RUNOJA

Kirj.

Lars Stenbäck

Suomentanut

Yrjö Weijola

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1900.

SISÄLLYS.

I.

Kirje ystävälleni.
Anna.
Lemmikki.
Aamutervehdys.
G. F. J. Adlercreutz.
Rakkaus.
Aamunkoitto.
Meri.
Runebergille.
Matkamuistelmia:
   1. Hyvästi.
   2. Tukholma.
   3. Tervehdys Upsalalle.
   4. Skon luostari.
Katkelmia.
Eräs yö.
Tyttö.
Sanat Maisterinvihkiäisissä 1836.
Ylioppilas-laulu.
H. G. Porthanin muistojuhlassa.
Mun oma Suomenmaani.
Tähti.
Juhana Vilhelm Snellmanille.

II.

Öisiä säveleitä:
   1. Juomingit.
   2. Huokaus.
   3. Murheelle.
   4. Hyvää yötä.
   5. Katumus.
Aamu.
Sointuja.
Tytön rukous.
Heränneen huokaus.
Pois pelkosi!
Johannes.
Keväthuokaus.
Sentään.
Eräs päivä.
Radegundis.
Beeda.
Kevätaamu.
Lyydian kehtolaulu.
Sureva ystävä.
Kuoleman kuvia.
Lutherin Postillaan.
Oi tokkohan?
Hyvästi.
Uudenvuoden-laulu.
Luontokappalten huokaus.
Lähetyslaulu.
Iltarukous.
Epiloogi.

LIITE.

Rukouksia ensi kertaa käydessäni Herran ehtoollisella.
Suomi hädässä.
Kysymyksiä.
Psalmi.
Vastaus vanhalle Puutarhurille.
Jälkilause.

    Mä olin häkkiin koonnut lintusia;
    Niit' yksikseni aioin holhoella
    Ja tarkoin piskuisia puolustella
    Niin vastaan viimaa kuin myös huuhkaimia.
    Mut luonnon raitis elo mieless' aina
    Mun luotani ne pyysi poijes lentää.
    Ne tahtoi lehdon siimeksehen entää,
    Miss' laulut vapaat kaikui riemukkaina.
    Kun kerran taas loi päivä säteheitä.
    Ja kirkkahana hohti joka loukko,
    Ne kysyi: "Vieläkö sä pidät meitä?"
    Mä silloin närkästyin ja virkoin, houkko:
    "En jaksa enkä viitsi nähdä teitä;
    Siis lähde joutuin lentoon, kurja joukko!"

I.

Kirje ystävälleni.

    Linnut laulelevat, ja mielellä lempijän nuoren
    Nousevi aurinko taas öiseltä vuoteheltaan;
    Katsovi loistavin silmin ja tervehtii hymyellen
    Vuoria, laaksoja maan, riemua, minuakin.
    Oi ken saattaiskaan valon loistossa synkkänä vaiti
    Miettiä murheissaan päivän vaivoja vaan?
    Kaikki, mi ilmassa on sekä kaikki mi liikkuvi maassa
    Herännyt nauttimahan on elon hehkumataan.
    Kirjat nurkkahan nyt, väkiviisahat, mahtavat, paksut;
    Unta on viisaus tuo, usvana haihtuu se pois.
    Mutta mun katsettain elo, aamu ja aurinko kohtaa,
    Aamu ja aurinko vaan, kunne ma silmäni luon.
    Suo mun riemuita siis! Kuin joutsen pinnalla lahden
    Niin minun sieluni myös riemussa, onnessa ui;
    Rintani käy kepeäks, sydän elämän onnea uhkuin
    Lämmin ja ylpeä on, tulta ja tarmoa täys.
    Sykkiös polttava, kohta jo riutuva rinta, kun vielä
    Riemu ja ystävät kaikk', onni ja laulu on sun!

    Terve! kun aamuisin elo unten usvasta herää,
    Herää uutena taas riemuni rinnassa mun.
    Tuota mun enkeliäin oi säästäkää, aattehet maiset,
    Jotka niin hiljalleen jäähän peitätte sen
    Kaiken, mi noin sulosilmässään kuvan taivahan kantaa,
    Kaiken mi katsehen luo maahan ja taivohonkin.
    Tietää en tahdo, mit' on se, sill' et jumalallista, pyhää
    Kaikkea ymmärtää järkeni kurja sä voi.
    Mut kuni kukkasenkin salakätkössä piilevi tuoksu,
    Piilköhön mullakin niin taivahan tunnelma tuo!
    Lapsi jos ain' olisin, niin rinnassa riemukin aina,
    Vieras taivahien, kernaasti viihtyä vois.

    Terve! kun aamuisin elo unten usvasta herää,
    Herää rinnassa mun ystävän kaihoni myös.
    Kaunis oot sinä maa, niin kaunis on kukkiva otsas,
    Lempivä aavistus hehkuvi rinnassa mun;
    Mut tuo kuollutt' on kaikki, on pois elähyttävä paiste,
    Ellei vierellä mun lemmitty ystävä oo;
    Lemmitty ystävä, ken mun riemuni jakaa ja silmin
    Hellin ja uskollisin katsovi silmihin mun.
    Oi, ken ei halajais elon kaltaat kalseat heittää,
    Syöksyä onnessaan sylihin ystävän niin?
    Oi, ken saattaiskaan elon pitkät puhtehet kestää
    Yksin piirissä maan, yksin usvissa yön?
    Kun sinä Luojani loit noin rintani lempeä täyteen,
    Myös ikirunsahan soit riemun sa kaihoavan,
    Niin sinun maailmaas, elämää sen lempiä tahdon,
    Joukossa ihmisien toimia, minkä ma voin;
    Uskollisna ma siis ilomielin ja luottaen riennän
    Sieluni lemmityn nyt syliini sulkemahan,
    Puristan kättä ja lämmitän rintaa ja värjyvin äänin
    Kuiskaan korvahan sen: ystävä, kaikkeni saat!
    — Vaikk' kiven ois kova hän tai kylmä kuin talvinen hanki,
    Rintansa rinnasta mun pehmenis, lämpeniskin;
    Niin kuin Pygmalion elonvoimalla lempensä liekin
    Marmoripatsaaseen tuntehen, elämän loi.
    Ah, miks haastelen noin sulo-onnesta, rakkaudesta
    Niin kuni sopertelee lapsonen uupumaton?
    Jos sinut vaan minä nään, jos suoriin silmihis katson,
    Kaikkipa kalveten taas sortuvi tuhkaksi maan.
    Taistella tahdomme ain' sen eestä, mi totta ja hyvää,
    Taistella, ystävä oi, toimia, kuollakin myös!

    Terve! kun aamuisin elo unten usvasta herää,
    Herää laulukin myös hetkeksi helkkymähän.
    Mut vähä-arvoist' on toki laulujen haihtuva leikki,
    Pientä ja turhaa on lapsen se riemua vaan;
    Aattehen miehentyöt, vakavuus syvän, miettivän mielen
    Kuuluu miehelle, min luontona on vakavuus.
    Joskus mietin mä näin; mut pois, pois haltijat mustat,
    Jotka mun Eedenihin' tungette turmioks sen!
    Enkö mä onnekas oo? Elon' on kevätpäivyen kirkas,
    Kun runon aurinko sen kultahan, loistohon luo!
    Enkö mä riemuiten satumailla mun syömmeni viihdy,
    Sinnehän kaihoni käy, sinnehän tieni on sees;
    Lapsena riemuiten, kuninkaana, mi vallassa istuin
    Katsovi ylpeillen maita ja maisemiaan?
    Oi, joka ihmissielussa on runolempi, hän vaikka
    Ei sitä tiedäkkään, ei sitä aattelekaan.
    Kaikki, mi sieluhun luo kevätpäivän paistetta, kaikki,
    Mist' elo maireheks käy tai povi paisuelee,
    Kaikki se on runoutta, sit' ilman ois elo harmaa,
    Mut sitä kaikkiall' on, niin kuni päivyttä on.

    Laulun laulanut oon minä auerhetkenä aamun,
    Kunnes aurinko on noussut loistava taas.
    Riemu ja Laulu ja Rakkaus on sisaruksia aamun,
    Loistossa viihtyy ne sen, sammua voi kera sen.
    Kunnes harhaillen ne rinnasta haihtuvat, suokoot
    Rauhaa, viileyttään, ystävä, sullekin myös.
    Hetken tuutia sai mua laulun sointuvat laineet,
    Tuutios niillä sä myös huoleti tuokio niin;
    Solminut seppelen oon, min kohta jo kukkaset kuihtuu,
    Ennenkuin kuihtuvat ne, ystävä, sulle sen suon.

Anna.

    Miksi kiedoit kätes kaulahain?
    Miksi suudelman niin hellän sain?
    Miksi ryöstit rauhan
    Sekä rakkauden rinnastain?

    Korkeammalle mä tavoitin
    Kuin sun suudelmiin ja sylihin;
    Uljaamp' oli toimi,
    Jonka nuorin voimin aavistin.

    Lemmen ansio niin heikko on,
    Lemmen haave kurja, arvoton.
    Tuhlata en tahdo
    Elämääni uneen onttohon.

    Katso, miestä kutsuu maineen tie,
    Aina avoin hälle, missä lie;
    Vihdoin laaker'kruunun
    Vapaana hän voittonansa vie.

    Uljas into rinnan rohkaistun!
    Ollos sä vaan perintönä mun,
    Niin mä hiljaan heitän
    Rakkauden sulo haaveilun. —

    Ei, oi tullos jälleen luokseni
    Hurjan rintain armas toveri!
    Korkeint' aavistustain
    Olet sinä aina korkeempi.

    Silmäs ruskeathan säihkyää
    Kaikelle, mik' eloss' ylevää!
    Otsas puhtaudessaan
    Lailla sinitaivaan välkähtää!

    Sin' oot sielu nuoren elämäin;
    Vahvista siis, nosta henkeäin!
    Tähti olet mulle;
    Yö ja usvat aja mielestäin!

    Lapsuuslempi, nuoruusmorsian,
    Suo mun kuulla huultes puhuvan;
    Oi! Se mulle soi kuin
    Unhoitettu käsky Jumalan.

Lemmikki.

[Kukka, jonka nimi ruotsiksi on "Förgät mig ej" s.o.
"Ällös unhoita minua".]

    Vaikk' olen pieni kukka vain,
    Niin toimen autuaan mä sain:
    On hoidossani lempi.
    Kun moni hylkää armahan,
    Mä silloin hälle muistutan,
    Kuin ennen muinoin lempi hän,
    Ja armas häntä hempi.

    On toivon väri mulla; ja
    Kun armas eroo armaasta
    Suon lohdun murheesensa.
    Heill' on vain yksi rukous,
    Heill' on vain yksi toivomus;
    Mun tulkitsemaan tunteitaan
    Suo armas armaallensa.

    Kun joskus armas kysyy näin:
    "Oi mitä miettii ystäväin,
    Viel' elääkö hän mulle?"
    Niin rinnall' armaan lempivän
    Mä kuiskaan toivon lämpimän:
    Mua katso, uskollisin, vain,
    Mä lausunhan sen sulle.

    Mut kun hän päivät kauttaaltaan
    Odottanut on pelvoissaan
    Ja turhaan armastansa;
    Kun silmän kastaa kyynele,
    Mi vuotaa toivon haudalle,
    Niin jälleen toivon sytytän
    Mä hänen rintahansa.

Aamutervehdys.

    Oi terve taivas, terve maa, mi nyt
    Säteilet kainon morsiamen lailla!
    Ma nään, kuin sykkii poves lämminnyt;
    Häälaulus kuulen hattaroiden mailla.
    Taas sydän elpyy ja tuo pitkä kaipuu
    Kuin talven hanget kevään tullen haipuu.
    Kas, muistot armaat aikain mennehitten
    Nään aamu-autereessa väikkyvän.- —
        Oi tullos, tullos ystävän'!

    Kun päivyt nousi neitsytvuoteeltaan,
    Tuo kultakutri, niin kuin nyt, ja paloi
    Eloa, nuoruutta, ja tuoksujaan
    Tuhannet kukat kunniaks sen valoi;
    Kun elon tenho tuli meille ilmin
    Ja meitä kahta katsoi kirkkain silmin;
    Niin silloin käsityksin seistiin kerran
    Helossa aamun poskin hehkuisin
        Ja silmin tulta, säihkyvin.

    Kuin mainetöistä silloin haaveiltiin!
    Kuin hehkui sielu, sykki sydän siellä!
    Vakaasti vannoimme me kaksi niin
    Kaikk' ilot, surut jakaa elon tiellä.
    Oi, suloist' on, kun silmät rakkaat loistaa
    Ja omat toiveet kaksinkerroin toistaa,
    Ja elon suuri temppeli on auki;
    Oi rohkeus, oi riemu! tarmo, työ,
        Mist' ytimet ja suonet lyö!

    Sä kevään tuuli lämmin, vapaa ain',
    Hajoita mielest' usvapilvet multa!
    Jo miehuus, lämpö herää rinnassain
    Ja sinne koittaa kirkas päivän kulta.
    Voit, kevät, mulle entisriemut antaa;
    Kuin ennen vuorelta taas aamunrantaa
    Mä tervehdin ja katson päivää uutta.
    Niin täynnä elonintoa se on
        Ja kultasäteit' auringon!

G. F. J. Adlercreutz.

    Päivyt loistaen
    Katsoo hymyillen
    Yli meren, maan.
    Murtunut vaan rinta
    On, kun rakkahinta
    Itken ystävätä haudallaan.

    Lapsuus-laaksomme
    Kun oi' linnamme,
    Rauhan rakas maa;
    Turvana sa mulle
    Turvana ma sulle
    Elon tahdoimme me alottaa.

    Miehuus, toivo kun
    Veress' uhkui sun,
    Mieles suuriin nous;
    Oi, juur' silloin valoon
    Taivaan tähtitaloon
    Herran luo sun nuori henkes nous.

    Kuollut? ystäväin
    Ainoo, ja mä jäin,
    Ainoo, armahin!
    Kuollut — kylmä multa
    Nytkö henkes tulta
    Sammuttaa, mi äsken hehkui niin?

    Siteet rakkahat
    Kaikki katkeevat;
    Herra elää vaan.
    Kun kaikk' ystävämme
    Katoo viereltämme,
    Oi, ken yksin jäädä tahtoiskaan?

Rakkaus.

    Niin kuin yössä rämisten
    Katkes kieli kantelen
    Äkkiä, ja ääni särkyi
    Valittain ja vaikeni;
    Niinpä käsi salainen
    Katkoi lemmen sitehen,
    Joka minun sisimpäni
    Sinuun, armas, kahlehti.

    Katson vaiti kaiholla
    Sijaa tyhjää, kallista,
    Missä lempen' loistoss' eli
    Kerran kirkas kuva sun.
    Kun ma kautta kyynelveen
    Katson haudan tyhjyyteen,
    Tuskan äärettömän huokaus
    Tunkee kautta rinnan mun.

    Yhä vielä mulle näyt,
    Yhä vieressäni käyt
    Niin kuin ennen, mutta haamu
    Oot vain aikain entisten.
    Kuollut! äänin kaihokkain
    Tunne huutaa rinnassain;
    Mutta silmissäni elät,
    Niinkuin ennen, eellehen.

    Rakastaa vai vihata
    Tuota kuvaa tuttua?
    Itkeekö vai nauttii sydän
    Unest' havahduttuaan?
    Saitko siis sa multa vain
    Elos tuon, mun tuntemain?
    Vihassako siitä kuolit
    Elääkses nyt muille vain?

    Kaikist’ antimista maan
    Rakkaus on parhain vaan,
    Niinhän sille riemahdellen
    Ihmislasten laulu soi.
    Että lempi kurjan maan,
    Murhaa, valhetta on vaan,
    Jonka heelmä ain' on tuska —
    Haa! kuink' ymmärtää sen voi?

Aamunkoitto.

    Niinkuin kuningatar vertaa vailla
    Kuuhut loisti taivaan tähtimailla
    Neitseellisnä hohtain, hymyillen.
    Kummut hopeaisen hohdon loivat;
    Laakson kukat hiljaa unelmoivat,
    Autuaina lapsen lailla, taivaan
    Riemuista ja leikeist' enkelten.

    Haaveidensa kuutamoiseen kehtoon
    Sielu lensi unelmainsa lehtoon,
    Loistoon ihmehien tuhanten.
    Ja kun nukkui maa, kun tähdet lensi,
    Kuvat kauniit kaukaa rintaan ensi
    Niinkuin siskot, satuja ne kertoi
    Kultamaastaan päältä pilvien.

    Mutta luona puron hopeaisen,
    Alla koivukummun varjoovaisen
    Mökki yksin laakson rauhass' on.
    Näytti niin, kuin luonto sen ois luonut,
    Kaunistukseks hiljaisuuteen suonut
    Maiseman, ja kuuhut kirkkain sätein
    Leikki lehväsillä koivikon.

    Siellä hiipi aamun auvetessa,
    Lännen tuulen vielä nukkuessa
    Aksel alle armaan ikkunan.
    Seisahtui ja viipyi seinämällä;
    Mutta vaiti viel' on kaikki hällä.
    Hiljaa löi hän ruutuun kerran, kaksi,
    Lausui tervehdykseks armahan:

    "Aune, Aune, nouse vuoteeltasi;
    Tullos, tullos luo sun armahasi,
    Morsioni, toivo sydämein!
    Nähdä suo, kuin hellä silmäs päilyy,
    Nähdä suo, kuin tummat kutris häilyy
    Hulmuellen yli otsas puhtaan.
    Tullos nuori, kaunis ruususein!

    Äsken näin ma kyyhkyn viattoman
    Luoksein liitävän niin sulosoman,
    Ja se laskeutui mun jalkoihin.
    Sen kun näin, kun sitä katsoin minä,
    Hurskas lintu olit armas sinä.
    Oi, mut kaikki, kaikki, vaan oi' unta,
    Pois se lensi, ah, sen kadotin.

    Miksi sykit niin sä hurja rinta?
    Riemua vai tuskaa katkerinta
    On, mi sydän raukkaa ahdistaa?
    Kaunis maa, oot sama ajan mennen;
    Konsaan huomannut en sentään ennen
    Aunen majan luona lämpimätä
    Liekkiä, jot' uhkuu taivas, maa.

    Aune, Aune, nouse vuoteeltasi,
    Tullos, tullos luo sun armahasi,
    Morsioni, toivo sydämen'!
    Peippoin virttä lehdot, laaksot kaikuu,
    Leivo lentää, ilman ääret raikuu,
    Tuolla heijastuu jo aamuruskon
    Ruusunpuna yli vuorien."

