The Project Gutenberg eBook of Mailta ja vesiltä This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Mailta ja vesiltä Author: A. Th. Böök Release date: November 2, 2023 [eBook #72012] Most recently updated: January 17, 2024 Language: Finnish Original publication: Porvoo: WSOY Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAILTA JA VESILTÄ *** MAILTA JA VESILTÄ Kirj. A. Th. Böök Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926. SISÄLTÖ: Töyryn mylläri. Metsoja ampumassa. Pomppe — valiokoira. Ukkossade. Hieta-ampiainen metsästäjänä. Vähän metsästäjäkavereista. Felis domestica. Myöhäissyksyinen eräretki Hämeen salomaille. "Vanha isäntä". Retkeilyjä Pohjanmaan lakeuksilla ja rantamailla. Muuan metsästysretki Päijänteen saariin. Onnistunut kalastusretki Lummeneeseen. Talviyön elämää Pohjolassa. Ketun urotyö. Kasvikunnan etuvartijat. Villit eläimet kotieläiminä. Loppusanat — tällä kertaa. TÖYRYN MYLLÄRI. Muuan kokenut metsästäjä, Kalle K., Rengon "paakari", kertoi minulle ensimmäisen kerran Töyryn mylläristä. Hän kertoi miehen olevan yhden noita paljon kokeneita, hauskoja, oikeaverisiä vanhanajan tyyppejä, joita tapaa enää niin aniharvoin ja joita "paakari" tiesi minun ihailevan. "Siinä löytäisit miehiäsi", sanoi hän, "koeta kaikin mokomin päästä ukon pariin." Uteliaisuuteni oli herätetty ja suuri oli haluni päästä Töyryn mylläriä haastattelemaan, mikä ei ollut helppo asia, kun hän asui erämaassa Rengon rajamailla. Sovittiin siis, että "paakari" koettaisi saada ukolle sanan, että hän kävisi luonani, jos sattuisi tulemaan kaupunkiin, mikä muuten tapahtuu monien vuosien kuluttua. Kului siten puolisen vuotta ilman, että kuului mitään "paakarista" enemmän kuin mylläristäkään. Kärsivällisyyteni oli täydelleen loppunut. Päätin näin ollen hakea ukon omilta mailtansa. Soitin ja pyysin "paakaria" naapuritalon puhelimeen. "Jaha — onks' se Kalle - kuules senkin pumppernikkeli, missä se sun mylläris on? — Matkalla kaupunkiin, mitä hemmetissä, sehän mainiota — pelastit nahkas'!" Niin tosiaankin, "paakari" ilmoitti minulle, että mylläri juuri oli käynyt hänen luonansa matkalla kaupunkiin. Joka uskoo henkimaailmaan ja sielujen väliseen yhteyteen, olisi tässä tapauksessa saanut hyvän todistuksen. Juuri kun sinä päivänä ajattelin mylläriä oikein vahvasti, lähtee hän matkalle ajaen suoraan kotiini päin! Kun tiesin myllärin saapuvan päivälliseksi, menin torille, jossa suureksi mielihyväkseni oli myytävänä ihania Mallasveden muikkuja. Ostin niitä "puoli leiviskää" vanhaa metsäsankaria varten ja niiden lisäksi ihmisen pään kokoisen lantun. Kun vaimoni vielä ehdotti riisiryynipuuroa sen lisäksi, olin varustautunut ottamaan vastaan kuuluisan "Töyryn myllärin". Ja hän tuli kuin tulikin. Kun koulusta saavuin kotiin, oli Töyryn mylläri meillä. Olin mielessäni kuvitellut hänet, jonka tiesin olevan 80:lla, vanhaksi ränstyneeksi ukkorahjukseksi, jolta olisi vaikea saada mitään varmoja tietoja. Mutta eteeni astuikin mies joustavin, miltei nuorekkain askelin ja niin täysin elinvoimaisena, että häntä olisi luullut vuosikymmeniä nuoremmaksi. Ainoastaan rypyt kasvoissa todistivat 75 vuotta, jonka hän kyllä tiesi itse, vaikka, kun oli kysymys syntymävuodesta ja päivästä, vastasi, että sitä "ei voi tarkanpäälle tietää"! — Kustaa Flinkmanilla — Töyryn myllärillä — on pitkä ja ansiokas metsästäjäura takanaan. Vähä-Korpilan torpassa, jossa isä Topias Flinkman oli torpparina, näki Kustaa ensimmäisen kerran armaan salomaansa kirkkaan päivän. Kysymykseeni, mistä mylläri oli saanut metsästäjäverensä — oliko isä metsämies? — vastasi hän heti: "Ei laisinkaan; äidin — Maija-Stiinan — puolelta se on minuun tullut. Enoni — Aatami, 'Palikaisten läänistä' — oli suuri metsästäjä ja häneltä sain kovan halun." Niinkuin muutkin ammattimetsästäjämme, alkoi F. metsästysuransa satimilla ja loukuilla. Hän käytti "jänispauloja", neljäpuisia loukkuja, kuusisia vipuansoja. Vipuansasta sai hän ensimmäisen nuoren ilveksensäkin. Jäniksistä syötiin vain takaosa, ja nahka myytiin 30 kopeekasta hattumaakareille Hämeenlinnassa. Loukut viritettiin jo "erell' Mikkeliä". Vanhan metsästäjän silmät oikein kiilsivät hänen kertoessaan retkistään ja riistan runsaudesta siihen aikaan. Lähellä olevan Ruokosuon tienoilla eleli usein "terriparvi", jossa oli 300 teertä. Kuvilta hän on kerran ampunut 68 teertä yhtenä viikkona. Kerran hän oli saanut samasta loukusta 2 teertä, joista toinen oli siivestään kiinni. Kysymykseeni, oliko riista hänen paikkakunnallaan vähentynyt, vastasi ukko: "niin kovin, että tulee vissiin maailman loppu!" Töyryn myllärin ensimmäinen ase oli kaaripyssy, jolla hän pikkupoikana ampui "mettiäisiä karjassa käydessään". Sitten hän sai yksipiippuisen linttulukkoisen luodikon, jossa ruuti sytytettiin taulalla. Huonoksi moitti lukkoa, joka "purahutti ruutia vasten naamaa". Hänen metsästystoverinaan oli silloin Iso-Korpilan Roopertti. Paitsi ansoja rupesi myllärimme jo aikaisin käyttämään koiraa, jolla hän ampui lintuja, jäniksiä, näätiä, oravia ja sittemmin ilveksiä y.m. jalompaa riistaa. Kysymykseeni, mitä rotua hänen ensimmäinen hyväksi kehuttu koiransa oli, vastasi hän hymyillen: "se oli enon plotkakorva, ranssikaula, jolla kerran yhtenä päivänä ammuin 14 oravaa." Väitti muuten, että kyllä hyvän koiran saa mistä hyvänsä, kun vain merkit tuntee. Kun samassa yksi ajokoiristani tuli huoneeseeni, avasi mylläri heti sen suun ja tutki sitä tarkasti. Hyvä on "piski", sanoi sitten tyytyväisenä. Mistä sen huomaatte? Siitä, että sillä on "musta kita", virkkoi ukko salaperäisesti. Sanoi heti syntymisen jälkeen hävittävänsä kaikki ne pennut, joilla ei ollut mustaa kitaa! Mitä Töyryn myllärin metsästykseen tulee, niin on hän pääasiallisesti kohdistanut pyyntinsä kettuihin ja ilveksiin. 207 kettua hän eläissänsä on passittanut autuaammille metsämaille, pääasiallisesti raudoilla, mutta myöskin haaskalta y.m. Oikean metsästäjän tavoin hän halveksii myrkkyjä, eikä ole sillä tähän saakka tappanut vielä yhtään kettua. Haaskalta ampumisen suhteen on mylläri tehnyt sen huomion, ettei kettu koskaan tule suoraan haaskaa kohti, vaan hiipii pitkin ometan seinää, josta haaskan kohdalla menee suoraan sille. Raudat sanoi ukko asettavansa sileään paikkaan, 2 tuumaa syvälle, mieluimmin viholaispesän päälle. Rautoja asettaessa laahaa hän jäljissään voissa paistettua kissaa, johon on pantu kynsilaukkaa sekaan. Kuta aukeammalle paikalle raudat asetetaan, sitä parempi: "ei mene mettäss'". Raudat on kovasti "kuurattava" ja voideltava voilla, joka on keitetty katajanmarjojen kera. Mylläri kertoi, että hänen kokemuksensa mukaan kettu melkein aina on ollut kuolleena raudoissa. Kun kysymys oli ketuista, kertoi hän saaneensa yhden mustankin, joka kuitenkin oli "pikkanen ja lyhytkarvainen". Kysyessäni, mikä oli syynä siihen, että ketut karttavat muutamia hevoshaaskoja kovasti, sanoi hän sen riippuvan siitä, oliko hevonen syntynyt "hyvällä ajalla" sekä milloin ja millä tavalla se oli tapettu. "Meitill’ on kanss' syntymäss' määrätty, millä tavalla kuoleman pitää." Ilveksiä Flinkman on saanut 69 kpl. ja niistä loukuilla vain yhden, kaikki muut koirilla. Useimmat olivat hänen koiransa tappaneet siten, että toinen ahdisti edestä ja toinen "kurkkumies" karkasi takajalkojen välistä ilveksen kimppuun. Hän kertoi muuten parhaitten koirainsa ajossa haukkuneen hyvin vähän. "Ei puhuneet mitään juur'", ajaessaan ilveksiä, jotka juoksevat siten, että vanhat tekevät 3, nuoremmat aina 7 "loikkoomista" ja niiden välillä "ravia". Jäljistä voi niinmuodoin päättää ajettavan ilveksen iän. Makuupaikakseen valitsee ilves ensi sijassa jonkin kiven, jonka päällä se makaa. Jos se on syönyt jäniksen, makaa se aivan siinä vieressä. Jänis onkin myllärin kokemuksen mukaan se ruoka, jota ilves enimmin syö. Syö se kuitenkin myös pimeässä paljon teeriä. Hän sanoi ilveksen valitsevan pesäpaikakseen mieluimmin jonkin vanhan "mehtsijan" pesän. Ja erottipa — niinkuin muutkin metsästäjät kolme lajia ilveksiä, nimittäin kissa- (mustapilkullinen), susi- (pilkuton) ja kettuilveksen. En voinut olla kysymättä ukon mielipidettä jäniksen puputtamisesta, johon hän vastasi: "Se ei ole totta, että jänis puputtaa, vaan ääni on pienen tarhapöllön." Myöskin karhuja ja susia haaskoilta on ukko kaatanut, vaikka tosin vähemmässä määrässä. Noista metsästyksistään hän jutteli paljon hauskaa: Eräänä kauniina kuutamoyönä joulun jälkeen oli ukko siten pihatossa (navetassa) susia vaanimassa. Ja näkipä hän silloin, kuinka viisi sutta läheni haaskaa. Joukossa oli kuitenkin yksi iso poika, joka näkyi varoittaneen muita, sillä eivät ne sinä yönä tulleetkaan lähemmäksi, vaan katosivat "mehtään". Seuraavana yönä oli miehemme taas paikallaan. Eipä aikaakaan, niin jo kuuluu pellolta rapinaa, ja lävestä näkee hän susien lähenevän. Varovasti hän siirtyy oven kohdalle, mutta liekö heinät ratisseet, koskapa pedot lähtevät pakoon, muut paitsi "iso poika", joka rohkeasti menee haaskan luokse ja alkaa syödä. Sykkivin sydämin mylläri silloin, niinkuin sanansa kuuluivat, "pliittasi sitä takapuoleen", jolloin susi, selvästi haavoitettuna, läksi hiljalleen menemään. Kun hänen pyssynsä oli yksipiippuinen, ei ollut muuta neuvoa kuin tarttua ometan nurkassa olevaan talikkoon ja lähteä sitten hankea pitkin juosten ajamaan sutta takaa. Lähelle tultua ähkii tuo mahdottoman suuri susi kovasti, nousee kahdelle jalalle ja koettaa purra mylläriä päähän. Äkkiä takaperin vetäytyen Flinkman väistää hyökkäyksen ja saa tilaisuuden lyödä sutta talikolla kolme kertaa päähän, niin että se sortui hangelle. Esimerkkinä suden suuruudesta mainitsee ukko, että se kun oli pirtin kattoparrussa kiinni, oli sen häntä permannolla. Siihen aikaan eivät sudennahat olleet korkeassa hinnassa, koska nahasta sai sen harvinaiseen suuruuteen nähden vain 18 markkaa — muista maksettiin silloin vain 13 markkaa. Kerran veivät sudet Flinkmanilta hyvän koiran aivan hänen nähtensä tuvan edustalta. Susia oli kaksi, joista toinen oli tullut koiraa vastaan. Koira silloin heittäytyi selälleen aivan kuin suuren koiran eteen. Samassa hyökkäsi toinen susi sivulta ja tarttui koiraan, jonka sitten välissään kuljettaen veivät yhdessä mukanaan, huolimatta siitä, että mylläri "pamautti kovia mälliä riihipihalta avaruuteen". * * * * * Kun ukko kahvia juotuamme oli sangen hauskasta häränsarvisesta ja visapohjaisesta, omatekoisesta nuuskarasiastaan pistänyt aimo annoksen nuuskaa nokkaansa, jatkoi hän kertomuksiaan karhunjahdeistaan. Nuuskan, jonka hän pistää suuhunsa, kun on haaskan vieressä vaanimassa ja jolloin ei polttaminen käy päinsä, valmistaa myllärimme oman keksintönsä mukaan itse seuraavalla tavalla: 1/4 kg mahorkkaa, keitettyä kahvinporoa ja kupillinen kahvia pannaan "pottuun", joka sitten pistetään uuniin, jossa se saa olla kaksi viikkoa kuumassa, ja niin on hyvä nuuska valmis! Palataksemme karhunjahtiin mainittakoon niistäkin muutamia tapahtumia. Kerran keväällä, helluntaina, oli Mutulan maalla Rengossa tapettu erään äijän huono hevonen. Seuraavana yönä tultiin Flinkmanille ilmoittamaan, että karhu oli ollut syömässä hevosta ja raastanut raadon mukanaan. F. meni heti paikalle ja huomasi, että karhu oli vienyt hevosen kankaan yli metsään. Jälkiä voitiin seurata niiden oksien, sammalien y.m. mukaan, joita hevosen kaviot olivat, karhun raatoa raastaessa, taittaneet ja repineet maasta. Metsästä löydettiin haaska, jonka karhu oli vast'ikään jättänyt myllärin ja hänen seuralaistensa lähestyessä. Tuota pikaa laitettiin lava lähellä olevaan suureen mäntyyn, oksia kasattiin ja katajia poistettiin "väylältä". F. antoi nyt miehille käskyn poistua ja "veisata ja laulaa" kotiin saakka eksyttääkseen siten karhua. Tuskin tuntia myöhemmin F. ampui karhun, joka sai oikein "mukavan mällin" ja painoi 19 leiviskää. Kerran hän haavoitti karhua, joka juuri oli haaskalle menossa. "Täydellä höyryllä" seurasi myllärimme ampumaansa pakenevaa karhua, joka äristen ja väliin kuperkeikkaa heittäen pakeni pensaiden ja risujen läpi metsäniittyä kohden. Olisi se kai mennyt matkoihinsa, ellei karhun tiellä olisi onneksi sattunut olemaan joki, jonka keskelle se hyppäsi yrittäessään sen yli. Kiivettyään joen toiselle rannalle se nousi ruumistaan heiluttaen kahdelle jalalle joen toisella rannalla seisovaa mylläriä vastaan, jolloin tämä sai tilaisuuden ampua toisen laukauksen. Sen jälkeen se kiipesi vielä lähellä olevaan kuuseen, josta se vasta rojahti kuolleena maahan. Kerran, siihen aikaan, kun rakennettiin tietä Hämeenlinnasta "Liettaan", oli Flinkman ollut koko yön kovassa "pänningissä". Uuden tien läheisyydessä oli kaksi karhua käynyt kaurapellossa. F., joka oli maantien teossa, oli laittanut itselleen heti kaurapellon aidan taakse lymypaikan. Ensimmäisenä yönä tienraivaajat pelottivat karhut pakoon. Toisena yönä ne tulivat taas kaurapellolle, mutta silloin oli niin pimeä, ettei nähnyt edes ampua. Selvästi kuuli F. karhun "tassujen" rapinaa ja kuinka pedot söivät "päitä", kaatoivat kykkiä ja kuljettivat kuhilaita käpälissään aidan taakse, kunnes vihdoin aamupuolella yötä poistuivat. Kovin harmillista oli ukosta silloin ollut. "Olisipa minulla vain silloin ollut kissan silmät", lisäsi hän. Myöskin näätiä, mäyriä y.m. on F. ampunut koirilla, joista hän parhaimmiksi kehui Mustia ja erästä suurta, ruskeata, Turkki-nimistä koiraa, jonka hän oli saanut Ihamäen kartanosta. Turkki oli ollut kova ilvesten tappaja. Näädän ukko sanoi menevän niin nopeasti puissa, ettei tahtonut perässä päästä — koirilla seuratessa. Jos näätä on mennyt oravan pesään, huomaa sen siitä, että maahan on tippunut paljon roskaa, kun näätä pesään tunkiessaan laajentaa sitä. "Meht'sikoja" hän pyytää myöskin koirilla. Mäyrä kokoo, sanoo hän, talviruuaksi heiniä ja sieniä. Yhdestä pesästä oli hän ottanut 2 leiviskää heiniä. Saukkoja hän on pyydystänyt paljon koirilla kautta Satakunnan. Saukosta mainitsee F., että se saattaa mennä katiskaankin kaloja pyytämään, mutta löytää sieltä kuitenkin taitavasti ulos. Hän väitti, että saukko syö hauista pään, ravuista hännän. Paitsi tuhansittain kanalintuja on hän tappanut paljon haukkoja (m.m. kolme kotkaa). Ja joutsenkin — jouluaattona ammuttu — on joutunut myllärin saaliiksi. En voi nyt tilanpuutteen takiakaan kertoa hänen sangen vilkkaasta kuvauksestaan metson ja teeren soitimista, joista jälkimmäinen alkaa, "kun se rastas rupee puhumaan, joka puhuu niin monta kieltä, että oikein naurattaa". Tosiurheilijana on Flinkman myöskin innokas kalastaja ja on sellaisena tehnyt paljon havaintoja. Kysymykseeni, onko hän huomannut, että kuun vaihdokset vaikuttavat kalojen syömishaluun, vastasi ukko: "ei suinkaan, se rupeaa nielemään, kun se lakkaa kutemasta ja sen se tekee aina kaksi viikkoa ja on taas sitten vuorotellen kaksi viikkoa ilman." Tämän hän sanoi olevan yhteydessä hampaiden kanssa, "joita se ajaa joka kuukausi". Niinkuin muutkin luonnonihmiset on Töyryn mylläri jossakin määrin taikauskoinen. Hän kertoi noidutuista linnuista ja metsolan "mekkomiehistä", jotka ilmestyvät kannon muodossa metsästäjille salomailla. "En pelkää ruumista", sanoi hän, "mutta ei saa silti pilkata — se tuottaa onnettomuutta." Myöskin taiteilijan taipumuksia on myllärissämme, sillä hän on metsästyksen ohessa ollut koko kulman "pillinsoittaja", joka klarinetillaan on riemastuttanut monta sukupolvea. * * * * * Ja kun sitten vieraamme sai päivällispöydässämme kunniasijan, tuntui meistä kuin hän — hienotunteinen ja herttainen kun oli — olisi jo kauan ollut perheemme vanha, hyvä ystävä. METSOJA AMPUMASSA. Makaan suloisen hervottomassa tilassa sängyssäni ja vain vähitellen tulen tajuntaan. Kuulen puoleksi unissani vanhoja, tuttuja, kolkuttavia ääniä lähellä olevasta riihestä, jossa parhaillaan puidaan. Itsekseni ihmettelen, miten monta hauskaa muistoa menneistä retkistä ja tapauksista voi liittyä muutamaan tuommoiseen ääneen. Sellaiset satunnaiset vaikuttimet herättävät meissä usein kaipuun tunteita entisiin parempiin aikoihin ja vanhat muistot vierivät ohitsemme pitkänä sarjana, suloisena, lämpöisenä, hienona kuin löyly, ja me vaivumme niihin. — — — Nyt jo vanha kaappikello lyö kolme ja minä kavahdan ylös lämpöisestä sängystäni. Tuskin olen silmäni aukaissut, kun jo Pyyti, haukkuva lintukoirani on vuoteeni vieressä ja ilmoittaa ystävällisellä kädennuolennalla ja innokkaalla hännän heiluttamisella, että jo olisi aika lähteä metsään. Keittiössä on jo vaimoni täydessä työssä, niin että saan jo lasillisen teetä; ja kun sen päälle vielä pistän poskeeni parisen voileipää, olen valmis lähtemään. Tahtoisin suositella kaikille metsästäjille, jotka eivät käytä sitä tapaa, tuollaista pikkuista suurusta ennen lähtöä, tapahtukoon se kuinka aikaisin hyvänsä, sillä siitä on se hyöty, että sitten voi olla syömättä vaikka koko päivän, jos niin vaaditaan. Kun Pyydin kanssa lähdettiin, niin harvoin sitä palattiinkaan ennenkuin iltahämärässä. Aamu oli ihana ja ennusti kaunista päivää. Sumu peitti sakeana vaippana Päijänteeseen päin luisuvat niityt ja pienet pellot kaukaiseen lahteen saakka, näyttäen aavalta mereltä, josta yksityiset puut, latojen katot ja kunnaat kohosivat saarien ja luotojen tavoin. Ilman täytti nenänkalvoa makeasti kutittava usva, kuivuvien heinien, äsken leikattujen perunanvarsien ja riihen tuoksu. Västäräkkikin oli jo liikkeessä ja lensi sirosti ja keikailevasti kaartaen ometan katolta karjapihalle, jossa lehmä toisensa jälkeen nousi, oikoi kangistuneita jäseniänsä ja jäi töllistelemään meitä matalan karjapihan aidan yli. Mutta ennenkuin lähdemme matkalle, pyydän lukijan luvalla saada esittää Pyydin, nelijalkaisen toverini monista kamppailuista. Nyt se vapisi innostuksesta ja häntä heilui. Olenkin monta kertaa ajatellut, että kuinkahan monta eri tunnetta se voikaan ilmaista hännällään: vihaa, rakkautta, intoa, pelkoa, kauhistusta ja ties' mitä! Pyyti oli aito pohjalainen pystykorva ja oli aikoinansa paras koira, minkä olen omistanut. Sanoin "oli", sillä se on nyt jo vanha, harmaaotsainen ja kankeajalkainen raajarikko, jonka ennen juhlallisen tuuhea kippurahäntäkin on nyt käynyt kapeaksi kuin vanhan levän letti. Kuulonsa on se nyt jo kokonaan kadottanut ja näkökin on huono. Jos tahdot huutaa sitä luoksesi, niin ei ole muuta keinoa kuin polkea lattiaa, ja kun se silloin kavahtaa ylös, viitata sormella sitä luokseen. Pyydin äidin omisti ainakin aikoinaan kuuluisa Lovikan Eetu Rovaniemeltä, joka lienee hyvin tuttu entisen "Sporten"-lehden lukijoille nimimerkki H.R.S:n hauskoista kirjeistä Ylitorniolta. Kerrotaan äidistä, että se haukkui metsoa ja teeriä, vaikeni jos tapasi pyitä ja jäi seisaallensa lymyilevän metsäkanan eteen. Kun sain Pyydin, oli se, vaikka olikin vain parin vuoden vanha, jo kahdesti vaihtanut omistajaa. Ensimmäinen hylkäsi sen, koska se muka oli liiaksi arka, ja toinen piti sitä "jokamiehen koirana". Mutta kuinka olikaan, ei Pyyti ensimmäisestä päivästä alkaen jättänyt kotiansa ilman syytä, vaan pysyi uskollisesti kotona kaupungeissakin ja esiintyi aina todellisena suojelijana lapsia kohtaan, joiden paras ystävä ja vartija se oli. Ainoastaan silloin, kun juuri olin palannut jostakin jänisjahdista, jossa Pyyti ei saanut olla mukana, se ynsein katsein tarkasteli usein jonkin pöydän tahi sohvan alta kauan pienimpiäkin liikkeitäni hyvin surkean naurettavan näköisenä. Sen ajatuksenjuoksu sanoi silloin selvästi: "Kuka peeveli käski sinun mennä jänisjahtiin ja miksen minä saanut olla mukana?" Pyyti ei muuten pitänyt nelijalkaisesta seurasta metsässä. Yhden ainoan kerran jätti se minut metsään, kun olimme professori B:n kanssa yhdessä linnustamassa ja silloin Pyyti joutuikin tappeluun B:n Jaakon kanssa. Pyyti suuttui ja lähti suoraa tietä kotiin. Sorsajahdissa se oli yhtä mainio kuin metsässäkin ja toi empimättä ammutun linnun vedestä, ellei venettä ollut saatavana. Mutta palatkaamme matkaamme. Läksimme siis tallustelemaan lähellä olevan Kissajärven rantaan ja sinne mennessä tein matkasuunnitelmani. Päätin soutaa Kissajärven yli ja sieltä nousta sille ylängölle, joka ulottuu aina Harmoisten kylään saakka ja joka etelässä muodostaa laajan Päijänteeseen pistävän niemen, mikä päättyy jyrkkään Keulamäen kärkeen. Ehei! Pyyti veneeseen perämieheksi ja sitten pienen Kissajärven tyyntä pintaa halkomaan. Kajaanilaisen uistimeni heitin veteen, koska hauit syövät parhaiten sumun hälvetessä. Mutta tällä kertaa eivät Kissajärven ukot olleet syömisen halussa, vaikka pienet hauit jo kuuluivat molskivan kortteiden, vesiapilain ja palpakkojen keskellä. Lähellä olevasta pienestä Unnasjärven suolammikosta, jossa ruutanat elustavat, kuului ohrasorsan mahtava "kääk, kä, kä, kä, kä" ja harjulta Kissalan talon yläpuolelta laulurastaan raikkaat aamusävelet. Pyyti istui perätuhdolla korvat terävinä kuin "uuden kuun sarvet" ja vilkkaasti tähystellen kaikkiin eri suuntiin sierainten ollessa alituisessa liikkeessä. Kyllä siinä koirassa, jos missään, oli "oikeata verta". Kissajärven rannalta maa kohoaa vähitellen, kunnes se vihdoin muuttuu verraten tasaiseksi, havupuuta kasvavaksi ylängöksi, jossa on tavattavissa pienempiä soita ja rämeitä. Itse porrasmaalla, joka osaksi on vanhaa kaskimaata, kasvaa enimmäkseen sekametsää ja siellä on myös ahoja, vetisiä suonotkoja ja tiheän, kaskiperäisen lehtimetsän ympäröimiä pieniä kallionkeuloja. — Siellä olin usein ennen tavannut metsoja, mutta tällä kertaa ei Pyyti löytänyt mitään siltä taipalelta. En kuitenkaan ollut kulkenut kauan, ennenkuin jo ylhäältä ylängön laidasta, jossa tiesin olevan tavallisen ison suon, kuulin Pyydin haukkuvan. Metsot oleskelevat tähän vuodenaikaan (elokuussa) mielellään soiden rannoilla, joilla kasvaa mustikoita. Sykkivin sydämin rupesin pyrkimään ampumamatkalle. Hiipiessä on suurin varovaisuus tarpeen ja siinähän onkin metsästämisen paras viehätys. Jo kaukaa erotin äänekkään "kok, kok", jolla tuo kanalintujemme pulskin edustaja ilmoittaa kummastuksensa ja tyytymättömyytensä häirityksi tuloonsa rauhallisessa kotielämässään salomaan hiljaisuudessa. Tiheän lepikön lävitse pääsin verraten helposti kuperan kalliokolkan kylkeen, jonka toisella puolella alkoi suo ja jossa Pyyti kuului jo