Title: Kaunis Saksa
Sarja saksalaista lyriikkaa
Translator: Uuno Kailas
Release date: August 30, 2023 [eBook #71524]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY
Credits: Tuula Temonen
Sarja saksalaista lyriikkaa
Runot valinnut ja kääntänyt
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924
OTTO MANNISELLE,
suomentajamestarille
kunnioituksella omistettu.
Wolfgang von Goethe
Prometheus.
Friedrich Hölderlin
Hyperionin kohtalolaulu.
Illassa.
Joseph von Eichendorff
Lapseni kuoltua
Ludwig Uhland
Hyvä ystävä
Kievarin tytär
Heinrich Heine
Ylösnousemuspäivänä.
Rouva Suru
Paul Heyse
Maailmanarvoitus.
Friedrich Nietzsche
Yksinäinen.
Carl Spitteler
Isä.
Otto Julius Bierbaum
Yön hetkin hiljaisin.
Detlev von Liliencron
Eräälle vainajalle.
Ennen hälinää.
Suuressa kaupungissa.
Viimeinen tahto.
Richard Dehmel
Merenkäyntiä.
Hermann Hesse
Musta ritari.
Hugo von Hofmannsthal
Elämys.
Otto Erich Hartleben
Kuihtunut lehti.
Seikkailija.
Laulu elämästä.
Frank Wedekind
Laulu lapsiparasta.
Peter Altenberg
Mitä hän voi tehdä hänen tähtensä.
Pelko.
Carl Hauptmann
Kallioääniä.
Max Dauthendey
Sun silmäs hiljaiset.
Syväss’ astumme hiekassa.
Harmaat enkelit.
Gustav Schu¨ler
Ilta.
Franz Evers
Nuoruus.
Christian Morgenstern
Lintu Synkkämieli.
Metsän yössä.
Rainer Maria Rilke
Syksy.
Alfred Mombert
Puutarhassa.
Perhonen.
Meren pohjassa lepäsin.
Kuun tahi auringon nähden.
Else Lasker-Schu¨ler
Me kaksi.
Albert Ehrenstein
Vaeltajan laulu.
Epätoivo.
Franz Werfel
Puhtauden rukous.
Johannes Becher
Mielipuoli.
Walter Hasenclever
Kuolinilmoitus.
En kuvittele käännössarjani kykenevän edes vähäisessäkään määrässä kuvastamaan saksalaisen Iyriikan yleistä kehitystä: pisarahan voisi kertoa kovin vähän valtamerestä. Runojen valintaa eivät niin sanoakseni kirjallisuushistorialliset näkökohdat olekaan sanottavasti sitoneet. Ensinnäkin olen varonut kajoamasta sellaisiin runoihin, joita paraskaan käännös ei voisi edes lähennellä lyyrilliseen pitoisuuteen nähden — mielestäni ei ole oikeutettua siirtää suomenkieleen kuortakaan, jos kerran ydin valuu pois. Niinpä onkin monta runoilijanimeä, joiden paikka oikeudella olisi saksalaista lyriikkaa sisältävän antologian lehdillä, saattanut jäädä kokonaan pois tästä valikoimasta. Goethen runoja en ole ryhtynyt kääntämään siitä syystä että toisella taholla parhaillaan valmisteltaneen uutta Goethe- valikoimaa; kuitenkin olen ottanut mukaan »Prometheuksen, entisten käännösten pohjalla laadittuna sovittelukokeena. Edelleen sisältyy tähän sarjaan ylimalkaan vain uudempaa, tämän ja viime vuosisadan runoutta: tunnoiltaan meitä ajankohtaisesti läheisemmin koskettavana. Koska toivon voivani tuonnempana julkaista uuden valikoiman nimenomaan kaikkein-nuorinta maailmanlyriikkaa, olen tällä kertaa vain niukasti ottanut mukaan saksalaista ekspressionistista runoutta. Vaikka valitsemani runot eivät aina olisikaan edustavimpia tekijöilleen, enempää kuin saksalaiselle lyriikallekaan — siitä huolimatta, että useimmat niistä sisältyvät arvokkaimpiin saksalaisiin antologioihin —, ei käännössarjani silti välttämättömästi tarvinne jäädä lukijalle vähemmän satoisaksi kuin jokin ankarasti »edustava» käännösvalikoima. Sivutarkoituksitta puhtaasti lyyrillisenä sarjana se on kenties vain voittanutkin siitä: kun olen valinnut käännettäväni omia mieltymyksiäni tai mielijohteitani noudattaen, on mieskohtaisesti läheinen suhteeni originaaliin päässyt lämmittämään monta käännöstä. Tiedän hyvin, että moni kaunis kimallus on jäänyt tämän kirjan lehdille — niinkuin tiedän senkin, että moni yhtä kaunis kimallus on valunut läpi sormieni antamatta vangita itseään.
Mitä puhtaasti suoritukselliseen puoleen tulee, olen käännöksissä luonnollisesti varonut runojen tunnearvojen polkemista. Suomalaisen asun joustavuus on mielestäni ollut tärkeämpää kuin originaalin turhantarkka noudattaminen. Parissa tapauksessa, jolloin runon ydintä ei ole voinut pahoin silpomatta puristaa originaalin rytmiin, olen turvautunut jonkunverran muunnettuun säerakennelmaan — mikä määrätyillä edellytyksillä yleensä katsottaneenkin sallituksi.
Kaiken kaikkiaan uskallan toivoa, että tämäkin vähäinen käännössarja — vaikka onkin vain pisara suuren meren vettä — vie suomalaisen lukijan askeleen lähemmäksi sitä Saksaa, jota mikään sorron kuolemanrengas ei voi tuhota: saksalaista ihmissydäntä sen puhtaimmissa sykähdyksissä — lähemmäksi Kaunista Saksaa.
Helsinki, joulukuussa 1923.
Uuno Kailas.
Taivahas peitä, Zeus, sumupilvihin ja voimaasi niinkuin poika, joka ohdakkeita katkoo, koe tammihin ja vuorten huippuihin. Siten järkytä sentään et maatani minun, et majaani minun, jot’ et kattanut sinä, et liettäni minun, jonka loimotuksen kademielin näet.
En auringon alla tunne kurjempaa kuin te, jumalat! Niukasti ruokitte uhriveroilla, rukousten hengellä majesteettianne ja nääntyisitte nälkään, elleivät lapset ja kerjurit houkkina toivois vielä. Kun olin lapsi enkä tietänyt kättäni pitemmälle, eksynyt katseeni kääntyi päivän puoleen, kuin olis siellä itkuni kuuleva korva, sydän kuin minun, joka ahdistettua säälii.