    Ovi aukeaa ja sulo nainen,
    Nuori, kaino, puhtaan kyyhkyn lainen,
    Rientää aamun helmaan sulhon luo.
    Kas, kuin posket hienot purppuroivat,
    Tuuleen tummat kutrit hulmuoivat.
    Kevään otsallaan ja sydämessään
    Taivaan immyt armaallensa tuo.

    Tää kun näki silmät armahansa,
    Kuuli kuiskeen hänen huuliltansa:
    Aksel! — silmistänsä raukes maa.
    Vastaan riensi hän ja rinnoillensa
    Painoi armaansa ja ainoisensa;
    Ja nyt ensi huomensuudelmasta
    Aunen huulet hehkui purppuraa.

    Silloin nousi vuorten takaa päivä,
    Taivaan autereinen kultahäivä
    Kuulti välkkyvänä hymyillen.
    Lehdot helkkyi lintuin laulelosta,
    Tuuli heräs aamun suutelosta;
    Luonto loisti morsiamen lailla,
    Ja sen rinta sykki riemuiten.

Meri.

    "Souda, souda kohti rantaa
    Lapsi kulta luokse mun!
    Kaikki tahdon anteeks antaa,
    Sylihini nostan sun.
    Anna aallon venhos kantaa
        Kohti rantaa."

    Aallot syvät, aavat, summat
    Mua yössä tuudittaa;
    Kaukomaille vedet tummat
    Mua kauas kantakaa!
    Tuutikaa mua hiljaa tummat
        Vedet summat.

    "Kotilaaksossasi näätkö,
    Monta tulta tuikkivi?
    Karkeloista kauvas jäätkö?
    Tullos sinne sinäki.
    Anna aallon venhos kantaa
        Kohti rantaa."

    Katso, kuinka tuolta loistaa
    Kirkkaat tähdet tuhannet;
    Taivaan valotarhan toistaa
    Meren aallot riemuiset!
    Mua yössä aallot hyvät
        Tuutii syvät.

    "Mustuu, mustuu, kauheasti
    Peikot yössä uhkaavat,
    Mutta kehtoon rauhaisasti
    Lapsi kulta uinahdat.
    Anna aallon venhos kantaa
        Kohti rantaa."

    Äiti, ei nuo vaahtohapset
    Peikkoja lie laisinkaan,
    Luulen, että samat lapset
    Tuttuja on vanhastaan.
    Mua yössä aallot hyvät
        Tuutii syvät.

    "Varo armas, hukut varmaan
    Aallon mustaan syvyyteen,
    Kuolo saapuu, haudan harmaan
    Tuoni kaivaa uhrilleen.
    Anna aallon venhos kantaa
        Kohti rantaa."

    Äiti, joskin hukun, varmaan
    Pääsen siellä! taivohon,
    Oi, se avaa helman armaan,
    Oi, se taivas lähell' on.
    Enkelit mua viittaa valoon
        Tähtitaloon.

    "Oi, mit' teet sä? aalto vento,
    Ällös ryöstä ainuttain!
    Vielä vilkkuu käsi hento —
    Vilkkuu hetken, hetken vain.
    Kutsuuko hän kädellänsä
        Äitiänsä?"

* * *

    Tuuli huokaa tuskiansa,
    Aalto itkee rauhaton;
    Vaan he helmihaudassansa
    Uinuu luona Vellamon.

Runebergille.

    Kun ilman raikkaat laulajat
    Taas meille keväällä
    Kanss' suvituulten saapuvat,
    Pois lähdet täältä sä.

    Kun luonto ihmissydämiin
    Luo uutta kevättä
    Ja valaa rauhaa niihin, niin
    Pois täältä lähdet sä.

    Sä lähdet aikaan keväimen
    Ja haihdut kirkkaana
    Kuin aamupilvi kultainen,
    Mi liitää taivaalla.

    Ja sydän sitä katseissa
    Se toivoo, kaihoaa; —
    Mut katso, nyt sen sijalla
    Jo päivä heloittaa.

    Jos minne saavut, kanneltas
    Sä riemuin soittelet;
    Ja runomaasta, kodistas,
    Sä ihmeet kertoilet.

    Ja taivas seestyy, loistossaan
    Maa on kuin morsio.
    Ja yli vetten, yli maan
    Soi kirkas kantelo.

Matkamuistelmia.

1. Hyvästi.

    Kuin lempeinä loistatte, kotini kunnaat,
    Viitaten vaiti, vakavin katsein,
    Ilta kun kultia luo!

    Kuin ystävä kutsuvi rantani tuttu
    Taas mua kodin metsien rauhaan;
    Siintävä tie, mua vie!

    Pois mua tuutien kantavat laineet
    Kauvaksi maasta vilkuttavasta,
    Lapsuuden lahdesta pois.

    Ma jättänyt näin olen taattoni talon;
    Harmaiden vuorten takana tuolla
    Rauhassa uinuvi se.

    Mit' etsit sä kaukaa, siivekäs sielu?
    Tuollako siintää kaihosi saaret
    Vai kotilahdessa lie?

    Sä riennät — sä riennät nyt majasta isäs,
    Lapsuuden laakson rauhasta riennät;
    Missä sun valkamas on?

    Oi itkevä aaltonen! Rauhaton sielu
    Elossa, kuoloss' saako se rauhaan,
    Määrähän tyydyttävään?

    Mut aurinko laski ja usvat ne nousee
    Mustasta veestä kätkien multa
    Kaikki jo vaippahan yön.

    Vain yksi on selvä; läp' aaltojen pauhun,
    Aatosten usvan kaikuvi aina:
    "Hyvästi, hyvästi jää!"

2. Tukholma.

    Tääll’ asuu kuningas. Kuin korkeana
    Hän kohoaapi joukoss' sankarien
    Ja kultakruunu loistaa kirkkahana,
    Sen näin mä unelmissa lapsuuden.
    Nyt olen kyllä nähnyt kuninkaan mä,
    Mut muiden laiseksi näin hänet vaan mä
         Ja kruunua mä nähnyt en.

    Tääll' eli suuri Kustaa Vaasa kerran,
    Hän miesnä kantoi Svean valtikkaa;
    Hän, kansan isä, palvelija Herran,
    Maaraukalleen soi rauhaa, kunniaa.
    Tääll' olen nähnyt Kustaan kuvan jalon —
    Se seisoo eessä Ritariston talon —
         Vaan kunniaa mä nähnyt en.

    Ja näillä mailla Kustaa Aadolf varttui,
    Ritari uljain joukon urhoisan;
    Hän sankar'miekkaan puhtain käsin tarttui
    Ja soti, kuoli eestä Jumalan. —
    Nyt heidän mainetöitään kiittää kansa
    Ja koristelee heidän hautojansa,
         Vaan urhoja mä nähnyt en.

    Ja tänne tulin, sen nyt nähdä sain mä,
    Mit' ennen lemmin synnynseudullan'.
    Ja vuorikansan kunniata hain mä
    Ja suuruutt' aatteitten ja toiminnan;
    Mä suurten muistoin kotimaan näin siellä,
    Min kansa pientä puuhas pikkumiellä,
         Vaan muuta siellä nähnyt en.

3. Tervehdys Upsalalle.

    Oi terve kuulu kaupunki,
               sä sydän olet Sveanmaan,
    Sait rakkaan kodin rannoilta
               mun tänne kauas kulkemaan!
    Sua murhemielin tervehdin,
               sua vakavana tervehdin,
    On murhe minut vallannut
               ja valtaa vielä tänäänkin.

    Kas tuolla puolen meren sen,
               mi huuhtoo rantaa Ruotsinmaan,
    On siellä laakso rauhaisa
               ja vuoret harmaat suojanaan,
    Siell' onpi maja äitini
               ja leikkikenttä lapsuuden,
    Siell' asuu armaat olennot,
               mä sinne kaihoon jällehen.

    Ne kaikki tunsi hyvin mun
               ja helli sylin avoimin,
    Siell' oli riemu riemukkain
               ja rakkaus oi' rakkahin.
    Kuin aamu raitis valoisa
               siell' oli päivä jokainen,
    Ja tervein innoin sydän löi
               ja silmät säihkyi riemuiten.

    Mut oi! Oi miksi tänne mun
               sä tenho-äänin viekoitit,
    Ja vapauttas, lauluas
               ja miehuuttas niin kiittelit?
    Ett' toiveet rahkeet rinnastain
               kuin päivän säteet murtaui,
    Ett' ilot kevään kalpeni
               ja sielu kasvoi, vakaantui.

    On rakas äidin suudelma,
               on lämmin käsi toverin!
    Mut ikikaiho polttavi
               ain' hurjaa rintaa kuitenkin.
    Nuor' henki vihdoin heräjää
               Lumosta aamu-unelmain,
    Ja sinä, kaunis maailma,
               Sen vedät pyörteihisi vain.

    Niin heitin lapsuuskotini
               ja ystäväni lempivät,
    Ja kotikuusten huminan
               ja nurmen kukat viehkeät.
    Mit' annettavaa sull' on nyt
               ilosta, jonka menetin?
    Tää onko koti laulujen?
               Ja valon? Elon raittihin?

    Oi hiljaa! Pelko, vavistus
               mun valtaa syvä kokonaan;
    Tääll' uinuu suuret sankarit,
               mä seison heidän haudallaan.
    Oi terve! Väkivarjoja
               näin kyllä kotivuorillain.
    Mut onko Ruotsin lapsilla
               viel' urhovoima vanhempain?

4. Skon luostari.

    Linna korkea, linna korkea,
    Haamu oot sinä päällä maan,
    Murhe haikea, murhe haikea
    Huokaa kauttasi kaihojaan.

    Päivän kauttaaltaan, päivän kauttaaltaan
    Kuljin huoneesta huoneesen;
    Minne tulinkaan, minne tulinkaan,
    Seisoin vaiti ja vavisten.

    Joka loukosta, joka loukosta,
    Katsoi aika, mi mennyt pois;
    Ja sen peittona, ja sen peittona
    On kuin miekka ja harso ois.

    Katsellessani, katsellessani
    Harso haljeten jakaantui,
    Silloin puoliksi, silloin puoliksi
    Miekka välkkyvä paljastui.

    Mitä silloin näin, mitä silloin näin,
    Sit' en kertoa konsaan voi;
    Mutta mielessäin, mutta mielessäin
    Monet aattehet kummat soi.

    Murheest' itkin ma, murheest' itkin ma,
    Tuska ahdisti rintaa mun,
    Linna korkea, linna korkea,
    Haudan-synkässä saliss' sun!

    Pois kun kiiruhdin, pois kun kiiruhdin,
    Heitti laskeva aurinko
    Mulle hyvästin, mulle hyvästin;
    Ilta tummeni mailla jo.

Katkelmia.

Charlottelle.

    Kuin yölehdokkikin, joka verhoon tuoksunsa peittää,
    Lempensä nainen myös rintahan kätkevi niin;
    Lempeä etsivi hän, yhä lempeä, lempeä yksin,
    Tahtoen helmahan sen vaipuen riutua pois.
    Armas, lempeä aina sa löytäös runsahin määrin;
    Mut vihan hallava jää luotasi pois pysyköön!

Marialle.

    Elomme kevät kestää hetken vaan,
    Sen aamuriemu haihtuu joutuisaan;
    Sen kaikki kukat kuihtuu ajan käyden.
    Oi viivy, viivy, lapsuus-unelma,
    Suo meille niinkuin entisaikoina
    Soit hurskaan rauhan sekä riemun täyden! —
    Kun elo herättää ja päivät mustiks muuttuu,
    Maa viel' on iloinen, mut meiltä ilo puuttuu.

Lauralle.

    Äl' lausu: naisen maailma on ahdas,
    Ja elämänsä tyhjää, köyhää, turhaa!
    Häll' onhan rinnassansa maailma!
    Ja eikö taivaan kirkas valtakunta
    Myös ole hänen, jos hän tahtoo vaan?

Vastasyntyneelle.

    Ole tervetullut sa eloon!
    Älä itke sä syntymätäs.
    Näet taivahan, taivahan iloon
    Käy Kristuksess' elämäs.
    Jos tänne et tullut sa ois,
    Et sinne sä tulla vois.

Morsian.

    Luot maahan katseesi iloitsevan
    Ja riemusi kätket rintahas,
    Ja lailla lapsen rukoilevan
    Niin hymyilet sä onneas.
    Oi, mitä pyytää voisit vielä?
    Sait lempimäsi ystävän.
    Hän luonas on ja riemumiellä
    Sua omaksensa kutsuu hän.

    Kuin suloisia lemmen päivät
    On elon kevään lämpöisen!
    Kuin väistyy kaikki huolten häivät,
    Kun sydän sykkii lempien!
    Oi terve! sinun nuoruutesi
    Nyt lempi täyttää tenhollaan.
    Oi kestäköhön toivoinesi
    Hääaikas armas ainiaan!

Eräs yö.

    Pois lähti saattojoukko hiljainen,
    Ja vaiennut on soitto kellojen;
    He haudan kylmään multaan kätki kuolleen.
    Ja kun he haudan multaan kätki kuolleen,
    Sai tyyni yö, ja varjovaipallaaan
            Se peitti kaiken maan.

    Mut yksin luokse kuolleen ystävän
    Pois ihmishälinästä kääntyi hän
    Ja seisattui, miss' ystävänsä uinui.
    Hän seisattui, miss' ystävänsä uinui,
    Ja murtuneena, vaiti, kolkkona,
            Hän seisoi haudalla.

    Ja murtuneena hautaa katsoi hän;
    Yö mustui, mustui yhä enemmän,
    Ja peittyi kuu, ja kaikki tähdet sammui.
    Kun peittyi kuu, ja kaikki tähdet sammui,
    Niin murtui rintansa, ja tuliset
            Vuos' maahan kyynelet

    Ja kaikki myrskyt rinnan raadellun,
    Ja vaikerrukset mielen murretun
    Ne Jumala ja yö vain yksin kuuli.
    Ja Jumala ja yö vain yksin kuuli,
    Kuin hälle kallis se, min hauta vei,
            Eik' enää anna, ei.

    Ja kun yön pitkän pilvet poissa on,
    Niin ensisäteiss' aamuauringon
    Viel' itki haudalla hän ristin alla,
    Kun itki haudalla hän ristin alla,
    Niin aamutuuli posken kalvenneen
            Pois pyyhki kyyneleen.

    Mut ilmat lintuin lauleloita soi,
    Se rauhaa jälleen hälle rintaan toi; —
    Kanss' aamunkoiton lohtuaan toi Luoja.
    Kanss' aamunkoiton lohtuaan toi Luoja,
    Hän riemun, sovinnon sai jällehen
            Ja nousi rukoillen:

    "Oi sä, mi kautta kuolon laaksojen
    Viet matkamiehen kirkkautehen,
    Oi kiitos! — haudass' synkäss' ei hän uinu;
    Ei haudassa hän synkässä nyt uinu,
    Oi ei! hän helläss' istuu helmassas,
            Ja kuulee lohtuas."

    Hän läksi, eli niinkuin ennenkin
    Ja kantoi taakkaa mielin kärsivin,
    Ei kenkään hänen valitustaan kuullut.
    Ei kenkään hänen valitustaan kuullut,
    Mut sydämessään kirkas, tahraton
            Tuo kuva kallis on.

Tyttö.

    Yö mustan vaippansa maille heitti,
    Ja taivaan tähtiä pilvet peitti,
    Vain öinen myrsky se raivoissaan
    Viel’ ulvoi ulkona kautta maan.

    Hän yksin istui, ei nähnyt yötä,
    Ei mustaa maitten ja vetten vyötä;
    Pää kättä vastaan hän huokaa niin
    Ja puhkee kuumihin kyyneliin.

    On synkkä, rauhaton hällä rinta,
    Hän tuskaa miettivi katkerinta:
    "Mä yksin oon, mua päällä maan
    Ei muista ystävä ainutkaan.

    Mä kelle tuskani itkenenkään,
    Ei valitustani kuule kenkään,
    Ei ketään, ken mua lohduttais,
    Ken kyynelvirtani kuivajais.

    Ei mulle riemua mailmass' suotu,
    En kellekään ole riemuks luotu,
    Mut elää, kärsiä yksin vain,
    Se on, oi, synkkänä osanain."

    Oi raukka, tuskas ma tunnen syvät; —
    Mut Herran enkelit kirkkaat, hyvät,
    Jos luonas lohtuna näkisit,
    Niin itkus' iloksi tekisit.

    Ne tahtois sieluas lohdutella
    Ja ikuisuudesta kertoella;
    Ne nostais silmäsi taivoon päin
    Sun elon toivohon ylentäin.

    Jos heitä kuulisit, elos saisit
    Ja rauhan rintahas rakentaisit;
    Jos sull' ois usko, niin sua jo
    Nyt armon valaisis aurinko.

    Kun heidät sydämes ulos sulkee,
    Niin luotas tuskalla pois he kulkee,
    Eik' koskaan rintasi rauhaa saa,
    Läp' elos täytyy sun valittaa.

Sanat Maisterinvihkiäisissä 1836.

Koraali.

    Kun synkkä viipyy murheen yö,
    Kun riemujuhlin rinnat lyö,
    Niin katse Herraan kääntyy yhä.
    On lokaa loistot maalliset,
    On turhaa laaker'seppelet,
    Jos poiss' on, Herra, armos pyhä.
    Jos Zebaoth oot läsnä, oi,
    Ken vastustaa meit' enää voi?

    Ain' ollos meidän suojana;
    Oot armollinen, mahtava,
    Ja täytät sanas, jotka annoit.
    Oi ollos mestarimme sa,
    Jok' astuit alas taivaasta
    Ja kärsit, okakruunun kannoit!
    Sun oomme me, sun ainian
    Kautt' elämän ja kuoleman.

Kööri (Riemumaistereille). [Musiikki Spohr'in sävellyksestä
"Die letzten Dinge"].

Terve Teille! ihana lasketaan laakeri teidän hopeaisille hiuksillenne, tuore kuin ennen muinoin. Terve Teille! Jumala on paremman seppeleen, pyhän, ikuisen, ehkä tämän jälkeen otsallenne laskeva!

Kööri (Maistereille).

Nosta ylös silmäsi, nuori valon vartio! Katso, Jumala on lähellä. Nosta ylös silmäsi, sillä Herra on sinua lähellä, kaikkivaltias, täynnä armoa ja totuutta. Itse hän tahtoo vihkiä sinut omaksi ja totuuden palvelijaksi. Hän antaa sinulle seppeleesi; kaikki kunnia on Hänen.

Soolo.

