MAAN PUOLEEN

Runoja

Kirj.

J. Siljo

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1914.

SISÄLLYS:

Viimeinen malja.
Aallon laulua.
Rotuorhi.
Syyslehtiä.
Hyvät silmät.
Syksyiset haat.
Pois.
Kylät tuoksui.
Karnevaaliyö.
Meren pisar.
Elämän kemut.
Suurherra Grosphukselle.
Eri Pegasoksilla.
Tekopyhät runoilijat.
Miehiä.
Nälkämaan lapsi.
Työn ballaadi.
Taruvuori.
Kuolinrippi.
Jalanjälki jok’ ainoa…
Pääsiäisvirsi.
Kevät I, II, III.
Syntymäpäivänä.
Vihan päivä.
Vaelluslaulu.
Rauhaton.
Deus.
Alla omenapuiden.
Juhannus I, II.
Bacchus Erakko.
Pannahinen.
Vieraalla maalla.
Koskenlaskijat.
Elokuun virsi.
Kesälämmintä.
Luonnon kirjasta.
Paimenen laulu.
Veli Varpuselle.

Viimeinen malja.

Ma muistan linnan valkean, veen luona, metsän saartaman ja vehmaan nurmikon. Sen rantaan läikkyi ulapat ja haahdet kullanhohtavat toi aarteit’ auringon.

Sen ympärillä suven maan ma muistan nuoren, riemukkaan eloa sykkivän. Se iloks ihmismielen vain loi ilmi ihmeet unelmaln ja hurmat elämän.

Ma muistan armaan kaunoisen, kuin tuoksu tuoreen keväimen, kuin merten kimallus. Muut kalliit muistan, hymyt nään, ne väikkyy, katoo hämärään kuin rinnan huokaus.

    — Ma olin linnan valtias.
    Mut olin liian onnekas,
    maan lapsi heikko vain.
    En onneani kestänyt,
    — pois muistoihini hautaan nyt
    sen viime maljassain.

Pois aarteen juon, min elo soi, en sitä muille jakaa voi, sit’ yksin juhlin näin. Yö ympärillä heläjää ja malja kallis kimmeltää mun, köyhän, kädessäin.

Pois verkkaan, raskain pisarin se katoo autuus, ainoisin, min koskaan näki maa. Viel’ elämätä kiittäen voin juhlia tään hetkisen ja aamun unhoittaa.

Näin juhlain juhlaa vietetään! — Käy kohta aamuun kelmeään tie keppikerjurin. Vain muistost’ elää silloin saan sen onneni, — jot’ ainiaan vain uness’ aavistin.

Aallon laulua.

Kuin jäädä virran aalto vois sun luokses, rannan kukkanen —? Sen määrä vaeltaa on pois ain eespäin, iäisyytehen.

    Vain hetken luonas viivähtää
    ja varttas hyväillä se voi,
    — sen poveen kaihon sävel jää,
    mut ikuisemman kaihon soi

suur koti aallon harhaavan, min onni salattuna on taa matkan kolkon, vierahan, taa monen päivän aution.

— Kuin jäädä virran aalto vois sun luokses, rannan kukkanen —? Sun määräs jäädä on, — ja pois, pois määrä kaukoaaltojen.

Rotuorhi.

Pää riipuksissa, torkkuen se kuormat kuljettaa. Ei lyöden eikä hyväillen työn touhuun sitä saa.

    "Se virkeimmäss’ on iässään,
    niin, lempo, laiska vain!"
    — Mut yöllä parress’ ylvään pään
    se nostaa havahtain:

se näkee sodan tanteret ja ratsuin korskunan ja väräjävät sieramet ja nopsan kuoleman.

Syyslehtiä.

Noin monta sydänlehteä, noin monta syystunteen tumman punaamaa ja karistamaa kätes pienoisen! Mut tuskin katsot niitä, kaunoinen, — vain yli kiidät kisaas viatonta ja kisamielin tappavaa.

Kepeä voittos, lehdet kepeämmät, — ja kerran ne on voittajas: kun emo maa sun painaa povelleen ja karkeloon et kiidä syksyiseen, ne saapuu sadoittain, sua kestävämmät, ja karkeloivat kummullasi

Hyvät silmät.

Hyvät, hellät silmät, teissä ei mulle, ei mulle rauhaa, — salolampeen ei veret tyytyä voi, jo koskena suoneni pauhaa,

ja sen laulussa soi meren kaiho, meren vihreän vaara ja hurma: merivihreät silmät jo nähnyt oon, — ne on eloni elo ja surina.

    Hyvät, hellät silmät, myöhään,
    kovin myöhään haastatte mulle!
    Oli aikanne kerran, korpihin
    kun eksyin harhailulle.

    Läpi korpien nousta jo ehdin
    rajavuorelle maailman kahden:
    meren näin, elon tummat ulapat.
    — En lammen vangiks, en lahden!

    Meren yllä vihreät tähdet
    näin taivaanrannan luona,
    — salolammen rauha mun kaipuustain
    yön hetkenä häipyi tuona.

Ne tummat tähdet, — on niissä mun eloni lepo ja syvyys. Mua enää ei auta, ei pelasta, hyvät silmät, hellyys, ei hyvyys!

Syksyiset häät.

    Mua viereltäsi, armas, äsken salot kutsuivat,
    kun hiljaa illan kaihoon uupui silmäs raukeat.

    Jo laski päivä verkalleen, puut pitkät varjot loi.
    "Syys eroittaako meidätkin?" — niin sydän vaikeroi.

    Mut armas, katseen luodessani yli metsien,
    kuin aavistus käy läpi rinnan syke riemuinen:

    Min yltää silmä näkemään: vain kultaa hohtavaa
    ja verenpunapurppuraa on täysi salomaa

    ja juhlakansaa rientäväistä rinteet kukkulain,
    ja yllä päilyy suuri rauha sini-ulappain;

    — Niin outo syke sydämen ja rinnan aavistus:
    häät siell’ on, sinne meidänkin on rientää kutsumus;

    ne häät on meidän, meidät vihkii ikiliittoon syys,
    kun seestyy taivas, hehkuun syttyy metsäin hämäryys.

