The Project Gutenberg eBook of Kalevala Suomen kansan hengentuotteena, by Frans Akseli Heporauta

Arvo Inkilä, Maailman synty ja elämän alku Kalevalan mukaan.
F. A. Hästesko, Kalevalan kuvakielestä.
Elsa Hästesko, Kalevalaisten kotielämää.
O. A. Kallio, Kalevalan miehet.
O. A. Kallio, Kalevalan naiset.
V. Tarkiainen, Suomen luonto Kalevalassa.
F. A. Hästesko, Loitsuja taika Kalevalassa.
F. A. Hästesko, Mielikuvitus ja todellisuus Kalevalassa.
F. A. Hästesko, Ihminen ja luonto Kalevalassa.
Väinö Salminen, Kansanrunouden keräys ja yhdistäminen Kalevalaksi.
Väinö Salminen. Kalevalan runojen laulajista.
Väinö Salminen, Kalevalan runojen alkuperästä.

MAILMAN SYNTY JA ELÄMÄN ALKU KALEVALAN MUKAAN

Ennen muinoin kansoilla ei ollut sitä käsitystä mailman luomisesta, mikä myöhemmin raamatullisen luomiskertomuksen kautta on varsin yleiseksi tullut. Yhtä vähän niillä oli minkäänlaista tietoa siitä, mitä nykyajan tieteellinen tutkimus esittää mailmojen muodostumisesta äärettömän pitkiä aikoja kestäneen luomistoiminnan tuloksena.

Ihmiselle ominainen tiedonhalu on kuitenkin jo harmaassa muinaisuudessa johtanut kansoja miettimään, miten mailma on syntynsä saanut. Siinä mailmassa, joka heidän ympärilleen avautui, oli sangen paljon sellaista, jota he eivät helposti osanneet ymmärtää ja selittää. He saivat alinomaa kokea, että mailmaa hallitsevat lait olivat heidän vaikutuspiirinsä ulkopuolella. Selvää siis oli, ettei ihmistahto ollut voinut mailman syntyäkään aiheuttaa. He eivät myöskään osanneet sen syntyä millään luonnollisella tavalla selittää. Semmoiseen selittelyyn ryhdyttiin vasta myöhemmin, ja vain siellä, missä ihmiset olivat ajatuskykyään koko korkealle kehittäneet. Kehityksen alemmilla asteilla olevien kansojen täytyi turvautua uskoon, että mailma oli jollakin salaperäisellä tavalla alkunsa saanut. Mutta minkälaisella tavalla? Kun kansojen oli tähän kysymykseen vastattava, pääsi niiden mielikuvitus vapaasti toimimaan. Yksi kansa keksi yhdenlaisen salaperäisen selityksen, toinen kansa toisenlaisen. Jonkinlainen selitys mailman syntyyn aina löydettiin. Se tuli kansan käsitykseksi. Aikojen kuluessa tämä käsitys saattoi monella tapaa muodostua ja muuttua.

Monilla kansoilla on ollut käsitys, että jonkinlainen salaperäinen muna on kaiken alkuna. Tästä munasta on muodostunut koko mailma. Joku jumalallinen olento on muodostamistyöhön osaa ottanut tai sen kokonaan suorittanut.

Mahdollisesti Suomen heimollakin jo varhaisina aikoina on ollut jonkinlainen oma käsitys mailman synnystä. Arvattavasti meidän heimomme on tätä asiaa tuuminut jo silloin kuin se vuosituhansia sitten eleli Venäjän aroilla, josta meidän esi-isämme siirtyivät Itämeren ja Suomenlahden rantamaihin asumaan. Olihan suomalaisen luonne mietiskelevä, tahdottiin tietää asiat syntyjä syviä myöten. Kuinkapa silloin olisi maltettu olla mailman syntyä tutkimatta? Aikojen kuluessa ja sivistyksen kohotessa on alkuaan omaksuttu käsitys otaksuttavasti yhdessä ja toisessa suhteessa muuttunut ja kehittynyt. Tästä kaikesta tuskin koskaan saadaan tarkkoja tietoja, vaan täytyy tyytyä arveluihin. Ehkäpä oli suomalaistenkin mieliin varhain juurtunut käsitys, että mailma oli munasta muodostunut?

Meidän kansalliskalleutemme Kalevalan ensimäisessä runossa kerrotaan mailman luomisesta. Kalevalan kokoonpanija Elias Lönnrot on tämän runon muodostellut useasta laulusta, joita eri kansanlaulajat ovat hänelle esittäneet. Mutta ennenkuin laulut tulivat Lönnrotin kuuluviin, olivat ne tehneet pitkän vaelluksen läpi eri seutujen kulkien suusta suuhun. Laulut näet hyvin helposti vaeltavat tällä tavalla. Yksi henkilö oppii laulun toiselta, tältä taas joku kolmas ja niin yhä edelleen. Ja näin liikkuessaan laulut aina matkan varrella muuttuvat. Joku jättää pois sellaista, jota toinen on laulanut, tai muuttaa sen toisin kuuluvaksi. Joku taas lisää semmoista, jota laulussa ei ennen ole ollut.

Suomalaisen kansanrunouden tutkija, professori Kaarle Krohn on osottanut, kuinka Kalevalassa esiintyvä laulu, jossa kuvataan mailman luomista, on kulkenut suomalaisten ja heidän läheisimpäin sukulaistensa asuma-alueella etelästä pohjoiseen päin ja kuinka se tällä matkalla vähitellen on kehittynyt sellaiseksi, millaisena Lönnrot runoja kerätessään kuuli sitä laulettavan. Poikkeamme hetkiseksi tätä vaellusta seuraamaan.

Siirrymme Viron rannikolle. On kaunis iltahetki. Aurinko laskee paraillaan mereen, kuu ja iltatähti jo näkyvät. Tähän kaikkeen kiintyy kiikussa keinuvan tytön silmä. Hänet valtaa aivan erikoinen tunnelma ja hän alkaa siinä illansuussa laulua hyräillä. Hän tekasee laulun pääskysestä, joka kiikun ympärillä lentelee. Hän kuvittelee, että se etsii itselleen pesän sijaa, ja laulaa siitä seikasta. Ja sitten hän jatkaa esittämällä, kuinka se sellaisen eräässä pensaassa löytää, siihen pesän rakentaa, munii pesään munia ja hautoo niitä, kunnes poikaset valmistuvat. Pian tulee aika, jolloin pojat ovat varttuneet pesän jättämään. Ja tässä laskee laulaja mielikuvituksen valloilleen. Poikaset hajaantuvat, yhdestä tulee kuu kumottavainen, yhdestä tulee tähti taivaalle ja yksi muuttuu auringoksi, jonka viimeisten säteiden laulajaneito juuri näkee meren pinnalla kimmeltelevän.

Virolaisen tytön kiikkulaulu leviää. Sitä lauletaan pian koko seudulla iltasin kiikuttaessa. Se kulkee etäämmällekin, mutta siellä se vähitellen jonkun verran muuttuu. Inkerinmaalla jo aina annetaan linnun lentää hakemassa meren selältä pesän paikkaa, se löytää kolme mätästä ja munii niille munansa. Munat vierivät mereen ja niistä tulee lopulta taivaanvalot.

Tämäntapaisena saapuu runo Suomen-Karjalaan. Täällä se on yhtynyt erääseen toiseen runoon, jossa puhutaan Väinämöisestä, ja tämän johdosta taas muuttunut. Pesäpaikkaa etsivä vesilintu lentelee meren selällä. Silloin se äkkää aalloissa uivan Väinämöisen polven vedenpinnan yläpuolella. Luullen sitä ruohomättääksi se laskeutuu polvelle, munii siihen ja alkaa hautoa munia. Mutta hautomalämpö kuumentaa liiaksi Väinämöisen ihoa, hän liikuttaa jalkaansa. Muna vierii veteen ja siitä muodostuu sekä aurinko, kuu ja tähdet että myös maa ja taivas.

Edelleen kulkiessaan runo Venäjän Karjalassa saa uusia lisäpiirteitä. Väinämöinen lausuu luomissanat, jotka saavat mailman munasta syntymään, sekä muovailee senjälkeen mailmaa.

Se runo, jonka vaellusta olemme seuranneet, oli alkuansa vain hetken tunnelman synnyttämä laulu. Mutta se oli sellainen, että siihen hyvin helposti voi sovittaa kansan käsityksen mailman synnystä. Mahdollisena voi sentähden pitää, että runon vaelluksen aikana kansa on sitä muodostellut niin, että sen sisällys on tullut kansan kesken mailman synnystä vallitsevaa käsitystä vastaavaksi. Tätä käsitystä on runoon sovitettaessa voitu kehittää ja yhdessä tai toisessa suhteessa muodostellakin. Runo taas puolestaan on suusta suuhun kulkiessaan yhä varmemmaksi vakaannuttanut tämän käsityksen, ja mailman synty on kansan mieleen painunut aivan sellaisena, millaisena runo sen esittää. Kun eräs suomalainen pappi, joka viime vuosisadan alkupuolella matkusti Venäjän-Karjalassa, siellä tapaamaltaan vanhanpuoleiselta talonpojalta kysyi, mitä tämä uskoi mailman luomisesta, sai hän seuraavan vastauksen: »Katso, pyhä veli, meillä on sama usko kuin teilläkin: lensi kotka pohjoisesta, laski munan Väinämöisen polven päähän ja loi siitä mailman. Niinhän tekin uskotte?»

Lönnrot otti ensimäiseen Kalevalalaitokseensa luomisrunon sentapaisena, millaisena hän kuuli sitä Venäjän-Karjalassa laulettavan. Myöhemmin ilmestyneessä uudessa Kalevalalaitoksessa Lönnrot muutti luomiskertomusta nojautuen muutamiin viittauksiin, joita hän luuli kansanrunoista saaneensa. Väinämöisen sijaan astuu nyt hänen äitinsä, josta Lönnrot oli kuullut laulettavan erikoisen laulun, minkä piirteet ja säkeet hän luomisrunoon yhdisti. Näin sai Kalevalan ensimäinen runo lopullisesti sen muodon, missä nyt sen tapaamme. Käymme seuraavassa tarkastelemaan, minkälainen tämän runon sisällys on.

Ilmatar, ilman impi, elelee siveänä neitseenä ilman pitkillä pihoilla. Mutta hän ikävystyy lopulta yksinään yläilmoissa olemiseen ja laskeutuu alemmaksi meren aalloille. Tuimat tuulet häntä ajelevat pitkin meren aavaa selkää. Tuulen ja kuohuvan meren vaikutuksesta Ilmatar tulee äidiksi. Kärsien kovia synnytystuskia ja huutaen avukseen Ukkoa ylijumalaa hän ui kaikkiin ilmansuuntiin, mutta synnytys ei vaan tapahdu.

Meren yläpuolella liitelee sotka hakien itselleen pesän sijaa. Se lentää kaikki ilman pielet, mutta ei löydä mitään paikkaa, mihin pesänsä rakentaisi. Lintu jo ajattelee, että sen täytyy aalloilla asunsija ottaa, vaikkakin se pelkää, että tuuli sinne laitetun pesän kaataa. Silloin Ilmatar, jota nyt uuden olinpaikkansa mukaan kutsutaan veden emoksi, nostaa polveaan merestä. Sotka keksii polven, luulee sitä heinämättääksi ja laatii polvelle pesän, johon munansa munii. Sitten se alkaa hautoa muniaan; se hautoo niitä päivän, hautoo toisen ja kohta kolmannenkin. Mutta kolmantena päivänä on hautomakuumuus jo niin kova, että »veen emonen, ilman impi, luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan.» Hän sentähden liikahutti polveansa, jolloin munat vierähtivät mereen ja särkyivät sirpaleiksi. Eivät ne kuitenkaan hukkaan menneet. Sotkan munien eri aineksista muodostuu taivaankansi ja maankamara, niistä tulee aurinko, kuu ja tähdet, niistä johtuvat pilvetkin.

Auringon paistaessa ja kuun kumottaessa vierii aika eteenpäin, mutta yhä vielä jatkaa ilman impi uintiaan veden emosena. Vihdoin hän kymmenentenä kesänä nostaa päätään merestä ja alkaa maankamaraa muodostella. Missä hän kättään kääntää, siihen syntyy niemi. Kussa hän jalallaan pohjaa, siihen kaivautuu kalahauta. Rannat hän muovailee mielensä mukaisiksi, lahtia hän laittelee, luotoja ja salakareja hän luo mereen. Näin tulevat maat ja mantereet lopullisesti valmiiksi, näin on mailma saanut nykyisen muotonsa.

Mutta ihmistä ei vielä ole. Veden emonen, ilman impi ei ole vielä synnyttänyt sitä, jonka tähden hän sangen pitkät ajat on synnytystuskia kärsinyt. Väinämöinen on yhä äitinsä kohdussa. Kolmekymmentä kesää ja saman verran talvia hän siellä jo on ollut. Tämä käy hänelle itselleenkin tukalaksi, ja hän rukoilee aurinkoa, kuuta ja Otavaa päästämään häntä pimeästä piilostansa. Mutta kun näiltä ei apua lähde, niin hän ryhtyy omin voimin ilmoille pyrkimään. Hän onnistuukin pääsemään, mutta syöksyy suin päin mereen. Siellä hän sitten viruu useita vuosia, kunnes ajautuu erään niemen rantaan ja nousee mantereelle aurinkoa, kuuta ja tähtiä tähystelemään.

Tällainen on Kalevalan kertomus mailman synnystä. Kertomus alkaa edellyttämällä, että ilmaa ja vettä oli olemassa. Myös jumaluusvoimien olemassaolo edellytetään. Jonkinlainen jumaluusolento on ilman impi, joka aaltoihin laskeutuu. Ja häntä paljon voimakkaampi on Ukko ylijumala, ilman kaiken kannattaja, jonka puoleen Ilmatar hädissään kääntyy apua rukoillen. Ukko on jumaluusmahdin varsinainen edustaja. Hiukkasen odottamatta tapaamme jumaluusvoimien ja alkuaineiden ohella luomisrunossa myös sotkan. Kuinka tämä lintu jo ennen luomista on olemassa, sitä ei meille selitetä. Mutta kun muistamme, mitä luomisrunon synnystä ja vaelluksesta kerroimme, selviää meille, kuinka lintu on runoon tullut. Sinne se sitten on jäänyt, sillä on tarvittu joku, joka on muninut ne munat, joista mailma syntyy. On tavallista, että kansojen luomistaruissa esiintyy tällaisia olioita, joiden olemassaolon tarkemmin asiaa ajatellessa huomaa kokonaan jääneen perustelematta. Kun Kalevalan luomiskertomus on saanut mailman ulkonaisen muodon valmiiksi, antaa se ihmisen, Väinämöisen syntyä.

Väinämöinen nousee mantereelle. Mutta mantereella on autiota ja tyhjää. Ei ole olemassa kasveja eikä eläimiä. Luomistyö ei siis vielä ole loppuun suoritettu. Miten sitä edelleen jatkuu, siitä tekee Kalevalan toinen runo meille selvää.

Yksinään eläessään mantereella, jossa ei yhtään puuta ole olemassa ja jossa hänellä ei ole kenen kanssa sanan vaihtaisi, Väinämöinen alkaa miettiä keinoja, joilla saisi ympäristönsä ja elonsa hauskemmaksi. Hän tahtoisi jotakin maahan kylvetyksi, mutta ei tiedä, mistä kylväjän tapaisi. Silloin tulee hänelle avuksi Sampsa Pellervoinen, joka on jonkinlainen tarunomainen henkilö, jonkinlainen jumaluusolento hänkin. Tämä kylvää mäet männiköiksi ja kummut kuusikoiksi; kankaat hän siementää kanervaa kasvaviksi ja karut maat hän jättää katajien haltuun. Kaikki muut Pellervoisen kylvämät puut ottavat kasvaakseen, paitsi tammi, jota hän on virran rannalle kylvänyt. Väinämöinen hartaasti odottaa tammen taimimista, mutta turhaan. Silloin tulevat taas jumaluusvoimat hänelle avuksi. Eräänä päivänä hän näkee muutamia merestä tulleita neitosia kokoomassa korsia; kun he ovat työnsä tehneet, nousee merestä tarunomainen Tursas, polttaa korret ja kylvää niiden tuhkaan tammen siemenen. Tästä ylenee tammi, vieläpä niin tavattoman iso tammi, että sen latva ja oksat täyttävät koko taivaanlaen. Pilvet eivät enää pääse kulkemaan, auringon ja kuunkin tammi kokonaan peittää, niin etteivät ne enää paistettaan maahan luo. Silloin Väinämöinen tuskastuu. Kun ei hän muualta löydä tammen kaatajaa, kääntyy hän äitinsä, veden emon puoleen pyytäen, että tämä lähettäisi veden väkeä tammea kaatamaan. Taaskin jumaluusvoimat auttavat Väinämöistä. Peukalon pituinen mies nousee merestä ja suoriutuu kaatamistyöhön. Väinämöinen epäilee noin pienen miehen sopivaisuutta tammen kaatajaksi. Silloin mies äkisti kasvaa niin suureksi, että pää pilviä pitelee ja syltä on silmien väliä. Kolmannella iskulla tammi kaatuu, ja päivä rupee taas paistamaan sekä pilvet kulkemaan. Kun iso tammi on kaadettu ja aurinko pääsee vapaasti lämpöään jakelemaan, alkaa elämä maan päällä versota. Lehti puhkee puuhun, ruoho maahan. Kukkia kohoo kedolle ja marjoja rupee kasvamaan. Eläimiäkin ilmestyy. Linnut visertelevät puiden oksilla. Käki kukkuu kuusikossa. Maa on täynnä eloa ja vilkkautta. Väinämöinen ei enää ole yksinään, hänellä on laaja luomakunta ympärillään. Ja hän syventyy heti siihen, ymmärtää sen äänet ja keskustelee sen kanssa.

Mitään viljalajia ei kuitenkaan vielä kasva. Ei edes ohraa, mikä nähtävästi on ollut suomalaissukuisten heimojen ensimäinen viljelyskasvi. Kuljeskellessaan luontoa tarkastelemassa Väinämöinen löytää muutamia ohran jyviä sinisen selän rannalta. Ne hän sirottaa maahan. Tiainen hänelle kuitenkin ilmottaa, ettei ohra sillä tavalla kylvettynä ota kasvaakseen, vaan että täytyy ensinnä polttaa kaski ja siihen vasta jyvät itämään panna. Linnun neuvoa seuraten Väinämöinen ryhtyy kasken tekoon. Hän kaataa maahan suuren määrän puita. Mutta hänellä ei ole tulta, millä ne poroksi polttaisi. Silloin taivaan halki lentävä kokko häntä auttaa. Se iskee tulen kaadettuihin puihin. Niiden tuhkaan Väinämöinen sitten kylvää ohran siemenen samalla rukoillen maan ja taivaan jumaluusvoimia kaikin tavoin edistämään ohran nousua. Nämä täyttävätkin pyynnön. Pian komea ohra kasvaa kaskimaalla. Maanviljelys on saanut alkunsa.

Mielihyvällä Väinämöinen kaskimaan reunalla työnsä tulosta tarkastelee. Linnut lentelevät hänen ympärillään. Keskelle kaskimaata on hän jättänyt koivun kasvamaan. Kun linnut tiedustelevat häneltä, miksi se on kaatamatta säilytetty, vastaa Väinämöinen säästäneensä sen lintujen leposijaksi ja laulupuuksi. Varsinkin hän toivoo, että käki siinä ahkerasti kukkuisi. Hän kääntyy käen puoleen seuraavin sanoin:

    Siinä kukkuos käkönen,
    Helkyttele hietarinta,
    Hoiloa hopearinta,
    Tinarinta riukuttele!
    Kuku illoin, kuku aamuin,
    Kerran keskipäivälläkin
    Ihanoiksi ilmojani,
    Mieluisiksi metsiäni,
    Rahaisiksi rantojani,
    Viljaisiksi vieriäni!

KANSANRUNOUTEMME KUVAKIELESTÄ

Kansanrunoutemme ja ennen kaikkia Kalevala on viime aikoina alkanut voittaa yhä enemmän kansamme huomiota puoleensa. Se on toiselta puolen tullut yhä uutteramman tieteellisen tutkimuksen esineeksi ja toiselta puolen se itse on yhtenä suomalaisen sivistyksen kulmakivenä. Ja niin omituiselta kuin tuntuukin, niin on Kalevala viime aikoina, siis noin 75 vuotta ensi ilmestymisen jälkeen, ikäänkuin uudestaan löydetty. On alettu yhä paremmin huomata, että Kalevala ja sen rinnalla muu kansanrunoutemme on suurin, suomalaisin ja omaperäisin hengentuotteemme, jonka pohjalle kansallinen sivistyksemme yhä enemmän on rakentuva. Tämä seikka se esim. johti yli maan yhteisten Kalevalajuhlien viettämiseen.

Turhaan ei Kalevala olekaan tällaista kunniasijaa saavuttanut. Jos ohimennenkään vilkaisemme suomalaiseen sivistyselämään, niin heti huomaamme, että Kalevalan vaikutus siihen on ollut hyvin suuri ja niin monipuolinen, että on oikeastaan vaikea sanoa, millä alalla se eniten on uutta virikettä luonut.

Niin on esim. kuvaamataiteen alalla kansanrunoutemme kyennyt monen kuvanveistäjän ja maalarin sielussa synnyttämään kauniita kuvia. Meidänhän tarvitsee vain viitata sellaisiin taideteoksiin kuin Ekmanin Wäinämöisen soittoa esittävään suureen tauluun, joka säilytetään Helsingissä ylioppilastalon laulusalissa, tai Keinäsen moniin Kalevala-kuviin, tai vielä pariin Edelfeitin tauluun. Ja ennen kaikkia on mainittava tuo etevimmäksi Kalevalan aiheiden esittäjäksi tunnustettu Akseli Gallén-Kallela, joka on valmistanut suuren joukon tällaisia tauluja. Useathan tuntevatkin hänen taulunsa Aino-runoista, Sammon taonnasta, Kullervon sotaan lähdöstä (ylioppilastalon laulusalin seinässä) y.m. — Kuvanveistoksista taasen mainittakoon Sjöstrandin Kullervo-patsas, Vikströmin Wäinämöinen, joka on asetettu Viipurin Monrepoon puistoon, kuvat Ilmarisesta ja Wäinämöisestä Helsingin ylioppilastalon edustalla sekä ehkä enimmän tunnettu Johannes Takasen Aino-neito.

Myös musiikkielämän alalla näemme kansanrunoutemme runsaan vaikutuksen. Monet varmaan muistavat lukeneensa ensimäisen suomalaisen kalevala-aiheisen oopperamme »Pohjan neidon» esittämisestä. Tähän tulee vielä lisäksi muutamia laajahkoja sinfoniasävellyksiä sekä lukuisat sävellykset Kantelettaren runoihin. Kun vielä mainitsemme ne melkein lukemattomat kansanlaulun sävelmät, joita on muodostettu milloin laulettavaksi milloin soitettavaksi, niin näemme, että »kansan lahja» tällekin taiteemme haaralle on suurenmoinen.

Kaikkein suurin, vaikka kenties ei niin huomattu vaikutus Kalevalalla kuitenkin on suomalaiseen kirjallisuuteen. Paitsi sitä että Kalevala itse on kirjallisuutemme suuriarvoisin osa, on se antanut aiheen monelle suomalaiselle runoilijalle luoda uusia teoksia. Meidän tarvitsee mainita vain Aleksis Kiven kaunis Kullervo-näytelmä, Juhani Henrikki Erkon Aino-, Kullervo- ja Pohjolan häät-näytelmät tai Eino Leinon teokset Sota valosta, Tuonelan joutsen, Tarina suuresta tammesta y.m. Jos otamme muun kansanrunouden huomioon, niin voimme vielä lisätä Numersin Elinan surman ja Eino Leinon Lallin. Ei myöskään sovi unohtaa sitä verraten laajaa tieteellistä kirjallisuutta, joka kansanrunoutemme ja etenkin Kalevalan tutkimisesta on muodostunut ja joka on myös synnyttänyt ulkomaillakin huomiota herättäneen ja sielläkin käytäntöön otetun kansanrunouden tutkimustavan.

Mutta Kalevalan suuri vaikutus kirjallisuuteen ei ole johtunut niin paljoa uusien aiheitten antamisesta, vaan siitä uudistavasta vaikutuksesta, mikä sillä on ollut kirjallisuutemme kieleen ja muuhun esitystapaan nähden. Kansanrunoutemme toi esille suuremmoisen näytteen kansamme kielen kauneudesta ja sanarikkaudesta. Ja kun suomalaista kirjallisuutta sitten alkaa ilmestyä, niin voi selvästi huomata, että kirjailijat ovat tutustuneet kansan kieleen. Suuri uudistus on silloin kirjallisuudessa käytetyssä kielessä syntynyt. Kieli on sanarikasta, kuten kansankieli, uusia kansan käyttämiä lausetapoja on esityksen muotoa vilkastuttamassa, kansan vertauksia, sen mielikuvituksen tuotteita on hedelmällisesti käytetty ajatusten voimakkaaseen ja vaikuttavaan ilmaisemiseen. Niin esim. kun Ilmari Calamnius-Kianto laulaa sortovuosien alkupuolella:

Ne tahtovat kaataa mun koivuni kotipeltoni veräjän suusta, alas maahan sen mahlat juoksuttaa ja tuohet kiskoa puusta,

niin heti muistuu mieleen kansanruno, joka niinikään ihmistä kohtaavaa onnettomuutta kuvaa luonnon kauneuden häviämisellä — kuten kohta saamme nähdä. Sanalla sanoen: kirjailijat olivat löytäneet uuden rikkaan lähteen, joka heitä vastaan pulppusi joko välillisesti painetusta kansanrunoudestamme tai suoraan kansan suusta.

Siksi voimmekin näillä myöhemmän ajan kirjailijoilla tavata paljon, usein vaikeasti erotettavia vaikutuksia kansanrunoudesta. Toisilla kuten Erkolla ja E. Leinolla y.m. tapaamme runoja, joista tuulahtaa vastaan aivan selvä kansanrunon henki. Toisten taasen näemme käyttävän kansanrunon runomittaa joko sellaisenaan tahi kehitettynä j.n.e. Silloin kun aikaisemmat, harvat suomalaiset kirjailijat etsivät esikuvia vanhan emämaan Ruotsin kirjallisuudesta, oli näillä myöhemmillä käytettävinä kansan rikkaat hengen aarteet.

Kirjallisuus on siten Kalevalan ja yleensä kansanrunoutemme vaikutuksesta saanut oman ominaisemman leimansa, se on alkanut muodostua suomalaisemmaksi ja kotoperäisemmäksi. — Saatamme siis kysyä, mikä tenhovoima Kalevalalla on ollut voidakseen yksin antaa kirjallisuudelle uusia suuntia. Siihen tulee vastata: sen tenhovoima on, paitsi sen monen monessa kiitollisessa aiheessa ja sen kauniissa ajatuksissa, ennen kaikkia sen rikkaassa, kaunismuotoisessa ja rikassanastoisessa kielessä. Kalevalan kuvakieli, joka painetun Kalevalan mukana tuli jokaisen nähtäväksi, oli suuri, hämmästyttävä aarre lukijalle. Ihmeteltiin, että kansamme talonpoikaisen väestön sielusta oli niin kaunista syntynyt.

Jos tahdomme saada Kalevalan kuvakielestä, kansanrunon mielestäni huomattavimmasta seikasta, edes jonkinlaisen käsityksen, emme tarvitse sitä varten etsiä erikoisia paikkoja Kalevalasta, alusta loppuun se on yhtä runsaskuvaista. Esittäköön Kalevalan runotar Aino-neidon ihanan surullisen tarinan, tai Kullervon raskaan kohtalon, kertokoon se Kalevalan miesten laivaretkestä Pohjolaan tai laulakoon se Wäinämöisestä tai Ilmarisesta — aina sama mieltä hellyttävä luonnollisuus, sama kaunismuotoinen esittäminen.

Otamme Kalevalan kuvakieltä tarkastaaksemme puheeksi erään häärunoista. Pohjolan maan kuulun tyttären ja Kalevalan taitavan sepon Ilmarisen häät on juuri Pohjolan avarassa pirtissä pidetty. On siis jäljellä vain morsiamen lähtö entisestä kodistaan uuteen kotiin Ilmarisensa kera. Häät olivat suomalaisten kesken suurimmat kotoiset juhlat, ja olihan eroamishetkessä edessä vakava elämänkysymys, jossa syvimmät tunteet tulvivat esille. Siksi morsiamen lähtöhetkeä ei runotar lyhyesti vain mainitse, vaan luo meille siitä laajahkon kuvan. Lähtötilaisuudessa koetettiin morsian saada oikein selvästi tuntemaan eron kodissa vietetyn ja nyt alkavan omintakeisen elämän välillä. Tahdottiin morsian ensin saada ymmärtämään, miten hän lapsuuden kodissa on ollut kaikkien rakastama ja ihailema. Nuorta tyttöä näemme silloin verrattavan kukkaan, mansikkaan, kuutamoon j.n.e.

olit kukkana kotona, ilona ison pihoilla, iso kutsui kuutamoksi, emo päivän paisteheksi, veikkosi vesivaloksi, siskosi siniveraksi.

nousit voille vuotehelta, maiolle makoamasta, venymästä vehnäisille, pettäjäisille pehusta, kun et voinut voita syöä, silpasit sianlihoa.

Niin nuo kaikille yhteiset huolettomat ja suruttomat lapsuuden päivät olivat olleet hänelläkin:

ei ollut huolta ollenkana, ajatusta aioinkana, annoit huolla honkasien, ajatella aiaksien, surra suolla suopetäjän, kangaskoivun kankahalla, itse liehuit lehtyisenä, perhosena pyörähtelit.

Mutta näiltä iloisilta päiviltä oli kuitenkin tytär toivonut pois. Hän oli ollut ainakin vanhempien mielestä, kuten runo sanoo:

kun oisi jalka kynnyksellä toinen korjassa kosijan, oisit päätäsi pitempi, korvallista korkeampi.

Ja hän oli odottanut sitä hetkeä, niinkuin maamies odottaa hyvää vuotta ja niinkuin lapset odottavat kesän tuloa:

Nyt tuo toivottu hetki on tullut. Lähtö on nyt käsissä. Oli tarpeellista varustaa nuorta naista tulevan elämän koettelemuksille. Oli vanhempien ja ennen kaikkia äidin raskas velvollisuus tällä hetkellä, jolloin sydän muutenkin tahtoi pakahtua, vielä johtaa mieleen suruja ja mielikarvautta, joita tuleva elämä povessaan kantoi nuoren emännän varalle. Ehkä äiti puhui omasta kokemuksestaan, ehkä hänen ajatuksiinsa sisältyi useammankin eletyn elämän kokemus. Mutta kaikessa tapauksessa: Tytär oli opastettava, ettei elämän kovuus pettymyksenä lankeisi hänen osallensa.

toisin siellä torvet soivat, toisin ukset ulvaisevat, toisin vierevät veräjät, sanovat saranarauat.

et osaa ovissa käyä, veräjissä vieretellä talon tyttären tavalla; et tunne puhua tulta, eikä liettä lämmitteä talon miehen mieltä myöten.

Mutta vielä: kaikki ovat hänelle tylyjä, kaikki häntä arvostelevat ja moittivat, kaikki etsivät hänessä huonoja puolia ja tuomitsevat:

appi haukkuvi havuiksi, anoppisi ahkioksi, kyty kynnysportahiksi, nato naisien pahoiksi.

Hellyyttä ei kukaan hänelle osoita, mutta sen sijaan hän yllin kyllin saa kokea

apen luista leukaluuta, anopin kivistä kieltä, ky'yn kylmiä sanoja, na'on niskan nakkeloita.

Äiti tietää samalla, että ero ei tapahdu päiväksi tai pariksi, vaan koko elinijäksi. Tytär menee pois ja hänen ja kodin välisten siteitten täytyy katketa. Hänen ja entisen kodin täytyy vieraantua toisistaan. Miten kauniisti kansanruno antaakaan äidin sanoa tuon syvätunteisen ja monisäkeisen asian:

Mutta kun äiti ei enempää voi lapsensa mieltä synkistyttää, niin sen tekee akka askarvaimo, talon ainoinen asuja, joka morsianta itkettääkseen mitä mustimmilla väreillä kuvaa nuoren miniän asemaa. Kuin kiduttamalla kiduttaakseen morsianta, hän purevasti uhuttelee jo itkuun purskahtamaisillaan olevaa tyttöä:

kutti, kutti, neiti nuori, käeten kävit tulehen, tieten tervan keittehesen, riensihit revon rekehen, läksit karhun kantasille, revon reessänsä veteä, karhun kauas kannatella, ikiorjaksi isännän, aikaorjaksi anopin. Läksit kouluhan kotoa, piinahan ison pihoilta, kova on koulu käyäksesi, piina pitkä ollaksesi; siell' on ohjat ostettuna, varustettu vankirauat, ei ketänä muuta vasten, vasten on vaivaista sinua.

Sanoimme edellä, että neito ison kotona oli kuin kuningas linnassansa.
Toisenlainen on miniän asema:

Vasta sitten jos miniä olisi yliluonnollisen nopea toimissaan, puikkelehtiva kuin savu tai kevyt kuin lehti askaroidessaan, silloin vasta hän olisi talonväen mielestä hyvä:

äsken sie hyvä olisit, äsken kerta kelpoaisit: utuna ulos menisit, savuna pihalle saisit, lehtisenä lenteleisit, kipunoina kiiättäisit.

Mutta ei sekään riittäisi. Vielä hänen tulisi olla tyytyväinen kuin kala mykkä valittamatta koskaan, sirosuinen, vähäruokainen, valpas kuin vesilintu:

piteä hänen pitäisi, piteä, piloisen piian, lohen mieli, kiiskin kieli, lammin ahvenen ajatus, suu sären, salakan vatsa, meriteiren tieto saa'a.

et ole lintu lentäjäksi, etkä lehti liehujaksi, et kipuna kiitäjäksi, savu saajaksi pihalle.

Tällaisen miniän aseman kuvauksen jälkeen ei ole enää liioiteltu se askarvaimon tekemä loppupäätelmä kaikesta, mitä neito hyvää menettää ja sijaan saa huonoa:

jo nyt vaihoit, minkä vaihoit, vaihoit armahan isosi appehen ani paha'an, vaihoit ehtoisen emosi anoppihin ankarahan, vaihoit Viljon veljyesi kyyttäniskahan kytyhyn, vaihoit siskosi siviän naljasilmähän natohon, vaihoit liinavuotehesi nokisihin nuotioihin, vaihoit valkeat vetesi likaisihin lietehisin, vaihoit hiekkarantasesi mustihin muraperihin, vaihoit armahat ahosi kanervikkokankahisin, vaihoit marjaiset mäkesi kaskikantoihin kovihin.

Ehkä tästä kaikesta kajastaa todellisen elämän ankara kokemus. Mutta se on samalla selvä todistus siihen, että kansamme on ollut suuri luonnon ihailija, kun se onnettomuuden itseään kohdatessa tahtoo onnettomuutensa lausua esille luonnon kauneuden häviämisellä, kuten jo alussa huomautimme.

Ei tunnu meistä suinkaan enää ihmeteltävältä, että morsiamen: suru syämmelle panihe, vesi silmille vetihe ja että hän itkee rajusti, runsaat, virtaavat kyyneleet. — Iloinen hääjuhla on kärjistynyt mitä katkerimmaksi suruksi. Morsian, joka kiihkeimmin on tätä juhlaa odottanut, odottanut hetkeä saada lähteä omaan uuteen kotiinsa, näkeekin itsensä turvattomaksi, tunteekin lähtevänsä

Ja kun kansanruno saa kuvataksensa ihmissielun synkkyyttä, niin siihen se käyttää kaikkein voimakkaimmat värinsä. Se tuntee silloin kuvaavansa oman kansan pohjatunnetta.

tok' ei muut muretta tunne, kanna kaihoista syäntä, kuin kannan minä katala, kannan mustoa muretta, syäntä syennäköistä, huolta hiilen karvallista.

Ja saadakseen oikein nähdä, miten surullinen mielensä on, morsian ikäänkuin kysyy itseltään, minkälainen mieli on onnellisilla ihmisillä ja vastaa siihen:

niin on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus, kuin keväinen päivän nousu, kevätaamun aurinkoinen.

Ja kun hän sitten tähän vertaa omaa mielialaansa, niin hänen täytyy tunnustaa, että hänen sydämensä

on kuin laaka lammin ranta, kuin pimeä pilven ranta, kuin syksyinen yö pimeä, talvinen on päivä musta, viel' on mustempi sitäkin, synkeämpi syksy-yötä.

olen kuin alli aallokossa, tavi laajalla lahella, uiessa vilua vettä, vettä jäistä järkyttäissä.

Ja niille, jotka arvelevat, ettei hänellä hupakolla olisi ollenkaan huolia eikä raskaita ajatuksia, hän vastaa:

enemp' on minulla huolta, kuin on koskessa kiviä, pajuja pahalla maalla, kanervia kankahalla.

hepo ei jaksaisi veteä, rautakisko kingotella, ilman luokin lekkumatta, vempelen värisemättä.

Mutta kansanruno on sovinnollinen. Se ei tahdo lähettää morsianta uuteen kotiin mieli täynnä tulevaisuuden pelkoa. Kansanruno tietää, että ihminen suruihin tarvitsee ei vain itkua, vaan myöskin rohkaisua. Siksi kansanruno antaa lattialla leikkivän lapsen, joka vielä lapsen silmällä katselee elämää, lausua elämään luottamuksen sanat morsiamelle:

ei sinua suolle vieä, ojavarrellen oteta, vievät viljamättähältä, vievät vielä viljemmälle, ottavat oluttuvilta, ottavat oluemmille.

Miehen mitä kunnollisimman, talon mitä paraimman morsian saa. Miehen uhkeutta runotar osoittaa kuvaamalla hänen hevosensa valjaitten upeutta, niissä kun on:

pyyhyet pyräjämässä, vempelellä vieremässä, rastahat iloitsemassa, rahkehilla laulamassa, kuusi kultaista käkeä länkilöillä lekkumassa, seitsemän siniotusta reen kokalla kukkumassa.

Vieläkin paremman kuvan runotar lapsen suun kautta antaa miehen toimeliaisuudesta. Tässäkin runo käyttää omaa kuvaustapaansa: se ei kerro ainoastaan miehestä itsestään, vaan osoittaakseen, miten uuttera metsämies sulho on, runo mainitsee hänen jousensa ja koiransa:

ei sen jouset jouten olle, viinet vasamilla venyne, koirat ei ne koissa maanne, pennut pehkuilla levänne.

kolmasti tänä keväinä, aivan aika huomenessa, nousi nuotiotulelta, havasi havusijalta, kolmasti tänä keväinä, kaste on silmille karissut, havut päänsä harjaellut, varvat vartalon sukinut.

Vihdoin itse talokin saa kiitoksen varakkuudesta ja hyvässä kunnossa olemisesta:

onpa tällä sulhollamme korvet koivin kulkevia, särkät säärin juoksevia; sata on sarven kantajata, tuhat tuojoa utaren, aumoja joka aholla, purnuja joka purolla, lepikköiset leipämaina, ojavieret ohramaina.

anna huolia hevosen, murehtia mustan ruunan, rautasuisen surkutella, suuripäisen päivitellä, hevosell' on pää parempi, pää parempi, luu lujempi, kaulan kaari kantavampi, koko ruumis runsahampi.

Olemme siis nähneet kansan kuvakielen käyttämisellä tarkoittaneen saada esityksen selvemmäksi, voimakkaammaksi ja vaihtelevammaksi. Sen sijaan, että sanottaisiin asia aivan tavallisilla sitä merkitsevillä sanoilla, käytetään toisia sanoja kuvaannollisesti ilmaisemaan kysymyksessä olevaa seikkaa. Tavallisimpia kuvakielen kaunistusseikkoja on esitettävän asian vertaaminen johonkin toiseen samanlaiseen asiaan. Niin näemme esim. neidon asemaa verrattavan kuninkaan asemaan linnassaan. Kun siis jokapäiväisessä puheessa esim. sanottaisiin: mieli on surullinen, niin kuvakielessä taas etsitään joku vertaus, musta väri tai syksy-yö ja sanotaan: kannan mustoa murettu, syäntä syen näköistä; sydämeni on kuin syksyinen yö synkkä j.n.e. Tai kun suorasanaisessa esityksessä kerrottaisiin, miten mies on aikaisin aamulla metsästämässä, niin runollisessa kuvakielessä etsitään kauniimpaa ilmaisutapaa, muistutetaan, kuten näemme, aikaisesta aamukasteesta, joka ikäänkuin pesee kasvot, metsän oksista, jotka sukivat pään ja harjaavat vaatteet.

Toisinaan taasen kuvakieli katsoo kauniimmaksi kutsua jotakin esinettä sen jonkun osan nimellä tai sen aineen nimellä, josta se on tehty. Niin näimme lehmää kutsuttavan sarven kantajaksi tai utaren tuojaksi. Sitä huntua taasen, joka naimisissa olevan naisen erotti naimattomasta tytöstä, sanotaan vain pellavaksi tai palttinaksi. Erittäin huomauttaisin säkeistä, joissa kuvataan apen ja anopin tapaa kohdella miniätään. Miniähän saa kuulla: »apen luista leukaluuta, anopin kivistä kieltä», jossa siis puheen tylyyttä, kovuutta, verrataan luuhun, kiveen ja itse puhumista ilmaisevat leukaluu ja kieli, s.o. puhumisen apuelimet.

Se seikka, mikä kuvakielelle aina antaa kaikkein omituisimman ja viehättävimmän leimansa on kaikki personoiva s.o. kaikki havaittavasti olemassaolevaksi, vieläpä eläväksikin tekeminen. Eläimet, kasvit, koko luonto, ihmisominaisuudet, tunteet, ilot, surut, kaikki nähdään elollisesti olevana ja toimivana. Niinpä surut kuvitellaan voitavan siirtää toiselle, hevonen esim. ne muka paremmin kantaa, koska se on voimakkaampi. Toisinaan taasen surut kuvitellaan aineellisesti oleviksi, todellisesti raskaiksi, niin että hevosenkin on niitä raskasta reessä vetää. Tuo naineen naisen merkki, huntu, taasen kuvataan siksi välikappaleeksi, joka muka tuo naiselle huolia ja suruja:

kunis huiskit hunnutoinna, sinis huiskit huoletoinna, kunis liikuit liinatoinna, liikuit liioitta suruitta, äsken huntu huolta tuopi, palttina pahoa mieltä, liina liikoja suruja, pellava perättömiä.

Yhtä sattuvasti runo asettaa hevosen ja reen osoittamaan sitä odottavaa jännitystä, jota kaikki tuntevat morsiamen lähtöhetkenä:

Kuvakieli on olemassaolevan eläväksi tekemistä, sellaista eläväksi tekemistä, joka vain luontoa lähellä olevalle ihmiselle on mahdollista. Mekin nautimme kuvakielestä, mutta emme siten kuin luonnon ihminen. Me ihailemme kuvakieltä kuin valmista taideteosta, mutta me emme voi tuntea sitä välitöntä ihastusta, minkä tuntee taideteoksen luoja, kuvakielen synnyttäjä. Kasvaneina kehittyneessä yhteiskunnassa, usein vääriin suuntiin menevän sivistyksen ympäröiminä me voimme ainoastaan kaihoten katsoa sen karkeata korpea raivanneen kansan puoleen, joka ankaran elämän alla on säilyttänyt niin eloisan, luonnonvaikutuksille, kaikelle luonnon kauniille ja syville ihmistunteille niin alttiin sielun.

Puhuimme alussa kansanrunoutemme suuresta merkityksestä suomalaiselle sivistykselle ja näimmekin, että jos kuvaamataiteestamme, musiikistamme ja kirjallisuudestamme lohkaistaisiin pois se, mikä niissä on kansanrunon pohjalla syntynyttä, niin suomalaiseen sivistykseen muodostuisi ammottava aukko. Mutta kansanrunoudellamme ja etupäässä juuri Kalevalallamme on sellaisenaankin ollut suuri merkitys koko suomalaiselle kansalle. Sen kautta meidän kansamme on ensimäisen kerran pysyväisesti vetänyt puoleensa ulkomaittenkin huomion. Ja kotimaassakin oli Kalevalan ilmestyminen omiaan synnyttämään Suomen suomalaisessa kansassa itseluottamusta, jota se tarvitsi noustakseen omintakeiseen elämään. Ja Snellmanin taistelulle suomalaisen kansallisuuden oikeuksien puolesta oli kansanrunoudessamme varma pohja. Siinähän oli todistus sen heimon henkisistä lahjoista, jolle oikeuksia vaadittiin. Oli siis takeet, että tämä heimo ja tämä kieli myös ansaitsi sen aseman, mikä sille tahdottiin.

Katsommepa siis kansanrunouttamme miltä puolen tahansa, me näemme sen aina olevan mukana suomalaisen kansan henkisissä riennoissa. Ei siis ole aiheeton se yhä lisääntyvä kiintymys, millä se meitä puoleensa vetää, eikä se huomio, minkä se osakseen saa.

KALEVALAISTEN KOTIELÄMÄÄ

Laajassa pirtissä vallitsee sankka pimeys. Kaikki nukkuvat. Mutta kohta jo kohoaa nuorimman miniän pää vuoteelta ja kuulostaa. Sillä raskaan unenkin painostaessa hän muistaa:

konsa kukko kerran lauloi, viel' ei toista virkkanunna, silloin nuorten nousuaika, vanhojen lepuuaika.

Kun ei mitään kuulu, painuu pää takaisin hurstia vastaan. Hetken kuluttua kapsahtaa nuorin miniä ylös uudelleen. Hän kuulostaa, ihmettelee. Hän lähtee ulos katsomaan, jokohan Otavalla on

nousta luota nuoren sulhon, saa'a viereltä verevän, saa'a tulta tuhkasista, valkeata vakkasesta, tuli puikkohon puhua lienosti levittämättä.