haukkuvan. Kallio oli melkein paljas, niin että ainoastaan siellä täällä kasvoi kuihtunut männynkuivanen tai käpertynyt, punamarjainen pihlajapahanen. Jonkin metrin pääsin vielä pitkin kallion kuvetta, mutta sitten en enää sen edemmäksi. Samassa näin jo kuitenkin Pyydinkin, joka istui selin minuun päin ja haukkua lasketteli muuatta mäntyryhmää kohden aina väliin tähystellen ympärillensä. Erinomaisen tarkalla aistillaan se huomasi minut pian, kun makailin vatsallani ränsistyneen pihlajan takana, ja pyörähti heti mäntyjen toiselle puolelle, niinkuin hyvän pystykorvan tulee tehdäkin. Seurasin terävän kuonon suuntaa ja tarkastin suurinta mäntyä. Olen tehnyt sen huomion, että metso, erittäinkin koiras, valitsee istumasijaksi mieluimmin suurimman ja mutkaoksaisimman hongan, mikä kasvaa lähellä. Ampumaväli oli jotensakin pitkä, mutta muuta neuvoa ei ollut, ja kun samassa näin suuren koirasmetson riippuvine siipineen, pyrstö pystyssä istuvan oksalla, tähtäsin pitkin kalliota ja luottaen vasempaan ahtaaksi näverrettyyn pyssynpiippuuni ammuin ja — hurraa, suurella rotinalla romahti metso melkein Pyydin suuhun. Ripustettuani metson metsälaukkuni sivuun läksin samoamaan pitkin suon laitoja kiemurtelevia karjapolkuja ja jouduin sitten itse havumetsään. Olen aina ollut synkkien havumetsien ihailija, sillä ne tarjoavat paljon viehätystä lämpöisine, pehmeine väreineen, joissa ilmakin on happirikasta ja mitä terveellisintä. Sieltä en kuitenkaan saanut liikkeelle mitään eikä metsän hiljaista aamuhartautta häirinnyt muu kuin sieltä täältä kauas kuuluva palokärjen pärrytys onttojen kelohonkien kylkeen. Kello läheni jo kahdeksaa, kun olin kulkenut koko ylänkömaan halki ja saapunut sen toiseen laitaan, jossa ylänkö viettää Harmoisten laaksomaahan, joka taas vähitellen loivenee aina Päijänteeseen saakka. En enää toivonut tapaavani lintuja, kun yhtäkkiä kuulin havumetsän laidassa olevasta tiheästä lepikosta hirveätä rotinaa ja sieltä lentää rasahteli metso toisensa perästä. Luin yksi, kaksi — seitsemän — ahaa — tästä tulee toinen leikki. Tahdon tässä huomauttaa, että Pyydillä oli tapana haeskella molemmin puolin kaartaen niin, että se vähän väliä tuli halkaisijan suuntaan minua vastaan. Siitä oli se etu, että usein sain ampua jo lintujen lentäessä ylös maasta ja niin tapahtui nytkin. Muitten hajaantuessa havumetsään istuutui nuori koiras mäntyyn ampumamatkan päähän ja sen tietysti nykäisin heti mättääseen. Pyyti oli sillä aikaa painunut metsojen lentoa seuraten havumetsään eikä aikaakaan, niin jo kuulin haukuntaa. Olin juuri aikeessa lähteä sinnepäin, kun äkkiä kuulin rapinaa aidan takaa lepikosta, josta Pyyti oli pannut linnut liikkeelle. "Kyllä Pyyti itsensä hoitaa", ajattelin itsekseni ja kapusin aidan yli lepikkoon. En ollut siinä ottanut montakaan askelta, kun näin metson juoksevan ja pysähtyvän kiven taakse, niin että ainoastaan pää pilkoitti katajapensaan takaa. Menin lähemmäksi ja ammuin sen lentoon lähtiessään. Metsästä kuului yhä Pyydin haukuntaa, minä läksin sinnepäin ja ammuin kolmannen metson. Haukkui se vielä neljättäkin, joka istui kuusen oksalla jonkin metrin päästä Pyydin kuonosta, mutta lintu lensi ennenkuin pääsin ampumamatkan päähän ja se oli sitäpaitsi koppelo, niin etten sitä missään tapauksessa olisi ampunut. Olin 8:sta ampunut kolme ja päätin siis jättää poikueen rauhaan siksi vuodeksi. Vihelsin Pyytiä pois metsästä, kuljin lepikon lävitse, istahdin sen toisella puolella olevan kallion lappeelle, sytytin paperossin ja koko huomioni kiintyi erinomaisen viehättävään näköalaan, joka aukeni eteeni. Edessäni laaksossa oli koko Harmoisten kylä, jonka moniväriset, keltaiset ja punaiset rakennukset tarjosivat vihreätä taustaa vastaan mitä kirjavimman kuvan. Edempänä etelässä kohosi rannalla riippakoivujen ympäröimänä entisen Miehoniemen kartanon autioksi jätetty päärakennus taitekattoineen ja vanhanaikaisine vinttiloukkoineen. Kun viimeksi olin siellä käymässä, olivat muurahaiset rakentaneet pesänsä — saliin. Nyt on rakennus hajoitettu maan tasalle. Sieltä näkyi pitkä, kimmeltelevä juova Päijännettä silmän kantamiin saakka, päättyen Kellosalmen niemeen, jossa valkoinen laivamerkki välähteli kuin lokki nousevaa ukkospilveä vasten. Kaukana "murkinan" puolella välkähteli mahtavana iso Tehin selkä. — — — Olin aika lailla väsynyt, kun kuormineni saavuin Litun majataloon. Siellä syötyäni heittäydyin korkeaksi kokoonpannulle sängylle, eikä aikaakaan, niin seinälle ripustetut Skobeleffin ja Gurkon kuvat katosivat silmieni edestä — ja nukuin. Iltapäivällä läksin taas matkalle ja päätin painua metsän läpi Jakaran torppaan, joka on Lummeneen rannalla, ja soutaa sieltä Jänissaareen, jossa toivoin tapaavani teeriä. Olin saapunut melkein Jakaran rantaan saakka mitään näkemättä, eikä Pyytiäkään näkynyt eikä kuulunut. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin palata takaisin samaa tietä ja vihdoin kuulinkin Pyydin haukuntaa. Saavuttuani paikalle ammuin pitkän matkan päästä vanhan ahon ylitse yksinäisen koirasmetson, jota Pyyti haukkui ahon toisessa laidassa. Ahon vieressä oli kaskimaa, jossa muuan mökkiläinen oli rukiinteossa. Hän kertoi, että Pyyti oli koko ajan haukkunut. Pari kertaa se oli lähtenyt puun alta ikäänkuin seuratakseen minun jälkiäni, mutta oli taas palannut takaisin. Läksin nyt toisen kerran Jakaraa kohden ja kauan kuulin vielä metsän hiljaisuudessa korvenperkaajan äänekästä "tpuu liki, tpuu liki", jolla hän käski vanhaa ruunaansa kivistä kaskea tehdessään. Saatuani veneen Jakarasta soudin Jänissaareen, jossa en kuitenkaan ampunut muuta kuin ohrasorsan. Oli siellä kaksi vanhaa teerikukkoakin, mutta ne lensivät pois koko saaresta. Mutta jo oli aurinkokin laskemaisillaan ja matka kotiin pitkä; oli siis lähdettävä paluumatkalle. Nauttien kauniista illasta läksin soutamaan Lummeneen rasvatyyntä pintaa Jakaraa kohden. Hakkurimäeltä kuului paimenen raikas "hoi kotio" ja Sorsaniemen lahdella lauloi yksinäinen myllymies soutaessaan surullista lauluaan niin, että metsä vastaan kajahti. Kaukaa etelästä kuulin Alhon kartanon, entisen vanhan kotini, ruokakellon, joka herätti kaihomielisiä muistoja entisiltä ajoilta, ja luoteessa Terikallion puolella kirjoi laskeva aurinko Jakaran selkää monilla väreillään — valkoisesta tulipunaiseen. Oli jo varsin pimeä, kun kyytihevosella ajaen saavuin kotiin Litun majatalosta. POMPPE — VALIOKOIRA. Pomppe ei ollut mikään rotukoira nykyajan käsityksen mukaan. Turhaan etsit sen sukutaulua kreivi Hamiltonin 84 koirarodun luettelosta. Ei se siis, niin reipas poika kuin olikin, olisi tullut kysymykseenkään palkinnon saajana jossakin koiranäyttelyssä. Eikähän niitä näyttelyitä siihen aikaan vielä ollutkaan. En voi olla nauramatta ajatellessani, minkä naaman sinä leikkisä velikulta olisit saanut, jos sinut olisi viety niin "hienoon" paikkaan kuin koiranäyttelyyn. Entäs musiikki ja yhteislaulu siellä? — mitä sinä niistä — sinä, joka et koskaan voinut olla ulvomatta kuullessasi vain posteljoonin aisakellonkin kaukaa kajahtelevan tai kun säännöllisesti kuusi kertaa päivässä säestit mitä kummallisimmilla sävelillä vanhan "vellikellon" tuttuja ääniä. Olisit totta maar' laulanut koirasydämesi pohjasta niinkuin ainoastaan sydänmaalainen voi sen tehdä markkinatuulella ollessaan. Olisit laulanut kummastuksesta, ikävästä ja ennen kaikkea harmista olla kytkettynä lehmien tavoin, millaiseen sinä et koskaan ollut tottunut. Eivät sopineet sinulle näyttelyt ja orjuus; vapaana elit sinä vaihtelevaa koiraelämääsi ja vapaana nukahdit vihdoin vanhana, tuoksuvan sireenipensaan alle, vanhan ruokakellon soittaessa sielukellojasi. — Ja semmoisena muistan sinut — muistan sitä paremmin, koska lukemattomat muistot nuoruuden ajalta ovat sinuun yhdistyneet. Pompen syntymäpaikka oli Padasjoella Vierun ruukilla ja emon omisti kunnallisneuvos F., tehtaan omistaja. Ei isä, yhtä vähän kuin emokaan, ollut rotukoira. Edellinen lienee ollut jokin "kuunhaukkuja" Padasjoelta Vierun ruukilta, jälkimmäinen taas "makkarakoira" Helsingistä. Vanhat helsinkiläiset muistanevat ne kaksi suurta harmaankirjavaa koiraa, joita 80-luvulla, vaunun eteen valjastettuina käytettiin viemään tehtailija Kniefin makkaroita halukkaille ostajille kaupungissa. Näistä makkarakoirista polveutui Pomppe. Lienee niissä ollut "parempaa verta", koska jälkeläiset olivat niin pulskia. "Kauniita poikia", sanoi Kalamatti, kun sammakoita mertaansa sai! Muistan kuin eilisen päivän, kuinka Pomppe vaunuilla ajaen tuotiin vanhaan kotiin. Istuin itse kuskipenkillä ja vaunuissa äitini ja nuorin sisareni, joiden sylissä se vuorotellen makasi. Se oli silloin melkein mustan makkaran muotoinen, suurisuinen, ryppynaamainen, pullea ja kaljuvatsainen, lyhythäntäinen, paksujalkainen, lanttulaatikolta tuoksuva "räkänenä". Puolimatkassa pysähdyttiin noutamaan maitoa tienviereisestä torpasta, se kun rupesi surkeasti vinkumaan. Ei se ollut silloin vielä se mahtava bassolaulaja, joka sittemmin säesti Sorsaniemen Iitan vellikelloa niin uutterasti, tai se trubaduuri, joka pyytäessä, pää kallellaan ja huulet suljettuina suupielistään työnsi mitä kummallisimpia säveliä. Ja niin kasvoi Pomppe suureksi ja siitä kehittyi se aina hyvällä tuulella oleva veitikka, joka oli kuin perheen jäsen. Pomppe-herra oli sangen kaunis, vankkarakenteinen ja suhteellinen koira. Jos sattuu käteesi Brehmin Kuuluisa teos "Eläinten elämästä", I osa, niin löydät sieltä kuvan "vesikoirasta", joka sangen paljon muistuttaa Pomppea. Kooltaan melkein Newfoundlandin koiran suuruinen, väriltään pikimusta, silkinhienoine, pitkänpuoleisine karvapeitteineen; se esiintyi siis aina juhlapuvussa, mustiin housuihin ja mustaan takkiin pukeutuneena, ainoastaan rintaa peitti lumivalkoinen "simpsetti". Tuuhea häntä oli tällä pojalla miltei enemmän kuin muilla koirilla sen sielunelämän ilmaisijana. "Häntänsä pohjasta" Pomppe nauroi siten monta kertaa omille kepposilleen tai tervehti ystäviänsä iloisilla hännänheilutuksilla ikäänkuin jo kaukaa huutaen: "Terve, terve ihmiset!" Sorsajahdissa, joissa se oli kerrassaan mainio, se antoi metsästäjille innokkaita merkkejä korkealle yli kaisliston kohoavalla juhlallisella hännällään, että — "voi suutari, täällähän niitä sorsia on viime yönä liikkunut!" Mutta Pomppe Makkaranpoika ei ollut ainoastaan ruumiillisesti kaunis, se oli myöskin muuten hyvin miellyttävä — oikein koira-aatelia. Sen parhaimmat ominaisuudet olivat uskollisuus ja ymmärtäväisyys meidän perhettämme kohtaan. Jos joku meistä olisi ollut vaikka kuinkakin kauan kotoa poissa, tunsi se hänet kuitenkin heti ja ilmaisi ilonsa hurjalla vauhdilla kierrellen tulokasta hännän nopeasti liikkuessa. Silloin sattui usein, että se hyppäsi monta kertaa pelkästä poikamaisuudesta erään vanhan, ankaran näköisen, pitkäviiksisen "Turre"-nimisen villakoiran yli, joka oli pakahtua harmista, muttei uskaltanut asettua vastarintaan, vaan murisi vain pahasti partaansa. Muuten olivat Pompen mielipiteet näissä kohden sangen itsenäisiä. Oli ihmisiä, joita se ei koskaan voinut kärsiä, vaikkeivät he olleet mitään pahaa sille tehneet. Jos joku ei sitä suosinut, tunsi se sen heti itsessään. Kun nuorin sisareni, johon Pomppe oli lämpimästi kiintynyt ja jonka kodissa se vanhana raajarikkona vietti viimeiset päivänsä, meni naimisiin, ei Pomppe koskaan voinut kärsiä talon herraa, sillä hän suosi vain omia rotukoiriansa. Oikein liikuttavaa oli nähdä, kuinka se iäkkäänä, harmaanaamaisena, kankeajalkaisena ja vanhuudesta tutisevana uskollisesti sisartani seuratessaan loi hänen mieheensä pitkän, surullisen synkän, mutta vielä pistävän Othellon katseen, joka selvästi sanoi: kyllä sinä nyt koirinesi puuhailet ja vehkeilet, mutta toista oli ennen — ei sinua riivattua silloin tarvittu! — Kun me nuorina ylioppilaina palasimme "joulukalaaseista" usein vasta aamuyöllä ja sitten nukuttiin tavallista kauemmin, piti Pomppekin säännöllisesti velvollisuutenaan loikoilla yhtä kauan. Mutta jos silloin aukaisi vaikka kuinkakin vähän silmänsä, töllistelivät niihin Pompen kiiltävät silmät sepposen selällään selvästi itsekseen manaten: "Eivätköhän ne junkkarit jo nouse siinä." Muuten oli Pomppe itsekin sangen mielellään mukana tällaisissa kekkereissä ja koetti päästä pujahtamaan seuraan. Ei tarvittu muuta kuin että saappaat vietiin kyökkiin "lankattaviksi", tahi reet vedettiin liiteristä ja Pomppe kuuli kulkusten ääntä, niin se läksi jo kaikessa hiljaisuudessa puolen kilometrin päässä olevan riihen taakse kurkistamaan ja odottamaan lähtöä. Kun sitten tanssit alkoivat ja kuta hilpeämpi mielentila siellä vallitsi, sitä vekkulimaisemmalla tuulella oli Pomppekin. Silloin sattui usein, että se äkkiarvaamatta syöksyi karkeloon ja sai aikaan suureksi ilokseen monenlaiset kepposet, niinkuin vetämällä hienoja neitejä hameesta, sieppaamalla jonkin hansikkaan suuhunsa ja sitten nuolen nopeudella hyökäten pihalle, jossa hansikas nopeasti kaivettiin lumeen tai multaan, tai seurasi se sitten kiellosta huolimatta tarjotinta. Pöydän alla tahi vieressä istuen odotti se sitten uskollisesti osaansa. Ellei tämä auttanut, rupesi se, erittäinkin, jos sitä vähänkin silmäili, itsestään esittämään kummallista lauluansa, ja jos ei sekään tepsinyt, löi se tapansa mukaan käpälällään aikalailla herroja reidelle huomauttaen, että: "Muista, velikulta, minuakin!" Mutta Pomppe oli ennen kaikkea harvinaisuus. Muun muassa oli se ruokansakin suhteen merkillinen. Se piti nimittäin kaikkia ruokia, vastenmielisiäkin, joita se sisällä sai, herkkuina ja olisi syönyt ne vaikka väkisin. Mitä kyökissä sille annettiin, se oli muka huonompaa hänen mielestään. Tästä muistan erään hullunkurisen tilaisuuden. Olimme suurissa pidoissa tuomarin talossa, jonne Pomppe, tietysti väkisin, oli tullut mukaan. Illallista syödessä tuli kysymys Pompen gastronomisista ominaisuuksista, ja kuinka olikaan, päätti muuan nuori herra koetella Pomppe-herran vatsaa. Pöydän ääressä sai Pomppe sitten meidän tietämättämme pienen naukun, söi sen päälle sillisalaattia etikan kanssa ja joi vielä puoli lasia olutta, kaikki hyvällä halulla! Mutta jo olikin Pomppe silloin juhlatuulella ja juoksi kotimatkalla kilpaa hevosten kanssa, alati haukkuen niiden edessä — paha tapa, josta sitä ei milloinkaan saatu luopumaan. Merkillinen oli sen suhde edellämainittuun villakoiraan, jota se aina piti pilkkanaan. Turrella oli muun muassa eräs "intohimo", joka niin sanoakseni muodosti koko sen elämän sisällön ja se oli — kantaa krokettipalloa suussaan! Jos sen nähden pistit pallon taskuusi, voi se seurata sinua tuntikausia, tahi jos panit pallon johonkin korkealle, näkyväiselle paikalle, istui se sitä töllistelemässä puolen päivää. Tämän tiesi Pomppe varsin hyvin ja sai siitä aihetta pilaansa, kuten ottamalla pallon väkisin Turrelta, lyömällä sitä isolla käpälällään vasten karvaista naamaa sen istuessa pallo suussa tahi vetämällä sitä hännästä niin, että Turren häntä vihdoin oli karvaton kuin rotalla. Yhden vuoden oli Pomppe kanssamme Helsingissä ja paljon se sielläkin kepposia teki. Usein se muun muassa maalaispiskien tapaan kapusi korkeille kinoksille käytävien viereen ja laski sieltä pitkillä, vahvoilla takakoivillaan aika lumipallot espiksellä kulkevien hienojen neitien ja keikarien niskaan. Molemmat nämä hyvät "sedät" ja riitaveljekset ovat aikoja sitten levänneet "makasiininmäen" povessa, mutta tuoreessa muistissa ovat ne monet ihanat sorsajahdit, joita erittäinkin Pompen avulla toimeenpantiin! Niissä se, vaikka roduton olikin, oli täynnänsä intoa kuin rotukoira ainakin. UKKOSSADE. Heinäkuu on ajan rintamassa. On tuollainen suloinen, lämmin kesäaamu, joka ulkoilmaan tullessa tulvehtii vastaan kuin hyvän hämäläisen saunan ihanankostea, koivupihkalta tuoksuva löyly. Rasvatyyni vedenpinta ja liikkumattomat oksat ennustavat lämmintä päivää. Pohjolan luonto viettää häitä, joissa lumivalkoiseen ja vienoon, viheriään puetut koivut ovat morsiamina, laajalti tuoksuvat lehmukset morsiusneitoina. Pohjolan taivaan raitis, mutta liian kylmä sininen on muuttunut vaaleammaksi, tasoittaen varjot hienolla, punertavalla sumuharsolla ja siten antaen maisemalle miltei etelämaisen leiman. Tasapainossa olevat lämpöiset ilmakerrokset johdattavat kilpailevien käkien kukunnan hakamaista kauaksi selille. Räntäisiltä kukkuloilta ja metsistä sekä kauempaa vaaroiltakin kaikuvat runollisen kaihomielisinä järvellä soutavan karjatytön laulut. Kesäjuhla on parhaillaan, aurinko melkein korkeimmillaan. Kallistuu päivä toiselle puolelle. Vesihöyryt rupeavat tiivistymään pilviksi, jotka uhkaavina nousevat sieltä täältä siintävien selkien, metsäisten vuorien ja viheriäisten vainiomerten takaa. Jo kuuluu ensimmäinen kumea, kaukainen jyrinä lounaasta, ja toinen vastaa koillisesta: heinämiehille ensimmäinen varoitus. Nyt on kiire käsissä, sillä he tietävät, ettei "Herran voima" vitkastele. Latoon, latoon kuivat heinät — ennen pitkää se on täällä! Ja niin se tuleekin, tulta iskien, tuulta puhaltaen ja vettä kaataen. Ihmiset tuntevat pienuutensa. Onpa niitäkin, jotka piiloutuvat vuoteensa alle tahi peittävät silmänsä ja korvansa. Turha pelko, josta ei ole mitään apua! Luojan lämmin käsi suojelee yhtä hyvin — jos hän niin tahtoo — ulkona olevan kuin piileskelevänkin "myyrän". Luonto, joka ennen voimannäytöstä seisoi odottavana, äänetönnä, liikkumattomana, puolustaikse hurjasti rajuilman raivotessa. Syvälle kaartuvat kasvit korkeista puista aina pintakasvullisuuden hentoihin heinänvarsiin saakka. Uljaasti ne nostavat päänsä iskujen välillä. Ainoastaan tuolla mäen päällä satoja vuosia vanha honka romahtaen kaatuu. Kukistuu arvokas vanhus, kun ajanhammas ja koit ovat kalvaneet sen sisälmyksiä tehden raukan ontoksi. Salamat kiertelevät kuin vihasta sihisevät lohikäärmeet ja pauke kuuluu läheltä kuin järeällä tykillä ammuttaessa, kaukaa kuin tuhannet pikajunat kiertelisivät taivaan lakea. Myrsky käy ja sataa rajusti. Pieniä koskia ja järviä muodostuu kaikkialle. Mutta kuta ankarampi on ottelu, sitä pikemmin tulee loppusuoritus. Ennen pitkää ovat mustat, pään yli riippuvat ukkospilvet siirtyneet kauemmaksi ja näkyvät nyt tummana esirippuna, jota kaunis sateenkaari syleilee. Ja mikä ihmeellinen muutos! Koko luonto on kuin uudestaan syntynyt. Mikä suloinen viileys, mikä laulu, mikä kukkais- ja koivuntuoksu! Kokonainen armeija pikkueläimistöä — lentäviä, hyppiviä, matelevia — lähtee liikkeelle, kukin osaltaan nauttien luonnon suloisuudesta. Kesätunnelma hamaan sormenpäihin saakka — — — Nyt ei kelpaa sisällä olo; luonto kutsuu väkisinkin ulkosalle sen avaraan helmaan. Painukaamme karjapolkuja ja oikoteitä vaaralle auringon laskua ihailemaan. Polku seuraa hakamaan kumpuista ranta-aluetta, missä sisäjärven siintävät selät pilkoittavat harvassa kasvavien riippakoivujen välitse. Katsahtaessamme järvelle kiinnittää huomiotamme puiden välissä tanssiva iloinen seurue. Ne ovat hienorakenteisia, suurten hyttysten tapaisia hentoja korentoja, joiden kapea takaruumis päättyy kolmeen pitkään sukaseen. Ne näyttävät kyllä matkan päästä mitättömän harmailta, mutta jos tarkastat niitä likeltä, saat ihailla neljässä hienossa, harsontapaisessa siivessä mitä ihanimpia, pehmeimpiä ruskean värin vivahteita. Ne lentävät — vuoroin kapea ruumis ja sukaset suorana, siipiä nopeasti räpyttäen pystysuoraan ylöspäin, toiset aina koivujen latvojen tasalle — vuoroin laskeutuvat ihmeen sirosti alaspäin suljetuin siivin ja ruumis alaspäin kaartuneena. Eipä ihmeellistä, jos ne ovat norjalla tanssillaan aikaisin herättäneet huomiota kansassa, joka niille on antanut sattuvia nimiä. Suomalaiset sanovat niitä surviaisiksi ja eläintieteilijät päiväkorennoiksi. Suurin osa niistä elää — suuosat kun ovat surkastuneet — ainoastaan jonkin tunnin, korkeintaan päivän. Häiden vietto — elämän onnen korkein potenssi — tansseineen, leikkeineen, muutamia nopeasti kuluvia ajan hetkiä ja sitten hiljainen kuolema nurmikolla. Mutta niin hauras ja avuton eläin kuin päiväkorento onkin, on se kuitenkin osannut ennenaikaista kuolemaansa pitää huolta sukunsa ylläpidosta munimalla veteen, jossa toukka elää aivan toisenlaisissa oloissa kuin itse korento. Olemme mykkinä kuokkavieraina ihailleet kaunista pienoiskuvaa koivujen välissä järven rannalla. Olemme iloiset siitä, että vielä on edes yksi rauhallinen paikka, joskin tosin vain pienten valtakunnassa, tässä muuten rauhattomassa maailmassa. Mutta suuresti erehdymme. Taistelua on täälläkin. Kun häidenvietto on parhaillaan, lähenee järven puolelta suurella nopeudella hämmästyttävästi pienen kääpiöilmalaivan näköinen hirviö. Sillä on tummempi keskiosa ja ulospäiset vaakasuorat siivet, ja vieläpä kuuluu matkan päästä voimakas surina — aivan kuin ilmalaivasta. Se tulee nopeasti, pysähtyy, tekee äkkinäisiä mutkia sinne tänne ja ryntää vihdoin äkkiä tanssivien surviaisten joukkoon, tarttuen yhteen niistä voimakkaalla pihdintapaisella alahuulellaan. Saaliineen lentää se sitten suristen lähellä olevan koivun sadepisaroista kimaltelevalle lehdelle, jossa se etujaloillaan pitäen kiinni paloittaa poloisen leuoillaan. Ennen pitkää ilmestyy paikalle toinen sudenkorento, kolmas, neljäs — ja murhenäytelmä uudistuu. Ihailtuamme korennon ruumiin komeita, helmiäisen tavoin sateenkaaren väreissä hohtavia siipiä, lähdemme taas matkalle. Kulkiessamme hakamaan polkuja hyppää tuontuostakin pitkäkoipinen sammakko edellämme. Kun niiden iho helposti kuivaa kuivassa ja ne osaksi juovat ja hengittävät ihon kautta, on miesparkojen viikkokausia ollut pakko oleskella ahtaissa, kosteissa lymypaikoissaan. Toipa ukkossade niillekin ilon päivät, kuten polulla ryömiville lukuisille etanoillekin. Hakamaasta painuu polku järven rannalla olevaan suohon, kulkien sen yli risaisena porrastienä. Keskellä suota kiertelee suolammesta tuleva hidasjuoksuinen joki, jonka yli pääsee yksinkertaista tukkisiltaa pitkin. Väkevä, miltei päätä huimaava sammalen, suopursun, juolukan ja vaivaiskoivun lemu lehahtaa sateen jälkeen suosta vastaamme. Lukemattomat sääsket leikkivät iloisia leikkejään lämpöisten ja kosteiden sammalmättäiden yllä, joilla kihokki karvaisilla, limaisilla lehdillään uhkaa niitä alituisesti turmiolla. Pysähdymme