle hyvästi vielä syvimmästä sydämestään kirosivat kurjia kristittyjä — sikoja, joita heidän oli järkisyistä pakko säästää. Mitä Assanoffiin tulee, niin hän vei Morenon heidän yhteiseen asuntoonsa, majataloon.

V

TATAARIEN KUNNIA

Huomattuaan, että lemmenkohtauksen hetki oli suunnilleen tullut, Assanoff lähti kiireesti sinne ja asettui tanssijattaren ovelle antamatta muuten mitään elonmerkkiä, kuten Umm Djehan oli käskenyt.

Katu oli yksinäinen ja äänetön, yö synkkä. Aamuruskoon oli vielä kolmisen tuntia. Oltiin syyskuun alussa. Koko päivän oli satanut, ja sentähden ei ollut lämmin. Odotus ei kestänyt kauan. Assanoff, joka oli pelkkänä korvana, kuuli askeleita talosta. Ovi avautui hiljaa, ja ääni kysyi kuiskaten:

"Oletteko siellä?"

Assanoff pisti sisään kätensä ovenrakosesta, tarttui käteen, joka hänelle ojennettiin, ja vastasi:

"Olen. Miksen sitten olisi täällä? Olenko minä mikään aasi?"

Umm Djehan veti upseerin sisään ja sulki oven yhtä meluttomasti kuin oli sen avannutkin. Sitten hän astui vieraansa edellä nopeasti talon keskipihan yli ja sieltä hänen kanssaan pääsaliin. Siellä oli sohvia pitkin seiniä, muutamia tuoleja ja pöytä, jolla paloi lamppu.

Umm Djehan kääntyi upseeriin päin ja katsoi häntä niin julkeasti silmiin, että mies vaistomaisesti astui askelen taaksepäin, ja katseli tyttöä hämmästyen. Tämä oli riisunut tanssijatarpukunsa ja oli nyt ulkoasultaan kuin dagestanilainen aatelisnainen, vyössään pari pistoolia ja puukko. Oliko sattuma vai tarkoitus, mutta hänen kätensä tavoitti kerran asetta. Käskevin ilmein hän osoitti Assanoffille istuimen ja istuutui itse muutamien askelien päässä olevalle sohvalle. Hän piteli kädessään rukousnauhaa, jolla ensi kertaa häneen persoonallisesti tarinassamme tutustuessamme oli suorittanut istiharan menot. Seuraavan kertomuksen aikana hän useasti hypisteli korallihelmiä ja antoi niiden liukua edestakaisin sormissaan.

"Ole tervetullut, Murad! Jo neljä vuotta olen lakkaamatta kysynyt rukousnauhaltani, näenkö sinua enää. Tänään se on vastannut myöntävästi. Sentähden tulin kuvernöörin juhlaan, ja sinä olit siellä!"

"Kun sinä otat minut vastaan tällä tavalla, niin en oikein tiedä mitä täällä teen."

"Sen tulet pian ymmärtämään, tätini poika."

"Mitä tämä oikeastaan merkitsee?"

"Olin neljän vuoden vanha ja sinä kahdentoista, sen muistan vielä, vaikka sinä olet unohtanut! Oi, veriveljeni, henkisukulaiseni", huudahti hän äkkiä intohimoisesti ja ojensi nuorta miestä kohti värisevät kätensä, "etkö sinä näekään unissasi aul’iamme, kyläämme, taivaan sineen suoraan kohoavalla vuorenhuipulla ja pilviä syvällä alla puiden ja kivien peittämissä laaksoissa? Etkö näe sitä pesää, josta polveudumme, korkealla yläpuolella tasankojen, yläpuolella tavallisten vuorien, yläpuolella orjamaisten ihmisten, kotkanpesien välissä, Jumalan vapaassa ilmassa? Sinä et näe niitä enää, suojamuurejamme, tornejamme rotkojemme äyräillä, linnoituksiamme, jotka penkereittäin kohoavat toinen toisensa yläpuolelle, kaikkia noita uskollisia vartijoita, jotka luukuista ahnaasti tähyilevät kaukaista vihollista? Ja tasaisia kattoja, joilla kesäisin nukuimme, ahtaita katuja, Kassim Beyn taloa omaamme vastapäätä ja Arslan Beyn majaa sen edessä ja Selimiä ja Muridia, leikkitovereitasi, jotka ovat veriinsä kuolleet, ja minun tovereitani Aishaa, Lulua, Periä, pikku Subeidea, jota hänen äitinsä vielä kantoi käsivarrellaan? Niin, kurja pelkuri! Sotamiehet syöksivät heidät kaikki liekkeihin, ja aul paloi tuhaksi heidän päälleen!"

Assanoff alkoi tuntea tilansa erikoisen epämiellyttäväksi. Hänen otsallaan helmeili hikipisaroita. Koneellisesti hän pani kädet polvilleen ja piti niitä lujasti puristettuina, mutta ei sanonut sanaakaan. Umm Djehan jatkoi hillityllä äänellä:

"Et siis koskaan näe siitä yöstä unta? Panet maata ja nukahdat ja lojut kaiketi kuin laiska lihamöhkäle aamuun asti tai ehkäpä puolipäivään ajattelematta mitään! Ja lopulta ehkä teetkin siinä oikein! Sinun koko elämäsihän on vain kuolemaa! Et muistele mitään, et mitään mennyttä? Enosi, isäni, minun isäni — tiedäthän? Et, sinä et tiedä mitään! No, minä sanon sinulle: minun isäni siis, Elam Bey, hirtettiin puuhun karavaanipolun vasemmalle puolelle; sinun isäsi, minun setäni, naulattiin pistimellä kotioveensa. Sitä et kai enää muista? Tosin olit vasta kaksitoista-vuotias, mutta minä olin vain neljän vanha enkä ole siitä mitään unohtanut! Ei, en ole, en, sanon sinulle, en vähintäkään, en pienintäkään seikkaa. Erään sotilaan kuljettaessa minua ohitse roikkui enosi puussa niinkuin tuo takki tuolla seinällä takanasi roikkuu naulassa!"

Kylmät väreet kiitivät läpi Assanoffin luiden ja ytimien. Hän luuli tuntevansa isänsä ja enonsa sätkyttelevät jalat hartioillaan, mutta ei sanonut sanaakaan.

"Ja sitten", jatkoi Umm Djehan, "korjattiin sinut ja pari muuta nuorukaista, jotka sattumalta olivat pelastuneet tulelta ja miekalta. Sinut lähetettiin kadettikouluun Pietariin kasvatettavaksi, kuten sanotaan! Sinulta riistettiin muisti, sinulta riistettiin sydän, sinulta riistettiin usko eikä vaivauduttu sinulle antamaan uutta; mutta sen sijaan opetettiin sinut perusteellisesti juomaan, ja nyt sinut jälleen tavatessani sinulla on piirteet, jotka kohtuuttomuus on varhain kuihduttanut, sinisuoniset posket — mutta oletko mies? Et, vaan rahjus! Sen tiedät itsekin!"

Tällä tavoin tytön ja ennen kaikkea niiden kuvien, liiankin uskollisten, koristelemattomain ja todellisten kuvien lannistamana ja nöyryyttämänä, jotka tyttö oli loihtinut esiin, Assanoff koetti puolustautua.

"Olen kuitenkin jotakin oppinut", mutisi hän, "osaan sotilasammattini, eikä kukaan ole voinut syyttää minua pelkuriksi. En häpäise sukuani, minussa on kunnian synnynnäistä!"

"Kunnia? Sinussa!" huudahti Umm Djehan ihan villin raivon vallassa, "niin voit lörpötellä kaltaisillesi! Mutta älä luule, että voit minuun tehota niin korkealentoisilla sanoilla. Eikö minuakin ole kasvatettu ryssien seassa? Kunnia! Se merkitsee, että vaatii uskomaan, kun valehtelee, tahtoo käydä kunnon ihmisestä ollessaan lurjus, rehellisestä pelatessaan petollisesti. Jos sitten joutuu riitaan kaltaisensa narrin kanssa, niin taistelee hänen kanssaan kunnon miehenä ja saa siinä mahdollisesti surmansa, jos sattumalta kerran ei olekaan väärässä. Sitä nimitetään kunniaksi. Jos sinulla tosiaankin sitä on, tätini poika, niin voit pitää itseäsi täydellisenä eurooppalaisena, lurjuksena ja kavaltajana, ryövärinä ja murhaajana, jolla ei ole uskoa, vanhurskautta eikä Jumalaa, — sikana, joka on jokaisesta mahdollisesta humalasta juopunut ja rypee kaikissa paheiden likalätäköissä."