Älä pelkää! sillä Jumalasi tahto on antaa sinulle valtakunta. Oikealla kädellään on Hän sinulle paikan määrännyt korkeudessa.

Kööri.

Siis lähteös taisteluun, nuori joukko, valon taisteluun lyhyeksi aikaa! Mene ja taistele rohkeasti, niin kauvan kuin päivä on, kaiken sen puolesta, mikä totta ja oikeaa on päällä maan. Ole uskollinen kuolemaan saakka, niin on Hän sinulle elämän seppeleen antava.

Kööri (vihkimisen jälkeen).

    Vihitty on joukko, luottain
    Lähtee nyt se taistohon;
    Vaaraa turvallisna vuottain,
    Sillä rohkea se on.
    Hornan henki kätkenyt on
    Kaikkialle joukkojaan;
    Miehet jalot kaikki nyt on
    Kutsuttuna sotimaan.

    Herra tuntee sotilaansa,
    Kruunaa heidät hengellään,
    Kuuluttamaan kunniaansa,
    Aatteitansa täyttämään.
    Laakerilla kuihtuvalla
    Kruunaa hänet ihmiset;
    Jos hän taistelee sen alla,
    "Amen" vastaa tuhannet.

Finale.

    Sun kätes ojenna
    Ja suojaa Suomea;
    Oi Luojamme.
    Ja siunaa Keisari,
    Tee hänet vahvaksi;
    Viel' olkoon kauvanki
    Hän suojamme!

    Sun kätes ojenna
    Ja kylvä viisautta;
    Oot valomme.
    Ja rauhan totuuden
    Luo valta Suomehen;
    Ja uskoss' isien
    Sä pidä se!

Ylioppilaslaulu.

    Niin kauvan kuin syömemme sykkivi vaan,
         Veri kiehuu ja poskemme palaa,
    Niin kauvan kuin nuoruus kukkuranaan
         Yhä voimaa ja riemua valaa;
    On totuus loistava retkemme pää,
    Ei kenkään viivy, ei kenkään jää,
         Nyt velttona varjoon ja uneen.

    Hupi inhoksi käy, tupa ahdas jo on,
         Elo mahtava kutsuvi meitä;
    Sitä tahdomme seurata kuolohon
         Ylös kunnian kirkkaita teitä.
    Toden templihin sielumme kaihoelee;
    Liput liehuvi, kantelet kaikuelee,
         Kun joukkomme rientävi sinne.

    Siis riemuiten yhtehen yhdymme nyt,
         Viel' liittomme vanha on pyhä.
    Se henki, mi meitä on lämmittänyt,
         On vahva ja kestävi yhä;
    Ain' uutehen hehkuun se rintamme saa,
    Ja kerran sä, kallehin syntymämaa,
         Ilon meist' olet runsahan saapa.

H. G. Porthanin muistojuhlassa, 9 p. marrask. 1839.

J. L. Runebergin malja.

    Kun päivyt laskee meren sini-aaltoihin,
    Ja illan rusko nousevi ja levittäin
    Luo kultapeitteensä sen vuoteen ylitse,
    Mut itse kuitenkin on päivän heijastus,
    Mi lupaa loistavana kaunist' aamua;
    Niin, veljet, vaipui myös se jalo mies,
    Min muistoa nyt viettäin kukan heitimme
    Me hänen ammoin kätketylle tomulleen.
    Mut hänen hengen-rikkaudestaan tuulahdus
    Käy vielä kautta rintamme ja herättää
    Ne aamutoiveet, jotka siellä uinuvat.
    Hän lempi maatansa; ja käsin mahtavin
    Hän verhon nosti muinaisuuden silmiltä
    Ja manas esiin yöstä muistot hämärät.
    Hän katsoi kautta menneisyyden harmaan yön,
    Ja isiemme kehdon näytti meille hän
    Ja piirteet syvät selitti, jotk' uurretut
    On synnyinmaamme ja sen kansan kasvoihin.
    Niin hengellään hän muinaisuuteen valon loi
    Ja koteutti meidät omaan maahamme,
    Ja koteutti, veikot, omaan rintaamme.
    Ei ilman muinaisuutt' oo vastaisuuttakaan.
    Kuin lapsi kirkassilmä, tukka hajallaan,
    Meit' tulevaisuus katsoo, kutsuu hymyillen —
    Kuin lapsi, veljet, muinaisuuden harmajan,
    Sen imettämä, ja sen rinnoill' elänyt.
    Ja joka kaunis kuva, jonka vastaisuus
    Vaan meidän katseillemme, toivollemme luo,
    Se on kuin virvatuli, kaunis kangastus,
    Jos ei sen pohja ole harmaa menneisyys.
    Ja siksi rakastamme niitä miehiä,
    Jotk' esiriput nostaa muinaisuutemme
    Ja tutkein tunkeutuu sen satumaailmaan.
    Ja siksi olet, Porthan, meille kallis niin,
    Sä isä laakeroitu Suomen historjan!
    Sun nimes kuullen sykkii monta sydäntä.
    Sun oli saturikkaan ajan maailma,
    Sun muinaisuus, mi meitä katsoo vakaana
    Ja meille sanat syvät lausuu; entisyys
    Sun oli — vastaisuus se meidän, meidän on!
    Mut ymmärrämmekö me oikein sanan tuon,
    Me tajuammeko sen määrän ylevän?
    Oi eikö aate tuo jo valtaa mieltämme,
    Se eikö salamana iske sieluhun,
    Ja eikö liekkiin syty voimat sisäiset?
    Tää aika tuleva on meidän, meistä siis
    Nyt riippuu, vaipuuko se ilman kunniaa
    Ja ilman muistoakaan mereen unholan;
    Vai nouseeko se voimassa ja hyveissä
    Ja ikikunniaa maaraukallemme suo;
    Ja nostaako se vapaan, laakeroidun pään
    Ja riemuin viittaa tulevia polvia,
    Ett' iloisna ne kulkis tietä kunnian.
    Meill' onpi vaali; veljet, kumpi valitaan?

    Maan päällä nuoren valta, — oi, se suuri on!
    Mit' onpi suurta tehty, mitä tehtäköön,
    Se iti nuorukaisen innostuksesta,
    Hän nuorin verin sitä juotti, rinnassaan
    Vapaassa kupunsa se aukoi kultaisen.
    Hän ihmishenkeen ummehtuvaan ilmaa tuo;
    Kun vanhaa vaivaa uni, silloin tulee hän
    Ja säälimättä puistaa eloon jälleen sen,
    Maast' ettei kaikki toki turtuis, kuoleutuis.
    Hän myrskyn lailla rohkeana rynnistää,
    Mut vanhuus seuraa jälessä ja siloittaa
    Sen tien, min rohkein, vahvoin käsin raivas hän.
    Oi elon kevät, kirkas päivä nuoruuden,
    Sä olet meidän, sulle kuulumme taas me.
    Siis terve, nuoruus, joka rinnassamme lyöt,
    Oi lennä, nuori kotka, viuhdo siipiäs!
    Sua kutsuu elo, morsiona hunnussaan
    Se seisoo vapaan silmäs eessä — riennä siis,
    Pois tempaa huntu, paina nuoreen sylihis.
    Me miehiks saamme, veikot, elon sulhasiks;
    Me hallitkaamme se, ettei tää morsian
    Vaan heikkouttamme naarain ryöstäis valtaamme.
    Kas, vaiti vartoo, katsoo kallis synnyinmaa,
    Mit' toivomist' on meistä hällä, millaista
    Voi voimaa kasvaa povi poikain nuorimpain.
    Oi äiti synnyinmaa, sua emme petä me!

    Ei meidän laaksoin rauhass' asu urhotyöt,
    Ei taivas luonut väliin valkovuortemme
    Tuot' ulkoelon kilpakenttää myrskyisää.
    Ei täällä viihdy voiman hurja leikki, ei,
    Ei täällä maineen laakereita niittää voi.
    Mut entäpä jos niinkin? Vaikk'ei saatukaan
    Me ranskalaisen verta kuumaa, riehuvaa,
    Ei uljast' ylpeyttä britin vapahan;
    Niin saimme sisällisen elon rikkauden,
    Ja hengen maailma on meille avoinna
    Ja tarjoo meille maansa, kirkkaat, valoisat,
    Miss' aina kukkii, loistaa kevät ikuinen.
    Oi jos sen mailman oikein tuntisimme vain,
    Kuin rikas on se ikuisuuden valossaan!
    Sit' elon virrat kastelee ja ainainen
    Käy siellä Pyhän Hengen raitis tuulahdus;
    Me emme silloin toivois sieltä syöksyä
    Pois elon pauhuun, sekasortoon, turhuuteen,
    Joss' usein sammuu tunne inhimillinen.
    Tään elämän, tään mailman luonto suopea
    Soi meille; onnellinen se, ken huomaa sen!
    Siis hälle, veljet, koittaa tiellä valoisa
    Ja katoomaton sulo; raitis rohkeus,
    Mi vaaraa halveksii, ei tunne pakoa,
    Ja jalo voima, mustan valheen surmaaja,
    Kuin vuorituuli vapaa siellä hengittää.
    Se mailma meille avoin on; siis riemuiten
    Nyt valloittamaan se ja sinne luomahan
    Suur' vapaa valtakunta meidän hengelle! —
    Viel' eikö Suomalaisen rinnass' uljuus se,
    Mi taistelee ja kestää, voima muinainen,
    Mi pohjass' onpi niinkuin rautaperustus?
    Tuoll' eikö sydänmaill' oo monta sielua,
    Min unest' armonääni herättänyt on,
    Mi elon valon näkee silmin avoimin,
    Ja uskoss' evankeliumin sotii kruunustaan?
    Oi eikö vielä uskollisin sydämin
    Hän tunne tulta runon jaloon taitohon,
    Mi kukkasia hänen lumitielleen luo
    Ja hälle näyttää aamun pilvet kultaiset,
    Miss' enkel' katsoo takaa joka hattaran?
    Ei köyhät olla me, ei kaikki mennyttä,
    Oi veljet, ellemme me vihdoin menetä
    Meit' itseämme, sydämemme maailmaa!
     — — — — —
     — — — — —
    Vaan kesken Suomen kansan, Suomen kinosten,
    Se vielä korkeana kukoistaa; ja ken
    Sit' epäilis, — niin riemulla me näytämme
    Sua, Runeberg, sua, Suomen runon ruhtinas.
    — Sun maljas, lyyrys malja, veli Runeberg!

Mun oma Suomenmaani.

    Ja murhemielin, katsein katkerin
    Nuor' runoniekka läksi vuorihin;
    Siell' aukes hänen allaan kaunis Suomi.
    Mut rakkaus ja harmi rinnassa
    Hän kaihoin etsi synnyinmaatansa
         Ja omaa Suomeaan.

    Ol' etsinyt hän kautta kaupungin,
    Mut outo oli, kunne kulkikin,
    Ja kuoren kulta hänen mieltään kalvoi.
    Ja pyyteen pyörtehistä löysi hän
    Muun kaiken, mut ei maata syntymän,
         Ei omaa Suomeaan.

Ja kun hän kulki kauvas kylihin,
    Niin edessänsä maa oi' ihanin,
    Mut mätä sivistys sen ilmaa painoi.
    Pois oli Suomen henki haipunut,
    Ja turhan loiston valtaan vaipunut
         Ol' oma Suomenmaa.

    Näin rakkaus ja murhe rinnassaan
    Hän harmin kulki yli vuorimaan
    Ja kautta korpien hän kauvas riensi.
    Mut kuule, kuinka kuuset huminoi!
    Mit' on se? Herättääkö tahtois, oi,
         Ne omaa Suomeaan?

    Hän kulki, kulki — rauhass' sydänmaan
    Hän kansan löysi turvemajoissaan,
    Ja terveys avosilmistä sen hohti.
    Se tuttu oli, vilvas, pohjaton,
    Ja sydän tunsi taas, ett' talless' on
         Viel' armas Suomenmaa.

    Se taasen rintaan hälle laulun loi,
    Ja linnun lailla taasen äänens' soi;
    Ja harmaat vuoret kuuli riemun kaiun:
    Mä synnyinmaani löysin jällehen,
    Tuoll' elää varjoss' salon mökkien
         Viel' oma Suomenmaa!

Tähti.

    Tähti tuikkiva taivahan
    Yötä katsovi maailman.
         Soihtu siintävän holviston,
         Tähti kirkas ja tahraton,
         Miksi rintasi jäätä on!

    Ihmisrintahan huokaavaan
    Et suo lohtua konsanaan;
         Vailla lempeä ainian
         Katsot kannelta taivahan
         Tuskaa, riemua maailman.

    Ellet, ylpeä tähtönen,
    Loistais linnassa ilmojen,
         Ehkä voisit sä vapaana
         Suoda, nauttia onnea.
         Mutta kylmänä kuljet sa.

Juhana Vilhelm Snellmanille.

1837.

    Veikko, kun totuus sai kirkkaana ilmin
      Meille, kun näimme sen säihkyvin silmin,
      Riemuin vannoimme kuollakin,
      Sen puolest' taistella, kuollakin.

    Kun sitä kallista palvellen toimme
      Sille, min parhainta uhrata voimme,
      Työmme määrän ja sielumme,
      Oi kuin oi' lämpimä sielumme!

    Pettäisimmekö, minkä me innoin
      Vannoimme kerta, ja horjuvin rinnoin
      Sorrumme uupuen multaan maan,
      Ah, voitettuina me multaan maan?

    Ei, mutta vaarojen, taistojen tiellä
      Totuus se suurena kulkevi vielä;
      Vihdoin voittaa se kuitenkin,
      Vaikk' kuollaan, voittaa se kuitenkin.

    Rohkea rintani ollos sen tautta!
      Selvänä riemun ja tuskien kautta
      Loukkaamatta se eespäin käy,
      Se pyhää määräänsä kohti käy.

    Veikko, nyt vannoen annamme kättä
      Totuutta palvella pelkeämättä;
      Ikuinen on se kuin ennenkin,
      Ja voittaa aina kuin ennenkin.

II.

    Oi milloin Runo nousee Tuhkastansa
        Ja Herran lapseks nostaa hengen jalon?
        Kuin kauan karttaa tietä Isän talon
        Kuin enkel' langennut se uhkallansa?
    Kons' samean se hylkää maailmansa
        Ja tanssins' öisen kesken virvain palon?
        Kons' avosilmin nähdä saa se valon
        Ja uskon Kristukseen saa rintahansa? — —
    Mit' ihmislapsi lempii kuolevaista,
        Myös hänet tahtoo kuolemaan se niellä
        Ja autuuttansa riistää taivahaista!
    Oi, kell' on silmät, näkee murhemieliä:
        Vaikk' uskovasta runoilija kulkee,
        Niin pakanan hän sydämeensä sulkee!

Öisiä säveleitä.

1. Juomingit.

    Antaos mulle
    Maljani jälleen,
    Tänne mun lämmin
    Viinini tuo,
    Juoda mä tahdon
    Pohjahan asti;
    Riemuhan maljan
    Pohjassa on.

    Terve, sa karmas,
    Kärsivä rinta,
    Ystävä ylin,
    Maljasi juon!
    Haarikot täydet
    Kutsuvat meitä;
    Bakkus ja Venus
    Vuottelevat.

    Heistäpä helkkyy
    Laajalti laulut,
    Kaikilta myös he
    Kunnian saa.
    Auterepilviks
    Luovat he elon,
    Heräävän sielun
    Tuutivat taas.

    Kas lasin luona
    Säihkyvän, täyden,
    Ihmiset istuu
    Kuin minä myös.
    Juoden ja naurain,
    Naurain ja juoden —
    Hei, sydän, terve!
    Maljasi juon!

    Norjana tuolta,
    Sorjana rientää
    Kukkea tyttö,
    Kaunis hän on.
    Viereeni istu
    Kaunehin immyt;
    Polvelle istu,
    Oi simasuu.

    Haa, miten katsot
    Silmiini suoraan,
    Haa, miten rintas
    Rintaani lyö!
    Oi! yhtä hellään
    Äitini hurskas
    Helmaansa sulki
    Muinoisin mun.

    Äitini hurskas
    Helmaansa sulki —
    Kiehtova käärme
    Pois poveltain!
    Saatana oonko
    Paatunut, röyhkä?
    Konna ma oonko
    Säälimätön?

    Synnin ja kuolon
    Liekkivän leiman
    Otsallas kannat,
    Oi simasuu!
    Oi, mua saartaa
    Yölliset äänet,
    Helvetin naurut
    Kaikki nyt soi.

    Pois sinitaivaan
    Tähtien alle,
    Pois vihamyrskyn
    Mylvinähän!
    Saatana oonko,
    Paatunut röyhkä?
    Konna mä oonko
    Säälimätön?

2. Huokaus.

    Kuin synkkä koto kuoleman on tää!
    Mun taivaani on ijäks suljettuna.
    Sen kultahohdett' en mä enää nää,
    On riemu mailman multa murjottuna.
    Mut niinkuin varjo kulkee kenttää pitkin,
    Niin rauhatonna vaellan ma vain,
    Vain varjo olen aikain parempain.

    Ja ihmislapset pitkään katsahtaa,
    Mikähän tuokin lienee, miettii kansa.
    Ei kukaan ymmärtää voi kulkijaa,
    Ei kukaan selittää voi murhettansa.
    Hän heidän pikkurauhaa häiritseepi,
    Hän riemuhuudot räikeet pelottaa;
    Se, kautta Herran, onhan surkeaa!

    Oi, miks on koskaan rintan' paisunut,
    Sen miksi suuret aavistukset täytti?
    Miks riemuin laulun äänt' oon kuunnellut?
    Miks siitä valonsäde mulle näytti
    Valaisten syömen syvät, mailman piirin
    Ja rintani sai ilmitulehen,
    Mut hetken vain, oi hetken lyhyen?

    Tuo säde tunki sielun syvyyteen,
    Se entisaikaan oli elämäni;
    Kuin kirkkaan kevätnurmen kukkineen
    Näin elon valoisana edessäni.
    Mut päivä laski, yö on noussut musta,
    Ja tallattu on mailma syömeni,
    Kuin tyhjä, hävitetty temppeli.

    Jos joskus kuva kultaloistossaan
    Kuin ennen sielun ohi liihoittelee,
    Niin virvatulta on se vieraan maan,
    Vajonnut enkeli, mi vaikertelee.
    Kun kaihoin itkeä sen kanssa tahdon,
    Niin sekin luotain liitää huoaten,
    Ja synkkyyteen ma sorrun jällehen.

