HÄPEÄ

Romaani

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Fundament, 1918.

I.

Kesäkuun sunnuntaiaamu valkeni poutaisena ja kirkkaana. Kaste oli maasta haihtunut auringon paisteessa ja hiljainen etelätuuli värisytti puiden lehtiä. Heinämäen Tuomas käveli morsiamensa Annan kanssa kirkkomaan aitaviertä mietteisiin vaipuneena.

— Tänään siis meitä ensikerran kuulutetaan, virkkoi Anna naurahtaen.

— Niin.

Tuomas sanoi sen alaspainetuin katsein ja hieman masentuneella äänellä.

— Mikä sinun on? kysyi ihmetellen Anna. Sinähän näytät niin kovin alakuloiselta.

— En ymmärrä itsekään, mikä minua vaivaa. Se on jokin outo ahdistus, jota minä en ymmärrä. Olethan sinä, Anna, minun aivan yksin, aivan kokonaan?

Tuomas käänsi katseensa Annaan ja hapuili tämän kättä omaansa.

Anna naurahti iloisesti, melkeinpä vallattomasti.

— Etkö sinä nyt sitä tiedä? Kenenkäs muunkaan minä nyt enää olisin.
Kuulethan sen kohta kirkossa, jollet muuten usko.

Tuomaankin täytyi jo naurahtaa. Mitä hän turhia kyselikin. Hänenhän oli kaunis, Rotkan mökin kaksikymmenvuotias Anna. Kohta hän tulisi liitolleen saamaan vahvistuksen, jota hän oli odottanut rauhoittuakseen. Tästä huolimatta hän ei voinut vapautua kokonaan painostavasta tunteestaan. Niinkuin jokin näkymätön, raskas käsi olisi häntä painanut. Ja niinkuin jokin salainen ääni hänen korvaansa kuiskannut outoja, selittämättömiä aavistuksia.

Anna pyörähti portista kirkkotarhaan ja Tuomas seurasi hänen perässään.

— Vieläkö sinä yhä vain murjottelet? virkkoi Anna happamesti.
Tällaistako se nyt onkin? Toisenlaiseksi minä tämän päivän kuvittelin.

Anna käveli ripeästi nurmettunutta käytävää ja heitti olkansa yli halveksivan katseen Tuomaaseen.

— Kuulehan! ehätti Tuomas hänen rinnalleen. Enhän minä sillä mitään tarkoittanut. Et nyt suuttuisi tuommoisesta. Olenhan minä sitä jo niin monesti sinulta ennenkin kysynyt.

Anna katseli Tuomaaseen epäluuloisesti.

— Etkä vieläkään sitä tiedä?

— Kyllähän minä sen jo…

— Niinpä elä sitten…

— Ka, kun ihan suuttui.

Tuomas koetti naurahtaa ja laskea kätensä Annan vyötäiselle.

— Mitäs kun aina sitä samaa…

Anna pyörähti edelleen kävelemään Tuomasta odottamatta.

— Anna.

— Mitä?

— Muistatko illan siellä Halmeahon rinteellä? Silloin lupasit, ettei enää milloinkaan riideltäisi.

— Itsehän sinä riitaa rakennat aina epäilemällä minua.

— Mutta itsehän sinä olet sanonut…

— Mitä?

— Että sinulla on ollut muitakin…

— Eikö sinulla sitten ole ollut?

— Ei. Sinä saat minut aivan koskemattomana. Kaikki unelmani ja tuulentupani olen sinun kanssasi rakennellut.

— Niin mitä sitten?

Annan kysymys oli särmikäs eikä Tuomas ehtinyt siihen mitään vastaamaan, kun kellot tapulissa helähtivät soimaan. Hän paljasti päänsä ja seisahti Annan rinnalle. Hänen vakavat kasvonsa värähtivät liikutuksesta ja hän etsi Annan käden omaansa ja puristi sitä lujasti.

— Meidän on mentävä kirkkoon, sanoi Anna hiljaa.

Kirkkomäellä kulki heidän ohitseen Topias Isotalo hymyillen ilkeästi morsiusparille. Anna huomasi tämän ja punastuen kiirehti Tuomaan edellä kirkon ovelle, josta kuului ulos urkujen humina ja virren veisuu.

Kirkonaidan luona seisoi ryhmä miehiä verkkaisesti keskustellen.

Hekin olivat huomanneet Heinämäen Tuomaan morsiamineen kirkkoon menevän ja vaikenivat hetkeksi.

— Nuorenpa se Tuomas vielä saikin, virkkoi vihdoin yksi joukosta.

— Vaikka itse on jo yli kolmenkymmenen…

— Muuten on kunnon mies.

— Miesten parhaita. Saa syntymään käsistään mitä vain tahtoo.

— Olisi Tuomas ollut paremmankin vaimon veroinen, virkkoi Isotalon vanha isäntärenki.

— Miten niin? kysyi joku.

— Niin vain, että pietyn piikaisen taisi Tuomas saada, virkkoi edellinen.

— Olisikohan…?

— Isotalon palveluksessa ei kukaan säily koskemattomana. Omin silmin sen olen tullut näkemään, vahvisti isäntärenki ja lähti astumaan kirkkoon.

— No sen korvaa nuoruus ja kauneus. Anna on pulskin tyttö paikkakunnalla, virkkoi siihen joku miehistä ja keskustelu raukesi.

II.

Tuomas kyntää paloa helteisenä kesäkuun päivänä, yllään hurstiset housut ja paita, hattu kannon nenään nostettuna, jaloissa paikatut lapikkaat, saumoista auenneet.

Jo varhain aamulla on Tuomas käynyt työhönsä ja raatanut levähtämättä joskus hihallaan hikeä otsalta pyyhkien.

Taloissa on ruokakello kutsunut aamiaiselle, mutta Tuomas ei ole sitä huomannut. Vasta keskipäivällä hän seisottaa ruunansa, painaa sahrat kannon juureen ja istuu kärventyneen koivunrungon tyvelle lepäämään.

Kohta kaksi vuotta ummelleen on Heinämäen Tuomas raatanut isältään Korpi-Tuomaalta perimässään mökissä Isontalon takalistolla. Parannellut kartanon, perkannut peltoja, lisää raivannut niittyä koskemattomaan korpeen ja iloinnut työnsä tuloksista. Anna, hänen vaimonsa, ei vaan osannut iloita. Pyrki mukisemaan muka puutteista, joita ei ollut, ei edes torppaa rakennellessa. Valitteli aina paljoja töitä, vaikka Tuomas oli vuosi sitten, kun pikku Matti syntyi, ottanut palvelijan vähentääkseen työtä vaimoltaan.

Tuomas pyyhkieli hikeä otsaltaan koivunrungolla istuessaan ja mietti sitä yhtä ja samaa, mitä oli jo viikkokausia miettinyt.

Miksi Anna oli yhtämittaa pahalla tuulella ja tyytymätön oloonsa? Mikä häntä vaivasi? Olihan kaikkea mitä tarvitsi, leipää yltäkyllin ja koti semmoinen, josta olisi saattanut moni ylpeillä, toki olla ainakin kiitollinen. Anna vaan ei ollut. Yhtämittaa mutisi, milloin mistäkin. Viimeksi tänä aamuna siitä, että hän vaati joka aamu varhain nousemaan. Ja siitäkin, ettei saanut kylissä käydä, vaikka mieli teki.

Tuomas puraisi piippunsa vartta. Hänen sisässään kuohahti. Maatkoon, maatkoon vaikka päivät läpeensä. Juoskoon kyliä, kun haluttaa ja kun ei koti miellytä. Menköön, menköön vaikka hiiteen. Moni tyttö olisi varmaankin ollut kiitollisempi saadessaan semmoisen kodin kuin Heinämäki. Anna ei vaan ollut.

Kylillä häntä kiitettiin uutterimmaksi ja kykenevimmäksi mieheksi paikkakunnalla, mutta tuskin sitä Anna huomasi, koskapa yhtämittaa kohteli olantakaisesti.

Semmoiseksiko se elämä nyt muuttuikin? Ainako vain saisi Annalta nurjan mielen palkaksi vaivoistaan ja hyvyydestään? Tokkohan Anna enää rakastikaan häntä?

Se ajatus sattui kipeänä ja vihlaisevana.

Tuomas tuli tahtomattaan muistelleeksi menneitä päiviä. Valoisat, vuoroin synkät kuvasarjat alkoivat kulkea hänen ohitseen.

* * * * *

Keväinen lauantai-ilta.

Koivuissa on lehti hiirenkorvalla ja hakametsässä laulaa rastas. Poika kävelee karjapolkua mietteisiin vaipuneena. Takaapäin kuuluu askeleita. Mökin Anna on lähtenyt vispilänvarpoja taittamaan. Poika kääntyy katsomaan ja jää odottamaan. Tytöllä on kimppu koivunvarpoja kainalossa, joista hän yhtä kuorii huomaamatta poikaa, joka odottaa hymy suupielissä.

— Hyvää iltaa, sanoo poika.

— Hui, kun minä säikähdin!

Ja tyttö nauraa niin, että valkoiset hampaat välkkyvät.

— Mitä sinä täällä teet?

— Tulin vain huvikseni kävelemään ja etsimään variksenpesiä, sanoo poika.

— Näytänkö minä sinun mielestäsi nyt niin variksenpesältä? kysyy tyttö suupielessä veitikka värähdellen.

Poika hämmästyy.

— Enhän minä sinua… enkä minä luullut sinua täällä tapaavanikaan.

Molemmat nauravat. Hakametsä tuoksuu, rastas katkonaisia säveleitään kaiuttaa.

Poika kävelee tytön rinnalla, joka vikkelästi kuorii varpujaan ja silmää joskus salaa poikaan. Tiesiköhän tuo minun tulevan? Mitähän tuo aikoo?

— Tuossapa olisi hyvä torpan paikka, sanoo poika ajatuksissaan katsellen sileää rinnettä, jossa kasvaa muutamia nuoria koivuja. Antaisikohan Isotalo rakentaa tuohon torpan?

— Rakentaisitko?

— Kyllä, jos vain…

Ja poika katsoo naurahtaen tyttöön.

— Jos mitä?

— Eipä mitään. Ajattelin vain, että kukapa siihen sitten emännäksi tulisi.

Tyttö saa uuden lämpimän silmäyksen pojalta.

— Hui hai, eihän sinulla ole mökkiäkään vielä, sanoo tyttö helähtäen nauramaan ja lähtien juoksemaan karjapolkua lehtoon.

Poika juoksee jälessä, koppaa tytön syliinsä ja sanoo läähättäen.

— Tulisitko…? sinä…

— Tulisin, sanoo tyttö ja karkaa metsään.

* * * * *

Toinen kuva.

Juhannus-yö. Kyläkeinulta ovat kokkotulien viimeiset liekit sammuneet ja nuoriso parvittain hajaantunut kyläteille. Tanssiin on jo kyllästytty ja soittajan hanurin sävelet kaikuvat kastepisaraisessa metsässä.

Muuan pojista on istunut syrjässä tanssia katsellen, palannut yksin hämärään pirttiin ja painunut penkille pää käsien varaan. Hän on saanut istua koko illan yksin. Mökin Anna on lentänyt käsivarrelta käsivarrelle tanssin pyörteessä. Tuskin yhtään sanaa on häneltä riittänyt pojalle koko iltana. Joku pojista on osoittanut häntä sormellaan: "Kas, mikä körri tuo Takalan Tuomas, kun ei puhu eikä pukahda".

Pojan sydäntä raastaa pakahduttava tunne ja kurkkua kuristaa pidätetty nyyhkytys. Toinen käsi on nyrkkiin puristettuna ja toisella tukee hän päätään, jossa suonet takovat niin hurjasti.

— Kurja nainen!

Kello tuvan mustuneella seinällä lyö rämisten. Montako? Poika ei sitä huomaa. Hänen päänsä painuu yhä alemma ikkunalautaa vasten ja kuumat pisarat putoilevat penkille.

Tuvan ovi aukeaa hiljaa ja tyttö astuu sisään hiljaisin askelin.

— Tuomas… täälläkö sinä oletkin?

Poika ei vastaa mitään. Hänen povessaan värähtää oudosti ja käsi pusertuu nyrkiksi.

Tyttö tulee lähemmäksi ja istuu penkille. Raollaan olevasta ikkunasta kuuluvat hanurin mollisävelet jostakin hyvin kaukaa, yli hiljaisien vesien.

— Oletko sinä minulle vihainen? kysyy tyttö hiljaa koettaen olla vakava, vaikka toisessa suupielessä nytkähtelee pidätetty nauru.

— En minä sinulle voi vihainen olla, sanoo poika nostaen kostean katseensa tyttöön, joka siirtyy lähemmäksi istumaan ja tapailee pojan kättä omaansa.

— Kyllä sinä olet suuttunut minuun, minä näen sen. Mutta enhän minä voinut olla tanssimatta, kun minua aina vain pyydettiin.

— Eikö sinulla siellä olisi ollut yhtään ystävällistä sanaa minulle?

— Elä viitsi nyt enää… Voinhan minä olla vasta tanssimattakin.

— Mitäpä nyt siitäkään…

Aurinko nousi ja värähteli tuvan ikkunassa ja kukkaan puhjenneen verenpisaran lehdillä. Poika painoi päänsä tytön syliin ja puhkesi rajuun nyyhkytykseen.

— No mitä nyt…?

Painava, hiljainen äänettömyys.

Hetken kuluttua kohotti poika kirkastuneen katseensa tyttöön ja virkkoi.

— Minä olen antanut sinulle kaikki parhaimpani. Unelmani ja mitä kauniita ajatuksia minulla on ollut. Ja tämä kaikki on minulla ensi kertaa niinkuin tuolla kukkasella tuossa ikkunalla, mutta sinä leikit vain minun kanssani ja lennät milloin minkin käsivarrella. Minä näin nytkin, kenen kanssa sinä läksit kokoilta ja nyt… nyt sinä jo istut tuossa. Voinko minä enää koskaan sinuun luottaa?

— Voit. En minä enää koskaan…

Aurinko hymyili yhä kultaisemmin. Tyttö koetti hänkin hymyillä ja kurotti punaisen suunsa suudeltavaksi.

Poika ei voinut enää vastustaa, vaan nosti tytön syliinsä.

— Oletko sinä sitten yksin minun?

— Olen, virkkoi tyttö miettien äskeistä saattajataan.

— Kun minä sen vain oikein varmasti tietäisin, niin minun onneni olisi niin suuri ja kokonainen. Mutta sano minulle, onko sinulla koskaan ennen ollut tällaista? Onko tämä sinulla ensimäistä kertaa?

— On, virkkoi tyttö miettien kyläsoittajaa, joka oli ollut hänen luhdissaan viime yönä. Voiko sitä tällaista olla muuta kuin yhden kerran vain, jatkoi hän.

Poika puristi tytön lujasti syliinsä.

— Nyt minä aloitan jo huomisen päivän perästä tupani veistoksen ja laulaen käyn työhöni ja pian nousee yhteisen pesän seinät. Kuulehan, virkkoi poika hetken kuluttua, nyt minä vasta käsitän, miten suuri onni on antaa koskemattoman suoruutensa koskemattomalle, niinkuin sinä nyt olet.

Tyttö katseli ulos eikä puhunut mitään.

— Syksyn tullen minä sitten vien sinut omaan tupaani, niinhän?

— Ehtiihän siitä nyt vielä…

— Etkö sinä tahtoisikaan vielä niin pian?

— Kyllä, mutta…

— Mitä?

— Puhutaan sitten toiste siitä. Sinun täytyy nyt jo mennä. Isäntä voi pian nousta.

* * * * *

Muutamia kuukausia myöhemmin.

Tuomas on saattanut häätaloon morsiamensa. Viulut vingahtelevat ja lattia notkuu tanssivien parien alla. Anna on kiitänyt koko illan Isontalon nuoren isännän Topiaan käsivarrella. Kun Tuomas pyytää häntä jo lopettamaan tanssin, vastaa Anna niskojaan nakaten.

— Minä tahdon nyt tanssia vielä tämän kerran etkä sinä saa nyt minua kiusata. Mene yksin kotiin, jos et jaksa, minua odottaa.

— Mutta enhän minä nyt hääyönä yksin…

— Istu sitten nurkassa ja odota.

Topias vie Annan uudelleen tanssiin ja väläyttää ilkeästi silmää
Tuomaalle.

Tuomaan kädet puristuvat nyrkeiksi ja uhkaava tuli pajaa hänen poskipäillään.

* * * * *

Ruuna kuopi maata ja hirnahteli. Tuomas heräsi ajatuksistaan. Kuinka kauan hän siinä lienee istunutkaan. Kädet olivat tiukasti nyrkeissä ja hengitys kulki raskaasti. Mitäs jos Anna ei pitäisikään hänestä enää? Jos ei olisi pitänyt ennenkään? Mitä varten Isotalo kävi heillä niin usein? Ja aina sillä oli vielä se ilkeä katseensa, josta ei saanut selvää, mitä se oli. Eihän se nyt sentään Annaa katselle, toisen vaimoa? Eihän toki. Mutta miksi Anna on yhtämittaa nyreissään, eikä salli itseään hyväillä niinkuin ennen. Ja mietteissään kulkee kesken askareittensa ja seisahtelee tuijottamaan. Mitäs jos Anna ja Isotalo…?

Veri nousi Tuomaan päähän, niin että silmät säkenöivät, kun sitä ajatteli. Uskaltaisiko se nyt semmoista? Olihan kyllä tapahtunut ennenkin samanlaista.

Tuomas nousi, riisui ruunan, laski sen veräjästä hakaan ja läksi miettien kävelemään pihaan.

— Minkä tähden sinä et tullut aamiaiselle, kysyi Anna Tuomaan tupaan tultua.

— En muistanut. Ruuna viimein rupesi tahtomaan…

— Et muistanut… On siinä mies, kun ei muista syömään tulla… Kun nyt ruunan piti ihan muistuttaa.

Ja Anna nauroi hytkähdellen.

— Mitä siinä nyt on virnuamista, virkkoi Tuomas kärsimättömästi.

— No eikö sinulle saisi yhtään nauraa?

— No jos niin haluttaa. Onko sinulla voita?

Ei jaksaisi paloa kyntää suolavesileivällä.

— Eipä sitä kannattaisi.

— Syöthän sinä itsekin. Miks'en minä saisi?

— Ei sinun tarvitse minun syönnistäni sanoa. Saanhan minä olla syömättäkin, jos se niin on.

— Enhän minä ole kieltänyt.

— Vai et. Kun sanoit, että syöthän sinä itsekin.

— Niin niin. Ei se nyt kieltämistä…

Anna toi voilautasen ja heitti sen kolisten menemään pöydälle.

— Siin' on!

— Elähän nyt noin vihassa…

— Mitäs sinä aina…

Tuomas söi vaieten ja Anna pesi karsinapuolella astioita. Pikku Matti, ensimäisen vuotensa täyttänyt poika, leikki lattialla. Tuomas katseli pojan piirteitä. Sillähän olikin melkein mustat silmät, nyt hän sen vasta tuli oikein huomanneeksi. Heidän suvussaan ei ollut kellään mustia silmiä. Annalla oli tosin tummat, mutta…

Poika jokelsi ja katsoi tuottavasti isäänsä. Mitä hän oli ajatellutkaan. Tuomas tunsi häpeävänsä. Kaikkeakin sitä… Oma poika…

Anna liikkui askareissaan mitään miehelleen virkkamatta.

Yhtämittaa se on vain äkeissään, mistä lienee. Onhan se kaunis ihminen, kun vain olisi hyväluontoisempi. Tulleekohan tuo minun aittaani ensi yöksi nukkumaan, vai menneekö omaan aittaansa.

Tuomas tunsi yhtäkkiä hillitöntä rakkaudenkaipuuta. Ihan sydäntä kouristi ja suonet lakkasivat lyömästä lyödäkseen jälleen sitä hurjemmin. Lopetettuaan syöntinsä meni hän vaimonsa luokse, laski kätensä tämän vyötäisille ja hymyillen virkkoi.

— Etkö tulekin minun aittaani tänä iltana?

— Mitä vielä!

— Mutta kun minä nyt kerran pyydän.

— Senpähän sitten näkee.

Se oli kuin lupaus ja kevein mielin astui Tuomas ulos tuvasta mennäkseen kynnökselle.

— Kuulehan, Tuomas kääntyi vielä ovelle, lämmittäisitkö saunan. Palo tulee tänä iltana kynnökselle.

— Joka iltako sitä nyt pitää äyhkyttää.

Annan ääni oli taas jäinen niinkuin tavallisesti.

— Mentäisiin sitten saunan jälkeen verkon laskuun, sanoi Tuomas kuin sovitellakseen.

Otettuaan suitset portailta meni Tuomas hakaveräjälle. Siinä tuli häntä vastaan Topias Isotalo kainalossaan vitsaskimppu. Oli käynyt Tuomaan hakametsästä vitsasvarpoja hakemassa, kun ei löytänyt muualta.

— Kynnökselleenkö se Tuomas…?

— Niin. Mistä päin se isäntä nyt…?

— Vitsaspuitapa katselin enkä löytänyt muualta kuin tuosta sinun haastasi. Näkyi niitä siinä olevan, niin päätin minäkin ottaa.

— Onhan niitä siellä…

— Eikö liene yli oman tarpeen.

Isotalo koetti naurahtaa hyväsuopaisesti ja tarjosi tupakkaa Tuomaalle.