Kuka auttoi mua titaanien väkivaltaa vastaan? Kuka kuolosta pelasti minut ja orjuudesta? Tätä kaikkea etkö sä itse tehnyt, pyhä, hehkuva sydän? Ja nuorena, hyvänä, petettynä kiitosta hehkunut etkö pilvissä-nukkujalle?
Sua kunnioittaa? Miksi? Liensitkö koskaan tuskia raskautetun? Pyyhitkö koskaan kyyneltä ahdistetun? Minust' eikö takonut miestä kaikkivaltias aika, iankaikkinen kohtalo myös, minun herrani, Zeus, ja sinun? Luuletko ehkä: mun pitäisi elämää vihata, erämaahan paeta, kun eivät kaikki unelmat kypsyneet?
Tässä istun, teen ihmisiä oman kuvani mukaan, suvun kaltaiseni, kärsimään, itkemään, nauttimaan, riemuitsemaan, sua ylenkatsomaan kuin minä!
Ylhäällä valossa kuljette vienoilla kentillä, henget autuaat! Jumal-ilmat väikkyvät koskevat otsaanne hiljaa niinkuin soittajan sormet kieliä pyhiä.
Vailla kohtaloa, lailla nukkuvan rintalapsen henkivät taivahiset, puhtaina säilyneet ujojen nuppujen suojassa. Henkensä heidän iäti kukkiva on, ja silmien autuaitten syvä katse tulvii iankaikkista, hiljaista kirkkautta.
Mutta ei meille missään rauhan sijaa suotu. Kärsivät ihmiset hukkuvat, putoavat suin päin, sokkoina hetkestä toiseen hetkeen kuin vesi putoaa kallionkieleltä kallionkielelle tuntemattoman syliin.
Jo laske, armas aurinko. Tunteneet he eivät sua, palvoen pyhyyttäs: Sä oothan siivin vaivattomin raskautettujen yli noussut.
Mä nousus, laskus näin, Valo, lempeät,
tää silmä sinut ymmärsi, ihanin!
Mä opin suuren palvomisen:
joi sydän lääkettä Diotiman.
Sua, taivaan sanansaattaja, kuuntelen,
sua, Diotima! Rakkaus, luotas sun
päin päivän kultaa silmä tämä
kiittäen kääntyi! Ja iloisemmin
nyt solisivat lähtehet, kukkien ol’ ihanampi, armaampi hengitys, ja kultapilvist’ alas satoi siunaus eetterin, niinkuin hymy.
Kevätvälkkeessä ulkona leikkii lapsonen. Sata seikkaa nähtävää, kukin riemuun johtaa: joet virtaavat, kedot laajat hohtaa. Näki illan katsovan takaa lehmusten. Kuvat kauniit kaikki se katse himmentää. Ylt’ympäri kaikki niin äänettömäks jää. Ja on kuin laaksoissa nyt sävel hiljaa soisi, kuin maanpiirin tään ikävällä se vyöttää voisi; värit kuihtuvat, kaikki on kelmeää.
Laps hämmästyy: mitä onkaan tää? Uni ruohojen soitossa nyt hänet yllättää; käsin kylmin kukkaset koskevat sydämeen, hymyhuulin hän nääntyy tuskaan suloiseen. Pyhä, kaunis maa, emo kalpea, hiljainen suo pienelle suuta ja vie liki sydäntään, ei koskaan päästä hänt’ enää sylistään, tilan laatii lapselle pehmeän, lämpöisen luo kukkien, sammalen. –
»Isä, äiti, miks tähteni itkettekään? Olen saapunut puistoon kimmeltävään; suur’ on se ja laaja ja ihmeellinen, helo täällä on kukkien kultaisten, somat lapset lentävät, siipiä väikkyy joka suunnalla, lauluja ilma läikkyy. – Kevätpäiviltä mulle ne tuttuja on, ne lens yli laaksojen, vuoriston, ne taivaalta huuteli hilpein suin alas puistoon, jossa mä uneksuin. – Ja keskellä kukkien kuultavaisten käy kaunein parvesta kaikkien naisten, käy kaunis lapsonen rinnoillaan. – Soperrella en saata, en itkeä saata, minä laulan vain, minä en voi laata, yhä riemulla katselen vaan.»
* * *
Lyö tornikello jossain, ja yö on pohjaton, niin himmeä on lamppu. Sun vuotees valmis on.
Ylt’ ympärillä talon
käy tuulet valittain.
Siell’ istumme me yksin
ja kuuntelemme vain.
On kuin sun täytyis tulla
ja oveen koputtaa,
kuin eksyksistä lapsi
taas taaton luokse saa.
Me hupsut, hupsut raukat! Yön tuska ankarin meit’ yhä harhaan johtaa – sä pääsit kotihin.
Oli ystävä mulla kerran, oli parhain päällä maan. Kun rummut soi sotateillä, sama ain’ oli tahti meillä, hänen astuin rinnallaan.
Tuli lentäen luoti jostain
mun, sunko se kutsuu pois?
Hänet vihki se rauhaan suureen;
hän vaipui jalkaini juureen
kuin itsestäin osa ois.
Käden kurkoittaa hän mulle, kun tähtään pyssylläin. En voi minä kättäni antaa; päin ikuisen rauhan rantaa käy, ystävä, viereltäin!
Jano kulkureill’ oli. Poikettiin
siis Reinin varrella kievariin.
»Hoi, muori, on olves oivaa, vai –?
Tytär myöskin sulla on kaunis kai?»
»Olut, viini on mainio kerrassaan,
tytär ainoa nukkuu paareillaan.»
Ja muori kulkurit nuoret nuo
vie tyttären mustan arkun luo.
Hikiliinaa heist’ eräs kohottaa
ja katsoo, mies surun-synkäks saa:
»Ah, päivästä tästä, jos kuollut et ois,
sua rakastamatta en olla vois!»
Pani toinen liinan paikoilleen
ja purskahti itkuun hiljaiseen:
»Voi, armas, että sä kuolitkin!
Sua monta vuotta jo rakastin.»
Mut kolmas ja nuorin kulkuri tuo,
hän on kalpea, neidolle suuta suo:
»Rakas ollut oot, rakas vieläkin,
iankaikkisuudessa rakkahin.»
Ah armahin, kun jo arkussas sinä pimeässä nukut, minä astuva oon alas hautahas, minun hyväilyihini hukut.
Sinun huulias hulluna suutelen,
tomu kylmä ja mykkä sinä!