    Oi kolkko köyhyys sielun palaneen,
    Miss' entisriemuin kylmät ruumiit makaa!
    Oi perintöni, saatu aikaiseen,
    Sun häijyt henget lahjanaanko jakaa,
    Vai ootko taivaan rangaistus sa mulle,
    Ansaittu, vaikk' en tunne syytä sen,
    Mut pantu kantaakseni kärsien?

    Haa, kärsivällisyys! En hiukkaakaan
    Omista lahjaa, jota kaikki kiittää.
    En elää tahdo horroksissa vaan,
    Ei kärsimys voi lohdukseni riittää;
    En tahdo, että keväästäin, mi loisti,
    Tää musta muisto nyt vain jäljell' on
    Ja rinnan rauhattomuus rajaton.

    Mut — vielä toivo mua viekoittaa,
    Tuo pettävä, mi loistaa, katoaapi.
    Kuin ukkossalama, mi leimahtaa,
    Niin joskus miehen kuva pilkoittaapi,
    Jonk' karvaan tuskan salaliekit polttaa,
    Hän kunnes vapauden ja rauhan saa
    Ja sieluns' aarteet riemuin paljastaa.

3. Murheelle.

    Yön kalvas sisko, murhe lempeä,
    Oi, mulle tähtilinnas avaa sä;
    Mua mustat hornanhenget vainoaa,
    Sun luonas enkö rauhan majaa saa,
    Oi hellä äiti murhe?

    Sä nostat huntus tummansinisen,
    Ja kruunu kiiltää mustain kutrien;
    Sä laupeaana kätes ojennat
    Ja rauhan maahas mua viittoat,
    Oi hellä äiti murhe.

    Kas, yli maan ja vetten lepää yö,
    Ja taivahalla tuikkaa tähtivyö.
    Kaikk' äänetönnä uinuu, minä vain
    Nyt valvon, ja sä valvot kerallain,
    Oi hellä äiti murhe.

    Oi mulle selitä — sä tiedät sen —
    Mi synkkyys täyttävi mun sydämen'.
    Oi sano kaikki nyt, nyt juuri sa
    Suo mulle huoneessasi valoa,
    Oi hellä äiti murhe.

    Sa oothan kuningatar elämän
    Ja lohtu sydän raukan särkyvän?
    Kai luona kehtoni sä seisoit jo,
    Ja lauloit, mik' ois mulle kohtalo,
    Oi hellä äiti murhe?

    Maan rauhattuus jo raukee lepohon,
    Sen hurjat äänet valjenneet jo on;
    Mut kun mä silmät nostan, havaitsen
    Sun kasvoillasi kiillon taivaisen,
    Oi hellä äiti murhe.

    Oi, silmissäni pilvet hajoaa,
    Ja valon maihin katse vajoaa!
    Ikuinen toivo tunkee rintahain
    Salaman lailla, loistain, lohduttain,
    Oi hellä äiti murhe!

    On katse hellä, loisto kirkas sun,
    Sä siivin lumivalkein kannat mun;
    Siis ylös! mukanas mua, armas, vie,
    Käy valon, kultavalon maille tie,
    Oi hellä äiti murhe!

4. Hyvää yötä.

    Oi pyhä seutuni mun, miss' säde auringon
    Seulovi loistettaan lehdistä koiviston
    Äitini talohon;
    Hyv' yötä!

    Noussut on taivaaseen rukous armaiden,
    Puolesta minunkin; loistossa tähtien
    Nukkuu he jokainen;
    Hyv' yötä!

    Taivas on huntunsa pois heittänyt kasvoiltaan
    Katsovi, enkeli kuin kumpua vanhurskaan,
    Ääret taivaan ja maan,
    Hyv' yötä!

    Illan rauha se näin tuskani karkoittaa;
    Siedä ne tähtien ei katsetta rauhaisaa.
    Aamukin kerran saa!
    Hyv' yötä!

5. Katumus.

    Oi, mua seuraa, vainoo synninvalta,
    Se valon riistää elon taivahalta,
    Se kauheana minuun tuijottaa,
    Jos minne käyn, en siltä rauhaa saa.

    Sua, Herra, loukannut ma olen yhä,
    Vihaani kilpistyi sun armos pyhä,
    Sai sieluraukka runon haaveihin
    Ja ilman sua viihtyi kuitenkin.

    Yön, valheen valtaan vaipui elämäni,
    Ja elon valo väistyi edestäni,
    Mun sielun' rauhaa kyll' on huutanut,
    Mut synnist' erota ei tahtonut.

    Niin, synnist' ei se raukka enää erii,
    Siks kuolo, helvetti sen kurjan perii.
    Ei sillä lohduttajaa päällä maan,
    Ei ystävätä taivahassakaan.

    Sa tuomar' ylhä oikean ja väärän
    Nyt kirjaas panet syntieni määrän.
    Kun mitta täys' on, silmistäs sä mun
    Pois ajat katalan ja kirotun.

    Oi minne pakenen? Miss' saanen kerran
    Mä voimaa kantaa pyhää vihaa Herran?
    Oi minne piilen? Mull' ei päällä maan,
    Oo toivoa, ei kuolemassakaan.

    Kaikk' ilo, toivo, turva multa puuttuu,
    Mi mulle voitto oli, mullaks muuttuu,
    Ja paljastettuna mä syntinen
    Nyt Herran tuomiota vapisen.

    Tok' ensipäivinäni mulle loisti
    Sun rauhas, joka synnin pilvet poisti;
    Hyv' enkel' silloin ain' ol' lähelläin
    Ja Herra Jeesus oli ystäväin; —

    Jumalan poika, suuri sovittaja,
    Ja armon, lohdun luoja, vapahtaja;
    Mi synnit kaikki kantoi maailman
    Ja voitti helvetin ja kuoleman;

    Sun helmaas riennän, lapsuusystäväni,
    Mua armahda ja auta hädässäni!
    Voit vihollistas vielä vapahtaa
    Ja vastustajaasi voit armahtaa.

    Vaikk' oonkin paha, vaivun ristis juureen;
    Ja luotan lujasti sun armoos suureen.
    Oi, kiitos soikoon sulle taivaan, maan!
    Sun tähtes syntinen viel' armon saan.

Aamu.

    Taas rannalt' aamutaivahan
    Käy valon välähdys,
    Mut alla pilven kaamean
    On vanha pimeys.
    Kanss' auringon
    Yön varjot ryhtyi taistohon.

    Mut lintu pieni oksallaan
    Tuoll' laaksoss' uneksui,
    Ja näki, kautta öisen maan
    Kuin aamu murtautui.
    Tuo kirkas koi,
    Yön valta sit' ei voittaa voi!

    Ja lintu lentää, ihastuu
    Ja laulaa ilmassa:
    „Oi, kaikki kerran kirkastuu
    Viel' taivaan rannalla.”
    Ja lintunen
    Se lauloi aamuss' iloiten.

Sointuja.

1.

    Olen Jumalan laps';
    Oi autuas rauha ja riemu!
    Olen Jumalan laps';
    Oi kelle mä riemuni kerron?
    Oi Luojalle riemuni kerron.
    Olen Jumalan laps';
    Oi autuas rauha ja riemu!

2.

    Mä vaivun Jeesukseni luo,
    Luo sydämensä aivan;
    Hän elon, valon mulle suo
    Ja poistaa tuskan, vaivan.

    Hän armon runsaan lohdun suo,
    Ja poistaa synnin vaivan,
    Mä vaivun Jeesukseni luo,
    Luo sydämensä aivan.

    Pois kutsui tuttu ääni tuo
    Mua kuilust' tuskan, vaivan,
    Mä vaivun Jeesukseni luo,
    Luo sydämensä aivan.

    Mä vaivun Jeesukseni luo,
    Luo sydämensä aivan;
    Hän elon valon mulle suo,
    Ja poistaa tuskan, vaivan.

3.

    Oi Kristus, ystävä ja auttaja, miss' oot sä?
    Mun kaikkein päällä maan ja taivaassa, miss' oot sä?

    Pois käänsit surren kasvos, etkö kuule,
    Kun jälleen langenneena huudan, ma: miss' oot sä?

    Saa puhdas sydän nähdä Herran, synti vaan on
    Mun rinnassain, oon siihen hukkua; miss' oot sä?

    Oi Herra, hukun jo, oi auta, kätes anna
    Ja tempaa minut ylös kuilusta; miss' oot sä?

    Jos oon mä saastainen, sä puhdas oot, jos syntiin
    Ma vajonnut oon, oot sa auttaja; miss' oot sä?

    Sa olet Kristus, sama ainiaan, mä myöskin
    Saan kerran rinnallasi uinua; miss' oot sä?

4.

    Jeesus voitti synnin, kuolon, saatanan,
    Vieläkin hän kantaja on valtikan
    Yli maan ja yli taivaittenki.
    Hän on Herra minullenki.

    Nytkö valtaa synnin, kuolon, saatanan
    Pelkäisin ja itkisin mä ainian?
    Valittaisinko, jos kauhealta
    Tuntuu heidän uhkavalta?

    Ei, en valtaa synnin, kuolon, saatanan
    Pelkää! Jeesus ystävä ne voittihan.
    Herraani mä luotan ainoastaan,
    Jeesus itse suojaa lastaan.

    Isän oikealla istuu tahratta
    Mun vanhurskauteni valontaivaassa;
    Kirkkaana kuin päivä kiilteleepi,
    Vaikka laki tuomitseepi.

    Kuinka kärsinkään mä kuolon laaksossa;
    Isän oikealta kukaan temmata
    Mun vanhurskauttani ei saata.
    Itkustain siis tahdon laata.

5.

    Miss' uskoa mä maassa löytänen?
    Niin lausui kerran Herra minullen.

    "Oi minuss' uskon löydät varmaankin!"
    Niin huusin murhe-äänin vastaten.

    Sull' onko uskoa, mi pelkäät vain,
    Min suusta valitus soi ainainen?

    On sulle enemmän sun heikkoutes,
    Kuin Hän, mi terveys on sielujen.

    Kas, armon, rakkauden ma sulle suon;
    Kas, rauha, autuus on mun yhteyten'!

    Ei sua tuomita, sun velkasi
    On sovittanut veri Kristuksen.

    Kun siihen uskot vaan, sä puhdas oot
    Kuin Hän, ja kohta saat sä vahvuuden.

    Siks olkoon rintas tyyni, iloinen,
    Kuin äidin rinnall' uni lapsosen.

6.

    Mun vapahtajain kuolemast' on noussut,
    Hän kirkkahana haudastaan on noussut.

    Halleeluja! Mun kuninkaani voittain
    Yön vallat vahvat kuolostaan on noussut.

    Siks riemuitsen, kun kanssa Herran rakkaan
    Mä myöskin eloon ihanaan oon noussut.

    Mä vallast' yön ja kahlehista synnin,
    Maan viettelyistä, vastuksist' oon noussut.

    Kuin Hän, niin ilomielin vielä hetken
    Maan vaatteita ma kantamaan oon noussut.

    Mut taivaan perin mä; ja voiton kruunuun,
    Min Herra mulle tallentaa, oon noussut.

    "Oi noussut, noussut" laulaa kevään tuulet
    Ja päivyt valaistessaan maan, oi noussut.

    Ja tuhat-kerroin kaikuu rinnassani
    Sen lohtu, usko, pyrkimys: oon noussut.

7.

    Oi määrää Herran armon runsauden!
    Hän mua aina katsoo suojellen.

    Mun ympärilläin siivin valkoisin
    Ain' enkelinsä liitää varjellen.

    Ja luonut on mun arkaan sydämeen
    Hän hengen voiman, rauhan pyhyyden.

    Äl' lausu, että elo raskas on,
    Ett' yötä on tää seutu maallinen.

    Näät voimaa, valoa suo Jumala
    Ain' ystävilleen, lupashan hän sen.

    Kun täällä heille kaikk' on suonut hän,
    Niin vihdoin suo hän taivaan ikuisen.

8.

    Kun aamusella kuljin ohi ikkunan,
    Näin taaskin päänsä hopeaisen, harmajan.

    Hän sormet ristiss' istui kirjan ääressä,
    Näin katseensa mä hurskaan rauhaa loistavan.

    Mä mietin kulkeissani — sillä ymmärsin,
    Käy Raamattuineen hurskas päivää vastahan.

    "Oi harmaapää, kuin köyhä majas pyhä on,
    Miss' asut aina kanssa Herran Jumalani"

    Mut huomenna mä häntä enää nähnyt en,
    Näin pöydällään vain auki vielä Piplian.

    Ja kaikki surren kertoi, ett' on kuollut hän,
    Mut minä taivaaseen loin katseen riemuisan.

9.

    Näätkö pilven liitävän?
    Näätkö kirkkaan kiitävän
    Taivahasta sätehen?
               Näätkö sen!

    Lailla pilven liitävän,
    Lailla säteen kiitävän
    Ties on auki valoinen
               Taivaasen.

    Itki maa, ja silmää sen
    Kaihtaa kyynel kastehen.
    Suudellen sen aurinko
               Kuivaa jo.

    Katumuksen kyynelen
    Ahdistetun sydämen
    Jeesuksemme suutelo
               Kuivaa jo.

10.

    On taivaassa mun kaikki ystäväni,
    Näin, kuin ne hautaan kaatui viereltäni.

    Mua yksin synti vielä vainoo täällä,
    Viel' elon sappea juon yksinäni.

    Mut synkkyydestä pyhään taivaaseensa
    Suur' Isä kohta kutsuu elämäni.

    Oi, silloin vastatulleen ilomieliä
    Siell’ lausuu tervetulleeks ystäväni!

11.

    Oi Jeesus helläsilmä,
    Ma paljastan näin kurjuutein,
    Ma kannan velkain, köyhyytein,
    Sun etees, helläsilmä.

    Sun etees, helläsilmä,
    Mä vaivun maahan synnissäin,
    Mä kaihoin katson hädässäin
    Sua, Jeesus helläsilmä.

    Sun nähtes, helläsilmä,
    Oon rikkonut lait Jumalan;
    Sun tuomiotas odotan
    Nyt, Jeesus helläsilmä.

    Sua, Jeesus helläsilmä,
    Mä katson; jos mun hylkäätkin,
    Niin nöyrtyin katson kuitenkin
    Sua, Jeesus helläsilmä.

12.

    Kun ulos astun majastani, oi ollos läsnä!
    Mun maallisessa toimessani oi ollos läsnä!

    Niin valoisaa on majassani; sä olet läsnä,
    Sun puolees käännyn ma puheillani; oi ollos läsnä!

    Kun käyn mä ihmishyörinässä, niin ilmaa toista
    Ja vierast' tunnen kulkeissani; oi ollos läsnä!

    Jos sielu eksyvi temmaten mun maan hyörinähän
    Ja ajatuksihin rauhastani; oi ollos läsnä!

    Kuin pian saastuvi sydän raukka, kuin pian taaskin
    Voin niistä nauttia riemuissani; oi ollos läsnä!

    Mun rauhass' armoa, voimaa koota suo huoneessani
    Sun sanaas viemähän, Jumalani; oi ollos läsnä!

    Ett' oisi sanani sinun sanaas; ja että loisin
    Sun kunniaksesi valoani; oi ollos läsnä!

Tytön rukous.

    Mä vaivun sinun ristis juurehen,
      Ja sinuun silmän nostan rukoillen.
      Mua ällös hylkää, hyvä Jumala,
      Suo rukouksein luokses kohota.

    Tuoll' loistat valomaassa tähtien,
      On voiton kruunu kruunus okainen.
      Mua neuvo enin lempimähän sua,
      Oi sä, mi ensimäisnä lemmit mua.

    Sä mun oot synnin velast' ostanut;
      Et kultaa, hopeaa siit' antanut,
      Sä elos annoit, annoit kalleimpas,
      Ja elon lupaat mulle haudastas.

    Kas, kun mä tulen pelvoin, vavisten,
      Mä köyhä, kurja, etees, ikuinen,
      Sä helmas avajat ja siellä vaan
      Mä rauhan, lohdutuksen, armon saan.

    Ja veres oma minut puhdistaa,
      Mä huulin haavojas saan koskettaa; —
      Oi Herra, Herra, mä en päästä sua,
      Ennenkuin ensin siunannut oot mua.

    Olenko oikein omas, tutki sä;
      Jos öisin hyvä niin, kuin tahdon mä!
      Oi, jospa voisin hiljaa rukoillen
      Ain' olla silmäis eessä, Ikuinen!

    Mit' onpi maailma, mit aarteet maan,
      Jos sinä Herra rakastat mua vaan.
      Ja että rakastat mua, tiedän sen,
      Sen lausuu sielun riemu taivainen.

    Sun maas on kaunis, rikas, suloista
      On elää nuorna, rakastettuna;
      Mut paljon suloisempi minullen
      Sinussa eloni on sisäinen.

    Yks olkoon kirkonmeno eloni;
      Suo siihen armo pyhän Henkesi!
      Mä sieluin tahdon taivoon kohottaa
      Ja sieltä voiman, voiton saavuttaa.

    Eloni siit on kaunis, autuas,
      Kuin ilta Sabbatin niin rauhakas;
      Niin hyväks silloin voin mä tulla myös,
      Ett' iloin näet minuss' ikityös.

* * *

    Kuu vaipui pilviin, kuoli tähtönen,
      Maan yli kulki tuuli huoaten;
      Mut rauha, valo tytön rinnass' on,
      Hän näkee auki Isän asunnon.

Heränneen huokaus.

    Mun sydämeni raunio on suitsuava,
    Miss' vinkuu myllertäen myrsky raivoava,
    Ja jonne joskus loistaa säde kirkastava.

    Mut vaikka loistaa sinne säde kirkastava,
    Ja vinkuu myllertäen myrsky raivoava,
    Se sentään aina raunio on suitsuava.

    Oi, synnin myrsky on tuo aina raivoava,
    Mun sydämeni raunioissa suitsuava;
    On armon auringosta säde kirkastava.

    Mut vaikka kauhistaa mua myrsky raivoava,
    Vaikk' ilon tuottaa armon säde kirkastava,
    On mulle rakas raunio vain suitsuava.

Pois pelkosi!

    Pois pelkos heitä, henken' tuskainen!
    Viel' kerran Vapahtajas taivainen
    Sun päästää kahleista ja telkehistä.
    Hän synnin vallan kukistaa, hän vaan,
    Ja ihmishengen pirstat voimallaan
    Pois riistää saatanan hän elkehistä.
    Oi, synninraskas sydän armoa
    Se huutaa, ellei löydy neuvoa
    Maan päällä, niin on hällä armoa.