Tuomas istui veräjäpuulle ja silmäili salavihkaa isäntää, joka näytti aikovan sanoa jotain erikoisempaa.

Mitähän se nyt aikoo? Sillä on se entinen salakavala ilmeensä. Tuomas tunsi vihaavansa Isotaloa jostakin salaisesta syystä, joka ei ollut oikein selvillä hänelle itselleenkään.

Epäröityään hetken aloitti Isotalo.

— Kun tässä tuli hankituksi täksi kesäksi vähän työvoimaa taloon, niin olen aikonut muuttaa verosi päivätöiksi, kun sinullakaan ei ole tässä erikoisempia kiireitä mökkisi töissä. Onhan se sopivampi senkin vuoksi, ettei mene rahoja verosta. Olen ajatellut, että tekisit kaksi päivää viikossa muulloin paitsi heinäaikana. Heinäviikko saisi jäädä silleen, tahi jos vaimosi kävisi muutamana päivänä…

Tuomas kopisti vihaisella liikkeellä porot piipustaan.

— Ei se käy päinsä. Minulla on kylliksi työtä torpassa ja rahakauppa on aina selvempi. Mitäs sitä nyt muuttelemaan, kun se on ollut näin ennenkin.

— Kyllä se nyt täytyy muuttaa, virkkoi Isotalo kylmästi.

— Ja minkä tähden se nyt täytyy muuttaa, kun se on näin kauan saanut olla ennallaan?

— Johan minä sanoin, että minä tarvitsen työvoimaa, ja sitä minä saan sillä neuvoin parhaiten.

— Mutta kun se ei sovi minulle, tenäsi Tuomas.

— Kyllä sen täytyy sopia.

— Kuka siihen pakon panee?

— Minä, sanoi Isotalo jyrkästi.

Tuomas vaikeni. Hänen sisässään kuohui ja toinen käsi puristi lujasti suitsia, toinen aidanseivästä niin, että se ruiskahtaen katkesi ja pää jäi Tuomaan käteen. Topias väistyi hätkähtäen. Hänen silmissään välähti oudosti. Aikoiko Tuomas tosiaankin tarttua aseeseen?

Tuomaan pää painui alas ja hän istahti raskaasti veräjänpuulle. Mitä oli tehtävä? Ja mitä Isotalo aikoi, kun työveroa vaati? Mikä oli tarkoitus? Hänen isänsä Tuomas oli suorittanut Heinämäestä veronsa rahassa, miks ei Tuomaan poikakin sitä voinut suorittaa samoin?

— Asia pidettänee siis sovittuna ja ylihuomenna sinä tulet töihin?

— En voi sitä luvata. Tuomas Tuomaanpoika ei tee mitään harkitsematta, virkkoi Tuomas ja astui veräjältä hakaan.

— Jos aiot asua Heinämäessä, niin olet ylihuomenna kello neljän aikana
Isontalon kesantopellolla, huusi isäntä hänen jälkeensä.

— Osaa se olla ylpeä kuten isävainajansakin, mutisi hän vielä ottaessaan maasta vitsaskimppunsa ja lähtiessään kävelemään Heinämäkeen johtavaa tietä.

III.

Anna oli lehmiä lypsämässä pelto veräjällä. Lehmisavu kiemurteli tasaisena ja levisi tuoksuvana pilvenä vesaikkoon, jossa kellokas seisoi märehtien. Anna kuuli kopsetta polulta ja nousi katsomaan, kuka sieltä mahtoi tulla. Isotalo! Anna punastui ja painoi päänsä piiloon lehmän kylkeä vasten. Mistähän se nyt? Näkiköhän sitä Tuomas? Kun nyt pysyisi siellä palollaan. Sanoi sen kohta loppuvan. Täytyy pitää varalta.

— Hyvää iltaa!

— Iltaa. Mistä sinä nyt tulet?

— Kävelin vain tuolla metsässä. Oli Tuomaalle asiaa.

Anna naurahti.

— Mitä sinulla Tuomaalle?

— Vaadin verosta päivätöihin. Pari päivää viikossa ei muuta. Kun nyt sinulle ei tulisi vaan ikävä?

— Pyh! Kyllä joutaakin siitä kurnuttamasta.

Isotalo rämähti nauramaan.

— Sitähän minäkin, että parempi se on vero työnä suorittaa. Ei ole aina siinä kintuilla pyörimässä.

Anna kaatoi maidon kiulusta saaviin, taputti Omenaa ja nousi yli veräjän.

— Tuletko tupaan, kysyi hän suorien hamettaan ja katsellen vierasta veitikka silmäkulmassa.

— Tulen tietysti.

Tupa tuoksui koivunlehdille. Pikku Matti nukkui kehdossaan. Anna jäi seisomaan ikkunan ääreen katsellen tyvenelle järvelle.

Isotalo läheni ja laski kätensä hänen vyötäisilleen.

— No, ei saa, oli Anna kieltävinään.

— Miksei saa?

— Sattuu Tuomaskin tulemaan.

— Ei tule. Paloaan meni kyntämään. Tapasin hänet hakaveräjällä.

— Mitä varten sinä sen tosiaankin päivätöihin käskit?

— Johan sanoin. On siinä aina kintereillä kieppumassa.

Isotalo istui penkille ja veti Annan polvelleen. Anna vähän vastusteli, mutta jäi kuitenkin.

Oletpa sinä lämmin ja tuoksuva, virkkoi Isotalo sieraimet värähdellen.

— Eikö oma vaimosi ole? ilakoi Anna.

— Semmoinen koranka. Kuiva kuin kuusen kanto. Kylmä kuin kivi kaivossa.

— Johan nyt!

— Semmoinen on.

— Mitäs otit.

En arvannut ottaessani.

En minäkään, sanoi Anna nauraen.

— Sama vahinko sinulle kuin minullekin.

Pikku Matti heilahti vuoteessaan ja äännähteli.

Anna meni hyssyttämään.

Isotalo katseli pienokaista pitkään ja hymyillen.

Mitä sinä katsot, kysyi Anna.

Että kun ei siinä vain olisi minun poikani.

Anna naurahti hämillään.

— Olisiko tuo.

Onko se sinusta Tuomaan näköinen?

— Ei.

— Siinäpä se.

— Mistäpä sen nyt niin varmaan tietää, sanoi Anna hiljaa.

Isotalo rämähti nauramaan.

— Mutta Tuomas pitää tietysti poikaa omanaan?

— Saahan pitääkin.

— Kyllä minun puolestani.

Anna istui jälleen penkille ja Isotalo siirsihe lähemmäksi.

— Ylihuomenna tulee Tuomas meille. Saanhan tulla silloin tänne?

— Et nyt tulisi kuitenkaan.

— Miks'en?

— Sinä käyt liian usein täällä. Tuomas voi tulla tietämään.

Isotalo naurahti ja kysyi.

— No mitä silloin?

— Saattaa vaikka tappaa minut kun tietää.

— Päh! Semmoinen retus!

Molemmat nauroivat. Isotalo veti Annan pään kainaloonsa ja suuteli keskelle suuta.

— Näin minä vaan teen. Ja kummallisen hyvälle se maistuukin toisen omalta.

— Et nyt puhuisi noin, pyyteli Anna punastellen ja alaspainetuin katsein.

Isotalo hyväili Annan täyteläisiä jäseniä silmissään samea kiilto.

— Mene nyt jo pois. Tuomas saattaa tulla minä hetkenä tahansa, kielteli
Anna.

Isotalo nousi ja virkkoi ovella.

— Sitten ylihuomenna.

— Eikö mitä.

— Varmasti!

— Jollei Tuomas tulekaan työhön.

— Hänen täytyy tulla!

— Ei se minun kehoituksestani ainakaan tule, arveli Anna…

— Kyllä minä saan hänet tulemaan, sanoi Isotalo porstuassa mennessään…

Anna istui ikkunaan nojaten ja katseli järvelle mietteissään.

On siinä komea mies. Jäsenet aivan kuin rautaa. Ja miten tuima katse sillä on. Ihan panee värisemään. Mikä hänessä lieneekin niin viehättävää? Miksi hän ei ottanut minua silloin kuin..? Mutta rikas oli kai silloin parempi. Nyt ei enää kelpaa. Voi, voi kuitenkin, onkohan tämä nyt suurikin synti pitää hänestä. Kun voisi ainoastaan pitää, mutta kun… Sen katseiden alla aivan pökertyy. Kyllähän pitäisi Tuomasta kohdella kuitenkin paremmin, kun vain voisi. Jos koettaisi edes joskus olla hänelle oikein hyvä… Nyt se sieltä jo tuleekin.

Tuomas astui tupaan kumaraisena ja väsyneenä ja istui huoahtaen penkille. Anna kiirehti hänelle ruokaa laittamaan. Kantoi täyden viilikehlon pöytään lampaan koiven ja voiastian. Lisäksi äsken leipomaansa ohraohukaista.

— Syö nyt. Saunakin on jo valmis.

— Eipä tuo nyt tee mieli ruokaa, virkkoi Tuomas allapäin.

— Miksei? Mikä sinun nyt on? e

— Isotalo tuo kävi verolle vaatimassa, vaikka itselläkin olisi työtä liiaksi.

— Ja siitäkö sinä…?

— Sepä se tässä niin painaa.

— No käyhän nyt siltä syömään. Toin siihen vähän parempaa, kun saat aina yksin raataa.

Tuomas katsahti vaimoonsa. Mitä se nyt haastoi? Eihän se ennen noin…
Kas, eikö olekin pöydässä viilikehlo ja voitakin.

Anna sai mieheltään kiitollisen katseen. Hiukan keventyneenä hän virkkoi.

— Pitänee sitten haukata, että pääsee kylpyyn. Etkö sinäkin tule syömään?

Anna tuli.

— Jospa sinä nyt kumminkin menisit verotyöhön. Saattaa muutoin isäntä suuttua.

— Mitä siitä, jos suuttuu.

— Ajaa pois mökistä.

Tuomaan kasvot synkkenivät.

— Millä oikeudella?

— Kyllä ne aina oikeutensa löytävät, arveli Anna.

— Mutta minulla kun on työtä kylliksi kotonakin. Pitäisikö minun sitten yöllä vielä raataa omilla vainioilla.

— Eihän tässä nyt enää niin… kevättyöt jo lopussa. Jos tuolle kelpaisi minun työni heinäaikana. Saisit sinä olla kotitöillä.

Tuomas katseli oudoksuen vaimoansa.

— Olisiko sinusta verotyö niin mieluista?

Annan katse painui alas.

— Eipä se niin… mutta ajattelin, että sinä suorittaisit enemmän kotiniityllä.

— Parasta se on sinun olla kotitöillä, sanoi Tuomas melkein jyrkästi.

— Sinä et sitten päästäisi minua minnekään, virkkoi Anna nyreissään.

— Kyllähän minä sinua muuanne, mutta eihän nyt verotyöhön.

Tuomas nousi pöydästä ja painoi puukon seinän rakoon.

— Mikä lienee tarkoitus isännällä, kun työhönsä tahtoo. Ei tuo ole ennen tahtonut. Joko nyt lienee rahaa liiaksi, kun ei kelpaisi verostakaan… Joko sitä sitten saunaan…?

— Mene vain, käski Anna.

— Etkö sinä tulekaan?

— En. Menköön piika-Iida löylyä lyömään.

— Kyllä minä itsekin…

Tuomas painui ulos, otti portailta oman taittamansa vastan ja meni saunaan.

Löyly virkisti väsynyttä ruumista ja vasta tuoksui nuorelta koivulta.
Ei tuntunut veroasia enää niin raskaalta.

Mitähän se eukkokin sinne nyt minua niin ajaisi? Rahaan on sekin perso.
Säästäisi vain siinäkin. Eiköhän se, kun vain jaksaisi… Saisihan
tuota hänen mielikseen koettaa. Jos tuo antaisi paremman kaskimaankin,
Isotalo. Silmillä se on siitä kuitenkin, jos ei mene.

Tuomas pukeutui rantakivellä istuen. Järvi lepäsi tyvenenä rantojaan kuvastellen.

— Saisi sieltä nyt särkiä verkolla, saattaisipa saada ahveniakin, kun olisi jaksanut verkot laskea. Mutta ei jaksa. Semmoista se on. Yhden työn saa kuntoon, niin jo toinen jää. Sitten pitäisi vielä verollekin ehtiä.

Tuomas käveli pihaan ja istui aittansa rapuille.

Anna kuului liikkuvan aitassaan ja paneutuvan nukkumaan.

— Ethän sinä tullutkaan, virkkoi Tuomas alakuloisesti Annalle.

— Mihin?

— Minun aittaanipa.

— Enhän minä ole luvannutkaan.

— Lupasithan.

— Siellä on niin ahdasta.

— On tuonne ennen mahtunut.

— Minua niin nukuttaa, kuului Anna sanovan jo sängystään.

Tuomas kopisti porot piipustaan ja virkkoi äreästi.

— Nuku sitten.

Meni aittaansa ja veti paukahtaen oven kiinni.

— Tällaistako se on sitten vaan eteenkin päin? Tuomas huokasi raskaasti vuoteessaan.

IV.

Topias Isotalo käveli kesantopellollaan. Torpparit olivat saaneet pellon auratuksi ja tyytyväisenä Isotalo katseli sileää vainiota, joka laajana levisi hänen ympärillään.

Oli siinä pelto semmoinen, että sai hakea vertaista. Multa kuin kahvijauhoa eikä yhtään kiveä. Ei ollut naapureilla tilkkuakaan sellaista maata. Kelpasi sitä viljellä ja rikastua.

Kuinka paljon niitä olikaan tuhansia pankissa? Viisikymmentä. Metsästä saisi monta senvertaa, jos möisi. Karjasta jää puhdasta useita tuhansia vuodessa.

Isotalo röyhisti rintaansa ja rasvoittuneelle naamalle levisi syvä tyytyväisyyden ilme.

Kadehtivatkohan naapurit häntä? Kyllä kai! Jokainen sitä osasi. Mutta eivätpä osanneet panna taloansa kuntoon yksikään. Elää kituuttelivat vain jok'ainoa kuin kerjäläiset. Ja kävivät häneltä rahoja lainailemassa. Heh. Vaivaiset raukat!

Isotalo aikoi kävellä pihaan, mutta pyörähtikin pellonveräjästä karjatielle.

Jos pistäytyisi Heinämäessä. Anna oli siellä nyt yksin kotona. Tuomas oli aamulla tullut verotyöhön.

Topias sytytti hyvältä tuoksuvan sikaarin ja hymähteli.

Täytyipäs Tuomaan tulla, vaikka vastusteli. Ei uskaltanut jäädä tulematta. Ei se, äijä poloinen, aavistanut, mitä varten hänet verolle vaadin. Heh. Ei se mitään huomaa, on se toki semmoinen pökkö. Sai pahus keinotelluksi itselleen komean vaimon. Tai oikeastaan sai, kun annettiin saada. Ei sitä olisi saanut, jollen olisi kehoittanut Annaa sille menemään. Taisi tulla mietityksi, että siinäpähän on Anna lähellä.

Omana poikanaan hypittelee Tuomas pikku Mattia, mutta yhtäpaljon siinä pojassa on Isotalon verta kuin Tuomaankin. Mistäpä äijä sitä älyää. Parasta onkin, kun ei mitään huomaa. Tulisi turhanpäiten harmia hyvälle miehelle.

Isotalo kulki suoperukkansa poikki. Yhtä laajana aukeni se kuin kotipeltokin, jollei laajempana. Oras oli tiheää ja lupaavannäköistä. Siitä lähtee helposti kaksisataa hehtoa suviviljaa. Muutamia vuosia oli Isotalo sitä viljellyt ja nyt se kykeni jo antamaan satoja semmoisia, että pitäjällä niistä kerrottiin.

Suo oli kuulunut naapuritaloon, Heikkilään, jonka Isotalo oli keinotellut itselleen ostamalla Heikkilän velkojat ja panemalla velat hakemukseen kaikki yhtaikaa. Se toimenpide ei loukannut Isotalon mainetta. Kukaan ei uskaltanut siitä paljon puhua ainakaan niin, että olisi Isotalon korville tullut. Melkein jokainen oli velkaa hänelle.

Kuitenkin oli Isotalo saanut Heikkilän huutokaupan jälkeen viettää muutaman unettoman yön. Heikkiläisellä oli iso perhe, jonka kanssa joutui maantielle. Pyrki vieläkin joskus vistottamaan raakuutensa. Olisit heittänyt edes yhden lehmän Heikkiläiselle. Torpan paikkakaan ei olisi ollut liikaa. Ja se yksi velkakirja lienee ollut jo hänen isänsä aikana maksettukin. Mistä hän sen tiesi, oliko vai ei. Olisi vaatinut aikanaan kuittaamaan. Saattoi muistaa Heikkiläkin väärin.

Olkoon miten tahansa. Lempoako heistä enää ajattelemaan. Elämän meno
kun nyt on kerran semmoista, niin se on. Yksi sille ei mitään voi.
Täytyy tietysti jokaisen katsoa eteensä. Muuten jää puille paljaille.
Eikähän talo olisi Heikkilän käsissä pysynytkään.

Isotalo pistäytyi Heinämäen pellonveräjästä sisään. Tuli siinä mieleen silloiset ajatukset, kun oli käynyt ensimäisiä kertoja Annaa tapaamassa. Isotalo naurahti.

Tuntuipa silloin niinkuin varkaissakäynniltä, kuin toisen miehen aittaan olisi pistäytynyt luvatta. Nyt se ei enää vaivannut. Kaikkihan tapahtui vapaaehtoisesti ilman mitään vaatimusta. Miksei hän, kun kerran Anna suostui. Hänen puolestaan olisi Anna saanut ottaa muitakin, jos olisi tahtonut.

Isotalo hätkähti.

Joku toinen, tuntematon, sanoi hiljaa.

— Mutta Annallapa ei ollut aikaa enää valita.

— Miten niin aikaa? koetti Isotalo kysyä.

— Sitenpä niin, että Anna olisi jäänyt maantielle lapsensa kanssa.

— Lapsensa?

— Jonka tiesi olevan tulossa — sinulle, Isotalo.

— Minulle? oli Isotalo hämmästyvinään. Oliko se nyt niin varma.

— Kas kun vielä arvelet, vaikka itsekin myönnät, että poika on sinun.

— Mutta enhän minä Annaa pakoittanut Tuomaalle…

— Et, mutta kehoitit menemään. Olisit ottanut itse. Mutta piti saadaksesi rikas, joka nyt ei kumminkaan kelpaa.

— Kelpaa?

— Ei kelpaa, ei kelpaa, kiusasi tuntematon. Vieraan vaimon luona käyt.
Veit köyhältä ainoansa. Häpeisit!

— Piru! Mikä se nyt taas noin kiusasikin? Omatuntoko? Mikä se on? Omatunto, omatunto. Sangen hämärä käsite. Mikä on sitä vastaan, mikä ei? Minua se on aina johtanut harhaan. Ja silloin kun sitä olisi tarvinnut, on se ollut paikalla liian myöhään. Ja se on vaatinut tekemään semmoista, joka ei sovi Isotalon maineelle. Ja jota ei Isotalo koskaan tee!

Omatunto? Kiusaaja se on. Takiainen, jota ei saa luotaan pois karistetuksi. Ja sangen hämärä. Tänään omatunto myöntää jonkun asian, huomenna ei. Sekoittaja se on, pannahinen! Ja kintereillä se kieppuu alinomaa. On rahaa ja rikkautta ja komea talo ja terve ruumis. Ei olisi kiusana mikään, jos ei se olisi aina takin helmasta tempomassa: Elä nyt mene sinne. Voitkohan sinä nyt tuon tehdä? Semmoinen se on, pakana. Milloinka sen saisi viimeisenkin itsestään karistetuksi?

Isotalo astui Heinämäen tupaan.

Oli lauantai ja Anna puhdisti permantoa huomaamatta tupaan tulijaa. Tukka oli auennut ja posket hehkuivat. Täyteläiset pohkeet jännittyivät luudan nopeasti heiluessa.

Isotalo hymyili sieraimet värähdellen.

Pakana sitä Tuomasta, miten kauniin vaimon sai! Kelpaisi sen, kun olisi miestä miehekseen. Mikä kiehtojainen hänessä lieneekään. Aina on kuin ensi kertaa näkisi.

Isotalo hiipi hiljaa ja laski takaapäin kätensä Annan silmille.

— Hui! Kuka se niin…?

— Arvaa?

Arvasihan Anna sen kysymättäkin, kuka tulija oli. Ei riuhtaissut itseään irti, vaan odotti lujempaa hyväilyä.

Pikku Matti leikki piika Iidan luona ulkona rannassa.

Isotalo silmäili ympärilleen. Ei näkynyt mitään peljättävää.

— Tule! kuiskasi Isotalo läähättäen Annan korvaan.

V.

Päivä paistoi korkealta. Poutapilvi lepäsi liikkumatta taivaanrannalla. Multa pölisi hevosten kavioissa ja nousi tomupilvenä ilmaan. Miehet astuivat väsyneinä ja hikisinä hevosten jälessä. Pöly tarttui hien kanssa ruumiiseen ja päätä huumasi tulinen auringon paiste.

Kovin olivatkin laajoja Isotalon vainiot, joilla torpparilauma hevosineen sai hikoilla kuumana kesäpäivänä. Kun isännän silmä vältti, lepuutettiin hevosia ja tarinoitiin.