hetkeksi sillalle. Mikä komea vesikasvullisuus keskellä tuota hapanta, vetistä erämaata — muinaisen kirkasvetisen järven mutaista perintöä! Jokileiniköt, lumpeet ja suovehkat kilpailevat komeudessa tuolla suojoen hiljaisessa uomassa, ja katkaistun korren päässä istuu taivaanvärinen sinikorento, pitkä, kapea, peräsimenä toimiva takaruumis miltei pystysuorassa asennossa. Suon reunasta kohoaa polku nyt sateen jälkeen voimakkaasti pihkalle tuoksuvan havumetsän kautta vuoren laelle, josta aukeaa eteemme laaja, kauneudessaan koko maapallolla ainoalaatuinen suomalainen järvimaisema lukemattomine saarineen ja siintävine selkineen. HIETA-AMPIAINEN METSÄSTÄJÄNÄ. Jos lämpimänä, auringonpaisteisena kesäpäivänä istuu hiekkakuopan ääressä mäen rinteellä, missä hiekka pilkottaa lämpimästi esiin ruskean kauniin kanervikon tahi kuivien varpukasvien välitse pieninä läikkinä, tahi vain hiekkaisen tien vierustalla, niin usein huomaa miltei näkymätöntä liikettä sen kellertävällä pinnalla. Sen aiheuttaa keveästi kuin hieno tuulahdus hiekalle istuutuva hieta-ampiainen. Lentäessä on sitä miltei mahdoton silmillään erottaa ja seurata; vasta maassa istuessa sen väri antaa vaaleammalle maan pinnalle hienon, punertavan värityksen. Tätä nopeata ja keveätä, hienorakenteista olijaa luulisi yhtä vaarattomaksi kuin lentävää untuvaa ja kuitenkin se kuuluu niihin hyönteisiin, joita saksalaiset kutsuvat Grab- tahi Mordwespeniksi. Grab (hauta) ja Mord (murha), mitä julmia ominaisuuksia nuo sanat tuovatkaan esille tästä näennäisesti viattomasta liitäjästä! — Ja kuitenkin — yhtä varmaan kuin myrkyllinen käärme tappaa Intiassa iskullaan rotevimmankin ihmisen tahi kääpiöneekeri surmaa Afrikassa jättiläiskokoisen virtahevosen pienellä myrkytetyllä nuolellaan, yhtä varmaan on jokainen monta kertaa suurempi ja voimakkaampi perhostoukka, jonka se suurilla, tarkoilla verkkosilmillään jo kaukaa äkkää, ehdottomasti turmion oma ja vieläpä elävänä salaperäisen hautauksenkin alainen. — Tästä pienen päiväkummun suojassa, missä nummien kanervat ja hattupäiset puolukat muodostavat metsän, ja punasinikukkaiset ajuruohot tiheän pensaikon, tapahtuvasta surkeasta murhenäytelmästä tuonnempana enemmän. — Nyt kyseessä oleva hyönteinen on tunnettu tavallisen hieta-ampiaisen tahi hietapistiäisen nimellä ja kuuluu petoampiaisten tahi kaivajapistiäisten ryhmään. Sen tieteellinen sukunimi on komealta kaikuva Ammophila. Hieta-ampiaisen — tämän sala-ampujan ja vivisektionistin (elävältäleikkaajan) vilkkaassa metsästäjäelämässä on niin paljon ihmeellistä, että ken on vaivautunut sitä seuraamaan, ei sitä hevin unohda. Yhä vilkastuva taistelu olemassaolosta luonnossa pakottaa eläimiä turvaamaan toimeentulonsa mitä erilaisimmissa olosuhteissa. Samassa suhteessa niiden ruumiskin on varsin erilainen — oleskelupaikan mukaan muodostunut. Ja äärimmäisenä on kaiken elimellisen elämän lopputarkoituksena suvun ylläpitäminen. Hieta-ampiaista on verrattava salakavalaan murhaajaan, mutta lieventävänä asianhaarana on oikeuden nimessä mainittava, että koko sen elämä ja kaikki siihen liittyvät toimenpiteet tarkoittavat "rakkauden työtä" — sikiöiden toimeentuloa. Se kokoaa nimittäin itseään suurempia toukkia — tavallisesti perhosten toukkia — joita se ei tapa, vaan lamauttaa sikiöilleen ravinnoksi. Ja tällaiseen tehtävään on sen ruumis miltei kaikkine osineen aivan erikoisen sopiva. Niinpä on sen ruumis jo kokonaisuudessaankin aivan ainutlaatuinen ja omituinen. Pää on suhteellisesti hyvin kehittynyt ja kannattaa suuret verkkosilmät ja verraten pitkät tuntosarvet. Pään etupuoli on kova ja liittyy liikkuvasti keskiruumiiseen. Leuat ovat hyvin voimakkaat. Keskiruumis on oudon näköinen, lyhyt, tanakka, takareunaltaan tylppä ja leveäkantainen, melkein kuin poikki lyöty. Takaruumis aivan erikoinen sekin. Liittyen keskiruumiin leveään kantaan pitkällä ja ohuella sekä sangen liikkuvalla varrella, on se pitkä ja liereä sekä terävän sukkulan muotoinen. Jalat ovat pitkät niinkuin hämähäkillä ja päättyvät voimakkaisiin kynsiin. Siivet ovat sangen liikkuvaiset, ohuet, suhteellisesti kapeat lenninsiivet. Kokonaisuudessaan tekee eläin sangen keveän, siron ja liikkuvan vaikutuksen — sanoisinko hämähäkin ja lentomuurahaisen välimuodon tapaisen. Kapeapiirteisenä kuin noidannuoli ja äänettömänä kuin pöllö liitää hieta-ampiainen nopeasti ja sirosti kaartaen pitkin maata, tutkien suurilla silmillään tarkasti sen vaihtelevaa pintaa. Seuraavassa kerron eräästä kohtauksesta hieta-ampiaisen elämässä semmoisena kuin seurasin sen vaiheita omilla silmilläni mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Maasto: sileä polku, vieressä rehevä ruohikko, etempänä hietainen kunnas. Ilmasuhteet: aurinkoinen kesäpäivä. Polun poikki riensi ruohikon houkuttelemana suurehko, lihava ja kalju perhostoukka, kiirehtien vaarallisen avonaisen paikan yli mahdollisimman nopeasti. Voimakkaat iholihakset panivat pitkän ruumiin nopeaan, aaltomaiseen liikkeeseen ja monet jalat survoivat ja jarruttivat maata hurjasti. Maantiellä liikkuvien pikkuolioiden silmissä lie toukka muistuttanut metsien ja vuorien läpi kaartavaa tavarajunaa. Tiellä auringon helteessä oleskelevat pikkueläimet — kovakuoriaiset, punkit ja kärpäset — pakenivat nopeasti oudon näköistä "junaa". Edempänä kulki, veturina suuntaa määräten, sarveisaineinen, suuri pää lyhyine tuntosarvineen, voimakkaine leukoineen, huulineen ja rihmoineen. Yksityiset muurahaiset tarkastivat levottomina kummitusta sorakivien lomitse, mutta eivät uskaltaneet käydä käsiksi. Pitkä mies hallitsi vielä tilannetta täydellisesti sivuhyökkäyksiltä. Mutta tilanne muuttui ennen pitkää. Luonnon pienet, nopeakulkuiset ja rohkeat sotailmalaivat — nuolihaukat ja sudenkorennot — ovat olleet tuhoa tuottamassa paljon aikaisemmin kuin saksalaiset ja ranskalaiset! Ja ylhäältähän pitkän miehenkin sopi odottaa hyökkäystä kapeanokkaisten hyönteissyöjälintujen muodossa; mutta eihän sentapaista nyt missään sentään näkynyt. Näkymätön ja aivan aavistamaton, mutta varma tuho oli kuitenkin lähempänä kuin koskaan ennen. Aivankuin punertava virvatuli olisi nopeasti ja äänetönnä liitänyt polkua pitkin. Se kääntyi äkkiä toukkaa kohti, pysähtyi sen yläpuolelle, teki pari pientä kaarta ilmassa molemmin puolin, selvästi arvostellen saaliin suuruutta ja hyökkäyksen onnistumisen mahdollisuutta. Kokemuksesta tiesi se, mikä suunnaton voima on toukalla iholihaksissaan. Tarkastus lienee ollut suotuisa, koska se taas palasi toukan päälle ja seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyi nuolen nopeudella ylhäältä toukan kimppuun. Silmieni edessä tapahtui hurja kamppailu, joka oli verrattava siihen, kun puussa väijyvä ahma hyppää poron tahi notkea pitkäruumiinen kärppä jäniksen selkään, ratsastaen siinä, kunnes onneton saalis sortuu kaulavaltimot poikkipurtuina verenvuotoon ja vähitellen heittää henkensä. Keskellä polkua syntyi julma rymäkkä. Toukka kierteli ja kaarteli rajusti miltei hyppien jos mihinkin suuntaan ja iholihakset toimivat voimakkaasti ravistaaksensa vihollisen päältään. Turhat olivat kuitenkin kaikki yritykset. Hieta-ampiainen sai lujan otteen leuoillaan pään puolella selästä eikä hellittänyt, vaikka sitä toukan kierrellessä viskeltiin sinne tänne. Pitkillä jaloillaan se jarrutti molemmin puolin ja siivet liikkuivat nopeasti tasapainon ylläpitämiseksi. Pitkä, notkea takaruumis kierteli ja liukui kuin käärme toukan ruumiin sivuja ja liikkeestä päättäen teki se nopean pistoksen. Toukan selässä istuen se pisti sitten useampia kertoja takaruumiin päässä olevalla myrkkypistimellä toukan vatsan alle. Seuraus oli silmiinpistävä. Jo ensimmäisen iskun sattuessa toukan takaruumis herpaantui ja painui alas kuin kuollut kastemato. Viimeisen pistoksen jälkeen se makasi jo koko pituuttaan polulla liikkumattomana kuin kuollut. Hieta-ampiainen ei ollut hetkeksikään hellittänyt otettaan ja istui nyt kiinni pitäen hajareisin toukan selässä. Hurjaa ottelua seurasi täydellinen lepotila. Toukka oli täydellisesti lamaantunut, vaikkei kuollut, ja hieta-ampiainen nautti voittajan rauhaa. Lamaantuminen riippui siitä, että toukan päähermoston muodosti vatsapuolella oleva pitkä hermojänne, joka useassa paikassa paisui solmuksi. Kukin solmu oli keskustana määrätyn ruumiinosan liikuntahermoille. Kuta useampaan solmuun myrkkyä valettiin, sitä suurempi osa ruumiista siis lamaantui solmujen herpaantumisen kautta. — Toukka eli, mutta kadotti liikuntakykynsä. Se näkyi siis vaikuttavan samaan tapaan kuin vaarallinen curare-myrkky! Mutta tilanne metsäpolulla muuttui äkkiä. Hieta-ampiainen oli hankkinut voimia uusiin ponnistuksiin. Raskain työ oli jäljellä — saaliin raastaminen "hautausmaalle" hietakunnaalle, ja välillä oli nurmikko. Pontevasti se ryhtyi työhönsä tunkeutuaksensa kääpiöaarniometsän lävitse. Paljon oli esteitä, voikukan ja ratamon maata pitkin kasvavat lehdet olivat vastuksena. Nurmiheinän korsipilariston läpi oli tungettava. Pulikoiden, lastujen ja kivien yli oli raastettava raskasta kuormaa, jonka lyhyet tynkkäjalat ja koukkuiset kynnet jarruttivat vastaan. Matkaa oli kokonaista 10 m! Hieta-ampiainen ponnisti urhoollisesti. Ensimmäisiä otteita "niskasta" ei se hetkeksikään hellittänyt. Silloin tällöin se lepäsi hetken, istuen mukavasti saaliinsa pehmeän ruumiin päällä. Kun pitkä toukka kuljettaessa viskattiin sinne tänne, olivat pitkät jalat ja pitkä notkea takaruumis erinomaisia tasapainon ylläpitäjiä. Alituisesti viimemainittua heitettiinkin molemmin puolin aina sen mukaan, mitä tasapaino vaati. Ja niin saavuttiin vihdoin hietatöyräälle. En tullut katsoneeksi kelloa, mutta kyllä sitä menoa kesti koko kauan. Suurimmalla mielenkiinnolla seurasin nyt edelleen hietamiehen hommia. Tultuaan hiekkamaalle rupesi se raastamaan toukkaa rinnettä ylöspäin noin metrin verran, jolloin se pysähtyi ja päästi sen ensimmäisen kerran irti. Pienien kivien ja hiekan peittämällä alueella en huomannut nyt mitään erikoista. Hieta-ampiainen ei kuitenkaan ollut toimetonna kauan, vaan rupesi toukan lähettyvillä leuoillaan hajoittamaan yhdestä paikasta kiviä, pikkulastuja y.m. ja heitti ne kiireesti ympärilleen. Ja niin aukeni edessäni verraten iso aukko, johon kaivaja katosi. Tarkoitus oli selvästi tutkia, uhkaisiko jokin vaara ennen kaivetusta haudasta. Tutkimus lienee ollut suotuisa, koska se ennen pitkää palasi ja rupesi nyt sille ominaisella, sanoisinko hermostuneella kiireellä vetämään toukkaa aukosta sisään. Tunneli oli siksi laajaksi kaivettu, että toukka helposti mahtui siihen. Ennen pitkää se katosi maan alle, ja lyhyen ajan kuluttua palasi hieta-ampiainen sieltä ilman toukkaa. Aukko peitettiin pikkukivillä y.m. niin taidokkaasti, ettei aukkoa voinut mitenkään erottaa ympäristöstä. Hieta-ampiainen itse katosi lentäen näkymättömiin. Esimerkkinä siitä, kuinka erinomaisen tarkasti n.k. suojelevaa yhdennäköisyysaatetta oli noudatettu, mainittakoon, että kun minun viimeiseksi piti tutkia toukan hautaa tarkemmin, en enää löytänyt aukkoa vaikka kykkysillä istuen aivan läheltä seurasin ampiaisen askartelua. Kaiken tämän ihmeellisen toiminnan tarkoituksena luonnollisesti oli, että perhostoukka lamautettuna, mutta ei kuolleena säilyisi tuoreena, kunnes munasta kehittynyt hieta-ampiaisen oma toukka käyttäisi sitä hyödyksensä. VÄHÄN METSÄSTÄJÄKAVEREISTA. Metsästäjäkaverit muodostavat aivan erikoislajin ihmisiä, niin väitetään. Niillä on monta niin luonteenomaista tunnusmerkkiä, että ne helposti voi erottaa tavallisista ihmisistä. — Linné jakoi ihmissuvun kahteen osaan: viisas ihminen (Homo sapiens) ja metsäihminen (Homo silvestris). Nyt on kysymys siitä, mihin luokkaan nämä kaverit kuuluvat: ovatko he H. sapiens vai H. silvestris (viisaan muunnos). Toisten mielestä metsästäjäkaverit ehdottomasti ovat vähän molempia. Sitä mieltä ovat poikkeuksetta kaverien rouvat. He sanovat, että kaikilla metsäihmisillä — niin heidän omillaan kuin muidenkin — on samat tunnusmerkit: aivan äkkiä aamupuhteessa leimahtava, sanomattoman kiihkeä halu ja kiire metsään. Ja silloin joutuu koko koti mullin mallin. Rouvat, lapset, rengit, piiat, morsiamet, sedät, tädit — vieläpä anopitkin heräävät tahi herätetään ja hälytetään liikkeelle. Sitten seuraa hakemiset: kaapit, laatikot, alustat — kaikki mahdolliset ja mahdottomat kolhitaan. Missä ihmeessä on minun reppuni? Kellä se viimeiseksi on ollut? Onko Tilta nähnyt sitä suurempaa reppua jossakin? — Jaha, tuopas se tänne ja pian! Peijakas nyt muistan — torvenihan on Petterssonilla lainassa — voi juupeli — Ville, nouse äkkiä ja koeta keittiön kautta päästä Petterssonille, sano, että tulit nyt noutamaan sitä torvea. Mars, mars, älä nuku matkalla! Halloo, muistakaa, ettei koiria saa päästää ulos! — ‒ Onkos kukaan nähnyt urheilukaupasta juuri tullutta laatikkoa, joka oli täynnä patrooneja — patrooneja, no panoksia — voi kauhea, kuinka te olette tyhmiä — pieniä, raskaita, messinkipohjaisia paperitykkejä — eikö ole tullut — se vielä tarvittaisiin — no onneks' kiitos, kiitos! Nyt ne jo soittavat — halloo — kyllä aivan pian — meidän hevosellamme Revonsärkälle ja sieltä painutaan Teerikalliota kohti aina Miettisen bommipaikalle saakka, josta taas painutaan oikealle — tulemme samoille ahoille, missä viime vuonna oli niin kauhean paljon papanoita — no niin — kyllä! — Terve! — Kuules, mamma, nyt muistan: merimiespaitani tuli aivan veriseksi selästä viime jahdissa; voisitkohan saada sen pestyksi, lähdetään vasta tunnin perästä, ja sitten pyytäisin vielä, että paikkaisit housuni takapuolesta; ne kun repeytyivät pahasti kulkiessamme Kiri Mooseksen piikkiaidan yli. Halloo! — Menkää hitossa sanomaan, että Jaakko valjastaa Pikun — anteeksi, puhuin vain tässä välillä muuanne — (tulen sinun kauttasi) — on valjaissa — terve taas! — Etkö ehdi — hm — viikkojako ennen olisi ilmoitettava? — tulimme istuneeksi Pekan kanssa niin kauan eilen tätä retkeä suunniteltaessa. No niin, mitäs siihen sitten voi, mutta laitas nyt vähän sapuskaa, sitä hienoa näkkileipää, pyynpaistipaloja ja kurkkua, nahkiaisia ja muutamia piirakoita; eikö ole — niin, no — ‒ ‒ Mutta onkos mulla paperosseja; ei jukulist' riitä. Elsa, hoi Elsa, juokse äkkiä ja koeta saada takatietä Wilenin puodista 5 askia paperosseja. Ja kun sitten kaikki on kunnossa, sanovat rouvat, niin metsäihminen lähtee matkalle. Metsä kutsuu. Ei mitkään maailman esteet voi häntä enää pidättää, ei rajuilma eikä se seikka, että Kukkoset ovat aikoneet tulla ensimmäiselle vierailulle, tahi tohtorin suuret päivälliset tahi maailman ihmeellisin filmi — ‒ niin, ei mikään! Lähdetään nyt — tulee varmaan vielä ihana ilma, kun lakkaa satamasta — muista soittaa Kukkosille ja tohtorille, että olen estetty, jos Peltonen tulee, niin anna se paperi, joka on keskimmäisen pöytälaatikkoni vasemmassa takakulmassa — en nyt muista muuta tällä kertaa — hyvästi — (kaukaa portin kohdalta) tulen hyvään aikaan päivälliselle kotia (lupaus, jota metsäihminen muuten ei koskaan vielä ole täyttänyt). Yhteinen ominaisuus kaikilla kavereilla on, että he ovat muodonvaihdoksen alaiset. He eivät muuta väriänsä talveksi niinkuin jänis, metsäkana ja kärppä; mutta heidän koko olemuksensa on niin sanoakseni henkisen muodonvaihdoksen alainen vapaaseen luontoon päästyään. Hänellä on kaksi aivan erilaista hahmoa. Näe hänet tuomarina, kohteliaana, tarjoavana kauppiaana, tuimana, murisevana opettajana, miettivänä, tutkistelevana lääkärinä, "pakkaavana" pankintirehtöörinä, suoraselkäisenä yli-ihmisenä luutnanttina tahi muuna, niin olet nähnyt kaverin yleisen niin sanoakseni virallisen hahmon. Mutta näe sama mies metsässä, kun maa on huurteinen, ihana, raitis ilma tuoksuu vastaan havumetsästä, teerien kuherrusta kuuluu kaikkialta harjanteilta, tilhien vihellystä pihlajista ja haukku kajahtaa komeasti rinteiltä, järvien takaa ja takamailta, silloin on mies täydellisesti muuttunut — virallinen ihminen on kadonnut — kaveri on nyt vain kaveri täynnä elämäniloa, ruumiillista hyvinvointia ja veljeystunnetta toisiin kavereihin. Nyt näet miehen toisen ja — usein kyllä — paremman hahmon. Ja se virkistynyt olemus pysyy sitten jonkin päivän senkin jälkeen, kun metsästäjätoverit ovat eronneet toisistansa, ja tuottaa hyvinvointia, kuten se muutos, jonka hyvästä kiukaasta tuleva saunan löyly vaikuttaa ruumiillisesti. Mutta pian astuu taas virallinen ihminen, kukin omalla tavallaan, arkipäivän näyttämölle. — Onpa kavereilla muitakin ominaisuuksia, joista mainittakoon muutamia. Ne ovat m.m. hyvin musikaalista väkeä ja erikoisesti he harrastavat metsässä mitä kummallisimpia, puristettuja säveliä, pinnistävää torvensoittoa, jänisräikän räminää y.m. jazzin tapaista; illalla taas yöpaikoilla rekilauluja, gramofooneja, hanuria ja ennen kaikkea suunsoittoa. Varsinkin viimeinen on tärkeä, vaikkakin sen aiheet supistuvat yhteen ainoaan: _Canis familiaris_. — Niin, koira on kaverille kaikki kaikessa. Tuntikausia kestää siitä puhelua ja jokainen kehuu omaansa. Se tutkistellaan ruumiillisesti kuonosta hamaan hännän päähän saakka ja henkisesti määritellään sen älyä, arvostelukykyä, ryhtiä, tyhmyyttä, taitoa, ahkeruutta, älyttömyyttä, aistittomuutta, laiskuutta; aina kuinka sattuu, loppumattomiin saakka. — Sanotaan, että jos korvat soivat, niin meistä puhutaan, jos tämä pitää paikkansa, niin kyllä vain piskiparkojen korvia kilkuttanee pahanpäiväisesti yöt päivät. Sanoin, että kaveri harrastaa laulua. Niinpä niin, yöpaikassa reki-, sotilas- ja kansanlauluja. Mutta ne eivät toki ollenkaan kelpaa metsässä. Sitä varten on jokaisella kaverilla omat, hänelle yksinomaiset sävelensä. Yhteisenä tunnusmerkkinä on kaikilla näillä sävelillä se, että ne ovat kiinankieliset, yksitavuiset ja sangen voimakkaat. Tavallisilla nuoteilla niitä ei voi merkitä. Liitän näytteeksi muutamia metsäihmisen lauluja metsässä. Jos metsämies on tenori: hei, ei, ei, ei, ei, kiihtyvässä tahdissa (paussi), hei, hei, hei, ei, ei, ei, ei, ei ‒ ‒ Toinen tenori: pui, pui, pui, puijaa (paussi) puija, puija, puijaa, puijaa (korko viimeisellä). I basso: opp, opp, opp, opplaa (paussi), hae, hae, hoppa, hoppa, hoppaaa — - — hae, hae — — II basso: busch, busch, buschaa (paussi,) buscha (paussi), missä kissa, missä kissa (paussi), brrr... Mitä suunsoittamiseen tulee, niin osaavat sitä miltei kaikki kaverit. Se on niinkuin veressä. Ei kuitenkaan pidä ihmetellä, jos he joskus näkevät koirien tahi riistan asiat — varsinkin matemaattiset — monistettuina — se riippuu vain pulppuavasta innosta. Tunnin osat muuttuvat kokonaisiksi tunneiksi, kokonaiset tunnit moneksi tunniksi! Kavereista on tässä kohden monenlaisia kaskuja. Kerronpa yhden. Eräällä vanhalla kaverilla oli pari ajokoiraa ja luonnollisesti sai narttu joskus penikoita. "Kaveeratessa" oli hänellä tapana innossaan lisätä niiden lukua kiihtyvässä nopeudessa. Istuin kerran ja kuuntelin toisella korvallani, kun hän "tulkitsi" eräälle vieraalle metsästäjälle koiristaan. Illan kuluessa kasvoi niiden luku yhtä mittaa ja viimein makaamaan mennessämme hän vakuutti voimalla ja ponnella omistavansa niitä 18 kappaletta! Toinen kuunteli hartaudella. Vielä komeampi on seuraava juttu, jonka todenperäisyyttä en kuitenkaan voi taata. Oli muuan vanha "sunnuntaimetsästäjä" — niin minulle kerrottiin — joka oli kova "pummaamaan" ja siis aina tuli kotiin — ellei jotakin saanut ostaa — reppu tyhjänä, josta sitten kaverit pahoin laskivat leikkiä. Mutta miehemme ei ollut luonnostansa hätäytyvä. Hän hankki täytetyn jäniksen pään ja koivet ja metsästä tullessa ne sidottiin niin, että ne pistivät esille laukusta, jolloin yöpaita ja sukat muodostivat ison jäniksen ruumiin! Konstit ovat monenlaiset — vai mitä? Metsästäjät ovat muuten aika innokkaita leikinlaskijoita. Tuskinpa niiden kanssa kilpailevat merimiehet tahi taisteluharjoituksissa olevat suojeluskuntalaisetkaan. Pilapuheet ovat muuten melkein aina laadultaan harmittomia — muita loukkaamattomia, varsinkin kun niiden aiheina tavallisesti ovat kaverit ja niiden yhteishenki hän on suurenmoinen. Tällaisesta pilasta muuan esimerkki kaverityyppineen. Olimme jänismatkalla viisi miestä, pormestari, raatimies, pankinjohtaja, saksalainen värjärimestari ja tämän kirjoittaja. Johtaja ja mestari olivat pieniä, laihoja ja kuivia miehiä, me muut suhteellisesti hyvinvoipia kavereita. Johtaja oli nopsa ja vikkelä metsästäjä, joka hääri ja pyöri metsässä kuin orava — ihmisenä äkkipikainen ja kiukkuinen, mutta hyvä toveri ja "maisterivekselien" ottajille erittäin suopea. Kun haukku alkoi ja jokainen riensi ampumapaikoille, niin vaikka olisi kuinkakin kiirehtinyt, niin oli "Pyy" tavallisesti ehtinyt sinne jo ennen. Kutsuimme häntä "Pyyksi", koska hänen erikoisharrastuksensa oli pyyn metsästys. Hän kulkikin aina pyypilli huulien välissä ja nokka pystyssä puihin päin. Totuuden nimessä mainittakoon, että en kuitenkaan nähnyt hänen kertaakaan ampuvan pyytä, mutta edellä mainittujen ominaisuuksien takia oli hänellä melkein aina jänis repussa. Pyyn ampumisessa puuttui häneltä maltti aivan kokonaan. Raatimies oli kaveri tuota rauhallista tyyppiä, edellisen vastakohta. Ulkomuodoltaan hyvinvoipa, luonnoltaan flegmaattinen ja varustuksiltaan oman mamman lellipoika. Eväspussi ja kaikenlainen vaatetus ensiluokkainen. Repussa tavallisesti jänis, jonka sai rauhallisuutensa avulla, siinäkin "Pyyn" vastakohta. Raatimies oli verraton Bellmanin laulaja, niinkuin hänen "habituksensakin" oli hyvin paljon Bellmania. Laulajana ja pikkuvitsarina, jolloin rauhallisista kasvoista vekkuli tirkisti vain silmäkulmista, oli hän hyvin suosittu kaveri. Mestari oli tullut Saksasta verkatehtaan värjääjämestarina ja innostunut Suomeen. Pieni ja tumma saksalainen tyyppi, joka todella nautti leikkipuheista. Puhui hyvin saksansekaista ruotsia ja jonkin suomalaisenkin sanan pisti väliin. Hänellä oli hieno saksalainen "Jagdflinte" ja muut tamineet, muttei koskaan ennen ollut metsästänyt. Tuli kiinnostuksesta. Seuraus oli siitä, ettei hän koskaan saanut "jänikse" — niinkuin hän sanoi — nähdäkään. Ei ihmeellistä, jos hän valitti, että "jänikse är schvårt zu schiessen". Koetettiin järjestää niin, että hän saisi ampua, mutta tuloksetta. Ei ollut hänellä vähänkään