Tämän hyökkäyksen myrkyllisyys näytti Assanoffista kuohuvan yli rajojen, ja niin hän jälleen pääsi vähän pitämään puoliaan.

"Joka tahtoo todistaa liian paljon, ei todista mitään", sanoi hän kylmästi; "jättäkäämme riita, olkoon se oikeutettu tai ei. Joka tapauksessa on minut tehty sivistyneeksi ihmiseksi minulta sitä edeltäpäin kysymättä. Siksi olen tullut, ja sinä minun täytyy myös pysyä. Et voi minulle todistaa, että mitenkään teen huonosti, vaikka elänkin kuin toverini. Muuten — etten salaisi sinulta mitään — olen siihen kaikkeen kyllästynyt. En tiedä miksi, sillä minulta ei puutu mitään, ja kuitenkin minulta puuttuu kaikki. Jos minun varalleni on kuula valettu — niin tulkoon vain! Jos kuolen viinaan — olkoon menneeksi. Muuten minulla ei ole mitään toivomuksia… Niin, Umm Djehan, olen iloinen sinut nähdessäni. Mutta minkätähden et jäänyt kenraalittaren luo? Hänen kotinsa oli toki tätä parempi!"

"Senkin akka", vastasi tanssijatar vihoissaan ja halveksuen, "senkin akka, hän on ollut kyllin julkea monet kerrat, vieläpä minun läsnäollessani selittääkseen, että hän tahtoi korvata äitini! Hän on monesti ja yhä uudestaan läsnäollessani sanonut, että lesgit ovat vain villejä, ja kun eräänä päivänä vastasin, että vereni on puhtaampaa kuin hänen verensä, nauroi hän. Senkin akka, hän otti minua kerran käsipuolesta ja työnsi huoneesta ulos kuin palvelustytön, koska liian pienenä olin noussut nojatuoliin ulottuakseni heittämään alas hänen epäjumalankuvansa. Muuten tiedät varsin hyvin, että juuri hänen miehensä johti joukkoja vuoristokyläämme vastaan."

Hetken oli Umm Djehan vaiti. Sitten hän äkkiä huudahti:

"Odotin vain sitä aikaa, jolloin olisin kyllin vahva! Kuusi kuukautta vain lisää — ja minä olisin tappanut hänen molemmat tyttärensä!"

"Ilmeisesti et kaunistele liikaa", sanoi Assanoff nauraen. "Onneksi on tarkoituksesi havaittu ja ajoissa ajettu sinut tiehesi!"

Hän sanoi nämä sanat kevyesti, mikä oli ilmeisenä vastakohtana edelläolleeseen. Umm Djehan katseli häntä hetken tavuakaan kadottamatta, ojensi sitten kätensä sohvalle, otti tar'in, tataarilaisen mandoliinin, joka oli siellä sattumalta, ja alkoi sitä viritellä. Vähitellen, aivan kuin tarkoituksetta, hän alkoi soittaa ja laulaa. Hänen äänensä oli tavattoman suloinen ja erittäin vaikuttava. Ensin hän lauloi ihan hiljaa, niin että tuskin kuului. Aluksi oli kuulevinaan vain yksityisiä akordeja, vain säveleitä, joilla ikäänkuin ei ollut mitään sen enempää tarkoitusta. Mutta huomaamatta sukeutui näistä häälyvistä soinnuista määrätty sävelmä, niinkuin tiheästä usvasta muodostuu eteerinen haamu, joka vähitellen käy selvemmäksi ja lopulta on aivan ilmeinen. Vastustamattoman liikutuksen, jännittyneen odotuksen ja voimakkaiden muistojen valtaamana Assanoff kohotti päätään ja kuunteli. Niin, silminnähtävästi hän kuunteli korvillaan, koko mielellään, koko sydämellään, koko sielullaan.

Pian liittyi lauluun sanoja. Se oli lesgiläinen runo, juuri se laulu, jota heimon tyttäret useimmin ja mieluimmiten lauloivat Assanoffin ollessa lapsena. Tavaton vaikutus, valtava lumous, jonka sellainen laulu yleensä tekee ihmiseen, jos hän on vuoristolaisasukkaana kasvanut pienen piirin keskuudessa, on kyllin tunnettu; missä huvitukset ovat harvinaisia, tekee tällaisten muistaminen sitä valtavamman ja kestävämmän vaikutuksen mielikuvitukseen. Niinpä on sveitsiläisillä paimenhuhuilunsa ja skotlantilaisilla säkkipillin äänet. Assanoff tunsi olevansa samanlaisen voiman lumoissa.

Hänen syntymäseutunsa oli jotenkin lähellä Bakua, keskellä mitä harvinaisinta ja suurenmoisinta harjanneryhmää. Joukko äkkijyrkkiä vuorenhuippuja, joita eroittavat kauas toisistaan syvät laaksot, kohoaa kapealta perustalta yli lumirajan. Näiden jättiläishuippujen pienillä kalliotasoilla, joista etäämmällä ollen voisi vannoa, että vain kotkat voivat niillä pesiä, on kyliä, jotka ovat niihin asettuneet ja takertuneet kiinni miten parhaiten ovat voineet: nämä ovat niiden pelottavien miesten auleja, jotka eivät koskaan ole tunteneet muuta kuin taistelua, ryöstöä ja hävitystä. Siellä on lesgeillä, aina valppailla, milloin saaliinhimoisilla, milloin hyökkäystä vainuavilla, kauas näkevillä ja kaikkea valvovilla lesgeillä olinpaikkansa.

Umm Djehanin laulu loihti Assanoffin järkytettyyn sieluun muiston esi-isien vuoristokylästä mitä vaikuttavimman eloisaksi. Kaikki hän näki jälleen, kaikki, mitä oli unohtanut tai luullut unohtaneensa. Kaikki! Vahvasti varustetun ulkomuurin, rotkot, joiden kolkkoihin syvyyksiin hänen lapsensilmänsä oli hillittömän uteliaasti kurkistellut; kadun, auringonpolttamat tai lumenpeittämät pengermät, talot, kotinsa, kamarinsa, isänsä, äitinsä, sukulaisensa, ystävänsä, vihollisensa — ei ollut mitään, jota hän ei olisi jälleen nähnyt! Sanat, joita Umm Djehan lausui, loppusoinnut, joita hän punoi, iskivät häneen kuin kotkankynnet ja veivät hänet vuorenrotkoihin, äkkijyrkille poluille, missä hän usein pensaikkoon kätkeytyneenä vakoili venäläisten joukko-osastojen kulkua isälleen ilmoittaakseen. Lesgiläiset aatelispojat ovat nimittäin rohkeita ja kekseliäitä sotureita lapsuudestaan. Mahtava lumous täytti ulkopuolisesi sivistyneen raakalaisen sielun. Hänen käytöksensä oli eurooppalainen, hänen paheensa venäläisiä ja ranskalaisia; mutta hänen luonteensa syvä pohja, hänen vaistonsa, hänen ominaisuutensa, lahjansa ja hyveensä, kaikki olivat tataarilaisia, niinkuin paras osa hänen vertaan.

Kuinka kävi Muradin, Hassanin pojan, hänen keisarillisen majesteettinsa palveluksessa olevan insinööriupseerin, kadettikoulun entisen kasvatin, sen kokeissa palkinnon saaneen, kun hänen naisserkkunsa keskeyttämättä lauluaan ja tarilla soittamistaan nousi seisaalleen ja alkoi esittää hidasta, voimakastahtista tanssia yli huoneen lattian? Hän hypähti tuoliltaan, heittäytyi erääseen loukkoon maahan, painoi pään käsiinsä, jotka suonenvedontapaisesti upotti tukkaansa, ja seurasi kyynelten hämärtäessä silmiä tuskallisen intohimoisesti tanssin liikkeitä niinkuin oli tehnyt Furugh el Hösnetin luona, vain tavattoman paljon tuskallisemmin ja varmaan tavattoman paljon intohimoisemmin. Varmaa on myös, että Umm Djehan tanssi ihan toisin kuin opettajattarensa! Hänen askeleensa olivat ilmeikkäämpää, hänen liikkeensä, vaikka ne olivatkin pidättyvämpiä, vaikuttivat sitä enemmän. Se oli vuoristokylän tanssia, se oli sen laulua. Tytön koko persoonallisuudesta lähti kuin sähkövirta, joka kaikilta puolilta tunkeutui hänen sukulaiseensa. Yht’äkkiä hän lakkasi, keskeytti laulunsa, heitti soittimen patjoille ja kyyristyi Assanoffin viereen maahan. Sitten hän kiersi käsivartensa miehen kaulaan ja sanoi:

"Muistatko sitä?"