    Taas palaa rauha riemullinen silmääs suruiseen,
    kun painaa syksy kulmillesi kultaseppeleen;

    taas nukkuu soima sisässäni uneen lempeään,
    ja ilman tuskaa katseen käännän taapäin, elämään.

    Nyt, Yksinäisyys, armahani, hetki meidän on:
    käy käteheni, aik’ on rientää onnen-liitohon.

Pois.

Jätin julkisen, liian julkisen kaupungin.

    Kovin monet tuntemattomat siellä
    minut kaukaa levottomaksi sai,
    kovin monet
    mua hyvyydellä lahjoi, murulla kukin.
    Ei kenkään, kenkään
    koko hyvyyttä tuntenut, ei kenkään
    sit’ yksin antaa tainnut kokonaan.

    Kovin monen murene-hyvyys
    minut levottomaksi sai.

Ma lujuudella vyötin mieleni, heit’ yhteisonneensa ma siunasin julkiseen, ma siunasin heitä ja läksin.

— Maja matala mäellä vilpoisella, siell’ asuu ainut hyvyys nyt. Kun riensi jo syysaurinko varhain vaipumaan, — nyt siunaan kapeaa ja neitseellistä vuodetta vain.

Kylät tuoksui . .

Kylät tuoksui, välkehti kaupungit, minä matkasin pois. Ne kaikki mun omani olleet ois, kylät kukkivat, helkkyvät kaupungit. Ne jätin, ne annoin pois.

Sitä kaduinko? — Minulle kalliimpaa oli aatoksen rauha, salomaa.

Yks sentään salainen kaiho jäi poveeni piilemään: ne silmät välkehti siellä niin lempeään —, se ääni helisi siellä, — se armaani olla vois…

Viel’ enkö sais kylät, kaupungit, jotk’ annoin pois…?

Karnevaaliyö.

Veriruskeat pilvet kulkee yli kaupungin verkalleen. Syli tyhjyyden kohta jo sulkee elon huumeisen, uupuneen, meri tuntematon yli rantain pian tummana tulvailee, sodan pauhun kanssaan kantain, johon sydämet raukenee.

Jo on hetkeni yksinäisin, jo on kaihottu, aikas sun! Elon maille yksinkö jäisin iäks aaveena kulkuhun —? Mana rauhansa kieltäis multa, jos en juhlien kuolla sais, jos en loppuun syömeni tulta olis hehkunut rinnallais!

Meren pisar.

(Hautalaulu.)

Meren pisar pienoinen, kotiis jälleen palaat. Lauluun suuren syvyyden yhtyä taas halaat, uskos jälleen uudistaa mereen kuuluvasi, meren rauhaa siunaavaa tuta tunnossasi.

Vielä uunna kimmeltäin nouset aaltoin yli. Yöstä unten lempeäin meren äidin-syli uuteen valoon nostaa sun, unten virvoittaman, heräät jälleen aamuhun elon aina saman.

Elämän kemut.

En kemujasi, isäntä Elämä, kiitä! Näin sameaksi viinis, en tippaakaan ma maistanut siitä. En kiitä, en myöskään soimaamaan pyri sua: min taisit, sen tarjosit kai.

Ja mun sieluni sentään ilonsa sai.

En viiniäs juonut, ja karkelo muu oli ahdasta mulle: sun viinittäs sieluni humaltuu, sen aatosten juhlaan ei kuolema tulle, ei harmaa päivä, ei päätös muu.

Minun maljani meri on ja aurinko ja kuu: ne jos sammuu, tyhjäks saa, saa murhe vierahaksi mulle!

Suurherra Grosphukselle.

Ken kunnialla kantavi hattuaan, hän kysyy vain, se pitääkö satehen, hän kerskaa vain: "on omani se hattu, — ja pää sen hatun alla!"

Ja milloin yhtä paljosta kerskaamaan sä pystyt, silloin nostan ma hatun sen, ja vannonpa: mun tunteeni se lausuvi täydellä kunnialla!

Eri Pegasoksilla.

Kun putoan, saan sietää pilkkas: "Pegasos heitti seljästään!" Niin varo, urho, oma nilkkas ja tyydy ruunaas säyseään, sen nouse silkkiloimi-selkään, kuin piltti tuoliin pehmeään, — vaan miesten sotiin et, mä pelkään, saa kuohilaallas sinäkään!

Tekopyhät runoilijat.

(Hölderlinin mukaan.)

    Pois puhe jumalista, te pilkkaajat!
    Teill’ äly on, ei uskoa aurinkoon,
    ei salamain, ei merten herraan.
    Kuollut on maa, kuka juhlis sitä?

    — Ei hätää sentään, jumalat! Laulussa
    kyll’ elää nimenne, vaikka hengetön,
    ja suurta sanaa kun on tarvis,
    muistetaan sinua, emo Luonto!

Miehiä.

Jopa johonkin jouduin, jopa jouduin ojasta allikkoon!

Pyryilmasta, ikävästä kadun aution, ilta-hämärän, pois piillä mielin, — maankiertäjä, käypäläinen joka paikassa, piillä mielin nyt iloon, ihmiskuhinaan.

Ja kestikutsut muistin ja valoon ja ihmiskuhinaan niin jouduin, — iloon en.

Vilu siell’ ei ollut: kuin kesällä kivinen kauppatori, jota paahtaa päivä, jota väet ja vankkurit rämistävät, — niin paahtui sieluni siellä.