Nuorikko panee sukkelasti hameensa nauhat kiinni, pyyhkäisee kasvoiltaan pois tukkansa ja alkaa puhaltaa tulta päreeseen hiilistä. Mutta tuli ei ota syttyäkseen. Lienevät hiilet tulleet huonosti kätketyiksi eilisiltana, vai mikä niillä. Kylläpäs ne muulloin päreen tuleen tupsauttivat. Ei auta muu kuin mennä kaivelemaan miesten taskuista

Tuluksilla nuorikko »iskee tulta tuikahuttaa», ja kohta roihuaa päre pihdissä.

Hiljaa supatellen ja virsuja jalkaan työnnellen siitä läävään lähdetään. Pitkän yökauden ovat lehmät, hevoset ja lampaat odotelleet

ja siksipä oven avautuessa tulijoita tervehtääkin nälkäinen ammunta ja hirnunta. Sakea höyry tunkeutuu läävästä ulos. Läävä on niin matala, että isommat ihmiset saavat melkein kyyryllään heitellä lampaille tupposia ja kantaa sioille purtiloita.

— piika pikkarainen, vaimo valkeanverinen, pesi siitä pitkät pöyät, laajat lattiat lakaisi, vastasella varpaisella, luutasella lehtisellä; ammueli rikkasensa vaskisehen vakkasehen.

vei ne ulos usta myöten, perimmäisen pellon päähän, pellolle pihoa myöten, alimmaisen aian suuhun.

Läävästä palaava naisväki löytää siis siivotun tuvan ja muut aikuiset ylhäällä. Pari lastakin on herännyt. He kärhentelevät paitasillaan vanhan emännän ympärillä pyydellen:

Miehet kaivelevat kirveitään ja puukkojaan ruvetakseen puhdetöihin. Naisväestä taas useimmat liikkuvat joko suuruspuuhissa tai lastensa tarpeita tyydytellen. Toiset korjailevat vaatteita tai kehräävät.

Nuorin miniä jää vielä suuruksen syötyä oluthaarikoita, piimätuoppeja ja puuvateja keräämään — höyrysihän hänellä jo kuuma vesi puukaukalossa ja olihan astiain pesua varten hiekat ja huosiamet varattuna, — kun jo muut olivat muille töille lähteneet. Taikinanpanopuuhissaan

pere suuri syötettävä, murkinainen suorittava, leipä paksu leivottava, taikina taputettava.

Miniät ja tyttäret taasen ovat saaneet työkseen, mikä ohran survomisen huhmaressa, mikä hurstien huuhtelemisen, sotkujen sotkemisen, kenelle taas on määrätty:

iltasaunan saapuessa veet vetele, vastat kanna, hauo vastat valmihiksi saunahan savuttomahan.

Raskaat käsinkivet pyörivät hitaasti ympäri, yhä vain ympäri. Orja vääntää voimiensa takaa, ja kuitenkin singahtaa tuon tuostakin talonväen suusta moittiva sana hitaudesta. Apea mieli painuu vieläkin apeammaksi. Siksipä talonväen huomaamatta, melkein orjan itsensäkin huomaamatta luistaa hiljainen laulu huulilta:

monipa minulla onpi, usia olettelevi virkkaja vihaisen äänen, äänen tuiman tuikuttaja; ei ole minulla monta, tieä en raukka yhtäkänä suin sulin puhelijata, kiukahalle käskijätä, uunille uhittajata tuppurista tultuani, satehesta saatuani, kylmästä kyhättyäni. Turkin helma tuppurissa, viitan helmat viehkurissa, hallassa hamehen helmat.

Mutta kuuluupa tuvan toisesta nurkasta toivorikkaampi laulu. Eräs miniöistä siellä lastaan kehdossa tuudittelee:

Tuuvin, tuuvin poikaani, vaapotan vakaistani tuikseni tuulisäällä, varakseni vastasäällä.

Tuuli tuuti poioistani, tuuti miestä poiastani, kyntäjätä, kylväjätä, varsan viejeä vaolle, mustan ruunan mullokselle!

Äiti kumartuu katsomaan, joko unen verho alkaa peittää kirkkaita silmiä. Ne vain lämpimästi hymyilevät huomatessaan äidin. Äiti alkaa uuden laulun:

Tuuti lasta, tuuti pientä, tuuti lasta nukkumahan! Laulan lasta nukkumahan, uuvutan unen rekehen; käy unonen kätkemähän, poik' unosen ottamahan, kultaisehen korjahasi, hopeaisehen rekehen! Sitten saatua rekehen, kopattua korjahasi ajele tinaista tietä, vaskitannerta tasaista; vieös tuonne vienoistani, kuletellos kullaistani harjulle hopiavuoren, kultavuoren kukkulalle, hopiaisehen salohon, kultaisehen koivikkohon, kussa käet kullan kukkui, lauleli hopialinnut.

Jo huomaa äiti pienen luomen painuvan silmän suojaksi. Äidin sydämessä värähtää. Hän alottaa hellävaroen kauneimman laulunsa:

Tuuti tuuti tummaistani, tummaisessa tuutusessa, tummaisella tuutijalla, tuvan tummaisen sisässä…

Ja laulaessaan unelmoi äiti poikansa tulevaisuudesta kullanhohtoisia unelmoita. Sillä olihan äiti jo pojan syntymästä asti toivonut hänestä

että miehet saavat puhdistautua ruualle käydessään. Talkkuna höyryää pöydässä hyvän viljavuuden ja emäntien hyväntuulen merkkinä, piimä on parahiksi hapanta, mielet virkeitä. Mutta vanha isäntä, joka on ollut saunassa rannalla nuottaa korjaamassa, muistelee, ett'ei kaikilla ole näin hyvin, moni parast'aikaa murkinaleiväkseen

Nuoremmat miehet tuskin toisten puutteeseen kiinnittävät huomiota. He vain puhuvat töistään. Kenellä on ollut

jokunen oli ollut metsässä halkopuita vetämässä. Vilkkaimmin kaikista puhuu talon nuorin poika,

Hänessä on sepän vikaa, ja sepät ovat harvinaisia ja suvulle kunniaksi, sen tietää koko perhe. Hän kehoittelee veljiään karhun kaadantaan. Sitä varten hän on juuri saanut valmiiksi keihäänsä, jossa

heponen selalla seisoi, varsa vaapui lappealla, susi ulvoi suoverolla, karhu karjui naulan tiessä.

Vaimoväki, joka istuu alapäässä pöytää, kuuntelee tarkkaan miesten puheita ja supattelee hiljaa keskenään. Vanha emäntä kuitenkin vähän kovemmalla äänellä huomauttaa, että olisi riihelle lähdettävä huomisaamuna.

Päivällislevot levättyä pimenee jo ilta ja on ruvettava puhdetöille.
Uusia päreitä pannaan pihtiin. Työreet ja kyläreet vedetään esiin.
Samoin pienemmät käsityöt, oluthaarikat, kirvesvarret, saavien vanteet.
Naisista taas mikä kangaspuihin istuu, mikä värttinän ottaa. Nuoret
tytöt, jotka ovat vanhan kosijan tullessa kehuneet

ottavansa kullat kulmiltahan, hopeat hivuksiltahan, sinisilkit silmiltähän, punalangat päänsä päältä,

kaivavat kirstuistansa koristeompeluksensa juhlapukuihinsa. Muuan heistä menee veljeään seppoa pyytelemään uuden solen tekoon. Työn touhussa alkaa puhekin luistaa. Kyläreen tekijä, lähinnä nuorin pojista, kertoo saaninsa valmihiksi saatuaan ottavansa

ja lähtevänsä kosiin. Siitä on tuleva uljas matka. Ajoneuvot pitää olla komeat, sillä hän on laittava

— kuusi kukkulaista, seitsemän siniotusta vempelille riekumahan, rahkehille raukumahan, jotta kannot katsahtaisi, impyet ihasteleisi.

kanna tuohon karhun talja päällä istuellakseni, tuopa toinen turskan talja kirjokorjan katteheksi.

Siitä sitten sanat sukeavat huomautukset säestävät melkein jokaisen puhetta. Vihdoin ruvetaan arvuuttelemaan. Toinen koetetaan saada ahtaalle. Jos hän arvaa kaikki vanhat arvuutukset, keksitään uusia. Ja kun toinen ei arvaa, silloin hänelle yleisen naurunremahduksen aikana luetaan:

hyi, hyi, Hymylään, Hymylän koirat haukkumaan. »Käykää lapset katsomahan, mitä Halli haukkuu, luppakorva lupsostaa.» »Tuota Halli haukkuu…»

Mutta kesken nuorien ilon alkaa takan luona omissa mietteissään oleva vanha isäntä laulaa:

Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi, lähteäni laulamahan, saa'ani sanelemahan, sukuvirttä suoltamahan. lajivirttä laulamahan.

niit' ennen isoni lauloi kirvesvartta vuollessansa, niitä äitini opetti väätessänsä värttinätä minun lasna lattialla eessä polven pyöriessä, maitopartana pahaisna, piimäsuuna pikkaraisna.

Sitten kertoo vanhus ääni värähdellen, missä on itse uusia lauluja sepitellyt:

Lasna karjan laitumilla, metisillä mättähillä, kultaisilla kunnahilla, mustan Muurikin jälessä. Kimmon kirjavan keralla vilu mulle virttä virkkoi, säe saatteli runoja, virttä toista tuulet toivat, meren aaltoset ajoivat, linnut liitteli sanoja, puien latvat lausehia….

Hiljaa ovat nuoret, kaikki hartaina kuuntelevat. Lämpimänä, kaihoisana lekkaa tuli takassa, päreet ovat huomaamatta palaneet pitkälle karstalle, hiljaa pyörivät värttinät, ääneti vilahtelevat viipsinpuut.

— haukkuu hallikoira linnan lukki luksuttelee, hiistää ensin hiljemmältä, harviammalta murahtaa, perän lyöen pientarehan, hännän maahan torkutellen.

Sen on niin turvaisa haukkua nyt, kun se tietää kaikkein valvovan ja kun tuon tuostakin aina joku pistäytyy ulkona. Toista on, kun kaikki käyvät makuulle tuvassa. Silloin sen turkin alla tahtoo kylmä karmia, sillä toisen talon koiran ääni ei penikulmien päästä kuulu.

Päivänkoiton ensimäiset häivät leikkivät taivaalla. Pihan poikki kiiruhtaa nuori tyttö. Se on

talon tyttäristä nuorin. Hän kiiruhtaa kapeaa metsäpolkua rannalle päin. Käpy rasahtaa paljaan jalan alla. Käki havahtuu, kukahtaa. Se löytää vastakaiun Annikin aamunvirkeässä mielessä. Hän alkaa hyräillä:

Siinä kukkuos käkönen, helkyttele hietarinta, hoiloa hopearinta, tinarinta riukuttele; kuku illoin, kuku aamuin, kerran keskipäivälläki ihanoiksi ilmojani, mieluisiksi metsiäni.

Käet yltyvät herättyään kilpaa kukkumaan, laululinnut laulamaan. Ja
Annikki tuntee selvästi:

Mutta kuta ylemmäs taivaalle kohoaa päivän kehrä, sitä kiivaammin pärskyy vesi ympärille pestessä, sillä kiireesti olisi kotiin jouduttava, etteivät muut luulisi hänen jouten

    kuvoansa katselevan,
    itseään ihastelevan,
    verevyyttänsä vetehen.

Annikin palatessa rannasta kuuluu läävästä lehmänkellojen kalkatus.
Vanha emäntä laitumelle laskee. Laskiessaan pyytelee

paju pannos paimeneksi, leppä lehmän katsojaksi, pihlaja pitelijäksi, tuomi tuojaksi kotihin!

Sitten emäntä kääntyy loitsussaan Mielikin, »karjan eukon», Tellervon, »karjan kaitsijan», ja muitten metsän haltijoitten puoleen pyydellen suojaamaan karjaansa

ja antamaan karjalle hyvät ruokamaat, että se heruisi. Suvetarta hän pyytää erityisen hellää huolta karjasta pitämään:

heitä hienot helmuksesi, esiliinasi levitä karjalleni katteheksi, pienilleni peitteheksi, vihoin tuulen tuulematta, vihoin saamatta satehen.

Vihdoin hän puhuttelee karhua, metsän kuningasta, mitä kauneimmin, mielittelevimmin nimityksin,

ja neuvoo häntä välttämään syömisen kiusauksen, jonka karjan näkeminen synnyttää:

Ja ellei karhu mairitteluista talttuisi, koettaa emäntä pilkaten häntä karaista:

en mä noissa noin asuisi aina akkojen jaloissa; onpa maata muuallakin, tarhoa taempanakin juosta miehen joutilahan, virattoman viiletellä.

Kuippanaa, Tapiota, pyytää emäntä lopuksi pitämään petojansa tarkasti silmällä.

Lehmät laukkaavat vapauteen päästyään huimasti metsään päin. Ne mölähtelevät iloisesti polkien kavioillaan ja huiskien hännällään ilmaa. Emäntä

Iloinen on mieli paimenenkin kontti selässä lehmien perässä tarpoessaan ja tuon tuostakin torveensa törähytellessään. Hän

Mutta päivän mittaan alkaa jo väsymyskin tulla ja tuntuu aivan kuin lintunen laulaisi lehdossa:

Hän päästelee kontin selästään, ottaa leivän laukustaan ja veitsen tupestaan. Silloin valtaa hänet taas tuo tavallinen apea mieli, joka koko päivän on ollut poissa, sillä

Mieleen johtuu talonväen paremmat ruuat. Ehkäpä sieltä orjallekin jokunen parempi siru annettaisi. Siksipä pyyteleekin hän päivää jouduttamaan aikaa kotiin päästäkseen:

kule päivä kuusikolle, viere vehnä vitsikölle, karkoa katajikolle, lennä leppien tasalle, päästä paimenta kotihin voivatia vuolemahan, rieskoa repäsemähän, kakkaroita kaivamahan.

Karja on tuskin kerinnyt hävitä ensimäisen harjun taakse, kun talonväki unohtaa sekä karjan että paimenen. Naisväen on lampaat saatava kerityiksi ennen suurusta, että suuruksen jälkeen kerittäisiin miesten mukana kaskelle ja saataisiin lampaat viereiselle pellolle mukaan. Vanha emäntä, joka aina askareen kulkua valvoo, käskee nytkin muistaen lampaat juottamattomiksi erästä miniöistään:

Kohta ovatkin lampaat kerityt. Naiset keräytyvät kaivolle pestäkseen ihviset kätensä puhtaiksi. Miesväki, josta useimmat olivat olleet aivan lähettyvillä valmistellen peltokaluja ja tahkoten kirveitä

saapuu samassa suurukselle. Mutta vanhaa isäntää ei näy. Aamulla hän, kertoo Annikki,

ja läksi ensi kertaa tänä kevännä melomaan tutuille luodoilleen, sillä ukon mielestä piti särenkudun kohtapuoleen alkaa. Varmaan hän kokee verkot samalla. Jos ukko nyt saisi kaloja, päättelevät nuoret miehet, niin kyllä sitten kohta »talkapohjat» taas työnnetään vesille ja ukon kutomalla »sulkkunuotalla» lähdetään vetelemään

vienoja vesiä, lohiluotojen lomia, synkkiä syväntehiä, suuria selän napoja.

Lyhyet unet otettua lähdetään palolle, lampaat ja niitten paimen otetaan mukaan. Viime kesänä jo oli kaski kaadettu, pari päivää sitten

pohjaistuuli kasken poltti, koillinen kovin porotti, poltti kaikki puut poroksi, kypeniksi kyyätteli.

Tämä kaski oli täytynyt näin aikaiseen tehdä, sillä miesten mielestä oli viereinen pelto kevätkauraksi liian pieni, siementä kun oli. Naisväki määrätään kohta perille tultua pellolle turpeita pienentelemään. Miehistä taas toiset menevät uutta paloa aitaamaan, keskimäinen pojista alkaa kyntää eilen kesken jäänyttä sarkaa. Mutta talon vanhin poika, joka isänsä jälkeen tulee perimään isännyyden talossa, hankkiutuu kylvämään jo muokatulle pellolle nyt, kun ukko niin kauvaksi aikaa oli kalalle jäänyt. Vakavana hän astuu askeleen kerrallaan ja heittää oikealla kädellään kauroja vasemmalle ja oikealle, vasen kannattaa tuohinauhalla olkapään ja selän ympäri kiinnitettyä tuohikopsaa. Kylväessään hän lausuu:

minä kylvän kyyhättelen luojan sormien lomitse; käen kautta kaikkivallan tälle maalle kasvavalle, ahollen ylenevälle.

Sitten pyytää hän maan haltioita kasvattamaan hyvin viljaa. Lopuksi kääntyen Ukon puoleen hän anoo:

iätä iästä pilvi, nosta lonka luotehesta, toiset lännestä lähetä, etelästä ennättele, vihmo vettä taivosesta, mettä pilvistä pirota orahille nouseville, touoille tohiseville.

Vaikka suurin osa väkeä on ulkotöihin lähtenyt, niin ei talo silti tyhjäksi jäänyt. Lapset leikkivät pihassa. Tytöt taputtelevat savileipiä ja kulettavat kivilehmiään laitumelle ja kotiin. Pojat hevosina hirnuvat. Mutta tuvassa helähtelee ahkera pirta. Talon kaunein tytär on siellä aamusta varhain

pukehissa puhtahissa, valkehissa vaattehissa kultakangasta kutonut, hopeista huolittanut kultaisesta sukkulasta pirralla hopeisella.

suihki sukkula piossa, käämi käessä kääperöitsi, niiet vaskiset vatisi, hopeinen pirta piukki,

mesileivän leipojaksi, oluen osoajaksi, joka lautsan laulajaksi, ikkunan iloitsijaksi.

Siksi hänellä on kiire, kun eivät kapiot ole vielä aivan valmiit. Ja loimien väliin kutoutuu samalla monta toivorikasta ajatusta, sillä hän on itse saanut sulhonsa valita, ei tarvinnut tyytyä isän ja veljien valitsemiin.

Toivoa sykkii toinenkin rinta, sepon, nuorimman veljen, joka oli lähtenyt rannalle

Vene on juuri valmistumaisillaan. Vielä tänään se työnnetään vesille ja huomisaamuna varahin kantaisi se tekijänsä kauvas pois.

Siksipä olikin seppo jo aamulla pyytänyt Annikki-siskonsa valmistamaan erityisellä huolella sulhassaunan. Annikki, »hyvänimikko», sen mielellään tekee. Jo aamupäivällä hän lähtee

ja sitoo veljelleen »lempivastasen». Kotiin tultuaan hän lämmittää saunan ja hakee

Kun kaikki on valmiiksi varustettu, menee Annikki veljensä luo kertomaan, että sauna on jo valmis, kehoittaen häntä:

kylve veikko kyllältäsi, valeleite vallaltasi, pese pääsi pellavaksi, silmäsi lumisiruiksi.

Seppo menee saunaan, pesee itsensä siskonsa neuvon mukaan ja tulee takaisin tupaan

Annikki tuo hänelle sulhasvaatteet, puhtaan palttinapaidan, äidin tyttönä kutomat sukat ja ulkomaalta tuodut kengät. Näitten lisäksi

haki haljakan sinisen, alta maksankarvallisen, siihen sarkakauhtanaisen, veroin neljin vieritetyn.

sekä kauniisti kirjaillun vyön, »kultasuiset» kintaat ja isän sulhasmiehenä ostaman pystyisen kypärin.

Talon muu väki alkaa jo palailla ulkotöiltään, ukkokin tulee kalasta.
Kaikki käyvät halusta saunaan. Mutta kun paraillaan

— haukkui linnan häkki, peni julma juhmutteli, saaren vartio valitti, perän peltohon sysäten, hännän kääten käppyrähän,

Mennään katsomaan, kun luullaan vieraan tulevan. Mutta halli erehtyikin tällä kertaa haukkumaan kotiväkeä. Tulija onkin vain paimen, joka

lujahutti luikullansa, toitahutti torvellansa kolmasti kotimäellä, kuuesti kujoisten suussa.

KALEVALAN MIEHET

Kalevalan, samoinkuin muidenkin suurten kansanrunoelmain, pääsisällyksenä on kertomus mahtavien, tavallisia ihmisiä etevämpien sankarien toimista ja luonteista, mikäli nämä heidän teoistaan kuvastuvat. Joko toimivat sankarit kukin erikseen tai myös esiintyvät useat yhdessä ja rinnakkain, siis »yhteistoiminnassa». Kansan runollinen ja luova mielikuvitus on varustanut sankarinsa erityisillä avuilla ja ominaisuuksilla, jotka ovat omiansa antamaan selvän kuvan asianomaisen kansan luonteesta ja maailmankatsomuksesta. Kansa näkee runojensa sankareissa juurikuin oman perikuvansa yksilöityneenä. Joko ovat nämä kansanrunon sankarit alkuperältään todella historiallisia tai myös jumalaistarullisia tai ainoasti pelkkiä mielikuvituksen hiomia, aina on kansan luova mielikuvitus runoissa muodostellut heitä johonkin määrättyyn suuntaan, ikäänkuin edustamaan eri puolia asianomaisen kansan olemuksessa. Mikä on »jumalallinen» soturi, mikä taas »neuvoissa viisas», kuten esim. kreikkalaisen kansanrunon pääsankarit Akilles ja Odysseus; mikä mahtava tietomies tai taitava takoja tai myös huimapäinen seikkailija ja naisten naurattaja, kuten Kalevalan pääsankarit Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen — aina sen mukaan mitä ominaisuuksia kansanruno on tahtonut heissä etusijassa kuvata. Päähenkilöjen rinnalle ja täydennykseksi luo kansan mielikuvitus muita vähempiä uroita, kuten ovat esim. Kalevalan Kullervo, Joukahainen ja Tiera. Ja jotta runojen antama elämän- ja maailmankuvaus olisi mahdollisimman täydellinen, asetetaan niissä miesten rinnalle suuri joukko naisia, taululle eloa ja väriä antamaan. Niinpä ne ovatkin juuri naiset, jotka kansanrunoissa, samoinkuin tavallisessa tosielämässäkin, saavat miehet toimintaan ja muodostuvat tapausten keskustaksi. Niinpä Kalevalassakin kaunis Pohjolan neito on sellainen keskus, johon Kalevalan uroitten työt ja toimet enimmälti kohdistuvat. — Ihmisten rinnalla tuodaan kansanrunoissa myös esille runsas jumala- ja tarumaailma jumalineen, haltioineen ja taruolentoineen, antamaan kuvan kansan uskonnollisista käsitteistä. Siten laajenee kansanrunoelma suureksi maailmankuvaksi.

Kalevalan miessankarit, joihin seuraavassa tahdomme lyhyesti tutustua, ovat etusijassa runollisen mielikuvituksen luomia ja nykyisessä muodossaan usean eri runohenkilön teoista ja luonnepiirteistä pitkän kehityksen kautta muodostuneita kokonaiskuvia, joissa pakanalliset ja kristillisperäiset henkilöt ja aiheet ovat toisiinsa kutoutuneet; mutta niin hyvin on sekä itse kansanruno että sen johdolla vihdoin Kalevalan kokoonpanija nuo eri piirteet toisiinsa sovitellut, että sankarit, kukin erikseen, yleensä esiintyvät eheinä henkilökuvina, ja kaikki yhdessä antavat hyvän kokonaiskuvan Suomen kansan miestyypeistä eli perikuvista, sekä hyvistä että hylättävistä. Kansanruno näet ei yksistään ihannoi, vaan pysyy samalla todellisuuden piirissä.

Kalevalan ylin pääuros, jonka työt ja toimet muodostavat Kalevalan pääsisällyksen, on »vaka, vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen». Alkuaan hän näyttää olleen vedenhaltia, mihin ominaisuuteen hänen nimensä (väinä = virran leveä ja tyyni suu) ja toisintonimensä Suvantolainen viittaavat. Meri ja välkeät vedet vielä Kalevalassakin ovat hänen mielitiensä; meritse hän tavallisimmin liikuskelee. Kansanruno on hänestä kuitenkin monimutkaisen kehityskulun kautta lopuksi luonut ihmissankarin, jonka ylempänä mainitut seisovat mainesanat jo selvästi osottavat, mitä ihanteitaan Suomen kansa on tahtonut Väinämöiskuvassa tuoda ilmi. Vanhuus, vakavuus, viisaus, henkinen voima, tieto ja taito — siinä ne ovatkin Väinämöisen persoonan pääominaisuudet. Ja niillehän kansamme näyttääkin jo muinoin suurimman arvon antaneen, mikäli sen runsaista runoista, saduista, sananlaskuista ja arvoituksista voimme päättää. Väinämöisen mahtava tietäjä-olemus, joka aniharvoin turvautuu miekkaan, vaikkapa kyllä osaa sitäkin hyvin käyttää, edustaa siis kansamme henkistä voimaa; hän on juurikuin Suomen kansan arvokas juhla- eli sunnuntaikuva. Vaan samalla hän on perin havainnollinen ja selväpiirteinen ihminen, jolla on useita inhimillisiä heikkouksiakin, jopa sellaisia, jotka tuntuvat hänen arvoiselleen hengenuroolle vallan sopimattomilta. Mutta suomalainen kansanruno ei kaunistelekkaan henkilökuviaan, vaan esittää ne todellisina ansioineen ja vikoineen.

Kalevalan mukaan on Väinämöinen vanha jo syntyessään, sillä hän vietti äitinsä, ilman immen, veden emosen, kohdussa satoja vuosia, kunnes kyllästyi »ahtaaseen asuntoonsa» ja syntyi »uros aaltojen sekahan». Meressä hän vielä uiskenteli 8 vuotta, kunnekka kohosi sieltä »manterelle puuttomalle», jonka hänen äitinsä oli luonut, ja asuskeli sitten »saaressa sanattomassa» monta vuotta mitään merkillistä tekemättä. Vihdoin hän, vanhentuneena ja viisastuneena, ryhtyy toimimaan ja hankkii ensin Sampsa Pellervoisen avulla paljaalle maalle rehevän metsäpeitteen sekä sitten panee alkuun maanviljelyksen, kylvämällä löytämänsä ohransiemenet suureen kaskimaahan. Siten hänestä tulee maanviljelyksen isä. Samalla hän kehittyy mahtavaksi laulajaksi ja tietomieheksi, joka »päivät pääksytysten» laulelee »syntyjä syviä». Sellaisena maankuuluna tietäjänä hän esiintyy kilpalaulannassa ja voittaa siinä helposti kateellisen, kerskailevan Joukahaisen. Tämä lappalaissukuinen nuori laulaja tietääkin tosin yhtä ja toista tietämisen arvoista, mutta ei lähimainkaan riitä Väinämöiselle, jonka laulaessa »järvet läikkyi, maa järisi, vuoret vaskiset vapisi, kalliot kaheksi lenti». Joukahaiselle valheineen käy surkeasti.

Kilpalaulannalla Kalevala juurikuin tahtoo osottaa, kuinka paljoa ylempänä arvossa todellinen oppi, nerous ja taito on tyhmänkorkeaa tiedoilla rehentelemistä, mutta samalla se tahtoo näyttää, kuinka mahtavinkin hengensankari pohjaltaan on vain heikko ihminen. Väinämöinen näet kompastuu Joukahaisen asettamaan ansaan, joka hänelle, vanhalle ja yksinäiselle miehelle, näkyy Joukahaisen nuoren ja kauniin sisaren Ainon muodossa. Hän juurikuin unohtaa kutsumuksensa ja korkeat tehtävänsä, jopa omat suuret tietonsa ja taitonsakin, ja puuhailee nyt ankarasti pelkissä kosimahommissa, välittämättä ollenkaan kosittavien estelyistä ja kujeista. Sankarimme toimii aivankuin joku todellinen naimisasioissa hassahtanut vanhapoika. Hän ahdistelee Joukahaisen sisarta naimatarjouksillaan niin kovasti, että Ainon täytyy mennä meren omaksi, pelastuakseen tuosta tungettelevasta, vanhahkosta kosijasta ja vanhempiensa pakotuksista. Tosin hän joskus, kuten esim. hänen oman tyhmyytensä ja hätiköimisensä vuoksi epäonnistuneen Ainon merestä onginnan jälkeen, itsekin älyää, että häneltä »kaikki on mieli melkeässä», s.o. nurinpäin, mutta yhä uudestaan hän ryhtyy kosimahommiin, jopa niissä todellisia aikeita salatakseen helposti livahuttaa suustaan valheenkin.

Pohjolan neito, »maan kuulu, ve'en valio», se nyt täyttää hänen mielensä, ja Pohjolaan, vieraan heimon maahan, hän tekee kosimamatkoja. Tosin ensimäisen matkan käy perin nolosti, kun Joukahainen matkan varrella kostoksi ampuu häneltä hevosen, ja hän saa uida merta, niin että »ei ole kynttä varpahissa, eikä sormissa niveliä», ennenkuin kurjassa tilassa pelastuu Pohjolan rantaan. Eipä noin nolosti perille tullut kosija edes rohkene imaista asiatansakaan, hän vain voivottelee koti-ikäväänsä ja pyrkii päästä jälleen kotimailleen, vaikkapa Pohjolan emäntä itsestään lupaa hänelle tyttärensä, jos hän ihmeellisen taikamyllyn, sammon, takoisi. Oman päänsä päästimiksi hän lupaa lähettää seppo Ilmarisen sampoa takomaan ja neidon ansaitsemaan. Kuitenkin hän taas kömmeltyy neitosiin kotimatkalla, kun näkee omin silmin Pohjolan kauniin immen taivaan kaarella kultakangasta kutomassa. Neidon käskystä hän, kuten rakastunut hupakko ainakin, tekee jos jotakin neidon suosion voittamiseksi. Hän halkaisee jouhen »veitsellä kärettömällä», hän vetää munan solmuun ja solmun tuntumattomaksi, hän kiskoo kivestä tuohta ja särkee jäästä aidaksia »pilkkehen pirahtamatta», jopa lopuksi ryhtyy veistämään venettä neidon kehrävarren (värttinän) muruista. Mutta siinä hän kiireessä iskee kirveellä ison haavan polveensa eikä edes, lemmestä hömmelöitynyt kun on, muista verensulkusanoja, tukkiakseen hirmuisen verentulvan.

Veren tukkijaa hänen, suuren tietäjän, täytyy etsiä ympäri kyliä. Näissä puuhissa häneltä jälleen vähäksi aikaa unohtuu Pohjan neito, ja viekkaasti hän toimittaa rehellisen, yksivakaisen Ilmarisen Pohjolaan sampoa takomaan, kuten oli luvannut. Mutta kun Ilmarinen ei vielä saanutkaan neitoa palkakseen, pälkähtää Väinämöiselle päähän lähteä uudelleen Pohjolaan onneaan koettamaan. Monien vaikeuksien jälkeen, matkattuaan urheasti Tuonelan kamalat maat ja tietoviisaan jättiläisen, Antero Vipusen vatsat hakemassa veneen teossa tarvittavia kolmea syntysanaa, hän vihdoin tiedon ja laulun voimalla valmistaa itselleen komean kosiopurren ja lähtee sillä viilettämään Pohjolaan.

Mutta kesken kaikkea hän tälläkin matkalla jo ohimennen hätävaraksi kosaisee Ilmarisen vireää siskoa, Annikkia, tietysti saaden rukkaset, juurikuin palkaksi valheista, joita Annikille oli lasketellut. Joutuupa siitä Annikin ajamana vihdoin hidas Ilmarinenkin kilpakosijaksi, ja hän se voittaakin neidon sydämen. Väinämöinen, joka ei suinkaan ole tahtonut väkisin neitoa viedä, silloin vihdoin huomaa, ettei ole vanhan, vaikkapa olisikin kuuluisa tietäjä ja mahtimies, hyvä lähteä kosimisessa kilpasille nuorten kera. Hän juurikuin herää huumauksestaan, ottaa ylimpänä vieraana osaa Ilmarisen komeihin hääjuhliin ja pysyy täst'edes visusti poissa naimistuumista. Kauan harhailtuaan itsekkäissä puuhissa, hän nyt ikäänkuin jälleen löytää oman itsensä ja oikean kutsumuksensa, kohoo heimonsa ensimäiseksi mieheksi, johtajaksi ja puolustajaksi ja asettaa kokonaisedun, yhteishyvän, omien pikkupyrintöjen sijalle. Hänen olemuksensa täst'edes kasvaa piirre piirteeltä kansan johtajaksi ja pääsankariksi, jonka rinnalla toiset Kalevalan uroot jäävät kokonaan varjoon.

Kun Ilmarisen vaimon kuoltua Kullervon koston uhrina välit Kalevalan ja Pohjolan heimojen kesken ovat rikkuneet, panee Väinämöinen rohkeasti toimeen sammonryöstöretken, saattaakseen tuon Pohjolalle paljon onnea ja rikkautta tuottaneen, Kalevalan sepän takoman ihmekapineen Kalevalaan onnea antamaan. Epäröivä Ilmarinen ja urhea Lemminkäinen tulevat osallisiksi tähän suureen kansalliseen yritykseen, jonka Väinämöinen, kalevalaisten johtajana, meritse tekee Pohjolaan. Tällä retkellä hän osottaa m.m. ihmeellistä soittotaitoaan, kun hän hauen leukaluusta tekemällään kanteleella hurmaa sekä ihmiset että maan, ilman ja veden eläimet jopa jumalat ja haltiatkin. Väinämöisen lumoavassa kanteleensoitossa Kalevala tahtoo kuvata Suomen kansan suurta mieltymystä sävelten tenhovoimaan. — Väinämöinen se samporetkellä esiintyy kaikista pulista päästäjänä. Hän yksin jaksaa irroittaa veneen jättiläishauen hartioilta; hän vaatii Pohjolassa rohkeasti sampoa, nukuttaa taikakeinoillaan Pohjolan soturit ja avaa laulunsa mahdilla vaskivuoren, jonne Sampo oli kätkettynä. Ja hänpä se, kun meritaistelussa kalevalaisten ja takaa-ajavain pohjolaisten välillä Sampo särkyi pirstaleiksi, huolekkaasti kokosi rantamilta Sammon murut ja saattoi ne Kalevalaan »onnen aluksi» ja »siemenen sikiöksi». Kokonaista onnea ei näet kansa enemmän kuin yksityinenkään koskaan saavuta — hyväpä kun saa osakseen onnen murujakin.

Pohjolan vihastunut emäntä lähettää Kalevalan turmioksi tauteja — ne parantaa Väinämöinen; hän nostaa karhun kaatamaan Kalevalan karjaa — sen Väinämöinen surmaa; hän varastaa Kalevalasta kuun, auringon ja tulenkin — ne kaikki hankkii neuvokkaasti Väinämöinen, vähäksi osaksi tosin Ilmarisen avulla, takaisin Kalevalaan. Hän on nyt pitkin matkaa kansansa suuri hyväntekijä. Ja kun vihdoin uusi usko Kristuslapsen mukana tunkeutuu Kalevalan maille, silloin hän vapaaehtoisesti, vanhan suomalaisen maailmankatsomuksen edustajana, väistyy näyttämöltä, jättäen toki kansallensa perinnöksi henkensä aarteet ynnä soiton ja laulun tenhoisat taidot. Merestä hän oli noussut, ja merelle hän vaskiveneessään katoaa.

Kalevalan toinen pääuros on kuuluisa seppä Ilmarinen, »veli seppo Ilmarinen», kuten Väinämöinen häntä nimittää. Alkujaan hän on ollut ilman jumala ja epäilemättä vanhimpia jollei vanhin muinaissuomalaisten jumalista. Mutta ilman piiristä on kansanruno vähitellen vetänyt hänet alas maan päälle ja muodostellut luovan mielikuvituksensa avulla ihmesepäksi, »taitavaksi takojaksi», jollaisena hän kauttaaltansa Kalevalassa esiintyy. Ja ilmielävänä yksilönä hän astuu Kalevalassa eteemme, edustaen Väinämöisen, hengen sankarin rinnalla ja vastakohtana suomalaisen kansanluonteen käytännöllistä, aineellista puolta. Hän on kansamme ilmehikäs arkikuva, ahkera, hidas, epäröivä, saamaton ja hieman yksinkertainen seppä, mutta omassa ammatissaan perin taitava. Hänellä ei ole Väinämöisen runollista mieltä eikä rohkeaa päättäväisyyttä; toisten täytyy häntä juurikuin ajaa edellään; mutta mitä hän ottaa tehtäväkseen, sen hän, vaikeuksia väistymättä, kunnollisesti suorittaa. Väinämöiseen verraten on hänellä yksi ulkonainen etu, joka tuottaa hänelle voiton kilpakosinnassa; se on hänen nuorekas ja muhkea muotonsa, jota ei edes »kyynärä kyventä päässä, syli syttä hartioilla» kykene hävittämään. Hän näet, kuten kunnon sepän tuleekin, on ahkera saunassa-kylpijä ja sen kautta suomalaisen saunaharrastuksen edustaja. Kaikessa epärunollisuudessaankin Ilmarisen olemus herättää vilpitöntä myötätuntoa, sekin kun osaltaan tuntuu niin perin suomalaiselta.

Kalevalan mukaan Ilmarinen »syntyikin sysimäellä, kasvoi hiilikankahalla, vaskinen vasara käessä, pihet pikkuiset piossa», ja ryhtyi heti laatimaan itselleen pajaa sekä rautaa ahjossaan muovailemaan. Hän elää sitten aikojansa Kalevalan kuuluisana seppänä, joka tilaajilleen takoo kaikenlaisia tarviskaluja, taidokkaita koristeita, vahvoja varuksia, loistavia sota-aseita, jopa kerran laatii itselleen jonkinmoisen lentokoneenkin (vaakalinnun) ja toisella kertaa esiintyy taidokkaana kuvanveistäjänä takoessaan kultaneidon. Sanotaanpa hänestä että hän on myös »taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut» juurikuin muistona hänen ilman jumaluudestaan. Kerran hän koettaa laatia kullasta kuuta ja hopeasta aurinkoa, mutta ei siinä oikein onnistu enemmän kuin muissakaan yrityksissä, joihin hän nenäänsä pitemmälle ajattelematta ryhtyy. Ilmarisen taidokkain ja ihmeellisin tuote on kuitenkin ihmemylly sampo.

Muistamme edellisestä Väinämöisen luvanneen lähettää Ilmarisen Pohjolaan sampoa takomaan. Tuntien Ilmarisen haluttoman mutta samalla herkkäuskoisen luonteen hän, kun ei saa seppää Pohjolan neidon kauneuden kuvaamisella liikkeelle, houkuttelee tämän pajasta katsomaan kuusen latvaan laulamaansa kuuta ja Otavaa. Utelias seppä menee ansaan, vieläpä herkkäuskoisena kiipeää kuuseen kuuta ja Otavaa käsin tavoittamaan. Silloinpa Väinämöinen loitsii ankaran myrskyn, joka kiidättää sepän ilmojen lävitse Pohjolaan. Täällä Ilmarinen esiintyy taidostaan ylpeänä ja itsetietoisena, jopa ihastuu koreaan Pohjan neitoonkin, niin että neitoa saadakseen ryhtyy rohkeasti aivan mahdottomista alkuaineista takomaan sampoa. Monien vaikeuksien jälkeen, joissa kaikissa hän esiintyy kylläkin neuvokkaana miehenä, ne kun koskevat hänen omaa ammattialaansa, hän, käyttämällä apuna itse luonnon voimia, saakin valmiiksi sammon, ihmemyllyn sellaisen, joka Pohjolalle jauhaa viljaa, suoloja ja rahoja ja jollaista ahnas ja äveriäs Pohjolan emäntä oli niin hartaasti himoinnut. Mutta tyttöpä ei vielä halunnutkaan vaihtaa neitiyden vapaita päiviä emännän huoliin, ja »alla päin, pahoilla mielin» Ilmarinen palajaa kotipajalleen, edes vaatimatta sampoa myötänsä.

Hän elelee jälleen uutterana seppänä kotikylässä, kunnekka saa sisareltaan Annikilta kuulla, että Väinämöinen on komealla kosiopurrella menossa Pohjolaan kosiin. Silloinpa »tunkihe sepolle tuska, vasara käestä vaipui» — Pohjan neidon kaunis kuva ei siis ollut vielä kokonaan haihtunut hänen sydämestään pajan nokeen. Ja oikeinpa hänelle kerrankin tulee kiire joutua matkaan. Hän valmistautuu kuin sulhasmies konsanaankin: kylpee saunassa noet pois ruumiistaan, niin että on »kasvot vallan kaunihina, poskipäät punertavina», pukeutuu parhaasen juhlapukuunsa ja lähtee paraimmalla oriillaan ja komeimmalla reellään tavoittamaan Väinämöistä. Luulisipa nyt vähintäin syntyvän neidosta kilpakosijain välillä kaksintaistelun, mutta Ilmarisen mieli on jo ennättänyt rauhoittua. Vaikka taitava miekkain takoja, hän muuten ei ole mikään miekkamies. Niinpä hän nytkin itse ehdottaa Väinämöiselle sovintoa, jotta neito saisi vapaasti valita. Ja neito valitseekin hänet vastoin äitinsä tahtoa komean ulkomuodon ja sammon takomisen vuoksi. Mutta monta vaarallista ansiotyötä hän saa vielä suorittaa, ennenkuin Pohjan-akka suo hänelle tyttärensä. Näissä hän aluksi esiintyy saamattomana ja avuttomana, mutta kun morsian »kädestä pitäen» neuvoo, miten hänen tulee kussakin tapauksessa menetellä, niin hän ne pelottomasti ja taitavasti suorittaa. Hän kyntää kyisen pellon, kahlehtii Tuonen karhun ja pyytää Tuonelan joesta suuren jättiläishauen. Kaikissa näissä ansiotöissä tulee hänen sepäntaitonsa hyvään tarpeeseen.

Komeain häitten jälkeen Ilmarinen vie nuorikkonsa kotiinsa Kalevalaan ja elelee siellä vaimoineen rauhaisaa perhe-elämää, kunnekka paimen orja Kullervo pedoilla revittää emännän kappaleiksi. Silloin seppo synkeässä surussaan, kun ei ollut »mieli tervoa parempi, syän syttä valkeampi», ryhtyy, kuukauden toimettomana jopa syömättömänäkin surtuaan, takomaan itselleen kullasta vaimoa. Ruumiin hän kyllä saa syntymään, mutta henkeä ei kultakuvaan tule — se olisi Ilmarisen pitänyt huomata jo työhön ryhtyessään. Ei lämmitä häntä kultakuvan kylmä kylki, ja hän tarjookin kultaneidon naimahaluiselle Väinämöiselle, vieläpä leikillisesti — mikä piirre hänessä muutoin on perin harvinainen — vakuuttelee, ettei se suinkaan »ole suuri suun piolta.» Vieläkin hän tekee yhden vaimon hankkimisyrityksen, ajaa Pohjolan nuorempaa tytärtä kosimaan ja ryöstää tämän mukaansa, kun tyttö ei hyvällä lähde. Vaan eipä tästäkään hänelle iloa koidu. Arkipäiväisenä ja uneliaana hän nukkuu sikeästi majatalossa, ja sill'aikaa toinen naurattelee hänen naistansa. Suuttuupa silloin hidasverinen seppäkin ja loitsii — mikä muuten ei kuulu hänen tapoihinsa — naisensa meren lokiksi eikä enää puutu naimisasioihin.

Ilmarisen epäröivä jopa merellä pelkurimainen luonne käy selvästi ilmi samporetkellä. Häntä kyllä harmittaa, että Pohjola rikastuu hänen samponsa turvissa, mutta hän ei tee mitään sammon hankkimiseksi Kalevalaan. Vieläpä hän pelotteleekin kaikenlaisilla vaaroilla, kun Väinämöinen rohkeasti kehoittaa lähtemään sammon ryöstöön. Hän on maalla-eläjä, joka perin vastahakoisesti uskaltaa kalliin henkensä Wäinämöisen välkeälle tielle, merelle. Lemminkäistä hän kyllä ivaa, kun tämä miekallaan haukea tavoittaessaan mulskahtaa venheestä mereen, mutta samalla joutuu itsekkin seppänä epäedulliseen valoon, kun särkee miekkansa haukeen. Yhtä saamattomana hän, niin taitoniekka kuin onkin, ei kykene hauen leukaluusta kannelta tekemään, vielä vähemmin epärunollisena edes yrittääkään sitä soittaa, vaikkapa kaikki muut yrittävät. Eikä hän samporetkellä osota mitään erityistä innostusta tai kykyä muuhun kuin soutamiseen ja sampovuoren ovenlukkojen ja -saranain rasvaamiseen; vieläpä todellisen vaaran uhatessa vain valittelee ja peittäytyy veneessä viltin alle. Hän ei ole sankarisielu, vaan pelkästään arkipäiväinen seppä. Pohjan akan Kalevalaan lähettämien vaarojen pois karkoittamisessa hän tosin käytännön miehenä hieman auttelee Väinämöistä, mutta pääkunnia kaikesta on tällöin Väinämöisen.