Nyyhkytys puistatti Assanoffia kiireestä kantapäähän, tuskanhuutoja tunkeutui hänen huuliltaan, hän kätki päänsä serkkunsa rintaa vasten ja polvien väliin. Säälittävä näky oli katsella isoa miestä niin tuskallisessa liikutuksessa.

"Ajattelet siis sitä?" jatkoi lesgitär. "Näethän millaisena olet minut jälleen tavannut. Olin eurooppalaisten piikana ja pakenin, olin muhamettilaisten piikana, ja he löivät minua. Minä juoksin metsään ja olin kuolla nälkään ja viluun. Nyt olen täällä, mutta tänne en jää… ymmärrät kai miksi… juuri sinä, sillä miksi olet tullut luokseni? Niin, sinä ymmärrät varsin hyvin! Minut tahdotaan myydä kaimakamille jonnekin Turkinmaalle. Peläten pahempaa ja ettei minua enää sillä kiusattaisi, olen suostunut. Minä olen sinun lihaasi, vertasi, pelasta minut! Ota minut luoksesi, enoni poika, rakkauteni, onneni, uskollinen sieluni, pelasta minut!"

Umm Djehan tarttui häntä päähän ja suuteli intohimoisesti.

"Minä pelastan sinut", vastasi Assanoff vilkkaasti, "piru minut periköön, ellen sinua pelasta! Sinähän olet minun koko sukuni! Kirotut ryssät, taivas heidät tuhotkoon! Mutta satakertaisesti maksan heille tuskani, jota ovat minulle tuottaneet ja vielä enemmän sinulle! Karkaanko sotaväestä?"

"Karkaa!"

"Lähdemmekö yhdessä vuoristoon ja liitymme kapinallisiin heimoihin?"

"Niin juuri!"

"Kunniani kautta, en huoli vähemmästä! Ja sen pitää tapahtua heti, huomenna tai mieluummin jo tänään, sillä aamu alkaa jo ruskottaa! Meistä tulee jälleen, mitä oikeastaan olemme, lesgejä ja vapaita! Minä vien sinut kotiin, enoni tytär, sinut on pelastettava ja minut myös! Kerta kaikkiaan olen tataari ja pysyn sinä. Mitä yhteistä on Muradin, Hassanin pojan, ja kaikkien näiden muukalaisten välillä. Tiedänhän minkä arvoisia he ovat! Oletko lukenut Gogolia? Siinä vasta kirjailija! Hän antaa heille mitä ansaitsevat, senkin roistot!"

Hypättyään pystyyn hän harppasi pitkin askelin edestakaisin kuin mielipuoli. Sitten hän jäi seisomaan Umm Djehanin eteen, katsoi häneen kiinteästi, tarttui häntä molempiin käsiin ja sanoi:

"Olet tosiaan aika kaunis, rakastan sinua kaikesta sydämestäni ja nain sinut kunniani kautta! Häissämme on meillä ryssänpäitä pöydällä, eikö niin?"

"Tietysti, ja joka päästä tuhat suudelmaa!"

"Osaatko ranskaa?"

"Osaan."

"Sen parempi, sittehän voimme silloin tällöin sitä puhella ajankuluksi."

"Murad, Hassan Beyn poika, mikä häpeä! Unohda nuo häpeälliset asiat ainiaaksi!"

"Olet oikeassa, olen tataari enkä mitään muuta, enkä halua muuta ollakaan, ja tuhansiin kappaleisiin saa minut lyödä, ellei lapsistamme tule kelpo muhamettilaisia! Mutta sanoja on jo kylliksi! Nyt ei ole siis enää muuta tehtävää kuin että jätän sinut, sillä päivä koittaa. Tule päivällisaikaan tapaamaan minua majatalossa. Siellä puen sinut käskyläisekseni. Kello yksi lähdemme suurilla tataarilaiskärryillä, jotka vuokraan. Matka käy nopeasti. Kuuden penikulman päässä täältä poikkeamme tieltä, ja sitten hyvää yötä! Ryssät eivät saa sinua enää nähdä täällä, enkä minä tule muuten heidän näkyviinsä kuin sapeli kädessä!"

Umm Djehan syöksyi hänen syliinsä. He suutelivat toisiansa, ja Assanoff lähti.

* * * * *

Päästyään kadulle hän oli yhtä ihastunut itseensä kuin suunnitelmiinsakin ja tavattoman rakastunut naisserkkuunsa, jota piti jumaloimisen arvoisena. Valitettavasti hän oli unohtanut kokonaan matkatoverinsa, tottumaton kun oli koskaan samaan aikaan pitämään enempää kuin yhtä asiaa mielessään: kun hän oli määrännyt Umm Djehanille majatalon kohtauspaikaksi, ei hän vähintäkään ajatellut, että Moreno odotti häntä siellä.

Nyt se yhtäkkiä pälkähti hänen päähänsä.

"Hiisi vie", huudahti hän, "sellainen tyhmyys!"

Mutta hän ei murehtinut kauan, siihen hän ei ollut tottunut, enempää kuin harkitsemaankaan.

"Minäpä kerron kaikki Morenolle. Hän on itsekin ollut osallisena salaliitossa ja tietää mitä se on. Vähääkään häiritsemättä hän pikemminkin auttaa minua."

Astuttuaan saliin, jossa espanjalainen nukkui nahkavuoteellaan, hän herätti ystävänsä ilman muuta.

"Katsos vain!" sanoi hän, "kuka on sinulle myynyt tämän suurenmoisen makuusijan? Enhän ole vielä koskaan nähnyt sitä."

"Varmasti olet nähnyt sen. Ostin sen Tiflisissä erään maanmieheni hyvällä avulla. Muistathan, kuinka oppineesti ja suureksi hämmästyksekseni selitit, että kaikki Kaukaasian juutalaiset ovat espanjalaista alkuperää. Arvelen kuitenkin, ettet näin varhain herätä minua eilisen kaltaisen aterian ja juhlan jälkeen vain kuulusteluksesi minulta Filip II:sen vainoja, joiden vuoksi juutalaiset pakenivat Salonikiin ulottaen sieltä tänne asti tuntosarvensa."

"En, en millään muotoa, anna anteeksi, että olen vähän sekaisin. Luotan kokonaan sinun uskollisuuteesi. Umm Djehan on minun serkkuni. Olen päättänyt naida hänet. Pakenen hänen kanssaan vuoristoon. Lyhyesti, karkaan joukosta ja julistan ryssille sodan."

Don Juan hypähti vuoteeltaan hämmästyneenä.

"Oletko hullu?" sanoi hän toverilleen.

"Olen ollut hullu koko elämäni ajan ja toivon, että sellaiseksi jäänkin viimeiseen hengenvetooni. Tänä hetkenä ajattelen kuitenkin tehdä jaloimman, ritarillisimman ja ylevimmän työn, mitä voi ajatella, ja luulenpa, ettet ainakaan sinä tahdo minua siitä vieroittaa."

"Miksi niin, jos saan luvan kysyä?"

"Koska itse olet tehnyt juuri samoin ja minä saan juuri sitä seikkaa kiittää kunniasta, että olen ystäväsi."

"Mene tiehesi! En näe tässä vähintäkään yhtäläisyyttä! Olen yhtynyt salaliittoon, koska toverini niin tekivät, enkä ole heistä luopunut; sitäpaitsi oli kysymyksessä ruhtinas, joka oli laillinen hallitsijani. Se, mitä sinä aiot panna täytäntöön, ei ole muuta kuin maantierosvoutta. Haluat kadota rosvojen kanssa, jokin sirkustyttö mukanasi — suo anteeksi, että sanon sen sinulle suoraan. Ylhäisestä ja rakastettavasta miehestä, joka olet, loistavasta upseerista, joka näyttää kuin luodulta saamaan salongeissa osakseen erikoista huomiota, aiot muuttua jonkinlaiseksi kömpelöksi villi-ihmiseksi, jolle voi olla juuri parahiksi, että hänet ammutaan ensimmäisessä sopivassa metsikössä kuoliaaksi."

"Unohdat, että isänikin oli tuollainen kömpelö villi-ihminen, ja että hänetkin ammuttiin, juuri kuten sanot."