    Ei Jumalamme kivestä; ei se
    Oo mykkä, kuuro meidän hädälle;
    Hän elää, kuulee, vastaa Jumalamme.
    Ei Kristus tyranni oo laisinkaan,
    Ei syntistä hän uhkaa vitsallaan;
    Vaan anteeks antaa, auttaa tuskissamme.
    Oi valo elämän, oi tullos jo!
    Sä tunnet syntin', armon aurinko,
    Oi tullos, Jeesus! Niin, sä tulet jo.

Johannes.

    Rinnalla Kristuksen
    Sai kuulla suustansa
    Hän sanaa elämän.
    Ehtoollisella hän
    Viim' yönä nojata
    Sai rintaan Kristuksen.

    Ken rintaan Kristuksen
    Voi päänsä kallistaa,
    Oi määrää autuuden;
    Kun armon aartehen
    Ja elon valon saa
    Rinnalla Kristuksen!

Keväthuokaus.

    Tääll' lehto kukkivi tahtoen
    Taas kruunun vihreän voittaa;
    Ja yöstä tuulonen heräten
    Nyt hiljaa alkavi soittaa.
    Ja taivaan ranta se purppuroi
    Ja lintujen laulelot soi.

    Mut henki vangittu vielä vaan
    On yöhön uskottomuuden.
    Se koska nousevi haudastaan,
    Kosk' aika aamun on uuden?
    Kuin Kristus voittaen noussut on
    Pelättäen vartioston.

    Mut kohta nousevi aurinko
    Ja varjot kaikki se poistaa.
    Ja valon templinä kohta jo
    Nyt koko maailma loistaa.
    Kaikk' kukat teränsä auki jo luo
    Ja tuhannet tuoksunsa suo.

    Mut sielu synkkä on, maihin sen
    Ei loista päivyen valo — —
    Mä nostan käteni, rukoilen,
    Kun aamun hohtavi palo:
    Oi, mulle suo, Isä armollisin,
    Sun poikasi, min menetin!

Sentään.

    Kas lintu, kas lintu se lentää
    Ilolauluin taivohon päin.
    Taa pilvien sinerväin
    Se piilevi näin
    Ja kauvaksi ilmahan entää.
    On äänettyys yli maan,
    Se laulavi sentään vaan.

    Kas päivä, kas päivä, mi vasta
    Nous otsin hehkuavin,
    Vajos yöhön se pilvihin
    Ja kirkkauskin
    Katos huoneesta valoisasta.
    Mut vaikkei sit' aattelekaan,
    Se loistavi sentään vaan.

    Oi sydän, oi sydän, mi yhä
    Sitä murhetta itket vain,
    Ett' unhoon Herralta sain;
    Ajat vaihtuvat ain',
    Mut Herra on sama ja pyhä.
    Vaikk' et sitä tajuakaan,
    Niin armonsa sentään mä saan.

Eräs päivä.

    Kun aamu valkeni, ylös katsoi
                        hän riemuiten,
    Ol' auki sielunsa, siellä toivo
                        nous taivainen.
    Ja kanssa nousevan päivänsäteen
                        myös rintaansa
    Nous iki-aavistus, lämmin, kirkas
                        ja ihana.
    Oi elo löytyvi, jot'en nähnyt;
                        miks viipynen?
    Sit' tahdon etsiä, tahdon löytää
                        jo tänään sen:
    Hän aamunkoitossa mietti niin.

    Mut keskipäivänä niin jo kulki
                        hän rientäen
    Kuin kaikki toisetkin kilvoitellen
                        ja häärien.
    Hänt' ajoi huolet ja toimet, hänpä
                        ei väsynyt;
    Häll' eli aistit, mut omatunto
                    oi' kuollut nyt.
    Ja elo taivahan mieleen hälle
                        ei muistunut,
    Mut tomun, kiihkon ja maan oi' orjaks
                        hän suistunut,
    Ja keskipäivä se loisti jo.

    Mut illan tullen hän rauhatonna
                        käy lepäämään,
    Ja huokaus raskas nous katkonaisna
                        sydämestään.
    Se kuolinhuokaus elon ol'ko,
                        mi sammui pois?
    Tai ehkä aamuinen armon henki
                        se ollut ois?
    Ei tiennyt hän sitä, eikä mitään
                        hän aatellut,
    Vaan ruumiins', sieluns' on kohta uneen
                        hän tuutinut.
    Mut illan hetki ol' ihana.

Radegundis.

    Elisabeth, tuo hurskas ruhtinatar,
    Jakeli köyhäin kesken rikkautensa,
    Ja kansa tulvi hänen luokseen joukoin,
    Se Ruhtinattarensa nähdä tahtoi.
    Siin' oli miestä, naista, vanhaa, nuorta;
    Siell' oli kauneudestaan onnellinen
    Myös immyt Radegundis, kaunotukka.
    Kun lahjojansa jakoi Ruhtinatar,
    Hän huomas kansan joukoss' immen kauniin.
    Hän kysyi ihmetellen: lausukaahan,
    Ken on tuo tyttö kauniskiharainen?
    Ja hovineiti vastas: Radegundis,
    Hän linnavoudin tytär on, ja kansa
    Nimittää häntä: neito kaunotukka.

    Elisabeth kun jakanut ol' lahjat,
    Niin luoksensa hän kutsui kauniin tytön
    Ja ystävällisesti hälle haastoi;
    Sill' aikaa sakset otti hän ja salaa,
    Niin ettei tiennyt kaunotar, hän leikkas
    Pois pitkän tukan hänen niskastansa.

    Mut vaikeroiden huusi Radegundis:
    Voi mua, voi, mit' onkaan tehty mulle!
    Mun tukkain, kultatukkain onpi poissa!
    Miks mulle tämän teit, oi Ruhtinatar?
    Mun pitkä, kaunis, pehmyt keltatukkain,
    Mun pääni kruunu, koristus ja riemu,
    Sen ryöstit multa, kova Ruhtinatar,
    Ja rumensit mun kaiken mailman nähden.
    Mun tukkain, kultatukkain onpi poissa,
    Mun pääni kruunu, koristus ja riemu!

    Näin huusi kyynelsilmin Radegundis.
    Mut lempeästi lausui Ruhtinatar:
    Oi malta lapsi, minkä tehnyt olen,
    Sen tein mä vain sun omaks onneksesi.
    Tuo tukkas kaunis, kruunusi ja riemus,
    Se oli verkko saatanan ja synnin.
    Jok'ikinenkin pienin kultakutri
    Ol' ansa vain, mi sinut syntiin kietoi;
    Jok'ikinenkin hienoin kultahius
    Ol' kahle vain, mi maailmaan sun sitoi.
    Turhuuden Baal sull' oli Jumalanas,
    Sä olit eksynyt, mut käänny nyt jo!
    Sun herras olkoon Jumala ja Kristus!

    Se koski neidon sydämeen ja itkein
    Hän lankes hurskaan jalkoihin ja lausui:
    Oi Ruhtinatar, kauttas puhuu Herra,
    Sun silmäs katsoo läpi sydämeni.
    Niin usein tahdoin kääntyä mä Herraan
    Ja irti päästä tahdoin turhuudesta,
    Mut oi, mun kaunis tukkain esti aina.
    Pois synnin verkko, pois sä koru kurja!
    Pois inha halu minun silmistäni!
    Pois maailma sun maireuksinesi!
    On herrani nyt Jumala ja Kristus.

    Niin lausui neito; ymmärtäen uhras
    Hän kurjan ruumiin pelastaakseen sielun.

Beeda.

    Jo vuositaakan raskaan painamana
    Ja hautaan kallistuen tietä kulki
    Vain pojan johtamana hurskas Beeda.
    Ei silmät nähneet enää aurinkoa,
    Ja kauneus maan ei ollut enää hälle;
    Mut nuorekkaana hänen sydämessään
    Ol' usko Kristukseen, kuin kuolo, vahva,
    Ja Herran riemu loisti sielussansa.
    Mut pojan johdolla hän kiersi maata
    Ja missä löysi kansan kuolevaisen,
    Hän saarnas sanaa totuuden ja armon.
    Ja sokeen sanoista sai moni valon.

    Ja kerran saapuivat he laaksoon jylhään,
    Niin autioon ja vuorten ympäröimään,
    Ja korkeet kalliot sen yli riippui.
    Mut poika vallaton näin lausui hälle:
    On täällä paljon kansaa koolla, isä,
    Mi vuottaa kuullaksensa sinun saarnaas.
    Hän lausui niin, ja sydämessään nauroi.
    Mut vanhus alkoi saarnata, ja riemuin
    Hän kertoi sanaa evankeliumin.
    Ja sanatulva hänen huuliltansa
    Soi sovituksen suurta viisautta
    Ja armon rikkautta, kaikkein omaa.
    Hän hurmaantuen avas aarteet, kertoi,
    Ett' elo, rauha, jumaluus ja voitto,
    Mi löytyy Jeesuksessa Kristuksessa,
    On jokaisen, ken tulee hänen luokseen
    Ja tahtoo päästä synnin kahlehista.
    Ja kun hän vihdoin käsin kohotetuin
    Huus uskon, voiton riemun varmuudessa:
    On Kristuksessa armo, autuus, elo,
    Ja ken sen ottaa tahtoo, ottakoon sen!
    Niin kaikui selvään kaikkialta "Amen",
    Ja "Amen" kaikui joka kalliosta.

    Mut poika vuorten äänen pelvoin kuuli,
    Tuo kaiku koski hänen sieluhunsa.
    Hän kauhistuen lankes hurskaan eteen
    Ja kyynelsilmin kertoi petoksensa.
    Mut aavistuksena kautt' ukon sielun
    Lens' evankeliumin ikivoima,
    Ja huulensa ne riemuin lausui hiljaa:
    Kun vait' on ihmiset, niin kivet puhuu!

Kevätaamu.

    Kevät nuori vast' oli saapunut
    Kera lintujen, auringon,
    Maa kummiksensa on katsellut,
    Kuin kaunis sen kulku on.
    Jos kunne katseli, kattoi sen
    Sini taivahan, puna ruusujen.

    Kevätaamuna kerran heräten
    Näin päivyen nousussaan.
    Se maata katseli hymyillen,
    Läks' valossa vaeltamaan.
    Kävi huone ja rinta niin ahtaaksi,
    Minä tahdoin kauvaksi, kauvaksi.

    Niin nousin mä huipulle vuorimaan,
    Näkö rintaani riemua loi;
    Tuoll' uinui kaikki nyt umpussaan,
    Tuoll' laakso ja korkeus soi.
    Tuoll' lintunen lauleli oksaltaan,
    Min suinkin se jaksoi vaan.

    Niin mietin mä silloin: kaunis on
    Tää Luojan vihreä maa!
    Ain' aamusin rukous sanaton
    Sen rinnasta kohoaa.
    Mä riemussa, rauhassa tahtoisin
    Tääll' elää ja kuollakin!

    Mut laaksossa vuoren juurella
    Ol' asunto ihmisen,
    Siell' avasi mies juur' ovensa
    Kera vaimonsa riidellen.
    Kiroukset ne aamuhun kirkkaaseen
    Kohos suustaan ja korkeuteen.

Lyydian kehtolaulu.

    Luo silmäs umpehen
    Ja uinu hetkinen.
    On lapsi väsynyt,
    Oi hyvää yötä nyt!

    Täss' äiti vielä vaan
    Sua tuutii lapsostaan,
    Oi kunnes keinuhun
    Sä nukut armas mun.

    Ja nähdä uness' saat
    Sä kirkkaat kukkaismaat,
    Ken ymmärtää ne voi,
    Mit' armas unelmoi!

    Vaikk' unta nähtiin me,
    Meilt' unhottui jo se;
    Sit' enää unelmaa
    Voi tuskin aavistaa.

    Nyt rinta rauhaton
    Kai ainiaaksi on;
    Mut onnellisna sa
    Viel' lepäät Herrassa.

    Ja Jeesus taivaastaan
    Sua katsoo lapsenaan,
    Ja joukko enkelten
    On luona kätkyen. —

    Luo silmäs umpehen
    Ja uinu hetkinen.
    Ett' yhä riemuissas
    Sä heräät unestas.

    Ja isäs saapuvi
    Ja leikkii kanssasi
    Sua kohta suudellen,
    Sä tyttö pienoinen.

Sureva ystävä!

    Ystävä, mi kaihoot murhemiellä,
    Murhemiellä sielus ystävää.
    Etkö luule, hän ett' tulee vielä,
    Vielä tulee tuoden elämää.
                              Vielä
    Tulee tuoden elämää,
    Ystävä, mi kaihoot murhemiellä.

    Ystäväni, hädässäsi kerran,
    Kerran Herra tuskas lauhduttaa.
    Armon huutohan on mieleen Herran
    Herran kautta synnit anteeks saa.
                              Herran
    Kautta synnit anteeks saa,
    Ystävä, niin hädässäsi kerran!

    Ystävä, hän lääkitsee, tuo hellä,
    Hellä haavat, antaa takaisin
    Valon, rauhan ja mi puute kellä,
    Kellä mikä puute oisikin,
                              Kellä
    Mikä puute oisikin,
    Ystävä, hän lääkitseepi, hellä.

    Ystävä, lain tuomiot kun palaa,
    Palaa omantuntos polttaen,
    Miss' on lääke, jota sielu halaa?
    Halaa lääkettä sä Jeesuksen!
                              Halaa
    Lääkettä sä Jeesuksen,
    Ystävä, lain tuomiot kun palaa!

Kuoleman kuvia.

1.

    Hän silkkivuoteell' lepäs ja henki vaivoin vaan:
                                 "mit' tohtor' sanoo?"

    Ja käteen tohtorin ain' hän tarttui kauhuissaan:
                                 "mit' tohtor' sanoo?"

    Ja vuoteen luona lapset ja vaimo itkevät
                                 — kuin pyörryksissä —

    He kaikk' ei kilpaa kylliks voi huutaa huoliaan:
                                 "mit' tohtor' sanoo?"

    Ja lohduttaen tohtor' nyt puhui paljonkin
                                 hän terveydestä,

    Ja uutta lääkitystä hän kaatoi pullostaan;
                                 "mit' tohtor' sanoo?"

    Ja kun he kaikki huusi ja tohtor' puhui juur'
                                 ja pulloon tarttui,

    Niin lysähti jo sairas ja huusi kuollessaan:
                                 "mit' tohtor' sanoo?"

2.

    "En elää saata ilman sua,
    En ilman sua kuolla voi,
    Ei hankeen kätkeä saa mua,
    Oi, siellä talven tuiskut soi!
    En jättää saata sua,
    En kuolla voi!

    Oot mulle kaikkein rakkahin,
    Mun elon', ilon' oot sä vaan.
    Oon morsiames vieläkin,
    Kuin olin ennen päällä maan!
    Oi mulle rakkahin
    Oot sinä vaan!

    Kun sinä jäät, en kuolla voi,
    Suo, että lepään rinnallasi
    Ei haudassani mulle soi
    Sun enää äänes tenhokas.
    Mua pidä, armas, oi
    Sun rinnallas!"

    Sielunsa käteen Kristuksen
    Stefanus sulki kuollessaan,
    Kun elon maahan voittaen
    Vapaana nous hän vaivoistaan;
    Hän sieluns' armaallen
    Soi kuollessaan.

3.

    Hän lujaan puri yhteen sinihuuliansa,
    Ja raivo jähmennyt ol' otsallansa;
    Ei huomattu, hän tokko katseli,
    Vaikk' avosilmin siinä lepäsi.

    Jo loppu läheni, sen selvään kaikki näki;
    Siks papin hakuun jouduttihe väki,
    Mi ”rauhaa, lohdutusta” tuskaan tois
    Ja Herran Ehtoollisen hälle sois.

    Ja pappi paksu saapui suoraan juomingeista
    Ja ystävien korttiseurueista;
    Hän tuli, surkein äänin tuodakseen
    Nyt rauhaa, lohdutusta sairaalleen.

    Hän Uutta Virsikirjaa luki lohdutellen;
    Hän synnintuskaa torjui rukoellen,
    Ja antoi Ehtoollisen sairaallen: —
    Ei voitu nähdä, tieskö sairas sen.

    Sen jälkeen taaskin pappi riensi juominkeihin
    Ja ystävien korttiseurueihin;
    Mut sairas äkkinauruun remahti
    Ja puri hampaitaan ja — kylmeni.

Lutherin Postillaan

    Oi, kuin suloinen
      Ääni on, mi luota Jumalan
      Evankeljumin tuo sanoman,
      Joka saarnaa hyvää, lohduttaa
      Rintaa herännyttä, pelkoisaa,
      Kertoo ihanuutta Kristuksen,
      Uskon elämää ja autuuden;
      Oi, kuin suloinen!

    Oi, kuin autuas
      Sielu on, mi luota Jumalan
      Evankeljumin saa sanoman,
      Ja sen rauhanaan ja lohtunaan
      Rintaan sulkee riemuss', surussaan,
      Näkee ihanuutta Kristuksen,
      Voittaa uskon, löytää autuuden!
      Oi, kuin autuas!

Oi tokkohan?

    Sin' yönä, kun Juudas petti
      Mun Öljyvuorella kerta,
      Rukoellen itkin mä verta
      Sen yön pelastaakseni sua.
      Oi tokkohan konsaan, konsaan
      Sä lainkaan muistelet mua?

    Kun orjantappurakruunuin
      Mua piinaten ruoskittihin,
      Ja parjaten pilkattihin,
      Niin aattelin yksin sua.
      Oi tokkohan konsaan, konsaan
      Sä lainkaan muistelet mua?

    Jumalan sekä ihmisten eessä,
      Olin hyljätty kaikilta puolin,
      Mä ristini kannoin, kuolin,
      Sen tein pelastaakseni sua.
      Oi tokkohan konsaan, konsaan
      Sä lainkaan muistelet mua?

    Ja kuollessa pyysin mä Isää,
      Ett' anteeks sulle hän antais
      Ja taivaaseensa sun kantais,
      Hän ettei hylkisi sua.
      Oi tokkohan konsaan, konsaan
      Sä lainkaan muistelet mua?

    Kas taivaan ja maan löi kauhu
      Mun tuskani tuntiessa,
      Kun heitin mä kurjuudessa
      Elämäin pelastaakseni sua.
      Oi tokkohan konsaan, konsaan
      Sä lainkaan muistelet mua?

    Mua miksi sä pelkäät, kartat?
      Vihamiehesi miks olenkaan mä?
      Min toimitin päällä maan mä,
      Tein lemmestä kohtaan sua.
      Oi tokkohan konsaan, konsaan
      Sä lainkaan muistelet mua?

    Sinun eestäsi kärsin ja kuolin,
      Veli-raukkani, maailmassa;
      Isän rinnalla taivahassa
      Puhun nyt pelastaakseni sua.
      Oi tokkohan konsaan, konsaan
      Sä lainkaan muistelet mua?

