The Project Gutenberg eBook of Pieniä kertomuksia, by Otto Tuomi

Miisu.
Kuin kihloissa.
"Kullervon" ero.
Raukka.
Pikku Aaro.
Muukalaista verta.
He olivat lapsia.
Junankulettaja.
Seitsemän kirjettä.
Elna.
Kylmä yö.
Rouvan paketti.
Kevätpäivä Penttisen talossa.
Eerikki.
Junnu Juntunen.
Maksettu asia.

Miisu leikitteli kahden poikansa kanssa pihamaalla. Kuusi poikasta oli alkujaan ollut, vaan neljä oli surmattu, ennen kuin olivat ehtineet omin silminsä nähdä päivän valoakaan.

Kuumasti paistoi päivä ja herttaisen lämmin oli ilma. Niin oli Miisullakin väri, että suu auki täytyi tuhuttaa, vaikka oli valinnut tiheän pensaikon juuren olinpaikakseen.

Pihasalla ei ollut kotona muita kuin puolisokea ruotuvaivainen, vanha mummo, jota vilutauti vaivasi. Hän oli sen tähden valinnut lämpimimmän paikan ollakseen. Tuvan perässä puolipäivän puolella oli vanha höyläpenkki, ja sen päälle oli hän vetäytynyt kyttyrään maata kyhnöttämään, sarkatakkiin kääriyneenä. Siihen päivä paistoi täydeltä terältään tuvan seinää vasten ja oli synnyttänyt tukehduttavan lämpövirran, joka seinän sivua väreili ylös. Kärpäsiä, suuria ja mustan kiiltäviä, siinä lenteli ja surisi. Ne lentelivät mummonkin ympärillä ja purivat hänen sarkanutun alta esiin pistävää laihaa kättään.

Tavan takaa kävi Miisu huoneissa etsimässä ihmisiä. Pojat seurasivat kintereillä ja naukuivat ja vikisivät. Vaan ei näkynyt huoneissa ketään. Kaikki olivat niityllä, sillä nyt oli mainio luokopäivä.

Keksipä Miisu vanhan ruotilaisen höyläpenkillä. Siinä se yhtenä käärynä kuin viluinen koiran penikka yhä makasi, tietämättä mitään tästä maailmasta. Ei edes liikahtanut, kun Miisu hyppäsi päälle, naukui, kehräsi ja puski päällään. Ja pienet pojat maassa naukuivat mukana ja kurkottelivat itseään. Miisu puski ja ystävällisesti hieroi päällään mummon kovaan käteen ja oikoi kynsiään, vaan mummo ei hievahtanutkaan. Ei auttanut mikään. Mummo makasi liikkumatonna ja tunteetonna kuin kuollut.

Siellä hän taas leikki pienoistensa kanssa, antoi niiden itseään repiä, miten vaan tahtoivat, ja laski kuperkeikkaa. Pikku kissat olivatkin hyvin leikinhaluisia ja repivät emäänsä milloin hännästä, milloin taas korvista vetivät ja kemusivat päällä.

Vaan tuon tuostakin kesken leikin lyönnin pennut vikisivät ja tokelsivat emänsä mahan alustaa. Emäkin naukahti surullisesti ja nuoleksi pentujaan. Vaan eivät pennut sieltä mitään hyötyneet, vaikka nenät sihisten vetivät.

Kova kuumuus rasitti Miisua, niin että hänellä oli paha elämä. Ei sen tähden voinut syödäkään, ja imu ei riittänyt nälkäisille pennuille. Eivätkä pennut itse osanneet vielä mitään hankkia. Söivät, kun syötettiin, ja joivat, kun juotettiin. Sen olivat oppineet, että ruoka-astialleen osasivat mennä. Vaan useasti siinä ei ollut mitään, ja turhaan he sitä nuoleksivat. Niin kuin nytkin. Ja silloin he emoaan ahdistamaan.

Kauvan turhaa työtä tehtyään herkesivät pennut imemästä ja yhä nälkäisinä ukisivat ja nahusivat ympärillä.

Se koski Miisun hellään sydämeen. Hän koetti taas muuttaa kaikki leikiksi, heittäysi selälleen ja koppoi pentunsa käpäliinsä. Pienet varriaiset heti unhottivatkin hetkeksi nälkänsä ja niin laskivat emänsä kanssa kuperkeikkaa, että muksahtivat maahan.

Vaan ei silläkään pitkälle päästy. Yhtäkkiä herkesivät pennut leikkimästä ja totisina katselivat emäänsä, kuin olisivat huomanneet kujeen. Ja sitte he alkoivat taas ukista entistä enemmän.

Miisu ei enää kärsinyt sitä. Piti tavalla tai toisella saada vaikenemaan nuo pikkuiset suut.

Kyllä oli väsyttävän kuumakin, ettei olisi huolinut tehdä mitään. Miisun mielestä olisi tämmöisenä aikana pitänyt saada olla aivan rauhassa ja huoletonna, välittämättä mistään mitään. Venyä siimespaikassa pitkin pituuttaan, sorkat suorana. Eikä olisi viitsinyt päätäänkään kääntää, vaikka hiiri olisi nenää nykäisten juossut ohitse. Olisi vaan antanut maailman mennä menoaan…

Vaan tuossa ne nyt nuo pikku sikjot naukuivat ja mankuivat nälissään. Olivathan ne niin sieviä ja somannäköisiä pienine käpälineen ja suurine silmineen. Nurkumielisinä ne katsoa tiirottivat emoa silmiin ja niin naukuivat hartaasti, että nyökki pikku ruumis ja vatsaa veteli edes takaisin.

Miisu läksi kävelemään metsään päin. Vaan kun pikku sikjot juosta tepersivät jälessä, otti Miisu kiivaita hyppyjä, ja niin sai pennut itsestään haihdutetuiksi.

Metsään päästyään ja ensimäisen linnun nähtyään heti kohosi Miisun luonto. Velttous katosi ja oli kuin uusia voimia olisi saanut. Räkättirastas räksätti ja liekasteli aivan lähellä, kujeillen Miisulle. Miisu kulki huolettoman näköisenä, kuin ei huomaisikaan koko otusta. Vaan kun lintu aivan päällitse lensi ja kiihkeästi räksätti, kohosi tahtomattaankin Miisun pää ja luonto yötteli hyppäykseen.

Siellä oli metsässä lintuja paljokin. Koko metsä oli lintujen laulua ja viserrystä täynnä. Miisu ei siitä mitään välittänyt, jos ne ylhäällä puissa visertivät, vaan kun kuului jostakin aivan läheltä puun oksalta sirkutusta, silloin hän tarkisti huomiotaan, seisahtui ja katseli, oliko sirkuttaja saavutettavissa.

Yhtä semmoista rupesi Miisu jo vaanimaan, vaan lintu heti huomasi ja lensi, minne lie lentänytkään.

Samassa ilmaantui toinen lintu, joka liekasteli samalla tavalla kuin räkättirastas. Edellä se lenteli ja näytti tekevän ivaa.

Miisu ei ensin ollut tietonaankaan. Vaan kun lintu rupesi kovin lähentelemään, suuttui hän ja tavotteli sitä.

Jonkun aikaa vehkeiltyään katosi lintu. Miisu hairasteli, että minne se joutui. Sitte hän huomasi, että linnulla oli pojat ja että se oli narrannut hänet pois poikiensa läheisyydestä. Vaan nyt hän näki, että jonkun matkan päässä lintu hyppeli poikineen.

Miisun mielessä heräsi heti kavala ajatus salaa kiertää poikueen luo. Hän lähti hyvin varovasti hiipimään. Puiden suojassa hän hiipi, mättäiden taitse pujottelihe, notkeana ja matalana maata myöten kuin sisilisko. Ja kun onnellisesti pääsi lähempien mättäiden suojaan, hyvillään jo hyristeli itseään ja lierautti kirjavata häntäänsä.

Kun oli päässyt jotenkin lähelle, noin parin kolmen sylen päähän linnusta, silloin vasta oikein alkoi tuo kissalle omituinen, kavalan taidokas väijyminen. Ei niin matalaa mätästä, jonka taakse ei olisi voinut lymytä. Niin lyyhistyneenä maata vasten hiihatti hän itseään eteen päin kuin jalaton olisi ollut. Tarpeen mukaan sujuttausi hän milloin hyvin hienoksi, pitkäksi loikareeksi mättäiden lomiin, milloin taas vetäytyi kokoon pieneen sykkyrään. Ja silmät paloivat lakkaamatta lintuun päin. Kun lintu oli päin, silloin hän kärsivällisesti oli mahallaan aivan liikkumatonna eikä näyttänyt hengittävänkään. Antoi kärpäsenkin aivan rauhassa purra korvansa sisustaa, luimistihan vaan vähäsen kärsivätä ruumiin osaansa. Vaan kun linnun silmä vähänkin vältti, teki hän taidokasta lähestymistään.

Lintu ei kuolemakseen huomannut Miisua. Se puuhaili poikiensa kanssa, hankki niille perhosia ja matoja ja opetti syömään. Kovin ne vielä olivatkin äkkinäisiä ja heikkoja. Parhaiksi jaksoivat pajukon oksilla pysytelläitä ja heikoimmat useasti tuiskahtivat nurin niskoin heinikkoon. Silloin hyppäsi aina emo ja auttoi pienokaisen oksalle. Saamattomina ja kykenemättöminä ne sirkuttivat oksilla ja kilpa aina oli, kuka sai emon tuoman perhon tai madon. Emon lentäessä heitä kohti avautui jokainen suu, ja sirkutus kävi kiihkeimmilleen, kun näkivät emon tuovan nokassaan jotakin.

Miisu hiipi yhä lähemmäksi. Hänelläkin oli vikisevät, saamattomat pienet pojat, joille piti saada syötävää. Jo pääsi hän pajukon viereen, pienen pensaan suojaan. Ei tarvinnut enää muuta kuin vartosi sopivaa tilaisuutta iskeä kiinni.

Lintu juuri lensi läheiselle oksalle. Sillä oli nokassaan suuri perhonen, jota kurkottausi antamaan eräälle pojalleen…

Silloin Miisu laukasi. Kopsaus vaan, ja lintu oli oksalta lipaistu. Se rimpuili Miisun hampaissa, räpytti siipiään ja sirkutti. Pää pystyssä läksi Miisu lintu hampaissa kävelemään pihaan.

Matkalla Miisu oikein säikähti, kun yhtäkkiä eräs lintu lentää tuikasi esiin ja oli aivan kiinni tarttua Miisuun. Se oli Miisun hampaissa olevan linnun puoliso. Se oli nähnyt rakkaansa turmion, ja hätäpäissään nyt hyppeli Miisun edessä. Se oli niin pelkäämätön, että aivan Miisun jalkoihin heittäysi kuin rukoillakseen armoa. Miisun piti oikein kiertää tuota hätääntynyttä raukkaa. Vaan kun lintu kävi liijan rohkeaksi ja oli aivan suusta tulla repimään Miisun saalista, heräsi Miisun villi himo ja hän aivan huokeasti koppasi linnun käpäliinsä.

Nyt oli Miisulla kaksi lintua, kaksi paistia kahdelle pojalle, yksi kummallekin. Ensi saamansa oli hän jo hampaillaan rutaissut kuoliaaksi, ja nyt toinen hampaissa potki ja sirkutti ja räpytti siipiään niin rajusti, että oli siinä hallitsemista. Vaan Miisu nurisi ja terävillä hampaillaan ruhjoi senkin hengettömäksi.

Sitte Miisu mielissään oikein juoksujalassa jouduttausi pihaan ja heti suoraan meni pensaikon juurelle. Vaan siellä ei ollut poikia. Missä lienevät olleet. Miisu juoksenteli kaikki paikat pihassa ja naukui niin kovasti kuin taisi suussaan olevilta kahdelta linnulta. Hän ihmetteli, minne ne olivat joutuneet, kun ei näkynyt missään. Haeskeli huoneiden alukset, ullakot, uunien päällykset ja kaikki, ja alinomaa naukui kutsuvasti. Olisi nyt ollut niin hauskaa antaa noille pienoisille lintupaisti kummallekin.

Uskollisesti etsi Miisu poikiaan niin kauvan, kunnes löysi ne. Ne olivatkin hyvin kummallisessa paikassa. Elättimummon jalasta oli pudonnut paksusta sarasta tehty töppönen, ja siihen olivat he ruvenneet makaamaan. Kun Miisu sattui etsintömatkallaan kulkemaan mummon päällitse, huomasi hän poikansa. Hyppäsi niiden luo ja pani hyvillään rakkaan emon "kurnaun". Heti heräsivät pojat ja kurahtivat vastaukseksi. Vainu kävi niiden pieniin, tihkeröisiin neniin ja he alkoivat hamuta ympärillensä.

Huomaamattomuudessa ja suuressa kiireessä jaavistausivat pennut ensin kumpikin kiinni yhteen lintuun. Ja oli jo tulla riita jaosta. Vaan Miisu tuli väliin ja osotti toisellekin samanlaisen syötävän. Kun kerran sitte saivat saaliit käpäliinsä, niin olivat niin haltioissaan, että pelottavasti muristen niskakarvat pystyssä purivat ja söivät.

Raukean näköisenä, vaan mielissään Miisu siinä ääressä istui ja katseli.

Heikot olivat vielä hampaat musertamaan lintujen paksuimpia luita. Joku osa selkäruotoa ja siipien tyvet jäi tähteeksi.

Nähtyään pentujensa tulleen ravituiksi, söi Miisu tähteeksi jääneet palat, yksin höyhenetkin natusteli suuhunsa, ja nuoli tarkkaan veripisarat, jotka olivat linnuista vuotaneet pihamaalle.

Sitte he siinä yhdessä kohti kolmikannassa istuivat, lipoen kieliään ja raukeasti eteensä katsoen — aivan niin kuin herrasväen herkkupöydässä syötyä istutaan ja nautitaan siitä hyvinvoinnin ja yltäkylläisyyden tunteesta, mikä seuraa hyviä ja voimakkaita ruokia syötyä. Heillä kun ei ollut suun pyyhintä, viuhotti sekä Miisun että pentujen suupielissä niihin tarttuneita höyheniä.

Kohta kapristausivat pennut emänsä jalkoihin ja alkoivat leikkiä. Nyt oli se niistäkin hupaista. Nuo suuret silmät säteilivät tyytyväisyydestä ja iloinen veitikkamaisuus oli koko olennossa. Miisun piti heittäytyä pitkälleen ja antaa huimapäisten kupelehtaa ympärillänsä.

Mutta Miisu halusi lepoa ja alkoi nuolla pentujansa. Ne eivät olisi sitä tahtoneet, tinkivät vastaan panemaan. Vaan Miisu teki puoliväkisenkin puhdasta ja käpäliensä välissä nuoli kummankin huolellisesti niin puhtaaksi kuin osasi, vaikka pennut vähän vikisivätkin käsissä.

Sitte rupesi pentujakin raukaisemaan. He menivät mummon töppösen luo ja aikoivat ruveta siihen makaamaan. Vaan tuo suuri villatöppönen oli heistä niin hullunkurisen näköinen, etteivät malttaneet olla kujeilematta sille vähäisen. Olivat piilosilla sen ympärillä, löivät painia sen kanssa, murisivat sille, repivät ja pyörittelivät.

Miisu teki lopun siitä vallattomuudesta. Meni töppösen sisään makaamaan ja pani hellän emon "kurnauta" pojilleen. Kun eivät vallattomat olleet siitä milläänkään, pyörähti Miisu töppösessä selälleen ja leikkisästi kiemurteli ja viskoi itseään. Silloin riensivät pennut töppöseen. Miisu asetti ne mukavasti sivulleen ja nuoleksi vielä niitä vähäisen. Ikään kuin "hyvän yön" toivotukseksi sitte kurahti pojilleen pari kertaa — ja kohta painuivat kaikkien silmät makeaan uneen.

… Mutta samalla aikaa metsässä pajukon oksilla hyppeli viisi turvatonta linnun poikasta. Avutonna ne siellä sirkuttivat ja turhaan odottivat hellää emoa tuomaan suuhun perhosta tai matoa…

He näyttävät olevan kuin kihloissa, vaikka ovat olleet naimisissa jo monta vuotta.

Miehen tulin tuntemaan eräissä kemuissa, jotka pidettiin ravintolassa eräälle paikkakunnalta poislähtevälle hyvälle ystävälle. Siellä herätti hän heti huomiotani. Hän istui pöydän päässä toisten seurassa, poltteli hienoa paperossia, noin vaan poltellakseen, ja aina vähän päästä sormillaan vetäsi viiksiään tai suippoa leukapartaansa. Hän puhalteli savua ylös ilmaan ja jäi useasti katselemaan sen somia rengasmaisia muodostuksia. Hän kyllä vilkkaasti puheli, vaan selvästi näki, ettei hän siltä kokonaan antautunut asiaan. Joka hetki näytti, kuin hänen mielessään olisi maannut joku muu asia, suurempi ja tähdellisempi, joka valtasi hänen mielensä kokonaan, vaikkei hän siitä kellekään puhunut.

Minusta ensin melkein näytti kuin hän olisi uskonnollinen, sillä koko hänen olennostaan, erittäinkin avonaisista kasvoistaan, selkeästä otsastaan ja lempeistä silmistään loisti omituinen, hiljainen rauha, kirkkaus, pyhyys tai jotakin semmoista.

Hän ei juonut niin kuin juodakseen, vaan siististi maistoi viiniä lasistaan, nähtävällä varovaisuudella ja maltilla, tai kuin hän ei olisi siitä ollenkaan välittänyt, vaan ainoastaan seuran vuoksi kohotti lasinsa silloin kuin muutkin.

Ensimäisten lasien aikana keskusteltiin yleisistä päivän kysymyksistä. Hän ei niin innokkaasti ottanut osaa keskusteluun kuin muut, vaan lausui hänkin mielipiteensä, joka aina oli puoleksi väliäpitämätön ja tavallisesti tämmöinen: "Minä nyt en ole tarkemmin seurannut sitä asiaa, vaan minusta tuntuu, että…"

Nuo kaikki pikku seikat — sekin, että hän oli istuutunut juuri pöydän päähän kuin vaistomaisella tarkoituksella olla vähän erillään muista — loihtivat hänet minulle, joka olin koko huomiollani kiintynyt häntä tarkastamaan, erääksi erikoiseksi ihmiseksi, jonka koko olentoa ja läheistä ympäristöä vallitsee jokin salainen, minulle vielä tuntematon voima tai henki tai miksi sitä nimittäisin.

Puhe vilkastui, seura tuli iloisemmaksi, yleiset kysymykset jätettiin syrjään, joko valmiiksi pohdittuina tai alustavasti keskusteltuina, ja ruvettiin kertomaan kaskuja kouluajoilta ja tunnetuista suurista miehistä.

Hän katsoi nyt kelloaan ja näytti varustauvan lähtemään. Hän viittasi illan sankarin luokseen, meni hänen kanssaan toiseen huoneeseen, jonne ovi oli auki, ja näytti pyytävän päästäkseen lähtemään seuraa häiritsemättä — kuin vakava, hyvänsuopainen pappi, joka tahtoo pidoista poistua, — vaan kuitenkin sallii toisten jäädä myöhempään. Mutta kunniavieras tarttui häneen, näytti tekevän kaikki tyhjäksi, työnsi hänet saliin takaisin ja sanoi:

— Kuka sen on määrännyt, että sinun pitää juuri 11 tulla kotiisi, eukkosiko?

— Ei sitä ole kukaan määrännyt, vaan minä sanoin vaimolleni 11 aikaan tulevani kotiin.

— Niin, arvasinhan sen! Se on sittekin eukkosi, jonka tähden sinä nyt "ajattelit" lähteä — oikeastaan olisit pakoitettu lähtemään. Mutta me nyt pakoitamme sinut kauniisti jäämään. Kuinka se nyt sopisi, että sinä lähtisit miesten seurasta näin aikaiseen sen vuoksi vaan, ettei rakas vaimosi pääse nukkumaan, jos et sinä ole hänen silmiään kiinni painamassa. Ole nyt kerrankin miehekäs ja istu miesten seurassa!

Tämmöisellä puheella tavallisesti saadaan uskollisinkin aviomies kääntymään ja ottamaan "hänelle miehenä kuuluva vapaus", huolimatta lupauksistaan vaimolleen ja ettei tuo rakas vaimo todellakaan voi nukkua ennen kuin miehensä tulee kotiin.

Mutta häneen näkyi tämä puhe tekevän samanlaisen vaikutuksen kuin maailmanmiehen ivaileva puhe hiljaiseen uskonnolliseen ihmiseen, jolla on syvät, koetellut vakaumukset. Hän kuunteli hymyillen ja tyyneenä ja sanoi:

— Minun pitää kuitenkin nyt lähteä. Minulla ei ole tapana olla myöhään.
Päästä siis hyvä veli minut menemään.

Kasvinkumppali ja koulutoveri pani liikkeelle koko etevän puhetaitonsa ja häntä tuli vielä auttamaan puolikymmentä muuta teräväkielistä miestä. Mutta hän pysyi yhtä levollisena, hymyili yhtä tyynesti. Kun kaikki nämä vanhat toverit ja ystävät olivat kaiken puhetaitonsa käyttäneet, kaikki hienot ja epähienot pistoksensa antaneet, oli hän yhtä järkähtämätön kuin alussa. Hän kertoi tyynesti entiset sanansa:

Hän on pankin virkamies, ja tapaan häntä usein pankissa. Tuo sama omituinen, salaperäinen, kätketty voima, henki, tai miksi sitä sanoisin, on sielläkin hänessä ja hänen ympärillään vallitsemassa, hänen istuessaan suorana pulpettinsa ääressä tai liikkuessaan vekseli tai muu paperi kädessään. Kun hän tulee oikein lähelle ja, miellyttävä hymyily kasvoillaan, puhelee — vekseleistä, kurssin muutoksista y.m.s. — on kuin olisi vastakkain tuon syvämielisen, hiljaisen ja vaatimattoman pastorin kanssa, jolla on selkeä otsa, kirkas, lempeä katse ja olennossaan ja ympärillään jotakin pyhää, pyhitettyä. Tuo hellyys ja pehmeys hänen olennossaan, tuo lempeä katse, nuo avomieliset kasvot ja tuo hieno käsi, jossa hän pitelee vekselipaperia, ne saattavat minut aina aavistamaan, joka kerta kun joudun hänen lähelleen, vielä vienompaa hellyyttä ja pehmeyttä, katseen lempeyttä, kasvojen avomielisyyttä ja käden hienoutta, jotka häntä kotonaan ympäröivät — tuota olentoa, jonka hän omistaa, jossa hän puoleksi elää ja joka hänessä alati vallitsee.

Virkahuoneensa pöydällä edessään on hänellä hänen kuvansa kalliissa kehyksissä.

Kello 3 kun pankki suletaan, ilmestyy pankin edustalle puistoon pienenpuoleinen, nuori, kaunis, maukkaasti puettu nainen, työntäen lapsen vaunuja, joissa makaa nuorin lapsi, ja sivullaan seuraa pieni, kolmen vuoden vanha poika.

Silloin juuri on mies asettunut pankin akkunaan, hymyilee ja nyökäyttää päätään.

— Kohtapa isä tulee, kohtapa isä tulee, — hyräilee hän lapsilleen kävellessään ja työntäessään vaunuja puiston käytävillä.

Isä tuleekin kohta. Kadulle tultuaan hän jotakin huudahtaa, ja kohta hän on vaimonsa rinnalla ja ottaa pojan syliinsä. He käyvät jossakin puiston kolkassa istumassa, loruillen lastensa kanssa.

Noin he ovat melkein aina yhdessä. Miestä ei tapaa yksinään juuri muualla kuin virkatoimessaan pankissa. Yhdessä he ajelevat ulos kaupungista vaunuissaan, joiden pyörät välähtelevät auringon paisteessa, milloin mies, milloin vaimo ollen ohjaksissa; yhdessä he käyvät teaatterissa ja konsertissa, milloin niissä käyvät, sillä he käyvät semmoisissa harvoin. Miltei mieluimmin käyvät he kirkossa, jossa heitä näyttää enin miellyttävän urkujen juhlallinen ja kaunis soitto. Kesällä he ovat useampana iltana vesillä, tuolla lahdelmissa ja saarien lomissa soudellen, pikku poikansa mukanaan. He soutavat vuorotellen ja vuoroon ohjaavat maalilaitaista venettä, seisottelevat aina väliin, ovat äänettöminä ja nauttivat kauniista luonnosta.

Vieraisilla he käyvät aniharvoin. He ovatkin muualta tulleet tälle paikkakunnalle, vaan eivät näy tahtovankaan hankkia itselleen tuttavia. He elävät niin kodikasta elämää, elävät niin toisilleen, että se näkyy heistä, olivatpa he missä tahansa; he ovat aina niin toisiinsa turvauneina.

He näyttävät elävän vaan kahden, toisiaan ja lapsiaan varten; he ovat aina kiintyneinä toisiinsa, alati huolehtivat ja palvelevat toisiaan. Kun heitä näen, juohtuvat aina mieleeni nuo uskolliset parittain elävät linnut, jotka ovat ikään kuin näkymättömällä langalla toisiinsa sidotut, jotka aina seuraavat toisiaan, pitkillä muuttomatkoilla pohjoisesta etelään ja päin vastoin, ja jotka seuraavat toisiaan kuolemaankin.

He asuvat kaupungin laidassa rauhallisessa paikassa. Sen melkein arvasin ennen kuin tiesinkään. Siellä he elävät kuin linnut pesässään, ovat onnellisimmat saadessaan olla vaan kahden pienten lastensa kanssa.

Kun tulen kotiini yöllä tai iltasella myöhään, näen aina himmeän punertavan valon heidän makuuhuoneensa ikkunasta. Se on yölampun valo. Jään aina siihen katsomaan. Ajattelen, mikä onni tuolla asuu ja vallitsee, ja minusta tuntuu kuin hyvät hengettäret olisivat siellä valvomassa ja vartioimassa heidän vuoteillaan. Ja minulle itselleni tulee aina syvä kaiho ja kaipaus…

Kuinka he ovat sattuneet sopivat toisilleen, he ovat kuin luodut toisilleen! Tuo nuori, kaunis vaimo, jonka ihanuus aina herättää huomiota, missä hän liikkuu miehensä kanssa, onko hän liittyessään mieheensä ollut niin kodikkaaksi kasvatettu, joka kehittyi ja varttui kotonaan, kodin päiväpaisteessa ja jonka ensimäinen unelma oli tuo mies, joka oli kuin hänelle luotu? Vai oliko hän ennen ollut maailman vietävä perhonen, jota liehakoitiin ja joka tahtoi loistaa kaunottarena, niin kaunis kuin hän oli — ja syvä rakkaus tuohon mieheen, jonka suurin ominaisuus oli antautuminen koko sielustaan rakkaudelleen, syvä, kaikki valtaava vastarakkaus häneen teki hänessä niin sanoakseni kääntymyksen ja erotti hauet liehakoivasta maailmasta, antautuakseen kokonaan rakkaudelleen, tuolle syvälle, hiljaiselle rakkaudelle, joka tuli heille molemmille kuin uskonnoksi?

He näyttävät olevan kuin kihloissa, vaikka ovat olleet naimisissa jo monta vuotta.

Kapteeni Malm oli hyvän matkaa toista kymmentä kesää johtanut "Kullervo" laivaa, mutta nyt hänen täytyi laivasta erota, sillä huonon liikkeen tähden oli yhtiö pakoitettu myymään sen.

Raskasta oli vanhan kapteenin jättää laivansa, vaikka hänellä kyllä oli tiedossa toinen paikka. Tuo laiva oli hänelle tullut niin tutuksi, niin rakkaaksi, aivan kuin vanhaksi toveriksi. Kun yhtiö perustettiin, kutsuttiin hänet kokeneena merimiehenä antamaan neuvojaan, ja hänen johdollaan sitte laiva tehtiinkin ja hänen esittämänsä oli laivan nimikin.

Kun laiva valmistui ja teki näyteliikkeitä kaupungin edustalla, muassaan puoli kaupunkia ihmisiä, oli Malm onnellisin merimies maailmassa. Olihan "Kullervo" aivan kuin hänen oma laivansa, kuin oma siittämä lapsensa, sillä melkein mieleisensä hän oli sen saanut rakennuttaa. Purjehdittiin täydellä höyryllä ja täysillä purjeilla. "Kullervo" oli päivän sankari, vierellänsä kapteeni Malm ansiokkaana aseveikkona. Komea oli laiva luonnostaankin, vaan vielä komeampi se oli nyt juhlapuvussaan, hulmuavine lippuineen. Maljat juotiin laivalle ja malja tyhjennettiin kapteenillekin. Uutta laivaa tervehdittiin sampona, joka olisi yhtiölleen ja paikkakunnalle kultaa jauhava.

"Kullervo" oli tämän paikkakunnan ensimäinen laiva, joka purjehti Lyypekissä asti. Ensi vuosina onnistuikin kaikki hyvin, rahtia oli yli jäämäänkin ja hyvät oli tulot. Yhtiön vuosikokouksissa jaettiin runsaat voitot, kapteenille annettiin kiitoslause, ja suurella mielihyvällä osakkaat kuittasivat voitto-osuutensa. Voittorahoista käytettiin osa suuriin kemuihin, jotka pidettiin vuosikokouksen virallisten toimitusten jälkeen.

Näinä aikoina sai "Kullervo" tehdä palveluksen, jota kapteeni Malm aina ylpeydellä muisteli. Yhtiön pääisännän tyttären häät vietettiin eräänä kesänä. Kapteeni Malm kiirehti ulkomaamatkaltaan ja joutuikin parhaiksi häihin. Hän tarjosi laivansa hääjoukon käytettäväksi. Tarjous otettiin riemulla vastaan, ja päivä oli "Kullervon" ja sen päällikön kunniapäivä.

Mutta ajat muuttuivat. Laivayhtiöitä sikisi kuin sieniä sateen jälkeen sekä koti- että ulkomaalla, niin että alkoi olla liikoja laivoja joka väylällä, jonka tähden syntyi kilpailu ja taistelu elämästä ja kuolemasta. Toinen toimitti tehtäviä toistaan huokeammalla. Yhtiöiden kesken koetettiin saada toimeen sopimus yhteisistä maksuista, vaan siitä ei tullut mitään, toinen sieppasi palan toisensa suusta. "Kullervo" purjehti vajailla lasteilla, ja rahtimaksuja täytyi yhä alentaa, jos mieli vähänkään ansiota saada.

Laivan pääisäntä, joka ensi vuosina, noina levinä aikoina, aina oli sitä vastaan ottamassa ja piti pienet kemut jokaisen ulkomaamatkan jälkeen, tuli tylyksi laivaa kohtaan ja ani harvoin kävi sitä katsomassa. Ja yhtiökokouksissa osakkaat murisivat, joku kiroilikin laivaa, kun se niin vähän tuotti. Kapteeniin se koski kipeästi. Hän oli alati tehtävänsä tunnollisesti täyttänyt, vaan kiitoslauseita ei nyt muistanut kukaan. Nuo osakkaat ne eivät pitäneet mistään muusta kuin voitosta, jako-osuuksista.

