The Project Gutenberg eBook of Kun mies on mies, by Harold Bell Wright

    I. Juhlan jälkeen.
   II. Metsärajalla.
  III. Suurella laitumella.
   IV. Aitauksessa.
    V. Palanen menneisyyttä.
   VI. Juoksuaita.
  VII. Iltahämärissä.
VIII. Keskustelua polttomerkeistä.
   IX. Tailholt Mountainin miehet.
    X. Karjankierros.
   XI. Karjankierroksen jälkeen.
  XII. Ratkaisun päivä.
XIII. Graniittiylängöllä.
  XIV. Lähteen partailla.
   XV. Setririnteellä.
  XVI. Taivaanrannan taa.

I LUKU.

On olemassa maa, jossa miehen, voidakseen elää, täytyy olla mies. Se on graniitin, marmorin ja kullan maa — ja siellä täytyy miehellä olla alkuvuorien voima. Se on tammien ja setripuiden ja mäntyjen maa — ja miehellä täytyy olla taipumattomien puiden ryhti. Se on korkealla kulkevien tahrattomien pilvien maa, missä tuuli puhaltaa vapaana ja taltuttamattomana ja ilma on niin puhdas kuin se on vain siellä, missä luonto on pysynyt sellaisena kuin Jumala sen loi. Ja miehen sielun täytyy olla kuten tahrattomat pilvet, kuten taltuttamaton tuuli ja puhdas ilma. Se on avaroiden, aaltoilevien laidunmaiden ja muokkaamattomien niittyjen maa. Siellä miehellä täytyy olla vapaus, joka ei ole aran ja pikkumaisen orjallisuuden kahlehtimaa.

Tässä maassa on jokainen mies oma kuninkaansa, hän on oma neuvonantajansa, oma arvostelijansa, oma tuomarinsa ja tarpeen tullen oma rankaisijansa. Ja tässä maassa, missä miehen voidakseen elää täytyy olla mies, on nainen, jollei hän ole oikea nainen, varmasti surkastuva ja menehtyvä.

Tämä on kertomus miehestä, joka sai takaisin sen, minkä nuoruudessaan oli menettänyt, se on kertomus siitä, kuinka hän, vaikka olikin löytänyt sen, mikä häneltä oli riistetty, kaikesta huolimatta maksoi menetyksensä hinnan. Se on myös kertomus naisesta, joka pelastui oman itsensä kourista, joka oppi pitämään kiinni siitä, minkä menetyksen mies oli saanut maksaa kalliisti.

Kertomus alkaa Prescottissa Arizonassa heinäkuun neljännentoista päivän vuosijuhlan jälkeisenä päivänä, eräänä vuonna, jolloin kaukainen länsi näki viimeisten intiaanien häviävän ja auton ilmestyvän sen teiden herraksi.

Eräällä niitä harvoja teitä, jotka johtavat pienestä kaupungista maalle, vuoristorotkojen ja solien kautta laajoille, asumattomille harjanteille ja laaksoissa ja lakeuksilla sijaitseville yksinäisille karjakartanoille, kulki muuan mies. Päättäen siitä, että hän kulki jalan maassa, missä välimatkat ovat niin pitkiä, että ratsastaminen on tavallisin ja miltei ainoa matkaamistapa, ja kaikista niistä merkeistä, joita ympäristö ja kasvatus meihin painaa, saattoi huomata, että kulkija oli muukalainen näillä seuduin. Hän oli parhaassa nuoruuden kukoistuksessa, pitkä ja vartaloltaan sopusuhtainen, ja hänen kulkiessaan pölyistä tietä ilmaisi hänen ryhtinsä ja kävelytapansa, että hän paremmin oli tottunut tasaisiin katuihin kuin karkeaan ja kiveämättömään vuoristotiehen. Hänen pukunsa oli ilmeisesti ensiluokan räätälin tekemä. Koko hänen olemuksessaan vallitsi se yksityiskohtien sopusointu ja huolellisuus, jonka vain ne saattavat sallia itselleen, joilla on siihen sekä varaa, aikaa että varma maku. Hänen liikkeensä ja olemuksensa todistivat myös, ettei hän kuulunut niihin, jotka Prescottin vuoristoilmasta etsivät uuden terveyden lähdettä. Mutta kaikesta huolimatta ilmaisi jokin hänessä sen miehekkään voiman ja jäntevyyden puutetta, joka hänen olisi tullut omistaa.

Ihmistuntija olisi sanonut luonnon määränneen tämän miehen ruumiinvoimiensa ja sielunkykyjensä puolesta miesten toveriksi ja johtajaksi, mieheksi miesten joukossa. Mutta sama ihmistuntija olisi häntä lähemmin tarkasteltuaan lisännyt, että hän jostakin syystä, kohtalon julman oikun takia, oli menettänyt tämän oikeutensa.

Päivä oli juuri koittanut, kun muukalainen saavutti ensimmäisen harjanteen huipun, mistä tie kääntyi jyrkkänä ja mutkittelevana alaspäin yksinäisten mäntyjen ja tiheiden tammien lomitse Burnt Ranchia kohden.

Hänen takanaan alkoi pieni kaupunki — maalauksellisena muokkaamattoman metsämaiseman keskellä, joka ulottui sen kynnyksille saakka — vähitellen herätä juhlayön jälkeen. Torin reunoilta alettiin korjata pois telttoja, joissa mauttomat ilveilyt olivat hauskuuttaneet väkijoukkoa, ja lautakojuja, joissa kovaääniset kuuluttajat olivat houkutelleet kansaa arvottomien lelujen tai kirjavan rihkaman toivossa koettamaan pelissä onneaan. Torilla, joka on kaupungin keskus ja tavallisesti hyvin hoidettu, näytti uljaan ratsastajan O'Neilin ja hänen ratsunsa pronssipatsas olevan väärässä ympäristössä monivärisen paperisilpun, laukaistujen ilotulitusainesten ja juhlivien kansalaisten sekä heidän vieraidensa nauttimain ateriain jäännösten keskellä. Köynnökset ja liput, jotka ovista ja ikkunoista, katoilta ja tangoista liehuen olivat antaneet juhlapäivälle värikkään ja hilpeän leiman, riippuivat räsyisinä ja liikkumattomina ikäänkuin tuntien hilpeytensä aiheen ja tarkoituksen olevan mennyttä ja odottaen joutumistaan uuniin tai rikkaläjälle.

Hän seisoi hetkisen kuten ihminen, joka tehtyään päätöksen vieläkin epäröi — empien ja katuen — uuden elämänvaiheen alkaessa. Sitten hän kääntyi ja lähti kulkemaan edelleen huolettoman ripeänä, aivan kuin lopullisesti olisi kääntänyt selkänsä sille, joka nyt jäi taakse. Näytti siltä kuin tällekin miehelle juhlapäivä hälisevine riemuineen ja hilpeine huvituksineen olisi häipynyt menneisyyden varjoon.

Puolimatkassa selänteeltä johtavalla tiellä mies jälleen pysähtyi, tällä kertaa puoliksi kääntyen ja kallistaen päänsä kuuntelevaan asentoon. Tieltä, jota hän oli tullut, sattui kärrynpyörien ratina hänen korvaansa.

Kavioiden kapseen ja pyörien ratinan käydessä kuuluvammaksi levisi hänen kasvoilleen omituinen epävarmuuden ja päättäväisyyden sekainen ilme, ja hänen katseensa kävi miltei pelokkaaksi. Hän astui pari askelta eteenpäin, epäröi, katsoi taakseen ja kääntyi sitten tien vieressä kasvavia puita kohden. Sitten hän viimein näytti tekevän päätöksensä, astui tieltä ja hävisi tiheään tammipensaikkoon juuri ennen kuin parivaljakon vetämät kärryt ilmestyivät näkyviin tien käänteen takaa.

Mies, jonka ulkomuoto ilmaisi hänet karjanomistajaksi, ajoi tulista parivaljakkoa. Hänen vieressään istui kookas nainen ja pieni poika.

Tammipensaikon kohdalla teki toinen hevonen äkkinäisen hyppäyksen sivulle. Ensimmäistä hypähdystä seurasi salamannopeasti toinen, ja pelästyneenä vierushevonen yhtyi leikkiin. Mutta niin nopea kuin tämä liike oli ollutkin, oli ajajan harjaantunut käsi samassa silmänräpäyksessä tarttunut ohjaksiin ja pakottanut hevoset pysähtymään tielle.

»Hätähousut», kuului ajaja hyväntahtoisesti nuhtelevan hevosiaan kärryjen hävitessä näkyvistä, »olette kasvaneet karjakartanossa ja pelästytte pensaikossa märehtivää vasikkaa.»

Muukalainen astui verkalleen esiin tiheiköstä. Hän palasi varovasti tielle. Hänen huulilleen levisi omituinen ivahymy. Mutta hän näytti ivaavan itseään, sillä hänen tummissa silmissään hehkui katse, joka kuvasti itsehalveksuntaa ja häpeää.

Vaeltajan saapuessa tienkäänteeseen Burnt Ranchin luona tuli Joe Conley suuresta veräjästä taloon vievää tietä taluttaen hevosta lassonuorasta. Tultuaan tallirakennusten kohdalle hän meni sisään pienestä ovesta pitäen yhä talutusnuoraa kädessään ja pakottaen hevosen odottamaan ulkopuolella hänen paluutaan.

Nähdessään paimenen muukalainen jälleen pysähtyi ja jäi epäröiden seisomaan. Mutta Joen palatessa tallista suitset, loimi ja satula mukanaan hän kuin välttämättömyyden pakosta otti pari askella eteenpäin.

»Hyvää huomenta», sanoi muukalainen kohteliaasti, ja hänen äänensä vastasi hänen pukuaan ja olemustaan ja hänen ilmeensäkin muuttui hiotun maailmanmiehen hillityksi tyyneydeksi.

Katsahtaen muukalaiseen nopeasti ja arvostelevasti Joe vastasi tervehdykseen ja lähestyi hevostaan. Eläin hypähti taaksepäin leimuavin silmin ja pystypäin, mutta sen oli pakko alistua, sillä sen isäntä, jolle vastarinta nähtävästi oli varsin luonnollinen ja jokapäiväinen tapahtuma, ei ollut siitä millänsäkään, vaan heilautti tottuneella liikkeellä raskaan satulan paikoilleen.

Paimenen kiinnittäessä satulavyötä häilähti muukalaisen kasvoilla miltei intohimoisen harras ilme — katse, jossa kuvastui kaipausta, ihailua ja kateutta.

Päästäen jalustimet riippumaan katsahti Joe jälleen muukalaiseen, tällä kertaa kysyvästi ja avomielisin, rohkein ilmein, joka on hänenlaisilleen miehille luonteenomainen.

Muukalaisen jälleen puhuessa oli hänen äänessään omituinen sävy, ikäänkuin hän olisi menettänyt äskeisen tyyneytensä. Se kuului miltei anteeksipyynnöltä, ja hänen silmiinsä palasi jälleen häpeää ja itsehalveksuntaa ilmaiseva katse.

»Suokaa anteeksi», hän sanoi, »mutta olkaa hyvä ja sanokaa, viekö tämä tie Williamson Valleyhin?»

Muukalaisen ääni ja ilme oli niin ilmeisessä ristiriidassa hänen muun olemuksensa kanssa, että paimen ei kyennyt salaamaan hämmästystään vastatessaan kohteliaasti:

»Kyllä, jos kuljette laaksoa kohden. Jos poikkeatte oikeanpuoleiselle tielle vuohikartanon yläpuolella kulkevaa selännettä, tulette Simmonsille, josta myös vie tie Risti-Kolmio-Kartanolle. Metsärajan huipulta saatatte nähdä laakson ja kartanon.»

»Rovasti ajoi Stellan ja pikku Billyn kanssa kärryissään tästä ohitse noin tunti sitten matkalla kotiin juhlasta. Kas kun he eivät ottaneet teitä kärryihin, jos kerran olette matkalla sinne.»

»Oh!» Muukalainen hämmästyi silminnähtävästi. Kenties hän muisti tammipensaikon tien vieressä.

Joe irroitti parhaillaan lasson hevosensa kaulasta ja näytti miettivältä kehiessään sitä vyyhdelle. Sitten hän lausui:

Halveksiva hymy karehti jälleen muukalaisen huulilla, mutta hänen äänessään oli päättäväinen sointu hänen vastatessaan:

Jälleen paimen loi muukalaiseen avoimen katseensa. Sitten hän astui pari askelta porttia kohden, lassovyyhti toisessa, suitset toisessa kädessä. »Lainaan teille hevosen», hän sanoi tyynesti.

Joe vaikeni hetkiseksi. »Herra Baldwinin ystävä, olkoonpa hän ken hyvänsä, on tervetullut vieras Burnt Ranchille.»

»Mutta minä — hm — minä — en ole koskaan tavannut herra Baldwinia», selitti muukalainen heikosti.

»Ei tee mitään», väitti paimen. »Olette menossa hänen luokseen, ja se on sama asia.» Jälleen hän astui askelen tallia kohden.

»Mutta minä — anteeksi — te olette hyvin ystävällinen — mutta minä — kävelen kernaammin.»

Joe käännähti jälleen hämmästyneen ilmeen levitessä hänen päivänpaahtamille ja ahavoituneille kasvoilleen. »Kai tiedätte, ettei matka ole leikintekoa», hän virkkoi empien, ikäänkuin miehen tietämättömyys olisi ollut ainoa selitys hänen uskomattomalle aikeelleen.

»Tiedän sen. Mutta se tekee minulle hyvää. Kävelen todellakin kernaammin.»

Sanaakaan sanomatta paimen kääntyi hevoseensa päin ja alkoi tyynesti sitoa lassovyyhteä satulaan. Tuhlaamatta enää ainoatakaan katsetta muukalaiselle, joka vaieten katseli hänen puuhiaan, hän heitti suitset hevosen pään yli, tarttui satulannuppiin ja hyppäsi hevosen selkään kannustaen sen tielle.

Tienkäänteen puolimaissa paimen pysähdytti hevosensa ja katsahti taakseen kulkijaan, joka vaelsi harjanteen laelle johtavaa petäjien varjostamaa tietä. Miehen hävittyä harjanteen toiselle puolen mumisi paimen jonkin ihmettelyä ilmaisevan sanan ja kannusti hevosensa juoksuun, ikäänkuin luopuen pohtimasta arvoitusta, joka hänen yksinkertaiselle järjelleen oli liian monimutkainen.

Koko päivän vaeltaja seurasi pölyistä tietä. Hänen yllään säteili avara, kirkas, pilvetön taivas. Suurilla, avoimilla selänteillä, aukeamilla ja laaksoissa makasi karja tammien, setri- ja saksanpähkinäpuiden varjossa tai kulki hitain, äänettömin liikkein juomapaikoille janoaan sammuttamaan. Metsän eläimet olivat piiloutuneet kallionkoloihin ja tiheihin lehvikköihin odottamaan viileän illan tuloa. Ilma oli liikkumaton, ikäänkuin väsymätön tuulikin olisi vaipunut lepoon.

Ja keskellä tämän maan hiljaista suurenmoisuutta kulki mies yksinään ajatuksineen, ehkä miettien sitä, mikä oli tuonut hänet tänne, kenties haaveillen siitä, mitä olisi saattanut tapahtua tai mikä ehkä vielä tulisi tapahtumaan, katsellen kysyvin, ihmettelevin, puolipelokkain silmin valtavia, koskemattomia maisemia, jotka joka suunnalla levisivät hänen ympärillään. Kukaan ei nähnyt häntä, sillä heti kun hän kuuli lähenevän hevosen tai kärryjen äänen, hän piiloutui pensaikkoon tai suojelevan kallionlohkareen taakse. Ja aina kun hän jälleen tuli esiin piilopaikastaan jatkaakseen matkaansa, väikkyi hänen kasvoillaan sama itsehalveksunnan hymy.

Puolenpäivän aikaan hän pysähtyi hetkeksi tienviereen syödäkseen pari voileipää, jotka hän otti takkinsa taskusta. Sitten hän alkoi uudelleen päättäväisenä kulkea sen maan sydäntä ja keskustaa kohden, joka kaikesta päättäen oli hänelle uusi ja vieras. Iltapäivä kallistui jo loppuaan kohden, kun hän uupuneena, kumaraisin hartioin ja verkkaisin askelin saapui Metsärajalle, joka muodostaa Williamson Valleyn itärajan.

Harjanteen huipulla, missä tie tekee äkkikäännöksen lähtien jyrkästi laskeutumaan selänteen loiselle puolelle, hän pysähtyi. Hänen väsynyt vartalonsa suoristautui. Hänen kasvojaan valaisi hämmästynyt ja ihastunut ilme, ja hänen huuliltaan pääsi huudahdus, kun hänen silmänsä kohtasivat avaran näköalan, joka silmänkantamattomiin levisi hänen jalkainsa juuressa.

Pilvettömän, syvänsinisen taivaan alla levisi vuorien ja metsien ja niittyjen maa, joka oli vertaansa vailla suurenmoisessa ja koskemattomassa kauneudessa. Monien mailien päässä, sinertävän auringonsumun himmentäminä, kohosivat taivaanrannalla jylhät vuoret kuin tuhatpäinen suojavartio. Metsäisten rinteiden tumma viheriä, tammilehtojen vaaleampi lehvikkö, laajojen ketojen vaalea nurmi ja metsäniittyjen helakka väri yhtyivät hienon sinen peittäminä värisoinnuiksi, joita ihmiskäsi ei saata kuvata. Ja lähempänä, vuorivartion johtajana ja ympäröivien maiden herrana kohotti Granite Mountain huippujaan taivaanlakea kohden kuin uhmaten vuosien valtaa ja ihmisen mahtia.

Tämän ihanan maan keskessä, jota muukalainen ylhäältä Metsärajalta tarkasteli, sijaitsee Williamson Valley, rehevä, tummanvihreä luonnonniitty. Jos muukalaisen silmä olisi ollut tottuneempi pitkiin välimatkoihin, olisi hän sinervässä sumussa erottanut Risti-Kolmio-Kartanon punaiset katot.

Mies seisoi hetkisen liikahtamatta paikallaan luonnon tenhovoiman valtaamana. Hänen kasvojensa hillitty ilme oli hävinnyt. Hänen itsehalveksuntansa ja ivansa oli unohtunut. Hänen silmissään hehkui toivo ja luja päättäväisyys. Sitten äkkiä, ikäänkuin menneisyyden haamu olisi koskettanut hänen olkapäätään, hän katsahti taakseen tielle. Valo hänen silmissään sammui raskaiden muistojen täyttäessä hänen mielensä. Hänen ilmeensä, josta päivän yksinäisyys oli karkottanut sen tavallisen sulkeutuneisuuden, synkkeni tuskasta ja häpeästä. Oli kuin hän olisi luonut katseensa yli pienen kaupungin, jonka markkinarihkaman hän tänä aamuna oli jättänyt taakseen, pöyhkeilevien repaleiden ja teeskentelyn maailman, jossa miehet myyvät sielunsa arvottomista leikkikaluista, jotka ovat voittoina pelissä.

Ja kaikesta huolimatta kuvastui miehen silmissä yhtä paljon kaipausta kuin katumusta. Hän näytti tuntevan saapuneensa elämässään rajalle, mistä saattoi nähdä kaksi eri suuntiin lähtevää tietä. Niistä hän oli päättänyt hylätä sen, jolle hänen kaipuunsa veli, ja valita sen, joka hänestä tuntui vaikeammalta.

Viimein hän uupuneena ruumiiltaan ja sielultaan laahautui muutaman askelen tien sivuun ja heittäytyi kallionlohkareelle syventyäkseen eteensä leviävän näköalan ihailemiseen. Jälleen hänen tottumattomalta silmältään jäi huomaamalta jotakin, joka varmasti olisi kiinnittänyt seudun asukkaan huomiota. Hän ei nähnyt pientä pistettä tiellä. Piste oli ratsastaja, joka tuli häntä kohden.

II LUKU.

Jos muukalainen olisi huomannut lähestyvän miehen, olisi hänenkin ollut helppo havaita tämän kuuluvan ratsastajien maahan. Vaikka välimatka vielä oli niin pitkä, että silmän oli mahdoton erottaa miehen pukua — nahkasääryksiä, pehmeätä puseroa, leveätä hattua, kannuksia ja lassoa hänen kädessään — paljastivat hänen ryhtinsä ja asentonsa paimenen, joka sananmukaisesti näytti hevoseensa kiinnikasvaneelta.

Muukalaisen istuessa mielteisiinsä vaipuneena huomaamatta ratsastajan lähenemistä tarkasteli tämä kiinnostuneena Metsärajalla olevaa liikkumatonta olentoa. Tultuaan lähemmäksi hän hiljensi hevosensa vauhtia ja katsoi leveän hatunreunansa alta tiukasti muukalaiseen. Hän oli vain muutaman metrin päässä rajalta, kun tämä vihdoin kuuli lähestyvien kavioiden kopseen ja hypähti pystyyn kuin paetakseen. Mutta se oli jo myöhäistä, ja puolittain vihamielisin ilmein hän käännähti tulijaan päin.

Ratsastaja pysähtyi. Miehen äkkinäinen liike ei ollut välttänyt hänen tarkkaa katsettaan, ja lepuuttaen huolettomasti oikeata kättään reidellään hän kiinnitti harmaat silmänsä muukalaiseen elottomin ja kysyvin katsein.

Istuessaan hevosensa selässä niin valppaana ja rohkeana Granite Mountainin jykevää ja juhlallista taustaa vasten oli ratsastaja nuoren miehekkyyden tosi henkilöitymä. Hän näytti olevan hiukan alle kolmenkymmenen ja vartaloltaan hän oli muukalaista sekä lyhyempi että hennompi. Mutta hiukan poikamaisesta piirteestä huolimatta sileäksi ajelluissa, tumman pronssin värisissä kasvoissa oli kypsän ja omasta voimastaan tietoisen miehen leima. Jokainen lihas, jokainen hermo uhkui joustavaa tarmoa ja jäntevyyttä, joka on elämän tosi kauneus ja voima.

Miehet olivat toistensa täydelliset vastakohdat. Muukalainen oli epäilemättä hienon sivistyksen täydellinen ja sopusuhtainen tulos. Yhtä selvää oli, että ratsastajan säteilevää miehekkyyttä ei liikasivistynyt, muotoihin kangistunut ja hienosteleva ympäristö ollut heikontanut. Mutta niin erilaisia kuin he olivatkin, oli heissä jotakin, joka leimasi heidät sukulaisiksi. Karjalaitumien poika ja kaupunkien mies olivat pohjaltaan yhtä samanlaiset kuin jalostettu juoksija ja kesyttämätön hevonen. Paimen oli sellainen, jollainen muukalainen olisi saattanut olla, ja muukalainen puolestaan oli sellainen, minkälaiseksi paimen toisenlaisissa oloissa olisi tullut.

Heidän ääneti silmäillessään toisiaan näytti siltä, kuin he vaistomaisesti olisivat tunteneet tämän sukulaisuuden. Sitten hiipi muukalaisen tummiin silmiin ihailua ja kateutta ilmaiseva katse.

Aivan kuin paimen olisi huomannut tämän muutoksen, hänen valpas ja varovainen asentonsa herpaantui. Hänen kätensä, joista toinen oli pidellyt suitsia valmiina pakottamaan hevosen salamannopeaan toimintaan ja toinen viipynyt lanteella, yhtyivät huolettomina lepäämään satulannupilla, ja poikamainen hymy levisi hänen kasvoilleen.

Hymy sai muukalaisen katseen leimahtamaan suuttumuksesta, ja äkkinäinen puna tummensi hänen kasvojaan. Hetkisen hän seisoi liikkumattomana; sitten hän kääntyi loukkautuneena, istuutui ja kiinnitti katseensa ympäröivään maisemaan.

Mutta hymyilevä paimen ei liikahtanut paikaltaan. Hetkisen hän katseli muukalaista äänettömän naurun saadessa hänen hartiansa hytkymään. Sitten hänen kasvoilleen levisi vakava ilme, ja hän näytti miltei häpeävän. Hetket kuluivat, ja yhä hän istui liikkumattomana hevosen selässä.

Vihdoin muukalainen kääntyi, ja jälleen nuo kaksi niin erilaista ja kuitenkin niin samanlaista miestä silmäilivät toisiaan.

Tällä kertaa väikkyi hymy muukalaisen kasvoilla. Mutta hymy herätti paimenen varovaisuuden. Kenties hän muisti muuatta Rovastin mielilausetta: »Varokaa miestä, joka nauraa, kun häntä on loukattu.»

»Hyvää iltaa!» lausui muukalainen verkkaan, äänessään tietoisen ylemmyyden häive.

»Iltaa!» vastasi paimen sydämellisesti, ja hänen syvässä äänessään soi hyväntahtoisuus, joka oli tehnyt hänestä kaikkien hänen ystäviensä suosikin. »Teidän on käynyt hullusti?»

»Niin kai», virkkoi ratsastaja lauhkeasti, »ja minä suon sen teille sydämestäni. Jokainen mies tarvitsee omat vastoinkäymisensä, luulen. Mutta en minä sitä tarkoittanut. Tarkoitin hevostanne.»

»Vai niin! Niin — tietysti — hevoseni — kuinka typerä olinkaan!» Miehen ääni oli nyt puoleksi anteeksipyytävä, ja hän hymyili oudosti jatkaessaan: »Minulla ei ole hevosta. Totisesti en tietäisi, mitä tehdä hevosella, jos minulla olisi.»

Muukalainen katsahti ratsastajaan ja vastasi kujeellisella äänellä, joka sai ratsastajan mieltymään häneen: »Pidän kävelemisestä. Katsokaahan — ajattelin sen tekevän hyvää minulle.»

Paimen jäi nauraen aprikoimaan hänen sanojaan — koska, kuten hän myöhemmin sanoi, hänen oli vaikea uskoa niitä. Oli selvää, että kookas muukalainen ei ollut tullut tänne etsimään terveyttä ja ettei hän liioin kuulunut turisteihin, jotka silloin tällöin kulkivat näillä seuduin. Hän näytti varakkaalta herrasmieheltä. Hän ei saattanut olla työnhaussa. Hän ei näyttänyt epäilyttävältä — päinvastoin — mutta kuitenkin hän oli koettanut piiloutua ratsastajan lähestyessä. Maan tapa kielsi suoraan kysymästä, mutta —

»Niin kyllä», hän myönsi ajatuksissaan, »käveleminen tekee toisinaan hyvää. Minun tulee sentään harvoin kävellyksi.» Sitten hän lisäsi viekkaasti: »Te tulette kai juhlilta.»

Muukalaisen ääni ilmaisi hehkuvaa innostusta, hänen katseessaan väikkyi taas sama miltei kateellinen ihailu, ja hän näytti jossakin määrin menettävän hillityn tyyneytensä.

»Tietenkin olin siellä», hän virkkoi. »En ole koskaan nähnyt mitään sen kaltaisia. Olen nähnyt kaikenlaisia urheilukilpailuja, sirkustemppuja ja ratsastusta ja olen lukenut sellaisesta paljonkin, mutta» — ja hänen äänensä kävi miettiväksi, »mutta että miehet tosiaan tekevät jotakin sellaista — aivan noin päivätyökseen! En olisi koskaan voinut uneksiakaan, että sellaisia miehiä todellakin on olemassa.»

Paimen muutti asentoaan silmäillen miestä huvittuneena. »Olivathan ne mukavat juhlat», hän myönsi, »mutta mitä näytökseen tulee, niin olen nähnyt miesten — kenenkään kiinnittämättä silloin huomiotaan siihen — tekevän sellaista, mihin verrattuna Prescottin kilpailu oli lastenleikkiä. Hevosien juoksukilpailu oli sentään aika hyvä», hän lisäsi.

»Mutta olipa ihmeellistä, ettei kukaan ottanut teitä kärryihinsä», jatkoi paimen hetkisen kuluttua. »Kaikki ihmiset lähtivät kotimatkalle varhain tänä aamuna ja Jim Reid perheineen ajoi noin tunti sitten ohitseni. He olivat autossa. Ja Simmonsin vaunujen täytyi sivuuttaa teidät tiellä.»

Paimen silmäili häntä kysyvästi ja arveli sitten veitikkamaisella äänellä: »Käveleminen täällä vuoristossa on kovin yksinäistä.»

»On hetkiä, jolloin on kernaammin yksinään», vastasi muukalainen toivottomuuden kuvastuessa hänen äänestään.

Paimen suoristautui satulassaan ja nykäisi suitsista. »Kiitos», hän virkkoi kuivasti, »minun taitaa olla parasta lähteä.»

Mutta muukalainen keskeytti hänet nopeasti. »Pyydän anteeksi, herra
Acton, en tarkoittanut teitä.»

Ratsastaja vei kätensä jälleen satulannuppiin ja vaipui uudelleen lepäävään asentoon siten vaieten hyväksyen muukalaisen anteeksipyynnön. »Te tiedätte enemmän kuin minä», hän sanoi.

Muukalainen naurahti. »Kukapa ei tietäisi 'Villihevos-Philin' voittaneen palkintoa eilisissä ratsastuskilpailuissa. Näin teidän ratsastavan.»

Muukalainen jatkoi innokkaana: »Se oli suurenmoista — suorastaan uskomatonta! En ole koskaan nähnyt sellaista.»

Hänen ihailunsa aitoudesta ei ollut epäilystäkään, ja hänen silmistään loisti jälleen rajaton hartaus.

»Lorua», vastasi paimen huolettomasti. »Näillä main löytäisin koska hyvänsä tusinan poikia, jotka löisivät minut laudalta ratsastamisessa. Mutta onnekseni satuin saamaan helpon tehtävän osalleni.»

»Helpon!» huudahti muukalainen, nähden jälleen mielessään hurjan, potkivan, hyppivän ja riehuvan hevosen, jonka tämä poikamaisen näköinen mies oli pakottanut tottelemaan tahtoaan. »Oliko härkien kiinniottaminen myöskin helppoa?»

Paimenta nähtävästi ihmetytti miehen innostus mitä jökapäiväisimpiin seikkoihin. »Lassonheittäminen? Totta kai, sehän on meidän tavallista työtämme.»

»En tarkoita lassonheittämistä», vastasi muukalainen. »Tarkoitan sitä, kun te ratsastitte täyttä laukkaa syöksyvän härän viereen ja tartuitte paljain käsin sitä sarvista ja hyppäsitte satulasta ja kaadoitte härän ja makasitte maassa terävät sarvet aivan yllänne! Ette suinkaan tee sitä päivätyöksenne, vai mitä?»

»Oh, härkämetsästys! Ei, emme tietenkään!» nauroi Phil hiukan hämillään, »se oli vain leikkiä.»

Muukalainen tuijotti häneen sanattomana. Leikkiä! Jos tämä oli näiden miesten leikkiä, niin mitä mahtoi heidän työnsä olla! »Saanko kysyä», hän sanoi ihaillen, »miten olette oppinut tekemään sellaista?»

»Ja luuletteko, että saattaisi oppia ratsastamaan niin kuin te ratsastatte?» Kysymyksen sävy oli kiihkeä ja odottava.

Muukalainen pudisti epäillen päätään ja loi katseensa yli asumattoman maan, missä illan varjot jo alkoivat pidetä.

Muukalainen ei irroittanut katsettaan maisemasta, joka näytti häntä niin suuresti kiinnostavan. »Sitä en tosiaankaan ole ajatellut», hän vastasi välinpitämättömästi.

»Luulisinpa teidän illallisaikaan ajattelevan sitä, jos olette ollut jalkeilla aamusta alkaen.»

Muukalainen katsahti häneen kiinnostuneena, mutta paimenesta tuntui kuin hänen äänessään kaiken veitikkamaisuuden alla olisi piillyt katkeruuden häive hänen vastatessaan: »Tiedättekö, herra Acton, minä en koskaan elämässäni ole ollut toden teolla nälkäinen. Saattaisi olla mielenkiintoista kerran kokea sitä.»

Phil Acton nauroi vastatessaan: »Kenties se saattaisi olla mielenkiintoista, mutta arvelen joka tapauksessa olevan parasta sanoa teille, että tuolla metsässä on karjakartano. Se on tosin vain hanhikartano, mutta takaan teidän saavan sieltä yösijan. Risti-Kolmio-Kartanoon on liian pitkä matka minun pyytääkseni teitä sinne. Tuolla saatatte nähdä sen rakennukset.»

Muukalainen hypähti seisaalleen äkkinäisen innostuksen vallassa.
»Näkyykö se tänne? Risti-Kolmio-Kartano?»

»Näkyypä tietenkin», vastasi paimen hymyillen ja osoittaen kauas metsäiseen seutuun. »Nuo punaiset täplät ovat sen kattoja. Jim Reidin talo — Pata-Koukku-S — on niittyjen tällä puolen, hiukan eteläänpäin. Ja Actonin vanha tila — missä minä olen syntynyt — on tuossa pienessä pumpulipuumetsässä, rämeen suuntaan Risti-Kolmiosta.»

Mutta niin tarkasti kuin muukalainen katsoikin osoitettuihin suuntiin, ei hän saattanut erottaa ainoatakaan ihmisasuntoa selänteen juurella leviävillä autioilla mailla.

»Jos joskus kuljette niillä main», virkkoi Phil sydämellisesti, »niin pistäytykää talossa. Herra Baldwin olisi siitä iloinen.»

»Tässä maassa sanomme vain sellaista, mitä tarkoitamme, muukalainen», oli viileä vastaus.

»Tietenkin, pyydän anteeksi, herra Acton», vastasi toinen hämillään. »Olisi kovin hauska nähdä karjakartano. Minä — minä koetan — tarkoitan, jos minä —» Hän vaikeni kuin tietämättä, miten lopettaa lauseensa, ja kääntyi toivottomana pois luoden katseensa kaupunkiin päin. Kiusalliset muistot täyttivät hänen mielensä ja omituinen itsehalveksunnan hymy karehti hänen huulillaan.

Sen nähdessään Phil Acton tunsi sekaantuneensa miehen yksityisasioihin, ihmisen, joka tämän aution seudun yksinäisyydestä oli etsinyt lievitystä jollekin katkeralle kokemukselle. Synnynnäinen herkkyys sanoi hänelle, että tämä muukalainen oli joutunut tärkeään käännekohtaan, että hän parhaillaan kävi taistelua, joka jokaisen miehen on taisteltava yksinään. Jos olisi käynyt laatuun, olisi paimen pyytänyt häneltä anteeksi. Mutta se olisi ollut vain uusi loukkaus. Tarttuen suitsiin ja suoristautuen satulassa hän virkkoi rauhallisesti: »Minun täytynee lähteä. Ratsastan oikotietä. Näkemiin! Teidän on parasta mennä hanhikartanoon — se ei ole kaukana.»

»Hyvästi!» vastasi muukalainen, ja hänen katseensa kuvasti jälleen rajatonta ihailua ratsastajan kääntäessä hevosensa syrjään tiellä ja karauttaessa louhikkojen ja pensaiden välistä, halliten hevostaan luontevan joustavana. Voimatta hillitä ihastuksen huudahdusta hän kiipesi nopeasti korkeammalle, mistä saattoi seurata ratsastajaa, kunnes tämä hävisi sinertävään auringonsumuun. Sitten hän loi uudelleen katseensa etäisyyteen, turhaan yrittäen erottaa Risti-Kolmio-Kartanon punaisia kattoja.

Verkkaisin askelin hän palasi istumaan paadelle. Granite Mountainin varjot hiipivät yhä pideten vuoren onkaloista, ja etäisten selänteiden sini vaihtui tummaan sinipunaiseen. Aurinko oli piiloutunut taivaanrannan taa, ja illan nopeasti laskeutuessa maille hävisivät vuorien ja metsäisten harjanteiden ääriviivat hämyyn. Viileä iltatuuli puhalsi yli aution maan, ja öisin hiipivät ja lentävät eläimet riensivät esiin piilopaikoistaan. Preeriasusi ulvoi pimeässä, ja vuorenrinteellä kaikui sen kumppanin kammottava vastaus. Pöllö lensi äänettömästi puusta toiseen, ja lehviköstä kuului yölintujen kirskutus. Kaukana etäisyydessä mylvi härkä syvällä, mahtavalla äänellä.

Äkkiä hyppäsi Metsärajalla lepäävä mies seisaalleen ja levitti käsivartensa kiihkeää kaipausta ilmaisevin liikkein, hänen huuliensa liikkuessa ikäänkuin hän yhä uudelleen kuiskaisi samaa nimeä.

III LUKU.

Williamson Valleyssa on karjan kevättarkastus eli »kierros», kuten sitä Arizonassa sanotaan, tavallisesti suoritettu loppuun kesäkuun kuluessa. Kesäkuukausina, syyskuun alkuun saakka, on ratsastajilla varsin vähän tekemistä. Karja vaeltaa vapaana laitumilla vasikoiden kasvaessa suvikuntaisiksi, suvikuntaisten kaksivuotisiksi ja kaksivuotisten valmistuessa myyntikelpoisiksi karjamarkkinoille. Risti-Kolmio-Kartanossa ja muissa samansuuruisissa taloissa pidetään tavallisesti ympäri vuoden vain kolme tai neljä vakituista miestä. Nämä korjaavat ja rakentavat aitoja, tarkastavat lähdepaikat, merkitsevät silloin, tällöin vasikan, jonka on onnistunut päästä kierroksesta merkitsemättömänä, ja parantelevat pattimatojen vaivaamia eläimiä. Kesäkuukausien aikana myöskin hevoset koulutetaan, sillä ankarina ja vaarallisina kevätviikkoina tarvitaan varmasti aina uusia hevosia entisten lisäksi.

Risti-Kolmion hevoset eivät milloinkaan saaneet käydä aitaamattomalla laidunmaalla, sillä Granite Mountainin lähistöllä liikkui joukko luonnontilassa eläviä hevosia, joiden johtaja yritti houkutella laumaansa kesyjä hevosia läheisistä karjakartanoista. Mutta sen sijaan niillä oli neljän tuhannen acren laajuinen aidattu alue, jolla ne liikkuivat yhtä vapaina ja kahlehtimattomina kuin niiden sukulaiset aidan toisella puolen. Paitsi merkitsemispäivänä ei varsoihin koskettu, ennen kuin olivat niin vanhoja, että niiden kouluttaminen saattoi alkaa.

Seuraavana aamuna sen päivän jälkeen, jona oli tavannut muukalaisen Metsärajalla, lähti Phil Acton kahden paimenen seuraamana suurelle laitumelle kokoamaan kartanon hevoset viedäkseen ne toiselle laitumelle.

Risti-Kolmio-Kartanon omistajan oli tapana sanoa, että Phil tunsi tarkalleen jokaisen hevosen ja naudan Metsärajalta Camp Wood Mountainiin saakka ja Skull Valleysta Big Chinoon. Ja varma on, että Villihevos-Phil, kuten hänen ystävänsä häntä sanoivat, rakasti työtään ja tätä seutua, jossa oli syntynyt ja kasvanut. Ratsastaessaan raikkaana aamuna tovereittensa seurassa metsäisten rinteiden ja ruohon peittämien laajojen lakeuksien poikki hän tunsi koko tämän yksinkertaisen, terveen ja reippaan elämän valtaavan hänen mielensä tenhovoimallaan. Hän ei olisi osannut pukea tunnettaan sanoiksi; tuskinpa hän edes oli tietoinen niistä voimista, jotka häntä liikuttivat, hän vain tiesi riemuitsevansa sydämensä pohjasta.

Päivä oli jo kulunut yli puolen, kun Phil pysähdytti hevosensa vanhan intiaanikylän raunioille Black Mountainin huipulle. Ympärillään leviävillä laajoilla lakeuksilla hän saattoi nähdä toveriensa hitaasti mutta varmasti ajavan kokoamiaan hevosia kapeata solaa kohden, joka Black Hillin itäpuolella johti suurelle niitylle ja sieltä tielle, jota myöten hevoset oli määrä kuljettaa edelleen. Phil saattoi hetkisen levähtää; hän nousi hevosensa selästä, irroitti satulan ja sitoi uskollisen Hobsoninsa setripuun varjoon, heittäytyen itse maahan sen viereen.

Kirkkaassa ilmassa saattoi Phil nähdä Risti-Kolmio-Kartanon rakennukset ja läheisessä pumpulipuu- ja pähkinämetsikössä pienen syntymäkotinsa. Noin peninkulman verran kauempana suurien metsäniittyjen itäisellä puolella hän erotti Pata-Koukku-S-Kartanon — missä Kitty Reid oli asunut koko elämänsä, lukuunottamatta kolmea vuotta, jotka oli viettänyt koulussa idässä.

Nuori mies katsoi kauan Reidin perheen kotia kohden. Mielessään hän saattoi nähdä Kittyn yksinkertaiseen, sievään pukuun pukeutuneena istuvan kotinsa kuistilla raikkaana ja kukoistavana aamuaskareittensa jälkeen kirja tai käsityö kädessään. Kuisti tosin oli talon toisella puolen ja etäisyys liian suuri, jotta Phil olisi voinut erottaa siellä liikkuvia henkilöitä, mutta se ei Philille merkinnyt mitään — hän saattoi yhtä kaikki nähdä Kittyn rakkaan olennon.

Kilty oli juhlilla ollut erittäin ystävällinen Philiä kohtaan. Kitty olikin aina ystävällinen — melkein aina. Mutta hänen ystävällisyydestään huolimatta oli Phil ollut huomaavinaan, ettei hänen ratsastuskilpailussa saavuttamansa palkinto ollut tehnyt tyttöön suurtakaan vaikutusta. Phil ei itsekään pannut palkinnolle suuria arvoa, mutta hän oli päättänyt voittaa mestaruuden sen huomattavan rahasumman takia, joka seurasi palkintoa. Tämä rahasumma oli varsin olennaisena osana unelmassa, joka jo kauan oli väikkynyt Philin mielessä ja joka kuului niihin asioihin, joista hän ei kenellekään puhunut. Niinpä hän olikin itse asiassa ratsastanut ei palkinnon, vaan unelmiensa takia, ja siksi oli Kittyn mielipiteellä hänen silmissään suuri merkitys.

Kuin jokin vaistomainen aavistus olisi ohjannut hänen liikkeitään käänsi Phil Acton katseensa Kittyn kodista kaukaista Metsärajaa kohden, missä edellisenä päivänä oli tavannut muukalaisen. Koko matkan ratsastaessaan kotiin hän oli ajatellut miestä ja koettanut selittää itselleen hänen läsnäoloaan maassa, joka näytti niin suuresti poikkeavan siitä ympäristöstä, johon hän oli tottunut. Yhdestä seikasta Phil oli varma: miestä painoi suuri ja raskas huoli. Mitä enemmän hän ajatteli asiaa, sitä varmemmin hän tunsi häirinneensä muukalaista hetkellä, jonka tämä oli omistanut yksinäisyydessä ratkaistaville mietteille ja taisteluille. Tämä tunne oli pidättänyt Philiä kertomasta kohtauksesta ainoallekaan ihmiselle — vieläpä Rovastillekin ja »Äidille», kuten Phil sanoi rouva Baldwinia. Kenties tämä tunne oli myöskin pohjaltaan syynä siihen myötätuntoon, jota Phil ensi hetkestä alkaen oli tuntenut muukalaista kohtaan, sillä Philillä oli itselläänkin hetkiä, jolloin hän ei halunnut kenenkään lukevan ajatuksiaan.

Kaukaisesta vuorijonosta, joka on Williamson Valleyn itärajana ja niin ollen myös Philin maailman raja, hänen katseensa kääntyi jalkojensa juuressa leviävään maisemaan.

Paimenet ajoivat parhaillaan hevosia kapean solan kautta lakeudelle, joka levisi sen toisella puolen. Tammojen kulkiessa verkalleen ja rauhallisesti, tietäen muutamien hetkien kuluttua jälleen pääsevänsä vapauteen, yrittivät nuoremmat hevoset äkkinäisin sivuhypyin karata laumasta. Mutta miltei aina oli valpas paimen niiden vierellä käännyttämässä karkulaiset takaisin tielle.

Kun hevoset iltapäivällä oli koottu aitaukseen, valitsivat Rovasti, pikku Billy ja Phil apulaisineen laumasta ne hevoset, jotka oli määrä kouluttaa ensi vuolta varten. Valitut hevoset ajettiin yksi kerrallaan pienempään aitaukseen ja muut päästettiin takaisin suurelle laitumelle. Phil istui hevosensa selässä arvostelevasti tarkastellen jokaista hevosta, joka veräjästä tuotiin suuremmasta aitauksesta pienempään. »Muutamia hyviä eläimiä tämänvuotisessa joukossa, Will-setä», virkkoi hän isännälleen, joka seisoi vesialtaan luona viereisessä aitauksessa.

»Joukossa on aina joitakin hyviä», vastasi herra Baldwin. »Ja joitakin huonoja», hän lisäsi, kun nuori päällysmies laskeutui satulasta hänen viereensä.

Nuoren miehen irroittaessa suitset hevosensa suusta ja antaessa sen juoda tarkasteli Rovasti häntä vaieten, ikäänkuin hänen äskeinen huomautuksensa olisi koskenut myöskin Philiä itseään. Se oli Rovastin lapa. Sheriffi Fellows oli kerran karjanhoitajien loistopäivinä huomauttanut tuomari Powellille: »Mitä ikinä Bill Baldwin sanookaan, on se melkein aina kaksimielistä.»

Ei vain Rovastin sanoissa vaan hänessä itsessäänkin on kaksi puolla. Hänen selkänsä — suora ja jykevä ja leveä — ilmaisi toista puolta hänen luonteestaan — sitä puolta, johon kuului tarmokas leuka ja siniset silmät, jotka rohkeasti ja tutkivasti loivat katseensa siihen, jonka kanssa puhui. Tämä luonteenominaisuus toi hänet paljasjalkaisena ja köyhänä Arizonaan menneinä päivinä, jolloin hän vielä oli poikanen ja Arizona miehen voimia kysyvä maa. Tämä puoli auttoi häntä voitokkaasti selviytymään niistä vaikeista ja melskeisistä vuosista, joita Arizonan oli kestettävä, ennen kuin siitä tuli se maa, mikä se meidän päivinämme on. Ja tämä puoli teki paljasjalkaisesta, köyhästä pojasta viimein Risti-Kolmio-Kartanon omistajan.

Rovastin vuosien lukumäärää en tarkalleen tiedä — tiedän vain, että hänen hiuksensa ovat harmaantuneet ja että hän ei enää ratsasta yhtä paljon kuin ennen. Olen kuullut hänen sanovan, että neljäkymmentäviisi vuotta sitten hän eli satulassa ja että Risti-Kolmion polttomerkki oli valtion vanhimpia. Ja tiedän, että hänen selkänsä yhä vielä on suora ja jäntevä.

Rovastin pyöreä ja selkeä otsa ilmaisee toisia puolta hänen luonteestaan. Ja tähän puoleen kuuluvat hänen punaiset poskensa, hänen sydämellinen hymynsä ja helähtävä naurunsa, siihen kuuluu veitikkamainen välkähdys hänen silmäkulmassaan ja hänen syvän äänensä sydämellinen sointu. Tämä puoli Rovastin luonteessa on tehnyt hänet kaikkien naapureittensa suosikiksi ja tuottanut hänelle sekä hänen liiketuttaviensa, ystäviensä että alaistensa vilpittömän kunnioituksen ja kiintymyksen. Ja tämä puoli loistaa hänestä nytkin, kun hän lepäilee istuttamiensa pähkinäpuiden varjossa pihalla kertoen nuorille menneistä päivistä ja jakaen tämän sukupolven ratsastajille neuvojaan ja apuaan.

On kolme seikkaa, jotka Rovasti tuntee kuin viisi sormeaan: kirjan, hevoset ja miehet. On seikka, jota Rovasti ei voi sietää: heikkous niissä, joiden tulisi olla vahvoja.. Hän ihailee huonojakin miehiä, jos he ovat voimakkaita — ei heidän huonoutensa, vaan heidän voimansa takia. Rovastin filosofia ei myönnä maailmassa sijaa veltostelijalle. Kuulin hänen kerran sanovan eräälle miehelle: »Teidän olisi parempi kuolla miehenä kuin elää hiipivän preeriasuden tavoin.»

Rovastin pojat ovat jo täysikasvuisia miehiä, jotka ovat lähteneet kotikartanostaan hoitaakseen omia maitaan ja karjalaumojaan. Pikku Billy, seitsemän vuoden ikäinen pojanpoika, oli — kuten Baldwinien oli tapana nauraen sanoa — heidän toinen satonsa.

Kun Philin hevonen oli juonut tarpeekseen, seurasi Rovasti nuorta päällysmiestään ajokaluvajaan, jonne tämä vei satulansa. Kumpikaan ei puhunut, sillä heitä yhdisti toisiinsa toveruus, joka ei vaadi alituista puhumista pysyäkseen elossa. Vasta kun Phil oli päästänyt hevosensa irti ja ripustanut satulansa ja suitsensa paikoilleen, virkkoi Rovasti:

»Kuulin siitä», vastasi Phil levittäen huolellisesti satulapeitteen kuivamaan.

Nuori mies kääntyi, riisui kannuksensa ja ripusti ne satulannuppiin. Vetäessään nahkasäärykset hän virkkoi lyhyesti: »En aio ruveta ammattikiertäjäksi.»

Rovastin silmiin syttyi huvittunut väike. »Arvelin sinun kernaasti auttavan naapuriamme, vain naapuruuden takia, ymmärräthän.»

»No, arvelen, että jos kerran on hevosia kierrettävänä, niin jonkun on se tehtävä», vastasi Rovasti. Ja kun Phil ei vastannut, lisäsi hän nauraen: »Mutta minä käskin Kitty Reidin sanoa isälleen, että luulen sinulla täälläkin olevan tarpeeksi tekemistä.»

Heidän lähtiessään kartanolle päin Phil lisäsi ponnekkaasti: »Jos minun on kierrettävä jonkun muun karjaa kuin teidän, niin ei se ainakaan ole Kitty Reidin isän.»

Siihen Rovasti huomautti miettivällä äänellään:. »Toisinaan on siinäkin ero, kenen karjaa kiertää.»

Laitumella pienen aitauksen vieressä odottivat valitut hevoset aamua, joka merkitsi uuden ajan koittamista niiden elämässä. Muutamat, joko masennettuina tai toisia viisaampina, söivät mehevää ruohoa, toisten liikkuessa levottomina ympäri laidunta etsien aidassa rakoa, joka tekisi pakenemisen mahdolliseksi. Ja muuan, joka kenties olisi ollut ylvään lauman johtaja, jollei sattuma olisi riistänyt siltä sen erikoisoikeutta, seisoi värisevin sieraimin ja hehkuvin silmin tuijottaen aitausta ja rakennuksia ikäänkuin kysyäkseen, mikä oli antanut näille miehille oikeuden karkottaa hänet rakastetuilta syntymäselänteiltä.

Ja jossakin kaukana yön hämyyn vaipuneena maassa, joka oli hänelle yhtä tuntematon kuin aidattu laidun tähän saakka vapaana eläneille varsoille, odotti mies päivän nousua, joka hänellekin oli oleva rajapyykkinä menneiden vuosien ja uuden elämän välillä.

Maatessaan vuoteessaan raikkaan yöilman tulviessa sisään avoimista ovista ja ikkunoista ja kuunnellessaan hevosten hirnuntaa läheisellä laitumella hymyili Phil Acton ajatellessaan huomenna alkavaa työtä, johon hän oli käyvä käsiksi parhailla voimillaan ja taidollaan.

Ja sitten, niin omituista kuin se olikin, juuri kun hän oli vaipumaisillaan syvään, ja rauhalliseen uneen, joka on hänen laillaan elävien miesten onni, hänen ajatuksiinsa johtui jälleen mies, jonka hän oli tavannut Metsärajalla. »Mitähän Kitty arvelisi, jos minä olisin tuon miehen kaltainen», mietti paimen.

IV LUKU.

Aamun valjetessa, kun Granite Mountainin vuorivartio muuttui harmaaksi ja vakavaksi ja mahtavan näköiseksi yön tumman ja pehmeän vaipan väistyessä sen hartioilta, päästi pieneen laitumeen suljetun hevoslauman johtaja ilmoille varoittavan hirnunnan. Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi koko joukko jalkeilla pelosta ja jännityksestä värisevin sieraimin. Kelmeässä valossa näkyi kaksi ratsastajaa, jotka olivat tulossa aitauksen puolelta pienelle laitumelle.

Ratsastajien lähestyessä liikahtivat muutamat hevoset kuin paetakseen, epäröivät, katsahtivat taakseen ja yrittivät vaihtaa paikkaa jättääkseen jonkin toverinsa itsensä ja vihollisen väliin. Vain joukon johtaja otti muutaman askeleen uhkaavaa vaaraa kohden ja jäi seisomaan laajennein sieraimin ja taisteluinnosta hehkuvin silmin.

Muutamaksi hetkeksi, ratsastajien näyttäessä sivuuttavan hevoslauman, heräsi hurja toivo vangittujen sydämessä. Mutta ratsastajat kiersivätkin laitumen niin, että lauma jäi heidän ja aitauksen portin väliin, ja pelästyneet eläimet ymmärsivät, mitä oli tapahtuva. Mutta aina kun ne koettivat päästä syrjään suuresta veräjästä, jota kohden ne pakotettiin kulkemaan, sulki järkkymätön, vaitelias ratsastaja pakotien. Vain komea johtajaori kulki ylväänä ja uhmaavana, ikäänkuin tietäen pakoyritysten hyödyttömyyden, veräjää kohden, irroittamatta hetkeksikään katsettaan ratsastajista.

»Laumassa on hevonen, joka on sinullekin kova pähkinä», sanoi Curly
Elson nauraen Philille perheen kokoontuessa aamiaispöytään.

Risti-Kolmio-Kartanossa pidettiin niitä miehiä, jotka vuoden ympäriinsä olivat talon palveluksessa, perheen jäseninä. Rovasti ja »Stella», kuten koko seudun väestö sanoi rouva Baldwinia, kutsuivat näitä miehiä, jotka oli valittu ottaen mitä tarkimmin huomioon heidän luonteensa, työteliäisyytensä ja seuduntuntemuksensa, »meidän pojiksemme». Tämä on Risti-Kolmio-Kartanon emännälle kuvaavampaa kuin mikään muu, mitä hänestä saattaisi sanoa.

»Se yrittää varmaan panna vastaan kilpailutuomarin sinulle antamaa arvolausetta», jatkoi Bob Collon toisten yhtyessä hilpeyteen.

Ja rouva Baldwin, yhtä nuorekkaana mieleltään kuin hänen poikansakin, virkkoi vuorostaan: »Älä vain pidä mitaliasi sen nähtävissä, poika. Sehän joutuisi aivan suunniltaan, jos saisi tietää, että olet Arizonan ratsastusmestari.»

»Lorua!» huusi pikku Billy kiihdyksissään. »Ei ole sitä hevosta, jota
Phil ei saisi tottelemaan. Vai mitä, Phil?»

Hämillään yleisestä naurusta, joka seurasi pojan sanoja, sanoi Phil vakavasti pikku kumppanilleen: »Oikein, poikani. Sinä pidät aina toverisi puolta! Pian opit itsekin ratsastamaan. Laumassa on tällä kertaa pieni raudikko, jonka olen valinnut erikoisesti sinua varten.» Hän katsahti kysyvästi isäntäänsä, ja Rovastin kasvoista loisti tyytyväisyys nuoren miehen huolenpidosta. »Sinun vanha hevosesi Sheep», jatkoi Phil, »alkaa käydä liian vanhaksi ja jäykäksi. Olen viime aikoina usein nähnyt sen kompastelevan.» Jälleen hän katsahti Rovastiin, joka vastasi katseeseen hyväksyvästi nyökyttäen päätään.

»On parasta käskeä hänen ensin opettaa sinun hevosesi, Billy», kiusoitteli Curly. »Sitten siitä ei enää tule mitään, kun suuri ori on heittänyt hänet selästään.»

Pikku Billyn vastaus oli samassa silmänräpäyksessä valmiina: »Ehei, Villihevos-Phil istuu satulassa kauan sen jälkeen, kun sinä jo sätkyttelet maassa, Curly Elson.»

»Varo itseäsi, poika», varoitti Rovasti, kun naurunpuuska oli ohitse.
»Curly piilottaa takiaisen satulasi alle, jollet ole varuillasi.»
Sitten hän lisäsi kääntyen miehiin päin: »Minkä hevosen luulette olevan
niin hurjan, pojat? Suuren oriinko, jolla on täplä otsassaan?»

»No niin», jatkoi Rovasti nojautuen tuolinsa selkämykseen, »sillä on oikeus ollakin hurja. Sen emo oli äksyin hevonen, minkä ikinä olen nähnyt. Muistatko sen, Stella?»

»Tietysti muistan», vastasi rouva Baldwin. »Se oli ruhjoa pahanpäiväiseksi Tuuliviiri-Jimin, joka tuli tänne herra ties mistä ja kerskui ratsastavansa millä hevosella hyvänsä.»

Rovasti myhäili itsekseen. »Se lähetti Jimin takaisin samaa tietä kuin hän oli tullutkin. Mutta sen sanon teille, pojat, sellaisesta oriista tulee maailman paras hevonen, kunhan vain saa sen taltutetuksi. Hevoset ovat aivan kuin ihmisetkin. Jollei heissä ole tarpeeksi sisua tapellakseen vastaan, kun joku rupeaa heitä kesyttämään, niin he eivät ole kesyttämisen arvoisia.»

»Mutta miehellä, joka ratsastaa sillä oriilla, on tosiaan oikea ratsastajan sisu», arveli Curly.

Kun aamiainen oli syöty, lähtivät miehet talosta jutellen ja nauraen kuin koulupojat, pikku Billyn innokkaasti taaperrellessa heidän jäljessään. Rovasti ja Phil viipyivät vielä hetkisen pöydän ääressä.

»Sinun ei pitäisi puhua pojille tuolla tavoin, Will», torui rouva Baldwin katsellen ikkunasta pihalta lähteviä miehiä. »Se tekee heidät yhä hurjemmiksi ja totisesti he siinä suhteessa eivät ole minkään rohkaisun tarpeessa.»

»Lorua», vastasi Rovasti äänessään hyväntahtoinen sävy, kuten aina, kun hän puhutteli vaimoaan. »Jos sellainen puhe on miehille pahaksi, niin ovat he jo mennyttä. Sinä pelkäät aina, että jonkun käy hullusti. Katsohan minua ja Philiä», hän lisäsi heidän työntäessään tuolinsa syrjään ja noustessaan pöydästä. »Sinä olet hemmotellut meitä kylliksi pilataksesi tusinan miehiä, ja emmekö me olekin vain tuottaneet kunniaa sinulle?»

Kaikki nauroivat. Mutta Philin lähtiessä ulos pysähdytti rouva Baldwin hänet ovella sanoen vakavasti: »Lupaathan olla varovainen tänään, lupaatko? Sinähän tiedät, kuinka toisen Philin kävi —» Hän vaikeni ja kääntyi poispäin.

Nuori mies tunsi jutun — varsin tavallisen tässä maassa, missä niin moni mies on saanut antaa henkensä uhrina elämälle, jonka moniin vaaroihin he joka päivä saavat uskaltautua.

»Älkää surko, äiti», hän vastasi hilpeästi. »Kyllä pidän huolen itsestäni.» Sitten hän lisäsi hilpeämmin aurinkoisen hymyn levitessä hänen kasvoilleen. »Jos se suuri ori koettaa tehdä pahaa minulle, niin minä kiipeän laitumen aidalle.»