Heinämäen Tuomas oli ruunallaan ajanut yhtämittaa aamiaisilta lähtien yhtään levähtämättä.

Poutalainen seisatti hevosensa ja astuksi Tuomaan saralle.

— Pysäytähän hevosesi, virkkoi. Kuoliaaksihan ajat ruunasi tuolla menolla. Ei meitä Isotalo kiittele, vaikka rupeamassa tämä pelto äestetään. Kyllä minä sen miehen tunnen. Ei kiitosta koskaan, vaikka kuinka raataisit.

Tuomas istui pientarelle ja naurahtaen virkkoi.

— Kissa kiitoksella elää.

— Kukapa tuota niin kaivanneekaan, en sillä sano, mutta sanoakseni vain, minkälainen on mies.

— Kyllähän se tunnetaan, virkkoi Tuomas.

— Sinullekin se nyt muutti työveron, vaikkei ole sitä ennen vaatinut.

— Niin teki, sanoi Tuomas alakuloisesti ja hetken kuluttua lisäsi.

— Lienee sitä rahan roskaa jo kylliksi, ettei tarvitse enää kerätä.

— Onhan sitä. Saa tehdä huvimatkoja ja aina maistella makeita juomia.

— Ja anastaa taloja ja tavaroita niinkuin nyt Heikkiläiseltäkin.

— Ja Purolaiselta.

— No se nyt oli oikeastaan hänen isänsä, joka sen anasti, arveli Tuomas.

— Yhdessä puuhassa olivat, isä ja poika.

Tuomas aikoi nousta lähteäkseen hoputtamaan ruunaa.

— Istuhan pois, kielsi Poutalainen. Ei tässä nyt isäntää pelätä eikä se taida olla kotonakaan.

— Missä se sitten?

— Peltoveräjästä tuo näkyi jo aikoja sitten metsätielle painuvan. Kun ei olisi vain Heinämäkeen mennyt.

Poutalainen näytti vakavalta ja silmäili salavihkaa Tuomasta.

— Meillekö? Mitä se sinne…?

Poutalainen epäröi, sanoako vai ei. Vihdoin virkkoi.

— Jos olisi sattunut olemaan asiata vaimollesi.

Tuomaan muoto musteni. Koettaen sitä salata Poutalaiselta kysyi huolettomaksi tekeytyen.

— Mitäpä asiaa hänellä olisi?

— Niin olen vähän arvellut, virkkoi Poutalainen täytellen piippuaan.
Saat sitä pitää varalla. Ja kyllä se mies uskaltaa.

— Vähänpäs…

Tuomaan epäluulo oli kokonaan herännyt. Oliko Isotalo semmoinen? Se niljainen piru kävikin yhtämittaa Heinämäessä kurkkumassa! Sitäkö se onkin, se salakavala ilme sen iljettävässä naamassa?

Tuomaan hengitys melkein salpautui sitä ajatellessaan. Sammaltaen arveli hän Poutalaiselle kuin vielä lisätukea saadakseen äskeiselle.

— Kehtaisikohan tuo todellakin…?

— No etkö tuota ole kuullut? kivahti Poutalainen. Milloinka ne ovat Isontalon piiat saaneet olla rauhassa isännältään? Harva tyttö siitä on lähtenyt samana, kuin on tullut.

— Vai semmoinen tämä saatana… Enkä tuota ennemmin…

— No ei sinullakaan, Tuomas, ole silmiä.

Tuomaan silmissä pimeni ja kädet puristuivat nyrkeiksi.

Sitävartenko se konna on käynytkin yhtämittaa. Ja sitävartenko se laittoi työveron minulle, että saisi paremmin tilaisuutta…? Olikohan mitään jo tapahtunut? Oliko se siellä nytkin parhaillaan? Suostuiko Anna semmoiseen? Sitäkö varten se oli yhtämittaa minulle kuin jostakin nyreissään, eikä sallinut itseään lähennellä? Hyvä jumala! Voivatko hänen aavistuksensa tulla tosiksi? Aavistuksensa, joita hän ei ole oikein itsekään ymmärtänyt.

Tuomas nousi ojanreunalta, tarttui ohjaksiin ja riuhtasi ruunaa, löi sitä ohjasperillä niin, että se ponnahti juoksuun.

Menikö Isotalo Heinämäkeen? Oliko siellä parhaillaan?

Tuomaan sydäntä vihlaisi outo hätä. Mitä pitäisi nyt tehdä? Mennäkö kotiin, että näkisi, vai…?

Pitäisikö ensin muuten silmällä? Eikö se osannut jälkiään peittää, jos olisi semmoinen…? Olisikohan mitään jo tapahtunut…? Olisiko Anna….? Voisiko nainen olla semmoinen petturi?

Kysymykset risteilivät Tuomaan aivoissa. Mitään hän ei kyennyt selvästi harkitsemaan eikä ratkaisemaan. Sen hän vain käsitti, että jotain oli epäkunnossa. Ja jos ei mitään ollut vielä tapahtunut, niin saattoi tapahtua minä hetkenä tahansa.

Ei! Hänen täytyi heti kotiini

Tuomas heitti ohjat luotaan ja lähti juoksemaan peltoveräjälle.

Pysähtyi välillä levähtämään ja juoksi uudelleen, polvet horjuen, välistä hampaittensa takaa päästäen tulemaan sähisevän kirouksen.

Läheni Heinämäen pellon aita. Tuomas lakkasi juoksemasta ja pysähtyi hengähtämään.

Mitäs, jos asia ei olisikaan niin? Jos Poutalainen vain naljaili nauraakseen jälestäpäin? Kovin olisi kummaa todeksi.

Tuomas aikoi hetken mietittyään kääntyä takaisin. Istui kumminkin kivelle levähtämään.

Mutta jospa jo Poutalainenkin on jotain huomannut ja siksi tahtoi sanoakin. Ja mitä muutakaan asiaa olisi isännällä niin usein ollut Heinämäkeen? Ja Annakin kehoitteli verolle menemään. Eikä ole tullut enää samaan aittaan nukkumaankaan. "Harva tyttö se on siitä samana lähtenyt, kuin on tullut", sanoi Poutalainen. Olisiko jo Anna silloin? Sitäkö se oli hää-iltana Isotalon tanssittaminen ja pirulliset silmän luonnit?

Tuomas ponnahti pystyyn ja hiipi kartanon taitse pihaan. Otti käteensä tallin seinältä korennon, mutta kädet vapisivat niin, että korento putosi pois.

Tuomas seisahti pihaan ja kuulosti. Aitasta kuului ääniä.

Tuomas hiipi lähemmäksi ja laski korvansa avaimen suulle.

Siellä ne olivat, Isotalo ja Anna!

Tuomaan polvet horjahtivat ja henki salpautui hetkiseksi. Sitten hän potkaisi oveen, joka lensi rysähtäen sisään.

Isotalo ponnahti aitan perälle ja Anna jäi istumaan sänkyyn kuin halpautuneena.

Tuomas hapuili korentoa, joka oli pudonnut pihamaalle. Kykenemättä siihen tarttumaan painui hän aitan portaille istumaan.

— Mitä varten sinä nyt ovia säret, aloitti Isotalo hypähtäen pihamaalle. Vaimosi kutsui hävittämään tuolta aitasta ampiaispesää ja tuuli löi oven lukkoon, ettemme päässeet pois.

Annakin selvittyään joutui puhumaan.

— Minä huusin sen minkä jaksoin Iidalle, että tulla aukasemaan, mutta ei kuullut. Ampiaiset tosiaankin…

Tuomas ponnahti vaimonsa eteen.

— Valehtelet, kurja, raukka…! Ja sinä saatana… niljainen käärme, mitä sinä…!

Koivuinen kanki heilahti Tuomaan kädessä hirveällä voimalla Isotalon pään yli kuitenkaan sattumatta.

Isotalo hypähti tielle ja siitä suoraa päätä metsään kiroten mennessään.

Anna aikoi myöskin paeta.

— Ei yhtään askelta, narttu… saastainen riiviö… käärme!

Anna purskahti itkuun.

— Sinä syytät minua ihan suotta. Hän tuli tuohon aitan ovelle ja minä pyysin hävittämään…

— Valehtelet!

— No olkoon sitten. Tapa sitten minut, jumalaton.

Tuomas istui aitan portaille vaieten. Anna nyyhkytti ja piti salaa silmällä miestään, milloinka hänen kiukkunsa olisi laskeutunut, että voisi hänelle jotain puhua.

— Mitä sinä, Tuomas, oikein ajattelet minusta? aloitti hän kohta. Luuletko sinä tosiaankin minusta semmoista? Etkö sinä yhtään ajattele, miten sinä loukkaat noilla luuloillasi minua. Jos minä muutoin, niin lapseni tähden minä en semmoiseen… Mitä se nyt isäntäkin ajattelee, kun sinä noin riehuit. Ei luulisi sinun kehtaavan silmiäsi enää näyttää. Mutta sinä luuletkin heti vaikka mitä, jos minä kenen kanssa puhelen tavallisia asioita, ja olet valmis syyttämään minua vaikka mistä.

Anna oli vielä nyyhkyttävinään ja koetti näyttää onnettomalta.
Uudelleen itkuun purskahtaen virkkoi hän.

— Voi hyvä jumala, mitenkä minä olen onneton! Kyllä tästä nyt kaunista koituu, kun kyläläiset saavat tietää tämän.

— Vaikene! karjasi Tuomas aitan portailta.

Anna nousi.

— Minä en vaikene ja minä näytän, että sinä et saa luulla minusta niin häpeällistä. Ja minä lähden heti paikalla tästä… Tapathan sinä kumminkin minut luuloillasi.

Anna meni tupaan ja Tuomas jäi aitan portaille istumaan. Päässä takoivat tuhannet ajatukset sekaisin.

Miten tästä nyt selviäisi? Mitähän oli jo tapahtunutkaan, vai eikö ollut vielä tapahtunut mitään? Syyllinen Anna joka tapauksessa oli, mutta oliko jo tapahtunut kaikkein pahinta? Miten saisi siitä selvyyden? Vai oliko turhaa sitä etsiäkään?

Sydäntä raastoi jokin outo tunne, joka ei ollut vihaa eikä katkeruuttakaan. Jotakin selittämätöntä kaihoa. Niinkuin kaikki olisi luisunut pois käsistä ijäksi ja hän itse jäänyt johonkin suureen, outoon yksinäisyyteen. Aivan niinkuin painajainen olisi ahdistanut.

Hetken kuluttua meni Tuomas tupaan, jossa Anna istui karsina-ikkunan pielessä pää käsien varassa.

Painava äänettömyys. Vanha Könniläinen tuvan mustuneella seinällä mittasi aikaa verkalleen.

Epäröityään hetken läheni Tuomas vaimoaan ja virkkoi.

— Sano minulle, Anna, joko kaikista pahin on tapahtunut?

Anna hytkähti kuin iskun saaneena, mutta jännittäen kaikki voimansa ponnahti seisomaan ja huusi.

— Häpeä, häpeä, sinä kurja mies!

Tuomas vaikeni.

Oliko se nyt selvitys asialle? Voipiko mitenkään saada parempaa selvyyttä ja varmuutta? Voiko Annan mielenpurkaukseen ollenkaan luottaa? Kuka tiesi sen?

Könniläinen seinällä löi iltapäivätunteja. Tuomas nousi ja painui ulos.
Täytyihän hänen mennä hakemaan hevosensa Isontalon pellolta.

Kävellessään metsätietä horjahtelivat vieläkin Tuomaan polvet ja pää tuntui niin raskaalta. Mieltä jäyti sanomaton katkeruus.

VI.

Anna oli lypsänyt lehmät, siivilöinyt maidon ja laittanut jäähtymään.
Tuomasta vain ei kuulunut kotiin tulevaksi.

Missähän se nyt viipyy? Olisikohan tuo tehnyt mitä itselleen?

Anna liikkui ajatuksissaan tuvan ja maitohuoneen väliä. Tuntui vieläkin pahalta päivällinen kohtaus. Mitähän Tuomas nyt ajatteli? Suunnitteleekohan tuo mitä vastaisen varalta? Olisihan kohtaus saanut jäädä sattumattakin, mutta kun se nyt ei ollut ensimäinen kerta, niin… Tarvitsiko Tuomaan lähteä työpaikaltaan ja hiipiä kuin metsänpeto elämöimään? En minä miehenä olisi vain niin pakoon lähtenyt kuin Isotalo läksi. Uhkasi korennolla tappaa. Olisipahan tappanut, olisipahan lyönyt, miten tuossa olisi silloin Tuomaalle käynyt. Oli se onni, ettei sattunut, kun yli pään hipaisi se kanki.

Eihän olisi Tuomas niin suuttunut siitä, jos en olisi häntä niin kauan yksin öisin aitassaan kiusannut. Mutta minkäs teet, kun ei miellytä, niin ei. Mitäs on sellainen jörökki, ettei koskaan pakinoi hauskasti asioista eikä naura. Naurua nainen kaipaa ja ilonpitoa. Tuomas ei muusta kuin pelloistaan ja niityistään haastaa ja vaatisi minuakin haastamaan. Lehmistään ja hevosistaan untakin näkee. Puhuisi kerran muustakin. Jutteleisi kylän asioista. Niitä nainen mielellään kuuntelisi ja mukana nauraisi. Mutta mitäs tämä. Kun saa työtä ja ruokaa, ruokaa ja työtä ja välistä kuuman saunan, niin siinä sen on maailma. Pyh!

Toista on Isotalo. Sillä piisaa juttua vaikka mistä alottaisi. Aina nauraa ja osaa olla iloinen. Koko mies on hyvää tuulta aina, kun tulee. Ja miten se on voimakas! Aivan sydäntä hiipaisee, kun sitä ajattelee. Kun ottaa käsivarsilleen, niin nostaa kuin höyhenen. Kerran pyysin Tuomasta kirkkomatkalla vetisen paikan yli kantamaan. Otti kömpelösti syliinsä, retuutti ja pudotti keskelle vesilammikkoa. Ihan vieläkin täytyy nauraa.

Eihän olisi pitänyt mennä Tuomaalle, kun en hänestä kerran pitänyt… Täytyihän sitten mennä, kun tuli luvatuksi. Eikähän sovi sanoa, ettei leipää ole riittänyt. Saattaisihan tästä kaikesta olla kiitollinenkin, kun osaisi olla. Pitäisihän ainakin koettaa, että saisi hänen epäluulonsa vielä haihtumaan. Mikä hänessä lieneekin niin vastenmielistä minulle?

Anna meni ulos aikoen mennä rantaan verkkoja puikkaroimaan, mutta kääntyikin takaisin.

Kyllä sille täytyy laittaa hyvä illallinen, siksi kun tulee. Olisi tuolle saanut saunankin lämmittää. Missähän se nyt, kun ei kuulu kotiin? Jokohan tuo höperö teki nyt itselleen mitä…? Kun ei olisi oksaan itseään vetänyt! Hyi! Teki ihan pahaa sitä ajatellessa. Mitä siitä ihmisetkin sanoisivat? Hänen ja Isotalon suhteista eivät toki tiedä mitään. Hyvä että onkin salassa pysynyt. Tuomas siitä nyt ei ainakaan kehtaa kylille huutaa. Mitähän Isotalo päivällä ajatteli? Pistiköhän tuon vihaksi, kun parhaiksi tuli siihen räyhäämään.

Samoin kuin edellisenäkin iltana kantoi Anna viilikehlon pöytään, voilautasen ja lihamukareen.

Syököön nyt, että vihansa lauhtuu. Pääsisi nyt aittaanikin, kun pyrkisi. Pyytämään en häntä mene. Kun se tulisikin, niin kyllä minä hänestä epäluulot hävittäisin. Hyvä se on uskomaan, kun vain oikein tosissaan puhuu.

Ampiaispesä!

Anna purskahti nauramaan.

Olipa se keksintö! Eipähän huomannut katsoa, oliko ampiaispesää aitassa vai ei. On se nyt siellä, kun äsken vein tyhjän pesän. Saa sitä nyt näyttää sille.

Anna meni rantaan. Lahti lepäsi tyvenenä. Ruohikossa ui sorsapari jättäen heikon virin jälkeensä. Käki kukahteli jossain rantakoivussa. Ihmeteltävä hiljaisuus. Anna jäi sitä kuuntelemaan ja tuli jotenkuten rauhattomaksi sitä kuunnellessaan. Niinkuin jokin outo voima olisi alkanut häntä ahdistaa. Tuntui turvattoman yksinäiseltä, niin että sydäntä aivan hiipaisi.

Mitä se oli semmoinen?

Jossakin syvällä heräsi ajatus: Olenkohan tehnyt hyvinkin suuren rikoksen ollessani uskoton Tuomaalle? Mitähän minä ajattelisin, jos Tuomas olisi muiden kanssa eikä yhtään välittäisi minusta? Tuntuisikohan näin turvattomalta?

Onko minun siltä tarvinnut olla paha Tuomaalle, vaikka olenkin pitänyt toisesta? Olen varmaankin ollut tyly hänelle. Mies poloinen. Mitä hän nyt ajattelee? Toinen pitelee sillä tavoin hänen omaansa.

Pitäisikö minun tunnustaa, sanoa suoraan, pyytää anteeksi ja aloittaa uutta elämää? Ei tunnustaa, ei! Korkeintaan tyhmyyttäni vain pyytää anteeksi, muuta ei!

Pitäisikö jättää Isotalo? Korjaantuisiko se silläkään enää? Tuomas epäilisi vaan edelleen, sillä epäilee se kuitenkin, vaikka kuinka vakuuttaisi viattomuuttaan. Jos jättäisi kaikki, olisi elämä taas sitä yhtä ja samaa, ilotonta, ikävää…

Anna nosti verkot venheeseen, työnsi vesille ja alkoi soutaa lahden poukamaan. Siinä soutaessaan näki Tuomaan tulevan pihaan ja menevän pirttiin.

Jopahan tuli. Ei se toki itselleen uskalla mitään tehdä. Naurettavaahan tuo olisikin ollut, että nyt semmoisesta…

Laskettuaan verkot meloi Anna rantaan, veti venheen telalle ja meni pihaan. Tuomaskin oli jo aterioinut ja istunut portaille piippuaan polttelemaan. Anna istui alemmalle porraslaudalle ja odotti, sanoisiko Tuomas mitä. Ei olisi oikein kehdannut ensiksi keskustelua aloittaa.

Tuomas vaikeni.

Anna aprikoi, pitäisikö hänen sittenkin aloittaa vai ei. Vihdoin virkkoi.

— Kävin verkot laskemassa, kun kalatkin jo loppuvat. Sattuisi vaikka jo lahnatkin tulemaan. Eikö ne ennen näin juhannuksen edellä…?

— Niinhän ne…

— Pitäisi pitää varalta, ettei menisi kutu ohi.

— Pitäisipä, pitäisi…

Jo uskalsi Anna katsoa Tuomasta silmiin. Maahan se vielä katsoi, mutt'ei näyttänyt enää kovin vihaiselta. Uskoisikohan tuo, jos tuolle koettaisi vakuuttaa, että turhaa on luullut…? Kun uskaltaisi.

Anna päätti koettaa.

— Sitä minä kanssa tässä… että kyllä saat rauhoittua aivan kokonaan minun ja Isotalon suhteen. Minä olen siitä niin kovin pahoillani… Onhan se kyllä käynyt usein tässä ja mikäpä hänen tietää, jos olisi mielessään jotain ollutkin, mutt'ei se ole vielä rohjennut ainakaan esittää. Kyllähän se kuuluu sentapainen olevan, mutta tulisipahan minulle aikeistaan esittämään, niin antaisin semmoiset lähtimet, ettei toista kertaa tulisi.

Tuomas katseli epäluuloisesti Annaan. Mielellään kumminkin kuunteli vaimonsa sanoja.

Anna jatkoi.

— Koetti se kerran, kun olin palveluksessaan, saada kamariinsa, vaan heitin sille niskaan täyden vesisangon ja sen jälkeen ei ole tullut pyytämäänkään.

Annaa hytkäytti valheensa. Kesäkauden oli Isotalo käynyt hänen aitassaan joka toinen yö. Mistäpä Tuomas sen tiesi. Eikä saanutkaan tietää.

— Mitä asiaa hänellä tänäänkin lienee tänne ollut, jatkoi Anna. Tuli tuohon pihaan juuri, kun olin aittaan aikeissa. En huomannut ampiaispesää ja nekös kaikki minun kimppuuni. Isotalo tuli hätään, tuuli löi oven lukkoon ja siinä se oli kaikki. Ja sinä niin hirmuista elämää siitä… Mitähän nyt ajattelee Isotalo. Olipahan kuitenkin niinkuin parhaiksi. Mitäs tänne aina tulee.

— Hm… mitenhän lienee, murahti Tuomas. Kyllä vaan olisi joutanut päänsä haljeta, kutaleen.

— Vieläkö sinä sitten uskot yhä edelleenkin, että…? kysyi Anna.

— En tuota nyt osaa sanoa, virkkoi Tuomas maahan katsellen.

Anna nakkasi niskojaan.

— Usko sitten!

Ja pyörähti tupaan.

Tuomas jäi portaille istumaan ja katselemaan järvelle. Epäluulo kalvoi häntä edelleen, poltti kuin kuumalla raudalla.

VII.

Kirkas, kesäinen iltapäivä.

Isotalo käveli verkalleen metsätietä. Salolta kuului karjankelloja ja huhuamista.

