The Project Gutenberg eBook of Nuoren naisen kohtalo, by Theodor Fontane

Jo vaaliruhtinas Yrjö Wilhelmin ajoilta von Briest-suvun hallussa olleen Hohen-Cremmenin herrastalon etupuolella lankesi kirkas päivänpaiste keskipäivän hiljaisuudessa lepäävälle kylätielle; puiston ja puutarhan puolella loi suorakulmaisesti suunniteltu kylkirakennus leveän varjon ensin valko- ja viheriäruutuiselle liuskakäytävälle ja sitten suureen istutuspyörylään, jonka keskellä oli aurinkokello ja jonka kehän muodosti canna indica ja rabarberipensaat. Suunnilleen kaksikymmentä askelta kauempana, tarkoin kylkirakennuksen suunnassa, näkyi kirkkomaan kiviaita, pienilehtisen muratin kokonaan peittämänä ja vain eräässä kohden suoden sijaa valkoiseksi sivutulle rautaovelle, ja sen takana kohosi ilmoille paanukattoinen torni, jonka hiljattain kullattu viirikukko kimalteli auringonsäteissä. Päärakennus, kylkirakennus ja kirkkomaan aita sulkivat hevosenkengän tavoin sisäänsä pienen korukasvitarhan, ja avoimeksi jäävällä puolella havaittiin lammikko rantaportaineen ja siihen kiinnitettyine venheineen sekä aivan lähellä keinu, jonka lauta riippui kummastakin päästä kahden nuoran varassa — tukipylväiden seistessä jo hieman kallellansa. Mutta lammikon ja pyörylän välimaalla seisoi kaksi valtavan suurta vanhaa plataania.

Herrastalon julkisivu, pengermä, jolla nähtiin aloesammioita ja pari pajutuolia, soi sekin pilvisellä säällä mieluisan ja samalla kaikenlaista huvia tarjoovan oleskelupaikan, mutta helteisinä päivinä annettiin puutarhapuolelle ehdoton etusija. Niin tekivät varsinkin talon rouva ja tytär, jotka tänäänkin istuivat liuskakivikäytävän syvässä varjossa, selän takana pari villiviinin kiertämää avointa ikkunaa ja vieressä ulkonevat pienet kiviportaat, joiden neljä askelmaa johti puutarhasta kylkirakennuksen välikerrokseen. Äiti ja tytär olivat kumpikin uutterassa työssä, valmistamassa neliömäisistä tilkuista koottavaa alttarimattoa; isolla pyöreällä pöydällä lepäsi lukemattomia villa- ja silkkilankavyyhtejä sekasortoisena joukkiona sekä niiden keskellä, väliaterian jäljeltä, pari jälkiruokalautasta ja suuri kaunis majolikakulho täynnä karviaismarjoja. Nopeasti ja varmasti liikkuivat naisten neulat, mutta äidin istuessa hievahtamatta työtänsä tarkaten, tytär, jota mainittiin nimellä Effi, laski tavan takaa neulan kädestään, nousi ja suoritti kaikkien taiteen sääntöjen mukaan kumarrellen ja ojennellen terveys- ja kotivoimistelun koko ohjelman. Oli ilmeistä, että hän antautui erikoisen mielellään näihin tahallaan hieman naurettaviksi muovaamiinsa harjoituksiin, ja kun hän siinä seisoi, kohotti hitaasti käsivartensa ja laski kämmenensä vastakkain korkealle päänsä yläpuolelle, niin katsahtipa silloin äitikin työstänsä, mutta aina vain vilkaisten ja salavihkaa, koska ei tahtonut ilmaista, kuinka ihastuttavalta hänestä näytti oma tytär, — vaikka sellainen äidillisen ylpeyden liikahdus olikin täysin oikeutettu. Effillä oli yllään sini- ja valkoraitainen, puolittain mekkomainen liinapuku, johon vyötäryksen muodosti tiukalle vedetty pronssinvärinen nahkavyö; kaula oli paljaana, ja niskaan ja hartioille levisi laaja merimieskaulus. Kaikessa, mitä hän teki, liittyivät toisiinsa vallattomuus ja sulo, ja hänen nauravat ruskeat silmänsä osoittivat suurta luontaista älykkyyttä, elämänhalua ja hyväsydämisyyttä. Häntä nimitettiin »Pienokaiseksi», ja hänen täytyi asiaan suostua, koska hänen kaunis solakka äitinsä oli vielä kämmenenleveyttä pitempi.

Effi oli jälleen noussut ja käännähteli liikkeitään suorittaen vuoroin oikeaan, vuoroin vasempaan, kun äiti irroitti katseensa neulomuksestaan ja virkkoi: »Kuulehan, Effi, sinun olisi oikeastaan pitänyt ruveta kaunoratsastajaksi. Aina trapetsilla, aina ilmojen tyttärenä. Luulenpa melkein, että se on halusi.»

»Voipa olla, äiti. Mutta jos niin olisi, kuka on syypää? Keneltä se on peritty? Sinultapa tietenkin. Vai arveletko sen johtuvan isästä? Jo täytyy itsesikin nauraa. Ja minkätähden pistät minut tähän pussiin, tähän pojanmekkoon? Toisinaan ajattelen, että joudun vielä lyhyitä hameita kantamaan. Ja kun ne ovat jälleen ylläni, niin minä niiaankin taasen niinkuin tyttöheilakan tulee, ja kun tulevat tänne Rathenowista, istun eversti Goetzen syliin ja ratsastan hopp, hopp. Miksi en sitä tekisi? Kolme neljännestä on hänessä setää ja vain yksi neljännes liehittelijää. Oma syysi. Minkätähden en saa kunnollisia vaatteita? Miksi et tee minusta täysikasvanutta?

»Ei niin rajusti, Effi, ei niin kiihkoisasti. Minä käyn aina kovin levottomaksi, kun näen sinut tuollaisena…» Ja äiti tuntui vakavasti aikovan jatkaa huoltensa ja pelkojensa esittämistä. Mutta hän ei päässyt pitkälle, sillä samassa astui kirkkomaan aidassa olevasta pienestä rautaovesta puutarhaan kolme nuorta tyttöä, jotka astelivat hiekoitettua käytävää pitkin pyöreätä kukkalavaa ja aurinkokelloa kohti. He heiluttivat kaikin päivänvarjojansa tervehdykseksi Effille ja kiiruhtivat rouva von Briestin luo suudellakseen hänen kättänsä. Rouva von Briest esitti nopeasti muutamia kysymyksiä ja kehoitti sitten tyttöjä olemaan puolisen tuntia heidän tai ainakin Effin seurana. »Minulla on muutenkin paljon tekemistä, ja nuoret viihtyvät parhaiten toistensa parissa. Voikaa hyvin.» Sitten hän nousi puutarhasta kylkirakennukseen johtavia kiviportaita.

Kaksi tytöistä — pieniä, pyöreitä olentoja, joiden kesakot ja hyvätuulisuus erinomaisesti sopivat heidän kihariin, vaaleanruskeisiin hiuksiinsa — olivat Hansaliittoa, Skandinaviaa ja Fritz Reuteria ehdottomasti ihailevan kanttori Jahnken tyttäriä. Kanttori olikin mecklenburgilaiseen maanmieheensä ja mielirunoilijaansa nojautuen ja Miningin ja Liningin suomaa esikuvaa silmälläpitäen antanut omille kaksosilleen nimet Bertha ja Hertha. Kolmas nuori neito oli Hulda Niemeyer, pastori Niemeyerin ainoa lapsi; hän käyttäytyi täysikasvaneemmin kuin molemmat toiset, mutta oli sensijaan ikävystyttävä ja omahyväinen, pöhöttynyt, vaaleaverinen tyttö, jonka hieman ulkonevat silmät tylsyydestään huolimatta näyttivät alinomaa jotakin etsivän. Husaari Klitzing olikin hänestä sanonut: »Eikö näytä siltä kuin hän odottaisi joka hetki enkeli Gabrielia?» Effin mielestä oli hieman kriitillinen Klitzing liiankin oikeassa, mutta siitä huolimatta hän karttoi erilaista suhtautumista näihin kolmeen ystävättäreensä. Kaikkein vähimmin teki hänen nyt mielensä siten menetellä. Hän laski kätensä pöydälle ja virkkoi: »Tämä ompeleminen on ihan kuolettavan ikävää. Jumalan kiitos, että tulitte.»

»Ette suinkaan. Hän olisi lähtenyt muutenkin, kuten jo teille sanoi; hän näet odottaa vierasta, vanhaa ystävää tyttöajoiltansa. Minä kerron hänestä teille myöhemmin; se on lemmentarina sankareineen ja sankarittarineen ja se päättyy kieltäymykseen. Suurin silmin sitä ihmettelette. Minä olen muuten jo nähnyt äidin vanhan ystävän Schwantikowissa; hän on piirineuvos, hyvävartaloinen ja erittäin miehekäs.»

»Epäilemättä. Naiset naiselliset, miehet miehekkäät — se, kuten tiedätte, on isän lempilauseita. Mutta auttakaa nyt minua tämän pöydän järjestämisessä, muuten saan jälleen kuulla nuhdesaarnan.»

Käden käänteessä siirtyivät kaikki vyyhdit koriin, ja kun kaikki jälleen istuivat, sanoi Hulda: »Nyt, Effi, on aika esittää kieltäymykseen päättyvä lemmentarina. Vai eikö se olekaan niin paha?»

»Kieltäymykseen päättyvä tarina ei ole milloinkaan paha. Mutta en voi aloittaa, ellei Hertha maista karviaismarjoja — näenhän, ettei hän käännä niistä katsettansa. Ota muuten kuinka paljon tahansa, voimmehan myöhemmin poimia uusia, mutta heitä kuoret kauas tai mieluummin tähän sanomalehdelle, teemme siitä sitten tötterön ja toimitamme kaikki pois. Äiti ei siedä, että kuoria on kaikkialla, hän sanoo voivan luiskahtaa ja katkaista säärensä.»

»En minäkään», vahvisti Effi. »Ajatelkaahan: minä kaadun joka päivä vähintään kaksi tai kolme kertaa, mutta en ole vielä katkaissut mitään. Eihän kunnon sääri hevin katkea, ei minun eikä sinunkaan, Hertha. Mitä arvelet sinä, Hulda?»

»Olkoon menneeksi. Luuletko minun sitä odottelevan. Se vielä puuttuisi. Minä muuten saan sulhasen, ehkä piankin. Se ei minua pelota. Hiljattain sanoi minulle pieni Ventivegni tuolta toiselta puolen: 'Lyödäänkö vetoa, neiti Effi; täällä vietetään häät jo tänä vuonna'.»

»Varsin mahdollista, sanoin minä, varsin mahdollista; Hulda on meistä vanhin ja voi mennä naimisiin milloin hyvänsä. Mutta hän ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan, vaan sanoi: 'Ei, vaan eräs toinen nuori neiti, joka on yhtä ruskea kuin neiti Hulda on vaalea. Samalla hän silmäili minua aivan vakavasti… Mutta minä joudun tässä ihan pois ladulta ja unohdan kerrottavani.»

»Niin, sinä keskeytät kerran toisensa jälkeen; et kenties tahdokaan kertoa.»

»Tahdonpa kyllä, mutta kertomukseni tosiaankin aina katkeaa, sillä koko juttu on hieman omituinen, melkeinpä romanttinen.»

»Niin onkin. Ja hänen nimensä on Geert von Innstetten, parooni von
Innstetten.»

»Ah, Effi, emmehän tahdo loukata sinua enempää kuin parooniakaan. Sanoitko Innstetten? Ja Geert? Eihän täällä ole ketään sennimistä ihmistä. Mutta aateliset nimet ovat usein naurettavia.»

»Niin, rakkaani, epäilemättä. Mutta ovatpahan sensijaan aatelisia. He voivat sen itselleen sallia, ja mitä kauemmaksi siirrytään taaksepäin — tarkoitan ajassa — sitä enemmän he voivat itselleen sallia. Siitä te ette ymmärrä mitään, mutta älkää panko pahaksenne, että sen sanon. Pysymmehän sittenkin hyvinä ystävinä. Siis Geert von Innstetten ja parooni. Hän on ihan yhtä vanha kuin äiti, päivälleen.»

»Onpa niinkin, varsinkin jos on säilynyt näöltään sellaisena kuin äiti. Onhan hän oikeastaan kaunis nainen, eikö teidänkin mielestänne? Ja kuinka hän onkaan kaikesta selvillä, aina varma ja samalla hieno eikä milloinkaan sopimaton niinkuin isä. Jos olisin nuori luutnantti, rakastuisin äitiin.»

»Kuinka voitkaan sanoa niin, Effi?» virkkoi Hulda. »Sehän on neljännen käskyn rikkomista.»

»Joutavia. Kuinka se voisi olla neljännen käskyn rikkomista? Luulenpa, että äiti olisi mielissään, jos saisi kuulla minun niin sanovan.»

»Olehan huoletta, minä jo aloitan… Siis parooni Innstetten! Hän ei ollut vielä kahdenkymmenen vuoden ikäinen palvellessaan tuolla Rathenowin rykmentissä, ja silloin hän vieraili usein täkäläisillä tiloilla, mieluimmin Schwantikowissa isoisäni Bellingin luona. Tietenkään ei isoisän vuoksi, ja kun äiti siitä kertoo, voi kuka hyvänsä helposti huomata, kenen tähden se oikeastaan tapahtui. Ja luulenpa, että asia oli molemminpuolinen.»

»Kävi niinkuin käydä täytyi ja niinkuin aina käy. Hän oli vielä aivan liian nuori, ja kun sitten ilmaantui isäni, joka oli jo ritarineuvos ja omisti Hohen-Cremmenin, ei ollut puhettakaan pitkistä aikailuista, äitini otti hänet ja oli siitä lähtien rouva von Briest… Ja mitä muuta vielä tuli, sen tiedätte… se muu olen minä.»

»Niin, se muu olet sinä, Effi», virkkoi Bertha. »Jumalan kiitos, meillä ei olisi sinua, jos olisi käynyt toisin. Mutta kerrohan, mitä Innstetten teki, mitä hänestä tuli! Missään tapauksessa hän ei ole itseänsä surmannut, sillä niin ollen ette voisi odottaa häntä tänään luoksenne.»

»Ei, hän ei ole surmannut itseänsä. Mutta jotakin sentapaista sentään sattui.»

»Ei yrittänytkään. Mutta hän ei voinut enää jäädä näille main, ja koko sotilaselämä alkoi varmaan häntä kyllästyttää. Silloinhan olikin rauhan aika. Sanalla sanoen, hän otti eron ja alkoi opiskella lakitiedettä, 'oikein olut-innoin', kuten isä sanoo. Vuonna seitsemänkymmentä, sodan puhjetessa, hän palasi palvelukseen, mutta ei entiseen rykmenttiinsä, vaan Perlebergin, ja sai ristin. Luonnollisesti, sillä hän on erittäin reima. Heti sodan loputtua hän istui jälleen asiakirjojensa ääressä, ja sanotaan, että Bismarck pitää häntä suuressa arvossa samoinkuin keisarikin, ja niin hänestä tuli piirineuvos Kessinin piiriin.»

»Ei, se ei olekaan meidän tienoillamme; se sijaitsee sievoisen matkan päässä täältä, Pommerissa, jopa Taka-Pommerissakin, mikä ei kumminkaan paljoa merkitse, koska se on kylpypaikka (siellä onkin pelkkiä kylpypaikkoja), ja parooni Innstettenin nyt suorittama lomamatka on oikeastaan lankomatka tai jotakin sentapaista. Hän tahtoo tavata vanhoja tuttaviaan ja sukulaisiaan.»

»On ja ei ole, kuinka tahtoo asian ymmärtää. Innstettenin sukua täällä ei enää ole, eipä liene yleensäkään enää olemassa. Mutta hänellä on täällä kaukaisia serkuksia äidin puolelta, ja ennen kaikkea hän lienee tahtonut nähdä jälleen Schwantikowin ja Bellingin kartanon, johon häntä liittävät monet muistot. Toissapäivänä hän oli siellä, ja tänään hän saapuu tänne Hohen-Cremmeniin.»

»Ei mitään. Hän ei ole sellainen. Sitäpaitsi hän tuntee äidin. Hän vain kiusoittelee äitiä.»

Samassa kuuluivat keskipäivän lyönnit, ja jo ennen äänten häipymistä ilmaantui Wilke, Briestin talon kaikkikaikessa tuoden Effille tietoa: »Armollinen rouva käskee sanoa että armollisen neidin tulee pukeutua hyvissä ajoin; kohta kello yhden jälkeen saapunee parooni.» Tuota vielä ilmoittaessaan Wilke jo alkoi korjata pois pöydällä olevia esineitä tarttuen ensinnä sanomalehteen, jolla karviaismarjankuoret lepäsivät.

»Ei, Wilke, ei niin; se on meidän asiamme… Hertha, sinun pitää tehdä tötterö ja pistää siihen kivi, jotta se paremmin uppoaisi. Ja sitten me lähdemme pitkänä surusaattona ja hautaamme tötterön avoimelle meren selälle.»

Wilke muhoili. »Aika villitty, meidän neitimme», oli suunnilleen hänen ajatuksensa. Mutta Effi laski tötterön keskelle kokoonkaapaisemaansa pöytäliinaa ja sanoi: »Nyt käymme kiinni, kukin kulmaltansa, ja laulamme jotakin surullista.»

»Jotakin; mitä tahansa, kunhan loppusointuun sisältyy syviä ja surullisia ääntiöitä. Lauletaan siis:

Effin alkaessa juhlallisesti laulaa litaniaansa kaikki neljä lähtivät liikkeelle kohti lammen laituria, astuivat venheeseen ja antoivat siinä seisten tötterön hiljalleen liukua lampeen kivineen päivineen.

»Nyt on syyllisyytesi upotettu syvyyteen, Hertha», sanoi Effi. »Johtuu tässä muuten mieleeni, että ennen vanhaan hukutettiin tällä tavoin venheestä käsin onnettomia naisraukkoja, tietenkin uskottomuuden vuoksi.»

»Ei, ei näillä main», nauroi Effi, »täällä ei sellaista tapahdu. Mutta.
Konstantinopolissa, ja johtuupa vielä mieleeni sekin, että sinun täytyy
tietää asia yhtä hyvin kuin minun, koska olin läsnä, kun maisteri
Holzapfel kertoi meille siitä maantiedetunnilla.»

»Niin kyllä», sanoi Hulda, »se kertoi aina sellaisia. Mutta ne asiat unohtuvat toinen toisensa jälkeen.»

TOINEN LUKU.

He juttelivat niin vielä hetken aikaa muistellen närkästyneinä ja mielihyvin yhteisiä koulutuntejansa ja kaikenlaisia Holzapfelin kertoelemia sopimattomia asioita. Jutuista ei tahtonut tulla loppuakaan, kunnes Hulda yhtäkkiä virkkoi: »Nyt on aika, Effi; sinä näytät, niin, kuinka sanoisinkaan, sinä näytät sellaiselta kuin tulisit kirsikoita poimimasta, kaikki on ihan rypyssä; liinakangas painuu ainakin moniin laskoksiin, ja iso valkoinen kääntökaulus… niin, totisesti, sinä olet ihan kuin laivapoika.»

»Midshipman, jos suvaitset. Täytyyhän minulla olla jotakin hyötyä aateluudestani. Olinpa muuten midshipman tai laivapoika, joka tapauksessa on isä luvannut minulle hiljattain jälleen mastopuun, joka pystytetään tuohon keinun viereen raakapuineen ja köysitikapuineen. Se olisi totisesti minulle mieleen, ja viirin minä tahtoisin välttämättä itse kiinnittää sen huippuun. Ja sinä, Hulda, kiipeät toista puolta ylös, ja siellä korkealla me huudamme hurraa ja suutelemme toisiamme. Tuhat tulimmaista, se joltakin maistuisi!»

»'Tuhat tulimmaista…' miltä tuo nyt kuulostaakaan… Sinä puhut tosiaankin kuin midshipman. Mutta varonpa kiipeämästä jälkeesi, en ole niin uhkarohkea. Jahnke on ihan oikeassa sanoessaan, että sinussa on paljon bellingiläistä, äidiltäsi perittyä. Minä olen vain pastorinlapsi.»

»Joutavia. Syvässä vedessä isot kalat uivat. Muistatko vielä, kuinka serkku Briestin ollessa täällä kadettina laskit mäkeä vajan katolta, vaikka olit jo varsin iso. Ja minkätähden? Enpä tahdo ilmaista sitä salaisuutta. Mutta tulkaa keinumaan, kaksi kummallekin puolen; ei se suinkaan katkea, mutta ellei teillä ole halua — nolo ilmeenne näyttää siihen viittaavan — niin ollaan hippasilla. Minulla on aikaa vielä neljännestunti. En halua vielä lähteä sisään, kun ei ole parempaa asiaa kuin sanoa hyvää päivää piirineuvokselle, vieläpä sellaiselle, joka tulee Taka-Pommerista. Onhan hän jo iällinenkin, voisi melkein olla isäni, ja jos hän tosiaankin asuu merikaupungissa — Kessinin sanotaan olevan jotakin sellaista — niin silloinhan minun merimiespukuni oikeastaan täytyy miellyttää häntä kaikkein parhaimmin, jopa tuntua suurelta huomaavaisuudeltakin. Sen verran olen kuullut isältäni, että ruhtinaatkin toisiaan vastaanottaessaan pukeutuvat vierailijan maassa käytettyyn asepukuun. Ei siis hätää mitään… hei, hei, ottakaa kiinni, tuossa rahin vieressä on 'vapaa'.»

Hulda tahtoi tehdä vielä pari rajoitusta, mutta Effi kiiti jo lähintä polkua ylös, vasemmalle, oikealle, kunnes yhtäkkiä kerrassaan hävisi. »Effi, se ei käy päinsä; missä olet? Emmehän ole piilosilla, vaan hippasilla!» Sellaisia moitteita esittäen ystävättäret riensivät hänen jäljessään, kauas istutuspyörylän ja sivulla seisovien plataanien toiselle puolelle, kunnes kadonnut äkkiä syöksyi esiin piilostaan ja saapui vaivattomasti vapaalle alueelle rahin luo, koska takaa-ajajat olivat jo ehtineet hänen ohitsensa.

»Rabarberipensaitten takana: niissä on suuret lehdet, vielä suuremmat kuin viikunapuussa…»

»Ei, vaan hyi teitä, kun pelin hävisitte. Hulda suurine silmineen ei taaskaan nähnyt mitään, aina taitamaton.» Samassa Effi kiiti jälleen yli istutuspyörylän kohti lammikkoa, luultavasti aikoen ensin piiloutua siellä kasvavaan tiheään pähkinäpuuviidakkoon, kiertää sitten suuressa kaaressa kirkkomaan ja päärakennuksen ja saapua vihdoin kylkirakennuksen luo ja rauhoitetulle alueelleen. Kaikki oli hyvin harkittu; mutta hän ei ollut ehtinyt vielä kiertää puoltakaan lammikkoa, kun jo kuuli nimeänsä huudettavan. Kääntyessään hän näki äitinsä viittovan nenäliinallaan kiviportailta. Seuraavana hetkenä Effi jo oli hänen edessään.

»Nyt sinä olet yhä vieläkin mekossasi, ja vieras on saapunut. Sinä et ole milloinkaan valmis ajallasi.»

»Minä kyllä pidän vaarin ajastani, mutta vieras ei ole niin tehnyt. Eihän kello ole vielä yksi, ei likimainkaan.» Sitten hän kääntyi kaksosiin päin (Hulda oli loitompana) ja huusi heille: »Leikkikää vain edelleen; minä tulen aivan kohta.»

Jo seuraavana hetkenä Effi astui äitinsä kanssa suureen puistosaliin, joka täytti melkein koko kylkirakennuksen.

»Äiti, älä minua moiti. On tosiaankin vasta puoli yksi. Minkätähden hän tulee niin varhain. Kavaljeerit eivät saavu liian myöhään, mutta vielä vähemmin liian aikaisin.»

Rouva von Briest oli ilmeisesti hämillään, mutta Effi painautui hyväillen häntä vasten ja sanoi: »Suo anteeksi, minä pidän nyt kiirettä; tiedäthän, että voin olla nopsakin. Viidessä minuutissa muuttuu Tuhkimo kuninkaantyttäreksi. Niin kauan hän voi odottaa tai jutella isän kanssa.»

Äidilleen nyökäten hän aikoi lähteä pieniä rautaportaita, jotka johtivat salista yläkertaan. Mutta rouva von Briest, joka toisinaan saattoi jättää sovinnaiset säännöt huomiotta, pidätti äkkiä poisrientävää tytärtään, loi silmäyksen nuorekkaan viehättävään olentoon, joka leikin kiihdyttämänä seisoi hänen edessään kuin kaikkein raikkaimman elämän kuva, ja sanoi melkein tutunomaisesti: »Lienee lopultakin parasta, että tulet tässä asussasi. Niin, tule tosiaankin. Sinä näytät erittäin somalta. Ja ellei niinkään olisi, näytät valmistautumattomalta, koristelemattomalta, ja sehän onkin tärkeintä ensi hetkenä. Minun näet täytyy sanoa sinulle, Effi kultaseni…» hän tarttui lapsensa molempiin käsiin… »minun täytyy sanoa sinulle…»

»… Minun täytyy sanoa sinulle, Effi, että parooni Innstetten on vastikään pyytänyt sinua vaimokseen.»

»Se ei ole mikään leikin asia. Sinä näit hänet toissapäivänä, ja luulenpa, että hänkin miellytti sinua. Hän on tosin sinua vanhempi, mikä kaiken kaikkiaan on vain onneksi, sitäpaitsi mies, jolla on luja luonne, hyvä asema ja hyvät tavat, ja ellet sano 'en', mitä tuskin voin odottaa älykkäältä Effiltäni, olet kahdenkymmenen iällä siinä, mihin toiset ehtivät neljäkymmentä täytettyään. Sinä ehdit paljoa kauemmaksi kuin äitisi.»

Effi oli vaiti ja haeskeli vastausta. Mutta ennenkuin vastaus löytyi, hän kuuli viereisestä, vielä päärakennukseen kuuluvasta takahuoneesta isänsä äänen, ja kohta senjälkeen astui sisään ritaristoneuvos von Briest, hyvin säilynyt ja nimenomaan hyvätuulisen näköinen viisikymmenvuotias herra — ja hänen kerallaan parooni Innstetten, solakka, tummapintainen ja ryhdiltään sotilaallinen.

Hänet nähdessään Effi alkoi hermostuneesti värähdellä; mutta se ei kestänyt kauan, sillä melkein samana hetkenä, jolloin Innstetten ystävällisesti kumartaen lähestyi häntä, ilmaantuivat villiviinin kiertämään avoimeen ikkunaan kaksosten pellavapäät, ja Hertha, vallattomampi, huusi saliin: »Tule, Effi!»

Sitten hän hävisi näkyvistä, molemmat sisarukset hyppäsivät rahinselukselta, jolla olivat seisoneet, ja kuului vain vielä heidän hiljainen hihityksensä ja naurunsa.

KOLMAS LUKU.

Jo samana päivänä kihlasi parooni Innstetten Effi Briestin morsiamekseen. Morsiamen hilpeä isä, joka ei kyennyt helposti sopeutumaan juhlalliseen osaansa, oli kihlajaisaterian aikana kohottanut maljan nuoren parin onneksi, ja se oli sylkähdyttänyt rouva von Briestin sydäntä hänen arvatenkin ajatellessaan niitä aikoja, joista nyt oli kulunut tuskin kahdeksantoista vuotta. Mutta tuo tunto häipyi kohta pois; hänelle itselleen se oli ollut mahdotonta, nyt oli siinä hänen oma tyttärensä — kaiken kaikkiaan yhtä hyvin, kenties paremminkin. Briestin keralla näet kävi eleleminen, vaikka hän olikin hieman proosallinen ja taipui toisinaan hillittömäksi puheissaan. Aterian lopulla, kun jo tarjoiltiin jäätelöä, vanha ritaristoneuvos alkoi vielä kerran puhua esittäen yleistä sinuttelua avartuneen perheen jäsenten kesken. Samalla hän syleili Innstetteniä ja suuteli hänen vasenta poskeansa. Mutta asia ei ollut hänen mielestään vielä täysin järjestyksessä; hän suositteli vielä jokapäiväistä käytäntöä varten tuttavallisempia nimiä ja titteleitä sepittäen eräänlaisen kodikkaan arvoluettelon, tietenkin oikeutettuja, hyvin hankittuja omituisuuksia säilytellen. Rouvaa, arveli hän, oli paras edelleenkin nimittää »äidiksi» (olihan näet olemassa nuoriakin äitejä), hän itse puolestaan luopui kunnianarvoisesta nimestä »isä» pitäen parempana pelkkää nimeä Briest, jo senvuoksi, että se oli sievän lyhyt. Mitä taas lapsiin tuli — tähän asti ehdittyään hänen täytyi äkkiä rohkaista mieltänsä katsellessaan vain kahtatoista vuotta nuorempaa Innstetteniä — niin Effi sai olla Effi ja Geert Geert. Ellei hän erehtynyt, merkitsi Geert solakkana kohoavaa runkoa, ja Effi voi niinmuodoin olla »Efeu», muratti, jonka oli kietouduttava rungon ympärille. Morsiuspari katsahti tuon kuullessaan toisiinsa hieman hämillään, Effi sitäpaitsi lapsellisen iloisin ilmein, mutta rouva von Briest virkkoi: »Briest, puhu mitä tahdot ja muovaile maljapuheesi miten hyväksi näet, mutta suvaitse jättää runolliset vertaukset, ne ovat sinun liikkumisalasi ulkopuolella.» Nämä nuhtelevat sanat herättivät Briestin mielessä enemmän myöntymystä kuin torjuntaa. »Voitpa olla oikeassa, Luise.»

Kohta aterian jälkeen Effi otti loman käydäkseen pappilassa. Ollessaan sinne menossa hän ajatteli: »Luulenpa Huldan olevan vihoissaan. Minä olen sittenkin ehtinyt ennen häntä — hän on aina ollut kovin itserakas ja omahyväinen.» Mutta Effin odotukset eivät täysin toteutuneet; Hulda säilytti täydellisesti malttinsa, käyttäytyi moitteettomasti ja jätti kiukun ja närkästyksen ilmaisemisen äitinsä asiaksi. Pastorin rouva esittikin erittäin omituisia huomautuksia. »Niin, niinhän siinä käy. Luonnollisesti. Kun ei äidin sopinut, niin täytyy tyttären. Kyllä se tiedetään. Vanhat suvut vetävät aina yhtä köyttä, ja missä jotakin on, siihen aina jotakin kertyy.» Nämä alinomaiset sivistyksen ja sopivaisuuden puutetta osoittavat lausumat vaivasivat vanhaa Niemeyeriä, joka jälleen valitteli, että oli nainut taloudenhoitajattarensa.

Pastorin luota Effi tietenkin lähti kanttori Jahnken asumukseen. Kaksoset olivat jo häntä tähyilleet ja ottivat hänet vastaan talon edustalla olevassa puutarhassa.

»Kuulehan, Effi», virkkoi Hertha, kun he kaikki kolme astelivat oikealla ja vasemmalla kukkivien pensaiden ohi, »kuulehan, Effi, miltä sinusta oikeastaan tuntuu?»

»Miltä tuntuu? Oh, aivan hyvältä. Me jo sinuttelemmekin toisiamme ja mainitsemme ristimänimellä. Hänen nimensä näet on Geert, kuten muistaakseni jo olen maininnutkin.»

»Epäilemättä hän on oikea. Sinä et sitä ymmärrä, Hertha. Kuka hyvänsä on oikea. Hänen täytyy tietenkin olla aatelinen ja hyvässä asemassa ja kaunismuotoinen.»

»Ihminen, joka on vasta kaksi tuntia kihloissa, on aina ihan onnellinen. Ainakin minusta nähden.»

»Ja eikö sinusta ollenkaan tunnu, kuinka nyt sanoisinkaan, hieman tukalalta?»

»Hieman tukalalta kyllä tuntuu, mutta ei sentään kovin. Ja luulenpa, että siitä selviydytään.»

Pappilassa ja lukkarilassa suoritettujen vierailujen jälkeen, jotka eivät olleet kestäneet puolta tuntia, Effi oli palannut takaisin kotiin, missä oltiin parhaillaan istuutumassa kahvipöytään puutarhanpuolisella kuistikolla. Appiukko ja vävypoika käyskelivät hiekkakäytävällä suurten plataanien välimaalla. Briest puhui piirineuvoksen asemaan liittyvistä vaikeuksista; hänelle oli virkaa tarjottu monet kerrat, mutta hän oli aina kieltäytynyt. »Minulle on aina ollut mieluisinta saada menetellä oman mieleni mukaan, joka tapauksessa se on ollut mieluisampaa — anteeksi, Innstetten — kuin joutua alinomaa suuntaamaan katsettaan yläilmoihin. Sellaisessa tapauksessa ihmisellä on ainoastaan korkeihin ja korkeimpiin esimiehiin kohdistuvaa oivallusta ja kunnioitusta. Se ei ole minua varten. Täällä minä elelen miten mielin ja iloitsen jokaisesta viheriästä lehdestä ja villiviinistä, joka kasvaa tuolla ikkunassa.»

Hän puhui vielä enemmänkin samanlaista, virallisuutta vastustavaa, ja pyysi kerran toisensa jälkeen anteeksi, eri tavoin muovaten lausetta »Pardon, Innstetten!» Viimeksimainittu nyökkäsi konemaisesti, mutta kiinnitti oikeastaan vain vähän huomiotansa asiaan ja katseli kuin lumoutuneena ikkunaa kiertävään villiviiniin, josta Briest oli vastikään puhunut, ja niin tehden hänestä tuntui kuin näkyisivät jälleen viiniköynnösten välitse vaaleat tytönpäät ja kuuluisi vallaton huuto: »Tule, Effi!»

Hän ei uskonut merkkeihin ja aavistuksiin, vaan torjui pikemmin kaikki taikauskoiset asiat mielestään. Mutta sittenkään hän ei kyennyt vapautumaan noista kahdesta sanasta, ja Briestin yhä laveasti haastellessa hänestä tuntui kuin tuo pieni tapahtuma olisi sittenkin ollut enemmän kuin pelkkä sattuma.

Innstetten, joka oli ottanut vain lyhyen loman, matkusti pois jo seuraavana päivänä luvattuaan kirjoittaa joka päivä. »Niin, sinun pitääkin kirjoittaa», oli Effi sanonut, ja nuo sanat kumpusivat hänen sydämestänsä, sillä hän ei ollut moniin vuosiin tietänyt mitään oivallisempaa kuin esimerkiksi saada oikein paljon syntymäpäiväkirjeitä. Kaikkien täytyi kirjoittaa hänelle sellaisena päivänä. Kirjeisiin sirotellut lausumat, kuten »Gertrud ja Klara pyytävät minua lähettämään sinulle parhaat onnittelut», olivat ankarasti kielletyt; jos Gertrud ja Klara tahtoivat olla ystävättäriä, niin heidän tuli pitää huolta, että heiltä saapui erikoinen kirje, mieluimmin — Effin syntymäpäivä näet sattui matka-aikaan — vieraalla merkillä varustettu, Sveitsistä tai Karlsbadista.

Innstetten kirjoitti tosiaankin lupauksensa mukaan joka päivä, ja hänen kirjeittensä vastaanottamisen teki erikoisen mieluisaksi se seikka, että hän odotti vain joka viikko aivan pientä vastauskirjelmää. Se saapuikin, joka kerta täynnä suloisen mitättömiä ja viehättäviä asioita. Vakavampia seikkoja pohti rouva von Briest vävynsä kanssa — häiden viettämistä, kapioita ja taloudenjärjestelyä koskevia kysymyksiä. Innstettenillä, joka oli ollut jo kolme vuotta virassaan, oli asumuksessaan Kessinissä säädynmukainen, joskaan ei loistelias kalusto, joten oli syytä kirjeenvaihdon avulla ottaa selkoa siitä, mitä oli olemassa, jottei tullut hankituksi mitään tarpeetonta. Vihdoin, kun rouva von Briestillä oli kaikista näistä asioista riittävä selvyys, päätettiin, että äidin ja tyttären piti matkustaa Berliniin hankkimaan trousseauta prinsessa Effille, kuten Briest asian ilmaisi. Effi iloitsi ennakolta kovin. Berlinissä-olostaan, sitäkin enemmän, kun isä oli suostunut siihen, että he asettuisivat asumaan Hotel du Nordiin. »Kulungit voitiin vähentää myötäjäisistä; olihan Innstettenillä ilmankin kaikki, mitä tarvittiin.» Effi — aivan toisin kuin hänen äitinsä, joka oli kerta kaikkiaan kieltänyt esittämästä sellaisia poikamaisia piloja — oli ilomielin suostunut isän ajatukseen, ollenkaan huolehtimatta siitä, oliko tarkoitus vakava vai leikkisä, ja hänen mieltänsä askarrutti ajatus, millaisen vaikutuksen he molemmat, äiti ja tytär, tulisivat aikaansaamaan ilmaantuessaan yhteiseen päivällispöytään, paljoa enemmän kuin Spinn ja Mencke, Goschenhofer ja muut liikkeet, joita oli muistiin merkitty. Ja näitä hänen hilpeitä kuvittelujansa vastasi tosiaankin hänen käyttäytymisensä, kun suuri Berlinin viikko tosiaankin saapui. Aleksanterinrykmenttiin kuuluva serkku Briest, erinomaisen iloinen nuori luutnantti, joka tilasi »Lentäviä lehtiä» ja merkitsi muistiin parhaat sukkeluudet, asettui kaikkina virkavapaina hetkinään naisten käytettäväksi, ja niin he istuivat hänen kerallaan Kranzlerin kulmaikkunan luona tai soveliaana aikana Café Bauerissakin ja ajoivat iltapuolella eläintarhaan nähdäkseen siellä giraffeja, joista serkku Briest, nimeltään Dagobert, mielellään sanoi: »Ne ovat aatelisten vanhojenpiikojen näköisiä». Kaikki päivät kuluivat ohjelmanmukaisesti, ja kolmantena tai neljäntenä päivänä he menivät, kuten päätetty oli. Kansalliseen taulukokoelmaan, koska Dagobert halusi näyttää serkulleen »Autuaitten saaren». »Serkku-neiti on tosin aikeissa mennä naimisiin, mutta saattaahan sentään olla hyvä, että hän oppii jo ennakolta tuntemaan 'Autuaitten saaret'.» Täti kopahdutti häntä viuhkallaan, mutta iskua säesteli niin armollinen katse, ettei serkku Dagobertillä ollut mitään syytä muuttaa puheensävyä. Ne olivat autuaita päiviä kaikille kolmelle, ei suinkaan vähimmin herra serkulle, joka osasi ihmeen hyvin mairitella ja nopeasti sovittaa pieniä erimielisyyksiä. Sellaisista äidin ja tyttären välisistä erimielisyyksistä ei ollutkaan puutetta, mutta ne eivät onneksi ilmaantuneet ostoksia tehtäessä. Effi oli yhtä tyytyväinen, jos ostettiin kuusi tai kolme tusinaa joitakin esineitä, ja kun kotimatkalla puhuttiin vastikään ostettujen tavaroiden hinnasta, niin häneltä menivät säännöllisesti summat sekaisin. Rouva von Briest, joka muuten oli varsin kriitillinen, omaan lapseensakin nähden, ei ainoastaan suhtautunut kevyesti tuohon puuttuvaan mielenkiintoon, vaan havaitsi siinä jonkinlaista etuisuuttakin. »Kaikki nämä asiat», ajatteli hän, »eivät Effille paljoa merkitse. Effi on vaatimaton; hän elää mielikuvissaan ja unelmissaan, ja kun prinssi Friedrich Karlin korkea puoliso ajaa ohi ja tervehtii ystävällisesti vaunuistaan, niin tuo on Effistä merkittävämpi asia kuin kokonainen arkku täynnä palttinaa.»

Tuo kaikki olikin oikein, mutta vain puolittain. Kaikenlaisten enemmän tai vähemmän jokapäiväisten esineiden omistamisesta Effi ei paljoa välittänyt, mutta kun hän kulki äitinsä keralla Unter den Linden-katua edestakaisin ja kun he kaikkein kauneimmat näyteikkunat tarkastettuaan astuivat Demuthin myymälään suorittaakseen ostoksia heti häiden jälkeen tehtäväksi suunniteltua Italian-matkaa varten, niin Effin todellinen luonne tuli ilmi. Vain kaikkein hienoin miellytti häntä, ja ellei hän voinut saada kaikkein parasta, hän jäi mieluummin vaille lähinnäparasta, koska sellainen toisarvoinen esine ei hänelle enää mitään merkinnyt. Niin, hän voi jäädä vaille, ja hänen äitinsä oli aivan oikeassa otaksuessaan, että sellaiseen käytökseen sisältyi jonkinlaista vaatimattomuutta; mutta jos oli poikkeuksellisesti jotakin välttämättä hankittava, niin sen täytyi olla jotakin aivan erikoista. Ja sikäli hän oli vaatelias.

NELJÄS LUKU.

Serkku Dagobert oli asemalla, kun naiset lähtivät paluumatkalle Hohen-Cremmeniin. Päivät olivat olleet onnelliset, ennen kaikkea myöskin siinä suhteessa, ettei ollut tarvinnut kärsiä epämukavien ja melkein epäsäädynmukaisten sukulaisten vuoksi. »Täti Therese», oli Effi sanonut heti perille saavuttua, »ei saa tällä kertaa tietää meidän täällä olostamme. Ei käy päinsä, että hän tulee tänne hotelliin. Joko Hotel du Nord tahi täti Therese; yhteen ne eivät sovi.» Äiti oli vihdoin selittänyt suostuvansa, olipa vielä suudellut lemmikkinsä otsaa yksimielisyyden merkiksi.

Serkku Dagobertin laita tietenkin oli aivan toisin. Hänellä oli ensinnäkin kaartinryhti, ja sitäpaitsi hän oli sen omituisen hyvätuulisuuden nojalla, joka oli Aleksanterin-upseereissa melkein perinnäinen, osannut alun pitäen innostaa ja ilahduttaa sekä äitiä että tytärtä, ja tämä hyvä mieliala kesti viimeiseen asti. »Dagobert», sanoi Effi vielä hyvästellessään, »sinä siis tulet hääaattoani viettämään, ja tietenkin saattue mukanasi. Esitysten jälkeen (mutta muista, ettei kaupunginlähetti kelpaa enempää kuin sadinkauppiaskaan) on tanssiaiset. Ja sinun tulee ottaa huomioon, että ensimmäiset suuret tanssiaiseni kenties ovat viimeisenikin. Vähempää kuin kuusi kumppania — tietenkin parhaita tanssijoita — ei oteta vastaan. Voitte palata varhaisella junalla.» Serkku lupasi, ja niin erottiin.

Puolenpäivän aikaan molemmat naiset saapuivat rautatieasemalle, josta ajoivat puolessa tunnissa Hohen-Cremmeniin. Briest oli erittäin iloinen, kun vaimo ja tytär olivat jälleen kotona, ja esitti kysymyksen toisensa jälkeen, enimmälti huolimatta odottaa niihin vastausta. Sensijaan hän esitti laveasti omia elämyksiään. »Te puhuitte minulle äsken Kansallisgalleriasta ja 'Autuaitten saaresta', mutta meilläpä on täällä, teidän poissaollessanne, ollut samantapaista: pehtorimme Pink ja puutarhurin vaimo. Minun täytyi tietenkin erottaa Pink; tein sen muuten vastahakoisesti. On ylen ikävää, että sellaisia asioita sattuu enimmäkseen elonkorjuun aikana. Ja Pink oli muuten erinomaisen kunnollinen mies, joskin valitettavasti täällä väärässä paikassa. Mutta jätetään se juttu; Wilke käy jo levottomaksi.»

Aterian aikana Briest kuunteli paremmin; hän oli mielissään serkun kanssa vallinneesta hyvästä sovusta, mutta vähemmän tyytyväinen täti Thereseen kohdistuneeseen käytökseen. Huomasi kuitenkin selvästi, että hän paheksumisestaan huolimatta oikeastaan iloitsi asiasta; pieni kepponen näet oli aivan hänen makunsa mukainen, ja täti Therese oli tosiaankin naurettava olento. Briest kohotti lasinsa ja kilisti vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Myöhemminkin, kun aterian jälkeen levitettiin hänen nähtäväkseen ja arvosteltavakseen eräitä kauneimpia ostoksia, hän osoitti melkoista harrastusta, jota vielä kesti, tai joka ei ainakaan kokonaan herpoutunut, kun hän loi silmäyksen laskuihin. »Hieman kallista, tai sanokaamme oikeammin erittäin kallista; mutta mitäpä tuosta. Kaikki on niin kuosikasta, tekisipä mieleni sanoa elähdyttävää, että jos lahjoitat minulle jouluna tuollaisen matkalaukun tai -peiton, niin olenpa varma, että mekin olemme pääsiäisenä Roomassa ja suoritamme kahdeksantoista vuoden kuluttua häämatkamme. Mitä arvelet, Luise? Pyritäänkö jäljessä? Myöhään tulevat, mutta tulevat kumminkin!»

Rouva von Briest liikahdutti kättänsä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa »Parantumaton» ja jätti hänet muuten oman häpeäntuntonsa valtoihin, joka ei kuitenkaan ollut suuri.

Elokuu oli lopussa, hääpäivä (lokakuun 3:s) lähestyi, ja herraskartanossa samoinkuin pappilassa ja koulussakin varustauduttiin viettämään häiden aattoiltaa. Jahnke oli Fritz Reuter-innostukselleen uskollisena keksinyt jotakin erikoisen »mielevää». Berthan ja Herthan näet piti esiintyä Lininginä ja Mininginä, tietenkin alasaksaa puhuen, Huldan tuli esittää Heilbronnin Käthcheniä syreenikohtauksessa, ja husaariluutnantti Engelbrechtin Wetter von Strahlia. Niemeyer, joka voi nimittää itseään aatteen isäksi, oli rientänyt runoelemaan Innstetteniin ja Effiin viittailevan sovitelman. Hän oli itse teokseensa tyytyväinen, ja kuuli ensimmäisen esityksen jälkeen paljon ystävällistä kaikilta läsnäolijoilta, valtaherraansa ja vanhaa ystäväänsä Briestiä lukuunottamatta, joka Kleistin ja Niemeyerin yhteistyön tulosta kuunneltuaan esitti vilkkaita vastalauseita, joskaan ei kirjallisista syistä. »Korkea herra ja yhä uudelleen korkea herra — mitä se merkitsee? Se johtaa harhaan, vääntää kaikki vinoon. Innstetten on kieltämättä oivallinen ihmisyksilö, lujaluonteinen ja terävä, mutta Briestit — suo anteeksi berliniläinen lauseparteni, Luise — eivät hekään ole huonoista vanhemmista. Me olemme kerta kaikkiaan historiallinen suku, salli minun lisätä Jumalan kiitos, ja Innstettenit eivät ole; Innstettenit ovat vain vanhaa aatelia, alkuaatelia, olkoon menneeksi, mutta mitä merkitsee alkuaateli? Minä en tahdo, että joku Briest tai ainakin joku kummailija, jossa jokaisen täytyy havaita Effimme kuvajainen — en tahdo, että joku Briest puhuu välillisesti tai välittömästi lakkaamatta 'korkeasta herrasta'. Silloinhan täytyisi Innstettenin olla vähintään valepukuinen Hohenzoller, onhan niitä sellaisia. Mutta hän ei kuulu heihin, ja niinmuodoin voin vain toistaa, mitä jo sanoin: tilanne vääntyy vinoon.»

Ja tosiaankin: Briest pysytteli joitakin aikoja erikoisen sitkeästi tuossa mielipiteessään. Vasta toisen harjoituksen jälkeen, jossa »Käthchen», jo puolittain esiintymisasussaan, näyttäytyi ruumiinmukaisissa samettiliiveissä, hän — joka ei muutenkaan kitsastellut kiitellessään Huldaa — viehättyi sanomaan, että »Käthchen esiintyi varsin edukseen», ja tämä käänne oli suunnilleen aseidenluovutuksen veroinen tai ainakin johti siihen. Turhaa lienee mainita, että kaikki nämä asiat pidettiin Effiltä salassa. Jos viimeksimainittu olisi ollut uteliaampi, niin asia ei varmaankaan olisi käynyt päinsä, mutta Effi ei ollenkaan halunnut tunkeutua valmistelujen ja suunniteltujen yllätysten salaisuuksiin, sanoihan vain äidilleen erittäin painokkaasti: »Minä voin odottaa». Ja kun äiti tuota epäili, Effi vakuutti uudelleen samaa ja kehoitti äitiä uskomaan. Ja miksipä ei? Olihan se pelkkää teatteria, ja kauniimpi kuin »Tuhkimo», jonka hän oli nähnyt viimeisenä Berlinissä viettämänään iltana, kauniimpi ja runollisempi ei tämä esitys suinkaan voinut olla. Siellä hän olisi tosiaankin halunnut olla mukana näyttelemässä, ellei muuten, niin liituamassa naurettavan koulukodin-opettajan selkäpuolta. »Ja kuinka ihastuttava olikaan viimeisessä näytöksessä 'Tuhkimon herääminen prinsessana' tai ainakin kreivittärenä; tosiaankin, se oli kuin satua.» Siten hän usein puhui, oli useimmiten entistä hillittömämpi ja vihoitteli vain siitä, että ystävättäret alinomaa supattelivat ja näyttivät salakähmäisiltä. »Kunpa he eivät olisi itselleen niin tärkeitä, vaan olisivat olemassa enemmän minua varten. Jälkeenpäin he kuitenkin tikahtuvat paikoilleen, ja minun täytyy olla peloissani heidän tähtensä ja hävetä, että he ovat ystävättäriäni.»

Sellaisia olivat Effin pilkkapuheet, ja ilmeistä oli, ettei hän paljoakaan välittänyt häistä enempää kuin niiden aattojuhlastakaan. Rouva von Briestiä asia ajattelutti, mutta suremaan ei hänkään joutanut, koska Effi hyväenteisesti askarteli verrattain uutteraan tulevaisuudessaan ja kertoi keveän mielikuvituksensa varassa elämästään Kessinissä. Näissä kertoelmissa ilmeni ohimennen ja äidin suureksi huviksi merkillinen Taka-Pommeria koskeva käsitys, joka saattoi olla älykkään tarkoituksellinenkin. Effi näet mielellään käsitti Kessinin puolittain siperialaiseksi paikkakunnaksi, joka ei milloinkaan kunnollisesti vapaudu jäästä ja lumesta.

»Tänään on Goschenhofer lähettänyt viimeisetkin», virkkoi rouva von Briest istuessaan tapansa mukaan Effin keralla kylkirakennuksen kupeella olevan työpöydän ääressä, jota kattavat liinavaatevarastot yhä kasvoivat, tilaa riistävien sanomalehtien määrän yhä vähentyessä. »Toivottavasti sinulta nyt ei puutu mitään, Effi. Mutta jos sinulla on pieniä toiveita, niin sinun tulee ilmaista ne nyt, tänä hetkenä, jos mahdollista. Isä on myynyt rapsia edullisesti ja on harvinaisen hyvällä tuulella.»

»Harvinaisen hyvällä tuulella», toisti äiti. »Ja sitä tulee käyttää hyväkseen. Sano siis arkailematta. Berlinissä ollessamme minusta tuntui monet kerrat kuin olisit erikoisesti toivonut saavasi sitä tai tätä.»

»Niin, äiti rakas, mitä sanoisinkaan. Oikeastaanhan minulla on kaikki, mitä tarvitaan, minä tarkoitan, mitä täällä tarvitaan. Mutta koska kerran on määrätty, että minun tulee joutua niin kauas pohjoiseen… huomautan, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, päinvastoin, iloitsen ennakolta, revontulista ja tähtien kirkkaammasta loisteesta… koska kerran on niin määrätty, tahtoisin mielelläni saada turkit.»

»Mutta Effi, lapsukaiseni, tuohan on kaikki selvää hullutusta. Ethän sinä joudu Pietariin tai Arkangeliin.»

»Epäilemättä, sinnepäin, lapseni. Mutta mitä se merkitsee? Kun matkustat täältä Naueniin, olet myöskin matkalla Venäjälle päin. Muuten, jos niin tahdot, saat turkitkin. Mutta sen sanon sinulle ennakolta, että neuvon puolestani sinua ajatuksesta luopumaan. Turkit ovat vanhempia henkilöitä varten; vanha äitisikin on vielä liian nuori niitä varten, ja jos esiinnyt seitsentoistavuotiaana tuhkurin tai näädännahoissa, niin kessiniläiset luulevat sinun olevan menossa naamiohuveihin.»

Tämä keskustelu tapahtui syyskuun toisena päivänä ja olisi luultavasti jatkunut, ellei olisi sattunut olemaan Sedanin-päivä. Mutta nyt sen keskeytti rumpujen ja huilujen pauhina, ja Effi, joka oli jo aikaisemmin kuullut suunnitellusta kulkueesta, mutta oli sen jälleen unohtanut, syöksyi nyt äkkiä pois yhteisen työpöydän luota ja istutuspyörylän ja lammikon ohi kohti pientä kirkkomaan aitaan rakennettua parveketta, jolle johti kuusi kapeata porrasaskelmaa. Tuokiossa hän oli ylhäällä, ja aivan oikein, sielläpä jo saapuikin koko koulunuoriso, Jahnke juhlallisena oikealla sivustalla. Kulkueen etunenässä, kaukana toisista, marssi pieni rummunlyöjä, joka ilmeestä päättäen aikoi taistella uudelleen Sedanin taistelun, Effi heilutti liinaansa, ja tervehditty teki kunniaa kiiltävällä pärrytyspuikollaan.

Viikkoa myöhemmin äiti ja tytär istuivat jälleen vanhassa paikassaan, jälleen työssään askarrellen. Oli ihmeen kaunis päivä; sirossa kukkalavassa aurinkokellon ympärillä seisova heliotrooppi kukki vielä, ja hiljaa leyhyvä ilmanhenki toi mukanaan sen tuoksua.

»Ah, kuinka hyvältä tuntuukaan oloni», sanoi Effi, »hyvältä ja onnelliselta; en voi ajatella taivasta kauniimmaksi. Ja kukapa tietää, onko taivaassa niin kauniita heliotrooppeja.»

»Effi kulta, niin et saa puhua; se on sinussa isääsi, jolle ei mikään ole pyhää ja joka hiljattain sanoi niinkin, että Niemeyer muistuttaa Lotia. Kuulumatonta. Ja mitä tuo oikeastaan tarkoittaa? Ensinnäkään hän ei tiedä, minkänäköinen Lot on ollut, ja toiseksi se on sanomattoman häikäilemätöntä Huldaa kohtaan. Onneksi on Niemeyerillä yksi ainoa tytär, joten koko vertaus oikeastaan luhistuu omaan ajatuksettomuuteensa. Mutta eräässä suhteessa hän on ollut liiankin oikeassa, nimittäin kaikessa, mitä hän on sanonut 'Lotin vaimosta', hyvästä pastorinrouvastamme, joka oli typeryydellään ja häikäilemättömyydellään jälleen tärvellä Sedanin-päivämme. Johtuu muuten mieleeni, että Jahnken kulkiessa ohi kouluineen meidän keskustelumme katkesi — en ainakaan voi otaksua, että silloin mainitsemasi turkit olivat ainoana toiveenasi. Sanohan siis, kultaseni, mitä vielä on sydämelläsi?»

»… niin toivoisin japanilaisen vuodevarjostimen, jossa on mustia ja kultaisia lintuja, kaikilla pitkät kurjen-nokat… Ja sitten kenties vielä punaisen riippulampun makuusuojaamme varten.»

»Kas niin, äiti, nyt olet vaiti ja näytät sellaiselta kuin olisin sanonut jotakin erikoisen sopimatonta.»

»Et, Effi, et ole sanonut mitään sopimatonta. Et missään tapauksessa mitään sellaista, mitä et saisi sanoa omalle äidillesi. Tunnenhan sinut. Sinä olet pieni haaveksija, kuvittelet mielelläsi tulevaisuutta, ja mitä värikkäämpiä kuvasi ovat, sitä kauniimmilta ja houkuttelevammilta ne sinusta näyttävät. Huomasin sen erikoisen selvästi, kun ostimme matkalaukkuja. Ja nyt sinä ajattelet kerrassaan ihmeen kauniiksi asiaksi, kun saisit vuodekaihtimen, johon on kirjaeltu kaikenlaisia tarumaisia eläimiä ja johon lankee punaisen riippulampun hämyvalo. Se tuntuu sinusta sadulta, ja sinä tahtoisit olla prinsessa.»

Effi tarttui äitinsä käteen ja suuteli sitä. »Niin, äiti, sellainen minä olen.»

»Niin, sellainen sinä olet. Sen tiedän. Mutta rakas Effi, meidän täytyy olla varovaisia elämässämme, varsinkin meidän naisten. Ja kun nyt tulet Kessiniin, pienelle paikkakunnalle, missä öisin tuskin palaa yhtään lyhtyä, niin sellaisille asioille nauretaan. Ja kunpa ei muuta kuin naurettaisiin. Ne, jotka ovat epäsuopeita, ja sellaisia on aina olemassa, puhuvat huonosta kasvatuksesta, ja monet sanovat vielä pahempaakin.»

»Siis ei mitään japanilaista eikä mitään riippulamppua. Mutta minä tunnustan, että olin ajatellut kaikki erittäin kauniiksi ja runolliseksi, olin nähnyt kaikki punaisessa hohteessa.»

Rouva von Briestin mieli läikkyi. Hän nousi ja suuteli Effiä. »Sinä olet lapsi. Kaunista ja runollista. Ne ovat mielikuvia. Todellisuus on toisenlainen, ja usein on hyvä, jos valon ja himmeän hohtelun sijalla on pelkkä pimeys.»

Effi näytti aikovan vastata, mutta samassa tuli Wilke tuoden kirjeitä. Eräs oli Kessinistä Innstetteniltä. »Ah, Geertiltä», virkkoi Effi ja jatkoi sitten, pistäen kirjeen piiloon, rauhalliseen sävyyn: »Mutta sallithan ainakin, että asetan flyygelin saliin vinosti. Se on minusta tärkeämpi seikka kuin liesi, jonka Geert on minulle luvannut. Ja sinun kuvasi minä asetan sitten jalustalle; ihan ilman sinua en tule toimeen. Ah, kuinka tulenkaan teitä ikävöimään, kenties jo matkalla, ja sitten Kessinissä ihan varmaan. Siellähän ei kuulu olevan varusväkeä, eipä edes sotilaslääkäriäkään, ja oiva onni, että se on edes kylpypaikka. Serkku Briest — ja se olkoon lohdutuksenani — jonka äiti ja sisar menevät aina Warnemündeen kylpemään — niin, minä en tosiaankaan voi käsittää, minkätähden hän ei voisi suunnata rakkaita sukulaisia kerran Kessiniinkin. 'Suunnata' — tuohan kuulostaa ihan pääesikunnalta, jota kohti hänen kunnianhimonsa luullakseni pyrkii. Ja silloin hän tietenkin tulee heidän kerallaan ja asuu luonamme. Minulle muuten kertoi äskettäin joku, että kessiniläisillä on verrattain suuri höyryalus, joka lähtee kaksi kertaa viikossa Ruotsiin. Ja laivalla on silloin tanssiaiset (heillä on tietenkin soittokunta), ja hän tanssii erittäin hyvin…»

»Luulin sinun tarkoittavan Innstetteniä. Joka tapauksessa on nyt aika vihdoinkin saada tietää, mitä hän kirjoittaa… Onhan kirje vielä taskussasi.»

»Oikein. Olinpa sen ihan unohtaa.» Effi avasi kirjeen ja lukaisi sen nopeasti.

»Sinä et virka sanaakaan Effi. Et säteile etkä naurakaan. Kirjoittaahan hän aina iloisesti ja hauskasti eikä ollenkaan isämäisen viisaasti.»

»Siihen en suostuisikaan. Hänellä on oma ikänsä ja minulla nuoruuteni. Ja minä uhkaisin häntä sormella ja sanoisin: 'Harkitse, Geert, mikä on parempi!'»

»Ja hän vastaisi sinulle: 'Se, mikä sinulla on, on parempi'. Hän näet ei ole ainoastaan hienokäytöksinen mies, hän on myöskin oikeamielinen ja ymmärtäväinen ja tietää varsin hyvin, mitä nuoruus merkitsee. Hän ajattelee sitä aina ja soinnuttaa itsensä nuorekkaaksi, ja jos hän säilyy avioliitossakin sellaisena, niin siitä syntyy esikuvaksi kelpaava liitto.»

»Niin, sen uskon minäkin, äiti. Mutta ajattelehan — minua melkein hävettää se sanoa — minä en toivo erikoisesti sitä, mitä nimitetään mallikelpoiseksi avioliitoksi.»

»Minä toivon… niin, toivon tasavertaisuutta ja tietenkin sitäpaitsi hellyyttä ja rakkautta. Ja ellei hellyyttä ja rakkautta voi olla, koska rakkaus, kuten isä sanoo, on kuitenkin pelkkää lorua (minä en sitä kumminkaan usko), toivon rikkautta ja hienon talon, kerrassaan hienon, johon tulee prinssi Friedrich Karl metsästämään, hirvijahtiin tai metsonsoitimelle, tai saapuu vanha keisari ja lausuu armollisen sanan jokaiselle naiselle, nuorillekin. Ja kun sitten olemme Berlinissä, toivon pääseväni hovitanssiaisiin ja oopperan juhlanäytäntöön, suuren keskiaition viereen.»

»En, äiti, olen ihan tosissani. Rakkaus on ensimmäinen, mutta kohta sen jäljessä tulee loisto ja kunnia, ja sitten tulee huvittelu — niin, huvittelu, aina jotakin uutta, aina jotakin sellaista, että täytyy nauraa tai itkeä. Ikävystymistä minä en voi sietää.»

»Ah, äiti, kuinka voitkaan niin sanoa! Totta kyllä, että kun talvella tulevat ajaen rakkaat sukulaiset ja viipyvät kuusi tuntia tai kauemminkin, ja kun täti Gundel ja täti Olga minua tarkastelevat ja pitävät nenäkkäänä — täti Gundel on sen minulle kerran sanonut — niin silloin ei toisinaan ole kovinkaan somaa, se täytyy tunnustaa. Mutta muuten olen ollut täällä aina onnellinen, ylen onnellinen…»

Tuon sanottuaan hän heittäytyi nyyhkyttäen polvilleen äidin eteen ja suuteli hänen molempia käsiään.

»Nouse, Effi! Nuo ovat pelkkiä mielialoja, joiden valtaan ihminen joutuu ollessaan sinun iälläsi ja odottaessaan häitä ja tuntematonta tulevaisuutta. Mutta luehan nyt minulle kirje, ellei siinä ole mitään erinomaista, ehkäpä salaisuuksiakin.»

»Salaisuuksia», nauroi Effi hypähtäen äkkiä seisomaan aivan toisen mielialan vallassa. »Niin, hän on aina aikeissa, mutta enimmän osan minä voisin naulita julkisesti nähtäviin, sinne, piirineuvoksen kuulutusten viereen. Niin, onhan Geertkin piirineuvos.»

»Rakas Effi!… Niin se näet aina alkaa, ja toisinaan hän nimittää minua 'Pikku Eevakseen'».

»No niin: Rakas Effi! Mitä lähemmäksi siirtyy hääpäivämme, sitä harvemmin saapuu sinulta kirje. Postin tultua minä etsin aina ensin sinun käsialaasi, mutta kuten tiedät (ja enhän minäkään ole muuta toivonut) yleensä suotta. Talossa on nyt käsityöläisiä, joiden tulee järjestää tosin vähälukuiset huoneet sinun tuloksesi. Paras osa työtä tapahtunee vasta meidän ollessamme matkalla. Verhoilija Madelung, joka kaikki toimittaa, on originaali, josta sinulle kohdakkoin kerron, mutta ennen kaikkea sanon, kuinka iloitsen sinusta, sinä suloinen, pikku Effini. Maaperä tuntuu polttavan jalkojeni alla, ja samalla muuttuu kelpo kaupunkimme yhä hiljaisemmaksi ja yksinäisemmäksi. Viimeinen kylpyvieras matkusti pois eilen; hän kylpi lopulta 9 asteen vedessä, ja kylvettäjät olivat aina iloiset, kun hän hengissä asiasta suoriutui. He näet pelkäsivät halvausta, joka saattaisi kylpylän huonoon maineeseen, ikäänkuin aallot olisivat täällä huonommat kuin missä muualla tahansa. Minä riemuitsen ajatellessani, että saan jo neljän viikon kuluttua matkustaa kanssasi Piazzettalta Lidoon tai Muranoon, jossa valmistetaan lasihelmiä ja kauniita koruja. Kaunein olkoon sinua varten. Paljon terveisiä vanhemmille ja hellin suutelo sinulle Geertiltäsi.»

»Erittäin sievä kirje», virkkoi rouva von Briest, »ja erikoisena etuna on vielä se, että hän noudattaa kaikessa kohtuutta.»

»Rakas Effini, salli minun kysyä jotakin: olisiko sinulle mieluisempaa, ellei kirje noudattaisi kohtuutta, toivoisitko sen helläksi, kenties ylenmäärin helläksi?»

»Näin on sentään parempi. Miltä tuo nyt taas kuulostaakaan. Oletpa merkillinen. Ja taanoin sinä itkit. Mitä sinulla onkaan sydämelläsi? Vielä on aikaa. Etkö rakasta Geertiä?»

»Minkätähden en häntä rakastaisi? Minä rakastan Huldaa ja rakastan Berthaa ja rakastan Herthaa. Rakastanhan vanhaa Niemeyeriäkin. Ja enpä tahdo puhuakaan siitä, kuinka teitä rakastan. Minä rakastan kaikkia, jotka tahtovat parastani ja ovat minulle hyviä ja hemmottelevat minua. Ja Geert tulee varmaan hänkin minua hemmottelemaan. Tietenkin omalla tavallaan. Tahtoohan hän jo lahjoittaa minulle koruja Veneziassa. Hän ei aavistakaan, etten välitä mitään koruista. Mieluummin minä kiipeilen ja keinun, ja kaikkein mieluimmin aina peläten, että se voi katketa ja että voin syöksyä maahan. Eihän siinä heti pää mene.»

»Naimisiin? Herra varjelkoon! Hänhän on vielä melkein poikanen. Geert on mies, kaunis mies, mies, jonka kanssa voin esiintyä edukseni ja josta jotakin tulee maailmassa. Mitä ajatteletkaan, äiti?»

»Hyvä niin, Effi, se on minulle mieleen. Mutta onko sinulla vielä jotakin sydämelläsi?»

»Näetkös, äiti, se seikka, että hän on minua vanhempi, ei ollenkaan haittaa, onpa kenties aivan hyväkin: eihän hän ole vanha, hän on terve ja reipas ja sotilasmainen ja terävä. Voisinpa sanoa olevani ehdottomasti hänen puolellaan, ellei… niin, kunhan hän olisi hieman toisenlainen.»

»Niin, kuinka. Et saa minulle nauraa. Vasta äskettäin satuin sen kuulemaan, tuolla pappilassa. Me puhuimme Innstettenistä, ja yhtäkkiä veti vanha Niemeyer otsansa laskoksiin, tosin kunnioituksen ja ihailun laskoksiin, ja sanoi: 'Niin, parooni! Hän on lujaluontoinen mies, mies, jolla on periaatteet'.»

»Epäilemättä. Ja luulenpa Niemeyerin myöhemmin sanoneen niinkin, että hän on mies, jolla on lujat valta-aatteet. Ja se luullakseni merkitsee vielä enemmän. Ah, ja minulla… minulla ei ole mitään sellaista. Näetkö, äiti, siinä piilee jotakin kiduttavaa ja pelottavaa. Hän on minulle hyvä ja hellä ja lempeä, mutta… minä pelkään häntä.»

VIIDES LUKU.

Hohen-Cremmenin juhlapäivät olivat ohi; kaikki olivat matkustaneet pois, nuori parikin jo hääpäivän iltana.

Aattojuhla oli tyydyttänyt kaikkia, varsinkin niitä, jotka olivat mukana näyttelemässä, ja Hulda oli ollut kaikkien nuorten upseerien, Rathenowin husaarien samoinkuin hieman kriitillisempien Aleksanterin rykmenttiin kuuluvien kumppanien ihastuksen esineenä. Niin, kaikki oli sujunut hyvin ja hauskasti, melkeinpä paremminkin kuin oli edellytetty. Ainoastaan Bertha ja Hertha olivat nyyhkyttäneet niin ankarasti, että Jahnken alasaksalaiset säkeet olivat häipyneet melkein kuulumattomiin. Mutta sekään ei ollut tehnyt suurta haittaa. Olivatpa eräät hienot tuntijat olleet sitä mieltä, että niin pitikin käydä; vaikenemisen ja nyyhkytyksen ja sekavuuden merkeissä saavutettiin heidän mielestään kaikkein nimenomaisimmat voitot (varsinkin kun olivat kysymyksessä sellaiset vaaleat kiharapäät). Serkku Briest oli saavuttanut aivan erikoisen menestyksen itse sommittelemassaan osassa. Hän oli saapunut Demuthin kauppa-apulaisena, joka muka oli saanut tietää nuoren morsiamen aikovan heti häiden jälkeen matkustaa Italiaan ja tahtoi jättää matkalaukun. Matkalaukku tietenkin havaittiin lähemmin tarkasteltaessa jättiläiskokoiseksi Hövelin makeisrasiaksi. Oli tanssittu kello kolmeen saakka, ja vanha Briest, joka alinomaa jutellen joutui vähitellen kaikkein korkeimman samppanjamielialan valtoihin, esitti kaikenlaisia huomautuksia monissa hoveissa vielä käytännössä olevasta tuohustanssista ja »sukkanauhan-irtitanssimisen» merkillisestä tavasta. Nämä huomautukset, joilla ei tahtonut olla loppua, korostuivat yhä enemmän, kehittyen vihdoin siihen määrään, että täytyi välttämättä käydä niitä ehkäisemään. »Hillitse itseäsi, Briest», oli hänen puolisonsa kuiskannut hänelle verrattain vakavaan sävyyn, »sinä et ole tässä kaksimielisyyksien juttelemista varten, vaan talon isäntänä. Me olemme nyt häissä emmekä metsästysretkellä.» Siihen oli Briest vastannut sanoen, ettei hän puolestaan nähnyt tilaisuuksien välillä mitään eroa ja että hän oli onnellinen.

Hääpäivä oli sekin sujunut hyvin. Niemeyer oli puhunut oivallisesti, ja eräs vanha berliniläinen herra, joka puolittain kuului hovipiireihin, oli kirkosta häätaloon palattaessa lausunut, että oli sentään omituista, miten runsaasti meikäläisessä valtiossa oli eteviä kykyjä. »Minä pidän asiaa koulujemme ja kenties vielä enemmän filosofiamme saavuttamana verrattomana voittona. Kun ajattelen, että tuo Niemeyer, vanha maalaispappi, joka oli aluksi turvakodin asujaimen näköinen… niin, veikkoseni, sanohan itse, eikö hän puhunut kuin hovisaarnaaja? Kuinka tahdikkaasti hän asioita esitti taitavasti käytellen vastakohtia, aivan kuin Kögel, mutta tunteeltaan vielä häntä etevämpänä. Kögel on liian kylmä. Tosin täytyykin hänen asemassaan olevan miehen olla kylmä. Mikä se ihmisen yleensä kumoon ajaa? Aina vain lämpö.» Vielä naimaton, mutta kaiketi juuri siitä syystä neljättä kertaa »suhteissa» oleva arvohenkilö, jolle nuo sanat lausuttiin, oli tietenkin samaa mieltä. »Liiankin totta, ystäväiseni», sanoi hän. »Liian paljon lämpöä… kerrassaan mainiota… Minun täytyy muuten kertoa teille myöhemmin eräs juttu.»

Seuraava päivä oli kirkas lokakuun päivä. Aamuaurinko paisteli, mutta siitä huolimatta oli jo syksyisen viileätä, ja Briest, joka oli vastikään aterioinut puolisonsa keralla, nousi paikaltaan ja asettui yhä riutuvan liesitulen ääreen, kädet selän takana. Rouva von Briest, jolla oli käsissään neulomus, siirtyi hänkin lähemmäksi ja sanoi Wilkelle, joka astui sisään korjaamaan ruokapöytää: »Kuulkaahan, Wilke, kun saatte kaikki järjestykseen salissa, pitäkää huoli siitä, että leivokset viedään perille, pähkinätorttu pappilaan, ja kulho pienine leivoksineen Jahnkelle. Ja varokaa laseja. Tarkoitan ohuita, hiottuja.»

Briest poltti jo kolmatta savuketta, näytti voivan erittäin hyvin ja selitti, ettei mikään tee ihmiselle niin hyvää kuin häät, omia häitä tietenkään lukuunottamatta.

»En tiedä, Briest, kuinka johdut tuollaiseen huomautukseen. Minulle on ihan uutta, että sinä muka olet joutunut siitä kärsimään. Enpä tietäisi, minkätähden.»

»Luise, sinä olet hilpeydenhäiritsijä. Mutta minä en pane pahakseni mitään, en sellaistakaan. Mitäpä muuten puhunkaan meistä, jotka emme ole olleet edes häämatkalla. Isäsi sitä vastusti. Mutta Effi on nyt häämatkallansa. Kadehdittavaa. Kymmenen aikaan tapahtui lähtö. Nyt he ovat varmaan jo Regensburgin tienoilla, ja otaksunpa, että Innstetten luettelee hänelle — tietenkin junasta poistumatta — Walhallan tärkeimmät taideaarteet. Innstetten on oiva mies, mutta hänessä on hieman taidenarria, ja Effi, Jumala paratkoon, meidän Effi rukkamme on luonnonlapsi. Pelkään Innstettein hieman kiduttavan häntä taideinnollansa.»

»Ei, eipä minkään; missään tapauksessa emme käy siitä kiistelemään, siinä on avarat alat. Ja sitäpaitsi ihmiset ovat kovin erilaisia. Sinä, niin, sinä olisit siihen kelvannut. Sinä olisit yleensäkin sopinut Innstettenille paremmin kuin Effi. Vahinko, nyt on liian myöhäistä.»

»Erinomaisen kohteliasta, puhumattakaan siitä, ettei se sovi. Se mikä on ollut, on joka tapauksessa ollutta ja mennyttä. Nyt hän on minun vävyni, ja eihän voi olla mitään hyötyä siitä, että alinomaa viittailet nuoruusajan asioihin.»

»Erittäin suopeata. Muuten ei ollenkaan tarpeellista. Minun mielialani on vilkas.»

»Melkeinpä niin. Mutta sinä et saa sitä rikkoa. Mitä sinulla onkaan vielä sanottavaa? Minä näen, että sinulla on jotakin sydämelläsi.»

»Miellyttikö sinua Effi? Miellyttikö sinua koko juttu? Hän oli omituinen, puolittain kuin lapsi, ja sitten taas erittäin itsetietoinen eikä ollenkaan niin vaatimaton kuin hänen tulisi olla suhteessaan sellaiseen mieheen. Asian laita voi olla ainoastaan niin, ettei Effi vielä oikein tiedä, kenet omistaa. Tai onko yksinkertaisesti seikka se, ettei Effi häntä oikein rakasta? Se olisi paha juttu. Kaikista eduistaan huolimatta Innstetten näet ei ole mies helposti voittamaan itselleen tätä rakkautta.»

Rouva von Briest oli vaiti ja laski neulomuksensa pistoja. Vihdoin hän virkkoi: »Se, mitä äsken sanoit, Briest, on järkevintä, mitä olen sinulta kuullut kolmeen päivään, pöytäpuheesi mukaanluettuna. Minuakin on asia arveluttanut. Mutta luulenpa, että voimme rauhoittua.»

»Niin en tahtoisi asiaa nimittää. Hän tosin tuntee puhumisen tarvetta, mutta ei kumminkaan tahdo puhua ihan avoimesti. Hän sopii monet asiat omassa mielessään, on puhelias ja vaitelias samalla kertaa, melkeinpä umpimielinenkin, sanalla sanoen aivan erikoinen sekoitus.»

»Olen aivan samaa mieltä. Mutta ellei hän ole sinulle mitään sanonut, mistä sen tiedät?»

»Sanoin vain, ettei hän ole purkanut minulle sydäntänsä. Hänestä ei ole sellaiseen yleisrippiin, joka paljastaa koko sielun ja mielen. Kaikki erkani hänestä vain tempauksittain ja äkkiä, ja sitten oli kaikki jälleen ohi. Mutta asia oli minulle erikoisen tärkeä juuri siitä syystä, että se kumpusi hänen mielestään ihan tahtomatta ja ikäänkuin sattumalta.»

»Siitä lienee nyt tasan kolme viikkoa. Me istuimme puutarhassa askarrellen kaikenlaisissa kapiopuuhissa, suurissa ja pienissä, kun Wilke toi Innstetteniltä saapuneen kirjeen. Effi pisti sen taskuunsa, ja minun täytyi neljännestunnin kuluttua muistuttaa häntä siitä, että hänellä oli kirje. Sitten hän sen luki, mutta tuskin ilmettään muuttaen. Minä tunnustan, että sydämeeni koski; minua pelotti niin, että tahdoin mielelläni saada varmuutta, sikäli kuin sellaisissa asioissa voi varmuutta saada.»

»Tarkoitanhan vain… Mutta yhdentekevää. Kerro enemmän; olen pelkkänä korvana.»

»Minä kysyin suoraan, kuinka oli laita, ja kun tahdoin hänen luonteensa vuoksi välttää juhlallista sävyä ja käsitellä kaikkea mahdollisimman kevyesti, melkeinpä leikillisestikin, kysäisin, menisikö hän ehkä mieluummin naimisiin serkku Briestin kanssa, joka oli häntä Berlinissä kovin liehitellyt.»

»Kunpa olisit ollut näkemässä. Hänen ensimmäinen vastauksensa oli nenäkäs nauru. Hän sanoi, että serkku oli oikeastaan vain iso kadetti, joka oli puettu luutnantiksi. Ja kadettia hän ei voinut edes rakastaa, naimisiinmenosta puhumattakaan. Sitten hän puhui Innstettenistä, joka yhtäkkiä ilmeni hänelle kaikilla miehen hyveillä varustettuna.»

»Aivan yksinkertaisesti. Vaikka hän onkin valpas ja vilkas ja melkein intohimoinenkin, tai kenties juuri senvuoksi, hän ei kuulu niihin, jotka nimenomaan tavoittelevat rakkautta, ei ainakaan sitä, mikä tuon nimen todella ansaitsee. Hän tosin puhuu siitä, vieläpä painokkaasti ja vakuuttavastikin, mutta vain senvuoksi, että on jostakin lukenut rakkauden olevan kaikkein korkeinta, kauneinta, ihaninta. Mahdollista sekin, että hän on kuullut asian tuolta liikatunteelliselta tytöltä, Huldalta, ja toistaa vain hänen lausumiansa. Mutta paljoakaan tunnetta ei siihen liity. Mahdollista, että se kaikki vielä tulee, Jumala siitä varjelkoon, mutta nyt ei sitä ole olemassa.»

»Hänessä on minun ja hänen oman todistuksensa mukaan kaksi asiaa: huvitteluhalu ja kunnianhimo.»

»Minä en. Innstetten on ylenemisintoinen — kiipijästä en puhu, se hän ei olekaan, siihen hän on tosiaankin liian jalo — siis ylenemisintoinen, ja se tyydyttää Effin kunnianhimoa.»

»Niin, se on hyvä! Mutta siinä on vasta ensimmäinen puoli. Hänen kunnianhimonsa tulee tyydytetyksi, mutta käyneekö samoin leikkiin ja seikkailuun suuntautuvan taipumuksen? Innstetten tulee erittäin huonosti pitämään huolta alinomaisesta pienestä huvista ja innostamisesta, kaikesta, mikä taistelee ikävystymistä, henkevän pikku olennon pahinta vihollista vastaan. Hän ei tule jättämään Effiä henkiseen autiuteen, sikäli hän on liian älykäs ja maailmanmies, mutta hän ei tule myöskään häntä erikoisesti hauskuttamaan. Ja pahinta on, ettei hän edes tule nimenomaan harkinneeksi, kuinka sellainen asia olisi saatava alulleen. Joitakin aikoja se käy päinsä, paljoakaan vahinkoa tuottamatta, mutta vihdoin Effi sen huomaa, ja silloin asia häntä loukkaa. Ja sitten en tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Vaikka näet Effi onkin taipuisa, hänessä on samalla jotakin raisua, ja hän voi toimia aivan arvelematta.»

Samassa astui salista Wilke, joka ilmoitti laskeneensa kaikki ja havainneensa kaiken olevan tallessa; ainoastaan hienoista viinilaseista oli yksi särkynyt, mutta jo eilen, kun oli juotu malja nuorten onneksi — neiti Hulda oli kilistänyt liian voimallisesti luutnantti Nienkerkenin kanssa.

»Se on selvää, vanhastaan aina kuin unissaan, ja syreenin alla asia ei suinkaan ole paremmaksi muuttunut. Typerä olento; minä en ymmärrä Nienkerkeniä.»

Tämä tapahtui hääpäivää seuranneena päivänä. Kolme päivää myöhemmin saapui Münchenistä pieni kortti harakanvarpaineen, kaikki nimet vain alkukirjaimin merkityt. »Rakas äiti! Tänään aamupäivällä Pinakoteekissa. Geert tahtoi käydä vielä toisessakin, jonka nimeä en tässä mainitse, koska en ole oikein varma siitä, miten nimi on kirjoitettava, ja kysyä en viitsi. Hän on muuten minulle hyvä kuin enkeli ja selittää kaikki. Yleensäkin kaikki erittäin kaunista, mutta rasittavaa. Italiassa asia kaiketi muuttuu ja paranee. Me asumme 'Neljän vuodenajan' hotellissa, ja Geert johtui siitä sanomaan, että ulkona on syksy, mutta että minä olen hänen keväänsä. Se oli minusta mielevästi sanottu. Hän on yleensäkin erittäin huomaavainen. Minun täytyy tosin minunkin olla tarkkaavainen, varsinkin kun hän jotakin sanoo tai selittää. Hän tietää muuten kaikki niin hyvin, ettei hänen edes tarvitse kirjasta katsoa. Hän puhuu ihastuneena teistä, varsinkin äidistä. Huldaa hän pitää hieman teeskentelevänä; mutta ukko Niemeyer on hänet kerrassaan lumonnut. Tuhannet terveiset hurmaantuneelta, mutta myöskin hieman väsyneeltä Effiltänne.»

Sellaisia kortteja saapui nyt joka päivä, Innsbruckista, Veronasta, Vicenzasta, Paduasta. Kaikki alkoivat tähän tapaan »Me kävimme tänään aamupäivällä täkäläisessä kuuluisassa taulukokoelmassa», ja ellei ollut kysymyksessä taulukokoelma, niin sen sijaan jokin areena tai kirkko, jonka nimenä oli Santa Maria ja vielä jotakin lisäksi. Paduasta tuli kortin keralla oikea kirjekin. »Eilen olimme Vicenzassa. Vicenza täytyy nähdä Palladion vuoksi; Geert sanoi minulle, että hänestä juontuu kaikki nykyaikainen. Tietenkin vain, mikäli on kysymyksessä rakennustaide. Täällä Paduassa (jonne saavuimme tänään varhain aamulla) hän sanoi hotellin vaunuissa muutamia kertoja itsekseen 'Hän lepää haudattuna Paduassa', ja oli ihmeissään kuullessaan minulta, etten ollut vielä milloinkaan noita sanoja kuullut. Mutta lopulta hän sanoi, että oli oikeastaan varsin hyvä, vieläpä etukin, etten siitä mitään tietänyt. Hän on yleensäkin erittäin oikeamielinen. Ja ennen kaikkea hän on minulle hyvä kuin enkeli eikä ollenkaan kopea eikä myöskään ollenkaan vanha. Minun jalkojani yhä pakottaa, ja kirjan selaileminen ja pitkäaikainen kuvien edessä seisominen uuvuttaa minua. Mutta sehän on välttämätöntä. Minä iloitsen kovin Veneziasta. Siellä me viivymme viisi päivää, kentiespä kokonaisen viikonkin. Geert on jo ihastuneena kertonut minulle Markus-torin kyyhkysistä ja että siellä saa ostaa hernetötteröitä ruokkiakseen niitä somia eläimiä. Kuuluu olevan kuvia, jotka sitä esittävät, kauniita, vaaleita tyttöjä, 'Huldan tyyppiä', sanoi hän. Tuostapa johtuvatkin mieleeni Jahnken tytöt. Ah, mitä antaisinkaan, jos saisin istua heidän kanssaan vaununaisalla pihallamme ja ruokkia meidän kyyhkysiämme. Mutta kupukyyhkystä te ette saa surmata, tahdon saada sen vielä nähdä. Ah, täällä on erinomaisen kaunista. Kuuluuhan tämä olevankin maailman kauneimpia paikkoja. Onnellinen, mutta hieman väsynyt Effinne.»

Luettuaan kirjeen ääneen rouva von Briest sanoi: »Lapsi rukka. Hän ikävöi.»

»Minkätähden sanot niin nyt? Olisithan voinut sen estää. Mutta se on juuri sinun tapaistasi: näytellä jälkeenpäin viisaan osaa. Kun lapsi on pudonnut kaivoon, määräävät raatiherrat kaivon katettavaksi.»

»Ah, Luise, älä huoli minulle esittää sellaisia juttuja. Effi on meidän lapsemme, mutta lokakuun kolmannesta päivästä lähtien hän on paroonitar Innstetten. Ja jos hänen miehensä, meidän herra vävymme, tahtoo tehdä häämatkan ja siinä tilaisuudessa laatia uuden luettelon jokaisesta taidekokoelmasta, en voi häntä siitä estää. Se on juuri sitä, mitä naimisiinmenoksi nimitetään.

»Nyt siis sen myönnät. Minun kanssani sinä olet aina väitellyt, et ole tahtonut tunnustaa, että nainen on pakonalaisessa asemassa.»

»Niinpä olen. Mutta miksi siitä nyt kiistelisimme. Joudumme liian avaroille aloille.»

KUUDES LUKU.

Marraskuun keskivaiheilla — matkustajat olivat ehtineet Capriin ja Sorrentoon saakka — Innstettenin loma loppui, ja ajan ja hetken tarkka noudattaminen kuului hänen luonteeseensa ja tottumuksiinsa. Niinpä hän saapuikin marraskuun 14:nä päivänä varhain aamulla pikajunassa Berliniin, missä serkku Briest lausui hänet ja serkkunsa tervetulleiksi ja ehdotti, että ne kaksi tuntia, jotka olivat vielä jäljellä Stettinin junan lähtöön käytettäisiin St. Privat-panoraaman katselemiseen ja pienen aamiaisen nauttimiseen. Molemmat ehdotukset hyväksyttiin kiitollisesti. Puolenpäivän aikaan oltiin jälleen asemalla ja erottiin toisistaan sydämellisesti kättä pudistaen, kun sitä ennen olivat Effi ja Innstetten lausuneet tavanomaisen, onneksi ei milloinkaan vakavasti tarkoitetun kehoituksen »käydä joskus katsomassa». Junan jo liikkuessa Effi hyvästeli ikkunasta. Sitten hän asettui mukavaan asentoon ja sulki silmänsä; vain toisinaan hän jälleen kohottautui ja ojensi Innstettenille kätensä.

Matka oli mieluisa, ja juna saapui täsmällisesti Klein-Tantowin asemalle, josta johti viertotie kahden peninkulman päässä sijaitsevaan Kessiniin. Kesällä, varsinkin kylpykuukausien aikana, käytettiin viertotien asemesta mieluummin vesitietä ja matkustettiin vanhassa siipialuksessa alaspäin pitkin pientä Kessine-jokea, josta itse Kessin oli saanut nimensä; mutta lokakuun ensimmäisenä päivänä lakkasi »Feeniks», jonka oli jo kauan toivottu jonakin matkustajattomana hetkenänsä muistavan nimensä ja palavan poroksi, joka syksy kulkemasta. Niinpä olikin Innstetten jo Stettinistä sähköttänyt ajomiehelleen Kruselle: »Kello viisi Klein-Tantowin asemalle. Kauniilla säällä avoimet vaunut.»