Kapteeni Malm kyllä koetti liehua, tinki ja teki sopimuksia, kävi jokaisen luona keltä suinkin luuli lastia saavansa, lupasi alennusta ja pikaista toimitusta. Häpeä olisi kaupungin ensimäisen suuren laivan kuolla kannatuksen puutteeseen. Vaan liikemiehet olivat jäykkiä ja kylmiä, välinpitämättöminä kuuntelivat kapteenin tarjouksia, sillä he tiesivät, että hänen jälestään tulee toinen ja kolmas kapteeni, jotka jokainen ottavat toistaan helpommalla.

Yhtiökokoukset tulivat yhä ikävämmiksi. Entiset suuret, hauskat kemut vuosikokouksen jälkeen muuttuivat pieniksi Havannan sikareiksi ja pariksi kupiksi kahvia, joita liikkeenjohtaja hyväntahtoisuudessaan tarjosi kokouksen jäsenille. Osakkaat kynsivät päätään, noituivat ja melkein tarkoituksella sanoivat Malmille:

— Mitenkä sinun laivasi on taas niin huonosti seilannut? Sinä saatat häviöön koko yhtiön!

Kapteeni Malm tuskin uskalsi tuoda esiin ehdotustaan laivan korjauksista, jotka olisi talven aikana ensi kesän liikettä varten tehtävä. Osakkaat kauhistuivat vähäisempiäkin ehdotuksen numeroita ja tuskin kärsivät kuulla kaikkea.

— Mene hiiteen sinun ainaisten korjaustesi kanssa! huusi patruuni Grönlund, joka oli kokoukseen saapunut "pienessä sievässä", niin kuin hän sanoi, sen tähden, että levollisemmin voisi kuulla kertomuksen laivan liikkeestä viime kesänä sekä selvityksen voitto- ja tappiotilistä ja kapteenin korjausehdotukset. — Kuulepas, sinä Malm! sinä myynäät ja laittelet sitä laivaasi kuin mitäkin morsianta, heh, heh! Eiköhän se kelpaisi sinun yksityiseen palvelukseesi vähän huonompanakin, sillä et sinä, Jumal' avita, keltään lastia saa! Sinä vaan tahtoisit sitä enemmän kustannuksia, kuta vanhemmaksi se tulee.

— Mutta eikös setä Grönlund ole huomannut itsestään, että kuta vanhemmaksi ihminenkin tulee, sitä enemmän hän tarvitsee korjausta ja kustannuksia. Viimein ei hänestä tule kalua suurillakaan kustannuksilla.

— No, no, veli Malm, asetuhan toki! Kyllähän minäkin sen filosofian tiedän, vaikka sinua tässä vähän hätyyttelin. Vaan kunniamerkin hankkisin sinulle, jos saisit laivasi Vellamolle kaupatuksi: yhtiön kunnia toki siten vielä säilyisi, ja onhan laiva vakuutettu täydestä arvosta. Eikös se olisi helkkarin viisas temppu, häh, häh!

— Ja se olisikin hyvin helppo tehdä, sanoi kapteeni. Olisittepa olleet katsomassa, kun syksyllä laivaa tarkastettiin tokassa, niin sen pohja oli täynnä reikiä kuin vasu. Naulat putoilivat sormella työntämällä. Tästä näette, miten olen kustannuksia säästänyt. Vaan nyt en uskalla tietteni lähteä laivaa hukuttamaan.

Kun kapteenin kertomus laivan tilasta oli luettu, loppui osakkaitten maltti. Pohja oli korjattava, uusi höyrypannu laitettava ynnä paljon muita kalliita kustannuksia.

— Myydään koko ruuhi! esitti hra Grönlund. Kapteenin sen sopisi parhaiten ostaa, kun noin hyvin tuntee laivan viat. Paljoko tarjoat — ensimäinen, toinen — —

Koko kokous oli sitä mieltä, että laivasta on päästävä erilleen tavalla tai toisella. Päätettiin myydä se vapaaehtoisella huutokaupalla.

Kapteeni Malm ajatteli laivan ostoa. Jos vaan hän olisi varakkaampi, olisi liikeneviä rahoja, kyllä hän koettaisi. Ehkä onnistuisi yksityinen paremmin kuin monipäinen yhtiö. Laivan omistajana hän ei olisi sidottu mihinkään taksoihin, voisi vapaammin kilpailla ja menetellä oman mielensä mukaan.

Vaan sepä se oli, kun ei ollut rahoja. Hänelläkin tosin oli pääomaa, vaan se ei ollut pankeissa eikä obligatsiooneissa, se oli pienten kasvavien kapteenin alkujen muodossa. Se kyllä oli "liikkuvaa" pääomaa, vaan sangen hankala sitä olisi ollut käyttää liikkeessä. Eivät ainakaan laivayhtiöt semmoiselle suurta arvoa antaneet.

Sen tähden täytyi hänen jättää ostotuumat mielestään ja katsoa päältä, kun kaikki rahamiehet tekivät laskuja laivan tuottavaisuudesta, jos sen kannattaisi ostaa. Laivaa käytiin katsomassa ja tutkimassa ja tehtiin jos jonkin laisia suunnitelmia.

Huutokauppapäivänä oli kapteeni virkansa puolesta kutsuttu puolueettomana henkilönä antamaan tietoja laivasta, esittämään sen edut ja hyvät ominaisuudet ja paljastamaan sen heikot puolet.

Lukuisa joukko ostajia oli saapunut laivaa huutamaan. Syksyinen jää oli jo siksi kovaa, että kesti varoen mennä laivalle, jonka ympärille oli pelosta asetettu lautoja, joilla ostajat seisoivat. Vaan eräs Vaasan herra, tavattoman lihava ja punakkakasvoinen ukko, ei uskaltanut tulla jäälle. Hän köllistelihe rannalla, kiikaroiden laivaa, ja hänen toverinsa, nähtävästi oma poikansa, meni laivaa tarkastamaan.

Paikkakunnan liikemiehet, joille laiva oli vanha tuttu, kepillään koputtelivat laivan kupeita, vaan vieraat ostajat tekivät tarkkaa tutkimusta. He kiipesivät laivaan, veitsellä vuolten tunnustelivat kantta onko se lahoinen, kävivät konehuoneessa moukaroimassa höyrypannua, tarkastivat ruomat ja syynäsivät salongit. Pufetissa oli hyllyt raastettu paljaiksi, pöydällä pari särkynyttä pulloa, ja pufettineidin salongissa oli vuode remallaan auki, peili rikottuna ja huonekalut epäjärjestyksessä, aivan kuin sen haltijatar olisi tullut mielettömäksi, hosunut ja kaatanut kaikki nurin narin ja sitte juossut johonkin loukkoon kaulastaan nuoraan riippumaan. Tuuli oli ikkunan saumasta pyryyttänyt hiukan lunta avonaiselle vuoteelle. Kauppaneuvoksen prokuristi, jonka hauskimpia hetkiä oli ollut kesällä yön hämärässä juoda likööriä laivassa ja valvottaa pufettineitiä, pisti uteliaasti päätään salonkiin ja ahnain silmin katseli sitä. Vaan yrmeästi hartioitaan puistaen hän kääntyi pois.

Siinä seisoi ennen niin uhkea laiva niin alakuloisen ja alastoman näköisenä, että kapteeni Malmin kävi kovasti sääliksi sitä. Jos mitenkään hän voisi, niin hän huutaisi sen. Mielessään kulki pitkä historia laivan syntymästä saakka, minkä ajan hän oli laivalla purjehtinut ja siitä elatuksensa saanut. Se täytyi nyt jättää toisille, ja se tuntui raskaalta.

Toimitusmiehen verkalleen ja virallisesti lukiessa tarjousten määrää ja lukua, seisoi kapteeni nojaten oikeaa jalkaansa vasten, veteli syviä ja pitkiä henkäyksiä ja tuijotti edessään olevaan laivaan, joka jokaisen korkeamman huudon jälkeen näytti pakenevan kauvemmaksi hänen luotaan. Häntä sitä paitse hävetti ne tarjoukset, joita laivasta tehtiin. Kauppaneuvoksen prokuristi lähti huutamaan viidestä tuhannesta markasta laivaa, joka alkujaan oli maksanut 150 tuhatta ja oli vielä kelpo alus. Huuliaan purren ja kehenkään katsomatta hän heti tarjosi 15 tuhatta. Siitä ottivat sitte toisetkin kiinni ja 25 tuhanteen huusivat aika vilkkaasti. Vaan sitte taas laimeni ostohalu, ja jokainen mainitsi tuota uudesta laitettavaa höyrypannua.

— Mutta Herran nimessä, maksaahan tuommoisessa suuressa merilaivassa paljas runkokin enemmän kuin 25 tuhatta, huudahti kapteeni Malm kärsimättömänä. Ja hän luetteli paikkakunnan vesiä kulkevia laivoja, paljoko mikin oli tullut maksamaan, niin että tähän kaikkeen nähden tämä ei ollut kuin pilkkahinta uljaalle merilaivalle.

Huutajat vähän hymyilivät kapteenin innostukselle, vaan suuremmissa summissa alettiin huutaa, ja saivat kuin saivatkin hinnan nostaa nuivatuksi 35 tuhanteen markkaan.

Laiva joutui eräälle meren rantalaiselle yhtiölle, kokonaan toisiin seutuihin. Yhtiön asiamies oli jo edeltä päin paikkakunnan konepajalta tiedustanut, mitä se ottaisi laivan korjauksesta, ja koska sikäläiset konepajat hänen mielestään tekivät helpommalla, oli laiva keväällä heti jäiden lähdettyä kuletettava sinne.

Kevät tuli ja aikainen tulikin. Kapteeni Malmi varusti erään toisen yhtiön laivaa, jota hän oli nyt tuleva johdattamaan. "Kullervolle" tuli kulettajat, jotka laittoivat sitä reilaan sen verran, että saivat sen viedyksi uuteen kotiinsa, jossa talven aikana tehty uusi höyrypannu oli sitä odottamassa. He ajoivat laivan satamaan, siitä lähteäkseen matkalleen.

Mutta nyt ei ollut lähtö kenestäkään entisenlainen. Kaihon, oikeinpa surun tunne valtasi saattoväen, jota oli saapunut rannalle melkoinen joukko. Puolentoista kymmentä vuotta paikkakuntaa palvellut laiva oli nyt tuossa vierasten omana. "Kullervo" oli nyt sitäkin säälittävämpi, kun ympärillä kaikilla puolin oli vasta maalattuja, uudestaan nuortuneita laivoja, joiden rinnalla "Kullervo" viime kesäisessä vanhassa asussaan näytti hirveän vanhalta, kun jo oli ijällinen ilmankin.

Kapteeni Malm oli koko perheensä kanssa saattamassa "Kullervoa". Hänen rouvansa oli hyvin surkumielisen näköinen ja pienet kapteenin alut vähäpuheisina katselivat laivaa, josta heillä oli monet valokuvat ja sitäkin lukuisammat muodostukset puusta ja kaarnasta. Kaikkien heidän suurempien ja pienempien laivojensa nimenä oli "Kullervo" ja sen malliin ne olivat tehdyt. Kuten oikeilla merimiesluonteilla, oli heillä isän kuljettama laiva esikuvana kaikkeen. Kun he koulusta kilpaa kotiin juostessaan sivuuttivat toiset, huusivat he: "Näin se Kullervo ajaa edelle muista!" Kun he katukahakassa hyökkäsivät ainaisten koululaisten vihollisten katupoikain kimppuun ja pehmittivät heitä aikalailla, oli sotahuutona: "Kullervo laskee läpi venäläisen laivan!" "Kullervo" oli kerran Itämerellä ajanut vastakkain erään venäläisen laivan kanssa, niin että venäläinen vähän vahingoittui. Vanhin pojista, — kapteeni Malmilla oli kolme poikaa, — tahtoi aina pitää "Kullervon" kapteenin viran, keskimäinen ajomiehen ja nuorin koneenkäyttäjän. Vanhin pysyi aina kapteeni Malmina, vaan toisten nimet muuttuivat milloin Heikkisiksi, milloin Rissasiksi ja milloin miksikin, aina sitä mukaa, minkä nimellisiä miehiä milloinkin oli laivassa. He näet nimittivät itseään laivamiesten nimillä.

Näihin nuoriin urheihin merimiehiin teki "Kullervon" tila alakuloisen vaikutuksen. Paitse vanhaa pukua, oli laivalla nyt komentajina ja kulettajina miehiä, jotka heidän mielestään olivat kaikkia muita vaan ei merimiehiä. Ryhdikkään kapteeni Malmin sijasta laahusteli komentosillalla muuan vääräsääri, joka alati piti käsiään housun taskuissa. Kymmentä vertaa uljaampia olivat myös viime kesäinen ajomies ja koneenkäyttäjä kuin nyt nuo, jotka piipun nysä hampaissa laivan kaidetta vasten haukottelivat ja katselivat joukkoa. Aivan oli nyt "Kullervo" joutunut kelvottomiin käsiin. Pienet merimiehet eivät puhuneet toisilleen mitään, vaan ihan samallaisen vaikutuksen "Kullervon" kohtalo nyt teki heidän merimiesluonteihinsa ja yhdellä tavalla he jokainen ajattelivat "Kullervon" miehistä.

Kapteeni Malm itse koetti näyttää vilkkaammalta, meni laivaan, katseli entisiä tuttuja paikkoja ja puheli laivamiesten kanssa. Uudelle kapteenille hän vielä sittekin kuvaili laivan hyviä puolia.

Kapteenin rouva tahtoi vielä nähdä kapteenin hytin, jossa miehensä oli 15 kesää viettänyt ja jossa hänkin parhaasta päästä oli asustanut, silloin kun kerran kävi Lyypekissä.

Kello kalahti, lähtöhetki oli tullut. Soitto ruosteisen kellon laitaan kuului niin soinnuttomalta, kolealta, aivan kuin laiva olisi kadottanut kaiken elämän halunsa. Kulkemaan sen kuitenkin täytyi lähteä. Vaan jäykkää oli kulku alussa ja käänteet kömpelöt, sillä laivamiehille olivat ahtaat kulkuväylät vieraita. Näytti kuin laiva olisi outoja kulettajiaan vierastanut, niin kuin uutta ajajaansa vanha uskollinen talon ruuna, joka arvelun perästä jälelleen pälyen lähtee verkalleen tekemään taivalta.

Kapteeni Malm, hänen rouvansa, lapsensa ja koko saattojoukko huiskutti nenäliinoja — ei kenellekään matkustajalle tai laivamiehelle, vaan laivalle itselleen. Se oli ollut yhteiskunnan jäsen sekin, tehnyt ihmisille palvelusta, ansainnut liikkeellä ja maksanut verot. Sen tähden tuntui nyt siltä kuin yksi osa yhteiskunnasta, yksi sen jäsen olisi mennyt, otettu pois vieraisiin oloihin. Ja sillä oli ystävänsä ja vihamiehensä silläkin. Ystävät tunsivat sitä kohtaan myötätuntoisuutta, olivat tulleet sitä saattamaan ja nyt innokkaasti huiskuttivat liinojaan. Vihamiehiä olivat toiset laivayhtiöt, jotka nyt ilkkuivat sydämessään, kun oli saatu yksi kilpailija pois.

Hiljaa kulkiessaan näytti "Kullervo" tunteelliselta olennolta, joka lämpöisellä sydämellä otti vastaan, myötätuntoisuuden osoitukset. Se oli liikutuksissaan niin kauvan, kun oli noiden ystäviensä näkyvissä. Vaan kun se oli ehtinyt saaren taakse, osotti kiihkolla tupruava savupatsas, että "Kullervo" oli kuivannut silmänsä, ottanut jälleen päälleen raittiin merimiehen luonteen ja pää pystyssä teki kulkuaan niin kuin aina ennenkin.

Kapteeni Malm huiskutti liinaansa niin kauvan, että kätensä hervahtui. Herettyään huiskuttamasta, tunsi hän silmänsä kosteiksi, niin että niitä piti kuivata.

Kotiin mentyä pyysi hän rouvansa laittamaan teetä, ja ehkäpä hän itse siinä sivussa tekee totilasinkin. Vietetään iltaa "Kullervon" viimeiseksi kunniaksi ja muistoksi.

Ilta kului kertoessa "Kullervon" merimatkoista, vaaroista ja vastoinkäymisistä, onnellisista pelastumisista ja loistavista retkistä. Pienten merimiesten mieliin oli pysyvimmin tarttunut se yhteen törmäys venäläisen laivan kanssa, jossa he kuvittelivat "Kullervon" ajaneen venäläisen poikki, lävitse kerrassaan.

Seurassa ei ollut muita kuin kapteenin oma joukko. Vaan heihin "Kullervon" kohtalo enimmän koskikin, sillä he olivat olleet sen likeisimpiä.

Tulin kerran matkoillani synkässä sydänmaassa erääseen taloon sadetta pitämään. Astuin tupaan. Se näytti ensin tyhjältä synkkien pilvien hämärässä, vaan sitte äkkäsin peräpenkillä oudon näyn. Se oli mahdollisesti ihmisen pää, pää, jonka moista en ollut ennen nähnyt. Kuvailkaa kirkon kello ylös-alaisin, jonka päällä on vähän mykevä kansi.

Ruumistani karmasi oudosti, huomattuani tuon. Olin synkässä sydänmaassa, missä elää taikausko, missä kenties myydään lapsia paholaiselle ja jossa kasvaa kummallisia vaihdokkaita, pahan hengen ja noituuden synnyttämiä, niin kuin uskotaan. Oli kuin olisi edessäni ollut yksi semmoinen luonnoton muodostus, — päähänsä kasvanut ihminen. Rohkaisin itseäni, vein takkini naulaan ja menin lähemmä tarkastamaan tuota peräpenkillä pöydän takana olijata.

Tuon mahdottoman pään jatkona oli niin kuin 8-vuotiaan lapsen ruumis, onnettoman laiha ja surkean vaivainen. Selässä oli suuri pahka; kädet, joissa riippui tavattoman pitkät laihat sormet, olivat sisään päin tuskallisesti kääntyneet; vasen jalkaterä oli ulospäin melkein taakse kääntynyt: kasvot olivat lapsen kasvojen kaltaiset, vaan ne oli venyttänyt pitkiksi tuo mahdottomaksi kasvanut pää, jonka tähden ne olivat surkeimman näköiset. Hirveän kierot silmät mulkoilivat minua kohden.

Sellaisena hän istui edessäni penkillä, ainoastaan likainen lyhyt paita päällään.

Minua ensin vavahdutti kuullessani hänen puhuvan, vaan hänen pehmeä lapsen äänensä rauhoitti.

— Eikö vieras kastunut, kun siellä niin kovasti sataa ropistaa? kysyi hän taas.

— Talon poikahan minä olen, — ja minä olen aivan nuorin. Meitä on yhteensä kuusi lasta: Heikku, Junnu, Jahvetti, Tiina — — kuka se olikaan sitte? Minä en sitä nyt muista, vaan kun Tiina tulee heinästä, niin kysytään siltä. Ja minä olen sitte nuorin. Minusta pidetään enemmän kuin muista, isä ja äiti ja kaikki pitävät minusta enemmän. Minä saan maata äitin ja isän kanssa porstuanpohjakammarissa, vaan toiset eivät saa. Ja minua käytti isä markkinoillakin ja siellä minä sain syödä paljo renikoita ja orehkia.

— Se vaan koputti minun päätäni ja oli sanonut isälle ettei siitä kalua tule.

En tahtonut enempää kysellä hänen onnettomasta tilastaan, luullen saattavani hänet pahalle mielelle. Vaan hän alkoi kohta itsestään kertoa vaivaisuudestaan, lapsellisen avonaisesti, nauravin kasvoin ja niin kuin asiasta, jota hän ei ollenkaan osannut surra.

— Minulla on niin suuri pää, ettei isän karvahattukaan sovi siihen. Se on niin kova ja suuri kuin tupakkihakkuri. Naputtakaapas minun päähäni, niin eikö se ole kova!

Hän istui vähän aikaa äänetönnä, silmiään mulkoillen, vaan sitte hän taas lapsellisesti nauraen alkoi puhella:

— Ja minä olen myös sokea: en näe teitäkään yhtään. Ennen minä näin, vaan siitä on jo kauvan, kun minä sokesin. Se on niin somaa, kun ei näe mitään!

— Olihan se lystiä! huudahti hän. Silloin minä sain nähdä meidän orivarsankin. Sen nimi on Kipakka ja se on liinaharja, pirhakka ja hyvä juoksija. Vaan olenpa minä nyt saanut olla sen reessä. Se se vasta on menijä! Minulla on yksi tiuku Kipakan kaulasta. Tässä se on ja se panee kilikili. Eikös se soi somasti?

— Meillepä tuli vieras, ja se istuu minun lähellä penkillä. Minä soittelen vieraalle tiukua… kilikili… kilikili… On minulla ollut kulkunenkin. Sanokaapas, vieras, minkä tähden kulkunen niin somasti kulajaa?

— Kuules, Tiina, kulkusen sisässä on pieni kuula, ja sen tähden se niin somasti kulajaa. Se kulkunen nyt on oriin niskassa…

— Meidän mustalla ruunallapa on häntä! Kun sitä kärpänen puree, huiskauttaa se sillä hännällä!

Hän istui sitte ääneti, kasvonsa osoittaen erilaisia ilmeitä. Kysyin häneltä ikää.

— Minäpä olin yhdeksännellä, kun minulta näkö katosi, selitti poika vilkkaasti. Minä lähden nyt hakemaan kammarista toisen tiuvun, että näytän sitä vieraalle.

Hän laskeutui penkiltä, jolloin oikein tuli näkyviin hänen kovin laihat, melkein lihattomat jalkansa ja pahkaselkänsä. Hän ei voinut kävellä, vaan hiihti istuillaan kuin puolen vuoden vanha lapsi.

Mutta ei hän ennättänyt pitkältä mennä, kun kaatui selälleen; kätensä koukistuivat ja menivät nyrkkiin, ja tuota suurta päätä ja pahkaselkää kolkutti lattiata vasten: hänen hampaansa kiristyivät ja hän äänteli eläimen tavalla.

Talon tytär hyppäsi siunaten hätään ja piteli suonenvedon vaivoissa kiemurtelevaa lasta, siksi kun taudin kohtaus meni ohi.

— Siinä onnettomassa vielä on pahanpieksäjä kaiken lisäksi, sanoi talon tytär, pyyhkien vaahtoa selviävän pojan suusta.

Poika selvisi kohta tuntoihinsa ja uupuneena kovasta kamppauksesta lepäsi hän selällään hetken.

Penkillä istuessaan, laihat jalat elottomina riippuen, näytti hän kokevan palauttaa muistiaan ja tuli vähitellen entiselleen.

— Näittekö te, kun paha minua pieksi? Se rynkyttää päätä lattiata vasten.

— En minä sitä tiedä, kun minä en muista. Tuolta karsinanurkasta tulee aina musta mies ja ottaa minut kiini, ja silloin minä en muista mitään. Se on niin somaa, kun ei muista mitään!

Sade tuli yhä rankemmaksi, niin että läpi katon tuvan lattiallekin alkoi tippua vettä. Ukkosen jyrinääkin kuului. Poika kuulosti tarkasti ja puheli:

— Mutta nytpä siellä sataa ja jyrisee kovasti, kyllä heinämiehet kastelee. Jumala taivaasta sataa ja kastelee heinämiehet. Vaan hyvä se Jumala siltä on: sen vaan pitää kesällä sataa ja jyristä ja talvella tuiskuta lunta. Jumala on hyvin hyvä.

— Äiti on sanonut, että Jumala on hyvä ja ottaa minut taivaaseen, kun kun minä kuolen.

— Kuolisin toki! Minä pääsisin taivaaseen! Jumala antaisi minulle uuden
pienen pään, uuden ruumiin ja terveet jalat, eikä enää paha pieksäisi.
Minulla on kassassa rahaa kaksi penniä, ja ne minä sitte annan
Jumalalle.

Pois lähtiessäni annoin hänelle rahan käteen. Hänen kätensä ja ruumiinsa vapisi, tuntiessaan tuon kalliin kappaleen. Hän puristi sen pitkillä laihoilla sormillaan kovasti kouraansa ja kasvoissaan väreili suurin lapsellinen hyvämieli, joka valtasi hänet niin, ettei osannut puhuakaan. Hyvästiksi kättä antaessaan muutti hän vavisten rahan oikeasta kädestä vasempaan.

Menin ulos. Vaan kohta palasin vielä tupaan takaisin unhottunutta keppiäni ottamaan.

Poika hypisteli rahaa kädessään, koetti ojentaa vaivaista kättään ja riemulla kertoi, luulleen minua talon mieheksi:

— Heikki, Heikki! Minullapa on rahaa! Vieras antoi minulle rahan! Tätä minä en anna muille kuin Jumalalle, sitte kun minä kuolen ja pääsen taivaaseen ja minä saan uuden ruumiin ja osaan kävellä eikä enää paha pieksä…

Syvästi liikutettuna läksin talosta, toivoen että tuo raukka pian pääsisi taivaaseensa, saisi uuden pienen pään ja uuden ruumiin ja osaisi kävellä eikä enää häntä "paha pieksäisi".

Pikku Aaro löysi metsässä muurahaispesän, johon hän kepakolla vetäsi syvän haavan. Siihenkös keräytyi paljo muurahaisia, ja ne olivat kuin tulessa. Hän kumartui oikein lähelle katsomaan ja kuuli pientä kihinätä. Ne näyttivät niin vihaisilta, juoksivat, pysähtyivät ja kipristelivät itseään ja olisivat varmaan hypänneet hänen silmilleen, jos vaan olisivat voineet. Hyvin hienoja vesisuihkuja hän sai kasvoilleen. Koivusta, mikä oli aivan pesän vieressä, pudottausi hänen päälleen muurahaisia, jotka kohta polttivat niskassa ja kaulassa, ja jaloista niitä nousi polviin, joissa ne avonaisista lahkeista pääsivät ihoa puremaan. Häneltä pääsi pieni huuto, kun hän väännellen itseään ravisteli niitä pois.

Tästä sai hän uutta intoa ja yllykettä. Ensimäisen kosketuksen kepakolla oli hän tehnyt ihan leikillään, vaan nyt syttyi hänessä oikea vihollisuus noita polttavia pieniä eläviä vastaan. Hän otti suuremman puun ja hajotteli sillä pesää, suureksi riemukseen katsellen muurahaisten raivoa ja ponnistuksia vihollista vastaan. Puunsa oli pian täynnä noita tulessa liikkuvia eläviä, vaan hän viskasi sen pois ja otti toisen, jolla kahta kauheammin hajotti pesää. Ähäh, eivätpä ne taitaneet hänelle mitään! Saavat sitä puuta purra, ei siihen koske!

Viimein tuli pohjalta esiin rutikuiva kanto, joka oli täynnä koloja. Hän väänsi sen ylös ja rikkoi sen, jolloin siitä pelmahti maahan paljo pieniä valkeita kappaleita. Aaro vähän säpsähti. Mitähän ne olivat? Hän kumartui lähemmin katsomaan ja näki niiden olevan aivan pieniä munan muotoisia kappaleita: Hän ei tiennyt mitä ne olivat ja jäi uteliaana katsomaan, sydän läpättäen kiihkeästi.

Muurahaisten käytöksessä tapahtui nyt ihmeellinen muutos. Ne eivät enää olleet raivossa häntä vastaan, vaan kaikki riensivät munako'olle ja alkoivat kiireesti kulettaa munia pois. Aaro läksi seuraamaan, mihin ne veivät niitä. Pesältä meni selvä muurahaistie toiselle pesälle, ja sitä ne menivät. Tuota tietä hän ei ollut ennen huomannut. Suurella hopulla kiidättivät muurahaiset muniaan toiselle pesälle, menivät käytävistä sisään ja jättivät sinne tavaransa, koskapa jokainen tuli tyhjänä takaisin. Kun hän kääntyi uudestaan tielle, näki hän sen olevan aivan täynnä noita pieniä rahtimiehiä.

Hän käsitti nyt, että nuo valkeat munat olivat kai niiden muonavarastoa, niin kuin hänen kotonaan oli aitoissa jyviä, ja että tässä tehtiin nyt majanmuuttoa. Hänen mieleensä muistui, kuinka, kun naapurissa oli tulipalo, sieltä asukkaat yöllä pakenivat heille, sylissään kantaen vaatteita, ruokatavaroita ynnä muuta, mitä olivat ehtineet pelastaa kauheasta palosta. Se oli hirveä yö, hän muisti vielä sen hyvästi! Tämä muurahaisten majan muutto alkoi hänestä nyt tuntua samanlaiselta ja hän tunsi tehneensä pahan teon. Nuo pienet raukat! Kuinka hän sääli niitä! Jos hän olisi tiennyt edeltä päin, ei hän toki olisi tehnyt niille tätä. Mitenkä ne nyt mahtuvat asumaan yhdessä pesässä entisten asukasten kanssa?

Ahah! Hän keksi keinon. Hän haali hajoittamaansa pesää kokoon, peitteli munia ja muodosteli pesää entiselleen. Kaikki tulee parannetuksi ja entiselleen, lohdutti hän itseään ja asettui katsomaan, mihin toimiin muurahaiset nyt ryhtyvät.

Ne kaivoivat reikiä pesään ja hänen ihmeekseen toivat munia ulos ja entisellä tavalla veivät niitä tuota tietä myöten toiseen pesään. Ne siis hylkäsivät entisen pesänsä kokonaan. Suuresti mielipahoissaan katseli hän tätä kiihkeätä, hätäistä majan muuttoa. Mieleensä tuli yhä naapurin kauhea tulipalo ja sieltä hädissään pakenevat ihmiset. Ajattelipa hän jo sitäkin, jos hänen kodissaan sattuisi tulipalo ja pitäisi paeta toiseen taloon. Se olisi hyvin ikävätä. Hänen oli niin hyvä olla kotonaan, kylässä hän ei viihtynyt ollenkaan. Kerran hän oli ollut kylillä, ja hänelle oli kohta tullut suuri ikävä kotiin. Sydämestään säälien ja pahoitellen katseli hän muurahaisten lakkaamatonta kulkuetta ja läksi viimein melkein itkusilmin rantaan. Hänellä oli niin kuumakin ja hän oli väsyksissä äskeisestä työstään.

Hän istui rantakalliolle avopäin, jäähdytellen itseään, ja katseli, mitenkä pienet laineet taittuivat luisua kalliota vasten, välähtäen auringon paisteessa. Hän koetti rauhoittua, vaan ei voinut, muurahaisten muuttava joukko, tuo pitkä kulkue, oli alati mielessään. Ne olivat niin viisaitakin ne elävät, ainakin yhtä viisaita kuin Pilkka, joka osasi hakea puupalasen vedestä. Hänen pitää kertoa tekonsa isälleen, ja hän on varmaan hyvin vihainen.

Siinä ajatuksissaan istuessaan piirittää häntä innokkaasti eräs vikkelä muurahainen, nousee hänen sukalleen, puree sitä ja pitää kaikkia neuvojaan, vaan kun vihattu esine ei liikahda, rientää se yhä ylemmäksi ja tulee paljaalle polvelle, jota housun lahe ei ylety peittämään. Siinä se käyttää taas kaikkia teräviä aseitaan.

Muurahainen ei ole niinä miehinäänkään, menee vähän matkaa, seisahtuu ja etujaloillaan vetelee tuntosarviaan. Se vetelee niitä moneen kertaan ja hyvin rauhallisesti.