"Tui Mansikki, tui Heluna…"

Isotalo hymähti. Kyllikki piikainen se siellä niin kimakasti huhusi.
Riiteli Selman kanssa siitä, kumpi karjanhakuun salolta pääsisi. Tiesi
minun tänne metsään tulevan, sillä se… Olkoon, menköön tällä kertaa.
Tympäisee jo koko tyttö.

"Tui Omenaisen, tui Kirjokaisen…"

Heinämäen Anna!

Missä päin? Tuolla!

Isotalo alkoi kulkea suuntaan, josta kuului sulavaääninen huhuilu.
Heinämäen Anna on karjaansa hakemassa! Jopa se nyt sattui!

Ei ollutkaan Isotalo viikkokauteen saanut tavata Annaa. Ei uskaltanut mennä Heinämäkeen, kun tiesi Tuomaan kotona olevan. Sunnuntaina tapasi Annan kirkkotiellä ja nyt oli jo lauantai.

Sattumalta silloinkin tapasi kylään mennessään. Kylämatkalla oli sanonut Annakin olevansa. Nauroi ja virnisteli, veitikka, eikä aikonut antaa syliinsäkään siepata. Lämmin ja kaunis oli sunnuntai-ilta ja unohtui viimein kumpaiseltakin kylämatka.

Mutta nyt oli jo lauantai ja Isotalon suonet takoivat rajusti. Koko viikon oli ikävä ahdistanut. Olisi pitänyt olla Annan seutuvilla ihan joka hetki. Semmoisen polton pani poveen.

"Tui Omenainen tui…"

Nyt se oli tuossa jo ihan lähellä. Saattoipa jo hänet huomatakin lehväin lomasta. Kun olisi saanut salaa syliinsä kaapata.

"Tui…"

Anna ilmestyi yht’äkkiä polun mutkasta Isotalon eteen ja huhunta jäi kesken.

— Mistä sinä siihen, sanoi Anna. Punastui, naurahti, aikoi ohi livahtaa.

— Mistäpä sinä…. Ka kun aikoo jo pakoon pyörähtää. Sanohan edes terveheksi.

Anna antoi kätensä, vaikkei oikein ollut antavinaan.

— Minulla on kiire… elä hyvä mies… karja hajaupi paarmojen käsissä metsään. Sitten toiste…

— En ole koko viikolla saanut edes nähdäkään, virkkoi Isotalo ja veti
Annaa kädestä.

Anna riisti nauraen kätensä ja lähti juoksemaan. Täyteläiset pohkeet vilkkuivat juostessa lyhyen hameen alla.

Isotalo hölmistyi, mutta lähti kohta Annan jälkeen. Mäenrinteellä tavoitti ja koppasi syliinsä.

— Ei sitä niin…

— Et nyt viivyttäisi, esteli Anna.

— Miksei?

— Tuomaskin saattaa tulla ja karja menee takaisin salolle.

— Ajetaan yhdessä kotiin.

— Entäpä Tuomas!

Isotalo hymähti.

— Pysyköön poissa. En aio nyt karkuun lähteäkään.

Anna kiemaili. Isotalo seisoi sieraimet väristen vieressä.

— Entäpä kun lyö sinua, nauroi Anna.

— Päh, semmoinen rähjä!

— On sillä sisua, kun suuttuu.

— Vieläköhän tuo sattuu tapaamaan, kun…

— Pitää varoa.

Onko mitään puhunut, kysyi Isotalo. Vieläkö epäillee?

— Mitähän tehnee, ei ole moneen päivään mitään virkkanut. Renki-Jannea saat varoa, neuvoi Anna.

— Mitä hänestä?

— Näkyy pitävän minua silmällä. Paha sinun on enää Heinämäkeen tulla, kun siihen nyt vahti laitettiin.

— Vai käy koira isäntänsä puolesta.

— Sitävartenhan se sen ottikin, vaan eihän olekaan pakko tulla
Heinämäkeen, voihan sitä…

— Mitä? kysyi Isotalo ja laski kätensä Annan vyötäisille.

— Muutenkin… mutta nyt minä jo menen.

Ja Anna lähti uudelleen juoksemaan, mutta kääntyikin takaisin ja sanoi hiljaa, hieman epäröiden.

— Tule myöhemmällä Isonniityn kupeelle. Menen sinne kylpyvastoja taittamaan.

Isotalo jäi huumaantuneena tielle seisomaan. Anna meni jo vilahdellen vesaikossa.

Isonniityn kupeella! Olipa se kekseliäs! Parasta se niin onkin. Kukaan ei tiedä mitään. Ja mitäpä, vaikka joku jotain tietäisikin heidän suhteistaan. Kukapa uskaltaisi hänelle mitään, kaikkein vähimmin Tuomas. Juoruista ei ollut taas väliä. Ne eivät hävittäneet yhtään kolikkoa hänen kaapistaan. Antaa vain soida! Isontalon vainiot siitä huolimatta yhä vain laajenevat, aina vaan uusi talo liittyy taloon ja pellot kasvavat, niin että kuuluu.

Ja Isontalon naispalvelijat ovat lukuisat. Kokonainen valikoima. Aina hän onnistuukin saamaan semmoisia, joissa oli jotain viehätystä. Emäntä mukisee, että muka liikaa on naisväkeä talossa. "No, kyllä niitä tällaisessa talossa saa olla, komeampaa on ja vähemmän emännällä vaivaa". »Minä vaan en niin paljon palvelijoita pitäisi". »Mutta kun minä pidän, niin pidän ja sillä hyvä". Sen perästä ei emäntä puhunut palvelijoista.

Isotalon suonissa kiehui ja kihelmöi. Annan suhteen tuntui olo jotenkuten epävarmalta. Tuomas on ottanut rengin vaanimaan ja vahtimaan. Ottakoon. Jos Anna osaa oikein järjestää, niin ei ole hätääkään. Jollei sattumalta sattuisi tapaamaan.

Siitäkö se nyt kiusan heitti! Voisiko Anna käydä hänen kotonaan? Mahdotonta. Muutenkin piikaiset pitivät toisiaan varalta. Olkoon, menköön, käyköön kuinka tahansa! Ei auttanut pelkääminen, kun oli pelin kerran aloittanut.

Isotalo lähti verkalleen kävelemään Isonniityn tiheään vesaikkoon odotellakseen siellä Annaa.

VIII.

Keskikesä läheni.

Tuomas raatoi suoperkkiollaan varhaisena kesäaamuna. Metsä tuoksui ja kaste kimalteli nurmessa ja puiden lehdillä. Tuuli oli yöllä tyyntynyt ja taivas oli poutaisen kirkas.

Tuomaan päivät olivat hirvittävän pitkiä. Illalla vuoteeseen mentyä ajatukset veivät unen ja aamulla oli varhain noustava, kun uni loppui kesken. Raskaat mietteet raastoivat lakkaamatta.

Ruoka-aikoina liikkui Anna vaieten eikä hänestä mitenkään päässyt selvyyteen, oliko kaikki vielä niinkuin ennenkin vai oliko edes toiveita muutoksesta.

Kun Anna edes muista asioista puhuisi hänen kanssaan. Mutta kun hän yritti keskustelua, vaikeni Anna jonkun sanan sanottuaan ja meni omalle taholleen. Niinkuin olisi pakoon mennyt. Ei vihaiseltakaan näyttänyt, muttei koskaan enää hänelle hymyillytkään.

Ei siis vielä ollut mitään luottamista Annaan. Saattoi vain salaa mielessään hautoa suunnitelmiaan ja laatia kohtauksia Isotalon kanssa.

Tuomas oli ottanut rengin, hiljaisen ja työtä rakastavan miehen, toverikseen. Kävipähän edes verotyöt tekemässä, ettei hänen itsensä tarvinnut. Ja olihan työtä riittävästi Heinämäessäkin.

Janne olikin kelpo mies, johon saattoi luottaa. Kaikessa koetti hän tehdä isäntänsä mieliksi ja aina olisi kovimpaan kohtaan käynyt, jos Tuomas vain olisi antanut. Janne oli kohta huomannut isännän ja emännän epäselvät välit ja alkanut kysyvin katsein seurailla Tuomasta. Ja raskaina hetkinään oli Tuomas vähitellen kertonutkin hänelle, miten asiat olivat, saadakseen hetkeksi helpotusta painaville ajatuksilleen.

Tuomas painaa lapionsa pehmeään mutaan ja istuu lepäämään.

Kun yhdestä seikasta pääsisi selvyyteen, niin olisi helpompi elää.
Selvyyteen siitä, oliko jo mitään pahempaa tapahtunut ja oliko Anna jo
Isossatalossa palvellessaan ollut semmoinen.

Jokin aavistus pani hänet kaikista vastustelemisista huolimatta uskomaan, että Anna oli jo langennut. Sitä kai todisti Annan käytöskin. Silmiin se ei enää uskaltanut vapaasti katsoa.

Tuomas ihmetteli mielentilaansa. Viha oli hänessä muuttunut kaihertavaksi ikäväksi. Anna tuntui rakkaammalta kuin koskaan ennen. Olisi tahtonut häntä aina sylissään soudatella ja puhua helliä sanoja, olla hänen lähellään. Mutta Annahan ei sitä tahtonut. Ei vaikka kuinka olisi pyytänyt. Aina oli sillä se kiireensä ja tavalliset estelynsä.

Jos Anna lupaisi muuttua, vaikkei tunnustaisikaan, tahtoisi hän kaiken entisen heittää mielestään ja aloittaa uutta elämää. Miksei hän sitä voisi tehdä edes hänen mielikseen. Sanoisi, lupaisi, vaikkei sitten lupaustaan pitäisikään. Olisipahan mielelle helpotusta sekin.

Tuomas huomasi aamiaisajan olevan jo ohi luiskahtamassa.

Pitäisi kai sitä syömään, vaikka ruoka ei nykyään maistunutkaan… Olisi siinä perkkio semmoinen, että kerran se vaivat korvaisi, kun jaksaisi kuntoon saada.

Tuomas katseli pitkiä, lihavanmutaisia sarkoja, mutta mieli ei syttynyt enää työnilosta niinkuin ennen.

Siinähän se on. Tekee häntä minkä jaksaa. Perkatkoon poika loppua. Poika! Pikku Matti! Sitä hän ei taaskaan ollut muistanutkaan. Olihan se vielä hänellä, oma poika. Sitä ei kukaan voisi häneltä riistää.

Tuntui keveämmältä sitä ajatellessa.

Pian poika ylenee ja varttuu mieheksi. Yhdessä silloin työssä käydään, yhdessä kaikki suunnitellaan ja yhdessä työnilot nautitaan.

Tuomaan köyristynyt vartalo oikeni ja astuntaan tuli reippautta.

Olihan siinä vielä yksi hänen maailmansa särkymättä jälellä. Ja sen eteen kannatti miehen elää kaikesta huolimatta.

* * * * *

Aamiainen oli jo syöty, kun Tuomas perkkiolta palattuaan astui tupaan.
Janne oli verotyössä ja Anna oli mennyt kylään.

— Mihin? kysyi Tuomas istuutuen aterialle.

— Ei tuo sanonut, virkkoi Iida soudatellen Mattia kehdossa.

— Kävikö täällä Isotalo? kysyi Tuomas epäluuloisesti tytöltä.

— En minä ole nähnyt.

Tuomas söi vaieten.

Mihinkähän se nyt…? Jokohan olisi taaskin…? Ei voinut ajatella ajatustaan loppuun. Outo ikävä riipaisi taas sydänalassa, niin että syönti keskeytyi.

Onpa saattanut asiaakin olla. Täytyyhän sitä joskus kylässäkin…

Tuomas täytteli piippuaan katsellen poikaa kehdossa. Miten se oli herttainen ja soma. Osasi jo odottaa isää kotiin ja heti polvelle kapusi, kun tupaan tuli. Jokelsi ja katsoi luottavasti silmiin. Ei tiennyt vielä mitään pahasta maailmasta.

— Eihän se vaan sairas liene? arveli Tuomas tytölle.

— Ei suinkaan. Nousi varemmin tänä aamuna, niin nukkui nyt siihen.

— Iidakin pitäisi sitten vaan hyvää huolta tuosta pojasta, virkkoi
Tuomas ulos mennessään.

* * * * *

Herättyään ruokaunestaan meni Tuomas tupaan. Anna oli jo palannut kylästä ja laulahdellen liikkui askareissaan. Tuomaskin sai häneltä ystävällisen katseen.

— Jos minä toisin kahvia sinne suolle, virkkoi.

— Minulleko?

Anna helähti nauramaan.

— Kenelle minä nyt muille… Sinulle tietysti, jos tahdot.

— Hyvähän se olisi. Väsymys tahtoo väliin tulla, vaikkei ennen väsyttänyt.

Iida oli vienyt pojan ulos tuvasta ja Anna oli Tuomaan kanssa kahden.

— Mikä sinua nyt väsyttää pahemmin kuin ennenkään, virkkoi.

— Etköpä tuota tietäne… muuten vain kyselet. Apea mieli se voimat vähentää.

— No ainako sinä vain sitä yhtä ja samaa. Ja on siinä mies, kun ei lakkaa turhia mielessään kuvittelemasta.

— Kyllähän lakkaisi, kun vain voisi. Enkähän minä mitään uskoisikaan semmoista, kun sinä olisit ystävällisempi minulle, mutta kun…

— Eihän sinulle uskalla olla edes ystävällinenkään, virkkoi Anna istuen penkille.

— Mitä sinä puhut? Uskalla? Kyllä sitä… kun sinä vain edes kerrankaan…

— Ethän puhu edes mitään.

— Mitä minä osaisin puhua, kun…

— Sitä yhtä ja samaa. Saisit sinä sen jo mielestäsi heittää.

Anna oli noussut ja ikkunaan nojaten katseli ulos. Tuomas tuli ja laski epäröiden kätensä hänen vyötäisilleen.

— Olisit kerrankin hyvä minulle… minullekin… etkä olisi aina niinkuin jostain nyreissäsi. Puhuenhan asiat paranevat. Jos mitä olisikin, niin enhän minä niitä muisteleisi, kunhan lupaisit tästä lähtien olla…

— Niin, niin… sitä se taas vain jauhaa…

Jos olisi ja jos olisi… ja lupaisit… lupaisit… Mitä minä lupaisin!

Anna koetti saada ääneensä kiukkua, muttei väistänyt Tuomaan hyväilyä.

Tuomasta huumasi nuoren vartalon verevyys ja pehmeä kimmoisuus.

— Lupaisit tulla kerrankin minun aittaani, virkkoi hän hiljaa muuttaen ajatustaan.

— Olenhan minä tullutkin.

— Niin harvoin. Tulisit useammin.

— Saanhan tullakin, kun lakkaat luulojasi haastamasta, lupasi Anna.

— Tuletko jo tänä iltana?

— Saanhan tulla, kun puhut muista asioista.

— Mitäpäs tuosta… sovittaisiin kokonaan… autettaisiin uutta elämää.

Iida tuli tupaan ja Tuomaan täytyi lähteä työhön.

— Toisit sitten sitä kahvia… virkkoi ovessa mennessään.

* * * * *

Metsätiellä yhtyi Tuomaaseen Ollilainen, Tuomaan naapuri. Sanoi menevänsä tuohia kiskomaan.

Keskusteltuaan ilmoista ja muista virkkoi naapuri kohta.

— Sinulla ne taitaa olla raskaat päivät elettävänä.

— Miten niin?

— Ka, kun vielä kysyy. Vaimosi ja Isotalon seikkailustahan puhutaan jo yleisesti. Huhuilla on aina hyvät siivet.

— Puhutaan? Kylilläkö?

Tuomaan muoto musteni ja sieraimet laajenivat värähdellen. Tämä oli jotain, jota hän ei ollut ennemmin tullut ajatelleeksi.

— Ei tosin muuta kuin salavihkaa, virkkoi Ollilainen. Mutta salaa ja hiljaisestihan ne juorut kulkevatkin. Kuuluu Isotalo kehuvan Annaa, että on siinä mukava eukko…

— Se niljainen perkele!

Tuomaan täytyi painua kivelle istumaan ja vetämään henkeä. Uusi isku oli tullut aivan odottamatta.

Ollilainen istui vaieten hänen vieressään miettien, mitä sanoisi Tuomaalle. Mikä neuvo olisi paras? Vai eikö mikään. Mitä voisi mies irstaalle vaimolle, joka oli jo mennyt niin pitkälle. Juoruille taas ei mahtanut mitään. Kylän kellot niitä kuljettivat ja ne olivat kaupaksi käypää tavaraa.

— Vai on se konna kehunut vielä… Tulisi nyt tuohon, niin heti kappaleiksi repisin.

Tuomas istui hervahtaneena. Raivon puuska oli mennyt ja mieltä kirveli kiukku ihmisten puheista. Sitä hän ei ollut osannut odottaa. Olisi. Isotalon luullut salaavan, mutta meneppäs nyt itse kehumaan. Ensin varastaa toisen vaimon ja sitten vielä kunnian.

Johtui päivällinen sovinnon yritys mieleen. Sydäntä hiipaisi omituinen kaiho. Siihenkö se nyt katkesikin taas kaikki? Niin lyhyttäkö se olikin? Olisi saanut Ollilainen olla puhumatta koko asiasta. Olisihan edes tänä iltana rakentunut sopu, ainakin ajakseen. Saatana hänen aittaansa menköön, minä vaan en. Isotalon kanssa yhteisellä! Hyi helvetti!

— Eihän se ensimäinen kerta ole, että vaimot sellaisia ovat, jos ovat miehetkin, mutta kyllä sinulla, Tuomas parka, olisi saanut olla parempi vaimo. Sääliksi käy tuommoista miestä…

— Kun eivät edes kylillä puhuisi…

— Sepä se.

— Ei sitä nyt kehtaa enää kenellekään silmiään näyttää, jatkoi Tuomas synkästi.

— No eipä juuri. Kunnia se on miehelle kaikista kallein.

* * * * *

Päivä kallistui illoilleen. Metsästä alkoi kuulua karjan kotiinhuutoja.
Miesten istumapaikan lähellä helähti Heinämäen Annan huuto.

— Tui Omenaisen, tui Kirjokaisen…

Siinä jo ilmestyikin polulla, kulkien vähän alempaa miesten ohi.

— Siinähän se nyt meni… Olisi tuolla ulkonäköä, kun olisi ihmistapoja, virkkoi Ollilainen.

— Näöllään tuo taisi minutkin lumota. On kaunis kuin saatana! Tekisi niin mieleni ottamaan hänetkin kiinni ja paiskaamaan tuohon kiveen niin, ettei ikinä nousisi!

Tuomas nousi ja painui suotielleen. Ollilainen seurasi hänen kintereillään.

— Kuulehan!

Tuomas seisahti.

— No mitä nyt?

Sitä vain, että parasta se olisi sinulle, kun muuttaisit muille maille.
Möisit torppasi ja tavarasi ja painuisit pakoon pahoja ihmisiä.

Vai pakoon… eikö niitä muualta löytyisi… Ja eikö paha löytäisi pahaa, vaikka maailman ääreen muuttaisi.

— Onhan se niinkin.

Ei muuta kun saisi lyödä liiskaksi semmoiset!

IX.

Lauantai-iltana saunan jälkeen käveli Tuomas Nuotioniemeen. Teki mieli pistäytyä joskus naapurissakin, vaikka arastellen sinne menikin. Mitähän sanovat siitä…? Katsovatkohan naureksien…?

Nuotioniemen Heikki istui pihamaalla piippuaan poltellen. Talossa oli hiljaista. Palvelijat olivat menneet iltasaunan jälkeen kukin taholleen ja Heikki, vakava vanhapoika, oli yksin kotona.

Tuomas oli kuullut, että Heikki aikoi myydä talonsa. Ja kun sattui olemaan hyvää aikaa, päätti hän käydä kysymässä asian todenperäisyyttä. Tuomasta oli viime päivinä alkanut kyllästyttää toisen maan viljeleminen. Vaikka Heinämäki olikin kuin omansa ja vielä pitkäaikainen vuokrasopimus, oli kyllästyminen tullut sitä voimakkaammaksi, kuta enemmän alkoi ajatella, että maa, jota viljeli, oli Isotalon maata, metsät, joissa liikkui, Isotalon metsiä.

Jos vaan Heikki myy talonsa sopivasti, niin hän ei arkaile ostaessaan. Pääseehän ainakin Isotalon komentelemisista ja viimepäivinä yhtämittaa kiusanneesta ajatuksesta, että täytyy elää niinkuin sen miehen armoista, joka on saattanut hänet suurimpaan häpeään ja perheonnettomuuteen.

Nuotioniemeen paistoi iltapäivä vinosti. Haapa portin pielessä lepatti hiljaista puhettaan iltatuulessa. Kovinpa se talo näyttikin hauskalta näin kesäisessä asussaan.

— Kas Tuomasta, kun on lähtenyt kerrankin naapuriin, ihasteli Heikki ja toimitti istumaan pihamaalle.

— Tulinhan kerran lähteneeksi. Usein ei joudakaan, kun on paljot työt aina vastuksina.

— Kovin oletkin niitten töittesi kanssa… niinkuin ei vähemmälläkin ennättäisi.

— Kylläkin sitä… mutta onhan edes työstä jotain huvia, kun ei muustakaan.