Tyynenä kuten mies, joka tietää ankaran päivän olevan edessään, meni
Phil ajokaluvajaan ja puki siellä ylleen nahkasäärykset ja kannukset.
Tarkastettuaan huolellisesti suitset, satulan ja jalustimen hihnat hän
lähti raskas satula kainalossaan kulkemaan aitausta kohden.

Satuloituaan hevosensa Curly ja Bob huvittivat pikku Billyä olemalla hänen maalitaulunaan. Poika istui vanhan ja lauhkean Sheepinsä selässä ja yritti vangita paimenia pienen lassonsa silmukkaan. Nähdessään päällysmiehensä miehet jättivät leikkimisen ja tarttuivat lassoihinsa.

»Minkä otat ensimmäiseksi, Phil?» kysyi Curly heidän ratsastaessaan suurelta laitumelta pieneen aitaukseen vievää veräjää kohden.

»Kimon, jolla on valkoinen tähti otsassa», vastasi Phil tyynesti. Sitten hän kääntyi Billyn puoleen. »Sinun on parasta pysytellä syrjässä. Kimo saattaa hypätä sinun ja Sheepin yli, jos se pälkähtää sen päähän.»

»Mene sinä aitauksen ulkopuolelle, poika», lisäsi Rovasti, joka oli tullut laitumelle katsomaan työn alkamista.

»Ei, ei — enkö minä saa olla täällä, Will-setä?» pyysi poika. »Niin kauan kuin olen Sheepin selässä, eivät ne voi tehdä minulle mitään.»

»Minä pidän hänestä huolta», virkkoi nuori mies. »Mutta sinun täytyy pysyä poissa tieltä», hän lisäsi pojalle.

Sillä välin oli aitauksien välinen veräjä avattu, ja Bobin vartioidessa aukkoa ratsasti Curly hevoslaumaan tuodakseen sieltä Philin haluaman hevosen. Aitauksessa hiekka pölysi pilvenä satojen kavioiden alla, ja yhä uudelleen pelästyneet eläimet heittäytyivät aitausta vasten paetakseen, mutta se oli rakennettu paksuista setripuu-paaluista kyllin vahvaksi kestämään voimakkaimmankin härkälauman painoa. Keskellä hyppiviä, juoksevia ja hirnuvia eläimiä näkyi rauhallisen ratsastajan korkea hahmo hänen taitavasti ja varmasti ajaessaan täpläotsaista kimoa veräjää kohden. Bobin hevonen väistyi aukolta. Curlyn hevonen oli kimon ja sen tovereiden välissä, ja ennen kuin eläin ennätti tointua pelästyksestään, oli se suuremmassa aitauksessa. Päivän työ oli alkanut.

»Sinun olisi parasta lainata silmäsi lassoksi», huomautti Phil väistäessään hevosen hurjia liikkeitä.

Tulistunut paimen vastasi jotakin niin matalalla äänellä, ettei pikku
Billy saattanut sitä kuulla.

Bobin lasso vinkui ilmassa, lensi eteenpäin koko mittansa, ja hänen hyvin koulutettu hevosensa hypähti samassa silmänräpäyksessä taaksepäin vastustaakseen kimon painoa. Tehtyään muutamia epätoivoisia yrityksiä päästäkseen irti yhä tiukkenevasta köydestä se alistui kohtaloonsa, ja Phil astui rauhallisesti pelosta värisevän eläimen luokse.

Kukaan ei liikahtanut eikä puhunut. Phil kosketti kädellään kimon päätä. Samassa silmänräpäyksessä kimo nousi takajaloilleen Philin väistyessä sen tieltä hyväntuulisesti nauraen. Ja uudelleen hän ojensi hyväillen kätensä kimon päätä kohden, ja ennen kuin se huomasikaan, laskeutui sen pelästyneiden silmien yli nahkasilmikko. Sitten Phil hellitti lasson, kiinnitti vaieten, hellästi ja joka hetki varoen sen nuolennopeita kavioita, satulan sen värisevään selkään ja veti satulavyön kireälle. Aitauksesta avoimelle laitumelle johtava veräjä avattiin. Kevyesti, mutta nopeasti ja varmasti Phil hyppäsi kimon selkään. Hän viivähti hetkisen tarkastaakseen, että kaikki oli kunnossa, ja poisti sitten nahkasilmikon sen silmiltä. Eläin seisoi hetkisen liikahtamatta, kallistui sitten eteenpäin ja kannuksien koskettaessa sen kylkiä se lähti hurjaa vauhtia porhaltamaan avoimelle laitumelle Curlyn, Bobin ja pikku Billyn seuratessa sen kintereillä.

Rovasti viipyi hetkisen aitauksen toisella puolen tarkastellen tuntijan katsein hevoslaumaa. Sitten hän lähti kotiinpäin, kävi katsomassa tuulipumppua, pistäytyi keittiön puolella tervehtimässä Stellaa ja satuloi sitten lempihevosensa Brownyn lähteäkseen hoitamaan asioitaan.

Kimon juostua itsensä väsyksiin ja yrittäessä päästä irti taakastaan, ohjasi Phil sen takaisin aitaukseen ja päästi sen vapaaksi. Vaahtoisena, vapisevin jäsenin ja lihaksin se yhtyi jälleen overeihinsa saatuaan ensimmäisen oppituntinsa ja menetettyään ainaiseksi vapauden ihanat päivät.

Siten lyö sujui tunti tunnilta. Philin käskystä erotettiin laumasta hevonen toisensa jälkeen taltutettavaksi ja koulutettavaksi, ja jokainen hevonen oli rakenteeltaan, voimiltaan ja luonteeltaan erilainen. Mutta kaikille Phil oli yhtä hyväntahtoinen, luja ja lempeäsanainen. Kun pelästynyt hevonen ymmärtämättä hänen tarkoitustaan yritti heittää hänet maahan, piti hän sitä luonnollisena vapauteen tottuneen mielen ilmaisuna ja koetti herttaisesti hymyillen saada oppilaansa ymmärtämään, että tämän tuli olla kunnon hevonen eikä tehdä hullutuksia.

Hevoset ovat tosiaan monessa suhteessa ihmisten kaltaisia, kuten
Rovasti aamiaispöydässä oli sanonut.

Iltapäivä oli jo pitkälle kulunut, kun Risti-Kolmion isäntä palasi aitauksen luo. Phil apulaisineen, pikku Billy heidän joukossaan, hävisi juuri vastakkaiseen suuntaan Tailholt Mountainia kohden Rovastin saapuessa aitaukselle kartanon puolelta. Rovasti seurasi katseillaan ratsastajia, mutta vielä senkin jälkeen, kun nämä olivat jo hävinneet näkyvistä, ei hän saattanut irroittaa katsettaan sinertävistä selänteistä. Ja hänen katsoessaan muuttui hänen ilmeensä synkäksi, ja hänen suunsa, joka tavallisesti oli valmis hymyilemään, vetäytyi uhkaaviin ryppyihin. Rovastin elämässä oli Tailholt Mountain ainoa synkeä kohta. Siksipä hän ei sallinutkaan ajatustensa kauan viipyä näissä seikoissa, vaan kääntäen äkkiä selkänsä maisemalle meni takaisin aitaukseen hevostensa luo.

Jollei Rovasti olisi niin nopeasti kääntänyt katsettaan maisemasta, olisi hän huomannut erään miehen verkkaan lähestyvän Simmonsilta Risti-Kolmio-Kartanoon johtavaa tietä.

Samalla ratsastajat palasivat, ja Phil irroitti satulan vaahtoavan hevosen selästä ja istuutui isäntänsä viereen vesialtaan reunalle.

»Näen, ettet vielä ole käynyt käsiksi suureen mustaan oriiseen», huomautti vanhempi miehistä.

»Ajattelin, että annan sen ensiksi hiukan katsella muita, niin se ehkä ymmärtää olevan viisaampaa alistua», vastasi Phil hymyillen. »Se on varmasti erinomainen hevonen», hän jatkoi ihaillen. Sitten hän kääntyi apulaistensa puoleen: »Otan Iällä kertaa mustan oriin, jolla on valkoiset etujalat, Curly.»

Juuri kun ori tuotiin suurempaan aitaukseen, ilmestyi tielle jalankulkija ja Phil tunsi hänet ensi silmäyksellä samaksi mieheksi, jonka oli tavannut Metsärajalla.

Mies näytti ymmärtävän, että nyt ei ollut aikaa tervehtimiseen, ja kiipesi istumaan hajareisin aitauksen veräjälle katsellen innostuneena ympärilleen.

Mustan oriin hyppäykset toivat Philin tälle puolelle aitausta, ja ohjatessaan jäntevällä kädellään vauhkoa hevosia hän katsahti muukalaiseen poikamaisesti hymyillen ja tervehtien häntä päännyökkäyksellä. Muukalainen hymyili vastaukseksi, mutta ei puhunut mitään.

»Hyvää päivää! Kaunis ilma tänään!» kuuli muukalainen sydämellisen äänen takaapäin. Rovasti oli astunut hänen luokseen tervehtiäkseen vierasta sillä välin, kun tämä oli syventynyt katselemaan ratsastajia.

Mies käännähti nopeasti ja hänen kasvojaan kirkasti vilpitön ihastus.
»Kautta Luojan!» huudahti hän, »osaapa tuo mies ratsastaa!»

»Niin, Phil tekee sen hyvin», vastasi Rovasti tyynesti. »Hän voitti hiljan mestaruuden Prescottissa.» Sitten hän jatkoi sydämellisemmin: »Hän on kelpo poika — pystyy mihin hyvänsä.»

Puhuessaan karjanomistaja silmäili muukalaista arvostelevin katsein, niinkuin olisi tarkastellut härkää tai- hevosta, pannen merkille pitkät jäsenet, sopusuhtaisen vartalon, jäntevät kasvot ja kirkkaat, tummat silmät. Miehen puku ilmaisi hänet kaupunkilaiseksi. Hänen ryhtinsä herätti vanhemman miehen kunnioituksen. Muukalaisen seuraava ele hänen luodessaan katseensa harjanteiden, metsän ja niittyjen yli, sai Rovastin vakuuttuneeksi hänen arvostelukyvystään.

»Kaunein maailmassa», vastasi Rovasti viivyttelemättä. »Parempaa ei voi olla. Meillä on paras ilmasto, paras maa ja parhaat miehet.»

»Se on totta», vastasi hän lämpimästi. »En ole milloinkaan nähnyt tuollaisia miehiä.»

»Sen uskon», sanoi Rovasti. »Sanon teille, että muualla ei sellaisia olo. Vain tämä maa voi kasvattaa heidänlaisiaan. Täällä täytyy miehen olla mies. Vaikka tietenkään emme osaakaan juuri muuta kuin ratsastaa ja heittää lasson ja kenties hiukan ampua tarpeen tullen.»

Ratsastajat palasivat, ja Rovasti lähti muukalaisen seuraamana aitaukseen päin.

»Teillä on suurenmoinen karjakartano, herra Baldwin», huomautti muukalainen jälleen.

Rovasti katsahti tiukasti häneen. Monet olivat yrittäneet ostaa Risti-Kolmion. Tämä mies tosin ei näyttänyt siltä, kuin olisi liikkunut niissä asioissa, mutta kaupunkilaisiin ei milloinkaan ollut luottamista.

Muukalainen hymyili hiukan hämillään ja virkahti: »Tarvitsetteko kenties apua?»

Rovasti seisoi sanattomana. Jälleen hän loi muukalaiseen tiukan, arvostelevan katseen. »Te ette ole milloinkaan tehnyt työtä», hän sanoi rauhallisesti.

Muukalainen seisoi suorana hänen edessään ja vastasi miltei vihamielisesti: »Ei, en ole, mutta estääkö se minua yrittämästä?»

Rovasti vilkutti silmää niinkuin hänen tapansa oli kuullessaan jotakin mieluista.

Sitten hän virkkoi Philille, joka päästettyään irti oriin oli tullut heidän luokseen.

»Phil, tämä mies haluaa työtä. Luuletko, että voimme käyttää häntä?»

Nuori mies katsahti muukalaiseen ilmeisesti hämmästyneenä, mutta ilmaisematta pienimmälläkään eleellä, että jo aikaisemmin oli nähnyt hänet. Sama hienotunteisuus kuin Metsärajalla pidätti häntä sanomasta sanaakaan heidän kohtauksestaan, ja se herätti muukalaisessa kunnioituksen ja kiitollisuuden tunteen.

»Voimme käyttää häntä, jos hän osaa ratsastaa», vastasi hän veitikkamaisesti katsahtaen kysyjään.

Muukalainen hymyili vastatessaan kujeilevalla äänellä: »Eiköhän hyvinkin voisi oppia. Onhan minulla pitkät sääret.»

Rovastia hämmästytti silminnähtävä yhteisymmärrys näiden kahden miehen välillä, jotka hänen nähdäkseen ensi kertaa tapasivat toisensa. Sitten hän kysyi kääntyen muukalaisen puoleen: »Mistä syystä haluatte työtä? Ette näytä siltä, kuin olisitte sen tarpeessa. Jonkinlaista kesälomanviettoa, vai mitä?»

Miehen vastauksessa oli terästä: »Tahdon työtä samasta syystä kuin kaikki miehet. Jollette te voi käyttää minua, täytyy minun koettaa jossakin muualla.»

Muukalainen hymyili. »Näin herra Actonin ratsastavan kilpailussa. Kuulin hänen olevan Risti-Kolmio-Karlanosta. Ajattelin, että kernaimmin olisin työssä siellä missä hänkin, jos se vain kävisi laatuun.»

Rovasti katsahti Philiin. Phil katsahti Rovastiin. Yhdessä he katsahtivat muukalaiseen. Kaksi paimenta, jotka istuivat hevostensa selässä niin lähellä, että saattoivat kuulla keskustelun, nauroivat iloisesti.

Ensi kertaa muukalainen epäröi ja näytti tulevan hämilleen. Hän katsahti ympärilleen silmissään avuton ilme.

»No, ei väliä nimellä, jos olette sen unohtanut», virkkoi Rovasti kuivasti.

Muukalaisen etsivä katse kiinnittyi Philin vanhoihin nahkasääryksiin, joiden repeämät ja naarmut ja reiät niin kaunopuheisesti todistivat käyttäjänsä työtä, ja hänen kasvoillaan häilähti jälleen itsehalveksunnan ivallinen hymy. Sitten hän kohotti päänsä, ja katsoen Rovastia suoraan silmiin sanoi rohkeasti, äänessään veikeä sointu: »Nimeni on Patches, herra, Honourable Patches.» [Patches = ryysymekko.]

Rovastin silmissä syttyi vallaton väike, mutta hänen kasvonsa olivat vakavat. Phil punastui: hän oli huomannut, mikä oli antanut muukalaiselle aiheen hänen keksimäänsä nimeen. Mutta ennen kuin Rovasti tai Phil ehti lausua sanaakaan, purskahti Curly Elson nauruun, ja muukalainen käännähti häneen päin.

»Jokin näyttää huvittavan teitä», hän lausui rauhallisesti hevosen selässä istuvalle miehelle, ja Rovasti ja Phil vaihtoivat merkitsevän katseen hänen äänensävynsä johdosta.

Naurava paimen katsahti halveksien muukalaiseen. »Patches», matki hän.
»Honourable Patches! Sepä vasta pirunmoinen nimi, totta vie!»

Muukalainen astui pari askelta ilkkuvaa miestä kohden ja virkkoi rauhallisesti, mutta ponnekkaasti, josta ei saattanut erehtyä:

»Koetan tehdä sen teille siedettäväksi, jos suvaitsette astua alas hevosenne selästä.»

Virnistelevä paimen noudatti toverinsa kehoituksesta miehen käskyä.
Curly Elsonia pidettiin koko Yavapai Countyn parhaana nyrkkeilijänä.
Hän ei saattanut vastustaa näin loistavaa tilaisuutta maineensa
lujittamiseksi.

Viittä minuuttia myöhemmin Curly kohottautui vaivoin kyynärpäänsä varaan aitauksen hiekassa ja katsoi kunnioittavan ihailevasti muukalaiseen, joka tyynenä odotti hänen nousevan jaloilleen. Curlyn huulesta vuoti verta, toinen puoli kasvoista oli kuin poissa sijoillaan ja hänen oli mahdoton pitää auki vasenta silmäänsä.

»Nouskaa», sanoi kookas mies rauhallisesti. »Saatte enemmän samaa lajia, jos haluatte.»

Paimen irvisti tuskasta. »Tahdon kernaammin tyytyä tähän», mumisi hän sivellen hellävaroen kasvojaan.

»Niin, herra, Honourable Patches», myönteli Curly ponnekkaasti. Nousten vaivoin jaloilleen hän ojensi kätensä pakottaen ruhjotut kasvonsa irvistykseen, joka oli kuvaavinaan hymyä. »Puristaisitteko kättäni, herra Honourable Patches, osoittaaksenne, ettette kanna kaunaa?»

Patches vastasi viipymättä ja tavalla, joka valloitti Curlyn sydämen. »Hyvä!» hän sanoi. »Tiesin, että tekisitte sen käsitettyänne asian, muuten en olisi esittänytkään teille todistuskappaleitani.»

Curly hyppäsi vaivalloisesti, mutta tyytyväisenä jälleen hevosensa selkään, ja Patches palasi Rovastin luo kuin pyytäen anteeksi keskeytystä.

Rovasti, joka oli tottunut tällaisissa asioissa turvautumaan päällysmieheensä, vastasi: »Se on Philin asia. Hän on Risti-Kolmio-Kartanon päällysmies. Jos hän tahtoo ottaa teidät palvelukseemme, on asia selvä minun puolestani.»

Hänen näin sanoessaan katsoivat molemmat nuoret miehet jälleen toisiinsa, ja kummankin kasvoilla väikkyi puolittain kysyvä, puolittain huvittunut ilme. Muukalainen näytti sanovan: »Minä tiedän olevani teidän armoillanne, enkä luule teidän luottavan minuun kohtauksemme jälkeen Metsärajalla, mutta pyydän teitä antamaan minulle tilaisuuden koettaa.»

Ja jos Phil olisi puhunut, olisi hän varmaankin sanonut: »Tunsin ensi kerran tavatessani teidät, että teissä piili kelpo mies. Tiedän teidän itsenne olevan uteliaan näkemään, mihin pystytte, jos panen teidät koetukselle. Minä olen myös utelias. Annan teille tilaisuuden koettaa.» Ääneen hän toisti aikaisemmin sanomansa sanat: »Sanoin, että voimme käyttää teitä, jos osaatte ratsastaa.»

Patches hymyili jälleen halveksivaa hymyään. »Ja minä sanoin», hän vastasi, »että uskon oppivani.»

Phil kääntyi nauravien, mutta kunnioittavien apulaistensa puoleen.
»Tuokaa tänne se suuri ori, jolla on tähti otsassa.»

»Laupias taivas!» huudahti Curly ratsastaessaan Bobin seuraamana veräjästä aitaukseen. »Hänen nimensä on Patches, se on totta, mutta hän on riekaleina, jos uskaltautuu tuon pirunmoisen oriin selkään osaamatta ratsastaa loistavasti. Luuletkos sinä hänen osaavan?»

»En tiedä», vastasi Bob avatessaan veräjän. »Luulin, ettei hän osaisi tapollakaan.»

»Niin minäkin luulin», vastasi Curly hieroen turvonneita kasvojaan. »Sinä saat ajaa hevosen aitauksesta; minä en näe mitään vasemmalla silmälläni.»

Ei ollutkaan vaikeata saada mustaa oriita lähtemään. Se näkyi ymmärtävän aikansa tulleen. Bobin ratsastaessa sitä kohden se seisoi hetkisen liikkumattomana kuin pronssihevonen; sitten se syöksähti niin hurjalla vauhdilla suuremmalle kentälle, että Curly tuskin ennätti väistyä sen tieltä.

Phil tarkasti muukalaista suuren oriin juostessa esiin. Mies ei liikahtanutkaan, mutta hänen silmissään hehkui tumma tuli, hänen kasvoilleen oli leimahtanut heleä puna, ja hän hymyili jälleen omituista hymyään kuin huvittuneena ajatellessaan, mitä hänelle tulisi tapahtumaan. Rovasti katseli myöskin Patchesia, ja jälleen nuori päällysmies ja hänen isäntänsä vaihtoivat merkitsevän katseen Philin kääntyessä ja mennessä nopeasti pikku Billyn luo. Nostaen pojan satulasta aidalle pitkän vesialtaan viereen hän sanoi: »Siinä on sinulle erinomainen paikka, kumppani. Älä kapua alas, jollei sinun ole pakko, ja mene silloin aidan ulkopuolelle. Ymmärrätkö?»

Samassa silmänräpäyksessä kohottivat Rovasti, Curly ja Bob kimakan varoiltshuudon: »Katso eteesi, Phil!»

Tämä katsahti nopeasti olkapäänsä yli ja näki suuren oriin hehkuvin silmin, korvat luimussa ja hampaat irvissä hyökkäävän kohti. Oli vain yksi pelastuskeino, eikä Phil epäröinyt käyttää sitä. Voimakkaalla, joustavalla hypyllä hän sijoittautui pikku Billyn viereen aidalle vesialtaan yläpuolelle.

»Onni, että varasin itsellenikin lehteripaikan, kumppani!» hymyili hän pojalle.

Bobin lasso lennähti eläimen kaulaan ja hevosraukan tempoessa päästäkseen irti satimestaan Phil hyppäsi alas aidalla.

Ja irroittamatta katsettaan työstään jatkoi Bob puolestaan: »Vannonpa, ettet tee toistamiseen sitä hyppyä ottamatta vauhtia.»

»Mieleni teki vain pitää hiukan seuraa pikku Billylle», hymyili Phil.
»Hänen näytti olevan niin ikävä yksinään.»

Muukalainen, joka näytti hämmästyvän huolettomuutta, millä miehet puhuivat tapauksesta, jolla olisi voinut olla varsin onnettomat seuraukset, puhkesi äkkiä äänekkääseen nauruun — hilpeään, helakkaan nauruun, joka sai Philin tiukasti katsahtamaan häneen.

»Pyydän anteeksi, herra Acton», sanoi Patches lauhkeasti, mutta äänessään veitikkamainen sointu, joka sai päällysmiehen hymyilemään ja Rovastin naurahtamaan ääneen.

»Voitte ottaa minun satulani», sanoi Phil empimättä. »Se on vesialtaan päässä. Toivottavasti jalustimet ovat kunnossa — minä pidän ne tavallisesti verraten pitkinä.»

Muukalainen katsoi häntä kotvan aikaa suoraan silmiin ja lähti sitten noutamaan satulaa. Hän oli puolitiessä, kun Phil saavutti hänet.

»Kenties sentään itse satuloin sen», selitti paimen hilpeästi hymyillen. »Nähkääs, opetan niille hiukan järkeä, ennen kuin suuret karjakierrokset alkavat, ja olen hieman arka opetuksen suhteen.»

»Niin tietenkin», vastasi Patches. »Se on varsin luonnollista. Tämä junkkari näkyy olevan erityisen hellän kohtelun tarpeessa, vai mitä?»

Phil nauroi. »Teidän ei tarvitse osoittaa erikoista hellyyttä sitä kohtaan, kunhan olette päässyt satulaan», hän sanoi.

Sen sijaan, että suuri ori olisi päivän kokemuksista tullut järkeväksi, kuten Phil oli sanonut toivovansa, näytti sen rohkeus ja hurjuus saaneen uutta virikettä. Philin lähestyminen sai sen hypähtämään syrjään hurjana taisteluinnosta, ja Bobin hyvin koulutetulla hevosella oli täysi työ pitää sitä paikoillaan. Useampia kertoja Phil yritti lähestyä hevosta, ja yhä uudelleen se karkasi raisuna pystyyn. Sen nähdessään Phil nousi Curlyn hevosen selkään, heitti lassonsa oriin kaulaan ja onnistui siten nuoraa lyhentämällä pääsemään sen viereen ja asettamaan nahkasilmikon säkenöivien silmien yli.

Kun suitset ja satula viimein olivat paikoillaan ja ori seisoi märkänä ja vavisten, pyyhki Phil hien otsaltaan ja kääntyi muukalaisen puoleen.

Miehen kasvot olivat kenties hiukan kalpeammat kuin tavallisesti, mutta hänen silmänsä hehkuivat ja hänen hymyilevillä huulillaan väikkyi päättäväinen piirre, joka sai ympärillä seisovat miehet mieltymään häneen. Epäilemättä hetkeäkään hän otti askelen hevosta kohden.

Rovastikin astui eteenpäin. »Odottakaahan hetkinen, herra Patches», hän sanoi.

»Aion koettaa», vastasi Patches. »Mutta», hän lisäsi ilkamoivaan sävyyn, »en osaa sanoa, miten menestyksellisesti.»

»Ettekö tiedä, että se tappaa teidät, jos suinkin voi?» kysyi Rovasti uteliaana, mutta tyytyväisenä muukalaisen äskeiseen vastaukseen.

»Luopukaa yrityksestä», sanoi Rovasti. »Teidän ei tarvitse tappaa itseänne saadaksenne työtä minun talossani.»

»Olette ystävällinen, herra», vastasi muukalainen kiitollisena. »Olen tosiaan iloinen sanoistanne. Mutta aion koettaa joka tapauksessa.»

Kaikki katsoivat häneen ällistyneinä, sillä nyt heille oli päivänselvää, ettei hän osannut ratsastaa.

»Siitä syystä», vastasi Patches verkalleen, »että olen utelias näkemään, mihin pystyn. Ellen nyt uskalla yrittää, niin tuskinpa uskallan tuonnempanakaan.» Päättäväisesti hän astui hevosta kohden.

Phil juoksi Curlyn luo ja päällysmiehensä viittauksesta tämä luovutti hänelle hevosensa. Phil nousi satulaan ja irroittaen nopealla liikkeellä lasson satulannupista hän pujotti sen valmiiksi silmukaksi.

»Toiselta puolen, Patches», neuvoi Phil hyväntuulisena. »Sillä tavoin pääsette parempaan alkuun.»

»Olkaa rauhallinen», neuvoi Phil jälleen. »Seisokaa sen lavan luona ja pitäkää silmällä sen kavioita. Ottakaa jalustin oikeaan käteenne ja sovittakaa jalkanne siihen. Pysykää paikallanne siksi, kunnes olette valmis hyppäämään satulaan.»

Phil ratsasti lähemmäksi aitauksen keskustaa ja kehitti hiukan enemmän köyttä lassostaan.

Oriin selässä istuva mies ei epäröinyt hetkeäkään. Jännittäen äärimmilleen jokaisen ruumiinsa lihaksen ja jänteen syöksyi hurja hevonen ilmaan tullen maahan jäykin etujaloin ja pää polvien välissä, mutta mies pysyi satulassa. Mutta toinen yhtä hurja ilmahyppy heitti miehen selästä kuin jättiläismäiseltä ponnahduslaudalta, niin että hän jäi liikkumatta makaamaan aitauksen hiekkaan. Kuormastaan vapautunut hevonen teki taas mahtavan hypyn ja hyökkäsi sitten notkeana ja tulta iskevin silmin maassa makaavaa avutonta miestä kohden.

Kirkaisten Bob kannusti hevostaan asettuakseen oriin ja uhrin väliin, mutta ori oli häntä nopeampi. Se nousi takajaloilleen, valmiina murskaamaan vihollisensa raskailla kavioillaan, kun nuora äkkiä lensi sen etujalkojen ympärille ja se kaatui maahan. Jättäen hevosen huoleksi lasson kiristämisen Phil hyppäsi satulasta ja juoksi pudonneen miehen luo. Rovasti juoksi noutamaan hatullaan vettä altaasta, ja muukalainen avasi pian silmänsä. Hetkisen hän tuijotti heitä kasvoihin kuin ihmetellen, missä oli ja mitä oli tapahtunut.

Se palautti miehen tajuihinsa, hän nousi jaloilleen, vaikkakin hiukan horjuen, ja alkoi pudistaa tomua vaatteistaan. Sitten hän katsahti hevoseen, jota Curly piteli paikallaan istumalla sen pään päällä. »Luulin, että sääreni olisivat tarpeeksi pitkät ulottumaan sen ympäri», hän sanoi miettiväisesti. »Kuinka ihmeessä se teki sen? Minusta tuntui kuin olisin pudonnut kokonaisen viikon.»

Phil ulvoi riemusta, ja Rovasti nauroi niin, että kyynelet tippuivat hänen poskiaan myöten. Bobin ja Curlyn yhtyessä heidän hilpeyteensä.

Patches astui hevosen luo ja käveli miettiväisen näköisenä sen ympäri.
Sitten hau virkkoi Curlylle: »Päästäkää se jaloilleen.»

»Sitä ette ainakaan tänään tee», vastasi Rovasti. »Te olette nyt minun työssäni ja olette liian hyvä mies uhrattavaksi moisiin mielettömiin yrityksiin.»

Rovastin näin sanoessa syttyi miehen silmiin miltei intohimoisen kiitollinen katse.

»Onko tosiaan niin», hän sanoi niin hiljaa, että vain Rovasti ja Phil sen kuulivat.

»Olenko minkään arvoinen — miehenä — ymmärrättehän», kuului omituinen vastaus.

Rovasti naurahti. »Teissä ei ole mitään vikaa, kunhan vain totutte maan tapoihin. Tulkaa nyt tänne siksi aikaa, kun Phil hiukan kesyttää tuota hurjaa hevosta.»

Yhdessä he katselivat, kuinka Phil karautti pois oriilla ja toi sen takaisin uupuneena, mutta tottelevaisena. Patchesin jäädessä katselemaan miesten hommia Rovasti lahti kotiin kertomaan Stellalle päivän tapahtumia.

»Ja mikä luulet tuon miehen olevan?» kysyi tämä pitkän kysymys- ja selityssarjan lopuksi.

Rovasti pudisti päätään. »Sitä en tosiaan tiedä. Hänenlaisensa mies pystyy mihin hyvänsä.» Sitten hän lisäsi tavalliseen filosofiseen sävyynsä: »Mutta hän käyttäytyy aivan kuin puhdasrotuinen ori, jota on pahoinpidelty ja joka juuri on huomannut sen.»

Kun päivän työ oli lopussa ja illallinen syöty, yllätti pikku Billy Patchesin katselemassa laaksoon Granite Mountainille päin, joka uljaana kohosi iltataivasta vasten. Mies tervehti poikaa kömpelösti kuin olisi ollut lapsiin tottumaton. Mutta pikku Billy ei antanut tämän säikäyttää itseään, vaan yritti parhaansa mukaan opastaa muukalaista maailmassa, jonka tunsi monta vertaa paremmin kuin iso mies.

»Näettekö tuon vuoren tuolla? Se on Granite Mountain. Siellä elää villihevosia ja joskus saamme niistä jonkin kiinni. Mutta te ette tiedäkään, että Philin nimi on 'Villihevos-Phil'?»

»Sen saatte uskoa.» Poika käännähti ja viittasi länttä kohden. »Tuolla on toinen vuori, jonka nimeä ette tiedä.»

»No niin, minä sanon sen teille», sanoi Billy ylpeänä. »Se on Tailholt
Mountain.»

»Niin, ja Nick Cambert ja Yavapai Joe asuvat siellä. Tiedättekö mitään heistä?»

Pikku Billy alensi äänensä salaperäiseksi kuiskaukseksi. »Hyvä, kerron teille. Mutta te ette koskaan saa sanoa ääneen sanaakaan siitä. Nick ja Yavapai Joe ovat karjavarkaita. He ovat merkinneet muutamia vasikoita, ja Phil aikoo ottaa heidät kiinni jonakin päivänä, ja silloin he kyllä katuvat sitä. Phil, hän on minun kumppanini, katsokaas.»

»Ja hyvä kumppani, luulen», vastasi muukalainen tarttuen tähän puheenaiheeseen, ikäänkuin ei olisi ollut halukas saamaan enempiä tietoja Tailholt Mountainin miehisiä.

»Se on totta», vastasi poika empimättä. »Jim Reid on ainoa, joka ei pidä hänestä.»

»On. Katsokaas, Jim Reid on Kittyn isä. He asuvat tuolla.» Hän osoitti niitylle päin, missä mailin päässä tulet vilkkuivat Pata-Koukku-S-kartanon ikkunoista. »Kitty Reid on hurjan hieno tyttö, mutta Jim sanoo, ettei minkään lehmäpaimenen tarvitse tulla häntä liehittelemään, sillä hän on ollut idässä koulussa, ymmärrättehän, ja minä luulen, että Phil —»

»No, minusta tuntuu vain, että pojan, jolla on sellainen kumppani kuin 'Villihevos-Phil', pitäisi olla hyvin varovainen puhuessaan kumppaninsa yksityisasioista ventovieraalle miehelle. Eikö sinustakin ole niin?»

»Taitaa olla», myönsi Billy. »Mutta katsokaahan, minä tiedän Philin pitävän Kittystä siksi, että —»

»Mikä kumma otus luo on?» kuiskasi Patches tarttuen muka kauhuissaan pientä toveriaan käsivarresta.

»Tuoko? Ettekö tunne pöllöä? Mutta olettepa te nahkapoika!» Ja nähdessään Rovastin, joka oli tulossa heitä kohden, hän huusi riemuissaan: »Will-setä, herra Patches pelkää pöllöä! Mitä sinä sanot siitä: Patches pelkää pöllöä!»

Ja Billy juoksi kotiin kertomaan Stella-tädille ja 'kumppanilleen', kuinka nahkapoika oli pelännyt pöllöä.

»Minun täytyy huomenna lähteä kaupunkiin», sanoi Rovasti. »Teidän lienee parasta lähteä mukaan noutamaan matka-arkkunne, jotta saatte toiset vaatteet yllenne. Tuossa puvussa ette voi tehdä työtä.»

»Mutta täytyyhän teidän saada tavaranne — arkkunne tai korinne — tai mitä teillä on», vastasi Rovasti.

»Luulen tosiaan toistaiseksi tulevani toimeen näillä», oli Patchesin itsepäinen vastaus.

Rovasti mietti hetkisen; sitten hän virkkoi mutkattoman avomielisenä, mutta ei lainkaan epäystävällisesti: »Kuulkaahan, nuori mies, ette suinkaan pelkää mennä Prescottiin, vai mitä?»

Patches nauroi. »En lainkaan. Ei se sitä ole. Minun pitänee kertoa teille, kuinka asia on. Nämä vaatteet ovat ainoat, jotka omistan, eikä minulla ole senttiäkään, millä ostaisin uusia.»

Rovasti nauroi. »Vai siitä kenkä puristi. Ajattelin, että kenties tahdoitte pysyä poissa sheriffin ulottuvilta. Jos teillä ei ole muuta syytä, niin saatte yhtäkaikki tulla huomenna kanssani kaupunkiin ja me hankimme teille, mitä tarvitsette. Pidätän sen palkastanne siksi, kunnes saatte sen maksuun.» Ja ikäänkuin asia olisi sovittu, hän kääntyi takaisin taloon päin lisäten: »Phil näyttää teille makuusijanne.»

Kun päällysmies oli näyttänyt uudelle miehelle hänen makuupaikkansa, kysyi hän kuin ohimennen: »Kai löysitte hanhikartanolle viime yönä, vai kuinka?»

Patches epäröi ja vastasi sitten hitaasti: »En etsinytkään sitä, herra
Acton.»

»Mutta kuulkaahan», virkkoi ällistynyt paimen, »aikomukseni ei ole tehdä teille kysymyksiä, jotka eivät kuulu minuun, mutta en käsitä erästä asiaa. Jos te tulitte tänne saadaksenne työtä Risti-Kolmio-Kartanossa, niin miksi ette kaupungissa mennyt herra Baldwinin luo? Kuka hyvänsä olisi voinut näyttää teille hänen asuntonsa. Ja miksi ette virkkanut minulle mitään jutellessamme?»

»Katsokaahan», selitti Patches epävarmasti, »en oikeastaan aikonut pyytää työtä juuri Risti-Kolmio-Kartanosta.»

»Mutta tehän sanoitte Will-sedälle haluavanne päästä työhön tänne ja olitte matkalla, kun tapasin teidät.»

»Niin, niin kyllä, mutta katsokaas — oh, herra Acton, ettekö koskaan ole tahtonut tehdä jotakin, mitä oikeastaan ette ole tahtonut? Ettekö koskaan ole joutunut umpikujaan, mistä teidän yksinkertaisesti on pakko päästä pois, vaikka ette pitäisikään siitä ainoasta tiestä, joka vie siitä ulos? En tarkoita mitään rikollista», hän lisäsi lyhyesti naurahtaen.

»Kyllä, olenpa kyllä», vastasi Phil vakavasti, »ja jos se on teille yhdentekevä, niin älkää kutsuko minua sukunimelläni. Täällä olen vain Phil, herra Patches.»

»Ja vielä toinenkin seikkaa», sanoi Phil hymyillen herttaista hymyään. »Miksi taivaitten nimessä tulitte tänne kävelemällä, kun teillä varmasti oli yllinkyllin tilaisuutta ratsastaa.»

»Niin, katsokaas», vastasi Patches hitaasti, »pelkäänpä, etten voi selittää sitä, mutta se kuului minun tehtävääni.»

»Teidän tehtäväänne! Mutta eihän teillä ollut mitään tehtävää tähän päivään saakka.»

»Oli kyllä. Minulla oli suuri tehtävä. Katsokaas, sitä minä mietin
Metsärajalla koko yön: koetin löytää toisen keinon sen täyttämiseen.
Kertoisitteko minulle, mikä tehtävä se on?» kysyi Phil uteliaana.

Patches naurahti: »Tuskinpa voin sitä tehdä», hän sanoi. »Kenties ratsastaminen tuolla suurella oriilla.»

»Toivoisin voivani olla varma siitä», vastasi Patches miettiväisenä, ja paimen näki ihmeekseen jälleen hartaan katseen hänen silmissään.

»Niin, niin onkin — sitähän se juuri on — ettekö ymmärrä?» huudahti
Patches vaistomaisesti. Ikäänkuin katuen sanojaan hän lisäsi nopeasti:
»Onko teidän hevosillanne nimi?»

Phil nauroi. »Annoin sille nimen eilen, kun me toimme koko lauman aitaukseen ja minun täytyi nuorasta pitäen kuljettaa se paikoilleen.»

»Enpä tiedä. Tavallisia hulluja päähänpistojani», vastasi Phil. »Hyvää yötä.»

V LUKU.

»Taidattekin olla tottunut autoihin», virkkoi Rovasti leikillisen sävyn väreillessä hänen äänessään. »Buck ja Prince, minun vanha parivaljakkoni, tuntunee teistä kovin hitaalta.»

Patches astui kärryihin juuri Rovastin lausuessa nämä sanat. Hänen asettuessaan paikalleen Rovastin viereen nyökkäsi tämä Philille, joka piteli hevosia. Saatuaan merkin Phil päästi irti hevoset ja väistyi sivuun Buckin ja Princen ojentautuessa eteenpäin ja karauttaessa juoksuun ikäänkuin ne olisivat aikoneet olla Prescottissa neljännestunnin kuluessa.

Rovasti hymyili ja hänen silmiinsä syttyi hyväksymisen hilpeä väike. »Stella on kärttänyt minua ostamaan auton siitä lähtien kuin Jim Reid hankki omansa», hän virkkoi. »Mutta jos minä toisin sellaisen kapineen Risti-Kolmio-Kartanoon, niin enhän enää kehtaisi katsoa ainoatakaan hevosta tai härkää silmiin.»

He ajoivat auringonkukkien reunustamaa tietä ja saapuivat aitauksen luo, jossa kasvoi villiytynyt vanha puutarha. Tien toisella puolen oli tallirakennus tuulen hajoittamine kattoineen ja ränsistyneine ovineen, jotka alakuloisina riippuivat saranoissaan, ja toisella puolen oli pähkinä- ja vaahterapuiden varjostama vanha talo tyhjänä ikäänkuin se näiden, ikivanhojen puiden siimeksessä olisi odottanut vaipumistaan unhoon.

»Tämä oli Actonien vanha kotipaikka», sanoi rovasti kuin olisi puhunut vanhan haudan äärellä.

Myöhemmin heidän ajaessaan leveätä tietä suuren luonnonniityn poikki osoitti hän päännyökkäyksellä rakennusryhmää, joka oli vihreiden ketojen toisella puolen, mailin verran eteläänpäin.

»Tuo on Jim Reidin kartano. Hänen polttomerkkinsä on Pata-Koukku-S. Jimin karja käy entisen Actonin kartanon laitumilla, mutta rakennus kuuluu Philille. Jim Reid on kelpo mies.» Rovasti puhui ponnekkaasti ikäänkuin olisi tahtonut saada itsensäkin asiasta vakuuttuneeksi. »Niin, Jim on kunnon mies. Hyvä naapuri, hyvä karjanhoitaja; muutamien mielestä hän tosin on olevinaan ja raaka puheissaan, ja hän on kärkäs epäilemään kaikkia, mutta Jim ja minä olemme aina tulleet erinomaisesti toimeen.»

Rovasti vaikeni kotvan aikaa nähtävästi unohtaen vieressään istuvan miehen ja vaipuen ajatuksiin, joista hänen oli vaikea irtautua.

Heidän ajettuaan ruohoisen notkon poikki ja kärryjen noustessa tunturin rinnettä laakson toisella puolen, mistä monen mailin laajuinen näköala levisi joka suuntaan, osoitti Rovasti pientä mustaa pilkkua seuraavalla rinteellä.

»Tuolla on Jimin auto. He ovat myöskin matkalla Prescottiin. Kitty ajaa, se on varma. Minä sanoin Stellalle, että tuo kone ja se, että Kitty osaa ajaa sitä, ovat ainoat tulokset, mitä Jim saattaa näyttää niistä rahoista, jotka hän on uhrannut tyttönsä kouluttamiseen. En tarkoita», hän lisäsi katsahtaen nopeasti Patchesiin ikäänkuin olisi pelännyt tämän käsittävän väärin hänen tarkoituksensa, »että Kitty olisi noita turhanpäiväisiä perhosia, jotka eivät tee mitään. Ei, hänhän on kasvanut meidän lähimpänä naapurinamme, ja me pidämme hänestä niin kuin hän olisi oma tyttäremme. Hän osaa keittää ruokaa tai neuloa miltei yhtä hyvin kuin hänen äitinsä, ja hän osaa ratsastaa ja heittää lassoa paremmin kuin monet paimenet, joita olen nähnyt, mutta —» Rovasti keskeytti nähtävästi etsien sanoja, jotka ilmaisisivat tarkalleen hänen ajatuksensa.

»Minusta tuntuu», arveli Patches verkalleen, »että sivistys, niin kuin me sitä sanomme, on siunaukseksi vain silloin, kun se on elämämme lisänä. Jos koulutus tai sivistys tai miksi sitä sanottekin, riistää elämältämme sen perustukset, niin se on varmasti pahaksi.»

»Niin on», huudahti Rovasti vilpittömästi ihaillen seuralaisensa kykyä ilmaista sen, mitä itse ajatteli. »Puhutte kuin kirjasta. Mutta niin asia on. Eihän meitä huolestuta Kittyn koulussa saama oppi, vaan se, mitä hän sen ohella on menettänyt. Nuo uudenaikaiset, kirjoista ja korkeammasta sivistyksestä ja muusta sellaisesta puhuvat aatteet ovat kyllä hyviä, jos ihmiset vain ymmärtävät pysyä lujasti kiinni omassa perustassaan, mutta niin ei useinkaan ole asian laita.

»Ajatelkaahan Stellaa ja minua. Tiedän, että me olemme vanhanaikaisia ja typeriä ja kaikkea muuta sellaista, mutta me olemme kokeneet yhtä ja toista elämässä mentyämme naimisiin Skull Valleyssa, jossa hän on syntynyt ja kasvanut. Hän oli silloin nuori tyttö ja minä nuori poika, joka hoidin härkiä elääkseni. Luulenpa, että me olemme nähneet kovia päiviä enemmän kuin monet muut. Mutta, piru vieköön, me emme silloin ajatelleet sitä, me olimme onnellisia, ja me olemme olleet onnellisia enemmän kuin neljäkymmentä vuotta. Mutta minä sanon teille, me olemme eläneet jokaisen elämämme hetken, ja se on, hitto vieköön, enemmän kuin useimmista noista korkeammin sivistyneistä, ylevähenkisistä, puolikuolleista pariskunnista voi sanoa; he menevät naimisiin, eroavat ja menevät taas naimisiin.

»Ei, ei se, mitä mies saa, tee häntä rikkaaksi, vaan se, minkä hän kykenee säilyttämään. Ja ne ihmiset, jotka halveksivat vanhanaikaista rakkautta, joka rakentaa koteja ja pystyttää perheitä ja panee miehen ja naisen yhdessä tekemään työtä ja kestämään hyvät ja pahat päivät ja onnellisina vanhenemaan yhdessä, jos he uudenaikaisten aatteiden vuoksi hylkäävät kaiken tämän, he tekevät huonon kaupan ainakin minun mielestäni. Voi tapahtua sellaistakin, että mies tai nainen sivistyksensä takia menettää parhaan onnensa.

»Katsokaahan meidän Philiämme», jatkoi Rovasti mielissään, sillä hänen seuralaisensa oli tosiaan ihanteellinen kuuntelija, joka ei häirinnyt häntä turhilla keskeytyksillä. »Parempaa miestä kuin Phil Acton olisi suorastaan mahdotonta löytää. Hän on terve; ei ole koskaan ollut tuntiakaan sairas; voimakas kuin nuori härkä; siisti, kunniallinen, ei pahoja tapoja, hyvä työntekijä ja hyvä ajattelijakin — vaikka ei olekaan saanut paljon koulutusta, hän on lukenut sitä enemmän. Katsokaa häntä vaikka miltä kannalta — miehenä, tarkoitan — ja niin on miestä katsottava — niin ette löydä parempaa kuin Phil. Ja kuitenkin nuo ihmiset kehtaavat sanoa, ettei hän ole muuta kuin tavallinen karjapaimen. Mitä siihen tulee, niin Jim Reid ei itsekään ole munia kuin karjapaimen. Sanon teille, että olen nähnyt karjapaimenia, jotka olivat maailman parhaita miehiä, ja olen nähnyt yliopistotutkintoja suorittaneita herroja, jotka eivät kelpaa mihinkään — joissa ei ole enempää miestä kuin vahanukeissa, joiden ylle kaupungin ikkunoissa ripustetaan vaatteita. Kuinka ainoakaan itseään kunnioittava nainen löytää heistä jotakin sen arvoista, että se saa hänet menemään naimisiin sellaisen miehen kanssa, kas sitä minä en kykene käsittämään.»

Jollei Rovasti olisi ollut niin vaipunut omiin ajatuksiinsa, olisi hän hämmästynyt siitä vaikutuksesta, jonka hänen sanansa tekivät nuoreen mieheen. Hänen kasvonsa lehahtivat tulipunaisiksi ja kalpenivat sitten kuin äkillisestä pahoinvoinnista, ja hän heitti Rovastiin häpeää ja tuskaa kuvastavan syrjäsilmäyksen. Honourable Patches, joka oli herättänyt Risti-Kolmio-Kartanon miesten ihailun ja kunnioituksen, oli jälleen alakuloinen, arka, piilotteleva pakolainen, jonka Phil oli tavannut Metsärajalla.

Mutta onneksi Rovasti ei huomannut mitään, vaan tyytyväisenä toisen tarkkaavaisesta vaikenemisesta jatkoi: »En tietysti tahdo väittää sivistyksen pilaavan kaikkia miehiä. Ei, esimerkiksi nuori Stanford Manning —»

Jos Rovasti äkkiä olisi laukaissut kanuunan Patchesin nenän alla, ei nuori mies olisi saattanut osoittaa suurempaa hämmästystä. »Stanford Manning!» hän huudahti.

Kuullessaan hänen äänensävynsä Rovasti kääntyi. »Tarkoitan Stanford
Manningia, kaivosinsinööriä», hän selitti. »Tunnetteko hänet?»

»No niin», jatkoi Rovasti. »Hän tuli seudulle noin kolme vuotta sitten — suoraan yliopistosta — ja hän on varmasti saanut paljon aikaan. Hän on saanut koulutusta ja sivistystä, mutta hän pitää paikkansa kenen miehen rinnalla hyvänsä. Ei ole sitä miestä koko Yavapai Countyssa — olipa hän karjamies tai kaivostyöläinen tai mikä hyvänsä — joka ei nostaisi hattuaan Stanford Manningille.»

»Onko hän täällä nykyään?» kysyi Patches yrittäen hillitä ääntään.

»Ei, kuulin, että hänen yhtiönsä kutsui hänet pois täällä noin kuukausi takaperin. He aikovat lähettää hänet kaivoksilleen Montanaan, luulen.»

Kun hänen seuralaisensa ei jatkanut keskustelua, virkkoi Rovasti miettiväisesti Buckin ja Princen kiivetessä hiljalleen Metsärajalle johtavaa rinnettä ylös: »Sen voin sanoa teille, poika, että olen nähnyt monta muutosta tässä maassa. Muistan hyvin sen ajan, jolloin koko Yavapai Countyssa ei ollut ainoatakaan aitaa — se oli silloin, kun Philin isä ja minä olimme nuoria. Mutta miehet eivät muutu, vaikka maa muuttuukin — heitä on hyviä ja huonoja, niin kuin on aina ollut ja aina tulee olemaan. Niin on jokaisessa hevoslaumassakin — johtajia ja nahjuksia ja suurin osa siltä väliltä. Katsokaahan esimerkiksi Philiä. Hän on aivan samanlainen kuin hänen isänsä.»

Rovasti katsahti häneen hyväksyvä hymy suupielissään. »Kelpo?» Hevoset olivat sillä välin saapuneet selänteen harjalle, ja rovasti jatkoi puhettaan kuin ajatellen ääneen, suunnaten katseensa mahtavaa Granite Mountainia kohden: »John Acton! Kunnon John, niin kuin kaikki häntä nimittivät, ja minä tulimme tähän maahan ollessamme vielä aivan nuoria. Tulimme tänne suuren uudisasukasjoukon muassa Kansasista. Me pysyimme yhteydessä keskenämme koko kasvuaikamme, paimensimme karjaamme samoilla laitumilla ja hakkailimmekin yhdessä, sillä Philin äiti ja Stella olivat hyviä ystäviä ja asuivat Skull Välkyssä. Kun viimein olimme saaneet niin paljon kokoon, että voimme ajatella kodin perustamista, me rakensimme talomme vierekkäin Valleyhin, menimme naimisiin ja pystytimme pienen talouden. Karjamme kävi yhdessä laitumella, mutta me jaoimme niityt niin, että John otti haltuunsa itäiset ja minä läntiset. Ja kun lapset syntyivät — Johnilla ja Marylla oli kolme ennen Philiä, mutta hän oli ainoa, joka jäi elämään — ja karja oli lisääntynyt ja me olimme rakentaneet uudet ja mukavat talot, näytti kaikki olevan hyvin. Mutta silloin John antoi Prescottissa erään huijarin viekotella itsensä ansaan. Tein parhaani estääkseni sen, mutta turhaan, hän vain nauroi minulle. Katsokaahan, hän oli hyväsydämisin mies, mitä koskaan olen nähnyt, ja luotti kaikkiin.

»Niin, siten John menetti miltei kaiken omaisuutensa. Meidän onnistui pelastaa talo, mutta karja oli mennyttä. Eikä kestänyt vuottakaan sen jälkeen, kun Mary kuoli. Emme koskaan saaneet tietää, mikä häntä oikeastaan vaivasi — ja hänen kuolemansa jälkeen John oli entisensä varjo. Hän sai surmansa seuraavassa karjankierroksessa — olin hänen luonaan, kun hän kuoli.

»Stella ja minä otimme Philin pojaksemme — hän on siitä pitäen ollut kuin oma poikamme. Vanha talo kuuluu hänelle, mutta Jim Reidin karja käy sen laitumilla. Philillä on muutamia nautoja, joita hän hoitaa yhdessä minun karjani kanssa — ne ovat muuten erinomaisia eläimiä — siten hän koettaa kartuttaa isänsä perintöä, ja minä olen maksanut hänelle palkkaa siitä lähtien, kun hän oli tarpeeksi suuri pystyäkseen työhön. Phil ei puhu liikoja, mutta Stella ja minä luulemme, että hän jonakin kauniina päivänä aikoo panna vanhan talonsa jälleen kuntoon.»

Pitkän hiljaisuuden jälkeen Rovasti virkkoi jälleen: »Jim Reid on varakas mies, ja kun Kitty on heidän ainoa tyttärensä, niin on luonnollista, että he ajattelevat hänen tulevaisuuttaan. Ja on yhtä luonnollista, että nuori tyttö pitää tällaista karjakartanoelämää — olipa se täällä tai missä muualla hyvänsä — hiukan yksitoikkoisena oltuaan kolme vuolta koulussa idässä. Hän ei koskaan ole sanonut sitä, mutta Kittystä näkee hänen sanomattaankin, mitä hän kulloinkin ajattelee.»

»Niin, ja kun tutustutte Kittyyn, niin sanotte kuten minäkin, että jos Yavapai Countyssa on ainoakaan mies, joka ei ratsastaisi parasta hevosiaan kuoliaaksi saadakseen häneltä hymyn, niin hänet pitäisi hirttää.»

Saavuttuaan Prescottiin he käyttivät iltapäivän sopivien varusteiden hankkimiseen Patchesille, ja seuraavana päivänä he lähtivät paluumatkalle.

Kun he olivat päässeet laakson vasemmanpuolisen selänteen harjalle, näkivät he nuoren naisen mustan hevosen selässä ratsastavan Pata-Koukku-S-Kartanolta johtavaa tietä harjanteen toista puolta kohden.

Heidän tultuaan kotikartanolle oli jo miltei illallisaika, ja miehet palasivat laidunmailta kotiin.

»Kitty on ollut täällä koko iltapäivän», ilmoitti pikku Billy viipymättä. »Kerroin hänelle teistä, Patches. Hän sanoi tahtovansa kauhean mielellään tutustua teihin.»

Phil yhtyi toisten nauruun, mutta Patches kuvitteli, että paimenen tavallisesti niin hilpeässä katseessa häilähti varjo.

VI LUKU.

Honourable Patchesin koulutus alkoi viipymättä. Koska Philin oli pakko omistaa suurin osa aikaansa nelijalkaisille kasvateilleen, otti Rovasti itse huolekseen muukalaisen opettamisen kaikissa karjakartanossa esiintyvissä toimissa, alkaen sikalan siivoamisesta rikkaruohojen kitkemiseen saakka. Patches ei säikkynyt mitään työtä. Päinvastoin hän näytti löytävän tyydytystä ikävimpien ja rasittavimpien töiden suorittamisesta, ja kun hän teki erehdyksiä, joita tietenkään ei aina voinut välttää, hän nauroi omituista, katkeraa ja ivallista nauruaan, joka ihmetytti Rovastia. Mutta vaikkakin hänen puuhansa hänen ensimmäisinä Risti-Kolmio-Kartanossa olonsa päivinä supistui enimmäkseen töihin, jotka eivät tekijältään vaatineet paljon tai ei mitään tottumusta, ei hänen kouluttamistaan silti unohdettu. Hänelle annettiin vanha ja viisas karjahevonen, ja Rovasti opetti hänelle ajokalujen käytäntöä ja hoitoa. Ja joka päivä, milloin varhain aamulla, milloin myöhään illalla, opettaja keksi asian, jota hänen yhdessä oppilaansa kanssa oli ratsastettava toimittamaan. Kun Phil tai rouva Baldwin kysyi Rovastilta, miten hänen »lastentarhansa» menestyi, niin Rovasti tosin yhtyi heidän nauruunsa, mutta vastasi ylpeänä: »Odottakaahan vain. Hän on yhtä valmis karjankierrokseen kuin Philinkin lastentarha. Hänet on luotu ratsastajaksi. Hänellä on ratsastajan vartalo, ratsastajan ryhti ja käsi. Muutaman kuukauden kuluttua hän on suurenmoinen ratsastaja, jollei», lisäsi hän silmää vilkuttaen, »jollei hän sitä ennen tapa itseään jollakin mielettömällä yrityksellä.»

»Olen huomannut, että hänellä on paljon auttajia yrityksissään», vastasi rouva Baldwin kuivasti, tarkoittaen huomautuksellaan ei vain Rovastia, vaan myöskin Philiä ja ylipäänsä kaikkia Risti-Kolmion miehiä, pikku Billykin mukaanluettuna.

Sitten koitti päivä, jolloin Patches sai tehtävän, joka — kuten Rovasti hänelle vakuutti — kuuluu vanhimman ja tottuneimman paimenen velvollisuuksiin. Patchesin tuli lähteä tarkastamaan aitoja. Mutta kun Rovasti aamulla vei oppilaansa suuren laitumen kulmaukseen, missä aita alkoi, ja selitti, että »aitaratsastus» karjanhoitajien kielessä tarkoittaa mahdollisten vaurioiden etsimistä ja niiden korjaamista, ei hän selittänyt tämän aidan erikoisominaisuuksia.

»Varoitin häntä eksymästä ja käskin hänen palata kotiin ennen iltaa», hän selitti nauraen toisten perheenjäsenten kysyessä päivällisellä syytä Patchesin poissaoloon.

»Se oli kierosti tehty, Will Baldwin», torui Stella, kuten aina ajatellen poikiensa mukavuutta. »Tiedäthän poikaparan varmasti eksyvän tuossa autiossa Tailholt Mountainin seudussa.»

»Hänhän voi seurata aitaa takaisinpäin», vastasi Rovasti. »Ja jos hän todella eksyy, niin vanha Snip kyllä tuo hänet kotiin.»

»Joka tapauksessa», arveli Rovasti, »oppii hän jotakin seudusta ja aidoista ja kenties hevosistakin, ja me saamme nähdä, osaako hän käyttää järkeään vai ei. Miehelle on annettava tilaisuus joskus tulla toimeen omin neuvoin. Ajatelkaahan sitä paitsi, mikä mainio tilaisuus hänellä on tavallisiin uhkarohkeihin yrityksiinsä! Panen vetoon vuoden vanhan härän, että kun jälleen näemme hänet, hän ihmettelee haljetakseen, kuinka hän on uskaltanut tehdä sellaista.»

»Enhän minä tiedä», nauroi Rovasti. »Mutta hän tekee aina hullutuksia vain nähdäkseen, uskaltaako, ja aina sellaista, mikä ei juolahtaisi kenenkään muun mieleen.»

Patches oli aloittanut päivätyönsä hyvin tyytyväisenä annettuun tehtävään. Ensimmäisen kerran hänelle oli uskottu toimi, joka pakotti hänet koko päivän ratsain liikkumaan poissa karjakartanon ulottuvilta. Hän ratsasti uljaana pihamaalta täysissä paimenen varusteissa, kuitenkin ilman lassoa, jonka Rovasti viime hetkessä liian uhkarohkeita yrityksiä peläten oli ottanut häneltä, ja mukanaan tarvikkeita aidan korjaamiseksi. Sitä paitsi hänellä oli uusi revolveri ja rivi kiiltäviä patruunia. Ne oli Rovasti antanut hänelle arvellen, että hänen kenties olisi pakko lopettaa jokin sairas lehmä.

Patches ei ollut lainkaan varma, että erottaa sairaan lehmän terveestä. Vielä vähemmin hän tiesi, milloin sairaus oli niin vakava, että eläin oli lopetettava.