Vakavaraiset miehet, — kun herrain puolella istuin —, vakavaraiset miehet, joill’ ei huomishuolta, joill’ ainut taakka ja tuska oli harmaa helppous virkatyön, — kuin alijumalat, kuin vaskeen valetut jumalkuvat he kaunistit kukin soppeaan. Ja yksikantaan putos lause painava lauseen jälkeen, kun vaskivaloksissa poreili aatos, tosin maatiaisaatos, mutta jalostettu: sit’ ei arkielämän sarkaa kyntämään he sonnustaneet, ei eteen yksilön huolten, pieneläjäin, kiertolaisten lailla, — ei, he vaskiaatoksensa kuin kotkankynnen kouristit yli huomenen ain uudenvuoden-takaisiin suur-velvoituksiin, kunniatehtäviin tueks yhteiskunnan kalliin; he profeetoivat vaaleista valtuuston, he pohtivat kirjanpitoa maistraatin ja hoitoa, tilejä rautatien: elon kauas eespäin he selville laskit.

Kuin kiskot rautaiset yltympäri aivoni, syömeni kiristyivät —. Kuin kimalaisten luo, kuin kimalaiskuhinaan mä siirryin, kun naisten puolelle eksyin. Oli helpoitus siellä sentään: suunvuoroa mun ei ottaa tarvinnut, "hm!", "jaa!", "oh ei!" ja naurahdus — ne riitti.

Oli outoa sielläkin ja sydän ontosti löi.

Mut tulipa, tulipa vihdoin suursydän Mies, täysikäinen ainut, Ihminen täysi: Sa saavuit, oi, Sa poika Marsin ja emo Maan, sydän tulta täynnä ja kylmänä pää; kelohonka, oi, iki-tuores sentään, sa tulla tuiskit vakavaraisten kansliasielujen keskeen.

Sydän laajeten, kiitollisna mä kätees tartuin, kuin vanhemman veljen käteen, sa painoit kättäni mun, kuin vertaises.

Jo värähtelivät hermoni tyynemmln.

Hyvin tunsit sinä myös, sinä myös viran harmauden, mut tiesit myös, mitä kestää miehen sydän, mitä inhoa, ikävää, ja sanoin kepein ja sielukkain löit leikiksi kaiken, mi ajuas kirkasta kihelmöi; ja puhki elomme paiseet puhuit kiihkotta, hymyillen. — Ja sentään, sentään et kieltänyt myötätuntoas yhteiseloon.

Ja herrain puolella hyvin elon realiteettejä hallitsi visu pääs: hyvin tunsit maistraatit, rautatiet, — Maan poika, maan kamaralla tyynnä seisoit. Eik’ ollut "Matti taskussa" sullakaan: veros tänäkin vuonna jo maksoit, — siis valtuustoon olet (ikävä sulle!) mahdollinen!

— Jopa Mars, sotijalo, myös sinuss’ ylensi päätään. Sanan syttävän sattumalta joku peruukki lausui, kun olit siirtänyt puheen ihmiskuntoon, — joku lausui: "Napoleon, oli kumma mies se, kumma sydänkin hällä: se harvempaan kuin normaali-ihmisen löi, vain neljäkymmentä kertaa joskus, niin väitetään." — "Veli, kuules", sa nousit, kuuman-kylmänä loisti jalo katsantosi, "kun minä vihastun, yhä harvenee mun syömeni tahti ja vihdoin vakaantuu, kun kahta alemp’ on sen lyöntien luku kuin tuo Napoleonista mainittu: on korkeimmillaan vihani silloin, vaan verkkaisimmat vereni mainingit." — Kaks sormea kellotaskussa, näytit sa valmiilta kokeeseen.

Mut uskoimmehan, uskoimme sanaas kaikki ja luotimme syömes ylpeän kuntoon, ja kokeesta säästyit sinä — ja me.

Ja hyvin huomasin: vihastukseen ei kokouneet sinä iltana veres, — hyvin pulputti syömes, lauloi suus, ja äänesi milloin syvänä kumpus ja milloin hopeisna heläjöi, ain aineitten mukaan: sa toisella äänellä haastoit reaalioita ja toisella estetiikkaa — ja kunniaa "musikaalisen puheäänen" hyvin julisti puhees ja puheesi soinnutus.

"Mist’ ikävä hälle konsaan? Mies moinen", mietin, "mies moinen kotonaan on kaikkialla!"

Ja niinkuin kotiis vain sä pesit kimalaiskuhinaan, mist’ aina muut, jöröt, paeta pyysi. Sa kukkona nostit helttasi keskellä naisten, — sait, saitpas näyttää syömesi ylemmyyttä: "Mitä arkoa niitä?" tuumit. "Kuta taajemmin he mua ympäröi, sit’ on kotoisempi mun olla." Ja sielläpä oikein helkkyi suus ja pul-pul-pulputti syömes.

— Kaks sormea kellotaskussa, mielin jo valtimos tahtia tietää.

Mut näinhän: Suursydän, voittaja olit, oi voittaja elomme ikävän, ja kotoista sun oli olla, miss’ olitkin.

— Mut eikö, mut eikö liian kotoista sentään?

Kun kukuit, nyökit parvessa naisten noin, ma katsoin kauas: vuodet vierii ja päivä päivältä ehtii iltaan, ain ikituores, samana saavut sa, ja sama voitto vartoo sua, ain yhtä varma ja ikäväsi pois ain yhtä viihdyttävä…

Oi syömes sankaruutta, voittaja, oi!

    — —
    Pyryilmassa illan pitkän
    ei ihmisääntä,
    ei kaikua ihmisaskelen,
    vain tuuli tummana soi,
    se kutsuu, hyväilee, se ohjaa
    pois mua, kotiini — kaikkialle.

Nälkämaan lapsi.

Hyvin ruokki pettu sinut osaas suureen. Et nöyrtyä taida sen alttarin juureen,

mesileipiä onnen mi nälkähäs jakaa; — kuin ravittu kaarrat väen kärkkyvän takaa.

    Elon almuja hymyin
    nyt hylkiä jaksat,
    petun karvaan kerta
    kuin ruhtinas maksat,

kun taivaat lankee sun jalkojes juureen ja taattosi kutsuu sinut osaas suureen.

Työn ballaadi.

(Paavo Cajanderin muistoksi.)

Mies nuori valtameren nähdä sai. Niin suuri oli arki, sunnuntai sen äärillä, niin ylväät riemut sen ja tuimat sydäntuskat syvyyden.