Ja nyt oli tosiaankin kaunis sää, ja Kruse odotti avoimine vaunuineen asemalla tervehtien tulijoita asianmukaisen arvokkaasti, kuten herrasväen ajomies ainakin.

»Niinpä astu vaunuihin, Effi, ole hyvä.» Effin noudattaessa kehoitusta ja erään asemamiehen sijoittaessa pientä matkalaukkua vaunujen etuosaan Innstetten antoi määräyksen, että muut matkatavarat oli toimitettava perille myöhemmin omnibus-vaunuissa. Kohta senjälkeen hänkin sijoittui paikalleen, pyysi kansanomaiseksi paneutuen tulta eräältä lähellä olevalta ja huusi Kruselle: »Nyt eteenpäin, Kruse». Ja niin ajettiin yli ratakiskojen, jotka levisivät ylimenopaikalla moniraiteisina, vinosti ratavallia alas ja heti senjälkeen jo viertotien varrella sijaitsevan ravintolan ohi, jolla oli nimenä »Ruhtinas Bismarck». Juuri tässä kohden näet tie haarautui, johtaen oikealla Kessiniin, vasemmalla Varziniin, Bismarckin asuinsijoille. Ravintolan edessä seisoi keskikokoinen leveähartiainen mies puettuna turkkeihin ja turkislakkiin, jota hän herra piirineuvoksen ohi ajaessa erittäin kunnioittavasti kohotti. »Kuka hän oli?» kysyi Effi, jossa kaikki näkemänsä herätti erinomaista mielenkiintoa ja joka jo senvuoksi oli mitä parhaimmalla tuulella. »Hänhän oli ihan starostan näköinen, vaikka minun totta puhuen onkin tunnustaminen, etten ole milloinkaan starostaa nähnyt.»

»Eikä haittaa, vaikka et olekaan nähnyt, Effi. Olet siitä huolimatta osunut varsin oikeaan. Hän on tosiaankin starostan näköinen ja onkin jokin sellainen. Hän näet on puoli-puolalainen, nimeltään Golchowski, ja kun meillä on täällä vaali- tai jahtipuuhat, niin hän kiikkuu ylinnä. Oikeastaan aivan epävarma veikko, johon en voi ollenkaan luottaa ja jolla lienee paljonkin omallatunnollansa. Hän näyttelee kuitenkin lojaalin osaa, ja kun Varzinin herrasväki ajaa tästä ohi, hän heittäytyisi mieluimmin pyörien alle. Minä tiedän, että hän on ruhtinaallekin vastenmielinen. Mutta mitä se auttaa? Meidän ei sovi rikkoa hyviä suhteitamme, koska tarvitsemme häntä. Hänellä on koko tämä seutu taskussaan, ja hän on selvillä vaalijuonista paremmin kuin kukaan muu; pidetäänpä häntä varakkaanakin. Sitäpaitsi hän lainaa rahoja kiskoen korkoa, mitä puolalaiset muuten eivät tee; yleensä päinvastoin.»

»Epäilemättä. Hyvännäköisiä ovat täällä useimmat. Kaunista ihmislajia. Mutta se onkin parasta, mitä heistä voi sanoa. Teidän markkimaanne ihmiset ovat vaatimattomampia ja jurompia ja käytökseltään vähemmän kohteliaita, oikeastaan eivät ollenkaan, mutta heidän sanansa voi luottaa. Täällä on kaikki epävarmaa.»

»Minkätähden sen minulle sanot? Täytyyhän minun kumminkin nyt elää täällä heidän kanssaan.»

»Ei sinun, sinä et tule paljoakaan heistä näkemään etkä kuulemaan. Kaupunki ja maaseutu näet ovat täällä hyvinkin erilaiset, ja sinä tulet tuntemaan ainoastaan kaupunkilaisemme, kelpo kessiniläiset.»

»En tahdo nimenomaan väittää, että he ovat hyviä, mutta he ovat kumminkin toisenlaisia kuin muut; niin, he eivät ollenkaan muistuta täkäläistä maaseutuväestöä.»

»Siitä, että he ovat aivan toista väkeä, syntyperältään ja suhteiltaan. Ne ihmiset, joita maaseudulla tapaat, ovat niinsanottuja kasubeja, joista olet kenties kuullut, slaaveja, jotka asustavat täällä jo tuhat vuotta, todennäköisesti paljoa kauemminkin. Kaikki ne, jotka asustavat täällä rannikolla pienissä meri- ja kauppakaupungeissa, sitävastoin ovat kaukaa tänne muuttaneita, jotka eivät paljoakaan välitä kasubilaisesta maaseudusta, koska heillä ei ole siitä suurtakaan hyötyä ja koska ovat riippuvaiset aivan muusta. He ovat riippuvaiset niistä seuduista, joiden kanssa käyvät kauppaa, ja koska käyvät kauppaa kaiken maailman kanssa ja ovat suhteessa kaikkeen maailmaan, tapaatkin heidän keskuudessaan ihmisiä kaikilta maailman kulmilta. Meidän kelpo Kessinissämmekin, vaikka se oikeastaan onkin vain pieni loukko.»

»Mutta sehän on ihastuttavaa, Geert. Sinä puhut aina pienestä loukosta, ja nyt löydän täältä, ellet ole liioitellut, kokonaisen uuden maailman. Kaikenlaista ulkomaista. Eikö totta, niinhän tarkoitit?»

»Kokonaisen uuden maailman, sanon minä, ehkäpä neekerin tai turkkilaisen, ehkäpä kiinalaisenkin.»

»Kiinalaisenkin. Hyvinpä osaat arvata. On mahdollista, että täällä vieläkin elää kiinalainen, mutta joka tapauksessa meillä on kiinalainen ollut; nyt hän on kuollut ja haudattu pienelle rautaristikon ympäröimälle alueelle ihan hautausmaan viereen. Ellet ole pelokas, näytän sinulle joskus hänen hautansa; se sijaitsee rantasärkkien välissä, vain rantakauraa yltympäri ja siellä täällä muutama eternelli, ja meren kohina kuuluu aina. Erittäin kaunista ja erittäin kaameata.»

»Niin, kaameata, ja minä tietäisin mielelläni siitä enemmän. Mutta lienee sittenkin parempi, etten kuule, koska saan heti näkyjä ja unia enkä haluaisi heti tänä yönä, toivottavasti hyvin nukkuessani, nähdä kiinalaisen astuvan vuoteeni luo.»

»Ei hän sitä teekään. Kuulehan, tuo kuulostaa omituiselta, ikäänkuin se kumminkin olisi mahdollista. Sinä tahdot tehdä Kessinin minulle mielenkiintoiseksi, mutta menet siinä hieman liian pitkälle. Onko teillä Kessinissä paljonkin sellaista väkeä?»

»Erittäin paljon. Koko kaupungin väestön muodostavat sellaiset vieraat, ihmiset, joiden vanhemmat tai isovanhemmat ovat eläneet jossakin aivan toisaalla.»

»Ylen merkillistä. Kerrohan minulle siitä enemmän. Mutta ei kaameata.
Kiinalainen on minun mielestäni aina hieman kaamea.»

»Niinpä kyllä», nauroi Geert. »Mutta muut ovatkin, Jumalan kiitos, aivan toista lajia, pelkkiä sievästi käyttäytyviä ihmisiä, kenties hieman liiaksi kauppiaita, hieman liiaksi omaa etuansa valvovia ja aina valmiit tarjoamaan vekseleitä, joiden arvo on epäilyksenalainen. Niin, täytyy olla varuillaan ollessaan tekemisissä heidän kanssaan. Mutta muuten varsin miellyttäviä. Ja jotta näet, etten ole joutavia jutellut, annan sinulle heti pienen näytteen, eräänlaisen henkilöluettelon.»

»Meillä on esimerkiksi vain viidenkymmenen askelen päässä asumuksestamme kone- ja ruoppaajamestari Macpherson, aito skotlantilainen ja ylämaalainen.»

»Ei, Jumalan kiitos, sillä hän on ukkoräivä, josta ei voisi erikoisesti ylpeillä hänen klaaninsa enempää kuin Walter Scottkaan. Ja samassa talossa, jossa tämä Macpherson asuu, elelee vielä eräs vanha haavuri, Beza nimeltään, oikeastaan vain parturi; hän on kotoisin Lissabonista, joka on myöskin kuuluisan kenraali Mezan kotipaikka — Meza, Beza, sukulaisuuden kuulee jo nimistä. Ja sitten meillä on ylempänä jokivarrella, siinä, missä alukset ovat laiturissa, Stedingk-niminen kultaseppä, joka polveutuu eräästä vanhasta ruotsalaisesta suvusta, niin, luulenpa, että on olemassa riikinkreivejäkin, joilla on tuo nimi, ja lisäksi, luetteloni toistaiseksi lopettaakseni, meillä on kelpo vanha tohtori Hannemann, joka tietenkin on tanskalainen, on oleskellut kauan Islannissa, onpa sepittänyt Heklan tai Krablan viime purkausta käsittelevän pienen teoksenkin…»

»Mutta sehän on suurenmoista, Geert. Siinähän on kuin kuusi romaania, siitä ei suoriudu niinkään helposti. Aluksi se kuulostaa poroporvarilliselta, mutta on sittenkin lopulta jotakin aivan erikoista. Ja koska kaupunkinne on merikaupunki, teillä täytyy varmaan olla ihmisiä, jotka eivät edusta vain haavurien ja parturien ammatteja tai muuta sentapaista. Täytyyhän teillä olla kapteenejakin, joku lentävä hollantilainen tai…»

»Olet aivan oikeassa. Meillä on kapteeni sellainenkin, joka on ollut merirosvona mustalippujen joukossa.»

»Ne ovat väkeä Tonkinin tienoilta ja Tyyneltämereltä… Mutta ihmisten joukkoon palattuaan hän on jälleen aivan moitteeton ja varsin hupainen.»

»Aivan suotta, olipa aika mikä tahansa; sinun ei tarvitse pelätä silloinkaan, kun olen maaseudulla tai teekutsuissa ruhtinaan luona, sillä onhan meillä, Jumalan kiitos, kaiken muun lisäksi vielä Rollo…»

»Niin, Rollo. Edellyttäen, että olet kuullut Niemeyerin tai Jahnken sellaisista asioista kertovan, sinä varmaankin ajattelet normandilaisherttuaa, ja onhan meidän Rollommekin samaa laatua. Mutta se on vain newfundlandilainen, ihmeen kaunis eläin, joka rakastaa minua ja tulee sinuakin rakastamaan. Rollo näet on tuntija. Ja niin kauan kuin hän on vaiheillasi, sinä olet hyvässä turvassa, ja sinua ei voi ahdistaa kukaan, ei elävä eikä kuollut. Mutta katsohan kuuta. Eikö olekin kaunis?»

Effi, joka oli itseensä vaipuneena kuunnellut puolittain pelokkaasti, puolittain ahnaasti jokaista sanaa, kohottautui nyt ja katsahti oikealle, missä kuu parhaillaan näytti uivan esiin vaaleiden, mutta nopeasti kiitävien hattaroiden seasta. Kuparinkarvaisena paistoi suuri kiekko leppälehdon takaa luoden valoansa leveään suvantoveteen, jonka Kessine-joki siinä kohden muodosti. Voipa se olla jo mereltä tulvivien vesienkin muodostama haff.

Effi oli kuin huumautunut. »Niin, olet oikeassa, Geert; se on kaunis, mutta samalla siinä on jotakin pelottavaa. Italiassa minä en ole kokenut mitään sellaista, en silloinkaan, kun kuljimme Mestrestä Veneziaan. Sielläkin oli vettä ja suota ja kuutamoa, ja minä ajattelin sillan murtuvan; mutta se ei ollut niin aavemaista. Mistä se johtuneekaan? Pohjoisuusko sen vaikuttanee?»

Innstetten nauroi. »Me olemme täällä viisitoista peninkulmaa pohjoisempana kuin Hohen-Cremmenissä, ja saatpa vielä hieman odottaa, ennenkuin tulee vastaamme ensimmäinen jääkarhu. Luulenpa, että olet hieman hermostunut pitkän matkan, St. Privat-panoraaman ja kiinalaista koskevan kertomukseni vuoksi.»

»En, olen hänet vain maininnut. Mutta kiinalainen on jo sinänsä kokonainen juttu…»

»Ja joka tapauksessa siitä pian suoriudut. Näetkö tuon pienen rakennuksen, josta vilkkuu valo? Se on paja. Siinä tie kääntyy. Ja kun olemme sen käänteen ohi ehtineet, näet jo Kessinin tornin tai oikeammin molemmat…»

Puoli tuntia myöhemmin vaunut pysähtyivät kaupungin toisessa päässä sijaitsevan talon, koruttoman, hieman vanhanaikaisen ristikkorakennuksen luo, jonka julkisivu oli merikylpylöihin johtavan pääkadun puolella ja pääty kohti kaupungin ja rantasärkkien välillä sijaitsevaa metsikköä, jolla oli nimenä »Plantaaši». Tämä vanhanaikainen talo oli muuten vain Innstettenin yksityisasumus eikä varsinainen piirineuvoksen virkatalo, joka sijaitsi vinosti vastapäätä, toisella puolen katua.

Krusen ei tarvinnut ilmoittaa tuloa kolme kertaa piiskaansa paukuttamalla; ovista ja ikkunoista oli jo kauan aikaa tähyilty, ja ennen vaunujen saapumista olivat kaikki talon asujaimet kokoontuneet koko katukäytävän levyiselle porraskivelle, etumaisena Rollo, joka vaunujen pysähdyttyä alkoi niitä kiertää. Innstetten auttoi ensin nuorta rouvaansa astumaan vaunuista ja lähti sitten, hänelle käsivartensa tarjoten, ystävällisesti tervehtien palvelijain ohi, jotka nyt seurasivat nuorta paria upeiden vanhojen seinäkaappien koristamaan eteiseen. Sisäkkö, sievä, ei enää aivan nuori henkilö, jota kaunisti hänen rehevä täyteläisyytensä melkein samassa määrin kuin vaaleita hiuksia peittävä siro myssy, auttoi armollista rouvaa riisumaan käsipuuhkaa ja päällysvaatteita ja kumartui riisumaan turkisvuorisia kumikenkiäkin. Mutta ennenkuin hän oli niin pitkälle ehtinyt, virkkoi Innstetten: »Lienee parasta, että esittelen sinulle heti koko talonväen, lukuunottamatta rouva Krusea, joka ei mielellään näyttäydy — luulenpa, että hän on jälleen auttamattoman mustan kanansa parissa.» Kaikki hymyilivät. »Mutta olkoon rouva Kruse… Tämä on vanha Friedrich, joka oli jo mukanani yliopistossa… Eikö totta, Friedrich, ne ajat kelpasivat… ja tämä on Johanna, Markista kotoisin samoinkuin sinäkin, jos tunnustat Pasewalkin seudun kelvolliseksi, ja tämä on Christel, jonka haltuun me uskomme päivällä samoinkuin illallakin ruumiillisen hyvinvointimme ja joka osaa keittää, sen vakuutan. Ja tässä on Rollo. No, kuinka voit, Rollo?»

Rollo näytti vain odottaneen tätä erikoista puhuttelua, haukahti iloisesti heti nimensä kuultuaan, hypähti ja laski etukäpälänsä herransa olkapäille.

»Riittää, Rollo, riittää. Mutta näetkö, tuo tuossa on rouva; minä olen kertonut hänelle sinusta, sanonut, että olet kaunis eläin ja että suojelet häntä.» Nyt Rollo paneutui pitkäkseen Innstettenin jalkojen eteen samalla uteliaasti silmäillen nuorta rouvaa. Effin ojentaessa kättään se sitä hyväili.

Effillä oli tämän esittelyn aikana tilaisuutta katsella ympärilleen. Kaikki, mitä hän näki, ikäänkuin; lumosi hänet, ja runsas valaistus häikäisi hänen silmiänsä. Eteisen etuosassa paloi neljä viisi seinään kiinnitettyä kynttilähaarukkaa, haarukat itse varsin yksinkertaiset, pelkkää läkkipeltiä, mikä kuitenkin vain lisäsi loistoa ja kirkkautta. Kaksi punaisin harsoin peitettyä astraalilamppua, Niemeyerin häälahja, seisoi kahden tammipöydän väliin sijoitetulla saranapöydällä ja sen etualalla teeneuvot, kattilan alla oleva lamppu jo sytytettynä. Mutta kaiken tämän lisäksi tuli vielä paljon muuta ja osalta erittäin merkillistä. Eteisen katossa nähtiin kolme vuoliaista, jotka jakoivat katon yhtä moneen osaan; etumaisesta riippui laiva täysine purjeineen, korkeine peräkansineen ja tykkiaukkoineen, kauempana taas näkyi ilmoilla uiva jättiläiskokoinen kala. Effi kosketti kädessään olevalla sateenvarjolla kevyesti hirviötä, joka alkoi hitaasti keinua.

»Entä tuo kauempana, tuo, joka näyttää tupakkamyymälän edustalla riippuvalta isolta sikarilta?»

»Se on nuori krokodiili. Mutta sinä voit katsella kaikkea paremmin ja tarkemmin huomenna; tule nyt juomaan teetä. Kaikista vaipoista ja peitteistä huolimatta olet varmaan ollut viluissasi. Lopulta oli tuntuvan kylmä.»

Hän tarjosi nyt Effille käsivartensa, molemmat palvelijattaret vetäytyivät pois, ja he astuivat ainoastaan Friedrichin ja Rollon saattamina vasemmalle, talonherran oleskelu- ja työhuoneeseen. Effi oli täällä yhtä hämmästynyt kuin eteisessä, mutta ennenkuin hän ehti mitään virkkamaan, Innstetten siirsi syrjään oviverhon, jonka takana oli toinen, pihan ja puutarhan puolella sijaitseva huone. »Tämä tulee siis olemaan sinun, Effi. Friedrich ja Johanna ovat sen järjestäneet niin hyvin kuin osasivat, minun määräysteni mukaisesti. Minä pidän sitä varsin siedettävänä ja olisin iloinen, jos se sinuakin miellyttäisi.»

Effi irroitti käsivartensa ja kohottautui varpaisilleen antaakseen hänelle hellän suutelon.

»Kuinka hemmotteletkaan minua vaivaista. Flyygeli ja matto, luullakseni kerrassaan turkkilainen, kala-allas ja vielä kukkapöytä! Pelkkää hemmottelua, minne katsonkin.»

»Niin, rakas Effi kultani, siihen sinun nyt täytyy suostua, eipä ollakaan suotta nuori ja kaunis ja rakastettava, minkä kessiniläisetkin lienevät jo kuulleet, Jumala tiesi miten. Kukkapöytä näet ei ainakaan ole minun omallatunnollani. Mistä tulee kukkapöytä, Friedrich?»

»Ahaa, Gieshübleriltä, Alonzo Gieshübleriltä», virkkoi Innstetten ja ojensi nauraen, melkeinpä vallattominkin elein Effille kortin, johon oli painettu nimi ja hieman vieraalta kajahtava etunimi. »Gieshübler, hänestä olen unohtanut kertoa — hän käyttää muuten tohtorintitteliäkin, mutta ei kuule mielellään itseään sillä nimellä mainittavan, koska arvelee oikeiden tohtorien siitä vain sydämystyvän, mikä lieneekin oikeaan osattu. Luulenpa, että opit hänet piankin tuntemaan; hän on meidän paras numeromme, kaunosielu ja originaali ja ennen kaikkea erinomainen ihminen, mikä onkin aina pääasia. Mutta jätetään nyt ne jutut ja istutaan teetä juomaan. Missä sen juomme? Täällä sinun luonasi vaiko tuolla minun suojassani? Muuta mahdollisuutta näet ei ole. Ahdas ja pieni on majani.»

Effi istuutui arvelematta pieneen kulmasohvaan. »Tänään jäämme tänne. Tänään sinä olet minun vieraani. Tai paremmin näin: teen juomme säännöllisesti minun luonani, aamiaisen nautimme sinun huoneessasi; niin saa kumpainenkin oikeutta, ja minä olen utelias näkemään, missä paremmin viihdyn.»

»Epäilemättä. Mutta ratkaisu riippuu siitä, kuinka se asetetaan, tai oikeammin, kuinka me siihen suhtaudumme.»

Hän nauroi, vetäytyi lähelle miestään ja aikoi suudella hänen kättänsä.

»Ei, Effi, taivaan nimessä, ei niin. Minä en tahdo olla mikään kunnianarvoinen henkilö, sellainen olen kessiniläisten silmissä. Sinulle minä olen…»

SEITSEMÄS LUKU.

Kun Effi seuraavana aamuna heräsi, oli jo kirkas päivä. Hänen oli vaikea heti perehtyä uuteen asioiden tilaan. Missä hän olikaan? Oikein, Kessinissä, piirineuvos Innstettenin talossa, ja hän itse oli piirineuvoksen puoliso, paroonitar Innstetten. Hän kohottautui ja katseli uteliaana ympärilleen. Edellisenä iltana hän oli ollut liian väsynyt voidakseen lähemmin tarkastella kaikkea sitä puolittain oudonlaista, puolittain vanhanaikaista, mikä häntä ympäröi. Vuoliaisia tukemassa oli kaksi pylvästä, ja viheriät verhot erottivat muusta huoneesta alkovintapaisen makuusuojan, jossa olivat vuoteet; vain keskeltä verho puuttui tai oli siirretty syrjään, joten hän voi makuusijaltaan helposti huonetta tarkastella. Molempien ikkunoiden välissä oli kapea, lähelle katonrajaa ulottuva seinäkuvastin, ja vasemmalla sen vieressä, eteisen seinän puolella, kohosi iso musta kaakeliuuni, jota (sen hän oli huomannut jo edellisenä iltana) lämmitettiin vanhan tavan mukaan ulkoapäin. Nyt hän tunsi, kuinka siitä uhosi lämmintä. Kuinka suloista sentään olikaan omassa kodissa; sellaista mielihyvää hän ei ollut kokenut koko matkan aikana, ei Sorrentossakaan.

Mutta missä oli Innstetten? Kaikki oli hiljaista hänen ympärillään, ketään ei näkynyt eikä kuulunut. Hän kuuli vain pienen heilurikellon tikityksen ja silloin tällöin uunista kumean äänen, jonka nojalla päätteli, että eteisestä käsin lisättiin uuniin puuta. Vähitellen hänen mieleensä johtui, että Geert oli edellisenä iltana puhunut soittojohdosta. Hänen ei tarvinnutkaan sitä kauan etsiä; ihan hänen pieluksensa vieressä oli pieni valkoinen norsunluinen nuppi, jota hän kevyesti painoi.

»Entä herra…» Hänestä tuntui vaikealta puhua muitta mutkitta »miehestänsä». »Herra on liikkunut hiljaa, sillä minä en ole kuullut mitään.»

»Epäilemättä. Ja armollinen rouva on varmaan nukkunut sikeästi. Pitkän matkan jälkeen.»

»Aina, armollinen rouva. Siinä suhteessa hän on ankara. Hän ei siedä liikaa nukkumista, ja kun hän tulee huoneeseensa, täytyy uunin olla lämmin, ja kahvikaan ei saa viipyä.»

Effi käsitti, ettei hänen olisi pitänyt tuota kysyä ja että olisi ollut parempi jättää lausumatta se otaksuma, ettei Innstetten ollut voinut häntä odottaa. Senvuoksi hän tahtoi korjata virhettänsä, mikäli se oli mahdollista, nousi, asettui kuvastimen eteen ja aloitti keskustelun uudelleen: »Herra on muuten aivan oikeassa. Varhainen nouseminen oli sääntönä vanhempienikin kodissa. Siellä, missä ihmiset viettävät aamunsa vuoteessa, ei ole koko päivänä mitään järjestystä. Mutta herra ei varmaankaan ole ylen vaatelias minuun nähden; minä valvoin yöllä vähän aikaa, vieläpä hieman pelkäsinkin.»

»Yläpuoleltani kuului aivan omituinen ääni, ei voimakas, mutta erittäin itsepintainen. Ensin kuulosti siltä, kuin olisivat pitkät laahustimet permantoa viistäneet, ja olinpa kiihtyneessä mielentilassani pari kertaa näkevinäni valkoisia atlaskenkiä. Minusta tuntui kuin yläkerrassa olisi tanssittu, mutta aivan hiljaa.»

Keskustelun aikana Johanna katseli nuoren rouvan olkapään yli korkeaan, kapeaan kuvastimeen voidakseen paremmin tarkastella Effin ilmeitä. Sitten hän sanoi: »Niin, se kuuluu yläkerran salista. Aikaisemmin se kuului keittiöönkin. Mutta nyt me emme sitä enää kuule; olemme siihen tottuneet.»

»Taivas varjelkoon, ei ollenkaan. Ensin ei oikein tiedetty, mistä se johtui, ja herra saarnaaja näytti hämmentyneeltä, vaikka tohtori Gieshübler aina vain nauroi asialle. Mutta nyt tiedämme, että se johtuu uutimista. Sali on hieman ummehtunut, ja senvuoksi ovat ikkunat aina auki, ellei satu olemaan rajuilma. Siitä syystä on ylhäällä melkein aina ankara veto, joka viistättää ylen pitkiä uutimia pitkin lattiaa, edestakaisin. Se kuulostaa kuin silkkihameiden kahinalta tai kuin atlaskenkien askelilta, kuten armollinen rouva äsken sanoi.»

»Niin, tietysti. Mutta enpä käsitä, minkätähden uutimia ei oteta pois. Tai voisihan ne lyhentää. Sellainen omituinen ääni häiritsee kenen hermoja tahansa. Antakaahan nyt, Johanna, tuo pieni liina, ja pyyhkäiskää otsaani. Tai ottakaa mieluummin pirskotinpullo käsilaukustani… Ah, se on oivallista ja virkistävää. Nyt lähden toiseen huoneeseen. Onhan hän vielä siellä, vai onko hän jo lähtenyt ulos?»

»Armollinen herra oli jo ulkona, luullakseni virastossa. Mutta hän palasi neljännestunti sitten. Minä käsken Friedrichiä tuomaan aamiaisen.»

Sen sanottuaan Johanna poistui huoneesta. Effi loi vielä silmäyksen kuvastimeen ja kulki sitten eteisen läpi, jonka iltainen loihtuisuus oli päivänvalossa melkoista vähäisempi, Geertin huoneeseen.

Viimeksimainittu istui kirjoituspöytänsä ääressä, joka oli verrattain kömpelörakenteinen, mutta josta hän ei tahtonut luopua, koska se oli vanhempien kodista saatu perintökalu. Effi seisoi hänen takanansa ja syleili ja suuteli häntä, ennenkuin hän ehti paikaltaan nousemaan.

Innstetten pudisti päätänsä. »Kuinka voisinkaan?» Mutta Effiä miellytti itsensä syyttäminen, ja hän ei tahtonut kuullakaan, kun hänen miehensä väitti puhuneensa ihan vilpittömästi. »Täytyyhän sinun jo matkaltamme tietää, etten ole milloinkaan antanut itseäni odottaa aamusella. Päivän mittaan — niin, se on toista. En tosin ole kovin täsmällinen, mutta en unikekokaan. Sikäli ovat vanhempani luullakseni kasvattaneet minut hyvin.»

»Sinä sanot niin vain senvuoksi, että vietämme vielä kuherruskuukauttamme… mutta ei, mehän olemme jo sen viettäneet. Taivaan tähden, Geert, sitä en ole tullut vielä ollenkaan ajatelleeksi, mehän olemme olleet naimisissa jo yli kuusi viikkoa, kuusi viikkoa ja päivän. Niin, se on toista; niinpä en käsitäkään sitä enää imarteluksi, vaan pidän sen täytenä totena.»

Samassa astui huoneeseen Friedrich tuoden kahvia. Aamiaispöytä oli vinosti pienen kulmasohvan edessä, joka tarkoin täytti huoneen erään nurkan. He sijoittuivat siihen molemmin.

»Kahvi on oivallista», sanoi Effi, samalla tarkastellen huonetta ja sen sisustusta. »Tämä on vielä hotellikahvia tai kuin Bottegonessa… muistatko, Firenzessä, tuomiokirkko näköalana. Siitä minun täytyy kirjoittaa äidille, tällaista kahvia ei ole meillä Hohen-Cremmenissä. Yleensäkin, Geert, minä huomaan vasta nyt, kuinka hienosti olen mennyt naimisiin. Meillä oli kaikki vain jotenkuten mukiinmenevää.»

»Hullutuksia, Effi. En ole nähnyt milloinkaan parempaa taloudenhoitoa kuin teillä.»

»Ja millainen onkaan asuntosi. Ostettuaan uuden pyssykaapin ja kiinnitettyään kirjoituspöytänsä yläpuolelle puhvelinpään ja heti sen alle ukko Wrangelin (hän näet oli aikoinaan ukon adjutanttina) isä luuli jo jotakin tehneensä; mutta kun katselen täällä ympärilleni, niin koko Hohen-Cremmenin ihanuus on tämän rinnalla vain puutteellista ja jokapäiväistä. En tiedä ollenkaan, mihin tätä kaikkea vertaisin; jo eilen illalla, nopeasti katsahdettuani, johduin ajattelemaan kaikenlaista.»

»Niin, mitä. Mutta et saa sille nauraa. Minulla oli kerran kuvakirja, jossa nähtiin persialainen tai intialainen ruhtinas (hänellä näet oli päässään turbaani) istumassa punaisella silkkityynyllä, jalat allansa, ja hänen takanansa oli sitäpaitsi vielä iso punainen silkkipielus, joka pursui esiin pulleana vasemmalta ja oikealta, ja huoneen takaseinä oli ihan täynnä miekkoja ja tikareita ja pantterinnahkoja ja kilpiä ja pitkiä turkkilaisia pyssyjä. Aivan samanlaista on täällä sinun luonasi, ja jos vielä vedät jalat allesi, niin yhtäläisyys on täydellinen.»

»Effi, sinä olet ihastuttava, suloinen olento. Et ollenkaan tiedä, kuinka vakuutettu olen siitä ja kuinka mielelläni tahtoisin joka hetki sinulle osoittaa, että olen siitä vakuutettu.»

»Onhan sinulla vielä aikaa aivan riittävästi; minä olen vasta seitsemäntoista vuoden ikäinen enkä aio vielä kuolla.»

»Et ainakaan ennen minua. Minä tosin ottaisin sinut mieluimmin mukaani, kun kuolema tulee. En tahdo jättää sinua kenellekään toiselle. Mitä siitä arvelet?»

»Sitä asiaa minun täytyy vielä ajatella. Tai oikeammin: jättäkäämme se juttu. Minä en puhu mielelläni kuolemasta, minä kannatan elämää. Sanohan nyt, kuinka täällä elelemme? Olet kertonut minulle matkalla kaikenlaista merkillistä maaseudusta ja kaupungista, mutta et sanaakaan siitä, kuinka me itse tulemme täällä elämään. Huomaan tosin, että täällä on kaikki toisenlaista kuin Hohen-Cremmenissä ja Schwantikowissa, mutta täytyyhän meidän voida löytää hieman seuraa tässä 'kelpo Kessinissäkin', kuten sinä paikkakuntaa aina nimität. Onko tässä kaupungissa jalosukuisia?»

»Ei, rakas Effi; siinä suhteessa joudut kokemaan suurta pettymystä. Lähiseudulla asuu eräitä aatelisia, joihin tulet tutustumaan, mutta täällä kaupungissa ei ole mitään.»

»Ei mitään? Sitä tuskin voin uskoa. Onhan teitä suunnilleen kolmetuhatta henkeä, ja täytyyhän täällä vähäpätöisten henkilöiden, sellaisten kuin parturi Beza (sehän hänen nimensä oli), ohella olla jonkinlainen valiojoukko, arvohenkilöitä tai jotakin sentapaista.»

Innstetten nauroi. »Niin, onhan täällä arvohenkilöitä. Mutta tarkoin katsoen se ei suuriakaan merkitse. Meillä on tietenkin saarnaaja ja tuomari ja rehtori ja luotsipäällikkö, ja sellaiset virkahenkilöt täyttänevät kokonaisen tusinan, mutta useimmat heistä ovat hyviä ihmisiä ja huonoja soittoniekkoja. Ja kaikki muut ovatkin sitten vain konsuleita.»

»Vain konsuleita! Kuinka voitkaan niin sanoa, Geert? Onhan se jotakin suurta, tekisipä mieleni sanoa melkein pelottavaakin. Konsulit, nehän ovat niitä, jotka kuljettivat raippakimppuja, niistä kirves kurkistamassa.»

»Aivan oikein, ne olivat liktoreita. Mutta onhan konsulina-olo sentään jotakin erittäin ylhäistä ja korkeasti laillista. Olihan Brutuskin konsuli.»

»Oli, Brutus oli konsuli. Mutta meikäläiset eivät kovinkaan häntä muistuta. He tyytyvät kaupitsemaan sokeria ja kahvia tai murtamaan auki appelsiinilaatikon, josta sitten myyvät sinulle hedelmiä kymmenestä pennistä kappaleen.»

»On varmaakin. He ovat pieniä viekkaita kauppiaita, tarjoavat neuvojansa vieraille aluksille, jotka tänne saapuessaan eivät oikein tiedä, miten menetellä jossakin liikeasiassa, ja kun ovat neuvonsa antaneet ja siten suorittaneet palveluksen jollekin hollantilaiselle tai portugalilaiselle alukselle, tulevat lopulta sellaisten vieraiden valtakuntien valtuutetuiksi edustajiksi, joten meillä on täällä Kessinissä ihan yhtä paljon konsuleita kuin Berlinissä on lähettiläitä, ja kun sattuu jokin juhlapäivä — ja niitä sattuu täällä tuhkatiheään — vedetään kaikki liput tankoon. Jos sattuu olemaan kirkas auringonpaiste, näet sellaisena päivänä koko Euroopan liputtavan meidän katoillamme, ja lisäksi tähtilipun ja kiinalaisen lohikäärmeen.»

»Sinä olet ivallisella tuulella, Geert, ja lienetpä oikeassakin. Mutta minun vähäisen täytyy puolestani tunnustaa, että pidän kaikkea täällä ihastuttavana ja että havellandilaiset kaupunkimme joutuvat tämän rinnalla ihan häpeään. Kun siellä vietetään keisarin syntymäpäivää, näkyy liehumassa ainoastaan mustaa ja valkoista ja korkeintaan hieman punaista lisäksi, mutta eihän se ole mitään niiden lukemattomien lippujen rinnalla, joista kerroit. Kuten sinulle jo sanoin, on mielestäni täällä kaikki jollakin tavoin vierasmaalaista, ja enpä ole kuullut enkä nähnyt vielä mitään, mikä ei olisi minua tavallaan hämmästyttänyt heti eilen illalla tuo merkillinen laiva eteisessä ja sen takana haikala ja krokodiili ja sitten tämä sinun huoneesi. Kaikki on niin itämaista, aivan kuin intialaisen ruhtinaan luona, sanon sen vieläkin…»

»En mitään muuta kuin sen, mitä sanoin. Kun yöllä heräsin, minusta tuntui tunnin ajan kuin olisin kuullut silkkikenkien lattiaa hipovan, kuin olisi tanssittu ja melkeinpä kuin olisi soittoakin kuulunut. Mutta kaikki ihan hiljaa. Kerroin sitten kaikki Johannalle tänä aamuna, vain selittääkseni, minkätähden olin niin kauan nukkunut. Ja hän sanoi sen johtuvan pitkistä uutimista salissa. Ajattelenpa, että päätämme asian lyhyeen leikkaamalla kappaleen uutimista, tai ainakin suljemme ikkunat; alkaahan muutenkin kohta olla myrskyinen sää. Marraskuun keskivaiheilla on jo aika.»

Innstetten katseli hetkisen hämillään eteensä ja näytti olevan kahden vaiheilla, vastaisiko tuohon kaikkeen. Lopulta hän päätti olla mitään sanomatta. »Olet aivan oikeassa, Effi; me lyhennämme yläkerran pitkiä uutimia. Mutta sillä asialla ei ole kiirettä, varsinkaan kun ei ole varmaa, että siitä tulee apu. Asiaan voi olla syynä jokin muu, savupiippu tai puuta kovertava mato tai hilleri. Täällä näet on hillereitä. Ennenkuin ryhdymme toimittamaan muutoksia taloudessamme, sinun täytyy siihen perehtyä, tietenkin minun opastamanani; me suoriudumme siitä neljännestunnissa. Ja sitten sinä pukeudut, järjestäydyt, vain hieman, sillä oikeastaan olet näin kaikkein viehättävin. Kello käy jo yhtätoista, ja erehdynpä kovin, ellei ystävämme Gieshübler ilmaannu tänne yhdentoista aikaan tai myöhäisintään kellon kahtatoista lyödessä lausuakseen sinut kunnioittavimmin tervetulleeksi. Sellainen puhetapa näet on hänen suosimansa. Muuten, kuten jo sanoin, miesten mies, josta tulee ystäväsi, jos tunnen oikein hänet ja sinut.»

KAHDEKSAS LUKU.

Kello kävi jo kauan kahtatoista, mutta Gieshübleriä ei ollut vielä ilmaantunut. »Minä en voi odottaa kauemmin», sanoi Geert, jonka täytyi lähteä virastoonsa. »Jos Gieshübler vielä saapuu, ole mahdollisimman kohtelias, niin kaikki käy erinomaisesti. Hämilleen joutuessaan hän ei tiedä, mitä sanoa, tai puhuu mitä eriskummallisimpia asioita; mutta jos osaat herättää hänessä luottamusta ja hilpeyttä, niin hän puhuu kuin kirja. Sinä varmaan asiasta selviydyt. Älä odota minua ennen kello kolmea; minulla on kaikenlaista suoritettavaa. Mitä yläkerran saliin tulee, harkitsemme asiaa vielä; mutta luulenpa olevan parasta jättää se ennalleen.»

Innstetten lähti ja jätti nuoren vaimonsa yksin. Effi istui hieman taaksepäin nojautuneena somassa nurkassa ikkunan luona ja nojasi siinä katsellessaan vasenta käsivarttansa pieneen lautaan, joka oli vedetty ulos kirjoituspöydän sivusta. Katu oli rannalle johtava valtaväylä, ja kesällä vallitsi siinä vilkaskin liike, mutta nyt, keskivaiheilla marraskuuta, oli kaikki tyhjää ja hiljaista. Vain muutamia köyhiä lapsia, joiden vanhemmat asuivat »Plantaašin» äärimmällä laidalla sijaitsevissa olkikattoisissa hökkeleissä, astua kapsutti puukengissään Innstettenin talon ohi. Effiä ei yksinäisyys kumminkaan rasittanut, sillä hänen mielikuvituksensa askarteli yhä niissä ihmeellisissä asioissa, joita hän oli nähnyt vähän aikaisemmin, taloa tarkastellessaan. Tarkastelu oli alkanut keittiöstä, jonka liesi havaittiin rakenteeltaan uudenaikaiseksi; katonrajassa taas kulki aina palvelijattarien huoneeseen saakka ulottuva sähköjohto — molemmat laitteet olivat vasta äskettäin järjestetyt. Effi oli ollut iloissaan Innstettenin tuosta kertoessa, mutta sitten hän oli lähtenyt keittiöstä takaisin eteiseen ja eteisestä pihamaalle, jonka alkupuolen muodosti pelkkä kahden kylkirakennuksen välinen verrattain kapea kujanne. Noihin sivusuojiin oli sijoitettu kaikki, mitä talouteen vielä kuului: oikealla olivat palvelijattarien ja palvelijoiden suojat ja mankelihuone, vasemmalla tallin ja vaunuvajan välissä sijaitseva ajomiehen asunto, joka oli Krusen perheen hallussa. Sen yläpuolella, lakassa, olivat saaneet sijansa kanat, ja tallin yläpuolella oleva kattoluukku oli kyyhkysten kulkuaukkona. Kaikkea tuota Effi oli katsellut suurin mielenkiinnoin, mutta hänen mielenkiintonsa lisääntyi verrattomasti, kun hän pihalta etusuojaan palattuaan nousi Innstettenin opastamana yläkertaan johtavia portaita. Portaat olivat vinot, rappeutuneet ja pimeät; eteissuoja, johon ne päätyivät, vaikutti sensijaan melkein iloiselta, koska oli valoisa ja tarjosi kauniin näköalan: toisella puolen näkyi kaupunginrannan kattojen ja »Plantaašin» takana korkealla rantasärkällä seisova hollantilainen tuulimylly, toisella puolen Kessine-joki, joka tässä, lähellä mereenlaskua, oli verrattain leveä ja vaikutti komealta. Tuota vaikutelmaa oli mahdoton välttää, ja Effi olikin ilmaissut vilkkaasti riemastustansa. »Niin, erittäin kaunista, kuin maalaus ikään», oli Innstetten vastannut. Sitten hän oli asiaan enempää kajoamatta avannut hieman vinona riippuvan kaksoisoven, joka johti oikealle niinsanottuun saliin. Sali oli koko kerroksen pituinen; etu- ja takaikkunat olivat avoinna, ja monestimainitut pitkät uutimet liikkuivat voimakkaassa ilmanhengessä edestakaisin. Toisella pitkällä seinämällä ulkoni liesi suurine kivilevyineen, ja vastakkaisella seinällä oli kaksi läkkipeltistä kynttilähaarukkaa, kummassakin kaksi kynttilänsijaa, aivan samanlaiset kuin alakerrassa, mutta tummat ja hoidottomat. Effi tunsi itsensä hieman pettyneeksi ja selitti haluavansa aution ja vaivaisen salin asemesta nähdä eteisen toisella puolen olevat huoneet. »Siellä ei ole oikeastaan mitään», oli Innstetten vastannut, mutta oli kuitenkin avannut ovet. Siellä oli neljä huonetta, jokaisessa yksi ikkuna, kaikki keltaiseksi maalatut ja yhtä tyhjät kuin sali. Vain eräässä oli pari kaislatuolia rikkinäisille istuimineen, ja erään tuolin selustaan oli kiinnitetty pieni, vain puolen sormen pituinen kuva, joka esitti kiinalaista sinisessä nutussa, roimahousuissa ja päässä lattea hattu. Effi näki sen ja kysyi: »Mikä on tuo kiinalainen?» Innstetteniä itseäänkin näytti kuva ihmetyttävän, ja hän vakuutti, ettei tietänyt siitä mitään. »Sen on siihen liimannut Christel tai Johanna. Leikintekoa. Voit nähdä, että se on leikattu aapisesta.» Effi oli samaa mieltä ja ihmetteli vain, miksi Innstetten suhtautui kaikkeen niin vakavasti, ikäänkuin asiassa sittenkin olisi jotakin piillyt. Sitten Effi oli vielä vilkaissut saliin ja sanonut olevan oikeastaan valitettavaa, että kaikki oli tyhjänä. »Meillähän on alakerrassa ainoastaan kolme huonetta, ja kun joku tulee vieraaksemme, emme tiedä, mitä tehdä. Etkö luule, että salista voisi tehdä kaksi kaunista vierashuonetta. Se olisi jotakin äidille; hän voisi nukkua takasuojassa, josta on näköala joelle ja molemmille aallonmurtajille, ja etupuolella hän näkee kaupungin ja hollantilaisen tuulimyllyn. Hohen-Cremmenissä meillä on yhä vielä vain pukkimylly. Sanohan, mitä siitä arvelet! Toukokuussa äiti varmaan tulee.»

Innstetten oli suostunut kaikkeen ja oli vain lopuksi sanonut: »Kaikki hyvin. Mutta luulenpa, että on sittenkin parempi, jos sijoitamme äidin tuonne virastorakennukseen; koko ensimmäinen kerros on siellä tyhjä aivan samoin kuin täälläkin, ja hän on siellä enemmän omissa oloissaan.»

Tuo oli ollut ensimmäisen talossa suoritetun kierroksen tuloksena. Sitten Effi oli pukeutunut, ei aivan niin nopeasti kuin Innstetten oli otaksunut, ja istui nyt miehensä huoneessa ajatellen vuoroin yläkerran pientä kiinalaista, vuoroin Gieshübleriä, jota ei vieläkään kuulunut. Neljännestuntia aikaisemmin tosin oli kadun toista puolta kulkenut pienikokoinen, vinohartiainen ja melkeinpä vialliseltakin näyttävä mies puettuna lyhyeen hienoon turkisnuttuun ja korkeaan, erittäin sileäksi harjattuun silkkihattuun ja oli katsellut ikkunoihin. Mutta se ei varmaankaan voinut olla Gieshübler! Ei, tuon vinohartiaisen herran, joka samalla näytti erittäin hienolta, täytyi olla oikeudenpresidentti, ja Effi tosiaankin muisti jossakin seurassa täti Theresen luona sellaisen nähneensä, kunnes hänen mieleensä äkkiä johtui, että Kessinissä oli vain alemman asteen tuomari.

Effin ollessa vielä näissä mietteissään tuli hänen ajatustensa esine,
joka oli ilmeisesti ollut aamu- tai kenties vain rohkaisukävelyllä
Plantaašin ympärillä, jälleen näkyviin, ja minuuttia myöhemmin
Friedrich ilmoitti apteekkari Gieshüblerin saapuneen.

Rouva-rukan sydän tykytti kovin, koska hänen nyt piti ensimmäisen kerran esiintyä talon emäntänä, vieläpä kaupungin ensimmäisenä rouvana.

Effi ojensi tulijalle kätensä, jota viimeksimainittu suuteli verrattain kiihkeästi. Nuori rouva näytti vaikuttaneen häneen heti voimakkaasti.

»Mieheni on minulle jo kertonut… Mutta minä otan teidät vastaan täällä mieheni huoneessa… Hän on virastossa ja voi palata milloin tahansa… Saanko pyytää tulemaan minun huoneeseeni?»

Gieshübler seurasi edellä astelevaa Effiä sivuhuoneeseen, jossa hänelle osoitettiin nojatuoli; Effi itse istuutui sohvaan. »Kunpa voisin teille sanoa, millaista iloa minulle tuotitte eilen kauniilla kukilla ja kortillanne! Minä lakkasin heti tuntemasta itseäni täällä vieraaksi ja kun kerroin sen Innstettenille, hän sanoi, että me tulisimme yleensäkin olemaan hyvät ystävät.»

»Niinkö hän sanoi? Kelpo piirineuvos. Niin, herra piirineuvos ja te, armollisin rouva, rohkenenpa sanoa, että siinä ovat löytäneet toisensa kaksi herttaista ihmistä. Minä näet tiedän, millainen puolisonne on, ja näen, millainen olette te, armollisin rouva.»

»Kunhan ette vain näe liian suopein silmin. Minä olen kovin nuori. Ja nuoruus…»

»Ah, armollisin rouva, älkää moittiko nuoruutta. Nuoruus on virheineenkin kaunis ja rakastettava, ja vanhuus ei kelpaa hyveineenkään juuri mihinkään. Minä puolestani en tosin voi tästä asiasta paljoakaan sanoa, korkeintaan vanhuudesta, mutta nuoruudesta en, sillä en ole oikeastaan milloinkaan ollut nuori. Minunlaiseni henkilöt eivät ole koskaan nuoria. Saanen sanoa, että se on surullisinta koko jutussa. Ihmisellä ei ole oikeata uskallusta, ei luottamusta itseensä, tuskin rohkenee pyytää naista tanssiin, koska haluaa säästää häntä hämillejoutumasta, ja niin kuluvat vuodet, ihminen vanhenee, ja elämä käy köyhäksi ja tyhjäksi.»

Effi ojensi hänelle kätensä. »Ah, ette saa niin sanoa. Me naiset emme suinkaan ole niin pahoja.»

»Ja kun palautan asioita mieleeni», jatkoi Effi, »kaikkea mitä olen eläessäni kokenut… paljoa siinä ei ole, sillä minä olen joutunut vain vähän pois kotoa ja olen melkein kaiken aikaa asunut maaseudulla… mutta kun palautan kaikkea mieleeni, huomaan kuitenkin, että me aina rakastamme sitä, mikä on rakastettavaa. Ja näenpä myös heti, että te olette toisenlainen kuin muut, sellaisissa seikoissa meillä naisilla on terävä katse. Voipa olla niinkin, että tässä tapauksessa vaikuttaa osaltaan nimi. Se oli aina vanhan pastorimme Niemeyerin mieliväite; hän sanoi, että nimi, erittäinkin ristimänimi, vaikuttaa salaperäisen määräävästi, ja Alonzo Gieshübler avaa mielestäni näkyviin kokonaisen uuden maailman, tekisipä mieli kerrassaan saada sanoa, että Alonzo on romanttinen nimi, Preziosa-nimi.»

Gieshübler hymyili aivan erikoisesti mielissään ja rohkeni laskea kädestään hänen oloissaan ihan liian korkean silkkihatun, jota oli toistaiseksi pidellyt ja pyöritellyt. »Niin, armollisin rouva, siinä osutte oikeaan.»

»Ah, minä ymmärrän. Olen kuullut konsuleista, joita sanotaan Kessinissä olevan paljonkin, ja teidän arvoisa isänne on varmaan oppinut Espanjan konsulin luona tuntemaan jonkun meri-capitanon tyttären, luultavasti jonkun kauniin andalusiattaren. Andalusian naiset ovat kaikki kauniita.»

»Aivan niinkuin otaksutte, armollisin. Ja äitini oli tosiaankin kaunis nainen, vaikka ei olekaan minun asiani käydä sitä todistamaan. Mutta teidän puolisonne saapuessa tänne kolme vuotta sitten hän oli vielä elossa, ja hänen silmänsä olivat yhä yhtä tuliset. Herra piirineuvos voi sanani todistaa. Minä puolestani olen pikemmin Gieshüblerien heimoa, väkeä, jonka ulkomuodosta ei käy paljoakaan puhuminen, mutta joka muuten pitää säällisesti virastaan vaarin. Me olemme täällä jo neljännessä polvessa, täydet sata vuotta, ja jos olisi olemassa apteekkariaatelia…»

»Niin te voisitte vaatia sen itsellenne. Minä puolestani otaksun sen todistetuksi, vieläpä ilman minkäänlaisia rajoituksia. Meille, vanhojen sukujen jäsenille se on helpointa, koska me — ainakin ovat minun vanhempani minua niin kasvattaneet — hyväksymme ilomielin jokaisen hyvän mielenlaadun, ilmaantuipa se miltä taholta hyvänsä. Minä olen omaa sukuani Briest: ja polveudun siitä Briestistä, joka Fehrbellinin taistelun edellisenä päivänä suoritti hyökkäyksen Rathenowia vastaan, josta kenties olette kuullut…»

»Siis Briest. Ja isäni on minulle sanonut — sata kertaa ei riitä mihinkään — hän on sanonut: Effi (se näet on nimeni), Effi, tässä se on aateluus, vain tässä, ja kun Froben vaihtoi hevosta, hän oli aatelinen, ja kun Luther sanoi Tässä seison', hän oli aivan erikoisesti aatelinen. Ja luulenpa, herra Gieshübler, Innstettenin olleen aivan oikeassa minulle vakuuttaessaan, että meistä tulee hyvät ystävät.»

Gieshübler olisi mieluimmin tunnustanut heti rakkautensa ja pyytänyt saada Cidin tai jonkun muun campeadorin tavoin taistella ja kuolla hänen puolestaan. Mutta koska se ei käynyt päinsä ja koska hänen sydämensä ei enempää sietänyt, hän nousi, etsi hattuansa, jonka onneksi kohta löysi, ja vetäytyi nopeasti pois suudellen kättä kahteen kertaan, mitään enempää virkkamatta.

YHDEKSÄS LUKU.

Sellainen oli ollut Effin ensimmäinen Kessinissä viettämä päivä. Innstetten antoi hänelle vielä puoli viikkoa aikaa erinäisten Hohen-Cremmeniin lähetettävien kirjeiden sepittämistä varten — äidille, Huldalle ja kaksosille; mutta sitten olivat alkaneet vierailut, joille usein lähdettiin suljetuissa vaunuissa (satoi näet juuri niin uutterasti, että sellainen säännöttömyys kävi päinsä). Siitä suoriuduttua tuli maalaisaatelin vuoro. Se vaati enemmän aikaa, sillä suurten etäisyyksien vuoksi voitiin suorittaa ainoastaan yksi vierailu päivässä. Ensinnä käytiin Rothenmoorissa Borckein luona, sitten Morgnitzissa, Dabergotzissa ja Kroschentinissä, missä oltiin Ahlemannien, Jatzkowien ja Grasenabbien vieraina. Sitten seurasi vielä pari muuta, niiden joukossa Papenhagenin vanha parooni von Güldenklee. Effin saama vaikutelma oli kaikkialla sama: keskinkertaisia ihmisiä, enimmälti epäilyttävän ystävällisiä, jotka muka Bismarckista ja kruununprinsessasta puhuessaan oikeastaan vain tutkivat Effin vaatetusta, jonka toiset havaitsivat liian vaateliaaksi niin nuorelle naiselle, toiset taas liian vähässä määrin säädylliseksi hänen asemassaan olevalle naishenkilölle. Kaikessa havaittiin Berlinin koulun vaikutusta: vaistoa ulkonaiselle ja merkillistä hämmennystä ja epävarmuutta, kun tulivat esille suuret kysymykset. Borckein luona Rothenmoorissa ja samoin Morgnitzin ja Dabergotzin perheissä hänet huomattiin »ratsionalismia potevaksi», ja Kroschentinin Grasenabbien luona hänet selitettiin kerrassaan »ateistiksi». Vanha rouva von Grasenabb, joka oli kotoisin Etelä-Saksasta (syntyjään Stiefel von Stiefelstein), oli tosin tehnyt heikon yrityksen pelastaakseen Effin ainakin deismille, mutta Sidonie von Grasenabb, kolmenviidettä vuoden ikäinen vanhaneito, oli puuttunut karusti puheeseen: »Minä vakuutan sinulle, äiti, kerta kaikkiaan ateisti, ei tuumaakaan vähempää, ja sillä hyvä.» Vanha rouva, joka pelkäsi tytärtänsä, oli silloin viisaasti vaiennut.

Koko kiertoretki oli kestänyt suunnilleen kaksi viikkoa, ja kun viimeiseltä vierailulta palattiin, myöhäisenä iltahetkenä, oli joulukuun toinen päivä. Tämä viimeinen vierailuretki oli tehty Papenhageniin Güldenkleen luo, ja siinä tilaisuudessa Innstetten ei ollut voinut väistää kohtaloansa: hänen oli täytynyt puhua politiikasta vanhan Güldenkleen kanssa. »Niin, parahin piirineuvos, kun ajattelee, kuinka ajat ovat muuttuneet! Ihmisikää aikaisemmin, tai suunnilleen silloin, oli myöskin joulukuun toinen päivä, ja kelpo Louis ja Napoleonin-serkku — jos hän se oli eikä polveutunut jostakin aivan toisaalta — paukutteli raehauleilla Parisin roskaväkeä. No, se hänelle annettakoon anteeksi, siihen työhön hän oli oikea mies, ja minä puolestani kannatan periaatetta: 'Jokaisen olo on täsmälleen niin hyvä tai huono kuin hän ansaitsee'. Mutta että hän sittemmin menetti kaiken arvostelukykynsä ja aikoi vuonna 70 käydä muitta mutkitta meidän kimppuun, se oli, mitä sanonkaan, se oli hävytöntä. Saipa hän siitä veronsa. Vanha Herramme tuolla ylhäällä ei anna itseänsä pilkata, hän on meidän puolellamme.»

»Niin», sanoi Innstetten, joka oli kyllin älykäs näennäisen vakavasti käsitelläkseen sellaisiakin poroporvarillisia väitteitä. »Saarbrückenin sankari ja valloittaja ei oikein tietänyt, mitä teki. Mutta ette saa tuomita liian ankarasti häntä itseänsä. Kukapa onkaan ehdoton käskijä talossaan? Ei kukaan. Minäkin varustaudun jo laskemaan hallitusohjakset toisiin käsiin, ja Louis Napoleon, niin, hän oli kuin vahakappale katolisen tai paremmin sanoen jesuiittamaisen vaimonsa käsissä.»

»Vahakappale vaimonsa käsissä, ja vaimo teki hänelle sitten pitkän nenän. Epäilemättä, Innstetten, se hän oli. Mutta ettehän tahdo siten pelastaa tuota nukkea? Hän on tuomittu ja pysyy tuomittuna. Sinänsä ei muuten ole vielä ollenkaan todistettu», ja hänen niin sanoessaan hänen katseensa etsi pelokkaasti oman aviosiipan silmiä, »eikö naisvaltikka voi olla eduksikin, kunhan on nainen sen mukainen. Mutta mikä oli se nainen? Hän ei ollut mikään nainen, vaan parhaassa tapauksessa daami, ja siten on kaikki sanottu; 'daamissa' tuntuu jo melkein aina sivumaku. Tuo Eugenie, jonka suhteesta juutalaiseen pankkiiriin mielelläni olen mitään mainitsematta, koska vihaan hyveenkopeutta, oli jossakin määrin kotoisin café chantant'ista, ja jos se kaupunki, jossa hän eli, oli Babel, niin hän oli Babelin nainen. En voi lausua ajatustani selvemmin, koska tiedän», tässä hän kumarsi Effille, »mitä olen velkaa saksalaisille naisille. Anteeksi, armollisin, että olen ollenkaan kosketellut näitä asioita teidän kuultenne.»

Niin oli keskustelu jatkunut, kun oli sitä ennen puhuttu vaaleista, rapsista ja muusta, ja nyt istuivat Innstetten ja Effi jälleen kotona jutellen vielä puolisen tuntia. Molemmat palvelijattaret olivat jo makuulla, sillä oli kohta puoliyö.

Innstetten asteli edestakaisin lyhyessä kotinutussa ja safiaanikengissä; Effi oli vielä vierailupuvussaan, viuhka ja käsineet lepäsivät hänen vieressään.

»Niin», sanoi Innstetten keskeyttäen kävelynsä, »tätä päivää meidän oikeastaan pitäisi juhlia, mutta en vielä tiedä miten. Tuleeko minun soittaa sinulle voittomarssi tai keinuttaa haikalaa tai kantaa sinut riemukulussa läpi eteisen? Jotakin täytyy tapahtua, sillä tiedäthän, että tänään suoritimme viimeisen vierailumme.»

»Jumalan kiitos», virkkoi Effi. »Mutta se tunne, että nyt olemme rauhassa, on luullakseni meille riittävä juhla. Vain suutelon voisit minulle antaa. Mutta sitä et ajattelekaan. Koko matkalla et kajonnutkaan, kylmä kuin lumiukko. Ja aina vain sikari suussa.»

»Annahan olla, minä kyllä parannan itseni, tahdon vain toistaiseksi tietää, kuinka on tämän koko seurustelukysymyksen laita. Tunnetko vetoa toisen tai toisen puoleen? Ovatko Borcket voittaneet Grasenabbit vai päinvastoin, vai onko vanha Güldenklee sinun mieleisesi? Se, mitä hän Eugeniestä sanoi, vaikutti erittäin jalolta ja puhtaalta.»

»Kas vaan, herra von Innstetten osaa olla ivallinenkin! Minä opin tuntemaan sinut ihan uudelta taholta.»

»Ja ellei aatelimme kelpaa», jatkoi Innstetten häiriytymättä, »niin kuinka on laita Kessinin arvohenkilöiden? Mitä arvelet seuraelämästä? Siitähän lopultakin kaikki riippuu? Minä näin sinun hiljattain juttelevan reserviluutnantti-tuomarimme kanssa, sievän miehen, joka kenties kelpaisi, kunhan hän vihdoinkin pääsisi vapautumaan siitä luulosta, että Le Bourget tuli valloitetuksi takaisin sen nojalla, että hän ilmaantui rintaman sivustalle. Ja hänen rouvansa! Häntä pidetään Kessinin parhaana bostoninpelaajana, ja hänellä on kauneimmat pelimerkit. Siis vielä kerran, Effi, kuinka tulee olemaan laita Kessinissä? Voinetko tänne eläytyä? Tulletko kansanomaiseksi ja takaat minulle enemmistön, kun tahdon päästä valtiopäiville? Vai puollatko erakkuutta, erottumista kessiniläisistä, sekä kaupunkilaisista että maalaisista?»

»Luultavasti valitsen erakkuuden, ellei Mustanmiehen apteekki tempaa minua ulos. Sidonie tosin tulee ajattelemaan minua vieläkin ankarammin, mutta ei auta; tämä taistelu on taisteltava. Minun tukeni ja turvani on Gieshübler. Kuulostaa kenties hieman naurettavalta, mutta hän on tosiaankin ainoa, jonka kanssa täällä voi kunnollisesti keskustella, ainoa oikea ihminen.»

»Olisitko sinä minun, ellei olisi niin laita?» virkkoi Effi painautuen hänen käsipuoleensa.

Tämä tapahtui joulukuun toisena päivänä. Viikkoa myöhemmin Bismarck oli Varzinissa, ja nyt tiesi Innstetten, että hänen rauhalliset päivänsä olivat olleet ja menneet jouluun asti, kenties kauemmaksikin. Ruhtinas piti hänestä erikoisesti Versaillesin ajoilta asti ja kutsui hänet usein päivällisille, kun hänellä oli vieraita, mutta myöskin yksinään, sillä nuorekas, yhtä ryhdikäs kuin älykäskin piirineuvos oli yhtä hyvin ruhtinattarenkin suosiossa.

Joulukuun neljäntenätoista saapui ensimmäinen kutsu. Oli satanut lunta, joten Innstetten aikoi ajaa reessä kaksituntisen matkan asemalle, josta oli vielä tunnin rautatiematka. »Älä huoli minua odottaa, Effi. En voi saapua takaisin ennen keskiyötä; todennäköisesti tulen vasta kahden aikaan tai myöhemminkin. En kumminkaan sinua häiritse. Voi hyvin, ja näkemiin huomenna aamulla.» Niin hän istuutui rekeen, ja isabellaväriset juoksijat kiitivät läpi kaupungin ja sitten maaseudulle kohti rautatieasemaa.

Tämä oli ensimmäinen pitkä ero, melkein kaksitoista tuntia kestävä. Effi rukka! Kuinka hän saisikaan illan kulumaan? Oli vaarallista mennä varhain makuulle, koska hän silloin heräsi varhain, ei voinut enää päästä uneen ja kuunteli kaikkea. Ei, ensin oikein väsyneeksi ja sitten sikeään uneen, se oli parasta. Hän kirjoitti kirjeen äidilleen ja lähti sitten rouva Krusen luo, jonka mielisairas tila — hän piti usein myöhään yöhön sylissään mustaa kanaa — herätti Effissä osanottoa. Hänen siten ilmaisemaansa ystävällisyyteen ei kumminkaan millään tavoin vastannut ylen kuumassa pirtissä istuva ja hiljaa ajatustaan hautova nainen. Huomatessaan, että hänen käyntinsä tuntui pirtissä pikemmin häiritsevältä kuin ilahduttavalta asialta, Effi poistui tiedustellen vain, tahtoiko sairas saada jotakin. Mutta hän torjui kaikki tarjoukset.

Sillävälin oli tullut ilta, ja lamppu oli jo sytytetty. Effi asettui huoneensa ikkunan luo ja katseli ulos metsikköön, jonka oksilla lepäsi kimmeltelevä lumi. Näkymö otti hänet kerrassaan valtoihinsa, joten hän ei välittänyt siitä, mitä tapahtui huoneessa hänen takanansa. Käännyttyään jälleen taakseen katsomaan hän huomasi Friedrichin hiljaa asettaneen sohvapöydälle tarjottimen ja lautaset. »Ah, niin, iltanen… Täytyneepä istua syömään.» Mutta ruoka ei tahtonut maittaa, ja niin hän jälleen nousi ja luki vielä kerran äidille kirjoittamansa kirjeen. Jos hänet oli jo aikaisemmin vallannut yksinäisyyden tunne, niin nyt kaksin verroin. Mitä hän olisikaan antanut, jos olisivat astuneet huoneeseen Jahnken pellavapäät tai vaikka vain Hulda. Viimeksimainittu tosin oli aina liikatunteellinen, ja häntä askarruttivat enimmälti hänen omat voittonsa; mutta olivatpa nuo voitot kuinka epäiltäviä ja kiistanalaisia tahansa, Effi olisi sittenkin mielellään kuullut niistä nyt kerrottavan. Vihdoin hän avasi flyygelin soittaakseen jotakin; mutta se ei luonnistunut. »Ei, siitä minä muutun ihan synkkämieliseksi; mieluummin luen.» Hän alkoi etsiä jotakin kirjaa. Ensimmäinen hänen käsiinsä osunut oli paksu punainen matkakäsikirja, mahdollisesti Innstettenin luutnanttiajoilta. »Niin, sitäpä minä luenkin; ei ole mitään rauhoittavampaa kuin sellaiset kirjat. Vaarallisia ovat vain kartat; mutta sen silmäjauheen, jota vihaan, minä kyllä vältän.» Niin hän avasi onnen kaupalla: s. 153. Viereisestä huoneesta kuului kellon tikitys, ja ulkona haukahteli Rollo, joka oli pimeän tultua lähtenyt suojastaan ja asettunut tänä iltana, kuten ainakin, makuuhuoneen edessä olevalle isolle punotulle matolle. Sen läheisyyden tietoisuus lievensi yksinäisyyden tunnetta, Effi saavutti melkein jonkinlaista tunnelmaa ja alkoi viipymättä lukea. Hänen avaamallaan sivulla oli puheena »Eremitage», tunnettu rajakreivin huvilinna Bayreuthin läheisyydessä; tuo houkutteli lukijaa — Bayreuth, Richard Wagner — ja niin hän luki eteenpäin: »Eremitagen kuvien joukosta mainitsemme vielä erään, joka ei vetoa mielenkiintoon kauneudellaan, mutta kylläkin iällään sekä esittämänsä henkilön vuoksi. Se on tummunut naisen muotokuva, pää pieni, kasvojenpiirteet karut, hieman kaameat, ja kaulassa röyhelö, joka näyttää päätä kannattavan. Toiset arvelevat, että hän on joku vanha rajakreivitär viidennentoista vuosisadan lopulta, toiset ovat sitä mieltä, että hän on kreivitär Orlamünde; mutta siinä suhteessa ovat kaikki yksimieliset, että kuva esittää sitä naishenkilöä, joka on myöhemmin saavuttanut hohenzollerien historiassa eräänlaista kuuluisuutta 'valkoisen naisen' nimellä.»

»Osuinpa oikeaan», virkkoi Effi laskien kirjan kädestään; »haluan säästää hermojani, ja ensimmäisenä sattuu käsiini kertomus 'valkoisesta naisesta', jota olen pelännyt niin kauan kuin ajatella voin. Mutta koska kammo kerran on jo olemassa, niin luenpahan loppuun.»

Hän avasi jälleen kirjan ja luki: »… Juuri tämä vanha muotokuva (jonka esittämä henkilö näyttelee erikoista osaa hohenzollerien sukuhistoriassa), näyttelee kuvana eräänlaista osaa Eremitage-linnan erikoishistoriassa, ja tämä seikka johtunee siitä, että se on kiinnitetty vieraalta silmältä salattuun tapettioveen, jonka takana ovat pohjakerroksesta ylös johtavat portaat. Kerrotaan, että kun Napoleon vietti täällä yötä, 'valkoinen nainen' oli astunut kehyksestään ja liikkunut hänen vuodettaan kohti. Keisari oli kavahtanut kauhistuneena istualleen, huutanut adjutanttiansa ja puhunut aina elämänsä loppuun asti suuttuneena tuosta kirotusta linnasta (maudit château).»

»Minun täytyy luopua yrityksestäni päästä rauhoittumaan tämän luettavan avulla», sanoi Effi. »Jos luen lisää, joudun varmaan kellariholviin, josta paholainen on ratsastanut tiehensä viinitynnörin selässä. Saksassa on luullakseni paljon sellaista, ja matkaoppaaseen täytyy tietenkin koota kaikki. Niinpä suljenkin mieluummin silmäni ja yritän parhaani mukaan muistella häitteni aattojuhlaa. Kaksoset eivät kyenneet kyyneliltään jatkamaan esitystänsä, ja serkku Briest väitti juhlallisesti, kaikkien silmäillessä toisiaan hämillään, että sellaiset kyynelet avaavat ihmiselle paratiisin. Hän oli tosiaankin ihastuttava ja aivan ylen veitikkamainen… Entä minä? Ja juuri täällä. Ah, enhän minä kelpaa ollenkaan suuren maailman naiseksi. Äiti olisi tänne sopinut, hän olisi määrännyt asiain sävyn, kuten piirineuvoksettaren sopii, ja Sidonie Grasenabb olisi ollut ihan nöyrä hänen edessään eikä olisi liikoja huolehtinut hänen uskostaan tai uskon puutteestaan. Minä sitävastoin… minä olen lapsi ja tulen luultavasti lapsena pysymään. Kerran kuulin sanottavan, että se on onni. En kumminkaan tiedä, liekö tuo totta. Täytyyhän ihmisen sentään aina sopia siihen, miksi hänet kerran on asetettu.»

»Niin, Johanna. Minä aion mennä nukkumaan. On oikeastaan varhaista. Mutta olen kovin yksinäni. Viekää tuo kirje postilaatikkoon, ja kun ehditte takaisin, niin sittenpä jo lieneekin aika. Ja vaikka ei olisikaan.»

Effi otti lampun ja lähti makuusuojaansa. Aivan oikein, kaislamatolla makasi Rollo. Nähdessään Effin tulevan se nousi päästääkseen hänet kulkemaan ja sipaisi korvallaan hänen kättänsä. Sitten se jälleen paneutui pitkäkseen.

Johanna oli sillävälin lähtenyt viemään kirjettä viraston postilaatikkoon. Hän ei ollut pitänyt erikoista kiirettä, vaan oli alkanut keskustella rouva Paaschenin, vahtimestarin vaimon kanssa. Tietenkin nuoresta rouvasta.

»Se ei ole mikään onnettomuus, pikemmin päinvastoin. Nuoret — ja se juuri onkin hyvä — seisovat alinomaa vain kuvastimen edessä ja nykivät ja asettelevat paljoakaan näkemättä tai kuulematta, eivät ole vielä sellaiset, että aina laskevat kynttiläntynkiä eivätkä salli toisen saada suuteloa, koska eivät itse enää sitä saa.»

»Niin», virkkoi Johanna, »sellainen oli minun edellinen rouvani ja ihan suotta. Mutta meidän armomme ei ole ollenkaan sellainen.»

»Parahin rouva Paaschen, älkää unohtako… ruhtinas. Ja onhan hän sitäpaitsi piirineuvos. Ja pyrkii kenties vielä korkeammallekin.»

»Epäilemättä. Ja tulee pääsemäänkin. Hänessä on sellaista kurssia. Sitä sanoo aina Paaschenkin, joka tuntee ihmiset.»

Käynti virastorakennuksessa oli vienyt suunnilleen neljännestunnin, ja kun Johanna palasi, istui Effi jo kuvastimen edessä odottamassa.

»Niin, armollinen rouva… Armollinen rouva suonee anteeksi… Tapasin rouva Paaschenin ja viivähdin vähän aikaa. Täällä on kovin hiljaista. On aivan iloinen tavatessaan ihmisen, jonka kanssa voi hieman keskustella. Christel on erittäin hyvä ihminen, mutta hän ei puhu, ja Friedrich on uninen ja varovainenkin eikä tahdo kunnolla mitään sanoa. Ihmisen täytyy luonnollisesti osata olla vaitikin, ja Paaschen, joka on ylen utelias, ei oikeastaan ole laisinkaan minun mieleiseni, mutta hupaisaa on sentään, kun joskus jotakin kuulee ja näkee.»

»Niin, ne ovat erittäin hienoiset. Mutta se ei ole hyvä, Johanna.
Millaiset hiukset, sellainen luonne.»

»Epäilemättä, armollinen rouva. Onhan pehmeä luonne parempi kuin kova.
Minun hiukseni ovat myös pehmeät.»

»Niin ovat, Johanna. Ja sitäpaitsi vaaleat. Sellaisista miehet eniten pitävät.»

»Ah, se asia on hyvin erilainen, armollinen rouva. Onhan paljon sellaisiakin, jotka pitävät mustista.»

»Onpa kyllä», nauroi Effi, »minäkin olen sen jo huomannut. Asia johtunee jostakin aivan muusta. Mutta niillä, jotka ovat vaaleatukkaiset, on aina vaalea hipiäkin, niin teilläkin, Johanna, ja tahtoisinpa panna itseni vedon pantiksi, että teitä paljon ahdistellaan. Minä olen vielä sangen nuori, mutta sen tiedän sentään minäkin. Sitäpaitsi minulla on ystävätär, hänkin vaalea, ihan pellavanvaalea tukka, vielä vaaleampi kuin teillä, papin tytär…»

»Mitä tarkoitattekaan sanoessanne 'niinpä kyllä', Johanna? Tuohan kuulostaa kerrassaan vihjailevalta ja omituiselta; eihän teillä voi olla mitään papin tyttäriä vastaan… Hän oli erittäin sievä tyttö, ja upseerimmekin — meillä näet oli upseereja, vieläpä lisäksi punaisia husaareja — olivat aina sitä mieltä. Sitäpaitsi hän ymmärsi hyvin pukuasiat — musta samettimiehusta ja siinä kukka, ruusu tai heliotrooppikin — ja kunhan silmät eivät olisi olleet niin ulkonevat… ah, teidän olisi pitänyt nähdä ne, Johanna, ainakin noin suuret, (Effi venytti nauraen oikeata silmäluontansa), niin hän olisi ollut kerrassaan kaunotar. Hänen nimensä oli Hulda, Hulda Niemeyer, ja me emme olleet edes erikoisen läheiset ystävät; mutta jos hän olisi nyt täällä ja istuisi tuossa, pienen sohvan kulmassa, juttelisin hänen kanssaan puoleenyöhön saakka tai kauemminkin. Minä ikävöin kovin ja…» hän veti Johannan pään ihan lähelle »… pelkään.»

»Ah, se asia kyllä paranee, armollinen rouva, niin on ollut meidän kaikkien laita.»

»… Ja jos armollinen rouva tosiaankin kovin pelkää, niin voinhan asettaa tänne yösijani. Otan olkimaton ja kumoan tuolin, jotta pääni saa tukea, ja sitten nukun täällä huomisaamuun tai kunnes armollinen herra on palannut.»

»Niin, se kenties kävisi päinsä. Mutta ei, sekään ei käy. Herra ei saa tietää, että olen peloissani, hän ei pidä siitä. Hän tahtoo minun olevan urhoollisen ja päättäväisen, kuten hän itse. Ja sitä minä en voi; olen ollut aina hieman vauhko… Mutta ymmärränhän hyvin, että täytyy hillitä itseänsä ja yleensäkin tehdä hänen mielikseen sellaisissa asioissa… Ja onhan minulla Rollo. Se makaa oven edessä.» Johanna nyökkäsi jokaiseen sanaan ja sytytti sitten Effin yöpöydällä palavan kynttilän. Sitten hän otti lampun. »Käskeekö armollinen rouva vielä jotakin?»

Hän jätti kynttilän palamaan, koska ei aikonut heti nukkua, vaan tahtoi nyt palauttaa mieleensä häämatkaansa samoinkuin oli aikaisemmin muistellut häiden aattoiltaa ja antaa kaiken liikkua sisäisen katseensa ohi. Mutta kävi toisin kuin hän oli ajatellut, ja kun hän oli ehtinyt Veronaan ja etsi Julia Capuletin taloa, hänen silmänsä jo painuivat kiinni. Pienessä hopeisessa kynttilänjalassa palava kynttiläntynkä lyheni vähitellen, leimahti vielä kerran ja sammui.

Effi nukkui vähän aikaa aivan sikeästi. Mutta yhtäkkiä hän kavahti ääneen huutaen hereille, kuullen vielä oman huutonsa ja Rollon haukahduksen — »vau-vau» kajahti kautta eteissuojan, kumeasti ja melkein pelokkaasti. Hänestä tuntui kuin sydän olisi seisahtunut; hän ei kyennyt huutamaan, ja samassa huiskahti jotakin hänen ohitsensa, ja eteiseen johtava ovi avautui. Mutta tämä äärimmäisen hädän hetki oli samalla vapahduksen tuokio, koska näet ei tullutkaan mitään kauheata, vaan tuli Rollo, joka etsi kuonollaan hänen kättään ja sen löydettyään paneutui hänen vuoteensa eteen levitetylle matolle. Effi puolestaan oli kolmeen kertaan painanut soittokellon nastaa, ja eipä kulunut puolta minuuttia, kun jo ilmaantui Johanna, paljain jaloin, hame käsivarrella ja iso ruudukas huivi pään ja hartiain yli heitettynä.

»Niin, minä olen uneksinut. Jotakin sellaista sen täytyi olla… mutta oli siinä varmaan jotakin muutakin.»

»Minä nukuin ihan sikeästi ja yhtäkkiä kavahdin hereille ja huusin… se oli kenties painajainen… se on meidän suvussamme, isääni se myös vaivaa, ja hän pelottaa sillä meitä, ja vain äiti sanoo aina, että hänen tulisi hieman hillitä itseänsä; mutta helppo on niin sanoa… minä kavahdin hereille ja huusin, ja kun katsahdin taakseni, niin hyvin kuin se kävi päinsä pimeässä, väikähti jotakin vuoteeni ohi, juuri siinä, missä nyt seisotte, Johanna, ja samassa se oli tiessään. Ja kun oikein ajattelen, mikä se oli…»

»Ja kun oikein ajattelen… en osaa sitä sanoa… mutta luulen, että se oli kiinalainen.»

»Yläkerran kiinalainenko?» ja Johanna yritti nauraa, »pieni kiinalaisemme, jonka olemme liimanneet tuolin selustaan, Christel ja minä. Ah, armollinen rouva on nähnyt unta, ja jos olittekin jo valveilla, niin kaikki oli kuitenkin vain unennäköä.»

»Tekisi mieleni niin uskoa. Mutta ihan samana hetkenä alkoi Rollo ulkona haukkua; sekin siis näki jotakin, ja sitten lennähti ovi auki, ja kelpo koira syöksähti luokseni, ikäänkuin olisi tullut minua pelastamaan. Ah, rakas Johanna, se oli kauheata. Ja minä olen niin yksin ja niin nuori. Kunpa minulla olisi täällä joku, jonka luona voisin itkeä. Mutta minä olen ylen kaukana kotoa… Ah, kaukana kotoa…»

»Ei, hänen ei pidä tulla; hänen ei pidä nähdä minua tällaisena. Hän kenties minulle nauraisi, ja sitä minä en voisi antaa hänelle anteeksi. Se näet oli kauheata, Johanna… Teidän pitää nyt jäädä tänne… Mutta antakaa Christelin nukkua ja samoin Friedrichin. Kenenkään ei pidä saada siitä tietoa.»

»Tai kenties voin noutaa rouva Krusen; hän ei nuku, vaan istuu kaiken yötä.»

»Ei, ei, hän on itse sitä lajia. Se mustan kanan piteleminen on samaa lajia; hän ei saa tulla. Ei, Johanna, te jäätte tänne yksin. Ja kuinka hyvä, että olette vain vetänyt ikkunaluukut kiinni. Työntäkää ne auki, oikein äänekkäästi, jotta kuulen inhimillisen äänen, jonkin inhimillisen äänen… minun täytyy nimittää sitä niin, vaikka se kuulostaakin omituiselta… ja avatkaa sitten hieman ikkunaa, jotta saan ilmaa ja valoa.»

Johanna teki kuten käskettiin, ja Effi vaipui takaisin pielukselleen ja kohta senjälkeen unenhorrokseen.

KYMMENES LUKU.

Innstetten oli palannut Varzinista vasta kuuden aikaan aamulla ja oli Rollon hyväilyt torjuen vetäytynyt mahdollisimman hiljaa omaan huoneeseensa. Hän asettui levolle niin mukavasti kuin voi ja salli Friedrichin vain tuoda matkapeitteen. »Herätä minut yhdeksän aikaan!» Niin olikin tapahtunut. Hän nousi nopeasti ja sanoi: »Tuo aamiainen!»

»En tiedä; tiedän vain, että Johannan on täytynyt nukkua yönsä armollisen rouvan huoneessa.»

Johanna tuli. Hänen hipiänsä oli yhtä rusottava kuin ainakin, joten hän ei näyttänyt erikoisesti huolestuneen yön tapahtumista.

»Mitä on tapahtunut? Friedrich sanoo jotakin sattuneen ja kertoo teidän nukkuneen armollisen rouvan luona.»

»Niin, herra parooni. Armollinen rouva soitti kolme kertaa nopeasti peräkkäin, joten heti ajattelin sen jotakin merkitsevän. Ja niin olikin laita. Hän oli kaiketi uneksinut tai kenties se oli se muu.»

»Minä en tiedä mitään. Joka tapauksessa on siitä tehtävä loppu. Ja missä tilassa tapasitte rouvan?»

»Hän oli kuin suunniltaan ja piteli kiinteästi kaulahihnasta Rolloa, joka seisoi armollisen rouvan vuoteen vieressä. Ja koira oli sekin peloissaan.»

»Entä mitä hän oli uneksinut, tai olkoon menneeksi: mitä hän oli kuullut tai nähnyt? Mitä hän sanoi?»

»Mielettömyyttä, sanon minä. Yhä uudelleen samaa typerää lorua; en tahdo enää kuulla siitä puhuttavankaan. Ja sitten te jäitte rouvan luo?»

»Niin, armollinen herra. Tein itselleni makuusijan ihan lähelle häntä,
Ja minun täytyi pitää häntä kädestä, ja sitten hän nukahti.»

»Se huolestuttaa minua, Johanna. Ihminen voi nukkua itsensä terveeksi, mutta yhtä hyvin sairaaksikin. Meidän täytyy herättää hänet, tietenkin varovasti, jottei hän jälleen säikähdä. Friedrichin ei pidä tuoda aamiaista, minä odotan, kunnes rouva tulee. Menetelkää varovasti.»

Puoli tuntia myöhemmin tuli Effi. Hän näytti viehättävältä, oli ihan kalpea ja nojasi Johannaan. Mutta Innstettenin nähdessään hän syöksyi hänen luokseen ja syleili ja suuteli häntä. Samalla virtasivat kyynelet pitkin hänen poskiansa. »Ah, Geert, Jumalan kiitos, että olet kotona. Nyt on kaikki jälleen hyvin. Et saa enää lähteä, et saa jättää minua yksin.»

»Rakas Effi… jättäkää siihen, Friedrich, minä järjestän sen itse… rakas Effi, enhän jätä sinua yksin välinpitämättömyyden tai päähänpiston vuoksi, vaan pakosta; minulla ei ole valitsemisen varaa, olen palveluksessa oleva mies, en voi sanoa ruhtinaalle enkä ruhtinattarellekaan: Teidän korkeutenne, en voi tulla, vaimoni on yksinään tai vaimoni pelkää. Jos niin sanoisin, joutuisimme verrattain naurettavaan valoon, minä epäilemättä ja samoin sinäkin. Mutta juohan ensin kuppi kahvia.»

Effi joi ja vilkastui siitä ilmeisesti. Sitten hän jälleen tarttui miehensä käteen ja sanoi: »Olkoon niinkuin sanot; minä ymmärrän, ettei se käy päinsä. Ja tahdommehan me sitäpaitsi päästä ylenemäänkin. Sanon me, sillä minä toivoelen sitä oikeastaan kiihkeämmin kuin sinä…»

»Asia on siis päätetty; sinä noudatat kutsuja kuten tähänkin asti, ja minä jään tänne odottelemaan 'korkeata herraani', johtuen siitä ajattelemaan Huldaa syreenipuun alla. Kuinka hän voinee?»

»Aioin sanoa, että jään tänne, yksinänikin, jos se on välttämätöntä. Mutta en tähän taloon. Vaihdetaan asuntoa. Vallin luona on kauniita taloja, eräs konsuli Martensin ja konsuli Grützmacherin välissä ja eräs torin varrella, Gieshübleriä vastapäätä; miksi emme voi asua siellä? Minkätähden juuri täällä? Vierailevilta ystäviltä ja sukulaisilta olen usein kuullut, että Berlinissä perheet muuttavat pianonsoiton tai torakkain tai epäystävällisen portinvartijanvaimon vuoksi; jos se tapahtuu sellaisten joutavien asioiden vuoksi…»

»Jos se on mahdollista sellaisten asioiden vuoksi, niin täytyyhän sen olla mahdollista täälläkin, missä sinä olet piirineuvos ja ihmiset noudattavat mieltäsi ja monet ovat kiitollisuudenvelassakin. Gieshübler varmaan meitä avustaisi, jo yksin minun tähteni, sillä hän varmaan minua säälii. Sanohan, Geert, että lähdemme tästä noidutusta talosta, talosta, jossa liikkuu…»

»… Kiinalainen, tarkoitat. Näetkö, Effi, tuon kamalan sanan voi lausua hänen ilmaantumatta. Se, mitä siellä näit tai mitä luulosi mukaan hiipi vuoteesi ohi, oli pieni kiinalainen, jonka tytöt ovat liimanneet yläkerran tuolin selustaan; panenpa vetoa, että sillä oli yllään sininen nuttu ja päässä ihan litteä lakki kiiltävine nappeineen.»

»Unennäköä siis, aistiharhaa. Ja Johanna lienee kertonut sinulle eilen illalla jotakin, yläkerrassa vietetyistä häistä…»

»Hän ei ole kertonut minulle sanaakaan. Mutta huomaanhan kaikesta, että täällä on jotakin eriskummallista. Ja krokodiili; täällä on kaikki ylen kaameata.»

»Ensimmäisenä iltana, nähdessäsi krokodiilin, sinä pidit sitä tarumaisena…»

»… Sitäpaitsi, Effi, en voi helposti muuttaa täältä pois, vaikka olisi mahdollistakin talo myydä tai vaihtaa. Asian laita on samoin kuin Varziniin lähetettävän kieltäytymisen. En voi sallia kaupunkilaisten sanovan, että piirineuvos Innstetten myy talonsa, koska hänen rouvansa on nähnyt liimatun pienen kiinalaisen haamuna vuoteensa vieressä. Jos niin menettelen, olen hukassa, Effi. Sellaisesta naurettavuudesta ihminen ei kohennu milloinkaan entiselleen.»

»Niin en tahdo väittää. Se on asia, jonka voi uskoa tai vielä mieluummin olla uskomatta. Mutta jos otaksumillekin, että sellaista on olemassa, mitä se haittaa? Se seikka, että ilmassa lentelee basilleja, joista lienet kuullut, on paljon pahempi ja vaarallisempi kuin koko tuo haamutemmellys. Edellyttäen, että ne temmeltävät, että sellaista tosiaankin on olemassa. Sitäpaitsi minua hämmästyttää, että havaitsen sellaista pelkoa ja vapistusta sinussa, Briest-suvun jäsenessä. Aivan kuin polveutuisit jostakin pienestä porvariperheestä. Aave on samanlainen etu kuin sukupuu ja muu samanlainen, ja tunnenpa sukuja, jotka yhtä mielellään sallisivat riistää itseltään vaakunansa kuin 'valkoisen naisensa', joka tietenkin voi yhtä hyvin olla musta.» Effi oli vaiti.

»Mitäpä vastaisin? Olen myöntynyt ja osoittautunut halukkaaksi noudattamaan toivomuksiasi, mutta sinä puolestasi olisit nähdäkseni voinut olla myötätuntoisempi. Kunpa tietäisit, kuinka kaipaan juuri sitä. Olen kärsinyt kovin, tosiaankin, ja sinut nähdessäni ajattelin kohta vapautuvani pelontuskastani. Mutta sinä sanot minulle vain, ettet halua tehdä itseäsi naurettavaksi, et ruhtinaan etkä kaupunkilaisten silmissä. Se on laiha lohdutus. Minä pidän sitä vähänä ja sitäkin vähempänä, kun lopulta vielä puhut ristiriitaisesti, et ainoastaan näytä itse uskovan noita asioita, vaan vaadit minulta vielä aatelista aaveylpeyttä. Sitä minussa ei kumminkaan ole. Ja kun puhut suvuista, joille heidän aaveensa on yhtä arvokas kuin heidän vaakunansa, niin minä sanon tuota makuasiaksi; minulle on vaakuna arvokkaampi. Meillä Briesteillä ei ole aavetta, Jumalan kiitos. Briestit ovat aina olleet erittäin hyvää väkeä, ja asia johtunee siitä.»