Irrallisempana edellisten pääurosten rinnalla esiintyy luonteineen ja tekoineen Wäinämöisen »ylimäinen ystävä» Lemminkäinen, oikea suomalaisen kansanrunon suosikki. Kuten jo hänen monista nimityksistään — Lemminkäinen, Ahti, Kaukomieli y.m. — voimme huomata, on hänenkin kokonaiskuvansa kansanrunossa kudottu yhteen monen eri henkilön teoista ja luonteenpiirteistä. Mutta sitenpä onkin syntynyt erittäin monipuolinen ja mielenkiintoinen sankarikuva, joka sekin ansioineen ja vikoineen omalta kannaltaan hyvin edustaa suomalaista kansanluonnetta. Väinämöistä sopisi meidän katsoa Suomen kansan kokonaisedustajaksi, Ilmarinen taas on lähinnä hämäläisheimon edustaja, ja vilkas, seikkaileva Lemminkäinen edustaa lähinnä karjalaisluonnetta. Hänessä virtaa liikkuva, eloisa veri, joka pakottaa hänet alituisesti retkeilemään ja seikkailemaan kotikylän ulkopuolella, uhmailemaan vaaroja ja etsimään naisiloja. Runotar on hänen kuvaamiseensa tuhlannut runsaasti väriä, niin että paikoin tuntuu itse Väinämöinenkin jäävän häneen verraten varjoon. Hän on nuori ja pulska mies, »veitikka verevä», jota naiset eivät voi vastustella ja joka elelee neitojen kisoissa kuin kotonaan. Hänen mielijuomiansa on olut, joka panee veren kuohumaan hänen suonissaan, niin että hän useinkin toimii äkkipikaisesti ja häikäilemättömästi. Hän on »kärkäs käskemättä» ja suuri kerskuri, mutta osottaa samalla pelotonta sotaista mieltä sekä asetaitoa, osaapa tarvittaessa loitsiakin milt'ei Väinämöisen veroisesti. Hurjapäisenä, ylpeänä, riidan- ja sodanhaluisena hän kuitenkin on erittäin hellä äidilleen, vaikkapa kääntääkin äitinsä varoitukset leikiksi, niitä tottelematta. Kaikkialla hän on oma itsensä, jonkinlainen Kalevalan »yli-ihminen.»

Hänen ensimäinen urotyönsä on ylpeän ja kauniin Kyllikin ryöstäminen Saaresta vaimoksi. Äiti häntä varoittelee lähtemästä kosiin, koska oli köyhä ja halpasukuinen, mutta ylpeästi viittaa Lemminkäinen vastustamattomaan viehätysvoimaansa sekä lupaa Kyllikille jumalaisella miekallaan sukunsa suurentavansa. Tosin Saaren naiset hänelle nauravat, kun hän kylän kujalla ajaa rekensä kumoon, mutta pianpa Lemminkäinen kääntää naisten naurun lemmenleikiksi. Kyllikki on ainoa, jonka vuoksi hän saa turhaa työtä tehdä, mutta niinpä hän vihdoin kyllästyykin ja ryöstää Kyllikin rekeensä. Saapa hän lopuksi mairein sanoin ja vakavin valoin Kyllikinkin suostumaan itseensä ja palajaa onnellisena kotiin.

Mutta sankarin avio-onni ei ole pitkä. Vastoin valaansa menee Kyllikki kerran, Lemminkäisen liiaksi kalamatkalla viipyessä, kylän kisoihin. Lemminkäisen veri kuohahtaa, kun hän sen kuulee; hänessä herää jälleen vastustamaton sodanhalu, jota mitkään äidin tai vaimon rukoukset eivät voi viihdyttää; eivät aarteet eikä kotoinen olut hänelle enää kelpaa. Kyllikin sijaan hän tahtoo hankkia vaimokseen Pohjolan kuulun neidon ja lähtee päätä pahkaa, loitsuilla ja sota-aseilla hyvin varustettuna, Pohjolaan. Täällä hän taikakeinojansa avulla puikahtaa Pohjolan pirttiin kenenkään huomaamatta keskelle mahtavia loitsijoita, ja loitsii itse niin ankarasti joukkoon, että »tulta iski turkin helmat, valoi silmät valkeata», ja kaikki Pohjolan tietäjät nujertuvat sellaisen loitsuvoiman edessä mikä minnekin. Röyhkeästi hän sitten pyytää Pohjan akalta tytärtä, »piikajoukosta pisintä», mutta saakin aivan kuin Ilmarinen ensin tehtäväkseen vaarallisia ansiotöitä. Kerskaillen hän lähtee hiihtämään Hiiden hirveä, niin että »tuli suihki suksiloista, savu sauvojen nenistä», mutta vasta metsänhaltioita suostuttelemalla hän lopulta monen seikkailun jälkeen saa hirven taatusti kiinni. Ukko ylijumalan avulla hän taltuttaa suitsiinsa myös Hiiden raisun hevosen, mutta kolmannessa ansiotyössä, Tuonelan mustan joen joutsenen ammunnassa, hänet hukka perii. Pohjolan sokea karjanpaimen, jota hän oli pilkannut, täällä kostoksi salaa ampuu hänet kyynuolella ja silpoo miekallaan kappaleiksi Tuonelan synkkään jokeen. Sinne olisikin sankarimme kadonnut, jollei hänen hellä ja huolehtiva äitinsä, saatuaan Lemminkäisen kotiin jättämästä ennemerkistä tiedon poikansa tuhosta, olisi verrattomassa äidinrakkaudessaan pannut maat ja taivaat liikkeelle ja haravoinut poikaansa kokoon Tuonelan joesta sekä jumalien voiteilla häntä henkiin herättänyt. Tosin hän nyt lähtee kotiin äitinsä kera, mutta sydän on edelleen »noissa Pohjan neitosissa.»

Ja Ilmarisen häiden jälkeen hän uudelleen sonnustaa itsensä Pohjolaan — tällä kerralla kostamaan sitä häväistystä, että hänet yksin, koska muka oli toraisa, tappelija ja naisten viettelijä, oli jätetty häihin kutsumatta. Mitkään äidin varoitukset tai vaaroilla pelottelut eivät häntä nytkään voi pidättää, sillä sellaista häpeää hän, urosten uros, ei voi sulattaa. Hän kylpee, pukeutuu vahvaan sota-asuunsa ja luottaen oivalliseen miekkaansa sekä loitsutaitoonsa lähtee äidin kuvaamaa vaarallista tietä ajamaan Pohjolaan. Rohkeutensa ja neuvokkaisuutensa avulla hän selvittäytyy noista kamalista vaarapaikoista ja käyttäytyy niin röyhkeästi ja ylimielisesti Pohjolassa, että Pohjolan isäntä vihdoin miekalla koettaa häätää pois tuota kutsumatonta vierasta. Mutta kaksintaistelussa Lemminkäinen sivaltaa isännältä pään poikki »kuin naatin naurihista», vieläpä julkeaa pyytää vettä veriä käsistään pestäksensä. Silloin emäntä vimmastuu ja kutsuu kaikki Pohjolan miekkamiehet Lemminkäistä häätämään. Ylivoiman edessä sankarimme viisaasti väistyy ja rientää suinpäin kotiinsa sekä sieltä vahvoilla eväillä varustettuna Saareen vainolaisia piiloon. Saaressa hän viettää niin julkeaa ja hauskaa elämää Saaren neitojen ja vaimojen parissa, että Saaren mustasukkaiset miehet vihdoin päättävät karkoittaa tuon rauhanhäiritsijän pois. Tälläkin kertaa Lemminkäinen sukkelasti väistyy ylivoiman tieltä ja pääsee vihdoin monien vaivojen ja seikkailujen jälkeen kotivalkamille, jätettyään Saaren naiset rannalle itkemään hänen äkillistä poislähtöään. Apea oli lähtijänkin mieli, ja vielä apeammaksi se käy, kun hän huomaa, että koti on poltettu poroksi ja armas äiti kadonnut. Kerrankin hän oikein katuu tottelemattomuuttaan ja hurjapäisyyttään. Vihdoin hän löytää äitinsä metsän piilopirtistä ja on heti yhtä huoleton veitikka kuin ennenkin. Vielä kerran hän yrittää kostoretkelle Pohjolaan, ottaen vanhan aseveikon Tieran sotatoverikseen. Mutta nolosti käy tälläkin kertaa. Heidän laivansa jäätyy Pohjolan emännän lähettämiin pakkasiin, ja alakuloisina palajavat uroot kovia vastuksia kestäen kotiin. Lemminkäisen ylpeää itseensäluottamusta ja naisiin mieltymystä ei tosin ankarin pakkanenkaan jaksa täysin masentaa.

Näin on Lemminkäinen puuhaillut yksikseen. Vasta samporetkellä hän esiintyy muiden sankarien mukana ja osottaa pitkin matkaa rohkeaa, kerskailevaa ja levotonta luonnettaan. Hänpä se varomattomuudellaan aiheuttaa retken puolinaisen onnistumisenkin, kun Väinämöisen varoituksista huolimatta paluumatkalla laulaa karjahtelee niin kovasti, että Pohjolan väki herää ja lähtee sammonryöstäjiä takaa ajamaan, mistä ennen mainittu meritaistelu on seurauksena.

Näiden Kalevalan kolmen pääuroon ohelle on kansanruno asettanut muutamia muita miesluomia, jotka nekin tavalla tai toisella liittyvät edellisiin ja runojen kokonaisvirtaan, niin että yhteys kaikkien eri osien ja sankarien välillä mitenkuten säilyy. Sellainen sivuhenkilö on ennen muita synkkä Kullervo, jonka tuhoisa teko — Ilmarisen emännän surma — muodostaa käänteen Kalevalan juonessa, rikkomalla Kalevalan ja Pohjolan siihenastiset hyvät välit. Kullervo edustaa kodittoman orjan kolkkoa osaa, on juurikuin orjuutta kärsineiden suomalaisheimojen — inkeriläisten, vatjalaisten ja virolaisten — kovaosainen vertauskuva. Harvinaisella runollisella voimalla ja 'jylhyydellä Kalevala esittää hänen elämänsä murhenäytelmän. Hänen kotinsa hävitetään tuimassa heimoriidassa, itse hän syntyy orjuuteen, mutta osottaa jo lapsena tavattomia ruumiin ja hengen voimia. Orjassa ne eivät pääse huonon kohtelun vuoksi kehittymään suotuisaan suuntaan; ulkonaiset olosuhteet ja oman sydämen voimakkaat vietit ja intohimot saattavat Kullervon rikoksien tielle. Sukukoston hän näyttää imeneen jo äidin maidossa, ja sitä peläten hänen setänsä Untamo ensin koettaa toimittaa hänet pois päiviltä ja sitten, kun Kullervo uhkamielisesti tekee kaikki työt, jotka hänen sankariluonteelleen olivatkin sopimattomia, nurinpäin, myö hänet muutamasta raudankappaleesta Ilmariselle. Ei osaa Ilmarisen emäntäkään orjaa oikein kohdella; ajattelemattomasti hän Kullervon eväsleipään leipoo sisälle kiven. Kun Kullervo, jota paimenen halpa virka jo on tarpeeksi harmittanut, lisäksi särkee tuohon leipäkiveen ainoan muiston isästänsä, perintöveitsensä, kuohahtaa hänen kostonhaluinen verensä, ja sepän emäntä saa hengellään maksaa ilkityönsä. Koston makuun päästyään Kullervo nyt tahtoo kostaa Untamolle isänsä Kalervon kodin hävityksen, mutta joutuu sitä ennen kuolleiksi luulemiensa vanhempainsa luo. Täälläkään hän ei töissään menesty, ne kun eivät ole hänen voimiensa mukaisia, ja vihdoin hän eräällä metsämatkalla tietämättään viettelee oman kadoksissa olleen sisarensa, joka hyppää koskeen häpeäänsä sovittamaan. Näyttääpä kuin olisivat kaikki kohtalon voimat liittoutuneet häntä vastaan. Rikos vie rikokseen. Töykeästi kohtelee Kullervo kotiväkeään ja vihdoin kostaa perinpohjin Untamollekin. Mutta silloinpa onkin mitta täysi. Rikokset huutavat sovitusta, ja sovitukseksi Kullervo jylhästi painaa miekkansa kärjen omaan rintaansa.

Kullervonkin nimen ympärille on kansanrunoissa kutoutunut alkuperäisestä eri henkilöille kuuluvia tekoja ja piirteitä, jotka kaikki yhdessä ovat jylhentäneet tuon onnettoman sankarin synkkää kokonaiskuvaa ja muodostaneet sen niin kammottavan traagilliseksi. Hän se Kalevalan henkilöistä onkin ensinnä ja eniten herättänyt kaunotieteilijäin ja -taiteilijain mielenkiintoa.

Verrattain vähäpätöinen sivuhenkilö on nuori Joukahainen, jonka esiintyminen kuitenkin on tarpeellinen saattamaan Väinämöistä kosiopuuhiin. Hän on luihu ja kateellinen ylvästelijä ja kerskuri, joka ei voi kärsiä Väinämöisen suurta tietäjämainetta. Vastoin kotiväkensä kieltoa hän lähtee kilpasille Väinämöisen kera, mutta joutuu kilpalaulannassa niin surkeasti tappiolle, että ainoasti lupaamalla sorean Aino-siskonsa Väinämöiselle puolisoksi pelastaa hätääntyneen henkensä. Tätä hän sitten kyllä katkerasti pahoittelee ja yrittää salakavalasti kostaa Väinämöiselle ampumalla häneen nuoliaan, kun hän Pohjolaan kosiin merta myöten ajelee. Sattuvasti kuvailee kansanruno Joukahaisen maltitonta vahtausta, kun hän levottomana siirtyy pirtistä vaanimaan ulos pihalle ja pihalta yhä ulommaksi pelloille ja kosken partaalle. Ja vahingoniloisena hän toivottelee Väinämöiselle tuhoa meren aalloissa. — Kalevala ei hänestä sen enempää piittaakaan, tehtyään ensin muutamilla piirteillä hänen halpamaisen luonteensa selväksi.

Hauska tuttavuus on Lemminkäisen sotatoveri, urhea Tiera, joka ohimennen lukijalle esitetään. Kun Lemminkäinen Tieran sotaista mieltä herättääkseen hänelle muistuttelee heidän entisiä yhteisiä urotekojaan, herää hänessä sotainen into niin kiivaasti, ettei edes äsken naitu nuorikko voi häntä pidättää. Niin kiireesti hän jouduttautuu Lemminkäisen mukaan, että vasta ulkona viimeistelee pukuansa. Muutamilla piirteillä on Kalevala hänestäkin luonut havainnollisen pikkukuvan.

Nolon osan on Kalevalassa saanut Pohjolan isäntä. Häntä ei edes mainita millään erityisnimelläkään; hän peittyy täydellisesti voimakkaan vaimonsa Louhen liepeihin. Kotiväki ei piittaa rahtuakaan hänen käskyistään ja kun hän kerran koettaa ominpäin isännyyttään näyttää, häätämällä miekoin talostaan julkeaa Lemminkäistä, saa hän surkeasti surmansa. Hän on täydellinen »tohvelisankari». Hänen vastakohtanaan esiintyy Kalevalan lopussa talonsa ylpeänä isäntänä »ruma Ruotus paitulainen» (= raamatun Herodes), joka röyhkeästi kohtelee avunanojaa.

Kalevalan miesjumalat ja muut tilapäiset mieshenkilöt sivuutamme, kun ne ovat ulkopuolella esityksemme piiriä.

Näin asettaa Kalevala eteemme suuren joukon mieskuvia kaikki elävinä ja yksilöllisinä. Suppea esityksemme ei voi antaa muuta kuin perin kalpean aavistuksen siitä monipuolisesta elämästä, jota Kalevala mestarillisesti kuvailee. Vielä vähemmän se voi selvitellä sitä verratonta runollista kauneutta ja värikkyyttä, joka sen kuvauksia koristaa. Voidakseen tästä kaikesta täysin nauttia, täytyy itsekunkin lukemalla syventyä Kalevalan omiin runoihin. Niiden lukeminen kyllä runsaasti lukijan vaivat palkitsee.

KALEVALAN NAISET

Kalevalan varsinaiset pää- ja toimihenkilöt ovat tosin, kuten luonnollista onkin, miehiä, mutta samalla on Kalevala antanut naisillekin sangen huomattavan sijan. Miehet töineen ja toimineen ovat ikäänkuin Kalevalan vahva luusto, naiset sen, lihasto; tai toista vertausta käyttääksemme, miehet ovat sen ajatteleva pää ja toimiva käsivarsi, naiset sen tunteva ja lämmittävä sielu ja sydän. Harva kansanrunoelma asettaa eteemme sellaisen joukon havainnollisia naiskuvia kuin Kalevala. Sodat, taistelut ja verityöt eivät ole Kalevalan pääsisällyksenä kuten esim. kreikkalaisten ja saksalaisten vanhain kansanrunoelmain. Suomalaisen kansanluonteen mukaisesti Kalevala pysyy enimmälti kodin ja perheen piirissä, yksityisolojen, mielialojen ja tunnelmain maailmoissa. Ja tämä Kalevalan idyllinen, lyyrillinen luonne johtuu suuressa määrin juuri siitä, että naisilla siinä on niin vaikuttava asema. Varsinkin äidit ovat Kalevalassa saaneet harrasta huomiota ja myötätuntoa osakseen. Missäpä muussa kansanrunoelmassa on äidin huolta ja lapsenrakkautta kuvattu niin kauniisti kuin Kalevalassa? Ainon äiti, Lemminkäisen äiti, Louhi, Lokka, Kullervon äiti, Marjatta — kaikki he hellällä äidinrakkaudella huolehtivat, tosin joskus vääräänkin suuntaan, lastensa parhaasta; ja helposti suo äidinsydän anteeksi lapsensa hairahdukset. Tosin muutamain Kalevalan äitien alkukuvana lienee kristinuskon kantaäiti, neitsyt Maaria, josta katolinen kirkko keskiajalla muodosteli naisen ihannekuvan, mikä sitten siirtyi kansan mielikuvitukseen ja sen runoihin, mutta silti Kalevalan äidit ovat suuressa määrin yksilöllisiä henkilöitä omine erikoisuuksineen. Äitien rinnalla on meillä Kalevalassa joukko viehkeitä neitosia, kuten Aino, Kyllikki, Pohjan impi ja Annikki, jotka ovat omiansa panemaan Kalevalan sankarien päät pyörälle ja saattamaan äideilleen päänvaivaa kosijain suhteen. Onpa vielä lisäksi ahkeria ja toimekkaita emäntiä ja palvelustyttöjä, kuten Osmotar ja »Pohjan piika pikkarainen», puhumattakaan monista soreista haltiattarista, joita ilmat, metsät ja vedet ovat täynnä. Tämä naishenkilöjen kirjava paljous se antaakin Kalevalalle aivan erikoisen viehätyksen.

Mahtavin, edustavin naishenkilö Kalevalassa on Louhi, Pohjolan emäntä, sukunsa, talonsa ja tavaransa neuvokas ja voimakas suojelija ja johtaja. Hänellä on miehen tarmo ja ryhti, kun hän esiintyy heimonsa edustajana Kalevalan sankareja kohtaan; äidillisellä huolella hän valvoo perheensä parasta. Ulkomuodoltaan hän ei ole viehättävä. Hänen lisänimensä onkin »Pohjan akka harvahammas» — siis sellaisena miltei noita-akan näköinen. Hän osaakin loitsia kuin parhain tietäjä ja muuttaa helposti muotoansa. Talossaan hän esiintyy mieluisille vieraille rehtinä emäntänä ja hallitsee täydellisesti vähäpätöistä miestänsä. — Louhen intohimona on saada talonsa ja sukunsa rikkaaksi ja mahtavaksi. Senpätähden hän koettaa hankkia itselleen kuuluisan ja äveriään vävyn sekä tyttärensä lunnaiksi onnea ja rikkautta tuottavan ihmemyllyn sammon Pohjolaan. Hän kestitsee runsaasti Väinämöistä, joka perin kurjassa tilassa on mereltä joutunut Pohjolan rantaan, ja lupaa saattaa hänet takaisin Kalevalaan, vieläpä tyttärensäkin hänelle, jos Väinämöinen sammon takoisi. Kun sitten Ilmarinen Väinämöisen sijasta saapuu Pohjolaan sampoa takomaan, käskee Louhi tyttärensä käyttämään kaikkea naisellista viehätysvoimaansa Ilmarisen lumoamiseksi, jotta tuo taitava seppo todellakin viehtyisi ryhtymään sammon taontaan. Sammon saanti se tässä on hänelle pääasia, tytär vain houkutuskeino. Ja iloisena hän sitten, kun sampo on valmis, toimittaa Ilmarisen tiehensä sekä saattaa sammon syvälle »Pohjolan kivimäkehen, yheksän lukon ta'aksi» valtansa ja voimansa vastaiseksi perustaksi. Tyttären Ilmariselle antaminen joutui jäämään siksensä, kun oli toivoa saada mahtavampikin vävy.

Riihatonta Lemminkäistä toimellinen Louhi ei voi suvaita. Hän muistuttaa Lemminkäiselle, että tällä oli jo entinen emäntä, eikä siis voinut Louhen tytär enää tulla kysymykseen; mutta kun Lemminkäinen röyhkeästi yhä vaatii Pohjolan »impiparvesta ihaninta», panee hän kosijalle sellaiset ansiotyöt tehtäviksi, joihin tämä viimein sortuu. Ja Lemminkäinenpä se yksin jätetään Pohjolan suuriin häihin kutsumatta, koska on »tehnyt häissäkin häpeät». Kun Lemminkäinen siitä suuttuneena surmaa hänen mitättömän miehensä, kostaa hän sen ankarasti ja vainoaa murhaajaa hellittämättä.

Kun Väinämöinen ja Ilmarinen saapuvat kilpakosijoina Pohjolaan, koettaa Louhi kaikilla järkisyillä saada tytärtään menemään vaimoksi rikkaalle Väinämöiselle, koska sellainen naimiskauppa olisi ollut Louhelle edullinen, mutta ei hän toki tahdo väkisin pahoittaa tytärtään vastenmieliseen avioliittoon. Kuitenkin saa Ilmarinen vielä suorittaa perin vaikeita ansiotöitä, ennenkuin Louhi lopullisesti suostuu. Vaan sitten hän pitääkin Ilmariselle ja tyttärelleen mahdottoman komeat häät, joihin hän kutsuttaa kaiken maailman kansan. Haikein mielin hän vihdoin laskee tyttärensä, hyvillä neuvoilla ja varoituksilla varustettuna, lähtemään uuteen kotiin. Tällöin vasta tuossa miesmäisessä naisessa todelliset naisen ja äidin tunteet pääsevät arvoonsa.

Erittäin tarmokkaana esiintyy Louhi sammonryöstörunoissa. Hän puolustaa tuota hartaimman intohimonsa esinettä, valtansa ja rikkautensa lähdettä, kuin naarasleijona pentujaan; hän kokoo sotajoukon ja varustaa laivan ajamaan takaa sammon ryöstäjiä; hän toimittaa heidän tielleen jo etukäteen kaikenlaisia vaaroja; ja neuvokkaasti, rohkeasti hän, kun hänen sotalaivansa särkyy Väinämöisen loitsimaan salakariin, kokoo sen kappaleet allensa, asettaa soturinsa siivilleen, muuttautuu jättiläislinnuksi ja istuikse suoraan vihollistensa laivan mastoon. Ja kun taistelussa sampo särkyy, niin että vain sen tyhjä kansi jää Louhen käsiin, koettaa hän vieläkin kaikin keinoin vahingoittaa kalevalaisia; koston paha henki on saanut hänet kokonaan valtoihinsa, naisellisuus on hänestä tyystin kadonnut. Lopulta hän, tuntien sammon menetettyään kadottaneensa voimansa, luopuu pahoista aikeistaan ja laskee piilottamansa auringon ja kuun jälleen Kalevalalle paistamaan.

Jylhänä, suurenmoisena niin hyvässä kuin pahassakin kohoaa Louhen mahtava olemus Kalevalan henkilökuvista aivan etualalle, miessankarien rinnalle. Kaikesta itsekkyydestään huolimatta hän johdonmukaisella luonteellaan ja toiminnallaan herättää mielenkiintoa, jopa lopussa tavallaan myötätuntoa, sillä sortuuhan hän kotiaan ja tavaraansa suojellessaan.

Puhtaasti äitinä on Lemminkäisen äiti Kalevalan täydellisin äidinkuva. Hurjapäisen poikansa puolesta hän panee kaikki alttiiksi. Tämä ainoa poika on, miehen aikaisin kuoltua, hänen hellikkinsä ja silmäteränsä, jota hän alituisesti varoittelee, neuvoo ja pidättelee syöksymästä uhkarohkeihin yrityksiin, ja jota Tuonelan joesta pelastaakseen hän panee maat ja taivaat liikkeelle. Äidillisessä rakkaudessaan hän helposti unohtaa ja antaa anteeksi lemmikkinsä hairahdukset ja kovakorvaisuuden. Kun Lemminkäinen lähtee Saareen Kyllikkiä kosimaan, varoittelee äiti vanha häntä kaikin tavoin menemästä niin ylhäisiä kosimaan; tai kun Lemminkäinen kerta toisensa perästä sonnustautuu retkelle Pohjolaan, milloin kosimaan, milloin kostamaan, käyttää äiti, poikansa henkeä peläten, kaikkea äidillistä vaikutusvoimaansa pidättääkseen rakasta poikaansa kotona emon luona kaukana surman teiltä. Mutta rajupäinen poika ei kuule äidin varoitteluja, ja silloin tällä ei ole muuta keinoa kuin neuvoa ja opettaa poikaansa, jotta tämä terveenä selviäisi vaaroista.

Kotona hän levottomin mielin seuraa poikansa seikkailuja ja odottelee kärsimättömänä tämän kotiin paluuta. Kun Lemminkäisen ollessa ensimäisellä Pohjolan-retkellä hänen kotiin merkiksi jättämästään harjasta veri alkaa vuotaa, arvaa äiti tuhon kohdanneen Lemminkäistä. Miniä, Kyllikki, ei ehdi vielä ajatella mitään, kun äiti jo suinpäin syöksyy ulos tielle poikaansa etsimään ja juoksee Pohjolaan niin että »mäet mätkyi mennessänsä, norot nousi, vaarat vaipui». Pohjolassa hän panee kiertelevän Louhen tiukalle, ja kun Louhi sanoo Lemminkäisen mahdollisesti joutuneen susien suuhun tai karhujen kitahan, tiuskaisee hän ylpeänä ja itsetietoisena: Jo vainen valehtelitki! Susi ei syö minun sukua, karhu ei kaa'a Lemminkäistä.» Vihdoin Louhi sanoo Lemminkäisen lähteneen Tuonelan joelle, ja silloin äiti taas juoksemaan kadonneen jälestä »suuret suot sutena, kulki korvet kontiona, ve'et saukkona samosi». Saatuaan auringolta varman tiedon siitä, että Lemminkäinen on surmattu Tuonelan jokeen, hän Ilmarisella teettää jättiläisharavan, jolla hellittämättä haravoi poikansa jäännökset joesta kokoon. Huolimatta korpin pilkasta hän sommittelee kappaleet yhteen, saa Suonettaren avulla ruumiin eheäksi ja vihdoin mehiläisen lopulta itse »luojan kellarista, kamarista kaikkivallan» hakemien voiteiden avulla hengenkin poikaansa palajamaan. Ei hän tätä toru eikä moiti, vaan on perin iloinen saadessaan vallattoman veitikkana lähtemään kotiin. Samalla tavalla hän hellii ja suojelee Lemminkäistä silloinkin, kun tämä, Pohjolan isännän surmattuaan, toiselta Pohjolan-retkeltään pakenee kotiin ylivoiman tieltä. Hän tiedustelee hellästi Lemminkäisen pahoilla-olon syytä ja kokee kaikin tavoin häntä lohdutella, vieläpä neuvoo hänelle varman piilopaikankin kaukaisessa meren saaressa, jääden itse kotiin alttiiksi Pohjolan väen kostolle. Niin hätäinen on äidin sydän, että hän ei ollenkaan huomaa Lemminkäisen vannovan vain pari kesää pysyvänsä poissa sotateiltä, vaikkapa äiti oli luvannut piilopaikan neuvoa vain sillä ehdolla, että Lemminkäinen vannoisi kymmenen kesää välttävänsä sotaseikkailuja. Ja vaikka Lemminkäinen yksin on syypää siihen, että äiti saa paeta Pohjolan väkeä metsään kurjuuteen ja nämä polttavat poroksi heidän talonsa, heltyy äidin sydän heti, kun saa nähdä poikansa terveenä palajavan piiloretkeltään. Tällaisen hemmottelevan äidinrakkauden hoivissa Lemminkäisestä kai kasvaakin tuollainen riihaton hurjapää, joka ei hetkistäkään pysy alallaan. Mutta ottamalla huomioon, että Lemminkäinen on äitinsä ainoa poika ja vanhuuden tuki, on tuollainen hellyys helposti ymmärrettävissä; se on anteeksi annettavaa äidillistä ja naisellista heikkoutta.

Samantapaista äidin huolta ja hätää osottaa Marjatta neito etsiessään kadonnutta pojuttansa »alta jauhavan kivosen, alta juoksevan jalaksen, katsoen joka kanervan, kaivellen katajanjuuret», ja iso on hänenkin ilonsa, kun lapsi vihdoin suolta löytyy.

Liikuttavin on sittenkin Kullervon äidin rakkaus ja anteeksiantamus. Hänkin on väsymätönnä etsinyt metsään kadonnutta tytärtään, sillä »emon etso eellimäisnä, emon etso, emon kaiho», mutta turhaan hän on etsinyt. Sitä suurempi on hänen ilonsa, kun kuolleeksi itkemänsä poika Kullervo vielä palajaa äidin luo. Ja vaikkapa Kullervo, tosin kyllä tietämättään, tekee mitä kauheimman rikoksen, pitää tuon samaisen metsään kadonneen sisarensa, »turmelee emonsa tuoman», ei äiti kuitenkaan kiroo Kullervoa, vaan päinvastoin lohduttelee ja tyynnyttelee häntä. Hän juurikuin koettaa ymmärtää kurjan poikansa katkerat kokemukset ja löytää niistä lieventäviä asianhaaroja pojan rikokselle. Lemminkäisen äidin tavoin hän kaikin keinoin kieltelee Kullervoa sotaan lähtemästä, ettei sinne sortuisi. Kun sitten Kullervo jäähyväisiksi ynseästi kohtelee kotiväkeänsä, jopa äitiäänkin, niin kaikki muut vastalahjaksi hänet hylkäävät; äiti yksin verrattomassa, anteeksiantavassa rakkaudessaan ei unhota kurjaa Kullervoa. »Et älyä äidin mieltä, arvoa emon sydäntä», hän vastaa Kullervolle, kun tämä kysyy, surisiko äiti häntä, jos kuulisi hänen kuolleen sotatielle, ja jatkaa: »Itkenpä minä sinua, kun sun kuulen kuolleheksi; itken tulville tupamme, siltalauat lainehilla, lumet itken iljeniksi, iljenet suliksi maiksi, sulat maat vihottaviksi, vihottavat vieroviksi; mit'en itkeä ilenne, itkeä inehmisissä, itken saunassa saloa, saunan lauat lainehilla.» Voiko tosiaan äidinrakkaus rikoksellista poikaa kohtaan mennä pitemmälle kuin tässä ihanassa kuvauksessa? Tuskin.

Lastensa parasta katsova on myös Ainon äiti, vaikkapa hän erehtyy keinoissaan ja vasta myöhään sen huomaa. Aivan oikein hän epää poikaansa Joukahaista lähtemästä kilpasille Väinämöisen kanssa ja sitten myöhemmin kokee estellä hänen kostopuuhiaan, mutta tyttärensä Ainon suhteen hän äidillisessä lyhytnäköisyydessään menettelee väärin. Hänkin näet toivoo tyttärelleen mahtavia sulhasia, ja kun hän Joukahaiselta kuulee, että tämä oli luvannut Ainon Väinämöiselle puolisoksi, niin hän ihastuu ikihyväksi, koska siten näkee hartaimman toivonsa toteutuvan. Ottamatta ollenkaan lukuun Ainon omaa tahtoa ja valintavapautta hän äidillisellä vallalla koettaa pakoittaa itkevää Ainoa iloitsemaan ja koristautumaan Väinämöistä varten. Äidin tarkoitus on kyllä hyvä, mutta hän ei jaksa käsittää, että Ainossa jo on täysin hereillä oman sydämen naisellinen itsetietoisuus, uuden sukupolven katsantokanta. Vasta kun hän saa kuulla Ainon menneen surussaan »alle aaltojen syvien», hän huomaa erehtyneensä pakoittaessaan tytärtään »vastoin mieltä miehelähän». Ja sitä katkerampi ja lohduttomampi on nyt hänen surunsa, niin suuri hänen kyyneltensä tulva, että niistä kasvaa kolme jokea, joiden keskellä olevilta luodoilta sadat kultaiset käköset alakuloisella kukunnallaan juurikuin säestävät hänen mielipahaansa.

Näihin äidinkuviin voisimme vielä lisätä seppo Ilmarisen äidin. Lokka, »luopuisa emäntä», odottelee hartaalla halulla Ilmarista ja hänen kuulua nuorikkoaan Pohjolan hääjuhlista kotiin. Kun sitten »reen kapina kankahalta» kuuluu, riemastuu hän suuresti, sillä nyt hän ensi kerran saa nähdä poikansa toivotun morsiamen ja nuorikon, joka »on kuin puola puolikypsi tahi mansikka mäellä». Ilmarisen onni ja menestys on ollut äidin hellin huoli, ja kun hän nyt näkee pojan onnellisena kauniin nuorikon rinnalla, ei äidin riemulla ole rajoja. Muhkeat tupaantuliaiskemut, joissa »oli kysta kyllin syö'ä», ovat puolestaan osotuksena Lokan äidinilosta ja vieraanvaraisuudesta. — Samoin Väinämöisen äiti, vaikkapa jo onkin vainaja, vielä haudasta seuraa mielenkiinnolla poikansa kohtaloita ja antaa hänelle äidillisiä neuvoja.

Nämä kauniit äidinkuvat ovat Kalevalan ihanimpia kohtia ja osaltaan arvokas todistus esivanhempiemme sydämellisistä perhesuhteista.

Heidän hempeästä parvestaan kohoaa yli muiden Pohjan neito, »maan kuulu, ve'en valio», Kalevalan sankarien sydämen aivoitus ja sentähden tavallaan koko Kalevalan keskus. Moninaisesti kuvailee Kalevala hänen kauneuttaan ja hempeyttään, joka kosijoita vastustamattomasti vetää puoleensa. Hän itse hyvin tietää sulonsa voiman eikä suinkaan suostu ensimäisen kosijan kumppaniksi. Hän osaa vikkelästi, mutta samalla herttaisen suopeasti torjua kosijain tarjoukset, kunnes hänen sydämensä on päässyt täysin selville vaalistaan. Äiti ei voi häntä pakoittaa vastenmieliseen liittoon; ylväästi hän sydämen asioissa vaatii itselleen valintavapauden. Väinämöinen saa turhaan hikoilla hänen tähtensä ja panna maat ja manalat liikkeelle. Neito tosin kohtelee arvokasta Väinämöistä kaikella kunnioituksella, mutta osaa sukkelasti väistää Väinämöisen kosinnat. Kun Väinämöinen ensi kertaa Pohjolasta palatessaan näkee hänet taivaan kaarella kaikessa ihanuudessaan ja heti häntä kosaisee, kertoo neito herttaisesti hymyillen edellisenä iltana kuulleensa rastaan lehdossa lauleskelleen »tytärten mieltä» ja »miniän mieltä». Ja laulun loppuponsi oli muka ollut se että »harvoin saapi orja lemmen, ei miniä milloinkana», kun sitä vastoin neito on kotonaan »kuin marja hyvällä maalla». Kun Väinämöinen ei peräydy, panee hän, kosijan itsensäkehumiseen kiinni iskien, tälle mahdottomilta näyttäviä koetöitä ja lupaa »ehkä» niiden suorittajalle menevänsä. Siten hän sillä kertaa selviää Väinämöisestä, tämä kun ei voi tehtäviään loppuun suorittaa.

Sen sijaan näyttää Pohjolan neiti jo alunpitäen tunteneen sisäistä vetovoimaa nuorekkaan muhkeaa Ilmarista kohtaan, vaikk'ei, naisellisesta kyllä, tahdo sitä aivan heti tunnustaa. Mielellään hän siis äitinsä kehotuksesta koristautuu kaikin tavoin, kun Ilmarinen saapuu Pohjolaan sampoa takomaan, ja saakin sirkoin silmin, punehtivin poskin yksivakaisen sepän häneen ihastumaan. Mutta kun seppo sammon taottuaan tosissaan pyytää neitoa vaimokseen, hän kuitenkin ikäänkuin sulhasta koetellakseen vielä tekee kaikenlaisia pieniä estelyitä, joista totinen seppä niin pahastuu, että pyrkii suinpäin kotiinsa. Juurikuin katuen käytöstään Ilmarista kohtaan hän sitten, kun Väinämöinen ja Ilmarinen kilpakosijoina saapuvat Pohjolaan, heti ilmaisee menevänsä Ilmariselle, »otsan hyvyydelle, varren kaiken kauneudelle», vaikkapa äiti kyllä kehottelee häntä menemään rikkaalle Väinämöiselle. Tälläkin kertaa hän hyvin somasti, kosijaa loukkaamatta, selviää Väinämöisen uudistetusta kosinnasta, sanomalla ettei Väinämöinen olekkaan suorittanut loppuun koetöitään, eikä häntä haluta merelläkulkijan toveriksi. Hieman neuvotonta sulhoaan Ilmarista hän sitten kaikella morsiamen osanotolla opastaa suoriutumaan uusista ansiotöistä, sillä nyt hän on jo koko sydämellään Ilmariseen kiintynyt. Tosin hääjuhlien aikana, kun joka taholta häntä pelotellaan miniän kovalla kohtalolla, huoli ja ikävä väkisinkin tahtovat armaasta kodosta erotessa hänet masentaa ja itkemään saattaa, mutta rakkaus Ilmariseen voittaa, ja hellien jäähyväisten jälkeen hän lähtee Ilmarisen mukana uusia kohtaloita kohti.

Ilmarisen emäntänä hän esiintyy erittäin toimellisena, pitäen varsinkin karjastaan mallikelpoista huolta. Ja entinen vallaton veitikkamaisuus tulee hänessä esiin, kun hän ilkamoiden ja orjan ihmisarvoa ollenkaan ajattelematta, leipoo Kullervon eväsleipään sisälle kiven. Tarkoitus hänellä tuskin oli paha; teko oli pikemmin vain nuorekasta kujeilua. Mutta Kullervoon kohdistettuna se käy hänelle turmioksi, sillä Kullervo, tuo elämän kovasti kolhima orja, ei sellaista sydämetöntä leikkiä ymmärrä; hengellään saa »sepon ilkoinen emäntä» maksaa kepposensa, hänen katumuksensa on liian myöhä. Että Ilmarisen rakkaus ei ollut avioliitossa kylmennyt, sitä todistaa se syvä ja epätoivoinen suru, joka hänet kuukausmääriksi valtaa emännän kuoltua.

Pohjan neidon sukua on ylväs »Kyllikki, korea neiti, Saaren neiti, Saaren kukka». Hänkään ei hevillä »suostu sulhosihin, mielly miehihin hyvihin», koska tuntee hyvin suuren sukunsa ja kuulun kauneutensa arvon. Turhaan itse taivaankappaleet häntä pojillensa kosiskelevat; suotta tulevat Virosta sulhot; turhaanpa lieto Lemminkäinenkin, tuo kaikkien naisten vastustamaton lumooja, kokee Kyllikkiä suostutella ja hänen tähtensä »sadat airot poikki souti, sadat saappahat kulutti». Kyllikki yksin on taipumaton, ja niinpä täytyykin Lemminkäisen rohkeasti ryöstää hänet rekeensä. Aluksi neito on vallan suunniltaan, mutta Lemminkäisen rohkean ylväs olemus ja kauniit lemmenvakuuttelut saavat hänet vihdoin taipumaan. Kuitenkin hän, tuntien Lemminkäisen seikkailunhaluisen luonteen ja saadakseen nauttia rauhassa avioelämän onnea, vaatii sulhonsa vannomaan »valat ikuiset ei sotia käyäksensä kullankana tarpehella, hopeankana halulla». Lemminkäinen vannookin, mutta vaatii vastavalaksi, peläten nuorten naisten kyläilemishalua, Kyllikin lupaamaan, ettei hän kävisi kylissä »hyvänki hypyn halulla, tanhujuoksun tarpehella». Ja hyvässä sovussa he sitten saapuvat Lemminkäisen kotiin, joka Kyllikin mielestä tosin on »nälkäraunion näköinen». Lemminkäinen lupaa tehdä uudet ja paremmat tuvat; ja riemastuksin ottaa hellä äiti poikansa pulskan nuorikon vastaan.

Niin elävät he jonkun aikaa onnellisina, kunnekka Lemminkäisen kerran liian kauan kalankudussa viipyessä Kyllikki ikävissään unohtaa valansa ja lähtee kylän kisoihin. Kiusaus oli liian suuri, jotta hänen nuori ja verevä luontonsa olisi jaksanut sitä vastustaa. Mutta samassapa on Lemminkäisen sisar Ainikki, joka varmaan tunsi itsensä kodissa syrjäytyksi Kyllikin rinnalla, valmis — siinäkin kuvaava naisellinen piirre — kantelemaan Lemminkäiselle. Kauheasti suuttuen Kyllikille tämä lähtee päätä pahkaa — ehkäpä mielissäänkin, kun on nyt saanut laillisen tekosyyn — sotaretkelle Pohjolaan. Turhaan Kyllikki häntä enää pidättelee ja suostuttelee; koskaan hän ei enää voita takaisin levottoman Lemminkäisen rakkautta. Siinä siis ankara varoitus naisillekin pysymään sanassaan, muuten käy huonosti!

Perin soma neitokuva on Ilmarisen viisas ja vireä sisar »Annikki, hyväniminen, yön tytti, hämärän neiti», joka pitää pitkät puhteet ja valvoo varhaiset aamut. Kun hän ahkerana »nenässä utuisen niemen» huuhtoo vaatteita, näkee hän Väinämöisen komealla purrella viilettelevän merellä niemen lähitse. Aavistaen purjehtijalla olevan vallan erikoisia aikeita hän naisellisen uteliaasti alkaa tiedustella matkan tarkoitusta. Väinämöinen aluksi juurikuin häpeää, vanha mies, kosiomatkaansa ja peittelee sitä kaikenlaisilla verukkeilla. Hän muka menee kalankutuun tai »hanhien hakuhun» tai »suurihin sotihin», mutta viisas Annikki ei ole niin helposti petettävissä. Hän kyllä varustuksista ja aseista tuntee, milloin mennään minnekin, eikä Väinämöisen auta, kun tilapäinen kosimisyrityskin epäonnistuu, muuta kuin kertoa viehättävälle Annikille silkka totuus. Sitäpä tämä oli jo aavistanutkin. Siinä tuokiossa hän »heitti hunnut huuhtomatta, vaattehet viruttamatta» ja riensi kiirehtimään hidasta veljeään kilpakosijaksi. Huoli veljen onnesta on hänelle kallis. Mutta samalla hän perin vikkelästi osaa katsoa omaakin etuaan. Ensin hän vaatii Ilmarisen takomaan itselleen kaikenlaisia naiskoruja, ennenkuin ilmaisee tärkeät tietonsa. Seppä lupaa sen, ja silloin Annikki, moitittuaan veljeään saamattomuudesta, kertoo hänelle, kuinka Väinämöinen jo menee muhkeasti Pohjolaan kosiin »kokan kultaisen kuvussa, melan vaskisen varassa». Tuleepa kiire jo sepollekin, ja toimeliaana auttaa Annikki häntä lähtövalmistuksissa: lämmittää veljelleen mainion kylvyn ja kantaa hänelle päälle pantaviksi parhaat juhlavaatteet, jotta Ilmarinen ainakin »ulkonaisen ihmisen» puolesta voisi menestyksellä kosijana esiintyä. Vireää Annikki-siskoaan sai siis Ilmarinen pääasiassa kiittää siitä, että tosiaan joutui tielle ja voitti Pohjan neidon. Hänessä on Kalevala luonut perin herttaisen kuvan veljensä onnea valvovasta sisaresta.

Annikin virkkua sukua on »Pohjan piika pikkarainen, joka jo aikoja ennen auringon nousua, »kukonki kurahtamatta» ennättää toimitella paljon talousaskareita. Hänpä se keksii aamulla varhain Väinämöisenkin Pohjolan rannalla itkeä juorottamassa ja toimittaa siitä heti tiedon Louhelle. Hän se myös ketteränä ja nopsana toimittaa Louhen lukemattomat hääkutsut perille. Samanlainen nöyrä ja vikkelä tyttö on kainon Marjatan »pienin piika» Piltti, joka »utuna ulos menevi, savuna pihalle saapi» etsimään Marjatta raukalle kylältä kylpyä, kun ankara äiti ja isä, luullen tyttärensä joutuneen huonoille jäljille, sen häneltä kotona kiroten kieltävät.

Kalevalan hienoin ja naisellisin naiskuva on epäilemättä Joukahaisen nuori sisar Aino, joka tietämättään, tahtomattaan luvataan vanhalle Väinämöiselle. Oman kainon naissydämen nuori iemmenkaipuu ja valintavapaus joutuu siten ankaraan ristiriitaan äidin tahdon ja lapsellisen kuuliaisuustunteen kanssa, ja siihen ristiriitaan hentoinen Aino sortuu. Kuten Kullervossa miehen kuvaa Kalevala Ainossa naisen, neitosen, traagillista kohtaloa. Elämän ja kohtalon myrskyt musertavat Kullervon, miehen ja sankarin; Ainon tuhoavat oman sydämen herkkätuntoiset ristiriidat.