    Mies nuori muisti kodin rannat, veet.
    Ei siellä kultahaahdet keinuneet,
    soi ilo yksin iltaan autioon
    ja murhe piili metsän pimentoon.

    Niin rakkaat sentään mykät rannat nuo!
    Ne pyys: "Sä laulut lauhat meille suo!"
    Se pyyntö myös ol’ oman sydämen,
    vaan mieli kutoi kaukomiettehen:

    "Ken meren aarteet, laulut meille tois —?
    Ken kultahaahtein väylät kanavois —?
    Se kerran tehtävä on, arkityö.
    Eloa konsaan kalliimmin en myö!

    Mä teen sen. Sisimpääni piiloitan
    runoni parhaan lailla simpukan,
    sen sieltä elon pyhäpäivä saa
    työviikon jälkeen kerran kirvoittaa."

    Hän teki työn. Hän väylät kanavoi,
    hän valtameren haahdet meille toi.
    Vain harvoin lausui sanat vakaisat,
    muut antoi laulut runsaat, lauhemmat.

    Ja oman ylvään laulun sunnuntai
    se siirtyi, siirtyi, unhoittua sai.
    Ja ehti päätöspäivä pitkän työn
    ja siirsi palkan rauhaan iki-yön.

    On kuoloon saakka vaiti vakaa suu.
    Vain kyynel luomen alta pusertuu.
    Vain kyynel? — Runohelmi kallehin:
    työn uskollisen laulu ainoisin.

Taruvuori.

(Kirjoitettu Oulun koulujuhlaan v. 1911.)

Lapsonen laajain metsien kutsun kumman saa luokse vuoren hiljaisen, tumman, paatisen portin taa. Lapsonen rantain laakeata etsii tietä unelmain kautta kallioseinäin mykkäin, rinnan arkaa tuntoa sykkäin.

Portti paatinen avautuu, ääneti, verkalleen. Aukee labyrintin suu peittyy piilohon hämyiseen Sfinksi, elämän arvoitus, niinkuin sammunut huokaus, kuolleen tuijotus haudan taaksi, kaipuu, laantunut ainiaaksi.

Käy ohi etsijän pienen tie, Sfinksiä silmä ei nää. "Tuollahan kai satulinnat lie, aarreluolat jo sinertää! Tuollahan varjossa palmupuun nauttivi rauhaa illansuun sankarijoukko, mi jättien maasta palaa taistosta voitokkaasta!"

Harhat haihtuvat. Lapsonen käy vuoreen kauemmas. Auringon silmä ei sinne näy. "Manaan lähditkö, laps, kotoas!" Kiveen leikatut kirjaimet, outoin aikojen piirrokset, himmeät näyt ja kuvahaaveet seinistä katsoo kuin kalman aaveet.

Mut ei kuolleet ne olleetkaan aikojen piirrokset nuo. Hiljaa saavat ne liikkumaan, lapsen käydessä niiden luo, hehkuun syttyvät hiljaiseen, soivat värjyvän säveleen sielun kaihosta polttavasta, etsintäriemusta uljahasta.

Sielujen yksin-harhailut lapsonen kuulla saa, jättien tuimat taistelut aikojen yöstä kangastaa. Kuin sadun urhot uljaimmat hengen sankarit sotivat, tyynemmin iskien iskun täyden, hiljaisempina hautaan käyden.

Ah, satulinnaan jouduithan, lapsonen, kuitenkin, näät kiven kuolleen hehkuvan kaipuun valoin sinisin, näät salaluolien aartehet, — tutkivan sielun syvyydet; kuulet sodan ja rauhan soiton, kuin sävelkuiskeet maailman loiton.

Tien läpi ihmissielun näin kerran käytyäs, hartahampana eloon päin jatkat etsijän-retkeäs, kuulet rinnasta kallion kutsut pyhät auringon, saat elon hurman ja uskalluksen silmistä sfinksin, Arvoituksen.

Kuolinrippi.

I.

Jo sieluni rauhaan halaa, jo saanen, Herra, ma armos sen! Yks tähti yössäni palaa: sun lupaukses vakainen.

    Ei tuomios erheen lasta,
    ei syntistä vaimoa maahan lyö,
    ken pilkkas sua, sitä vasta
    sun muistaa armos aulein työ.

    En kerskata mieli: mut ehdoin
    en syntihin suostunut milloinkaan.
    Hymys mullekin lempein lehdoin
    kevät, sai suvi suoneni paisumaan,

himon äänen myös minä kuulin, kun karkelot näin elon seppelpään, kun verenhehkuvin huulin se mulle haastoi lemmestään.

    Mut itseni kieltäin, taaksi
    meren aavan, aution pakenin.
    Elon kalliin ainiaaksi
    mä pyhyydelleni uhrasin.

    Ja mietin: kerran saanhan
    moninverroin sulta, mit’ annoin pois.
    Joka uhraus palkitaanhan:
    elo eikö suurin uhraus ois —?

    Et laskene synnikseni,
    elon luoja, ett’ eloa ikävöin:
    kovin polttivat kyyneleni,
    kovin kalvoi kaipaus päivin, öin.

    Monen ylpeys hurskaimmankin
    nous alttarin sauhuna taivoon päin,
    monen heiltä katkerankin
    sanan kuulin, vihankatseen näin.

    Minut tunnet, tuomari, kyllä:
    sano, tuskassa paatuiko sydämein —?
    Iloin, nöyrällä hymyilyllä
    joka päivähän uhrini sulle tein.

    Ja ihmistä säälien muistin
    ja kaukaa siunasin elämää
    ja vihan ja himoni suistin
    ja vältin aatosta ylpeää.

    Voin levollisna jo kuolla,
    ei jää vihan muistoa jälkehein,
    ei meren tuolla puolla
    mua kukaan muistele kyynelein.

Ja sieluni rauhaan halaa, nyt saanen, Herra, ma armos sen! Yhä tähteni yössä palaa: sun lupaukses vakainen.

II.