Kiista olisi luultavasti jatkunut ja voinut johtaa vakavaankin mielialan rikkoutumiseen, ellei Friedrich olisi tullut tuomaan armolliselle rouvalle saapunutta kirjettä. »Herra Gieshübleriltä. Tuoja odottaa vastausta.»

Effin kasvoista hävisi heti kaikki harmi; pelkkä Gieshüblerin nimen kuuleminen vaikutti häneen mieluisasti, ja kirjeen tarkasteleminen lisäsi tuota mielihyvän tunnetta. Kirje oli todellisuudessa vain kokoontaitettu paperiarkki, johon oli erinomaisin kansliakäsialoin kirjoitettu osoite »Rouva Paroonitar von Innstetten, o.s. von Briest» ja jossa sinetin sijaan oli kiinnitetty pieni pyöreä kuva, lyyra ja siinä sauva. Sauva saattoi esittää nuoltakin. Effi ojensi kirjeen miehelleen, joka sitä samoin ihasteli.

Effi avasi kirjeen ja luki: »Korkeasti kunnioitettu rouva, armollisin rouva paroonitar! Sallikaa minun liittää kunnioittavimpaan aamupäivätervehdykseeni kaikkein nöyrin pyyntö. Päiväjunalla saapuu tänne monivuotinen hyvä ystävättäreni, eräs kelpo kaupunkimme Kessinin tyttäriä, neiti Marietta Trippelli, ja viipyy luonanne huomisaamuun saakka. T.k. 17 p:nä hän on Pietarissa, missä antaa konsertteja tammikuun keskivaiheille asti. Ruhtinas Kotšukov avaa hänelle tälläkin kertaa vieraanvaraisen kotinsa. Minulle muuttumatonta ystävällisyyttänsä osoittaen on Trippelli lupautunut viettämään tämän illan luonani ja esittämään muutamia lauluja ehdottomasti minun valintaani noudattaen (hän näet ei tiedä mitään vaikeuksista). Voisikohan rouva paroonitar suostua olemaan läsnä tässä musikaalisessa illanvietossa, joka alkaa kello seitsemältä. Herra puolisonne, jonka toivon varmasti saapuvan, tulee varmaan kannattamaan nöyrintä pyyntöäni. Vieraita on ainoastaan pastori Lindequist (joka säestää) ja, luonnollisesti, leskirouva Trippel. Erinomaisin kunnioituksen tuntein A. Gieshübler.»

»Tietenkin suostumme. Se tempaa minut toisiin ajatuksiin. Ja enhän voi torjua kelpo Gieshübleriäni heti hänen ensi kertaa kutsuessaan.»

»Sitä minäkin. Friedrich, sanokaa siis Mirambolle, joka kirjeen lienee tuonut, että me rohkenemme kutsua noudattaa.»

»Varsinainen Mirambo on afrikalainen rosvopäällikkö… Tanganjika-järveltä, jos maantiedon tuntemuksesi riittää niin kauas… mutta tämä on vain Gieshüblerin hiiliproviisori ja faktotum ja tulee todennäköisesti esiintymään tänä iltana hännystakkiin ja puuvillakäsineihin puettuna.»

Pieni välikohtaus oli ilmeisesti vaikuttanut Effiin suotuisasti ja suurelta osalta palauttanut hänen mielensä keveyden, ja Innstetten tahtoi tehdä parastaan edistääkseen tätä toipumista. »Olen iloinen, kun suostuit ja niin nopeasti ja arvelematta, ja nyt tahtoisin ehdottaa sinulle vielä jotakin saadakseni sinut täysin entisellesi. Huomaan selvästi, että sinua vaivaa vielä jokin yöllinen asia, joka ei sovi Effiini ja joka on välttämättä karkoitettava, ja siihen ei ole parempaa lääkettä kuin raitis ilma. Sää on oivallinen, sekä raikas että leuto, tuskin tuulen henkäystäkään; mitäpä arvelet, jos lähdemme ajelemaan, mutta kauas eikä vain Plantaašin ympäri, tietenkin reessä, ja kulkusin ja valkoisin rekipeitoin, ja palattuamme kotiin neljän tienoissa sinä lepäät, ja seitsemän aikaan olemme Gieshüblerin luona kuulemassa Trippelliä.»

Effi tarttui hänen käteensä. »Kuinka hyvä oletkaan, Geert, ja kuinka suopea. Minä näytin sinusta varmaan lapsekkaalta tai ainakin kovin lapselliselta; ensinnäkin se, että pelkäsin ja sitten, että neuvoin sinua myymään talon ja, mikä pahempi, järjestämään toisin asioita ruhtinaan kanssa. Sinunko pitäisi kääntyä yrmeäksi häntä kohtaan — sehän on naurettavaa. Onhan hän lopultakin se mies, joka ratkaisee meidän kohtalomme. Minunkin. Et voi uskoa, kuinka kunnianhimoinen olen. Olen mennyt kanssasi naimisiin oikeastaan vain kunnianhimon vuoksi. Mutta älä sentään huoli näyttää niin vakavalta. Rakastanhan sinua… kuinka sanotaankaan, kun taitetaan oksa ja riivitään siitä lehdet? Riemuellen, itkeskellen, ylenpalttisesti.»

Hän nauroi helakasti. »Sanohan minulle», jatkoi hän Innstettenin yhä ollessa vaiti, »minne tästä lähdetään?»

»Ajattelin, että ajaisimme rautatieasemalle, mutta kiertoteitse, ja sitten viertoteitse takaisin. Aterioimme asemalla tai paremminkin Golchowskin luona 'Ruhtinas Bismarckin' majatalossa, jonka ohi ajoimme tänne saapuessamme, jos vielä muistat. Sellainen vierailu on aina hyödyllinen, ja minä ja starosta Effin armosta juttelemme hieman vaaleista. Vaikka hän henkilönä ei olekaan suuriarvoinen, hän pitää kuitenkin järjestyksessä taloutensa ja keittiönsä sitäkin paremmin. Täkäläiset ihmiset osaavat syödä ja juoda.»

Tämä keskustelu tapahtui suunnilleen yhdentoista aikaan. Kahtatoista lyödessä Kruse ajoi reen oven eteen, ja Effi sijoittui siihen. Johanna aikoi tuoda jalkapussin ja turkit, mutta Effi kaipasi kaiken sen jälkeen, mikä häntä yhä painosti, raitista ilmaa siinä määrin, ettei suostunut niitä ottamaan, sallihan vain kietoa peitteen kaksin kerroin ympärilleen. Innstetten virkkoi Kruselle: »Kruse, nyt ajetaan asemalle; missä olimme jo kerran tänä aamuna. Ihmiset varmaan ihmettelevät, mutta eipä haittaa. Ajattelen että ajamme Plantaašin ohi ja sitten vasemmalle kohti Kroschentinin kirkontornia. Antakaa hevosten juosta. Meidän täytyy olla asemalla kello yhden aikaan.»

Niin lähdettiin. Kaupungin valkoisten kattojen yöpuolella leijui savu, sillä ilma tuskin liikkui. Utpatelin myllykin kiersi siipiään vain hitaasti, ja nopeasti kiiti reki eteenpäin, ihan kirkkomaan vieritse. Pensaiden oksat ulottuivat ristikkoaidan yli ja viistivät kärjillään Effiä niin että lunta varisi hänen rekipeitollensa. Tien toisella puolen oli aidattu alue, ei paljoa suurempi kuin kukkalava, ja sisäpuolella ei näkynyt mitään muuta kuin sen keskeltä kohoava nuori mänty.

Effi säpsähti; se oli kuin isku. Hänellä oli kumminkin kyllin voimia hillitäkseen itsensä ja sanoakseen näennäisen rauhallisesti: »Meidänkö kiinalaisemme?»

»Niin, meidän. Seurakunnan kalmistoon häntä ei tietenkään voitu sijoittaa, ja niin kapteeni Thomsen, joka oli tavallaan hänen ystävänsä, osti tuon paikan ja antoi haudata hänet siihen. Siinä on myöskin kivi ja kirjoitus. Kaikki tietenkin ennen minun tänne tuloani tapahtunut. Mutta siitä puhutaan yhä vielä.»

»Siinä siis kuitenkin piilee jotakin. Tarina. Sanoithan jo tänä aamuna jotakin sellaista. Ja lienee lopulta parasta, että saan kuulla, kuinka on laita. Niin kauan kuin en sitä tiedä, olen kaikista hyvistä aikeista huolimatta aina kuvitelmieni uhri. Kerro minulle asia sellaisena kuin se todellisuudessa on. Todellisuus ei voi kiduttaa minua niinkuin oma kuvitteluni.»

»Hyvä, Effi. En tahtonut siitä puhua. Mutta nyt se tapahtuu itsestään, ja se on hyvä. Siinä ei muuten oikeastaan ole mitään.»

»Niin, se on helposti sanottu. Alku on aina hankala, tarinoissakin.
Luulenpa, että on paras aloittaa kapteeni Thomsenista.»

»Thomsen, jonka olen jo sinulle maininnut, oli monet vuodet niinsanottu Kiinan-kävijä, kuljetti riisilasteja Shanghain ja Singaporen väliä ja lienee ollut jo kuudenkymmenen iässä saapuessaan tänne. En tiedä, oliko hän täällä syntynyt vai oliko hänellä täällä muita suhteita. Sanalla sanoen, hän tuli tänne ja möi aluksensa, vanhan laatikon, josta ei paljoakaan saanut, ja osti itselleen talon, sen, jossa me nyt asumme. Hän näet oli kerännyt ulkona maailmalla melkoisen varallisuuden. Hänen perujaan ovat krokodiili ja haikala ja luonnollisesti myöskin laiva… Thomsen siis oli täällä, erittäin taidollinen mies (niin ainakin minulle on kerrottu) ja yleisesti suosittu. Hänestä piti myöskin pormestari Kirstein ja ennen kaikkia silloinen Kessinin pastori, eräs berliniläinen, joka oli tullut tänne hieman aikaisemmin kuin Thomsen ja jolla oli täällä paljon vihollisia.»

»Sen uskon. Olen huomannut, kuinka ankaroita ja itsekylläisiä ihmiset täällä ovat. Se on luullakseni pommerilaisuutta.»

»Asia on niin eikä ole niin, miten siihen suhtautuu. On olemassa toisia seutuja, joissa ihmiset eivät ole ollenkaan ankaroita ja joissa kaikki menee ylösalaisin… Mutta katsohan, Effi, tuossa on Kroschentinin kirkontorni ihan edessämme. Emmekö luovu alkuperäisestä suunnitelmastamme ja aja mieluummin vanhan rouva von Grasenabbin luo? Jos olen asian oikein käsittänyt, ei Sidonie ole kotona. Voisimme siis uskaltaa…»

»Mitä ajatteletkaan, Geert? Onhan kerrassaan taivaallista kiitää tällä tavoin eteenpäin, ja minä ihan tunnen, kuinka alkaa tuntua oloni vapaalta ja kuinka minusta karisee kaikki pelko. Pitäisikö minun nyt luopua kaikesta tästä vain pistäytyäkseni vanhojen ihmisten vieraana ja todennäköisesti tuottaakseni heille hämminkiä? Taivaan tähden ei. Sitäpaitsi tahdon ennen kaikkea kuulla tarinan. Oli siis puheena kapteeni Thomsen, jonka otaksun tanskalaiseksi tai englantilaiseksi; hän oli varmaan erittäin siisti, korkea valkoinen kaulus ja hohtavan valkoiset liinavaatteet…»

»Aivan oikein. Sellaiseksi hänet kuvaillaan. Ja hänen mukanaan oli eräs nuori henkilö, suunnilleen kahdenkymmenen vuoden ikäinen, jonka toiset sanoivat olleen hänen veljentyttärensä, mutta useimmat hänen tyttärentyttärensä, mikä muuten ikävuosiin nähden oli tuskin mahdollista. Ja paitsi tätä sukulaista oli vielä eräs kiinalainen, samainen, joka nyt lepää tuolla rantasärkkien välissä ja jonka haudan ohi vastikään ajoimme.»

»Tuo kiinalainen oli Thomsenin palvelija, ja Thomsen piti hänestä siinä määrin, että hän oli pikemmin ystävä kuin palvelija. Ja niin kuluivat vuoden päivät. Sitten kerrottiin yhtäkkiä, että Thomsenin tyttärentytär, jonka nimi luullakseni oli Nina, tulisi menemään naimisiin, ukon toivomuksen mukaan erään kapteenin kanssa. Ja niinpä olikin laita. Talossa vietettiin suuret häät, berliniläinen pastori vihki heidät, ja mylläri Utpatel, joka oli lahkolainen, ja Gieshübler, johon kirkollisissa asioissa ei häneenkään oikein luotettu, olivat saaneet kutsun; mutta ennen kaikkea oli häävieraiden joukossa paljon kapteeneja puolisoineen ja tyttärineen. Ja ilo oli suuri, kuten ajatella saattaa. Illalla tanssittiin, ja morsian tanssi kaikkien kanssa, lopulta kiinalaisenkin kanssa. Sitten kuultiin yhtäkkiä sanottavan, että hän oli poissa, nimittäin morsian. Ja hän oli tosiaankin poissa, minne lieneekään joutunut, kukaan ei tiedä, mitä oli tapahtunut. Ja neljäntoista päivän kuluttua kuoli kiinalainen; Thomsen osti sen hautapaikan, jonka sinulle osoitin, ja siihen hänet haudattiin. Mutta berliniläinen pastori kuuluu sanoneen, että kiinalaisen olisi yhtä hyvin voinut haudata kristittyjen kirkkomaahan, koska hän oli ollut erittäin kunnollinen mies ja aivan yhtä hyvä kuin muutkin. Keitä hän noilla 'muilla' oikeastaan tarkoitti, on epätietoista, sanoi minulle Gieshübler.»

»Minä puolestani olen siinä asiassa aivan toista mieltä kuin pastori; sellaista ei saa lausua, sillä se on uskallettua ja sopimatonta. Niin ei olisi sanonut Niemeyerkään.»

»Pastori-parkaa, jonka nimi oli Trippel, moitittiin senvuoksi kovin, joten oli oikeastaan onni, että hän aivan pian kuoli, koska olisi muuten menettänyt virkansa. Vaikka näet kaupunki oli hänet valinnut, se oli kuitenkin häntä vastaan, aivan samoinkuin sinä, ja konsistorio tietenkin aivan erikoisesti.»

»Trippel, niinkö sanoit? Niinpä hän lienee jossakin yhteydessä sen pastorinrouva Trippelin kanssa, jonka tulemme näkemään tänä iltana?»

Effi nauroi. »Trippellin! Nyt vasta asian oikein ymmärrän. Gieshübler mainitsi jo kirjeessään, että hän on Kessinissä syntynyt, mutta minä ajattelin, että hän on jonkun italialaisen konsulin tytär. Onhan täällä viljalti ulkomaalaisia nimiä. Mutta hänpä onkin hyvä saksalainen ja polveutuu Trippelistä. Onko hän tosiaankin niin oivallinen, että on uskaltanut muuttaa itsensä italialaiseksi?»

»Maailma on sen, joka uskaltaa. Hän on muuten varsin etevä. Hän opiskeli pari vuotta Parisissa, missä oppi tuntemaan myöskin venäläisen ruhtinaan — venäläiset ruhtinaat näet ovat erittäin valistuneita, eivät välitä pienistä luokkaennakkoluuloista, ja Kotšukov ja Gieshübler, jota hän muuten nimittää 'sedäksi' ja jota melkein sopii nimittää synnynnäiseksi sedäksi, he molemmat oikeastaan ovat tehneet pikku Marian siksi, mikä hän on. Gieshübler auttoi hänet Parisiin ja Kotšukov on sitten muuntanut hänet Trippelliksi.»

»Ah, Geert, kuinka viehättävää tämä kaikki onkaan, ja millaista arkielämää olenkaan elänyt Hohen-Cremmenissä! Ei koskaan sattunut mitään erikoista.»

Innstetten tarttui hänen käteensä ja sanoi: »Niin et saa puhua, Effi. Aaveista sopii ajatella, mitä haluaa. Mutta varo erikoista tai sitä, mitä erikoiseksi nimitetään. Sen, mikä näyttää kovin houkuttelevalta — ja siihen lajiin kuuluvaksi minä luen myöskin Trippellin viettämän elämän — saa yleensä maksaa onnellaan. Minä tosin tiedän, kuinka rakastat Hohen-Cremmeniä ja olet siihen kiintynyt, mutta usein sitä pilkkailetkin ollenkaan aavistamatta, mitä merkitsevät hiljaiset päivät, sellaiset kuin Hohen-Cremmenissä vietetyt.»

»Niin ei ole laita», väitti Effi. »Tiedän varsin hyvin, mitä ne merkitsevät. Kuulen vain mielelläni jostakin muusta, ja sitten tekee mieleni saada olla mukana. Mutta olet ihan oikeassa. Ja oikeastaan minäkin ikävöin vain lepoa ja rauhaa.»

Innstetten varoitti sormellaan. »Kallein Effi kultani, tuon sinä vain jälleen keksit. Pelkkiä haaveita, milloin niin, milloin näin.»

YHDESTOISTA LUKU.

Matka sujui täysin suunnitelman mukaisesti. Kello yhden aikaan reki pysähtyi ratavallin luona »Ruhtinas Bismarckin» majatalon eteen, ja Golchowski, joka oli onnellinen nähdessään piirineuvoksen luonaan teki parastaan toimittaakseen hyvän päivällisaterian. Kun vihdoin tuotiin pöytään jälkiruoka ja Unkarin viiniä, Innstetten kutsui silloin tällöin näyttäytyneen ja asiain säännöllistä kulkua valvovan isännän, kehoittaen häntä istuutumaan pöytään ja kertomaan jotakin. Golchowski olikin oikea mies siihen virkaan; kahden peninkulman kehässä ei munittu munaa, josta hän ei tietänyt. Se kävi ilmi tänäänkin. Kuten Innstetten oli aivan oikein arvannut, oli Sidonie Grasenabb tänä samoinkuin edellisenäkin jouluna matkustanut neljäksi viikoksi »hovisaarnaajan» luo; rouva von Pallesken oli täytynyt yhtäkkiä erottaa kamarineitsyensä palveluksestaan ikävän jutun vuoksi, ja ukko Frauden laita oli huonosti — tosin kerrottiin hänen vain nyrjähdyttäneen jalkansa, mutta todellisuudessa oli sattunut halvauskohtaus, ja Lissassa husaarina olevaa poikaa odotettiin joka hetki saapuvaksi. Tällaisten juttujen jälkeen oli siirrytty vakavampiin asioihin ja johduttu puhumaan Varzinista. »Niin», virkkoi Golchowski, »onpa omituista ajatella ruhtinasta paperimyllärinä! Koko asia on sangen merkillinen; oikeastaan hän ei voi sietää kirjoittelemista, ja painettua paperia vieläkin vähemmän, mutta perustaa nyt kuitenkin paperitehtaan.»

»Aivan oikein, parahin Golchowski», virkkoi Innstetten, »mutta sellaisista ristiriidoista ei elämässä selviydy. Ja siinä ei auta mikään ruhtinas eikä mikään suuruus.»

Tämä ruhtinasta koskeva keskustelu olisi kenties vielä jatkunut, ellei aseman merkkikello olisi samassa ilmoittanut junan saapuvan. Innstetten katsahti kelloonsa.

»Danzigin pikajuna; se ei pysähdy tässä, mutta minä menen kuitenkin aina ja lasken vaunut, ja toisinaan on ikkunassa joku, jonka tunnen. Tästä ihan pihani perältä johtavat portaat ratavallia ylös, ratavartijan asumus 417…»

Kaikki kolme lähtivät ja asettuivat ratavartijan asunnon vieressä sijaitsevaan kapeaan puutarhaan, joka tosin nyt oli lumen peitossa, mutta jossa oli eräs vapaaksi luotu kohta. Ratavartija oli jo siinä, lippu kädessään. Sitten kiiti juna asemalle ja samassa silmänräpäyksessä pienen vartijatuvan ja puutarhasaran ohi. Effi oli niin kiihdyksissä, ettei nähnyt mitään, katselihan vain kuin huumaantuneena viimeistä vaunua, jonka korkeassa kopissa istui jarruttaja.

»Kymmenen minuuttia vailla seitsemän se on Berlinissä», virkkoi Innstetten, »ja tuntia myöhemmin voivat Hohen-Cremmenin asujaimet, jos tuuli on suotuisa, kuulla sen kolistavan ohi. Haluaisitko lähteä mukaan, Effi?»

Effi ei vastannut mitään. Mutta katsahtaessaan häneen Innstetten huomasi hänen silmässään kyynelen.

Ohikiitävä juna oli herättänyt Effin mielessä kiivaan kaipauksen. Vaikka hänen olonsa olikin hyvä, hän tunsi kuitenkin olevansa kuin vieraassa maailmassa. Jos hän olikin vielä ihastellut toista tai toista asiaa, hän kuitenkin nyt tajusi, mitä häneltä puuttui, Tuolla sijaitsi Varzin, ja toisella puolen kimalteli Kroschentinin kirkontornin huippu, etäällä Morgenitzin, ja siellä asustivat Grasenabbit ja Borcket eivätkä Bellingit ja Briestit. »Niin, ne!» Innstetten oli ollut aivan oikeassa puhuessaan hänen mielialojensa nopeasta vaihtelusta; Effi näki jälleen kaikki, mikä oli jäänyt taakse, ikäänkuin kirkastettuna. Mutta vaikka hän epäilemättä olikin kaipauksen tuntein katsellut junan jälkeen, hän oli kuitenkin toisaalta liiaksi liikkuvaluontoinen antaakseen sen asian kovin mieltänsä askarruttaa, ja jo kotimatkalla, kun painuvan päivän punainen kajaste valautui hangelle, hän tunsi itsensä jälleen vapaammaksi; kaikki tuntui hänestä kauniilta ja raikkaalta, ja kun hän Kessiniin palattua astui Gieshüblerin eteissuojaan melkein täsmälleen kellon lyödessä seitsemän, hänen mielessään ei ollut ainoastaan mieluisa, vaan melkein vallatonkin tunto, jota talossa tuntuva virmajuuren ja orvokinjuuren tuoksu lienee osaltaan lisännyt.

Innstetten oli saapunut rouvineen täsmällisesti, mutta siitä huolimatta olivat toiset vieraat ehtineet jo aikaisemmin; pastori Lindequist, vanha rouva Trippel ja itse Trippelli olivat jo tulleet. Gieshübler — sinisessä hännystakissa, jonka napit olivat himmeän kullan väriset, ja nenälasit leveässä mustassa nauhassa, joka lepäsi kuin mikäkin tähdistönnauha hohtavanvalkoisilla nyppykangasliiveillä — Gieshübler kykeni vain vaivoin hillitsemään kiihtymystään. »Saanko esitellä: parooni ja paroonitar Innstetten, pastorin rouva Trippel, neiti Marietta Trippelli.» Pastori Lindequist, jonka kaikki tunsivat, seisoi hymyillen taampana.

Trippelli, suunnilleen kolmenkymmenenvuoden ikäinen, erittäin miehekästä ja nimenomaan humoristista tyyppiä, oli aina esittelyyn saakka istunut kunniasijalla sohvassa. Mutta esittelyn jälkeen hän asteli kohti lähellä olevaa korkeaselustaista tuolia ja lausui: »Minä pyydän nyt teitä, armollinen rouva, ottamaan kannettavaksenne virkanne taakat ja vaarallisuudet. Vaarallisuuksista — hän viittasi sohvaan — voi tässä tapauksessa hyvinkin puhua. Olen huomauttanut siitä Gieshüblerille jo vuosi sitten, mutta valitettavasti tuloksetta; hän on hyvä, mutta myöskin itsepäinen.»

»Tämä sohva, jonka syntymä sijaitsee ajassa vähintään viisikymmentä vuotta sitten, on rakennettu vanhanaikaista vajottamisperiaatetta noudattaen, ja jos uskaltautuu sen haltuun sitä ennen keräämättä allensa kokonaista tyynyvuorta, vajoaa pohjattomiin, joka tapauksessa niin syvään, että polvet kohoavat ilmoille kuin monumentit.» Trippelli lausui tuon hyvätuulisesti ja varmasti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Sinä olet paroonitar Innstetten, minä olen Trippelli.»

Gieshübler rakasti taiteellista ystävätärtään intomielisestä ja piti hänen kykyjään suuressa arvossa, mutta ei voinut haltioituneenakaan sulkea silmiään siltä tosiasialta, että Trippelli oli saanut vain lievän annoksen seurallista hienoutta. Ja juuri tätä hienoutta hän itse erikoisesti viljeli. »Rakas Marietta», puuttui hän puheeseen, »te käsittelette sellaisia kysymyksiä erittäin viehättävästi; mutta mitä sohvaani tulee, te tosiaankin olette väärässä, ja ken hyvänsä asiantuntija voi kiistamme ratkaista. Sellainenkin mies kuin ruhtinas Kotšukov…»

»Ah, Gieshübler, jättäkää hänet, minä pyydän. Aina vain Kotšukov. Saatte vielä armollisen rouvan otaksumaan, että minä olen tuon ruhtinaan — joka muuten kuuluu pienempien joukkoon ja omistaa vain tuhat sielua, toisin sanoen omisti (aikaisemmin, kun laskelmat perustuivat sieluihin) — että olen ylpeä saadessani olla hänen tuhannesensimmäinen sielunsa. Ei, asia on tosiaankin toisin; aina arkailematta, tunnettehan vaalilauselmani; Gieshübler. Kotšukov on kelpo kumppani ja ystäväni, mutta taiteesta ja muista samanlaisista asioista hän ei ymmärrä mitään, ei ainakaan musiikista, vaikka säveltääkin messuja ja oratorioita — useimmat venäläiset ruhtinaat suistuvat taidetta harjoittaessaan hieman hengelliseen tai oikeauskoiseen suuntaan — ja niihin moniin asioihin, joita hän ei ollenkaan ymmärrä, kuuluvat epäilemättä myöskin sisustus- ja verhoilukysymykset. Hän on riittävän ylhäinen uskoakseen kauniiksi kaiken sen, mikä näyttää koreankirjavalta ja maksaa paljon.»

Innstetteniä tuo huvitti, ja pastori Lindequist oli hänkin ilmeisesti mielissään. Kelpo vanha rouva Trippel sitävastoin joutui tyttärensä huolettoman sävyn vuoksi alinomaa hämilleen, ja Gieshübler piti soveliaana katkaista tämän hankalaksi käyvän keskustelun. Paras keino oli muutamien laulujen esittäminen. Ei ollut luultavaa, että Marietta valitsisi lauluja, joiden sisältö antoi aihetta moitteisiin, ja jos niinkin kävisi, oli hänen esitystaitonsa niin oivallinen, että sisältö tuli sen nojalla aateloiduksi. »Parahin Marietta», loihe Gieshübler lausumaan, »minä olen tilannut pienen ateriamme kello kahdeksaksi. Meillä on niinmuodoin vielä aikaa kolme neljännestuntia, ellette kenties mieluummin laula aterian aikana jotakin hilpeätä laulua, tai kenties vasta pöydästä noustua…»

»Mitä ajattelettekaan, Gieshübler! Te, esteettinen mies! Eihän ole mitään epäesteettisempää kuin lauluesitys täysin vatsoin. Sitäpaitsi — ja tiedänhän, että olette valikoitujen ruokien mies, jopa herkkusuukin — ateria maistuu paremmalta, kun on asiasta suoriutunut.

»Tuoda nuotteja. Niin, mitä se merkitsee, Gieshübler? Mikäli teidät tunnen, teillä on useita kaappeja täynnä nuotteja, ja enhän minä voi soittaa teille kaikkia järjestään. Nuotteja! Millaisia nuotteja, Gieshübler, siitä on kysymys. Ja sitten, että ne sopivat alttoäänelle…»

Gieshübler alkoi etsiä kaapista, vetäen auki laatikon toisensa jälkeen. Trippelli siirsi sillävälin tuoliaan kauemmaksi vasemmalle joutuen siten istumaan ihan Effin viereen.

»Olenpa utelias näkemään, mitä hän tuo», sanoi Trippelli. Effi joutui siitä hieman hämilleen.

»Tekee mieleni otaksua», vastasi Effi epäröiden, »että joukossa on Gluckia, jotakin nimenomaan dramaattista… Yleensäkin, armollinen neiti, jos rohkenen huomauttaa, olen hämmästynyt kuullessani, että olette yksinomaan konserttilaulajatar. Teidän täytyisi mielestäni soveltua harvinaisen hyvin näyttämölle. Ulkomuotonne, voimanne, äänenne… olen oppinut tuntemaan vasta vähän sellaista, olen ollut aina vain lyhyen ajan Berlinissä… ja sitäpaitsi olen ollut vielä melkein lapsi. Mutta ajattelisin 'Orpheusta' tai 'Chrimhildiä' tai 'Vestaalia'.»

Trippelli häilytteli päätänsä ja silmäili syvyyksiin, mutta ei tullut väittäneeksi mitään vastaan, koska Gieshübler jälleen ilmaantui tuoden puoli tusinaa nuottivihkoja, jotka hänen ystävättärensä nopeasti tarkasti. »'Keijujenkuningas'… uh-huh; 'Virta vierimästä lakkaa…' Mutta tehän olette oikea murmeli, Gieshübler, olette nukkunut seitsemän vuotta… Ja tässä Löwen balladit; ei sekään kaikkein uusinta. 'Speierin kellot'… Ah, tuo iänikuinen pimputuspampatus, se on kulissimaista hommaa, mautonta ja väljähtynyttä. Mutta Ritari Olaf… no, se käy päinsä.»

Hän nousi ja lauloi pastorin säestämänä 'Olafin' erittäin varmasti ja taidokkaasti saavuttaen yleistä suosiota.

Sitten löytyi vielä monta samanlaista romanttista, jotakin 'Lentävästä Hollantilaisesta' ja 'Zampasta' ja sitten 'Nummenpoika'. Hän esitti ne kaikki yhtä taidokkaasti kuin levollisestikin Effin joutuessa kuin huumauksen valtoihin tekstien ja sävellysten vuoksi.

Laulettuaan 'Nummenpojan' Trippelli sanoi: »Jo riittää.» Tämä selitys oli niin päättävä, ettei Gieshübler enempää kuin kukaan muukaan uskaltanut käydä pyynnöllään häntä ahdistelemaan. Kaikkein vähimmin Effi. Gieshüblerin ystävättään istuessa jälleen hänen vieressään hän vain virkkoi: »Kunpa voisin sanoa teille, armollisin neitini, kuinka kiitollinen olen teille! Kaikki niin kaunista, niin varmaa ja taidokasta. Mutta jos sallitte, ihailen melkeinpä vieläkin enemmän erästä seikkaa, nimittäin sitä levollisuutta, joka esityksestänne uhkuu. Minä antaudun helposti vaikutelmieni valtoihin, ja pienimmänkin kummitusjutun kuullessani vapisen niin, että tuskin tiedän, miten tulla toimeen. Mutta te esitätte laulujanne valtavasti ja järkyttävästi ollen itse ihan hilpeä ja hyvätuulinen.»

»Niin, armollisin rouvani, eipä ole taiteessa toisin laita. Varsinkaan ei teatterissa, josta olen onneksi pelastunut. Sillä vaikka tunnenkin puolestani voivani voittaa kaikki sen kiusaukset, se kuitenkin pilaa maineen — siis parhaan, mitä ihmisellä on. Sitäpaitsi se tylsyttää, kuten ammattitoverini ovat minulle sata kertaa sanoneet. Siellä myrkytetään ja surmataan tikarilla, ja Romeo kuiskaa kuolleelle Julialle korvaan kehnon sukkeluuden tai ilkeydenkin, tai pistää hänen käteensä lemmenkirjeen.»

»Se on minusta käsittämätöntä. Puhuakseni vieläkin vain siitä, mistä olen teille tänä iltana kiitollisuudenvelassa, esimerkiksi 'Olafissa' ilmenneestä aavemaisuudesta, vakuutan teille, että jos uneksin jotakin ahdistavaa tai olen kuulevinani yläpuoleltani hiljaista tanssia tai soitantoa, vaikka siellä ei olekaan ketään, tai jokin hiipii vuoteeni ohi, niin olen ihan suunniltani enkä voi unohtaa sitä päiväkausiin.»

»Niin, armollisin rouva, se mitä kuvailette, on toista, se on todellista tai ainakin voi olla todellista. Jos balladissa liikkuu aave, en siitä ollenkaan säikähdä, mutta haamu, joka liikkuu huoneessani, on minulle erittäin epämieluisa, samoinkuin kenelle muulle tahansa. Sikäli siis ovat tuntomme samanlaiset.»

»Epäilemättä. Vieläpä Kotšukovin luona. Ja nyt olenkin asettanut ehdoksi, että minulle on annettava toinen makuusuoja, kenties englantilaisen kotiopettajattaren huoneessa. Hän näet on kveekari, ja siinä tapauksessa voi olla ihan huoleton.»

»Armollisin rouva, kun ihminen on ehtinyt minun iälleni ja on liikkunut paljon maailmalla, on ollut Venäjällä ja puoli vuotta Romaniassakin, niin hän pitää kaikkea mahdollisena. On olemassa ylen paljon pahoja ihmisiä, ja kaikki muu ilmaantuu sen keralla, se ikäänkuin kuuluu yhteen.»

»Minä kuulun erittäin valistuneeseen perheeseen», jatkoi Trippelli, »ainoastaan äitini laita ei ole ollut ihan oikein, mutta siitä huolimatta sanoi isäni, kun psykografiaa aljettiin harrastaa: 'Kuulehan, Maria, siinä asiassa piilee jotakin'. Ja hän oli oikeassa, siinä tosiaankin piilee jotakin. Yleensäkin ihmistä väijytään joka puolelta, edestä ja takaa. Te opitte sen vielä tuntemaan.»

Samassa saapui Gieshübler, joka tarjosi Effille käsivartensa,
Innstetten lähti Mariettan keralla, ja sitten seurasivat pastori
Lindequist ja leski Trippel. Niin mentiin aterialle.

KAHDESTOISTA LUKU.

Oli jo myöhä, kun hajauduttiin. Pian kymmenen jälkeen Effi oli jo sanonut Gieshüblerille: »Lienee jo aika lähteä; täytyyhän neiti Trippellin, joka ei saa junasta myöhästyä, lähteä Kessinistä jo kuuden aikaan.» Mutta vieressä seisova Trippelli, joka oli nuo sanat kuullut, oli hänelle ominaisella kaunopuheisuudella torjunut sellaista huomaavaisuutta. »Ah, armollisin rouva, te luulette meikäläisen tarvitsevan säännöllistä unta, mutta niin ei ole laita; me tarvitsemme säännöllisesti vain suosionosoituksia ja korkeita pääsylipun hintoja. Niin, naurakaahan vain. Sitäpaitsi minä voin nukkua junavaunussakin (siihen tottuu), jokaisessa asennossa, jopa vasemmalla kyljelläkin ja tarvitsematta edes pukuani avata. Totta kyllä, etten ole milloinkaan pahassa pinteessä; rinnan ja keuhkojen täytyy olla aina vapaina, ja ennen kaikkea sydämen. Niin, armollisin rouva, se on pääasia. Ja mitä uneen tulee, niin ratkaiseva seikka ei ole sen paljous, vaan laatu; viisi minuuttia kestävä hyvä uinahdus on parempi kuin viiden tunnin levoton heittelehtiminen, milloin vasempaan, milloin oikeaan. Venäjällä muuten nukkuu oivallisesti, väkevästä teestä huolimatta. Sen vaikuttanee ilma tai myöhään nautittu runsas ateria tai se, että ihmistä siinä määrin hemmotellaan. Surua ei Venäjällä ole ollenkaan; siinä suhteessa — mitä rahaan tulee, on asia molemmissa maissa sama — Venäjä on Amerikkaakin parempi.»

Trippellin annettua tuon selityksen Effi oli lakannut kehoittamasta lähtemään, ja niin ehti puoliyö. Erottiin iloisina ja herttaisina ja eräänlaisin tutunomaisin tunnoin.

Matka Mustanmiehenapteekista piirineuvoksen asuntoon oli verrattain pitkä, mutta se lyheni sen nojalla, että pastori Lindequist pyysi saada vähän matkaa saatella Innstetteniä ja rouvaa sanoen kävelyretken tähtitaivaan alla olevan parhaan keinon hälventää Gieshüblerin reininviinin vaikutuksia. Matkalla tietenkin puhuttiin väsymättä kaikenlaisista Trippelliä koskevista seikoista; Effi aloitti esittämällä, mitä hänen muistiinsa oli jäänyt, ja heti hänen jälkeensä tuli pastorin vuoro. Pastori, iroonikko, oli kysellyt Trippelliltä kaikenlaisia maallisia ja lopulta uskoa koskeviakin asioita saaden siten kuulla, että Trippelli tunsi ja tunnusti yhden ainoan suunnan, nimittäin oikeauskoisen. Hänen isänsä tosin oli ollut ratsionalisti, melkeinpä vapaa-ajattelijakin, ja olisi senvuoksi mieluimmin haudannut kiinalaisen seurakunnan kalmistoon; mutta Trippelli oli aivan toista mieltä, vaikka henkilökohtaisesti nauttikin sitä suurta etua, ettei uskonut yhtään mitään. Trippelli oli nimenomaisen ei-uskovaisuutensa ohella joka hetki tietoinen siitä, että tuo oli erikoinen ylellisyys, jota voi nauttia ainoastaan yksityishenkilönä. Valtiossa leikki loppuu, ja Trippelli sanoi, että jos hänen ohjattavanaan olisi kultusministeristö tai kerrassaan konsistoriohallinto, hän menettelisi säälimättömän ankarasti. »Minä tunnen itsessäni Torquemadan luontoa.»

Innstetten oli erittäin hilpeällä tuulella ja kertoi puolestaan tahallaan kartelleensa arkaluontoisia dogmaattisia asioita, mutta asettaneensa sen sijaan moraalisen elämän nimenomaan etualalle. Tärkeimpänä keskusteluaiheena oli ollut viekoittelevaisuus, alinomainen vaaranalaisuus, jota sisältyy kaikkeen julkiseen esiintymiseen. Siihen Trippelli oli vastannut kevyesti ja vain lauseen jälkipuolta korostaen: »Niin alinomaa vaarassa; varsinkin ääni.»

Niin jutellen he vielä ennen eroamistaan kertailivat mielessään Trippelli-iltaa, ja vasta kolme päivää myöhemmin muistutti Gieshüblerin ystävätär jälleen itsestään lähettämällä Pietarista Effille osoitetun sähkösanoman. Se kuului näin: Madame, la Baronne d'Innstetten, née de Briest. Bien arrivée. Prince K. à la gare. Plus epris de moi que jamais. Mille jois merci de votre bon accueil. Compliments empressés à Monsieur le Baron. Marietta Trippelli.

Innstetten oli ihastuksissaan ja ilmaisi ihastustaan niin vilkkaasti, ettei Effi voinut sitä käsittää.

»Koska et ymmärrä Trippelliä. Minua ihastuttaa aitous; siinä on kaikki, aina i:n pistettä myöten.»

»Minäpä muunakaan? Kaikki on suunniteltu sikäläisiä ja täkäläisiä, Gieshübleriä ja Kotšukovia varten.. Gieshübler varmaan tekee lahjoituksen, kenties myös vain jälkisäädöksen Trippellin hyväksi.»

Gieshüblerin soitannollinen iltama oli vietetty joulukuun keskivaiheilla, kohta senjälkeen alkoivat jouluvalmistelut, ja Effi, jonka olisi muuten ollut vaikea suoriutua näistä päivistä, siunasi sitä, että hänellä itsellään oli kotiväkeä, jonka vaatielmat oli tyydytettävä. Oli harkittava, kyseltävä, ostettava, ja kaikki tuo esti synkkiä ajatuksia mieleen nousemasta. Aaton aattona saapui lahjoja vanhemmilta Hohen-Cremmenistä, ja samaan laatikkoon oli sälytetty kaikenlaisia kanttorista saatuja pieniä lahjoja: oivallisia reinetteomenia puusta, jonka Effi ja Jahnke olivat yhdessä oksastaneet useita vuosia sitten, ja lisäksi ruskeita ranteen- ja polvenlämmittäjiä Berthalta ja Herthalta. Hulda kirjoitti vain muutamia rivejä puolustaen itseään huomauttamalla, että hänen oli vielä virkattava matkapeitto erästä henkilöä varten. »Se on pelkkää juttua», sanoi Effi. »Lyönpä vetoa, ettei tuota erästä henkilöä ole olemassakaan. Merkillistä, ettei hän voi olla ympäröimättä itseään tuulesta temmatuilla ihailijoilla!»

Innstetten itse oli järjestämässä, joulukuusi paloi, ja pieni enkeli väikkyi ylhäällä ilmassa. Seimikin oli koreine lauselmineen, joista eräs viittasi hellävaroen erääseen Innstettenin perheessä seuraavana vuonna odotettavaan tapahtumaan. Effi luki sen ja punastui. Sitten hän astui kohti Innstetteniä aikoen häntä kiittää, mutta ennenkuin hän ehti niin pitkälle, lensi vanhan pommerilaisen joulutavan mukaan eteiseen lahja: suuri laatikko, jossa oli valtava määrä esineitä. Lopulta löytyi pääasiakin, siro, kaikenlaisin japanilaisin kuvin kaunistettu pieni lipas, jossa varsinaisen sisällyksen ohella oli vielä pieni paperilappu. Siihen oli kirjoitettu:

    Oli Kristuksen luo kolmen tietäjän tie,
    Eräs mustien ruhtinas ollut lie; —
    Apoteekkari mustain nyt saapuvi luo
    Ja mausteita parhaita hänkin tuo;
    Jos mirhami, suitsuke puuttuvat tässä,
    Pistasia- ja mandelimöykyt on lässä.

Effi luki sen pariin kolmeen kertaan ja iloitsi siitä. »Hyvän ihmisen ystävyydenosoitus vaikuttaa aina erinomaisen hyväätekevästi. Etkö ole sinäkin samaa mieltä, Geert?»

»Epäilemättä. Se on oikeastaan ainoa asia, joka ihmistä ilahduttaa tai jonka ainakin pitäisi häntä ilahduttaa. Jokaisella näet on sen ohella kaikenlaiset ikävyytensä. Minullakin. Mutta ihminen on epäilemättä sellainen kuin on.»

Ensimmäinen joulupäivä oli kirkkopäivä, toisena oltiin Borcken luona vieraissa. Sinne olivat kokoontuneet kaikki, lukuunottamatta Grasenabbeja, jotka eivät tulleet, »koska Sidonie ei ollut kotona». Tätä selitystä pidettiin kaikilla tahoilla verrattain omituisena. Kuiskuttelivatpa muutamat näinkin: »Päinvastoin; juuri siitä syystä heidän olisi pitänyt tulla.» Uudenvuoden aattona olivat tanssiaiset, joista Effi ei saanut eikä tahtonutkaan jäädä pois, koska hänellä siinä oli ensi kerran tilaisuus nähdä koko kaupungin kasvisto. Johanna sai kyllin tekemistä varustaessaan armollista rouvaansa tanssiaisiin. Gieshübler, jolla oli kaikki ja niinmuodoin ansarikin, lähetti kameliakukkia, ja Innstetten, jolla oli varsin vähän aikaa käytettävänään, ajoi iltapäivällä vielä Papenhageniin, missä oli palanut kolme riihirakennusta.

Talossa oli ihan hiljaista. Christel, jolla ei ollut mitään toimitettavaa, oli uneliaana siirtänyt rahin lieden luo, ja Effi vetäytyi makuusuojaan, missä istuutui kuvastimen ja sohvan väliin, sitä tarkoitusta varten järjestetyn pienen kirjoituspöydän ääreen kirjoittaakseen äidilleen, jota oli toistaiseksi kiittänyt ainoastaan kortilla joulukirjeestä ja lahjoista, mutta jolle ei ollut muuten viikkokausiin lähettänyt mitään tietoa itsestään.

»Kessinissä, joulukuun 31 p:nä. Rakas Äiti! Tästä voi sukeutua pitkäkin kirje, koska en ole — korttia lukuunottamatta — pitkiin aikoihin antanut itsestäni mitään tietoa. Viimeksi kirjoittaessani olin vielä keskellä jouluvalmisteluja, mutta nyt ovat joulupäivät jo olleet ja menneet. Innstetten ja hyvä ystäväni Gieshübler olivat tehneet parhaansa tehdäkseen jouluaaton minulle mahdollisimman mieluisaksi, mutta sittenkin tunsin itseni hieman yksinäiseksi ja ikävöin teitä. Vaikka minulla yleensäkin on erittäin paljon syytä olla kiitollinen, iloinen ja onnellinen, en kumminkaan voi vapautua yksinäisyyden tunteesta, ja jos olen aikaisemmin ivaillut Huldan ikuista tunnekyyneltä, niin nyt saan rangaistukseni ja joudun itse taistelemaan samaa kyyneltä vastaan. Innstetten näet ei saa sitä nähdä. Uskon kuitenkin varmaan kaiken paranevan, kun kotoinen elämämme vilkastuu, ja niin tulee käymään, rakas äiti. Se, mihin jo aikaisemmin viittasin, on nyt varmaa, ja Innstetten ilmaisee minulle joka päivä iloansa sen johdosta. Minun ei tarvinne tehokkaammin vakuuttaa, kuinka onnellinen olen itse jo siitä syystä, että sitten tulee ympärilläni olemaan elämää ja huvia tai, kuten Geert sanoo, 'rakas lelu'. Niin sanoessaan hän lienee oikeassa, mutta parempi olisi, ellei hän tuota lausepartta käyttäisi, koska mieltäni joka kerta hieman kirvelee, kun muistan, kuinka nuori olen ja että kuulun vielä puolittain lastenkamariin. Tämä ajatus ei lähde mielestäni (Geert pitää sitä sairaalloisena) ja saa aikaan, että se, minkä pitäisi olla ylin onneni, on melkein vieläkin enemmän alinomaisena vastuksenani. Niin, rakas äiti, kun Flemmingin kelpo naiset hiljattain tiedustelivat minulta kaikenlaista, minusta tuntui kuin olisin ollut huonosti valmistuneena suorittamassa tutkintoa, ja luulenpa vastanneenkin sangen tuhmasti. Sitäpaitsi olin harmissani. Paljon siitä, mikä näyttää myötätunnolta, onkin näet pelkkää uteliaisuutta ja vaikuttaa sitäkin tungettelevammalta, kun minun täytyy odottaa iloista tapahtumaa vielä varsin kauan, aina kesään saakka. Se tapahtuu luullakseni heinäkuun ensimmäisinä päivinä. Silloin täytyy sinun tulla, tai vielä parempi, jos minä hieman toivuttuani otan täältä lomaa ja tulen sinne Hohen-Cremmeniin. Ah, kuinka iloitsenkaan sitä ajatellessani, iloitsen jo muistaessani Havellandin ilmaa — täällä näet on melkein aina kylmän kalsea sää — ja sitten joka päivä ajeluretki, kaiken ollessa punaista ja keltaista, ja olenpa jo näkevinäni, kuinka lapsi ojentaa käsiänsä sitä kohti, koska arvatenkin tuntee olevansa vain siellä oikein kotonansa. Mutta tästä minä kirjoitan ainoastaan sinulle, Innstetten ei saa siitä tietää, ja sinultakin minun täytyy pyytää anteeksi, että tahdon tulla lapsen keralla Hohen-Cremmeniin ja ilmoitan jo nyt tulostani sen sijaan, että kutsuisin sinua, rakas äiti, oikein hartaasti tulemaan tänne Kessiniin, missä on joka kesä tuhatviisisataa kylpyvierasta, laivoja, joissa liehuu jos jonkinlaisia lippuja, vieläpä rantahotellikin. Mutta se seikka, että osoitan vain vähän vieraanvaraisuutta, ei kumminkaan todista minulta niitä tunteita puuttuvan, niin kovin en ole suvustani vieraantunut, vaan syynä on yksinomaan piirineuvoksen asumus, joka kaikesta somuudestaan ja erikoisuudestaan huolimatta ei kumminkaan ole mikään oikea talo, vaan korkeintaan kahden ihmisen asunto, tuskin sekään, sillä meillä ei ole edes ruokasalia, joka seikka on ikävä, kun sattuu tulemaan vieraisiin pari henkilöä. Meillä tosin on suojia toisessakin kerroksessa, suuri sali ja neljä pientä kamaria, mutta ne eivät ole ollenkaan kodikkaita, ja minä nimittäisin niitä romukamareiksi, jos niissä olisi romua; mutta ne ovat aivan tyhjät, paria kaislatuolia lukuunottamatta, ja vaikuttavat lievimmin sanoen erittäin oudoilta. Sinä kaiketi arvelet, että tuo kaikki on helposti korjattavissa; mutta niin ei ole laita, sillä meidän talossamme… kummittelee; siinä se nyt on sanottuna. Pyydän sinua muuten hartaasti olemaan mitään vastaamatta tähän tiedonantooni, sillä minä näytän Innstettenille aina teidän kirjeenne, ja hän olisi suunniltaan, jos saisi tietää, että olen tuon sinulle ilmoittanut. En olisikaan sitä tehnyt, sitä vähemmän, kun olen saanut olla rauhassa viikkokausia ja olen lakannut pelkäämästä; mutta Johanna sanoo, että sellaista sattuu yhä uudelleen, varsinkin kun taloon tulee joku uusi henkilö. Ja enhän voi asettaa sinua alttiiksi sellaiselle vaaralle, tai jos tuo on liikaa, sellaiselle omituiselle ja epämukavalle häiriölle! Itse asialla en tahdo sinua nyt vaivata, en missään tapauksessa seikkaperäisesti. Se on tarina, jossa esiintyy eräs vanha kapteeni, niinsanottu Kiinan-kävijä, ja hänen tyttärentyttärensä, joka oli lyhyen ajan kihloissa erään täkäläisen nuoren kapteenin kanssa ja äkkiä hävisi hääpäivänänsä. Tuo kävisi vielä laatuun. Mutta tärkeämpää on, että eräs nuori kiinalainen, jonka vanha kapteeni oli tuonut mukanaan Kiinasta ja joka oli aluksi hänen palvelijansa ja myöhemmin hänen ystävänsä, kuoli pian senjälkeen ja on haudattu yksinäiseen paikkaan kirkkomaan kupeelle. Minä ajoin siitä hiljattain ohi, mutta käännyin nopeasti toisaalle, koska otaksuin muuten näkeväni hänet haudallaan istumassa. Seikka näet on valitettavasti se, rakas äiti, että olen hänet kerran todellakin nähnyt, tai ainakin minusta siltä näytti, kun nukuin ja Innstetten oli vierailemassa ruhtinaan luona. Se oli kauheata; en tahtoisi milloinkaan enää sellaista kokea. Ja sellaiseen taloon, olipa se muuten kuinka soma tahansa (se on, merkillistä kylläkin, samalla kertaa sekä kodikas että kaamea), minä en voi sinua niinkään kutsua. Ja vaikka olenkin monessa suhteessa samaa mieltä kuin Innstetten, rohkenen kumminkin sanoa, ettei hän ole käyttäytynyt asiassa aivan moitteettomasti. Hän vaati minua pitämään tuota kaikkea vanhana akkojen loruna ja nauramaan sille, mutta sitten hän taas näytti sen uskovan ja, kumma kyllä, vaati minua pitämään sellaista kummittelua ylhäisenä ja vanhaan aateluuteen kuuluvana asiana. Mutta sitä minä en voi enkä tahdokaan. Vaikka hän muuten onkin hyvänluontoinen, hän ei kumminkaan käyttäydy tässä kohden minua kohtaan kyllin suopeasti. Johannan ja myöskin rouva Krusen kertomien nojalla minä näet tiedän, että asiassa jotakin piilee. Rouva Kruse on ajomiehemme vaimo, joka istuu aina ylen lämpimässä huoneessaan mustan kanansa keralla. Tämä kaikki on jo kyllin pelottavaa. Ja nyt tiedät, minkätähden tahdon tulla, kun asia on ehtinyt niin pitkälle. Ah, kunpa jo oltaisiin niin kaukana. On olemassa paljonkin syitä, joiden vuoksi sitä toivon. Tänään pidetään uudenvuodentanssiaiset, ja Gieshübler — ainoa miellyttävä ihminen täällä, vaikka hänen toinen olkapäänsä onkin korkeammalla, tai oikeastaan enemmänkin — Gieshübler on lähettänyt minulle kameliankukkia. Minä kenties kumminkin tanssin. Lääkärimme sanoo, ettei siitä ole minulle vahinkoa, päinvastoin. Ja minua melkein hämmästytti, että Innstettenkin suostui. Ja nyt tervehdi ja suutele isää ja kaikkia muita rakkaita. Onnea uudelle vuodelle.

KOLMASTOISTA LUKU.

Tanssiaiset olivat kestäneet aina varhaiseen aamuun saakka, ja Effiä oli runsaasti ihailtu, joskaan ei yhtä ehdottomasti kuin kameliavihkoa, jonka tiedettiin olevan peräisin Gieshüblerin ansarista. Muuten jäi tanssiaisten jälkeenkin kaikki entiselleen, seurallista lähenemistä tuskin yritettiinkään, ja siitä johtui, että talvi tuntui sangen pitkältä. Lähiseuduilla asuvat aatelisperheet kävivät vain harvoin vieraissa, ja velvollisuudenvaatiman vastavierailun edellä kuultiin aina puolittain murheellisesti lausutut sanat: »Niin, Geert, jos se on ehdottomasti tehtävä, mutta minä menehdyn ikävään.» Innstetten sanoi aina olevansa samaa mieltä. Se, mitä sellaisten vierailujen aikana puhuttiin perhekunnasta, lapsista ja maanviljelyksestäkin, kävi sentään laatuun; mutta kun sitten tulivat esille kirkolliset kysymykset ja läsnäolevia pastoreita kohdeltiin kuin paaveja, tai kun he itse pitivät itseään paaveina, niin Effin kärsivällisyys loppui, ja hän ajatteli haikein mielin Niemeyeriä, joka oli aina pidättyväinen ja vaatimaton, vaikka jokaisen suuremman tilaisuuden sattuessa sanottiin, että hän kelpasi hyvinkin tuomiokapituliin kutsuttavaksi. Borckein, Flemmingien ja Grasenabbien kanssa ei seurustelu ottanut oikein sujuakseen, vaikka ihmiset, Sidonie Grasenabbia lukuunottamatta, olivatkin varsin ystävällisiä, ja ilon, huvin, vieläpä kohtalaisen hyvän-olonkin laita olisi ollut monta kertaa huonosti, ellei olisi ollut Gieshübleriä. Hän piti Effistä huolta kuin pieni kaitselmus, ja Effi puolestaan tiesi olla hänelle siitä kiitollinen. Gieshübler oli tietenkin kaiken muun ohella uuttera ja tarkkaavainen sanomalehtien lukija, puhumattakaan siitä, että hän oli aikakauslehtikerhon etunenässä, ja niinpä kului tuskin päivääkään, jona Mirambo ei tuonut suurta valkoista kirjekuorta ja siinä kaikenlaisia lehtiä, joissa huomattavat kohdat oli merkitty lyijykynäviivoin, enimmälti aivan hienoin, mutta toisinaan myöskin levein sinikynän vedoin huudahdus- ja kysymysmerkkeineen. Eikä hän tyytynyt siihenkään, vaan lähetti vielä viikunoita ja taateleita, suklaalevyjä kiiltopaperiin käärittyinä ja punaisine nauhoineen, ja kun hänen ansarissaan kukki jotakin erikoisen kaunista, hän toi sen itse ja jutteli silloin iloisesti miellyttävän nuoren rouvan kanssa, jota kohtaan tunsi kaikkia lämpimiä tunteita, isän, sedän, opettajan ja ihailijan tunteita. Effiä tuo kaikki liikutti, ja hän kirjoitti siitä usein Hohen-Cremmeniin, niin että äiti vihdoin alkoi kiusoitella häntä puhuen »alkemistiin kohdistuvasta rakkaudesta». Nämä hyväätarkoittavat kiusoittelut eivät kuitenkaan tehneet tarkoitettua vaikutusta, vaan päinvastoin koskivat Effiin melkein kipeästi, koska hän tajusi, joskin hämärästi, mitä hänen omasta avioliitostaan oikeastaan puuttui: kiintymyksen osoituksia, virikkeitä, pieniä huomaavaisuuksia. Innstetten oli hyvä ja hellä, mutta rakastajaksi hänestä ei ollut. Hänessä eli se tunne, että hän rakasti Effiä, ja se hyvä tietoisuus, että oli niin laita, sai hänet jättämään erikoiset ponnistukset. Oli käynyt melkein säännöksi, että hän Friedrichin tuodessa lampun vetäytyi vaimonsa huoneesta omaan huoneeseensa. »Minulla on vielä eräs juonikas juttu selvitettävänä.» Ja niin hän poistui. Oviverho tosin jäi syrjään siirretyksi, joten Effi voi kuulla hänen selailevan asiakirjoja tai kirjoittaa rapsuttelevan, mutta siinä olikin kaikki. Rollo tosin tuli silloin ja paneutui Effin eteen matolle ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Tahdonpa nähdä, kuinka täällä jakselet; eihän kukaan muukaan käy sinua katsomassa.» Effi kumartui ja virkkoi hiljaa: »Niin, Rollo, me olemme yksin.» Yhdeksän aikaan Innstetten sitten saapui teetä juomaan, useimmiten sanomalehti kädessään, puhui ruhtinaasta, jolla oli jälleen paljon harmia, varsinkin tuon Eugen Richterin vuoksi, jonka ryhti ja kielenkäyttö olivat aivan mahdottomat määritellä, ja tarkasti sitten nimitykset ja kunniamerkkien saajain luettelot moittien kaikkein useimpia tapauksia. Lopuksi hän puhui vaaleista ja sanoi olevan onneksi, että sai edustaa piiriä, jossa vielä oli kunnioituksentunteita. Siitä suoriuduttuaan hän pyysi Effiä soittamaan jotakin, Lohengrinistä tai Walkürestä, sillä hän oli innokas Wagnerin ihailija. Epävarmaa oli, mikä hänen oli siihen suuntaan taivuttanut; toiset sanoivat sen johtuneen hänen hermoistaan, sillä vaikka hän näyttikin tyyneltä, hän oli oikeastaan hermostunut; toiset taas otaksuivat syynä olevan Wagnerin suhtautumisen juutalaiskysymykseen. Luultavasti olivat molemmat oikeassa. Kymmenen aikaan Innstetten sitten oli uupunut ja osoitti hyväntahtoisesti, mutta hieman väsyneesti hellyyttään, johon Effi suostui siihen oikein vastaamatta.

Niin kului talvi, tuli huhtikuu, ja talon takana sijaitseva puutarha alkoi vihertää. Effi oli siitä iloissaan; hänen oli vaikea odottaa kesää, joka toi tullessaan kävelyretket merenrannalla, kylpyvieraat ja muut. Muistojen joukossa olivat Gieshüblerin luona vietetty Trippelli-ilta ja sitten uudenvuodentanssiaiset jotakin olleet, aivan sievääkin; mutta seuraavat kuukaudet olivat jättäneet paljon toivomisen varaa, ja ennen kaikkea ne olivat olleet niin yksitoikkoiset, että hän oli kerran kirjoittanut äidilleen näinkin: »Ajattelehan, äiti, minä olen melkein suostunut aaveeseemme! Sitä kamalaa yötä, jona Geert oli ruhtinaan luona, en tietenkään tahtoisi enää toista kertaa kokea, en suinkaan; mutta vaikeaa on aina yksinkin olla, mitään kokematta, ja kun sitten herään yöllä, kuuntelen toisinaan, eikö kuulu kenkien hiihdättely, ja kun kaikki on hiljaista, tunnen itseni melkein pettyneeksi ja sanon itsekseni: kunpa hän tulisi jälleen, mutta ei liian pahasti eikä liian lähelle!»

Effi oli tuon kirjoittanut helmikuussa, ja nyt oli melkein toukokuu. Plantaašissa kävi elämä vilkkaammaksi, ja kuului peippojen viserrystä. Ja samalla viikolla saapuivat sitten haikaratkin; eräs liiteli talon yläpuolella Ja istuutui Utpatelin myllyn läheisyydessä olevan vajan katolle. Siinä oli sen vanha levähdyspaikka. Tuostakin tapauksesta kertoi Effi, joka nyt kirjoitti useammin Hohen-Cremmeniin, ja saman kirjeen loppuosa kuului näin: »Eräs asia oli minulta kerrassaan unohtua, rakas äiti: meillä on täällä uusi sotilaspiiripäällikkö, joka saapui tänne neljä viikkoa sitten. Niin, onko hän täällä tosiaankin? Siinä on kysymys, vieläpä tärkeäkin, vaikka sinun kenties täytyy sille nauraa, kun et tunne sitä seurallista pulaa, jossa olemme nyt samoinkuin ennenkin. Joka tapauksessa on niin minun laita, koska en osaa oikein tulla toimeen täkäläisten aatelisten kanssa. Se on kenties oma syyni. Mutta samantekevää. Tosiasiana pysyy, että pula on olemassa, ja senvuoksi olen odottanut kaikki talvikuukaudet uutta piiripäällikköä kuin mitäkin lohdutuksen ja pelastuksen tuojaa. Hänen edeltäjänsä oli kauhea olento, huono käytökseltään ja vielä huonompi tavoiltaan ja kaiken muun lisäksi, vielä aina huonoissa varoissa. Me kärsimme hänen tähtensä kaiken aikaa, Innstetten vielä enemmän kuin minä, ja kun huhtikuun alussa kuulimme majuri Crampasin saapuneen — se näet on hänen nimensä — syleilimme toisiamme, ikäänkuin ei tässä kelpo Kessinissä voisi enää tapahtua mitään pahaa. Mutta kuten jo lyhyesti mainitsin, ei hänen tulostaan huolimatta näytä sittenkään asia kohentuvan. Crampas on naimisissa, hänellä on kaksi lasta, kymmenen ja kahdentoista vuotiset, rouva on vuotta vanhempi kuin hän, siis neljänkymmenenviiden ikäinen. Tuo ei sinänsä välttämättä mitään haittaisi, voisinhan minä. mainiosti seurustella äidillisen ystävän kanssa. Olihan Trippellikin lähes kolmenkymmenen, ja asia sujui varsin hyvin. Mutta rouva Crampasin kanssa, joka muuten ei ole omaa sukuaan mikään, ei voi tulla sellainen kysymykseen. Hän on aina alakuloinen, melkein synkkämielinen (kuten rouva Kruse, jota hän yleensäkin mielestäni muistuttaa), ja kaikkeen siihen on syynä pelkkä mustasukkaisuus. Hänen, Crampasin, näet kerrotaan olevan lukuisien suhteitten miehen, naistenmiehen, seikka, joka minusta on aina naurettava ja olisi tässäkin tapauksessa, ellei hän olisi juuri sellaisten seikkojen vuoksi joutunut kaksintaisteluun erään toverinsa kanssa. Hänen vasen käsivartensa murskautui kohta olkapään alapuolelta, ja sen huomaa heti, vaikka leikkausta, kuten Innstetten minulle kertoi (sitä nimitetään luullakseni resektioksi, ja sen on suorittanut Wilms), kiitetään todelliseksi mestarityöksi. Herra ja rouva Crampas kävivät kaksi viikkoa sitten luonamme vierailemassa; tilanne oli erinomaisen kiusallinen, sillä rouva Crampas piti miestään silmällä siinä määrin, että hän joutui puolittain ja minä kokonaan hämille. Majuri itse voi olla aivan toisenlainen, hilpeä ja vallaton, siitä sain varmuuden, kun hän kolme päivää sitten oli Innstettenin kanssa yksin ja minä voin huoneestani seurata heidän keskusteluansa. Myöhemmin keskustelin minäkin hänen kanssaan. Täydellinen kavaljeeri, tavattoman taitava. Innstetten oli sodan aikana samassa prikaatissa kuin hän, ja he ovat nähneet toisensa usein Parisissa kreivi Gröbenin luona. Niin, rakas äiti, siinä olisi ollut jotakin, mikä olisi voinut tuoda uutta elämää Kessiniin; hänessä, majurissa, ei ole pommerilaisia ennakkoluulojakaan, vaikka hänen sanotaankin olevan kotoisin Ruotsin-Pommerista. Mutta rouva! Ilman häntä ei asiasta tietenkään mitään synny, ja hänen kerallaan tietenkin vielä vähemmän.»

Effi oli ollut aivan oikeassa: Crampasin pariskunnan kanssa ei syntynyt mitään lähempää suhdetta. Heidät nähtiin kerran Borckein luona, toisen kerran ohimennen rautatieasemalla, ja muutamia päiviä myöhemmin venhe- ja huviretkellä, joka tehtiin Breitlingin varrella sijaitsevaan suureen pyökki- ja tammimetsään; ei lausuttu kumminkaan muuta kuin lyhyet tervehdykset, ja Effi oli iloinen, kun kesäkuun alussa kylpykausi alkoi. Kylpyvieraita tosin ei ollut vielä sanottavasti ollenkaan, sillä heitä saapui yleensäkin ennen juhannusta ainoastaan joitakin yksityisiä, mutta valmistelutkin olivat jo mieltä virkistäviä. Plantaašiin järjestettiin karusellejä ja ampumaratoja, laivurit tilkitsivät ja maalasivat aluksiansa, jokainen pienikin asumus sai uudet uutimet, ja ne huoneet, jotka olivat kosteat ja joiden katonrajassa niinmuodoin kasvoi sientä, käsiteltiin rikillä ja tuuletettiin.

Effinkin asunnossa oli kaikki eräänlaisen kiihtymyksen vallassa, tosin ei uuden kylpyvieraan, vaan toisenlaisen tulokkaan vuoksi; rouva Krusekin tahtoi auttaa, mikäli osasi. Mutta siitä Effi kovin säikähti ja; sanoi: »Kunhan vain rouva Kruse ei puutu mihinkään; siitä ei voi koitua mitään hyvää, ja minä olen muutenkin riittävästi peloissani». Innstetten suostuikin kaikkeen, olihan Christelillä ja Johannalla kyllin aikaa. Saadakseen nuoren vaimonsa ajatukset yleensäkin suuntautumaan toisaalle, hän lakkasi kerrassaan puhumasta valmisteluista ja kysyi sen sijaan, oliko Effi jo huomannut, että kadun toiselle puolen oli jo saapunut kylpyvieras, ei nimenomaan ensimmäinen, mutta joka tapauksessa ensimmäisten joukkoon kuuluva.

»Ei, eräs rouva, joka on jo aikaisemmin täällä ollut, aina samassa asunnossa. Hän tulee aina varhain, koska näet ei voi sitä sietää, kun kaikki on jo täynnä.»

»Merkillistä. Minä olen aina ajatellut, että registraattorien lesket ovat köyhiä.»

»Niin», nauroi Innstetten, »yleensä, onkin niin laita. Mutta tässä on poikkeus. Joka tapauksessa hänellä on enemmän kuin pelkkä leskeneläke. Hänellä on aina mukanaan paljon tavaraa, paljoa enemmän kuin hän tarvitsee, ja hän näyttää yleensäkin varsin omituiselta naiselta, on eriskummallinen, sairaalloinen ja varsinkin jaloiltaan heikko. Senvuoksi hän ei luotakaan itseensä, vaan pitää aina luonansa vanhanpuoleista palvelijatarta, joka on kyllin voimakas suojellakseen tai kantaakseen häntä, jos hänelle sattuu jotakin tapahtumaan. Tällä kertaa hänellä on uusi. Mutta jälleen varsin tanakka henkilö, Trippellin lainen, mutta vielä voimakkaampi.»

»Hänet minä olen jo nähnyt. Hyvät ruskeat silmät, jotka katselevat ihmistä uskollisesti ja luottavaisesti.»

Innstetten ja Effi keskustelivat näin kesäkuun keskivaiheilla. Siitä lähtein toi jokainen päivä uusia vieraita, ja laiturille käveleminen uusia tulijoita odottelemaan oli nyt, kuten aina ennenkin, kessiniläisten jokapäiväisenä huvina. Effin tosin täytyi siitä luopua, koska Innstetten ei voinut häntä saatella, mutta hänelle jäi ainakin se ilo, että näki rantaan ja rantahotelliin johtavan, muuten aution kadun vilkastuvan, Niinpä hän olikin nyt paljoa alinomaisemmin kuin ennen omassa makuusuojassaan, jonka ikkunoista kaikki oli parhaiten nähtävissä. Johanna seisoi hänen läheisyydessään vastaten kaikkiin hänen kysymyksiinsä; koska näet useimmat vieraat palasivat joka vuosi, palvelijatar osasi mainita heidän nimensä, vieläpä kertoa toisinaan lisäksi jonkin tarinankin.

Kaikki tuo askarrutti ja ilahdutti Effiä. Mutta juuri juhannuspäivänä sattui, että kello yhdentoista aikaan aamupuolella, jolloin muuten laiturilta saapui runsaimmin väkeä, pariskuntien, lasten ja matkalaukkujen täyttämien ajurinrattaiden asemesta näkyivät kaupungilta saapuvan mustiin verhotut vaunut (niiden jäljessä liikkuivat kahdet suruvaunut), jotka kulkivat Plantaašiin johtavaa katua ja pysähtyivät piirineuvoksen asuntoa vastapäätä sijaitsevan talon eteen. Leskirouva Rode näet oli kuollut kolme päivää aikaisemmin, ja berliniläiset sukulaiset, jotka olivat lyhyen tiedonannon saatuaan saapuneet, olivat päättäneet olla viemättä vainajaa Berliniin ja haudata hänet Kessinin rantakalmistoon. Effi seisoi ikkunassa katsellen omituisen juhlallista näytelmää, joka oli hänen edessään tapahtumassa. Berlinistä oli saapunut kaksi veljenpoikaa vaimoineen, kaikki suunnilleen neljänkymmenen ikäisiä, hieman vanhempia tai nuorempia, kasvojen väri kadehdittavan raikas. Veljenpojat, jotka olivat puetut hyvin istuviin hännystakkeihin, kävivät päinsä, ja se kuivakiskoinen puuhakkuus, joka ilmeni heidän koko toiminnassaan, oli pohjaltaan pikemmin miellyttävä kuin häiritsevä. Mutta heidän vaimonsa! Heidän ilmeisenä halunaan oli osoittaa kessiniläisille, mitä murhe oikeastaan merkitsee, ja niinpä heillä olikin yllään pitkät, aina maahan asti ulottuvat mustat harsot, jotka samalla peittivät heidän kasvonsa. Sitten tuotiin vaunuihin kirstu, jolla lepäsi muutamia seppeleitä, vieläpä eräs palmunlehväkin. ja molemmat avioparit sijoittuivat ajoneuvoihin. Ensimmäiseen nousi toisen surevan pariskunnan keralla Lindequist, mutta toisten ajoneuvojen jäljessä asteli talonemäntä ja hänen vieressään se muhkea henkilö, jonka vainaja oli tuonut mukanaan Kessiniin. Viimeksimainittu oli erittäin kiihtynyt, ja hänen tunteensa näytti aivan rehelliseltä, vaikka tuo kiihtyneisyys kenties ei ollutkaan nimenomaan surua; erittäin kiivaasti nyyhkyttävästä talonemännästä sitävastoin huomasi melkein liiankin selvästi, että hän piti silmällä ylimääräisen lahjan mahdollisuutta, vaikka olikin siinä erikoisessa ja toisten emäntien kovin kadehtimassa tilassa, että voi vuokrata koko kesäksi vuokratun asunnon toiseen kertaan.

Saattueen lähdettyä liikkeelle Effi meni pihanpuolella sijaitsevaan puutarhaan vapautuakseen siellä, puksipuuistutusten keskellä, siitä elottomuuden ja rakkaudettomuuden vaikutelmasta, jonka koko kohtaus oli hänessä herättänyt. Mutta kun se ei tahtonut onnistua, hänen teki mieli yksitoikkoisen puutarhassakävelyn asemesta lähteä pitemmälle retkelle, sitäkin enemmän, kun lääkäri oli hänelle sanonut, että runsas liikunto oli parasta, mitä hän voi tehdä asioiden ollessa tässä vaiheessaan. Johanna, joka oli mukana puutarhassa, toi hänelle viitan, hatun ja entoutcas-varjon, Effi lausui ystävällisesti »näkemiin» ja lähti talosta kohti pientä metsikköä, jonka leveän viertotien vieritse kulki kapea jalkapolku kohti särkkiä ja rannalla sijaitsevaa hotellia. Matkan varrella oli penkkejä, joita hän käytti kaikkia hyväkseen, sillä kävely rasitti häntä, varsinkin kun tällävälin oli ehtinyt kuuma keskipäivän hetki. Mutta istuessaan ja katsellessaan mukavalta paikaltaan vaunuja ja hienosti puettuja naishenkilöltä hän jälleen virkistyi. Iloisten asioiden näkeminen näet oli hänelle yhtä tärkeätä kuin hengittäminen. Metsikön läpi ehdittyä tosin tuli kaikkein pahin paikka, hiekkaa ja yhä hiekkaa eikä missään tietoakaan varjosta; mutta onneksi oli siihen sijoitettu lankkuja ja lautoja, joten hän saapui rantahotelliin hyvätuulisena, joskin palavissaan ja väsyneenä. Salissa jo aterioitiin, mutta ulkona oli kaikki hiljaista ja tyhjää, mikä tänä hetkenä olikin hänelle kaikkein mieluisinta. Hän tilasi lasin šerryä ja pullon Bilinin vettä ja silmäili ulos merelle, joka kimalteli kirkkaassa auringonvalossa läikkyen rannalla pieninä laineina. »Tuolla sijaitsee Bornholm ja sen takana Visby, josta Jahnke aikoinaan kertoi minulle ihmeitä. Visby oli hänelle melkein vielä merkillisempi kuin Lübeck ja Wullenweber. Ja Visbyn takana sijaitsee Tukholma, missä tapahtui aikoinaan Tukholman verilöyly, ja sitten tulevat suuret joet ja sitten Nordkap ja sitten sydänyön aurinko.» Samassa hänet valtasi kaipaus päästä näkemään tuota kaikkea. Mutta sitten hän jälleen ajatteli omia lähimpiä kohtaloitansa ja melkein säikähti. »On synti, että olen niin kevytmielinen, ajattelen sellaista ja haaveksin itseni toisaalle, vaikka olisikin ajateltava lähimpiä asioita. Voipa käydä niin, että koituu kosto, kaikki kuolee pois, minä ja lapsikin. Silloin eivät vaunut ja kahdet ajoneuvot pysähdy kadun toiselle puolen, vaan pysähtyvät meidän asuntomme eteen… Ei, ei, minä en tahdo kuolla tänne, en tahdo tulla tänne haudatuksi, tahdon päästä takaisin Hohen-Cremmeniin. Ja vaikka Lindequist onkin hyvä, on Niemeyer kuitenkin minulle rakkaampi; hän on minut kastanut, päästänyt ripille ja vihkinyt, ja Niemeyerin tulee minut haudatakin.» Samassa vierähti hänen kädelleen kyynel. Mutta sitten hän jälleen nauroi. »Minähän vielä elän ja olen vasta seitsemäntoista vuoden ikäinen, ja Niemeyer on viidenkymmenenseitsemän.»

Ruokasalista kuului lautasten ja lasien helinää. Mutta yhtäkkiä hänestä tuntui kuin olisi tuoleja siirretty; oli mahdollista, että siellä jo noustiin pöydästä, ja Effi tahtoi välttää jokaista kohtausta. Hänkin nousi nopeasti palatakseen kaupunkiin kiertoteitse. Kiertotie johti rantasärkillä sijaitsevan hautausmaan ohi, ja kun portti sattui olemaan auki, hän astui sisään. Kummut olivat kukassaan, perhoset liitelivät hautojen yläpuolella, ja korkealla ilmassa leijui pari lokkia. Oli hiljaista ja kaunista, ja Effin teki mieli viipyä jo ensimmäisten hautakumpujen luona; mutta kun aurinko alkoi paahtaa yhä kuumemmin, hän kulki ylemmäksi, kohti varjoisaa käytävää, jonka muodostivat piilipuut ja muutamat haudoilla kasvavat saarnit. Ehdittyään tämän käytävän päähän hän näki oikealla puolen äsken luodun hiekkakummun ja siinä neljä viisi seppelettä. Aivan lähellä oli jo puurivin ulkopuolella sijaitseva penkki, jolla istui registraattorin leskivainajan surusaatossa viimeisenä kulkenut roteva kelpo nainen. Effi tunsi hänet heti ja oli liikutettu nähdessään tuon uskollisen kelpo naisen — sellaisena näet hänen täytyi häntä pitää — istumassa täällä kärventävässä helteessä. Hautajaisista oli kulunut suunnilleen kaksi tuntia.

»Olettepa valinnut kuuman paikan», sanoi Effi, »aivan liian kuuman. Jos sattuu onnettomasti, niin saatte auringonpistoksen.»:

»Minun mielestäni ei saa niin sanoa, ei siinäkään tapauksessa, että on onneton, tai kun on kuollut joku, jota rakastaa. Rakastitteko häntä hyvinkin?»

»Tunnen. Te olette piirineuvoksen rouva. Minä puhuin teistä vainajan kanssa alinomaa. Lopulta hän ei enää voinut, kun ei saanut kunnollisesti henkeä vedetyksi; tauti näet istui tässä näin ja oli varmaan vettä keuhkoissa; mutta niin kauan kuin siihen kykeni, hän jutteli lakkaamatta. Hän oli oikea berliniläinen…»

»Ei; jos niin sanoisin, valehtelisin. Tuolla hän nyt lepää, ja kuolleesta ei pidä sanoa mitään pahaa, varsinkaan kun hänellä tuskin on oikeata lepoa. Tahdon kumminkin uskoa, että hän on lepoon päässyt. Mutta hänestä ei ollut mihinkään, hän oli riitainen ja saita eikä pitänyt huolta minustakaan. Ja sukulaiset, jotka tulivat eilen Berlinistä… riitelivät aina yöhön asti… niin, ne eivät nekään kelpaa mihinkään, ne kaikkein vähimmin. Pelkkää kehnoa väkeä, ahnasta ja kovasydämistä. Minulle maksoivat palkan jurosti ja epäystävällisestä ja kaikenlaisia puhuen, vain siitä syystä, että täytyi, ja koska on vain kuusi päivää seuraavan vuosineljänneksen alkuun. Muuten en olisi saanut mitään, korkeintaan vain puolet tai neljänneksen. Ei mitään vapaaehtoisesti. Ja Berliniin palaamista varten antoivat minulle repaleisen viidenmarkan-setelin; se riittää hädintuskin neljännen luokan matkalippuun, ja minun täytyy istua matkalaukkuni päällä. Mutta minä en tahdokaan lähteä; jään tänne istumaan ja odottamaan, kunnes kuolen… Hyvä Jumala, minä luulin nyt vihdoinkin pääseväni rauhaan ja olisin sietänyt oloni hänen luonansa. Ja nyt se on jälleen rauennut olemattomiin, ja minun täytyy jälleen lähteä maailman heiteltäväksi. Sitäpaitsi olen vielä katolinen. Ah, tämä jo kyllästyttää minua; lepäisin mieluummin siinä, missä vanha rouva lepää, ja hän voisi minun puolestani elää edelleen… Hän olisi mielellään jäänyt elämään; sellaiset ihmisten kiusat, jotka eivät saa edes henkeä kunnolla kulkemaan, ne aina ovat halukkaimmat elämään.»

Rollo, joka oli Effin seurassa, oli istuutunut vieraan eteen, kieli suusta riippumassa, ja silmäili häntä. Hänen nyt vaietessaan se nousi ja laski päänsä hänen polvelleen.

Samassa vieras näytti kerrassaan muuttuvan. »Hyvä Jumala, tämä merkitsee jotakin. Tässähän on luontokappale, joka minua sietää, katselee ystävällisesti ja laskee päänsä polvelleni. Siunatkoon, onpa pitkä aika siitä, kun minulle on sellaista sattunut. Kuulehan, ukko, mikä on nimesi? Sinähän olet oiva mies.»

»Rollo, sepä omituista. Mutta eipä nimestä väliä. Minullakin on omituinen nimi, ristimänimi. Ja toista nimeä ei meikäläisellä olekaan.»

»Aivan oikein, armollinen rouva, se on katolinen nimi. Kaiken muun lisäksi tuleekin vielä se, että olen katolinen. Eichsfeldistä. Ja katolinen, se tekee kaikki ihmiselle sitäkin vaikeammaksi ja katkerammaksi. Monet eivät halua katolista, koska ne juoksevat niin ahkerasti kirkossa. 'Aina ripille, ja pääasiaa ei kumminkaan tunnusteta' — hyvä Jumala, kuinka usein minun onkaan täytynyt tuo kuulla, ensin Giebichensteinissä, missä olin palveluksessa, ja sitten Berlinissä. Mutta minä olen huono katolinen, olen joutunut siitä ihan pois, ja voipa olla, että asiani luonnistuvat sentähden huonosti; niin, ihminen ei saa luopua uskostaan, vaan hänen täytyy tehdä kaikki ihan sääntöjen mukaisesti.»

»Roswitha», toisti Effi hänen nimeänsä istuutuen penkille hänen viereensä. »Mitä nyt aiotte tehdä?»

»Ah, armollinen rouva, mitäpä minä aikoisin. En aio kerrassa mitään. Totta totisesti haluaisin jäädä tähän istumaan ja odottamaan, kunnes kaadun kuolleena maahan. Se olisi minulle mieluisinta. Silloin ihmiset luulisivat minun rakastaneen vainajaa uskollisen koiran tavoin, luulisivat, etten ole tahtonut väistyä hänen haudaltaan, vaan olen siihen kuollut. Mutta se on erehdys, sellaisen eukon vuoksi ei ihminen kuole; minä tahdon kuolla vain senvuoksi, etten voi enää elää.»

»Tekeepä mieleni kysyä teiltä jotakin, Roswitha. Oletteko te 'lapsirakas', kuten sanotaan? Oletteko jo ollut lasten hoitajana?»

»Olen kyllä. Se olikin kaikkein paras ja kaunein aikani. Kun joutuu tuollaisen vanhan berliniläisen luo — Jumala minulle syntini anteeksi antakoon, sillä hän on nyt kuollut ja seisoo Jumalan tuomioistuimen edessä ja voi siellä minua syyttää — kun joutuu sellaisen vanhan eukon luo, niin on ihan kamalaa, mitä kaikkea siinä täytyy tehdä, se kääntelee ihan rintaa ja vatsaa, mutta sellainen pieni rakas olento, joka on kuin nukke ikään, niin se on jotakin, se saa ihmisen sydämen heltymään pikku silmillään tirkistellessään. Hallessa ollessani olin imettäjänä rouva suolatirehtöörin luona, ja Giebichensteinissä, jonne myöhemmin jouduin; kasvatin kaksosia pullolla; niin, armollinen rouva, sellaisen asian minä ymmärrän, siinä minä olen kuin kotonani.»

»Tiedättekö, Roswitha, te olette hyvä, uskollinen ihminen, sen huomaan teistä heti, hieman suorasukainen, mutta se ei haittaa, sellaiset ovat toisinaan kaikkein parhaita, ja minä olen heti alkanut teihin luottaa. Tahdotteko tulla minun palvelukseeni? Minusta tuntuu kuin Jumala olisi teidät minulle lähettänyt. Minä odotan nyt aivan pian pienokaista. Jumala minulle siihen apunsa lainatkoon, ja kun lapsi on syntynyt, sitä täytyy hoitaa ja huoltaa ja kukaties maidolla ruokkia. Eihän sitä voi tietää, vaikka toivonkin toisin käyvän. Mitä arvelette, tahdotteko tulla luokseni? En voi ajatella erehtyväni teihin nähden.»

Roswitha oli hypähtänyt seisaalleen, oli tarttunut nuoren rouvan käteen ja suuteli sitä kiihkeästi. »Ah, on sentään Jumala taivaassa, ja kun hätä on suurin, on apu lähinnä. Saatte nähdä, armollinen rouva, että asia käy päinsä; minä olen kunnollinen ihminen ja minulla on hyvät todistukset. Sen näette, kunhan tuon teille kirjani. Heti ensimmäisenä päivänä, kun armollisen rouvan näin, ajattelin: 'Niin, kunpa saisit kerran sellaisen palveluspaikan'. Ja nyt sen siis saan. Voi, hyvä Jumala, voi pyhä Neitsyt Maria, kuka olisi voinut sitä aavistaa, kun olimme vanhan tänne haudanneet ja sukulaiset pitivät kiirettä päästäkseen pois ja jättivät minut tänne!»

»Niin, odottamatonta sattuu usein, ja toisinaan se on hyväksikin. Mutta nyt lähdemme. Rollo käy jo kärsimättömäksi ja juoksee alinomaa kohti porttia.»

Roswitha oli heti valmis, mutta astui vielä kerran haudan luo, mutisi jotakin itsekseen ja teki ristinmerkin. Sitten he astelivat varjoisaa käytävää hautausmaan portille.

Toisella puolen oli aidattu alue, jonka valkoinen kivi välkkyi ja kimalteli iltapäivän auringon paisteessa. Effi voi nyt katsella sitä tyynemmin. Vähän matkaa johti tie vielä rantasärkkien keskitse, kunnes vihdoin, aivan lähellä Utpatelin myllyä, saavutti metsikön reunan. Siitä Effi kääntyi vasempaan ja kulki vinossa suunnassa johtavaa lehtokujaa pitkin Roswithan keralla kohti piirineuvoksen asumusta.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Ei kulunut neljännestuntia, kun he jo olivat perillä. Kun he sitten astuivat viileään eteissuojaan, oli Roswitha aivan kuin hämillään nähdessään siellä kaikenlaista merkillistä. Effi ei kuitenkaan sallinut asian johtaa mihinkään enempiin katselmuksiin, vaan virkkoi: »Kas niin, Roswitha, menkää te nyt tuonne. Se on se huone, jossa me nukumme. Minä menen ensin mieheni luo virastoon — se on se iso rakennus sen pienen rakennuksen vieressä, jossa olette asunut — ja sanon hänelle, että tahdon ottaa teidät lasta hoitamaan. Hän luullakseni suostuu asiaan, mutta minun täytyy ensin saada hänen sanansa. Ja kun hän suostuu, niin meidän on sijoitettava hänet muualle, ja te nukutte minun kanssani alkovissa. Luulenpa, että tulemme sopimaan.»

Kuullessaan, mistä oli kysymys, Innstetten virkkoi reippaasti ja hyvätuulisesti: »Olet tehnyt aivan oikein, Effi, ja ellei hänen palveluskirjansa kerro mistään pahoista asioista, otamme hänet hänen hyviin kasvoihinsa turvaten. Onhan, Jumalan kiitos, harvinaista, että ne pettävät.»

Effi oli erittäin onnellinen kohdatessaan niin vähän vaikeuksia ja virkkoi: »Nyt kaikki käy hyvin. Minä en pelkää enää ollenkaan.»

»Ah, tiedäthän sen… Mutta kuvittelut ovat kaikkein pahinta, toisinaan pahempaa kuin mikään muu.»

Roswitha muutti jo samalla tunnilla vähine nyytteineen piirineuvoksen asuntoon ja sijoittui pieneen alkoviin. Kun päivä oli kulunut, hän meni varhain levolle ja nukkui väsyneenä aivan kohta.

Seuraavana aamuna tiedusteli Effi, joka oli joitakin aikoja jälleen ollut pelon vallassa (oli näet täysikuu), kuinka Roswitha oli nukkunut ja eikö hän ollut mitään kuullut.