Minä nauran ja itken ja vapisen,
tomu koht’ olen myöskin minä.
Sydänyöllä kun nurmen nukkujain
käy karkelo ylitse hautain,
me kaksi, me jäämme multaan vain
ja väliin samojen lautain.
Ja kun tuomiopäivänä kutsutaan kaikk’ kuollehet mättähistään, sylityksin me jäämme nukkumaan. Me piittaisimmeko mistään!
Iloss’ onnen päivien kirkkaimpain elo kävi kuin hyttystanssi vain. Monet ystävät mull’ oli rakkahat, kuin veljet he kanssani jakoivat niin pöytäni parhaat herkut kuin markkanikin, nämä serkut.
On onni ja viini haihtunut, ovat poissa ystävät kaivatut; jo sammui päivänpaistehet, ovat hyttystanssit kuollehet. Pois häipyvät hyttyset, veikot, kun tulevat murheen peikot.
Yön tuulet nurkissani soi,
Suru vuodettani vartioi.
Näen hällä viitan valkean,
yömyssyn ja nuuskarasian;
se narisee hirveästi,
Suru nyökkää ilkeästi.
Minä unta näin: tuli takaisin taas onneni päivin keväisin, tuli ystävät, hyttystanssi, oi – naris silloin rasia – hitto soi! Unet eivät kimmellä enää – Suru-vanhus niistää nenää.
Niin usein, äkkiä kun kasvos näät, sä kuvastimeen tuijottamaan jäät, et tunne enää omaa itseäs, vain hieroglyyfit puhuu silmistäs. Sä kysyt, ken hän on, mies vieras tää, siks kunnes kauhu sinut yllättää ja yksinäisen sielus arvoitus pois karkoittaa sun tyhjän uinailus.
Kun nyt näät hiekkajyvän, lehden, puun tai tomun auringossa, seikan muun, käy tuska polttava sun sieluhus: sun iki saartaa vieras kaikkeus, ja iäti on vastaukseton tää vanha kysymys: mit’ on, mik’ on; ja arvoitus tään elon, elämäs on kouristava sinun sydäntäs.
Ah, levoton varisten kirku-lento yli maan: pian talvi on – se miekkonen, ken viel’ on – kotonaan!
Nyt kivetyt
ja katsot taakses: palata jos vois!
Miks lähtenyt
oot tänne, narri, talven alta pois?
On elo tää
vain portti sadan kylmän erämaan!
Ken menettää,
min menetit, ei lepää lennostaan.
Nyt eessäs, mies,
on talvi-vaellus. Kuin savun tie,
myös sinun ties
kautt’ yhä kylmenevän taivaan vie.
Siks rääkyvä
sä laula laulus, lintu erämaan! –
ja kipeä
sun sielus, narri, kätke ilkuntaan!
Ah, levoton varisten kirku-lento yli maan: pian talvi on – voi sitä, jok’ on poissa kotoaan.
Mä kera kumppaneiden pelotonten unessa elonmeren yli kuljin. Yön pimeässä kotiin saavuttiin. Ja rihlapyssyin toiset vartioimaan jäi ääreen kirkkomaan. Muut hevosia läks hankkimaan. Mut isän haudan ääreen mä yksin hiivin. Ahdistavin kiirein, mi salpas hengitystä, lapioin. Mä kaivoin, kaivoin. Lapioni painui maan poveen pohjattomaan. Turhaan. »Isä», mä huusin, maahan vaipuin, »tää on poikas! Jo ratsut odottaa! Nyt ylös! Pakoon!»
Yht’äkkiä hän seisoi vieressäni; niin ilmettynä, kuin ei kuollut oiskaan. Vain hiukan väsyneenä. Käden pisti hän kainalooni; silmät umpeen jäivät, ja kieli niinkuin uness’ soperteli.
Hänt’ autoin satulaan. Ja kun me nyt pois nelistimme mielin toivorikkain, suursodan, rauhan, myöskin kaiken muun, mit’ oli tapahtunut siitä päivin, mä hälle kuvasin. Hän ilostui ja usein päätä nyökkäs hymysuin.
Mut pian hän jo horjuu satulassaan, pää painuu, kädet tukikohtaa etsii. Ja nyt hän valkopartaa ravistaa ja sitten soinnittomin äänin kuiskaa: »En jaksa enää. Tahdon levähtää.»
Ja kun nyt autoin hänet satulasta, näin äkkiä, häll’ että paidan alla ol’ avohaava, joka rintaa söi. Hän oli sisält’ ontto, aivankuin ei ihon alla luuta, lihaa oiskaan.
Nyt tiesin: häntä pelastais en koskaan.
Yön hetkin hiljaisin, kun tuskin hengitän, kun nousee sirppi kuun maan yli himmeän,
kun äänetöntä on ja tyyntä mielessäin, – mä maahan lapsuuden taas seuraan sydäntäin.
Nään, kuinka paapersin
mä pienin saappahin,
mä lapsensilmät nään
ja pienet kädetkin
ja kuulen äänen myös
niin kirkkaan, selkeän,
Niin mietin alla päin
mä teitä elämän:
Ah ootko, ootkohan
sä käynyt kaikki ties
niin puhtain saappahin
kuin kulki pikkumies:
Ja onko, onkohan
sun sanas jokainen
niin suora, vilpitön
kuin suussa lapsen sen?
Ja voitko, voitkohan
nyt luoda katsehes
niin suoraan aurinkoon
kuin lapsensilmines?
Mä vaiti tuijotan kuun kalvaan sirppihin. Mun surun-raskast’ on yön hetkin hiljaisin.
Ah, eläisitpä! Parvet varisten, jotk’ ympäröivät mua joka tiellä, pois pakenivat, kyyhkys nähtyään, sun ilomieles kyyhkyt valkoiset. Ah, eläisitpä! Kylmä, raskas maa nyt peittää arkkuas, sun vangiten. Jos nyt mä kotiis käyn, et ole siellä. Taas tapaammeko? Mit’ on tapaaminen, jos silloin hoosiannaa lauletaan enk’ enää nauruasi kuulla voi, sun nauruas, sun ääntäs lohduttavaa:
On päivä kaunis. Miss’ on metsästäjä? Hei, ota kaapistasi lefaucheux,[1] mies matkaan, peltokanat odottaa. Mut pyökkimetsään poiketa et saa, et jäädä sammalikkoon uneksimaan. Pois hajamielisyys, ja silmät auki – sais penu hävetä sun puolestas. Hiis vieköön tänään kaikki urkurit: jos urun ääntä kaukaa tuuli kantais, en varmaan yhtään kanaa nähdä sais. Mut nummi ruskea on hiljainen, sen taika sinut kiehtoo kumminkin.