käsitystä, mihin asettua, eikä hän vilkkaana miehenä jäänyt yksin pitemmäksi aikaa seisomaan siinä, mihin oli asetettu. Muuten kunnon mies ja hyvä toveri, jonka sodan alettua oli pakko palata Saksaan, jossa kuoli. Neljäs oli pormestari. Erinomainen kaverityyppi laatuaan hänkin. Toverina aivan erinomainen, laajoissa metsästäjäpiireissä tunnettu ja pidetty, paikkakunnan paras "vitsari". Olen varma siitäkin, että jos Veli Giovannilla olisi kaikki hänen "vitsinsä", ei hänen tarvitsisi vaivata päätään moneen vuoteen. Jo metsäinen ulkomuotokin oli erikoinen. Sotilaallisen suoraselkäinen, pyöreä ja lihavahkoruumiinen, pyöreät, punertavat kasvot, joissa pysty harmaa tukka, pienet vaaleat silmät täynnä eloa ja veitikkamaisuutta ja hyvin hoidetut pystyt, harmaat viikset — sellainen oli tuomarimme. Kun hän käytti pientä saksalaista metsästäjän huopahattua välttämättömille höyhenineen, saksalaista metsälaukkua riippuvine verkkoineen ja viheriällä reunuslettua metsästäjätakkia eläinkuvilla koristettuine nappeineen, muistutti hän kerrassaan jotakin vanhaa saksalaista "Oberförsteriä", joka olisi metsässä voinut opastaa vaikka itse Villeä! — Metsästäjänä kuului hän, kuinka sanoisin, jonkinlaiseen "seurustelukaveri"-tyyppiin. Lämpimänä eläinystävänä oli hän kernaasti mukana ei niin paljon ampumisen kuin seuran vuoksi. Yksinään hän ei juuri koskaan lähtenyt maille, mutta aina seurassa, ja sellaisessa hän oli aivan harvinaisen hauska ja suosittu. Jos "Pyy" alinomaa kierteli ja raatimies marssi täynnä äänetöntä malttia, niin pormestari pysytteli uskollisesti miltei aina ylösottopaikalla. Seuraus oli siitä, että hän joskus sai jäniksen, mutta useimmiten oli verkko tyhjä. Mutta siitä hän ei ollut millänsäkään. — Tässä kohden on huomioon otettava, että muutamia metsästäjiä vaivaa n.k. ampuma-ahneus. Elleivät saa saalista, niin suuttuvat he, marisevat itsekseen ja miltei raivostuvat, pilaten siten oman ja muidenkin ilon. Ne eivät ole kavereita eikä heitä kaipaisi, vaikka jäisivätkin pois seurasta. Olen tuonut esille nämä miehet esittääkseni muutamia kaverityyppejä. Ehkä huomaatte nähneenne sen tapaisia muuallakin — eikö niin? Mutta palaan pilajuttuuni. Tapaus oli seuraava. Pormestari tuumi, että eiköhän voisi edes joskus järjestää asiat niin, että värjäri saisi edes kerran hienolla tulilukollaan jyräytellä. Sanoi, hymyili itsekseen ja katosi metsään. Haukku alkoi samassa ja painui kauaksi. Samassa tuli pormestarikin takaisin ja sanoi värjärille: "Kun menet tätä polkua pitkin, niin tulee aivan lähellä veräjä vastaan, asetu sen tälle puolelle, siinä on hyvä passipaikka, jossa saat 'gewiss jänikse schiessen'. Muista olla varovainen ja pidä erikoisesti veräjää silmällä; jänis voi tulla sen kautta, ehkä jo on tulossa; paras kiirehtiä." Saksalainen katosi silmät ja korvat pystyssä. Haukku eteni päinvastaiseen suuntaan. Emme vielä ehtineet hajaantua, kun veräjän puolelta kuului kovaa pyssyn jyrinää ja jytinää ja jos joitakin kummallisia ääniä. Lähdimme heti sinne päin ja veräjällä seisoi mestari tuiman näköisenä. "Pfui, pälkäne, schweinerei", sanoi ja nosti korvista katajapensaan takaa avatun jäniksen, jota kolme tikkua oli tukemassa. Nyt kuului asiaan, että miehemme oli erittäin innostunut kotimaansa Fliegende Blätterin lukija. Pormestari selitti nyt, että olimme vain järjestäneet pienen Fl. Bl.-kohtauksen Suomen pohjalla. Tuima katse heltyy, muuttuu nauruksi, johon kaikki yhdymme. Oikea kaveri! — FELIS DOMESTICA. Hakamaa on alkukesällä parhaimmillaan. Kaikkialla on nuorten koivunlehtien aistimia ja mieltäkin hivelevää tuoksua. Notkopaikoissa on taas imelän äreä saniaisten haju. Ahopaikoilla puolukat muodostavat vaaleanpunaisine kukkamykeröineen ja kiiltävine tummanviheriäisine lehtineen kauniita aloja muistuttaen suomalaisaiheisia ryijyjä. Tuolla taas kanervikot, hiekkapohjalla kasvavat, antavat hakamaalle hienon, punertavan värityksen ja maassa pesiville linnuille erinomaisia suojapaikkoja. Niin, ja sinne tiheään kanervikkoon olikin naarasteeri kaivanut yksinkertaisen pesäkuoppansa. Sinne se painuu hautovana näkymättömiin, jolloin ruskean- ja valkeankirjava värikin on erinomainen suojelusväri. Ja kun sen joskus täytyy jättää pesänsä syömishommissaan, jatkavat ruskeat ja täpläiset munat ja niiden alla oleva harva heinäpatja mainiosti suojelevaa yhdennäköisyyttä. Sitä ei huomaa helposti maata pitkin vaanien liitävä keltasilmäinen kanahaukka tahi teräväaistinen karjapolkua pitkin liikuskeleva kettu. Ja kun aika on, tulevat pienet, untuvapeitteiset, keltaisenharmaat poikaset esille munista ja seuraavat emoa kanervikkoon. Pysyäksensä yhdessä antavat ne hienolla visertävällä äänellä tietoa itsestään. Hakamaan vaihteleva luonto tarjoo niille riittävästi suojaa ja ravintoa — lehtiä, siemeniä, hyönteisiä y.m. Turvalliselta tuntuu elämä emon erinomaisessa hoidossa! — Niin luulisi ja kuitenkin — — ‒ Tuleepa kanervikon läpi kulkevaa polkua pitkin muuan harmaa, mustaraitainen, notkearuumiinen kuljeksija. Se etenee rauhallisesti, mutta äänettömästi ja varovasti. Joka askel on ikäänkuin edeltäkäsin harkittu ja punnittu. Nyt se pysähtyy kuin maahan naulattuna. Kanervikosta on kuulunut hienoa vitinää. Kaikki sen aistimet ovat äärimmilleen jännitetyt. Hännänpääkin tekee kiemurtelevia, intohimoisia, käärmeentapaisia liikkeitä. Alaleuka vapisee suonen vedon tapaisesti ja kurkusta puristuu heikko, verenhimoinen, rumasti naukuva ääni. Kaikissa pikkuasioissakin ihmeellisen suhteellinen, siro ja notkea ruumis liikkuessa ikäänkuin kelluu käpälän alaisten pehmeiden ja joustavien polkuanturain nojassa. Käynti on näin ollen aivan äänetöntä, kun se kiertää ääntä kohti kanervikossa. Ei kuulu pienimmänkään oksan risahdusta. — Voimakkaassa ja sirossa notkeudessa on se verenhimoisen petoeläimen perikuva — kääpiöleijonan tahi raitaisen tiikerin pienoiskuva. Askel askelelta, mutta armotta, varmasti ja aavistamattomana kuin kuolema se lähenee onnetonta saalistaan. Ja niin se vihdoin saapuu "ampumamatkalle". — Kääpiöpensaiden oksien välitse se äkkää pientä, epämääräistä liikehtimistä. Se painuu nyt maahan kaikki lihakset kokoonvedettyinä ponnahdusasentoon. Ja sitten seuraavassa silmänräpäyksessä seuraa raju hyppäys. Voimakkaat takaraajojen lihakset lennättävät ruumiin miltei nuolen nopeudella ja se sukeltaa kanervikkoon, niin että hieta tupruaa. Ensimmäinen, lähimpänä oleva rastaan kokoinen teerenpoikanen on auttamattomasti surman oma terävien ja käyrien kynsien pihdissä. Helposti kantaen saaliinsa lyhyissä voimakkaissa leuoissaan, se muutamilla pitkillä hyppäyksillä palaa polulle. Seuraa sitten näytelmän julmin osa. Polkua reunustaa entisen kaskenpolttajan pieni kasa kuivia puunrunkoja. Sen viereen se vie teerenpoikasen, jonka pienissä, mustissa silmissä kuvastuu täydellisen avuttomuuden ja suurimman tuskan ilme ja — päästää sen irti! Iloisesti yrittää raukka paeta lentäen, mutta on samassa taas pyydystettynä kynsien välissä, ollaksensa taas seuraavana hetkenä vapaa. Märkänä ja pörröisenä se nyt ryömii ja koettaa pelastautua puunrunkojen alle. Turha on kuitenkin yritys, sillä kissa seuraa tarkalla kuulollaan kasan päällä liikuskellen sen pienimpiäkin liikkeitä. Useasti se pitkällä käpälällään vetää poikasen esille, asettaa sen eteensä ja hypnotisoi avuttoman terävällä katseellaan. Tätä julmaa leikkiä jatkuu sitten, kunnes leikkikalu on niin nääntynyt, ettei siitä ole enää iloa. Voimakkaasti iskien pitkät, terävät kulmahampaansa saaliiseensa se vihdoin nopeasti tappaa sen, musertaen rintakehän, keuhkot ja sydämen. Samantapainen murhenäytelmä uudistuu sitten päivä päivältä. Olen nähnyt tämänkaltaisen tapauksen rajoitetulla hakamaalla. Parin viikon kuluttua oli teerenpoikueesta, jossa oli yhdeksän yksilöä, ainoastaan kaksi jäljellä. On sanottu, että kissa on tyhmä eläin verrattuna koiraan. Mutta toiselta puolen, kun on kyseessä verenhimo ja elävän saaliin pyydystäminen, on se koiraa paljon ylivoimaisempi. Sen kekseliäisyys ja viekkaus ovat silloin kerrassaan ihmeellisiä. Mainittakoon tässä muutamia tapauksia. Talossa on korkea rakennus. Räystään alla ole van ja ulos pistävän kattohirren päälle oli paarmalintu rakentanut pesänsä. Siinä piipottavat poikaset. Alhaalla pihalla on talon kissa huomannut sen ja leukojaan rapsauttaen ja naukahtaen se tarkkaa kauan ja terävästi poikasten eleitä. Selvästi sen aivot työskentelevät, miten päästä poikasten kimppuun? Ulkoapäin on sileitä lautoja pitkin pääsy mahdoton ja vintille johtaa pesästä vain pieni aukko lautojen välitse. — Sittenpä se äkkiä pitkillä harppauksilla hyppää rakennuksen ovea kohti ja — katoaa. Kaikesta huomaa, että se on keksinyt jonkin tavan, jolla saisi linnunpoikaset pyydystetyksi. Odotan jännityksellä, mitä seuraaman piti. Eipä aikaakaan, niin jo näkyy vinttiin johtavasta aukosta pitkä kissan eturaaja pistävän esiin. Se venyy ihmeteltävän pitkäksi ja haparoitsee tukkia pitkin. Vihdoin se tavoittaa pesän, josta se samassa tempaa yhden poikasista, joka romahtaen putoo korkeasta paikastaan eteeni nurmelle. Käpälä katoo sisäpuolelle. Montakaan minuuttia ei ole sen jälkeen kulunut, kun kissa tulee nopeasti samaa tietä takaisin, ottaa edestäni puoleksi kuolleen linnun suuhunsa ja loikkii tiehensä. Kuten huomaa, oli tässä kysymyksessä perinpohjainen harkinta, monta johtopäätöstä ja ripeä ja järjestelmällinen toimeenpaneminen. Kissa ylipäänsä välttää vettä. Jos se sattuu astumaan lätäkköön tahi vetiseen mutaan, potkia lipsuttaa se kuin mikäkin tanssijatar koivillaan eri suuntiin. Siinä luonnollisesti tulee ilmi myöskin sen harvinaisen pitkälle kehittynyt puhtauden- ja siisteydentunne. Se ei kuitenkaan estä sitä käyttämästä eri tapauksissa hyväkseen veden antimia, kun saaliin pyydystäminen on kyseessä. Minulla on tiedossani tapaus, jolloin kissa pyydysti ahkerasti sorsia vedestä -! Maasto oli ruokoinen ja kaislainen, matalahko torpan kotiranta, jossa sorsat elelivät kernaasti. Suurilla kivillä tuntikausia väijyen pyydysti torpan musta kissa sorsanpoikasia veteen hyppimällä. Verinäytelmä kanervikossa uudistui siellä, joskin toisessa muodossa! Mutta kissa on myöskin kalastaja. Muuan huvilanomistaja kertoi minulle, että hänen Mikkonsa oli oppinut huvilan matalalla hiekkarannalla pyydystämään pieniä ahvenia. Kuten tunnettua, valitsevat eri kalalajit tarkasti kutupaikkansa. Varsinkin salakka on siinä kohden hyvin — sanoisinko vanhoillinen. Huvilani rannassa Päijänteellä on — luultavasti ikivanhoista ajoista saakka — salakkain kutupaikka. Sinne ne tulevat pikkukiviselle rannalle kutemaan vaikkapa veneiden väliin; nousten aivan matalalle veden rajaan saakka. Yhtä säännöllisesti kuin näille kutupaikoille silloin saapuu ahvenia, koskeloita ja hevosjuotikkaita, ilmestyy sinne kulkukissoja. Kissat pyydystävät salakoita väijymällä pienillä rantasärkillä, joista ne äkkiä karkaavat kutevien kalojen kimppuun ja sieppaavat niistä jonkin kynsillään. Tällaiset kulkukissat ovat muuten — kuten useimmat kotikissatkin — mitä vahingollisimmat. Asetan ne siinä suhteessa kana- ja varpushaukan, huuhkaimen ja korpin rinnalle. Jokainen, joka on kotinsa lähettyvillä koettanut saada nauttia siitä puhtaasta ilosta, minkä pikkulinnut tuottavat, tuntee sen hyvin. Ja juuri tällaisia lintujen rauhoitettuja pesimispaikkoja ne ihmeellisellä vaistollaan hakevatkin. Kun ne tavallisesti liikkuvat öisin samoillen pitkiä matkoja, olemme usein voimattomat torjumaan niiden tuhotöitä. Kaikki maassa ja pensaissa (kerttuset) sekä huoneiden nurkissa, pinoissa j.n.e. olevat pesät ne hävittävät ennen pitkää. Pesimispöntötkin ovat niiden hävityksen esineinä. Väijyen niiden katolla tahi roikkuen aukosta tahi sen alla olevasta istuinpaikasta ryöstävät kissat nekin. Jokaisen eläinystävän velvollisuus on — jo naapurienkin tähden — olla pitämättä kissaa talossaan. MYÖHÄISSYKSYINEN ERÄRETKI HÄMEEN SALOMAILLE. Sain kuin sainkin koulutuntini järjestetyksi muille viideksi päiväksi, kuitenkin vain siten, että siihen vuodenaikaan — marraskuun alussa — sattui kaksi keisarillista lupapäivää lähelle toisiaan — olihan ryssien ajoista sentään jotakin iloa! Olin päättänyt lähteä kotikaupungistani Hämeenlinnasta Lahden kautta Verhon kartanon ihanille metsästysmaille. Matkavarustuksiini kuului kolme erinomaisen luonnollista teerinkuvaa, kiikari, sukkapari sekä vähän alusvaatteita, sadetakki, uistin, joukko haulikon panoksia ja ennen kaikkea S.K.K:n koiranäyttelyssä palkinnon saanut Karma-koirani. Aikaisin aamulla, pilkkopimeässä, lähti laivamme Vesijärveltä pohjoiseen tiukasti kilpaillen erään toisen, kirkkaasti valaistun laivan kanssa. Pimeä oli vielä Padasjoen laivasillalle saapuessamme. Ainoastaan silloin tällöin ilmaisi selältä tuleva hieno tulenvälkähdys — joku matkustaja siellä sytytti savukkeensa — syysaamun hämärässä uinailevan laivasillan paikkaa, kunnes äkkiä, kuten taikasauvalla, laivan valonheittäjä kirkkaalla valollaan valaisi elävän kuvaelman isäntineen, emäntineen, ukkoineen ja akkoineen, koppineen, hevosineen ja rattaineen, aitaukseen makasiinin takana kiinnitettyine viimeiselle matkalleen lähtevine lehmineen. Jo matkan päästä näin, että Verhon kartanon hyvästä hevosenhoidosta kunniapalkinnon saanut tallimies Artturi oli vastassa Pomoineen. Karma oli haltioissaan, hyppeli ja haukkui kuin riivattu, etten ollut saada rattaille nostetuksi. Nopeasti sujui maamatka hyvällä Pomolla kartanoon. Isäntä ajettiin liikkeelle, ja kun kahvit oli juotu, tärkeimmät kaupungin uutiset kerrottu, vei meidät Pomo, jota Artturi minun pyynnöstäni ei ollut riisunut, hyvää vauhtia Harilan ulkotaloon, jossa tiesin olevan erinomaisia jänismaita. Matkalla otettiin kuitenkin "vanhan Lienan" tuvasta tienhaarasta muuan ajokoira, jonka penikkana olin luovuttanut eräälle silloiselle Padasjoella asuvalle metsästystoverilleni. Ilo oli kuten Karmakin, jonka penikka se oli, erinomainen ajokoira, ja yhdessä ne muodostivat koppelin, joka pani harjut ja laaksot, selät ja järventakaiset metsät kajahtamaan, metsänkulkijan sydämen nopeammin sykkimään. Aamu oli ihana, kirkas ja raikas. Ohut lumikerros peitti syksyiset rumuudet. Papuhaasialta rääkkyen lentävä närhi ja hieno, miellyttävä riihen haju ilmaisivat talojen läheisyyttä. Pieni Konnunkoski lauloi lumivalkealta vuoteeltaan pehmeitä, tummia säveleitään rattaan pyörien kaihomielisen rätinän säestämänä. Itse tunsin keuhkoissa ja ruumiinpienimmissäkin sopukoissa sitä selittämätöntä hyvinvointia, jota luonnonystävä tuntee päästessään kaupungin touhuista hetkeksi luonnon pyhäkköön. Niin, ne ovat nuo tunnelmat ihmiselämän juhlahetkiä, jotka sitten hienoina utukuvina jäävät muistojen maailmaan ikuisiksi ajoiksi... Maa oli vielä vahvassa huurteessa, kun Harilan hakamailla päästin koirat irti. Ennen pitkää oli haku käynnissä. Jänis oli ahomaalla aamuyönä herkutellut syöden rölliä ja nataa, jyrsinyt ahon yli vievän karjapolun vieressä kasvavaa karjan lannoittamaa rehevää nurmikkoa. Haku oli ensiluokkaista, kuten ainakin. Hännät liikkuivat voimakkaasti ja tasaisesti, niin että hallanviemät, kuivat sananjalat kahisivat ja lämmön viimeiset jätteet, kesänsiniset kellokukat hurjasti heiluivat. Ahon vieressä olevan pienehkön suon reunassa saivat koirat jäniksen liikkeelle, kohottaen samalla voimakkaan haukun. Ei milloinkaan kaiu haukku niin kuuluvana kuin syksyn aamutunnelmassa. Jänis painui matalaharjanteiselle, kylätien ja karjapolkujen risteilemälle Maakesken kylän takamaille. Teki komean kierroksen, mutta palasi takaisin ahomaalle, jossa joutui selkäreppuuni. Syötyäni Nakkilan nahkiaisilla katetun voileivän sekä vastakeitetyn maksapalan — erinomaista reppuruokaa — painuin Kallioisten torppaa kohti. Koirat saivat sitten uuden jäniksen liikkeelle torpan läheisyydessä olevan harjun rotkossa, josta se läksi kiertämään harjun molempia lappeita, pysyen yksinomaan metsässä. Loppui senkin poloisen elämä karjapolulla harjun alareunassa. — Kun syksyinen aurinko jo rupesi koristamaan takamaan honkia kultasivellyksillään, oli aika lähteä kotiin päin, varsinkin kun teerikukko Niemistönmäen visakoivuisella valtakummulla vielä oli laittamatta. Soudatin itseni torpasta kartanonpuoleiselle Niemistön maalle, jossa paikkasin erään sala-ampujan kokkopahan seuraavan aamun varaksi. Saavuin kartanoon juuri, kun vanha Liena juhlallisesti ilmoitti, että sauna oli valmis. "Lehtuor olis hyvä ja tulis oitis!" lisäsi. Jaa, kyllähän tässä maailmassa on paljon hyvää, mutta kysyn: mikä vetää vertoja sille nautinnolle, jonka kaupunkilainen tuntee päästessään öisen laivamatkan ja sitä seuranneen kokopäiväisen metsäsamoilun jälkeen oikeaan hämäläiseen maalaissaunaan? Jo aamuhämärissä läksin seuraavana päivänä sala-ampujan kokolle, ollakseni asemissa teerien puihin noustessa. Kauan sain kuitenkin — kuulo- ja näköaistit korkeimmilleen jännitettyinä — odottaa. Teeriä ei vain tullut; niinpä ei kuherrustakaan mistään päin kuulunut. Arvasin heti, että parvi ei ollut sinä päivänä Niemistön maalla. Mainita tulee kuitenkin, että yksitoikkoisuutta katkaisi tähän vuodenaikaan harvinainen punarintasatakieli ja talitiaiset, jotka iloisesti kellivät ja häärivät kokon ympärillä. Olin jo päättänyt kavuta alas kokosta, kun äkkiä kuului kokotus ja siipien suhina aivan läheltä, ja iso teerikukko istua suhahti läheiseen koivuun. Tuskin oli pamahtanut ja ruudin savu vähän hälvennyt, kun tulee toinen samaa tietä ja joutuu saman kohtalon alaiseksi. Vähän ajan kuluttua kuuluukin jo ajajan kuivia puolukan varsia ja kanervia tallaavien anturain rapinaa. Ajajani, aito metsämies muuten, kertoi, että teerit olivat olleet hyvin kaukana Saksalan puolella ja että pääparvi oli lentänyt poispäin ajajan pään yli. Ainoastaan muutama yksilö oli totellut ja suurella vaivalla saatu "kyörätyksi" kokkoa kohti. Kun päivä oli valjennut, huomasin, ettei kokkopaikka ollut oikein valittu: se oli liian avonainen ja liian matalapuinen, käyrää koivikkoa kasvava ylämaa. Näköala oli kuitenkin mitä ihanin yli Päijänteen aavojen selkien. Riensimme nyt rantaan, sillä aikomukseni oli vielä samana päivänä käydä suuren Virmailan saaren itäpuolella olevilla pienemmillä saarilla, joissa tavallisesti oli jäniksiä ja joihin oli noin tunnin soutumatka yli suuren selän. Hiljaisina, autioina lepäsivät nyt syksyisessä komeudessaan Kirkkoselän aavat, sittenkun tiirat ja lokit olivat jättäneet kesäiset asuntonsa ja siirtyneet etelään paremmille apajille. Ei edes "kakarien" surunvoittoista, valittavaa huutoa kuulunut mistään. Kaukana lännessä kimaltelivat Inkilän lahden pohjukasta nyt asumattoman huvilani, Kerttusalon, ikkunat syysauringon keltaisessa valossa, tuoden terveiset kesäisistä elämyksistä, hauskoilta pyynti- ja kalaretkiltä. Ilo ja riemu oli siirtynyt vesien alakerroksiin — olihan nyt siikojen ja muikkujen valta-aika... Ensimmäisessä saaressa — Papinsaaressa, johon päästin koirat, ei ollut jänistä, vaikka jäniksen "pommeja" olikin runsaasti. Aloin jo aavistaa pahinta, sillä yhtä tyhjä oli myös noin kahden kilometrin pituinen Hietasaari. Viimein päästin koirat noin niinkuin leikin vuoksi edellisten välillä ja likellä olevaan Tupasaareen, jossa tavallisesti ei ollut jäniksiä. Olin siitä nytkin niin varma, ettemme menneet maallekaan, vaan istuimme veneessä, pyssy veneen tuhdoilla ja rupesimme eväitämme syömään ensimmäisen kerran sinä päivänä. Tupasaaren etelä- ja keskiosa on tiheätä havumetsää kasvavaa sileätä hiekkarantaista tasankoa, jotavastoin pohjoinen osa on korkeakallioista ja lohkareista, jyrkkärantaista ylänköä. Tuskin olivat koirat painautuneet tiheään havukkoon, kun jo kuului raju haukunta ja iso kettu tulla tupsahti metsästä ja sivuutettuansa veneen kokan noin metrin päästä, katosi ennen pitkää näkyvistä, juosten sileätä hiekkarantaa. Nyt selvisi minulle, mikä oli kaiken elämän saarilta tuhonnut. Riensin sille paikalle, missä vuoret saaren pohjoisosassa laskeutuvat tasaista maata kohti. Haukku kuului kiertävän saarta, ja sitten näin ketun heleän keltaisena korkealla vuorella, aivan äkkijyrkänteen partaalla, somasti hyppivän kiveltä kivelle, paadelta paadelle, nopeasti läheten. Näky on hurmaavan kaunis, iso Tehinselkä taustana. Oikeinpa säälintunne valtaa mielen, kun täytyy äkkiä lopettaa kaikki tuo notkeus, kaikki tuo elämänilo ja -halu. Siinä se nyt makaa kyljellään hienolla valkoisella hiekalla. Poissa on lihasten kiinteä notkeus, ainaiseksi sammunut on pienten kiiltävien silmien pistävän terävä katse. Mutta kun ajattelen tyhjiä, elottomia saaria ja kaikkia niitä kauheita surunäytelmiä, jotka täällä varsinkin lintujen pesimisaikana ovat tapahtuneet, jää hautauslaulu "integer vitae, scelerisque purus" laulamatta! Äänetön, hiljainen pimeys vallitsee selillä ja hivelee ruumista sametinhienona takaisin soutaessamme. Ainoat elonmerkit ovat airojen pehmeät kosketukset veteen ja kaukaa pikkukotien ikkunoista kirkkaasti tuikkivat valotervehdykset.