»Oh, ei mitään. Tarkoitan vain: ikäänkuin joku olisi luudalla lakaissut tai lattian yli hiihdätellyt.»

Roswitha nauroi, ja se vaikutti hänen nuoreen emäntäänsä erikoisen mieluisasti. Effi oli protestanttisesti kasvatettu ja olisi kovin säikähtänyt, jos hänessä ja hänen toimissaan olisi havaittu jotakin katolista; mutta siitä huolimatta hän uskoi katolisuuden paremmin suojelevan ihmisiä sellaisia asioita vastaan kuin »tuolla yläkerrassa», ja olivatpa nämä harkinnat huomattavasti osaltaan vaikuttaneet hänen päättäessään ottaa Roswithan luoksensa.

He tottuivat pian toisiinsa, sillä Effissä oli sama rakastettava piirre kuin useimmissa markkimaan nuorissa naisissa: hän kuuli mielellään kerrottavan kaikenlaisia pieniä tarinoita, ja registraattorin rouva-vainaja, hänen karuutensa, hänen veljenpoikansa ja heidän vaimonsa tarjosivat ehtymättömiä aiheita. Johannakin kuunteli mielellään näitä kertomuksia.

Effin usein ääneen nauraessa räikeissä kohdissa Johanna tosin hymyili ja ihmetteli kaikessa hiljaisuudessa, kuinka armollinen rouva voi pitää kaikkea tuota typerää juttua niin miellyttävänä; mutta tuo ihmettely, johon liittyi voimakas ylemmyydentunto, oli toisaalta onneksi, koska siten estyivät kaikki arvojärjestystä koskevat riitaisuudet. Roswitha oli yksinkertaisesti vain koomillinen olento, ja jos Johanna olisi häntä kadehtinut, hän olisi yhtä hyvin voinut kadehtia Rollon erikoisasemaa.

Niin kului viikko hauskasti juteltaessa melkein hupaisesta koska Effi nyt ajatteli rohkeammin kuin ennen sitä, mikä häntä odotti. Hän ei myöskään otaksunut tapahtuman olevan niin lähellä. Mutta yhdeksäntenä päivänä oli jutteleminen ja hupaisuus ohi; silloin juostiin ja häärittiin, itse Innstettenkin unohti tavanomaisen kylmäverisyytensä, ja heinäkuun kolmannen päivän aamuna oli Effin vuoteen vieressä kätkyt. Tohtori Hannemann taputti nuoren rouvan kättä ja sanoi: »Tänään on Königgrätzin päivä, vahinko, että tuli tyttö. Mutta onhan vielä aikaa tulla muitakin, ja preussilaisilla on paljon voiton päiviä.» Roswitha lienee ajatellut jotakin samanlaista, mutta iloitsi aivan rajattomasti siitä, mikä oli olemassa, ja nimitti lasta muitta mutkitta »Pikku Anniksi», mikä tuntui nuoresta äidistä ennustuksenomaiselta. »Roswithan on täytynyt saada tuo nimi jonkinlaisen mieleenjohdatuksen nojalla.» Itse Innstettenkään ei osannut nimeä moittia, ja niin puhuttiin Pikku Annista jo kauan ennen kastamistilaisuutta. Effi, joka tahtoi olla elokuun keskivaiheilta saakka vanhempiensa luona Hohen-Cremmenissä, olisi mielellään siirtänyt ristiäiset siihen asti. Mutta se ei käynyt päinsä; Innstetten ei voinut ottaa lomaa, ja niin määrättiin tietenkin kirkossa suoritettavaa kastetoimitusta varten elokuun 15 päivä, huolimatta siitä, että se oli Napoleonin-päivä (jota seikkaa muutamat perheet sitten moittivatkin). Koska piirineuvoksen talossa ei ollut salia, pidettiin tilaisuuteen liittyvät pidot seurahuoneella, ja kaikki lähiseudun aateliset olivat kutsua noudattaneet. Pastori Lindequist piti äidille ja lapselle herttaisen ja yleistä ihailua saavuttavan maljapuheen, ja Sidonie Grasenabb huomautti sen johdosta vieressään istuvalle aateliselle asessorille, joka oli ankaran suunnan miehiä: »Niin, hänen tilapäispuheensa käyvät laatuun. Mutta saarnojansa hän ei voi puolustaa Jumalan eikä ihmisten edessä; hän on puolinainen, eräs niitä, jotka kadotetaan, koska he ovat laimeita. En tahdo toistaa Raamatun lausetta sananmukaisesti.» Kohta senjälkeen nousi puhumaan myöskin vanha herra von Borcke, joka esitti Innstettenin maljan. »Arvoisat naiset ja herrat, ne ajat, joissa elämme, ovat vaikeita aikoja; kapinaa, uhmaa, kurittomuutta, minne katseemme luommekin. Mutta niin kauan kuin meillä on vielä miehiä, ja saanen lisätä naisia ja äitejä (tässä kohden hän kumarsi kohti Effiä suorittaen hienon kädenliikkeen)… niin kauan kuin meillä on vielä miehiä sellaisia kuin patooni Innstetten, jonka ystävyydestä olen ylpeä, niin kauan tullaan vielä toimeen, niin kauan vanha Preussimme vielä kestää. Niin, ystäväni, Pommerin ja Brandenburgin avulla me asiasta selviydymme ja murskaamme kumouksen lohikäärmeen myrkyllisen pään. Lujina ja uskollisina, niin me voitamme. Katolilaiset, meidän veljemme, joita meidän täytyy kunnioittaa, vaikka? taistelemmekin heitä vastaan, puhuvat 'Pietarin kalliosta', mutta meillä on Rocher de Bronce. Parooni, Innstetten eläköön!» Innstetten kiitti aivan lyhyesti. Effi sanoi vieressään istuvalle majuri Crampasille: »Tuo 'Pietarin kalliota' koskeva kohta oli varmaan tarkoitettu Roswithan ylistykseksi; minä lähden myöhemmin kysymään vanhalta oikeusneuvos Gadebuschilta, eikö hän ole samaa mieltä.» Crampas piti, kumma kyllä, tuota huomautusta täytenä totena ja neuvoi luopumaan aikeesta. Se huvitti Effiä sanomattomasti. »Olenpa tosiaankin pitänyt teitä parempana sielunlukijana.»

»Ah, armollisin rouva, kun ovat kysymyksessä kauniit nuoret naiset, jotka eivät ole vielä täyttäneet kahdeksaatoista, niin kaikki lukutaito osoittautuu riittämättömäksi.»

»Te pilaatte asian lopullisesti, majuri. Voitte nimittää minua isoäidiksi, mutta vihjausta siihen, etten ole vielä kahdeksantoista vuoden ikäinen, teille ei voida antaa milloinkaan anteeksi.»

Kun oli noustu aterialta, tuli iltapuoli-höyry Kessine-jokea alaspäin ja laski laituriin hotellia vastapäätä. Effi istui Crampasin ja Gieshüblerin keralla kahvia juoden ja katseli avoimista ikkunoista edessään olevaa näytelmää. »Huomenna kello yhdeksän aikaan aamulla sama alus kuljettaa minut virtaa ylöspäin, puolenpäivän aikaan olen Berlinissä ja illalla Hohen-Cremmenissä, ja Roswitha kulkee vierelläni kantaen lasta käsivarrellaan. Toivottavasti se ei huuda. Ah, kuinka mieleni jo läikkyy! Parahin Gieshübler, oletteko tekin joskus iloinnut päästössänne jälleen näkemään vanhempienne kotia?»

»Minä tunnen asian, armollinen rouva. Se vain erona, etten tuonut mukanani mitään Pikku-Annia, kun ei sattunut sellaista olemaan.»

»Tulee, kun ehtii», virkkoi Crampas. »Maljanne, Gieshübler; te olette ainoa järkevä mies koko joukossa.»

VIIDESTOISTA LUKU.

Effi oli matkustanut elokuun keskivaiheilla, ja syyskuun lopulla hän oli jälleen Kessinissä. Kuluneiden kuuden viikon aikana hän oli monet kerrat ikävöinyt takaisin, mutta kun hän nyt jälleen oli omassa kodissaan ja astui pimeään eteissuojaan, johon lankesi vain porraskäytävästä hieman kelmeätä valoa, hän tunsi mieltänsä jälleen äkkiä ahdistavan ja virkkoi hiljaa: »Tällaista kelmeätä, kellervää valoa ei Hohen-Cremmenissä näe.»

Niin, pari kertaa hän oli Hohen-Cremmenissä ollessaan ikävöinyt »loihdittua taloa», mutta yleensä hänen elämänsä vanhempien kodissa oli ollut täysin onnellista ja tyytyväistä. Huldan kanssa, joka ei vieläkään voinut olla odottamatta miestä tai sulhasta, hän tosin ei ollut voinut oikein mieluisasti seurustella mutta sitä paremmin kaksosten kanssa. Pelatessaan palloa tai krokettia heidän seurassaan Effi oli useat kerrat kokonaan unohtanut olevansa naimisissa. Ne olivat olleet iloisia neljännestunteja. Mutta kaikkein mieluimmin hän oli nyt, kuten aina ennenkin, seisonut ilmoilla heiluvan keinun laudalla ja tuntenut omituisen kirpeätä suloisen vaaran väristystä ajatellessaan: »Nyt minä putoan!» Vihdoin keinusta alas hypättyään hän sitten saatteli tyttöjä aina koulutalon edustalla olevan rahin luo saakka ja kertoi siinä piankin luo saapuvalle vanhalle Jahnkelle Kessinin elämästä, jonka sanoi olevan puolittain kansalaista, puolittain pohjoismaista ja joka tapauksessa aivan toisenlaista kuin Schwantikowissa ja Hohen-Cremmenissä.

Nämä olivat jokapäiväisiä pieniä huveja, joihin toisinaan liittyi tavallisesti metsästysvaunuissa suoritettuja retkeilyjä; mutta kaikkein tärkeimmät olivat Effille ne juttuhetket, joita hän melkein joka aamu vietti äitinsä seurassa. He istuivat ilmavassa, suuressa salissa, Roswitha tuuditteli lasta ja lauleli thüringiläisellä alasaksan murteella kaikenlaisia tuutulauluja, joita ei kukaan kunnollisesti ymmärtänyt, kenties ei hän itsekään. Effi ja rouva von Briest siirtyivät avoimen ikkunan luo ja katselivat keskustellessaan alas puistoon, näkivät aurinkokellon tai päiväkorentoja, jotka liitelivät melkein paikaltaan liikahtamatta lammen yläpuolella, tai kivetyn käytävän, missä Briest itse istui porrasulkoneman luona lukien sanomalehteä. Lehteä kääntäessään hän aina ensin otti lasit nenältään ja tervehti vaimoaan ja tytärtään. Kun sitten tuli viimeisen lehden vuoro — se oli tavallisesti »Havellandin Uutiset», Effi lähti alas joko istuutuakseen hänen luoksensa tai kuljeskellakseen hänen kanssaan puutarhassa ja puistossa. Erään kerran he niillä matkoilla ollessaan astuivat hiekkakäytävältä pienen, syrjemmällä sijaitsevan muistomerkin luo, jonka oli jo Briestin isoisä pystyttänyt Waterloon taistelun muistoksi. Se oli ruostunut pyramidi, jonka etupuolella nähtiin valettu Blücher ja takasivulla samanlainen Wellington.

»Käveletkö sinä näin Kessinissäkin», kysyi Briest, »ja saatteleeko sinua Innstetten kertoellen kaikenlaista?»

»En, isä, näin minä en kävele. Se on kerrassaan mahdotonta, sillä meillä on vain pieni puutarha talon takana, oikeastaan ei mikään puutarha; siinä näet on vain pari puksipuulavaa, vihannesviljelyksiä ja kolme neljä hedelmäpuuta. Innstetten ei sellaisesta välitä eikä luultavasti aio jäädä enää pitkäksi aikaa Kessiniin.»

»Mutta täytyyhän sinun saada liikuntoa ja raitista ilmaa, lapseni, olethan siihen tottunut.»

»Saankin. Talomme sijaitsee metsikössä, jota nimitetään Plantaašiksi.
Siellä minä olen usein kävelemässä, ja Rollo kerallani.»

»Aina vain Rollo», nauroi Briest. »Ellei paremmin tietäisi, voisi melkein luulla, että Rollo on sinulle rakkaampi kuin mies ja lapsi.»

»Ah, isä, sehän olisi kauheata, vaikka — se minun täytyy myöntää — olikin eräs aika, jona en olisi mitenkään tullut toimeen ilman Rolloa. Se oli silloin… tiedäthän… Silloin se minut kerrassaan pelasti, niin ainakin minusta tuntui, ja siitä lähtien se on minun hyvä ystäväni ja aivan erikoinen turvani. Mutta onhan se kuitenkin vain koira. Ihmiset ovat tietenkin etusijalla.»

»Niin, niinhän aina sanotaan, mutta minulla on siinä suhteessa omat epäilykseni. Luontokappaleita koskeva kysymys on sekin aivan erikoinen, ja lopullisesti ei ole vielä päätetty, mikä siinä suhteessa on oikeata. Usko minua, Effi, siinäkin aukeevat eteen laajat alat. Merkillistä on ajatella, että jonkun henkilön joutuessa venhematkalla tai heikolla jäällä hukkumisen vaaraan, sellainen koira, sanokaamme sellainen kuin sinun Rollosi, mukana ollen ei lepää, ennenkuin saa vaarassa olevan maihin. Ja jos onnettomuuden uhri on jo kuollut, se asettuu kuolleen viereen ja haukkuu ja ynisee, kunnes joku tulee, ja ellei ketään tule, se jää vainajan viereen makaamaan, kunnes kuolee siihen itse. Ja niin menettelee sellainen eläin aina. Ajattele sensijaan ihmisiä! Jumala minulle syntini anteeksi antakoon, mutta monesti minusta tuntuu kuin luontokappale olisi ihmistä parempi.»

»Rollo minut tietenkin pelastaisi, mutta Innstetten pelastaisi minut hänkin. Onhan hän kunnian mies.»

»Selvä juttu. Ja missä on rakkautta, on myöskin vastarakkautta. Niin on laita kerta kaikkiaan. Minua vain ihmetyttää, ettei hän ole kertaakaan ottanut lomaa ja pistäytynyt täällä luonamme. Kun miehellä on niin nuori vaimo…»

Effi punastui, koska ajatteli aivan samoin. Hän ei kumminkaan tahtonut sitä myöntää. »Innstetten on erittäin tunnollinen, tahtoo luullakseni pysytellä suosiossa ja suunnittelee tulevaisuuttaan; onhan Kessin vain eräs asemapaikka. Ja onhan lopulta niinkin laita, etten karkaa pois. Minä pysyn hänen omanaan. Kun mies on liian hellä… ja sitäpaitsi on ero iässä… niin ihmiset vain hymyilevät.»

»Niin tekevät, Effi. Mutta siitä ei saa välittää. Älä muuten virka siitä mitään, älä äidillekään. Siinä joutuu liian avaroille aloille.»

Tällaisia keskusteluja oli Effin kotona ollessa sattunut useita kertoja, mutta onneksi ne eivät olleet vaikuttaneet kauan jälkeenpäin. Samoin oli se hieman apea vaikutelma, jonka Effi oli kokenut kotiinsa Kessiniin palattuaan, sekin nopeasti haihtunut. Innstetten osoitti monin tavoin pientä huomaavaisuutta, ja kun tee oli juotu ja kaikki kaupungin asiat ja ilmenneet lemmenseikat oli mitä hilpeimmän mielialan vallitessa käsitelty, tarttui Effi hellästi hänen käsivarteensa jatkaakseen keskustelua hänen huoneessaan ja kuullakseen vielä muutamia juttuja Trippellistä, joka oli jälleen ollut vilkkaassa kirjeenvaihdossa Gieshüblerin kanssa ja nyt, kuten aina ennenkin sellaisissa tapauksissa, lisännyt milloinkaan tasoittamattoman tilinsä velkapuolta. Effi oli tämän keskustelun aikana erittäin hilpeä, tunsi itsensä nimenomaan nuoreksi rouvaksi ja oli iloinen päästessään epämääräiseksi ajaksi eroon Roswithasta, joka sijoitettiin palvelijoiden suojiin.

Seuraavana aamuna hän sanoi: »Sää on kaunis ja leuto, ja minä toivon Plantaašin puolella olevan kuistikon olevan vielä siinä kunnossa, että voimme nauttia siellä aamiaisemme. Huoneissamme saamme olla riittävän kauan; onhan Kessinin talvi tosiaankin neljä viikkoa liian pitkä.»

Innstetten oli aivan samaa mieltä. Se kuistikko, josta Effi oli puhunut ja jota olisi kenties oikeammin pitänyt nimittää teltaksi, oli järjestetty jo kesällä, neljä viikkoa ennen Effin Hohen-Cremmeniin lähtemistä. Siinä oli suuri puupermantoinen koroke, etualalta avoin, yläpuolella valtavan suuri ulkokaihdin ja vasemmalla ja oikealla leveät palttinauutimet, jotka liikkuivat renkaitten varassa rautatangoissaan. Se oli viehättävä olopaikka, ja kaikki kylpyvieraat, joiden kesän aikaan täytyi kulkea siitä ohi, olivat sitä ihailleet.

Effi istui keinutuolissa, siirsi kahvitarjotinta miehensä puoleen ja virkkoi: »Kuulehan, Geert, sinä voisit tänään toimia rakastettavana isäntänä; minä puolestani istun niin mukavasti tässä keinutuolissa, ettei tee ollenkaan mieleni nousta. Ponnistele siis parhaasi mukaan, ja jos olet oikein iloinen tulostani, niin minä kyllä asian sinulle korvaan.» Samalla hän veti valkoisen damastiliinan suoraksi ja laski siihen kätensä, johon Innstetten tarttui sitä suudellen.

»Sinä vain sanot niin ja näytät alakuloiselta, mutta se ei sittenkään ole totta.»

»Minä todistan sen sinulle. Jos olisit hiemankin kaivannut lastasi — itsestäni en tahdo mitään puhua, sillä mikä olenkaan minä sellaiselle korkealle herralle, joka on viettänyt monet vuodet nuorenamiehenä eikä ollenkaan kiirehtinyt…»

»Niin, Geert, jos olisit tuntenut hiemankin kaipausta, et olisi jättänyt minua kuudeksi viikoksi ypöyksin Hohen-Cremmeniin. Minä istuin siellä kuin leskeksi jääneenä, ainoana seuranani Niemeyer ja Jahnke ja toisinaan Schwantikowilaiset. Rathenowista ei saapunut ketään — ikäänkuin olisivat minua pelänneet tai kuin olisin ollut heille liian vanha.»

»Jumalan kiitos, että niin sanot. Mitään parempaa ei nainen voikaan teille olla. Ja sinä et ole toisia parempi, vaikka olet olevinasi hyvinkin juhlallinen ja kunniallinen. Minä tiedän sen varsin hyvin, Geert… Oikeastaan sinä olet…»

»Jätän sen mieluummin sanomatta. Mutta minä tunnen sinut varsin hyvin; sinä olet oikeastaan, kuten Schwantikowin eno kerran sanoi, hellyyksien ihminen ja lemmentähden alla syntynyt, ja eno Belling oli aivan oikeassa niin sanoessaan. Sinä vain et tahdo sitä osoittaa ja ajattelet, ettei se sovi ja että virkauralla eteneminen joutuu siitä kärsimään. Osunko oikeaan?»

Innstetten nauroi. »Hieman oikeassa olet. Tiedätkö, Effi, sinä näytät minusta aivan muuttuneelta. Ennen Annikin syntymistä sinä olit lapsi. Mutta yhtäkkiä…»

»Yhtäkkiä olet kuin vaihdettu. Mutta se sopii sinulle hyvin, minä pidän sinusta kovin, Effi. Tiedätkö mitä?»

»Ah, ainokainen Geertini, tuo mitä sanoit, on kerrassaan suurenmoista; nyt mieleni vasta oikein keventyy… Anna minulle vielä puoli kuppia… Tiedätkö, että olen aina toivoellut itselleni sellaista. Meidän täytyy olla vietteleviä, muuten emme ole mitään…»

»Niemeyeriltä! Taivaallinen isä, onpa siinä pastori. Ei, sellaisia ei ole täällä. Mutta kuinka hän johtui sellaista sanomaan? Sehän on kuin jonkun Don Juanin tai sydäntensärkijän lausuma.»

»Niin, kukapa tietää», nauroi Effi… »Mutta eikö tuolla tule Crampas? Ja rannalta. Eihän vain liene ollut kylpemässä? Syyskuun 27:nä päivänä…»

Crampas astui luo. Hän oli siviilipuvussa ja suuteli tuolissaan edelleenkin keinuvan Effin kättä. »Suokaa anteeksi, majuri, että minä toimin aivan huonosti emäntänä; mutta kuistikko ei ole mikään talo, ja kello yhdeksän aamulla ei oikeastaan ole mikään aika. Silloin ihminen paneutuu tavoista piittaamattomaksi tai, jos niin tahdotte, intiimiksi. Istukaahan nyt ja tehkää tiliä edesottamuksistanne. Hiuksistanne — toivoisin niitä olevan enemmän — näkee selvästi, että olette ollut kylpemässä.»

»Anteeksiantamatonta», virkkoi Innstetten, puolittain vakavasti, puolittain leikillään. »Neljä viikkoa sitten näimme, miten kävi pankkiiri Heinersdorfin, joka hänkin otaksui meren ja suurenmoisten hyökylaineiden kunnioittavan häntä, miljoonanomistajaa. Jumalat ovat toisilleen kateellisia, ja Neptunus asettui muitta mutkitta vastustamaan Plutoa tai ainakin Heinersdorfia.»

Crampas nauroi. »Niin, miljoonanomistajaa! Parahin Innstetten, jos minä olisin siinä asemassa, en luultavasti olisi uskaltanut; vaikka näet sää onkin kaunis, vedessä on vain yhdeksän astetta. Mutta meikäläinen, jolla on miljoona takatekoa — sallittehan hieman kehuskella — meikäläinen voi uskaltaa niin menetellä pelkäämättä jumalten kateellisuutta. Sitäpaitsi; täytyy hakea lohdutusta siitä lausumasta, jonka mukaan 'ei voi veteen hukkua se, joka on hirttä varten syntynyt'.»

»Mutta hyvä majuri, ettehän tahdo puhua, tekisi mieli sanoa kaulaanne, tuollaista ylen proosallista. Tosin uskovat useat, että… tarkoitan sitä, mistä vastikään puhuitte… että sen ansaitsee jokainen, toinen suuremmassa, toinen vähemmässä määrässä. Mutta sittenkin, majuri… majurille…»

»… Se ei ole mikään tavanomainen kuolemantapa. Huomautuksenne myönnetään oikeaksi, armollinen rouva. Se ei ole tavanomainen eikä edes todennäköinenkään — siis pelkkä lainalauselma tai vieläkin oikeammin façon de parler. Ja kuitenkin on asiassa jotakin vilpittömästi tarkoitettua, kun sanon, ettei meri minulle mitään mahda. Uskon näet varmaan kuolevani oikean ja toivottavasti kunniallisen sotilaankuoleman. Se on lähinnä vain mustalaisen ennustusta, mutta sen kaiku kuuluu omassa mielessäni.»

Innstetten nauroi. »Se lienee vaikeata, Crampas, ellette aio lähteä suurturkin tai kiinalaisen lohikäärmeen palvelukseen. Siellä ne taistelevat parastaikaa. Täällä on historia, uskokaa minua, joutunut kolmeksikymmeneksi vuodeksi seisahduksiin, ja henkilön, joka tahtoo kuolla sotilaan kuoleman…»

»… Täytyy ensin tilata sota Bismarckilta. Tiedän, tiedän, Innstetten. Mutta sehän on teille helppo juttu. Nyt on syyskuun loppu; ruhtinas on jälleen Varzinissa viimeistään kymmenen viikon kuluttua, ja koska hän tuntee teihin kohdistuvaa likingia — kansanomaisempaa lausepartta en tahdo käyttää, jotten joudu suoraan pistolinsuunne eteen — niin varmaan voitte toimittaa vanhalle Vionvillen aikaiselle toverillenne hieman sotaa. Onhan ruhtinaskin vain ihminen, ja suostuttelu auttaa.»

Effi oli tuon keskustelun aikana pyöritellyt leipäpallosia, heitteli niitä kuin arpanappuloita ja asetteli niitä kuvioiksi, siten osoittaen, että halusi puheenaiheen vaihtuvan. Siitä huolimatta Innstetten näytti aikovan vastata Crampasin leikkisiin huomautuksiin, ja Effi päätti niin ollen mieluummin puuttua heti asiaan. »En voi käsittää, majuri, minkätähden kuolemanne pitäisi askarruttaa ajatuksiamme; onhan elämä meitä lähempänä ja sitäpaitsi paljoa vakavampi asia.»

»On oikein, että myönnätte minun olevan oikeassa, Kuinka ihmisen on täällä elettävä? Se on toistaiseksi kysymyksenä, ja se kysymys on kaikkia muita tärkeämpi. Gieshübler on siitä minulle kirjoittanut, ja ellei olisi epähienoa ja itserakasta — siinä näet on kaikenlaista muutakin ohimennen mainittuna — näyttäisin kirjeen teille… Innstettenin ei tarvitse kirjettä lukea, hänellä ei ole taipumusta sellaiseen… käsiala oli muuten kuin taiteilijan piirtimen jälkeä ja lauseparret sellaiset kuin olisi Kessinin Vanhantorin varrella asustava ystävämme kasvatettu vanhassa ranskalaisessa hovissa. Se seikka, että hän on viallinen ja käyttää röyhelökauluksia, jollaisia ei enää ole kenelläkään muulla — ihmettelen vain, mistä hän löytää sellaisen silittäjättären — sopii mainiosti. Gieshübler siis kirjoitti minulle huvi-iltamista ja eräästä urakoitsijasta nimeltä Crampas. Nähkääs, majuri, se miellyttää minua enemmän kuin sotilaan kuolema, muusta puhumattakaan.»

»Samoin minua itseänikin. Ja talvikausi muodostuu varmaan kerrassaan loisteliaaksi, jos saamme luottaa siihen, että armollinen rouva meitä avustaa. Trippelli tulee…»

»Ettepä suinkaan, armollinen rouva. Trippelli ei voi laulaa sunnuntaista toiseen, se olisi liikaa hänelle ja meille; vaihtelu on elämän viehätys, siinä totuus, jota tosin tuntuu kumoavan jokainen onnellinen avioliitto.»

»Jos onnellisia avioliittoja on olemassa, minun liittoani lukuunottamatta…» sanoi Effi ojentaen kätensä Innstettenille.

»Siis vaihtelua», jatkoi Crampas. »Ja sen voittamiseksi meille ja huviseurallemme, jonka varapuheenjohtajana oleminen on nykyisin kunniakkaana velvollisuutenani, vaatii kaikkia taattuja voimia. Liittyessämme yhteen me varmaan saamme tämän koko loukon ylösalaisin kääntymään. Teatterikappaleet on jo valittu: Sota rauhan aikana, Monsieur Herkules, Wilbrandtin Nuoruudenrakkaus ja kenties Gensichenin Euphrosyne. Te olette Euphrosyne, minä vanha Goethe. Varmaan hämmästytte nähdessänne, kuinka hyvin minä trageeraan vanhaa runoruhtinasta… jos 'trageerata' on oikea sana.»

»Epäilemättä. Olenhan minä alkemistisen salakirjeenvaihtajani tiedonannoista jo havainnut, että olette kaiken muun hyvän ohella vielä runoilijakin, kun niikseen sattuu. Aluksi ihmettelin…»

»Niin. Mutta saatuani tietää, että uiskentelette yhdeksän asteen vedessä, olen muuttanut mieltäni… yhdeksänasteinen Itämeri, se on toista kuin Kastajan lähde…»

»Eivät minulle; ainakaan ei kukaan tule väittämään minua vastaan. Mutta nytpä täytyy tästä nousta. Tuolla tulee Roswitha tuoden Pikku-Annia.»

Hän nousi nopeasti, astui Roswithan luo, otti lapsen hänen käsivarreltaan ja nosti sen korkealle ylpeänä ja onnellisena.

KUUDESTOISTA LUKU.

Päivät olivat kauniit ja pysyivät sellaisina aina lokakuuhun asti. Siitä johtui muun muassa, että puolittain telttamainen kuistikko pääsi oikeuksiinsa, siinä määrin, että ainakin aamupuoli säännöllisesti vietettiin siellä. Yhdentoista tienoissa tuli sitten tavallisesti majuri, joka aluksi tiedusteli armollisen rouvan terveyden tilaa ja hieman juoruili hänen kanssaan osoittaen siinä taidossa suoranaista mestaruutta, ja sopi sitten Innstettenin kanssa suoritettavasta ratsastusretkestä, joka suuntautui usein maaseudulle, Kessine-jokea ylöspäin Breitlingiin saakka, ja vielä useammin kohti aallonmurtajia. Herrojen ollessa poissa Effi leikki lapsen kanssa tai selaili Gieshüblerin hänelle edelleenkin lähettämiä sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, kirjoitti äidilleen tai sanoi: »Roswitha, lähdetäänpä Annin kanssa ajelemaan.» Silloin asettui Roswitha korivaunujen eteen vetäen ne, Effin astellessa jäljessä, pari sataa askelta metsikköön, erääseen paikkaan, jossa oli maassa kastanjoja; niitä sitten keräilyin ja annettiin lapselle leluiksi. Kaupungissa Effi kävi harvoin; siellä ei ollut ketään, jonka kanssa olisi voinut kunnollisesti pakista. Uusi yritys päästä seurustelusuhteisiin rouva von Crampasin kanssa oli sekin epäonnistunut; majurin rouva oli ihmisvauhko ja pysyi sellaisena.

Sillä kannalla olivat asiat viikkokausia, kunnes Effi äkkiä ilmaisi halunsa päästä mukaan ratsastamaan: hän sanoi kerta kaikkiaan olevansa intohimoinen ratsastaja ja väitti olevan liikaa, jos kessiniläisten puheenpauhinan vuoksi piti luopua sellaisesta arvokkaasta asiasta. Majuri piti asiaa oivallisena, ja Innstettenin, jolle se ilmeisesti oli vähemmän mieluisa — jopa niinkin vähässä määrin, että hän kerran toisensa jälkeen huomautti olevan vaikeata löytää naisratsastajalle hevosta — täytyi myöntyä, kun Crampas vakuutti, että se oli jäävä hänen huoleksensa. Toivomusten, esine löytyikin, ja Effi oli riemuissaan saadessaan kiidättää pitkin rantaa nyt, kun »Naistenkylpylä» ja »Herrainkylpylä» eivät enää olleet mitään peloittavia ja rajaamerkitseviä sanoja. Useimmiten oli Rollo mukana retkillä, ja kun oli pari kertaa sattunut, että haluttiin rannassa levähtää tai kulkea osa matkaa jalkaisin, sovittiin siitä, että asiaankuuluva palvelusväki otettiin, myötä. Siinä tarkoituksessa muutettiin majurin palvelija, vanha Treptowin ulaani nimeltä Knut, ja Innstettenin ajomies Kruse ratsupalvelijoiksi, tosin verrattain epätäydellisesti, koska heidät, Effin suureksi harmiksi, puettiin haaveellisiin livereihin, joissa heidän alkuperäinen toimensa valitettavasti vielä oli havaittavissa.

Oltiin jo puolivälissä lokakuuta, kun sellaisin varustein lähdettiin ensimmäisen kerran matkaan, etunenässä Innstetten ja Crampas, Effi heidän välissään, sitten Kruse ja Knut ja viimeisenä Rollo, jota jäljessä juoksenteleminen ei kumminkaan kauan miellyttänyt ja joka niinmuodoin pian oli ensimmäisenä. Kun oli kuljettu nyt autiona olevan Rantahotellin ohi ja pian senjälkeen, kohtalaisten rantahyökyjen kastelemaa rantatietä kulkien, saavuttu aallonmurtajan luo, teki retkeläisten mieli astua satulasta ja tehdä kävelyretki aallonmurtajan päähän asti. Effi ehti ensimmäisenä maahan. Kessine-joki virtaili kiviäyräittensä välissä leveänä ja tyynenä kohti merta, joka lepäsi heidän nähtävissään aurinkoisena pintana, vain siellä täällä kevyen aallon värähdyttämänä.

Effi oli täällä ensimmäistä kertaa. Edellisenä vuonna, kun hän oli marraskuussa Kessiniin saapunut, oli jo myrskyjen aika, ja kesän tultua hän ei enää kyennyt lähtemään pitkille retkille. Hän oli nyt ihastuksissaan, piti kaikkea suurenmoisena ja ihanana, esitti Hohen-Cremmenin järveä ja merta koskevia, edellistä loukkaavia vertailuja ja sieppasi aina tilaisuuden sattuessa kappaleen aaltojen rannalle ajamaa puuta heittääkseen sen vasemmalle mereen tai oikealle Kessine-jokeen. Rollo oli aina iloinen saadessaan valtiatartaan palvellen syöksyä heitettyjen kappaleiden jälkeen; mutta yhtäkkiä sen tarkkaavaisuus suuntautui toisaalle, se liikkui varovasti, melkeinpä pelokkaastikin eteenpäin ja hyppäsi kohti erästä etualalla näkyviin tullutta esinettä, tosin turhaan, sillä samassa liukui päivänpaisteiselta ja viheriäin meriruohojen peittämältä paadelta hylje sulavasti ja äänettömästi vain viiden askelen päässä olevaan mereen. Vähän aikaa oli vielä pää näkyvissä, mutta sitten sekin sukelsi pinnan alle.

Kaikki olivat kiihdyksissä; Crampas haaveksi hyljejahdista ja siitä, että seuraavalla kerralla piti ottaa mukaan pyssy, »sillä noilla elukoilla on luja nahka.»

»Mitä kuulenkaan», nauroi majuri. »Satamapoliisi. Ne kolme virkakuntaa, jotka meillä täällä on, voinevat ummistaa silmiään keskenään. Täytyykö kaiken tapahtua kamalan laillisesti? Kaikki laillisuudet ovat ikävystyttäviä.»

»Niin, Crampas, teille sopii hyvin tuollainen puhe ja Effi, kuten näette, osoittaa teille suosiotaan käsiä taputtamalla. Selvä asia; naiset huutavat heti poliisia, mutta laista he eivät tahdo mitään tietää.»

»Se on naisten oikeutena ikimuistoisista ajoista, me emme kykene sitä muuksi muuttamaan, Innstetten.»

»Emme tosiaankaan», nauroi Innstetten, »enkä minä sitä tahdokaan. Sellaiseen turhaan vaivaan en ryhdy. Mutta teidänlaisenne miehen, Crampas, henkilön, joka on kasvanut kurinpidon lipun alla ja varsin hyvin tietää, ettei ilman kuria ja järjestystä voida tulla toimeen, teidänlaisenne miehen ei oikeastaan pitäisi niin puhua, ei leikilläkään. Tiedän kumminkin, että olette taivaallisen huoleton ja ajattelette, ettei taivas tuossa paikassa maahan putoa. Eipä niinkään, ei aivan pian. Mutta kerran se tapahtuu.»

Crampas joutui hetkiseksi hämilleen, koska luuli, että kaikki tuo oli sanottu määrätyssä tarkoituksessa. Niin ei kumminkaan ollut laita. Innstetten vain piti erään pieniä moraalisia esitelmiään, joihin hän yleensäkin taipui. »Gieshübler on minun mieleiseni», virkkoi hän sovittelevasti, »aina kavaljeeri, mutta siitä huolimatta varmat periaatteet.»

Majuri oli sillävälin toipunut hämmingistään ja virkkoi entiseen sävyyn: »Niin, Gieshübler; maailman parhain mies, ja periaatteet, jos mahdollista, sitäkin paremmat. Mutta mistä ja miksi oikeastaan? Siitä, että hänellä on oma 'harminsa'. Sellainen henkilö, jonka varressa ei ole vikaa, on kevytmielinen. Elämä ilman kevytmielisyyttä ei yleensäkään ole laukauksen arvoinen.»

»Kuulkaahan, Crampas, toisinaan jää tulos sittenkin ylen niukaksi.»
Samalla hän silmäili majurin vasenta, hieman lyhentynyttä käsivartta.

Effi ei ollut kuullut paljoa tuosta keskustelusta. Hän oli astellut siihen kohtaan, jossa hylje oli maannut, ja Rollo seisoi hänen vieressään. Sitten he katselivat molemmin paadelta merelle odotellen tulisiko 'merenneito' vielä kerran näkyviin.

Lokakuun lopulla alkoi vaalitaistelu, joka esti Innstetteniä lähtemästä mukaan huviretkille, ja Crampasin ja Effinkin olisi kaiketi ollut kelpo kessiniläisten vuoksi niistä luovuttava, elleivät Knut ja Kruse olisi olleet jonkinlaisena kunniakaartina. Siitä johtui, että ratsastusretket jatkuivat aina marraskuuhun saakka.

Sää tosin oli muuttanut luonnettaan, alinomainen luodetuuli ajeli valtavia pilvijoukkoja, ja meri kuohui voimallisesti, mutta sadetta ja pakkasta vielä puuttui, ja niin olivat nämä harmaan taivaankannen alla ja rantahyrskyjen pauhatessa suoritetut huviretket melkein kauniimmatkin kuin aikaisemmat, päivänpaisteen ja tyynen meren suosimat. Rollo kiiti edellä silloin tällöin vaahtohyrskyn kastelemana, ja Effin ratsastushatun harso hulmusi tuulessa. Oli melkein mahdoton mitään puhua; mutta kun sitten käännyttiin pois meren rannalta, suojaavien rantasärkkien taakse tai vielä paremmin etäämpänä sijaitsevaan petäjistöön, niin ilma tyventyi, Effin harso lakkasi liehumasta, ja kapea tie pakotti ratsastajat ihan toistensa viereen. Siinä, jo tielle ulottuvien kyhmyisten juurien vuoksi astuen ajettaessa, sopi ryhtyä jälleen jatkamaan aaltojen pauhinan katkaisemaa keskustelua. Crampas, joka oli hyvä juttelija kertoi silloin sota- ja rykmenttijuttuja, myöskin pieniä ja luonteenomaisia tarinoita Innstettenistä, joka vakavana ja vaiteliaana ei ollut milloinkaan oikein sopinut toverien vallattomaan piiriin, joten häntä oli aina oikeastaan enemmän kunnioitettu kuin rakastettu.

»Niin, aikanaan. Mutta aina se ei kumminkaan sovellu. Ja kaiken muun lisäksi tuli hänen mystillinen taipumuksensa, joka toisinaan herätti pahennusta, ensinnäkin siitä syystä, etteivät sotilaat yleensä ole sellaiseen taipuvaiset, ja toiseksi senvuoksi, että me, kenties väärin, otaksuimme hänen sittenkin suhtautuvan niihin asioihin hieman toisin kuin hän koki meille uskotella.»

»Mystillinen taipumuksensa?» virkkoi Effi. »Mitä sillä tarkoitattekaan, majuri? Eihän hän ole voinut pitää salaisia hartauskokouksia eikä näytellä profeetan osaa. Ei edes sen, joka esiintyy oopperassa… olen unohtanut hänen nimensä.»

»Ei, niin pitkälle hän ei mennyt. Mutta lienee parasta olla asiasta enempää puhumatta. En tahtoisi hänen selkänsä takana sanoa mitään sellaista, mikä voitaisiin tulkita väärin. Sitäpaitsi ne ovat asioita, joita voi varsin hyvin käsitellä hänen läsnäollessaankin, asioita, jotka tahtoen tai tahtomattaan paisutetaan joksikin eriskummalliseksi, ellei hän ole itse kuulemassa voiden joka hetki puuttua puheeseen meitä vastustaakseen tai kenties meille nauraakseenkin.»

»Mutta sehän on julmaa, majuri. Kuinka voitte tuolla tavoin kiduttaa uteliaisuuttani? Ensin se on jotakin, ja sitten se jälleen muuttuu ihan olemattomaksi. Entä mystiikka! Onko hän henkiennäkijä?»

»Henkiennäkijä! Sitä en tahdo nimenomaan mennä väittämään. Mutta hän kertoili meille mielellään kummitusjuttuja. Ja kun hän siten oli saanut meidät suuren kiihtymyksen valtaan, toisia kenties kerrassaan säikähtymäänkin, näytti yhtäkkiä jälleen siltä, kuin hän olisi vain tahtonut pitää pilkkanaan kaikkia herkkäuskoisia. Sanalla sanoen, kerran sattui, että minä lausuin hänelle ihan avoimesti: 'Mitä joutavia, Innstetten, tuohan on kaikki pelkkää komediaa. Minua ette petä. Te vain laskette leikkiä meidän kustannuksellamme. Oikeastaan ette usko enempää kuin mekään, mutta tahdotte tehdä itsenne mielenkiintoiseksi, koska ajattelette, että epätavalliset seikat ovat ylempien silmissä parempana suosituksena. Korkeampiin virkoihin ei tahdota ottaa mitään arki-ihmistä. Ja koska olette sellaisissa aikeissa, olette etsinyt jotakin erikoista ja olette niin menetellen tavoittanut aaveet'.»

Effi ei virkkanut sanaakaan, ja vaitiolo alkoi vihdoin rasittaa majuria. »Te olette vaiti, armollinen rouva.»

»Saanko kysyä minkätähden? Olenko jollakin tavoin loukannut? Vai pidättekö epäritarillisena, että olen rohjennut, kuten kaikesta huolimatta myönnän, hieman moitiskella poissaolevaa ystävää? Mutta siinä tapauksessa teette minulle kuitenkin vääryyttä. Koko tämä keskustelu voi huoletta jatkua hänen kuultensa, ja minä toistan silloin jokaisen sanan, jonka olen nyt lausunut.»

»Sen uskon. Nyt Effi katkaisi vaitiolonsa ja kertoi, mitä oli piirineuvoksen asunnossa kokenut ja kuinka merkillisesti Innstetten oli silloin asiaan suhtautunut. Hän ei myöntänyt eikä kieltänyt, ja minä en saanut hänestä mitään selkoa.»

»Siis aivan vanhallaan», nauroi Crampas. »Sellainen hän oli silloinkin, kun olimme samassa leirissä ensin Liancourtissa ja sitten Beauvaisissa. Hän asui siellä eräässä piispanpalatsissa — sivumennen sanoen teissä herättänee mielenkiintoa se seikka, että Orleansin Neitsyen tuomitsi roviolla poltettavaksi eräs Beauvaisin piispa, onneksi 'Cochon' (Sika) nimeltään — ja niinpä ei kulunutkaan yhtään päivää, toisin sanoen yhtään yötä, jona Innstetten ei olisi kokenut uskomattomia asioita. Tosin vain jollakin tavoin puolinaisesti. Saattoi olla niinkin, ettei se ollut mitään. Kuten kuulen, toimii hän yhä vielä saman periaatteen mukaisesti.»

»Hyvä, hyvä. Ja nyt vakava sana, Crampas, sana, johon pyydän yhtä vakavaa vastausta: kuinka selitätte kaiken tuon?»

»Ei mitään verukkeita, majuri. Tämä kaikki on minulle erittäin tärkeätä. Hän on teidän ystävänne ja minä olen teidän ystävänne. Minä tahdon tietää, kuinka on asian laita. Mitä hän siitä ajattelee?»

»Niin, armollisin rouva, Jumala näkee sydämeen, mutta piiripäällikön komennuskuntaan kuuluva majuri ei näe minnekään. Kuinkapa minä kykenisin ratkaisemaan sellaisia sielutieteellisiä ongelmia. Minä olen yksinkertainen mies.»

»Ah, Crampas, älkää puhuko niin typerästi. Minä olen liian nuori ollakseni etevä ihmistuntija, mutta minun täytyisi olla ihan ripilläkäymätön, melkeinpä kastamatonkin, jos pitäisin teitä yksinkertaisena miehenä. Päinvastoin, te olette vaarallinen…»

»Imartelevinta, mitä voidaan sanoa hyvälle neljänkymmenen ikäiselle, jonka käyntikortissa on luettavana lisä 'eron saanut'. On siis kysymyksessä, mitä Innstetten siitä ajattelee…»

»Niin, jos minun on välttämättä puhuttava, sanon hänen ajattelevan, että piirineuvosparooni Innstettenin laisen miehen, joka voi tulla milloin tahansa ministeristönjohtajaksi tai muuksi sellaiseksi (voitte näet uskoa, että hän tähtää korkealle), ettei parooni Innstettenin lainen mies voi asua aivan tavallisessa talossa, ei sellaisessa töllissä kuin piirineuvoksen asumus oikeastaan on, pyydän anteeksi, armollisin rouva. Niinpä hän auttaa asiaa. Talo, jossa kummittelee, ei ole mikään tavallinen talo… Se on eräs seikka.»

»Hyvä, minä olen pelkkää korvaa. Mutta jos mahdollista, sallikaa sen olla jotakin hyvää.»

»Sitä en varmaan tiedä. Se on jotakin arkaluontoista, melkein uskallettua, varsinkin teille sanottavaksi, armollisin rouva.»

»Hyvä. Innstetten siis tahtoo kiihkeästi päästä ylenemään virkaurallaan, maksoi mitä maksoi, vaikkapa olisi kummituskin avuksi otettava, mutta sen ohella hänessä on vielä eräs toinen intohimo; hän näet toimii kasvattavasti, on synnynnäinen pedagogi ja olisi, Basedow vasemmalla ja Pestalozzi oikealla puolellaan, (mutta kirkollisempana kuin kumpikaan heistä) oikeastaan soveltunut Schnepfenthaliin tai Bunzlauhun.»

»Kasvattaminen kenties ei ole oikea sana. Mutta joka tapauksessa kasvattaa kiertotein.»

»Nuori rouva on nuori rouva, ja piirineuvos on piirineuvos. Hän ajelee usein piirissään, ja silloin talo on yksin ja asumattomana. Mutta sellainen kummitus on kuin enkeli tulisine miekkoineen…»

»Ah, nytpä olemme ehtineet jälleen ulos metsästä», virkkoi Effi. »Ja tuolla on Utpatelin mylly. Nyt on vain vielä kuljettava hautausmaan ohi.»

Kohta senjälkeen he kulkivat rotkotietä hautausmaan ja aidatun paikan välitse, ja Effi katseli kiveä ja kuusta, joiden alla kiinalainen lepäsi.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Takaisin ehdittäessä kello löi kaksi. Crampas sanoi hyvästi ja ratsasti kaupunkiin pysähtyen siellä torin varrella sijaitsevan asuntonsa eteen. Effi vaihtoi vaatetusta ja yritti nukkua, mutta se ei ottanut onnistuakseen, sillä hänen apeutensa oli väsymystäkin voimakkaampi. Se seikka, että Innstetten piti varalla kummitusta, jottei asuisi aivan tavallisessa talossa, kävi vielä laatuun, se sointui hänen taipumukseensa erottua ihmisten suuresta joukosta; mutta toinen seikka, että hän käytteli kummitusta kasvatuskeinona, oli sentään paha ja melkein loukkaavakin. Ja Effi oli selvillä siitä, että 'kasvatuskeino' oli aivan liian lievä nimitys; Crampas oli tarkoittanut paljoa enempää, eräänlaista pelosta johtuvaa ja laskelmiin nojautuvaa asiain järjestelyä. Siitä puuttui kaikki sydämen hyvyys ja se lähenteli julmuutta. Veri syöksähti Effin päähän, hän puristi pienen kätensä nyrkkiin ja aikoi suunnitella jotakin, mutta samassa hänen jo täytyi nauraa. »Olenpa lapsellinen houkkio! Kuka takaa minulle, että Crampas on oikeassa? Crampas on hupainen, koska juoruilee, mutta hän on epäluotettava ja pelkkä hulluttelija, joka ei kelpaa Innstettenille kyytipojaksikaan.»

Samassa ajoi oven eteen Innstetten, joka palasi tänään tavallista varhemmin. Effi hypähti seisaalleen käydäkseen tervehtimään häntä jo eteisessä ja oli sitä hellempi, kun tunsi olevansa velvollinen hyvittämään jotakin. Täydellisesti hän ei kumminkaan kyennyt torjumaan, mitä Crampas oli sanonut, ja kesken hellyydenosoituksiaan ja näennäisin mielenkiinnoin kuunnellessaan hän kuuli yhä uudelleen mielessään soivan: »Siis laskelmiin perustuva kummitus, kummitus, jonka asiana on pitää sinua kurissa.»

Marraskuu oli ehtinyt keskivaiheilleen, ja myrskyksi kiihtyvä luodetuuli puski puolitoista vuorokautta niin itsepintaisesti päin aallonmurtajia, että yhä enemmän patoutuva Kessine-joki tulvi yli äyräittensä ja virtasi kaduille. Aikansa raivottuaan rajuilma kuitenkin lauhtui, ja sitten tuli vielä muutamia aurinkoisia myöhäissyksyn päiviä. »Kukapa tietää, kuinka kauan ne kestävät», sanoi Effi Crampasille, ja niin päätettiin lähteä seuraavana aamupäivänä vielä kerran ratsastajaan; Innstettenkin, jolla oli vapaapäivä, lupasi lähteä mukaan. Matkan oli määrä suuntautua jälleen aallonmurtajien luo, siellä astuttaisiin satulasta, käyskeltäisiin hieman rannalla ja nautittaisiin vihdoin aamiaista rantasärkkien suojassa, missä oli tyven.

Määrättynä hetkenä ratsasti Crampas piirineuvoksen talon eteen; Kruse piteli armollisen rouvan hevosta, ja Effi, joka nopeasti nousi satulaan, pyysi samalla Innstettenin puolesta anteeksi, että hän oli sittenkin estynyt: edellisenä yönä oli jälleen ollut suuri tulipalo Morgenitzissä — kolmas kolmen viikon aikana, siis murhapoltto — ja hänen oli täytynyt lähteä sinne, valitettavasti, sillä hän oli kovin iloinnut tästä ratsastusretkestä, joka todennäköisesti tulisi ole maan viimeinen tänä syksynä.

Crampas lausui valittelunsa, kenties vain jotakin sanoakseen tai kenties vilpittömästikin, sillä vaikka hän olikin häikäilemätön ritarillisissa lemmenseikkailuissaan, hän oli toisaalta myöskin hyvä toveri. Kaikki tietenkin aivan pinnallista. Ystävän auttaminen ja viiden minuutin kuluttua hänen pettäminen, olivat asioita, jotka hyvin sointuivat hänen kunniakäsitteeseensä. Hän menetteli kummassakin tapauksessa uskomattoman hyvätuulisesti.

Ratsastus suuntautui nyt kuten ainakin läpi Plantaašin. Rollo oli jälleen etunenässä, sitten tulivat Crampas ja Effi, sitten Kruse. Knut ei ollut mukana.

»Aivan oikein. Mutta näkisittepä hänet nyt! Tai paremmin varokaa näkemästä. Sikotauti on tarttuvaa pelkästä näkemästä.»

»Tuo 'vahinko' sopii teille erinomaisesti. Luulenpa tosiaankin, majuri, että pitäisitte ihan luonnollisena asiana, jos tunnustaisin teille rakkauteni.»

»Niin pitkälle en tahdo mennä. Mutta haluaisinpa nähdä sen, joka ei sellaista itselleen toivoisi. Ajatukset ja toivelmat ovat tullivapaat.»

»Siitä sopii kiistellä. Sitäpaitsi on olemassa eroa ajatusten ja toivelmien välillä. Ajatukset ovat yleensä jotakin sellaista, mikä sijaitsee vielä taka-alalla, mutta toivelmat ovat tavallisesti jo huulilla.»

»Ette suinkaan. Te liioittelette jälleen. Mutta te olette jotakin muuta. Hohen-Cremmenissä sanottiin aina, ja minä sanoin muiden mukana, ettei ole olemassa mitään itserakkaampaa kuin kahdeksantoista vuoden ikäinen husaarivänrikki…»

»Nyt sanon, ettei ole mitään itserakkaampaa kuin neljänkymmenenkahden vuoden ikäinen maanpuolustusväen majuri.»

»Ne kaksi vuotta, jotka armollisesti iästäni vähennätte, korjaavat kohta asian — suutelen kättä.»

»Niin, 'suutelen kättä', siinä on sana, joka sopii teille mainiosti.
Se on wieniläistä. Ja wieniläiset minä olen oppinut tuntemaan
Karlsbadissa, neljä vuotta sitten; he liehakoivat minua, neljäntoista
vuodet ikäistä tyttölasta. Mitä kaikkea siellä kuulinkaan!»

»Jos niin olisi laita, täytyisi sen, mikä minua imartelee, olla verrattain säädytöntä… Mutta katsokaahan noita reimareita, kuinka ne uivat ja tanssivat! Pienet punaiset liput on niistä poistettu. Tänä kesänä, uskaltaessani muutamia kertoja liikkua rannalla saakka, ajattelin aina: tuolla on Vineta, sen täytyy olla tuolla, torninhuiput näkyvät…»

»Vaikka teillä on Gieshübler ja lukukerho! Heine onkin muuten antanut runolleen toisen nimen, luullakseni 'Meren aave' tai jotakin sentapaista. Mutta Vinetaa hän on tarkoittanut. Ja hän itse — suokaa anteeksi, että tässä muitta mutkitta selostan runon sisältöä — runoilija makaa sen paikan yli kuljettaessa laivankannella, katselee alas syvyyteen ja näkee kapeita keskiaikaisia katuja ja myssypäisiä astua sipsuttelevia naisia, joilla on kaikilla virsikirjat käsissä, ja kaikki ovat menossa kirkkoon, ja kaikki kellot soivat. Ja kun hän sen kuulee, hänenkin alkaa sanomattomasti tehdä mieli mennä kirkkoon, ellei muun vuoksi, niin myssyjen tähden, hän huutaa ilmi kaipauksensa ja aikoo syöksyä syvyyteen. Mutta samassa tarttuu kapteeni hänen sääreensä ja huutaa hänelle: 'Tohtori, piruko teitä riivaa?'»

»Ei, se on oikeastaan lyhyt, hieman pitempi kuin 'Timantit ja helmet on sulla' tai 'Sormet hennot, liljanvalkeet'…» ja Crampas kosketti hiljaa Effin kättä. »Mutta olipa pitkä tai lyhyt, siinä ilmenee tavaton kuvausvoima, ihmeellinen havainnollisuus. Hän on mielirunoilijani, ja minä osaan hänet ulkoa, vaikka en muuten runoudesta suuriakaan välitä, omista tilapäisistä runosynneistäni huolimatta. Heinen laita on toisin: kaikki on elämää, ja ennen kaikkea hän ymmärtää rakkautta, joka kuitenkin pysyy pääasiana. Hän ei muuten ole siinä suhteessa yksipuolinen…»

»Jos hän olisikin siinä määrin yksipuolinen, se ei lopultakaan olisi kaikkein pahinta. Mitä hän vielä pitää tärkeänä?»

»Hän taipuu kovin romanttiseen, joka tosin seuraa heti rakkauden jäljessä ja on eräiden mielestä ihan sama asia. Minä puolestani en kumminkaan sitä usko. Hänen myöhemmissä runoissaan, joita on nimitetty 'romanttisiksi', tai oikeastaan on hän itse niitä niin nimittänyt, näissä romanttisissa runoelmissa mestataan alinomaa, tosin usein rakkauden tähden. Mutta useimmiten kuitenkin toisista karkeammista vaikuttimista käsin, niihin luettuna ensi sijassa politiikka, joka on melkein aina karkeata. Niinpä esimerkiksi kantaa; eräässä näistä romansseista Karl Stuart päätänsä kainalossaan, ja vieläkin kohtalokkaampi on Vitzliputzlin tarina…»

»Vitzliputzlin. Vitzliputzli näet on meksikolaisten jumala, ja kun meksikolaiset olivat saaneet vangiksi, kaksi- tai kolmekymmentä espanjalaista, täytyi nuo kaksi- tai kolmekymmentä uhrata Vitzliputzlille. Se oli siellä maan tapana, uskonnollisena palvontamenona, ja kaikki tapahtuu kädenkäänteessä, vatsa auki, sydän ulos…»

»Ei, Crampas, niin ette saa puhua. Se on sopimatonta ja samalla inhottavaa. Ja tuo kaikki melkein samana hetkenä, jona meidän on määrä aterioida.»

»Minä puolestani en huomaa sen mitenkään asiaani vaikuttavan ja annan yleensäkin ruokahaluni riippua ainoastaan ruokalistasta.»

Sillävälin he olivat aivan ohjelmanmukaisesti kulkeneet rannalla jo puolittain hiekkasärkkäin suojassa olevalle penkille, jonka edessä seisoi ylen alkuperäinen pöytä, kaksi paalua ja lauta niiden varassa. Kruse, joka oli ratsastanut edellä, oli jo pöydän kattanut; siinä oli teeleipiä ja kylmän paistin leikkeleitä, lisäksi punaviiniä ja pullon vieressä kaksi somaa, siroa juomalasia kultareunoineen, sellaisia, joita ostetaan kylpypaikoissa tai hankitaan muistoiksi lasitehtailta. Sitten astuttiin satulasta. Kruse, joka oli kietonut oman hevosensa ohjakset erään kääpiömännyn ympärille, kulki molempien toisten hevosten kanssa edestakaisin; Crampas ja Effi, jotka voivat kapean särkkäaukeaman läpi vapaasti katsella rannalle ja aallonmurtajalle päin, sijoittuivat katetun pöydän ääreen.

Merelle, jossa kävivät vielä myrskypäivien korkeat mainingit, valoi puolittain talvimainen marraskuun aurinko kelmeätä valoansa. Silloin tällöin tuli tuulenpuuska ajaen vaahtoa aina heidän luokseen asti. Ympärillä kasvoi rantakauraa, ja immortellien kirkas kelta erosi värisukulaisuudesta huolimatta selvästi siitä keltaisesta hiekasta, jossa ne kasvoivat. Effi toimi emäntänä. »Valitettavasti minun täytyy tarjota teille leipää tästä kori-rukasta…»

»… Mutta Kruse on niin tahtonut. Ja siinäpä olet sinäkin, Rollo.
Mutta eväissämme ei ole sinun varaasi. Mitä nyt teemme?»

»Minä ehdotan, että annamme sille kaikkea, mitä meillä on; minä teen sen jo pelkästä kiitollisuudesta. Nähkääs, parahin Effi…»

»… Nähkääs, armollisin rouva, Rollo johdatti jälleen mieleeni sen, mitä ajattelin kertoa Vitzliputzlin jatkona tai vastineena — vain paljoa pikantimpi juttu, koska se on lemmentarina. Oletteko kuullut kerrottavan Pedro Julmasta?»

»Hyvä niin. Sellaisesta kuulee aina mieluimmin, ja muistanpa, että ystävättärestäni Hulda Niemeyeristä puhuessamme, nimenhän jo tunnette, aina väitimme: hän ei tiedä historiasta mitään muuta kuin Henrik kahdeksannen, tuon englantilaisen Siniparran — jos nimi hänelle riittää — kuusi puolisoa. Ne hän tosiaankin osasi ulkomuistilta. Ja olisittepa kuullut, kuinka hän heidän nimensä lausui, niin kamalasti hämillään kuin kohta tulisi hänen itsensä vuoro… Mutta suvaitkaa nyt kertoa Don Pedron tarina…»

»Niin, Don Pedron hovissa oli kaunis, tumma espanjalainen ritari, jolla oli povellaan Kalatravan risti — se merkitsee suunnilleen samaa kuin saksalaiset kunniamerkit Musta kotka ja Pour le merite yhteensä. Risti kuului asiaan, heidän täytyi sitä aina kantaa, ja tällä Kalatrava-ritarilla, jota kuningatar luonnollisesti salaa rakasti…»

»Ja tällä Kalatrava-ritarilla, sanon, oli ihmeen kaunis koira, newfundlandilainen, vaikka sellaisia ei silloin ollut vielä olemassakaan, koska näet tämä tapahtui tasan sata vuotta ennen Amerikan löytöä. Ihmeen; kaunis koira, sanokaamme sellainen kuin Rollo…»

»Niin kului aikoja. Mutta tuo salainen rakkaus, joka luultavasti ei säilynyt ihan salaisena, oli kuitenkin kuninkaasta liikaa, ja koska hän ei yleensäkään voinut oikein sietää tuota kaunista Kalatrava-ritaria — hän näet ei ollut ainoastaan julma, vaan lisäksi kadepukkikin, tai ellei sana oikein sovi kuninkaalle, vielä vähemmin rakastettavalle kuulijalleni, rouva Effille, niin sanokaamme vain kadehtija, — hän päätti mestauttaa Kalatrava-ritarin hänen salaisen rakkautensa vuoksi.»

»Kuinka lienee, armollisin rouva. Kuulkaahan lisää. Ei vähästä väliä, mutta se oli liikaa, kuningas meni mielestäni ilmeisesti liian pitkälle. Hän näet teeskenteli tahtovansa järjestää ritarille hänen sotaisten sankaritekojensa vuoksi juhlan, ja siihen toimitettiin pitkä pitopöytä, ja kaikki valtakunnan grandit istuivat pöydän ääressä, keskellä kuningas, ja kuningasta vastapäätä oli sija hänelle, jota varten koko juhla oli järjestetty, siis tänä päivänä juhlittavalle Kalatrava-ritarille. Ja kun hän melkoisesta odottelusta huolimatta ei kuulunut tulevaksi, täytyi juhla vihdoin aloittaa ilman häntä, joten pöytään jäi tyhjä paikka — ihan kuningasta vastapäätä.»

»Ajatelkaahan, armollisin rouva, kun kuningas Pedro aikoo nousta teeskennellen valittaakseen, ettei hänen 'rakas vieraansa' ollut vieläkään saapunut, kuuluu ulkoa portaista kauhistuneiden palvelijoiden huuto, ja ennenkuin kukaan tietää, mitä on tapahtunut, kiitää jokin pitkän pitopöydän viertä, hyppää tuolille ja laskee irroitetun pään tyhjälle paikalle, ja tuon pään yli tuijottaa Rollo vastapäätä istuvaan kuninkaaseen. Rollo oli seurannut isäntäänsä hänen viimeisellä matkallaan, ja samana hetkenä, jona teloittaja iski iskunsa, oli uskollinen koira siepannut putoavan pään, ja siinä se nyt oli, ystävämme Rollo, pitkän pitopöydän ääressä syyttämässä kuninkaallista murhamiestä.»

Effi oli painunut ihan hiljaiseksi. Vihdoin hän virkkoi: »Crampas, tuo on tavallaan erittäin kaunista, ja koska se on erittäin kaunista, tahdon antaa sen teille anteeksi. Mutta voisitte sentään menetellä paremmin ja samalla minulle mieluisemmin, jos kertoisitte minulle toisenlaisia tarinoita. Heinestäkin. Eihän Heine liene runoillut ainoastaan Vitzliputzlista ja Don Pedrosta ja teidän Rollostanne — minun Rolloni näet ei olisi milloinkaan sellaista tehnyt. Tule, Rollo! Eläin-parka, en voi enää sinua nähdä samalla ajattelematta Kalatrava-ritaria jota kuningatar salaa rakasti… Kutsukaa Kruse, jotta hän kerää kokoon, mitä tässä pöydällä on, ja kun ratsastamme takaisin, teidän pitää kertoa jotakin toista, jotakin ihan toista.»

Kruse tuli. Mutta kun hän aikoi ottaa lasit, sanoi Crampas: »Kruse, jättäkää yksi lasi, tuo tuossa. Minä otan sen itse.»

Effi, joka oli keskustelun kuullut, pudisti päätänsä. Sitten hän nauroi. »Crampas, mitä johtuukaan mieleenne? Kruse on kyllin typerä ollakseen asiaa enempää ajattelematta, ja jos sitä ajatteleekin, hän ei onneksi keksi mitään. Mutta eihän se kumminkaan oikeuta teitä tätä lasia… tätä Josefina-tehtaan kolmenkymmenen pennin lasia…»

»Minusta se tuntuu sitäkin arvokkaammalta, kun mainitsette noin ivallisesti sen hinnan.»

»Yhä samanlainen. Teissä on paljon huumoria, mutta aivan omituista lajia. Jos ymmärrän teidät oikein, te aiotte — se on naurettavaa, ja minun on melkein tukala sitä sanoa, — te aiotte ennen aikojanne käydä esittämään Thulen kuninkaan osaa.»

»Olkoonpa menneeksi. Kukin kantaa omaa hattuansa; te tiedätte, mitä. Mutta minun täytyy kuitenkin saada teille sanoa, että minulle siinä suunnittelemanne osa on minusta liian vähän imarteleva. En tahdo kuljeksia teidän kuningas Thulenne riimisanana. Pitäkää lasi hyvänänne, mutta älkää tehkö sen nojalla johtopäätöksiä, jotka saattavat minut huonoon valoon. Minä kerron asian Innstettenille.»

»Innstetten ei ole mies suhtautumaan näihin asioihin niinkuin niihin on suhtauduttava.»

Effi silmäili häntä hetkisen terävästi. Mutta sitten hän loi katseensa alas hämmentyneenä ja melkein hämillään.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Effi oli itseensä tyytymätön ja iloitsi siitä, että nuo yhteiset retket nyt keskeytyivät koko talven ajaksi… Muistellessaan mitä kaikkien kuluneiden viikkojen ja päivien aikana oli puhuttu, käsitelty ja vihjauksin, mainittu, hän ei keksinyt mitään, mistä olisi nimenomaan voinut itseään moittia. Crampas oli älykäs mies, kokenut, humoristinen, vapaa, vapaa hyvässäkin merkityksessä, ja olisi ollut pikkumaista ja vaivaista, jos Effi olisi hänen seurassaan jäykistänyt itsensä ja noudattanut joka hetki ankaria sopivaisuussääntöjä. Ei, Effi ei voinut moittia itseään siitä, että oli suostunut noudattamaan hänen sävyänsä, mutta siitä huolimatta hänen mielessään oli vieno sivuutetun vaaran tunto ja hän onnitteli itseään, että kaikki, kuten hän otaksui, nyt oli ohi. Taajempaa toistensa kohtaamista en famille näet ei käynyt ajatteleminenkaan, sen tekivät Crampasin kotoiset olot melkein mahdottomaksi, ja tapaamiset lähiseudun aatelisten luona voivat seuraavan talven kuluessa olla vain harvalukuiset ja ohimenevät. Effi oli yhä tyytyväisempi kaikkea tuota ajatellessaan ja huomasi vihdoin, ettei hänen lopultakaan ollut erikoisen vaikea luopua siitä, mitä majurin kanssa seurusteleminen hänelle tarjosi. Lisäksi tuli se seikka, että Innstetten ilmoitti Varzininmatkojen jäävän tänä vuonna pois ohjelmasta, koska ruhtinaan asuinpaikkana tuli nyt olemaan Friedrichsruh, johon hän tuntui yhä enemmän kiintyvän. Toisaalta Innstetten tuota pahoitteli, toisaalta sanoi sen olevan mieluista, koska hän nyt voi omistaa aikansa kokonaan perheelleen — jos Effi halusi, voisivat he ajatuksissaan suorittaa vielä kerran Italianmatkansa Innstettenin muistiinpanojen nojalla. Hänen mielestään sellainen kertaaminen oikeastaan oli pääasia, sen nojalla ihminen vasta pysyvästi omaksui kaikki näkemänsä, ja sellaisetkin asiat, joita tuskin tiesi mielessään piilevän, tulivat vasta sellaisten jälkeenpäin suoritettujen tutkimusten varassa täysin tietoisiksi ja omiksi. Innstetten selitti asiaa laajemminkin ja lisäsi, että Gieshübler, joka tunsi koko »Italian saappaan» aina Palermoon saakka, oli pyytänyt saada olla hänkin läsnä. Effi, jolle aivan tavallinen juttelu-ilta ilman »Italian saapasta» (oli näet määrä katsella valokuvia) olisi ollut verrattomasti mieluisempi, vastasi hieman väkinäisesti. Mutta Innstetten, joka oli oman suunnitelmansa lumoissa, ei huomannut mitään, vaan jatkoi: »Gieshübler ei tietenkään ole ainoa läsnäolija, Roswithan ja Annin täytyy olla heidänkin mukana, ja kun ajattelen, kuinka livumme pitkin Canale grandea ja kuulemme aivan loitolta gondolierein laulun Roswithan kumartuessa kolmen askelen päässä meistä Annin yli esittäen omia viisujansa, niin luulenpa siitä voivan koitua kauniita talvi-iltoja sinun istuessasi siinä kutomassa minulle isoa talvimyssyä. Mitä siitä arvelet, Effi?»

Näitä illanviettoja ei ainoastaan suunniteltu, ne aloitettiinkin ja olisivat kaiken todennäköisyyden mukaan jatkuneet monet viikot, ellei viaton, vaaraton Gieshübler, joka oli erinomaisen haluton kaksimieliseen toimintaan, sittenkin olisi yrittänyt palvella kahta herraa. Toinen oli Innstetten, toinen Crampas, ja jos hän jo Effin vuoksi mitä vilpittömintä iloa tuntien noudatti Innstettenin kutsua italialaisiin illanviettoihin, oli hänen ilonsa Crampasia totellessaan vieläkin suurempi. Crampasin suunnitelmien mukaan näet oli esitettävä jo ennen joulua »Askel tieltä», ja kun kolmas italialainen ilta oli tulossa, Gieshübler käytti hyväkseen tilaisuutta puhuakseen asiasta Effin kanssa, jonka oli määrä näytellä Ellan osaa.

Effi oli kuin sähköistynyt; mitäpä merkitsivätkään tuon rinnalla Padua ja Vicenza! Effi ei huolinut uudelleen lämmitetystä, hän kaipasi raikkautta, asiain vaihtelua. Ikäänkuin jokin sisäinen ääni olisi kehoittanut häntä varomaan, hän kumminkin kysyi kesken iloista kiihtymystään: »Onko tämän suunnitelman laatinut majuri?»

»On. Tiedättehän, armollinen rouva, että hän valittiin yksimielisesti huvikomiteaan. Voimme vihdoinkin toivoa hupaista talvikautta. Hän on siihen toimeen kuin luotu.»

»Ei, hän on kieltäytynyt. Valitettavasti, täytyy sanoa. Osaahan hän mitä tahansa ja olisi varmaan esittänyt Arthur von Schmettwitzin osan oivallisesti. Hän on vain ottanut pitääkseen huolta ohjauksesta.»

»Ah, älkää huoliko suhtautua siihen niin juhlallisesti; se on pelkkä puheenparsi, joka oikeastaan merkitsee vastakohtaansa. Toisaalta on myönnettävä, että majuri on väkivaltainen, tekee mielellään päätöksiä toisen mieltä kysymättä. Ja näyteltävä on niinkuin hän tahtoo eikä niinkuin itse haluaa.»

»Askel tieltä» tuli tosiaankin esitetyksi. Oli aikaa vain runsaasti kaksi viikkoa (viimeinen viikko joulun edellä ei tullut kysymykseen), kaikki ponnistelivat parhaansa mukaan, ja se onnistui erinomaisesti; näyttelijöille, erittäinkin Effille, osoitettiin suurta suosiota. Crampas oli tosiaankin tyytynyt ohjaamiseen, ja vaikka hän olikin suhtautunut ankarasti kaikkiin toisiin, Effin näyttelemiseen hän ei ollut harjoituksissa ollenkaan kajonnut. Mahdollista, että Gieshübler oli hänelle kertonut keskustelustaan Effin kanssa, mahdollista myös, että hän oli itse huomannut Effin pyrkivän hänestä loittonemaan. Ja hän oli kyllin älykäs ja kyllin hyvä naisten tuntija ollakseen häiritsemättä luonnollista kehityskulkua, jonka kokemustensa nojalla liiankin hyvin tunsi.

Teatteri-iltana erottiin toisistaan myöhään; oli jo keskiyö, kun Innstetten ja Effi saapuivat jälleen kotiin. Johanna oli vielä valveilla ollakseen apuna, ja Innstetten, joka hyvinkin ylpeili nuoresta puolisostaan, kertoi Johannalle, kuinka viehättävältä armollinen rouva oli näyttänyt ja kuinka hyvin hän oli näytellyt. Vahinko, ettei hän ollut tullut tuota aikaisemmin ajatelleeksi, Christel ja Johanna, vieläpä vanha kurnuttaja rouva Krusekin, olisivat voineet varsin hyvin olla soittoparvekkeella katselemassa; siellä oli ollut paljonkin väkeä. Sitten Johanna poistui, ja Effi, joka oli väsynyt, meni levolle. Mutta Innstetten, joka tahtoi vielä jutella, siirsi tuolinsa luo ja asettui vaimonsa vuoteen viereen häntä ystävällisesti silmäillen ja hänen kättään pidellen.

»Niin, Effi, se oli kaunis ilta. Sievä kappale huvitti minua. Ja ajattelehan, sen tekijä on oikeusneuvos, oikeastaan ihan uskomatonta. Ja lisäksi Königsbergistä. Mutta kaikkein eniten minua ilahdutti viehättävä pikku vaimoni, joka sai kaikki päästä pyörälle.»

»Riittävästi itserakas, voipa niin olla. Mutta et läheskään niin itserakas kuin toiset. Ja se on sinun seitsemän kauneutesi…»

»Kuinka kohtelias oletkaan, Geert. Ellen sinua tuntisi, voisin pelätä.
Vai piileekö asian pohjalla tosiaankin jotakin?»

»Ah, Geert, minä olen tosiaankin levoton.» Effi kohottautui vuoteessaan ja silmäili miestään jäykin katsein. »Kutsunko vielä Johannan ja pyydän häntä toimittamaan teetä? Sinä juot sitä mielelläsi ennen makuulle menoa.»

Innstetten suuteli hänen kättänsä. »Ei, Effi. Puolenyön jälkeen ei keisarikaan voi enää vaatia teetä, ja tiedäthän, etten tahdo vaivata väkeäni enemmän kuin on välttämätöntä. Ei, minä en tahdo mitään muuta kuin katsella sinua ja iloita siitä, että olet minun. Toisinaan ihminen tuntee voimakkaammin, millainen aarre on hänen hallussaan. Voisithan olla sellainenkin kuin rouva Crampas rukka; hän on kamala nainen, ei kenellekään ystävällinen, ja sinut hän olisi mieluimmin tuhonnut Jumalan maan päältä.»

»Ah, mitä ajatteletkaan, Geert; tuo on jälleen vain sinun kuvitteluasi.
Naisrukka! Minä en ole mitään huomannut.»

»Koska et mitään sellaista huomaa. Mutta asia oli niinkuin sanon: Crampas parka oli senvuoksi ihan hämillään, vältteli sinua aina ja tuskin katsahtikaan sinuun. Sehän on aivan luonnotonta, sillä ensinnäkin hän on naisten mies ja toiseksi hänen intohimonaan ovat nimenomaan sinunlaisesi naiset. Ja lyönpä vetoa, että sen asian tietää kaikkein parhaiten pikku vaimoni itse. Tarvitsee vain ajatella, kuinka loru luisti — anteeksi — kun hän aamuisin ilmaantui kuistikolle tai kun ratsastimme rannalle tai olimme kävelemässä aallonmurtajalla. Asia on niinkuin sinulle sanon: hän ei tänään uskaltanut, pelkäsi eukkoansa. Ja minä en voi häntä siitä moittia. Majurin rouva on hieman meidän rouva Krusea muistuttava ja jos minun olisi valittava jompikumpi, en tiedä kumman heistä ottaisin.»

»Minä kyllä tietäisin; onhan siinä sentään eroa. Majurin rouva rukka on onneton, rouva Kruse on kaamea.»

»Kuulehan, tuo on makuasia. Huomaa helposti, ettet ole vielä ollut onneton. Crampas muuten osaa mainiosti pujahduttaa piiloon eukkonsa. Hän keksii jos jotakin jättääkseen hänet kotiin.»

»Niin, tänään. Ei käynyt toisin päinsä. Mutta minä sovin hänen kanssaan siitä, että lähdemme kolmantena juhlapäivänä ylimetsänhoitaja Ringin luo, hän, Gieshübler ja pastori, ja olisitpa nähnyt, kuinka taitavasti hän todisti, että hänen, rouvan, oli jäätävä kotiin.»

»Eipä suinkaan. Siinä tapauksessa en minäkään huolisi lähteä. Sinä tulet mukaan ja vielä pari kolme rouvaa puhumattakaan tiloilla olevista.»

»Mutta silloinhan hän, tarkoitan Crampasta, menettelee rumasti, ja sellainen menettely kostaa aina itsensä.»

»Niin, kerran se maksetaan. Mutta luulenpa, että ystävämme kuuluu niihin, jotka eivät kasvata itselleen harmaita hiuksia tulevaisten tapahtumien vuoksi.»

»En, en huonona. Melkein päinvastoin; joka tapauksessa hänellä on hyvät puolensa. Mutta hän on sellainen puoli-puolalainen, häneen ei voi oikein luottaa, oikeastaan ei missään asiassa, kaikkein vähimmin, kun ovat kysymyksessä naiset. Pelaajaluonne. Hän ei istu pelipöydän ääressä, mutta pelaa alinomaa uhkapeliä elämässä, ja häntä täytyy pitää aina silmällä.»

»Olen iloinen siitä, että tuon minulle sanot. Minä olen varuillani hänen seurassaan.»

»Tee niin. Mutta ei liiaksi; silloin se ei auta ollenkaan. Luontevuus on aina parasta, ja tietenkin kaikkein parasta luonne ja lujuus ja, jos saan käyttää sellaista jämeätä sanaa, puhdas mieli.»

Effi katseli häntä suurin silmin. Sitten hän sanoi: »Niin, epäilemättä. Mutta älä huoli nyt enää puhua, kun sitäpaitsi koskettelet vain sellaisia asioita, jotka eivät voi tehdä mieltäni oikein iloiseksi. Tiedätkö, minusta tuntuu kuin kuulisin tanssia yläkerrasta. Merkillistä, että se yhä toistuu. Ajattelin, että se oli pelkkää leikintekoa sinun taholtasi.»

»Niin en sentään tahdo sanoa, Effi. Mutta olipa miten tahansa, täytyy pysyä järjestyksessä ja pitää huoli siitä, ettei tarvitse pelätä.»

Effi nyökkäsi ja johtui samassa jälleen ajattelemaan, kuinka Crampas oli puhunut hänen miehestään »kasvattajana».

Jouluaatto tuli ja meni samoinkuin edellisenä vuotena; Hohen-Cremmenistä saapui lahjoja ja kirjeitä, Gieshübler oli jälleen muistanut lähettää onnittelusäkeensä, ja serkku Briest lähetti kortin: lumisen maiseman sähkölennätinpylväineen, joiden langalla istua kyyhötti lintuparka. Anniakin varten oli juhlaa järjestetty, oli kuusi kynttilöineen, ja lapsi pyrki käsin niitä tavoittamaan. Innstetten oli luonteva ja hilpeä, näytti nauttivan kotoisesta onnestaan ja askarteli ahkerasti lapsen kanssa. Roswitha oli ihmeissään nähdessään armollisen herran niin hellänä ja samalla hilpeänä. Effikin puhui ja nauroi paljon, mutta se ei kummunnut sisimmästä sielusta. Hän tunsi mielensä masentuneeksi, mutta ei oikein tietänyt, ketä oli siitä syytettävä, Innstetteniä vaiko itseään. Crampasilta ei ollut saapunut minkäänlaista joulutervehdystä; oikeastaan asia oli Effin mieleen, mutta toisaalta taas ei: hänen huomaavaisuutensa herätti eräänlaista pelkoa, ja hänen välinpitämättömyytensä sai alakuloiseksi. Effi oivalsi, ettei kaikki ollut niin kuin olisi olla pitänyt.

»Niin. Kaikki ihmiset ovat minulle erittäin suopeat, eniten sinä; se rasittaa mieltäni, koska tunnen etten sitä ansaitse.»

»Sellaisilla asioilla ei saa itseään kiusata, Effi. Onhan lopultakin laita niin, että ihminen ansaitsee, mitä; kerran on saanut.»

Effi kuunteli tarkkaavasti, ja hänen paha omatuntonsa sai hänet kysymään itseltään, oliko Innstetten käyttänyt tahallaan tuollaista kaksimielistä sanantapaa.

Myöhään illalla tuli pastori Lindequist onnittelemaan ja vielä tiedustelemaan Uvaglan metsänhoitajan luo tehtävän retken yhteydessä olevia seikkoja. Oli tietenkin kysymys rekiretkestä. Crampas oli tarjonnut hänelle paikan reessään, mutta majuri, enempää kuin hänen palvelijansakaan, jonka oli kaiken muun ohella pidettävä huolta ajomiehen toimesta, ei tuntenut tietä, joten oli kenties parasta lähteä matkaan yhdessä, piirineuvoksen reki edellä ja Crampasin sen jäljessä. Luultavasti myöskin Gieshüblerin. Mirambo, jonka haltuun muuten ylen varovainen Alonzo jostakin käsittämättömästä syystä tahtoi nyt itsensä uskoa, tunsi tien luultavasti vieläkin huonommin kuin kesakkonaamainen Treptowin ulaani. Innstetten, jota nuo pienet vaikeudet huvittivat, suostui kohta Lindequistin ehdotukseen ja järjesti asian siten, että hän tulisi ajamaan täsmälleen kello kahden aikaan torin yli ja viipymättä käymään retken johtoon.

Tämän sopimuksen mukaisesti sitten meneteltiin, ja kun Innstetten täsmälleen kello kahden aikaan ajoi torin yli, tervehti Crampas reestään Effiä ja lähti sitten ajamaan jäljessä. Pastori istui hänen vieressään. Sitten seurasi Gieshüblerin reki, siinä itse Gieshübler ja tohtori Hannemann, edellinen hienoissa näädännahkaturkeissa, jälkimmäinen karhunnahkaisissa, jotka helposti havaitsi ainakin kolmekymmentä vuotta palvelleiksi. Hannemann näet oli nuoruudessaan ollut erään Grönlannin-kulkijan laivalääkärinä. Mirambo istui edessä, hieman levottomana, koska ajomiehenä oleminen oli hänelle outoa, kuten Lindequist oli aivan oikein otaksunut.

Kessinin ja Uvaglan välillä (missä tarun mukaan oli sijainnut vendien temppeli) oli vain suunnilleen tuhannen askelen levyinen, mutta hyvinkin puolentoista peninkulman pituinen metsäsarka, jonka toisella pitkällä sivulla oli meri, toisella taas aina näkörantaan saakka leviävä, erinomaisen hedelmällinen ja hyvin viljelty maa-alue. Metsän sisälaitaa kiitivät nyt eteenpäin reet, joiden edellä vähässä matkassa näkyi pari vanhaa kuomuvaunua, joissa kaiken todennäköisyyden mukaan istui toisia metsänhoitajan luo kutsuttuja vieraita. Toiset noista kieseistä olivat korkeiden pyöriensä nojalla selvästi tunnettavissa, ne olivat Papenhagenin. Luonnollisesti. Güldenkleetä pidettiin piirikunnan parhaana puhujana (Borckea, jopa Grasenabbiakin parempana), joten hän ei saanut hevin puuttua juhlatilaisuuksista.

Matka sujui nopeasti — edellä ajavatkin koettivat parastaan, jotteivät jäisi jälkeen — ja niin oltiin jo kolmen aikaan metsänhoitajan luona. Ring, pulska sotilaallisesti katsahtava herra viidennellä vuosikymmenellään, oli ollut mukana ensimmäisellä Schleswigin-retkellä Wrangelin ja Boninin johdossa ja oli kunnostautunut Danewerkin valloituksessa. Hän seisoi nyt talonsa ovella ottaen vastaan vieraita, jotka päällysvaatteensa riisuttuaan ja talon rouvaa tervehdittyään ensi työkseen istuutuivat pitkän kahvipöydän ääreen, jolle oli taidokkaasti ladottu kokonaisia kakkupyramidejä. Ylimetsänhoitajan rouva, luonnostaan erittäin pelokas, ainakin erittäin helposti hämilleen joutuva nainen, osoittautui talon emäntänäkin sellaiseksi, ja tämä seikka ilmeisesti harmitti erinomaisen itserakasta ylimetsänhoitajaa, joka harrasti varmuutta ja terävyyttä. Onneksi hänen harminsa ei purkautunut, sillä sitä, mitä hänen puolisoltaan puuttui, oli sitä enemmän hänen tyttärissään, kuvankauniissa neljän- ja kolmentoista vuoden ikäisissä tytöissä, jotka olivat tulleet isäänsä. Varsinkin vanhempi, Cora, keimaili heti Innstettenille ja Crampasille, ja molemmat suostuivat heti asiaan. Effi oli siitä harmissaan ja häpesi jälleen harmitteluansa. Hän istui Sidonie Grasenabbin vieressä ja virkkoi: »Merkillistä, tuollainen olin minäkin neljäntoista ikäisenä.»

Effi oli odottanut vieruskumppaninsa väittävän vastaan tai ainakin tekevän rajoituksia. Mutta sen sijaan lausui Sidonie: »Sen uskon».

»Heidän isänsä kasvattaa heitä väärin», jatkoi Effi puolittain hämillään vain jotakin sanoakseen.

Kahvi oli pian nautittu. Noustiin ja lähdettiin puoli tuntia kestävälle kävelyretkelle ympäröivään metsään, lähinnä erään aitauksen luo, jossa oli kesyä riistaa. Cora avasi ristikkoportin, ja oli tuskin astunut sisään, kun jo tuli kauriita luo. Se oli oikeastaan viehättävää, ihan kuin satua. Mutta itserakas nuori tyttö, joka oli tietoinen siitä, että muodosti kauriittensa keralla ihailtavan elävän kuvan, ei kumminkaan herättänyt puhdasta vaikutelmaa, kaikkein vähimmin Effissä. »Ei», ajatteli hän, »tuollainen en sentään ole ollut. Minulta on kenties puuttunut kuria, kuten tuo kauhea Sidonie äsken huomautti, kentiespä vielä muutakin. Minulle oltiin kotona liian hyviä, minua rakastettiin liiaksi. Mutta sen saanen sanoa, etten ole milloinkaan teeskennellyt. Se oli aina Huldan asiana. Senvuoksi hän ei minua miellyttänytkään, kun hänet tänä kesänä näin jälleen.»

Metsänhoitajan asunnolle palattaessa alkoi sataa? lunta. Crampas lyöttäytyi Effin seuraan ja lausui hänelle valittelunsa sen johdosta, ettei ollut saanut aikaisemmin tilaisuutta tervehtiä häntä. Samalla hän osoitti putoavia suuria lumihiuteita ja sanoi: »Jos tätä jatkuu, niin lumisade tukkii meiltä paluutien.»

»Se ei olisi pahinta. Sellaiseen tapahtumaan liittyy mielessäni vanhoista ajoista mieluisa suojan ja avun mielikuva.»

»Niin», jatkoi Effi yrittäen nauraa, »mielikuvat ovat omituisia asioita; me emme muodosta niitä itsellemme vain sen nojalla, mitä olemme henkilökohtaisesti kokeneet, vaan myöskin sen varassa, mitä olemme joskus kuulleet tai sattumalta saaneet tietoomme. Te olette paljon lukenut, majuri, mutta näyttääpä siitä, että minä tunnen erään teille vieraan runon — tosin ei Heinen sepittämää, en mitään 'Meren aavetta' enkä 'Vitzliputslia'. Runoni nimenä on 'Jumalan muuri', ja sen opetti minulle Hohen-Cremmenin pastori monta vuotta sitten, kun olin vielä aivan pieni.»

»'Jumalan muuri'», toisti Crampas. »Sievä nimi; ja millainen on sisältö?»

»Pieni tarina, aivan lyhyt. Oli sota jossakin, talvisotaretki, ja eräs vanha leski, joka ankarasti pelkäsi vihollista, rukoili Jumalaa 'rakentamaan muurin hänen ympärilleen varjelukseen häntä hyökkääjiltä, ja Jumala antoi asumuksen peittyä lumeen, ja vihollinen kulki sen ohi.»