[1] Lefaucheux oli pariisilainen pyssyseppä. Tässä L:n tekemä pyssy.
Tän’ iltana me syömme hernerokkaa, margoo jo vuottaa huonelämpimässä; siis nälkä mukaan, hyvä tuuli myös. Sä luet sitten lempilyyrikkojas. Jos tahdot, flyygelistä manataan Brahms, Robert Franz ja Schumann seuranpitoon Mut afääreistä emme puhu tänään.
Oi pyhä taivas, ei voi uskovaises kuin pirut elää vain sun mannallas. Mut kaikki järjestyy. Viel’ eräs seikka: mä täytin lasis kelpo konjakilla; vie terveisiä nummelle ja metsään, äl’ anna velkataakan mieltäs painaa. Mä sillä välin vahdin keittiössä, niin ettei pääse piispa rokkapataan.
Ah, eläisitpä! Parvet varisten, jotk’ ympäröivät mua joka tiellä, pois pakenivat, kyyhkys nähtyään, sun ilomieles kyyhkyt valkoiset. Ah, eläisitpä!
Kas tuolla tekee varhais-nousuaan jo aurinko; on aamu huuruava. Oon kaupungin mä uni-viimeisilleen jo kauas selän taakse jättänyt. Ken tuohon ojaan nukkumaan on käynyt? Mies, talonpoika, hiukan liian päissään, yöks ohdakkeitten alle tupertunut. Ja ojast’ esiin pistää polvi vasen, suu auki kuorsaa siinä, ruokoton.
Nyt ohi taas – jo lakkas kuorsaus. Mut mik’ on tuolla luona virstanpatsaan? Pien’ valkokarva bolognalaiskoira, joll’ ovat punertavat korvannenät; voi miten onkin multaan ryvettynyt. Kuink’ on se tänne tullut, kysyn turhaan. Se Minna-tädin lemmityinen lie? Bijounsa ilot jospa tuntis hän: nyt uutterasti penkoo kuonollaan se erään kuolleen ketun jäännöksiä. Mä lähestyn, ja etukäpälänsä se nostaa silloin haaskan vatsan yli, pään taivuttaa ja katsoo yrmeästi; sen koko ruumis pysyy liikkumatta, vain silmillään se seuraa kulkuain. Nyt ohi taas – on kaikki rauhallista. Kuin syöpynyt ois tuohon aurankärkeen, niin päivänkuvajainen siinä palaa. Ens ääni kaikuu, leirialueelta, min parin mailin päästä eroitan. Ja rummut pärisevät hiljaa, hiljaa, ja torvet: ettekö – nyt ole – kyllin – jo nukku – – – neet.
Tie, jota pitkin ripeästi astun, vie ihan luotisuoraan eteenpäin. Viel’ aikaa neljännes, kun nähdä voin, ett’ edessäni, päässä pitkän tien on piste, joka yhä kasvaa, kasvaa. Hurraa! Hän on se, hän! Hurraa, hurraa! Nyt otan nopeasti nenäliinan ja liehutan, myös hänen kädessään nyt liina on; se mua rohkaisee. Kävelykepin nenään lipun sidon, hän päivänvarjon varteen vuorostaan. Nyt huimaa huiskitusta, pyöritystä kuin vallan kyyhkysiä säikytellen. Ja yhä rummutetaan: herätkää; soi torvet: ettekö – nyt ole – kyllin – jo nukku – – – neet.
Mik’ odotuksen ilo polttikaan mun kasvojani, salpas hengitystä, löi sydän haljetakseen, rinta paisui.
Nyt äänenkuuluvissa oomme, silloin – niin kummallista: miks’ ei kiirett’ enää? Me ujostummeko? On hänen poskillaan kuin pilven varjo vieno punastus. Nyt hymyää hän. Taakse, oikealle pää hiukan taipuu; niin, ja silloin, silloin –
Nyt ovat rummut, torvet vaienneet – kuin luostari, min munkit hylkäsivät, niin aamu hiljainen ja pyhä on.
Ui ohitseni merta kaupungin
nyt tuo, jo tämä, toinen toisen jälkeen.
Vain katse silmihin, ja ohi taas.
Ja urut soivat humisten.
Ui ohitseni merta tyhjyyden
nyt tuo, jo tämä, pisar toisen jälkeen.
Vain katse arkkuhun, ja ohi taas.
Ja urut soivat humisten.
Ui ruumissaatto merta kaupungin.
Tuon, tään se kohtaa, toisen toisen jälkeen.
Vain katse arkkuhuni, ohi taas.
Ja urut soivat humisten.
Mun ratsuni!
Mulle se tuokaa!
Suin vaahtoavin ja kupein värisevin.
Viha polttaa päätäni mun, ja silmä palaa.
Mulle jo tuokaa
mun ratsuni!
Nyt seuratkaa!
Välkkyvin miekoin!
Sotatorvien äänet, sotahuudot kuulen.
Savun, hurmevirtoja nään, savun nään ja liekit.
Välkkyvin miekoin
nyt seuratkaa!
Hei, voittohon!
Vapise, tanner!
Haju ruudin ja ruumiit. Eespäin järkkymättä.
Päin tulta käytävä on, kun liput liehuu.
Vapise, tanner!
Hei, voittohon!
Nyt kuolla voin!
Vihamies on lyöty!
Osu rintaani, luoti! Silmä riemuun murtuu:
mun maani voittanut on! Se elää, elää!
Vihamies on lyöty!
Nyt kuolla voin!
Niin vielä kerran! Sumuss’ ulapan: löi, läiski purje, huudot kajahtivat, näin keulan eessä aallon korkean, sun hätääs polveni mun vapisivat, mut kasvos viel’ on uljaat, kiviset.
Näin vielä kerran uhman silmien, kuin liekin hiustesi hulmuavan, mut ääni vieri yli aaltojen kuin itku, nyyhke lapsen valittavan – nyt mua torju et:
Sun tukkas kostea mun peitti huuliain, mun käteni sun olkapäätäs peitti, ol’ yhä suloisempi hurma suudelmain, kun ryöppy huulillemme suolaa heitti – ma huusin ääneen, huusin riemuain.
Niin vielä kerran! Miks niin kylmenet, sun oisko pelko rannatonta merta! Sen ruoska lämmittää! Miks joudu et! Niin sumun halki, armas, vielä kerta taa ulappain!
Mä voitin, vaiti ratsuain
nyt ohjaan jälkeen turnajaisten.