Kolme odotuksen yötä näännyin, Herra, edessäs, toivoin armos viime työtä, varroin lähtökäskyäs.

    Maahan minut uskoineni
    tilin tiukin hetki löi:
    häpeää on pyhyyteni,
    — turhaan iloos ikävöi,

turha sen on taivasretki, elon ken myi pyhyyteen, sen ei tuskaa kuolon hetki tuudi uneen rauhaiseen.

    Ei se synninlapsen lailla
    nouse taivaan taaton luo,
    sielulleen ken elon mailla
    elon vapahdust’ ei suo,

jonka sääli muita muisti, omaa sieluaan ei lain, siunas eloa, mut suisti rakkautensa kaihon vain.

    Syyttäin häntä sielu vainoo
    teillä taivaan ainiaan:
    ’Vapahtajan’ olit ainoo,
    — ikuisehen kuolemaan

myit mun ennen syntymääni, — miks et vertas antanut, sydämelläs ikävääni eloon suureen ruokkinut —!

    Rauhatta nyt aave harhaan
    iäti, sä harhaat myös.
    Häpeään myit osas parhaan:
    luojan —, lunastajantyös! —

    Herra, vielä armon anon,
    Herra, vielä voimas suo:
    tahdon tuta elon janon,
    tahdon rientää elon luo,

jaloin paljain käydä halaan, tieni hurmein kostuttaa, jotta joka askel-alaan verenkukka versoaa;

suudelmin maan tahdon peittää ihmiselon polkeman, tielle sydämeni heittää, tomuun eteen kulkijan;

maassa mätäin, sovitusta pyytää pyhän elämän, rukoella siunausta tuonen unhon lempeän!

Jalanjälki jok’ainoa…

Jalanjälki jok’ainoa peitä, lumi, vaippahas valkoiseen, iki-yö, syvin varjosi heitä yli kulkijan uupuneen, meri unhon, yllätä salaa joka muisto, mi jää elostain, joka kaiku, mi viestinä palaa taa taivalten lauluttomain;

jos ei kerran voittajahurmaa sydän kiusattu tuntea saa, jos ei korpi, nyt sielun mi surmaa, ole kaihoni kallein maa, jos ei päivännousua kerran soi virteni hehkuen, jos ei rakkaus Herrain Herran puhu suusta mun, ihmisen!

Pääsiäisvirsi.

Niin pitkät taivaan tantereet, niin harmaa laki taivaan. Niin taajat virsi-saattueet on taivahilta anelleet apua ihmisvaivaan.

    Niin turha pyyntö, rukous,
    niin kallis sielun kaipuu.
    On vaiti itku, vaikerrus,
    maan ääri vait’ on, odotus
    vain mykkä maille vaipuu.

Kyll’ äiti poikaans’ odottaa maailman teiltä kotiin, ja impi iloon-noutajaa, — vaan poika kaihoo kunniaa ja pyytää pyhiin sotiin.

Näin monet iät vierreet on ja vierii, vierii yhä. On taivaan ääri iloton ja pyyntöön mielen aution ei vastaa päivä pyhä.

Kevät.

I.

Näen allani päivän paistaman maan keväthuumeessa huhtikuun. Läpi sen joet vierivät tulvillaan meren aukean aaltoiluun.

    Läpi sen kevät sykkien tulvehtii
    ja sen valtimot kuumina lyö.
    Vain metsien kohdussa piileksii
    syvin routa ja synkin yö.

    Ja jos totta ma näin: kevät armon toi
    asujalle jo myös tämän maan;
    jopa ihminen ihmisnä elää voi,
    elon siunaus sielussaan.

Jos totta ma näin: kodin pystyttää ja sen rauhaan ihminen käy; lepo, askar lauluna heläjää, vihan kyitä ei kynnöllä näy.

Ja ma itse, ma itse ihminen oon, laps sykkivän keväimen. — Suvi, kanssasi työhön ja karkeloon jo on altis ihminen. — — —

Mut ei! Vähän totta, mut enemmän keväthoureen valhetta vain: joet liittävät laulunsa ylpeän suvivirsiin ulappain,

kevät hulmuten saa, vedet vapaat on, ei ihminen vapaaks saa, hän itse kahleet kohtalon sydänjuuriins’ upottaa;

vihan kyille vain pesän pehmoisen hän suo kodin-kaihossaan, madot mataa murheita kylväen hänen touko-vaoillaan;

    työn tekee tuskain orjana hän,
    levon murheella naulitsee.
    Maan piiloon uomat elämän
    elon ilmoilta pakenee.

Ja ma itse, ma kaihoni vanki oon, ja mun suoneni kuumina lyö. Kevät saa, ei ihmisen kohtaloon sen ihmeinen armotyö!

II.

Laulajiaan vartoo vehmas koivu, kevätyössä huojuin hiljalleen. — Koht’ on, koivu, saapuneet ne kaikki, yhtyin kanssas elon kiitokseen.

Kuulijaansa kaipaa täysi sydän, haastain yksin yöhön himmeään. — Sata kevättä on ohi mennyt, tullut kuulijaa ei yhtäkään.

III.

Niinkuin arat urvut, niinkuin lehdet hennot toivo toisen jälkeen herää elämään, sydän päivään avaa sadat sala-kennot, pyytäin suven mettä, pyhintään;

luottain elon isään, joka aina pitää murheen vähimmästä matajasta maan, jonka käden alla kaunihisti itää jyvä pienin ylös piilostaan;

jonka kutsu johtaa elon vapahdusta mullan raskaan alta, uumenista yön, jonka joka katse hehkuu lupausta hedelmistä nuoren luomistyön.

Syntymäpäivänä.

Näin vuodet ne vaihtuu ja aarteen taakka se kasvaa vain: lipas syömen täys on jo reunaan saakka, — sen keväältä kerran mä syntymälahjaksi sain.

Ja auringon kullat ja aaltojen läikyt ne on aarteeni mun. Mihin, aaltojen impi, ain eestäni väikyt —? Pois kaikki jo soisin, pois taakkani helmiksi kaulaas sun.

Vihan päivä.