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Heti seitsemän jälkeen käytiin pöytään, ja kaikki iloitsivat siitä, että joulukuusi, lukemattomin hopeapalloin koristettu puu, sytytettiin vielä kerran. Crampas, joka ei vielä tuntenut Ringin perhettä, oli pelkkää ihastusta. Damastiliina, viininviilentäjä, upea hopeinen pöytäkalusto, kaikki vaikutti hienolta, keskinkertaisia ylimetsänhoitajan olosuhteita paljoa paremmalta, ja johtui siitä, että Ringin puoliso kaikesta arkuudestaan ja hämillään-olostaan huolimatta oli erään rikkaan danzigilaisen viljakauppiaan tytär. Sieltä olivat kotoisin myöskin useimmat nähtävissä olevat maalaukset: viljakauppias puolisoineen, Marienburgin luostarin ruokasali ja Danzigin Mariankirkossa olevan Memlingin alttarimaalauksen hyvä jäljennös. Olivan luostari oli kahteen kertaan, öljymaalauksena ja korkista leikattuna. Sitäpaitsi oli tarjoilupöydän yläpuolella kovin tummunut vanhaa Nettelbeckiä esittävä kuva, joka polveutui vasta puolitoista vuotta sitten kuolleen edellisen metsänhoitajan vaatimattomasta irtaimistosta. Tavanmukaisessa huutokauppatilaisuudessa ei kukaan ollut halunnut ukon muotokuvaa, kunnes Innstetten, jota sellainen kunnioituksen puute suututti, oli tehnyt tarjouksen. Silloin olivat heränneet Ringinkin isänmaalliset vaistot, ja vanha Kolbergin-puolustaja oli jäänyt metsänhoitajan asumukseen.

Nettelbeckin muotokuvassa oli verrattain paljon toivomisen varaa, mutta muuten, kuten sanottu, ilmaisi kaikki melkein loisteliaisuuteen vivahtavaa varakkuutta, ja senmukainen oli tarjoiltu ateriakin. Jokaisella oli siitä iloa enemmän tai vähemmän, Sidonieta lukuunottamatta. Sidonie istui Innstettenin ja Lindequistin välissä ja virkkoi Coran havaitessaan: »Tuossahan se on jälleen, tuo sietämätön otus, tuo Cora. Katsokaahan, Innstetten, kuinka hän ojentaa pieniä viinilaseja, sehän on ilmeinen taidetemppu, hän voisi milloin tahansa ruveta tarjoilijattareksi. Kerrassaan sietämätöntä. Ja lisäksi ystävänne Crampasin katseet! Se on oikea oraspelto! Tekisipä mieleni tietää, mitä siitä syntyy.»

Innstetten, joka oikeastaan oli samaa mieltä, piti kuitenkin lausuman sävyä niin loukkaavana, että huomautti ivallisesti: »Niin, armollinen neiti, mitä siitä syntyy? Sitä en tiedä minäkään.» Sidonie kääntyi silloin vasemmanpuolisen pöytäkumppaninsa puoleen lausuen: »Sanokaahan, pastori, nauttiiko tuo neljäntoista vuoden ikäinen keimailija jo opetusta teidän luonanne?»

»Siinä tapauksessa teidän tulee antaa minulle anteeksi huomautukseni: te ette näytä häntä oikein kouluttavan. Tiedän tosin, ettei se ole helppoa nykyisinä aikoina, mutta toisaalta tiedän myös, että niistä, joiden asiana on nuorien sielujen hoivaaminen, useasti puuttuu oikeata vakavuutta. Niin on laita: pääsyylliset ovat vanhemmat ja kasvattajat.»

Lindequist puhui samaan sävyyn kuin Innstetten, tunnusti kaikki aivan oikeaksi, mutta arveli ajan hengen olevan liian voimallisen.

»Ajan hengen!» virkahti Sidonie. »Älkää yrittäkö siitä puhua! Sitä en voi kuulla, se on äärimmäisenä heikkouden ilmaus, vararikon tunnustaminen. Ei tahdota milloinkaan käydä kunnolla asioihin käsiksi, tahdotaan aina väistää. Velvollisuus näet on epämukava Ja niin unohtuu liiankin helposti, että meille uskotta leiviskä kerran vaaditaan meiltä takaisin. Täytyy käydä asiaan käsiksi, parahin pastori, pitää huolta kurista. Liha on heikko, epäilemättä, mutta…»

Samassa tarjottiin englantilaista pihviä, josta Sidonie otti aimo annoksen ollenkaan huomaamatta Lindequistin hymyä. Ja koska hän ei sitä huomannut, ei ollut ihmekään, että hän varsin huolettomasti jatkoi: »Kaikki se, mitä täällä näette, ei muuten voine, olla toisin kuin on; kaikki on vinoa ja väärää alun alkaen. Ring, Ring — ellen erehdy, on Ruotsissa tai jossakin niillä main ollut kerran senniminen satujen kuningas. Nähkääs nyt, eikö hän käyttäydy ikäänkuin polveutuisi siitä valtiaasta, vaikka hänen äitinsä, jonka olen tuntenut, oli kösliniläinen silittäjätär.»

»Mitään pahaa? En minäkään. Ja joka tapauksessa on olemassa pahempaakin. Mutta sen verran saanen sentään edellyttää teiltä, vihityltä kirkon palvelijalta, että tunnustatte vallitsevat yhteiskunnalliset olot ja järjestykset. Ylimetsänhoitaja on hieman enemmän kuin metsänhoitaja, ja metsänhoitajalla ei ole tällaisia viininviilentäjiä eikä tällaista hopeakalustoa, tämä kaikki on asiaankuulumatonta ja kasvattaa sellaisia lapsia kuin tuo neiti Cora.»

Sidonie, joka oli aina valmis ennustamaan jotakin kauheata, kun hän hengen innoituksesta kumosi vihansa kuohuvia maljoja, olisi nytkin teroittanut Kassandra-katseensa kohti tulevaisuuden näköaloja, ellei juuri samana hetkenä olisi ilmaantunut pöytään punssibooli, johon Ringin joulupidot aina päättyivät, ja lisäksi leivoksia, jotka taitavasti ladottuina kohosivat vielä paljoa korkeammalle kuin muutamia tunteja sitten pöytään tuotu kakkupyramidi. Ja nyt kävi Ring itse, joka oli toistaiseksi hieman pidättynyt, eräänlaisin säteilevän juhlallisin ilmein toimintaan, alkaen täyttää edessään olevia suuria hiottuja laseja, taitehikkaasti kumoten punssia kauhastaan pitkässä kaaressa, jolle taidonnäytteelle aina iskuvalmis rouva von Padden, joka valitettavasti ei ollut nyt läsnä, oli kerran antanut nimen »Ringin lasintäyttö en cascade». Suihku kaartui kullanpunervana, pisaraakaan ei saanut mennä hukkaan. Mutta vihdoin, kun jokainen piteli kädessään omaa osaansa — Corakin, joka oli vaaleine kiharoineen ehtinyt sijoittua »setä Crampasin» syliin — nousi vanha Papenhagenin herra esittääkseen rakkaan ylimetsänhoitajansa maljan, kuten aina tällaisissa tilaisuuksissa. »On olemassa monenlaisia 'Ringejä', renkaita ja sormuksia», suunnilleen tähän tapaan hän aloitti, »vuosirenkaita, uutimenrenkaita, vihkirenkaita eli -sormuksia, ja mikäli asia erikoisesti koskee kihlaussormusta — siitäkin näet voitaneen tässä yhteydessä puhua — on onneksi takeita siitä, että sellainen tulee aivan pian ilmaantumaan tähän taloon koristamaan pienen sievän kätösen nimetöntä sormea, jota saksankielellä sopii nimittää 'Ringfingeriksi' kahdessakin merkityksessä…

»Niin, hyvät ystävät», jatkoi Güldenklee ääntänsä koroittaen, »monenlaisia renkaita ja sormuksia on olemassa, ja onpa olemassa kaikille tuttu tarinakin, jonka nimenä on 'Kolme sormusta', juutalaisjuttu, joka kaiken muun liberaalisen lorun tavoin on saanut aikaan pelkkää hämmennystä ja onnettomuutta. Jumala asian parantakoon. Ja nyt sallikaa minun lopettaa, jotten liiaksi koettele teidän kärsivällisyyttänne ja suopeuttanne. Minä en pidä noista kolmesta 'Ringistä', ystäväni, vaan pidän yhdestä ainoasta 'Ringistä', Ringistä, joka on kaikin puolin kelvollinen ja näkee tämän vieraanvaraisen pöytänsä luo kerääntyneenä kaiken sen hyvän, mitä vanhassa pommerilaisessa Kessinin piirissämme on, kaikki ne, jotka Jumalan avulla puolustavat kuningasta ja isänmaata — ja onhan niitä vielä muutamia olemassa (äänekästä riemua). Siitä Ringistä minä pidän. Hän eläköön!»

Kaikki yhtyivät huutoon ja ympäröivät Ringiä, jonka täytyi siksi aikaa uskoa »kaataminen en cascade» vastapäätä istuvan Crampasin toimeksi; mutta kotiopettaja syöksyi paikaltaan pöydän alapäästä klaverin luo ja iski irti preussilaislaulun ensimmäiset tahdit kaikkien noustessa seisomaan ja liittyessä juhlallisesti laulamaan: »Preussi ma olen… ja preussiksi jään».

»Se on sentään kaunista», virkkoi heti ensimmäisen värssyn jälkeen vanha Borcke Innstettenille, »sellaista ei ole toisissa maissa.»

»Ei», vastasi Innstetten, joka ei paljoa välittänyt sellaisesta isänmaallisuudesta, »toisissa maissa on jotakin muuta.»

Laulettiin kaikki värssyt, sitten ilmoitettiin, että vaunut olivat oven edessä, ja kohta senjälkeen kaikki nousivat, jottei hevosten tarvinnut odottaa. Hevosiin kohdistuva huomioonotto näet oli Kessininkin piirissä kaikkein ensimmäisellä sijalla. Eteisessä oli kaksi sievää palvelijatarta — Ring näet antoi arvoa sellaisille seikoille — jotka auttoivat turkkeja vieraiden ylle. Kaikki olivat hilpeällä mielellä, muutamat enemmänkin kuin tuo sana ilmaisee, ja rekiin sijoittuminen näytti tapahtuvan nopeasti ja ilman häiriötä, kun yhtäkkiä kuului sanottavan, että Gieshüblerin reki puuttui. Gieshübler itse oli aivan liian taidollinen ilmaistakseen heti levottomuutta tai pitääkseen melua, mutta vihdoin, kun jonkun sittenkin täytyi jotakin sanoa, kysyi Crampas, »mitä oikeastaan oli tapahtunut.»

»Mirambo ei voi lähteä ajamaan», selitti talonrenki, »vasemman puolen hevonen iski valjastettaessa häntä sääriluuhun. Hän makaa tallissa ja huutaa.»

Nyt kutsuttiin tietenkin tri Hannemann, joka lähti potilasta näkemään ja viiden minuutin kuluttua palatessaan vakuutti rauhallisesti kuin kirurgi ainakin: »Niin, Mirambon täytyy jäädä tänne; asiassa ei voi toistaiseksi tehdä mitään, on vain maattava hiljaa ja pidettävä jalka kylmissä kääreissä. Mistään vakavasta vauriosta ei ole puhettakaan.» Tuo oli tavallaan lohdutukseksi, mutta ei kumminkaan poistanut kysymystä, kuinka Gieshüblerin reki tulisi kotiin ajetuksi, kunnes Innstetten selitti astuvansa Mirambon sijaan ja ohjaavansa dioskuurit, tohtorin ja apteekkarin, onnellisesti kotiin. Nauraen ja lasketellen verrattain vallattomia leikkipuheita kaikkein ystävällisimmästä piirineuvoksesta, joka avuliaisuuttaan osoittaakseen erosi nuoresta rouvastaankin, suostuttiin ehdotukseen, ja Innstetten lähti jälleen ajamaan etunenässä, Gieshübler ja tohtori kuljetettavinaan. Crampas ja Lindequist ajoivat jäljessä. Ja kun sitten kohta saapui myöskin Kruse ajaen piirineuvoksen rekeä, astui Sidonie hymyillen Effin luo ja pyysi saada lähteä hänen kanssaan, koska reessä oli vapaa sija. »Meidän vaunuissamme on ilma aina ylen ummehtunut; isäni siitä pitää. Sitäpaitsi tahtoisin mielelläni jutella kanssanne. Mutta vain Quappendorfiin saakka. Siinä, missä on Morgnitzin tienhaara, minun täytyy astua, pois ja sijoittua jälleen epämukavaan laatikkoomme. Ja isä tupakoi vielä päälle päätteeksi.»

Effiä tämä seura ei ilahduttanut, hän olisi suorittanut matkan mieluummin yksin; mutta hänellä ei ollut valinnan varaa. Niin astui neiti Sidonie rekeen, ja tuskin olivat naiset sijoittuneet paikoilleen, kun Kruse jo sivahdutti hevosia piiskalla, ja sitten lähdettiin metsänhoitajan asumuksen edustalta, mistä avautui oivallinen näköala merelle, verrattain jyrkästi rantasärkkää alaspäin kohti rantatietä, joka peninkulman pituisena johti melkein suoraviivaisesti Kessinin rantahotellin luo ja siitä oikealle kääntyen Plantaašin läpi kaupunkiin. Lumisade oli tauonnut jo pari tuntia sitten, ilma oli raikas, ja laajalle, tummuvalle merelle lankesi kuunsirpin himmeä loiste. Kruse ajoi ihan veden rajassa, toisinaan halki kuohujen vaahdon, ja Effi, jota hieman vilutti, kietoutui kiinteämmin viittaansa ja vaikeni yhä tahallaan. Hän tiesi varsin hyvin, että ummehtuneita vaunuja koskeva lausuma oli ollut pelkkä veruke ja että Sidonie oli istuutunut hänen viereensä vain sanoakseen hänelle jotakin epämieluista. Ja senhän voi kuulla vielä kyllin aikaisin. Sitäpaitsi Effi oli tosiaankin väsynyt, kenties metsään tehdyn kävelyretken vuoksi, kenties myös ylimetsänhoitajan punssista, jota hän oli vieressään istuvan rouva von Flemmingin kehoituksesta ahkerasti nauttinut. Hän oli nyt nukkuvinaan, sulki silmänsä ja taivutti päätään yhä enemmän vasemmalle.

»Älkää nojatko niin kovin vasemmalle, armollinen rouva. Jos reki sattuu kiveen, niin lennätte ulos. Teidän reessänne ei ole edes suojapeittoa, eipä hakojakaan sitä varten.»

»Minä en voi sietää sellaista nahkapeitettä; se on kovin proosallinen. Eikä haittaisi ollenkaan, vaikka lentäisinkin reestä, mieluimmin suoraan aaltoihin. Olisihan se hieman kylmä kylpy, mutta mitäpä siitä… Ettekö muuten kuule mitään?»

»Ei, ei urkujen. Siinä tapauksessa ajattelisin, että ne ovat meren ääniä. Mutta se on jotakin toista, sanomattoman vieno sävel, melkein kuin ihmisen ääni…»:

»Ne ovat harha-aistimuksia», virkkoi Sidonie, joka nyt otaksui otollisen hetken tulleen. »Te olette hermosairas. Kuulette ääniä. Jumala suokoon, että kuulette oikeankin äänen.»

»Minä kuulen… niin, se on epäilemättä hullutusta, sen tiedän, sillä muuten luulottelisin kuulleeni merenneitojen laulavan… Mutta sanokaahan, mitä tuo on. Sehän välkehtii aina taivaan korkeuksiin. Varmaankin revontulia.»

»Niin», virkkoi Sidonie. »Armollinen rouva puhui siitä ikäänkuin mistäkin suuresta ihmeestä. Mikään ihme se ei ole. Ja jos olisikin, meidän tulee joka tapauksessa välttää luonnonpalvontaa. On muuten verraton onni, ettemme joudu kuuntelemaan, mitä ystävämme ylimetsänhoitaja, kuolevaisista kaikkein itserakkain, revontulista puhuu. Lyönpä vetoa, että hän kuvittelee taivaan tekevän sen vain hänen mielikseen, lisätäkseen hänen kutsujensa juhlallisuutta. Hän on narri. Güldenklee olisi voinut tehdä jotakin parempaa kuin häntä juhlia. Sitäpaitsi hän on olevinaan kirkollinenkin ja on hiljattain lahjoittanut alttariveran. Cora on kenties ollut sitä ompelemassa hänkin. Nuo epäaidot ne ovat syynä kaikkeen, sillä heidän maailmallisuutensa on ihan ilmeinen ja se lasketaan niidenkin viaksi, joille sielun pelastus on vakava asia.»

»Niin. Onpa niinkin. Mutta monessa tapauksessa se on varsin helppoakin.» Sidonie silmäili nuorta rouvaa melkein säädyttömän kiinteästi.

»Monessa tapauksessa se on helppoa», toisti Sidonie, joka oli saavuttanut tarkoituksensa ja senvuoksi tyynesti hymyillen jatkoi: »ja näihin helppoihin arvoituksiin kuuluu ylimetsänhoitajamme. Minä valitan henkilöä, joka siten kasvattaa lapsiansa, mutta eräs hyvä puoli asiassa on: hänessä on kaikki aivan selvää. Ja samoin hänen tyttärissään. Cora lähtee Amerikkaan ja hänestä tulee miljoonanomistajatar tai metodistisaarnaaja; joka tapauksessa hän on mennyttä. En ole vielä milloinkaan nähnyt neljäntoista vuoden ikäistä…»

Samassa reki pysähtyi, ja kun molemmat naiset katsahtivat ympärilleen saadakseen selville, mitä oli tapahtunut, he huomasivat, että oikealla puolella, suunnilleen kolmenkymmenen askelen päässä, olivat molemmat toisetkin reet pysähdyksissä — kauimpana oikealla Innstettenin ohjaama, lähempänä Crampasin reki.

Kruse heilutti päätään, ikäänkuin olisi tahtonut siten ilmaista, että kysymys oli helpommin tehty kuin vastattu. Hän olikin oikeassa. Ei näet ollut niinkään helppo sanoin selittää, mikä Schloon oli. Krusen avuksi tuli kuitenkin kohta armollinen neiti, joka tiesi kaikki asiat ja niinmuodoin osasi myös sanoa, mikä oli Schloon.

»Niin, armollinen rouva», virkkoi Sidonie, »asia on tosiaankin huonolla tolalla. Minulle se ei paljoa merkitse, minä pääsen helposti läpi, kunhan saapuvat vaunumme, joissa on korkeat pyörät; sitäpaitsi ovat hevosemme siihen tottuneet. Mutta tällaisen reen laita on toisin; se vajoo Schlooniin, ja teidän täytynee lähteä kiertämään.»

»Vajoo! Mutta armollinen neiti, minä en vieläkään oikein käsitä. Onko siis Schloon jokin kuilu tai muu sellainen, johon ihminen välttämättä hukkuu kaikkineen päivineen? En voi sellaista kuvitellakaan näillä main.»

»Niin on kuitenkin laita, tosin vain pienessä mittakaavassa. Tämä Schloon on oikeastaan vain vaivainen puro, joka tulee oikealta Gothenin järvestä ja puikkelehtii rantasärkkien lomitse. Kesällä se toisinaan kerrassaan kuivuu, ja silloin voi sen yli rauhassa ajaa siitä mitään tietämättäkään.»

»Niin, talvella on toisin laita; ei aina, mutta sentään monesti.
Silloin siitä tulee Soog.»

»… Silloin siitä tulee Soog, ja nimenomaisimmin silloin, kun tuuli käy maalle päin. Silloin tuuli ajaa merivettä pieneen uomaan, mutta niin, ettei sitä voi huomata. Ja se onkin pahinta, siinä piileekin varsinainen vaara. Kaikki näet tapahtuu maankamaran alla, ja koko hiekkaranta on silloin veden kyllästämä. Ja kun silloin aikoo ajaa sellaista hiekkarantaa, joka ei enää ole mikään ranta, niin siihen vajoo kuin suohon.»

»Sen tunnen», virkkoi Effi vilkkaasti. »Sama juttu kuin meidän järvellämme.» Kaikesta pelokkuudesta huolimatta hänen mielensä kävi yhtäkkiä alakuloisen iloiseksi.

Keskustelun vielä jatkuessa oli Crampas noussut reestään ja lähtenyt kauimpana seisovan Gieshüblerin reen luo sopiakseen Innstettenin kanssa siitä, mitä nyt oikeastaan oli tehtävä. Knut, sanoi hän, tahtoi uskaltaa, mutta Knut oli tyhmä eikä ymmärtänyt asiaa ollenkaan, joten ratkaisusta tuli pitää huolta niiden, jotka olivat täällä kotonaan. Crampas hämmästyi kovin kuullessaan Innstetteninkin puoltavan uskaltamista: oli välttämättä yritettävä vielä kerran… Innstetten sanoi tietävänsä, että asia toistui joka kerta: täkäläiset ihmiset olivat taikauskoisia ja arkailivat ennakolta, vaikka asia ei suuriakaan merkinnyt. Ei Knutin, joka ei asiaa ymmärtänyt, vaan Krusen piti yrittää vielä kerran ja Crampasin sillävälin nousta naisten rekeen (siellä oli vielä vapaana pieni takaistuin) ollakseen saatavissa, jos reki kaatuisi. Se oli hänen mielestään pahinta, mitä saattoi tapahtua.

Tätä Innstettenin viestiä tuoden ilmaantui nyt Crampas molempien naisten luo ja nauraen tehtävänsä suoritettuaan sijoittui aivan saamiensa ohjeiden mukaisesti pienelle takaistuimelle, joka ei oikeastaan ollut mikään muu kuin veralla päällystetty piena. Hän huusi Kruselle: »Nyt eteenpäin, Kruse!»

Kruse olikin jo peräännyttänyt hevoset sata askelta taaksepäin ja toivoi tuimasti ajaen saavansa reen onnellisesti kulkemaan; mutta heti sohjopaikkaan tultuaan hevoset vajosivat hiekkaan nilkkaluita myöten ja syvemmällekin, joten oli vaikea saada niitä enää peräytymään.

Tämän tapahtuessa olivat vihdoin saapuneet vaunutkin, Grasenabbien ajoneuvot ensimmäisinä, ja kun Sidonie, lyhyesti Effiä kiitettyään, oli sanonut hyvästi ja asettunut vaunuihin vastapäätä isäänsä, joka tuprutteli sauhuja turkkilaisesta piipustaan, vierivät vaunut muitta mutkitta päin Schloonia; hevoset vajosivat syvään, mutta pyörät auttoivat helposti suoriutumaan kaikesta vaarasta, ja ennenkuin oli kulunut puoli minuuttia, ajoivat Grasenabbit jo hyvää vauhtia eteenpäin pahan paikan toisella puolen. Toiset vaunut kulkivat samaa tietä. Effi katseli heidän jälkeensä tuntien vienoa kateutta. Ei kuitenkaan kauan, sillä reessämatkustavillekin oli sillävälin keino keksitty, yksinkertaisesti siten, että Innstetten oli päättänyt luopua enemmistä uhkayrityksistä ja valita rauhallisemman keinon: kiertotien. Siis juuri sen, jota Sidonie oli heti aluksi ehdotellut. Oikealta kaikui piirineuvoksen nimenomainen kehoitus pysytellä toistaiseksi tällä puolen ja seurata häntä rantasärkkien halki kauempana sijaitsevalle lankkusillalla saakka. Kun molemmille ajomiehille, Knutille ja Kruselle, oli annettu asianmukaiset määräykset, astui majuri, joka oli laskeutunut maahan samalla kuin Sidonie ja häntä auttaakseen, jälleen Effin luo ja virkkoi: »Minä en voi jättää teitä yksin, armollinen rouva.»

Effi epäröi hetkisen, mutta siirtyi sitten nopeasti toiselle laidalle, ja Crampas sijoittui hänen vasemmalle puolelleen.

Kaikki tuo olisi voitu tulkita väärin, mutta Crampas itse oli liian hyvä naistentuntija selittääkseen asiaa vain itserakkautensa mukaisesti. Hän huomasi selvästi Effin menettelevän siten vain siitä syystä, että se oli asiain tällä kannalla ollen ainoa oikea menettelytapa. Effin oli mahdoton kieltää häntä liittymästä seuraansa. Ja niin lähdettiin kiitämään molempien toisten rekien jälkeen, yhä vedenjuoksun viertä, jonka toisella rannalla näkyi tumma metsä. Effi katseli sinne ja otaksui, että matka tulisi lopulta jatkumaan maanpuolista metsänrantaa noudattaen, siis aivan samaa tietä, jota oli aamupuolella tulomatkalla ajettu. Mutta Innstetten oli sillävälin suunnitellut toisin, ja samana hetkenä, jolloin hänen rekensä kulki lankkusillan yli, hän jätti metsän ulkoreunaa kulkevan tien sivulleen ja ohjasi hevoset toiselle, kapeammalle tielle, joka johti suoraan metsän läpi. Effi säikähti. Aikaisemmin oli hänen ympärillään ollut ilmaa ja valoa, mutta nyt se oli ohi, ja tummat latvukset kaartuivat hänen yläpuolellaan. Hän alkoi vapista ja puristi sormensa yhteen ikäänkuin tahtoen siten itseänsä tukea. Ajatukset ja kuvat kiitivät kilvan hänen mielessään, ja eräänä kuvana oli mummo siitä runoelmasta, jonka nimi oli »Jumalan muuri», ja samoinkuin mummo oli rukoillut, samoin rukoili nyt Effi Jumalaa rakentamaan suojelevan muurin hänen ympärilleen. Pari kolme kertaa sanat tulivat hänen huulilleen, mutta yhtäkkiä hän tunsi, että ne olivat kuolleita sanoja. Hän pelkäsi, mutta oli samalla ikäänkuin loihdun vallassa eikä tahtonut siitä vapautua.

»Effi», kuului hiljaa hänen korvaansa, ja hän kuuli äänen värisevän. Sitten Crampas tarttui hänen käteensä, irroitti sormet toisistaan ja peitti ne kuumin suudelmin. Effistä tuntui kuin täytyisi kohta vaipua tainnoksiin.

Kun hän jälleen avasi silmänsä, oli ehditty pois metsästä, ja vähän matkan päästä edeltä kuului toisten rekien kellojen helinä. Se kaikui yhä kuuluvammin, ja kun Utpatelin myllyn luona käännyttiin rantasärkiltä kaupunkiin, lepäsivät tien vieressä oikealla pienet rakennukset lumisine kattoineen.

Effi katsahti ympärilleen, ja seuraavana hetkenä reki pysähtyi piirineuvoksen talon eteen.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Innstetten, joka oli Effiä reestä auttaessaan terävästi häntä tarkastellut kuitenkaan virkkamatta mitään omituisesta kahden matkasta, oli seuraavana aamuna varhain valveilla ja koki hillitä yhä tuntuvaa mielenapeutta niin hyvin kuin voi.

»Hyvä sinulle. Minä puolestani en voi sanoa samaa. Minä näin unta, että sinä olit rekinesi vajonnut Schlooniin ja että Crampas yritti sinua pelastaa; minun on sitä niin nimitettävä, mutta hän vaipui sinun kerallasi.»

»Sinä lausut tuon niin omituisesti, Geert. Siinä piilee moite, ja minä arvaan mistä syystä.»

»Niin, meille. Sidonielle ja minulle. Sinä lienet kerrassaan unohtanut, että majuri tuli sinun lähettämänäsi. Ja kun hän siinä istui, aluksi kurjan kapealla pienalla, pitikö minun ajaa hänet pois, kun Grasenabbit tulivat ja matka yhtäkkiä jatkui? Olisin tehnyt itseni naurettavaksi, ja siinä suhteessa sinä olet kovin arkatuntoinen. Muista, että olemme sinun suostumuksesi mukaisesti monet kerrat olleet ratsastusretkillä, ja nytkö minun olisi pitänyt olla lähtemättä hänen kanssaan? On väärin, sanottiin kotonani, osoittaa jaloon mieheen kohdistuvaa epäluuloisuutta.»

»Eikö hän se ole? Olethan itse nimittänyt häntä kavaljeeriksi, vieläpä moitteettomaksi kavaljeeriksi.»

»Niin», jatkoi Innstetten, ja hänen äänensä muuttui ystävällisemmäksi, vaikka siinä kuuluikin yhä hieno iva. »Kavaljeeri hän on ja moitteeton kavaljeeri aivan varmaan. Mutta jalo mies! Effi kulta, jalo mies on toisennäköinen. Oletko jo havainnut hänessä jo takin jaloa? Minä en ole havainnut.»

»Näyttää siltä, että olemme samaa mieltä. Muuten kuten jo sanoit, on syy minun; en tahdo käyttää sanaa faux pas, koska se ei tunnu tässä yhteydessä hyvältä. Olen siis itse syypää, ja mikäli voin asian estää, se ei tule enää tapahtumaan. Mutta jos sallit minun neuvovan, ole sinäkin varuillasi. Hän on häikäilemätön mies, ja hänellä on omat nuoria rouvia koskevat käsityksensä. Minä tunnen hänet jo entisiltä ajoilta.»

»Minä otan huomioon sanasi. Mutta sinä luullakseni tuomitset häntä väärin.»

»Tai minua», virkkoi Effi voimiaan ponnistaen ja yrittäen kohdata miehensä katsetta.

»En sinuakaan, rakas Effini. Sinä olet viehättävä pikku rouva, mutta lujuus ei ole erikoisia ominaisuuksiasi.»

Hän nousi lähteäkseen. Kun hän oli ehtinyt ovelle, astui sisään Friedrich tuoden Gieshüblerin lähettämän kirjeen, joka oli tietenkin osoitettu armolliselle rouvalle.

Effi otti sen. »Salainen kirjeenvaihto Gieshüblerin kanssa», sanoi hän; »uuden mustasukkaisuuden aihetta ankaralle herralleni. Vai eikö?»

»Ei, ei ihan niin, rakas Effi. Minä olen kyllin typerä erottaakseni toisistaan Crampasin ja Gieshüblerin. He eivät niin sanoakseni ole samaa karaattia; karaatin mukaan näet lasketaan puhdas kulta-arvo, kun sattuu, myöskin silloin, kun on puhe ihmisistä. Minulle puolestani, sanoakseni vielä senkin, Gieshüblerin valkoinen poimukaulus on melkoista mieluisampi kuin Crampasin punerva vallinkaivajanparta, huolimatta siitä, ettei kukaan ihminen enää poimukaulusta käytä. Mutta hyvin luultavaa on, että naisten maku on siinä suhteessa toisenlainen.»

»Siinä lohdutus, jonka käytännöllinen arvo on erinomaisen vähäpätöinen.
Mutta jätetään se asia. Luehan mieluummin.»

Effi luki: »Saanko tiedustella armollisen rouvan vointia? Tiedän vain, että olette pelastunut Schloonista, mutta metsän läpi ajettaessa oli vielä vaaroja aivan riittävästi. Vastikään palasi Uvaglasta tri Hannemann, joka tyynnyttää mieltäni, mitä Miramboon tulee; eilen hän oli pitänyt asiaa arveluttavampana kuin oli tahtonut meille sanoa, tänään ei. Se oli viehättävä huvimatka. — Kolmen päivän kuluttua vietämme uudenvuodenaattoa. Sellaista juhlatilaisuutta kuin viime vuonna emme nyt saa toimeen, mutta tanssiaiset meillä tietenkin on, ja teidän läsnäolonne onnellistuttaisi tanssimaailmaa eikä vähimmin nöyrimmin kunnioittavaa palvelijaanne Alonzo G:ä.»

»Samaa kuin aina ennenkin: että näen sinut mieluummin Gieshüblerin kuin
Crampasin seurassa.»

Kolme päivää myöhemmin oli uudenvuodenaatto. Effi esiintyi viehättävässä tanssiaispuvussa, joka oli ilmaantunut hänelle joulupöydän lahjojen joukossa. Hän ei kumminkaan tanssinut, vaan sijoittui vanhojen naisten joukkoon, joita varten oli asetettu nojatuoleja aivan soitto korokkeen läheisyyteen. Niistä aatelisista perheistä, joissa Innstetten pääasiallisesti seurusteli, ei ollut ketään läsnä, koska oli hiljattain sattunut vähäinen välienrikkoutuminen kaupungin huvitoimikunnan kanssa, jota varsinkin vanha Güldenklee oli jälleen kerran syyttänyt »destruktiivisista taipumuksista»; mutta kolme neljä muuta aatelista, perhettä, jotka eivät huviseuraan kuuluneet, vaan olivat aina kutsuvieraita, ja joiden kartanot sijaitsivat Kessine-joen toisella puolella, olivat tulleet ja iloitsivat saadessaan ottaa juhlaan osaa. Effi istui vanhan ritaristoneuvoksetar von Paddenin ja hieman nuoremman rouva von Titzewitzin välissä. Ritaristoneuvoksetar, oivallinen vanha rouva, oli joka suhteessa omalaatuinen ja yritti korvata kristillis-germaanisella uskonlujuudella sitä wendiläis-pakanalliseen vivahtavaa, mitä luonto oli hänessä ilmaissut varsinkin voimallisten poskiluiden muodossa. Hän meni ankaruudessaan niin pitkälle, että Sidonie Grasenabbkin oli häneen verrattuna eräänlainen esprit fort. Toisaalta hänessä oli — kenties siitä syystä, että hänessä liittyivät toisiinsa suvun radegastilainen ja swantowilainen linja — se vanha Paddenien huumori, joka oli ammoisista ajoista siunauksen tavoin levännyt suvun yläpuolella ja kovin ilahdutti jokaista, joka tuli sitä kokemaan, poliittista ja kirkollista vastustajaakin.

»Kuulkaahan, lapsukaiseni», virkkoi neuvoksetar, »kuinka oikeastaan voitte?»

»Sen tiedän. Mutta siitä ei ole aina apua. Oli minullakin erinomainen mies. Kuinka on tässä laita? Eikö ole viettelyksiä?»

Effi säikähti ja tunsi itsensä samalla tavallaan liikutetuksi. Vanhan rouvan vapaa ja luonteva puhetapa oli sanomattoman virkistävä, ja se seikka, että hän oli erinomaisen hurskas nainen, teki asian sitäkin virkistävämmäksi.

»Siinäpä se. Minä tunnen asian. Se pysyy aina samana. Sitä eivät ajat muuksi muuta. Ja ehkäpä onkin hyvä niin. Pääasia näet, rakas pikku rouvani, on taisteleminen. Tulee aina kamppailla luonnollista ihmistä vastaan. Ja kun ihminen siten saa itsensä kukistetuksi ja hänen tekisi melkein mielensä huutaa, koska tekee kipeätä, niin Jumalan hyvät enkelit riemuitsevat!»

»Epäilemättä. Mutta mitä vaikeampaa, sitä parempi. Siitä teidän tulee iloita. Se lihan houkutus, se pysyy, ja minulla on lastenlapsia, joista sen huomaan joka päivä. Mutta itsensä kukistaminen uskossa, se on tärkeätä, siinä on totuus. Sen on tehnyt tiettäväksi vanha Martin Lutherimme, se Jumalan-mies. Tunnetteko hänen pöytäpuheensa?»

Samassa astui majuri Crampas Effin luo pyytäen saada tiedustella hänen vointiansa. Effin kasvoihin tulvahti veri, mutta ennenkuin hän ehti vastata, virkkoi Crampas: »Saanko pyytää, armollisin rouva, esittelemään minut?»

Effi mainitsi Crampasin nimen. Crampas oli jo ennakolta aivan selvillä asioista ja kertoi kevyesti jutellen kaikista niistä Paddeneista ja Titzewitzeistä, joista oli joskus kuullut. Samalla hän pyysi anteeksi, ettei ollut vaimoineen vieläkään käynyt Kessine-joen toisella puolella asuvien herrasväkien luona ja viittasi veden merkilliseen erottavaan voimaan. Aivan samoin kuin Englannin kanaali…

Crampas puolestaan piti asiattomana ryhtyä sellaisiin selittelyihin, jotka kumminkaan eivät olisi johtaneet mihinkään, ja jatkoi: »Kahtakymmentä Ranskaan menevää saksalaista ei vastaa yksikään Englantiin menevä. Sen vaikuttaa vesi; sanon vieläkin, että vedellä on erottava voima.»

Rouva von Padden, joka vaistomaisesti aavisti tuossa piilevän jotakin salavihjausta, aikoi käydä vettä puolustamaan, mutta Crampas jutteli yhä vuolaammin ja kiinnitti naisten huomiota kauniiseen neiti von Stojentiniin, joka oli »epäilemättä tanssiaisten kuningatar». Samalla hänen katseensa osui ihaillen Effiin. Sitten hän kumarsi kaikille ja poistui nopeasti.

»Kaunis mies», sanoi rouva von Padden. »Seurusteleeko hän teidän perheessänne?»

»Tosiaankin», toisti rouva von Padden, »kaunis mies. Hiukan liian varma. Ja ylpeys käy lankeemuksen edellä… Mutta katsokaahan, tuolla hän tosiaankin käy tanssiin Grete Stojentinin kanssa. Oikeastaan hän on kumminkin liian vanha; vähintään puolivälissä neljääkymmentä.»

Effille oli erittäin mieluista, että uusi vuosi kohta alussaan toi mukanaan kaikenlaista kiihdyttävää. Uudenvuodenaatosta saakka puhalsi tuima luodetuuli, joka seuraavina päivinä kiihtyi melkein myrskyksi, ja tammikuun kolmantena päivänä kerrottiin, ettei eräs laiva ollut päässyt kunnolla satamaan, vaan oli haaksirikkoutunut kivenheiton päässä aallonmurtajasta; se oli englantilainen alus, Sunderlandista, ja mikäli voitiin havaita, oli laivamiehiä seitsemän; luotsit eivät kaikesta ponnistelustaan huolimatta päässeet aallonmurtajan päitse, ja rannalta ei voinut ajatellakaan venhettä lähettää, koska hyökyaallot olivat aivan liian ankarat. Tuo kuulosti varsin murheelliselta. Mutta Johanna, joka tietoa toi, osasi samalla lohduttaakin. Konsuli Eschrich oli jo tulossa pelastuskojeineen ja rakettipattereineen, ja asia tulisi varmaan luonnistumaan; alus ei ollut aivan yhtä kaukana kuin vuonna 75 haaksirikkoutunut, jonka miehistön pelastaminen kuitenkin oli onnistunut, olipa pelastettu villakoirakin, ja oli ollut kerrassaan liikuttavaa nähdä, kuinka eläin oli iloinnut ja alinomaa nuoleksinut punaisella kielellään kapteeninrouvaa ja herttaista pientä lasta, joka ei ollut paljoa suurempi kuin pikku Anni.

»Kuulehan, Geert, minun täytyy päästä mukaan näkemään», oli Effi heti selittänyt, ja molemmat olivat lähteneet matkaan, jotteivät myöhästyisi, ja olivatkin tulleet oikeaan aikaan. Samana hetkenä, jona he Plantaašin puolelta tullen ehtivät rannalle, pamahti ensimmäinen laukaus, ja he näkivät aivan selvästi, kuinka raketti köysineen lensi myrskyiselle taivaalle ja putosi mereen laivan tuolle puolen. Kohta liikkuivat laivalla kaikki kädet, ohuemman nuoran avulla vedettiin luo köysi koreineen eikä kestänyt kauan, kun kori jo palasi takaisin tuoden maihin erään matruusin, kuvankauniin miehen, jolla oli päässään vahakangaslakki. Häneltä kyseltiin uteliaasti korin sillävälin lähtiessä jälleen matkaan noutamaan toista ja kolmatta ja niin edespäin. Kaikki pelastettiin, ja kulkiessaan puolen tunnin kuluttua miehensä kanssa takaisin kotiin Effi olisi mielellään heittäytynyt rantasärkille ja itkenyt mielensä keveäksi. Kaunis tunne oli jälleen saanut sijan hänen sydämessään, ja hän oli sanomattoman onnellinen siitä, että oli niin laita.

Tuo oli tapahtunut kolmantena päivänä. Jo viidentenä sattui uusi levottomuutta aiheuttava asia, tosin aivan toisenlainen. Innstetten oli raatihuoneelta tullessaan tavannut Gieshüblerin, joka hänkin luonnollisesti oli neuvosmies ja maistraatin jäsen, ja saanut häneltä kuulla, että sotaministeristön taholta oli tiedusteltu, kuinka kaupungin viranomaiset ajattelivat suhtautua sotaväen kaupunkiin sijoittamista koskevaan kysymykseen. Jos tarpeellista auliutta ilmenisi, toisin sanoen jos kaupunki suostuisi rakennuttamaan tallit ja kasarmit, voitaisiin heille myöntää kaksi eskadroonaa husaareja. »Mitä siitä arvelet, Effi?» — Effi oli kuin huumaantunut. Lapsuusvuosien viaton onni nousi jälleen yhtäkkiä hänen mieleensä, ja hänestä tuntui kuin olisivat punaiset husaarit — nämä näet olivat nämäkin punaisia samoinkuin kotona Hohen-Cremmenissä — oikeita paratiisin ja viattomuuden varjelijoita. Ja samalla hän oli yhä vaiti.

»Niin, merkillistä, Geert. Mutta olen siitä niin onnellinen, etten iloltani osaa sanoa mitään. Tuleeko tosiaankin niin käymään? Tulevatko he aivan varmaan?»

»Asia on tosin vasta alullaan, ja arvelipa Gieshübler niinkin, etteivät kaupungin isät, hänen virkatoverinsa, sitä ensinkään ansaitse. Sen sijaan, että olisivat yksimieliset ja onnelliset osakseen tulevasta kunniasta tai ellei kunniasta, niin ainakin siihen liittyvistä eduista, he olivat esittäneet kaikenlaisia 'jos' ja 'mutta'-lauseita ja olivat kitsastelleet, kun olivat tulleet puheeksi uudet rakennukset; olipa piparkakkumestari Michelsen sanonut niinkin, että kaupungin tavat siitä rappeutuvat ja että jokaisen, jolla oli tyttäriä, tuli pitää varansa ja hankkia ristikkoikkunat.»

»Uskomatonta. En ole milloinkaan nähnyt säädyllisempää väkeä kuin husaarimme; en tosiaankaan, Geert. Tiedäthän muuten asian itsekin. Ja tuo Michelsen tahtoo pistää kaikki ristikon taa. Onko hänellä siis tyttäriä?»

Effi nauroi sydämellisemmin kuin pitkiin aikoihin. Mutta sitä ei kestänyt kauan; kun Innstetten lähti jättäen hänet yksin, hän istuutui lapsen kätkyen luo, ja hänen kyynelensä pirahtelivat pielukselle. Entiset tunnot tulvahtivat hänen mieleensä, hän tunsi olevansa kuin vanki, joka ei voinut vapaasti liikkua.

Hän kärsi siitä kovin ja tahtoi vapautua. Mutta vaikka hän kykenikin voimakkaasti tuntemaan, hän ei kumminkaan ollut voimakas luonne; hänestä puuttui kestävyyttä, ja kaikki hyvät puuskat häipyivät pian olemattomiin. Niin hän eleli edelleen, tänään, koska ei voinut asiaa muuttaa, huomenna, koska ei tahtonut sitä muuttaa. Kielletty, salaperäinen vaikutti häneen voimakkaasti.

Siitä johtui, että hän, vaikka olikin luonnostaan vapaa ja avomielinen, tottui yhä enemmän esittämään salaista komediaa. Toisinaan hän säikähti huomatessaan, kuinka helppoa se hänelle oli. Ainoastaan eräässä suhteessa hän säilyi ennallaan: hän näki kaikki selvästi eikä kaunistellut mitään. Kerran hän astui myöhään illalla makuusuojansa kuvastimen luo; valot ja varjot karkelivat, Rollo haukkui ulkona, ja samassa hänestä tuntui kuin katselisi joku hänen olkapäänsä yli. Hän malttoi kuitenkin kohta mielensä. »Minä tiedän hyvinkin, mikä se on; se ei ollut tuo», hän viittasi sormellaan kohti yläkerran aavehuonetta. »Se oli jotakin toista… omatuntoni… Effi, sinä olet hukassa.»

Asiat jatkuivat kuitenkin entiseen tapaan, pallo oli pyörimässä, ja se, mitä jonakin päivänä tapahtui, teki seuraavan päivän tapahtumat välttämättömiksi.

Kuukauden keskivaiheilla tuli kutsuja maaseudulta. Noudatettavasta vierailujärjestyksestä olivat sopineet keskenään ne neljä perhettä, joissa Innstettenit etupäässä seurustelivat: aluksi oli käytävä Borckein luona, sitten Flemmingien ja Grasenabbien ja vihdoin Güldenkleen perheessä. Aina viikko väliä. Kaikki kutsut saapuivat samana päivänä; niiden tuli ilmeisesti herättää järjestyksen ja hyvän harkinnan vaikutelmaa, kaiketi myös tehostaa erikoista ystävällistä yhteenkuuluvaisuutta.

»Minä en lähde mukaan, Geert, ja sinun pitää pyytää anteeksi puolestani jo ennakolta sen lääkärinhoidon nojalla, jonka alaisena olen ollut jo viikkokausia.» Innstetten nauroi. »Lääkärinhoidon. Tuleeko minun mainita se syyksi? Sehän on vain veruke; varsinaisena syynä on, ettet tahdo.»

»Ei, siinä on sittenkin enemmän todellista syytä kuin sinä tahdot myöntää. Olethan itse ollut sitä mieltä, että minun tuli kysyä lääkärin neuvoa. Olen niin menetellyt, ja täytyyhän minun nyt noudattaa hänen määräyksiään. Kelpo tohtori pitää minua, kumma kyllä, kalvetustautisena, ja tiedäthän, että juon joka päivä rautavettä. Kun ajattelet Borckein päivällisiä, joihin kenties kuuluu hyytelöankeriasta ja muuta samanlaista, sinun täytyy ajatella sen olevan minulle kuolemaksi. Ja niin et kumminkaan tahtone Effiisi suhtautua. Toisinaan minusta tosin tuntuu…»

»… Muuten olen iloinen — ja se onkin ainoa asiaan liittyvä hyvä seikka — saadessani joka kerta saatella sinua vähän matkaa ainakin myllyn tai hautausmaan luo tai metsänrantaan asti, siihen, mistä eroaa Morgnitzin oikotie. Sitten astun alas ja kuljen joutelen takaisin. Rantasärkillä on aina kaikkein kauneinta.»

Innstetten suostui, ja kun kolme päivää myöhemmin vaunut ajoivat portaiden eteen, Effi nousi hänkin niihin ja saatteli miestään metsänrantaan saakka. »Käske pysähdyttää, Geert. Sinä ajat vasemmalle eteenpäin, minä kuljen oikealle rantaan asti ja Plantaašin läpi takaisin. Matka on pitkänlainen, mutta ei kumminkaan liian pitkä. Tohtori Hannemann sanoo minulle joka päivä, että liikkuminen on kaikki kaikessa, liikkuminen ja raitis ilma. Ja luulenpa melkein, että hän on oikeassa. Sano terveiseni kaikille; Sidonielle sinun ei tarvitse mitään sanoa.»

Nämä saatteluretket toistuivat joka viikko; mutta Effi piti muulloinkin huolta lääkärin määräysten tarkasta noudattamisesta. Ei kulunut yhtäkään päivää, jona hän ei suorittanut kävelyretkeänsä, enimmäkseen iltapuolella, kun Innstetten alkoi syventyä sanomalehtiinsä. Sää oli kaunis, ilma leuto ja raikas, taivas pilvessä. Effi kulki enimmälti yksinään ja sanoi lähtiessään Roswithalle: »Kuulehan, Roswitha, minä menen nyt viertotietä alaspäin ja sitten oikealle, karusellikentälle; siellä minä odotan sinua, tule minut noutamaan. Sitten kuljemme koivutietä tai toista lehtokujaa takaisin. Mutta tule vain siinä tapauksessa, että Anni nukkuu. Ellei hän nuku, lähetä Johanna. Tai jätä koko asia, se ei ole tarpeen, osaanhan kulkea yksinkin.»

Ensimmäisenä päivänä, jona oli tehty sellainen sopimus, he tosiaankin tapasivat toisensa. Effi istui pitkän puuvajan vieressä olevalla rahilla ja katseli edessään olevaa matalaa keltaista rakennusta, jonka ristikkopalkit oli maalattu mustiksi — pikkuporvarien ravintolaa, jossa he tyhjensivät olutlasejansa. Tuskin vielä hämärsi, mutta ikkunat olivat jo valaistut, ja valon kajaste sattui lumihankeen ja muutamiin syrjemmällä seisoviin puihin. »Katsohan, Roswitha, kuinka kauniilta tuo näyttää.»

Muutamina päivinä tuo toistui. Mutta useimmiten Roswithan saapuessa karusellin ja puuvajan luo, ei siellä ollut ketään, ja kun hän sitten palasi ja astui eteiseen, tuli Effi häntä vastaan sanoen: »Missä viivytkään, Roswitha, minä olen ollut jo kauan kotona.»

Sitä jatkui viikkokausia. Husaareja koskeva suunnitelma oli kaupunkilaisten aiheuttamien vaikeuksien vuoksi melkein rauennut, mutta kun keskusteluja ollut vielä nimenomaan lopetettu ja kun niitä nyttemmin johti eräs toinen virasto, yleisesikunta, niin Crampas oli kutsuttu Stettiniin, missä tahdottiin kuulla hänen mielipidettänsä. Sieltä hän kirjoitti toisena päivänä Innstettenille: »Suokaa anteeksi, Innstetten, että hyvästelin ranskalaiseen tapaan. Kaikki tapahtui ylen nopeasti. Yritän muuten asiaa venyttää, koska olen iloinen päästyäni kerrankin taas maailmalle. Sanokaa kunnioittavat terveiseni armolliselle rouvalle, rakastettavalle suosijattarelleni.»

»Että hän on poissa. Hän puhuu oikeastaan aina yhtä ja samaa.
Palattuaan hän osaa ainakin vähää aikaa puhua jotakin uutta.»

Innstettenin katse osui häneen terävänä. Mutta hän ei nähnyt mitään, ja hänen epäilynsä rauhoittui jälleen. »Minäkin aion lähteä pois», sanoi hän hetken kuluttua, »vieläpä Berliniin; kenties voin minäkin, samoinkuin Crampas, tuoda mukanani jotakin uutta. Rakas Effini tahtoo mielellään kuulla aina jotakin uutta; hän ikävystyy kelpo Kessinissämme. Minä olen poissa suunnilleen viikon päivät, ehkäpä päivän kauemminkin. Älä huoli olla peloissasi… se ei tulle enää… tiedäthän, tuo tuolla yläkerrassa… Mutta jos kumminkin, niin onhan sinulla Rollo ja Roswitha.»

Effi hymyili hiljaa, ja hänen hymyynsä lienee sekoittunut hieman alakuloisuuttakin. Hänen täytyi ajatella sitä päivää, jona Crampas oli ensimmäisen kerran hänelle sanonut, että Innstetten oli järjestänyt kummituksen ja hänen pelkonsa pelkäksi komediaksi. Tuo suuri kasvattaja! Mutta eikö hän ollutkin oikeassa? Eikö komedia ollut paikallaan? Kaikenlaista ristiriitaista, hyvää ja pahaa, johtui Effin mieleen.

Hän ei ollut virkkanut mitään niistä suunnitelmista, joiden vuoksi oli
Berliniin lähtenyt.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Innstetten oli ollut vasta neljä päivää poissa, kuin Crampas palasi Stettinistä tuoden sen tiedon, että ajateltiin lopullisesti luopua ajatuksesta sijoittaa Kessiniin kaksi eskadroonaa; oli olemassa niin paljon pieniä kaupunkia, jotka halusivat saada ratsuväkigarnisomin ja erittäinkin Blücherin husaareja, että oli totuttu sellaista tarjousta esitettäessä kohtaamaan sydämellistä auliutta eikä epäröintiä. Kun Crampas oli tuon ilmoittanut, venähtivät kaupunginhallituksen kasvot, ja yksin Gieshübler, joka soi poroporvarillisille virkatovereilleen tuon tappion, oli hyvillään. Vähäisemmän väen keskuudessa herätti asia tunnetuksi tultuaan eräänlaista alakuloisuutta, olivatpa muutama konsulitkin tyttärineen hetkellisesti tyytymättömät, mutta yleensä suoriuduttiin asiasta varsin pian, kenties siitä syystä, että samaan aikaan ilmennyt kysymys, »mitä Innstetten teki Berlinissä» kiinnitti Kessenin väestön tai ainakin kaupungin arvohenkilöiden mieltä enemmän kuin ensinmainittu. Piirineuvosta, joka oli erinomaisessa suosiossa, ei tahdottu mielellään menettää, mutta sittenkin kierteli kaikenlaisia hurjia huhuja, joita Gieshübler ainakin piti vireillä ja levitti, ellei ollutkaan niiden alkuunpanija. Muun muassa kerrottiin Innstettenin lähtevän erään lähetystön johtajana Marokkoon vieden mukanaan lahjoja, joihin ei kuulunut vain tavanmukainen maljakko Sanssoucin ja Uuden palatsin kuvineen, vaan ennen kaikkea myöskin suuri jääkone. Viimeksimainittu tuntui marokkolaisia lämpösuhteita silmälläpitäen niin todennäköiseltä, että koko juttu uskottiin todeksi.

Effikin kuuli siitä. Ne ajat, joina hän olisi asiasta iloinnut, eivät olleet kovinkaan kaukana menneisyydessä; mutta siinä mielentilassa, jossa hän vuoden lopusta saakka oli ollut, hän ei enää kyennyt huolettomasti ja hilpeästi nauramaan sellaisille seikoille. Hänen kasvoihinsa oli tullut aivan uusi ilme, ja se puolittain liikuttava, puolittain veitikkamainen lapsellisuus, joka hänessä oli vielä rouvanakin ilmennyt, oli nyt mennyttä. Rannalle ja Plantaašiin suuntautuvat kävelyretkensä, jotka hän oli Crampasin Stettinissä ollessa keskeyttänyt, hän aloitti uudelleen hänen palattuaan eikä sallinut epäsuotuisankaan sään itseään estää. Oli kuten ennenkin määränä, että Roswithan piti tulla häntä vastaan lehtokujan suulle tai hautausmaan tienoille, mutta vielä useammin kuin ennen kävi nyt niin, etteivät he toisiaan tavanneet. »Voisin soimata sinua, Roswitha, kun et minua milloinkaan löydä. Mutta eipä haittaa; minä en enää pelkää, en edes hautausmaallakaan, ja metsässä en ole vielä kohdannut ainoatakaan ihmistä.»

Effi sanoi tuon päivää ennen Innstettenin kotiintuloa. Roswitha ei siitä paljoa huolinut, järjestelihän vain köynnöksiä ovien yläpuolelle; haikalakin sai havupuun oksan suuhunsa ja näytti entistään merkillisemmältä. Effi sanoi: »Oikein, Roswitha; hän varmaan iloitsee kaikesta viheriästä huomenna saapuessaan. Lähdenköhän tänäänkin kävelylle? Tohtori Hannemann sitä vaatii ja arvelee, etten suhtaudu asiaan riittävän vakavasti, koska minun muuten pitäisi näyttää terveemmältä; mutta minulla ei ole tänään oikeata halua; sataa tihuuttaa, ja taivas on harmaa.»

»Tee se! Mutta älä huoli tänään tulla minua noutamaan, emme kumminkaan toisiamme tapaa», sanoi Effi nauraen. »Sinä et tosiaankaan ole kekseliäs, Roswitha. Ja minä en tahdo, että vilustut, vieläpä tyhjän tähden.»

Roswitha jäi kotiin, ja kun Anni nukkui, hän lähti rouva Krusen kanssa juttelemaan. »Parahin rouva Kruse», sanoi hän, »tehän lupasitte kertoa minulle siitä kiinalaisesta. Eilen tuli Johanna häiritsemään, se on aina olevinaan kovin ylhäinen, sille eivät sellaiset asiat merkitse mitään. Minä uskon kumminkin, että siinä on jotakin perää, siinä kiinalaisen ja Thomsenin veljentyttären tai tyttärentyttären jutussa.»

»Se oli», jatkoi Roswitha, »joko onnetonta rakkautta (rouva Kruse nyökkäsi jälleen), tai saattoi olla onnellistakin, mutta kiinalainen ei voinut sietää ajatusta, että yhtäkkiä oli kaikki lopussa. Ovathan kiinalaisetkin ihmisiä, ja heidän laitansa on kai joka suhteessa samoin kuin meidänkin.»

»Joka suhteessa», vakuutti rouva Kruse tahtoen todistaa vakuutustaan kertomuksellaan, kun samassa astui huoneeseen hänen miehensä sanoen: »Kuulehan, maammoseni, voisit antaa minulle nahkalakkapullon; silain täytyy kiiltää huomenna, kun herra palaa kotiin, hän näkee kaikki, ja vaikka hän ei mitään sanoisikaan, huomaa kuitenkin hänen nähneen.»

»Minä tuon sen teille, Kruse», sanoi Roswitha. »Rouvanne vain kertoo minulle tässä jotakin; mutta kertomus on kohta lopussa, ja sitten minä tulen heti sen tuomaan.»

Parin minuutin kuluttua Roswitha tosiaankin tuli ulos, lakkapullo kädessään, ja asettui silain viereen, jotka Kruse oli vastikään nostanut puutarhanaidalle. »Eihän siitä suurta apua ole», sanoi hän ottaessaan pullon Roswithan kädestä, »sataa tihuuttaa lakkaamatta, ja kiilto on kohta tiessään. Mutta ajattelen, että kaikki on pantava järjestykseen.»

»Epäilemättä. Sitäpaitsi, Kruse, tämä on oikeata lakkaa, sen näen heti, ja oikea lakka ei ole kauan tahmeana, sen täytyy kuivaa heti. Ja jos huomenna onkin sumuista tai sateista, niin se ei enää haittaa. Mutta se minun täytyy sanoa, että tuo kiinalaisen juttu on varsin merkillinen.»

Kruse nauroi. »Joutavia, Roswitha. Eukkoni ei kerro koskaan asiaa oikein, vaan juttelee muuta, mitä jutteleekaan, ja kun minä aion vetää ylleni puhtaan paidan, niin siitä puuttuu nappi. Sitä hyvää se on ollut kaiken täällä olomme ajan. Hänellä on päässään vain sellaisia juttuja, ja kaiken muun lisäksi on vielä tuo musta kana. Ja musta kana ei edes muni. Ja mistäpä sille munat tulisivat? Eihän se pääse koskaan pihalle, ja pelkästä kukerikuusta ei sellaista synny. Sitä ei voi vaatia miltään kanalta.»

»Kuulkaahan, Kruse, tämän minä kerron rouvallenne. Minä olen aina pitänyt teitä säädyllisenä ihmisenä, ja nyt te puhutte tuollaista — kukerikuusta. Miehet ovat sittenkin vielä huonompia kuin luulisi. Ja minun pitäisi nyt oikeastaan heti ottaa sivellin ja maalata teille mustat viikset.»

»Teidän kädestänne, Roswitha, suostuu mielellään ottamaan sellaistakin», virkkoi Kruse, joka enimmältä näytteli arvokkaan osaa, ja näytti olevan siirtymässä yhä kujeellisempaan sävyyn, kun samassa huomasi armollisen rouvan, joka tänään tuli Plantaašin toiselta puolelta ja kulki puutarhanaidan ohi.

»Hyvää päivää, Roswitha, sinähän olet ihan vallaton. Miten on Annin laita?»

Roswitha oli kumminkin tuota sanoessaan punastunut, keskeytti seurustelunsa ja lähti sisään auttamaan armollista rouvaa vaatteiden vaihtamisessa. Oli näet kysymyksenalaista, oliko Johanna kotosalla. Hän oli nykyisin usein »virastossa», koska talossa oli vähemmän tekemistä, ja Friedrich ja Christel ikävystyttivät, kun eivät koskaan mitään tietäneet.

Anni nukkui vielä. Effi kumartui kätkyen yli, riisui sitten hattunsa ja viittansa ja istuutui pieneen sohvaan makuusuojaansa. Kosteat hiuksensa hän suki hitain liikkein taaksepäin, laski jalkansa matalalle jakkaralle, jonka Roswitha oli siirtänyt luo, ja virkkoi, samalla ilmeisesti nauttien mieluisaa lepoa verrattain pitkän kävelyretken jälkeen: »Minun täytyy huomauttaa sinulle, Roswitha, että Kruse on naimisissa.»

»Niin, ihminen tietää hyvinkin kaikki, mutta toimii sittenkin ikäänkuin ei tietäisi. Siitä ei voi milloinkaan tulla mitään.»

»Jos näet otaksut, että rouva Kruse on sairas, niin laadit laskusi isännältä kysymättä. Sairaat ne kauimmin elävät. Sitäpaitsi hänellä on musta kana. Sitä kavahda, se tietää kaikki ja juoruilee kaikki. Kuinka lieneekään, mutta minä kammoksun sitä. Ja lyönpä vetoa, että kaikki, mitä tuolla yläkerrassa tapahtuu, johtuu kanasta.»

»Oh, sitä en usko. Mutta kamalaa se sittenkin on. Ja Kruse, joka aina väittää vaimoansa vastaan, ei kumminkaan saa minua vakuutetuksi.»

»Paha niinkin. Minä en voi sietää hiiriä. Mutta näinhän selvästi, kuinka juttelit Krusen kanssa, olit tutunomainen ja taisitpa aikoa hänelle viiksiäkin maalata. Se merkitsee jo sangen paljoa. Ja sitten jäät istumaan niine hyvinesi. Sinähän olet vielä sievä tyttö, ja sinussa on jotakin sellaista. Mutta varo, sen vain voin sinulle sanoa. Kuinka kävikään oikeastaan ensi kerrallasi? Onko asia sellainen, että voit siitä kertoa?»

»Voinpa kylläkin. Mutta kamalaa se oli. Ja kun se kerran oli niin kamalaa, niin armollinen rouva voi olla aivan rauhallinen mitä Kruseen tulee. Se, jonka on käynyt niinkuin minun, on saanut siitä kyllikseen ja pitää varansa. Toisinaan minä vieläkin näen siitä unta, ja silloin olen seuraavana päivänä kuin runneltu. Sellainen kamala pelko…»

Effi oli noussut istumaan ja nojasi päätään käsivarteensa. »Kerrohan. Kuinka saattoikaan olla laita? Kotoani tiedän, että teidän käy aina samoin…»

»Niin, aluksi asia taitaa olla aina samanlainen, ja minäkään en tahdo luulotella, että minun asiani oli jotakin erikoista, en ollenkaan. Mutta kun minulle sitten suoraan sanoivat ja minun täytyi kerta kaikkiaan myöntää 'niin, niin on asia', niin se oli kauheata. Äiti, niin, se vielä menetteli, mutta isä, jolla oli kylässä paja, oli ankara ja rajupäinen, ja saatuaan sen kuulla kävi minua päin kädessään pihdit, jotka oli vastikään ahjosta temmannut, ja aikoi minut surmata. Minä kiljaisin ja pakenin ullakolle ja piilouduin ja makasin siellä vapisten ja tulin alas vasta sitten, kun huusivat minua ja sanoivat, että tulisin. Ja sitten minulla oli vielä nuorempi sisar, joka aina, osoitti minua sormellaan ja sanoi: 'Hyi'! Ja sitten, kun lapsi oli tulossa, minä menin erääseen vajaan, kun en uskaltanut kotiin jäädä. Sieltä minut löysivät vieraat ihmiset puolikuolleena ja kantoivat minut kotiin ja vuoteeseeni. Ja kolmantena päivänä ottivat minulta lapsen, ja kun kysyin, missä se oli, sanoivat: sen olevan hyvässä tallessa. Ah, armollisin rouva, pyhä Jumalan äiti teitä sellaisesta surkeudesta varjelkoon.»

Hän oli pikemmin säikähtynyt kuin suuttunut. »Mitä sanotkaan! Olenhan naimisissa. Niin et saa sanoa, se on sopimatonta, säädytöntä.»

»Kerro minulle mieluummin, kuinka sinun sitten kävi. Olivat ottaneet lapsesi. Niin kauas olit ehtinyt…»

»Ja sitten, muutaman päivän kuluttua, saapui joku Erfurtista kylänvoudin luo tiedustelemaan, eikö ollut imettäjää saatavissa. Kylänvouti vastasi myöntävästi. Jumala sen hänelle palkitkoon; vieras herra otti minut heti mukaansa, ja siitä saakka ovat päiväni olleet paremmat; registraattorinrouvan luonakin olo oli sentään siedettävää, ja vihdoin olen tullut teidän luoksenne, armollinen rouva. Ja se oli parasta, kaikkein parasta.» Sen sanottuaan Roswitha tuli sohvan luo ja suuteli Effin kättä.

»Roswitha, sinun ei pidä aina suudella kättäni, se ei ole minulle mieleen. Ja varo Krusea. Olethan muuten hyvä ja ymmärtäväinen ihminen… Naineen miehen kanssa… se ei ole milloinkaan hyväksi.»

»Ah, armollinen rouva, Jumala ja hänen pyhänsä johdattavat meitä ihmeellisesti, ja siinä onnettomuudessa, joka meitä kohtaa, on onnensakin. Ja ketä se ei paranna, sitä ei voi auttaa… Minua miehet oikeastaan hyvinkin miellyttävät…»

»Mutta jos minulle vielä sellaista sattuisi, Krusen kanssa, eihän se mitään, enkä voisi muuta, niin juoksisin suoraan veteen. Se oli liian kauheata. Kaikki. Ja mihin onkaan joutunut se lapsi raukka? En usko sen enää elävän, ovat antaneet sen kuolla, mutta syy on kumminkin minun? Hän heittäytyi Annin kätkyen ääreen, tuuditteli lasta ja lauloi lakkaamatta.

»Lakkaa jo», sanoi Effi. »Älä huoli enää laulaa; päätäni pakottaa.
Mutta tuo sanomalehdet. Vai onko Gieshübler lähettänyt kuvalehtiä?»

»On. Ja muotilehti oli päällimmäisenä. Me sitä selailimme, Johanna ja minä. Johanna vihoittelee, aina, ettei voi saada sellaista. Tuonko muotilehden?»

Roswitha meni, ja Effi virkkoi itsekseen, jäätyään yksin: »Mistä kaikesta apua haetaankaan? Sievä nainen käsipuuhkineen, ja toinen puoliharsoineen; muotinukkia. Mutta niinpä parhaiten johdun toisiin ajatuksiin.»

Seuraavana aamupäivänä saapui Innstetteniltä sähkösanoma, jossa hän ilmoitti tulevansa vasta toisella junalla, joten hän ehtisi Kessiniin vasta illalla. Päivä kului alinomaisessa levottomuudessa; onneksi tuli iltapuolella Gieshübler, joka auttoi suoriutumaan yhdestä tunnista. Seitsemän aikaan vaunut vihdoin ajoivat oven eteen, Effi astui ulos, puolisot tervehtivät toisiaan. Innstetten oli hänelle muuten vieraan; kiihtymyksen vallassa, ja siitä johtui, ettei hän huomannut Effin sydämellisyyteen sekaantuvaa hämminkiä. Eteissuojassa paloivat lamput ja kynttilät, ja teekeittiö, jonka Friedrich oli jo asettanut kaappien välissä olevalle pöydälle, heijasti valon hohteina.

»Näyttää aivan samanlaiselta kuin silloin, kun tänne saavuimme.
Muistatko, Effi?»

»Vain haikala havuineen on tänään tyynempi, ja Rollo esiintyy pidättyvästi eikä enää nosta käpäliään olkapäilleni. Mikä sinua vaivaa, Rollo?»

»Se on tyytymätön johonkin, joko minuun tai muihin. Tahdon otaksua asian koskevan minua. Joka tapauksessa käymme nyt sisään.» Hän astui huoneeseensa, istuutui sohvaan ja kehoitti Effiä istuutumaan viereensä. »Berlinissä oli olo sievää, en ollut osannut odottaakaan; mutta kaikesta ilostani huolimatta olen koko ajan ikävöinyt takaisin. Ja kuinka kauniilta näytätkään! Hieman kalpea ja hieman muuttunut, mutta se sopii sinulle.»

»Ja nyt sinä punastutkin. Mutta asia on kuten sanon. Sinä muistutit jossakin määrin hemmoteltua lasta, mutta nyt olet yhtäkkiä täysi nainen.»

»Vaikeata on arvata, Geert. Sitäpaitsi me naiset, joiden joukkoon nyt palattuasi saan itseni laskea (hän ojensi miehelleen nauraen kätensä), me naiset arvaamme helposti. Emme ole yhtä vaikeakäänteisiä kuin te.»

»Tietenkin serkku Briestiltä. Onhan hän ainoa, jonka Berlinissä tunnen lukuunottamatta tätejä, joita et liene käynyt tapaamassa ja jotka ovat aivan liian kateellisia lähettääkseen terveisiään. Etkö ole sinäkin huomannut, että kaikki vanhat tädit ovat kateellisia?»

»Niin, Effi, se on totta. Ja tuon saneessasi sinä olet jälleen vanha Effini. Sinun näet tulee tietää, että se vanha Effi, joka oli vielä ihan lapsen näköinen, oli sekin mieleiseni. Aivan samoin kuin nykyinen armollinen rouva.»

»Se on tohtorikysymys, siihen en kajoa. Mutta tuossapa tuo Friedrich teetä. Kuinka olenkaan ikävöinyt tätä hetkeä! Olen sen sanonutkin, serkuiksikin, kun istuimme Dresselissä ja joimme šamppanjamaljat sinun terveydeksesi… Lieneepä korviasi kuumentanut… Ja arvaahan, mitä serkku Briest silloin sanoi?»

»Tuo on kaikkein mustinta kiittämättömyyttä, mitä olen ikäpäivinäni joutunut kuulemaan. 'Me juomme Effin, kauniin serkkuni maljan, sanoi hän. 'Tiedättekö, Innstetten, että mieluimmin haastaisin teidät ja ampuisin kuoliaaksi? Effi näet on enkeli, ja te olette minulta riistänyt sen enkelin'. Tuota sanoessaan hän näytti niin vakavalta ja alakuloiselta, että olisi melkein voinut uskoa hänen olevan tosissaan.»

»En voi enää sanoa, ja kenties en olisi silloinkaan osannut enää tehdä siitä tiliä. Mutta uskon varmaan, että asia oli hänelle ihan vakava. Ja ehkäpä olisi ollut niin oikeinkin. Etkö usko, että olisit voinut elää hänen kanssaan?»

»Voinut elää? Se on vähän, Geert. Mutta melkeinpä tekisi mieleni sanoa, etten olisi voinut elääkään hänen kanssaan.»

»Miksi et? Hän on tosiaankin rakastettava ja sievä mies ja aivan älykäskin.»

»Mutta hän on hopsakka. Ja siitä ominaisuudesta emme me naiset pidä, emme silloinkaan, kun olemme vielä puolittain lapsia, johon luokkaan olet aina minut laskenut ja lasket kenties vieläkin, kaikista edistysaskelistani huolimatta. Hopsakkuus ei meille kelpaa. Miesten tulee olla miehiä.»

»Hyvä, että sen sanot. Tuhat tulimmaista, onpa pidettävä varansa. Ja voinpa pitää itseäni onnellisena, kun tulen sellaisten asiain parista, joita sopii nimittää varansa-pitämiseksi tai jotka ainakin vaativat varansa pitämistä tulevaisuudessa… Sanohan, millaiseksi ajattelet ministeriön?»

»Ministeriön? Niin, se voi olla kahta laatua. Ensinnäkin voivat olla kysymyksessä ihmiset, älykkäät, ylhäiset herrat, jotka johtavat valtiota, tai sana voi tarkoittaa vain rakennusta, jotakin palazzoa, Palazzo Strozzia tai Pittiä, tai elleivät ne sovi, jotakin muuta. Näetkö, etten ole suotta suorittanut Italianmatkaani?»

»Ja voisitko suostua asumaan sellaisessa palazzossa? Tarkoitan sellaisessa ministeriössä?»

»Herra varjelkoon, Geert, eiväthän ole tehneet sinusta ministeriä? Gieshübler kertoi jotakin sellaista. Ja ruhtinas voi tehdä mitä tahansa. Hyvä Jumala, hän on kenties saanut sen aikaan, ja minä olen vasta kahdeksantoistavuotias.»

Innstetten nauroi. »Ei, Effi, ministeriksi ei ole vielä ehditty. Mutta voihan sattua, että minussa ilmenee vielä kaikenlaisia lahjoja, ja silloinhan se ei ole mahdotonta.»

»En. Ja totta puhuakseni emme tule edes asumaan ministeriössä, mutta minä käyn joka päivä ministeristössä, samoinkuin nykyjään piirineuvoksen virastossa, esittelen asioita ministerille ja matkustan hänen kanssaan hänen ollessaan tarkastamassa provinssivirastoja. Ja sinusta tulee ministerineuvoksen puoliso, sinä asut Berlinissä, ja puolen vuoden kuluttua tuskin tiedätkään olleesi täällä Kessinissä, missä sinulla ei ollut muuta kuin Gieshübler ja rantasärkät ja Plantaaši.»

Effi ei virkkanut sanaakaan, hänen silmänsä vain suurenivat suurenemistaan; suupielissä näkyi hermostunut värähtely, ja hänen herkkä vartensa vavahteli. Mutta yhtäkkiä hän liukui istuimeltaan Innstettenin eteen, tarttui lujasti hänen polviinsa ja sanoi hartaasti: »Jumalan kiitos!»

Innstettenin kasvoista hävisi väri. Mitä tuo merkitsi? Jotakin, mikä oli jo viikkokausia ohimennen, mutta alinomaa uudistuen ahdistanut hänen mieltänsä, oli jälleen läsnä ja ilmeni hänen katseessaan niin selvänä, että Effi sitä säikähti. Hän oli viehtynyt kauniin tunteen valtaan, joka ei merkinnyt paljoa muuta kuin syyllisyyden tunnustamista, ja oli niinmuodoin tullut sanoneeksi enemmän kuin oli lupa sanoa. Hänen täytyi tuo jälleen korvata, täytyi keksiä jotakin, jonkinlainen keino, maksoi mitä maksoi.

Effi nousi nopeasti. Hän ei istuutunut enää sohvaan, vaan siirsi luo korkeaselustaisen tuolin, ilmeisesti siitä syystä, ettei tuntenut olevansa riittävissä voimissa istuakseen ilman tukea.

»Mikä sinua vaivaa?» toisti Innstetten. »Luulin sinun viettäneen täällä onnellisia päiviä. Ja nyt sinä huudat 'Jumalan kiitos', ikäänkuin kaikki olisi täällä ollut sinulle pelkkää kauhua. Olenko minä ollut sinulle kauhuksi? Vai jokin muu? Sanohan!»

»Kuinka voitkaan vielä kysyä, Geert», virkkoi Effi ponnistaen voimiaan äärimmilleen estääkseen ääntänsä vapisemasta. »Onnellisia päiviä! Niin, epäilemättä onnellisia päiviä, mutta epäilemättä myöskin toisenlaisia. En ole milloinkaan vapautunut täällä pelostani, en milloinkaan. Ei ole kulunut kahtakaan viikkoa siitä, kun se jälleen katsoi olkapääni yli, samat kasvot, sama kelmeä iho. Ja näinä viimeisinä öinä, joina olit poissa, se oli taasen täällä, ei näkyvänä, mutta kahisi jälleen, Rollo alkoi taas haukkua, ja Roswitha, joka hänkin oli sen kuullut, tuli vuoteeni luo ja istui siinä, ja me nukuimme jälleen vasta päivän koittaessa. Tässä talossa kummittelee, ja minun on pitänytkin se uskoa — sillä sinä olet kasvattaja. Niin, Geert, se sinä olet. Mutta olkoon miten tahansa, joka tapauksessa tiedän tässä talossa pelänneeni kokonaisen vuoden ja kauemminkin, ja kun pääsen täältä pois, se luullakseni minusta kirpoaa, ja minä olen jälleen vapaa.»

Innstetten oli silmäillyt häntä kiinteästi ja kuunnellut tarkoin hänen sanojansa. Mitä merkitsikään tuo »sinä olet kasvattaja» ja se, mitä Effi oli sanonut sitä ennen: »ja minun on pitänytkin se uskoa?» Mitä tämä kaikki olikaan? Mistä se johtui? Innstetten tunsi hiljaisen epäluulonsa jälleen heräävän ja juurtuvan syvempään. Hän oli kuitenkin kyllin vanha tietääkseen, että kaikki merkit voivat pettää ja että mustasukkaisuus sadoista silmistään huolimatta johtaa ihmistä harhaan vieläkin pahemmin kuin sokea luottamus. Voihan olla laita niinkuin hän sanoi. Ja jos niin oli, minkätähden hän ei olisi huudahtanut: »Jumalan kiitos»?

Siten, ottaen nopeasti huomioon kaikki mahdollisuudet, Innstetten jälleen hillitsi epäluulonsa ja ojensi vaimolleen kätensä pöydän yli: »Suo anteeksi, Effi, mutta tuo kaikki minua kovin hämmästytti. Se tosin lienee oma syyni. Minä olen kaiken aikaa askarrellut liiaksi omassa itsessäni. Me miehet olemme kaikki egoisteja. Mutta asian tulee nyt muuttua. Eräs hyvä ominaisuus Berlinillä joka tapauksessa on: siellä ei ole sellaisia taloja, joissa kummittelee. Mistäpä ne sinne tulisivatkaan? Lähdetään nyt tästä Annia katsomaan; muuten Roswitha syyttää minua tylyksi isäksi.»

Effi oli hänen puhuessaan vähitellen tyyntynyt, ja se tunne, että oli onnellisesti vapautunut itse aiheuttamastaan vaarasta, loi häneen jälleen jäntevyyttä ja hyvää ryhtiä.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Seuraavana aamuna he nauttivat toistensa seurassa hieman myöhästynyttä aamiaistansa. Innstetten oli voittanut mielenapeutensa ja kaiken pahemmankin, ja Effi eli vapautumisensa tunnossa siinä määrin, että kykeni teeskentelemään eräänlaista hyvätuulisuutta, olipa yhtä luonnollinenkin kuin ennen. Hän oli vielä Kessinissä, mutta siitä huolimatta hänestä tuntui kuin ne ajat olisivat jo kaukana menneisyydessä.

»Minä olen asiaa harkinnut, Effi», sanoi Innstetten; »sinä et ole niinkään väärässä moittiessasi täkäläistä asuntoamme. Kapteeni Thomsenille se hyvinkin kelpasi, mutta ei nuorelle, hemmotellulle rouvalle; kaikki on vanhanaikaista ja ahdasta. Berlinissä tulee olo mukavammaksi, saat salinkin, mutta toisenlaisen kuin, täällä, ja eteisessä ja porraskäytävässä on korkeat, värilliset lasi-ikkunat, niissä keisari Wilhelm valtikkoineen ja kruunuineen tai jotakin kirkollista, pyhä Elisabeth tai Neitsyt Maria. Sanokaamme Neitsyt Maria, sillä sen olemme Roswithalle velkaa.»

Effi nauroi. »Olkoonpa niin. Mutta kuka etsii meille asunnon? Enhän voi lähettää serkku Briestiä sitä haeskelemaan. Tätejä vielä vähemmän! Heidän mielestään on kaikki kyllä hyvää.»

»Niin, asunnon etsintä! Sitä ei suorita kenellekään kukaan pelkästä kiitoksesta. Luulenpa, että sinun itse täytyy lähteä.»

»Silloin on aivan liian myöhäistä, Geert, silloinhan ovat kaikki hyvät huoneistot jo mennyttä. Ne eivät varmaankaan huoli meitä odottaa.»

»Voipa niin olla. Mutta minä olen palannut tänne vasta eilen, joten en voi sanoa: 'matkusta huomenna'. Se olisi sopimatonta eikä vastaisi mieltäni; olen iloinen, että olet jälleen luonani.»

»Ei», virkkoi Effi, kiihtyvää hämminkiään salatakseen verrattain meluisasti kooten kahvikuppeja, »ei saa käydä niinkään, ei tänään eikä huomenna, mutta kuitenkin lähipäivinä. Ja jos löydän jotakin sopivaa, palaan aivan pian. Mutta vielä eräs seikka: Roswithan ja Annin pitää tulla mukaan. Parasta olisi, kun voisit tulla sinäkin. Mutta ymmärrän hyvin, ettei se käy päinsä. Ja luulenpa, ettei ero tule pitkäaikaiseksi. Minä tiedänkin jo, mistä vuokraan…»

»Se jää salaisuudekseni. Minäkin tahdon omistaa salaisuuden. Asia tulee sitten sinulle yllätyksenä.»

Samassa astui huoneeseen Friedrich tuoden saapunutta postia. Siinä oli enimmälti virallisia kirjelmiä ja sanomalehtiä. »Kas, tuossahan on kirje sinullekin», sanoi Innstetten. »Ja ellen erehdy, on käsiala äitisi.»

Effi otti kirjeen »Niin, se on äidiltä. Mutta siinähän ei ole
Friesackin postileimaa; katsohan, siinä on selvästi Berlin.»

»Epäilemättä», nauroi Innstetten. »Sinusta se näyttää ilmeiseltä ihmeeltä. Äiti on varmaan Berlinissä ja on kirjoittanut lemmikilleen kirjeen hotellista.»

»Niin», sanoi Effi, »niin asia lienee. Mutta minä olen sittenkin melkein peloissani enkä voi saada oikeata lohdutusta siitä, mitä Hulda Niemeyer aina sanoi; parempi on pelätä kuin toivoa. Mitä sinä siitä arvelet?»

»Papintyttären sanomaksi se ei liene aivan paikallaan. Mutta luehan nyt kirje. Tässä on paperiveitsi.»

Effi leikkasi kirjeenkuoren auki ja luki: »Rakas Effi. Olen ollut vuorokauden täällä Berlinissä, kysymässä neuvoa Schweiggeriltä. Minut nähdessään hän onnittelee minua, ja kun ihmeissäni kysyn, minkä johdosta, saan kuulla ministeristönjohtajan Wüllersdorfin vastikään käyneen hänen luonansa ja kertoneen, että Innstetten on kutsuttu ministeristöön. Olen hieman, suutuksissani siitä, että täytyy kuulla sellaisia asioita sivullisilta. Mutta ylpeydessäni ja ilossani annan teille anteeksi. Olen muuten aina tietänyt (jo silloin, kun I. oli vielä Rathenowin rykmentissä), että hänestä tulee jotakin. Nyt asia koituu sinun hyväksesi. Teidän täytyy tietenkin hankkia huoneistot ja uusi kalusto. Jos sinä, rakas Effini, luulet tarvitsevasi siinä suhteessa neuvojani, niin tule niin pian kuin aikasi suinkin sallii. Minä jään tänne viikoksi parannuksille, ja ellei siitä ole apua, kenties hieman pitemmäksikin aikaa; Schweigger ei ole sanonut mitään ehdottoman varmaa. Olen vuokrannut yksityisasunnon Schadow-kadun varrelta; huoneeni vieressä on vielä huoneita vapaina. Siitä, mikä silmääni vaivaa, kerron lähemmin suullisesti; toistaiseksi askarruttaa mieltäni teidän tulevaisuutenne. Briest tulee olemaan erinomaisen iloinen; hän on aina olevinaan välinpitämätön sellaisiin seikkoihin nähden, mutta on oikeastaan kiintynyt niihin enemmän kuin minä. Tervehdi Innstetteniä, suutele Annia, jonka kenties tuot mukanasi. Sinua aina hellästi rakastava äitisi Luise von B.»

Effi laski kirjeen kädestään mitään virkkamatta. Hän tiesi hyvinkin mitä oli tehtävä, mutta ei tahtonut sitä itse lausua; Innstettenin piti sitä ehdottaa, jotta hän voi sitten epäröiden suostua.

Innstetten tosiaankin meni satimeen. »Mitä arvelet, Effi, olet kovin rauhallinen!»

»Ah, Geert, kaikissa asioissa on kaksi puolta. Toisaalta olisin iloinen saadessani nähdä äidin, vieläpä kenties muutaman päivän kuluttua. Mutta paljon on sellaisiakin seikkoja, jotka puhuvat sitä vastaan.»

»Kuten tiedät, on äiti erittäin jyrkkä ja tunnustaa ainoastaan oman tahtonsa. Isän kanssa hän on voinut menetellä mielensä mukaan. Mutta minä tahtoisin mielelläni saada asunnon, joka on oman makuni mukainen, ja uuden kaluston, joka miellyttää minua itseäni.»

»Olisihan siinäkin jo riittävästi. Mutta ei siinä kyllin.» Hän rohkaisi mielensä, katsoi miestään silmiin ja sanoi: »Sitäpaitsi, Geert, en tahtoisi lähteä kohta pois luotasi.»

»Sinä veitikka, sanot niin vain siitä syystä, että tunnet heikkouteni. Mutta me olemme kaikki niin itserakkaita, ja minä tahdon sen uskoa. Tahdon sen uskoa ja siitä huolimatta näytellä sankarillista, kieltäytyvää. Matkusta niin pian kuin katsot tarpeelliseksi; ja voit asian oman sydämesi edessä puolustaa.»

»Niin et saa puhua, Geert. Mitä merkitsee tuo: 'puolustaa oman sydämeni edessä? Siten sinä puolittain väkivaltaisesti pakotat minut näyttelemään hellämielisen osaa, ja minun täytyy pelkän keimailun vuoksi sanoa: 'Ah, Geert, niin ollen minä en matkusta milloinkaan'. Tai ainakin jotakin sentapaista.»

Innstetten uhkasi sormellaan. »Effi, sinä olet liiankin hienosyinen. Minä olen pitänyt sinua kaiken aikaa lapsena, mutta huomaankin, että täytät saman mitan kuin kuka muu tahansa. Mutta jätetään tämä asia, tai, kuten isäsi tapana on sanoa: 'siinä joudumme liian avaroille aloille'. Sanohan mieluummin, milloin tahdot matkustaa.»

»Tänään on tiistai. Sanokaamme siis perjantaina puolenpäivän aikaan laivalla. Silloin olen illalla Berlinissä.»

»Ei käy päinsä. Se on liian varhaista. Kolmessa päivässä et saa mitään toimeen. Ja äitisikään ei päästä sinua pois niin pian.»

Päivät ennen matkalle lähtöä kuluivat kuin siivillä. Roswitha oli ylen onnellinen. »Ah, armollinen rouva, Kessin, niin, miksei… mutta Berlin se ei ole. Ja hevosrata. Ja kun siinä sitten kilisee eikä tiedä, mennäkö oikeaan vai vasempaan, ja toisinaan minusta on jo tuntunut kuin kaikki olisi kulkenut suoraan ylitseni. Ei, sellaisesta ei täällä ole tietoa. Luulenpa, ettemme monena päivänä näe kuutta ihmistä. Ja aina vain hiekkasärkät ja kauempana meri. Ja se pauhaa, pauhaa, mutta mitään sen enempää ei ole.»

»Niin, Roswitha, olet oikeassa. Pauhaa ja pauhaa, mutta mitään oikeata elämää ei ole. Ja siitä koituu mieleen kaikenlaisia typeriä ajatuksia. Täytyyhän sinun tunnustaa, ettei se Krusen-juttu ollut aivan niinkuin olla piti.»

»Enpä tahdo enempää tutkistella. Et kumminkaan tunnustaisi. Ja muista, ettet ota liian vähän tavaroita mukaan. Omat tavarasi voit oikeastaan ottaa mukaan kaikki, samoin Annin.»

»Minä tulen. Se on herran toivomus. Mutta te voitte kenties jäädä sinne, äitini luo. Pidä sinä vain huolta siitä, ettei hän liiaksi hemmottele Annia. Minulle hän oli toisinaan ankarakin, mutta lapsenlapsi…»

»Onhan Anni sitäpaitsi suloinen kuin sokeri. Siinä täytyy kenen tahansa olla hellä.»

Tämä tapahtui torstaina, lähdön edellisenä päivänä. Innstetten oli lähtenyt maaseudulle, ja hänen odotettiin palaavan vasta illalla. Iltapuolella Effi lähti kaupunkiin, vanhalle torille asti, astui apteekkiin ja pyysi saada pullon sal volatilea. »Ei voi koskaan tietää, kenen kanssa joutuu matkustamaan», sanoi hän vanhalle apulaiselle, jonka kanssa tavallisesti jutteli ja joka ihaili häntä samoinkuin itse Gieshübler.