Aaro tuli uteliaaksi ja pani sen uudestaan veteen. Hän tahtoi antaa sen oikein kastua. Vaan sitä lähti nyt ilman henki viemään ja se meni avutonna, pää veden sisässä, takaruumis yläällä. Aaro haki karahkan, jolla hän onki sen lähelle. Se tarttui erääseen karahkan oksaan. Aaro antoi sen olla siinä ja asetti karahkan veteen, niin että tuon oksan nenä oli vaan vähän yläällä vedestä ja karahkan tyven hän laski kivelle. Sitte hän rupesi kalliolla mahalleen, hajasäärin ja kädet rinnan alla, ja katseli muurahaisen hommia. Ei hän aikonut suinkaan sitä tappaa, vaan hän tahtoi nähdä sen neuvokkaisuutta.

Se kiipesi ensin oksan nenään ja laskeusi jälleen alas. Samassa kohosi laine ja peitti sen umpeen. Vaan pian se nousi sieltä, kiipesi ylös ja laskeusi taas alas. Mutta veteen se taaskin pisti päänsä. Nousi jälleen oksan nenään, josta kurkotteli joka taholle ikään kuin tähystellen, ja siinä sitte rauhallisesti etujaloillaan suori kastuneita tuntosarviaan.

Monta koetusta se teki päästäkseen pois, vaan vesi sitä peloitti. Viimein se jäi vesirajaan ja pysytteli siinä lujasti kiini, vaikka laineet sitä yltä huuhtoivat. Aaro seurasi jännitettynä, lähteekö se veden alaitse puuta myöten tulemaan, niin kuin hän toivoi. Jos se sen tekee, niin onpa se viisas ja urhoollinen: hän ottaa sen sitte omakseen, viepi kotiinsa ja elättää sitä. Sen päätöksen hän teki.

Muurahainen ei mennyt enää ylös, se kypsytti rohkeata päätöstä. Kun korkeampien laineiden jälkeen tuli syvempi tila, kipristi se itsensä sitä mukaa aina syvemmälle ja syvemmälle ja tuli vihdoin kokonaan veden sisään.

— Tule, tule! kehoitteli Aaro. Muurahainen läksikin rohkeasti keppiä myöten veden sisässä tulemaan ja saapui onnellisesti kuivalle.

Aaro johdatti sen kepistä tulemaan kämmenelleen, jota se alkoi kiertää; Aaro kiersi kättään ja seurasi sitä. Kohta se pysähtyi ja rupesi taas etujaloillaan vetelemään tuntosarviaan, jotka olivat vedessä menneet kaksinkerroin ja joissa oli hyvin pieniä vesisiruja.

Mutta tuuli puhalsi sen kämmeneltä veteen ja ilman henki alkoi viedä sitä nopeasti ulapalle.

— Minun muuriaiseni, minun muuriaiseni! huusi Aaro ja tavotti sitä karahkallaan. Hänellä oli suuri hätä, jos tuuli sen viepi kauvas selälle avutonna kuolemaan. Hän kurottausi varpaisilleen, nojausi eteen päin ja oli jo sen tavottamaisillaan, kun jalkansa luiskahtivat, musta liukas lima kalliossa veden rajassa livetti, hän keikahti takaperin ja suilahti jyrkkää kallion kuvetta myöten syvyyteen.

Mutta hänen karahkansa, joka hänen mukanaan meni veteen, pelasti muurahaisen. Muurahainen kapristausi siihen kiini ja oli turvassa, vaikka ei se siinä kuivaa löytänyt. Vaan laineet toivat vähitellen karahkan rantaan kalliota vasten ja muurahainen nousi maihin. Tunnettuaan olevansa oikealla kiinteällä, kuivalla kalliolla, johon vielä paistoi lämmin päivä, pysähtyi se Aaron olkihatun luona, selvitteli ja kuivasi tuntosarviaan, veteli ja suki niitä etujaloillaan niin kuin suitaan pitkiä kastuneita viiksiä. Nyt se teki tämän toimituksen rauhallisemmin kuin koskaan ennen ja läksi sitte juosta vikeltämään metsään.

Mutta siellä se tapasi pesänsä kauheasti hävitettynä ja toverinsa surullisessa majan muutossa.

Korventauksen kylän mustat pystykorvaiset koirat katselivat eperöivin silmin suurta väen liikettä heidän ennen niin hiljaisessa ja rauhallisessa kylässään. Outoja, muukalaisia ihmisiä tuli joka taloon. Ne eivät olleet saman näköisiä eivätkä muutenkaan saman laisia kuin oman kylän asukkaat. Niissä oli aivan vierasta hajua. Miehillä ei ollut tutun hajuisia lammasnahkaturkkia ja sarkatakkia; pikkuisissa, ahtaissa ja tiukkakutoisissa vaatteissa ne olivat, ja sekä miesten että naisten kengissä ei ollut entistä niin tuttua pieksukengän tervan hajua.

Ensin he luulivat heitä suureksi mustalaismatkueeksi ja haukkuivat heitä kuten mustalaisia. Vaan ne eivät olleet mustatukkaisia eivätkä pitäneet niin suurta ääntä kuin mustalaiset, eikä niillä muutenkaan näyttänyt olevan mustalaisten tapoja. Ja vaikkei niillä ollut noita rakashajuisia lammasnahkaturkkia eikä tervapieksuja, niin olipa sen sijaan hyvät ruuat ja lie olleet hyvät juomatkin. Lihaa ne söivät vahvasti, sillä hyviä luita ilmaantui kosolta tallin taakse, jossa piskit kävivät niitä tappelun väellä jakamassa. Etenkin tämän viimemainitun seikan tähden Korventauksen koirat tavastuivat noihin vieraihin ihmisiin jotenkin pian.

Nuo ihmiset ryhtyivät kummalliseen toimeen. He menivät synkimpään korpeen, hakkasivat suuret, uhkeat petäjät ja kuuset maahan, ja vuoresta särkivät kallioita lohkareiksi, joita vedättivät sinne korpeen. Korpeen syntyi vähitellen pitkän pitkä, kahden puolen kaukaisuuteen hienoksi viivaksi katoava tie. Se varmaan ei ollut maantie, sillä sitä myöten ei ajettu kirkkoon eikä vedetty kylän lumirekeä.

Nämä näkemät, niin outoja kuin olivatkin, eivät Korventauksen koirissa kuitenkaan herättäneet semmoista ihmetystä kuin näkemys, jonka Alatalon Sapakki näki eräänä kipakkana pakkaspäivänä tullessaan metsästä oravia puista haukkumasta. Sapakki oli innokas oravakoira ja kävi huvikseen haukkumassa niitä yksinäänkin. Juostessaan kauppiaan kartanon ohi poikkesi hän pikimältään pihaan, haisteli portin pielet ja nuuski nurkkajuuret hyvin epäluuloisesti. Silloin tunsi hän äkkiä jonkun nuuskivan häntä itseään. Sapakki kääntyi päin — ja oli lentää takaperin. Edessä seisoi outo elävä kuin kummitus. Se oli suuri eläin, vähän vasikan näköön, samalla tavalla valkeakarvainen, ruumis miltei läpikuultava, onnettoman laiha, hoikkamahainen ja hontelojäseninen. Se värisi koko ruumiissaan. Vaan sillä oli niin kuin koiran pää, samanlaiset vilkkuvat silmät, koiran asento, ja sen häntä liehui ystävällisesti.

Pienenläntä Sapakki oli niin tyrmistynyt ja hetken ajan, ikään kuin tainnuksissa, ettei voinut paikaltaan liikahtaa, takaperin kaatumassa vaan kivotti tuon suuren eläimen edessä. Vaan kun Sapakki ehti saada tahtonsa takaisin, lähti hän juosta pinkasemaan minkä töppösistä lähti ja vähän matkan päässä päästi surkean hätähuudon kuin hengiltä otettava. Yhtä laukkaa kiiti hän kotiinsa. Oven edessä hän hätäisesti ulvahteli, pyrkien sisään. Sisään päästyään työntäytyi hän penkin alle nurkkaan, josta pelokkaasti kilmuili.

Ihmiset ihmettelivät, mikä Sapakki raiskaa oli kohdannut, oliko tapellut ja saanut selkäänsä.

Mutta muutamia päiviä näiden tapahtumain jälkeen tulivat melkein kaikki kylän urhoolliset koirat kauppiaan kartanon edustalle ja varovaisesti kiertäen ja kaartaen kuin piirittävä sotajoukko lähestyivät pihaa.

Pihaan tultuaan tuli eräästä lautakommakosta, jonka moista Korventauksen koirat eivät olleet ennen nähneet, esille se suuri valkea vasikka ja sen jälestä vielä suurempi pikimusta rutale, niin kuin karhun pentu, joita kylän koirat olivat nähneet.

Kylän pystykorvat vavahtivat joka jäsenessään. Eivät olleet moisia elukoita ikipäivinään nähneet. Kumpaisellakin oli suuret lerppakorvat ja molemmat olivat niin hentojäseniset, että hoippuen liikkuivat.

Nuo oudot eläimetkin seisahtuivat, ja oltiin nyt rintamassa vastatusten. Kylän koirat murisivat oudostuksissaan, vaan ne kaksi vierasta rupesivat rauhallisesti istumaan, kun heidän oli vaikea kannattaa itseään seisallaan. He värisivät vilusta.

Muukalaisten levollisuus rauhoitti kylän koiria ja antoi rohkeutta. Penttilän Nuoli, teräväkuonoinen, vanhin ja rohkein kylän koirista, jolta karhun sanottiin hännän puraisseen ja jolla oli arvettuneita haavoja muistoina karhu- ja susijahdeilta, lähestyi muukalaisia verkalleen, kuono maassa juurottaen, veti vainua ja murisi vihaisesti. Hänelle antoi vielä vihaisemman muodon tuo töpöhäntä, sen tähden ettei hänellä ollut tätä hänen suvulleen niin tärkeätä välikappaletta, jolla ystävyyttä osoittaa, silloin kun sitä joskus sattui olemaan. Lähestyessään pitivät toverit takanaan vihaista, rohkaisevaa murinaa.

Muukalaiset ottivat hupaisesti vastaan tämän kummallisen tervehdyksen. He rupesivat lyyhälleen maahan, taputtivat etukäpälillään maata ja haukahtelivat, leikkisästi päätään viskoen, niin että suuret lerppakorvat heiluivat.

Tämmöinen käytöstapa oudostutti Nuolta. Hän seisahtui ja arveli, yhä kuono maassa juurottaen. Tekivätkö ne nuo pilkkaa heistä? Sitte hän näytti päättävän ja lähestyi varmasti.

Muukalaiset nousivat ja hyppien keikkuen tulivat Nuolen luo. He olivat erinomaisen ystävällisiä ja heti panivat suuret käpälänsä Nuolen päälle.

Mutta Nuoli näytti heille terävät, kirkkaan valkoiset hampaansa suipussa suussaan, kuononsa kipristyi ja hän veti ilmaa että korisi vanhassa rinnassaan. Hän ei ollut suvainnut leikkiä pitkiin aikoihin, saatikka tämmöisessä tilaisuudessa, kun hän oli niin totisella asialla.

Muukalaiset hämmästyneinä vetäytyivät vähän takaisin, vaan sitte aikoivat nuuskia Nuolta, tunnustellakseen, mitä lajia koiria Nuoli oikeastaan oli. Vaan kun he yht'aikaa lähestyivät, näytti Nuoli taas hampaansa.

Muukalaiset yhä enemmän hämmästyneinä peräytyivät vähän matkaa takaisin.

Sitte meni Nuoli nuuskimaan heitä, hyvin varovasti ja varmasti. Ensin hän lähestyi mustaa karhunpojan näköistä. Se antautui kernaasti tunnusteltavaksi, katsellen hyväntahtoisella hymyllä kolmatta vertaa pienempäänsä Nuolta.

Samalla aikaa lähestyi vasikan näköinen Nuolta ja alkoi haistella. Vaan Nuoli karkoitti hänet äkäisellä murahduksella, samalla näyttäen veripunaisia ikeniään.

Tarkasteltuaan karhunpentua ja huomattuaan sen sukuunsa kuuluvaksi, antoi Nuoli rehellisesti itsensä sen haisteltavaksi.

Tuttavuuden tehtyä karhunpennun kanssa, lähestyi Nuoli valkeata vasikkaa. Vasikka innostuneena lierutti häntäänsä tuon totisen tuikean Nuolen häntä kaikilta puolin nuuskiessa.

Vasikalle oli Nuoli kylmempi, huolimatta sen kiihkeästä ystävyydestä. Vastatervehdykseksi Nuoli ei antanutkaan sen haistella itseään, vaikka vasikka olisi niin suurella halulla tahtonut: mutta Nuolella oli inhonsa hänelläkin.

Kenties oli Nuoli vähän kohteliaampi karhunpennulle sen tähden, kun se oli "heikompaa sukupuolta". Vasikka taas oli tuota "vahvempaa sukupuolta", samaa mitä Nuolikin.

Virallisen tervehdyksen kylän vanhimpana tehtyään, kääntyi Nuoli takaisin koirajoukkoon, joka haukuskellen oli seurannut tervehdystä ja vähitellen lähestynyt muukalaisia.

Nyt seurasikin heidän vuoronsa. He jokainen tekivät tuttavuuden, arasti ja arvellen, vaan suurella uteliaisuudella. Vanhemmat tekivät samalla arvokkaalla tavalla kuin heidän päämiehensä, nuoremmat vähän vapaammin.

Penttilän Nuoli istui etempänä, katselija odotteli. Kylän koirat lähtivät sitte yhdessä joukossa pois, haukkuen ja muristen, ikään kuin neuvotellen näiden uusien, outojen ilmiöiden johdosta.

Ne kaksi muukalaista jäivät portille katsomaan koiralauman jälkeen ja vaihtoivat keskenään silmäyksen, jossa oli kummastelua, hymyä ja pään pudistusta.

Rautatieinsinööri tuli työmaalta päivälliselle asuntoonsa kauppiaan taloon ja keskeytti koirainsa mietteet. Hän käski ne kommakkoonsa pakkasesta värisemästä.

Ne olivat vielä pentukoiria, suurikasvuisia, honteloita ja raukeajäsenisiä. Mustan nimi oli "Rabbe", valkean "Caro".

Korventauksen koirat näyttivät tehneen yksituumaisen päätöksen asettua viholliselle kannalle kahta kylään ilmestynyttä muukalaista vastaan. Milloin muukalaiset tulivat heidän seuraansa, antoivat he niille säälimättömästi selkään. Etenkin kahden naapuritalon koirat hammastivat yhtenään näitä pentukoiria, jotka suuruudestaan huolimatta olivat vielä hentoja ja heikkoja. Penttilän vanha vihainen Nuoli kerran puri Caroa niin pahasti, että rautatieinsinööri uhkasi ampua Nuolen.

Mutta ikä antoi muukalaisillekin voimia ja karskiutta luontoon, ja ennen pitkää olivat he valtiaita kylässä. Noita kahta naapurinsa koiraa pitivät he nyt vuorostaan kovassa kurissa. Milloin ne sattuivat varsinkin Caron maille, täytyi niiden jo Caron etäältä lähestyessä heittäytyä selälleen ja olla nöyrästi altisna jaloin tallattavaksi.

Yksi ainoa oli, joka ei masentunut. Penttilän Nuoli, töpöhäntineen ja suurine arpineen oli kukistumaton. Selkäänsä hänkin tosin sai noilta vierailta, mutta luontonsa ei lannistunut.

Nuo muukalaiset hallitsivat raa'alla itsevallalla. He tekivät rauhattomuuksia, söivät ihmisten lampaita ja pienempiä kylän koiria purivat vaivaisiksi. Nekin näyttivät päättäneen olla leppymättömiä.

Mutta luonnossa on suhteita, jotka tekevät tyhjiksi itsekkäät päätökset ja saattavat unhottamaan muukalaisen rodun ja vieraan veren, kansallisuuden, lait ja uskonnon.

Yhtäkkiä alkoi Caro mielistellä erään naapurin koiraa, Siljua nimeltään, jota ennen oli vihannut. Mutta samaan aikaan ilmestyi Siljulle paljo muitakin rakastajoita, jotka yksissä neuvoin pitivät Caroa kaukana tuosta hempukasta. Nyt sai Caro selkäänsä vuorostaan. Vaan hän tuli sitä kiihkeämmäksi tunteissaan, jotka hänellä näyttivät olevan paljoa syvemmät kuin kylän koirilla, ja kärsi sanomattomasti mustasukkaisuudesta.

Mutta hempukka vastasi Caron tunteisiin, ja he rakastivat nyt toisiaan yhtä hellästi kuin ennen olivat vihanneet. Silju tuli itsestään Caron luo kauppiaan pihaan, jonne kylän koirat eivät uskaltaneet mennä, kun siellä oli Caron apuna vahva musta Rabbe.

Kuka tiesi minkä tähden tuo Silju rakastui Caroon? Caro oli pystykorvain mielestä hirvittävän ruma koira. Vaan Silju viihtyi Caron seurassa, sillä Caro oli ylhäissukuinen, jaloverinen rakastaja, jolle seikalle hempeä sukupuoli aina antaa niin suuren arvon. Caro osasi mielistelläkin Siljua paremmin kuin kylän pystykorvat. Hän heittäytyi Siljun eteen selälleen ja liehakoi; hän antoi Siljun leikillään pureksia käpäliään. Erittäinkin miellytti Siljua, kun Caro aina otti suureen leveään suuhunsa hänen pienen suipon päänsä ja pureksi sitä hellävaraa. Caro voitti Siljun kokonaan omakseen.

Mutta sitte kohta rakastuivat kaikki kylän pystykorvat pienimmästä suurimpaan tuohon suureen, vahvaan ja mustaan Rabbeen.

Caro tahtoi ensin asettua Rabben lailliseksi naittajaksi, vaan eipä Rabbe näyttänyt hänen holhouksessaan viihtyvän. Rabbe rakastui Ylätalon Pilkkaan ja piti hän vähän muutamista muistakin. Häntä huvittivat nuo kovajänteiset, teräväkuonoiset piskit, jotka olivat niin mielissään hänen ystävyydestään.

Molemminpuolinen ystävyys ja sukulaisuus oli perustettu. Kylään kasvoi uljaita sekarotuisia koiria, jotka olivat nerokkaampia, vapaampia ja uudenaikaisempia kuin entiset pystykorvat. Muukalainen veri imeytyi sydänmaan synkkään sukuun ja jalosti sitä. Mutta pohjimmaisena kuitenkin aina huomasi tuon lujan pystykorvan suvun, sen terävä kuono se aina pisti esiin, ja sen mukana näytti säilyvän sekoittuneessa rodussa entisten pystykorvain luonnonomainen terävyys ja jäntevyys.

Penttilän Nuoli kuoli ainoana uskollisena mustalle pystykorvasuvulleen. Hän, joka korvissa taistellessaan metsän petoja vastaan oli arpia saanut ja jolta karhu oli hännän puraissut, hänen uskollinen sydämensä ja terästahtonsa voittamattomina vastustivat kaikki uuden ajan ryntäykset. Hän kulki elinikänsä töpöhäntänä, kuono maassa juurottaen ja vihaisen näköisenä. Hän murisi joka ihmiselle. Kävi vanhoillaan kivuloiseksi ja äreäksi. Hänellä ei enää ollut niitä tunteita, himoja ja haluja, jotka nuoremmat oli saattanut pettämään totisen sukunsa.

Viime vuosinaan hänen arvettuneet haavansa vaivasivat häntä kovasti varsinkin säiden edellä. Silloin hän ulvoi pahaa ennustavasti.

Kun rautatieveturi alkoi korvessa vihellellä, ulvoi Nuoli onnettomuutta aavistavasti. Hän ei tahtonut rautatietä käsittää, vaikka isäntänsä kerran asian alkaen käytti häntä viheltävää junaa katsomassa, ettei hän peloittelisi ihmisiä ulvonnallaan. Mutta joka kerran kun juna keskiyöllä vihelsi korvessa, heräsi Nuoli ja ulvoi kamalasti. Vanhat ruotilaiset uskoivat ulvontaa ja ennustivat rautatiestä sotavuosia, ruttoa ja kalliita aikoja.

Kerran yöllä heräsivät kaikki talon asukkaat Nuolen ulvontaan. Nuoli ulvoi, ullitti niin kamalasti ja surkeasti, että pani jokaisen kauhistumaan. Rautatiejuna korvessa vihelti samalla. Isäntä meni pihalle asettamaan entistä urhoollista metsästystoveriaan, vaan Nuoli juoksi metsään, ulvoen kuin surmaansa pakeneva.

Aamulla tavattiin Nuoli metsässä suuren tuuhean kuusen juurella kuolleena makaamassa.

Merimies Lahtisen kyökkiin tuli kerran eräs pikku poika almua anomaan. Poika värisi vilusta, sillä oli paukkuva pakkanen eikä hänellä ollut paljo suojaa enemmän ruumiillaan kuin jaloillaankaan. Emäntä vei hänet uunin kupeelle lämmittelemään ja antoi ruokaa.

Talossa oli vähän pienempi tyttö, joka katseli ujoa pikku poikaa. Tyttö meni kohta pojan lähelle ja kysyi, eikö pojalla ollut hyvin kylmä ja hyvin nälkä. Olihan pojalla hyvin kylmä ja hyvin nälkä. Tyttö katseli suurella säälillä tuota pikku poikaa, jonka kasvot olivat kylmästä sinervän punaiset, kalvoset vilusta mustat, jolla oli suuri, väljä ja repaleinen nuttu, jonka ruumis värisi, ja veripunainen varvas näkyi kengästä.

— Tuolla pikku pojalla on niin kylmä! Ei lasketa häntä enää kylmään, vaan pidetään meillä. Minä opettaisin hänet leikkimään, ja sitte minulla olisi toveri. Eikö niin, äiti?

— Saapihan se pikku poika olla meillä vähän aikaa, vaan ei sitä voida ijäksi ottaa, selitti äiti.

— Sinä saat olla meillä etkä tarvitsekaan mennä enää kylmään, vaan me rupeamme leikkimään! Mitä leikkiä sinä osaat?

Ja Hilma alkoi innolla opettaa leikkejään pojalle. Poika oli ensin hyvin kömpelö kaikkeen leikkiin, vaan tottui vähitellen. Hänkin viehättyi viimein leikkiin ja unhotti kulkevansa mieron tiellä.

Hyvän aikaa leikittyä, kun emäntä kankaansa äärestä pistäysi etuhuoneessa, havahti poika ikään kuin unesta, keskeytti leikin, sitoi väljää nuttuaan tiukemmalle ruumiinsa ympäri ja sanoi Hilmalle:

— Minä olen jo niin kauvan ollut teillä, minun pitää nyt mennä toiseen taloon.

— Vaan äiti lupasi, että saat olla meillä. Jää vaan vielä meille! houkutteli Hilma.

Hilma nukkui aikaiseen iltasella omaan sievään pehmeään vuoteeseensa, niin kuin varoissa olevan merimiehen ainoa lapsi ainakin, vaan pikku poika kallistui etuhuoneessa uunin vierustalle lattialle vaatteissaan nukkumaan.

Vaikka pikku poika makasi lattialla, nukkui hän hyvin makeasti ja näki kauniita unia. Hän oli yhä leikkivänään Hilman kanssa: se oli niin hupaista. Kylläpä oli sukkela tyttö tuo Hilma, kun osasi niin paljo leikkejä. Hän oli päässyt niin ihmeen hyvään taloon, armelias emäntä ja sen pikku tyttö olivat ottaneet hänet ikipäiviksi omaksi lapsekseen eikä hänellä enää tästä lähtien ole vilu eikä nälkä ja hän saa uudet ehyet vaatteet ja saa aina leikkiä Hilman kanssa.

Näin uneksi pikku poika ja nukkui makeasti etuhuoneen lattialla lämpimän uunin vierustalla.

Emäntä katsoi häntä tulella ja näki rauhalliset pienet kasvot, joissa oli terve, kova liha. Kirjavana liikkui russakoita pojan vaatteiden poimuissa, joista ne kosteutta imivät. Emäntä riisui pojalta vaatteita vähemmäksi ja teki penkille vuoteen, johon tuon sikeästi nukkuvan pojan kantoi.

Aamulla teki poika taas lähtöä, vaan Hilma ja emäntä pyysivät häntä vielä jäämään. Emäntä antoi hänelle parempia vaatteita, ja Hilma tahtoi syödä yhdessä pojan kanssa.

Kun Hilma, ainoa lapsi, niin paljon pojasta piti ja omasta säälistään antoi emäntä pojan jäädä yhä edelleen taloon. Hän opetti hänet käämiä tekemään ja käytti häntä pienillä asioilla. Kun Hilma yhä vakuutti pojalle, että hän saa olla aina heillä, tavastui poika vähitellen taloon eikä muistanut enää yrittääkään pois, vaan oli kuin kotonaan.

Kun isä kävi kotona, puhui emäntä hänelle pojasta, ja Hilman vuoksi päätettiin, että olkoon vaan poika heillä ja opetetaan hänet tekemään työtä ruokansa edestä. Eipähän tuommoinen pikku poika paljo hävitä.

Emäntä kutoi kankaita, ja poika teki käämiä ja juoksi pienillä asioilla: sen ohessa oli hän Hilman leikkitoverina.

Poika — jonka nimi oli Kaarle — kasvoi ja varttui, ja muutaman vuoden perästä emäntä toimitti hänet kirjapainoon asiapojaksi ja oppilaaksi.

Kaarlen vanhemmat olivat sillä välin kuolleet, jonka tähden merimiehen emäntä otti pojan kokonaan kasvatikseen.

Kirjapainossa alkoi Kaarle vähitellen ansaita vaaterahaa ja muutakin apua hoidokseen.

Merimies kuoli merellä, ja vaimonsa jäi elämään kolmen kesken Hilman ja
Kaarlen kanssa.

Nyt alettiin elää kaikin puolin pienesti, muutettiin pienempään huokeampaan asuntoon ja kaikki menot supistettiin niin vähäisiksi kuin suinkin.

Kaarle oli jo koko ansiomies, kun sai 7 markkaa viikolta palkkaa. Hän jo latoi kirjapainossa. Vikkelyytensä tähden saavutti hän yhä enemmän suosiota ja menestyi toimessaan. Hänen ansionsa tulivat yhä enemmän tarpeellisiksi hänen kasvatusäitinsä taloudessa, kun leski vanheni ja heikkoni eikä jaksanut niin kuin ennen pirtaa pidellä.

Hilma ja Kaarle kävivät yhtaikaa rippikoulun. Kasvatusäiti lahjoitti heille sen muistoksi yhden laiset muistosormukset.

Kun Kaarle oli kahdenkymmenen vuotias ja Hilma täytti kahdeksantoista, olivat he molemmat vielä lapsia mieleltään. He olivat kasvaneet tuossa pienessä kodissa erillään muista eivätkä huomanneetkaan ikänsä jatkumista. Iltasin ja pyhäisin, kun olivat työstään vapaat, leikkivät he vielä niin kuin ennenkin, ja Hilma vielä hoiti nukkeja, vaikka äitinsä aina sanoi, että "iso tyttö, vielä viitsii vauvoja pitää".

Äiti odotti jotakin suhdetta syntyvän Kaarlen ja Hilman välille, vaan sisaruksilta he aina näyttivät. Mutta kerran hän huomasi heidän käsikauloin istuvan ja pelaavan "tammia".

Aika kului, ja leski kävi harmaapäiseksi ja rintansa kuivettui, vaan Kaarle ja Hilma yhä pysyivät lapsina. Kaarle oli jo täysioppinut ammatissaan ja sai hyvän palkan. Palkkansa ja muut rahansa hän aina toi kasvatusäidilleen ja häneltä aina otti sen vähän, mitä tarvitsi. Hilma kävi työssä eräässä ompelutehtaassa, ja hän myös toi kaikki äidilleen.

Kerran taas äiti huomasi lapsistaan merkin. He suutelivat toisiaan rappusissa aamulla työhön lähtiessään. Mutta sittekin he yhä pysyivät ujoina hänelle ja olivat kuin lapset.

Äiti oli varma, että heistä vielä pari tulee, vaan kuka tiesi milloin, kun ovat vielä niin lapselliset. Hän toivoi, että se tapahtuisi hänen elinaikanaan. Mutta nuoret rakastivat toisiaan niin salaa ja ujostivat häntä.

Äiti päätti rohkealla sanalla auttaa asiata, ja kun oli Kaarlen kahdeskymmeneskolmas syntymäpäivä, sanoi hän:

Kaarle punastui, ja yhtä paljo näkyi asia koskevan Hilmaan. He tulivat molemmat aivan neuvottomiksi. Äiti käytti hyväkseen heidän avuttomuuttaan ja lisäsi:

— Niin, niin, — minä tarkoitan että kyllä te minun puolestani jo saatte mennä yhteen.

Nuoret vilkasivat äitiinsä, katsoivat toisiinsa ja ujoina loivat silmänsä alas.

— Minä liitän nyt teidät yhteen, sanoi äiti ja asetti heidät käsikkäin.
Onko se teidän tahtonne?

Äiti oli saanut toiveensa toteutumaan, ja Kaarle oli hänelle sydämessään kiitollinen tästä avusta. Kaarle oli ajatellut elämäänsä hänkin, ja yhdeksi elämänsä toiveeksi oli tullut Hilma. Vaan hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan, että jo näin kohta hän saisi Hilman, sillä hän ei tuntenut itseään oikein aikamieheksikään. Sen tähden häntä niin ujostutti.

Asia oli sitte sillään. Kaarlen ja Hilman rakastaminen ei muuttunut paljo sen julkisemmaksi. Yhä edelleen he salaisesti kohtasivat toisiaan ja äidin nähden olivat ujoja.

Äiti näki, että hänen täytyy asia auttaa perille asti, ja eräänä päivänä ehdotti hän, että heidät pantaisiin kuulutuksiin ja kohta vihittäisiin. Hän vanhenee vanhenemistaan eikä voi enää kauvan elää, vaan tahtoisi nähdä heidän liittonsa ennen kuolemataan.

Nuorilla ei ollut mitään sitä vastaan, ja heidät kuulutettiin ja vihittiin. Pienet, yksinkertaiset häät, vaan sitä enemmän viatonta iloa, jota enimmin tunsi vanha äiti.

Oli kevätkesä ja kaunis ilta. Vähäisen vierasjoukon lähdettyä meni nuori pari kävelemään joen kukkiville rannoille.

Äiti puuhaili sillaikaa kotona ja valmisti morsiusvuoteen, josta hän itsekseen sanoi:

Hän sen ohella kevyesti itki, muistellessaan Tuomastaan — muistellessaan häntä 24-vuotisena pulskana merimiehenä ja ylkänä. Hän taisi olla silloin Hilman lainen tyttö, — Hilmahan on hänen näköönsä.

Hän siunasi tuon puhtaan sijan, että ne kaksi tulisivat sillä aina lepäämään onnellisina.

Nuoret tulivat kotiin. Nähtyään morsiusvuoteensa tulivat he aroiksi. He katsoivat aina äitiin ja silmäsivät toisiinsa. Äiti puuhasi ja hääräsi kuin kaikki olisi mennyt luonnollisinta tietään.