— — — Kolmannen ja samalla tällä kertaa viimeisen erämatkani alotin taas kokossa istuen. Metsästysalueeni oli nyt aivan toisella suunnalla, Verhon kartanon ja Evon kruununpuiston välisellä edelliseen kuuluvalla laajalla takamaalla. Metsänriistaa oli tällä alueella, joka oli havumetsää kasvavaa, tasaista järvi- ja suorikasta nummimaata, ennen sangen runsaasti. "Lönnin kulma" oli kuuluisa linnuistaan ja sittemmin hirvikannastaan. Kokko, jonka olimme aamuyönä pystyttäneet, sijaitsi takamaalle johtavan syväraiteisen metsätien vieressä, suuren vasta viljellyn Kukkarosuon ja erään pienen metsäjärven, Kukkarojärven, välisellä niemekkeellä. Paikan olin, kuten sitten huomasin, hyvin valinnut, sillä teerit olivat aikaisemmin syksyllä tottuneet pitämään Kukkarosuon kykkiä jokapäiväisenä laitumenaan. Kiertäen suot ja lähellä olevat järvet ajoi ajajani havumetsässä olevat teerit miltei yksitellen kokolle. Sain niitä aamupuhteessa kuusi kappaletta. Saatuani koirat, jotka ajajani jo edellisenä iltana oli vienyt erääseen lähellä olevaan torppaan, päästin ne heti ja rupesin painumaan puistontapaista nummimaata pitkin kauemmaksi takamaalle, suurta Tarusjärveä kohti. Vähän matkaa kuljettuani kuului koirien haukuntaa ja kauas yli salomaan kantava omituinen, komea, puhaltava ammuminen suon reunalta erään matalan harjun takaa. Nousin nopeasti kummulle ja sieltä sain nähdä näyn, joka ei koskaan mielestäni haihdu. Siinä seisoi harvinaisen suuri ja komeasarvinen, miltei musta, hohtavan valkeakoipinen uroshirvi ja vieressä tiukasti sen kupeeseen painautuneena naarashirvi. Molemmat kääntyivät samassa kiintonaisessa asennossa, koiraksen vähän väliä äänekkäästi ryhkiessä, haukkuviin koiriin päin. Syysauringon kylmänheleässä, hienon suonsavun verhoamassa kauniissa valossa, huurteinen maa taustana, oli näky kerrassaan suurenmoinen. Tällaisia tilaisuuksia ei luonnon ystävälle usein tarjota ja ne painuvat hänen mieleensä ja muistiinsa kuin kallisarvoisen timantin uurteet sileäksi hiotulle lasipinnalle. — Huusin koirat pois, ja hirvet jäivät paikalleen omaan valtakuntaansa korven helmaan yhä toisiinsa painautuneina. Hirvet kuuluivat siihen suureen kantajoukkoon, joka siihen aikaan asusti Verhon takamailla. Nyt on hirvi siellä harvinaisuus, kaikki ovat ne, nuo eläinkuntamme komeimmat edustajat, vuoroonsa kaatuneet vaanivien salametsästäjien luotien lävistäminä. Kuljettuani eteenpäin noin kilometrin matkan saivat koirat liikkeelle ketun. Näin sen vilahdukselta, kun se hyppäsi vanhan aidan yli. Haukku painui kauaksi ja ennen pitkää kuulumattomiin Anttoisten ylänköä kohti. Itse etenin yhä kauemmaksi, koska haukku oli edentynyt matkani suuntaan. Pienestä Takajärvestä ammuin seurastaan myöhästyneen allin. Mutta minulle oli suotu onni tällä harvinaisen vaiherikkaalla erämatkallani ihailla vieläkin erästä mieltä kiinnittävää näkyä. Saavuttuani Tarusjärven rannalle näin keskellä järveä neljä joutsenta rauhassa uiskentelemassa. Minulla on ollut tilaisuus oleskellessani Uudessa Kaarlepyyssä syksyisin meren ulapalla nähdä suuria joutsenparvia ja kuulla niiden kaihomielisiä torven ääntä muistuttavia pitkiä säveliä. Mutta missään ei niiden hohtavan valkoinen, kevyt, kelluva, siro muoto ole tehnyt niin ihanaa vaikutusta kuin täällä Hämeen helmassa, tumma sisämaan hongikko taustana. Päivä oli jo pitkälle kulunut, kun koirat palasivat. Kettu oli kaikesta päättäen mennyt koloon. Päätin näin ollen lähteä paluumatkalle kuitenkin toista tietä. Kuljettuani noin kilometrin matkan saivat koirat liikkeelle jäniksen, joka minun onnistui kahden kierroksen jälkeen saada reppuuni. Kun jänis oli ammuttu, huusin koiria, ja Karma tulikin, mutta Iloa ei vain näkynyt. Huusin ja puhalsin torveen kuin riivattu, mutta Iloa ei tullut sittenkään. Ennen ampumapaikaltani lähtöäni tein kuitenkin pienen kierroksen sen ympäri, ja tuskin olin montakaan metriä kulkenut, kun erään tiheän kuusen alimpien oksien alta kuului rapinaa, ja kun kurkistin oksien välistä, näin siellä Ilon pienenä ympyriäisenä pallona rauhallisesti makaavan, heilauttaen minulle ystävällisesti hännänpäätä tervehdykseksi! Kovin oli uupunut. Kuulin sittemmin, että Ilo oli päiväkauden juuri ennen tuloani ajanut kettua Mainiemen harjulla, joten sillä oli neljäs päivä menossa. Maantien vieressä likellä Heinäjoen torppaa saivat koirat vielä liikkeelle jäniksen, jota en kuitenkaan saanut. Tein maantiellä pahan "pummin"! — Heinäjoen emännällä oli sattumalta kahvipannu tulella, niin että tulin varsin sopivaan aikaan. Sieltä sain myös kyytihevosen kartanoon, jonne tulin iltahämärässä. Ja niin tuo myöhäissyksyinen eräretkeni salomaille oli päättynyt. Tulos ei ollut suuri, mutta sehän oli vain sivuseikka. Pääasia oli, että taas olin saanut todeta Hämeen luonnon voivan myöhäisellä syksylläkin luonnonystävälle ja salomaan vaeltajalle tarjota mitä ihanimpia vaikutelmia ja mitä suurinta, puhtainta nautintoa. "VANHA ISÄNTÄ". Jokainen teistä tuntenee jonkun vanhan isännän? Sana "vanha" tietää, että on kyseessä vanha ei ainoastaan ikään nähden, vaan ennen kaikkea kotitalossaan vanha. Vanhan ajan kansalla oli "papaksi" jääminen taloon aivan yleistä; — nyt ei tuo tapa enää ole niin tavallinen. Sota-ajan isäntien kesken se on mahdotonta — nehän tulevat ja menevät ja suhtautuvat taloon kuin ilves jäniksenottopaikkaan. Niin, taatot ne muodostavat aivan erikoisen, korkeasti arvovaltaisen kansanluokan. Nykyjään, kun kaikki maailman ihmiset, joilla on jotakin yhteistä, liittyvät yhteen kuin kurki ja suo ja pitävät vain kokouksiaan, niin olisi toivottavaa, että myöskin "papat" pitäisivät kokouksen. Varmaan pyytäisin päästä siihen mukaan sivulta katsojana ja pyytäisinpä vielä Lampénin Ernstinkin. Kyllä vain meille niin vanhoille kuin nuorillekin olisi siellä nähtävää ja opittavaa. Kokousajaksi olisi varattava vähintäin viikko, sillä ei keskustelua ja vilkkaita esityksiä ainakaan tulisi puuttumaan! Vaarit ovat hauskoja, puheliaita ja usein leikillisiä, mukavia poikia. Ne ovat paikkakunnan eläviä sanakirjoja. Kysy jotakin, mikä koskee paikkakunnan viimeisen puolivuosisadan historiaa, niin saat sen varmasti tietää. Samassa talossa usein koko pitkän elämänsä viettäneenä ja erinomaisine muistineen hän tietää kyläkuntansa ja paikkakuntansa kaikki merkillisimmät tapahtumat. Hän voi kertoa sinulle kirkkoherroista ja nimismiehistä, talojen vaiheista, eri juhlien vietoista, pahoista ja hyvistä hengistä, murhista ja rosvoista, raipparangaistuksesta ja viinanpoltosta, nälkävuosista, kalastuksesta ja metsästyksestä y.m. loppumattomiin. Kun vanha isäntä huomaa, että pidämme suuressa arvossa niitä tietoja entisistä ajoista, joita häneltä koetamme houkutella esiin, innostuu hän kertomaan näitä rakkaita muistojaan oikein porvoon mitalla ja saamme hänestä hyvän ystävän. Sieltä tulee kuin Konkkalan kaivosta. Kun tällaista vanhaa poikaa haastatellaan, on kuitenkin kaksi seikkaa muistettava: ne ovat ensinnäkin iso pannullinen tulisen kuumaa kahvia (ennen muinoin pieni "puolkuppi") ja mahdollisimman pitkä ja komea sikari sekä pääkysymykset jo etukäteen paperille merkittyinä. Niiden ympärillä sitten kysymykset kiertävät ja kaartavat kuin vanha kettu epäillyn myrkkysyötin ympärillä. Kun 75- 80-vuotiaan suutaltat ovat jo kuluneet loppuun eikä siis mikään estä sanatulvaa, tulee sitä niin paljon ja niin nopein kääntein, että on arvan mahdotonta merkitä muistiin kaikkea, mitä tahtoisi. Jos muisti pettääkin tahi synnynnäinen leikillisyys houkuttelee laskettelemaan vähän liikoja, niin voi kuitenkin pelastaa sangen arvokkaita sivistyshistoriallisia y.m. tietoja joutumasta perikatoon. Tekijällä on ollut onni saada tällainen vanha isäntä lähimmäksi monivuotiseksi kesänaapurikseen ja hyväksi ystäväkseen. Sain häneltä niin paljon tietoja, että kirjoitin suurimmaksi osaksi niitä käyttäen kokonaisen kotiseutukirjan. Esaias eli eläkkeellä kotitalossaan, jossa hän oli ollut isäntänä parhaimman elämänsä ajan. Suku on paikkakunnalla vanhoista ajoista niin juurtunut, että hänen sukulaisiaan oli monessa talossa siinä osassa pitäjää. Kun nykyisenä isäntänä talossa oli hänen vanhin poikansa, vietti hän siellä rauhallisia vanhuuden päiviä. Tuollaisella eläkevaarilla on muuten aivan erikoisasema talossa. Hän viettää siellä, talon vanhan, keltasilmäisen kissan tavoin aivan itsenäistä, talon huolista ja hommista vapaata elämää. Niin, kissalla on todella aivan oma erikoisasemansa talossa muihin kotieläimiin verrattuna. Koira seuraa ihmistä, liittyy häneen ja on hänestä aivan täydellisesti riippuvainen, nöyrä alamainen. Kissa liittyy taloon, mutta viettää siellä aivan itsenäistä elämää antaen palttua ihmisten hommille. Siellä se liikkuu, tulee ja menee — oman päänsä mukaan. Niin vanha isäntäkin. Hän asuu omassa tuvassaan, auttaa talonväkeä vain silloin, kun voimat antavat myöten tahi muuten on halua, pitää omaa "talouttansa" omain tapainsa mukaan ja tekee kaikenlaista pikkuhommaa talon hyväksi. Hän rakastaa ja lellittelee lastenlapsiaan, jotka puolestaan tavallisesti lämpimästi rakastavat ystäväänsä vaaria — mutta osaa niille joskus rähistäkin. Hän polttaa omaa viljelemäänsä tupakkaa vanhalla äkkiväärällään, käy kirkossa, kalastaa rysillä kutuaikana ja myöhemmin onkii. Esaiaksella ei ollut lastenlapsia. Hänen parhaat ystävänsä olivat talon kissa, lihava kankeajalkainen tiistikoira ja palvelijan pikkunen, hento, keltatukkainen ja sinisilmäinen Elle-tyttö. Esaias oli melkein joka päivä ongella. Meidänkin lahdessamme kuului usein hänen äänekäs rykimisensä, niin että saaret ja metsät kajahtivat. Mutta kun hän lähti liikkeelle, ei paljon kaloja saanut. Saaliinsa hän antoi kissalle, ja Halli, joka uskollisesti istui pöydän vieressä lyhyen, väräjävän kippurahännän varassa, sai ruokapöydän antimia ja Ellelle hän keitti voimakasta kahvia monta kertaa päivässä. Kun hän onkimatkoillaan poikkesi iloksemme meille, ei koskaan puuttunut puhelunaihetta. Ja kun Esaias oli aivan ensiluokkainen leikinlaskija, kuunteli hänen hauskoja, paikkakunnan murteella esitettyjä kertomuksiaan vaikka kuinka kauan. Paitsi edellämainittuja suosikkeja oli Esaiaksen hartaan huolenpidon alaisena vielä neljäskin, hänen omenapuutarhansa. Puut hän oli itse istuttanut siemenistä, kasvattanut ja lannoittanut, ja nyt ne olivat hänen ilonsa, kun olivat täynnä omenoita. Mutta tuottivatpa ne joskus huoliakin, kun "aidan takaiset" yöllä ahdistivat. Silloin tuli isäntä lainaamaan "amisjoonia" ja aikoi vanhan tulilukkonsa rämähdyksellä peloittaa yöllä kaikki "pirun purlakat" ja "omenakasakat" pois. Kun hän kävi meillä tahi meiltä tultiin taloon, jakeli hän aina sanoilla "takka praa" omenoita tuliaisiksi. Esaiaksen merkkipäiviä oli, kun hän läksi omenoita myymään kirkonkylän syysmarkkinoille. Ulkonäöstään ei hän arkipäivinä paljon välittänyt. Tavallisesti liikkui hän pitkässä, kuluneessa, paikatussa, mekon tapaisessa takissa vanha hihna vyönä ja vanha huopahattu alaskäännetyin reunoin päässä. Todella liikuttavan näyn tarjosivat Esaias ja Elle, kun käsi kädessä tulivat mäkeä alas huvilaan. Toinen oli vanha, ränstynyt, kovin ontuen ja raskaasti nojaten paksuun, kiiltäväksi kuluneeseen, mukulaiseen katajakeppiin, toinen pikkuinen, kalpea ja hento lapsi. — Myöhäistalvi ja varhaiskevät ihmeellisessä sopusoinnussa! Seuraavassa esitän muutamia niitä tietoja, jotka Esaias antoi paikkakunnan murteella minulle kokemuksensa nojalla: * * * * * Muikku kutee elell’ miesten päivää. "Luukkaast' verkot vetien" sanotaan. Siika: "Simost' siika siipiins' lähtie." Se kutee muuten "lailas veless". Juhannuksena se menee syvimpiin vesiin ja lähtee sieltä Simona liikkeelle. Kuore kutee "kun sammakko korraa." Kuoreesta sanotaan muuten, että "kuore ja pukki haisee yhlelle samalle". Särki kutee, kun leppä on hiiren korvalla. Ahven kutee "siin' haukien kans' yhless'". Salakka kutee kolmasti, kesäkuun alkupuolella, kun suopursu kukkii, 8 viikkoa sen jälkeen, kun ruis hedelmöi, siis Juhannuksena ja heinäkuun keskipaikkeilla. Lahna kutee myös kolmasti ja jotenkin samaan aikaan kuin salakka. Niiden nimitykset ovat tähkälahna (ruis tähkällä), hedelmälahna (ruis hedelmöi) ja valkenemislahna (ruis valkenee heinäkuulla). Säynävä nousee Eerikin päivän tienoilla jokiin. Made kutee helmikuussa, mutta "Heikin päivästä rysät vetien". Kiiski: "kiiski kutee joka kalan kanss'". Ankerias nousee hernemaihin, joissa se syö hernekasvien kukkia. Tosi tarinana kertoi ukko, että ankerias Virmailassa meni kerran saavin alle ja "teki poikaset"! Hauki kutee "kahlen puolen vapunpäivää". "Kirshauit" ovat pieniä eivätkä kude, vaan nousevat muuten rannoille lämmittelemään. Onkiminen onnistuu parhaiten läns'päivä- (lounainen), murkina- (kaakko) ja etelätuulella. Hyvän tupakan sylki on eduksi, samoin, jos pahlaimella lyö veteen. Kala silloin "meinaa, että siell' on toisia syömäss' ja menee sinne kanss'!" "On kuni kuhtu kaloille". "Uimamiehen kantapään takana on jäävelist' kaloja." Madoista ovat "savimadot" parhaimmat, s.o. sellaiset onkimadot, jotka on löydetty savimaasta. Kun kysyin ukko Esaiakselta, oliko taikoja kalastukselle, vastasi hän heti: "ei taikoja, kun on vesieläin niin puhlas". Teeri soi jäällä enimmiten silloin, kun "ei sille peäse rejell', suksill' eikä milleän". Taistelu on mitä ankarin. "Ai jäävel' kun jäi höyheniä, siin' ol' höyheniä, ett' olis' saanu' korvatyynyn. Erotaan pois ja niin taas juopuu toisen nuppuun kiinni." Yhdeksän viikkoa on talveen ja yhdeksän viikkoa kesään teerin kuherruksesta (ne kuhertavat syksyllä ja keväällä). "Niin kauan mehtäss' soi, kun haavan leht' rapisien rupie." Sointipaikakseen valitsee se "satoja vuosia" saman seudun. Kallioinen, itäpuoleen kaatava, kuivashonkaa kasvava maa on sille mieluisinta. Soinnin kuvaa kansanmetsästäjä seuraavasti: Ensin se yhden aikaan naputtaa ja sitten kuuluu "kehnäämistä eli suhistamista ikäänkuin pyssynpiippua veittell' hierois'". Kun se lakkaa, nousee se männynlatvaan ja röhkii kuin sika tahi kolittaa kieltään, että kuuluu puolen kilometrin päähän. Soidessa mehtäksellä on pää pystyssä ja pyrstö levittäin pystyssä. Se lyö siipiään mahan alle yhteen niin kovaa, että kuuluu kopsahdus. Lenteleepä se "vihaisena" ristiin rastiin, että siivet "romahtelevat" niin kovasti, jotta luulis' puita taitettavan tahi hongan oksia poikki väännettävän. Naarakset ovat maassa, jossa "polkeminen" tapahtuu. Sointi alkaa, "kun hank' kantaan rupie" ja jatkuu huhtikuun. Samalla sointipaikalla on tavallisesti 6 tai 7 nuorta koirasta. Usein metsämies "tek' tulet" jo illalla sointipaikan lähettyvillä ollakseen valmis ensimmäisten naputusten kuultuaan punanahkan lailla sointien väliajoilla hiipimään yhä lähemmäksi ampumamatkan päähän. RETKEILYJÄ POHJANMAAN LAKEUKSILLA JA RANTAMAILLA. Kun äreä vihuri puskee tyyntä järven selkää, sivelee se sen pinnalle ikäänkuin keveällä siveltimen vedolla tummia, nopeasti eteenpäin kiitäviä, kiemurtelevia ja vihdoin äkkiä eri suuntiin hajoavia juovia. Jos on tummat pilvet yläpuolella, näyttävät nuo juovat synkän mustilta; jos taas kesäauringon helteiset säteet kohtaavat niitä, loistavat sinertäväntummaa pintaa vastaan pikkulaineitten vaahtopäät hopean hohtoisina. Niin seuraavat toisiansa tummat pintahattarat ja valkoiset vaahtopäät, toinen toisensa perästä kadotaksensa ennen pitkää ainiaaksi. Kun tuuli tyyntyy illalla, vyöryvät lämpimät ja tasoitetut mainingit rantakiville, laulaen hiljaisia vespervirsiään päivän hyrskyjen tauottua. Ja niin on ihmiselämäkin elämyksineen ja tapahtumineen. Nekin heijastuvat kaukaa tummina, synkkinä varjoina tahi loistavat kirkkaina, iloisesti kohoavina vaahtopäinä, kadotaksensa taas sitten elämän levottoman meren hyökyihin. Mutta jäävät onneksi tällöinkin hienot mainingit ehtoohetkien iloksi. Tällaisia hajanaisia muistojen maininkeja ovat nekin kuvaukset, joita esitän seuraavassa Pohjanlahden lakeilta rantamailta. Hoidin silloin, muutamia vuosikymmeniä sitten, lehtorin virkaa Uuden-Kaarlepyyn seminaarissa. Viran entisen haltijan kuoltua oli kiireimmiten lähdettävä määräpaikalle joulukuun alussa. Ensimmäinen vaikutelma tästä pienestä rantakaupungista ei ollut edullinen. Kun Kovjoelta hevosella ajaen hämärissä tulin kaupunkiin, teki se huonosti valaistuna kolean vaikutuksen. Sairaita oli kaupungissa paljon, sillä se vuosi oli ensimmäisiä ja kaikkein pahimpia influenssavuosia. Sain huoneen kaupungin seurahuoneella, joka siihen aikaan kuitenkin oli tavallisen — tosin puhtaan - majatalon tapainen ja jossa ruoka oli hyvää. Majatalossa oli aluksi hiljaista, mutta myöhemmin kylläkin vilkasta. Sinne tuli nimittäin salin pöytien ympärille kaupungin herroja, jotka viettivät iltansa korttia pelaten tahi — niinkuin siihen aikaan oli tapana — totilasinsa ääressä. Liityin seuraan ja ennen pitkää olin tuttu "puolen kaupungin" kanssa pormestarista, kaupungin lääkäristä ja tullinhoitajasta aina lukkariin saakka. En tiedä, miten kaupungissa nykyjään eletään, mutta senaikuiset porvarit olivat varsinkin vieraille sangen ystävällisiä. He ottivat vastaan kuin vanhan tutun ainakin ja ensi-illan tuttavista tuli sittemmin minun hartaimpia ystäviäni. Suuri osa heistä on nyt siirtynyt "paremmille maille". Kun vieras tuli kaupunkiin, kysyttiin häneltä tavallisesti kolme seikkaa: pelasiko skruuvia, oliko metsästäjä ja miten oli laulun laita? Suurena "sivistyksen puutteena" pidettiin, kun en harrastanut tuota ensimmäistä, mutta kun lauloin toista tenoria, jota kaupungissa ei ollut, vaan täytyi "lainata" Kokkolasta, otettiin minut heti armoihin. Mitä metsästykseen tulee, olin nuori ja innostunut ja Uuden-Kaarlepyyn seudut olivat siihen aikaan, mitä metsästysmaihin tulee, oikeita autuaitten metsästysmaita. — Entisillä meren pohjasta muodostuneilla laajoilla kytömailla oli jäniksillä erinomaisia laidunmaita ja entiset saaret, joita ruotsalainen väestö vieläkin kutsuu "holmeiksi" — saariksi — tarjosivat tavallisesti havumetsää kasvavina niille erinomaisia suojapaikkoja. Ystäväni, silloisen mallikoulun johtajan, nykyisen pankinjohtaja S—n kanssa muodostimme pian metsästäjäyhtymän ja vuokrasimme likim. 40 talon maat. Eivätpä olleet vuokrat siihen aikaan kalliit, tavallisesti markka taloa kohti. Varsinkin olivat meidän metsästysmaamme erinomaisia Kovjoesta itäänpäin, Körran-nimisellä paikkakunnalla, noin kolmisenkymmentä km kaupungista Purmon pitäjässä. Kytömaan saarissa vilisi riistaa, varsinkin jäniksiä. Kun meillä molemmilla oli sama viikon päivä vapaa, teimme Körraniin monta erinomaisen hauskaa retkeä, jos kohta matka sinne olikin hankala. Varsinkin myöhäissyksyllä, kun jänikset olivat valkoiset ja tekivät laajoja kierroksia saaresta saareen, oli hauska seurata niiden kulkua. Tätä saarimuodostusta käyttivät muuten sala-ampujat usein hyväksensä. Kun jänikset olivat valkoiset ja maa lumeton, ampuivat he niitä kytösaarista makuupaikoilta. Kun viimeisen kerran ennen paikkakunnalta muuttoani metsästin noilla mailla, ammuin ison, lihavan ketun, mutta jäniksiä tuskin saimme nimeksikään. Kettu oli sitä ennen muuten suhteellisesti harvinainen siellä. Mistä jänisten väheneminen riippui, voimme kyllä arvata. Ohimennen mainittakoon, että harvinaisen suuruutensa takia vieläkin säilytän tämän Körranin ensimmäisen suurketun pääkallon kokoelmissani. Ruotsalainen maalaisväestö suhtautui muuten meihin — minuunkin suomalaisena — sangen ystävällisesti. Palvelijat olivat muuten monessa talossa suomalaisia, nuoret kun joukoittain muuttivat Amerikkaan. Paitsi edellä mainittuja maita, oli meillä niitä myöskin eteläpuolella kaupunkia m.m. Jepuan — siis suomalaisen asutuksen — rajamailla. Siinä talossa, jossa meidän päämajamme oli, puhui isäntä ruotsia, emäntä suomea, lapset molempia kieliä. Lapset puhuivat isän kanssa ruotsia, äidin kanssa suomea, keskenänsä molempia. Isäntä ja emäntä puhuttelivat toisiaan omalla kielellään. Paitsi meidän yhtymäämme oli kaupungissa toinen, johon kuului noin viitisen miestä. Yhdessä me hallitsimme ja vallitsimme koko tuon erinomaisen riista-alueen. Vuoroin kutsuttiin ainakin kerran syksyisin kaikki omille maille yhteiselle retkelle ja kun laulajaerämiehetkin siihen yhtyivät, kaikui neliäänisesti laulu heleän kirkkaana kytömaan lakeuksilla tahi saariston selillä: Kuulkaa veikkoset kun kaikuu, torvi rotkoissa jo raikuu! Samotkaamme salohon, kun saalis saatu on, halloo! Se jaettakohon, halloo, halloo! Erikoisesti on muistissani muuan myöhäissyksyinen retki kaukaiseen Pietarsaaressa päin olevaan suureen saareen. Retki tehtiin hyvin myöhään syksyllä, koska vasta silloin oli sieltä viety kesää olleet lampaat, joita emme tahtoneet häiritä. Kun päivä oli lyhyt ja matka pitkä, lähdettiin kahdella kalastajapurjeveneellä jo aikaisin pilkkosen pimeässä ja sumuisessa ilmassa luovailemaan pohjoiseen päin. Vedet olivat täällä erinomaisen luotoiset ja vaaralliset. Niitä tuntematon olisi ennen pitkää tuhoutunut lukemattomiin kareihin. Vaikka peräsimissä olivatkin veneiden omistajat, kaksi ammattikalastajaa, jotka aivan ihmeteltävällä taidolla ohjasivat veneensä luotojen välitse pimeässä, ajoi toinen kotimatkalla pahasti karille. Tuho oli todella hyvin lähellä. Päivän valjetessa näimme vielä iloksemme noin 70 lintua käsittävän joutsenparven eräällä selällä. Myöskin alleja näimme jonkin verran sekä yksinäisiä pilkkasiipiä. Tunnelma oli muuten myöhäissyksyinen. Oli täysi päivä, kun saavuimme perille saaren sileään poukamaan. Tarkoituksemme oli metsästää saarissa, kalastajien taas kokea lähettyvillä olevat siikaverkkonsa. Ennen pitkää kaikui haukku eri osissa laajaa manterentapaista saarta. Kun olin ampunut jäniksen, riitti se puolestani ja kun en ylipäänsä koskaan ole harrastanut tämänkaltaisia saarimetsästyksiä — kun niissä tapahtuu usein joukkotappoja — seurasin kalastajien hommia. He saivatkin erinomaisen komeita siikoja pyydys-tavalla, joka oli minulle tuntematon. Kun he ilmoittivat menevänsä kokemaan "koukkujaan" (ruots. krokar) ihmettelin kovasti, että siikoja siihen aikaan sai koukkukalastuksella. Asia selvisi kuitenkin pian, kun he selittivät minulle, mitä "krokilla" ymmärretään. Kalastustapa on verkolla pyydystämistä ja nimitys riippuu verkkojen laskemistavasta. Ne lasketaan nimittäin siten, että aina kaksi verkkoa on yhdessä. Toinen suora verkko lasketaan rannasta ja on johtoverkkona ja sen pään ympäri asetetaan toinen pyydysverkko munuamaisesti muodostaen melkein kuin katiskan pesän. Olen muuten sisävesistössä sittemmin käyttänyt tätä tapaa lahnan ynnä muunkin kalan pyydystämistä varten hyvällä menestyksellä. Verkkojen päät kiinnitetään tällöin pohjaan pistettyihin seipäisiin. Mutta lyhyt päivä kului nopeasti ja rupesi jo hämärtämään, kun seurue oli taas koossa. Ennen lähtöä syötiin päivällinen, jossa aivan erinomaisena herkkuna oli kalastajien taidokkaasti tulella paistamaa, vasta saatua siikaa. Paitsi siikaa, oli nälkäisten merenkulkijain juhla-ateriassa toinenkin herkku, joka pikkukaupunkiin nähden oli aivan erikoislaatuinen, nimittäin tuoreita hiilillä paistettuja nahkiaisia. Sanoin, että kaupunkiin tullessa teki se kolean vaikutuksen. Tämä vaikutin katosi kuitenkin pian jo talven tultua. Pienet, moniväriset puutalot ja puistot koivuineen, pihlajineen antoivat sille erinomaisen idyllisen ulkomuodon. Mutta ennen kaikkea antoi tälle ylen hiljaiselle Topeliuksen ja Mathesiuksen kaupungille ikäänkuin elävämmän hengen ja erikoisen leiman miltei sen läpi kulkeva Lapuan joen leveä, jos kohta matala ja kivinen koski. Jos koski, kuten sanoin, antoi