»Nahkapoikien» suojelusenkeli oli nähtävästi tänä päivänä ottanut Patchesin erikoiseen suojelukseensa pidättäen häntä monin taittunein rautalangoin ja murtunein aidanseipäin kartanon läheisyydessä. Hän teki tarkkaa ja huolellista työtä. Aamupäivän kuluessa hän ei ollut ennättänyt tarkastaa aitaa enempää kuin neljän mailin verran. Silloin hän huomasi aidassa suuren aukon, joka vaati ainakin kahden tunnin työn. Innokkaana korjaamaan vaurion hän hyppäsi hevosen selästä ja ryhtyi työhön unohtaen muun maailman.

Odottaminen kävi sillä välin Snipille liian pitkäksi tai se ajatteli isäntänsä tavoin antavansa Patchesille hyvän opetuksen — joka tapauksessa se oli kadonnut, kun Patches hiukan myöhemmin keskeytti työnsä luodakseen silmäyksen ympärilleen. Missään ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, lukuunottamatta korppikotkaa, joka suuria kaaria tehden kiersi korkealla taivaalla.

Niin nopeasti kuin hänen raskaat varusteensa sallivat, juoksi Patches lähimmälle kukkulalle. Mutta seutu, jonka hän kukkulalta näki, oli tyhjä ja hiljainen. Mikään ei ole ammattiratsastajalle nöyryyttävämpää kuin hevosen menettäminen, ja vaikka Patches vielä olikin alokas, oli hän tässä suhteessa jo mestariensa hengenheimolainen. Hän ajatteli kauhistuneena, että hänen oli pakko astua Rovastin eteen ja ilmoittaa hevosen karanneen. Hän arveli löytävänsä hevosen haasta, ellei se vain ollut karannut jostakin aukosta, joita aidassa näkyi olevan viljalti. Joka tapauksessa, ajatteli hän viimein, tahtoi hän ainakin suorittaa loppuun työn, jonka Rovasti oli uskonut hänelle. Hän ryhtyi uudelleen työhön ja korjattuaan suurimman vaurion hän lähti seuraamaan edelleen aitaa arvellen sen kääntyvän selänteen takana ja johtavan jälleen kotikartanon piiriin.

Tunnin verran hän ponnisteli eteenpäin raskaissa varusteissaan. Seutu muuttui yhä mäkisemmäksi ja autiommaksi. Silloin tällöin hän saattoi setripuiden ja mäntyjen välistä erottaa Tailholt Mountainin tumman seinämän. Hän arveli tietävänsä, missä päin Risti-Kolmio-Kartano sijaitsi, ja ihmetteli laitumen suuruutta, kun ei aita näyttänyt kääntyvän. Iltapäivä oli jo kulunut pitkälle, kun hän istuutui levähtääkseen. Hänen jalkojaan pakotti, hänen oli nälkä ja jano eikä aidan kulmaa näkynyt missään. Hän ei missään tapauksessa voinut ehtiä kotiin yöksi, vaikka olisikin kääntynyt takaisin. Sitä hän sitä paitsi ei tahtonut tehdä. Hän aikoi kiertää aidan, vaikka se kestäisi kolme vuorokautta.

Äkkiä hän hypähti seisaalleen heiluttaen hattuaan ja huutaen kuin hullu. Selänteen toisella puolella ratsasti kaksi miestä vastaisen selänteen harjaa myöten. Mutta turhaan Patches yritti herättää heidän huomiotaan, sillä he eivät antaneet pienintäkään merkkiä, vaan ratsastivat edelleen häviten pian puiden varjoon. Epätoivoisena Patches juoksi pienen laakson poikki, joka erotti hänet ratsastajista, pysähtyi vastaiselle rinteelle ja huusi jälleen voimiensa takaa. Mutta vastausta ei kuulunut eikä Patches saattanut enää varmasti sanoa, mitä tietä ratsastajat olivat kulkeneet.

Hän vaipui maahan setripuun juurelle haukkoen ilmaa ja leyhytellen palavia kasvojaan hatulla. Kenties hänen huuliltaan väkisinkin pääsi jokin niistä paimenien voimasanoista, joita hän oli kuullut Curlyn ja Bobin käyttävän, kun pikku Billy ei ollut lähettyvillä. Hänen turhien ponnistustansa jälkeen tuntui hiljaisuus vielä entistä syvemmältä. Risti-Kolmio-Kartano oli jossakin monien mailien päässä.

Äkkiä sattui hänen korvaansa heikko ääni. Hän käännähti ja katsoi tielle, jota juuri oli tullut. Näkikö hän unta vai tämän satumaailman ihmeen? Häntä kohden ratsasti nuori nainen kevyttä, hilpeätä laukkaa ja häntä seurasi lassoon kytkettynä viisas Snip.

Patchesin ensimmäinen ajatus oli, että nainen ratsasti yhtä varmasti ja huolettomasti kuin joku paimen. Hänen noustessaan ylös rinnettä huomasi Patches, että nainen oli nuori. Hänen vartalonsa oli harvinaisen kaunis ja sopusuhtainen ja hän ohjasi hevostaan luontevan sulavasti. Hänen tultuaan vielä lähemmäksi näki Patches hänen poskiensa hehkuvan ratsastuksesta, hänen pehmeä, ruskea tukkansa kihartui leveälierisen hatun alla, ja hänen silmänsä säteilivät elämäniloa. Sitten hän huomasi miehen, ja Patches muisti, mitä Rovasti oli sanonut: »Jos koko Yavapai Countyssa on mies, joka ei ratsastaisi kuoliaaksi parasta hevostaan saadakseen hymyn Kitty-neidiltä, niin hänet olisi hirtettävä.»

Miehen noustessa seisaalleen hattu kädessään pysähdytti tyttö hevosensa ja tervehti. Hänen äänensä hilpeä, raikas sävy vastasi hänen huuliensa hymyä.

»Teidän hyvä ystävänne, herra Baldwin, kertoi minulta teistä», hymyili
Patches.

Tyttö punastui ja nauroi peittääkseen hämminkiään. »Vanha Rovastikulta ei liene puolueeton arvostelussaan, pelkään.»

»Se on mahdollista», myönsi Patches, »mutta hänen arvostelunsa pitää ehdottomasti paikkansa. Ja», hän lisäsi hilpeästi tytön kasvojen muuttuessa vakaviksi ja hänen kohottaessaan hiukan päätään, »hänen luottamustaan mieheen voitaneen pitää vakuutena, vai mitä arvelette?»

»Tietysti», vastasi tyttö sydämellisesti hänen hetkellisen jäykkyytensä hälvetessä. »Rovasti ja Stella kertoivat minulle kaiken teistä tänään iltapäivällä, muuten en olisi uskaltanut pysähtyä seuraanne. Olen iloinen tavatessani teidät, herra Patches», hän lisäsi leikkisän kohteliaasti.

»Ja minä iloitsen tästä tuttavuudesta, neiti Reid, niin monesta syystä, etten nyt voi kertoa teille niitä kaikkia», vastasi Patches nauraen. »Ja saanko nyt kysyä, mikä taikavoima tuo teidät tänne kuin sadun hyvän haltian epätoivoisen muukalaisen luo? Mistä löysitte uskottoman Snipini? Mistä tiesitte, missä olin? Missä on Risti-Kolmio-Kartano? Kuinka monta mailia on lähimmälle lähteelle? Onko minun mahdollista ehtiä kotiin illalliselle?»

»Te vain teette pilaa minusta», torui mies. »Niin kaikki tekevät. Eikä se ole ihme, olen itse nauranut itselleni koko päivän.»

»Vastaan ensimmäiseksi teidän viimeiseen kysymykseenne», vastasi tyttö. »Kyllä ehditte vielä Risti-Kolmio-Kartanoon illalliselle, jos lähdette heti. Minä selitän teille muun ratsastaessamme.»

»Nytpä tiedän varmasti, että olette hyvä haltia tai enkeli tai jokin muuta sentapainen», tuumi Patches sovittaen jalkansa jalustimeen. »Mutta yksi asia teidän täytyy sanoa minulle, ennen kuin lähden askeltakaan edes illallista kohden. Kuinka pitkä matka on laitumen kulmaukseen?»

»Niin, tiesin tietenkin, että jos lähtisin seuraamaan aitaa, kiertäisin laitumen ja palaisin lopuksi samaan paikkaan, mistä olin lähtenyt. Sitä varten kuljin aina samaan suuntaan. Ajattelin voivani päättää työni ja päästä kotiin, vaikka Snip pakottaisikin minut toimittamaan aitaratsastuksen jalkaisin.»

»Mutta ettekö tiedä, että tämä on juoksulaidun?» kysyi tyttö hänen silmiensä säihkyessä vallattomasti.

»Niin Rovasti sanoi», myönsi Patches. »Mutta vaikka se juoksisikin jonnekin, niin täytyyhän siitä tulla loppu. Mutta minä en voinut löytää kulmaa.»

Tyttö pudisti päätään, ikäänkuin kykenemättä enää lausumaan sanaakaan purskahtamatta nauruun.

Tyttö nyökkäsi. »Täältä on varmaan kahdeksantoista tai kaksikymmentä mailia sen päähän.»

»No, onpa se aita!» huudahti Patches luoden katseensa vuoririnteelle, jota kohden hän niin urheasti oli taivaltanut. »Onko teidän mielestänne kauniisti tehty kunnialliselta aidalta? Ja Kovasti käski minun olla kotona ennen illan tuloa!»

Sitten he nauroivat yhdessä — nauroivat niin, että hevoset mahtoivat ihmetellä tätä äkkinäistä ilonpurkausta.

Heidän ratsastaessaan kotiinpäin selitti tyttö Patchesille juoksuaitojen tarkoituksen ja miten ne päättyvät niin monen mailin päässä ja niin etäällä lähteistä, että karja harvoin löytää tien toiselle puolelle.

»Ja nyt taikavoimanne selitys!» sanoi Patches. »Te olette saanut mitä typerimmän, hullunkurisimman, niin, suorastaan järjettömän aidan näyttämään tarkoituksenmukaiselta, luonnolliselta ja aivan järkevältä. Olkaa kiltti ja selittäkää, mitenkä saatoitte tulla Snip mukananne minua pelastamaan?»

»Joka siis myöskin oli typerää, hullunkurista ja järjetöntä?» kysyi tyttö.

»Se on hyvin helposti selitettävissä», selitti tyttö. »Minä olin —» Hän epäröi. »No niin, olin kyllästynyt kaikkeen ja lähdin päivällisen jälkeen Stellan luo asialle.»

Tyttö nyökkäsi iloisesti. »Sieluni vuoksi. Stella on mainio sielunlääkäri. Paras minkä tunnen, paitsi yhtä, ja hän asuu kaukana täältä — kaukana idässä, Clevelandissa Ohiossa.»

Ja heidän nauraessaan yhdessä tämän väitteen mahdottomuudelle he eivät tienneet, kuinka sananmukaisesti tosi se kaikesta huolimatta oli.

»Niin, minä olin tietenkin kuullut teistä», jatkoi tyttö. »Phil kertoi minulle viime kerralla käydessään meillä, kuinka te olitte yrittänyt ratsastaa villillä oriilla. Phil pitää teitä aivan suurenmoisena miehenä.»

»Niin tietysti», vastasi Patches ivallisesti. »Annoin silloin kerrassaan loistavan näytteen taidostani.»

»Ja sen vuoksi», pitkitti tyttö, »olin vastoin tahtoani huolissani meidän keskuuteemme tulleen muukalaisen hyvinvoinnista. Sitä paitsi on se vieraanvaraisuuden vaatimus näillä seuduin. Ettekö usko sitä?»

»Tietenkin, tietenkin. Ettehän voinut muuta kuin tiedustella vointiani», myönsi Patches kohteliaasti.

»Ja sitten Stella todellakin teki sieluni terveeksi jälleen; tai ainakin hän teki minut toistaiseksi rauhalliseksi.»

Patches kohtasi vallattoman, leikillisen, nauravan katseen tytön silmistä. »Nyt teette taas pilaa minusta», hän sanoi nöyrästi. »Tiedän, että minun pitäisi itsenikin nauraa itselleni, mutta —»

»No, ettekö ymmärrä?» huudahti tyttö. »Tohtori Stella määräsi minulle runsaan annoksen keskustelua ainoasta tapahtumasta, mikä moneen kuukauteen on sattunut koko seudulla.»

»Olin niin paljon iloisempi, että päätin ratsastaa kotiin kiertotietä, kenties Black Hillin huipun kautta — kenties Hevosuittamolle, missä varmaan tapaisin isän kotimatkalla Fair Oakista, minne hän lähti tänä aamuna.»

»No niin, sitten tapasin Snipin, joka oli matkalla Risti-Kolmioon.
Tiesin, että vanha Snip oli teidän hevosenne.» Hän hymyili kuin
lievittääkseen arvostelua, minkä hän sanoillaan tahtomattaan antoi
Patchesin ratsastuskelpoisuudesta.

»Ja pelkäsin, että teille kenties oli sattunut jotakin, vaikka en toisaalta käsittänyt, miten se olisi ollut mahdollista, kun kerran ratsastitte Snipillä. Sitten otin sen kiinni —»

»Milläkö tavoin? Tietenkin lassollani», vastasi tyttö, ikään kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia.

»Kuinka minun siis teidän mielestänne olisi pitänyt ottaa se kiinni?» kysyi tyttö.

Tyttö nauroi. »Tietenkin se juoksi. Niin kaikki hevoset tekevät karatessaan. Mutta Snip ei ikinä voittaisi minun Midnightiäni.»

Mies pudisti päätään katsoen tyttöön vilpittömän ihailevasti, aivan kuin nyt vasta olisi käsittänyt, mikä harvinainen ja ihastuttava olento hänen edessään seisoi.

»Ja te osaatte ratsastaa ja heittää lassoa niin hyvin?» hän kysyi epäillen.

Tyttö lehahti hehkuvan punaiseksi, ja ruskeissa silmissä välähti salama. »Te pidätte minua rajuna ja miesmäisenä», hän vastasi kiivaasti. »Teidän mielestänne minun olisi varmaankin pitänyt ratsastaa kotiin huutaen aito naisellisesti apua.»

»Ei, ei», väitti Patches vastaan. »Sitä en ajatellut. Minä vain ihmettelin taitavuuttanne. Voi, minä antaisin — niin, mitäpä en antaisikaan, jos pystyisin samaan kuin te!»

Hänen vilpittömyytensä oli ilmeinen ja Kitty oli kohta taas sulaa auringonpaistetta. Ihastuttava hymy osoitti hänen antaneen anteeksi.

»Katsokaahan», hän selitti, »olen asunut koko ikäni täällä paitsi kolme vuotta, jotka vietin koulussa. Isä on opettanut minut käyttämään lassoa, ratsastamaan ja ampumaan, sillä se kuuluu meidän elämäämme ja on toisinaan aivan yhtä tarpeellista kuin idässä on tuntea aikataulut, vuokra-autot ja hotellit.»

»Ymmärrän», vastasi Patches kohteliaasti. »Olin typerä, kun en tullut ajatelleeksi sitä. Pyydän anteeksi, että keskeytin. Olitte siis juuri lassollanne ottanut kiinni Snipin, kun se yritti karata — se oli yhtä yksinkertaista kuin käskeä autoa ajamaan Euclid Avenuen numeroon tuhatkaksi — ja siinä nyt olette.»

Patches ällistyi hetkiseksi. Sitten hän sanoi huolettomasti: »Tottahan jokainen on kuullut puhuttavan kuuluisasta Euclid Avenuesta. Mutta mistä tiesitte, mihin Snip oli jättänyt minut?»

»Stella kertoi minulle teidän lähteneen korjaamaan juoksuaitaa», vastasi tyttö, tahdikkaasti hyväksyen miehen välttelevän vastauksen hänen kysymykseensä, »Ratsastin aidan vierustaa. Niin kuin näette, ei se ollut lainkaan satumaista.»

»Enpä tiedä kuinka satumaista se oli», vastasi mies verkkaisesti. »Tämä on niin ihmeellinen maa — minun mielestäni — ettei täällä koskaan saa olla varma mistään. Ainakaan en minä. Mutta kenties se on oma syyni.»

»Ihailen suunnattomasti kaikkia sen ihmisiä», vastasi Patches. »En ole koskaan ennen tavannut sellaisia miehiä — enkä sellaisia naisia», päätti hän hymyillen.

»Mutta pidättekö te siitä?» intti tyttö. »Pidättekö elämästä täällä — työstänne — tahtoisitteko elää täällä koko elämänne?»

»Niin», virkkoi tyttö hiukan katkerasti ja uhmamielisesti kuten Patchesista tuntui, »sehän ei tosiaan merkitse teille kovin paljon, pidättekö siitä vai ette, sillä te olette mies. Jollette ole tyytyväinen ympäristöönne, voitte jättää sen — lähteä muuanne — juurtua elämään jossakin muualla kaukana täältä.»

Mies pudisti päätään hämillään tytön vakavuudesta. »Se ei aina pidä paikkaansa. Voiko mies siksi, että on mies, aina tehdä kaiken, minkä haluaa?»

»Jos hän vain on kyllin voimakas», väitti tyttö. »Mutta naisen täytyy aina taipua toisten ihmisten mielen mukaan.»

Tyttö jatkoi: »Ettekö voi, jollei elämä täällä tyydytä teitä, lähteä muualle?»

»Kyllä, mutta en minne hyvänsä, mihin haluni minua vetäisi. Kenties joku sheriffi etsii minua. Kenties olen karannut vanki. Kenties — oh, tuhansia seikkoja!»

»Me tiedämme, että te ette ole sellainen mies», vastasi tyttö lämpimästi, »sillä», hän epäröi, »sillä te ette kerta kaikkiaan ole sitä maata.»

»Tarkoitatteko kenties, ettei minussa ole miestä kylliksi tehdäkseni pahaa ja joutuakseni vangiksi?» kysyi Patches, eikä Kitty saattanut erehtyä hänen äänensä katkerasta soinnista.

»Mitä ihmettä, herra Patches!» hän huudahti. »Kuinka voitte luulla minun tarkoittavan sellaista? Antakaa minulle anteeksi! Ihmettelin vain, mitä teidänlaisenne hienosti sivistynyt mies saattaa löytää tästä yksitoikkoisesta elämästä? Tiedän uteliaisuuteni olevan anteeksiantamatonta, mutta minäpä sanon teille, että me kaikki ihmettelemme, miksi oikeastaan olette täällä.»

»Se on selvä», vastasi mies hymyillen taas omituista hymyään. »En sano teille muuta, kuin että olen täällä samasta syystä, joka ajoi teidät rouva Baldwinin luo tänään iltapäivällä.»

»Hyvä, herra Patches, toivotan sielullenne pikaista parantumista», huudahti Kitty hilpeästi pysähdyttäen hevosensa ja ojensi kätensä seuralaiselleen. »Tässä eroavat tiemme. Tuolla näette Risti-Kolmion rakennukset. Minä lähden tätä tietä.»

Patches ei salannut ihailuaan tarttuessaan tytön käteen ja puristaessaan sitä lujasti vastasolmitun ystävyyden merkiksi.

»Kiitos, neiti Reid. Toistan vieläkin, että Rovastin arvostelu on eittämätön.»

»Kuulkaahan», hän sanoi ikäänkuin haluten osoittaa ystävyyttään, »kai tiedätte, mitä teillä on odotettavissa Will-sedältä ja pojilta, kun he saavat kuulla pikku seikkailustanne?»

»Niin he aina luulevat. Ja minun on tunnustettava, että hyvin harvoin petän heidän luuloaan», hän lisäsi äänessään veitikkamainen sävy.

»Olenpa varma», jatkoi tyttö miettiväisenä, »että Rovasti tahallaan jätti selittämättä teille juoksuaidan erikoisuuden.»

»Myönnän, että hänen aikaisempi menettelynsä antaa aihetta siihen otaksumaan.»

»No niin, jos niin on, miksi ette ratsasta huolettomasti kotiin ja ilmoita hänelle päättäneenne työnne ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut?»

Tyttö nyökkäsi hilpeästi. »Sanoin heille jo tänään, ettei ole rehellistä peliä, kun ei kukaan muu kuin Stella pidä teidän puolianne.»

»Olette laupias samarialainen! Saatatte minut suorastaan musertavaan kiitollisuudenvelkaan!»

»Sen parempi», nauroi Kitty. »Minua ilahduttaa, että ajattelette siten. En karhua maksua, ennen kuin jonakin päivänä, kun olen kauheassa hädässä, mutta silloin saattekin maksaa täyden mitan. Näkemiin!»

Patches katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän hävisi näkyvistä. Sitten hän ratsasti onnellisena kotiinpäin vastaanottaakseen omatunto hiukan huonona, mutta sydän kevennä, toisten onnittelut nopean paluun johdosta.

Samana iltana Phil hävisi hämärän tullen. Ja hiukan myöhemmin Jim Reid ratsasti Risti-Kolmion portista.

Pata-Koukku-S:n omistaja oli kookas mies, pitkä ja hartiakas, suorapuheinen ja varma, mikä ainakin vieraaseen saattoi tehdä rehentelevän vaikutuksen. Kun Patches esiteltiin hänelle, tarkasteli karjakartanon omistaja häntä arvostelevin katsein, vastasi varsin lyhyesti hänen tervehdykseensä ja käänsi pian hänelle selkänsä ryhtyen juttelemaan tutumpien perheenjäsenten kanssa.

Tunnin verran he keskustelivat seudun yleisistä asioista, kuten naapurien kesken on tapana. Sitten vieras nousi lähteäkseen, ja Rovasti saattoi häntä. Kun he olivat ehtineet muutaman askelen päähän, niin että portailla istuvat eivät enää saattaneet kuulla heidän ääntään, kysyi Reid matalalla äänellä: »Oletko hiljan huomannut mitään erikoista karjassasi, Will?»

»En. Emme ole juuri käyneetkään sitä tarkastamassa viime aikoina. Phil ja pojat ovat puuhanneet hevosten kanssa joka päivä, eikä uudesta miehestä ole vielä suurtakaan apua.»

»Onpa kyllä, mutta hullunkurisia nimiä on paljon, Jim», vastasi Rovasti tyynesti. »Enpä tiedä, onko se sen hullunkurisempi kuin Skinner tai Foote tai Hogg tai sadat muut. Me emme vain ole koskaan sattuneet kuulemaan sitä, siinä kaikki.»

»Hän tuli tänne ja pyysi työtä. Hän on aivan kokematon, mutta hänellä on hyvää tahtoa ja taipumusta myöskin.»

»Lorua!» vastasi Rovasti. »Monet parhaista miehistäni olivat minulle ventovieraita, kun pestasin heidät palvelukseeni. Sinä ja minä olisimme vieraita, jos menisimme muutamia maileja edemmäs Williamson Valleyta. Patches on kelpo mies, sen takaan. Tänäänkin hän on ollut koko päivän yksinään ulkona korjaamassa juoksuaitaa.»

»Niin on, ja minä näin tänään parisataa yardia aidan toisella puolen,
Tailholtin puolella nimittäin, vasikan, joka oli vasta merkitty
Tailholt-raudalla, ja lyönpä vetoa vaikka tuhat dollaria, että se oli
Risti-Kolmion lehmän vasikka.»

»Se muistutti täydelleen sinun Hereford-karjaasi, ja kun olin ratsastanut puoli mailia eteenpäin, näin tällä puolen lehmäsi, joka oli kadottanut vasikkansa.»

»He tietävät, että meillä on niin kiire, ettemme ehdi pitää tarkkaa huolta karjastamme», virkkoi Rovasti.

»Jos olisin sinun sijassasi, lähettäisin jonkun taatuista miehistäsi tarkastamaan juoksuaitaa», vastasi Jim merkitsevästi, hypätessään satulaan.

»Nyt iskit kirveesi kiveen, Jim», vastasi Rovasti vakavasti. »Se mies ei erota Risti-Kolmion merkkiä Viisikulmiosta tai Pata-Koukku-S:stä.»

»Se on sinun asiasi, Will. Ajattelin vain, että olisi parasta sanoa se sinulle», murahti Jim. »Hyvää yötä.»;

VII LUKU.

Kun Kitty Reid sanoi Patchesille, että syynä hänen käyntiinsä rouva Baldwinin luona oli hänen sielunsa sairaus, piili hänen leikillisissä sanoissaan vakava pohjasävy. Mutta vielä enemmän kuin tämä syy oli hänet ajanut Risti-Kolmioon halu nähdä muukalainen, josta oli kuullut paljon kerrottavan. Phil oli sanonut, että Kitty varmasti pitäisi Patchesista. Philin sanojen mukaan puhui tämä Kittyn kieltä: osasi kertoa ihmisistä ja kirjoista ja kaikesta muusta, mistä Williamson Valleyn asukkailla ei ollut kaukaisinta aavistustakaan.

Mutta ratsastaessaan kotiinpäin sanottuaan hyvästi Patchesille tunsi tyttö ristiriitaisten ajatusten viiltelevän mieltään. Hän oli tyytyväinen kohtaukseen; Patches oli herättänyt hänen mielenkiintoaan ja huvittanut häntä. Hän iloitsi tästä pienestä seikkailusta, joka ainakin yhdeksi iltapäiväksi oli tuonut hiukan vaihtelua yksitoikkoiseen, arkiseen elämään. Mutta toisaalta oli muukalainen, jonka Kitty vaistomaisesti tunsi kuuluvan toiseen maailmaan kuin se, missä hän itse oli syntynyt ja viettänyt lapsuutensa, herättänyt hänessä kaipuun kaikkeen siihen, jota hän kotoisessa elämässään ikävöi. Muukalainen oli saattanut hänen mielensä levottomaksi ja tyytymättömäksi. Ja siitä Kitty oli vilpittömästi pahoillaan. Hän ei tahtonut kaivata pois kotoaan, hän oli koettanut tukahduttaa sielunsa ikävän ja kaipauksen. Hän oli monesti katunut niitä kolmea vuotta, jotka oli viettänyt koulussa. Ja kuitenkin oli niillä vuosilla ollut suuri merkitys hänen elämässään; ne olivat olleet ihania vuosia. Mutta kaikesta huolimatta tuntui Kittystä — nyt kun hän jälleen oli kotona ja kouluaika oli häipynyt menneisyyteen — että ne olivat kylväneet hänen mieleensä vain kaipausta ja ikävää.

Siihen saakka, kun tämä ensimmäinen suuri muutos — kouluunlähtö — hänen elämässään tapahtui, oli se maailma, missä hän oli syntynyt ja kasvanut, ollut hänelle kaikki kaikessa. Hänen lapsuutensa päivät olivat olleet iloisia ja huolettomia, kuten hänen isänsä nuorten varsojen, jotka hilpeinä temmelsivät laitumilla. Ne harrastukset, jotka täyttivät hänen isänsä ja äitinsä päivät, olivat täyttäneet hänenkin päivänsä, ja hänen naapureittensa ja ystäviensä surut ja ilot olivat olleet hänenkin surunsa ja ilonsa. Ja tärkein tekijä hänen varhaisimmasta lapsuudestaan hänen naiseksi kehittymiseensä saakka oli Phil, hänen leikkikumppaninsa, koulutoverinsa, suojelijansa, sankarinsa ja orjansa. Ja että Phil oli hänen paras ystävänsä ja nuoruudenrakastettunsa, tuntui Kittystä yhtä luonnolliselta kuin hänen suhteensa vanhempiinsa. Hänestä tuntui varmalta, että kaikki aina olisi jäävä silleen.

Ja sitten olivat tulleet nuo vuodet — kypsymisaika tytöstä nuoreksi naiseksi — jolloin hän kotiseutunsa yksinkertaisesta ja luonnonraikkaasta elämästä oli siirtynyt maailmaan, jossa ihmistä arvostellaan keinotekoisten sivistysarvojen ja ulkonaisten ominaisuuksien mukaan. Kittyn syntymämaassa arvostellaan miestä mieskuntoisuuden mittakaavan mukaan, naista hänen naisellisuutensa perusteella. Rohkeus, voimakkuus, vilpittömyys, kunnia, työkelpoisuus — ne olivat miehen luonteen parhaat perusominaisuudet siinä maassa, jossa Kitty oli elänyt varhaisimman nuoruutensa; ja samoin ovat ne, vaikkakin herkemmässä ja hellemmässä muodossa, naisen kauneimmat mainesanat. Mutta Kitty oli jättänyt nämä arvot taakseen muuttaakseen ympäristöön, jossa vallan toiset avut ovat ensi sijalla. Täällä uudessa maailmassa hän oppi, että miehiä ja naisia ei tule mitata heidän miehekkyytensä tai naisellisuutensa perusteella — ei voiman, vaan koulutuksen mukaan, ei rohkeuden, vaan älyllisen kehityksen mukaan, ei mielenlaadun, vaan tapojen mukaan, ei kunnian, vaan menestyksen mukaan, ei työkelpoisuuden, vaan yhteiskunnallisen aseman mukaan, jonka usein määräävät muut seikat kuin työkuntoisuus.

Ensimmältä oli Kittyä tenhonnut ja kiinnostanut tämä monivivahteinen, loistava ja ikuisesti vaihteleva elämä. Sitten hän oli kyllästynyt siihen ja palavasti kaivannut takaisin kotiin. Mutta kuukausien kuluessa hän oli yhä enemmän tottunut uuteen ympäristöönsä ja sulautunut sen elin- ja ajatustapoihin. Ja juuri kun Kitty oli päässyt tälle asteelle, oli hänen koulutuksensa lopussa ja hänen oli palattava takaisin kotiin, maahan, missä Granite Mountain harmaana ja jykevänä ja järkkymättömänä valvoo ihmislasten kohtaloita.

Palattuaan oli Kitty ensimmäisinä päivinä osoittanut vilkasta harrastusta kaikkeen, mitä kotona tapahtui. Kotielämä yksinkertaisine tottumuksineen ja sydämellisine omaisineen ja naapureineen tuntui Kittystä kotoiselta satamalta, johon hän pitkien harharetkien jälkeen jälleen oli laskenut ankkurinsa. Ja Phil oli miehisessä voimakkuudessaan ja yksinkertaisessa rehtiydessään saanut Kittyn tuntemaan yhä suurempaa kiintymystä syntymämaahansa.

Mutta kun ensimmäisten päivien hilpeä rupattelu oli lopussa, kun kaikki entiset ystävät olivat käyneet Kittyä tervehtimässä ja kaikki puheenaiheet ehtyneet, alkoi Kittylle selvitä, mitä hänen koulutuksensa, kuten hänen vanhempansa sitä sanoivat, oikeastaan oli hänelle merkinnyt. Näiden kolmen vuoden vaikutusta hänen elämäänsä ei saattanut pyyhkiä jäljettömiin. Koko siitä ajatus- ja katsomustavasta, jonka hän näiden kuluessa oli omaksunut, hän ei saattanut enää irtautua. Sen vuoksi ei Kitty saattanut olla tuntematta syvää juopaa kotoisen elämänsä ja sen elämän välillä, johon hän näiden kolmen vuoden jälkeen tunsi kuuluvansa.

Meidän on usein pakko tehdä vertailuja, vaikka emme sitä mielisi. Kitty teki todellakin parhaansa suurentaakseen omissa silmissään niiden olojen ja ihmisten arvoa, jotka olivat täyttäneet hänen lapsuutensa, mutta kaikesta huolimatta oli se sangen vähäinen mitattuna sillä mittapuulla, joka hänen saamansa koulutuksen mukaan oli tärkein ihmisiä ja oloja arvosteltaessa. Philin terve, miehekäs voima ja rehtiys — yhtä ryhdikäs kuin viilien hevosten, joista hän oli saanut nimensä — jäivät pakostakin varjoon, koska hän ei kyennyt pukemaan komeaa vartaloaan hienon sivistyksen vaatimaan tapaan. Hänen yksinkertainen ja suoraviivainen maailmankatsomuksensa teki Kittyyn hiomattoman, epähienon, karkean vaikutuksen. Hänen rehti luonteensa ja luontainen älykkyytensä, joka jokapäiväisestä ympäristöstä löysi runsasta virikettä hänen ajatuselämälleen, näyttivät Kittyn silmissä sivistymättömyydeltä ja suurkaupunkilaiselämän vaatiman seurustelukyvyn puutteelta.

Koko naisellisen sydämensä voimalla Kitty oli taistellut näitä vertailuja vastaan — ja jatkanut niiden tekemisiä. Kaikki, mikä hänen luonteessaan kuului Granite Mountainin maahan, siihen maahan, joka oli hänet synnyttänyt, tunsi vetovoimaa Philin puoleen, mutta kaikki se, minkä hän kolmena kouluvuotenaan oli oppinut ja omaksunut, työnsi tämän yhä kauemmaksi tytön sydämestä. Ja nyt oli hänen kohtauksensa Patchesin kanssa jälleen kiihdyttänyt ja yllyttänyt näitä voimia, jotka syvensivät juopaa hänen ja Philin välillä, ja ajatustensa myrskyävässä ristiaallokossa hän tunsi vihaavansa maata, jota rakasti, kammoavansa elämää, joka kiehtoi vastustamattomalla tenhovoimallaan, halveksivansa niitä, joihin oli kaikilla sydämensä siteillä kiintynyt, ja kieltävänsä tunteen, josta hänen sydämensä iloitsi ja ylpeili.

Kittyn herätti näistä tuskaisista mietteistä hänen kaksi nuorempaa veljeään, jotka kotiveräjällä törmäsivät häntä vastaan ottaakseen haltuunsa hänen hevosensa ja viedäkseen sen talliin. Oli jo miltei illallisaika, ja Kitty riensi äitinsä luo keittiöön pysähdyttyään pihalle juomaan siemauksen raitista, virkistävää vettä.

Rouva Reid työskenteli parhaillaan keittiössä, nuorin poikansa Jack apunaan. Hän oli vartaloltaan hiukan Kittyä lyhyempi, jonkin verran pyylevyyteen taipuva nainen, ja hänen kasvoillaan asusti tyyni, hillitty rauha, kuten usein naisilla, jotka nurkumatta suorittavat vaativan työnsä kodin vaalijana. Hänen silmiensä loiste hänen puhuessaan Kittystä tai kuullessaan jonkun toisen lausuvan hänen nimensä ilmaisi, mitenkä suuri tila ainoalla tyttärellä oli äidin sydämessä.

Heidän puuhaillessaan kotoisissa töissä kertoi tyttö yksityiskohtaisesti äidilleen keskustelun Risti-Kolmion emännän kanssa vastaten tarkasti kaikkiin kysymyksiin, joita tämä teki naapurikartanoon saapuneen muukalaisen johdosta. Mutta kohtauksestaan Patchesin kanssa Kitty ei kertonut paljon; hän mainitsi vain lyhyesti kotimatkalla tavanneensa tämän. Myöskin illallisen aikana oli Patches pääasiallisena keskustelunaiheena, mutta sekä Kitty että herra Reid, joka oli palannut kotiin parahiksi aterialle, olivat varsin harvasanaisia.

Kun illallinen oli syöty ja iltatyöt suoritettu, istuutui Kitty kuistille, luoden katseensa laajojen laidunmaiden yli valoja kohden, jotka loistivat tummien pähkinäpuiden lomitse ilmaisten Risti-Kolinio-Kartanon rakennusrykelmän paikan. Hänen isänsä oli mennyt ulos, ja äiti oli jäänyt sisälle houkutellakseen pikku Jackin vuoteeseen. Pihan toiselta puolen väenrakennuksesta kuuluivat miesten äänet epäselvinä ja kaukaisina.

Kittyn ajatukset olivat monen mailin päässä. Mitähän tekivätkään nyt hänen ystävänsä tuolla hilpeässä ja loisteliaassa elämässä, kaukana hänen syntymämaansa hiljaisesta hämärästä, missä hän istui yksinään? Hän näki jälleen loistavat valot, kuuli musiikin, hilpeän puheen, naurun, elämänilon, kaiken sen, mikä oli antanut elämälle pirteyttä ja riemua, ja hänen sydämensä nousi kapinaan hänen päiviensä tukahduttavaa tyhjyyttä vastaan. Nähdessään illan pehmeän hämärän vähitellen vaihtuvan yön pimeyteen tuntui hänestä kuin olisi hänen silmissäänkin synkkä varjo vähitellen peittänyt kaiken, mikä sille oli antanut väriä, valoa ja kauneutta.

Sitten hän näki edessään leviävän niityn hämystä tumman varjon sukeltavan esiin — ensin salaperäisenä, muodottomana, sitten selveten ja tiivistyen ratsastajan hahmoksi. Ennen kuin paimen vastasi Jimmyn poikamaiseen »halloo»-huutoon, tiesi Kitty, että ratsastaja oli Phil.

Tytön ensimmäinen ajatus oli paeta. Mutta hypähtäessään seisaalleen hän tunsi, miten se loukkaisi miestä, joka aina oli ollut hyvä häntä kohtaan, ja niinpä hän astui tielle mennäkseen Philiä vastaan tämän laskeutuessa satulasta ja sitoessa hevosen aitaan.

»Tapasitko isän?» kysyi Kitty ajatellen, kuinka vähän heillä oli puhuttavaa.

»En, kuinka niin?» kysyi Phil vuorostaan nopeasti, ikäänkuin valmiina heti jälleen hypähtämään ratsaille.

Kitty naurahti hänen ripeydelleen. »Muuten vain. Hän lähti käymään
Rovastin luona.»

»Ratsastin varmaan hänen ohitseen oikaistessani niityn poikki», vastasi
Phil. »Hän ratsastaa aina suurta tietä myöten.»

Seisten tytön vieressä hän lisäsi sitten hellästi. »Mutta mikä sinun on, Kitty? Kaipaatko kirkkaita valoja?»

Se oli niin Philin tapaista, ajatteli Kitty. Hän näytti aina vaistomaisesti arvaavan jokaisen hänen tunteensa ja toiveensa.

He saapuivat kuistille ja pikkuveljet ryntäsivät pyrynä Philin luo kertomaan hänelle urotöistään ja saamaan häneltä neuvoja, joita hänen oli tapana heille antaa. Myöskin rouva Reid liittyi hetkiseksi seuraan ja keskustelu siirtyi nyt kokonaan kotilaakson asioihin, kunnes Kittystä tuntui, että hän ei saattaisi kestää enempää. Viimein rouva Reid, armeliaampana kuin osasi aavistaakaan, käski pojat vuoteeseen ja vetäytyi itse omaan huoneeseensa.

»Ja nyt sinä olet kyllästynyt meihin kaikkiin ja tahtoisit palata itään», virkkoi Phil miettiväisenä, keskeyttäen pitkän hiljaisuuden, joka näinä päivinä usein oli tukahduttanut kaiken keskustelun heidän välillään.

»Se ei ole totta, Phil!» vastasi tyttö lämpimästi. »Tiedät, ettei se ole totta.»

»No niin, kyllästynyt tähän», hän osoitti laajoja aukeamia heidän ympärillään, »kyllästynyt siihen, mitä me olemme ja mitä me teemme.»

»En syytä sinua siitä», jatkoi Phil ikäänkuin ajatellen ääneen. »Se mahtaa tuntua äärettömän yksitoikkoiselta sen mielestä, joka ei tunne sitä.»

»Ettäkö minä en tuntisi sitä?» puuskahti Kitty. »Näyt unohtavan, että olen syntynyt täällä — että olen asunut täällä miltei yhtä monta vuotia kuin sinäkin.»

»Siitä huolimatta et tunne sitä», vastasi Phil tyynesti. »Katsohan, sinä tunsit sen tyttönä ollessasi niin kuin minäkin tunsin sen poikavuosinani. Mutta nyt — nyt minä tunnen sen miehenä ja sinä tunnet naisena jotakin, joka on kaukana kaikesta siitä.»

Jälleen vallitsi pitkä hiljaisuus. Sitten Kitty yritti empien tehdä alun ymmärtämykseen: »Rakastatko sinä tätä elämää, Phil?»

Phil vastasi nopeasti: »Kyllä, mutta minä rakastaisin mitä elämää hyvänsä, joka miellyttäisi sinua.»

»Ei — ei», keskeytti tyttö nopeasti, »en minä sitä tarkoita — tarkoitan — Phil, kuinka sinä voit tyytyä elämään täällä? Sehän tarjoaa sinunlaisellesi miehelle kovin vähän mahdollisuuksia.»

»Kovin vähän!» Hänen äänensä ilmaisi tytön sanojen osuneen arkaan kohtaan. »Minähän sanoin sinulle, että sinä et tunne täkäläistä elämää. Täällä on kaikkea, mitä mies saattaa toivoa. Täällä on kaikkea, mitä elämä saattaa tarjota — tarkoitan, mikä elämässä on jonkin arvoisia. Mutta luulen», hän jatkoi alakuloisesti, »että sinun on vaikea sitä käsittää — nyt. Se on yhtä vaikeaa kuin saada kaupunkilainen käsittämään, että ihminen ei ole yksinään, vaikka hänellä ei olisikaan suurta ihmisjoukkoa ympärillään. Mutta rakastan tätä elämää ja tyydyn siihen niin kuin hevoset Granite Mountainin harjanteella rakastavat elämäänsä ja tyytyvät siihen.»

»Mutta eikö sinusta joskus tunnu, että sinulla olisi suurempia mahdollisuuksia — etkö joskus toivo voivasi elää siellä, missä —» Hän ei keksinyt sanoja ja vaikeni. Phil sai jollakin merkillisellä tavalla hänen sanottavansa aina tuntumaan niin vähäpätöiseltä.

»Tiedän mitä tarkoitat», vastasi Phil. »Tarkoitat, eivätkö hevoset toivo voivansa asua hienoissa talleissa, missä tusinoittain miehiä niitä palvelisi, ja kantaa selässään komeita, kullalla kirjattuja satuloita ja tanssia kaduilla tuhatpäisten ihmisjoukkojen ihailtavina? Ei, hevosilla on enemmän järkeä. Vain ihminen voi tehdä itsestään narrin. On yksi ainoa asia, joka saisi minut alistumaan siihen, ja sinä tiedät, mikä se on.»

Hänen viimeiset sanansa taittoivat hänen sanojensa kärjen, ja Kitty vastasi hellästi: »Sinä olet katkera tänä iltana, Phil. Se ei ole sinun tapaistasi.»

Phil käännähti äkkiä hänen puoleensa ja hänen sanoissaan paloi harvinainen hehku. »Näin sinut tänään kartanolla — sinun lähtiessäsi kotimatkalle. Sinä et edes katsahtanut aitaukseen päin, missä tiesit minun olevan työssä, ja se kirveli sydäntäni. Kitty, rakas tyttö, emmekö enää koskaan saa takaisin entisiä päiviä?»

Mutta Phil jatkoi herkeämättä. »Ei, tänä iltana puhun suuni puhtaaksi. Siitä lähtien kun palasit kotiin, olet kieltäytynyt kuuntelemasta minua — sinä olet pakottanut minut vaikenemaan. Tahdon, että sanot minulle, muuttaisiko se asian, jos minä olisin Honourable Patchesin kaltainen.»

»Sinä tapasit hänet tänään, ja tiedät, mitä tarkoitan. Muuttaisiko se asiaa, jos minä olisin hänen kaltaisensa?»

»Siis syynä muutokseen, joka sinussa on tapahtunut, ei ole se, että minä kuulun tähän maahan enkä johonkin kaupunkiin tuolla kaukana idässä?»

»Jos minä olen muuttunut, niin se on siksi, Phil, että minusta on tullut nainen, niin kuin sinusta mies.»

»Niin, minusta on tullut mies», vastasi Phil, »mutta minä en ole muuttunut — pojan rakkaus on vain muuttunut miehen rakkaudeksi. Muuttaisiko se asian, Kitty, jos sinä voisit pitää enemmän elämästä täällä — tarkoitan, jos sinä voisit olla tyytyväinen kaikkeen siihen, mikä merkitsee meille niin paljon.»

»Tahdotko koettaa, Kitty, tahdotko koettaa pitää vanhasta kodistasi niin kuin ennen pidit siitä?»

»Phil, olen koettanut. Minähän koetan!» huudahti tyttö. »Mutta en luule, että merkitsee paljoakaan, pidänkö elämästä täällä vai enkö. Tiedän varmasti, Phil, että jos voisin», hän epäröi, mutta jatkoi sitten urheasti, »jos voisin rakastaa sinua niin kuin toivot, niin mikään muu ei merkitsisi mitään. Sinä sanoit voivasi pitää mistä elämästä hyvänsä, kunhan se miellyttäisi minua. Etkö luule minun voivan tyytyä mihin elämään hyvänsä, jos vain mies, jota rakastan, pitäisi siitä?»

»Rakkaus, juuri rakkaus! Kitty — jokainen paikka, missä rakkaus asuu, on hyvä. Ilman rakkautta ei mikään paikka voi tyydyttää. Iloitsen siitä, että sanoit sen. Sen tahdoin sinun sanovan. Olen Patchesin kaltainen. Olen löytänyt tehtäväni.» Nyt ei hänen äänessään enää ollut katkeruuden hiventäkään.

Kitty oli syvästi liikuttunut. »En luule käsittäväni tarkoitustasi,
Phil», hän virkkoi.

»Etkö käsitä sitä, Kitty?» vastasi mies. »Minun tehtäväni on nyt voittaa sinun rakkautesi, saada sinut rakastamaan minua sellaisena kuin olen, miehenä — eikä koettaa muuttua sellaiseksi, jollaisen luulen sinua miellyttävän. Sinun täytyy rakastaa miestä eikä sitä, mitä hän tekee tai missä elää. Eikö olekin niin?»

»On», vastasi Kitty hitaasti. »Varmasti niin on. Niin sen täytyy olla,
Phil.»

Mies nousi nopeasti. »Hyvä», hän sanoi miltei töykeästi. »Nyt lähden. Mutta älä erehdy, Kitty. Sinä olet minun, tyttö, sen lain voimalla, joka on yläpuolella kaiken sen, mitä olet oppinut koulussasi. Sen saat oppia tuntemaan. Aion voittaa sinut — sinä olet kuuluva minulle, sillä sinä olet minun.»

Silloin Kittykin nousi, ja heidän seistessään hetkisen vaieten ja katsoen toisiaan silmiin tunsi tyttö miehen voiman, ja hänen sydämensä tunsi riemua ja ylpeyttä, vaikka se ei voinutkaan antaa hänelle kaikkea, mitä hän pyysi.

Nähdessään Philin ratsastavan pois ja häviävän öiseen pimeään, joka jälleen rannattomana ja äänettömänä peitti seudun pehmeään vaippaansa, mietti Kitty katumus mielessään, häipyisikö hän kenties näin ainiaaksi hänen elämästään? Ainiaaksi?

Philin päästäessä hevosensa veräjästä aitaukseen kuului läheltä yön hämärästä suuren oriin hirnunta. Samassa kaikui vielä lähempää hiljainen nauru ja tähtien loisteessa Phil näki miehen hahmon aidan luona. Hänen astuessaan lähemmäksi kuului Patchesin ääni.

»Sitä teidän ei tarvitse surra. Kyllä te vielä pääsette sen herraksi», vastasi paimen.

»Ja minä toivoisin olevani yhtä varma oman tehtäväni onnistumisesta kuin teidän», jatkoi Phil.

Patchesin ääni kuvasti herkkää myötätuntoa hänen kysyessään miettiväisenä: »Niinkö, onko teilläkin siis tehtävä? Se ilahduttaa minua.»

»Niin», ja Patches laski kätensä kumppaninsa olalle heidän kääntyessään kartanoa kohden. »Phil, olen tullut siihen johtopäätökseen, että maailma on kovin yksitoikkoinen paikka miehelle, jolla ei ole mitään tehtävää.»

»Mutta yhtäkaikki näyttää olevan paljon ihmisiä, jotka ovat aina olevinaan hommassa, vaikka he itse asiassa eivät tee yhtään mitään», vastasi Phil naurahtaen.

»Ja», jatkoi Patches, »minusta tuntuu, että maailmassa on yksi ainoa työ, joka on oikean miehen arvoinen.»

VIII LUKU.

Muutamia päiviä Jim Reidin käynnin jälkeen Rovastin luona pysähtyi kaksi Vinoneliö-ja-Puolikkaan miestä matkalla Cherry Creekiin päivälliselle karjakartanoon. Rovasti oli tunnettu vieraanvaraisuudestaan. Hänen talossaan oli aina pöydässä sija miehelle ja tallissa hänen hevoselleen, ja isäntä oli aina valmis pihallaan pähkinäpuiden alla syventymään rattoisaan keskusteluun vieraittensa kanssa. Ja niinpä olikin koko seudussa tuskin ainoatakaan paimenta, joka ei ratsastusretkillään olisi katsastanut Rovastin karjaa miltei yhtä huolellisesti ja harrastusta osoittaen kuin oman isäntänsä laumaa.

Niinpä nämä Tonto Fiatista saapuneet ratsastajat kertoivat Rovastille nähneensä Risti-Kolmion karjaa Tooheyn lähteillä juomassa ja huomanneensa useiden eläimien kärsivän pattimadoista.

»Pysähdyimme katsomaan, kuinka niiden laita oli, ja poltimme yhteen vasikkaan teidän merkkinne», sanoi Shorty Myers.

»Kiitoksia paljon, pojat», vastasi Rovasti, sitten hän jatkoi tavalliseen leikkisään tapaansa: »Poltittekohan siihen vain oikean merkin?»

»Emme sentään kaikki ole Tailholt Mountainin palveluksessa», vastasi toinen ratsastaja, Bert Wilson, ympärillä istuvien nauraessa Rovastin kysymykselle.

Wilsonin puhuessa huomasi Patches hämmästyksekseen naurun kaikkoavan äsken niin hilpeiltä kasvoilta ja miesten luovan toisiinsa merkitseviä katseita.

»Onko kukaan sattunut näkemään mitään viime aikoina?» kysyi Rovasti tyynesti.

Hänen kysymystään seurasi hetken hiljaisuus vieraiden katsoessa kysyvästi Patchesista Rovastiin ja sitten Philiin. Phil osoitti hyväksyvästi hymyilemällä luottavansa muukalaiseen, ja Shorty jatkoi: »Löysimme pari vastamerkittyä vasikkaa, joilla viime viikolla ei näyttänyt olevan lainkaan emää, ja Bud Stillwell sanoo, ettei D. I:n naapuruudessa ole kaikki niin kuin olla pitäisi.»

Jälleen seurasi hiljaisuus. Patchesista se tuntui myrskyä ennustavalta. Hän oli huomannut vieraiden kysyvät katseet ja Philin äänettömän vastauksen, mutta hän ei voinut käsittää, mistä oli kysymys. Hän saattoi vain itsekseen ihmetellä ja odottaa, sillä vaistomaisesti hän tunsi, ettei hänen pitänyt ottaa osaa keskusteluun. Hänestä tuntui, että nämä voimakkaat miehet, jotka niin hyväntahtoisesti olivat ottaneet hänet seuraansa, kernaammin näkivät hänen pysyvän heidän piirinsä ulkopuolella, kun oli kysymys heidän ammatistaan.

»No niin, pojat», sanoi Rovasti ikäänkuin haluten lopettaa puheenaiheen, »olen nähnyt täällä monenlaisia miehiä ja monenlaista hommaa, mutta en vielä koskaan ole nähnyt miestä, jonka ei olisi tarvinnut maksaa siitä, mitä on saanut. Kerran miehen on maksettava täysi hinta kaikesta, mitä hän elämässä saa, tahtoipa tai ei.»

»Se laki pitää paikkansa muihinkin kuin karjanhoitajiin nähden, vai mitä, herra Baldwin?» Patches ei ollut enää saattanut pysyä vaiti ja luodessaan katseensa häneen hämmästyivät miehet hänen kasvojensa ilmettä.

Rovasti katsoi suoraan silmiin, joissa kuvastui monia tuskallisia muistoja ja harras pyrkimys. »Siis?»

»Tarkoitan», sanoi Patches hämillään, ikäänkuin hän tahtomattaan olisi puhjennut puhumaan, »että se, mitä sanotte, koskee myöskin niitä, jotka elävät toimettomina — tekemättä mitään hyödyllistä työtä — yhtä hyvin kuin niitä, jotka ovat epärehellisiä työssään tai jotka ehdoin tahdoin varastavat toisen omaisuutta.»

Katse kiinteästi suunnattuna Patchesiin Rovasti vastasi verkalleen: »Uskon, että niin on, Patches. Niin täytyy olla. Mies, joka ottaa, mitä ei ole ansainnut, saa kerran tavalla tai toisella maksaa siitä.»

»Kuka hän on?» kysyivät vieraat Curlylta ja Bobilta satuloidessaan hevosensa päivällisen jälkeen.

»Hän putosi tänne kuin pilvistä eräänä päivänä ja Rovasti otti hänet palvelukseensa», selitti Bob.

»Mutta hän on paras nyrkkeilijä, mitä näillä main koskaan on ollut.
Jollette usko, niin koettakaa!» lisäsi Curly innokkaasti.

»Totta vie», selitti Curly, »hänellä on hyvät suositukset nimelleen, olipa hän minkä niminen tahansa.»

Vieraat nousivat satulaan tarkastellen Honourable Patchesin komeata vartaloa, joka hiukan etäämpää sivuutti heidät.

»Kenties olet oikeassa», myönsi Shorty, »mutta hän puhuu juuri kuin koulumestari.»

»Ei, mutta se hänestä tulee, sen takaan», vastasi Curly välittämättä
Shortyn viittauksesta Patchesin korkeaan sivistykseen.

»No niin, ensi karjankierroksessa se nähdään», tuumivat vieraat.
»Näkemiin!» ja he olivat poissa.

Seuraavana päivänä hiukan ennen aamiaista Phil sanoi Patchesille: »Antakaa Snipille ruokaa ja satuloikaa se. Te tulette tänään ratsastusretkelle minun kanssani.»

Patchesin katsahtaessa häneen hämmästyneenä hän lisäsi nauraen: »Annan koululleni lupaa ja Will-sedän mielestä teidän lastentarha-aikanne saa vähitellen loppua.»

Heidän ratsastaessaan suuren laidunmaan poikki etelää kohti ilmoitti päällysmies, että seuraavat viikot kuluisivat karjan tarkastamiseen.

»Saanko kysyä mitä varten?» kysyi Patches, rohkaistuneena paimenen ystävällisestä äänensävystä.

Phil oli kyllin tahdikas ollakseen hymyilemättä Patchesin kysymykselle ja vastasi asialliseen sävyyn: »Katsoaksemme, että eläimet ovat terveitä, merkitäksemme jonkin vasikan, pitääksemme lähteensilmät auki ja ylimalkaan tarkastaaksemme karjamme.»

»Kyllä, Will-sedän mielestä olette liian hyvä mies tuhlattavaksi tyhjänpäiväisiin pihahommiin, ja sitä varten aion valmistaa teidät ottamaan osaa ensi karjankierrokseen.»

Hänen sanojensa vaikutus oli kerrassaan yllättävä. Patchesin kasvoille levisi tumma puna, ja hänen silmistään loisti ilo hänen katsoessaan toveriinsa. »Entä te — mitä arvelette siitä, Phil?» hän kysyi.

Paimen nauroi hänen innolleen. »Minäkö? Minä arvelen samaa kuin koko ajan — siitä lähtien kun tulitte taloon pyytämään työtä.»

Patches veti syvän henkäyksen, ojentautui satulassaan ja katsoi poispäin Granite Mountainia kohden. Phil tunsi sydämessään lämpimän myötätunnon ailahduksen miestä kohtaan, joka näytti niin hartaasti kaipaavan miehen työtä ja paikkaa miesten joukossa.

Deep Washin puoleisen aidan vieressä isolla laitumella he näkivät muutamien lehmien syövän tuoretta ruohoa. Heidän tultuaan lähemmäksi Phil irroitti lassonsa Patchesin luodessa häneen kysyvän katseen.

»Saatamme alkaa tästä», sanoi Phil. »Huomaatteko noissa eläimissä mitään erityistä?»

»Ettekö huomaa mitään tuossa vasikassa?» kysyi Phil avaten lassovyyhtiään. »Tarkoitan tuota, jolla on valkoinen turpa?»

»Oikea alta leikattu ja vasen halkaistu, jos se kuuluu Risti-Kolmio-Kartanolle», vastasi oppilas ylpeästi, ja samassa hengenvedossa hän jatkoi: »Sillä ei myöskään ole polttomerkkiä.»

Phil hymyili hyväksyvästi. »Juuri niin, ja nyt otamme sen kiinni, ennen kuin joku ehtii ennen meitä.» Puhuessaan hän kannusti hevosensa eläimiä kohti.

»Mutta mistä tiedätte sen kuuluvan Risti-Kolmio-Kartanon karjaan?» kysyi Patches.

»Tiedän sen, koska tunnen karjan», selitti Phil, »ja koska satun muistamaan juuri tuon vasikan viimekertaisesta karjakierroksesta. Se karkasi meiltä Mint Washin metsään. Jos pidätte sitä hetkisen silmällä, niin saatte nähdä sen menevän Viisikulmiolla merkityn lehmän luo. Viisikulmio on minun merkkini — minä omistan hiukan karjaa, joka kulkee laitumella yhdessä Will-sedän lauman kanssa.»

Philin vielä puhuessa juoksi vasikka pelästyneenä lehmän luo, joka oli merkitty Philin selittämällä tavalla ja joka osoitti vasikkaa kohtaan ilmeistä äidillistä huolenpitoa.

»Katsokaahan», virkkoi Phil. »Meidän täytyy merkitä se nyt, sillä ennen ensi kierrosta on se kyllin suuri jättääkseen emonsa, ja jollei siinä silloin ole merkkiä, on se irrokas, ja kuka hyvänsä saa panna siihen oman merkkinsä.»

»Mutta eikö joku voisi nytkin polttaa siihen omaa merkkiään ja ajaa sen muuanne?» kysyi Patches.

»On sellaistakin nähty, eikä varsin kaukana täältä», vastasi Phil kuivasti. »Mutta niin ei kunnon mies tee, senhän ymmärrätte.»

Patches nyökkäsi ja seurasi ihailevin katsein kumppaniaan tämän kannustaessa hevosensa vasikan jälkeen ja kaataessa sen heittämällä lassonsa niin nopeasti sen takajalkojen ympäri, että tottumaton silmä tuskin saattoi seurata silmukan lentoa. Lyhyellä vyöstään ottamallaan köydellä Phil sitoi sitten eläimen jalat yhteen, ennen kuin se ehti toipua hämmästyksestään ja nousta jaloilleen. Sitten hän teki Patchesin avulla vähäisen tulen kuivista risuisia ja lehdistä. Tulen leimahdettua täyteen liekkiin paimen otti satulastaan pienen litteäpäisen raudan ja kuumensi sen pään selittäen Patchesille, miten jotkut käyttivät rautaista rengasta karjan merkitsemistä varten.

»Voi tietenkin», vastasi Phil. Ja istuen paimenten tapaan kyykyssä maassa hän piirsi tikulla hiekkaan.

»Katsokaahan! Tämä on Risti-Kolmion merkki, ja tämä, Neljä-Viiva-M, on Nick Cambertin, joka asuu tuolla Tailholt-Mountainissa. Olettakaamme, että minä olisin Nick ja tämä vasikka olisi Risti-Kolmion merkillä varusteltu. Voisinko silloin muuttaa sen merkin omakseni?»

Patches nyökkäsi. »Mutta eikö ole mitään keinoa sellaisen rikoksen ilmisaamiseksi?»