Heidän asuntonsa oli yksi suurempi huone, joka oli matalalla lautaseinällä jaettu kahteen osaan. Kaarle ja Hilma eivät uskaltaneet mennä tuonne toiseen pienempään huoneeseen. Ovelta vilaukselta he näkivät siellä puhtoisen valkean, leveän vuoteen, niin puhtoisen, niin puhtoisen ja valkean. Siellä oli ennen äiti ja Hilma maanneet ja Kaarle oli maannut etuhuoneessa.

Äiti koetti asustaa ulkosalla ja odotteli, että nuoret menisivät heille valmistettuun paikkaan.

Vaan he eivät menneet. He olivat äänettöminä ja olivat kuin odottaisivat jotakin tai kuin he kumpikin tahtoisivat sanoa jotakin toisilleen ja sitte äidille.

Kaarle tunsi äidin siellä puhuvan Hilmalle jotakin, lempeästi, vaan varmasti, kuin selittäen ja neuvoen.

Kaarle meni toiseen huoneeseen. — — Teidän tulee nyt jäädä tänne, sanoi äiti, meni pois ja painoi oven kiinni.

Sinne he jäivätkin, vaan aivan neuvottomina, tuo puhtoinen valkea vuode oli levällään heidän edessään. Vaan miksi he eivät saaneet olla niin kuin ennenkin? Tahi kun he asuisivat toisessa paikassa…

— Ne ovat lapsia! siunaili hän itsekseen ja nauroi sydämellisesti. Vaan kyllä se siitä reki varsan neuvoo, arveli hän.

Tuo toinen vuode ajan ollen hävisi äidin tahdosta, vaan äidillä oli sittekin omat epäilyksensä lastensa yhdyselämästä. Hänellä oli vanha tarkka silmä, jonka ohi ei mennyt mitään.

Viiden, kuuden kuukauden kuluttua sai Kaarle työnjohtajan paikan eräässä pienemmän kaupungin kirjapainossa. Sinne muutti Kaarle Hilmansa kanssa.

Mutta äiti ei lähtenyt yhtä matkaa nuoren parin kanssa, vaikka lapset niin tinkaan pyysivät. Hän sanoi jäävänsä kaikellaisia asioita selvittelemään ja tulevansa sitte muutaman kuukauden perästä. Lapset menivät edeltä.

Äiti tuli kahden kuukauden perästä. Uudessa asunnossa oli tilavammat sijat: kyökki ja kaksi muuta huonetta, joista toinen oli varustettu äidille.

Junankulettaja Kallio oli ajanut niin monen hevosen ja lehmän yli, ettei hän kaikkia voinut muistaakaan, ja muutamia ihmishenkiäkin oli päättänyt päivänsä hänen kuljettamansa junan alla. Hänellä oli kummallinen himo ajaa kovasti, jonka tähden hän aina matkalla toisinaan ajoi hitaammin, päästäkseen sitte ajamaan sitä kovemmin. Kun hän huomasi hevosen tai lehmän radalla, alkoi hän sitä ajaa kuin metsämies otusta. Hänellä oli suuri huvi nähdä eläimen kauhistuneena ja epätoivon vimmalla kiitävän pakoon tätä mustaa, puhkavaa ja jyrisevää kummitusta, jota se mahdollisesti ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hevonen laukkasi hurjaa vauhtia, korskuen ja häntä hulmuten perässä, katastaen taakseen hirmustuneilla silmillään. Sitä katseli junankulettaja innostuneena kuin metsämies, joka näkee otuksen panevan viimeiset voimansa, paetakseen surmaansa, vaan jonka tappio on varma ja kohtalo hänen käsissään. "Et sinä kauvan kestä", sanoi hän tavallisesti. Kun juna oli jo aivan kintereillä, sanoi hän: "Mene pois radalta! — pöllö ei sen vertaa ymmärrä!" Kun hevonen yhä vaan radalla laukkasi, höyrysi ja korskui ja näytti kauhusta tulleen aivan mielettömäksi, hymyili junankulettaja ilkeästi ja sanoi: "Turha vaiva on lähteä meidän kanssamme kilpasille." Hän laski huolettomasti päälle, niin kuin se ei olisi ollut hänen syynsä, vaan hevosen, joka on ollut niin tyhmä, että on varsin tahallaan tullut radalle ja juossut junan alle.

Lehmiä hän suorastaan vihasi ja inhosi, ja kun hän näki niitä radan varrella syömässä ja katsoa ammottamassa ohi kiitävää junaa, oli hänen tapanaan sanoa: "Tuolla lailla te ammottaisitte, vaikka päällenne laskisi." Kun taas lehmät läksivät peloissaan juoksemaan radan vartta aidan toisella puolen, sanoi hän: "Ne varmaan tulisivat radalle junan eteen, jos pääsisivät." Kun lehmä sattui radalle ja häntä suorana alkoi juosta ja laukata edellä pakoon, ei hän voinut olla nauramatta, niin rumalta ja typerältä se hänestä näytti. Hyvä hevonen voi joitakuita kilometrejä juosta junan edellä, mutta että lehmä — oh, se oli niin mieletöntä ja inhoittavaa, että hän olisi suonut veturissa olevan laitoksen, joka olisi syytänyt tulta ja tulikiveä tuohon elukkaan, ennen kuin se joutui veturin alle. Ajettuaan lehmän päälle hän aina kertoi, että lehmä on niin kauhean tyhmä eläin ja mitenkä hän ajaessaan hevosella säälimättä laskee päälle, eikä odota kunnes tämä vetelä eläin on kömpinyt ylös maantien keskeltä, johon se on ruvennut märehtimään. Tavallisesti se ennättää kuitenkin hevosen edestä nousta, vaan vetäytyy syrjään niin laiskasti, että useasti hänen ajaessaan on kärrinpyörä raapaissut sitä lonkkaluuhun tai kylkeen.

Heittäytyä junan alle saadakseen siten surmansa, sitä vastaan hänellä ei ollut mitään, se oli varma että surmansa siinä sai, ja saihan ihminen valita parhaimman keinon kuolemataankin varten. Jotka taas muka vahingossa jäivät junan alle, heitä hän ei säälinyt ollenkaan, sillä hänen mielestään oli joka tapauksessa kunkin oma syynsä, jos jäi junan alle, kun kerran rautatieliikkeessä on niin selvät säännöt ja järjestykset, että kaikkein yksinkertaisimmankin ihmisen pitäisi osata niitä noudattaa. Eläimet eivät tosin tietäneet ohjesäännöistä, mutta niiden omistajain piti tietää eikä päästää elukoitaan radalle; siitä ei ollut mitään edesvastausta, jos ajoi radalle tulleen elukan päälle.

Junankulettaja Kallio sai kesällä virkalomaa käydäkseen hautaamassa äitinsä, ja sai kyytimiehekseen erään torpanmiehen. Kohta alkutaipaleella oli karja makaamassa maantiellä.

— Ei toki ajeta päälle, sanoi mies ja antoi lehmäin nousta ylös ja väistyä syrjään.

— Ei siitä ole mitään edesvastausta, jos ajaa lehmän päälle, kun se ei mene edestä pois, sanoi Kallio.

— Jospa ei oliskaan, vaan onhan se väärin sillä tavalla vahingoittaa luontokappaletta.

— Kyllä se menee, kun se ennättää: ymmärtäähän se toki vaarapaikan sekin.

— Lyöppäs sitä hevosta, ettemme me menisi lehmän tavalla, sanoi Kallio halveksivasti ja ajatteli, että ukko oli saman lainen lehmä.

Oli vähän aikaa äänettömyyttä, vaan sitte alkoi junankulettaja keskustella ukon kanssa yhtä ja toista matkan ratoksi. Siinä ukko johtui puhumaan edellisestä hevosestaankin, jonka päälle oli rautatiejuna ajanut. Se oli hänen elämässään suurin tapaus, jonka hän muisti niin ihmeen tarkasti nyt vielä monen vuoden perästä. Hän kertoi siitä mielellään, niin kuin kerrotaan asiasta, joka on mieleen kovasti koskenut ja muistiin unhoittumattomaksi jäänyt.

— Olihan se kumma tapaus, kertoi ukko. Minä olin vedättämässä radalle hiekkaa. Juna juuri tuli täyttä vinkaa. Minä pidättelin hevoista ja odotin että juna menisi sivu. Mutta hevonen säikähti ja läksi karkaamaan. Tie kulki radan poikki, ja hevonen läksi menemään tietä myöten radan yli, paetakseen junaa. Vaan silloinpa jäätiinkin junan alle. Minä lensin kärryistä vähän syrjään ja parhaiksi pelastuin, vaan kärrit menivät tuhannen murskaksi ja miten lienee hevosen häntä sotkeutunut johonkin junan rattaaseen, vaan summa on se, että hevosen häntä repeytyi juurineen irti ruumiista ja hevosen takapuoli tuli hyvin pahan näköiseksi. Se tapahtui hyvin äkkiä, ettei hevonenkaan ennättänyt ääntä päästää, vaan mielen muutoksessaan se rupesi paikalla syömään heinää niityllä. Minä hain pyssyn läheltä talosta ja ammuin onnettoman.

Junankulettaja kuunteli tätä kertomusta ensin välinpitämättömästi, antoihan vaan ukon kertoa. Hän kohta muisti, että hän oli tuon hevosen päälle ajanut, tällä kertaa ei kuitenkaan tahallaan. Tuo tapaus ei häntä vähääkään liikuttanut, ennen kuin kertomuksen lopussa sattui häneen eräs kohta, nimittäin tämä: "Hevonen ei ennättänyt ääntä päästää, vaan mielen muutoksessaan se rupesi paikalla syömään heinää niityllä." Tämä kohta tarttui kummallisesti hänen mieleensä ja hän jäi sitä pitkään ajattelemaan eikä enää kuunnellut, kun mies kertoili, kuinka hyvä hevonen se oli ollut.

"Mielen muutoksessaan rupesi syömään heinää niityllä." Kuinka ihmeelliseltä se kuului, vaan kuinka luonnolliselta se tuntui! Se tuntui niin luonnolliselta ja sattuvalta, että tämä pieni yksityiskohta jäi häntä omituisesti vaivaamaan ja siitä tuli hänen käsitykseensä ikään kuin uusi valopilkku, joka valaisi ja levisi ja teki kaikki kirkkaaksi ja selväksi.

Se oli todellakin mielen muutos hevosessa, erinomainen mielen tila hirveän tapauksen jälkeen. Muuten on mahdoton käsittää sitä, että se heti rupesi syömään heinää eikä lähtenyt hirmustuneena karkaamaan näkymättömiin. Hänen tuntoaan rupesi kipeästi vihleksimään tuon onnettoman hevosen kärsimykset, nuo niin mahdottomat kärsimykset, että niillä oli luontokappaleeseen perin luonnottomat vaikutukset.

Hän ei enää saanut yhtä rauhaa, tuo mies, johon elämässään oli niin vähän mikään koskenut. Yöllä hän ei tahtonut saada unta ollenkaan, hänen sielun silmäinsä edessä oli alati ukon hevosraukka niin selvänä kuvana, hirveästi raadeltu hevosraukka mielen muutoksessaan syömässä heinää niityllä radan vierellä. Hän oli kuin paatunut pahantekijä, jonka tuntoa ei ole koskaan mikään liikuttanut, siksi ettei sille ole kukaan osannut sanoa oikeata sanaa, joka olisi siihen sattunut, mutta joka sitte kerran sattui kuulemaan yhden ainoan sanan, sanan, joka tuli kuin viattoman lapsen suusta, vaan joka sattui ja kosketti ja kerrassaan musersi kivettyneen sydämen. Hänelle tuli todelliset tunnon vaivat, hän katui ja vaikeroi ja rukoili anteeksi. Hevosen kärsimyksen kuva oli alati hänen silmäinsä edessä, se oli hänen painajaisensa. Vaikeroituaan melkein koko yön, nukkui hän viimein aamuyöllä läpi väsyneenä.

— Elkää lyökö hevosta, kyllä me keritään, kielteli junankulettaja Kallio paluumatkalla kyytimiestään, mainittua torpan miestä. Hän oli nyt aivan kuin toinen mies, hän tunsi sisässään jotakin lämmintä ja hellää, ja hän oli mieleltään kuin sairas, joka ei kärsi kuulla ruoskan nasahtelevia lyöntejä, joka säälii kaikkia ja jota pitää kulettaa tasaisesti ja hiljaisesti. Hän ajatteli vielä samaa asiaa, eläimen mahdotonta kärsimystä, kun sitä on kauheasti raadeltu. Kuinka monen hevosen ja lehmän hän oli tahallaan tappanut hirveimmällä tavalla, ja kuinka hän on voinut olla niin sokea ja tunnoton, ettei ole ymmärtänyt, että nekin kärsivät, jotka eivät valita. Hän ihaili tuota ukkoa ja tunsi kiitollisuutta häntä kohtaan, joka hänet oli varmaankin aivan tietämättään valaissut, jolla oli niin luontoperäinen, terve käsitys ja joka varmaan ymmärsi puittenkin puhetta. Hänelle näet juohtui ympärillä olevasta metsästä mieleensä vanha kansan runo "Koivun valitus", jota oli lapsena koulussa luettu; siinähän kerrottiin koivun itkeneen Väinämöiselle sitä, että siitä juoksetettiin mahalaa ja kiskottiin tuohta.

Hän ei enää kehoittanut kyytimiestään ajamaan lehmäin päälle, eikä olisi sitä itsekään tehnyt. Sillä hän nyt ymmärsi, että lehmäkin kärsii, kun sitä raadellaan, ja hän ajatteli nyt niin kuin kyytimiesukkonsa, että henkihän se on lehmässäkin.

(Henkilöt: Aukusti Aaltonen, kansakoulunopettaja; Alma Saario, ruununvoudin tytär, hänen morsiamensa; Hanna, Aaltosen sisar.)

Niin, mutta kuules, paitse Sinun lahjaasi sain syntymäpäiväkseni kauniin albumin — arvaas keltä? Vahinko vaan, että albumi on liijan pieni, kaikki kuvani eivät mahdu siihen. Vaan luultavasti saan pian toisen eräältä toiselta ihailijaltani.

Mitä sanot siihen, kun mulla on muitakin kosijoita? Hän on kaupungissa postivirkamiehenä, hyvin kaunis mies, musta, kihara tukka, ruskeat silmät ja mustat viikset. Mene kaupungin postikonttoriin, niin saat nähdä hänet siellä.

Kirjoitit kerran, että tyttöjen on vaikea saada miestä, kun he tulevat 25-vuotisiksi, mutta minun laitani ei näytä olevan niin.

Mitä sanoisit, jos Sulle antaisin rukkaset ja menisin sille maisterille, josta Sulle puhuin viime kerran tavatessamme kaupungissa? Tiedätkös, minä pidän maisterista vielä enemmän kuin herrasta kaupungin postissa.

Kuule, rakkaani, mitä teit Sinä Helsingissä? Kirjoita, rakas Aukusti, kaikesta, mitä matkallasi tapahtui ja mikä huvittaa minua.

Opettaja Neulanen, joka jälkeesi tuli tänne kansakoululle, joutui heti epäsopuun opettajattaren kanssa. Hänellä on suuri halu kannella opettajattaresta koulun esimiehelle rovastille ja tarkastajalle. Hän on viekas kuin kettu, ja sen tähden en ollenkaan pidä hänestä. Ei hän ole todellisesti sivistynyt.

Hän panettelee täällä Sinuakin, sanoo Sinua huonoksi opettajaksi ja kaikkea muuta solvaavaa. Yleensä väittää hän, että ne, jotka tulevat Kymölän seminaarista, ovat tyhmempiä ja vähemmän tietäviä kuin Jyväskylän seminaarista tulleet. Minä puolestani luulen päinvastoin. Kaikki ne, jotka tulevat Jyväskylästä, ovat niin itserakkaita, etteivät edes tunne omaa nenäänsä ja niin ylpeitä kuin hyvinkin suuria herroja olisivat.

Mutta kuules, minä muistutan Sulle entistä esitystäni. Kun Sinä muutenkin luet niin ahkerasti, voisit Sinä yhdellä tiellä lukea ylioppilaaksi. Se olisi hauskaa! Rakas Aukusti, voitko lukea ylioppilaaksi? Minä luulen aivan varmasti, että Sinä helposti voit lukea, sillä Sulla on hyvä pää, hyvä ymmärrys ja käsitys. Olisin niin ylpeä pojastani, jos hän tulisi tänne kotiin tyttönsä luo valko-lakki päässään! Ihmiset täällä, varsinkin opettaja Neulanen ja rovasti, saisivat suuret silmät — ja sekös minua ilahuttaisi. Rakas Aukusti, et Sinä tarvitseisi lukea juuri laudaturia, — vaikkei sekään olisi pois tieltä, — kunhan vaan tulisit ylioppilaaksi. Kallis Aukustini, sitte vasta kun Sinä luet ylioppilaaksi, menemme me naimisiin. Sitte minä hoitaisin Sinua ja Sinä lukisit maisteriksi. Oma rakkaani, ajattele todella tätä asiaa! Mamma ja Pappa tulisivat hyvin noloiksi, kun he yhtenä kauniina päivänä lukisivat lehdistä, että ylioppilastutkinnon on suorittanut herra Aukusti Aaltonen. Sitte he varmaan olisivat oikein suosiollisia sinulle. Oma kulti, kirjoita kohta, aivan kohta, mitä ajattelet tuumastani. Minusta on aate hyvä.

Olen ollut terve ja iloinen. Samaa toivotan Sulle. Taivahan Herra Sua suojelkoon!

II.

Miljoonia suudelmia lähetän viime kirjeestäsi. Tiedätkös, oma kultini, että sanomattomasti kaipasin kirjettäsi.

Vai niin, että sinä hirveästi hakkailit pääkaupungin tyttöjä. Minusta on oikein hauskaa, että naiset niin ihastuvat Sinuun, olen siitä oikein ylpeä. Muut tytöt minun sijassani olisivat mustasukkaisia, mutta minä en ole sen luonteinen, että kiusaisin itseäni mustasukkaisuuden tuskilla.

Ja sekö, joka enin ihastui ja josta Sinäkin enin pidit, on Nanna Vahlberg? Nanna parka, et mahtanut tietää, että Aukustin sydämen oli jo varastanut Alma.

Kuules, oma poikani, otatitko valokuvia Helsingissä? Olit tuhma, jos et otattanut. Kulti kallis, jos et Helsingissä otattanut, niin pitää Sinun heti mennä kaupunkiin otattamaan. Muista se! Sinun Almasi on saanut palavan halun nähdä omaa poikaansa, sen tähden lähetä, rakas Aukusti, valokuvasi niin pian kuin mahdollista — muuten kuolen minä ikävästä, ja ethän sitä tahtone, toivon minä!

Minä ymmärrän kaikki, mitä vaikeuksia selität olevan ylioppilaaksi lukemisessa. Oma armaani, ethän suutu, että tein Sulle niin tyhmän esityksen, annathan, annathan sen anteeksi? Nyt minä ymmärrän, että voithan Sinä olla oppinut mies ilman tutkintojakin. Anna hupsulle pikku Almallesi anteeksi hänen lapselliset haaveilunsa.

Rakas Aukusti, kirjoita pitkä, pitkä kirje — ensi lauvantaina odotan sitä. Rakas ystävä, monta, monta tulista suukkosta suljen tähän kirjeeseen!

III.

Tänään sain ilon vastaan ottaa Sinulta kirjeen. Tuhannet kiitokset ja suukkoset siitä!

Sinun oma tyttösi on ollut sairaana. Sairauteni riippuu varmaankin ilmoista; kun ilma on kaunis, olen terveempi, vaan pahoilla säillä olen väsynyt ja heikko, etten tahdo jaksaa olla yläällä. Voi, rakas Aukusti, kun on ikävätä sairastaa, silloin tuntuu elämä kahta vertaa katkerammalta.

Kulti oma, lähetä hauskoja kirjoja lukeakseni. Mutta arvostele ensin kirjat, etteivät ne ole omalle tytöllesi vaarallisia.

Vai voit Sinä olla niin ilkeä ja antaa Nanna Vahlbergin Helsingissä odottaa turhaan kirjettä. Sinä kyllä voit kirjoittaa hänelle ja lohduttaa häntä parhaalla tavalla. Sinä kirjoitit, että Sinun on sääli Nannaa, kun hän on niin kaunis ja niin nuori. Minä luulen vähän, että Sinä pidät hänestä, vaan kun olet sidottu minuun, estää se Sinua kihlautumasta hänen kanssaan. Mutta rakas Aukusti, jos Sinä rakastat häntä, niin ei Sinun tarvitse huolia sitä, että teet väärin minua kohtaan rikkoessasi siteen meidän välillämme. Ei, rakas ystävä, Sinä olet vapaa minusta niin pian kuin tunnet, että se side, joka meitä liittää, painaa Sinua. Ehkäpä hän onkin Sinulle sopivampi vaimoksi, kun hän on hyväsydäminen, nuori ja kaunis, ja tätä kaikkea en minä ole. Päin vastoin olen minä häijy ja vanha — 23 vuotta — ja ruma tyttö, niin että Sinä vaihdossa voittaisit melkoisesti. Kaupan päälliseksi hän on musikaalinen, johon minä en omaa vähintäkään taipumusta. Rakas Aukusti, minä sanon Sulle vielä kerran: Sinä olet vapaa minusta niin pian kuin sinä vaan tahdot. Et mitään omantunnon tuskia tarvitse kärsiä, jos jätät minut, sillä minä haluan kaikesta sielustani, että Sinä tulisit onnelliseksi, ja en ollenkaan tahdo olla se, joka estää Sinua valitsemasta itsellesi rakastettavaa vaimoa. Jos pidät tytöstä, nai hänet! Voi tapahtua, että minun päiväni ovat luetut, että minä kuolen, silloin on niin hyvä, että Sinä saat Nannasi — ei tiedä, kuinka pian hetkeni on lyönyt ja meidät eroitetaan ijäisesti.

Sinä et pidä tästä puheesta, sen minä tiedän, mutta sydämeni on sanellut sen sana sanalta, ja sen tähden olen sen kirjoittanut.

J.k. — Et ole lähettänyt valokuvaasi, jota pyysin. Ehkä et ole ollut tilaisuudessa otattaa sitä. En tiedä, et vastaa siihen mitään. En minä pakoitakaan Sinua lähettämään, jos et Sinä itse tahdo.

IV.

Aukustilta sain tänään kirjeen. Hän voi hyvin ja on käynyt Helsingissä. Siellä sytytti hän monta naissydäntä, ja kohta kotiin palattuaan sai hän eräältä Nanna Vahlbergilta kirjeen, joka sisälsi hehkuvinta rakkautta. En oikein tiedä, onko luvallista puhua näistä asioista, mutta olethan sinä Aukustini sisko. Aukusti näkyy olevan oikea Don Juan, ja minä olen ylpeä siitä. Moni tyttö minun sijassani olisi mustasukkainen, mutta semmoista minä en tunne. Minä kuitenkin säälin sitä tyttöraukkaa, joka niin hullusti rakastui. Niin se käy, kun tytöillä ei ole aikaa odottaa vaan silmittöminä lentävät miesten syliin.

Aukusti on nyt tilaisuudessa antaa ensimäiset rukkasensa — saa nähdä kelle ne lankeevat: Nanna Vahlbergille vai Alma Saariolleko?

Hyvästi nyt, sillä täytyy jo mennä levolle. Kello on jo kohta 1. Neljän arkin pituinen kirje Aukustille ja tämä Sinulle ovat yöllinen työni.

Viime aikoina olen ollut kipeänä. Nyt myöhään valvottua puistattaa ruumista ja käteni vapisee.

Tyttösi makaa nyt sairaana. Tätä kirjettä kirjoitan vuoteellani lyijykynällä, voinetko saada tästä selvää. En jaksa olla ylhäällä, sillä voimani ovat heikot. Eilen olin niin kipeä, että Mamma ja Pappa aikoivat lähettää kaupungista hakemaan lääkäriä, vaan minä kielsin. Nyt olen kuitenkin vähän parempi.

Aamulla odotan kirjettä Sinulta. Saa nähdä kirjoitatko, vaan toivon että olet ollut kiltti ja kirjoittanut oikein pitkän kirjeen aamulla tulevaan postiin.

Rakas omani, elä lähetäkään kirjoja, joita pyysin, sillä nyt en jaksa lukea. Kummallista, kuinka äkkiä minä tulin näin heikoksi. Olen tosin koko syksyn ollut vähin sairas, vaan en luullut voimani näin pian menevän. Mamma tahtoo että minut vietäisiin lääkäriin Helsinkiin.

En jaksa enää kirjoittaa, kynä tuntuu niin raskaalta ja käteni
värisee, kuuma hiki nousee otsaani.

Hyvästi, oma kulti, voi aina hyvin ja elä ijäti onnellisena!
Toivoo sinun sairas

VI.

Tänään olen niin paljo parempi, että olen yläällä, vaikka olen hyvin heikko. Kokonaisen viikon olin vuoteen omana. Olen kovin hermoheikkoinen, että käteni usein vapisevat ja niitä täytyy hieroa. Varmaankin minut viedään tohtorille. Mamma tahtoo viedä minut kaupunkiin, yksin en jaksa matkustaa.

Nyt kun minä tulen kaupunkiin, tahdothan olla niin kiltti ja tulla sinne katsomaan sairasta tyttöäsi. Minä olen tullut niin heikoksi, kalpeaksi ja surumieliseksi, elämä tuntuu niin toivottoman surulliselta, että useasti ajattelen, mitä varten Luoja minutkin loi. Mutta syntihän on niin ajatella, ja minä otan nöyrällä sydämellä vastaan, mitä Hän minulle asettaa. Minä kuolen hyvin tyytyväisenä ja rukoilen taivaassa Sinun puolestasi — ja Sinun Nannasi puolesta, sillä silloin kai te olette saaneet toisenne.

Kulti oma, tulethan kaupunkiin katsomaan kuolevaa tyttöäsi, olethan niin hyvä?

J.k. — Petyin odotuksessani saada tänä aamuna Sulta kirjettä. Minulle tuli niin sanomattoman ikävä ja surullinen mieli. Vaan tulethan, tulethan kaupunkiin ylihuomenna!

VII.

Minua itseänikin ihmetyttää, kuinka pian minä paranin. Varmaankin matka virkisti minua. Nyt olen niin terve ja iloinen kuin taivahan lintu.

Oletpa Sinä aika veitikka, kun runoilit semmoisen valheen Helsingin matkastasi. Sinä olet oikein ilkeä. Ja minä kun jo kuvittelin mielessäni tuon olemattoman Nanna Vahlbergin niin elävästi, että näin hänet kuin silmäini edessä. Oletpa sinä paha!

Mutta yhtä paha minäkin olen. Se maisteri ja ruskeasilmäinen herra kaupungin postissa olivat myös kuvittelua, kuvittelua, että he ovat ihailijoitani. Tahdoin saada Sinut mustasukkaiseksi. Sinä sanoit, ettet tullut vähääkään mustasukkaiseksi, ettei se kuulu luonteeseesi. Vaan en sitä ollut minäkään. Minähän säälin vaan tuota tyttöparkaa, kun oli niin hullusti rakastunut Alman omaan poikaan. — Mutta tästähän me kaupungissa jo niin paljo puhuimme.

Armahin Aukustini! Minä olen tullut ajattelemaan, että menisimme aivan kohta yhteen. Se oli vaan minun hupakon lapsellista puhetta, että Sinun pitäisi lukea ylioppilaaksi ja maisteriksi, ennen kuin tulisin vaimoksesi. Kulti oma, minä olen kokonaan Sinun omasi, ja olen ollut niin väärässä semmoista ehdotellessa. Ethän ole niistä suuttunut tyttöösi, ethän? Minä olen tyytyväinen ja onnellinen vaimonasi kansakoulun opettajanakin. Me elämme vaatimattomasti, vaan sievästi ja runollisesti siellä kansakoulullasi kauniin salmen rannalla. Me emme kaipaa rikkautta ja suuria nimiä, me rakastamme toisiamme ja olemme onnelliset, niin onnelliset kuin kaksi taivahan pikku lintua pienessä pesässään kesän ihanimmalla ajalla.

Hyvää yötä! Suutelen tätä kirjettä monta, monta kertaa, että se vakuuttaisi Sulle oman tyttösi hellää, ijäti sammumatonta lempeä, ja Sun rakasta nimeäsi mainiten ummistan silmäni.

Tytön nimi on Elna, pojan nimi Kalle. Elna palvelee korutavarakaupassa,
Kalle on konttoristina kauppaliikkeessä korutavarapuodin vierellä.

He olivat tulleet tuttaviksi, ja Kalle oli kohteliaana poikana pitänyt velvollisuutenaan joka ilta saattaa Elnaa kotiin. Tuttavuus alkoi syksyllä, jolloin Elna tuli korutavarakauppaan. Kallesta oli Elna hyvin sievä tyttö, vaikka vielä kovin lapsellinen. Tuo tyttöhupakko voi nauraa kuollakseen vähäpätöisille asioille, aivan tyhjälle: kertoi aina ihmisistä, joita oli päivällä puodissa käynyt, kaikellaisia naurettavia juttuja, itsessään aivan vähäpätöisiä, vaan kyllä hän aina sai syytä nauruun.

Elnasta oli Kalle oikein kunnon poika, jota hän kunnioitti, ja oli suuresti mielissään, että Kalle hänen kanssaan seurusteli. Hän oli jo vuoden ajan kiihkeästi odottanut itselleen "kavaljeeria", ja nyt se oli ilmestynyt ihan kuin itsestään. Hän oli huomaavinaan, että moni tyttö häntä kadehti.

Erottuaan portilla Kallesta hän aina tutkisteli, miten paljon hän pojasta piti ja oli varma siitä, että hän rakasti Kallea. Eipä tuntenut ketään muutakaan, josta olisi enemmän pitänyt. Kalle oli siis se "oikea", ja hän jo Kallea muisti rukouksissaan iltasella maata pannessaan. Herra oli yhdistävä heidät kerran.

He olivat kohta kuin kihloissa, kävelivät kuutamoiltoina ja haaveksivat, sen he olivat monta kertaa toisilleen sanoneet. He puhuivat kodista niin kuin aivan kohta tulisivat sen laittamaan, ja Elna tunnusti rukoilleensakin tästä asiasta.

— Eihän sitä itkusilmin tarvitse rukoilla. Minä en ole semmoinen pakana kuin sinä.

Kalle rakasti Elnaa ja oli varma siitä, että Elna myös häntä rakasti. Vaan hän kaipasi jotakin, jota hän ei tuntenut niinkään helposti voivansa saada. Hän ei ollut vielä kertaakaan hyväillyt tuota tyttöä, ei puristanut häntä rintaansa vasten, ei pitänyt häntä sylissään eikä suudellut häntä, jota kaikkea hän halusi ja joka piti kuulua rakkauden kuherrukseen. Oli kulunut jo koko pitkä talvi tuossa hurskaassa rakkaudessa. Vaikka hän oli varronnut, ei ollut vielä saanut tilaisuutta hyväillä. Elnassa oli jotakin, jota Kalle oli itsekseen ruvennut nimittämään "hurskaaksi viattomuudeksi", joka esti häntä sillä tavalla lähestymästä, eikä hän koskaan saanut sanoja suustaan sanoakseen Elnalle mitään semmoista. Vaan ei hän aikonut koko ikäänsä antaa suhteen semmoisenakaan olla: hänhän oli mies, jonka piti panna toimeen. Hän odotti kevättä ja kesää.