Heikki ymmärsi hyvin, mitä Tuomas puheellaan tarkoitti, muttei kajonnut siihen. Vaimostaan se ehkä tahtoisi haastaa, mutta mitäpä tuosta. Semmoisia ne ovat, kyllä se on jo huomattu. Siksipä heistä on erillään tässä pysyttykin. Heikin kasvoille levisi tyytyväisyyden ilme. Erillään on osattu pysyä. Harmia ne vain tuovat, kun ne kovin läheiseksi pääsevät, mietti Nuotioniemen hiljainen peltomyyrä.

— Minä tässä päinvastoin alan laiskistua, virkkoi Heikki. Suoraan sanoen möisin talon, kun olisi, joka ostaisi.

— Möisitköhän? arveli Tuomas.

— Varmasti. Mitä minä yksinäinen mies talolla.

— Olisihan niitä ostajia, kun vain olisivat myyjälle mieleisiä.

— Onko sulla ostaja tiedossa? Sanohan pois.

— Minähän sitä olen vähän niinkuin ajatellut, mutta mitäpä siitä. Ethän sinä minulle möisikään.

— Miks'en. Vaikka heti tehdään kaupat.

— Ihanko tosissa?

— Mitäpä tässä nyt sinun kanssasi naljailemaankaan. Lyö vain kättä päälle! Hinnan kai olet kuullutkin.

— Olenhan tuon kuullut, mutta milläpä tyhjä mies talon ostaa.
Heinämäestä tosin saa muutamia tuhansia, mutta…

— Ei siinä sinun kanssasi rahat tule kysymykseen. Itse saat määrätä ehdot.

— Älähän.

— Saat sen uskoa, vakuutti Heikki.

Tuomaasta tuntui niinkuin painava mieli olisi hetkeksi haihtunut ja päivä hänelle joltakin suunnalta alkanut valjeta. Hän ostaa talon ja pääsee eroon ilkeästä isännästään. Annakin ihastuu, kun taloon pääsee emännäksi. Ehkä heittää huonot tapansakin. Aloitetaan uutta elämää.

— Kyllähän minä siinä mielessä tulin, että ostan vaikka heti, jos vain hyväksyt tämmöisen ostajan. Olisihan noita rahojakin joku tuhansinen aluksi.

— Mitäpä minä niillä… pääasia on, kun saan jättää talon oikeisiin käsiin.

Sovittiin, että kauppa päätetään heti. Tuomas saa talon huomisesta lähtien käsiinsä.

— Minä tästä samoilen tuonne selkäsaareen ja rakennan sinne kalasaunani, puheli Heikki. Kalastelen, makailen, soutelen huvikseni. Tulenpahan sitten talveksi tupaasi, Tuomas, jos luvan antanet. Ei ole huolta huomisesta. Elää kellettelen, niinkuin kulloinkin parhaaksi näen.

Miehet juttelivat myöhään yöhön. Nuotioselältä kuului venemiesten ääniä ja airojen kolinaa. Kaakko äännähteli joskus tyvenillä vesillä rikkoen kirkkaan kesäyön hiljaisuuden.

Tuomas tunsi pitkästä aikaa olonsa jotenkuten rauhalliseksi. Jos Annankin saisi hyvällä kohtelulla vielä muuttumaan. Jos lakkaisi kyliä käymästä ja tyytyisi uuteen kotiin ja muuttaisi mielensä. Kun kerrankin kaikki entinen katoaisi kuin paha uni ja saisi alottaa uutta elämää.

X.

Hiljainen, kesäinen sunnuntai.

Taivas kaareutui kirkkaana ja vilpoinen tuuli veteli juovia järven selkiin. Tuomas istui veräjäpuulla Heinämäen pellon laidassa ja katseli edessään lainehtivaa ruispeltoa.

Nyt se jää toiselle tuokin. Mitähän isä sanoisi, jos eläisi? Ja äiti?
Sanoisivatkohan: Suotta jätit. Olisit pysynyt vanhoilla juurillasi.
Mutta eihän hänellä oikeastaan mitään juuria ollutkaan. Vieraassa
maaperässähän hän eli. Toisen maata. Ikuisen vihamiehen ja häpäisijän.
Jääköön toiselle!

Täytyi päästä omalta pohjalta yrittämään ja näyttämään, mitä saisi aikaan. Varmaan se huoliakin huojentaisi. Ja olihan siinä vihdoin pojalla oma pohja, jolta sopisi jatkaa. Ei yhtään kaihoa eikä koti-ikävää saa tulla, ei vaikka…! Kauniimpi on siellä paikkakin.

Tuomas käveli pihaan.

Mitähän tuosta nyt Anna sanonee? Ilostuukohan? Kun ihastuisi, kapsahtaisi kaulaan ja sanoisi, että elä milloinkaan enää muistele… Minä koetan olla hyvä ja uskollinen emäntä Nuotioniemessä. Jopahan se niin sanoo!

* * * * *

Tuomas astui tupaan. Permannolle oli levitetty koivunlehtiä ja horsmia kuivamaan. Anna nukkui tuoksuvilla lehdillä. Vanha Könniläinen löi keskipäivän tunteja.

Tuomas aprikoi, menisikö vielä ulos vai istuisiko odottamaan Annan heräämistä. Siihen painautui Annan viereen lehdille. Saisi siinä salaa häntä katsella. Tuomaan sydänalassa hiipaisi outo rakkauden jano. Miten kauan siitä olikaan, kun hän oli vaimoaan hyväillyt? Tuntui niinkuin olisi ollut määrättömän kauan.

Annan rinta kohoili tasaisesti ohuen puseron alla. Kiinteän rinnan kuultava iho näkyi kaula-aukeamasta. Toinen käsi oli pään alla ja toinen vapaana valui vartalolla. Pyöreä, täyteläinen käsivarsi ja kiinteä, kuultavahipiäinen rinta puseron alla.

Tuomaan teki mieli laskea kätensä hiljaa ja hyväillen Annan käsivarrelle, mutta pelkäsi herättävänsä hänet. Tuomas vain janoten katseli muistamatta mitään, näkemättä mitään muuta kuin täyteläisen vartalon, pyöreän käsivarren, hohtavat posket ja rinnan tasaisen aaltoilun.

Uusi polttava kaipauksen tunne värisytti Tuomasta. Mitähän se oli? Aistien kaipuutako vai ystävyyden tarvetta! Olisiko se ollutkaan mahdollista hänelle tuon nuorekkaan olennon omistaminen? Oliko se tosiaankin häntä varten? Tällaisen jäykän ja järeän, työssä kovettuneen, vaivoissa vanhettuneen…? Mitä hän rakkaudella, tämmöinen!

Kurkkua kuristi yksinäisyyden tunne, katkera, selittämätön kaipaus.
Kuristi niinkuin olisi itku ylös pyrkimässä.

Hänenhän sen pitäisi olla, vaikkei ollut. Hänellehän sen, tuon tuossa, tulisi osoittaa rakkautta, vaikkei osoittanut.

Tuntui kuin Isotalo olisi vieressä nauraa höhöttänyt ja kurkottanut niljaisia käsiään Annaa kohti.

Minun se on. Minulle sen posket punehtivat ja silmät loistavat. Minulle kupertuvat poskien hymykuopat ja minä sen omistan — ruumiin. Muulla ei ole väliäkään!

Taaskin salpasi Tuomaan hengityksen paisuva viha, niinkuin oli sadat kerrat ennenkin salvannut.

Tätä hirveätä helvetin tuskaa!

Anna heräsi ja katsoi ihmetellen Tuomaaseen. Lienevätkö Tuomaan kasvot olleet vihasta vääristyneet, koskapa Anna kirkaisi.

— Hyi! Mitä sinä siinä…?

Ja aikoi ponnahtaa ylös.

— Kuulehan, älähän..! Olisit nyt siinä vielä hetken.

Tuomas koetti hapuilla Annaa syliinsä, mutta Anna pyörähti penkille istumaan.

— Kun ihan säikähdin.

— Minuako?

— Niin.

Tuomaskin istui penkille ja näytti alakuloiselta. Hetken perästä virkkoi.

— Mitäs sinä siitä sanot, kun Nuotioniemi on nyt meidän?

— Mitä?

— Että minä olen nyt Nuotioniemen isäntä.

— Mitä sinä nyt horiset? kysyi Anna ihmetellen.

— Että minä ostin sen… usko, jos tahdot. Tuoss' on kauppakirjat.

Tuomas heitti Annan syliin tukun papereita ja siirtyi lähemmäksi istumaan. Koetti hymyillä sanoessaan.

— Ja sinä olet nyt talon emäntä.

Ihmetellen katseli Anna vuoroin Tuomaaseen ja papereihin.

— Mutta ethän sinä ole mitään ennemmin puhunut.

Tuomas hytkähti. Hyville mielinpä taisi käydä.

— Eihän sinulle ole saanut mitään puhutuksi, kun aina kierrät ja kaarrat. Olen sitä jo monta päivää miettinyt, ja kun kuulin, että Heikki myy talonsa, niin menin kuulemaan ja nyt ne on kaupat tehty.

— Johan sinä nyt olet aivan hassuna, ihmetteli Anna.

— Vai hassuna. En minä ikääni toisen maata rupea viljelemään. Ja semmoisen miehen kuin Isotalo.

— No ihanko sinä tosissasi?

— Ei siinä ole yhtään leikkiä.

— Mutta mihin Heinämäki jää?

— Se myydään.

— Ole hulluttelematta.

— No mitä me muutakaan sillä…

— Ja millä sinä talon maksat?

— Työlläni.

— Taitaa olla huono maksaja.

— Se on ainakin minun mielestäni luotettavin.

Anna mittaili Tuomasta silmillään.

Tuoko tuossa jaksaisi taloa pystyssä pitää? Ja miten se on vielä innoissaan. Anna purskahti nauramaan.

— Mitä sinä naurat?

Tuomaan kasvot synkkenivät.

— Pilkkanaurullako sinä vain kiitätkin minua!

— Enhän minä, mutta…

— Naura vain, ainakaan Isotalo nyt ei enää naura!

Tuomas meni ulos mieli kuohuen.

Näinkö se taas kaikki kävikin? Näinkö taas hänen suunnitelmansa raukesivat? Turhaa, turhaa kaikki!

XI.

Tuomaan ulos mentyä jäi Anna vielä penkille istumaan. Tuvan lehtikerpuille tuoksuva ilma raukasi ja kutitti somasti hermoja.

Nyt se taas suuttui, kun en heti osannut ylistää talon ostoaan. Mitähän varten talon osti, kun Heinämäkikin on kuin pieni talo. Se vihaa Isotaloa ja sillä se… Vai olisiko suunnitellut saavansa minut yksin pitää, kun Nuotioniemeen muuttaa?

Anna naurahti.

Minua miellyttääkseen se sen osti. Olisihan saanut jäädä ostamatta, mutta kun tahtoo talollisena olla, niin tahtokoon. Eipä sieltä matka ole paljon pitempi Isoontaloon kuin täältäkään. Ja parempihan on olla talon emäntä kuin torpan vaimo. Olisihan pitänyt kiittääkin, mutta enhän ehtinyt. Olisihan saanut syliinsäkin ottaa, kun olisi tahtonut. Olisi muulloinkin saanut, vaan en taida enää kelvata.

Anna oikoi kauniita jäseniään ja naurahti hermostuneesti.

Nyt saisi jo aittaanikin tulla, mutta eipä tule, enkä mene esittämään, kun ei kerran pyytämättä… Jöröttää ja jöröttäköön. Kun en kelpaa hänelle, niin kyllä muille! Eihän ole minun syyni, että kyliä käyn, kun Tuomas kerran…

Anna vavahti. Syvällä jossakin oli vielä hiukkanen tuntoa jälellä, joka vaati vaikenemaan.

Olenko minä Tuomaalle tarjonnutkaan rakkauttani? Jos on aittaansa pyytänyt, niin en ole mennyt. Esteitä on ollut milloin mitäkin.

Niin ei olisi saanut tapahtua. Eikä saakaan vasta enää. Kun saa oikeutensa, niin vähemmän epäilee tästä lähtien. Eikähän Isotalo ole koskaan kieltänytkään. Ja viis', jos olisikin! Alkoi vistottaa joskus se Isotalon kotielämä. Naisia yksi melkein joka sormelle. Ei sano heistä välittävänsä, vaan pitäisikö se niitä talossaan muuten, jos ei välittäisi.

Annalle johtui mieleen Hautamäen nuori isäntä. Oli karjatiellä eräänä iltana tavannut ja alkanut nauraen jutella.

Annan olemukseen valahti sitä ajatellessa hiukaseva kaipuu, joka pani aivan polvet horjahtamaan.

Kun olisi Isotalokin semmoinen! Notkea kuin nuori koivu ja silmissä kumma palo. Mutta vanhaksi alkaa jo käydä ja silmässäkään ei ole enää mitään muuta kuin rasvainen kiilto. Saisi jo pysyä omillaan, mutta eihän se… Enkä minä hänen kanssaan enää… mutta kun on tullut aljetuksi, niin olkoon niin kuin on ja menköön niinkuin menee. Mihinkähän se nyt, kun ei syömäänkään…? Tuomas parka… Suotta vain on tullut hänen mielensä niin usein pahoitetuksi.

XII.

Tuomas oli kävellyt Isotalon puheille. Päätti selvittää asiat hänen kanssaan ja ilmoittaa talon ostonsa nähdäkseen, minkä vaikutuksen se tekisi.

Isotalo köllehti pihamaalla auringon paisteessa. Väki oli aamiaisella tuvassa, josta pihalle kuului kovaääninen puheen porina. Pihamaalla käyskenteli naisväkeä aukoillen aittojen ovia ja muutakin puuhaten.

Väkirikas oli Isotalo. Tuomaan täytyi siinä pihamaalla istuessaan tosiaankin ihmetellä sitä väen paljoutta. Koko kartano kihisi aivan kuin muurahaispesä. Oli se niitä saanutkin, miehiä niinkuin naisiakin.

Joku tytöistä kulki pihamaalla makailevan isännän ohi, niin että helmat hipaisivat. Isäntä kapaisi kintusta. Tyttö mennessään nauraa helisteli. Toinen jo murhaavan silmäyksen heitti: "Olisi minua kopaissut eikä tuota…"

Tuomas hymähti halveksien. Kyllä on mies laittanut itselleen aikamoisen haaremin. Mutta se ei vielä riitä, kun pitää toiselta ryöstää hänen ainoansa.

Tuomas rykäisi.

— Jos sitten mentäisi selvittämään ne asiat…

— Kyllä se sopii tässäkin… Mitä asiaa sinulla on? sanoi Isotalo välinpitämättömästi.

— Se vero on maksettava, koskapa sen suoritus nyt minun kohdaltani loppuu, sanoi Tuomas ja aivan hytkähti sitä sanoessaan.

— Mitä, loppuu? En minä veroa rahana ota.

— Kyllä se nyt tulee otettavaksi.

— Sinäkö pakon panet?

— Kukapa muukaan. Kun minä en aio enää Heinämäessä asua, niin…

— Missä sinä sitten asut?

— Nuotioniemeen muutan vielä tänä päivänä.

Isotalo vääntyi istumaan. Hymähti pilkallisesti.

— Kestinäkö sinä Nuotioniemessä…?

— Ei kun isäntänä.

Tuomaan ääni helähti teräkseltä. Isotalo ei näyttänyt vieläkään oikein käsittävän.

— Mitenkä sinä isäntänä…?

— Siten kun olen talon ostanut Heikiltä.

— Valehtelisit muille. Sinulle ei Heikki ole myynyt taloaan, koskapa ei minullekaan.

— Kyllä se nyt on minulla. Saat mennä kysymään, jos tahdot.

— Tuhannen helvettiä! Eikö se pökkö osannut myydä rahaan, kun rupesi velaksi…

— Ei sanonut sellaiselle miehelle antavansa taloaan kuin sinä olet.

— Minkälaiselle?

Isotalon kasvot vääntyivät kiukusta.

— Kyllä sinä tiedät itsekin, minkälainen olet, syntipesä!

Tuomas oli kerrankin päättänyt sanoa, mitä oli sydämellään.

— Ja mikä sinä olet!

Isotalo aivan kihisi raivosta.

— Olen rehellinen mies, jonka tuntoa ei paina mikään. Mutta sinulla taitaa olla iso tili, kun sitä kerran joudut selvittelemään, sanoi Tuomas.

— Sinulleko?

— Minullekin.

Mitä minä olen sinulta vienyt?

Tuomaassakin jo raivo kuohahti. Hypähtäen Isotalon eteen virkkoi syvällä äänellään.

— Kysytkö sitä, sinä saatana! Kunniani sinä veit ja kerran vielä vastaat siitä!

Isotalo väistyi hätkähtäen, mutta selvittyään huusi miehiä avukseen.

Muutamia renkejä ilmestyi haluttomasti portaille.

— Kuulkaahan, pojat! Tämä sanoo minua varkaaksi. Pitäkäähän mielessänne.

— En minä ole sinua varkaaksi sanonut, vaikka olet vienytkin toiselta onnensa.

— Kuulkaa, pojat, se sanoo sen vieläkin.

Isotalo käveli pihamaalla leuka täristen.

Tuomas kaivoi poveltaan verorahat ja ojensi Isotalolle.

— Tuossa on Heinämäen vero. Muuta minä en rupea kanssasi…

— En huoli sinun rahoistasi.

Tuomas heitti rahat pihamaalle.

— Korjaa siitä. Tästä lähtien tekee veron se, joka ostaa Heinämäen.

— Kuka sen myy? kivahti Isotalo.

— Minä! virkkoi Tuomas.

— Ei sinulla ole mitään oikeutta mennä sitä myymään.

— Minulla on oikeus!

— Nähdäänpähän!

Miesten äänet jyrähtelivät ukkosena pihamaalla.

— Käykää kiinni siihen ja heittäkää portista menemään, kehoitti Isotalo renkejään.

Rengit lähenivät epäröiden. Saisi siitä ukolta pari ryyppyä, jos vähän retuuttaisi Tuomasta.

Tuomas odotti kädet nyrkkiin puristettuina, kasvoillaan uhman tuli. Miehet jäivät neuvottomina katselemaan toisiaan. Se voisi antaa rautakourillaan, niin että huomennakin vielä tuntuisi.

— Raukat, kun ette uskalla! kähisi Isotalo.

Tuomas pyörähti ympäri ja sanoi mennessään.

— Korjaa rahasi pihamaalta, jos tahdot. Minun puolestani vero on maksettu.

XIII.

Tuomas kantoi hakametsästä juhannuskoivuja, pystytteli niitä kuistiin, portaiden eteen ja tupaan. Siinä puuhatessaan uutta kotia juhlakuntoon näytti tyytyväiseltä. Hymykin pilkahti joskus silmäkulmassa.

Annakin laulahteli iloisesti. Tuomaan mielestä oli kuin muuttunut viime päivinä. Tuli usein kysymään asioista, joita ei arvannut voivansa yksin päättää, ja puhelikin väliin milloin mistäkin.

Päivä paistoi kirkkaasti. Nuotiojärvi kuvasteli saariaan ja rantojaan tyvenessä pinnassaan. Käet kukahtelivat järven takana.

Tuomas katseli tyytyväisenä ympärilleen. Talo oli juhlakunnossa. Rakennukset oli Tuomas edellisellä viikolla panettanut punamaaliin ja siistinyt aitoja kartanon ympärillä. Nuotioniemi ei ollut koskaan näyttänyt niin hauskalta kuin nyt, eikä tuntunut enää yhtään vieraaltakaan. Heinämäki tuli enää harvoin mieleen.

Tuomas kepsakehteli tyytyväisenä pihamaalla.

Jopa tämä nyt näyttää hauskalta. Kartano punottaa järvelle kuin herrastalot ja kivettömät pellot ovat kirkkaalla oraalla. Veti kuin vetikin se talon osto. Kun vain Anna nyt kaiken tämän huomaisi. Ja olihan Anna huomannutkin, miten hyvä koti hänellä nyt oli. Heräävää kunnianhimoa se hiveli, kun kylällä kiitettiin ja palvelijat sanoivat emännäksi. Ei kehdannut olla kiittämätön Tuomaallekaan, vaan puheli niinkuin entisinä aikoina ja välistä polvellekin istui ja aittaan tuli iltasin.

— Muuttunut on, arveli eräänä päivänä Tuoma Jannelle, kun olivat kahden samalla työmaalla.

— On sen kun on, arveli Janne, joka oli salaa seuraillut emäntänsä liikkeitä.

— Miten niin?

— Siten vain, ettei se nainen niin pian jätä huonoja tapojaan.

Pitemmältä ei puhunut huomioistaan. Puhuisipahan toiste. Tuomas oli sen päivän allapäin, mutta illalla jo Anna hänen mielensä kevensi.

Ja nyt oli juhannus, kesän kerkein hetki. Eipä sopinut murjotella. Onhan Anna voinut heittää jo kokonaan Isotalon mielestään, koskapa muutenkin on muuttunut. Ja jos tuo nyt jo taivahinen auttaisi, ettei enää koskaan… Palaisi rauha taloon ja muuttuisi elämä siedettävämmäksi.

Anna kulki pihamaan poikki. Seisahti ja näytti hieman levottomalta.

— Menetkö sinä kirkkoon? kysyi Tuomaalta, joka liiterin ovella asetteli valjaita korjuuseen.

— Niinhän olen aikonut. Tuletko sinä?

— En minä nyt… sitten toiste… en taida olla oikein tervekään.

— Saisihan jäädä minultakin, vaan olisi asioita.

— Kylvyn jälestäkö menet? kysyi Anna.