Kun Aino saa tietää että veli on luvannut hänet »Väinämöiselle varaksi» ja näkee äitinsä siitä riemastuvan, koskee se kipeästi hänen herkkään mieleensä. Lapsen velvollisuus vaatisi tottelemaan äitiä, mutta toisella puolella on oman sydämen epäävä ääni, joka ei voi sallia, että neitoa vain kauppatavarana pidetään, neidon itsensä mieltä kysymättä. Siitä johtuu Ainon ajatuksiin auttamaton ristiriita, joka ne lopulta vallan samentaa. Kun sitten Väinämöinen lehdossa tapaa hänet ja kohtelee häntä kuin varmaa omaisuuttaan, heittää hän heti maahan Väinämöisen ihailemat korunsa, pitäen niitä siten juurikuin saastutettuina, ja rientää itkien kotiin. Muille hän ei tahdo ilmaista korujensa katoamisen todellista syytä; vasta äidille, ainoalle uskotulle näin arassa asiassa, hän kertoo Wäinämöisen rohkeat kosiskelut. Hyvää tarkoittava, mutta lyhytnäköinen äiti lohduttelee Ainoa parhaansa mukaan ja käskee hänen kadotettujen sijaan pukemaan ylleen äidin säästämät kalliit korut, luullen Ainon niistä lohtua saavan. Mutta turhaan! Ainon neitseellisen sydämen sopusointu on särkynyt; itku ja valitus vain on hänen lohduttajansa. »Mieli ei tervoa parempi, syän ei syttä valkeampi», hän sanoo itsestään. Kun äiti vihdoin tarkemmin tiedustelee tuon jatkuvan itkun syytä, silloin Aino vasta suoraan sanoo katkeran surunsa johtuvan siitä, että äiti oli luvannut ja käskenyt hänet, hänen mieltään kuulematta, »vanhalle varaksi, ikäpuolelle iloksi». Parempi muka olisi ollut käskeä hänet suorastaan »alle aaltojen syvien sisareksi Siikasille». Näin Ainon mieli aivankuin vaistomaisesti vetää häntä veteen — rauhaan ja vapauteen.

Tuska ja suru vie häneltä mielen tasapainon ja itsensä määräämisvallan. Hän toimii nyt aivan koneellisesti, vaistomaisesti. Hän menee aittaan, pukee yllensä äidin tarjoamat korut ja lähtee sitten, juurikuin kuololle vihittynä ja koristettuna, harhailemaan tarkoituksettomasti pitkin saloja. Kuoleman vapauttava ajatus täyttää hänen sumenneen mielensä; veden väljät ja vapaat tilat houkuttelevat Ainoa sinne suruansa unhottamaan. Ja niin vastustamattomaksi käy tämä houkutus, että Aino, nähdessään vedenneitojen vapaina ja iloisina kisailevan läikkyvillä laineilla, rientää suoraan heidän huolettomaan joukkoonsa veden viileään syliin mieltään viihdyttämään ja sinne hukkuu. Se ei ollut pelkkä tapaturma; se oli johdonmukainen tulos Aino raukan hennon ja tunteellisen sydämen ristiriidoista. Rauhaton, maailman kanssa epäsointuun joutunut sydän löytää levon kuolon viileässä sylissä, joka hänelle aivankuin itsestään suurena ja sovittavana avautuu.

Näin olemmekin tarkastelleet Kalevalan kaikki huomattavammat naiskuvat. Näihin voitaisiin lisätä vielä esim. rehevä Osmotar, »oluen seppä», tuo taitava ja toimekas emännöitsijä ja oivallisen oluen valmistaja, joka myöskin Pohjan neitiä perinpohjin neuvoo ja opastaa, kuinka hänen tulee miehelässä käyttäytyä; »ruma Ruotuksen emäntä», joka ylpeänä kädet puuskassa »liehoi sillan liitoksella, laahoi keskilattialla» ja ynseästi tiuskuu avunanojalle; lopuksi onneton Kullervon sisar, joka sukunsa surkean kohtalon vainoamana ensin eksyy metsään, kotiin osaamatta, sitten Kullervon korujen ja kultien sokaisemana tietämättään yhtyy veljeensä ja vihdoin, saatuaan tietää asian oikean laidan, sovittaa kauhean rikoksensa hyppäämällä kuohuvaan koskeen, jossa »löyti turvan Tuonelassa, armon aaltojen seassa».

Mutta näiden ihmisellisten naiskuvien lisäksi tuo Kalevala vielä eteemme lukemattoman joukon yliluonnollisia naisolentoja, jotka monella eri tavalla joutuvat kosketuksiin ihmisten kanssa. Meillä on Kalevalassa määrättömästi luonnottaria, ilmattaria, sotkottaria, vedenneitoja, tuulettaria, puuttaria, metsänneitoja ja sinipiikoja, manattaria j.n.e. On siellä Vellamo, »veden emäntä», on Mielikki, »Tapiolan tarkka vaimo», on Tellervo, Tuulikki ja muut »utupaidat, hienohelmat» metsänjumalan Tapion kepeät tyttäret — niin, koko luonto on täynnä kaikenlaisia hengettäriä ja haltiattaria sitä elävöittämässä ja somistamassa.

Lopuksi emme saa unhottaa Kalevalan ihania häärunoja, joissa naisilla on niin tärkeä sija. Ne tosin eivät vie Kalevalan varsinaista toimintaa eteenpäin, mutta niiden puhtaasti lyyrillinen, idyllinen kauneus on verraton. Kaikki perhe- ja avioelämän suhteet tuodaan niissä havainnollisesti esiin. Aluksi Pohjolan emäntä itse kuvailee tyttärelleen, kuinka tällä oli ollut huolettomat päivät kotona kuin perhosella ja kedon kukkasella, mutta kuinka miehelässä kaikki on toisin; »toisin siellä torvet soivat, toisin ukset ulvaisevat, et osaa ovissa käy'ä», hän sanoo morsiamelle, joka siitä tulee ensin kovin alakuloiseksi ja valittaa mielensä olevan »kuin syksyinen yö pimeä». Toiset vaimot vielä lisäävät morsiamen huolta ja pelkoa, kuvailemalla appelan oloja vieläkin mustemmin värein, kun näet miniän niskoille siellä muka talon kaikki työt lykätään ja vain moitteita ja toria kiitokseksi annetaan. Miniä saa alkaa seuraavan päivän toimet jo edellisenä iltana pitämällä huolta siitä, ettei hiilos liedessä yöllä pääse sammumaan, jotta siitä aamulla helposti saa tulen. Kukon ensi kerran laulaessa hänen tulee nousta ja alkaa päivän työt, joita sitten jatkuu yhtä mittaa hetkisenkään levotta myöhään iltaan. Ensin on tehtävä tuli, sitten hoidettava karja, sitten siivottava tupa j.n.e. loppumattomiin. Miniän huolena on käsikivellä jauhaminen, veden kanto, puiden tuonti tupaan, taikinan teko, astiain peso, uunin lämmitys, leipominen, saunan lämmitys ja saunoittaminen, kehruu, kudonta, oluen pano j.n.e. Hän raataa kuin orja ja saa sittenkin palkakseen »apen luista leukaluuta, anopin kivistä kieltä, ky'yn kylmiä sanoja, na'on niskan nakkeloita». — Näin kuvataan miniän asema vaikeaksi, ja todellakin monissa tapauksissa se sellaista lienee ollutkin. Mutta toiselta puolelta morsianta myös lohdutellaan ja kehutaan, kuinka hän oivallisen sulhon hoivissa vasta tuntee itsensä täysarvoiseksi ja onnelliseksi ja kuinka hän itse on tämän onnen ansainnut kauneudellaan, hyvillä tavoillaan, ahkeruudellaan ja taloustaidoillaan, joista maine on kauas kuulunut. — Erittäin kauniit ovat myös ne jäähyväiset, jotka morsian lähtiessään lausuu vanhemmilleen, kiittäen heitä kaikesta hyvästä, sisaruksilleen ja koko kodilleen elukoineen, puineen, tanhuoineen. Niissä ilmenee hienosti rakkaus vanhempia ja lapsuudenkotaa kohtaan.

Paljon voisi häärunoista samoinkuin muualtakin Kalevalasta poimia hienoja, sattuvia piirteitä, jotka elävästi kuvailevat naista neitona, sisarena, morsiamena, vaimona ja äitinä, mutta tila ei salli meidän laveammalta niihin syventyä. Ja vaillinaiseksi tällainen poiminta aina jäisi; vasta Kalevalasta itsestään niiden kauneuden ja runsauden oppii täysin tajuamaan.

SUOMEN LUONTO KALEVALASSA

Todellisuus ja satu kilpailevat keskenään Kalevalassa. Väliin on todellisuus voitolla, mutta useammin satu. Tuskin lienee toista eeposta, ainakaan ei länsimaissa syntynyttä, jossa mielikuvitus löisi leikkiään niin esteettömän vapaasti runouden pitkillä pihoilla kuin Kalevalan lauluissa ja loitsuissa. Tämä seikka antaa koko »kansalliseepoksellemme» omituisen lapsellisen viehätyksen, mutta samalla riistää siltä sen mielenkiinnon, minkä todellisempien olojen ja todellisempien tekojen kuvaukset voivat synnyttää lukijassa. Ettei Kalevala kuitenkaan ole aivan vailla miehekästä ryhtiä ja elävästi havaittuja luonteita, sen todistavat esim. Kullervo-runot. Todellisuuspiirteet ovat ainakin kuteena, ellei loimena, tässä sadun monikirjavassa kankaassa. — Siitä saamme käsityksen katsellessamme esim. Kalevalan luonnonkuvausta.

Vaikka suomalainen runotar antaa Kalevalan suurten sankarien usein matkustella ilmojen teitä »tuulen purressa, ahavan venosessa» semmoisella helppoudella ja nopeudella, että se saattaa herättää kateutta yksinpä meidän aikamme ilmapurjehtijoissa, ja vaikka sadun kultakuut ja valheauringot kumottavat välistä sen kuusten latvoissa niin lumoavalla loisteella, että suurkaupunkiemme sähkövalot niiden rinnalla himmenevät säteettömiksi tuohuksiksi, tuntuu todellisuuden maaperä sentään useimmissa paikoissa jalkain alla ja todelliset taivaankappaleet valaisevat tavallisesti henkilöiden liikkeitä. Eikä lukijan tarvitse kovinkaan pinnistää tarkkaavaisuuttaan, jotta hänen silmäänsä piirtyisi Kalevalan runoista Suomenmaan kuva suhteellisesti oikeassa muodossaan.

Johtaahan heti ensimäinen runo mielemme luontevasti »näille raukoille rajoille, poloisille pohjanmaille», missä naapurit harvoin tapaavat toinen toisensa ja missä ilmanalan ankaruus on värittänyt soiton sekä laulun surunsoivaksi. Tämän harvaan asutun, kylmän ja köyhän maan rannoilla loiskii meri aukeine ulapoineen ja korkeine kuohuineen, joiden harjalla aikojen alussa keinui tarumainen Ilman impi ja myöhemmin moni retkeilevä laiva tai vene. Meri ei ole kuitenkaan antanut runoudellemme aiheita ja kuvia niin paljon kuin esim. kreikkalaisten Odysseialle. Siitä on huomattu vain pääominaisuudet: rannaton avaruus, sininen väri ja lakkapäiset laineet, keskellä joku luoto ja saari. Kalevalan runous on etupäässä sisämaan runoutta. Se heijastaa sisämaisia piirteitä, etenkin Suomen tuhatjärvisyyttä. Kaikkialla soudetaan järvien soiluvia selkiä, kaikkialla nähdään taloja lahdenpoukamissa, kaikkialla pyykinpesijöitä »nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen», kaikkialla kalastajoita nuotalla, verkolla tai ongella. Järvestä järveen virtailee jokia, jotka kelpaavat liikeväyliksi, vaikka niitä usein haittaavat »tuliset kosket» salakareineen ja muine vaaroineen. Runo tietää mainita nimeltäkin eräitä kuuluisimpia koskia:

»Kolme on koskea kovoa: Hämehess' on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa, ei ole Vuoksen voittanutta, ylikäynyttä Imatran.»

»puut päin putoovat, perin vierivät petäjät, tyvin syösten suuret hongat, latvoin lakkapäät petäjät.»

Pohjolan kuuluisan talon luona näyttää myös olevan virta tai laaja salmi. Ja Tuonelan synkkää saarta ympäröi mustavetinen kammottava joki, jossa pitkäkaulaiset joutsenet joluvat ja suuret suomuhauit uiskentelevat, ja jonka yli ei ole hyvä inehmon elävänä kulkea. Näiden jokien lisäksi tekaisee runo jonkun vielä ihmeellisemmän satuvirran esim. Vipusen vatsaan tai — äidin kyyneleistä. Ainon äiti se 4:essä runossa itkee niin suunnattomasti, että hänen kyyneleistään kasvaa kolme virtaa saarineen ja suvantoineen, ja niiden vieremiltä kaikuu käen kukunta, näin luoden oikean suomalaisen kevättunnelman.

Sisämaiset näköalat kuvastuvat läpi runoelman sangen vaihtelevina »kuusikkokumpuineen», »kanervikkokankaineen», »auhtoine ahoineen», »marjaisine mäkineen», »vesakkonotkoineen», »synkkine saloineen», ja suunnattomine soineen, joiden keskellä kohoaa siellä täällä vain »märkä mätäs», karpaloiden koto. Kevätaurinko saa näillä Pohjan pimeillä perillä aikaan suuremmat ihmeet kuin konsanaan etelän ikuisen kesän mailla.

»lehti puuhun, ruoho maahan, linnut puuhun laulamahan, rastahat iloitsemahan, käki päälle kukkumahan.»

»Lampahat meni mäkeä, vuonat vuoren kukkujata, paimen asteli ahoa, lepikköä leyhytteli, käen kullan kukkuessa, hopeaisen hoilatessa.»

Ja keskikesän aikana seisoo koko metsä jonkun hetken ihanimmassa kullassaan, säteilevänä ja tuoksua täynnä:

»Kuuna paistoi kuusen oksat, päivänä petäjän latvat, metsä haiskahti me'elle, simalle salo sininen, ahovieret viertehelle, suovieret sulalle voille.»

Kesäisenä näkynä kangastaa Kalevalassa monet lapsuudenaikaiset »marjamäet» ja paimenkukkulat sekä esim. se laaja, nurmikenttäinen Saari, johon Lemminkäinen nuoruutensa päivinä purjehtii kuuluisaa Kyllikkiä, »saaren kukkaa», kosimaan. Sen salot kaikuvat kesäisin — niin melkein näyttää — aamusta iltaan nuorten karkeloista; työnteosta ei ole puhettakaan. Siellä vain leikitään ja karkeloidaan erityisellä kisakedolla:

»Neitoset kisaelevi, kaunokaiset karkelevi mannerpuolella saloa, kaunihilla kankahalla.»

Kaukana pohjoisessa häämöttävät tämän kesäisen maiseman vastakohtana Pohjan pitkät pimeät perukat, »kylmät kylät» kivimäkineen, »vaskisine vaaroineen», »kuumottavine portteineen», aittoineen ja pihalla haukkuvina koirineen. Siellä

hyyss' on virrat, jäässä järvet, ilmat kaikki iljenessä, hyiset hyppivät jänikset, jäiset karhut karkelevat keskellä lumimäkeä, lumivaaran liepehellä, hyiset joutsenet joluvat, jäiset sorsat soutelevat keskellä lumijokea, jäisen kosken korvaksella.»

Näille maille pakenee Lemminkäisen edellä Hiiden hirvi. Näitä lumitunturien rinteitä, »kuss'ei kuuta, aurinkoa, eikä päiveä iässä», matkailee Lemminkäinen kerran ruskealla Hiiden ruunalla:

»Veti virkkua vitsalla, paiskasi pajun vesalla, ajoi matkoa vähäisen, tuuritteli tunturia, pohjoispuolella mäkeä, lumivaaran kukkuloa.»

Kuinka säät vaihtelevat Kalevalan kankahilla, siitä antavat runot usein eläviä kuvauksia. Talvella ovat järvet ja merenlahdet jäässä, ja on niin kova pakkanen, että Lemminkäinen uhkaa jäätyä matkatoverinsa Tieran kanssa (runossa 30 säkeet 143—180) ihan kuoliaaksi. Välistä sataa lunta leppeästi:

»Laskip' Ukko uutta lunta, viskoi hienoista vitiä, se katti kanervan varret, peitti maalta marjan varret.»

»Satoi hyytä, satoi jäätä, satoi rauaista raetta, pienemmät hevosen päätä, päätä ihmisen isommat.»

»Kovin läikkyi länsituuli, luoetuuli tuikutteli, enemmän etelätuuli, itä inkui ilkeästi, kauheasti kaakko karjui, pohjonen kovin porasi. Tuuli puut lehettömäksi, havupuut havuttomaksi, kanervat kukattomaksi heinät helpehettömäksi; nosti mustia muria päälle selvien vesien.»

Toisin ajoin taas on ilma tyyni ja selkeä, etenkin auringonnousun tai -laskun tienoissa:

»Päivänäpä kolmantena aletessa aurinkoisen jo sepon koti näkyvi, luvat ilman tuulottavi, noki nousi nuoraisena, savu paksuna pakeni, tuprusi savu tuvasta, ylös pilvihin kohosi.»

Jos semmoisena päivänä nousee korkealle mäelle, aukenevat pitkät näköalat selvinä kulkijan eteen. Esim. kun Lemminkäinen on Hiiden hirven hiihdännässä, niin hän

»hiihti päivän, hiihti toisen, jo päivänä kolmantena meni suurelle mäelle, nousi suurelle kivelle, loi silmänsä luotehesen, poikki soien pohjoisehen; Tapion talot näkyivät, ukset kulta kuumottivat poikki suosta, pohjoisesta, alta vaaran, varvikosta.»

»Katselevi, kääntelevi ympäri ihalat ilmat, päänsä päälle taivahalle, rannatse meriä myöten; ylähällä päivä paistoi, alahalla aallot välkkyi.»

Tämän tapaiset laajat maisemakuvat, jotka taiderunouteemme koteutti Aleksis Kivi »Seitsemässä veljeksessään», eivät ole harvinaisia Kalevalassa. Ihanimpana esiintyy kuitenkin suomalainen maisemasävy semmoisissa kohdissa, joissa luonto on vain sisäisten mielialojen kuvastimena. Esim. seuraavissa lyyrillisissä säkeissä, jotka ovat Kalevalan kauneimpia:

»Niin on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus, kuin keväinen päivännousu, kevät-aamun aurinkoinen; mitenkä minunki mieli, minun synkeä sisuni? On kuin laaka lammin ranta, kuin pimeä pilven ranta, kuin syksyinen yö pimeä, talvinen on päivä musta, viel' on mustempi sitäki, synkeämpi syksy-yötä.»

Millainen on sitten eläinkunta, joka kansoittaa näitä Kalevalaisia maisemia? Millainen kasvisto, joka antaa niille värin ja sävyn? Tuiki tuttua ja kotoista, jommoisena se on piirtynyt luonnonlapsen tarkkaan silmään.

Jalan neljän liikkuvista metsien asukkaista on Kalevalassa etumaisimpana karhu. Salojen kansa seurustelee sen kanssa samalla tuttavallisesti sekä arvonantavasti, sillä se tietää otsolla olevan »yhdeksän miehen voiman ja yhden miehen mielen». Se tuntee sen ulkomuodon ja merkitsee sen tärkeimmät piirteet täsmällisesti:

»lyhyt jalka, lysmä polvi, tasakärsä talleroinen, pää levyt, nenä nykerä, karva kaunis röyhetyinen.»

Se nimittää sitä »koverakouraksi», »karvalallukseksi», »karvaturvaksi» ja kuvailee sen elämäntapoja todenmukaisesti: kuinka se makailee talvet havumajassaan

kuinka se kesillä liikkuu ylt'ympäri metsiä »villakuontalona» taikka »pellavaskupona», syöpi sieniä, murtaa muurahaiskekoja, etsii »juuria punaisen putken, Metsolan mesipaloja» — ellei ole tottunut liharuokaan ja ruvennut rumille töille, jolloin se välistä ärsytettynä ja ähmissään kaatelee koivunpökkelöitä, vääntelee vesihakoja, määhkii marjamättähiä. Kansa on tuhlannut tälle jalolle otukselle, jonka vihaa se on aina peljännyt, mitä kauneimpia hyväilynimiä ja mainesanoja: »mesikämmen», »mesikki», »metsän omena», »metsän kaunis», »salon kulta», »salon armas», »aika poika», »pyylypoika» (= pesässä asuva poika), »vanha mies», »verkanuttu», »verkahousu», »mustasukka», »käpeä-kenkä», »rahakarva», »rahasaari» j.n.e. Sitä lepytellään erityisillä luvuilla keväällä karjaa laitumelle laskettaessa ja varoitellaan elämään sovinnossa. Ja jos se on taistelussa talvisaikaan saatu kaadetuksi, kohdellaan sitä yhä kunnioittaen ja hellävaroen. Metsästä tuotaessa se otetaan vastaan juhlallisilla menoilla, valituin lauluin ja lauseparsin, kannetaan juhlasaatossa pirttiin, jossa sitten komeat peijaiset sen kunniaksi pidetään ja vainajan korkeita sukujuuria muistellaan, ennenkuin ryhdytään karkeampiin toimiin: nylkemiseen ja lihan paloittelemiseen. Näissä peijaismenoissa, jotka häidenvieton ohella ovat Kalevalan suurin juhlatilaisuus, ilmenee karjalaisen heimon keskuudessa vallinnut, miltei uskonnollinen karhunpalvelus, samalla kuin niiden sekä häärunojen perinnäisissä vuorolauluissa ja toiminnoissa piilee suomalaisen draaman ensi itu. Tämmöiseen maineeseen on karhu voinut kohota vain semmoisilla seuduilla, missä ihmisen on ollut vaikea huonoilla aseillaan puolustaa asemaansa tätä pelättyä vihollista vastaan.

Muut metsänpedot, kuten susi, ilves ja kettu, ovat Kalevalassa karhuun verraton aivan syrjäasemassa. Sutta (eli hukkaa) pelkäävät vain naiset talviöinä pihamailla liikkuessaan. Repo on huomattu vaaralliseksi vain hanhilaumalle. Nämä eläimet ovat kaikki haluttua riistaa kalliin nahkansa vuoksi, niinkuin myös »näätä kultarinta», »talvinen jänis» sekä oksilla hyppelevä orava. Näädästä ja oravasta on sitäpaitsi pantu merkille liikkeiden sukkeluus, jäniksestä juoksun nopeus, jonka vuoksi tämä »ristisuu», »pitkäkorva», »kehräsilmä», »vääräsääri» kelpaa m.m. sanansaattajaksi Ainon kuoltua. Vikkelin eläimistä on kuitenkin kärppä (l. portimo), jonka liikkeisiin usein verrataan sukkulan sujahtelemista taitavan kutojan käsissä:

»niin sen suihki sukkulainen kuin on portimo pinossa (kuin kärppä kiven kolossa)».

Vesissä asustava saukko ja hylje, joka »luotansa lohia syöpi, sivultansa Siikasia», Kalevalan laulajille kuten pienimmät maan matoset, tai myyrät, hiiret, kusiaiset (mauriaiset). Onpa joukkoon sentään päässyt joku eläin, joka osoittaa laajempaa luonnontuntemusta kuin Suomenmaan rajojen sisällä välittömästi on mahdollista. Semmoisia on eteläisempiin seutuihin viittava »kamelivarsa» ja siili sekä Jäämeren läheisyyttä todistavat mursut ja valaat, joista viimemainittu on Suomen kansan kuvituksessa (kuten niin monen muunkin) kasvanut miehiä nieleväksi hirviöksi. — Lapinmaan peura sekä usein sen toisintona esiintyvä hirvi ei ole Kalevalassa saanut kovin suurta huomiota osakseen. Tosin kerrotaan (13—14 runoissa) laajasti, kuinka Lemminkäinen ansiotöikseen hiihtää Hiiden hirven »silosorkan» »Hiien peltojen periltä, Lapin lasten tanterilta», mutta tästä eläimestä ei saa muuta todellista kuvaa kuin sen, että se juoksee nopeasti ja on kovin äksy potkimaan. Tämä onkin luonnollista, sillä se ei ole tavallinen metsänotus, vaan mielikuvituksen luoma outo kuvatus, kyhätty kokoon mitä erilaisimmista aineksista:

»Hiiet hirveä rakenti, juuttahat poroa laati, pään panevi pökkelöstä, sarvet raian haarukasta, jalat rannan raippasista, sääret suolta seipähistä, selän aian aiaksesta, suonet kuivista kuloista. silmät lammin pulpukoista, korvat lammin lumpehista, ketun kuusen koskuesta, muun lihan lahosta puusta.»

Samanlaisen mahdottoman kummitusmuodon on saanut myöskin se kokko, joksi Pohjan akka muuttaiksen Sammon ryöstäjiä takaa ajaessaan:

»Jopa muuksi muutaltihe, tohti toisiksi ruveta: otti viisi viikatetta, kuusi kuokan kuolioa, nepä kynsiksi kyhäsi, kohenteli kouriksensa; puolen purtta särkynyttä, senpä allensa asetti, laiat siiviksi sivalti, peräpuikon purstuksensa, sata miestä siiven alle, tuhat, purston tutkamehen.»

Ja tästä kuten muista Kalevalan kokoista, vaakalinnuista ja lokeista käytetään runoissa niin suunnattomia mittasuhteita, että ajatus aivan tyrmistyy:

»Ei ole kokko suuren suuri, eikä kokko pienen pieni: yksi siipi vettä viisti, toinen taivasta lakasi, pursto merta pyyhätteli, nokka luotoja lotasi.»

»Suu sen on satoa syltä, kita kuusi koskellista, kieli kuutta keihäsvartta, kynnet viittä viikatetta.»

Muut linnut sensijaan ovat pysyneet luonnollisuuden rajoissa: pyyt, teeret, korpit, kuret, kajavat, tikat, kiurut, pääskyt, pulmuset, sotkat, joutsenet, allit, kyntörastaat, käet j.n.e. Ovatpa niistä monet kuvatut erinomaisen tarkasti ja havainnollisesti. Joutsenesta, »pyhästä linnusta», esim. mainitaan, että se uiskentelee joluen jokivesissä ja pesii ylhäällä pohjoisessa »suurimmalla suon selällä, tuiman tunturin laella». Hanhi on merkitty »kirjasiiveksi» ja »punasuuksi», sotka »siniseksi» linnuksi, tikka puussa kapuavaksi, kiuru pilviin katoavaksi, korppi keikkuvaksi ja varis vaakkuvaksi. Eloisin on kuva lokista, joksi Ilmarinen loihtii ryöstämänsä morsiamen, nuoremman Pohjan neitosista:

»Lauloi naisensa lokiksi luo'olle lokottamahan, veen karille kaikkumahan, nenät nienten niukumahan, vastatuulet vaapumahan. Nyt se lokkina lojuvi, kajavana kaakahtavi, kiljuvi vesikivillä, kartioilla kaljahuvi.»

Kauneimman sijan lintujen joukossa on kuitenkin saanut käki. Se on Suomen kansan varsinainen lempilintu, kevään lintu ja nuoruuden lintu: »kultarinta», »hopearinta», »tinarinta», »hietarinta». Sen yksitoikkoinen sointuva kukunta herättää vastakaikua kaikkien sydämissä. Sille uskovat nuoret toiveensa ja vanhat huolensa. Siltä odottavat neitoset tietoa sulhon saapumisesta ja muutkin onnea ja rikkautta. Senvuoksi sitä suojellaan ja suositaan. Sille jätetään kaskesmailla erityisiä kukuntapuita, joissa sen toivotaan kukkuvan illoin, aamuin sekä keskipäivälläkin. Sen kukunnan kullasta taotaan naulat kanteleeseen ja sen säveltahtiin sykähtelee sekä onnellisen että onnettoman sydän. Käen kukunnan vaikutus on kuvattu 4:en runon lopussa, jossa Ainon äiti tulkitsee kovaa kokeneen sydämensä tunteet kauniilla sanoilla:

»Elköhön emo poloinen kauan kuunnelko käkeä; kun käki kukahtelevi, niin syän sykähtelevi, itku silmähän tulevi, ve'et poskelle valuvi, kyynärän ikä kuluvi, vaaksan varsi vanhenevi, koko ruumis runnahtavi kuultua kevätkäkösen.»

Selvää on, että suomalaiset, joille lukemattomat järvet ja joet tarjosivat mainion tilaisuuden kalastukseen, myös tunsivat hyvästi eri kalalajit: »haleat» hauit, »sinervät» siiat, »kuleat» kuujat (järvilohet), »kyrmyniskat» ahvenet, »kinaiset» kiiskit, »nuljaskaiset» mateet sekä säret, säynäät, kuoreet, mujeet ja lohet. Tunsivatpa he niiden elintavat ja kutuajatkin: »hauki hallalla kutevi, ahven arka, kyrmyniska, sykysyt syvillä uipi, kesät kuivilla kutevi, rantasilla rapsehtivi». Mutta taaskin on runossa tapahtunut, että yksi kala, Tuonelan joen »suomuhauki», on kasvanut niin suureksi, ettei se mahdu mihinkään todellisuuden kaavoihin:

»Ei ole hauki pienen pieni, eikä hauki suuren suuri: kieli kahta kirvesvartta, hampahat haravan varren, kita kolmen kosken verta, selkä seitsemän venehen.»

Eikä paljon pienempi liene ollut sekään jättiläishauki, jonka selkään juuttuu koskessa samporetkeläisten vene ja jonka leukaluusta Väinämöinen laittaa itselleen maankuulun kanteleen.

Vielä suurempi hirmu kuin Tuonelan suomuhauki on Pohjolan porttia vartioiva käärme, arvatenkin samaa yhteistä alkujuurta kuin ne jättiliskot ja käärmeet, joiden kanssa kaikkien maiden tarulliset sankarit saavat voimiansa koetella. Se on kuvattu seuraavin sanoin:

»Käärme tiellä käänteleikse eessä portin poikkipuolin, pitelämpi pirtin hirttä, paksumpi patsasta portin, sata silmeä maolla, tuhat kieltä käärmehellä, silmät seulan suuruhiset, kielet pitkät keihovartta, hampahat haravan varren, selkä seitsemän venettä.»

Tarvitaan tietää synnyt syvät, ennenkuin tämmöinen hirviö saadaan siirtymään tieltä syrjään. Niissä sanoissa, joilla Lemminkäinen manaa sen matkoihinsa, kuvastuu kansan kauhu ja inho käärmettä kohtaan. Helposti ymmärrettävä on myös, että Tuonela, kaiken inhuuden ja onnettomuuden tyyssija, on täynnä kyitä, käärmeinä; niin hyvin makuusijoilla kuin oluttuopeissa niitä siellä matelee. Kansan usko on tehnyt kyykäärmeestä yksinpä myrkyllisen nuolenkin, jolla sokea paimen ampuu Tuonelan joella Lemminkäisen läpi maksan, kautta kainalon vasemman. Käärmeiden paljoutta vähän viljellyillä seuduilla muuten todistaa »kyisen pellon» kyntäminen, joka esiintyy Kalevalassa pari kertaa.

Niinkin pieniin eläimiin kuin ampiaisiin (»herhiläisiin»), mehiläisiin ja »mustiin» muurahaisiin ulottuu kansanrunoilijain huomio Kalevalassa. Varsinkin mehiläinen on tarkkaan kuvattu ja esiintyy usein. Se näyttää olleen oikea lempilintu sekin, koska sille annetaan semmoisia hyväilynimiä kuin »mehiläinen, meiän lintu, metsänkukkien kuningas», »simasiipi», »sinisiipi». Ja se tekee useampaan kertaan kauniita palveluksia ihmiselle: hakee Lemminkäisen äidille voiteita taivaasta, mettä Osmottaren oluviin ja Ilmarisen raudankarkaisu veteen.

Kotieläimistä on koira, hevonen ja lehmä tavallisimpia Kalevalassa. Koira esiintyy niin hyvin talonvartijana (esim. Pohjolassa) kuin metsänkävijän (Väinämöisen) ja matkamiehen (Kullervon) toverina. Sen tuntomerkit »villahäntä», »rauankarva» ja »pikkusilmäinen» viittaavat luultavasti sen lappalaisrotuisuuteen. Samaan päätelmään johtaa myös humoristinen kuvaus haukkuvasta Pohjolan koirasta:

»Aina haukkui linnan rakki, saaren vartio valitti, linnan lukki luksutteli, perän peltohon sysäten, peni julma juhmutteli, hännän kääten käppyrähän.»

Koira näyttää hyödyllisyydestään huolimatta olleen pikemmin halveksittu kuin arvossa pidetty eläin (»lihan syöjä, luunpurija, veren unelta vetäjä»), niinkuin osoittaa »koira» ja »rakki» nimien käyttäminen haukkumasanoina. Hevonen (hepo, uve, ori) sensijaan oli suuressa arvossa, varsinkin jos sattui olemaan »tulinen» juoksija. Väriltään se oli »ruskea» tai »tulipunainen», kuten suomalaisrotuinen tavallisesti on, toisinaan »liinaharja», »sukkajalka», »kuloharja» tai »laukki». Sen raisua juoksua kuvataan usein eloisasti:

Senvuoksi kelpasivat sen liikkeet vertauskohdaksi muullekin nopealle vauhdille, esim. Vipusen laululle:

»Suu se syyteli sanoja, kieli laski lausehia, kuin on sälkö sääriänsä, ratsu jalkoja jaloja.»

Joskus on hevonenkin saanut tarumaisen muodon, esim. se ruskea Hiiden ori, jonka Lemminkäinen ottaa kiinni (14 runossa), hevonen, jonka hengityksen lämpimässä Marjatta synnyttää poikansa Tapiomäellä (50 runossa), sekä se kultavarsa, joka tungeiksen Ilmarisen ahjosta (37 runossa). Kaikista merkillisin on kuitenkin se »musta ruuna», jonka Lemminkäinen kerran murheistaan laatii ja jonka selässä hän ratsastaa kotiin onnistumattomalta sotaretkeltä. Lehmistä, joita lihan, voin ja maidon antinsa vuoksi pidettiin paljon kalevalaisissa kodeissa, mainitaan monet nimeltä (»Muurikki», »Mansikki», Puolukka», »Omena» j.n.e.) sekä kuvaillaan niiden laitumelle laskemismenot, maidonsaaliin rukoileminen, paimentaminen, lypsäminen sekä navetassa talvella ruokkiminen. Ilmarisen ahjossa syntyvä »kultalehmä» on ainoa epätodellinen ilmestys lehmien joukossa. Härkä sensijaan on kasvanut joskus aivan mitattomaksi, mahdottomaksi. Sillä härällä, jolla Sammon juuret maasta irti kynnetään, oli »syltä sarvet pitkät, puolentoista turpa paksu». Ja vielä suurempi on se sonni, joka teurastetaan Pohjolan hääruuiksi, sen kun

»Hämehessä häntä häilyi, pää keikkui Kemijoella, sata syltä sarvet pitkät, puolta toista turpa paksu» j.n.e.

Muut kotieläimet: kissa, sika, lammas, vuohi, uuhi, kana ja kukko, ovat säilyttäneet Kalevalan lauluissa luonnollisen kokonsa ja muotonsa.

Jos sitten siirrymme tarkastamaan Kalevalan kasvikuntaa, niin huomaamme samanlaisen, miltei luonnontieteellisesti tarkan käsityksen siinä ilmenevän. Ja tässäkin kohden pyrkii suomalaisten runollinen mietiskely tunkeutumaan olioiden syntyyn ja historialliseen alkuperään. Toisessa runossa esitetään Sampsa Pellervoinen »maita kylvämässä, toukoja tikittämässä» ja annetaan yleiskuva Suomen tavallisimmista puulajeista ja niiden kasvupaikoista.

»Mäet kylvi männiköiksi, kummut kylvi kuusikoiksi, Noromaille koivut kylvi, lepät maille leyhkeille, tuomet kylvi tuorehille, raiat maille raikkahille, kankahat kanervikoiksi notkot nuoriksi vesoiksi. pihlajat pyhille maille, pajut maille paisuville, katajat karuille maille, tammet virran vieremille.»

Toisissa yhteyksissä tulee lisäksi vain joku puulaji kuten lehmus, vaahtera, pähkinä, omenapuu, kuusan sekä haapa, joista useimmat ovat Suomessa harvinaisia. Vanhimmaksi, alkuperäisimmäksi puuksi mainitaan eräässä kohden paju (»paju puista ensimäinen»), joka luonnontieteilijäin mielestä ei liene mikään mahdottomuus suoperäisessä maassamme. Että tammikin, joka oikeastaan kuuluu eteläisempiin seutuihin, on joutunut karjalaisiin runoihin, saanee selityksensä siitä, että siihen on liittynyt uskonnollisia ja taruperäisiä mielikuvia. Sitä nimitetään näet »Jumalan puuksi» ja se kasvaa »aikojen alussa» maailman suurimmaksi puuksi, jommoisia tavataan melkein kaikkien kansojen sadustossa:

»Ojenteli oksiansa, levitteli lehviänsä, latva täytti taivahalle, lehvät ilmoille levisi, piätti pilvet juoksemasta, hattarat hasertamasta, päivän peitti paistamasta, kuuhuen kumottamasta.»

»Tammelle tasaiset oksat, joka oksalle omenan, omenalle kultapyörän, kultapyörälle käkösen: kun käki kukahtelevi, kulta suusta kuohahtavi, vaski leuoilta valuvi, hopea kohahtelevi, kultaiselle kunnahalle, hopeiselle mäelle.»

Oikea suomalainen laulun ja soiton puu on kuitenkin koivu, runollisin, kesäisin ja neitseellisin kaikista puulajeistamme. Se se jätetään ennen muita käen kukuntapuuksi, siitä saadaan soiva koppa Väinön kanteleeseen, niinkuin kerrotaan ihanassa koivahaisen runossa (44:n alussa). Koivu ja käki, kevät ja kesäisen ikävän kajahtelu lehdoissa, siinä lyyrillinen Kalevalan tunnelma, jolle tavataan vertauskohtia myöhemmässä lyriikassamme, sekä suorasanaisessa että runomittaisessa. — Muista puulajeista näyttää pihlaja olleen enimmin suosittu ja rauhoitettu. Se oli »pyhä puu» ja »pihapuu», niinkuin on vielä tänä päivänä itäisimmässä Suomessa.

»Pyhät on pihlajat pihalla, pyhät lehvät oksasilla, pyhät oksat pihlajissa, marjaset sitäi pyhemmät.»

Pihlajata käytettiin myöskin arpapuuna, ennustamassa tulevia asioita. Omenapuu näyttää vaikuttaneen suuresti suomalaisten kauneusaistiin hedelmillänsä, sillä »omenaksi» tai »kultaomenaksi» nimitetään Kalevalassa usein sitä, mikä on kalleinta, rakkainta tai kauneinta, olipa se sitten pikku lapsi, nuori neitonen tai arvokas eläin.

Tavallisten viljalajien — rukiin, vehnän, ohran, kauran, pavun ja herneen — esiintyminen osoittaa puolestaan maanviljelyksen edistyneisyyttä, samaten kuin kaskeaminen ja pellonkyntö. Ainakin ohra näkyy viihtyvän hyvästi poltetussa maassa, sillä siitä mainitaan nimenomaan:

»Kasvoi ohra mieltä myöten, tähkät kuuella taholla, korret kolmisolmuisena.»

— Tarkemmin kuin minkään muun viljelyskasvin käyttely on kuvattu liinan kylvö, kyntö, kasvaminen, perkaaminen ja rihmaksi valmistaminen runossa 48. Nauris, kaali ja humala mainitaan myös Kalevalassa syventymättä niiden viljelysmuotoihin.

Metsämarjoista tavataan mansikka, puola, mesimarja, vaapukka, karpalo, muista kasveista kaisla, ruoko, saraheinä, kanerva, matara, apila, vehka, lumme, kultalumme ja putki sekä lukemattomat nimettömät kukat ja heinät, joista mehiläinen käy mettä imemässä. Mansikka kasvaa tietysti »mäellä», punapuola »kankahalla», karpalo »suolla», lumme »lammin päällä», saraheinä »sammalessa» j.n.e. Satumaiseksi on marjoista muodostunut ainoastaan se punapuola, jonka syöminen tekee Marjatan raskaaksi. Se oli kooltaan suurempi ja kannaltaan kiinteämpi kuin tavallinen puolukka:

»On marja näkemiänsä, ylähähkö maasta syöä, puola ilmoin luomiansa. alahahko puuhun nousta.»

Harvan, tuskinpa minkään maan kansanrunous esittänee ihmistä niin läheisessä yhteydessä ympäröivän luonnon ja sen eläin- ja kasvimaailman kanssa kuin Kalevala sen tekee. Suomalainen silmä on säilyttänyt harvinaisen paljon ja harvinaisen teräviä piirteitä näkemistään luonnonilmiöistä. Saattaa melkein sanoa, että Suomenmaan kasviston ja eläimistön huomattavimmat lajit ovat edustettuina Kalevalassa, väärentämättömässä muodossaan. Mutta runoutemme ei pyri suinkaan tyhjentämään tätä aiheenrikkautta eikä maalailemaan havainnollisesti luonnonesineiden kokonaiskuvia, kuten esim. homerolainen runous. Kalevala antaa vain nopeasti vilahtelevia yksityispiirteitä, värivaikutuksia, ääriviivoja. Homeron laulujen kuvaamistapa on plastillista, Kalevalan impressionistista. Edellisten väkevyys on rauhallisessa ulkonaisten muotojen esittämisessä, jälkimäisen vivahdusten rikkaassa väreilyssä ja sisäisessä rytmielossa. Tämä lakkaamatta piirteestä piirteeseen, ilmiöstä ilmiöön rientäminen särkee usein kokonaiskuvan, kasaa päällekkäin liian paljon aineksia, jotka eivät kuulu elimellisesti yhteen. Varsinkin kalevalainen säekerto (parallelismi), joka liittää uuden mielikuvan entiseen melkein joka säeparissa, on suurena syynä luonnottomiin ajatushyppäyksiin ja kokonaiskuvan häilyvään epämääräisyyteen. Se tarjoo samalla hyvän tilaisuuden niille liioitteluille, joista ovat valaisevina esimerkkeinä m.m. edellämainitut suunnattoman suuret kokot ja käärmeet, hauit, ja härät, tammet ja puolukat. Ilmanalamme utuisen hämäryyden syyksi niitä tuskin käynee lukeminen, tuskinpa katseen puuttuvan terävyydenkään syyksi, sillä onhan se, kuten edellä on osoitettu, tavoittanut luonnon ilmiörikkaudesta monet piirteet niin kirkkaasti ja täsmällisesti kuin toivoa saattaa. Ja paisutuksissakin pitää aisti kiinni aina ilmiöön kuuluvista ominaisuuksista, vaikka se kasvattaa ne erä erältä yli luonnollisten mittasuhteiden: ihmekokolla on siivet ja pyrstö ja nokka, hauilla hampaat j.n.e. Tämmöiset liioittelut todistavat vain ajatuksen nuoruutta ja mielen lapsellista herkkyyttä. Epäilemättä ovat ne »partasuut urohot», jotka Karjalan saloilla muistissaan säilyttivät ja edelleen kehittelivät Kalevalan runoja, tunteneet samanlaista naiivia mielikuvituksen iloa kuvatessaan esim. Pohjolan härän mitattomuutta kuin lapset tuntevat, kun he kilpailevat keskenänsä keksimällä toinen toistaan mahdottomampia ominaisuuksia jollekin esineelle. Se on jonkunlaista hengenvoimistelua sekin, vaikka sangen alkeellista laatua. Siinä suhteessa Kalevala on ja pysyy aina nuorten kirjana, ihmeellisenä muistomerkkinä Suomen kansan lapsuudenpäiviltä.

LOITSU JA TAIKA KALEVALASSA

Kalevalan loitsurunot, ollen vain liitoksia muitten runojen välissä, eivät ole niin monipuolisia, eivätkä edusta kaikkia lajeja, että niistä voisi saada kokonaiskuvaa suomalaisesta loitsurunoudesta. Mutta samalla loitsiminen ja siihen läheisesti liittyvä taikominen kuitenkin muodostavat siellä niin huomattavan sijan, että Kalevalaa ymmärtääkseen täytyy tutustua myös tähän puoleen kansan uskoa.

Vihkosessa »Ihminen ja luonto Kalevalassa» on jo osoitettu se läheinen suhde, mikä vallitsi luonnon ja ihmisen välillä. Luonto ei esiintynyt Kalevalan kansalle kuolleena, vaan elollisena olentona, joskin tuo elollisuus yleensä oli vain mielikuvituksen tuotetta eikä todella olevaksi oletettua. Loitsu, jolla luontoa pyritään hallitsemaan, perustuu toiselta puolen ajatukseen, että ollaan tekemisissä todella elävän olennon kanssa ja toiselta puolen siihen varmuuteen, että ihminen sanansa voimalla voi ajatella luontoa käskevänsä. Niinpä hän tautia parantaessaan luulottelee lukevansa loitsujaan elävälle olennolle, jommoiseksi tautia yleensä kuviteltiin; taikkapa karjalle menestystä pyytäessään hänen ajatuksissaan kulkevat monen monet haltijat, joitten apua hän odottaa. Loitsiessaan taas esim. veren juoksua pysähtymään tai manatessaan rautaa sen pahoista töistä, hän ajatellen itseään luontoa voimakkaammaksi asettuu käskijän asemaan: »seiso, veri, niinkuin seinä!» j.n.e.

Suomalaiselle loitsurunoudelle kaikkein ominaisimpia piirteitä on se, että loitsu sellaisenaan ei auta, ellei loitsija tunne sen esineen tai asian alkuperää, syntyä, jota hän loitsun kautta tahtoo muuttaa. Vasta tietäessään käärmeen synnyn on loitsijalla täysi valta; sen yli; tauti voidaan karkoittaa, kun on tiedossa, mistä se on saanut alkunsa; pakkanenkin voidaan tuhotöistä estää, jos tunnetaan sen synty j.n.e. Syntyjen syvien laulaminen ja taitaminen on Kalevalassa miehuuden mitta. Se on mietiskelevän suomalaisen luonteen tunnusmerkki.