"Rakas ystävä raukkani, mitään en halua vähemmän kuin sinua loukata, mutta jos kerran isäsi on saanut tuollaisen, varmaankin hyvin vähän kadehdittavan lopun, niin ei sinun tarvitse ehdoin tahdoin syöksyä samaan. Kuulehan, Assanoff, puhukaamme järkevästi, jos käy laatuun! Isäsi oli villi-ihminen, eikö niin? Hyvä, mutta sinä puolestasi et ole. Mitä pahaa siinä on? Ihmiset eivät voi kuitenkaan polvesta polveen olla ihan samanlaisia. Saanko sanoa, miltä minusta näytät?"

"Puhu suusi puhtaaksi."

"Voisin nauraa sinulle, sillä jos jatkat tähän tapaan, niin olet yksinkertaisesti naurettava."

Insinööri punastui kovasti. Naurettavuuden pelko sai hänet aivan hämilleen. Hän piti kuitenkin puoliaan:

"Rakas ystävä, Umm Djehan tulee pian tänne. Ymmärräthän, etten voi häntä enää lähettää kotiin. Aiotko muuten pettää minut? Jos olen naurettava, niin olen — viini on kaadettu maljoihin, se on nyt juotava."

Sitten hän istuutui, alkoi vihellellä ja kaatoi itselleen lasillisen paloviinaa esillä olevasta pullosta.

Moreno huomasi, ettei hän saanut loukata Assanoffia. Hän lakkasi siis väittelemästä ja puuhaili miltei sanaa sanomatta pukeutumishommissa. Assanoffkaan puolestaan ei ollut erikoisesti puhetuulella ja keskeytti unelmoimisensa vain silloin tällöin jollakin merkityksettömällä, sivumennen lausutulla sanalla. Hän oli tullut hyvin hämilleen. Ystävän vastaväitteet tekivät neuvottomaksi, ja sitäpaitsi hän huomasi nyt pään ollessa kylmänä, etteivät hänen suunnitelmansa olleetkaan niin helposti toimeen pantavia, tai pikemmin ettei toimeenpano ollutkaan enää niin toivottava kuin näytti haltioitumisen ja liikutuksen hetkenä; ja sitten: Umm Djehan oli tehnyt häneen mitä voimakkaimman vaikutuksen, osaksi sukulaisuuden, vielä enemmän kauneuden ja ennen kaikkea omituisen persoonallisuutensa nojalla, mutta mennä hänen kanssaan naimisiin! Rehellisesti tunnustaen tyttö oli hänen mielestään hyvin takapajulla, niin taitava kuin hän lieneekin ollut ranskankielessä.

Oikeastaan olikin asia niin, ettei Assanoff parka ollut venäläinen, ei villi-ihminen eikä sivistynyt eurooppalainen, vaan hieman näitä kaikkia. Ne surkuteltavat olennot, joita vaiheaikain ja rajamaiden elämä tuolla tavoin kehittää harhaan, ovat hyvin epätäydellisiä ja viheliäisiä ja näyttävät enemmän määrätyiltä paheisiin ja onnettomuuteen kuin hyveisiin ja onneen. Virkistyäkseen ajatuksiaan ja keksiäkseen jonkin keinon hän alkoi juoda, ja muutamien lasillisten jälkeen välähti hänen mieleensä muuan tapa selviytyä hetken suurimmasta vaikeudesta, Umm Djehanin lähestyvästä tulosta. Keino oli hyvin yksinkertainen. Siihen ei tarvittu muuta kuin että hän, Morenon kääntäessä selkänsä, otti lakkinsa ja jätti uskollisen ystävänsä tehtäväksi selittää parhaan kykynsä mukaan kaikki tuolle serkulle, josta äsken niin äkkiä oli tullut matkakumppani, toveri ja morsian.

VI

TANSSIJATTAREN KOHTALO

Kellon lyödessä kaksitoista päivällä oli Umm Djehan jo suuremmitta vaikeuksitta päässyt asunnostaan, kun tanssijattaret, sallimuksen avulla kotiin palanneina, eivät tietäneet mitään kiireellisempää ja välttämättömämpää tehtävää kuin tyydyttää levontarpeensa ja paneutua maata. Kulkien syrjäkatuja oli Umm Djehan tataarilaisten naisten tapaan verhottuna saapunut majataloon ja hiljaa koputtanut ulko-ovelle. Assanoffin käskyläinen avasi hänelle. Nopeasti ja sanaa sanomatta hän livahti sotamiehen ohitse, joka luullen upseerien odottavan naista ei katsonut olevan aihetta häneltä mitään kysyä. Niin tuli tanssijatar saliin, jossa Moreno oli juuri lukitsemassa matkalaukkuaan noin tunnin perästä tapahtuvan lähdön varalta.

Kuullessaan askelia Moreno kohotti katseensa, huomasi tytön ja etsi vaistomaisesti silmillään Assanoffia. Hämillä olemiseen ei Umm Djehan jättänyt hänelle ollenkaan aikaa.

"Herra", sanoi Umm Djehan hänelle, "tulen tänne tapaamaan luutnantti Assanoffia. Hän lienee sanonut teille, että minä olen hänen serkkunsa, ja koska hän epäilemättä on luottavainen sielu, on hän varmasti lisännyt, että olen hänen morsiamensa. Hän näyttää olevan poissa. Sallinette minun siis odottaa häntä."

"Neiti", vastasi Moreno kylmästi, tarjoten kuitenkin tulijalle tuolin, "olette oikeassa, Assanoff on tosiaankin luottavainen, tiedän, että olette hänen serkkunsa, tai ainakin, että hän teitä siksi luulee. Mitä taas teidän morsiusarvoonne tulee ja kaikkiin sen seurauksiin, joista ette puhu, ei niissä vielä olla niin pitkällä, ja minun on pyydettävä teitä muuttamaan suunnitelmanne."

"Ja miksi?"

"Saattaisitte Assanoffin turmioon ja sitäpaitsi teillä ei edes olisi hyötyä siitä."

Umm Djehanin ilme muuttui vihamieliseksi.

"Kuka siis sanoo teille, että etsin siinä omaa etuani? Onko Assanoff antanut tehtäväksenne puhua minulle tällä tavoin?"

Moreno tunsi, ettei hän saanut antaa kiihkon johtaa itseään harhaan. Hän keskeytti sentähden tämän pistotavan, miekkailijain kieltä käyttääksemme, ja etsi toisen hyökkäyskohdan.

"Nähkääs, hyvä neiti, te ette ole mikään jokapäiväinen henkilö, eikä teitä tarvitse kauan katsella lukeakseen piirteistänne koko sielunne. Rakastatteko Assanoffia?"

"En vähääkään."

Tytön silmistä loisti halveksumista. "Mitä siis tahdotte hänestä?"

"Miehen. Hän on akka, pelkuri, juopporatti. Hän uskoo kaikki mitä hänelle sanotaan, ja minä voin saada hänet mihin tahansa. Kuinka siis voisin rakastaa? Mutta hän on minun enoni poika, ainoa sukulainen, joka minulle on jäänyt. En voi enää sietää, että hän käyttäytyy ala-arvoisesti. Hänen on otettava minut luokseen, vaimokseen. Kenen kanssa menisin naimisiin, ellen hänen? Minä vieroitan hänet häpeällisestä elämäntavastaan, palvelen ja suojelen häntä, ja jos hän kaatuu, niin hän kaatuu urhona taistelussa kotinsa vihollisia vastaan, ja minä kostan hänen puolestaan."

Moreno oli melkoisesti ihmeissään. Hänellä oli sukulaisia Barcelonan vuoristossa, mutta koskaan hän ei ollut nähnyt toimintatarmoltaan tämän siron tytön vertaista katalonialaista naista tai miestä. Jos hän olisi halunnut löytää Umm Djehanille sopivan vastineen, olisi hänen tarvinnut palata almogavarien aikoihin. Hänellä ei ollut kuitenkaan aikaa etsiä niin kaukaa.

"Pyydän, hyvä neiti, älkää olko niin kiihdyksissä. Assanoff ei ole ansainnut, että puhuisitte hänestä sellaisella sävyllä. Hän on kunnon mies, ettekä voi johdattaa häntä harhateille."

"Kuka minua siitä estäisi?"

"Minä."

"Tekö?"

"Epäilemättä."

"Kuka te olette oikeastaan?"

"Juan Moreno, entinen Segovia-jääkärien luutnantti, nykyisin Imereti-rakuunain kornetti, suuri naisten ihailija, mutta myös suunnattoman itsepäinen."