»On hyvin vaikea todistaa polttomerkkiä muutetuksi», vastasi Phil hitaasti. »Miltei ainoa keino on saada varas kiinni teosta.»

»Mutta onhan niillä vielä korvamerkit», sanoi Patches hetkistä myöhemmin Philin merkitessä hehkuvalla raudalla äsken sitomansa vasikan, »korvamerkit ja polttomerkki eivät olisi yhtäpitäviä.»

»Olisivatpa kyllä, jos minä olisin Nick», sanoi Phil. Sitten, Ikäänkuin katuen huomautustaan, hän lisäsi nopeasti: »Meidän korvamerkkimme on alta leikattu oikea ja halkaistu vasen, kuten sanoitte. No niin, Neljä-Viiva-M:n korvamerkki on katkaistu ja alta leikattu oikea ja kolmihaarainen vasen.» Ja hän piirsi jälleen hiekkaan rautansa kärjellä. »Tässä on Risti-Kolmion ja tässä on Neljä-Viiva-M:n.»

»Ja jos huomattaisiin Tailholt-merkkisen vasikan seuraavan Risti-Kolmion lehmää, mitä sitten?» kuului Patchesin luonnollinen kysymys.

»Siitä voisi helposti syntyä aimo selkkaus», vastasi Risti-Kolmion päällysmies.

»Mutta minusta tuntuu», pitkitti Patches heidän ratsastaessaan edelleen, »että voisi helposti erehtyä ja polttaa oman merkkinsä toisen vasikkaan.»

»No niin, mitä tekisitte, jos löytäisitte vasikan, jonka tietäisitte kuuluvan Rovastin karjaan, mutta jonka joku toinen olisi merkinnyt? Tarkoitan, mihin toimenpiteisiin ryhtyisitte?»

»Ymmärrän mihin pyritte», vastasi Phil muuttuneella äänellä. »Jos sellaista sattuisi teille, niin pitää teidän ensinnäkin olla ehdottomasti varma siitä, että merkitty vasikka todellakin kuuluu meidän karjaamme. Sitten, jos olette oikeassa ja jollei matka ole liian pitkä, tulee teidän ajaa sekä lehmä että vasikka lähimpään aitaukseen ja tehdä siitä ilmoitus. Jollette voi ajaa niitä aitaukseen, niin polttakaa Risti-Kolmion merkki sen kylkeen. Kun se sitten huomataan ensi kierroksessa oikea merkki kyljessään ja väärä merkki siinä kohdassa, missä oikean tulisi olla, niin teidän tulee selittää asianlaita, ja sitä, joka on polttanut siihen väärän merkin, kehoitetaan kumoamaan merkkinsä. Polttomerkki kumotaan polttamalla sama merkki eläimen lapaan. Katsokaahan! Tuolla on juuri sellainen!» Hän osoitti muuatta etäämpänä olevaa eläintä. »Tuolla härällä on lonkassaan ja lavassaan Vinoneliö-ja-Puolikkaan ja kyljessään Risti-Kolmion merkki. Se oli vielä mullikka kuuluessaan Vinoneliö-ja-Puolikkaan kartanoon ja me löysimme sen karjakierroksessa Mud Tanksin mailta. Se kulki meidän karjamme mukana, eikä Stillwell viitsinyt lähteä kuljettamaan sitä kotiin — se olisi ollut lähemmä kolmenkymmenen mailin matka — vaan möi sen kernaammin Will-sedälle ja kumosi polttomerkkinsä.»

»Käsitän», sanoi Patches, »mutta sehän on vallan toisia kuin jonkin eläimen väärinmerkitseminen.»

»Niin tietenkin. Eihän sellaisessa tapauksessa tule kysymystäkään omistusoikeudesta», myönsi Phil.

»Mutta puhuaksemme vielä tuosta vasikasta», pitkitti Philin oppilas, »jos se olisi jo jättänyt lehmän, kun väärinmerkitsijää pyydettiin kumoamaan merkkinsä, niin eihän olisi mahdollisuutta todistaa, kuka on sen oikea omistaja.»

»Ei muuta kuin sen miehen sana, joka löysi vasikan lehmän vierestä, ja kenties niiden miesten arvostelu, jotka tuntevat hyvin karjan.»

»Juuri sitä tarkoitan», hymyili Patches, »että lopulta tulisi kysymys miehistä, eikö niin?»

»Siihen useimmat kysymykset tässä maassa päättyvät, Patches. Mutta te olette oikeassa. Sellaisten omistajien kanssa kuin Will-sedän ja Jim Reidin ja Stillwellin ja sellaisten poikien kanssa kuin Curlyn ja Bobin ja Bertin ja Shortyn ja monen muun ei siitä asiasta koskaan synny riitaa.»

»Niin», vastasi Phil verkalleen, »tässäkin maassa on miehiä, jotka saisivat pian päihinsä, jos kieltäytyisivät kumoamasta polttomerkkiään.»

»Mutta meidän on pidettävä silmällä toistakin seikkaa tänään», jatkoi Phil muutamien minuuttien jälkeen, »ja se on niin sanottuja merkkipuolia. Olettakaamme, että haluaisin lisätä Neljä-Viiva-M:n karjaani, enkä pitäisi kovin tarkkaa väliä keinoista. No niin, minä sattuisin näkemään merkitsemättömän Pata-Koukku-S:n vasikan, jonka kernaasti ottaisin, mutta johon en vielä uskalla polttaa merkkiäni, koska se on liian nuori jättääkseen lehmän. Jos odotan siksi, kunnes se on ehtinyt kasvaa suuremmaksi, niin joku Jim Reidin miehistä voi merkitä sen, enkä minä voisi koskaan muuttaa Pata-Koukku-S:n merkkiä omakseni. Sen takia leikkaan sen korviin oikean omistajan merkit, mutta jätän polttomerkin panematta. Silloin se on merkkipuoli. Jos Pata-Koukku-S:n miehet näkevät sen, niin he huomaavat, että sen korvat on merkitty aivan niin kuin pitääkin, ja useimmassa tapauksessa he olettavat ilman muuta, että sillä on myöskin oikea polttomerkki lonkassaan, ja antavat sen olla rauhassa. Ennen ensi kierrosta etsin vasikan taas käsiini, ja jos se nyt on kyllin suuri erotettavaksi lehmästä, ei minun tarvitse muuta kuin muuttaa sen korvamerkit ja polttaa oma merkkini sen lonkkaan. Minä en tietystikään saa kaikkia merkkipuoliani, mutta ainakin suurimman osan. Jos karjankierroksessa ilmestyy kovin paljon merkkipuolia, on hyvin luultavaa, että joku on liian ahkerasti käyttänyt veistään. Me saimme viime kierroksessa koko joukon merkkipuolia aitaukseen», hän päätti tyynesti.

Muistaen pikku Billyn sanat Nick Cambertista ja Yavapai Joesta ja vieraiden ratsastajien keskustelun kartanossa Patches huomasi edistyvänsä tiedoissaan maasta ja sen asujamista.

Tullessaan laitumelle huomasivat miehet, että suuri osa karjasta kärsi Arizonan pahinta karjatautia, pattimatoja. Nämä ovat, kuten Phil selitti Patchesille heidän juottaessaan hevosiaan lähteellä, erään likakärpäsen toukkia, jotka elävät karjan ihossa ja varsinkin haavoissa. Lukemattomat vasikat, jotka eivät vielä olleet täysin parantuneet polttoraudan jäljeltä, kärsivät niistä, ja jollei niitä hoidettu huolellisesti, tuotti tauti karjanomistajille suurta tappiota.

»Kuulkaahan, Patches», sanoi paimen hänen tottuneen silmänsä heti huomatessa apua tarvitsevat eläimet. »Sanonpa teille, mitä meidän on tehtävä. Ajamme lauman aitaukseen ja te voitte kehittää lassovyyhtinne.»

Ja niin Patches sai oppia sekä puhdistamaan toukkien saastuttamat haavat kloroformilla että käyttämään paimenen välttämättömintä työkapinetta, lassoa.

»Mitä nyt?» kysyi Patches viimeisen vasikan syöksyessä hänen avaamastaan veräjästä etsimään emoansa.

Phil katsahti kumppaniinsa ja nauroi. Honourable Patches osoitti ilmeisiä merkkejä epätoivoisista pyrkimyksistä oppia heittämään lassoa. Hänen kasvonsa olivat tomun ja mullan tahraamat, hiukset sekaiset ja vaatteet yltä päältä likaiset. Mutta hänen silmänsä loistivat ja hänen ryhtinsä oli reipas ja hilpeä.

»Mikä nyt on?» hän kysyi hymyillen onnellisena. »Mitä nyt taas olen tehnyt hullusti?»

»Te olette kunnostautunut tänään», vastasi Phil. »Tulin vain ajatelleeksi, että ette kovinkaan muistuta sitä miestä, jonka tapasin Metsärajalla muuanna iltana.»

»Enpä voi sanoa omasta mielestänikään paljon muistuttavani häntä», vastasi Patches.

Phil katsahti aurinkoa kohden. »Mitä arvelette päivällisestä? Eiköhän jo liene aika.»

»Niin juuri. Satulastani löydätte hiukan evästä. Laitumen reunassa pitäisi olla vanha kasari. Muutamat pojat eivät piittaa ruoasta ollessaan ratsastamassa, mutta minä en kernaasti ole ilman, ellei se ole välttämätöntä.» Hän ei selittänyt ottaneensa ruokaa mukaansa etupäässä kumppaniaan ajatellen.

»Uh!» huudahti Patches, äskeinen homma vielä tuoreessa muistissa. »Minä en ainakaan voi syödä palaakaan!»

»Niin luulette», vastasi Phil, »mutta menkääpä tuonne lähteelle, juokaa niin paljon kuin jaksatte, peseytykää ja saattepa nähdä, kuinka pian muutatte mieltänne tuntiessanne kahvin hajun.»

Ja niin Patches sai vielä yhden tärkeän opetuksen — miten on opittava nopeasti unohtamaan epämiellyttävinkin työ — opetus, joka on välttämätön jokaiselle, joka tekee ahkeraa työtä, olipa se mitä laatua hyvänsä.

Päätettyään yksinkertaisen ateriansa ja ojentauduttuaan ruohikkoon ikivanhan puun varjoon he keskustelivat asioista, jotka olivat kaukana tavallisesta työstä. Kuten miehet, jotka tuntevat salaperäisen ja selittämättömän toveruuden yhdistävän, he juttelivat puoliääneen ja miltei suljetuin silmin elämästä, sen arvoituksista ja tarkoituksesta. Ja Phil, joka tavallisesti vaikeni keskustelun johtuessa häneen itseensä, salli Patchesin nähdä hänen ajatusmaailmaansa, jonka hän harvoin paljasti. Vain hänen suuri unelmansa, hänen elämänsä rohkein haave — jäi hänen omaksi salaisuudekseen. Sen aika ei ollut vielä tullut.

»Kesken kaiken, Phil», sanoi Patches heidän viimein noustessaan ja lähtiessään hevostensa luo, »missä olette käynyt koulunne? Sitä en luule vielä kuulleeni.»

»En ole käynyt koulua», vastasi tämä naurahtaen, ja Patchesista tuntui, että hänen äänessään oli katkera sointu. »Olen vain tavallinen paimen, siinä kaikki.»

»Anteeksi», vastasi Patches, »mutta ajattelin siitä päättäen, mitä sanoitte kirjoista —»

»Kirjoista! Niin, katsokaahan, muutamia vuosia takaperin tänne tuli muuan kirjatoukka etsimään parannusta ja toi tahallaan tautinsa tänne mukanaan.»

»Niin, kirjansa, tarkoitan. Ne tappoivat hänet — hän oli muuten hyvä mies, mutta liiaksi koulumestari. Olin ensin utelias näkemään, mitä hän oikeastaan oli löytävinään kirjoistaan, joita ilman hän ei saattanut elää, ja vähitellen kiinnyin niihin itsekin. Mutta enpä luule niistä minulle olevan samaa vaaraa kuin hänelle», hän lopetti naurahtaen. »Hän se ensiksi antoi Will-sedälle Rovastin nimen.»

»Se nimi sopii hänelle hyvin», huomautti Patches, »ei ihme, että kaikki sitä käyttävät. Ja te olette varmaan saanut omanne ratsastamisesta?»

Phil nauroi. »Ettekö ole vielä kuullut sitä juttua? No, saatanhan yhtä hyvin kertoa sen teille. Meillä on hyvää aikaa. Ratsastakaamme eteläistä tietä, niin kenties voin näyttääkin sen teille.»

Heidän ratsastaessaan ylös selänteelle Patches ihmetteli kumppaninsa sanoja, mutta tämä ei suostunut selittämään mitään, vaan pudisti päätään hänen kysymyksilleen ja käski hänen odottaa. Ja Patches huomasi, että hänen asentoonsa tuli jotakin erikoisen valpasta ja joustavaa, ja hän näytti tarkasti pitävän silmällä vuorenrinnettä, jota pitkin he ratsastivat.

He olivat jo päässeet miltei vuorenrinteen harjalle, kun Phil äkkiä käänsi hevosensa vasemmalle ja ratsasti ylös melkein äkkijyrkkää kallionseinämää. Patchesista tuntui, että hevosen olisi mahdotonta saada siitä jalansijaa, mutta hän ei sanonut mitään, vaan antoi Snipin seurata Philiä. He olivat jo miltei aivan lähellä harjaa, kun Phil pysähdytti hevosensa ja laskeutui satulasta. Patches teki samoin ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua he seisoivat selänteen harjalla, josta oli laaja näköala yli ympäröivien laaksojen.

Patches päästi ihastuksen huudahduksen, mutta Phil tarttui häntä lujasti käsivarteen ja tukahdutti enemmät sanat.

Patches loi häneen kysyvän katseen. Hän oli niin syventynyt ihailemaan maiseman suurenmoisuutta, ettei lainkaan huomannut, mikä hänen kumppaninsa miellä kiinnitti.

»Tuolla», kuiskasi Phil kärsimättömästi, »tuon vuoren rinteellä — ne ovat tuskin neljänsataa yardia meistä ja liikkuvat tännepäin.»

»Tarkoitatteko noita hevosia?» kysyi Patches ihmeissään toverinsa äänensävystä.

»Risti-Kolmiolle!» Phil nauroi äänettömästi. Sitten hän lisäsi vakavalla ja miltei kunnioittavalla äänellä: »Ne kuuluvat Jumalalle, herra Honourable Patches.»

»Niitä on kaksikymmentäkahdeksan tuossa joukossa», kuiskasi Phil. »Näettekö tuota mustaa oritta — tuota, joka vähän väliä kohottaa päätään katsoakseen ympärilleen?»

Patches nyökkäsi. Philin osoittama hevonen oli ilmeisesti lauman valpas johtaja.

»Se se oli, joka antoi minulle arvonimeni», nauroi Phil. »Tulkaahan nyt, niin saamme nähdä niiden lähtevän liikkeelle. Sitten kerron teille koko jutun.»

Hän solahti alas kalliolta ja laskeutui Patchesin seuraamana hevosten luo, nousten uudelleen satulaan ja ratsastaen hevosia kohden.

Ratsastajien lähestyessä hevoslaumaa kohotti sen johtaja ylvään päänsä päästäen ilmoille varoitushirnunnan. Seisten hetkisen liikkumattomana, pitkä musta harja ja häntä heiluen tuulessa, joka puhalsi Blair Pasista yli selänteen, se sysimustan, silkinhienon karvan kiiltäessä auringossa näytti ruhtinaalta vertaistensa joukossa — koskemattoman lakeuden vapaudessa kasvaneelta kuninkaalta.

Patches kääntyi kumppaninsa puoleen sanoakseen hänelle jotakin, mutta vaikeni nähdessään ilmeen paimenen kasvoilla. Phil nojautui hiukan eteenpäin satulassaan, vartalossaan sama siron voimakkuuden ja valppauden ilme kuin hevosella, jota hän tarkasteli kiinnostuneena. Hänen poskillaan hehkui tumma puna, hänen silmänsä loistivat kiihkosta ja hänen huulillaan karehti ihastuksen ja kunnioituksen hymy eläintä kohtaan, jota itse tietämättään suuresti muistutti.

Ja Patches — syntyneenä ja kasvaneena kaukana näiden vapaiden ja turmeltumattomien olentojen maailmasta — tunsi vaistomaisesti katsoessaan Philistä hevoseen ja hevosesta jälleen mieheen, että hän näiden elämää, terveyttä ja kauneutta uhkuvien olentojen läheisyydessä oli lähempänä elämän jumalaisia voimia kuin milloinkaan ennen.

»Katsokaa sitä, katsokaa sitä, Patches!» kuiskasi Phil äkkiä ja kannusti hevosensa laumaa kohden Patchesin pysytellessä aivan hänen vieressään.

Heidän liikahtaessaan ori hirnahti uudelleen varoituksen joukolleen ja otti muutaman askelen läheneviä miehiä kohden. Sitten se äkkiä käännähti sirosti kuin lintu ja kiiti laumaansa niin nopeasti ja keveästi, että jalat tuskin näyttivät koskettavan maata. Kiertäen joukkoaan puolelta toiselle se pakotti sen pakenemaan vaaran tieltä pysytellen itse koko ajan lauman ja vihollisen välissä, kunnes arveli toisten olevan turvassa. Sitten se pysähdytti lauman ja jäi seisomaan liikkumattomana odottaen vihollisen lähestymistä.

Uudelleen Phil pysähdytti hevosensa. »Hyvä Jumala!» hän huudahti. »Onpa tämä suurenmoinen näky!»

Mutta Patchesia liikutti vähemmän oriin ylväs kauneus kuin se kiihkeä hartaus, joka värisi kumppanin äänessä.

Ratsastajat kannustivat uudelleen hevosiaan, ja kuten äskenkin, ajoi ori joukkonsa turvallisen välimatkan päähän jääden itse lähemmäksi vihollista.

Silloin paimen nauroi ääneen — vilpittömän ilon helakkaa naurua. »Hyvä, vanha veikko, nyt annan sinulle hiukan vauhtia», hän sanoi ääneen hevoselle, selvästikin unohtaen kumppaninsa läsnäolon.

Patches näki hänen nykäisevän ohjaksista, kohottautuvan satulassa ja kiitävän täyttä vauhtia hevoslaumaa kohden, jättäen toverinsa odottamaan paluutaan.

Mutta ori seisoi hetkisen katsoen vihurina kiitävään ratsastajaan. Sitten se hirnahti ja kuin ymmärtäen Philin tarkoituksen suhahti nuolen nopeana laumansa ohitse ja asettuen sen etunenään johti sen vinhaa vauhtia Granite Mountainia kohden.

Phil pysähtyi, ja Patches näki hänen katselevan, miten hevoset hulmuavin harjoin ja häntä suorana seurasivat johtajaansa, joka näkyi juoksevan vain puolella nopeudellaan. Viimein lauma hävisi pieninä mustina pilkkuina taivaanrannan taa.

»Eikö se ollut suurenmoisia?» huusi Phil palatessaan toverinsa luo. »Näittekö, kuinka se sivuutti lauman aivan kuin toiset olisivat seisseet paikallaan?»

»Saada sitä kiinni!» huudahti Phil. »Luuletteko, että koetinkaan saada sitä kiinni? Tahdoin vain nähdä sen juoksevan. Sitä hevosia ei ole, joka veisi miehen lassonkantaman päähän noista hevosista, ja musta ori saattaa juosta ympyrässä koko lauman ympärillä. Mutta kerran olen saanut sen kiinni.»

Heidän ratsastaessaan kotikartanoa kohti kertoi Phil kumppanilleen tapauksen, joka oli kuulu kautta koko maan.

»Musta ori oli silloin vuoden vanha», hän alkoi. »Minä olin ihaillut sitä koko vuoden ja niin olivat kaikki muutkin pojat, jotka olivat nähneet lauman, johon se kuului, sillä siitä näki jo varsana, mikä siitä tulee. Vapaina elävät hevoset olivat hiukan liian lukuisia sinä vuonna, ja me suunnittelimme ajojahtia vähentääksemme niitä hiukan, kuten meillä on tapana tehdä vuoden tai parin väliajoin. Jokainen ajoi takaa tuota mustaa oritta, ja eräänä päivänä, kun olimme jo hajoittaneet monta laumaa, yllätin sen aivan sattumalta. Ajoin juuri takaa erästä harmaata hevosia ja ratsastin samaa tietä, jota tänäänkin kuljimme, kun se äkkiä tuli vastaani selänteen harjalla. Se tapahtui niin äkkiä, että ori ja minä hämmästyimme kumpikin yhtä suuresti. Voitte uskoa, että värisin kuin haavanlehti. Mutta toinnuin yhtäkaikki ensimmäisenä hämmästyksestäni ja heitin lassoni sen kaulaan, ennen kuin se ehti paeta. Mutta se taisteli kuin paholainen, niin etten lopulta tiennyt, minäkö pitelin sitä vai se minua. Mutta se oli silloin vielä varsa, ja minä sain sen lopuksi pysähtymään.»

»Tiedättekö», sanoi paimen viimein empien, »en voi selittää sitä — enkä siitä kernaasti puhukaan, sillä se on ihmeellisin asia, mitä minulle koskaan on tapahtunut — mutta kun katsoin tuota mustaa oritta silmiin ja kun se katsoi minua, tuli minun paha olla. Häpesin — niin kuin — niin kuin olisin aikonut tehdä pyhäinhäväistyksen tai jotakin sen tapaista. Me olimme aivan kahden, se ja minä, ja meidän tuijottaessamme toisiimme tulin ajatelleeksi, mitä sille merkitsi kahlitseminen ja kouluttaminen — ja — ymmärrätte. Ja ajattelin, minkälainen hevonen siitä tulisi, jos se saisi jäädä elämään, niin kuin Jumala oli sen luonut, ja niin — niin —» Hän vaikeni jälleen naurahtaen hämillään.

»Se on totinen tosi, Patches. En voinut tehdä muuta — en suorastaan voinut. Muuan pojistamme tuli paikalle juuri, kun päästin sen irti, ja miehet nostivat siitä tietysti hitonmoisen elämän. Sillä katsokaahan, meillä on tapana myydä enimmän tarjoavalle kaikki hevoset, jotka tuollaisessa ajojahdissa saamme kiinni, ja hinta jaetaan tasan miesten kesken. Pojat käsittivät, että tuo musta oli enemmän arvoinen kuin viisi muuta yhteensä, jotka olimme saaneet, ja olihan ymmärrettävää, että he olivat siitä minulle vihaisia. Mutta rauhoitin heitä luopumalla osuudestani, niin ettei heillä ollut mitään sanomista. Sitä varten minusta tuntuu, että tuo ori tavallaan kuuluu minulle, ja koetan aina pitää siitä hiukan huolta. Viime kierroksessa meillä oli eräs mies, joka yritti ampua sitä, mutta — hän lähti täältä pian sen jälkeen eikä ole sen jälkeen palannut.»

»Tiedättekö», jatkoi Phil hetkisen kuluttua, »minusta tuntuu, että ori tuntee minut vieläkin. Jos vain olen näillä main, käyn katsomassa sitä, ja minusta tuntuu, että se pitää minun käynneistäni yhtä paljon kuin minäkin. Te pidätte minua varmaan hulluna», hän lopetti jälleen murahtaen, »mutta siltä minusta tuntuu — ja siitä olen saanut nimen Villihevos-Phil.»

He ratsastivat hetkisen vaieten, sitten Patches virkkoi vakavasti: »En osaa sanoa, miltä minusta tuntuu, mutta ymmärrän teidät ja kadehdin teitä sydämeni pohjasta.»

Ja kääntyessään toverinsa puoleen paimen näki hänen ilmeessään jotakin, joka muistutti oriin silmiä sinä päivänä, jolloin hän oli päästänyt sen vapauteen. Oliko Patcheskin joskus menneinä päivinä joutunut olosuhteiden tai ympäristön silmukkaan ja menettänyt suurimman, jumalaisimman perintönsä? Phil hymyili omille ajatuksilleen, mutta tunsi hymyillessään niiden sanovan totuuden, ja hän tunsi myös, että tämä mies saattoi sillä voimalla, joka asui syvimmällä hänen sielussaan, saavuttaa takaisin sen, mikä häneltä oli riistetty.

Ja niin lujittui tänä päivänä, jolloin laajojen laidunmaiden poika ja kaupungin mies ratsastivat yhdessä, se yhteistunne, jonka he aavistuksena olivat tunteneet kohdatessaan toisensa ensimmäisen kerran. He tunsivat, että harvinainen ymmärtämys, jota eivät minkään maan eikä minkään kielen sanat saattaneet ilmaista, liitti heitä toisiinsa.

Muutamia päiviä myöhemmin sattui tapahtuma, joka — niin he ainakin silloin luulivat — lujitti heidän ystävyytensä ikuisiksi ajoiksi.

IX LUKU.

Eräänä päivänä Phil ja Patches ratsastivat Old Campin seudulla. Varhain iltapäivällä he kuulivat vasikan herkeämättä huutavan ja löysivät, ääntä kohden ratsastaessaan sen setripuulehdosta. Sen kyljessä oli äsken, Philin arvelun mukaan kenties edellisenä iltana poltettu Tailholtin merkki. Vasikka-raukka kutsui nyt tuskissaan emoa apuun.

»Olisi ihmeellisempää, jos se näkyisi», vastasi paimen lyhyesti ja käänsi katseensa vasikasta Tailholt Mountainiin päin, ikäänkuin miettien jotakin, jota ei syystä tai loisesta halunnut selittää toverilleen.

»Ei hyödytä ruveta etsimään sitä», hän lisäsi ääni murtuneena. »Minulla on aina huono onni. Jospa olisimme eilen ratsastaneet näillä main sen sijaan, että lähdimme Mint Washin puolelle — minä tulen aina päivää liian myöhään.»

Hänen ilmeessään ja äänensävyssään oli jotakin, joka pidätti Patchesin tekemästä hänelle kysymyksiä. Seuraavina tunteina Phil ei puhunut paljon, ja kun hän puhui, olivat hänen sanansa lyhyitä ja miltei nyreitä. Patches huomasi hänen silmäilevän maata harvinaisen kiinnostuneena. Heidän syötyään päivällisensä jotensakin synkän mielialan vallitessa Phil jälleen hypähti satulaan jo melkein ennen kuin Patches oli valmis.

Iltapäivä oli jo kulunut pitkälle ja he olivat lähteneet kotimatkalle, kun he näkivät erään Risti-Kolmion härän, joka ilmeisesti oli -haavoittunut taistelussa toisten eläinten kanssa. Se kuului Rovastin parhaimpaan Herefordkarjaan, ja haava oli pikaisen avun tarpeessa.

»Meidän täytyy puhdistaa haava», sanoi Phil, »tai siihen ilmestyy pattimatoja.» Hän otti lassonsa pitäen tarkasti silmällä härkää, joka mylvi syvällä, peloittavalla äänellä.

»Voinko auttaa?» kysyi Patches innokkaasti, katsellen kunnioittavasti mahtavaa eläintä, sillä se oli ensimmäinen täysikasvuinen eläin, jonka hän lyhyen kokemuksensa aikana oli nähnyt tarvitsevan apua.

»Ei», vastasi Phil. »Pysykää vain tarpeeksi kaukana, se on pääasia.
Tämä junkkari ei ole vasikka, ja haava on saanut sen vimmoihinsa.»

Paimenen hevonen ymmärsi nähtävästi pitkän kokemuksen perusteella, ettei mylvivä eläin ollut hyvällä tuulella, ja vapisi osallistuessaan sen kiinniottamiseen. Patches näki viuhuvan silmukan lentävän Philin kädestä ja kiristyvän tämän pakottaessa hevosensa heittäytymään härän painoa vastaan. Seuraavassa hetkessä hänen silmissään välähti kauhea näky: kaatunut hevonen ratsastajineen maassa hurjistuneen ja teräväsarvisen härän hyökätessä sitä kohden niska kumarassa ja sarvet sojossa.

Patches ei ajatellut — hän ei ehtinyt ajatella. Kirkaisten kauhusta hän painoi kannuksensa hevosen kylkiin, ja sävähtäen tuskasta tämä syöksähti eteenpäin. Jälleen hän kannusti sitä kaikella voimallaan, ja raivoisan hevosen seuraava syöksähdys sai nuo peloittavat sarvet seivästämään sen. Patches kuuli kuin unessa hirvittävän repeämisen ja hevosen kiljaisun, kun se hengenhädässä karkasi pystyyn. Hänen oli mahdotonta sanoa, kuinka hänen onnistui nousta jaloilleen pudottuaan taaksepäin satulasta, mutta hän näki selvästi Philin heilauttavan itsensä jälleen satulaan ja pakottavan vaivoin pystyyn kompuroineen ratsunsa suoraan härän eteen kääntääkseen sen huomion pois Patchesista. Härkä kääntyi todellakin uudelleen häntä kohden, ja ihaillen Philin kylmäverisyyltä Patches huomasi hänen kehittävän auki lassoaan, hevosen yrittäessä hurjin hypyin väistää uhkaavia sarvia. Härkä pysähtyi, ravisti päätään raivoissaan ja aikoi jälleen syöstä jalkamiestä kohden. Mutta taas ratsastaja tanssitti kiusoitellen hevostaan sen edessä, ja samalla Philin lasso lensi kaaressa vangiten sen silmukkaansa.

Kun härkä oli sidottu, meni Phil haavoittuneen hevosen luo ja lopetti sen kärsimykset. Sitten hän katsahti miettiväisenä Patchesiin, joka seisoi katuvaisen näköisenä katsellen kuollutta ratsuaan, ikäänkuin tuntien olevansa syyllinen isäntänsä kärsimään vahinkoon. Paimenen kasvoilla häilähti hyväntuulinen hymy hänen lukiessaan kumppaninsa ajatuksen.

»Kylläpä tein kolttosen», sanoi Patches kuin odottaen hyvin ansaitsemaansa moitetta.

Philin hymy levisi yli koko hänen kasvojensa. »Niin teittekin», hän vastasi pyyhkiessään hikeä kasvoiltaan. »Olen teille siitä hyvin kiitollinen.»

»Mutta sanokaahan minulle muuan seikka, Patches», sanoi Phil sitten uteliaana. »Miksi ette ampunut härkää, kun se hyökkäsi päälleni?»

»Sitä en tullut ajatelleeksi», vastasi Patches. »En totisesti ehtinyt ajatella mitään.»

Phil nyökkäsi hyväksymisen merkiksi. »Olen huomannut, että mies, johon hädän tullen voi luottaa, ei ajattele. Tarkoitan, että hän vaistomaisesti tekee oikein ja ajattelee vasta myöhemmin, kun siihen on aikaa.»

»Se oli ainoa, mitä saatoitte tehdä minun pelastamisekseni», vastasi Phil vakavasti. »Jos olisitte koettanut käyttää ampuma-asettanne, niin — vaikka olisittekin osunut siihen, ette olisi voinut pysähdyttää sitä tarpeeksi ajoissa. Jos olisitte ollut niin lähellä, että olisitte voinut ampua sitä suoraan otsaan, olisi se tietenkin auttanut, mutta —», hän hymyili jälleen. »Olen iloinen siitä, ettette tullut sitä ajatelleeksi. Sanokaahan vielä toinen seikka», hän lisäsi. »Tiesittekö panevanne alttiiksi oman henkenne?»

Patches pudisti päätään. »En voi sanoa tienneeni muuta, kuin että te olitte pahassa pälkähässä ja että minun oli nopeasti tehtävä jotakin. Miten kaikki oikeastaan tapahtui?» kysyi hän innokkaana kääntämään keskustelun toisaalle.

»Diamond kompastui tuohon kuoppaan», selitti Phil. »Kun se kaatui, luulin viimeisen hetkeni tulleen. Uskokaa minua tätä en unohda, Patches.»

Hetkisen molemmat vaikenivat hämillään. Sitten Patches virkkoi: »Minua ihmetyttää, kun ette ampunut sitä päästyänne jälleen jaloillenne, vaan panitte uudelleen henkenne alttiiksi yrittäessänne ottaa kiinni sen lassollanne.»

»Ei ollut mitään syytä tappaa hyvää härkää niin kauan kuin oli muita mahdollisuuksia. Minun tehtäväni on pitää se hengissä, — ja sen minä yritin nyt tehdä.» Näin paimen muutamin sanoin luonnehti ammattinsa perusohjeen, joka ei salli ottaa lukuun henkilökohtaista vaaraa tai onnettomuutta, kun isännän omaisuus on kyseessä.

Heidän riisuttuaan kuolleelta hevoselta satulan ja suitset ja puhdistettuaan haavan härän kyljessä sanoi Phil: »Nyt, herra Honourable Patches, teidän on parasta pysytellä syrjässä ja kernaimmin jonkin puun takana. Tämä junkkari hurjistuu varmasti taas, kun päästän sen jaloilleen. Tulen noutamaan teidät, kun olen valmis.»

Hiukan myöhemmin Philin ratsastaessa Patchesin luo kuului hänen jättämällään paikalla syvä, peloittava mylvinä.

»Se ilmoittaa, mitä aikoo tehdä ensi kerralla nähdessään meidät», naureskeli Phil. »Hypätkää taakseni satulaan, niin lähdemme painumaan kotiin päin.»

Tämä tapaus näytti kokonaan karkottaneen pilven, joka koko päivän oli synkentänyt Philin kasvoja. Ratsastaessaan he juttelivat ja nauroivat hilpeästi. Sitten paimen äkkiä muuttui synkäksi ja vaiteliaaksi kuten aamulla.

Patches ihmetteli, mikä näin äkkiä oli muuttanut hänen mielialansa, kun hän huomasi kaksi miestä, jotka ratsastivat selänteen harjaa seuraten samaa virranuomaa kuin Risti-Kolmion miehet, vaikka nämä ratsastivat lähempänä rantaa.

Patchesin kiinnittäessä Philin huomion ratsastajiin sanoi tämä lyhyesti: »Olen katsellut heitä viimeiset kymmenen minuuttia.» Sitten, ikäänkuin katuen vastauksensa sävyä, hän lisäsi ystävällisemmin: »Jos he ratsastavat edelleen samaa tietä, niin me kohtaamme heidät noin mailin päässä, missä selänne laskeutuu laaksoon.»

»Tailholt Mountainin miehet», mutisi Patches tarkastellessaan miehiä yhä kiinnostuneempana. »Tiedättekö, Phil, minä olen ennenkin nähnyt nuo miehet.»

»En osaa selittää missä», vastasi Patches, »mutta se oli sinä päivänä, jolloin ratsastin pitkin juoksuaitaa. He olivat harjulla laakson toisella puolen.»

»Se lienee ollut tämä sama hevosuittamo, jota nytkin seuraamme», vastasi Phil, »se leviää hiukan alempana. Miksi luulette miehiä juuri samoiksi?»

»Nuo miehet tuolla ylhäällä ovat saman näköisiä kuin ne, jotka silloin näin, toinen kookas, toinen pienenläntä. He olivat samalla etäisyydellä minusta, ja — niin — olen varma siitä, että nuo ovat samat hevoset.»

»Hyvä, Patches, mutta teidän olisi pitänyt ilmoittaa siitä heti kotiin tultuanne.»

»On kaksi sääntöä, joita teidän aina on noudatettava», sanoi paimen, »jos aiotte oppia hyvin ammattinne. Ensimmäinen on: nähdä kaikki, mikä on nähtävissä, ja nähdä kaikki kaikesta, mitä näette. Ja toinen: muistaa kaikki. Voinhan kertoa teille, että Jim Reid samana iltana löysi vasikan, joka oli juuri merkitty Tailholtin raudalla, ja että hän meidän puolellamme tapasi Risti-Kolmion lehmän, joka oli kadottanut vasikkansa. Mutta tuossahan ystävänne tulevat.»

Miehet ratsastivat alas rinnettä kulmauksessa, joka varmasti veisi heidät Risti-Kolmion ratsastajien tielle. Ja Patches rikkoi heti Philin antamaa sääntöä vastaan, sillä hän ei huomannut tulijoita tarkastellessaan, että hänen kumppaninsa irroitti pistoolinsa kotelosta.

Nick Cambert oli kookas mies, pitkä ja lihavahko. Hänellä oli ruskea tukka ja omituiset vaaleansiniset silmät, jotka eivät olleet omiaan herättämään luottamusta. Mutta Tailholtin miesten pysähtyessä tervehtimään Philiä ehti Patches tuskin vilkaistakaan Nickiin, niin suuressa määrin herätti Joe hänen mielenkiintoaan.

On tuskin toista miestä, jolle syntyperä, kasvatus, ympäristö, olosuhteet tai kohtalo olisi antanut niin vähän miehekkyyttä kuin Yavapai Joe-raukalle. Seisoen suorana hän olisi kenties ollut hiukan alle keskimitan, mutta hänen istuessaan satulassa oli mahdotonta pitää tätä laihaa, huonoryhtistä ja tylsäkatseista olentoa täysikasvuisena. Mitätön leuka, suuri, puoliavoin suu, suorrukkeinen, väritön tukka ja hänen elottomien silmiensä arka, pälyilevä katse antoivat hänelle pelkurin ja hylkiön leiman.

Nick katsahti sivumennen Patchesiin tervehtiessään Risti-Kolmion päällysmiestä. »Terve, Phil!»

Nuorempi mies tuijotti typerästi Patchesiin ja vastasi Philin tervehdykseen epäselvästi mumisten ja jatkoi savukkeen pyörittämistä sormissaan.

»Onko Risti-Kolmiossa puute hevosista?» kysyi Nick yrittäen laskea leikkiä nähdessään kaksi miestä saman hevosen selässä.

»Ne tekevät toisinaan pian lopun hevosesta», jatkoi Nick. »Olen sillä tavoin menettänyt montakin. Jollei tästä olisi yhtä pitkä matka minun talolleni kuin Risti-Kolmioon, auttaisin teitä kernaasti. Olette tervetullut vieras, senhän tiedätte.»

»Paljon kiitoksia», vastasi Phil, »mutta kyllä me ratsastamme suoraa päätä kotiin. Lienee parasta jatkaa matkaa. Näkemiin!»

Tämän lyhyen kohteliaisuuksien vaihdon aikana ei Joe ollut liikahtanut paikaltaan eikä hetkeksikään kääntänyt katsettaan Patchesista. Philin ja Patchesin lähdettyä hän istui yhä katsellen poistuvien jälkeen, kunnes Nick tiukasti käski häntä panemaan hevosensa liikkeelle.

»No, mitä pidätte tuosta parista?» kysyi Phil heidän päästyään jonkin matkan päähän.

Patches kohautti olkapäitään ja vastasi tyynesti: »Kertoisitteko minulle heistä, Phil?»

»Siinä ei ole paljonkaan kertomisia», vastasi paimen. »Kukaan ei varmasti tiedä heistä mitään. Nick on syntynyt Yavapai Countyssa. Hänen isänsä, vanha George Cambert, näytti kylläkin kunnialliselta mieheltä, mutta hän kuului niihin, joiden hommat säännöllisesti menevät myttyyn. He muuttivat täältä Etelä-Kaliforniaan, kun Nick oli tullut täysi-ikäiseksi. Hän palasi kuusi vuotta sitten, asettui asumaan Tailholt Mountainin juurelle ja perusti oman karjan, jolla on merkkinä Neljä-Viiva-M polttomerkki. Tavalla tai toisella hänen onkin onnistunut koota itselleen melkoinen lauma. Hänen menonsa ovat varsin mitättömät. Hän ja Joe asuvat vanhassa mökissä, jonka joku on rakentanut vuosia sitten, ja he hoitavat itse karjansa. Joella ei ole paljon voimaa, mutta hän on kätevämpi kuin luulisi, jos vain joku sanoo, mitä hänen kulloinkin on tehtävä, ja pitää häntä kurissa. Ja Nick puolestaan tekee kahden miehen työn.»

»Mutta onpa ihmeellistä, että Nickin kaltainen mies ottaa tuollaisen kurjan raukan paimennettavakseen», pitkitti Patches. »Ovatko he sukua?»

»Sitä ei kukaan tiedä», vastasi Phil. »Joe tuli Prescottiin neljä vuotta sitten erään Dryden nimisen miehen kanssa, ja Joen pitäisi olla hänen poikansa. He asuivat teltassa kaupungin ulkopuolella ja elivät kokoamalla kaikkea, minkä näkivät. Dryden ei tahtonut tehdä työtä eikä kukaan huolinut Joesta. Viimein Dryden joutui kiinni murtovarkaudesta ja oli vähällä, ettei Joe joutunut vankilaan hänen kanssaan. Mutta hänet päästettiin irti luultavasti siitä syystä, että hän ilmeisesti oli vain Drydenin kätyri ja ettei hänellä olisi ollut tarpeeksi rohkeutta tehdä mitään pahaa omasta aloitteestaan. Hän ajelehti useamman kuukauden kuin kulkukoira, kunnes Nick otti hänet huostaansa. Nick kohtelee häntä suorastaan häpeämättömästi, mutta mies raukka pysyy hänen luonaan, sillä eihän hänellä ole muutakaan paikkaa mihin mennä.»

»Onko hän aina samanlainen kuin tänään?» kysyi Patches osoittaen harvinaista mielenkiintoa tätä kurjaa miestä kohtaan. »Eikö hän koskaan puhu mitään?»

»Puhuu kylläkin, kun Nick ei ole lähettyvillä tai kun seura ei ole liian suuri. Kun tutustutte häneen ja viette hänet kahdenkesken johonkin, ei hän ole lainkaan niin typerä kuin näyttää. Se onkin kai syynä siihen, miksi Nick pitää häntä. Katsokaahan, kukaan kunnon karjanhoitaja ei menisi työhön Tailholt Mountainiin, ja yksinään on Nickin ajan mittaan ikävä olla. Mutta Joe ei koskaan kerro, mistä hän on tullut tai kuka hän on. Hän vaikenee kuin kala, jos vain sanotte sanankaan, joka kuulostaa siltä, kuin yrittäisitte urkkia häneltä hänen syntyperäänsä. Hän ei ole niin narrimainen kuin hänen ulkomuotonsa, mutta hän on kerta kaikkiaan pälyilevä ja mateleva, ja mitä hän tekeekin, on se aina samaan tyyliin.»

»Toisin sanoen», virkkoi Patches miettiväisenä, »Joe raukalla täytyy aina olla joku, johon nojata. Yksinään hän on täydellinen nolla.»

»Niin on asia», myönsi Phil. »Mutta jos joku ruokkii häntä ja ajattelee hänen puolestaan, pitää hänestä huolta ja on vastuussa hänestä, on hän miltei täysi mies.»

»Oikeastaan, Phil», virkkoi Patches ivallisesti, »ei Yavapai Joe ole sen huonompi kuin sadat tuntemani miehet. Heidän kannaltaan katsoen hän on suorastaan kadehdittava.»

Philiä kiinnostivat kumppanin sanat, sillä ne näkyivät viittaavan hänen entisyyteensä, ja Patches oli omista asioistaan yhtä vaitelias kuin Yavapai Joe.

»Tarkoitan miehiä, jotka eivät koskaan tee mitään omasta vapaasta tahdostaan. Miehiä, joiden puolesta aina jonkun toisen pitää ajatella ja olla vastuussa. En usko, että se vähääkään muuttaa asiaa, olivatpa he rikkaita ja sivistyneitä, kuten on tapana sanoa, tai köyhiä nahjuksia kuten Joe: pohjaltaan se on yhdentekevää.»

Heidän laskeutuessaan satulasta kotiveräjällä katsahti Phil veitikkamaisesti kumppaniinsa. »Tepä osoitatte harvinaista mielenkiintoa Joea kohtaan», hän sanoi hymyillen.

»Niin teenkin», vastasi Patches. »Hän muistuttaa minua eräästä, jonka tunnen», hän lopetti hymyillen jälleen entistä itsehalveksuvaa ivahymyään. »Tunnen samanlaista sukulaisuutta häneen kuin te siihen hurjaan oriiseen. Ottaisinpa kernaasti hänet pois Nickillä ja koettaisin, eikö hänestä voisi tehdä miestä», hän jatkoi puhuen enemmän itsekseen kuin toverilleen.

»Sellaiset kokeet eivät ole suositeltavia, Patches», varoitti Phil. »Täytyy olla jotakin, jolle rakentaa, jos tahtoo tehdä miehen. Joessa ei ole siihen ainesta, ja sitä paitsi», hän lisäsi merkitsevästi, »ihmiset eivät ymmärtäisi sitä.»

Seuraavana aamuna Phil sanoi uhraavansa tämän päivän hevosilleen ja lähetti Patchesin yksinään noutamaan satulan ja suitset, jotka he edellisenä päivänä olivat jättäneet onnettomuuspaikalle.

Patches oli ehtinyt sille paikalle, jossa hän ja Phil olivat eronneet Tailholt Mounlainin miehisiä, ja tunsi itsensä janoiseksi. Hän muisti Philin sanoneen, että hiukan ylempänä selänteen rinteellä oli pieni lähde, ja ajatellen pitkää matkaa, joka hänellä oli ratsastettavana, hän hetkisen epäröityään poikkesi tieltä ja ohjasi hevosensa rinteelle.

Ratsastettuaan jonkin matkaa kapeata solaa, joka johti tiheän metsän läpi rinnettä ylös, huomasi Patches tien käyvän jyrkemmäksi ja kivisemmäksi. Hän laskeutui satulasta, sitoi hevosen pensaaseen kallionlohkareen varjoon ja jatkoi matkaansa jalan, arvellen lähteen olevan lähellä. Siinä hän ei erehtynytkään, ja pian hän saapui sievälle pienelle aukeamalle, jossa sammaltuneen kallion kyljestä löysi kirkkaan ja raikkaan lähteen. Iloisena hän kumartui juomaan ja istuutui sitten hetkiseksi lepäämään lähteen partaalle. Pehmeä, musta maa sen ympärillä oli täynnä karjan jälkiä, ja tiheän metsikön läpi johti useita pieniä karjapolkuja aukeamalle. Niin tiheä oli ympäröivä metsä ja niin pieni aukeama, että aurinko vain tuuhean lehvikön läpi valoi kultaansa tämän vilpoisan virkistyspaikan yli ja silmän oli mahdotonta nähdä lähimpiä puita kauemmaksi.

Patches oli juuri lähtemäisillään, kun kuuli ihmisääniä ja kavioiden kapsetta. Hetkisen hän istui liikkumattomana kuunnellen. Hän tunsi äänet: toinen oli hiljainen ja piipittävä, toinen karkea ja kiukkuinen. Noudattaen äkkinäistä mielenjohdetta, joka niin usein ratkaisi hänen toimintansa, solahti Patches äänettömästi tiheikköön, ja tuskin hän oli ennättänyt piilopaikkaansa, kun Nick Cambert ja Yavapai Joe ratsastivat esiin.

Jos Patches olisi ehtinyt ajatella, olisi hän varmaan halveksinut kätkeytyneen urkkijan osaa, mutta hän oli jälleen toiminut ajattelematta, ja nyt oli myöhäistä katua. Rovastin palveluksessa ollessaan hän oli nähnyt ja kuullut tarpeeksi ymmärtääkseen, että Neljä-Viiva-M:n polttoraudan omistajaan kohdistui vakava epäluulo, ja oltuaan muutamia päiviä Philin seurassa hän tiesi, kuinka vaikeata karjanhoitajien oli saada todisteita miestä vastaan, jonka he epäilivät varastavan karjaa. Mahdollisuus saada todisteita, ja siten suojata isäntänsä omaisuutta olikin saanut hänet käyttämään hyväkseen tilaisuutta.

Miesten ratsastaessa esiin oli kätkeytyneen kuuntelijan helppo huomata, että Joe syystä tai toisesta oli herättänyt isäntänsä suuttumuksen. Kookkaan miehen kasvot olivat kiukusta punaiset, ja hänen silmissään oli kova ja julma ilme, Joen näyttäessä koiralta, joka on tehnyt pahaa ja odottaa selkäsaunaa.

Nick kumartui juomaan lähteestä ja kääntyi sitten kumppaninsa puoleen, joka yhä istui kuin kivettyneenä satulassa yrittäen vapisevin sormin kiertää savuketta. Hetkisen Nick silmäili arkaa seuralaistaan, sitten hän otti satulastaan piiskan ja virkkoi ivallisesti hymyillen: »No, miksi et tule juomaan?»

»Sinun ei ole jano?» pilkkasi Nick ilkeästi naurahtaen. »Valehtelet ja tiedät sen varsin hyvin. Tule alas!»

»Jumalan nimessä, Nick, en tahdo juoda!» vaikeroi Joe, hänen isäntänsä läimäytellessä uhkaavasti piiskaansa.

»Älä, Nick, älä Herran tähden lyö! En tarkoittanut pahaa! Päästä minut tällä kertaa, tee se, Nick.»

»Tule tänne! Saat totisesti maistaa ruoskaa ja tiedät ansainneesi sen.
Tule tänne, sanon minä!»

Mies parka otti pari askelta isäntäänsä kohden, jonka raaka voima pakotti hänet tottelemaan, sitten hän pysähtyi ja kääntyi puolittain kuin paetakseen. Mutta uhkaava ääni pysähdytti hänet.

Vaikeroiden ja rukoillen isäntäänsä katkonaisin, epäselvin sanoin kääntyi Joe jälleen häneen päin.

Mutta ratkaisevalla hetkellä keskeytti rauhallinen, hillitty ääni vastenmielisen kohtauksen.

Kiroten hämmästyksestä Nick pyörähti Patchesiin päin, joka rauhallisesti astui häntä kohden.

»Mitä teillä on tekemistä täällä?» kysyi Nick, hänen uhrinsa livahtaessa hevosensa luo ja tuijottaessa tulijaan sanomattoman ällistyksen vallassa.

»Tulin juomaan», vastasi Patches tyynesti. »Mainiota vettä, eikö olekin? Ja päivä on helteinen — raikas juoma tekee totisesti hyvää.»

»Te kuulitte meidän lähestyvän ja päätitte esittää nuuskijaa, vai mitä?» tulistui Tailholt Mountainin isäntä.

Patches hymyili. »Pelkäänpä, etten lainkaan päättänyt sitä», hän vastasi hyväntahtoisesti. »Olen siinä suhteessa hiukan omituinen», hän lisäsi kohteliaasti. »Teen usein, mitä minulle kulloinkin pistää päähän, käsitättehän — joskus vallan yllättäviä tekoja.»

Nick katsahti tähän kohteliaaseen mieheen puolittain huvittuneena, puolittain raivoissaan. »Kuulin, että Risti-Kolmiossa vetelehtii eräs nahjus», hän virkkoi viimein. »Te näytättekin olevan aika junkkari. No, nyt olette juonut. Laittautukaa äkkiä tiellenne täällä!»

»Anteeksi!» sanoi Patches kysyvästi ja katsoi häneen vilpittömän näköisenä.

»Luulin tosiaan tätä avoimeksi laitumeksi, herra Cambert.» Patches katsahti ympärilleen kuin vakuuttuakseen siitä, ettei ollut erehtynyt paikasta.

Nickin silmät vetäytyivät uhkaavina kokoon. »Mutta teille se on suljettu, kuuletteko!» Kun Patches ei liikahtanutkaan paikaltaan, hän tulistui: »No, lähdettekö siitä vai pitääkö minun antaa teille kyytiä?» Hän otti uhkaavana askelen rauhanhäiritsijää kohden.

»Ei», vastasi Patches rauhallisesti, »en aio lähteä — juuri nyt — ja», hän lisäsi miettiväisenä, »teidän sijassanne en yrittäisi antaa kyytiä kenellekään.»

Rauhallisen muukalaisen harvinainen itsehillintä sai kookkaan miehen empimään. »Vai ette, häh?» vastasi hän. »Aiotte siis sekaantua minun asioihini?»

»Jos te asioillanne tarkoitatte sellaisen miehen ruoskimista, joka ei kykene puolustautumaan, niin varmasti aion.»

Tuokion verran Nick tuijotti mieheen sanattomana aivan kuin ei olisi uskonut korviaan. Sitten hänet valtasi silmitön raivo. Karkeasti kiroten hän tarttui jälleen piiskaansa ja syöksyi muukalaista kohden.

Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin piiska viuhui ilmassa, sattui hänen leukaansa luja nyrkinisku. Tärähdyksen voima Nickin hyökätessä puolitiehen iskua vasten oli kerrassaan kauhea. Hänen päänsä retkahti taaksepäin ja hän kaatui tajuttomana maahan.

Patches kumartui kylmäverisesti maassa makaavan miehen yli ja otti hänen pistoolinsa. Sitten hän vetäytyi muutaman askelen taaksepäin ja jäi rauhallisena odottamaan.

Yavapai Joe, joka suu auki ja silmät selällään oli seurannut tätä asian varsin odottamatonta käännettä, heilahdutti itsensä satulaan ja nykäisi suitsista ikäänkuin ratsastaakseen tiehensä henkensä edestä.

»Odottakaa, Joe!» käski Patches jyrkästi. »Nick palaa tajuihinsa tuossa tuokiossa. Pysykää siinä, missä olette.»

Vielä hänen puhuessaan avasi maassa makaava mies silmänsä. Hän katsahti ympärilleen yrittäen selvittää itselleen tilanteen. Sitten hän hypähti raivoissaan jalkeille ja tarttui pistooliinsa, mutta kun hänen kätensä sattui tyhjään koteloon, välähti hänen kasvoillaan pelko, ja hän jäi tuijottamaan Patchesiin kunnioittavin ja nöyryytetyin katsein.

»Niin, minulla on teidän pistoolinne», sanoi Patches rauhallisesti. »Katsokaa, pidin parempana pelastaa teidät kiusauksesta käyttää sitä. Ettehän te kuitenkaan itse asiassa tahtoisi ampua minua. Te vain luulette tahtovanne. Kun rauhassa ajattelette asiaa, niin kiitätte minua. Huomatkaa, kuolleena tuottaisin teille monta vertaa enemmän harmia kuin elävänä. En luule, että herra Baldwin olisi lainkaan mielissään nähdessään minut kuoliaaksi ammuttuna, etenkin jos ampuja kuuluisi Tailholt Mountainin miehiin. Ja lisäksi olen varma, että Villihevos-Phililläkin olisi silloin jotakin sanomista.»

»No, mitä tahdotte?» murahti Nick. »Olette antanut minulle selkään.
Mikä teidän tarkoituksenne oikeastaan on?»

Patches silmäili miestä ivallisesti hymyillen, mikä sai Nickin kuohahtamaan kiukusta.

»Jollei teillä olisi pistooliani, niin minä —» alkoi hän, mutta vaikeni äkkiä, sillä Patches oli samassa silmänräpäyksessä varovasti asettanut hänen pistoolinsa kalliolle ja otti nyt tyhjin käsin askelen Nickiä kohti.

Kuullessaan rivakan kysymyksen, joka muodosti täydellisen vastakohdan Patchesin tähänastiselle sävylle, Nick epäröi ja otti askelen taaksepäin.

Patches astui viipymättä vieläkin askelen lähemmäksi, ja nyt sanat tulvivat hänen huuliltaan tiukkoina ja tarmokkaina. »Mitä tekisitte, suuri sika? Teissä on miestä löylyttämään toista, joka on teitä puolta pienempi, teissä on miestä lyömään avutonta raukkaa kuin koiraa, teissä on miestä uhkailemaan ja pahoinpitelemään nahjusta, joka pelkää teitä, teissä on miestä hyökkäämään ase sojossa miehen kimppuun, jonka luulette olevan kykenemätön puolustautumaan, mutta näyttäkääpä mihin te nyt pystytte!»

Tailholt Mountainin isäntä vetäytyi yhä enemmän taaksepäin ja hypähti äkkiä hevosensa selkään.

»Ei, te ette mene mihinkään», virkahti Patches päättävästi. »Joe, pysykää siinä, missä olette!»

»Tarkoitan sitä», vastasi Patches, »että Joe saa itse valita, tahtooko lähteä mukaanne vai ei. Joe», pitkitti hän kääntyen vapisevaan miesraukkaan päin, »teidän ei tarvitse lähteä hänen mukaansa. Jos tahdotte, saatte tulla minun kanssani. Minä pidän huolta teistä ja annan teille tilaisuuden tulla mieheksi, jos vain tahdotte.»

Nick nauroi karkeasti. »Vai niin, se oli siis teidän tarkoituksenne. Mutta se keino ei tepsi. Nyt ymmärrän, miksi Bill Baldwin pitää teitä palveluksessaan ja sanoo teitä viattomaksi nahkapojaksi, senkin kirottu urkkija! Tule, Joe!» Hän kääntyi lähteäkseen, ja Joe vetäisi suitsista seuratakseen häntä.

Jälleen Patches puhutteli häntä: »Odottakaa, Joe!» Hänen äänensä oli miltei rukoileva. »Ettekö siis ymmärrä, Joe? Tulkaa minun kanssani. Älkää jääkö tuon miehen koiraksi. Olkaa mies, Joe — Jumalan tähden, olkaa mies! Seuratkaa minua!»

»No», kirahti Nick seuralaiselleen Patchesin vaiettua, »aiotko tulla vai pitääkö minun antaa sinulle vauhtia?»

Pelokkaasti katsahtaen Patchesiin Joe mumisi jotakin ja ratsasti isäntänsä jälkeen.

Heidän hävitessään metsikköön huusi Nick kääntyen satulassaan:
»Odottakaahan, senkin nuuskija, kyllä minä vielä teille näytän!»

»Sitä en usko», vastasi Patches hilpeästi. »Se ei olisi teille eduksi.
Pistoolinne voitte noutaa uittamon vanhalta veräjältä. Vien sen sinne.
Hyvästi, Joe!»

Hetkisen muukalainen seisoi liikkumattomana kuunnellen kavioiden häipyvää kapsetta, ja hänen huulilleen levisi tuttu itsehalveksunnan hymy.

»Mies raukka!» hän mutisi kääntyessään mennäkseen hevosensa luo. »Joe raukka! Tiedän miltä hänestä nyt tuntuu.»

»Pelkäänpä tuottaneeni teille harmia», sanoi Patches katuvaisena
Rovastille kerrottuaan hänelle ja Philille päivän tapahtumasta.
»Antakaa minulle anteeksi: en tosiaan ajatellut nenääni pitemmälle.»

»Harmia!» vastasi Rovasti vilkuttaen silmää Philin nauraessa tyytyväisenä. »Mehän olemme oikein toivoneet saavamme riidanaihetta noiden kirottujen tailholtilaislen kanssa. Mutta mitä ihmettä olisitte tehnyt tuolla Joe-raukalla, jos hän tosiaan olisi lähtenyt mukaanne?»

»Totta puhuen, sitä en tiedä», vastasi Patches vilpittömästi. »Ajattelin vain, kuinka mielenkiintoinen koe se olisi. Hän säälitti minua niin, että —», hän vaikeni hämillään ja yhtyi toisten nauruun.

Mutta myöhemmin oli Rovastilla ja Philillä kahdenkeskinen keskustelu, jonka tuloksena oli, että Patchesin oppiaineisiin lisättiin pistoolinkäyttö.

Kuusipiippuisen lataaminen ja laukaiseminen nopeasti ja varmasti on tärkeä osa oikean paimenen koulutuksessa, selitti Phil. »Jos esimerkiksi joutuisitte otteluun hurjan härän kanssa tai jos hevosenne kaatuisi tai muuta samanlaista.»

X LUKU.