Kalevalan loitsuissa esitetään useita synlyrunoja. Sellainen on esim. käärmeen synty. Kun Lemminkäinen kutsumatta lähti Pohjolan häihin oli hänellä, kuten hänen äitinsä ennusti, monet vaarat tiellä tarjona. Viimeisenä oli hirveän suuri, pirtin hirttä pitempi ja portin patsasta paksumpi käärme, joka vartioi Pohjolan porttia. Ohi päästäkseen Lemminkäinen siinä kyllä luki kaikki käärmelukunsa, mutta »ei sitä mato totellut, ain' ylös kähäelevi, ylös kielin kiehahtavi, suin ylös suhahtelevi, pään varalle Lemminkäisen». Kun eivät enää muut luvut auttaneet tarttui Lemminkäinen voimakkaimpiin sanoihin, käärmeen synnyn lukemiseen:

Syöjätär, paha olento, sylki veteen. Tuuli tuuditteli sylkeä meren selällä kuusi vuotta ja seitsemän kesää. Siinä vesi sen pitkäksi venytti, päivä paistoi pehmeäksi ja vihdoin aalto ajoi rannalle. Sattui kolme Luonnotarta kulkemaan rannalla, näkivät sylen siinä ja arvelivat itsekseen:

pahasta paha tulisi, konna konnan oksennosta, jos ma tuolle hengen loisin, silmät päähän siunoaisin.

antoi Hiisi hengen tuolle konnan ilkeän kinalle, syöjättären sylkemälle; siitä kääntyi käärmeheksi, muuttui mustaksi maoksi.

Yksityisiä ruumiinosia myöten Lemminkäinen osoitti käärmeen alkuperän: sydän ja suu sillä on syöjättären sydäntä ja suuta; silmät, korvat, kieli, vieläpä pää ja selkäkin ovat hiiden ja lemmon laitoksista; häntä paholaisen palmikosta; hampaat, ikenet ja suolet kalman kotoa, vihdoin aivot ja tunto veden kuohusta.

Kun Lemminkäinen näin tarkalleen näytti käärmeen halvan ja ilkeän alkuperän, masentui käärmeen mahti ja se tunsi olevansa voimakkaamman olennon edessä. Siksipä se kääntyikin syrjään ja antoi Lemminkäisen kulkea ohitsensa.

Monivaiheinen Lemminkäinen joutui kerran pakkasenkin kanssa taisteluun. Hän oli juuri entisen sotatoverinsa Tieran kanssa sotaretkellä Pohjolaan, kun pakkanen heidät matkalla yllätti. Se jääti heidän veneensä keskelle selkää ja oli palelluttaa miehetkin. Silloin täytyi Lemminkäisen taas turvautua loitsutaitoonsa, masentaa pakkasen voima. Hän käski »Pakkasta, Puhurin poikaa, talven poikaa hyyelmöistä» kylmämään maita ja soita, kiviä ja puita, vaan ei ihmistä. Varminta oli samalla laulaa pakkasen syntykin:

Pakkanen pajuilla syntyi, kova ilma koivikolla, Pohjolan koan perässä, pimentolan pirtin päässä.

Kyyhyt pakkasen imetti, kyy imetti, käärme syötti, nännillä nenättömillä, utarella uuttomalla. Pohjoistuuli tuuitteli, vilu ilma viihytteli, pahoilla pajupuroilla, hereillä hettehillä.

Kesät se sitten eleli kylmissä hetteissä ja suurilla soilla, mutta talvisin aina nousi metsiin, lepikköön ja koivikkoon. Siellä se kylmi puita ja heiniä, puri puut lehdettömiksi, kanervat kukattomiksi. — Se oli synty pahantapaisen Pakkaspojan.

Synnyn lukemalla oli loitsija saanut kysymyksessä olevan pahan valtaansa. Nyt oli hänen mahdollista hyvin suoriutua tehtävästään: tuli vain lukea tarvittavat sanat, joilla joko manattiin paha pois tai parannettiin sen aikaansaamat viat. Voimakkaimmat manaussanat on Kalevalassa pantu Antero Vipusen suuhun hänen loitsiessaan pois sitä kummaa tuskaa, minkä hän sisässään tuntee. Ankara oli kipu ja outo oli tauti, siksi hän lukikin monenkertaiset tautien syntysanat: joissakin niistä tämänkin taudin alku varmaan tuli mainituksi. Nyt oli itse tauti manattava pois: jos olet tauti tuulen tuoma, niin mene tuulen tietä myöten —; jos olet vieno veen vetämä, niin vieno vetehen mennös, alle aaltojen ajaite —; lienet kalman kankahalta, niin pakene kalman kankahalle —; jos metsän hiiden hinkalosta olet, pakene sinne jälleen —; ja

tuonne sinun manoan — Pohjan pitkähän perähän, Lapin maahan laukeahan, ahoille vesattomille, maille kyntämättömille, kuss ei kuuta aurinkoa, eikä päiveä ijässä.

Siellä on taudilla muka onnellinen olo, siellä on puihin hirviä hirtetty, siellä on syödä nälkäisen taudin. — Väliin ikäänkuin irroitetaan taudin juuria:

Lähe nyt kumma kulkemahan, maan paha pakenemahan, ei täällä sinun sijoa, siankana tarpehella, muunne muuttaos majasi etemmä elosiasi, isäntäsi istumille, emäntäsi astumille.

josp' on kyytiä kysynet, anonet ajohevoista, kyllä mä sulle kyyin laitan ja annan ajohevoisen: hiiess' on hyvä hevonen, punatukka tunturissa, jonka turpa tulta tuiski, nenä varsin valkeata.

Kun et vääjänne välehen, eronne emotoin rakki, saan minä kokolta kourat, veren juojalta vekarat, joilla konnat kouristelen, ilkeät ikiasetan.

Rutjan koskehen kovahan, palavahan pyörtehesen, johon puut päin putoovat perin vierevät petäjät. —

Ellei tauti sielläkään tahdo pysyä, tiedetään paikka, mistä se ei pääse, ellei loitsija itse käy päästämässä: Tuonelan musta joki, Manalan ikipuro.

Voimakkaat ja laajat ovat myös ne sanat, joilla vanha ukko pysäyttää veren juoksun Väinämöisen polvesta. Kuultuaan raudan synnyn, joka tässäkin oli välttämätön, koska rauta oli haavan aiheuttanut, ukko loitsii:

Piäty veri juoksemasta, hurme huppelehtamasta, — veri seiso kuni seinä, asu hurme kuni aita, kuin miekka meressä seiso, saraheinä sammalessa, paasi pellon pientaressa, kivi koskessa kovassa.

Jos veren tekee mieli liikkua, niin liikkukoon se ihmisen suonissa, ihon alla. Ei miehen veri maahan jouda; sydämessä sen sija on, keuhkon alla kellari. Ei se ole joki juoksemaan, eikä lampi laskemaan, siksi sen tulee pysähtyä juoksemasta:

Tyy'y nyt tyyris tippumasta, punainen putoamasta, kun et tyy'y, niin tyrehy, tyytyi ennen Tyrjä» koski, joki Tuonelan tyrehtyi, meri kuivi, taivas kuivi sinä suurna poutavuonna, tulivuonna voimatonna.

Toisia lukuja taas, joissa itse tautia ei manata, vaan koetetaan vioittunut kohta saattaa entiseen asuunsa, sanoisimme mieluimmin parannussanoiksi. Niin parannetaan esim. tulenpolttama toivottamalla, että pohjoisesta, Lapista tai Turjasta tulisi tyttö, jolla on

hyyssä sukka, jäässä kenkä, hallassa hamehan helma, hyinen kattila käessä, jäinen kauha kattilassa.

Häntä pyydetään palaneeseen paikkaan viskomaan jääsiruja ja kylmää vettä. Ellei tästä muka apua, pyydetään Pohjolasta miestä, jolla on

hyiset kintahat käessä, hyiset saappahat jalassa, hyinen lakki päälaella, hyinen vyöhyt vyölle vyötty.

hyyss' on virrat, jäässä järvet, ilmat kaikki iljennessä, hyiset hyppivät jänikset, jäiset karhut karkelevat, hyiset joutsenet joluvat, jäiset sorsat soutelevat.

On selvää, että tällaiset sanat toisinaan vaikuttavat virkistävästi sairaan mielentilaan: yhä toistuva jään ja hyyn mainitseminen esim. tuottaa virkistävää vastavaikutusta palohaavoja kärsivän sairaan tuskiin. Niinikään silloin kun runsaan verenvuodon ehkäisemiseksi luetaan:

huuan hiiestä patoa, jolla verta keitetähän, hurmetta varistetahan ilman tilkan tippumatta, punaisen putoamatta,

Usein täytyi kuitenkin loitsijan tuntea, että hän ei yksin kyennyt tointansa suorittamaan, vaan hänen täytyi pyynnöillä ja rukouksilla kääntyä jonkin jumalan tai haltijan puoleen. Kerta toisensa jälkeen toistuu loitsuissa ihmisen nöyrä tunnustus:

en puhu omalla suulla, josp' on suu suloisin, puhelen Jumalan suulla, suloisempi suu Jumalan,

Kun ei lie minussa miestä, onp' on taatto taivahinen, pilven päällinen Jumala, joka miehistä pätevi, urohista kelpoavi!

Niinpä esim. tautia pois manatessa toisinaan pyydetään Kivutarta eli Kiputyttöä ottamaan taudit huostaansa, viemään ne Kipuvuorelle ja siellä keittämään tai painamaan ne kiven sisään:

Kiputyttö, Tuonen neiti, — ota kivut kippahasen, vaivat vaskivakkasehen, kivut tuonne vieäksesi, vammat vaivutellaksesi keskelle Kipumäkeä, Kipuvuoren kukkulata, siellä keittäös kipuja, pikkuisessa kattilassa, yhen sormen mentävässä, peukalon mainittavassa. Kivi on keskellä mäkeä, reikä keskellä kiveä, — siihen kivut kiskotahan, pahat vammat vallatahan

Tärkeissä paikoissa loitsija aina kääntyykin jonkin jumaluuden puoleen.
Itse Väinämöinenkin pyysi Ukolta apua parantaessaan kalevalaisia
Pohjolan emännän lähettämistä taudeista:

Oi Ukko ylijumala, pilven päällinen jumala tule tänne tarvittaissa, ajaite anottaessa nämä tuskat tuntemahan, hätäpäivät häätämähän.

Oi Ukko ylinen luoja, — tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa, tunge turpea kätesi, paina paksu peukalosi tukkeheksi tuiman reijän, paikaksi pahan veräjän.

Monen monia muita jumalia ja haltioita, osittain tekaistuja, osittain todella oleviksi ajateltuja, loitsija lisäksi pyytää avukseen. Kun Lemminkäisen äiti parantelee poikaansa, niin hän pyytää Suonetarta asettelemaan suonet ehjiksi paikoilleen:

Suonetar sorea vaimo, — siallensa suonet laita, asemellensa aseta, suutatusten suuret suonet, valtasuonet vastatusten, limitysten liutasuonet, pienet suonet pääksytysten.

Lisäksi hän pyytää Suonetarta kasvattamaan kalvoa, missä se on särkynyt; solmielemaan, mistä se on katkennut; siihen verta lisäämään, mistä sitä on pois päässyt; mistä luu luhoksi mennyt, siihen luuta lisäämään; mistä lihaa lähtenyt, siihen lihaa liittämään.

Kun Ilmarisen emäntä keväällä laskee karjansa laitumelle, rukoilee hän Suvetarta, Etelätärtä, Hongatarta, Katajatarta, Pihlajatarta, Tuometarta, Mielikkiä metsän emäntää, Tellervoa Tapion neittä katsomaan hänen karjaansa, varjelemaan sitä soista soiluvista, lähtehistä läilyvistä, antamaan sille ruokaa ja juomaa metsässä, että se hyvin säilyisi ja paljon maitoa kantaen illoin kotiin saapuisi. Jos karhu sen kimppuun pyynnöistä huolimatta pyrkisi, tulisi Ukon muuttaa karja kiviksi ja kannoiksi. Useat rukousluvut ovat hyvin kauniita. Viittaan esim. metsämiehen lukuihin. (14 runo).

Toisinaan loitsija ei käytä ainoastaan sanoja, vaan tarvitsee joskus rohtojakin. Kun Lemminkäisen äiti oli saanut poikansa jo muuten terveeksi, henkeä vain enää puuttui, niin hän pyysi mehiläistä, paraitten voiteitten tuojaa, hakemaan tähän tarvittavia lääkkeitä:

Mehiläinen meiän lintu, mieluisasta metsolasta, metsän kukkien kuningas, tarkasta Tapiolasta, lähe nyt mettä noutamahan, monen kukkasen kuvusta, simoa tavottamahan, monen heinän helpehestä.

Mehiläinen haki nämä lääkkeet, mutta ne eivät kuitenkaan olleet kyllin hyviä näin vaikeaan tapaukseen. Uudesta paikasta sen tuli vielä käydä niitä noutamassa:

mehiläinen lintuseni, lennä tuonne toisialle, ylitse meren yheksän, saarehen selällisehen, metisehen manterehen.

»Mehiläinen mies kepeä, taasen ienti liihytteli», mutta eivät vielä sieltäkään saadut lääkkeet olleet kyllin päteviä. Kaikkein paraimmat tässä olivat tarpeen, kaikkein korkeimmasta paikasta ne oli haettava, sieltä minne mennään »yli kuun, alatse päivän, taivon tähtien välitse»:

mehiläinen ilman lintu, lennä tuonne kolmas kerta, ylähäksi taivahasen, päälle taivosen yheksän.

Ja mehiläinen »lenti luojan kellarihin, kamarihin kaikkivallan» ja toi ne tepsivät voiteet, »joillapa Jumala voiti, luoja vammoja valeli». Niillä nyt äiti voiteli poikaansa ja sai hänet jälleen henkiin.

Loitsuihin kuuluvat vielä sellaiset luvut, joita Lönnrotin mukaan voisimme kutsua taikasanoiksi, vaikka ahtaammassa merkityksessä. Taikasanoilla tarkoitan sellaisia loitsuja, joissa itse sanoille ei anneta parantavaa tai muuta vaikuttavaa voimaa. Ne ovat vain ikäänkuin täydentämässä ja selittämässä sitä taikatoimintaa, jolla siinä on päämerkitys. Kun Pohjolan emäntä oli kalevalaisilta kuun ja auringon kätkenyt piiloon, niin Väinämöinen arvan avulla koetti saada selville, mihin nuo valoa antavat taivaankappaleet olivat hävinneet. Hän leikkasi ohuet lepän lastut, asetti ne nurinkäännetyn seulan pohjalle, joka oli eri osiin jaettu ja jossa kukin osa merkitsi jotakin paikkaa, missä etsittävien kappaleitten arveltiin olevan. Seulaa liikutettiin ja samalla sanottiin:

Sano totta luojan merkki, juttele Jumalan arpa, minne meiltä päivä päätyi, kunne meiltä kuu katosi, kun ei ilmoisna ikänä nähä noita taivahalla.

Lastu hypähtää nyt johonkin kohtaan seulan pohjalla ja siitä päätellään vastaus. Mutta arpaa täytyi myös varoittaa totta puhumaan, ettei se katsoisi arpojan mieltä, vaan sanoisi totuuden:

sano arpa syytä myöten, elä miehen mieltä myöten, tuo tänne toet sanomat, varmat liitot liikahuta. Jos arpa valehteleisi, niin arvo alennetahan, arpa luoahan tulehen, merkki miesten poltetahan.

Kalevalassa kerrotaan vielä lukuisia ja mitä ihmeellisimpiä tapauksia, mitä loitsuilla on suoritettu. Jo kolmannessa runossa tapaamme Joukahaisen, joka on lähdössä Väinämöisen kanssa kilpailemaan laulutaidossa, kumpi heistä olisi voimakkaampi loitsimaan. Kotiväki pelkäsi, että Väinämöinen laulaa Joukahaisen

suin lumehen, päin vitihin, kourin ilmahan kovahan, käsin kääntymättömäksi, jaloin liikkumattomaksi.

jalkahan kiviset kengät, puksut puiset lantehille, kiviriipan rinnan päälle, kiviharkon hartioille, kivikintahat kätehen, päähän paatisen kypärän.

Pitkin Kalevalaa sitten kerrotaan ihmeistä, joita loitsutaidolla on suoritettu. Milloin loitsii Väinämöinen »tuulen tuppurihin», niin että se tempaa suuren kuusen juurineen maasta ja kiidättää sen sekä sen latvaan kiivenneen Ilmarisen ilmojen halki Pohjolaan, milloin hän loitsimalla valmistaa itselleen veneen, milloin mitäkin. Jokainen Kalevalan sankari tällaiseen työhön kykenee: Ilmarinen loitsii uuden morsiamensa linnuksi järven rannalle; Kullervo laulaa sudet ja karhut lehmiksi ja ajaa ne kotiin; Pohjolan väkikin loitsii Lemminkäisen hevosen kiveksi ja reen pajupensaaksi. Ja etenkin Lemminkäinen on tällaisesta loitsutaidosta kuuluisa: hevosensa ja rekensä menetettyään hän laulaa itsensä kokoksi, siten pelastuen Pohjolaisten kostolta; Pohjolassa hän laulaa kaiken kansan minkä minnekin: ahoille vesattomille, lampihin kalattomihin, Rutjan koskeen j.n.e. ja saarelle pakoon tullessaan hän naisten suureksi ihmeeksi

lauloi pihlajat pihoille, tammet keskitanhuille, tammelle tasaiset oksat, joka oksallen omena, — lauloi hiekat helmilöiksi, kivet kaikki kiiltäviksi, — lauloi kaivon kartanolle, — lauloi lammit tanterille, —

Ja tupaan tultuaan hän lauloi tuopit täytehen olutta, lauloi itselleen kultaveitsen j.n.e. Eipä ihme, että naiset kaikki häneen niin ihastuivat, että siinä Lemminkäinen »kunnepäin on päätä käänti, siinä suuta suikatahan, kunne kättänsä ojenti, siinä kättä käpsätähän». Erittäin voimakas on esim. kuvaus Lemminkäisen ja Pohjolan isännän loitsukilpailusta: Lemminkäinen oli kutsumatta tullut Pohjolan pitoihin, käyttäytyi siellä ylimielisesti ja pyysi olutta juodakseen. Mutta siitä vihdoin Pohjolan isäntä suuttui ja

ja käski hänen siitä juomaan. Lemminkäinen kopeana vastasi, ettei hän ollut mikään vaimojen vasikka ja

Lemminkäinen laulaa sitten oravan, jota koira käy haukkumaan; vielä tulee esille näätä, kettu ja kana, jonka ilmassa liitelevä haukka viimein sieppaa mukaansa.

aallot seisattui selällä, lainehet lahen perällä, puuttui virran vieremästä, Ruotjan koski kuohumasta, vuotamasta Vuoksen koski joki Juortanin pysähtyi.

Mutta miten on tämä ymmärrettävä? Onko kansa todella uskonut loitsulla olevan tällaisen voiman? Me ymmärrämme helposti sellaiset loitsut, joissa asioitten syntyä tutkitaan, jotta saataisi voima niiden yli; ymmärrämme manaukset, joissa sanan voimalla koetetaan pahaa saada vaikenemaan; ymmärrämme rukous-, parannus- ja taikasanatkin. Mutta miten on selitettävä sellainen loitsu, joka kykenee muuttamaan ihmisen linnuksi tai kiveksi, kutsumaan tyhjästä esiin eläimiä j.n.e.? Onko kansa ajatellut sen mahdolliseksi. On huomattava ensin, että Kalevalan runot kuvastavat aikaa, jolloin kansamme mielikuvituksessa todellisuus ja lapsellinen usko eivät ole jyrkästi erotettuja. Onhan meillä paljon taikauskoa, jossa samanlaiset ajatukset tulevat esille ja jotka ovat kansamme kesken olleet täydesti luotettuja. Onhan monia neuvoja, millä saa itsensä näkymättömäksi, on ollut usko, että ihminen yöllä voi muuttua painajaiseksi, joksikin kummalliseksi olennoksi, joka ahdistaa eläimiä ja tästä olomuodostaan edelleen muuttua kuolleeksi esineeksi, tadikoksi j.n.e., onhan todeksi uskotuita tarinoita, että höyheniä ilmaan puhaltamalla on saatu aikaan sotajoukko j.n.e. Suurempia ihmeitä ei kerrota loitsullakaan tehtävän. Sen lisäksi on toiseksi huomattava, että milloin loitsulla tällaisia tekoja kerrotaan tehdyn ei koskaan esitetä sitä loitsua ja niitä sanoja, millä se olisi suoritettu. Näin ollen eivät siis tällaiset loitsukuvaukset osoita, että niitä todellisessa elämässä olisi koetettukaan tehdä, on vain ollut sellainen usko, että niin voidaan tehdä. Siksi ei myöskään käytännöllinen tarve ole sellaisia loitsuja synnyttänyt.

Olemme täten joutuneet toiselta puolen lähelle taikomista, jossa myös luulottelun pohjalla ilman loitsusanoja koetetaan suorittaa vaikeita tekoja, ja toiselta puolen rajattoman mielikuvituksen alalle.

Edellisestä mainittakoon muutamia esimerkkejä. Kun Lemminkäinen Pohjolanmatkallaan tahtoi päästä tulista koskea vartioivan kokon ohi, niin hän taskustaan:

otti teiren sulkasia, hieroa hitustelevi, kahen kämmenen välissä, sormen kymmenen sovussa, siitä syntyi teirikarja, koko parvi koppelolta.

Samalla tavalla hän susien käsistä päästäkseen otti uuhen villasia, hieroi niitä kämmeniensä välissä ja puhalsi kerran käteensä, niin

Taikominen ei kuitenkaan aina ole ihmeitten tekoa, vaan useimmiten salaperäistä uskoa näkymättömiin voimiin. Kun Pohjolassa huomattiin vieraitten tulevan, niin koetettiin tuliin pannuista pihlajista päättää, olivatko tulijat ystäviä vai vihollisia; sillä puu

kun on verta vuotanevi, niin silloin sota tulevi, kunp' on vettä vuotanevi, aina rauhassa elämme.

Jos toivottiin saunalla olevan erikoisen menestystä ja onnea tuottavan tai tauteja parantavan vaikutuksen, tuli se eri lailla lämmittää. Valmistaessaan Ilmarista Pohjolaan kosimaretkelle hänen sisarensa

Annikki hyvänimikkö lämmitti saloa saunan puilla tuulen taittamilla, ukon ilman iskemillä; kivet koskesta kokosi, saattoi löylyn lyötäväksi, veet lemmen lähtehestä, heraisesta hettehestä.

Veden ympäröimällä kivellä arvellaan niinikään olevan voimakkaan vaikutuksen. Lähtiessään Pohjan neittä kosimaan Lemminkäinen varustelee itseään Pohjan kansan taikoja vastaan

tien kahen jakaimessa sinisen kiven selässä — kosken kopruilla kovilla veen vankan vääntehessä.

Vesikivellä Tuonelankin akka kutoi nuotan, millä koetettiin estää Väinämöisen poispääsyä; siellä takoi Ilmarinen suitset, joilla hän suisti Tuonen karhun.

Kun iso tammi, joka oli pidättänyt pilvet juoksemasta, oli kaadettu, saatiin sen oksista ja lehdistä onnea tuottavia kappaleita:

kenpä siitä oksan otti, se otti ikuisen onnen, kenpä siitä latvan taittoi, se taittoi ikuisen taijan, kenpä lehvän leikkaeli, se leikkoi ikuisen lemmen.

Samanlainen ajatus: luulo ihmisen ulkopuolella oleviin ja ihmisen tietämättä vaikuttaviin voimiin, mutta joita ihmisen tuli koettaa päästä hallitsemaan, on sekä loitsun että taijan pohjana. Tällainen ajatus näkymättömistä voimista synnytti myös ajatuksen teoista ja tapahtumista, jotka ihmiselle hänen omilla voimillaan olivat mahdottomia suorittaa.

Suuri voima ajateltiin loitsijalla olevan hallussaan. Luulisi siis, että loitsutaitoisen ihmisen oli turvallinen kulkea, sillä tuskin oli sellaista paikkaa, mistä hän ei luvuillaan olisi selviytynyt. Luonnonesteet hänen edestään väistyivät, vaarat kaikki vältettiin, vihamiehensä hän saattoi loitsia kuolleeksi kiveksi. Mitä enää olisi kaivattu? Mutta sittenkin elämä oli hyvin turvatonta. Olihan toisellakin samanlainen voima hallussaan. Eihän voinut sanoa, missä jonkun kateellisen silmä oli menestystä ehkäisemässä, missä vihamies väijyi voimakkaat sanat kielellään tai milloin näkymätön pahan haltijan isku oli kohtaava. Pelon alaista oli elämä: joka askeleella, joka paikassa sai olla varuillaan, vähänkin liikkuessaan tuli varustaa itseään niin voimakkailla taljoilla ja loitsuilla kuin kukin taisi ja pieninkin onnettomuus todisti pahojen voimien olevan liikkeessä ja pyrki mieltä masentamaan.

MIELIKUVITUS JA TODELLISUUS KALEVALASSA

Tuntunee omituiselta puhua mielikuvituksesta Kalevalassa, joka kokonaan on mielikuvituksen varaan rakennettu. On siis jotenkin rajoitettava tätä kysymystä. Kun asetan mielikuvituksen todellisuuden vastakohdaksi ymmärrän silloin sellaisia mielikuvituksen luomia, jotka ovat todellisuuden ulkopuolella. Näin jää tarkastelusta pois esim. miten kansa mielikuvituksessaan on muodostanut sellaisia tapahtumasarjoja, jotka nyt koottuna ja järjestettynä muodostavat yhtämittaisen Kalevala-runoelman. Samoin se vilkas mielikuvitus, mikä on ollut tarpeen sellaisen rikkaan kuvakielen syntymiseen, mikä tässä runoelmassa esiintyy j.n.e.

Aivan sivumennen tahdon vain mainita kansan uskonnolliset käsitykset, jotka tosin mielikuvituksen avulla, mutta kuitenkin todella vallinneen uskon pohjalla ovat syntyneet. Vain mielikuvituksessaan he tietysti näkivät ne monet haltijat, jotka heitä auttoivat tai vahingoittivat jokapäiväisessä elämässä. Miten läheiseksi jumaluusolentojen ja ihmisten väli oli kuviteltu, näkyy useista kohdin Kalevalaa. Kun Lemminkäisen Pohjolan matkallaan tulee mennä tulisen kuopan yli, joka oli täynnä kuumia kiviä, niin hän rukoilee Ukkoa satamaan lunta ja Ukko sataakin sitä sauvan varren korkeudelta. Ainon äiti taasen lohduttaakseen itkevää tytärtänsä tarjoaa hänelle ihanaa pukua, jonka hän itse ennen nuorena tyttönä oli saanut Kuuttarelta ja joka sitäpaitsi oli Kuuttaren oma kutoma. Jopa niin läheiseksi on tuo suhde ajateltu, että Päivä, Kuu ja Tähti käyvät saaren kuulua Kyllikkiä kosimassa pojillensa, vaikka Kyllikki ei heille antanutkaan suostumustaan. Saman Kyllikin sitten Lemminkäinen sai puolisokseen. — Mielikuvituksessaan kansa loi itselleen kuvan Tuonelasta, asuinpaikasta kuoleman jälkeen. Tuonelan musta kuohukoskinen joki ympäröi kuolleitten valtakuntaa. Tuonen tumma tytti saattaa tulijan joen yli. Elämä muuten siellä on maanpäällisen elämän kaltaista, siellä juodaan olutta, pestään vaatteita Tuonelan joessa, kuten ennen elävien mailla. Huonompaa, kamalampaa se kuitenkin on. Syyllisten vuoteet siellä ovat palavista kivistä, peitteet kyillä ja käärmeillä pujotettuja.

Voimakkaan mielikuvituksen avulla on kansamme nähnyt luonnon niin elävänä edessään, kuin se sille on ollut. Eläimet, kasvit ja kuolleet esineetkin saivat sen ajatuksissa hengen ja näyttäytyivät sille toimivina, puhuvina ja tuntevina olentoina. Edellä olleessa vihkosessa on siitä runsaasti esimerkkejä, joten tämäkin kohta tässä jääköön syrjään.

Läheisesti luonnon elolliseksi ajattelemiseen liittyy se mielikuvitus, mikä on luonut sellaiset loitsut, etenkin syntyrunot, ja loitsuille omistetun voiman, mistä edellä on jo ollut puhetta. Tosin tämäkin kaikki on syntynyt varman uskon kannattamana, mutta niissä on kuitenkin mielikuvituksellakin niin suuri osa, että otan tähän vielä muutaman esimerkin.

Syntyrunoista on suurimpia esim. raudan synnyn kuvaus: Ukko ilmoinen Jumala synnytti kämmeniään vastakkain hieroen kolme Luonnotarta. Ne kävivät aikojen alussa pilven äärtä myöten ja pudottivat maahan maitoansa. Siitä ol raudan alku. Rauta tahtoi tavata veljeänsä tulta ja meni sen luo, mutta tuli oli polttaa raudan kuoliaaksi, niin että se töin tuskin pääsi pakenemaan suohon. Siellä se piili vuoden, kaksi, kolme. Susi juoksi suota myöten, painoi maahan syvän jälen ja siihen kohosi rautaruostetta. Seppo Ilmarinen syntyy tällä välin, sattuu suden jälille, näkee raudan kurjan tilan ja arvelee viedä sen tulen yhteyteen. Kuullessaan tulta mainittavan rauta pelästyy, mutta Ilmarinen lohduttaa sitä sanoen sen siellä vain kauniiksi kasvavan. Seppä lietsoo rautaa kuumassa ahjossa. Tukala on raudan asema ja se pyrkii pois sieltä. Mutta Ilmarinen aavistaa jo sen pahat tavat ja kysyy, kasvaisiko se ehkä kauheaksi, kovin raivoksi rupeaisi, jos pääsisi tulesta pois. Siinä silloin vannoo rauta raukka vaikean valansa ahjolla ja alaisimella ei koskaan syövänsä omaa sukuaan, ihmistä:

onpa puuta purrakseni, kiven syäntä syöäkseni, etten veistä veikkoani, lastua emoni lasta.

Siitä seppo Ilmarinen takoo raudan keihäiksi, kirveiksi ja kaikenlaisiksi kaluiksi. Mutta terästämistä se vielä kaipaa. Mehiläistä hän pyytää tuomaan karkaisuaineita. Mutta mehiläisen niitä etsiessä herhiläinen hiiden lintu äkkiä tuokin käärmehen kähyjä, madon mustia mujuja. Ilmarinen pettyy, luulee niitä Mehiläisen mesiksi ja kastaa niihin raudan. Siitäpä rauta raivoksi rupesi:

petti vaivainen valansa, veisti raukka veljeänsä, söi kuin koira kunniansa, sukuansa suin piteli.

Vetisillä mailla tavattava raudan ruoste, raudan alku ja sen taipumus tehdä ihmiselle vahinkoa on siinä mielikuvituksen avulla koetettu selittää ja sovittaa yhteen.

Yhtä suuria ellei suurempiakin hyppäyksiä tekee kansan mielikuvitus esittäessään, mitä kaikkia asioita loitsun avulla oli mahdollista toimittaa. Olkoon siitäkin vielä esimerkkinä Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanta. Kun Väinämöinen suuttuneena Joukahaiseen alkoi loitsia, niin koko luontokin hänen edessään vapisi:

järvet läikkyi, maa järisi, vuoret vaskiset vapisi, paaet vahvat paukahteli, kalliot kaheksi lenti, kivet rannoilla rakoili.

Kurja oli Joukahaisenkin asema: pajupehkon Väinämöinen lauloi hänen länkiinsä kasvamaan, reen kultalaidan lauloi lampiin haoiksi, helmiletkun ruoskan ruo'oksi meren rannalle, laukkipään hevosen kosken rannalle kiviksi. Miekan kultakahvan hän lauloi salamoiksi taivaalle, jousen kaariksi vesien päälle, nuolet haukkoina ilmassa kiitämään, koiran maahan maakiviksi. Lakki miehen päästä kohosi pilven kokaksi, viitta taivaalle hattaroiksi, vyö linnunrata-tähdistöksi, kintaat painuivat järveen lumpeiksi. Itse Joukahaisen hän lauloi suohon yhä alemmas ja alemmas, niin että virta jo jalkoja veti, hiekka silmiä hioi..

Esimerkkinä taikojen kuvitellusta voimasta olkoon seuraava. Kun Kalevalan miehet Pohjolassa ilmoittivat Sammon jaolle saapuneensa eivätkä pohjolaiset siihen suostuneet, täytyi Väinämöisen tarttua taikatoimeen. Nukutettuaan ensin soitollansa Pohjolan kansan uneen, hän unineulalla siteli ja univoiteella siveli nukkuvien silmät, niin että he painuivat pitkään sikeään uneen. Sillä aikaa oli sammon ryöstäjillä hyvä tilaisuus mielin määrin mellastaa kivimäessä ja korjata Sampo veneeseensä.

Mutta käykäämme vihdoin tarkastamaan sellaisia kohtia, missä kansan mielikuvitus ilman minkäänlaista luulottelunkaan tukea vapaana ja laajana lainehtii. Mielikuvituksen esteetön liitely tuntuu laulajasta miellyttävältä ja kevyeltä, ei ihme että silloin joskus säkeitten läpi pilkistää partasuun laulajan hymyilevä, leikillinen mieli. Laulaja tuntee itsekin laulavansa satua, jolle ei mikään taikausko anna uskottavuuden leimaa.

Ensinnä silloin johtuu mieleen Väinämöisen Vipusessa käynti. Väinämöinenhän oli taivaankaarella istuvalle Pohjan immelle luvannut veistää veneen värttinän palasista. Laulamalla hän sen laati ja vesille sen tuli mennä käsillä siihen koskematta. Mutta kesken veneen tekoa häneltä puuttui kolme sanaa; ilman niitä vene ei valmistunut. Turhaan Väinämöinen etsi sanoja pääskysen päälaelta, kesäpeuran kielen alta, suusta valkean oravan. Turhaan hän kävi Tuonelassa niitä hakemassa, sieltä ei niitä annettu. Vihdoin hänen täytyi turvautua vanhaan kuuluisaan loitsijaan Antero Vipuseen, joka kuitenkin kauvan oli kuolleena maassa maannut ja vahva metsä jo peitti hänen hautansa:

haapa kasvoi hartioilla, koivu kulmilla yleni, leppä leukaluun nenässä, pajupehko parran päällä, otsalla oravikuusi, havuhonka hampahilla.

Mutta Väinämöinen ei sittenkään epäillyt mennä hänen luokseen. Hän kävi ensin seppo Ilmarisella teettämässä rautaisen korennon, johon sisälle pantiin terästä ja päälle vedettiin pehmeämpi rauta. Miekallaan hän kaatoi puut Vipusen haudalta, syöksi rautaisen korennon hänen suuhunsa. Siitä virsikäs Vipunen heti heräsi unesta ja puraisi korentoa hampaillaan, mutta ei tiennyt terästä purra sen sydämestä. Silloin Vipunen

avoi suunsa suuremmaksi, nieli miehen miekkoinensa, kulahutti kulkkuhunsa tuon on vanhan Väinämöisen.

Vaikeaksi alkoi kuitenkin Vipusen olo käydä: hän muisteli eläissään syöneensä uuhta ja vuohta, lehmää ja sikaa, vaan ei vielä tällaista palaa. Pelästyi myös Väinämöinen ja arveli jo tuhonsa tulleen. Mutta kekseliäisyyttään hän ei menettänyt:

veitsi on vyöllä Väinämöisen, pää visainen veitsessänsä, tuosta hän teki venosen, — soutelevi, luitelevi suolen päästä suolen päähän, souteli joka sopukan, joka supun suikerteli.

    löihen itsensä sepoksi —
    painoi paitansa pajaksi,
    hiat paian palkehiksi,
    turkkinsa tuhottimeksi,
    housut hormiksi rakensi,
    sukat hormin suulliseksi,
    polvensa alaisimeksi,
    vasaraksi kyynäspäänsä.
Siinä hän takoi yön lepäämättä, päivän pysähtymättä. Vipunen jo
hätääntyi. »Mi sinä lienet miehiäsi?» hän kysyi. »Olen jo syönyt sata
urosta, tuhonnut tuhannen miestä, mutta en ole vielä moista syönyt:

Ja nyt alkoi hän loitsia pois tuota pahaa. Luki hän siinä tautien synnyn tiedustelut, luovutussanat, apusanat, pelotussanat. Mutta Väinämöinen oli olevinaan vain hyvin rauhallinen, väitti itsellään olevan hyvän olon ja ruokaakin kylliksi, vieläpä uhkasi lujemmin lyödä moukarillaan, ellei saisi kuulla sanoja, oikeita syntysanoja, sillä »ei sanat salahan joua, eikä luottehet lovehen».

Silloin virsikäs Vipunen, — jonk oli suussa suuri tieto, mahti ponneton povessa, aukaisi sanaisen arkun, virsilippahan levitti, lauloaksensa hyviä, — noita syntyjä syviä, ajan alkuluottehia, joit ei laula kaikki lapset ymmärrä yhet urohot.

Ja hän »lauloi synnyt syitä myöten, kuinka luojansa luvalla itsestänsä ilma syntyi, ilmasta vesi erosi, veestä manner maatelihe, manterelle kasvut kaikki». Vielä hän »lauloi kuun kuvoannasta, auringon asetannasta, ilman pielten pistännästä, taivosen tähytännästä.» Voimakasta oli hänen laulunsa, ei oltu sellaista ennen kuultu. Pääksytysten hän päivät lauloi, yhytysten yöt saneli ja »suu se syyteli sanoja, kieli laski lausehia kuin on sälkö sääriänsä, ratsu jalkoja jaloja». — Kun Väinämöinen oli kylliksensä saanut sanoja kuulla, palasi hän veneellensä ja voitonvarmana ilmaisi seppo Ilmariselle hyvin suoritetun matkansa tulokset: »Sain sanat salasta ilmi, julki luottehet lovesta.»

Hupia vailla ei ole sekään tapaus, mikä samporetkeläisille sattuu. Laskea karittelevat Kalevalan miehet purrellaan Pohjolaa kohti, kulkevat onnellisesti jo monien koskien läpi, monien karisalmien kautta, niin keskellä merta, väljillä vesillä, pursi seisahtuu juoksemasta Mikä siellä esteenä?

Se on Seppo Ilmarinen, toinen lieto Lemminkäinen, pistivät melan merehen, lastun kuusen lainehesen, päästeä nytystelevät tuota purtta puutoksesta.

Mutta ei pääse vene irti. Väinämöinen kehoittaa Lemminkäistä tarkastamaan, mihin vene on tarttunut. Lemminkäinen katsoo veneen alle:

ei ole veno kivellä, ei kivellä, ei haolla, vene on hauin hartioilla, veen koiran konkkaluilla.

Lemminkäinen tempaa miekkansa ja iskee veneen alle, mutta silloin »itse vierähti vetehen, kourin aaltoihin kohahti». Ilmarinen vetää Lemminkäisen tukasta takaisin veneeseen ja pilkkaa hänen onnettomuuttaan, mutta itse iskiessään kalaa hänen miekkansa murenee kappaleiksi ja vene yhä on paikoillaan. Väinämöinen vihdoin melallaan lyö haukea; sen pää saadaan veneeseen, mutta pursto putoaa pohjaan. Hauin leukaluusta Väinämöinen saa itselleen kanteleen.

Lisättäköön vielä Ilmarisen Tuonelan hauin pyyntö. Pohjolan tyttären saadakseen täytyy Ilmarisen Tuonelan joesta pyytää hauki. Voidakseen työnsä suorittaa hän morsiamensa neuvosta takoo suuren kokon, »vaakalinnun», jolle »kourat rauasta kuvasi, teräksestä temmottimet, siiviksi venehen vieret». Itse hän nousee kokkonsa selkään ja neuvoo sitä menemään Tuonelan joelle. Kun Ilmarinen haroo Tuonelan jokea, hyökkää vetehinen hänen kimppuunsa, mutta kokko pelastaa hänet painamalla vetehisen takaisin jokeen. Ja siinäpä »jo tulevi tuonen hauki, veen koira vengottavi», eikä olekaan se mitätön elävä: hampahat ovat haravan varren pituiset, kita kuin kolme koskea, selkä kuin seitsemän venettä. Se tahtoo hyökätä Ilmarisen kimppuun, mutta samalla huomaa kokkokin sen ja iskee kyntensä siihen vasten suomuja. Syntyy ankara kaksintaistelu. Hauki painautuu veden alle vetäen kokon mukanaan, mutta silloin kokko ponnistaa voimiaan, kohoaa ylös, niin että mustat mudat veden päälle nousee, iskee uudelleen toisen kyntensä haukeen toisen rannan kallioon. Kilpistyy kynsi kalliosta, uudelleen painuu hauki pohjaan ammottavine arpineen. Vielä kolmannen kerran kokko ponnistaa, saa hauin kynsiinsä ja nostaa kuin nostaakin sen »päälle selvien vesien». Niin lähti kalasta suomuksia ja kokosta höyheniä, ettei vettä vedeksi eikä ilmaa ilmaksi olisi tuntenut. »Omenatammen» oksalle kokko kaloineen istahtaa ja vaivansa palkaksi maistelee saalistaan. Mutta kun Ilmarinen kokkoa siitä moittii, niin se sydäntyy, kohoaa ilmaan ja lentää pilvenreunalle, niin että

pilvet liikkui, taivot naukui, ilman kannet kallistihe, katkesi Ukolta kaari, kuulta sarviset sakarat.

Pyydän enää viitata leikillisen ja vapaan mielikuvituksen sellaisiin luomiin kuin esim. Ilmarisen yritykseen takoa itselleen kullasta morsianta (37 runo) ja Väinämöisen soittoon, jolla hän koko luonnon lumoaa (41 runo).

Jo tässä esityksessä ja siellä täällä muissa tämän sarjan vihkosissa on tullut mainituksi esimerkkejä siitä mielikuvituksesta, joka muuttelee esineitä ja asioita todellisuutta suuremmiksi tai pienemmiksi. Sellainen oli äsken mainittu Tuonelan hauki ja sitä tavoitteleva kotka, sellainen se iso tammi, joka kasvoi taivaalle, esti pilvet juoksemasta, auringon paistamasta ja niin synnytti ainaisen yön maailmaan. Sellainen oli se suuri härkä, joka Pohjolan häihin tapettiin, sen kun

Hämehessä häntä häilyi, pää keikkui Kemijoella, sata syltä sarvet pitkät, puolta toista turpa paksu, viikon kärppä kääntelihe yhen kytkyen sijalla, päivän lenti pääskyläinen härän sarvien väliä, — kuun juoksi kesäorava häpähältä hännän päähän. —

Niinpä runokin siitä sanoo: »ei ollut suuri, eikä pieni, olihan oikea vasikka». — Hirveä oli se aitakin, joka ympäröi Pohjolan pihaa, kun Lemminkäinen sinne matkasi häitten viettoon:

aita oli rautainen rakettu, teräksinen tarha tehty, sata syltä maa emähän, tuhat syltä taivosehen, keihäillä seivästetty, maan mauilla ajastettu, alahatse kyy matavi, alemmaksi aita pantu, ylähätse lintu lensi, ylemmäksi aita pantu.

Toiset esineet taasen ovat mitättömän pieniä kuten se pieni, mutta sitten suureksi jättiläiseksi kasvava mies, joka kaatoi ison tammen. Samanlainen oli se mies, joka Pohjolan häihin tuon hirveän sonnin tappoi, hänkin näet »alle maljan maata mahtui, alle seulan seisomahan.»

Muutakin liioittelua tavataan Kalevalan yksityiskohdissa hyvin runsaasti. Sellaista on täynnänsä esim. kuvaus Lemminkäisen hirven hiihdännästä. Jo sukset, joilla hän hirveä ajoi takaa, olivat erinomaiset, niitä kun Lyylikki lylyjen seppä vuoden ajan valmisteli:

sykysyn lylyä laati, talven kalhua kaverti, päivän vuoli sauvan vartta, toisen sompoa sovitti.

Kun Lemminkäinen sitten näillä suksillaan ponnisteli hirvensä jälessä, niin

Ja jo lähtiessään kun hän »ensi kerran potkaisihe», niin pääsi jo »silmän siintämättömähän»; kun »kerran toisen kuopaisihe», oli jo korvan kuulemattomissa. — Toisen kerran tuli Lemminkäisen pyytää hiiden ruuna, jonka »tukka tulta tuiski, harja suihkivi savua». Mutta senkin hän saavuttaa, kun Ukko sataa sen päälle rakeita, jotka olivat

Ja Pohjolan häät sitten, joihin tuo suunnaton härkä teurastettiin? Jos oli syötävätä yllin kyllin, niin olipa juotavatakin, koska olutta tehtäessä

kuut kiviä kuumettihin, kesät vettä keitettihin, salot puita poltettihin, kaivot vettä kannettihin.

Olipa sulhasenkin kotona syötävätä niin vahvasti, että Väinämöisen täytyi mainita, miten heiltä syödessä

kukko kun laessa lauloi ei sen ääni maahan kuulu, penin haukunta perässä ei kuulu ovehen asti.

kappa ois kylveä papuja jyvä kullenki tulisi, kappa panna pellavia kuitu kullenki tulisi.

Ja komea vihdoin oli morsiamen auttajakin (saajanainen), niin että
Väinämöinen

    luuli päivän paistavaksi,
    kun sen paistoi paian kaulus,
    luuli laivan läikkyväksi,
     kun sen läikkyi lakki päässä.

Tällainen liioittelu on mielestäni hiukan erilaista kuin edellä esitetyt tapaukset. Nämä ovat näet lähellä sellaista vilkkaan ja voimakkaan mielikuvituksen luomaa puheen höystettä, jossa puhuja ei itsekään huomaa mitään liikaa sanoneensa ja jota toinen samanlainen kuuntelija ei myöskään aivan sananmukaisesti ymmärrä. Ken itäosissa maatamme liikkunut ja siellä kansan kesken puhellut ei olisi tavannut vilkasta kertojaa, joka häntä tällaisilla mahdottomuuksilla olisi huvittanut.

Mielihyvällä käännymme tarkastamaan Kalevalan todellisuutta esittäviin kohtiin. Tässäkin on rajoitettava alaa: ei voi ottaa puheeksi todellisuutta esim. eri henkilöitten luonteen kehityksessä tai tapausten juoksussa, vaan ainoastaan katsella, minkä verran Kalevalan laulajat ovat kyenneet tekemään oikeita havaintoja ympäriltään ja niitä todenmukaisesti esittämään. Tapausten ja luonteitten kehityksen todenmukaisuutta täytyy edellyttää itsestään olevan olemassa, sillä vain sen mukaan ne sellaisina voittavat kiintymystämme puoleensa.