Tuoksui aamu toukokuinen, keikkui impi ilosuinen, uuden nurmen nuorteuinen.

    Katsoi päivä taivahalta,
    koivut lauloi kukkulalta,
    impi hymyi hatun alta.

    — Niinkuin munkki, mustaveli
    miesi tietä mittaeli,
    tyhjäsydän taivalteli.

    Yhtynyt ei iloon rastaan,
    hymyyn hymyillyt ei vastaan,
    astui tuiski ainoastaan.

    Hukkaan hälle, hukkaan vainen
    hymyi, keikkui kaunokainen,
    — laps ei enää, viel’ ei nainen.

    Kallein kevättunne turhaan!
    — Vaan kuin syypää suureen murhaan,
    rauhaansa mies etsii turhaan.

    Ehti ohi parahiksi,
    tuntee: "Rikkomattaan miksi
    joutuu jotkut syyllisiksi —?"

    Ja jo sydämessään taipuu,
    maata syleilee jo kaipuu,
    ja jo otsa ylväs vaipuu.

    "Kevähätär, kevään tytti,
    tunnen: polton hymys sytti,
    veret synkät sykähdytti.

    Tunnustan: jo tulvii kaipuu,
    sydän, tahto puolees taipuu,
    otsa ylväs maahan vaipuu.

    Palaa, tuomiten jo tule,
    jalka niskaan jäykkään pole,
    — sydämelle tuomar’ armas ole!"

Vaelluslaulu.

Huolta vailla harhaan ma halki maailman. Vaellus on onneni, tie on koti mulla, tuttuni vain tuuli ja valot taivahan, sydän avoin aina yön ja päivän tulla.

    Rauhan ahtaat majat mua ei jäämään saa,
    silmiän’ ei sido turun onnen-aarteet.
    Liesitulet turhaan tuikkaa, houkuttaa,
    — tulet mykät taivaan ohjaa tieni kaarteet.

    Päivin muistot kalvaa, mut öin on mieli sees,
    vaikkei käteen liity käsi hellä, lämmin,
    päivin sydän riutuu, toivo, turhuutees,
    öin se yläpuollas sykkii ylpeämmin.

    Katkeruus se muinoin mun viilsi mielehen,
    kun ma muiden onnen näin takaa kukkatarhain,
    kunnes toinen tunto jo täytti sydämen:
    "onni sull’ on toinen, onni sulle parhain!"

Kohtaloaan soimaa kovaks orja vain, sull’ on heimo suuri ja armorikas taatto. Elontiesi peittyvi kultaan unelmain, hautas partahalla laulaa tähtisaatto.

Rauhaton.

Suven kuiskutus häntä kutsui, huhut kummat, tuulten tuomat yli kuusten, koivujen nuorten: siell’ impi nähtihin itsekseen.

Kovin sylkähti täydeks sydän, miel’ ailahti miekkosella. Meni metsiä, riensi rauhaton.

Koko metsä kultana kuulti, käet helkkyi hopeoita, ylen paistoi hongan pinta, kovin kauniina kuusi kukki. Oli huoleton siell’ elo oravan.

Ei armasf etsijä löynnyt.

Oli muuksi muuttunut impi, oli kuusi se kukkalatva, punakukka-kruununen kutreillaan.

Tajus sulho jo tuulten mielen, sydän ailahti ankeaksi, ei jalka jaksanut rientämään.

— "Lien mato maassa ollut, en polo ihmisen poika, kun impeni muuksi muuttui, kun alkoi kuusena kukoistaa.

Ah, oravainen oisin, kevyt keikkuja kuusenlatvan, niin onnen valtias oisin,

en polo poika ihmisen!"

Deus.

"Ecce Deus!" tähdet ilkkuu: "Uuden taivaan luojan näät: taskuss’ almut mieron kiikkuu, kyynel kastaa poskipäät. Tuli taivas ikäväksi, maata käymään herra läksi: sijaa luon’ ei ihmisten, niukka riemun almunen."

Deus kuulee, kohentaapi vaipunutta ryhtiään. Luokse tumman metsän saapi, piilee pirttiin himmeään. Palaa rauha otsan ryppyyn, metsä soittaa, huumaa hyppyyn, metsänneidot esiin saa, tanner keinuu, kimmoaa…

— Päivän hyväilyhyn herää Deus sammalvuoteessaan, aatostensa rihmat kerää, katsoo uutta kotiaan. "Tääll’ on tuttu ilmanpieli!" Deus hymyy, häll’ on mieli, maan ja taivaan unhottain, olla pieni lapsi vain.

Alla omenapuiden.

Alla omenapuiden valkeina tuoksuvain lempeät äänet kuulen öisten kuiskijain.

    Alla omenapuiden
    onnea, murhettaan
    tuhannet ihmiset kuiskii
    kautta suven maan.

Alla omenapuiden monet jo iloitsin päivät valontäydet täysin sydämin.

— Piennä kyynä sentään murhe mieleeni saa: alla omenapuiden ääntä ei lempeintä, jok’ ei voisi haavoittaa.

Juhannus.

I.

Pehmoinen nurmi ja tuoksu koivun ja tuomen kukkivan, vierellä virran verkas juoksu.

    Lempeät, hivelevät
    säveleet, värit väikkyvät…
    Autuas, perhona keijuva kevät!

    Kotisi, kotimaasi,
    sieluni, jäi näköpiirin taa.
    Turhaan kannoit sa unelmaasi.

    Kotimaahas ei kanna
    katsees, aikojen pitkäin taa.
    — Silmän viipyä, viihtyä anna,

    korvan levätä, kuulla
    autuus outojen ihmisten,
    omaksi onneksesi se luulla!

    Perhos-karkelo, tuoksu
    ainut pyyntösi olkoon nyt!
    Viivytä kaihosi virran juoksu!

II.

Sydän, rakkine rauhaton, vaikene, mene makaamaan!

Jo etkö ymmärrä, mitä hyvyydessään täti Hurskaus manaa ja manaa, kun on suven juhla viel’ alussaan: "Pois nuoruuden aikaa älä kallista kauan tuhlaa, mene varhain maata, lapsonen!"