Teen syvän kumarruksen eessä naisten.
Ei kukaan vastaa huiskuttain.
Kun laulun, harpun säveleet
niin tummat ovat, tuskan-syvät.
Jäävät harppuniekat vaiti ja hämmästyvät.
Mutta naiset ovat paenneet.
Mun musta vaakunani tää
on koristettu seppeleillä;
ne on saatu sadan voiton teillä.
Mutta minne lemmen seppel jää?
Kun vihdoin kuljen kuoleman teitä,
ritarit, laulajat paareillein
käy laakerilehvin ja jasmiinein.
Mutta hautaani ei ruusut peitä.
Jo täynnä hämyn utu-hopeaa ol’ laakso – pilvistä kuin vuotaneet ois säteet kuun. Ei ollut vielä yö. Ja tumman laakson utu-hopeassa mun hämärtyvät aatokseni häilyi, pois elämästä hiljaa vajosin mä mereen huokuvaan ja kuultavaiseen. Ja monet ihmeelliset kukat näin, ah, tumman-hehkuvaisin terälehdin. Näin kasvitiheikön, sen takaa tulvi, kuin lämmin virta valon keltajuova. Ja aaltoileva soitto kaiken täytti niin alakuloisena. Tiesin tämän, vaikk’ en mä käsittänyt, tiesin sentään: tää kuolo on. Se muuttui säveleeksi, mi ikävöi ja tummaan hehkuun syttyy, tuo alakuloisuuden sisar.
Kummallista! Mun sielussani hiljaa itki, itki nimetön kotikaipuu elon luokse kuin itkee mies, min illan tullen laiva vie purjein keltaisin ja mahtavin veen tummansinertävää siltaa pitkin ohitse kotikaupungin. Ja hän, hän näkee kadut, suihkukaivojen hän kuulee solinan ja tuoksut tuntee myös sireenien; itsensä hän näkee veen partahalla lasna, lapsensilmin, jotk’ ovat pelokkaat ja itkuvalmiit, hän näkee valon omast’ ikkunastaan – mut suuri laiva liukuu hiljaa pois veen tummansinertävää siltaa pitkin niin oudoin, keltaisin ja suurin purjein.
Maa täss’ on. Pursi takaisin. He tietäkööt: nyt valtakuntaani mä olen astunut ja palaan ruhtinaana – tai en ensinkään. Miks viipyvät he? Yksin minut jättäkööt, on mulla kelpo miekka myötä, ratsu myös, maan vieraan pojat pestaan joukkohoni nyt. – Hyvästi – viekas meri jääköön selän taa – jo eikö linnat tuolla siinnä silmihin ja muurit, pystytetyt turvaks raukkojen, jo etkö silmä, vihollistas kaukaa nää! Mä ratsastan ja kavioihin kalahtaa pääkallot, lahot luut – ne pelätiksi kai on siroitellut polulleni sallimus? Ne murskaa, päistärikkö, yli niiden käy: he ovat heikot olleet – siksi kaatuneet!
Näin hänen kiharoillaan lehden kuihtuneen, kun kerran viimeisen mä hänen rinnallaan vuort’ alas astuin. Mulle ilon salaisen tuon tumman hiusparven tumma lehti toi, tuo mykkä todistaja hurman nautitun. Tään onnen tähden hiljaa naurain astelin, kun paisuvainen humu puiden yli sous.
Ja vielä ennen ensimmäistä taloa tuon tumman lehden hänen päästään varastin, Ja kun nyt katsoin noihin silmiin suloisiin, joiss’ oli taas jo katse kainon-siveä, hän loi ne silmihini: mitä otitkaan?
Mä lehden näytin. – Veren aallon hämärän näin käyvän yli viatonten kasvojen. Mut äkkiä hän syttyi haluun palavaan – nuo väris huulet avoimet, ja rutosti nyt kuuman antautumishehkun salama mun iski sydämeeni, lamautti sen! Vein vavahtaen pienen käden huulillein ja kerran viimeisen mä sitä suutelin, kun paisuvainen humu puiden yli sous.
Suuri ja rikas on elämä, ikuisten jumalten lahja meille, hymyrikasta hyvyyttä täynnä, kuolevaisille meille, riemuun kutsutuille.
Mutta köyhä on ihmisen sydän! Pian se kieltää, unohtaa tuleentuvan sadon. Yhäti tyhjin käsin istuu kerjuri katujen tomussa, ja kuitenkin kumisevat vaunujen pyörät, kun kirkas onni ohitse ajaa.
eli
Ol’ orpolapsi, sokeat joll’ oli silmät molemmat, voi, silmät molemmat; mies muudan vielä, onneton, jok’ aivan umpikuuro on, jok’ umpikuuro on. Ja yhtä matkaa kulki nuo, laps umpisilmä, ukko tuo, miesparka vanha, kuuro tuo.
Sai heitä vastaan kontaten pien’ eukko rujo, vaivainen, pien’ eukko vaivainen. Miks hällä toista jalkaa ei? Sen tapaturmass’ auto vei, se koko jalan vei. Nyt kulkijoita kolme on: laps, ukko, eukko jalaton, tuo eukkorääsy jalaton.
Ja vuosin viisinkymmenin yks piika viel’ on puhtahin, on neitsyt puhtahin. Siks luoja hälle kosti kai: hän pulskan huuliparran sai, hän huuliparran sai. Hän jäseneksi joukon tään käy hartahasti pyrkimään: Se parantaisi taudin tään!
Ja kulkukoira tiellä on, sen suu on vallan hampaaton, suu vallan hampaaton; ei luuta purra voinut – kai jo vatsa selkärankaan sai, jo selkärankaan sai. Niin seura uuden jäsenen sai taaskin, puolikuollehen: tään koiran kapitautisen.
Eli runoniekka puutteessaan, mies valmis nälkäkuolemaan, ah, nälkäkuolemaan. Hän maksoi runon verellään, ja hänt’ ei tunne yksikään, ei tunne yksikään. Hän sairas on ja kurja; läks siis kurjimpien ystäväks, tuli koiran henkiystäväks.
Ja onneksensa, sillä hän loi sitten kumman näytelmän, loi kumman näytelmän. Sen henkilöinä oli nuo: laps orpo, umpisilmä tuo, laps umpisilmä tuo, mies kuuro, rampa eukkonen ja neitsyt huulipartainen, tuo hento, huulipartainen.
Ja vallan oikopäätä vaan on kukin mestar’ osassaan, on mestar’ osassaan. Ja johtaja on nerokas: tuo syyhyselkä koira, kas, tuo syyhyselkä, kas. Ja sensuuri on suopeaa, ens’ ilta menestyksen saa, ja arvostelu kumartaa.