    Sinut, tuhlaripoika, mä soisin
      Myös taivaaseen ilomiellä;
      Sijan sulle mä laatisin siellä,
      Siell' aina mä aattelen sua.
      Oi tokkohan konsaan, konsaan
      Sä lainkaan muistelet mua?

Hyvästi.

    Maire, syntinen haave mun sieluni, hyvästi!
    Kaunis kahle, mi teit minut orjaksi, hyvästi!

    Unta lemmestä, rauhasta näin minä vaan ainiaan!
    Rintaa etsin mä, jolla mä levätä saan ainiaan.

    Maire haave, mä näin sua liiaksi, hyvästi!
    Kaunis kahle, mi ryöstit mun eloni, hyvästi!

    Oi, kuin kutsuvi lempeenä rakkaus maan ainiaan!
    Vaan sen heelmä on syntiä, taistoa vaan ainiaan.

    Synninsaastassa leikkivät tunteeni, hyvästi!
    Yksi rakkaus vaan pyhä löytyvi; hyvästi!

    Kurja sieluni, tahdotko uinua vaan ainiaan?
    Ollos, koska sä tahdot, orjana maan ainiaan.

    Mut ikilempeä etsivi sieluni; hyvästi!
    Sen jos löydän, en jää minä orjaksi; hyvästi!

    Rakkaus, rauha on Herramme rinnalla vaan ainiaan!
    Oi, ett' onnessa siellä mä levätä saan ainiaan!

Uudenvuodenlaulu.

    Vaikka aika rientää kurjan maan,
      Kristus sentään elää ainiaan;
      Pelkäiskö, jos hän on meidän vaan
      Aikain vaihettelussa.

    Sydän, jos vaan sulla Kristus on,
      Elon aamutähti tahraton,
      Sulla kyllin, sulla kaikki on
      Aikain vaihettelussa.

    Tulkoon pimeys ja maailma,
      Tulkoon kuolema ja saatana;
      Oi, meill' on tuo sankar' mahtava
      Aikain vaihettelussa.

    Ylös Herraamme siis seuraamaan!
      Hänen kauttaan voittoon riemuisaan!
      Ristin mies ei lepää konsanaan
      Aikain vaihettelussa.

    Herran tuomiot käy yli maan,
      Niitä ihmisraukat katsoo vaan,
      Mut ei ymmärrä he hiukkaakaan
      Aikain vaihettelusta.

    Kristus tulen tahtoo syttyvän,
      Tulta lähetettiin tuomaan hän,
      Jot' ei tunne sokeus elämän
      Aikain vaihettelussa.

    Mut hän tuntee heikon laumansa,
      Sitä suojaa ikivoimalla;
      Jospa vois se hänet tuntea
      Aikain vaihettelussa!

Luontokappalten huokaus.

    Kuin kauan vielä helmahan yön
                   niin turhaan tuskamme soi
    Miss' ei sydän lempivä ainoakaan
                   sen huutoa kuulla voi?
    Ja milloin kaamean vankilan tään
                   ovet murtavi armon työ,
    Valo voittavi, pelkomme haipuu pois
    ja vapauden hetki lyö?
    Kons' särkevä on kirouksemme
    Käsi Herramme?

    Mut huokaustamme ja tuskaamme
                    ei ymmärrä ihminen,
    Hän varmana synnin kahleissa
                    maan orja on saastaisen.
    Hän kuule tuskan huutoa ei,
                    joka kaikuvi kautta maan,
    Näe kyyneltä ei, joka hält' anelee
                    vapahdusta ja rauhaa vaan.
    Hymysuin hän on lempinyt syntiä vain
    Ja lempivi ain'.

    Oli ihmisen synti surmamme,
                    se myrkkyä katkeraa
    Koko luontohon toi, katovaisuuden
                    on öinen hauta nyt maa.
    Elämään sekä riemuun Herramme
                    hyvän, kauniin luontonsa loi,
    Viatonna silloin autuuttaan
                    myös meidän kielemme soi.
    Kuva Jumalan silloin puhtoinen
    Oli ihminen!

    Ken entisen rauhamme meille suo,
                    sulo-aamumme rauhan sen,
    Jumalalta kun lämpöä saimme me
                    hänen rintaansa nojaten;
    Kun ylhäältä valonsa meillekin
                    hänen ikuinen loistonsa loi,
    Ja taivaissa laulelo enkelien
                    Ja aamutähtien soi?
    Ken jälleen tuo ajat aamumme
    Ja rauhamme?

    Oi sovitus, armo ja pelastus,
                    sana kestävä ainiaan,
    Soi helkkyen, Jumalan rauhaa tuo
                    hänen maahansa huokaavaan!
    Soi armoa ihmisen sielullen,
                    siit' ehkä se herääpi,
    Ja syntiäns' itkien haudastaan
                    taas voittaen nousevi;
    Hyvin kääntyvi kaikki, ja Eedenin maa
    Taas aukeaa.

    Kuin kauan vieläkin helmahan yön
                   niin turhaan tuskamme soi,
    Miss' ei sydän lempivä ainoakaan
                   sen huutoa kuulla voi?
    Ja koskahan tullen mahtavana
                   Jumalamme ja Poikansa saa
    Ja synnin tuskat ja puuttehet
                   maast' uudesta kartoittaa?
    Pyhä päivä, sä toivomme aurinko,
    Oi tullos jo!

Lähetyslaulu.

(Kun. Daavidin 117 psalmi.)

    Halleeluja, halleeluja!
    Kaikk' kansa maan käy laulamaan!
    Oi, Jumalaa nyt veisatkaa,
    Hän sanassaan
    Käy voittain yli meren, maan.

    Hän pakanaan luo valoaan
    Ja armonkin suo kallihin!
    Jo kuolon yö siell' loppuun lyö,
    Ja uskoen
    Uudesti syntyy ihminen.

    Yö pakenee ja vaikenee
    Suur' päivä se, kun Herramme
    Jo tunnetaan ain' ääriin maan,
    Ja kirkkaana
    On totuutensa loistava.

    Halleeluja, halleeluja!
    Ja laupeuden hän ikuisen
    Suo lemmessään, ken käskyjään
    On seuraava,
    Ol' liki taikka kaukana.

Iltarukous.

    Kun maan ja mantereen
    Yö mustaan vaippaan luopi,
    Mä katson Jeesukseen,
    Mi elon valon suopi,
    Sun luonas, rakkahin,
    On päivä kirkkahin.

    Sua kiitän riemuiten,
    Kun luoksesi saan tulla
    Ja kasvos jällehen
    On riemu nähdä mulla;
    Sä mulle hyvä oot,
    Oi Herra Zeebaoot!

    Lie paljon turhuutta,
    Mit' tänäpänä toimin,
    Sua, Herra, palvella
    Ois tullut kaikin voimin,
    Sä tunnet, tiedät sen,
    Mä myös sen tietänen.

    Oi Jeesus, anteeksi
    Mä anon sydämestä,
    Suo kalliin veresi
    Pois syntivelkain pestä;
    En ennen päästä sua,
    Kuin Herra siunaat mua.

    Siis vaivun levollen
    Sun turvahasi yöhön,
    Ja kanssas heräten
    Mä nousen, riennän työhön;
    Yöt päivät olet sä
    Mua yhtä lähellä.

    Suo, että unta en
    Mä näe maallisista,
    Vaan ole minullen
    Sä ainut aartehista,
    Suo, että uneksun
    Vain Jeesuksesta mun.

    Mä nukun — valvomaan
    Sä tahdot luoksein jäädä!
    Mua kurjaa konsanaan
    Sä helmastas et häädä,
    Vaikk' oonkin synti vaan.
    Ja tuhka, multa maan.

    Oi Poika Jumalan,
    Kun suljen silmät illoin,
    Niin valon korkean
    Luot sieluhuni silloin;
    Oi aarre arvokas,
    Hyv' yötä, Messias!

Epiloogi ystävilleni.

    Oi, halveksien eroa
    Ei runoilija lyyrystään,
    Sen luopuin suloriemuista
    Ja rientäin laulukeväästään
    Vait loistovaltaa vailla
    Pois varjoin kanssa lepäämään.

    Jos voi, jos tahtoo tehdä sen,
    Hän laulun mait’ ei tuntenut,
    Eik' kuvaa puhtaan kauneuden
    Hän konsaan ole ihaillut.
    Jos lyyrynsä on vaiti,
    Ei mitään siinä hukkunut.

    Ei konsaan rikost' olla voi,
    Kun runo kaunis, tos' on vaan!
    Ja lahjaa, jonka Luoja soi,
    Hän käyttäköhön omanaan;
    Hän saa ja hänen täytyy
    Vapaasti laulaa tunteitaan.

    Mut yhden paljon suuremman
    Kuin runo, tiedän päällä maan,
    Se suur' on totuus Jumalan,
    Mi kulkee pyhää kulkuaan
    Ja tempaa ihmissielut
    Ja päästää heidät kuolostaan.

    Maan päällä sen, mi kauneint' on
    Ja rinnat voittaa sulollaan,
    Luo runoilija muotohon;
    Mut totuus tää jos häll' on vaan,
    On hänen aatteens', sanans'
    Sen luomat, suomat kauttaaltaan.

    Ja jos se pohjaa myötenkin
    Saa tunkeuda sydämeen,
    Ei silloin aikaa haaveihin,
    Todellisuus jää yksikseen,
    Ja tappio on hälle,
    Min ennen luuli voitokseen.

    Jos vihdoin hän saa elämän,
    Mi kuolossa ei kuolekkaan,
    Ja jos kaikk' koittaa laulaa hän,
    Mi liikkuu suurta sielussaan,
    Hän vaipuu rukoukseen,
    Mut sanoja ei löydä vaan.

    Ei runo puhdas siihen, maan
    Ei käy se muotoon, määrähän!
    Viel' sanoiss' soinut konsanaan
    Ei laulu uuden elämän.
    Mut Herran ystävänä
    Sen taivaass' saapi laulaa hän.

LIITE.

Rukouksia ensi kertaa käydessäni Herran ehtoollisella.

Äidilleni.

    Mä soitin kieliä mun sydämen
    Ja kulta-aikaa lauloin tavaillen,
    Kun sielu lastentansseiss' enkelten
    Sai kuulla kirkast' ääntä harppujen
    Ja polvistua Isän etehen.

    Sen laulun sulle nyt mä viritän,
    Sun kättäs suutelen ja hymyän;
    Saa poikas rakastaa — kun pyytää hän,
    Et hylji vähyyttä sä lahjan iän.
    Jos hällä ois — hän antais enemmän.

Lars.

1.

    Kuullos ääntä myöskin minun,
    Isä kaikkein isien!
    Suruisna käyn eteen sinun
    Armoasi rukoillen!
    Suljettu mull' oli rinta,
    Kylmä niinkuin jäätä ois.
    Katso tuskaa kalvavinta,
    Nosta raskas taakka pois!
    Oi, kun sua tuntenut en!
    Oi, kun sulle huokaillut en!

    Ain' oot ollut hyvä, mua
    Hellin käsin ohjaillut;
    Sentään kiittänyt en sua,
    Himon tult' en tappanut.
    Katso korkeudesta lastas
    Hetki vain, oi Jumalan'!
    Älä sulje taivahastas
    Rukousta katuvan;
    Mit' on täällä elämäni,
    Jos oon sinust' erilläni!

    Konsa lauloi riemujansa
    Kurja ääni himojen,
    Kuljin syntitulvan kanssa
    Luottain, oi, ja tyytyen!
    Kurjaa! kuinka huvikseni
    Miellyin riemuun pettävään,
    Joka nuoren sydämeni
    Saartoi myrkky kynsillään?
    Oi, niin elin pahuudessa,
    Viihdyin synnin huumehessa.

    Isä anteeks anna mulle!
    Lapsesko mä enää en?
    Tässä jalkais eteen sulle
    Vaivun, kanssa tuhanten,
    Öin ja päivin kyynelillä
    Kastelen mä jalkojas,
    Kunnes katsot iloissas
    Poikaas langennutta tätä,
    Kutsut syliis itkevätä.

2.

    Mä vaivun ristin juurehen,
    Oi Jeesus, jalkais luo,
    Suo armon katse minullen,
    Mi rintaan rauhan tuo!
    Nyt tässä itken vaan mä
    Ja sulta anteeks saan mä.

    Karitsa puhdas kärsit noin,
    Oi, vaikk'et pahaakaan!
    Sä ristinkuoloon viatoin
    Mun eestäin kärsit vaan.
    Oi, nyt sit' itken vaan mä
    Ja sulta anteeks saan mä.

    Ken arvaa suuren lempesi?
    Ken tajuu armoas?
    Siis sulle suonko lempeni
    Ja kiitän neuvojas?
    Nyt tässä itken vaan mä
    Ja sulta anteeks saan mä.

    Mun sydämeeni pisara
    Verestäs vala vaan!
    Ett' rauhallisna, hurskaana
    Mä lähden maailmaan.
    Kun itken, kuiskaan vaan mä,
    Ett' anteeks sulta saan mä.

    Avasin sulle rintani,
    Varustin sydämen'.
    Käy sisään luoksein, Mestari,
    Sun sanaas tulkiten!
    Kun itken, tiedän vaan mä,
    Ett' anteeks sulta saan mä.

3.

    Oi ihmisiä! Mitähän mä tein?
    Mist' arvon sain tän taakan kantajaksi?
    Niin riemuin katsoi päivää sydämein,
    Kun loistain nous se Herran kunniaksi.
    Miks suruks ilo pian vaihtuikaan?
    Miks kuuma kyynel vierii uudestaan?

    Oi, sielun hellyytt' tunteneet ei ne,
    Jok' itkee joka tuskassansa verta.
    Mä yksin kuljin. — Eikö hyvä se?
    Mä riensin lempirinnoin luokseen kerta.
    Mut pois ne työnsi mun. — Oi katkeraa!
    On heidän kanssaan elo vaikeaa!

    Oot, Herra, kovin mua rangaissut,
    Tein varmaan paljon, paljon pahaa, nurjaa;
    Kuin tullut ois, en varmaan toiminut,
    Mä syntinen, mut, isä, sääli kurjaa.
    Lempeenä istuimellas istuen
    Oot kuva uskon, toivon, rakkauden.

    Sydämein portit aukee, rintahani
    Käy virta armon kevätkastehen,
    Vaikk' kyynel tuskan polttaa poskeani,
    Niin Herran puoleen katson, rukoilen.
    Nyt tässä syleilen mä polviaan;
    Oi ihme, kuinka suru haihtuukaan!

    Mun yli liitää autuus hiljainen.
    Oon autuas. — Sua katson, Jumalani.
    Oi, soiko seura hauskain veljien
    Tät' iloa, min saan mä Herraltani?
    Luo hänen nousee sielu sureva
    Maan lasten pimeästä joukosta.

    Oi Herra, ylväs mieli taivuta
    Näkemään noustessansa vähyytensä.
    Ett' seisahtuisi se, kun käsket sa
    Ja näkis turhaks luottaa itsehensä,
    Ett' taaskin luokses sielu kohoais
    Ja silmäis eessä levon, rauhan sais.

    Kun suvaitset, niin ristis anna sä,
    Jeesuksen risti suloinen on taakka!
    Vakaasti tukemanas astun mä,
    Todistan kunniaas maan ääriin saakka.
    Kun lohtu tarpeen, pakenen sun luo
    Ja lohdun mulle enkelisi tuo.

4.

    Kuink' kaunis päivä vaikenee
    Taas kullast' itätaivahan,
    Se kukkain nuput aukaisee
    Ja valoon pukee maailman!
    Oi Herra, mua armahda!

    Nyt hetki pyhä tullut on
    Ja tärkein minun elämäin.
    Mun katso, Herra, tuntohon,
    Pois aja pahuus syömestäin!
    Oi Herra, mua armahda!

    Nyt astun luokse pöytäsi,
    Kuin hyvä oot, saan maistaa sen.
    Mä otetaan sun laumaasi,
    Sä hellä, hyvä paimenen'.
    Oi Herra, mua armahda!

    Oi lausu, joko valmis lien
    Sun kasvois eessä seisomaan!
    Ja kypsä oonko elon tien
    Mä vakavana astumaan?
    Oi Herra, mua armahda!

    Nyt tulin luo tienristeikon,
    Suo, että oikein valitsen.
    Jos ensi askel harhaan on,
    Kuink' oikein enää löytänen?
    Oi Herra, mua armahda!

    Jos valhe rinnass' asuu juur',
    Kun sulle valan vannon, oi!
    On syntin' raskas, syntin' suur',
    Ken enää auttaa mua voi?
    Oi Herra, mua armahda!

    Suo, Herra, että tajuisin
    Tän hetken suuren tärkeyden,
    Ett' tyynnä kerran astuisin
    Mun leiviskästäin tilillen.
    Oi Herra, mua armahda!

    Suo, että pääsen taivaasen
    Ja vanhurskauden puvussa
    Saan laulaa kanssa pyhien:
    Siunattu olkoon Jumala!
    Oi Herra, mua armahda!

5.

    Siis sun oon! Silmäis edessä
    Tein valan juur'.
    Mä tunsin, hyvä olet sä
    Ja lempesi on suur'.
    Oon Herran laps'! Oi riemua,
    Oi lemmen, onnen suuruutta!

    Mä näin, kun kirjaas kirjoitit
    Mun valani,
    Kun esiripun repäisit,
    Lähetit henkesi.
    Oon Herran laps'! Oi riemua,
    Oi lemmen, onnen suuruutta!

    Kun vaivuin silmäis etehen
    Mä kyynelin,
    Niin tunsin rauhan taivaisen
    Ja löysin armonkin.
    Oon Herran laps'! Oi riemua,
    Oi ilon, onnen suuruutta!

    Mun heikon sydämeni mä
    Toin uhraten
    Sun jalkoihis, — miel’hyvällä
    Sä otit, Herra, sen.
    Oon Herran laps'! Oi riemua,
    Oi ilon, onnen suuruutta!

    Sä mursit pyhän leipäsi
    Ja mulle soit,
    Sä valoit pyhän viinisi
    Ja kalkin mulle toit.
    Omakses sain! Oi riemua,
    Oi ilon, onnen suuruutta!

    Vuos kyynel, kovaan sykkien
    Löi sydän mun —
    Sä sylis auvoit hymyillen,
    Mä vaivuin helmaan sun.
    En muuta voi, oi riemua,
    Oi ilon, onnen suuruutta!

6.