Kevät tuli ja kesä tuli. He kävelivät Väinölänniemellä ja istahtivat niemen nenässä penkille. Ilma oli ihana. Käki kukkui niemessä salmen toisella puolen. Sitä he kuuntelivat, ja Elna kuiskasi:

Kalle sai ikään kuin sisällisen kehoituksen, siirtyihe lähemmäksi ja sanoi:

— Koko luonto nyt rakastaa. Käetkin ovat yhdessä ja lempivät toisiaan.
Elna, anna mulle suutelo.

Kalle oli valmis sitä vastaan ottamaan. Elnastakin oli suuteleminen luonnollinen asia, kun he kerran rakastivat toisiaan, ja vastasi nauraen:

Sillä hetkellä Elnan muoto muuttui, ja hän istui turvattoman näköisenä Kallen kainalossa, sillä hän ei mitenkään vastannut hyväilyyn. Koko hänen lapsellinen sielunsa oli hetkeksi tullut hyvin totiseksi ja hienoimmalla arkuudella seurasi Kallen aikeita.

Kalle nosti hänet syliinsä ja asetti itseensä päin. Häntä ensin vähän hämmästytti Elnan muuttunut muoto; Elna oli kuin maasta siepattu ja voimakkailla käsillä kainaloista äkkiä nostettu pyörryttävään korkeuteen. Vaan Kallen silmissä paloi liekki, hän vapisi innosta, tarttui kahden käden Elnan päähän ja rupesi painamaan suudelmaa hänen hienoille, vaaleille huulilleen…

Silloin Elna ehdottomasti huudahti, melkein parkasi ja epätoivoisen voimilla ponnistihe irti.

Kalle säikähti pahasti ja päästi hänet heti. Elna läksi enempää virkkamatta kiireesti astumaan pois, jälelleen katsomatta. Kallesta näytti, että hän vähän etempänä purskahti itkemään.

Kalle oli kuin puusta pudonnut. Tuopa nyt oli kummallista! Mikähän sille tuli? Vaan hän ei osannut lähteä jälestä, kysymään sitä häneltä tai lohduttamaan häntä. Hän tunsi ikään kuin soimausta jostakin luvattomasta yrityksestä.

Hyvän ajan päästä vasta hän miltei häpeissään tuli niemeltä pois, oli punainen ja vältti katsoa vastaan tulijain silmiin.

Elna on tullut naurunsa seassa omituisen totiseksi. Hän ei oikein ymmärrä itsekään tuota tapausta niemen nenässä, jonka tähden hän aina totisuutensa jälkeen sille nauraa makeasti.

Vaan Kallea hän ei enää kaipaa; olisi niin ilkeä kohdata toisiaan tuon tapauksen jälkeen. Kallekin näyttää pelkäävän häntä. Mitähän se Kalle mahtaa hänestä ajatella?

Elokuun keskivaiheilla kulkee laiva Saimaan vesillä pohjoiseen päin. Koko päivän on tuullut kovasti ja ilma on kylmennyt kylmenemistään, sillä pohjoinen on puhaltanut. Taivas on ollut pilvessä koko päivän.

Laskeutuessaan synnyttää aurinko veripunaisen ruskon luoteistaivaalle, josta se ajaa pilviä vähitellen pois. Pohjoinen taivaan ranta paljastuu paljastumistaan, ja sieltä puhaltaa läpitunkevan kylmästi. Auringon syvemmälle vaipuessa vaalenee taivaan ranta, joka on nyt kuin auvennut, vaalean punainen meri. Se valaisee koko maailmaa, se levenee ja näyttää myöskin nielevän koko maailman. Se on kaunis, kamalan kaunis vaaleanpunainen meri, pohjaton meri. Siihen kuvastuu pohjoinen maailman ranta vuorineen, metsineen, saarineen: aallot välkkyvät sen valossa. Sieltä virtaava ilma kylmenee joka hetki.

Tuota katsellessa laivan kannelta tuntuu niin kamalalta, tuntuu niin turvattomalta. Tuo vaaleanpunainen meri on niin onnettomuutta huutavan näköinen, sen syvyyksissä on kätkettynä kurjuus ja hätä. Erittäinkin onnettomuutta ennustavan näköisiä ovat etäällä taivaan rannalla tuohon mereen kuvastuvat harvametsäiset vuoret. Kuinkakin kulkenemme, on siellä aina edessä kaukaisuudessa korkea mäki muutamine harvaoksaisine petäjineen, jotka kuvastuvat niin surullisesti vaaleanpunaiseen taivaan rantaan. Ne seisovat kuin köyhyyden ja kurjuuden kuvina siellä, väristen viluissaan.

Erään talon ohi kulkiessamme näkee pelloilla rukiin leikattuna ja ruisrukojen seisovan hyvässä turvassa. Mutta muut viljat ovat vielä vihantina, niitä riuhtoo kylmä tuuli vihaisesti. Maanmies on herännyt unestaan ja tullut tarkastamaan taivasta. Hänkin katselee tuota leimuavaa vaaleanpunaista merta, joka yhä laajenee. Sen kajastus käy uhkaavasti hänen kasvoihinsa, hän aavistaa suurta onnettomuutta. Ennenkin tänä kesänä on jo halla uhkaillut, kulkenut kuitenkin sivu tai pienempää vahinkoa tehden, mutta nyt se armotta uhkaa puhaltaa kylmän henkäyksensä yli maan. Sen uhka on sitäkin suurempi, kun ruis on ehtinyt valmistua vahingoittumattomana.

Eikö ole vielä Hallatar saanut meiltä kylliksi uhria, koska hän noin uhkaa, päästäen vihansa liekit leimuamaan?

— Nyt jos se vaan siitä tyyntyy —! sanoo laivan peränpitäjä, puistaen ruumistaan turkissaan.

Niin, jos vaan tyyntyy! Pilvet, nuo lämpimän näköiset pehmoiset pilvet, pakenevat yhä enemmän pois, pohjoinen ne ajaa pimeään etelään.

Kun vaan nyt ei tyyntyisi! Tuulien jumalat, hyvät jumalat, armahtakaa meitä! Te ainoastaan nyt voitte meidät pelastaa. Kiitoksenanne siitä on oleva lasten nauru, vaimojen siunaus ja miesten hyvä mieli. Mutta jos vilu vie viljan, itkevät lapset, vaimot valittavat ja miehet tulevat alakuloisiksi. Minun täytyy lähteä pois värisemästä laivan kannelta. Tahdon ruveta nukkumaan. Mutta unta en voi saada. Vaaleanpunainen uhkaava meri pohjoistaivaalla on vaikuttanut syvästi mieleeni, olen tullut huolelliseksi ja surulliseksi. Uni on karkoittunut kauvas silmistäni ja vaivun pitkiin ajatuksiin. Mieleeni muistuu se maanmies, joka oli herännyt unestaan tarkastamaan taivasta ja jäi seisomaan pihamaalleen; luultavasti häneltäkin on uni karkoittunut ja hänkin nyt vuoteellaan on syvissä ajatuksissa.

Mutta niin kauvan kuin laiva heiluu, ei ole mitään hätää, sillä tuuli varjelee hallalta. Maanmies kuulostaa unissaankin, tuuleeko ulkona. Vaivun viimeinkin väsyneenä uneen ikään kuin rukoukseen, vaan joko unesta aina herään kuulemaan tai näen siitä unta, että laiva yhä heiluu ja tuuli vinkuu maston köysissä.

Aamulla herättyäni kiikkuukin laiva yhä edelleen, sillä tuuli ei ole lakannut. Taivas on jälleen pilvessä.

— Jo se toki oli onni, ettei yöllä tyyntynyt, sanoo peränpitäjä. Se olisi vienyt kaikki.

Nuoren rouvan oli laitettava paketti postiin sisarelleen. Kaksi tuntia ennen postin lähtöä hän tuli konttoriin miehensä luo pyytämään käärepaperia.

— Minkä laista paperia? Minä en jouda, anna Oskari, käski mies konttoristiaan.

Konttoristi katseli vanhoja sanomalehtiä, näytti vanhoja ilmoitustauluja, tarjosi harmaata pahvia, vaan mihinkään ei rouva ollut tyytyväinen.

— Eih, eih! — ei semmoista, — ei semmoistakaan… minä itsekään en oikein tiedä, minkälaista se pitäisi olla… August, tule nyt sinä antamaan, tule hyvä August.

— Parempaa se toki pitää olla. Etkö sinä voisi antaa oikeata puhdasta paperia — tätä paperia tästä.

— Mutta tämä olisi niin sopivata. Anna nyt joutuin, että ehdin laittaa postiin.

— Täältä saat konseptipaperia, joka on paljo sopivampaa siihen tarkoitukseen.

Rouvan täytyi olla tyytyväinen paperiinsa ja hän meni sisään laittamaan pakettia.

Vähän päästä tuli hän konttooriin takaisin mieheltään kysymään, tuliko paketista ehkä liika iso.

Jonkun ajan päästä tuli rouva taas konttooriin, kirje toisessa, kynä toisessa kädessään.

Rouva meni takaisin sisään, katsoen ovella jälelleen, huomatakseen oliko August aivan todella muuttunut häneen, kun niin vihaisesti kiljahti: en jouda! Hänelle tuli niin paha mieli, että hän olisi itkenyt, jos olisi ollut aikaa, vaan oli niin hirveän kiire postiin. Sillä aikaa kun hän lopetti kirjeen kirjoittamista ompeli piika pakettia.

Ennen kuin piika sai paketin valmiiksi oli rouvalla kirje lopetettu, ja hän luki moneen kertaan, mitä oli kirjoittanut miehensä puolesta. Sitte hän meni konttoorin ovelle.

— Minä en jouda, johan minä sanoin! Lähetä vaan se kirje semmoisenaan, kyllä minä sen hyväksyn täydellisesti.

Rouva kääntyi takaisin. Kuinka August oli hänelle tyly! Oliko kellään sellaista miestä! Olisiko siinä nyt mennyt paljo aikaa, jos olisi tullut lukemaan hänen kirjeensä. Mutta niinhän se oli aina, August vaan halveksi kaikkea, mitä hän teki, ei tahtonut milloinkaan nähdäkään. Oi, kuinka tuntui ikävältä! Teki mieli heittäytyä sohvaan itkemään. Mutta piika toi samassa paketin. Rouva sulki kirjeen ja kirjoitti päällekirjoituksen pakettiin ja kirjeeseen. Hän läksi taas konttooriin.

— Tässä nämä nyt ovat! sanoi rouva iloisena ja laski paketin ja kirjeen miehensä eteen pulpetille.

— Mutta minun ei ole hauska maksaa niistä erikseen. Nyt menee kirjeestä eri postiraha.

— Sitä nyt enää purkamaan. Vaan pakettiin on kirjoitettava osoitekortti. Tässä on kortti.

— Etkö sinä nyt niin pientä asiata voi tehdä itse? Tai anna Oskarin kirjoittaa!

Mutta rouva tahtoi itse kirjoittaa uhallakin, kärsiköön August vahingon, jos kortti menee hukkaan. Eräässä kohden hän joutui ymmälle, jota täytyi kysyä. Hän meni miehensä vierelle ja näytti korttia.

— Pitääkö minun kirjoittaa tähän että paketti sisältää…? sille voisivat postissa nauraa.

Mies katsoi sitä, pyyhki siitä pois rouvan kuittauksen, antoi toisen kortin ja käski kirjoittaa uuden, selittäen tuon virheen.

— Yhdessä kilossa on 1,000 grammaa ja 1,000:een asti saa lähettää 60 pennillä.

— Herrajumala! Siitä menee 60 penniä! Lähetä piika viemään, sillä pojan pitää odottaa etelän postia.

Rouva vei pakettinsa ja kirjeensä sisään. Jonkun ajan kuluttua tuli hän paketti kädessä katsomaan konttoorin kelloa.

— Vieläköhän tämä paketti ehtii postiin? kysyi hän hyvin välinpitämättömästi.

— Minä aukasin paketin ja panin kirjeen sisään, ettei menisi turhaan rahaa.

Toinen piika tuli kohta sen jälkeen kutsumaan herraa rouvan luo. —
Rouva sairastui äkkiä, ilmoitti piika.

Rouva makasi kammarissaan sohvalla ja itki. Parhaiksi kävelevä pikku poika seisoi sohvan ääressä ja vedet silmissä loihti: Elä ikke, elä ikke!

— Elä tee vasta niin! Lakkaa nyt itkemästä, kun Kaarlekin pyytää; minun täytyy lähteä.

Kohta kun hän oli istuutunut pulpettinsa ääreen tuli rouva konttooriin, pikku Kaarle sylissään. Hän oli nyt hyvällä tuulella jälleen, itku oli selvittänyt hänet.

— Luuletko sinä että se paketti ehtii postiin. Hilman pitäisi saada se välttämättä huomenna.

— Eikö minun pitäisi lähettää Liina Lauran jälkeen postiin varottamaan Lauraa, ettei suinkaan sanoisi että paketissa on kapalovyöt, jos postissa kysyvät?

Lähetettyään toisenkin piijan postiin, juohtui rouvalle vielä yksi asia mieleen, vaan kun hän ei enää tahtonut mennä häiritsemään konttooriin, asettui hän pikku Kaarlen kanssa konttoorin viereiseen, miehensä kammariin kärsivällisesti odottamaan, jos August sattuisi pistäymään siellä. Hän oli kuitenkin kiltti vaimo, joka ei mennyt häiritsemään miestään työssä, ja hänestä tuntui tämä kärsivällinen miehensä tietämättä odottaminen niin mieluiselta, että hän olisi istunut ja odottanut tässä vaikka kuinka kauvan. Hän toivoi, että August vasta pitkän ajan päästä pistäytyisi kammariinsa ja saisi tietää, että hän on niin ja niin kauvan odottanut täällä, kun ei tahtonut tulla konttooriin häiritsemään työtä. Hänen sydämensä värähteli ajatellessaan, kuinka liikutetuksi August varmaankin on tuleva.

Noin kymmenen minuutin päästä meni August kammaristaan hakemaan nimileimasintaan, kun tarvitsi painaa sinettinsä erääseen kohta postissa lähetettävään paperiin.

— No mutta August —! Minä olen sinua odottanut tässä Kaarlen kanssa kauvan aikaa.

August oli jo menemässä ovessa, kun hän kääntyi takaisin huomatessaan, että vaimonsa oli itkuun pyrähtämäisillään.

Vaan rouva hikotteli itkuhereissään eikä voinut vähään aikaan mitään puhua. Mies tyynnytteli häntä, toisessa kädessään yhä pitäen nimileimasinta.

— Suutuit sinä, kyllä minä sen näin, ja mene nyt, kun sinä et kuitenkaan todella tahdo kuunnella minua.

— Mutta minä en lähde ennen kuin sanot sen asiasi. Minä istun nyt tässä ja kuuntelen.

— Minä vaan tahdoin kertoa sinulle, mitä minä kirjoitin sinun puolestasi Hilman kirjeeseen.

Juuri sen vuoksi, että tuo tärkeä asia oli niin vähäpätöinen, ei aviomies hypännyt sohvasta eikä rynnännyt ulos huoneesta, jonka hän muutoin olisi tehnyt. Hän jätti lähetettävän tärkeän kirjeensä ja monet muut kiireet asiat oman onnensa nojaan, heittäysi vaan mukavampaan asentoon sohvassa ja päätti hartaasti kuunnella vaimoaan, niin kuin tahdotaan pientä lasta erityisesti tarkastaa, kun huomataan hänessä oikein lapsellista, mitä ei ole ennen huomattu.

Rouva kertoi, mitä hän oli kirjoittanut omasta puolestaan ja miten hän sitte oli kirjoittanut, että Augustilla oli hirveä kiire, jonka tähden ei joutanut itse kirjoittamaan tervehdystään, vaan hän kirjoitti Augustin puolesta, ollen varma siitä, että August yhtyi joka sanaan, mitä hän kirjoitti.

Mies jäi yhä edelleen istumaan ja uteliaasti katselemaan vaimoaan, otsassaan lyhyt, hieno viiva, joka osoitti, että hän samalla jotakin ajatteli. Mutta rouva sanoi:

— Kuule, sinun pitää mennä nyt konttooriin, kun sinulla on kiire, en minä tahdo sinua viivyttää.

Hän painoi vaimonsa hiuksiin suudelman, niin kuin hänen tapansa oli, otti sinettinsä ja meni.

Hänen kirjeensä oli auttamattomasti myöhästynyt, hänellä ei ollut enää mitään kiirettä, ja hän käveli konttoorissa edestakaisin.

Mutta hän ei ollut vähääkään vihastunut, kaikki harminsa oli hävinnyt, ja hän vaan odotteli konttooritunnin päättymistä, mennäkseen sisään vaimonsa ja poikansa luo.

— Sepä hyvä oli! sanoi mies ja meni hänen jälestään sisään. Siellä hän otti vainionsa ja pikku poikansa, — nuo molemmat lapsensa, niin kuin hän ajatteli, — syliinsä ja rupatteli hauskasti heidän kanssaan päivällistä odottaessa.

Nuorin, viime kesänä syntynyt tyttölapsi olisi voinut luulla, ettei sitä muuta maailmata ollutkaan kuin ne kaksi huonetta, joissa asuttiin. Häntä ei ollut näet vielä kertaakaan käytetty ulkoilmassa, vaikka oli jo kevät käsissä. Hän oli syntynyt niin terveenä ja vahvana, että äiti oli ylpeillyt lapsestaan, mutta nyt hän oli kalpea ja surkastuneen näköinen. Perähuone oli ollut hänen asuntonsa alusta alkaen: jos tahtoi ryömiä etuhuoneeseen, käännytti äiti kynnykseltä takaisin ja sanoi että siellä oli kylmä. Toisinaan äiti kuitenkin vei hänet sylissään etuhuoneeseen, vaan omin päinsä ryömimään ei sinne päässyt. Siitä hän useasti puhkesi katkerasti itkemään, vaan se ei auttanut, sillä silloin pani äiti hänet maata tai pakoitti syömään.

Näin eli pienokainen koko pitkän talven perähuoneessa, joka oli pohjoiseen päin ja pimeä ja jossa ilma vaihtui ainoastaan siitä, kun ovea aina avattiin etuhuoneeseen. Useasti sai hän olla huoneessa pitkät ajat aivan yksin. Hänellä oli kuitenkin pieniä veljiä, jotka leikkivät hänen kanssaan ja hoitivat häntä. Vaan he eivät olleet aina hänen luonaan, mihin lienevät aina hävinneen, ja sitte taas ilmestyivät, tuoden mukanaan kylmää ilmaa, joka pienestä tuntui hirveältä.

Kun tuli kevätpuoli ja ulkona oli vähän sulaa, hävisivät veljet päiväkausiksi kokonaan, ja silloin vietti lapsi pisimmät hetkensä. Nyt ei häntä kuitenkaan enää niin paljon vangittu, perähuoneessa, hän sai useasti ryömiä etuhuoneeseenkin, ja häntä suuresti huvitti hiihtää etuhuoneen lattialla auringon paisteessa, joka tuntui hyvin lämpimältä. Hän taputteli kämmenellään lattiata, mihin aurinko paistoi, ja hänellä oli myöskin suuri hauskuus muutamasta kärpäsestä, joka oli surissut ikkunassa ja lenteli nyt hänen ympärillään, laskeutuen sekin aina mielellään lattialle päiväpaisteeseen, josta hän sen kuitenkin joka kerta karkoitti pois tavoittaissaan sitä kiini. Mutta näin yksinään ollessaan keväällä, kun ei kumpasessakaan huoneessa tuntunut ketään olevan, tuli pienokaiselle toisinaan niin vaikea olla, että hän rupesi itkemään ikävästä. Kun ei yhtä hyvin ketään tullut hänen luokseen, lakkasi hän itkemästä, istui lattialla ja kuulosti. Huoneessa ei tuntunut ketään olevan, vaan ulkoa kuului ääniä, veikkojen iloisia ääniä ja muita tuttuja ääniä, tuolta tuntemattomasta maailmasta, johon hän ei ollut saanut vielä päätään pistää, vaan jonne hän jo halusi. Siitä tuli hänen mielensä jälleen ikäväksi, ja haikea itku kaikui taas tyhjässä huoneessa.

Kerran, kun ei mistään apua tullut, ryömi hän raolleen jääneen ulko-oven kynnykselle. Siinä hän pysähtyi, sillä eteensä avautui aivan uusi maailma. Päivä paistoi porstuaan häikäisevän kirkkaasti, näkyi piha, jossa oli vielä lunta, vaan toisin paikoin oli paljas hiekka, jolla veikot juoksentelivat. Tuo kaikki näytti hyvin ihmeelliseltä, vaan samalla tuntui lapsesta iloiselta katsella sinne, eikä kylmän viileä ilmakaan, joka häntä yltäänsä huuhtoi, tuntunut nyt niin hirveältä kuin aina talvella poikien mukanaan tuoma. Hän istui siinä ja katseli, kasvoillaan surullinen hymy ikään kuin sairaalla.

Mutta äiti tuli sieltä, siunasi hämmästyksissään, sieppasi hänet syliinsä ja vei sisään.

Ahdas ja sulettu oli Onnikinkin olo pienessä navetassaan, joka pihan perällä rysötti puoleksi maahan vajonneena. Se oli saanut koko talven olla parressaan, liikkumatta mihinkään, selkä miltei laessa kiini. Kovana talvisydännä se tyytyikin kohtaloonsa, vaan kun kirkkaat keväiset auringon säteet alkoivat paistaa heloittaa navettaan Onnikin edessä olevasta pienestä reijästä, jossa oli kellastunut lasi, tuli sille ikävä ja kaipaus. Vaan vasta sitte sille kainompi ikävä tuli, kun navetan räystäs alkoi tippua. Katolla oli vahva hanki: päivän mustuttamaa päreistä räystään reunaa rupesivat auringon säteet lämmittämään, ja niin alkoi ikään kuin suuresta alkuainemäärästä syntyä ja muodostua loistavia maailmoja. Lumihangen laidasta itketti räystään nenään koko räystään pituisen liikkuvan, kiiltelevän vesijuovan, ja siitä muodostui lukemattomia vesihelmiä, jotka tippuivat alas. Pitkässä elävässä vesijuovassa kiilteli sateenkaaren värejä epäselvinä ja hajanaisina, vaan putoavissa pienissä vesihelmissä oli ikään kuin luomistyö päättynyt, sillä ne loistivat kuin tähdet kirkkaasti ja ihanasti. Mutta niiden aika oli lyhyt; välähdys vaan, ja tuo loistava maailma oli kadonnut. Niin ne syntyivät, välähtivät ja katosivat hetkessä. Mutta niitä oli lukemattomia: yhden hävittyä syntyi säännöllisesti toinen räystään elävästä vesijuovasta, joka oli kuin ijäti heruva vesivirta, minkä täytyi säännöllisinä hetkinä synnyttää uusi kappale.

Tämä vesihelmimaailmojen loistava näytelmä tapahtui kahden ulkohuoneen välisessä ahtaassa, likaisessa solassa.

Kun vesihelmen tipahtaessa nuo heleät, ihanat värit sattuivat pienestä ikkunareijästä kellastuneen lasin läpi Onnikin silmiin, tuli eläimelle kaiho ikävä. Se sai viestin keväästä ja uudesta syntyvästä luonnosta: sen silmiä häikäisi, sille tuli vaikea olla ja se ammahteli ikävissään.

Pihassa oli jo suuri siekale hietikkoa sulana, jolla kaikki pihan lapset olivat leikkimässä, paitse kaikkein nuorin, joka istui etuhuoneessa yksinään päiväpaisteessa ja kuunteli kärpästen surinata ympärillään. Hietikolla oli lasten mieluista olla, he kävelivät nelinkontan ja piehtaroivat kuin maahan kaivautuakseen; se oli aivan eläimellinen ilo päiväpaisteesta ja sulasta maasta, joita he niin suuresti rakastivat. He keksivät senkin tempun että hautasivat toisiaan hiekkaan, vaan vielä suurempaa riemua herätti keksintö täyttää housut hiekalla pullolleen, sitoa lahkeen suut kiinni ja sitte koettaa kävellä. Äiti sivu kulkiessaan kielsi heitä hulluista ilveistään, vaan sitäkö he kuulivat.

Asuinhuoneen ja porstuan katolta oli isä syytänyt lumen pois. Mustaan pahvikattoon paistoi nyt päivä hyvin kuumasti, niin että katto oli kuuma kuin uunin arina. Parhaassa helteessä porstuan katolla makasi kissa sorkat suorana. Kun lapset sen huomasivat, alkoivat he sitä hätistellä meluamalla ja kivittämällä, vaan kun kissa tunsi, ettei heistä ole sen suurempaa vaaraa, ei se liikahtanutkaan. Sen oli siinä niin äärettömän hyvä olla, kaikissa jäsenissä oli suloinen raukeus, joka teki ruumiin ja hengen puolikuolleeksi, ettei olisi tahtonut jaksaa silmiään avata, ja niin se vaan makasi siinä hievahtamatta, välittämättä lasten peloitteluista. Miisulle kuitenkin onneksi tuli pihaan posetiivin soittaja, juuri kun pojat olivat hankkeissa viskata kivensä katolle kaikki yhtaikaa, jonka olisi pitänyt varmaan häiritä kissan unta. Kun posetiivi viritti säveleensä, unhottui lapsilta kaikki muu ja he menivät soittokoneen ääreen kädet selän takana kuuntelemaan ja katsomaan.

Kuultuaan soiton huoneeseen, hyppäsi äiti ulos rappusille kuuntelemaan. Pienokainen jäi aivan yksin huoneeseen, ja kun hän kuuli kaikkien jättävän huoneet ja kuuli tuon raikuvan soiton, tuli hänen mielensä niin oudoksi. Häntä peloitti tuo soitto ja hän ei käsittänyt kaikesta tästä muuta kuin että hänet oli jätetty enemmän yksin kuin koskaan ennen. Hän istui lattialla kuin kaikkien unhoittamana, kun oli tullut kiire lähtö ihmettä katsomaan. Pienokainen rupesi itkemään täyttä kurkkua, posetiivin helisevien sävelten kaikuessa korvissaan.

Äidin päähän pisti silloin että voihan hän ottaa pienen ulos, kun oli tämmöinen kaunis kevätpäivä, ja hän meni sisään, kääräsi peitevaatteen lapsen ympärille ja toi sen sylissään ulos.

Näin oli pienokainen päässyt ulos ensi kerran elämässään. Hän istui äitinsä sylissä entistä kalpeamman näköisenä, pelokas ilme kasvoissaan, vaan samalla hän tunsi jotakin iloakin nähdessään kauniin paistavan päivän, kuullessaan iloisesti raikuvaa soittoa ja nähdessään kaikki tutut tässä ympärillään.

— Niin, lapsi kuuntelee soittoa, sanoi hänelle äiti. Se soipi niin koreasti.

Vähitellen mukautui lapsi posetiiviinkin, niin että kun äiti pani hänen käteensä lantin ja vei sen niin soittajalle, ei hän enää pelännyt.

Posetiivi herätti iloa ja elämää kaikissa muissa, vaan Miisu ei liikahtanutkaan mukavasta asennostaan. Toisella silmäpuolellaan se näki koko kometiian eikä välittänyt siitä sen enempää kuin että sen korvat vähän liikkuivat soiton vaikutuksesta.

— Laske tuokin lehmä ulos, kun ammuu tuolla, sanoi isä tullessaan työmaalta kotiin ja nähdessään kaikkien olevan pihalla; posetiivin soittaja meni jo portilla.

Lehmä todellakin ammahteli. Sekin oli tuntenut itsensä yksin jätetyksi, silloin kun kaikki muut olivat rientäneet ulos päivää paistattamaan. Emäntä oli jättänyt lämpimän ilman tähden navetan oven auki, josta eläin sai sieramiinsa kevään tuoksua, samalla kuin välähtävät vesihelmet häikäisivät sen silmiä.

— Kylläpä minä sen laskenkin pitkän talven perästä vähän jalkuuttelemaan, sanoi emäntä.

— Laske, laske: paha vaan että musiikki ennätti mennä pois: lehmä olisi saanut tanssia pelin mukaan.

Päästyään ulos, juoksenteli Onnikki ympäri pihaa, hyppi ja teki äkillisiä pyörähdyksiä, juoksi ja laukkasi häntä suorana, niin että sieramet soivat. Välistä se vähän pysähtyi hengittämään, vaan sitte taas läksi yhtäkkiä laukkaamaan. Eräässä kohti se tapasi lumen alta paljastunutta nurmea, jota se pysähtyi haistelemaan ja veti syvälle sieramiinsa, tunteakseen oliko siinä vihannuutta. Mutta se oli vaan kuollutta kuloa, ja lehmä kääntyi siitä pois. Maailma näytti kuitenkin jo niin hauskalta ja vapaa hetki teki mielen niin iloiseksi, että eläin sai aivan raivoisan puuskan hyppiä ja ilvehtiä; sen jalat penkoivat pihamaahan syviä jälkiä.

Seisoessaan sen jälkeen parressaan tuhki Onnikki vielä hengästyneenä sieramiinsa ja silmät pyörtivät ja päätä tuntui huimaavan. Se pureksi hajamielisesti eteen pantuja heiniä, koko sen olennossa oli vielä jotakin riehuvata ja ilosta kuohahtanutta. Eläin oli ahminut vapautta ja raitista, lämminnyttä ilmaa liijan suurin siemauksin, ja se oli sen juovuttanut. Räystäältä putoilevat välähtävät vesihelmet heleine väreineen tahtoivat nyt kokonaan häikäistä sen tavallista suuremmiksi auvenneet silmät.

Saman tapaisessa tilassa oli pieni lapsikin istuessaan pimeän, ikävän näköisen peräkammarin lattialla. Hän ei ollut oikein selvillä siitä, mitä oli tapahtunut, vaan tunsi epäselvää aavistusta, että hän oli käynyt jossakin, joka oli hänelle aivan uutta ja outoa, nähnyt jotakin hyvin valoisata ja iloista, joka tulee häntä voimakkaasti puoleensa vetämään.

— Niinpä on kuin mielenmuutoksissaan, sanoi äiti, ottaessaan lapsen lattialta syliinsä imetettäväksi. Lapsella oli omituinen hajamielinen katse.

Tämä oli Penttisen talossa ensimäinen kevätpäivä, sillä posetiivin soittaja oli käynyt pihassa, pienokainen oli ensi kerran saanut olla ulkona ja Onnikki oli kevät-iloissaan penkonut pihamaahan syviä jälkiä.

Kauppaneuvoksen myllyn hoitajan vaimo tuli poikansa Eerikin kanssa kauppaneuvoksen puheille konttooriin kl. 2:n jälkeen, juuri kun konttoristit olivat menneet päivällistunnille. Vainio oli pukeutunut parhaisiin vaatteihinsa ja näytti vasta peseytyneeltä, puhdaskasvoiselta. Pojan pää oli kasteltu, ja kammattu.

— Mitäs kuuluu? kysyi kauppaneuvos vaimolta tuttavallisesti ja antoi hänelle kättä.

— Minä taas tulin tämän pojan kanssa, herra kauppaneuvos. Ei tästä saa kalua koulussa eikä missään. Tänä päivänä taas laittoivat opettajat koulusta pois eivätkä kuulu ennen huolivan takaisin ennen kuin isä tulisi ja koululla kurittaisi. Vaan se mieheni, joka muutenkaan ei suvaitse koko poikaa, ei sano lähtevänsä opettajain häväistäväksi. Niin minä tulin taas herra kauppaneuvokselta kysymään, mitä tälle pojalle pitäisi tehdä.