kaupungin ulkomuodolle erikoisen leiman, niin se myös myöhäissyksyllä antoi kaupungin keittiöille, jos ei leimaa, niin aivan erikoisen lemun — koko kaupunki tuoksui silloin hiilillä paistetuilta nahkiaisilta! — Kun ne siihen aikaan elävinä maksoivat vain 2-3 p. kappale, söi koko kaupunki nahkiaisia, joita pajumerroilla myrskyisinä syysöinä pyydystettiin koskesta. Joka ainoalla erämiehellä tuli olla näitä herkullisia "antilooppeja" sapuskana repussaan! Ja niin oli nytkin. — Mutta palatakseni retkeemme, oli jo aika lähteä kotimatkalle. Ilma oli muuttunut kylmemmäksi ja kirkastui. Siiat ja jänikset-luvultaan toistakymmentä — vietiin veneisiin. Kirkas syksyinen täysikuu loi pitkiä, kimaltelevia, kultaisia siltoja, jotka likeltä alkaen ulottuivat kauaksi näkymättömiin, saarien lomitse näkyville Merenkurkun laajoille ulapoille. Primus-keittiö sytytettiin ja laulu toisensa perästä kajahti, kunnes äkkiä kuului kova romahdus ja olimme karilla. Tilanne oli aika lailla vaarallinen ja vei paljon aikaa, niin että vasta puoliyön aikana palasimme satamaan. Matka oli kaikessa tapauksessa ollut erinomaisen vaiherikas ja mielenkiintoinen. Heti sen jälkeen teki talvi tuloaan — retki oli tehty viime tingassa. Uuden-Kaarlepyyn tienoot olivat muuten siihen aikaan erinomaisen kalarikkaita. Saarien ja luotojen rantavedet, matalat ja ruohikkoiset lahtien poukamat ja Lapuan joen tuoma noin 7 km merelle päin pistävä vedenalainen mutavalli olivat hyviä kalojen kutu- ja syömäpaikkoja. Keväällä kutuaikana toivat kaupungin lukuisat kalastajat kalaa niin paljon kaupaksi, että niiden hinta aleni varsin vähiin. Kun kerran lukuvuoden loputtua matkustimme Hämeeseen, saimme mukaamme juuri torilta ostetun lihavan merilohen, joka painoi 17 kg ja maksoi 20: — markkaa! — Mutavallilla harjoitettiin muuten keväisin jään lähdön jälkeen hauskaa kalastusta ongella. Sen tapaista en ole missään muualla huomannut. Meriahvenet nousivat suurissa parvissa edellä mainitulle matalikolle kutemaan ja söivät silloin, varsinkin jos oli kova ja kylmä pohjoinen tuuli, heti auringonnousun jälkeen sangen halukkaasti kastematoa. — Turkit yllä vedimme siten S:n kanssa komeita ahvenia "ämpärittäin" tuulessa ja pakkasessa. Joskus oli meidän lähettyvillämme seitsemänkin venekuntaa onkijoita. Kun on kysymys kalastuksesta, en voi olla kertomatta eräästä meriretkestä, joka oli vähällä päättyä onnettomasti. Kevät tuli sinä vuonna hyvin aikaisin, niin että jo vapunpäivänä olivat koivut hiirenkorvalla ja ilma oli hikevän helteinen kuin sydänkesänä. Päätimme helluntaiksi S:n kanssa lähteä kalaan hänen huvilalleen, joka sijaitsi kaukana ulkosaaristossa "Kotaskärissä" likellä Merenkurkun ulappaa. Läksimme lauantai-aamuna pienellä S:n purjeveneellä matkalle ja tarkoitus oli palata sunnuntai-iltana takaisin. Ilma oli kuuma ja kesäinen. Paitsi meitä oli mukana rouva S. ja heidän vanha palvelijansa. Ensimmäinen pitempi purjehdusmatka lämpimässä, tuoksuvassa kevätilmassa oli mitä ihanin. Nautimme olemassaolosta täysin siemauksin. Ja niin saavuimme perille huvilaan. Täkyverkko laskettiin heti lähellä olevaan kaislistoon. — Mutta kevätilma on petollinen. Emme olleet kauan olleet huvilassa, kun ilma äkkiä muuttui. Lämpömittari aleni suunnattomasti — alle 0 asteen — ja nousi jäätävän kylmä ja raju lumimyrsky. Mistään kalastuksesta ei voinut tulla kysymystäkään. Merenkurkku oli kuin kuohuva kattila ja suunnattomat vaahtopilvet nousivat ilmoille luotojen ja saarien rannoilta. Kesähuvilassa oli kylmä kuin talvella. Palelimme kovin ja varsinkin oli minun paha olla, kun olin kesätamineissa. Eihän tällaista takatalvea voinut aavistaakaan, kun toukokuu oli ollut niin harvinaisen lämmin. Varsinkin olivat yöt kauheat, kun oli maattava vinttikamarissa, jossa ei ollut tulisijaa. Hampaat kalisivat kuin konekivääri. Sunnuntaina kiihtyi myrsky yhä rajummaksi. Emme voineet ajatellakaan paluuta silloin, niinkuin oli aikomus ollut. Maanantaina iltapäivällä päätimme kylmän tähden ja eväiden puutteessa pakostakin lähteä paluumatkalle myrskyn yhä raivotessa. Vaivoin saatiin ennen sitä täkyverkko nostetuksi. Se oli kuitenkin niin täynnä kutukiiskiä, että se täytyi jättää — niin uusi verkko kuin olikin — saareen lokkien hyväksi! Kalojen poistaminen olisi ollut tuiki mahdoton. Paluumatka pienessä purjeveneessä oli vaarallisimpia retkiä, mitä eläessäni olen tehnyt. Laineiden vaahtopäät löivät alituisesti pienen aluksen ylitse niin, että vettä oli alituisesti ajettava voimien takaa veneestä. Usein katosi perää pitävä toverini hyrskyjen taakse näkymättömiin. Minun edessäni istui kauhun valtaamana vanha palvelija, joka kuului niihin onnettomiin, jotka aina veneessä ollessaan istuvat kuin tulivuoren partaalla. Joka kerta, kun laineet löivät aluksen yli, karkasi hän kaikilla voimillaan käsivarteeni kiinni. Eivät auttaneet hyvät eikä pahat sanat! Kauan jäljestäpäin oli käsivarressani mustelmia hänen otteestaan! Hurjaa vauhtia mentiin eteenpäin päämaston kaartuessa kuin jousi. Vaikein kohta, viimeinen selkä oli vielä jäljellä. Istuimme kovassa jännityksessä äänettöminä eikä puhelu muutenkaan olisi kuulunut kokasta perään, niin raju oli meren pauhina. Kiidämme viimeiselle selälle, jonka takaa jo satama näkyy. Myrsky puskee täällä vielä rajummin ja masto taipuu kuin luokki. Ja niin kuuluu äkkiä ankara rojahdus, masto taittuu ja kaatuu purjeineen vinosti laidan yli mereen. Tuho oli tullut. Onni onnettomuudessa oli kuitenkin, että olimme siksi likellä satamaa, että meidät oli huomattu ja tultiin apuun. Henki oli pelastettu. Esimerkkinä myrskyn kaameudesta mainittakoon, että satamassa oli kaiken aikaa ollut muuan iso Pietarin ja Tornion väliä kulkeva höyryalus uskaltamatta myrskyn ja veden alenemisen takia jatkaa matkaansa. Sepä olikin meille onneksi, sillä siitä meille apu tuli. Läpimärkinä ja viluisina saavuimme vihdoin kotiin. Muita seurauksia ei minulla ollut tästä niin hyvillä enteillä alkaneesta ja niin surkeasti päättyneestä kalastusretkestä kuin se, että sain muutamia päiviä maata liikkumattomana vuoteessani kovien selkä- ja hartiapistoksien takia. Oli miten oli, mutta yksi mielenkiintoinen elämys oli taas kuitenkin eletty! — — — Lintutieteellisessä suhteessa ovat Uuden Kaarlepyyn seudut erittäin mielenkiintoiset. Kun Pohjanlahti Merenkurkun kohdalla ikäänkuin pusertuu kokoon laajentuakseen sen molemmin puolin, seuraa siitä, että merta seuraavien muuttolintujenkin reitit täällä lähenevät toisiaan. Jos auringon noustessa keväällä muuttoaikana liikuskeli pitkin Lapuanjoen suusta merelle päin pistävän, noin 7 km pitkän niemen lakeilla rannoilla, oli tilaisuus nähdä sangen runsaasti muuttolintuja, varsinkin kahlaajia. Erittäin hauskat olivat mustan ja valkoisen kirjavat, heleänpunakoipiset rantaharakat, kurmitsat, sirriäiset y.m. Ja vähän väliä lensi pään yli hanhiparvia ja joutsenia. Varsin runsaasti näki joutsenparvia myöhään syksyllä. Ne viipyivät silloin matkalla etelään viikkojakin matalien lahtien mutaisissa pohjukoissa. Elettiin marraskuun ensimmäisten kovien pakkasten aikaa. Yö oli kirkas, kylmän raitis ja täysikuu käsissä. Tiesin, että matkajoutsenia eleli juuri niihin aikoihin joen suupuolella. Kun matka oli pitkä, läksin sille aikaisin ennen päivän nousua. Hiljainen, pehmeä kosken pauhina lauloi kehtolaulunsa nukkuvalle pikkukaupungille. Prinsessa ruusunen nukkui lumivalkoisessa kehdossaan Topeliuksen ylhäissukuisen keisarikukon pitäessä vahtia korkealla vanhan, puisen kirkontornin huipulla. Täydellinen hiljaisuus! Missä herättävä ritari? Jopa saapuu, mutta hieman toisessa muodossa kuin sadun hieno prinssi. Öinen hiljaisuus särkyy melkein räjähtäen. Kuuluu räikeä, rosoinen ääni, jotta pienet puutarhat värähtelevät: "klockan är tre slagen" (kello on lyönyt kolme), viimeinen tavu hyvin pitkä ja korotettu. Siihen aikaan valvoivat yövahdit uskollisesti kautta yön huolehtien siitä, että arvoisat porvarit saivat nukkua yönsä rauhassa. Sattuuhan sitä joskus rauhallisimmissakin yhteiskunnissa öiseen aikaan pieniä kahakoita, tulipalon alkuja t.m.s. Niin, ja sitäpaitsi saivat herrat tulta hollantilaisiin sikareihinsa palatessaan yöllä kortti-illoiltaan! Muistan, että kun ensimmäisen yön nukuin kaupungin majatalossa, heräsin monesti säpsähtäen noihin kummallisiin huutoihin ihmetellen, mitä ne oikeastaan olivat, oliko kyseessä tulipalo vai tappeluko? Mutta kun niihin tottui, oli noissa pimeästä tulevissa öisissä huudoissa jotakin menneiden aikojen hiljaista rauhaa ja turvallisuutta. Oli kuin olisivat huutaneet: nukkukaa rauhassa; täällä sitä vartioidaan! Hereillä ollaan! — Sivuutan kaupungin vanhanaikuisen, hauskan puukirkon. Sen heleästi kuutamon valaisema korkea torni risteineen kuvastuu selvästi rusottavaa taivasta vasten lohduttavana ihmisten ylhäisen varjelijan vertauskuvana. Menen isoa siltaa pitkin kosken yli, jossa lukemattomat pyörteet ja vaahtopäät pyörivät ja kiertelevät kivien sileitä kylkiä kuuvalon satumaisessa valaistuksessa. Painun metsään. Kova rapina katkaisee äänettömyyden, kun metsäpolun vesilätäköiden öinen paperijää murtuu pieksujen alla. Olen kulkenut noin puolet matkastani, meren rannalle on siis vielä noin 3-4 km. Silloin kuuluu ensimmäinen pitkänpuoleinen, kaihomielinen ja soinnukas, paimentorven tapainen ääni kaukaa mereltä päin. Miten ihmeellisen kauniisti se liittyykään hiljaiseen varhaisaamun tunnelmaan tumman kuusimetsän varjossa. Jo kuuluu toinen, kolmaskin, kokonainen pieni salaperäisten yöhaltijain torviorkesteri. Niin, sellainen se on luonnossa runoilijan ylistämä joutsenen laulu! — Kuta lähemmäksi merta tulen, sitä kauemmin kaikuvat nuo ihmeelliset jäähyväisvirret Pohjolan kesälle. Jo pilkoittaa meri tummien puunrunkojen välitse. Näkyy ruohikkoinen, matala lahti ja siinä liikkuvia varjokuvia. Eteeni aukeaa pajukkoa kasvava luonnonniitty. Päivä alkaa sarastaa. Ryömin pensaiden suojassa lähemmäksi. Siinä ne nyt ovat — parvi joutsenia! Näky on valtava. Toiset ottavat pitkillä kauloillaan mutaa pohjasta, toiset heiluttavat lumivalkoisia, komeita siipiään ja pyrstöään. Nuoret, harmaat linnut katoavat suojelusväreillään somasti hohtavanvalkoisten vanhempien joukkoon. Kaikki näyttävät jonkin valoilmiön takia ihmeen suurilta ja kelluvat keveästi kuin hienon hienot valkoiset pumpulitukot tyynellä vedenpinnalla. Nousen vihdoin pajupensaan takaa näkyviin. Arat linnut äkkäävät vaaran heti ja lähtevät lentoon. Häikäisevän valkoisina hohtavat juuri nousevan syysauringon punertavissa valosäteissä lentävien lintujen arvokkaan hitaasti ja notkeasti taipuvat, pitkät siivet. Olen taas lyhyenä syysaamuna saanut nauttia elämyksestä, joka ei koskaan tule katoamaan muistojen pyhäköstä. MUUAN METSÄSTYSRETKI PÄIJÄNTEEN SAARIIN. Pari vuosikymmentä sitten teki talvi tuloaan harvinaisen myöhään — vasta iloisten joulupyhien jälkeen. Sen sijaan, että tavallisina vuosina ajetaan joulusaarnaa kuulemaan helkkyvällä kelillä, kulkusten ihanasti kajahdellessa huurteisessa metsässä, saatiin sinä vuonna lasketella huimaavaa vauhtia ja usein hengen uhalla rattailla Hämeen jäisiä, liukkaita mäkiä. Niille, jotka niinkuin postiljoonit, kansakoulujen tarkastajat y.m. ovat pakotetut paljon liikkumaan maanteillä, on tämä vuodenaika epäilemättä vuoden vaivalloisimpia, mutta niin ei ole metsästäjille. Kevään jänikset, jotka ovat kotitorpan oraiden ja kivisten viljamaiden kustannuksella syöneet itsensä lihaviksi, ovat silloin jo täydelleen itsenäiset ja tuntevat paikkakunnan maantieteen pienimpiin sopukkoihin saakka. Elinvoimaisina tekevät ne näin ollen ajossa laajoja kierroksia, milloin nousten ylös harjuille, milloin taas heittäytyen alas laaksoihin. Huristen käy tie yli kaskien, kautta sammaltuneen kuusimetsän ja vetisten niittyjen, niin että vesi tuiskuaa kauniin valkoisen talviturkin ympärillä. Paljon virkeätä elämää tarjoo tosiaankin tuollainen myöhäissyksyn maisema niille, jotka tahtovat ja voivat sitä tajuta. Meistä viidestä veljeksestä samoili kolme sinä syksynä Hämeen salomaita. Jäniskartta oli täyteen piirretty — todisteena siitä, että jäniskausi läheni loppuaan. Tuollaisella kartalla, joka graafillisesti osoittaa kaadetun metsänriistan levenemistä metsästysalueella, on suuri merkityksensä ei ainoastaan hauskana metsästyshistoriallisena asiakirjana, vaan metsästyshoidollisessakin suhteessa. Kartta suurennettiin pitäjän kartasta ja siihen merkittiin eri merkeillä likimääräinen paikka, missä otus oli ammuttu. Kokonaisuudessaan täydensi se metsästyspäiväkirjaa ollen sen liitteenä. Jos kartalla seuraamme Päijännettä sen eteläpäästä noin 40 km pohjoiseen, näemme pienimmilläkin kartoilla joukon saaria siinä, missä Päijänne on leveimmillään. Luonnossa muodostavat ne kokonaisen saariston, jossa saarien luku nousee satoihin. Tähän osaan Päijännettä, Tehinselkään, laskee lännestä päin 10 km:n pituinen järvi Lummene. Lummene on, kuten jo koulupenkillä maantietotunnilla olemme oppineet, maamme merkillisimpiä järviä. Se sijaitsee nimittäin selänteellä, joten sillä on vedenlasku kahtaalle päin. Selänne ei muodosta siellä, yhtä vähän kuin selänteet muuallakaan Suomessa, yhtenäistä harjua, vaan jakaantuu koivu- tahi sekametsää kasvaviin mäkiin ja kukkuloihin, joita yhtenäiset metsät, hakamaat, kasket, niityt ja laajat suot erottavat toisistaan. Lakeiden suonotkojen syvimmissä kohdissa on siellä täällä tummavetinen, pieni sisäjärvi, jonka rannat ovat soiset ja liejupohjaiset. Niissä viettävät hidasluontoiset ahvenet ja arat kuikat rauhallista kotielämäänsä. Suorannat ja kuusia kasvavat "suosaaret" ovat varsinkin lämpöisellä vuodenajalla raittiin viileytensä ja mehevien mustikkainsa tähden erittäin suosittuja olinpaikkoja teerin- ja metsonpoikueille. Niiden turviin vetäytyy jokin "jussikin" valmistaakseen itselleen yksinkertaisen makuupaikkansa ja elääksensä sillä niukalla saraheinällä, minkä suoniitty kasvattaa järven rannalla. Edempänä soissa pursujen, juolukkain, vaivaiskoivujen ja surkastuneitten mäntypahasten keskellä viihtyvät metsäkanat parhaiten palokärkien ja hyttysten seurassa. Vetisillä niittymailla marssivat teatteriaskelin pitkäkoipiset kurjet pontevasti deklamoiden: "Oi, oi, Maija-Liisa"! Parhaimmat niin hyvin lintu- kuin jänismaat ovat kuitenkin ylempänä olevat kuivemmat metsä-, niitty- ja kaskirikkaat maat. Tämä koskee varsinkin Lummeneen lähiseutua, joka luonnonihanuudessa kilpailee kauneimpien seutujen kanssa Suomessa. Rikki muserretut harjut muodostavat järvessä luotoja, kareja ja sekametsää kasvavia saaria, joiden kauniissa rantavesissä Lummeneen kasvullisuudelle omituinen pieni sievä Nymphaea fennica kukkii kaikkialla Lobelian, Potamogetonin, Sparganiumin ja Polygonumin kanssa. Rannat ovat kiviset, mutta missä suot — entiset lahdelmat — ulottuvat rantaan, siinä rehoittavat Menyanthes, Calla ja Eqvisetum. Sorsia ei ole niin paljon kuin voisi otaksua; kuitenkin muodostavat lukuisat telkät, koskelot ja kuikat sekä ohrasorsat ja haapanat kauniin korkokuvan peilikirkkaalle vedenpinnalle, kun laskeva aurinko valaisee Lummeneen selkiä. Kun veljeni ja minä vuosikymmeniä sitten rupesimme metsästämään näillä seuduilla, oli siellä metsänriistaa sangen runsaasti. Alhon kartanoa ympäröivät laajat hakamaat, joissa kasvaa vanhaa sammalpeitteistä koivikkoa, ja jossa kesäiseen aikaan suuret räkätti- ja koivurastasyhteiskunnat sekä lukuisat laulajat asuskelivat ja pesivät. Niin oli siihen aikaan. Nyt ovat teeriparvet suuresti harventuneet. Syynä siihen on etupäässä ollut säälimätön pyydystäminen. Vielä 1870-luvulla oli kuvilla ampuminen tällä paikkakunnalla melkein tuntematon ja tuskin voimme aavistaa, kun siellä saatoimme tämän, aikoinaan kyllä sopivan metsästystavan käytäntöön, että se väärin käytettynä muutamia vuosikymmeniä sen jälkeen tulisi olemaan yksi niitä välikeinoja, joilla m.m. nykyjään ollaan hävittämäisillään teerin suku paikoittain sangen vähiin. Tehtyäni tämän suuren "kierroksen" kertomukseni "makuusijasta" tahdon palata "ylösottopaikkaan" — kertomukseen eräästä jänisjahdista muutamissa Päijänteen saarissa. Olimme päättäneet ennen talven tuloa lähteä tälle kauan suunnitellulle retkelle. Tämä tapahtui kuitenkin pitkän tuumimisen jälkeen, koska saaret olivat keskellä Päijänteen suurinta, 40 km leveätä selkää. Siihen nähden, että vuodenaika oli kulunut jo niin pitkälle, olisi voinut nimittäin matka tuonne, jos sattui myrsky nousemaan, tulla kylläkin vaaralliseksi. Kaikki höyrylaivat olivat jo aikoja sitten menneet talviteloilleen ja kalastajat vetäytyneet pois seliltä, kun muikut olivat loppuun kuteneet. Oli siis luultavaa, että selät odottivat tyhjinä ja autioina myöhästyneen talven tuloa. Päijänteen rantaan oli Alholta 6 km; oli siis oltava aikaisin ylhäällä. Kun aamuyöllä lähtöpäivänä menin ulos portaille saadakseni selville, mitä Tapio lupasi päivän varaksi, oli ensimmäinen, minkä tunsin, tuo ihana, sangen luonteenomainen ensimmäisen lumen tuoksu. Luulen monen metsästäjän tehneen sen huomion, että lumella on eri vuodenaikoina erilainen tuoksunsa, varsinkin keväällä hyvin tuntuva. Kaikkialla oli muuten pilkkosen pimeä, paitsi renkien tuvassa, jonka avonaisesta uunista suuri takkavalkea heitti kodikkaan, kirkkaan valokielen kauas lumelle. Rengit ja torpparit nikkaroivat siellä puhdetöissä. Tallissa kuulin hevosten raappivan pilttuunsa lattiaa ja porstuan kaapissa, missä sokerivarat säilytettiin, nakersi yksinäinen hiiri suurella innolla aikaista suurustaan. Tuskin olin palannut takaisin n.k. herrain huoneeseen, kun jo sen viereisessä pienessä huoneessa nousi elämä ja meteli, jota voisi verrata intiaanien sotatansseihin. Meidän kolme ajokoiraamme Kaino, Tiiro ja Freja syöksyivät nimittäin minua vastaan, mitä vilkkaimmin ilon ilmauksin ja tulisin metsästysinnoin. Tämä "troika" oli paras, minkä koskaan olimme omistaneet, n.k. Alhon rotua, joka sittemmin kuoli sukupuuttoon, riippuen useimmista onnettomista sattumista, kuten susien ja penikkataudin vaikutuksesta. Koirat olivat syyskauden taistelujen jälkeen harjoitettuja ja erinomaisessa kunnossa. En ole sen koommin omistanut ulkomuotoon ja kelpaavaisuuteen nähden niin mainiota koiraa kuin Kaino — tuskinpa sellaisella metsästänytkään. Suuri oli siis vahinko, kun susi muutamia vuosia sen jälkeen otti Kainon aivan keittiön porstuasta, purren samalla kertaa Tiiron ristiluun niin, että se tuli metsästykseen kelpaamattomaksi. Turhaan seurasivat miehet tulisoihduilla Kainon surkeita avunhuutoja pitkät matkat, se jäi sille tielleen ainiaaksi. Siihen aikaan ei tullut kysymykseen pitää koiria koiratarhoissa — ne olivat ystäviä ja tovereita, jotka jakoivat kanssamme niin hyvän kuin pahankin. Kolme syvää kuoppaa vanhanaikuisessa, nahkapeitteisessä sohvassa osoitti koirien makuusijoja. Päivä ei ollut vielä valjennut, kun nousimme leveihin kääseihin. Moni ystävämme oli saapunut lähtöämme katsomaan. Tuossa oli Sorsaniemen Kalle, joka asui Lummeneen melkein kauneimmalla niemellä, tuossa Sillanpään Matti, joka voutimme Antin kanssa jakoi kunnian olla pitäjän väkevimpiä miehiä ja joka pidoissa käydessämme oli meillä vakinaisena ajajana, tuossa taas Aatami Mieltyö, joka tunsi Lummeneen ahvenenpoikien elämäntavat nipasta nippaan ja oli sen vuoksi seudun paras onkija — ja vielä lopuksi Multamäen Kalle, joka elätti itsensä valmistaen ruumisarkkuja, ristejä ja pyssyjä sekä — loihtien. Multamäki oli viimeinen, jonka olen kuullut loihtimalla koettavan parantaa lehmää, joka oli taittanut jalkansa. Multamäki oli myös erinomaisen tarkka ampuja. Lähdettiin siis matkalle. Meitä ympäröi nyt kaikkialla hiljainen, pehmoinen pimeys. Ei ääntäkään, joka olisi häirinnyt myöhäissyksyn hiljaisuutta — paitsi sitä omituista ratinaa, joka syntyy, kun pyörät leikkaavat pehmeätä, lumensekaista soraa. Kuljettiin sitten Pippurinsillan yli, jossa me pikkupoikina päivät pitkät olimme onkineet salakoita ja särkiä ahvenruohojen ja lumpeenkukkien välistä. Saavuttuamme Harmoisten myllylle, jossa Lummene purkaa vetensä Päijänteeseen, rupesi päivä valkenemaan. Mustana ja jylhänä kohosi ensimmäisen lumen valkoisten puitten välistä Lummeneen muutenkin tumma vesi pitkin sammaltuneen myllytorven laitoja. Kosken kaihoa herättävä humina ja myllykivien kumea jytinä olivat ainoat elonmerkit luonnossa. Tiedustelimme heti venettä, mutta meille ilmoitettiin, ettei myllärin vene ollut kotona eikä siis saatavissa. Mitä oli tehtävä? — Luopuminen kauan suunnitellusta retkestämme ei ollut meille mieluista, ja lyhyen keskustelun jälkeen päätimme lähteä pitkälle matkallemme pienemmällä veneellä, joka oli sekä vanha että vuotava. Jätettyämme Miehoniemen lahden oli edessämme iso Tehinselkä kaikessa loistossaan. Kaukana Jutinsalon puolella katosi maa taivaanrannan taakse. Koko ulappa oli aivan tyhjänä ja autiona; sen suurisuiset asujaimet, lokitkin, olivat jättäneet kesäiset pesimispaikkansa kalojen vetäydyttyä syvälle. Lehtisaarten yli kohosi aurinko syyskeltaisena ja viluisena yöllisten, siekaleiksi revittyjen lumipilvien alta. Jos selkä olikin autio, niin nousevan auringon kalpeassa valossa alkoi sen sijaan molemmilta puolin kuulua teerien raikasta kuherrusta, elähyttäen niin hyvin meitä kuin koiriakin, jotka nostivat korvansa pystyyn kuullessaan tutun äänen. Pitkän ja vaivalloisen soudun jälkeen saavuimme vihdoin suuremman saaren, Ison-Lehtisen rannalle. Jokainen, joka on harjoittanut metsästystä, tietää hyvin, kuinka hauskaa on tuollaisen matkan takaa päästä maalle ja niillä mielenkiinnolla odottaa haukunnan alkamista. Sellaisissa tilaisuuksissa tuntee parhaiten, kuinka ihanaa on olo vapaassa luonnossa. Jokainen hermo on silloin omituisen ihanassa värähdystilassa, joka antaa metsästykselle sen parhaimman viehätyksen. Lukuisat "käyntikortit" ilmaisivat heti meille, että saaressa oli jäniksiä. Koska myöhäis-syyspäivä on kovin lyhyt ja yöpyminen saarella siihen vuoden aikaan mahdotonta, irroitettiin viluiset koirat heti. Tuossa tuokiossa ne katosivat vetiseen pensastoon. Mannermaan lumen asemesta oli täällä satanut vettä. Tuskin olimme saaneet lammasnahkaiset turkit päältämme, niin Freja alkoi jo soiton korkealla, innokkaalla, miltei vinkuvalla "ai ai ai, ai ai ai—" Mäen töyrään toiselta puolelta kuului