    Oi, kuinka olen iloinen,
    Mä Herrassani riemuitsen.
    Mä laulan lapsuuslauluan',
    Sen laulan moneen kertahan
    Ja taasenkin.

    En pelkää päivää tulevaa,
    Kas enkelit mua taluttaa.
    Kaikk' eikö siis käy hyvin päin?
    Ja enkö rauha syömessäin
    Sais hautaani?

    Luo Herran paeta mä voin,
    Kun loistaa säteet aamunkoin.
    Kun ilta saapuu pimeten,
    Niin nukun syliin hänellen
    Kuin äidin luo.

    Oi käänny, käänny syntinen
    Ja riennä luokse Jeesuksen,
    Jos tuntisit sä hyvyyttään
    Ja rauhaansa ja lempeään,
    Niin rientäisit!

    Miks suloist’ taivaan haaveilen
    Ja asunnoista autuuden?
    Mull' onhan taivas rinnassain,
    Kun rukous lämmin liitää vain
    Luo Jehovan.

    Siis tietäni käyn riemulla
    Ja noudan voimaa taivaasta,
    Mä kunnes vaivun hautahan
    Ja näen kasvot Jumalan,
    Oi autuuttain!

Suomi hädässä.

    Soi hätähuuto haikea
         Yl' laaksojen,
    Kun kansan tuskan vaikea
         Maaks sortaa sen,
    Ja epätoivo rinnassaan
    Käy joukot kalpeet pelvoissaan,
    Köyhyyden ryysyt päällään vaan.

    On synnin palkkaa ankaraa
         Tää vitsaus,
    Ja raskaammaks viel' ehkä saa
         Tää rangaistus.
    Ken ymmärrä ei puutettaan,
    Sen mieli siitä paatuu vaan
    Sen rikoksella korjaamaan.

    Mut yksi näkee kaiken sen
         Ja armossaan
    Hän ruumiillen ja sielullen
         Suo lahjojaan.
    Hän halveksi ei ketäkään;
    Mon' ymmärrä ei hyvyyttään,
    Hän hyljätään ja petetään.

    Ei vailla hänen armoaan,
         Ken ottaa sen,
    Ja sitä hältä anomaan
         Käy paraten.
    Sit' ilman armoa ei saa, —
    Mut ihminen, hän unhoittaa
    Hädässään muistaa Jumalaa.

    Oi, Hengen sanaa kuulemaan
         Käy kallis maa!
    Nyt Herran käsi armossaan
         Sua kurittaa:
    Ei tahdo sun se tuhoas,
    Vaan hädässäs on turvanas
    Ja herättää sua kuolostas.

Kysymyksiä.

    Mit', ihminen, sulle se Herrasi on,
    Iki-onnen mi suo tahi turmion?
    Vaikk' et häntä tunne, hän sentään on.
    Hän saapuu ja kuolema sitten
    Kera viimeisten ailuhitten,
    Mut tuomio — jäljestä sen.

    Mist' etsit sä häntä, hän tahtovi sen,
    Ett' antaisi hän mitä sinullen?
    Todistajaks täällä ei kelpaja ken,
    Sana vaan, sana vaan maan päällä
    Voi Herrasta neuvoa täällä,
    Sanassaan hänet kohtaat vaan.

    Sä viihdytkö Herrassa, lempien
    Hän tahtovi sydämes syntisen!
    Sua vuottavi vielä hän malttaen;
    Jos syntihin mielesi taipuu,
    Niin silloin ijäksi haipuu
    Sun taivaasi, rauhasikin.

    Mit' teet sinä puolesta Herran tän,
    Veres uhraatko hänelle lämpimän?
    Hyvä isäsi tahtoisi olla hän;
    Hän eestäsi ainoastaan
    Maan tuskihin taivahastaan
    Pyhän, lemmityn poikansa soi.

    Häntä lemmitkö? Kristus sen tunnustaa
    Kenen sydän Herralle leimuaa,
    Ken alati määrähän tarkoittaa.
    Hän seurasta pyhästä Herran
    Vain nauttia saa, kunis kerran
    Sulotaivahan nähdä hän saa.

Psalmi

    Oi, älä komeutta, kultaa
    Sä mulle kersku maailman;
    On lahjat maailmaiset multaa,
    Ei tyydytä ne sieluan'.
    Halunsa kullai olkohon,
    Vain Jeesus mulle rakas on.

    On kallis aarre, rauha syvä
    Ja halu, riemu mulle hän.
    Mun häntä palvella on hyvä,
    Hän onpi suojan', ystävän'.
    Halunsa kullai olkohon,
    Vain Jeesus mulle rakas on.

    Maailma hukkuu irstain toimin,
    Ja lihan sulo surkastuu;
    Mit' tehdään täällä ihmisvoimin,
    Se pian tyhjiin supistuu.
    Halunsa kullai olkohon,
    Vain Jeesus mulle rakas on.

    Hän kulmakivi on, mi kestää,
    On valo murheiss', iloissain;
    Hän linnain on, mi vaarat estää,
    Hän runko on, mä oksa vain.
    Halunsa kullai olkohon,
    Vain Jeesus mulle rakas on.

    Hänt' kuningasten kuningasta
    Ja taivaan Herraa kiittää maa;
    Hän auttaa voi mua lankeemasta
    Ja kerran taistoist' armahtaa.
    Halunsa kullai olkohon,
    Vain Jeesus mulle rakas on.

    Valt'istuint' ei voi murtaa Herran,
    Myös armonsa on ikuinen.
    Hän kuoli minun eestäin kerran
    Ja ompi vielä Jeesuksen'.
    Halunsa kullai olkohon,
    Vain Jeesus mulle rakas on.

    Hän sydämeeni rauhans' suopi,
    Sieluuni iki-elämän.
    Kun silmäin kuolo umpeen luopi,
    Niin sentään valoni on hän.
    Halunsa kullai olkohon,
    Vain Jeesus mulle rakas on.

    Vaikk' kuinka kärsin elontiellä,
    Sen kunnes päähän kulkenen,
    Niin hänen luonaan kerran vielä
    Saan tuhatkerroin jälleen sen.
    Ja Herraa Jeesust' ainiaan
    Mä hiljaa vuottain lemmin vaan.

Vastaus vanhalle Puutarhurille,

Olen pahoillani tappiostanne, hyvä ystäväni. Te tiedätte kyllä, että itse olen muinoin kokenut, miltä tuntuu, kun rakkaimmat ja kalleimmat siteet katkeavat, kun yhdellä kertaa koko meidän maallisen ilomme kimalteleva rakennus luhistuu päällemme, miltä tuntuu, kun Jumala tempaa pois ne rakkaat esineet, joihin tämä nurja ja saastutettu sydän on ollut kiinnitetty, ja kun huomaa olevansa yksin, yksin taivaan avaran kannen alla, niinkuin kaikesta jäljellä ei enää olisi muuta kuin minä ja — Jumala. Kerran temmataan todellakin kaikki pois, ja me olemme itse asiassa ilman mitään suojaa, ilman mitään suloista ja kallisarvoista epäjumalaa, ilman noita tuhansia rakkaita siteitä, jotka kahlehtivat meidän sydämemme, me yksin elävän Jumalan edessä. Meistä olisi silloin, rakas ystävä, "kauheata joutua hänen käsiinsä", ellei hän sitä ennen "ole niin saanut irroittaa, vapauttaa ja valmistaa meitä", että voimme seista hänen kasvojensa edessä iloiten ja todella olla muuta toivomatta, kuin olla hänen lähellään ja laulaa hänen kiitostaan ikuisesti. Teidän tuskanne voin siis hyvin ymmärtää, eikä se minua hämmästytä; tahtoisin ojentaa teille käteni ja surra kanssanne, tahtoisin seurata teitä tyttärenne hiljaiselle haudalle kirkkaan lahden tuolle puolen. Sillä kalliilla paikalla tahtoisin seisoa kanssanne, ja kun päivän hurjat, sekavat äänet olisivat valjenneet, ja illan tyyni rauha vallitsisi maassa, vallitsisi teidän sielussannekin, tahtoisin sanoa teille sanan.

Te olette runollinen mies, ystävä hyvä. Runouden loistavalla hohdolla, sen ruusunvärisillä pilvillä olette itseänne varten verhonneet tämän elämän, ja sen välkkyvissä sulounelmissa liitelee sielunne, mutta tytärtänne ette ole ymmärtäneet, ettekä — sen sanon surumielin — mitä ainoa välttämätön, mitä Kristinoppi on, siitä ette tiedä vähintäkään. Minusta on joskus tuntunut, että sillä, joka niin on tuutinut sielunsa runollisiin haaveihin, on sitä vähemmin halua ja tahtoa "herätä", että se, joka on nousta singahtanut runouden loistaville kukkuloille ja sinne koteutunut, tyytyväisenä ja ihastuneena, varmaan vielä vähemmin kuin kukaan muu tahtoo laskeutua sieltä ja heittäytyä tomuun ja tunnustaa olevansa "suurin syntisistä". Surullista, ystäväni, mutta totta on, että runous, mikäli se on ihmisen uudestisyntymättömän luonnon tuotetta, enemmän kuin monet muut asiat kykenee tenhoamaan ja pettämään, kiehtomaan ja vallitsemaan, vahvistamaan maallista mieltä (joka on Jumalan vihollinen) ja tekemään sen suloiseksi, rakkaaksi, paatuneeksi. Niinkuin hieno maailmanmeno kaikkein pikimmin ja vaarallisimmin tarttuu, niin tunkee myöskin runouden myrkky sielun syvyyteen sitä suuremmalla voimalla ja sitä suuremmaksi vahingoksi, mitä hienompaa se on, ja tekee ihmisen sitä mahdottomammaksi Jumalan armolle, sitä huolettomammaksi, vastahakoisemmaksi ja hitaammaksi parannuksen taisteluun, mitä suloisempi, pettävämpi ja hänen luonteelleen maireempi se on. Tekin olette kasvanut ja elänyt kukkien keskellä; te olette tottunut näkemään maan mielikuvituksenne loistavassa valossa, ja olette niin koteutunut sinne ja niin tyytyväinen sielläoloonne, että viihdytte, samoinkuin muutkin, äärettömän hyvin siellä, niinkuin Jumala siksi olisi meidät tänne asettanut, ikäänkuin meillä täällä olisi pysyväinen olinsija, ja aivan kuin sinä, elävän Jumalan poika, sitä varten olisit vuodattanut veresi. Te ymmärrätte kai, ettei minun mielipiteeni voi olla, että Kristinusko tekisi ihmisen sokeaksi Jumalan ihanalle maailmalle, tai kieltäisi häntä myöskin iloitsemasta siitä, mutta sydämestään olla kiintynyt siihen, haudata itsensä siihen, löytää siitä paras ilonsa, lohdutuksensa, rauhansa ja huvinsa, eikä etsiä sitä, joka ylhäällä on, vaan sitä, joka maan päällä on, se ei saata koskaan olla Kristinuskon mukaista ja joka lehti Jumalan sanasta saarnaa aivan päinvastaista. — Kas, te tahdotte epätäydellisimmässäkin nähdä täydellisiä, heikossa kaunista, pahassa hyvää, sanalla sanoen, langenneessa maailmassa kaikkialla ainoastaan Jumalan; mutta ettekö käsitä itse, että tämä on ainoastaan runollista luonnon jumaloimista, ainoastaan panteismiä hienommassa ja kauniimmassa muodossa, ainoastaan epäjumalanpalvelusta? Kuuluuhan tosin kauniilta ja hyvältä elää hiljaisessa, suloisessa sopusoinnussa maailman kanssa, katsella sitä rakkauden silmillä, ja ilman suurempaa murhetta, huolenpitoa ja pyrkimystä nauttia siitä, kunnes vajoaa kuoleman syliin; mutta ainoastaan heti ilman muita huolia nähdäkseen taivaan portin itselleen aukeavan, ja herätäkseen vielä kauniimpaan ja vielä runollisempaan elämään. Oi ystäväni, eikö ihminen ole teillekin enemmän arvoinen kuin kukka, vaikka te ette pitänyt tytärtänne muuna kuin sellaisena? eikö ihmisen sielu teissäkin ole aiottu muuta varten, kuin elämään maan päällä, nauttimaan hetkisen siitä ja kuolemaan, vaikka te kaikin voimin näytätte tahtovan hyljätä kaiken muun ajatuksen? eikö tämä elämä teistäkin ole syntistä, saastutettua, Jumalasta eksynyttä elämää, vaikka te kutsutte sitä "suruistaan huolimatta niin pyhäksi ja niin suloiseksi?" Voiko teidän mielipiteenne todella olla, että ihminen, sellaisena kuin hän on, olisi sovelias astumaan taivaaseen, jonne ei mitään saastutettua saa tulla? että hän ei kaipaisi mitään täydellistä muutosta, mitään syvää, oleellista ja perinpohjaista uudistusta, mitään uudestisyntymistä, niinkuin Sanassa sanotaan, tullakseen Jumalalle otolliseksi, ja hänen edessänsä kestääkseen? että hänen ei tarvitsisi "hartaasti pyrkiä" ahtaasta portista sisälle, ei "taistella" ikuisen elämän kruunusta? Te ette ole voinut siihen määrään unhottaa ainakaan sitä Kristinuskon taitoa, jota varmaan nuoruudessanne teillekin opetettiin, että voisitte kieltää sen esittävän ihmistä langenneena, perin turmeltuneena, Jumalalle vihamielisenä ja hänen vihansa ja kirouksensa alaisena olentona. Tätä ei luonnollinen ihminen koskaan voi itsestään nähdä eikä tuntea, mutta sen vuoksihan Jumala alati koettamalla koettaa saada ihmisen tajuunsa, avata hänen sielunsa silmät, jotta hän näkisi kurjuutensa ja vaaransa, ja sitä tietä, jonka Jumala on hänelle määrännyt, etsisi sitä pelastusta ja vapahdusta, joka ainoastaan Kristuksessa on tapahtunut. Sanokaa itse, ystäväni, ettekö joskus ole tuntenut salaista, kalvavaa rauhattomuutta sydämenne syvyydessä, Jumalan vanhurskauden ja tuomion pelkoa, jota ette ole voinut selittää tahi ymmärtää, tai edes hämärää sovituksen ja armon kaihoa? Sanokaa itse, ettekö ole tuntenut jotain senkaltaista myöskin nyt, kun kirjoititte kirjeenne, sillä te ette mitenkään voi olla niin perin paatunut ja eksynyt? Jos tekin olisitte kuunnellut salaista ääntä, Jumalan syvää, pyhää ääntä, niin näkisitte nyt kaikki toisin silmin, ettekä suuren ihmislauman kanssa olisi alati uudelleen menettänyt Jumalan armoa, hänen hellyyttään, joka olisi viehättänyt parannukseen. Te kyllä varmaan tiedätte, että Jumalan edessä ei ole kuin kahdenlaisia ihmisiä: kääntyneitä ja kääntymättömiä; ettei ole kuin kaksi valtakuntaa: pimeyden, kuolon, kadotuksen valtakunta, ja valon, elämän ja armon valtakunta, sekä että jokainen ihminen luonnostaan kuuluu edelliseen eikä hänellä sellaisena, ei ajassa eikä ijankaikkisuudessa, ole mitään osaa pyhien valoperintöön. Olkootpa ihmiset kuinka erilaisia tahansa lahjojensa, mielenlaatunsa, kykynsä, pyrkimyksiensä ja halujensa puolesta, olkootpa he millä eri asteella tahansa, niin he ovat kuitenkin toistensa kaltaisia siinä, että ovat luonnostaan synnintekijöitä, kuoleman ja kadotuksen lapsia, ilman Jumalaa ja hänen armoansa ja autuuttansa sekä tässä elämässä että haudan rajan tuolla puolla. Heillä on tosin kaikilla uskontonsa, he tunnustavat kaikki Jumalan olevan, ja Kristikunnassa tuskin lienee ainoatakaan, joka pitäisi itseänsä ei-kristittynä ja uskonnottomana; mutta jos kuulee heidän puhuvan siitä, niin huomaa, että heillä kullakin on se suuresti erilaisessa muodossa. Heidän uskontonsa ei ole se, jota Jumala sanassaan vaatii, vaan se on useimmiten, niinkuin teidänkin uskontonne, itse asiassa ainoastaan pakanuutta; sillä he punovat ja sovittelevat itsellensä Kristinuskoa, sellaiseksi kuin heidän luonnollensa on sopivaa ja mukavaa, mutta aniharvat ovat ne, jotka todella koettavat tutkia, onko heidän Kristinuskonsa myöskin todella sellainen kuin Jumala sanassaan vaatii, jotka katsovat velvollisuudekseen saada sen Raamatusta, ja siitä ainoastaan ja alati. Mitä siis ihminen luonnollisessa tilassaan tekee ja toimii, se ei Jumalan edessä ole minkäänarvoista; hänen parhaat tekonsa ovat syntiä ja häpeää, ellei hän totisesti kääntymällä ole tullut pimeydestä valoon, Saatanan vallasta Jumalan luo. Niinkauvan kuin hän on pimeyden lapsi, hän tekee ainoastaan pimeyden töitä. Älkää pettykö: paha puu ei voi kantaa hyviä hedelmiä; "hyvät teot eivät tee ihmistä hyväksi, vaan hyvä ihminen tekee hyviä tekoja". Mutta pohja ja perustus, josta valon teot kasvavat, on ainoastaan uudestisyntymisessä. Missä ei sitä perustusta ole, oltakoon siellä miten tahansa, ja tehtäköön kaikkea hyvää, mitä suinkin voidaan keksiä, siellä ollaan kuitenkin pimeyden lapsia ja ainoastaan pimeyden tekoja tehdään. Oi, kuinka paljon kaiken inhimillisen ymmärryksen yläpuolella, kuinka ihmeellinen ja mahdoton käsittää tämä jumalallinen, syvä ja harras kääntymyksen teko on, tämä mahtava muutos, kun sydän alkaa rakastaa, mitä se vihasi, ja vihata, mitä se rakasti, kun vanha katoaa ja uusi luontokappale syntyy, kun suomut putoavat sielun silmistä ja se saa näkönsä? "Voiko Etiooppialainen muuttaa ihonsa ja pantteri täplänsä?" Tai taitaako ihminen jälleen äitinsä kohtuun mennä ja syntyä? Mutta tuuli puhaltaa, kussa hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa, ja et tiedä, kusta hän tulee taikka kuhunka hän menee: näin on jokaisen, kuin hengestä syntynyt on. Niinpä niin, armon salaisuus ja ihme on uudestisyntyminen. Kuinka isä rakkaudella ja tuskilla vetää sielua luokseen! Kuinka hän tekee sen isoovaiseksi, että hän itse ravitsisi sitä elämän leivällä! Kuinka hän ensin antaa sille "maitoa" ja sitten "vahvaa ruokaa", kunnes vihdoinkin ylpeä sydän huudahtaa: sinä olet minulle liian väkevä, sinä olet voittanut! Silloin astuu jumalallinen voittaja voitetun luo ja pyytää: anna minulle sydämesi! Syntinen sydän halajaa Vapahtajaa, eikä sielullakaan ole muuta hänelle antaa. Se lakkaa erikseen repimästä joka myrkytettyä suonta siitä irti, se tempaa kerrassaan koko syntisen sydämen, antaa sen hänelle ja sanoo: murra, polta, muserra se, ja anna minulle uusi sydän; vapahda minut, sillä ainoastaan täysin vapautettu henki, joka pitää kaiken muun itselleen vahingollisena, on sinulle arvokas. Ja Vapahtaja ottaa syntisen sydämen ja murtaa sen ja valaa sen uuteen muotoon ja antaa sen hänelle takaisin. Ja niin kilvoittelee sielu sitä, kuin ylhäällä on, eikä sitä, kuin maan päällä on! sillä se on "kuollut, ja sen elämä on Kristuksessa kätketty Jumalaan".