Vaimo oli hyvin huolissaan, vaan kauppaneuvos, joka muisti oman samanlaisen pahankurisuutensa lapsuutensa ajoilta ja koulusta eroittamisensa, katseli jonkunlaisella mielihyvällä ja rakkaudella tuota rohkeakasvuista 13-vuotiasta poikaa, jossa hän niin hyvästi tunsi omat kauniit piirteensä, ja joka niin samalla lailla kuin hänkin osasi pitää päätään vähän eteen päin nuukallaan. Hän löi poikaa olkapäähän ja sanoi:

— Kyllä tästä pojasta mies tulee muutenkin kuin kouluissa! Elä Maria ollenkaan huolehdi pojastasi, minä takaan, että kyllä siitä mies tulee. Ei pakoiteta poikaa kouluun, kun se ei sen luonnolle sovi. Minä otan pojan huostaani.

— Minä otan Eerikin asiapojakseni, ja siitä se voi päästä viimein vaikka kauppaneuvokseksi — heh, heh!

— Kauppaneuvos laskee leikkiä. Vaan hyväpä olisi, jos kauppaneuvos ottaisi pojan. Siitä on semmoinen risti siellä kotona, kun se mieheni sitä vielä niin hylkii.

— Mutta kyllä pojan siltä pitäisi pitää asuntoa siellä kotona. Koeta
Maria sovitella sen miehesi kanssa. Tulkoon Eerikki sitte aamulla tänne.

— Kiitoksia, herra kauppaneuvos! Sepä nyt oli hyvä asia. — Menehän Eerikki jo ulos, minulla on kauppaneuvokselle vähän asiaa. — Niin, kauppaneuvos antaisi anteeksi, vaan minun täytyy nyt pyytää, että eikö kauppaneuvos taas vähän auttaisi minua. Tarvitsisin vähän rahaa tuon pojan tähden. Se oli kivellä viskannut kaksi ikkunaa rikki siitä naapurista, niin ne pitäisi maksaa. En ole uskaltanut Taavetille mainitakaan koko asiasta, kun se on niin karsas sille pojalle. Minun on oikein pitänyt vartioida, ettei se kerran löisi sitä kuoliaaksi. Sen tähden sille ei uskalla kaikkia pojan pahoja tekoja kertoakaan. Taavetti sanoo, että pojasta on tullut samallainen mustilainen kuin kauppaneuvos on!

Kauppaneuvos nauroi vaimon kanssa ja taputti vaimoa poskelle, johon oli juuri kohonnut heikko puna.

— Tuhannet kiitokset, herra kauppaneuvos! Tällä minä olen hyvinkin autettu.

Aamulla kun Eerikki tuli konttoorille, kauppaneuvos puoleksi teeskennellyn ankarasti nuhteli ja varoitteli häntä ja antoi ohjeita.

Eerikki sai olla etuhuoneessa, jossa hänellä oli pöytä ja istuin. Kun häntä tarvittiin, kilisi sähkökello vierellään seinässä.

Eerikillä oli kauppaneuvoksen vanhoista vaatteista laitetut vaatteet, tukkansa oli äitinsä karkeasti leikannut, kastellut ja kammannut.

Kauppaneuvos toi hänen eteensä pöydälle kasan vanhoja satukirjoja, kauppaneuvokselle itselleen aivan tuntemattomia.

— Ehkä näissä on sinulle hupaista lukemista, ettei aikasi tule ikäväksi, sanoi kauppaneuvos.

Eerikki oli tottunut pitämään ikävinä kaikkia kirjoja, vaan mielestään oli kauppaneuvos määrännyt hänet lukemaan noita kirjoja, ja velvollisuudenomaisella tunteella selaili hän paksuja satukirjoja, katseli kuvia ja viimein alkoi lukeakin. Kirjat olivatkin hänestä hyvin hupaisia, ja kaikella lapsen vilkkaalla mielikuvituksellaan rupesi hän seuraamaan satujen ihmeellisiä juttuja.

Väkisin hän riistäytyi lukemisestaan, kun sähkökello soi ja hänet lähetettiin asialle.

Ensi päivinä hän kävi asioilla sukkelasti ja säntillisesti, kaikessa kiireessä vaan poikkesi syrjäkaduille vetämään pari savua paperossin tai sikaarin pätkistä, joita oli konttoorilla roskalaatikosta poiminut taskuunsa ison varaston. Vaan vähitellen alkoi hän vitkastella asioilla. Oli annettava selkään jollekin vihamiehelle, viskattava kivellä jotakin, jota ei muuten ehtinyt tavoittaa ja lauvantaipäivinä oli oltava mukana ainaisessa tappelussa maalaispoikain kanssa. Sitä paitse ei hän raskinut jättää entistä sukkelaa temppuaan jalkakammilla keikauttaa kumoon rauhallisesti kulkevia ihmisiä. Useasti hän tuli asioilta hengästyneenä ja verissä naamoin, ja kun kysyttiin, mitä hänelle oli tapahtunut, sanoi hän kaatuneensa tai että joku mies, jota hän ei ollenkaan tuntenut, oli hänet aivan syyttömästi tyrkännyt kivikatuun.

Joku vaimo jo kävi kauppaneuvokselle valittamassa, että Eerikki oli pahasti lyönyt hänen pientä viatonta Kustiaan. Äiti sanoi tulleensa tästä valittamaan kauppaneuvokselle sen tähden, koska tuo kelvoton poika ei varmaan kotonaan saa mitään kristillistä opetusta ja kuritusta.

Eräs kauppaneuvoksen sukulaisneiti palasi ulkomailta ja tuli kassööriksi konttooriin.

Hän oli kaunis, miellyttävä, luonteeltaan herttainen, saanut hienon kasvatuksen sekä koti- että ulkomaalla.

Ensi kerran näki nyt Eerikki neidin — ennen oli hän nähnyt hänet vaan etäämpää ja sattumalta — kun neiti soitti hänet luokseen pieneen kammariin suuremman konttoorihuoneen taakse. Eerikki vähän ällistyi ja sai hyvin kunnioittavan tunteen neitiä ja kaikkea hänen läheisyyttään kohtaan. Neiti näytti niin ylhäiseltä ja hienolta, hänellä näytti olevan hyvin kalliit kapineet huoneessaan, ja Eerikki kuvitteli ison mustan rautakaapin olevan täynnä kultarahoja ja suuria seteliä, jotka kaikki olivat neidin hallussa. Ja voivathan ne kaikki olla neidin omiakin, hyvinkin omia tuon neidin, joka oli monta vuotta ollut ulkomailla, tuolla kaukana maiden ja merien takana, missä Eerikki kuvitteli olevan vaan rikkautta ja onnea.

Neiti katsoi ensin Eerikkiä silmiin ja sitte koko poikaa, jolloin
Eerikki lensi yltäänsä punaiseksi.

Eerikki sivalsi kätensä housuntaskuista, joissa ne olivat hyväilleet kauppaneuvoksen poroastiasta puhallettuja sikaarin pätkiä, ja seisoi pystynä ja nöyränä kuin ensipäiväinen sotamies päällikkönsä edessä.

Neiti antoi pari kirjettä, jotka käski viedä postiin. Vaan kun Eerikki yritti niitä ottamaan, sanoi hän:

Eerikki huomasi sikaarin pätkistä kätensä likaantuneen ja hohtavan punaisena kiirehti niitä pesemään.

Viedessään sitte noita neidin lähettämiä kirjeitä tunsi Eerikki kummallista kuumetta, ja se asia, jolle neiti oli hänet lähettänyt, tuntui hänestä hyvin tärkeältä ja kalliilta. Hän käveli hirveän kiireesti ja katujen poikki kiirehti juoksujalassa.

Hän palasi hengästyneenä, heitti hatun päästään naulaan, ja oli lähteä sisään, vaan samassa vaistomaisesti kääntyi ja meni peilin eteen. Hän kasteli kamman, kampasi ja harjasi tukkaansa, laittoi kaulusta ja katseli kätensä. Moneen kertaan yritettyään sisään ja aina käännyttyään peilistä jotakin katsomaan, meni hän vihdoin sisään neidin luo.

— Sinäpä sievästi kävit, sanoi neiti. Minä rupean sinusta pitämään, kun vastakin niin sievästi käyt.

Palattuaan neidin luota etehiseen Eerikki töytäsi peilin eteen, nähdäkseen etteihän hänessä vaan lie ollut mitään likaista tahi sopimatonta. Sitte hän istui ajattelemaan.

Hän ei oikeastaan mitään ajatellut, vaan tunsi sitä vaikutusta, minkä nyt oli saanut, että neiti oli ylen ylhäinen ja hirveän hieno, että hän häntä kunnioitti ja pelkäsi ja… Se ei ollut selvää, mitä hän vielä tunsi, vaan hänen mielessään pyörivät neidin sanat: "minä rupean sinusta pitämään, kun vastakin niin sievästi käyt" — ja neidin lempeä, suurten vaaleansinisten silmäin kaunis katse häneen. Yhtäkkiä hyppäsi hän ajatuksistaan peilin eteen, kasteli kamman — ja kampasi ja harjasi taas. Hän tarkasteli, oliko hänessä kaikki niin kuin olla pitää, puhdasta. Kasvojaan hän myös katseli, vaan ei hän tiennyt, oliko hän kaunis vai ruma. Hän ennemmin piti itseään rumana, sillä toiset pojat olivat häntä haukkuneet mustilaispojaksi hänen tummaverisyytensä tähden. Sitä hän ei osannut huolehtia, oliko hän ruma vai kaunis, häntä vaan loukkasi tuo herjaava vertaus mustilaispoikaan. Olisi kuitenkin onnettomuus, jos hän todellakin olisi mustilaispojan näköinen.

Hän muisti nyt tämän, meni peilistä katsomaan ja koetti arvailla, oliko hän neidin mielestä mustilaispojan näköinen. Se nyt olisi ilkeätä, jos hän sen näköinen olisi. Vaan lempeä ja hyvähän tuo neiti oli hänelle.

Eerikki ajatteli ja kysyi sitte, ei kuitenkaan minään niin tärkeänä asiana:

— Mistä sinä nyt olet saanut päähäsi semmoista kysellä? Kaunishan sinä olet.

— Oikeinko todella? kysyi Eerikki äkkiä, sillä hän oli äidin katseesta ja äänen painosta huomannut, että kauneus oli jotakin kallista.

— Oikein todella sinä olet kaunis. Sinusta tulee vielä kaunis mies — (isääsi), lisäsi äiti ajatuksissaan.

— Harvat ne kauniita ovat. Kaunis on se, joka ei ole ruma, en minä osaa häntä muuten selittää.

— Kaunishan se on hyvin kaunis. Ja sitte se on hyvin rikas myöskin, poikaseni!

Eerikki valvoi iltasella kauvan ja ajatteli kauppaneuvoksen neidistä. Neiti oli niin ylhäinen, rikas ja kaunis. Kauneudesta hän ajatteli, kuinka vaan harvat ovat kauniita, vaan hän on kaunis. Mutta taas tuli tuo poikain herjaus, ja hän nousi ylös, otti tulen ja katseli peilistä kasvojaan. —

Hänellä oli kummallinen halu toimittaa nyt muidenkin asiat nopeasti ja sievästi. Hän pelkäsi hirveästi, jos jollakin tavalla häntä konttoorissa moitittaisiin ja se tulisi neidin tietoon. Hän pelkäsi myös kaipuita ja sen tähden nyt karttoi tappeluita. Kadulla kiireesti kulkiessaan hän vaan sanoi jonkun pahan sanan entisille tovereilleen ja hävyttömille haukkujilleen hän pui nyrkkiä ja malttaen mieltään muistutti:

Mutta tupakkaa hän poltteli edelleen ja varasteli sikaarin ja paperossin päitä, ottipa joskus kokonaisiakin kauppaneuvoksen kammarista, sitä siivotessaan aamusella.

Kerran yhytti hänet neiti sikaaria kievellyttämästä kauppaneuvoksen pöydältä. Eerikki oli saada halvauksen, kun neiti huomasi hänet ja nuhteli:

— Enpä minä olisi luullut sinun vielä osaavan tupakoida. Jätä poika kulta pois semmoinen paha tapa!

Eerikille ei oltu opetettu anteeksi pyytämisen taitoa eikä hän ollut koskaan anteeksi pyytänyt, vaan nyt osasi hän aivan itsestään nöyrästi pyytää neidiltä anteeksi ja vakuuttaen luvata, ettei hän koskaan vasta varasta tupakoita ja että hän heittää polton pois.

Heti tämän jälkeen heittikin hän uuniin suuren varaston tupakan pätkiään, vaan katseli niiden palamista suurella säälillä. Mutta hänellä oli nyt ihmeellinen tahdon voima jättää poltto pois.

Eräänä päivänä kuuli Eerikki hyvin tärkeän asian. Hän kuuli neidin kysyvän vanhemmalta kirjanpitäjältä:

— Se on meidän myllynhoitajan poika, vastasi kirjanpitäjä, salaperäisesti hymyillen.

Eerikki kuunteli henkeä vetämättä ja lensi sitte peilin eteen. Kaunis tumma puna oli hänen kasvoissaan, silmänsä säteilivät kauniisti ja tukkansa oli sievissä kiharoissa otsalla. Ne huomasi nyt Eerikki, ymmärsi että ne olivat hänessä kaunista. Tuhmapa hän oli ollut, kun oli aina aamusin kastellut tukkansa ja harjannut nuo kiharat suoriksi.

Tämä itsetietoisuus alkoi kasvattaa Eerikkiä. Vähitellen hän huomasi itsessään muutakin kaunista. Hän osasi kävelläkin suorana ja säännöllisenä, eikä hän enää heittäytynyt veltosti nojailemaan. Hän rupesi erityisellä huolella hoitamaan itseään, sai siistin ja itsestään pitävän tunteen, tuli säännölliseksi ja tahtoi käyttäytyä kuin aikamies. Hän ei ollut mielestään enää mikään lapsi, olihan hän jo yhtä pitkä kuin vanhin konttoristi, joka oli pienikasvuinen mies. Hän alkoi halveksia entisiä tovereitaan, ei lähtenyt enää heidän matkaansa eikä ollut heitä näkevinäänkään. Pojat sanoivat häntä sen tähden ylpeäksi, haukkuivat jos miksi ja kokoontuivat joukolla kivittämään häntä, kun hän iltasella tuli konttoorilta.

— Se on oikein, että Eerikki on tullut niin siistiksi ja visuksi.
Nythän Eerikistä mies tulee.

— Ja minä olen heittänyt tupakan poltonkin pois, sanoi siihen Eerikki.
Hän oli jo kauvan odottanut otollista tilaisuutta ilmoittaaksen tämän.

Eerikki sai uutta intoa. Erästä nuorta kirjanpitäjää, joka oli erittäin säännöllinen ja huolellisesti puettu mies, rupesi hän pitämään esikuvanaan. Hän harjoittautui tekemään saman laisia liikkeitä kuin hänkin, ja varsinkin hänen kauniit kumarrukset hän otti mieleensä. Eerikki oli hyvin tarkkana ja säästöillään hän aina osti itselleen lisää kapineita, jotka häntä lähentäisivät tuota ihannetta. Hänellä oli kiiltävä kuminen pystykaulus, hän hankki loistavia kravatteja, kuitenkin aina hänelle sopimattomia, ja eräänä päivänä oli hänellä käsissään kankeat kumiset kalvokkaat, joita hän kuitenkin ensimältä sormillaan työnsi nutun hihoihin piiloon. Pieni peili ja kampa hänellä oli aina taskussa. Melkein kaikki loma-ajat hän katseli itseään peilistä, siisteili ja laitteli. Toisin ajoin hän luki satukirjoja ja rakkaushistorioita. Hänellä oli alituisena hyräilylauluna, konttoorilla ajatuksissa ja kadulla puoliäänessä: "Oisko pursi ja punapurjeet, millä mennä merten taa —"

Ne olivat Eerikille onnen hetkiä, kun hän sai kadulla tervehtiä neitiä. Hän huiskautti hattuaan etäälle sivulle niin kuin tottuneimmat kavaljeerit. Jälestä päin yksinäisyydessä hän kertoi nämä tervehdykset ja koetti arvata, miltä hän vastaan tullessa oli neidistä näyttänyt.

Kauppaneuvos, joka oli palannut pitemmältä matkalta, hämmästyi nähdessään Eerikin.

— Oletpas sinä tullut hienoksi! Uskaltaako sinua enää lähettää pikku asioille? No, no, elä pahastu, onhan sinullakin oikeus pitää itsestäsi, ja konttoorin arvoahan se kohottaa, kun sillä on niin komea juoksupoika!

Eerikin mielestä neiti loi häneen yhä enemmän huomiota, ja hän alkoi vähitellen tunteissaan selvitä ja kuvitella, että hän rakastaa neitiä ja neiti häntä. Neiti oli sanonut häntä kauniiksi ja osoitti hänelle erinomaista ystävyyttä ja huomiota, niin että se oli aivan varma, että neiti häntä rakasti. Eerikki kuvitteli, mitenkä he kerran kohtaavat toisensa kauppaneuvoksen puutarhassa, neiti antaa hänelle paljo rahoja ja hän matkustaa kauvas sinne ulkomaille, missä neiti on käynyt. Neiti tulee myös sinne, he menevät siellä naimisiin ja palaavat sitte tänne rikkaina ja ylhäisinä.

Hän odotti, että neiti antaisi merkin. Mutta neiti ei näyttänyt olevan kiireinen.

Eerikki oli ruvennut vapaaehtoiseen palokuntaan lipun kantajaksi. Hän oli myös palokunnan lauluseurassa. Laulajat pitivät kaupungilla yölaulajaisia vuorotellen toistensa naisille. Eerikki toimitti heidät laulamaan kauppaneuvoksen neidille, vaikka hän neidin akkunan alla selitti heille pitävänsä laulajaisia kauppaneuvoksen talousneidille.

Aamulla sai Eerikki neidiltä kiitokset, joita hän oli suurella jännityksellä odottanut.

— Eerikkikö se minulle serenaadin toimitti? kysyi neiti, joka oli äänestä tuntenut Eerikin.

Mutta Eerikin onnellista tunnetta rikkoi eräs asia. Neiti oli säännöllisesti lähettänyt kirjeitä eräälle herralle johonkin etäiseen kaupunkiin, ja Eerikki sai kerran kirjettä postiin viedessään luulon, että tuo herra mahtoi olla neidin sulhanen. Näitä kirjeitä hän nyt käänteli ja katseli epäluuloisesti ja hyvin vastahakoisesti hän pudotti ne postilaatikkoon.

Kerran kun hän tunsi kirjeessä olevan valokuvan, avasi hän sen. Kirjeestä hän ei mitään ymmärtänyt, kun se oli vieraskielinen, vaan valokuva oli neidin. Eerikki vapisi pelonalaisesta liikutuksesta katsellessaan kuvaa. Neiti oli kuvassa niin ihana. Hän painoi kuvaa suutaan vasten, että märkä sija tuli siihen, painoi moneen kertaan. Hän ei kuitenkaan tahtonut varastaa kuvaa eikä kirjettä. Hän pani ne uuteen kuoreen ja kirjoitti osoitteen. Vaan kirjoitus tuli niin törkeän huonoa, ettei hän uskaltanut sitä lähettää. Hän poltti kirjeen ja kätki kuvan tarkimpaan talteen, josta sitä useasti katseli.

— Tulipaloa, jossa hän pelastaisi neidin, kuvitteli Eerikki vilkkaassa mielessään usein ja elävästi. Jos syntyisi talossa tulipalo! Kun tuli riehuisi viereisissä huoneissa, kiipeisi hän rohkeasti sievässä palokuntalaispaidassaan neidin makuukammarin akkunaan, koputtaisi ja kuiskaisi: — "Rakas neiti, minä tulin teitä pelastamaan tulen keskeltä!" — Neiti pyörtyisi, vaan hän särkisi ikkunan, ottaisi hänet syliinsä ja kantaisi tuon valkeahuntuisen olennon pihan puolelle puutarhaan, jossa virottelisi hänet. Neiti avaisi silmänsä, tarttuisi hänen käteensä ja kuiskaisi: — "Kulta Eerikkini! Sinä olet pelastanut minut kuolemasta ja siitä edestä saat sinä minut omaksesi." — Siitä hetkestä alkaen olisi hän neidin sulhanen, ylhäinen ja rikas.

Mutta kauppaneuvoksen talo ei syttynyt tuleen, ja kun alettiin puhua, että neiti menee kohta naimisiin, tuli Eerikki onnettomaksi. Kun neidin sulhanen tuli kauppaneuvokselle vierailemaan, oli hän hyvin synkkämielisenä ja karttoi nähdä neitiä, ja tuota herraa, jota sanottiin neidin sulhaseksi, hän ei suvainnut ollenkaan, häntä hän suorastaan vihasi ja vainosi. Vaan tuo herra meni pian pois.

Eerikki oli aivan toivotonna. Hän laihtui ja tuli surumielisen näköiseksi. Se oli vaikein asia, ettei neiti varmaankaan tiennyt, kuinka syvästi hän häntä rakasti, kuinka hän kärsi. Hän oli monasti päättänyt käydessään neidin luona kammarissa tarttua neidin käteen, notkistaa polvensa ja sanoa:

— Neiti, minä rakastan teitä, minä jumaloitsen teitä! Minä en voi elää, jos en saa teitä!

Hän oli tämän tempun harjoitellut monta kertaa, vaan ei saanut koskaan rohkeutta.

Monena iltana tuskissaan myöhään valvottuaan, kun neidin hääpäivä läheni ja läheni, iski Eerikin päähän uusi ajatus. Se kyllä oli kauheata, vaan se tuli hänen mieleensä ja vaivasi häntä.

Se ensin häntä kauhistutti, vaan toiselta puolen tuli rauhoittavia asianhaaroja. Kauppaneuvoksen talo on varmaankin kalliisti vakuutettu ja palokunnat ehtivät sammuttamaan, ettei talo paljon ennätä palaa. Viisi päivää ennen hääpäivää lähti Eerikki eräänä iltana kotoaan, sanoen menevänsä lauluharjoitukseen, jossa hän luultavasti viipyy myöhään. Palokuntalaispaitansa ja hattunsa hän pani salaa povelleen ja muutti ne päälleen ulkohuoneessa. Halkoliiteristä hän otti tuohia taskunsa täyteen.

Lokakuun ilta oli myterä. Hän meni rannalle istumaan ja odottamaan yötä. Siinä hän vielä kuvitteli, kuinka kaikki tulee käymään. Neiti ottaakin hänet ja he menevät yhdessä kauvas, kauvas tuonne selkien ja vuorien ja merien taa. Heillä on paljo rahaa ja he ovat ylhäisiä. Ja hän hyräili laulua:

    "Oisko pursi ja punapurjeet,
    Millä mennä merten taa;
    Tuolta tuottaisin kullalleni
    Ko'on kultaa ja hopeaa."

Kun kirkon kello löi 12, läksi hän kauppaneuvoksen talolle päin, verkalleen ja varovasti. Hän oli täydessä palokuntalaispuvussa, jonka tähden hän vältti ihmisiä. Hän pääsi onnellisesti portin alaitse kauppaneuvoksen talon pihaan. Kaikki oli valmiiksi ajateltu. Makasiinin kupeelta hän otti kuivan tyhjän laatikon, heitti siihen tuohensa ja vei sen sitte suurten rappusten vierelle.

Sytytettyään laatikon, meni Eerikki pihan perille pimeään odottamaan. Sieltä hän katseli, mitenkä tuli hulmusi laatikon sisästä, ja kohta oli koko laatikko iloisessa tulessa. Vaan tuli ei ollut herkkä tarttumaan rappusiin, niin kuin Eerikki oli odottanut, josta hän alkoi tulla huolelliseksi. Vasta kun laatikko oli melkein pohjilleen palanut, syttyi rappusten kaidepuu, josta tuli alkoi virkeästi levitä verannalle. Rappuset olivat rakennuksen suojassa, niin ettei palovartija kirkontornissa huomannut mitään.

Nyt otti Eerikki kevyet portaat, ryömi niiden kanssa portin alaitse kadulle, pystytti tikapuut neidin akkunan alle, nousi akkunaan ja sydän lyöden koko miestä horjuttaen koputti hän kovasti akkunaan.

Mutta neitiä ei kuulunut. Sen sijaan tuli kauppaneuvos kohta akkunaan, veti verhon syrjään ja nähtyään palokuntalaisen akkunaan jyskyttämässä, kysyi:

— Tulipalo, tulipalo! Minä tulin neitiä pelastamaan! huusi silmittömäksi innostunut Eerikki.

Samassa tuli vanha palvelija kauppaneuvokselle ilmoittamaan, että pihan puolella on vähän tulta, jota jo on kaksi renkiä sammuttamassa ja saavat sen kohta sammumaan.

— Mutta minä tulin neitiä pelastamaan. Muualta ei pääse kuin tästä akkunasta, toimitti Eerikki henki kurkussa.

Mutta kadun puolelta kuului neidin akkunaan ankaraa jyskytystä.
Kauppaneuvos tuli taas akkunaan ja huusi:

— Onkos neiti pelastettu? Minä pelastan neidin tästä akkunasta, muualta ei pääse.

— Oletko sinä hullu, poika, kun tuli on jo sammutettu! huusi kauppaneuvos minkä jaksoi.

Kauppaneuvos vielä nuhteli häntä kovin sanoin, kun oli tullut sillä lailla säikyttämään neitiä turhanpäiten.

Eerikki kohta katosi koko paikalta, ja kauppaneuvos palvelijoinecn jäi tutkimaan tulipalon syytä. Toinen rengeistä kertoi heränneensä siitä, kun ikkunaan kävi kirkas loimo, hän herätti toisen, ja kohta olivat he korvojen kanssa vesittämässä tulta. Sammuttamaan mennessään näkivät he jonkun tikapuut olalla kiirehtivän pihasta kadulle. Kauppaneuvos, jolle neiti oli ennen kertonut jotakin Eerikistä, alkoi arvailla koko tuon lapsellisen tulipalon syytä ja kaipaili Eerikkiä. Mutta Eerikkiä ei näkynyt.

Eerikille oli vaiennut koko huono menestyksensä ja hän oli kauheasti ruvennut pelkäämään rangaistusta. Hän juoksi tulipalopaikalta alas rantaan kotiinsa päin. Mutta pelkonsa ja onnettomuuden tuntonsa lisääntyivät joka askeleella, hän luuli poliisien ja ruununmiesten ajavan häntä takaa, ottaakseen hänet kiinni ja raudoissa viedäkseen linnaan. Hän kääntyi satamalle, juoksi äyräälle ja oli vähällä pudota mustaan järveen, teki taas käännöksen ja juoksi rantakatua kaupungin laidassa olevan oluttehtaan pihaan, jossa pakkautui suurten halkopinojen väliin. Siellä hän vietti koko sen yön — kylmän yön — ja seuraavan päivän pelossa ja vavistuksessa. Seuraavana yönä lähti hän, nälän ja kylmän ajamana, liikkeelle ja meni kotipihaansa. Hän toivoi saavansa ruokaa kotonsa ruokahuoneesta, vaan se oli niin lujasti lukossa, ettei hän sinne päässytkään. Vaan myllypihassa oli heidän kuoppa, jonne hän pääsi, ja sieltä hän otti nauriita taskunsa täyteen. Sitte hän työntäytyi piiloon kotinsa asuinrakennuksen alle, jossa oli sammalia. Nauriita hän söi minkä saattoi, vaan ne tuottivat suuhun vetisen tuiman.

Sammalissa hän vietti seuraavan yön, joka oli jo liiaksi kylmä. Kääriydyttyään sykkyrään kuin koiranpenikka, sai hän kuitenkin sammalissa vähän lämmintä ja nukkui. Aamupuoleen yötä hän heräsi ja kuuli, miten seinissä ja kivijaloissa pakkanen kitisi. Hänen päätään palelsi kylmässä palokuntalaishatussa, ja kun hän liikahti asemiltaan, tunsi hän oikein, kuinka hänellä oli kylmä. Ainoat nauriinsa olivat paleltuneet ja hän itse oli paleltumassa.

Jo teki mieli mennä huoneeseen, vaan ei uskaltanut, ainakaan isän kotona ollessa. Täytyi kärsiä, vaikka palelsi niin turkasesti. Päätä jo jomotti ja jalkoja tuntui jäätävän. Ihan varmaan oli jo kaksi oikean jalan varvasta jäätynyt yhteen, sillä niitä hän ei enää voinut liikuttaa jäisessä kengässä. Hän ei uskaltanut vetää kenkää jalasta, kun pelkäsi siten paleltuvan koko jalan.

Aamulla, kun isä oli mennyt myllylle, kömpi Eerikki palokuntalaispuvussaan huoneeseen, säälittävän surkean näköisenä. Tehdäkseen äitinsä armahtavaisemmaksi, ilmoitti hän ensi sanoikseen, että hänen päänsä ja jalkansa olivat paleltuneet.

Äiti hädissään riisui pojan, tunnusteli ja huomasikin yhden varpaan paleltuneeksi. Hän hauteli jalkaa lumella ja viinalla, samalla tiedustellen Eerikin retkiä, ja sadatteli. — "Kyllä kai ne lopuksi sinut vievät sinne, josta et pääse polttamaan ihmisten taloja!" peloitteli hän.

Eerikki kääntyi sairaaksi. Hän sai helpon kuumeen, vaan hän hyvin mielellään sairasti. Äidissä ja isässäkin hän siten herätti sääliä, ja muutenkin oli vuoteessa nurkassa makaaminen niin onnettoman turvallista.

Sillä aikaa ehdittiin kauppaneuvoksen neiti vihkiä ja viedä häämatkalle ulkomaille.

Eerikki makasi vaan yhä onnetonna. Mutta kun kauppaneuvos itse kävi häntä katsomassa ja vakuutti, ettei hänelle tulipalosta tule mitään, tuli hän hyvin iloiseksi ja parani pikemmin kuin oli luultukaan.

Kun hän sitte parattuaan tuli konttoorille, oli hän sekaisin iloisen ja nolon näköinen, — niin kuin kylmästä sateesta korjattu koiran pentu.

Junnu Juntunen oli kauppias Helisevässä kartanonmiehenä, jonka toimena oli pihan ja katuosien puhtaana pito, ulkohuoneitten tyhjentäminen, halon hakkuu talouden tarpeeksi ja kartanon silmällä pito. Näistä toimistaan oli hänellä palkkaa vapaa asunto pirtissä pihan pohjassa ynnä 25 markkaa rahaa kuussa omassa ruuassaan.