On itsestään ymmärrettävää, että läheinen seurustelu luonnon kanssa on kansan johtanut tekemään hyvin tarkkoja havaintoja luonnonelämästä, vaikka perin usein mielikuvituskin on kuvauksissa todellisuutta paljon muutellut. Jo toisessa runossa kohtaa lukijaa tarkka ja yleensä todenmukainen esitys eri puitten kasvupaikasta, johon ne Sampsa Pellervoinen alkujaan muka kylvikin:

mäet kylvi männiköiksi, kummut kylvi kuusikoiksi, kankahat kanervikoiksi, notkot nuoriksi vesoiksi, noromaille koivut kylvi, lepät maille leyhkeille, tuomet kylvi tuorehille, raiat maille raikkahille, — pajut maille paisuville, katajat karuille maille. —

Jokainen hevosmies tietää niinikään, että hevonen usein tuntee edessä olevan vaaran silloin kun ajajalla ei siitä vielä ole aavistustakaan. Niinpä Lemminkäisen Pohjolaan ajaessa tulisen kuopan lähestyessä

Erittäin tarkka ja sattuvapiirteinen on mielestäni Pohjolaisten vaarinotto koiran haukunnasta, jolla se ilmoittaa vieraitten saapumisen. Jo ennenkuin ketään näkyykään tai ihmisen korva mitään kuuleekaan, vainuaa vanha tarkka koira jotain outoa olevan. Silloin se vielä rauhallisena harvakseen haukkuu, istuu maassa nojaten etujalkoihinsa, häntä rentona alas laskeutuneena ja kuono suunnattuna sinnepäin, mistä se pahaa aavistelee:

jopa haukkui hallikoira — pimeässä Pohjolassa; — hiisti ensin hiljemmältä, harviammalta murahti perän lyöen pientarehan, hännän maahan torkutellen.

Silloin hän huomaa, että on todellakin vieraita tulossa: kirjokorjin siellä ajetaan ja toiset laivoin suurin laskevat. Vieraitten tulo harvaan asuttuun sydänmaahan oli harvinainen tapaus, eikä silloin tiennyt olivatko ystäviä vaiko vihollisia tulijat. Arvalla usein tiedusteltiin, ketä olivat ja tällä kertaa sattuivat olemaan suuret sulhot, Väinämöinen ja Ilmarinen Pohjolan neidon pyynnöllä.

Sellaisilla sydänmailla matkoja tehdessä ei kulkijalla usein ole tasaiseksi tallattua tietä astuttavanaan, ei edes aina kapeaa, kiemurtelevaa polkuakaan, joka määräpaikkaan erehdyttämättä johtaisi, vaan hän saa vain luonnonmerkeistä suuntaa määräten samota korpien läpi. Tällaisia tien opastuksia on kansamme tottunut antamaan ja seuraamaan. Miten tutulta monesta tuntuukaan siniviitan Viidan eukon neuvo Kullervolle tämän etsiessä vanhempiaan:

astut päivän, tuosta toisen, — kohti luotehesen vaara vastahan kulevi, sie astut alatse vaaran käy vaaran vasenta puolta; tuostapa joki tulevi oikealle puolellesi, käy sitä joen sivua kolmen kosken kuohimitse, tulet niemen tutkamehen, pääyt päähän pitkän niemen, tupa on niemen tutkamessa.

Metsää kiireellä kahlovan vanhan mummon kuvaus on niinikään elävä ja todellinen. Kun Lemminkäisen äiti henkensä edestä riensi vaaraan joutunutta poikaansa auttamaan, niin hän

    kourin helmansa kokosi,
    käsivarsin vaattehensa, —
     mäet mätkyi mennessänsä,
    norot nousi, vaarat vaipui.

Elävä kuvaus kiireisestä matkasta on Kalevalan laulajalla ollut tilaisuus antaa kertoessaan Sammon ryöstäjien pakoyrityksestä pohjolaisten purren edestä. Ajatelkaamme suurehkoa, mutta kevytkulkuista venettä, jota voimiensa takaa »souti seppo Ilmarinen, souti lieto Lemminkäinen, souti kansa kaikenlainen». Todellakin silloin

lyllyivät melat lylyiset, hangat pinkki pihlajaiset, vene honkainen vapisi; nenä hyrski hylkehenä, perä koskena kohisi, vesi kiehui kelloloissa, vaahti palloissa pakeni.

Mutta katsokaamme kotoista elämää. Eikö ole ilmielävänä edessämme kesäinen kuva talonpoikaiskodista, jos poikkeamme hakemaan Lemminkäisen kera Tieraa sotaretkelle:

iso päätyi ikkunalla keihäsvartta vuolemassa, emo aitan kynnyksellä kirnua kolistamassa, veljekset veräjän suussa laitioita laatimassa, sisarekset sillan päässä vaippoja vanuttamassa.

Tai jos näemme, miten Aino-neiti talon tyttären tavoin menee kesäisenä kylpyiltana lehdosta taittamaan kylpyvihtoja kotiväelleen ja

taittoi vastan taatollensa, toisen taittoi maammollensa, kokoeli kolmannenki verevälle veiollensa.

Ehkäpä tahtoisimme kuulla, miten Kalevala kuvaa kylpemistä ja sen vaikutusta. Käymme silloin Ilmarisen luo, joka sulhasmiehenä valmistautuu Pohjolaan lähtemään. Matkalle aikovan varustuksiin kuului kylpeminen ja sitä enemmän sulhasmiehelle ja sepälle:

siitä seppo Ilmarinen sekä kylpi kylläksensä, valelihe valkeaksi, pesi silmät sirkeäksi, silmäkulmat kukkeaksi, kaulansa kananmuniksi, koko varren valkeaksi, tuli saunasta tupahan, — kasvot vallan kaunihina, poskipäät punertavina.

Puhtaalle ruumiille on nyt mieluista vetää valkea palttinapaita ja kaatiot kapoiset, sukat, kengät kelvolliset, haljakka ja sarkakauhtana, vyö ympäri ruumiin, kintaat kirjatut käteen, pystyinen kypärä päähän. Soma on sitten istua rekeen, missä alla on karhun talja, päällä turskan talja, edessä virkku hevonen, kulkuset ja kellot, toivossa, »että kaunot katsahtaisi, impyet ihasteleisi».

Tai mitä arvellaan niistä kokeneista ja oikea-ajatuksisista neuvoista, joita morsiamelle annetaan hänen kotoa lähtiessään: kun kostuttelet lattiata sitä laastaksesi, niin nosta lapsi lattialta lautsaselle ja viihdykkeeksi

anna leipeä kätehen, vuole voita leivän päälle, kun ei leipeä talossa, anna lastunen kätehen.

Ja mikä tarkka mielentilojen ilmaisumuotojen tunteminen näkyy neuvosta: kun tuot puita tupaan, niin laskiessasi niitä sylistäsi

heitä halko hiljallensa kovasti kolajamatta taikka appi arveleisi, anoppi ajatteleisi vihoissasi viskelevän, kiukussa kolistelevan.

Jännittävää odotusta, mikä jo esiintymisessä näkyy, kuvataan Ilmarisen kotona, kun sinne poikaa odotetaan morsiamineen saapuvaksi: vanhojen silmät vuotavat vettä pitkästä tuijottamisesta, nuorten jalat väsyvät ulkona odotellessa ja lasten jalkoja palelee, kun he vasta sulaneilla seinuksilla seisovat:

silmät vanhoilta valuvi ikkunoissa istuessa, polvet nuorilta nojuvi veräjillä vuottaessa, lasten jalkoja paleli seinuksilla seisoessa.

Kansansa suuren heikkouden rakentaa riitaa naapurinsa kanssa pienistä asioista osoittaa laulaja tuntevansa, kun hän kertoo, mistä Kalervon ja Untamon veljekset joutuivat sotaan keskenään:

Untamoinen verkot laski Kalervon kalavetehen, Kalervoinen verkot katsoi, kalat konttihin kokosi; — Kalervoinen kauran kylvi Untamon tuvan ta'aksi, Untamolan uljas uuhi söi Kalervon kaurakylvön, Kalervoisen kärtsä koira repi uuhen Untamolta.

Vaikkakin todellisuutta liioitteleva tai muuten muutteleva mielikuvitus Kalevalassa onkin hyvin voimakas, ei sieltä kuitenkaan puutu tarkkaa silmää tekemään havaintoja ulkoisesta elämästä ja hienoa aistia erittelemään erilaisia sieluntilojakin, ei myöskään kykyä niitten esittämiseen.

IHMINEN JA LUONTO KALEVALASSA

Elias Lönnrot sanoo vertaillessaan kansanrunon ja taiderunon laatua keskenään: »Kummallakin, niin kansan, kun oppineitten runoilla on oma arvonsa ja etuisuutensa, sitä emme tahdo, emmekä taida vastustella. Mutta toinen toisensa rinnalla niitä pitäen näemmä edellisissä luonnon, jälkimäisissä moninaisuuden voittavan. Kansanrunoja siitä syystä ei juuri saatakaan tehdyiksi sanoa. Niitä ei tehdä, vaan ne tekeytyvät itsestänsä, syntyvät, kasvavat ja muodostuvat semmoisiksi ilman erityisettä tekijän huoletta. Oppineitten runot siinä kohta erotaksen kansanrunoista, etteivät ole ajatuksesta syntyneitä, vaan ajattelemalla tehtyjä. Tekijää ei pakoteta sydämensä kyllyydestä runoilemaan, vaan runoilee omalta päättämältänsä. Siinä on muuttunut työksi, mikä kansanrunoissa oli ilmauma; elävän käen ääni metsässä kuvakäen kukunnaksi seinäkelloissa; luonnon puro kaivetuksi vesiojaksi; luontainen metsä istutetuksi puistoksi. Oppineitten runoelmissa pilvi itsestänsä ei ala sataa, vaan ensinnä tehdään pilvi, jonka sitte annetaan sataa, se on: oppinut runoille ruvetessansa ensin kokee mielensä ja sydämmensä sillä aineella täyttää, josta päätti runoilla. Mikä siis on kansanrunoissa se omaisuus, jossa enimmästi tekorunoista erotaksen? Se on luonto ja teeskentelemättömyys; sula mielen ilmotus ilman mitään salaamatta, mitään ulkoa lisäämättä.» — Ehkei tämä ero täydelleen pidäkään paikkaansa, niin on se kuitenkin pohjaltaan oikea. Kansanruno on kaikessa tapauksessa välittömästi syntynyttä, laulajan mielialan itsestään tapahtuva purkautuminen:

emp' ois outo ollenkana, saattamaton saanutkana, ruvennut runon tekohon, vaan tuli iso ikävä se minun pani pakolla, sepä työnti työntämällä.

Luonnon kanssa läheisessä yhteydessä oleminen ja sen erottamaton liittyminen kansanmiehen ja -naisen elämään taasen antaa runsaimmat aiheet laululle ja muodostaa sen laajimman liikkumisalan. Niin tunnustaa runo itsekin, että sen ainekset ovat luonnosta ja elämästä saatuja: karjassa Muurikin ja Kimmon jälessä kulkiessaan heiniä ja kanervia polkiessaan ja kuullessaan sateen pieksännän ja tuulen huminan on ihminen ne löytänyt. Niin ovat siis, runon omilla sanoilla ilmaistuna, laulajan tunteet ja ajatukset:

tieohesta tempomia, kanervoista katkomia risukoista riipomia, vesoista vetelemiä, päästä heinän hieromia, raitiolta ratkomia, paimenessa käyessäni, läsnä karjan laitumilla, metisillä mättähillä, kultaisilla kunnahilla, mustan Muurikin jälessä, Kimmon kirjavan kerällä. Vilu mulle virttä virkkoi, säe saatteli runoja, virttä toista tuulet toivat, meren aaltoset ajoivat, linnut liitteli sanoja, puien latvat lausehia.

Toiselta puolen tällaiseen yksinäisyyteen liittynyt raskas mieliala on antanut alun runoille:

kyllä huoli virttä tuopi, kaiho kantavi sanoja, mure virttä muistuttavi, miel'alaset arveloita.

Millaisessa suhteessa ovat sitten Kalevalan lauluissa luonto ja ihminen keskenään? Pääseikka, joka on pohjana koko tälle suhteelle, on se, että kansamme ei ole nähnyt ympärillään olevaa luontoa kuolleena, vaan elollisena, ihmisen elämää ymmärtävänä, sen tunteisiin, iloon ja suruun osaaottavana. Yksinäisyydessään on, kuten Lönnrot sanoo, kansamme etsinyt seuralaisen luonnon esineistä linnuista, kaloista, puista, kukista, kivistä, kannoista, järvistä y.m., joille se on kuvitellut hengen ja elämän, mielen ja kielen. Sellainen ajatus käy selvästi Kalevalankin runoista esille. Niin valittaa Väinämöinen jouduttuaan vieraalle Pohjolan rannikolle siellä puittenkin olevan hänelle tylyjä:

kaikki täällä puut purevi, kaikki havut hakkoavi, joka koivu koikkoavi, joka leppä leikkoavi.

Ainoastaan tuuli ja päivä, jotka ovat samoja kuin kotiseuduillakin, ovat hänelle tuttuja:

    yks' on tuuli tuttuani,
    näillä mailla vierahilla,
     päivä ennen nähtyäni.
    äkki-ouoilla ovilla.

Samoin suree morsian, että hänen kotoa lähdettyään niin että hänen kaikki muuttuu vieraaksi, niin että hänen joskus palatessaan

muut ei tuntene minua kuin ne kaksi kappaletta alimmainen aian vitsa, perimmäinen pellon seiväs, nuo on piennä pistämäni, neitona vitsastamani.

Tai miten kauniisti kuvaakaan runo sitä osanottoa, millä luonto suree onnettoman Kullervon sisarensa turmelusta. Kun Kullervo uudelleen tuli tuolle onnettomuuspaikalle, niin hän näki, miten

siin itki ihana nurmi, aho armahin valitti, nuoret heinät hellitteli, kukutti kukat kanervan: eikä noussut nuori heinä, kasvanut kanervan kukka ylennyt sialla sillä, tuolla paikalla pahalla.

Tällaisesta luonnon elonnoimisesta ei ollut pitkä askel ajatella luontoa puhuvaksi olennoksi. Siksipä ihminen usein saattoikin keskustella ja vaihtaa tunteita ja ajatuksia luonnon esineitten kanssa. Miten monta kertaa esiintykään esim. lintu neuvonantajana ihmisen toimissa. On esim. Väinämöinen kylvämässä löytämiänsä ohran siemeniä, mutta ei vielä tunne, miten ne kasvaisivat. Silloin tirskuu tiainen neuvon:

eipä nouse Osmon ohra, ei kasva Kalevalan kaura ilman maan alistamatta, tuon tulella polttamatta, ilman kasken kaatamatta,

Tai kun Väinämöinen pyytää Pohjan impeä puolisokseen, kertoo tämä kyntörastaan itselleen selittäneen minkälaista on olo impenä isän kotona ja minkälaista miniänä miehelässä:

tiainenpa tieon antoi, kyntörastas raksahutti: valkea kesäinen päivä, neitivalta valkeampi, vilu on rautapakkasessa, vilumpi miniävalta; niin on neiti taattolassa kuin marja hyvällä maalla, niin miniä miehelässä kuin on koira kahlehissa, harvoin saapi orja lemmen, ei miniä milloinkana.

Ja kun Kullervo sitten on katkaissut veitsensä emännän leipään leipomaan kiveen ja hänessä kostonhenki herää, niin ehättää siihen varis tuomaan kamalan neuvonsa:

ota vitsa vii'akosta, koivu korven notkelmosta, aja suolle sontareijet, lehmät liejuhan levitä; kaikoa suet kokohon, karhut kaikki katrahasen. suet pistä Pienikiksi, karhut kyytäksi kyhäse, aja karjana kotihin — sillä maksat naisen naurun, pahan vaimon parjaukset.

Kokolta, ilman linnulta, Lemminkäinen kysyy äitiään, kun hän saarelta palattuaan näkee kotinsa hävitetyksi ja omaisensa kadonneiksi:

oi sie kokko lintuseni, etkö saattaisi sanoa, miss' on entinen emoni, missä kaunis kantajani, ihana imettäjäni.

Molemminpuolista hyväntahtoisuutta osoittaa Väinämöisen ja kokon välinen keskustelu. Väinämöinen oli tiaisen neuvosta kaatanut kasken ja jättänyt yhden koivun kasvamaan. Tulee kokko ja kysyy:

hyvinpä sinäki laait, heitit koivun kasvamahan, puun sorean seisomahan, linnuille lepeämäksi, itselleni istumiksi

Eivätkä ainoastaan linnut, vaan muutkin eläimet haastelevat ja tuntevat. Aino neidon kuolemasta tuo jänis ensimäisenä surusanoman kotiväelle:

jop' on kaunis kaatununna, tinarinta riutununna, sortunna hopeasolki, vyövaski valahtanunna, mennyt lietohon merehen, alle aavojen syvien, sisareksi Siikasille, veikoksi veen kaloille.

Marjatta neito taasen kuulee aholla kävellessään, miten puolukka pyytää häntä poimijakseen:

tule neiti noppimahan, punaposki poimimahan, tinarinta riipomahan, vyövaski valitsemahan, ennenkuin etana syöpi, mato musta muikkoavi.

Ja kun Marjatta-neidon poika sitten on kadonnut ja hän sitä etsii, niin tähdeltä, kuulta ja päivältä hän tiedustelee lastansa. Päivä sen taitaakin ilmaista:

tuoll' on pieni poikuesi, kultainen omenuesi, onp' on suossa suonivyöstä, kankahassa kainaloista.

Samoin Lemminkäisen äiti etsiessään poikaansa, joka Pohjolanmatkalla oli joutunut turmion omaksi, kyseli häntä puilta. Mutta

puu puheli, honka huokui, tammi taiten vastaeli: on huolta itsestänikin huolimatta poiastasi.

Eivät myöskään tie eikä kuu tienneet, mihin Lemminkäinen oli joutunut ja vasta päivän valpas silmä oli nähnyt, että hän oli

Niinikään kun Kullervon äiti etsi marjatielle eksynyttä tytärtään ja huhuten juoksi metsät ja mäet, niin vuoret ja kankaat hänelle antoivat lohduttoman vastauksen:

elä huua tyttöäsi, elä huua hoilaele! Ei se saa sinä ikänä, ei paloa polvenansa emon entisen tiloille, taaton vanhan valkamoille.

Itse tiesivät haapa ja honkakin ilmoittaa, että ne ovat onteloita ja madonsyömiä, kun Sampsa Pellervoinen aikoi ne venepuiksi kaataa. Tammesta tuli sitävastoin ehyt ja kunnollinen vene:

on vainen minussa puuta emäksi yhen venosen, enk' ole hoikka huolainniekka, enkä ontelo sisältä.

Onpa esimerkkejä, että ihmiskädenkin tekemillä »kuolleilla» esineillä on tunnetta ja puhekykyä. Kun Kullervo tahtoi päättää onnettoman elämänsä, niin hän kysyi miekaltansa, söisikö se syyllistä lihaa, joisiko viallista verta, niin ymmärsi miekka miehen mielen ja vastasi

miksi en söisi mielelläni, söisi syyllistä lihoa, viallista verta joisi, syön lihoa syyttömänki, juon verta viattomanki.

Kenen mieleen ei tässä vihdoin johtuisi ihanat veneen ja koivun valitukset. Väinämöinen ja Ilmarinen ovat matkalla Pohjolaan, kun kuulevat rannalta vienoa valitusta. Väinämöinen arvelee, että siellä on impi itkemässä, kana kaikerrehtamassa ja menee sitä lähempää katsomaan. Mutta ei siellä impeä olekaan, vaan on pursi itkemässä, venonen valittamassa. »Mitä itket puinen pursi, vene hankava valitat?» kysyy Väinämöinen. — »Vesille venosen mieli tervaisiltakin teloilta, mieli neidon miehelähän korkeastakin kodista», sanoo vene ja jatkaa:

sitä itken pursi raukka, itken viejäistä vesille, vene vaivainen valitan, laskiaista lainehille.

Veistettäissä oli minusta kehuttu tehtävän sotivene, joka täytensä tuo aarteita. Mutta minuapa ei ole sotahan saatu, elotielle ensinkänä. Muut purret, huonotkin, käyvät sotia, tuovat aarteita; minä tässä lahoan lastuillani. Ilkeimmät ilman linnut pesivät mastossani, maan matoset kaarien alla asuvat ja sammakot hyppivät kokassani. Siksipä minulle todellakin

oisi kahta kaunihimpi, kahta kolmea parempi olla mäntynä mäellä, petäjänä kankahalla, oksilla oravan juosta, penun alla pyörähellä.

— Elä itke puinen pursi, kohta saat sotia käydä, lohduttaa Väinämöinen purtta ja lupaa ottaa sen sotiveneekseen nyt aijotulle Pohjolanretkelle. Mutta kun hän pyytää, että se itsestään menisi veteen ja juoksisi laineilla ilman airojen apua, sanoo pursi, etteivät muutkaan veneet itsestään veteen mene ilman käden työntämättä, eivätkä juokse airoilla auttamatta. Mutta soutaen se lupaa kulkea kuten sen sukulaisetkin, muut veneet

juoksi sormin soutamalla, airoilla avittamalla, huuparilla huopimalla, puhumalla purjehesen.

Äskeisellä Pohjolanmatkalla oli Väinämöiseltä hukkunut hauvinluinen kanteleensa. Turhaan sitä etsittyään hän alla päin, pahoilla mielin kotiinpäin kulkiessaan kuulee koivun itkevän, puun visan vetistävän.

    Mit itket ihana koivu,
    puu vihanta vierettelet,
    vyöhyt valkea valitat?

Sitä koivu selittää itkevänsä, koska kaikki muut toivovat kesän kaunihin tulevan, suven suuren lämpiävän, vaan hänen täytyy pelätä silloin menettävän kuorensa ja lehtivarpunsa:

useinpa minun utuisen, usein utuisen raukan, lapset kerkeän keväimen luokseni lähenteleiksi, veitsin viisin viiltelevät halki mahlaisen mahani; paimenet pahat kesällä vievät vyöni valkeaisen, ken lipiksi, ken tupeksi, kenpä marjatuohiseksi.

Toisinaan taasen tytöt tulevat leikkelemään lehväni kylpyvihdoiksi, tai miehet hakkaamaan kaskipuuksi runkoni tai pinoon halkomaan. Se on minulla ilo kesästä; eikä talvi ole sen parempi, lumen aika armahampi: jo aikaisin syksyllä tulevaa talvea peläten käyn kalpeaksi ja vihdoin

tuuli vie vihannan turkin, halla kaunihin hamehen, niin minä vähävarainen, minä koito koivuraukka jään aivan alastomaksi, varsin vaattehettomaksi vilussa värisemähän, pakkasessa parkumahan.

elä itke puu vihanta, vyöhyt valkea valita, vesa lehti vierettele, saat sinä olevan onnen, elon uuen armahamman, kohta itkenet ilosta, riemusta remahutellet.

Ja hän tekee koivusta uuden kanteleen, johon käen kukkumasta kullasta saadaan naulat ja immen nuoren hiuksista kielet. Sillä Väinämöinen soittaa ja lumoaa koko luonnon, joka on keräytynyt hänen ympärilleen.

Ihminen seurustelee Kalevalassa luonnon kanssa. Luonnossa hän näki vertaisensa, joka häntä ymmärsi. Se ei ollut kuollutta, se kuului hänen jokapäiväiseen elämäänsä niinkuin siihen kuului hänen kotinsa, omaisensa, kanssaihmisensä. Eikö ole silloin luonnollista, että ihminen ajatellessaan elämänsä kulkua myös ajatteli sitä luontoa, mikä oli hänen ympärillään; että hän kuvitellessaan kotiaan siihen aina liitti kotimäet ja metsät, järvet ja kankaat, linnut ja päivänpaisteen. Ne olivat kaikki hänen mielessään läheisesti toisiinsa kuuluvia. Niinpä Väinämöinen pyrkiessään Pohjolasta takaisin kotiinsa tahtoi päästä:

Lujan kiintymyksen kotinsa luontoon ilmaisee Pohjan neitokin kun hän esteleikse menemästä Ilmariselle puolisoksi:

kukapa tässä toissa vuonna, kenpä kolmanna kesänä käkiä kukutteleisi, lintusia laulattaisi, jos minä menisin muunne, saisin marja muille maille; kaikki käet katoisi, ilolinnut liikahtaisi tämän kunnahan kukuilta, tämän harjun hartehilta.

marjat on maalla poimimatta, lahen rannat laulamatta, astumattani ahoset, lehot leikin lyömättäni.

Kun Aino-neito ei vielä tahtoisi poistua kotoaan tullakseen Väinämöisen puolisoksi, hän sanoo kaiken ikänsä itkevänsä:

tuota päivän armautta, suloutta kuun komean, ihanuutta ilman kaiken, jos oisi nuorna jättäminen, lapsena unohtaminen veikon veistotanterille, ison ikkunan aloille.

Äiti kuitenkin lohduttaa häntä, että muuallakin maailmassa on samat olot saavutettavissa, samat tutut tavattavissa:

paistavi Jumalan päivä muuallaki maailmassa ei isosi ikkunoilla, veikkosi veräjän suulla, myös on marjoja mäellä, ahomailla mansikoita poimia sinun poloisen ilmassa etempänäki, ei aina ison ahoilla, veikon viertokankahilla.

Morsian, joka lähtee miehelään, muistaa vanhan kotinsa mukana täytyvänsä jättää myös kotinsa tutun ympäristön:

lähen nyt tästä kuin lähenki, tästä kullasta koista — heitän suoni, heitän maani, heitän heinikkopihani, heitän valkeat veteni, heitän hiekkarantaseni.

Siksipä hän hyvästellessään omaisiansa ja tuttaviansa ei unohda sanoa hyvästiä pihalle ja puille, järvelle ja metsälle:

jääpä piha terveheksi, piha pihlajaisinesi — jätän kaikki terveheksi, maat ja metsät marjoinensa, kujavieret kukkinensa, kankahat kanervinensa, järvet saoin saarinensa, syvät salmet siikoinensa, hyvät kummut kuusinensa, korpinotkot koivuinensa.

Eipä jätäkään siis morsianta itkettääkseen akka askarvaimo mainitsematta, miten hänen täytyy nyt vaihtaa kotinsa ihana luonto uuteen, joka muka entiseen verraten on kokonaan vastenmielinen:

jo nyt vaihoit, minkä vaihoit — vaihoit valkeat vetesi likasihin lietehisin, vaihoit hiekkarantasesi mustihin muraperihin, vaihoit armahat ahosi kanervikko kankahisin, vaihoit marjaiset mäkesi kaskikantoihin kovihin.

Lemminkäiselle, joka saarelta palattuaan näkee kotinsa hävitetyksi, on kuitenkin tuttua jälellä:

tunsi maat on, tunsi rannat, sekä saaret, jotta salmet, tunsi vanhat valkamansa, entiset elosiansa; mäet tunsi mäntyinensä, kunnaat kaikki kuusinensa.

tuos on lehto, jossa liikuin, kivet tuossa, joilla kiikuin, tuossa nurmet nukkeroimat, pientarehet piehtaroimat.

ohoh kullaista kyläistä, maan paraista paikaistani! nurmet alla, pellot päällä, keskellä kylä välillä, kylän alla armas ranta, rannassa rakas vetonen, se sopivi sorsan uia, vesilinnun vieretellä.

Eikö sitten näin elävästä luonnon kanssa seurustelemisesta ole täytynyt jäädä jotakin pysyvää vaikutusta tai näkyvää jälkeä kansalle. On toki. Suuren luonnontuntemuksensa kansa on ilmaissut runojensa kuvakielessä, se on useimmat vertauskuvansa ottanut eläimistä, kasveista, vedestä, vuoden ja vuorokauden ajoista j.n.e. Lemminkäisen äiti kiittää poikansa nuorta vaimoa Kyllikkiä vertaamalla häntä lintuihin, meren vaahtoon ja taivaan tähteen:

puhdas on pulmonen lumella, puhtahampi puolellasi, sorea merellä sorsa, soreampi suojassasi, valkea merellä vaahti, kirkas tähti taivahalla, valkeampi vallassasi, kirkkahampi kihloissasi.

Ilmarisen äiti taasen kuvaa poikansa puolisoa, joka »on kuin puola puolikypsä, kuin on mansikka mäellä»:

toit käkösen tullessasi, sinisotkan suojassasi, vihannimman virven latvan vihannasta virviköstä, tuorehimman tuomen lehvän tuorehesta tuomikosta.

niin sen piukki pirran ääni kuin käki mäellä kukkui, niin sen käämi käännähteli kuin on portimo pinossa, niin sen suihki sukkulainen kuin käpy oravan suussa.

Ihmisen mielialatkin löytävät vertauskuvansa luonnosta. Onnellisen ihmisen mieli on

kuin on vellova vetonen eli aalto altahassa; kuin keväinen päivännousu, kevätaamun aurinkoinen.

kuin on hanki harjan alla, vesi kaivossa syvässä; on kuin laaka lammin ranta, kuin pimeä pilven ranta, kuin syksyinen yö pimeä, talvinen on päivä musta.

Turvaton ihminen taasen tuntee elämänsä sellaiseksi kuin lintu suuressa myrskyssä tai kuin se, joka kulkee heikkoa keväistä jäätä j.n.e.

Emme myöskään saa unohtaa niitä monia teräviä havaintoja, joita Kalevalan kansa on luontoa tarkkaamalla tehnyt ja joista se on kerännyt itselleen runsaan tietomäärän. Luonto onkin ollut sen ensimäinen ja suuri opettaja. Luonnosta ensiksi etsii Väinämöinen apua, kun häneltä venettä veistäissään puuttuu kolmea sanaa. Luonnosta saatuja tietojaan laulaa Joukahainen ollessaan Väinämöisen kanssa kilpasilla. Hän on oppinut tuntemaan, että

siiall' on sileät pellot, lohella laki tasainen, hauki hallalla kutevi, kuolasuu kovalla säällä, ahven arka kyrmyniska sykysyt syvillä uipi, kesät kuivilla kutevi rantasilla rapsehtivi.

Hän tietää veden lähtevän vuoresta ja tulen taivaasta, hän tuntee myös metallin alun:

vuoresta vetosen synty, tulen synty taivosesta, alku rauan ruostehesta, vasken kanta kalliosta.

Otavan asemasta taivaalla ja kukon laulannasta neuvotaan nuorta vaimoa katsomaan aamuisin heräämisaikansa (kts. Kalevalaisten kotielämästä). Auringosta Kullervo paimenessa katsoo pitkän päivänsä kulumista.

Mutta vaikka ei Kalevalassa olekaan runsaasti tällaisia tietoja, on niitä sitä enemmän kätketty sananlaskuihin. Toisinaan niissä pitkäaikaisten merkillepanojen tuloksena ilmaistaan eri vuodenaikoihin kuuluvia ilmojen vaihteluita ja muita kokemuksia. Niinpä on huomattu, että elokuun loppupuolesta eteenpäin hallat ovat yleensä säännöllisiä ja kaste peittää maan. »Päivän Perttelin perästä (24. VII) ei lopu halla haon takaa, eikä kaste metsän kainalosta». Heinäkuun lopussa vesi alkaa järvissä ja joissa kylmetä: Jaakko (25. VII) heittää kylmän kiven järveen.» Kevään tuloa koetetaan arvailla lintujen saapumisesta: Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, västäräkistä viikon verran, pääskysestä ei päivääkään». — Toisissa sananlaskuissa taasen yhdistetään erilaisia ihmistoimia samanaikaisiin luonnonmerkkeihin. Niinpä aletaan valoa tarvita pirtissä silloin, kun ruiskykkä ilmestyy pellolle: »Kykkä pellolle, päre orrelle». Käen tiedetään kukkuvan vielä heinänteon, vaan ei enää rukiinleikkuun ajalla: »Laulan, laulan lapoholle, vaan en kuku kuhilaalle». Viljan leikkuu taasen sattuu yleensä samaan aikaan kun puolukat alkavat kypsyä: »Kun on puola puolikypsä, niin on pelto kokokypsä.» Sensijaan nauris vasta kasvaa, kun jo ensimäisiä riihiä elokuussa puidaan: »Nauris kasvaa, kun lupun äänen kuulee.» — Monenmoisia havaintoja on ilmojen vaihteluun: »Ei kaakko kauvan tuule, ennenkuin se sataa»; »ehtoorusko entistä ilmaa»; »suojiksihan koiran käpäliä palelee»; »kukko laulaa iltasittain pahaa säätä huomiseksi» j.n.e. Mutta ei ole tyydytty vain lähinnä seuraavien ilmojen määräilemiseen, vaan on koetettu arvata niitten laatua pitkin vuoden vartta eteenpäin. On oltu huomaavinaan esim., että jos aikaisin kevättalvella on lämpimiä ilmoja, niin kevät on kylmä: Kun kintaitta halkoja tekee, niin kintaissa toukoa tekee» y.m. Riittäkööt jo nämä näytteiksi, jokainen voi omasta varastostaan niitä lisätä.

KANSANRUNOUDEN KERÄYS JA YHDISTÄMINEN KALEVALAKSI

Suomalaisen kansanrunouden keräyksillä on oma historiansa, joka alkoi jo kauan ennen kuin Kalevalasta oli aavistustakaan. Se kertoo, miten vähitellen tehtiin uusia löytöjä ja miten uusien aarteiden mukana aukeni uusia näköaloja, kunnes vihdoin saatiin kokoonpunotuksi Kalevala.

Kansanrunous oli suomalaiselle hengelle jotakin niin olennaista, että jo ne miehet, jotka ensimäisinä ryhtyivät suomen kielellä kirjoittamaan, siihen huomiotansa kiinnittivät. Jo Mikael Agricola puhuu suomalaisesta kansanrunoudesta; ja ensimäisen suomenkielisen virsikirjan julkaisija Jaakko Suomalainen (Finno), selvitteli 1580-luvulla, että itse piru se on, joka kansan seassa »ylösherätti mös hänen runoians ja lauluians, — nijn että he kyllä äkist ja selwäst wirsiä cocon saidh ja teidh, iotca sittä muilda nopiamin mös opettin ia muiston pantin, quin nyt Jumaliset ja Christiliset wirdhet opetan ia muistetan». Mutta näytteitä runoudesta eivät nuo uskonnolliset kirjailijat anna.

Kun tahdomme tutustua vanhimpiin kirjallisiin muistomerkkeihin kansanrunoudestamme, saamme lähteä tutkiskelemaan käräjäpöytäkirjoja. Kristillinen kirkko, jonka lukuja ja lauluja kansa käsitti väärin ja muovaili loitsurunoiksi, sai esivallan etsimään loihtijoita, rikollisina heitä rangaistaksensa. 1600-luvun alkupuolelta käräjäpöytäkirjoissa säilyneet loitsut ovat joskus kalliilla hinnalla säilytettyjä jälkimaailmalle, ne ovat »tietäjien» kidutuksella, jopa hengellä ostettuja.

Varsinaisesta kansanrunouden keräämisestä voi puhua vasta silloin kun tiedemiesten huomio oli runoihin kiintynyt, kun he alkoivat niistä etsiä tietoja kansamme muinaisista vaiheista. Daniel Juslenius oli se mies, joka ensimäisenä käänsi yleisempää huomiota suomalaiseen kansanrunouteen.

Väitöskirjassaan »Ahoa vetus et nova» (Vanha ja uusi Turku, ilmestyi v. 1700) hän huomauttaa, että talonpojat harjoittivat runoilemista yhtä hyvin kuin oppineet, vaikka heitä ei runoilijoiksi kasvateta, he ovat siksi syntyneet, ja esittää hän tässä sekä muissa kirjoitelmissaan muutamia kansanrunoja. Jusleniuksen keräämät runot hävisivät tulipalossa, mutta hänen kirjoituksensa innostuttivat monia keräämään ja tutkimaan kaikkea mikä koski Suomen kansan menneisyyttä. Jusleniuksen vaikutuksesta ehkä heräsi harrastus suomalaiseen runouteen miehessä, jonka nimi aina on mainittava ensimäisenä, kansanrunouden tutkimuksesta ja keräyksestä meillä puhuttaessa, nimittäin Henrik Gabriel Porthanissa. Syntymäseudullaan Viitasaarella hän oli kaiketi jo lapsena monesti saanut nukahtaa hiljaisen runovirren hyräilyyn. Matkoillaan hän usein kuuli talonpoikaisjoukkueiden lauluilla aikaansa viettävän levähdyspaikoilla. Kun hän sitte miehistyttyään luki Jusleniuksen (Porthan oli Jusleniuksen veljentyttären poika) suomen kieltä ja kansanrunoutta ylistäviä kirjoituksia, muistuivat mieleen nuo lapsena kuullut laulut, niissä pulppuileva raikas kieli ja omituinen sävy, ja niin heräsi innostuneessa halu näyttää kansallisuudestaan välinpitämättömälle vallassäädylle, mitä kauneuksia oli kätkettynä suomenkieleen ja kansanrunouteen. Hän muovaili suomalaisesta runoudesta väitöskirjan »Dissertatio de poesi Fennica» (tutkielma suomalaisesta runoudesta), jota 1766-68 ilmestyi kaikkiaan viisi osaa. Se on runousoppi, jossa tekijä hyvällä suomalaisella kieliaistillaan ja kansanrunoudesta ammentamillaan virkeillä aineksilla koettaa johdatella sivistyneitä sointuvampia taiderunoja sepittämään ja samalla kansanrunoja ymmärtämään. »Sillä en katso häpeäksi vain sitä», sanoi Porthan »että synnynnäinen suomalainen ei tunne runouttamme, vaan sitäkin, ettei hän ymmärrä sitä ihailla». Aineksia keräsi Porthan itse matkoillaan, etenkin Savossa, mutta ymmärsi myös ystävillään keräyttää. Hän viittoili varsinaisiksi runojen saantipaikoiksi Pohjanmaan, Kajaanin kihlakunnan, Savon ja Karjalan. Kun itse siirtyi muita aloja tutkimaan, kasvatti hän itselleen oppilaita, jotka olivat valmiit tutkimuksia jatkamaan. Eräs oppilaista, Kristian Lencqvist ehkä kokosi itse aineksia, mutta sai joukon runoja isältään ja Porthanilta, jonka ohjauksella kirjoitti väitöskirjan muinaisten suomalaisten mytologiasta. Ahkerin tämän aikakauden kerääjistä oli Kristjrid Ganander. Vaatimattomana kappalaisena Pohjanmaalla kiintyi Porthanin tutkimuksista hänenkin huomionsa siihen, että runoja on: »ylönpaljon ylimaassa, sakialta Savonmaassa, pitkin koko Pohjolata». Parin vuosikymmenen kuluessa keräämistään aineksista hän laati suomalaisen mytologian, jolla tosin ei ole suurta tieteellistä arvoa, mutta siinä on säilynyt monta runonäytettä.

Porthanin kuoltua lakkasi joksikin aikaa kansantietojen keräily- ja tutkimisinto. Suomi oli astunut uusille valtiollisille urille. Kaikki tieteet ja koko henkinen elämä olivat jonkun aikaa lamassa, virkamieskoneisto vain toimi. Kansallisuudestaan vieraantuneesta vallassäädystä ei voinut odottaa suomalaisen (suomenkielisen) sivistyksen luojia. Oli astuva esille uusi, tarmokas, kansan riveistä noussut polvi.

Porvoon lukiolainen, Iitistä kotoisin oleva suutarin poika, Antti Juhana Sjögren, lainasi kirjastosta Herderin kirjoituksia. Niistä huomasi hän ensi kerran, että muualla maailmassa koottiin kansanlauluja ikäänkuin suuria aarteita talteen ja julkaistiin. Hän näki, että esim. Saksassa oli julkaistu pari kokoelmaa, jotka sisälsivät kansanlauluja eri kielillä ja että niissä oli näytteitä vieraiden kansojenkin runoudesta, josta kaikui ikäänkuin »kansakuntien, vieläpä itse ihmiskunnan elävä ääni — iloisena ja surullisena, leikillisenä sekä totisena». Lukiotoverinsa ja ystävänsä Abraham Poppiuksen kanssa hän päätti »kädellä ja suulla», että he molemmat, jollei kukaan muu, seuraisivat Herderin aatteita ja kokoisivat kaikkea, mikä valaisisi Suomen kansan henkistä elämää. Itse ei Sjögren noita unelmia päässyt toteuttamaan ennenkuin runsaan vuosikymmenen viertyä siitä ajasta, jolloin hän tuon aatteen oli keksinyt. Vasta vuosina 1824—25 hän joutui matkoille Suomen Karjalaan ja Vienan lääniin, josta keräsi rikkaan kokoelman kansanrunoutta, n. 200 runoa, jotka Lönnrot käytti vasta uuteen Kalevalaan. Mutta hän ei ollut turhaan haaveillut, sillä Poppius kirjoitti jo 1814 ollessaan kesälomalla Juvalla muistiin runoja ja Sjögrenin aate innostutti vielä samana vuonna toisenkin nuorukaisen, ylioppilas Kaarle Akseli Gottlundin, itsepäisen miehen, joka ryhtyi keräyksiin sellaisella innolla, ettei kukaan ennen Lönnrotia. Kesällä 1815 ja seuraavan syksyn ja talven kuluessa sai hän kirjoitetuksi n. 150 loitsua, 100 runoa sekä saman verran lauluja. Seuraavana vuonna joutui Gottlund Upsalaan opintojaan jatkamaan. Siellä avautuivat hänen silmänsä, samoinkuin Poppiuksen ja Arvidsoninkin, näkemään, että ruotsalainen kulttuuri oli suomalaiselle vierasta, että suomalaisten oli luotava oma sivistys, jos mielivät pysyä omana kansakuntana.

Seikkailuhaluisena, kunnianhimoisena ylioppilaana, joka oli päättänyt kohottaa heimonsa ja sen keralla omankin nimensä maineeseen, teki Gottlund vv. 1817 ja 1821—22 monivaiheiset matkansa Helsinglannin, Taalain ja Värmlannin suomalaismetsiin. Hän kokosi metsäsuomalaisilta m.m. toista sataa numeroa kansanrunoutta. Heitä varten julkaisi hän ensimäiset suomalaiset yksinomaan kansanrunoutta sisältävät kirjaset »Pieniä runoja Suomen pojille ratoxi». Gottlund myös ensimäisenä ennusti, että jos vanhat runot »kerättäisiin järjesteelliseksi kokonaisuudeksi — niin siitä syntyisi uusi Homeron, Ossianin laulujen tai Niebelungenlieden vertainen teos, jolla Suomen kansa omituisen luomisvoimansa loistossa saavuttaisi sekä oman että vastaisen ajan ihmettelemisen». Eeposta ei Gottlund luonut, mutta suuret runoaarteet hän keräsi — kaikkiaan yhdeksättä sataa toisintoa — vieläpä oli saksalaiselle tri Schröterille avullinen saattamaan runojamme ulkomaalaistenkin tietoon.

Suomalaisuuden esitaistelija Aadolf Iivar Arvidsson piti yhtenä kansallisena velvollisuutenaan kerätä suomalaista kansanrunoutta, sillä hän oli vakuutettu, että kirjakieli siitä rikastuisi. Ystävänsä Eerik Antti Crohnsin kanssa, joka oli jo aikaisemminkin kerännyt runoja, lähti hän v. 1819 Pohjois-Savoon runonkeruumatkalle. Tietäjiä he enimmäkseen tavottelivat ja toivatkin saaliinaan n. 125 runoa.

Samana vuonna liikkui äärimäisillä pohjan perukoilla kieltä ja kansanrunoutta tutkimassa Reinhold v. Becker. Seuraavana vuonna ryhtyi hän suomenkielisessä lehdessään »Turun Viikko-Sanomat» puhumaan kansanrunoudesta, yrittipä v. 1820 Turun Viikkosanomia varten panna kokoon yhdenjaksoisen kertomuksen kaikista niistä runoista, joissa puhuttiin Väinämöisestä, ollen siten tavallaan Lönnrotin edeltäjä.

Kaikessa hiljaisuudessa keräili jokunen pappismies runoja, etenkin Pohjanmaan puolelta. Tuollainen hiljainen kerääjä, joka ei tarvinnut ulkonaista herätystä, vaan jota itse runot viehättivät, oli piirilääkäri Sakari Topelius. Hän oli perinyt sukunsa taiteellisia taipumuksia. Suvun juuret ovat, kuten tietty, suomalaisia ja kasvaneena suomalaisena pysyneessä Oulussa ei hän päässyt edes kansan kielelle vieraantumaan. Jouduttuaan rokotusmatkoilla vv. 1803—04 kiertelemään kyliä aina Pohjois-Savosta Kemijärvelle, alkoi hän kirjoitella muistiin runoja. Virkamatkoillaan v. 1820 putosi Topelius jäihin ja oli kylmettymisen seurauksena, että hän ainiaaksi menetti liikuntakykynsä. Mutta harrastus runouteen ei silti sammunut. Tuntuu kuin runot itse olisivat pyrkineet ilmoille. Jonkun aikaa onnettomuuden jälkeen osui näet Topeliuksen luo Uuteenkuarlepyyhyn pari vienan-karjalaista laukunkantajaa. He osasivat paljon täydellisempiä kertoma-runoja kuin Topeliuksen ennen tuntemat. Siitä saakka olivat kaikki Vienan Karjalan tukkukauppiaat tervetulleita hänen luoksensa. Kirjoituslauta polvillaan hän niitä kamarissaan kirjoitteli. Vuonna 1822 hän alkoi työnsä tuloksia julkaista painosta nimellä »Suomen kansan runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja». Julkaisua ilmestyi kaikkiaan viisi vihkoa. Luultiin ennen yleiseen, ettei kansan suussa enää eläisi täydellisiä runoja, mutta nyt saatiinkin ensi kerta nähdä, että saloilta oli saatavissa pitkiä eepillisiä runoja.