Tuskin hän oli sen sanonut, kun näki tikarin välähtävän jonkun tuuman päässä rinnastaan, Vaistomaisesti hän karkasi kiinni ja ehti juuri tarttua Umm Djehanin ranteeseen, kun hiottu terä tunkeutui lihaan. Hän väänsi vastustajattarensa kättä, laskematta irti. Siitä huolimatta Umm Djehan ei hellittänyt asetta ja katseli häntä tiikerin silmillä — Moreno häntä jalopeuran silmillä, sillä hänen vihansa oli leimahtanut ilmiliekkiin, ja hän työnsi tyttöä kiivaasti seinää vasten.

"No, neitiseni", sanoi hän, "mitä tämä lapsellisuus merkitsee? Jos en olisi se mikä olen, niin tekisin teille juuri sen, mitä aiotte minulle."

"Mitä sitten tekisit?" vastasi Umm Djehan hurjana.

Moreno alkoi nauraa, laski hänet irti ilman vähäisintäkään yritystä ottaa pois asetta ja vastasi:

"Suutelisin teitä, neitiseni; sillä se sopii nuorelle neitoselle, joka kehtaa ärsytellä nuorukaista."

Näin sanoen Moreno otti taskustaan nenäliinan ja painoi sen rintaansa vasten. Verta vuoti runsaasti ja se tahri hänen paitansa. Pistos oli hyvin tähdätty, mutta onneksi se ei tunkenut läpi. Muutoin Moreno olisi virunut pitkällään maassa, koskaan nousematta.

Umm Djehan hymähti ja sanoi riemuitsevin ilmein: "Paljoa ei puuttunut.
Ensi kerralla pistän varmemmin."

"Suuri kiitos! Ensi kerralla minä olen paremmin varuillani. Muuten huomannette, että olette turmellut asianne perinpohjin. Tulehan, Assanoff, katsomaan, mitä kaunista neiti on saanut aikaan."

Assanoff seisoi kynnyksellä. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset, ja silmät olivat pullollaan päässä. Hän tuli juuri poliisipäällikön luota, jonka viina oli tehnyt hänestä lopun. Sattuman oikku oli, että humala kiihoitti häntä villiin inhoon Umm Djehania vastaan.

"Piru vieköön sen neidin! Mitä hän siis on tehnyt? Kuule, Umm Djehan, jätä minut rauhaan. Mitä sinun vanhat juttusi minuun kuuluvat? Luuletko, että välitän rahtuakaan Kaukaasiasta ja niistä pedoista, jotka siellä asuvat? Isästäni, äidistäni? Kuule nyt, tässä kahden kesken sanon sinulle: kurjia ryöväreitä he olivat, ja täti — kirottu noita-akka. Et suinkaan kieltäne, ettei hän ollut noita. Muuten, vietän ensi talven Pariisissa! Syön kuuluisimmissa ravintoloissa ja pistäydyn pikku teattereissa! Sinä tulet mukaan, Moreno! Eikö niin, sinä tulet mukaan? Niin, veliseni, älä minua hylkää! Menemme oopperaan! Umm Djehan, kuulehan, tuleppa antamaan kättä! Siellä näet tyttöjä, sen lupaan, jotka ymmärtävät tanssista enemmän kuin sinä, jumala nähköön! Kuulehan, no, tule lähemmäksi, minä puhun sinulle: menemmekö yhdessä Mabilleen?… Se on jo ainakin kaikkein…"

On väitetty, että ihmiskatse kiinteydellään tekee villieläimiin ihmeellisen vaikutuksen, että se pelottaa niitä, saa ne peräytymään ja tavallaan kokoon kutistumaan.

Olkoon tuo väite oikea tai ei, Assanoff ei ainakaan voinut sietää niitä ilmeikkäitä katseita, joilla tyttö kiinteästi tuijotti häneen. Hän vaikeni ja käänteli itseään oikealle ja vasemmalle ilmeisessä tarkoituksessa päästä epämieluisesta asemastaan, mutta tämä uusi hämmennyksen aihe saattoi sekasorron hänen päässään huippuunsa: hän kellahti vuoteelle eikä enää liikahtanut. Silloin Umm Djehan kääntyi Morenon puoleen ja sanoi kylmästi:

"Voitte olla tyytyväinen, herra. Näette yhtä hyvin kuin minäkin, että ystävänne ei pysty sen tyhmyyden toimeenpanemiseen, jota pelkäsitte. Onnittelen teitä. Mutta hän onkin sivistyneempi mies kuin arvelin. Hän on juuri kieltänyt isänsä, hän on polkenut jalkoihinsa se naisen muiston, joka on hänet maailmaan synnyttänyt. Olette kuullut, kuinka hän häpäisi sukuansa, eikä hän salannut teiltä mitä arveli maastansa. En ymmärrä, miksi taivas on meidät kaksi säästänyt heimomme tuhosta, miksi minulla, naisella, lyö rinnassa sydän, joka pitäisi olla hänellä, ja hänelle on annettu raukkamaisuus, joka ei olisi ollut minulle häpeällinen. Mutta asiat ovat nyt kerta kaikkiaan niin, eikä niitä voi muuttaa. Jumala olkoon todistajani, että siitä asti kuin muistan, minulla on ollut vain yksi toivo: nähdä tuo, joka tuossa maata retkottaa kuin saastainen elukka. Niin, Jumala sen tietää! Kun sain selville, että hän oli elossa, toistin suurimmassa tuskassa yhä uudelleen: Vielä ei kaikki ole kadotettu! Vielä ei kaikki ole kadotettu! Hän elää, Murad. Hän tulee minua auttamaan!… Muistelen ennen kaikkea erästä viheliäisen elämäni viheliäisimmistä öistä. Istuin yksinäni kaukana metsässä puunjuurien väliin kyyristyneenä. Kahteen päivään en ollut syönyt muuta kuin palan pilaantunutta korppua, jonka sotilaat olivat heittäneet leiripaikkansa viereen. Oli talvi. Lunta sataa tihutti päälleni. Kysyin neuvoa helminauhaltani, ja sen pettämätön vastaus toisti minulle: saat hänet jälleen nähdä, saat hänet jälleen nähdä! Ja sanomattoman kurjuuteni kauhistuttavassa syvyydessä piti tämä toivo minua pystyssä. Joka päivä senjälkeen sanoin itselleni: saan hänet jälleen nähdä. Mutta missä? Kuinka? Istihara sanoi minulle, että se tapahtuu pian ja täällä. Siksi tulin tänne. Eilen sain uudelleen ilmoituksen. Nyt olin varma, että se hetki oli tulossa, ja tosiaan olen nähnyt hänet. Hän on tuossa, tekin näette hänet. Olette eurooppalainen, epäilemättä myös ylpeä siitä, mitä maanmiehenne ovat hänestä tehneet. Minun, joka olen vain raakalainen… minun sallinette olla toista mieltä. Pitäkää hänet sitten! Hän ei liity minun kanssani heimonsa soturien joukkoon, hän ei kiiruhda taisteluun kostaakseen maansa puolesta, enkä tahdo enää puhua vapauttaakseni häntä, sillä tiedän, ettei se ole enää mahdollista. Hän ei voi suojella serkkuaan, heimonsa ainoata, viimeistä tytärtä, auttaa häntä kurjuudesta ja epätoivosta. Ei, ei, ei! Hän työntää minut siihen takaisin! Voikaa hyvin, herra, ja jos sellaisen heikon naisen kirous, joka ei ole koskaan tehnyt teille mitään pahaa, lisää teidän kohtalonne vaakaan painoa, niin painakoon se niin paljon kuin…"

"Älkää, Umm Djehan, älkää kirotko minua, sillä sitä en ansaitse! Antakaa anteeksi ne ilkeät sanat, jotka olen kuultenne lausunut — — en tuntenut teitä. Nyt kun tiedän, kuka olette, antaisin paljon, jos voisin teitä auttaa. Tulkaa, rakas lapsi, istukaa tänne! Puhukaa minulle kuin veljelle! Minä uskon kuten tekin, että elämme pahassa maailmassa, ja olkoon se barbaarinen tai sivistynyt, ei sen parempikaan puoli ole paljon arvoinen. Tarvitsetteko jotakin? Voiko teitä auttaa rahalla? Minulla ei ole paljon itsellänikään, mutta tuossa on, ottakaa loput. Joka tapauksessa haluaisin auttaa teitä. Katsotte minua pitkään! En viritä teille mitään ansoja. Ja huomatkaa — mitä Assanoff parkaan tulee, jos minä en olisi häntä teistä vieroittanut, olisi hän itse niin tehnyt. Tiedätte nyt, mikä hän on miehiään. Mitä voisittekaan häneltä odottaa?"

"Te puolestanne ette siis juo itseänne juovuksiin?" kysyi Umm Djehan tavallaan kummastuneena.