Hänen ijästään ei mahtanut kellään olla oikeata selvää, sillä hän oli ollut saman näköinen herra tiesi kuinka kauvan: ruskeaksi päivettyneet kasvot, vaalean keltainen tukka, joka peitti korvat kokonaan, likaisen väristä harvaa partaa korvuksilla — ja hänen suuret, paksut kätensä olivat alati mustat tervasta, jota hän useasti tuli käsittelemään pihassa. Naapuritalon renki, nuori mies, kertoi käyneensä yhtaikaa rippikoulua Junnun kanssa ja olleen hänen jo silloin saman näköisen jurilaan: sillä kertaa ei Junnu ollut päässyt ripille, vaikka oli ollut jo toista kertaa yrittämässä ja pappi oli kutsunut häntä "vanhaksi mieheksi". Milloin lie päässyt ripilleen vai eikö lie päässyt ensinkään. Mutta joka katsoi tarkemmin hänen hyvänsuopaisiin harmaihin silmiinsä, näki niissä jotakin nuorta ja lapsellista. Niissä ainoastaan todellinen ikä ilmoitti itsensä ja vielä enemmän: niissä näkyi se ikä, missä hän ymmärryksensä puolesta vielä eli. Hän voi olla korkeintaan 33 vuoden ikäinen, vaan silmistään näkyi vielä aikainen nuoruus.

Junnua pidettiinkin vähän yksinkertaisena, vaan suorana ja sävyisänä miehenä, joka tunnollisella tarkkuudella täytti toimensa. Hän oli onnellinen mielestään, kun hänellä oli vakituinen paikka, jossa hänellä oli pysyväinen sija kuin virkamiehellä ja jossa hän söi suruttoman leivän. Kauppias Helisevä oli vielä luvannut korottaa hänen palkkansa 30 markkaan niin pian kuin hän menee naimisiin. Toimestaan hänellä taas ei ollut niinkään pienet ajatukset: hänellä oli m.m. valta kieltää älytöntä maalaista sitomasta hevostaan puutarhan heikkoon aitaan. Tämmöistä järjestystä hän piti pihassa suurella oman arvonsa tunnolla, vaan kuitenkin kaikella siivoudella, niin että ani harvat loukkautuivat ja ne ilman syytä. Oli aina joku nenäkäs maalais-isäntä, joka katsoi häneen pilkallisesti ja kysyi: — Mikä isäntä ja komentelija sinä täällä olet? — Minä olen vaan täällä semmoinen vahtimies, ja jos ette usko, niin kysykää kauppiaalta, vastasi aina Junnu tyynesti, vaan mielestään pisteliäästi hänkin.

Se kuitenkin katkeroitti Junnun muuten niin tyyntä ja rauhallista elämää, että hänellä oli niin paljo "vihamiehiä", niin kuin hän heitä nimitti. Ne olivat niitä, jotka pilkkasivat ja kiusasivat häntä ja jos jollakin tavalla pahoittivat hänen mieltään. Niitä olivat ensiksikin kaikki poikanulikat, joita hän sen vuoksi vihasi ja vainosi, vaikka hän sanoikin aina, että ymmärtämättömyydessään ne sitä tekevät. Pojat keksivät hänelle haukkumanimenkin, "isäntä", joka sitte tuli hänelle yleiseksi nimeksi, — vaan kauppias itse häntä kuitenkin aina nimitti Junnuksi. Oikeastaan ei isännän nimi Junnua pahoittanut, sillä hän piti itseään tavallaan isäntänä, jolla oli valta kartanolla, vaan ei hän ollut tästä nimestään sen kiitollisempi pojille. Kerran oli joku heittiöpoika varastanut erään maalaisen kärryistä, ja kun Junnu piti itsensä vastuunalaisena kaikesta, mitä pihassa tapahtui, ei hän sen koommin suvainnut poikasia kartanolle, haukkuivatpa ne häntä vaikka kuinka. Paitse pikku poikia tahtoivat aikaihmisetkin häntä pilkata ja narrata, vaan hän kärsi kaikki tyynesti, vaikka hyvästi ymmärsikin, että ne pitivät häntä itseään tyhmempänä, ja lohdutti itseään sillä, että oman talon väki kuitenkin piti hänestä, vaikka nekin hänen kanssaan tahtoivat leikitellä. Erittäinkin olivat piijat siihen mestareita. He tarjoilivat itseään Junnulle emännäksi, kun Junnu kerran oli isäntä, ja saattoivatkin useasti hänen päänsä pyörälle muistuttamalla tuosta 5 markan palkan koroituksesta. Rengit kirjoittelivat hänelle piikojen nimessä rakkauden kirjeitä, joita hän aina luetutti jollakin kirjoituksen taitavalla ja uskoi niitä, vaan ei hän kuitenkaan ruvennut koskaan niihin vastaamaan, tuumaten, että hänenhän sitä pitää kosia; ei se sovi, että tytöt pojille kirjoittelevat.

Mutta hänen kosimisestaan ei tullut mitään. Hän tosin ajatteli naimista, vaan hän oli tehnyt jonkun laisen vaistomaisen päätöksen, että oman talon palvelijoista hänen pitää vaimo saada; hän ei milloinkaan käynyt kylässä. Joka kerran, kun uusi piika tuli taloon, tarkasteli hän häntä ja hyvässä sydämessään aina hyväksyi morsiamekseen, vaan hänellä oli eräs toinen vaisto, joka pelasti hänet turhista kosimisista. Hän nimittäin aina odotti, kosiiko tuo tyttö itse häntä; jos tyttö kosi itse, heitti hän hänet ajatuksistaan, sillä hänen mielestään ei tyttö silloin totta tarkoita, kun hän itse kosii. Niin hän jäi aina odottamaan seuraavaa köyriä, jolloin aina vaihtui joku palvelija suuressa talossa, tai jos ei vaihtunut, odotti hän tyynesti useampiakin vuosia.

Mutta tulipa sitte Junnulle sielun risti. Puotiin tuli uusi kauppapalvelija, jonka suurin huvitus oli kiusata Junnua. Milloin hän vaan avaimet kädessä kulki pihan poikki makasiiniin, oli hänellä aina soimaussana Junnulle, jolle sitte nauroivat kaikki, ketä pihalla sattui olemaan. Puotilaisella oli monta muuta ilkeätä kujetta. Kerran antoi tuo nuori herra Junnulle sikaarin, joka polttaessa räjähti ja oli polttaa Junnun kasvot, kun sen sisään oli pantu ruutia. Sille sitte nauroi koko puodin täyteinen joukko. Tämän jälkeen Junnu vältti niin paljo kuin mahdollista tuota häijyä nuorta herraa, vaan kiusanhengestään hän ei siltä päässyt. Puotilainen laittoi kumipyssyn ja ammuskeli Junnua herneillä ja hauleilla. Junnu ei osannut aavistaakaan, milloin hän sai luodin niskaansa tai poskeensa jostakin ikkunasta tai ovesta, jossa puotilainen oli häntä vahtinut. Tämä suututti Junnua kaikkein enin, ja vihdoin viimeinkin hän meni kauppiaalle siitä valittamaan.

— Minusta on hyvin vaikeata valittaa, sanoi hän, vaan nuori herra Torkkeli on minua kohtaan niin paha, ettei sitä jaksa kärsiä. Ja hän kertoi, mitä ilkeitä kujeita Torkkeli oli hänelle tehnyt. Se voi kyllä olla leikkiä hänen puoleltaan, vaan se on liijemmoista leikkiä ja se on tyhmää leikkiä, saan minä sanoa.

Kauppias rauhoitti Junnua ja leikillään lupasi antaa selkään Torkkelille, vaan ei muistanutkaan sanoa Torkkelille mitään tai piti asian kovin vähäpätöisenä, sillä kaikkihan Junnua narrasivat.

Kun Torkkeli ei lakannut sopimatonta kiusaansa Junnulle tekemästä, meni Junnu uudestaan kauppiaan puheille, tällä kertaa raskaammalla mielellä kuin ensi kerralla.

— Nuori herra Torkkeli ei ole tainnut saadakaan sitä, mitä herra kauppias sille lupasi antaa, kun se yhä vaan minua kiusaa. Herra kauppias saa uskoa, etten minä turhasta tule valittamaan, vaan nuori herra Torkkeli on todellakin hyvin hävitön minua kohtaan.

Kauppias taas rauhoitti Junnua ja lupasi kurittaa Torkkelia. Tällä kertaa hän nuhtelikin Torkkelia, varoittaen häntä että antaisi Junnulle rauhan.

Mutta Torkkelikos loukkautui siitä, että hänen päälleen tuo Junnun retale oli kaivannut, kielsi mitään tehneensä Junnulle ja syytti että päin vastoin oli Junnu hänelle sanonut loukkaavia sanoja.

— Vaan mitäs semmoinen Junnu tulee minun päälleni kaipaamaan, ja kauppias semmoista hullua uskoo, puhisi Torkkeli vihoissaan.

Kauppias jätti asian silleen, vaan Torkkeli päätti kostaa. Kun hän ensi kerran tämän jälkeen tapasi Junnun, joka oli makasiinien välistä solaa siivoamassa, potkasi hän takaa päin hänet suulleen likaan ja kysyi:

— Vieläkö sinä tolitat siinä! sanoi Torkkeli ja löi häntä avainkimpulla päätä vasten.

Eräs talonpoika, jolle Torkkeli oli menossa suoloja antamaan, nauraa hohotti puoliväkinäistä naurua sukkelalle puotilaiselle, sanoipa vielä jonkun pilkkasanankin Junnulle.

Suolamakasiinissa kertoi Torkkeli talonpojalle, että tuo Junnu oli vähämielinen löyhkä, jota kaikki narrasivat, ja että se oli uskaltanut käydä kantelemassa kauppiaalle hänen päälleen.

— Usko hullua sitte! sanoi mies ja kolautti lapiolla suolanelikon kylkeen, että suolat vajuisivat tiiviiseen.

— Ei se toki ole kauppias sitä uskonutkaan, vaan että tuommoinen hullu menee minun päälleni kaipaamaan —!

— Annattakaa sitä jollakin selkään oikein! Ryyppypalkallahan ne jätkät sen selän pehmittävät, neuvoi suolan ostaja ja kolautti yhä kovemmin lapiolla nelikon kylkeen, kun oli jo kukkurapääksi sen täyttänyt.

— Vieläkö tämä pitää pyyhkiä? kysyi hän tuttavallisesti naurussa suin.

Junnu meni kolmannen kerran valittamaan kauppiaalle ja kertoi, mitenkä
Torkkeli oli häntä rääkännyt.

Mutta kauppias oli jo kyllästynyt näihin valituksiin, hän ei tahtonut enää sekaantua Junnun ja Torkkelin rettelöihin. Sopikoot keskenään!

— Ei Junnu saa alituiseen tulla tänne kantelemaan, ei se sovi. Minä en jouda teidän riidoissanne rähisemään, minulla on parempaakin tekemistä.

Kauppias näytti hyvin vihaiselta, jonka tähden Junnu ei enää uskaltanut valituksiaan jatkaa, vaan hän teki toisen päätöksen.

— Ei suinkaan sitte kauppias pane vastaan, jos minä lähden talosta; minä tunnen kuinka Torkkeli minua vihaa.

— Junnu ei saa ruveta oikkuilemaan kuin päättömät naiset. Kaiken vuoksipa pois! Kuka tässä sitte isännyyttä pitää?

Kauppias pani asian puoleksi leikiksi, joka tuntui Junnusta sitäkin hyvemmältä, kun kauppias hyvin harvoin laski leikkiä.

Junnu jäi taloon ja koetti kärsiä, koettipa vielä lepyttääkin Torkkelia. Mutta Torkkeli oli kuin pahan hengen riivaama häntä vastaan ja tuli sitä ilkeämmäksi, mitä enemmän nöyryyttä Junnu hänelle osoitti. Torkkeli oli ylpeä ja kunniastaan arka eikä voinut unhottaa Junnun kielimistä hänen päälleen. Vaikka hän oli jo melkein aikuinen mies, kiusasi ja rääkkäsi hän Junnuparkaa pahankurisen pojan tunnottomalla ilkeydellä.

Vihdoin päätti Junnu jyrkästi lähteä talosta, niin vaikealta kuin se hänestä tuntuikin.

Kauppias sattui olemaan huonolla tuulella ja myönsi hänelle eron heti; ajattelipa vielä, että pääsee viimeinkin noista kanteluista ja riidoista rauhaan; kartanon vahteja kyllä saa vaikka mistä, vaan ei Torkkelin laisia sukkelia puotilaisia.

Niin sai Junnu talosta matkapassit, ja hän läksi talosta hyvin ikävällä mielellä, koska kauppias näytti niin tylyltä. Kauppiaan suosiosta hän oli aina ollut sydämessään ylpeä ja hän oli rakastanut ja kunnioittanut häntä yli kaikkien muiden, palvellut häntä koiran uskollisuudella, — ja nyt ei kauppias sanonut hänelle yhtä ystävällistä sanaa, viskasi vaan ne markat pöydälle, mitä hän oli saapa talosta, ja odotti välinpitämättömästi, milloin hän lähtisi huoneesta. Hän oli tullut siitä niin pelonalaiseksi, ettei uskaltanut kättään tarjota hyvästiksi, ja hänelle oli tullut niin suuri ikävä ja katumus, että hän olisi ollut valmis itkemään, heittäymään kauppiaan jalkoihin ja pyytämään anteeksi, vaan kauppias oli ojentanut hänelle kätensä ja sanonut lyhyesti ja kuivasti:

— Hyvästi, herra kauppias… kii-kiitoksia… Junnu oli tahtonut kiittää monilla sanoilla ja osoittaa, kuinka paljo hän kauppiaasta piti, vaan hän oli hätäytynyt kuin lapsi eikä osannut muuta kuin kiirehtiä ulos niin pian kuin kerkisi.

Vietyään vähät tavaransa erään tuvan nurkkaan, jossa hän pyysi itselleen majaa, meni hän suruissaan kävelemään satamalle, missä laivoista ja lotjista purettiin lastia. Siellä oli kauppias Helisevänkin laiva, jossa höyrykone parhaallaan nosti jauhosäkkejä ruomasta. Junnu oli useasti ennen, kun aikaa sattui, mennyt tälle laivalle säkkejä kantamaan, josta hän sai pientä sivuansiota, 25 penniä tunnilta.

Menisikö hän nyt tuolle laivalle tarjoutumaan työhön? Ei hän voinut mennä. Se tuntui hänestä samalta kuin jos hän olisi tarjoutunut takaisin kartanon vahdiksi. Sitä paitse kävi Torkkeli ja kauppias usein laivalla, ja hän olisi hävennyt heitä. Hän katseli etempää työtä laivalla, ikään kuin laiva olisi ennen ollut hänen, vaan hän olisi jonkun suuren onnettomuuden kautta sen menettänyt muille. Hän muisteli, kuinka häntä oli aina laivalla kiitetty parhaimmaksi kantajaksi ja kuinka siellä oli häntä puhuteltu isännäksi ilman sen enempää ilkeätä pahansuomista. Mutta nyt hän ei uskaltanut mennä laivaa lähellekään.

Sen sijaan löysi hän satamarannassa erää makasiiniryhmän vierellä suuren lotjan, josta parhaallaan suoloja tyhjennettiin makasiiniin. Sinne hän tarjoutui työhön.

— Minulla on nyt vaan hyvää aikaa, sanoi Junnu verkakseen, luoden silmänsä maahan.

Junnu otettiin työhön, ja hän teki työtä kuin karhu aivan silmittömänä ja ihmisiin paljo katsomatta, paita märkänä ruumiissaan kiini ja hiki päästään valuen. Hän kantoi kaksi säkkiä siihen kun monet toiset yhden. Hänellä oli vaistomainen pelko, että jos hän hetkeksikään pysähtyy seisottelemaan, ruvetaan häneltä kyselemään ja utelemaan ja sillä tavalla saataisiin selville hänen poislähtönsä talostaan; muuta tietysti he eivät voisi uskoa kuin että hänet on ajettu pois. Sen tähden hän teki työtä niin kovasti ja niin mielellään; hän ei olisi tuntenut väsymystä, vaikka olisi yhtä kyytiä tyhjennetty koko suuri lotja. Kun päästettiin ruokatunnille, ei hänellä ollut nälkä yhtään, vaan sitä vastoin janotti kauheasti. Eräästä rantapuodista hän osti leipää ja silliä, ja söi sitä kuitenkin suurella halulla rannalla lotjan lähellä, hatullaan juoden rannasta vettä palan väliin.

Niin kuin Junnu pahasti aavisti, tuli kohta ilmi hänen pois joutumisensa kauppias Helisevästä. Poikarakkeja tuli rantaan ja alkoivat häntä härnätä sillä, että "isäntä" on ajettu pois talostaan. Junnu ei ensin virkkanut mitään, vaan kun kaikki toiset kantajat ja kippari kaikkein enin alkoivat ahdistaa häntä, selitti hän viimein, että hän se lähti, eikä häntä ole ajettu. Mutta sitäkös kukaan uskoi, ohoh! Isäntä oli ajettu talostaan — sepäs hauskaa vasta oli! Häntä neuvottiin, että hänen olisi pitänyt isäntänä ajaa muut pois talostaan, mutta siinä talossa lieneekin akkavalta. J.n.e.

Junnu koetti kärsiä kaikki, vaikka tukalaa se oli. Miksi hänen piti näin olla kaikkien pilkattavana, kaikkien sysittävänä? eihän hän ollut mitään pahaa tehnyt. Hänen lapsellisissa silmissään kuvastui syvä tuska ja kärsimys, mutta se teki hänet toisten silmissä vaan yhä naurettavammaksi, kaikilla oli sitä suurempi halu häntä kiusata, kuta enemmän he näkivät hänen tulevan pahalle mielelle.

Kaiken lisäksi ilmoitettiin hänelle majapaikassaan, ettei heillä ole tilaa hänen asua, saisi muuttaa pois. Talossa näet pidettiin Junnua liijan likaisena, hän haisi pahalle, eikä häntä iletty nähdä.

Junnu ei nyt tahtonut hankkiakaan erityistä majapaikkaa, kun huomasi, että hän oli vastenmielinen ihmisille. Hän luuli, että kaikki kammosivat häntä siitä syystä, kun hänet oli muka ajettu talostaan pois; häntä kai luultiin pahantekijäksi. Kun oli kesä, asusteli hän ulkosalla ja makaili yönsä milloin missäkin halkopinojen välissä kaupungin rannassa. Mutta kun tuli syksypuoli, oli aivan ulkona kovin kylmä yötä viettää, jonka tähden hän uskalsi mennä johonkin ulkohuoneeseen, missä oli heiniä tai sammalia. Talveksi hän aikoi mennä maalle, jossa ei häntä tunnettaisi.

Kun tuli syksypimeät, eikä sattunut olemaan lotjilla työtä, harhaili hän kaupungin kaduilla tai seisoskeli satamalla, katsellen ikävissään pimeyteen ja tuijottaen tuliin, jotka kiiluivat sihisevien höyrylaivojen salongeista tai halkolotjien kajuuttain ikkunoista, kuvastuen mustaan veteen. Hänestä tuntui niin ikävältä! Hänen mielensä oli niin musta kuin tuo vesi; pimeys satamalla, jossa vaan muutamia tulia tuikki, veti häntä puoleensa. Hän voi seista täällä tuntikausia ja katsella vaan tuohon pimeyteen, josta hän ei muuta käsittänyt kuin että se veti häntä omituisesti puoleensa; hänen oli täällä hyvä olla, vaikka värisytti järveltä tuleva kylmä ilmanhenki.

Hän mietti näinä hetkinä omaa kurjaa kohtaloaan, kuinka hän mahtoi olla huono mies, koska kaikki häntä pilkkasivat ja halveksivat, niin ettei hän uskaltanut mennä pyytämään enää asuntoakaan mistään. Hän katui monta kertaa itkuun asti, että oli lähtenyt pois kauppiaasta, jossa hänellä oli ollut niin varma paikka; mistään hän ei tule enää milloinkaan saamaan semmoista paikkaa, kuka häntä huolisi? Kuin kadotettuna valoisana tähtenä ajatteli hän sitä 5 markan palkanylennystäkin, jonka kauppias oli luvannut silloin kuin hän menisi naimisiin. Siitä oli hänellä enää kaikkein vähimmän toivoa, se oli kuin ikuisesti kadotettu onni, mikä kerran oli ollut käsissä. Kuka hänelle nyt tulisi, kun hänellä ei ollut paikkaa, ei kattoa päänsä päällä, eikä hän uskaltanut ajatellakaan, että hän itse voisi hankkia itselleen kodin, mihin vaimon toisi. Kaikki oli kadotettu! Sen tähden hänen mielensä oli niin musta ja sen tähden hän halusi seista täällä rannalla ja katsella pimeyteen, joka peitti järven, niin että lähellä ankkurissa olevat lotjat vaan hämärinä häämöittivät.

Eräänä päivänä kun Junnu oli työssä eräällä lotjalla, tuli kaksi poliisia vaatimaan häntä poliisikamariin.

— Mitäkö olet tehnyt? jamasi toinen poliiseista. Mitäs varten sinä taivas-alla makailet, eihän sinulla ole asuntoa eikä mitään, ja Helisevästäkinhän sinut ajettiin pois. Lähde nyt neuvomaan kassojasi, ja näytäpäs, minkälaiset sinulla on tulukset, joilla sinä ihmisten taloja sytyttelet.

Junnua epäiltiin näet erääksi varkaaksi ja murhapolttajaksi, joka oli äsken kaupungissa liikkunut. Voroa oli etsitty, ja kun sen epäiltävämpiä ei löytynyt kuin Junnu, jota poliisit viskaalille kuvasivat mieheksi, jolta kysymyksessä olevat työt ovat voineet syntyä, käski viskaali tuoda Junnun poliisikamariin tutkittavaksi.

Junnu olisi ollut valmis heittäytymään järveen, niin pahasti häneen kävi tämä, vaan hänet valtasi semmoinen masennus ja voimattomuus, että hän purskahti itkemään ja itki kuin lapsi.

— Ei tässä nyt itku auta, käy mukaan vaan! sanoivat poliisit. Itke sitte linnassa, siellä on parempaa aikaa!

Poliisit veivät Junnun poliisikamarille läpi kaupungin ikään kuin jo tuomitun varkaan ja murhapolttajan, pitäen hänen kanssaan poliisitutkintoa pitkin katuja.

Hänet päästettiin kuitenkin pian vapaaksi, vaan sen jälkeen hän ei tahtonut saada asuntoa mistään, kun hän oli todella tullut pahamaineiseksi.

Tästä hänen mielensä tuli entistä enemmän katkeraksi, hän tunsi tilansa kurjemmaksi kuin milloinkaan ennen, ja sen sijaan että hän oli tähän asti katunut kauppias Helisevästä lähtöään ja vaikeroinut omaa huonouttaan, heräsi hänessä nyt viha, yksinkertaisen mielen silmitön viha kaikkia vastaan ja erittäinkin kauppias Helisevää vastaan. Mitä hän oli tehnyt, että häntä näin vainottiin, pilkattiin ja halveksittiin? oliko hän varastanut, valehdellut tai tehnyt mitään vääryyttä? Tähän kysymykseen hän iski kiini ja pysyi siinä lujasti. Torkkeli oli häntä rääkännyt niin paljo, ettei hän jaksanut enää kärsiä, kauppias uskoi tuota valehtelijaa, vaan ei uskonut häntä, ja antoi hänen mennä talosta kuin hylkykoiran, vaikka hän oli palvellut uskollisesti niin monta vuotta.

Hän ei ollut tehnyt mitään pahaa, vaan hänelle tekivät kaikki vääryyttä. Jos hän aivan viattomasti makasi yönsä ulkona, otettiin hänet kiini rosvona ja murhapolttajana ja häväistiin kaikkein ihmisten edessä.

Hänen niin kärsivällinen mielensä raivostui, viha oli sokaista hänet. Hänessä heräsi silmitön kostonhimo. Hän tahtoi tehdä pahaa niin paljo, että hänen päätään huimasi. Kun hän kerran on näin sorrettu ja kehno, ei häntä voi kukaan enää kehnommaksi tehdä, mutta hän voi tehdä paljo vahinkoa niille, jotka ovat hänet onnettomuuteen saattaneet. —

Eräänä yönä murtausi hän kauppias Helisevän kyökkiin ja otti sieltä avainnaulasta useita avaimia. Nyt hän oli taas isäntä, hän pääsi vaikka minne! Ensiksi hän meni ruoka-aittaan, josta hän "isäntänä" ollessaan oli aina piikojen käskystä hakenut kyökkiin tavaraa.

Mutta kun hän oli astunut aittaan, ottanut tulitikulla tulen ja hetken katsellut ympärilleen, muuttui hänen mielensä kummallisesti. Aitta oli hänelle niin tuttu, nuo katosta riippuvat palvatut liharaajat olivat ennenkin riippuneet samalla tavalla, hyllyt ja hinkalot olivat kaikki entisillä paikoillaan ja tavarat niissä niin kuin ennenkin. Hän oli tullut tänne aikoen tuhota ja hävittää, vaan nyt tuntui se hänestä rikokselta, jota hän ei voisi tehdä. Hän ei voinut luvattomasti koskea näihin tavaroihin, joiden vartija hän itse kerran oli ollut.

Hän läksi aitasta pois, vaan jätti tahallaan oven auki ja viskasi etäälle rakennusten yli tuon tutun, suuren avaimen, jota hän ei saattanut varastaa. Viekööt nyt varkaat koko aitan, kun sillä enää ei ole uskollista vartijaa, ei hän enää tarvinnut varjella sitä!

Kummallisten ristiriitaisten tunteitten vallassa siitä, ettei hän voinut tuosta aitasta mitään ottaa, meni hän äkäpäissään eräälle liiterille, joka myterässä syksyisessä yössä kuumotti valkealta ja joka näytti olevan uusi rakennus, tehty hänen talosta lähtönsä jälkeen. Eräs hänen kädessään oleva avain sopi liiterin lukkoon, ja hän avasi oven ja meni sisään. Tulitikulla hän raapasi tulen ja katseli ympäriinsä. Siellä oli kaikellaista rautatavaraa: lapioita, taikkoja y.m. rautakaluja sekä puhdasta terästä ja rautaa. Tämä tuntui hänestä vieraalta omaisuudelta, ja hän otti sieltä muutamia teräspalasia ja yhden lapion. Lähtiessään hän viskasi avainkimpun oven eteen.

Nyt hän oli saanut kostaa! Kunpa vaan oikeat rosvot tulisivat ja veisivät koko makasiinin sisällyksen!

Hän päätti nyt lähteä koko kaupungista, ja yötä myöten läksi hän tavaroineen kaupungista ulos vievää maantietä matkaamaan. Hän kulki niin kauvan kun tuli aamu, poikkesi sitte erääseen maantienvarsitaloon, jossa hän söi ja kyseli työpaikkoja. Kuultuaan sepän asuvan kylällä, läksi hän sinne, möi sepälle teräksensä ja lapionsa ja pääsi hänelle pajamieheksi.

Hän tuli nyt elämäänsä tyytyväiseksi jälleen, kostettuaan kauppias Helisevälle; teki työtä halulla ja oli iloinen, kun sai vakinaisen paikan, jossa sai syödä suruttoman leivän.

Mutta seppä luki kaupungin sanomalehteä, jonka hän oli yhteisesti tilannut neljän, viiden muun osakkaan kanssa. Lehti joutui hänelle aina noin parin viikon päästä, ja hän sen viimeiseksi sai pitää kokonaan omanaan. Lauvantai-iltoina työstä päästyä ja kylvettyä sekä sunnuntaisin luki seppä aina lehtiään, ja eräänä lauvantai-iltana, kolmatta viikkoa Junnun hänelle tulon jälkeen, löysi hän niistä uutisen, jossa kerrottiin varkaudesta kauppias Helisevän talossa. Varkautta kuvattiin suureksi; ei varmuudella tiedetty, kuinka paljo rautaa ja terästä ja rautakaluja rosvot olivat vieneet, ja päättäen siitä, että erään makasiinin avain oli kokonaan kadonnut, pelättiin varkauden vielä uudistuvan. Erästä miestä epäiltiin, joka oli jo ennenkin ollut epäilyksen alaisena ja joka oli äkkiä kadonnut kaupungista, vaan ei oltu hänen jälilleen vielä päästy.

Iltasta syödessä samassa pöydässä katsoi seppä tuimasti Junnua silmiin, josta Junnu tuli araksi ja alkoi pelätä sepän lukeneen sanomalehdestä jotakin, josta sai epäluuloa häntä vastaan. Vaan sunnuntaiaamuna näytti seppä taas levolliselta ja sanoi lähtevänsä kirkkoon kaupunkiin.

Mutta hän palasi sieltä kahden poliisin kanssa, jotka vangitsivat Junnun ilman muitta mutkia ja ottivat mukaansa ne tavarat, mitkä Junnu oli sepälle myönyt.

Junnu päätti itsepäisesti kieltää, vaan joutui poliisitutkinnossa kohta kiini puheistaan, eikä hän osannut muuta kuin tunnustaa kaikki. Samoin hän raastuvanoikeudessa tunnusti kaikki, kun ei tuntenut osaavansa pujotella, vaan hän oli siltä edelleen itsepäinen, kertoi teostaan miltei ylpeydellä ja heitti kauppias Helisevään salavihaisia silmäyksiä, uskaltamatta kuitenkaan katsoa häntä suoraan silmiin.

Oikeuden edessä m.m. arvioitiin Junnun varastamat tavarat ja jokaisen arvion perästä kysyttiin Junnulta, onko arvio hänen mielestään oikea. "On! — on!" olivat hänen yksitoikkoiset vastauksensa. Tuli sitte ruoka-aitan avaimen vuoro, jota ei oltu löydetty, vaikka oli etsitty. Kysyttiin kauppias Helisevältä, minkä arvoinen se oli.

Tämän jälkeen sai kauppias Helisevä tehdä valan siitä, että varastettu avain oli neljän markan arvoinen. Muut varastetut tavarat olivat oikeudessa esillä arvioitavina.

Kauppias Helisevä ei ollut tiennyt valaa tarvitsevan tehdä tämmöisessä tapauksessa, ja hän tuli hyvin hämilleen, kun hänet käskettiin valalle, sillä hän oli uhalla ja kauppiaan tavalla, joka on tottunut vaatimaan tinkimisen varalla, ilmoittanut varastettujen tavarain arvon suuremmaksi todellista, saattaakseen Junnulle suuremman rangaistuksen, ja tuo avainkin oli oikeastaan korkeintaan kahden markan arvoinen. Mutta kun hän ei ollut peruuttanut muitakaan ilmoituksiaan, joiden mukaan oikeuskin esillä olevat tavarat arvioi, olisi ollut suuri häpeä peruuttaa tätäkään ilmoitusta, vaikka siitä pitikin tehdä vala. Hänen kunniantuntonsa oli niin suuri, että hän heti käskettyä astui pöydän ääreen panemaan sormensa raamatulle ja teki tämän päättävämmin kuin tavallisesti, ikään kuin tahtoen osoittaa, kuinka suora mies hän oli. Punastuen ja vaaleten ja vähän hämmennyksissään hän kuitenkin teki valan, lausui pari kertaa väärin, vaan tuomarin sanelun mukaan kiiruhti oikasemaan. Niin hän vannoi, pää pystyssä, varastetun ja hävinneen ruoka-aitan avaimen olleen "ainakin neljän markan arvoisen".