* * * * *

Ystäväni, koko teidän kertomuksestanne en voi muuta päättää, kuin että tyttäressännekin Jumala oli herättänyt totisen autuuden-huolen, että hän oli hänessä alkanut työnsä, ja että uuden elämän aamurusko oli hänelle sarastanut niissä ystävissä, joiden kanssa hän seurusteli. Että te ette sitä ymmärtänyt, ei minua lainkaan kummastuta, sillä „luonnollinen ihminen ei havaitse mitään siitä, kuin Jumalan hengen on; että te katkeruudella, surulla ja vastenmielisyydellä katselitte tyttärenne pyrkimystä, on vallan luonnollista; sillä se vihollisuus, jonka Jumala alussa pani käärmeen siemenen ja vaimon siemenen välille, on tietysti aina pysyvä. Viha, katkeruus ja pilkka on tietysti aina oleva todellisen Kristinuskon osana, ja missä ei sitä ole, siellä ei ole Kristuskaan. On yleensä sangen huono merkki ihmisen Kristinuskosta, jos hän viihtyy sovussa ja rauhassa, jos hän elää hyvässä sovussa ja rauhassa maailman kanssa. Niinkuin meri heittää maihin kuolleensa, niin on maailmankin aina heitettävä pois ja sysättävä luotaan ne, jotka ovat sille kuolleet ja elävät Jumalassa. Todellisten kristittyjen ja "suuren lauman" välillä ei eroavaisuus ole inhimillinen, katoava, ulkonainen, ei myöskään eroavaisuus mielipiteissä —; vaan periolennainen, harras, loppumaton, kuin valon ja pimeyden välillä: Senvuoksi ne eivät koskaan voi olla sovinnossa. Kristitty todistaa elämällä, teoilla ja sanoilla maailmaa vastaan, että sen olemus on paha, ja maailma osastaan vihaa ja pilkkaa kristittyä kuin pahinta kerettiläistä, kuin tukalimpia syöpäläisiä, jotka maasta pitäisi hävittää. Oi, kyllä käy päinsä elää hyvässä sovussa maailman kanssa, niin kauvan kuin usko ei ole muuta kuin tyhjä pään ajatus, niin kauvan kuin eletään tässä puolinaisessa, laimeassa, raukeassa ja elottomassa kristinuskossa, joka rakentaa sopua sekä Kristuksen että Belialin kanssa, joka palvelee sekä Jumalaa että Mammonaa, mutta mitä enemmän asiasta tulee totinen tosi, mitä enemmän henki ja elämä täyttävät ihmisen, sitä enemmän maailma asettuu häntä vastaan ja julistaa sen — vanhan tapansa mukaan — haaveilemiseksi, lahkolaisuudeksi, pietismiksi. Ja se, joka ei tahdo tätä kärsiä: älköön tarttuko auran kurkeen; se, joka ei tahdo tulla kristityksi ja olla kristitty sielultaan ja sydämeltään, kokonaan ja jakamatonna, eläköön paljoa mieluummin ilman mitään jumalisuuden varjoakaan, maailman kaltaisena, niinkuin hän sisimmältä olemukseltaan onkin. "Ken tahtoo olla maailman ystävä, hänestä tulee Jumalan vihollinen". Oi ei, kristityksi ei tule, ellei kuole maailmalta, eikä saata kummastuttaa, jos maailma silloin katsoo sellaista samalla vastenmielisyydellä ja inholla, kuin elossa oleva katsoo ruumista. Salaista elämää Kristuksen kanssa Jumalassa, pyhää, sisällistä, selittämätöntä elämää ei voida elää, ellei olla siten kuollut; mutta tätä elämää ei maailma voi ymmärtää. — Ihmiset voivat kyllä peittää, puolustaa ja kaunistella pahuutta, mutta tehdä totista totta autuutensa asiasta, todella enemmän kunnioittaa Jumalaa kuin maailmaa, hengessä ja totuudessa palvella häntä, se on heistä vastenmielistä eivätkä he voi sitä kärsiä. Jos mikä hyvänsä heitä siitä muistuttaa, se loukkaa heitä heti, niinkuin "teidän sielunne pimittyi, ja te suutuitte" tyttärenne aivan viattomasta, syvimmän rakkauden, säälin ja hellyyden tuottamasta kysymyksestä: "oletteko koskaan ajatellut Jumalaa?" ja epäilemättä heti tuomitsitte hänet kadotetuksi ja vietellyksi, tuon vihattavan lahkon saastuttamaksi, "noiden jumalattomien, hiljaisten, kauheiden olentojen", "noiden mustien haamujen, joilla on väritön iho ja puoleksi sammuneet silmät".

Ja tämä johtaa minut toiseen vihattavaan salaviittaukseen, joka näyttää erityisesti voivan pelottaa ihmisiä lainkaan huolehtimasta ja ajattelemasta autuuttaan. Te näytte pitävän varmana, että henkisen elämän kehittämisestä on muka seurauksena ihmisen ruumiillinen häviö, että sielun pelastumisesta herännyt huoli tuottaa ihmisen ruumiillisen perikadon, hänen elämänsä, terveytensä ja mielensä rauhan kadottamisen; että vakavampi Kristinusko on ainoastaan valitusta, surua, alakuloisuutta ja kivuloisuutta. Ettekö ole koskaan lukenut, että Jumalan valtakunta on "vanhurskautta, rauhaa ja riemua Pyhässä Hengessä", eikä surua, huolehtimista ja rauhattomuutta? että vanhurskasten asunnoissa lauletaan riemuiten voitosta? että ei kukaan ole heidän riemuaan heiltä riistävä? Mutta ettekö ole myöskään lukenut, että "suurella murheella täytyy Jumalan valtakuntaan sisälle tulla?" että se suru, joka on Jumalan mielen mukainen, tuottaa autuuteen parannuksen, jota ei kadu? — Nautinto ja huvitus on ihmisten tunnussana; innokkaasti koettaa kukin karttaa kaikkea tuskaa ja pelkää kuin kuolemaa kaikkea, mikä saattaisi häntä häiritä hauskassa, syntisessä olossaan. Oi niitä ylpeitä, kataloita olentoja iloisuuksineen ja tuoreuksineen! heille julistaa Kristus itse: "voi teitä, jotka nyt hymyilette; sillä te tulette itkemään ja suremaan". Voitteko edes luulla, että ihminen, joka näkee ja tuntee kurjuutensa, jota painaa hänen syntitaakkansa, voi kulkea hymyhuulin ja tanssivin askelin, voi leikkiä, laskea pilaa ja hauskasti tehdä syntejä teidän kanssanne? Mutta se, joka säikähtäen väistyy tätä tuskaa, ei myöskään koskaan saa tuta riemua Jumalassa; se joka alituisesti tahtoo ehkäistä sitä surua, "joka on Jumalan mielen mukainen", ei myöskään koskaan tule käännetyksi, parannetuksi, ei koskaan todelliseksi kristityksi. Eikö teistä ole luonnollista, että se tuska, joka ihmiselämässä on syvin ja kaikkien muiden lähde, synnin tuska, ei voi olla leikin kaltainen? Mutta juuri tätä tuskaa välttävät ihmiset suurimmalla varovaisuudella, vaikka se enemmän kuin kaikki muut tuskat heitä lähentelee; tuska, josta oikeastaan ei ketään heistä voida armahtaa. Kuinka usein se tahtookaan hiljaisina hetkinä nousta heidän sydämessään — mutta he painavat sen alas, ennenkuin se saa valtaa heidän ylitsensä. Kuinka usein se tempaakaan heidät kesken heidän iloaan, suruttomuuttaan ja huvejaan — mutta he pakenevat sitä. Oi, jos he sillä tavalla tahtovat päästä siitä, niin tietäkööt he, että se vain tuokioksi heittää heidät sitä suuremmalla voimalla palatakseen. Synnin tuska on tuskaa, joka välttämättömästi on kerran koettava, jota kaikkien on tunnettava, olkoonpa se sitten siellä tahi täällä, ajassa tai ijankaikkisuudessa. Niinpä niin, kyllä ihminen saattaa ehkäistä tätä surua, kun Jumala sen kautta tahtoo saattaa häntä parannukseen, mutta hän ei saata estää, että siitä kerran hänen ikuiseksi kauhukseen tulee todellinen ja muuttumaton; kyllä hän voi estää Jumalaa asettamasta hänen syntejänsä hänen omantuntonsa silmäin eteen, että hän näkisi, katuisi ja saisi ne poispyyhityiksi Kristuksen verellä, mutta ei hän voi estää Jumalaa asettamasta niitä hänen eteensä hänen turmiokseen ja ikuiseksi kadotuksekseen. Jumalan sana ei tässä asiassa vähintäkään jätä meitä epätietoisuuteen. — Kuitenkin on kummallista, että useimpien ihmisten puuhan ja homman tarkoituksena aina on löytää huveja ja iloa, syöstä toisesta huvituksesta toiseen. No niin, onko heillä siis niin hauska? Oi ei, levottomia ja rauhattomia he enimmäkseen ovat, ja sangen harvoin heitetään heille kuin syöttinä haihtuva huvi, jonka jälkeen sama etsiminen ja rauhattomuus alkaa uudestaan; heillä ei itsellänsä ole rauhaa, eivätkä he voi jättää muita rauhaan. Oi, tahtoisimmeko. vaihtaa heidän kanssansa? Ei, ei! keskellä kaikkien kärsimysten, keskellä taisteluiden ja kyyneleiden on meillä Jumalassa ilo, jota he eivät voi kuvitella, saamme tuntea rauhaa, "joka käy yli kaiken ymmärryksen", on meillä autuuden toivo "kypäränä", ja tiedämme kyllä, että "meidän surumme, joka kuitenkin on ajallinen ja kevyt, synnyttää meissä ikuisen ja ylen määrin tähdellisen ihanuuden".

Mutta minä puhun todellisesta Kristinuskosta; ehkä te hymyilette sille, koska te olette itsessänne vakaannuttanut sen ajatuksen, että kaikki teidän tyttäressänne oli ollut vaan eksymystä, lahkolaisuutta, tai miksi te sitä tahdotte nimittää. Kysymys on siis siitä, mitä on pidettävä lahkolaisuutena? Epäilemättä sitä, mikä sotii Raamatun sanaa ja meidän kirkkomme tunnustusta vastaan. Jos tahtoisitte itse tutkia asiaa, niin tulisitte minun kanssani siihen kokemukseen, että tyttäressänne juuri sillä muutoksella, jota te etupäässä piditte vääränä ja lahkolaisena, on Raamatussa täydellinen ja varma perustuksensa, ja sen sanat ansainnevat kai teidänkin silmissänne enemmän uskottavaisuutta, kuin teidän omat kuvittelunne ja käsitteenne asiasta. Mutta vaikka jonkin puolen tyttärenne olemuksessa ja puheessa täytyikin tuntua teistä liioittelulta, haaveilemiselta ja selittämättömältä, niin piti sen vähemmin hämmästyttää teitä, kun te toiselta puolen otatte huomioon, kuinka hellä ja liikuttava teidän keskinäinen suhteenne oli, ja kun toiselta puolen teidän omat lausuntonnekin monasti kuvastavat enemmän kuohuvaa mielen tilaa kuin malttia ja tyyntä mietiskelemistä. Kukapa ei huomaisi, että harkittu perustelu vähemmän kuin aikaisempi ennakkoluulo sai teidät niin väärin tuomitsemaan tytärtänne ja heitti teidät oman mielikuvituksenne suruihin? Huuto käy idästä länteen, ja se huuto oli tunkeutunut teidänkin korviinne. Lahkolaisuuden ja eksymyksen henki on irroillaan ja levittää ruttoaan, minne vain tulee — niin huudetaan, ja kaikki kauhistuvat ja vapisevat ja rakentavat suoja-aitaa, minkä suinkin voivat, itselleen ja omaisilleen. Mutta se ei auta: "tuuli käy kussa hän tahtoo"; ja heidänkin joukostaan voi löytyä joku, joka ei paaduta itseään kuulemasta kehoittavaa ääntä, Jumalan herättävää ääntä hänen sisimmässään. Hän tunsi kauvan kaihoa, jota hän itse ei ymmärtänyt; ehkä hän sattumalta tapaa jonkun, joka on kokenut samaa, mutta on löytänyt rauhan, löytänyt sen kalliin helmen, ja on Jumalan vahvalla perustuksella; totuuden, lohdutuksen ja rauhan sanat voittavat jalansijaa kaihoavan sydämessä, ja hän iloitsee siitä, että hänellekin on koittanut valkeus. Niin herää hän uuteen elämään, tulee uudeksi ihmiseksi ja lausuu lähimmälle ystävälleen toisellaisia sanoja kuin koskaan ennen — ja heti hän on saastutettu, kadotettu, pois sysätty ja häntä surraan kuin kuollutta! Ettekö tästä tunne itseänne, ystäväni, tai eikö monen täydy tuntea itseään tästä, monen, joka, tuntematta asian sisällistä laatua, muutamista heille vastenmielisistä ilmauksista, tai kenties jostain tilapäisestä erehdyksestä tuomitsee koko jumalallisen asian hyljättäväksi ja vahingolliseksi, eikä tässä varmassa vakaumuksessa emmi turvautua mitä mustimpiin ja luonnottomimpiin valheisiinkin tehdäkseen asian vielä vihattavammaksi!

Myöskin näytte te toden teolla pysyvän siinä mielipiteessä, että teidän tyttärenne kuihtuminen ja kuolema oli välttämätön seuraus hänen hengellisistä suruistaan — mielipide, jonka olen kuullut sanottavan myöskin muista, mutta jota en ole voinut hymyilemättä kuunnella. Vaikka olisi sattunutkin, että joku ihminen heti käännyttyään olisi kuollut — ja miksi ei sitä olisi voinut sattua silloin, samoin kuin muulloinkin? — niin tahdotaan erittäin mieluusti pitää aivan varmana sitä, että "surulliset ajatukset ovat hänet tappaneet", niin joudutaan siihen ja pidetään varmana, että hengelliset surut ovat syynä hänen kuolemaansa, mutta ei ajatella, että mahdollisesti olisi päinvastoin, että juuri hänen pikainen kuolemansa olisi voinut myöskin olla syynä heränneeseen huoleen, ja että Jumala sitä enemmän ja voimakkaammin olisi koettanut herättää häntä, koska hän näki, että hänellä ei ollut pitkää aikaa jäljellä. — Mutta mitä? vaikka minä kirjoittaisinkin kaikki ja niin paljon kuin tahtoisin, niin tiedän kyllä, että minun sanani eivät teissä voi mitään vaikuttaa, eivät voi teitä saada luopumaan ajatuksestanne ja vakaumuksestanne muuten, kuin että säde Jumalan taivaallisesta valosta tunkee sieluunne ja avaa sen totuudelle. Näitä asioita ei voida niinkuin esimerkiksi muutamia filosofisia totuuksia ottaa, hyväksyä ja hyljätä; valon täytyy tulla Jumalasta, ja ainoastaan nöyrä ja totuudelle avoin mieli voi käsittää ja vastaanottaa sen. — Kohta on kuitenkin tämä lyhyt, katoava elämä lopussa, ja silloin kai me saamme kaikki nähdä, kuka on paremman osan valinnut, sekö, joka ainoastaan on elänyt ja leikkinyt maan kuihtuvilla kukilla, vai se, joka on etsinyt ikuista, katoamatonta aarretta tuolla ylhäällä. Nostakaa siis tekin vanhaa päätänne ylöspäin, ystäväni; älköön teidän katseenne olko kiinnitetty pimeään hautaan: teidän tyttärenne ei lepää siellä, vaan hän lepää tuolla ylhäällä, Jumalan luona, ja löytäkää hänet sieltä!

P.S.

Koska minä tyytymättömänä ja kummastuksekseni huomaan, että on luultu tarpeelliseksi vastoin minun tietoani ja tahtoani jättää minun teille kirjoittamani kirjeet yleisön käsiin, ja koska pelkään, että moni siitä häikäisevän runollisesta valosta, johon olette voinut pukea asianne, kentiesi joutuisi harhaan ja eksyisi, niin aion pitää huolta siitä, että myöskin tämä vastaus, niin järjestämättömänä ja vaillinaisena, kuin te sen tässä näette, julaistaan edes heikkona vastalauseena teidän totuuden asian vääristelyynne.

Jälkilause.

Tämä Lauri Stenbäckin runoelmani suomennos, ensimäinen laatuansa, on tehty v. 1899 ilmestyneen, viidennen ruotsalaisen painoksen mukaan (jättämällä pois muista kielistä käännetyt runot). Eläessään oli runoilija itse toimittanut kolme painosta (1840, 1850 ja 1868); hänen kuolemansa jälkeen julkaistuista oli neljäs (1878) yhtä pitävä edellisen kanssa, jota vastoin viides on lisäyksillä varustettu. Nämä lisäykset ovat tässä suomennoksessakin luettavat Lopuksi oli viimeiseen ruotsalaiseen painokseen liitetty muutamia tietoja tekijän elämästä sekä yksityisistä runoelmista. Niitä ei ole käännökseen otettu, koska professori Eliel Aspelinin kirjoittama runoilijan täydellinen elämäkerta on valmistunut ja saatavissa. Nykyään se on tosin vain ruotsinkielisenä kirjakauppaan ehtinyt, mutta ensi vuonna se on suomenkielisessäkin asussa ilmestyvä.