Kuolema keskeytti Topeliuksen julkaisu- ja keräilytyön. Karjalan erämaitten salaisuudet odottivat yhä miestä, joka ne vetäisi ihmisilmoille. Kaivattiin kansan miestä, kansanrunoilijaa ja haaveilijaa, joka kätköistä etsisi yhä uusia aarteita ja käyttäisi hyväkseen entisiä saavutuksia ja vihjauksia siitä, että parhaat runolähteet olivat Karjalan korpimailla, vieläpä rajan tuolla puolen. Topeliuksen kuollessa olikin jo toinen mies ilmestynyt työtä jatkamaan: Paikkarin torpassa syntynyt räätälin poika Elias Lönnrot.

Varattomana täytyi Lönnrotin ensimäiset ylioppilasvuotensa (1822—27) olla kotiopettajana. Laukon kartanossa, jossa hän useat kesät oleili professori Törngrenin kotiopettajana, kuuli hän kauniin kansanlaulun Elinan surmasta ja kirjoitti sen muistiin. Laukon omistajan sukulaisia sattui olemaan jo mainitsemamme Turun Viikkosanomien toimittaja R. v. Becker. Tämän johdolla tutustui Lönnrot siihen vähään mitä Porthanin ajoista alkaen oli suomalaisesta kansanrunoudesta kirjoitettu ja oppi hajanaisia runoja jatkelemaan yhtenäisemmiksi. Beckerin vaikutusta näkyy siinäkin, että Lönnrot maisteriväitöksekseen v. 1827 kirjoitti latinankielisen tutkielman »De Väinämöine priscorum Fennorum numine» (Väinämöisestä, muinaissuomalaisten jumalasta). Vielä samana vuonna Turun kaupunki paloi, ja toinen osa väitöskirjaa hävisi tulipalossa. Kun luennot yliopistossa kaupungin palon vuoksi lakkautettiin, joutui Lönnrot kotiinsa Sammattiin. Mutta hänellä ei ollut enää käsillä se kultainen lapsuuden aika, jolloin saattoi tyytyä metsiin loukkuja asettamaan, järvelle ongiskelemaan tai talvella mäkiä laskemaan. Nuoren maisterin mielessä makasivat runot, joita hän oli tutkinut ja ne salaperäiset erämaat, joiden kansan hän tiesi niitä laulelevan. Ja kun oli kuin »aina outo uotettava» mielessä, niin nakkasi hän repun ja pyssyn selkäänsä, ripusti huilun rinnoillensa ja läksi keväällä 1828 korpia kohti vaeltamaan, päämääränään Venäjän Karjala. Savon puhelias kansa nuorelle maisterille jo tiesi yhtä ja toista opettaa, mutta vasta Suomen-Karjalassa kävi runonsaalis runsaaksi. Matka kävi Sortavalaan ja sieltä Nurmeksen ja Kuopion kautta takaisin Laukkoon. Saaliinaan hän toi joukon lauluja, loitsuja ja häärunoja. Vuosina 1829—31 hän ne omalla kustannuksellaan julkaisi neljässä vihossa, joille antoi nimen Kantele. Saman runon toisinnot hän, kuten Porthanin ajoista asti oli ollut tapana, sommitteli yhteen ja korjaili ne saman kirjoitustavan mukaisiksi. Kantele oli tarkoitettu sekä oppineiden että kansan luettavaksi. Kaupan ei noita vihkosia kumminkaan mennyt siksi paljon että Lönnrot olisi voinut tehdä uusia matkoja ja jatkaa julkaisua.

Mutta jo olikin suomalainen sivistystyö saanut uuden tuen. V. 1831 perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, jonka tarkoitusperäksi ajateltiin sekä kansalle että vallassäädylle kelpaavan suomalaisen kirjallisuuden kustantaminen. Kun Lönnrot, suoritettuaan lääketieteen kandidaatin, lähti samana vuonna toiselle keräysmatkalle, antoi mainittu seura hänelle 100 ruplan matkarahan. Tällä toisella matkalla ei onni ollut runojen tutkijalle suotuinen. Hän sairastui vilutautiin matkalla Kajaaniin, ja kun oli Kuusamosta menossa yli rajan sai hän käskyn palata takaisin senvuoksi, että kolera oli alkanut levitä Etelä-Suomessa. Rutto oli vähällä lopettaa Lönnrotinkin elämän. Toinnuttuaan taudista hän suoritti 1832 lääketieteen tohtorin tutkinnot. Väitöskirjana oli »Om finnarnes magiska medicin» (Suomalaisten loihtimalla lääkitsemisestä).

Lääketieteen tohtori ei kansanrunoutta unohtanut, vaan läksi kesällä uudelle keräysmatkalle. Kuopion kautta kulki hän Nurmekseen ja sieltä yli rajan Repolaan ja Akonlahdelle saakka, josta kääntyi takaisin. Saalis oli rikas, tällä kertaa hän sai jonkun kertovaisenkin runon.

V. 1832 Kajaanin piirilääkärin virka joutui avoimeksi. Lönnrot haki ja sai tuon viran, päästen siten sattumoilta lähemmäksi laulun maita. Lavantauti raivosi niinä aikoina seudulla, joten ei Lönnrot moneen kuukauteen joutanut puuttumaan mielityöhönsä, runoihin, etenkin kun hän itsekin sairastui lavantautiin. Mutta jo seuraavana kesänä hän uudelleen rupesi runoja penkomaan kätköistänsä. Silloin välähti hänen mieleensä uusi aate. Kirjallisuuden Seuran sihteerille kirjoittaa hän siitä: »Mitenkä kävisi tuo, jos Seura pränttäyttäisi uudestansa kaikki Suomen Runot, jotka sen arvon ovat ansainneet ja niitä koettaisi järjestykseen, niin että, mitä Väinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä j.m. on eri paikoissa löyttävä lyötäisi tai jatkettaisi yhteen.»

Samalla kertaa hän kertoo koettaneensa »sillä tavalla yhteen lyödä Lemminkäisen runot». Hän oli tullut siihen vakaumukseen, että saman runon toisinnot oli kudottava yhdeksi runoksi eikä julkaistava erikseen. Samaten olisi yhdistettävä kaikki toisinnot, jotka liittyvät saman henkilön nimeen.

Tuo ensimäinen vain käsikirjoituksena säilynyt kokoonpanoyritys, nimeltä Lemminkäinen, on vielä verraten vaatimaton kahteen runoon järjestetty 825 säkeen mittainen runo. Ensimäisessä laulussa kerrotaan Oluen synnystä, kutsuista häihin, Lemminkäisen retkestä Päivölään, kaksintaistelusta ynnä paosta saareen. Toisessa runossa puhutaan miten Lemminkäinen kosii Hiidestä ja miten hänet surmataan. Noilla kahdella runolla ei oikeastaan ole muuta yhteistä kuin henkilön nimi. Väinämöisestä ja Ilmarisesta kertovat runot aikoi Lönnrot samalla tavoin liittää yhteen. Mutta ennenkuin hän siihen ryhtyi teki hän uuden tuloksista rikkaan löytöretken Vienan lääniin. Vuonnisen kylässä hän tapasi kaksi niin etevää laulajaa, että sai kokonaan uuden käsityksen kansanrunouden yhtenäisyydestä. Vaassila Kieleväinen lauloi yhtenäisenä runona Väinämöisen, Ilmarisen, ja osaksi Kullervon urotyöt. Ontrei Malinen taas oli muistellut, että Sampojakso ja Kosioretki kuuluvat yhteen, sillä tuo kosittava neito annetaan sille, joka ansiotyönä takoo Sammon. Nyt alkoi Lönnrotille selvitä, että noista runoista voisi luoda yhtenäisen eepoksen, koska runolaulajat niitä niin pitkinä sarjoina laulelivat. Syyskuussa matkalta palattuansa luopui hän aiheestaan laatia eri runot Väinämöisestä ja Ilmarisesta ja kutoi molempia sankareja käsittävistä toisinnoista yhtenäisen 1,721 säkeen mittaisen runon Väinämöinen.

Sen yhtenäisenä juonena ovat Väinämöisen epäonnistuneet kosinta-yritykset: uros kosi ensin Vellamon neitoa, sitte Pohjolan impeä ja vihdoin Joukahaisen sisarta. Innostuneena kokoonsommittelemaan yhtenäisiä runoja järjesti Lönnrot samoihin aikoihin vielä Naimakansan virret yhtäjaksoiseksi esitykseksi, saaden ne 499 säkeen pituiseksi runoksi. Mutta nyt hän taas huomasi, että Ilmarinen Pohjolasta saa morsiamen ja että silloin vietetään häät. Hän liitti häärunoja Väinämöiseen ja niin syntyi v:n 1833 lopulla ensimäinen Kalevala pienoiskoossa, 16 »laulantoa» käsittävä 5052 säettä sisältävä »Runokokous Väinämöisestä». Siihen Lönnrot on siis saanut sisältymään tähänastiset kokoonpanonsa: Lemminkäisen, Väinämöisen ja Naimakansan virret. Vasta tämän käsikirjoituksen hän lähetti Helsinkiin. Mutta niinkuin seppo Ilmarinen takoessaan ei tyytynyt siihen, että hyviä esineitä tuli ahjosta esille, vaan vaati yhä parempaa, niin Lönnrotkin jo heti epäilee onko tämä Runokokous vielä se teos, jota »jälkeentulevaiset mahdollisesti tulevat pitämään yhtä suuressa arvossa kuin göthiläiset kansat Eddaa ja kreikkalaiset ja roomalaiset, ellei juuri Homerosta, niin ainakin Hesiodosta». Hän ehdotti, ettei painatukseen ryhdyttäisi ennenkuin hän vielä kerran oli käynyt runojen kotimaassa Vienan Karjalassa. Parin viikon kestävä matka huhtik. 1834 onnistui odottamattoman hyvin, toi julkaisulle uuden käänteen. Tällä matkalla tutustui Lönnrot Vienan läänin etevimpään runolaulajaan Arhippa Perttuseen. Uusia aineksia karttui siksi paljon, että eepoksen sommittelija vielä samana keväänä itse läksi Helsinkiin niitä Runokokoukseen liittääksensä. Ja kokonaisia kappaleita siihen tulikin lisäksi, niinkuin Väinämöisen syntyminen, Ainon kuolema, Kullervon hyvästijättö j.n.e., mutta kaikki lisät mahtuivat Runokokouksen puitteisiin, ettei tällä kertaa enää tarvinnut kaikkea purkaa liitoksistaan niinkuin ennen. Loitsutkin tulivat yhtenäisinä pitkinä lukuina tähän uuteen eepokseen sovitetuiksi.

Talvella 1835 se vihdoin painosta ilmestyi, sen nimenä oli »Kalevala taikka vanhoja Karjalan runoja Suomen kansan muinaisista ajoista». Eepos, jota tavallisesti nimitetään Vanhaksi Kalevalaksi, on jaettu 32 runoon, joissa on yhteensä 12,078 säettä.

Mutta eipä vielä ollut Suomen kansan eepos lopulliseen muotoonsa valettu. Ennenkuin vanha Kalevala oli ilmestynyt, lähti Lönnrot taaskin keräysmatkalle Repolan ja Uhtuan puolelle. Saalis oli siksi runsas, että täytyi ajatella eikö olisi mahdollista joskus vieläkin eeposta laajentaa uusilla aineksilla. Lönnrot oivalsi että oli juuri nyt pelastettava häviämäisillään olevat muodot ja että juuri hänen elämäntyökseen oli suotu keräily ja yhteen sommittelu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta saamallaan matkarahalla läksi hän syyskuun 16 p. 1836 kaikkein pisimmälle keräysmatkallensa, toverinansa aluksi ylioppilas J.F. Cajan. Kahdeksan kuukautta hän kierteli pohjoisia perukoita aina Kuolan niemimaalle ja Inariin saakka. Kuukauden päivät Kajaanissa viivyttyänsä hän taas lähti puoleksi vuotta samoilemaan Vuokkiniemen, Repolan, Enon, Liperin, Kiteen kautta Sortavalaan ja etelä-Savon kautta takaisin. Ja runoja molemmilla matkoilla kertyi paljon. Etenkin lyyrillisiä lauluja oli Suomen Karjalassa.

Saaliin järjestämiseen hän ryhtyi heti matkoilta palattuansa. Lyyrillisistä runoista hän ensiksi toimitti kokoelman, joka vuonna 1840 ilmestyi nimellä Kanteletar. V. 1842 seurasi sitä »Suomen kansan Sananlaskut» ja 1843 »Suomen kansan Arvoitukset».

Nyt oli Lönnrotin mielestä saatu talteen ja julkisuuteen kaikki tärkein kansanrunous ja hän päätti sen jo heittää ryhtyäkseen sanakirjatöihin sillä sellaisesta oli kipeä tarve. Sanakirja-ainesten puhtaaksikirjoittajaksi otti hän Kajaaniin ylioppilas Taneli Europaeuksen. Tämä lähti Karjalaan sanoja ja runoja keräilemään kesällä v. 1845. Ylioppilas sattuikin Ilomantsissa saamaan käsiinsä taitavia runolaulajia ja niinpä vielä kerran Lönnrotin huomio kääntyi kansanrunoihin. Ja Europaeus piti huolen siitä ettei uusia aineksia puuttunut. Hän teki matkan toisensa perään, kulkien Vienan meren ja Laatokan väliä ristiin rastiin, tuoden aineksia aivan uusilta alueilta, kuten Salmin kihlakunnasta, Karjalan kannakselta ja Inkeristä.

Europaeus oli läpi elämänsä rauhaton haaveilija, jonka mielessä häämötti suuria päämääriä. Ennen uuden Kalevalan ilmestymistä ponnisti hän kaikki voimansa ja jätti lukunsa yliopistossa kesken, kerätäksensä eepokseen aineksia. Puolet kaikista siihen kertyneistä lisistä onkin hänen muistiinpanoistansa otettuja.

Lönnrot keräsi runoja kaikkiaan n. 2,100 numeroa, Europaeus n. 2,800, niistä kumminkin kaksi ja puoli sataa vasta uuden Kalevalan ilmestymisen jälkeen v. 1853 muistiinpantua. Europaeuksen kehotuksesta varusti Suomalaisen Kirjallisuuden Seura v. 1846 ylioppilas A.E. Ahlqvistin Suomen Karjalaan runoja keräämään. Ahlqvist kulki Ilomantsin, Korpiselän ja Jaakkiman tienoot. Tammikuussa v. 1847 lähetti mainittu seura taas ylioppilaat Z.I. Sireliuksen ja Fredrik Polén'in keräysmatkalle. He kulkivat laajalti etelä-Savoa ja Suomen Karjalaa, tuoden mukanaan n. 450 numeroa kansanrunoutta.

Seuraavana kesänä kulki maisteri H.A. Reinholm Europaeuksen kera
Inkerissä; saman vuoden lopulla teki Reinholm ylioppilas K.M.
Forsberg seuralaisenaan uuden retken Karjalan kannakselle.

Uusia aineksia siis kertyi. Vuoden 1847 alussa ryhtyi Lönnrot uuteen Kalevalan laitokseen käsiksi. Hän sai paitsi äsken mainittuja keräyksiä käytettäväkseen A.J. Sjögrenin sekä M.A. Castrénin kokoelmat. Ensin poimi Lönnrot kaikki samaa asiaa koskettelevat toisinnot ja kirjoitti ne asianomaisiin paikkoihinsa. Kokonainen vuosi kului, ennenkuin hän saattoi ryhtyä uuden laitoksen tekstiä yhtenäiseksi valamaan. Menetelmätapa toimittajalla oli vielä sama kuin ennenkin. Järjestetyn, yhtenäisenä juoksevan esityksen, jossa Suomen kansa itse kuvaa entistä elämäänsä, ajatustapaansa ja tapojansa, tahtoi hän saada hajallaan olevista runoista esille. Vaikka hän punoi yhteen eepillisiä, lyyrillisiä ja loitsurunoja, luuli hän niiden alkuaan kuuluneenkin yhtenäiseen kokonaisuuteen. Hän ei tullut ajatelleeksi, ettei hän täten ollut vain kokoonpanija, vaan myöskin samalla tavallaan luova runoilija, samassa merkityksessä kuin parhaat runolaulajat. Suunnitelmistaan ensimäisiin eepoksen luonnoksiin ennen vanhan Kalevalan ilmestymistä hän sanoo: »Mitä Kalevalan runojen järjestämissuunnitelmaan tulee, niin ei minulla ollut muuta suunnitelmaa siihen aikaan kuin saattaa kaikki runot, joita on Väinämöisestä, Ilmarisesta, Pohjolasta, Kalevalasta, jonkinlaiseen parempaan yhteyteen kuin missä ne olisivat olleet, jos kukin olisi käsitelty erikseen.» Lönnrot käsitti Kalevalan runoilla olevan jonkunlaisen yhtenäisen alkuperäisen ytimen, joka oli muka itse tapausten aikana eläneiden sepittämä. Aikojen vaihtuessa keksittiin lisäpiirteitä ja lopulta muka hajosi tuo yhden ihmismuistin säilytettäväksi liian laaja runo moniin yksityisiin laulelmiin. Ja näiden laulujen yhtenäisyys sekä se järjestys, jossa ne nykyaikana lauletaan oli jo käynyt sekavaksi. Edelleen selvittää hän itse v. 1849 Litteraturbladissa käsitystänsä runoista seuraavasti: »En voinut pitää toisen laulajan järjestystä toista alkuperäisempänä, vaan selitin molemmat syntyneiksi siitä halusta mikä jokaisella on asettaa tietonsa johonkin järjestykseen, ja joka sitten, laulajien yksilöllisen esittämistavan mukaan, oli saanut aikaan erilaisuudet. Viimein kun ei yksikään laulajista kyennyt kilpailemaan keräämieni laulujen paljouteen nähden, arvelin itselläni olevan saman oikeuden kuin useimmilla laulajillakin, nim. saada järjestää runot siten kuin ne parhaiten toisiinsa sopivat — tai, puhuakseni runon sanoilla:

On kiistelty siitä, onko lopullisesti Suomen kansa vai Lönnrot katsottava Kalevalan tekijäksi. Ja vaikka Lönnrot ei mitään työstään ole salannut, kaikki käyttämänsä käsikirjoitukset ja luonnokset hän on tarkalleen säilyttänyt, niin on tätä kysymystä sittekin joskus pidetty kaikesta selvyydestä huolimatta hieman hämäräperäisenä. Vastaus on kumminkin sangen selvä. Kalevalaa ei Lönnrot ole kokoonpannut minään tiedemiehenä tai estetikkona, vaan kansanomaisena runolaulajana. Tämä runolaulaja oli vereltään suomalainen, sukuperältään kuului hän syvien rivien tasa-arvoiseen rahvaaseen, jonka henki ja elämänkäsitys noista runoista puhuu. Lapsuutensa ja ne vuodet, jolloin hän runoja seuloi, eleli hän enimmäkseen kansan keskuudessa. Runolaulajasta eroo hän tosin siinä, että häilyvän muistin apuneuvona käytti muistiin kirjoittamista, joten hänelle kävi mahdolliseksi perehtyä kuinka moniin tuhansiin runotoisintoihin tahansa. Mutta hän lueskeli kirjaanpanoja sittemmin niin, että osasi suuren osan ulkoa ja voi muististaan tarpeen tullen kokoonpanossaan soinnuttaa lisäsäkeitä aivankuin oikea runolaulaja. Hän tosin tasoitteli toisintojen kieltä, joka oli mitä erilaisinta aina eri paikkakuntia myöten ja samaten korjaili runomitallisia virheitä, mutta omaa murrettaanhan jokainen runolaulajakin käytti, oman paikkakuntansa sanat niihin sovitti, huolimatta siitä, että oli laulut ehkä vieraalla murteella oppinut. Lönnrot otti parhaat kohdat kaikista käytettävänä olevista toisinnoista ja liitti säkeitä, jopa kokonaisia kuvauksia aivan muista yhteyksistä. Mutta niinhän tekivät myös runolaulajat, hekin voivat paisuttaa runoaan loitsuilla, lyyrillisillä aineksilla, sananlaskuilla j.n.e. Siten saattoi koko runon juonikin eri laulajilla tuntuvasti muuttua. Mitään aivan omasta päästään ei Lönnrot tahtonut Kalevalaan lisätä. Mikäli mahdollista käytti hän aina kansanrunon säkeitä, joku yhdistävä säe, siinä kaikki, mitä Lönnrot varsinaisesti omiaan on pannut. On merkillistä, että etevimmät runonlaulajat olivat kehnoja tekaisemaan aivan omantakeisia runoja, joissa olisi täytynyt soinnuttaa uusia säkeitä. Mutta miltei yhtä kehno oli Lönnrot siinä taidossa; sen näemme niistä yrityksistä, joissa hän joskus koki vanhalla runomitalla omiansa laulella. Se ei luonnistu kumpaiseltakaan. Lönnrot oli vain siinä suhteessa edellä runonlaulajia, että hänellä oli valtava varasto runoja ja kehittyneempi maku valita ja sommitella aineksia. Paraskaan runolaulaja ei olisi voinut saada kokoon yhtenäistä eeposta. Siihen tarvittiin myös muualta saatu esikuva sekä kirjoitustaito. Tuon ajatuksen sai kokoonpanija etupäässä Homeeroksesta.

Vuonna 1849 ilmestyi tuo uusi Kalevalan laitos. Se on jaettu 50 runoon, joissa yhteensä on 22,795 säettä. Järjestykseen nähden seurataan siinä pääpiirteissään edellistä laitosta, paitsi siinä että Väinämöisen ammunta tapahtuu maailman luomisen jälkeen ja että väliin on, sovitettu maan kylvö ja Aino-runo.

Siinä suhteessa Kalevala on eepoksena ainoa laatuaan, että askel askeleelta voidaan seurata sen syntyhistoriaa. Näemme miten harvoista sivistyneistä parhaat miehet keräsivät runoja, miten Porthanin ajoista asti toisintoja sommiteltiin yhteen, ja juuri otollisimpana aikana ilmestyi mies, jota nuo runot niin viehättivät, että hän ne kansalleen lauloi uudelleen yhtenä jaksona, ja siten loi parhaan ja omintakeisimman henkisen tuotteen, mitä meillä toistaiseksi on ollut maailmankulttuurille tuoda.

KALEVALAN RUNOJEN LAULAJISTA

Niistä laulajista, joiden runoista Kalevala on koottu, sopii sanoa kuin
Antero Vipusesta, että jo:

    »Haapa kasvaa hartioilla,
    Koivu kulmilla ylenee,
    Otsalla oravikuusi,
    Havuhonka hampahilla.»

Laulut elävät, mutta unohduksiin on jäänyt, mitkä kuuset Karjalan kalmistoissa suojaavat niitä kumpuja, joiden alla lepää se polvi, joka Kalevalan lauloi. Eivätkä vain laulajain haudat ole unohtuneet, hämärään on jäänyt useimpien elämäntarinakin. Ei ole monestakaan senaikuisesta runolaulajasta tarkkaa kuvausta, joku pikkupiirtonen vain, siinä kaikki. Tunnustetaan kyllä ettei »mahti jouda maan rakohon», mutta mahtajat on kalmistoihin lapioitu muistelmitta ja muistomerkeittä. Ja nyt on jo myöhäistä selvitellä miten tuo mennyt sukupolvi saloillaan eleli, ajatteli ja unelmoi. Mielikuvituksen kudelmia heistä kyllä saattaa luoda, mutta utukuvahan on vain utukuva.

Siihen vähäänkin, mitä runonkerääjät varsinaisista Kalevalan laulajista ovat kertoilleet, on kumminkin tutustuttava, sillä voihan rakkaan vainajan pieniäkin peruja hartaudella katsella.

Kalevalan laulajia muistellessa olisi oikeastaan otettava huomioon heidän kotiseutunsa ja sen olot, sillä ympäröivä luonto ja eri paikkakuntien erilaiset tavat ovat lauluihin ja laulajiin leimansa painaneet. Kalevalan runo ei ole kenenkään yksilön työtä. Paikkansa pitävät inkeriläisen laulajan sanat:

    Ei oo virret teillä tehty,
    Ei oo teillä eikä meillä,
    Virret on tehty ennen teitä,
    Ennen teitä, ennen meitä,
    Virret on kaikelle kylälle.

Etsiessämme niitä miehiä, joiden suussa oli suuri tieto, kuljemme laulun maita etelästä pohjoiseen.

Eteläisin Kalevalan runojen laulualue on Viron-maa. Tietysti eivät Virossa muistiin pannut runot vaikuttaneet Kalevalan kokoonpanoon, sillä Lönnrotilla ei noita siihen aikaan sangen vähän huomioon otettuja virolaisia runoja ollut käytettävänään. Vanhaa Kalevalaa varten ei ollut edes Inkeristä yhtään toisintoa saatavissa. Ja vähältä piti etteivät Inkerin rikkaat runoaarteet myöskin uudesta Kalevalasta jääneet pois. Vasta 1847 keksi näet Europaeus, että sielläkin viljeltiin runolaulantaa ja toi sen sekä seuraavan kesän matkoiltansa Lönnrotin käytettäväksi useita satoja Inkerin runoja. Mutta ehkä ainiaaksi on jäänyt unhoon niiden laulajain nimet, jotka hänelle sekä Reinholmille lauloivat. Sen vain tiedämme, että miltei kaikki taitavat laulajat olivat naisia.

Siihen aikaan olivat Inkerin olot synkkiä. Kruunun ja aatelin maaorjina saivat talonpojat päivätöissä raataa ja jos vapautta hieman sai ja mies tahtoi rahaa ansaita, lähti hän »isvossaa» ajamaan Pietariin, sillä siellä pääkaupungin loistossa kotoinen orjuus ehkä vähemmän muistui mieleen. Näiden orjien ja ajurein vaimot ovat laulelleet syvällisesti vaikuttavat Kullervon runot, heidän huuliltaan saatiin muistiin monta lyyrillistä kohtaa Kalevalaan, mutta muita muistoja heistä ei olekaan kuin nuo laulut, jotka he »heittelit heläjämähän».

Inkerin runoalueen katkaisee nykyaikoina Pietari venäläisine ympäristöineen. Mutta jo aivan Nevajoen pohjoispuolelta alkaa taas suomalais-asutus ja tämän n.s. Karjalan kannaksen kansakin on laulanut Kalevalaan. Tiedetään, että Toksovan, Vuoleen, Uudenkirkon tienoilta Europaeus ja Reinholm v. 1847—48 toivat satoja runoja, joita etenkin eukot lauloivat, mutta laulajien nimiä eivät kerääjät mainitse, vaikka Europaeus muuten leikkisästi kuvaakin, miten herännäiseukoille sai sanaa selvitellä ennenkuin he suostuivat runojaan ilmaisemaan. Koko Karjalan kannakselta emme siis voi nimittää ainoatakaan laulajaa, jonka runoja olisi Kalevalassa.

On siis jätettävä tämä tasainen, hiekkaperäinen kaistale. Ei siksi ettei Laatokan länsirannalla olisi ollut merkitystä Kalevalan runojen kehitykseen nähden ja eteviä runolaulajia — täältähän vielä 1890 tienoilla keksittiin laulaja, Larin Paraske, joka taisi toistatuhatta laulua — mutta siksi, että niiden nimet ja hahmot, jotka saivat kunnian laulaa Kalevalaan, ovat häipyneet tietymättömiin kuin Laatokan salaperäiset kangastukset.

Kuljemme kovia kokenutta lahjoitusmaata pohjoista kohti, laakeat kankaat muuttuvat Laatokan pohjoispuolella vähitellen metsien peittämiksi kukkuloiksi ja vuoriksi. Varsinainen Karjala erämaineen alkaa, ja samalla tulemme niille maille, joilta Kalevala pääasiallisesti on kerätty.

Aivan Savon ja Karjalan rajamailla, Kesälahdella, tutustui Lönnrot jo aivan ensimäisellä matkallaan v. 1828 Viitalassa melkoisen taitavaan runolaulajaan, kuudennusmieheen Juhana Kainulaiseen. Sanottavasti muita tietoja kuin Lönnrotin antamat ei tästä laulajasta, jonka virsiä on tallella 57, ole — kuolleen mainitaan hänen parikymmentä vuotta senjälkeen kuin runonsa antoi Kalevalaan. Kun kerääjä tuli sunnunt. kesäk. 8 p: kylään, oli Kainulainen tukinuitossa Puhoksen sahalla. Annan Lönnrotin itse kertoa tästä tapaamisesta: »Maanantai-ilta teki jo tuloaan, eikä Kainulaista kuulunut. Talon kaunis asema metsän laidassa sekä vanhan emännän, Kainulaisen äidin ja muiden perheenjäsenten minulle osottama ystävällisyys teki kumminkin odotuksen tavallista vähemmän ikäväksi. Päinvastoin, minua huvitti selittämättömällä tavalla siinä metsässä käveleminen, jossa Kainulaisen isävainaja niin monasti oli lukenut rukouksiaan metsän jumalille. — — Vanha Kainulainen näet oli aikoinaan ollut seudun parhaita metsämiehiä ja hänen metsästäjä-onnensa riippui ajan taikauskoisen luulon mukaan osaksi metsänjumalien suosiosta, joiden mielen hän muita paremmin osasi lauluillaan liikuttaa. Nämä laulut olivat nyt menneet ikäänkuin perintönä hänen vanhimmalle pojalleen, vaikkei tämä tosin ajan valistuksen vaikutuksesta enää pitänyt niitä yhtä tehoisina kuin hänen esi-isänsä. Hän näytti pikemmin pitävän niitä isän jättäminä pyhinä peruina, jotka paraiten palauttivat hänen mieleensä lapsuudenajat, jolloin ne kaikki olivat painuneet hänen muistiinsa.»

Tiistai-iltana Kainulainen palasi kotiin, mutta vasta seuraavana torstaina ja perjantaina oli hänellä aikaa laulaa runojansa. Suurin osa niistä oli metsämiehen lukuja, mutta oli joukossa kertovaisiakin runoja.

Suistamon salokyläläisistä sai usea kunnian antaa runojansa Kalevalaan. Lähellä Jänisjärven itäistä rantaa, Laitoisten kylässä, tapasi Polén v. 1847 »virsikkään eukon», nimeltä Riitta, josta antaa kuvauksen. »Eräässä alhaisessa pirtissä», kertoo hän, »löysin eukon värtinätä vääntämässä. Eukko vähän ensiksi epäili ruveta laulamaan vieraalle, tuumien: 'Jos tuosta mikä tulee; papit sanovat tämmöisistä lauluista synninkin tulevan, mut teille tulkohon se; kolmatta kymmentä vuotta on siitä, kun enemmin osasin ja lautoinkin näitä, annan mitä maltan.' Vaikka hän nyt näin jo kotvan oli antanut laulunsa unohtukselle, niin oli hänellä kuitenkin äijä vieläki muistissa. Toinenki laulu, senni seitsemän sananlaskua, puheen-parta ja arvoitusta oli eukon päässä vieläki. Pistäen niitä omiin ja muiden pubeihin, nauratteli hän kaikkia. Niitä oikein vanhan kansan ihmisiä oli hän, niin näyltään, käytöksilleen kun puheilensaki. Leikkisä ja sukkelaki lauseissaan oli hän; vaan hyvin hellä luontonen ja sydämminenkin. Muistan kuin kyyneleet oikein karpaloissa valuivat eukon silmistä, jotain surullista laulaessa. Omat vaiheensa oli eukolle ollut; lauluissa, joita oli omiakin tekemiänsä, muistuivat ne hänelle mielehen ja tuottivat itkun silmihin.» Edelleen kertoo Polén, että Riitta oli syntyisin Ilomantsista ja siellä lapsuutensakin viettänyt, kunnes joutui miehelään ja siten kreikanuskoisen miehen kera, itse ollen luterilainen, Jänisjärven rannalle. Omiin vaiheisiinsa oli hän sovittanut huoltenalaisen valitusvirsiä ja omaksunut ne sitte niin että luuli ne aivan kokonaan itse sepittäneensä. Riitta oli taitavin kaikista Polénin tapaamista runolaulajista, neljättä vuorokautta yhteen toviin kesti muistiin kirjoittamista ja iltaisin laulelivat samassa pirtissä nuoret ja rahvaan iloksi helskytteli eräs talossa asuva suutari kannelta.

Muutaman virstan verran pohjoisempana Jalovaarassa lauloi Z. Sireliukselle samana vuonna 66-vuotinen Iivana Hätinen. Häntä nimitettiin tavallisesti Riihi-Iivanaksi, senvuoksi, että hän oli erään kauppiaan riihenlämmittäjänä.

Jänisjärveltä itään mennessä, Loimolan Lytsyssä, eleli Europaeuksen Suistamon halki matkustaessa v. 1845 muutamia hyviä laulajia. Paras niistä oli Ondrei Sotikainen. Kotipitäjässään pidettiin häntä seudun laulutaitoisimpana, ja moni myöhempi runoniekka kertoi juuri häneltä runoja oppineensa. Yhteensä saneli hän kerääjälle n. 22 runoa, niiden joukossa runon maailman luomisesta, Lemminkäisestä, kilpalaulannasta y.m. Europaeuksen Lytsyssä käydessä oli hän n. 58 ikäinen.

Shemeikkassa tutustui Europaeus useihin ukkoihin, »Karjalan henkiseen aateliin» Shemeikkoihin, joiden taitoa lähiseudun kansa kuulutteli. Esi-isän Semanan sanotaan olleen Repolan tienoilta kotoisin. 1600-luvulla hän muutti kolmen pitäjän (Suistamon, Suojärven ja Korpiselän) rajojen yhtymäkohtaan. Hänen rakentamansa talon tienoille syntyi vähitellen kylä. Tämä kanta-isä oli mahtimies, mutta pojasta, Miihkalista, tuli isäänsä suurempi. Tarina kertoo, että hän kävi salaperäistä viisautta oppimassa n.s. »Tuli-Lapissa» meren takana ja sieltä muka oli kotoisin perintönä käypä loihtijalahja. Kerääjän ensi kertaa kylässä käydessä, edusti sukua kaksi tietäjää: Jaakko Hilipoff ja Iivana Shemeikka. Monet tarinat tiesi kansa vielä jälestäpäin kertoilla Jaakonkin taika- ja loihtijamahdista. Miehen luonne ei muuten ollut parhaimpia, nuorempana lienee varastellutkin, ja pitkin elämäänsä hän oli iloinen elostelija.

Ryhdikkääksi ja reippaaksi sanotaan Jaakkoa, mutta toinen veli Iivana lienee ollut vielä vankempi, oikea jättiläinen kooltaankin. Hän oli rohkea metsänkävijä, joka ei peljännyt otteluja kontion kanssa. Metsästäjänä harrasti hän etupäässä metsämiehen lukuja ja loitsuja, mutta taisi jonkun kertovaisenkin runon.

Muista Shemeikan runoniekoista mainitsen vain veljekset Iivana ja Ondrei Ivanoffin. Heitä laulatti niinikään Europaeus. Ondrei oli taitava runolaulaja miehuudenpäivinään. Ikää ukolla riittikin, oli syntynyt v. 1809, toisten tiedonantojen mukaan jo varemminkin ja kuoli vasta kesällä 1906.

Siirtyessämme pohjoista kohti Kalevalan laulajien etsinnässä, Kuikan kylään, Suistamon ja Korpiselän rajamailla, voimme mainita David Issakaisen, joka silloin kuin Europaeus hänen runojaan uteli oli 49 vuoden ikäinen. Issakainen lauloi yksitoista runoa ja loitsua, vaimonsa Palaga Torstoinen oli miestänsä taitavampi laulaja ja antoi ehkä useamman virren kirjaan.

Korpiselän Tolvajärvellä eleli Vornasten metsästäjä- ja laulajasuku. Siitä kerrottiin, että »suuren sodan aikana» Ilomantsin puolelta rajan takaa oli muuttanut kolme veljestä asumaan Tolvasjärven saareen. Tästä suvusta nousi tietäjä Kassi Vornanen, joka tarinan mukaan hänkin meni »tulilappalaisilta» loihtuja ja runoja oppimaan. Tämän pojalta Iivana Vornasella kirjotteli Europaeus joukon runoutta.

Korpiselän saloilta itään päin olevalla Suojärvellä on osuutensa uuden Kalevalan lauluissa. Laulajista vain on ylen niukalti tietoja. O. Relander, joka myöhemmin oli selkoa ottamassa seudun runoniekoista kertoo tavanneensa Borissan Onton, joka Europaeukselle lauloi; »tässä tuvassa kirjutteli», ukko kyyneliin heltyneenä muisteli.

Suomen Karjalan pohjoisimmassa päässä Ilomantsin Mekrijärvellä on elellyt taitavin suomenpuolisista Kalevalan laulajista, Simana Sissonen. Julius Krohn sanoo, että Sissonen »kohoaa niinkuin honka viidakossa kaikkein suomenpuolisten runontaitajien yli, niin hyvin osaamiensa runojen luvun kuin myös täydellisyyden kautta». Isiltä perittyjä olivat Sissosenkin runot; kotiseudun laulutapaan ne on sommiteltu, mutta niissä on sittekin tuntuvasti laulajan omaa, joka ne tekee eläviksi ja kehittyneemmiksi kuin muiden paikkakuntalaisten esittämät. Europaeus ja sitte Ahlqvist kirjoittivat niitä muistiin. Eri kerroilla muunteli Simana runojansa, lisäten joitakin yksityispiirteitä. Uusi Kalevala sai Simanan runoista tuntuvat lisät, etenkin hänen laulamansa Sampo-runo on merkillepantava. Julius Krohn hänelle antaa tunnustuksen: »Hän osaa useimmat loitsut, muutamista parikin eri toisintoa; samoin olivat hänelle melkein kaikki Kalevalan runot tietyt, luonnollisesti siinä vähemmän edistyneessä muodossa, missä niitä Suomen puolella lauletaan. Monta hienoa, tosi runollista piirrettä, joita ei Venäjän Karjalan laulajat tunne, on kuitenkin painettuun Kalevalaan tullut Sissosen runoista.» Kaikkiaan kirjoitettiin hänen runojansa muistiin 81 numeroa, joiden yhteenlaskettu säemäärä on n. 4000. Muut senaikaiset Suomen Karjalan runoniekat eivät pääse puoleenkaan tästä määrästä. Eipä edes Vienan Karjalan laulajista kukaan runovaraston monipuolisuuteen ja yksityisrunojen lukuun nähden voita häntä ja vain Arhippa Perttunen säeluvussa pääsee Sissosen edelle. Simana Sissonen oli syntynyt n. v. 1778 ja kuoli v. 1848.

Sissosen sisar Iro oli miltei veljensä veroinen. Mentyään miehelään joutui hän Ostronsaaren Veitsyrjän kylään, jossa Europaeus häneltä pani paperille 78 runoa. Naisena ei Iro tietysti harrastanut loitsuja ja pitkiä eepillisiä runoja, vaan lyyrillisiä lauluja. Kerääjä oli mielestään luvannut hyvän päiväpalkan, puoli ruplaa päivältä, mutta eipä hänellä ollut syytä tyytymättömyyteen. Kolme neljä päivää hän näet sai olla tiukassa kirjoitustyössä, ennenkuin oli saanut Iron virret paperille, mutta antaakin matkakertomuksessaan Irosta sitte tunnustuksen, että oli Simanan vertainen, »ja häntä parempaa eikä vertaistakaan löytynyt sen jälkeen».

Samalta pihamaalta kuin Sissoset on vielä kolmaskin laulaja, nimittäin Simana Huohvanainen.

Kun Europaeus molempia kaimoja laulatteli, joutuivat nämä sanakiistaan siitä kävikö Lemminkäinen Pohjolassa vai Päivölässä häissä. Huohvanainen ei taitanut sanottavasti loitsuja, mutta eepillisiä ehkä jonkun useammankin kuin Sissonen.

Vielä yksi ilomantsilainen runoniekka on mainittava, nimittäin Arhippa Buruskainen. Tämä loismiehenä eläjä oli 1844 vuoden kirkonkirjoihin merkitty »yli-ikäiseksi»; oli siis jo 65-vuotinen silloin kuin Europaeus kävi paikkakunnalla ja kirjoitti häneltä 19 täydellistä kertovaista runoa ja loitsua. Ahlqvistkin ennätti vielä seuraavana vuonna saada talteen 5 ennen paperille panematta jäänyttä, mutta vielä samana vuonna 1846 tämä mies, jota sitte vuosikymmenet jälkeenpäin Venäjän puolella Himolassa rahvas nimitti ylimmäksi laulajaksi, vetikin viimeiset virtensä.

»Oikeaksi laulajaksi» nimittää Lönnrot Koitereen järven rannalla Kontiovaarassa 1838 tapaamaansa Mateli Kuivalatarta. »Siltä yksinään kirjoittelin vanhoja lauluja 2 päivää», kertoo Lönnrot. Kun hän eukon muistia verestelläkseen luki tälle ennen paperille panemiansa lauluja huudahti eukko: »Vieläkö nyt sitäkin maassa lauletaan ja ken sitä teille lauloi? Minähän sen ennen nuorra tyttönä ollen tein.»

Yhä pohjoisempaan saamme siirtyä Kalevalan laulajain etsinnässä ja lähteä Ilomantsista kokonaan rajan tuolle puolen, sillä Koitereen pohjoispuolella Suomessa loppuu jo varsinainen kertovaisten runojen alue. Pohjois-Aunuksessa on vastassamme synkät luonnonkauniit erämaat. Sielläkin lauletaan yleisesti vanhoja runoja, vaikkei tiedetä nimittää ketään etevää miestä, joka olisi laulanut niille runonkerääjille, joiden kokoelmia on käytetty Kalevalaan.

Menemme siis Kalevalan varsinaisille syntymäseuduille, laukunkantajain vieraanvaraisille kotisaloille, Vienan lääniin. Rajan lähettyvillä pysyttelee runoalue. Etelästä mennen on runorikkaimpina pidettävä Miinoaa ja Akonlahtea. Jo Topelius vanhempi oli saanut käsiinsä Akonlahdesta olevan laukunkantajan nimeltä Timonen, joka taisi runoja. Lönnrot sai hyvän saaliin vuoden 1832 matkallansa täältä Trohkimon Soava-nimiseltä isännältä. Ja vielä Castrén keksi kylässä uuden tähden, tietäjän, jolla loitsuja riitti kirjoittaa viisi vuorokautta. Castrén'in kokoelmissa niitä onkin lähes 40 kappaletta. Otaksutaan loihtijan nimen olleen Hova.

Aivan rajalla Hietajärven kylässä Europaeus sattui saamaan runoille eukon nimeltä Taaria, josta kertoo: »Siinä oli vanha eukko, jonka kyllä työn tuskin sain lauluille, mutta sen yksi sana maksoi enemmän kuin monta kymmentä muiden.» Tohtori Niemi on julkaissut Taariasta seuraavat tiedot: tämä eukko ei ollutkaan tavallisia naisia. Kotoisin hän oli Latvajärvestä ja omaa sukuaan Toarie Lesoni. Kolme miespolvea sitten, eli noin v. 1800, oli kaukaa, likeltä Valkeanmerenrantaa, Suikujärvestä tullut tänne rajaseudulle mies paeten sotamiehenottoa. Hänen oikea nimensä oli Tomenttei Sikoff, mutta täällä alettiin häntä nimittää Lauri Huoviseksi, jonka nimen asianomainen itsekin omisti. Lähes kymmenen vuotta palveltuansa renkinä nai pakolainen yllämainitun Taarian, joka palveli samassa talossa, ja pariskunta saaden lehmän vuoden palkastaan, valitsi asuinpaikaksensa Kuivajärven niemekkeen Suomen puolella. Lehmänsä sitoivat he puuhun, tekivät havumajan suojakseen ja alkoivat pesää rakentaa, peltoa perata ja kaskea kaataa. Ne olivat sitkeätä ja lujaa väkeä nuo tuon ajan ihmiset. Sitä kuvaa seuraavakin Taarian itsensä varotukseksi miniöillensä kertoma tapaus. Taaria oli ollut kyntämässä kun tuli synnytyksen hetki. Vastasyntyneen kääri äiti riepuihin, jätti sen kivirauniolle, kunnes sai kynnetyksi peltosarkansa loppuun, vasta sitten läksi kotiin, lämmitti saunan ja vei pienokaisen sinne lämpiämään. Taaria eli 102 vuoden vanhaksi.

Yhä pohjoiseen mennessä tulemme pienen järven rannalle Maanselän rinteellä olevaan Latvajärven kyläryhmään. Muutamilla vaaroilla on noin puoli sataa taloa. Köyhästi noissa pirteissä eletään, usein on ruokana vain »silkkuo» (olkijauhon sekaista leipää) ja »muikieta maitoa». Paljon on tällä seudulla silti ollut antaa runoaarteita eepokseemme. 80-vuotinen vanhus oli jo paikkakunnan etevin laulaja Arhippa Perttunen kun Lönnrot v. 1834 osui tähän kylään. Mutta ukko ehti tietonsa silti vielä tyhjentää muillekin kerääjille. Cajan kävi hänen luonaan paria vuotta myöhemmin ja Castrén v. 1839. Ukon virsilipas sisälsi tosin vain 60 runoa, mutta niistä on Kalevalaan tullut enemmän kuin kenenkään muun tiedoista. Ne näet ovat sekä sisällykseltänsä että muodoltansa selviä ja elävyyttä lisäävät hienot yksityiskuvaukset. Pisin runo käsittää kokonaista 452 säettä. Yhteensä on Arhippa laulanut 4,500 säettä.