Ja kätten pauke lopu ei. Ja kansa koiran kotiin vei, sen vaunuin veti, hei! Sai runoniekka eläkkeen, ja kassa tuli tulvilleen tään kumman kiertueen. Kun Eurooppa sen nähdä sai, se Amerikkaan lähti kai ja Argentiinaan, Kiinaan kai.
Ja opetus on tästä tää: vaikk’ aina vamma vammaks jää, tuo tuskaa viiltävää, niin Runottaren sylihin jää siitä onni kirkkahin, vain onni kirkkahin, Ja kostuu mieli, vatsa pien’ ja myöskin neitsyt saman tien ja ihmiskunta saman tien.
Sun tähtes mitä tehdä voin?!? Voin kävelyllä sinun viittaas kantaa – voin kysyä, sä kuinka olet yösi nukkunut – –. Kun sua vastustetaan, katseellani voin mä tietää antaa: »Sä olet oikeassa, sinä vain!» Jos poissa oot, voin olla sairas sekä alakuloinen – – – voin onnestani vavista, kun astut yli kynnyksen – –. Voin teatterissa myös antaa kiikarini kätehesi ja virkkaa kohteliaisuuden hänen tyttärestään isällesi.
Voin herkulliset mandariinit tuoda sulle.
Ja monet pikku palvelukset onnistuvat mulle.
Mut sydän sentään tyydy ei, se joka hetki kysyy noin:
»Sun tähtes mitä tehdä voin?!?»
Mä pelkään vuokses, Anna – – –.
Mut miksi pelkään, tiedä en,
vain pelkääväni tiedän.
Mä pelkään!
Kuin äidin valtaa pelko aiheeton,
he kaikki vielä iloiset ja terveet on – – –!
Ja niinkuin laivurikin pelkää, pelkää, pelkää,
kun huolettomin silmin vielä tähyävät
muut pilvetöntä taivasta ja tyyntä merenselkää
ja varoittajan viisaudelle hymähtävät.
Mä pelkään, niinkuin pelkää hän,
ken näkee rannan hiekkakunnahalla lasten leikkivän
ja tietää: vuoksi nousee, nielaisee nyt juuri – pakoon!
Mä pelkään, niinkuin pelkää mies,
ken tietää: riipun hirsipuussa kello seitsemän.
Niin, niin mä pelkään vuokses sun – – –
vuoks itseni: sä oothan elämäni mun;
mut sinä omaa tietäs käyt, pois rinnaltain,
et pelkää ahdistavaa pelkoain,
sä syöksyt uuteen kohtaloon, käyt uutta elon-rataa – – –
vain kaste uusill’ aamuteilläs on
mun kuolinhikeni, mi jalkais juureen sataa!
(Originaalin pohjalla vapaasti muotoiltu.)
Yö, yö… Yöhön me vaivumme, syöksymme kohti kallioseinää, kuoleman kuiluja, hornannieluja. Niinkuin heinää jumalat niittävät sieluja. Murha – murha on elämä, turha, turha on elämä. Äänet vyöryen soi läpi yksinäisyyden, äänet huutavat: voi! Nyt kivi, kallio kylmä me olemme. Kiveen hautasi meidät harmaa aika. Ah, hätähuutomme yöstä nousta tohti, ahnaan ampui nuolensa kaipaus aamua kohti. Ammoin jo lämmitti aurinko meitä, vuorilähteet nuolivat jyrkänteitä – mutta me kalliot olemme kylmät ja kovat. Vapahda… vapahda meidät!
Me nukumme… Me nukumme… Auringonsäteitten kutsuja kuulemme, avaten kiviset huulemme kurkoitamme ne valoon. Maata me olemme, maa, kova kivi on sukumme… Olemme jälleen valossa nuoret, haparoimme ilmaan. Sen mitä kätkivät graniittikuoret, kiviset nielut syvälle, syvälle unettomuuteen, sen me nyt nostamme aamuun uuteen. Pimennostamme nousevat nimeä vailla sielut. Mikä on kiveä ollut, pääsee kivestä irti. Näkee taivasvalot, nostaen sielukasvot puhtaat ja jalot.
Sun silmäs hiljaiset suo vuoteekseni.
Se paikka hiljaisin on maailmassa.
Sun katsees varjoon hyvä jäädä on.
Sun katsees hyvä on kuin vieno ilta.
Maan piiristä on pimeästä
vain yksi ainut askel taivaan porttiin.
Mun maani loppuu sinun silmissäsi.
Syväss’ astumme hiekassa, merta päin,
ja nääntyvin askelin, käsikkäin.
Kera käy meren henget hirveät.
Joka hetki me olemme pienemmät.
Lopuks pienen pieninä astutaan
meren pohjalla samaan simpukkaan;
siki-unessa kasvamme kirkkauteen
ihanast’ ihanampahan, helminä veen.
Harmaat enkelit kulkevat ympärilläni, katsovat murheella sinua, sieluni, seisovat hervottomin siivin tuhkakummun ääressä, miettivät; ulkona ja sisällä on ilta, sieluni.
Oi tule, ilta tullut on.
Me sitä kaipasimme niin.
Tuoss’ on se nyt. Ja viitta yllä
se nojaa vanhaan poppeliin.
Nyt silmänsä se auki luo
ja katsoo, nyökkää, vallaton,
Yön silmät – sinun silmäs ovat,
ja huulet yön – sun huules on.
Oratuomen tuoksuvan alla – kai tunnette paikan sen? – nuor’ paimenpoikanen siellä luki aamusiunauksen. Vei lampaansa laitumelle yli aurinkoisen maan; hänet nummella uuvutti helle, hän uneksi uniaan.
Oratuomen tuoksuvan alla – kai tunnette paikan sen? – nuor’ paimentyttönen siellä luki iltarukouksen. Tuli nummelta tuulenhenki, hänen suuteli hamettaan. Ja kumpikin, kumpainenki näki ensi uniaan.
Yli maailman lentää musta lintu,
kovin’ surullinen sen laulu on…
Ken kuulee sen, hän ei muuta kuule,
ken kuulee sen, hältä päättyvät päivät,
ei katsoa saata hän enää aurinkoon.
Joka sydänyö, joka sydänyö
se nukkuu sormilla Kuoleman.
Tämä hiljaa silittää sitä, sanoo sille:
»Nyt lennä, lintuni, taas! Nyt lennä, lintuni, taas!»
Ja huiluäänin se lentää yli maan.