Sydän, varhemmin, varhemmin vielä mene makaamaan!

Jo näithän, jo tuta sait ilonpitoa outojen ihmisten, et omaa tahtias tuntenut siinä.

Oli mittansa, määränsä heillä, oli tunteet keskenkasvuiset, sin’ et määrääs tiennyt ja tuntees täytenä löi.

Unen untuvapatjoihin kaikki hautaa, mitä elolta sait: kevättuntees häkkilinnut, mielimurtees, kaikki.

Unen helmassa kaikki tasaantuu, ja sydän talttuu ja muhoilla alkaa levossaan kuin sininen enkeli siipiniekka.

Kuin iilimato uni imee tuskatta, verkalleen pois tunneajokses, sydän.

— Vai vaaditko, malttamaton, taas maailmaan, taas markkinahumuun? Hevon hirnuntaa sun oppia pitäis ja markkina-appeita rouskuttaa kera mustalaisluuskien saisit!

— Sydän, varhain, varhemmin vielä mene makaamaan!

Bacchus Erakko.

    "Hänet hautaan liian varhaiseen
    vei suru salainen;
    ei sidettä saanut hän haavalleen,
    ei onnen pisarta sydämeen…"

    — Kun muutan täältä, mun haudallain
    ei kuulua saa sanat nuo!
    Noin kuopataan runoniekka vain.
    Minä onnea maljan täyden sain!

    Minä autuutta sain meren päilyvän,
    ja sen pohjaa, äärtä ei näy:
    salalähteet tuhannen elämän
    minä syömessäni säilytän.

    Mit’ on murheen myrkky ja kaavoitus?
    Viri pinnalla tyynen veen.
    Mull’ on aika ja rauha ja unhoitus,
    mull’ on ikuisen kevään lupaus.

    Ja ylenpalttinen autuus vain
    pois ihmisten luota mun vei.
    Ja ei sorra mua suru hautahain:
    sala-onneen liikaan ma kuolen vain.

Pannahinen.

Kuin hylkiö, öinen varas käyt iloon empien, salaa, vaikk’ on suviaikasi paras ja aurinko kirkkainna palaa.

    Yli päilyvän lahden pinnan
    soi onnea karjain kellot
    ja siintävät riemuna rinnan
    kylän kaukaisen tanhuat, pellot.

Mut ylle sun pannaisen pääsi pian nousevi pilvet ja tuulet, pian huutavan häpeääsi lokin, turmionlinnun, kuulet!

Vieraalla maalla.

    Laulaa kukko vieraan maan,
    herään aamuun ankeaan.

    Puissa kevyt tuulahdus
    soi kuin unen aavistus

    maasta muistoin himmeäin,
    kesäöissä päilyväin.

    Liekö päivä tuomion —?
    Liekö loppu auringon —?

    Unten kaukomaailmat
    nytkö iäks sammuvat —?

    Kaukaa jostain, armas, sun
    nään mä katsees kaivatun;

    kesken väen vierahan
    nään sun yksin harhaavan,

    niinkuin orvon lapsosen
    elon humuun eksyen.

    Kerran herään uudelleen
    aamuun kullankeltaiseen:

    oudot heinät häilyvät,
    värjyy lehdet kelmeät;

    yöllä ohi harhanneen
    näen hennon askeleen,

    — kaukaa teiltä vieraan maan
    kuolinhuutos kuulla saan.

Koskenlaskijat.

Päin kalliota, ohi kiitäen, päin pyörteen silmää, hyrskivätä rantaa! Mut tiensä venhe löytää leikiten, sit’ ohjaa syvin voima syvyyden ja surman likitse sen eespäin kantaa.

    Tää elämäämme oisi, armahin!
    Vain yksi uoma, yksi määrä meillä
    ja yksi riento, vaara, riemukin,
    — vain vaaran riemu rakkain, suloisin,
    vain elon voitonhurma kuolon teillä!

Ja ainut muistomme se hurma ois, kun saisi meri, illan-päilyväinen; se kultalangat välillemme lois, kun eri maailmoihin tuutis pois jo meidät hämy, yössä häilyväinen.

Elokuun virsi.

    Ilon rohkeus, sieluni, puuttuisko sulta —?
    Et ole sa maata, oot auringon tulta.
    Surus ääreltä nouse, suo kunnia sille:
    elouhrina uhraa se taivaisille!

    Meren äärelle käy, meren, äitisi armaan,
    mi on tuntenut sun monet murheesi varmaan,
    min helmahan kerran saat vaipua jälleen,
    kun on kaihosi kasvanut täysimmälleen.

    Meren äärelle luo surus, kaihosi yhteen,
    jalo alttari tee, jalon loimuta lyhteen, —
    säde kultaisin auringon kukkuraisen
    läpi ohjaa uhrisi ainokaisen!

    Ilon rohkeus, sieluni, puuttuisko sulta —?
    surun suitsevan äärellä auringon tulta,
    meren riemun veisaa viimana soiden
    ja liekkinä laulain ja karkeloiden.

Kesälämmintä.

Oli luodut jo uupua lämpimään… Vain räystäillä pääskyset ilakoi, peru kukki, ja aamuin, illoin separaattori hyrräten soi.

    Ja maailman rantoja rämpimään,
    sitä onnea nähden ja kuulostain,
    talon kohdalla kyltyi silloin
    vesikeuhkoinen kulkijain.

    Kovin rinnasta kehno ja jaloistaan,
    mut työhön tarjousi pystyin päin:
    "Toki kermamyllyn kampiin
    kädet tottuvat vähittäin!"

    Viran sai. Ja parhaista paloistaan
    veroherkut hälle varata ties
    talon Ainikki, — ruokaisampiin
    yhä ruokiin pääs pätö mies.

    Vain kampia väänteli verkalleen,
    lasin kermakultaa jo kumottuaan
    kädest’ antajan armahaisen,
    — etupalkkana lauluistaan.