"Kotimaassani se ei ole tavallista", vastasi Moreno. "Mutta puhukaamme nyt teistä! Kuinka teidän käy? Mitä ajattelette tehdä?"

Tyttö tuijotti muutamia sekunteja Morenoon ja sanoi: "Rakastatteko kotimaassanne jotakin naista?"

Don Juan kalpeni hiukan, kuin haavoittunut, kun joku varomatta koskettaa avonaista haavaa. Hän vastasi kuitenkin: "Kyllä, rakastan erästä naista."

"Rakastatteko häntä kovasti?"

"Koko sielustani!"

Umm Djehan sieppasi huntunsa, kääri sen kasvoilleen ja meni ovelle.
Siihen hän jäi hetkeksi kynnykselle seisomaan, kääntyi Morenoon päin ja
lausui niin juhlallisesti kuin aasialaiset osaavat tällaisina hetkinä:
"Jumalan siunaus lemmityllenne."

Upseeri oli sydämensä pohjaan asti liikutettu. Umm Djehan oli kadonnut. Assanoff kuorsasi kuin murmelieläin. Käskyläissotilas ilmoitti, että hevoset olivat valjaissa ja vankkurit odottivat. Insinööri kannettiin niihin, ja hyvää laukkaa lähtivät toverukset Shemahasta. Pian katosi pieni kaupunki heidän taakseen niihin pölypilviin, joita heidän neljä pyöräänsä kiivaasti nostattivat.

Kummallakin puolella Shemahaa, Bakuun päin, on omituisen suurenmoinen ja majesteettinen maisema. Se ei enää tarjoa juuri Kaukaasialle ominaista näkyä. Tuolla joukoittain äkkijyrkkiä kallioseinämiä, synkkiä ja kaameita metsiä, laaksoja, joissa aurinko tuskin uskaltaa viivähtää; valtavia könkäitä, jotka levein putouksin syöksyvät jättiläismäisille kallionlohkareille, näiden kanssa taistellen kuohuvat korkealle ja jakautuvat vuolaiksi virroiksi; tukehduttavan kapeita solia; sellaisia rotkoja kuin Suramissa, jotka pyörryttävine jyrkänteineen ja huippuineen muistuttavat satujen kuvauksia; lopuksi kaiken tämän keskellä hitaasti virtailevia vesiä, ja nämä juuri ovat kuin ylimenona vuoriston painostavista maisemista niihin, joita Bakuun viettävä suuri laakso tarjoaa. Täällä taas on avaraa tilaa, enemmän ilmaa ja kirkasta valoa. Maaperä on savea, kesällä pölyää, mutta pöly on hienoa, miltei huomaamatonta ja kuitenkin tukahduttavaa. Talvella se muuttuu syväksi kuraksi, johon keveimmätkin kolmivaljakot vaipuvat pyöräin napoja myöten. Sekä oikealla että vasemmalla puolen tasankoa kulkevat etäiset vuorijonot: kokonaisuudessaan tuntuu maisema kuin Persian suurien laaksojen, pitkien vuorijonojen ja rannattomien lakeuksien edeltäjältä.

Moreno oli niin lumoutunut tanssijattaren kanssa sattuneesta odottamattomasta kohtauksesta, mutta varsinkin siitä käsityksestä, joka hänellä oli tanssijattaresta, ja siitä tavasta, jolla hän koetti tyttöä ymmärtää, että jäi miltei tunteettomaksi niitä suurenmoisia maisemia kohtaan, joiden halki vaunut vierivät neljän hevosen vetäminä, ja vaipui kokonaan mietteisiinsä. Rintahaava kivisteli yhä edelleen ja liha oli pahasti repeytynyt. Don Juan oli sitonut haavan parhaansa mukaan, mutta tuskantunto, voimakas mielenliikutus, jolla nuori lesgitär oli ikäänkuin tuokiossa ilmaissut, kuka hän oli, ja muisto, joka Morenolla oli heidän kohtauksestaan, ei antanut niihin liittyviin ajatuksiin sekaantua mitään katkeraa, ja siksi hänen loppuarvostelunsa oli yhtä terve kuin oikea. Ehkä olisi pohjoismaalaisen ollut vaikea käsittää sellaista luonnetta, jota espanjalainen päinvastoin voi pitää omalle luonnolleen sukulaisena.

Umm Djehan, onneton tyttö, ei ollut koko elämässään hetkeksikään päässyt siitä vaikutelmasta, jonka hänen vuoristokylänsä valtaus oli tehnyt. Lakkaamatta oli sama näky ollut hänen silmissään ja oli yhä edelleen: hän näki yhä liekkien nuoleskelevan kotiaan, omaistensa ruumiit lojumassa toistensa päällä, sotamiesten villit ja katkeroituneet kasvot; yhä edelleen vihlaisivat hänen korviaan hätä- ja epätoivonhuudot, kiväärien rätinä, voittajien hurja karjunta. Kenraalin perheessä lapsena saamansa huolenpidon hän ymmärsi yksinomaan niin, että hän oli joutunut murhaajain käsiin. Hän ei pitänyt itseään vain orjattarena, vaan vieläpä nöyryytettynä orjattarena, ja se liioittelu, jolla hänen suojelijattarensa — muuten oiva nainen — jokaiselle uudelle vieraalle kertoi pienen lesgittären todellisen tarinan, varmasti vain tahtoen tehdä lapsen siten mielenkiintoisemmaksi, ei ollut koskaan tekemättä Umm Djehaniin hirveimmän loukkaavaa vaikutusta. Hän ei nähnyt siinä muuta kuin voittajan kerskailua ja hävyttömyyttä. Hyvin vaivaloista oli häntä opettaa, vaikkakin hänellä, kuten kaikilla aasialaisilla ja varsinkin juuri kaikilla hänen heimolaisillaan, oli hämmästyttävä käsityskyky. Huomattuaan kuitenkin vähitellen, että tietoa pidettiin ansiona ja että kenraalittaren tyttäriä, jotka oppivat paljon huonommin ja suuremmalla vaivalla, moitittiin ja että he itkivät hänen edistystään, hän ponnisti kaksin verroin voimiaan ja tunsi suurta iloa tuottaessaan heille useamminkin tämän kiusan. Toisinaan hän oli hautonut laajakantoisempiakin tuumia. Kun hän aina oli varma siitä, että venäläisten, joita kohtaan hän pikku sydämessään tunsi yhtä paljon vihaa kuin halveksumista, oli kaikesta menestymisestään kiitettävä yksinomaan noituutta ja että sellaisen noituuden salaisuudet eivät varmaankaan olleet muualta löydettävissä kuin kirjoista, joista pidettiin niin paljon melua, oli hän päättänyt ruveta noita-akaksi. Mutta niin ahkerasti kuin hän lukikin kaikkea, mitä käsiinsä sai, ei hän valitettavasti löytänyt niistä mitään, joka olisi vienyt häntä lähemmäksi päämäärää, ja niin hän kävi alakuloiseksi. Kuitenkaan hän ei koskaan epäillyt, että vihamieliset taikavoimat kaikessa vehkeilivät häntä vastaan; sillä hengeltään ja sydämeltään hän pysyi kauttaaltaan lesgiläisenä, ja hänen ajatustensa suunta muuttui yhtä vähän kuin hänen taipumuksensa.

Kuten hän oli sanonut Assanoffille, hän tiesi tosiaankin jo kauvan, että tämä oli pelastunut verilöylystä ja oli kadettikoulussa kasvatettavana. Siitä hetkestä aikain Umm Djehan oli pitänyt häntä tulevana puolisonaan. Omalta kannaltaan hän ei saattanut ketään muuta valita. Tässä ainoassa asiassa olivat kaikki hänen unelmansa pyörineet. Kaikki hänen päätöksensä, mikäli ne eivät lähteneet intohimosta ja vihasta, joita hän ei koskaan täysin hallinnut, tähtäsivät samaan tärkeimpään päämäärään: tavata jälleen serkkunsa. Hän oli liian epäluuloinen kysyäkseen mistään muualta neuvoa kuin istiharalta, mutta siksi olikin hänen luottamuksensa rukousnauhan helmien oraakkelilausuntoihin rajaton. Hän ei nähnyt vähintäkään alennusta siinä, että oli antautunut tanssijattareksi voidakseen elää. Shemahan tanssijattaret olivat maineessa, joka läheni oikeata kunniaa. Sitäpaitsi Aasian naiset, kuulukoot ylhäiseen tai alhaiseen säätyyn, eivät yhteiskunnallisesti yleensä merkitse mitään: he voivat ryhtyä mihin tahansa, he ovat, olkoot keisarinnoja tai orjattaria, sittenkin vain naisia ja pysyvät naisina, ja niin he voivat sanoa ja tehdä mitä tahansa olematta vastuunalaisia puheistaan tai toimistaan järjen ja kohtuuden tuomioistuimen edessä. Heidän on otettava lukuun vain intohimo, joka asiainhaarain mukaan joko kietoo heidät pauloihinsa, tuhoaa tai kruunaa.