»Epäilemättä, armollinen rouva; hän on viereisessä huoneessa ja lukee sanomalehtiä.»

Effi astui sisään. Huone oli pieni, korkea, seinillä hyllyjä, joissa oli kaikenlaisia tislausastioita; eräällä seinällä sijaitsivat aakkosellisesti järjestetyt, rautarenkailla varustetut lipastot, joissa säilytettiin reseptejä.

Gieshübler oli iloinen ja hämillään. »Mikä kunnia! Täällä minun retorttieni keskellä. Saanko pyytää armollista rouvaa hetkeksi istuutumaan?»

»Epäilemättä, parahin Gieshübler. Mutta tosiaankin vain hetkiseksi.
Tulen sanomaan teille hyvästi.»

»Mutta palaattehan toki, armollisin rouva. Olen kuullut, että vain kolmeksi neljäksi päiväksi…»

»Niin, parahin ystäväni, minun on määrä tulla takaisin, onpa sopimus sellainenkin, että minun pitää olla viimeistään viikon kuluttua jälleen Kessinissä. Mutta voihan käydä niinkin, etten tule takaisin. Täytyykö minun teille sanoa, millaisia tuhansia mahdollisuuksia on olemassa… Minä huomaan teidän aikovan sanoa, että olen vielä nuori… mutta voivathan nuoretkin kuolla. Ja lisäksi vielä paljon muuta. Niinpä sanonkin teille mieluummin hyvästi ikäänkuin ikiajoiksi.»

»Ikäänkuin ikiajoiksi. Ja kiitän teitä, parahin Gieshübler. Te näet olitte täällä parasta; luonnollisesti, koska olitte täällä paras. Ja vaikka eläisin satavuotiaaksi, en milloinkaan teitä unohda. Olen tuntenut itseni täällä toisinaan yksinäiseksi ja toisinaan ahdisti sydäntäni, enemmän kuin voitte arvatakaan; en näet ole aina asioita oikein järjestänyt; mutta kun olen nähnyt teidät, ensimmäisestä päivästä saakka, olen aina tuntenut oloni ja itsenikin paremmaksi.»

»Ja siitä tahdoin teitä kiittää. Ostin vastikään itselleni hajusuolaa; junavaunussa on toisinaan merkillisiä olentoja, jotka eivät edes salli ikkunaa avattavan, ja jos silloin kenties — se näet nousee ihan päähän, tarkoitan hajusuolaa — silmäni kyyneltyvät, mm ajattelen teitä. Hyvästi, parahin ystävä, ja tervehtikää ystävätärtänne Trippelliä. Olen viime viikkoina usein ajatellut häntä ja ruhtinas Kotšukovia. Omituinen suhde se joka tapauksessa on. Mutta en voi oikein käsittää… Ja antakaahan tietoa itsestänne. Tai minä kirjoitan.»

Sitten Effi poistui. Gieshübler saatteli hänet torille asti. Hän oli kuin huumaantunut, siinä määrin, ettei ollenkaan ajatellut niitä monia arvoituksellisia sanoja, jotka hän oli lausunut.

Effi palasi kotiin. »Tuokaa minulle lamppu, Johanna», sanoi hän, »mutta makuuhuoneeseeni. Ja kuppi teetä. Minua viluttaa, ja minä en voi odottaa, kunnes herra ehtii kotiin.»

Käskyä noudatettiin. Effi istui jo pienen kirjoituspöytänsä ääressä, paperiarkki edessään ja kynä kädessään. »Tee tuonne pöydälle, olkaa hyvä, Johanna.»

Johannan jälleen poistuttua huoneesta Effi lukitsi oven, katseli itseään hetkisen kuvastimessa ja istuutui taas. Sitten hän kirjoitti: »Minä matkustan huomenna laivalla, ja nämä ovat jäähyväisrivejä. Innstetten odottaa minua takaisin muutaman päivän kuluttua, mutta minä en tule takaisin… Te tiedätte, minkätähden en tule takaisin… Olisi ollut parempi, ellen olisi milloinkaan nähnyt tätä maanpaikkaa. Pyydän teitä hartaasti olemaan käsittämättä tuota moitteeksi; syy on yksin minun. Kun katselen taloanne… teidän menettelynne voi olla anteeksiannettavaa, minun ei. Minun syyllisyyteni on syvä, mutta kenties voin siitä vielä vapautua. Se seikka, että meidät kutsuttiin täältä pois, tuntuu minusta osoittavan, että voin vielä löytää armon. Unohtakaa se, mitä on tapahtunut, unohtakaa minut. Teidän Effi.»

Hän silmäili rivejä vielä kerran. Vieraimmalta tuntui hänestä »te», mutta senkin täytyi siinä olla; sen tuli ilmaista, ettei minkäänlaista siltaa ollut enää olemassa. Sitten hän sulki rivit kirjekuoreen ja kulki erään talon luo, joka sijaitsi hautausmaan ja metsänrannan välimaalla. Savu nousi nuoraisena puolittain sortuneesta uuninpiipusta. Siihen taloon Effi jätti kirjeensä.

Hänen palattuaan Innstetten oli jo kotona, ja Effi istuutui hänen viereensä kertomaan Gieshübleristä ja sal volatile'staan.

Laiva, kevyt purjealus (höyrylaivat kulkivat ainoastaan kesäisin) lähti kahdentoista aikaan. Jo neljännestuntia aikaisemmin olivat Effi ja Innstetten laivalla, samoin Roswitha ja Anni.

Matkatavaroita oli enemmän kuin muutamaksi päiväksi suunniteltu matka näytti voivan vaatia. Innstetten keskusteli kapteenin kanssa. Effi, jolla oli yllään sadeviitta ja vaaleanharmaa matkahattu, seisoi peräkannella, lähellä ruoria, ja tarkasteli sieltä laituria ja sitä somaa rakennusriviä, joka seurasi laituririviä. Maihinnousupaikkaa vastapäätä oli Hoppensackin hotelli, kolmikerroksinen rakennus, jonka päädystä riippui keltainen lippu risteineen ja kruunuineen velttona tyynessä, hieman sumuisessa ilmassa. Effi katseli hetkisen lippua, mutta antoi sitten katseensa painua alemmaksi ja viivähtää vihdoin muutamissa ihmisissä, jotka uteliaina seisoskelivat laiturilla. Samassa soitettiin kelloa. Effin mielessä oli omituinen tunne; laiva lähti hitaasti liikkumaan, ja vielä kerran tarkastellessaan laivaporrasta Effi näki Crampasin seisovan etumaisten joukossa. Hän säikähti, mutta oli samalla iloinenkin. Crampas puolestaan, koko ryhdiltään toisenlaisena kuin ennen, oli ilmeisen liikutuksen vallassa ja tervehti häntä vakavasti. Effi vastasi tervehdykseen samoin, mutta samalla erittäin ystävällisesti; hänen katseessaan oli jotakin anelevaa. Sitten hän meni hyttiin, jonne Roswitha oli jo sijoittunut Annin keralla. Siellä, hieman ummehtuneessa suojassa, hän viipyi, kunnes oli joelta saavuttu Breitlingin avaraan poukamaan; silloin tuli Innstetten kutsumaan häntä kannelle ihailemaan juuri tässä kohden erikoisen ihanaa maisemaa. Hän lähtikin ylös. Vedenpinnan yläpuolella riippui harmaita pilviä, ja vain silloin tällöin välkähti pilvistä auringon puolittain harsoutuva katse. Effi ajatteli sitä päivää, jona hän tasan viisi neljännesvuotta sitten oli ajanut avoimissa vaunuissa tämän saman Breitlingin rantaa. Lyhyt ajanjakso, ja elämä oli usein ollut hiljaista ja yksinäistä. Mutta sittenkin: mitä kaikkea olikaan siitä lähtien ehtinyt tapahtua!

Niin kuljettiin vesireittiä ylöspäin ja oltiin kello kahden tienoissa asemalla tai ainakin sen välittömässä läheisyydessä. Kun kohta senjälkeen kuljettiin »Ruhtinas Bismarckin» majatalon ohi, seisoi Golchowski jälleen ovellaan ja saatteli herra piirineuvoksen ja armollisen rouvan aina pysäkin portaille saakka. Junaa ei ollut vielä ilmoitettu tulevaksi, ja Effi ja Innstetten astelivat asemasillalla edestakaisin. Heidän keskustelunsa koski asuntokysymystä; mitä kaupunginosaan tulee, vallitsi yksimielisyys: sen tuli sijaita Eläintarhan ja Eläintieteellisen tarhan välillä. »Minä tahdon kuulla peippojen viserrystä, mutta myöskin papukaijojen kirkunaa», sanoi Innstetten, ja Effi oli samaa mieltä.

Mutta nyt kuului vihellys, ja juna saapui asemalle; asemapäällikkö oli erinomaisen aulis, ja Effi sai kokonaisen vaunuosaston.

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Friedrichstrassen-asemalla oli ankara tungos, mutta Effi oli siitä huolimatta tuntenut jo vaunusta äitinsä ja hänen vieressään seisovan serkku Briestin. Jälleennäkemisen ilo oli suuri, matkatavarain odottaminen ei asettanut kärsivällisyyttä liialliselle koetukselle, eikä kulunut viittä minuuttia, kun vaunut jo vierivät raitiotien vieritse Dorotheankadulle ja kohti Schadowkatua, jonka lähimmässä kulmassa »Pensiooni» sijaitsi. Roswitha oli ihastuksissaan ja iloitsi Annista, joka ojensi kätösiään kohti valoja.

Oltiin perillä. Effi sai kaksi huonetta, jotka vastoin odotusta eivät sijainneet rouva von Briestin huoneiden vieressä, mutta sentään samassa käytävässä, ja kun kaikki oli paikoillaan ja järjestyksessä ja Anni oli onnellisesti sijoitettu ristikkovuoteeseensa, ilmaantui Effi jälleen äitinsä huoneeseen, pieneen saliin, jonka liedessä paloi heikko tuli; oli näet leuto, melkein lämmin sää. Pyöreällä pöydällä oli lamppu viheriöine varjostimineen ja kolmet lautaset, ja pienellä sivupöydällä teetarjotin.

»Asuntosi on kerrassaan viehättävä, äiti», virkkoi Effi istuutuessaan vastapäätä olevaan sohvaan, mutta nousi sitten heti puuhailemaan teepöydän ääressä. »Saanko jälleen ottaa esittääkseni teeneidin osaa?»

»Epäilemättä, rakas Effi. Mutta vain Dagobertia ja itseäsi varten.
Minun puolestani täytyy luopua, ja se tuntuu melkein vaikealta.»

»Ymmärrän, silmiesi vuoksi. Mutta sanohan, äiti, kuinka on laita? Vaunuissa, jotka lisäksi kovin kolisivat, me puhuimme koko ajan Innstettenistä ja ylenemisestämme, aivan liian paljon. Se ei käy päinsä; saat uskoa, että silmäsi ovat minulle tärkeämmät, ja eräässä suhteessa huomaan niiden olevan, Jumalan kiitos, ihan entisellään: sinä katselet minua yhtä ystävällisesti kuin ennenkin » Hän kiiruhti äitinsä luo ja suuteli hänen kättänsä.

»Ah, en, äiti. En ole ennallani. Toivoisin olevani. Mutta avioliitto muuttaa ihmistä.»

Serkku Briest nauroi. »Enpä huomaa suurtakaan muutosta, serkku; olet vain tullut yhä kauniimmaksi, siinä kaikki. Ja rajuuskaan ei liene tyystin hävinnyt.»

»Sepä serkunlaista», vakuutti äiti. Mutta Effi itse ei tahtonut kuulla asiasta puhuttavankaan, vaan sanoi: »Kuulehan, Dagobert, sinä olet mitä tahansa, mutta et ihmistuntija. Merkillistä. Te upseerit ette ole hyviä ihmistuntijoita, nuoret kaikkein vähimmin. Te silmäilette aina vain itseänne tai rekryyttejänne, ja ratsumiehillä on vielä ratsunsa. Ne eivät tiedä yhtään mitään.»

»Mutta mistä oletkaan saanut kaiken tuon viisautesi, serkku? Ethän tunne ketään upseereja. Mikäli olen lehdistä lukenut, ovat kessiniläiset kieltäytyneet ottamasta vastaan heitä varten tarkoitettuja husaareja, tapahtuma, joka lienee ainut laatuansa maailmanhistoriassa. Vai tahdotko puhua vanhoista ajoista? Olithan vielä pelkkä lapsi, kun Rathenowin husaarit tulivat luoksenne.»

»Voisin sinulle vastata, että lasten havainnot ovat terävimmät. Mutta enpä huoli, onhan se kaikki pelkkää joutavaa. Tahdon tietää, kuinka on äidin silmien laita.»

Rouva von Briest kertoi nyt, että lääkäri oli selittänyt kivun aiheutuvan veren tunkeutumisesta aivoihin. Siitä johtui silmien huikeneminen. Asia oli korjattava ruokajärjestyksen avulla, oli lakattava nauttimasta olutta, kahvia ja teetä ja käytettävä paikallista suoneniskua, niin tapahtuisi piankin käännös parempaan. »Hän puhui suunnilleen kahdesta viikosta. Mutta tunnenhan minä lääkärien määräykset: kaksi viikkoa merkitsee kuutta viikkoa, ja minä olen täällä varmaan vielä silloinkin, kun Innstetten tulee ja te muutatte uuteen asuntoonne. Ja tunnustanpa suoraan, että se on minulle parasta koko jutussa ja jo ennakolta lohduttaa minua tämän pitkän parannuksellaolon vaikeuksissa. Etsikää vain itsellenne jotakin sievää. Minä olen ajatellut Landgrafen- tai Keithstrassea, jotka ovat hienot, mutta eivät liian kalliit. Teidän näet täytynee rajoittaa menojanne. Innstettenin asema on kunniakas, mutta ei kovin tuottoisa. Ja Briest valittaa hänkin. Hinnat alenevat yhä, ja hän kertoo minulle joka päivä, että hänen on pakko lähteä Hohen-Cremmenistä kerjuupussi olalla, ellei määrätä suojelustulleja. Tiedäthän, että hän mielellään liioittelee. Mutta käyhän nyt käsiksi, Dagobert, ja kerro meille jotakin hupaista, jos käy päinsä. Sairaskertomukset ovat aina ikävystyttäviä, ja rakkaimmatkin ihmiset kuuntelevat vain senvuoksi, etteivät voi olla kuuntelematta. Effi kuuntelee varmaan hänkin mielellään jotakin juttua, pilalehdistä löytämääsi. Mutta Kladderadatsch ei kuulu enää olevan yhtä hyvä kuin ennen.»

»Oh, se on ihan entisellään. Heillä on vielä Strudelwitzit ja
Prudelwitzit, ja niinhän asia sukeutuu ihan itsestään.»

»Niin, ne ovatkin parhaat. Mutta Wippchenillä, joka muuten — anteeksi, kaunis serkku — ei ole mikään Kladderadatschin hahmo, Wippchenillä ei ole enää nykyjään tekemistä, kun ei enää käydä sotaa. Valitettavasti. Meikäläinenkin tahtoisi kerran päästä vuorolleen ja vihdoinkin päästä tästä», hän viittasi peukalollaan napinläven ja olkapään välimaalle, »kamalasta tyhjyydestä.»

»Ah, sehän on kaikki pelkkää turhuutta. Kerrohan mieluummin. Mitä siellä nyt loruillaan?»

»Niin, serkku, asia on omalla tolallaan. Se näet ei ole ketä tahansa varten. Nyt on raamatullisten sutkausten vuoro.»

»Raamatullisten sutkausten? Mitä se merkitsee?… Eiväthän Raamattu ja sutkaukset kuulu yhteen.»

»Siitä syystä sanoinkin, ettei se ole ketä tahansa varten. Mutta olipa lupa tai ei, joka tapauksessa ne ovat nyt korkeassa hinnassa. Muotijuttu kuin hyypänmunat.»

»Epäilemättä. Ja tekisipä mieleni lisätä, että osut kysymään onnelliseen aikaan. Se pila, joka nyt on liikkeellä, on näet erinomaisen hieno, koska yksinkertaiseen raamatunkohtaan liittyy vielä eräs kielellinen kaksimielisyys. Kysymys — kaikki nämä sukkeluudet esiintyvät kysymysten muodossa — on muuten sangen mutkaton ja kuuluu näin: 'Kuka oli ensimmäinen ajomies?' Nyt arvaa!»

»Varsin hyvin. Oletpa pätevä, Effi. Minä en olisi tuota keksinyt. Mutta etpä sittenkään osu mustaan.»

»Ensimmäinen ajomies oli 'kärsimys'. Jo Jobin kirjassa näet luetaan: 'Leid soll mir nicht widerfahren' (Kärsimyksen ei pidä minua kohdata — 'ajaa minua vastaan') tai 'wieder fahren' (ajaa jälleen).»

Effi toisti päätään pudistaen lauseen lisäyksineen, mutta ei kaikesta vaivannäöstään huolimatta saanut siitä selkoa; hän kuului aivan nimenomaisesti niihin onnellisiin, jotka eivät ollenkaan tajua tuollaista, ja niin joutui serkku Briest siihen, ei suinkaan kadehdittavaan asemaan, että hänen täytyi yhä uudelleen huomauttaa sanojen »widerfahren» ja »wieder fahren» yhtäläisestä ääntämisestä ja niiden merkityksessä ilmenevästä erotuksesta.

»Ah, nyt ymmärrän. Ja sinun pitää antaa anteeksi, että kesti niin kauan. Mutta se on tosiaankin liian typerää.»

»Typerää ja sopimatonta, ja voi kerrassaan saada ihmisen inhoamaan Berliniä. Onhan merkillistä, että kun lähtee Kessinistä päästäkseen jälleen ihmisten joukkoon, saa kohta kuulla raamatullisen sukkeluuden. Äitikin on vaiti, ja se sanoo riittävästi. Mutta minä teen peräytymisesi helpommaksi…»

»… peräytymisesi helpommaksi ja pidän aivan hyvänä merkkinä, että serkkuni Dagobert sanoo minulle kohta tänne tultuani: 'Kärsimyksen ei pidä minua kohdata'. Merkillistä, serkku, vaikka juttu onkin sukkeluutena kovin heikko, olen siitä kuitenkin sinulle kiitollinen.»

Tuskin paulasta päästyään Dagobert yritti ivailla Effin juhlallisuutta, mutta lakkasi niin tekemästä huomatessaan hänen siitä harmistuvan.

Pian kello kymmenen jälkeen hän lähti, luvaten tulla seuraavana päivänä kuulemaan käskyjä.

Seuraavana päivänä oli erittäin kaunis sää, ja äiti ja tytär lähtivät varhain matkaan, aluksi silmäsairaalaan, missä Effi jäi etuhuoneeseen ja selaili aikansa kuluksi jotakin albumia. Sitten mentiin Eläintarhaan ja »Zoologisen» läheisyyteen, mistä etsittiin huoneistoa. Sattui tosiaankin niin, että Keithstrassen varrelta, jonne toivomukset olivat alun pitäen suuntautuneet, löytyi sopiva huoneisto, tosin aivan äsken rakennetussa talossa, joten se oli vielä kostea ja epävalmis. »Se ei käy päinsä, rakas Effi», sanoi rouva von Briest, »jo terveydelliset syyt tekevät sen mahdottomaksi. Ja eihän salaneuvos ole mikään huoneistonkuivaaja.»

Vaikka huoneisto Effiä kovin miellytti, hän oli kuitenkin samaa mieltä, sitäkin enemmän, kun asian nopea järjestäminen ei ollut hänelle ollenkaan tärkeätä, vaan päinvastoin ajan voittaminen merkitsi kaiken voittamista — koko asian tuonnemmaksi siirtäminen oli oikeastaan hänelle kaikkein mieluisinta. »Me säilytämme kuitenkin muistissamme tämän huoneiston; äiti, se sijaitsee kauniilla paikalla ja täyttää kaikki oleelliset vaatimukseni.» Sitten molemmat naiset ajoivat takaisin kaupunkiin, aterioivat ravintolassa, jota oli heille suositeltu, ja lähtivät illalla oopperaan; lääkäri oli siihen suostunut sillä ehdolla, että rouva von Briest kuuntelisi enemmän kuin katselisi.

Seuraavat päivät kuluivat samaan tapaan; he olivat vilpittömästi iloissaan siitä, että saivat jälleen olla toistensa seurassa ja pitkistä ajoista jälleen mielin määrin jutella. Effi, joka ei ainoastaan osannut kuunnella ja kertoa, vaan parhaalla tuulellaan ollessaan oivallisesti juoruellakin, johtui monet kerrat vanhaan vallattomuuteensa, ja äiti kirjoitti kotiin, kuinka onnellinen oli havaitessaan »lapsen» jälleen niin iloisena ja naurunhaluisena ja kuinka he kaikin elivät uudelleen kaunista aikaa kaksi vuotta sitten, jolloin oli ostettu kapioita. Serkku Briestinkin hän sanoi olevan ihan entisellään. Niin oli tosiaankin laita, se vain erona, että hän näyttäytyi harvemmin kuin ennen ja syytä tiedusteltaessa näennäisesti ihan vakavasti selitti: »Sinä olet minulle liian vaarallinen, serkku.» Siitä oli äidillä ja tyttärellä joka kerta ilon aihetta, ja Effi sanoi: »Dagobert, sinä tosin olet vielä sangen nuori, mutta et kuitenkaan kyllin nuori käyttääksesi sellaisia liehittelytapoja.»

Niin oli kulunut jo melkein kaksi viikkoa. Innstetten kirjoitti yhä vaativammin ja muuttui verrattain käskeväksi, melkeinpä anoppiakin kohtaan, joten Effi huomasi, ettei asiaa käynyt enää tuonnemmaksi siirtäminen, vaan täytyi tosiaankin vuokrata. Mutta entä sitten? Muutto Berliniin tulisi tapahtumaan vasta kolmen viikon kuluttua, ja Innstetten vaati pian palaamaan. Oli siis olemassa yksi ainoa keino: täytyi jälleen esittää komediaa, sairastua.

Useistakin syistä se oli hänelle vaikeanlaista; mutta niin täytyi menetellä, ja kun tuo oli varmaa, oli myöskin selvää, kuinka osa oli esitettävä, pienimpiä yksityiskohtia myöten.

»Kuten näet, äiti, alkaa viipymiseni hermostuttaa Innstetteniä.
Ajattelen siis olevan parasta, että lähdemme ja vuokraamme heti tänään.
Ja huomenna minä matkustan. Ah, minun on vaikea erota sinusta.»

»Tietenkin ensimmäisen, Keith-strassen varrelta; se miellytti minua alun pitäen ja samoin sinua. Se ei liene vielä kuiva, mutta nyt on kesäkausi, ja se on tavallaan lohdutukseksi. Ja jos kosteus on liiallinen ja tulee hieman luuvaloa, niin onhan minulla vielä Hohen-Cremmen.»

Äidin sanat olivat Effin mieleen; hän vuokrasi huoneiston jo samana aamupäivänä ja kirjoitti Innstettenille kortin sanoen aikovansa palata seuraavana päivänä. Kohta senjälkeen matkalaukut tosiaankin säälittiin kokoon ja suoritettiin kaikki valmistelut. Mutta kun sitten tuli seuraava aamu, käski Effi kutsua äidin vuoteensa luo ja sanoi: »Äiti, minä en kykene matkustamaan. Minua repii ja riipoo, koko selkääni pakottaa, ja luulenpa melkein, että se on luuvaloa, olisi uskonut sen olevan niin tuskallista.»

»Mitä sinulle sanoinkaan; ei pidä maalata pirua seinään. Vielä eilen puhuit siitä kevytmielisesti, ja tänään se jo sinua vaivaa. Schweiggerin tavatessani minä kysyn, mitä sinun tulee tehdä.»

»Ei, älä kysy Schweiggeriltä. Hän on spesialisti. Se ei käy päinsä, ja hän voi loukkaantuakin, jos häneltä kysytään neuvoa toisissa asioissa. Luulen olevan parasta, että odotamme, kuinka se kehittyy. Voihan se olla ohimenevääkin. Minä nautin koko päivän vain soodavettä ja teetä, ja kun pääsen hikoamaan, kenties siitä vielä pelastunkin.»

Rouva von Briest sanoi asiaan suostuvansa, mutta vaati häntä hyvin itseänsä hoitamaan. Aikaisempi muoti, jonka mukaan ei saanut mitään nauttia, oli hänen mielestään väärä ja vain heikentävä; siinä suhteessa rouva von Briest sanoi kannattavansa ehdottomasti uutta koulukuntaa: oli syötävä kunnollisesti.

Effi imi itseensä melkoista lohdutusta noista mielipiteistä, lähetti Innstettenille sähkösanoman, jossa puhui »ikävästä sattumasta» ja valitettavasta, mutta kuitenkin vain tilapäisestä viivytyksestä, ja sanoi sitten Roswithalle: »Roswitha, sinun pitää hankkia minulle kirjoja; se ei käy vaikeaksi, sillä minä tahdon vanhoja, ihan vanhoja.»

»Epäilemättä, armollinen rouva. Onhan lainakirjasto tässä ihan lähellä.
Mitä minun pitää tuoda?»

»Minä kirjoitan muistiin, kaikenlaista valittavaksesi, sillä toisinaan niillä ei ole juuri sitä, mitä haluaa.» Roswitha toi kynän ja paperia, ja Effi kirjoitti: Walter Scott, Ivanhoe tai Quentin Durward; Cooper, Vakooja; Dickens, David Copperfield; Willibald Alexis, Herra von Bredowin housut.

Roswitha luki luettelon ja leikkasi toisessa huoneessa viimeisen rivin pois; hän häpesi itsensä ja rouvansa vuoksi jättää luetteloa alkuperäisessä muodossaan.

Päivä kului ilman huomattavia tapahtumia. Seuraavana aamuna potilaan tila ei ollut parempi, eikä kolmannenkaan päivän koittaessa.

»Effi, tämä ei käy kauemmin päinsä. Kun sellainen tauti pääsee juurtumaan, niin siitä ei vapaudu enää milloinkaan. Sellaisesta pitkittymisestä lääkärit eniten varoittavat, ja aivan oikein.»

Effi huokasi. »Niin, äiti; mutta kenen me kutsumme? Missään tapauksessa ei ketään nuorta; en tiedä, mutta minua hävettäisi.»

»Nuori tohtori on aina kiusallinen, ja ellei, niin sitä pahempi. Mutta ole aivan levollinen minä tuon aivan vanhan, joka hoiti minua jo silloin, kun olin Heckerin koulukodissa, siis suunnilleen kaksikymmentä vuotta sitten. Hän oli silloin kohta viidenkymmenen vuoden ikäinen, ja hänen hiuksensa olivat kauniit, harmaat ja ihan kiharaiset. Hän oli naistenmies, mutta oikeissa rajoissa. Lääkärit, jotka sen unohtavat, joutuvat tuhon omiksi, ja toisin ei voi käydäkään; naisemme, ainakin seurapiireihin kuuluvat, ovat yhä ytimeltään hyviä.»

»Luuletko? Olen aina iloinen kuullessani sellaista hyvää. Toisinaan näet kuulee toistakin. Ja vaikea asia lieneekin toisinaan. Mutta mikä onkaan vanhan salaneuvoksen nimi? Otaksun, että hän on salaneuvos.»

Effi nauroi helakasti. »Rummschüttel! Hänkö lääkitsemään ihmistä, joka ei kykene liikahtamaan.»

»Effi, sinä puhut merkillisesti. Tuskasi eivät varmaankaan voi olla erikoisen suuret.»

Seuraavana aamuna ilmaantui salaneuvos Rummschüttel. Rouva von Briest otti hänet vastaan, ja nähdessään Effin vanha tohtori sanoi kohta: »Ilmetty äitinsä.»

Viimeksimainittu ei tahtonut vertailuun suostua ja arveli, että kaksikymmentä vuotta ja enemmänkin oli sentään pitkä aika; mutta Rummschüttel ei luopunut väitteestään, vaan vakuutti lisäksi: »Jokainen ihmispää ei painu muistiin, mutta kun olen kerran saanut vaikutelman, niin se jää lähtemättömäksi. Kuinka onkaan, armollisin rouva von Innstetten, mikä vaivaa, millä tavoin tulee teitä auttaa?»

»Ah, herra salaneuvos, minä joudun ihan pulaan, kun on teille sanottava, mikä vaivaa. Se vaihtuu alinomaa. Tänä hetkenä se on kuin poispyyhkäisty. Aluksi ajattelin sen olevan luuvaloa, mutta luulenpa melkein, että se onkin neuralgiaa, selkääni riipoo, ja minä en voi nousta. Isäni potee neuralgiaa, olen jo aikaisemmin nähnyt saman asian. Se onkin kenties hänen perintöänsä.»

»Sangen todennäköistä», sanoi Rummschüttel, joka oli koetellut valtimoa ja katsellut potilasta ohimennen, mutta terävästi. »Sangen todennäköistä, armollisin rouva.» Mutta itsekseen hän virkkoi hiljaa: »Koulukipeä, ja taitava näyttelijä; Eevan tytär comme il faut.» Hän ei kumminkaan mitään ilmaissut, sanoihan vain niin vakavasti kuin suinkin sopi toivoa: »Lepo ja lämpö ovat parasta, mitä voin teille neuvoa. Lääke, joka muuten ei ole ollenkaan pahanmakuista, tekee sitten tehtävänsä.»

Hän nousi kirjoittaakseen reseptin: Aqua amygdalarum amararum, puoli unssia, Syrupus florum aurantii, kaksi unssia. »Tätä lääkettä pyydän ottamaan joka toinen tunti puolen teelusikallista. Se tyynnyttää hermojanne. Sitäpaitsi pyydän hartaasti välttämään kaikkea henkistä ponnistusta; ei vierailuja eikä lueskelua.» Samalla hän viittasi vieressä olevaan kirjaan.

»Oh, sitä vastaan ei ole mitään muistuttamista. Parasta luettavaa ovat matkakertomukset. Minä käyn huomenna jälleen katsomassa.»

Effi oli käyttäytynyt oivallisesti, oli pysynyt erinomaisesti esitettävässään osassa. Jäätyään jälleen yksin — äiti saatteli salaneuvosta — hän kuitenkin tunsi veren syöksyvän päähänsä; hän oli varsin hyvin huomannut, että lääkäri oli vastannut hänen komediaansa toisella samanlaisella. Salaneuvos oli ilmeisesti erinomaisen kokenut herra, joka varsin hyvin huomasi kaikki, mutta ei tahtonut kaikkea huomata, kenties siitä syystä, että tiesi sellaisenkin käyttäytymisen olevan toisinaan kunnioitettavaa. Eikö näet ollut olemassa kunnioitettavia komedioja, ja eikö se, jota hän, Effi, parhaillaan esitti, kuulunut niihin?

Pian senjälkeen äiti palasi, ja äiti ja tytär kiittelivät kilvan hienoa vanhaa herraa, jossa melkein seitsemästäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta oli jotakin nuorekasta. »Lähetä vain Roswitha heti apteekkiin… Mutta sinun tulee ottaa vain joka kolmas tunti, sanoi hän minulle vielä nimenomaan. Samanlainen oli hän jo siiloinkin: ei kirjoittanut milloinkaan usein eikä paljoa, mutta aina jotakin tehokasta, ja se auttoikin aina heti.»

Rummschüttel tuli toisena päivänä ja sitten joka kolmantena, koska huomasi, millaista hämminkiä hänen käyntinsä aiheutti nuoren rouvan mielessä. Tuo seikka sai Effin häneen mieltymään, ja kolmannen käynnin jälkeen oli tohtorin mielipide valmis: »Tässä on jotakin, mikä pakottaa rouvan menettelemään niinkuin hän menettelee.» Hän oli jo aikoja sitten oppinut olemaan sellaisesta loukkaantumatta.

Tullessaan neljännen kerran Rummschüttel näki Effin istuvan keinutuolissa, kirja kädessä, Anni vieressään.

»Ah, armollisin rouva! Sepä ilahduttavaa. En lue sitä lääkkeen ansioksi; kauniin sään vallitessa, kirkkaina, raikkaina maaliskuisina päivinä sairaus karisee pois. Onnittelen teitä. Entä kuinka voi rouva äiti?»

»Hän on lähtenyt ulos, herra salaneuvos, Keithstrasselle, josta olemme vuokranneet huoneiston. Minä odotan nyt miestäni, jonka on määrä saapua muutaman päivän kuluessa ja jonka kovin mielelläni teille esittelen, kunhan asuntomme ehtii kuntoon. Saanen toivoa, että tulevaisuudessakin otatte minua hoivataksenne.»

»Uusi huoneistomme», jatkoi Effi, »vasta valmistuneessa rakennuksessa, minua tosin huolestuttaa. Luuletteko, herra salaneuvos, että kosteat seinät…»

»Eipä suinkaan, armollisin rouva. Antakaa lämmittää kolme neljä päivää kelpo tavalla ja pitäen koko ajan ovet ja ikkunat avoinna, niin voitte huoletta sinne muuttaa, minun vastuullani. Ja teidän neuralgianne ei ollut mitään vaarallista. Iloitsen kumminkin varovaisuudestanne, joka soi minulle tilaisuutta vanhan tuttavuuden uudistamiseen ja uuden solmiamiseen.»

Hän kumarsi jälleen, katsoi vielä Annia ystävällisesti silmiin ja sanoi hyvästi pyytäen tervehtimään äitiä.

Hänen tuskin lähdettyään Effi istuutui kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitti: »Parahin Innstetten! Rummschüttel oli täällä vastikään ja totesi minut parantuneeksi. Voisin nyt matkustaa, esimerkiksi huomenna; mutta tänään on jo 24:s, ja sinä olet luvannut saapua tänne 28:na. Sitäpaitsi olen vielä heikko. Otaksun, että olet samaa mieltä, kun luovun matkasta. Ovathan tavarat jo matkalla, ja jos tulisin, niin meidän täytyisi asua vieraiden tavoin Hoppensackin hotellissa. Kulungit on nekin otettava huomioon, koska menoja muutenkin kasaantuu; muun muassa on suoritettava palkkio Rummschüttelille, vaikka hän jääkin meidän lääkäriksemme. Hän on muuten erittäin rakastettava vanha herra. Hän ei ole ensiluokkaisen lääkärin maineessa, 'naistohtoriksi' nimittävät häntä vastustajat ja kadehtijat. Mutta tuohon nimeen sisältyy samalla kiitostakin; jokainen näet ei osaa kanssamme seurustella. Se seikka, etten henkilökohtaisesti sano jäähyväisiä kessiniläisille, ei paljoa merkitse. Gieshüblerin luona minä olin. Majurin rouva on aina suhtautunut minuun torjuvasti, jopa säädyttömyyteen saakka. Jäljelle jäävät vielä pastori, tri Hannemann ja Crampas. Sano terveiseni viimeksimainitulle. Maalla asuville perheille lähetän kirjekortteja; Güldenkleet, kuten kirjoitit, ovat Italiassa (en tiedä, mitä he siellä tekevät), joten jäljelle jää ainoastaan kolme muuta perhekuntaa. Pyydä anteeksi puolestani niin hyvin kuin käy päinsä. Sinähän olet muodollisuuksien mies ja osaat tavoittaa oikean sanan. Rouva von Paddenille, joka minua erinomaisesti miellytti uudenvuodenaattona, minä kenties kirjoitan itse lausuen hänelle vielä valitteluni. Lähetä minulle sähkösanoma, jotta saan tietää, suostutko kaikkeen. Kuten ainakin sinun Effi.»

Effi vei kirjeen itse postiin, ikäänkuin olisi siten voinut kiirehtiä vastauksen saapumista, ja seuraavana aamupäivänä tulikin Innstetteniltä odotettu sähkösanoma: »Suostun kaikkeen.» Effin sydän riemuitsi, hän kiiruhti alas kadulle ja lähimmälle ajuriasemalle. »Keithstrasse 1 C.» Ja niin kiitivät vaunut Unter den Linden- ja Eläintarhankatua pitkin pysähtyen vihdoin uuden asunnon eteen.

Huoneistossa olivat edellisenä päivänä saapuneet tavarat vielä hajallaan, mutta se ei häntä häirinnyt. Hän astui leveälle muuratulle parvekkeelle, ja kanavasillan toisella puolen lepäsi hänen edessään Eläintarha, jonka puissa näkyi kaikkialla jo vieno viherrys. Yläpuolella kaareutui kirkas sininen taivas ja hohteli heleä aurinko.

Effi vapisi kiihtymystään ja hengitti syvään. Sitten hän astui parvekkeelta takaisin kynnyksen yli, kohotti katseensa ja laski kätensä ristiin.

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Kolme päivää myöhemmin, verrattain myöhään, kahdeksan jälkeen, Innstetten saapui Berliniin. Kaikki olivat asemalla: Effi, äiti ja serkku; vastaanotto oli sydämellinen, sydämellisin Effin taholta, ja oli ehditty jo puhua lukemattomista asioista, kun vaunut pysähtyivät Keithstrasselle. »Oletpa valinnut hyvin, Effi», virkkoi Innstetten astuessaan eteiseen, »täällä ei ole haikalaa, ei krokodiiliä ja toivottavasti ei kummitustakaan.»

»Ei, Geert, se aika on nyt ohi. Nyt koittaa uusi aika; minä en enää pelkää, ja tahdon olla parempikin kuin ennen ja käyttäytyä enemmän sinun mielesi mukaisesti.» Kaiken tuon hän kuiskutti miehelleen, kun he nousivat matoin peitettyjä portaita toiseen kerrokseen. Serkku oli tarjonnut käsivartensa äidille.

Huoneistosta puuttui vielä paljonkin, mutta kodikkaasta vaikutuksesta oli pidetty huolta, ja Innstetten lausui ilonsa sen johdosta. »Effi, sinä olet tosiaankin pieni nero.» Mutta Effi torjui kiitoksen ja osoitti äitiä, jolle todellinen ansio hänen mielestään kuului. »Tähän me sen asetamme», oli hän sanonut, mitään vastalauseita sietämättä, ja oli aina osunut oikeaan, joten oli tietenkin säästetty paljon aikaa ja vältetty hyvän mielialan häiriytyminen. Vihdoin tuli Roswithakin herraa tervehtimään ja sanoi neiti Annin pyytävän anteeksi, ettei voinut tänään näyttäytyä. Roswitha ylpeili tuosta pienestä leikinlaskusta, joka tosiaankin saavutti täysin tarkoituksensa.

Sitten asettuivat kaikki jo katetun pöydän ääreen, Innstetten täytti lasinsa, joi kaikkien keralla tulevien onnellisten päivien maljan ja tarttui Effin käteen sanoen: »Kuulehan, Effi, kerro minulle, kuinka oikeastaan oli sen sairastumisesi laita!»

»Joutavia, jätetään koko juttu, joka ei ole mainitsemisen arvoinen; se oli hieman ikävä ja pahoin häiritseväkin, koska rikkoi suunnitelmiamme. Mutta enempää se ei merkinnyt, ja nyt on kaikki ohi. Rummschüttel osoittautui kelvolliseksi; hieno, rakastettava vanha herra, kuten luullakseni sinulle jo kirjoitin. Hän ei kuulu nimenomaan loistavan tieteessään, mutta äiti sanoo sen olevan vain eduksi. Ja hän lienee oikeassa, kuten ainakin. Kelpo tohtori Hannemannimmekaan ei ollut mikään nero, mutta sai kuitenkin aina asiasta selkoa. Mutta kerrohan, mitä tekevät Gieshübler ja muut.»

»Niin, keitä ovatkaan ne muut? Crampas lähettää terveisensä armolliselle rouvalle…»

»Ja pastori pyytää samoin tervehtimään puolestaan; ainoastaan maalla asuvat herrasväet olivat verrattain kuivia ja tuntuivat pitävän minuakin syyllisenä siihen, että olit poistunut hyvästelemättä. Ystävättäremme Sidonie oli kerrassaan pisteliäskin, ja vain kelpo rouva von Padden, jonka luona eilen vartavasten kävin, iloitsi vilpittömästi terveisistäsi ja hänelle lähettämästäsi rakkaudentunnustuksesta. Hän sanoit että olet viehättävä rouva, mutta kehoitti sinua hyvin varjelemaan. Kun vastasin siihen sanoen sinun ilmankin olevan sitä mieltä, että olen pikemmin 'kasvattaja' kuin aviomies, hän virkkoi puoliääneen ja melkein kuin tietämättään: 'Karitsainen, lumivalkoinen' Ja siihen hän katkaisi keskustelun.»

Serkku Briest nauroi. »'Karitsainen, lumivalkoinen…' Siinä sen kuulit, serkku.» Hän aikoi jatkaa pilailuaan, mutta luopui siitä huomatessaan hänen kalpenevan.

Keskustelu, joka kosketteli enimmäkseen etäisiä suhteita, jatkui vielä vähän aikaa, ja Effi sai vihdoin erinäisistä Innstettenin lausumista tietää, että kessiniläisestä palveluskunnasta oli vain Johanna ilmoittanut olevansa valmis siirtymään Berliniin. Hän oli tietenkin vielä jäänyt Kessiniin, mutta hänen piti saapua parin kolmen päivän kuluttua tuoden loput tavaroista mukanaan. Innstetten sanoi iloitsevansa hänen päätöksestään, koska hän oli aina ollut kelvollisin ja nimenomaan suurkaupunkilaista kuosia. Ehkäpä hieman liiaksikin. Christel ja Friedrich olivat kumpikin selittäneet olevansa liian vanhat, ja Krusen kanssa neuvottelemista ei ollut sopinut ajatellakaan. »Mitäpä me täällä ajomiehellä?» päätti Innstetten puheensa. »Hevoset ja vaunut ovat tempi passati, siitä ylellisyydestä on Berlinissä luovuttava. Emmehän olisi voineet saada täällä sijaa edes mustalle kanalle. Vai arvioinko huoneiston liian vähäiseksi?»

Effi pudisti päätänsä, ja kun syntyi pieni vaitiolo, nousi äiti sanoen kellon olevan kohta yksitoista. Hänellä oli vielä pitkä matka kuljettavana, mutta kenenkään ei pitänyt häntä saatella, koska ajuriasema oli aivan lähellä — aie, jonka serkku Briest tietenkin torjui. Pian senjälkeen erottiin toisistaan, kun oli sitä ennen tehty huomista tapaamista koskeva sopimus.

Effi oli verrattain varhain valveilla ja oli — sään ollessa melkein kesäisen leuto — antanut siirtää kahvipöydän lähelle avattua parvekkeen ovea. Innstettenin tultua hän astui hänen kerallaan parvekkeelle ja sanoi: »Mitä arveletkaan? Sinähän tahdoit kuulla Eläintarhasta peipon viserryksen ja Zoologisesta papukaijojen kirkunan. En tiedä, tulevatko ne molemmat tekemään mieliksesi, mutta onhan se mahdollista. Kuuletko? Se kaikui tuolta, pienestä puistosta. Se ei ole varsinainen Eläintarha, mutta sentään melkein.»

Innstetten oli ihastuksissaan ja niin kiitollinen kuin Effi olisi kaiken tuon yksin esiinloihtinut. Sitten he istuutuivat, ja jo saapui Annikin. Roswitha vaati Innstetteniä havaitsemaan lapsessa tapahtuneen suuren muutoksen, ja Innstetten vihdoin sen havaitsikin. Sitten juteltiin edelleen, Kessinissä ja Berlinissä suoritettavista vierailuista ja viimein kesämatkastakin. Mutta keskustelun täytyi jäädä puolitiehen, koska heidän oli pakko pitää huolta siitä, että ehtivät ajoissa kohtauspaikalle.

Kohdattiin toisensa sopimuksen mukaisesti Helmsissä, Punaista Linnaa vastapäätä, käytiin erinäisissä myymälöissä, aterioitiin Hillerissä ja palattiin hyvissä ajoin kotiin. Yhdessä-olo oli ollut miellyttävää, Innstetten iloitsi sydämestään ollessaan jälleen keskellä suuren kaupungin elämää ja saadessaan antaa sen vaikuttaa itseensä. Seuraavana päivänä, huhtikuun ensimmäisenä, hän meni kanslerinpalatsiin kirjoittautuakseen (henkilökohtaisen tervehdyskäynnin hän jätti tekemättä huomaavaisuussyistä) ja sieltä ministeristöön ilmoittautumaan. Hänet otettiinkin vastaan, vaikka päivä oli täynnä virallista ja seurallista levottomuutta, huomasipa Innstetten tulevan esimiehensä käytöksessä erikoista aulista rakastettavuuttakin. Esimies sanoi tietävänsä, millaisen miehen sai työtoverikseen, ja olevansa varma siitä, ettei hyvä suhde milloinkaan häiriydy.

Kotonakin sujui kaikki hyvin. Effi valitti vilpittömästi sitä seikkaa, että hänen äitinsä, oltuaan alkuperäisen otaksumansa mukaan melkein kuusi viikkoa parannuksilla, palasi Hohen-Cremmeniin, ja tätä ikävyyttä lievensi vain jossakin määrin samanaikainen Johannan saapuminen Berliniin. Joka tapauksessa tämä saapuminen jotakin merkitsi, ja vaikka sievä vaalea tyttö ei ollutkaan yhtä lähellä Effin sydäntä kuin täysin epäitsekäs ja rajattoman hyvänluontoinen Roswitha, oli hän kuitenkin samoin Innstettenin kuin nuoren rouvankin suosiossa, koska oli erittäin kätevä ja kelvollinen ja suhtautui miesväkeen nimenomaisen ja itsetietoisen pidättyvästi. Kessiniläisen huhun mukaan johtuivat hänen olemassaolonsa juuret eräästä aikoja sitten eläkkeelle joutuneesta Pasewalkin garnisonin suuruudesta, ja tämän juontumisen nojalla tahdottiin selittää myöskin hänen ylevä mielenlaatunsa, kaunis vaalea tukkansa ja hänen kokonaishahmonsa erikoinen plastillisuus. Johanna itse otti osaa hänen saapumisensa yleisesti herättämään iloon ja oli nimenomaisesti suostuvainen palvelemaan Effiä sisäkkönä ja kamarineitinä, kuten ennenkin; Roswithan, joka oli melkein vuoden kuluessa oppinut suunnilleen kaikki Christelin keittotaiteen salaisuudet, piti käydä keittiöalueen johtoon. Annin hoito ja huolto jäi Effin itsensä huoleksi, mikä seikka tosin nauratti Roswithaa. Hän näet tunsi nuoret rouvat.

Innstetten eli yksinomaan virkaansa ja kotiansa varten. Hän oli onnellisempi kuin aikaisemmin Kessinissä, koska hyvin huomasi, että Effi käyttäytyi luontevammin ja iloisemmin. Effi voikin niin esiintyä, koska tunsi itsensä vapaammaksi. Menneisyys tosin silmäili yhä vielä hänen elämäänsä, mutta ei enää häntä peloittanut, tai ainakin paljoa harvemmin ja ohimenevämmin, ja kaikki se, mitä vielä hänessä jälkikaikuna värisi, loi hänen käytökseensä erikoista viehätystä. Kaikessa, mitä hän teki, oli jotakin alakuloista, ikäänkuin anteeksipyyntöä, ja hän olisi tuntenut itsensä onnelliseksi, jos olisi saanut tuon kaiken vieläkin selvemmin ilmenemään. Mutta se tosin ei käynyt päinsä.

Heidän suorittaessaan vierailukäyntejään huhtikuun ensimmäisten viikkojen aikana suuren kaupungin seurallinen elämä ei ollut vielä sammunut, mutta oli sammumassa, ja siitä johtui, etteivät he päässeet enää ottamaan siihen kunnollisesti osaa. Toukokuun jälkipuoliskolla se sitten kerrassaan häipyi olemattomiin, ja entistäkin onnellisemmalta tuntui saada päivällistunnin aikana, Innstettenin tullessa ministeristöstään, kohdata toisensa Eläintarhassa tai tehdä kävelyretki Charlottenburgin linnan puutarhaan. Astellessaan linnan ja ansaripuiden pitkää välimaata edestakaisin Effi katseli kerran toisensa jälkeen siellä suurilukuisina seisovia Rooman kuninkaita, havaitsi Neron ja Tituksen välillä vallitsevan merkillisen yhtäläisyyden, kokoeli pudonneita käpyjä ja asteli sitten, käsi miehensä kainalossa, Spreen varrella yksinäisenä sijaitsevaan »Belvedereen» saakka.

»Toisinaan», vastasi Innstetten. »Mutta oikeastaan siinä on kuitenkin eroa. Henkinäyt aiheutetaan aina keinotekoisesti — ainakin kuuluu olleen niin laita täällä Belvederessä, kuten serkku Briest minulle vielä eilen kertoi — mutta kummittelua ei aiheuteta milloinkaan keinotekoisesti, kummittelu on luonnollista.»

»Epäilemättä. Sellaista on olemassa. Mutta sitä mitä meillä Kessinissä sellaista oli, en oikein usko. Onko Johanna jo näyttänyt sinulle kiinalaisensa?»

»Meidän kiinalaisemme. Vanhasta talostamme lähtiessään hän on irroittanut sen tuolin selustasta ja pistänyt kukkaroonsa. Näin sen siellä hiljattain vaihtaessani hänen kanssaan rahaa. Ja hän tunnustikin asian hämillään ollen.»

»Ah, Geert, se sinun olisi pitänyt sanoa minulle. Nyt siis on sittenkin jälleen sellaista talossamme.»

»Mitä tekemään? Ahaa, jo ymmärrän, aavistan, mitä aiot. Roswithan pitää ostaa pyhänkuva ja pitää sitä kukkarossaan. Niinkö?»

Effi arveli lopulta, että oli sittenkin paras jättää se tekemättä. Kaikenlaisin pienin keskusteluin, joissa kesämatkan suunnitelmat saivat yhä suurempaa sijaa, he ajoivat takaisin aina »Suureen Tähteen» saakka ja kulkivat sitten Korsoa ja leveätä Friedrich-Wilhelmstrassea pitkin kohti asuntoansa.

Heidän aikomuksenaan oli lähteä jo heinäkuun lopussa lomalle ja matkustaa Baijerin vuoristoon, missä juuri tänä vuonna jälleen esitettiin Oberammergaun kärsimysnäytelmiä. Aie ei kumminkaan toteutunut; salaneuvos von Wüllersdorf, jonka Innstetten tunsi jo varhaisemmilta ajoilta ja joka nyt oli hänen lähin virkatoverinsa, sairastui äkkiä, ja Innstettenin täytyi jäädä hänen sijaisekseen. Vasta elokuun keskivaiheilla oli kaikki jälleen hyvin ja matkustaminen niinmuodoin mahdollista; mutta nyt oli jo liian myöhäistä lähteä Oberammergauhun, joten päätettiin viettää joitakin aikoja Rügenin saarella. »Ensin tietenkin Stralsundiin, — siellä Schill, jonka tunnet, ja Scheele, jota et tunne ja joka on keksinyt hapen, mitä ei kumminkaan tarvitse tietää. Sitten Stralsundista Bergeniin ja Rugardiin, mistä, kuten Willersdorf minulle sanoi, näkyy koko saari, ja sitten Ison ja Pienen Jasmundin lahden välitse Sassnitziin. Rügeniin matkustaminen näet merkitsee Sassnitziin matkustamista. Binz kävisi kenties vielä päinsä, mutta siellä on — minun täytyy vieläkin vedota Wüllersdorfiin — rannassa ylen paljon pieniä kiviä ja simpukankuoria, ja mehän tahdomme uida.»

Effi suostui kaikkiin Innstettenin suunnitelmiin, ennen kaikkea myöskin siihen, että koko taloudenpito lakkautettiin neljäksi viikoksi, Roswitha ja Anni lähtivät Hohen-Cremmeniin ja Johanna hieman nuoremman velipuolensa luo, jolla oli sahalaitos Pasewalkin tienoilla. Kaikki olivat niinmuodoin hyvässä tallessa. Seuraavan viikon alussa tosiaankin lähdettiin matkaan ja jo samana iltana oltiin Sassnitzissa. Majatalon seinästä luettiin »Fahrenheitin hotelli». »Hinnat toivottavasti noudattelevat Réaumuriä», lisäsi Innstetten nimen luettuaan. Mitä parhaimman mielialan vallitessa tehtiin illalla kävelyretki kallioiselle rannalle, jonka ulkonemalta avautui näkyviin tyyni kuutamon valossa väräjöivä poukama. Effi oli haltioissaan. »Ah, Geert, tässähän on Capri, tässähän on Sorrento. Niin, me jäänemme tänne. Mutta emme tietenkään hotelliin; tarjoilijat ovat minusta liian hienoja; hävettää tilata soodavesipulloa…»

Aamu oli yhtä kaunis kuin ilta, ja aamiainen nautittiin ulkona. Innstetten sai muutamia kirjeitä, joihin oli heti vastattava, ja Effi päätti käyttää siten vapaaksi jäävän tunnin asunnon etsimiseen. Hän kulki ensin aidatun niityn, sitten rakennusryhmän ja kaurapeltojen ohi ja kääntyi vihdoin tielle, joka rotkomaisesti johti merenrantaan päin. Siinä, missä tämä rotkotie tavoitti rannan, sijaitsi korkeiden pyökkien varjostama majatalo, ei niin juhlallinen kuin Fahrenheitin hotelli, pikemmin pelkkä ravintola, joka tänä varhaisena hetkenä oli vielä ihan tyhjä. Effi sijoittui sellaiseen paikkaan, josta avautui hyvä näköala, ja hän oli tuskin ehtinyt maistaa tilaamaansa šerryä, kun isäntä jo tuli hänen luoksensa puolittain uteliaisuuden, puolittain kohteliaisuuden yllyttämänä punomaan keskustelua.

»Seutu miellyttää meitä, miestäni ja minua; lahdelle avautuva näköala on suurenmoinen. Haluaisimme vain löytää asunnon.»

»Siitä huolimatta. Uskallanpa taata, ettei täältä Sassnitzista löydy mitään; mutta kauempana rannalla, missä lähin kylä alkaa, — voitte nähdä tuolla rakennusten kiilteleviä kattoja — saattaa jotakin olla.»

Effi ei tahtonut uskoa korviansa. »Crampas», toisti hän väkinäisesti. »En ole kuullut sitä nimeä milloinkaan ennen paikannimenä… Ja muuten ei mitään lähiseuduilla?»

»Ei, armollinen rouva. Ei näillä tienoilla. Mutta kauempana pohjoisessa on jälleen kyliä, ja aivan lähellä Stubbenkammeria sijaitsevassa majatalossa teille varmaan voidaan antaa asiasta tietoja. Sellaiset, jotka haluavat mielellään vielä vuokrata, jättävät sinne osoitteitaan.»

Effi iloitsi siitä, että oli ollut yksin keskustelemassa, ja kun hän vähän myöhemmin kertoi asiasta miehelleen jättäen vain mainitsematta Sassnitzin läheisyydessä sijaitsevan kylän nimen, virkkoi Innstetten: »Ellei näillä mailla ole mitään saatavissa, lienee parasta, että otamme vaunut (ne ovat hotelliin saavuttaessa aina suositukseksi) ja muutamme kohta ylemmäksi, Stubbenkammeriin päin. Jokin idyllinen paikka kuusamamajoineen sieltä löytynee, ja ellei löydy, niin onhan aina hotelli käytettävänämme. Eihän toinen oikeastaan ole toistaan kummempi.»

Effi suostui, ja he saapuivat jo puolenpäivän aikaan siihen majataloon, josta Innstetten oli vastikään puhunut, ja tilasivat itselleen välipalan. »Mutta vasta puolen tunnin kuluttua; tahdomme sitä ennen lähteä kävelyretkelle, Hertha-järveä näkemään. Onhan opas saatavissa?»

Kysymykseen vastattiin myöntävästi, ja eräs keski-ikäinen mies saapui kohta matkustajien luo. Hän oli niin tärkeän ja juhlallisen näköinen kuin olisi ollut vähintään apulaispappina vanhaa Hertha-palvontaa suorittamassa.

Korkeiden puiden reunustama järvi sijaitsi aivan lähellä, rannassa kasvoi kaislaa, ja tyynessä tummassa pinnassa ui lukuisia ulpukoita.

»Tämä näyttää tosiaankin sellaiselta», sanoi Effi, »kuin olisi tässä
Herthaa palvottu.»

Keskustelun siten jatkuessa kaikki kolme astuivat järven puolelta luotisuorasti leikatun sora- ja saviseinämän luo, johon nojasi muutamia sileiksi kiilloitettuja kiviä, kaikissa matala koverrus ja muutamia alaspäin johtavia kouruja.

»Lähdetään», sanoi Effi, tarttui miehensä käsivarteen ja lähti hänen kanssaan takaisin majataloon, missä nyt tarjottiin aikaisemmin tilattu aamiainen paikassa, josta avautui laaja näköala merelle. Lahdelma lepäsi aurinkoisena heidän edessään, muutamia purjevenheitä lipui pitkin sen pintaa, ja läheisten karien vaiheilla liitelivät lokit. Se oli erittäin kaunista Effinkin mielestä; mutta kun hän sitten silmäili yli välkkyvän pinnan, hän huomasi jälleen etelän puolella sen pitkulaisen kylän kirkkaina hohtelevat katot, jonka nimi oli häntä aamulla kovin säikähdyttänyt.

Vaikka Innstetten ei tietänyt eikä aavistanut, mitä hänen mielessään liikkui, hän kuitenkin huomasi selvästi, että häneltä puuttui iloa ja huvia. »Mieltäni pahoittaa, Effi, ettei asia sinua oikein ilahduta. Sinä et voi unohtaa Hertha-järveä, vielä vähemmän uhrikiviä.»

Effi nyökkäsi. »Olet oikeassa. Ja minun täytyy sinulle tunnustaa, etten ole eläessäni nähnyt mitään, mikä olisi saattanut minut siinä määrin murheelliseksi. Jätetään koko asunnon etsiminen; minä en voi jäädä tänne.»

»Jälkeä kyllä, mutta vain jälkeä; se on ikäänkuin Sorrento, jonka tekee mieli kuolla.»

»Hyvä niin, Effi», virkkoi Innstetten ojentaen hänelle kätensä. »En tahdo sinua enempää kiduttaa Rügenillä, joten luovumme siitä. Päätetty asia. Meidän ei ollenkaan tarvitse tarrautua kiinni Stubbenkammeriin tai Sassnitziin enempää kuin mihinkään muuhunkaan paikkaan näillä seuduilla. Mutta minne lähdemme?»

»Voimme mielestäni jäädä vielä päiväksi odottamaan höyrylaivaa, joka luullakseni huomenna saapuu Stettinistä ja menee Kööpenhaminaan. Siellähän kuuluu elämä olevan hupaista, ja minä kaipaan kerrassaan sanomattomasti jotakin hupaista. Täällä minusta tuntuu kuin en voisi enää nauraa koko elämäni aikana ja kuin en olisi milloinkaan nauranut, ja tiedäthän kuinka mielelläni nauran.»

Innstetten osoitti täydellistä hänen mielentilaansa kohdistuvaa myötätuntoa, sitäkin enemmän, kun tunnusti hänen olevan monella muotoa oikeassa. Kaikki oli tosiaankin alakuloista, joskin kaunista.

He siis odottivat Stettinin laivan tuloa ja saapuivat ylihuomisin varhain aamulla Kööpenhaminaan, missä asettuivat asumaan Kongens Nytorvin varrella olevaan hotelliin. Kahta tuntia myöhemmin he jo olivat Thorvaldsen-museossa, ja Effi sanoi: »Niin, Geert, tämä on kaunista, ja olenpa onnellinen, että tulimme tänne.» Pian senjälkeen he lähtivät aterialle ja tutustuivat yhteisessä päivällispöydässä heitä vastapäätä istuvaan juutinmaalaiseen perheeseen, johon kuuluva kuvankaunis tytär, Thora von Penz, kiinnitti heti sekä Innstettenin että Effin melkein ihastelevaa huomiota. Effi ei voinut kyllikseen katsella hänen suuria sinisiä silmiään ja pellavankarvaista tukkaansa, ja kun puolentoista tunnin kuluttua noustiin pöydästä, lausuttiin Penzin perheen taholta — heidän täytyi valitettavasti poistua Kööpenhaminasta jo samana päivänä — se toivomus, että nuori preussilainen pariskunta suvaitsisi aivan pian käydä heitä tervehtimässä Aggerhuusin linnassa (puolen peninkulman päässä Limfjordista), ja Innstetten suostui kutsuun paljoakaan epäröimättä. Niin kului aika hotellissa. Mutta siihen ei rajoittunut kaikki hyvä tänä muistettavana päivänä, joka oli Effin mielestä merkittävä almanakkaan punaisena. Jotta onnen mitta tulisi ihan kukkuraiseksi, oltiin illalla Tivoli-teatterissa, missä esitettiin italialaista pantomiimia Arlecchino ja Colombine. Effiä nuo pienet kujeet kerrassaan hurmasivat, ja illalla, kotiin palattaessa, hän sanoi: »Tiedätkö, Geert, nyt tunnen vähitellen toipuvani. Kauniista Thorasta en puhukaan; mutta kun ajattelen, että tänään aamupuolella olimme Thorwaldsenin museossa ja nyt illalla näimme tuon Colombinen…»

»Totta pulmakseni on niin laita. Sellainen on kerta kaikkiaan mieleni mukaista. Kelpo Kessinimme oli minulle onnettomuudeksi. Kaikki rasitti hermojani. Rügen melkein samoin. Ajattelenpa, että jäämme vielä pariksi päiväksi tänne Kööpenhaminaan ja tietenkin retkeilemme Fredriksborgiin ja Helsingöriin ja myöhemmin Juutinmaahan. Olen tosiaankin iloinen ajatellessani, että saan jälleen nähdä kauniin Thoran, ja jos olisin mies, rakastuisin häneen.»

»Se olisi mieleistäni. Silloin syntyy kilpailua, ja saatpa nähdä, että minussa on vielä voimia.»

Niin matka sitten tehtiinkin. Juutinmaalla he kulkivat Limfjordia ylöspäin Aggerhuusin linnaan saakka, jossa viipyivät kolme päivää Penzin perheen vieraina, ja palasivat sitten, oleskellen pitempiä ja lyhempiä aikoja Viborgissa, Flensburgissa ja Kielissä, heitä erinomaisesti miellyttävän Hampurin kautta takaisin kotimaahan — ei suoraan Berliniin, Keithstrassen varrelle, vaan aluksi Hohen-Cremmeniin, missä tahtoivat nauttia hyvinansaittua lepoa. Innstetten voi viipyä ainoastaan muutamia päiviä, sillä hänen lomansa oli lopussa, mutta Effi jäi vielä viikoksi luvaten saapua kotiin hääpäivänänsä, lokakuun kolmantena.

Anni oli mainiosti varttunut maa-ilmassa, ja Roswithan suunnitelma, että hän astelisi äitiä vastaan töppösissään, toteutui täydellisesti. Briest osoittautui helläksi isoisäksi; varoitti liiallisesta rakkaudesta ja sitäkin enemmän liiallisesta ankaruudesta ja oli joka suhteessa entisellään. Oikeastaan hänen koko hellyytensä kuitenkin kohdistui Effiin, joka alinomaa askarrutti hänen mieltänsä, enimmälti silloinkin, kun hän oli kahden kesken puolisonsa kanssa.

»Hellä ja hyvä kuten aina ennenkin. Emme voi kyllin kiittää Jumalaa siitä, että meillä on sellainen tytär. Ja kaikesta erinomaisen kiitollinen ja aina iloinen siitä, että on jälleen meidän suojissamme.»

»Niin», virkkoi Briest, »se hyve on hänessä kehittynyt enemmänkin kuin on minulle mieluista. Hän tuntuu oikeastaan pitävän tätä yhä vielä kotopaikkanansa. Onhan hänellä mies ja lapsi, ja mies on päärly ja lapsi enkeli, mutta siitä huolimatta näyttää kuin Hohen-Cremmen olisi hänelle yhä tärkein asia ja kuin mies ja lapsi eivät merkitsisi paljoa meihin verrattuina. Hän on oivallinen tytär, mutta minun mielestäni liiallisessa määrässä. Se peloittaa minua hieman. Ja onhan se väärinkin Innstetteniä kohtaan. Kuinka oikeastaan on laita?»

»Tarkoitan mitä tarkoitan, ja sinäkin tiedät varsin hyvin mitä. Onko hän onnellinen? Vai onko siinä suhteessa sittenkin jonkinlaista estettä? Alun alkaen minusta tuntui kuin hän, pikemmin kunnioittaisi kuin rakastaisi Innstetteniä. Ja se on nähdäkseni paha juttu. Rakkauskaan ei kestä aina, mutta arvonanto sitäkin vähemmän. Naiset oikeastaan harmittelevat, jos heidän täytyy antaa arvoa jollekin. Aluksi he harmittelevat, sitten ikävystyvät ja vihdoin nauravat.»

»Sitä en tahdo väittää. Minuun kohdistuva arvonanto ei ollut riittävän suuri. Mutta emme huoli ruuvata enempää, Luise. Sanohan, kuinka on laita!»

»Niin, Briest, sinä palaat kerran toisensa jälkeen näihin asioihin. Kymmenen kertaa ei riitä mihinkään, olemme paljoa useammin siitä puhuneet ja mielipiteitämme vaihtaneet, mutta siitä huolimatta tulet yhä uudelleen ollen kaikki paremmin tietävinäsi ja kysyt samalla niin kamalan naivisti kuin minä kykenisin näkemään kaikkiin syvyyksiin. Mitä ajatteletkaan nuoresta rouvasta ja erikoisesti omasta tyttärestäsi? Luuletko, että kaikki on ihan selvänä edessäsi? Tai että olen oraakkeli (en voi heti muistaa henkilön nimeä) tai että totuus on ilmiselvänä edessäni, kun Effi on purkanut minulle sydämensä? Tai mitä sillä nimellä mainitaan. Mitä näet merkitseekään sydämen salaisuuksien purkaminen? Tärkeimmät seikat jäävät sittenkin salatuiksi. Hän varoo ilmaisemasta minulle salaisuuksiansa. En muuten tiedä, keneltä lienee perittyä… hän on, niin, hän on erittäin viekas pieni henkilö, ja tuo hänen viekkautensa on sitäkin vaarallisempi, kun hän on erinomaisen rakastettava.»

»Myöskin hyvä. Toisin sanoen täynnä sydämen hyvyyttä. En kuitenkaan varmaan tiedä, kuinka on muuten laita; luulenpa, että hän taipuu pitämään rakasta Jumalaa hyvänä miehenä ja lohduttamaan itseään sillä ajatuksella, ettei hän tule kohtelemaan häntä ylen ankarasti.»

»Niin. Uskon muuten monen seikan kääntyneen paremmaksi. Hänen luonteensa on ennallaan, mutta heidän muuttonsa jälkeen ovat olosuhteet paljoa suotuisammat, ja he lähenevät toisiaan yhä enemmän. Hän on minulle sanonut jotakin sellaista, ja, mikä tärkeämpää, olen havainnut sen todeksi omin silmin.»

»Hän sanoi: 'Äiti, kaikki luonnistuu jo paremmin. Innstetten on aina ollut erinomainen mies, jollaisia ei ole paljon, mutta minä en päässyt oikein häntä lähenemään, hänessä oli jotakin vierasta. Ja vieras hän oli hellyydessäänkin. Niin, silloin kaikkein vierain; on ollut aikoja jolloin olen sitä pelännyt'.»

»Mitä tarkoitatkaan, Briest? Minäkö olisin pelännyt, vai tahdotko sanoa itse pelänneesi? Kumpikin asia on mielestäni yhtä naurettava…

»Niin, hän tunnusti minulle, että tuo vierauden tunne on hänestä hävinnyt ja että hän tuntee itsensä niin ollen erittäin onnelliseksi. Kessin ei ollut ollut hänelle oikea paikka, talo, jossa kummitteli, ja ihmiset, toiset liian hurskaita, toiset liian latteita; mutta Berliniin muutettua hän tuntee olevansa paikallaan. Innstetten, sanoo hän, on kaikkein paras ihminen, hieman liian vanha hänelle ja liian hyvä hänelle, mutta hän on nyt joka tapauksessa pahimmasta selviytynyt. Hän käytti tuota lausepartta, joka tosin herätti huomiotani.»

»Kuinka niin? Eihän tuo ole ihan moitteeton, tarkoitan lausepartta, mutta…»

»Luulen, Briest. Sinä luulet, ettei hän voi mitään vettä samentaa. Mutta sikäli sinä erehdyt. Hän vierii helposti virran mukana, ja jos aalto on hyvä, on hän itsekin hyvä. Taistelu ja vastarinta eivät ole hänen asioitansa.»

Näin keskustelivat Briest ja hänen puolisonsa sinä päivänä, jona Innstetten oli matkustanut Hohen-Cremmenistä Berliniin jättäen Effin ainakin viikoksi vanhempiensa luo. Hän tiesi, että Effin mielestä oli kaikkein kauneinta saada huolettomana ja uneksien elellä pehmeissä mielialoissa, kuulla alinomaa ystävällisiä sanoja ja vakuutuksia, että hän oli rakastettava. Niin, juuri tuo oli hänelle mieluisinta, ja hän nautti siitä nytkin täysin siemauksin ja mitä kiitollisimpana, vaikka kaikenlainen hyvä puuttui; vieraita tuli harvoin, koska Effin naimisiin mentyä ei ollut mitään varsinaista kiintokohtaa, ei ainakaan nuorella väellä, ja pappila ja koulukaan eivät enää olleet sellaiset kuin vielä vuosi sitten. Varsinkin koulutalossa oli kaikki puolittain autiota.

Kaksoset olivat keväällä menneet naimisiin. Kummankin mies oli opettaja Genthinin seuduilta, ja suurista kaksoishäistä oli kirjoitettu »Havellandin Uutisiin». Hulda oli Friesackissa hoitelemassa erästä vanhaa perintötätiä, joka muuten, kuten tavallistakin, osoittautui paljoa pitkäikäisemmäksi kuin Niemeyerit olivat otaksuneet. Hulda kirjoitti kuitenkin aina erittäin tyytyväisiä kirjeitä, ei senvuoksi, että olisi ollut todella tyytyväinen (päinvastoin), vaan siitä syystä, ettei tahtonut herättää luuloa, että hänenlaisensa erinomaisen olennon elämä voisi olla muuta kuin erittäin onnellista. Niemeyer, heikko isä, näytti kirjeitä iloisena ja ylpeänä, ja samoin kokonaan tyttäriensä vuoksi elävä Jahnke oli puolestaan ennakolta laskenut, että molemmat nuoret rouvat tulisivat synnyttämään ihan samana päivänä, nimittäin jouluaattona. Effi nauroi herttaisesti ja ilmaisi isoisälle in spe ensinnäkin toivomuksensa päästä molempien lastenlasten kummiksi, mutta jätti sitten perhe-asiat, kertoi »Köbenhavnista» ja Helsingöristä, Limfjordista ja Aggerhuusin linnasta, ja ennen kaikkea Thora von Penzistä, jonka voi kuvailla vain »tyypilliseksi skandinaavialaiseksi»: siniset silmät, pellavainen tukka, ja aina yllä punaiset samettiliivit. Jahnke näytti kerrassaan kirkastuvan tuota kuunnellessaan ja virkkoi kerran toisensa jälkeen: »Niin, sellaisia ne ovat, puhtaita germaaneja, paljoa saksalaisempia kuin saksalaiset.»

Effi tahtoi olla jälleen Berlinissä hääpäivänään, lokakuun kolmantena. Nyt oli edellinen ilta, ja Effi oli vetäytynyt verrattain varhain omaan huoneeseensa, sanoen kokoavansa tavaroitaan ja tahtovansa varustautua lähtemään. Mutta oikeastaan hän vain tahtoi olla yksin; vaikka näet hän mielellään jutteli, oli kuitenkin hetkiä, joina hän kaipasi rauhaa.

Ne yläkerran huoneet, joissa hän asui, olivat puutarhan puolella; pienemmässä, jonka ovi oli raollaan, nukkuivat Roswitha ja Anni, suuremmassa, joka oli hänen itsensä hallussa, hän asteli edestakaisin; alemmat ikkunanpuolikkaat olivat auki, pienet valkoiset uutimet näyttivät tuulenhengessä paisuvan ja vaipuivat sitten vitkalleen tuolin selustalle, kunnes tuli uusi tuulahdus, joka ne jälleen vapautti. Oli, niin valoisa, että sohvan yläpuolella kapeissa kullatuissa kehyksissään riippuvien kuvien nimet voi vaivatta lukea: »Hyökkäys Düppeliä vastaan, vallitus N:o V», ja sen vieressä: »Kuningas Wilhelm ja kreivi Bismarck Lipan kukkulalla». Effi pudisti hymyillen päätänsä. »Kun tulen tänne toiste, pyydän toisia kuvia, sillä tuollaista sotaisuutta en voi sietää.» Sitten hän sulki ikkunan ja istuutui toisen, avoimen luo. Kuinka hyvältä tuntuikaan siinä olo. Kirkontornin vieressä paistoi kuu luoden valoansa aurinkokello-nurmikolle ja heliotrooppilavoihin. Kaikki kimalteli hopeisena, ja varjosarkojen välillä lepäsi valkoisia valojuovia, niin valkoisia kuin olisi siihen levitetty palttinaa valkenemaan. Mutta etäämpänä seisoivat korkeat rabarberipensaat, lehdet syksyisen keltaisina, ja Effi johtui pakostakin ajattelemaan vasta hieman kolmatta vuotta sitten elettyä päivää, jona oli leikkinyt Jahnken tyttöjen ja Huldan kanssa. Sitten hän oli vieraan saavuttua noussut penkin viereltä kohoovia portaita, ja tuntia myöhemmin hän oli ollut morsian.

Yhtäkkiä, hänen siinä katsellessaan nukkuvaa lasta, hänen mieleensä nousi kaikenlaisia kuvia menneiltä Kessinin ajoilta: piirineuvoksen talo päätyineen ja kuistikkoineen, josta avautui näköala Plantaašiin, ja hän itse istumassa keinutuolissa; sitten tuli Crampas häntä tervehtimään, tuli Roswitha lapsen kanssa, ja hän otti sen, kohotti korkealle ja suuteli sitä.

»Se oli ensimmäinen päivä; siitä se alkoi.» Siten menneitä muistellessaan Effi lähti huoneesta, jossa molemmat nukkuivat, istuutui jälleen avoimen ikkunan luo ja katseli ulos hiljaiseen yöhön.

»Minä en voi siitä vapautua», sanoi hän. »Ja pahin seikka, joka saa itsenikin ymmälle on se…»

»Kymmenen… Huomenna tähän aikaan olen Berlinissä. Ja me puhumme siitä, että on hääpäivämme, ja hän puhuu minulle ystävällisesti, ehkäpä hellästikin. Ja minä istun siinä kuunnellen, ja sieluani rasittaa syyllisyys.»

»Ja sieluani rasittaa syyllisyys», toisti hän. »Niin, se on sielussani. Mutta rasittaako se? Ei. Ja juuri siitä syystä minä säikyn itseäni. Se, mikä rasittaa, on jotakin aivan toista — pelontuskaa, kuolemanpelkoa ja ainaista pelkoa, että se voi kuitenkin tulla ilmi. Ja sitten vielä, pelon lisäksi… häpeä. Minä häpeän. Mutta samoinkuin minulta puuttuu oikea katumus, samoin oikea häpeäntunnekin. Minä häpeän vain iänikuista petosta ja kavaluutta; ylpeytenäni on aina ollut, etten voi valehdella ja ettei minun tarvitse valehdella. Valehteleminen on kovin alhaista, mutta nyt minun on sittenkin täytynyt valehdella, hänelle ja kaikille, suurissa ja pienissä asioissa. Rummschüttel on sen huomannut, on kohauttanut hartioitaan ja ajatellut minusta, mitä lieneekään ajatellut, ei missään tapauksessa kaikkein parasta. Niin, minua kiduttaa pelko ja lisäksi valheellisen pelini aiheuttama häpeä. Mutta syyllisyyteni ei herätä minussa häpeäntunnetta, ei ainakaan kunnollisesti tai ei riittävästi, ja se seikka, ettei minussa sitä tunnetta ole, minut kerrassaan tuhoaa. Jos kaikki naiset ovat sellaisia, niin asia on kamala, ja elleivät ole, kuten toivon, niin silloin on minun laitani huonosti; sielussani on jotakin epäjärjestyksessä, minusta puuttuu oikea tunne. Ja sen sanoi minulle kerran vanha Niemeyer hyvinä päivinäni, kun olin vielä melkein lapsi: oikea tunne, sanoi hän, on tärkein asia, ja jos se ihmisessä on, hänelle voi tapahtua kaikkein pahintakin, ja ellei sitä hänessä ole, hän on ikuisessa vaarassa, ja se, mitä paholaiseksi nimitetään, saa hänet varmasti valtoihinsa. Jumalan laupeuden nimessä, onko niin laitani?» Hän laski päänsä käsivartensa varaan ja itki katkerasti.

Jälleen siitä suoristautuessaan hän oli tyynempi ja katseli taas ulos puutarhaan. Kaikki oli ihan hiljaista, ja vieno, vaisu ääni, kuin kaukainen sateen humina, kuului plataaneista.

Niin kului hetki. Kylätieltä kuului hälinää: vanha yövartija Kulicke siellä huusi yön tunteja, ja hänen vihdoin vaiettuaan kuului kaukaa junan rämy sen kulkiessa Hohen-Cremmenin ohi puolen peninkulman etäisyydessä. Sitten häly jälleen heikkeni, häipyi vihdoin olemattomiin, vain kuutamo lepäsi yhä nurmella, ja plataaneista humisi yhä kuin hiljainen sade.

VIIDESKOLMATTA LUKU.

Seuraavana iltana Effi oli jälleen Berlinissä. Innstetten oli häntä vastaanottamassa asemalla, mukanaan Rollo, joka juoksi vierellä heidän ajaessaan jutellen läpi Eläintarhan.

»Mitä ajatteletkaan, Geert, pidänhän toki sanani, sehän on ensimmäinen asia.»

»Älä sano niin. Poikkeukseton sanassaan pysyminen merkitsee erittäin paljoa. Ja toisinaan ihminen ei sitä voikaan. Muistelehan vain. Minä odotin sinua silloin, kun olit täällä asuntoa vuokraamassa, mutta Effiä ei vain kuulunut.»

Hän ei voinut sanoa »olin sairas», ja Innstetten ei siitä välittänyt. Hänen päänsä oli täynnä toisia ajatuksia, jotka koskivat hänen virkaansa ja yhteiskunnallista asemaansa. »Oikeastaan, Effi, meidän elämämme Berlinissä alkaa vasta nyt. Kun saavuimme tänne huhtikuussa, oli seurallinen kausi loppumassa; tuskin vielä ehdimme käydä esittäytymässä, ja Wüllersdorf, ainoa henkilö, johon olimme lähemmin tutustuneet — niin, hän on valitettavasti vanha nuorimies. Kesäkuusta alkaen sitten kaikki vaipuu horrokseen, ja alaslasketut kaihtimet julistavat jo sadan askelen päästä 'Kaikki tiessään'; samantekevää, onko tuo totta vai ei… Niin, mitä olikaan vielä jäljellä? Sopi toisinaan jutella serkku Briestin kanssa, toisinaan aterioida Hillerissä, mutta eihän se ole varsinaista Berlinin elämää. Nyt olen merkinnyt muistiin kaikkien niiden neuvosten nimet, jotka ovat vielä kyllin liikkuvaisia kelvatakseen seuraelämään. Me pidämme puolestamme mekin siitä huolta, otamme vieraita vastaan, ja kun sitten saapuu talvi, niin koko ministeristössä pitää sanottaman: 'Niin, kaikkein rakastettavin rouva nykyisten rouviemme joukossa on rouva von Innstetten'.»

»Ah, Innstetten, en sinua ollenkaan tunne; sinähän puhut kuin liehittelijä.»

»Onhan hääpäivämme, ja niinmuodoin sinun täytyy suvaita jotakin minun puoleltani.»

Innstetten aikoi vakavasti aloittaa piirineuvoksen virassa viettämänsä hiljaisen elämän jälkeen toisen, seurallisen kauden sekä oman itsensä että vielä enemmän Effin vuoksi; mutta aluksi aie oli vain puutteellisesti toteutettavissa, oikea aika ei ollut vielä tullut, ja paras, mitä uusi elämän vaihe heille lähinnä tarjosi, oli nyt samoinkuin edellisenkin puolen vuoden kuluessa kotoista elämää. Wüllersdorf kävi usein talossa, samoin serkku Briest, ja kun he olivat vieraina, lähetettiin kutsumaan Gizickejä, nuorta avioparia, joka asui heidän yläpuolellaan. Gizicki itse oli ylioikeuden neuvos, hänen älykäs virkeä puolisonsa syntyjään neiti von Schmettau. Toisinaan oli musiikkia, yritettiinpä lyhyt aika pelata whistiäkin, mutta luovuttiin siitä aivan pian, koska havaittiin juttelu miellyttävämmäksi. Gizickit olivat eläneet aina näihin aikoihin asti eräässä Ylä-Schlesian kaupungissa, ja Wüllersdorf oli, tosin jo monta vuotta sitten, asustanut erinäisissä Posenin pikkukaupungeissa ja toisteli yhtä ponnekkaasti kuin mielelläänkin niihin kohdistuvia pilkkarunoja. Kukaan ei iloinnut niistä enemmän kuin Effi, ja siten saatiin aihetta kertoa runsaat määrät pikkukaupunkien juttuja. Kessin Gieshüblereineen ja Trippelleineen, ylimetsänhoitaja Ring ja Sidonie Grasenabb tulivat nekin silloin puheeksi, ja Innstetten haasteli hyvällä tuulella ollessaan mitä keveimmin. »Niin», sanoi hän, »kelpo Kessinämme! Täytyypä myöntää, että se oikeastaan oli rikas kaikenlaisista hahmoista, ylinnä Crampas, majuri Crampas, täysi keikari ja puoli Barbarossaa, johon vaimoni kovin kiintyi, en tiedä, olisiko sanottava käsitettävästi vai käsittämättömästi…» — »Sanokaamme käsitettävästi», virkkoi Wüllersdorf, »sillä otaksun, että hän oli huvitoimikunnan puheenjohtaja ja esiintyi näytelmissä rakastajien ja maailmanmiesten osissa. Ehkäpä enemmänkin, hän oli kenties tenori.» Innstetten vahvisti oikeaksi nuo otaksumat, ja Effi koki hänkin nauraen yhtyä leikinlaskuun, joka kuitenkin onnistui hänelle vain vaivoin, ja kun vieraat sitten poistuivat ja Innstetten vetäytyi omaan huoneeseensa tutkiakseen vielä joukon asiakirjoja, Effi tunsi mieltään kiusaavan vanhojen muistojen, ja hänestä tuntui kuin olisi jokin varjo liikkunut hänen vaiheillansa.

Sellaista ahdistusta ilmeni myöhemminkin. Mutta se esiintyi sentään harvemmin ja heikompana mikä ei ollutkaan ihmeteltävää, kun ottaa huomioon, millaiseksi hänen elämänsä muodostui. Se hellyys, joka tuli hänen osakseen Innstettenin, mutta myöskin etäisempien henkilöiden taholta, eikä suinkaan vähimmin se melkein rakastava ystävyys, jota hänelle osoitti ministerin rouva, itsekin vielä nuori henkilö — kaikki tuo ainakin lievitti menneiden päivien aiheuttamia suruja ja pelkoja, ja kun oli tullut seuraava vuosi ja keisarinna oli valinnut »rouva salaneuvoksettaren» hovinaistensa joukkoon ja vanha keisari Wilhelm oli hovitanssiaisissa lausunut armollisia, suopeita sanoja kauniille nuorelle naiselle, josta sanoi jo kuulleensa, niin kaikki entinen karisi vähitellen pois. Se oli ollut joskus olemassa, mutta kauan, kauan sitten, ikäänkuin jossakin toisessa tähdessä, ja kaikki hajosi kuin sumukuvaksi ja muuttui unennäöksi.

Hohen-Cremmenin haltijat tulivat toisinaan vierailemaan ja iloitsivat lasten onnesta. Anni kasvoi ja varttui — »kauniiksi kuin isoäiti», sanoi vanha Briest — ja jos kirkkaalla taivaalla oli vielä pilvenhäivää, niin se oli siinä, että nyt täytyi melkein varmaan otaksua Pikku-Annin jäävän ainoaksi lapseksi, joten Innstettenit (ei näet ollut olemassa samannimisiäkään) luultavasti olivat nyt sukupuuttoon kuolemassa. Briest, joka käsitteli toisten sukujen säilymistä kevyesti, koska oikeastaan uskoi ainoastaan Briestien säilymiseen, laski toisinaan asiasta leikkiä sanoen: »Niin, Innstetten, jos tätä jatkuu, niin Anni joutunee aikoinaan jollekin pankkiirille (toivottavasti kristitylle, jos sellaisia on vielä olemassa), ja hänen majesteettinsa, ottaen huomioon Innstettenien vanhan vapaaherrallisen suvun, käskee mainita Annin haute finance-lapset Gothan kalenterissa, tai, mikä vähemmän tärkeätä, sallii heidän elää edelleen Preussin historiassa.» Näihin huomautuksiin Innstetten aina vastasi hieman hämillään ollen, rouva von Briest olkapäitään kohauttaen ja Effi hilpein mielin. Vaikka näet hän ylpeilikin aateluudestaan, koski tuo ylpeys ainoastaan häntä itseään, ja hieno, maailmaakokenut ja ennen kaikkea erittäin rikas pankkiiri ei olisi suinkaan rikkonut niitä toivelmia, joita hän kohdisti tulevaan vävyynsä.

Niin, Effi, kuten nuoret viehättävät rouvat yleensä, suhtautui perillisiä koskevaan kysymykseen keveästi; mutta kun sitten oli ehtinyt kulua varsin pitkä aika — he olivat jo seitsemättä vuotta uusissa oloissaan — kysyttiin vihdoin rouva von Briestin välityksellä neuvoa vanhalta Rummschütteliltä, jolla oli joltinenkin maine gynekologina. Rummschüttel määräsi Effin lähtemään Schwalbachiin. Mutta kun Effiä oli viime talvesta lähtien vaivannut katarrikin, olipa pari kertaa keuhkojakin kuunneltu, niin Rummschüttel päätti vihdoin: »Siis aluksi Schwalbachiin, armollinen rouva, sanokaamme kolmeksi viikoksi, ja sitten yhtä pitkäksi ajaksi Emsiin. Emsissä voi herra salaneuvoskin olla mukana. Kaikkiaan siis kolmen viikon erossaolo. Enempää en voi tehdä hyväksenne, parahin Innstetten.»

Niin asia päätettiin, ja Effin oli määrä matkustaa erään salaneuvoksetar Zwickerin keralla, »ollakseen hänen suojanansa», kuten Briest sanoi. Hän ei ollutkaan varsin väärässä, sillä rouva Zwicker, joka tosin oli jo viidennelläkymmenellä, tarvitsi suojaa paljoa enemmän kuin Effi. Innstetten, jolla oli sijaisena jälleen paljon tekemistä, valitti, ettei hän, Schwalbachista puhumattakaan, luultavasti voisi saapua yhdessä viettämään Emsin päiviä. Kesäkuun 24 päivä, juhannuspäivä, määrättiin lähtöä varten, ja Roswitha auttoi armollista rouvaa matkatavaroiden kokoamisessa ja liinavaatteiden muistiin merkitsemisessä. Effi oli yhä vielä Roswithaan kiintynyt, kuten ennenkin, sillä olihan Roswitha ainoa henkilö, jonka kanssa hän voi vapaasti keskustella kaikista menneistä asioista, Kessinistä ja Crampasista, kiinalaisesta ja kapteeni Thomsenin sisarentyttärestä.

»Kuulehan, Roswitha, sinä olet oikeastaan katolinen; etkö mene milloinkaan ripille?»

»Ah, armollinen rouva, kotikylässäni menettelivät kaikki niin. Olipa sellaisiakin, jotka vain nauraa hykersivät.»