Kesän viimeiset viikot Patches vietti enimmäkseen ratsain Philin seurassa edistyen tämän kokeneen opettajan johdolla päivä päivältä siinä työssä, josta hän oli päättänyt suoriutua. Hänen palava harrastuksensa, nopea älynsä ja loistavat ruumiilliset edellytyksensä auttoivat häntä varsin lyhyessä ajassa hallitsemaan paimenen ammatin kaikkia eri puolia.

Silloin tällöin he ratsastusretkillään tapasivat Tailholt Mounlainin miehet, toisinaan nähden heidät vain etäältä, toisinaan kohdaten karjanjuottopaikalla. Kun Nick Cambert täten joutui Risti-Kolmio-Kartanon miesten välittömään läheisyyteen, tervehti hän Philiä maan tapaan, mutta kohteli sen sijaan hänen toveriaan aivan kuin tämä olisi ollut ilmaa. Hän oli nähtävästi kuitenkin Patchesin ennustuksen mukaan tullut huomaamaan, että hänelle itselleen oli edullisinta olla täyttämättä uhkaustaan miestä kohtaan, joka niin perusteellisesti oli hänet nöyryyttänyt.

Mutta Patchesin mielenkiinto Joe-parkaa kohtaan ei heikentynyt.
Tavatessaan tämän oli hänellä aina jokin ystävällinen sana varalla.
Phil ihmetteli tämän huomatessaan, mutta ei virkkanut mitään.

Tapahtui usein, että Kitty Reid tuli milloin yksin, milloin omaistensa seurassa, suuren laitumen poikki viettämään iltahetkeä naapurikartanoon. Toisinaan pysähtyivät Phil ja Patches Pata-Koukku-S-Kartanoon juottamaan hevosiaan ja hetkiseksi rupattelemaan Kittyn kanssa. Sattuipa niinkin, että tyttö kohtasi kumppanukset heidän ratsastaessaan tarkastamassa karjaa ja yhtyi heidän seuraansa tunniksi, pariksi.

Patchesin ja Kittyn tuttavuus syveni ystävyydeksi, sillä Kittyä viehätti puheleminen tämän miehen kanssa asioista, jotka niin suuresti kiinnittivät hänen mieltään. Tuntien Philin vilpittömän kiintymyksen Patchesiin hän tiesi, ettei tämä käsittäisi häntä väärin, ja niin Patches oppi vähitellen ymmärtämään Philin rakkauden Kittyyn ja tämän suhtautumisen ihailijaansa — entiseen koulutoveriinsa ja nuoruutensa rakastettuun.

Myöskin Risti-Kolmio-Kartanon kotoisessa elämässä valtasi Patches vähitellen itselleen oman paikan. Hänen avuliaisuutensa ja sydämellinen, vilpitön kohteliaisuutensa, mutta myöskin salainen alakuloisuus, joka joskus karkotti hilpeyden hänen kasvoiltaan ja synkensi hänen katseensa, voittivat rouva Baldwinin sydämen. Istuessaan kesäiltoina pähkinäpuiden alla Stella, Phil, Curly, pikku Billy ja Patches ympärillään Rovasti oppi vähitellen huomaamaan, että hänen uusi apulaisensa jo oli kokenut Getsemanensa, joka meidän kaikkien — Rovastin sanojen mukaan — ennemmin tai myöhemmin on kestettävä. Ja paimenet, jotka tunsivat hänen hyväsydämisyytensä, rohkeutensa ja vaatimattomuutensa, hyväksyivät hänet toverikseen. Pikku Billy noudatti ihanteensa Villihevos-Philin esimerkkiä ja varasi »nahkapojalle» suuren sijan sydämessään.

Kun karjankierroksen aika oli käsillä, sai Patches kuten muutkin miehet huostaansa useita hevosia ja astui toisten ratsastajien joukkoon. Nyt ei ollut kysymystä muutamien eläinten tilapäisestä merkitsemisestä, vaan kaikkien kartanoiden omistamien karjalaumojen järjestelmällisestä lajittelemisesta ja tarkastamisesta.

Siihen aikaan kävi karjankierros näillä main yhteistyön merkeissä. Eri kartanot, joiden karja laillisesti merkittynä omistajan polttomerkillä kävi vain luonnollisten rajojen rajoittamalla yleisellä laitumella, olivat karjankierroksessa edustettuina omistamainsa eläinten lukumäärän mukaan. Ratsastajajoukko, jonka jokaisella jäsenellä oli kolme tai viisi hevosta, tarkasti yhden kierrokseen kuuluvista laitumista kerrallaan. Joukkue kerääntyi keskelle laidunta hajaantuen sitten eri suuntiin niin etäälle kuin laidunta riitti, eritellen ja merkiten jokaisen yksityisen eläimen isännältään saamiensa ohjeiden mukaan. Sitten kierros siirtyi toiselle laitumelle, kunnes työ oli suoritettu. Jokaisen kartanon isäntä tai päällysmies johti kierrosta sen liikkuessa hänen kartanonsa mailla, siirtyen sitten ratsastajien riviin ja luovuttaen johdon seuraavalle. Taitamattomia, haluttomia tai epärehellisiä miehiä ei kierroksessa voitu käyttää, ja siksi jokainen karjakartanon isäntä lähettikin parhaat miehensä tehtävään. Tehdäkseen kunnolla työnsä karjankierroksessa täytyi miehen sanan parhaimmassa merkityksessä olla mies.

Onnettomuustapaukset eivät olleet harvinaisia karjankierroksen aikana. Milloin sai hevonen surmansa, milloin kannettiin mies taittunein jäsenin tai murskaantunein päin kotikartanoon saamaan hoitoa, milloin saatettiin uljas ratsastaja, joka aamulla hilpeänä oli lähtenyt päivän työhön, illan hämärässä hiljaiseen lepopaikkaan odottamaan viimeisen kierroksen aamua, joka kokoaa meidät kaikki suurimman isännän luo.

Päivän toisensa jälkeen ratsasti Patches näiden voimakkaiden miesten mukana, valloittaen vähitellen itselleen paikan heidän joukossaan. Phil huomasi, että nämä ensiksi pakottivat hänet näyttämään, mihin kelpasi, ja että he yhtä pian kuin Curly aikoinaan saivat oppia, että oli raja, jonka yli heidän ei ollut hyvä mennä.

Nick Cambert, joka samaten kuin hänen ainoa miehensä Yavapai Joekin otti osaa kierrokseen, vältti huolellisesti Patchesia. Mutta Patchesin osoittama ystävällisyys Yavapai Joeta kohtaan ei suinkaan ollut omiaan vähentämään häntä koskevia keskusteluja ja arveluja. Kierros oli parhaiksi ehtinyt Pata-Koukku-S:n maille, kun sattui tapahtuma, joka yhä lisäsi sitä mielenkiintoa, jota uusi ratsastaja tovereissaan herätti.

Karjaa kierrettiin laitumelle lähellä Risti-Kolmio-Kartanon aitaa. Phil ja Curly olivat juuri tarkastamassa joitakin Risti-Kolmion härkiä, kun laumaa vartioivat ratsastajat äkkiä näkivät heidän erottavan karjasta yhdeksänkuukautisen vasikan ja ajavan sen aitaukseen merkitsemättömien eläinten joukkoon.

Kukaan ei virkkanut sanaakaan, ennen kuin merkitsemättömät vasikat oli ajettu aitaukseen. Phil jutteli hetkisen Jim Reidin kanssa ja ratsasti sitten Nick Cambertin luo, joka istui satulassaan hiukan etäämpänä. Risti-Kolmion päällysmiehen sävy oli varsin naseva. »Saanko vaivata teitä kumoamaan polttomerkkinne tuossa Risti-Kolmion vasikassa, Nick.»

Tailholt Mountainin isäntä ei hetkeäkään teeskennellyt ymmärtämättömyyttä. »Sitä minä, piru soikoon, en tee», hän vastasi karkeasti. »Minä en kasvata vasikoita Bill Baldwinille, ja tiedän, mitä puhun. Tuo on Neljä-Viiva-M:n vasikka, ja minä itse merkitsin sen Hevosuittamolla, ennen kuin se oli jättänyt lehmän. Muutamien teidän miestenne kädessä polttorauta onkin liian löyhässä, herra Villihevos-Phil.»

Silmänräpäyksen Phil katsoi mieheen Jim Reidin ratsastaessa lähemmäksi ja muiden pidättäessä henkeään jännityksestä. Irroittamatta katsettaan Nickistä virkahti Phil jäntevästi:

»Onko se vasikka aitauksessa, josta kerroitte minulle, Patches?» kysyi
Phil kutsutun ehdittyä hänen luokseen.

»Kyllä, se on tuolla tuon täplikkään lehmän vieressä.» Patches osoitti kyseessä olevaa eläintä.

Ja Patches totteli lyhyesti ja virallisesti. »Se oli sinä päivänä, jona te lähetitte minut korjaamaan aitaa ison laitumen lounaiskulmassa. Näin karjaa hiukan alempana ja ratsastin katsomaan sitä. Tuo vasikka seurasi Risti-Kolmion lehmää.»

»Neljä härkää, Pata-Koukku-S:n sonni, viisi lehmää ja tämä vasikka. Vasikka pysytteli koko ajan Risti-Kolmion lehmän kintereillä. Ja sitä paitsi se on merkitty aivan kuten emokin. Näin sen taas tänään iltapäivällä tarkastaessamme karjaa.»

Jim Reid piti tarkasti silmällä Patchesia katsahtaen silloin tällöin
Nickiin.

Phil kääntyi jälleen Nickin puoleen. »No, oletteko tyytyväinen ja suostutteko kumoamaan merkkinne?»

Nickin kasvot vääntyivät kiukusta. »Minä en peruuta mitään!» hän raivosi, »tuon kirotun nuuskijan käskystä. Minä —»

Hän pysähtyi kesken lausetta Patchesin äkkiä kannustaessa hevosensa
Philin rinnalle.

Kaikki vaikenivat ja hiljaisuudessa kaikui uuden miehen ääni tyynenä ja kirkkaana. »Olen varma siitä, että erehdyksessä poltitte oman merkkinne tuohon vasikkaan, herra Cambert. Ja», hän lisäsi verkkaan ja mitä ystävällisimmällä äänellä, »olen yhtä varma siitä, että tyydytte minun sanaani ilman sen enempiä todisteita.»

Nick katsahti Patchesiin silmänräpäyksen verran kykenemättä sanomaan sanaakaan. Sitten hän kaikkien hämmästykseksi irroitti lasson satulasta ottaakseen kiinni vasikan ja peruuttaakseen merkkinsä.

»Se näytti kaikki kylläkin yksinkertaiselta», selitti hän myöhemmin illalla Rovastille, »mutta en pääse irti tunteesta, että teidän miehenne ja tuon kirotun Tailholt Mountainin varkaan välillä oli jotakin salaista ymmärtämystä. Se näytti liian rauhalliselta, aivan kuin koko juttu olisi etukäteen suunniteltu.»

Rovasti selitti nauraen naapurilleen, että hän todellakin oli oikeassa, että Patchesin ja Nickin välillä tosiaan oli salainen ymmärtämys. Hänen oli nyt pakko kertoa, kuinka Patches oli lähteellä tavannut Tailholt Mountainin miehet ja miten hän siellä oli nöyryyttänyt Nickiä.

Kun Rovasti oli päättänyt kertomuksensa, oli Jimillä joukko vastaväitteitä ja kysymyksiä. Mistä Rovasti tiesi, ettei juttu ollut vain viekkaasti keksitty valhe epäluulojen poistamiseksi? Jos Patches kerran oli niin luotettava mies, miksi hän silloin niin tarkoin säläsi entisyytensä? Oliko kenenkään miehen välttämätöntä salata, kuka oli ja mistä tuli? Mitä Rovasti itse asiassa tiesi hänestä? Rovastin oli muistettava, että Nickiä jo kauan oli epäilty karjan liian nopean enenemisen takia ja että hän ei ollut typerä mies. Kenties hän arveli olevan syytä vetäytyä itse syrjään pelistä ja antaa jonkun toisen, jota kukaan ei osannut epäillä, hoitaa merkitsemistyön.

»Mutta kuulehan, Jim», hän muistutti naapuriaan, »älä vain anna Patchesin huomata näitä epäluuloja. Mitä ikinä hänestä ajatteletkin, niin muista, ettet tiedä sen enempää kuin mekään. Me luulemme yhtä ja sinä luulet toista. Myönnän, että se, mitä sanot, kuuluu varsin järkevältä, mutta yhtäkaikki pidän Patchesista. Ja mitä hänen nimeensä tulee — sinähän tiedät, että tässä maassa ei katsota nimeen, vaan mieheen. Pojalla on kenties syynsä vaieta entisyydestään. Anna hänen olla rauhassa, älä pane takiaisia hänen satulansa alle eikä taulaa hänen hevosensa korviin — muuta en pyydä.»

Jim ei voinut olla nauramatta. Tämä puhe oli niin luonteenomaista Rovastille, ja Jimin samoin kuin kaikkien muidenkin, jotka tulivat tekemisiin hänen kanssaan, täytyi rakastaa vanhaa naapuriaan hänen vilpittömyytensä vuoksi.

»Ole rauhassa, Bill», hän vastasi. »En minä aio tehdä mitään. Jos sattuisin olemaan oikeassa, on hän täällä parhaiten ulottuvillamme. Mutta aion pitää häntä silmällä. Ja luulisinpa, että Philin olisi parasta tehdä samoin.»

XI LUKU.

Karjankierroksen kulkiessa yli seudun kuluivat kesän viimeiset päivät ja lähestyvän talven ensimmäiset merkit näyttäytyivät. Päivänkukkien kulta varisi ruskeana ja kuihtuneena, ja laidunten vehmas ruoho kävi kuivaksi ja auringon polttamaksi. Ensimmäisen pakkasyön jälkeen muuttuivat maisemat päivä päivältä harmaammiksi ja alakuloisemmiksi, ja syksyinen tuuli varisti lehdet Rovastin pähkinäpuista.

Taivaanrannasta toiseen oli koko maailma valkoinen, paitsi tummat petäjät vuorien rinteillä, vaaleammat setrit ja tammipensaikko, joka kaiken muun peittyessä lumeen antoi karjalle talvisen ravinnon.

Kesän ja syksyn väistyessä talven tieltä tunsi Kitty enemmän kuin ennen kaipaavansa vilkkaaseen kaupunkilaiselämään, joka oli vieroittanut hänet kodista ja syntymämaasta. Hänen ystävyytensä Patchesiin — jota Baldwinien ilmeinen kiintymys heidän uusimpaan »poikaansa» oli omiaan ylläpitämään — veresti muistoja niiltä ajoilta, jotka hän oli viettänyt tässä maailmassa, ja nämä muistot eivät suinkaan tehneet häntä tyytyväisemmäksi Williamson Valleyn oloihin.

Philiä kohtaan Kitty oli entisellään. Toisinaan hänen sydämensä tunsi niin syvää kiintymystä mieheen, että hän toivoi, ettei milloinkaan olisi oppinut tuntemaan muuta maailmaa kuin sen, missä he molemmat olivat syntyneet. Jos hän ei olisi viettänyt noita vuosia poissa kotoa, olisi kaikki ollut toisin. Hän olisi saattanut olla onnellinen Philin kanssa, hyvin onnellinen, jos hän vain olisi jäänyt hänen maailmaansa. Mutta nyt — nyt hän pelkäsi sekä Philiä että itseään. Hänen ystävyytensä Patchesiin oli monella tavoin uudelleen tuonut mieleen kaiken sen, mikä oli hänen ja sen miehen välillä, jonka hän ilman kouluvuosiaan iloiten olisi hyväksynyt elämäntoverikseen.

Usein, kun he kolmisin ratsastivat ja Kitty oli johtanut keskustelun kauas siitä elämästä, joka Philille oli tuttu ja kotoinen, teki hän tahtomattaankin vertailuja miesten välillä. Kitty ei ymmärtänyt, että Philin, joka oli tottumaton lausumaan ajatuksensa muusta kuin siitä, mikä kuului hänen ammattiinsa, kävi vaikeaksi paljastaa ajatusmaailmansa rikkautta. Kitty oli valmis olettamaan, ettei Phil tiennyt mitään siitä, mikä ei koskenut karjanhoitoa ja hevosia. Mutta Patches, jolle Phil oli tottunut puhumaan vapaammin, ymmärsi hänet. Ja tietäen, että tyttö omien olettamuksiensa varaan rakensi muurin itsensä ja rakastettunsa välille, hän teki parhaansa opettaakseen Kittyä paremmin tuntemaan miehen, jonka tämä jo luuli tunteneensa lapsuudesta saakka.

Lumi suli, tuli sadeaika ja rinteet ja selänteet ja niityt heräsivät uuteen vihreyteen, ja uusi elämä puhkesi puissa ja viidakoissa, ja aidoilta ja pensaikosta ja vastapuhjenneista puista ilmoitti lintujen laulu niiden palanneen.

Patches oli ollut tarkastamassa juoksuaitaa, ja palatessaan kotiin keväisenä iltana hän näytti toiselta mieheltä kuin se Patches, jonka Kitty kuukausia sitten samoilla main oli pelastanut pahasta nöyryytyksestä.

Jo se tosiseikka, että hän ratsasti Muukalaisella, suurella tummalla oriilla, ilmaisi parhaiten muutoksen, mikä hänessä oli tapahtunut. Ei ainoakaan paimen olisi enää voinut tuntea häntä samaksi kalpeaksi, hyvinpukeutuneeksi herrasmieheksi, jonka Phil oli tavannut Metsärajalla. Kuukausia kestänyt ulkoilmaelämä oli antanut hänen vartalolleen voiman ja liikkeilleen jäntevyyttä, ja aurinko ja tuuli olivat painaneet hänen ihoonsa tummanruskean värin, joka on niiden miesten tuntomerkki, jotka aina saavat olla valmiina kestämään luonnonvoimien pahimpaakin riehuntaa.

Ratsastaen kappaleen matkaa selänteen harjaa, joka muodostaa laakson länsirajan, Patches katsahti kotikartanon punaisiin kalloihin ja hymyili kuin ajatellen mieluisaa iltaa päivätyön jälkeen. Rovasti ja Stella ja pikku Billy ja Phil, kaikki olivat käyneet rakkaiksi tälle muukalaiselle, josta he eivät vieläkään tienneet juuri mitään. Yhtä suuri kuin hänen ulkonaisessa asussaan ja ryhdissään tapahtunut muutos oli kehitys, joka oli tapahtunut hänen sielussaan. Honourable Patches ei ollut saavuttanut vain nimen ja asemaa, hän oli saavuttanut muutakin, joka hänelle itselleen oli vielä paljon arvokkaampaa. Ja siitä hän oli kiitollinen niille, jotka olivat luottaneet häneen ja siten auttaneet häntä enemmän kuin itse osasivat aavistaakaan.

Hän oli jättänyt selänteen ja oli puolitiessä laaksoa kotiveräjälle, kun pikku Billy kannustaen epätoivoisen vimmatusti vanhaa Sheepiään, karautti häntä vastaan.

Pojan lähestyessä ja tervehtiessä suurta ystäväänsä kimein poikamaisin huudoin, joihin tämä vastasi aito paimenen vihellyksellä, nousi Muukalainen takajaloilleen ja hyppelehti ja tanssi vanhan Sheepin edessä. Pikku Billy ulvoi ihastuksesta. »Taltuta se, Patches! Taltuta se!» hän huusi niin, että Muukalainen sai hänen kimeästä äänestään yhä enemmän intoa kirmailulleen.

Patches hillitsi hevosensa nauraen. »Mitä oikeastaan tarkoitat, kumppani?» hän kysyi hyväntuulisena Muukalaisen vihdoin suostuessa pitämään jalkansa maassa, »aiotko saada minut putoamaan satulasta?»

»Älä turhia!» vastasi poika ihaillen. »Enpä luule sinun olevan noin vain pudotettavissa. Tulin kertomaan sinulle, että olemme saaneet vieraan», hän lisäsi heidän ratsastaessaan rinnatusten kotia kohden.

Pikku Billy hymyili tyytyväisenä. »Niin juuri. Erään miehen — hän on jostakin kaukaa idästä. Will-setä toi hänet mukanaan kaupungista. Luulen, ettei hän eläessään ole nähnyt karjakartanoa. Voi! se tulee olemaan hirveän hauskaa!»

Patchesin kasvot synkkenivät. »Mistä tiedät hänen olevan idästä?» hän kysyi yrittäen salata uteliaisuuttaan.

»Hän ja Phil ovat olleet ratsastamassa melkein koko päivän ja tulivat kotiin hetki sitten. He juttelivat vieraan kanssa juuri minun lähtiessäni sinua vastaan.»

Phil ja Kitty olivat parhaillaan tulossa hevostensa luo, jotka seisoivat veräjän vieressä, Patchesin ja Billyn ratsastaessa pihaan.

Poika hypähti satulasta, jätti hevosensa toisten hoidettavaksi ja juoksi sisälle kertoakseen Stella-tädille Patchesin tulleen. Pikku Billyn suurin suru oli, ettei hän vielä ollut tarpeeksi pitkä satuloidakseen ja riisuakseen hevosensa. Kartanon miehillä oli tapana pitää huolta siitä, että hänen hevosensa aamulla satuloitiin ja illalla riisuttiin ja vietiin talliin.

Patches pysähdytti hevosensa ja tervehti ystäviään istuen yhä satulassa. »Ette suinkaan ole lähdössä?» hän sanoi Kittylle kuin moittien. »En ole tavannut teitä kokonaiseen viikkoon. Phil ei tee kauniisti käyttäessään tilaisuutta hyväkseen ja lähettäessään minut yksinäni jonnekin sillä aikaa, kun itse ratsastaa teidän seurassanne maita mantereita.»

He hymyilivät hänelle hänen istuessaan oriin selässä hattu kädessä ja silmäillen heidän kohotettuja kasvojaan hyväntahtoisesti kuin ainakin vanhempi veli.

Patches huomasi, että Kittyn silmät loistivat ilosta ja että Philin silmissä oli vallaton väike.

»Minun täytyy lähteä, Patches», sanoi tyttö. »Minun olisi pitänyt lähteä jo kaksi tuntia sitten, mutta minulla oli niin hauskaa, että aika kului huomaamattani.»

»Olemme saaneet vieraan», selitti Phil katsahtaen Patchesiin ja sulkien toisen silmänsä — sen, jota Kitty ei saattanut nähdä. »Hienon vieraan, totta toisen kerran. Minä lainaan sinulle puhtaan paidan illalliseksi, siinä tapauksessa nimittäin, että äiti päästää sinut samaan pöytään kuin hänet.»

Miehet nauroivat, mutta Phil oli huomaavinaan Patchesin äänessä levottomuutta hänen virkkaessaan: »Pikku Billy kertoi minulle. Kuka hän on?»

»Prescottin tuomarin ystäviä», vastasi Phil. »Tuomari pyysi Will-setää ottamaan hänet joksikin aikaa kartanoon. Hän ja tuomari olivat —»

Kitty keskeytti hänet innokkaana: »Hän on professori Parkhill, Patches, kuuluisa estetiikan professori, tiedättehän: Everard Charles Parkhill. Ja hän aikoo viettää kesänsä Williamson Valleyssa. Eikö se ole suurenmoista!»

Phil näki Patchesin katseen kirkastuvan helpotuksesta hänen vastatessaan: »On varmasti suuriarvoista varsinkin teille, neiti Reid, että saatte niin kuuluisan tiedemiehen naapuriksenne. Tuleeko professori Parkhill Arizonaan terveydellisistä syistä?»

Miettien, miten mainiosti Patches ymmärsi hänet, Kitty ei huomannut hänen syvässä äänessään muuta kuin tavallisen kohteliaan sävyn.

»Osaksi terveytensäkin vuoksi», hän vastasi, »mutta sain sen käsityksen, että hän aikoo täällä valmistaa erään luentosarjan. Hän sanoo, että tässä autiossa ja raivaamattomassa —»

Professori Everard Charles Parkhill oli mainio esimerkki liikasivistyneiden vanhempien pojasta. Hänellä oli kapeat hartiat, sisäänpainunut rinta ja heikot jalat. Hänen laihoilla, värittömillä kasvoillaan asusti juhlallinen ja tärkeä ilme, aivan kuin hän tietoisena suuresta elämäntehtävästään ei olisi sallinut ainoankaan kevytmielisen ajatuksen solahtaa suureen, kuvunmuotoiseen päähänsä. Hänet nähdessään tunsi vaistomaisesti, ettei hän neljänäkymmenenäviitenä tai viitenäkymmenenä elinvuotenaan ollut sallinut ainoankaan tieteellisesti erittelemättömän elämyksen tai riemun saastuttaa esteettistä sieluaan.

Tullessaan veräjää kohden hän tuijotti komean oriin selässä istuvaa miestä kiinnostuneena, kuten olisi tarkastellut oliota, joka tuskin saattoi kuulua ihmisrotuun.

»Professori Parkhill», virkkoi Phil tyynesti, »sanoitte, ettette koskaan ollut nähnyt oikeata paimenta oikeassa asussaan. Sallikaa minun esittää teille tyypillinen paimen, herra Honourable Patches. Patches, tämä on professori Parkhill.»

Professori tuijotti Patchesiin kuin kivettyneenä. Ja vakavana kuin puusta veistetty intiaani Patches tuijotti professoriin maalaispojan tavoin, suu auki ja silmät selällään, niin että Phil vääntelehti naurusta ja Kittyn oli pakko kääntyä poispäin salatakseen hymynsä.

»Päivää! Mukava tehdä tuttavuutta, herra!» huusi tämä 'tyypillinen paimen'. Ja sitten, aivan kuin äkkiä muistaen kohteliaisuuden vaatimukset hän hypähti satulasta ja täyttäsi eteenpäin ojentaen toisen kätensä tervehdykseen ja pidellen toisella Muukalaista ohjaksista, hevosen hyppiessä hurjana hänen takanaan vähääkään välittämättä herransa kohteliaasta tarkoituksesta.

Professori peräytyi kauhistuneena peloittavan hevosen ja sen yhtä peloittavan ratsastajan tieltä. Se sai Patchesin osoittamaan Muukalais-raukalle kokonaisen haukkumasanojen ryöpyn.

»Ptruu! Senkin kirottu pölkkypää, vinosilmä, kierokinttuinen vanha kaakki! Ptruu, kuuletko! Etkö näe, että aion pudistaa herran kättä, jonka isäntäni on minulle esittänyt?»

Phil oli räjähtämäisillään nauruun. Kitty ei saanut sanaakaan suustaan. He eivät tienneet Patchesin olevan halkeamaisillaan ilosta huomatessaan, ettei koskaan ennen ollut tavannut professori Parkhillia.

»Katsokaas, herra», hän selitti vakavana saaden professorin aivan suunniltaan, »tää hevonen ei ole tottunut vieraisiin eikä ollenkaan sellaisiin, jotka eivät näytä luonnollisilta, jos niin saan sanoa.» Hän lopetti typerästi nauraa virnistäen ja tarttui vieraan pehmeään pieneen käteen ravistaen sitä miehen ottein. Tuijottaen sitten korkean sivistyksen hienostuneeseen edustajaan hän luonnonlapsen tavoin kysyi ihmetellen: »Oletteko siis ihan oikea professori? Onhan noista kuultu puhuttavan, mutta en ole koskaan omin silmin nähnyt niin korkeaa herraa.»

»Vai olette te professori!» huudahti paimen aivan kuin suunniltaan tällaisen suuruuden läheisyydessä. »Anteeksi, että uskallan kysyä, mutta sanoisitteko mulle — minkä professori te sitten olette?»

Vieras vastasi rohkeammin, aivan kuin saisi jokaisesta sanasta vahvistusta sielulleen: »Estetiikan.»

Paimenen naama piteni, hänen suunsa aukeni ihmetyksestä ja hän katsoi professorista Philiin ja Philistä Kittyyn ikäänkuin kutsuen heitä tämän mullistavan uutisen todistajiksi. »Älkäähän hulluja!» hän viimein mutisi nöyrän ihailun vallassa. »Kuka voisi uskoa sitä teidänlaisestanne rääpäleestä? Mutta mitä peeveliä sitten sellainen istetiikka on, jonka professori te olette — jos saan kysyä?»

Hienostunut tiedemies vastasi viipymättä parhaalla katederisävyllään: »Oppi kauneuden olemuksesta ja tunnusmerkeistä sekä taiteen ilmenemismuodoista.»

Samassa Muukalainen karkasi takajaloilleen ja professori Parkhill katsoi parhaaksi vetäytyä turvaan Philin selän taakse.

»Anteeksi, herra»; sanoi Patches. »Tule nyt, senkin kiusankappale!
Sinulla ei ole sen enempää älliä kuin preeriasudella!»

Kuuluisa estetiikan professori jäi Philin ja Kittyn kanssa katselemaan, kun Patches riisui satulan riuhtovan oriin selästä ja vei sen suuresta veräjästä laitumelle.

»Pyydän anteeksi», mutisi vieras vienolla äänellään, »mutta minkä sanoittekaan tuon miehen nimeksi?»

»Kuinka kummallista! Erittäin kummallista! Olisipa mielenkiintoista tutkia tämän miehen sukua ja jos mahdollista päästä selville tällaisen nimen alkuperästä.»

Phil kauhistui professorin halua ja vastasi: »Herran tähden, älkää virkkako sanaakaan hänen nimestään, ei ainakaan hänen kuullensa.»

»Niin on, jos luulee jonkun laskevan leikkiä nimestään. Kysykää pojillamme, he tietävät sen kokemuksesta.»

»Mutta minä — minä vakuutan teille, herra Acton, että en lainkaan pitänyt sitä naurettavana — kaukana siitä! Oi, hyvin kaukana siitä!»

Nyt Kittyn oli pakko kääntyä pois. Veräjällä hän tapasi Patchesin, joka palasi laitumelta.

»Saisitte hävetä», hän torui. Mutta siitä huolimatta hänen silmänsä nauroivat.

»Niin juuri! Näittehän, millä silmin hän katseli minua. Totta puhuen, neiti Reid, enhän voinut tuottaa hänelle niin suurta pettymystä. Enkö ollut juuri sellainen kuin hän toivoi minun olevan? Luulin teidän kiittävän minua! Enkö tehnyt sitä sangen hyvin?»

»Mutta hänhän luulee nyt, että te olette aivan tavallinen paimen!» väitti tyttö vastaan.

»Mainiota!» vastasi Patches siekailematta. »Kiitos, neiti Reid, se on paras kohteliaisuus, minkä koskaan olen kuullut.»

»Nyt teette pilaa minusta», sanoi Kitty hämmästyneenä hänen äänensävystään.

»En tee. Olen vakavissani», selitti Patches. »Mutta tuolta hän tulee taas. Teidän suosiollisella luvallanne laittaudun tieheni. Mutta älkää selittäkö mitään professorille. Se nöyryyttäisi minua, ja ajatelkaahan kuinka pettynyt hän olisi.»

Nostaen satulansa maasta ja lähtien edelleen hän lisäsi äänekkäämmin: »Ei, en mää unohra, Kitty neiti. Saatte sanoa papallenne, että hänen iso sonninsa on meirän isossa laitumessa. Mää näin sen tänään.»

Ensimmäistä tutustumista seuraavina päivinä Kitty vietti useita hetkiä professorin seurassa. Phil poikineen valmisteli kevätkierrosta, rouva Baldwinilla oli yllin kyllin hommaa taloudessaan, ja Rovasti, niin ystävällinen ja kohtelias kuin olikin vieraalleen, keksi aina jotakin tärkeätä tehtävää tämän yrittäessä houkutella hänet pitempään keskusteluun, sillä hän tunsi tämän pitävän häntä sivistymättömänä olentona, joka älynsä puolesta ei kohonnut härkiensä ja vasikoittensa tasoa paljoakaan korkeammalle. Niinpä olikin Kitty ainoa, jolla riitti sekä aikaa että kärsivällisyyttä tähän seurusteluun. Ja omituista kyllä hän näytti pitävän siitä.

Karjankierroksen viimeisinä päivinä Phil ratsasti kotiin neuvotellakseen Rovastin kanssa karjan kuljettamisesta. Patches ja muut paimenet jäivät vartioimaan laumaa, joka seuraavana päivänä oli määrä toimittaa rautatielle. Seuraava aamu valkeni, ja miehet olivat parhaillaan lopettamassa aamiaistaan, kun heidän päällysmiehensä palasi. Jo ennen kuin hän oli virkkanut sanaakaan, tiesi Patches, että jotakin oli tapahtunut. Miesten hilpeästi tervehtiessä häntä ei hymyn häivettäkään näkynyt hänen kasvoillaan eikä hän edes vastannut, ennen kuin tullessaan aivan heidän viereensä nuotiotulelle. Siinä hän laskeutui satulasta lausuen lyhyesti »huomenta, pojat» ja jäi seisomaan suitset kädessään.

»Ei aamiaista, Sam», virkkoi hän kiinalaiselle kokille, joka riensi tarjoamaan ruokaa, »vain kupillinen kahvia.» Ja kääntyen miesten puoleen: »Satuloikaa hevosenne ja pankaa karja liikkeelle. Me viemme sen Skull Valleyhin.»

»Hiisi vieköön!» ihmetteli Curly hetkistä myöhemmin satuloidessaan hevostaan Patchesin vieressä, »mikähän Philiä vaivaa? Ei suinkaan hän ole riidellyt Rovastin kanssa kotona käydessään, vai mitä arvelet? Luuletko Rovastin moittineen häntä jostakin?»

Patches pudisti päätään: »Mistäpä minä sen tietäisin, kumppani», ja kääntyi hevoseensa päin.

Koko päivän Phil pysytteli yksinään, puhutellen tovereitaan vain silloin, kun hänen oli pakko ja silloinkin mahdollisimman lyhyesti. Illalla hän lähti toisten seurasta heti syötyään illallisensa ja Patches kuuli hänen painuvan vuoteelleen kauan sen jälkeen, kun toiset jo olivat vaipuneet uneen. Ja seuraavana päivänä, kun raskain työ, karjan lastaaminen rautatievaunuihin suoritettiin, oli Phil niin muuttunut, että jolleivät miehet olisi olleet hänen vanhoja ystäviään ja tovereitaan, olisivat he varmasti nousseet kapinaan vaativaista päällysmiestään vastaan.

Ilta oli jo kulunut pitkälle, kun viimeinen eläin oli saatu junaan.
Curlyn ja Bobin oli määrä seurata karjan mukana. Toisten tuli jäädä
Skull Valleyhin seuraavaan aamuun hajaantuakseen sitten eri suunnille
koteihinsa. Phil ilmoitti lähtevänsä kotimatkalle vielä samana iltana.

»Sinä voit palata johonkin aikaan huomenna, Patches», virkkoi Phil lyhyesti hyvästeltyään miehiä, joiden kanssa oli elänyt hyvässä toveruudessa karjankierroksen pitkät viikot. Hän nykäisi puhuessaan hevostaan suitsista.

Risti-Kolmion päällysmies oli jo ehtinyt kappaleen matkaa tovereittensa luota, kun Patches saavutti hänet, »Saanko ratsastaa kanssasi Risti-Kolmioon jo tänä iltana, Phil?» hän kysyi tyynesti.

Phil pysähdytti hevosensa ja katsoi ystäväänsä hetkisen vastaamatta hänen kysymykseensä. Sitten hän sanoi ystävällisemmällä äänellä kuin näinä päivinä oli käyttänyt: »Sinun olisi parempi jäädä tänne poikien kanssa ja nukkua yösi rauhassa, Patches. Levosta ei karjankierroksen aikana ole ollut puhettakaan, eivätkä eilinen ja tämä päivä olleet niinkään helppoja. Lastaaminen on kauheata silloinkin, kun kaikki ovat hyvällä tuulella», hän lisäsi lyhyesti naurahtaen.

Niin he ratsastivat läpi yön, hämärän laskeutuessa autioille lakeuksille ja hiljaisuuden levitessä yli maan. Heidän ratsastaessaan kosketti toinen jalustin väliin toiseen, mutta kumpikin oli omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Phil oli vieläkin synkän mielialan vallassa ja hautoi alakuloisena huoliaan. Myötätuntoisena Patches mietti, mikä hänen toveriaan saattoi vaivata, ja toivoi voivansa auttaa.

On hetkiä, jolloin miehen sielu pakottaa hänet etsimään toverin ymmärtämystä ja tukea. Kahden kesken yön pimeässä miehen kanssa, joka ensi hetkestä oli herättänyt hänen mielenkiintoaan ja myötätuntoaan, unohti Phil kaiken, mikä aika ajoin oli saanut hänet epäilemään tuon miehen rehtiyttä ja rehellisyyttä. Hän unohti olevansa Risti-Kolmio-Kartanon vastuunalainen päällysmies. Tässä vaikenevassa, autiossa maailmassa ei ollut muita kuin hän, Phil Acton suruineen, ja hänen ystävänsä.

Ja niin kävi, että nuori mies vähitellen kertoi Patchesille unelmansa ja miten se nyt oli murskautunut sirpaleiksi.

Toisinaan katkerasti, aivan kuin tuntien suuren vääryyden tapahtuneen, toisinaan melkein tylysti, kuin häveten heikkouttaan hän yritti katkonaisin lausein kuvata suunnitelmiaan kotitalonsa uudelleen rakentamisesta ja uuden karjakannan perustamisesta. Tämä oli ollut hänen unelmansa varhaisimmasta lapsuudesta saakka ja hän oli ponnistanut ja raatanut voidakseen sen toteuttaa. Hän kertoi rakkaudestaan Kittyyn, joka oli ollut hänen unelmiensa päämäärä. Ja mies, joka ratsasti hänen rinnallaan, kuunteli häntä osoittaen suurempaa myötätuntoa ja ymmärtämystä kuin Phil saattoi aavistaakaan.

»Ja nyt», päätti Phil toivottomana, »nyt on kaikki lopussa. Reid on päättänyt myydä kartanonsa ja muuttaa pois. Will-setä kertoi siitä minulle käydessäni toissayönä kotona neuvottelemassa karjan lastauksesta.»

»Aikooko Reid myydä kartanonsa!» huudahti Patches, ja hänen äänessään oli hilpeä sävy, jota Phil ei huomannut? Hän ei liioin pimeässä saattanut nähdä toverinsa hymyilevän itsekseen.

»Se on tuo kirottu professori Parkhill, joka on saanut sen aikaan», jatkoi paimen katkerana. »Siitä lähtien kun Kitty palasi koulusta, on hän ollut kyllästynyt ja tyytymätön karjakartanoelämään. Minä kelpasin hänelle hänen lähtiessään, mutta kun hän palasi, olin minä vain tavallinen härkäpaimen. Mutta hän on ollut hyvin rehellinen. Hän on koettanut jälleen muuttua siksi, mikä oli lähtiessään, ja minä luulin voivani aikaa myöten voittaa hänet takaisin. Sinä olet nähnyt, millaista se on ollut. Ja sinä olet nähnyt, kuinka hän on kaivannut tuohon elämään, jonka hän oppi tuntemaan ollessaan poissa täältä — elämään, josta sinä tulet, Patches. Ja minä olen iloinen teidän ystävyydestänne, sillä ajattelin, että sinä voisit opettaa hänelle, että mies, jolla on kaikkea, mikä siinä elämässä on omistamisen arvoisia, kuitenkin voisi olla onnellinen ja tyytyväinen elämään täällä. Ja sen hän olisi sinulta oppinut, sen tiedän. Mutta sitten tuli tuo kirottu hullu, joka ei tiedä miehen työstä enempää kuin minä tiedän hänen ammatistaan, ja pilasi kaiken.»

»Mutta Phil, en ymmärrä, mitä professori Parkhillilla on tekemistä Jim
Reidin talonmyynnin kanssa?»

»Etkö ymmärrä?» Phil käännähti kiihkeästi. »Hänhän on hienostuneen sivistyksen korkein edustaja. Etkö muista, kuinka Kitty alusta alkaen on ihaillut ja kunnioittanut häntä?»

»Ihaillut ja kunnioittanut hänen esteettistä sivistystään, tarkoitat kai?» korjasi Patches rauhallisesti.

»Olkoonpa vaikka niinkin», vastasi Phil jurosti. »Will-setä sanoi joka tapauksessa, että he ovat viimeisen kolmen kuukauden aikana olleet miltei joka päivä yhdessä ja että puolet ajasta he ovat viettäneet Kittyn kotona. Professori sanoo huomanneensa, että Kittyllä on aivan harvinainen ja ihmeellinen kyky käsittää korkeamman älyllisen elämän totuuksia ja että hän ymmärtää pitää arvossa niitä elämänihanteita, jotka ovat paljon korkeammalla tavallisten ihmisten eläimellisiä harrastuksia ja pyyteitä.»

»Niin minäkin sanoin Will-sedälle. Ja hän on niin kauan vetänyt samasta köydestä ja lorunnut niin paljon Kittyn isälle ja äidille tytön suurenmoisista lahjoista ja kuinka sääli ja mikä vahinko koko maailmalle on pitää häntä haudattuna tällaiseen sielua kuolettavaan ympäristöön, että he lopulta ovat ruvenneet uskomaan hänen jaarituksiaan. Ymmärräthän, Kitty itse on vähitellen saanut heidät tottumaan siihen ajatukseen, että Williamson Valley ei kelpaa juuri mihinkään ja että suuressa maailmassa ei karjanhoitajaa pidetä ihmisenä eikä minään. Sitä varten on Jim nyt päättänyt myydä kartanonsa ja muuttaa itään, jotta Kitty saisi kehittyä ja jotta hänen pojistaan tulisi parempia kuin tavallisia härkäpaimenia, kuten sinä ja minä.»

»Siitä, että lasket minut omaan luokkaasi. Minä pidän sitä kohteliaisuutena ja», hän lisäsi hiukan ivallisesti, »luulenpa tietäväni mitä sanon — paremmin kuin tuo miesrahjus tietää, mitä hän sanoo.»

»Kenties», vastasi Phil alakuloisesti, »mutta yhtä kaikki on minulta nyt toivo mennyttä. Professori on sen murskannut.»

»Kenties, kenties ei», vastasi Patches. »Eihän Reid kai vielä ole saanut ostajaa kartanolleen?»

»Ei vielä, mutta pian hän saa. Pata-Koukku-S on tunnettu hyväksi kartanoksi.»

Seuraavana päivänä Phil näytti jälleen muuttuneen suhteessaan Patchesiin. Hän oli jälleen Risti-Kolmio-Kartanon vaitelias päällysmies, ja Patches ymmärsi, että ovi, jonka hänen ystävänsä oli avannut yön hiljaisina hetkinä ratsastaessaan hänen rinnallaan, jälleen oli sulkeutunut. Hän ei yrittänytkään sitä uudelleen avata, mutta näytti jostakin syystä olevan erittäin hyvällä tuulella, kulkien vihellellen ja laulaen kartanon ja laidunten väliä, näköjään erittäin tyytyväisenä sekä itseensä että muuhun maailmaan.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Patches kuljeskeli iltapäivällä toimetonna kartanolla, turvallisen välimatkan päässä pähkinäpuista, joiden alla Rovasti ja professori istuivat keskustelemassa. Phil oli lähtenyt jonnekin ollakseen yksinään, ja rouva Baldwin luki ääneen pikku Billylle. Honourable Patches tunsi olonsa hiukan yksinäiseksi.

Pienen kukkulan laella lähellä kartanon veräjää hän loi silmäyksen laitumen yli naapurikartanoon päin. Hän näki jonkun ratsastavan sieltä ja kiiruhti satuloimaan hevosensa — Risti-Kolmiossa oli tapana sunnuntaisinkin pitää jokin hevosista kotona — ja muutamien minuuttien kuluttua hän oli matkalla Simmonsille laakson länsirinnettä johtavaa tietä. Tuntia myöhemmin hän tapasi Kitty Reidin, joka oli matkalla Risti-Kolmioon.

»Mutta tehän olitte matkalla Simmonsille?» hän kysyi Patchesin kääntäessä hevosensa hänen ratsunsa rinnalle.

»Totta puhuen olisin ollut matkalla Simmonsille, jos olisin tavannut jonkun muun tai jollen olisi tavannut teitä», vastasi hän. Tytön katsahtaessa hämmästyneenä häneen hän selitti: »Näin jonkun ratsastavan kartanoltanne ja arvasin, että te se olitte. Arvasin myöskin teidän ratsastavan tätä tietä.»

He rupattelivat hetkisen karjankierroksesta ja laakson kuulumisista — heidän viime tapaamisestaan oli kulunut useita viikkoja — ja saapuivat viimeiselle selänteelle ennen Risti-Kolmioon saapumista. Sitten Patches kysyi: »Emmekö ratsastaisi tuonne rinteelle ja istuutuisi vanhan puun varjoon jutellaksemme hiukan. Kello ei ole vielä paljon, ja siitä on pitkä aika, kun viimeksi tapasimme.»

Tultuaan Patchesin osoittamalle paikalle he laskeutuivat satulasta ja istuutuivat mukavasti nurmikkoon, mistä oli laaja näköala ympäröivien laidunten ja niittyjen yli.

»Ja nyt», virkkoi Kitty katsahtaen häneen, »mistä tahdoitte puhua minulle?»

»Mutta, hyvä herra, mitä minä olen tehnyt? Tai pikemminkin, mitä olen jättänyt tekemättä?»

»Neiti Reid, aion pyytää teillä suosionosoitusta — oikein suurta suosionosoitusta.»

»Ja se tekee oikeastaan minulle helpoksi pyytää teiltä tätä suosionosoitusta, se on, jos tunnette voivanne luottaa minuun — tarkoitan, jos voitte uskoa, että olen vilpitön.»

»Kiitos», vastasi tämä. »Pyydän teitä antamaan minun sekaantua asiaan, joka oikeastaan ei vähääkään liikuta minua. Pyydän saada tehdä teille epähienoja kysymyksiä. Pyydän teitä antamaan minun puhua teille», hän empi hetkisen, mutta päätti sitten merkitsevästi, »tulevaisuudestanne.»

Kitty tunsi hänen vakavuutensa ja ymmärsi olla kiitollinen siitä lämmöstä, joka säteili miehen sanoista.

»No mutta Patches», hän huudahti, »meidän monikuukautisen ystävyytemme jälkeen, joka on minulle merkinnyt kovin paljon, en pitäisi mitään kysymystänne epähienona. Kuinka voitte luulla minusta sellaista?»

»Toivoin teidän sanovan niin. Ja tiedän, että iloiten antaisin viisi vuotta elämästäni, jos voisin saada teidät vakuuttuneeksi siitä totuudesta, jonka katkerat kokemukset ovat opettaneet minulle, ja pelastaa teidät — omalta itsellänne.»

»Pelastaa minut omalta itseltäni?» kysyi tyttö. »Mitä ihmettä tarkoitatte, Patches?»

»Onko totta», kysyi tämä, »että isänne aikoo myydä kartanon ja että te aiotte muuttaa Williamson Valleysta?»

»Kyllä, mutta se ei ole niinkään äkillinen päätös kuin näytte luulevan.
Me olemme usein keskustelleet siitä kotona — isä ja äiti ja minä.»

Kitty punastui, mutta vastasi sitten varmasti: »Niin kyllä, luullakseni. Katsokaahan, koska minä olen ainoa meidän perheessämme, jolla on ne edellytykset, jotka — no niin, ne edellytykset, jotka minulla on — on aivan luonnollista, että minä — Tottahan olette huomannut, kuinka väsynyt ja tyytymätön olen ollut elämääni täällä! Eihän minulla siihen saakka, kun te tulitte, ollut ainoatakaan ihmistä, jolle voisin puhua — tarkoitan, joka ymmärtäisi minua.»

»Mutta mitä oikeastaan kaipaatte tai toivotte saavuttavanne, jota teillä ei ole täällä?»

Silloin Kitty kertoi juuri sen, mitä mies oli odottanut kuulevansa. Hän kertoi siitä elämästä, jota kaipasi, sen elämän synkkyydestä, sisällyksettömyydestä ja tyhjyydestä, josta yritti paeta. Ja hänen puhuessaan tunsi Patches, kuinka sanomaton sääli ja myötätunto täytti hänen sydämensä.

»Voi tyttö, tyttö», hän huudahti Kittyn lopetettua. »Ettekö saata, ettekö tahdo ymmärtää? Kaikki se, mitä kaipaatte, on teillä täällä — kaikkialla ympärillänne odottaen vain, että ottaisitte sen omaksenne, ja sen mukana saatte kaiken, mikä tekee elämän rikkaaksi ja riemukkaaksi. Sivistys ja älyllinen elämä, jos se on riippuvainen ympäristöstä, on raajarikkoista sivistystä ja puolinaista elämää. Se sielu, joka ei löydä virikettä ympäristöstä riippumatta, ei koskaan pääse ontumaan pitkällekään sivistyksen ja seuran keinotekoisien kainalosauvojen varassa. Te aiotte vaihtaa ytimen kuoreen, lapsi. Te etsitte pintapuolisten tyhjäntoimittajien ilmalinnoja ja käännätte selkänne ikuisille totuuksille. Te seuraatte mielettömiä hupakkoja, jotka tavottelevat särkyviä saippuakuplia. Uskokaa minua, sillä minä tiedän, minkä arvoinen tuo elämä on ilman kiiltävää pintaa. Tarttukaa siihen, jonka ydin on arvokasta, ja heittäkää kuoret menemään.»

Miehen puhuessa katsoi Kitty häneen kuin tarkasti kuunnellen hänen sanojaan, mutta itse asiassa kiinnosti puhuja häntä paljon enemmän kuin hänen sanansa.

»Tarkoitan», vastasi mies kiihkeästi, sillä häneltä ei jäänyt huomaamatta, että tyttö ei ottanut hänen sanojaan kuuleviin korviinsa. »Tiedän, kuinka suuresti te oleile erehtynyt. Ymmärrän, mitä teille merkitsee, kun huomaatte, miten paljon olette menettänyt ja miten vähän saavuttanut.»

»Ja missä suhteessa olen erehtynyt? Enkö kenties tiedä, mitä tahdon? Enkö kykene arvostelemaan paremmin kuin sivullinen, mikä minua tyydyttää, mikä ei?»

»Ette», vastasi Patches varmasti, »sitä ette kykene. Te luulette sen, jota kaipaatte, olevan sivistystä, mutta jos se todellakin olisi sivistystä, te ette lähtisi täältä. Sen te voisitte omistaa täälläkin. Suurimmat sielut, jotka maailma koskaan on tuntenut, voi teillä olla täällä kotonanne, ympärillänne. Ja te voitte kuunnella heidän ajatuksiaan turhanpäiväisten ja kerskailevien teeskentelijöiden häiritsemättä. Ei, tuon elämän ulkonainen muoto ja tavat teitä vain lumoavat; te luulette, että koska muuan ihmisryhmä, jolla ei ole mitään muuta tekemistä, puhuu omaa tiettyä kieltään ja seuraa tiettyjä opettajia — jotka yhdeksässä tapauksessa kymmenestä ovat petkuttajia tai hulluja — että he myöskin ovat rotumme johtajia älyllisessä sivistyksessä. Mutia siinä te erehdytte.»

Kitty ei vastannut hänen väitteesensä, vaan virkkoi: »Entäpä jos olisinkin erehtynyt, kuten sanotte. Mutia en ymmärrä, mitä se merkitsee teille.»

Patches teki epätoivoisen eleen ja istui hetken vaieten. Sitten hän sanoi hitaasti: »Pelkäänpä, ettette tahdo ymmärtää minua, mutta oletteko koskaan kuullut, miten Villihevos-Phil ansaitsi nimensä?»

Tyttö naurahti. »Tietenkin olen. Sen on jokainen kuullut. Rakas kunnon
Phil — tulen kauheasti kaipaamaan häntä.»

»Niin», vastasi Patches merkitsevästi. »Te tulette kaipaamaan häntä. Se elämä, johon aiotte siirtyä, ei synnytä Phil Actoneja.»

»Mutta mitä Philillä ja hänen villihevosillaan on tekemistä tämän asian kanssa?»

»Ei mitään, luulen. Mutta kun te lähdette, tuntuu minusta samalta kuin
Philistä hänen päästäessään villihevosensa vapauteen.»

»Sitähän minä sanoin», virkkoi Patches alakuloisesti, »ja sitä varten te lähdette täältä.» Hän viittasi kauas etäisyyteen sulkien tähän eleeseen ympäröivän maan, jota vanha Granite Mountain taivaanrannalla vartioi.

Sitten hän osoitti päännyökkäyksellä professori Parkhillia, joka lähestyi heitä kulkien setripuiden varjostaman rinteen reunaa. »Tuolla tulee sellaisen sivistyksen tuote, jota te kaipaatte. Jos se älyllinen ja sivistynyt elämä, jota te niin suuresti ikävöitte, tuottaa noin loistavia tuloksia, niin se on osoittanut oikeutuksensa maailmassa — ja on valmis häviämään.»

Vielä puhuessaan Patches huomasi lähestyvän miehen takana jotakin, joka sai hänet hypähtämään seisaalleen.

Ennen kuin Kitty ehti vastata miehen ivalliseen huomautukseen, seisoi professori heidän edessään.

»Toivon, etten häiritse», alkoi hän vaivaisella, piipittävällä äänellä. Ja Patchesin noustessa seisomaan katse yhä setripensaikkoon kiinnitettynä, lisäsi pieni mies ystävällisen alentuvasti: »Istukaa vain, nuori mies, istukaa. Vakuutan, ettei aikomukseni suinkaan ollut riistää teiltä neiti Reidin seuraa.»

Patches hymyili. Professorin puhutellessa häntä näin hän päätti, ettei Kitty ollut paljastanut opettajalleen 'tyypillisen paimenen' oikeata syntyperää.

»Kiitos vain, professori», sanoi hän saamattomasti. »Mutta näin juuri irrokkaan tuolla pensaan takana. Kai on parasta, että mä menen lähemmäksi katsomaan. Eikä me Kittyn kanssa puhuttu niin tärkeitä asioita. Kyllä kai hän mieluimmin tulee kotiin teidän kanssanne ja mä hoidan itse itseni.»

Samassa hetkessä Kitty, joka oli noussut seisomaan ja nyt katsoi samaan suuntaan, mistä professori oli tullut, huudahti: »Mutta katsokaahan, Patches, tuolla on Yavapai Joe. Mitä ihmettä hänellä täällä on tekemistä?»

Hän osoitti pensaikkoa kohden, ja professori näki kääntyessään Joen selän hänen livahtaessaan tiehensä.

»Kai maar hän tulee tapaamaan minua», vastasi Patches noustessaan satulaan. »Mä lähden kumminkin katsomaan, mitä asiaa hänellä on. Näkemiin.»

Mies-raukka oli niin suunniltaan, että tuskin sai jalkansa pysymään jalustimessa, ja hänen kasvonsa olivat kauhusta kalpeat. Hän katsoi hurjana Patchesiin ja sopersi tylyllä äänellä: »Mitä hänellä on tekemistä täällä? Mitä hän tahtoo? Kuinka hän on tullut tänne?»

Patchesia huvitti, mutta hän vastasi rauhallisesti: »Ketä tarkoitatte,
Joe?»

»Tarkoitan tuota miestä tuolla, Parkhillia — professori Parkhiiliä. Mitä hänellä täällä on nuuskimista? Voitte sanoa hänelle, että on turha vaiva —» hän vaikeni äkkiä vilkaisten Patchesiin syrjäsilmin ja kääntyen poispäin.

Patches ratsasti kappaleen matkaa hänen vieressään, mutta ei mikään saanut Joea taivutetuksi enempiin selityksiin.

»Niin, tiedän, että olette ystäväni, Patches», hän vastasi. »Te olette ollut kovin ystävällinen minulle enkä minä unohda sitä. Mutta minä en aio kertoa kenellekään mitään, eikä teidän hyödytä kysellä häneltä minusta, sen sanon teille.»

»En aio kysyä professori Parkhillilta mitään, Joe», vastasi Patches lyhyesti.

»Varmasti en, jollette itse halua kertoa minulle, niin en minä aio sekaantua asioihin, jotka eivät liikuta minua.»

Joe katsahti häneen viekkaasti. »Ettekö tosiaan? Nick vannoo, että te —» Jälleen hän hillitsi itsensä. »Mutta minä en sano kenellekään mitään.»

»Ei, ette ole — se on totta — te olette ollut reilu mies minua kohtaan,
Patches, enkä minä unohda sitä. Oletteko varmasti minun ystäväni,
Patches? Jumalan tähden, oletteko?»

Hänen pyyntönsä oli rukoileva, ja Patches vakuutti, että hän kernaasti tahtoi olla hänen ystävänsä, jos hän vain jollakin tavoin saattoi olla avuksi.

»No niin», sanoi Joe, »jos tarkoitatte totta lupauksellanne auttaa minua, niin nyt voitie tehdä jotakin hyväkseni.»

»Teidän pitää luvata, ettette sano kenellekään nähneenne minua täällä.»

Miesraukan kasvot kirkastuivat kiitollisuudesta. »Olen kiitollinen teille, Patches, ja niin totta kuin elän, en unohda, että olette auttanut minua. Te olette minun ystäväni, hyvä, minäkin olen teidän ystävänne. Mutta nyt minun täytyy lähteä. Nick suuttuu minulle kauheasti, kun viivyn näin kauan.»

»Hyvästi. Patches! Älkääkä luulko minun unohtavan, että te ja minä nyt olemme ystäviä.»

Miettiessään tätä tapahtumaa ratsastaessaan kotia kohden tuntui Patchesista, että hän kenties oli tehnyt väärin antaessaan Joelle lupauksensa. Mutta itse asiassa, hän rauhoitti itseään, ei hän ollut velvollinen tekemään kenellekään tiliä siitä, mikä ei kuulunut hänen työhönsä. Eikä tämä lupaus hänen nähdäkseen millään lailla saattanut haitata hänen isäntänsä etuja.

Samana iltana Patches pyysi Phililtä lupaa käydä Prescottissa seuraavana päivänä. Se oli ensimmäinen kerta hänen kartanossa olonsa aikana, ja Phil suostui kernaasti.

Kun Phil hiukan myöhemmin kulki keittiön läpi, huomautti rouva Baldwin: »Mistähän Patches lienee niin iloissaan? Siitä lähtien, kun hän palasi kotiin karjankierrokselta, on hän laulanut ja vihellellyt ja nauranut itsekseen kaiket päivät. Hän lähti juuri aitaukseen hilpeänä kuin lintu.»

Phil nauroi. »Kuka hyvänsä iloitsisi kierroksen loputtua, äiti. Sitä paitsi hän aikoo huomenna lähteä kaupunkiin.»

»Niinkö? Mutta muista minun sanoneen, poika, hänellä on varmasti erityinen syy hilpeyteensä.»

»Herra Acton», alkoi vieras arasti, »on eräs asia; josta tahtoisin puhua kanssanne.»

»Minusta tuntuu, että on parempi puhua siitä teille kuin herra
Baldwinille, sillä te olette nuorempi ja ymmärrätte varmasti paremmin.»

»Hyvä. Mitä asia koskee, professori?» kysyi Phil ihmetellen naita esivalmisteluja.

Heidän kävellessään verkalleen laitumelle vievää tietä jatkoi professori: »Velvollisuuteni on mielestäni puhua teille miehestä, jonka nimi on Patches.»

»Toivon, ettette käsitä väärin minua, kun sanon, että asia koskee myöskin neiti Reidiä.»