heti Tiiro yhtyvän siihen matalalla, karkealla bassollaan "aha ha jänis", "aha ha jänis" — — — eikä monta sekuntia ollut kulunut, kun jo näihin kahteen liittyi tenori Kaino, urhein niistä kaikista; "ehei hei hei, ehei hei hei". "Ai ai ha jänis, ehei" — — — edelleen kävi loistavasti. Koska saari on vähintäin 2 km pituinen, oli jäniksillä tilaisuus tehdä kierroksensa kokonaisuudessaan. Ampuminen oli sen sijaan vaikeata, koska varsinaisia "passipaikkoja" ei ollut. Mutta koska koirat sittemmin ajoivat eri jäniksiä, ammuimme kuitenkin 6 jänistä kolmessa tunnissa. Ajon kestäessä ihailin Kainon erinomaista vainua. Muuan jänis ui nimittäin, saattaaksensa koirat pois jäljiltä, pienen lahden poikki. Kaino, joka seurasi jälkiä, ei epäillyt mennä samaa tietä jääkylmään veteen. Uiden se seurasi jälkiä, haistaen jälkiä kaislikosta ja vesikasveista täydellä haukunnalla eksymättä. Kello 2 kahlittiin koirat ja syötiin muutamia voileipiä. Pari lasia viiniä niiden ohessa virkisti ruumista. Kello 1/2 3 päästettiin koirat eräälle lähellä olevalle pienemmälle, korkealle, kallioiselle saarelle. Saaren korkeimmalla laella olimme veljeni ja minä tilaisuudessa kenties ainoan kerran elämässämme näkemään 3 jänistä samalla kertaa juoksevan ylös kanervikosta, mistä ne olivat hakeneet suojaa märistä pensaista. Kello 4:ään mennessä olimme ampuneet 4 jänistä. Kun nyt olimme ampuneet kylliksi, oli kiireimmiten lähdettävä paluumatkalle. Se oli erittäin vaivalloinen, sillä olimme läpimärät ja ilma oli käynyt kovin koleaksi. Turkista ei ollut paljon apua, kun jalat olivat läpimärät ja niitä täytyi pitää jääkylmässä vedessä vuotavassa veneessä. Meitä vilutti pakanasti enkä luule koskaan palelleeni niin "kapitaalisesti" kuin sillä venematkalla. Jokainen odotti kiihkeästi vuoroaan päästäkseen airoille. Vielä pahempi olo oli koirilla, jotka läpiväsyneinä ja "happamina" koettivat ottaa mitä kummallisimpia asentoja saadakseen edes jonkin osan ruumiistaan kuivalle. Kun vihdoin saavuimme Miehoniemen lahteen, oli se kokonaan jäätynyt, mikä tietysti hidastutti matkaamme. Matka oli siis viimeisessä tingassa tehty. Koirat ryömivät suurella ihastuksella lämpimiin heiniin kärryn istuimen taakse ja hyvällä vauhdilla ajettiin kotiin, sillä tiet olivat nyt kovat, pakkanen oli yltynyt, ja "metsästyshevonen" Aliina oli hyvällä juoksutuulella. Kauan on tämä hauska ja laatujaan omituinen metsästysretki pysynyt mielessäni menneiden aikojen hauskojen muistojen sarjassa. ONNISTUNUT KALASTUSRETKI LUMMENEESEEN. Oli kuutamoyö — tuollainen ihana elokuunkuutamo, joka saattaa rakastuneiden "syrämmet" pamppailemaan, mutta joka ihmeen hurmaavalla tavalla vaikuttaa myöskin metsästäjiin ja ennen kaikkea luonnon ihailijoihin hamaan pikkuvarpaaseen saakka. Istuimme huvilani verannalla, veljeni ja minä, pienen "tyytinkin" ääressä, joka — suokaa anteeksi, hyvät vesipojat — maistui sangen hyvältä. Mutta se ei ollut meidän syymme; olenhan monta kertaa päättänyt, ettei se saisi maistua hyvältä, mutta nähkääs — se vanha Aatami, se vanha Aatami — mitä sille taitaa! Edessämme on aivan verannan edustalla laaja Hornion selkä lukuisine saarineen. Sanottakoon nurkkaisänmaallisuudeksi, mutta minä ihailen Päijänteen suuria selkiä. Niissä on jotakin mahtavaa, meren tapaista. Samalla verannalla on myrskyn pauhatessa istunut miehiä, jotka ovat ikänsä viettäneet kesänsä saaristossa, ja he ovat sanoneet, että yleisvaikutus on merentapaista, eikö siinä ole todistuksia kylliksi — vai mitä? Aivan rannasta edessämme alkaa kuun keltainen tie, jakaantuen lukemattomiin, joka silmänräpäys muotonsa muuttaviin ja toisiinsa pujahtaviin kultaisiin kiemuroihin, jatkuen hohtavana siltana Tuomassaarten poikki aina Lammassaaren kärkeen saakka. Johtui mieleemme siinä istuessamme erään halvatun ukon sanat, kun hän viimeisen kerran kävi Kerttusalossa, ja tällä samalla verannalla istuen osoitti kuun hehkuvaa, kiemurtelevaa siltaa ja lausui kiiltävin silmin: "kas tuolla tanssivat ja leijailevat Päijänteen aaltojen ylitse kuolleitten henget hohtavissa puvuissaan, niin että kultaiset kuvastukset niistä vedessä kiertelevät!" Niin — ukko kuoli pian sen jälkeen — ehkä hänenkin henkensä tuossa nyt leijaili muiden kanssa — kukapa ne kaikki niin tarkoin tietää. — — — Veljeni — taiteilija — oli täynnä ihastusta ja niin olin minäkin, vaikka olen nähnyt saman näyn vuosi vuodelta ja sitä ihaillut. Omituista kyllä, se tunne, jonka kirkas kuutamoyö herättää kaikissa ihmisissä — kaikissa sanon — niin ehken tässä täytyy elimineerata kaikkein "pahimmat" kulttuuri-ihmiset — johdattaa mieleen menneet ajat ja tapahtumat. Niin heräsi meissäkin melkein samaan aikaan ajatus, että olisi ollut lähdettävä uistinretkelle Lummeneeseen, sen rannalla, suurien riippakoivujen alla sijaitsi lapsuuden kotimme, johon lukemattomat, näkymättömät, hienon hienot muistojen juurilangat vielä tänä päivänä päättyvät. Veljeni toi ensin esille ajatuksensa ja minä olin heti valmis. Oli suuret tulvavuodet ja puutarhamme oli kokonaan järvenä, josta syksyllä kasatut ruokamultaläjät kohosivat kuin saarina. Nämä olivat mainion mukavia täkyjen onkimapaikkoja. Kaloja oli monenlaisten toukkien ja matojen houkuttelemina "puutarhassa" runsaasti ja lapset olivat juuri viinimarjapensaitten alta, pionien vierestä ja piparjuurimaasta saaneet kauniita säynävänpoikasia, jotka kokemuksen mukaan ovat sangen hyviä täkyjä. Kaikki oli siis kuin nuoltu ja juotettu; päätimme seuraavana aamuna kohdata toisemme Padasjoen laivasillalla jatkaaksemme matkaamme Aallotar-laivalla Näpinsiltaan, josta oli muutaman kilometrin matka Lummeneeseen. Neljän ajoissa seuraavana aamuna saavuin laivasillalle. Verraten vinha etelätuuli puhalsi nyt ja punertavat, hyvää vauhtia pohjoiseen päin syöksyvät hajalliset pilvet näyttivät uhkaavilta. Veljeni oli sen vuoksi jättänyt siveltimensä ja palettinsa kotiin niinkuin minä uskollisen seuraajani — kameran. Hän saapui viime tingassa ollen kahden vaiheilla, lähteäkö matkalle vai ei. Sillalla oli silloinen "satamamestari", syntyisin asikkalalainen, ensimmäisiä, joita tapasin, ja välillämme syntyi seuraava keskustelu: "Mihinkäs maister' nyt menie kalaan?" "Lummeneeseen." "Ei siell' nyt mitien saa, nähkäis maister', nyt on niin paha ilma, ja sitten nähkäis, saa Lummeniess' vaan alkukesie; sen sano, nähkäis maister', minulle yks' sielt' päin oleva; ei ne, nähkäis, monien viikkuon enien o' ollu' uistint' soutamass'." Ahaa, ajattelin itsekseni, "ei hätie mitie", sehän mainiota, tulemme aika neitseellisiin vesiin ja myrsky — niin sehän paras kaikesta onkin. Vaikka oma kiitos haisee silakalta, en voi kieltää, että olen yhden ja toisen hauin saanut uistimella, koska kerttusalolaisilta ei puutu tuoretta kalaa juuri koskaan. Yksi hyvän saaliin saamisen salaisuuksia on epäilemättä se seikka, ettei pelkää huonoa säätä. Oikein harmittaa, kun näkee uistimen soutamisen jalossa urheilussa vielä "vihreiden", tavallisesti kaupunkilaisarvojen tai -tarten lähtevän kalaan vain silloin, kun on tyyni ja kirkas — s.o. kaikista epäedullisin ilma. Parhaimmat tulokset olen saanut, semminkin pienemmistä järvistä, kun olen lähtenyt vesille oikein "koiran ilmaan", vinhaan mutta lämpimään tuuleen ja rankkasateeseen. Silloin vesi on sekaista eikä siimaa näy, ja pikkukalat ovat helpoimmin pyydettävissä; ja mitä haukipoikia on vain läheisyydessä, ovat ne tällöin täydessä työssä, sillä ruokahalu on silloin mainio. Aallottaren sievässä, mutta ahtaassa ruokasalissa laivankannella suunnittelimme sitten matkaamme. Tuuli oli nyt yltynyt myrskyksi ja myötätuulessa "kiiti laiva täysin purjein" kuin "meidän Janne" ainakin. Sivuutimme riippakoivuisen Kellosalmen ja runollisen kauniin Pirttisalon ja niin saavuimme Näpin siltaan, josta jalkapatikassa painelimme Lummeneen rannalle Harmoisten kylän luona. — Ensimmäisiä tehtäviämme rantaan päästyä oli tiedustella eräältä kalastajaukolta, olivatko Lummeneen pojat syömähaluiset. Sain nytkin saman vastauksen, ettei oltu viikkokausiin vesillä oltu, koska syövät vain alkukesänä — minulle kokemuksesta sangen mieluisa vastaus siis! Kului sitten jokin aika ennenkuin saimme veneitä, matosia, tilapäisiä täkyongen pahlaimia j.n.e. Päätimme lähteä eri veneillä niin, että veljeni ja hänen poikansa menivät yhdellä, minä toisella. Veneet olivat pieniä, matalia ja epämukavia niin että ainoastaan kelan käyttäminen oli mahdollinen rajussa myrskyssä. Olimme unhottaneet ottaa matosia mukaamme kotoa, mutta niitä saimme kuitenkin tuulisesta, sopimattomasta ilmasta huolimatta sangen mukavasti. Edellämainittu ukko oli nimittäin kesken pientä pihaansa laittanut matosia varten noin kuutiometrin suuruisen multakasan, jossa kerrassaan vilisi mitä parhaimpia onkimatosia. Ja niin sitä lähdettiin kello 10 ajoissa. Tultuamme pienestä Harmoistenkaivo-nimisestä järvestä Lummeneeseen Jakaran selälle suuntasimme matkamme etelään päin, soutaen yksi kummallakin puolella selkää. Tuuli oli vastainen ja raju, niin että saimme ponnistella kaikin voimin päästäksemme eteenpäin. Kello 12 yhdyimme Pukkisaaren vastaisella niemellä. "Halloo — saitteko mitään?" "Ei, saaperi, niin hituistakaan." "En minäkään, ei ne jäniksen papanat nyt syö." "Ruvetaanko suurukselle?" "Ruvetaan vaan." Laskimme maalle ja vaivalla löysimme siksi suojatun paikan, että saimme teeveden keitetyksi. Kello 1 lähdimme taas ponnistelemaan sivutuulella Alhon selkää pitkin Pippurinsillalle päin. Tuskin olin päässyt matkalle, kun jo tarttui ensimmäinen hauki, parin kilon painoinen. Säynävät näkyivät maistuvan, eikä niitä Lummeneessa muuten olekaan. Hauki oli otettava ylös haavitta, sillä niitä emme viitsineet kuljettaa mukanamme emmekä saaneet Harmoisistakaan lainata. Kun siihen on tottunut, käy se sangen mukavasti kaappaamalla kiinni kalan niskaan kiduskansien takaa. Tuskin olin saanut uistimen veteen, niin jo iski siihen toinen jotenkin saman kokoinen, rynnäten nuolen nopeudella pohjasta ylöspäin. Uusi säynävä — ja tuskin olin saanut siiman ulos, niin oli jo kolmas ja otteista päättäen suuri hauki tulossa. Sen kanssa reistailin aika kauan ennenkuin sain sen ilman haavia veneeseen; se painoi 10 vanhaa naulaa. Ja niin sitä jatkui — hauki hauin perästä. Myrsky oli nyt pahimmillaan ja veden pinta yhtenä vaahtona. En ole pitkänä kalastusaikanani vielä sellaista saantia nähnyt. Tuli muiden muassa yksi Lummeneessa hyvin harvinaisia vanhoja herroja, joka painoi 18 naulaa. Mutta siinä olikin työtä kovassa tuulessa saada se ylös ilman asetta. Pistin viimein molemmat käteni sen pään alle ja kallistaen venettä nostin sen pään veden rajassa olevalle laidalle, jolloin se tavallansa itse keikahti veneeseen. Niitä olisi saanut vaikka kuinka paljon, jos olisi jaksanut soutaa ja elleivät täkyni olisi loppuneet. Täytyi siis keskellä tätä sanomattoman hauskaa urheilua ruveta ongelle. Olin silloin tällöin taistelujen väliaikoina luonut silmäyksen järven toiselle puolelle ja liikkeistä päättäen olivat sielläkin täydessä touhussa. Ennen minua olivat hekin asettuneet ongelle. Kun olimme suurella vaivalla saaneet vain muutamia särkiä, lähdimme taas kukin omalle suunnallemme yhtyäksemme Sorolan talossa yöksi. Veljeni souti Matosalmen kautta Kalalahtea kohden, ja pian sieltäpäin alkoi kuulua pyssyn paukkinaa, hän kun oli joutunut sorsaparvien kimppuun ja jättänyt siksi aikaa hauit oman onnensa nojaan. Auringon laskettua saavuimme molemmat venekunnat Sorolaan. Veljelläni oli 7 haukea, minulla 12. Seuraavana päivänä olimme aikaisin liikkeessä, vaikka tuuli oli yhtä raju. Eri teitä palasimme sitten Harmoisiin päivän kuluessa. Veljeni souti suuren Salon saaren ympäri ja tuli 4 aikaan i.p. tuiki väsyneenä perille. Minä saavuin hiukan aikaisemmin samanlaisessa tilassa. Ihmeellistä kyllä, eivät kalat enää olleet ollenkaan halukkaat syömään. Veljeni oli saanut 2, minä sain 3, joten yhteinen saaliimme oli 24 haukea. Kyytihevosella ajaen saavuimme sitten puoliyön aikana kotiin. Monta kertaa olen sittemmin käynyt Lummeneessa, mutta en koskaan siellä enkä muuallakaan ole sellaista leikkiä nähnyt — olen joskus sinne tehnyt aivan "hukkareisujakin". TALVIYÖN ELÄMÄÄ POHJOLASSA. Lumirikas talvi oli ylimmillään. Kuin vehnäjauhot ison talon hinkaloissa peittää vahva lumikerros maan ja sen syksyisen roudan epätasaisuudet. Katajapensaat ovat sokkosilla pistäen esiin päänsä sinisine marjasilmineen kinoksista ja valkopäisten, harmaarintaisten pystykivien takaa. Kuuset seisovat suorina, vakavina ja jaloina valkoisissa pukimissaan. Oksakinoksien alta tuoksuu vastaamme viheriätä, kesäistä lämpöä. Hakamaiden sirot, huurteiset koivumetsät ympäröivät alempana olevia kuusinäreikköjä kuin hienon hienot untuvat suurta haahkatelkän pesää. Sinertävän vihreän, talvisen taivaan rastaanrintapilvien hattaroissa komea sinooberi ja heleä kromikeltainen sulautuvat toisiinsa. Ja kukkuloilta nähtyinä loistavat talot tulipunaisina kuin heltat valkoisen rotukanan päässä. Niin, sieltähän ne kodikkaina, ystävällisinä ja lämpiminä pilkoittavat vastaamme nuo kylmän Pohjolan lämminveriset sydämet — Suomen kodit! Kalpeana ja valotonna sukeltaa talviaurinko untuvamereen. Heikot talvivalon liekit leimuavat iltaruskona viimeisen kerran. Päivän iloiset, lyyrilliset sävelet muuttuvat pian tummaksi, öiseksi elegiaksi. Musta on taas Pohjolan haltijana — vähäksi aikaa. Täydellinen hiljaisuus vallitsee. On yö. Naristen kääntää kolmisulkainen, kapearuumiinen, torpan poikien rikkiampuma viirikukko pitkän nokkansa pohjoiseen päin. Rastaanrintapilvet ovat kadonneet. Tähti toisensa jälkeen tulee näkyviin ja tirkistää maata yhä kiiluvilla silmillään. Pohjolan äreä mestari Pakkanen kiristää maata yhä tulisemmin jäisillä kourillaan. Järvet vonkuvat ja murisevat kuin kaukainen ukkonen yhä paksunevien jääkahleittensa alla. Säristen ja puhisten työntää maahan väkisin tunkeutuva routa pitkiä halkeamia, häiriten maamyyrien rauhallista, unista talvielämää. Teeret ja peltopyyt kaivavat yhä syvempiä tunneleita. Metsot ja pyyt hakevat yöksi metsän tiheimpiä kuusia. On kuin juhlallinen, vakava hiljaisuus ennen taistelua. Ennen pitkää kuuluvatkin jo ensimmäiset pamaukset. Pakkasen tykit ovat toimessa yön ylväässä hiljaisuudessa. Paukkuvat puut ja seinät, paukkuu maa. — Öisen elegian vaimentajan hillitsemiä, hienon hienoja viulunsäveliä rikkovat vaskirumpujen komeat paukahdukset! Rikkovat? — Eipä niinkään! Nehän kaikki kuuluvat yhteen! Ja me, Pohjolan asukkaat, emmekö ihailisi tuota meille, ja vain meille yksinomaista, ihanaa, joskin samalla kaihomielistä talviyön luonnon sinfoniaa, varsinkin, jos suurta konserttisaliamme valaisee ihanat revontulet tai kirkas kuutamo, jolloin huurteiset koivumetsämme ovat kerrassaan hurmaavan kauniita. Olen nähnyt metsiä Saksassa, Sveitsissä, Italiassa, mutta en missään niin kauniita kuin Suomen huurteiset koivikot - olkootpa ne sitten kultaisen päivän, välähtelevien revontulten tai kirkkaan kuun valaisemia. Mutta loppuu yö. Elämä ei seiso paikallaan. Päivä seuraa yötä — valo pimeätä. Päivän edelläkävijän, aamusarastuksen keltaiset kromatofoorit tekevät heikkoon valoonsa nähden parastaan. On vielä hämärää. Äkkiä kuuluu navetasta raikas kiekunta. Tuopa kuin tervehdyksen kesästä ja lämmöstä. Kiitos, uljas poika! — Sinäpä sen ensiksi huusit: terve kultainen päivä! Harmaa haamu liikkuu aamuhämärässä asuintuvasta kotaa kohti. Vanha mummohan se jo siellä kulkee, tuo nuoren päivän vanha, uskollinen seuralainen nyt niinkuin aina ennenkin. Terve sinulle, kodin hyvä haltija! Terve kodin päivätyön ja elämän uskollinen etuvartija! Olet aina valveilla, kun muut vielä nukkuvat parasta aamu-untaan — terve! Kaikuvasti narisevat ja kopisevat talviaamun hiljaisuudessa ja kiljuvassa pakkasessa raskaat, lukemattomista tervaamisista kovat ja alta raudoitetut, pitkävartiset saappaat. — Eikö ole mummolla parempia? — Olisihan, mutta jäivät perintönä vaarilta nämä, ja ovat niin lämpöiset — muistojenkin lämpimyyttä — ja vaarin kujanpäässä kuutamolla ampuman, parhaimman jäniksen nahkalla vuoratut. Jo kuuluu navetastakin liikehtimistä. Ne ovat aikaisia senkin eläjät — tarvitsevat suuruksensa — huutavat nälkäiset vatsat. Niin, siksihän mummo. — Pian tunnet jo tuohen hajua ja näet vanhuksen kyykistyneenä padan vieressä. Ensimmäisten liekkien valossa näet puhtaat, kalpeat kasvot, joita sameista silmistä tuleva sydämen lämpö kirkastaa kunniakehänä. Kasvot eivät enää ole sileät, vaan on niihin vuosien kuluessa tullut ryppy rypyn viereen, nuo kuoleman polut, jotka kukin hetki hetkeltä vievät lähemmäksi sitä aikaa, jolloin mummon ei ainoastaan kasvot, vaan koko ruumis on oleva kirkastunut. Ikäänkuin tervehdyksenä päivälle virtaa kodan oviraosta pitkä, heleänvalkoinen juova ulos pimeyteen. Ilmestyy torpan pihalle toinenkin valoilmiö, joka virvatulen tavoin etenee tallia kohti. Kuuluu aisojen kolinaa, kulkusten kilinää ja reen kannasten vihlovaa kirkumista. — Miesten on aikaisin lähdettävä takamaille halkometsään, ehtiäksensä hyvään aikaan takaisin päivälliselle. Heitä seuraa Halli iloisesti pomppien ja haukahdellen: peijakas, kun on lystiä hevosten kanssa kilpailla, kunhan vain ei olisi niin monta paikkaa tien varrella tutkittavana! Mutta onpa niitä talossa ja sen lähettyvillä muitakin eläjiä kuin kotiväki ja kotieläimet. Riihten ylimmän hirren päällä on räystään alla pieni, pyöreä pallo, jonka keltaisesta sivusta loistaa komea, musta juova. Se on pakkastiainen, joka laskeutuu varpailleen ja vetäen päänsä höyhenten suojaan on ympäröinyt itsensä lämpöisellä ilmakehällä. Kun päivä sarastaa, lentää se suoraan kodan etualalla olevalle tunkiokasalle, jossa ruuanjätteet tarjoavat sille hyvän aterian. Sinnepä se sitten usein päivänkin kuluessa palajaa retkiltään, joilla se tapansa mukaan tutkii tarkasti torpan kaikki komeat omenapuut. Ja kun mirri lähtee ensimmäiselle metsästysretkelleen riihten alle, kuuluu sieltä kaikuva "kirrik" ja lentoon pyrähtää parvi peltokanoja, joiden hienon hienot, harmaat, ruosteenkeltaiset ja ruskeat värit loistavat niin komeasti. Kun vielä mustankirjavassa puvussaan prameileva harakka on ilmestynyt navetan katolle, varpusparvi tallin edustalle ja punarintainen punatulkku — talvimaisemamme ihanin koristus — pihlajaan, onkin talvinen aurinko jo näkyvissä. Uusi päivä, joskin lyhyt, on alkanut. KETUN UROTYÖ. Se kertomus, josta seuraavassa aion puhua, ei ole mikään "laivurijuttu". Se on syntynyt yhtä vähän laivan kajuutassa kuin pirtissä "äkkiväärien" ääressä miesten puhdetöitä tehdessä. Ei sitä Kala-Matti keksinyt tuntikausia pohjaongella selkäluodolla istuessaan tahi Sysi-Jaakko "nurkantakaisten" innokas tupruttaja, vaan se on tosi tapaus, jonka minulle kertoi muuan Niemistön maalla asuja, jonka sanaa minulla ei ole vähänkään syytä epäillä. Kertomuksen todenmukaisuuden otan siis omalle vastuulleni. Niemistön maa on Padasjoella ja on laadultansa oikein "Mikkojen" luvattu maa, kuten sanotaan. — Ja kyllä niitä junkkareita siellä onkin oikein "Porvoon mitalla". Onhan niitä tosin vähän harvennettukin — mutta yksi vihalainen ei mätästä rakenna. Seutu, jonka korkein kohta on sangen kivistä ja kallioista, liikamaista, visakoivua kasvavaa hylkymaata, sijaitsee kahden ison kartanon, ison kylän ja Päijänteen välillä. Kaikki edut siis Mikkolan talon varaksi: hyvät lymy- ja pesäpaikat sekä laajalti ympäri moninaista metsästysmaata. Kun kartanoissa lanta ajetaan pelloille tahi tehdään syysteurastukset, silloinpa Mikkolan väkikin on liikkeessä ja pitää iloista elämää kylän variksien kanssa. Kylän rakennuksista ne eivät silloin paljon välitä eivätkä pelkää kartanon suurta "Jaakkoakaan" juuri ollenkaan. Ovathan ne tottuneet vanhasta vaarista alkaen pitkin vuotta kuulemaan Jaakon mahtavaa mutta vaaratonta haukuntaa öisin. Ja niin ovatkin sen seudun ketut tulleet kuuluisiksi rohkeudestansa ja tottuneet "noukkimaan" kartanossa asuvan Hilma-tädin kanat toisen toisensa perästä. Haikeaksi surukseen sai täti nähdä, kuinka Helmit, Pärlat, Fannyt ja muut lemmikit saivat rottien, hiirien, päästäisten, siansuolien ja muun "paholaisen rosollin" kanssa ottaa osaa nälkäisten kettulaisten vatsain tarpeen tyydyttämiseen. Mutta ei siinäkään kyllin; saivatpa karitsatkin heittää viattoman henkensä samaa tarkoitusta varten. Tuskin olivat pikku vuonat syntyneet ja kankeilla, paksuilla jaloillaan hyppien ruvenneet nauttimaan kesäilmasta, niin jo oli kettu kuin paholainen niiden kurkussa ja vei ne emon silmien edestä, vähät välittäen sen etukäpälien turhasta rummuttamisesta. Olivatpa ne peevelit kerran aikoneet tappaa muutaman kuukauden vanhan porsaankin, jonka surkeat hätähuudot kuitenkin pelastivat sen joutumasta Mikkolan isännän juhannuskinkuksi! "Sellaisia 'kommervenkkiä' ne meillä vuosittain panevat toimeen, ne perhanan torakot" — lisäsi torppari. "Eikö teillä ole koiraa, joka ne kyöräilisi pois?" "No, onhan meillä tuo Musti-pahanen, mutta sekin tuli niin lihavaksi ja laiskaksi sitten kuin — ‒ ettei tahdo viitsiä. Näyttää melkein siltä kuin olisivat senkin 'vietävät' vain paremmin kotiutuneet, sittenkun saivat niin läheisen sukulaisen taloon ja parrassaan eli paremmin hännällään nauravat meikäläisten huolille." Kun muutamia vuosia sitten kävin siellä, onnistuin muiden kettujen ohessa saamaan tapetuksi yhden oikein vanhan herran — oikein torpparien "lemmikin". Olin näet siellä olevia metsästysmaitani luvattomista jäniksen ansoista perkaamassa, kun jäljissäni tuli erään "patruunan" omistama "puolivillainen" jäniskoira Halli. Se sai kuin saikin tiheästä kuusinäreiköstä liikkeelle siellä talvikortteeria pitävän hankipojan ja paukutteli juuri, kierteinen häntä tutisevassa liikkeessä — vastajälkiä täyttä kurkkua, kun eteeni ilmestyi kartanon halkotiellä kummallinen olento ihailemaan Hallin kauheata haukuntaa. Se oli pystykorvainen kuin kettu, mutta häntä lyhyt ja sangen tuuhea sekä aivan pystysuorassa asennossa. Ennenkuin sain selkoa, mikä elukka se oikeastaan olikaan, katosi se muutamien sekuntien kuluttua kuusimetsään. Jäljistä näin sittemmin, että se oli kettu ja vieläpä isokin. Palasin kotiin ja seuraavana päivänä kaatui sama herra parin metrin päässä siitä paikasta, missä edellisenä päivänä olin sen nähnyt. Merkillisintä