— En tuota vielä osaa sanoa.

— Mutta niinhän eilen sanoit. Minä jo eväätkin laitoin. Nurmi-Juhana saa tulla soutajaksi. Kuuluisi Iidankin mieli tekevän kirkkoon.

— Saahan lähteä, jos haluttaa. Pitänee tästä sitten minunkin…

— Onhan se yöllä viileämpää kävelläkin, toimitti Anna mennessään.

Mitähän se nyt niin toimittaa menemään? Aikoisikohan itse kylään, kun niin… pelkää, etten muuten päästä…

Tuomas oli kylpenyt ja pukeutunut ja laskeutui rantaan, jossa Nurmi-Juhana oli jo häntä odottamassa. Janne pyörähti rantatielle hänen jälkeensä.

— Kuulkaahan, olisi vähän asiaa…

— No mitä nyt?

— Sanoa tuo pitänee, vaikkei oikein sopisikaan, mutta…

— Mitä?

— Kuulin kun Anna laittoi tuon Juhanan pojan sanomaan Isotalolle, että nyt sopisi tulla, kun Tuomas menee kirkkoon.

Tuomas hätkähti.

— Valehtelet nyt varmaankin!

Janne katsoi ihmetellen isäntäänsä ja virkkoi.

— Ei ole valhetta, satuin kuulemaan, kun toimitti pojan menemään. Ei sitä siltä tarvitse uskoa, jollei tahdo.

Tuomaan juhla-ilo särkyi. Uhkaavana hän kääntyi menemään pihaan, mutta pysähtyi virkkaen Jannelle.

— Minä käännyn tuolta jonkun matkan päästä takaisin… Olehan saapuvilla, jos tarvitaan, mutta salaa, ettei Anna huomaa.

* * * * *

Tuomas oli kääntynyt takaisin ja palasi metsätietä kartanoon.
Ruumiiseen oli laskeutunut painava väsymys ja polvet horjahtelivat.
Povessa kyti mieliharmi hiljaisena lieskana syttyäkseen mielettömäksi
raivoksi.

Miten kavala saattoi Anna sentään olla! Ja miten iljettäviä juonia ja kohtauksia se järjesti hänen selkänsä takana ollakseen edessäpäin hänelle liukas ja lipevä, kuin ei enää mitään olisi tapahtunutkaan.

Kartano nukkui. Väki oli lähtenyt kokkotulille ja päivätyöläiset kotiinsa. Karjatarhassa kierteli lehmisavu rauhallisena ja kellokas märehti veräjällä. Jostain kaukaa kuului harmonikan alakuloinen sävel.

Tuomas seisoi tuvan portailla liikahtamatta. Outo tunne niinkuin suuri hätä värisytti häntä.

Jos Anna ei käskenytkään Isotaloa tulemaan, jos kielsi, mutta Janne ei oikein kuullut. Jos Anna ei sitä tahtoisikaan, vaan ainoastaan välien selvitykseksi keskustella, mutta Isotalo saattoi vaatia, ahdistaa. Hänen täytyy mennä auttamaan.

Porstua kamarista kuului ääniä. Tuomas kääntyi ja huomasi Jannen viittovan hänelle porstuan ylisiltä.

Tuomaan suu vääntyi itkun sekaiseen nauruun.

Vai Anna ei tahtoisi…! Ja hän muka auttamaan…! Nopealla liikkeellä veti hän kengät jaloistaan ja kiipesi hiljaa porstuan välikölle.

— Täällä on laipiossa pieni luukku, jota eivät huomaa. Siitä kuulee ja näkee hyvin, neuvoi Janne. Mutta liikkukaa hiljaa.

Tuomas meni osoitetulle paikalle.

Laipiossa oli käden levyinen aukko, jota sisällä olijain oli vaikea huomata. Tuomas laskeutui multimukselle ja painoi kasvonsa aukkoon.

Siellä se oli Isotalo ja Anna hänen polvellaan.

Tuomas tarttui päähänsä. Tuntui kuin joku olisi iskenyt siihen. Pimeni silmissä ja suonet takoivat.

Että hänen piti vielä joutua kaiken näkijäksi ja todistajaksi! Mitä, mitä nyt tapahtui?

Anna riisuutui ja meni vuoteeseen. Isotalo seurasi häntä silmät palaen.

Tuomas kivettyi. Kaikki tunteet katosivat hetkeksi ja hän tunsi vaan hengityksensä raskaan, huohottavan käynnin. Yksi tunne oli vain jälellä. Laskeutua alas ja lopettaa saastaiset siihen paikoilleen! Ei yhtään armoa! Loppu-ikä menisi raudoissa, mutta koston pitäisi tulla veriseksi ja hirvittäväksi!

Kylmä hiki tippui hänen otsaltaan.

Tuomas hoiperteli alas väliköltä. Suonet olivat laanneet lyömästä, mutta nyt ne jo löivät jälleen mielettömästä raivosta.

Tuomas tempasi kirveen porstuan seinältä. Räsähtäen halkesi kamarin ovi ja Tuomaan kirves jo kohosi murskatakseen vuoteessaolijat, jotka kauhu kivetytti paikoilleen.

Janne oli hypähtänyt nopealla liikkeellä ovelle ja tarttui takaapäin kirveeseen.

— Tuomas! Varo verityötä!

Isotalo pakeni, Anna kintereillään.

Tuomas karjahti kuin haavoitettu eläin, muttei lähtenyt pakenevien jälkeen. Saatuaan jälleen kirveen, jonka Janne oli nostanut naulakkoon, syöksyi hän kamariin.

Sänky pirstoutui. Jokaista iskua seurasi karjahdus, joka muistutti haavoitetun pedon raivoa. Pöytä halkesi ja lensi rämähtäen porstuaan. Isotalon vaatteet ja kengät silpoutuivat huimasti heiluvan teräksen alla.

Vihdoin horjahti Tuomas voimatonna porstuan kynnykselle ja purskahti hillittömään itkuun.

XIV.

Isotalo paisutti voimatonta vihaansa. Oli kiertänyt pitäjällä ja saanut ostetuksi muutamia Tuomaan velkoja itselleen. Päätti panna ne heti uloshakuun. Oli pyytänyt Nuotio-Heikiltäkin Tuomaan velkakirjaa ostaakseen onnistumatta aikeessaan. Nuotio-Heikki oli kironnut ja käskenyt mennä hiiteen. Olipa vielä haukkunut Isotalon hyvänpäiväiseksi.

Isotalo kiehui vihasta.

Ensikertaa hänen aikeensa jäi onnistumatta. Ja ensi kertaa häntä vastustettiin. Tuomas sai rauhassa viljellä taloaan, vaikka Isotalo oli sen jo ajatuksissaan liittänyt viljelyksiinsä.

Tuomaalla oli paikkakunnan parhain kalaranta, monta apajakertaa ja sitä Isotalo parhaiten oli himoinnutkin. Se jäi nyt saamatta. Tuomas oli myynyt Heinämäen häntä kuulematta ja siihen täytyi tyytyä, vaikka kirvelikin. Oli pahuksella sellainen vuokrasopimus, niin minkäs teki. Ja vieläkin. Tuomas saattoi vaania hänen henkeään. Olisi varmasti silloin jo tappanutkin, jollei toinen tarttunut kirveeseen.

Isotalo seisoi rannalla ja katseli Nuotioniemeen, joka näkyi laajahkon lahdelman takaa. Punainen kartano peltojen keskellä kuvasteli tyveneen veteen… Punainen kartano ja laaja, rehevä ruispelto.

Se oli kuin helvetti siinä silmien edessä. Kun olisi sen saanut hävitetyksi keinolla millä tahansa. Keräämillään Tuomaan veloilla voisi hän korkeintaan hävittää siltä irtaimen, mutta talo jäisi sille koskematonna käsiin. Pian se uuden irtaimiston hankkisi. Hänen täytyy vielä koettaa Nuotio-Heikkiä taivutella. Jos ei muuten, niin juottaa se pökkelö hutikkaan ja saada silläneuvoin Heikiltä velkakirja.

Isotalo naurahti hyvillään mielestään oivalliselle keksinnölleen ja läksi kävelemään pihaan. Meni kamariinsa, avasi kaapin ja kumosi täyden konjakkilasin.

Heh… eipä se enää karvastellut edes kurkkuakaan. Pitäisi saada pirtua.

Emäntä, laiha ja surkastuneen näköinen olento, tuli kamariin.

— Minulla olisi sinulle pyyntö, virkkoi emäntä arkaillen.

— Mikä?

— Että lakkaisit vihdoinkin himoitsemasta toisen omaa. Sanovat sinun Nuotioniemen taloa sillä silmällä katselevan. Ei siitä hyvää koidu, saat uskoa. Kirousta vain.

— Pidä suusi… Sinuun ei kuulu minun asiani. Eikä minuun kenenkään kirot pysty.

— Saisit kumminkin kunniasi vuoksi… joka paikassa jo puhutaan sinusta…

— Kuka puhuu, sinäkö?

— En minä, vaan…

— Mene helvettiin! Minua ne puheet eivät liikuta.

Emäntä nousi ja seisahti ovelle.

— Siellä on Vehka-Mari lapsensa kanssa. Kysy sinua.

— Mitä se minusta?

— Tietysti pyytäisi apua.

— Minulta… Menköön vaivaistaloon.

— Mutta… se sanoo lapsen olevan sinun.

— Menköön tuhannen tervoihin kakaroineen! Kaikkia mieronkiertäjiä tässä…

— Pitänee sitten minun auttaa häntä, kun sinä et kajoa.

— Ulos! heti!

Emäntä meni. Isotalo avasi kaapin ja kumosi konjakkilasin, toisen ja vielä kolmannenkin.

Vai minun lapseni… kuka heistä tietää mitä ne on… ja kuka on.
Kunhan kerjäävät.

XV.

Tuomas heilui muita ripeämpänä heinäniityllä. Nähtyään, että kaikki hänen kauniit suunnitelmansa ja toiveensa särkyivät ja pala palalta lohkesivat, alkoi hän työstä etsiä helpoitusta raskaille mietteilleen.

Melkein levähtämättä, silmäänsä ummistamatta hän liikkui yöt ja päivät, vuoroin heinänkorjuussa, väliin laajalla suoperkkiolla, joka oli saatava syysoraalle joutumaan.

Kauhistuen katselivat talon työmiehet hänen hurjaa raatamistaan ja villejä voimiaan, joista ei näyttänyt loppua tulevankaan.

Muita kehoitti Tuomas lepäämään, mutta itse ei levännyt. Päivisin kun väki aterian jälkeen nukkui ruokauntaan, hiipi Tuomas luokoja korjaamaan ja öisin muiden nukkuessa talutti hevosen auran eteen ja riisui sen, kun aurinko nousi.

— Sinähän tuolla tavoin lopetat itsesi, virkkoi joskus Janne. Et näy siitä kumminkaan itsellesi mielenrauhaa saavan.

— Mitäpä väliä tällä… kun vain loppuisikin elämä, virkkoi Tuomas ääni värähtäen.

Tuomas oli laihtunut ja käynyt entistä kumarammaksi. Parransänki törrötti karkeana ja silmiin oli tullut arka kärsivä ilme.

Entisen lisäksi oli uusi, painava ajatus alkanut vaivata häntä. Oliko poika hänen vai Isotalon?

Kerran hän oli jo sitä aavistellen ajatellut, mutta hävennyt ajatustaan. Nyt oli se tullut uutena painajaisena.

Poika käveli ja soperteli ensimäisiä lauseitaan. Kapusi työstä tultua syliin ja luottavasti silmiin katsoen sanoi oman, vienon tunnustuksensa "isä". Mutta isän täytyi sydän veristäen epäillä sitä tunnustusta.

Se oli kaikesta raskainta. Kun saisi edes siitä selvyyden, mutta mistäpä sai. Kuka tiesi sen?

Toisaalta tuntui kauhealta rikokselta epäillä poikaa toisen omaksi, mutta epäilyksille, aina takaa ajaville ajatuksillehan ei voinut mitään.

Täytyi olla yhtämittaa raastavassa ristitulessa. Kuka siitä pelastaisi, mikä edes hetkeksi auttaisi? Ei mikään, ei muuta kuin kestä vain, niin kauan kuin voimatonna kaadut.

* * * * *

Nuotioniemen heinäväki oli ollut Rantakaarteessa heinänkorjuussa jo pari päivää. Niitty oli kaukana kartanosta ja yö maattiin tuoksuvissa heinissä.

Tuomas oli liehunut yhtämittaa vuoroin niittäen, vuoroin hangoten kuivia heiniä latoon.

Päivä paahtoi herpaisevasti. Heinä kuivi, niin että ritisi. Vielä muutamia poutaisia päiviä, niin Rantakaarteen heinät saataisiin kaikki kuivina latoon.

Tuomas vaan ei osannut siitäkään iloita, vaikka työt sujuivat ja talon tulot lisääntyivät joka päivä, niin että hän saisi niillä lyhentää tuntuvasti talon hintaa.

Tuli päivällisaika ja väki asettui ladon kupeelle syömään. Tuomas käveli lähteelle polttavaa janoaan sammuttamaan.

Niityn veräjällä tuli Mäkäräinen, lautamies, häntä vastaan. Katseltiin varjoisa paikka ja istuttiin lepäämään.

Mitähän tuo nyt…? arveli Tuomas. On sillä asiaa, ei se muutoin tällaisena poutapäivänä…

Mäkäräinen ilmoittikin asiansa. Oli tullut tuomaan Isotalon velkavaatimusta.

— Mitä helvettiä…? Isotalo ei ole penniäkään minulta saamassa.

— Eikö liene se sinun Hautalalta kuukausi sitten ottamasi suonperkkauslainasi Isotalon kynsissä, arveli Mäkäräinen.

— Olisiko Hautala ollut niin kavala?

— Niin tuntui Isotalo sanovan. Ja olen muutenkin kuullut, että olisi koettanut Nuotio-Heikiltäkin saada velkakirjaasi.

Tuomas kirosi synkeästi. Luuliko Isotalo saavansa Nuotioniemen anastaa, niinkuin oli jo monta taloa naapureiltaan anastanut.

— Kerrankin erehtyi se konna laskuissaan minun suhteeni, virkkoi Tuomas aikoen jälleen niitylle.

— Sitä toivon minäkin, sanoi Mäkäräinen hyvästellessään.

XVI.

Tuomas oli vielä toivonut joskus hiljaisina yönhetkinä valvoessaan, että hänen ja Annan välit muuttuisivat, joskaan ei ennalleen, niin ainakin siedettävämmiksi. Hän olisi vieläkin valmis omasta puolestaan anteeksi antamaan, jos vain tietäisi, että Anna ei enää ajatellut Isotaloa ja tahtoisi vastaisuudessa olla uskollinen hänelle. Ja kun varmasti tietäisi, että poika oli hänen.

Siinäpä se taas oli! Mistä sen tietäisi?

Hän olisi kumminkin valmis uskomaan, jos Anna katuisi ja vakuuttaisi, että ainakin poika oli hänen. Kun saisi edes senverran sopua syntymään, että saisi puhua pojasta Annan kanssa, saisi kuulla sen vakuuttavan.

Jäisi edes se maailma särkymättä.

* * * * *

Mutta se särkyi ennen kuin Tuomas aavistikaan.

Heinäväki oli muuttanut järven takaiselle Takamaan niitylle, jossa aiottiin viipyä viikko yhtämittaa kotona käymättä. Anna oli jäänyt niin kuin muulloinkin kotiin ja kaikki muu väki oli ulkoniityllä.

Muutamana iltana katkesi niittokoneesta joku osa ja Tuomaan täytyi lähteä kotiin sitä korjaamaan.

Soudellessaan johtui Tuomaan mieleen mennä salaa kotiin. Saisipahan nähdä, oliko Anna yksin kotona.

Tuomas veti venheensä rantapensaikkoon ja kiersi kartanon taitse pihaan.

Tuvasta kuului hiljaista puhetta. Tuomas hiipi tuvan avonaisen karsina-ikkunan alle ja jäi kuuntelemaan.

Siellä se oli taas Isotalo!

Tuomaan teki mieli katsomaan, istuiko Anna hänen polvellaan. Pikku
Matti kuului juoksentelevan tuvassa nauraen ja loruten.

— Vieläkö Tuomas vaan pitää tuota poikaa omanaan, kuului Isotalo kysyvän.

— Tietysti. Mitäpä se siitä nyt osaa epäillä.

— Osaisi vikkelämpi mies, mutta mitä nyt sellainen kuin Tuomas.
Näkeehän tuon jo silmistäkin.

— Ja onhan se muutoinkin sinun näköisesi, kuului Anna sanovan.

Isotalo nauraa hohotti.

— Tulehan isäsi polvelle, poika. Pian sinusta mies tulee ja näytäkin silloin, että olet isäsi poika, etkä mikään nahjus.

Uusi naurun räjähdys, jota Annakin kuului säestävän.

Tuomaan silmissä pimeni. Hammasta purren täytyi hänen hillitä itseään.

— Nyt minun jo täytyy mennä ajamaan kaljaa kotiin, kuului Anna sanovan.

— Et nyt menisi vielä, kuului Isotalo estelevän.

— Täytyyhän minun. Tulethan yöksi tänne… minua niin peloittaa yksin.

— Tulen tietysti. Pitänee tästä sitten minunkin verkon laskuun…

Isotalo kuului poistuvan.

Hetkisen jälkeen Tuomas kiersi pihaan ja meni tupaan.

Anna hätkähti, vuoroin punastui ja kalpeni.

— Mistä sinä siihen ilmestyit? kysyi Tuomaalta.

Tuomas seisoi vaieten ja uhkaavana kuin vuori ovensuussa. Pikku Matti huomattuaan hänet kirkaisi ilosta ja juoksi vastaan syliin pyrkien.

Tuomas sysäsi pojan luotaan. Poika katsoi ihmetellen ja purskahti itkuun.

— Kävikö täällä kukaan? kysyi vihdoin Tuomas.

Anna epäröi hetkisen.

— Ei, en minä ole nähnyt.

— Valehtelet, saatana!

Anna horjahti istumaan. Mitä nyt seuraisi hänelle. Tuomas seisoi uhkaavana, kasvoiltaan hirveänä keskilattialla.

Poika pyrki uudelleen isän syliin.

Tuomas räjähti nauramaan.

— Mene vaan Isotalon syliin, porton sikiö!

Anna purskahti rajusti nyyhkimään. Poika riensi katkerasti itkien äitinsä luokse.

Tuomas horjahti kuin ankaran iskun satuttamana. Hetkisen ponnisteltuaan vastaan yllätti raju nyyhkytys hänetkin. Pojan suru koski häneen. Isä ei ennen ollut milloinkaan työntänyt häntä tylysti pois luotaan.

Kolmet itkusta värisevät kasvot, kaksi veriin asti särkynyttä sydäntä.

Tuomas nousi ja tahtoi ottaa pojan syliinsä.

— Isä ottaa pikku Matin.

Anna suojeli vaistomaisesti poikaansa kasvoillaan hätääntynyt avuton ilme.

Tuomas seisoi kivettyneenä. Poikanen ei tahtonut enää isän polvelle.
Painoi päänsä piiloon äidin syliin ja näytti pelkäävän.

Vanhan seinäkellon särähtävät lyönnit kaikuivat tuvassa, johon oli hiipinyt painava hiljaisuus.

Tuomas huokasi raskaasti ja meni ulos. Viimeinenkin toivon kipinä sammui hänessä. Pitkä, loputon yö oli alkamassa.

XVII.

Poutaisen punainen päivä painuu Nuotiojärven taakse ja hetkeksi punaa sammuvat laineet ja voimakkaita tuoksuja hengittävän maan.

Anna istuu rantakivellä ja tuijottaa järvelle. Äskeisen itkun voimakkaat mainingit puistattavat vielä häntä.

Mitä, mitä hän oli tehnytkään Tuomaalle ja — lapselle? Niin, miksei myöskin lapselle. Riistänyt Tuomaalta lapsen, isän oikeuden, ja lapselta isän. Hänkö, hänkö, kurja raukka, oli sen tehnyt!

Anna huomaa nyt vasta rikoksensa suuruuden. Nyt vasta. Kaikki on nyt jo myöhäistä!

Kaikkiko? Sovintoko? Anteeksianto?

Kaikki, kaikki!

Tuomas on äsken mennyt tuon järven yli. Tokko hän enää koskaan palaa? Mitä varten hän palaisi? Yksinäinen mies, jolla ei ole enää vaimoa eikä lasta. Hän on riistänyt itsensä ja lapsen Tuomaalta. Mutta onhan hänellä koti vielä. Mitä hän kodilla, jossa on vieraan vaimo, vieraan lapsi?

Uusi, valtava itkunpuuska värisyttää Annaa.

Miksi hän ei ole ennemmin tätä kaikkea huomannut ja kääntynyt häpeälliseltä, niljaiselta polultaan? Niin, miksi? Ja miksi tämä kaikki, rikollisuuden tunto ja suru siitä, tuli näin yhtäkkiä raastavan voimakkaana? Miks'ei kaikki saanut olla niin kuin ennenkin?

Ei ei! Ei niin kuin ennen!

Mitä mahtoikaan Tuomas nyt tuntea? Hetki sitten takoi pajassa hehkuvaa rautaa. Takoi uhkaavana, niin kuin olisi alasimella nähnyt kotinsa häpäisijät ja tahtonut ne siihen musertaa. Tuosta souti järven poikki. Tokko koskaan palannee?