Metsän yössä kuljit polkuasi,
omaa jalkaas edes nähnyt et.
Pelon voitti tieto tunnossasi:
Ties johdattaa.
Tuhat tuskan ansaa matkallasi.
Mik’ on päätös viimein? Vapiset.
Pelon voittaa tieto tunnossasi:
Ties johdattaa.
Ja lehdet putoo, kaukaa jostakin, kuin taivaan puistikot ois lakastuneet; nuo pienet kieltäjät, ne maahan hajoo.
Maan raskas pallo öissä kauas vajoo
pois tähtisikermästään etäisyyksihin.
Me kaikki vajoamme. Tämän käsi vajoo.
Ja katso: saman kaikessa mä nään.
Mut Eräs sentään pitää kaiken, mikä vajoo,
niin rajattoman lempeästi kädessään.
Ei himoiten, mut täynnä rakkautta käyn luoksesi ja kysyn suita hiljaa: Sä minut tahdotko? Näin kevään aikaan istun mielelläni puutarhain kastehisten siimekseen, kun tuulenhenki tulvii kukkasaran yli. Puutarhurin jos vanhan kohtaisin, mä puhun mielelläni hänen kanssaan neljänneksen, niin, hänen pensaistaan ja hänen maastaan. Ja lintu laulaa puussa. Me puhelemme, mekin: mitä puhelevat ihmiset. Jos silloin otan puusta lehden ja panen suureen kätehesi sen, niin sinä tunnet sen: on sydämeni sinun.
(Der himmlische Zecher, 52)
Minä nojaan ikkunasta maailmanavaruuteen. Kirjava perhonen liihoittelee maailman halki. Se tanssii lähemmäksi. Se asettuu ikkunanlaudalle. Sen silmien lasissa, sen siipien silkissä säilyy kaikkien kirjavien tähtien värivalo. Se lyö siipiään: ja värit kipunoivat humaltuneen pääni yli – vihreä, ja kaukaisimman tähden vieras puna – minun ylitseni sisään ikkunasta.
(Der himmlische Zecher, 67)
Meren pohjassa lepäsin unen-jäykkänä. Ylläni katto kirkkaan, ohuen jään. Rannalla seisoivat korkeat kuuset. Lumesta valkeat. Niiden kuvat valvoivat hiljaa ympärilläni syvyydessä. Auringon näin ja tähdet kylminä, talvenvalkoisina meren yllä.
* * *
Maailman halki liukui varjo. Astui luokseni alas mereen. Suuren kotkan näin minä liitävän vahvojen siipien varassa vapaana meren yllä.
* * *
Alemmaksi liiteli kotka nyt. Kuusissa helisi lumi, keinuivat vihreät oksat, valkoiset pallot hypähtelivät maahan. Salamoivat pisarat. Aaltoja vaelsi meressä, heräsi yksi, se puhui sisar-nukkujalle, vyöryi tämä; ja kolmas soi. Aivan luonani syvyydessä, kangistuneen ruumiini, henkeni luona tunsin mahtavan-lämpöisen rinnan, tunsin kotkan lemmenkatseen meren yllä.
* * *
Kevät tuli. Nyt kimalsi meri.
Kulkivat kultaiset tuulet.
Kasvoi tummanpunainen kukka
ruumiistani.
Korkealle. Välkkyvän-vyöryvän veden läpi
Yleni vedestä esiin.
Katsoi kotkankatsetta kohti.
* * *
Alas ampui kotka. Meren pohjasta irti
tempasi kukan.
Tempasi irti minut, kaikista syvistä juurista irti –
hymyili – tempasi! – värjyi! –
Liiteli:
liiteli mahtavasti meren luota pois.
* * *
Haamun näin. Taivaalta poimi se tähtiä kirjavan kimpun. Lentomme tunsi se – kääntyi: – Hän oli isäni. – Vinhuen varisivat tähdet nyt hänen käsistään. Hän tavoitti minua – ulvonnassa myrskyjen suurten! Hän tavoitti minut – ukkospilvien välistä! Kotkani siipien ja kynsien välistä.
* * *
Avaruuksista nousivat jyrkästi mustat kukat. Katsoivat kotkankatsetta kohti.
* * *
Kotkan näin minä kaukana liitävän. Synkkänä myöhäissyksyn pilvenä riippuvan kuihtuvan maailman yllä. Mustista kukista, murhe-kukista kaukaisista solisten virtasi tähtiä. Hän joka ylhäällä kantoi minua, korkea loihtija, isänrintaansa vasten painoi minut, punaisia hän suuteli kukkiani, jotka nyt vienosti haihtuivat palavaan pilveen, kiertäen häntä ja peittäen ihanat silmänsä hänen… Palava pilvi!
Kuun tahi auringon nähden runotyöhöni lähden – ani harvoin paistaissa tähden. Minä pienemmät valot jätän teille, te saksalaiset runoniekat jalot.
Tuo ilta kukkaistuoksuin kaipuun nurmikkoomme, ja vuorill’ loistaa kuura lailla timantin, ja taivahalta pilkistää pää enkelin, ja me kaksi paratiisiss’ oomme.
Ja koko elo ihmeellinen kuuluu meille, tuo tähdin kuvitettu kirja vailla rajaa, miss’ etäisyyksiin pilvipedot toisiansa ajaa, ja pyörretuuli nostaa meidät kotkain teille!
Ja hyvä luoja näkee lapsuusuniaan taas paatatiisista ja leikkitovereistaan… Ja ruusut katsoo meihin oaspanssareistaan…
Puut viheriät peitti vielä synkän maan.
Ystäväni ovat häilyviä niinkuin ruoko, heidän sydämensä istuvat heidän huulillaan, puhtautta eivät he tunne; tanssia tahtoisin heidän päänsä päällä.
Tyttö jota rakastan, sielujen sielu sinä, valittu, valosyntyinen, koskaan et sinä katsonut minuun, sinun sylisi ei ollut valmis, minun sydämeni paloi tuhkaan asti.
Minä tunnen koiran hampaat, Viima-päin-kasvoja-kadulla minä asun, seula-katto on minun pääni päällä, home pitää seinillä iloaan, niissä on hyviä koloja sateen varalta.
»Tapa itsesi!» sanoo veitseni minulle. Loka on makuusijani; korkealla ylläni juhlavammissa vetävät vihamieheni kuu-sateenkaarta.
Viikkokausiin en sano yhtään sanaa;
yksin elän ja kuihdun.
Taivaalla ei pala yhtään tähteä.
Tahtoisin kuolla.