»Etkö ole milloinkaan joutunut kokemaan, millainen onni on, kun jokin mieltä painanut asia voidaan vierittää pois?»

»En, armollinen rouva. Tosin pelkäsin, kun isäni hyökkäsi minua kohti hehkuva rauta kädessään; niin, silloin pelkäsin kovin, mutta enempää siinä ei ollutkaan.»

»En oikein, armollinen rouva. Kun ihminen pelkää isäänsä niinkuin minä olen pelännyt, niin hän ei pelkää kovin Jumalaa. Minä olen aina ajatellut, että Jumala on hyvä ja auttaa minua vaivaista.»

Effi hymyili, katkaisi keskustelun ja piti aivan luonnollisena, että
Roswitha rukka puhui niinkuin puhui. Hän sanoi kuitenkin: »Tiedätkö,
Roswitha, meidän täytyy vielä kerran puhua asiasta vakavasti, kunhan
palaan. Olihan se oikeastaan suuri synti.»

»Se lapsen asia, ja että se on nälkään nääntynyt? Niin, armollinen rouva, aivan varmasti. Mutta enhän sitä minä… toisethan ne… Ja sitäpaitsi siitä on jo pitkä aika.»

KUUDESKOLMATTA LUKU.

Effi oli nyt poissa jo kolmatta viikkoa ja kirjoitti iloisia, melkeinpä vallattomiakin kirjeitä, varsinkin saavuttuaan Emsiin, missä sanoi olevansa sentään ihmisten, t.s. miesten joukossa — Schwalbachissa oli heitä näkynyt vain vahingossa. Salaneuvoksetar Zwicker, hänen matkakumppaninsa, tosin oli mitä ehdottomimmin väittänyt, ettei sellainen lisä ollenkaan kuulunut parannuksellaoloon, mutta hänen kasvojensa ilme oli vakuuttanut suunnilleen päinvastaista. Zwicker oli viehättävä, hieman vapaakäytöksinen, luultavasti sitä ja tätä maailmassa kokenut, mutta erittäin hupainen, ja Effin mielestä häneltä voi erittäin paljon oppia; Effi ei ollut viidestäkolmatta ikävuodestaan huolimatta tuntenut itseään milloinkaan siinä määrin lapseksi kuin tähän rouvaan tutustuttuaan. Sitäpaitsi hän oli erittäin perehtynyt kirjallisuuteen, vieraiden maidenkin, ja kun Effi oli hiljattain puhunut Nanasta ja kysynyt »oliko se tosiaankin niin kauhea», oli rouva Zwicker vastannut: »Ah, rakas paroonitar, mitä merkitsee kauhea? On olemassa aivan toisenlaisia asioita.» »Hän tuntui», päätti Effi kirjeensä, »tahtovan tutustuttaa minut noihin 'toisenlaisiin asioihin'. En kumminkaan suostunut, koska tiedän, että sinä arvelet — ja kaiketi aivan oikein — aikamme siveettömyyden johtuvan näistä ja muista samanlaisista seikoista. Helppoa se ei minulle kuitenkaan ollut. Lisäksi tulee vielä, että Ems sijaitsee kattilamaisessa laaksossa. Kuumuus rasittaa meitä täällä sanomattomasti.»

Innstetten oli lukenut tämän viime kirjeen kahtalaisin tuntein, jossakin määrin iloisena, mutta myöskin hieman harmistuneena. Zwicker ei ollut oikea nainen Effiä varten, joka luonnostaan taipui ajautumaan vasempaan; mutta hän ei huolinut mitään asiasta kirjoittaa, ensinnäkin, koska ei tahtonut pilata hänen mielialaansa, mutta sitäkin enemmän siitä syystä, että arvasi sen hyödyttömäksi. Samalla hän hartaasti odotti vaimoaan palaavaksi ja valitteli virkaansa, joka ei ainoastaan vaatinut olemaan aina paikalla, vaan nyt, kaikkien ministeristöneuvosten joko ollessa lomalla tai lomalle pyrkiessä, teki kaksinkertaisen työajan välttämättömäksi.

Niin, Innstetten olisi mielellään keskeyttänyt alinomaisen työnsä ja yksin-olonsa, ja samanlaiset tunteet vallitsivat keittiössäkin, missä Anni oppituntien päätyttyä mieluimmin aikaansa vietti, mikä olikin varsin luonnollista, koska Roswitha ja Johanna rakastivat nuorta neitiä samoinkuin ennen ja olivat keskenäänkin mitä parhaissa suhteissa. Tämä molempien tyttöjen välinen ystävyys oli perheen tuttavien mieluisena puheenaiheena, ja ylioikeuden neuvos Gizicki saattoi sanoa Wüllersdorfille: »Siitä jälleen näkee, kuinka tosi on vanha viisas lause, jonka mukaan lihavien henkilöiden seura on ihmiselle otollisin, Caesar oli todellinen ihmistuntija ja tiesi, että sellaisia asioita kuin elämän mukavuutta ja seurallisuutta voidaan löytää ainoastaan siitä, missä on pyylevyyttä.» Viimeksimainittu määre oli tosiaankin sovellettavissa molempiin tyttöihin, se vain erona, että Roswithasta puhuttaessa olisi sopinut käyttää vieläkin voimallisempaa sanaa, Johanna sitävastoin ei oikeastaan ollut ylen lihava, vaan nimenomaan pyöreä ja pyylevä ja katseli hänelle varsin hyvin sopivin voittajanilmein sinisillä silmillään normaalipovensa ylitse. Ryhdikkyyttä ja sopivaisuutta noudatellen hän eleli siinä korkeassa tunnossa, että oli hienon perheen palvelijana, ja Roswithaan kohdistuva paremmuudentunto oli hänessä siinä määrin kehittynyt, että hän vain hymyili nähdessään Roswithaa toisinaan pidettävän parempana. Sellainen menettely, jos se oli etusijalle-asettamiseksi katsottava, oli armollisen rouvan pieniin rakastettaviin omituisuuksiin kuuluva ja sen voi hyvinkin suoda kelpo Roswithalle, joka kertoi iänikuista kertomustansa »isästä ja hehkuvasta raudasta». »Kunhan ihminen pitää itseään parempana, niin sellaista ei voi sattua», ajatteli Johanna, ajatustaan kumminkaan julki lausumatta. Yhteinen elämä oli tosiaankin mieluisaa ja ystävällistä. Mutta erikoisesti edisti rauhaa ja hyvää sopua se seikka, että molemmat palvelijattaret olivat jakaneet keskenään Annin hoidon ja melkeinpä kasvatuksenkin. Roswitha piti huolta runollisesta puolesta, satujen ja tarinoiden kertomisesta, Johanna taas hyvään käytökseen totuttamisesta, ja jako oli vakaantunut siinä määrin, ettei pätevyyskiistoja liene ilmennyt. Annin luonne tuli siinä suhteessa avuksi; hän näet taipui nimenomaisesti korostamaan armollista neitiä, ja siinä suhteessa hän ei olisi voinut saada parempaa opettajaa kuin Johanna.

Molemmat tytöt olivat siis Annin silmissä yhdenarvoiset. Mutta näinä päivinä, Effiä odoteltaessa, Roswitha oli jälleen hieman etukynnessä, koska koko vastaanottotoimitus oli nimenomaan hänelle kuuluvana jätetty hänen asiakseen. Vastaanottajaiset jakautuivat kahteen osaan; ensimmäisen muodostivat köynnökset ja seppele, toisen runonlausunta. Seppele ja köynnökset eivät lopultakaan aiheuttaneet mitään erikoisia vaikeuksia, — vaikka olikin joitakin aikoja epäröity, pitikö valita kirjainkoristeeksi »TT» vaiko »Ev.l» — lemmikeistä muodostettu »T(erve) T(uloa)» oli saanut etusijan. Sitä suuremman pulman näytti muodostavan runokysymys, joka olisi kenties jäänyt kerrassaan ratkaisemattakin, ellei Roswitha olisi rohjennut käydä portaissa oikeudenistunnosta palaavaa oikeusneuvosta vastaan ja urheasti esittää hänelle »värssyjä» koskevaa suunnitelmaansa. Gizicki, joka oli erittäin laatuisa herra, oli heti luvannut, ja jo samana ehtoopuolena oli hänen keittäjättärensä tuonut vaaditut säkeet, jotka tietenkin opeteltiin ulkoa vielä samana iltana ja joutuivat sen ohella esteettisen kritiikin esineiksi. Sitä seikkaa, että runossa tehostettiin puuttuneen »äidin ja puolisonkin», Johanna ei aluksi pitänyt mitenkään mahdottomana; mutta lähemmin asiaa tarkastaen hän kuitenkin huomasi siihen voivan sisältyä jotakin pahennusta herättävää ja sanoi, että hän itse »äitinä ja puolisona» siitä varmaan loukkaantuisi. Anni, jota tuo huomautus hieman säikytti, lupasi viedä runon seuraavana päivänä opettajattarensa nähtäväksi. Palatessaan hän ilmoitti opettajattaren katsoneen »äidin ja puolison» täysin luvalliseksi, mutta sitä enemmän moittineen säettä »Roswithan, Johannan on naurussa suu». Siihen Roswitha vastasi, että neiti on tyhmä hanhi ja että siitä näki, mihin liiallinen oppi johtaa.

Tytöt ja Anni olivat näin keskustelleet eräänä keskiviikkona, ja moitittua säettä koskeva kiista oli laantunut. Seuraavana aamuna — Effiltä saapuvaksi odotetun kirjeen piti tarkemmin ilmoittaa luultavasti seuraavan viikon loppupuolella sijaitseva tulopäivä — Innstetten meni ministeristöön. Nyt oli puolipäivä, koulutunnit olivat lopussa, ja Anni, joka asteli kanavan puolelta kohti Keithstrassea, koululaukku selässään, tapasi Roswithan asunnon edustalla.

»Koetetaanpa», sanoi Anni, »kumpi ehtii ennen portaita ylös.» Roswitha ei halunnut suostua sellaiseen kilpajuoksuun, mutta Anni alkoi kiitää edellä, kompastui ylös ehdittyään ja kaatui niin onnettomasti, että iski otsansa lähellä portaita olevaan rautaiseen pyyhkimeen. Veri vuoti virtanaan. Vaivalloisesti jäljessä puuhkuttava Roswitha tempasi nyt kellon nauhaa, ja kun Johanna oli kantanut sisään hieman säikähtyneen lapsen, neuvoteltiin, mitä oli tehtävä. »Lähetetään hakemaan lääkäriä… lähetetään hakemaan armollista herraa… portinvartijan Lene on varmaa jo palannut koulusta.» Mutta kaikista noista aikeista luovuttiin, koska ne vaativat liian paljon aikaa; oli tehtävä jotakin heti, ja niin sijoitettiin lapsi sohvaan ja aljettiin valella haavaa kylmällä vedellä. Kaikki kävikin niin hyvin, että voitiin rauhoittua. »Nyt sidomme haavan», virkkoi vihdoin Roswitha. »Täytyyhän täällä jossakin vielä olla se pitkä side, jonka armollinen rouva leikkasi viime talvena, nyrjähdytettyään jalkansa jäällä…» »Epäilemättä», vahvisti Johanna, »mutta mistä siteen nyt otamme?… Oikein, jopa muistan, se on ompelupöydän laatikossa. Se lienee lukossa, mutta eihän sellainen lukko mitään; haehan taltta, Roswitha, niin murramme kannen auki.» He ponnistivat tosiaankin kannen auki ja alkoivat etsiä laatikoista, yltä ja alta; mutta kokoonkäärittyä sidettä ei tahtonut löytyä. »Minä tiedän aivan varmaan sen nähneeni», sanoi Roswitha, ja hänen siinä etsiessään edelleen puolittain harmistuneena, lensi kaikki, mitä hänen käsiinsä sattui, leveälle ikkunalaudalle: ompelukojeita, neulatyynyjä, lanka- ja silkkirullia, pieniä kuivuneita orvokkikimppuja, kortteja, paperilippuja ja vihdoin pieni käärö kirjeitä, jotka olivat olleet ihan laatikon pohjalla, punaisella silkkinauhalla sidottuina. Mutta jalkasidettä ei vieläkään löytynyt.

»Hyvä Jumala», virkkoi Roswitha asettuen säikähtyneenä lapsen viereen.
»Ei mitään vaaraa, armollinen herra; Anni kaatui jalkapyyhkimeen…
Hyvä Jumala, mitä sanookaan armollinen rouva! Mutta sittenkin on onni,
ettei hän ollut kotona.»

Innstetten oli ottanut pois kääreen ja huomannut, että haava oli syvänlainen, mutta ei vaarallinen. »Se ei ole mikään vaikea asia», sanoi hän; »mutta kaikesta huolimatta meidän on kutsuttava Rummschüttel. Lene voi lähteä, hänellä lienee aikaa. Mutta mitä ihmettä onkaan tapahtunut ompelupöydälle?»

Roswitha kertoi, kuinka he olivat etsineet kerälle kierrettyä sidettä, mutta sanoi nyt mieluummin siitä luopuvansa ja leikkaavansa palttinasta uuden siteen.

Innstetten oli samaa mieltä ja istuutui, molempien tyttöjen pian huoneesta poistuttua, lapsen luo. »Sinä olet kovin raju, Anni, siinä suhteessa olet tullut äitiisi. Aina kuin mikäkin tuulenpyörre. Mutta se ei johda milloinkaan mihinkään, korkeintaan tällaisiin juttuihin.» Hän osoitti haavaa ja suuteli tytärtänsä. »Mutta sinä et ole itkenyt, olet urhoollinen, ja siitä syystä annan sinulle rajupäisyytesi anteeksi… Tohtori saapuu luullakseni tunnin kuluessa; tee vain kaikki, mitä hän käskee, ja kun hän on haavan sitonut, älä sitä temmo äläkä puristele; sitten se paranee nopeasti, ja äidin tullessa on kaikki jälleen hyvin tai ainakin melkein. On kuitenkin onni, ettei hän palaa ennenkuin ensi viikolla, ensi viikon lopulla, kuten hän minulle kirjoittaa; sain häneltä vastikään kirjeen, hän lähettää terveisiä ja sanoo iloitsevansa siitä, että saa jälleen nähdä sinut.»

Mutta ennenkuin ehdittiin niin pitkälle, tuli Johanna sanomaan, että pöytä oli katettu. Haavastaan huolimatta Anni nousi, ja isä ja tytär istuutuivat pöytään.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Innstetten ja Anni istuivat hetkisen vaieten toisiaan vastapäätä; vihdoin, kun vaitiolo kävi kiusalliseksi, Innstetten esitti pari kysymystä, jotka koskivat koulun johtajatarta ja tiedusteli, mistä opettajasta hän oikeastaan eniten piti. Anni vastasi, mutta oikeastaan haluttomasti, koska tunsi, ettei Innstetten asiasta paljoakaan välittänyt. Mieliala kohosi vasta sitten, kun Johanna toisen ruokalajin tuotuaan kuiskasi Annille, että oli vielä jotakin tulossa. Ja tosiaankin, kelpo Roswitha, joka luuli olevansa jotakin velkaa lemmikilleen tänä onnettomuuden päivänä, oli ylimääräisesti valmistanut omenaomeletin.

Sen havaitessaan Anni kääntyi puheliaammaksi, ja Innstetteninkin mieliala kohentui, kun kohta senjälkeen soi kello ja salaneuvos Rummschüttel astui huoneeseen. Aivan sattumalta. Hän oli tullut vain tervehtimään ollenkaan aavistamatta, että häntä oli lähetetty hakemaan ja pyydetty käymään talossa. Hän oli tyytyväinen nähdessään, että oli käytetty kylmiä kääreitä. »Antakaa hakea hieman lyijyvettä, ja jääköön Anni huomenna pois koulusta. Yleensä on pidettävä huolta levosta.» Sitten hän vielä kysyi, kuinka armollinen rouva voi ja millaisia uutisia oli saapunut Emsistä ja sanoi tulevansa jälleen seuraavana päivänä.

Kun oli noustu pöydästä ja siirrytty viereiseen huoneeseen — siihen, josta oli ylen innokkaasti, mutta turhaan etsitty haavansidettä — sijotettiin Anni jälleen sohvaan. Johanna tuli ja istuutui lapsen luo, ja Innstetten alkoi järjestää takaisin ompelupöytään kaikkia niitä esineitä, jotka lepäsivät kirjavana rykelmänä ikkunalaudalla. Silloin tällöin hän epäröi ja kysyi neuvoa Johannalta.

Kysymyksen ja vastauksen aikana Innstetten silmäili hieman tarkemmin pientä, punaisin nauhoin sidottua kääröä, jonka näyttivät muodostavan pikemmin keräellyt paperiliput kuin varsinaiset kirjeet. Hän taivutti kirjekääröä kuin korttipakkaa peukalonsa varassa, ja muutamat rivit, oikeastaan vain muutamat yksityiset sanat, pistivät siinä hänen silmiinsä. Tuntemisesta ei voinut olla puhettakaan, mutta sittenkin hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt saman käsialan jossakin aikaisemmin. Pitikö hänen katsoa tarkemmin?

»Johanna, voitte tuoda meille kahvia. Annikin juo puoli kuppia. Tohtori ei ole sitä kieltänyt, ja mikä ei ole kiellettyä, on luvallista.»

Niin sanoessaan hän siirsi punaisen nauhan syrjään ja tarkasti Johannan poistuttua nopeasti koko käärön sisältöä. Ainoastaan kahdessa kirjeessä oli osoite »Rouva Piirineuvos von Innstettenille». Nyt hän tunsi käsialan; se oli majurin. Innstetten ei tietänyt mitään Crampasin ja Effin välisestä kirjeenvaihdosta, ja hänen päässään alkoi kaikki pyöriä. Hän pisti käärön taskuunsa ja palasi omaan huoneeseensa. Muutamia minuutteja myöhemmin tuli Johanna ja koputti hiljaa ovelle, siten ilmoittaen, että kahvi oli pöydässä. Innstetten vastasi, mutta siihen se jäi; oli yhtä hiljaista kuin ennenkin. Vasta neljännestunnin kuluttua kuultiin hänen astelevan matolla edestakaisin. »Mikä vaivanneekaan isää?» virkkoi Johanna Annille. »Sanoihan tohtori hänelle, ettei asia ole ollenkaan vaarallinen.»

Kävelystä ei kuulunut tulevan loppuakaan. Vihdoin ilmaantui Innstetten jälleen viereiseen huoneeseen ja virkkoi: »Pitäkää huolta Annista, Johanna, ja katsokaa, että hän pysyy kauniisti sohvassa. Minä lähden kävelemään tunniksi, kenties pariksikin.»

»Näin, Anni. Hän on varmaan ollut kovin vihoissaan. Hän oli ihan kalpea. Sellaisena en ole vielä milloinkaan häntä nähnyt.»

Kului monta tuntia. Aurinko oli jo laskenut, ja vain punainen kajaste lepäsi vielä kattojen yllä, kun Innstetten palasi. Hän antoi Annille kättä, tiedusteli, kuinka hän voi ja käski sitten Johannaa tuomaan lampun hänen huoneeseensa. Lamppu tulikin. Viheriässä varjostimessa oli puolittain läpikuultoisia soikioita ja niissä hänen vaimonsa valokuvia, joita oli valmistettu jo Kessinissä, siihen aikaan kun Wichertin »Askel tieltä» oli siellä esitetty, erinäisiä kanssanäyttelijöitä varten. Innstetten käänsi varjostinta hitaasti vasemmalta oikealle ja tarkasteli jokaista kuvaa erikseen. Sitten hän lopetti sen puuhan, avasi parvekkeen oven, koska tuntui tukehduttavalta, ja otti vihdoin kirjekäärön uudelleen käsille. Hän näytti ensi lukemaltaan valinneen niistä pari ja asettaneen ne päällimmäisiksi. Ne hän nyt luki vielä kerran puoliääneen.

»Ole tänään iltapäivällä jälleen rantasärkillä. Vanhan Adermannin luona voimme jutella kaikessa rauhassa, onhan talo kyllin syrjäinen. Sinun ei pidä olla kaikesta niin kovin peloissasi. Onhan meilläkin oikeutemme. Ja jos sanot itsellesi niin kyllin vakuuttavasti, kaikki pelko luullakseni sinusta karisee. Elämä ei olisi elämisen arvoinen, jos olisi pätevää kaikki se, mitä sattumalta pätevänä pidetään. Kaikkein paras on aina niiden rajojen ulkopuolella. Opi siitä iloitsemaan.»

»… Pois, kirjoitat sinä, paetkaamme. Se on mahdotonta. Minä en voi jättää vaimoani pulaan ja kaiken muun lisäksi vielä puutteeseen. Se ei käy päinsä; meidän täytyy suhtautua asiaan kevyesti, muuten olemme köyhät ja kadotetut. Kevyt mieli on parasta, mitä meissä on. Kaikki on kohtaloa. Niin on olla pitänyt. Ja tahtoisitko sinä, että olisi toisin, ettemme olisi milloinkaan toisiamme nähneet?»

»… Ole tänään jälleen entisessä paikassa. Kuinka tulevatkaan päiväni täällä kulumaan ilman sinua! Tässä autiossa pesässä. Olen ihan suunniltani, ja vain sikäli olet oikeassa: se on pelastus, ja meidän täytyy lopultakin siunata sitä kättä, joka on tämän eron osaksemme määrännyt.»

Innstetten oli tuskin ehtinyt siirtää kirjeet syrjään, kun ulkoa kuului ovikellon soitto. Kohta sen jälkeen Johanna ilmoitti: »Salaneuvos Wüllersdorf.»

Wüllersdorf astui sisään ja huomasi heti, että jotakin oli täytynyt tapahtua.

»Anteeksi, Wüllersdorf», virkkoi Innstetten kohta hänen tultuaan, »että olen pyytänyt teitä vielä tänä iltana käymään luonani. Minä en mielelläni häiritse kenenkään iltalepoa, kaikkein vähimmin kiusatun ministerineuvoksen. Mutta eipä käynyt toisinkaan päinsä. Pyydän teitä istuutumaan. Ja tässä on sikari.»

Wüllersdorf istuutui. Innstetten asteli jälleen edestakaisin ja olisi kiduttavan levottomuuden vuoksi mielellään edelleenkin kävellyt, mutta käsitti, ettei se käynyt päinsä. Niinpä hänkin otti sikarin, istuutui vastapäätä Wüllersdorfia ja yritti olla levollinen.

»Olen pyytänyt teitä tulemaan kahden asian vuoksi», aloitti hän. »Ensinnäkin pyydän teitä saattamaan perille erään haasteen ja toiseksi olemaan sekundanttinani; ensimmäinen asia ei ole mieluinen, toinen sitäkin vähemmin. Mitä sanotte?»

»Tiedättehän, Innstetten, että olen käytettävissänne. Mutta ennenkuin asiaa tunnen, suokaa minulle anteeksi naivi ennakkokysymys: täytyykö niin tapahtua? Olemmehan oikeastaan jo kaukana niistä vuosista, joina teidän sopi tarttua pistoliin ja minun olla mukana todistajana. Älkää kumminkaan ymmärtäkö minua väärin; tämä kaikki ei suinkaan merkitse kieltoa. Kuinka voisinkaan teiltä mitään kieltää? Mutta sanokaahan, mikä on asia.»

»Kysymyksessä on eräs vaimoni liehittelijä, joka samalla oli minun ystäväni tai ainakin melkein.»

Wüllersdorf silmäili kirjeitä hätäisesti. »Ovatko nämä teidän rouvallenne osoitetut?»

Wüllersdorf oli vaiti. Hetkisen kuluttua sanoi Innstetten: »Näyttää melkein siltä, Wüllersdorf, kuin nuo kuusi vuotta teihin kovin vaikuttaisivat. On tietenkin olemassa vanhentumisteoria, mutta enpä tiedä, onko tämä sellainen tapaus, johon se on sovellettavissa.»

»En tiedä minäkään», virkkoi Wüllersdorf. »Mutta tunnustan teille avoimesti, että kysymys näyttää koskevan juuri sitä.»

»Ihan vakavasti. Tämä ei suinkaan ole sellainen asia, jossa ovat paikallaan jeux d'esprit tai dialektiset hiuksenhalkomiset.»

»Olen utelias kuulemaan, mitä tarkoitatte. Sanokaa avoimesti, kuinka asiaan suhtaudutte!»

»Kuulkaahan, Innstetten, teidän asemanne on kamala, ja teidän elämänne onni on mennyttä. Mutta jos ammutte rakastajan kuoliaaksi, niin elämänne onni on tavallaan kaksin kerroin mennyttä, ja koetun kärsimyksen tuottamaan tuskaan tulee lisäksi aiheutetun kärsimyksen tuottama tuska. Kysymys koskee yksinomaan sitä, onko teidän välttämättä niin meneteltävä. Tunnetteko itsenne niin loukatuksi, solvatuksi, syvästi suuttuneeksi, että joko hänen tai teidän täytyy kuolla? Onko niin laita?»

Innstetten oli hypähtänyt seisaalleen, astui ikkunan luo ja rummutti ruutua hermostuneen kiihtymyksen vallassa. Sitten hän jälleen kääntyi nopeasti, astui Wüllersdorfin luo ja sanoi: »Ei, niin ei ole laita».

»On laita niin, että olen sanomattoman onneton; olen loukattu, häpeällisesti petetty, mutta siitä huolimatta minussa ei ole minkäänlaista vihan tunnetta eikä kostonhimoa. Ja kun kysyn itseltäni, minkätähden on niin laita, en aluksi keksi mitään muuta selitystä kuin kuluneet vuodet. Puhutaan sovittamattomasta rikoksesta; Jumalan edessä se on varmaan väärin, mutta myöskin ihmisten edessä. En olisi milloinkaan voinut uskoa, että aika, pelkkänä aikana, voi siten vaikuttaa. Lisäksi toinen seikka: minä rakastan vaimoani, niin, vaikka onkin omituista siten sanoa, minä rakastan häntä yhä vielä, ja vaikka pidänkin kaikkea tapahtunutta sanomattoman kauheana, olen kuitenkin siinä määrin hänen rakastettavuutensa, hänelle ominaisen hilpeän sulon lumoissa, että oman itseni uhallakin tunnen taipuvani sydämen syvimmässä antamaan hänelle anteeksi.»

Wüllersdorf nyökkäsi. »Voin täysin ymmärtää, Innstetten; minun kävisi kenties aivan samoin. Mutta jos kerran suhtaudutte asiaan siten ja sanotte minulle 'Minä rakastan tätä naista niin sydämestäni, että voin antaa hänelle kaikki anteeksi' ja jos vielä otamme huomioon sen toisen seikan, että kaikki on tapahtunut jo kauan, kauan sitten, ikäänkuin jokin toisessa tähdessä sattunut seikka, niin, jos kerran on niin laita, Innstetten, kysyn, minkätähden koko tämä juttu!»

»Siitä syystä, että sittenkin täytyy niin käydä. Olen harkinnut asian puolelta ja toiselta. Ihminen ei ole pelkkä yksilö, hän kuuluu yhteisöön, ja meidän on alinomaa pidettävä silmällä suurta kokonaisuutta, koska olemme ehdottomasti siitä riippuvaiset. Jos kävisi päinsä elää yksinäisyydessä, voisin jättää asian sikseen, kantaisin osakseni määrättyä kuormaa. Oikea onni olisi mennyttä, mutta täytyyhän ylen monien elää ilman tuota 'oikeata onnea', ja minunkin täytyisi — ja minä voisin. Ihmisen ei tarvitse olla onnellinen, kaikkein vähimmin sopii onnea itselleen vaatia, ja sitä, joka on onnen meiltä riistänyt, ei tarvitse välttämättä surmata. Jos tahtoo maailmasta erinneenä elellä yhä edelleen, voi päästää hänet menemään. Mutta ihmisten yhteiselämässä on muodostunut jotakin, joka kerta kaikkiaan on olemassa ja jonka säädösten mukaisesti olemme tottuneet arvostelemaan kaikkea, toisia ja itseämme. Ja sen rikkominen ei käy päinsä, koska yhteiskunta meitä halveksisi ja koska lopulta emme kykenisi itsekään sitä sietämään, vaan ampuisimme kuulan otsaamme. Suokaa anteeksi, että pidän teille tällaista luentoa, joka lopultakin ilmaisee vain sitä, minkä jokainen on sanonut itselleen sata kertaa. Mutta kukapa voisikaan sanoa mitään uutta! Siis vielä kerran: vihasta tai muusta sellaisesta ei ole jälkeäkään, ja minä en suinkaan tahdo tahria käsiäni vereen onnen vuoksi, joka on minulta riistetty; mutta tuo jokin, jos niin tahdotte, tuo meitä tyrannisoiva yhteisö-jokin, ei välitä viehätyksestä, ei rakkaudesta eikä asiain vanhentumisesta. Minulla ei ole valinnan varaa. Minun täytyy.»

Innstetten hymyili. »Päättäkää itse, Wüllersdorf. Nyt on kello kymmenen. Kuusi tuntia sitten, sen tahdon teille ennakolta tunnustaa, peli oli vielä kädessäni, olisin voinut tehdä vielä niin tai näin, silloin oli vielä mahdollisuutta asiasta selviytyä. Nyt ei sellaista mahdollisuutta ole enää olemassa, minä olen joutunut umpikujaan. Voin suostua myöntämään, että olen itse syypää; minun olisi pitänyt paremmin vallita ja varoa itseäni, olisi pitänyt kätkeä koko asia omaan mieleeni ja taistella kaikki taistelut omassa sydämessäni. Mutta se tuli kaikki liian äkkiä, liian voimallisena, ja niin ollen en voine syyttää itseäni siitä, etten ole paremmin pitänyt kurissa hermojani. Minä lähdin luoksenne ja kirjoitin teille, ja niin olin luovuttanut pelin käsistäni. Siitä hetkestä oli onnettomuuteni ja, mikä tärkeämpää, kunniani tahra puolittain toisen tiedossa, ja ensimmäisten tässä vaihtamiemme sanojen jälkeen olin ne kokonaan ilmaissut. Ja koska on olemassa henkilö, joka asian tietää, en voi enää peräytyä.»

»Enpä sentään tiedä», virkkoi Wüllersdorf. »En tahdo mielelläni turvautua vanhoihin kuluneisiin lauseparsiin, mutta paremmin en kuitenkaan osaa sitä ilmaista: se on minun tiedossani kuin haudassa.»

»Niin, Wüllersdorf, niinhän aina sanotaan. Mutta vaiteliaisuutta ei ole olemassa. Ja jos te osoittautuisittekin toisin kuin muut henkilöityneeksi vaiteliaisuudeksi, niin itse kuitenkin sen tiedätte, ja minua ei pelasta teidän edessänne se, että olette ilmaissut olevanne yhtä mieltä kanssani, vieläpä luvannut minua kaikessa seuratakin. Minä olen auttamattomasti tästä hetkestä lähtien osaaottavien tunteittenne esineenä (mikä jo sinänsä ei suinkaan ole kovin miellyttävää), ja jokainen sana, jonka kuulette minun vaihtavan vaimoni kanssa, on teidän tarkastuksenne alainen, tahdoittepa tai ette, ja kun vaimoni puhuu uskollisuudesta tai naisten tavoin tuomitsee toisia, en tiedä, minne katseeni kääntäisin. Ja jos vielä sattuu niin, että puhun sovittelevasti jossakin aivan jokapäiväisessä kunnianloukkausjutussa, 'koska dolus puuttuu', tai jotakin muuta samanlaista, niin kasvoihinne nousee hymy tai ainakin hymyn väre ja mielessänne kuuluvat sanat: 'Kelpo Innstetten pyrkii kerrassaan intohimoin kemiallisesti tutkimaan kaikkien loukkausten loukkauspitoisuutta, ja oikeata typpimäärää hän ei löydä milloinkaan. Mikään asia ei ole häntä vielä tukehduttanut'… Olenko oikeassa, Wüllersdorf, vai enkö?»

Wüllersdorf oli noussut. »Minusta tuntuu kamalalta ajatella, että olette oikeassa, mutta te olette oikeassa. En kiusaa teitä enää sanomalla 'niin täytyy'. Maailma on kerta kaikkiaan sellainen kuin on, ja asiat eivät suju niinkuin me tahdomme, vaan niinkuin toiset tahtovat. Ne korkealentoiset lauseparret, jotka puhuvat 'jumalantuomiosta', ovat epäilemättä pelkkää mielettömyyttä; mistään sellaisesta ei voi olla puhettakaan, kunnianpalvontamme on päinvastoin nimenomaista epäjumalanpalvelusta, mutta meidän on siihen alistuttava niin kauan kuin epäjumala on yleisen palvonnan esineenä.»

He viipyivät vielä neljännestunnin toistensa seurassa, ja päätettiin, että Wüllersdorfin piti matkustaa jo samana iltana. Yöjuna lähti kahdentoista aikaan.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

Innstetten matkusti sopimuksen mukaan seuraavana iltana käyttäen samaa junaa, jolla oli edellisenä päivänä matkustanut Wüllersdorf, ja saapui kohta viiden jälkeen aamulla sille asemalle, josta tie haarautui vasempaan kohti Kessiniä. Kuten ainakin kylpykauden aikana, lähti nytkin heti junan saavuttua monestimainittu höyryalus, jonka ensimmäisen soiton Innstetten kuuli jo astuessaan ratavallilta alas johtavien portaiden viimeisiä askelmia. Laituriin ei ollut kuitenkaan minuutin matkaa; Innstetten asteli sinne ja tervehti kapteenia, joka oli hieman hämillään ja oli niinmuodoin eilispäivän kuluessa asiasta jotakin kuullut. Innstetten istuutui ruorin läheisyyteen. Kohta senjälkeen alus irroittui laiturista; sää oli ihana, aamuaurinko paistoi kauniisti, ja laivassa oli vain vähän matkustajia. Innstetten muisteli sitä päivää, jona oli Effin kanssa häämatkalta palatessaan ajanut Kessine-joen rantaa avoimissa vaunuissa, — silloin oli ollut harmaa marraskuun päivä, mutta hän itse oli ollut sydämestään iloinen; nyt oli asia muuttunut aivan toiseksi: ulkopuolella oli valoisaa, mutta hänen mielensä oli marraskuinen. Monet, monet kerrat oli hän myöhemminkin kulkenut samaa tietä, ja vainioiden yli levinnyt rauha, laitumella käyvä karja, joka hänen ohi ajaessaan kohotti päätään kuunnellakseen, työssään olevat ihmiset, hedelmälliset pellot, kaikki tuo oli tuntunut hyväätekevältä; nyt hän sitävastoin oli iloinen, kun kasaantui hieman pilviä, jotka alkoivat hiljalleen himmentää hymyilevää sinistä taivasta. Niin he liikkuivat virtaa alaspäin, ja pian »Breitlingin» komean pinnan ohi kuljettua tuli näkyviin Kessinin kirkontorni ja kohta senjälkeen laituri, pitkä rakennusrivi ja alukset ja venheet sen edessä. Nyt oltiin perillä. Innstetten sanoi hyvästi kapteenille ja kulki kohti porrasta, joka oli laskettu alas, jotta maihin astuminen olisi mukavampaa. Wüllersdorf oli jo odottamassa. He tervehtivät toisiaan aluksi enempää puhumatta ja lähtivät sitten rantalaiturin yli Hoppensackin ravintolaan, missä istuutuivat telttakatoksen alle.

»Minä majoituin eilen tänne», virkkoi Wüllersdorf, joka ei tahtonut heti käydä itse asiaan. »Kun ottaa huomioon, että Kessin on vaivainen pesä, niin kerrassaan hämmästyy löytäessään näin hyvän hotellin. Uskon varmaan, että ystäväni ylitarjoilija puhuu kolmea kieltä; hänen jakauksensa ja avorintaisten liiviensä nojalla voisimme rohkeasti otaksua hänen vallitsevan neljääkin… Jean, tuokaahan meille kahvi ja konjakkia.»

Innstetten ymmärsi varsin hyvin, minkätähden Wüllersdorf puhui tässä äänilajissa, ja oli puolestaan siihen suostuvainen, mutta ei kyennyt hillitsemään levottomuuttaan, vaan veti tahtomattaankin esiin kellonsa.

»Meillä on aikaa», sanoi Wüllersdorf. »Vielä puolitoista tuntia tai ainakin melkein. Olen tilannut vaunut neljänneksen jälkeen kahdeksan, matka ei kestä kuin kymmenen minuuttia.»

»Crampas ehdotti aluksi hautausmaan takana sijaitsevaa metsän kulmausta. Mutta sitten hän äkkiä virkkoi: 'Ei, ei siellä'. Sitten sovimme siitä, että se tapahtuu eräässä kohden rantasärkkien välissä. Aivan lähellä rantaa; ulommassa särkässä on aukko, josta näkee merelle.»

Innstetten hymyili. »Crampas näyttää hakeneen kaunista näköalaa.
Hänessä oli aina sellaisia taipumuksia. Kuinka hän käyttäytyi.»

»Ei kummallakaan tavalla. Tunnustan teille avoimesti, Innstetten, että se kerrassaan järkytti minua. Kun mainitsin teidän nimenne, hän kävi kalmankalpeaksi ja pyrki säilyttämään malttiansa, ja minä näin hänen suupielensä värähtelevän. Mutta se kesti vain silmänräpäyksen, sitten hän hillitsi itsensä, ja siitä saakka voin huomata hänessä ainoastaan alakuloista alistumista. Uskon aivan varmaan hänen aavistavan, ettei suoriudu asiasta eloon jääden ja ettei hän sitä tahdokaan. Mikäli osaan häntä oikein arvostella, hän elää mielellään, mutta suhtautuu samalla elämäänsä välinpitämättömästi. Hän ottaa kaikki ja tietää kuitenkin, ettei se suuriakaan merkitse.»

»Kuka tulee olemaan hänen sekundanttinaan? Tai sanonko mieluummin: kenet hän tuo mukanaan?»

Kun hän oli malttanut mielensä, oli tuo hänen tärkeimpänä huolenaan. Hän mainitsi pari kolme lähiseudun aatelismiestä, mutta luopui sitten ajatuksesta, koska he hänen mielestään olivat liian vanhoja ja jumalisia, ja sanoi sähköttävänsä Treptowiin ystävälleen Buddenbrookille. Hän onkin saapunut, oivallinen mies, terävä, mutta toisaalta aivan kuin lapsi, Hän ei kyennyt rauhoittumaan, vaan käveli ylen kiihtyneenä edestakaisin. Mutta kun olin hänelle kaikki kertonut, sanoi hän aivan samoin kuin mekin: 'Olette oikeassa, niin täytyy tapahtua!'

Kahvi tuotiin. Otettiin sikarit, ja Wüllersdorf aikoi jälleen suunnata keskustelun yhdentekevämpiin asioihin.

»Ihmettelen, ettei kukaan kessiniläisistä saavu teitä tervehtimään. Minä tiedän, että olette ollut täällä suuressa suosiossa. Varsinkin ystävänne Gieshübler…»

Innstetten hymyili. »Te ette tunne oikein tämän rannikon asujaimia; he ovat puolittain poroporvareita, puolittain viekkaita veitikoita, joista en erikoisesti pidä; mutta eräs hyve on heissä kaikissa: he osaavat käyttäytyä. Varsinkin vanha Gieshüblerini. Kaikki luonnollisesti tietävät, mistä on kysymys; mutta juuri siitä syystä he varovat esiintymästä uteliaina.»

Samassa tulivat vasemmalta näkyviin kiesit, jotka liikkuivat hitaasti, koska ei vielä ollut määrätty aika.

Kohta senjälkeen vaunut pysähtyivät hotellin eteen, ja Innstetten ja
Wüllersdorf nousivat.

Aallonmurtaja oli vastakkaisella puolella, oikealla eikä vasemmalla, mutta väärä käsky annettiin mahdollisten välikohtausten välttämiseksi. Kuljettiinpa muuten oikealle tai vasemmalle, joka tapauksessa täytyi ajaa Plantaašin läpi ja niinmuodoin myöskin Innstettenin entisen asumuksen ohi. Rakennus lepäsi siinä entistäänkin hiljaisempana; alakerran suojat näyttivät verrattain hoidottomilta; miten lieneekään ollut yläkerran laita! Se Effiä ahdistanut kaameuden tunne, jota Innstetten oli usein vastustanut, jopa pilaillenkin, valtasi nyt hänet itsensä, ja hän oli iloinen päästyään asumuksen ohi.

»Lieneekin sellainen. Kaupunkilaiset sanoivat siinä kummittelevan, ja nähdessäni sen tuossa edessäni en voi väittää heidän olleen väärässä.»

»Joutavia juttuja. Vanha merikapteeni ja hänellä tyttärentytär tai veljentytär, joka katosi eräänä kauniina päivänä, ja lisäksi kiinalainen, joka saattoi olla rakastajakin, ja eteissuojassa pieni haikala ja krokodiili, molemmat nuorasta riippumassa ja alinomaisessa liikkeessä. Mainiota kerrottavaa, mutta ei nyt. Päässä kummittelee kaikenlaisia muita asioita.»

»Niin ei saa käydä. Äsken, Crampasista puhuessanne, tekin puhuitte asiasta toisin, Wüllersdorf.»

Kohta senjälkeen oli kuljettu Plantaašin läpi, ja ajomies aikoi kääntyä oikealle kohti aallonmurtajaa. »Ajakaa mieluummin vasemmalle. Aallonmurtajalle ehdimme myöhemminkin.»

Ajomies käänsi leveälle ajotielle, joka johti miestenkylpylän taitse suoraan kohti metsää. Kun oli saavuttu kolmensadan askelen päähän siitä, Wüllersdorf pysähdytti vaunut, ja molemmat kulkivat sitten pitkin verrattain leveätä ajotietä, joka kohtisuoraan leikkasi kolmirivistä särkkäaluetta. Kaikkialla kasvoi sivuilla taajoja rantakauramättäitä ja niiden ympärillä eternellejä ja muutamia veripunaisia neilikoita. Innstetten kumartui ja taittoi itselleen neilikan napinläpeen. »Eternellit jälkeenpäin.»

Niin he kulkivat viisi minuuttia. Ehdittyään siihen verrattain syvään notkelmaan, joka sijaitsi molempien ulommaisten särkkien välissä, he näkivät vasemmalla jo vastapuolueen: Crampasin ja Buddenbrookin ja heidän joukossaan kelpo tri Hannemannin, joka piti hattuaan kädessään, niin että harmaat hiukset liehuivat tuulessa.

Innstetten ja Wüllersdorf kulkivat notkelman pohjaa ylöspäin, Buddenbrook tuli heitä vastaan. Tervehdittiin, ja sitten astuivat molemmat sekundantit syrjään lyhyttä asiallista keskustelua varten. Päätettiin, että oli edettävä a tempo ja laukaistava kymmenen askelen päästä. Sitten Buddenbrook palasi paikalleen; kaikki tapahtui nopeasti, Crampas kaatui.

Innstetten astui muutamia askelia taaksepäin ja kääntyi pois. Wüllersdorf oli lähtenyt Buddenbrookin luo, ja molemmat odottivat nyt, mitä sanoisi tohtori, joka näkyi kohauttavan olkapäitään. Samalla osoitti Crampas kättään liikahduttaen tahtovansa jotakin sanoa. Wüllersdorf kumartui hänen puoleensa, nyökkäsi niihin muutamiin sanoihin, jotka kuoleva sai tuskin kuuluvasti lausutuksi, ja meni sitten Innstettenin luo.

»Crampas haluaa vielä puhua kanssanne, Innstetten. Noudattakaa hänen tahtoansa. Hän ei elä enää kolmea minuuttia.»

Hänen kasvoissaan näkyi vielä tuskainen, melkeinpä ystävällinen hohde, ja sitten oli kaikki ohi.

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

Innstetten saapui jo saman päivän iltana takaisin Berliniin. Hän oli ajanut tienristeykseen jätetyissä vaunuissa suoraan asemalle poikkeamatta enää Kessinissä ja oli jättänyt molempien sekundanttien asiaksi ilmoittaa asiasta viranomaisille. Matkalla (hän oli yksin vaununosastossa) hän harkitsi vielä kerran tapahtumia; ajatukset olivat samat kuin pari päivää sitten, mutta liikkuivat nyt päinvastaisessa suunnassa: lähtivät siitä vakaumuksesta, että hän oli menetellyt oikeutensa ja velvollisuutensa mukaisesti, ja päätyivät sitä koskeviin epäilyksiin. Jos syyllisyys yleensä jotakin on, niin se ei ole sidottu paikkaan ja hetkeen eikä voine raueta olemattomiin päivästä toiseen siirryttäessä. Rikos vaatii rangaistusta; siinä on järkeä.

Asian vanheneminen sitävastoin on puolinaisuutta, heikkoutta, joka tapauksessa jotakin proosallista. Tuo ajatus rohkaisi häntä, ja hän toisti itsekseen, että oli tapahtunut niinkuin oli täytynyt tapahtua. Mutta samana hetkenä, jona tuo näytti hänestä varmalta, hän sen jälleen kumosi. »Asiain vanhenemista täytyy olla olemassa, se on ainoa järkevä mahdollisuus; yhdentekevää, onko se sitäpaitsi proosallistakin; järkevä on enimmälti proosallista. Minä olen nyt viidenneljättä vuoden ikäinen. Jos olisin löytänyt kirjeet viisikolmatta vuotta myöhemmin, olisin ollut seitsemänkymmenen vuoden ikäinen. Silloin olisi Wüllersdorf sanonut: 'Älkää olko narri, Innstetten!' Ja ellei sitä olisi sanonut Wüllersdorf, niin Buddenbrook olisi sen sanonut, ja ellei hänkään, niin minä itse. Tuo on minulle selvää. Jos asiaa liiaksi kärjistää, niin liioittelee ja johtuu naurettavuuteen. Aivan varmaan. Mutta mistä se alkaa? Missä on raja? Kymmenen vuotta vaatii vielä kaksintaistelua, ja silloin puhutaan kunniasta, mutta yhdentoista tai kenties vain kymmenen ja puolen vuoden kuluttua sitä nimitetään mielettömyydeksi. Raja, raja! Missä se on? Oliko se olemassa? Oliko sen yli jo kuljettu? Kun muistelen hänen viimeistä katsettaan, niin luulenpa sen alistuneena ja kurjuudessaan yhä hymyillen minulle sanoneen: 'Periaatteilla ratsastamista. Innstetten… Olisitte voinut säästää asian minulta ja itseltännekin'. Ja hän oli kenties oikeassa. Jotakin sellaista soi sielussani. Niin, jos olisin ollut täynnä kuolettavaa vihaa, jos minussa olisi piillyt syvä kostontunne… Kosto ei ole mikään kaunis asia, mutta inhimillinen, ja sillä on inhimillinen oikeutuksensa. Mutta näin ollen se kaikki tapahtui erään mielikuvan, erään käsitteen vuoksi, oli tehty juttu, puoli komediaa. Ja tätä komediaa minun täytyy nyt näytellä edelleen, täytyy lähettää Effi pois, tuhota hänet ja itseni hänen kerallaan… Minun olisi pitänyt polttaa kirjeet, ja maailman ei olisi milloinkaan pitänyt saada asiasta tietää. Ja kun hän sitten olisi tullut, mitään aavistamatta, olisi minun pitänyt sanoa 'Tuossa on sinun sijasi' ja olisi pitänyt sisäisesti hänestä erota. Ei maailman nähden. On olemassa paljon elämää, joka ei sitä nimeä ansaitse ja paljon avioliittoja, jotka eivät avioliittoja ole… Onni olisi mennyttä, mutta minä en näkisi alinomaa edessäni silmiä kysyvine katseineen ja sanattomine syytöksineen.»

Vähän ennen kymmentä Innstetten saapui asuntonsa oven eteen. Hän nousi portaita ja soitti kelloa; Johanna tuli avaamaan.

»Ei, se vain saisi hänet levottomaksi. Käyn mieluummin huomenna aamulla häntä katsomassa. Tuokaa minulle lasi teetä, Johanna. Onko joku käynyt täällä?»

Innstetten oli jälleen yksin. Hän käveli edestakaisin, kuten hänen tapanaan oli. »He tietävät jo kaikki; Roswitha on typerä, mutta Johanna on älykäs henkilö. Ja elleivät varmaan tiedäkään, ovat kuitenkin sitä aprikoineet ja tietävät sittenkin. Merkillistä, mikä kaikki muuttuu merkiksi ja lavertelee juttuja, ikäänkuin kaikki olisivat olleet mukana näkemässä.»

Johanna toi teen. Innstetten joi. Hän oli ponnistusten jälkeen sanomattoman väsynyt ja vaipui uneen.

Innstetten nousi hyvissä ajoin. Hän kävi Annia katsomassa, jutteli hänen kanssaan pari sanaa, kiitti häntä hyväksi sairaaksi ja lähti sitten ministeristöön ilmoittamaan esimiehelleen tapahtumasta. Ministeri oli erittäin suopea. »Niin, Innstetten, onnellinen se, joka suoriutuu hyvin kaikesta, mitä elämä voi meille tuoda; teidän on niin käynyt.» Hänen mielestään oli kaikki, hyvässä järjestyksessä, ja hän jätti asian Innstettenin itsensä hoidettavaksi.

Innstetten palasi asuntoonsa vasta myöhään iltapuolella ja löysi muutamia Wüllersdorfin kirjoittamia rivejä. »Tänään tullut takaisin. Kokenut sanomattoman paljon, tavallista ja liikuttavaa; ennen kaikkea Gieshübler. Miellyttävin kyttyräselkä, minkä olen koskaan tavannut. Teistä hän ei paljoakaan puhunut, mutta rouvasta, rouvasta! Hän ei voinut mitenkään rauhoittua, ja vihdoin tuo pieni mies alkoi itkeä. Mitä kaikkea sattuukaan. Toivottavaa olisi, että olisi enemmän Gieshüblereitä. Mutta valitettavasti on enemmän toisenlaisia. Ja sitten kohtaus majurin kodissa… kauheata. Siitä ei sanaakaan. On jälleen opittu, että tulee olla varuillaan. Käyn huomenna luonanne. Teidän W.»

Tuon luettuaan Innstetten tunsi mielensä kerrassaan järkytetyksi. Hän istui kirjoittamaan puolestaan muutamia kirjeitä. Saatuaan ne valmiiksi hän soitti: »Johanna, viekää kirjeet postilaatikkoon.»

»… Sitten vielä eräs asia, Johanna: rouva ei tule takaisin. Saatte muilta kuulla, minkätähden. Annille ei pidä asiasta ilmoittaa, ei ainakaan nyt. Lapsi parka. Teidän tulee vähitellen hänelle selittää, ettei hänellä enää ole äitiä. Minä en voi sitä tehdä. Mutta menetelkää älykkäästi. Ja pitäkää varanne, ettei Roswitha tärvele koko asiaa.»

Johanna seisoi hetkisen kuin huumaantuneena. Sitten hän meni
Innstettenin luo ja suuteli hänen kättänsä.

Ehdittyään takaisin keittiöön hän oli ylen ylpeä ja täynnä paremmuuden, melkeinpä onnenkin tuntoa. Armollinen herra oli sanonut hänelle kaikki, olipa vielä lisännyt: »ettei Roswitha tärvele koko asiaa.» Se oli pääasia, ja vaikka hänen hyvässä sydämessään olikin rouvaan kohdistuvaa osanottoa, hänen mieltänsä askarrutti sittenkin kaikkein eniten se seikka, että armollinen herra oli suhtautunut häneen tutunomaisesti.

Tavallisissa oloissa hänen olisi ollut varsin helppo ilmaista ja tehostaa voittoansa, mutta tänään sattui niin onnettomasti, että hänen kilpailijansa osoittautui enemmän tietäväksi, vaikka ei ollutkaan mikään luottamushenkilö. Portinvartija näet oli suunnilleen samoihin aikoihin kutsunut Roswithan pieneen suojaansa ja oli hänen sisään astuessaan heti ojentanut hänelle luettavaksi sanomalehden. »Kas tuossa, Roswitha, jotakin teitä varten; voitte myöhemmin tuoda sen takaisin. Se on vain Fremdenblatt, mutta Lene on jo lähtenyt noutamaan Journalia. Siinä on varmaan enemmän, ne tietävät aina kaikki. Kukapa olisikaan voinut sellaista ajatella, Roswitha!»

Roswitha, joka ei yleensä ollut kovin utelias, oli kuitenkin lähtenyt mahdollisimman nopeasti takaportaita ylös ja oli vastikään uutisen lukenut, kun Johanna tuli.

Johanna laski Innstettenin hänelle antamat kirjeet pöydälle, silmäili osoitteita tai oli silmäilevinään (hän tiesi jo hyvinkin, keille ne olivat osoitetut) ja virkkoi teeskennellyn tyynesti: »Eräs kirje on osoitettu Hohen-Cremmeniin.»

Johannaa tuo huomautus melkoisesti hämmästytti. »Eihän herra muuten kirjoita koskaan Hohen-Cremmeniin.»

»Niin, ei muuten. Mutta nyt… Ajatelkaahan, tämän antoi minulle vastikään portinvartija.»

Johanna otti lehden ja luki puoliääneen kohdan, joka oli merkitty levein mustekynän vedoin: »Vähän ennen lehden painoon menoa saamme luotettavalta taholta kuulla, että eilen aamulla on Kessinin kylpypaikassa Taka-Pommerissa tapahtunut kaksintaistelu ministerineuvos v. Im (Keithstrasse) ja majuri Crampasin välillä. Majuri Crampas kaatui. Kerrotaan, että majuri ja neuvoksetar, kaunis ja vielä erittäin nuori rouva, ovat olleet suhteissa.»

»Mitä kaikkea tuollaiset lehdet kirjoittavatkaan», virkkoi Johanna, jota harmitti se, että hänen oma uutisensa oli jo vanhentunut.

»Niin», sanoi Roswitha. »Ja tuon nyt lukevat ihmiset ja parjaavat rakasta rouva parkaani. Ja majuri rukka on nyt kuollut.»

»Niin, Roswitha, mitä oikeastaan ajattelette? Eikö hänen pidä olla kuollut? Vai pitäisikö mieluummin armollisen herramme olla vainaja?»

»Ei, Johanna, armollisen herramme pitää hänenkin elää, kaikkien pitää elää. Minä en kannata kuoliaaksi ampumista enkä voi edes kuunnella pyssynpauketta. Mutta ajatelkaahan, Johanna, siitähän on jo pitkä, puoli iäisyyttä, ja kirjeet, jotka minusta heti näyttivät omituisilta — niissä oli punainen nauha ympärillä, pariin kolmeen kertaan kiedottuna ja solmittuna, ilman ruusuketta — nehän näyttivät jo ihan keltaisilta, niin pitkä siitä on. Mehän olemme olleet täällä jo yli kuusi vuotta, ja kuinka voikaan sellaisten vanhojen juttujen vuoksi…»

»Ah, Roswitha, te puhutte niinkuin ymmärrätte. Ja tarkoin katsoen on syy teidän. Kirjeistähän se johtuu. Minkätähden tulittekaan talttoinenne ja mursitte pöydän auki. Eihän sellaista saa milloinkaan tehdä; ei saa murtaa lukkoa, jonka toinen on sulkenut.»

»Mutta Johanna, teette tosiaankin liian pahoin sanoessanne minulle noin vasten kasvoja. Tiedättehän hyvinkin, että olette itse syypää, että syöksyitte keittiöön kuin hupsu ja sanoitte minulle, että ompelupöytä oli avattava, koska siellä on haavanside. Sitten tulin minä ja toin taltan, ja nyt olen muka minä syyllinen. Onpa totisesti…»

»Sitä en tahtonut väittää, Roswitha. Mutta ette saa tulla sanomaan: majuri parka. Mitä merkitsee majuri parka! Koko majuri parka ei kelvannut kerrassa mihinkään; mies, joka lakkaamatta vääntelee sellaisia punervia viiksiänsä, ei kelpaa mihinkään, vaan saa aikaan pelkkää vahinkoa. Kun on aina palvellut hienoissa perheissä… mutta sitä teissä ei ole, Roswitha, se teistä juuri puuttuu… silloin tietää, mikä sopii ja on kunniaksi, ja tietää, että jos sellaista kerran sattuu, niin ei muu auta; tulee se, mitä nimitetään haasteeksi, ja toinen ammutaan kuoliaaksi.»

»Tiedänhän tuon minäkin; en ole sellainen tolvana, jollaiseksi tahdotte minut aina tehdä. Mutta kun on kulunut jo niin pitkä aika…»

»Niin, Roswitha, tuo teidän 'jo niin pitkä aika' se juuri osoittaa, ettette ymmärrä asiasta yhtään mitään. Te kerrotte aina vanhaa tarinaanne isästänne, joka tulee tulisine rautoineen teitä kohti, ja joka kerta, kun pistän hehkuvaa pulttia silitysrautaan, joudun pakostakin ajattelemaan isäänne, näen aina, kuinka hän aikoo teidät tappaa sen lapsen tähden, joka nyt on kuollut. Niin, Roswitha, siitä te puhutte aina, puuttuu vain, että kerrotte jutun Annillekin, ja kun Anni ripille pääsee, hän varmaan saa sen kuulla, kukaties jo samana päivänä; ja se suututtaa minua, että olette sellaisissa asioissa mukana ollut, ja olihan isänne vain kylän seppä, joka kengitti hevosia tai raudoitti rattaita, ja nyt te tulette ja vaaditte, että armollisen herran tulee tyytyä kaikkeen vain siitä syystä, että siitä on jo pitkä aika. Mitä merkitsee pitkä aika? Kuusi vuotta ei ole mikään pitkä aika. Ja armollinen rouvamme — joka ei kumminkaan enää tule takaisin, armollinen herra sanoi minulle vastikään — armollinen rouvamme täyttää vasta kuusikolmatta, ja elokuussa on hänen syntymäpäivänsä, ja te puhutte pitkistä ajoista. Ja jos hän olisikin kuudenneljättä, minä sanon teille, että kuudenneljättä iällä vasta pitääkin oikein pitää silmänsä auki, ja jos armollinen herra ei olisi mitään tehnyt, niin ylhäiset olisivat hänet 'leikanneet'. Mutta sitä sanaa te ette tunne, Roswitha siitä te ette tiedä mitään.»

»En, siitä en tiedä enkä tahdokaan tietää; mutta sen tiedän, Johanna, että te olette rakastunut armolliseen herraan.»

»Niin, naurakaahan vain. Olen huomannut sen jo aikoja sitten. Teissä on jotakin sellaista. Onni vain, ettei armollinen herramme sellaista ollenkaan huomaa… Rouva parka, rouva parka.»

Johanna tahtoi välttämättä saada rauhan syntymään. »Älkää panko pahaksenne, Roswitha Te olette jälleen vimmanne vallassa; mutta minä tiedän, että se vaivaa kaikkia maalta tulleita.»

»Minä vien nyt kirjeet ja katsahdan, onko portinvartija ehkä jo saanut toisen lehden. Jos oikein ymmärsin, on Lene jo lähetetty sitä noutamaan. Ja täytyyhän siinä olla enemmän luettavaa; tämä on melkein sama kuin ei mitään.»

KOLMASKYMMENES LUKU.

Effi ja salaneuvoksetar Zwicker olivat olleet melkein kolme viikkoa Emsissä. He asuivat erään soman pienen huvilan alakerrassa. Heidän asuinhuoneittensa välisessä yhteisessä salissa, josta avautui näköala puutarhaan, oli palisanderiflyygeli, jolla Effi soitti toisinaan sonaatin, rouva Zwicker toisinaan valssin; viimeksimainittu oli aivan epämusikaalinen ja rajoittui pääasiallisesti ihastelemaan Niemannia Tannhäuserin osan esittäjänä.

Oli ihana aamu; pienessä puutarhassa visersivät linnut ja viereisestä talosta, jossa oli »lokaali», kuului varhaisesta hetkestä huolimatta jo biljardipallojen kopsahtelu. Naiset eivät olleet nauttineet aamuistaan salissa, vaan parin jalan korkuisella ulkopengermällä, josta kolme porrasaskelmaa johti puutarhaan, ulkokaihdin oli vedetty ylös, jotta he voisivat esteettömästi nauttia raikkaasta ilmasta, ja Effi ja salaneuvoksetar tekivät verrattain uutterasti käsityötänsä. Vain silloin tällöin vaihdettiin jokin sana.

»Minä en käsitä», sanoi Effi, »minkätähden en ole saanut kirjettä neljään päivään; hän kirjoittaa muuten joka päivä. Lieneekö Anni sairas? Tai hän itse?»

Rouva Zwicker hymyili. »Saatte varmaan pian kuulla, rakas ystävä, että hän on aivan terve, aivan terve.»

Noiden sanojen sävy vaikutti Effiin epämiellyttävästi, ja hän näytti aikovan vastata, mutta samassa astui salista pengermälle, aamiaispöytää korjaamaan, Bonnin tienoilta kotoisin oleva palvelijatar, joka oli nuoruudestaan saakka tottunut vertailemaan moninaisia elämän ilmiöitä Bonnin ylioppilaihin ja Bonnin husaareihin. Hänen nimensä oli Afra.

»Afra», virkkoi Effi, »kello on varmaan jo yhdeksän; eikö postinkuljettaja ole vielä käynyt?»

»Tietenkin postinkuljettajasta. Hän on Siegeniläisiä ja hänessä ei ole mitään reippautta. Olen sen jo hänelle sanonut, sanoin, että sellainen on pelkkää hulttiomaisuutta. Ja missä kunnossa onkaan hänen tukkansa; luulenpa, ettei hän edes kunnolla tiedä, mikä on jakaus.»

»Te olette, taaskin liian ankara, Afra. Ajatelkaahan, kuinka postinkuljettajan oli liikuttava päivät pääksytysten alinomaisessa helteessä…

»Niinpä kyllä, armollinen rouva. Mutta onhan toisia, jotka siihen pystyvät; ne, jotka ovat sellaista ainesta, siihen kykenevät.» Niin sanoessaan hän otti tarjottimen taitavasti viiden sormensa varaan ja astui portaita alas mennäkseen keittiöön lyhintä tietä.

»Sievä tyttö», sanoi rouva Zwicker. »Ja nopsa ja näppärä, tekisipä melkein mieleni sanoa luontevan viehättävä. Tiedättekö, rakas paroonitar, että tuo Afra… muuten ihmeellinen nimi, ja kuuluu olleen olemassa pyhä Afra, vaikka en usko meidän Aframme olevan hänen jälkeläisiään…»

»Parahin salaneuvoksetar, nyt te jälleen syvennytte sivuasiaanne, jonka nimi on tällä kertaa Afra, siinä määrin, että unohdatte kerrassaan, mitä oikeastaan aloitte sanoa…»

»Enpä suinkaan, rakas ystäväni; joka tapauksessa löydän jälleen latuni. Tahdoin sanoa, että tämä Afra muistuttaa tavattomasti sitä muhkeata naishenkilöä, johon teidän talossanne…»

»Niin, olette oikeassa. Yhtäläisyyttä on olemassa. Meidän sisäkkömme on vain melkoista sievempi ja varsinkin hänen hiuksensa ovat paljoa kauniimmat ja täydemmät. En ole nähnytkään sellaisia kauniita pellavaisia hiuksia kuin meidän Johannallamme. Jotakin sentapaista tosin näkee, mutta ei niin runsaita…»

Rouva Zwicker hymyili. »Harvoinpa kuulee nuoren rouvan niin innostuneesti puhuvan sisäkkönsä kauniista vaaleista hiuksista. Ja vielä niiden runsaudestakin! Tiedättekö, se tuntuu minusta kerrassaan liikuttavalta. Oikeastaanhan joutuu palvelijattaria valitessaan alinomaa pulaan. Kauniita niiden pitää olla, koska loukkaa kaikkia vieraita, ainakin miespuolisia, jos näkevät oviaukkoon ilmestyvän pitkän hongankolistajan, harmaapintaisen ja mustareunaisen, ja on sula onni, että käytävät yleensä ovat pimeät. Mutta jos taas pitää liian suurta lukua sellaisesta edustuksesta ja niinsanotusta ensimmäisestä vaikutelmasta ja jos vielä lahjoittaa sellaiselle henkilölle toisen valkoisen koruesiliinan toisensa jälkeen, niin ihmisellä ei oikeastaan ole enää rauhallista hetkeä, ja ellei ole liian itserakas ja liiaksi itseensäluottava, joutuu itseltään kysymään, eikö ole tarpeen jonkinlainen remeduuri. 'Remeduuri' näet oli Zwickerin lempisana, ja sillä hän minua usein ikävystytti; mutta totta kyllä, että kaikilla salaneuvoksilla on sellaisia lempisanoja.»

Effi kuunteli varsin sekavin tuntein. Jos salaneuvoksetar olisi ollut vähänkin toisenlainen, niin tuo kaikki olisi voinut olla varsin viehättävää, mutta kun hän kerran oli sellainen kuin oli, ei Effiä erikoisesti miellyttänyt se, mikä kenties muuten olisi häntä kerrassaan ilahduttanut.

»Olette aivan oikeassa, rakas ystävä, mitä salaneuvoksiin tulee. Innstetten on hänkin omaksunut sellaisia lauseparsia, mutta nauraa aina, kun häntä senvuoksi silmäilen, ja pyytää jälkeenpäin anteeksi virallisia lausumiansa. Mutta teidän arvoisa puolisonne oli varmaan palvellut kauemmin ja oli yleensäkin vanhempi…»

»Ja kaiken kaikkiaan minä en voi oikein käsittää kaikkia niitä pelkoja, joista puhutte. Onhan se, mitä hyviksi tavoiksi nimitetään, yhä vielä voima…»

»… Enkä voi varsinkaan ajatella, että juuri teidän osaksenne olisi tullut sellaisten huolten ja pelkojen kokeminen. Teissä on — anteeksi, että tässä ihan avoimesti asian mainitsen — juuri sitä, mitä miehet mainitsevat viehätyksen nimellä; te olette hilpeä, huvittava, ja ellei olisi epähienoa, tahtoisin nämä teidän etunne huomioonottaen teiltä kysyä, perustuuko se mitä äsken sanoitte, kaikenlaisiin tuskallisiin omiin kokemuksiin.»

»Tuskallisiin?» virkkoi rouva Zwicker. »Ah, rakas armollinen rouva, tuskallinen on liian korkea sana, siinäkin tapauksessa, että ihminen kenties on eläessään kokenut monenlaista. Tuskallinen on suoraan sanoen liikaa, aivan liikaa. Ja onhan ihmisessä sitäpaitsi omat apukeinonsa ja vastavoimansa. Ette saa suhtautua sellaiseen liian traagillisesti.»

»En voi luoda itselleni mitään oikeata käsitystä siitä, mitä suvaitsette vihjailla. Tosin ei ole laita niin, etten tiedä, mitä synti on, sen tiedän minäkin; mutta onhan sentään eroa, jos ihminen sattuu joutumaan kaikenlaisiin huonoihin ajatuksiin tai jos sellaiset asiat muodostuvat ihmiselle puolittaiseksi tai kokonaiseksi elämäntottumukseksi. Ja vielä omassa kodissa…»

»Siitä en tahdo puhua, en tahdo suoraan niin sanoa, vaikka avoimesti tunnustaakseni olen tai — kuten minun nyt on sanottava; asiat näet ovat kaukana menneisyydessä — olin siinäkin suhteessa täynnä epäluuloja. Mutta onhan tilaisuutta ulkopuolellakin. Oletteko kuullut huviretkistä?»

»Epäilemättä. Ja olisinpa mielissäni, jos Innstetten sellaista enemmän harrastaisi…»

»Harkitkaa asiaa, rakas ystäväni. Zwicker oli aina Saatwinkelissä. Voin teille vain sanoa, että aina, kun tuon nimen kuulen, sydäntäni vieläkin kouristaa. Mitä ovat yleensäkin kaikki huvipaikat vanhan rakkaan Berlinimme lähistöllä! Minä näet rakastan sittenkin Berliniä. Mutta jo pelkät kysymykseen tulevien paikkakuntien nimet sisältävät kokonaisen maailman huolta ja pelontuskaa. Te hymyilette. Mutta sanokaahan itse, rakas ystävä, mitä voitte odottaa suurelta kaupungilta ja sen siveellisiltä olosuhteilta, kun melkein sen porteilla (Charlottenburgin ja Berlinin välillä näet ei enää ole mitään oikeata eroa) kohtaatte tuskin tuhannen askelen alalla Pichelsbergin, Pichelsdorfin ja Pichelswerderin. Kolminkertainen Pichel on jo liikaa. Voitte etsiä koko maailmasta, mutta mistään muualta ette sellaista löydä.»

»Ja kaikki tämä», jatkoi rouva Zwicker, »tapahtuu tuoreessa puussa Havelin puolella. Tämä kaikki on lännen puolta, missä on kulttuuria ja korkeampaa sivistystä. Mutta lähtekäähän, armollinen rouva, toiselle puolelle, Spreen varrelle. En puhu Treptowista ja Stralausta, ne ovat pieniä asioita, viattomia, mutta jos otatte käsille erikoiskartan, tapaatte ainakin omituisten nimien joukossa, kuten Kiekebusch, Wuhlheide… olisittepa kuullut, kuinka Zwicker sanan lausui… nimiä, jotka ovat luonteeltaan kerrassaan karkeita ja joilla en tahdo korvianne loukata. Mutta ne juuri ovat tietenkin suosituimpia paikkoja. Minä vihaan huviretkiä, jotka kansanmieli kuvittelee vaunuretkiksi isänmaallisine lauluineen, mutta joissa todellisuudessa piilevät yhteiskunnallisen kumouksen idut. Puhuessani 'yhteiskunnallisesta kumouksesta' tarkoitan tietenkin moraalista kumousta, kaikki muu on jo voitettu kanta, ja jo Zwicker sanoi minulle viimeisinä päivinänsä: 'Usko minua, Sophie, Saturnus syö lapsensa'. Ja vaikka Zwicker saattoikin olla monella muotoa puutteellinen, minun on kuitenkin tunnustaminen, että hän oli filosofinen pää ja tajusi luontoperäisen vaiston nojalla historiallista kehitystä… Mutta nytpä huomaan, että rakas rouva von Innstetten, joka yleensä on kovin kohtelias, kuuntelee enää vain puolella korvalla, mikä onkin luonnollista, kun ottaa huomioon, että postinkuljettaja on ilmaantunut näkyviin. Nyt hänen sydämensä rientää sinne ja ottaa ennakolta kirjeestä rakkaat sanat… No, Böselager, mitä tuottekaan?»

Puhuteltu oli sillävälin astunut pöydän luo ja latoi siihen tuomisensa: useita sanomalehtiä, kaksi kähertäjän reklaamia ja suuren kirjatun kirjeen rouva paroonitar von Innstettenille, synt. von Briest.

Vastaanottaja merkitsi nimensä, ja postinkuljettaja poistui. Rouva Zwicker silmäili kähertäjien ilmoituksia ja kertoi nauraen hiustenpesun käyneen huokeammaksi.

Effi ei kuunnellut, hän käänteli kädessään kirjettänsä ja arkaili sitä avata, itsekään tietämättä minkätähden. Se oli kirjattu, suljettu kahdella suurella sinetillä, ja kirjekuori oli tavallista jäykempi. Mitä se merkitsi? Postileima »Hohen-Cremmen» ja osoite äidin kirjoittama. Innstetteniltä siis ei ollut vielä viidentenäkään päivänä tullut yhtäkään riviä.

Hän otti helmiäiskahvaiset sakset ja leikkasi kirjeen pitkän sivun hitaasti auki. Ja nyt oli häntä odottamassa uusi yllätys. Kirjeen muodostivat tosiaankin äidin tiheät rivit, mutta arkin sisässä oli leveän paperiliuskan ympäröimiä seteleitä, ja liuskaan oli isän käsialalla merkitty summa. Effi siirsi kirjekuoren kauemmaksi ja alkoi lukea nojaten taaksepäin keinutuolissaan. Mutta pitkälle hän ei päässyt, rivit näyttivät pakenevan, ja hänen kasvonsa valahtivat verettömiksi. Sitten hän kumartui ja alkoi uudelleen lukea.

Effi nyökkäsi, mutta ei vastannut sen enempää, pyysi vain saada lasin vettä. Juotuaan hän sanoi: »Se menee ohi, parahin salaneuvoksetar, mutta tahtoisin vetäytyä hetkiseksi omaan huoneeseeni… Kunpa voisitte lähettää Afran.»

Hän nousi ja lähti saliin, missä ilmeiseksi mielihyväkseen sai tukea palisanderiflyygelistä. Sen vieritse hän tuli oikealla puolella sijaitsevan huoneensa ovelle, sai sen haeskellen ja haparoiden avatuksi, ehti seinällä olevan vuoteensa luo ja lysähti siihen pyörtyneenä.

YHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Kului minuutteja. Toinnuttuaan Effi istui ikkunan luona olevalle tuolille ja katseli hiljaiselle kadulle. Kunpa olisi siellä ollut edes melua ja kiistaa; mutta ei, vain auringonpaiste lepäsi kivetyllä tiellä, ja lisäksi aitaristikon ja puiden varjot. Effin valtasi koko voimallansa se tunne, että hän oli yksin maailmassa. Vielä tunti sitten hän oli ollut onnellinen aviopuoliso, kaikkien tuttavien suosikki, ja nyt hän oli hylätty. Hän oli lukenut ainoastaan kirjeen alun, mutta jo siitä oli hänen asemansa riittävästi hänelle selvinnyt. Minne lähteä? Hän ei tietänyt tuohon mitään vastausta, mutta oli kuitenkin täynnä syvää kaipausta päästä pois nykyisestä ympäristöstään, pois tuon salaneuvoksettaren luota, jolle koko asia oli pelkkä »kiintoisa tapaus» ja jonka osanotto, jos sellaista ylimalkaan oli olemassa, ei varmaankaan ollut yhtä suuri kuin hänen uteliaisuutensa.

Pöydällä hänen edessään lepäsi kirje, mutta hänellä ei ollut kyllin rohkeutta lukea eteenpäin. Vihdoin hän sanoi: »Mitä vielä pelkään? Voidaanko vielä sanoa sellaista, mitä en ole jo itse itselleni sanonut? Se, jota koko tämä asia koskee, on kuollut, kotiin en voi palata, parin viikon kuluttua julistetaan avioero, ja lapsi jätetään isälle. Luonnollisesti. Minä olen syyllinen, ja syyllinen ei voi lastansa kasvattaa. Ja millä varoilla sen tekisinkään? Itsestäni voinen pitää huolta. Katsonpa, mitä äiti siitä kirjoittaa, millaiseksi hän elämäni ajattelee.»

»… Ja sitten tulevaisuutesi, rakas Effi. Sinun täytyy nyt alkaa elää omin neuvoin ja saat luottaa siihen, että sinua avustamme, mikäli ulkonaiset varat ovat kysymyksessä. Sinun on paras elää Berlinissä (suuressa kaupungissa sellaiset asiat häipyvät parhaiten huomaamattomiin), ja sinä tulet kuulumaan siellä niiden monien joukkoon, jotka ovat itse riistäneet itseltään, vapaan ilman ja kirkkaan päivänpaisteen. Sinä tulet elämään yksinäisenä, ja ellet sitä tahdo, sinun on luultavasti pakko laskeutua omaa olopiiriäsi alemmaksi. Se maailma, jossa olet elänyt, tulee olemaan sinulta suljettu. Kaikkein murheellisinta sekä meille että itsellesikin (itsellesikin, mikäli otaksumme sinut tuntevamme), on, että vanhempienkin koti tulee olemaan sinulta suljettu; me emme voi tarjota sinulle mitään hiljaista olopaikkaa Hohen-Cremmenissä, emme mitään suojaa talossamme, koska niinmuodoin olisi suljettava talomme koko maailmalta, ja sitä emme missään tapauksessa tahdo tehdä. Me emme suinkaan ole maailmaan ylenmäärin kiintyneet, eikä eroaminen siitä, mitä 'seurapiiriksi' nimitetään, suinkaan ilmene meille ehdottoman sietämättömänä; ei, ei siitä syystä, vaan yksinkertaisesti senvuoksi, että tahdomme tunnustaa väriä ja kaikkien ihmisten nähden — en voi säästää sinua jättämällä sanan lausumatta — tuomita tekosi, ainoan ja hellästi rakastamamme lapsen menettelyn…»

Effi ei voinut lukea enempää; hänen silmiinsä tulvahtivat kyynelet, ja turhaan taisteluaan sitä vastaan hän vihdoin alkoi ankarasti nyyhkyttää ja itkeä siten keventäen sydäntänsä.

Puolen tunnin kuluttua kuului koputettavan, ja Effin kehoittaessa astumaan sisään ilmaantui salaneuvoksetar.

»Epäilemättä, parahin salaneuvoksetar», sanoi Effi, joka nyt lepäsi sohvassa kevyesti peitettynä ja kädet ristissä. »Olen ihan uupunut ja olen sovittautunut tähän niin hyvin kuin kävi päinsä. Suvainnette ottaa tuolin itsellenne.»

Salaneuvoksetar istuutui niin, että pöytä kukkamaljakkoineen oli hänen ja Effin välissä. Effi ei ilmaissut minkäänlaista hämmentymistä eikä muuttanut ollenkaan asentoansa; kädetkin olivat yhä ristissä. Yhtäkkiä hänestä tuntui aivan yhdentekevältä, mitä tuo rouva ajatteli; hän tahtoi vain päästä pois.

»Murheellinen on liian lievä sana», sanoi Effi. »Joka tapauksessa on asia kyllin murheellinen tehdäkseen äkkinäisen lopun yhdessäolostamme. Minun täytyy lähteä jo tänään.»

»Ei, se ei koske Annia. Uutiset eivät tulleet Berlinistä, vaan äidiltäni. Hän on huolissaan minun tähteni, ja minä pidän tärkeänä saada huolet hälvenemään tai, ellen siihen kykenisikään, olla ainakin läsnä.»

»Käsitän asian liiankin hyvin, vaikka toisaalta kovin valitan, että minun nyt on vietettävä yksin nämä viimeiset Emsin päivät. Saanko tarjota teille palveluksiani?»

Ennenkuin Effi ehti vastaamaan, astui sisään Afra, joka ilmoitti, että kokoonnuttiin aamiaisaterialle. Hän kertoi kaikkien olevan erittäin kiihtyneessä mielentilassa: keisarin sanottiin todennäköisesti tulevan kolmeksi viikoksi, lopuksi järjestettäisiin suuret kenttäharjoitukset, ja Bonnin husaarien piti heidänkin saapua.

Rouva Zwicker teki heti laskelmiaan, kannattaisiko jäädä niin pitkäksi ajaksi, johtui ehdottomasti myönteiseen päätelmään ja lähti sitten Effin puolesta ilmoittamaan, ettei Effi voinut tulla aamiaispöytään.

Afran aikoessa kohta senjälkeen poistua Effi virkkoi: »Ja sitten, Afra, kun olette vapaa, tulette ehkä neljännestunniksi auttamaan minua tavaroitteni kokoamisessa. Minä matkustan jo tänään seitsemän aikaan lähtevässä junassa.»

»Jo tänään? Ah, armollinen rouva, se on sentään vahinko. Nythän vasta kauniit päivät alkavat.»

Rouva Zwicker, joka toivoi yhä saavansa kuulla kaikenlaista, oli vain vaivoin suostunut olemaan saattelematta »rouva paroonitarta». »Asemalla», oli Effi vakuuttanut, »ihminen on aina hajamielinen, ajattelee väin paikkaansa vaunussa ja matkatavaroitansa; juuri sellaisille henkilöille, joihin on kiintynyt, sanoo mielellään hyvästi jo ennen.» Rouva Zwicker todisti asian oikeaksi, vaikka varsin hyvin oivalsi siinä piilevän verukkeen; hän oli eläessään ehtinyt seisomaan kaikenlaisten ovien takana ja tiesi heti, mikä oli aito asia, mikä ei.

Afra saatteli Effin asemalle ja vaati häneltä varman lupauksen, että hän tulisi jälleen seuraavana kesänä; joka on kerran Emsissä ollut, tulee aina uudelleen, sanoi hän. Bonnia lukuunottamatta oli Ems maailman paras paikka.

Rouva Zwicker oli sillävälin istuutunut kirjoittamaan kirjeitä, ei salissa olevan hieman horjuvaisen rokokopöydän ääreen, vaan ulos pengermälle, saman pöydän luo, jonka ääressä hän oli tuskin kymmenen tuntia aikaisemmin nauttinut aamiaista Effin seurassa.

Hän iloitsi kirjeestään, jonka oli määrä tulla erään Reichenhallissa oleskelevan berliniläisen rouvan osaksi. Nämä molemmat sielut olivat jo aikoja sitten löytäneet toisensa, ja kummankin huippukohtana oli koko miesmaailmaan kohdistuva ankara epäileväisyys; molempien mielestä miehet eivät läheskään täyttäneet niitä vaatimuksia, joita kohtuudenmukaisesti sopi heille asettaa, kaikkein vähimmin niinsanotut »pulskat» miehet. »Ne, jotka eivät hämmingiltään tiedä, minne katsoa, ovat lyhyen alkututkimuksen jälkeen kuitenkin kaikkein parhaat, varsinaiset Don Juanit aiheuttavat joka kerta pettymystä. Mistä se oikeastaan johtuneekaan?» Tällaisia viisaita lausumia nämä ystävättäret keskenään vaihtoivat.

Rouva Zwicker kirjoitti jo toista arkkia ja jatkoi ylen kiitollisen aiheensa käsittelyä — sen nimi oli tietenkin »Effi» — seuraavaan tapaan: »Kaiken kaikkiaan hän oli varsin siedettävä, kohtelias, avomielinen, kuten näytti, vailla kaikkea aatelisen omahyväisyyttä (tai ainakin taitava sitä salaamaan) ja aina harras kuuntelemaan, kun hänelle jotakin mielenkiintoista kertoi, ja minä tietenkin käytin tilaisuutta runsain määrin hyväkseni, kuten ilmankin arvannet. Siis vielä kerran: viehättävä nuori rouva, viidenkolmatta vuoden ikäinen, ei ainakaan paljoa vanhempi. Mutta minä en ole sittenkään vielä koskaan luottanut rauhaan enkä luota vielä nytkään, niin, nyt kenties kaikkein vähimmin. Tänä päivänä sattuneessa kirjejutussa — niin, siinä piilee todellinen tarina. Siitä olen varsin varma. Muuten sattuisi ensi kerran, että erehdyn sellaisessa asiassa. Se seikka, että hän mielellään puhui berliniläisistä muotipapeista ja määritteli kunkin hurskauden määrän, sekä sattumalta esiin vilkahtava Gretchenin-katse, joka vakuutti olevansa kykenemätön minkäänlaista häiriötä aiheuttamaan, — kaikki nuo seikat vakaannuttivat uskoani… Mutta tuossapa tuleekin Aframme, josta luullakseni sinulle jo kirjoitin, sievä tyttö — asettaa pöydälle sanomalehden, jonka sanoo emäntämme lähettäneen minulle; siinä näkyy olevan sinisellä merkitty kohta. Suonet anteeksi, jos ensin luen sen kohdan…»

»Jälkikirjoitus. Sanomalehti oli varsin mielenkiintoinen ja tuli kuin kutsuttuna. Leikkaan sinisellä merkityn kohdan irti ja liitän sen kirjeeni mukaan. Siitä näet, etten ole erehtynyt. Kuka lieneekään tuo Crampas? Uskomatonta — kirjoittaa ensin itse kirjeitä ja sitten vielä säilyttelee toisen kirjoittamia! Mitä virkaa onkaan uuneilla ja liesillä? Tämän kaksintaisteluhullutuksen vielä vallitessa ei missään tapauksessa saa niin menetellä; jonkin tulevan sukupolven voitaneen sallia tyydyttää kirjeenkirjoittamishimoansa, koska se kenties silloin on jo vaaraton. Mutta nykyjään me emme ole vielä läheskään niin pitkällä. Muuten olen täynnä nuoreen paroonittareen kohdistuvaa säälintunnetta ja löydän auttamattoman itserakkauteni vuoksi ainoan lohdutukseni siitä, etten ole asiaa väärin arvostellut. Ja eihän tapaus ollut niinkään jokapäiväinen. Heikompi diagnostikko olisi kenties sentään antanut pettää itseään. Aina sinun Sophie.»

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Kolme vuotta oli kulunut, ja Effi oli asunut melkein yhtä pitkän ajan Königgrätzerstrassen varrella, Askanin torin ja Hallen portin välillä sijaitsevassa pienessä asunnossa, jonka muodostivat kaksi huonetta ja niiden takana sijaitseva keittiö palvelijattarensuojineen, kaikki mahdollisimman keskinkertaista ja jokapäiväistä. Mutta asunto oli sittenkin erikoisen sievä ja miellytti jokaista, eniten kenties vanhaa salaneuvos Rummschütteliä, joka silloin tällöin kävi katsomassa. Hän oli jo kauan sitten suonut nuorelle rouva-rukalle anteeksi aikoinaan sattuneen reumatismi- ja neuralgiakomedian, vieläpä kaiken muunkin, mitä oli myöhemmin tapahtunut — jos hän yleensäkään katsoi asian mitään anteeksiantamista kaipaavan. Rummschüttel näet tunsi aivan toisenlaisiakin asioita. Hänen ikänsä lähenteli nyt jo kahdeksaakymmentä, mutta kun Effi, joka oli viime aikoina kääntynyt sangen sairaalloiseksi, lähetti hänelle kirjeen pyytäen käymään luonansa, hän saapui jo seuraavana aamupäivänä eikä tahtonut kuullakaan anteeksipyyntöjä siitä, että asunto sijaitsi niin korkealla. »Ei mitään anteeksipyyntöjä, parahin armollinen rouva; ensinnäkin se kuuluu virkaani, ja toiseksi olen iloinen, melkeinpä ylpeäkin kyetessäni vielä varsin hyvin nousemaan kolmanteen kerrokseen. Ellen pelkäisi olevani teille vaivaksi ja rasitukseksi — tulenhan näet lääkärinä enkä luonnonystävänä tai maisemainihailijana — tulisin kaiketi useamminkin vain nähdäkseni teidät ja istuutuakseni muutamaksi minuutiksi ikkunanne luo. Luulenpa, ettette anna näköalalle riittävää arvoa.»

»Annan toki», virkkoi Effi; mutta Rummschüttel ei sallinut itseään häiritä, vaan jatkoi: »Armollinen rouva, suvaitkaa tulla tänne, vain hetkiseksi, tai sallikaa, että vien teidät ikkunan luo. Kerrassaan suurenmoista jälleen tänään. Katsokaahan noita eri ratavalleja, kolme, ei, kokonaista neljä, ja kuinka junat lakkaamatta liukuvat niitä pitkin… nyt häviää jälleen eräs juna puuryhmän taakse. Tosiaankin suurenmoista. Ja kuinka aurinko valaiseekaan savupilviä! Ellei Matteuksen kirkkomaa olisi kohta takana, se olisi ihanteellinen näköala.»

»Niin, te voitte niin sanoa. Mutta meikäläinen! Meikäläinen johtuu auttamattomasti kysymään, eikö siellä voisi levätä muutamia vähemmän. Muuten, armollinen rouva, olen teihin tyytyväinen ja valitan vain, ettette tahdo kuulla puhuttavankaan Emsistä; Ems tekisi ihmeitä teidän katarri…»

»Ems tekisi ihmeitä. Mutta koska ette halua sinne lähteä (ja minä ymmärrän asian), juokaa terveysvettä täällä. Kolmessa minuutissa ehditte Prinssi Albrechtin puutarhaan, ja jos puuttuvatkin soittoesitykset, upeat puvut ja kaikki oikean terveyslähdepaikan huvitukset, niin onhan itse terveysvesi sentään pääasia.»

Effi oli suostuvainen, ja Rummschüttel otti hattunsa ja keppinsä. Mutta sitten hän astui vielä kerran ikkunan luo. »Olen kuullut, että aikovat järjestää Kreuzbergin rinteen pengermiksi. Jumala kaupunginhallitusta siunatkoon; kun tuo paljas kallion kylki alkaa vihertää… Kerrassaan viehättävä asunto. Voisin teitä melkein kadehtia… Ja mitä olenkaan aikonut teille sanoa jo aikoja sitten, armollinen rouva, te kirjoitatte minulle aina ylen ystävällisesti. Kukapa ei siitä iloitsisi? Mutta onhan siitä teille joka kerta vaivaa… Lähettäkää yksinkertaisesti Roswitha.»