Kun palaisi ja antaisi vielä kerran kaikki anteeksi. Muttei anna Tuomas. Ei usko enää naiseen, joka on kotinsa ja miehensä häpäissyt. Ei varmaankaan usko, vaikka kuinka vakuuttaisi ja lupaisi muuttua jälleen ihmiseksi.

Kaikki, kaikki on mennyttä!

Mikä hänet saikin näin pitkälle menemään rikollisuudessaan? Näin pitkälle! Oliko hän, Anna naurahti katkerasti, parempi avioliittoon mennessään? Isotalon viettelemä ja raiskaama. Isotalon jalkavaimo! Ei sen parempi.

Mutta mikä hänet sai jatkamaan semmoista elämää? Miks'ei hän ennemmin huomannut iljettävää rikostaan ja Tuomaan kauheita kärsimyksiä? Niille hän oli vain nauranut. Nauranut ja pilkannut Tuomasta.

Verikö vaati rikosta jatkamaan, olemaan uskoton Tuomaalle? Ja valehtelemaan, peittelemään! Miten iljettäväksi hän oli saattanut tullakin!

Anna muisti jotain ja punastui häpeästä. Hän oli raskaana. Eräänä päivänä oli hän tuntenut uuden elämän liikahdukset, muttei silloin vielä osannut ajatella sen pitemmälle.

Mutta nyt! Häpeä tulisi vain jatkumaan. Vielä toisen lapsen tulisi hän synnyttämään Isotalolle. Jaksaisiko hän enää kestää tämän häpeän? Ja Tuomas? Hän tietysti ajaa rikollisen lapsineen ulos talosta.

Anna nousi pihaan ja meni tupaan.

Poika nukkui kehdossaan. Pikku Matti raukka. Miten hänen herkkä lapsen mielensä kärsiikään, kun isä ei enää hyväile häntä, vaan sysää pois luotaan.

Anna istuutui penkille ja heilutti kehtoa. Ulkona oli autereinen, lämmin heinäkuun yö.

Anna katseli avonaisesta ikkunasta yöhön. Peloittava yksinäisyys ja raastava suru painoi häntä.

Mikä oli saanut hänet näin yht’äkkiä heräämään? Lapsen haikea suru ja Tuomaan heltyminen nähdessään lapseen koskevan hänen tylyytensä. Miks'ei se tapahtunut jo ennemmin? Tuomas ei olisi saanut tietää mitään ja hän olisi voinut saada häneltä anteeksi uskottomuutensa.

Olisiko se ollut oikein, ettei Tuomas olisi saanut mitään tietää? Ja toinen, vielä syntymätön lapsi? Tätä kauheata tuskaa! Eikö mikään voinut tästä pelastaa? Eikö sekään, ettei hän ollut rakastanut Tuomasta avioliiton jälkeen, tuskin riittävästi sitä ennenkään?

Olisiko hänen tarvinnut mennä Tuomaalle, jos ei kerran todellisesti rakastanut häntä? Mutta hänhän rakasti, vaan kaikki särkyi Isotalon saastaisissa käsissä.

Voi tätä pimeyttä.

XVIII.

Että tämän piti vielä tulla.

Tuomas löi tapin kiinni ja työnsi venheen vesille riisuttuaan takkinsa ja hattunsa. Istui tuhdolle ja alkoi soutaa vihan vimmassa, niin että venhe hyppeli kuin lastu tyvenellä vedenpinnalla.

Että tosiaankin vielä tämän piti tulla, niin kuin ei entisessä olisi ollut tarpeeksi jo kantamista ja kestämistä. Anna raskaana! Isotalolle! Hyvä jumala, miten paljon hänen piti jaksaa kärsiä ja kantaa! Ensin saa tietää, että poika, jota on rakastanut omanaan, onkin pahimman vihamiehen, ja sitten seuraa toinen isku, niin kuin ei jo entisessä olisi kylliksi.

Kaikki, kaikki särkyi. Ainoa ilo, joka oli vielä pojasta, pirstautui. Nyt ei ollut enää mitään jälellä muuta kuin häpeä. Häpeä niin suuri, ettei sitä jaksaisi kantaa.

Kun olisi saanut asua jossain kaukana muiden ihmisten ilmoilta, niin ettei olisi kukaan saanut tietää hänen häpeäänsä. Mutta nyt siitä varmasti puhui jokainen ja nauroi hänelle. "Siin'on mies, elättää Isotalon jalkavaimoa ja poikaa."

Kun olisi lähteä pakoon ja jättää kaikki siihen. Kun löytäisi semmoisen paikan, jossa ei olisi muita ihmisiä, mutta mistäpä sen löysi. Ja kulkisihan häpeä mukana. Ei sitä voinut paeta.

Tuomas souti niin, että vesi kokan alla kohisi. Souteli kirkonkylään mennäkseen rovastin puheille. Täytyihän jollekin puhua ja kelleköpä muille puhuisi kuin ystävälliselle, hyvälle rovastille. Varmaankin se jonkun tien neuvoisi, jota lähteä käymään.

Hankavitsa katkesi ja Tuomaan täytyi nousta saareen uutta vitsaa vääntämään.

Elokuun aamu oli poutaisen kirkas ja tuuleton. Ilma tuoksui raikkaasti. Talot ja pellot järven rannoilla kuvastelivat tyveneen veteen. Pelloilla leikattiin tuleentunutta viljaa. Kuului iloisia ääniä ja muutamissa torpissa näkyi jo riihi lämpiävän. Ilmaan levisi miellyttävä kuivuvan viljan tuoksu.

Tuomas lähti jälleen soutamaan.

Oli se ihme, ettei hän jo lopettanut, lyönyt liiskaksi siihen paikoilleen porttoa sikiöineen, kun sai sen tietää. Sokea hän oli, kun ei jo ennemmin huomannut. Vaikka mitäpä se olisi auttanut, jos olisi huomannutkin.

* * * * *

Tuomas oli puhunut asiansa rovastille.

— Kunhan nyt et vaan, Tuomas, näkisi unia, virkkoi rovasti.

Tuomas melkein kiivastui, kun kuuli rovastin epäilevän.

— Ei ole unta. On jo itsekin tunnustanut. Olen omin silmin nähnyt ja paljon on muitakin näkijöitä.

Rovasti näytti miettivän. Kasvoille tuli ystävällisempi piirre.

— Kylläpä on sitten huonosti asiat. Paremman vaimon veroinen olisit ollut, Tuomas parka. Kun nyt semmoinen piti sattuakin.

Tuomas heltyi.

— Olenhan sitä monasti ajatellut, että minkätähden minulle piti semmoisen sattua ja miksi minulle pani näin raskaan kuorman kannettavaksi.

— Se on hyvä harkitsemaan, minkä verran kukin jaksaa kantaa ja minkä verran mikin tarvitsee isän vitsaa, sanoi rovasti.

— Mutta minä en jaksa enää kantaa.

— Kyllä se tietää, kuinka paljon kukin jaksaa.

— Mutta minä en jaksa. Kuuleehan rovasti siitäkin, että olen koettanut, kun en jo silloin tehnyt selvää, kun kuulin, ettei poika ole minun.

— Olet vasta opetellut kantamaan. Se tuntuu taakka ensimäisillä askeleilla raskaalta, vaan kun kärsivällisesti ensimäisen taipaleen läpäiset, niin jo on kevyempi kantaaksesi, ja kun voimia anoen vaan jatkat, niin jopa kohta et enää huomaakaan, että sinulla on liikaa painoa hartioillasi. Semmoista se on ristin tien taivaltaminen. Ei saa kyllästyä ensimäisillä askeleilla.

— Vaan minkä takia se juuri minulle sellaisen tien valitsi?

— Saattaa sinua rakastaa enemmän kuin muita lapsiaan.

— Semmoistako sen isän rakkaus onkin?

— Semmoista. Jota hän kurittaa, sitä hän myös rakastaa. Olet saattanut olla nurja mieleltäsi ja kiittämätön antamistaan lahjoista ja näin tahtoo sinua muistuttaa. Jokaiselle hän valitsee sopivan tien käytäväksi.

— Kuinka moni muukaan muistanee häntä kiittää, vaikka on kaikki hyvin ja kaikki menestyy. Ja olenhan minä kiittänytkin.

— Semmoinen on tie, jota on käytävä. Ei saa kysellä, miksi juuri minulle näin teki eikä toisin, ja miks'ei minulle antanut kauniita päiviä vaan toiselle. Ei muuta kuin ottaa vastaan kaikki semmoisena kuin antaa.

Tuomas vaikeni.

Semmoistako se olikin. Niinkö tekivät kaikki muutkin, että ottivat vain kaikki vastaan napisematta. Hyväähän saattoi rovasti tarkoittaa, muttei se vaan häneen pystynyt. Ottaa nyt semmoinen risti ilolla vastaan ja nurisematta kantaa. Johan! Mitähän itse tekisi, jos samanlaiseen joutuisi?

Mietittyään hetken kysyi Tuomas.

— Olen tässä sitä ajatellut, että mitähän rovasti itse sanoisi, jos semmoiseen joutuisi. Kantaisikohan napisematta?

— Saattaisihan tulla vastaväitteitäkin. Semmoinen kun on se ihmisluonto, vaan mikäpä siinä muutakaan auttaisi, kuin tyytyä vain kohtaloonsa.

Tuomas epäili, muttei sanonut mitään.

— Taisit tulla, Tuomas, sitä varten, että eroon itseäsi…

— Mistä?

— Siitäpä vaimostasi.

— En minä ole sitä ajatellut.

— Se on oikein, niin sitä miehen pitää. Nyt olet oikealla tiellä, kun vain kärsivällisenä jatkat. Ja jos vaimosi jatkaa huonoa elämäänsä, niin tuo hänet tänne, kyllä minä sitten…

Tuomas sanoi hyvästit ja poistui. Rovasti seurasi vielä ovelle evästellen hyvillä neuvoilla.

Päästyään pappilan peltoveräjästä metsätielle istui Tuomas kivelle.

Eipä siitä käynnistä nyt tullut paljoa paremmaksi. Sitä se neuvoo ja tolkuttaa, että kanna ristisi, mutta minkäs tekee, kun ei jaksa. Jaksaisikopa itsekään, jos kohdalle sattuisi. Hyvä sen on muille sanoa, vaan koettakoonpa itse. Kun olisi osannut neuvoa, miten saadaan voimia jaksamaan, mutta eipä osannut. Voihan sen tarkoitus olla hyväkin, mutta kun sitä silläneuvoin ei jaksa täyttää, niin ei jaksa. Yhtä hämärässä saa vaeltaa kuin ennenkin. Valon pilkahdustakaan ei näy mistään.

Kun eläisi äiti vielä. Se tietäisi antaa paremmat neuvot. Ainakin sitä uskoisi ja koettaisi niin tehdä kuin se sanoisi. Vaan siellä nukkuu nurmen alla. Hyvä onkin niin. Ei tiedä mitään poikansa kohtalosta.

Tuomas meni kirkkotarhaan ja etsi äitinsä haudan.

Siinä hän lepäsi pitkän ja vaivaloisen päivätyönsä perästä kaikista parhain, rakkaista rakkain.

Kun olisit vielä elossa, äiti, niin eiköhän yhdessä selvittäisi.
Parhaimmat neuvot tietäisi saavansa, kun ne omalta äidiltään saisi.

Tuomas istui hautakummulla. Tuntui kuin olisi äiti tullut siihen vierelle, ottanut kädestä ja hellästi puhellut.

— Voi poloista, mihin jouduit. Kyllä minä sen ihmisen näin jo eläissäni, minkälainen oli, kun Isossatalossa palveli.

— Mutta mitä minun pitäisi nyt oikein tehdä, äiti?

— Ajaa ulos narttu sikiöineen talosta.

— Saisinko minä sillä rauhan?

— Rauhan…? niin… en tiedä… mutta olisihan pois edes siitä silmiesi edestä. Olisi helpompi ollaksesi.

— Ei, äiti kulta, siitä minun häpeäni haihtuisi. Yhä kauemmaksi se vain kuuluisi.

— Onhan se niinkin, mutta… koettaisit nyt sitä kumminkin.

— Huono keino… ei se mitään auta. Surua lapseni menettämisestä ei saa mikään haihtumaan. Se kalvaa aina kuin kuumalla raudalla.

Äiti vaikeni.

— Et ole kirkossakaan käynyt, jospa se sillä kohtalosi kovensikin.

— Kirkossa… enhän ole kehdannut, kun jokainen olisi sormellaan osoittanut. Ja muutenkin… Ja tokkopa se nyt siitäkään olisi parantunut.

Äiti vaikeni uudelleen. Tuntui olevan jo hyvin kaukana.

Ei siis hänelläkään mitään neuvoa, joka edes hetkeksi olisi helpoittanut. Ei muuta kuin taivalla vain yksin rämeistä polkua, niin kauan kuin se päättyy.

XIX.

Tuomas oli haalinut kokoon rahat Isotalon velkaa varten ja meni nyt sitä maksamaan.

Tiukalle oli ottanut rahan saanti. Jos velka olisi ollut muille kuin Isotalolle, olisi jo heittänyt sikseen rahojen kerjäämisen, mutta hän ei saanut päästä kehumaan rumien suunnitelmiensa voitolla.

Monen ovella sai Tuomas käydä tarvitsemaansa summaa pyytämässä. Sai nöyrtyä ja hävetä. Ovesta sisään astuttuaan katsottiin heti pitkään ja niin kuin ihmetellen: „Siinä se nyt on entinen Heinämäen Tuomas, kuuluu vaimonsa elävän huonosti Isotalon kanssa.” Kyseltiin kuulumisia, mutta vaiettiin kohta kuin yhteisestä sopimuksesta.

Eivätkö liene jo tietäneet pikku Matinkin suhteista isäänsä. Varmasti oli sekin jo kyläläisten hampaissa, koskapa joku naapuritalojen isännistä, joilta rahoja kävi kyselemään, virkkoi kohta.

— Pidä sinä parempaa huolta siitä vaimostasi. Pian se sinulle omin lupinsa lisää perhettä laittaa.

Hyi helvetti, miten sellaiset puheet karmivatkin! Eivät olisi edes mitään puhuneet. Mutta toisten asioista onkin parempi puhua kuin omistaan.

Isotalo valjasti orittaan, kun Tuomas meni pihaan. Ori karskahteli ja nousi takajaloilleen koettaen saada valjastajaa jalkoihinsa.

Tuomas seisoi pihamaalla ja katseli. Povessaan kutkutteli harras toivomus. Olisi nyt saanut riettaan jalkoihinsa ja polkenut, polkenut, niin että saastainen veri olisi purskahdellut sen syntisestä ruumiista!

Isotalo huomasi tulijan. Hätkähtipäs!

— Tulin maksamaan sitä velkaa, virkkoi Tuomas kylmästi.

— Mitä velkaa?… niin sitä… sai se Hautala houkutelluksi. Käydään sisään, käydään sisään, kehoitteli lipevänä.

— Parasta kun tuot vaan tänne velkakirjan kuitattuna ja todistajat, sanoi Tuomas jäykästi.

— No sopiihan sitä kai sisäänkin… jos siellä kahviakin… Sai tosiaankin ottamaan sen velkakirjan, kun sanoi rahoja tarvitsevansa.

— Valehtelet, saatana! Itse sitä olet käynyt pyytämässä. Olisit
Nuotio-Heikiltäkin ottanut kirjan, jos olisit saanut.

Isotalo katseli maahan ja meni noutamaan velkakirjan. Saatuaan siitä rahat koetti vielä selvitellä.

— Sattui minullekin tarpeita, niin täytyi vaatia.

— Talon sinä luulit taaskin niillä matalilla metkuillasi saavasi, mutta hukkaan meni tälläkertaa saastaisten aivojesi ponnistukset. Häpeäisit kerrankin, roisto!

Isotalo naurahti ilkeästi.

— Elähän kehu… saattaa se vielä luiskahtaa kynsistäsi.

— Sinun saastaisiin käsiisi se ei ainakaan joudu, niljainen paholainen!

Tuomas kääntyi. Vielä tässä sille suutaan soittamaan, syntipesälle!

XX.

Anna kulki kuin unessa.

Liian myöhällä oli hän tullut huomaamaan rikoksensa.

Oli koettanut vakuuttaa Tuomaalle, että lapsi, jota kantoi, ei ollut Isotalon, mutta Tuomas nauroi kamalasti hänen vakuutuksilleen. "Oliko hän niin sokea, ettei tiennyt laskea aikaa. Nyt ei ainakaan Anna häntä enää pimittäisi." Tuomas ei uskonut sitäkään, että hän inhosi jo Isotaloa ja sellaista elämää. Uskoi vaan hänen edelleen Tuomaasta salaa järjestävän kohtauksia Isotalon kanssa.

Kaikki, kaikki oli mennyttä!

Mikään muu ei voisi häntä enää pelastaa kuin hauta! Kunpa se olisikin pian jo auennut!

Tulivat unettomat yöt, painajaiset ja harhanäyt. Päivisin polttivat omantunnon tuliset hiilet.

Semmoisen kodin ja semmoisen miehen oli hän yhden saastaisen irstailijan tähden syrjäyttänyt ja pettänyt. Ja poika raukka. Syytön lapsi saisi vielä siitä kärsiä. Helvetti oli hänelle auennut kuumien, inhoittavien ilojen jälkeen. Kunpa vielä olisi saanut Tuomaan luottamaan häneen ja anteeksi antamaan. Muttei saanut.

Isotalo oli nähnyt Tuomaan soutavan kirkonkylään ja lähtenyt heti
Nuotioniemeen.

Anna oli yksin kotona. Poikanen vaan leikki pihamaalla.

— Se ei tapahdu enää koskaan ja minä pyydän, ettet kiusaa enää minua, sanoi Anna jyrkästi.

Isotalo melkein kieri maassa intohimonsa raatelemana.

— Edes vielä yhden kerran… yhden ainoan kerran… älä ole noin julma, Anna. Kunpa tietäisit, miten minä sinua ikävöin… yöt ja päivät… minä ajan kaikki naiset ulos talostani, jos tahdot… jos se on esteenä… saat rahaa tai mitä vaan niin paljon kuin haluat… kuule nyt, rakas Anna… minä tulen hulluksi, jos sinä vain…

Anna seisoi kylmänä kuin rauta.

— Kurja mies! Minun elämäni sinä murskasit saastaisissa käsissäsi ja kuinka monen muun elämän olet murskannutkaan. Mene, mene, minä en tahdo enää nähdä sinua.

Isotalon povessa kuohahti raivo.

Tuoko tuossa syyttää minua, kaunis syntinen… mutta nyt ainakin minä hänet taivutan.

Anna tempasi tuvan seinästä teurastuspuukon.

— Tästä saat, jos astut askeleenkin lähemmäksi. Isotalo hyökkäsi karjahtaen ulos ja synkästi kiroillen painui venheelleen.

XXI.

Nuotioniemessä on riihitetty viimeiset peltoviljat. Laarit ovat täyttyneet kukkuroilleen. Metsävainioilla ovat säiliöt täynnä rehua ja puimatonta viljaa ja syyslaiho näyttää lupaavalta.

Tuomas häärii työssä aamusta iltaan niin kuin ennenkin, mutta mitään työniloa hän ei voi enää tuntea. Tekeepähän vain jotain tehdäkseen. Ja kun ei voi tekemättäkään olla.

Päivät ovat käyneet jo lyhyiksi ja taivas on yhtämittaa pilvessä. Öisin sataa. Tuomas kuuntelee sateen rapinaa ikkunaruutuihin ja miettii synkkiä mietteitään. Kun ei voi miettimättäkään olla. Ei vaikka kuinka tahtoisi.

Ja aina raastaa tukahduttava suru siitä, että poika, pikku Matti, ei ollutkaan hänen oma poikansa. Ei ollut, vaikka oli kuitenkin vieläkin niin kuin oma lapsi. Kiintymys ja isänrakkaus ei särkynyt niin vähällä.

Tuomas päätti olla näkemättä poikaa, syliinsä ottamatta, mutta kun poika juoksi jo ovessa vastaan ja kapusi syliin lausuen luottavasti: "isä ottaa syliin", "isä soutaa", ei hän hennonnut, vaan soudatteli poikaa polvellaan ja koetti olla mitään ajattelematta.

Kun ei olisi saanut koskaan tietää, että poika ei ollut hänen omansa, ja kun vieläkin saisi niin uskoa, että poika oli hänen, muttei voinut.

Ja kun voisi uskoa, että lapsi, jota Anna kantoi, on oma lapsi, olisi helpompaa ja elämä vieläkin voisi muuttua, sammua kirvelevä suru edes hetkiseksi, mutta sitäkään ei voinut.

Anna kantoi Isotalon sikiötä. Sanoi kantavansa katuen, vaan mikä hänen tiesi, katuiko. Tuomas ei uskonut enää vaimonsa vakuutuksia eikä lupauksia, vaikka tämä itkien katui ja tunnusteli luvaten uskollisuutta. Irstaan naisen lupaus, mitä se merkitsi.

Niinkuin lehti tuulessa oli nainen rakkautensa ja intohimonsa ajamana.

Tuomas ei voinut enää vihata eikä raivota. Kaikki muut tunteet, paitsi suru, olivat hänestä sammuneet.

Silloin oli raivonnut viimeksi, kun tuli tietämään Annan raskauden. Nyt oli jo kaikki samantekevää.