Ahdistus himmentää silmäni,
kyyristyn johonkin loukkoon,
tahtoisin olla pieni kuin lukki,
mutta ei kukaan muserra minua.
En ole tehnyt pahaa yhdellekään,
autoin vähän hyvässä kaikkia.
Onni, ei minun pidä sinua näkemän.
Ei tahdota haudata minua elävältä.
Oi minun Isäni, taaskin on tullut yö, tuo vanha
ja aina sama,
läpi kaikkien meidän, ihme-sokeiden, ihmeiden
keskellä käyden.
Ja hetki on tullut ihmisten, syvästä
tunnustähdestä tiedotonten,
astua vetensä ääreen, kastaa päänsä ja likaiset
kätensä pestä.
Oi maan pyhä vesi, kaksinkerroin määrätty
juotavaksi ja puhdistamaan!
Oi minun Isäni, Jumala, oi pyhä Vesi
henkimaailman!
Enkö sinun vilpoisuuttasi kaivaten tietäisi,
että sinä virtaat ja loiskut,
enkö minä myös epäuskossani sinun
pulppuamistasi kuule?
Alas painan pääni ja lampunpiirin kateuteen
sen vajota annan.
Kurkoitan käteni sinulle, niinkuin lapsi,
joka illalla kylpyä vartoo.
Nyt päivän valheesta itseni koota tahdon
ja tosi tänä hetkenä olla.
Ajan itseni karsinaani, kunis turhamielisyyteni
ulvonta vaikenee.
Vihamiestään vastaan, oi minun Isäni,
lauloi psalmistasi,
vihamiestäni vastaan, oi minun Isäni,
nyt minä psalmini laulan myös!
Vihamiehiä ei ole minulla, sillä ei vihaan
ihmisen rakkaus riitä.
Vihamies on minulla vahva, hän minua saartaa
ja kaikille porteilleni hän kolkuttaa.
Vihamies on minulla, oi minun Isäni, pöytäni
ääressä istuu hän, ylensyömän tuo;
kädet kuivettuneet ristissä paastoan itse,
ja ikkunan takana seisoo nälkäisten lauma.
Vihamies on minulla, hän ylenkylläisenä
savukettaan polttaa ja paisuu vatsaltaan;
yhä pienemmäksi minä itse käyn, minun täytyy
katsoa, kuinka hän sieluni aarteilla mässää.
Vihamies on minulla, oi minun Isäni; on sanat
parhaatkin lorujuttuja hälle ja itsepetosta.
Vihamies on minulla, silmänpalvelijaksi hän tekee
tuntoni, rakkauteni hän velttouteen tukahduttaa.
Vihamies on minulla, kaikkeen kehnouteen hän johtaa,
myös pelipöytien ääressä voiton-iloon,
minut joka kuitenkin jumalallisen nautinnon
mestari olen.
Vihamieheni miksikä loit, minun Isäni, miksikä
synnytit minut tähän kaksinaisuuteen?
Miksi et lahjoita minulle ykseyttä ja puhtautta?
Oi Vesi, puhdista minut ja yhdeksi tee!
Katso, aina ja yhä sinun tietoiset lapsesi
vaikertavat kaksi-luvun tähden.
Minä vajotan pääni valoon ja sinulle pestäviksi
käteni kurkoitan.
Minut vapaaksi päästä ja puhdista, Isä, vihamieheni
surmaa, surmaa minut, hukuta tämä minuus!
Miten autuaita ovat yksinkertaiset ja tiedottomat;
autuaita yksinkertaisesti hyvät ja pahat!
Eripuraiset, kaksinaiset, lihovat ja kuihtuvat
vasta-näyttelijät – poloiset ovat he, poloiset.
Oi pyhä Vesi, sinun suuruutesi, minun
suuruuteni tähden, auta minua!
Hän kautta suurten kaupunkien kiiti yöllä, hei.
Hän ilotulitusten pauhun kuuli, katsoi liekkivyöhön.
Ja pölypyörre hänet vihertävän taivaan meren halki vei.
Ja linnan palavan hän katoll’ istui kyyrysissään, ulvoi yöhön.
Ja katu heittäytyi ilmaan, hamaan sakaraiseen
kuun kellastuneen reunaan kiemurrellen verkalleen
ja siitä hypähtäen iltatähteen puhkuvaiseen,
mi tulta sylki, — tuosta voivotus ja pakko paluuseen.
Hän syöksyi kuumiin katukiviin vihrein silmin, vaahtosuin.
Ja patsahaks jäi huuto hänen huulilleen.
Ja joku hevoskaakki lauloi aivan hiljaa, uneksuin —
ja valkohunnut liehui hänen ohitseen.
Ja tornit korkeat ja muurit luhistuivat.
Ja katot upposivat liekkimeriin pauhaaviin.
Ja kirkot polvistuivat. Vuoret uivat,
ne sateenkaarten alla uivat kaupunkiin.
Mut silloin kulki huikaiseva säde otsan läpi.
Se helisi. Ja lokkiparvet lentoon säikähtivät.
Ja kukkametsät valkoisina hautasivat hänet.
Kun tänä aamuna raskaasta unesta havahdin, näin minä hämyssä liehuvan vienon enkelin. Kuolinilmoituksesta näin sanat äidin nää: »Harhaan vietiin lapseni, silti hän rakkaaks jää.» Kumartui vuoteeni ylitse suuri suru nyt: oon minä myöskin äidin lapsi, myös olen eksynyt. Näin tuon toisen kasvot, oi hänen kurjuuttaan; rakastunut, humalpäinen myös, vajos tautiin kauheimpaan. Eikö hän myöskin seisonut yössä laitakaupungin, itkenyt virran partaalla yksin, silmin polttavin? Hiipinyt katuja myös, ohi lyhtyjen punaisten, ilolla lähtenyt iltaan, aamulla nääntyen. Tyytynyt tylyjen, vieraiden ihmisten ateriaan, nukkunut kylmissä huoneissa, paidatta, viluissaan, – äiti on antanut alusvaatteita, hiukan rahaakin; kaikki on ollut hyvin. Hän on äidin rakkahin, Veljeni tähtien alla: sun tunnen köyhyytes. Hetkenä tänä olet armias lohtu sun veljelles. Hengitä et sinä enää nyt napapiirissä maan, myrsky ei saa sinun lapsentukkaasi hulmuamaan; katso – on kuolossa tuo sana äitis ikuisin unhosta kantanut pois sinut siivin kultaisin. Mentyä raskaan yön, kun heräsin unestain: veljeni tähtien alla! Mink’ onnen sulta sain.