Phil pysähtyi keskelle tietä. Rouva Baldwinin huomautus Patchesin hyväntuulisuudesta, hänen oma tunnustuksensa, että hän oli heittänyt kaiken toivon Kittyn voittamisesta omakseen ja ajatus, kuinka noiden kahden ystävyys viime kuukausien aikana oli yhä syventynyt ja kasvanut, tietoisuus siitä, että Patches kuului siihen maailmaan, johon Kitty niin hartaasti ikävöi — kaikki tämä vilahti samassa silmänräpäyksessä hänen mielessään. Hän katsoi professoriin niin kiihkeästi, että tämä kiirehti sanomaan:

Phil naurahti lyhyesti. »Enpä luule. Mutta pyydän teitä selittämään hiukan tarkemmin. Mitä aioitte sanoa Patchesista ja neiti Reidistä?»

Professori kertoi, miten oli löytänyt heidät viettämässä sunnuntai-iltapäivää.

»Mutta, herra Acton, ei suinkaan teidän mielestänne hänenlaisensa raaka ja sivistymätön mies ole sopiva seura neiti Reidin kaltaiselle hienolle ja herkälle naiselle?»

»Kenties ei», myönsi Phil, »multa luulen Kittyn itse pitävän huolta itsestään.»

»En voi yhtyä teidän mielipiteeseenne», vastasi professori mahtipontisesti. »Neiti Reidin kaltainen nuori — ja — hm — kokematon nainen on ehdottomasti aina vaarassa seurustellessaan niin sivistymättömän, hiomattoman ja epäilemättä myöskin moraalisesti aia-arvoisen luonteen kanssa.»

»Mutta kuulkaahan, hyvä professori», vastasi Phil yhä hymyillen, »mitä tahdotte minun tekevän? Enhän minä ole Kitty Reidin vartija. Miksi ette itse puhu hänen kanssaan?»

»Katsokaahan», vastasi pikku mies, »minä — minulla on syyni, joiden vuoksi en voi ilman muuta esittää hänelle asiaa. Minä toivoin vain teidän pitävän tuota miestä hiukan silmällä ja tarpeen vaatiessa käyttävän arvovaltaanne estääksenne vastaisuudessa sellaista tapahtumasta.»

»Minä olen tekevä parhaani», vastasi Phil ajatellen, miten hupaisan hetken hän tällä jutulla tuottaisi Rovastille. »Mutta tehän tulitte Kittyn kanssa kotiin. Minne Patches jäi? Karkasiko hän teidän ilmestyessänne näyttämölle?»

»Ei, mutta hän lähti pois erään — erään irrokkaan kanssa, kuten hän sanoi.»

»Niin hän itse sanoi. Neiti Reid sanoi, että hänen nimensä oli Joe —
Joe ja jotakin muuta.»

»Oli, juuri niin se oli. Hän kuuluu Tailholt Mountainiin, sanoi neiti
Reid. Teillä on niin hullunkurisia nimiä tässä maassa.»

»Niin, Joe näytti piilotelleen pensaikossa, kun ensiksi huomasimme hänet, ja kun neiti Reid kysyi, mitä hän siellä teki, niin Patches sanoi, että hän varmaan odotti häntä. He lähtivät luullakseni yhdessä pois.»

Niin pian kuin pääsi eroon professorista, Phil meni suoraa tietä Patchesin luo, joka istui huoneessaan. Tämä katsahti hymyillen tulijaan, mutta nähdessään tuiman ilmeen esimiehensä kasvoilla hän lakkasi hymyilemästä ja pani pois kirjan, jota oli lukenut.

»Patches», kysyi Phil siekailematta, »mitä professorin jutut sinusta ja
Yavapai Joesta oikeastaan merkitsevät?»

»En tiedä, mitä professori on puhunut», vastasi Patches kylmästi, aivan kuin ei olisi pitänyt Philin kysymyksen sävystä.

»Hän sanoo, että Joe piilotteli pensaikossa sinua odottelemassa», vastasi Phil.

»Joe oli rinteellä ja kenties hän odottikin minua. Joka tapauksessa näin hänet.»

»Hyvä, nyt kysyn sinulta, mitä tekemistä sinulla on tuon Tailholt Mountainin varkaan kanssa ja mikä pakottaa hänet piilottelemaan -pensaissa tavatakseen sinua. Jos hän tahtoo tavata sinua, niin miksi hän ei tule kartanoon, kuten on miesten tapa?»

Honourable Patches katsoi Rovastin päällysmiestä suoraan silmiin vastatessaan äänellä, jota ei milloinkaan ennen ollut käyttänyt puhutellessaan Philiä: »Ja minun vastaukseni kuuluu, että minun asiani Yavapai Joen kanssa on kokonaan yksityistä laatua, että sillä ei ole mitään tekemistä tämän kartanon päällysmiehen kanssa. Lienee parasta kysyä Joelta itseltään, miksi hän ei tule kartanoon, sillä sitä minä en tiedä.»

»Minä kieltäydyn keskustelemasta Joe Drydenin yksityisasioista — koska ne minun nähdäkseni eivät voi liikuttaa ketään muuta kuin asianomaisia — aivan kuten kieltäytyisin keskustelemasta sinun yksityisasioistasi jonkun muun tuttavani kanssa. Minä katson antaneeni sinulle kaikki tarpeelliset selitykset sanoessani, etteivät hänen ja minun väliseni asiat ole missään yhteydessä sinun toimesi kanssa. Muuta sinulla ei ole oikeus minulta kysyä.»

Patches hymyili vastatessaan rauhallisesti. »Sinulla on oikeus, Phil, mutta sinä et käytä sitä.»

»Siksi, että sinä et ole sellainen mies, Phil Acton», vastasi Patches hitaasti. »Sinä tiedät varsin hyvin, että jos erottaisit minut siksi, että olen ylläpitänyt ystävyyttä Yavapai Joe-raukan kanssa, niin olisi minun mahdotonta saada työtä ainoassakaan karjakartanossa koko maassa. Sinä olet liian rehellinen tuomitaksesi miehen pelkän epäilyksen perusteella ja liian kunnian mies tuomitaksesi toisen siksi, että hänkin pyrkii olemaan samanlainen.»

»Hyvä, Patches», vastasi Phil tyynemmin, »mutta pyydän sinua teroittamaan mieleesi erään seikan: minä olen vastuussa Risti-Kolmio-Kartanon omaisuudesta, eikä maailmassa ole sitä ystävyyssuhdetta, jota minä ottaisin vähääkään huomioon, kun on kysymys Will-sedän omaisuudesta. Ymmärrätkö?»

XII LUKU.

Oli jälleen heinäkuu. Sen neljäs päivä, karjanhoitajien juhlapäivä, oli käsillä, ja laajasta lännestä keräytyi joka taholta ratsastajia ottamaan osaa Prescottin vuotuisiin ratsastuskilpailuihin. Texasista ja Montanasta, Oklahomasta ja Uudesta Meksikosta ja Wyomingista tulivat parhaimmat paimenet hevosineen ja lassoineen mittelemään voimiaan ja taitoaan toistensa ja Arizonan miesten kanssa. Uljaita, taltuttamattomia hevosia tuotiin laitumiltaan ja pakotettiin taivuttamaan ylpeä, vapaa luontonsa ratsastajien tahtoon. Avarilta laitumilta ajettiin härät kaupunkiin ottamaan osaa lassonheitto- ja häränajonäytteisiin. Karjakartanoiden parhaat ja koulituimmat hevoset lähetettiin tuleen. Ja pieni kaupunki keskellä vuorista, mahtavaa maisemaa pukeutui taas juhla-asuun valmistautuen ottamaan vastaan tervetulleet vieraansa.

Risti-Kolmiosta ja sen naapurikartanoista ratsastivat paimenet parhaisiin tamineihinsa pukeutuneina ottamaan osaa ratsastuskilpailuihin. Heidän joukossaan oli myöskin Honourable Patches.

Rovasti ja rouva Baldwin sekä pikku Billy ajoivat kärryissä, mutta Risti-Kolmion hieno vieras oli saanut paikan Reidin autossa. Professoria eivät itse kisat vähääkään kiinnostaneet, mutta hän ei saattanut yksin jäädä kotiin, ja kenties oli Kittyn kehoitus tehnyt juhlan hänelle siedettävämmäksi.

Tämänvuotisesta juhlasta oli tuleva komein ja suurin, mitä Prescott milloinkaan oli nähnyt. Muun muassa oli tavallisten ohjelmanumeroiden lisänä autokilpailu. Villin Lännen suuret miehet, kuuluisat satulaurhot olisivat kauhistuneet tällaisesta pyhäinhäväistyksestä! Autokilpailu ratsastusjuhlan loistonumerona!

Eipä ihme, että rouva Manning kysyi mieheltään: »Mutta Stan, missä kaikki paimenet ovat?»

Stanford Manning vastasi nauraen: »Kyllä he ovat täällä, Helen.
Odotahan vain hiukan, niin saat nähdä.»

Herra ja rouva Manning olivat saapuneet Clevelandista Ohiosta edellisenä iltana, ja Helen odotti iloisen jännityksen vallassa näkevänsä kaiken sen Lännen tenhovoiman, josta hänen miehensä niin usein oli kertonut.

Kuten Rovasti oli kertonut Patchesille heidän ajaessaan Prescottiin ostamaan uusia tamineita, oli nuori insinööri nopeasti vallannut itselleen paikan Lännen miesten keskuudessa. Hän oli tullut tähän maahan lopetettuaan opintonsa teknillisessä korkeakoulussa. Hänen työnantajansa olivat varsin pian huomanneet hänen suuren lahjakkuutensa ja miellyttävän luonteensa ja jo lyhyen ajan kuluttua antaneet hänelle ylennyksen ja siirtäneet hänet suurille kaivoksille pohjoiseen. Nyt hänet oli uudelleen siirretty Arizonaan, tällä kertaa Prescottin piirin kaivostöiden ylimmäksi valvojaksi. Tämä edistysaskel sekä se taloudellinen etu, jonka se toi mukanaan, merkitsi paljon nuorelle insinöörille. Ennen kaikkea se oli tehnyt hänen avioliittonsa Helen Wakefieldin kanssa mahdolliseksi. Kahden viikon pysähdys Clevelandissa matkalla pääkonttorista New Yorkista kaivosalueille länteen oli muuttanut tavallisen siirtymisen työpaikasta toiseen viehättäväksi häämatkaksi.

Yavapai Kerhon majaan, torin laidassa kohoavan rinteen ylimmälle huipulle, oli kokoutunut joukko Prescottin huomatuimpia asukkaita vieraineen katsomaan autokilpailuja. Rata alkoi St. Michaelin hotellin kulmauksesta, sivuutti torin ja jatkoi matkaa rinnettä ylös kerhon sivuitse vuoristoon. Kerhotalon parvekkeelta, sen pengermiltä ja vieressä seisovista autoista näki erinomaisesti sekä radan että kilpailuja katsomaan keräytyneet väkijoukot. Helen Manning seisoi erään tuttavan autossa katsellen miehensä vuoristokiikarilla kilpailuvalmistuksia, hänen miehensä tervehtiessä vanhoja ystäviään, jutellessa heidän kanssaan, esitellessä heille nuoren vaimonsa ja vastaanottaessa heidän onnittelunsa. Ja vähän väliä hänen täytyi kääntyä katsomaan nuorta vaimoaan kuin vakuuttuakseen, että tämä todellakin oli hänen läheisyydessään. Ei ollut epäilystäkään, etteikö Stanford Manning kaikessa voimakkuudessaan ja jäntevyydessään ollut syvästi rakastunut tähän naiseen, joka katsoi häneen herttaisesti hymyillen. Eikä Helen kääntyessään tervehtimään miehensä ystäviä, kysymään häneltä jotakin tai vastaamaan johonkin leikilliseen huomautukseen saattanut salata silmiensä hellää väikettä. Kukaan ei saattanut olla huomaamatta, miten hän sydämessään iloitsi, että tämä teräksinen ja leveäharteinen mies oli valinnut juuri hänet toverikseen ja ystäväkseen.

»Mutta Stan», hän virkkoi hiukan pettynein äänin, »kuvittelin tätä vallan toisenlaiseksi. Jollei olisi noita vuoria ja intiaaniraukkoja, voisi kaikki tämä yhtä hyvin olla jokin pieni kaupunki kotona idässä. Luulin näkeväni kaikkialla pitkätukkaisia paimenia suurine hattuineen, pistooleineen ja hevosineen.»

»Pelkäänpä pahoin, rouva Manning», virkkoi herra Richards, »että Stanford on kertonut teille oikeita villin lännen juttuja, mutta länsi muuttuu kuten itäkin. Me alamme tulla sivistyneiksi.»

»Siltä näyttää, herra Richards», vastasi Helen. »Eikä se ole ollenkaan hauskaa. Se ei ole ollenkaan kiltisti tehty meitä raukkoja kohtaan, jotka tulemme idästä ja tahtoisimme nähdä jotakin.»

»Jos tosiaan välttämättömästi tahdot nähdä oikean paimenen, niin katso tuonne», sanoi Stanford viitaten tielle.

»Tuonne», hymyili Stanford. »Näetkö nuo tummat kasvot tuon auton vieressä? Auton, jota sievännäköinen tyttö ohjaa. Katsohan! Nyt hän pysähtyy juttelemaan tytön kanssa.»

»Mitä! Tuo hauskannäköinen nuori mies, joka on pukeutunut aivan kuin kaikki Clevelandin herrat?» huudahti Helen.

»Juuri niin», nauroi hänen miehensä toisten hymyillessä nuoren rouvan hämmästykselle. »Mutta kaikesta huolimatta hän on Phil Acton, niin sanottu Villihevos-Phil. Hän on päällysmiehenä Risti-Kolmio-Kartanossa ja voitti ensimmäisen palkinnon viimevuotisissa ratsastuskilpailuissa.»

Mutta jo ennen kuin hänen miehensä ennätti torjua tämän syytöksen, hän huudahti ääneen tarttuen miestään käsivarresta: »Mutta katsohan, Stan, katso! Katso tyttöä! Hän on aivan — hänhän on, Stan, hänhän on!» Ja miehensä ja toisten suureksi riemuksi hän hypähti seisomaan heiluttaen nenäliinaansa ja huutaen voimiensa takaa: »Kitty! Kitty — Kitty Reid!»

Kitty kuuli huudon toiselle puolen tietä, missä hän vanhempiensa ja professorin seurassa istui autossaan, ja käännähti nopeasti katsomaan, kuka häntä kutsui. Samassa silmänräpäyksessä hän oli tien toisella puolen, tervehtien ihastuneena entistä koulutoveriaan ja ystäväänsä. Nyt seurasi vilkas keskustelu, täynnä hämmästyksen huudahduksia ja selityksiä, miesten vetäytyessä hiukan syrjään jättäen nuoret naiset kahdenkesken.

Kittyn ollessa idässä koulussa oli hänestä ja Helen Wakefieldistä tullut parhaat ystävät, mutta Helen oli Arizonan lakeuksien tytölle ollut muutakin kuin ystävä, hän oli ollut hänen toverinsa ja neuvonantajansa, vieläpä monessa suhteessa hänen opettajansa ja ohjaajansa.

»Mutta miksi ihmeessä et kirjoittanut minulle sanaakaan?» kysyi Kitty hiukan myöhemmin. »Miksi et kertonut, että sinusta nyt oli tullut rouva Stanford Manning ja että aioit muuttaa Arizonaan?»

Helen nauroi ja punastui onnesta. »Katsohan, Kitty, se kävi kaikki niin nopeasti, ettei minulla ollut aikaa kirjoittaa. Muistathan, kun kirjoitin sinulle Stanista, miten köyhä hän oli ja miten emme voineet ajatellakaan naimisiinmenoa moneen vuoteen?»

»No niin, sitten Stanin yhtiö äkkiä kutsui hänet lakaisin New Yorkiin ja nimitti hänet tähän paikkaan. Hänen oli lähdettävä viipymättä matkalle ja hän sähkötti minulle New Yorkista. Ajattelehan — minulla oli vain viikko aikaa häiden ja kapioitteni valmistamiseen. Tiesin tapaavani sinut täällä.»

»Ja koska olette täällä», virkkoi Kitty päättävästi, »niin pitää sinun ja herra Manningin tulla Williamson Valleyhin viettämään kuherruskuukautenne meidän kartanossamme.»

Mutta Helen pudisti päätään. »Stanilla on omat suunnitelmansa, eikä hän tahdo kuulla puhuttavankaan mistään muusta. Jossakin täällä on paikka, jota hän nimittää Graniittiylängöksi, ja hän tahtoo, että oleskelemme siellä kolmisen viikkoa. Hänen yhtiönsä on antanut hänelle sen verran lomaa, ja me lähdemme täältä heti juhlan päätyttyä. Kun Stan on aloittanut työnsä ja hankkinut meille asunnon, niin minä tulen varmasti käymään luonasi.»

»Arvaan, ettei maksa vaivaa asettua sinun vastaleivotun miehesi päätöksiä vastaan», vastasi Kitty, »mutta lupaathan varmasti tulla heti, kun ylänköviikot ovat päättyneet?»

»Sen lupaan», sanoi Helen. »Niin on Stanfordkin ajatellut, me olimme niin varmoja siitä, että pyytäisit minua.»

»Pyytäisin sinua? Sehän oli päivänselvä asia. Sitä paitsi tarvitsen sinua.»

»Odotahan», jatkoi Helen. »Sinähän puhuit usein — kas sehän on totta, juuri tuosta nuoresta miehestä, jonka kanssa äsken juttelit, kun huusin sinua — Phil Actonista.» Hän katsahti puhuessaan tielle, mutta Phil oli sillä välin hävinnyt.

»Älä puhu hänestä, Helen kulta — se oli vain minun koulutyttöhulluttelujani. Kun palasin kotiin, niin huomasin, kuinka mahdotonta kaikki oli. Mutta nyt minun täytyy mennä toisten luo. Etkö tule tervehtimään heitä?»

Mutta ennen kuin Helen ehti vastata, huusi joku: »Nyt ne lähtevät!» ja jokainen katsoi torille, missä kilpailevat autot toitottivat sinisen bensiinipilven keskellä.

Helen nosti kiikarinsa: »Nyt emme voi mennä, Kitty. Sinun täytyy odottaa siksi, kunnes autot ovat lähteneet. Sitten tulen kanssasi.»

Helenin laskettua kiikarinsa ojensi hänen vieressään seisova Stan kätensä: »Annahan minunkin kurkistaa, Helen. Vanha ystäväni, tuomari Morris Prescottista kuuluu olevan palkintotuomarina.» Hän nosti kiikarin silmilleen. »Tuolla hän on; katsohan häntä, Helen — hän on maailman paras mies!» Hän antoi kiikarin vaimolleen. »Jos tahdot nähdä oikean lännen lakimiehen, niin katso tuota kookasta miestä, jolla on harmaa puku.»

Samassa kuului takaa syvä, miehekäs ääni: »Terve, Manning! Kai teillä on hetkinen aikaa jutella vanhojen ystävienne kanssa?»

Stanford käännähti ja tarttui iloisesti yllätettynä Rovastin ojennettuun käteen. Pitäen yhä kiinni siitä hän kääntyi vaimonsa puoleen, joka katsoi heihin hymyillen: »Helen, tässä on herra Baldwin — Rovasti, tiedäthän.»

»Totta kai tunnen Rovastin», huudahti Helen ojentaen vuorostaan kätensä. »Stanford on kertonut minulle niin paljon teistä, että olen jo etukäteen rakastunut teihin.»

»Ja minä», vastasi Rovasti sinisten silmien loistaessa mielihyvästä, »minä luulen olleeni aina rakastunut teihin. Minua ilahduttaa, että Manning on osoittanut omaavansa niin hyvän maun. Onko siellä idässä enemmänkin teidän kaltaisianne tyttöjä? Jos niin on, niin minun täytyy tehdä matka sinne, ennen kuin tulen liian vanhaksi.»

»Will-setä!» huusi Kitty. »Häpeän sinun puolestasi! En olisi luullut sinun häpäisevän kotilaakson väkeä tällä tavoin!»

Rovasti nosti lakkiaan ja harasi harmahtavaa tukkaansa kuin olisi joutunut kiinni pahasta teosta. Sitten hän vastasi: »No mutta Kitty, tiedäthän, etten voisi rakastaa ainoatakaan toisia tyttöä niin kuin sinua. Sinähän kuulut minulle yhtä paljon kuin omalle isällesi ja äidillesi. Mutta katsohan, kultaseni, meidän täytyy olla kohteliaita vieraillemme, senhän voit ymmärtää.»

Kun kaikki olivat tarpeekseen nauraneet Rovastin selitykselle, kertoi
Kitty, että rouva Manning oli hänen hyvä ystävänsä ja koulutoverinsa
Helen Wakefield ja että hän tulisi Kittyn luo viemisille vietettyään
kuherruskuukautensa Graniittiylängöllä.

»Aiotte viettää ulkoilmaelämää Graniittiylängöllä, niinkö?» sanoi
Rovasti Stanfordille. »Siellä tapaatte varmasti jonkun minun pojistani.
He lähtevät sinne ensi viikolla kokoamaan karanneita härkiämme.»

»Sehän olisi hauskaa», vastasi Stanford. »Helen on juuri valittanut, ettei täällä näe ainoatakaan paimenta. Osoitin hänelle Phil Actonin, mutta hän ei näytä tyydyttävän Helenin vaatimuksia. Hän ei ota uskoakseen, että hän on paimen.»

Rovasti nauroi. »Hänhän on ollut paimen koko ikänsä. Parempaa ette löydä mistään. Mutta hän ei tänä vuonna ota osaa ratsastuskilpailuun.»

»En tiedä. Hän on saanut jonkin hullun päähänpiston, ettei aio ruveta markkinailveilijäksi, niin hän sanoi. Mutta minulla on tänä vuonna kartanossani toinen mies», hän lisäsi ikäänkuin haluten vaihtaa puheenaihetta, »joka ratsastaa miltei yhtä hyvin kuin Phil viime vuonna. Hänen nimensä on Patches. Hän on kelpo poika.»

Kitty, joka oli katsellut tielle Rovastin puhuessa, laski kätensä Helenin käsivarrelle. »Katsohan tuonne, Helen. Tuolla Patches on — tuo mies, joka istuu hevosen selässä tien risteyksessä, aivan vuoren juurella nuorien ulkopuolella.»

Helen suuntasi kiikarinsa Kittyn neuvon mukaan. »Näen hänet», hän huudahti. »No niin, hän on enemmän sen näköinen kuin kuvittelen oikean paimenen olevan. Onpa hän tosiaan komea!» Hänen lähemmin tarkastellessaan ratsastajaa levisi hämmästynyt ilme hänen kasvoilleen. »Mutta Kitty!» hän sanoi matalalla äänellä, niin että heidän vieressään seisovat miehet eivät voineet kuulla hänen sanojaan. »Tiedätkö ketä tuo mies muistuttaa?» Hän epäröi ja laski alas kiikarin katsoakseen ystäväänsä puoliksi huvittunut, puoliksi hämmentynyt ilme kasvoillaan, »hän muistuttaa Lawrence Knightiä».

Kittyn ruskeat, iloiset silmät välkkyivät veitikkamaisuutta. »Mutta rouva Manning, häpeän sinun puolestasi! Ennen kuin kuherruskuukautesi on tuskin alkanut, niin sinun ajatuksesi jo niinkin vähäpätöisestä aiheesta kuin härkäpaimenen ilmaantumisesta johtuvat entiseen miljoonamiesihailijaasi. Minä —»

»Sinulla taitaa olla omantunnonvaivoja, vai mitä?» naljaili Kitty hiljaa. »Mutta sanohan, lapsikulta, kuinka oikeastaan menetit hänet.»

»En minä menettänyt häntä», vastasi Helen yhä katsellen Patchesia, »vaan hän menetti minut.»

Kitty oli olevinaan suunniltaan hämmästyksestä. »Mitä? Monimiljoonikko
Knightin ei onnistunut kietoa kaunista Heleniä kultaisiin pauloihinsa?
Onpa vaikea sitä uskoa!»

»Katsohan tuota miestä», kuiskasi Helen ylpeänä osoittaen miestään, »niin voit uskoa sen.»

»Älkää ihmetelkö, herra Manning», selitti Kitty, »me vain uudistamme vanhoja muistojamme.»

»Älkää vain laiminlyökö kilpailua», vastasi tämä, »vaunut ovat valmiina lähtemään. Näyttää siltä kuin lähtömerkki annettaisiin tuossa tuokiossa.»

»Ja ajattelehan», jatkoi Kitty mietteitään Stanfordin jälleen käännyttyä poispäin, »etten koskaan saanut edes nähdä Knight-raukan kuvaa. Mutta sinähän pidit paljon hänestä, etkö pitänytkin, Helen?» lisäsi hän Helenin jälleen kohottaessa kiikarin silmilleen. Ja nyt rouva Manning kuuli hänen äänensä olevan vakavamman kuin äsken. Tuntui kuin Kitty olisi ystävänsä kohtaloista etsinyt neuvoa ja tukea omille päätöksilleen.

»Kyllä, Kitty, pidin hyvin paljon Lawrence Knightistä», vastasi hän vilpittömästi. »Hän oli monessa suhteessa kelpo poika — minun hyvä ystäväni. Sekä Stanford että minä pidämme vieläkin hänestä; he ovat koulutovereita. Mutta Kitty kulta, eihän Larrya saattaisi ottaa vakavalta kannalla — hänhän on niin — kuinka sanoisin — auttamattomasti arvoton.»

»Kitty, kyllä tiedät, mitä tarkoitan. Mutta me olemme totisesti puhuneet tarpeeksi Lawrence Knightistä. Minun pitää vielä katsoa tuota paimenta. Hän näyttää oikealta mieheltä. Minkä Rovasti sanoikaan hänen nimensä olevan?»

»Larry Knightiä?» Stanford katsahti vaimoonsa. »Tuo karjapaimen! Larry Knightiä? Sitä en totisesti voi sanoa. Hyvä Luoja! olisipa hienostunut ja keikarimainen Larry mielissään tietäessään olevansa sinun mielestäsi härkäpaimenen näköinen!»

Helenin katsoessa kiikariinsa antoi tuomari Morris lähtömerkin, ja ensimmäinen kilpaileva auto lähti liikkeelle nousten kevyesti mäkistä tietä ihailevien kansanjoukkojen lomitse. Silmänräpäystä myöhemmin Helen Manning näki tapauksen, joka sai jokaisen katselijan sydämen värähtämään kauhusta.

Suuren auton kiitäessä täyttä vauhtia vuorenrinnettä ylös riistäytyi muuan pieni poika äitinsä kädestä, ja ennen kuin kukaan huomasi, oli lapsi juossut keskelle tietä, jota myöten auto huimaavaa vauhtia läheni. Huutava ja riemuitseva väkijoukko vaikeni. Helen saattoi nähdä lapsen kasvot sen kääntyessä onnellisena nauraen äitiinsä päin. Kauhun jäykistämänä hän ei saattanut laskea kiikariaan, vaan odotti kuin kivettyneenä onnettomuutta, joka ei näyttänyt olevan vältettävissä. Saattaisiko ajaja ajoissa väistää? Ja vaikkapa hän sen tekisikin, eikö lapsi kenties äkillisen pelon vallassa juoksisi suoraan vaunun eteen? Sitten Helen näki paimenen, joka oli herättänyt hänen mielenkiintoaan, nojautuvan eteenpäin satulassa ja painavan kannuksensa syvälle hevosen kylkiin. Tuskasta säpsähtäen se hyppäsi köyden yli ja karautti vinhaa vauhtia lasta ja lähenevää autoa kohden. Ihmisjoukko katseli mykistyen miehen uhkarohkeutta. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Sivuuttaessaan lapsen Patches nojautui sivulle satulassaan siepaten sen käsivarsilleen samassa hetkessä kuin auto suhahti ohitse.

Samassa väkijoukko puhkesi äänekkääseen riemuun. Miehet huusivat ja hurrasivat, naiset nauroivat ja itkivät. Paimenen tuodessa pelästyneen lapsen takaisin sen äidin luokse ojentautui kymmeniä käsiä kiittämään ja tervehtimään häntä. Mutta kiihtynyt hevonen ei pysynyt paikoillaan, — joku kohotti nuoraa, ja Patches hävisi muiden ratsastajien joukkoon.

Helenin silmät olivat kosteat, mutta hän hymyili. »Ei», hän virkkoi hiljaa Kitylle ja Stanfordille, »se ei ollut Lawrence Knight. Larry raukka ei olisi pystynyt sellaiseen.»

Oli jo iltapäivä, kun Kitty syötyään päivällistä vanhempiensa ja veljiensä kanssa erään prescottilaisen ystävänsä luona sivuutti torin matkallaan Manningien luo, joiden kanssa oli päättänyt viettää iltansa. Pienen puiston rauhaisimmassa nurkassa, raatihuoneen takana, hän tapasi Patchesin. Paimen, joka nyt oli vaihtanut ratsastustamineensa tavalliseen pukuun, istui yksinään penkillä lukien kirjettä eikä edes huomannut Kittyn lähestymistä. Tämä pysähtyi huomatessaan Patchesin ja silmäili häntä hetkisen uuden mielenkiinnon vallassa.

Hän oli jo aivan Patchesin vieressä, ennen kuin tämä näki hänet. Mies hypähti viipymättä seisaalleen, työnsi kirjeen taskuunsa ja seisoi hänen edessään hattu kädessä valmiina tervehtimään Kittyä. Katsoessaan mieheen Kitty tunsi selvemmin kuin ennen, että tämä mies olisi hienoimmassakin seurassa kuin kotonaan.

»Ette ollenkaan», väitti Patches. »Olen iloinen, jos voitte lahjoittaa minulle hetkisen juhlapäivästänne. Tiedän teillä olevan täällä joukoittain ystäviä — ja minä olen vallan yksin. Curly ja Bob juhlivat tänään voimiensa takaa, — Rovasti ja äiti ovat päivällisellä tuttaviensa kanssa, ja Phil on piilottautunut jonnekin!»

Oli hänen kaltaistaan mainita Philin nimi miltei ensimmäisiksi sanoikseen. Ja taas Kitty, kuten viimeisten kuukausien aikana usein ennenkin, vertasi vaistomaisesti näitä kahta miestä toisiinsa.

»Minua vain halutti sanoa teille —», hän empi miten jatkaa, »herra
Patches —»

»No niin, Patches, olkoon menneeksi, mutta te näytätte tuossa puvussa aivan toisenlaiselta. Tahdoin vain sanoa teille, että näin, mitä tänään aamupäivällä tapahtui. Se oli suurenmoista!»

»Ei, neiti Reid, te tiedätte, ettei se ollut mitään. Autonajaja olisi luultavasti joka tapauksessa väistänyt lasta. Minä toimin taas aivan harkitsematta, hetkellisestä mielenjohteesta. On niin minun tapaistani tehdä aina jotakin turhaa ja järjetöntä.»

»On paljon luultavampaa, että autonkuljettaja olisi ajanut lapsen yli, hänhän oli sitä paitsi taitamaton eikä näyttänyt ensinkään varmalta», vastasi Kitty lämpimästi. »Oli onni, että joukossa oli joku, joka toimi rupeamatta ensin ajattelemaan. Kaikki sanovat samaa. Vanha Rovasti-kulta on niin mielissään, kuin olisitte hänen oma poikansa.»

»Liioittelette», vastasi Patches ilmeisesti hämillään tytön kiitoksesta. »Sanokaahan, huvittaako juhla teitä? Ja mikä Philiä vaivaa? Ettekö te saa häntä ottamaan osaa ratsastuskilpailuun? Emmehän voi antaa mestaruutta pois Yavapai Countysta, vai mitä?»

»Luulen Philin tietävän ystäviensä mielipiteen hänen menettelystään», hän vastasi viileästi. »Jollei hän tahdo ottaa sitä huomioon, on se hänen asiansa.»

Patches huomasi tehneensä erehdyksen ja riensi siirtymään varmemmalle pohjalle.

»Tehän näitte autokilpailujen alun? Kai jäätte tänne katsomaan palkintojen jakoa?»

»Jään kyllä. Olen juuri matkalla tapaamaan ystäviäni, herra ja rouva Stanford Manningia. Aiomme yhdessä mennä katsomaan kilpailujen jatkumista.»

Hän katsoi kiinteästi Patchesiin, mutta pieninkään ilme tämän kasvoissa ei osoittanut, että hän olisi ennen kuullut nimen.

»Se on varmastikin näkemisen arvoista», vastasi hän. »Ainakin on se kaikkien mielipide.»

»Minulla ainakin tulee olemaan hauska iltapäivä», vastasi tyttö, »sillä rouva Manning on parhaimpia tyttöystäviäni, emmekä ole tavanneet pitkiin aikoihin.»

Oliko hänen vastauksensa sävy hiukan liian innokas? Oliko hänen lauseensa yksinäisyydestä ollut vain tyhjä puheenparsi ja ilostuiko hän kenties kuullessaan, että Kittyn iltapäivä oli varattu?

»Mutta nyt minun täytyy kiiruhtaa, sillä muutoin he voivat luulla, etten kenties tulekaan», sanoi hän. »Pitäkää hauskaa, Patches, sen totisesti olette ansainnut. Näkemiin!»

Patches jäi hetkeksi seisomaan tytön kulkiessa puiston poikki. Sitten hän katsahti nopeasti ympärilleen kuin toivoen, ettei kukaan näkisi häntä, ja kiiruhti kadun yli Western Unionin toimistoon. Hetkistä myöhemmin hän nouti hevosensa tallista, jonne oli sen jättänyt. Kittyn ja hänen ystäviensä katsellessa autokilpailujen jatkumista oli Patches jo monen mailin päässä ratsastaen Risti-Kolmiota kohden vinhaa vauhtia, aivan kuin sheriffi olisi seurannut hänen kintereillään.

Ollessaan ystäviensä seurassa näki Kitty päivän kuluessa Philin useita kertoja. Mutta hän ei kehoittanut miestä yhtymään heidän seuraansa. Loukkautuneena Kittyn välinpitämättömyydestä ei paimen tahtonut tunkeutua tähän hilpeään seuraan. Mutta illalla, Kittyn odottaessa hotellin eteisessä herra ja rouva Manningia, Phil tuli hänen luokseen.

»Olen koko päivän koettanut saada puhua kanssasi», sanoi hän moittien.
»Etkö voi olla hetkeäkään minun seurassani?»

»Älä ole hupsu, Phil», vastasi tyttö, »olethan nähnyt minut kymmenet kerrat tänä päivänä.»

»Minulla ei ole halua tunkeutua sinne, missä seurani ei ole tervetullut», vastasi Phil.

»Miksi olisin osoittanut? Sinä et ole lapsi. Minä olin ystävieni seurassa. Olisit voinut tulla luoksemme, jos sinulla oli siihen halua. Olisin kernaasti esittänyt sinut herra ja rouva Manningille.»

»Kiitos, mutta minua ei huvita esittää ihme-elävää ihmisille, jotka eivät vähääkään välitä minusta muulloin kuin silloin, kun teen temppuja, jotka heitä huvittavat.»

»Hyvä, Phil», vastasi tyttö kylmästi. »Jos sinusta tuntuu siltä, niin en tosiaan halua esitellä sinua ystävilleni. He ovat aivan yhtä hyväntahtoisia ja sydämellisiä kuin sinäkin. En tahdo vaivata heitä kenelläkään, joka ei heistä pidä.»

Kitty oli vihainen, ja täydellä syyllä. Mutta niin vihainen kuin olikin, hän tunsi syvää myötätuntoa miestä kohtaan, jonka katkeruus kuten hän hyvin tiesi — aiheutui vain hänen rakkaudestaan. Ja Phil tiesi, että hän nyt oli menettänyt Kittyn — että Kittyn ystävät olivat riistäneet hänen unelmansa.

»Luulen», virkkoi hän hetkisen vaiettuaan, »että minun on parasta lähteä takaisin karjakartanoon, mihin kuulun. Tänne en sovi.»

Hänen äänensä toivottomuus koski tyttöön, mutta hän tunsi, ettei olisi oikein yrittää rohkaista Philiä. Tämä päivä, jonka hän oli viettänyt kaupunkilaisystäviensä seurassa, ja kaikki ne muistot, jotka hänen keskustellessaan rouva Manningin kanssa olivat uudelleen heränneet eloon, saivat hänet vakuuttuneeksi siitä, että se elämä, johon Phil kuului, ei ajan mittaan voisi tyydyttää häntä.

Kun hän ei vastannut, jatkoi Phil katkerasti: »Huomasin, etteivät hienot ystäväsi vieneet aivan kokonaan sinun päivääsi. Sinullahan oli aikaa pieneen kahdenkeskiseen keskusteluun Honourable Patchesin kanssa.»

Nyt Kitty vihastui toden teolla. »Unohdat asemasi, Phil», vastasi hän kylmän arvokkaasti. »Niin kauan kuin arvostelet ystäviäni kuten äsken arvostelit, ja puhut tuohon sävyyn herra Patchesista, luulen tosiaan, että olet oikeassa sanoessasi kuuluvasi karjakartanoon. Tuossa herra ja rouva Manning tulevat. Hyvästi!» Hän taivutti päätään ja jätti Philin.

Hetkisen Phil seisoi kuin kivettyneenä — sitten hän vaistomaisesti kääntyi lähteäkseen hotellista.

Oli jo aamuyö, kun Patches heräsi siihen, että joku liikkui keittiössä. Hetkisen hän kuunteli, mutta nousi sitten vuoteestaan ja hiipi keittiön ovelle yllättääkseen öisen vieraan.

Kun Phil näki hänet, ei hän ensi hetkessä sanonut sanaakaan, vaan jäi seisomaan leipäveitsi toisessa ja Stellan leipoma maukas leipä toisessa kädessään, tuijottaen hämmästyneenä Patchesiin. Mutta sitten hänen hämmästynyt ilmeensä muuttui epäluuloiseksi ja hän kysyi tiukasti: »Mitä perhanaa teet täällä?»

Patches näki, että toiselle oli sattunut jotakin erikoista. Philin ääni ja käyttäytyminen olivat kuin juopuneen. Mutta hän tiesi, ettei Phil milloinkaan käyttänyt väkijuomia.

»Nukuin», hän vastasi rauhallisesti. »Sinä herätit minut. Kuulin liikettä täältä ja tulin katsomaan, kuka tähän vuorokauden aikaan liikkuu keittiössä, siinä kaikki.»

»Vai siinä kaikki? Mitä sinulla on tekemistä täällä? Miksi et ole
Prescottissa?»

Patches näki Philin kiihtyneen mielentilan ja osoitti ihailtavaa kylmäverisyyttä. »Luulin, että minulla on oikeus tulla tänne silloin kun tahdon. En osannut aavistaa, ettei se olisi sinun mieleesi.»

»Aivan yksityisistä syistä, Phil», vastasi Patches tyynesti. »En halua selittää niitä sen tarkemmin.»

»Vai et! Sinulla taitaakin olla hiivatin paljon yksityisasioita, joita et voi selittää.»

»Onpa niinkin», vastasi Patches hymyillen vanhaa itsehalveksunnan hymyä. »Mutta kuulehan, Phil, sinä olet hermostunut ja suunniltasi jostakin, muuten et tällä tavoin hyökkäisi kimppuuni. Sinä et itse asiassa pidä minua epäilyttävänä, ja tiedät sen itsekin. Et ole oma itsesi, vanha veikko, enkä aio pitää ainoatakaan sanaasi loukkauksena, jollen tiedä sinun sanovan niitä harkitusti ja rauhallisessa mielentilassa. Olen pahoillani, Phil — oikein pahoillani — ja antaisin kaikkeni, jos voisin auttaa sinua. Kenties voin joskus myöhemmin osoittaa sen, mutta nyt luulen olevan parasta ja viisainta, että sanon sinulle hyvää yötä.»

XIII LUKU.

Toisella puolen Granite Mountainia, missä Phil ja Patches olivat katselleet villejä hevosia, on pieni tasanko korkealla vuoristossa, mutta vielä korkeampien kallioiden ympäröimänä. On ikäänkuin luonto olisi pystyttänyt tämän paikan ympärille voimakkaan suojavartion säilyttääkseen sen kauneuden koskemattomana.

Graniitliylänkö tarjoaa niille harvoille, jotka löytävät tien sinne, monta viihtyisää aukeamaa ja suojaista metsikköä, joissa kukkien ja ruohon värikäs matto peittää maan, joissa jättiläismäiset tammet ja sykomorit kohottavat mahtavat pylväänsä kannattamaan vihreän lehvistön holvikattoa ja joissa metsälähteiden vesi on kirkasta ja raikasta. Tänne toi Stanford Manning vaimonsa viettämään kuherruskuukautta. Stanford pystytti teltan ja valmisti ruoan, sillä hän ei tahtonut edes palvelijoiden häiritsevän näiden ensimmäisten viikkojen onnentäyteistä tunnelmaa. Ja Helen antoi hänen toteuttaa rakkaimman unelmansa pienimpiä yksityiskohtia myöten.

Maatessaan iltahämärässä riippumatossa, jonka Stanford oli sitonut lehtikatoksen alle, ja katsellessaan miestään tämän kootessa puita nuotiotuleen Helen iloitsi, kun mies oli suunnitellut kaiken näin. Mutta enemmän hän iloitsi siitä, että mies piti tällaisesta elämästä. Kun kaikki oli valmiina lähenevää yötä varten, tuli Stan hänen luokseen, ja yhdessä he katselivat, kun aurinko vähitellen väistyi Granite Mounlainin huipulta ja hehkuva pilvi peitti sen verhoonsa. Vaieten he näkivät vuorien muuttuvan synkiksi ja harmaiksi ja loisteen häviävän taivaalta.

Ja kun pehmeä pimeys viimein oli kietonut seudun vaippaansa, ja tähdet tuikkivat lehtien ja oksien lomasta ja nuotiotuli levitti iloista loimuaan, puhui mies kaikesta siitä, mitä hän elämässään oli saanut kokea. Aivan kuin toivoen nuoren vaimonsa tuntevan hänet paremmin kuin ainoakaan toinen ihminen, hän kertoi salaisista toiveistaan ja taisteluistaan, pettymyksistä, suunnitelmista ja voitoista, joista miehet vain harvoin puhuvat; poikavuosistaan ja kotoisesta elämästään, isästään ja äidistään, ankarista nuoruusvuosistaan ja rautaisesta pyrkimyksestään saada koulutus, joka varustaisi hänet elämän taisteluun, siihen työhön, jonka hän oli valinnut osakseen; hän kertoi paljosta, jota Helen tähän saakka oli tuskin aavistanut.

Mutta eniten Stanford puhui niistä päivistä, jolloin hän ensi kertaa oli nähnyt Helenin, ja kuinka nopeasti ja varmasti tämä tuttavuus oli muuttunut ystävyydeksi ja sitten rakkaudeksi, jonka kiihkeyttä hän tuskin vieläkään uskalsi tunnustaa. Hän kertoi, kuinka hän oli luullut Helenin rakastavan hänen ystäväänsä, rikasta Lawrence Knightiä, ja kuinka hän oli lähtenyt kauaksi länteen tehdäkseen työtä ja unohtaakseen.

»Mutta en voinut unohtaa», sanoi hän. »En voinut päästä irti vakaumuksesta, että sinä kuulut minulle, että jokin korkea, salainen laki oli määrännyt meidät toisillemme. Ja tehdessäni työtä ja koettaessani unohtaa elin unelmieni maailmassa. Silloin näin ensi kerran tämän paikan. Olin matkalla yhtiöni asioissa ja yövyin juuri tälle paikalle. Ja sinä iltana suunnittelin kaiken juuri sellaiseksi kuin se on tänä iltana. Pystytin teltan tuohon ja tein nuotion ja ripustin riippumattosi puiden alle ja istuin, sinun kanssasi hämärässä. Ja haaveillessani nauroin itselleni, sillä en voinut uskoa, että unelmani milloinkaan kävisi toteen. Ja sitten, kun palasta Prescottiin, sain eräältä ystävältä Clevelandista kirjeen, joka kertoi Larryn lähteneen ulkomaille, ja toisen kirjeen yhtiöltäni, jossa minut kutsuttiin takaisin itään. Ja niin pysähdyin Clevelandiin ja —», hän nauroi onnellista, riemukasta naurua, »nyt tiedän, että unet käyvät toteen.»

»Hupsu poika», sanoi Helen hellästi. »Ja ajattelehan, että minä en tiennyt mitään. Kun lähdit, olin niin varma palaamisestasi, etten ajatellutkaan muuta mahdollisuutta. Ajattelin, että sinä et vain tahtonut sanoa mitään, koska pidit itseäsi liian köyhänä ja koska tahdoit osoittaa pystyväsi johonkin, ennen kuin pyysit minua vaimoksesi. Minun ei johtunut mieleenikään, että sinä olisit voinut epäillä rakkauttani tai luullut minun rakastavan toista. Minusta tuntui, että sinun täytyi tietää se. Niin minäkin elin unelmissani.»

»Mutta etkö ymmärrä, tyttö», vastasi Stanford ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea uskoa omaa onneaan, »etkö ymmärrä? Larryhän on kelpo poika, ja te kaksi olitte aina hyviä ystäviä, ja sinä näytit olevan kiintynyt häneen. Rikkauksillaan hän saattoi tarjota sinulle paljon sellaista, mikä minulle oli mahdotonta ja —»

»Tietenkin pidän Larrystä, kaikkihan pitävät hänestä. Mutta eihän hänellä ole mitään muuta tekemistä kuin olla hieno ja miellyttävä ja huvittava. En usko, Stan, että hän eläessään on tehnyt mitään tarpeellista tai hyödyllistä. Hänellähän on kamaripalvelija, joka auttaa häntä pukeutumisessakin. Hän on sivistynyt ja älykäs ja hauska ja iloinen ja hyväsydäminen, aivan kuin herttainen lappalaiskoira, ja pidänkin hänestä aivan kuin pitäisin kiltistä koiranpenikasta.»

»Larry-parka, hän säälittää minua», sanoi mies. »Hänestä olisi tullut erinomainen mies, jollei häntä olisi hemmoteltu ja lellitelty ja imarreltu ja kadehdittu — ja kaikki vain hänen isänsä rahojen takia. Hänellä on sydän paikallaan, ja pohjaltaan hänessä on ainesta mihin hyvänsä. Hänen urheilusaavutuksensa koulussa osoittivat sen. Ja siksi pidimmekin hänestä hänen hyödyttömyydestään huolimatta.»

»Toivoisin, että olisit tuntenut isäni, Stan», virkkoi Helen hetken kuluttua miettivästi, aivan kuin hänkin olisi halunnut paljastaa elämäntoverilleen kaiken, mikä muodosti hänen sisäisen maailmansa.

»Hän oli minun ihanteeni», vastasi Helen lämpimästi. »Toinen ihanteistani, tarkoitan. Hänen kuolemaansa saakka me kaksi olimme aina yhdessä — äitihän kuoli ollessani aivan pieni. Monta kertaa isä otti minut mukaansa lähtiessään sairaskäynneille potilaidensa luo, ja näillä pitkillä retkillä hän puhui minulle sellaista, jota en luule monenkaan isän puhuvan tyttärelleen. Ja koska hän oli isäni ja lääkäri ja koska meillä kahdella ei ollut ketään muuta kuin toisemme, pidin häntä maailman viisaimpana ja parhaimpana miehenä, enkä uskonut, että hän milloinkaan voisi tehdä mitään väärää. Siten tuli minun miesihanteeni olemaan se, jonka isäni asetti korkeimmalle miesten joukossa — sinun kaltaisesi, Stan. Ja miltei viimeiseksi keskustellessamme ennen isän kuolemaa hän sanoi minulle — muistan hyvin hänen sanansa: 'Tyttäreni, ei kestä kauan, kun joku rakastuu sinuun ja pyytää sinua elämänkumppanikseen. Säilytä ihanteesi koskemattomana sydämessäsi ja muista, että olkoonpa miehellä mitä etuja hyvänsä sinulle tarjottavana — olipa se rikkautta tai loistava asema — jollei hän ole sinun ihanteesi, jollet voi ihailla ja kunnioittaa häntä hänen luonteensa ja miehekkyytensä takia, niin sano ei, sano ei, olipa se miten vaikeata tahansa. Mutta kun tulee mies, joka vastaa sinun ihannettasi, jota sinun täytyy ihailla ja kunnioittaa hänen luonteenominaisuuksiensa takia, niin ole hänen toverinsa, olipa hänen kukkaronsa vaikka kuinka tyhjä ja hänen asemansa vaikka kuinka alhainen.' Ja tiedätkö, Stan, heti kun tutustuin sinuun, niin tiesin, että sinä olit minun ihanteeni. Mutta toivoisin, että isä olisi elänyt niin kauan, että olisi tutustunut sinuun.»

Hetken aikaa he tuijottivat nuotiotuleen vaieten, löytäen keskinäisessä rakkaudessaan tosi onnen, joka ei kaipaa sanoja.

Heidän kuherruskuukautena kallistui jo loppua kohden, kun rouva Manning eräänä iltapäivänä ilmoitti olevan välttämätöntä, että talouden päämies lähti hankkimaan ruoka-aineksia illallista varten.

»Ja mitä hänen majesteettinsa keittäjätär haluaa», kysyi tämä. »Kenties kauriinpaistia?»

Jälleen Helen pudisti päätään. »Minulla on muuta tekemistä. Enhän voi aina kulkea kintereilläsi, kun olet metsällä. Älä mene kovin kauas — vain sen verran, että voit kuulla huutoni — ja tuo minulle samanlainen lihava metsäkana kuin toissapäivänäkin.»

Hän näki miehensä häviävän pensaikkoon ja jäi puuhailemaan nuotion ääreen. Silloin tällöin hän kuuli laukauksia ja hymyili itsekseen ajatellessaan, kuinka he täällä elivät oikeiden luonnonlasten tavoin. Sitten hän huomasi juomaveden loppuneen ja lähti noutamaan sitä.

Hän oli jo puolitiessä lähteelle jotakin laulua hyräillen, kun loivalta rinteeltä kuuluva omituinen ääni sai hänet säpsähtämään. Hän pysähtyi kuuntelemaan. Laulu kuoli hänen huulilleen. Stanford ei saattanut tulla niin rajusti pensaikon läpi eikä siltä suunnalta. Ja samassa, kuin vahvistukseksi hänen vaistomaiselle ajatukselleen, kuului laukaus etäämpää laaksosta ja ääni pensaikossa kävi yhä kuuluvammaksi, aivan kuin suuri eläin olisi yrittänyt tunkeutua lävitse. Ja äkkiä, Helenin jäädessä avuttomana paikoilleen tietämättä mitä tehdä, hyökkäsi metsiköstä teräväsarvinen ja hurjasilmäinen härkä.

Jähmettyneenä kauhusta ei Helen saattanut liikahtaa eikä päästää ääntäkään. Hän seisoi kivettyneenä uhkaavan vaaran edessä ja kykenemättömänä kääntämään katsettaan hirviöstä, joka äkkiarvaamatta oli rikkonut pienen aukeaman rauhan. Härän takana hän näki ratsastajan syöksähtävän esiin yhtä hurjaa vauhtia kuin ahdistettu eläin. Kuin unessa hän näki hevosen piiskan ja selän valuvan hikeä, miehen kannustaessa sitä härkää kohti ja heiluttaessa lassoaan päänsä päällä.

Tilanteen peloittavuuden täytyi selvitä miehelle samassa hetkessä, kun hän syöksyi metsiköstä ja näki härän pää kumarassa syöksyvän suoraan avutonta naista kohden, mutta hän ei osoittanut sitä pienimmälläkään eleellä tai äännähdyksellä. Päinvastoin hän Helenistä näytti niin rauhalliselta, kuin hänen ilmeinen hengenvaaransa ei olisi miestä vähääkään tyrmistyttänyt, ja samassa Helen tunsi hänet samaksi paimeneksi, jota oli kiikarillaan tarkastellut Prescottin kilpailuissa. Hän ei tiennyt, että syöksähtäessään esiin metsiköstä Patches oli tuntenut hänet ja että tämä kylmäverisen täsmällisenä heiluttaessaan lassoaan rukoili Jumalaa, kuten mies rukoilee nähdessään rakastamansa naisen vaarassa ja tietäessään, että hänen tarmonsa ja taitavuutensa on ainoa, joka saattaa tämän pelastaa.

Hänen silmänsä sanoivat, että välimatka vieläkin oli liian pitkä. Hänen täytyi — täytyi — lyhentää sitä; ja jälleen hänen kannuksensa upposivat hevosen kylkiin niin että veri tirskui. Hänen täytyi olla tyyni — tyyni ja varma — ja nyt hänen oli toimittava — nyt!

Helen näki hevosen raivoissaan syöksähtävän eteenpäin terävien kannusten haavoittaessa sen kylkiä. Hän näki lasson lentävän miehen kädestä tämän nojautuessa eteenpäin satulassa. Se näytti lentävän kovin hitaasti ja peloittavat sarvet olivat jo lähellä häntä! Sitten hän näki ratsastajan tarttuvan oikealla kädellään satulannuppiin ja nojautuvan taaksepäin hevosen jännittäessä takajalkansa maata vasten ja heittäessä painonsa härän painoa vastaan. Lasso tiukkeni kuin teräsköysi, mutta härän pää valahti jo sivulle ja sen sarvet upposivat maahan — se kaatui miltei Helenin jalkoihin. Ja sitten, paimenen hypätessä satulasta, Helen tunsi vaipuvansa syvään pimeyteen.

Yhä vielä hilliten itsensä ja ponnistaen voimansa äärimmilleen Patches juoksi kaatuneen härän luo ja köytti sen lujasti. Mutta kääntyessään naiseen päin, joka tiedottomana makasi maassa, puhkesi nyyhkytys hänen huuliltaan ja kyynelet virtasivat hänen poskilleen. Polvistuessaan naisen viereen hän kuiskasi yhä uudelleen samaa nimeä, jonka vuosi sitten oli lausunut seistessään yksinään, tyhjin ja ojennetuin käsin Metsärajan huipulla.

Nostaen tytön käsivarsilleen Patches kantoi hänet riippumattoon, nouti vettä ja kostutti hänen ohimoltaan ja otsaansa, puhutellen lukemattomin lempinimin tyttöä, jota hän rakasti koko miehuutensa voimalla.

Hetken kuluttua Patches näki värin palaavan hänen kalpeille poskilleen. Hitaasti hän aukaisi silmänsä ja katsoi ihmetellen miestä, joka seisoi kumartuneena hänen ylitseen.

»Sinäkö, Larry?» sopersi tyttö. »Se olit siis kuitenkin sinä! Mutta mitä ihmettä sinä teet täällä? Minulle sanottiin, että sinun nimesi on Patches — Honourable Patches.»

Silloin mies puhkesi puhumaan. Ja kiihkeästi, miltei kuumeisesti, tulvivat sanat hänen huuliltaan.

»Olen täällä siksi, että tahdoin tulla mieheksi, jotta voisin saavuttaa sinun rakkautesi. Vuosi sitten, kun tunnustin sinulle rakkauteni ja pyysin sinua vainiokseni ja mielettömyydessäni luulin, että rikkauteni ja se asema, jonka saatoin vaimolleni tarjota, merkitsisi jotakin sinunlaisellesi naiselle, nauroit minulle. Sanoit, että jos menisit naimisiin, niin tahtoisit miehen — et rahaa etkä loistavaa asemaa. Avasit silmäni näkemään, mikä olin — tyhjäntoimittaja, räätälien muotinukke ja naisten imartelija. Sanoit minulle, ettei minulla ollut ainoatakaan ominaisuutta, joka olisi saattanut herättää todellisen naisen rakkautta. Opetit minulle, että minun kosintani oli miltei loukkaus sinua kohtaan, että sinun ystävyytesi oli samaa ystävyyttä, jota olisit tuntenut hupaisia poikaviikaria tai hemmoteltua lasta kohtaan. Et voinut edes vakavasti suhtautua rakkauteeni, niin kuin sinunlaisesi naisen tulee suhtautua voimakkaan miehen rakkauteen. Ja sinä olit oikeassa, Helen. Mutta se oli minulle katkera opetus. Lähdin luotasi enkä enää kehdannut katsoa ketään silmiin. Tunsin itseni syylliseksi — minulla ei enää ollut olemassaolonoikeutta. Nöyryytettynä pakenin kaikkia, jotka tunsivat minut — tulin tänne paetakseni siitä elämästä, joka oli tehnyt minusta sen, mikä olin — joka oli riistänyt minulta miehuuteni. Sattumalta näin täällä, Prescottin ratsastuskilpailuissa miehen — paimenen — jolla oli kaikkea sitä, mitä minulta puuttui ja mikä oli saanut sinut nauramaan minulle. Ja silloin istuessani erään yön yksinäni täällä tutkin itseäni ja taistelin vaikeimman kamppailuni. Tiesin, että olit oikeassa, Helen, ettei ollut helppoa luopua kaikesta siitä mukavuudesta ja ylellisyydestä, mihin elämässäni olin tottunut. Se ei ollut helppoa, se on tosi, mutta rakkauteni sinuun teki sen minulle helpoksi. Toivoin ja uskoin, että jos osoittaisin olevani mies, niin voisin palata luoksesi ja sinä kuuntelisit minua. Ja niin minä köyhänä ja muukalaisena ja vieraalla nimellä etsin hyödyllistä työtä, joka vaatisi suurinta miehuutta. Ja minä olen voittanut, Helen, tiedän voittaneeni. Tänään voi Patches, paimen, katsoa ketä hyvänsä silmiin. Hän kykenee valloittamaan itselleen paikan miesten joukossa ja puolustamaan sitä. Minä olen saanut takaisin sen, minkä olosuhteet ja tottumus olivat minulta riistäneet. Olen saanut miehen oikeuden palata luoksesi. Nyt käytän sitä oikeutta, Helen. Sanon sinulle uudelleen, että rakastan sinua. Rakastan sinua niin kuin —»

»Larry! Larry!» huudahti Helen hypähtäen seisaalleen ja vetäytyen kauemmaksi hänestä kuin äkkiä unesta heränneenä. »Larry, et saa! Mitä tarkoitat? Kuinka voit sanoa minulle sellaista?»

Mies vastasi yhä kiihtyneenä: »Sanon sen siksi, että olen mies ja sinä olet nainen, jota rakastan, siksi että —»

Jälleen Helen keskeytti hänet. »Vaiti, vaiti! Älä jatka! Etkö siis tiedä?»

»Minun — minun mieheni», sopersi Helen, »Stanford Manning — me olemme täällä häämatkallamme.»

Hän näki miehen horjahtavan kuin äkkinäisestä iskusta ja tarttuvan viereisen puun runkoon pysyäkseen jaloillaan. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta hänen huulensa liikkuivat kuin itsekseen loistaen Helenin sanoja. Pari kertaa hän katsahti häneen omituisen arasti ja epäillen, niin kuin ei olisi voinut uskoa sanoja todeksi.

Vaistomaisesti Helen astui askelen häntä kohden. »Larry!» sanoi hän.
»Larry!»

Helenin ääni näytti herättävän hänet jälleen tajuihinsa, ja ponnistaen viimeisen tahdonvoimansa hän seisoi suorana tytön edessä. Vanha hymy karehti jälleen hänen huulillaan. Hän nauroi tuskalleen — ivaten itseään ja kurjuuttaan.