Perttusen suvun tietävät tarinat olevan lähtöisin Oulunjoen tienoilta; Arhipan isän-isän piti sieltä käsin muuttaneen Maanselän itäpuolelle. Tästä ehkä etevimmästä Kalevalan laulajasta antaa Lönnrot matkakertomuksessaan hauskan kuvauksen, joka vie meidät keskelle virrensepän jokapäiväistä elämää. Hän kertoo: »Vaikka Arhipan talo olikin köyhä, tuntui se minusta hauskemmalta kuin moni varakkaampi. Itse ukko Arhippaa koko talo kunnioitti kuin muinaisaikaista patriarkkaa ainakin, ja sellainen hän oli minunkin silmissäni. Sen ohella hän oli vapaa monesta ennakkoluulosta, jotka muualla täällä ovat vallitsevina. Hän ja koko talonväki söi minun kanssani saman pöydän ääressä, samalla kertaa ja samoista astioista, mitä harvassa muussa paikassa on tapahtunut. Mitäpä siis merkitsikään se pieni kömpelyys, jota ukko syödessään osotti! Hän esim. otti käsin kalan vadista ja pani sen minun lautaselleni. Kuinka oudolta tämä vanhuksen tarjoamistapa näyttäneekin, ymmärsin kuitenkin panna arvoa hänen hyväntahtoisuuteensa. Ruokahalu ei siitä ollenkaan kärsinyt, sillä täällä, kuten myös muissa tämän seudun taloissa, pidetään hyvin tarkkaa huolta käsien pesemisestä ennen ateriaa; tämä peseminen toistetaan aterian jälkeen.»

Ukosta runoniekkana kertoo Lönnrot: »Kokonaista kaksi päivää, jopa hieman kolmatta, hän piti minua runonkirjoitustyössä. Runot hän lauloi hyvässä järjestyksessä, jättämättä huomattavia aukkoja, ja useimmat niistä olivat sellaisia, joita en ennen muilta ole saanut; epäilen, olisiko niitä enää muilta saatavissa.

»Ukko innostui, kun välistä tuli puhuneeksi lapsuudestaan ja monta vuotta sitten kuolleesta isästään, jolta hän oli saanut perinnöksi runonsa. 'Kun silloin', hän sanoi, 'Lapukan rannalla nuotalla ollessamme lepäsimme nuotion ääressä, ka siinä teidän olisi pitänyt olla. Meillä oli apurina muuan lapukkalainen, kelpo laulaja hänkin, mutta ei kuitenkaan isävainajani vertainen. Yökaudet he usein lauloivat käsitysten valkean ääressä, eikä samaa runoa koskaan kahdesti laulettu. Olin silloin pieni poika ja kuuntelin heitä, joten vähitellen opin parhaat laulut. Mutta paljon olen jo unhottanut. Pojistani ei tule yhtäkään laulajaa minun kuoltuani, kuten minusta isäni jälkeen. Ei enää pidetä vanhoista lauluista niinkuin minun lapsuudessani, jolloin niillä oli etusija, tehtiinpä työtä tai kokoonnuttiin joutohetkinä kylässä. Tosin kuulin vielä jonkun kokouksissa niitä laulavan, etenkin kun on hieman ryypätty, mutta harvoin sellaisia, joilla olisi jotakin arvoa. Sen sijaan nuori väki nyt laulelee omia rivoja laulujaan, joilla en edes tahtoisi huuliani saastuttaa. Jospa silloin joku, kuten nyt, olisi etsinyt runoja, ei hän kahdessa viikossa olisi ehtinyt panna kirjaan edes sitä, minkä isäni yksinänsä osasi.' Näin puhuessaan ukko heltyi niin, että oli kyyneliin puhkeamaisillaan.»

Arhippa lienee kuollut jonkun aikaa senjälkeen kuin Castrén kävi Latvajärvellä. Ukon ennustus, ettei pojista tulisi laulajia, ei käynyt toteen. Eräästä pojasta, Miihkalista, tuli miltei isän veroinen.

Tsenanniemessä on ollut kaksi kuulua laulajaa, Petri ja Jyrki Kettunen. Jyrki lauloi jo 1821 laukunkantajana kuljeskellessan Uudessakaarlepyyssä Sakari Topeliukselle kuusi pitkää runoa, jotka tämä kokoelmassaan julkaisi. Huhtikuussa 1834 tuli Lönnrot Tsenaan ja sai aivan uusia runoja. Itse kertoo Lönnrot: »Tsenanniemessä olin yötä ja panin kirjaan naapurinisännältä Jyrki Kettuselta useita runoja, kirjoittaen myöhään yöhön. Seuraavana aamuna jatkoin samaa työtä. En ollut edellisellä matkalla tavannut häntä kotona, muuten olisin jo silloin toimittanut tämän työn. Tämä Jyrki oli Uudessa Kaarlepyyssä tohtori Topelius vainajalle laulanut kuten kertoi, kokonaista kolme päivää. Minua siis suuresti ihmetytti, etten Topeliuksen kokoelmasta löytänyt niitäkin, jotka hän nyt lauloi. Hän selitti minulle kuitenkin asian sanomalla: 'Kuuluupa ne jo teillä olevan ennestään petsatoittuna, a miksi niitä uuelleen laulaisin'?» Petri Kettusen runoilijamaine johtuu etupäässä hänen itse sepittämistänsä runoista. Kanteleessa julkaisi Lönnrot erään niistä, nimeltä »Kettusen toimituksista», jossa hän leikkisästi kertoo elämäänsä ja kosintaansa.

Alammekin olla laulualueen pohjoisimmassa päässä kun rajaseutua olemme seuranneet Vuonnisen ja Lonkan kyliin. Vuonnisen kylällä, joka hajanaisina talonryhminä on ylä-Kuittijärven lounaisimmalla kolkalla, on ollut suuri merkitys Kalevalan syntymiseen nähden. Kaksi suurta tietäjää on perustanut kylän maineen: Ontrei Malinen ja Vaassila Kieleväinen. Vuoden 1833 matkallaan tutustui Lönnrot heihin. Vaassila oli silloin kunnioitusta herättävä vanhus, jonka runot jo miehen ulkomuodonkin vuoksi muuttuivat kerääjän mielikuvituksissa yhdeksän yrön ikäisiksi. Ontrei taas oli kuuluisa noita ja taisi viisikielistä kannelta helskytellä. Tärkein oli Ontrein 368 säkeen mittainen Sampo-jakso, yhtenäinen kertomus maailman luomisesta, Väinämöisen Pohjolan retkestä sekä Sammon taonnasta ja ryöstöstä. Ensin Ontreita laulatettuaan meni Lönnrot salmen toiselle puolelle asuvan Vaassilan pakeille ja sai vieläkin syvällisempiä vaikutelmia. On omituista, että vanhus ponnisti viimeiset sielun-voimansa, aivan kuin olisi aavistanut että nyt oli Suomen heimon Sammon-ainekset ahjossa; mitä ei muisti enää saattanut runomuotoon pukea, sen hän suorasanaisena jutteli. Lönnrot siitä kertoo: »Hänen muistinsa oli viime vuosina niin heikontunut, ettei hän enää osannut sitä, mitä ennen. Väinämöisestä ja muutamista muista mytologisista henkilöistä hän kuitenkin kertoi monta seikkaa, joita ennen en ollut tietänyt. Ja kun sattui niin, että hän oli unohtanut jonkun seikan, jonka minä ennestään tunsin, kyselin sitä häneltä tarkemmin. Silloin hän taas muisti sen ja niin sain tietää kaikki Väinämöisen urotyöt yhdessä jaksossa, ja sen mukaan olen sitte järjestänyt tunnetut Väinämöisen runot.»

Jonkunlaisella runoudellisella vapaudella Lönnrot tietysti liioitteli Vaassilan ja Ontrein runojen täydellisyyttä, mutta todenmukaista on, että noilla syyskuun hämärillä illoilla on ollut käänteentekevä merkitys Kalevalan syntymiselle. Näiden kalevalaisten tietäjien parissa haaveili Lönnrot Homeroksen kaltaisesta suomalaisesta eepoksesta, jonka ajan hammas oli pureksinut sirpaleiksi, mutta, josta nämä laulajat tiesivät koko joukon yhtenäistä.

Ontrei Malisen suku on Suomen puolelta muuttanut, tarinat tietävät sen olleen Hailuodolta alkuisin. Ontrei kuoli 1856 viidenkahdeksatta ikäisenä.

Lonkan kyläntapainen on pohjoisin, josta on kalevalainen runoniekka mainittava, nimittäin Martiska Karjalainen. Hän oli sukuaan karjalainen, isä oli muuttanut Kuusamon Huhmarniemestä. Martiska pystyi itsekin uusia runoja rustailemaan. Joku aika» ennen kuin Lönnrot 1834 miestä laulatti, oli tämä joutunut »ouoille oville, teille tietämättömille», josta ei »kuu keritä päivyt päästä», kuten itse laulaa, mies nimittäin vietiin vankeuteen poronvarkaudesta.

Kerääjä kertoo muuten laulattamisestaan: »Jo ennenkin oli häntä minulle mainittu oivaksi runolaulajaksi. Eikä mieheltä puuttunutkaan sanoja, vahinko vaan, etteivät ne hänellä olleet paremmassa järjestyksessä. Enimmästi hän siirtyi toisesta runosta toiseen, niin että se, minkä häneltä panin muistiin, tosin kelpasi täydentämään ennen keräämiäni, mutta ei tarjonnut mitään täydellisiä runoja. Rommipulloni, jonka sisällystä hän ahkerasti maisteli, niinkuin sanoi, vahvistaakseen muistiansa, yhä vaan sekoitti hänen ajatuksiaan. Tästä huolimatta hän lauloi minulle loppupuolen tätä sekä kaksi seuraavaa päivää. Etenkin viimeisenä päivänä laulaminen sujui huononpuolisesti. Hänen näet oli vaikea muistaa uusia runoja.»

Käväisemme viimeiseksi tutustumassa Vienan läänin suurimmassa kylässä, laulualueen koillisimmassa perukassa, Uhtuan runolaulajiin. Tässä Keski-Kuittijärven rannalla olevassa kylässä oli, Lönnrotin 1834 siellä ensi kertaa käydessä, yhdeksättäkymmentä taloa. Vaikka jo aivan Lapin rajamailla on kylä varakas. Ei sen varakkuus ole saatu maan antimista eikä veden riistasta, vaan laukkua kantamalla. Lönnrot muistelee ensimäisestä käynnistään täällä: »Tässä kylässä viivyin koko viikon enimmäkseen uutterasti kirjoitellen muistiin runoja ja lauluja, joita kylän sekä miehet että naiset lauloivat. Muuan leski, nimeltä Matro, kunnosti itseään ennen muita. Sittenkuin hän puolentoista päivää oli laulanut, sukankudin kädessään, astui hänen sijaansa toisia, jotka lauloivat osaksi hänen laulamiensa runojen toisintoja, osaksi uusia.»

Seuraavan vuoden matkalta mainitsee Lönnrot toisen etevän Uhtuan runolaulajan, jonka nimi lienee ollut Varahvomtta Sirkeini ja joka asusti Jamalan talossa. Annan Lönnrotin kertomukselle kokonaisuudessaan tässä sijan:

»Uhtuvassa tapasin ennen tuntemattoman Jamalan nimisen miehen, joka esinnä lupasi 5:tä rupilasta kaiken päivän, aamusta ruveten iltaan saakka laulaa, vaan sitte nähtyä, jotta kynä taisi terävämmin käessäni pyörähellä, kun uskokana, yhtyy toiseen kauppaan. Tätä myöten otti hän lauloakseen 20 pitempää runoa sanotulla maksolla ja, mitä muistaisi päällisiksi. Niin kirjoitinki kaiken päivää häneltä. Pieni poika istu lähellä ja veisti joka runolta pykälän puuhun. Pimiän tullen tuli määrätty lukuki täyteen ja toisella päivällä kirjoitin luvatuita pienempiä runoja murkina päiviin asti.»

Lonkan ja Uhtuan pohjoispuoli on jo seutua, jolla Kalevalan runot alkavat vaieta. Tosin »laulavat Lapinki lapset», mutta jylhässä perimmäisessä Pohjolassa ei ole kanteleita viritetty kertovaisten runojen säestykseksi. Itään käsin Aunuksen ja Vienan läänin rämeisille saloille mennen on niinikään laulun mahti langennut; sielläkään ei ole kalevalainen laulu liittänyt kättä kätehen, sormia sormien lomahan.

KALEVALAN RUNOJEN ALKUPERÄSTÄ

Mieltäkiinnittävää on tutkia missä ja milloin Kalevalan runot ovat syntyneet, mikä on saanut suomalaiset ne luomaan ja mitä ovat olleet alkuaan ne Kalevalan sankarit ja salaperäinen Sampo, joihin kaikki mielikuvitukset ovat saattaneet niin keskittyä, että kansa niistä on punonut pitkiä yhtäjaksoisia runoja.

Toisessa vihkosessa on selitetty, miten jokainen Kalevalassa tavattava runo on kokoonpantu monen monituisista eri runoista ja saman runon toisinnoista. Kun tahdomme päästä selvyyteen Kalevalan runojen aiheiden alkuperästä, on kokonaan jätettävä painettu Kalevala ja sen Lönnrotin kokoonpanemat runot ja otettava tutkimuksen alaiseksi runot sellaisina kuin niitä kansa on laulanut. Jokainen yksityisruno on ollut monen vaiheen alainen, sitä on jatkellut ja muovaillut monien sukupolvien mielikuvitus, se on muistitietona kulkeutunut seudusta toiseen, ennenkuin lopulta joutui runonkerääjäin papereihin ja sitä tietä pysyväisesti Lönnrotin ja sittemmin tutkijain käytettäväksi.

Mutta mitenkä saattaa tutkija selvitellä yksityisrunojen vaiheita menneinä aikoina, silloin kuin ne vielä olivat vain kansan muistin varassa; kirjalliset muistomerkithän eivät kauas taaksepäin ajassa ylety?

Jo Lönnrot huomasi, että samaa runoa eri paikkakunnilla laulettiin aivan eri tavalla. Kun myöhemmin on kerätty valtavat määrät toisintoja, on tultu huomaamaan, että kansa samalla seudulla yleensä laulaa jotakin runoa samalla lailla. Mitä kauempana muistiinpanopaikat ovat toisistaan sitä erilaisempia ovat toisinnot. Saattaa aivan asteittain seurata mitenkä runo piirre piirteeltä muuttuu eri paikkakunnilla. Usein ei kahden toisistaan etäällä olevan seudun runoja tuntisi samoiksi, ellei olisi selvillä kaikista välimuodoista. Kun jonkun seudun runossa vielä tapaa vierasmurteisia sanoja, joita ei monesti ole edes oikein ymmärretty sekä paikkakunnalle outojen luonnonpaikkojen, eläinten ja kasvien nimiä, niin voidaan niistä päättää mistä käsin runo on kuultu. Täytyy olettaa, että runot niinmuodoin ovat levinneet paikkakunnalta toiseen ja kun tätä runojen kulkua lähemmin tarkastaa, huomaakin, ettei ajan hammas yleensä niin nopeasti vaikuta runojen muotoon kuin paikkakunnalta toiseen kulkeutuminen. Mielikuvitukset ja laulut jäävät kautta sukupolvien perintönä vanhemmilta lapsille, niinkuin puheenparsikin, eivätkä nopeasti muutu. Mutta niinkuin murre tulee yhä vieraammaksi, mitä kauemmas kotiseudultasi kuljet, niin sama runokin vaihtelee. Vieras saattaa kuulemansa käsittää väärin tai lisätä ennestään tuttuja samaan suuntaan käyviä säkeitä. Tuollaiset pikkuseikat kuin paikkakunnalla muuten outojen käsitteiden, sanojen ja itse juonen väärinymmärtäminen siis juuri ovat tärkeitä runon ikää ja kotiperää tutkittaessa.

Pidoissa ja juhlina, kun väkeä oli koolla, harrastettiin laulua, sillä olihan laulajille edullista että kuulijoitakin oli. Sellaisissa tilaisuuksissa saattoivat runoniekat jopa veikaten lyödä kädet kätehen ja tyhjentää sanaisen arkkunsa koko sisällön. Pitopaikoissa kun oli koolla naapurikylien väkiä, opittiin siis lähiseutujenkin virsiä. Aviosiippa otettiin usein myös toisesta kylästä. Tämä tietysti lauloi oman kylänsä virsiä »värttinätä väätessänsä», joten ne miniän mukana kotiutuivat. Salokylän asukas saattoi myös kuulla liikekeskuksissa matkustaessaan uusia tarinoita ja lauluja, joita sitte koetti kotona uudestaan laulaa. Ellei niitä sana sanalta muistanut, muutti hän ne tuttuun laulutapaansa, soinnutellen joukkoon muista yhteyksistä muistamiansa säkeitä.

Kehittynein laulutapa ja suurin rakkaus Kalevalan aiheisiin kertomarunoihin on ollut Vienan läänin asukkailla. Painetun Kalevalan runot perustuvat suurimmaksi osaksi heiltä saatuihin toisintoihin. Kalevalan kertovaisia runoja laulettiin kyllä viime vuosisadalla vielä kautta koko Vironmaan sekä Inkerissä, missä vain on suomalaista väestöä, Karjalan kannaksella, Laatokan länsi- ja pohjoisrantamilla, Suomen Karjalassa, Pohjois-Aunuksessa ja Vienan läänin läntisessä osassa. Mutta mitä etelämmäksi tuota kertovaisten runojen varsinaista laulualuetta tulemme Vienan läänistä, sen lyhyemmiksi ja yksinkertaisemmiksi runot muuttuvat.

Viron ja Inkerin runoissa on lyyrillinen aines rikkaimmin edustettuna. Lyyrillisiin, tunnelmarunoihin, verrattuna on pitkiä kertovaisia runoja siellä vähän. Tuohon niin sanoakseni lyyrilliseen katsantokantaan eteläisellä runoalueella on tietysti omat luonnolliset syynsä. Siellä viljelee eniten vain naisväki lauluja ja siksipä ne ovat lyhyenläntiä leikki-, pila-, kosio- ja tunnelmarunoja ja balladeja. Nämä alueet ovat olleet aateliston — saksalaisen, ruotsalaisen, liettualaisen, puolalaisen ja venäläisen — temmellyskenttänä. Ei ollut kuin Suomen Karjalassa ja Vienan läänissä partasuilla uroilla aikaa miettiä salaperäisiä runoja kotiaskareissa ja metsästys- sekä kalastusretkillä. Edessä oli jokaisella miehellä orjan työt. Joukolla raadettaessa pehtorein ruoskan alaisina ei tehnyt mieli punoa runomuotoon taruja, siihen ei ollut rauhaa ja tuskinpa työn touhinassa olevista sellaiselle sai kuulijaakaan. Häihin ja juhliin sopivat niinikään paremmin lyyrilliset sepitelmät. Virolaisen heimon koillisin osa, Peipusjärven lounaisella rannalla oleva Setumaa, on ollut rauhallisempi kolkka kuin muut osat eteläisestä laulualueesta. Räikeät vieraat kulttuurivirtaukset ja olojen muutokset eivät siellä ole tukahuttaneet hiljaista mietiskelyä ja siellä elääkin senvuoksi alueen pienuuteen verraten rikas muinaisaikainen runolaulu. Mutta valitettavasti se on jäänyt eristetyksi, vaikuttamatta Kalevalan kehitykseen, sillä setukaiset ovat muilta oppineet runoaiheita, mutta muut eivät ole heillä opissa olleet. Runojen näet on huomattu kulkevan kultturin mukana, siten että syrjäisten seutujen asukkaat oppivat lauluja muilta; mutta etäisiltä saloseuduilta eivät runot enää muuanne leviä. Siksipä oletetaan useimpien runoaiheiden kulkeutuneen sekä etelästä että Länsi-Suomesta Vienan läänin saloja kohti ja noissa rauhallisissa erämaissa vasta saavuttaneen korkeimman kehityksensä. Viron ja Inkerin paimenpoikain laulut, naisten lyyrilliset tunnelmat, joissa »minä» on kaiken keskustana tai Länsi-Suomesta käsin kuullut pyhimystarut ja loihtuaiheet liittyvät Vienan Karjalan partasuun laulajan huulilla kaikki heidän haaveksimiensa sankarien Väinämöisen, Ilmarisen, Joukahaisen, Kullervon ja Lemminkäisen ja salaperäisen Sammon kuvauksiin.

Vaikkakin kertovaisia runoja on laulettu vain tuolla kapealla kaistaleella Virosta Vienan läänin pohjois-osaan saakka, on silti aiheita, joko suorasanaisia tai runomitallisia voitu saada myöskin Suomesta, joten koko Suomen suomea puhuva kansa ja virolaiset ovat olleet mukana Kalevalaa luomassa. Prof. Kaarle Krohn on laajoissa tutkimuksissaan koettanut tehdä pesäjaon siitä missä käsin eri runoaiheet ovat syntyneet. Hänen tutkimuksiensa mukaan on Länsi-Suomi antanut lukuisimmat ainekset Kalevalan kertomarunoihin — kokonaista 23 aihetta, niiden joukossa sellaiset kuin Kilpalaulanta, Väinämöisen ammunta, Verentulva Polvenhaava-runossa, Lemminkäisen Luotolanretki, Kaukamoisen runo, Sisaren turmelus y.m. Virosta alkuisin on 20 eri aihetta, m.m. Luomisruno, Iso tammi, Ansiotyöt, Iso härkä, Kultaneidon taonta ja Kanteleen synty. Inkeriläisten osuus rajoittuu pariin kertomarunoon ja »pohjoisilla karjalaisalueilla syntyneeksi jää tuskin ainoatakaan runon alkuluonnosta».

Karjalaisten ansioista Kalevalan runoihin sanoo Krohn m.m.: »Vaikka he eivät olisikaan mitään muuta tehneet kuin muistissa säilyttäneet Länsi-Suomesta vähiin jälkiin kadonneita runoja, oltaisiin heille siitä suuressa kiitollisuuden velassa. Mutta he ovat tehneet paljoa enemmän. Jos vertaamme virolaisia runoja, vaikkapa vaan lähempiin länsi-inkeriläisiin, niin havaitsemme helposti, että karjalaisilla laulajilla on ollut erikoinen runollinen lahja, joka ilmenee sekä runon piirteiden edelleen kehittämisessä että eri runojen yhdistelemisessä. Kehittämiskyky saattaa siinä määrin lähetä uuden aiheen luomista, että toisinaan on vaikea päättää, onko lisäoksa samasta puusta kasvaen haarautunut vai onko se toisesta puusta ymppäämällä istutettu. — — Taipumus runojen yhdistelemiseen, jonka tekee mahdolliseksi kaikille yhteinen runomitta, kuuluu tosin yleensä Suomalais-virolaisen kansanrunouden ominaisuuksiin. Mutta sen lisäksi edellyttää runojen järjestäminen varsinaiseksi jaksoksi toimivaa henkilöä, joka tapausten vaihdellessa pysyy samana. Viron runoilla ei ole muuta yhteistä henkilöä kuin laulajan oma minuus, joka tosin voi tunnelmansa pukea yksinkertaiseen kertomukseen itsestänsä, mutta joka subjektiivisena ja lyyrillisenä ei mitenkään kykene moniosaista eepillistä jaksoa kannattamaan. Inkerissä sitä vastoin tapaamme, paitsi Neitsyt Maarian ja Luojan virsien yhdistelyltä, yhtäjaksoisen sarjan Kalervon pojan seikkoja. Pohjoisilla runoalueilla, varsinaisesti karjalaisilla, saa runojen kehitys sekä niiden yhdistely vähitellen koko runoaineiston valtaansa. Runoaineksissa tapahtuu seuloutuminen, sekaantuminen, sulautuminen ja uudelleen kiteytyminen. Eteläisempien runoalueiden eepillisistä aiheista ovat toiset jääneet tykkönään käyttämättä, toisista on otettu ainoastaan erinäisiä kohtia. Enimmät kertovaisista aiheista ovat liittyneet muutamiin harvoihin päähenkilöihin. Entisten aiheiden yhteydessä saattaa tapahtua niin täydellinen sulautuminen, että syntyy ihan uudenveroinen ja samalla kaikkia alkuluomia rikkaampi juoni. Samoin eri kuvausten kohdistuessa samaan henkilöön voi kehittyä yhtä eheä, vaan kaikkia alkukuvia täydellisempi luonne.»

Selvitettyään mistä seuduilta runojen kotiperä on etsittävissä asettuu tutkijan vastattavaksi kysymys, milloin ne ovat syntyneet. Lönnrot itse oli sitä mieltä, että ne olivat alkuisin jo permalaisvallan ajalta Vienan meren eteläpuolelta. M.A. Castrén piti niitä miltei ikivanhana perintönä. Hänestä suomalaiset olivat tuoneet osan runoaiheistaan mukanansa jo uraalialtailaisen suvun alkukodista Pohjois-Aasiasta. Aug. Ahlqvist väitti Kalevalan runojen syntyneen n. 1000 vuotta sitte karjalaisten (bjarmien) keskuudessa Vienan meren rannoilla, muuhun Suomeen oli niistä muka joutunut karjalaisten mailta vain joku pirstale.

Julius Krohn oli runojen ikään nähden suunnilleen samaa mieltä kuin Ahlqvist, mutta piti Venäjän Karjalan runoja kehityksen viimeisenä asteena. Hän sekä A. Borenius (Lähteenkorva) ensimäisinä huomasivat niiden etelästä käsin kulkeutuneen. Julius Krohn oletti suuren osan runoista olevan luonnontarustoa sekä lainoja skandinaveilta, liettualaisilta, ja venäläisiltä.

Kaarle Krohn on tutkimuksissaan siirtänyt runojen synnyn sangen myöhäisiin aikoihin. Hän sanoo, että »alkuluonnokset läntisillä ja eteläisillä runoalueilla ovat enimmäkseen syntyneet katolisella keski-ajalla ja että niiden kehitys itäisillä ja pohjoisilla runoalueilla on tapahtunut pääasiallisesti uudella ajalla». Siis Castrénin 6000—10,000 vuotta supistaa nykyinen Krohnin edustama suunta muutamaan vuosisataan. Pakanallis-aiheisia ovat hänen tutkimustensa mukaan vain: Väinämöisen ammunta, Kilpalaulanta, Vellamon neidon onginta, Ohran kylvö, Ison sian runo sekä Sämpsän noudanta. »Mutta näidenkään alkuperää ei ole välttämättä siirrettävä puhtaasti pakanalliseen aikaan.»

Historiallisen taustan todistaa Krohn olevan runoilla: Hiiden hirven hiihdäntä, Ahti Saarelainen, Lemminkäisen Luotolanretki, Kaukamoisen runo sekä Untamon ja Kalervon pojan runolla, koska »näissä kuvastuvat kauppasuhteet Vironmaan eli Gottlannin kanssa, ryöstöretket Itämerellä ja viholliset välit Varsinais-Suomen rannoilla suomalaisten ja ruotsalaisten välillä». »Suurin vaikutus länsisuomalaiseen runouteen on kaiketi ollut katolisilla legendoilla (pyhimystaruilla), joihin Kalevalan kertomarunoista perustuvat: Verentulva Polvenhaava-runossa, Onni pojan ajelu, Pötöisen pojan Päivölän retki, Kirkon ainepuun etsintä, Tuonelassa käynti, Luojan laivaretki, Päivän päästö.» Pakanalliset nimet siis näissä olisivat »painautuneet kristillisen pohjakuvan päälle».

Kysynet minkälaisista alkukudelmista tutkimus (Krohn) selittää kansamme luoneen nuo meille tutut ja rakkaaksi käyneet Kalevalan sankarien hahmot.

Alotamme kertomarunojen suurimmasta sankarista Väinämöisestä. Mikael Agricola sanoo häntä hämäläisten jumalaksi, joka »virdhet tacoi», Väinämöistä koskevat runot edellyttävät ensinnäkin sisältönsä puolesta, että hän on kansan mielikuvituksissa elänyt veden toimivana jumalana. Väinämöisen kertosanana käytetään Suvantolaista ja itse Väinä-sanan oletetaan merkitsevän salmea.

Runossa Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannasta esiintyy monta piirrettä, joiden on katsottu todistavan Väinämöisen olevan vedenjumalan. Selvällä meren selällä tai järven jäällä kerrotaan Inkerin runoissa hänen Joukahaisen kanssa ajaneen vastatuksin, niin että vemmel puuttui vempelesen, rahe rakkehen takertui. Ja samassa tilaisuudessa kehuu tuo laulaja ijän-ikuinen merenpohjan muodostamista omaksi työkseen. Väinämöisen ammunta tapahtuu Karjalan runoissa niinikään »ulapalla aukealla» ja on mainitun runon kieliasussa huomattavissa seikkoja, jotka todistavat sen olevan Länsi-Suomesta käsin peruisin, joten se siis olisi syntynyt Itämeren vesien rannoilla. Jo täällä olisi samalla syntynyt käsitys vedenjumalan soitannollisuudesta, soittoa rakastavaksihan ruotsalaisetkin kuvittelevat Näkkiä. Karjalaan ennätettyään tuo käsitys Väinämöisen laulun rakkaudesta saa yhä yltyä; jos hän ammuttaisiin, niin ilo ilmoilta katoisi, laulu mailta lankeaisi. Tämä soitannollinen veden jumala on sitte kansan mielikuvituksissa käynyt yhä inhimillisemmäksi, hänestä on tullut sankari ja tietäjä.

Länsi-suomalaisissakin Tulensynty-loitsuissa Väinämöinen ja Ilmarinen välähyttävät salamoita keskellä merta. Itä-Karjalassa hänen nimensä jo liittyy sokeasta kanteleensoittajasta, Luojan Laivaretkestä, Polvenhaavasta, Päivänpäästöstä ja Kilpakosinnasta kertoviin runoihin. Vienan läänissä Väinämöinen vielä on Sammon taonta- ja Tuonelassakäynti-runoon liittynyt.

Mutta selvitelkäämme mitenkä Väinämöisen personallisuuteen on liittynyt kuvauksia kristillisestä aatepiiristä!

Oletetaan, että kun Karjalan kansa on kuullut hämäräperäisiä katolisia kertomuksia suuritietoisesta jumalan pojasta, on se nuo legendat helposti yhdistänyt Väinämöiseen, jota sanotaan joskus runossa »pätöiseksi pojaksi» ja hänen loitsujansa pyhiksi sanoiksi.

Runoissa kerrotaan, mitenkä Väinämöinen veisteli vuorella venettä ja kirves luiskahti polveen. Kun tahdottiin kuvata polvesta pursuilevan veritulvan suuruutta juolahti laulajain mieleen kuulemansa kertomukset »pyhän urohon», Vapahtajan veren vuodatuksesta, jota hengelliset laulut kuvailivat niin valtavaksi, että se tulvi yli koko maan. Ei tietysti ole tarvis olettaa, että koko runo Väinämöisen veneen veistosta, polven haavasta ja tietäjän etsinnästä veritulvan tukkijaksi on kristillistä alkuperää, mutta ei käy kieltäminen, että esitys on saanut vauhtia ja lisäpiirteitä kristillisistä taruista.

Väinämöisen matkan Tuonelan oraa etsimään arvellaan olevan niinikään kristinopin vaikutuksesta syntynyt; runoniekat ovat siinä sovittaneet Väinämöiseen Vapahtajan retken manalaan.

Kalevalan viimeisessä runossa kerrotaan, miten Väinämöisen on väistyttävä kristinopin tieltä. Se on kokoonpantu kahdesta eri katolisaiheisesta runosta Marketan ja Neitsyt Marian lauluista. Karjalan kannaksen Marketan runoissa kerrotaan, miten rikas Hannus viettelee Marketan. Akat alkavat kummeksua miksi tämä alkaa pysytellä saunassa. Eräänä päivänä löydetään portailta äsken syntynyt poikalapsi. Kaikki kieltävät olevansa viattomia ja Marketan äiti Helena lausuu jo tuomion, että isätön ja äiditön heitettäköön veteen, mutta silloin tapahtuu se ihme, että lapsi itse alkaa puhua ja ilmoittaa vanhempiensa nimet: Marketan ja rikkaan Saaren Hannuksen. Suomen Karjalassa haetaan tuon lapsen ristijäksi pappi, mutta tämä kieltäytyy kastamasta lasta, jonka vanhemmista ei ole tietoa, käskeepä muutamissa toisinnoissa hävittämään koko sikiön. Silloin pienokainen itse mainitsee vanhempiensa nimet, huomauttaapa vielä että itse ristijä ansaitsisi tulla roviolla poltettavaksi tai veteen hukutettavaksi. Vienan-läänin runoissa taas on Virokannas ristijänä, ja eräässä runossa itse Väinämöinen tuomitsijana määrää lapsen suolle vietäväksi. Poika tokaisee, ettei tuomaria itseänsäkään suolle viety, vaikka häpäisi oman äitinsä. Silloin Väinämöinen laulaa itselleen vaskisen purren ja häpeissään ohjaa sen meren pyörteeseen, kurimuksen kulkun alle. Karjalan laulajat lisäävät — aivan samaten kuin kuvittelevat kaikki kansat lempisankareistaan — että Väinämöinen suurine tietoineen vielä kerran on palaava.

Kristillisistä myöhäisinä aikoina runoon liittyneistä koristeista huolimatta on Väinämöisestä kertovissa runoissa paljonkin alkuperäistä suomalaista mielikuvitusta.

Ilmarinen on ehkä vanhimpia suomen suvun jumaluuskäsitteitä. Hänen kuviteltiin hallitsevan ylisissä ilmoissa, josta iski salamoita. Myöskin votjakeilla on ollut käsitys Inmar-nimisestä ilman haltijasta. Agricola mainitsee Ilmarisen hämäläisten jumalien luettelossaan sanoilla: »Ilmarinen Rauhan ja ilman tei ja Matkamiehet edheswei.» Samanlainen käsitys ilmaantuu eräässä merimiesten loitsussa, jossa sanotaan: »pane poskes pussuksiin, puhalla iloinen ilma, minulle myötäinen myry.» Helppo oli kansan mielikuvituksissaan yhdistää tämä ilman jumala, joka samalla oli taivaan kannen kalkuttaja, inhimillisempään seppään, etenkin suorittamaan sellaisia sepäntöitä, jotka tuntuivat muille mahdottomilta. Inkerissä esiintyy Kultaneidon taonnasta kertovassa runossa Ilmarinen Viron sepon sijalla. Karjalassa Ilmarinen jo on Raudansynty-loitsuissa raudan keksijänä ja liittynyt samalla tavallisena inhimillisenä seppona kilpakosijana Sampo-retkelle. Vienan Karjalassa hän on ihmeellisen Sammon takojana ja samaten kuin Väinämöinen Antero Vipusen vatsasta tietojen etsijänä. Vasta pohjoisemmilla runo-alueilla kaikista pikkupiirtosista on kehittynyt tuo toimellinen aito suomalainen tyynen suomalaisen sepän kuvaus, siellä hänet laulajat jo esittävät inhimillisenä personallisuutena.

Lemmikäisen kuva Kalevalassa on luotu kolmesta eri urhon haamosta: nuo runojen sankarit ovat: Ahti, Kauko ja Lemminkäinen. Näidenkin runojen alkujuonen arvellaan olevan Länsi-Suomesta peruisin. Kaukamoinen lähtee piilemään nimettömään saareen, tehtyänsä juomingeissa miesmurhan. Krohn arvelee Kaukamoisen lähteneen ruotsalaisten kostoa pakoon ja että noissa kolmessa runossa kuvastuisi ne kireät naapurien välit, jotka sukulaisuus-suhteista huolimatta pysyivät suomalaisten ja ruotsalaisten kesken Länsi-Suomen rannikoilla.

Lemminkäis-runot kertovat miehestä, joka menee miehelässä olevan sisarensa vieraaksi. Sisar asettaa veljensä tielle käärmeistä punotun aidan ja kahle-koirat. Taloon tullessa tarjotaan hänelle juotavaksi sellaista olutta, jossa vilisee matoja ja käärmeitä. Suuttuneena surmaa Lemminkäinen lankonsa ja sisarensa. Tähän runoon liittyy tavallisesti kertomus, mitenkä Lemminkäinen »pätöinen poika» matkalla saa surmansa. Tämän kuvauksen oletetaan aiheeltansa olevan kristillistä alkuperää: Tarinan Pohjolan tai Päivölän pidoista, joihin Lemminkäinen jätetään kutsumatta, on arveltu kansan muodostelleen raamatun kertomuksesta kuninkaan, jumalanpojan pidoista. Vielä on runon juonessa huomattu olevan seuraavat yhtäläisyydet kristillisperäisiin kertomuksiin verrattuina: Äiti varoittaa Lemminkäistä pitoihin lähtemästä; legendojen mukaan tekee Neitsyt Maria samaten Kristukselle, kun tämä lähtee Jerusalemiin pääsiäis-juhlille. Kun Lemminkäinen pidoissa laulutaidossa voittaa kaikki, on siinäkin tahdottu nähdä kertomus Jeesus-lapsesta, joka viisaudessa voitti kirjanoppineet. Kun Lemminkäinen jättää Ulappalan umpisilmän pidoissa laululla lumoamatta, niin tämä kostoksi ampuu hänet vesuputkella, jonka varaussanoja äiti ei ollut muistanut pojallensa neuvoa. Skandinavilaisissa runoissa kerrotaan Balderista, jonka mistelvesalla surmasi sokea mies. Balderinkin äiti oli vannottanut kaikki luontokappaleet, paitsi tuota pientä loiskasvia, mistelvesaa, etteivät ne hänen poikaansa vahingoittaisi. Paha Loke antaa tuon kasvin sokealle Hodrille, joka sillä ampuu tuon ylijumalan Odinin pojan. Kristuksesta on olemassa niinikään legenda, että sokea sotamies Longinus hänen kylkensä lävisti. Juutalaisessa kirjoituksessa Toledoth Jeschu tarinoidaan Jeesuksen loitsineen kaikki puut, etteivät ne ristinpuuna kestäisi. Vaan Juudas antaa ilmi puutarhassaan kasvavan kaalinvarren, joka kestää, ja siihen Jeesus hirtetään.

Sekä Skandinavian Eddan sankari Balder että Lemminkäisen kuvaukset ovat siis olleet tuntuvan kristillisen vaikutuksen alaisina.

Voimakkaasti kuvattu Kalevalan sankari Kullervo esiintyy jo kansanrunoissa jokseenkin eheänä. Eri toisinnot liittyvät tunnelmansa ja juonensa puolesta hyvin toisiinsa, kansa on tyylitellyt sen Suomen suvulle tutuista ja ominaisista aiheista, heimoriidoista. Ei tarvitse vierailta kansoilta etsiä tätä kuvausta: Erakko saa naapurin. Kumpikin tahtoisi olla yksin halmeiden, metsien ja järvien omistajia. He ovat leppymättömät toisilleen, kunnes toinen äkkiarvaamatta hyökkää väkineen naapurin kimppuun, jolloin koko naapurin väki saa surmansa. Länsi-Suomesta arvellaan Kullervo-runojen alkuperäisen aiheen olevan saadun. Runoissa näet kerrotaan Kullervon asuneen Karjalassa ja Unnon, joka Kalervon väen surmasi, Untolassa. Mynämäen kappelissa on Karjalan kylä ja muutaman kymmenen virstan päässä Laitilassa on Untamolan kylä.

Runossahan kerrotaan miten Untamo koettaa turhaan saada hengiltä Kalervon suvun ainoan henkiin jääneen pojan Kullervon, mutta häneen ei tepsi tuli eikä hirsipuu, eikä hän ota veteen hukkuaksensa. Kullervon surma-yrityksien on huomautettu muistuttavan Marketan runoa, jossa kerrotaan miten Marketan poika ehdotettiin samoin keinoin otettavaksi hengiltä. Inkerin toisintojen lisäyksistä, että Untamo tahtoi tapattaa naapurinsa kaikki lapset, on johduttu vertaamaan sitä raamatun kertomukseen Herodeksen toimeenpanemasta lasten murhasta.

Kuvaukset Kullervon voimatöistä tavataan myöskin Länsi-Suomessa satuina Kalevan pojista. Miltei ympäri Suomenhan on levinnyt satu, miten metsä taikomalla kaatuu ensi kirveeniskusta tai vain huudon kajahtaessa. Kertomus, miten emäntä leipoi kiven Kullervon leipään on ehkä ollut alkuaan lyhyt paimenlaulu.

Alkuaan ei ole arveltu Kullervorunoon kuuluneen kertomuksien sisaren turmeluksesta. Se on Inkerissä ja Karjalan kannaksella aivan itsenäisenä runona ja liittyy vasta Vienan läänissä Kullervo-tarustoon. Eteläisellä laulualueella on sisaren turmelijana Turo, Turon poika tai Tuiretuinen. Nimi Turo on ehkä laina skandinavilaisesta Thor, Ture, josta on niinikään olemassa jonkun verran samansisältöisiä balladeja. Sisällöltään lähempänä on venäläinen laulu yhdeksästä ryöväristä ja heidän sisarestaan sekä laulu papin pojasta Aljoshkasta, jonka aiheena niinikään on tuntemattoman sisarensa naiminen.

Kuvauksen Kullervon sodanhalusta on Lönnrot saanut alkuaan aivan itsenäisistä runoista, joita jo laulajat kumminkin useissa tapauksissa yhdistivät olennaisena piirteenä Kullervon luonteeseen.

Sampsa Pellervoisen arvellaan saaneen alkunsa germaanisesta jumalaistarustosta. Nimi Sampsa eli Sämpsä johtunee sämpsykkä-nimisestä metsäkaislasta, joka on kevään ensimäiseksi vihreänä esiin puhkeavia kasveja. Sampsa Pellervoinen on alkuaan kuulunut kylvörunoon, jossa kerrotaan, miten hänet äitinsä, maanemon, rinnalta makaamasta kesä houkuttelee ulos kylvämään.

Aino nimeä ei kansanrunoissa tavata. Kun muutamat runot alkavat säkeellä: Anni tytti, aino tytti, muodosti Lönnrot aino-sanasta ominaisnimen siten että kirjoitti sen isolla alkukirjaimella. Aino-runo Kalevalassa on pääasiallisesti kokoonpantu venäjänkarjalaisista toisinnoista. Niissä kerrotaan, miten Anni menee metsään vastaksia taittamaan, jolloin Osmoinen tai Kalevainen tulee häntä kosinta-aikeissa mairittelemaan. Anni juokse silloin pahastuneena itkien kotiin eikä ilmoita itkunsa todellista syytä muille kuin äidilleen. Äiti lohduttelee tytärtään ja neuvoo häntä aitassa pukeutumaan koristeihin ja helyihin. Mutta tyttö hirttäytyykin aittaan. Kun äiti itkee tytärpoloistaan muodostuu kyyneleistä kolme jokea, jokiin luotoja ja luodoille käkiä kukkumaan. Tämä vienankarjalainen runo taas on kehittynyt kolmesta itsenäisestä laulusta, nimittäin runoista: Katri ja Riion poika, Koristeensa kadottanut tyttö ja kyyneleiden vierinnästä ynnä tytölle kukkuvasta kolmesta käestä. Eteläiseltä runoalueelta on saatu kuvaukset että nuo kirstussa olevat koristeet, joihin Aino pukeutuu ovat päivättären ja kuuttaren lahjoittamia, miten neito riisuutuu rannalla ja että metsän eläimet vievät sanan hukuttautumisesta tytön kotiin. Ainon aaltoihin hukuttautuminen on Lönnrotin muovailema, hänestä tuntui aittaan hirttäytyminen liian epärunolliselta.

Salaperäiseen Sampoon on Kalevalassa liittynyt niin suuri osa toiminnasta, että sen ovat muutamat katsoneet olevan ikäänkuin koko eepoksen koossapitävän keskuksen. Ja eniten kaikista Kalevalan aiheista ovat tutkijainkin mielikuvitukset kiertyneet tämän tarun ympärille. Minkäänlaista varmaa selitystä, jota yleiseen olisi pidetty pätevänä, ei ole vielä olemassa. Itse runojen kokoonpanon on Kaarle Krohnin kylläkin onnistunut osoittaa ja sampo-sanan on hän johtanut sampi-kalasta, joka sittemmin olisi saanut hyvän saaliin merkityksen. Nimityksestä ei ole päästy yksimielisyyteen, mutta runojen kehityksen tutkimuksesta on käynyt selville, että runon ytimenä on ollut legendan-tapainen Päivänpäästöruno.

Krohn on huomauttanut laulajain selitysten, että ellei Väinämöiseltä olisi hajotettu Sampoa, ei täällä olisi halloja eikä Pohjan tuulia, eikä maa köyhä, meri pohatta, olevan »itse luonnon opettamia Pohjan perän asukkaille. Kansamme kova kokemus, ettei täyttä eheätä onnea täällä ei ole saavutettavissa, on Sampo-virteen leimansa painanut. Onhan Suomen kansa kaikissa suhteissa saanut tyytyä ikäänkuin Sammon muruihin. Mutta se on myös oppinut näistä sirpaleista elämän mahdollisuutta luomaan.»

Ja sirpaleistahan kansamme on luonut merkillisen eepoksensakin. Monesta on ehkä tuntunu ikävältä kun tutkijat ovat noista runoista ja niiden sankareista poistaneet tarunomaisen muinaisuuden hohteen osoittaessaan vain osan olevan puhdasta perua esi-isiemme pakanallisesta jumalaistarustosta ja kotimaisista historiallisista aiheista ja melkoisen osan olevan lainaa kristillisestä aatepiiristä sekä muutamien naapurikansoilta. Mutta tulee ottaa huomioon, että vaikkakin muutamat muilta lainatut tarut ovat olleet sinä alkuaiheena, joka on saanut suomalaisen mielikuvituksen liikkeelle, niin on tuloksena ollut aivan omintakeinen runous, jossa kansamme omaperäisellä tavalla ja sävyllä, niinkuin mikään muu heimo maailmassa ei olisi sitä tehnyt, on antanut kuvan itsestään, siitä mitkä mielikuvitukset, haaveet, harhaluulot ja vaistot vuosituhansien kuluessa ovat syöpyneet tämän mietiskelevän metsien heimon veriin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KALEVALA SUOMEN KANSAN HENGENTUOTTEENA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.