Tähän saakka oli häntä pitänyt yllä heikko toivo siitä, että jotenkuten saattaisi kaikki vielä selvetä ja muuttua. Oli syntynyt sairaalloinen mielikuva, joka saattoi joskus ajattelemaan, että kaikki olikin ehkä vain leikkiä, keksitty kiusaksi hänelle. Pikku Matti voi olla hänen samoin kuin toinenkin. Anna vain kiusaa häntä sanoakseen joskus, että se onkin ollut vain leikkiä, pilaa kaikki tyyni.

Se oli sairaiden aivojen harhakuva, mielijohde, joka sai hänen päätöstään luopua elämästä siirtymään päivä päivältä tuonnemmaksi.

* * * * *

Tuomas oli Jannen kanssa ollut koko päivän kynnöksellä. Syksyinen ilta hämärtyi. Hevoset riisuttiin ja vietiin syöttöhakaan. Veräjällä palatessa virkkoi Janne.

— Saisit sinä Tuomas sentään olla isäntä talossa ja antaa sille roistolle kerrankin niin, että lakkaisi taloa kiertelemästä.

— Kenelle?

— Isotalollepa tietysti. Et näy huomaavan, vai etkö näe, mutta joskus käy vielä Annaa kärkkymässä.

— Ja uskaltaako vielä Anna ja ilkeääkö…?

— En tiedä tarkemmin, mutta niin on minullekin vastenmielinen se ihminen, että olisin jo siihen paikkaan lopettanut, jos olisi ollut minun kohdallani.

Tuomaan aikoja sitten sammunut viha kuohahti jälleen. Se antoi varmuutta hänen päätökselleen. Häpeä oli nyt jo hänelle liian suuri kannettavaksi. Hänen täytyi päästä pois näkemästä ja kuulemasta. Elämä oli liian raskas enää päivääkään eteenpäin elettäväksi.

Tuomas istui pellon veräjäpuulla.

— Sinä olet ollut aina hyvä toveri ja ystävä minulle, virkkoi hän tukahtuneesti Jannelle. Etkö tekisi minulle vielä yhtä palvelusta?

— Johan toki teenkin.

— Kävisit vielä tänä iltana sanomassa Kustaavalle, sisarelleni, että tulisi aamulla Nuotioniemeen. Tahtoisin ennen lähtöäni tavata…

Ääni särkyi. Hetken perästä jatkoi Tuomas.

— Ja veisit sanan Mäkäräiselle, että tulisi hänkin tänne kuulemaan» viimeisiä määräyksiäni.

Janne katsoi ihmetellen Tuomaaseen. Vihdoin hänelle selvisi kaikki.
Hänen silmäripsensä kostuivat.

— Aiotko sinä siis…?

— Minä en jaksa enää kantaa häpeääni, sanoi Tuomas tukahtuneesti. Mitäpä hyödyttää viivyttäminen. Elämällä ei ole enää mitään minulle annettavana. Parasta, kun poistun.

XXII.

Tuvassa oli hiljaista. Könniläinen mittasi aikaa verkalleen.

Mäkäräinen istui pöydän päässä ja kirjoitti. Tuomas istui pöydän takana pää käteen nojaten. Mäkäräinen luki paperista.

— … Että kuolemani jälkeen jää talon hoitajaksi Janne, joka saakoon siitä palkkioksi Nuotioniemeen kuuluvan takamaakappaleen torppineen ja naimisiin mentyään neljä lehmää talosta…

— Ja sitten…

— Vaimoni saakoon elatuksen talosta, niin kauan kuin elää. Jos talo jostakin syystä tulisi myytäväksi, saakoon kerta kaikkiaan kaksituhatta markkaa. Ja sitten…

Tuomaan kasvot värähtivät ja silmäkulmaa täytyi pyyhkäistä kädenselällä.

— Saakoon pikku Matti täytettyään kaksikymmentä vuotta Nuotioniemeen kuuluvalla toisella ulkopalstalla olevan torpan maat ja jo aikaisemmin samalle torpalle eroitetun metsäpalstan ikuiseksi omaisuudeksi.

"Tämän saakoon", Tuomas olisi tahtonut sen panna testamenttiin, "pikku Matti lahjaksi isältä, jolla ei ollut isän oikeutta lapseensa", mutta se jäi kirjoittamatta.

Kustaava, Tuomaan sisar, istui karsinapenkillä ja nyyhki hiljaa.

Odotahan, ajatteli Tuomas silmätessään sisareensa, kyllä minä muistan sinuakin.

— Ja sitten?

— Saakoon sisareni Kustaava, sitten kun talo on lopullisesti maksettu, viisisataa vuosittain kuolemaansa saakka. Saakoon neljätuhatta markkaa kertakaikkiaan, jos talo jostain syystä tulee myytäväksi.

Tuomaan kasvoille nousi kylmä hiki. Vaikein pykälä oli edessä.

Kustaava tuli hänen viereensä.

— Etkö sinä muistakaan lupaustasi? Sanoithan antavasi sillekin, joka syntyy, sanoi hän katseellaan Tuomaalle.

Tuomas pyyhkäsi kylmän hien otsaltaan ja sanoi samalla tavalla katseellaan.

— Niin teenkin.

— Sitten?

Mäkäräinen piirteli vakavana vapisevalla kädellään.

— Merkillinen mies tuo Tuomas, hymähti hän itsekseen..

— Saakoon vielä syntymätön lapsi, jos elää, kertakaikkiaan tuhat markkaa.

Nyt se oli tehty. Tuomas huokasi keventyneesti. Että se sittenkin saattoi käydä niin helposti niiden monien taistelujen perästä.

Mäkäräinen katsoi kysyvästi. Tulisiko mitä vielä…?

— Ja sitten jos mitä jää, jaettakoon tasan Jannen, Kustaavan ja pikku
Matin…

Tuomas pysähtyi.

— Yksi olisi vielä.

Kustaava nykäisi häntä hihasta ja katsoi rohkaisevasti silmiin.

— Ja vaimoni kesken, lisäsi Tuomas reippaasti. Ja siinä se nyt onkin, kun kirjoitan vain nimeni. Sinä, naapuri, saat sitten pitää muusta huolen.

Mäkäräinen nousi lähteäkseen ja puristi Tuomaan kättä hyvästiksi.

— Onkohan tämä nyt vaan kaikki oikein, että sinä näin…? arveli
Kustaava veljelleen.

— Etkö ole osaasi tyytyväinen? kysyi Tuomas.

— En minä sitä tarkoittanut. Sitä minä vain, että kun sinä näin vapaaehtoisesti…

— Kyllä se on oikein, kun se on niin päätetty. Mikään ei saa minua peruuttamaan päätöstäni.

— Onhan se niinkin, tuntui sisar sanovan katseellaan. Kaikkea muuta mies kestää, mutta tällaista surua ja häpeää…

Ilta alkoi hämärtää.

Tuomas istui pöydän päässä pidellen pikku Mattia polvellaan. Kustaava istui pöydän takana. Veljellä ja sisarella tuntui olevan hyvin paljon toisilleen sanottavaa, mutta he vaikenivat.

XXIII.

Syksyinen ilta hämärtyy. Tuuli repii irti puista kellastuneita lehtiä ja lennättää pitkin alastomia vainioita ja rapakoisia kyläteitä. Harmaista pilvistä putoilee sadepisaroita.

Tuomas on heittänyt hiljaiset hyvästit talolle. Surullinen silmäys on vielä kerran hyväillyt peltosarkoja, aittoja, karjahuoneita ja lämpiävää riihtä peltojen keskellä.

Siihen se nyt jää kaikki, toiselle. Parhaiksi kun ehti kiintyä, täytyy siitä luopua.

Tuomas palaa suoperkkiolta, jossa on käynyt sanomassa hyvästit työväelleen.

— Mihin se isäntä nyt? on kysynyt joku työmiehistä. Sama kysymys on näkynyt kaikkien kasvoilla.

— Hyvin pitkälle matkalle, on Tuomas virkkanut tukahtuneesti ja on pyytänyt Jannen seuraamaan itseään taloon.

— Pidähän huoli sitten kaikesta. Verotkin on käytävä maksamassa ensiviikolla. Suon ympärille saat panettaa uutta aitaa, niin paljon kuin tänä syksynä kerkeää. Saisit tarkkailla kauralatojen kattojakin, vuotavatko. Heinäsuosta tulee hyvä niitty, kun ojitat ja muokkaat kunnollisesti. Pikku Matin torpan palstaan, jos hän sitä kerran tarvitsee, elä kajoa. Kun aika tulee, niin rakennat kartanon siihen. Peltomaat saat pitää puuttomina, niin helpompi on pojan sitten raataa, jos hänestä raatajaa tullee…

Jannesta tuntui helpommalta, kun isäntä näin lähtiessään haasteli ja töitä toimitteli.

Tuomas meni tupaan ja otti pojan syliinsä.

— Pikku Matti raukka… et tiedä vielä mitään… kasva nyt suureksi ja oikein hyväksi pojaksi…

— Mihin isä menee?

— Hyvin, hyvin kauas… Ole hyvä äidille ja… kiitos kaikesta.

Kuumat virrat alkoivat vierähdellä pojan suortuville.

Tuomas meni ulos. Janne seisoi pihamaalla kasvot värähdellen.

— No hyvästi nyt sitten ja kiitos kaikesta.

Miehet puristivat kättä voimakkaasti.

— Onnea vain matkallesi.

— Kiitos. Ja huolehdi pikku Matista.

Tuomas painui rantaan. Anna oli siellä vaatteita huuhtomassa. Tuomas tarjosi hänelle kätensä.

— Nyt minä voin antaa sinulle kaikki anteeksi. Kuolemassa ei saa mitään muistella. Olen varannut sinulle ja lapsillesi riittävän toimeentulon. Hoida hyvin pikku Mattia. Jää hyvästi!

Anna oli ottanut Tuomaan käden omaansa ensin huomaamatta, mitä hän sanoi. Nyt hän jo huomasi. Tuomaan kasvoilta oli veri paennut. Ne olivat kuin palttina.

— Herra jumala! Mitä sinä teet?

Mutta Tuomaan venhe irtaantui jo rannasta.

Jannekin oli kävellyt rantaan ja pyyhkäsi kädenselällä kasvojaan.

— Tuomas… mitä sinä aiot…? Hyvä jumala… Mihin sinä menet…?

— Viimeiselle matkalle taisi lähteä, sanoo Janne. Nuotiokoskesta sanoi laskevansa.

Tuomaan venhe keinuu jo laineilla ja etenee nopeasti Nuotiokoskelle päin.

Anna purskahtaa itkuun, juoksee pitkin rantaa, huitoo käsillään, raastaa hiuksiaan ja vaikeroi.

— Anna minulle anteeksi, Tuomas… anna anteeksi… käänny vielä takaisin… edes hetkiseksi… Ei se käänny…! voi herra jumala!

Anna vaipuu taintuneena rantaäyräälle. Venhe kääntyy jo niemen taakse, josta koski alkaa vetää pauhaavaan nieluunsa.

Kerran vielä nousee Tuomas seisomaan venheessä ja huiskuttaa hyvästiksi kädellään. Sitten katoaa venhe hämärään.

XXIV.

Tuomas souti koskea kohti, jonka kumea kohina jo kuului hänen takanaan hämärtyvässä illassa. Hän tunsi olevansa siinä soutaessaan kuin teräksinen jännitetty jousi, niin kuin tahdoton kappale, jota jokin outo voima veti puoleensa vastustamattomasti.

Anna liikkui siellä rannalla ja väänteli käsiään. Mikä oli Anna? Ja mikä oli tuo talo, jonka rannasta hän äsken lähti soutamaan? Oliko se hänen kotinsa, joka jäi nyt sinne hämärän, pimenevän verhon taakse? Mikä oli koti ja nainen siellä…? Mikä oli se outo voima, joka puristi rautaisilla sormillaan ja veti häntä puoleensa?

Kuolema! Haa, mikä oli kuolema? Pelkäsikö hän sitä?

Tuomas näki itsensä arkussa ja sitten haudassa. Multa kolahti arkkuun ja jostain kuului: Maasta olet sinä tullut. Ja sitten poistui saattajien pieni joukko ja Isotalo nauraa hohotti.

Isotalo! Hän jäisi voittajaksi. Se konna saisi nauraa hänen haudallaan!

Huu, miten koski nyt ilkeästi kumisikin. Pyörre alkoi jo vetää venhettä.

Isotalo voittajaksi! Mitä hän nyt aikoikaan tehdä? Testamentti, hyvästit talolle ja perheelle… pikku Matti…

Koski jo tempoi venhettä, joka oli kääntynyt poikkiteloin perä edelle.

Ei, mutta mitä nyt olikaan tapahtumassa? Mitä?

Tuomas koetti ponnistaa kaikki voimansa päästäkseen johonkin varmaan selvyyteen. Päässä humisi ja ruumis oli kuin raskas kivi. Hän koetti nauraa. Mies tekee päätöksen ja harkitsee nyt sitä, häväisty mies, jolla ei ole kotia eikä perhettä. Nauru tarttui kurkkuun ja käsivarret kävivät voimattomiksi. Venhe ajautui rannalle ja tarttui pyörteen niskassa kivien väliin.

Mitä, mitä tässä nyt tapahtuikaan? Hänenhän piti alas koskesta, miksei venhe jo irtaudu kivestä. Kuka nauroi? Isotaloko? Mitä, eikö pikku Matti kysynyt: Isä, mihin sinä menet?

Tuomaan otsalta tippuivat kylmät hikipisarat. Hän koetti rukoilla, mutta jumala tuntui olevan jossain hyvin kaukana. Hän koetti huutaa, mutta kieli tarttui suulakeen. Päässä jyskytti vain yksi ainoa kysymys: Mitä, mitä tässä tapahtuikaan?

Pakeniko hän elämää, joka oli hänet kummallisiin verkkoihinsa saanut sotketuksi? Tahtoiko hän väkipakolla jättää kärsimysten painon hartioiltaan ja siirtyä suureen tuntemattomaan, olevaisuuden rajan yli? Mitä nyt tapahtuikaan?

Itsemurha!

Salamana välähti se hänen tajunnassaan. Oliko hän jo niin pitkällä?

Kylmä hiki virtasi pitkin hänen ruumistaan. Laine riuhtoi venhettä irti kivien välistä, koski pauhasi kumeasti. Pimeys ympäröi hänet ja niinkuin niljaiset kädet olisivat vetäneet häntä alas kurimukseen. Pimeys ympäröi vielä hänen sairaat ajatuksensakin, mutta tuntui niin kuin jostain olisi alkanut pilkoittaa valoa. Herra jumala, mitä hän olikaan aikonut tehdä? Näinkö hän kantoi kuormaansa? Eikö hänen häpeänsä tulisi näin vieläkin suuremmaksi? Oliko hän mies vai voimaton raukka?

Laine repäisi irti venheen ja pyörre alkoi sitä vetää alas, mutta nyt tunsi Tuomas jo voiman käsivarsissaan jännittyvän. Venhe kääntyi ylös ja ponnistaen äärimmilleen sai hän sen nousemaan.

Tumman metsän takaa pilkahti tähti. Se oli kuin jumalan silmä. Äsken oli hän huutanut jumalaa, muttei saanut vastausta. Tähden tuike oli kuin vastaus. Jumala tuntui lähenevän.

Koski veti venhettä nieluunsa, mutta käsivarsien voima vahveni. Vielä hetkinen ja hän oli pelastettu jostakin hirveästä, joka nyt värisytti sitä ajatellessa.

Venhe keinui jo laineilla. Kosken humina kuului jo kauempaa. Tuomas ei tullut ajatelleeksi, mihin hän souti, kunhan souti vain. Päässä ja jäsenissä tuntui kummallinen raukeus. Airot putosivat hänen kädestään ja venhe jäi keinumaan laineille. Tuomaan raskas pää painui polvien varaan.

Kuinka kauan hän aalloilla ajelehti, ei hän tietänyt. Kun venhe kolahti rantaan ja hän nosti päätään, valkeni jo aamu. Tuomas huomasi, että laineet olivat tuoneet hänet kotirannalleen.

Saatuaan venheen maalle ja noustuaan rantatielle, näki hän, kuinka nouseva aurinko tervehti häntä. Silloin tunsi hän, niin kuin outo painajainen olisi hänestä hävinnyt tiehensä.

Hän seisoi siinä omalla pellollaan. Hän olikin vielä elossa.

Hetkiseksi tuli painava ajatus, että hän oli aikonut häpeäänsä vain lisätä, eikä miehen tavalla sitä kantaa, mutta se häipyi yhtä pian kuin painajainen äsken. Hän tunsi yöllä taistelleensa suuren taistelun, käyneensä kuoleman läpi. Ja niin kuin uudestaan aloittaisi hän nyt elämänsä.

Olihan hänellä vielä jotain jälellä, jos olikin perheensä menettänyt. Olihan maa, jolla hän tässä seisoi, hänen omaansa. Se ei pettäisi häntä ja se kyllä kykenisi parantamaan hänen kärsimyksensä.

Vähitellen nousi Tuomas pihaan.

Vilun väreet karsivat hänen ruumistaan ja jalat tuskin kantoivat häntä. Suonet takoivat rajusti ja päätä huimasi. Oliko se sairaus, joka nyt tavoitti hänet?

Ei tuntunut yhtään pahalta sitä ajatellessa.

Janne seisoi tuvan portailla, kun Tuomas horjuvin askelin tuli pihaan.
Hänen kasvonsa kirkastuivat ja vaieten hän riensi ojentamaan kätensä
Tuomaalle.

Tuomas tarvitsikin tukea. Suonet hänen ruumiissaan löivät yhä hurjemmin ja sairaus tuntui kiertävän kuin myrkky hänen veressään.

Voimatonna painui Tuomas vuoteelle Jannen saattamana. Hän sai tietää, että Annakin oli heikkona sairaana. Kiertäessään rantoja viime yönä mielettömän tuskansa vallassa oli hän aamuyöllä painunut vuoteelle ja jäänyt siihen.

XXV.

Maatessaan sairasvuoteella ja öisin kiemurrellessaan kuumeen kourissa kiusasivat Tuomasta vielä ilkeät harhanäyt.

Hän taisteli kosken kuohuissa ja Isotalo seisoi rannalla rumasti nauraen. Anna ilmestyi siihen hänen vierelleen ja yhdessä he ilkkuivat hänen ponnistuksilleen.

Isotalo oli velastaan ottanut kaikki hänen karjansa ja hevosensa. Ilkkuen ajoi niitä edellään ja veti Annaa kädestä mukanaan. Hän kirosi, muttei voinut mitään.

Ja vielä ilkeämmätkin kuvat piinasivat häntä.

Aamu toi rauhan ja hyvän olon tunteen ruumiiseen.

Se vähensi taudin tuomia tuskia. Sitä mukaa kun hän tunsi ruumiinsa heikkenevän, varmistui hänen suuri ja ihana rauhansa. Hän saattoi jo kaikkea katsella kuin ulkopuolella olijana.

Tuli mieleen siinä vuoteella viruessa, että hän yksin ei ollut kärsimässä elämän oudoista ongelmista. Kaikilla saattoi olla omat salaiset kärsimyksensä, suuremmat tai pienemmät.

Eivätkö he kaikki kantaneet kuormaansa vaieten ja valittamatta?

Ainakin ne, joilla kuorma oli raskain.

Pyrkikö kukaan heistä väkivaltaisesti kuormastaan vapautumaan?

Hän oli pyrkinyt. Pimeys oli ympäröinyt hänet joka puolelta. Miten hän oli niin saattanutkaan…?

Mutta nyt hän oli jo päässyt kaiken yläpuolelle. Hän muuttaisi suureen tuntemattomaan niin kuin mies, eikä niin kuin voimaton raukka.

* * * * *

Laskevan päivän kirkas kajastus tulvahti kamarin ikkunasta sisään ja värähteli sairasvuoteella.

Janne istui vuoteen jalkapäässä. Miehet katselivat siinä vaieten vastakkain. Suuri hiljaisuus ympäröi heitä.

Hetkisen perästä virkkoi Tuomas.

— Sinä tiedät sen testamentin… minä olen muuttanut sitä… Pikku Matti aikuiseksi tultuaan perii talon niin kuin poika ainakin… Eihän pojan tarvitse vanhempien häpeätä kantaa. Sinä saat torpan ja ne muut, jotka olivat pojalle aiotut. Oletko tyytyväinen tähän?

Janne nyökkäsi.

— Kyllä minä taloa hyvin hoidan ja poikaa myöskin, virkkoi Janne.

— Ja sitä… joka tulee… on myöskin hoidettava…

Janne käänsi päänsä hämärään ja pyyhkäsi kädenselällä kasvojaan. Ja laskien kätensä sairaan kädelle virkkoi.

— Kyllä minä pidän huolta kaikesta.

Tuvassa kuului väki asettuvan illalliselle. Anna tuli huoneeseen.

Tuomas ojensi kätensä hänelle.

— Nyt minä vasta lähdenkin, virkkoi hän hiljaa. Tule sinä sitten, kun joudut. Ehkäpä siellä toisessa maailmassa voimme aloittaa uutta elämää.

Anna nyyhkytti.

— Voitko… voitko sinä antaa minulle anteeksi?

Mutta Tuomas ei kuullut enää.

— Anteeksi on antanut… ei sanonut enää mitään muistelevansa, virkkoi
Janne hiljaa.

Huoneeseen oli tullut hiljainen hämärä.