Mutta tämä hymy viilsi Helenin sydäntä. »Oi, Larry!» sanoi hän hellästi. »Anna minulle anteeksi. Olen pahoillani. Minä —»

Patches teki torjuvan kädenliikkeen, ja hänen äänensä oli tyyni ja kohtelias. »Pyydän anteeksi, Helen. Olin typerä, kun en ymmärtänyt. Unohdin itseni hetkeksi. Oli niin odottamatonta — tavata sinut täällä. En ajatellut mitään.» Hän katsahti hevoseensa ja härkään, joka virui maassa. »Siis sinä ja Stanford Manning — kunnon Stan! Iloitsen hänen puolestaan. Ja sinun puolestasi myöskin, Helen. Minähän teidät esitin toisillenne, muistatko?»

Hän hymyili jälleen katkeraa hymyään ja lisäsi, antamatta Helenille aikaa vastata: »Jos sallit, niin vapautan sinut tuon hirviön läsnäolosta.» Näin virkkaen hän meni takaisin hevosensa luo ikäänkuin etsien lievennystä työstä, joka oli käynyt hänelle jo kotoiseksi.

Helen näki hänen irroittavan härän köysistä, hypähtävän satulaan ja ajavan sen selänteen yli, missä laaja laidun alkoi.

Hetkisen he juttelivat vilkkaasti kuten vanhat ystävät ainakin. Mutta Helen antoi enimmäkseen miesten puhua. Stanford oli ihastuksissaan tavatessaan näin äkkiarvaamatta vanhan ystävänsä, joka vain miehen elämää tavoitellakseen oli kääntänyt selkänsä rikkauksilleen ja sille ylellisyydelle, jonka saattoi itselleen suoda, nauttiakseen seikkailujen ja ankaran työn viehätyksestä. Ja Patches, kuten hän tahtoi ystäviensä kutsuvan itseään, kertoi monta huvittavaa kaskua ja piirrettä nykyisestä elämästään, nauraen makeasti niille. Hän oli vakava vain pyytäessään heitä pitämään salassa hänen oikean nimensä.

»Ja mitä aiot tehdä, kun osasi Patchesina on loppunut?» kysyi Stanford uteliaana.

Tuokion verran Patches hymyili ivallisesti. Sitten hän vastasi kevyesti: »Yritän kai jotakin muuta yhtä järjetöntä.»

Stanford nauroi. Tämä vastaus oli niin Patchesin tapainen, mutta ei lainkaan hänen ystävänsä Larry Knightin.

»Ja mitä siihen tulee, Stan», jatkoi Patches, »niin eihän ole lainkaan sanottu, että osani, kuten sitä kutsui, koskaan loppuu. Se on ainakin varma, etten enää koskaan tule siksi, mikä ennen olin. Se Larry, jonka tunsit Clevelandissa, ei lainkaan ole minä. Luulen, että hän on kokonaan kuollut — rauha hänen tomulleen! Maailma on avara ja miehelle riittää aina työtä!»

Phil Actonin ilmestyminen rinteelle, mistä Patches ensiksi oli syöksynyt hurjan härän jäljessä, keskeytti keskustelun.

»Esimieheni!» sanoi Lawrence Knight ystävilleen, Risti-Kolmion päällysmiehen pysähdyttäessä hevosensa rinteelle ja luodessa katseensa aukeaman yli. »Olkaa varovaisia älkääkä antako hänen aavistaa, että olette ennen nähnyt minut.»

»Tunnen hänet», sanoi Stanford. Sitten hän huusi ratsastajalle:
»Päivää, Acton, tulkaahan toki hiukan juttelemaan kanssamme!»

Phil ratsasti alas ja pudisti sydämellisesti Stanfordin kättä. Hänet esitettiin rouva Manningille, jota hän tervehti hiukan hämillään. Sitten hän loi Patchesiin merkitsevän katseen ja virkkoi: »Hauska tavata teitä, herra Manning, mutta minulla ei tosiaan nyt ole aikaa jutella. Herra Baldwin lähetti minut muutamien miesten kanssa tänne ottamaan kiinni joitakin karanneita härkiämme.» Kääntyen Patchesiin päin hän jatkoi: »Kun sinä et palannut, niin ajattelin, että sinulle varmaan oli tapahtunut jotakin, ja lähdin etsimään sinua. Se härkä, jota seurasit, pääsi karkaamaan sinulta, vai mitä?»

Helen keskeytti hänet nopeasti. »Oi, herra Acton, ette tosiaan saa syyttää herra Patchesia siitä, mitä tapahtui. Se kävi niin että —» Hän vaikeni kykenemättä selittämään tilannetta.

Stanford selitti muutamin sanoin Philille, mikä vaara oli hänen vaimoaan uhannut ja kuinka Patches oli hänet siitä pelastanut.

»Se oli hyvin tehty, Patches», sanoi Phil sydämellisesti, »oikein hyvin tehty. Olen pahoillani, herra Manning, että satuimme juuri nyt tulemaan tänne häiritsemään teitä ja rouvaanne. Mutta perjantaina lähdemme kotiin, ja minä sanon pojille, että he siihen mennessä pysyttelevät poissa täältä.»

Molempien Risti-Kolmion miesten mennessä hevosiensa luo kuulivat Helen ja Stanford Philin kysyväni »Mutta missä härkä on, Patches?»

»Päästit menemään!» huudahti Phil. »Kun jo olit saanut sen kiinni! Mitä ajattelit?»

»Tahtoisinpa tietää, minkä vuoksi luulet meidän olevan täällä», sanoi Phil terävästi. »Menetät ensiksi pari kolme tuntia juttelemalla noiden ihmisten kanssa ja annat minun hakea itseäsi. Päälle päätteeksi päästät härän menemään, vaikka olit jo saanut sen kiinni. Näyttää siltä, kuin olisit sekaisin päästäsi, muuta en osaa sanoa.»

»Ajattelehan», hän sanoi, »että Larry Knight antaa tavallisen härkäpaimenen hypätä nenälleen!»

Mutta Patches ei ollut niinkään rauhallinen kuin näytti. Kärjistynyt tilanne oli jännittänyt äärimmilleen hänen itsehillintänsä, eikä hänen ollut helppoa ystäviensä läsnäollessa ottaa vastaan esimiehensä moitteita.

»Taitaa ollakin parasta, että lähetän tänä iltana sinut kotiin
Bobin sijasta», pitkitti Phil heidän noustessaan ratsaille. »Sano
Will-sedälle, että hän lähettää tänne kärryt ja kolme miestä ja että me
perjantaina palaamme kotiin: Ja muistakin tulla huomenna takaisin.»

Patches kannusti hevostaan ja ratsasti tiehensä, Philin hävitessä rinteen toiselle puolelle, mistä oli tullutkin.

Kun paimenet olivat hävinneet näkyvistä, nojautui Helen mieheensä.
Syleillessään vaimoaan mies ihmeekseen näki hänen itkevän.

Mutta Helen vastasi nyyhkytysten lomasta, painautuen miehensä rintaa vasten: »Ei mitään — älä välitä siitä, Stan. Olen vain niin suunniltani.»

Ja Stanford ajatteli, että vaimon hermot olivat vain kiihtyneet koetusta vaarasta.

Tunnin verran Patches ratsasti kotiinpäin välittäen ympäristöstään vain sen verran kuin oli pakko pysyäkseen oikeassa suunnassa. Pensaiden ja tiheikköjen läpi, laaksojen ja virranuomien poikki ja ylös kallioisia rinteitä hän antoi hevosensa laukata käyttämättä tuskin lainkaan suitsia tai kannuksia.

Hämärä alkoi laskeutua maille hänen saapuessaan kukkulalle, jolta saattoi etäisyydessä erottaa Risti-Kolmion punaiset katot. Siellä hän pysähdytti hevosensa ja istui kauan liikkumattomana satulassa luoden katseensa yli maan, joka oli tullut hänelle rakkaaksi ja kotoiseksi.

Mutta hän ei nähnyt läntisen taivaan vaihtuvia värisointuja, ei huomannut yhä piteneviä varjoja, ei muistanut yön lähenevän. Nähdessään etäisen täplän, joka vuotta aikaisemmin oli tarjonnut hänelle suuria mahdollisuuksia, kun hän Metsärajalla oli nähnyt kahden tien aukeavan edessään, hän tunsi jälleen joutuneensa elämän tienristeykseen. Aurinko oli laskenut niiden toiveiden ja haaveiden yli, jotka hänen ankaran koetusvuotensa ensimmäisinä viikkoina olivat rohkaisseet ja innoittaneet häntä.

Kun Stanford Manning oli kysynyt: »Mitä aiot tehdä, kun osasi Patchesina loppuu?», oli hän vastannut, että mies, jonka tämä entisinä päivinä oli tuntenut, nyt oli kuollut. Oliko se uusi mies, joka oli astunut vanhan sijaan, myöskin kuoleva? Ja vaistomaisesti Patches kääntyi ja palasi takaisin samaa tietä, jota oli tullut.

Kun ilta oli laskeutunut maille ja tuikkivat tähdet ja räiskyvä nuotiotuli, joka sai varjot väikkymään edestakaisin pienellä aukeamalla, valaisivat pimeää maisemaa, juttelivat Helen ja Stanford tulen ääressä istuen vanhasta ystävästään Larry Knightistä. Mutta jutellessaan he eivät tienneet, että matalan selänteen takana seisoi yksinäinen mies, joka oli jättänyt hevosensa ja ryöminyt pensaikon läpi korkeimmalle kohdalle, mistä voi nähdä aukeamalle.

Maatessaan pimeällä rinteellä mies saattoi nuotioroihun valossa nähdä heidät molemmat riippumaton luona. Hän saattoi kuulla heidän ääniensä hiljaisen soinnun ja silloin tällöin jonkin naurahduksen. Mutta vain mies nauroi, sillä Helenin mieli ei ollut hilpeä tänä iltana. Sitten hän näki Stanfordin menevän telttaan ja jälleen palaavan nuotion luo, ja pian kaikui Helenin kitaran hiljainen, hillitty soitto; sitten kuului hänen äänensä pehmeänä ja tummana, kun hän lauloi lemmenlaulua toverilleen. Myöhemmin, kun nuotion tanssivat liekit olivat sammuneet punaisena hehkuvaan hiillokseen, näki hän heidän käsikkäin menevän telttaan. Sitten oli kaikki hiljaista. Tulen punainen hehku tummeni ja pimeys peitti kaiken. Mutta pimeässäkin mies saattoi nähdä vaalean täplän — valkoisen teltan.

»Getsemane», sanoi Rovasti minulle kerran, kun istuimme yhdessä ja keskustelumme oli kosketellut monia eri asioita, »Getsemane ei ole mikään paikka, se on jotakin, joka tapahtuu. Missä ikinä mies taistelee omaa itseään vastaan, siellä on Getsemane. Kenties hän ei silloin sitä tiedä; kenties hän ei taistellessaan ehdi ajatella, mitä se hänelle merkitsee, mutta myöhemmin hän tietää. Ja voittipa hänessä kumpi voima hyvänsä, jälkeenpäin hän tietää, että se oli hänen elämänsä suuri taistelu.»

XIV LUKU.

Kun Prescottin juhla oli ohitse ja Manningit olivat lähteneet viettämään kuherruskuukauttaan Graniittiylängölle, palasi Kitty Reid Williamson Valleyhin tuntien, että samalla kun hänen suhteensa Philiin oli katkennut, oli hänen viimeinenkin kiintymyksensä kotilaaksoon saanut ankaran kolahduksen. Ei kestäisi enää kauan, ennen kuin kartano myytäisiin, sillä muuan välittäjä oli jo tehnyt kaupat miltei valmiiksi ostajan kanssa, joka ensin tulisi katsomaan maita. Siihen mennessä Kitty päätti odottaa kärsivällisesti. Helenin käynti auttaisi häntä, ja olihan hänellä sitä paitsi seuranaan professori Parkhill. Patchesia lukuunottamatta hän mieluummin olikin professorin seurassa.

Professori ymmärsi häntä erinomaisesti. Sen hän sanoikin Kittylle monta kertaa päivässä. Professori puhui hänen kieltään, kuten Phil sanoi, hän ymmärsi, kuinka ympäristön raaka ja peittelemätön aineellisuus vaivasi ja kyllästytti tyttöä. Hän ymmärsi paremmin kuin Kitty itse, eikä väsynyt selittämästä, että hänen kaipuunsa korkeampaan älylliseen ja sielulliseen elämään oli vain seuraus hänen harvinaisista lahjoistaan ja sielunelämänsä suuresta herkkyydestä ja tunteellisuudesta. Professori iloitsi hänen kanssaan — puhtaasti ja vilpittömästi — että hän niin pian oli pääsevä vapauteen ja saava tilaisuuden älyllisten lahjojensa kehittämiseen. Tätä hän vakuutti joka päivä, ja eräänä iltapäivänä hän sanoi enemmänkin.

Se tapahtui samana iltapäivänä, jolloin Patches äkkiarvaamatta oli tavannut Helenin ja Stanfordin Graniittiylängöllä. Kitty ja professori olivat olleet käymässä Simmonsilla ja olivat kotimatkalla Risti-Kolmioon, kun professori äkkiä kysyi: »Pitääkö meidän pitää hyvin kiirettä? Täällä on niin suloista, kun ei ole ketään, joka häiritsisi yhdessäoloamme.»

»Eipä suinkaan», vastasi Kitty, »ei meillä ole polttavaa kiirettä kotiin.» Hän katsahti ympärilleen. »Voimme istuutua hetkeksi tuonne setripuiden alle, missä kerran tapasitte minut ja herra Patchesin — muistatteko, se oli silloin, kun näimme Yavapai Joen.»

»Jos luulette, että voimme jättää kärryt», vastasi professori, »niin olisi se tosiaan hauskaa.»

Kitty sitoi hevoset läheiseen puuhun, ja hetkisen kuluttua he istuivat puiden vilpoisessa varjossa.

»Neiti Reid», alkoi professori arvokkaasti ja mahtipontisesta »minun täytyy tunnustaa, että minua tuona päivänä todellakin ihmetytti teidän seurustelunne tuollaisen miehen kuin Patchesin kanssa. Suonette anteeksi, että sanon sen, mutta teidän on täytynyt huomata vilpitön kiintymykseni. Satuin myöskin eräänä päivänä näkemään teidät Prescottin puistossa hänen seurassaan. Loukkaanko teitä puhumalla siitä?»

»Ette lainkaan, professori Parkhill», vastasi Kitty hymyillen ajatellessaan, kuinka tietämätön professori oli paimenen oikeasta luonteesta. »Pidän Patchesista. Hän kiinnittää suuresti minun mieltäni, eikä minulla tosiaan ole syytä olla epäystävällinen häntä kohtaan. Eikö minun teidän mielestänne pitäisi olla ystävällinen poikiamme kohtaan?»

»Ehkä teidän pitää», huokasi professori. »Mutta minun tekee suorastaan pahaa, kun näen teidän seurustelevan tuollaisen miehen kanssa. Minusta on julmaa, että teidän pitää olla kosketuksissa sellaisten ihmisien kanssa. Minusta tuntuu hauskalta tietää, että pääsette pian vapaaksi sellaisista velvollisuuksista ja saatte valita seuranne omasta luokastanne.»

Kittyn oli varsin vaikea vastata. Hän ei tahtonut moittia Patchesia ja monia ystäviään Williamson Valleyssa, mutta hän ei liioin halunnut selittää, että Patches oli vain näytellyt professorin huviksi, sillä hän tunsi, ettei hän itse ollut aivan syytön tähän ilveilyyn. Siksi hän ei virkkanut mitään, vaan näytti vaieten yhtyvän seuralaisensa mielipiteeseen. Niin ainakin professorista tuntui, ja hän arveli Kittyn vaikenemisellaan tahtovan rohkaista häntä jatkamaan.

»Teidän täytyy ymmärtää, neiti Reid, että teidän sielullinen hyvinvointinne on minulle erittäin tärkeä. Näinä kuukausina, jotka olemme viettäneet yhdessä, on teidän läheisyytenne — sielullinen läheisyytenne, tarkoitan — käynyt minulle sanomattoman rakkaaksi. Meidän sielujemme sopusointu on rohkaissut ja innoittanut minua. Olen tuntenut itseni voimakkaammaksi ja rohkeammaksi kuin milloinkaan ennen tavoittelemaan älyllisen elämän hohtavia huippuja. Ja jollen ole erehtynyt, olette tekin tuntenut toveruutemme kohottavan teitä?»

»Se on totta, professori Parkhill», vastasi Kitty vilpittömästi. »Keskustelumme ovat olleet minulle paljon suuremman arvoisia kuin voin sanoakaan. En ole koskaan unohtava tätä kesää. Teidän ystävyytenne on suuresti vaikuttanut elämääni.»

Pieni mies väänteli itseään levottomana ja pälyili ympärilleen. »Olen vilpittömästi iloinen siitä, että minun seurani ei ole ollut teille epämieluinen. Minusta tuntuu, ettei se ole ollut, mutta — hm — tahdoin kernaasti kuulla teidän itsenne vahvistavan mielipiteeni. Minun on tunnustettava, että minun — tuota — että minun ei ole helppo sanoa sitä, mikä jo useampia viikkoja on painanut mieltäni.»

Kitty katsoi häneen hartaana kuin ainakin tiedonjanoinen oppilas, joka odottaa kunnioitettavan opettajan huulilta putoavan kalliita hedelmiä.

»Neiti Reid, miksi pitäisi kauniin ja epäilemättä erittäin hedelmällisen toveruutemme loppua?»

»En ymmärrä sanojanne, professori Parkhill», vastasi tyttö hämmästyneenä.

Tämä katsahti tyttöön. Hänen ilmeessään oli heikko — hyvin heikko — moitteen häive. »Kuinka niin, olenhan mielestäni esittänyt ajatukseni hyvinkin selvästi. Tarkoitan hartaasti haluavani, että suhteemme — suhde, jonka molemmat olemme havainneet hedelmälliseksi — jatkuisi edelleen. Olen vakuuttunut siitä, että nämä kuukaudet, jotka olemme viettäneet yhdessä, ovat riittävästi todistaneet sielujemme värähtelevän täydellisessä sopusoinnussa. Minä tarvitsen teitä, rakas ystävä. Te ymmärrätte sieluni tarpeet ja kaipuun. Minä tarvitsen teitä rohkaisemaan, innoittamaan ja auttamaan itseäni siinä jalossa työssä, johon uhraan kaiken tarmoni ja kaiken voimani.»

Nyt Kitty katsahti häneen huvittunut ilme kasvoillaan. »Tarkoitatteko, että —» hän keskeytti hämillään veren kohotessa hänen poskiinsa.

»Tarkoitan», vastasi professori varmasti. »Pyydän teitä vaimokseni. En kuitenkaan», hän lisäsi nopeasti, »tämän suhteen tavallisessa mielessä. Minä näet tarjoan teille sielujemme avioliittoa.»

Nuori nainen keskeytti hänet. »Vaietkaa, professori Parkhill», huudahti hän kauhistuneena.

Professori oli sekä hämmästynyt että aika tavalla pettynyt. »Onko minun käsitettävä teidät siten, että te ette vastaa tunteisiini, neiti Reid? Onko mahdollista, että olisin niin suuresti erehtynyt?»

Kitty käänsi päänsä poispäin, aivan kuin hänen olisi ollut mahdotonta enää milloinkaan katsoa professoriin. »Se mitä pyydätte, on mahdotonta», hän virkkoi matalalla äänellä. »Mahdotonta!»

Kitty ei saattanut estää vastenmielisyyden tunnetta nousemasta mieleensä, niin urheasti kuin hän koettikin taistella sitä vastaan. Ja miksi, hän kysyi itseltään, miksi herätti tämän miehen kosinta hänessä sellaista vastenmielisyyttä ja inhoa? Hänhän oli kuuluisa tiedemies, tunnettu ja ihailtu. Hänen vaimollaan olisi ilman muuta pääsy siihen elämään, jota Kitty hartaasti kaipasi ja jonka vuoksi hän oli valmis uhraamaan syntymäkotinsa ja vanhat ystävänsä. Professori oli esittänyt kosintansa valituin ja älykkäin sanoin. Hän oli tulkinnut ajatuksensa kielellä, jota Kitty ylpeänä oli luullut ymmärtävänsä ja jolla he usein olivat keskustelleet keskenään, mutta yhtäkaikki hän tunsi itsensä nöyryytetyksi ja loukatuksi. Oli kuin professori tarjoamalla hänelle avioliittoa puhtaasti älyllisen ja sielullisen yhdyselämän perusteella olisi loukannut naista. Ja ihmetellen Kitty totesi, ettei hänestä ollut tuntunut sellaiselta Philin tunnustaessa hänelle rakkauttaan. Hän oli ollut ylpeä ja iloinen tietäessään voittaneensa Philin kaltaisen miehen rakkauden, vaikkakaan ei voinut lupautua hänen vaimokseen. Ja tällä samalla paikalla, jonka professori oli valinnut tunnustuksilleen, oli Patches sanonut hänelle, että hän aikoi vaihtaa elämän parhaan ja kauneimman todellisuuden turhiin saippuakupliin — että hän aikoi heittää pois sisuksen ja tyytyä tyhjiin kuoriin. Tätäkö Patches oli ajatellut?

»Minua surettaa, neiti Reid», virkkoi professori, »että ne puhtaat ja ylevät tunteet, joihin olen vedonnut, eivät näytä herättävän vastakaikua teidän sielussanne. Minä —»

Jälleen tyttö keskeytti hänet kärsimättömällä kädenliikkeellä: »Älkää jatkako, professori Parkhill. Minä — minä pelkään kaikesta huolimatta olevani hyvin matalalla tasolla. Tulkaa, meidän on aika palata kotiin.»

Koko iltapäivän ja illan Kitty oli levoton ja hajamielinen. Hän tahtoi nauraa professorin hullunkuriselle kosinnalle, mutta hänen poskensa hehkuivat vihasta ja hän olisi tahtonut itkeä häpeästä ja nöyryytyksestä. Ja hänen sielussaan soi kaiken aikaa sama kysymys: eikö professorin ehdotus ihanteellisesta avioelämästä ollutkin hänen edustamiensa sivistysaatteiden johdonmukainen seuraus — aatteiden, joiden harras ihailija Kitty tähän päivään saakka oli ollut? Mutta jos hän tosiaan piti professorin ja hänen kaltaistensa ihmisten edustamaa sivistystä niin ihailtavana — paljon korkeampana sitä elämää, johon Phil Acton kuului — miksi ei hän silloin tuntenut itseään ylpeäksi sen sijaan, että tunsi olevansa nöyryytetty tunteesta, jota ei edes voinut sanoa rakkaudeksi. Miksi ei hän ollut tuntenut itseään nöyryytetyksi silloin, kun Phil pyysi häntä vaimokseen? Saattoiko sittenkin olla olemassa jotakin, joka kaikesta huolimatta oli yläpuolella sen sivistyksen, mitä hän oli pitänyt elämän suurimpana ihanteena? Saattoiko Granite Mountainin maassa sittenkin olla jotakin, joka oli yläpuolella kaiken, minkä hän koulussa oli saanut oppia, aivan kuin Granite Mountain itse suurenmoisuudessaan ja jykevässä kauneudessaan kohosi ylväimpienkin ihmiskäden pystyttämien rakennusten yli?

Yö oli jo pitkälle kulunut, kun Kitty, yhä valveilla ja rauhattomana, kuuli kavioiden kapsetta pihalta. Ratsastaja oli Patches, joka palasi kotiin pitkältä retkeltään.

Väsyneenä ruumiiltaan ja sielultaan päivän koettelemusten jälkeen Patches painui vuoteeseen. Hänen tehdessään aamulla Rovastille ilmoituksensa yritti tämä nähdessään hänen kasvojensa ilmeen saada hänet jäämään päiväksi kartanoon. Mutta Patches ei suostunut siihen. Phil odotti häntä, ja hänen oli palattava Graniittiylängölle. Syötyään aamiaisensa hän lähti matkaan.

Hän oli jo ehtinyt Minttu-uomalle saakka ja pysähtynyt juottamaan hevostaan ja virkistämään itseään raikkaalla vedellä, kun kuuli jonkun nopeata laukkaa ratsastavan samaa tietä, jota äsken itse oli tullut. Hetkistä myöhemmin ilmestyi Kitty näkyviin.

Nähdessään Patchesin lähteen partaalla tyttö heilutti kättään tervehdykseksi. Ja vastatessaan tervehdykseen ja nähdessään hänen lähestyvän tunsi Patches iloitsevansa hänen tulostaan. Heidän vilpitön, uskollinen ystävyytensä, joka oli alkanut heti ensi näkemältä Kittyn osoittaessa ystävällistä mielenkiintoa nahkapoikaa kohtaan, antoi hänelle turvallisen ja mieluisan tunteen. Väsyneenä ja alakuloisena hän tervehti tyttöä lämpimästi ja iloisena, niin että Kitty punastui mielihyvästä.

»Näin teidän lähtevän pihalta», sanoi Kitty, »ja päätin lähteä mukaanne Graniittiylängölle tervehtimään Manningeja. He pyysivät minua tulemaan tällä viikolla, ja minun mielestäni he ovat saaneet tarpeeksi nauttia kuherruskuukaudestaan. Tehän tiedätte, missä he oleskelevat?»

»Tiedän», vastasi Patches. »Nain heidät eilen. Mutta tulkaahan juomaan.
Te olette ratsastanut hyvää vauhtia!»

»Tahdoin tavata teidät niin pian kuin suinkin», nauroi Kitty hypätessään kevyesti satulasta. »Mutta te saitte hyvän etumatkan minun satuloidessani Midnightiani. ‘Onpa tämä ihana paikka! Mutta minua janottaa tosiaan vallan kauheasti.»

»Valitan, ettei minulla ole millä ammentaa», virkkoi Patches ja nauroi hilpeätä naurua tytön vastatessa: »Unohdatte, että olen tottunut maan tapoihin.» Ja heittäen maahan leveän hattunsa hän kumartui juomaan lähteestä, kuten Patcheskin oli tehnyt.

Patchesin katsellessa tyttöä välähti muuan ajatus hänen mielessään — niin tavaton ja odottamaton, että hän ei edes uskaltanut ajatella sitä loppuun.

»Puhukaapa vielä jumalien nektarista!» huudahti Kitty hengähtäen syvään ja kohottaen hymyilevät kasvonsa Patchesia kohden. Ja jälleen hän kumartui juomaan.

»Ja nyt, herra, olkaa ystävällinen ja tuokaa minulle kimpullinen kaisloja. Teemme niistä mukavan istuimen itsellemme tuonne siimekseen ja välitämme vähät Granite Mountainista, Manningeista ja teidän paimenistanne.»

Patches kävi noutamassa aimo kimpullisen kaisloja ja ojentautui pitkäkseen ruohoon korkean sykomorin alle Kittyn istuutuessa hänen viereensä. Siinä hän lojui selällään kädet ristissä niskan alla ja silmäili kotkaa, joka näkyi pienenä mustana pilkkuna sinisellä taivaalla. Hetkisen kuluttua hän näytti kokonaan unohtaneen seuralaisensa.

Kitty nojautui häntä kohden ja piti kaislan latvaa hänen silmiensä edessä. »Minulla ei ole penniäkään mukana», hän sanoi, »mutta annan tämän teille ajatuksistanne.»

Patches kohottautui nopeasti istumaan. »Sekin olisi liian suuri hinta minun ajatuksistani. Mutta te ette ole kertonut minulle, mitä ystävällemme professorille kuuluu? Eikö leiliä ole paha omatunto, kun näin hylkäsitte hänet?»

Kitty kohotti torjuen molemmat kätensä. »Vaietkaa, Patches, vaietkaa! Uh! kunpa tietäisitte, kuinka virkistävää on taas olla oikean miehen seurassa!»

»Vahinko, että Phil on Graniiltiylängöllä. Unohdin sanoa teille, että hän tietää Manningien oleskelupaikan aivan yhtä hyvin kuin minäkin.»

Nämä sanat eivät nähtävästi miellyttäneet Kittyä. Sitten hän vastasi vakavasti: »Kenties minun pitäisi sanoa teille, Patches — mehän olemme olleet niin hyviä ystäviä, te ja minä — Phil —»

»Te tarkoitatte sillä tavoin kuin hän tahtoisi?» auttoi Patches huomattavan innokkaasti.

Patches oli hetken vaiti. »Phil raukka», hän sanoi hiljaa. »Nyt käsitän. Ajattelinkin, että jotakin sellaista oli tapahtunut. Hän on miesten parhaita, Kitty.»

»Tiedän — tiedän», vastasi Kitty kuin haluten lopettaa tämän puheenaiheen. »Mutta siitä ei yksinkertaisesti saattanut tulla mitään.»

Patches katsoi häneen kiihkeästi, tummissa silmissään ilme, jota Kitty ei milloinkaan ennen ollut niissä nähnyt. Patchesin mieli oli kuohumistilassa. Heidän jutellessaan ja nauraessaan oli ajatus, joka yllättävänä oli välähtänyt hänen mieleensä hänen tuntiessaan Kittyn hilpeän ja toverillisen olemukseen tuovan hänen tuskalleen lievitystä ja lohtua, yhä lujittunut ja vahvistunut. Siitä lähtien, kun he vuosi takaperin ensi kerran näkivät toisensa, oli heidän välillään vallinnut vilpitön toveruus, joka vähitellen oli syventynyt läheiseksi ystävyydeksi. Miksi saattoikaan tämä ystävyys vielä muuttua! Patches ajatteli tytön palavaa kaipuuta siihen elämään, jonka hän hyvin tunsi, ja tiesi voivansa tyydyttää hänen sydämensä pienimmänkin toiveen ja kuitenkin suojella häntä maailman vaaroilta ja salaisilta ansoilta. Ja tähän tunteeseen yhtyi tietoisuus hänen oman elämänsä yksinäisyydestä ja autiudesta.

Kittyn sanat hänen ja Philin välisen suhteen loppumisesta poistivat esteen, joka oli häntä pidättänyt ilmaisemasta tätä ajatustaan, ja hänen tavallinen tapansa — toimia harkitsematta — osoittautui nytkin hänen seuraavissa sanoissaan: »Kauhistuisitteko, Kitty, jos sanoisin teille olevani iloinen? Iloitsevani siitä, että te sanoitte ei Philille, vaikka olenkin pahoillani hänen puolestaan?»

»Siksi, että nyt minulla on oikeus sanoa teille jotakin, jota äsken en olisi voinut sanoa. Pyydän teitä vaimokseni, Kitty. Tahtoisin täyttää teidän elämänne kauneudella ja onnella ja tyydytyksellä. Tahtoisin teidän tulevan kanssani maailmaan katsomaan sen ihmeitä. Tahtoisin ympäröidä teidät kirjallisuuden ja taiteen ihanuuksilla, kaikella sillä, mitä sydämenne ikävöi. Tahtoisin teidän tutustuvan ihmisiin, joiden ystävyys olisi ilo teille. Tulkaa minun kanssani, tyttö — tulkaa vaimokseni, ja yhdessä me olemme löytävä rikkaan ja hyödyllisen ja onnellisen elämän. Tahdotteko, Kitty? Tahdotteko seurata minua?»

Tytön kuunnellessa syvenivät hänen harmaat silmänsä ihmetyksestä ja mielihyvästä. Oli kuin olisi joku hyvä haltia äkkiä avannut hänelle oven luvattuun maahan. Sitten riemu häipyi hänen kasvoiltaan ja hän virkkoi empien: »Teette pilaa minusta, Patches.»

Kittyn lausuessa hänen nimensä nauroi mies ääneen. »Unohdin, että te ette edes tunne minua — tarkoitan, että ette edes tiedä nimeäni.»

»En prinssi, Kitty — vain tavallinen mies, siinä kaikki. Mutta mies, joka voi tarjota teille huolettoman elämän ja kunnioitetun nimen ja kaiken, mistä olen puhunut teille. Mutta minun täytyy kertoa se teille — minä olen aina tiennyt kerran kertovani sen teille, mutta en aavistanut sen tapahtuvan juuri tänään. Nimeni on Lawrence Knight. Kotini on Clevelandissa Ohiossa. Mitä perheeseeni ja henkilökohtaiseen asemaani ja elämääni tulee, voi isänne antaa teille haluamanne tiedot. Riittää, kun vakuutan; että kykenen tarjoamaan teille kaiken, mitä olen luvannut.»

Hänen mainitessaan nimensä suurenivat Kittyn silmät jälleen. Ystävänsä ja koulutoverinsa Helen Manningin kautta hän tiesi Lawrence Knightistä enemmän kuin tämä aavistikaan.

»Mutta sanokaahan minulle», virkkoi Kitty, »mistä syystä herra Lawrence
Knight huvitteleiksen esittämällä Honourable Patchesia?»

Mies vastasi vakavasti: »Tiedän, että se teidän mielestänne mahtaa kuulua hyvin omituiselta, mutta yksinkertainen totuus on, että väsyin itseeni ja hyödyttömään elämääni. Päätin koettaa, voisinko itse ansaita itselleni paikan miesten joukossa. Tahdoin merkitä jotakin oman miehuuteni» — hän epäröi hiukan, mutta jatkoi sitten rohkeasti — »enkä rahojani ja yhteiskunnallisen asemani takia. Tahdoin olla riippumaton — elää kuten toiset miehet, omasta voimastani ja tarmostani ja työstäni. Jos olisin ilmoittanut oikean nimeni pyrkiessäni Risti-Kolmioon, olisivat tuttavani varsin pian keksineet olinpaikkani ja pieni kokeeni olisi täydellisesti epäonnistunut.»

Hänen puhuessaan olivat tuhannet ajatukset risteilleet Kittyn mielessä. Hän uskoi vilpittömästi tyttövuosiensa rakkauden Philiin olevan lopussa. Tämä mies oli Patchesina saavuttanut hänen kunnioituksensa ja kiintymyksensä, ja hänen ilmeinen sivistyksensä herätti hänen ihailuaan. Hän tunsi, että hän oli kaikkea, mitä Phil, ja vielä enemmän. Kuunnellessaan hänen kosintaansa Kitty ei ollut tuntenut pienintäkään häivettä siitä vastenmielisyydestä ja kauhusta, joka hänet oli vallannut vastaanottaessaan professori Parkhillin tarjouksen. Hänen äskeinen kokemuksensa estetiikan jalon esitaistelijan kanssa oli herättänyt eloon kaikki hänen naiselliset vaistonsa, ja ne vetivät häntä tämän voimakkaan, ryhdikkään miehen puoleen, jonka kosinnasta kuka nainen hyvänsä olisi saattanut ylpeillä. Ja lisäksi oli elämä, jonka hän tiesi tämän miehen saattavan hänelle tarjota ja jonka hän nyt saattaisi saavuttaa ilman vanhempiensa suurta uhria — kotikartanon myymisiä — tärkeä tekijä Lawrence Knightin tarjouksessa.

»Se olisi ihanaa», sanoi hän verkalleen. »Minä olen paljon haaveillut kaikesta siitä.»

»Te seuraatte minua, eikö niin? Annatte minun täyttää kaikki toiveenne — tulette kanssani siihen elämään, jota niin hartaasti kaipaatte?»

»Tahdotteko minut todellakin, Patches?» kysyi Kitty arasti, ikäänkuin hänen mielessään vielä olisi ollut epäilyksen varjo.

»Kernaammin kuin mitään muuta maailmassa», väitti mies. »Sanokaa, että tahdotte, Kitty. Sanokaa, että tahdotte tulla vaimokseni.»

Kitty ei huomannut, että Patches ei ollut lausunut sanaakaan rakkaudesta. Oli niin paljon muuta, joka kiinnitti hänen huomionsa. Mies ei liioin huomannut, että Kittykään ei ollut lausunut tätä sanaa, joka oikeassa merkityksessään sisältää elämän täydellisimmän onnen, pyrkimykset ja saavutukset, menestykset ja voitot, uhraukset ja murheet — sanan syvimmässä mielessä koko elämän.

XV LUKU.

Kittyn ystävät ilostuivat suuresti hänen saapuessaan Graniittiylängölle. Järkyttävä tapahtuma, joka oli ollut niin vähällä muuttua murhenäytelmäksi, oli jollakin tavoin himmentänyt Graniittiylängön viehätystä, ja Kittyn saapuminen auttoi hajoittamaan pilven, joka viime päivinä oli synkentänyt heidän elämäänsä.

Ei ollut vaikeata taivuttaa Kittyä jäämään kauemmaksi kuin hän alkuaan oli ajatellut ja lähtemään yhdessä heidän kanssaan Prescottiin. Sieltä Stanfordin täytyi lähteä työhön kaivoksilleen ja Helen aikoi seurata Kittyä Risti-Kolmioon, kuten oli luvannut. Risti-Kolmion miehet veisivät kotiin lähtiessään Kittyn hevosen mukanaan, ilmoittaisivat hänen vanhemmilleen viipymisestä ja pitäisivät huolla siitä, että Reidin auto sovittuna päivänä lähtisi Prescottiin noutamaan nuoria naisia.

Kitty ei saattanut edes Helenille kertoa kihlauksestaan Lawrence Knightin kanssa — taikka Patchesin, kuten hän aikoi sanoa tätä siihen saakka, kunnes paimen itse arvelisi ajan tulleen ilmoittaa oikean nimensä. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä — tulevaisuus näytti loistavalta, niin paljon Kittyn rohkeimpiakin unelmia suuremmalta, että hän tuskin saattoi uskoa sitä todeksi. Sitä paitsi hän ehtisi kotona kartanossa kertoa kaikesta Helenille. Ja hän vaati myöskin Patchesilta, ettei tämä puhuisi hänen isänsä kanssa, ennen kuin hän itse oli tullut kotiin.

Phil poikineen saapui Risti-Kolmioon päivää aikaisemmin kuin Kittyn ja Helenin oli määrä palata Prescottista. Heti kotiin tullessaan he saivat kuulla uutisia: Professori Parkhill oli lähtenyt Williamson Valleysta -ja Pata-Koukku-S kartano oli myyty. Reidin odottama ostaja oli saapunut samana päivänä kuin Kitty lähti Graniittiylängölle ja kauppa oli tehty siekailematta. Mutta Reid ei aikonut luovuttaa kartanoa uudelle omistajalle, ennen kuin karjankierroksen jälkeen.

Miesten istuessa illalla Rovastin kanssa pähkinäpuiden alla keskustellen laakson tapahtumista ja varsinkin naapurikartanon uudesta omistajasta, vetäytyi Phil pikku Billyn kanssa hiukan syrjään ottaen osaa keskusteluun vain silloin tällöin, kun hänen oli pakko sanalla tai parilla vastata johonkin hänelle tehtyyn kysymykseen. Kun rouva Baldwin lähetti pikku Billyn vuoteeseen, livahti Phil yksinään hämärään eivätkä miehet nähneet häntä, ennen kuin seuraavana aamuna. Kun aamiainen oli syöty, antoi hän lyhyesti tarpeelliset ohjeet miehilleen ja ratsasti pois.

Ymmärtäen Philin mielialan antoi Rovasti hänen lähteä virkkamatta sanaakaan. Rouva Baldwinille hän sanoi: »Anna hänen olla yksinään, Stella. Ei poikaa vaivaa mikään. Mutta hänen täytyy päästä laitumelle taistellakseen taistelunsa. Luulen hänen lähtevän katsomaan villihevosia Tooheyssa. Sinne hän tavallisesti menee ollessaan apealla mielellä.»

Patches, joka oli käynyt asialla Fair Oaksissa, oli varhain iltapäivällä matkalla kotiinpäin ja oli saapunut sen lähteen läheisyyteen, jossa ensi kertaa teki tuttavuutta Nick Cambertin kanssa, kun äkkiä kuuli vasikan huutavan läheisessä metsikössä. Tuntien jo tarkoin karjakartanoelämään kuuluvat äänet hän tiesi, että vasikka oli hädässä.

Patches käänsi hevosensa syrjään ja ratsasti ääntä kohden. Samassa hän huomasi ohuen savun tunkeutuvan puiden lomitse. Hän pysähdytti heti hevosensa, laskeutui satulasta, sitoi hevosensa puuhun ja jatkoi matkaa jalan, hiljaa ja varovaisesti. Pian hän taas kuuli ääniä. Vasikka huusi tuskasta ja pelosta ja tuuli toi palaneiden karvojen tuoksun hänen nenäänsä. Joku oli parhaillaan merkitsemässä vasikkaa.

Kenties oli kaikki niin kuin olla piti — kenties ei. Patches oli aseeton, mutta hänelle ominaisella huolettomuudella hän ryömi hiljaa eteenpäin pensaikon läpi siihen suuntaan, mistä savu ja äänet tulivat.

Hän ei ollut vielä päässyt kokonaan pensaikon läpi, kun kuuli jonkun, nopeasti ratsastavan poispäin. Taivuttaen oksia erilleen hän yritti nähdä vilahduksen ratsastajasta, mutta liian myöhään — tämä oli jo hävinnyt puiden taa. Mutta pienellä aukeamalla keskellä metsikköä hän näki Yavapai Joen seisovan vasikan vieressä, jolla oli vastapoltettu Neljä-Viiva-M:n merkki kyljessään ja Tailholtin merkit korvissaan.

Patches tiesi heti, aivan kuin olisi nähnyt koko toimituksen, mitä oli tapahtunut. Muiden kartanoiden paimenet kävivät harvoin näillä seuduin, ja Tailholt Mountainin miehet, tietäen Risti-Kolmion miesten olevan työssä Graniittiylängöllä, olivat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen. Mies, joka niin kiireisesti oli ratsastanut pois, ajoi epäilemättä parhaillaan lehmää niin pitkän välimatkan päähän, ettei se enää saattaisi palata vasikan luokse.

Mutta niin varma kuin Patches olikin siitä, mitä äsken oli tapahtunut, tuli hän kuitenkin liian myöhään, sillä hänellä ei ollut todisteita siitä, että vastamerkitty vasikka ei ollut Nick Cambertin laillista omaisuutta.

Patchesin astuessa esiin pensaikosta töllötti Yavapai Joe häneen hetkisen ällistyneenä ja syyllisen näköisenä. Sitten hän otti pari askelta hevostaan kohden.

»Odottakaahan hetkinen, Joe», huusi Patches. »Mitä hyötyä teillä olisi karkaamisesta? Minä en aio tehdä teille pahaa.»

»Tulkaahan tänne, Joe, puhutaan hiukan asiasta», jatkoi Risti-Kolmion mies päättävällä äänellä istuutuen matalalle kivelle lähellä pientä nuotiota. »Tehän tiedätte, ettette pääse karkaamaan, vaikka tahtoisittekin.»

»Minä en aio kertoa kenellekään mitään», sanoi Joe yrmeästi tullessaan
Patchesia kohden.

»En, sitä en tee», vakuutti Joe. »Tuo vasikka on Neljä-Viiva-M:n omaisuutta, se on aivan varma.»

»Näen sen olevan», vastasi Patches rauhallisesti. »Mutta odotan siksi, kun Nick palaa, ja kysyn häneltä, kenen se oli, ennen kuin hän muutti sen polttomerkin.»

»Teidän olisi nyt parasta lähteä eikä ruveta tekemään Nickille typeriä kysymyksiä. Jos hän tapaa meidät juttelemassa, hän halkeaa kiukusta. Minä ja te olemme ystäviä, ja sitä varten sanon teille, että teidän olisi parasta korjata luunne hyvissä ajoin.»

»Kiitos, Joe, mutta minulla ei ole kiirettä. Kestää ainakin tunnin, ennen kuin Nick palaa, jos hän ajaa lehmän tarpeeksi kauas.»

Jälleen Joe-raukka sanoi enemmän kuin hänen olisi pitänyt. »Teidän ei tarvitse pitää huolta Nickistä. Kyllä hän ajaa sen tarpeeksi kauas. Nick ei jätä mitään sattuman varaan.»

Saatuaan täten vahvistuksen epäilyksilleen liikkui Patches varmalla pohjalla. Hän oli menetellyt varsin uhkarohkeasti sanoessaan, että vasikan polttomerkki oli muutettu. Sillä oli aivan yhtä mahdollista, että vasikka olisi ollut merkitsemätön Nickin ottaessa sen kiinni. Mutta Joen esiintyminen ja varsinkin hänen viimeinen vastauksensa ilmaisivat Patchesin osuneen oikeaan. Se tosiseikka, että vasikan polttomerkki todellakin oli muutettu, todisti ilman muuta, että se kuului Risti-Kolmiolle, sillä sen merkki oli ainoa, jonka saattoi muuttaa Neljä-Viiva-M:ksi.

Patches vaihtoi nyt äänensävyä ja virkkoi mennen suoraan asiaan: »Kuulkaahan, Joe, me saatamme yhtä hyvin puhua asiasta peittelemättä. Te tiedätte minun olevan ystävänne, enkä minä tahdo tuottaa teille harmia, mutta sitä ei voi auttaa, että te nyt olette aikamoisessa pinteessä. Minä piilottelin tuolla pensaikossa päästäkseni selville asiasta ja tiedän varsin hyvin, että tämä on Risti-Kolmion vasikka ja että te ja Nick muutitte sen polttomerkin. Te tiedätte, että se merkitsee vankeutta sekä teille että Nickille, jolleivät pojat mahdollisesti jo sitä ennen pieksä teitä pahanpäiväiseksi ilman sen enempiä muodollisuuksia.»

Joe oli valahtanut valkeaksi kuin palttina. Hän vapisi pelosta ja pälyili hevoseensa.

Patches lisäsi terävästi: »Teidän on turha yrittää karata. Voin surmata teidät, ennen kuin olette ehtinyt edes puolitiehen hevosenne luo.»

Ansassa ja avuttomana Joe katsahti rukoilevasti käskijäänsä. »Ettehän anna minun joutua vankilaan, ettehän, Patches?» uikutti hän. »Te ja minä olemme hyviä ystäviä, eikö niin? Sitäpaitsi ei hän antaisi minun joutua vankilaan, eivätkä pojat uskaltaisi tehdä minulle mitään, jos he vain tietäisivät.»

»Kenestä puhutte?» kysyi Patches. »Nickistäkö? Älkää olko typerä, Joe.
Nick joutuisi vankilaan yhdessä teidän kanssanne.»

»Minä en tarkoita Nickiä, tarkoitan häntä Risti-Kolmiossa — professori
Parkhillia. Sanon teille, ettei hän anna teidän tehdä minulle mitään.»

»Älkää uskoko sitä, Joe», vastasi Patches hetkeäkään epäröimättä. »Tiedätte aivan yhtä hyvin kuin minäkin, ettei professori Parkhill enemmän kuin kukaan muukaan voisi pidättää poikia, jos he saisivat kuulla tästä. Sitä paitsi ei professori enää ole kartanossa.»

Joe-raukan pelästys oli surkea nähdä. »Tarkoitatteko, että hän — että hän on lähtenyt?» sopersi hän.

»Kuulkaahan, Joe», sanoi Patches nopeasti. »Minä voin tehdä enemmän teidän puolestanne kuin hän, vaikka hän olisikin täällä. Te tiedätte, että minä olen ystävänne ja etten tahtoisi toimittaa teidänlaistanne kunnon miestä viideksitoista tai kahdeksikymmeneksi vuodeksi vankilaan tai vaikkapa hirteen. Mutta on vain yksi keino, millä voin auttaa teitä. Teidän täytyy tulla minun kanssani Risti-Kolmioon ja kertoa herra Baldwinille kaikki, kuinka te olette Nickin työssä ja kuinka hän pakotti teidät auttamaan itseään ja kaiken minkä tiedätte. Jos sen teette, voimme pelastaa teidät.»

»Luulen — luulen teidän olevan oikeassa, Patches», keskeytti pelästynyt miesparka. »Nick onkin kohdellut minua kuin koiraa. Ettehän anna Nickin tehdä minulle pahaa, ettehän?»

»Ei kukaan voi tehdä teille pahaa, Joe, jos nyt lähdette minun kanssani. Lupaan pitää huolta teistä ja auttaa teitä tulemaan mieheksi. Tulkaahan nyt, mutta minä päästän ensin tuon vasikan irti.»

Hänen kumartuessaan vasikan yli kuului pensaikosta ääni, joka sai hänet ponnahtamaan pystyyn.

Patches sanoi matalalla äänellä, mutta käskevästi. »Olkaa vaiti ja seuratkaa minua. Olkaa mies, niin minä autan teitä.»

»Sitä hän ei tee, jos minä vain pääsen ensiksi käsiksi häneen», vastasi
Patches.

Mutta hän huokasi helpotuksesta nähdessään Phil Actonin ratsastavan heitä kohden setrien lomasta.

Mutta ennen kuin Patches ennätti sanoa sanaakaan, ojentautui Philin pistooli häntä kohden ja päällysmiehen ääni kaikui käskevänä:

Nähdessään ilmeen Philin silmissä Patches totteli. Mutta kohottaessaan kätensä valahti hänen kasvoilleen tumma puna, ja hänen harmaat silmänsä leimahtivat. Hänen salaperäinen esiintymisensä hänen tullessaan Risti-Kolmioon pyytämään työtä, hänen ystävyytensä Yavapai-Joen kanssa, joka oli herättänyt karjanhoitajien epäluuloa, hänen kohtauksensa Joen kanssa, josta professori oli kertonut Philille, hänen paluunsa kartanoon, kun kaikki luulivat hänen olevan Prescottissa — kaikki tämä ja monet muut asianhaarat olivat nyt kärjistyneet huippuunsa Philin löytäessä Patchesin Joen seurasta ja vastamerkityn vasikan nuotion vierestä. Patches oli tosin aseeton, mutta Phil ei saattanut olla siitä varma, koska yleinen tapa oli pitää pistoolia nahkasäärykseen pistettynä.

Mutta vaikka Patches hyvin ymmärsikin kaiken tämän, ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta raivoa, kun mies, jonka kanssa hän oli elänyt niin likeisessä ystävyyssuhteessa viimeisien kolmen kuukauden aikana, saattoi uskoa hänet syylliseksi sellaiseen rikokseen ja ilman muuta kohdella häntä tavallisena karjavarkaana. Hänen oikeuden- ja kunniantuntoaan oli loukattu, ja hän päätti puolustaa itseään tätä syytöstä vastaan ja opettaa Phil Actonille, että oli raja, jonka yli hän ei sallinut tämän ystävyyden nimessä menevän. Hänen ainoa toivonsa oli voittaa päällysmiehensä sanoin, kuten hän oli Joenkin kahlinnut. Sanasodassa Phil Acton oli vasta-alkaja. Hilliten vihansa Patches sanoi kylmästi ja purevan ivallisesti, katsoen paimenta pilkallisesti hymyillen: »Sinä näytit olevan varsin varovainen vangitessasi aseettoman miehen?»

Patches näki Philin kasvoille leviävästä punasta, että sanat olivat tehonneet.

»Ei kannata olla varomaton sinunlaistesi miesten kanssa», vastasi Phil kiivaasti.

»Ei kai», pilkkasi Patches, »mutta suuren Villihevos-Philin kannattaa varmaan hyvin ansaita itselleen raukan nimi, sillä hän pelkää tulla aseettoman miehen lähelle, jollei hänellä itsellään ole pistoolia kädessään.»

Kylmät, ivalliset sanat saattoivat Philin raivoihinsa. Hurjasti naurahtaen hän pisti pistoolinsa koteloon ja hypähti satulasta. Samassa hetkessä Patches ja Joe laskivat kätensä alas, ja Joe, kummankaan sitä huomaamatta, otti muutaman askelen hevostaan kohden.

»Mitä ilveilyä tämä oikeastaan on, senkin kirottu karjavaras?» sanoi hän kylmästi. »No, ota nyt pistoolisi ja tee mitä aiot.»

Niin vihainen kuin olikin, ei Patches voinut olla ihailematta ystäväänsä, joka oli vastannut hänen purevaan loukkaukseensa näin pelottomasti. Mutta hän ei voinut poiketa suunnitelmastaan saada Phil heittämään pois aseensa.

»Ilveilijä sinä olet itse ja kerskailija lisäksi», ivasi hän. »Sinä tiedät hyvin, ettei minulla ole asetta. Sinun eleesi on hyvin komea. Paha vain, ettei se vähääkään vaikuta minuun.»

Mutta silloin tapahtui Patchesissa omituinen muutos. Niin vihainen kuin hän olikin, sai muuan ajatus hänen vihansa talttumaan.

»Seis!» huudahti hän äkkiä ja niin käskevästi, että Phil tahtomattaan pysähtyi. »Minä en voi tapella kanssasi tällä tavoin, Phil», sanoi hän, ja Phil näki jälleen tuon omituisen itsehalveksunnan hymyn hänen kasvoillaan. »Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että joudut alakynteen tapellessasi paljain käsin minun kanssani. Nyt sinä olet auttamattomasti minun vallassani, niin kuin minä olin hetki sitten sinun vallassasi. Nyt minä olen aseistettu ja sinä aseeton. Minä en voi näin tapella kanssasi, Phil.»

Vastoin Philin tahtoa Patchesin sanat tekivät häneen syvän vaikutuksen. Hän käsitti, että epätasainen taistelu ei tyydyttäisi kumpaakaan, olipa ylivoima kummalla hyvänsä.

»Ensinnäkin», vastasi Patches tyynesti, »aion kertoa sinulle, mistä syystä minä osuin olemaan täällä Yavapai Joen seurassa.»

»Minä en kaipaa sinun selityksiäsi. Kai se kuitenkin taas kuuluu sinun yksityisasioihisi», vastasi Phil kuivasti.

Patchesin onnistui hillitä itsensä. »Sinä saat yhtäkaikki kuulla selityksen», hän vastasi. »Saat uskoa sitä tai et, aivan mielesi mukaan.»

»Sitten minä noudan itselleni pistoolin, jotta saamme selvittää asiamme mies miestä vastaan milloin vain tahdot», vastasi Patches päättävästi.

Mutta kertoessaan Philille, kuinka hän oli tullut paikalle liian myöhään ottaakseen kiinni karjavarkaan ja kuinka hän juuri Philin saapuessa oli saanut Joen taivutetuksi lähtemään Risti-Kolmioon antamaan tarpeelliset todisteet Nickiä vastaan, unohti Patches, minkä vaikutuksen hänen sanansa mahdollisesti tekisivät Joeen. Molemmat Risti-Kolmion miehet olivat niin syventyneet omien väliensä selvittämiseen, etteivät kiinnittäneet huomiotaan Tailholt Mountainin miesraukkaan. Käyttäen tilaisuutta hyväkseen Joe oli vähitellen siirtynyt yhä lähemmäksi hevostaan. Kun hän kuuli Patchesin kertovan, ettei hänellä ollut mitään eittämättömiä todisteita, että vasikka ei ollut Nick Cambertin laillista omaisuutta, synkkenivät hänen kasvonsa kiukusta. Häntä harmitti, että Patches oli saanut hänet paljastamaan sekä itsensä että isäntänsä, ja hän keksi mielestään hyvän keinon oman nahkansa pelastamiseksi ja isäntänsä lepyttämiseksi. Hän hyppäsi nopeasti hevosensa selkään ja ennen kuin toiset saattoivat pidättää häntä, hän oli jo kaukana metsikössä.

Puhuessaan Phil käänsi selkänsä Patchesille ja otti pari askelta pistooliaan kohden. Hän oli ehtinyt miltei sen luo, kun pensaikosta Patchesin takaa kuului laukaus.

Patches näki Philin horjuvan eteenpäin, ojentautuvan kuin ponnistaen viimeiset voimansa ja kääntyvän katsomaan taakseen. Philin kaatuessa syöksyi aseeton paimen Philin asetta kohden, joka yhä oli maassa. Samalla hän kuuli toisen laukauksen, ja kuula viuhui hänen kasvojensa ohitse. Philin pistooli kädessään hän ryntäsi setripuun taakse vastapäätä pensaikkoa, mistä laukaukset oli ammuttu, ja hänen juostessaan viuhui toinen kuula hänen ohitseen.

Patchesin tapaan liikkuvaan mieheen ei ole helppo osua. Mutta vielä vaikeampi on osua, kun mies on aseistettu ja puun suojassa. Silmänräpäys sen jälkeen, kun oli päässyt turvapaikkaansa, Patches kuuli kavioiden kapsetta ja tiesi, että näkymätön murhamies oli katsonut parhaaksi tyytyä siihen, mitä oli saanut aikaan, ja paeta ennen kuin Patches kenties ryhtyisi hänen kanssaan ilmitappeluun.

Nopeasti tarkastaessaan Philin tilaa hän huomasi kuulan tunkeutuneen oikean hartian alapuolelle ja miehen olevan hengissä, vaikkakin tajutonna ja epäilemättä pahasti haavoittuneena.

Patches repi nopeasti paitansa sileiksi, tukahdutti verenvuodon ja sitoi haavan parhaan kykynsä mukaan. Sitten hän empi hetkisen. Kartanoon oli kolmen tai neljän mailin matka. Hän saattoi ratsastaa taipaleen edestakaisin muutamassa minuutissa. Jonkun täytyi lähteä noutamaan lääkäriä menettämättä hetkeäkään. Oli parempi jättää Phil yksinään muutamaksi minuutiksi kuin lähteä kuljettamaan häntä kotiin tässä tilassa. Seuraavassa hetkessä Patches istui Philin satulassa ja karautti kotiin hurjempaa vauhtia kuin milloinkaan oli ratsastanut.

Jim Reid oli matkalla kotiin Prescottista Kittyn ja Helenin kanssa, aivan kuten Kitty oli suunnitellut. He olivat noin kymmenen mailin päässä kotoa, kun Reid, joka ohjasi autoa, näki ratsastajan lähenevän. Hetkisen hän silmäili miestä ja sanoi sitten tytöille: »Katsokaahan, miten tuo mies ratsastaa. Nyt ei kaikki ole niin kuin olla pitää.» Puhuessaan hän käänsi auton syrjään tieltä.

Hetkistä myöhemmin hän lisäsi: »Se on Curly Elson Risti-Kolmiosta. Laaksossa on tapahtunut jotakin.» Hän pysähdytti koneen ja hyppäsi tielle, jolta Curly saattaisi nähdä ja tuntea hänet.

Curly ei tiukentanut suitsia, ennen kuin oli aivan Reidin vieressä. Sitten hän pysähdytti hevosensa niin äkkiä, että tämä oli lysähtää maahan.

Curly sanoi nopeasti; »Phil Actonia on ammuttu. Tarvitsemme pian lääkärin.»

Sanaakaan sanomatta Jim Reid hyppäsi autoon. Vaunu ajoi hiukan takaperin kääntyäkseen. Sen pysähtyessä silmänräpäyksen verran lähteäkseen eteenpäin laski Kitty kätensä isänsä olalle.

»Odota!» huudahti hän. »Minä menen Philin luo. Curly, antakaa minulle hevosenne, — te voitte lähteä isän kanssa.»

Kitty oli tuskin lopettanut lausettaan, kun paimen jo oli maassa. Ja ennen kuin auto oli päässyt lähtemään, ratsasti Kitty takaisin samaa tietä, jota Curly oli tullut.

Kitty oli tuskin tietoinen siitä, mitä oli sanonut. Paimenen ensimmäiset sanat olivat tuottaneet hänelle miltei ruumiillisia tuskaa, niin että hän oli tuntenut itsensä heikoksi ja avuttomaksi. Hänestä tuntui kuin raskas paino olisi painanut häntä maahan, ja hänen silmänsä sumenivat. »Phil Acton on ammuttu! Phil Acton on ammuttu!» Hän oli mielessään yhä uudelleen toistanut Curlyn sanoja. Sitten hänen voimansa palasivat. Hänen täytyi päästä Philin luo, — hänen täytyi rientää, rientää! Miksi hevonen juoksi niin hitaasti! Olisipa hänellä ollut oma Midnightinsa! Hän ei voinut ajatella ratsastaessaan. Hän ei ihmetellyt, ei tutkinut, ei harkinnut tunteitaan. Hän vain tunsi. Phil oli haavoittunut — Phil, poika, jonka kanssa hän pikku tyttönä oli leikkinyt, jonka kanssa oli käynyt koulua, joka oli herättänyt hänen nuoren sydämensä ensimmäisen rakkauden. Phil, hänen Philinsä oli haavoittunut, ja hänen täytyi kiiruhtaa hänen luokseen nopeasti — nopeasti!