Umm Djehan oli kaukana paheellisuudesta. Hän oli ehdottoman siveä ja puhdas, mutta yhtä vähän hän oli myös hyveellinen, koska hän jonkun vaikutuksen kiihoituksesta heti olisi saattanut luopua puhtaudestaan ilman taistelua ja vastustusta, vieläpä ilman vähintäkään tunnetta, että se oli väärin. Tästä huolimatta näytti mahdottomalta, että hän luopuisi pidättyväisyydestään jonkun eurooppalaisen hyväksi: hänen vastenmielisyytensä koko tätä rotua vastaan oli liian voimakas.

Gregor Ivanitsh, "hengen vihollinen", oli ainakin hetkeksi luullut tuntevansa voimakasta mieltymystä nuoreen tanssijattareen eikä luonnollisesti ollut vähääkään epäröinyt sitä tälle ilmaista. Ja vaikka Gregor Ivanitshin puolelta ei ollutkaan hänelle vaaraa olemassa, niin oli asiasta kuitenkin ollut se seuraus, että hänen opettajattarensa Kauneudenloiste vahvisti häntä monilla hyvillä neuvoilla ja imartelevilla puheilla ja toisinaan moittein ja soimauksin, pysyen kuitenkin aina kohtuuden rajoissa sen pelon tähden, jota Umm Djehan herätti kaikissa lähentelevissä. Tyttö vastusteli, koska hän odotteli Assanoffia ja istihara lupasi hänelle yhä varmemmin, että Assanoff pian tulisi. Vain rauhan säilyttämiseksi hän oli antanut suostumuksensa, että hänet saisi myydä Trapezuntin seuduilla asuvalle vanhalle kaimakamille orjattareksi tai vaimoksi, mikä merkitsi samaa. Niin hän voitti aikaa eikä arkaillut tilaisuuden sattuessa vielä viime hetkellä syömästä sanaansa. Sellainen oli Umm Djehan. Sellainen hän oli ollut tähän asti, poloinen, syvästi onneton ja säälittävä olento, vaikkei itkenyt kohtaloaan eikä vedonnut kenenkään sääliin.

Kuten sanottu, Moreno ymmärsi tämän tilan pääasiallisesti hyvinkin oikein.

Assanoff heräsi vihdoinkin parin tunnin kuluttua. Hän kävi pian kärtyisäksi ja epämiellyttäväksi, ei maininnut kertaakaan Umm Djehanin nimeä, ei pienimmälläkään sanalla viitannut Shemahan tapahtumiin ja vaipui lopulta sellaiseen henkiseen ja ruumiilliseen velttouden tilaan, että Morenoa aivan säälitti. Hän huomasi hyvin, että tataarin sydämessä raivosi viettien ja halujen, tottumusten ja heikkouksien, myöntymysten ja tunnonvaivojen välillä hurja taistelu, jossa mikään taistelevista puolista ei päässyt kyllin voimakkaaksi saamaan voittoa. Niin kului matka alakuloisen mielialan vallitessa loppuun, ja espanjalainen maanpakolainenkin alkoi pitää elämää sietämättömänä nähdessään ystävänsä tilan. Vaunujen viimein vieriessä Bakuun ei kaupungin ensi näkeminen tehnyt häntä iloisemmaksi.

Kaspian meri, tuo salaperäinen, synkkä lakeus, joka näyttää vielä kolkommalta kuin sen eurooppalainen ranta, joka rajoittaa sitä kolmanneksen verran, ulottui lyijynkarvaisine aaltoineen etäiseen taivaanrantaan asti harmaan, painostavan taivaan kaartuessa sen yläpuolella. Oli juuri satanut. Kadut ja tiet olivat kolmen jalan paksuisessa, keltaisessa kurassa, tavattoman sitkeässä liejussa, josta vaunut, ihmiset ja eläimet vain vaivoin pääsivät. Esikaupungeissa venäläismallisine puurakennuksineen, varastohuoneineen, vajoineen ja tehtaineen, joiden korkeista piipuista kohosi kivihiilensavu taivaalle, liikuskeli tataareja ja sotilaita. Silloin tällöin kulki ohi eurooppalaisesti puettu nainen, jonka hattu ainakin muistutti länsimaiden muotia. Tataarilaisruhtinaan entisen hallituskaupungin vanhassa linnanmuurissa näkyi vielä apilanlehden muotoinen portti. Kun vaunut ajoivat siitä lävitse, riensi niiden perässä tataarilaisia kerjäläispoikia, jotka kierittivät vannetta ja huusivat ranskaksi surkeasti valittaen: "Antakaa rahaa, monsiu! Bandalun!"

Se oli merkitsevinään, ettei heitä pitäisi muistaa vain rahalla, vaan että heille sitäpaitsi pitäisi antaa housut (ranskaksi pantalon). Tällaista sivistystä levittävät siellä iloiset nuoret upseerit runsain määrin. Kaupungin ahtaiden katujen varsilla, missä useimmat talot ovat vielä vanhaan tapaan rakennetut, näkyy lukuisten venäläisten kauppiasten ja käsityöläisten nimikilpien joukossa myös sellaisia kirjoituksia kuin: Bottier de Paris (pariisilainen suutari) ja Marchande de Modes (muotikauppiatar). Sellainen rehentely ei kuitenkaan voine pettää herkkäuskoistakaan. Tavara, mitä näistä kaupoista voi ostaa, on sellaista, ettei piintyneinkään takalistolainen voi olla epätietoinen sen alkuperästä.

Perille päästyä johti liikkeelläolo Assanoffin ajatukset viimein vähän toisaalle. Hän ravisti itsensä virkeäksi ja osoitti jälleen entistä luonnonlaatuaan, toisin sanoen: hän alkoi jälleen elää. Moreno esiteltiin everstillensä, toverit ottivat hänet hyvin vastaan ja eurooppalaiset juhlivat häntä, ja ollessaan välttämättömyyden pakon alaisena hän tuli vähemmän kuin siihen asti katsoneeksi menneisyyteen. Kolmen kuukauden kuluttua hänellä oli jälleen luutnantin olkalaput. Hän otti osaa erääseen retkeen, suoritti siinä hyvin tehtävänsä ja yleni ratsumestariksi. Sotilaalla on oma tapansa katsella elämää: jos hänelle lupaisi paratiisin korvaukseksi virkavuosioikeuksista ja helvetin jostakin korkeammasta asemasta, niin tuskin sittenkään kukaan epäröisi, ja jos joku pitäisikin parempana olla Jumalan luona, ei hän ikinä lakkaisi katumasta uhraustaan.

Sittenkin Don Juan antoi vielä vuosikausia sydämensä toivomusten harhailla Espanjaan. Tosin ei hänen rakkautensa aiheuttanut hänelle enää samaa kalvavaa tuskaa kuin ensimmäisinä kuukausina. Se muuttui hempeäksi tottumukseksi, melankoliseksi tunnelmaksi, josta hänen sielunsa sai tavallaan tyydytystä. Hän kirjoitti usein ja sai myös vastauksia. Rakastavat toivoivat parhaansa mukaan erillään olonsa loppumista. Kun politiikka hautasi sen tapparan, joka oli katkaissut heidän sydämiensä siteen, täytyi heidän pian huomata, etteivät aineelliset elinehdot sallineet Morenon jättää Kaukaasiaa, kun hänellä ei ollut muuta kuin palkkansa eikä hän enää voinut muuttaa elämänuraa; nuori nainen ei myöskään ollut kyllin rikas voidakseen tulla lemmittynsä luo. Niin jäi kaikki entiselleen. Ei kumpikaan mennyt naimisiin. Vähitellen he lakkasivat tuntemasta itseään perin onnettomiksi, mutta onnellisia ei heistä tullut koskaan.

* * * * *

Kauan ennen sitä aikaa, josta nyt on puhe, tuli Moreno eräänä yönä jokseenkin myöhään kotiin iltakutsuista kenraalikuvernöörin luota ja näki kaukaa autiolla kadulla, joka kulkee tataarilaiskaanin entisen, nyt ruutimakasiiniksi muutetun palatsin ohi, naisolennon, joka astui samaan suuntaan kuin hänkin. Oli talvi ja kylmä, lumi peitti maata useampien tuumain vahvuudelta, kaikki oli jäässä ja yö synkimmillään.