    "Toki huolisi Ainikki Erkalleen,
    hyvin juottais sen, hyvin lihottais,
    toki hoivissa hellän naisen
    viel’ eläjä miehestä sais!"

    — Mut ehtipä syys, — mihin arkenit,
    mihin onnes portilta säikyit pois,
    mikä pimitti, koito, sun mieles,
    kun mies sinust’ tehty ois —?

    Vilunauris, vihdoin sa tarkenit,
    kesän kerrankin tuta, tallus, sait,
    — nyt on maantie, heinäpieles
    syyskotisi — niitäkö hait?

    Veti pois sua —. Liioinko lihosi
    jalo muotosi? Liioin kohennuit?
    Vai vapaata säälit kättäs?
    Pulun lempeä paljoksuit?

    Varo kätesi, vertynyt ihosi,
    älä sankaritietäsi lempeen myö,
    — ja siedä sääleilemättäs
    madon työtä, mi kohta sun syö!

Luonnon kirjasta.

    Ken luonnon kirjan loppuun saakka, luki, ken?
    Sen mahdin tajus? Mutkan, halun mietti jokaisen?

Kuin sanoin köyhin suviaamun taian kertoisin? Näin ehkä: kivi vierimään jos luotu olenkin, nyt sielunsiivet saan, nyt nousen yli kaiken maan, — nyt taivaan poika, taivastietä vaikk’ en tunnekaan —.

Mut taian tenhoisemman juuri näin:

Kun lempein aamun leyhke, tuskin kortta väristäin, yl’ lahden hiipi siimekseni valoon vihreään, ja järvi kuulti, rannan hiekka syttyi säikkymään, näin, kuinka ulos luonnon helmaan astui vapaaseen hämystä huoneen Tipa-Kaapro koko perheineen.

Kuin sorsa-isä, Kaapro kalliin karavaanin tuo — suur ei se: vaimo, lapsipari — veden vilppaan luo. Valoa, kesän hehkua he kukin halajaa, ja viime riepu varrelta jo maahan valahtaa.

    Kuin ryhmä auvoss’ Eedenin he seisoo, miekkoset.
    — Ken loppuun luki luonnon kirjan kaikki ihmehet —?

    Tään Kaapron tunsin nallikasta: isä kuokan mies,
    vaan poika varhain herrasmuodin temput tais ja ties;
    hän pikenttinä kaupungissa aimo viran sai,
    siin’ oli, arvaan, uuras, tarkka älyltäänkin kai.

    Ma, fariseeus, arvioin hänt’ yli olkapään:
    Jo sekin houkka hiiteen liukui synnyinsäädystään!
    Vaan miehen miel’ ei aivokoppaan mahdu matalaan,
    ja houkkiahan suurin luku luodaan maailmaan.

    Osaansa hänkin luotu on, hän siihen sopiikin,
    ei paremman lie arvoinen, niin silloin päättelin.
    — Vaan Sallimuspa tuumi toisin hänen kohdalleen,
    ja kuinka kävi! Luontoon nään jo hänen palanneen.

    Niin sydän suurna sykähtää, kun vaatii rakkaus!
    Niin aivoon kylmään kyyhky pesii, lemmen ajatus!

Ja Kaapro nousi, kassaneidin hotellistaan vei, maall’ elää nyt, ei moukkana, vaan herranakaan ei. Hän "raataa" — "huvilassa" maata kapanala lie —, hän ihmishenget vakuuttaa, — se aikaa enin vie —, hän isännille asioi, ja perheen hoitaa hän kuin kukaan, eik’ oo heillä tapaa kotikärhämän.

Mies aimo hänest’, arvon mies, on saanut, tiedän sen, kuin onkin silmät harillaan ja otsa kapoinen. — Sit’ onnen poikaa: nuorikost’ on kaksoiset, — ja kas, kuin kuuma veri, tunteen ele kuinka riehakas!

Hän silmin ahmii armastaan ja käsin kajoaa ja nostaa, nyppii poskea ja kylkeen kutittaa, kuin teirikukko kukertaa ja hyppää lasten luo, ja isänsuukon pallukoille punasuille suo. Ja nuori nainen onneen vaipuu hänen vierelleen ja kahleet ikihellät kietoo kaulaan vakaiseen.

Voi vapaus, kuin köyhät ilot sulhollasi sun! Mi miehuus houkan kahlehilla noilla kahlitun: hän riemut rehdit nauttii, hän, ei muilta varastain!

Voi vapaus, min varkaan-osan sulhonas ma sain!

Ja pieni oon ma, orponen, ja houkka hyvinkin! Ah, hiekkajyvä, aaltonen, nyt oitis olisin, tuoll’ ystävänä yhtyisin ma aamukarkeloon, ja vähään tyytyin vierähtäisin jälleen hietikkoon!

— Mut ihmislaps oon, pitkät pyyteet tunnen ihmisen kun poiss’ on, poissa kohta näky kultainen.

Paimenen laulu.

Kun rannalle karjani aamulla vein, minä laulun laatia tahdoin, ja laululla luontoa ylistää. Mut tuhmin sen tuumia mahdoin:

    Sanat, joita jo kauan tallensin,
    pian tuuli ne vei, meren henki,
    kisa aaltojen, auringon kultaamain,
    vei taitoni viimeisenki.

Pian ilta se sai. Mihin lauluni jäi —? En muuta ma muistaa saata: minä aaltoja, tuulia paimensin, minä kuuntelin metsää ja maata.

Veli Varpuselle.

Maast’ olet tullut ja maahan palaat, on maassa laihat sull’ atriat. Mut tiedon parhaan sa povees salaat ja noukit tiellä ja tiukutat.

    Maankarva ystävä, veli harmaa,
    sä nähdä sait, mit’ on elo tää.
    Sä onnentietoa vaalit varmaa:
    "mi maasta luotiin, se maahan jää!"

Ja tiellä noukit sa tiukutellen, käy ohi korskana ihminen. Ja päiväs sääntyvät sykähdellen sun kohtalokses, — sun, varpusen!