Kittystä tuntui, että hän oli ratsastanut monta tuntia, ennen kuin saapui laitumen reunaan. Onneksi Curly oli jättänyt veräjän auki. Ratsastaessaan tuttua, vanhan Actonien kartanon ja Risti-Kolmion välistä tietä hän näki miehet. He kantoivat Philiä kotiinpäin, ja jälleen sumenivat Kittyn silmät ja hänen täytyi tarttua satulannuppiin, jottei putoaisi. Mutta tuokion kuluttua hän jälleen oli entisellään ja valmis tekemään kaiken, mitä rouva Baldwin määräsi.

Phil oli tullut tajuihinsa, kun miehet tarttuivat häneen, mutta oli verenvuodosta hyvin heikko. Vaikka Bob ajoikin mahdollisimman varovasti, oli matka miltei liian rasittava. Mutta hänen päästyään omaan vuoteeseensa ja saatuaan hiukan rauhoittavia lääkkeitä näytti hänen loistava ruumiillinen kuntonsa ja terveytensä voittavan vaaran ainakin toistaiseksi.

Rouva Baldwinin ja Kittyn puuhaillessa hetkisen toisessa huoneessa kumartui Rovasti Philin vuoteen yli ja kuunteli Philin katkonaista kertomusta siitä, mitä metsässä oli tapahtunut siihen saakka, kun hän menetti tajuntansa. Kun hän oli tarkoin painanut mieleensä kaikki tapahtuman yksityiskohdat, katsoi hän suoraan Philin vakaviin ja avomielisiin silmiin ja kysyi: »Phil, tekikö Patches tämän?»

Sen jälkeen hän sulki uupuneena silmänsä kuin nukkuakseen. Nähdessään Kittyn oviaukossa Rovasti kutsui hänet istumaan vuoteen viereen. Itse hän hiipi hiljaa huoneesta.

Kuin unessa oli Phil nähnyt Kittyn ratsastavan pihalle. Ja hän oli tiennyt Kittyn olevan läsnä huoneessa, jossa nyt makasi. Mutta hän ei ollut pienimmälläkään eleellä osoittanut tietävänsä hänen läsnäolostaan. Kittyn istuutuessa vuoteen viereen avasi paimen hetkiseksi silmänsä ja katsoi tyttöön. Sitten väsyneet luomet sulkeutuivat jälleen eikä Phil millään tavoin osoittanut, että oli tuntenut hänet. Hänen kalpeat huulensa sulkeutuivat tiukasti aivan kuin uusi tuska olisi raadellut häntä.

Katsellessaan miestä, joka niin kauan kuin hän saattoi muistaa, oli ollut osa hänen omasta elämästään, ja joka nyt oli sen maan rajalla, josta hän ei enää koskaan saattaisi palata, ymmärsi Kitty Reid sen totuuden, joka on suurempi kuin mikään tieto, minkä ihmiskäden pystyttämässä koulussa voimme oppia. Hän ymmärsi sydämensä suurimman totuuden. Hän ei ollut oppinut sitä kirjoista eikä koulusta, ei opettajiltaan eikä tovereiltaan. Hän oppi sen Elämän Herralta, joka rajattomassa viisaudessaan opettaa opetuslapsiaan koulussa, joka on kaikkia muita kouluja suurempi, Luonnon Koulussa. Tänä hetkenä, kuoleman läheisyyden peittäessä varjoonsa jokapäiväisen elämän tavalliset ja turhat arvot, tiesi Kitty Jumalan kirjoittamattoman lain nojalla, että tämä mies oli ainoa, joka oli määrätty hänen elämäntoverikseen. Ympäristö, olosuhteet, kaikki mitä sanomme sivistykseksi, kenties kuolemakin, saattoi erottaa heidät toisistaan, mutta mikään ei saattanut muuttaa sitä tosiasiaa, että Phil oli ainoa, jonka hänen sydämensä saattoi valita. Kumartuen miehen yli, joka hiljaa makasi vuoteessaan, kuiskasi Kitty hänelle sydämensä syvimmän tunteen.

»Tule takaisin, Phil — rakastan sinua, Phil — tarvitsen sinua — tule takaisin luokseni!»

Hitaasti Phil heräsi heikkoudestaan ja tuskastaan luoden tyttöön katseen, joka oli täynnä ihmetystä ja epäröintiä. Mutta Kittyn kasvoista loisti kirkkaus, joka karkoitti hänen epäilyksensä. Hän ei lausunut sanaakaan — sanat olivat tarpeettomia. Hän ei liioin liikahtanut, sillä hänen täytyi olla hiljaa ja pitää kiinni elämästä, joka äkkiä oli muuttunut hänelle arvokkaaksi. Mutta Kitty tiesi sanoittakin, mitä Phil olisi tahtonut hänelle sanoa, ja Philin sulkiessa jälleen silmänsä kumartui hän hiljaiseen kiitokseen.

Sitten hän nousi ja hiipi ikkunan luo. Hänen täytyi luoda katseensa maailmaan, joka nyt oli uusi ja ihana.

Pähkinäpuiden alla hän näki Rovastin keskustelevan miehen kanssa, jonka vaimoksi hän oli luvannut tulla.

Hiukan myöhemmin toi herra Reid lääkärin taloon, ja auton surina keräsi koko kartanon väen kuulemaan hänen tuomiotaan.

Rovastin ollessa Philin huoneessa lääkärin mukana ja kaikkien muiden kokoontuessa pihalle seisoi Jim Reid hiukan syrjässä muista keskustellen matalalla äänellä Bobin kanssa. Patches, joka seisoi auton takana, kuuli Bobin korottavan hiukan ääntään ja sanovan selvästi: »Siitä ei ole epäilystäkään. Siellä on vastamerkitty vasikka maassa. Hän varmaan unohti säikähdyksissään päästää sen irti tai kenties hän ajatteli, ettei siitä olisi mitään hyötyä, jos Phil pääsisi kertomaan siitä, mitä oli tapahtunut. Minun luuloni on, että Phil yllätti hänet teossa ja niin äkkiä, että hän ampui lainkaan ajattelematta; tehän tiedätte, miten harkitsematta hän toimii. Ja sitten, kun hän näki, mitä oli tehnyt ja luuli, ettei Phil kuitenkaan saattaisi jäädä henkiin, hän arveli parhaaksi jäädä tänne ja koettaa pelastautua jollakin valheella. Jos hän olisi koettanut karata, olisi asia ollut ilman muuta selvä, mutta hän on kyllin kylmäverinen pelatakseen uhkapeliä.»

Patches liikahti kuin rynnätäkseen miesten luo, mutta samassa astui lääkäri pihalle. Hänen tullessaan odottavan joukon luo hymyili Patches ivallisesti itsekseen. Sitten hän astui eteenpäin kuullakseen lääkärin sanat.

Phil voi parantua, vaikkakin se oli hyvin epävarmaa, arveli lääkäri. Haavoittuneen erinomainen terveys ja voima saattoivat pelastaa hänet, mutta ennen kaikkea oli huolellinen hoito välttämätön.

Helpotuksesta huoahtaen joukko hajaantui. Patches lähti yksinään pois.
Herra Reid, joka aikoi viedä tohtorin Prescottiin, sanoi tyttärelleen:
»Tule, Kitty, ajamme kodin kautta ja viemme sinut ja rouva Manningin
äidin luo.»

Mutta Kitty pudisti päätään. »Ei, isä. En minä tule kotiin. Stella tarvitsee minua. Helen kyllä ymmärtää sen, eikö niin, Helen?»

»Hyvä», vastasi herra Reid, jolla näytti olevan kiire. »Sano Stellalle, että äiti tulee käymään myöhemmin illalla.» Ja auto lähti liikkeelle.

Yöllä, kun herra Baldwin ja Kitty istuivat Philin vuoteen ääressä ja Patches makasi unettomana vuoteessaan ajatuksiensa vallassa, ratsasti muutamia naapurikartanon miehiä äänettömästi halki pimeän yön. Ennen kuin uusi päivä oli karkottanut tähdet taivaalta, keräytyi Pata-Koukku-S-kartanon veräjille äänetön, vakava ratsastajajoukko. Aamuhämärissä he seurasivat Jim Reidiä, joka tuli talostaan, ja ratsastivat laakson poikki Risti-Kolmiota kohti. Muuan miehisiä kuljetti hevosta, jolla oli selässään tyhjä satula. He pysähtyivät lähelle kartanon veräjää pienen kukkulan luo, Jim Reidin ja kahden muun miehen jättäessä hevosensa toisten huostaan ja piiloutuessa suuren vesialtaan taakse, niin ettei heitä saattanut nähdä kartanosta.

Helenin ja Rovastin ollessa neljännestuntia myöhemmin pihamaalla, he näkivät Curlyn juoksevan täyttä vauhtia taloon päin. Kun Rovasti kiiruhti häntä vastaan, huusi paimen kalpeana kiihtymyksestä ja vihasta: »He ovat vieneet hänet — he yllättivät hänet, kun hän oli lähdössä laitumelle.»

Kiihtyneenä hän selitti Rovastille, miten Kitty oli kertonut Philin selostaneen tapahtuman, sekä lisäsi kuiskaten Rovastille jotakin, joka sai tämän kokonaan hämmästyksen valtaan.

»Hevoseni, Curly», huusi Rovasti ja juoksi satulavajaan päin Helenin seuratessa. »Mitä tietä he ratsastivat?» kysyi hän hypähtäessään satulaan.

»Setrimetsikköä kohden, sinne, missä se tapahtui», vastasi mies.
»Tarvitsetteko minua?»

»En. Älkää sanoko mitään muille. Rouva Manning, teidän läsnäolonne voisi nyt olla tarpeen.» Ja he ratsastivat kohden setrimetsikköä.

Ratsastajajoukko, joka vei Patchesin, oli ehtinyt pienelle aukeamalle ja tehnyt lyhyet valmistelunsa. Siitä hetkestä lähtien, kun he olivat yllättäneet ja vanginneet hänet, ei Patches ollut virkkanut sanaakaan.

»No, herra», virkkoi mies, joka johti puhetta, »onko teillä mitään sanottavaa, ennen kuin käymme toimeen?»

Patches pudisti päätään ja ihmeekseen he näkivät ivallisen hymyn hänen huulillaan.

»Enpä luule niiden huomautusten, joita minulla saattaisi olla tehtävänä, tekevän suurtakaan vaikutusta herroihin», vastasi hän tyynesti. »Olisi joutavaa viivyttää teitä tarpeettoman kauan.»

Miesjoukko ei saattanut pidättää ihailun mutinaa. He olivat miehiä, jotka osasivat arvostaa tällaista horjumatonta rohkeutta.

Lyhyen hiljaisuuden aikana, joka seurasi Patchesin sanoja, syöksähtivät Rovasti ja Helen äkkiä keskelle miesjoukkoa. Ennen kuin kukaan ennätti estää, seisoi Helen Patchesin vieressä ja tarttui häntä käteen. Nopealla liikkeellä tempasi Rovasti lassonsilmukan miehen kaulasta. Vielä hetkinen, ja hän oli leikannut poikki nuoran, joka kahlehti miehen kädet.

»Älä tee sitä, Will», huudahti Jim kiivaasti. »Tämä on meidän asiamme.» Ja samaan hengenvetoon hän huusi tovereilleen: »Sitokaa hänet uudelleen, pojat», ja ryntäsi eteenpäin.

»Paikoillenne», karjaisi silloin Rovasti, ja nähdessään ankaran päättäväisyyden ilmeen rakastamansa ja kunnioittamansa miehen kasvoilla miehet pysähtyivät.

»Minä teen tämän ja teen vielä enemmänkin, Jim Reid», sanoi Rovasti varmana, ja hänen äänessään oli sointu, joka muinaisina villin lännen päivinä oli pakottanut hurjimmatkin miehet tottelemaan. »Tämä teidän kokouksenne liikuttaa nähdäkseni myöskin minua. Minä vastaan tästä miehestä. Te, pojat, tarkoitatte hyvää, mutta te olette tällä kertaa hiukan liian kärkkäitä toimimaan.»

»Me aiomme vihdoin tehdä lopun näistä Tailholt Mountainin karjavarkauksista, Will», vastasi Reid, »ja me aiomme tehdä sen nyt juuri.»

Rovasti seisoi järkkymättömänä. »Tällä tavoin ette tee loppua mistään! Te aiotte tehdä jotakin, joka on paljon pahempaa kuin muutamien vasikoiden varastaminen. Se aika on ollut ja mennyt Arizonassa, jolloin täällä yksistään epäluulon perusteella piestiin miehiä pahanpäiväiseksi. Luulenpa, että Risti-Kolmiolla on enemmän sellaisia lehmiä, joiden polttomerkkiä on muutettu, kuin teillä kaikilla yhteensä, ja se antaa minulle nähdäkseni oikeuden olla mukana asiasta keskusteltaessa.»

»Tiedät minun olevan oikeassa, Tom», vastasi Rovasti nopeasti. »Sinä ja minä olemme eläneet naapureina melkein kolmekymmentä vuotta vaihtamatta milloinkaan pahaa sanaan keskenämme, ja me olemme yhdessä kestäneet monta pahaa päivää. Sinä myöskin, George, ja sinä, Henry ja sinä, Bill. Teidät muut minä olen tuntenut siitä saakka, kun olitte pikku poikia, — ja minä ja teidän isänne olemme taistelleet rauhan ja laillisten olojen saavuttamiseksi, ennen kuin te olitte edes syntyneet. Sen me teimme lastemme vuoksi. Ja nyt te luulette voivanne jättää minut kaiken tämän ulkopuolelle. Te luulette voivanne hiipiä tänne salaa, ennen kuin minä olen edes noussut vuoteestani, ja hirttää yhden paimenistani — pojan, joka on miesten parhaita. Sanomatta minulle sanaakaan te väijytte minun aitauksessani ja nostatte hitonmoisen jutun. Minä olen tullut tänne sanoakseni teille, että siitä ei tule mitään. Siitä ei tule mitään, sillä minä en salli sitä.»

Katseet maahan luotuina istuivat miehet vaieten hevostensa selässä. Jotkut murahtivat hyväksyvästi. Jim Reid virkkoi vakavasti: »Mutta kuulehan, Will. Me tiedämme, miltä se sinusta tuntuu, mutta tahdoimme säästää sinut enemmältä harmilta. Tailholt Mountainin varkaat menivät liian pitkälle tällä kertaa. Me emme voi antaa sinun vapauttaa tuota miestä.»

»Minä aion saada teidät vapauttamaan hänet», kuului yllättävä vastaus.
»Tehän hänet vangitsittekin, teidän on siis vapautettava hänet.»

Tilanteen vakavuudesta huolimatta nauroivat useat Rovastin vastaukselle — se oli niin hänen kaltaisensa.

»Panenpa parhaan härkäni vetoon, että hän sen myöskin tekee», kuiskasi muuan.

Rovasti kääntyi vieressään seisovan miehen puoleen. »Patches, kerro näille miehille, miten asia tapahtui.»

Paimenen kerrottua yksityiskohtaisesti tapahtumasta siihen hetkeen saakka, jolloin Phil ilmestyi paikalle, keskeytti Rovasti hänet. »Menehän nyt sinne ja näytä meille tarkalleen, miten kaikki tapahtui sen jälkeen, kun Phil oli tullut sinun ja Yavapai Joen luo.»

Patches totteli. Ja hänen näyttäessään heille, missä Phil oli seissyt laukauksen kajahtaessa, keskeytti Rovasti hänet uudelleen: »Odotahan hetkinen. Tom, asetu seisomaan siihen, missä Phil seisoi.»

Hänen asetuttuaan paikoilleen jatkoi Rovasti: »No Patches, asetu nyt siihen, missä itse olit.»

Rovastin ei tarvinnut kehoittaa miehiä seuraavaan toimenpiteeseen.
Kolme miestä oli jo hypännyt satulasta ja rynnännyt pensaikkoon, jota
Patches oli osoittanut.

»Täällä on tosiaan jälkiä», huusi joku. »Ja täällä», lisäsi toinen muutamia askelia etäämpänä, »tähän hän oli jättänyt hevosensa.»

»Ja nyt», jatkoi Rovasti miesten palattua pensaikosta, »minä kerron teille jotakin. Philin kertomus on täydelleen yhtäpitävä Patchesin äskeisen selostuksen kanssa. Sitä paitsi Phil sanoi minulle heti, kun kysyin sitä hänellä, ettei hän voi sanoa, kuka ampui laukauksen.»

Hän vaikeni hetkeksi antaakseen sanoilleen suuremman painavuuden.
Sitten hän esitti selityksensä, johtopäätökset.

»Asian näin ollen ei meillä ole selviä todisteita ketään vastaan. Ei voida todistaa, ettei vasikka ollut Nickin omaisuutta. Ei voida todistaa, kuka ampui laukauksen. Se saattoi olla Yavapai Joe tai joku toinen aivan yhtä hyvin kuin Nick. Phil itse pilasi hätäilemisellään koko jutun. Jollei Phil olisi ollut niin kärkäs syyttämään tätä miestä pelkkien epäluulojen nojalla, olisimme varmasti saaneet Yavapai Joelta tarvitsemamme todisteet ja voineet vihdoinkin selvittää asiat noiden varkaiden kanssa. Mutta nyt seisomme sen sijaan täsmälleen samalla paikalla kuin ennenkin. No, mihin aiotte nyt ryhtyä?»

Miehet hymyilivät häpeissään, mutta iloitsivat yhtäkaikki siitä, että uhkaava murhenäytelmä oli vältetty. He eivät suinkaan olleet kokonaan varmoja Patchesin viattomuudesta, mutta he tunnustivat, että erehdys heidän puoleltaan oli mahdollinen.

»Luulenpa Rovastin lykänneen kokouksen toiseen kertaan, pojat», arveli muuan.

Viimeisen miehen hävittyä metsikköön pyyhki Rovasti hikipisarat otsallaan ja katsoi miettiväisenä Patchesiin. Sitten syttyi hyväntahtoinen väike hänen sinisiin silmiinsä, jotka hetkistä aikaisemmin olivat näyttäneet niin ankarilta ja teräksisiltä.

»Tulkaa», virkkoi hän hilpeästi, »lähdetään aamiaiselle. Stella ihmettelee varmaan, missä me viivyttelemme.»

XVI LUKU.

Iltapäivä oli jo kulunut pitkälle, kun Curly palasi laakson toisesta päästä tuoden mukanaan erään naisen, joka vapauttaisi rouva Baldwinin taloushommista, ja Helen arveli nyt voivansa palata Reidien luo.

»Minä käsken Patchesin saattamaan teitä kärryillä», sanoi Rovasti. »Olitte hyvin ystävällinen jäädessänne tänne, te olette ollut meille korvaamattomaksi avuksi.»

»Älkää puhuko mitään kärryistä, herra Baldwin. Käveleminen tekisi minulle varmasti hyvää. Mutta olisin todellakin iloinen, jos Patches tulisi saattamaan minua — tuntisin itseni paljon turvallisemmaksi», lisäsi hän nauraen.

Rouva Baldwin nukkui, ja Kitty istui sairasvuoteen vieressä Helenin lähtiessä kartanosta, mutta Rovasti itse saattoi häntä ja Patchesia hiukan matkaa. Sanottuaan hyvästi Rovastille ja luvattuaan palata huomenna Helen sanoi seuralaiselleen: »Oi, Larry, minä olen iloinen tästä tilaisuudesta, tahdoin välttämättä tavata sinua kahdenkesken, enkä ymmärtänyt, miten se kävisi laatuun. Minulla on jotakin sanottavaa sinulle, Larry, jotakin, joka minun täytyy sanoa sinulle, ja sinun on oltava hyvin kärsivällinen kuunnellessasi.»

»Sinähän näit, mitä tänä aamuna tapahtui. En löydä sanoja, joilla voisin sinua kiittää!» sanoi mies vakavasti.

»Se oli kauheata — kauheata, Larry! Miksi et sanonut heille, kuka olet?
Miksi annoit heidän —» Hän ei saattanut lopettaa lausettaan.

Mies naurahti lyhyesti. »Sehän olisi ollut turhaa sanojen haaskausta. Luuletko, että he niissä olosuhteissa olisivat ottaneet uskoakseen sellaisia juttua?»

Hetkisen he kulkivat vaieten. Sitten Patches kysyi: »Jim Reidin epäluulojenko takia sinä tahdoit tavata minua, Helen?»

»Kitty kertoi kaiken minulle tänään», jatkoi Helen. »Lapsiraukka on miltei suunniltaan.»

»Rakastatko sinä häntä niin suuresti, Larry? Sano minulle rehellisesti, onko niin?»

»Sano minulle, Larry», intti Helen. »Minun täytyy saada tietää se.
Rakastatko sinä Kittyä, niin kuin miehen tulee rakastaa vaimoaan?»

Nyt Patches vastasi ääni liikutuksesta väristen. »Miksi kysyt minulta sellaista? Sinähän tiedät vastauksen. Mitä oikeutta sinulla on pakottaa minut sanomaan sinulle se, minkä jo tiedät — että minä rakastan sinua — toisen miehen vaimoa?»

Helen kalpeni. Tahtoessaan auttaa Kittyä ei hän lainkaan ollut tullut ajatelleeksi, mihin tilanteeseen hän tällä kysymyksellä oli saattanut itsensä.

»Niin», vastasi tämä intohimoisesti, »sinähän vaadit minua sanomaan totuuden.»

»Oi, Larry», huudahti tyttö, »kuinka sinä saatoit — kuinka sinä saatoit pyytää vaimoksesi naista, jota et rakasta? Kuinka sinä saatoit, Larry? Ja juuri kun minä olin niin ylpeä sinusta, niin iloinen siitä, että vihdoin olit löytänyt oman itsesi, että sinä olit niin kelpo mies!»

»Kitty ja minä olemme hyvät ystävät», vastasi Patches matalalla, synkällä äänellä, »ja hyvät toverit. Viime vuonna olen oppinut pitämään hänestä hyvin paljon — meillä on niin paljon yhteistä. Minä voin antaa hänelle sen elämän, jota hän kaipaa — elämän, johon hänet on luotu. Minä teen hänet onnelliseksi, minä olen hänelle uskollinen, minä tarjoan hänelle kaiken, mitä mies voi tarjota vaimolleen.»

»Ei, Larry», sanoi Helen hellästi miehen äänen avuttomuuden liikuttamana, sillä Patches oli puhunut aivan kuin itsekin olisi ollut selvillä siitä, että hänen yrityksensä puolustaa kihlaustaan Kittyn kanssa olivat turhia. »Ei, Larry, sinä et voi tarjota Kittylle kaikkea, mitä miehen tulee tarjota vaimolleen. Ilman rakkautta et voi olla hänen miehensä.»

Jälleen he kulkivat äänettöminä kappaleen matkaa. Sitten Helen kysyi: »Ja oletko varma siitä, että Kitty rakastaa sinua — niinkuin naisen tulee rakastaa, tarkoitan.»

»En olisi pyytänyt häntä vaimokseni, jollen olisi uskonut sitä», vastasi Patches hiukan innokkaammin.

»Et tietenkään», virkkoi Helen hilpeämmin, »eikä Kitty olisi voinut sanoa 'kyllä', jollei hän olisi uskonut sinun rakastavan häntä!»

»Minä tiedän, että hän rakastaa Phil Actonia, Larry. Minä luin sen hänen kasvoistaan, kun hän ensin kuuli onnettomuustapauksesta. Hän on aina rakastanut häntä, Larry, siitä saakka, kun he lapsina leikkivät yhdessä. Kitty on koettanut tukahduttaa sydämensä tunteen — hän on koettanut voittaa rakkautensa, mutta nyt hän tietää, että se on mahdotonta. Olipa onni teille molemmille, että hän huomasi rakastavansa Actonia, ennen kuin oli ehtinyt pilata sekä omansa että sinun elämäsi.»

»Mutta kuinka hän saattoi lupautua vaimokseni, jos hän rakasti Philiä?» kysyi Patches.

»Mutta kuinka sinä saatoit pyytää häntä vaimoksesi, vaikka —», vastasi Helen nopeasti lainkaan ajattelematta itseään. Sitten hän jatkoi urheasti syrjäyttäen itsensä: »Sinä johdatit hänet suureen kiusaukseen, Larry. Sinä et kenties tarkoittanut sitä, mutta sinä teit sen joka tapauksessa. Sinä houkuttelit häntä rikkaudellasi — kaikella sillä ylellisyydellä ja loistolla ja hienoudella, mitä saatoit hänelle tarjota. Sinä sait hänet vaihtamaan rakkauden kaikkeen tähän. Minä tiedän, Larry — minä tiedän, sillä minäkin olin kerran samassa kiusauksessa.»

Patches teki eleen kuin väittääkseen vastaan, mutta Helen ei antanut hänen keskeyttää. »Sinä et tiennyt sitä, mutta vain muisto isävainajani opetuksista pelasti minut tekemästä hirveätä erehdystä. Nyt sinä olet mies, Larry. Sinä olet minulle rakkaampi kuin kukaan muu mies maailmassa paitsi yhtä, ja enemmän kuin ainoatakaan muuta miestä — paitsi tuota yhtä — minä kunnioitan ja ihailen sinua saavuttamasi miehuuden takia. Mutta Larry, etkö ymmärrä: kun mies on mies, on olemassa asia, jota hän ei koskaan voi tehdä — hän ei koskaan voi käyttää hyväkseen naisen heikkoutta. Hän ei voi johdattaa häntä kiusaukseen, joka on suurempi kuin hänen voimansa. Hänen täytyy olla voimakas sekä omasta että hänen puolestaan. Hänen täytyy pelastaa hänet hänestä itsestään huolimatta.»

Patches kohotti päänsä ja loi katseensa kauas Granite Mountainia kohden. Kerran ennen oli tämä nainen herättänyt hänessä uinuvan miehuuden, ja nyt hän jälleen vetosi siihen, mikä hänen sisimmässään oli hienointa ja parhainta.

»Ei, Larry», vastasi Helen nopeasti, »mutta sinä tiedät minun tällä kertaa olevan oikeassa.»

»Minä vapautan heti Kittyn hänen lupauksestaan», virkkoi Patches ikäänkuin päättääkseen keskustelun.

Mies hämmästyi. »Miksi — mutta minä luulin — mitä ihmettä sinä oikeastaan tarkoitat?»

Helen nauroi onnellista naurua vastatessaan: »Tuhma Larry, etkö ymmärrä? Sinun täytyy saada Kitty itse antamaan sinulle rukkaset. Sinun on pelastettava hänen itsekunnioituksensa. Etkö käsitä, kuinka se nöyryyttäisi häntä, jos hän hetkenkään kuvittelisi, että sinä et rakastakaan häntä? Ajattelehan, mitä hän kärsisi tietäessään, että sinä olit yksinkertaisesti vain yrittänyt ostaa hänet rikkauksillasi ja kaikella, minkä omistat?»

»Juuri sitä sinun kosintasi oli, Larry. Ja Kittyn kaltainen tyttö, jos hän tietäisi, mitä itse asiassa on tehnyt, pitäisi sen jälkeen varmasti itseään arvottomana ottamaan vastaan onneaan silloinkin, kun se todellakin kolkuttaa hänen ovelleen. Sinun täytyy saada hänet ylpeänä ja iloisena antamaan kätensä miehelle, jota hän rakastaa.»

»Sitä minä en tiedä, Larry. Mutta sinun täytyy yrittää — Kittyn tähden sinun täytyy.»

»Jollette sinä ja Rovasti aamulla olisi sekaantuneet asiaan, olisi kaikki ollut paljon yksinkertaisempaa!» arveli Patches, ja Helen huomasi hänen taas nauravan itselleen.

Tämä katsahti kysyvästi Heleniin. »Tahdotko minun valehtelevan hänelle — suorastaan valehtelevan?» kysyi hän.

Helen vastasi rauhallisesti: »En luule, että ottaisin sitä huomioon, jos olisin sinun sijassasi, Larry — näissä olosuhteissa.»

Matkalla Risti-Kolmioon päätti Patches käydä käsiksi vaikeaan tehtäväänsä niin pian kuin mahdollista.

Illallisen jälkeen hänen onnistui puhutella Kittyä, kun kukaan muu ei ollut lähellä.

»Minun täytyy saada tavata sinua kahdenkesken tänä iltana», hän kuiskasi kiireisesti. »Niin pian kuin mahdollista. Minä odotan sinua puiden alla hevosuittamon rannalla. Tule sinne heti, kun tulee pimeä ja sinä pääset pujahtamaan talosta kenenkään näkemättä.»

Tyttö hämmästyi hänen ilmeestään. Hän puhui nopeasti ja näytti hermostuneelta.

»Sinun täytyy!» keskeytti mies katsahtaen Rovastiin, joka lähestyi heitä. »Minulla on jotakin sanottavaa sinulle, jotakin, joka minun täytyy sanoa tänä iltana.»

Hän kääntyi puhumaan Rovastin kanssa; ja Kitty lähti pois. Tuntia myöhemmin, kun oli tullut pimeä, meni hän Patchesin mainitsemalle paikalle, jossa tämä jo odotti häntä.

»Kuulehan, Kitty», alkoi tämä viivyttelemättä, ja äänestään ja ilmeestään päättäen hän oli suuren levottomuuden vallassa. »Minun täytyy lähteä pois täältä. En uskalla enää jäädä tänne päiväksikään, minun täytyy lähteä vielä tänä iltana.»

»Mitä, Patches?» sanoi Kitty pakottautuen puhumaan tyynesti häntä rauhoittaakseen. »Mikä nyt on hätänä?»

Kitty oli hämmästynyt. Oli totta, että hän ei voinut rakastaa tätä miestä niin kuin hän rakasti Philiä, mutta hän oli pitänyt häntä parhaana ystävänään ja kunnioittanut ja ihaillut häntä. Hänestä tuntui pahalta nähdä hänet tällaisena — arkana ja pelästyneenä. Hän ei voinut ymmärtää.

»Mutta Patches», hän sanoi vakavasti, »sehän on nyt ohitse, — sitä ei enää uudelleen voi tapahtua.»

»Sinä et tiedä», vastasi tämä, »silloin et olisi niin varma siitä. Phil saattaisi —», hän vaikeni, ikäänkuin ei olisi uskaltanut päättää lausettaan.

Kitty arvasi nyt, että hänen pelollaan mahtoi olla syvemmät syyt kuin hän oli luullutkaan.

»Mutta ethän sinä ole karjavaras», väitti hän. »Sinun tarvitsee vain selittää kuka olet. Kukaan ei luulisi hetkeäkään Lawrence Knightiä varkaaksi. On naurettavaa ajatellakaan sellaista.»

»Sinä et ymmärrä», virkkoi Patches jälleen. »On kysymys aivan muusta kuin varkaudesta.»

Kitty hämmästyi. »Ethän sinä voi tarkoittaa, Patches — ethän tarkoita, että Phil —», sopersi hän.

»Kyllä, minä tarkoitan Philiä», kuiskasi Patches. »Minä — me olimme riidassa — minä kiivastuin. Hyvä Jumala — tyttö, etkö ymmärrä, että minun täytyy lähteä täältä? Minä en uskalla jäädä tänne. Kuule nyt, Kitty! Se on kaikkein parasta. Kunhan vain pääsen pois täältä ja voin jälleen ottaa oman nimeni, niin olen turvassa. Myöhemmin sinä voit tulla luokseni. Tulethan sinä, etkö tulekin, rakkaani? Sinä tiedät, kuinka minä ikävöin sinua. Tämä ei millään lailla muuta suunnitelmiamme. Jos rakastat minua, niin sinä —»

Kitty keskeytti hänet hiljaa huudahtaen. »Ja sinä — sinäkö siis teit sen?»

»Mutta minähän sanoin sinulle, että me olimme riidassa», yritti Patches selittää.

»Ja sinä luulet, että minä nyt lähtisin kanssasi?» Tyttö vapisi suuttumuksesta. »Oh, sinä erehdyt suuresti! Ja minä luulen itsekin erehtyneeni. En voinut koskaan kuvitella, että sinä! Ei mikään, mitä ikinä tekisitkin, voisi saada minua unohtamaan sitä, minkä juuri kerroit minulle. Sinä saat lähteä.»

»Mutta Kitty, ajatko sinä näin minut pois? Ethän sinä voi hylätä minua?»

»Se on ainoa, mitä saatan tehdä», vastasi tyttö kylmästi. »Kuolisin häpeästä, jos joku saisi tietää, että aioin kerran olla sinulle enemmän kuin tähän saakka olen ollut. Mutta sinun on välttämättä lähdettävä tänä iltana.»

Ja näin sanoen Kitty juoksi takaisin kartanoon jättäen Patchesin seisomaan paikalleen.

Aamun koittaessa joutui koko Risti-Kolmion-Kartano kuohuksiinsa. Patches oli hävinnyt. Ja lisäksi oli paras Rovastin hevosista — suuri täpläotsainen ori — myöskin poissa.

Tämä uutinen levisi nopeasti koko laaksoon etäisimpiä karjakartanoita myöten. Ja moni viisas pää nyökkäsi ymmärtävänä, ja monet huulet virkkoivat: »Minähän tiesin sen.» Mies, joka niin salaperäisellä tavalla oli ilmestynyt heidän keskuuteensa ja joka vuoden ajan oli ollut koko seudun puheenaiheena, oli viimeinkin ilmaissut oikean luonteensa. Mutta karjanhoitajat tiesivät Rovastin päättävästä esiintymisestä heidän kokouksessaan, että asia nyt oli jätettävä hänen hoidettavakseen. He tarjosivat hänelle apuaan ja neuvojaan. He laskivat leikkiä hevosen hinnasta, mutta Rovasti nauroi heidän leikinlaskulleen, kuunteli heidän neuvojaan ja sanoi sitten aikovansa antaa asian Yavapai Countyn sheriffin huostaan.

Helen oli ainoa, jolle Kitty kertoi viimeisestä keskustelustaan
Patchesin kanssa. Ja hämmästyneenä ja liikutettuna siitä uhrista, jolla
Patches oli ostanut Kittyn vapauden ja mielenrauhan, Helen pyysi tyttöä
unohtamaan ja olemaan onnellinen.

Kun vaara oli ohitse ja Philin terveys alkoi tulla entiselleen, palasi Kitty kotiinsa, mutta joka päivä hän tuli Helenin kanssa sairaskäynnille Risti-Kolmioon. Sitten eräänä päivänä sanoi Helen hyvästi Williamson Valleylle ja ystävilleen muuttaakseen kotiin, jonka Stanford oli hänelle valmistanut. Ja hänen lähdettyään vietti Kitty vielä suuremman osan ajastaan ystäviensä luona.

Näinä viikkoina, Philin vähitellen saavuttaessa jälleen entiset voimansa ja hilpeytensä, oppi Kitty tuntemaan hänet syvemmin kuin koskaan ennen oli aavistanutkaan. Päivä päivältä, heidän istuessaan yhdessä pähkinäpuiden alla tai hiljalleen kävellessään pihamaalla, avautui Kittylle kokonainen uusi maailma. Kun Phil, ensin arasti, mutta vähitellen yhä auliimmin ja rohkeammin avasi oven sisimpäänsä ja puhui hänelle niin kuin oli puhunut Patchesille kirjoista, joita oli lukenut, huomioistaan ja ajatuksistaan luonnosta ja maailman tapahtumista, huomasi Kitty hämmästyksekseen, että vaikka hänen elämänsä ensi sijassa vaatikin mitä suurinta ruumiillisia voimaa ja jäntevyyttä, oli hänen sielunelämänsäkin harvinaisen rikas, virkeä ja voimakas.

Mutta oppiessaan näin päivä päivällä yhä paremmin ymmärtämään toisiaan he eivät puhuneet kenellekään rakkaudestaan. Tietäen hyvin, millä mielin hänen isänsä ottaisi vastaan tiedon hänen kihlauksestaan paimenen kanssa, Kitty siirsi tämän hetken yhä tuonnemmaksi, tahtoen säilyttää nämä yhdessäolon hetket häiriintymättöminä.

Kun Phil oli kyllin terve noustakseen ratsaille, tuli Kitty usein Midnightillaan noutamaan häntä, ja yhdessä he risteilivät kartanon ympärillä sijaitsevilla laitumilla ja kukkuloilla. Niin tapahtui eräänä sunnuntai-iltapäivänäkin. Herra ja rouva Reid olivat poikineen tulleet vieraisilla Baldwinien luo, ja Phil ja Kitty ratsastivat niillä seuduin, missä Kitty ensi kerran oli tavannut Patchesin.

He istuivat parhaillaan erään setripuun varjossa lähellä juoksuaidan veräjää, kun Phil näki kolmen ratsastajan lähestyvän aidan toiselta puolen. Ratsastajien saavuttua veräjälle tunsi Phil heidät Yavapai Joeksi, Nick Cambertiksi ja Honourable Patchesiksi. Nyt oli Kittykin jo tuntenut ratsastajat ja huudahtaen aikonut hypätä seisaalleen.

Mutta Phil pidätti häntä: »Odota, Kitty! Seurue näyttää minusta aika omituiselta.»

Miehet ratsastivat jonossa, ensin Yavapai Joe, sitten Nick ja viimeksi Patches, eivätkä he muuttaneet järjestystään edes Yavapai Joen avatessa veräjän satulasta laskeutumatta. Kun Patches pysähtyi sulkemaan veräjää, huomasi Phil, mikä pakotti heidät liikkumaan niin tasaisesti ja järjestystä muuttamatta ja miksi Nick Cambertin asento oli niin jäykkä ja luonnoton. Nickin kädet oli sidottu selän taakse ja hänen jalkansa oli köytetty yhteen hevosen vatsan alitse. Hänen hevosensa suitsista lähti vahva köysi, joka oli kiinnitetty Joen satulannuppiin.

Patches huomasi setrin alla istuvat tullessaan veräjästä, mutta hän ei pienimmälläkään eleellä osoittanut nähneensä heitä. Kun kulkue lähestyi heitä, katsahtivat Phil ja Kitty sanaakaan sanomatta toisiinsa, mutta heidän jälleen kääntyessään katsomaan lähestyviä ratsastajia tarttui Kitty vaistomaisesti Philin käsivarteen. Istuen näin setripuun alla he mahtoivat muodostaa herttaisen kuvan. Ainakin näytti Nick Cambertin takana ratsastava mies arvelevan siten, sillä hän yritti hymyillä.

Kun ratsastajat olivat miltei äänenkantomatkan päässä puun alla istuvista, pysähtyi kulkue, ja Kitty ja Phil näkivät Joen kääntävän kasvonsa Patchesiin päin ja sitten katsovan heihin. Nick Cambert ei kohottanut päätään. Patches yksinään tuli heitä kohden.

Huomatessaan, että hänen tarkoituksensa oli tulla puhumaan, he nousivat Kittyn pitäessä yhä kättään Philin käsivarrella. Ja nähdessään edessään miehen, joka oli ollut heidän ystävänsä, vaihtoivat Phil ja Kitty ihmettelevän katseen. Tämä ei ollut se Honourable Patches, jonka he niin hyvin olivat tunteneet. Hänen vaatteensa olivat lian ryvettämät ja siellä täällä repaleisetkin. Hänen komea vartalonsa oli kumara uupumuksesta, hänen ajelemattomat, tummat ja hikiset kasvonsa näyttivät laihoilta ja vanhoilta, ja hänen silmänsä verestivät aivan kuin monen unettoman yön jäljiltä. Hänen huulensa vetäytyivät vaivoin hymyyn hänen laskeutuessaan jäykkänä satulasta ja vilkuttaessaan kohteliaasti tullessaan tervehtimään heitä.

»Tiedän, etten ole vierailukunnossa», hän sanoi äänellä, joka oli yhtä vanha ja väsynyt kuin hänen ulkomuotonsa. »Mutta en voinut vastustaa kiusausta tulla tervehtimään teitä. Mutta kenties minun tulisi esittää itseni», hän lisäsi kuin tahtoen antaa heille aikaa tointua hämmästyksestä. »Nimeni on Lawrence Knight. Olen tämän piirikunnan sheriffin apulainen.» Puhuessaan hän aukaisi takkinsa, ja he näkivät sheriffin virkamerkin. »Olen virantoimituksessa matkalla viemään erästä vankia Prescottiin.»

Phil tointui ensiksi ja tarttui hänen käteensä niin lujasti, että se sanoi enemmän kuin kaunopuheisimmat sanat.

Kitty oli paljastaa salaisuutensa sopertaessaan: »Mutta sinä — sinähän sanoit —»

Patches pelasti hänet kylmäverisyydellään. »Että nimeni on Patches? Tiedän, että oli väärin petkuttaa teitä, ja olen kovin pahoillani, kun minun oli pakko valehdella niin julkeasti, mutta asiat vaativat sitä. Ja minä toivon sinun asian selvittyä antavan minulle anteeksi, että olin kaikkien edun vuoksi pakotettu esittämään sellaista osaa.»

Kitty ymmärsi hänen sanojensa merkityksen, ja hänen silmistään loisti kiitollisuus, jota hän ei voinut pukea sanoiksi.

»Kesken kaiken», jatkoi Patches, »en suinkaan erehdy, jos onnittelen teitä?»

»Emme ole vielä julkaisseet», selitti Phil, »mutta sinä näytät olevan selvillä kaikesta.»

»Niin olen, ja sanon kaikesta sydämestäni: Jumala siunatkoon teitä, lapset. Te saatte minut tuntemaan itseni oikein vanhaksi.» Sitten hän lisäsi hullunkuriseen lapaansa: »Mutta kenties se johtuukin vain siitä, että olen saanut niin monta päivää yhtä mittaa elää ja nukkua täysin pukeutuneena. Antaisin kuningaskunnan kylvystä, parturista ja puhtaasta paidasta. Rupesin jo luulemaan, ettei vanha ystävämme Nick enää varastaisi ainoatakaan vasikkaa. Phil, kenties sinua kiinnostaa kuulla, että Nick on mies, jota itse asiassa saat kiiltää onnestasi.»

»No, hän ampui laukauksen, joka sai Kittyn taas järkiinsä. Toverini tässä, Yavapai Joe, näki hänen tekevän sen. Jos tahdotte kiittää vankiani, niin suon teille kernaasti sen huvin.»

Heidän päätettyään kieltäytyä tästä nautinnosta sanoi Patches: »En ihmettele sitä. Hän on hiukan häijy ja pahantuulinen olento. Mutta siitä muistankin, että minun täytyy kiiruhtaa Prescottiin ennen illan tuloa. Aion pysähtyä Risti-Kolmioon ja pyytää Rovastilta lainaksi kärryjä ja parivaljakkoa», lisäsi hän kiivetessään vaivalloisesti satulaan. »Näkemiin, lapset. Älkää olko liian myöhään ulkona!»

Rovasti ja rouva Baldwin istuivat ystävineen Risti-Kolmion pihamaalla viettäen kaikessa rauhassa sunnuntai-iltapäivää, kun pikku Billy ja Reidin pojat yht'äkkiä kovalla touhulla törmäsivät pihalle. Rynnäten täyttä vauhtia pähkinäpuiden alla istuvaa rauhallista ryhmää kohti keskeyttivät pojat vanhempiensa keskustelun huutaen täyttä kurkkua: »Patches on tullut takaisin! Patches on tullut takaisin! Nick Cambert on hänen kanssaan — ja Yavapai Joe!»

Jim Reid hypähti seisaalleen. Mutta Rovasti jäi rauhallisena istumaan ja vilkaisten ystäväänsä veitikka silmäkulmassaan hän sanoi pojille muka toruen: »Mitä lorua te puhutte, lapset! Ettekö tiedä, että hevosvaras Patches varmasti varoo näyttäytymästä Williamson Valleyssa! Te olette nähneet unta — siinä kaikki. Tai kenties te yritätte puijata meitä!»

Jim Reid seisoi katsellen aitausta kohden. »He ovat oikeassa, Will», sanoi hän hiljaa. »Tuolla he tulevat.»

Ratsastajien saapuessa pihamaalle mutisi Jim Reid jotakin partaansa, ja
Rovasti hymyili itsekseen.

Jono pysähtyi hevosten osoittaessa vastenmielisyyttään Reidin autoa kohtaan, joka seisoi pihamaalla, ja Patches laskeutui jäykästi hevosen selästä. Nostaen kohteliaasti hattuaan hän sanoi Rovastille: »Tulin tuomaan takaisin teidän hevosenne. Olen teille hyvin kiitollinen. Toivottavasti huomaatte sen olevan hyvässä kunnossa.»

Rovasti nauroi. »Jim», sanoi hän naapurilleen, »saanko esittää sinulle ystäväni, herra Lawrence Knightin, sheriffi Gordonin luottamusmiehen ja apulaisen. Hän näyttää olleen hommassa Tailholt Mountainin mailla.»

Miehet puristivat ääneti toistensa kättä. Rouva Reid tervehti Patchesia sydämellisesti ja rouva Baldwin osoitti Rovastin suureksi mielihyväksi iloaan aito äidillisellä tavalla.

»Will Baldwin!» hän huusi Patchesin seistessä hänen vieressään hiukan hämillään hellästä tervehdyksestä, »nyt sietäisit saada selkääsi! Sinä olet tiennyt sen koko ajan, ja koetit uskotella minulle, että luulit hänen karanneen ja varastaneen parhaan hevosesi!»

Oli varmaan ylpein hetki Rovastin elämässä, kun hän myönsi Patchesin tunnustaneen hänelle koko jutun sinä aamuna, jolloin he myöhästyivät aamiaiselta, ja miten hän oli käsittänyt, että Patchesin pako ja hevosen häviäminen oli vain sotajuoni muiden eksyttämiseksi. Kunnon Rovasti ei aavistanut, että Patchesilla oli vielä paljon muita sotajuonia, joista hänellä ei ollut aavistustakaan!

»Herra Baldwin», virkkoi Patches, »voisitteko lainata minulle parivaljakon ja kärryt? Minun olisi vielä tänä iltana vietävä vankini Prescottiin, ja» — hän nauroi lyhyesti — »minä panisin tosiaan suuren arvon mukavalle istuimelle.»

»Tietysti, poika, saat vaikka kaikki Risti-Kolmion ajoneuvot, jos vain tahdot», vastasi Rovasti. »Mutta odotahan hetkinen.» Hän kääntyi veitikkamaisesti naapurinsa puoleen. »Jimillähän on hyvä auto eikä hänellä nyt liene mitään kiireellistä ajoa.»

Jim Reid vastasi sydämellisesti ja siekailematta. »Tietysti, vien teidät kernaasti kaupunkiin autollani, jos vain tahdotte.»

»Mutta ensin teidän pitää syödä jotakin», huudahti rouva Baldwin.
»Lyönpä vetoa, että olette aivan nälkiintynyt, siltä te näytätte.»

Patches pudisti päätään. »Älkää kiusatko minua, äiti, minä en nyt voi viipyä.»

»Teen sen kernaasti», vastasi Patches. »Ja saanko tuoda erään ystävän mukanani?»

Nyt Patches meni vankinsa luo, irroitti kahleen Nickin vasemmasta ranteesta ja kiinnitti sen Nickin oikean ranteen ja oman vasemman ranteensa ympärille, siten kahlehtien vangin itseensä. Sitten hän antoi määräyksen Joelle, ja tämä irroitti köyden, jolla Nickin jalat oli sidottu. Kun Nick oli maassa, tulivat kaikki kolme autoa kohden.

»Minun täytyy pyytää teitä antamaan jonkun pitää huolta hevosista», sanoi Patches Rovastille.

»Kyllä huolehdin niistä», vastasi Rovasti. »Älä vain unohda palata illalla. Jim tuo sinut takaisin.»

Auton luona virkkoi Jim Reid Patchesille: »Otatteko molemmat vankinne takaistuimelle kanssanne, vai otanko minä toisen heistä eteen viereeni?»

Patches katsoi häntä suoraan silmiin laskien kätensä Joen olalle. Kaikki kuulivat hänen vastaavan painokkaasti: »Minulla on vain yksi vanki, herra Reid. Tämä mies on minun ystäväni. Hän istuutuu siihen, mihin itse haluaa!»

»Teidän huoneenne on kunnossa, poika», sanoi rouva Baldwin, »ja kylpyhuoneessa on riittävästi lämmintä vettä molemmille. Joe voi nukkua ylimääräisessä vuoteessa Curlyn huoneessa. Näyttäkää hänelle hänen vuoteensa. Minä tuon illallisen pöytään heti, kun olette kunnossa.»

Patches oli vähällä nukahtaa pöytään. Heti kun he olivat lopettaneet illallisensa, meni hän vuoteeseen, jossa hän Philin ilmoituksen mukaan seuraavana aamupäivänä »nukkui kuin kivi» päivälliseen saakka. Iltapäivällä he keräytyivät pähkinäpuiden alle — Rovastin perhe ja naapurikartanon väki — kuulemaan Patchesin kertomusta, miten hän yöllä oli lähtenyt kartanosta ja ratsastanut suoraan ystävänsä Stanford Manningin luo, miten Manning oli lähtenyt hänen kanssaan sheriffin luo ja miten hän Manningin suositusten ja Rovastin hänelle antaman kirjeen nojalla oli päässyt sheriffin apulaiseksi. Ja hänen kertoessaan heille, lyhyesti yksinäisistä päivistään ja öistään he ymmärsivät ilman suuria sanoja, mitä ne olivat hänelle merkinneet.

»Ei ollut vaikeata saada Nick tunnustamaan syyllisyytensä», selitti Patches. »Pelkäsin paljon enemmän, että minun yötä päivää vaaniessani Nickiä saattaisi joku paimen sattua tielleni ja ampua minut omin lupinsa. Ei silti, että minä olisin siitä niin suuria välittänyt», hän lisäsi hullunkuriseen tapaansa, »mutta ottaen huomioon aikeeni olisi se sentään ollut hiukan surkea loppu.»

Rovasti vastasi: »Hän on kuljeksinut pitkin maita. Koetin puhua hänen kanssaan, mutta hän sanoi, että herra Knight saa selittää kaiken.»

»Billy», virkkoi Patches, »mene hakemaan Joe ja sano hänelle, että minä pyydän häntä tulemaan tänne?»

Kun pikku Billy ylpeänä hänelle uskotusta tehtävästä oli lähtenyt Reidin poikain kanssa sitä suorittamaan, sanoi Patches: »Muodollisesti Joe tietysti on minun vankini siksi kunnes tuomio on langetettu, mutta pyydän, ettette anna hänen tuntea sitä. Hän on tärkein todistaja oikeudenkäynnissä.»

Kun Yavapai Joe oli saapunut paikalle hämillään ja häpeissään, sanoi Patches kohteliaasti kuin olisi esittänyt vertaisensa: »Joe, minä tahtoisin ystävieni saavan tietää sinun oikean nimesi. Maailmassa ei ole parempaa paikkaa sen tehtävän alkamiseksi, josta me puhuimme. Sinähän muistat, kuinka kerroin sinulle itsekin alkaneeni täällä.»

Yavapai Joe kohotti päätään ja seisoi suorempana kuin koskaan ennen ystävänsä rinnalla, ja hänen äänessään oli uusi sointu hänen vastatessaan: »Kuten tahdotte, herra Knight.»

Patches hymyili. »Ystävät, tämä on herra Joseph Parkhill, teidän tuntemanne professori Parkhillin ainoa poika.»

Jos Patches oli päättänyt hämmästyttää ystäviään, saattoi hän olla varsin tyytyväinen sanojensa vaikutukseen.

Hetken kuluttua, Joen livahdettua tiehensä, kertoi Patches, miten hän oli saanut selville professorin elämäkerran kirjoittamalla itään ystävilleen.

»Se ei itse asiassa ollut professorin syy», sanoi hän. »Hän näyttää syntyneen sellaiseksi. Jo lapsena häntä pidettiin maailman kahdeksantena ihmeenä — oikeana rodun loistotuotteena, ymmärrättehän. Hänen isänsä, joka myöskin oli jonkinlainen professori, kuoli hänen ollessaan aivan nuori. Hänen äitinsä omisti kaikeksi onnettomuudeksi niin paljon, ettei Everard Charlesin tarvinnut päivääkään tehdä kunnollista työtä elääkseen. Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä hän päätti yliopisto-opintonsa, täytettyään kaksikymmentäyksi hän meni naimisiin — tai pikemminkin joutui naimisiin — kartanonsa emännöitsijän tyttären kanssa. Tämä piti varmaan suurena kunniana joutumistaan niihin korkeampiin seurapiireihin, joihin professori kuului. Yksityisseikkoja en tiedä tarkasti. Mutta kun heidän ainoa poikansa, Joe, oli kuuden vuoden vanha, karkasi äiti puusepän kanssa, joka oli ollut muutamia viikkoja talossa työssä. Eräs naimaton viisikymmenvuotias täti tuli sen jälkeen hoitamaan heidän talouttaan ja kasvattamaan Joe-raukkaa.

»Mutta poika näytti tuottavan tädille liikaa huolta, sillä kolmentoista vuoden ikäisenä hänet lähetettiin kouluun tänne länteen muka hyvän ilmaston takia. Sanottiin, että pojan harvinaisten älyllisten lahjojensa vuoksi tuli saada työskennellä mahdollisimman edullisissa olosuhteissa. Mutta poika karkasi sopivan tilaisuuden sattuessa koulusta ja joutui ensin Drydenin ja sitten Nick Cambertin kasvatettavaksi.»

Patches hymyili. »Poika on nyt kaksikymmentäyksi-vuolias, ja me olemme päättäneet, että hänen on vähitellen aika miehistyä. Minä voin kenties hiukan auttaa häntä — sitähän jo silloin tällöin viime vuonnakin koetin tehdä. Mutta olosuhteet eivät olleet yrityksille erikoisen suotuisat. Nyt se varmaan käy helpommaksi.»

Niinä viikkoina, jotka kuluivat ennen Nickin tuomitsemista, solmivat Phil ja Patches uudelleen ystävyyden, joka oli heitä ensi hetkestä alkaen yhdistänyt. Sitten tuli ilta, jolloin Phil ratsasti Jim Reidin luo pyytämään Kittyn kättä.

»Siitä ei tule mitään, Phil», hän sanoi viimein. »Minä olen Kittyn isä, ja minun on katsottava hänen parastaan. Sinä tiedät minun kouluttaneen hänet parempaa elämää varten kuin minkä sinä voit hänelle tarjota. Kenties hän nyt luulee kernaasti luopuvansa kaikesta siitä, mutta minä tiedän paremmin. Kerran tulee aika, jolloin hän katkerasti katuisi sitä. Kittyn on saatava parempi mies kuin tavallinen karjanhoitaja, Phil, se on totinen tosi.»

Paimen ei väittänyt vastaan. »Onko minun ymmärrettävä, että teidän kieltonne johtuu yksinomaan minun toimialastani?» kysyi hän tyynesti.

Jim naurahti. »Teidän toimialastanne? Niinpä niin! Jos teillä olisi oma kartano ja omaa karjaa ja voisitte tarjota Kittylle kaiken sen, mitä hänen kasvatuksensa oikeuttaa hänet vaatimaan, en sanoisi mitään. Minä tiedän, että te olette kunnon mies, se on totta, mutta te olette siitä huolimatta vain tavallinen köyhä karjanhoitaja. Minä katson nyt teidän omaa parastanne yhtä paljon kuin Kittynkin», lisäsi hän yrittäen vaikuttaa ystävälliseltä.

»Kiitos», sanoi paimen rauhallisesti ojentaessaan herra Reidille viralliselta näyttävän kirjekuoren. »Minä satun nimittäin omistamaan puolet tästä kartanosta ja sen karjasta. Kun lisään siihen oman pienen karjani, niin tuntuu se minusta sievoiselta omaisuudelta minun ikäiselleni miehelle. Liikekumppanini, herra Lawrence Knight, on jättänyt tilan hoidon kokonaan minun huostaani, ja hänellä on riittävästi varoja sekä karjamme että maittemme lisäämiseksi mielemme mukaan.»

Reid katsoi papereista nuoreen mieheen ja hänestä takaisin papereihin. Sitten levisi hymy hänen kasvoilleen ja hän sanoi: »Minä myönnyn — te olette voittanut pelin. Te pojat olette sellaisia vekkuleita, ettei teitä ole helppo vastustaa.» Kovemmalla äänellä hän huusi sitten: »Kitty — Kitty hoi!»

Helen Manning istui pienen huvilan kuistilla vuoren rinteellä, minne hän ja Stan olivat pystyttäneet kotinsa. Noin puolen mailin päässä hän saattoi nähdä rykelmän pieniä rakennuksia, jotka herttaisessa epäjärjestyksessä ympäröivät kaivosta. Taustassa kohosi mahtava vuorenseinämä taivasta kohden. Täällä he elivät kaukana kaupunkien suuresta maailmasta, mutta Helen ei sitä surrut. Hänen hoitaessaan kotiaan, lukiessaan, soittaessaan ja kävellessään keskellä tätä suurenmoista luontoa yhdessä miehensä kanssa ei hänen sydämensä milloinkaan tuntenut yksinäisyyden kaihoa.

Hän laski syliinsä kirjan, jota oli lukenut, ja katsoi avoimesta ikkunasta arkihuoneen kelloa. Vielä hetkinen, ja hän lähtisi rinnettä alas Stanfordia vastaan, kuten hänen oli tapana tehdä. Ennen kuin jälleen syventyi kirjaansa, hän loi katseensa valtavien vuorien ja viheriöivien niittyjen yli, jotka joka päivä loistivat yhä uudessa kauneudessa. Hänen uudelleen ryhtyessään lukemaan kiinnitti kavioiden kopse hänen huomiotaan.

He pysähtyivät veräjälle, ja Joen pidellessä Muukalaista suitsista tuli
Patches Helenin luo, joka portailla seisten odotti häntä.

»Totta kai sinä jäät meille yöksi?» kysyi Helen heidän tervehdittyään ja keskusteltuaan hetkisen.

»En», vastasi Patches. »Tulin vain sanomaan sinulle hyvästi. Kävin Stanin luona hänen toimistossaan, ja hän sanoi, että tapaisin sinut täällä.»

Hymyillen mies viittasi kädellään vuorenrinnettä kohden. »Taivaanrannan taa, Helen.»

»Oi Larry, Larry! Minkälainen mies sinä oletkaan!» huudahti nuori nainen miehen seistessä hänen edessään ojennetuin käsin.

»Olen iloinen, että sanot niin, Helen», vastasi tämä ja kääntyi poispäin.

Niin Helen näki hänen lähtevän. Istuen kotiportailla hän näki miehen ratsastavan kiemurtelevaa tietä. Nyt hän näkyi selvästi kallionlohkareella — nyt hän hävisi tienkäänteen taakse — jälleen hän näki vilahduksen hänestä puiden lomasta — ja uudelleen hän hävisi vuoren varjoon. Vihdoin hän seisoi hetkisen selänteen huipulla korkeana kaareutuva taivas takanaan — sitten hän hävisi näkyvistä — taivaanrannan taa, kuten oli sanonut.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUN MIES ON MIES ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.