Moreno arveli itsekseen: — Kukahan tuo onneton olento lienee?

Ratsumestari oli nähnyt paljon kurjuutta ja onnettomuutta lähimmässä ympäristössään, eikä hänen omassakaan elämässään ollut iloa. Sellaisissa olosuhteissa muuttuu ihminen joko huonoksi tai erikoisen kunnolliseksi. Morenosta oli tullut kunnon mies.

Niin paljon kuin pimeys salli, tarkkasivat hänen silmänsä säälien tuon olennon yksinäistä kulkua. Huomatessaan, että nainen pysähtyi ja horjahteli, hän kiirehti askeleitaan saavuttaakseen hänet ja auttaakseen, mutta samassa hän suureksi hämmästyksekseen havaitsi, että onneton olento pysähtyi juuri hänen ovensa eteen, ja kohta kuului myös hänen takaansa nopeita askeleita.

Moreno kääntyi ja tunsi heti 'hengen vihollisen'. Gregor Ivanitsh oli paljain päin, turkitta ja liikkui niin nopeasti eteenpäin kuin hänen suuresti lisääntynyt ruumiinpainonsa salli. Moreno luuli, eikä ilman syytä, että "hengen vihollinen" oli tuota naista tavoittamassa, ja hänen päähänsä pälkähti, että se saattaisi tapahtua huonossa tarkoituksessa.

Hän tarttui siis Gregor Ivanitshin käteen ja huusi kovaa: "Minne matka?"

"Herra ratsumestari, pyydän teiltä, älkää pidättäkö minua. Tyttö parka on karkuteillä."

"Kuka? Mistä tytöstä te puhutte?"

"Selityksiin ei nyt ole aikaa, herra ratsumestari, mutta kun kerran olette tässä, niin auttakaa minua pelastamaan hänet. Ehkä se on vielä mahdollista, voi, ja jos kukaan pystyy häntä rauhoittamaan, niin juuri te!"

Hän veti Morenoa mukanaan. Tämä ei pannut vastaan, hämmästynyt kun oli, ja ollessaan vain muutaman askeleen päässä kodistaan hän huomasi kauhukseen, kuinka nainen ojensi kätensä ovea vasten pysyäkseen pystyssä ja samalla horjahteli: seuraavassa silmänräpäyksessä hän varmasti syöksyisi kynnyksen yli. Moreno tarttui häneen, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja katsoi häntä kasvoihin. Nainen oli Umm Djehan.

Tuntiessaan Morenon hän sai kuin sähköiskun, joka lyhyeksi hetkeksi salaman tavoin antoi hänelle uutta voimaa. Umm Djehan kietoi käsivartensa Morenon kaulaan, suuteli häntä tulisesti eikä virkkanut muuta kuin ainoan sanan: "Hyvästi!"

Sitten hänen käsivartensa heltisivät, ja hän vaipui taaksepäin. Moreno katsoi häneen tyrmistyneenä ja huomasi, että hän oli kuollut.

Samassa tuli Gregor Ivanitsh paikalle ja auttoi häntä pitämään elotonta ruumista pystyssä. Moreno tahtoi viedä hänet asuntoonsa.

"Ei", sanoi 'hengen vihollinen' päätään pudistaen, "lapsi parka on minun luonani ollut sairaana, sentähden tahdon myös hautauttaa hänet omalla kustannuksellani. Nyt hän on kuollut. Hän ei ole minua rakastanut, mutta minä tahdoin hänen parastaan, ja siinä on syytä kyllin, että saan pitää itseäni hänen ainoana omaisenaan."

"Mitä sitten oikeastaan on tapahtunut?" kysyi Moreno.

"Eipä paljoa. Hän ei halunnut joutua myydyksi, hän ei suostunut lähtemään Trapezuntiin. Hän kieltäytyi tanssimasta, ja mitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, mitä ei koskaan ennen oltu hänessä nähty, hän kulutti yöt ja päivät itkien, hän raastoi rintojaan ja repi kynsillä kasvojaan. Kauneudenloiste ei tiennyt enää kuinka tulisi hänen kanssaan toimeen ja halusi kovasti päästä hänestä eroon. Silloin sanoin puolestani Umm Djehanille: 'Tyttäreni, olet väärällä tiellä, ja juuri henki saa ilmeisesti pääsi pyörälle. Unohda tyhmät ajatukset! Juo, naura, laula, huvittele, anna oikuillesi täysi valta! Olet nuori, olet kaunis, herätät ihailua ja tanssit kuin haltiatar. Kenraalikin makaa jalkojesi juuressa, jos haluat. Minkätähden oikeastaan et tahdo?"

Hän vastasi minulle: 'Koska rakastan saamatta vastarakkautta.'

Enempää selvää ei hänestä voinut saada. Minä, joka olin ennen ollut häneen rakastunut, en enää siitä välittänyt, vaan otin hänet kaikessa ystävyydessä huostaani ja vein vuokratilalleni hänen omalla suostumuksellaan. Hoidin häntä, koetin viihdytellä — mutta mitä arvelette — pelkästä itkemisestä hän viimein alkoi yskiä ja minä haetin lääkärin, joka selitti, että hänen oli oltava hyvin varovainen ja vältettävä kylmettymistä. Tiedättekö, mitä hän teki? Hän meni ulos ja piehtaroi lumessa! Niin, henki, henki! Älkää minulle enää siitä puhuko! Tehän olette kaikki sokeita, pakanoita! Viimein, kolme päivää sitten, hän sanoi minulle toden totta sen, mitä teille nyt kerron. Se on sulaa järjettömyyttä, mutta kuitenkin toistan tarkoin hänen omat sanansa. Hän sanoi minulle: 'Vie minut Bakuun!'

'Mitäs sinä sieltä haluat?' kysyin.

'Kuolla', vastasi hän.

Tuska ahdisti hänen kurkkuaan ja minä vastasin tylysti: 'Täällä on yhtä hyvä kuolla kuin Bakussa.'

'Ei ole! Tahdon kuolla ratsumestari Morenon kynnykselle.'

Luulin hänen puhuvan sekapäisenä. Koskaan hän ei ollut lausunut nimeänne, ei koskaan, sanon teille, ei kertaakaan. Hän suuttui ja vastasi minulle vihaisesti: 'Etkö ymmärrä minua?'

Kun hän suuttui, tuli häneltä verta suusta, ja hänellä oli tuntikausia tuskia. Annoin siis perään.

'No, hyvä, mennään vain!'

"Tulimme tänne. Hän lähetti minut juuri äsken apua hakemaan sanoen voivansa huonommin, mikä ikävä kyllä oli liiankin totta. Ja totellessani häntä… niin, näettehän itse."

Huokaus katkaisi miesparalta äänen.

Moreno tunsi syvää surua. Se ei tosin ollut järkevää. Suurin onni, mikä voi Umm Djehania kohdata, oli tullut hänen osakseen. Mitä olisikaan voinut hänestä tulla elämässä? Jos hän olisi pysynyt todellisena ja uskollisena lesgittärenä, ei Assanoffin ja nuoruudenunelmain menettäminen olisi murtanut hänen sydäntään. Hän oli paljon kärsinyt, hän olisi vastedeskin epäilemättä saanut kärsiä, mutta hänen tyydytetty ylpeytensä ja varmentunut itsetietoisuutensa olisivat pitäneet häntä pystyssä loppuun saakka, ja joko hän sitten olisi tanssitaitonsa tenholla lumonnut shemahalaisia asiantuntijoita tai antanut etusijan vanhan kaimakamin maailmaa vierovalle haaremille, niin hän olisi joka tapauksessa päässyt korkeaan ikään ja voinut elämäniltana vaipua kuten vanhan patriarkan vaimot rauhalliseen ja kunniakkaaseen kuolemanuneen. Mutta hänkin oli lopulta tullut uskottomaksi kotimaansa jumalille. Hän oli kyllä ponnistellut vastaan, kapinoinut ja urhoollisesti kaatunut tämän vastarintansa uhrina; mutta siitä huolimatta pitää kuitenkin paikkansa, että hän oli sydämensä pohjassa käynyt heikoksi: hän oli rakastunut eurooppalaiseen!

Kun Moreno kertoi Assanoffille koko tarinan, koski se sivistyneeseen tataariin tavattoman voimakkaasti. Viikkoon hän ei selvinnyt, ja missä hänet tapasikin, hän lauloi marseljeesia. Myöhemmin hän rauhoittui.