oli, että sen häntä, joka oli selvästi jo sen pentuna ollessa katkennut syystä tahi toisesta, oli aivan lyhyt, mutta sangen tuuhea. Ja se rustinki antoi ketulle, omituisessa liikkeessä kun oli, tuon koomillisen ulkonäön. Muuten ei ole ihmeellistä, että sellaiset vapautta rakastavat mieronkiertäjät kuin ketut viihtyvät Niemistön maalla. Sieltä on nimittäin sangen laaja ja kaunis näköala. Etelässä ovat Verhon kartanon laajat viljelysmaat ja niiden keskellä kartano. Näköalan taustana on Liimanpohjan lahti, jonka takana kohoaa Maakesken kangas. Idässä näkyy Päijänteen selkiä aina Kirjoisiin ja Kelveneeseen saakka ja pohjoisessa on sakea metsä, jonka takaa Saksalan ruokakellot kajahtavat kaukaa, ollen ketuillakin hyvänä merkkinä siitä, milloin iltaisin niityt ja vainiot tyhjentyvät ihmisistä ja heidän metsästyksensä alkaa. Juuri tänne oli vanha narttu rakentanut pesänsä lähelle torppaa. Kuinka olikaan, oli muuan torppari päättänyt kostaa tälle "korvenperkaajalle" kaikki sen ilkityöt ja sai kun saikin pesäpaikan selville, mikä ei ollutkaan vaikeata keksiä sinne vuosien kuluessa kasaantuneitten monenlaisten ja monenkarvaisten ruuanjätteiden takia. Pitkäaikaisen hakemisen jälkeen määräsi hän poikasten makuusijankin ja sai ne, kun raukat vielä olivat pieniä, eräänä kauniina kevätkesäpäivänä kiinni jok'ikisen, kun ne vaaraa aavistamatta loikoilivat auringon helteessä pesän suun edustalla. Poikaset pantiin koppaan — ja sitten lähdettiin muutaman kilometrin päässä olevaa kotia kohden marssimaan. Torpassa peitettiin koppa, sidottiin lujasti loimella ja vietiin navettaan. Varmuuden vuoksi lukittiin vielä navetan ovi yöksi. Tyytyväisenä torppari pani sinä iltana maata, kun hänen kostonsa oli onnistunut, ja hyvät palkinnot oli saatavana ketunpoikasten tappamisesta. Mutta torpparimme oli nuolaissut ennenkuin tipahti. Hän ei voinut aavistaakaan, että revon kuuluisa viekkaus olisi kehittynyt niin pitkälle. Sillä kun aamulla tultiin noutamaan pentuja, olivat kaikki poissa, vaikka ovi oli lukossa. Siis Kettulan rouva oli tehnyt sankarityön, jonka vertaista ei mikään eläin ole kyennyt tekemään. Miten se oli tapahtunut, selvisi sittemmin, kun asiaa lähemmin tutkittiin. Samana päivänä, jolloin torppari oli tehnyt Kettulassa tuhojaan, oli emä palannut auringon laskiessa kotia laahaten muassaan kuovin, jonka se tavalla tai toisella oli pyydystänyt kartanon alla olevan vetisen niityn viidakosta. Ilta oli kaunis, ja jos kettu olisi valppaalla silmällään voinut nauttia luonnon kauneudesta, niin olisi se voinut sinäkin iltana tehdä sitä runsaasti. Saksalan puolelta olisi se kuullut metsäkanan räikeätä ääntä Suotajärven torpan lähettyvillä olevan lammikon rannalla. Verhon puolelta taas vilkasta kevätillan elämää niityllä. Päijänteen rannalla: sieltä heinätavin rääkyntää, täältä kuovin huutoa ja etempää selältä kaakon surkeata parkumista. Ja kaikkialta ympäristöstä rakastuneitten sammakkojen intohimoista kurnuttamista. Mutta nyt oli leikki kaukana. Missä olivat lapset? — Missä vanhempien toiveet? Missä tulevat kanojen noukkijat? — Missä peltopyiden sieppaajat? Missä viekkauden perijät — missä Niemistönmaan haltijat? Poissa olivat kaikki! Ei muuta kuin lähteä hakemaan — ehkei ole kaikki vielä hukassa? Ahaa! Tuntuu hieno, jos ei vieno ketunlapsen haju. Mistä? — Tuolta päin! Oikein, torpparin koppa on kulkiessa tarttunut oksaan siellä, lehteen täällä ja ketun haju on voimakas. Sitä täytyy seurata! Kyllä lie äiti parkaa kauhistuttanut, kun ensi kertaa elämässä täytyi seurata ihmisen — verivihollisen — jälkiä, jotka vielä veivät suorastaan torppaan! Otaksutaan, että emäkettu jälkiä seuraten ja torppaan saavuttua oli saanut poikasten paikan selville niiden hienosta vonkumisesta. Kun asiaa myöhemmin tutkittiin, huomattiin, että kettu oli suurella vaivalla kaivanut pohjahirsien alitse käytävän lattian alle. Tämä kaivaminen oli sitä suurempi urotyö, kun se oli tapahtunut ainoalta puolelta, josta semmoinen oli mahdollinen, nimittäin karjapihan puolelta, siis kaikkien siellä yötä viettävien lehmien silmien edessä. Kun ajattelee, kuinka lehmät vihaavat ketunkarvaista eläintä, voi arvata, kuinka suuren sankarityön emäkettu sinä yönä teki ja kuinka suurta ponnistusta tämä hengenvaarallinen yritys siltä kysyi. Sitä todistaa sekin seikka, että torpan vanha muori oli yöllä monta kertaa herännyt siihen pahaan metakkaan, jota lehmät pitivät pitkin yötä. Olihan muori aikonut pari kertaa mennä katsomaankin, mutta ei tullut mennyksi, kun luuli "elävien" niitä vain ahdistelevan! Kun käytävä oli kaivettu pohjahirren alitse, oli uusi vastus tullut ponnistelevan eteen. Pitkin seinää on nimittäin laudoista tehty käytävä, josta lehmät ruokitaan. Kynsin hampain oli sekin ollut murrettava ennenkuin navettaan päästiin. Kun laudat onnettomuudeksi — tahi onneksi — olivat osaksi lahonneita, oli sekin yritys onnistunut. Näin navettaan päästyä, jolloin poikasten vinkuminen oli ollut emän Ariadnen-lankana, seurasi viimeinen tehtävä, loimen rikki repiminen hampaiden ja käpälien avulla. Tätä näin raivaamaansa tietä pitkin oli kettu sitten henkensä uhalla kuljettanut poikasensa suussaan lehmien välitse toisen toisensa jälkeen kultaiseen vapauteen. Mihin se ne vei, sitä ei tiedetä, sillä vanha koti oli luonnollisesti ainiaaksi hyljätty. Semmoinen oli Niemistön ketun merkillinen urotyö. KASVIKUNNAN ETUVARTIJAT. Syksyn etuvartiojoukkue oli saapunut tuoden muassaan kirkkaita, raittiita aamuhetkiä, sumuisia selkiä, huurretta, riihentuoksua ja punoittavia puolukoita. Kesän lämmin vihreä oli vähitellen vaihtunut syksyn raittiimpiin, hienoihin, loistaviin väreihin, lehtikeltaiseen ja lehtipunaiseen — luonnon viimeiset tuliset jäähyväiset kesälle! — Missä sekametsä kuvastuu kimmeltävään ranta-aallokkoon, siellä ovat värit erikoisen kauniit. Niin — epäilemättä kilpailevat hakamaamme tähän vuodenaikaan — sanoisimmeko kevätsyksyllä — amerikkalaisten lehtimetsien, mangnoliain ja vaahterain valtakunnan kanssa, jos kohta eivät saavuta niiden valtavaa väririkkautta. Korkkisoluja on muodostunut varren ja lehtien välille estäen kaiken ravintonesteiden kulun. Vanhat lehdet, kesän kauneimmat koristeet, on tuomittu kuolemaan muutettuaan värinsä. Yksitellen putoavat ne sulavalla liikkeellä maahan, heleän kullankeltaiset vaahteranlehdet etunenässä. Niitä seuraavat sitten punaisina hehkuvat pihlajanlehdet, keltaiset koivunlehdet ja niin edelleen toinen toisensa perästä — valon värilämpimät kyynelet pimeän voittokulkueen lähestyessä. Ennen pitkää seisovat lehtipuut paljaine, joustavine oksineen valmiina vastaan ottamaan syysmyrskyjen musertavaa syleilyä. Suorina, valkoisina marmoripilareina kohoavat niiden joukossa koivut, alustanaan pudonneitten lehtien muodostama itämaisin värein loistava pehmeä matto. Suursyksy pimeänä, myrskyineen, sateineen on alkanut kulkunsa yli maiden, vesien. — Kuolemaa seuraa kuitenkin aina elämä! Kuolleet lehdet muuttuvat syyskosteuden vaikutuksesta ihanaksi ruokamullaksi. Kaiken katoavaisuus ei pidä enää paikkaansa — mullasta kohoaa keväällä uutta kasvillisuutta. Kuolleet lehdet ovat eläneet aikansa kesän ihanana kauneutena, ne ovat suorittaneet tehtävänsä, jolla on ollut mitä suurin merkitys. Nehän ne ovat muuttaneet ravintoaineet siihen muotoon, että kasvit voivat käyttää niitä hyväksensä; nehän antavat Pohjolan maisemille tuon erikoisen leimansa; ne antavat pikkulinnuille sopivia pesimis- ja olinpaikkoja; suuremmille eläimille suojaa polttavaa aurinkoa vastaan, puhumattakaan niiden hyödystä ravintona. Ne tasoittavat ilmaston pitäen yllä kasvien menestymiselle tarpeellista kosteutta. Lahonneet lehdet ovat hakamaiden kasviston parasta ravintoa, tehden nuo maat kotieläimille soveliaiksi laidunmaiksi. Puutarhuri valmistaa niistä parhaimman multansa. Veteen liuenneet ravintosuolat, joita kasvit ottavat juuriensa avulla maasta, eivät ole siinä muodossa, että kasvit ilman muuta voisivat käyttää niitä hyväkseen. Ne johdetaan sen vuoksi lehtiin, joissa samoin kuin ilmasta otetusta hiilihaposta ja vedestä muodostuu lehtivihreän avulla kasveille sopivaa rakennusainetta. Maassa on kuitenkin suuri joukko ravintoaineita, joita korkeimmat kasvit eivät ollenkaan tahi vain hyvin hitaasti voivat ottaa itseensä. Ne tarvitsevat näin ollen apulaisia, ravintoaineiden kuljettajia. Tuo tärkeä tehtävä on uskottu alempien kasvien ryhmälle ja niistä lähinnä sienille. Sienien luokkaan kuuluu suuri joukko erilaisia kasveja pahamaineisista mikroskoopillisista jakosienistä (bakteerit) aina suuriin, komeisiin helttasieniin saakka. Kiinnitämme huomiota tällä kertaa vain jälkimmäisiin. Kun sienillä ei ole lehtivihreätä, voivat ne ottaa maasta vain valmiiksi valmistettuja ravintoaineita lahonneista kasvi- ja eläinjätteistä. Yhtä nopeasti kuin ne lämpiminä, kosteina syysöinä kasvavat, yhtä upeasti ne kuolevat ja mätänevät, tullen siten suorastaan kasvikunnan käytettäviksi. Lyhyen elämänsä ja nopean kuolemansa kautta ne tuottavat korkeammille kasveille monta tärkeää ravintoainetta, jotka olisivat jääneet iäksi käyttämättöminä maahan. Sienien parhaimpia olinpaikkoja ovat tiheät sekametsät, joissa suuret lehtimäärät mätänevät varjostavien puiden alla. Mutta tavataan niitä vähin muuallakin: hakamaissa, havumetsien sisämailla, peltojen aukeilla, keskellä piikkistä ruissänkeä tahi reunustavat ne pihoja, teitä ja polkuja. Ne ovat syksyn kukkia, jotka lehtisadon jälkeen antavat kolealle kuolleelle syysmaisemalle elämää ja väritystä. Niinkuin moniväriset kukat kesällä koristavat viheriäistä ruohikkoa, niin sienet syksyllä lumoavat silmää kauniisti loistavin keltaisin, punaisin ja valkoisin värein. Nämä värit esiintyvät — kuten vuokot ja primulat keväällä — sitä voimakkaammin syksyistä keltaista tai ruskeata maata vasten. Minkä vaikutuksen tekeekään heleänpunainen kärpässieni, vaaleat jäkälät, kellanruskeat sammalet tai tummanvihreät puolukanvarret taustanaan. Ja sammalia, samoinkuin jäkäliäkin, on kaikkialla. Ne ovat kasvikunnan esitaistelijoita nekin. Niitä näkee kivillä ja kallioilla, ne kiipeävät ylös puihin tahi alas kosteimpiin soihin, niitä kasvaa tropiikin kuumimmista erämaista aina napamerien jääkylmiin tuntureihin saakka — paikoilla, joilla mitkään muut kasvit eivät voisi tulla toimeen. Jäkälät syövyttävät hienoilla juurihapsillaan kovimman kiven pintaa ja kokoavat itseensä sitä tomua, jota tuuli tuo muassaan. Kaikkialla muodostavat ne ohuen multakerroksen, jotta uudet tulokkaat — korkeammat kasvit — löytävät valmiiksi katetun pöydän. Jäkälien ja sammalten hienoimmat latvat muodostavat porojen pääravinnon ja tekevät siten pohjoisten kansojen elämän heidän karuissa maissaan mahdolliseksi. Meille, vanhoille ja nuorille, tarjoovat ne kuitenkin suurimman nautinnon väreillään, jotka ovat yhtä kauniit kesällä kuin syksylläkin. Tarkastapa veneretkilläsi järvelle päin kallistuvaa, sammalten peittämää kalliota. Mitkä ihanat värit! — Keltaista, ruskeata, viheriätä! Minkä vaikutuksen tekeekään tuossa kauniissa, luonnon itsensä muovailemassa taulussa pienet kallion halkeamassa kasvavat punamarjaiset pihlajat, tummanvihreät sianpuola-alueet tai heleänpunainen kärpässieni! Ulompana vainiolla seisovat ukonsienet korkeina, suorina, kauniina kuin äsken maalatut huvihuoneet, joiden alla moni pikkueliö hakee turvaa syksyisiltä sateilta. Tummille, kasvittomille maille kuusimetsässä antavat tulisesti loistavat haarukkasienet ja tuohikattoiset punikkitatit uutta elämää. Vieläpä kovaksi survotut pihamaat ja tienreunuksetkin saavat vaihtelua niillä kasvavien, hauskasti pyöristyneiden maamunien kautta. Ja kaikki tuo ihanuus kuuluu alaspoljettuun pintakasvullisuuteen, kasvikunnan etuvartijoihin. VILLIT ELÄIMET KOTIELÄIMINÄ. Meillä on joskus tilaisuus nähdä, miten villit eläimet voivat tulla toimeen silloinkin, kun ne pakosta tahi vapaaehtoisesti tulevat eläneeksi tavallisuudesta poikkeavissa olosuhteissa. On selvä, että niiden suhde ympäristöön ja ihmiseenkin, ravinnon laatuun y.m. nähden tällöin tulee olemaan tavallisesta hyvinkin erilainen. Seuraavassa kerron parista tuollaisesta tapauksesta, jotka ovat koko lailla mielenkiintoiset. Kauniilla paikalla Päijänteen rannalla asuu muuan palstatilallinen omalla palstallaan ja omassa kodissaan. Pikkutalo sijaitsee aivan lähellä rantaa, josta on laaja näköala yli ison selän saarineen ja luotoineen. Lyhyttä heinää kasvava pihanurmikko erottaa rakennukset rannasta. Hiekkaranta on sileätä ja matalaa, niin että tyynellä säällä sen pinta miltei näkymättömästi liittyy veden laajaan kalvoon. Vain tuulen käydessä aaltojen milloin hiljainen loiskina, milloin äreämpi pauhina viitoittaa vuodenaikojen mukaan vesirajan suuntaa. Edempänä muodostaa laaja komea kaislikko tuulen käydessä värikkään, sirosti kaartuvan ja lainehtivan alakehyksen järvimaisemalle. Ylhäällä on kehyksenä rajaton taivas, vasemmalla rannikolla seitsemän metsäistä nientä, joista kyläkunta sattuvasti on saanut nimen Seittenpää, ja oikealla pienenpieni Urjainkoski pärehöylineen. Siellä talon pikkutytöt keväisin kansakoulun loputtua vuoroonsa reippaasti ottavat vastaan ne miljoonat kattopäreet, jotka vuosittain pikkukosken keväisellä voimalla valmistuvat höylässä. Hieno rantanurmikko olisi aivan erinomainen leikkipaikka, ellei sitä niin usein pilaisi "pahojen" tukkipomojen monenlaiset "roskat". Siellähän makaavat pehmeällä kuolinvuoteellaan nyljettyinä, silvottuina, typistettyinä nuo takamaan komeat, naavapartaiset pilvenpiirtäjät. Siellä ovat hongat, joiden jättiläisoksilla ennen kotkat, nuo metsän suurlinnut, elivät. Sinne ovat kaatuneet metsien vihreähuntuiset, valkopukuiset, nyt alastomat koivut ja taivaan valoa ja puhtautta tavoittavat kuuset. Vesirajan lähellä on kirkasvetinen lähde, jonka suojaksi tulvavettä ja valuvaa hiekkaa vastaan on rakennettu puinen arkku. Sieltä talon väki saa juomavetensä. Sattuipa sitten joku talon tyttäristä, palstatalon Anna, saamaan kiinni noin korttelin pituisen hauin. Hauin pojan kiinniottamiseen käytti hän erästä tapaa, joka lie jokaiselle kalastaja-alulle tunnettu. Tämä tapa riippuu hauin elämäntavoista. — Se on, kuten tunnettua, erittäin raatelevainen kala. Samoin kuin kameleontti voi tuntikausia istua samassa paikassa odottaen, että sattumalta jokin kärpänen tulisi "ampumamatkan" päähän, jolloin se "ampuu" pitkällä, limaisella kielellään, samoin haukikin voi olla saalista väijyen tuntikausia samassa paikassa. Siitä se sitten nuolen nopeudella karkaa saaliinsa kimppuun. Tästä seisontapaikasta ei se muuten kernaasti lähde liikkeelle. Tätä hyväksi käyttäen ei tarvita muuta kuin "piikkiheinästä" (sarasta) tehty ansa eli silmukka, joka hiljalleen viedään pään kautta kalan ruumiin ympäri ja sitten äkkiä kiskaistaan kala ylös. Pikkupoikana niitä sillä tavalla pyydystettiin paljon. Kuului kuitenkin asiaan, että hauki loihdittiin liikkumattomaksi vihellyskonsertilla. Tällöin se luottaa aivan erinomaiseen, vihertävään, poikkiviivaiseen ja täplikkääseen suojelusväriinsä, joka vaihtelee veden värin mukaan. No niin, Annan raitainen, pitkäkuonoinen haukipoju päästettiin siis nyt juhlallisesti kotilähteeseen. Siellä se sitten eli ja ruokittiin kotieläimenä kokonaista viisi vuotta. Kuudentena sattui, että vesi Päijänteessä oli niin korkealla, että se nousi lähteen arkun yli ja pitkäkuono karkasi väljemmille vesille. Se oli silloin lihava ja hyvinvoipa ja noin kyynärän pituinen. Ravintoonsa nähden oli elättihauki koko lailla kaikkiruokainen. Lapset syöttivät sille m.m. kaloja, kastematoja, kaikenlaisia toukkia, leipää, vieläpä marjojakin, joita se hyvällä halulla ahmi. Tämän yhteydessä mainittakoon, että hauki pyydystää paitsi kaloja, sorsanpoikasia, pienempiä nisäkkäitä ja matelijoita. Erikoista herkkua näyttävät sille olevan lihavareidelliset sammakot. Hankkiakseen hauille vähän vaihtelua avattiin lähteen kanteen aukko, joka johti pienemmälle tulvavesialueelle sen ulkopuolella. Siellä se loikoili pitkät ajat auringon paisteessa. Omituista kyllä, se oppi tuntemaan kotiväkensä niin hyvin, ettei se niitä pelännyt, mutta jos outo läheni lammikkoa, pakeni se nuolen nopeudella aukon kautta turvalliseen lähteeseensä. — Toinen tapaus koskee aivan toisenlaista villiä eläintä, varpushaukkaa. Varpushaukka on kuten tunnettu sangen yleinen ja laajalti levinnyt, rohkea ja vahingollinen haukka, joka on kaikkien pienempien lintujen kauhu ja rohkeasti ahdistaa suurempiakin lintuja kuten peltokanoja, kyyhkysiä, nuoria teeriä y.m. Saaliinsa se yllättää äkkiä ja pyydystää viekkaasti hyökkäämällä sen kimppuun jonkin suojan, kuten pensaan, pinon, aidan tahi kiven takaa. Varsinaisesta olinpaikastaan tiheästä sekametsästä viljelyksien lähettyvillä tekee tämä liikkuva lintu pitkiä ryöstömatkoja taloihin, kyliin vieläpä kaupunkeihinkin. Olen nähnyt sen Hämeenlinnassa pihoilla, pensasaitojen suojassa, pyydystävän varpusia keskellä päivää. Sen rohkeus hakee todella vertojaan. Muistan erään tapauksen, jonka sain itse nähdä hovineuvos Valdénin riistarikkailla mailla Janakkalassa. Peltopyyn jahdissa karkasi silloin, monesta ampumisesta huolimatta, varpushaukka metsästäjän silmien edessä vasta ammutun peltokanan kimppuun. Että metsästäjä toisella laukauksella tappoi ryöstäjän, oli selvä. Kahdesti olen nähnyt, miten varpushaukka kaikella voimallaan on syössyt turkkuriliikkeen akkunaa vastaan yrittäen siepata akkunan sisäpuolella olevaa täytettyä metsäpyytä. A.E. Brehm kertoo, että Uralissa, Persiassa ja Intiassa opetetaan varpushaukkaa ja käytetään metsästykseen samoin kuin keskiajan ritarit käyttivät tunturi- ja poutahaukkaa. Suurin osa varpushaukoistamme muuttaa pois talveksi seuraten siis muuttolintuja. Jokunen, tavallisesti vanhempi lintu, jää kuitenkin tänne talveksikin. Sellainen oli nyt kyseessä oleva Saksalan varpushaukka. Kartanossa oli, kuten usein on tavallista suuremmilla viljelysalueilla, runsaasti varpusia, jotka tuottivat puutarhoissa suurta vahinkoa. Eipä pesienkään hävittäminen auttanut. Kevään tullessa huomasi kartanon omistaja ihmeekseen, että varpusparvet olivat talven kuluessa vähentyneet mitättömän pieniksi. Mikä ne oli hävittänyt? — Asia sai piankin selityksensä. Muuan varpushaukka oli koko talveksi asettunut kartanoon ja oli siellä kaikesta päättäen elänyt miltei yksinomaan varpusen paistilla. Sinnehän ne kirsikkavarkaat menivät! Keväällä tämä kotieläin tuli niin rohkeaksi, että se tunkeutui kanalaan, jossa luonnollisesti syntyi kauhea kahakka ja kaakatus. Sattui sen kanalan hoitaja onneksi kuulemaan ja riensi avuksi tappaen varkaan sangolla. Talvehtija oli muuten sangen älykkäästi huolehtinut siitä, että sen olo yli pitkän ja kylmän talven tuli niin mukavaksi kuin mahdollista. Se oli siten varustanut itselleen talveksi aivan erikoisen suojapaikan erään alustan suojaan. Kun samassa alustassa säilytettiin erityisiä kanojen talviruokia, kävivät varpuset ahkerasti siellä. Haukalla oli siis sekä hyvä suojapaikka kylmyyttä vastaan, että päivittäin katettu ruokapöytä edessään. LOPPUSANAT — TÄLLÄ KERTAA. Kun nyt julkaisen nämä muutamat pikkumuistelmani elämäni tien varsilta, teen sen siinä toivomuksessa, että nykyajan ankarat arvostelijat hyväntahtoisesti katselisivat niitä hiukan sormien välitse ja muodostaisivat arvostelunsa sen mukaan. Nämä ovat aivan vaatimattomia kertomuksia sellaisista retkistä ja elämyksistä ulkona luonnossa, jotka ovat olleet minulle päivän tapauksia kiinnostavammat ja joihin tutustuminen ehken tuottaisi iloa muillekin. Osa niitä on ollut eri aikakauskirjoissa, varsinkin Suomen Urheilulehdessä, jonka metsästys- ja kalastusosastoa aikoinaan toimitin. Ne on silloin kirjoitettu nuoruuden innolla ja urheilijan hengessä. On selvä, että vanhempana usein näkee tapahtumat toisessa valossa ja suojeleva puoli astuu yhä enemmän näyttämön etualalle. En kuulu kuitenkaan niiden joukkoon, jotka täydellisesti tuomitsevat n.k. urheilumetsästyksen. Silloin olisi metsänriistan hoito ja järkiperäinen harventaminen kokonaisuudessaan jätettävä harvojen ammattimetsästäjien ja kaikenlaisten huolimattomien huviampujien ja vastuuttomien tuliluikun heiluttajien käsiin. Sellainen asiain järjestely ei olisi eläinystävällisessä enempää kuin muussakaan suhteessa asialle eduksi. Olen urheilumetsästäjien — niinkuin joskus varsinaisten ammattimetsästäjienkin — joukossa tavannut lämpimiä eläinystäviä. Tämä seikka on erittäin suuriarvoinen, kun on kyseessä hyödyllisen metsänriistan säilyttäminen ja lisääminen. Sensijaan jälkimmäisten suureen joukkoon kuuluu henkilöitä, jotka eivät kunnioita lakeja ja asetuksia ja joilta täydellisesti puuttuu vastuuntunnetta, mikäli asia koskee elävän riistan kohtelua. Urheilumetsästäjää sitoo siveellisesti seurojen jäsenten välinen yhteishenki, huviampujaa — ei mikään! Mutta olkoon nyt metsästäjä mikä hyvänsä, niin mielestäni on kuitenkin ehdottomasti vaadittava, että hänellä, hankittuaan itselleen hyvän ampumataidon, on täydellinen vastuuntunne riistan kohteluun ja lukuun nähden. Olen kaikenlaisten joukkotappojen jyrkkä vastustaja. Mutta kun ketut ovat ruvenneet tekemään lopun ympäristön kanaloista, lähellä pesivät, yöllä vaanivat huuhkaimet ja kaikkialla väijyvät varpus- ja kanahaukat sekä pesien armottomat ryöstäjät korpit y.m. uhkaavat heikompaa eläinkuntaa pikkulinnuista metsoon ja karitsaan saakka täydellisellä tuholla, tahi rusakkojänikset aikovat tehdä lopun vaivalla ja kustannuksilla perustetuista hedelmäpuuistutuksista, silloin on urheilumetsästäjien tahi järjestettyjen metsästyshoitoyhdistysten aika ja velvollisuus puuttua asiaan tasapainon ylläpitämiseksi. Ei sitä kukaan muu kuitenkaan tee! Ja miksi en edelliseen vielä lisäisi, että pienituloisen taloudessa on usein hyvien ja ravitsevien ruoka-aineiden saapuminen maksutta keittiöön terveydellisessäkin suhteessa hyvin tervetullut! — Eihän niitä kuitenkaan muuten saisi! — Astukoon muuten se ruumiin karaiseminen, jonka laaja samoilu ja ne monenlaiset vaikuttimet, joita ihana luontomme tarjoo erämiehille, ensi sijaan ja välttämätön tappaminen vasta toiseen! — *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAILTA JA VESILTÄ *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.