»Lähettäkää Roswitha…» oli Rummschüttel sanonut. Oliko siis Roswitha Effin luona? Oliko hän Königgrätzer- eikä Keithstrassen varrella? Epäilemättä, ja oli ollut jo kauan, aivan yhtä kauan kuin Effi oli siellä asunut. Jo kolme päivää ennen sinne muuttamista Roswitha oli ilmaantunut armollisen rouvansa luo, ja se oli ollut suuri päivä molemmille, niin suuri, että sitä täytyy muistella nyt vielä jälkeenpäin.

Vanhempien luopumuskirjeen saavuttua Effi oli matkustanut iltajunassa Emsistä Berliniin, missä hän ei heti etsinyt itselleen omaa asuntoa, vaan jäi aluksi erääseen täyshoitolaan. Hänen valintansa olikin onnistunut kohtalaisen hyvin. Täyshoitolaa johtavat rouvashenkilöt olivat sivistynyttä, huomaavaista väkeä ja olivat aikoja sitten oppineet hillitsemään uteliaisuutensa. Heidän läheisyydessään liikkui niin paljon ihmisiä, että olisi ollut aivan liian vaivalloista pyrkiä jokaisen yksityisen salaisuuksiin perehtymään. Sellaiset pyrkimykset olisivat vain olleet liiketoimen esteenä. Effi, jonka muistissa vielä oli rouva Zwickerin katseiden toimeenpanema ristikuulustelu, oli erittäin tyytyväinen huomatessaan rouvien hillityn käyttäytymisen; mutta kahden viikon kuluttua hän kuitenkin selvästi havaitsi, ettei täällä vallitseva yleinen ilmakehä, fyysillinen enempää kuin moraalinenkaan, ollut helposti siedettävissä. Pöydässä istui enimmälti seitsemän henkeä, nimittäin Effiä ja toista johtajatarta lukuunottamatta (toinen hoiti talouspuolta) kaksi korkeakoulussa käyvää englantilaista neitiä, eräs saksilainen aatelisnainen, erittäin kaunis galizialainen juutalaisnainen, jonka varsinaisesta toiminnasta ei kellään ollut selkoa, ja Pommerin Polzinista kotoisin oleva kanttorintytär, joka aikoi tulla maalaajaksi. Se oli paha kokoomus, ja eri tahoilla ilmenevät pöyhkeilyt, joissa englantilaiset, kumma kyllä, eivät keikkuneet ehdottomasti ylinnä, vaan taistelivat etusijasta kaikkein ylevimmän maalaajatunteen elähdyttämän polzinittaren kanssa, olivat ikäviä. Siitä huolimatta olisi Effi, joka pysytteli passiivisena, suoriutunut tämän henkisen ilmakehän painostuksesta, ellei lisäksi olisi tullut puhtaasti ruumiillisesti ja ulkonaisesti vaikuttava täyshoitolailma. Oli kenties kerrassaan mahdotonta saada selville sen varsinaista kokoomusta, mutta varsin varmaa oli, että se tukehdutti herkkätuntoista Effiä, joka niinmuodoin huomasi, tämän ulkonaisen syyn vuoksi, aivan pian joutuvansa etsimään uutta asuntoa. Hän löysikin sen verrattain läheltä. Se oli jo aikaisemmin mainittu asunto Königgrätzerstrassen varrella. Hänen oli määrä muuttaa sinne syysneljänneksen alussa, hän oli hankkinut itselleen mitä tarvitsi, ja maksoi viimeisinä syyskuun päivinä täyshoitolasta vapautumisen vaatimat lunnaat.

Eräänä näistä viimeisistä päivistä — hän oli neljännestuntia aikaisemmin vetäytynyt, pois ruokasalista ja oli parhaillaan aikeissa käydä lepäämään suurikukkaisin villakankain verhotulle meriruohosohvalle — hänen ovelleen koputettiin hiljaa.

Toinen palvelijatar, sairaalloiselta näyttävä, neljännelläkymmenellä oleva henkilö, joka alinomaa täyshoitolan käytävässä oleskellen kuljetti siellä vallitsevaa usvakehää kaikkialle kurtuissaan, astui sisään ja sanoi: »Armollinen rouva suonee anteeksi, mutta joku haluaa häntä puhutella.»

Effi oli tuskin kuullut tuon nimen, kun hän jo karisteli pois horroksensa, hypähti seisaalleen, juoksi käytävään, tarttui Roswithan käsiin ja veti hänet huoneeseensa.

»Roswitha. Sinä. Sepä iloinen asia. Mitä tuotkaan tietonasi? Tietenkin jotakin hyvää. Nuo hyvät vanhat kasvot voivat tuoda vain hyvää mukanaan. Ah, kuinka iloinen olenkaan, voisin sinua suudella; en olisi uskonut voivani olla vielä näin iloinen. Hyvä, kelpo ystäväni, kuinka jakseletkaan sinä? Muistatko vielä ne ajat, jolloin kiinalainen kummitteli? Ne olivat onnellisia aikoja. Minä pidin silloin niitä onnettomina, koska en vielä tuntenut elämän karuutta. Sittemmin olen oppinut tuntemaan. Ah, kummittelu ei ole läheskään pahinta! Tule, kelpo Roswithani, tule, istu luokseni ja kerro minulle… Ah, minua jäytää ankara ikävä. Kuinka Anni voi?»

Roswitha tuskin kykeni puhumaan; hän silmäili ympärilleen omituisessa huoneessa, jonka harmaita ja pölyttyneiltä näyttäviä seiniä kehystivät kapeat kullanväriset listat. Vihdoin hän sentään toipui ja kertoi armollisen herran nyt päässeen pois Glatzista, vanha keisari oli sanonut, että »kuusi viikkoa oli täysi määrä sellaisessa tapauksessa», ja hän, Roswitha, oli odottanut vain armollisen herran palaamista, koska Annista oli pidettävä huolta. Johanna tosin oli siisti henkilö, mutta vielä liian nuori, ajatteli liian paljon itseään, ja Jumala tiesi mitä kaikkea hänen päässään liikkuikaan. Mutta nyt, kun armollinen herra voi jälleen pitää kaikkea silmällä ja järjestyksessä, hän, Roswitha, oli tahtonut lähteä kerran katsomaan, kuinka voi armollinen rouva…

… Oli tahtonut käydä näkemässä, puuttuiko armolliselta rouvalta jotakin ja tarvitsiko hän ehkä häntä, Roswithaa, joka siinä tapauksessa tahtoi heti jäädä hänen luoksensa, auttaa häntä ja pitää huolta siitä, että armollinen rouva jälleen voisi hyvin.

Effi oli nojautunut sohvankulmaukseen ja sulkenut silmänsä. Mutta yhtäkkiä hän kohottautui ja virkkoi: »Niin, Roswitha, se, mitä sanoit, on jotakin, siinä on ajatusta. Tiedätkö, minä en jää tänne täyshoitolaan, olen vuokrannut itselleni huoneiston ja hankkinut tarvittavan kaluston ja kolmen päivän kuluttua muutan sinne. Ja kun tulisin sinne ja voisin sinulle sanoa 'Ei, Roswitha, ei siihen, kaappi on sijoitettava tuohon ja kuvastin tuohon', niin olisihan se jotakin, se miellyttäisi minua hyvinkin. Ja kun koko puuha sitten ehtii meidät uuvuttaa, sanon: 'Kas niin, Roswitha, menehän noutamaan karahvi Münchenin olutta, sillä ihminen, joka on tehnyt työtä, tahtoo juodakin, ja jos voit, tuo vielä jotakin hyvää Habsburger Hofista, voithan kuljettaa astiat myöhemmin takaisin — niin, Roswitha, kun tuota ajattelen, niin kerrassaan tuntuu sydämeni keventyvän. Mutta minun, täytyy kuitenkin sinulta kysyä, oletko asiaa hyvin harkinnut. En tahdo puhua Annista, johon olet kiintynyt, onhan hän kuin oma lapsesi — mutta Annista pidetään kumminkin hyvä huoli, ja onhan Johannakin häneen kiintynyt. Siitä siis ei mitään. Mutta ajattelehan, kuinka kaikki on muuttunut, jos tahdot jälleen tulla luokseni. Minä en ole enää silloiseni; olen nyt vuokrannut aivan pienen huoneiston, ja portinvartija ei varmaankaan pidä suurta väliä sinusta enempää kuin romustakaan. Ja taloutemme tulee olemaan erittäin vähäinen, ateriana aina se, mitä nimitimme torstairuoaksi, koska silloin oli siivouspäivä. Muistatko? Ja muistatko, kuinka kelpo Gieshübler kerran sattui tulemaan juuri parahiksi ja kuinka hän sitten sanoi, ettei ollut vielä milloinkaan syönyt mitään niin 'delikaattia'? Muistat varmaan, hän oli aina kauhean kohtelias, sillä oikeastaan hän oli koko kaupungissa ainoa ihminen, joka ruoasta jotakin ymmärsi. Toiset pitivät kaikkea hyvänä.»

Roswitha iloitsi jokaisesta sanastaja näki jo kaikki parhaassa käynnissä, kunnes Effi jälleen kysyi: »Oletko kaikkea hyvin harkinnut? Olet näet nyt — minun täytyy se sinulle sanoa, vaikka se olikin oma talouteni — olet nyt tullut monen vuoden aikana hemmotelluksi, koska ei milloinkaan säästelty eikä tarvinnut säästellä; mutta nyt minun täytyy olla säästäväinen, koska olen köyhä ja koska ainoina varoinani on se, mitä Hohen-Cremmenistä minulle lähettävät. Vanhempani ovat minulle hyvät, mikäli voivat, mutta he eivät ole rikkaat. Sanohan nyt, mitä arvelet!»

»Minä sanon, että tulen ensi lauantaina laukkuineni, en illalla, vaan heti aamulla, ja olen paikalla, kun huoneiden kuntoon järjestäminen alkaa. Voinhan sentään käydä asiaan käsiksi toisin kuin armollinen rouva.»

»Älä huoli niin sanoa, Roswitha. Osaanhan minäkin. Kun täytyy, osaa mitä tahansa.»

»Ja sitten, armollinen rouva, teidän ei tarvitse pelätä minun tähteni, että minä muka ajattelen: 'Tuo ei ole Roswithalle kyllin hyvää'. Roswithalle on kyllin hyvää kaikki se, mitä hänen on jaettava armollisen rouvan kanssa, ja parasta silloin, kun se on murheellista. Niin, minä iloitsen siitä jo kovin ennakolta. Saattepa nähdä, että osaan ja ymmärrän. Ja jos en ymmärtäisikään, niin jo toki oppisin. En näet ole unohtanut, armollinen rouva, kuinka istuin siellä hautausmaalla ypöyksinäni ja ajattelin, että olisi kaiketi parasta, jos lepäisin siinä minäkin samassa rivissä. Kuka tulikaan silloin? Kuka pelasti silloin henkeni? Onhan minulla ollut kärsittävää minullakin. Kun isäni silloin tuli minua päin, kädessä hehkuva rauta…»

»Niin, se oli jo kyllin pahaa. Mutta kun sitten istuin hautausmaalla ihan köyhänä ja hylättynä, niin se oli vieläkin pahempaa. Ja silloin tuli armollinen rouva. Ja enpä tahdo tulla autuaaksi, jos sen unohdan.»

Samassa hän nousi ja astui ikkunan luo. »Nähkääs, armollinen rouva, tuo teidän täytyy myöskin nähdä.»

Muutamia päiviä myöhemmin muutti Effi Roswithan avustamana Königgrätzerstrassen varrella sijaitsevaan asuntoonsa, joka alun pitäen häntä miellytti. Seuraa tosin puuttui, mutta täyshoitolassa oli ihmisten seura ollut niin vähässä määrin ilahduttavaa, ettei yksinolo käynyt hänelle vaikeaksi, ei ainakaan alkuaikoina. Roswithan kanssa tosin ei käynyt aloittaminen esteettistä keskustelua, eipä edes puhuminen siitä, mitä sanomalehdessä oli luettavana; mutta jos olivat kysymyksessä puhtaasti inhimilliset asiat ja Effi aloitti lauseensa sanoen »Ah, Roswitha, minua jälleen peloittaa», niin tuo uskollinen sielu osasi joka kerta hyvin vastata, antoi aina lohdutusta ja enimmälti neuvoakin.

Jouluun saakka kaikki kävi erinomaisesti; mutta jouluaatto oli jo sangen murheellinen, ja kun ehti uusi vuosi, alkoi Effi painua synkkämieliseksi. Sää ei ollut kylmä, mutta harmaa ja sateinen, ja jos päivät olivat lyhyet, niin illat olivat sitä pitemmät. Mitä tehdä? Effi luki, ompeli, asetteli pasianssia, soitti Chopinia, mutta Notturnot eivät nekään olleet omansa luomaan valoa hänen elämäänsä, ja kun Roswitha toi teetarjottimen, jossa teekupposten ohella oli vielä pari pientä lautasta ja niillä muna sekä pieniksi viipaleiksi leikattu wieniläinen kyljys, sanoi Effi pianoa sulkiessaan: »Käy tänne, Roswitha. Ole seuranani.»

Roswitha tuli. »Jo tiedän, kuinka on laita. Armollinen rouva on jälleen soittanut liian paljon; silloin te olette aina tuonnäköinen, poskissa punaiset täplät. Onhan salaneuvos sen kieltänyt.»

»Ah, Roswitha, salaneuvoksen on helppo kieltää, ja sinun on helppo matkia hänen sanojansa. Mutta mitä tekisinkään? Enhän voi istua koko päivää ikkunassa katsellen vastapäätä olevaa Kristus-kirkkoa. Sunnuntaisin, iltajumalanpalveluksen aikana, kun ikkunat ovat valaistut, minä aina sinne katselen; mutta se ei minua ollenkaan auta, sydäntä vain alkaa painostaa entistä enemmän.

»Niin, armollinen rouva, teidän pitäisi kerran käydä kirkossa. Toisitte jo kerran siellä käydäkin?»

»Oh, useitakin kertoja. Mutta minulla ei ole ollut siitä suurta voittoa. Hän saarnaa sangen hyvin ja on erittäin älykäs mies, ja minä olisin iloinen, jos tietäisin sadannenkaan osan siitä, mitä hän tietää. Mutta on sittenkin kuin kirjaa lukisi, ja kun hän vielä puhuu ylen äänekkäästi ja huitoo käsiään ja pudistelee mustia kiharoitansa, niin hartauteni on tiessään.»

Effi nauroi. »Tarkoitat, ettei sitä ole vielä minussa ollutkaan. Ja lienee tosiaankin niin laita. Mutta kenestä se johtuu? Ei suinkaan minusta. Hän puhuu aina ylen paljon Vanhasta Testamentista. Ja jos se onkin varsin hyvä asia, se ei kumminkaan minun mieltäni rakenna. Kaikki tuo kuunteleminen ei yleensäkään ole oikeata. Näetkö, minulla pitäisi olla niin paljon tekemistä, etten ehtisi ajatella sitä enkä tätä. Se olisi jotakin minua varten. On olemassa sellaisia yhdistyksiä, joissa nuoret tytöt oppivat taloustehtäviä, on kouluja ompeluopetusta ja lastentarhatyötä varten. Etkö ole milloinkaan niistä kuullut?»

»Kas vain, sinä tiedät asian paremmin kuin minä. Ja minä tahtoisin liittyä juuri sellaiseen yhdistykseen, jossa voi toimittaa jotakin hyödyllistä. Mutta sitä ei käy ajatteleminenkaan; rouvat eivät minua hyväksy eivätkä voikaan hyväksyä. Ja se juuri on kauheata, että maailma on ihmiseltä niin suljettu ja ettei saa olla mukana edes hyvää tekemässä. Minä en voi edes antaa apuopetusta köyhille lapsille…»

»Se ei olisikaan mitään teitä varten, armollinen rouva; lapsilla on aina rasvaiset saappaat jalassa, ja kun sattuu kostea ilma, on sellainen uho, ettei armollinen rouva sitä mitenkään siedä.»

Effi hymyili. »Lienetpä oikeassa, Roswitha; mutta on ikävä asia, että olet oikeassa, ja minä huomaan siitä, että minussa on vielä liian paljon vanhaa ihmistä ja että oloni ovat vielä liian hyvät.»

Mutta siitä Roswitha ei tahtonut kuulla puhuttavankaan. »Ihmiselle, joka on niin hyvä kuin armollinen rouva, eivät olot voi olla liian hyvät. Ja teidän ei pidä aina näytellä vain murheellista, ja toisinaan ajattelen, että kaikki muuttuu jälleen hyväksi, ja varmaan löytyy jotakin.»

Niinpä löytyikin. Huolimatta polzinilaisesta kanttorintyttärestä, jonka taiteellinen omahyväisyys yhä muistui Effin mieleen kamalana asiana, hän tahtoi tulla maalaajaksi, ja vaikka hän itse nauroi aiettansa, koska tiesi jäävänsä harrastelun alimmalle asteelle, hän kuitenkin kävi kiihkein mielin siihen käsiksi, kun hänellä nyt oli toimi, vieläpä aivan hänen mieleisensä, rauhallinen ja meluton. Hän ilmoittautui oppilaaksi eräälle vanhalle maalaajaprofessorille, joka oli hyvin perehtynyt Markkimaan aristokratiaan ja oli samalla niin leppoisa, että Effi näytti alun pitäen voittaneen puolelleen hänen sydämensä. Hän lienee ajatellut, että tässä oli sielu pelastettavana, ja niin hän kohteli Effiä erikoisen ystävällisesti, kuin omaa tytärtänsä. Effi oli siitä erittäin iloinen, ja se päivä, jona heillä oli ensimmäinen oppitunti, merkitsi Effille käännettä hyvään päin. Hänen köyhä elämänsä ei ollut niin köyhä kuin ennen, ja Roswitha riemuitsi siitä, että oli ollut oikeassa ja että kuitenkin oli jotakin löytynyt.

Niin kului vuosi ja enemmänkin. Mutta kun Effi nyt oli jälleen kosketuksissa ihmisten kanssa, niin hänessä heräsi halu nähdä noiden kosketusten uudistuvan ja lisääntyvän. Halu päästä Hohen-Cremmeniin heräsi hänessä toisinaan kerrassaan intohimoisena, ja vielä kiihkeämmin hän halusi päästä näkemään Annin. Olihan Anni hänen lapsensa, ja kun hän asiaa mietiskeli samalla muistaen Trippellin, joka oli kerran sanonut »Maailma on niin pieni, että Afrikan sydänmailla joutuu aivan varmaan kohtaamaan jonkun vanhan tuttavan», niin hän oli syystäkin ihmeissään, ettei ollut vielä milloinkaan tavannut Annia. Mutta asia muuttui eräänä päivänä. Hän tuli oppitunniltansa kulkien eläintieteellisen puutarhan vieritse ja nousi pysäkin lähellä pitkää Kurfürstenstrassea pitkin kulkeviin omnibus-vaunuihin. Oli erittäin kuuma, ja alaslasketut uutimet, jotka leyhyivät voimakkaassa vedossa paisuen toiselle ja toiselle taholle, tuntuivat hänestä mieluisilta. Hän nojasi etusillan puolella olevaan kulmaukseen ja oli parhaillaan tarkastelemassa muutamia lasiruutuun kuvattuja tupsuniekkoja sinisiä sohvia, kun samassa näki hitaasti liikkuviin vaunuihin hyppäävän kolme koulutyttöä, koululaukut selässä ja päässä pienet suipot hatut, kaksi vaaleata ja vallatonta ja kolmas tumma ja vakava. Viimeksimainittu oli Anni. Effi säpsähti ankarasti, ja lapsen kohtaaminen, jota hän oli kauan kaivannut, täytti hänet nyt todellisella kuolemanpelolla. Mitä tehdä? Hän avasi nopeasti ja päättävästi etusillalle johtavan oven ja pyysi siellä yksin seisovaa ajomiestä sallimaan hänen astua alas etusillalta seuraavalla pysäkillä. »On kielletty, neiti», sanoi ajomies; mutta Effi pisti hänen käteensä rahaa ja silmäili häntä niin anovasti, että hyvänluontoinen mies muutti mieltänsä ja virkkoi itsekseen:

»Eihän se oikeastaan ole luvallista; mutta käyneehän tuo kerran päinsä.» Vaunujen pysähtyessä hän irroitti ristikon, ja Effi hyppäsi alas.

»Ajattelehan, Roswitha, minä olen nähnyt Annin.» Hän kertoi koko kohtauksen. Roswitha oli tyytymätön siihen, etteivät äiti ja tytär olleet viettäneet jälleennäkemisen juhlaa, ja salli vain vastahakoisesti vakuuttaa itselleen, ettei se käynyt päinsä niin lukuisain ihmisten läsnäollessa. Sitten Effin täytyi kertoa, millaiselta Anni oli näyttänyt, ja kun Effi oli äidillisen ylpeänä hänestä kertonut, Roswitha sanoi: »Niin, hän on puolittain sitä, puolittain tätä. Somuus ja, jos saan niin sanoa, omituisuus on peräisin äidistä; mutta vakavuus on ilmettyä isää. Ja kun asiaa oikein harkitsen, lienee hän kuitenkin enemmän armollisen herran kaltainen.»

»Niin, armollinen rouva, se asia on vielä kysymyksenalainen. Ja taitaapa olla paljon sellaisia, jotka pitävät enemmän äidistä.»

»Minäpä en salli itselleni mitään uskotella ja arvaan armollisen rouvankin varsin hyvin tietävän, kuinka oikeastaan on laita ja mikä miehiä eniten miellyttää.»

Siihen keskustelu katkesi eikä sitä aloitettu uudelleen. Mutta vaikka Effi varoikin puhumasta Roswithan kanssa nimenomaan Annista, hän ei kumminkaan kyennyt sydämessään voittamaan kohtauksen aiheuttamaa vaikutelmaa ja kärsi ajatellessaan, että oli paennut omaa lastansa. Tuo kidutti häntä häpeään asti, ja halu saada tavata Anni kiihtyi kerrassaan sairaalloiseksi. Mahdotonta oli kirjoittaa Innstettenille ja pyytää häneltä lupaa. Effi oli hyvinkin tietoinen syyllisyydestään, jota koskevaa tunnetta hän vaali melkein intohimoisen tahallisesti; mutta keskellä syyllisyydentuntoa hänen mieltänsä toisaalta täytti eräänlainen Innstetteniin kohdistuva kapinahenki. Effi ajatteli näin: hän oli oikeassa ja vielä kerran ja vieläkin kerran oikeassa, mutta lopulta hän oli sittenkin väärässä. Kaikki, mitä oli tapahtunut oli kaukana menneisyydessä, uusi elämä oli alkanut, — hän olisi voinut antaa sen tuhoutua, mutta sensijaan tuhoutuikin Crampas-raukka.

Ei, Innstettenille ei käynyt kirjoittaminen; mutta Annin hän tahtoi nähdä, jutella hänen kanssaan ja painaa hänet sydäntänsä vasten, ja päiväkausia asiaa harkittuaan hän oli vihdoin selvillä siitä, miten se oli parhaiten järjestettävissä.

Jo seuraavana aamupäivänä hän pukeutui huolellisesti soveliaaseen mustaan pukuun ja lähti tapaamaan ministerin rouvaa. Hän lähetti käyntikorttinsa, johon oli merkitty vain »Effi von Innstetten, o.s. von Briest». Kaikki muu oli jätetty pois, paroonitarkin. »Hänen ylhäisyytensä pyytää käymään sisään.» Effi seurasi palvelijaa eteissuojaan, istuutui ja alkoi kiihtymyksestään huolimatta tarkastella seinillä olevia kuvia. Siinä oli ensinnäkin Guido Renin Aurora, ja vastapäätä riippui englantilaisia vaskipiirroksia, Benjamin Westin teosten jäljennöksiä, tunnettua aquatintatekotapaa noudattaen valmistettuja, voimakkaine valo- ja varjovaikutelmineen. Eräs kuva esitti kuningas Learia nummella rajuilman keskellä.

Effi oli tuskin ehtinyt lopettaa tarkastelunsa, kun viereisen huoneen ovi avautui ja kookas solakka nainen, jonka ulkomuoto heti vaikutti miellyttävästi anojaan, astui hänen luoksensa ja ojensi hänelle kätensä. »Parahin armollinen rouva», sanoi hän, »olen erittäin iloinen nähdessäni teidät jälleen…»

Niin sanoessaan hän siirtyi sohvaa kohti ja veti istuutuessaan Effin viereensä.

Effiä liikutti kaikessa ilmenevä sydämen hyvyys. Ei jälkeäkään kopeudesta tai moitteesta, pelkkää kaunista inhimillistä myötätuntoa. »Miten voin teitä palvella?» virkkoi ministerin rouva vielä kerran.

Effin suupielet värähtivät. Vihdoin hän sanoi: »Minut tuo tänne eräs pyyntö, jonka täyttymisen teidän ylhäisyytenne kenties voi tehdä mahdolliseksi. Minulla on kymmenen vuoden ikäinen tytär, jota en ole nähnyt kolmeen vuoteen ja jonka mielelläni näkisin jälleen.»

»Kun sanon, etten ole häntä nähnyt kolmeen vuoteen, en sano ihan oikein. Minä näin hänet kolme päivää sitten.» Effi kuvaili erittäin vilkkaasti sattunutta kohtausta. »Pakenemassa omaa lastani. Tiedän tosin saaneeni ansioni mukaan enkä tahdo muuttaa mitään seikkaa elämässäni. On oikein niinkuin on; en ole tahtonut sitä muuksi muuttaa. Mutta tuo lasta koskeva asia on sentään liian ankara, ja minä toivon saavani nähdä hänet silloin tällöin, ei salaa ja varkain, vaan kaikkien asianosaisten tietäen ja heidän suostumuksellaan.»

»Kaikkien asianosaisten tietäen ja heidän suostumuksellaan», toisti ministerin rouva Effin sanat. »Toisin sanoen teidän puolisonne suostumuksella. Minä huomaan hänen kasvatusmenetelmänsä pyrkivän pitämään lasta loitolla äidistä enkä tahdo puolestani käydä asiaa arvostelemaan. Hän on kenties oikeassa; suokaa anteeksi tämä huomautukseni, armollinen rouva.»

»Te suostutte itsekin puolisonne menettelyyn ja vaaditte vain, että luonnollinen tunne, kaiketi tunteistanne kaunein (ainakin me naiset lienemme siinä kohden yhtä mieltä) saa oikeutensa. Osunko oikeaan?»

»Ja minun on niinmuodoin yritettävä saada lupa tilapäisiin kohtauksiin, teidän luonanne, missä voitte kokea valloittaa takaisin lapsenne sydäntä.»

Effi sanoi vielä kerran olevansa samaa mieltä, ja ministerin rouva jatkoi: »Minä tulen niinmuodoin tekemään mitä suinkin voin, armollinen rouva. Mutta asia ei suinkaan ole helppo. Teidän puolisonne — suokaa anteeksi, että yhä edelleenkin häntä niin nimitän — on mies, joka ei toimi mielialojen ja päähänpistojen, vaan periaatteiden nojalla, ja niistä luopuminen, vaikkapa vain hetkellisestikin, käynee hänelle vaikeaksi. Ellei olisi niin laita, hänen toiminta- ja kasvatustapansa olisi jo aikoja sitten ollut toisenlainen. Hän pitää oikeana sitä, mikä tuntuu teidän sydämellenne ankaralta.»

»Arveleeko siis teidän ylhäisyytenne, että minun olisi parasta peruuttaa pyyntöni?»

»En. Tahdoin vain selittää, jotten sanoisi puolustaa puolisonne menettelyä ja tahdoin samalla viitata niihin vaikeuksiin, joita varsin todennäköisesti tulemme kohtaamaan. Mutta luulen sittenkin, että asiasta suoriudumme. Kun näet älykkäästi asian aloitamme emmekä jännitä jousta liiaksi, niin me naiset osaamme saada toimeen paljonkin. Sitäpaitsi teidän puolisonne kuuluu erikoisiin ihailijoihini, joten hän ei kieltäytyne täyttämästä hänelle esittämääni pyyntöä. Meillä on huomenna pieni illanvietto, jossa hänet tapaan, ja ylihuomenna aamulla te saatte minulta muutamia rivejä, jotka teille ilmoittavat, olenko aloittanut asian älykkäästi, toisin sanoen onnistuneesti, vai en. Otaksun puolestani, että asian voitamme; te tulette näkemään jälleen lapsenne ja hänestä iloitsemaan. Kerrotaan, että hän on kaunis tyttö. Eipä ihmekään.»

KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.

Kaksi päivää myöhemmin saapui lupauksen mukaisesti muutamia rivejä, ja Effi luki: »Olen iloinen voidessani lähettää teille hyviä uutisia, parahin armollinen rouva. Kaikki sujui toivomuksen mukaan; puolisonne on liian suuressa määrin maailmanmies voidakseen torjua naishenkilön hänelle esittämän pyynnön, mutta toisaalta — sitäkään seikkaa en saa teiltä salata — huomasin selvään, ettei hänen myöntönsä vastannut sitä, mitä hän pitää viisaana ja oikeana. Mutta älkäämme moitiskelko siinä, missä on asiamme iloita. Sopimuksemme oli sellainen, että Anninne tulee puolenpäivän aikaan, ja hyvä tähti valvokoon teidän jälleennäkemistänne.»

Nuo rivit toi päivän toinen posti, ja Annin saapumiseen ei luultavasti ollut enää kahta tuntia. Lyhyt aika, mutta silti yhä liian pitkä. Effi kulki levottomana molemmissa huoneissa ja sitten jälleen keittiössä, missä hän puhui kaikenlaisista mahdollisista asioista: Kristus-kirkon murattipeitteestä, joka luultavasti kattaisi seuraavana vuonna ikkunatkin, portinvartijasta, joka oli jälleen sulkenut huonosti kaasuhanan (he lentäisivät varmaan kohta ilmaan), siitä, että olisi parempi noutaa lamppuöljyä suuresta lamppukaupasta Unter den Linden-kadun varrelta kuin Anhaltsrasselta, — hän puhui jos jostakin, mutta ei virkkanut mitään Annista, koska ei tahtonut päästää vallitsevaksi sitä pelkoa, joka ministerin rouvan lähettämistä riveistä huolimatta tai kenties nimenomaan niiden vuoksi hänen mielessään eli.

Oli keskipäivä. Vihdoin soitettiin arasti ovikelloa, ja Roswitha lähti katsomaan kurkistusreiästä. Oikein, siellä oli Anni. Roswitha suuteli lasta, mutta ei virkkanut muuten sanaakaan, vaan johti lapsen aivan hiljaa, ikäänkuin talossa olisi ollut joku sairaana, ensin peräkamariin ja sitten etumaiseen suojaan johtavalle ovelle.

»Mene sisään, Anni.» Hän ei sanonut muuta, koska ei tahtonut häiritä, jätti lapsen yksin ja lähti jälleen keittiöön.

Effi seisoi huoneen toisessa päässä, selin kuvastinpylvääseen, kun lapsi astui sisään. »Anni!» Mutta Anni jäi puoliavoimelle ovelle, puolittain hämillään, mutta puolittain tahallaankin, ja Effi kiiruhti lapsen luo, nosti sen korkealle ja suuteli sitä.

»Anni, rakas lapseni, kuinka olenkaan iloinen. Tule, kerro minulle», sanoi hän tarttuen Annin käteen ja lähtien kohti sohvaa siihen istuutuakseen. Anni seisoi hänen vieressään ja tarttui, yhä arasti äitiään silmäillen, vasemmalla kädellään pöytäliinan riippuvaan kulmaan. »Tiedätkö, Anni, että olen sinut jo kerran nähnyt?»

»Kerrohan nyt minulle oikein paljon. Kuinka oletkaan kasvanut suureksi! Ja tuossa on arpi; Roswitha on siitä minulle kertonut. Sinä olit aina kovin raju ja vallaton leikkiessäsi. Se on sinussa äitiäsi, hänkin oli aina sellainen. Entä kuinka on laita koulussa? Luulenpa, että olet aina ensimmäinen, minusta näyttää kuin sinun täytyisi olla mallioppilas ja aina tuoda kotiin parhaat arvosanat. Olen kuullut senkin, että neiti von Wedelstädt on sinua kovin kiittänyt. Se on oikein; minä olin minäkin kunnianhimoinen, mutta kouluni ei ollut niin hyvä. Mytologia oli minun paras aineeni. Entä sinun?»

»Tiedät varmaan. Sellaisen asian tietää jokainen. Missä aineessa sinulla on paras arvosana?»

»Näetkös, tiesinhän sen. Se on hyvin ja oikein; minä en siinä erikoisesti kunnostautunut, mutta se lienee johtunut opetuksesta. Meidän opettajamme oli vain kokelas.»

»Toivottavasti hän ei käy siellä kärsimättömäksi. Siinä on pieni puutarha kirkon edessä, ja ikkunat ovat jo puolittain muratin peitossa, ikäänkuin se olisi vanhakin kirkko.»

»Sinä näytät olevan erittäin huomaavainen, ja siitä minun täytynee iloita. Pitää vain osata se oikein jakaa… Sanohan nyt, kuinka on Rollon laita.»

»Rollo on erittäin hyvä. Mutta isä sanoo sen käyvän laiskaksi; se makaa aina päivänpaisteessa.»

»Sen uskon. Niin oli laita jo silloin, kun sinä olit vielä aivan pieni… Sanohan nyt, Anni, — tänään me olemme vain kohdanneet toisemme jälleen — tuletko useinkin minun luokseni?»

»Tai menemme Schillingiin syömään jäätelöä, ananas- tai vaniljajäätelöä, sitä minä söin aina mieluimmin.»

Tuo kolmas »jos saan luvan» oli jo liikaa; Effi hypähti seisaalleen ja lapseen osui katse, jossa näytti leimahtavan ilmi syvä suuttumus. »Luulenpa, että on jo aika lähteä; Johanna käy muuten kärsimättömäksi.» Hän soitti kelloa. Roswitha, joka oli jo viereisessä huoneessa, astui heti sisään. »Roswitha, saattele Anni kirkon luo. Johanna odottaa siellä. Toivottavasti hän ei ole vilustunut. Olisin siitä kovin pahoillani. Terveisiä Johannalle.»

Mutta tuskin oli Roswitha sulkenut ulkona oven, kun Effi, joka tunsi kohta tukehtuvansa, tempasi pukunsa auki ja alkoi kouristuksentapaisesti nauraa. »Sellainen siis on jälleennäkeminen!» Hän syöksyi eteenpäin, avasi ikkunan ja etsi jotakin tuekseen. Ja apu löytyikin hänen sydämensä hädässä. Ikkunan vieressä oli kirjahylly, siinä muutamia Schillerin ja Körnerin teosten nidoksia, ja runoteosten päällä, jotka kaikki olivat samaa kokoa, raamattu ja virsikirja. Hän tarttui niihin, koska tarvitsi jotakin, minkä eteen voi polvistua rukoilemaan, ja asetti kirjat pöydänreunalle siihen kohtaan, missä Anni oli seisonut, heittäytyi äkkiä niiden eteen ja lausui puoliääneen itsekseen: »Taivaan Jumala, anna anteeksi, mitä olen tehnyt; minä olin lapsi… Ei, ei, ei, en ollut lapsi, olin kyllin vanha tietämään, mitä tein. Minä tiesin sen enkä tahdo vähentää syyllisyyttäni… mutta tämä on liikaa. Tämä rangaistus, jonka lapsi minulle aiheuttaa, ei tule sinulta, Jumalalta, joka tahtoo minua rangaista, vaan häneltä, yksin häneltä! Olen aina uskonut, että hänen sydämensä on jalo, ja olen aina tuntenut itseni pieneksi hänen rinnallaan; mutta nyt tiedän, että hän on pieni ja pikkumainen. Ja koska hän on pikkumainen, hän on julmakin. Kaikki, mikä on pientä, on julmaa. Hän on sen lapselle opettanut, hän oli aina koulumestari, Crampas nimitti häntä siten, ivallisesti, mutta hän oli oikeassa. 'Aivan varmaan, jos saan luvan.' Sinun ei tarvitse saada lupaa; minä en tahdo teistä enää tietää, minä vihaan teitä, omaa lastanikin. Mikä on liikaa, on liikaa. Kiipijä hän oli, ei mikään muu. — Kunnia, kunnia, kunnia… ja sitten hän ampui kuoliaaksi miesparan, jota en edes rakastanut ja jonka olin unohtanut, koska en häntä rakastanut. Typeryyttä oli kaikki, ja nyt verta ja murhaa. Ja minä olen syypää. Ja nyt hän lähettää lapsen luokseni, koska ei voi kieltää mitään ministerin rouvalta, ja ennenkuin lapsen lähettää, opettaa sen papukaijan tavoin toistamaan 'jos saan luvan'. Minua inhottaa, mitä olen tehnyt, mutta vieläkin enemmän minua inhottaa teidän hyveenne. Korjautukaa pois! Minun täytyy elää, mutta ikuisia aikoja ei sekään kestäne.»

Roswithan palattua makasi Effi lattialla, kasvot näkymättömissä, kuin kuollut.

NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Rummschüttel, joka kutsuttiin, ei pitänyt Effin tilaa vaarattomana. Se kuumehivutus, jota hän oli jo vuoden päivät Effissä huomannut, ilmeni nyt entistä selvempänä, ja sitäkin pahempi seikka oli, että hermotaudin ensimmäiset oireet olivat havaittavissa. Mutta Rummschüttelin levollinen, ystävällinen sävy, johon liittyi hilpeyden vivahdus, tuntui Effistä hyväätekevältä, ja hän oli tyyni tohtorin vielä ollessa hänen läheisyydessään. Vanhan herran vihdoin poistuessa saatteli Roswitha hänet eteiseen saakka ja sanoi: »Herra salaneuvos, minua kovin pelottaa; jos se palaa, ja voihan niin käydä, niin hyvä Jumala — silloinhan minulla ei ole enää yhtäkään rauhallista hetkeä. Mutta se olikin liikaa, tuo kohtaus lapsen kanssa. Armollinen rouva rukka! Ja vielä niin nuori — monet vasta aloittelevat sillä iällä.»

»Älkää olko huolissanne, Roswitha. Voi kaikki jälleen hyväksi kääntyä. Mutta hänen täytyy päästä pois. Saammehan nähdä. Toiseen ilmastoon, toisten ihmisten joukkoon.»

Seuraavana päivänä saapui Hohen-Cremmeniin tämä kirje: »Armollisin rouva! Näiden rivien puolusteena ovat vanhat ystävälliset suhteeni Briestin ja Bellingin perheisiin eikä suinkaan vähimmin se harras kiintymys, jota tunnen teidän tytärtänne kohtaan. Tämä ei saa jatkua. Ellei tapahdu jotakin, mikä tempaa tyttärenne hänen nyt jo vuosikausia viettämästään yksinäisestä ja murheellisesta elämästä, niin hän riutuu nopeasti pois. Hän on aina taipunut hivutustautiin, ja siitä syystä minä jo vuosia sitten määräsin hänet lähtemään Emsiin. Mutta tuohon vanhaan vikaan on nyt liittynyt uusi: hänen hermonsa kuluvat loppuun. Jotta se estyisi, on ilmaston vaihdos välttämätön. Mutta minne? Schlesian kylpypaikoista olisi helppo jotakin löytää, Salzbrunn on hyvä ja Reinerz hermostollisen lisätaudin vuoksi sitäkin parempi. Mutta kysymykseen saa tulla ainoastaan Hohen-Cremmen. Tytärtänne, armollinen rouva, ei kykene parantamaan yksin ilma; hän kuihtuu pois, koska hänellä ei ole ketään muuta kuin Roswitha. Palvelijan uskollisuus on kaunis asia, mutta vanhempien rakkaus on sitä parempi. Suokaa anteeksi vanhalle miehelle, että hän sekaantuu asioihin, jotka eivät kuulu hänen lääkäriammattiinsa. Tai oikeastaan kuuluvat hyvinkin, koska tässä lopultakin puhuu lääkäri esittäen velvollisuutensa nojalla, — sana annettakoon anteeksi — vaatimuksia… Minä olen nähnyt paljon elämää… mutta riittäköön jo tästä asiasta. Pyydän lausumaan parhaat terveiseni puolisollenne. Syvästi kunnioittaen Tri Rummschüttel.»

Rouva von Briest oli lukenut kirjeen miehelleen; molemmat istuivat varjoisalla puutarhakäytävällä selin saliin, rondelli aurinkokelloineen heidän edessään.

Ikkunaa kiertävä villiviini huojui hiljaa tuulessa, ja lammen yläpuolella väräjöi pari päiväkorentoa kirkkaassa auringonpaisteessa.

»Ah, Luise, mitä sanonkaan. Rummutteluni sanoo jo aivan riittävästi. Tiedäthän jo vuoden päivät, mitä asiasta ajattelen. Innstettenin kirjeen saapuessa salamana kirkkaalta taivaalta olin samaa mieltä kuin sinä. Mutta siitä on nyt jo kulunut puoli iäisyyttä; tuleeko minun näytellä täällä elämäni loppuun asti suurinkvisiittorin osaa? Voin sinulle sanoa, että olen siihen kyllästynyt jo aikoja sitten…»

»Älä huoli syyttää minua, Briest; minä rakastan häntä samoinkuin sinä, ehkäpä enemmänkin; kullakin on oma tapansa. Mutta emmehän elä maailmassa vain sitä varten, että olisimme heikkoja ja hellämielisiä ja käsittelisimme sukoillen kaikkea sitä, mikä on vastoin lakia ja käskyjä ja mitä ihmiset tuomitsevat ja tuomitsevat ainakin vielä toistaiseksi — syystäkin.»

»Se, että vanhemmat rakastavat lapsiansa. Varsinkin kun sattuu vielä olemaan yksi ainoa…»

»Ah, Luise, puhu minulle katkismuksesta miten paljon haluat, mutta älä huoli puhua seurapiiristä.»

»Ilman lasta samoin. Ja usko minua, Luise: 'seurapiiri' voi hyvinkin painaa toisen silmänsä kiinni, kunhan tahtoo. Ja minun kantani on tämä: jos rathehowilaiset tulevat, on hyvä, elleivät, hyvä niinkin. Minä sähkötän muitta mutkitta: 'Tule Effi'. Oletko samaa mieltä?»

Rouva von Briest nousi ja suuteli miehensä otsaa. »Tietenkin olen. Sinun ei pidä minua mitenkään soimata. Ei ole suinkaan helppoa niin menetellä. Ja meidän elämämme muuttuu tänä hetkenä toisenlaiseksi.»

»Minä voin sen kestää. Rapsi on hyvässä hinnassa, ja syksyllä minä voin ajaa jänistä. Ja maistuuhan minulle vielä punaviinikin. Ja kun lapsi on jälleen kotona, se maistuu vieläkin paremmalta… Menen tästä lähettämään sähkösanomaa.»

Effi oli nyt ollut enemmän kuin puoli vuotta Hohen-Cremmenissä. Hän asui niissä kahdessa yläkerran huoneessa, joissa oli asunut jo aikaisemmin, vieraana ollessaan; suurempi huone oli järjestetty häntä itseään varten, viereisessä huoneessa nukkui Roswitha. Se, mitä Rummschüttel oli toivonut tästä oleskelusta ja kaikesta muusta hyvästä, oli toteutunut siinä määrin kuin se voi toteutua. Yskä helpotti, se katkera piirre, joka oli riistänyt lempeistä kasvoista suuren osan niiden suloa, hävisi, ja tuli jälleen päiviä, joina hän voi nauraa. Kessinistä ja kaikista menneistä asioista puhuttiin vähän. Poikkeuksena olivat ainoastaan rouva von Padden ja tietenkin Gieshübler, joka erinomaisesti miellytti vanhaa Briestiä. »Tuon Alonzon, tuon Preciosa-espanjalaisen, jolla oli hallussaan Mirambo ja joka koulutti Trippelliä — niin, hänen täytyy olla nero, kukaan ei voi saada minua muuta uskomaan.» Sitten täytyi Effin suostua esittämään hänelle koko Gieshübleriä, hattu kädessä ja lukemattomine kohteliaine kumarruksineen. Luontainen jäljittelykyky tekikin asian Effille helpoksi, mutta siitä huolimatta hän ei mielellään siihen suostunut, koska piti sitä aina tuohon kelpo henkilöön kohdistuvana vääryytenä. — Innstettenistä ja Annista ei puhuttu milloinkaan, vaikka oli päätetty, että Anni saisi periä Hohen-Cremmenin.

Niin, Effi elpyi jälleen elämään, ja äiti, joka naisena ei ollut aivan haluton pitämään koko asiaa, miten tuskallinen se muuten lieneekin ollut, mielenkiintoisena tapauksena, osoitti miehensä kanssa kilpaillen rakkauttaan ja huomaavaisuuttaan.

»Näin hyvää talvea meillä ei ole ollut pitkiin aikoihin», sanoi Briest. Sitten Effi nousi ja silitteli hänen harventuneet hiuksensa pois otsalta. Mutta miten kaunista tuo kaikki lieneekin ollut, Effin terveyden kannalta se kuitenkin oli pelkkää silmänlumetta; todellisuudessa tauti jatkui ja jäyti hiljalleen hänen elämäänsä. Kun Effi — jolla oli jälleen yllään sini- ja valkojuovainen mekkohame irtaimine vöineen, kuten sinä päivänä, jona hän oli mennyt kihloihin Innstettenin kanssa — astui nopein ja joustavin askelin vanhempiensa luo sanoakseen heille hyvää huomenta, katselivat viimeksimainitut toisiaan iloisina ja ihmeissään, mutta samalla alakulosinakin, koska eivät voineet olla huomaamatta, ettei tuohon solakkaan olemukseen ja hohteleviin silmiin luonut omituista ilmettä heleä nuoruus, vaan eräänlainen kirkastuminen. Kaikki, jotka katselivat häntä tarkemmin, sen huomasivat; vain Effiltä itseltään se jäi havaitsematta. Hän eli yksinomaan siinä onnellisessa tunnossa, että sai jälleen olla tässä hänelle ystävällisessä rauhallisessa maanpaikassa, hyvässä sovussa niiden kanssa, joita oli aina rakastanut ja jotka olivat aina häntä rakastaneet, niinäkin vuosina, jotka hän oli viettänyt onnettomana ja hylättynä.

Effi askarteli kaikenlaisissa talouspuuhissa ja piti huolta pienistä somistuksista ja parannuksista. Kauneusvaistonsa nojalla hän siinä aina osui oikeaan. Lukemisen ja varsinkin taiteiden harrastamisen hän sitävastoin oli kokonaan jättänyt. »Olen kokeillut niitä niin paljon, että olen onnellinen saadessani laskea käteni syliini.» Sellaiset asiat lienevät liiaksi palautelleet hänen mieleensä menneitä murheen päiviä. Sensijaan hän kehitteli itsessään taitoa katsella luontoa hiljaa ja ihastuneena, ja kun plataanien lehdet putosivat, kun auringonsäteet kimaltelivat pienen lammen pinnassa tai kun ensimmäiset krokuskukat nousivat vielä puolittain talviseen kukkalavaan, niin tuo vaikutti häneen hyväätekevästi ja hän voi katsella kaikkea tuntikaudet unohtaen siinä, mitä hänen elämänsä oli jäänyt vaille, tai kaiketi oikeammin: mitä hän oli itseltään riistänyt.

Talo ei jäänyt aivan ilman vieraita, kaikki eivät asettuneet häntä vastustamaan; mutta parhaan seuransa hän löysi koululta ja pappilasta.

Se seikka, että koulutalosta olivat tytöt poissa, ei paljoa haitannut, koska asia ei olisi muutenkaan enää oikein luontunut; mutta vanhan Jahnken seurassa — joka ei pitänyt ainoastaan koko Ruotsin-Pommeria, vaan myöskin Kessinin seutua skandinaavisena rajamaana ja alinomaa esitti sitä koskevia kysymyksiä tämän vanhan ystävän seurassa hän viihtyi paremmin kuin milloinkaan ennen. »Niin, Jahnke, meillä oli höyrylaiva, ja kuten teille luullakseni jo kerran kirjoitin tai kenties jo kerran sanoinkin, olimme vähältä joutua aina Visbyhyn saakka. Ajatelkaahan, melkein Visbyhyn saakka. Naurettavaa tosin, mutta minä voin oikeastaan sanoa monestakin asiasta elämässäni 'melkein'.»

»Niin, tosiaankin vahinko. Mutta Rügenissä minä tosiaankin matkustelin. Ja se olisi varmaan ollut jotakin teille, Jahnke. Ajatelkaahan: Arkona suurine vendiläisten leiripaikkoineen, joka kuuluu olevan vielä nähtävissä minä näet en siellä käynyt — mutta verrattain lähellä sijaitsee Hertha-järvi valkoisine ja keltaisine ulpukkoineen. Minun täytyi hyvinkin ajatella teidän Herthaanne…»

»Niin aioin… Ja ajatelkaahan, Jahnke: aivan järven rannalla oli kaksi suurta uhrikiveä ja niissä vielä kourut, joita pitkin veri on virrannut. Siitä saakka minä ajattelen vendejä inhontuntein.»

»Ah, armollinen rouva, suokaahan anteeksi. Eiväthän ne olleet mitään vendejä. Uhrikivet ja Hertha-järvi ja kaikki niiden yhteydessä olevat asiat, nehän olivat vielä paljoa, paljoa varhaisempia, jo ennen Christum natum; puhtaita germaaneja, joista me kaikki polveudumme…»

»Tietysti», nauroi Effi, »joista me kaikki polveudumme, Jahnket aivan varmaan ja kenties Briestitkin.»

Sitten hän jätti Rügenin ja Hertha-järven ja alkoi kysellä Jahnkelta hänen lapsenlapsistaan, kumpaisetko olivat hänelle rakkaammat, Berthan vaiko Herthan lapset.

Niin, Effi tuli hyvin toimeen Jahnken kanssa. Mutta vaikka Jahnke kovin harrastikin Hertha-järveä, Skandinaviaa ja Visbytä, hän oli kuitenkin vain yksinkertainen mies, ja eipä niinmuodoin ihmekään, että yksinäinen nuori rouva paljoa mieluummin jutteli Niemeyerin kanssa. Syksyllä, niin kauan kuin voi kävellä puistossa, keskustelutilaisuuksia tarjoutuikin varsin runsaasti, mutta talven tullen asia keskeytyi moneksi kuukaudeksi, koska Effi ei mielellään käynyt itse pappilassa. Pastori Niemeyerin rouva oli ainakin ollut sangen epämiellyttävä nainen ja käytteli nyt sitäkin kopeampaa sävyä, vaikka seurakunta oli sitä mieltä, ettei hän itse ollut ihan moitteeton.

Sillä kannalla asiat olivat koko talven, Effin suureksi mielipahaksi. Mutta kun sitten huhtikuun tullen pensaisiin ilmaantui viheriä nukka ja puiston käytävät nopeasti kuivuivat, aloitettiin jälleen kävelykin.

Kerran he olivat jälleen sellaisella kävelyllä. Kaukaa kuului käen huhuilu, ja Effi laski kukuntain lukua. Hän oli tarttunut Niemeyerin käsivarteen ja virkkoi: »Niin, käki kukahtelee. En huoli kysyä siltä tietoa. Sanokaa te, ystäväni, mitä elämästä arvelette.»

»Parahin Effi, sellaisia tohtorikysymyksiä et saa minulle esittää. Sinun täytyy kääntyä jonkun filosofin tai kokonaisen tiedekunnan puoleen. Mitä elämästä arvelen, mitä se minulle merkitsee? Paljon ja vähän. Toisinaan sangen paljon, toisiaan taas erittäin vähän.»

»Se on oikein, ystäväni, se miellyttää minua; enempää en tarvitsekaan tietää.» Kun hän oli ehtinyt sen sanoa, he olivat tulleet keinun luo. Effi hyppäsi keinulaudalle niin sukkelasti kuin parhaina tyttöaikoinaan, ja ennenkuin katseleva vanhus ehti säikähdyksestään toipua, hän jo kyykistyi molempien kannatinköytten väliin ja sai taitavasti ruumistaan liikutellen keinun käyntiin. Parin sekunnin kuluttua hän heilahteli jo korkealle, piteli kiinni vain toisella kädellään, tempasi toisella poveltaan pienen silkkiliinan ja heilutti sitä ikäänkuin onnen ja vallattomuuden ilmaukseksi. Sitten hän salli keinun liikkeen jälleen hidastua, hyppäsi alas ja tarttui Niemeyerin käsivarteen.

»En. Tahtoisin olla sellainen. Mutta se on kaukana menneisyydessä, ja minä tahdoin vain vielä kerran koettaa. Ah, kuinka kaunista se olikaan ja kuinka hyvältä tuntui ilma; tuntui kuin olisin lentänyt taivaaseen. Pääsenköhän sinne? Sanokaa se minulle, ystäväni, teidän täytyy se tietää. Sanokaa, olkaa hyvä…» Niemeyer otti hänen päänsä vanhojen käsiensä väliin, suuteli hänen otsaansa ja sanoi: »Pääset, Effi.»

VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.

Effi vietti kaiket päivät ulkona puistossa, koska tunsi tarvitsevansa raitista ilmaa. Vanha tohtori Wiesike suostui asiaan, mutta soi hänelle siinä suhteessa liian paljon vapautta menetellä mielensä mukaisesti. Eräänä koleana toukokuun päivänä Effi vilustui, joutui kuumeeseen ja yski. Tohtori, joka muuten kävi joka kolmas päivä, tuli nyt joka päivä eikä oikein tietänyt, miten menetellä, sillä niitä uni- ja yskälääkkeitä, joita Effi halusi, ei kuumeen vuoksi voitu hänelle antaa.

»Kuulkaahan, tohtori», kysyi vanha Briest, »mitä tästä jutusta koituu? Tehän tunnette hänet pienestä pitäen, olette hänet noutanut. Minua tämä kaikki ei miellytä; hän laihtuu huomattavasti, ja poskissa on punaiset täplät ja silmissä kiilto, kun hän toisinaan kysyvästi katsahtaa minuun. Mitä arvelette? Miten käy? Täytyykö hänen kuolla?»

Wiesike keinutteli hitaasti päätänsä. »Sitä en tahdo sanoa, herra von Briest. Se seikka, että hänessä on kuumetta, ei minua miellytä. Mutta saanemmehan sen jälleen katoamaan, ja sitten hänen pitää lähteä Sveitsiin tai Mentonaan. Puhdasta ilmaa ja ystävällisiä vaikutelmia, jotka saavat vanhat unohtumaan…»

»Niin, Lethe», hymyili Wiesike. »Vahinko, että muinaiset ruotsalaiset, kreikkalaiset, ovat jättäneet pelkän sanan, mutta eivät lähdettä itseänsä…»

»Tai ainakin reseptiä; vesiähän valmistetaan nykyjään keinotekoisesti. Tuhat tulimmaista, Wiesike, olisipa se tuottoisa liike, jos voisimme tänne järjestää sellaisen parantolan: Friesack unohduksenlähteenä. Mutta toistaiseksi koettelemme Rivieraa. Onhan Mentone Rivieralla? Viljan hinnat tosin ovat jälleen huonot, mutta minkä täytyy, sen täytyy. Minä puhun asiasta vaimoni kanssa.»

Niin hän tekikin ja sai heti vaimonsa suostumuksen. Apuna oli se seikka, että rouva von Briest, kenties yksinäisen elämän vaikutuksesta, oli alkanut kovin ikävöidä etelään. Mutta Effi itse ei tahtonut kuulla asiasta puhuttavankaan. »Kuinka hyvät olettekaan minulle! Ja minä olen kyllin itsekäs; suostuisin tarjoamaanne uhraukseen, jos voisin siitä jotakin toivoa. Mutta uskon varmaan, että siitä olisi minulle vain vahinkoa.»

»En. Olen käynyt kovin ärtyisäksi, kaikki suututtaa minua. Ei täällä teidän luonanne. Te hemmottelette minua ja korjaatte kaikki vastukset pois tieltäni. Mutta matkalla oltaessa se ei käy päinsä, silloin ei voi epämieluisia seikkoja niinkään helposti torjua; junailijasta se alkaa ja viinuriin se päättyy. Minun tarvitsee vain kuvailla mieleeni heidän itsekylläisiä kasvojaan, niin tunnen heti ihan kuumenevan!. Ei, ei, sallikaa minun jäädä tänne. En tahdo poistua Hohen-Cremmenistä, täällä on minun paikkani. Kukkalavan heliotrooppi, aurinkokellon ympärillä, on minulle Mentonea rakkaampi.»

Tämän keskustelun jälkeen aikeesta jälleen luovuttiin, ja Wiesike, joka oli toivonut Italian paljonkin auttavan, sanoi: »Sitä täytyy kunnioittaa, se ei ole pelkkää päähänpistoa; sellaisissa sairaissa on erittäin hieno vaisto; he tietävät hämmästyttävän varmasti, mikä heitä auttaa, mikä ei. Ja onhan sekin, mitä rouva Effi junailijoista ja viinureista sanoi, oikeastaan täysin pätevää: ei ole niin parantavaa ilmaa, joka voisi korvata hotelliharmin (jos ihminen yleensä sellaista harmia kokee). Sallikaamme siis hänen jäädä tänne; ellei se ole parasta, niin ei varmaan pahintakaan.»

Arvelu osoittautuikin oikeaksi. Effi toipui, paino lisääntyi hieman (vanha Briest kuului yltiöpunnitsijoihin), ja ärtyneisyys väheni melkoisesti. Samalla hänen halunsa olla raittiissa ilmassa alinomaa kasvoi, ja hän vietti tuntikausia ulkosalla varsinkin silloin, kun puhalsi länsituuli ja harmaat pilvet riippuivat taivaalla. Sellaisina päivinä hän lähti ulos vainioille, usein puolen peninkulman päähän, istuutui väsyttyään risuaidalle ja silmäili unelmiinsa vaipuneena tuulessa huojuvia leinikköjä ja suolaheiniä.

»Sinä kävelet aina yksinäsi», sanoi rouva von Briest. »Meikäläisen väen joukossa voit liikkua huolettomasti; mutta näillä main liikkuu paljon kehnoja vieraitakin.»

Tuo sentään vaikutti Effiin, joka ei ollut milloinkaan vaaraa ajatellut, ja ollessaan jälleen Roswithan kanssa kahden kesken hän sanoi: »Sinua en voi hevin ottaa mukaan, Roswitha; sinä olet liian lihava etkä ole enää hyvä kävelijä.»

»Niin hullusti ei asianlaita sentään liene, armollinen rouva.
Kelpaisinhan minä toki vielä naimisiin.»

»Tietysti», nauroi Effi. »Se käy yhä päinsä. Mutta tiedätkö, Roswitha, olisin iloinen, jos saisin koiran, joka minua saattelisi. Isän jahtikoira ei ole minuun ollenkaan kiintynyt, jahtikoirat ovat ylen tuhmia, se liikahtaa vasta silloin, kun metsästäjä tai puutarhuri ottaa pyssyn naulasta. Minun on täytynyt usein ajatella Rolloa.»

»Niin», sanoi Roswitha, »sellaista kuin Rollo täällä ei ole. Mutta en tahdo kumminkaan täkäläisiä moittia. Hohen-Cremmen on erittäin hyvä.»

Kolme neljä päivää tämän Effin ja Roswithan kesken tapahtuneen keskustelun jälkeen Innstetten astui työhuoneeseensa tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti. Kirkkaasti helottava aamuaurinko oli hänet herättänyt; hän oli noussut, jottei jälleen nukahtaisi, ja ryhtynyt suorittamaan erästä työtä, joka oli jo kauan odottanut vuoroansa.

Kello oli neljänneksen jälkeen kahdeksan. Hän soitti kelloa. Johanna toi aamiaistarjottimen, jolla oli Kreuzzeitungin ja Norddeutsche Allgemeinen vieressä kaksi kirjettä. Hän katsahti osoitteisiin ja tunsi käsialasta toisen kirjeen ministerin lähettämäksi. Mutta entä toinen? Postileimaa ei ollut helppo lukea, ja »Hänen Jalosukuisuutensa Herra Parooni von Innstetten» osoitti onnellista tavanomaisiin arvonimiin perehtymättömyyttä. Erittäin alkuperäinen käsiala oli sekin asian yleisluonteeseen sointuva. Mutta asunto-osoite oli merkillisen tarkka: W. Keithstrasse I C, II kerros.

Innstetten oli riittävässä määrin virkamies avatakseen ensin »hänen ylhäisyytensä» lähettämän kirjeen. »Parahin Innstetten! Olen iloinen voidessani teille ilmoittaa, että Hänen Majesteettinsa on suvainnut vahvistaa nimityksenne, ja onnittelen teitä vilpittömästi.» Innstetten iloitsi ministerin ystävällisistä riveistä melkein enemmän kuin itse nimityksestä. Mitä virka-asteikossa kiipeämiseen tulee, hän oli muuttunut hieman kriitilliseksi siitä aamuhetkestä lähtien, jona Crampas oli Kessinissä sanonut hänelle hyvästi iäksi hänen mieleensä painunein katsein. Siitä lähtien hän käytti toista mittakaavaa, suhtautui kaikkeen toisin. Mitä olikaan kunnianosoitus loppujen lopuksi? Useita kertoja oli yhä ilottomampina kuluvien päivien aikana hänen mieleensä muistunut eräs puolittain unohduksiin joutunut leikinlasku vanhemman Ladenbergin ajoilta. Saatuaan iätipitkän odottamisen jälkeen Punaisen Kotkan ritarimerkin hän heitti kiukuissaan sen syrjään ja huusi: »Makaa siinä, kunnes muutut mustaksi.» Se olikin luultavasti myöhemmin muuttunut mustaksi, mutta aivan liian myöhään ja tuottamatta saajalleen oikeata tyydytystä. Kaikki, minkä on määrä tuottaa meille iloa, riippuu ajasta ja olosuhteista, ja se, mikä meitä vielä tänään onnellistaa, on jo huomenna arvotonta. Innstetten tunsi tuon syvästi, ja jos ylimmän vallan taholta tulevat kunnian- ja suosionosoitukset olivatkin — tai ainakin olivat olleet — hänelle tärkeät, hän oli nyt kuitenkin selvillä siitä, ettei asiain näennäinen loisto kätkenyt itseensä paljoakaan arvokasta ja että se, mitä »onneksi» nimitetään, jos sellaista ylipäänsä on olemassa, on jotakin muuta kuin tuo näennäisyys. »Onni sisältyy nähdäkseni kahteen seikkaan: siihen, että ihminen on sillä paikalla, johon hän kuuluu (mutta kuka virkamies voikaan sanoa niin itsestään), ja toiseksi — mikä vielä tärkeämpää — siihen, että aivan jokapäiväiset asiat sujuvat vaivattomasti, siis siihen, että ihminen on hyvin nukkunut ja etteivät uudet jalkineet purista. Jos kaksitoistatuntisen päivän 720 minuuttia kuluvat ilman erikoista mieliharmia, voi hyvinkin puhua onnellisesta päivästä.» Innstetten oli tänäänkin sellaisiin tuskaisiin mietteisiin taipuvan mielialan vallassa. Nyt hän otti käteensä toisen kirjeen. Sen luettuaan hän pyyhkäisi otsaansa ja ajatteli murheellisena, että oli olemassa onni, että se oli ollut hänen omansa, mutta ettei sitä enää hänellä ollut eikä voinut olla.

»Teidän onnittelunne uskon vilpittömäksi; toiset ovat varmaan vihoissaan. Muuten…»

»En. Hänen majesteettinsa armo saa minut häpeäntunteen valtaan, ja ministerin suopeus, jota saan kiittää kaikesta, melkein sitäkin enemmän.»

»Mutta minä olen unohtanut iloitsemisen. Jos sanoisin niin jollekin toiselle henkilölle, niin sellaista puhetta voitaisiin pitää pelkkänä tyhjänä lausepartena. Mutta te ymmärrätte sen varmaan oikein. Katsokaahan ympärillenne: kuinka autiota ja tyhjää täällä on! Kun astuu sisään Johanna, niinsanottu päärly, alkaa minua kerrassaan peloittaa. Tuo itsensä-näytteleminen (Innstetten jäljitteli Johannan ryhtiä), tuo puolittain koomillinen vartaloplastiikka, joka tuntuu asettavan erikoisia vaatimuksia, en tiedä kenelle, ihmiskunnalleko vai minulle, on sanomattoman viheliäistä, ja se olisi ammuttavaa, ellei se olisi niin naurettavaa.»

»Tämänkö mielialan vallitessa te aiotte siirtyä uuteen virka-arvoonne, parahin Innstetten?»

»Joutavia. Kuinkapa muutenkaan? Katsokaahan; nämä rivit olen vastikään saanut.»

Wüllersdorf otti käteensä toisen kirjeen, jonka postileimasta oli mahdoton saada selkoa, hymyili »Jalosukuisuudelle» ja siirtyi ikkunan luo voidakseen paremmin lukea.

»Armollinen herra! Taidatte ihmetellä, kun teille kirjoitan, mutta teen sen Rollon takia. Anni sanoi meille jo viime vuonna, että Rollo on nyt liian laiska; mutta se ei haittaa täällä, se voi olla täällä kuinka laiska tahansa, mitä laiskempi, sitä parempi. Ja armollinen rouva näkisi sen kovin mielellänsä. Lähtiessään ulos vainiolle hän sanoo aina: 'Oikeastaan minä pelkään, Roswitha, kun olen ihan yksin; mutta kukapa minua saattelisi? Rollo, niin, se kävisi päinsä; se ei kanna minulle kaunaa. Se on hyvä puoli, etteivät eläimet niin siitä välitä'. Nämä ovat armollisen rouvan sanat, ja minä en tahdo sanoa sen enempää, vaan pyydän vielä armollista herraa sanomaan terveisiä Annille. Ja samoin Johannalle. Uskollisimman alamaiselta palvelijattareltanne Roswitha Gellenhagenilta.»

»Niin», virkkoi Wüllersdorf kääntäessään paperin jälleen kokoon, »tuo on meitä melkoisempi.»

»Ja siitä samasta johtuu, että kaikki muu tuntuu teistä epäilyttävältä.»

»Osutte oikeaan. Asia on liikkunut jo kauan mielessäni, ja nuo koruttomat sanat tahallisine tai kenties tahattomine syytöksineen ovat saaneet minut jälleen ihan suunniltani. Asia kiusaa minua jo pitkät ajat, ja minä haluaisin päästä koko tästä jutusta selviytymään; mikään ei minua enää miellytä; mitä enemmän kunnianosoituksia minulle jaetaan, sitä syvemmin tunnen, ettei tämä kaikki ole minkään arvoista. Elämäni on hutiloitu pilalle, ja niin olen kaikessa hiljaisuudessa ajatellut, ettei minun pitäisi ollenkaan välittää kaikista pyrkimyksistä ja turhuuksista, vaan käytellä koulumestariluonnettani, joka lienee omintani, jonakin korkeampana tapatirehtöörinä. Onhan sellaisia nähty ennenkin. Minun siis pitäisi, jos mahdollista, muuttua sellaiseksi kamalan kuuluisaksi hahmoksi kuin esimerkiksi tohtori Wichern Hampurin kuritushuoneessa, se miraakkelimies, joka kesytti kaikki pahantekijät katseellaan ja hurskaudellaan…»

»Ei, sekään ei käy päinsä. Ei edes sekään. Minulta ovat kaikki tiet tukossa. Kuinka voinkaan voimallisesti koskettaa murhamiehen sielua? Siinä tapauksessa täytyisi itse olla moitteeton. Ja ellei ole ja jos omissa sormenpäissä on jotakin sellaista, täytyy käännytettävien kanssaveljiensä edessä ainakin voida näytellä mielipuolen katumuksenharjoittajan osaa ja esittää suunnatonta mielenmurtumusta.»

»… Nähkääs, te nyökkäätte. Mutta tuohon kaikkeen minä en enää kykene. Minusta ei ole enää katujan paitaan pukeutuvaksi, sitä vähemmän dervisiksi tai fakiiriksi, joka itseänsä syyttäen tanssii itsensä kuoliaaksi. Ja koska mikään sellainen ei käy päinsä, olen ajatellut parhaaksi lähteä täältä pois, pois ja pelkkien pikimustien miesten joukkoon, jotka eivät tiedä mitään kulttuurista ja kunniasta. Ne onnelliset! Sillä juuri se, kaikki tuo pöty on kaikkeen syypää. Kiihkeän tunteen nojalla, joka saattaisi syyksi kelvata, sellaista ei tehdä. Siis pelkkien mielikuvien vuoksi… mielikuvien… ja sitten tuhoutuu toinen, ja ihminen itse tuhoutuu myöhemmin. Vain paljoa pahemmin.»

»Mitä joutavia Innstetten, nuo ovat pelkkiä mielijohteita, päähänpistoja. Läpi mustien maanosan, mitä se sellainen? Se kelpaa velkaantuneelle luutnantille. Mutta te! Tahdotteko istua puheenjohtajana alkuasukkaiden neuvottelussa, punainen fetsi päässä, tai solmia veriheimolaisuuden kuningas Mtesan vävyn kanssa? Vai tahdotteko kulkea Kongon vartta päässänne hellekypärä, jonka pohjassa on kuusi reikää, kulkea kopeloida eteenpäin, kunnes tulette jälleen ilmoille Kamerunissa tai niillä main? Mahdotonta?»

»Jäädä tänne ja harjoittaa alistumista. Kuka onkaan vapaa kaikesta rasituksesta? Kukapa ei sano joka päivä: 'Oikeastaan epäilyttävä juttu koko elämä'. Te tiedätte, että minullakin on kantamukseni, ei juuri sama kuin teillä, mutta ei paljoa keveämpi. Aarniometsissä harhaileminen tai termiittipesiin yöpyminen on pelkkää hullutusta; se sopii, kenelle sopii, mutta meikäläiselle ei siitä ole. Parasta on pysyä varustuksessaan, kunnes kaatuu. Mutta sitä ennen tulee ottaa pienestä ja pienimmästä itselleen mahdollisimman suuri voitto ja kyetä havaitsemaan, kuinka orvokit kukkivat tai Luisen-patsaan tienoo on väriloistossaan tai pienet tytöt korkeine paulakenkineen hyppivät nuoraleikissään. Tai lähteä Potsdamiin ja käydä Rauhankirkossa, missä keisari Fredrik lepää haudattuna ja missä on vastikään aljettu rakentaa hänelle hautakappelia. Ja kun siinä seisotte, ajatelkaa hänen elämäänsä, ja ellette siitäkään tyynny, niin silloin teitä tosiaankaan ei käy auttaminen.»

»Hyvä, hyvä. Mutta vuosi on pitkä, ja jokainen yksityinen päivä… ja ilta lisäksi.»

»Siitä suoriutuu aina helpoimmin. Onhan meillä 'Sardanapalus' tai 'Coppelia' ja hyvät sikarit lisäksi, ja kun siitä suoriudutaan, on varma viihdytyskeino kolme seideliä paremman tapin takaista. On olemassa yhä vielä paljon, erittäin paljon sellaisia, jotka suhtautuvat asiaan samoinkuin me, ja eräs, jolla oli ollut hänelläkin paljon vastuksia, sanoi minulle kerran: 'Uskokaa minua, Wüllersdorf, ilman apukonstruktioja ei pääse kerrassaan mihinkään'. Se henkilö, joka tuon sanoi, oli rakentaja, joten hänen täytyi asia tietää. Ja hän oli oikeassa. Ei kulu yhtään päivää, joka ei muistuta mieleeni apukonstruktioja.»

Siten mielensä kevennettyään Wüllersdorf otti hattunsa ja keppinsä. Innstetten, joka lienee ystävänsä sanojen johdosta tullut ajatelleeksi omia aikaisempia »pienen onnen» harkintojaan, nyökkäsi puolittain myöntäen ja hymyili itsekseen.

»Mihin menette nyt, Wüllersdorf? On liian aikaista lähteä ministeristöön.»

»Minä otan itselleni tänään täyden vapauden. Kävelen ensin tunnin ajan kanavan vartta Charlottenburgin sululle saakka ja sitten takaisin. Sitten käväisen Huthissa, Potsdamer Strassen varrella, pieniä puuportaita varovasti yläkertaan. Alakerrassa on kukkakauppa.»

»Sitä en tahdo väittää. Mutta se auttaa hieman. Tapaan siellä erinäisiä vakinaisia vieraita, aamuhaarikan kallistajia, joiden nimet visusti salaan. Toinen kertoo siinä Ratiborin herttuasta, toinen ruhtinaspiispa Koppista ja joku kolmas kerrassaan Bismarckista. Jotakin voittoa siitä aina on. Kolme neljännestä on pätemätöntä, mutta kunhan asiat kerrotaan hupaisesti, ei huoli liikoja morkkailla, vaan kuuntelee kiitollisena.»

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.

Toukokuu oli kaunis, kesäkuu sitäkin kauniimpi, ja kun Effi oli onnellisesti vapautunut Rollon saapumisen hänessä aluksi herättämästä tuskallisesta tunteesta, hän iloitsi kovin siitä, että tuo uskollinen eläin oli jälleen hänen läheisyydessään. Roswithaa kiitettiin, ja vanha Briest lausui puolisolleen tunnustuksen sanoja Innstettenistä, joka hänen mielestään oli kavaljeeri, ei koskaan pikkumainen, ja jonka sydän oli aina kohdallaan. »Vahinko, että tuon tuhman jutun piti tulla asioita sotkemaan. Oikeastaan se oli mallipariskunta.» Ainoa, joka jälleennäkemisen hetkenä pysyi rauhallisena, oli Rollo itse — joko siitä syystä, ettei sillä ollut ajan kulumisen vaistoa, tai senvuoksi, että se piti erossaoloa epäjärjestyksenä, joka oli nyt vihdoin onnellisesti poistettu. Osaltaan oli kaiketi vaikuttamassa sekin seikka, että Rollo oli ehtinyt vanhentua. Kiintymystään se osoitti säästäen, samoinkuin oli ollut jälleennähtäessä säästeliäs osoittaessaan iloaan, mutta sen uskollisuus oli, jos mahdollista, entisestään lisääntynyt. Se ei väistynyt valtiattarensa viereltä. Jahtikoiraa se kohteli hyväntahtoisesti, mutta kuitenkin niinkuin kohdellaan alemman kehitysasteen olentoa. Öisin se makasi Effin huoneen oven edessä kaislamatolla, aamuisin, kun aamiainen nautittiin ulkosalla, aurinkokellon vieressä, aina tyynenä, aina uneliaana, ja vasta sitten, kun Effi nousi, lähti eteiseen ja otti naulakosta ensin olkihattunsa ja sitten päivänvarjonsa, Rollo muuttui jälleen nuoreksi. Ollenkaan kysymättä, joutuivatko voimat helpolle vai kovalle koetukselle, se kiiti kylänraittia pitkin ja takaisin ja tyyntyi vasta kun oli ehditty vainiolle. Effi, jolle raitis ilma oli maiseman kauneuttakin tärkeämpi, vältteli pieniä metsäpolkuja ja pysytteli enimmälti suurella, aluksi ikivanhojen jalavain ja kauempana, viertotien alkaessa, poppelien reunustamalla valtatiellä, joka johti asemalle ja tarjosi suunnilleen tunnin kävelyretken. Hän iloitsi kaikesta, hengitteli iloisena rapsipelloilta ja apilaniityiltä tulevia tuoksuja tai katseli ylös ilmoille kimpoilevia kiuruja ja laski kaivonvinttejä ja altaita, joiden luo karja saapui juomaan. Samalla kaikui hänen korviinsa etäinen kumahtelu, ja hänestä tuntui kuin hänen täytyisi sulkea silmänsä ja painua suloiseen unohdukseen. Aseman läheisyydessä, aivan viertotien alussa, oli valssikone. Siinä oli hänen jokapäiväinen levähdyspaikkansa, josta hän voi katsella ratapihalla tapahtuvaa hyörinää. Junia tuli ja meni, ja toisinaan hän näki kaksi savulippua, jotka tuntuivat silmänräpäyksen ajan peittävän toisensa ja hajosivat sitten oikealle ja vasemmalle, kunnes häipyivät kylän ja metsikön taakse. Rollo istui silloin hänen vieressään ottaen osaa hänen aamiaiseensa ja viimeisen palan saatuaan se kiiti, kaiketi kiitollisuuttaan osoittaakseen, kuin mieletön pitkin jotakin pellonvakoa pysähtyen vasta, kun pari häiriytynyttä hautovaa peltopyytä pyrähti ilmaan viereisestä vaosta.

»Kuinka kaunis onkaan tämä kesä! Enpä olisi vuosi sitten arvannut, että voin olla vielä näin onnellinen.» Niin sanoi Effi joka päivä kävellessään äitinsä kanssa lammen ympärillä tai taittaessaan puusta varhain kypsyvän omenan ja urheasti sitä haukatessaan oivallisilla hampaillaan. Rouva von Briest silitti silloin hänen kättänsä ja sanoi: »Kunhan ensin tulet terveeksi, Effi, ihan terveeksi; onni kyllä löytyy sitten, ei vanha, vaan uusi. On olemassa monenlaista onnea, Jumalan kiitos. Ja saatpa nähdä, että löydämme sinulle jotakin.»

»Te olette ylen hyvät, vaikka olenkin oikeastaan muuttanut teidän elämänne ja tehnyt teidät ennen aikojanne vanhoiksi ihmisiksi.»

»Ah, rakas Effi, älä puhu siitä. Sen tapahduttua minäkin ajattelin niin. Nyt tiedän, että hiljaisuutemme on parempi kuin aikaisempi äänekäs meno ja meteli. Ja jos toivut edelleen kuten tähän asti, voimme vielä matkustaakin. Kun Wiesike ehdotti Mentonea, sinä olit sairas ja ärtynyt ja olit aivan oikeassa sanoessasi junailijoista ja viinureista mitä sanoit; mutta kunhan hermosi jälleen ovat kunnossa, se käy päinsä, et enää suututtele, vaan naurat heidän suurenmoisuuttaan ja käherrettyä tukkaansa. Ja sitten sininen meri ja valkoiset purjeet ja kallionrinteet punaisen kaktuksen peitossa — en ole sitä vielä nähnyt, mutta ajattelen sen sellaiseksi. Ja kovin tekee mieleni oppia se tuntemaan.»

Niin kului kesä, ja tähdenlentoyöt olivat jo olleet ja menneet. Effi oli sellaisina öinä istunut ikkunassa taakse puolenyön voimatta katsella kyllikseen. »Minä olen ollut aina heikko kristitty, mutta olemmekohan sittenkin kotoisin tuolta ylhäältä ja palannemmeko tämän maisen elämän loputtua taivaalliseen kotiimme, tähtiin tai niitäkin kauemmaksi! En sitä tiedä, en tahdokaan tietää, tunnen vain kaipauksen.»

Effi rukka, hän oli silmäillyt liian kauan taivaallisia ihmeitä ja niitä mietiskellyt, ja seurauksena oli, että yöilma ja lammelta nouseva usva heittivät hänet jälleen sairasvuoteeseen. Wiesike, joka kutsuttiin luo, vei hänet nähtyään Briestin syrjään ja sanoi: »Ei ole enää toivoa; teidän täytyy tyytyä siihen, että loppu tulee aivan pian.»

Hän oli liiankin oikeassa. Muutamia päiviä myöhemmin — ei ollut vielä myöhä, kello ei ollut vielä lyönyt yhdeksää — tuli Roswitha alakertaan ja sanoi rouva von Briestille: »Armollisin rouva, armollinen rouvani voi huonosti; hän puhuu lakkaamatta hiljaa itsekseen ja toisinaan tuntuu kuin hän rukoilisi, mutta hän ei tahdo sitä myöntää, ja enpä tiedä, minusta on kuin loppu voisi tulla joka hetki.»

»Sitä hän ei ole sanonut. Mutta luulen, että hän mielellään puhuisi. Tiedättehän, millainen hän on: hän ei tahdo teitä häiritä eikä säikyttää. Mutta olisi varmaan hyvä.»

Ennenkuin kello alkoi lyödä, rouva von Briest jo nousi portaita ja astui Effin huoneeseen. Ikkuna oli auki, ja Effi makasi sen vieressä leposohvalla.

Rouva von Briest siirsi luo pienen tuolin, jonka ebenholtsinojassa oli kolme ohutta kullattua pienaa, tarttui Effin käteen ja sanoi:

»Ah, Roswitha, hän on aina peloissaan. Minä huomasin hänestä, että hän luulee minun kuolevan. Enpä tiedä. Mutta hän ajattelee, että jokaisen toisenkin pitäisi suhtautua asiaan yhtä pelokkaasti.»

»Etkö erehdy siinä asiassa? Kaikki riippuvat kiinni elämässä, nuoret varsinkin. Ja olethan vielä varsin nuori, rakas Effi.»

Effi oli hetken vaiti. Sitten hän virkkoi: »Tiedäthän, etten ole paljon lukenut; Innstetten sitä usein ihmetteli, ja se ei ollut hänelle oikein mieluista.»

Hän mainitsi ensimmäisen kerran Innstettenin nimen, ja se vaikutti äitiin voimakkaasti, koska hän siitä selvästi huomasi, että loppu oli lähellä.

»Minä luulen», virkkoi rouva von Briest, »että aioit minulle jotakin kertoa.»

»Niin, niinpä aioinkin, kun puhuit siitä, että olen vielä kovin nuori. Epäilemättä olenkin. Mutta se ei haittaa. Menneinä onnellisina aikoina minä luin iltaisin Innstettenille; hänellä oli erittäin hyviä kirjoja, ja eräässä niistä kerrottiin, kuinka eräs henkilö oli kutsuttu pois kesken hilpeiden pitojen ja kuinka hän seuraavana päivänä tiedusteli, millaiseksi juhla oli myöhemmin muodostunut. Hänelle vastattiin; 'Ah, olihan siinä vielä jos jotakin; mutta oikeastaan ette menettänyt mitään'. Näetkös, äiti, nuo sanat ovat painuneet mieleeni — ei merkitse paljoakaan, vaikka ihminen kutsutaan pois kesken pitojen.»

Rouva von Briest oli vaiti. Effi kohottautui hieman ja sanoi sitten: »Koska tässä kerran olen puhunut vanhoista ajoista ja Innstettenistä, minun täytyy sanoa sinulle vielä jotakin, rakas äiti.»

»En, en; kun saan sanoa jotakin, mikä painaa mieltäni, en suinkaan kiihdy, vaan tyynnyn. Minä aioin sinulle sanoa, että kuolen hyvässä sovinnossa Jumalan ja ihmisten kanssa, hänenkin kanssaan.»

»Oliko siis sielussasi suurtakin katkeruutta häntä kohtaan? Suo anteeksi, rakas Effi, että sanon sen vielä nyt, mutta oikeastaan olet sittenkin sinä aiheuttanut kärsimyksenne.»

Effi nyökkäsi. »Niin, äiti. Ja murheellista kyllä, että on niin laita. Mutta kun sitten tapahtui kaikki se kauhea ja lopuksi se Annia koskeva, tiedäthän, niin minä, naurettavaa sanaa käyttääkseni, käänsin keihään toisin päin ja eläydyin ihan vakavasti siihen ajatukseen, että hän on syypää, koska hän on ollut kylmästi harkitseva ja lopulta julmakin. Ja silloin nousivat huulilleni häneen kohdistuvat kiroukset.»

»Niin. Ja minusta on tärkeätä, että hän saa tietää, kuinka näinä sairauteni päivinä, jotka kuitenkin ovat olleet melkeinpä elämäni kauneimmat, on minulle selvinnyt, että hän on menetellyt oikein joka suhteessa. Mitä Crampas raukkaan tulee — niin, mitäpä hän voi muutakaan tehdä? Ja oikeassa hän oli siinäkin, mikä minua syvimmin loukkasi, että kasvatti lastani tavallaan minulle ynseäksi — vaikka se minuun kovin koskeekin ja tuntuu tylyltä. Ilmoita hänelle, että olen kuollut siinä vakaumuksessa. Se lohduttaa häntä, rohkaisee, ehkäpä saa sovinnolliseksikin. Hänen luonnonlaadussaan näet oli paljon hyvää ja hän oli niin jalo kuin voi olla ihminen, jossa ei ole oikeata rakkautta.»

Rouva von Briest huomasi, että Effi oli väsynyt ja näytti nukkuvan tai tahtovan nukkua. Rouva von Briest nousi hiljaa paikaltaan ja poistui. Mutta hän oli tuskin ehtinyt huoneesta, kun Effikin nousi ja istuutui avoimen ikkunan luo hengitelläkseen vielä kerran viileätä yöilmaa. Tähdet vilkkuivat, ja puistossa ei lehtikään liikahtanut. Mutta mitä kauemmin hän kuunteli, sitä selvemmin hän jälleen kuuli plataaneista kuin hiljaisen sateen kohinan. Vapahtumisen tunne valtasi hänet. »Rauhaa, rauhaa.»

Kuukautta myöhemmin oli syyskuu lopullaan. Sää oli kaunis, mutta puiston lehvissä oli jo paljon punaista ja keltaista, ja syyspäiväntasauksen jälkeen, joka oli tuonut mukanaan kolme myrskyistä päivää, lepäsi lehtiä kaikkialla maassa. Kukkatarhassa oli tapahtunut pieni muutos: aurinkokello oli poissa ja sen sijalla oli eilisestä saakka valkoinen marmoripaasi, jossa ei näkynyt muuta kuin »Effi Briest» ja sen alla risti. Se oli ollut Effin viimeinen pyyntö: »Tahtoisin saada hautakiveeni oman vanhan nimeni; toiselle en ole tuottanut mitään kunniaa.» Ja hänen pyyntöönsä oli luvattu suostua.

Niin, eilen oli marmoripaasi saapunut ja sijoitettu paikalleen, ja Briest ja hänen puolisonsa istuivat jälleen siinä lähellä katsellen kiveä ja sitä ympäröivää heliotrooppia, jota ei ollut hävitetty. Rollo makasi vieressä, pää käpäläin varassa.

Wilke, jonka säärystimet kävivät yhä väljemmiksi, toi aamiaisen ja postin, ja vanha Briest virkkoi: »Wilke, järjestä kuntoon pienet vaunut. Lähden tästä rouvan kanssa ajelemaan.»

Rouva von Briest oli sillävälin kaatanut kahvia kuppeihin ja katseli kohti kukkatarhaa. »Katsohan, Briest, Rollo makaa jälleen kiven luona. Siihen se on koskenut vielä syvemmin kuin meihin. Se ei syökään enää.»

»Niin, Luise, luontokappale. Sitähän minä aina sanon. Me emme ole niin melkoisia kuin luulottelemme. Puhumme aina vaistosta. Lopulta se onkin kaikkein parasta.»

»Älä puhu niin. Filosofoidessasi… älä pane pahaksesi, Briest, mutta siihen ei sinusta ole. Sinulla on hyvä ymmärryksesi, mutta ethän voi käydä sellaisia kysymyksiä…»

»Ja jos sellaisia kysymyksiä ylimalkaan pitää ajatella, niin onhan niitä olemassa toisia, ja voinpa sanoa sinulle, Briest, ettei kulu yhtäkään päivää, lapsirukan jouduttua tuohon leposijaansa, sellaisten kysymysten mieleen johtumatta…»

»Eikö meidän olisi pitänyt paremmin häntä opastaa oikeaan. Juuri meidän. Onhan Niemeyer oikeastaan ihan mitätön, jättää kaikki epäilyksen valtaan. Ja sitten, Briest, ikävä sanoa… sinun alinomaiset kaksimielisyytesi… ja vihdoin, mitä minuun itseeni tulee, sillä en suinkaan tahdo suoriutua tästä asiasta viattomana, eikö hän sittenkin ollut liian nuori?»

Rollo heräsi samassa, pudisteli hitaasti päätänsä, ja Briest virkkoi tyynesti: »Ah, Luise, olehan… Siinä joudumme liian avaroille aloille.»

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NUOREN NAISEN KOHTALO ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.