Tuomionsa jälkeen vankeudessa ollessaan joutui Junnu koviin koettelemuksiin sielussaan. Varkautta tutkittaessa ei ollut mikään liikuttanut häntä, ennen kun kauppias Helisevä astui vannomaan kadonneesta avaimesta. Tässä vaikutti häneen pyhä oikeus, joka vaati valalla vahvistamaan pienenkin asian. Hänen itsepäinen, vaan alkuperästään suora ja hellä luonteensa suli, hän nöyrtyi pyhän oikeuden edessä, ja vankilaan jouduttuaan valtasi hänet katkera katumus. Hän oli yksin syyllinen, hänhän oli varastanut, tehnyt suuren synnin. Olihan kauppiaalla oikeus eroittaa palvelija, johon hän ei ollut tyytyväinen, hän oli aivan syyttömästi vihannut kauppiasta ja tehnyt suuren vääryyden ja synnin varastaessaan häneltä. Mutta kuinka hänelle tehtiin oikeutta! Varastetut tavarat arvioitiin oikeuden edessä ja muutaman markan arvoisesta kadonneesta avaimesta teki kauppias pyhän valan.

Suuret tunnon vaivat valaisivat häntä vähitellen. Rikoksensa tuli hänelle selville kaikessa suuruudessaan, samalla kuin hän tuli huomaamaan kauppiaan syyttömyyden. Sitä paitse tuli hän tuntemaan pyhän oikeuden, pyhän lain, joka hänet oli tuominnut ja jonka hän luuli samaksi, minkä Jumala kerran antoi vuorella. Hänelle muistui näet mieleensä äitivainaansa opetukset, joista hänen muistiinsa oli erityisesti jäänyt pyhän lain antaminen vuorella vuoren vapistessa ja ukkosen jylistessä. Muuta hän ei juuri muistanutkaan, hänen päähänsä ei ollut milloinkaan tahtonut mennä Jumalan sana, ei hän sitä ollut koskaan ymmärtänyt.

Hän kuunteli nyt hartaasti vankilan pappia ja kerran kysyi häneltä, mikä vuori se oli, jolta Jumala lain antoi. Se oli Siinain vuori, ja laki annettiin Israelin lapsille. Pappi kysyi, minkä vuoksi hän tahtoi sitä erityisesti tietää, vaan Junnu ei ruvennut selittämään. Hänelle oli näet tämä pappi vieras ja outo: kaupungin vanhalle pastorille, joka oli hänet ripille päästänyt ja jota hän siitä saakka oli uskollisesti tervehtinyt joka kerran kadulla vastaan tullessaan, hän päätti vankeudesta päästyään mennä haastamaan asiansa.

Päästyään vankeudesta menikin hän kaupungin vanhan pastorin luo, kertoi rikoksestaan ja pyysi hänen itseään ohjaamaan. Pastori piti hänelle nyt uuden rippikoulun, koska Junnu selitti, ettei hän ole ymmärtänyt, mitä Herran ehtoollinen oikeastaan tarkoittaa. Kun Junnulla oli nyt oma halunsa ymmärtää, sai pastori hänet jotakuinkin selville pyhistä asioista, ja otti hänet ripille eräänä pyhänä.

Samaan aikaan kävi Junnu myöskin sen tuomarin luona, joka hänet oli tuominnut, kiittämässä tuomiostaan, sanoen sen kautta löytäneensä valkeuden — niin kuin parantunut sairas kiittää lääkäriään. Tuomari tuli suuresti liikutetuksi, sillä ei vielä kukaan tuomittu ollut käynyt häntä kiittämässä.

Sen jälkeen rupesi Junnu vakavasti työhön. Hän pääsi asumaan erääseen kaupungin ulkopuolella olevaan mökkiin, josta käsin hän kävi kaupungissa halkoja hakkaamassa, kattoja tervaamassa y.m. roskaisemmissa töissä. Kun häntä rangaistuksensa tähden hyljittiin, teki hän työtä huokeammalla kuin muut, vaan sitä ahkerammin, ja hän sai työtä, niin että kohtuullisesti eli. Ihmisten pilkan hän kärsi nöyrästi ja valittamatta.

Vuosien kuluessa vähitellen unhotettiin Junnun rikos, kun hän oli tehnyt uskollisesti työtä ja ollut rehellinen ja nöyrä; sanottiinpa hänen tulleen vähän viisaammaksikin, ja tiedettiin hänen ahkerasti käyvän kirkossa.

Kauppias Helisevän luona oli Junnu aikonut myös käydä vankeudesta päästyään, vaan kauppiaan ja hänen välilleen oli syntynyt — hänen tietämättään oikeastaan minkä tähden — kummallinen suhde, joka oli estänyt hänet siitä. Kohdatessa toisiaan kadulla osoitti kauppias Helisevä omituista arkuutta, ikään kuin pelkäsi Junnua, ja kun Junnu oli arka luonteeltaan, ei hän rohennut mennä kauppiaan luo. Kerran hän kuitenkin meni Helisevän konttooriin, vaan hän huomasi kauppiaan pakenevan toiseen huoneeseen ja kuuli käskevän palvelijan sanomaan, ettei hän ollut kotona. Tämän jälkeen ei Junnu yrittänytkään tapaamaan häntä, vaan ihmetteli itsekseen, mistä syystä kauppias ei tahtonut ottaa häntä puheelleen.

Mutta kerran kauppias itse kadulla pysäytti hänet, vaikka oli ennen aina karttanut katsoa häneen, ja kutsui käymään luonaan.

— Minä olen kuullut, sanoi kauppias Junnun tultua hänen konttooriinsa, että Junnu on aivan muuttunut mies, ja kun Junnu on taas osoittanut itsensä rehelliseksi ja toimekkaaksi, en minä tahdo muistella mitään entisistä, ja tarjoan Junnulle saman paikan, mikä Junnulla ennenkin meillä oli, sillä entinen talonmies on kuollut. Ei ole enää meillä Torkkeliakaan, joka Junnua kiusaisi. Nyt minä maksan jo sen täyden 30 markkaa kuukaudelta — ehkäpä Junnulla on jo tiedossa emäntäkin.

Junnu kiitti tarjouksesta, vaan hän tahtoi puhua vielä entisestäkin, vaikka kauppias kielteli.

— Minä olen tehnyt suuren rikoksen, vaan olen sen kautta päässyt valkeuteen. Pastori selitti, että Herra useasti antaa ihmisen pahan hengen valtaan, johdattaakseen hänet koettelemusten kautta oikealle tielle. Niinpä on minunkin käynyt. Se oli yksi kohta oikeudessa, josta minä tulin yminärrykseeni; se oli se, kun kauppias vannoi pyhän valan siitä kadonneesta avaimesta —

Kauppias vaaleni äkkiä, niin ettei voinut hengittääkään, vaan hän tuli levollisemmaksi, kun Junnu jatkoi:

— Minä olin luullut, että minulle vaan kaikki tekevät vääryyttä, vaan oikeuden edessä minä tulin huomaamaan, että pyhä laki tekee minullekin totuutta, kun herra kauppias niin vähäpätöisen asian vahvisti pyhällä valalla. Sitte minä olen tehnyt katumusta ja parannusta niin kuin olen yksinkertaisuudessani osannut.

Kauppias tuli syvästi liikutetuksi ja vedet silmissään hän puristi
Junnun kättä, sanoen:

— Minua ilahuttaa, että Junnu on tehnyt parannuksen: minä luotan nyt
Junnuun täydellisesti, ja Junnun pitää jo tänä päivänä muuttaa meille.

Junnu läksi hakemaan kapineitaan, ja kauppias jäi pitkiin ajatuksiin, katsoen ikkunasta Junnun jälkeen. Tuo yksinkertainen, ymmärrykseltään puuttuvainen mies näytti hänestä niin onnelliselta, tuo mies, joka niin viattomasti ja peittelemättä tunnusti rikoksensa ja joka oli siitä kärsinyt julkisen rangaistuksen, — sitä vastoin kuin kauppias tunsi tuskaa ja ahdistusta teoista, joita hän ei tahtonut kellekään tunnustaa.

Junnu pääsi taas entiseen toimeensa, josta hän oli kauppiaalle yhtä kiitollinen kuin taivaallekin; hänellä oli aina ollut murhe siitä, ettei hänellä ollut vakituista paikkaa, sillä omin neuvoinsa maailmassa ollessaan tunsi hän itsensä niin turvattomaksi. Vanha unelmansa vaimosta heräsi hänessä uudelleen, ja hän tunsi velvollisuudekseenkin naida, koska kauppias oli hänelle jo sitä varten antanut palkan koroituksen. Nuoremmat piijat häntä jo kohta kosasivat, vaan talossa oli eräs vanhempi palvelija, joka piti Junnun puolta, kun piijat kovin rohkeasti Junnulle emännäksi tarjottelivat itseään, eikä hän itse koskaan kosinut Junnua. Junnu rupesi häntä kunnioittamaan, mieluisin tehtävänsä oli auttaa hänelle vettä kaivosta, ja heränneeksi tultuaan kun hän oli opetellut lukemaan ja ostanut virsikirjan — ainoa kirjansa — luki hän siitä joka ilta iltarukouksen ohessa myöskin "Rukouksen kuin joku tahtoo itsensä aviosäätyyn antaa".

Joka pyhäaamu näki kauppias konttoorinsa ikkunasta Junnun menevän kirkkoon, suuri virsikirja kainalossa. Ensimältä tätä nähdessään jäi hän aina syviin ajatuksiin, ja hänen olisi tehnyt itsensäkin mieli lähteä kirkkoon. Mutta ajan pitkään haihtui tämä asia vähitellen hänen mielestään — liike laajeni vuosi vuodelta, hänellä oli niin kiirettä, ja pyhäaamuina hänellä oli aina niin paljo konttoorityötä.

Sanomalehden konttoorista lähetettiin asiapoika kantamaan maksamattomia tilausmaksuja. Kiertomatkallaan kävi poika karhuamassa myöskin erään työmies Heikki Haverisen luona, jonka nimi oli hänen listassaan. Haverinen itse ei ollut kotona, vaan vaimonsa oli pojan huoneeseen astuessa leipälapio kädessä tirkistämässä uuniin, jossa oli leipiä paistumassa. Nähdessään pojan ottavan laukustaan jotakin kirjeen muotoista paperia säpsähti Haverisen emäntä, vaaleni ja punastui, sillä joka kerran — se tapahtui kuitenkin harvoin — kun posteljooni tai joku muu henkilö toi heille kirjettä, oli hänellä samalla hätä ja hyvä mieli. Hän pyyhki kätensä valkoseen esiliinaansa ja henki salpauksissa otti pojalta kirjeen vapisevaan käteensä. Hän katseli päällekirjoitusta ja oli neuvotonna.

— Sanomalehden tilausrahasta? Vaan onhan me se jo maksettu. Me on aina maksettu silloin kun on tilattu eikä me mitään oteta velaksi.

Emäntä käänteli laskua sormiensa nenässä, ymmärtämättä siitä mitään muuta kuin että se oli paperi, jolla tahdottiin periä maksua asiasta, joka jo oli maksettu.

— Ei poika rukka me olla kellekään velkaa. Me aina ostamme rahalla, aina maksamme paikalla.

— Antakaa sitte lasku takaisin, jospa siinä on sattunut erehdys, sanoi vikkelä poika.

— Takasin tämän saat viedä, emme me ole velkaa kellekään. Sepä on ihmeellistä, että perittäisiin maksettua asiata.

Siihen liittoon sattui tulemaan hyyriläisen vaimo, ja sille kertoi emäntä asian juurtajaksain.

— Minä muistan niin hyvästi, kun minä annoin rahat sen ryökkynän käteen, silloin kun minä kävin tilaamassa uutiset, ja sanoihan se ryökkynä kirjoittavansa kuitinkin siihen tilauslippuun. Missäs se onkaan se lippu?

Hän etsi lipun käsiin ja he näkivät siihen kirjoitetun 4:n numeron ja jotakin muutakin, vaan muusta he eivät saaneet selvää.

— Tässähän se pitäisi olla kuitti ja tässä se onkin, tähän se ryökkynä kirjoitti. Se poika ennätti mennä pois, olisi pitänyt sille näyttää tämä. Vaan kyllä minun pitää lähteä itseni sinne… maksettua asiaa velotaan…

Hän rupesi ottamaan leipiä uunista tulisella kiireellä, sillä leivät todellakin olivat jo hiiltymässä.

— Voi, voi tokiinsa, mikä vahinko piti tulla, kun leivät paloivat! päivitteli hän mustuneita leipiä uunista pöydälle viskoessaan. Hänelle tuli siitä niin paha mieli, ettei hän voinutkaan heti lähteä sanomalehden konttooriin, vaan siunuusteli ja vakeroi palaneiden leipäinsä ääressä. Kaikessa tapauksessa päätti hän nyt odottaa ensin miestään kotiin ja kertoa hänelle kaikki: Haverisen piti tullakin kohta päivälliselle.

— Kuules kummia, sanoi emäntä miehensä kotiin tultua, kun uutisten konttuurista käytiin velkomassa tilausrahaa, joka me on ihan varmaan maksettu: Täällä kävi kirjapainosta poika laskun kanssa, vaan minä lähetin sen takaisin. Etkös sinäkin muista, että me on uutiset maksettu?

— Sinähän ne kävit tilaamassa ja sanoit maksaneesi. En minä tiedä sen enempää.

— Niin, minä kävin tilaamassa, vaan minä maksoin kanssa. Ryökkynä otti vielä vastaan rahan ja sanoi kirjoittaneensa kuitin tilauslippuun. Katsopas, tässä on se lippu.

— Niinpä näkyy olevan, sanoi mies, joka ei juuri kirjoitusta taitanut eikä ymmärtänyt lipusta mitään. Onpa se vähän ihmettä, että maksettua asiaa tullaan velkomaan.

— Sanopas muuta! Jo minä olen siitä tässä sanonut. Ennätti mennä se poika pois, etten ennättänyt näyttää sille tätä lippua.

Mies rupesi syömään ja vaimo, jolta oli kadonnut ruokahalu, istui vierelle, yhä kertoen pojan käynnistä. Aina uudelleen siitä kertoessaan tuli hän kerran maininneeksi pojan arvelun, että asiassa voi olla joku erehdys. Siihen tarttui mies syöntinsä lomasta kiini ja arveli hänkin, että asiassa voi olla joku erehdys.

— Kyllä minä lähden tämän lipun kanssa sinne uutisten konttuuriin, sanoi emäntä. Siitä asiasta pitää tulla kerralla selvä! Me kun ei milloinkaan mitään velaksi…

— Ei, minä en kärsi tätä! Minä lähden sinne ja vien tämän lipun niiden nenän eteen.

Haverinen oli rauhallinen kivityömies ja antoi ylipäänsä vaimonsa tehdä miten se tahtoi; eipähän sille kuitenkaan ollut apua järkipuheesta, kun kerran se oli saanut mitä päähänsä.

— Oletko sinä leipiä polttanut, kun haisee palaneelta? kysyi Haverinen vaimonsa pukeutuessa.

— Sen pojan ryökäleen tähdenhän nekin paloivat. Tuli ikään siinä kun olisi pitänyt ottaa leivät uunista ja siinä unhotin koko paistoksen. Kaikkia vahinkoja tässä pitää kärsiä!

Hän läksi kiireesti sanomalehden konttooriin, niin että hameet humisi. Konttoorissa oli palvelusväellä päivällistunti, vaan lehden toimittaja istui siellä yksin kirjoittamassa jotakin tärkeätä kirjoitusta.

Hänelle selvitti Haverisen emäntä asiansa ja näytti lippunsa. Kesken kiireensä katsoi toimittaja kirjoista ja sai sieltä selville, että erehdyksessä oli karhuttu väärää Haverista, kun kaupungissa oli kaksi Heikki Haverista.

— Siinä on erehdys, joka korjataan; kyllä te olette maksaneet, sanoi toimittaja ja rupesi jatkamaan kirjoittamistaan.

— Sitähän minä jo pojalle sanoin, ettei meillä pitäisi tänne olla mitään velkaa, ja meistä oli niin ihmettä että maksettua asiaa käydään velkomassa.

— Ei sitä enää velota, sanoi toimittaja ja siirtyi toiseen huoneeseen kirjoittamaan, kun tunsi että eukko ei ole kiireinen lähtemään pois. Vaan eukko tuli kohta hänen jälestään sinne ja alkoi puhua:

— Ei suinkaan herra toimittajan pidä luulla, että meissä mitään vilppiä olisi, me emme ole mistään ottaneet velaksi…

— Niin, niin, menkäähän nyt pois, kyllä se asia on jo selvä, virkkoi toimittaja työstään vähän kiukkuisesta.

— Niitä kyllä saattaa olla semmoisia, jotka väittävät maksaneensa, vaikka eivät olekaan maksaneet, vaan ei herra toimittaja tarvitse luulla, että me olisimme semmoisia.

— Uskonhan minä sen. Mutta olkaa hyvä ja menkää nyt pois, sillä minulla on kiirettä työtä tässä.

Kun vaimo yhä jatkoi samaan suuntaan, meni toimittaja mitään virkkamatta huoneesta etuhuoneen kautta kirjapainoon. Vaimo, joka ei tahtonut yksin jäädä perähuoneeseen, siirtyi hänen jälestään etuhuoneeseen odottamaan. Toimittaja teki vaan pienen kierroksen kirjapainossa, palasi toista tietä perähuoneeseen ja lukkosi välioven etuhuoneeseen, johon hän arvasi vaimon menneen. Nyt hän pääsi rauhassa jatkamaan työtään.

Odotukseen pitkästyneenä aikoi eukko viimein mennä toiseen huoneeseen, vaan ovesta ei päässyt. Hän alkoi arvata, että toimittaja oli lukonnut oven ja oli siellä sisässä. Minkähän tähden toimittaja ei tahtonut päästää häntä puheelleen? Toimittaja oli näyttänyt jo vähän vihaiselta hänelle, vaan pitihän hänen toki saada asiansa toimittaa. Sillä sitä ei ollut vielä milloinkaan ennen tapahtunut, että heiltä olisi tultu mitään velkomaan, enemmän ryöstöherrat kuin muutkaan. Jos kaikki olisivat niin velattomia kuin he! Mutta hänpä ei asiaansa jätä. Kun ei ollut ketään käskemässä, istuutui hän omin lupinsa konttoorissa tuolille odottamaan. Hän on se eukko, joka tekee asiasta selvän!

Jonkun ajan päästä tuli toimittaja toisesta huoneesta, kädessään papereita. Eukko nousi ylös ja rupesi hänelle puhumaan, vaan toimittaja ei kuunnellut, kiirehti vaan tiehensä.

— Hyvä jumala, ajatteli vaimo taas yksin jäätyään, kuinka ylpeä se herra on! Pitäisi sitä toki kuulla köyhänkin puhetta, vaikka eipä sillä, että he niin köyhiäkään olisivat, harvat ne ovat niin velattomia kuin he. Hän istuutui jälleen ja päätti odottaa konttoorineitiä.

Neiti tuli jonkun puolen tunnin kuluttua. Hänelle kertoi eukko taas pojan käynnin ja näytti tilauslipun. Neiti katseli kirjoja, huomasi saman erehdyksen kuin toimittajakin ja selitti eukolle sen pariin kolmeen kertaan, päästäkseen hänestä erilleen. Mutta eukko ei heittänyt; hän kertoi:

— Täällä oli äsken herra toimittaja ja hän katseli myös kirjoja, vaan ei hän puhunut mitään toisesta Heikki Haverisesta. Niinpähän se oli erehdys niin kuin Heikki jo arveli. Me emme ole milloinkaan jättäneet maksamatta. Sepä nyt on paha, että on toinen Heikki Haverinen; nehän voivat meidän nimiin tehdä velkaa ympäriinsä, ja sitte tullaan meiltä velkomaan.

Eukko alkoi luetella, kuinka paljo heillä oli saamisia, joista saa vetää ristin perään, ja paljo muita petoksia kaupoissa j.n.e.

Kun konttooriin tuli muita asiamiehiä, ei neiti kuunnellut eukkoa ollenkaan. Vaan eukko odotti vielä kahdenkeskistä hetkeä, ja sen tultua alkoi hän valituksensa toimittajasta, miten se oli ollut hänelle vihainen ja ylpeä ja kuinka asian selvitys oli sen vuoksi keskeytynyt.

Vihdoinkin sai neiti eukon lähtemään kehoittamalla häntä menemään toimittajan luokse hänen kotiinsa, jos luuli olevan jotakin asiaa, kun eukon puhe toimittajasta ei loppunut.

Vaan toimittajalla oli vielä kiirettä kirjoittamista kotonaan, ja nähdessään eukon tulevan rappusissa hyppäsi hän panemaan oven lukkoon aivan hänen nenänsä edessä.

Mutta eukko kiersi kyökin puolelle rouvan puheille, jolle hän selitti juurta jaksain pojan käynnin, käyntinsä lehden konttoorissa neidin luona, jutun tuosta toisesta Heikki Haverisesta y.m. ja että hän nyt tahtoisi tehdä asian selväksi myöskin toimittajan kanssa. Rouva kuunteli hartaalla osanotolla, käski vaimon odottaa ja lupasi sanoa miehelleen, sitte kun hän viimeinkin joutuu päivällispöytään, johon häntä on jo kauvan odotettu.

Istuuduttuaan päivällispöytään kuunteli toimittaja hetken hajamielisenä rouvansa kertomusta eräästä Heikki Haverisen vaimosta, joka on tullut valittamaan sitä ja sitä, ennen kuin hän havahtui ja teki epätoivoisen liikkeen.

— Eikö siitä akasta pääse milloinkaan erilleen! Johan minä konttoorissa selvitin hänelle sen asian. Menköön tiehensä!

Rouva ei tiennytkään että eukko oli jo ollut toimittajan puheella. Niin kohteliaasti kuin suinkin toimitti hän eukolle, että toimittaja on väsyksissä kovasta työstä ja että kun emäntä on jo toimittajaa tavannut, niin toimittaja ei voi ottaa häntä puheelleen.

Eukko, joka oli kuullut kaikua toimittajan äkäisestä "menköön tiehensä!" oli hyvin pahoillaan, pyysi rouvan selittämään toimittajalle heidän syyttömyytensä ja lupasi ottaa selon tuosta toisesta Heikki Haverisesta, joka ei maksa asioitaan ja siten syyttömiltä tullaan velkomaan.

— Nyt siitä asiasta alkaa jo tulla selvä, sanoi Haverisen vaimo miehelleen, kun mies iltasella palasi työstään. Hän kertoi käynnistään sanomalehden konttoorissa ja tuosta toisesta Heikki Haverisesta, joka oli syypää koko rettelöön. Hän oli niin tuohuksissaan kuin olisi hän aikonut rumpun kanssa lähteä koko kaupungille kuuluttamaan, että se on toinen Heikki Haverinen, joka on jättänyt maksamatta sanomalehtensä.

— Ei se vielä ole selvä, väitti eukko. Minun pitää etsiä käsiini se toinen Haverinen.

— Niinhän sinä aina sanot ja sen tähden me onkin niin paljo vahinkoa saatu kärsiä. Mistä sen tietää, kuinka paljo se on meidän nimiin tehnyt velkaa.

— Se on ihmeellistä että sinä aina tahdot puolustaa semmoisia, jotka meille vahinkoa tekevät. Tuskin me saisimme omaa palastamme syödä, jos minä en olisi vähä pitämässä kiini. Sinä olet semmoinen helppoluontoinen ja sinua saa pettää kuin pientä lasta.

Seuraavana päivänä liikkui Haverisen vaimo kummallisessa vimmassa, kysellen kaikilta erästä Heikki Haverista, joka heidän nimiinsä tekee velkaa kaikkialla. Vihdoin hän pääsi miehen perille. Se oli eräs työmies kaupungin laidassa. Siellä kävi Haverisen vaimo vieraisilla, ja saivat ne nimensä kuulla. Ensin oli koko perhe hämmästyksissään ja häpeissään maksamattomasta asiastaan, mutta lopulta tuntui Haverisesta haukkuminen jo liijemmoiselta, hän kierteli ja houkutteli vierasta hyvällä, vaan kun siitä ei ollut mitään apua, sieppasi hän sopelta halon ja sanoi:

Haverisen emäntä oli oikeastaan luonteeltaan hyvin pelkuri; hänelle pakkautui veri päähän, jos hän luki Kuopion Uutisista suurempata tappelujuttua. Niin raivossa ja voiton puolella kuin hän oli tässä ensin ollutkin, oli hän pyörtyä nähdessään tuon väärän Haverisen uhkaavan häntä halolla. Hän ei tiennyt itse, mitenkä hän tuli ulos, vaan koko matkan kotiinsa piteli hän sydänalaansa ja luuli kaatuvansa joka askeleella. Hän sairastui vuoteen omaksi muutamaksi päiväksi, jolloin hän kiivaasti vaati miehensä nostamaan kanteen tuota toista Haverista vastaan. Mutta mies kartteli ja odotti, että puuska menisi ohi.

Oikeusjutun jätti vaimokin puolestaan sikseen, sillä hän pelkäsi kovasti kulunkeja, vaan sen sijaan keksi hän mielestään vielä paremman keinon. Asiahan oli vielä selvittämättä toimittajalle, ja nyt hän pyytää samalla toimittajaa kirjoittamaan lehteen tuosta petturista, joka toisen nimiin tekee velkaa, ja kun menee siitä hänelle puhumaan, uhkaa tappaa. Semmoisia roistomaisia ihmisiä! Siitä tulee hyvä kirjoitus sanomalehteen.

Parattuaan meni hän toimittajan asuntoon. Toimittaja oli taas kiireessä työssä, vaan otti eukon kohteliaasti puheelleen. Kun eukko rupesi kertomaan entistä juttua tilausrahasta, keskeytti hänet toimittaja, huomauttaen että se asia oli jo selvitetty.

— Ei, hyvä herra, nyt siinä vasta selvittämistä onkin. Herra toimittaja ei tiedäkään, että täällä on eräs toinen Heikki Haverinen, joka on tehnyt meidän nimiin velkaa.

— Niin. Se se on jättänyt uutisetkin maksamatta, jota sitte tultiin meiltä perimään, ja kun minä menin sinne siitä sanomaan, uhkasi minut tappaa ja halon jo kohotti lyödäkseen, vaan pääsin toki pakoon.

Toimittaja käsitti heti asian oikean laidan ja päätti uhalla tehdä eukolle asian selväksi. Mutta niin selvästi hän ei osannut selittää, että se olisi eukon päähän mennyt. Haveriska vaan nauroi ja sanoi:

— Herra toimittaja on aivan kuin minun mieheni. Hänkin tahtoo uskoa kaikista vaan hyvää, vaikka on saatu kyllä paljo petosta ja vahinkoa kärsiä. Herra toimittaja on vaan hyvä ja kirjoittaa tästä uutisiin, kyllä minä maksankin, jos se tulisi jotakin tekemään.

Toimittaja katseli pitkään eukon yksinkertaiseen muotoon, jossa kuitenkin oli paljo ahnetta ja itsekästä. Eukko koetti olla hyvin makeana, kun näki että toimittaja oli niin hyvällä tuulella. Mutta toimittaja katseli häneen oikeastaan keksiäkseen hänessä paikkaa, mihin valonsäde olisi heijastutettava. Toimittajan kuvaannollinen selitys näet oli, että ihmisen ymmärrys riippuu siitä, minkä laisessa kulmassa valon säde hänen aivoihinsa heijastetaan, ja että yksityisten ihmisten ja koko ihmiskunnan sivistämistyö on valonsäteitten heijastuttamista peilin asettelemisen kautta. Kun hän toimittaa lehteään, asettelee hän vaan heijastuspeiliään, valaisten pimeitä paikkoja ja herättäen eloon niitä, jotka tiedottomuudessa nukkuvat. Tulilasia hän käyttää myös. Mutta tämän ihmisen edessä hän seisoi neuvotonna, hän ei löytänyt siitä sitä pistettä, mihin hänessä säde pystyisi; häneen ei olisi pystynyt polttolasikaan.

— Minä nyt en jouda teidän kanssanne enempää, minulla on hyvin kiirettä: menkäähän nyt pois.

Mutta seuraavana päivänä näki toimittaja hänen tulevan taas, ja hän pani oven lukkoon aivan nenän edessä, jääden lasioven taakse katsomaan vaimoa.

Vaimo nykäsi ovea, vaikka näki ja kuuli sen lukkoamisen, ja oli sen näköinen kuin jostakin myöhästynyt. Aivan varmaan hän olisi lähtenyt kyökin puolelle rouvan kautta pyrkimään, vaan hän älysi toimittajan kasvot lasioven takana. Se teki vaimoon kummallisen vaikutuksen. He katsoivat hetken vastakkain, vaan vaimo joutui heti hämilleen ja neuvottomaksi, hän punehtui ja vaaleni eikä osannut mitään. Ensimäisellä käynnillään hän oli myös nähnyt toimittajan lukkoavan oven hänen edessään, vaan siitä hän ei ollut mitään välittänyt, hän oli kiertänyt kyökin kautta. Mutta miksi toimittaja jäi häntä nyt noin katselemaan? Se teki häneen kummallisen masentavan vaikutuksen, niin että hän häpesi omaa itseään, tietämättä kuitenkaan minkä tähden. Hän meni häpeissään pois, eikä voinut kertoa miehelleenkään tästä, vaikka hän tavallisesti kertoi kaikki.

Tämän jälkeen Haverisen vaimo vähemmän puhui väärin velotusta tilausrahasta, vaan asia oli hänelle kuitenkin salaisena sydämen ahdistuksena yhä eteen päin. Vuoden lopussa hän epäili, tilaisiko hän enää koko Kuopion Uutisia, vaan ei hän voinut niitä tilaamattakaan olla; hän kuitenkin vei vieraan miehen mukanaan maksaessaan tilausrahan. Alituinen pelko oli hänellä, että ryöstöherra voi tulla minä päivänä tahansa kirjoittamaan heidän tavaroitaan tuon toisen Haverisen tekemistä veloista.

Mutta Uutisten toimittajaa hän oli ruvennut pelkäämään; nuo tarkastelevat kasvot lasioven takana tulivat hänen painajaisekseen, jota hän ei voinut karkoittaa pois. Kun hän näki toimittajan tulevan samaa katua vastaan, piti hänen päästä toiselle kadulle, ja hän kiitti luojaansa, kun pääsi pakoon. Miksi hän pelkäsi häntä? Siitä hän ei päässyt selville, mutta hän pelkäsi ja häpesi.

Monen vuoden kuluttua Kuopion Uutisten toimittaja kuoli ja haudattiin. Haverisen vaimolla oli tapana käydä melkein jokaista hautaan laskemista katsomassa, ja hän tuli toimittajankin haudalle. Nähtyään erään tuttavansa vaimon haudalla, meni hän hänen luokseen ja kertoi hänelle tuon vanhan jutun väärästä sanomalehden tilausrahan velkomisesta. Se oli kuin kuuluva sen miehen elämäkertaan, joka nyt laskettiin maan poveen.

— En minä kuitenkaan voi siitä toimittajavainaata ollenkaan syyttää, sanoi Haverisen vaimo, syytönhän hän oli. Vaan sanopas sinä, oliko hän milloinkaan ylpeä? kysyi hän hiljaa ja ikään kuin arvoitusta, jota hän on kauvan miettinyt.

— Ei suinkaan, kaikki kiittelivät toimittajaa kohteliaaksi ja mainioksi mieheksi.

— Niin, ei suinkaan hän ollut ylpeä, en minä tahdo sitä toki sanoakaan, vakuutti Haveriska, jääden miettiväisenä tuijottamaan eteensä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIENIÄ KERTOMUKSIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Pieniä kertomuksia

PIENIÄ KERTOMUKSIA

SISÄLLYS:

I.

II.

III.

IV.

V.

VI.

VII.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE