ISIEN PERINTÖ

Kirj.

Henry Bordeaux

Suomentanut [»Les Roquevillards»]

Eino Voionmaa

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.

SISÄLLYS.

ENSIMMÄINEN OSA.

   I. Viininkorjuu.
  II. Yhteentörmäys..
 III. Lémencin kukkula.
  IV. Notario Frasnen kosto.
   V. Perhe vaarassa.

TOINEN OSA.

   I. Raunioiden tekijä.
  II. Vuosipäivä.
 III. Rauniot.
  IV. Paluu.

KOLMAS OSA.

   I. Asekumppani.
  II. Perheneuvottelu.
 III. Notario Frasnen taitava temppu.
  IV. Maan neuvo.
   V. Margueriten kihlaus.
  VI. Puolustaja.
 VII. Jeanne Sassenay.
VIII. Vainajien ääni.
  IX. Elinvoima.

ENSIMMÄINEN OSA.

I.

VIININKORJUU.

Viinimäen laelta kiiri herra François Roquevillardin ääni päin poimijattaria, jotka pitkin kaltevaa rinnettä riipivät köynnöksistä niiden mustia rypäleitä.

— Päivä päättyy! Viimeinen ponnistus vielä! Ääni oli hyvänsävyinen, mutta komentava. Se pani näppäryyttä joka sormeen ja painoi kumaraan joutilasten naisten hartiat. Leikkisänä isäntä lisäsi:

— Aamulla liverrellään kuin leivot, illalla räkätellään kuin harakat.

Tämä havainto herätti yleistä naurua.

— Niin tosiaankin, herra asianajaja.

La Vigien isäntää ei milloinkaan puhuteltu toisin. La Vigie on arvokas tila, metsä, pellot ja viinitarhat kaikki yhtenä lohkona Cogninin kunnan ulkolaidalla, noin kolmen, neljän kilometrin päässä Chambérystä. Sinne mennään maantietä myöten ja Hyèren poikki kulkevan vanhan sillan yli. Se vallitsee Lyonin tietä, joka Echellesin kalliovuorten poikki kulkien yhdisti Savoijin Ranskaan. Sen nimi — la vigie = tähystyspaikka —johtuu tornista, joka muinoin oli vuoren huipulla, mutta josta ei nyt ole jälkeäkään. Se on useita vuosisatoja kuulunut Roquevillard-suvulle, joka sitä on suurentanut vähitellen; sitä osottavat vallaskartano ja erityyliset talousrakennukset, kaikkinensa sopusuhtaisuudelta kyllä kiistanalaiset, mutta ilmeikkäät kuin vanhuksen kasvot, joista kuvastuu kokonainen elämä. Tämä elämä on voimakkaan, syntymäseudulleen uskollisen rodun historiaa. Roquevillardit ovat isistä poikiin olleet lakimiehiä. He ovat antaneet esimiehiä asianajajien ammattikunnalle, tuomareita, presidenttejä entiselle maakuntasenaatille, ja uudelle ylioikeudelle neuvoksen, joka hylkäsi virkaylennyksen voidakseen kuolla kotiseudullaan. Mutta maakunta nimittää heitä kaikkia eroituksetta asianajajiksi, ja tähän puhuttelutapaan sisältyy epäilemättä tietoisuutta siitä, että nämä asiamiehet ovat oikeuden suojelijoita. Lähes nelikymmenvuotinen kokemus, tarkka laintuntemus, hehkuva ja ponteva puhetapa lisäsivät erikoisesti La Vigien nykyisen isännän arvovaltaa.

Viinimäen säännölliset köynnösrivit tekivät poiminnan valvomisen vaivattomaksi. Lehtien väri syytti jo syksyä ja rinteen heleä kirjopeite väreili vaalenevan taivaan vastakohtana. Eri sarat erotti hyvin värivivahteista: Mondeuse-laji oli vihreän ja kullan, mustantumma ja vaaleantumma vihreän ja purppuran vivahteista. Heleiden lehvien välissä kiinnittivät katsetta rypäleiden tummemmat rykelmät. Veitsi maassa ja kädet verissä intoutuneiden uhripapittarien tavoin seurasivat poimijattaret kiireisinä rykelmiä kuin uhriteuraita, leikkasivat ne tottuneella nykäyksellä ja heittivät koriin. He olivat yhtäläisesti nostaneet ylös hameidensa liepeet ja kiinnittäneet ne taakse ollakseen vapaampia liikkeissään tahmeassa mullassa, nenäliina tai kirjava kaulahuivi solmittuna pään ympäri sen suojelemiseksi päivänpaahteelta. Aika ajoin joku heistä suoristihe kohoten esiin köynnösmerestä kuin rautakala, joka nousee vedenpinnalle hengittämään, heti taas sukeltaakseen uudelleen. Siinä oli vanhoja, kyhmyisiä ja ryppyisiä, hitaita ja kangistuneita, mutta sitkeitä kestämään ja tarkkasilmäisiä, sillä työnsaannin käydessä yhä vaikeammaksi he taistelivat säilyttääkseen viimeiset työnantajansa. Nuoret, notkeammat ja näppärämmät kaksikymmenvuotiaat neidot antoivat pelkäämättä kasvojensa ja paljaiden käsivarsiensa helteessä päivettyä ja vielä keskenkasvuiset tytöt, jotka olivat vähemmän vastustuskykyisiä, vaihtelivat paikkaa, häiritsivät järjestystä tai istahtivat ilman muuta huolettomina kesävieraiden tavoin, häilähdellen notkeina kuin köynnökset, joita heidän kätensä taivuttivat. Pienet lapset taas, jotka äitien poistuessa kotoa oli otettu mukaan, poimiskelivat rypäleitä omiksi tarpeikseen tuupiskellen toisiaan ja töhrien huulensa ja poskensa kuin alaikäiset mässääjät ainakin.

Rinteen keskellä kulkevalla tiellä odottivat vankkurit kärsivällisesti puristimoon lähtemisen hetkeä, edessään kaksi ruskeanpunaista härkää, joiden sarvet oli lyyran muotoon taivutettu. Viinitarhurit kuormittivat niitä tärkeän näköisinä. Heidän ei kuultu nauravan kuten tyttöjen, vaan ainoastaan vaihtavan lyhyitä huomautuksia. Nuoremmilla oli valkoiset päähineet ja flanellivyöt, sentapaiset kuin alppimetsästäjillä — muotijäljittely näkyy leviävän nuorten miesten keskuudessa myöskin Savoijin maakunnassa. He pistivät kovapuisen korentonsa poikkipäät yli laitojensa täyden korin korviin, nostivat sen olalleen ja heilauttivat keveällä hartialiikkeellä kuormansa vankkurien laariin. Vanha, harmaapartainen mies, joka vankkurien vierellä seisten heitä ohjasi, paineli jo muutenkin täyden vasun rypälesisällystä tiiviimmäksi. Mutta niinpä olivatkin, joka kerta kun hän selkänsä oikaisi, hänen kätensä punaiset ja viiniverta tihkuvat.

Vastapäätä La Vigietä peitti jo illan varjo Viminesin ja Saint-Sulpicen rinteet lähellä Lépinen vuorijonoa, jonne päivä menee mailleen, ja alempana Saint-Thibaud-de-Couxin ja Echellesin mutkaisen laakson. Mutta viinitarhaan valoi aurinko vielä purppuraa ja kultaa. Se otti sädekehäänsä kirjavahuiviset poimijattaret saroilla, leikkasi härkien sarvilla, hiveli vankkureilla seisovan päätarhurin harmaata partaa ja punaista naamaa, kirkasti hatun reunojen alla hra Roquevillardin tarmokkaita kasvoja ja kimmelteli vielä korkeammalla Montagnolen ylvään kirkontornin yllä asettuakseen vihdoin kuin kruunuksi Graniervuoren tarunomaisen kallion huipulle.

Ryhmittyen muutamien jäljelläolevien köynnösten ympärille poimivat naiset viimeisiä rykelmiä. Vielä yksi kori nostettiin rattaille ja kuorman päällä seisten lausui vanha Jeremias riemuiten:

— Valmis on, herra asianajaja.

— Montako vankkuria? kysyi isäntä.

— Kaksitoista.

— Se on hyvä sato.

Hän lisäsi, kun härät lähtivät liikkeelle koko tarhurijoukon seuraamina:

— Nyt on minun vuoroni. Tulkaahan tänne.

Koppa käsivarrella, veitsi tai vesuri kädessä nousivat poimijattaret mäenlaelle herra Roquevillardin ympärille. Hän painoi rautapäisen keppinsä maahan, kaivoi taskustaan kukkaron ja otti siitä kupari- ja hopearahoja. Heti vaikenivat suulaimmatkin. Oli juhlallinen hetki, maksun hetki. Joukon takana kimmelsivät ikkunat ja kallioliuskeet, peileinä heijastaen auringonsäteitä.

Ystävällisen tutunomaisesti puhutteli asianajaja jokaista nimeltä, jopa sinuttelikin, sillä vanhemmat oli hän nähnyt joka päivä ja toiset tuntenut pienestä pitäen. He saivat päiväpalkkansa lisäksi herttaisen sanan ja vastasivat vuorostaan:

— Kiitoksia, herra asianajaja.

Yksi ja toinen, joka oli ollut laiska, sai nuhteen, ja tämä vaikka leikkisävyllä sanottuna, sattui paikalleen, sillä isännällä oli tarkka silmä. Lapset, jotka jo olivat ottaneet palkkansa luonnossa, saivat häneltä kukin pari lanttia, sillä hän rakasti heitä.

— Jos ne, jotka ovat palkkansa saaneet, menisivät tuosta vasemmalta, sanoi hän kesken toimitusta, muuten minä joudun loppumattomasti alkamaan alusta.

— Ei se pahitteeksi olisi, vastasi eräs kaunis kahdeksantoista- tai kaksikymmenvuotias tyttö.

Tämä oli jättänyt kietomatta huivinsa päähineeksi, ikäänkuin uhmatakseen aurinkoa nuoruudellaan. Osa hajalle irtauneita hiuksia oli valahtanut hänen otsalleen. Hänellä oli suurehko suu eikä kasvojen ilme ollut erikoinen, mutta hän uhkui terveyttä, silmät olivat eloisat ja ennenkaikkea iho kullanvärinen kuin täyteläisillä valkoisen viinin rypäleillä, joita lämpö on ruskettanut ja jotka näyttävät sisältävän auringon ydinmehua.

— Oletpas sinä nopeaan kasvanut, Katariina! Milloin sinut viedään miehelään?

Näin vakaasti kohdeltuna julkisesti tyttö punastui mielihyvästä:

— Saa nähdä.

— Hm. Sinua katselee ilokseen, Katariina. Ja rahaan, jonka hän antoi tytölle, lisäsi hän vakaasti lausutun neuvon:

— Ole viisas, tyttö: Siveys on kauneutta arvokkaampi.

Tyttö lupasi empimättä.

— Kyllä, herra asianajaja.

Toimituksen loputtua isäntä silmäsi väkeänsä ja kysyi:

— Ovatko kaikki tyytyväisiä? Kaksikymmentä hilpeätä ääntä vastasi kiittäen. Mutta muuan lapsi osoitti sormellaan erästä vanhaa vaimoa, joka pysytteli syrjässä häveliään ja tyytymättömän näköisenä:

— Fauchois.

Hänen sanansa hukkui hälinään eikä kukaan kiinnittänyt siihen huomiota, ikäänkuin vaimo ei olisi ansainnut mitään palkkaa.

— Niinpä hyvää yötä, kuului jälleen herra Roquevillardin sointuva ääni.
Aamulla sitten tulette Saint-Cassiniin ja Viminesiin.

— Hyvää yötä, herra asianajaja.

Jääden seisomaan tarkastuspaikalleen näki hän poimijattarien kulkevan päivänlaskun hämärään, häipyvän ja hälvenevän. Alhaalta kuului vielä heidän äänensä. He olivat hajaantuneet kahteen ryhmään, Viminesin ja Saint-Cassinin joukkoon. Jälkimmäiset, jotka olivat kääntyneet vasemmalle, alkoivat laulaa loppusäkeitä pitkäveteistä kansanlaulua. Ilta ruskotti jo vuorenhuipulla.

Fauchois ei hievahtanut isännän rinnalta eikä puhunut mitään.

— Pierrette, sanoi äkkiä herra Roquevillard.

Vaimo liikahti. Hän ei ollut niin vanhentunut, kuin murheellinen ja masentunut.

— Herra François, mutisi hän.

— Tuossa viisi frangia. Mene kartanoon syömään keittoa.

— Siinähän on kolmesta päivästä, lausui vaimoparka katsellen karkeassa kädessään kiiltävää hopearahaa; eikä minulle tule kuin yhdeltä.

— Otahan kuitenkin. Kuinkas tyttäresi laita on?

— Se on mennyt Lyoniin.

— Onko hän siellä töissä?

Vanhalta vaimolta hervahtivat käsivarret alas eikä hän vastannut.

— Hänen pitää ruveta työhön.

— Ei se tuomion jälkeen saa paikkaa. Varas!

Asiamies selitteli lieventäviä asianhaaroja:

— Hän varasti ajattelemattomuuttaan, lapsellisuuttaan, turhamielisyyttään. Huono hän ei ole. Hänen iällään voi itsensä parantaa. Mistä hän elää?

— Jaa mistäkö elää? Miehistä tietenkin.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Ensi aikoina minä lähetin sille pienen postivekselin avittaakseni. Se lähetti sen takaisin ja mukana toisen, ison, jonka minä poltin.

— Jonka sinä poltit?

— Niin, herra François, häpeän rahan.

Ja suuttumus oikaisi äkkiä vaimon, joka ojentaen kättään ruskon heijettä kohti kuin kohtaloa syyttäen sanoi:

— Minä en käsitä, mitenkä minä olen sen tehnyt. Meidän suvussamme on ollut vain kunnon ihmisiä. Nyt minä saan hävetä.

— Se ei ole sinun syysi, Pierrette.

Tämä ravisti päätään päättävästi:

— Se on aina suvun syy, te tiedätte sen hyvin. Tepä sen itse olette sanonut.

— Minäkö?

— Niin, minun kuulteni Juliennelle ennen tuomiota. Tyttö oli herättänyt minussa levottomuutta. Niinpä toin hänet teidän puheillenne.

— Minä muistan. Ja mitä minä hänelle sanoin?

— Että kun on onni kuulua kunnon sukuun, täytyy pitää itsestään sitä parempi vaari. Sillä suvulle ja perheelle lasketaan kaikki yhteiseksi, varat ja velat, hyvä käytös ja huono.

— Ei kukaan voi sinua kivellä heittää.

— Heittävät kuitenkin. Ja oikeassa ovat. Onneksi ehti mieheni kuolla ennen.

— Hän olisi sinua puolustanut.

— Tappanut olisi tytön.

— Ja sinä rakastat häntä yhä?

— Hän on minun lapseni.

— Niinpä, Pierrette, älä masennu. Ei mitään ole menetetty ennen kuin kuolemassa. Palaa kartanoon; minä menen vielä puristimoon katsomaan ammeita.

— Kiitoksia, herra François.

Pierrette oli kaiket ajat ollut La Vigiessä apuna pyykinpesussa, viininkorjuussa, jopa välillä keittiössäkin: siitä hänen tapansa puhutella isäntää ristimänimeltä.

Hänen lähdettyäänkään ei herra Roquevillard vielä pitänyt kiirettä. Hyväilevällä silmällä katseli hän koko tilustensa piiriä edessään: riivittyjä viinitarhoja, joiden purppura- tai kultasävyn hän tapaisi jälleen virkistävässä viinissä, kahteen kertaan niitetyitä niittyjä, hedelmäpuutarhoja,- ja kauempana pientä nimetöntä puroa, joka erottaa Cogninin ja Saint-Cassinin kunnaat, tammi-, pyökki- ja lehmusmetsää, jonka syys oli kirjaillut kuin kukkavihoksi. Tällä eri viljelyslajien maalla hän ei lukenut tänä hetkenä eri vuodenaikojen, vaan oman sukunsa historiaa. Se ja se esi-isä oli ostanut tuon alan, se ja se istuttanut tuon viinitarhan, ja hän itse, hänpä oli tunkenut yli kunnanrajan päästäkseen käsiksi noihin liian tiheässä seisoviin puihin, jotka vaativat harvennusta. Kääntyen tilan rakennuksiin päin katseli hän vaunuliiteriksi muutettua kantarakennusta, jonka ensimmäiset Roquevillardit, talonpojat, olivat rakentaneet, ja vertasi sitä omaan jyhkeään ja tilavaan asuinrakennukseensa, jota koristi verraton villiviiniköynnös. Oli siis yhäkin samoilla paikoilla sama rotu, vain kunniassa, työssä ja toimellisuudessa kuluneen menneisyyden voimistamana aineellisesti ja henkisesti. Hän antoi sen merkitykselle tunnustuksen toistamalla Fauchoisin sanat:

— Se on aina suvun syy.

Hänen sukunsa oli tosiaan antanut maalle yhteistä asiaa hyödyllisesti palvelemaan kykeneviä miehiä, niinkuin he olivat hoitaneet omaakin omaisuuttaan. Näin sukupolvet tukevat toinen toistansa yhteiseksi hyväksi. Eivätkö kaukaisimmatkin esi-isät olleet valmistaneet hänen työtänsä? Tämä maa, jota hän viljeli, oli askarruttanut heidän ajatuksiaan ennen häntä. Tämä näköpiiri oli ennen häntä kiehtonut ja innostanut heitä. Ja hän käänsi katseensa vaikkakin vähän vastahakoisesti omasta kartanostaan silmätäkseen sitä, mitä he olivat katselleet, sitä piiriä maisemassa, johon he olivat kiintyneet samaten kuin nyt hän. Sillä viljelykset voivat muovailla maan välitöntä muotoa, mutta itse luontoa ei ihminen pysty muuttamaan: hän voi lisätä siihen vain joitakin liikuttavia muistomerkkejä, talon, joka savuaa ja palauttaa mieleen tulisijan sulouden, tien tai aidan, jotka panevat muistamaan yhteisöelämää, kellotapulin, joka kuvaa rukousta.

Hänen seisoessaan yksin kummulla lisäsi hänen mielessään illan kauneutta tyydytys, jota tuottaa kosketus omaan heimoon. Hän tunsi aina hämärään muinaisuuteen saakka tämän maakulman merkityksen. Hänen edessään olevia Lépinen vuorijonoa, jonka yksitoikkoisuuden katkaisee Signalin huippu, reunusti iltarusko. Hänen katseensa lipui alemmaksi, seurasi hetken Echellesin tien siroja mutkia, joille vuorten viimeiset liepeet näyttävät kummallakin puolen muodostavan saattueita, hipoi taas Corbeletin, Joignyn ja Granierin kylkiä palatakseen jälleen lähemmille rinteille ja kerrostumille, joiden ääriviivat ovat sopusuhtaisemmat. Tässä vastakohtaisessa, vuoroin kovassa, vuoroin pehmeässä luonnossa näki hän edeltäjiensä luonteita: isoisänsä rohkeuden, kun tämä vallankumouksen aikana toimi armeijain palveluksessa, isänsä leväperäisyyden, hän kun mietiskelyihin vaipuneena antoi varaansa pitämättä pyhän sukukartanonkin joutua vaaraan.

»Ei kukaan», ajatteli hän, »voi tältä paikalta sillä tavoin katsella auringonlaskua. Kerran, kun minua ei enää ole, palaa joku minun lapsistani näihin vertailuihin. Lapsistani, jotka jatkavat meidän työtämme ja joista tulee hyvän palveluksessa olevia ihmisiä.»

Menneisyyden nojalla, joka ulottui häneen itseensä, hän ajatteli tulevaisuutta turvallisesti. Mietelmiinsä vaipuneena ei hän huomannut naista, joka kartanosta tullen saapui hänen luokseen. Se oli jo iäkäs nainen, hartioilla tumma liina ja kädessä keppi, jota hän väsyneenä ja uupuneen näköisenä käytti tukenaan. Hänen kasvonsa, joille illan rusko loi heijastusta, olivat aikoinaan varmaan olleet kauniit. Vuodet olivat niitä uurtaneet poistamatta kuitenkaan puhtauden ilmettä, joka heti ensi hetkestä kiinnitti huomiota ja sitten veti puoleensa. Se oli suoran, kaikesta pahasta kirvonneen ja kukaties hiukan mystillisyyteen taipuvan sielun näkyvä leima.

— Eivätkö he vielä tule? kysyi rouva Roquevillard puolisoltaan.

— Tulevat, Valentine, tuolla.

Molemmat ymmärsivät puhuvansa lapsistaan. Herra Roquevillard viittasi mäen alle, mistä suurehko joukko juuri alkoi nousta rinnettä ylös. Etumaisina kaksi pikkulasta, jotka heidän isoäitinsä tunsi:

— Pierre ja Adrienne. Ne tulevat oikotietä. En näe pikku Julienia.

— Se pitää kai tätinsä Margueriten kädestä kiinni. Siitähän se ei luovu.

— Tosiaankin. Minä näen hänet Margueriten ja hänen sulhasensa välissä.
Se erottaa heidät, paha poika. Mutta missä hänen äitinsä on?

— Heidän takanaan tyynenä tapansa mukaan, veljensä Hubertin kanssa.

— Meidän vanhin poikamme. Erotatko hänen kunniamerkkiään?

Herra Roquevillard hymyili katsahtaessaan puolisoonsa.

— Kuinka nyt näin kaukaa?

Rouva vuorostaan nauroi viehättävästi.

— Onhan siinä suuri punainen solmuke merkin yläpuolella.

— Ja merkistä ehkä luet: Hubert Roquevillard, 28-vuotias, merijalkaväen luutnantti, saanut kunniamerkin urotöistä sodassa, esitetty ylennettäväksi, ollut mukana sotaretkellä Kiinassa, Pei'tangin puolustuksessa.

— Luenpa tietenkin, tarkasti luenkin. Hän tähysti uudelleen tietä.

— Entä Maurice? En näe Mauricea.

— Hän tulee perässä, luullakseni jonkun toisen kanssa.

Rouva Roquevillard laski tyytyväisenä kätensä puolisonsa olalle.

— Se on kai vävymme, Charles Marcellaz. Lasku on toimitettu. Minä lasken aina, niinkuin silloin kun he vielä olivat pieniä: Germaine, Hubert, Maurice, Marguerite.

— Ja aina vain puuttuu laskusta Félicie, vastasi mies. Hänen kasvojansa pimensi varjo: hän ei tottunut toisen tyttärensä poissaoloon, joka laupeudensisarena oli mennyt merten taakse Hanoin sairaalaan.

Rouva nojautui lujemmin mieheensä:

— Ei François, ei hän ole kaukana meistä. Hänen ajatuksensa ovat meidän luonamme: tiedän sen, tunnen sen. Hubert, joka palatessaan Kiinasta näki hänet, tapasi hänet onnellisena. Ja kerranhan kuitenkin yhdymme jälleen kaikki.

Mies ei antautunut tälle alalle, vaan jatkoi laskemista:

— Se ei olekaan Charles, joka on Mauricen rinnalla. Se on joku nainen.
He ovat poikenneet oikotieltä ja tulevat pääkäytävää.

— Se on ehkä rouva Frasne. Näetkö hänen miestään?

— Niin näkyy olevan. Mutta notariota en huomaa.

— Hän tulee myöhemmin Charlesin kanssa. He viipyvät töissään aina klo kuuteen saakka.

— Syövätkö Frasnet meillä tänä iltana päivällistä? Rouva näytti pyytelevän sitä anteeksi ikään kuin jotakin sopimattomuutta.

— Maurice, joka on usein heidän luonaan, pyysi minua kutsumaan heidät.

He olivat hetken ääneti, kummallakin sama huoli.

— Minä en rakasta sitä naista, sanoi vihdoin rouva.

Hämmästyneenä, ei itse asiasta, vaan siitä että sen lausui hänen puolisonsa, joka tavallisesti oli pelkkää suvaitsevaisuutta, kysyi mies:

— Miksikä et?

Rouva Roquevillard katseli kuultavan kirkkailla silmillään iltaruskoa.

— En tiedä. En tunne mistä hän tulee, enkä uskalla ajatella minne hän menee. Hän ei ole kaunis, mutta hänet nähdessään ovat äidit levottomia pojistaan ja vaimot miehistään.

— Mikä huolenpito! Kuka sinulle siitä on puhunut?

— Ei kukaan. Minulle vain sanoo vaisto, on semmoinen aavistus. Ne, jotka rukoilevat paljon, eivät ole kaikkein tietämättömimmät. Hänellä on oudot silmät, sameat ja tuliset. Hän herättää minussa pelkoa.

— Ah!… Niin, kaupungissa puhutaan hänestä ja meidän pojastamme.

— Se täytyy sanoa Mauricelle. Se täytyy sanoa hänelle heti.

— Mutta, rakas ystävä, minkä nojalla? Emmehän tiedä mitään varmaa.
Jokin juoru, mitä se merkitsee?

— Se ei ole vain juorua. Minä tunnen sen, minä olen siitä varma. Hän on vaarassa.

Herra Roquevillard vastasi:

— Joskus on intohimon vastustaminen sen vahvistamista. Sinä olet sen hyvin käsittänyt: sinä olet suostunut kutsumaan Frasnet. Toiseksi eivät nuoret hevin siedä sellaista sekaantumista heidän elämäänsä. Varsinkaan Maurice, joka on sangen ylpeä. Hän ei ole vielä neljäkolmattavuotias, on lainopin tohtori ja luottaa vain itseensä. Hänellä on jyrkkä mielipide oikeudesta onneen, omakohtaisen kehityksen välttämättömyydestä. Pariisi antaa heidät meille takaisin hienostuneina, mutta kapinallisina. Tarvitaan kokemusta, jos tahtoo palauttaa heidät järkiinsä.

— Sinä olet siis asiaa jo harkinnut! Etkä ole minulle mitään puhunut.

— Miksi olisin sinua surettanut, joka ennestäänkin olet niin rasittunut.

— Niin, minun pitäisi olla voimakas. Äidin tulee olla voimakas. Mutta sinähän olet sitä meidän molempien puolesta.

Herra Roquevillard jatkoi:

— Oli erehdys sijoittaa hänet notario Frasnen luo. Minä halusin hankkia hänelle käytännöllistä kokemusta, varsinkin perintö- ja pesänselvitysasioissa, ennenkuin hän esiintyisi asianajajana. Notario Frasne on notario Clairvallin seuraaja, joka oli minun ystäväni ja meidän notariomme. Tahdoin noudattaa perinnäistapaa. Tällä kertaa se oli erehdys. Se korjataan pian.

— Pianko?

— Niin. Minä otan Mauricen takaisin konttoriini; hän voi päättää koevuotensa siellä. Taikka Marcellazin luona. Ilmoitan sen hänelle kun olemme muuttaneet takaisin kaupunkiin.

— Hyvä, sanoi rouva puristaen miehensä kättä. Hänellä ei tule olemaan niin usein tilaisuutta tavata rouva Frasnea. Mutta se ei riitä. Sinä pidät häntä järkeilijänä; minä luulen häntä pikemmin haaveilijaksi. Minä tahtoisin askarruttaa hänen haaveiluansa.

— Mitenkä?

— Aikaisella kihlauksella, esimerkiksi. Pitkä kihlausaika askarruttaa ja kasvattaa nuoria. Ranskassa hätiköidään liiaksi häillä, sillä avio määrää elämän, perheen, tulevaisuuden.

— Se on totta.

— Marguerite oli ajatellut pikku Jeanne Sassenayta.

— Hänhän on lapsi.

— Kaunis lapsi, hurskaan äidin kasvattama. Tähän keskeyttivät puheen pienet kimakat äänet, jotka piipattivat:

— Hyvää iltaa, mummu. Hyvää iltaa, vaari. Etujoukko, Pierre ja
Adrienne, saapuivat hengästyneinä juosten tienmutkasta mäenlaelle.
He juoksivat kilpaa huolimatta rouva Roquevillardin varoituksista:
»hiljempaa, hiljempaa!», ja isoisä kaappasi heidät kiinni lennosta.

— Tiedätkö, kertoi Adrienne, joka oli sangen puhelias ja sinutteli haikailematta kaikkia, Julien jäi täti Margueriten luo ja äiti oli käskenyt hänen tulla meidän kanssamme.

Puolimäessä huuteli tulossa oleva nuorten joukko vuorostaan:

— Hyvää iltaa.

Ainoastaan Maurice ja rouva Frasne olivat liian kaukana ottaakseen osaa tähän perhetervehdykseen. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta hidastuttivat he askeliaan sitä mukaa kuin lähestyivät mäenkukkulaa, ja noudattaen tien kaikkia mutkia oli heidän onnistunut aikaansaada tuntuva välimatka, vaikka Marguerite oli monta kertaa kääntynyt heitä jouduttamaan. Kun rinteen läheisyys poisti heidän näkyvistään taustan vuoren, näkivät he herra ja rouva Roquevillardin hahmot taivasta vasten. Rouva Frasne loi kaksin-oloa pidentääkseen kumppaniinsa arvoituksellisen katseen.

— Teidän isänne, sanoi hän, on varmaan ollut teitä kauniimpi.

Ja hän lisäsi aivan hiljaa, kuin itsekseen:

— Hän on mies, joka tietää mitä tahtoo.

Nyrpeänä oli nuori mies vaiti. Nainen hymyili, kun huomasi häntä suututtaneensa, ja kysyi:

— Kuinka vanha isänne on?

— Kuusikymmentä vuotta luullakseni

— Kuusikymmentä vuotta. Hän ei saata minua sietää. Jos hän voisi, käskisi hän minun mennä tieheni.

— Te erehdytte, hän ottaa teidät aina ystävällisesti vastaan.

— Semmoisen kyllä tuntee. Hän inhoaa minua ja kuitenkin hän minua miellyttää. Minä rakastan luonteita.

Ennen mäen päälle tulemistaan kääntyy tie, ja uusi näköala aukenee oikealla olevan penkereen ja vasemmalla olevien pensaiden välissä, joiden väreissä nyt oli sekaisin kevään vehreyttä ja syksyn kultaa. Säännöllisine pengerrakenne-piirteineen ilmestyi heidän eteensä äkkiä Nivolet-vuori heijastaen vielä laskeneen auringon ruskoa. Laihat pensaikot sen kallioiden kupeilla saivat tässä valaistuksessa sinertävän, viinin pohjasakkaa muistuttavan vivahteen, kun taas Margerian vuorijono taempana oli kokonaan ruusunpunainen ja ihonvärivivahteineen ihastuttava.

— Katsokaas kulissien vaihdosta, lausui Maurice huomaamatta, että hänen kumppaninsa pani enemmän arvoa heidän yksinololleen kuin illan ihmeille.

Kun rouva pysähtyi, kääntyi Maurice kysymään:

— Mikä teidän on? Oletteko väsynyt?

— En, minä annan teidän rauhassa katsella maisemaa.

— Olisitteko mustasukkainen?

— Olen, te rakastatte maatanne, ja minä…

— Ja te?

— En sitä teille enää sano…

— Mutta minä sanon teille, että rakastan teitä.

Maurice syleili häntä. Hän oli hento nainen, tummasilmäinen, joustava ja hyväilyiltään kiehtova. Kun hän käänsi vähän päätänsä, näki Maurice puoleksi sulkeutuneiden luomien alta katseen, mustan ja kultaisen, jossa kimmelsi ainaisuuden ja hetken koko pakahduttava hekuma.

— Kuinka pieni kappale, mietti Maurice häntä puristaessaan, tuossa onkaan rintaani vasten, ja tuo pieni kappale on minulle enemmän kuin maailmankaikkeus.

Ja kuiskasi:

— Minä rakastan sinua, Edith.

— Tosiaanko? kysyi tämä hänelle ominainen antautuva hymy huulillaan.

— Milloin tulet minulle?

— Kun olen vain sinun.

— Se on mahdotonta.

— Miksikä?

— Sinä olet sidottu.

— Lähdetään yhdessä pois.

— Mistä eläisimme?

— Minun myötäjäisistäni.

— Sitä en tahdo. Eivätkähän ne ole sinun hallussasi.

— Minä hankin ne takaisin.

— Ei, ei.

— Sinä teet työtä.

Hän vaikeni. Melkein suuttuneena lausui rouva Frasne pilkallisesti:

— Ah! Sinä tottelet mieluummin isääsi. Olet kuin hänkin pienen kaupungin suuri mies, jolla on monta lasta.

Mutta hän näki Mauricen kasvoista sellaisen surun, ilmeen, että hän heittäytyi hänen rintaansa vasten.

— Minä rakastan sinua ja kidutan kuitenkin. Mutta, näes, minä tukehdun sinun Chambéryssäsi. Tahtoisin lähteä pois, rakastaa sinua vapaasti, elää. Minua hirvittää valhe. Mutta sinä, sinä et rakasta minua.

— Edith, kuinka voit sanoa semmoista?

— Et, sinä et rakasta minua. Jos todellakin minua rakastaisit, niin minä olisin jo kauan sitten ollut sinun.

Tämän kohtauksen huumaamina alkoivat he hitaasti jatkaa kulkuansa. Näköala avartui askel askeleelta ja Nivoletin alimman pengermäkyljen takaa tuli esiin Bourgetin järvi, jonka sineä samensivat sen pinnalta nousevat harmaankellervät huurut. Mutta he eivät enää katselleet mitään. Tarvitsiko heidän kuunnella muuten kuin omassa sydämessään tätä vuoden häipyvää hehkua, tätä luonnon levotonta leiskettä, tätä syksy-illan intoumusta, joka oli kuin huikea hekuman huuto?

Kartanon edustalla tapasivat he rouva Roquevillardin, joka itse tuli rouva Frasnea vastaan, vaikka lääkäri oli kieltänyt häntä menemästä ulos auringonlaskun jälkeen.

* * * * *

… Myöhemmin illalla herra Roquevillard palatessaan odottamatta viinipuristimosta huomasi pimennossa poikansa ja nuoren rouvan. Viininkorjuupäivinä on kartanoissa paljon kulkemista ja se suoritetaan mieluimmin huomiota herättämättä.

— Hän näki meidät, sanoi Maurice.

— Sen parempi, vastasi rouva.

Kulkiessaan vaunuliiterin, esi-isiensä vanhan asunnon ohi iso-isänsä rakentaman ja hänen oman laajentamansa päärakennuksen kynnystä kohti koetti herra Roquevillard karkoittaa levottomuutta, joka äkkiä häntä ahdisti.

»Olinhan minäkin nuori», todisteli hän itselleen.

Mutta ei hänen nuoruutensakaan ollut horjauttanut häntä lujittamasta rotunsa tulevaisuutta. Tiesikö hänen nuorempi poikansa, jonka määrä oli jatkaa sitä, mitä tarmoa ja kieltäymystä vaatii kunnia olla suvun päämies? Vaikka hänen olemuksensa oli sangen vähän vastaanottoinen hetkien vaikutelmille, uumoili hän kuitenkin kuin pahojen lintujen siipien suhinaa ympärillään, hyljeksityn Fauchoisin toivottomuutta ja syksyisen luonnon haurautta. Äskenhän hän, tiluksiaan katsellessaan, oli arvioinut voimalliseksi Roquevillardin nousun. Ja harkinnut sen oman ylväytensä järkähtämättömäksi jousteeksi. Ja nyt satunnainen keskustelu vanhan vaimon kanssa ja vahingossa nähty suudelma vaikuttivat, että hän, epäilemättä järjettömän ja selittämättömän aavistelun vallassa, tunsi kuinka aika huonontuu ja perheet hajoavat.

II.

YHTEENTÖRMÄYS.

Brestin varusväessä palvelevan poikansa Hubertin lähdettyä olivat Roquevillardit muuttaneet maalta talviasuntoonsa Chambéryhyn. Heidän hallussaan oli erään vanhan talon ensimmäinen kerros Boigne-kadun päässä, Linnan puolella. Lokakuu lähestyi loppuaan ja sekä ali- että ylioikeuden istunnot vaativat asianajajan läsnäoloa.

Eräänä päivänä aamiaisen jälkeen, johon hänen vaimonsa sairauden vuoksi ei voinut ottaa osaa, kutsui herra Roquevillard tytärtänsä Margueritea, poikansa Mauricen ollessa syventyneenä sanomalehtiin.

— Tule mukaani. Tarvitsen sinulta neuvoa.

— Mihin, isä?

Herra Roquevillard vilkaisi Mauriceen, joka ei kuunnellut.

— Työhuoneeni järjestelyssä uuteen kuntoon.

Tämä tilava ja korkea työhuone, kahden leveän kadun kulmauksessa oli neljän akkunan valaisema. Kahdesta näitä ikkunoita näkyi kappale Savoijin historiaa: vanhojen herttuoiden linna, neljännellätoista vuosisadalla muurattu rakennus, jonka kivet jo olivat mustuneet ja jonka rakennustyylin kömpelyyttä ja yksitoikkoisuutta muutamat ulkonevat listat eivät riittäneet peittämään. Mutta tätä vanhaa rappeutunutta rakennusta tukee oikealla Sainte-Chapelle-kappeli, hienopiirteinen suippokaaritapuli, jota linnoitustyylinen kivijalkakerros tukevana vartena kannatti. Vasemmalla vallitsee sitä arkistotorni, murattien ja villin viiniköynnöksen peittämä, jonka huippu hiljattain on maalattu valkoiseksi, joten sitä kerskuvan sävynsä vuoksi teki mieli verrata tupsuun tai töyhtöön. Nämä eri-ikäiset ja eriluonteiset rakennukset, jotka olivat surkastuneet tai vaurastuneet aina kunkin rakennuttajaruhtinaan rahavarojen ja makusuunnan mukaan, ovat säännöttömämpiä, mutta kaunopuheisempia kuin yhden ainoan teettäjän yhdenmukaiset rakennukset. Pitkä sarja historiaa on imeytynyt niihin myötä- ja vastoinkäymisineen. Molempia torneja verhoaa hajallinen rykelmä puita, kahdelle perättäiselle pengermälle istutettuja, jotka näyttävät toisiinsa kietoutuneilta. Alemman penkereen plataanien siimeksessä seisovat Joseph ja Xavier de Maistren kuvapatsaat. Näin viettävät pienellä alalla useat vuosisadat muistojansa. Kolkka on autio kuin hauta, mutta se henkii historiaa.

Kun on tottunut johonkin näköalaan, riittää yksi valonheijastus sitä muuttamaan. Herra Roquevillardin ja hänen tyttärensä astuessa tähän huoneeseen yritti aurinko tosin turhaan elähdyttää linnan synkkää seinämää, mutta loi kirkon siroihin goottilaisiin koristeihin ruusuista hohdetta ja yläpuolella puiden, jotka herkempinä jo alkoivat varistaa lehtiänsä, se lisäsi arkistorakennuksen köynnösverhon viehättävyyttä ja sen valkoisen tornin valkeutta.

— Täällä on viihtyisä työskennellä, sanoi Marguerite. Se on toki hyvä!
Isä työskentelee niin paljon.

— Minä olisin toivonut, että äitisi olisi ottanut tämän huoneen salikseen. Hän ei ole sitä koskaan tahtonut. Mutta etkö huomaa mitään, tyttöseni?

Marguerite katseli pitkin seiniä, tunsi kirjahyllyillä lakikirjat, vanhojen virkamiesten, esi-isiensä, muotokuvat, joille keskinkertaiset taiteilijat olivat antaneet vielä ankarammat piirteet kuin heidän edustamansa oikeus, parhaan savoijilaisen maisemamaalarin Hugardin maalaaman taulun Zourgetin järvestä ja vihdoin La Vigien tilusten kartan puitteissaan.

— En, en mitään, selitti hän tarkastuksensa päätyttyä.

— Kun katselet vain pitkin seiniä.

Silloin hän huomasi, että isän tukeva suuri tamminen työpöytä oli siirretty syrjään ja tilalle asetettu pienempi ja sirompi valoisimmalle paikalle, josta oli paras näköala.

— Oh! huudahti hän, miksikä isä siirtyy noin syrjään?

— Vastaanottaakseni veljesi.

— Tuleeko Maurice pois Frasnen konttorista?

— Tulee. Hän asettuu tuon akkunan ääreen. Katsos tästä, kuinka syksy riipii plataanien lehtiä. Minä pidän enemmän keväästä. Kun ihminen vanhenee, suosii hän enemmän kevättä. Tuolla tornin luona on eräs Judeasta tuotu puu, joka silloin saa hehkeän punaisen värin, ja kukkivia luumupuita.

Marguerite ei kuunnellut. Hän näytti surulliselta.

— Maurice, niin. Mutta te?

— Tyttöseni, nuorella miehellä tulee olla viihtyisää kotonaan. Etkö sinä voisi vähän täydentää tätä pöytää siinä suhteessa? Hankkia hiukan kukkasia esimerkiksi.

— Nyt ei ole se vuodenaika, isä. Minulla on vain päivänkukkia.

— Ota niitä. Yksi tai pari, ei paljoa, korkeaan maljakkoon. Ne palaavat Pariisista, nämä lakitieteen tohtorit, koru- ja kauneusherkkinä, ja niistä vaatimuksista minä en ymmärrä hölynpölyä. Mutta sinä, joka olet meidän talomme makuneuvos, osaat auttaa meitä kodin järjestämisessä sellaiseksi, että hän viihtyy.

Herra Roquevillard hymyili hiukan teennäistä hymyä ikäänkuin hyväksymistä pyytäen. Sitten hän astui tyttärensä luo ja laski kätensä tämän kauniille kastanjanruskeille hiuksille pelkäämättä niitä hämmentävänsä:

— Sinä jätät pian tämän kodin, Marguerite. Menetkö ilomielin naimisiin?

Vastauksen sijasta neito nojautui isänsä olkaa vasten ja sydän raskaana alkoi itkeä. Hän muistutti herra Roquevillardia, vaikkei kasvoissa ollutkaan yhdennäköisyyttä. Suora ja joustava vartalo, hiukan kyömy nenä, suora leuka antoivat hänelle kuten isällekin turvallisen luotettavuuden ilmeen, johon suuret ruskeat silmät, sangen avonaiset ja sangen puhtaat — äidin silmät — lisäsivät syvää suloa, kun taas hänen isänsä silmät, syvälläolevat ja pienet, välähtivät niin terävästi, että oli vaikea kestää niiden katsetta.

Tämä itkunpuuska huolestutti herra Roquevillardia:

— Miksi itket? Eikö tämä avio sovellu sinulle? Raymond Bercy on kunnon poika, hyvästä perheestä. Hän on suorittanut lääkärintutkintonsa ja on lopullisesti kiinnitetty meidän kaupunkiimme. Onko sinulla mitään muistuttamista häntä vastaan? Ei sinun vastahakoisesti pidä mennä naimisiin.

Tyttö voitti liikutuksensa ja virkkoi:

— Ei, ei minulla ole mitään moittimista… vaikka…

— Puhu tyttöseni. Puhu turvallisesti.

Marguerite loi isäänsä ihailevan katseen:

— Vaikka hän ei ole sellainen mies kuin isä.

— Sinä olet mieletön.

Tyyntyneenä tyttö selitti vielä:

— En tiedä miksi itken. Minun pitäisi olla onnellinen. Mutta enkö ole onnellinen täällä? Nyt muistuu mieleeni lapsuuteni ilot ja päivänpaiste. Ja ajatus, että lähden pois, tuntuu niin surulliselta.

Isä lohdutti häntä vakaasti:

— Älä katsele taaksepäin, Marguerite. Äitisi ja minä, me voimme sen tehdä. Ajattele sinä tulevaisuuttasi vaimona. Antaudu lujana tälle tulevaisuudelle.

Marguerite koetti hymyillä:

— Minun tulevaisuuteni on minun perheeni.

— Niin, se jonka perustat.

— Te neuvoitte minua usein, isä, yhteisillä talvikävelyillämme, säilyttämään meidän perheemme perimyksiä.

— Mutta perimyksiä, sinä riikinviisas, ei säilytetä kaapissa, naapurimme varakreivi de la Mortellierien tapaan, joka sulkeutuu huoneeseensa korjaamaan vaakunakilpiä ja täydentämään sukutietoja ja kummastelee, että hänen arentimiehensä rohkenevat käyttää saappaita. Niitä ei säilytetä edes vanhassa talossa tai vanhalla tilalla, vaikka säilyttämisellä on merkityksensä. Ne punoutuvat meidän elämäämme, meidän tunteisiimme, antaakseen niille tukea, suurempaa arvoa ja kestävyyttä.

Uudelleen katsoi Marguerite isäänsä suurin, haltioitunein silmin ja huokasi:

— Minä olen liiaksi kiintynyt tähän kotiin.

— Ei, ei, sanoi isä lujasti. Avioliitossa on aina jotakin tietämätöntä, ja minä ymmärrän, että sellainen elämänmuutos ajatteluttaa sinua. Mutta ole uljas ja iloinen meidät jättäessäsi, kun ei sydän eikä harkinta aseta vakavia esteitä. Sinä olet ollut onnellinen meidän kanssamme, se on minun tyydytykseni. Mutta sinä voit ja sinun tulee olla onnellinen ilmankin meitä… Mene tuomaan minulle kukkia ja Maurice.

— Minä menen, isä.

Muutaman hetken kuluttua neito palasi mukanaan koko kimppu kukkasia. Kädenkäänteessä oli hänen veljellensä aiottu pöytä muuttunut silmää hiveleväksi.

— Minulla oli vielä muutamia ruusuja, viimeiset. Katso, maljakko vaihtaa väriään auringossa kuin opaali. Se on oikein kaunista.

Herra Roquevillard vahvisti tyytyväisenä:

— Ei sovi moittia.

Mutta tällä hän leikkisästi tarkoitti tytärtänsä. Tämä nauroi ja riensi pois:

— Nyt minä juoksen sanomaan Mauricelle.

Nuori mies saapuikin viipymättä.

— Oliko isällä jotakin sanomista minulle? kysyi tämä astuessaan sisään, lakki ja keppi kädessä, ikäänkuin hänellä olisi ollut kiire lähteä pois.

Hän oli kookas vartaloltaan kuten hänen isänsäkin, mutta laihempi ja hintelämpi. Vaikka hän samalla oli sulavampi käytökseltään ja liikkeiltään, ei hänen kasvoissaan ja olennossaan ollut sitä suuruuden leimaa kuin isässä. Tätä luontaista isännyyttä koetti herra Roquevillard tällä hetkellä lieventää tavoittaen sen sijaan tuttavallisen toverillisuuden sävyä.

— Katso kuinka hyvin Marguerite on somistanut sinun pöytäsi.

— Minunko pöytäni?

— Niin, tuon, missä ruusut ovat. Sinä olet siinä linnan ja päivän puolella. Etkö halua suorittaa koeaikaasi loppuun minun luonani?

Päivänsäde hyväili kukkia ja ulkona sekä Arkistotorni että tapuli hekumoivat valossa. Päivä itse tuli liittolaiseksi herra Roquevillardille, joka kosieli poikaansa liikuttavan kömpelösti. Mutta pojat älyävät vasta myöhemmin isien pitkämielisyyden, ja ainoastaan oman isyyden opettamina.

— Siiskö, sanoi Maurice, minun ei enää olisi palattava Frasnen toimistoon?

— Ei, se on tarpeetonta. Sinä tunnet riittävästi perintöoikeuden. Täällä sinun on parempi seurata asiain käytännöllistä menoa ja ruveta käymään oikeudenistunnoissa. Jos niin haluat, voit olla muutaman kuukauden lankosi Charlesin luona, joka sinut perehdyttää lainkäyttöjärjestyksen ihanuuksiin. Hän on meidän eniten käytettyjä asianajajiamme siviiliasioissa. Sitten aloitat oman urasi asianajajana. Jos haluat, on minulla soveltuva juttu sinulle tarjottavana. Se on sangen mielenkiintoinen oikeustapaus. Se koskee erään kaupan sitovuutta.

Milloinkaan ennen hän ei ollut esiintynyt näin arastelevasti ja alentuvasti. Mutta nuorukainen antoi hänen puhua. Hän mietti.

— Minä luulin sovituksi, sanoi hän, että olisin kuusi kuukautta maitre
Frasnen toimistossa.

— No, melkein kuusi kuukautta on kulunutkin. Sinä aloitit kesäkuussa ja nyt ollaan jo lokakuun lopulla.

— Mutta minä otin lomaa elokuun alussa. Se on vastikään päättynyt. Ja minä tutkin juuri näinä Päivinä tärkeitä tilitysjuttuja.

— Tilitysjuttusi sinä tapaat taas alioikeudessa, vastasi herra
Roquevillard liukkaasti. Ne palautetaan useimmiten sinne. Minulla on
tällä syyskaudella joukko poikkeuksellisia juttuja. Sinä autat minua.
Mene hakemaan salkkusi Frasnen toimistosta ja asetu tänne.

— Maitre Frasne on matkalla. Eihän voi poistua hänen poissaollessaan.

Maurice etsi estelyitä, mutta isällä ei ollut niistä huolta.

— Hän palaa huomenna. Minä olen muutoin ilmoittanut hänelle asian ennen hänen lähtöänsä.

Maurice kimmastui tästä uutisesta. Hän oli hakenut siihen tilaisuutta.

— Onko isä ilmoittanut sen hänelle minulle mainitsematta? Minä olisin täällä siis aina vain pikkupoika. Minua käsitellään kuin jotakin esinettä. Mutta minä en anna riistää itsenäisyyttäni. Minä olen vapaa ja minä vaadin, että minulta ainakin kysytään, vaikkei tehtäisikään minun tahtoni mukaan.

Tämän purkauksen edessä, jonka hän oli aavistanut ja jonka salaisen syyn hän tiesi, säilytti herra Roquevillard mielenmalttinsa, huolimatta siitä epäkohteliaasta käänteestä, minkä keskustelu sai. Hän tiesi, että rotuvarsoja on vaikein taltuttaa ja samoin lujimpia luonteita.

— Pikku poika tai suuri, sanoi hän koruttomasti, sinä olet minun poikani ja minä autan sinua tulevaisuutesi raivaamisessa.

Mutta nuorukainen tarrasi esteeseen, jota molemmat tähän saakka olivat karttaneet.

— Miksikä teeskennellä? Minä tiedän hyvin, minkävuoksi te tahdotte minua pois Frasnen toimistosta.

Mieltänsä hillitsevä isä yritti välttää törmäystä.

— Olisiko sinusta sitten niin paha olla minun toimistossani ja voitko niin keveästi hylätä minun ohjaukseni? Mitenkä sinun itsenäisyyttäsi uhkaisi se, että käytät hyväksesi minun neljänkymmenen vuoden aikana hankittua ammattikokemustani? En ymmärrä sinua.

Tuntien pojan horjuvan luuli hän saavuttaneensa voiton koskettamalla herkempiä kieliä.

— Äitisi on sairas. Siskosi jättää meidät pian. Kun sinä olisit täällä, en minä olisi niin yksin.

Hetken toivoi hän jo torjuneensa myrskyn. Epäröityänsä — sillä pohjimmaltaan hän ihaili isäänsä — Maurice tahtoi saada voiton teeskentelystä ja ryhtyi uudelleen jo menettämäänsä rynnäkköön.

— Niin, mutta teidät on käännytetty minua vastaan rouva Frasnen vuoksi. Mitä teille on sanottu? Minä tahdon sen tietää, minulla on oikeus saada se tietää. Ah, maaseudulla on elämä sietämätöntä! Täällä ihmistä vakoillaan, vaanitaan, väijytään, estetään vapaasti toimimasta, ja kaikki, mitä kaupungissa on tekopyhiä kadehtijoita ja hurskasnaamaisia myrkynsekoittajia, ovat vetämässä lokaan jaloimpia tunteita. Mutta en toki oleta, että te, isä, kuuntelisitte niin halpamielisiä parjauksia, jotka haikailematta häpäisevät mitä kunniallisinta naista.

Herra Roquevillard heitti myöskin naamarin pois.

— Minä olen antanut sinun puhua, Maurice. Nyt kuule sinä minua. Minä en kuuntele juoruja enkä kysy sinulta, onko totta vai ei, että esimiehesi poissaollessa monien toimiensa vuoksi sinä olet useammin salongissa kuin toimistossa. Syyt, jotka sinulle ilmoitin, ovat kaikki päteviä. Mutta koska sinä kärtät minua tällä tavalla, en karta tätäkään keskustelua. No niin, myöskin mainitsemasi rouvan tähden pyydän sinua päättämään koeaikasi minun luonani, kuten luonnollista on. Eikä minun ole tarvis kallistaa korvaani parjauksille: minulle riittää, mitä itse olen nähnyt.

— Mitä sitten?

— Se on tarpeetonta, älä kärtä.

— Te olette minua härnännyt, minä tahdon tietää.

— Olkoon. Kun äitisi, sinun pyynnöstäsi, otti vastaan kutsuvieraita, olisi sinun tullut pitää ainakin meidän talomme kunniassa. Nyt tiedät, mihin viittaan.

Mutta kiihtymyksen harhauttamana Maurice uudelleen meni yli laitain yrittäen järkeilyllä selitellä intohimoansa:

— Minun persoonallinen elämäni on moitteeton. En salli, että siihen sekaannutaan. Minä olen täyttänyt vaatimukset kaikissa kohdin, missä saatan olla teille tilivelvollinen.

— Maurice!

— Minä olen suorittanut tutkintoni loistavasti. Minä olen palannut
Pariisista kuuden vuoden jälkeen ilman penninkään velkaa. Mistä minua
voi nuhdella? Minuahan ette voi moittia edes mistään noista halvoista
Quartier Latin-suhteista, jotka ovat ylioppilaspiireissä yleisiä.

— Minä en ole sinua moittinut. Mutta lapsikulta…

— Minä en ole mikään lapsi.

— Jokainen on lapsi isänsä edessä. Etkö sinä käsitä, että juuri senvuoksi, että perheen työ, arvo ja perimykset, jotka luovat järjestyksen ja kurin, ovat suojelleet sinun nuoruutesi, tämä, sinua vanhempi nainen, jonka nimeä minä en ensimmäisenä lausunut, on mitä arveluttavin sinulle? Tiedätkö edes kuka hän on?

— Älkää puhuko hänestä! huudahti Maurice.

— Minä puhun kuitenkin, vastasi herra Roquevillard äänellä, joka äkkiä muuttui määrääväksi. Olenko minä perheen pää? Ja millä oikeudella käsket sinä minun vaieta? Vai pelkäätkö minun esittävän arvottomia syitä? Silloin tuntisit minua huonosti.

— Rouva Frasne on kunniallinen nainen, toisti nuorukainen.

— Niin, niitä kunniallisia naisia, joilla on tarvis aikansa kuluksi leikitellä tulella, jotka salongeissa lakkaamatta havittelevat kaikkia miehiä, vanhuksiin saakka. Niitä nykyajan kunniallisia naisia, jotka ovat lukeneet kaikki, lukuunottamatta Raamattua, ymmärtäneet kaikki, paitsi velvollisuutensa, suvainneet kaikkea, paitsi hyvettä, ja jotka varaavat itselleen kaikki vapaudet, mutta hylkäävät vapauden tehdä hyvää, mitä heiltä ei milloinkaan ole kielletty. Ovatko he kuitenkin kunniallisia? Siitä ei tiedetä mitään. Usko ei heitä pidätä eikä häveliäisyys, ja mitä taas kunniaan tulee, on se uskontoa vain miehille. Se kuohuttaa mieltä: nuoruudessa voi tyytyä sanoihin, mutta usko minua, kun se on katoamassa, niin vaatii ihminen realiteettia. Tämän naisen, joka on jo ikämiehen nuori vaimo, pitäisi muistaa ainakin, että hän saa mieheltään asunnon ja ruoan, sillä hänellä ei itsellään ollut penniäkään.

— Se ei ole totta: hänellä on satatuhatta frangia myötäjäisiä.

— Kuka sinulle on sen sanonut?

— Hän itse..

— Vai niin. Mutta minun vanha ystäväni Clairval, joka heidät esitti meille seuraajansa virkaanastujaisissa, kertoi minulle asian. Hän ei puhu joutavia. Että hän, kun on valittavana kurjuus tai ainainen taloudellinen ahdinko tai mies, vaikkapa saitaluontoinenkin, kuitenkin valitsee vielä miehen, siinä on koko hänen viisautensa.

Aivan vapisten tästä herjauksesta, joka koski hänen valvattiansa, astui
Maurice askeleen eteenpäin.

— Riittää, isä, pyydän. Älkää syyttäkö häntä halpamaisuudesta, älkää epäilkö hänen luonnettaan: vakuutan, että olette väärässä. Minä en halua kuulla häntä enempää parjattavan, vaan lähden tieheni.

— Minä kiellän sinua astumasta jalallasi Frasnen toimistoon.

— Varokaa, etten minä kieltäydy astumasta tänne.

Tämän uhkauksen lausuessaan oli hän jo oven kynnyksellä.

— Maurice! kutsui herra Roquevillard muuttuneella äänellä, joka oli enemmän pyytävä kuin käskevä.

Mutta poika vain joudutti askeleitaan: eteinen oli tyhjä, nuorukainen meni alas portaita. Suureen valoisaan työhuoneeseen yksin jäänyt katseli pientä pöytää, niissä aurinko hyväili ruusuja, kaikkia niitä hyvän vastaanoton valmisteluita, joita vanhat muotokuvat olivat hyväksyen seuranneet, ja menneisyyden maisemaa ikkunasta ja tunsi itsensä hylätyksi kuin armeijan päällikkö tappion iltana.

»Oma poikako», mietti hän, »noin nousee isäänsä vastaan? Minä puhuin hänelle alussa rauhallisesti; mutta hän kiihtyi heti… Kuinka voimakas tuo nainen on, ja kuinka minä tahtoisin hänet nujertaa… Maurice tulee takaisin, hän ei voi olla palaamatta. Jos niiksi tulee, menen minä häntä hakemaan… Minä olen ollut liian kaukana, kenties. Minä haavoitin häntä mielettömästi. Hän on rakastunut, poikaraukka; hän uskoo mitä se nainen hänelle kertoo. Viehkeällä äänellään, tulisilla katseillaan ja kaikkinaisilla eleillään hän on saanut pojan kiehdotuksi ja leikkii hänen kanssaan. Hm, ei olisi pitänyt heitä uhmailla. Muka teeskentelyä ja seuraelämän valheita vihaten nämä naiset ovat vaarallisempia kuin entisaikaan… Maurice on epäilemättä rientänyt hänen luokseen. Se yllyttää häntä minua vastaan, hänen isäänsä vastaan, sinun isääsi vastaan, Maurice, jonka rakkaus tahtoo pysyttää sinut oikealla tiellä ..»

Herra Roquevillard ei ollut kuitenkaan liikojen huokailujen mies. Miettien, mitä olisi tehtävä, meni hän vaimonsa kamariin. Siellä oli hänen tapansa käydä kysymässä neuvoa vaikeissa tapauksissa. Mutta oviverhot oli vedetty eteen, rouva Roquevillard nukkui. Hivuttava riutumus oli häntä ikää myöten yhä enemmän uuvuttanut ja kasvojen hermopolte oli tällä hetkellä saanut hänet laskeutumaan levolle. Monta kertaa oli herra Roquevillard viime vuosien kuluessa samalla tavoin avannut hänen ovensa, tiedustaakseen hänen tyyntä arvosteluaan, hänen selvänäköisyyttään, mutta oli saanut äänettömästi poistua, palata omille apulähteilleen. Nyt kun hänen puolisonsa oli riutumassa, tunsi hän omienkin voimiensa vähenevän. Oli kysymys heidän pojastaan: äiti on taitavampi ja vaikutusvoimaisempi, ehkäpä hän olisi saanut vaaran torjutuksi.

»Minä olen yksin», mietti herra Roquevillard suruissaan sairaan vuoteen ääressä.

Ja hän poistui hiljaa, varpaisillaan. Salissa tapasi hän Margueriten, joka oli kirjoittamassa, ja tämä rakas näky elähdytti häntä jälleen.

»Tuossahan on joka minua auttaa», ajatteli hän. »Ei ole sydämellisempää sisarta.»

Hän lähestyi tytärtään ja koetti peittää levottomuuttaan, kun tämä hymyillen käänsi päätään.

— Mitä sinä teet, pikkuruinen? Lyön vetoa, että kirjoitat kapiotilauksiasi johonkin pukuliikkeeseen.

— Isä, ei sinne päinkään.

— Ilmoitat koulutovereillesi kihlauksestasi?

— Yhtä väärin arvattu.

— Sitten muistutat sulhastasi, että hän tulisi tänä iltana meille.

— Hän tulee muutenkin.

Tyttö näytti nidettä, johon oli kirjoittanut. Herra Roquevillard tunsi perhekirjan. Niinkuin vanhastaan oli ollut tapana, pitivät Roquevillardit semmoista muistikirjaa, johon meidän esivanhempamme merkitsivät perintötilan hoitoa koskevien tietojen ohella yksityiselämän tärkeimmät tapahtumat, kuten avioliitot, kuolemantapaukset, syntymät, kunnianosoitukset, virat j.n.e. ja jotka ikäänkuin testamentin arvovalloin loihtien esiin menneisyyttä antavat luottamusta tulevaisuuteen sille, joka kunnioittaa isiänsä ja tahtoo olla heidän arvoisensa jälkeläinen.

— Minä täydennän sitä päivän tasalle, lisäsi nuori tyttö. Mauricen palaus ja Hubertin kunniamerkki olivat vielä merkitsemättä.

Herra Roquevillard lehteili jonkinmoista ylpeyttä tuntien paksua kirjaa, joka oli hänen sukunsa sitkeän tarmon todistaja.

— Kuka pitää tätä sinun jälkeesi, Marguerite.

— Minä tietenkin jatkan sitä, isä.

— Ei, vaimon tulee kuulua uuden kotinsa piiriin.

Tyttö punastui kuin pahanteosta kiinnisaatu koulupoika.

— Minä pelkään, että minusta tulee huono vaimo, sillä jään aina kiintyneeksi vanhaan kotiin. Kaikki, mitä siinä tapahtuu, kaikuu minussa aina sydäntä myöten.

Isä ei voinut olla lausumatta:

— Rakas lapsi!

— Entä Maurice, jatkoi tyttö, onko hän tyytyväinen uuteen paikkaansa, minun ruusuihini, ikkunaan? Minun tekisi mieli saada työskennellä teidän luonanne, hänen paikallaan.

Näin hän aavisti, mitä isä mietti, ja teki hänelle alkuunpääsyn helpommaksi.

— Hänestä minä tulinkin sinulle puhumaan. Meillä oli vastikään kiistaa.
Minä olin ehkä liian kiivas.

— Tekö, isä?

— No niin, minä tulin häntä pahoittaneeksi. Hän lähti pois vihaisena, ja suuttumus on huono neuvonantaja. Mene etsimään häntä, Marguerite: sinä saat hänet tulemaan takaisin.

Tyttö nousi ripeästi, heti valmiina.

— Missä hän on?

— En tiedä. Ehkä Frasnen toimistossa. Eihän tämä missään tapauksessa ole suurkaupunki. Sinä kyllä löydät hänet. Jumala suokoon, että löydät.

— Minä lähden.

— Sinä ymmärrät, lisäsi herra Roquevillard hiljemmällä äänellä, minun ei sopisi itseni lähteä.

— Ei toki, ei teidän. Hän ei sitä ansaitse. Hän on jo jonkun aikaa ollut ihan päästä pilalla; voisi luulla, ettei hän enää rakasta meitä yhtä paljon kuin ennen.

Isä ja tytär katsahtivat toisiinsa, ymmärsivät toisensa, mutta eivät syventyneet enempää tähän asiaan.

Marguerite kaapaisi kiireesti hattunsa ja sakettinsa ja riensi etsimään Mauricea. Kadulle päästyään kääntyi hän linnasta poispäin, käveli pitkin Boigne-katua ja kulkien läpi yhden noita monia läpikäytäviä, jotka Chamberyssä muodostavat ikäänkuin sisäteiden verkon, saapui Raastuvantorille. Se on entinen Lansin tori, jonne muinoin oli keskittynyt paikkakunnan kaupallinen elämä: muutamat kallellaan olevat rakennukset, joku noita kuistilla ja parvekkeella varustettuja italialaismallisia taloja, jotka saattavat olla viehättäviä valokuvissa tai postikorteissa, mutta ovat itse asiassa likaisia, lahonneita, sääliäherättäviä, eivät jaksa lisätä sen mielenkiintoisuutta. Erään korjatun rakennuksen seinässä olevaan mustaan marmorilaattaan on uurrettu sanat:

Tässä Talossa

syntyivät

Josef de Maistre 1. huhtikuuta 1753.

ja

Xavier de Maistre, 8. marraskuuta 1763.

Sen alapuolella ilmoitti kullattu kilpi asianajotoimistoa. Marguerite Roquevillard loi silmäyksen historialliseen laattaan ja nousi ylös portaita. Sykkivin sydämin, sillä tämä käynti ei ollut hänelle helppo, koputti hän Frasnen toimiston ovelle, astui sisään ja kysyi kääntyen ensimmäisen apulaisen puoleen, jonka näki:

— Mahtaako veljeni, herra Maurice Roquevillard, olla tavattavissa.

— Hän ei ole täällä, neiti, vastasi nuori mies hyvin kohteliaasti nousten pystyyn. Hän ei ole käynyt tänään enää aamiaisen jälkeen.

Mutta erään pulpetin takaa lausui toinen apulainen, jota Marguerite ei nähnyt, terävällä äänellä, jossa oli kauan kannetun kateuden sävyä:

— Tiedustakaa rouva Frasnen luota.

Nuori neiti punastui korvia myöten, mutta kiitti, ja meni todellakin soittamaan rouva Frasnen huoneiston ovelle. Hänelle vastattiin, että rouva oli mennyt ulos. Hän tunsi siitä hetkellistä lohdutusta, mutta muutaman askelen otettuaan pahoitteli sitä, sillä niinhän häneltä meni suurin mahdollisuus tavata veljeänsä. Mistä hänet nyt löytää? Hän lähti Favre-kadulle, rouva Marcellazin, vanhemman sisarensa luo, joka juuri palasi kävelyltä kolmen lapsensa kanssa. Pikku Julien takertui häneen kiinni ja koetti estää lähtemästä pois, kun sisar oli välinpitämättömästi selittänyt:

— Ei, ei hän täällä ole. Eipä hän juuri meillä käykään.

Adriennen saama naarmu, jota tämä valitteli, askarrutti häntä paljoa enemmän.

Näiden turhain yritysten jälkeen alkoi Marguerite kulkea pitkin kaupunkia, ilman suurta toivoa, kävellen sangen nopeasti ikäänkuin pelon ahdistamana. Pylväskäytävän luona tapasi hän sulhasensa, joka teki liikkeen häntä pysähdyttääkseen, ja vasta ohimentyään kääntyi Marguerite takaisin.

— Päivää, Raymond, sanoi hän hetkeäkään empimättä. Ettekö ole nähnyt
Mauricea?

— En, Marguerite. Häntäkö etsitte?

— Niin.

— Saanko tulla auttamaan?

— Ei, kiitos. Näkemiin tänä iltana. Raymond katseli ripein askelin poistuvaa morsiantansa:

»Hän on tyly», mietti nuori mies. »Minun kanssani hän on aina niin kylmäkiskoinen…»

Hän seurasi kuitenkin silmillään niin kauan kuin suinkin näki.

Kirkon edustalla kohtasi turhaa kulkuansa jatkava Marguerite pienen ystävättärensä, Jeanne Sassenayn, joka kulki opettajattarensa kanssa. Se oli kuusi-, seitsentoistavuotias tyttönen, ikäänsäkin lapsemmalta näyttävä, vaaleat hiuspalmikot selässä ja kasvoilta herttainen ja vilkas. Hän riensi neiti Roquevillardin luo, jota hän kovasti ihaili:

— Neiti Marguerite, teilläpä on kova kiire.

— Päivää, Jeanne.

— Te olette kuin veljenne, joka myöskin tulee kadulla vastaan tervehtimättä. Ja minä olen jo kuitenkin siinä iässä, että minua tervehditään.

Ja painaen hiukan alas päätään hän luuli katseellaan voivansa pitentää vielä lyhkäistä hamettaan.

— Ehkä, myönteli Marguerite. Mutta missä te Mauricen tapasitte?

— Reclusn sillalla.

— Nytkö juuri?

— En. Jo ennen soittotuntiani, siitä on tunti tai kaksi.

— Minne hän meni?

— Siitä en tiedä mitään. Sanottehan hänelle, että hän ei ole kohtelias.

— Kyllä sanon. Varsinkin minun ystäviäni kohtaan se on anteeksiantamatonta.

— Minä annan sentään hänelle anteeksi, tunnusti Jeanne Sassenay alkaen nauraa, mikä salli hänen näyttää valkoisia, hyvällä ruokahalulla puremaan valmiita hampaitaan.

Yksin jäätyään huomasi neiti Roquevillard kirkon oven olevan raollaan, ja hän astui temppeliin. Tällä hetkellä oli holvikaarten alla vain pari kolme polvistunutta mustaa hahmoa kaukana toisistaan. Mutta hänen oli sangen vaikea rukoilla: milloin ajatteli hän, mikä viehättävä vaimo tuonnempana, kolmen tai neljän vuoden kuluttua, tuo vilkas ja iloinen ja kuitenkin vakava tyttö voisi olla hänen veljelleen Mauricelle, milloin muisti isänsä huolestuneita kasvoja. Itseänsä hän ei ajatellut. Kynnyksellä hän aivan hätkähti ajatusta, että hän rukouksessaan oli kokonaan unohtanut sulhasensa ja itsensä.

Uuden rohkeuden elähdyttämänä kävi hän toistamiseen Frasnen toimistossa, yhtä huonolla menestyksellä, mutta tällä kertaa hän ei soittanut rouva Frasnen asuntoon. Taistelusta uupuneena hän lopulta alistui tappioon. Kun hän päivän laskiessa palasi pitkin Boigne-katua, piirtyivät Arkistotorni ja linnan kellotapuli hänen edessään punaista taivasta vasten. Iltaruskon heijastuksessa nämä muinaisuuden todistajat kohosivat täyteen mahtiinsa ikäänkuin loistaakseen viimeistä kertaa ennen romahtamistaan. Oli noita vain syksylle varattuja tuli-iltoja, joiden hohde on häikäisevä, vaikka sen tunteekin heti haihtuvaksi. Oli niitä suuruuden hetkiä, jotka ennustavat rappion tuloa.

Marguerite huomasi kyllä tuon taivaan tulikupuun piirtyvän ylvään kuvan, mutta askeliaan hidastuttamatta siitä paremmin nauttiakseen käännähti hän kiireesti vanhasta kotiportista sisälle.

— Onko Maurice-herra palannut? tiedusteli hän ovella.

— Ei, neiti, ei vielä, ilmoitti palvelija, herra odottaa teitä.

Herra Roquevillard, joka oli kuullut hänen saapuvan, aukaisi jo huoneensa ovea käskeäkseen hänet sisään.

— No, Marguerite?

— Isä, minä en ole häntä löytänyt.

Näihin kahteen lauseeseen, jotka isä ja tytär vaihtoivat, sisältyi koko salaperäinen ja vielä epämääräinen ahdistus että jokin onnettomuus on tulossa — suurempi onnettomuus, kuin mitä nuorison hairahdukset tavallisesti aiheuttavat, sen valtavan voiman vuoksi, jonka he aavistivat piilevän rouva Frasnessa.

III.

LÉMENCIN KUKKULA.

Kotoaan lähdettyään kulki Maurice Roquevillard kaupungin läpi ja nousi suoraan Lémencin kukkulalle, missä rouva Frasne oli luvannut häntä odottaa.

Tämän paikan valinta oli jo sopivaisuuden uhmailua: se vallitsee Chambérytä ja näkyy kaikkialle. Se oli muinoin alaston kallio, strateegisesti niin tärkeä, että vanhain herttuoiden aikana sieltä vastattiin Lépinen ja Guetin kallioilta, noilta korkeilta, pelättäviltä Ranskan rajaa vallitsevilta vartiopaikoilta annettuihin tulimerkkeihin. Sinne noustaan nykyään tietä myöten, joka lähtee Reclusin etukaupungista, rautatielinjan yläpuolelta, ja sivuuttaa yhdeltä puolen luostarin korkeita muureja ja toiselta köyhälistön kehnoja, yksikerroksisia hökkeleitä. Tästä solasta tullaan laakealle paikalle, ja edessä on kukkula, jota ei enää kruunaa sotasoihtualusta, vaan kappeli selkeäpiirteisenä Revardin ja Nivoletin vuorten kirkasta ja kaukaista taustaa vastaan. Siitä alkaen on tie suojatonta. Ohut akaasiareunus ei sitä paljon verhoa. Liki kallion pintaa kulkevana kasvaa sille vain harvaa ja lyhyttä ruohoa. Keskeneräiseksi jäänyt ristiaita, tyhjiä aukkoja välillä, saattelee sitä ylösmennessä. Se on unohduksiin jäänyt kävelypaikka, ja vaikka siellä kaukaa näkisi jonkun, ei koskaan tapaa ketään perilletullessa.

Kukkulan pienen, bysantilaistyylisen kappelin muodostaa kupuholvi ja neljän, muutamain askelten porrastasolta nousevan pylvään varassa oleva katos. Eräs Chambéryn arkkipiispa on haudattu sinne vuonna 839. Hauta on koverrettu kallioon, mutta sen sisus on tyhjä.

Jo tien alkupäässä näki Maurice ihmisolennon istuvan portailla pilarien välissä. Edith odotti häntä. Suotta ojentelivat hänen sivuillansa akaasiat vaaleita kullankellerviä oksiansa, keveitä kuin mimoosakukkien kukat; suotta sukelsivat sinervät vuoret hänen edessänsä syksyn valaisuun; hän ei nähnyt muuta kuin sen, joka oli kukkulalla häntä odottamassa. Kyynärpäät polvilla, kasvot punertavina, auringonvalon sattuessa melkein läpikuultaviin kämmeniin. Tulisilmillään näki odottaja hänet tulevan, mutta ei hievahtanut. Nuorukainen riensi läkähtyäkseen. Mutta hänen perille tullessaan kimmahti nainen ylös yhdellä ainoalla odottamattomalla liikkeellä, niinkuin velttona makaava hirvi, joka saa äkkiä lihakset.

— Minä pelkäsin, ettet sinä tulisikaan, sanoi hän, ja minun elämäni seisahtui.

— Tuli esteitä, Edith.

Tulija oli niin hämmentynyt, ettei odottaja hennonut moittia. Tarttui vain käteen ja vei hänet kappelin taakse. Viittasi siellä olevaa vehmaampaa ruohoa ja suotuisaa varjoa.

— Istutaan, jos tahdot. Täällä ei ole kylmä. Täällä on hyvä.

He istahtivat vierekkäin nojautuen muuriin, joka erotti heidät Chambérystä ja maailmasta. Heidän edessään olivat vain Nivoletin päivänpaisteiset rinteet. Yhtenä hyväilyn keränä syykertyi nainen nuorukaisen kylkeen.

— Minä rakastan sinua niin tulisesti, äännähti nuorukainen kuin vaikeroiden.

Eikö ollutkin heidän rakkautensa samalla surullinen ja herkänhieno? He sinuttelivat toisiaan, eivätkä kuitenkaan olleet toisiinsa kajonneet. Nainen loittoni hieman pojasta nähdäkseen häntä paremmin.

— Sinä olet kärsinyt? Minunko vuokseni? Nuorukainen kertoi lyhyesti yhteentörmäyksestään isänsä kanssa, ja kun siitä näkyi, että heidän lemmensuhteensa oli tullut ilmi, juuri tuo tulevaisuuden suuri huolestus, lisäsi hän:

— Mitäs nyt tehdään?

Nainen toisti:

— Niin, mitäs nyt tehdään? Meidän salaisuutemme ei ole enää salaisuus, enkä minä enää osaa sitä peittääkään.

— Meidän salaisuutemme ei ole enää salaisuus, toisti katkerasti toinen, etkä sinä milloinkaan vielä ole ollut minun.

Nainen painoi päänsä nuoren miehen rintaa vasten ja äänellä, jonka vaihtelut olivat niin hiveleviä, että ne koskettivat sydäntä kuin sormet pianon näppäimiä, tuuditti samalla hyväellen hänet alistumaan:

— Uskallakin sanoa, etten minä ole sinun! Milloinka olisin kieltänyt, poika parka? Lähdetkö pois? Minä olen sinun. Sinä olet niin nuori ja minä jo lähes kolmekymmentä vuotta. Kolmekymmentä vuotta, eikä minun rakkauteni, joka on minun elämäni, ole kuin muutaman kuukauden vanha; minä näin sinut, sinun ylläsi oli aurinkoa, ja minä astuin ulos pimennoista sinua tavoittaakseni. Kerran kun kerron sinulle lapsuuteni, nuoruuteni ja avioliittoni, niin itket.

— Edith!

— Ah! Niiden, joille avioliitto on ovi onneen eikä vankeuteen, on helppo moittia meidän heikkouksiamme! Ovatko he meitä ansiokkaampia sen vuoksi, että kohtalo lahjoittaa heille kaikki? Mutta sitä he eivät koskaan kysy. Onnellisuus oli heille selviö. He eivät edes tee mitään sitä säilyttääkseen, ja jos he sattumalta sen menettäisivät, he syyttäisivät katkerina kohtaloa, vilkaisemattakaan omaan itseensä.

— Edith, minä rakastan sinua etkä sinä ole onnellinen!

Puoliksi nousten, käänsi nainen kasvonsa nuorukaista kohti asettaen kätensä rukoilijan asentoon:

— Anna minulle yksi vuosi elämästäsi minun koko elämääni vastaan! Suostutko? Tule, lähdetään Pois, unohdetaan…. Minä en voi enää valehdella… En voi enää kuulua toiselle. En voi enää, kun kerta olen sinun.

Samassa hän ponnahti seisaalleen. Kappelin takana, aivan lähellä, oli kallionkylki äkkijyrkkä kuin seinä alas Aixin tielle. Hän astui aivan kuilun reunalle tyhjyyttä uhmatakseen.

— Edith! huudahti Maurice hypähtäen pystyyn.

Nainen palasi hänen luokseen, tyynenä ja hymyillen.

— Minä rakastan huimausta, mutta tunnen sitä vain tuolla, sanoi hän istuutuen jälleen ja viitaten Mauricea tekemään samoin.

Ja alettiin jälleen pohtia tulevaisuutta:

— Meidän salaisuutemme on kaikkien tiedossa. Pian tietää sen miehenikin. Hän epäilee sitä jo. Hän rakastaa minua omalla tavallansa, joka minua tympäisee. En ole varma, etteikö hän meitä vakoile. Hän kostaa. Hän valmistelee hitaasti kostoansa, niinkuin kaikkea, mihin hän ryhtyy.

— Kuule, Edith, teidän on erottava.

— Erottava, niin, olen sitä ajatellut. Entä jos mieheni vastustaa? Ja hän tulee sitä vastustamaan. Ja toisekseen, eronsaanti kestää aina vuoden, kaksi vuotta, ehkä enemmän. Minut pakotetaan asumaan sukulaisten luona, kaukana täältä. Yhä odottamaan. Vielä kaksi vuotta vankeutta: kun pääsen ulos, olen vanha vaimo. Olisin erotettu sinusta. Erotettu sinusta, käsitätkö sinä? Kuten näet, olen tarkoin harkinnut asiaa: se on mahdotonta.

He vaikenivat. Äänettömyydessä, joka heitä ympäröi, nojautuneina toinen toistansa vasten, he tunsivat olemustensa sokeata kutsua. Muurin luotaa aivan läheltä, kuuluva kahina saattoi heidät hätkähtämään.

— Joku tulee, sanoi Maurice.

— Me jäämme istumaan, vastasi Edith käskevästä.

He jäivät istumaan. Heidän kohtalonsa oli jo asettunut heihin itseensä eikä enää ollut riippuvainen muista. Mutta heidän yllättäjänsä oli vain vuohi, joka oli tullut syömään ruohoa tälle laihalle laitumelle. Sitä seurasi pieni tyttönen, kädessä raippavitsa: hän loi heihin tylsän katseen ja jatkoi matkaansa. He pahoittelivat, ettei heidän varomattomuutensa ollut aiheuttanut auttamattomia seurauksia.

Aika kului eikä Maurice saanut tehdyksi ratkaisevaa päätöstä.
Astuisivatko he jälleen entistä raskaampiin kahleisiinsa vuorelta
palatessaan, vaiko murtaisivat ne, välittämättä enää varovaisuudesta?
Edith kääntyi aivan päin koettaen tutkia hänen katsettaan:

— Sinun silmäsi, sinun rakkaat silmäsi, miksikä karttavat ne minun katsettani?

— En tiedä, huokasi Maurice sulkien silmänsä puoliksi, huimauksen vallassa kuin äsken Edithin uhmatessa kuilua.

Nainen painoi nuorukaisen pään poveansa vasten puhuen äänellä, jonka tyyneys ilmaisi sisällyksen ratkaisevaa päättäväisyyttä:

— Näinä kultaisina päivinä, näinä syksyn päivinä niinä tunnen sydämeni murtuvan. Joka pimenevä ilta on minulle julma kuin onnen ryöstö. Minä lähden tänä iltana, ymmärrätkö?

Tätä odottamatonta käännettä hätkähtäen Maurice irtautui hänen syleilystään:

— Älä puhu, Edith.

— Kun viime päivinä olen siitä sinulle puhunut, luulit sinä sitä tyhjäksi uhkailuksi. Maurice, sinä erehdyit, minä lähden tänä iltana.

Ennenkin oli Edith häntä näin kiusannut, mutta aina oli häh tämän esityksen hyljännyt mahdottomana toteuttaa, mennen lopulta niin pitkälle että tarjoutui itse lähtemään ensimmäisenä ja kutsumaan hänet luokseen heti, kun hän Pariisissa oli saanut jonkin toimeentulopaikan.

Tästä uudesta, kaikkia entisiä voimakkaammasta ja välittömämmästä rynnäköstä levottomana ja säikähtyneenä, yritti Maurice häntä vieläkin peräyttää.

— Älä puhu. Minä jään tänne ja minä rakastan sinua.

Kolmannen kerran nainen varmana ja intoutuneena:

— Minä lähden tänä iltana. Kello kaksitoista! lähtee Italian-juna.
Kello kaksitoista minä olen vapaa.

Maurice väänteli käsiään epätoivosta.

— Älä puhu.

— Vapaa huutamaan rakkauttani. Vapaa, jos sinä et ole mukana, maistamaan sitä uutta iloa, että saan edes itkeä peittelemättä. Vapaa sinua jumaloimaan, jos tulet.

— Armahda, älä kiusaa minua enää.

— Minä tukehdun sinun kaupungissasi. Teidän historialliset talonne haisevat homeelta. Minä tukehdun, näetkö. Täällä me olemme aina erotettuja! Minä tahdon nauttia suruani, jos sinä et tule; jos sinä tulet, tahdon hengittää elämää. Tuletko sinä?… Tuletko tänä iltana?

Suuteloiden saattamana lopulliseen huumaukseeni hän lupasi.

Hetken nautti Edith voittoansa äänettömästi, sitten hän kuiskasi:

— Minä olen unohtanut koko menneisyyteni.

Ja johdatti nuorukaisen pois paluun mahdollisuudesta, johdatti kukkulan loistavaan aurinkoon. Miksikä olisivatkaan enää teeskennelleet? He näkivät kirkkaan taivaan tuliloisteessa riemastuttavia maisista poikkeavia muotoja. Heidän edessään oli siinä näköpiirin äärellä, täyttäen koko sen tyhjän alan, jonka Le Granier ja Guet-vuori jättävät mustien röykkiöidensä väliin, Dauphin-alppien keveä pitsivyö — Sept-Laux, Berlange, Grand-Charnier — jonka ensimmäinen lumi oli puuteroinut ja jolle tämä päivänhetki antoi punertavan vivahteen. Lähempänä ja enemmän oikealla Corbeletin ja Lépinen metsäiset rinteet, joiden välillä poimuilee Echellesin laakso, kantoivat kuin punaista taljaa syksyn sytyttämiä pensaitaan ja metsiään. Näiden vuorijonojen edessä kohosi kerroksittain herkullisten kumpujen ketju. Charmettes, Montognole, Saint-Cassin, Vimines, joiden pyöreät piirteet ja huolettomat aaltoilut lepuuttivat silmää. Niiden poimuissa kimmelsi valon kirjailua kummuten siellä täällä esiin varjojen välistä. Terävät kirkontornit, kellervän vihertävät poppelit olivat tämän näyttämökaristeen silmänruokana. Alhaalla uinui Chambéry. Ja aivan lähellä, kukkulan juurella, antoi kullankellervänä ja kuparinpunaisena kimmeltävä viinitarha, kuin riemun kirkahdus, tälle kaikelle äänilajin.

— Näytä minulle Italia, lausui nainen.

Välinpitämättömällä kädenliikkeellä viittasi nuorukainen vasemmalle. Mutta seuraamatta hänen kätensä suuntaa nainen kääntyi häneen päin. Ja nähdessään nuorukaisen huolestuneen ilmeen jäi hämmästyneeksi. Hän oli ymmärtänyt. Hän saattoi, hän, ohikulkevan matkailijan tavoin ihailla tätä luonnon hehkunaa. Hänen toverinsa ei tuntenut samalla tavalla. Eikö se ollut viimeinen ponnistus, jolla hänen maansa koetti häntä pidättää? Tuolla alhaalla oli La Vigie, ja hänen lapsuutensa, hänen kirkkaan ja huolettoman lapsuutensa muistoja lensi sieltä kuin lintuja maasta tullakseen hänen luokseen. Vielä lähempänä, linnan osoittamalla kohdalla, oli koti, joksi me kaikki sitä lapsina kutsuimme, koti, ikäänkuin niitä ei olisi kuin yksi maailmassa.

Hän seurasi Mauricen katseista tätä viimeistä kamppailua jonkinlaisella kateudella, hänellä kun ei itsellään ollut mitään uhraamista. Huokasi sitten ja kosketti nuorukaisen olkapäätä.

— Kuule, sanoi hän, anna minun lähteä yksinäni.

Mutta Maurice ei saattanut sietää tuntemusta, että hänen sisimmän olentonsa salaisin vaistomaisin vastarinta oli arvattu.

— Ei, ei! Etkö siis rakasta minua enää.

— Rakastan kyllä.

Ja nainen hymyili sanomattoman hellää hymyä, jota nuorukainen ei nähnyt. Hänen silmiensä liekki sumentui. Nykyhetken naisena, todellisuutta ja persoonallista elämää vailla olevana, äkkiä kärsimättömäksi tulleena yhdeksänvuotisen äänettömän kärsivällisyyden jälkeen, oli hän päättänyt, maksoi mitä maksoi, käyttää hyväkseen miehensä satunnaista poissaoloa karatakseen avioliittonsa vankilasta. Hänen romanttinen lähtönsä oli pienimpiä yksityiskohtia myöten huolellisesti valmistettu. Maurice oli nykyisessä mielentilassaan kokonaan hänen vallassaan. Mutta mitenkä osoittaisi hän rakastajalleen enemmän rakkautta: kiinnittämälläkö hänet omaan välttämättömään ja vaaralliseen kohtaloonsa, vaiko jättämällä hänet tänne luonnolliseen ympäristöönsä? Ennen rakastumistaan ei hän ollut katsonut asemaansa sietämättömäksi. Maurice oli tietämättään herättänyt hänessä kapinanhengen. Saattaisiko hän enää erota hänestä? Tarjous, jonka hän vastikään teki Mauricelle, murti hänen omaa sydäntänsä, mutta kuitenkin hän toisti sen. Milloinkaan enää ei hän saisi tuntea tätä oman itsensä unohdusta, johon rakkaus joskus saapuu kuin kostealle ruohoaavikolle, jota polttava päivä alkaa kuivata.

— Vähitellen, hiljoillensa, toisti hän, sinä unohdat minut. Älä vastusta. Kuule minua. Sinä olet niin nuori. Koko elämä on sinun edessäsi. Anna minun mennä.

Mutta Mauricea kiihdytti tämä loukkaava kieltäytyväisyys. Kuka saattoi häntä pidättää? Eikö hänen järkensä — neljänkolmatta vuotiaan järki — ollut hänelle todistanut, että itse kullakin on oikeus onneen?

— Minä en tahdo elämää ilman sinua.

— Minä jään tänne, sanoi nainen vielä, jos pidät sen parempana. Opin kyllä paremmin valehtelemaan, saat nähdä. Rakastaessa on kaikki halpamaisuus luvallista rakkauden tähden.

Nyt oli tämä ehdotus liian myöhään tehty. Tällä kertaa nainen sen tiesi ja odotti hylkäystä. Sen saadessaan heittäytyi hän ystävänsä rintaa vasten ja tämä sanoi taas:

— Minä rakastan sinua kuolemaan saakka.

— Ainoastaanko? Minä paljoa enemmän.

— Se ei ole mahdollista.

— On. Aina rikokseen saakka.

Ja samalla lisäsi hän välinpitämättömästi:

— Tänä iltana minä noudan myötäjäiseni. Maurice muisti isänsä epäilykset.

— Myötäjäisesi?

— Niin. Ne on merkitty minun kontrahtiini. Enkö ole sitä sinulle näyttänyt?

— Sinulla ei ole oikeutta niitä ottaa. Vain tuomion, nojalla ne voidaan sinulle palauttaa.

— Jättäisinkö miehelleni mikä kerta on minun? Ja mistä me eläisimme?

— Tänä iltana, Edith, saan minä jonkun verran rahaa. Sittemmin saan paikan Pariisissa. Eräs tovereistani, jonka isä on suuren yhtiön johtaja, on luvannut hankkia minulle yhtiön asianajajan toimen. Äskettäin muistutin hänelle sattumalta tästä lupauksesta.

Edith ei tahtonut sumentaa tätä valoisaa luottamusta.

— Niin, sinä teet työtä. Me menemme Pariisiini tuonnempana. Mutta tänä iltana me lähdemme Italiaan.

— Minkä vuoksi?

— Eikö se ole häämatkojen pakollinen pyhiinvaellustie?

Hän painoi häveliäästi päänsä alas. Tämä kolmikymmenvuotias nainen, jonka kasvoilla saattoi vaihdella ilmeitä kylmästä harkinnasta lapselliseen viehkeyteen saakka ja jota himoitti puraista elämää niinkuin erinäisiä hedelmiä, joiden näkeminen jo kiihdyttää hampaita, tunsi joustavuudessaan itsensä tällä hetkellä nuoreksi morsiameksi.

Varjo laski jo alangolle. Heidän edessään olevan maiseman eri kohdat kävivät silmäänpistävämmiksi sitä mukaa kuin ne alkoivat purppuroitua. Edithiä ahdistivat kaipuun tavoin nämä hurmaavankauniit lokakuun-illat:

— Huomenna, sanoi hän, huomenna.

Maurice astui askeleen eteenpäin ja kääntäen maiseman kauneudelle päättävästi selkänsä katseli naistansa, joka seisoi nojautuneena kappelin pilaria vastaan. Eikö hän ollut enemmän kuin kotiseutu?

Heistä oli kuin jonkinlainen kosto kaupunkia vastaan, että he kulkivat yhdessä Lémencin kukkulalta aina Reclusin sillalle saakka sillä uhalla, että saattoivat tavata omaan tuttavapiiriinsä kuuluvia henkilöitä.

— — Kello on kohta viisi, sanoi Edith eron hetkellä. Vielä seitsemän tuntia.

Toivo elähytti hänen silmiensä tulta, kun taas Maurice ajatteli vastenmielisesti kauheita tunteja, joina hänen tuli pettää perhettänsä. Edith aavisti tämän ja säälitteli rakastajansa kohtaloa, tehdäkseen ennakolta tyhjäksi pelkäämänsä vaikutelmat:

— Poika-raukka, voitko sinä valehdella kokonaisen illan?

Maurice hätkähti tuntiessaan joutuneensa ilmi ja toisti, vaikka kuivahkosti, lemmittynsä lausumat sanat:

— Rakastavalle ei mikään ole halpamaista.

— Se on kauheata, sinä tulet sen näkemään. Siitä ymmärrät minun häpeäni ja väsymykseni. Minä olen valehdellut siitä saakka kun olen sinua rakastanut. Rohkeutta. Näkemiin illalla.

Ennen kotiamenoaan käväisi hän lainailemassa välttämättömiä rahoja. Isänsä sedältä Etienne Roquevillardilta, vanhalta originaalilta, jota pidettiin saitana, ja tädiltään Thérèseltä, hurskaalta ja anteliaalta, sai hän apua noin tuhannen frangin paikoille, sisareltaan, rouva Marcellazilta, viisisataa ja saman summan tulevalta vävyltään, Raymond Bercyltä. Hän selitteli syyksi opintovuosinaan muka tekemiensä velkojen lankeamista. Tämä metku tuntui hänestä nöyryytykseltä, johon hän alistui rakkautensa vuoksi, mutta joka häntä kuitenkin kiusasi. Mutta sitä hän ei tullut ajatelleeksi, että kaikki vieraat, joiden puoleen hän oli kääntynyt, olivat kieltäytyneet antamasta hänelle apua, jotavastoin hänen omaisensa, mikä herkällä, mikä jurolla tavallaan, riensivät häntä auttamaan kuvitellussakin pulassa.

Klo kuuden aikaan palasi hän Frasnen toimistoon juuri kun virkailijat olivat sulkemassa ovia!

— Minulla on pari kirjettä kirjoitettavana, sanoi hän heille, ja pidän kyllä huolen sulkemisesta.

Hän kirjoitti todellakin vaikutusvaltaisimmille tuttavilleen pyytäen näitä ensi tilassa toimittamaan hänelle sopivan paikan Pariisissa. Korkeimman arvolauseen saajana kaikissa aineissa luotti hän entisten opettajiensa suositukseen. Toimeentulon vaikeudet eivät häntä milloinkaan olleet huolestuttaneet ja luottaen kykyynsä uskoi hän varmasti ne helposti voittavansa. Mutta minne oli vastaus osoitettava? Hän epäröi, mutta ilmoitti sitten osoitteensa: Milano, poste restante.

Näissä valmisteluissa, jotka keskittivät hänen huomionsa, oli hänen onnistunut vaimentaa omantuntonsa ääni lähtöpäätöksen suhteen. Mutta hän kuuli sen, terävänä ja vakavana, kun hänen viimeistä kertaa piti astua isänkodin kynnyksen yli. Vaikka hän livahti sisään salakähmäisesti, huomattiin hänen tulonsa heti, mutta hän meni huoneeseensa. Marguerite tuli sinne, kun päivällisaterian piti alkaa, ja tapasi hänet lampun alla pää käsien varassa, niin mietteissään ettei ollut kuullut sisaren koputusta. Sisko tarttui hänen ranteisiinsa sydämellisesti ja tämä hyväily havahdutti häntä.

— Maurice, mikä sinua painaa?

— Ei mikään.

— Minä olen sinun pikkusiskosi, etkö sinä usko minulle huoliasi. Kuka tietää? Voisin ehkä sinua auttaa.

Selittääkseen huolestumistaan, jota ei käynyt kieltäminen, esitti Maurice muka rahapulaansa koskevan jutun, jonka hän vastikään oli kertonut erinäisiä kertoja. Marguerite keskeytti hänet äkkiä.

— Odota hetkinen.

Tyttö livahti ulos ja melkein samassa palaten riemukkaana laski hänen eteensä sileän sinisen tuhannenfrangin setelin:

— Riittääkö tämä? Isä on antanut minulle niitä kolme kapioitani varten.
Onneksi minulla on tämä jäljellä.

— Sinä olet hullu, Marguerite. En voi ottaa sitä.

— Voit, voit, ota se, minä olen niin tyytyväinen. Pari paitaa vähemmän, se ei minua köyhdytä.

Sisko nauroi ja veli, hermot väristen, tunsi kyyneleitä luomien reunalla. Suurella ponnistuksella onnistui hänen hillitä itsensä ja hän pusersi vain tyttöä sydäntään vasten, joka siis ei ihan yksinomaan kuulunut rouva Frasnelle.

— Rakasta minua aina, kuiskasi hän, mitä tapahtuneekin.

Marguerite loi häneen kysyvän katseen. Mutta oman anteliaisuutensa pidättämänä ei sisar rohjennut vaatia salaisuutta vastalahjaksi, vaan saattaen veljeään ruokasaliin kuiskasi hartaasti kuin rukouksena nämä sanat:

— Ole hyvä isälle, niin minä rakastan sinua vielä enemmän.

Päivällinen kului ilman välikohtausta, kiitos Raymond Bercyn läsnäolon, joka teki herra Roquevillardille ja hänen pojalleen kohtaamisen helpommaksi Illalla poistui Maurice aikaiseen syyttäen päänsärkyä. Hän meni yhä sairaana olevan äitinsä kamarin kautta. Sielu raskautettuna syleili hän sairasta pimeässä. Äiti tunsi hänen huulensa ja mainitsi heikolla äänellä hänen nimensä sivellen kädellään hänen kasvojaan. Maurice tyrehdytti itkua ja riensi pois. Rakkaus teetti hänellä tällaista julmuutta.

Hän täytti matkalaukkunsa keveästi voidakseen, itse kantaa sen asemalle, sijoitti salkkuunsa rahansa, omat lainaamansa ja Margueritelta saadut, kaikkiaan vähän yli viisituhatta frangia, mikä elämää kokemattomasta nuorukaisesta tuntui valtavalta summalta, kokosi muutamat jalokivikoristeet, jotka kuuluivat hänelle ja joista hänelle saattoi olla hyötyä, ja kun kaikki oli valmiina, jäi odottamaan kuin kuolemaan tuomittu hetkeä, joka antaisi hänet lemmittynsä valtaan. Hänen järkensä, hänen erehtymätön järkensä, pysytti hänet päätöksessään ja selitti hänelle kuinka kaunista oli elää pelkästään omaa elämäänsä sen sijaan että hän jäisi paikalleen tänne, lajinsa viimeisenä, nappulaksi Roquevillardien keskeytymättömään ketjuun.

… Rauhoittuneena Mauricen käytöksestä ja tyttärensä puolinaisesta viittauksesta oli herra Roquevillard nukkunut ilman suoranaista levottomuutta, päätettyään kuitenkin kaiken varalta toimittaa poikansa pois Chambérystä. Hän päätti kääntyä erään vanhan ystävän puoleen, jolle hän erinäisiä kertoja oli tehnyt palveluksia ja joka heilahdeltuaan maailman laidasta toiseen ja hukattuaan perintönsä oli asettunut asianajajaksi Tunisiin, siellä menestynyt hyvin ja ilmoittanut kirjeissään hänelle haluavansa asettua elämään koroillansa tai ainakin etsiä soveliasta apulaista. Eikö sellainen matka, sellainen elämä neljänkolinatta vuoden iässä merkinnyt uutuuden ohella unohdusta, pelastusta?

Yöllä luuli hän kuulevansa oven avautuvan ja sulkeutuvan. Mutta kun talossa heti taas oli hiljaista, arveli hän erehtyneensä ja koetti uudelleen päästä uneen kiinni. Pitkän kamppailun jälkeen raapaisi hän tulitikulla valkeaa, katsoi kelloansa, joka näytti puolta yhtä, nousi ja meni ulos huoneestaan. Käytävän päässä näkyi Mauricen kamarin oven ja kamanan välistä ohut valoviiru. Hän lähestyi, kuunteli ja kun ei mitään kuulunut, koputti. Ei tullut vastausta. Hiukan epäiltyään hän astui sisään:

»Hän on kai unohtanut sammuttaa lamppunsa», koetti hän rauhoittaa itseänsä jo kokonaan ahdistuksen vallassa.

Yhdellä silmäyksellä näki hän koskemattoman vuoteen ja aukijääneen tyhjän kaapinlaatikon. Hän palasi huoneeseensa, pukeutui äkkiä ja huolimatta kuudestakymmenestä ikävuodestaan juoksi kuin nuori mies asemaa kohti. Italian pikajuna oli kai jo mennyt, mutta jäljellä oli vielä viimeinen juna Geneven suuntaan. Eräs virkamies, joka tunsi hänet, tiesi ilmoittaa. Maurice oli matkustanut sen naisen kanssa. Olivat ostaneet piletin Torinoon.

Yksin jäätyään hän huokasi niinkuin tammi ensimmäisen kirveeniskun sattuessa. Mutta niinkuin se oli hänkin sitkeä ja karkaisi itsensä kohtaloa vastaan.

Rotua, perhettä, yksilöäkään ei häväise, ei voi häväistä nuoruudenhairahdus. Hän löytää poikansa ennemmin tai myöhemmin, hän tuo hänet takaisin kotilieden luo, tai jos kohtalo ottaisi huoltaakseen tuhlaajapojan paluun, olkoonpa tuo paluu sitten vaikka samanlainen kuin raamatussa kuvattu, niin hän olisi kyllin heikko tappamaan juottovasikan pojan palatessa ja olemaan häntä nuhtelematta. Kotiliesi: sinne voi tulla hoitamaan haavojansa, siellä voi olla varma, ettei koskaan työnnetä pois. Mies voi hyljätä vaimonsa, vaimo miehensä, kiittämättömät lapset isänsä ja äitinsä: isä ja äiti eivät voi hyljätä lastaan, vaikka koko maailma hänet hylkäisi.

Kaupunki oli kuunvalossa kuin kuollut. Herra Roquevillardin askeleet kaikuivat sen autiudessa. Boigne-kadulta, jota myöten hän palasi, näki hän edessään linnan nostavan kirkkaita tornejansa, joita öinen valaistus vielä korotti. Läheinen puu sen edustalla luonnosteli lehtiensä varjoa. Muutaman tunnin kuluttua herää mykkä kaupunki eloon naureskellen ilkkuakseen tätä perhedraamaa.

Kun hän avasi oven, tuli häntä vastaan valkoinen hahmo. Se oli
Marguerite.

— Isä, mitä on tapahtunut?

Vaimonsa puutteessa saattoi hän jakaa koettelemuksen taakan tyttärensä kanssa, jolle hän antoi kylliksi arvoa ollakseen mitään salaamatta.

— He ovat matkustaneet, lausui hän lyhyesti.

— Ah! huokasi Marguerite, heti ymmärtäen ja muistaen veljensä surullisen lauseen.

Isä ja tytär syleilivät toisiaan yhteisen tuskan vallassa. Isä saattoi sitten tytärtä hellästi tämän kamariin saakka ja sanoi poistuessaan:

— Antakaamme äitisi nukkua, pikkuruinen. Hän saa kuitenkin liian aikaisin tietää surumme.

IV.

NOTARIO FRASNEN KOSTO.

Pieni laukku kädessä ja aamuviileyden vuoksi päällystakki yllä astui herra Frasne seitsemän-junasta Chambéryn asemalle, ja käveli ripein askelin kotiansa, josta hän oli ollut kaksi päivää poissa. Ovea avaavan palvelijattaren hämillisestä ilmeestä ymmärsi hän heti, että jotakin oli tapahtunut tai paraikaa tapahtui hänen kotonansa. Hän oli lähes viisikymmenvuotias mies, hyvin säilynyt, nuhteeton, kylmä ja hieno ensi näkemältä, mutta paksut huulet ja varsinkin lasien takaa puoliksi pälyilevät pullisilmät tekivät pian levottomuutta herättävän vaikutuksen.

— Kaikki on kai hyvin? kysyi hän pahasta aavistuksestaan huolimatta.
Entä rouva?

Palvelijan vastauksessa oli hitunen pilansävyä:

— Rouva matkusti eilen illalla Italiaan matka-arkkuineen.

— Italiaanko?

— Niin, herra.

— Mihin aikaan?

— Klo kaksitoista.

— Ilman selityksiä?

— Rouva sanoi minulle lähtiessään, että herra kyllä tietää asian.

— Aivan niin, lausui herra Frasne kylmäverisesti. Tuokaa minulle huoneeseeni jotakin syötävää eineeksi.

Ja ilmaisematta sen suurempaa hämmästystä astui hän työhuoneeseensa, josta voi suoraan päästä toimistoon. Minkä ihmeen vuoksi kuulustella pahanilkistä piikaa, joka ilmeisestikään ei paljoa tiennyt? Odottamaton uutinen, jonka hän sai vasten naamaa kuin pyssynluodin, ei koskenut häneen vielä. Hän tunsi siitä vain hämmästystä. Haava, kuolettavakaan, ei ensi hetkellä tunnu muulta kuin tavalliselta töytäykseltä. Vasta vähän ajan kuluttua alkaa se aiheuttaa kipua. Katse terävänä ja hermot jännittyneinä huomasi hän pöydällään suljetun kirjeen, joka oli siinä huomiota herättävässä ja melkein uhittelevassa asennossa. Hän otti sen käteensä, koettaen aukaisematta arvata sen sisällystä. Se sisälsi epäilemättä selityksen tähän äkkilähtöön — menoako, uhmailuako, vaiko ajattelematonta oikkua? Yhdeksänvuotisen avioelämän jälkeen oli hän niin vähän varma vaimostaan, että kaikki kolme olettamusta näyttivät hänestä yhtä mahdollisilta. Pitikö hänen etsiä pakokumppania vai olettaa hermopuuskasta johtuvaa oikkua, jolloin kadonnut karitsa ennen pitkää palaa takaisin läävään. Maurice Roquevillardin nimi ei juolahtanut hänen mieleensä. Rouva Frasne kalasteli suosiota huvikseen: jokainen häntä liehitteli, mutta se oli viatonta leikkiä. Herra Frasne ei siis voinut ottaa vakavalta kannalta sitä tavanmukaista ystävyyttä, jota hänen vaimonsa osoitti hänen apulaiselleen, vaikka hän nimettömistä kirjeistä oli saanutkin tietää, että kaupungilla oli siihen kiinnitetty huomiota. Hänhän tunsi tuota liiankin yleistä ikämiesten halveksumista nuoria miehiä kohtaan, jotka, pitäen aikaa liittolaisenaan, ovat tyytyvinään vain toiveisiin. Sitä mukaa kuin nuoruus häipyy on aina hänen tai suunnilleen hänen ikänsä ominainen viettelijöille. Tunteet eivät hänen silmissään merkinneet mitään muutoin kuin olosuhteiden turvissa, ja hän tiesi, että maaseutuolot olivat estäneet montakin haviteltua aviorikosta toteutumasta. Vapaaehtoinen luopuminen mukavasta ja huolettomasta asemasta oli siksi toiseksi niin järjetöntä, että sitä oli mahdoton olettaa. Hän ei ymmärtänyt, mutta siinä vain oli hänellä edessään tämä tapahtuma, niin yksinomaan kuin hän antoikin arvoa ainoastaan tositapahtumille. Arvoituksen ärsyttämänä, jota hän ei kyennyt selittämään, aukaisi hän kirjekuoren ja luki:

»H.H. En ole teitä koskaan rakastanut ja te tiesitte sen. Mitä on naisen sydän sille, joka omistaa hänet lakivoimaisen asiakirjan nojalla? Minä olen voinut sietää yhdeksän vuotta tätä orjuutta, koska en rakastanut. Nyt on kaikki muuttunut: minä vapautan itseni rehellisesti sen sijaan että rupeaisin jakamaan itseäni. Kuka minua pidättäisi? Avioliittomme alussa te pelkäsitte lapsia: pienoisen käden ojennus olisi ehkä riittänyt minut kytkemään, mutta meidän kotimme on tyhjä eikä kukaan tarvitse minua. Te luovutitte minulle aviokontrahdissamme sata tuhatta frangia. Myönnätte luonnollisesti, että otan mukaan hintani. Minä olen suorittanut sen nuoruudellani. Jättäessäni teidät annan teille anteeksi.

Hyvästi.

Edith Dannemarie.»

Tuomari Frasnelle muuttuivat joko ammattitottumuksesta tai käytännöllisen järjen luontaisesta katsomuksesta kaikki asiat elämässä, tunteetkin, asia- ja velkakirjoiksi. Meidän luonteemme määrää yksin sieluntuskammekin: tässä haaksirikossa, jossa hänen kotinsa upposi, ajatteli hän ensi hetkessä vain vaimonsa menettämistä eikä rahojansa, vaikka hän muutoin oli rahantunteva; ja muistellakseen entisyyttään ja kiihdyttääkseen tuskaansa kaivoi hän vaistomaisesti eräästä salkusta esiin aviokontrahtinsa, johon kirjeessä viitattiin. Tämän leimapaperin avulla muisti hän tarkemmin syysnuoruutensa suuren intohimon. Hän näki jälleen erään kirkon kynnyksellä solakan ja norjan nuoren tytön, jonka liikkeet ja silmät ilmaisivat sisäistä kuumetta. Se oli La Tronchessa, lähellä Grenobleea, hänen kotipaikkaansa. Hän matkusti sinne loma-ajakseen joka kesä Pariisista, missä hän oli eräässä toimistossa ensimmäisenä apulaisena; vaikka jo lähes neljänkymmenen iässä ei hän tullut lopullisesti luopuneeksi pääkaupungista ottaakseen haltuunsa tarjonaolevan asianajotoimiston Dauphinessa. Kuulusteltuaan sai hän tietää, että Edith Dannemarie asui äitinsä kanssa lähistöllä pienessä talossa, jonne molemmat naiset olivat vetäytyneet melkein varattomina perheen pään kuoltua, joka oli menettänyt omaisuutensa pelissä. Nuori maaseudun tyttö oli näissä oloissa varmaankin helppo saalis. Kaksi vuotta yhteen menoon yritti hän sitä saavuttaa. Mutta intomielinen tyttö odotti prinssiä ja yksinäisyyden kiihdyttäessä mielikuvitusta kävi hänen odotuksensa kärsimättömäksi. Niinpä hän kielteli, mutta ei kylliksi tyyten karkoittaakseen kosijaansa. Ilman opiskelua oli hän oppinut tavan lupailla kieltelemällä ja sovellutti tätä taitoansa mieheen, joka liiankin vapaassa piirissä tekemiensä valloitusten ja aistillisten tottumustensa vuoksi sitäkin enemmän kiihtyi ja hermostui tästä keimailusta. Ja miehen täytyi tosiaan tunnustaa itsensä voitetuksi: hänen halunsa oli voimakkaampi kuin hänen etunsa. Menetettyään vanhempansa, jotka jättivät hänelle sievoisen perinnön, päätti hän vihdoin kaikkia muotoja noudattaen pyytää kättä, joka oli hänet torjunut samalla kuitenkin näyttäen kihlasormuksen paikkaa.

Kuinka saattoi hän kontrahdin lyhyiden lauseiden lomasta poimia esiin tämän rakkauden säikeitä? Eräs pykälä määräsi tulevalle vaimolle, kun avioliitto oli solmittu, sadantuhannen frangin lahjoituksen; ei, niinkuin tämmöisissä tapauksissa on miltei asiaankuuluvana sääntönä, lahjoitusta siinä tapauksessa että saaja jää eloon lahjoittajan jälkeen, vaan välittömän lahjoituksen, joka sisälsi omaisuuden siirron. Tämä poikkeuksellinen anteliaisuus oli hänen heikkoutensa merkki, hänen hairahduksensa valitettava todistaja. Se oli lakivoimainen näyte hänen rakkaudestaan.

Herra Frasnen mietiskelyn keskeytti palvelijatar, joka toi hänen einesuklaansa. Tämä vilkuili isäntäänsä silmänkulmalla tarjotessaan ja hämmentyi nähdessään hänet asiapapereita selailemassa. Herra tutki asiakirjoja, kun toinen voidakseen kertoa asian kaupungilla, odotti näkevänsä hänet masentuneena tai raivoissaan. Kädenliikkeellä laski isäntä hänet menemään. Herra Frasne söi ilman ruokahalua, periaatteesta: hänen oli tehtävä ratkaiseva päätös, ja nyt jos milloinkaan tarvitsi hän voimansa kokonaan.

Lämmintä juomaa hörppiessään ryhtyi hän jälleen uudelleen elämään kuolleita vuosia. Hän katseli niitä omalta näkökannaltaan kykenemättä, kuten monet miehet ja melkein kaikki naiset, eläytymään vastapuolensa kantaan. Niin, monen epäröinnin ja lykkäilyn jälkeen, jotka eivät tulleet hänen puoleltaan, vietettiin häät La Tronchessa, sitten lähdettiin Pariisiin. Pariisi paljasti hänelle tuntemattoman toverin, joka elettyään eristettynä ja yksitoikkoisuudessa, syöksyi väliasteitta tai oudoksumatta huikeaan hyörinään. Nuori vaimo ei säästänyt hänen jo kypsää ikäänsä, mutta hänkään ei ottanut huomioon naisensa nuoruutta. Vihdoin oli hän, päästäkseen maaseudun lepoon, ostanut herra Clairvalin toimiston Chambéryssä, kun Grenoblessa ei enää ollut mitään vapaana. Rouva Frasne oli mukautunut niiden välinpitämättömyydellä, joita elämä ei enää voi tyydyttää, näin jyrkkään olojen vaihdokseen, hän omaksui sen niinkuin ainakin täytymyksen, ilman tunteenpuuskia ja vastaväitteitä. Kaksi vuotta oli kulunut näin niin rauhallisina kuin ne voivat kulua naisen rinnalla, joka levossakaan ei lakkaa herättämästä jonkinmoista levottomuutta. Ja äkkiä, kun hän luuli vaimon jo tuudittautuneen huolettomaan toimeentuloon, hyviin oloihin ja elämän tavalliseen menoon, tämä, mitään puhumatta, jättää avioliittonsa ja lentää pois lemmityisen kanssa.

Täysin odottamattoman iskun järkyttämänä oli notario lähtenyt vaistomaisesti kulkemaan muistojensa kaltaita, laillinen asiakirja sauvanaan. Nyt hän tuli uudelleen tähän romahduskohtaan, ja tällä kertaa arvosteli hän sitä paremmin. Tuo Maurice Roquevillard, jota hän alussa halveksi, herätti hänessä nyt hurjaa mustasukkaisuutta. Edith ei ollut matkustanut yksinään, vaan luultavasti, varmasti, hänen kanssaan. Juuri tällä hetkellä siellä kaukana Italiassa, ulottuman ulkopuolella, painoi tuo nulikka hänen vaimoansa vasten rintaansa. Herra Frasne otti nenäliinansa, pyyhki sillä silmiänsä ja repi sen sitten rikki hampaissansa. Hän itki eikä enää voinut hillitä itseänsä. »Hän rakastaa minua omalla tavallaan», oli Edith sanonut hänestä. Tämä tapa, joka ei ole hienoin, on tuskallisin: se syöksyy määrättyihin raateleviin kuvitelmiin, se viiltää sydäntä kuin aura maata ja riisuu vihan alasti.

Herra Frasne otti uudelleen esille kirjeen ja kontrahdin, ei enää syventääkseen onnettomuuttaan, vaan etsiäkseen niistä kostoansa. Apulaiset tulisivat pian toimistoon. Täytyi ennen heidän tuloansa suorittaa tutkimukset, takoa aseensa. Rahat, jotka Edith oli ottanut mukaansa, jotka hän oli anastanut — sillä aviopuolisoiden välinen lahja on kaikissa tapauksissa mitätön, jos avioero syntyy ilman lahjoittajan syytä — hänen on täytynyt ottaa ne hänen kassakaapistaan. Herra Frasne oli äskettäin ottanut haltuunsa erästä kauppaa varten satakaksikymmentätuhatta frangia, jotka olivat suoritettavat muutaman päivän kuluttua. Hän oli tullut itse sen maininneeksi Edithille. Avain on helppo teettää tai anastaa, mutta kuinka oli hän saattanut saada selvän lukon kirjainten salajärjestyksestä, jota ilman avain oli tehoton?

Herra Frasne nousi ja meni kassakaapin luo, jossa ei näkynyt mitään väkivallan merkkejä. Hän kouraisi taskuaan ja otti esiin avainkimppunsa. Silloin hän huomasi, että juuri kassakaapin avain puuttui. Edithin on täytynyt se ottaa juuri hänen lähtöpäivänään. Tosin oli hänellä siitä kaksoiskappale, mutta tavan mukaan oli hän poissaolonsa ajaksi uskonut sen ensimmäisen apulaisensa haltuun. Avatakseen ja todetakseen kaapin sisällön hän odottaisi siis tätä apulaistaan, joka sitäpaitsi oli sopiva todistajaksi.

Palattuaan työpöytänsä ääreen hän otti esiin rikoslain ja alkoi tarkastaa omaisuutta vastaan tehtyjä rikoksia koskevia pykäliä. Hän luki pykälästä 380 että, jos aviomies anastaa jotakin aviovaimonsa tai aviovaimo aviomiehensä vahingoksi, siitä voi syntyä vain siviilioikeudellinen asia. Mutta sama pykälä, joka teki hänet aseettomaksi anastajaa vastaan, antoi loppuosassaan hänelle aseen käteen tämän rikostoveria vastaan:

»Kaikki muut henkilöt, jotka ovat kätkeneet tai hyödykseen käyttäneet kaiken tai osan varastetusta omaisuudesta, ovat rangaistavat syyllisinä varkauteen.» Seuraamalla tätä latua löysi hän vielä enemmän. Pykälä 408, joka koski luottamuksen väärinkäyttöä, katsoi raskauttavaksi asianhaaraksi, jos rikoksen oli tehnyt virka- tai toimitusmies, kotipalvelija, palkkaa nauttiva palvelusmies, oppilas, apulainen, kirjanpitäjä, työmies, sälli tai oppipoika isäntänsä vahingoksi, ja määräsi silloin vankeusrangaistusta. Kuka esti häntä syyttämästä Maurice Roquevillardia, vieläpä syyttämästä häntä yksin? Eikö se ollut todennäköistä? Nuori mies tunsi paikat, toimistossa tapahtuneet maksut, sopimuspäivän, notarion poissaolon. Hän oli voinut panna merkille kassakaapin avaustavan, hetkeksi anastaa ensimmäisen apulaisen avaimen. Ollen vailla mieskohtaista omaisuutta oli hänen täytynyt hankkia itselleen varoja voidakseen viedä mukaansa rakastajattarensa. Ja vihdoin, eikö hänen pakonsa ulkomaille ilmiantanut häntä? Tosin rouva Frasnen kirje osoitti selvästi tämän selityksen vääräksi. Mutta eihän tarvittu muuta kuin hävittää tämä kirje, joka oli tehoton häneen itseensä nähden ja haitaksi hänen rakastajaansa vastaan nostettavassa jutussa. Kun se oli hävitetty, niin ei mikään voisi vapauttaa Maurice Roquevillardia. Vieläpä menetti tämä kaiken mahdollisuuden puolustautua: eikö hänen, puolustaakseen itseänsä, täytyisi kääntyä lemmittyänsä vastaan, myöntää ainakin eletyn yhteisesti tämän kustannuksella? Kunnian mies ei voinut sitä tehdä. Hänen tuomitsemisensa oli siis varma. Rikollisen luovuttaminen lopettaisi hänen lemmenretkensä. Hän tuotaisiin ylioikeuden eteen. Häväistynä, masennettuna, murskattuna, saisi hän kärsiä rangaistuksen molempien syyllisten puolesta. Vieläpä kukaties hänen perheensä, lieventääkseen hänen rikostaan, suorittaisi takaisin anastetun summan. Silloinhan ei tästä romahduksesta koituisi ainakaan aineellista tappiota. Eikä aineellinen tappio nyt enää näyttänyt vähäpätöiseltä sivuseikalta herra Frasnesta, kun tämä lähemmin harkitsi asiaa.

Sitä mukaa kuin hän joka puolelta tutkisteli tätä seuraamuksiltaan niin satoisaa suunnitelmaa ja ajatteli sen lopputulosta, tunsi hän epätoivonsa keventyvän. Hän unohti tuskansa valmistaessaan kilpailijansa kiduttamista. Hän ajatteli säälimättä kostonsa kaukaisimpia seurauksia aina noiden ylpeiden Roquevillardien masentamiseen saakka, jotka kuitenkin olivat ottaneet tuomari Clairvalin seuraajan ystävällisesti vastaan. Onnettomuudessaan olisi hän heittänyt kärsimyksensä kirouksena koko maailmaa vastaan. Vielä kerran luki hän uudelleen tuon kirjeen, joka yksin oli hänen suunnitelmansa haittana, sitten heitti hän sen päättävästi tuleen ja näki sen käpristyvän, mustuvan ja haihtuvan tuhaksi.

Kello löi yhdeksän.

Täsmällisinä saapuivat apulaiset toinen toisensa jälkeen toimistoon ja asettuivat pulpettiensa ääreen. Melkein samassa astui isäntäkin sisälle ja heitä tervehtimättä kysyi ensimmäiseltä apulaiselta huolestuneella äänellä:

— Philippeaux, minä en löydä kassakaapin avainta.

— Se on tässä, herra, vastasi apulainen. Tehän uskoitte sen minulle poissaolonne ajaksi. Minä en ole sitä käyttänyt.

— Hyvä on, tulkaa mukaani.

Molemmat poistuivat työhuoneeseen.

Herra Frasne aukaisi kassakaapin ja huomasi heti siinä jotakin epäjärjestystä.

— Oletteko etsineet täältä jotakin, sitä testamenttia ehkä?

Philippeaux kielsi mitä jyrkimmin:

— En, herra, minä vakuutan.

— Sitten minä en ymmärrä. Katsokaa: tuo käärö on avattu. Se sisälsi Zelvaden ostohinnan: satakaksikymmentätuhatta frangia. Mehän laskimme ne yhdessä.

— Niin tehtiin, myönsi apulainen säikähtyneenä.

Notario oli aivan tyyni eikä jatkanut tutkimustaan sen pitemmälle, vaan sulki kassakaapin jälleen huolellisesti.

— Joku on käynyt kaapissa.

— Se on mahdotonta, herra.

— Luonnollisesti on joku käynyt täällä. Me tarkistamme sisällyksen poliisikomisarion läsnäollessa. Kuka sulki toimiston eilen illalla?

— Maurice Roquevillard.

— Jäikö hän tänne yksin?

— Jäi kirjoittamaan kirjeitä.

— Kuinka kauaksi aikaa?

— En tiedä. Minä tapasin hänet pylväistön luona puolituntia myöhemmin.
Hän antoi minulle avaimet takaisin.

— Avaimetko? Onhan kassakaapin avain myöskin avainkimpussanne.

— On.

— Se on varomatonta.

Hetken kuluttua kysyi herra Frasne:

— Miksei hän ole vielä tullut?

— Kuka?

— Maurice Roquevillard.

— Ei hän tule lainkaan, lausui apulainen kostonhimoisella äänellä.

Herra Frasne katsoi häntä tarkkanäköisillä silmillään. Näkemästään teki hän kaksi päätelmää: huhu hänen onnettomuudestaan kiersi jo kaupungilla, ja Philippeaux, jota hän epäili mustasukkaisuudesta, olisi varma liittolainen. Siitä huolimatta hän teeskenteli tietämättömyyttä.

— Se on totta. Hänenhän piti palata isänsä luo.

— Ei, herra, hän on matkustanut eilen illalla, kahdentoista-junalla.

— Minne?

— Italiaan.

— Ah! Minä ymmärrän, tunnusti notario tällä kertaa.

Ja harvakseen lausui hän päätelmänsä:

— Olisiko siis hän avannut minun kassakaappini? Kuinka olisi hän tuntenut avausmerkit?

Philippeaux painoi päänsä alas: pelko ja kateus tekivät hänestä kavaltajan.

— Se on merkitty minun pöytäkirjani almanakkaan, mutta ilman selitystä: minun muistini on huono. Roquevillard on saattanut lukea sen siitä ja arvata sen tarkoituksen.

Herra Frasne, joka käytti hyväkseen olosuhteita, silmäsi uudelleen apulaistaan, matta peitti tyytyväisyytensä:

— Te olette ollut kahdesti varomaton, Philippeaux. Pyytäkää jotakin tovereistanne kutsumaan tänne poliisikomisario. Hän tarkistakoon kaapinsisällyksen itse.

Niin tarkastettiin kaappi virallisesti useiden todistajain läsnäollessa. Herra Frasne luetteli kärsivällisesti sen sisällyksen. Ei yhtään kappaletta puuttunut ja kassavarojen summa oli täsmällinen.

— Vielä on tarkistettava tuo suuri käärö, joka on murrettu auki, sanoi tyynesti notario, joka toimitti asiansa perinpohjaisesti. — Se sisälsi kahdenkymmenen hehtaarin suuruisen Zelvaiden ostohinnan, satakaksikymmentätuhatta frangia seteleissä, minä laskin ne itse ennen matkallelähtöäni, täällä läsnäolevan ensimmäisen apulaiseni kanssa, joka sen todistaa.

— Aivan oikein, herra.

— Summa on merkitty käärön kuoreen.

Todettiin, että käärö sisälsi vain kaksikymmentä seteliä.

— Minulta on varastettu satatuhatta frangia, lausui herra Frasne.

— Mitenkä selitätte, huomautti komisario, että varas ei ole vienyt kaikkea? Tavallisesti he eivät vapaaehtoisesti jätä saalistaan keskeneräiseksi.

— Minä selitän sen viskaalinvirastossa, jonne menen heti esittämään kanteeni.

— Se on teidän asianne. Epäilettekö siis jotakin?

— Epäilen.

— Palvelijoitanneko?

— En. He olisivat lähteneet karkuun. Eivätkä he olisi osanneet avata kaappia.

— Hyvä. Minä menen laatimaan pöytäkirjaa.

— Saattakaa minua viskaalinvirastoon. Sehän on aivan lähellä.

— Kuten tahdotte.

He lähtivät suoraan viskaalinvirastoon. Notario joutui yleisen syyttäjän kanssa pitkään keskusteluun, jota jatkui vielä poliisikomisarion poistuttuakin. Kun hän palasi portaita alas, tapasi hän niiden edustalla herra Roquevillardin, joka oli menossa hovioikeuteen. Molemmat herrat katsoivat toisiaan ja tervehtivät.

V.

PERHE VAARASSA.

Ennen istuntosaliin menoansa on asianajajilla ja tuomareilla tapana tarinoida muutamia minuutteja keskenänsä pukuhuoneessa. Siellä arvioidaan kaupungin kuulumat. Mutta herra Roquevillard, joka oli hyväntuulisuutensa vuoksi suosittu ja jonka sattuvia huomautuksia pelättiin, otti kauhtanansa pukusäiliöstä ja meni suoraan paikallensa aitioon. Virkaveljet katselivat häntä kaukaa ilkkuvan uteliaina ja laskivat leikkiä nuoren Mauricen seikkailusta, jota he muuten käsittelivät keveästi ja korvapuustina maaseudun tapojen ahdasmielisyydelle. Herra Roquevillard näytti syventyneen esitettävänsä valmisteluun. Eräs vahtimestari saapui hänen luokseen, kosketti olkapäähän ja sanoi:

— Tuomari, teitä pyydetään viskaalinvirastoon.

Hän nousi heti vakaasti.

— Minä tulen.

Joka päivä sattuu, että yleinen syyttäjä käyttää hyväkseen jonkun istunnossa olevan asianajajan läsnäoloa tiedustellakseen hänen mielipidettään jossakin rikoslakia koskevassa asiassa. Herra Roquevillard tunsi kuitenkin epämääräistä levottomuutta: herra Frasnen kohtaaminen portaiden edustalla toi hänen päähänsä:

— Onkohan se niin mieletön, että on nostanut kanteen aviorikoksesta?

Lain mukaan on uskottomuus edelleenkin rikos. Ainoastaan mies voi nostaa siitä kanteen, mutta harvoin hän sitä oikeutta käyttää. Notarion kasvoista oli kuitenkin vaikea päättää mitään…

Prokuraattori, herra Vallerois, oli jo monet vuodet ollut Chambéryn viskaalinviraston päällikkönä. Hänellä oli ollut aikaa oppia antamaan arvoa herra Roquevillardin ammattikunnolle, luonteelle ja taidolle. Puhuttiin kyllä tämän mahdollisesta ehdokkuudesta ensi vaaleissa eduskuntaan, ja nykyinen vastapuolue piti häntä, jos hän suostuisi, tarmokkaimpana ja pätevimpänä johtajanaan. Herra Frasnen syyte torjuisi tykkänään tämän valtiollisen vaaran. Vallassaolijain puoluemiehenä totesi herra Vallerois miltei mielihyvällä tämän seikan, kun herra Roquevillard astui hänen työhuoneeseensa.

Mutta kun prokuraattorin piti häntä puhutella, haihtui tämä ajatus, ja hänen kunniakseen on sanottava, että hän näki nyt edessään vain koettelemukseen joutuneen kunnonmiehen. Hän ojensi kättä ja alkoi:

— Minun on tehtävä teille kiusallinen ilmoitus. Hän keskeytti ja epäröi. Asianajajan siveellinen ryhti ilmeni parhaiten vaikeissa oloissa. Hän antoi arvoa yleisen syyttäjän hienotunteisuudelle ja jatkoi itse.

— Se koskee minun poikaani.

— Niin.

— Avioerojutussako, johon hänen nimensä on sekaantunut? Aviorikostako koskeva syytös?

— Ei, ikävä kyllä.

— Ikävä kyllä?

Nuo sanathan olivat outo viittaus. Vakaalla, mutta käheällä äänellä kysyi M. Roquevillard:

— Onko tapahtunut jokin onnettomuus? Itsemurhako?

— Ei, ei, rauhoittukaa toki, huudahti herra Vallerois huomaten aiheuttamansa erehdyksen. Hän on matkustanut pois viime yönä rouva Frasnen kanssa: koko kaupunki tietää sen. Mutta raskauttavampaa on se, että herra Frasne on vastikään jättänyt minulle syytöksen poikaanne vastaan rahojen anastuksesta.

Huolimatta itsensähillitsemistaidostaan punastui vanha lakimies ja lausui loukkaantuneena:

— Rahojen anastuksestako? Minä tunnen poikani. Se on mahdotonta.

Prokuraattori luki hänelle notarion allekirjoittaman ilmiannon ja poliisikomisarion laatiman pöytäkirjan. Tarkkaavaisesti, keskeyttämättä kuunteli herra Roquevillard. Tuo saattoi olla, ja oli hänen perheensä romahdus, hänen nimensä häväisy. Itsensä hilliten, mutta sydämeen satutettuna, lausui hän:

— Se on halpamielinen kosto herra Frasnen puolelta.

— Niin minäkin uskon, toisti herra Vallerois, osoittaen peittelemätöntä myötätuntoa. Mutta rahat ovat poissa: mitenkä ehkäistä kanteen nostaminen?

— Poikani ei ole ainoa asianomainen. Kun kaksikymmenvuotias lapsi vie mennessään kolmikymmenvuotiaan naisen, kumpiko näistä valmistaa ja johtaa matkan?

— Minä huomautin sitä hänelle äsken tällä samalla paikalla mahdollisimman selkeästi. Neuvoin häntä malttamaan mieltänsä ja miettimään edes vuorokauden. Mutta hän ei suostunut. Oikeuden täytyy siis mennä menoansa. Minun on pakko lähettää asia tutkintotuomarille.

Kooten voimiaan tätä kohtaloniskua vastaan herra Roquevillard vaikeni, kun taas yleinen syyttäjä harkitsi pulmallista juttua puolelta ja toiselta.

— Häntä vastaan on raskaita, täsmällisiä, keskenään yhtäpitäviä asianhaaroja: ensinnäkin hänen teon toimeenpanoa helpottava asemansa toimistossa, sitten hänen käyntinsä siellä eilen illalla, avaimet hallussaan toisten apulaisten poistuttua, sitten se, että häneltä puuttui varoja tämänlaatuiseen seikkailuun, jopa vielä sekin, että anastaja itse rajoittaa anastamansa summan, ikäänkuin velan, joka ehkä tulee takaisinmaksettavaksi.

— Hänen puolestaan puhun toisia asianhaaroja, huomautti isä ylpeästi. Ensinnäkin hänen perheensä. Kunnon ihmisten koko jälkeisön edessä ei yksi sen jäseniä hevin valehtele. Ja kuka teille on sanonut, että hän on lähtenyt ilman omia rahoja? Kun hänen rahansa ovat lopussa, niin hän palaa takaisin, minä vastaan siitä.

Heidän keskustelunsa keskeytti vahtimestari tullen noutamaan asianajajaa, jonka esitystä oikeus odotti.

— Minä tulen heti, sanoi herra Roquevillard viitaten miestä menemään.

— Mutta jos hänet vangitaan, mitenkä hän puolustautuu? jatkoi herra Vallerois. Muistakaa, että hänen asemansa on huono. Todistukset kiertyvät pahasti häntä vastaan. Ja suotuisimmassakin tapauksessa täytyisi hänen, oman syyttömyytensä osoittamiseksi, syyttää toista. Tahtooko hän tehdä sitä? Ja hän joutuu kuitenkin aina rikostoverin asemaan. Joka tapauksessa, jos tunnette hänen olinpaikkansa, neuvokaa häntä odottamaan jonkun aikaa ennenkuin hän palaa Ranskaan.

Herra Roquevillard pudisti päätään päättävästi.

— Ei, ei. Pako olisi tunnustus. Hänen täytyy palata. Minä löydän kyllä todistuksia hänen syyttömyydestään.

Ja hän lisäsi hetken harkittuaan asianhaaroja myötä ja vastaan.

— Herra prokuraattori, koska meidän onnettomuutemme teitä liikuttaa, sallikaa minun pyytää teiltä palvelusta, suurta palvelusta, joka vielä voi meidät pelastaa?

— Mitä?

— Esittäkää notario Frasnelle, että hän peruuttaa kanteensa sadantuhannen frangin käteistä maksua vastaan.

— Tekö maksaisitte?

— Minä maksaisin.

— Mutta jos teidän poikanne on syyllinen?

— Hän on umpikujassa, niinkuin sanoitte. Meidän kunniamme maksaa enemmän. Jo tutkimuskin sitä tahraisi.

— Notario Frasnea pidetään rahantuntevana. Kenties hänen kanteensa onkin vain keino koettaa saada rahansa takaisin. Tarjotkaa puolet.

— Ei, ei tinkimistä. Täysi maksu täyttä peruutusta vastaan.

— Te olette oikeassa. Minä haluaisin teitä auttaa, maitre. Ja uhrauksenne jälkeen vieläkin enemmän. Mutta soveltuukohan minun asemaani ryhtyä niin poikkeukselliseen tehtävään?

Herra Roquevillardin vastauksesta pääsi näkyviin hiukkasen tunteellisuutta:

— Se on poikkeuksellinen, myönnän sen. Mutta aika kiiruhtaa. Minun on riennettävä oikeuteen. Tuossa tuokiossa toitotetaan syytöstä kaikkialla. Te yksin tunnette sen ja voitte sen vielä estää, tehdä tyhjäksi. Pyytämällä pyydän teiltä sitä.

— Se on mahdotonta: minä en voi mennä kanteennostajan luo.

— Te voitte käskettää hänet tänne.

— Olkoon, sanoi herra Vallerois. Keino on raskas, mutta varmaan tehokas. Minä teen esityksen omassa nimessäni, jotta jos asia sattumalta menisi myttyyn, te ette olisi asiaan takertunut tarjouksen kautta, joka näyttäisi varkauden tunnustamiselta.

— Kiitos. He erkanivat, asianajaja palasi istuntosaliin, jossa tuomarit jo olivat levottomia, ja alkoi puolustaa päämiestään tavallisella selväjärkisyydellään. Hänen todistelunsa sitovaa johdonmukaisuutta kuullessaan ei kukaan olisi saattanut aavistaa, mikä tuska häntä ahdisti. Mutta kun hän istuutui, vanha taistelija, joka ei milloinkaan ollut väsynyt, tunsi hän äärimmäistä uupumusta, raskasta kuin vanhuuden tuntematon taakka.

Vastapuolen selityksen ja lyhyen vastineen jälkeen päättyi vihdoin juttu. Hän katsoi kelloansa, se oli puoli neljä. Näiden kolmen tunnin väliajalla oli hänen poikansa kohtalo ratkaistu. Hän palasi viskaalinvirastoon, missä herra Vallerois häntä odotti ja huomasi heti, että tämä oli epäonnistunut.

— Herra Frasne kävi täällä, selitti viskaali. Te olitte oikeassa: hän kostaa.

— Hän kieltäytyy?

— Jyrkästi. Hän rakastaa vihaansa enemmän kuin rahaansa. Turhaan minä painoin häntä kaikin voimin, viittasin skandaaliin, joka heijastuisi hänen vaimoonsa, sanoinpa vielä, etteivät todistuksetkaan ole riittäviä. Hän vastasi minulle, että jollen minä pane virallista syytettä vireille, hän nostaa siviilijutun tutkintotuomarin edessä. Siihen hänellä on oikeus ja hänen päätöksensä on järkähtämätön.

— Entä jos minä koettaisin häntä taivuttaa? Me olimme hyvissä väleissä.

— Se olisi hyödytön käynti, kiusallinen ja jopa vahingollinenkin. Minä en teitä siihen kehoittaisi. Minä puhuin hänelle teidän perheestänne, teistä. Hän vastasi minulle: »Hänen poikansa on iskenyt minua sydämeen. Sen pahempi, jos syyttömät saavat kärsiä syyllisten vuoksi.»

Herra Roquevillard mietti hetken, kumarsi prokuraattorille ja ojensi hänelle kättänsä:

— Jäljellä on vain kiitoksen lausuminen teille. Te olette menetellyt ystävän tavoin, en ole sitä unohtava.

— Olen kovasti pahoillani tähtenne, vastasi herra Vallerois liikutettuna.

Salkku kainalossa kulki herra Roquevillard kotiansa. Hän kiiruhti aina joustavaa astuntaansa pää pystyssä tapansa mukaan, mutta kasvot sangen kalpeina. Pylväistön luona, joka on joutilasten tyyssija, kohtasi hän ystäviä, jotka kääntyivät poispäin, kun taas muut tuijottivat häntä päin naamaa ilkkuvasti. Hän ymmärsi että Frasnen toimiston apulaiset kuuluuttivat jo ympäri kaupunkia Roquevillardien häpeää. Ensimmäistä kertaa nyt, vuosisatoihin, himmeni tämän rodun loisto. Koko sukuko siis oli tehtävä epäluulonalaiseksi sentähden, että joku valoi sen niskaan vihansa visvaa! Ja alhaista kateuttako vain nostatti nimen ylpeys! Hävittikö yhden jälkeläisen heikkous koko sen voimakkaan ja kunniakkaan menneisyyden, josta niin pitkät ajat oli nähty miehekkäitä esikuvia? Eivätkö nuo, jotka siitä riemuitsivat, ymmärtäneet, että tämä romahdus sattui heihin!….

Hän oikaisi ryhtiänsä ja hidastutti kulkuansa. Ei kukaan kestänyt hänen katsettansa. Hän vain terästyi ja mietti, kääntyessään päin myrskyä: »Koirat, haukkukaa matkan päästä. Mutta älkää tulko liki. Niinkauan kuin elän, suojelen minä omiani, varjelen heitä kaikella voimallani. Ettekä te näe minun ruikuttavan.»

Talonsa portilla hän tapasi herra de la Martellerien, naapurinsa maalta. Pitikö hänen kärsiä jo säälittelyjä ja myötätunnon vakuutteluja? Tuo raivohullu oli sitten vielä inhimillisin kaikista, kun tuli tapaamaan häntä oikein kotoa pitäen. Vanha aatelismies näytti hänelle linnaa, joka säteili illan valossa, ja kertoi salaperäisesti:

— Keisari Sigismundin vastaanottotilaisuudessa, vuonna 1416, antoi herttua Amadeus VIII linnan suuressa salissa juhla-aterian, jonka oli valmistanut Jean de Belleville, Savoijin kakkujen keksijä. Ruoka-annokset olivat kunkin vieraan vaakunalla varustetussa kääreessä ja kukin sai hänelle määrättyä ruokaa yhden, kaksi tai kolme annosta, arvoluokkansa mukaan. Minä rakastan tätä erittelyä: tulee syödä, ei ruokahalun, vaan arvon mukaan.

— Yksi annos olisi minulle riittänyt, vastasi herra Roquevillard jättäen tungettelijan siihen.

Hän ei puolestaan saattanut pettää nykyisyyttä menneisyyden muistoilla. Hän aukaisi oven, nousi portaita ylös ja meni työhuoneeseensa karttaen yhä vuoteenomana olevan vaimonsa kamaria. Mutta tämä, joka oli kuullut hänen tulevan, lähetti kutsumaan häntä toivoen saada kuulla jotakin heidän pojastaan. Rouva Roquevillard oli yksinänsä, istumassa vuoteellaan, pimenevän päivän varjossa.

— Marguerite on ulkona, sanoi hän, ja, tuskin uskaltaen kysymystään sanoiksi pukea, lisäsi:

— Tiedätkö mitään Mauricesta?

— En mitään. Tuskin me pitkään aikaan saammekaan tietää mitään.

— Kuinka sinun äänesi on outo, François! jatkoi sairas. Tuo nainen on lumonnut poikaparan, ymmärrätkö.

— Heikkous on tavallaan myöskin syyllisyyttä.

Äänen ankaraa sävyä ihmetellen väänsi hän sähkövalon nappulaa ja näki puolisonsa kuin äkillisen vanhuuden yllättämänä, niin kalpeana ja silmät niin kuopallaan, että hän aavisti vaaraa.

— François, pyyteli hän, on jotakin muuta, jota sinä salaat minulta. Enkö olekaan enää niinkuin ennen sinun kumppanisi, jolle sinulla ei ollut salaisuuksia?

Mies tuli lähemmäksi vuodetta.

— Ei, rakas vaimoni, muuta ei ole. Poikamme poistuminen, eikö se riitä?

Suoristautuen ja kädet oikona toisti rouva Roquevillard pyyntönsä:

— Minä luen sinun katseestasi suurta uhkaa, joka on meidän yllämme. Älä säästä minua, kuten viime yönä. Puhu: minulla on rohkeutta.

— Sinä kiihdyt ilman syytä; ei ole mitään.

— Minä vannon, että minulla on rohkeutta. Etkö usko minua?

— Valentine, rauhoitu.

— Odota, sinä uskot minua kohta.

Ja pannen kätensä ristiin sairas vanha rouva rukoili ääneen voimaa Jumalalta. Verettömillä, kuihtuneilla, elottomilla kasvoilla kiiluivat silmät hehkuvina.

— Valentine, koetti mies rauhoittaa.

Mutta vaimo kääntyi häneen päin, kuin toiseksi ihmiseksi muuttuneena.

— Nyt, sanoi hän, nyt puhu. Minä voin kuulla kaikki. Onko hän kuollut?

— Ei toki, ei!

Sama ajatus kuin hänellä itsellään prokuraattorin luona! Ja vaimonsa elähyttävän uskon edessä alistuen kertoi herra Roquevillard sen kaamean syytöksen, joka Mauricea vastaan oli tehty.

— Se ei ole totta. Meidän poikamme ei ole varas.

— Ei. Mutta koko maailma tulee häntä pitämään varkaana.

— Mitä siitä, kun hän sitä ei ole todellisuudessa. Ja sen minä tiedän varmasti.

Herra Roquevillard lausui kuitenkin:

— Hän saattaa meidät häpeään.

Perheen päämiehenä tuomitsi hän rikosta rotua vastaan, kun taas uskovainen nainen ajatteli omaatuntoa.

— Jumala ei meitä hylkää, vakuutti rouva juhlallisesti.

Juuri kun hän lausui tämän toivonsanan, astui Marguerite sisään, hämmennyksissä ja koetellen hillitä mielensä kuohuntaa. Hän näki isänsä ja äitinsä saman yhteisen surun vallassa ja, niinkuin tulva työntää tieltänsä padon, niin heitti hänkin pois väkinäisen hillintänsä ja purskahti itkuun.

Rouva Roquevillard painoi häntä poveaan vastaan.

— Tule minun luokseni.

— Kuka on ollut sinulle paha? kysyi isä. Kuumeisella tahdonponnistuksella hillitsi Marguerite tuskansa:

— Meitä häväistään.

— Kuka?

— Minä tulen rouva Bercyn luota. Raymond oli läsnä. Rouva sanoi minulle: »Teillähän on soma veli.» Se oli ilkeää. Minä painoin pääni alas. Hän jatkoi: »Tottahan tiedätte, mitä Frasnen toimiston apulaiset kertovat?» Minä olin yhä vaiti. »He kertovat että teidän veljenne ei ole tyytynyt naiseen.» — »Äiti!» huomautti kyllä Raymond heikosti. Minä olin jo noussut ylös. »Puhukaa loppuun, rouva, se on velvollisuutenne.» Hän uskalsi jatkaa: »Hän on vienyt mennessään kassan.» Silloin minä sanoin: »Minä kiellän teitä parjaamasta veljeäni.» Ja sulhaselleni lisäsin: »Teidät, herra, joka ette kykene edes kotonanne suojelemaan minua, vapautan lupauksestanne.» Hän koetti minua pidättää, mutta minä en kuullut enää mitään, vaan tulin suoraan tänne.

— Rakas pikkuruiseni! lohdutti äiti häntä syleillen.

— Ah! huudahti herra Roquevillard nousten pystyyn, ainako siis tuomitaan kuulematta!

Mutta jo oli Marguerite unohtanut omakohtaisen onnettomuutensa yhteisen onnettomuuden vuoksi. Hän nousi niinikään, meni isänsä luo ja katsoi häntä silmiin:

— Te, johon minä luotan, vastatkaa minulle: eihän se ole totta, eihän?

— Se on valhetta! vakuutti sairas.

— Niin minäkin toivon, lausui perheenpää. Mutta kaikki ulkonaiset seikat todistavat näennäisesti häntä vastaan, ja hän voi tulla tuomituksi.

— Tuomituksiko?

— Niin tuomituksi, toisti herra Roquevillard, ja me kaikki hänen kanssaan, joilla on sama nimi, jotka tulemme samasta menneisyydestä ja menemme samaan tulevaisuuteen.

Hän teki liikkeen, joka näytti suojelevan itkeviä naisia ja uhkaavan karkuria.

— Yksi heikkouden hetki riittää murtamaan niin monen polven ponnistukset. Ah! mitatkoon hän siellä häpeällisessä paossaan kavalluksensa suuruutta: sisaren kihlaus purkautunut, veljen tulevaisuus turmeltu, äidin terveys murrettu, meidän omaisuutemme järkytetty, meidän nimemme häväisty ja meidän kunniamme tahrattu! Siinä hänen tekonsa. Ja sitä kutsutaan rakkaudeksi! Mitä sillä on väliä, ettei hän ole anastanut erästä rahasummaa? Meiltä hän on vienyt kaikki. Mitä meillä on nyt enää jäljellä?

— Te, huudahti Marguerite. Te pelastatte hänet.

— Jumala, sanoi rouva Roquevillard, joka onnettomuudessa jälleen oli löytänyt tyynen kirkkautensa.

— Olkaa luottavaiset, sukupolvien ansiot eivät milloinkaan mene hukkaan. Ne korjaavat syyllisten erheet…

TOINEN OSA.

I. RAUNIOIDEN TEKIJÄ.

Kaikista Lombardian järvistä tuntemattomimpia on Ortan järvi. Se jää Lago Maggioren maineen varjossa huomaamattomaksi kuin vene laivan vanavedessä.

Junasta, joka kulkee pitkin sen rantaa, tyytyy matkustaja välinpitämättömänä sitä katselemaan suvaitsematta pysähtyä. Hän huomaa sitä ympäröivien metsäisten vuorten täsmälliset piirteet ja laaksojen rotkot, joissa näkyy puoliksi piilossa olevia valkoisia kyliä kuin lampaita laitumella. Hänen silmissään vilahtaa lehväinen kumpu korkean niemen nenässä, rannalle piroiteltu kaupunki, täyteen rakennettu saari, ja nopeasti ohikiitäessään arvelee hän nähneensä herkimmän hymyn maisemassa, johon keskittyy Lombardian luonnon viehätys: jylhän ja viehkeän yhtymä. Järven ranta kaartuu pehmeästi, mutta näköalan piirteet ovat jyrkät eivätkä utumaiset niinkuin Sveitsissä ja Savoijissa vaaleamman taivaan alla. Illalla ne näyttävät kuin kuultavaan taustaan upotetuilta. Vuorenkukkulain tasasuhtainen aaltoilu toistuu samanmuotoisena, pohjoista kohti vain yhä suurempana, joten näistä aalloista näkee, minkälaisin askelin Novaren tasanko nousee Alppien huikeaan korkeuteen.

Orta Novarese ei ole vielä varustettu matkailijoita varten. Siitä sen onnellinen erillisyys. Yksi ainoa hotelli Monte Sacren rinteellä — kaksikymmentä kappelia on tämän vuoren puitten lomassa kuvaamassa Assisin pyhän Franciscuksen elämää ja ihmetöitä — Belvédèren hotelli ottaa vastaan rajoitetun määrän matkailijoita. Mutta pitkin rannikon vihantia äyräitä tapaa lakkaamatta maalaistaloja, joissa lähiseutujen vallasväki on kesää viettämässä. Niihin on helppo päästä. Niiden hyvinhoidetut puutarhat levittävät kukkien tuoksua ja tätä tuoksua on toisenmoinen nautinto hengittää kuin hotellien keittiökäryä, joka myrkyttää oleskelun Pallanzassa ja Bavenossa…

Karttaen suuria kaupunkeja, missä olivat viettäneet talvisajan, olivat rouva Frasne ja Maurice Roquevillard toukokuussa asettuneet Belvédèren hotelliin. Vaihdoksen rasituksen ja myöskin hinnan kohtuullisuuden vuoksi asuivat he siellä vielä lokakuun lopulla. Poikkeuksellinen syksy oli seurannut kesää melkein huomaamatta, ja vain päivien lyhyys, ilmassa joskus tuntuva viileys ja lehtien alkava kellastuminen esti aurinkoa enää herättämästä rajatonta luottamusta.

Tänä aamuna istui Maurice makuukamarin viereisessä huoneessa kääntämässä ranskaksi pientä italialaista kirjaa, Vita dei SS. Giulio e Giuliano, kahden apotin historiaa, jotka neljännellä vuosisadalla olivat Egean meren puolelta tulleet käännyttämään Ortaa kristinuskoon. Eräs Lamartinelta lainattu lauselma, joka oli tekstiin otettu ranskankielisessä asussaan, kiinnitti hänen mieltään kauemmin kuin sekavinkaan käännettävä lause. Uneksien käänsi hän päänsä akkunaan päin. Hän näki läheisen niemen puita verhoavat lehvät, kuultavan ja tyynen vedenkalvon, pienen saaren, vanhastaan ihastuttavan paikan, jota elämäkerran runollinen tekijä vertaa kameliakukkaan hopeaisella tarjottimella. Vaistomaisesti etsi hänen katseensa sitten näköpiiriä rajoittavia vuoria, ikäänkuin tahtoen tunkeutua niiden läpi nähdäkseen tuollepuolen. Hänen näin istuessaan mietteissään hiipi valkoinen olento huoneeseen, kumartui hänen olkansa yli ja katsoi hänen edessään olevaa avonaista kirjaa. Italialaisten lauseiden keskestä pisti hänen silmäänsä ranskankielinen lause: Lapsen kohtalon, sanoi Lamartine, määrää ennakolta se koti, jossa hän on syntynyt: hänen sielunsa muodostuu ennenkaikkea niistä vaikutelmista, jotka hän on siellä saanut. Äitimme silmien katse on osa meidän sieluamme, joka tunkee meihin omien silmiemme kautta.

Rouva Frasne sulki hiljaa kirjan, ja hänen rakastajansa, joka ei ollut kuullut hänen tulevan, hätkähti tätä tekoa. He vaihtoivat katseen, joka oli täynnä semmoista, mitä rakastavaiset eivät uskalla sanoa ja tuskin ajatella.

— Mikäs kuukauden päivä nyt on? kysyi nainen huolettomasti.

Tointuneena vastasi Maurice:

— Viideskolmatta lokakuuta.

Samassa teki Edith hänet uudelleen levottomaksi:

— Siitä on vuosi, muistatko, kun kohtasimme Lémencin kukkulalla. Silloin, kun päätimme yhdessä paeta. Siitä ei ole kuin vuosi, mutta jo nyt on minun rakkauteni sinulle riittämätön.

— Edith!

— Ei, se ei enää sinulle riitä.

Ja surullisesti hymyillen lisäsi hän luontevasti:

— Katso, sinä työskentelet.

— Edith, tottahan täytyy ajatella tulevaisuutta.

— Ei, sitä ei tarvitse ajatella vielä. Mitä meiltä puuttuu?

Maurice pahastui tästä kysymyksestä:

— Minun rahani ovat lopussa. Me elämme nykyään sinun varoillasi, sitä en voi unohtaa.

— Mutta kaikki on toki yhteistä meidän keskemme. Enkö ole sinun vaimosi?

Hän rypisti kulmiansa itsepäisen näköisenä:

— Minä haluan, että sinun myötäjäisiisi ei kajota. Olen pyytänyt erästä ystävääni, joka on sanomalehtimiehenä Pariisissa, kuulustamaan minulle paikkaa sanomalehtialalla. Minähän voisin seurata ulkomaisia lehtiä? Ylioppilaana opettelin englanninkielen, sittemmin tohtorinväitöstäni varten saksan. Nyt puhun jo italiaa. Kun siihen lisäksi saa jonkun juridisen sivutoimen, niin sillä jo elää.

Edith kuunteli kaksimielisesti hymyten ja hyväili kädellään hänen kasvojansa:

— Huomenna puhumme tulevaisuudesta. Huomenna, ei tänään.

— Miksi lykätä päiväksikään? Päinvastoin, määrätkäämme nyt heti lähtöpäivämme.

— Lähtöpäivämmekö?

— Niin, Pariisiin.

Edith ei voinut salata pahastumistaan.

— Aina vain Pariisiin. Sinä puhut siitä minulle lakkaamatta. Sinähän olet ihan sen ajatuksen lumoissa.

— Siellähän — minä voin ansaita leipäni, vastasi Maurice alakuloisesti.

Soljana ja rentona sylkähti Edith hänen syliinsä, etsi hänen punaiset huulensa viiksien alta ja kuiski hänelle ihan likeltä:

— Minä pyysin sinulta yhtä vuotta elämästäsi. Yhtä vuotta elää ilman entistä tai tulevaa, hengittää päivästä päivään vain hempeyttämme, unohtaa minun vuokseni koko muu maailma. Muistatko?

— Enkö ole sinulle sitä antanut ja enemmänkin?

— Minulta puuttuu yksi päivä: huomenna on meidän vuosipäivämme.

Liikutettuna Maurice toisti:

— Huomenna, Edith.

Muistoistaan väristen nousi Edith seisomaan:

— Älä turmele tätä päivää, joka meillä on jäljellä. Koska se on viimeinen, olkoon se meidän pisara pisaralta nautitun vuotemme kaunein. Älkäämme puhuko tulevaisuudesta ennenkuin huomenna. Lupaatko?

Maurice hymyili tälle intoumiselle:

— Täytyy kai.

— Minä menen pukeutumaan. Se on pian tehty. Ja me lähdemme ulos. Syömme aamiaista saarella.

Hän poistui ja Maurice aikoi jatkaa keskeytynyttä käännöstään. Mutta uudelleen oli hänen edessään ranskalainen lause: Lapsen kohtalon määrää ennakolta se koti, jossa hän on syntynyt… Ja uudelleen hän pysähtyi.

Edith oli oikeassa. Nykyinen olo ei hänelle riittänyt, ei ollut koskaan riittänyt. Vastikään olivat he päättäneet olla ajattelematta tulevaisuutta, mutta menneisyyteen, josta he eivät olleet uskaltaneet puhua, olivat heidän silmänsä syventyneet suun ollessa vaiti. Mauricelle oli tämä vaikeneminen käynyt kärsimykseksi. Mitä tekivät he tuolla läheisten vuorten takana tällä hetkellä? Hänellä ei ollut heistä mitään tietoa.

Edith ilmestyi kynnykselle anoen hänen hyväksymistään:

— Olenko mielestäsi sievä tänään?

Hänellä oli valkoisesta alpakasta tehty kesäpuku, joka olematta mitenkään ahdas korosti hänen vartalonsa sorjuutta, valkoisilla sulkakoristeilla somistettu hattu, joka täydensi hänen koko olentonsa lennokkaankeveätä suloa. Tämä vuosi oli häntä nuorentanut. Hänen tuliset silmänsä eivät voineet luoda säteilevämpiä katseita kuin ennen, mutta hänen poskensa olivat täyteläisemmät ja vähemmän kalvakkaat. Hänen hento vartalonsa vaikutti voimakkaammalta. Ja koko hänen olentonsa oli saanut tyydytetyn rakkauden sanoin-selittämätöntä ilmettä.

Maurice ihaili häntä, mutta ei lausunut odotettua kohteliaisuutta.

He astelivat Ortan valkamaan jyrkkää kivettyä rinnetietä, jota kuljettiin niin vähän, että ruohoa kasvoi kivien lomissa. Venevalkaman edessä olevalla aukealla kohtasivat he nuoren punahattuisen tytön, jonka he kävelyillään olivat tavanneet jo useampia kertoja ja jonka täytyi asua jossakin lähistöllä. Hän katseli heitä arastelematta, varsinkin Mauricea.

— Hän on viehättävä, totesi nuori mies tytön mentyä ohi.

Edith nyrpisti suutaan ja sanoi:

— Älä katsele häntä. Minä olen mustasukkainen. Maurice laski leikkiä tästä vakavuudenpuuskasta:

— Mustasukkainenko? Ja eikö minulla sitten olisi syytä?

— Kenelle sitten, Herran nimessä?

— No sille tummalle italialaiselle viiksiniekalle, joka ateriain aikana laiminlyö ystävättärensä ja luo sinuun rakastuneita silmäyksiä.

Edith purskahti nauramaan:

— Lorenzolle!

— Sinä tiedät hänen nimensäkin?

— Hän on sen minulle sanonut. Hän teki minulle silmien valkuaisia muljauttaen rakkaudentunnustuksen; minä olin nauraa kuollakseni.

Mauricekin koetti nauraa vuorostansa. Mutta kun he olivat asettuneet veneeseen ja päässeet rannasta parin kolmen aironvedon päähän, tunsivat he kumpikin samaa vaistomaista tyytymättömyyttä. Tätä nykyisyyttä, jota he niin suurella taidolla vaalivat, että saadaksensa esille siitä kaiken mehun karttoivat ajatella entistä ja edessä olevaa, saattoi vähäinenkin välikohtaus häiritä. Mitä muureja täytyi rakentaa rakkauden ympärille, jotta se olisi suojassa maailmalta edes yhden vuoden? Tätä rakkautta, jolle he olivat uhranneet kaiken, puristi joka puolelta elämä, vieläpä heidän omien sydäntensä liikkeet, niinkuin tuo saari heidän edessään oli ympäriinsä vetten saartama.

Edith tuli ensimmäisenä tästä tietoiseksi. Hän nousi tuhdolta ja siirtyi Maurice'ia lähemmäksi. Maurice ei häntä ymmärtänyt, vaan rupesi kertomaan pyhän Juliuksen legendaa, josta he eivät todella välittäneet kumpainenkaan:

— Tämä saari oli muinoin käärmeiden pesäpaikka. Kun pyhä Julius aikoi Ortasta lähteä sinne, kieltäytyivät kaikki kalastajat lainaamasta hänelle venettä. Silloin levitti hän kaapunsa vedenpinnalle ja käytti sauvaansa airona.

Pettyneenä sanoi Edith:

— Kylläpä sinä olet oppinut!

— Minä luin sen vastikään.

— Minä inhoan sinun kirjaasi.

Maurice arvasi, miksi hän sitä inhosi. Tänä heidän ensimmäisen lemmenvuotensa viimeisenä päivänä, jonka piti ikäänkuin keskittää sen kaikki autuus, kaikki heitä haavoitti, kaikki tuotti kipua viattomimmatkin sanat.

He nousivat maihin rannassa olevia siltaportaita ja kiinnittivät veneensä laiturin rautarenkaaseen. He menivät vanhaan roomalaiseen basilikaan, jossa on paksun rappauksen alta äskettäin löydettyjä bysanttilaisia freskoja, mustasta marmorista tehty saarnastuoli, kivinen ruumisarkku ja Ferrarin ja Luinon freskoja. Mutta kun he olivat käyneet täällä useita kertoja, oli kaikki tuttua: rakastaville pitää olla aina uusia nähtäviä, niin suuresti kammovat he kyllästyttäviä vaikutelmia toisen kyllästymisen vaistomaisesta pelosta. Niinpä läksivät he kulkemaan ahdasta kujaa, jota he eivät ennestään tunteneet. Saaren kukkulan koko laki on täynnä erään seminaarin rakennuksia, jotka muistuttavat linnoitusta. Erään mutkan takana päättyi heidän kujansa suljettuun porttiin. Siihen pysähtyessään seisoivat he vastakkain mitä täydellisimmin eristettyinä: he olivat korkeiden muurien välissä yksinäisellä saarella. Heille ei tosiaan ollut maailmassa muuta kuin he itse. Eikö se ole kaikkien rakastavaisten toivo? Vuosi sitten he olisivat toivottaneet itselleen yksinäisyyttä päiviensä päähän saakka. Nyt he yhteisestä sopimuksesta pakenivat rannalle.

Muuan vanha ukko oli ongella täydessä päivänpaisteessa. Rannalla kasvavan raidan alla kaksi paljasjalkaista lasta viskeli »voileipiä». Pitkin rantaa näkyi maalaistaloja puiden välistä, joita syksy hiljoillensa karisteli ja vitivalkoinen Orta heijastui veden liikkumattomaan kalvoon. Tämä tyynen elämän kuva keskipäivän levossa oli heille lohdutus.

He söivät eineensä basilikan portaiden astimilla. Ja meloiltuaan vesillä osan iltapäivää etsiskellen jotakin tuntematonta paikkaa, joka elähyttäisi heidän tunnelmaansa, palasivat he valkamaan. Maihinnoustua oli edessä kysymys, mitä tehdä ajan kuluksi.

— Palaammeko hotelliin? kysyi Maurice valkaman-aukealla.

Edith vastusti tätä luostariinsulkeumista:

— Ei toki! Aurinko on vielä kaukana vuorelta. Palataan hiljakseen valtatietä.

Kuljettuaan kaupungin läpi jalkakäytävän leventämättömänä seuraa tie järven rantaa vähitellen kohoten ja kääntyen Monte Sacrelle, joka puineen ja kappeleineen vallitsee nientä. Sen varrella on huviloiden aitoja tai seinämiä; sisäänkäytävää koristamassa on aina palmu- tai myrttipuita. Erään vaatimattoman, jopa rappeutuneen huvilan kohdalla, joka lyhyen sivukäytävän päässä herätti heidän huomiotansa, kun ovi oli auki, tunsi Edith ruusujen tuoksua:

— Odota, sanoi hän rakastajalleen. — Niillä on voimakas tuoksu ja ne ovat viimeiset.

— Mennään sisään. Minä pyydän saada muutamia sinulle.

He menivät sisään yhdessä ja näkivät puutarhan sisustassa oudon sommitelman: poikkinaisia hautapatsaita, puoliksi romahtaneita torneja, keskeneräisiä pylväskatoksia, — pienoiskokoon kaavailtu täydellinen, mutta säännönmukainen, koristeellisesti järjestetty hävitys. Näiden sopusuhtaisesta ryhmiteltyjen kivien keskellä, jotka kaikki teennäisen liikuttavasta kuvasivat elämän kovuutta, seisoi eräällä jalustalla pieni marmorinen Amor ruusupensaiden keskellä hymy huulillaan jousta jännittäen.

Nuori nainen näki vain Amorin ruusujen keskellä:

— Se on ihana; päiväkin sitä hyväilee.

— Tämä on vähän räikeää, huomautti Maurice: me olemme nähtävästi jonkun hautapatsaiden harrastajan luona. Italiassa ei kammota liikalastia.

Heitä vastaanottamaan saapui ikämies, valkoinen pusero yllä, kuvanveistäjän taltta kädessä. Tämä tervehti hiukan aiheettoman juhlallisesti, puolittain matelevasti, puolittain ylhäisesti. Hän keskusteli Mauricen kanssa italiankielellä sillä välin kuin Edith poimi kukkia, pyydettyään siihen luvan. Edith palasi heidän luokseen suuri kimppu käsissään:

— Tässä minun saaliini Mutta minä annan teille ruusun kummallekin.

Verotettu isäntä kiitteli niin monin muodoin, että Edith joutui ymmälle. Maurice esitti hänet:

— Herra Antonio Siccardi. Keinotekoisten raunioiden rakentaja. Se on arvokas ammatti.

Edith loi rakastajaansa kysyvän katseen.

— Selitän sinulle sittemmin, lisäsi tämä.

Kun he hyvästeltyään hetkellisen isäntänsä, olivat jälleen matkaansa jatkamassa, uteli Edith tätä hänelle outoa ammattia ja toisti lystikkäällä äänellä:

— Keinotekoisten raunioiden rakentaja?

— Aivan oikein, puistojen koristelua varten. Jonkun puistikoissa olevan penkin lähettyvillä tekee katkennut patsas, vanha holvi tai muu muinaisjäännös mainion vaikutuksen. Minä tunsin Quartier Latinissa miehen, joka laitteli hämähäkinverkkoja vanhojen pullojen päälle, jotka joillakin juhlapäivällisillä menivät kaupaksi jo samana iltana.

— Ja ansaitseeko hän tällä ammatillaan paljonkin rahaa?

— Paljon.

— Eihän se ole mahdollista.

— Hän kertoi minulle juuri, että kaikki äkkiä rikastuneet — ja niitä on paljon — raha- ja virkamaailman nousukkaat, ovat hullaantuneita hänen tuotteisiinsa. He rakentavat uusia taloja, he itse nousevat maasta, mutta kauneus vaatii heidän mielestään raunioita.

— Olkoon. Mutta Amor. Minkävuoksi juuri Amor keskellä hävityksen kauhistusta? Ruusut hänelle riittäisivät.

— Kysäisin sitäkin.

— Ja mitä hän vastasi?

— »Hän viihtyy raunioilla», vakuutti hän minulle salaperäisellä hymyllä, tuolla Jocondan hymyllä, joka on kauppiaille niin ominaista.

— Hm, lystikästä, päätteli Edith. Kaupunkilaispukuisilla marmoriryhmillään tekevät italialaiset hautuumaistaan muotisalonkeja ja valitsevat kuoleman muistomerkkejä puistojensa kaunisteiksi…

Verkalleen kiipesivät he Monte Sacrea, joka kohoaa satakunnan metriä kaupunkia korkeammalle. Heidän saapuessaan sen laelle oli jo ilta, joka antoi lisää salaperäistä tenhoa suurelle kuusi-, lehtikuusi-, kastanja- ja mäntymetsälle, jonka keskessä asustivat, mikä missäkin koluisella kamaralla seisten nuo kaksikymmentä Assisin pyhän Franciscuksen kappelia. Nämä pienet, kuudennen- ja kahdeksannentoista vuosisadan välisenä aikana rakennetut kappelit ovat erityylisiä, pyöreitä ja nelinurkkaisia, pylväiköllä varustettuja ja ilman sitä, goottilaisia ja roomalaisia, mutta enimmäkseen bysanttilaisia. Luonnollista kokoa oleva poltetusta savesta tehty korkokuva alttarin kohdalla esitti jokaisessa näistä jotakin kohtausta pyhimyksen elämästä. Se oli jonkinlainen liikkumaton Oberammergau. Pyhättöjen sisustaminen on suoritettu harrasuskoisella taiteella. Niinpä kattomaalauksessa, jossa hän rukoilevien poikien välityksellä saa pyhimyksen merkit, antavat kultasateet aavistaa Jumalan läsnäoloa.

Ortaan saapumisestaan saakka olivat Edith ja Maurice tuskin antaneet mennä päivääkään käymättä Monte Sacrella. Belvédèren hotellista on sinne vain muutama askel. Kappelien joukosta olivat he nimikokseen valinneet viidennentoista, jonka tarina kertoo Michel-Angelon piirustamaksi. Se on lieriön muotoinen, kupolikattoinen ja sen ympäryskäytävää kannattavat hoikat graniittipatsaat. Se muistutti heille Lémencin kukkulan kappelia, minkä luona he tekivät lähtöpäätöksensä. Täälläkin oli pylväikön alustana koroke, jonne johti muutama porras, ja holvien keveiden kaarien eri kehyksistä monipuolinen näköala: mistä näki vihreän rinteen toisia kappeleita, mistä jonkun kaivonarkun, minne siinti oksien lomasta kaistale taivasta tai vilkkui kolkka järveä taikka näkyi P. Juliuksen saari, — kellotapuli keulassaan tämä oli kuin suuri, tässä pikkujärvessä karille tarttunut sotalaiva.

Kuin itsestään suuntautuivat heidän askeleensa tätä kappelia kohti, jonka portaille he nousivat. Läheisten mäntyjen rungot piirtyivät tummina ruskottavaa taustaa vasten ja siellä täällä näkyi puiden keskessä joku valkoisista pyhätöistä kuin tuttava talo.

Edith piti toisessa kädessään ruusujansa. Toisella tavoitti hän rakastajansa olkapäätä.

— Se ilta oli kaunis niinkuin tämäkin ilta, huokasi hän.

— Milloin?

— Vuosi sitten. Etkö ollenkaan kadu? Maurice käänsi katseensa pois:

— En.

— Etkö milloinkaan kadu vähääkään?

Näin ahdistettuna — vastasi hän miltei jurosti:

— En, en milloinkaan.

Edith kiertyi tavoittamaan hänen huuliaan, mutta näki hänen silmissään hajamielisen katseen, joka häntä hätkähdytti. Sen, mikä heitä oli erottanut koko päivän — koko tämän heidän lemmenvuotensa viimeisen päivän — näki hän nyt aivan ilmeisenä. Ja hän lausui sen, mitä hänen vaistonsa varoitti lausumasta:

— Maurice, missä on Chambéry?

— Tuolla.

Maurice oli vastannut niin nopeasti ja viitannut niin varmalla kädenliikkeellä, että Edith aivan hämmästyi. Hän oli siis usein etsinyt taivaalta sitä suuntaa; hän ei ollut rakkaudessaan mitään unohtanut. Nuoren naisen silmiin kihosivat kyyneleet. Maurice ei kysynyt syytä, vaan koetti lohdutella hyväilyillä:

— Edith, minä rakastan sinua niin suuresti.

Edith nyrpisti huuliaan:

— Enemmän kuin kaikkea muuta?

— Enemmän.

— Aina kuolemaan saakka.

— Niin.

— Et enempää?

— Se on mahdotonta. Kyllääntymätöntä hehkua palaen hän melkein parkaisi.

— Mutta minä en tahdo kuolla, minä tahdon elää. Rakastanetko minua yhtä paljon huomenna?

— Miksikä huomenna?

— Kun minä pelkään. Etkö näe, että me emme enää voi jatkaa elämistä tällä tavoin?

— Ah! Sinä myönnät sen! Ei, me emme voi enää. Tulevaisuus, entisyys, me emme voi pyyhkäistä niitä pois. Mutta joka päivä sinä olet kieltänyt siitä keskustelemasta.

— Ole vaiti, Maurice, ole vaiti.

Ja hän vaienti Mauricea kädellään ja pyyteli uudelleen:

— Huomenna, huomenna, sen lupaan sinulle. Minä tottelen sinua. Sinä määräät meidän kohtalomme. Mutta ei tänä iltana. Tämä viimeinen ilta on minun.

Ja hänen huulensa vaihtoivat paikkaa käden kanssa.

Päivä painui nopeasti mailleen. Puiden välistä puuntavat punaiset juovat himmenivät ja järven pinnalla kuulsi enää vain siellä täällä joku iltaruskon viimeinen heijastus.

Maurice astui ensimmäisenä alas pylväistön portailta. Ja alkoi huomaamattaan kävellä sitä suuntaa, jota hän oli sormellaan osoittanut. Äkkiä käännähtäessään näki hän ystävättärensä liikkumattomana kahden pylvään välissä. Noin juuri Edith silloin odotti häntä Lémencin kukkulalla. Hänen valkea hahmonsa piirtyi selkeästi seinän himmeämpää taustaa vastaan.

— Kuinka kaunis hän on, mietti Maurice, voitettuna vielä kerran.

Edith hengitti kukkiensa tuoksua katsellen iltaa. Maurice muisti heidän oudon vierailunsa iltapäivällä:

»Amor ja hänen ruusunsa.»

Hän kuunteli:

— Edith, etkö tule jo? Ilta käy viileäksi eikä sinulla ole saalia.

Ja odottaessaan Maurice katseli sitä ilmansuuntaa, missä hänen kotipuolensa oli, ja mietti:

»Rauniot ovat tuolla.»

Kiehtovasti hymyten se Ortan kuvanveistäjä vakuutti, että rakkaus viihtyy raunioiden keskessä.

II.

VUOSIPÄIVÄ.

Juuri heidän vuosipäivänään tahtoi Maurice taivuttaa toverinsa lähtöön suostumaan. Aamiaisen jälkeen vei hän hänet kävelylle Monte Sacren juurta kulkevalle valtatielle, jonne tuontuostakin näkyy kiviaidan suojaamia parvekkeita ja vilahtelee järvi.

Sinne pääsi päivä esteettömästi paistamaan, mutta lokakuun lopulla sitä ennemmin etsii kuin karttaa.

Edith oli joko surullinen tai hajamielinen eikä puhunut. Niinpä katkaisi Maurice ensinnä hiljaisuuden, joka nyt heitä erotti eikä yhdistänyt kuten ennen.

— Tämän päivän täytyi tulla, Edith. Me olemme olleet onnellisia täällä. Mutta meidän täytyy lähteä. Minua odotetaan Pariisissa. Se on oleva uuden elämän alku.

Hän odotti vastausta, rohkaisua, ja jatkoi vakuuttelevasta

— Me rakennamme rakkaudellemme pysyväistä taloutta. Saamme oman kotilieden. Minä ryhdyn järjestämään meidän olojamme, ajamaan perille sinun avioeroasi. Sinä et ole tähän saakka sallinut minun kajota siihen. Me olemme katkaisseet kaikki siteet taaksemme katsomatta.

Edith koetti kartella Mauricen innosta huolimatta. Vaistomaisesti peljäten Italiasta lähtemistä ei hän ollut kuulevinaan koko ehdotusta:

— Nyt on vähän parempi ilma. Eilen illalla minun oli vilu.

Maurice mukaantui kärsivällisesti:

— Viluko? Ilmahan on niin lämmin että luulisi vielä oltavan kesässä.

— Mutta kuitenkin on syksy. Katso! Alhaalla järven korkeatöyryiset rannat. Ylhäällä vuorten jykevät piirteet. Siellä täällä kappeli, kylä, torni maiseman kiintopisteinä. Puut ja pensaat olivat muutamassa päivässä vaihtaneet väriä: ainoastaan mäntyryhmät säilyttivät muuttumattoman vihreytensä kellertävässä kultameressä.

He olivat nojautuneet aitauksen kaidetta vasten. Samoin kuin Savoijissa herätti luonnon uhattu kauneus Edithin murheelliseen mielenliikutukseen. Sieraimet pingolla, hermot jännitettyinä, koko olento väristen hän hengitti syksyn kuolevaa suloa. Maurice ei voinut irroittaa katsettaan noista kasvoista, joita hän kenties ei koskaan ollut nähnyt rauhallisina, vaan aina jonkun innon elähyttäminä, ikäänkuin niitä sisäpuolelta olisi polttanut kuluttava tuli, jota silmät heijastivat. Pari herkullista piirrettä, veren liikunta nuortean ihon alla, mustien hiusten tuoksu, ja maailman kauneus katosi tai ehkä ennemminkin keskittyi aivan vähäisessä ajassa. Yhdellä ainoalla silmäyksellä näki hän koko menneen vuoden vaikutuksen Edithissä. Uusi nuoruus, vapaus, nautinto, taidekaupungeissa kulku olivat edistäneet hänen kukkaanpuhkeamistaan. Milloinkaan vielä ei Maurice ollut kuvitellut näin varmaksi hänen viehätysvoimansa täydellisyyttä. Hän tunsi siitä nautintoa, ja samalla ahdistusta ajatellessaan, että voisi hänet menettää.

Edith tunsi Mauricen kiinteän katseen, hymyili sille ja osoitti laajalla kädenliikkeellä koko näköpiiriä:

— Se on kauniimpi kuin tänne tullessamme. Maurice ei malttanut olla sovelluttamatta tätä ajatusta:

— Sinä myöskin.

Tämä odottamaton maire yllätti:

— Olenko?

— Olet. Katso puita. Ne ovat keveämmät ja ikäänkuin liikapukimista päässeet. Oksien alta näkee kauemmaksi. Niin minäkin näen sinun silmiisi syvemmälle.

— Sydämeenkö saakka?

— Sydämeen saakka.

Edith hymyili ajatellessaan kaikkea sitä, mikä naisen sydämessä on nuorelle miehelle vielä tuntematonta. Ja epäilemättä enää valtaansa katsoi hän hetken otolliseksi ryhtyä itse niin kauan karttamaansa selitykseen. Hänen aikomuksensa oli paljastaa kaikki valhe ja peruuttamattomasti kiinnittää itseensä rakastajansa, saattamalla hänet omaksumaan rikososallisuus, jota näin myöhään oli enää mahdoton kieltää. Tämä omaksuminen olisi suurin rakkauden todistus, mitä hän koskaan saattoi pyytää. Omasta puolestaan hän, jos Mauricen olisi pyydettävä sitä häneltä, olisi empimättä sen antanut. Mutta miehissä täytyy pelätä kaikkea viimeiseen saakka, heillä on niin kummallisia mielijohteita kunniasta.

Oikeus ottaa ja viedä mennessään herra Frasnen hänelle antaman lahjan määrä ei hänestä suinkaan ollut epäilyksenalainen. Mikä lahjoitus se on, jonka lahjoittaja voi peruuttaa? Hän karkoitti nekin epäilyt, jotka koskivat sitä hänen menettelytapaansa. Mitä hänelle merkitsi tapa? Naiset ymmärtävät vain puoliksi heidän etuansa häiritseviä kysymyksiä. Hänelle oli selitetty, että se rahamäärä oli hänen. Tämä selitys riitti hänelle. Hän olisi voinut rosvota miestään, jota kohtaan hän ei tuntenut mitään tunnonvaivoja, koska hän häntä vihasi. Mutta tietensä ei hän uskonut häntä rosvonneensa. Hänhän ei ollut ottanut muuta kuin täsmälleen saatavansa, vaikka olisi tarvinnut vain hiukan leventää kättä. Itse hän oli antanut nuoruutensa ja kauneutensa. Oli maksanut elämällään, kyynelillään. Voidaanko hänelle maksaa takaisin hänen yhdeksän vuottansa, jotka ovat olleet vain vastarinnan tukahuttamista ja jatkuvaa inhoa?

Mutta ollessaan juuri paljastamaisillaan kaiken, epäröi hän, ja alkoi mitä hyväilevimmällä äänellä puhua:

— Kaunistaako siis onni? Lapsuudestani pitäen tämä on ensimmäinen onnen vuoteni. Ah, jos tietäisit minun entisyyteni!

— Olen sitä usein sinulta kysynyt, Edith. Kerro se minulle. Anna se minulle. Ethän sinäkään enää voi pitää salaisuuksia.

Siitä tuli hänen kertomuksensa, hiukan kaunisteltu, niinkuin kaikki oman elämän esitykset: iloinen ja rikkaissa oloissa hemmoiteltu lapsuus, isän varallisuuden menetys pelihimon seurauksena, kykenemättömyys kestämään vastoinkäymistä, tylsyys, juopottelu, sairaus ja kuolema; sitten muutto maalle heikon ja murtuneen äidin kanssa ja jo sisällinen napina elämän yksitoikkoisuutta vastaan, sydäntä kalvavan kaipuun kuume nuoressa tytössä, joka oli perinyt isänsä suurellisen luonteen, mutta tuomittu antamaan soittotunteja naapuristohuvilain lapsille ja kärsimättömänä odottamaan rakkautta ainoana vapautuksen toivona.

Maurice keskeytti hänen kertomuksensa murahtaen:

— Sehän oli suorastaan vararikko.

Edith luuli hänen tuntevan sääliä ja hymyili kiitokseksi myötätunnosta. Muistoihinsa vaipuneena ei hän itse huomannut sitä pingoittunutta tarkkaavaisuutta, jolla Maurice seurasi hänen jokaista sanaansa.

— Melkein, vastasi hän.

— Mutta sinä olit jo silloin kaunis?

— En luule. Minä olin niin laiha. Hintelä viiniköynnös.

Mutta hän tunsi itsensä hyvin, sillä hän lisäsi veitikkamaisesti:

— Mutta tuohesta se tuli syttyy.

Sitten alkoivat herra Frasnen kosiskelut. Sen pullisilmät ja maireisen käytöksen alta aavistettavissa oleva itsekkyys herättivät hänessä epäilyksiä. Hän vastusteli; mutta Frasne oli kaikista hänen tavoittelijoistaan ensimmäinen, joka pyysi häntä vaimokseen. Hänellä oli sievoinen omaisuus, hyvä asema Pariisissa; hän saattoi mielensä mukaan hankkia oman notariaattitoimiston Grenoblessa tai jossakin muussa lähikaupungissa. Se oli naimiskauppa kaikessa kauheudessaan. Hän kammoi köyhyyttä; hänen äitinsä, joka ei siihen osannut tottua, peloitteli vielä enemmän. Vanhat ihmiset huolehtivat vain toimeentulosta, rakkaus ei heitä liikuta. Kaikki sukulaiset kehoittelivat.

— Minä möin itseni, lopetti hän.

Maurice ei ollut häntä keskeyttänyt. Sykkivin sydämin kuin kuolemaan kulkeva oli hän tarkoin kuunnellut. Kun Edith pysähtyi tähän, teki hän jurosti jo hetki sitten huulillaan pyörineen kysymyksen:

— Entä sinun myötäjäisesi?

— Odota, saat kuulla.

Tiellä ei ollut kuin muutamia kävelijöitä päivänpaistetta nauttimassa. Metsässä joitakin lapsia leikkimässä, jokseenkin kaukana heistä. He olivat melkein yksin, mutta kuitenkin nähtävissä; siten Edith tänä ratkaisun hetkenä, jota hän alati oli huolellisesti lykännyt tuonnemmaksi aina tähän päivään saakka, menetti suuren apuvoiman, suudelmiensa tenhon. Hän oli ymmärtänyt, hän ei voinut olla ymmärtämättä, mitä hänen rakastajansa mielessä liikkui: siksi usein oli hän sitä ajatellut. Juuri se oli jo pitkän aikaa hämmentänyt heidän väliänsä, juuri se oli hänen suurilla ponnistuksilla, valheilla tai kieltämällä puhumasta entisyydestä — rakastava ei valitse keinoja — onnistunut pitää erillään heidän onnestaan. Mutta kuitenkin hän tähtäsi siihen, että juuri sen piti yhdistää heidät ainiaaksi.

Hänen jännittäessään ajatustaan niinkuin jousta saavuttaakseen täydellisemmän voiton ennen selitystä, jonka hän tahtoi vilpittömäksi, vakaaksi ja ratkaisevaksi, toisti Maurice käheällä äänellä:

— Sinun myötäjäisesi? Eikö sinulla siis ollut myötäjäisiä?

Ja saaden ääneensä isältä perityn käskevän sävyn, hän vaati:

— Sano. Se on tärkeää. Sano siis.

Oudostuen, hämmentyen katsahti Edith häneen miltei pelästyneenä. Tuo viisikolmattavuotias nuori mies, niin lempeä, niin jumaloitu, jonka hän luuli olevan vallassaan, muuttui äkkiä isännäksi. Eikö hän, Edith, siis vielä ollut nähnyt kaikkia hänen sydämensä sopukoita? Vaistomaisesti, heidän rakkauttaan suojellakseen, ilmaisi hän totuudesta mahdollisimman vähän.

— Minun myötäjäisenikö? Totta kai ne kuuluvat minulle.

— Mistä ne tulevat? Eivät siis ainakaan sinun vanhemmiltasi? Ah, minä arvaan. Hän on ne sinulle määrännyt aviokontrahdissa. Onko niin?

— On. Hän on minulle ne antanut. Entä sitten? Ne kuuluvat minulle.

Vielä järkytetympänä kuin Edith hillitsi Maurice kiihtymyksensä ohikulkijain vuoksi, mutta alkoi kysellä tarkempaan.

— Ei, onneton, ne eivät kuulu sinulle. Minä tunnen nuo kontrahdit. Se oli lahjoitus siltä varalta, että sinä jäisit eloon miehesi jälkeen: niin se on, minä olen siitä varma. Muistele vain ja ajattele tarkoin.

Edith jännitti koko olentonsa näitä uhkaavia sanoja vastaan, jotka vielä tulivat niin rakkailta huulilta, noilta ohuilta punaisilta huulilta. Nyt ei hän enää ajatellutkaan suostuttaa rakastajaansa osamieheksi asiaan, pyytää häneltä tätä suurinta rakkauden osoitusta, vaan ainoastaan itse tämän rakkauden pelastamista. Hänellä oli käytettävissään ainoastaan äänensä väreet, joiden vaikutuksille hän tiesi rakastajansa alttiiksi, mutta olihan lisäksi se, mitä hän sanoi, kuitenkin totta.

— Maurice, älä kohtele minua noin. Sinä erehdyt. Minun myötäjäiseni kuuluvat minulle. Ne kuuluivat minulle heti alusta. Eräs isäni ystävistä piti huolen siitä. Tahdotko todistuksia? Niin kauan kuin äitini eli, minä lähetin hänelle niiden korot. Ne olivat minun käytettävissäni. Näet siis erehtyneesi. Älä kohtele minua noin.

Hämmentyneessä mielentilassaan koetti Frasnen notariaattitoimiston entinen apulainen palauttaa muistiinsa tämänluontoisia oikeustapauksia ja vakuutti:

— Se on joka tapauksessa lahja. Hänen antamansa lahja. Ja avioerotapauksessa on sellainen lahjoitus peruutettavissa.

— Ei tämä, minä vannon sen, vakuutti Edith sokeasti.

— Koeta miettiä, Edith. Se on niin tärkeää, että minun henkeni on kysymyksessä.

— Sinun henkesi?

— Niin. Taikka kunniani. Se on sama asia. Sinäkö näitä myötäjäisiä hoidit ja nostit niiden korot?

— Minä.

Edith aavisti vaistomaisesti, mihin suuntaan hänen tuli vastata, ja hän tarttui valheeseen hanakasti. Todellisuudessa oli kyllä herra Frasnen hänelle myöntämä sadantuhannen frangin lahjoitus hänen omaisuuttaan, mutta miehen hallinnon ja valvonnan alaisena. Avioerojutun varalta ei ollut tehty eri ehtoa. Rouva Frasnella ei ollut näiden rahojen vapaata käyttöoikeutta, eikä hän yksinänsä voinut määrätä niitä maksettaviksi. Mutta mitä nämä saivartelut merkitsivät?

Maurice jatkoi säälimättömästi kuin tutkintotuomari:

— Minne nämä myötäjäiset olivat sijoitetut?

— Universelle-pankkiin. Olenhan sinulle jo sen kertonut. Anna minun olla.

— Olivatko ne sijoitetut sinun nimellesi?

— Olivat.

— Sieltäkö sinä ne nostit ennen lähtöämme?

— Sieltä.

— Ja sinä saatoit nostaa ne vain omalla nimelläsi Chambéryn konttorista?

— Niin.

— Teidän avionne oli siis alunpitäen solmittu pesäeron ehdolla?

— Niin oli.

Monta kertaa oli Maurice tiedustellut tätä seikkaa sen jälkeen kun Edith jonkun aikaa heidän lähtönsä jälkeen oli ilmoittanut muuttaneensa rahaksi personallisen omaisuutensa, jonka hän tosin silloin oli maininnut kotoaan saamakseen perinnöksi. Tästä pankkijutusta, jonka hän silloin oli keksinyt uinuttaakseen Mauricen epäluuloisuutta, piti hän nyt itsepintaisesti kiinni juuri tänään, jolloin hän oli aikonut sen peruuttaa.

Hänen täsmälliset ja nopeat vastauksensa olivat hänen entisten selitystensä kanssa yhtäpitäviä ja ylimalkaan tyydyttäviä. Mahdollistahan oli, että joku Dannemarien perheen neuvonantaja oli ennen kontrahdin allekirjoittamista astunut väliin ja käyttäen hyväkseen herra Frasnen intohimoa aikaansaanut välittömän ja ehdottoman lahjoituksen, jonka määränä oli turvata nuoren tytön tulevaisuus ja varata heti alusta suurempi riippumattomuus ja arvokkaampi asema. Miksikä Maurice olisi epäillyt näitä vakuutteluita? Johan nekin häiritsivät hänen onneansa. Sekin oli jo liikaa, että hän jonkinlaisen tenhoutumisen vallassa oli suostunut arvottomasti tinkimään ja lykkäämään työhön ryhtymistään aina tämän lemmenvuoden loppuun saakka. Mutta hän ei aavistanut, että Edithin omaisuus, jonka hän oli ajatellut ensi tilassa korvata työllänsä, oli peruisin niin myrkytetystä lähteestä. Nyt oli tämä lähde tullut ilmi, masentanut hänen ylpeytensä ja murskannut hänessä viimeisenkin arvonannon itseänsä kohtaan. Joskin nämä varat olivat hänen ystävättärensä omia, niin todellisuudessa ne tulivat kuitenkin mieheltä, jonka kotilieden hän oli hävittänyt. Pieninkin siru, mikä niistä pirahti hänen toimeentuloonsa, oli häpeä, jota hän ei millään ehdolla voinut sietää…

Kauhistuneena laski hän mielessään velkansa suuruutta.

— Sinun rahasi ovat sijoitetut Milanon Internationale-pankkiin.
Tiedätkö paljonko niistä puuttuu?

— Sinähän niitä hoidat.

— Lähes kahdeksantuhatta frangia.

— Emmepä ole paljoa kuluttaneet, vastusteli Edith lempeästi.

Lukuunottaen nekin rahat, jotka Mauricella oli alusta mukanaan, ei tämä summa tosiaankaan ollut suuri matkoilla vietetyn kokonaisen vuoden menoiksi. Mutta Ortassa, jossa olivat asuneet jo kuusi kuukautta, on elämä huokeata, huvit harvinaisia ja halpoja. Lyhyen tuhlausajan jälkeen oli Edith osoittanut olevansa vakava ja vaatimaton, vähiin menoihin tyytyväinen: rakkaus oli hänelle kylliksi.

Mistä ja mitenkä hankkisi Maurice nämä kahdeksantuhatta frangia? Niinkauan kuin hän ei ollut niitä maksanut, katsoi hän olevansa mennyttä miestä, kunniaton, ja elämä oli hänelle rasitus. Maurice tunsi niin syvää nöyryytystä, ettei voinut olla lemmittyänsä loukkaamatta:

— Hyvä on. Minä olen sinulle velassa: minä maksan sen pois. Sitten saamme nähdä.

Väsyneenä, masentuneena, voitettuna Edith huokasi:

— Mikä keskustelunaihe rakastaville ja vielä meidän vuosipäivänämme!

Hän kätki kasvonsa. Vielä onnettomampana kuin hän tuli Maurice likemmäksi ja tarttui hänen ranteisiinsa:

— Kuule, Edith, en minä syytä sinua. Me elimme yhdessä ikäänkuin olisimme olleet naimisissa. Minä en ajatellut muuta kuin rakkauttamme. Se oli väärin. Minä olen vielä kovin nuori.

Edith jätti kätensä hänen valtaansa pelkäämättä näyttää itkettyneitä silmiään:

— Enkö minä ottaisi vastaan kaikkea sinulta kiitollisuudella?

— Sinulta kyllä, mutta häneltä? Hän on kostanut. Jos minä olen hävittänyt hänen kotilietensä, on hän murskannut minun onneni.

— Mitä minä hänestä välitän?

Mutta Maurice jatkoi hellittämättä raskaasti ja murheellisesti:

— Me olemme eläneet liian huolettomasti. Se on nyt lopussa.

Hänen äänensä oli niin toivoton, että Edith heittäytyi hänen syliinsä:

— Älä puhu!

Hän tahtoi saada ystävänsä pois tämän kaiteen luota, missä heidän luottamuksensa elämään oli heiltä mennyt.

— Tule metsään, Maurice. Tule istumaan varjoon, kappelimme luo. Siellä olemme yksin ja saamme lohdutusta.

Maurice suostui.

— Niin, mennään sinne.

Mäntyjen välistä pilkistävä päivä loi karisseiden lehtien peittämälle maalle kirkkaita päiviä. Ne olivat muuten varjoisalla tiellä kuin lätäköitä, joiden yli täytys kahlata. He kiersivät kappelin taakse. Edith etsi syrjäisen sammaltuneen kolkan, pyysi rakastajaansa istumaan ja peitti hänen kasvonsa suuteloillaan. Maurice näytti unohtavan surunsa hänen hyväilyissään, mutta työnsi yhtäkkiä hänet luotaan:

— Ei, anna olla. Mene tiehesi. Sinun suudelmasi riistävät minun tahtoni. Minä en ole enää mitään. Minulla ei ole enää muuta kuin tuo sykyttävä sydän.

— Minä rakastan sinua.

— Niin kai, minä rakastan sinua.

Hajamielisen näköisenä viittasi hän puiden välistä vilkkuvalle järvelle. Vavahtaen ymmärsi Edith heti kiusauksen.

— Mutta minä rakastan sinua enemmän kuin ennen. Sinä käsket, minä tottelen, minä kuulen.

— Tahdotko tulla minun kanssani?

— Minne sitten viet minut?

— Tuonne alas.

Vaistomaisesti Edith peräytyi:

— Ole vaiti.

Mutta niinkuin Edith viime vuonna Lémencin kukkulalla oli taivuttanut
Mauricen lähtöön, niin Maurice nyt kiihtyi häntä taivuttamaan:

— Tule. Meidän rakkautemme vuosi on jo mennyt. Tule: meidän rakkautemme on jo mennyttä. Ei kukaan meitä etsi. Vesi ei ole kylmää. Me soljahdamme sinne veneestä. Minulla ei ole enää kunniaa. Tahdotko tulla?

Edith syleili häntä molemmin käsivarsin ja huusi kauhistuneena:

— En, en, en! Minä rakastan sinua. Joka rakastaa, se ei tahdo kuolla.
Joka rakastaa, se valehtelee, varastaa, tappaa, mutta ei tahdo kuolla.
Rakastavaiset, jotka tappavat itsensä, eivät rakasta rakkauttaan.

Maurice riistäytyi irti hänen syleilystään pelkäämättä häntä loukkaavansa.

— Anna minun olla. Älä koske minuun.

Ja hän läksi juoksemaan pois. Melkein yhtä ketteränä kuin Maurice riensi Edith perässä. Leikkimässä olevat lapset keskeyttivät pelinsä katsellakseen tätä kilpajuoksua.

Päästyään näkyvistä kääntyi Maurice Buccionen pihalle. Hän oli sen keksinyt kävelyillään Edithin kanssa. Se oli viimeinen jäännös vanhasta lujasta linnasta, korkea nelisnurkkainen torni, ympärillään köynnöskasvien peittämiä muurien raunioita. Se on Orta-järven rannalla, kastanjapuita kasvavalla kukkulalla ja vallitsee maisemaa, joka etelästä alkaa tasangon laidassa olevasta kirkkaasta Novaren kaupungista ja ulottuu pohjoisessa Monte Rosaan saakka, joka kaukana kohoaa toisia vuorenseinämiä korkeammalle kimmellyttäen lumista lakeansa auringossa. Paikka on autio eikä mistään koko ympäristössä ole niin laajaa näköalaa. Usein, kun kumppanin väsymys antoi hänelle muutaman tunnin joutilasta aikaa, oli hän tullut tänne, katsellut kotimaatansa kohti ja tuntenut olevansa maanpaossa.

Hän viipyi siellä kauan aikaa myrkyttäen haavaansa. Miksikä hän tällä hetkellä ei tuntenut muuta kuin kurjuutta rakkaudesta, jonka piti täyttää hänen nuoruutensa? Oli siis olemassa muuta kuin rakkaus, jotakin niin arvokasta, että joskaan se ei voinut hävittää rakkautta, sillä oli kylliksi voimaa työntää se toiselle sijalle ja häiritä sen iloja. Rakkaus ei ollut koko elämä. Se ei voinut eristäytyä, irtautua muusta elämästä. Yksikseen joutuneena se oli vain murtava ja hävittävä voima. Tuolla puolen noita vuoria, jotka sulkivat näköalan, oli täytynyt tapahtua jokin onnettomuus. Maurice oli siitä nyt varma.

Saattoiko hän vakavasti syyttää yksin olosuhteita? Ei: peittelemättä katsoen hänen nykyinen menettelynsä oli tuomittava. Hän käsitti olevansa syyllinen kevytmielisyyteen ja heikkouteen: vastuunalainen siitä, että oli suostunut lähtemään, vaikka hänen piti ymmärtää, että hänen varansa eivät pitkälle riittäisi; vastuunalainen siitä, että oli ilman todistuksia hyväksynyt Edithin selittelyt, joiden riittämättömyys oli helppo ymmärtää; vastuunalainen siitä, että oli suostunut, hänen hyväilyjensä huumaamana, nauttimaan nykyhetkestä entistä tai tulossa olevaa ajattelematta; vastuunalainen siitä, että oli taipunut Edithin houkuttelemana, kun tämä itsepintaisesti vaati häneltä kokonaista vuotta joutilaisuudessa ja velttoudessa vietettäväksi.

Ja hän näki selvästi, että jos hän tahtoi kunniansa säilyttää, ei hän voinut saada apua muualta kuin omaisiltaan. Ilman heitä oli hän mennyttä miestä, sillä pitkään aikaan hän ei voisi maksaa takaisin näitä rahoja, joista eläminen oli hänestä sietämätöntä; mutta jos hän pyysi heidän apuansa, pelastaisivat he hänet. Mikseivät pelastaisi? Eikö hänen häpeänsä ollut heidänkin? Jos niin oli, niin oli siis myöskin hänellä heitä kohtaan velvollisuuksia, jotka hän oli laiminlyönyt. Perheen tulee vastoinkäymisessä ja vaarassa meitä auttaa; millä oikeudella me sitten unohdamme sen etsiessämme itsekästä onnea, jonka seuraukset ovat sen etujen vastaiset?

Ylpeys esti häntä kääntymästä isän puoleen. Mutta äiti oli hänen uskottunsa. Häneltä pyytäisi Maurice vapauttamiseensa tarvittavaa summaa. Siitä puristi kenkä. Hänen täytyi ennen kaikkea pelastaa kunnia omissa silmissään.

Tämän päätöksen tehtyään palasi hän ripeästi hotelliin ja kirjoitti rouva Roquevillardille. Kun hän oli kirjeensä lopettanut ja käynyt viemässä sen postilaatikkoon, saapui Edith. Maurice huomasi hänet käytävän päässä ja oli melkein oudostunut nähdessään hänet jälleen näin pian, sillä niin kauas tunsi hän muutama tunti sitten Edithistä loitonneensa. Vuoden ajan oli Edith täyttänyt kaikki hänen päivänsä, hänen sydämensä joka sykähdyksen. Tottuiko hän näin nopeasti valtakuntansa menettämiseen?

Kun Edith näki hänet, pysähtyi hän epäröiden, mutta riensi sitten suoraa päätä hänen syliinsä:

— Se olet sinä… sinä…

— Ystäväni, rakkaani… sanoi Maurice hyvin hellästi.

— Sinä olet siinä, minä olen tyytyväinen… Väristen näytti hän järveä selittääkseen retkeänsä:

— Minä tulen tuolta alhaalta. Kuljin pitkin rantaa. Istukaamme, eikö niin? Minä olen aivan näännyksissä. Olen peljännyt niin kamalasti.

Ja hän katseli rakastajaansa hellittämättä. Tämä löysi hänen olennostaan vanhan viehätyksen. Syysmaisema kietoi heidät hauraaseen hekumaansa. Rakkaus nousi voittajana raunioille.

Huumaantuneina nauttivat he onnea, jonka kumpikin tunsi tuomituksi.

Tämän jälkeen he eivät enää puhuneet entisyydestä. Maurice odotti vastausta kirjeeseensä. Edith ei uskaltanut mitään kysellä, mutta kahdensi viehätyksensä häntä miellyttääkseen. Hänen viehätyksensä oli nyt toisenluontoista. Siinä ei enää ollut mitään kehoittelevaa eikä alituista levottomuutta. Rakastajansa menettämisen pelko oli tehnyt hänet nöyräksi ja alttiiksi, heikoksi ja helläksi. Hän etsi sellaisia puheenaineita, sellaista luettavaa, mitä tiesi Mauricen suosivan. Hän soitteli pianolla hänen mielikappaleitaan. Mauricen puolelta hän sai nyttemmin vain hyvyyttä. Tästä teennäisen rauhan saavutuksesta nauttivat molemmat vain tinkien. Heidän sopunsa oli ilotonta, siitä puuttui vakaumus ja luottamus.

Marraskuun 2. päivä oli heille erikoisen armoton. Voidakseen paremmin antautua perheensä muistoihin, joita Pyhäinmiestenpäivä elvytti [katolisissa maissa tällöin »Vainajien päivänä», pidetään hautuumailla uskonnollisia menoja, omaiset sytyttävät vainajiensa hautaristien lyhdyt, tai missä niitä ei ole, kynttilöitä ja soihtuja, ja tuntemattomienkin kummut peitetään kukkasilla. — Suom. muist.], aikoi Maurice lähteä ulos yksinään, mutta Edith pyyteli saada tulla mukaan. Maurice suostui kylmähkösti ja meni Monte Sacrelle odottelemaan sillä välin kuin Edith pukeutui valmiiksi.

— Minne me menemme, kysyi Edith saavuttuaan.

— Hautuumaalle, niinkuin kaikki muutkin tänä päivänä.

Ortan hautuumaalle päästäkseen täytyi heidän kulkea hoitamattoman kentän poikki, joka oli muinoin kuulunut hautuumaahan, mutta jota ei enää käytetty siihen tarkoitukseen. Sen kamaran alla olevat haudat olivat näkymättömät ja unohtuneet. Ei mitään ollut enää osoittamassa niiden paikkaa, ei nimeä, ei ristiä, ei edes entisen kummun jälkeä. Pyhäinpäivän johdosta olivat tuntemattomat kädet sirotelleet sinne tänne päivänkukkakimppuja, jotka muuttivat tämän nurmikon kukkatarhaksi.

Edith ja Maurice pysähtyivät tälle hevoskastanjain ympäröimälle nurmikolle. Lehtiä ei näyttänyt enää pysyttävän muu kuin ilman tyyneys. Pienikin tuulenhenkäys riittäisi riipimään ne puista. Iltapäivällä alkoi tuntua hiukan tuulen henki. Ja kultalehdet irtautuivat todellakin, lehahtelivat ilmassa hetken ja keräytyivät pääkäytävää reunustaviin ojiin. Yksi niistä asettui nuoren naisen päähineelle.

Tämä katoavaisuuden merkki noiden herkkähipiäisten kasvojen, noiden tulisilmien, koko tuon olennon yllä, joka liikkumattomanakin elvytti elämää, tuli täydentämään sitä mielenliikuntoa, jonka tämä päivä oli hänen kumppanissaan virittänyt.

Kun hän oli vaiti, näytti Edith hänelle päivänkukkia:

— Kauniita kukkia.

Mutta kumpikin ajatteli, että ne olivat kuoleman verhoja. Vaistomaisesti palaten omaan itseensä he katselivat heitä puoleksi peittävien puiden rivejä ja lähestyen toinen toistaan syleilivät toisiansa hautojen päällä.

III.

RAUNIOT.

… Kaksi päivää tämän kävelyretken jälkeen kutsuttiin Mauricea hotellin konttoriin.

— Vakuutettu kirje. Postinkantaja kysyy teitä.

Hän tunsi keltaisen kirjekuoren, joita hänen isänsä käytti, kirjoitti nopeasti kuittauksen, postinkantajan, joka oli lukenut vakuutussumman, katsellessa häntä kunnioittavan näköisenä. Kirje, joka oli mustareunainen, sisälsi ranskalaisen sadanfrangin setelin ja hänen sisarensa Margueriten kirjoittaman kahdeksantuhannen frangin maksuosoituksen Internationale-pankkiin Milanossa.

»Nyt», mietti hän, »olen oma herrani.»

Nöyryytyksen jälkeen oli hänen ensimmäinen vaistonsa ylpeydentunne. Vasta sitten kiinnitti hän huomiotansa paperin reunustaan ja hänen sydäntänsä kouristi. Joku onnettomuus on tapahtunut, joku suuri onnettomuus hänen poissaollessaan. Nuorena ei, eikä aina myöhemminkään, ihminen ajattelekaan voivansa menettää lähimpiänsä: erkanee heistä suruttomasti varmana siitä, että tapaa heidät taas palatessaan. Ensimmäinen kuolemantapaus lakkauttaa tulevaisuuden luoton. Erillään omistaan, vailla tietoja, ikänsä ja lempensä huolettomuudessa oli hän saattanut syrjäyttää sen levottomuuden, joka alkaa tylysti ahdistaa rintaa, kun jokin sattuma tulee väliin muistoja herättämään. Usein, vähitellen yhä useammin hän muisti kotiperhettään, ja kuvitteli paikkaa, jonka hän oli jättänyt autioksi. Edithin läsnäolo ei aina riittänyt karkoittamaan näitä mielikuvia. Mutta suoranaista kuolemantapausta hän ei sentään ollut aavistellut. Vasta muutamia päiviä sitten, kun vuodenajan sävy muistutti hänen oman onnensa haurautta, palasi hänen mieleensä silloin tällöin äidin kalpeat kasvot, hän tunsi poskellaan viimeisen hyväilyn kädellä, joka oli kylmä ja jonka kosketus tuntui vieläkin, vuoden kuluttua.

Isku, joka häntä kohtasi, tuli sittenkin odottamatta. Miksi kirjeen kirjoittajana oli Marguerite? Ja miksi hänen kirjeessään oli surureunus, ellei?… Vastausta tähän kysymykseen ei hän uskaltanut ajatella: se valtasi kuin hyökylaine. Hän otti hattunsa ja lähti ulos kirje kädessään. Kuinka olisikaan hän saattanut lukea sitä hotellin konttorissa? Ei edes sen lähettyvillä, maantiellä tai lähimetsässä: Edithän tulee alas muutaman minuutin päästä ja yllättää hänet, mutta tätä surua hän ei voi jakaa kenenkään kanssa. Jakaminen oli vähentämistä ja hänen oli itsensä vastaanotettava kaikki.

Hän silmäsi vain muutaman alkurivin ja lähti sitten menemään kuin takaa-ajettava haavoitettu otus. Missä huomasi asumuksia, siinä aina jatkoi kulkuansa. Hän etsi yksinäisyyttä, missä voisi itkeä ihmisten näkemättä. Ja suuntasi matkansa Buccionen tornille.

Eikä pysähtynyt ennenkuin oli saapunut kukkulan laelle, tornin juurelle. Hengästyneenä istahti hän sinne nurmettuneiden muurinraunioiden suojaan. Oli lopulta juossut — ikäänkuin nyt kukaan pääsisi kohtaloa pakoon! Mutta mikäli hän siinä sai tasoitelluksi hengitystään, sikäli alkoi pelko häntä yhä enemmän ahdistaa. Sisarensa pitkää, moniarkkista kirjettä puristi hän yhä kädessään eikä uskaltanut lukea sitä. Vain suurella tahdonponnistuksella saattoi hän jatkaa äsken alkamaansa ja hänen täytyi sittenkin tuontuostakin keskeyttää. Tulihan siinä vastaan onnettomuutta, paljoa enemmän kuin hän oli saattanut aavistaa.

Chambéry, 2. marraskuuta.

»Rakas Maurice!

»Sinun kirjeesi otin minä vastaan. Minä olen sen aukaissut. Odotin sitä jo kauan. Ajattelin, että se tulee kyllä, se tai sinä. Äitimme oli sen sanonut. Sinä et ole voinut unhottaa meitä ainaiseksi.

»Minä huomaan kirjeestäsi, että sinulla ei ole lähtösi jälkeen ollut mitään tietoja meistä ja se selittää minulle paremmin sinun täydellisen vaitiolosi. Niin, nyt sinä jo ymmärrät, että äiti on poissa. Voidakseni sanoa sen sinulle, täytyy minun koota kaikki kärsimykseni, jota en tahdo menettää, koska se lähentää minua häneen. Itke kanssani, rakas veliparka, itke runsaasti kyyneleitä kaiken sen ajan puolesta, jolloin et ole itkenyt. Mutta älä masennu epätoivoon; rohkaise mielesi. Hän tahtoo sitä.

»Hän jätti meidät 4 p:nä viime huhtikuuta, siitä on lähes seitsemän kuukautta. Pitkin talvea riutuivat hänen voimansa hiljalleen, huomaamatta. Hänellä ei ollut tuskia; ainakaan ei hän valitellut. Sangen usein hän rukoili. Ei olisi mitenkään saattanut aavistaa lopun tulevan niin äkkiä, kun hän eräänä iltana lähti kesken rukousta. Isä ja minä olimme läsnä. Hän katsahti meihin, koetti hymyillä ja hymisi nimeä, jonka me molemmat kuulimme ja joka oli sinun. Ja sitten hervahti hänen päänsä. Kaikki lopussa.

»Muutamia päiviä ennen oli hän puhunut minulle sinusta ikäänkuin tahtoen ilmaista viimeisen tahtonsa. Minä ymmärsin sen vasta jälkeenpäin: hän puhui ihan tavallisesti, hyvin luontevasti.» Hän sanoi minulle: »Maurice palaa. Hän on enemmän onneton kuin syyllinen. Hän ei sitä vielä tiedä, mutta kerran hän sen ymmärtää. Silloin tarvitsee hän paljon rohkeutta. Lupaa sinä minulle, kun hän palaa, ottaa hänet vastaan, sovittaa hänet isänsä kanssa, sukunsa kanssa ja puolustaa häntä, lupaa lopuksi, että et missään tapauksessa hylkää häntä, mitä tapahtuneekin.» Ei minulta olisi sitä lupausta kaivattu, mutta minä lupasin. Siispä, kun sinun kirjeesi tuli, minä en epäröinytkään sen aukaisemista: minä olen nyt äidin paikan täyttäjänä. Täytänpä tehtäväni hyvin tai huonosti, niin teen sen joka tapauksessa kaikesta sydämestäni.

»Sinun täytyy saada tietää, että äiti ei uskonut sinua syylliseksi. Enkä minä. Eikä isäkään, siitä olen varma; vaikkakin hän sanoi meille, että heikkouskin on tavallansa syyllisyyttä ja että se, jota hänen perheensä on kannattanut syntymästä miehenikään asti, ei ole vapaa tekemään semmoista, josta on seurauksena koko heimon turmio. Nyt hän ei enää koskaan puhu sinusta. Mutta tiedän, että hän ajattelee sinua ja on huolissaan. Muista häntä, Maurice, muista häntä yhtä paljon kuin lepoon mennyttä äitiämme. Hän on muuttunut, paljon muuttunut. Hän, joka oli niin nuortea astunnalta, olennolta, äänensävyltä, hän on vanhentunut tänä lyhyenä aikana. Hän tekee työtä lakkaamatta. Työtä tehdessään hän unhottaa onnettomuuden… Minä olen kyllä luvannut olla sinua moittimatta. Mutta täytyyhän sinun tietää kotimme asiat, kun et vuoteen ole mitään kuullut. Hän on niin arvossapidetty, ettei yksikään niistä, jotka ovat uskoneet asiansa hänen ajettavakseen, ole peräyttänyt luottamustaan.

»Hubert, jonka piti palvella vielä kaksi vuotta Ranskassa, on onnistunut saamaan komennuksen siirtomaihin. Hän lähti viime toukokuussa Sudaniin. Hän on erään etuvartiopaikan päällikkönä sisämaassa, Sikassossa. Se on kyllä verrattain vaaranalainen paikka. Mutta hän oli itse anonut komennusta sinne. Félicie on yhä Hanoin sairaalassa. Hän on hyvin levoton sinusta. Viimeksi kertoi hän kahden belgialaisen lähetyssaarnaajan kuolemasta, jotka murhattiin Kiinan rajalla. Hän ei näytä säälivän, vaan melkein kadehtivan heidän marttyyrikohtaloansa ja pahoittelevan, ettei hän itse ole saanut antaa henkeänsä sellaisten puolesta, joita hän kutsuu 'tuhlaajapojiksi', kuten tiedät. Hän on perinyt äitimme hartaan hurskauden. Jumala häntä varjelkoon siellä kaukana, maailman toisella äärellä!

»Marcellazit ovat jättäneet meidät. Huolimatta Germainen pyynnöistä on Charles myynyt toimistonsa ja ostanut toisen Lyonissa. Heidän lähtönsä oli meille raskas. Isä sanoo kuitenkin että se oli järkevää. Langollamme oli siten tilaisuus lähestyä perhettänsä, joka, kuten tiedät, on Villerranchesta; hänellä on siitä hyötyä. Kesälomaa tulivat he viettämään meidän kanssamme La Vigiehin. Pierre ja Adrienne päivettyivät siellä ihan ruskeiksi. Pikku Julien, minun suosikkini, jäi kuitenkin kalvakkaaksi. Mutta me katsoimme, että Savoijin ilma on hänelle kuitenkin terveellisempää kuin Lyonin sumu, ja Germaine jätti hänet täksi talvea meidän luoksemme. Hän elävöittää tätä muuten alakuloista suurta asuntoa.

»Nyt olet saanut yleiskatsauksen. Ennen talletti äiti kuulumat poissaolevista ja ilmoitti ne edelleen kaikille muille. Näet että minä yritän täyttää hänen tehtävänsä. Vaikeampaa on se mikä minun vielä on sinulle sanottava. Mutta minä vain kerron, mikään syytös tämä ei ole. Se käy paremmin niin. Ensinnäkin minuun voit luottaa joka tapauksessa ja itsehän sitten arvaat meidän murheemme, joka on sama kuin sinun.

»Sinä et nähtävästi ole tiennyt mitä heti lähdettyäsi tapahtui: muutenhan et olisi voinut pysyä piilossa. Notario Frasne teki sinua, niin sinua vastaan syytöksen luottamuksen väärinkäytöstä. Juuri semmoisen syytöksen: siitä on hyvin paljon puhuttu. Hän syytti sinua siitä, että olit muka anastanut hänen kassakaapistaan satatuhatta frangia. Sitten pani hän vireille korvausvaatimusjutun pakottaakseen oikeuden vangituttamaan sinut, mutta kun sinua ei tavattu, annettiin yksipuolinen tuomio. Minä selitän asian niillä sanoilla, joita on käytetty. Valamiehistö ei tahtonut sinua tuomita. Mutta toimiston apulaiset, varsinkin herra Philippeaux, todistivat sinua vastaan oikeudessa. He ilmoittivat, että sinä tiesit koko tuon rahamäärän olevan kassakaapissa, ja lisäksi, että sinä olit jäänyt viimeiseksi toimistoon, jolloin avaimet olivat sinun hallussasi, ja että sinä tunsit avaussalaisuuden. Silloin tuomittiin sinut, lieventäviin asianhaaroihin katsoen, yhden vuoden vankeuteen. Se näyttää olevan vähin mahdollinen. Otettiin huomioon vaikutelmat, joiden alaisena sinä muka olit toiminut. Mutta sinut on tuomittu, ymmärrätkö? Se tapahtui viime kuussa. Äiti oli silloin jo poissa. Kun isä ilmoitti sen minulle, olivat hänen kasvonsa niin kalpeat, että minä huolestuin. Hän hillitsi itsensä kuten aina. Minä olisin pitänyt parempana että hän olisi itkenyt. Mutta hän ei ole niitä, jotka itkevät. Hän kärsii salassa ja se on pahempi.

»Tuomio kiinnitettiin meidän ovellemme ja julkaistiin sanomalehdissä. Se näkyy olevan laki. Kaikki entiset Roquevillardit, jotka ovat tehneet tälle seudulle niin monta palvelusta, eivät yhteensä kyenneet ehkäisemään tätä meidän nimemme häpäisyä.

»Tuomioon sisältyi lisäksi että sinun tulee suorittaa satatuhatta frangia notario Frasnelle. Isä aikoo myydä La Vigien ne maksaakseen. Hän sanoo, että kovaksi onneksi sinä olet viipynyt niin kauan, että sinun on täytynyt käyttää niitä rahoja, ja että asia kunnian kannalta katsoen, on asetettava varkauden tasalle. Charles sitävastoin väittää, että maksaminen olisi samaa kuin tunnustaa sinut syylliseksi ja että sitä ei saa missään tapauksessa tehdä. Mutta hänen ei tarvitse vastata perheen kunniasta, ja minä olen isän kannalla. Joka tapauksessa sääsi oikeus toimeenpantavaksi takavarikon, jonka nojalla äidin omaisuus jaettiin, joten sinun osuutesi saatiin irti. Minun osastani, kun olen täysi-ikäinen, antoi isä minulle summan, jonka sinulle lähetän ja jota häneltä pyysin. Hän näytti hämmästyneeltä; en tiedä ymmärsikö hän. Minä tarjosin hänelle sinun kirjettäsi. Hän kieltäytyi sitä lukemasta sanoen:

»— Ei, hän on minulle kuollut, ellei tule todistamaan viattomuuttansa.

»Olen liittänyt tähän vielä sata frangia paluumatkaasi varten. On välttämätöntä, että tulet Ajattele mitä vääryyttä olet meille tehnyt. Äitimme nimessä jonka viimeinen tahto ja toivomus se oli, isämme nimessä, jota sinä olet haavoittanut sydämeen, tähän mm jaloon ja niin hellään sydämeen, Félicien ja Hubertin nimessä, jotka ansaitsevat sinun hyväksesi Germainen ja minun, pikku siskosi nimessä, kaikkien omiemme nimessä, jotka niin pitkän ajanjakson kuluessa ovat näyttäneet vain kunniallisuuden esimerkkejä ja jotka vannottavat sinua ettet yhdessä hetkessä kaataisi nurin monien sukupolvien työtä: tule. Minä odotan sinua. Olen aina paikalla. Autan sinua. Uskon, että kun vain sinä palaat, kaikki vielä korjaantuu. Sillä sinä et ole syyllinen. On mahdotonta, että olisit. Kirjeestäsi näen selvään, että sinä et ole. Ja, vaikka siitä olisi vaaraakin sinulle, tule kuitenkin. On kohtuullista, että sinäkin vuorostasi kärsit, etkä sinä ole mikään raukka, joka sitä karttaisit.

»Olen lopettanut. Hartaasti toivon saaneeni sinut vakuutetuksi. Jos hän kuitenkin olisi meitä voimakkaampi eikä meidän uhrauksistamme ja kärsimyksistämme huolimatta sinun soveltuisi palata nyt, niin odottaisin sinua edelleen. Odottaisin koko elämäni. Elän isäämme ja sinua varten. Tiedä, että minä en sinua milloinkaan hylkää. Olenhan luvannut sen äidille. Sinä olit hänen viimeinen ajatuksensa. Ja jos minun kirjeeni sinua masentaa, muista, että hän kehoitti sinua rohkaisemaan mielesi, ajattele isämme sanoja; niin kauan kuin elämä on tallella ei mitään ole menetetty.

»Hyvästi, Maurice, minä syleilen sinua. Sisaresi

»Marguerite.»

Mitä oli se suru ja häpeä, jota Maurice oli tuntenut rakastajattarensa puolinaisten tunnustusten vuoksi verrattuna siihen tuskan ahdistukseen, jolla Margueriten kirje häntä kouristi? Kuinkapa kestäisi sitä sama mies, joka hiljan vain häväisevän epäluulon vuoksi oli aikonut juosta järveen? Hänen jalkaansa juuressa kutsui häntä järvi samalla tavalla, tarjoten unohdusta, äänettömyyttä, rauhaa, mutta hän ei edes katsahtanut sinne. Rodun kutsu kaikui hänen rinnassaan ja heikentymisen asemesta jännitti hän kaikki voimansa noustakseen saamaansa murskaavaa iskua päin. Kuoleman ajatus on luonnollinen rakastaville, kun he tuntevat epäilyä onnensa iäisyydestä. Nyt ei ollut enää kysymys hänen onnestaan, yksityisestä asiasta, jonka herra hän katsoi olevansa ja jonka kadotettuaan hän piti itseänsä oikeutettuna lähtemään elämästä, jos niin hyväksi harkitsi. Nyt oli hänen kanssaan koko hänen perheensä samassa kadotuksessa. Hän ei ollut oma herransa. Hän oli, tahtoi taikka ei, riippuvaisuussuhteessa, ja eristys, jonka hän oli luonut ympärilleen, oli vain virvaa ja turhuutta. Mutta samalla kuin hän menetti rakastavaisten ikuisen haaveen, että rakkaus muka on erillisyyttä, irti kaikesta kosketuksesta muun maailman kanssa, ammensi hän ikäänkuin voimanlähteestä vahvistusta juuri erillisyydestään, joka järkähtämättömästi velvoitti.

Eniten kärsi hän siitä, ettei voinut itkeä äitiänsä vapaasti, ilman tunnonvaivoja. Hän kadehti poikia, jotka arkun ääressä voivat antautua suruunsa ilman itsesyytöksiä. Eikö hän ollut osaksi syynä tähän kuolemaan, vaikka mikään ennakkoaavistus ei hänelle ollut sen tuloa ilmaissut? Hän muisti lääkärin selityksen, että tauti ei ollut toivoton, vaan että päinvastoin se paranee, kun vain potilas saa nauttia lepoa ja rauhaa. Mutta kuinkapa saattoi tuo heiverä olento kestää myrskyä?

Ja myrsky, jonka hän lähdöllään oli nostattanut, oli myllännyt, hävittänyt kotilieden. Kaikki oli hajalle viskottu, Marcellazit menneet, Hubert lähtenyt etsimään pientä kunniankorvausta tahratulle nimelle, ja suoranaista perikatoahan merkitsi vanhan kotikartanon myynti. Eikä kotona ollut enää muita kuin ukoksi tullut isä ja Marguerite. Mutta miksei Marguerite ollut mennyt naimisiin? Oliko hänen sulhasensa ollut kyllin katala lukeakseen hänen viakseen toisen syyn? Hän ei maininnut siitä mitään kirjeessään. Hän unohti itsensä luetellessaan heidän onnettomuuksiaan. »Minä elän isäämme ja sinua varten», sanoi hän koruttomasti, ilman muuta viittausta uhraukseensa. Ei kukaan ollut säästynyt, ei kukaan, paitsi syyllinen, joka hempeän taivaan alla oli elellyt mitä suloisimmissa nautinnoissa.

Sillä joskaan hän ei ansainnut herra Frasnen sinkoamaa katalaa syytöstä, oli hän syyllinen perhettänsä kohtaan, uskoessaan olevansa vapaa sitä pettämään. Ja hän syytti rakastajatartaan, jonka ymmärtämättömyys oli näin häntä häväissyt, jonka rakkaus oli häntä alentanut. Mutta rakkausko oli hänet alentanut. Rakkauteen, jota hän niin suuresti oli tavoitellut intoutuneessa ja samalla tiedonhaluisessa nuoruudessaan, joka oli hipaissut hänen sydäntänsä kuin ne hehkuvat henkäykset joita puihin ripustetut tarun harput odottivat soidakseen, sisällytti hän kaiken tunteellisuutensa niinkuin harpun soimisen tuuleen. Sen lukuun hän pani kaiken innon ja heikkouden, joiden lähde oli hänessä itsessään. Keskellä tätä pikaista elämänsä katselmusta muisti hän Edithin silmät, suun, liikkeet. Niin, noiden liikkeiden sulolle, tuon äänen hyväilylle, noiden katseiden hehkulle oli hänen sydämensä soitto ripustettu. Hän luopuisi tästä naisesta, mutta ei rakkaudestaan.

Ja mistä kävi hänen sitten Edithiä moittiminen? Mitä tämä aavisti siitä murhedraamasta, jossa hän aiheutti kokonaisen suvun turmion? Varmaan ei mitään. Hän oli ottanut tuon rahan niinkuin he ottavat sydämiä, ajattelematta pahaa ja luullen sitä oikeudekseen. Jos Maurice ilmoittaisi hänelle asian, hämmästyisi hän ja palaisi epäröimättä Chambéryhin huutamaan tuomareille rakastajansa viattomuutta. Tätä jalomielisyyttä Maurice ei halunnut. Parempi, ettei hän saisi sitä milloinkaan tietää ja että hän saattaisi itseään mihinkään vaaraan. Hän, Maurice, lähtisi tänä iltana… ei, ei tänä iltana, huomenaamulla, hänelle ilmoittamatta, täytettyään hänen laittomat myötäjäisensä, jottei niistä puuttunut mitään.

Mutta miten Edithin kävisi näin hyljättynä? Eikö hänellä, Mauricella, ollut myöskin velvollisuuksia häntä kohtaan, jolle rakkaus oli elämän kaikkeus?… Hän koetti kuvitella Edithin tulevaisuutta. Näki hänet armotta julmasti raadeltuna, kuuli hänen kiroavan ja itkevän rakastajaansa vuorotellen, huutelevan häntä pyhässä metsässä, kappeleissa, kaikissa heidän lempensä muistopaikoissa. Maurice tunsi vilpitöntä osanottoa hänen sieluntuskaansa. Mutta toisaalta Edithissä oli niin paljon joustavuutta, niin hurja elämänhalu, että hän kyllä taas tointuisi. Eikö hän ollut nähnyt Edithin väristen ja jyrkkänä nousevan häntä vastaan, kun hän oli esittänyt kuolemaa? Epäilemättä hän tointuisi, kestäisi, jäisi elämään. Ja Maurice tunsi sydämenahdistusta ajatellessaan, että kenties kerran, tuonnempana tämä hurja tuli, joka häntä kulutti, palaisi jollekin toiselle…

»Ei, ei sitä», huokasi hän. »Sitä en tahdo.»

Tämä oli viimeinen taistelu. Ensi hetkestä oli hän tuntenut tappionsa. Äidin kuolema, perheen viimeinen vetoaminen, hänestä langetettu häväisevä tuomio eivät sietäneet epäröimistä. Hän ei voinut tehdä muuta kuin järjestää lähtönsä yksityiskohtaisesti, mahdollisimmassa määrässä lieventää Edithin onnettomuutta. Jäädä hänen luokseen kauemmaksi ei hän tahtonut, mutta hauras päätöskin eritä hänestä tuntui niin tuskalliselta että teki mieli huutaa…

Edith odotti häntä levottomasti hotellin portailla. Heti nähdessään
Mauricen tulevan juoksi hän vastaan.

— Vihdoinkin! äänsi hän kuin hiljaisena valituksena, ei nurkunana.

Maurice koetti hymyillä.

— Päivää, Edith.

Herkkänä ja tarkkaavaisena hän katsasti rakastajansa kasvoja ja huomasi kyynelten jälkiä.

— Minä pelkään nykyään aina kun sinä olet poissa.

— Mitä sitten?

— Että sinä et palaa.

— Mutta rakas…

— Tiedän sen, jatkoi hän raskaasti. Kerran sinä jäät tulematta. Sano minulle, eihän se tapahdu vielä?

— Ole vaiti, Edith. Minä olen rakastava sinua aina.

— Ainako? Mitä tapahtuneekin?

Edith tarttui hänen käteensä ja kohotti sen ihailevalla liikkeellä huulilleen. Sitten hän kysyi pelokkaana:

— Sinä sait uutisia tänä aamuna Ranskasta, kerrottiin minulle.

— Niin sain.

— Hyviäkö?

Mauricella oli rohkeutta vastata myöntävällä liikkeellä. Koska hän säilytti suruansa yksin, olivat he jo erossa. Mutta Edith lisäsi:

— Minä en koskaan odota uutisia. Sinä olet minun sydämeni ja elämäni.

Ja kun hän astui edellä parvekkeelle, missä heidän pieni pöytänsä oli asetettu tuulen suojaan, kysyi Maurice itseltänsä:

»Onko minulla voimaa lähteä?»

IV.

PALAUS.

Puoliunessa nousi Edith vuoteen laidalle ryntäilleen katselemaan rakastajaansa, joka viimeisteli pukeutumistaan. Tämä oli asettanut lampun lattialle, jottei varjostimen heijastama valo sattuisi nukkuvan silmiin.

— Miksi nouset näin aikaisin? kysyi Edith unisella äänellä ja silmät puoliksi kiinni.

— Minä en saa unta. Ja päivä sarastaa.

Hän sammutti lampun. Hämärää valoa kuulti akkunaverhojen lomista.

— Yöhän nyt on, Maurice.

— Näkyyhän jo hiukan aamunsarastusta.

— Ei se päivää ole. Se on kuunvaloa.

— Nuku vielä, Edith. Sinulla on siihen aikaa.

— Niin. Minä olenkin väsynyt, minua niin raukaisee.

Hän painoi päänsä jälleen korvalliselle ja sulki silmänsä. Nukkuessakin oli Edithissä vielä lemmenhempeyden ilmettä. Maurice astui vuoteen luo, kumartui häntä kohti ja katseli hänen kasvojansa huoneen epämääräisessä hämärässä.

»Noiden silmien tuike, joka minun elämääni elvytti», mietti hän, »on minulta sammunut. Minä en enää saa nähdä sen tuikkivan. En näe verenliikettä poskilla, en hampaiden valkeutta puoliavointen huulien takana, en suun kaarta, nenän piirtoa, enkä tummien hiusten tulvaa, jonka tuoksun tunnen. Hänen ruumiinsa on minulta mennyttä, ..»

Hän tuli vaarallisesti hentomieliseksi. Hänessä heräsi kiusaus jäädä. Hän kumartui lähemmäksi ja siveli viehkeän lämmintä otsaa. Edith hymyili epämääräisesti silmät yhä kiinni. Ja Maurice poistui huoneesta.

Hotellin käytävässä tapasi hän vain pojan joka haukotteli harjatessaan permantoa eikä kiinnittänyt huomiota hänen puuhiinsa. Hänellä oli mukanaan vain käsilaukku, talvipalttoo ja keppi.

Lyhin tie Ortan asemalle kulki Monte Sacren kautta. Aamunsarastuksessa kalpeneva kuu loi kuin pelonalaista ja salakähmäistä valoa puoliksi valjenneeseen metsään. Mäntyjen ja lehtikuusten runkojen välitse hiipivät sen säteet maahan varisseille kellastuneille lehdille ja paneutuivat kappelien seinämille. Tullessaan viidennentoista kappelin luo kohotti Maurice päätään ja pysähtyi. Sen soljat pilarit seisoivat valkoisina, yksi ja toinen heitti mustan varjon seinää vastaan.

Hän nousi portaita ylös ja kääntyi viimeistä kertaa katsomaan tuttua maisemaa. Kaivon arkku, muutamien pyhättöjen selkeät piirteet kohosivat hänen ympärillään kuin ilmestykset. Hän erotti kauempana tummat vuoret ja eri puolella kukkulaa osia järvestä. Belvédèren hotelli oli jo jäänyt rinteen taakse näkymättömiin. Sitä hän kuitenkin etsi. Kivet, joita hän tallasi, puut, kappelit, koko ympäristön, jonka auringonnousu nyt palautti vaikuttavimpaan valaistukseensa, painui hänen mieleensä. Niinkauan kuin hänellä olisi voimaa muistella, hän näkisi ne jälleen tällaisina, ei niiden oman erikoisen viehätyksen vuoksi, vaan päähenkilön toimintapaikkana. Matkan päästä vielä tämä päähenkilö, hänen nuoruutensa ainokainen kukka, vaikutti tenhoavasti. Sen sijaan, että olisi paennut taakseen katsomatta Maurice seisoi yhä hievahtamatta tällä paikalla, joka oli Edithin lempipaikka ja jonne hän ruusunkukkia kädessä oli tullut heidän vuosipäivänsä aattona, heidän onnensa viimeisenä päivänä.

Raukeana väsymyksestä nukkui hän nyt heidän huoneessaan. Tunnin, kahden kuluttua, ehkä jo ennenkin, kun hän nousee tullakseen hänen luokseen, hän löytää kampauspöydältä musertavan kirjeen, joka hellävaraisin sanoin ilmoittaa hänelle eron tapahtuneeksi. Hän ei tietenkään sitä heti käsitä. Kuoressa olevat paperit selittävät asian paremmin. Siinä oli kuitattu hotellilasku, muutamia seteleitä, Milanon Internationale-pankin talletustodistukset ja niitä täydentämässä Marguerite Roquevillardin shekki, jonka Maurice oli kuitannut. Siitä hän huomaa kenenkä väliintulo tämän sai aikaan. Perhe, jonka hän oli voittanut, otti pois hänen rakastajansa. Silloin hän puhkeaisi suureen tuskanhuutoon. Niin kaukana hänestä kuin hän, Maurice, olisikin, aina tulisi hän kuulemaan sen vihlovana mielessänsä…

Metsästä väistyi kuunvalo aamunnousun tieltä. Aika kului. Maurice seisoi nojaten pilaria vastaan eikä voinut lähteä.

»Mistä sainkaan rohkeutta murtaa hänen sydämensä ja omani», mietti hän. »Hän on tuolla, ihan lähellä minua vielä. Jos palaisin, ei hän tietäisi mitään. Hänen heräämisensä olisi suloinen ja kevyt. Mutta ei, minä en milloinkaan enää tule häntä näkemään. On suhteita, joita rakkaus ei voi ehkäistä. Nyt ymmärrän, että onni ei ole oikeus. Minä rakastan häntä ja kidutan. Se paha, jonka hän minulle teki, ei ollut tahallista. Minä muistan tunteneeni vain elämää hänen rinnallaan joka hetki, mutta kuitenkaan en voisi enää elää hänen kanssaan… Edith, muistatko vielä? Sinä annoit minulle kukkia ensimmäisenä iltana. Ja sitten annoit minulle huulesi empimättä, niinkuin kukkasikin. Kun sanoit minulle: 'minä olen sinun, mutta yksin sinun, milloin tahdot', tunsin ennakolta hyväilyjäsi, jotka ovat syöpyneet minun veriini. Ah! älä sen vuoksi, että olet niin herkkä hyväilyille, sen vuoksi että juuri nyt kun saat minun tähteni kärsiä, sinun heikkoutesi huolestuttaa minua mitä tulevaisuuteen tulee, älä luule, että rakastan sinua vähemmän ja ettei minun siksi, että tiedän tämän tähden kerta saattavani sinut kadottaa, Edith, sopisi sitä ajatella, mutta kenties rakastan sinua vielä enemmän… Miten muistelet sinä minua? Kahden syksyn välin täytti rakkautemme. Tämä vuodenaika oli sinun lemmikkisi. Tapasin sen kultaa sinun silmissäsi, sen hurmiota sylissäsi. Nyt se muistuttaa minusta päivänkukkia Ortan hautuumaalla. Se verhosi kuolemaa. Ymmärrätkö, kuolemaa? En ole sanonut sinulle jäähyväisiä, mutta kaikki on lopussa. Se oi kuin kuolema meille. Sinä itket, puhut, kävelet, olet muille elävä olento täynnä suloa ja nuoruutta; mutta minulla ei sinusta ole enää mitään, minulta sinä olet kuollut. Ja parempi olisi että todella olisit kuollut. Sinä et kiroaisi minua, joka sinua rakastan ja jonka kuitenkin täytyi kuristaa rakkautemme…»

Junan vihellys tempasi hänet tylysti irti tästä toivottomuuden tilasta, johon hänen tahtonsa vähitellen luisui. Oliko aika livahtanut ohi? Ei, tämän täytyi olla Novareen laskeutuva juna, joka lähtee muutamaa minuuttia ennen kuin Domodos-solaan nouseva. Tämä otollisella hetkellä tullut muistutus palautti hänen tarmonsa. Hän jätti kappelin, juoksi metsän läpi ja saapui asemalle. Aamu nousi vuorille ja kuu haihtui avaruuteen.

Hän osti piletin Corconioon, joka on Ortaa lähellä, mutta päinvastaisella, suunnalla kuin se, minne hän, lähti, sekoittaakseen Edithiltä jäljet, jos tämä ehkä yrittäisi häntä tavoittaa. Matkalla syyttäisi hän erehdystä.

Omegnaan saakka kulkee rautatie liki järven rantaa. Vaunussa istuutui Maurice selkä eteenpäin ja kumartui akkunaan nähdäkseen vielä nämä muistorikkaat paikat. Keveät aamuvirit juovailivat järven pintaa. Niemen puut näyttelivät soijia runkojansa ja oksiensa kantavuutta. Tuolla hän oli oppinut tuntemaan onnen. Juna lähti Omegnasta. Turhaan yritti hän vielä löytää Orta Novaresea, silmillänsä, sydämellään pidättää pakenevaa maisemaa. Toisia, jotka suurensivat välimatkaa, putoili väliin kuin kiviä hautaan. Hän kuuli itsekunkin kumahduksen.

Tuntia myöhemmin saapui hän Domodos-solaan, pieneen Alppien juurella olevaan italialaiseen kaupunkiin, jota Lago Maggioren yläpuolella huuhtelee vuolteinen vihreä Tosa. Sieltä lähtee hevosrata, joka yhdistää Italian Sveitsiin Simplonin vuoren kautta, jos valjakot ovat hyvät ja hevosten vaihto täsmällistä, kuljetaan tuo neljäseitsemättä kilometriä Ossolan laaksosta Rhônen laaksoon kahdessatoista tunnissa. Matka maksaa lähes kaksikymmentä frangia. Saadakseen rahapuolen täysin selväksi Edithin suhteen oli Maurice melkein tyyten tyhjentänyt kukkaronsa Hän oli tutkinut matkaoppaita. Torinon kautta oli matka kalliimpi. Kun hän olisi lunastanut kolmannen luokan piletit Ortasta Domodos-solaan ja Briegistä Chambéryhin, ei hänelle laskelmansa mukaan jäisi taskuun kuin kolmen tai neljän sangen vaatimattoman atrian hinta. Se oli todellakin tuhlaajapojan paluu. Nöyryytystä tuntematta kärsi hän puutetta, joka asetti hänet samalle tasolle samassa vaunussa matkustavien köyhien työmiesten kanssa Tämä pikku huoli päinvastoin hälvensi hänen tuskaapa. Todellista levottomuutta ei hän senvuoksi tuntenut. Hän tiesi miten voi säästää karttamalla ajoneuvoja ja Briegin kalliita hotelleja. Simplonin vieraskoti vuorenkukkulalla, samoin kuin Grand Saint-Bernardinkin vuorella oleva, tarjoaa ilmaista vierasvaraisuutta vuoren yli kulkevalle köyhälle väelle, ja matkailijatkin käyttävät hyväkseen sen suojaa. Hänen vierustoverinsa, muuan Piemontén mies, joka tunsi paikat, selitti hänelle: »Vieraskoti on aina avoinna. Päivät ja yöt, yöt ja päivät. Yöllä on vain mentävä sisään, etsittävä huone ensimmäisestä kerroksesta kysymättä mitään keneltäkään.»

Näin helpottuivat matkan vaikeudet. Hän kulkisi Simplonille jalkaisin ja nukkuisi vieraskodissa. Domodos-solassa, mihin rautatie päättyi, nousi hän junasta ja käveli ylpeästi hevosvaunun ohi, joka seisoi aseman edustalla ja joka viiden alkutaipaleella virman hevosen vetämänä sangen pian hänet saavutti. Ajaja mitteli katseellaan matkalaukkua kantavaa, hyvinpuettua nuorta miestä, joka ei kammonut jalkapatikkaa. Hän hiljensi valjakon kävelemään, läimäytti piiskaansa herättääkseen huomiota ja kohteliaalla liikkeellä, jommoisella naiselle tarjotaan kukkavihkoa, tarjosi hän vapaata paikkaa vaunussa.

— Kiitos, vastasi Maurice, minä kuljen jalkaisin.

— Mahdotonta, mahdotonta, signoren jaloilla. Te myöhästytte kovasti! olen varma että signorina odottaa.

— Ei minua kukaan odota.

— Ah! sen pahempi. Takkavalkea, lämmin keitto ja nainen on perilletullessa suloista.

Ja kiristäen ohjaksia hätisteli hän hevosia. Pian oli vaunu kadonnut näkyvistä. Yksin jäätyään jatkoi Maurice matkaansa. Hiljoilleen kohosi hän laakson yläpuolelle. Ennen Alppien ahtaille rotkoteille astumistaan kääntyi hän katsomaan Italian ihanuuden viimeisiä väikkeitä. Se kukoisti Tosan kostuttamassa mutkaisessa laaksossa, metsäisillä rinteillä, vieläpä jyrkillä seinämillä, joita kultapensaat koristivat. Päivänvalossa näki selvään, että tämä maa koetti vuorten ankaruutta uhmaten viehättää. Messuun matkalla olevilla maalaisnaisilla — oli sunnuntai — oli värilliset kaulahuivit, joiden päät riippuivat selkäpuolella, ja lyhyet kirjavat hameet. He tervehtivät vastaantulijoita ensimmäisinä kohteliaalla hyvänpäiväntoivotuksella, joka liikutti nuorta miestä. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi vapaaehtoiseen maanpakoon menossa. Eikö Edith ollut hänen kotimaansa? Edith! Nyt hän oli herännyt, nyt hän tiesi… Ja Maurice joudutti kulkuansa unohtaakseen tuskansa väsymykseen.

Hän oli jakanut kuljettavat 64 kilometriä kolmeen osaan: Iselleen, 18 kilometriä; kukkulalle 22; Briegiin 24. Hän aikoi syödä aamiaista Isellessä ja ehtiä kukkulalle, joka on 2.000 metriä korkealla, syödäkseen päivällistä ja nukkuakseen vieraskodissa ja taivaltaa taas alas Briegiin seuraavana aamuna kyllin aikaisin ehtiäkseen Lausannen ja Geneven junaan, joka Ranskan rajalla tavottaa Savoijin junan. Maanantai-iltana klo kuuden aikana olisi hän Chambéryssä.

Iselle, vähäisen vehreän laakson takana, on viimeinen kylä ennen Sveitsiin tuloa. Siitä saa tosiaankin sen vaikutelman että täällä on sanottava surumieliset hyvästit Italialle. Rakennettuna pitkin Napoleonin tien reunoja on se jo sullottu kahden, neljän- tai viidentuhannen jalan korkuisen muurin väliin, mutta taakseen katsahtaessa voi vielä nähdä nurmikoita, muutamia puuryhmiä ja ikäänkuin lakeuden lupauksen vuorten keskellä. Hevosvaunun kulkuset — Isellessä vaihdetaan valjakkoa — ja rahavartijain mahtavaa arvonimeä käyttävien puoliherraskaisten tullimiesten touhu oli ainoa, mikä ennen vilkastutti: pikku kylää, kunnes elokuussa 1898 alkoi uuden, Alppien puhki kulkevan rautatien rakennus. Kuin taikatempulla kasvoi väkiluku nelinkertaiseksi. Kylän ahkerat asukkaat rakensivat pieniä, puutarhan ympäröimiä huviloita insinöörejä ja työnjohtajia varten. Syntyi sikermä uusia majataloja ja ravintoloita, seinillä Simplonin kunniaa julistava nimi ja vaahtoavan asti-viinin tarjous.

Kylän koko sunnuntain johdosta joutilas väki oli jalkeilla. Kellot soittivat päämessun päättymistä, kun Maurice saapui. Hän kulki läpi naisten jonon, jotka virsikirja kädessä palasivat kotiansa, kun taas keilaradat houkuttelivat miehiä ja joka kapakasta tuoksahti ruuanhaju ja kuului kitaran ja harmonikan soitto. Hän aterioi halvasta hinnasta eräässä viheliäisennäköisessä osteriassa, meluavan joukon seurassa. Sen sijaan että olisi käyttänyt hyväksensä päivää ja kiiruhtanut lähtöänsä — marraskuussa tulee yö niin äkisti — hän vitkasteli harkitsematta, ikäänkuin olisi pitänyt tuota mautonta meteliä yksinäisyyttä parempana. Hän ei saanut itseään pakotetuksi kulkemaan rajan yli. Se oli hänestä perikadon kouraantuntuva todiste, hän takertui jälleen rakkauteensa kuin hukkuva olkeen. Vielä tässä savuisessa huoneessa, jossa meluava rähinä esti häntä ajattelemasta ja siten lievensi hänen tuskaansa, kuvitteli hän kuitenkin olevansa kaukaisessa kosketuksessa Edithin kanssa.

Vähää ennen Gondon-rotkoa, missä vesiryöpyt kohisevat, tapasi hän molempien maiden välisen rajapyykin. Kuljettuaan sen ohi tunsi hän pimeyden valtaavan sydämensä jo ennen kuin se peitti sen kapean kaistaleen maata, missä hän taivalsi kahden kallion välissä. Kohottaessaan päätänsä näki hän ruskon viimeisen väikkeen katoavan taivaalta. Yö, joka yllätti hänet paljoa aikaisemmin kuin hän matkasuunnitelmassaan oli laskenut, esti häntä käyttämästä Algabyn pitkää kierrosta karttavaa oikotietä. Oh jo myöhä, kun hän väsyneenä saapui Simplonin kylään, missä hän söi ja levähti hetken.

Kun hän nousi jatkamaan matkaansa odotti häntä majatalon kynnyksellä pimeys ja äänettömyys. Hän käsitti ne surullisen matkansa luonnollisiksi kumppaneiksi. Hän tahtoi täyttää velvollisuutensa: vähät hän välitti sen ulkokohtaisista oloista. Olihan hän omin käsin tappanut onnensa, ja ansaitsevathan murhamiehet rangaistuksen? Oli alakuun aika Kuu ilmestyi vasta yhdentoista tienoissa illalla kun hän lähestyi vuoren kukkulaa. Sen valossa huomasi hän olevansa yksinään autiossa ja elottomassa piirissä, ympärillään vain lunta, joka tekee kaikki esineet yhdennäköisiksi. Hän ei kuullut edes omia askeleitaan. Hänen varjonsa oli hänellä epävakaisena seurana, joka piteni, oheni, katosi ja taas palasi.

Hengästyneenä ja jalat väsyneinä oli hän jo pitkän aikaa tähystellyt näköpiiriä keksiäkseen vieraskodin. Oliko hän kulkenut sen ohi huomaamattaan? Väsymykseltä ei hän enää saattanut arvioida välimatkoja. Ja miksi oikeastaan ponnistella? Eihän tarvinnut muuta kuin lyykähtää tien viereen. Lumelle oli hyvä nukahtaa tai kuolla. Pääsee ajattelemasta, pääsee kulkemasta.

— Edith, lausui hän ääneen.

Oman äänensä kuullessaan pysähtyi hän ja hätkähti ikäänkuin joku olisi kutsunut häntä itseään. Eikö se ollutkin Edith, joka kutsui häntä vielä kerran, viimeisen kerran? Vaivaa tuntematta riensi hän kutsujaa kohti. Jalatkin olivat niinkuin niitä ei olisi ollutkaan. Hän vain liiti lemmittyänsä kohti, niinkuin kuudan lumella. Äärimmäinen väsymys, vilu, ilman ohentuminen ja sielullinen epätoivo aiheuttivat hänessä harha-aistimuksen. Joka siinä nääntymyksen tilaan jää, on mennyttä. Hän ei voi enää astua askeltakaan. Koneisto on rikki.

— Edith, lausui Maurice vielä.

Ja hymyili. Mikään ahdistus ei häntä painanut. Oli niin yksinkertaista istahtaa ja odottaa. Hänen edessään oikealla kädellä kimmelsivät Monte Leonen jäätiköt värähdellen ikäänkuin joku liikunta olisi antanut niille eloa. Hänestä näytti kuin koko valkoinen näköpiiri olisi ollut liikkeellä, kulkemassa takaisin Italiaa kohti. Hän tunsi kohmettuvansa ja samalla oli hänessä jonkinlainen autuas raukeus. Itsesäilytysvaisto taikka kenties tämmöisen kangastuksen herättämä uteliaisuus pitivät hänen silmiänsä auki, vaikka hän jo oli unen vallassa eikä hänellä ollut haluakaan herätä. Vuoren hiljaisuus, jota lumi ja kuu näyttivät laajentavan, täytti koko avaruuden ja nousi tähtiin saakka.

Tässä maiseman pakenemisessa, johon hän oli antanut itsensä luisua, tapahtui äkkipysäys, kun hänen käsilaukkunsa putosi maahan hänen herpouneesta kädestään. Liike, jolla hän kumartui sitä tavoittamaan, mursi tainnostilan. Liikunnan vaikeudesta tajusi hän vaaran suuruuden.

»Minähän kuolen», välähti hänen päähänsä. »Täällä, yksin, tähän autiuteen.»

Kuolla! Edith, jota kohti hän luuli liukuvansa, haihtui häilähdyksenä hänen mielestään, niinkuin terhenetär meren usvaan, ja edessä väikkyi hänen lapsuutensa maa, La Vigien seutu, koti.

»He odottavat minua.»

Onko se taika kuolemaa vastaan, tämä ensi vuosien muistiinpaluu, joka nostaa näitä kuvia lopun kiusausten, raukenemisen halua vastaan? Mutta kai hänen nuoruutensakin auttoi, että hän jälleen sai jonkunverran tarmoa. Hän liikutteli jalkojansa vuorotellen eteenpäin, niinkuin olisi nostellut niitä sitkeästä liejusta, johon ne olivat tarttuneet. Hän suorastaan laahusti eikä kävellyt muutamien metrien mittaan. Nyt hän pelkäsi ja karkaisi itsensä vaaraa vastaan, jonka hän aavisti olevan uhkaamassa, seuraamassa häntä askel askeleelta yksinäisyydessä, niinkuin hänen pienimpiäkin heikkouksiansa vaaniva vihollinen. Hän tiesi, että tien varrella, lähellä kukkulan lakea, on aina vähän päästä hätäkojuja varattu tuiskun ja pakkasen yllättämiä vaeltajia varten. Hän keskitti kaiken tarmonsa löytääkseen jonkun niistä. Silloin huomasi hän Monte Leonen juurella kimmeltävän heiverää valoa, joka hiukan erkani kuutamoyön kirkkaudesta. Se oli valtavan vuoren edessä oleva pikkuriikkinen vieraskoti, jonka portti on aina sepposenselällään, vieläpä lampun valaisemana. Heti kun hän näki päämäärän, oli hän pelastettu. Ei hän päästänyt silmistään tuota tuiketta, joka häntä rohkaisi. Pian rakennus sai todellisen suuruutensa, korkean ja tilavan, suurista laakakivistä rakennetun. Vihdoin oli hän portailla ja astui sisään. Kaukaisen koirakopin perällä ilmaisivat koirat hänen tulonsa. Mutta käytävään, jonne kuunvalo kuumotti, ei ketään tullut vastaan. Jätettiinkö hänet hätään vielä ovellakin? Väsymyksessään aikoi hän paneutua maata käytävän permannolle, kun Piemontén miehen selitys muistui hänen mieleensä:

— Yöllä mennään sisään, etsitään huone ensimmäisestä kerroksesta kysymättä mitään keneltäkään.

Hän nousi portaita ylös, tunnusteli ensimmäistä ovea, joka oli suljettu, sitten toista, joka aukeni. Se oli yksinkertainen, mutta mukava huone, jossa oli vuode, siinä puhtaat makuuvaatteet ja runsaasti peitteitä, pesupöytä, piironki, pari kolme tuolia ja lattiamatto. Tämän upeuden nähdessään hän hymyili. Olipa ennakkohuolto mennyt niin pitkälle, että piirongin päälle oli huomiota herättävällä tavalla asetettu pieni pullo rommia, lasi ja sokeriastia. Juoma hänet palautti täysin entiselleen. Viidenkolmatta vanhana on vaara pian unohdettu.

»Minä olen täällä kotonani kuin varas», tuumi hän hyväntuulisena, elämän uudelle yllätykselle arvoa antaen. Mutta tämä mielijohde sai hänet hätkähtämään. Niinkuin varas, todellakin. Eikö hän ollut tuomittu varkaudesta? Häpeän muisto häivytti hänen ilonsa. Hän paneutui levolle. Paksut peitteet antoivat hyväätekevää lämpöä. Hänen väsymyksensä oli niin suuri, että hän nukkui heti, ajattelematta edes, että tämä oli ensimmäinen yö, jonka hän vietti kaukana Edithistä ja ulkopuolella Italiaa sen jälkeen kun oli isänsä kotoa lähtenyt.

Aamulla hän heräsi liian myöhään lähteäkseen Briegiin. Saatuaan kuulla hänen matkansa vaiheet pitivät munkit häntä luonaan päivän ja hoitelivat parhaansa mukaan. Hän kieltäytyi käyttämästä hevosvaunua, mutta hänen ylpeytensä esti ilmaisemasta syytä. Se oli levähdyksen, eri vaikutelmien, miltei unohduksen päivä. Tässä Theben temppelissä, kahdentuhannen metrin korkeudessa, osoitti hän lapsen hilpeyttä, jota silloin tällöin, vaikkakin harvoin, keskeytti äkillinen alakuloisuuden puuska. Hän söi kuin susi, käveli vieraskodin ympäristössä saadakseen kohmettuneet jalkansa vertymään, hyväili koirankopissa pitkäkarvaisia paimenkoiria, ihaili päivänläikkinää jäätiköillä ja lumen pienten kristallien erilaisuutta, lausui moneen kertaan halunsa viipyä kauan aikaa vuoristossa ja pani maata hyvissä ajoin. Ei kukaan olisi voinut luulla, että hän juuri oli jättänyt rakastettavimman rakastajattaren ja oli matkalla Ranskaan ilmoittautuakseen vangittavaksi. Keskellä suurimpia huolia odottamattomat keitaat vaalivat meidän luontomme heikkoutta niin ettei se kykene kiintymään murheeseen, vai ylläpitääkö vain alkeellinen elämänvaisto meitä vastoin tahtoammekin.

Tiistaina kello neljä aamulla hän lähti vieraskodista syötyään vähän leipää ja juustoa, jotka vierasten hoitoa huoltava isä oli edellisiltana väkisin pannut hänet ottamaan pöydältä huomista einettä varten. Varasipa hän vielä toisen puolen eväiksi matkaa varten, kun ei ollut varma oliko hänellä taskussaan enempää rahaa kuin piletin hinta, Simplonin kylässä nauttimansa ylimääräisen atrian vuoksi. Ei kukaan ollut ylhäällä. Hän lähti niinkuin oli tullutkin, salassa. Niinkuin hänen tulonsakin iltana oli portti seppiselällään auki. Mutta kuuvalon asemesta, jota hän oli toivonut ystävälliseksi auttajakseen, oli ulkona pimeä. Portailla oli lunta.

Täytyi rientää, alaskulku kun ei ollut niinkään helppoa. Hetken kuluttua kääntyi hän kuitenkin etsimään silmillään vieraskodin mustaa varjoa sitä kaipaavin mielin hyvästelläkseen. Virkistyneenä kulki hän pelottomasti tulevaisuutta kohti. Vuoren ja munkkien rauhallisuus olivat hänen huomaamattaan tyynnyttäneet hänen mieltään. Reippain askelin asteli hän asettuakseen uudelleen kotilieden luona paikalleen, josta intohimon puuska oli hänet temmannut pois. Sattuman oikku, jota hänen oli kiittäminen pelastuksestaan, oli samalla palauttanut hänen sisällisen olentonsa ennalleen. Hän palasi normaalielämään sillä uskaliaalla ja romanttisella tavalla, jolla tavallisesti sitä kartetaan, ja hän nautti tästä oman itsensä alttiiksipanosta suuresti.

Lunta oli epäilemättä satanut jo monta tuntia, sillä tie oli peittynyt. Hän kulki eteenpäin lakkaamatta peläten eksyvänsä tieltä, joka kulki pitkin kuilujen reunoja. Vähän matkan päässä kukkulan laelta kulkee se kahden tai kolmen vuoreen puhkaistun tunnelin läpi. Näissä tunneleissa oli niin pilkkopimeää että hän eräällä kohtaa luuli tulleensa sokeaksi. Kepillään tunnustellen ja vasenkin käsi eteenpäin ojennettuna, matkalaukun taakasta huolimatta, kulki hän hapuilemalla osuen joka askeleella vesilätäkköihin, joita tunnelin tippuminen synnyttää, ja tunsi tunnelin päättyvän ilman kylmenemisestä paljoa ennen kuin saattoi mitään nähdä.

Tien hankaluus karkaisi hänen rohkeuttaan. Nuoret kaipaavat kokemusta, ja kun he niin innokkaasti etsivät rakkautta, johtuu se enemmän elämän kuin nautinnon halusta. Maurice, joka keppikerjäläisenä pakeni onnea, ei osannut katsoa kaikkea menetetyksi. Hän kamppaili uljaasti kylmää, lunta, yötä ja pelkoa vastaan, ja tämä kamppailu häntä lämmitti.

Päivä nousi vähitellen, mutta siitä ei hänelle ollut suurta apua. Lumihiutaleiden muodostama valkoinen sumu saarsi häntä joka puolelta, niinkuin meri luotoa. Tämä tie, joka on niin silmääkiehtova ja jonne näkyvät Bernin Alpit, Aletschin jäätikkö, Rhônen laakson valtavat ja vaihtelevat vuorijonot, näytti hänestä pumpuliin uurretulta. Joskus saattoi muutaman askeleen päässä tien varrella näkyä lumipeitteinen kuusi. Sen ohi kuljettuaan etsi hän toista merkkiä. Tässä pitkäveteisessä yksitoikkoisuudessa saapui hän Briegiin. Seikkailukausi oli päättynyt.

Rautatiellä tuntui päivä pitkältä ja rasittavalta kotiseudun yhä välittömämmästä läheisyydestä huolimatta. Hän nousi junasta kuuden-aikaan illalla Vivierissä, joka on Chambéryn lähin asema. Epämääräinen pelko, että hänet tunnettaisiin ja vangittaisiin junasta noustessa, herätti hänessä tämän ajatuksen. Hän lähti siis jalkaisin taivaltamaan Aixin tietä. Se kulkee Lémencin kukkulan ohi.

— Edith, huokasi hän ja pysähtyi hetkeksi.

Hän ymmärsi, että nämä kolme päivää olivat lopullisesti heidät erottaneet. Ja kun hän kuitenkin rakasti, syytti hän itseään yhä julmuudesta. Sitten lähestyi hän vuoren kylkeen uurretun tien kaidetta. Chambéryn tulet tuikkivat. Hän määritteli paikkoja.

— Hautuumaa. Koti.

Ensimmäiseksi lähti hän äitinsä luokse. Kalmisto oli suljettu eikä hän päässyt sisälle. Sitten saapui hän kiusallisia katuja pitkin kotiansa. Kello löi kahdeksaa. Hän oli kohmettunut, hänen oli nälkä: minnekä mennä, ellei sinne? Sykkivin sydämin hän soitti. Uusi palvelijatar avasi oven, hän ei siis voinut mennä sisään ilman muuta, vaan piti kysyä epämääräisellä äänellä.

— Neiti Roquevillard.

Hän jäi eteiseen. Nöyryytettynä, voitettuna tunsi hän kiusausta paeta, mennä minne hyvänsä. Mikä outo voima oli häntä hartioista työntänyt aina isän katon alle asti?

Marguerite ilmestyi ja heittäytyi hänen syliinsä.

— Sinä, Maurice, sinä.

Ja ponnistellen ollakseen itkemättä lisäsi hän hiljaa:

— Eilisestä alkaen olen sinua odottanut.

Marguerite vei hänet ruokasaliin. Masentuneena, turtuneena antautui hän
Margueriten hoiviin. Ruokaa ei ollut vielä korjattu pois.

— Entä isä? kysyi hän vihdoin hiukan pelokkaasti.

— Hän meni päivällisen jälkeen huoneeseensa työskentelemään, kun minä jäin riisumaan pikku Julienia. Minä menen häntä valmistamaan.

— Ei, Marguerite, älä mene.

— Miksen?

— En tiedä.

Ja kauhean äänettömyyden jälkeen hän kysäisi:

— Tuota… hän on paljon muuttunut?

— On kyllä.

Hänen oli nälkä, mutta ei uskaltanut ruveta syömään vaikka sisar kävi itse noutamassa ruokia keittiöstä. Marguerite ymmärsi hänet ja nähdessään hänet hajamielisenä poistui mennäkseen isänsä työhuoneeseen.

— Isä, hän on täällä.

Asiakirjoihin syventynyt herra Roquevillard hypähti pystyyn. Se oli vaistomainen liike… Sitten hän heti hallitsi itsensä:

— Hän palaa verrattain myöhään.

— Etkö tule häntä katsomaan? Hän on niin onneton. Herra Roquevillard mietti ja vastasi päättävästi:

— Minä tulen katsomaan häntä huomenna vankilaan, järjestääkseni hänen puolustuksensa. En tänä iltana.

Kun Marguerite kävi tästä surulliseksi, painoi hän tyttärensä rintaansa vasten ja sanoi:

— Pidä sinä huolta hänestä. Jos hän on väsynyt katso että hän saa levähtää. Mutta huomenna hänen on mentävä ilmoittautumaan vangittavaksi.

— Isä, antakaa hänelle anteeksi. Äidin tähden…

— Kerran, Marguerite, niin toivon, ansaitsee hän minun anteeksiantoni. Nyt en voi niin nopeasti unohtaa, mitä pahaa hän meille teki lähdöllään. Minä tahdon, että hän sen ymmärtää, että hän sen mittaa. Se on tarpeellista meidän entisyytemme ja hänen tulevaisuutensa vuoksi. Mutta älä itke. Minä en ole lakannut häntä rakastamasta. Hänen paluunsa keventää mieltäni…

Myöhemmin, paljoa myöhemmin yön hiljaisuudessa poistui herra Roquevillard huoneestaan ja kulki hiipivin askelin poikansa ovelle. Hän varjosti kädellään kynttilän liekkiä. Hetken kuunteli hän tasaista ja keveää hengitystä, jota tuskin kuuli. Hieno hymy kirkasti hänen tarmokkaita, surun uurtamia kasvojansa:

»Hän on täällä. Se on pääasia. Minä pelastan hänet ja hänen kanssaan koko suvun…»

KOLMAS OSA.

I.

ASEKUMPPANI.

Kun Marguerite Roquevillard saapui, kuten joka päivä, isänsä työhuoneeseen sytyttämään lamppua ja vetämään akkunain eteen uutimia, mutta ennenkaikkea hiukan huojentamaan hänen huoliansa, tapasi hän isän katselemassa ikkunasta illan nopeaa tuloa.

— Sinäkö tulet, sanoi hän. Oli jo liian pimeä työskennellä.

Hän pyyteli anteeksi unelmoimistaan ikäänkuin heikkoutta. Mutta tytär tiesi tämän mietiskelyn syyn, jota isä ei tunnustanut.

— Eivätkö ne herrat ole vielä tulleet? kysyi hän.

— Minä odotan heitä joka hetki. Tänään jälkeenpuolenpäivän heidän piti käydä Mauricen luona vankilassa.

— Kuka pitää puolustuspuheen? Herra Hamelko?

— Ei. Maitre Hamel on meidän ammattikuntamme esimies. Kun Maurice on asianajajakunnan kirjoissa, olen pyytänyt esimiestä ottamaan huolekseen hänen puolustuksensa. Se on vanha tapa. Maitre Hamel antaa meille ammattiarvonsa tuen, mutta hän katsoo olevansa liian vanha ja liian erikoisesti sivilioikeudellisen puolen mies tämän puolustuspuheen pitäjäksi. Hän tahtoo antaa sen maitre Bastardin tehtäväksi, joka kaikista virkatovereistamme on rikosasioissa etevimmän maineessa ja jolla on todella suuri vaikutus valamiehistöön.

Tämän nimen kuullessaan nyrpisti neito hiukan huuliaan:

— Minä olen kuullut hänen puhuvan. Isä puhuu paremmin kuin hän.

Mutta vanha asianajaja melkein suuttui:

— Minä en puhu hyvin, pikkuruinen. Minä sanon vaan yksinkertaisesti, mitä minulla on sanomista.

— Miksi sinä et puolusta häntä, isä?'

— Se on mahdotonta, näes. Etkö ymmärrä sitä? Laskien kätensä isän olalle painoi Marguerite päätään hänen rintaansa vasten ja kysyi hiljaa:

— Oletteko antanut hänelle anteeksi?

— Hän ei ole sitä minulta pyytänyt.

— Kun hän kärsii.

— Niin, ehkäpä. Kohtalo on häntä kovasti kolhaissut. Mutta hänpä sitä sittenkin itse yllytti.

— Muista äitiä, isä.

Isä kumartui suudellakseen tyttönsä otsaa.

— Älä pyydä minua olemaan heikko, Marguerite. Minä olen kahdesti käynyt hänen luonaan vankilassa. Hän oli ylpeyteensä sulkeutunut. Hän ei osoittanut mitään katumusta, niin paljon kuin hänen käytöksensä onkin tuottanut meille turmiota. Minä odotan häneltä vain yhtä sanaa, antaakseni hänelle anteeksi, mutta me olemme puhelleet vain merkityksettömistä asioista.

— Minun kanssani hän itkee äitiä. Sinun kanssasi hän ei uskalla.

— Minun asiani on odottaa. Minä odotan. Marguerite, jonka pää oli isän povella, ei nähnyt surullista lempeyttä, joka kirkasti vanhenneita kasvoja ja lievensi sanojen kovuutta. Hän toisti:

— Hän kärsii. Hän on onneton.

— Entä me? sanoi herra Roquevillard.

Hän kohotti hellästi neidon päätä ja vaihtoi keskustelun-aihetta, kysyen vuorostaan:

— Mitä sinä olet tehnyt tänään iltapäivällä?

— Käytin pikku Julienia kävelemässä. Sitten olen kirjoittanut pitkän kirjeen Hubertille.

— Ah! Minä myöskin.

Hubert oli heille uutena levottomuuden aiheena. Viimeinen Sudanista tullut kirje kertoi, että upseeri oli saanut kuumeen ja oli sairaana yksinäisessä neekerimökissä, ilman lääkäriä. Hän laski itse leikkiä tästä harmittavasta väsymyksestä, joka muka ei sen enempää merkinnyt, mutta jokin tälle vastakkainen sävy sanonnassa ja tavallista tuntehikkaampi hyvästely oli hätkähdyttänyt ja syvästi liikuttanut sekä isää että sisarta. He vaikenivat sydän raskaana. Marguerite sytytti lampun karkoittaakseen pimeyden, joka täytti huoneen pahoilla aavistuksilla. Kun hän oli laskemassa uutimia alas, koputettiin ovelle.

— He ovat tulleet, sanoi herra Roquevillard.

Marguerite kerkisi paraiksi poistua toisesta ovesta. Asianajaja astui vieraitaan vastaan. Herra Hamel tuli sisälle ensimmäisenä, hänen jälessään herra Bastard.

Ammattikunnan esimies nautti Chambéryn lakimiesten keskuudessa suurta arvovaltaa, jonka hänen korkea ikänsä, juridinen taitonsa ja kunnioitettava elämänsä aiheuttivat. Hän oli viidenkahdeksattavuotias vanhus, niin laiha että hän melkein ui hulmuavassa lievetakissaan, jonka hän itsepäisesti väitti kestävän yhtä kauan kuin hänkin. Talvisin käytti hän vanhanaikaista päällysvaatetta, jonka hihoihin hän ei katsonut maksavan vaivaa pistää käsiänsä. Sileäksi ajeltuja kasvoja koristivat valkoiset taaksepäin harjatut hiukset, ja värittömät posket näyttivät miltei kuulakkaan kalpeilta. Hänen korkea vartalonsa oli hiukan etukumarassa, niinkuin hoikka poppeli tuulessa. Mutta hänen luonteensa ei ollut milloinkaan taipuillut. Ei mikään ollut saanut häntä poikkeamaan siltä menettelyn tieltä, jonka hänen vankka vakaumuksensa oli jo aikaisin valinnut oman perheen perimysten hengessä. Hän oli käytökseltään kylmä ja pidättyväinen, puheeltaan harvasanainen ja osoitti periaatteissaan yhtä suurta jäykkyyttä kuin kohtelussaan maltillista kohteliaisuutta. Hänen suuruutensa oli samanlainen sekä jokapäiväisissä että poikkeuksellisissa oloissa. Myötä- ja vastoinkäymiset eivät hänen sielunsa tasapainoon vaikuttaneet. Kuitenkin oli hän kokenut varsinkin jälkimäisiä jo myöhäisellä iällä, jolloin miehellä, hänen päiviensä painuessa iltaan, on oikeus lepoon. Eräs hänen pojistaan oli tehnyt epäonnistuneita yrityksiä, jotka olivat nielleet hänen omaisuutensa. Hän oli yksinkertaisesti ryhtynyt uudelleen työhön, ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä. Oikeudessa esiintyi hän harvoin, mutta häntä käytettiin neuvonantajana arkaluontoisissa asioissa, missä ei pyydetty muuta kuin oikeutta ja kohtuutta. Häntä ei juuri usein nähty ulkopuolella pientä, pimeähköä ja vaatimatonta työhuonettansa, jonne tultiin esittämään asiakirjoja kuin korkeimpaan oikeuteen. Vain iltaisin lähti hän ulos mennäkseen vielä ripein askelin viluisen ja kiireisen näköisenä, ulkomaailmasta välittämättä, kirkkoon kuulemaan Jumalan ääntä, jonka kutsua hän odotti alistuvan kärsivällisenä.

Suuresta ikäerosta huolimatta liitti häntä sellainen vanha ystävyys, jonka olojen yhtäläisyys ja taisteluiden yhteisyys lujittavat melkein heimolaisuudeksi, herra Roquevillardiin, jonka hän oli ottanut suojaansa tämän lähtiessä ammattinsa taipaleelle ja joka puolestaan oli häntä tukenut hänen aineellisen asemansa sortuessa, pitänyt hänen puoltaan saamamiehiä vastaan, hankkinut lykkäyksiä, järjestäen parhaalla tavalla myynnit ja maksut. Kun nyt nuorempaa vuorostaan kolhaisi kohtalo, astui vanhempi esiin pesästänsä. Mutta hän tunsi vuosien kankeuden ja voimattomuutensa.

Maitre Bastardin kuuluisuus sai hänet pyytämään tätä avuksensa. Tämä nuori mies — viiden-viidettä vuoden iästä huolimatta kutsui ukko häntä nuoreksi mieheksi — oli tosin keskustelussa hiukan kyynillinen, mutta hän ei antanut sen häiritä itseänsä, vaan valintansa kerta tehtyään sopi hänen kanssaan siitäkin huolimatta että toinen yleensä pani oikeusjutuista huomattavan suurta painoa nimenomaan palkkiokysymykseen. Mutta oikeudessa oli herra Bastard peljättävä kuin armeija; irooninen ja lyyrillinen vuorotellen, leikkiälaskevana tai liikutettuna, ääntänsä värisyttäen kuin tenorilaulaja ja käsiään huitoen kuin näyttelijä astui hän heti etualalle, näytteli suurta partaansa, säännöllisiä piirteitänsä, kiiltävää kaljuuttansa kuin arvon merkkejä, hääräsi, teutaroi, valtasi koko näyttämön ja lopuksi loihti koko valamiehistön, tuomarit, vastapuolen kaapunsa poimuihin, joita hän hulmutteli kuin lippua. Hänen kiistämätön menestyksensä oikeussalissa täytyi ottaa lukuun, ja herra Hamel, totuuden nöyrä palvelija, jota kaikkinainen kaunopuheisuuden ja lausuilun leventely inhoitti, syrjäytti mieskohtaisen makunsa paremmin turvatakseen ystävänsä pojan vapauttamisen.

Vaikka herra Roquevillard oli aina pitänyt häntä loitolla ja oikeudessa säälimättä työntänyt nurin hänen konstinsa ja kiemuransa yksinkertaisella keinollansa käydä suoraan asiaan käsiksi nopeasti kuin ratsuhyökkäyksessä merkitsi kuitenkin sangen arvokasta apua, että herra Bastard oli innokkaasti suostunut Mauricea puolustamaan ja osoitti siinä jo tarmoa ja toimeliaisuutta.

Tervehdyksen jälkeen selitti esimies aseman muutamin sanoin.

— Te tiedätte, rakas ystävä, että olen pyytänyt virkaveljemme Bastardin avuksemme. Minä olen liian vanha enkä osaa vaikuttaa mielialaan. Hän pitää puolustuspuheen; minä säestän. Me olemme tutkineet asiakirjat ja käyneet tapaamassa poikaanne vankilassa. Yksi vaikeus on tiellä.

— Mikä? kysyi isä huolestuneena.

— Bastard selittää sen teille paremmin kuin minä.

Tämä nyökkäsi kaunista päätään arvokkaasti. Kyllin älykkäänä ymmärtämään, että kaikki koreilu oli tässä huoneessa hyödytöntä, tyytyi hän selostamaan asian selkeästi ja lyhyesti.

— Niin, minä olen tutkinut asiakirjat. Rahain anastuksen olennaisesti tapahtuneeksi osoittavat notarion esittämät todistukset ja poliisikomisarion pöytäkirja. Todistuksia poikaanne vastaan en löydä, mutta näennäisesti raskauttavia epäluuloja. Hänellä oli tieto rahojen sijoituksesta, hän jäi viimeiseksi toimistoon hankittuaan haltuunsa avaimet, hän on voinut saada selville kassakaapin avausmerkin ensimmäisen apulaisen almanakasta, johon se oli merkitty, hänellä ei ollut itsellään paljoakaan rahaa ja hän oli aikeissa viedä mukaansa isäntänsä vaimon. Näillä voi hyvin rakentaa syytteen. Lisätkää matka ulkomaille, vaitiolo, myöhäinen paluu. Varsinkin erään Philippeauxin lausunto on hyvin sapekas. Se nuori herra lienee ollut mustasukkainen suositummalle virkaveljelleen. Minä epäilen häntä onnettomasta rakkaudesta rouva Frasneen. Se oli kohtalokas nainen. Hiukan laiha, mutta kauniit silmät. Minun makuani hän ei vastannut.

Mielenlaadultaan alhaisena ei hän huomannut, että tämmöinen huomautus oli sopimaton ja että syytetyn isän läsnäolo olisi vaatinut häneltä enemmän pidättyväisyyttä. Hän jatkoi hetken kuluttua:

— Viattomuuden vakuuttelu ei riitä. Varkaus on tapahtunut ja valamiehistö etsii syyllistä. Sille täytyy se osoittaa. Olen usein huomannut, että hyökkäys vie varmemmin tulokseen kuin puolustus. Se kääntää huomion pois ja keskittää sen toisaalle. Minä käytän sitä aina menestyksellä. Ja tässä tapauksessa on todellinen syyllinen täysin näytettävissä.

Hän otti lakikirjan pöydältä ja selaili sitä. Molemmat läsnäolijat kuuntelivat keskeyttämättä:

— Ottakaa huomioon, että herra Frasnella ei ole minkäänlaista vaaraa. Häntä suojelee pykälä 380: »Jos aviomies anastaa jotakin aviovaimonsa tai aviovaimo aviomiehensä vahingoksi… on se käsiteltävä ainoastaan sivilioikeudellisena asiana.»

— Sen tiedämme, huomautti herra Hamel.

— Perheen kesken ei varasteta. Rouva Frasnen osoittaminen anastajaksi ei siis ole hänen ilmiantamistaan syytteenalaiseksi. Mutta asiassa on vielä parempi puoli. Minun vaistoni ei hevin petä. Mieleeni johtui Frasne-puolisoiden aviokontrahti. Arvelin siitä saattavan löytyä jotakin. Erään Grenoblessa olevan asianajajan välityksellä olen hankkinut siitä jäljennöksen. Ja minä olen löytänyt siitä todistuksen, että rouva Frasne ottaessaan satatuhatta frangia miehensä kassakaapista, on voinut luulla ottavansa omat rahansa takaisin.

— Minä en ymmärrä, sanoi tällä kertaa herra Roquevillard.

— Te tulette ymmärtämään. Se on häikäisevän selvää. Kontrahdissa säätää hänen miehensä hänelle sadantuhannen frangin lahjoituksen.

— Jos vaimo jää leskeksi?

— Ei, heti. Mutta tietenkin se on peruutettavissa avioeron tapahtuessa, ja mies pidätti itselleen sen hallinnon. Siis pesäero ja sen järjestely. Mutta rouva Frasne on lakia tuntemattomana arvatenkin olettanut olevansa tämän summan omistaja ja lähtiessään yhteisestä kodista oikeutettu ottamaan sen mukaansa. Se on päätön päätelmä, mutta juuri sen vuoksi on se naisen päätelmä. Tämä selvittää myöskin, minkä vuoksi varas, vaikka samassa käärössä oli satakaksikymmentätuhatta frangia, on ottanut vain täsmälleen satatuhatta. Se ei ole varkautta, se on vain omansa ottamista. Rouva Frasne on luullut olevansa oikeutettu näin tekemään.

— Niin, vahvisti herra Roquevillard näin sitovan todistelun innostamana, kontrahti selittää kaikki.

— Ja vapauttaminen on varma, vastaansanomaton, vakuutti herra Bastard vilkastuen ja alkaen huitoa pitkillä käsivarsillaan. Mikä valamiehistö vastustaa sellaista todistelua? Harvoin minulla on oikeudessa ollut näin monta valttia pelissä.

— Te ette aina puolustakaan syyttömiä, huomautti esimies.

— Syyttömiä tai syyllisiä, todistus ratkaisee.

Tässä meillä se on.

Syytetyn isä, joka halusi täydellistä kunnianpuhdistusta, alkoi nyt puhua:

— Kontrahdin löytö on todellakin puolustukselle erittäin suotuisa seikka. Teidän kaunopuheisuudellanne, Bastard, tulee se tekemään mitä parhaan palveluksen ja me voimme toivoa lopullista menestystä. Mutta on vielä eräs kohta, jonka minä hartaasti pyydän teitä esittämään puolustuspuheessanne. Maurice ei ole lähtenyt matkaan rouva Frasnen kanssa ilman rahoja. Hänellä oli mukanaan yli viisituhatta frangia, jotka hän suurimmaksi osaksi oli ottanut lainaksi molemmilta sisariltaan, isänsä sedältä Etienneltä ja tädiltään rouva Camille Roquevillardilta, — nämä todistavat sen tarvittaessa. Ortan kaupungissa, jossa hän oleskeli, sai hän kahdeksantuhannen frangin shekin, Société de Creditpankin Chambéryn haarakonttorin antaman, jonka kirjoista se on nähtävissä. Nämä tiedonannot ovat välttämättömiä kahdelta näkökannalta. Ensinnäkin ne ennakolta vastaavat uuteen syytökseen, jonka vastapuoli, luopumalla anastusta koskevasta pykälästä 408, saattaisi tehdä 380. pykälän loppuosan nojalla. Aviopuolisoiden välinen anastus ei ole rikoslain alainen, se on selvä, mutta rikoslaki lisää: »Kaikki muut henkilöt, jotka ovat kätkeneet tai hyödykseen käyttäneet kaiken tai osan anastetusta omaisuudesta, ovat rangaistavat syyllisinä varkauteen.» On tärkeää, että tässä suhteessa ei jää mitään epätietoisuutta. Tekeehän tämä pykälä ymmärrettäväksi, että minä katson vielä erinomaisen tärkeäksi poikani kunnian puhdistamisen sellaisesta epäluulostakin, että hän missään määrässä olisi ottanut osaa elantoon, jota hän ei olisi täysin maksanut.

— Se on hyvä, hyväksyi herra Hamel.

— Se on hyvä, toisti herra Bastard välinpitämättömällä äänellä.

Ja herra Roquevillard, jonka kasvot olivat selittelystä kiihtyneet, mutta kirkastuivat hyvän lopputuloksen toivosta, lausui lopuksi:

— Nyt meillä on aseet ja voitto on varma.

Esimies loi häneen surulliset, muinoin siniset, mutta nyt iän haalistuttamat silmänsä:

— Ystäväni, oletteko siis unohtaneet vaikeuden, josta teille mainitsin keskustelumme alussa?

Herra Roquevillard huolestui uudelleen.

— Minkä vaikeuden?

Herra Bastard otti heti takaisin ensimmäisen paikan, jota hän ei mielellään luovuttanut:

— Katsokaa. Meidän kaunis suunnitelmamme, jonka voitto minun nähdäkseni on ehdoton, menee myttyyn poikanne vastustuksen vuoksi?

— Poikaniko?

— Niin. Me olimme vankilassa selittämässä hänelle, miten aioimme hänet pelastaa. Tiedättekö, mitä hän meille vastasi?

— Ah! minä pelkään aavistavani.

— Että hän jyrkästi kielsi puolustajaansa mainitsemasta rouva Frasnen nimeä ja uhkasi, jos niin tapahtuisi, itse heti ilmoittautua syylliseksi.

— Minä pelkäsin sitä, sanoi herra Roquevillard puoliääneen.

— Turhaan sain selittää hänelle, että tämä ritarillisuus oli naurettavaa, että hän ei ilmiantaisi ketään, koska rouva Frasnelle ei siitä olisi minkäänlaisia seuraamuksia ja että hänen rakastajattarensa teon selitti jo hänen kokemattomuutensa raha-asioissa ja väärä käsitys, jonka hän oli voinut saada aviokontrahdistaan. Kaikki oli hyödytöntä. Minä kohtasin itsepäistä vastarintaa.

— Ilmoittiko hän teille mitään syitä?

— Yhden ainoan: kunnian.

— Siinä onkin.

— Ei, se ei ole kuin tunne. Eikä meidän ole oikeudessa asettuminen tunteen, vaan lain kannalle.

Esimies, joka ei hyväksynyt tätä katsantokantaa, esitti kysymyksen toisessa muodossa.

— Hän pitää silmällä ennen kaikkea rouva Frasnen kunniaa. Oman kunniansa pelastamiseksi hänen täytyy näyttää, että hän ei ole anastanut tuota rahasummaa eikä muutenkaan käyttänyt hyväkseen anastettuja varoja. Hän voi todistaa edellisen seikan esittämällä rouva Frasnen kontrahdin ja jälkimmäisen kirjallisella todistuksella Milanon Internationale-pankista, jossa rouva Frasnen varat olivat talletettuina. Mutta hän kieltäytyy jyrkästi tästä menettelystä.

— Tekö sen hänelle sanoitte, te?

— Minä sanoin hänelle sen ja että hän joutuu sangen pahaan asemaan tullessaan ilman varustuksia valamiehistön eteen.

— Mitä hän teille vastasi?

— Että hän ei milloinkaan antaisi syyttää rouva Frasnea mistään ja että hän kieltää puolustajaansa lausumasta edes hänen nimeänsäkään. Hän oli aivan taipumaton: »Mutta kuinka sitten mielestänne teitä on puolustettava?» kysyi häneltä Maitre Bastard. — Kuinka voidaan minua uskoa syylliseksi? vastasi hän ylpeästi. Katsottakoon mistä minä tulen ja kuka minä olen: sen pitää riittää.

— Mikä lapsi! toisti herra Bastard tyytyväisenä sivellen kaunista partaansa. Perheen kunniallisuus on epäilemättä voimakas todistus, jota olinkin aikonut oikeudessa käyttää. Mutta se on vain jonkunlainen sivutodiste. Se ei koske asian ydintä. Ei vanhemmilla todistella. Yhtä hyvin voisi todistella vainajilla!

— He todistavat meidän puolestamme, vastasi herra Hamel melkein juhlallisesti.

— On olemassa joku syyllinen, älkäämme unohtako sitä. Tahdottiinpa tai ei, valamiehistö ryhtyy sitä etsimään. Ellei se ole rakastaja, on se rakastajatar. Ellei se ole rakastajatar, on se rakastaja. Meillä on todistus, että se on rakastajatar, mutta me emme suostukaan sitä esittämään! Se on mielipuolisuutta. Minä ilmoitin pojallenne, rakas virkaveli, että niillä ehdoilla en voinut suostua häntä puolustamaan ja olen tullut toistamaan sitä teille. Te tiedätte, millä innolla minä siihen olisin antautunut, ja että olisin pannut siihen kaiken huoleni. Mutta mitä voisin tehdä, kun riistetään aseet pois? Olen syvästi pahoillani tästä päätöksestä, mutta minun on mahdotonta esiintyä oikeudessa näin sidottuna.

Syytetyn onneton isä ojensi hänelle kätensä:

— Minä menetän arvokkaan avun, ehkäpä pelastuksen. Mutta puolustusta ei sovi kahlehtia.

Huolimatta molemminpuolisesta soputunteisuuden puutteesta tunsi kumpikin asianajaja samaa liikutusta.

— Menkää te häntä tapaamaan, sanoi vielä herra Bastard noustessaan.
Kenties saavutatte te, mitä me emme saavuttaneet.

— Ei, en minä luule.

— Jos saatte hänet suostumaan, jään käytettäväksenne. Ja voitte odottaa minun panevan parastani. Suokaa anteeksi, kello on lähes kuusi. Minulla on kokous.

Herra Roquevillard saattoi häntä ovelle saakka ja kynnyksellä vielä kiitteli:

— Me olemme joskus olleet eri mieltä, virkaveli. Minä en milloinkaan unohda, että elämäni vaikeimmassa tilassa olisitte uhrautuvasti käyttänyt taitoanne minun hyväkseni.

— Mitä vielä, vastasi kuuluisa asianajaja, jota hänen oma hyväntuulisuutensa hämmästytti, minä ajattelin siitä itse enemmän hyötyä. Se oli niin kiitollinen juttu. Taivuttakaa poikanne. Minä palaan.

Tullessaan takaisin työhuoneeseensa tapasi herra Roquevillard herra Hamelin uunin luona hajamielisyydestä tulta kohentelemassa. Hän istuutui vanhusta vastapäätä ja molemmat olivat pitkän aikaa mietteissään ääneti:

— Minun ääneni ei milloinkaan ole kantanut kovin kauaksi, sanoi vihdoin esimies jatkaen sisäisiä päätelmiänsä, ja ikä on sen uuvuttanut. Minä olen osannut vain selittää, en koskaan liikuttaa. Minä tulen kuitenkin paikalle ja sanon muutamia sanoja syytetyn perheestä ja syytetystä itsestään. Mutta toinen, varsinainen puolustuspuheen pitäjä, on tarpeen. Minä voin vain avustaa teitä, ystäväni.

Hän ei lausunut mielipidettään Mauricen menettelystä, ja ehkei hän sitä itselleenkään selittänyt. Hän tunsi naista kohtaan tuota miltei halveksumiseen ulottuvaa epäluottamusta, jota usein tapaa ankaran ja pidättyväisen elämän lopulla. Minkään rouva Frasnen kunnia ei hänestä näyttänyt ansaitsevan niin suurta huolenpitoa. Hänestä kerrottiin seuraava omituinen piirre: tervehdittyään kerran erästä huonomaineista naista, joka siitä oli turhamielisyydessään kerskunut, sillä hän levitti ympärilleen kunnioitusta, sai hän sen tietää ja siitä pitäen lakkasi hän tuntemasta ketään kaupungin kaduilla.

— Aavistaakohan, kysyi itseltään ääneen herra Roquevillard, joka ymmärsi lapsensa paremmin, arvaakohan valamiehistö tämän vaikenemisen jalomielisyyden? Se ei ole luultavaa.

— Se on mahdotonta, vahvisti jyrkästi herra Hamel. Teidän poikanne asia on menetetty, sillä tässä ei ole paikka pelastaa sitä toista henkilöä. Mutta eikö meillä ole oikeutta puolustaa häntä hänen omasta kannastaan huolimatta?

— Mutta kuinka?

— Rikosasiain oikeudessa on puolustus pakollinen, te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minä. Syytetyn valitseman asianajajan puutteessa määrää tuomari hänelle avustajan. Jos herra Bastard määrätään siihen viran puolesta — ja riittää, jos minä esimiehenä siitä tuomarille huomautan — niin hänellä on rajoittamaton puolustuksen vapaus, sillä uhalla, että puolustettava sitten puhuu muuta.

— Mutta tämäpä jälkimäinen tekisi epäsuotuisan vaikutuksen valamiehistöön.

— Minä en näe muuta keinoa. Paitsi jos…

Mutta vanhus vaikeni. Herra Roquevillardin uudistetutkaan kysymykset eivät saaneet häntä vaiteliaisuudestaan luopumaan.

— Asia on menetetty, lausui vihdoin isäntä.

Silloin herra Hamel nousi:

— Te uskotte Jumalaan, niinkuin minäkin, ystäväni. Kääntykää hänen puoleensa, hän antaa neuvon. Teidän poikanne on syytön; hänet on vapautettava. Hänen todellinen syynsä ei ole maallisen oikeuden tuomittavissa. Se koskee vain häntä itseään ja valitettavasti hänen omaisiaan.

Kun hän oli poismenossa jo ovelle kääntyneenä, palasi hän takaisin ja ojensi äkkiä molemmat käsivartensa virkaveljeänsä kohti. Tämä poikkeuksellinen liike paljasti herkkyyden taustan, jota niin monia vuosia oli peitetty teennäisen kylmyyden alle. Se oli yllättävä ja suloinen, niinkuin verevyyden ja puhtauden ilme vanhan vaimon kasvoilla, taikka ne kukat, jotka versovat vielä lumenkin alla. Molemmat miehet syleilivät toisiaan liikutettuina.

— Te ette meitä unhota, te, sanoi herra Roquevillard, kiitoksia.

— Minä muistan, vastasi vanhus.

Ja siepaten olkapäilleen palttoonsa, jonka tyhjät hihat heilahtelivat, riensi hän ulos niin ripein; askelin, että isännän oli vaikea seurata häntä ulko-ovelle saakka.

Yksin jäätyään istahti herra Roquevillard työpöytänsä ääreen, jossa niin monta aineellista ja henkistä pulmaa oli ratkaistu, ja mietti, pää käsien varassa, mitenkä voisi pelastaa poikansa, joka tuhotessaan itsensä tuhoisi koko sukunsa. Vähemmän ehdottomana, suvaitsevampana ja kykenevämpänä ymmärtämään elämää ja ihmisiä kuin herra Hamel, joka oli sulkeutunut jäykkiin vakaumuksiinsa ikäänkuin torniin, tunsi hän syytetyn päätöksessä sitä vastuunalaisuuden tinkimätöntä vaatimusta, joka oli polvesta polveen luonut ja säilyttänyt Roquevillardien voiman. Maurice käytti nyt samoja avuja tämän voiman tuhoamiseen. Yksityistä onneaan rakentaakseen oli hän vahingoittanut sukunsa koko entisyyttä ja tulevaisuutta, mutta tässä rikkomuksessaankin vielä osoitti hän sukunsa perinnäisominaisuuksia. Ja katsoen, ettei poika ollut ainakaan raukkamainen ja halpamielinen, mietti isä, että jos se nuorukainen kerran palaa paikallensa kotilieden luo ja yhteiskuntaan, niin ei hän anna perimysten herpaantua, vaan käyttää oikeaan tarkoitukseensa tätä kuntoansa, jotka nyt oli kohdistettu väärään suuntaan. Kaikin mokomin piti varoa kajoamasta tuohon tunteeseen, jota hän ei suostunut kieltämään.

»Paitsi jos…» toisti herra Roquevillard, johon nämä esimiehen salaperäiset sanat olivat kalahtaneet. Mitä mahtoi hän tarkoittaa?

Hän kohotti päänsä pystyyn ja nojautuen tuolinsa selkämystään katseli eteensä. Hänen katseensa pysähtyi seinällä olevaan La Vigien karttaan, joka lampun valopiirin ulkopuolelle jääden oli puoliksi varjossa. Hän katseli maatilaansa kuin entispolvien edustajaa, kuin neuvonantajaa ja samalla muistui hänen mieleensä herra Bastardin säälimätön todistelu:

»On varastettu. On siis olemassa varas. Kuka? Jompikumpi: joko tuo mies taikka tuo nainen. Mutta mies järjestää niin, että nainen ei voi tulla kysymykseenkään. Varas on siis mies… Mitä vastata tähän valamiesten halpahintaiseen suoraviivaiseen järjenjuoksuun?»

Ja katsellessaan kartan hämäriä piirteitä hän luuli äkkiä näkevänsä hyvän ajatuksen pilkahtavan kuin valon yöstä:

»Jos tuota varkautta ei olisi olemassa, ei olisi syyllistäkään. Valamiehistön olisi pakko vapauttaa. Mitenkä tehdä varkaus olemattomaksi?»

Ja La Vigie puhui hänelle.

Vähää myöhemmin koputti Marguerite varovasti ovelle.

— Astu sisään, sanoi isä, minä olen yksin.

— No isä, mitä te olette päättäneet?

Herra Roquevillard selitti hänelle uuden tuomitsemisen vaaran, johon
Mauricen itsepäisyys heidät saattoi, ja lausui lopuksi:

— Maitre Bastard jättää meidät. Hän kieltäytyy ottamasta huolekseen puolustusta.

— Mutta, kysyi Marguerite pelästyneenä, kuka häntä sitten puolustaa? Ja kuinka tulee häntä puolustaa?

— Älä ole levoton vielä, pikkuruinen. Minulla on kukaties yksi keino.

— Mikä?

— Tuonnempana selitän. Anna minun miettiä sitä. Se merkitsee suurta uhrausta.

— Tehkää se sitten pian, isä.

Nuoren neidon silmät säteilivät niin kirkkaasti, että koko hänen puhdas ja jalo sielunsa heijastui niistä.

— Rakas tyttö, lausui isä ylpeänä.

Tämä hymyili haurasta hymyä, — sellainen hymy on ominaista niille, jotka ovat jo pitkiä aikoja eläneet onnettomuudessa.

— Isä, minä olin aina ajatellut, että te esiintyisitte hänen puolustajanaan.

II.

PERHENEUVOTTELU.

— Olenko minä liikaa? kysyi Marguerite.

Hän oli pysähtynyt työhuoneen kynnykselle havaitessaan huoneessa lukuisan seuran.

— Olin tulossa sinua etsimään, sanoi isä. Sinun paikkasi on meidän keskellämme.

Eräs kookas, kuiva ja umpimielinen vanhus nojasi muuria vastaan, jossa loimusi kirkas tuli, ja lausui mahtipontisesti:

— Minun aikanani eivät naiset ottaneet osaa neuvotteluihin.

— Eipä se nainen ole kuitenkaan perhettä häväissyt, kivahti nasevasti nojatuolissa istuva, lihavahko, jo vanhanpuoleinen mustiin puettu rouva.

Mutta tämä oli vain periaatteellista keskustelua, sillä molemmat tekivät välirauhan herttaisesti tervehtiäkseen nuorta tyttöä. Tämä tervehti vuorotellen isänsä setää, Etienne Roquevillardia, joka oli vielä vanhempi kuin maitre Hamel, mutta kantoi kahdeksaakymmentä vuottaan köykistymättä niiden painon alla, tätiänsä rouva Camille Roquevillardia, sitten serkkuansa Léonia, tämän poikaa, joka oli tehtailijana Pontcharrassa, Dauphinéssa ja vihdoin Charles Marcellazia, joka oli tänä aamuna saapunut Lyonista.

Ulkona näytti raskas lumen peittämä taivas laskeutuvan Linnan ylle ikäänkuin sen musertaakseen. Lehdettömät puut ojensivat sitä kohti oksiansa, ja kosketti se tornia kuin rukoillen. Ainoastaan Arkistotornin muratti säilytti ikikeväisen sävynsä. Neljästä akkunastaan huolimatta tuntui huone alakuloiselta. Kirjastosta, muotokuvista, Hugardin maisemasta huokui surullisuuden vaikutelmaa. Pyöreällä sohvapöydällä olevat lakitieteellisen aikakauskirjan viimeiset niteet eivät olleet sidottuja, kuten edellisvuosien. Suuri pöytä täynnä asiakirjoja, joista yksi oli auki, todisti työn jatkuvan raskaimmista huolista huolimatta, ja rouva Valentine Roquevillardin valokuvan eteen asetettu veres kimppu päivänkukkia todisti naiskäden jatkuvaa huoltoa.

Asianajaja pyysi vieraitaan istumaan. Pää kumarassa näytti hän miettivän. Hän oli paljon vanhentunut yhdessä vuodessa. Tukka ja karkeat lyhyeksi leikatut viikset olivat harmaat. Suupieliin oli ilmestynyt kaksi uurretta ja laihtuneessa kaulassa oli edessä laaja syvennys. Poskilihasten velttous ja harmahtava väri täydensi heikkenemisen merkkien sarjaa, jonka Marguerite oli sydämenahdistusta tuntien todennut. Mikä ero tämän pöytänsä ääressä istuvan mietteisiin vaipuneen miehen ja sen välillä, joka viime vuoden viininkorjuun aikana, voimakkaana ja hilpeänä seisoi kukkulan laella!

Mutta kun hän jälleen oikaisi itsensä, oli hän siinä samassa kuitenkin entinen. Kulmakarvojen kaarten alta välkähti hänen silmistään vanhastaan käskevä, vaikeasti kestettävä katse, joka nolostuttavan huolellisesti tarkasti jokaikisen kasvoja. Jo ennenkuin hän oli lausunut sanaakaan, oli hän jo paljaalla olennollaan todistanut että hän oli päämies ja ettei häntä helposti kukisteta.

— Minä olen kutsunut teidät koolle senvuoksi, että perhe on joutunut erään vaaran alaiseksi. Meillä on kaikilla sama nimi, paitsi Charles Marcellazilla, joka on pojan asemassa, hän kun edustaa tytärtäni Germainea. Félicie ja Hubert ovat liian kaukana. Heidän mieltään ei siksi ole voitu kysyä. Mutta heidän elämänsä todistaa niin suurta kieltäymystä, että heidän läsnäolonsa ei olisi tarpeellinenkaan. Minä tunnen ennakolta heidän suostumuksensa.

— Onko teillä hyviä kuulumisia kapteenilta? kysyi rouva Camille Roquevillard, johon hänen lankonsa pojan univormu oli aina vaikuttanut edullisesti ja joka ei voinut ajatella muuta kuin yhtä henkilöä kerrallaan.

Marguerite vastasi:

— Ihan tuoreita tietoja ei ole, mutta viimeiset tiedot eivät olleet hyviä. Hän on saanut kuumeen.

— Oikeuden istuntokausi, jatkoi herra Roquevillard, alkaa 6 p:nä joulukuuta, kolmen viikon kuluttua. Mauricen juttu tulee esille istuntokauden alussa.

— No, se on vain muotoseikka, sanoi Léon, joka ylpeänä siitä, että kahdeksankolmattavuotiaana johti verrattain suurta tehdasta, tahtoi esiintyä käytännöllisen järjen edustajana ja tarttua kunkin asian tulokseen. Vapautushan on varma.

— Ei ollenkaan, lausui asianajaja niin jyrkästi, että toinen mykistyi. Hänen tyttärensä vavahti. Kaikki katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä, levottomina:

— Kuinka ei?

— Vaikka hän ei ole syyllinen.

— Joka on rouva Frasne. Viimeksisanotun oli lausunut Charles Marcellaz siten mainiten vihollisen nimen.

— Se kelvoton! lisäsi leski kääntäen katseensa kattoon ja mielessään pahoitellen, että tämä nimi mainittiin Margueriten kuullen. Hän jakoi naiset yksinkertaisesti kahteen luokkaan: kunniallisiin ja kunniattomiin, mutta hän ei tiedustellut niiden pikkulasten syntyperää, joista hän piti huolta. Päinvastoin kuin niin monien nykyajan aatteellisten ja emansipeerattujen naisten oli hänen katsomuskantansa ahdas, mutta ei hänen ihmisrakkautensa ja hyvyytensä.

— Vapautus ei ole varma, toisti perheen päämies, niiden ehtojen vuoksi, jotka poikani asettaa puolustukseen nähden. Minä olen useita kertoja käynyt hänen luonaan vankilassa. Hän on taipumaton. Hän ei suostu puolusteluun muulla ehdolla kuin että hänen puolustajansa ei mainitse rouva Frasnen nimeä.

Keskenään yksimielisenä huudahtelivat Léon ja Charles:

— Se on mahdotonta. Hän on hullu.

— Se on kavallusta.

— Siihen ei pidä suostua.

— Jättäkää hänet oman onnensa nojaan!

Tämän halpamielisen neuvon antoi Léon-serkku. Asianajaja mitteli häntä katseella, jossa suuttumus ja nuhde pian muuttui suruksi. Perhe alkoi rappeutua, koska yksi sen jäsenistä hylkäsi kaiken vastuunyhteyden. Syntyi hetken hiljaisuus, jonka aikana vanha setä lausui:

— Minun mielestäni Maurice on oikeassa. Tämän odottamattoman arvostelun jälkeen jatkoi herra Roquevillard selitystään:

— Tämän jalomielisyyden saattaisi jokin porvarillinen valamiehistö ymmärtää. Mutta tavallinen maalaislautakunta ei sitä käsitä. Kaikista selittelyistä jää heidän mieleensä vain yksi kohta: sadantuhannen frangin katoaminen — mikä summa jo heitä hirvittää. Heihin tuntuvat herkemmin omaisuutta kuin henkilöitä vastaan tehdyt rikokset. Tämän summan, niin he harkitsevat, on voinut anastaa vain joko se mies taikka se nainen. Jos se olisi nainen, sanoisi mies sen meille ja me vapauttaisimme hänet. Epätietoisessakin tapauksessa me vapauttaisimme. Mutta hän ei uskalla syyttää sitä naista; siis on hän itse syyllinen. Heillä ei, nähkääs, ole meidän käsitystämme kunniasta.

— Kunniasta! kunniasta! toisti kahteen kertaan Léon, jota asianajajan liian ilmeinen ylenkatse oli ärsyttänyt. Tässä on kysymys ennen kaikkea häväisevän tuomion välttämisestä. Minä annan arvoa vain lain määrittelemälle kunnialle.

Vanhin Roquevillardeista silmäsi nyt vuorostaan nuorta miestä ylpeästi.

— Minä säälin teitä, lausui hän äänellä, joka hampaattomuuden vuoksi oli hiukan sihisevä.

Osoittamatta iälle kuuluvaa kunnioitusta kysyi tehtailija:

— Minkä vuoksi?

— Kun te ette ymmärrä erinäisiä sanoja.

— Aivan niin, sanoja, suuria sanoja, kun te niitä käyttelette.

Sovitellen ryhtyi Charles Marcellaz lainopilliseen selittelyyn:

— Rouva Frasne on syyllinen. Mutta hänen syyllisyytensä ei ole rikoslain mukaan rangaistavissa. Jos vaimo anastaa jotakin mieheltänsä, niin se ei aiheuta rangaistusta. Ilmiantamalla hänet ei Maurice saattaisi häntä mihinkään vaaraan, mutta sanoisi kuitenkin totuuden.

Mutta setä Etienne, jonka kaukainen nuoruus oli ollut myrskyinen, lausui korkeimpana oikeutenaan:

— Naista, jonka kanssa on oltu lemmensuhteissa, ei ilmianneta minkään syyn varjossa. Minä tunnen sinun poikasi, François.

Leski, joka alkupuolella väittelyä oli hiljaa nuhdellut poikaansa, jonka äly oli äidiltä peritty, mutta ei hyvyys, tahtoi kuitenkin ääneen häntä tukea vanhusta vastaan, joka esitti outoa moraalia:

— Tahdotteko te että noita elukoita pitäisi kunnioittaa?

Perheen päämies asetti kädenliikkeellä tämän hyödyttömän kinailun.

— Antakaa minun puhua loppuun. Sen jälkeen kysyn kunkin mielipidettä. Maurice vastustaa jyrkästi rouva Frasnen ilmiantamista. Ei ole kysymys siitä, onko hän siinä kohden oikeassa vai väärässä, koska hän on ratkaisevasti niin päättänyt emmekä me voi sille mitään. Jos hänen puolustajansa menettelisi toisin, ottaisi hän ennemmin itse syyn niskoilleen kuin todistaisi rouvaa vastaan, selittäisi itsensä syylliseksi. Mitä silloin tapahtuu? Siitä on kysymys, ei muusta. Valamiehistö, jonka on pakko myöntää varkaus todella tapahtuneeksi, mitä tiettävästi ei ole kiistetty, etsii epäilemättä syyllistä, jo summan suuruuttakin ajatellen. Aseista riisuttuna rouva Frasneen nähden se kääntyy minun poikaani vastaan. Näkipä se taikka ei lieventäviä asianhaaroja, se on joka tapauksessa häpeän poltinmerkki.

— Ah! isä, huudahti Marguerite.

— Vaara on sangen suuri. Huomaattehan sen? Minä olen kuitenkin ajatellut, että mahdollisesti on olemassa yksi keino sen välttämiseksi.

Nuori tyttö, jolle hänen isänsä ei ennen sukukokousta ollut tehnyt selkoa suunnitelmastaan, tointui toivomaan:

— Maksakoon mitä tahansa, sitä täytyy käyttää.

— No niin. Anastusta koskevissa asioissa oikeudessa olen aina havainnut, että anastetun korvaaminen on aiheuttanut vapauttamisen. Lautakunta on erityisen herkkä rahan menetykseen nähden. Jos se korvataan, niin eivät valamiehet pidä väliä kuka on syyllinen. Ei vahinkoa, ei rangaistusta: ei uhria, ei tuomittua: se on heidän päätelmiensä tavallinen kulku.

Herra Roquevillardin lanko teki johtopäätöksen:

— Te tahtoisitte korvata herra Frasnelle ne rahat, jotka hänen vaimonsa on vienyt?

— Niin.

— Satatuhatta frangia! huudahti Léon, siinä on jo rahaa.

Charles Marcellaz jatkoi:

— Sitenhän myönnettäisiin, että syy on Mauricen. Hän maksaa, siis hän on syyllinen.

— Ei. Takaaja, joka maksaa varsinaisen velallisen asemesta, ei ole silti suinkaan tämä velallinen. Asiamiehensä kautta selittää Maurice valamiehistölle, että vaikkakaan hän ei tahdo syyttää, tahtoo hän itse olla kaiken epäluulon ulkopuolella. Jos herra Frasne saa rahansa takaisin, niin häneltä ei enää ole mitään varastettu. Mutta herra Frasnen jättäminen korvaamatta on, pelkään minä, samaa kuin minun poikani jättäminen tuomittavaksi.

— Hyvä, François, hyväksyi setä Etienne nyökytellen päätään kuin suuri höyhenetön lintu.

Tämä hyväksymisen merkki aiheutti myöskin lesken puolelta ystävällisen mielenilmauksen:

— Minä en oikein ymmärrä kaikkia näitä metkuja. Mutta hyvä maine on parempi kuin kullattu vyö, ja minä olen sydämestäni teidän kannallanne, François.

Hänen poikansa rauhoittui sanasta sydän, joka ei velvoittanut mihinkään. Hän loi serkkunsa mieheen silmäyksen, joka ilmaisi: »Nuo vanhat ihmiset käsittelevät yliolkaisesti omaisuutta, joka kuitenkin on ainoa, mikä antaa arvoa ja tekee perheiden vaurastumisen mahdolliseksi.» Tätä kannatusta tuntiessaan kysyi Charles Marcellaz hiljaisesti:

— Jaksatteko te maksaa satatuhatta frangia, isäni?

— Se on toinen kysymys, vastasi hiukan kuivahkosti herra Roquevillard, joka alkoi hermostua, — minä tulen siihen hetikohta. Ensin periaatteet, sitten soveltamiskeinot.

Mutta hän itse, joka mielessään jo oli asian ratkaissut, rikkoi tämän järjestyksen lisäten:

— Jos niiksi on, niin minä myyn La Vigien. Se oli kaikkein suurin uhri. Marguerite ymmärsi sen sankarillisuuden ja kävi aivan kalpeaksi. Kunnioituksen ja etuilunsa, ihailun ja suuttumuksen repelemänä Charles epäröi, etsi pääsyä tästä vastakkaisten tunteiden ristiaallokosta ja nähdessään Léonin pilkallisen katseen alkoi todistella:

— Myötte La Vigien! Sinulla, isä, ei ole siihen aikaa ennen joulukuun 6:tta päivää. Taikka sitten täytyy myödä se tappiolla. La Vigie on vähintään sadankuudenkymmenentuhannen arvoinen ilman neljä vuotta sitten Saint-Cassinin kunnan rajalta ostamaanne metsää.

Asianajaja oli epäilemättä jo itse näitä seikkoja ajatellut, sillä hän vastasi heti:

— Se on mahdollista. Mutta saahan hypoteekkilainan.

— Saa kyllä, viiden tai neljän ja puolen korolla. Luultavasti viiden, tarpeen kiireisyyden vuoksi, jota pankkiherrat eivät jätä hyväkseen käyttämättä, kun taas maa tuottaa tuskin kolmea, ja yksi halla tai raekuuro riittää tekemään tyhjäksi vuodensadon. Teillä on, isäni, liiaksi kokemusta voidaksenne olla tietämättä, että hypoteekkilaina maatilassa on parantumaton, kuolettava tauti. Jo maatilan omistaminen on nykyään vaarallista sille, joka ei elä maalla tai kanna runsaita korkoja, joita hän voi käyttää avuksi äkillisten käänteiden ja kilpailun aiheuttamissa ahdingoissa. Hypoteekkilaina olisi tulevaisuuden korvaamatonta vahingoittamista. Ja La Vigie on perheen sukutila, pyhitetty perintötila, johon ei kosketa.

Herra Roquevillard oli antanut hänen puhua. Kärsimättömänä koroitti hän äänensä:

— Ei kukaan ole enemmän kuin minä rakastanut ja ymmärtänyt maata, kuunnellut sen neuvoja, elänyt sen ahdingoissa. Ja minua moititaan sen unohtamisesta. Mutta tietäkää, ellette sitä ennestään tiedä, että ihmisolojen rakenteessa on jumalallinen järjestys, jota tulee pitää arvossa. Ja minä asetan henkisen perinnön aineellista perintöä ylemmäksi. Sukutila ei luo perhettä. Sukupolvien sarja on luonut ja pitää kunnossa perintötilan. Jouduttuaan pois sukutilalta voi perhe saada sen uudelleen haltuunsa. Mutta kun se on menettänyt perimyshenkensä, uskonsa, vastuunyhteytensä, kunniansa, vasta kun se on muuttunut joukoksi vastakkaisten etujen mukaan toimivia yksilöitä, jotka pitävät omaa pyrkimystään sen menestystä tärkeämpänä, se on sieluton ruumis, kalman hajua levittävä raato, eikä suurinkaan rikkaus saa siihen enää elämää. Maan voi ostaa takaisin, suvun kuntoa ei. Sentähden koskee minuun La Vigien menetys vähemmän kuin poikani ja oman nimeni vaara. Mutta kun La Vigie on vuosisatoja ollut Roquevillardien kantatila, en ole tahtonut katkaista niin pitkää perintäketjua teille ilmoittamatta, teidän kanssanne neuvottelematta. Minä olen ensimmäisenä lausunut oman mielipiteeni: siinä olen tehnyt väärin. Antakaa minun kuitenkin vuorotellen kuulla teidän vilpitön mielipiteenne. En sano, että tulen sitä noudattamaan, jos se on toinen kuin minun. Minä olen vastuunalainen päämies. Mutta päätös, joka yhdellä iskulla katkaisee niin monen sukupolven työn, on niin painava, että minulle olisi helpotus, jos perheneuvosto sen hyväksyisi.

Äänettömyys, joka näitä sanoja seurasi, osoitti että läsnäolijat olivat käsittäneet tehtävän päätöksen tärkeyden. Hän katseli seinällä riippuvaa tiluskarttaa, joka osoitti tilan laajenemisen ja kunkin lisäpalstan hankintapäivän. Usein oli hän työnsä keskellä sitä katsellut, ei piirtoja ja numeroita, vaan palauttaakseen mieleensä metsät, pellot, viinitarhat, työt ja sadonkorjuut. Eivätkä noiden ahtaiden puitteiden sisällä olevat muutamat mustat piirrot olleet hyödyttämättä hänen ajatusjuoksuansa, sillä ne sisälsivät kappaleen maata, maantyöt ja vuodenaikojen vaihtelut.

Siitä siirtyi hänen katseensa ulos matalan taivaan alle, muinaisten herttuain linnaan, historian eri vaihekausina vähitellen rakennettuun, puoliksi rappeutuneeseen, mutta siitä huolimatta vieläkin valtavaan menneisyyden vartioon. Paremmin kuin kaikki asiakirjat ja arkistot, paremmin kuin kaikki käsi- ja aikakirjat säilytti tämä muistoa vain paljaalla olemassaolollaan, ikäänkuin elävä todistaja. Erikoisesti se herätti henkiin muinaisen Savoijin ja ankarain sotien ajan, kun taas Pyhän Kappelin kaaret kuvasivat sydämen hurskaita liikunnoita. Mitä jäi vainajista, heidän toimistaan, heidän tunteistaan ilman aineellisia merkkejä, joissa he toteuttivat itsensä ja jotka heitä muistuttavat? Eikö La Vigie, sen raivaus, sen viljely, laajennus ja nykyiselleen-rakentaminen merkinnyt mitään Roquevillardien kohtalossa? Ja jos se menetettiin, eikö suku jäänyt vaille tukikohtaansa, jatkuvaisuutensa näkyväistä merkkiä? Maanviljelijäperheissä jättää sukupolvi seuraajalleen lapion, niinkuin muinaisajan viestinjuoksijat toisilleen soihdun. Mutta nyt antoi viimeinen omistaja lapion pudota.

Mutta asianajaja käänsi päätään toisaalle karkoittaen epäröimiset. Perintötila ei ole perhe enempää kuin kirkko on rukous tai torni on rohkeus. Kaukana kotiseudun kamaralta, Sudanissa ja Kiinassa, olivat Hubert ja Félicie täyttämässä, perheen perimysten mukaisesti, tunnollisesti velvollisuuttaan. Päästessään jälleen varsinaiselle toimialalleen tulisi Maurice työllänsä hyvittämään rikoksensa. Marguerite taas oli uskollisin kaikista.

Hän kääntyi tyttärensä puoleen, läsnäolevista nuorimman, kuullakseen oman ajatuksensa kaiun.

— Sano sinä ensiksi.

— Minäkö, isä? Kaikki minkä tehnet, on hyvin tehty. Rukoilen sinua, pelasta Maurice. Jos mielestäsi La Vigien myynti on tarpeellinen, niin myy se empimättä. Me emme tarvitse rikkautta. Joka tapauksessa ota minun osani. Älä ole levoton minusta. Elämistä varten en paljoa tarvitse, kyllä minä tulen toimeen.

— Minä tiesin, hyväksyi herra Roquevillard ja silitteli hellästi
Margueriten kättä kääntyessään veljensäpojan puoleen:

— Sinun vuorosi, Léon.

Ja epäillen häntä, lisäsi:

— Muista isääsi.

Nuori mies kävi tärkeän näköiseksi kuin nousukas, jota onni on potkaissut ja joka kuitenkin on valmis tyhjästä hukkaamaan menestyksensä hedelmät. Hän ryhtyi opettamaan vanhuksia, jotka eivät tunne nykyajan elämää, jonka uudet olot tekevät ripeäksi, itsekkääksi ja realistiseksi:

— Setä, aloitti hän, te olette vielä noita entisajan ihmisiä, jotka kaikkialla läksivät ristiretkille ja taistelivat tuulimyllyjä vastaan. Teidän häviönne on hyödytön. Katsokaa asioita oleellisemmalta kannalta. Tällä hetkellä pitää Maurice melua kunniasta. Rouva Frasnen kunnia ei ole sadantuhannen frangin arvoinen. Vankilassa voi uljas serkkuni olla suurisuinen. Mutta oikeuden eteen tultua ollaan vähin äänin. En ole asianajaja, mutta olen niinkuin kaikki muutkin usein lehdistä lukenut kuvauksia lemmensuhteista johtuneista jutuista. Syytetyt, ylpeimmätkin, ilmiantavat tai syyttävät aina rikoskumppaneitaan tai uhrejaan viime hetkellä tehdäkseen itsensä syyttömiksi. Rangaistuksen pelko on viisauden alku. Maurice on älykäs poika, täynnä tulevaisuudentoivoa: hän ymmärtää asian. Jos hän vastoin luuloa ei ymmärtäisi, no niin: sen pahempi hänelle, kaiken jälkeen. Sitä on surullista sanoa teille, setä, ja minä lausunkin teille siitä säälini; mutta silloin hän on itse niin tahtonut, ja minä tiedän, että te rakastatte suoruutta. Asia on hänen oma mieskohtainen uhkansa. Perheen vastuunyhteys ei vaadi kaikkien sortumista yhden yksityisen erheen vuoksi. Siinä on yksi noita päättömiä entisajan teorioja, jotka meidän aikamme on lopullisesti oikaissut. Kukin puolestaan, se on uuden ajan tunnus. Ei kukaan ole vastuussa toisen velasta, olkoon se isän, veljen tai pojan. Raha, jonka ansaitsen, on minun: samoin hyvät ja pahat tekoni. On jo kyllin vaivaa järjestää oma onnensa, pitäisikö vielä sälyttää siihen kahdenkymmenen miespolven huikea taakka. Antakaa Mauricelle etukäteen hänen osuutensa, jos niin tahdotte, mutta säilyttäkää hänen veljensä ja sisartensa osat ja omien vanhuuden päiväinne leipä. Mitä La Vigiehin tulee, myykää se todellakin, jos saatte hyvän hinnan, ei tosin ostaaksenne valamiesten suosiota, vaan senvuoksi, että maatila on nykyään kannattava vain talonpojalle, joka nakertaa kuin rotta. Teollisuus, koneet, siinä on tulevaisuus, niinkuin yhteiskunta on yksilö.

Suvun vanhin naurahti pilkallisesti ja mutisi:

— Hän puhuu hyvin. Hiukan pitkään, mutta hyvin.

Leski oli kiihtynyt ja pani kätensä ristiin ikäänkuin Jumalan apua pyytäen.

— Oletko lopettanut? kysyi herra Roquevillard ehkä hiukan ärtyisästi.

— Olen.

— Jos oikein ymmärsin, niin sinä mielelläsi heittäisit Mauricen liikalastina mereen.

— Anteeksi, setä: hän heittäytyy itse. Se ei ole sama asia. Jos hän olisi järkevä, pääsisi hän ilmeisesti ehjin nahoin oikeuden kynsistä. Mutta hän tahtoo menetellä järjettömästi. Minä asetun aina järjen kannalle.

Perheen päämies kääntyi lankonsa puoleen:

— Entä te, Charles, oletteko te myöskin järjen kannalla?

Marcellaz epäröi ennenkuin vastasi. Hän ei oikein sietänyt appensa ylemmyyttä. Vaimonsa perheen ylemmyys hänen perheensä rinnalla pisti silmään joka vertailussa ja harmitti häntä, varsinkin sittenkun hän oli palannut kotiseudulleen. Työteliäänä ja säästäväisenä hän varusteli huolellisesti lastensa tulevaisuutta ja hoiti tarkasti vaivoin ansaittua kohtalaista omaisuuttaan. Asiat olivat häntä vetäneet puoleensa, kaventaneet ja koventaneet. Mutta hän rakasti Germainea ja epäili vaikutelmiansa johtuviksi tunteellisuudesta, jota vailla hän ei ollut. Hän kierteli sinne ja tänne kuin umpikujassa.

— Miksikä Maurice vielä vankeudessakin asettaa rouva Frasnen meidän edellemme? Se on mieletöntä, kun rouva ei kuitenkaan joudu mihinkään rangaistuksen vaaraan. Hän uhraa perheen väärän kunniakäsitteen vuoksi. Satatuhatta frangia, eikö sadantuhannen frangin maksaminen mene yli teidän voimienne? Ei tule yrittää mahdottomia.

— Päinvastoin, sanoi Marguerite, pitää koettaa mahdotontakin hänen pelastamisekseen.

— No niin, päätti herra Roquevillard, joka halusi täsmällistä vastausta, te neuvotte siis, tekin, minua hylkäämään poikani?

Charles painoi päänsä alas ollakseen kohtaamatta Léonin pilkallista katsetta ja mutisi melkein häpeissään:

— En, en sittenkään.

Kun hän jälleen kohotti päänsä, hämmästytti häntä appensa häneen luoma katse, jonka tavallisesti arvovaltainen ilme oli kuin hunnun peittämä, hellä ja ennen tuntemattoman lempeä, niinkuin hämmästyttää virran voima, kun jonkin vehmaan mättään luota löytää sen vaatimattoman lähteen.

— Teidän vuoronne, Thérèse.

Leski, joka poikansa puheen jälkeen ei enää ollut kuunnellut mitään, ei kaivannut kehoituksen uudistumista. Varman vaiston johtamana hän ei ruvennut selittämään periaatteita, joita hän noudatti osaamatta määritellä. Niinkuin monet naiset hän siirtyi teorioista henkilökysymyksiin, millä ainakin on se etu, ettei eksytä olennottomiin hapuiluihin ja filosofisiin ongelmoihin. Koko keskustelusta oli hänen mieleensä jäänyt vain yksi sana, mutta se oli hyvä. Tottumattomana vastaamaan yhtä useammalle hän kääntyi Léonin puoleen kokonaan syrjäyttäen muut läsnäolijat:

— Kukin puolestaan, niinkö sinä sanoit? Jos sinun setäsi, joka on täällä läsnä, olisi noudattanut sitä kaunista periaatetta, poikani, niin etpä tällä hetkellä istuisi johtamassa tehdasta, joka sinulle tuottaa sadan toisensa jälkeen…

— Äiti, sinähän pilkkaat minua, keskeytti nuori mies, jonka itserakkautta tämä alku loukkasi.

— En, en, kyllä sinä tiedät mitä tahdon sanoa. Minä olen sen sinulle kertonut ja, jos olet sen unohtanut, virkistän sinun muistiasi. Viisitoista vuotta sitten, kun isäsi oli sijoittanut kaikki säästönsä perustamaansa tehtaaseen, eikä tilauksia vielä tullut, tuli aika, jolloin hän ei kyennytkään suorittamaan sitoumuksiaan. Teollisuus oli paikkakunnalla uutta, kukaan ei siihen luottanut. Hän meni tapaamaan vanhempaa veljeänsä, sinun setääsi Françoisia ja ilmoitti hänelle vaaran. François lainasi hänelle heti ilman korkoja ne kaksikymmentätuhatta frangia, joita hän tarvitsi kipeästi, kun muuten vararikko uhkasi. Niin meidät pelastettiin, poikani. Näistä ahdingon ajoista on minuun jäänyt suuri köyhyyden pelko. Herra armahtakoon, se on sinusta tehnyt itsekkään ja epäluuloisen.

— Se on totta, minä en muistanut, tunnusti Léon allapäin.

Rouva Camille Roquevillard oli niin sydän täynnä asiaansa, ettei hän talttunut tästä myönnytyksestä, hän joka tavallisesti väittelyissä aina lopulta päätyi poikansa puolelle. Aina yksissä eläjät eivät tule toistensa kehitystä havainneeksi, ja kun joku vakava tapahtuma siihen pakottaa, hämmästyvät huomatessaan olevansakin erillään. Nykyään tämä erillisyyden havainto kahden sukupolven välillä on entistä tavallisempi perhesiteiden höltymisen ja ajatuskantojen nopean vaihtumisen vuoksi.

Rouva kääntyi kohteliaasti lankonsa puoleen:

— Minä olen teidän sukuanne vain kälynänne, François. Mutta minulla on sama nimi kuin teillä ja minä muistan sen. Minä tarjoan käytettäväksenne kaksikymmentätuhatta frangia, jos te vuorostanne tarvitsette. Minä en ymmärrä mitään kertomuksestanne, mutta te olette murheellinen. Ja minä tiedän, että se rouva Frasne on huono nainen.

— Täti, minä rakastan teitä, sanoi Marguerite.

Ja herra Roquevillard lisäsi:

— Kiitoksia, Thérèse. Luultavasti minä en tarvitse. Mutta olen onnellinen tietäessäni, että jos niiksi tulisi, voisin kääntyä teidän puoleenne.

Viimeisenä sitten lausui sukuvanhus mielipiteensä hiljaisella, mutta vakaalla äänellä, jossa korostuvilla kohdilla oli kuin säröllisen kellon sävyä:

— Isä on omaisuutensa luontainen määrääjä, François. Sinä olet yksin vastuunalainen eikä sinun tarvitse keltään kysyä. Minä olin isäsi nuorempi veli. Me jouduimme aikaisin orvoiksi: hän kasvatti, ohjasi, auttoi meitä, sillä hän oli perillinen ja perheen pää. Siihen aikaan — se oli Sardinian aikaa, ennen Ranskaan yhtymistä — saivat tyttäret ainoastaan laillisen naimaosuuden eikä heitä naitu myötäjäisten vuoksi; tila jäi yhden ainoan osaksi velvoituksineen, joita perillinen ei olisi jättänyt täyttämättä: elättää, tukea ja avustaa nuorempia, vastaanottaa sairaat, puutteessaolijat ja vanhukset. Nykyinen nuori väki ei tiedä, mitä silloin edusti perintötila, joka oli perheen aineellinen mahti, koko perhekunnan, joka oli ryhmittynyt yhden päämiehen ympärille ja jonka yhteishenki takasi sen koossapysymisen ja kestävyyden. Nykyaikana ei kannata säilyttää tilaa. Jos et sitä myy, ryhtyy laki sitä paloittelemaan. Pakollinen jako hävittää perintötilan. Periaate kukin puolestaan yhtäältä ja toisaalta valtion alituinen ja etuileva sekaantuminen elämän kaikkiin toimiin hävittää perheen. Me näemme mitä tämä valtion orjuuttamien yksilöiden yhdyskunta saa aikaan.

Hän naurahti ylenkatseellisesti ja lopetti siirtyen jo kauemmas yleisistä mietelmistä.

— Mutta sinä olet oikeassa pitäessäsi meidän kunniaamme tärkeämpänä kuin omaa varallisuuttasi. Oikein on myöskin, että olet asian meille ilmoittanut. Me olemme olleet luonasi hyvien päivien aikana. Kohtalo on sinua kolhaissut; me olemme paikalla. Omasta kohdastani ei minulla ole paljoa. Neuvoseläkkeeni ohella ei minulla liene kuin viidenkolmatta tai kolmenkymmenen tuhannen frangin arvosta arvopapereita, joiden korot ovat eläkkeeni lisänä. Minä olen jo vanha. Minun jälkeeni saat sinä ne, ja vaikka heti, jos tarvitaan.

Herra Roquevillard vastasi liikutettuna koruttomasti:

— Minä olen ylpeä teidän hyväksymisestänne, setä, ja avuntarjouksestanne liikutettu. Nyt on suunnitelmani helpompi toteuttaa. Tämä aineellinen uhraus merkitsee Mauricen vapauttamista: kokemukseni nojalla katson sen melkein varmaksi. La Vigietä en usko voivani pelastaa. Tässä on luettelo meidän omaisuudestamme.

— Se ei kuulu meille, keskeytti sukuvanhus nousten ylös.

— Päinvastoin minun on se teille esitettävä, jotta tietäisitte, että jos La Vigie kerran on joutunut pois Roquevillardien hallusta, se ei tapahtunut ilman murhetta eikä ilman pakkoa. Te olette minun todistajiani. La Vigien arvo on vähintään satakuusikymmentätuhatta frangia. Saint-Cassinissa oleva metsäni on arvioitu kahdeksikymmeneksituhanneksi. Germaine on saanut myötäjäisiä kuusikymmentätuhatta frangia.

— Onko minun suoritettava ne yhdellä kertaa vai erissä? kysyi pelokkaana Charles Marcellaz, jonka jalomielisyys oli sitä ansiokkaampaa, kun hän mielessään tunsi moitteita, katumusta ja epäröintiä. Ne ovat sijoitetut suureksi osaksi Lyonissa ostamani toimiston hintaan.

— Ei missään tapauksessa, ystäväni. Ne kuuluvat teille lopullisesti ja teillä on kolme lasta. Kun Félicie meni luostariin, sijoitimme kaksikymmentätuhatta frangia hänelle elinkorkoon. Ja me olimme varanneet Margueritelle yhtä suuret myötäjäiset kuin Germainelle. Näistä varoista on hän nostanut kahdeksantuhatta frangia, jotka hän lähetti veljelleen.

— Satakahdeksantuhatta, yhteenlaski puoliääneen Léon, joka oli nyrpeän näköinen. Se alkaa olla kallis poika.

Eikä hänellä sittenkään vielä ollut tietoa niistä pikkulainoista, joita hänen oma äitinsä ja entinen ylioikeusneuvos olivat vuosi sitten Mauricelle antaneet.

— Isä, sanoi Marguerite, käyttäkää minun myötäjäiseni. Minä en kuitenkaan mene naimisiin.

— Nainen on luotu aviota varten, todisti leski.

Mutta Marguerite lisäsi päättävällä äänellä:

— Minulla on opinnäytteitä, minä ryhdyn työhön. Minä perustan koulun.

— Vaikka naisten, minun mielipiteeni mukaan, ei pitäisi periä, lausui väliin setä Etienne, niin minä luovun periaatteistani hänen hyväkseen. Hänelle minä jätän perinnöksi neljäkymmentätuhatta frangia.

— Kolmekymmentä tuhatta, oikaisi Léon, joka arvioi omaa tappiotansa.

— Ei, neljäkymmentä, toisti vanhus, joka yhteisessä pulassa luopui kitsaudestaan lopullisesti, vaikka vaivalloisesti. — Minä pienentelin äsken tahtomattani. Onpa niitä neljäkymmentäviisikin, jos tarkoin lasketaan. Minä vetoan testamenttiini, joka asettaa sinut perintöni hoitajaksi, François.

— Kiitoksia hänen puolestaan, setä. Mutta minä en kajoa hänen myötäjäisiinsä, jo muutenkin vaillinaisiin, paitsi jos minun on mahdotonta heti ja hyväksyttävillä ehdoilla muuttaa rahaksi La Vigie. Sillä tilan myynti, jos se käy laatuun, on parempi kuin laina. Minä olen sitä harkinnut. Maan kannattavaisuus on nykyään epätietoista. Meidän viinitarhojamme ja vehnäpeltojamme kohtaa kulkuneuvojen mukavuuden vuoksi niin kauas ulottuva kilpailu, että me emme voi enää arvioida niiden satoa. Minusta on parempi turvata Margueriten tulevaisuus ja antaa poikieni itse huoltaa toimeentulonsa. Ellen saa sitä myydyksi, on tila kuitenkin aina takeena lainan saantia varten.

— Me myöskin, vakuutti leski, tulemme takuuseen.

— Tiettävästi, vakuutti setä Etienne.

Perheneuvottelu oli päättynyt. Hyvästeltiin ystävällisesti, paitsi
Léon, joka näytti hiukan kylmäkiskoiselta.

— Takaaja aina lopulta saa maksaa, huomautti hän äidilleen portailla.

— Minä maksan, sanoi tämä tiukasti.

— Sinä olet liian hyvä.

— Ja sinä liian kiittämätön.

— Se oli minun isäni. En minä.

— Sinun isäsi ja sinä, eikö se ole sama asia?

— Ei.

Charles meni saattamaan herra Etienne Roquevillardia, ja asianajaja jäi yksin tyttärensä kanssa. Ulkona himmeni valo. Torni ja arkisto verhoutuivat usvaan kuin iltavaippaan. Työhuoneessa asui talvisen illan tulolle ominainen alakuloisuus. Marguerite lisäsi puita uuniin.

— Minä olen tyytyväinen, sanoi isä. Se kävi hyvin.

Mutta Marguerite oli kuohuksissaan serkkuaan vastaan:

— Léon on surkea. Minä inhoan häntä.

— Hänen äitinsä on hyvä ihminen.

He vaikenivat. Sitten katselivat molemmat seinällä olevaa La Vigien karttaa. Mustien piirtojen asemesta näkivät he viininkorjuun kirkkaassa päivänvalossa, kultaisia viinitarhoja, leikattuja peltoja, ja laajan ja mukavan vanhan kartanon. Se oli tuomitun tilan viimeinen katse.

Niinkuin Maurice Lémencin kukkulalta ennen lähtöänsä, sanoivat hekin tilalle hyvästit, mutta toisenlaatuisen rakkauden vuoksi, josta he eivät odottaneet omakohtaista onneansa.

III.

NOTARIO FRASNEN TAITAVA TEMPPU.

Koko Chambéryssä ei puhuttu muusta kuin maitre Frasnen taitavasta tempusta. Se oli yleisenä keskustelunaiheena niissäkin iltakutsuissa, jotka herra ja rouva Sassenay toimeenpanivat tyttärensä Jeannen täyttäessä kahdeksantoista vuotta. Maalaisseurapiireille on ominaista, että miehet kertovat seuroissakin omista puuhistaan ja kaupungin asioista eivätkä unohda huveissakaan afäärihuolia: kahden valssin välillä jättävät he naiset kadehtimaan toistensa pukuja ja kerhoutuvat joka nurkkaan kertomaan rahahuolistaan ja ammattinsa vastuksista. Mutta nyt jännitti yleistä mielipidettä perhedraama, joka suisti vanhasta yhteiskunnallisesta asemastaan Roquevillardit ja joka saisi ratkaisunsa ylihuomenna — oli näet joulukuun 4 päivä — ylioikeuden istunnossa. Myrtyneenä niin selviömäisestä ja kauan kestäneestä arvokkaammuudesta, nykyajalle ominaisen tasoitushalun kannustamana ja sen lisäksi vielä ärtyneenä itsepintaisesta kopeudesta, joka ei onnettomuudessakaan alentunut valittamaan ja kerjäämään sääliä, kärkkyi tämä yleinen mielipide näytelmän loppua nähdäkseen suvun, jota ennen oli pidetty kaupungin kaunistuksena, lopullisesti kukistuvan.

Läsnäolevat lakimiehet, lääkärit, tehtailijat, rahamiehet olivat eristäytyneet tupakkahuoneeseen ja vain muutamat heistä kunkin tanssin alussa syöksähtivät salissa olevien nuorten rouvien ja neitojen sikermään, ikäänkuin voitokkaaseen uloshyökkäykseen linnoitetusta paikasta, palatakseen taas takaisin miesten seuraan. Heidän joukossaan oli vain yksi, joka ei kiinnittänyt huomiota notarion ovelaan temppuun, jota toiset paheksuivat, toiset taas pitivät etevänä: se oli vicomte de la Mertellerie. Hän oli siinä määrin syventynyt neljänteentoista vuosisataan herttualinnan historiassa, jota hän valmisteli. Turhaan yritti hän herättää naapureidensa mielenkiintoa Amadeus V:n kekseliäisyyteen, joka vuonna 1328 rakennutti puuputkia johtaakseen St. Martius-lähteen veden aina suuriin keittiöihin saakka — täällä se kertyi suuriin kivialtaisiin, missä säilytettiin herttuallista pöytää varten hankittuja kaloja —: kukaan ei välittänyt tästä jaarittelusta, joka oli myöhästynyt lähes kuusisataa vuotta. Kankeanjuhlavan ja kuivan näköisenä piti oikeuden presidentti herra Latache, osoittaen puheessaan asemansa ja persoonansa arvokkuutta, puoliansa pientä asianajaja Coulangesia vastaan, joka hajuvesille tuoksuvana, puuteroituna ja huolellisesti kammattuna nuoren koulun nimissä puolusteli herra Frasnea.

— Ei, ei, vakuutti presidentti juhlallisesti, rikosoikeus käy valtiossa ennen sivilioikeutta. Hänen piti odottaa lautakunnan tuomiota ennen vahingon aineellisen korvauksen vastaanottamista. Taikka sitten oli herra Frasne, vahingonkorvauksen saatuansa, velvollinen peruuttamaan kanteensa. Hyötyminen ja kosto eivät sovi yhteen.

— Anteeksi, huomautti kuumaverinen asianajaja valmiina otteluun. Keskustelkaamme, pyydän. Herra Frasne on tehnyt Maurice Roquevillardia vastaan syytöksen sadantuhannen frangin kavaltamisesta ja asia on oikeudessa. Herra Roquevillard vanhempi tarjoutuu suorittamaan hänelle tämän summan takaisin ennen tuomion langettamista ja te moititte häntä sen vastaanottamisesta.

— Minä en moiti vastaanottamista mutta sitä, että hän sen jälkeen jatkaa kannettansa. Enkä minä ymmärrä herra Roquevillardia.

— Oh! Hän tietää poikansa syylliseksi ja ostaa tällä tavoin lautamiesten anteeksiannon. Herra Frasne taas, kun lautakunnan tuomiota ei koskaan voi varmasti ennakolta tietää, on pitänyt yhden varmuuden kahta mahdollisuutta parempana. Muuten kuuluu hän oikeudessa aikovan vedota tähän maksuun tunnustamisen todisteena. Se on hiukan karkeata.

— Mielenkiintoinen juttu, ennen kaikkea. Herra Roquevillard vanhempi, vaikka en käsitäkään hänen tekonsa vaikuttimia, on kuitenkin liian kokenut antaakseen sellaisen aseen vastustajansa käteen ilman varokeinoja. Kuitti, jonka hän tietenkin on vaatinut, mainitsee epäilemättä, että vaikkakin hän maksaa kolmannen henkilön velan, hän ei kuitenkaan tunnusta, että tämä kolmas on hänen poikansa.

— Kuitissa on todella tämä huomautus, vieläpä hyvin jyrkässä muodossa, ilmoitti asianajaja Paillet, joka tuli ottamaan osaa keskusteluun minuuttiakaan menettämättä.

— Minä arvasin sen, riemuitsi herra Latache. Ja herra Frasnen olisi ollut parempi vedota oikeuden päätökseen ennenkuin meni panemaan nimensä semmoisen paperin alle.

Mutta herra Coulanges ei katsonut itseään voitetuksi.

— Mitä tuommoinen kuitti todistaa? Maksaako kukaan sataatuhatta frangia jonkun tuntemattoman puolesta?

Läsnäolijat katsoivat hänen olevan oikeassa ja ilmaisivat sen hyväksyvällä murinalla: ei semmoista tehdä ilman pakottavaa syytä. Mutta hänen voittonsa oli lyhyt. Asianajaja Paillet riisti sen häneltä kädenkäänteessä. Tämä hilpeä, pyöreä ja lihava mies tiesi kaikki, liikkui kaikkialla, puhui kaikki.

— Minä huomaan, sanoi hän, että te ette tunne herra Frasnen ovelinta temppua.

— Kertokaa.

— Ah! ah!

Hän saattoi uutisellaan ympäristönsä jännitykseen. Mutta kun soittokunta viritti iänikuista lansieerikatrillia, jätti hän katalasti kuulijansa noloiksi ja kieri kuin kerä erään naisen luo, jonka hän vei tanssiin. Paremman puutteessa kerääntyivät herrat ovelle katselemaan aikansa kuluksi katrillin kulkua. Posket punaisina, muulloin valtoimet hiukset hyvässä järjestyksessä, solakkana ja hentona vaaleansinisessä hameessa, jonka kaarteesta kohosi hivelevän valkoinen kaula, noudatti Jeanne Sassenay tanssin kuvioita huolellisesti ja tärkeän näköisenä. Herrat lausuivat arvostelukaan:

— Sangen sievä, tuo pikkuinen.

— Liian laiha: katsokaa solisluita.

— No. Kahdeksantoista vanhana.

— Oh, hän menee pian naimisiin.

— Kuinka niin?

— Suuret myötäjäiset.

— Mutta veli tekee velkaa.

— Kuka hänet nai?

— Ei tiedetä vielä. Puhutaan Raymond Bercystä.

— Neiti Roquevillardinko entisestä sulhasesta?

— Hän aloittaa täällä pian lääkärintoimensa.

— Se on totta: hän ei ole vielä tappanut ketään.

Loppukarkelon jälkeen saattoi asianajaja Paillet, joka tunsi itsensä janoiseksi, naisensa bufettiin, joi samppanjaa, söi hanhenmaksapasteijin ja suvaitsi näin virkistyneenä palata seuraan, jossa hänen pakenemistaan ankarasti paheksuttiin. Mutta hän uhkasi nauraen:

— Jos ette ole siivolla, ette saa tietää mitään.

— No, me kuuntelemme.

— Te märehditte aina vielä sitä juttua, että herra Roquevillard on korvannut herra Frasnelle satatuhatta frangia.

— Onhan se jo jotakin.

— Pikkujuttu siihen verraten, mitä nyt saatte kuulla.

Ensimmäisten polkantahtien kuuluessa käänsi hän päätään ja näytti siltä kuin olisi hänellä sydäntä uudelleen karata ja jättää kuulijansa toisen kerran tyhjille lupauksille. Sikermä miehiä asettui päättävästi oven kohdalle sulkemaan häneltä tietä.

— Teidän on lämmin, se olisi varomatonta, huomautti herra Latache.

Mutta asianajaja Coulanges käytti toista keinoa ja epäili, ettei miehellä ollut mitään kerrottavaa. Heti aukaisi salatietäjä suunsa ja laski saaliinsa irti:

— Etteikö ole? Herra Frasne saa ilmaiseksi La Vigien kartanon, joka on lähes kahdensadantuhannen frangin arvoinen.

Kaikui epäileviä huudahduksia:

— Vielä mitä.

— Te teette meistä pilaa.

Asianajaja Bastard ja viskaali Vallerois, jotka olivat keskustelleet syrjempänä, lähestyivät korvat höröllä.

— Niinkuin sanottu, korosti puhuja. Ilmaiseksi.

— Mutta kuinka?

— Näin. Herra Roquevillard on, hankkiakseen tarvitsemansa rahat, pannut La Vigien myytäväksi. Notario, maitre Doudan, on siitä hänelle tarjonnut satatuhatta frangia maksettavaksi heti käteisesti, mutta ehdolla, että hän ilmoittaa ostajan nimen vasta viidentenätoista päivänä. Viidestoista päivä, pankaa mieleenne tämä lykkäys. Herra Roquevillard, jolla ennen oikeuden istuntojen alkamista ei ollut valinnan varaa, suostui. Hän ei voinut toivoa saavansa enempää näin lyhyessä ajassa. No niin, erään apulaisen lörpöttelyn vuoksi tiedetään nyt — minä kuulin sen vastikään — että todellinen ostaja on herra Frasne. Herra Frasne siis antaa satatuhatta frangia toisella kädellä ottaakseen samat rahat takaisin toisella ja pääsee tällä yksinkertaisella keinolla suurenmoisen kartanon omistajaksi.

Tämä häikäilemättömyys meni liian paljon yli tavallisten metkujenkin mitan ollakseen herättämättä hämmästystä. Ei etsitty sen moraalista syytä enempää kuin oli syvennytty Roquevillardien tekoon vanhan sukukartanon uhraamiseen. Onnettomuudessa, joka häntä oli kohdannut ja joka hävitti hänen kotinsa ehkäpä omaisuutensakin oli herra Frasne tarttunut siihen, mikä häntä vielä kykeni innostuttamaan, afääreihin, niinkuin taiteilija etsii lohdutusta taiteestaan tai armelias nainen hyväntekeväisyydestä. Kontrahtien ja numeroiden sokkeloiden selvitys haihdutti hänen surullisia ajatuksiaan. Hän unohti omat harminsa möyriessään asiakkaidensa asioita ja vastakkaisten etujen ristiriita tuotti hänelle tyydytystä. La Vigien juttu häntä erikoisesti innostutti: se tarjosi tilaisuuden rohkeaan taktilliseen kaappaukseen, jonka kiusausta hän ei voinut vastustaa. Hän toivoi sen pysyvän salassa hovioikeuden istuntokauden loppuun. Mutta mikä salaisuus voi säilyä kaupungissa jossa ei ole kahtakymmentätuhatta asukasta ja jossa jo sulkeutunutta perhe-elämää pidetään vaateliaana omituisuutena?

Ensimmäisenä lausui mielipiteensä herra Latache parilla sanalla, jotka hovioikeuden presidentin lausumina olivat melkein tuomion arvoiset:

— Se on säädytöntä.

— Ei ensinkään, intti Coulanges. Tila on myytävänä, se ostetaan. Siihen on oikeus.

Yhtäkaikki sai herra Frasnen ovela temppu vain vähän hyväksymistä jo senkin nuorison puolelta, joka nykyään sijoittaa innostuksensa niinkuin rahansakin vain varmoihin papereihin. Useimpien mielestä meni tämä kuitenkin liian pitkälle, ja nyt paheksuttiin hänen tekoaan enemmän kuin vuosi sitten hänen vaimonsa pakoa. Lisäksi teki se, että hän oli kotoisin Dauphinésta, hänestä nurkkapatrioottien silmissä muukalaisen, joka tämmöisillä tempuilla rikastutti itseään maan kustannuksella. Tosin ei ollut pahastuttu Roquevillardien masennusta, joiden ylemmyys ärsytti yleistä keskinkertaisuutta; mutta ällistyttiin, kun nähtiin heidän itsensä lisäävän onnettomuuttaan ja omin käsinsä täydentävän tuhoansa. Mistä tämä lahjoittelu, jos Maurice ei ollut syyllinen, ja jos hän taas oli, miksi tämä tunnustus? Nuorukaisen päätöstä ei näet tunnettu. Herra Hamel oli ammattivelvollisuuden mukaisesti vaiti ja herra Bastardin vaikenemiseen oli eri syynsä: herkutellen, näistä huomiotaherättävistä seikoista toivoi hän vielä, että hänen apuaan tullaan pyytämään.

Näissä mietteissään katsoi hän parhaaksi olla mitään lausumatta. Piiri, jossa asiaa pohdittiin, hajosi, kun tanssin päätyttyä toisia vieraita tuli huoneeseen. Keskustelu jatkui siellä täällä pienemmissä ryhmissä, niinkuin sammutettava tuli, jonka liekit rätisevät hajotettuinakin. Prokuraattori Vallerois joutui yhteen herra Bastardin kanssa eräässä kolkassa.

— Teillähän on mainio tilaisuus puolustuspuheessanne, sanoi hän, peitota rouva Frasnen miestä purevalla pilalla.

— Ei ole vielä varmaa, että minä tulen puolustajaksi, vastasi asianajaja.

— Kuinka, ettekö te pidä puolustuspuhetta? Tämä ajattelematta livahtanut tunnustus täytyi selittää toisella.

— Tuo hölmö nuorukainen tahtoo välttää vakavaa puolustusta säästääkseen rakastajattarensa kunniaa.

Nämä sanat lausuttiin ylenkatseellisen pilkallisesti. Ja herra Bastard selitti tarkkaavalle prokuraattorille, että syytetty kielsi jyrkästi viittauksenkin rouva Frasnen syyllisyyteen.

— Jos ette te, kuka sitten puolustaa?

— En tiedä. Ehkä herra Hamel.

Esimiestä ei kohdeltu paljoa suuremmalla kunnioituksella kuin syyllistä rouvaa. Hänen vanhuutensa ja voimattomuutensa arviointia ilmaisi se ilkkuva sävy, millä hänen nimensä lausuttiin.

Hetken vaitiolon jälkeen päätteli herra Vallerois:

— Minä ymmärrän nyt herra Roquevillardin menettelyn. Hän hävittää itse varkauden pelastaakseen poikansa. Se on viimeinen keino. Hän ei epäröi uhrata omaisuuttaan… Se on kaunis teko.

Herra Bastard vastasi tähän kiitokseen kaksimielisellä kädenliikkeellä.

— Asia jää tietenkin kahdenkeskiseksi, lausui hän viitaten ammattisalaisuuteen.

Ja parta sirosti levällään paidanrinnustimella kulki hän erästä naisryhmää kohti hitain ja majesteetillisin askelin kuin pyrstöään pöyhistelevä riikinkukko.

Yksin jäätyään ei prokuraattori kiiruhtanut seuraa etsimään. Hän ajatteli edelleen herra Roquevillardia kunnioituksen tuntein ja hän muisteli tämän miehen murheellista ja miehekästä elämää siitä päivästä alkaen, jolloin hän virkahuoneessaan oli ilmoittanut hänelle herra Frasnen kanteen ja heti havainnut hänet itsestään välittämättömäksi, ylpeäksi, valmiiksi uhrauksiin.

»Miksikä», kysyi hän itseltään, »olen minä täällä ainoa hänen luonteensa suuruuden ymmärtäjä? Ei kukaan läsnäolevista ylettynyt edes hänen nilkkaansa korkeammalle, ja samat miehet kuitenkin puhuivat hänestä vastikään yliolkaisesti, ikäänkuin onnettomuus olisi häntä pienentänyt ja tehnyt heitä huonommaksi. Maaseutu on kostonhimoista ja kateellista.»

Ääripiirteiltään oli draama liikuttava ja siitä nautittiin. Nuori Maurice saattoi, tullessaan aseettomana lautakunnan eteen, perheensä turmioon, mutta hänen isänsä uhrasi vanhan sukukartanon puolesta hinnasta pelastaakseen tuhlaajapoikansa. Mutta jos hänen asianajajansa suu oli tukittu, voisi toinen ääni, arvovaltaisempi ja korkeammalta tuleva, saattaa itsensä kuuluville. Olihan, riitapuolten lausuttua sanottavansa, yleisen syyttäjän vuorostaan esitettävä oma kantansa. Eikö hänen velvollisuutensa ollut, tämänlaatuisissa, enemmän yksityiskuin yleisluontoisissa jutuissa tavanmukaisen »oikeuteen» vetoamisen asemesta astua väliin tarmokkaasti, paljastaa vihdoinkin kaiken tämän turmion yksinomainen alku ja juuri, rouva Frasne, ainoa syyllinen luottamuksen väärinkäyttöön, josta häntä lisäksi ei edes voitu tuomita? Mikä kaunis tilaisuus palvella oikeutta ja kohtuutta, antaa itsekullekin tekojensa mukaan ja tuottaa hiukan iloa tuohon niin kovasti kolhaistuun perheeseen!

Kaikki nämä mietteet kiertelivät herra Valleroisin päässä. Mutta hän oli syrjäinen: toinen henkilö edusti hovioikeudessa yleisen syyttäjän virkaa, eikä hän. Maurice Roquevillardin juttu ei enää kuulunut hänelle. Sitäpaitsi hän oli esteellinen jo sen tavattoman välityksen vuoksi, jota hän viime vuonna oli yrittänyt notarion suhteen ja joka ei ollut kauan aikaa voinut pysyä salassa. Miksikä siis sekaantua asiaan, joka ei enää hänelle kuulunut, ja joka tuotti hänelle vain ikävyyksiä? Oman mukavuutensa vuoksi oli hänen tyydyttävä osoittamaan myötätuntoansa vain pysymällä passiivisena.

Ollakseen syventymättä itsekkyyteensä ja sitä tuomitsematta sekaantui hän vierasten joukkoon ja rauhoittui tuntiessaan seuraa ympärillään. Vertaistensa läsnäolo oli ihmiselle lohdutus, kun hän joutuu kiusaukseen mitata pienuuttansa. Ja tätä kiusaustakin tuntevat vain parhaat.

Kulku bufettiin oli synnyttänyt molempien salien, vastaanottohuoneen ja ruokasalin läpi alinomaisen ihmisvirran, jota nuoret herrat käyttivät liehitelläkseen nuoria neitoja. Muutamat näistä vain tanssinhaluisina huutelivat äänekkäästi soittajia. Toiset osoittivat jo ilmeistä alkutaitoa siinä keimailussa, joka tähtää puolison valloittamiseen. Mutta kolmannet — vaikka heitä ei ollut monta — eivät ensin pikaisella silmäyksellä todenneet, oliko miesten nimettömässä sormusta vai ei käydessään täydellisellä taidolla vastaamaan heidän mairitteluunsa. Kilvan hiuskorujen, kaulavöiden, rannerenkaiden ja sormusten jalokivien kanssa viskelivät hilpeän nuorison silmät säteileviä välkkeitä lamppujen valossa. Räikeinä niinkuin kirkkaat pilvet vesivärimaalauksissa vilkkuivat vaaleat tanssipuvut mustien frakkien välissä.

Mihin luokkaan kuului neiti Jeanne Sassenay, joka juuri erkani joukosta neiti Roquevillardin viimevuotisen sulhasen Raymond Bercyn käsipuolessa, äitinsä valvovan katseen häntä seuratessa hartaasti huoltapitävänä ja hiukan oudostuneena? Oliko hänen pieni päänsä, suhtamuotoinen kuin kreikkalaisen kuvapatsaan pää, joka kivihartioiltaan kohoaa niin sirona ja ryhtivarmana, niskalta niin heiverä, ettei jaksanut säilyttää hylätyn ystävättären muistoa? Näköhäiriötä vain oli noiden katseiden vilpittömyyden kuultavansininen sees? Hänen poskillaan oli vielä punanhehkua tanssin jäljeltä. Mutta hän ei hymyillyt, hän rypisti kulmiansa, puristi huuliansa ja näytti tehneen vakavan päätöksen, joka ei ollut hänen lapsellisherttaisen ilmeensä mukainen.

— Minä en ole vielä tanssinut kanssanne, sanoi nuori mies. Suonette minulle yhden valssin?

— En, vastasi tyttö tylysti, katsahdettuaan, että he olivat yksin.

— Miksi ette? Ovatko teidän kaikki valssinne jo varatut?

— Ei läheskään.

Herra Bercy ei ottanut häntä vakavalta kannalta, vaan loukkautumisen asemesta alkoi nauraa.

— Vai on teitä minusta varoitettu: kiitos.

Tyttö huoahti kuin väsynyt työmies heittäessään raskaan taakan hartioiltaan.

— Ei, mutta minun on tosiaan syytä teitä varoittaa, herra Bercy. Teidän äitinne on puhunut minun äidilleni. Äiti ei salaa minulta mitään, tai jos salaa, niin minä kuitenkin arvaan. No niin!.. en koskaan, kuuletteko, en koskaan tule teidän vaimoksenne.

Ällistyneenä kivahti nuori mies.

— Anteeksi, neiti, en ole teidän kättänne pyytänyt.

— Äitinne on tunnustellut maaperää, kuten niin sopivasti sanotaan.

— Äidit sommittelevat paljon suunnitelmia poikiansa varten… Niin maireinen kuin tämä olisikin, se ei minun aikeisiini soveltuisi.

— Oh! Sen parempi.

— Minä nähkääs en mene lainkaan naimisiin.

— Siinä teette väärin.

Tämä moite tuosta lapsekkaasta suusta oli omituinen ja miltei hassunkurinen. Jeanne lisäsi:

— Joka on saanut elämässään kohdata semmoisen nuoren tytön kuin
Marguerite Roquevillard on, se ei mene itse hävittämään sellaista onnea.

Siihen oli Jeanne tahtonut tulla. Nyt Raymond sen ymmärsi. Tyttö olisi nuoren miehen ilmeiden vaihtelusta voinut havaita kuinka oikeaan hän oli osunut, mutta siinä iässä eivät silmät vielä ole kylliksi tottuneet seuraamaan sisäisten liikuntojen väreilyä. Niinpä menikin hän suhdattomiin ryhtymällä julistamaan vasta koulupenkiltä päässeen tytön ihmishalveksumista.

— On aina huonoa, hyvä herra, hylätä morsiamensa. Mutta kun häntä kohtaa kova onni, niin se on suorastaan inhoittavaa.

Millä oikeudella kävi hän nuhtelemaan toista näin häikäilemättömästi? Raymond Bercytä se suututti, ja kuitenkin tunsi hän sydämensä pohjalla kirpeää iloa kuullessaan puhuttavan Margueritesta. Kumpikin tunnelma tuli esiin hänen vastauksessaan.

— En ole valinnut teitä tuomarikseni, neiti. Mutta jos te puhutte toisen nimessä, niin vastaan teille…

— Minä en puhu kenenkään nimessä.

—… Että teidän tietonne eivät ole oikeat. Minä en purkanut kihlausta, joka oli minulle rakas.

— Joka teille oli rakas! Niin, kun päivä paistaa, silloin on kyllä teikäläisiä paikalla; mutta kun sataa, ei ole enää ketään.

— Kuulkaa, te käytte kohtuuttomaksi. Minä alan menettää kärsivällisyyteni.

Mutta tytön ote oli luja eikä hän vain hellittänyt:

— Joka suuttuu, se on väärässä.

— Minä en ole teille tilivelvollinen, neiti. Tietkää kuitenkin, että neiti Roquevillard purki kihlauksemme omasta aloitteestaan.

— Jalomielisyydestä.

— Kysymättä minun sydäntäni, välittämättä minun tuskastani.

— Mutta silloinhan teidän ei olisi pitänyt hyväksyä purkausta.

Tyttö oli aivan punainen, pois suunniltaan, ja vaivoin vain toinenkin sai pysytyksi tyynenä:

— Entä jos hänen veljensä on tuomittu?

— Ihana juttu!

— Mitä? Niinkö, neiti?

— Niin, toden totta! Jos minä rakastaisin, niin minusta olisi yhdentekevää, vaikka sulhaseni lähetettäisiin kuritushuoneeseen. Minä seuraisin häntä sinne, ymmärrättekö, herra. Ja jos päästäkseni häntä seuraamaan täytyisi tehdä rikos, minä tekisin sen. Pif paf, heti kohta.

— Te olette lapsi.

Mutta äkkiä muutti Raymond sävyä ja lausui käheällä äänellä:

— Luuletteko, etten minä häntä kaipaa?

Yhtä äkisti muuttuneena kuin toinenkin ja riemuiten oli tyttö vähällä kapsahtaa tämän kaulaan, ja rouva Sassenay, jota tytön eleet kaukaa kummastuttivat, tuli levottomaksi ja alkoi lähestyä.

— Ah! Aavistinhan, että te ette voinut haluta naimisiin minun kanssani. No hyvä, rientäkää nyt. Juoskaa selittämään asianne Margueritelle. Pyytäkää häntä minunkin puolestani antamaan teille anteeksi. Ja ottakaa nopeasti jälleen paikkanne perheessä ennen oikeudenkäyntiä. Sen jälkeen se on liian myöhäistä. Se on parempi kuin hoidella potilaita kaiken maailman kelvottomilla lääkkeillä.

— Kiitos.

— Menkää heti.

— Mutta kello on puoli kaksitoista.

— Sitten huomenna.

Rouva Sassenayn, joka suuntasi kulkunsa tytärtään kohti, pidätti sikermä, jossa puhuttiin vilkkaasti ja joka yhä suureni.

— Oletteko varma? kysyi herra Vallerois nuorelta upseerilta, jonka univormussa oli esikunnan kainalopunos.

— Täydellisesti. Tieto saapui divisionaan kello kuusi. Kenraali lähti mieskohtaisesti herra Roquevillardin luo.

— Mieskohtaisesti, totesi herra Coulanges, jota tämä virallinen käynti kukistuneen luona hämmästytti ja hämmensi.

Rouva Sassenay tiedusteli asiaa lähimpänä seisovalta, joka oli herra
Latache:

— Mistä tiedosta puhutaan?

— Luutnantti Roquevillardin kuolemasta, rouva. Hän on kuollut Sudanissa keltakuumeeseen.

— Kylläpä ne ovat onnettomia! lausui rouva säälin liikuttamana.

— Se on totta, rouva.

Näin ankara isku palautti Roquevillardeille naisten myötätunnon ja vaimensi miesten pahansuopuuden, joka olisi tyynesti sietänyt heidän aineellisen ja moraalisen masennuksensa. Tahdottiin nolata heitä, mutta kohtalo kolhaili heitä lakkaamatta, säälimättä. Herra Frasnen ja hänen etevän temppunsa kannattajat vaikenivat ja prokuraattori lausui yleisen tunnelman julki yhdellä sanalla:

— Ihmisparat!

Tämän keskustelun jälkeen katosi Jeanne Sassenay. Turhaan etsi hänen äitinsä häntä kautta koko huoneiston. Eteisessä kohtasi hän Raymond Bercyn, joka oli kiireesti panemassa päällysnuttua ylleen.

— Joko te lähdette, herra?

— Jo, rouva, vastasi tämä ennenaikaista poistumistaan selittämättä.

Rouva huomasi nuoren miehen hämmennyksen ja asettaen tyttärensä katoamisen tämän seikan yhteyteen alkoi todella tulla levottomaksi.

— Ettekö ole nähnyt Jeannea? kysyi hän puolisoltaan, jonka hän kohtasi salonkien kynnyksellä.

— En. Etsittekö häntä?

Herra Sassenay oli suora toimen mies, joka ei herkästi huomannut kaikkia sielunvivahteita, yhtä kykenevä voittamaan suurimpiakin aineellisia vaikeuksia kuin kykenemätön pysähtymään tunteita tarkkaamaan.

Rouva katsoi turhaksi ilmaista hänelle pelkoansa ja kehoitti vain pitämään huolta vieraista. Sitten läksi hän suoraan tyttärensä huoneeseen. Avattuaan oven ei hänen tarvinnut muuta kuin vääntää sähkövalon nappulaa nähdäkseen tyttönsä istuvan nojatuoliin kyyristyneenä ja itkevän hillittömästi ensinkään ajattelematta pukunsa tärveltymistä. Hyväillen alkoi äiti tiedustella:

— Jeanne; mikä sinun on?

— Äiti.

Se oli kuin pienen lapsen valitus, joka pian rauhoittuu.

— Miksi itket?

— Ajattelen Margueriten surua ja minä täällä tanssin.

Rouva Sassenay rauhoittui. Hän tunsi tyttärensä suuren ystävyyden neiti Roquevillardia kohtaan. Mutta kun nyyhkytykset eivät tauonneet, kysyi hän hellästi:

— Muistathan luutnantti Hubertin?

— Muistan… hän oli herttainen… mutta tennispelissä me riitelimme.
Hän oli aina voitolla.

Nuoren tytön huoli ei siis johtunut siitä.

— Marguerite-parka, jatkoi hän välittömästi. Enemmän kuin Hubertista pidin minä Mauricesta, joka on vankilassa. Hänet vapautetaan, eikö niin?

— Minä toivon niin, rakkaani.

— Viaton, vapautettuna tai vaikkapa tuomittunakin, se on aina kaunista, eikö ole, äiti?

— Oletko varma, että hän on viaton?

— Margueritenko veli? Totta kai!

Rouva Sassenay hymyili tätä purkausta ja tätä varmuutta, joiden ilmaisun hän oli aiheuttanut. Ja yhä hyväillen tytärtänsä muisti hän erään jo ammoin sukeutuneen keskustelunsa rouva Roquevillardin kanssa: »Kerran kenties», oli hurskas rouva lausunut, »jos Maurice sen ansaitsee, pyydän hänelle tyttärenne kättä. Siten jäisi hän teidän luoksenne.» Maurice ei ollut sitä ansainnut, mutta haaveilevan tytön mieleen oli hänellä yhä muinainen vaikutusvaltansa. Siinä oli vaara. Täytyi olla varuillansa. Ja päättäessään siitä huolehtia ajatteli Jeannen äiti tahtomattaan muita Roquevillardeja, kuolleita ja eläviä, niin ansiokkaita ja niin kovia kokeneita. Tanssisoiton sävelet kuuluivat huoneeseen.

— Pyyhi silmäsi, pikkuruinen. Varovasti. Hiukan puuteria. Hyvä. Sinä olet sievä tänä iltana. Nyt palatkaamme pian saliin. Meidän poissaolomme huomataan.

— Se on totta, äiti. Minä olen lupautunut tähän valssiin.

Ja äkkiä päästen ennalleen astui nuori tyttö äitinsä edellä käytävään.

… Tällä samalla hetkellä asteli Raymond Bercy, johon hänen ystävänsä Hubertin kuolema oli kipeästi koskenut, edestakaisin Roquevillardin talon edustalla. Linnan lumipeittoiset katot kimmelsivät tähtien valossa. Arkistontorni ja tapuli näyttivät valvovan nukkuvan kaupungin vartijoina. Työhuoneen neljästä ikkunasta, jotka hän hyvin tunsi, näkyi verhojen lomista heikkoa valoa. Siellä istuivat yhdessä Marguerite ja hänen isänsä, sydän uuden kohtalon iskun satuttamana.

Hänen teki mieli pyrkiä sisään, mutta hän ei uskaltanut. Hänen toimensa vaaraanjoutuminen, hänen vanhempaansa paheksuminen, yleinen mielipide, kaikki itsekkyyden pimeät voimat pidättivät häntä vielä. Mutta kylmässä yössä, myöhään jatkuneen kävelynsä kestäessä oppi hän omaa sydäntänsä ja tunsi, että suru ja sääli rakentavat rakkautta enemmän kuin ilo.

IV.

MAAN NEUVO.

Oli tehtävä päätös. Herra Roquevillardia oli vastikään kohdannut isku, sanoma hänen poikansa menettämisestä; lyhyt virallinen kirjelmä ilmoitti, että hän oli kuollut isänmaan palveluksessa, etäisellä etuvartiopaikalla, kaukana kaikesta avunsaannin mahdollisuudesta; mutta hänellä ei ollut edes sitä lohdutusta, että olisi voinut antautua surunsa muisteloihin. Hubert, joka oli lähtenyt siirtomaihin etsimään vaaraa ja puhdistamaan tahrattua nimeä, oli perheensä unohtaneen Mauricen erheen viimeinen sovitusuhri. Huomenna oli Mauricen saavuttava oikeuteen, mutta ei vieläkään ollut päästy vaikeuksista, joita hän oli puolustukselleen asettanut. Tietenkään ei sukutilan uhraus saattanut olla turha. Luonnollisestikin teki vahingon korvaus vapauttamisen, joskaan ei varmaksi, niin ainakin luultavaksi, ja muutti aseman syytetyn eduksi. Mutta tämä vapautus juuri ei saanut tapahtua suosiosta tai säälistä. Jos mieli astua jälleen paikalleen kotilieden luo kaupungissa ja ammatissaan, jatkaa perimystänsä ja vuorostaan siirtää se eteenpäin, täytyi nuorukaisen lähteä oikeussalista pienimmästäkin väärästä epäluulosta puhdistettuna, syyttömänä mihinkään rikokseen lakia ja kunniaa vastaan. Mutta kuinka se oli saavutettavissa mainitsematta rouva Frasnen nimeä? Tosin oli herra Bastard La Vigien myynnin jälkeen vielä uudelleen tarjoutunut puolustajaksi.

— Asia tulee teille kalliimmaksi kuin kannattaisi, oli hän lausunut virkaveljelleen ammatillisella kyynillisyydellään. Mutta tämä jalomielisyys hellyttää lautamiehet. Nuo ihmiset, jotka ovat niin sanomattoman saitoja, itkevät ääneen kuullessaan, että olette myynyt maanne korvataksenne toisen tappion. He saattaisivat, lähemmin harkitessaan, tuomita sittenkin, sen huonon esimerkin vuoksi, jonka te annatte, ellei herra Frasnen ovela temppu, loppuponneksi oikeudessa paljastettuna, olisi omiansa saattamaan heitä raivoisaan ja suotuisaan kiihkoon.

Sillä oikeuden ja ihmisyyden hän arvioi vähäksi. Hän tunsi asian, hän tarjoutui. Maineensa vuoksi piti hän sitä tärkeänä. Kello viisi tulisi hän viimeisen kerran keskustelemaan herra Roquevillardin luo tämän ja herra Hamelin kanssa puolustuspuheensa pääpiirteistä. Mauricen isällä ei kuitenkaan ollut luottamusta tähän teatterimaiseen ja kielteiseen tapaan puoltaa sukunsa asiaa.

Aamiaisen jälkeen, johon hänen tyttärensä ja hän tuskin koskivat, nousi hän lähteäkseen ulos. Surun liian suuri paino tukehdutti häntä huoneessa. Ulkosalla kävi paremmin miettiminen. Ilma virkistäisi hänen ajatuksiansa, hänen väsyneitä voimiansa, hänen masentunutta mieltänsä. Kun hän jo oli ovella, kutsui Marguerite häntä:

— Isä.

Hän kääntyi mieli hellänä. Hänen vaimonsa kuoleman jälkeen ja jo ennenkin oli tytär ollut hänen uskottunsa, hänen neuvonantajansa, hänen päiviensä ainoa ilo. Pikku Julienin lähdettyä — Charles Marcellaz oli perheneuvottelun jälkeisenä päivänä vienyt tämän Lyoniin — olivat he aivan kahdenkesken vähitellen autioituneessa kodissa. Vielä viime yön olivat he viettäneet yhdessä melkein aamuun saakka, puhellen Hubertista, kyynelehtien, rukoillen. Sattuessaan lähelle oli isä hiljaa laskenut kätensä Margueriten kauniille hiuksille. Tyttö ymmärsi, että hän siunasi häntä hiljaa ja sanattomasti, ja hänen silmänsä, niin herkästi sumentuvat, niin kyyneleihin tottuneet, vettyivät vielä kerran.

— Isä, kysyi hän, mitä sinä olet päättänyt Mauricen suhteen?

— Bastard on valmis häntä puolustamaan. Kello viisi tulee hän tänne herra Hamelin kanssa. Minä menen ulkoilmaan miettimään lopullisia ohjeitani.

— Etkö halua, että tulen sinua saattamaan?

— En, pikkuruinen. Ole minusta huoleton. Minä työskentelen kävellessäni. Meillä ei ole aikaa haudata kuolleitamme. Elävät kutsuvat meitä.

— Sitten minä menen vankilaan, lausui neito.

— Niin, sinä voit hänelle ilmoittaa onnettomuuden.

— Maurice-parka, kuinka hän tulee kärsimään!

— Vähemmän kuin me.

— Oi, ei, isä, yhtä paljon kuin me ja enemmän kuin me. Hän syyttää itseänsä.

— Sopiikin. Hubert lähti hänen tähtensä.

— Senpä vuoksi, isä. Me itkemme, me, ilman itsesyytöksiä. Enkö saa sanoa hänelle mitään sinun puolestasi.

— Ei, ei mitään.

— Isä…

— Sano hänelle… pyydä häntä muistamaan, että hän on viimeinen
Roquevillard.

Herra Roquevillard lähti, kulki linnan editse ja asteli kaupungin ulkopuolelle. Oli kaunis talvipäivä ja aurinko kimmelsi lumella. Vaistomaisesti kääntyi hän Lyonin tielle, joka johtaa La Vigiehin ja joka oli hänen totunnainen kävelytiensä. Se kulkee Cogninin kylän läpi ja kääntyy, St Charles-sillan sahan takana, Viminesin ja St. Cassinin rinteiden välillä, Lépinen ja Corbeletin vuorten liepeille, jotka pitkänä jonona saattavat sitä Echellesin solaan. Saavuttuaan tälle kohtaa kääntyi herra Roquevillard ajatuksiinsa vaipuneena peltotielle, joka johti hänen entiseen kartanoonsa. Hän kulki Hyèresin poikki vievän vanhan sillan yli, jonka alla oli kapea railo vettä jäänreunojen välissä, mitä lehdettömät poppelit ja raidat eivät riittäneet verhoamaan.

Hiukan kaarrettuaan joutui hän autioon Montagnolen seinämien sulkemaan laakson mutkaan, jonne vuorenhuipulla oleva kellotapuli piirtyi taivasta vasten. Mutta hän ei huomannut yksinäisyyttään. Päinvastoin hän kulki ripeämmin ja tunsi huoltensa huojennusta. Olihan hän omalla pohjallaan, vieläpä molemmin puolin. Ja tuntui kuin hyvä maa olisi vastannut hänen vanhaan ja varmaan ystävyyteensä, hänen lapsuutensa muistoihin, jotka hänessä vieläkin elivät, koko siihen ihmistyöhön, joka luonnon jälkeen oli sen muovaellut. Tuosta viinitarhasta vasemmalla, jonka peitetyistä köynnöksistä hän erotti vain rautalangalla yhdistetyt seipäät, oli hän vielä syksyllä korjannut sadon. Oikealla, tuollapuolen puron, joka oli molempain naapurikuntain rajana, näkyi lehdetön rinne. Yksi ainoa puu näytti sitä vallitsevan — siinä oli se pyökki- ja tammimetsä, jonka hän säästöillänsä oli ostanut pyöristääkseen tilaansa ja jonka hän oli määrännyt hakattavaksi. Tuolla taas läheisemmän rinteen kyljessä näki hän kartanon, jota hän oli laajemmaksi rakennuttanut ja jonka ränstyneisyyskin todisti suvun sitkeyttä ja yhteyshenkeä. Hän menisi kartanoon, hyväilisi lapsia, joisi pehtorin kanssa, joka ei halveksinut alkoholia, pikarin viinaa, jonka hän itse sekoittaisi, ja katselisi ennen kaikkea laajaa näköpiiriä, jonka määräävinä, liikkumattomina piirteinä olivat vuorten valtavat muodostumat, hedelmälliset vainiot ja kaukainen järvi, sitten La Vigien ahtaampaa piiriä ja sen eri viljelyksiä.

Hajamielisenä kulki hän näin eteenpäin. Kotoisella maaperällä sai hänen astuntansa muinaisen joustavuuden, niitä aikoja muistuttavan, jolloin hän vuosien painosta huolimatta tunsi olevansa nuori, koska hän oli onnellinen, omiensa ympäröimä ja tukema.

Äkkiä hän pysähtyi:

»Täällähän», juolahtikin nyt hänen mieleensä, »minä en olekaan enää kotonani. Roquevillardit eivät enää ole täällä isäntiä. Mitäs minulla tänne on asiaa? Lähdetään pois.»

Ja hän kääntyi paluumatkalle pää painuksissa, niinkuin hedelmäpuutarhasta tavatulla maankiertäjällä.

Hän pysähtyi Cogninin ja St. Cassinin rajapuron luona, kulki sen yli ja oli tällä kertaa maankaistaleella, joka vielä liittämättömänä päätilaan ei kuulunut kauppaan ja oli nyttemmin hänen ainoa kiinteä omaisuutensa. Rinteen juurella hän pysähtyi hetkeksi hengähtämään, kuten peräytyvä joukko suojapaikan kohdatessaan. Sitten alkoi hän nousta rinnettä, vaikka vaivalloisesti, sillä jalka livetti ja hänen täytyi turvautua keppiinsä pysyäkseen pystyssä. Huonosti näkyvä polku haipui lopulta kokonaan. Silloin suuntasi hän kulkunsa puuta kohti, joka seisoi yksinäisenä kukkulan laella. Se oli vanha tammi, joka oli säästetty, ei ikänsä eikä runkonsa ja oksakkuutensa vuoksi, vaan alkavan lahoutumisen tähden, joka halvensi sen hintaa. Sen tukevat lehdet, aivan käpristyneinä ikäänkuin paremmin itseään puolustaakseen, eivät kuivuneinakaan olleet hylänneet oksia, vaan näyttivät tuolla täällä vielä huurteenkin alta vasken väriä. Pitkin rinnettä rötkötti kaadettuja runkoja, joita hakkaajat eivät olleet ehtineet kuljettaa pois ennen talven tuloa, kuin ruumiita lumessa, toiset vielä pukimissaan, toiset jo alastomina.

Vihdoin pääsi herra Roquevillard päämääräänsä. Hän kosketti kädellään, kuin ystävä, puuta, joka oli viehtänyt hänet tänne saakka. Ja hän ihmetteli sen suuruutta ja jyhkeyttä.

»Sinä olet niinkuin minäkin», mietti hän pyyhkien otsaansa. »Olet nähnyt kumppaniesi kaatuvan ja seisot yksin paikoillasi. Mutta me olemme tuomitut. Aika on se kirves, joka pian meidät kaataa.»

Hän oli kulkiessaan hiukan myöhästynyt. Vaikka iltapäivä ei vielä ollut pitkällä, alkoi aurinko jo kallistua Lépinen harjan puoleen. Joulukuun päivät ovat niin lyhyet ja vuorten läheisyys lyhensi niitä vielä enemmän. Kukkulalta oli melkein sama näköala kuin La Vigiestäkin: edessä Lignal, alhaalla Echellesin laaksojono ja oikealla, taustassa, alangon takana, Bourgetin järvi, Révardin vuoret, Nivoletin säännölliset pengermät. Lumi tasoitti piirteitä, kohotti alankoja, yhtäläistytti maisemaa. Illan enteet loivat siihen hienosti punertavaa värinsävyä. Se oli maisemassa kuin vilun väre iholla.

Ilma oli kylmä ja herra Roquevillard tunsi vilua ja napitti päällysnuttunsa. Nyt, kun kävely ei häntä enää lämmittänyt, palautui taas iän ja huolten paino. Miksikä oli hän noussut tälle kummulle, ja tullut katsomaan rinnettä, jossa kaadetut puut jättivät maan paljaaksi ja joka muistutti hautausmaata? Tuliko hän tänne, vastapäätä vanhaa kartanoa, jonka hän useiden vuosisatojen säilyttämisponnistusten jälkeen oli luovuttanut pois, miettimään häviötänsä ja viettämään toiveidensa hautajaisia? Laakson toisella puolella saattoi hän erottaa rakennukset ja maat, jotka perinnön kautta olivat kuuluneet hänelle. Talo, joka vielä viime vuonna oli suojaansa koonnut koko perheen,, yhtyneenä ja hilpeänä, oli nyt suljettu eikä hän enää sinne milloinkaan palaisi.

Äänettömyys ja yksinäisyys ympäröi häntä tällä raastetulla hautakummulla. Hänen ympärillään, hänen sisässään oli kuolema. Ja niinkuin voitettu päällikkö taistelun jälkeen toimittaa nimienhuudon, palautti hän yksitellen mieleensä murheensa: huolten näännyttämän ja kaataman vaimonsa; luostariin ja merten taa joutuneen, häneltä poismenneen tyttärensä Félicien; vanhemman poikansa, paremman poikansa Hubertin, nuoruutensa kukkeudessa, kaukana Ranskasta, kaukana omaisistaan poistemmatun; kotiseutua paenneen Germainen; köyhyytensä vuoksi aviottomuuteen vihkiytyneen Margueriten, ja viimeisen Roquevillardin, hänen, josta rodun tulevaisuus riippui, joka oli vankilassa häpeällisen syytteen alaisena ja jota sukutilankin uhraamisesta huolimatta saattoi uhata tuomio. Turhaan oli hän pyhittänyt kuusikymmentä vuotta perheen viljelyyn. Yhden ainoan jäsenensä hairahduksen iskemänä, kaatamana virui suku La Vigien liepeellä, niinkuin nuo rinteen lumessa värjöttävät puut. Ja mieheen, jolle luja voima ja usko lupasivat voittoa, palasi tappion häpeä.

Alakuloisuudessaan nojautui hän tammeen, ikäänkuin se olisi ollut hänen onnettomuustoverinsa. Häneltä pääsi pitkä toivottomuuden huokaus, samanlainen kuin puulta, joka yhä uusiutuvista kirveeniskuista äkkiä horjahtaa ja alkaa kaatua. Taivaalla ja maalla oli tyyni, liikkumaton väri, eikä kumpikaan kuullut hänen valitustaan. Ja hän tunsi itsensä hyljätyksi.

Kaksi kyyneltä valahti hänen poskilleen. Ne olivat miehen kyyneliä, harvinaisia ja liikuttavia, koska ne ovat nöyryyden ja heikkouden tunnustus. Vilun ilman vuoksi ne vierivät vain hitaasti, puoliksi hyhmettyneitä lämmöttömiä poskipäitä. Hän ei ajatellut, että hän itki. Hän huomasi sen vasta havaitessaan erään ihmisolennon, joka vuorostaan pyrki hitaasti rinnettä ylös. Ja jottei häntä murheen valtaamana yllätettäisi, pyyhki hän silmänsä. Tulija oli vanha vaimo, joka kulki kokoamassa kuivaneista oksista risukimppuja. Kumarassa kulkien ei tämä nähnyt kummulla seisojaa. Vasta tultuaan tammen lähelle oikaisihe hän hiukan ja havaitsi vieraan.

— Herra François, lausui hän.

— La Fauchois.

Vaimo tuli lähemmäksi, laski taakkansa maahan, mietti mitä sanoa, mutta kun ei mitään keksinyt, alkoi nyyhkyttää, ei hiljaa, vaan ääneen.

— Mitä sinä itket? kysyi herra Roquevillard.

— Teitä, herra François.

— Minuako?

— Niin.

Hän ei ollut milloinkaan uskonut surujansa muille. Hänen loitontava ylpeytensä karkoitti säälin. Mutta tämän köyhän vaimon säälittelyn hän otti vastaan ja ojensi hänelle kätensä.

— Sinä olet kuullut minun onnettomuuksistani?

— Olen, herra François.

— Kyllä… eräältä St. Cassinin mieheltä, joka tänä aamuna palasi kaupungista.

— Ah!

He vaikenivat ja La Fauchois alkoi uudelleen ääneensä valitella.
Äänetön suru ei ole rahvaan luonnon mukaista.

— Hubert-herra, niin leikkisä, niin nuorekas, ja kohtelias kaikille… Keittiöönkin tuli katselemaan ruokia ja oli niin hyväntuulinen… Entäs rouva… oli kerrassaan Jumalan pyhiä… Varmasti ne taivaaseen pääsee, herra François.

Äänettömänä seisten kadehti herra Roquevillard vainajia, jotka saivat levätä. Mutta puheliaana jatkoi La Fauchois:

— Entä Maurice-herra, tottahan se teille takaisin annetaan?

Ja melkein kuiskaten rahvaalle ominaisella oikeuden pelolla lisäsi hän:

— Se on huomenna esillä, asia.

Ja risti itsensä ikäänkuin anoen taivaan apua. Herra Roquevillardin mieleen muistui tämän vaimon tytär, joka oli tuomittu varkaudesta, ja hän tiedusteli tätä, sillä hänen kovia kokenut sydämensä ei enää tuntenut moittimista.

— Entäs sinun tyttäresi, onko sinulla tietoja hänestä?

— Se on tullut takaisin, herra François.

— Siinä hän teki hyvin.

— No, ei siinä ole hänen ansiotaan. Se oli pakko. Hän tuli Lyonista ihan sairaana. Eikä tahdo ottaa parantuakseen.

— Mikä hänellä on?

— Lapsivuoteen seurauksia.

— Lapsivuoteen? Onko hän mennyt naimisiin?

— Ei, herra Frangois. Hänellä on vain lapsi. Herttainen ja elävä nupukka, joka jokeltaa koko pitkän päivän. Minä en tahtonut ensin sitä nähdäkään, enkeliä. Te ymmärrätte, häpeän tähden. Mutta kun minä sen näin, niin se kun vain naurahti, niin se käänsi minulta veret. Nyt se on koko minun iloni.

— Onko se tyttö?

— Tyttökö? Sanokaa poika, suuri pyylevä poika.

— Siitä on sinulle paljon vaivaa.

— On varmasti. Mutta kun tulen kotia ja poika on siinä maitopullo suussa, niin on niinkuin joisi teidän viiniänne. Lämmintä antaa ja elämän makua.

— Sinä olet jo vanha töihin.

— Ihan niin. Enhän minä enää muuhun kelpaakaan kuin siihen.

Näin hän omasta kurjuudestaankin löysi lohdutusta, ja onnettomuus antoi hänen loppupäivillensä runsaan harrastuksen. Herra Roquevillard tunsi oman huolensa huojentuvan tästä kertomuksesta ja ihmetteli vaimoparkaa, joka tietämättänsä antoi hänelle esimerkin anteeksiannosta ja uskalluksesta. Vaimo kumartui nostamaan risukimppua olalleen.

— Näkemiin, herra François.

— Minne matka?

— Cogniniin, viemään puitani leipurille.

— Odota.

Herra Roquevillard halusi häntä auttaakseen antaa hänelle viiden frangin rahan, mutta La Fauchois esteli.

— Ota, sanon minä.

— Herra François, nythän ei La Vigie enää ole teidän, mikäli kerrotaan.

Asianajajan otsa synkkeni.

— Ei, La Vigie ei ole enää minun. Ota kuitenkin minun mielikseni.

Vaimo ymmärsi loukkaavansa kieltämällä ja ojensi kätensä. Hän läksi sitten kulkemaan rinnettä alas notkistaen polviansa joka askeleella, jottei luiskahtaisi. Herra Roquevillard katseli poistuvaa, joka yhä pieneni, kunnes näkyi vain musta pilkku laakson pohjalla. Hän oli jälleen yksin, mutta muuttuneena. Tuo köyhä vaimo oli satakertaisesti maksanut takaisin sen rohkaisun, jonka hän viime vuonna viininkorjuun aikana lienee itse saattanut saada.

Oli jo tullut ilta. Liikkumattomaan ja ikäänkuin lumen alle jähmettyneeseen luontoon ilmaantui tuo juhlallinen ja salaperäinen hartaus, joka tuntuu vähää ennen päivän pakenemista. Vuorten piirteet sulautuvat vaalean taivaan reunaan. Ei mikään häirinnyt hiljaisuutta, joka äänettömyydessään oli vaikuttavampi kuin myrskyn pauhina.

Kukkulan juurella solisi pieni puro ohuen jääriitteen alla, joka särkyneiltä kohdiltaan alkoi uudelleen riittyä. Maa oli haudattu lumen valkeuteen niinkuin jalokivi pumpuliin.

Herra Roquevillard katseli suljettua, autiota, isäntäsukunsa orvoksi jättämää La Vigietä. Nyt tämä näky kiinnitti, innostutti häntä. La Fauchois oli herättänyt hänessä taistelun vaiston, karkoittanut hänestä epätoivon. Perheenpäämies työnsi syrjään surun ajatellakseen lasta, josta hänen oli huolehdittava. Hän etsi keinoa millä hänet varmasti pelastaisi. Mutta hänen katseensa, joka oli pyytävä kuin rukous, kohtasi vain tuon kylmän ja julman kuolinvaipan, selkeän ja sanattoman avaruuden, jolla ei ole ainoatakaan elämän vuodenaikain ja kevään, kesän, jopa syksynkin lausumista sanoista. Kuinkapa puolustaa poikaansa ainoastaan entisyydellä? Mitä apua odottaa hyljätyltä maalta, hautaan astuneelta suvulta? Ja ääneen toisti hän sanat, jotka herra Bastard oli lausunut ilmoittaessaan että syytetty kieltäytyi keskustelemastakaan syytöksestä:

— Eihän voi puolustaa vainajilla.

Aurinko, joka kosketti harjalinjaa, loi viimeistä valoaan. Vuorten rinteille kasaantunut lumi näytti värisevän sen heijettä, ja punertui ikäänkuin tainnoksista heräten. Kuollut näköpiiri virkosi valosta. Äänettömänä ja puhtaana suostui se tuntemaan elämää ja sitä ilmaisemaan. Väräjöivä maa erottui selvästi taivaasta, jonka vaalea sini sai tuhannen vivahdetta, joiden pääsävynä oli kulta. Ja lähempänä heijasti puita ja pensaita peittävä huurre iltaruskon säteitä, niinkuin kristallit, jotka monistavat kynttiläkruunun valoa.

Katse La Vigietä kohti totesi herra Roquevillard tämän ylösnousemuksen ilmiön. Luonto syntyi uudelleen muutamiksi hetkiksi illan hyväilyjä varten. Veri elehti uudelleen sen marmorikasvoilla. Nyt erotti entinen omistaja yksitoikkoisesti valkoisen maiseman asemesta viinitarhojen sarjan kukkulan huippurinteellä, jonne auringonsäteet sattuivat melkein vaakasuorasti, tunsi jälleen kunkin eri pellon ja paikan, ja tuolla täällä puut — korkeat poppelit tyyninä ja ylväinä kuin suorarunkoiset palmut, laajaoksaiset lehmukset, soijat koivut, täyteläiset kastanjat, herkät hedelmäpuut, oksat vankina, mutta kuitenkin taitavina suorittamaan tehtäväänsä — nuo äsken nimettömiksi häipyneet puut näyttivät hänestä astuvan esiin henkilökohtaisina yksilöinä.

Eikä hän tuntenut enää yksinäisyyttä, sillä hän tiesi näiden haamujen nimetkin. Tuntien yhä suurempaa liikutusta kutsui hän esiin vuorotellen kaikki polvet, jotka olivat raivanneet nuo maat, rakentaneet tuon talon ja kartanon, luoneet tämän suurtilan, vanhimman maalaisen ensimmäisestä työmekosta alkaen Savoijin Senaatin toogiin saakka, hänen omaan asianajajavaippaansa asti. Aukeama hänen edessään aina sille korkealle paikalle saakka, missä hän itse seisoi, oli miehitetty kuin linnoitus, täynnä hänen esisukuansa, joka vehnän, rukiin, kauran ja hedelmäpuu- ja viinitarhojen ohella oli tähän maankolkkaan istuttanut rehellisyyden, kunnian, rohkeuden, jalouden perimystavat. Ja niinkuin kartanon maantuotteet olivat kauas levittäneet niiden mainetta, olivat nämä perimykset levinneet kaupunkiin, jota tuolla alhaalla, vuoripiirin taustassa, varjo alkoi häivyttää, maakuntaan, jota ne olivat palvelleet, suojelleet, jopa muutamina historiallisina hetkinä mainehittaneet, aina koko maahan saakka, jonka voiman on luonut juuri tämmöisten sukujen jatkuvaisuus ja kestävyys.

Hän toisti uudelleen:

»Ei vainajilla puolustella.»

Mutta lisäsi samassa:

»Vainajilla ei, mutta elävillä. He ovat täällä kaikki. Ei ketään puutu nimenhuudosta. Maa on auennut antaakseen heille tilaa tulla. Minä astun poikki tuon alhon, joka meitä erottaa. Minä tahdon jälleen yhtyä heihin.»

Ja hän mittasi alhon syvännettä, ikäänkuin kaikki nämä haamut olisivat olleet siellä koolla.

Varjo valtasi luonnon. Koko aukeama oli jo sen vallassa. Se kohosi. Vuoret vielä vastustivat sitä, ja varsinkin pengermäinen Nivolet, joka vastapäätä auringonlaskua keräsi sen koko hehkunan ja jonka punainen ja sinipunerva lumi näytti kuumalta kuin sulamassa oleva metalli.

Hartiat kumarassa seurasi herra Roquevillard tätä menoa. Ja äkkiä vavahti koko hänen olemuksensa. Varjon mukana nousivat myöskin varjot, kaikki varjot. Ne olivat jättäneet La Vigien, ne tulivat. Nehän hän taannoin juuri oli nähnyt koolla alhon pohjalla. He tulivat tuomaan hänelle läsnäoloansa, apuansa, todistustansa. Heitä oli kaikilla kaltailla. Se oli kuin armeija, joka kokoontui tammen juurella seisovan päällikkönsä ympärille. Ja kun koko armeija oli koolla, käsitti hän kuka hänelle takaa voiton.

»Me olemme tehneet työtä, rakastaneet, taistelleet, kärsineet, emme mieskohtaisissa pyyteissä, niiden pyrkimysperien vuoksi mitä mikin meistä on saavuttanut tai ollut saavuttamatta, vaan pysyväisempää päämaalia varten, joka on sukua silmälläpitäen sivuuttanut meidät. Mitä me olemme saaneet kokoon yhteistä varaa, sen olemme uskoneet sinulle, sinun viedä sitä edelleen. Se ei ole La Vigie. Maata saa työllä ja toimeliaisuudella. Meidän sukumme sielu se on, joka on sinussa. Sen puolustamisen me uskomme sinulle. Mitä puhuit sinä epätoivossasi yksinäisyydestä ja kuolemasta? Yksinäisyydestäkö? Laske meidät ja sano meille mistä tulet. Kuolemastako? Perhehän on kuoleman kumous. Koska sinä elät, olemme me kaikki elossa. Ja kun sinä vuorostasi tulet meidän joukkoomme, sinä elät edelleen, täytyy sinun elää edelleen jälkeläisissäsi. Katso: tällä ratkaisevalla hetkellä olemme me kaikki täällä. Kirvoita huolesi, niinkuin me olemme kirvoittaneet kiven haudoiltamme. Sinulle, kuuletko, on varattu kunnia olla viimeisen Roquevillardin puolustaja, pelastaja. Sinä puhut meidän nimessämme. Tehtäväsi täytettyäsi voit liittyä meihin Jumalan rauhassa…»

Herra Roquevillard nojasi kädellään tammeen. Varjo saavutti Nivoletin jonka ylin penger vielä välkähteli ennen sammumistaan. Silloin tunsi hän suuren sisäisen rauhan ja otti vastaan tehtävän, jonka hänelle antoi menneisyys.

»Maurice, sinun puolustajasi olen minä… Enkä minä lausu rouva Frasnen nimeä.»

Kun hän lähti puun luota, katseli hän sen ympäristöä:

»Tänne», ajatteli hän, »rakennan minä uudelleen… Minä taikka minun poikani.»

V.

MARGUERITEN KIHLAUS.

Hubertin kuolema oli järkyttänyt Mauricea ja masentanut ylpeyden, joka vielä erotti häntä perheestä. Marguerite palasi saattamasta hänelle surusanomaa vankilaan. Kadulla kulki hän mitään näkemättä suruunsa sulkeutuneena. Ovella kysyi hän palvelijattareltaan:

— Onko herra tullut kotiin?

Naisella on useammin kuin miehellä henkistä surua vastaan sellainen vastustusvoima, joka suruun vaipumisen sijasta sallii heidän vielä lohduttaa, ja Marguerite riensi veljensä luota tukemaan isäänsä.

— Ei vielä, neiti, vastattiin hänelle. Marguerite hämmästyi ja tuli levottomaksi:

— Eikö vielä?

Itse hän oli viipynyt vankilassa kauan. Ilta tuli. Mutta herra Roquevillard oli lähtenyt vain lyhyelle kävelylle. Hän odotti kello viiden aikana Hamelia ja Bastardia, joiden herrojen kanssa hänen oli määrä viimeistellä huomisen päivän puolustusta. Näissä oloissa oli hänen paluunsa viipyminen oudostuttavaa.

Samassa lisäsi palvelijatar:

— Mutta salissa on herra, joka on pyytänyt tavata neitiä.

— Minua?

— Niin, neiti.

— Kuka se on?

— Hän sanoi kyllä nimensä. Minä olen sen unohtanut. Eräs tohtori.

Palvelijatar oli vielä tottumaton ja kaupungin henkilöihin ja nimiin perehtymätön maalaistyttö.

— Ei pidä ottaa vastaan, Mélanie, sanoi Marguerite moittivalla äänellä.
Vielä semmoisena päivänä kuin tänään.

— Sitä minä ajattelinkin, neiti. Hän vain ei tahtonut lähteä. Hänellä on asiaa neidille.

Marguerite astui saliin vastahakoisesti hattu päässä ja suruharso silmillä saattaakseen kutsumattoman vieraan lähtemään. Siellä oli Raymond Bercy. Yhtä liikutettuna kuin Margueritekin, lausui hän:

— Neiti…

Marguerite näytti aikovan poistua, mutta hämmästyneenä ja rukoilevalla äänellä koetti Raymond häntä pidättää:

— Neiti Marguerite antakaa anteeksi, että olen tullut. Minä kuulin eilen illalla teidän onnettomuudestanne. Niinpä…

— Herra, sanoi hän astuen eteenpäin.

Tämä ainoa vakaasti lausuttu sana karkoitti vieraan loitolle ja kielsi häneltä säälimisen oikeuden. Niinkuin isänsäkin torjui Marguerite säälittelyn. Hämmentyneenä painoi hänen entinen sulhasensa päänsä alas ja vaikeni. Leppeämmin lausui neito:

Isien perintö — 10

— Miksikä, hyvä herra, tahdotte tavata minua… tänään?

Raymond katsahti häneen ja huokasi, nöyrästi anoen suopeutta:

— Koska huomenna olisi liian myöhäistä.

— Liian myöhäistä? Huomenna? Onko teillä jotakin minulle sanomista?
Koskeeko se Mauricea?

Itsensä unohtaen ei Marguerite ajatellutkaan, että kysymys saattoi olla hänestä itsestään. Olivathan kaikki siteet Raymondin ja hänen välillään katkaistut vuosi sitten, siitä päivästä alkaen, jolloin Raymond äitinsä rouva Bercyn luona ei ollut kaihtanut kihlauksensa purkamista puolustaakseen hänen nimensä kunniaa. Sulhanen ei ollut yrittänytkään saavuttaa uudestaan hänen suosiotaan ja lupaustaan. Tapahtumat olivat vyöryneet kuin myrsky: herra Frasnen ilmianto, rouva Roquevillardin kuolema, Mauricen tuomitseminen poissaolevana, perheen häpeä ja häviö, ja, kohtalon viimeisenä kovuutena, vanhemman pojan, tulevaisuuden varamiehen, menetys. Siinä oli enemmän kuin tarvittiin seikkoja selittämään hylkäämistä, kaihtamista, unohtamista. Onnettomuuden erioikeutuksiahan on eristäminen. Yksinäisyydessä oli Marguerite niellyt kyyneleensä ja surunsa. Saineesti tyhjentänyt katkeruuden kalkin sitä jakamatta. Millä oikeudella tuli tuo nyt tuomaan hänelle hyödytöntä läsnäoloansa ja meltoa myötätuntoansa? Mutta epäilemättä aiheutti hänen tulonsa joku toinen syy. Kenties tiesi hän jotakin, joka saattoi koskea syytetyn puolustamista. Tämän nojalla ja ainoastaan tämän nojalla antoi Marguerite anteeksi, että Raymond oli murtanut salvan ja tunkeutunut taloon.

Raymond ei kiirehtinyt selityksen antamista. Näkyvästi oli hän suuren sisäisen hämmennyksen vallassa.

— Puhukaa, herra.

Ääni kalvaana vastasi hän:

— Ei se koske Mauricea.

— Mitä sitten?

Marguerite astui askeleen eteenpäin ja työnsi syrjään harsonsa, joka häiritsi hänen liikkeitään ja teki hänen kasvonsa epämääräisiksi. Näin lähestyessään suorana ja ankarana näytti hän Raymondista vielä kaukaisemmalta. Mustan puvun ja päähineen välillä olivat hänen kasvonsa niin kalpeat — silmien katse murhaavana ja huulet ohuina kuin punainen viiva — että Raymondin, joka nyt tunsi hänet kaukaiseksi ja surulliseksi ja pelkäsi, ettei voisi häntä taivuttaa, mutta joka halusi kiihkeästi antaa hänelle hartaan hellyytensä apua, täytyi pidättää kyyneleitään ja koota kaikki rohkeutensa päästäkseen alkamaan. Ensin hän sopersi, sitten ääni vähitellen varmeni:

— Neiti, kuulkaa minua. Teidän pitää kuulla minua. Sitten te ymmärrätte minut ja annatte minulle anteeksi. Minun täytyi puhua teille, puhua vielä tänään. Minä käsitän surunne, minä otan siihen osaa. Älkää vastustako, minä pyydän. Te ette voi estää minua tuntemasta omaa tuskaanne. Minä olen kärsinyt, minäkin, siitä päivästä alkaen… Ja oma kärsimykseni on opettanut minua paremmin ymmärtämään toisten huolta. Minä rakastin teitä. Ah, älkää keskeyttäkö. Antakaa minun puhua loppuun. Niin, minä rakastin teitä. Kuvittelin tulevaisuuttani vain teihin liittyväksi. Mutta kohtasin kotonani vastarintaa, paljon esteitä… teidän veljenne vuoksi. Äitini, joka pohjaltaan on niin hyvä, on heikko kaikkien ennakkoluulojen suhteen. Isäni ajatteli menestymistäni. Hän on tiedemies, hän elää työhuoneessaan tai potilaidensa vieressä. Kotona hän ei määrää. Ja minä… Ah; ei, en tahdo jatkaa toisten syyttämistä oman syyllisyyteni lieventämiseksi. Minä olen ollut raukkamainen, inhoittavan raukkamainen. Mutta olen saanut siitä rankaisunkin. En ole puolustanut, minussa ei ole ollut miestä teitä puolustamaan.

Moneen kertaa oli Marguerite liikkeillään yrittänyt häntä keskeyttää. Pystynä ja tietämättään halveksuvana katsoi hän puhujaa suoraan silmiin. Hänessä esiintyi Roquevillardeille ominainen ylemmyyden ilme, joka heille oli hankkinut niin paljon vihollisia. Mutta sitä lievensi silmien verhottu surumielisyys ja salaperäinen sävy, jonka hän oli perinyt äidiltään:

— En ole pyytänyt teitä puolustamaan itseäni, sanoi hän yksinkertaisesti.

— Se on totta, Marguerite…

Raymond unohti kiihdyksissään kohteliaisuuden muodot ja puhutteli
Margueritea, kuten ennen, jolloin hän oli hänen sulhasensa.

— Mutta myöskin, lisäsi Raymond, tahdoin siitä teidän nuhteitanne.

— Minä en nuhtele ketään, herra.

— Te haavoititte minua niin syvälti pelkällä katseellanne sinä päivänä, jolloin puritte kihlauksen. Te olitte niin kova…

— Kovako, minä?

Marguerite lausui nämä kaksi sanaa melkein puoliääneen pitäen vastausta hyödyttömänä ja sisällisesti kuohuksissaan tällaisesta vääryydestä.

— Niin, jatkoi toinen, minä en silloin ymmärtänyt, että onnettomuudessa käy oleminen ylpeä. Minä tuomitsin teitä, mutta sydämeni oli pakahtunut. Ja minä syytin teitä sen sijaan että olisin myöntänyt omien epäilysteni, pelkoni kurjuuden ja halpa-arvoisen huolehtimiseni yleisestä mielipiteestä. Minä olen muuttunut, vakuutan sen teille. Nyt ihailen, kunnioitan, jumaloin teitä. Niin. Älkää sanoko mitään, antakaa minun puhua loppuun. Minä olen koettanut unohtaa teidät. Vanhempani ovat tahtoneet naittaa minua muuanne. Minä en ole voinut. Minä en rakasta, en voisi rakastaa ketään muuta kuin teitä.

— Minä pyydän, herra.

— Se vähä hyvä, mitä voinen tehdä, se on teidän ansiotanne. Vähitellen pyrin kohoamaan aina teidän tasollenne saakka. Minun kaltaiseni miehet, kaikki miehet hoippuvat hyvän ja pahan, antaumisen ja itsekkyyden välillä. He eivät tule ajatelleeksi, he ovat elämän keskinkertaisuuden lumoissa. Mutta joskus riittää vain vavahdus heitä herättämään. Teidän rakkautenne on minulle antanut tämän vihlauksen, Marguerite.

Hän pysähtyi odottaen yhtä toivon sanaa. Marguerite loi silmänsä alas ja harso, jota hän ei enää pitänyt kiinni, valahti hänen olkapäälleen heittäen varjoa sille puolen kasvoja. Raymond lausui kuin rukouksena:

— Marguerite, antakaa minulle sananne takaisin. Suostukaa tulemaan vaimokseni… Minä rakastan teitä. Kaiken surunne tähden rakastan teitä sitä enemmän.

Hän näki tytön värähtävän, mutta epäröimättä tämä sittenkin vastasi:

— Se on mahdotonta. Älkää pyytäkö minulta sitä.

Ymmälle joutuneena tästä hylkäyksestä, kun jokin turhamielisyyden jäte hänessä vielä puhui hänen menettelynsä jalomielisyydestä, parahti hän kuin hätähuudon päästäen:

— Se on minun elämäni onni. Enkö saisi sitä teiltä pyytää.

Silloin astui Marguerite aivan hänen luokseen ja lausui erikoinen sulo äänessään:

— Toinen nainen on antava teille tämän onnen. Minä olen siitä varma.
Minä toivotan sitä teille.

— Minun silmissäni ei ole toista naista kuin te.

— Ei, ei, se on mahdotonta. Älkää kiusatko minua.

— Mahdotonta, miksi, Marguerite? Miksikä masentaa minua? Te ette rakasta minua. Kerran kenties onnistuu minun saavuttaa rakkautenne. Te pudistatte päätänne? Oi, hyvä Jumala, karkoitatteko minut edes syytä sanomatta?

Marguerite näytti etsivän, epäröivän ja tekevän päätöksen. Levottomana vaani toinen vastausta:

— Minä en ole enää sama nuori tyttö kuin vuosi sitten.

— Minä en ymmärrä.

— Minulla ei ole enää myötäjäisiä.

— Sekö se oli? Marguerite, minä en sentään ansaitse, että kohtelette minua tuolla tavoin. Teissä, teidän silmissänne on ikäänkuin säteilevää elämän kirkkautta. Teitä katsoessani tunnen rohkeutta ja halua hyvään ja kaikkien niiden turhien tyydytysten halveksumista ja unohdusta, joita aineelliset edut voivat antaa. Mitä on omaisuus siihen verrattuna mitä te minulle antaisitte ja mikä voisi olla minun voimani?

— Ja jos huomenna…

Kun hän ei jatkanut loppuun lausettaan, toisti nuorukainen:

— Jos huomenna?

— Jos vielä suurempi onnettomuus kohtaa meitä huomenna, jos huomenna veljeni Maurice tuomitaan?

— Minä olen tullut tänään juuri sen vaaran vuoksi. Minä tahdoin pyytää kunniaa saada huomenna istua oikeudessa isänne rinnalla hänen poikanansa. Sentähden minun täytyi tavata teidät tänään.

— Ah! huudahti Marguerite hämmästyneenä.

Tästä ainoasta huudahduksesta huomasi nuorukainen, että välinpitämättömyys, jota Marguerite oli hänelle osoittanut, vihdoinkin hälveni. Noilla kalvailla kasvoilla, joiden jokaista ilmettä hän seurasi, oli hän äkkiä havainnut myötätuntoa, kiitollisuutta, ehkäpä vielä enemmänkin. Siinä oli onnea, epämääräistä, verhonalaista, mutta todellista. Ja tämä huomio sylkähdytti hänen sydäntään.

Marguerite lujitti häntä tässä toivossa ojentaen kättänsä:

— Minä kiitän teitä, Raymond, sanoi hän arastelematta kutsuen häntä etunimeltään, kuten muinoin. Minä olen liikutettu, syvästi liikutettu.

Raymond ei ollut odottanut juuri niitä sanoja. Hän arveli Margueriten olevan levottomassa, rukoilevassa hurmiossa. Kun tämä vaikeni, lausui hän arastellen:

— Miksikä kiittää minua, kun teitä rakastan. Minusta näyttää, että kun teitä rakastaa, on suurempiarvoinen…

Ja hän lisäsi kuin huokauksena:

— Marguerite, tulettehan toki vaimokseni? Hän luki sääliä ja tuskaa kauniilta kasvoilta, joilta veri oli paennut.

— Raymond, minä en voi.

— Ettekö voi? Silloin… silloin te rakastatte toista.

— Oi, ystäväni!

— Niin, te rakastatte toista. Toista, joka ei ole ollut raukkamainen niinkuin minä, joka on osannut arvata, ymmärtää, ansaita teidät, kun minä hukkasin onneni kelvottomuuttani. Se on oikeus ja kohtuus, mutta se koskee, kun rakastaa.

Ja hän purskahti sydäntävihlovaan itkuun.

— Raymond, lausui Marguerite vavisten. Minä pyydän, älkää puhuko noin.

— En minä teitä syytä. Minähän syypää olen. Ja teidän onnenne on minulle rakkaampi kuin omani.

— Raymond, kuulkaa minua.

Voitettuna, raukeana oli Raymond istuutunut nojatuoliin eikä ujostellut, pää käsien varassa itkien näyttämästä heikkouttansa. Nopealla liikkeellä poisti Marguerite päähineensä, niinkuin sairaanhoitajatar riisuu turhat vaatteet voidakseen paremmin suorittaa tehtäviänsä, ja tarttuen hänen käsiinsä, riisti niiltä vallan.

- Katsokaa minua.

Hän komensi, ei isänsä käskevällä tavalla, vaan kiehtovalla sulolla. Hän ei enää peittänyt tunteitansa, ei pysytellyt enää puolustuskannalla, vaan tuli nuorukaisen luo, luontevan koruttomasti. Konemaisesti noudatti Raymond hänen tahtoansa ja totteli. Heti Margueriteen katsahdettuaan hän todellakin lakkasi vaikeroimasta. Tyttö oli kuin toiseksi taiottu. Tenhoutunut katse näytti kirkastavan hänen kalpeuttaan. Hän heijasti yli-inhimillistä ilmettä, niiden ilmettä, jotka voitettuaan innon ja kiihkon myrskyt, ovat löytäneet rauhan. Hänen kasvoillaan asui elävänä sama seesteisyys kuin kuolleilla, jotka ovat nukkuneet Herrassa. Hänen verettömillä poskillaan, hänen häikäisevissä silmissään ei ollut enää surun sirua, mutta syvä, muuttumaton, melkein pöyristyttävä tyyneys.

— Marguerite, mikä teidän on? lausui Raymond hätääntyneenä, ikäänkuin kumppani, joka koettaa huudolla pidättää toveriansa syöksymästä kuiluun.

Marguerite toisti:

— Raymond, kuulkaa minua. Niin, minä rakastan toista…

— Ah! tiesinhän sen.

— Toista, jolle te ette voi olla lemmenkade. Minä en mene naimisiin, minä en tule olemaan kenenkään vaimo. Minä seuraan toista kutsumusta. Mutta minä olen niin epävalmis, että äsken, kun te puhuitte minulle, tunsin ylpeyttä. Minä olen vieläkin ylpeä. Se on minun vikojani. Mutta meitä on koeteltu niin paljon, että täytyy hiukan oikaista itseänsä.

Hieno hymynväre piirtyi hänen suupieleensä sitten häipyäkseen, ikäänkuin ollakseen häiritsemättä liikkumattomien piirteiden puhtautta. Kun Raymond Margueriten salaperäisen tenhovoiman lumoissa vaikeni, jatkoi tämä:

— En, minä en unhoita, että te valitsitte suurimman raskautukseni hetken tullaksenne luokseni.

Raymond vaikeroi kuin lapsi:

— Minähän rakastan teitä.

— Minua ei tule enää rakastaa, Raymond. Minä olen jo noudattanut toista kutsua ennenkuin te tulitte. Sanon teille salaisuuden, jota ei kukaan vielä tiedä, ei edes isäni. Uskon sen teille, epäröimättä. Älkää puhuko siitä muille, minun tähteni. Kun menetin äitini, lupasin Jumalalle täyttää hänen paikkansa meidän kotilietemme ääressä, jota onnettomuus oli raastanut.

— Ettekö te ole täyttänyt tehtäväänne?

— Se ei ole päättynyt vielä.

— Estääkö avio teitä sitä täyttämästä? Mehän jäisimme Chambéryyn.

— Ei voi antautua puolittain, Raymond. Minä olen luopunut omakohtaisesta onnestani. Ja siitä päivästä, jona siitä luovuin, olen tuntenut suurta voimaa.

Kiihkopuuskan tempaamana vastusti Raymond:

— Sehän on silkkaa hulluutta, Marguerite. Teillä ei ole oikeutta näin unohtaa itseänne. Isänne jälkeen jäätte te elämään. Veljenne on huomenna vapaa ja luo elämänsä ilman teitä. Mihinkä te, ypöyksinänne? Miksikä siis uhraatte itsenne turhien mielialojen tähden?

— Isäni on saanut iskun sydämeensä. Veljeni on yhä vaarassa. Älkää riistäkö minulta suurta osaa rohkeudestani sanomalla, että olen heille tarpeeton.

Raymond luopui taistelusta. Vaisto, jonka hän vielä enemmän Margueriten ilmeestä kuin hänen sanoistaan, ilmoitti hänen tappionsa. Mutta hän koetti yhtäkaikki vielä työntää sitä edes tuonnemmaksi ja heltyneellä ja aralla äänellä pyysi hän lykkäystä.

— Entä jos minä odottaisin teitä, hylkäisittekö te? Jos pysyisin teille uskollisena, kunnes perhetehtävänne on täytetty, suostuisitteko tulemaan minulle? Minä rakastan teitä siksi paljon, että osaisin kyllä odottaa ennemmin kuin menettää. Se olisi kovaa, mutta suloista samalla. Tahdotteko?

Tästä sankarillisesta ja romanttisesta ehdotuksesta lakkasivat Margueriten silmät hetkeksi säteilemästä. Kosija luuli jo hänen alkavan taipua, mutta tytön vastauksen ensimmäiset sanat haihduttivat tämän uudenkin toivon:

— Ei, Raymond, minä en tule milloinkaan perustamaan tulevaisuuttani teidän surullenne. Se on mahdotonta. Te ette ole minua vielä täysin ymmärtänyt. Minä olen antautunut Jumalalle. Älkää koettakokaan minua palauttaa.

— Ah, Marguerite!

— Jumalalle antauminen on antaumista kaikille kärsiville.

— Nyt ymmärrän. Te aiotte mennä luostariin.

— En tiedä vielä. On monta tapaa palvella Jumalaa. Älkää kertoko kellekään, mitä teille nyt olen puhunut. Te itkette. Älkää itkekö, Raymond. Jumala on lohduttava niinkuin hän on lohduttanut minua.

— Ei, ei minua.

Ja hän kysyi nyyhkytysten välissä:

— Mitä aiotte tehdä?

— Niin kauan kun isäni elää, minä tuen häntä. Niinkauan kuin Maurice tarvitsee minua, autan häntä. Äitini kuolinvuoteella olen sen luvannut. Sen jälkeen pyhitän voimani onnettomille, vanhuksille tai ehkä lapsille, joilla ei ole vanhempia. Kenties pidän täällä koulua köyhille lapsille. En tiedä. En voi tietää. Ei pidä liiaksi määrätä tulevaisuutta. Se tulee itsestään. No nähkää: nyt tunnette kaikki minun salaisuuteni.

— Entäs minä, lausui Raymond, mitä tulee minusta? Te ajattelette kaikkia onnettomia ja unohdatte minut.

— Raymond!

— Minä olen onnettomista onnettomin. He eivät ainakaan ole itse astuneet oman onnensa tielle, mutta minä olen suistunut korkealta.

— Ei, älkää sitä surko. Minä en ollut määrätty avioon. Jumala on sen minulle ilmaissut, vaikka vähän kovanlaisella tavalla. Teille hän epäilemättä on varannut toisen vaimon, joka on tekevä teidät onnellisemmaksi.

— Te ette ole kenenkään toisen naisen kaltainen, Marguerite. Te ette ole niitä, joita voi unohtaa. Te ette ole niitä, joiden paikan voi täyttää.

Iltaa myöten oli sali pimentynyt. Ja tässä puolipimeässä, johon mustan puvun piirteet alkoivat sulautua, olivat nuoren neidon kuultavat kasvot viimeisenä valona. Mutta tämä valo ei elävöittänyt piirteiden puhtautta ja kalpeutta. Oli melkein kuin poskea koskettaessa olisi voinut pelätä tuntevansa elämän lämmön sijasta marmorin kylmyyttä.

— Ei, ei, sanoi Marguerite, te unohdatte minut. Se on tarpeellista, ja lisäksi minä toivon sitä.

Raymond katsoi tyttöä alakuloisena, niinkuin vaeltaja katsoo kukkulaa, jota hän ei voi saavuttaa.

— Te ette voi mitään minun muistilleni.

— Niinpä muistelkaa minua ilman katkeruutta, niinkuin kadotettua sisarta.

— Ei, Marguerite, ei ilman katkeruutta. Te olitte nostattanut minun ajatustani, sydäntäni. Nyt minä putoan takaisin.

Margueritea liikuttivat nämä sanat, ja vakaalla, melkein juhlallisella äänellä hän vastasi:

— Jos te olette minua rakastanut, Raymond, jos te olette minua todenteolla rakastanut, niin antakaa minulle ylimmäksi ilokseni tieto, että minun kutsumukseni ei teidänkään suhteenne ole ollut hyödytön. Te ette voi kieltoni vuoksi olla epätoivoinen: se ei koske teitä. Se ei voi teitä haavoittaa eikä pienentää. Minun muistoni tulee olla teille suloinen eikä se saa vahingoittaa teidän elämäänne. Sillä minä olen rakastanut teitä, ystäväni. Rauhassa minä näin hääpäivämme lähestyvän. Ja rauha, se on sielun luottamus, se on tulevaisuuden turvallisuus. Odottamaton myrsky erotti meidät. Siinä minä tunsin Jumalan kutsumuksen. Jos hän ei tahtonut, että minä toisin teille onnen, jos hän on koetellut teitä vuorostanne, antakaa minun uskoa, että tämä koettelemuskin vielä teitä vahvistaa, suurentaa, jalostaa. Jos, niin perin vähäpätöinen kuin lienenkin, minä olen joutunut edistämään teidän nousentaanne, älkää sanoko minulle, että te vaivutte takaisin. Minä olen rukoileva paljon teidän puolestanne.

Pyytelynsä haltioimana ei neito havainnut, että Raymond oli hiljaisesti polvistunut hänen eteensä, mutta hän tunsi äkkiä nuoren miehen huulet kädellään:

— Mitä teette, Raymond? Nouskaa, pyydän. Neito katsoi nuorta miestä, joka oli hänen jalkainsa juuressa, ja hämmästyi sitä olennan muutosta, mikä tässä oli tapahtunut. Raymond ei enää ollut kiusaantunut ja tuskainen, ainoastaan vakava ja surumielinen. Hän oli tahtomattaan alistunut sen varmuuden ja tyyneyden vaikutuksen alle, joka uskolla on ulkoisiinkin.

— Minä en ollut ansainnut teitä, lausui hän. Mutta rakastin teitä hyvin paljon.

— Nouskaa, minä pyydän.

Ja noustuaan lausui hän viimeisenä kiittelynään:

— Ei yksikään mies olisi ansainnut teitä. Se on minun lohdutukseni.

Marguerite käänsi päätään kuin torjuakseen ylistelyt:

— Ei, ystäväni, älkää puhuko minulle enää sillä tavoin.

Uhri oli täytetty. He tunsivat sen miltei ruumiillisena tuntuna ja vaikenivat molemmat. Tämän painostavan, haikeutta raskaan äänettömyyden aikana astui palvelijatar huoneeseen, joka oli melkein pilkko pimeä. Tulijan oli vaikea erottaa emäntäänsä, jonka hahmo häipyi pimeyteen.

— Neiti, kutsui palvelijatar.

— Mitä, Mélanie?

— Ne herrat ovat tulleet.

— Ah. Olettehan saattanut heidät herran huoneeseen?

— Olen, neiti.

— Eikö herra vielä ole palannut?

— Ei ole, neiti.

— Pyytäkää heitä odottamaan muutamia hetkiä. Herra tulee pian.

Tämä selittämätön viipyminen kävi huolettavaksi. Raymond Bercy aavisti, että Margueriten ajatus loittoni hänestä.

»Jo! nyt!» mietti hän.

Vielä äsken sentään, kun Marguerite hellävaroen hylkäsi hänen rakkautensa, oli hän ollut hänen ajatustensa ja sydämensä sisällyksenä. Murhekin, jonka Marguerite hänelle tuotti, toi häntä tyttöä lähemmäksi, oli hänelle rakas, koska se tuli juuri häneltä. Hän katsoi muinaista morsiantaan viimeisen kerran, suruisin ilmein, ikäänkuin mitatakseen menetyksensä suuruutta ja poistaakseen sen polttomerkin muististansa. Ja tehden ratkaisevan päätöksen, lausui hän:

— Hyvästi, Marguerite. Marguerite ojensi hänelle kätensä.

— Hyvästi, ystäväni. Menkää rauhassa. Minä liitän jokapäiväisessä rukouksessa teidän nimenne perheenjäsenten nimiin. Sallittehan?

— Kiitoksia. Minä olin saavuttanut suuren toivon ja olen itse sen murskannut.

Vakaalla äänellä vastasi Marguerite:

— Jumala on niin tahtonut, emmekä me. Jumala teitä varjelkoon.

Raymond kumarsi ja lähti. Yksin jäätyään painoi neito päätään käsiänsä vastaan, mutta oikaisihe sitten. Hän meni isänsä työhuoneeseen, missä hän pyysi odottavia herroja vartomaan muutamia minuutteja vielä; sitten, kun levottomuus alkoi häntä yhä enemmän ahdistaa, valmistautui hän lähtemään ulos, kun hän kuuli avainta käännettävän lukossa. Hän riensi ovelle:

— Isä, siinähän te vihdoinkin olette.

Herra Roquevillard, joka oli kävellyt ripeästi, kuivasi pakkasesta huolimatta hikistä otsaansa.

— Marguerite. Ovatko herrat tulleet?

— He odottavat teitä.

— Hyvä, minä menen.

He seisoivat vastakkain valaistussa eteisessä. Erittyään raskautettuina ja huolestuneina hämmästyi kumpikin nähdessään toisen kasvoilla jonkinlaista murheesta ja pelosta voitokasta kirkkautta, luottamuksen antamaa henkistä seestymistä. Toinen oli kuullut entisyyden kutsun, sukupolvien pysyvästä taustasta tulleen, ja toinen Jumalan äänen.

VI.

PUOLUSTAJA.

Kun herra Roquevillard astui työhuoneeseensa kuin tuulenpuuska, nousivat hänen molemmat virkaveljensä heti häntä vastaanottamaan keskeyttäen keskustelunsa. He eivät voineet peittää hämmästystään huomatessaan vanhimman poikansa kuoleman johdosta epätoivoon vaipuneen miehen sijasta entisen Roquevillardin, miehen, jota oikeudessa pelättiin, jota kutsuttiin vaikeisiin ja myrskyisiin neuvotteluihin hänen arvostelunsa täsmällisyyden ja hänen lausuntonsa arvon vuoksi samalla kuin vain vastahakoisesti siedettiin hänen määräävää luonnettansa ja läpitunkevaa katsettansa.

— Herrat joutuivat odottamaan, lausui hän luontevasti ilman enempiä selittelyitä.

Hänen läsnäollessaan herra Hamel, jonka valkoiset hiukset, hienot piirteet ja hiukan kankea arvokkuus muodostivat kunnioitusta herättävän kokonaisuuden, ja herra Bastard, joka parta levällään rinnalla ja pää taakse taivutettuna joka paikassa pyrki ensimmäiselle sijalle, näyttivät tunnustavan päällikön, toinen vapaaehtoisesti, toinen vastoin tahtoansa. Heidän ylemmyysmerkkinsä joutuivat varjoon toisten vastaansanomattomien merkkien rinnalla.

— Ystäväni, sanoi vanhus käsi ojennettuna.

— Rakas virkaveli, lausui herra Bastard.

Ja he esittivät osanottoansa suruun, toinen sydämellisesti ja liikutettuna, toinen tyhjänpäiväisin sanoin.

— Niin, vastasi heidän isäntänsä, keskeyttäen. Minulla on jäljellä vain yksi poika. Hänet minä pelastan, tahdon pelastaa. Ja näin minä olen päättänyt.

Tämä viimeinen neuvottelu kolmen asianajajan kesken oli nimenomaan pidettävä puolustusmenettelyn lopullista päättämistä varten. Ja nyt eräs ilmoittaa päätöksen ennakolta, neuvottelematta.

— Ah! huudahti esimies, jonka näin suuri luottamus ja lujuus heti taivuttivat.

— Päättänyt? toisti epäilevän näköisenä herra Bastard surun, kunnioituksen ja oman tärkeytensä tunnon välillä hoippuen.

Tyynesti, nuortuneella äänellään ilmaisi herra Roquevillard samassa parilla sanalla ajatuksensa:

— Te avustatte minua molemmat. Minä pidän puolustuspuheen.

— Te!

— Tekö!

Näistä kahdesta huudahduksesta ilmeni hämmästystä ja ärtyisyyttä. Herra Hamel katsahti vanhaan asetoveriinsa haalistuneilla silmillään, joista elämän liekki kajasti vain väräjävänä, mutta niin puhtaana vielä, kun taas herra Bastard tyytymättömänä päätökseen, joka riisti häneltä huomiota herättävän jutun ja mainetta lisäävän puolustustilaisuuden, unohti asian erikoisuuden ja tällä hetkellä alakynnessä olevan suvun onnettomuudet, ajatellen vain mieskohtaista menestystään, saalista, joka häneltä ilman muuta riistettiin.

Herra Roquevillard puhui kohteliaan, mutta komentamaan tottuneen päällikön tavoin.

— Niin, minä. Minä vaadin poikaani niin tarmokkaasti, että hänet minulle annetaan. Poikaa ei kielletä isältään.

Näin saneltuaan, ikäänkuin lausuttuaan päiväkäskyssä taistelun ohjeet, hän samalla heti koetti varmistaa liittolaisiansa taitavasti, sillä hän osasi sovittaa käskevän tapansa ihmisiä johtavaan taitoon. Kun hän oli varma esimiehen avusta, kohdisti hän ponnistuksensa erikoisesti herra Bastardiin, joka saattoi peräytyä.

— Te tulette saapuville molemmat. Siihen minä rakennan. Kun haluan, Bastard, asettua teidän tilallenne, en tee sitä siksi että vertaisinkaan omaa kykyäni teidän taitoonne. Mutta on seikkoja, jotka minä vain, surullisen erikoisasemani kautta tässä jutussa voin selittää lautamiehille.

— Mitä seikkoja?

— Se on minun salaisuuteni. Te kuulette sen huomenna. Luulen voivani, mainitsematta rouva Frasnen nimeä, saada heidät vakuutetuiksi poikani syyttömyydestä.

— Sillä, että vahinko on korvattu?

— Ei suorastaan.

— Minä en ymmärrä.

— Saattehan kuulla. Mutta jos te huomaatte äänessäni tai sanoissani jotakin heikkoutta, jos puolusteluni aiheuttaa teitä pelkäämään huonoa tulosta, niin luotan täydellisesti teidän suureen oikeudenkäyntitottumukseenne, tavattomaan neuvokkuuteenne. Lautamiesten kasvot ovat teille kuin avonainen kirja. Te tunnette jutun asiakirjat yhtä hyvin, paremmin kuin minä. Te olisitte valmiina. Te täydentäisitte minua. Näin tuettuna tuntisin itseni voimakkaaksi. Suostuttehan?

Syrjäytetty asianajaja siveli partaansa huolellisesti ja peitti harminsa välinpitämättömyyden ilmeeseen.

— Minkä vuoksi, rakas virkaveli? Minun apuni on teille hyödytön. Te ette tarvitse ketään. Te voitte kyllä ottaa niskoillenne koko vastuun. Sallikaa minun katsoa tehtäväni päättyneeksi.

Molemmat herrat olivat keskustellessaan olleet seisaallaan. Herra Hamel, joka istui uunin luona, seurasi heitä hiukan samennein silmin ottamatta osaa keskusteluun. Herra Roquevillard lähestyi nuorempaa virkaveljeänsä, ja laski kätensä hänen olalleen tuttavallisella liikkeellä:

— Minä tiedän, Bastard, pyytäväni teiltä suurta palvelusta. Kun otan kunnian itse puolustaa lastani, niin ymmärrättehän, että aion puolustaa omaa nimeäni: Minä en vähäksy niitä etuja, joita teidän ansionne, teidän pätevyytenne, teidän harvinainen kaunopuheisuutenne merkitsevät. Mutta minun sijassani tekisitte te niinkuin minä. Antakaa minulle tämä todistus ystävyydestä, epäitsekkyydestä ja myöskin arvonannosta. Siten näyttäisitte minulle, mitä arvoa panette minun sanaani. Minä pyydän teitä.

Herra Bastard sormeili yhä hermostuneesti kaunista partaansa. Hän punnitsi syitä myötä ja vastaan vuorotellen ammattikunnan perinnäisiä, toverillisia velvollisuuksia ja loukattua turhamielisyyttään, joka ei tahtonut ottaa sopeutuakseen toisarvoiseen paikkaan. Hän oli melkein tyrkyttänyt apuansa, palveluksiansa. Hän odotti, joskaan ei syytetyn vapauttamista, ainakin mieskohtaista menestystä täysilukuisen ja epäilemättä koko tienoon parhaimmistosta ja varsinkin kuuntelunhaluisista naisista kokoonpannun yleisön edessä. Sen sijasta, että tämä valioyleisö ihailisi hänen kunniaansa, ylhäistä ja määräävää, se näkisi hänet istumassa jonkinlaisena sihteerinä herra Roquevillardin rinnalla, tuon vaarallisen kilpailijan, joka oikeudessa oli antanut hänelle niin monta ankaraa iskua. Sopisiko hänen suostua näin nöyryyttävään asemaan? Toisaalta ei hänen läsnäolonsa istunnossa olisi hyödytön. Tunteellisen innonpuuskan vallassa rakensi syytetyn isä varmaankin mielikuvia jollekin päähänpälkähtäneelle todistelulle, joka häntä nyt kiehtoi, jota hän ei edes uskaltanut ilmaista ja jonka hän oli saanut surunsa vaikutuksen alaisena, joka luultavasti oli heikentänyt hänen henkistä voimaansa ja joustavuuttaan. Tämä teennäinen into elähytti häntä nyt, mutta saattoi milloin tahansa raueta ja yhtäkkiä vaihtua mitä surkeimpaan masennukseen. Voiko odottaa, tai edes toivoa sitä tarmokasta, väkevää voimaa, jota tällainen puolustus vaati, näin lyhyen valmistelun jälkeen, mieheltä, jonka kohtalo oli nujertanut, köyhdyttänyt, jolta se vastikään vielä oli riistänyt vanhemman pojan ja joka oli joutunut itse suojelemaan nimensä viimeistä kantajaa häväisevän tuomion uhkaa vastaan? Tätä uutta päätöstä täytyi pitää jonkinlaisena surun seurauksena ja olla valmiina astumaan tilalle viime hetkeen saakka. Se oli varovinta. Huolenpito puolustuksesta, jonka tulee asianajajalle käydä kaiken muun edellä, neuvoi sitä ehdottomasti.

Mutta herra Roquevillardin osoittama outo turvallisuus vaaran edessä sammutti nämä jalot herätteet.

— Ei, selitti herra Bastard, — ikävä kyllä minä en voi tehdä mieliksenne. Joko minä otan puolustuksen huolekseni ja vastaan siitä, taikka astun kokonaan syrjään.

— On kysymys minun pojastani. Oikeus ja kohtuus vaatii, että minä en luovu häntä puolustamasta.

Herra Hamel nousi nojatuolistaan koettamaan sovitella:

— Rakas virkaveli, esimiehenä pyydän teitä hartaasti meitä avustamaan. Minä ymmärrän teidän epäröintinne. Kaikissa muissa oloissa käsittäisin teidän kieltäymisenne. Herra Roquevillardilla voi olla erikoisia syitä haluta itse puhua poikansa puolesta, vaikkakin yleensä uskotaan omaisten puoltamishuoli muille. Onnettomuuden iskujen väsyttämänä saattaa tapahtua, että hänen voimansa pettävät. Siltä varalta on teidän oltava paikalla. Minä esitän sitten päätelmäni.

Heti, kun mairittelun sijasta vedottiin velvollisuuteen ja käytettiin arvovaltaa pyytelyn asemesta, heitti herra Bastard lopullisesti syrjään epäröinnin ja esiintyen koko mahtipontisuudellaan torjui vanhusta miltei tylysti.

— Ei, ei, mahdotonta. Minä tarjosin täydellisintä apuani. Sitä rajoitetaan. Minulta kysymättä muutetaan puolustussuunnitelma. Minulta salataan todiste, jonka on määrä olla ratkaiseva. Näin ollen minulla ei ole muuta neuvoa kuin luopua, ja minä luovun.

Hänen jäykistynyt olentonsa ilmaisi vain loukattua ylpeyttä. Hän kääntyi herra Roquevillardin puoleen lisätäkseen työläällä myöntyväisyydellä:

— Haluatteko muistiinpanojani puolustuspuhetta varten? Ne säästävät teiltä jonkunverran työtä. Minä tarjoan ne käytettäväksenne.

— Miettikää vielä, virkaveljeni, ystäväni. Älkää jättäkö meitä kesken taistelua.

— Minun päätökseni on tehty.

— Ehdottomastiko?

— Ehdottomasti.

Herra Roquevillardilla oli tässä viimeisessäkin yrityksessä sama ylhäisyyden ja tyyneyden ilme, joka heti alussa oli vieraita hämmästyttänyt. Huolestuneempana kuin hän tämän kieltäymisen seurauksista koetti herra Hamel huolimatta luontaisesta vastenmielisyydestään herra Bastardia kohtaan vieläkin pidätellä:

— Minä pyydän sittenkin hartaasti, älkää riistäkö meiltä apuanne.

— Olen pahoillani, uskokaa se.

— Silloin, lausui syytetyn isä, tehden päätöksensä aivan rauhallisesti, pyydän teiltä asiakirjoja, nimenomaankin ensimmäistä pöytäkirjaa, todisteiden erittelyä ja poissaolijan vangitsemispäätöstä.

Tämä selviö katkeroitti lopullisesti asianajajan, joka ei saattanut suostua pyytelyihin, mutta varsin inhimillisessä epäjohdonmukaisuudessa ei myöskään osannut sulattaa sitä, että hänet syrjäytettiin. Hän hyvästeli molemmat virkaveljensä kasvoilla huonosti salattu tyytymättömyys. Työhuoneensa ulkopuolella, ulko-oven kynnyksellä täytyi hänen isäntänsä melkein väkisin tarttua hänen käteensä kiittääkseen häntä lämpimästi, että hän oli suostunut väistymään syrjään. Mutta tässäkään ystävyydenosoituksessa ei herra Bastard nähnyt muuta kuin mitä suurinta häväisyä. Ja hän riensi kaupungille repelemään yleisessä mielipiteessä Roquevillardien asiaa puhelemalla isän hairahduksesta ja pojan todennäköisestä tuomitsemisesta.

Herra Bastardin lähdettyä ei herra Hamel saattanut peittää huolestumistaan, epäilyksiänsä ja levottomuuttaan, jotka häntä painostivat ja joita ikä vielä lisäsi. Eikö ollut ajattelematonta ehdoin tahdoin työntää syrjään niin etevänä pidetty asianajaja ja eikö tämä ajattelemattomuus saattanut tulla sangen kalliiksi! Tai miksi sitten tämä toimenpide vasta viime hetkellä, jolloin se aiheutti tähänastisiin puolustusvalmisteluihin häiriötä ja sekaannusta? Hän esitti arvostelunsa kohteliaalla mutta varmalla tavalla, ja, kun ne nyt joka tapauksessa tulivat myöhään, heitti ne syrjään ja lisäsi surumielisellä äänellä:

— Ystäväni, te saavuitte äsken, kasvot sisäisen innostuksen kirkastamina. Minä ymmärsin teidät nähdessäni, että ette kuulisi ketään. Mistä te tulitte?

— La Vigiestä, vastasi herra Roquevillard, joka oli kunnioittavasti kuunnellut vanhuksen moitteet. Vainajat kutsuivat minua. He eivät tahdo tyhjänkerskuria esittämään heidän ansioitansa heidän jälkeläisensä hairahduksen vastapainoksi.

— Vainajat?

— Niin, minun vainajani, ne jotka ovat luoneet meidän sukumme ja sitä ylläpitäneet. He takaavat huomenna meidän kunniamme. Ensimmäisestä minun nimisestäni alkaen vanhimpaan poikaani saakka, niin monta kuin heitä onkin uhrautunut yhteisen asian hyväksi, ja tekö katsoisitte, että näitä uhrauksia ei otettaisi huomioon?

Herra Hamel harkitsi ja nousi ylös:

— Minä uskon siirtyväisyyteen ja ymmärrän sen. Mutta ymmärtävätkö sitä lautamiehet?

— Täytyy ymmärtää, vastasi isäntä sellaisella vakaumuksella, että ukon epäily alkoi horjua.

— Teissä tapahtuu jotakin, sanoi hän, joka vaikuttaa niihin, joille te puhutte ja tunkee heidän lävitseen. Niin, paremmin kuin kukaan muu asianajaja tulette te puolustamaan poikaanne. Teillä on voima ja pätevyys. Minä katson kunniaksi saada huomenna istua teidän rinnallanne. Hyvästi, jätän teidät tekemään työtä.

Vanhus nakkasi nukkavierun päällysnuttunsa laihoille hartioilleen ja läksi tärkeänkiireisenä menemään.

Saatettuaan esimiehensä ovelle kutsui herra Roquevillard tytärtänsä.

Marguerite, joka oli viereisessä huoneessa odottanut, milloin saisi isän tavata, saapui heti.

— Tässä olen.

— Tule, tahtoisin puhua. Margueriten tultua kysyi hän:

— Saitko tavata Mauricea vankilassa?

— Sain, isä. Me itkimme yhdessä.

— Itkitte? Niin, kouristaa minunkin sydäntäni. Mutta minä en itke. Huomenillalla olen vapaa itkemään mielinmäärin. Sitä ennen en anna vierähtää kyyneltäkään.

Vähän oudostuneena herkkyyttä, joka kirkasti ja nuorensi rakkaita kasvoja, joissa hän oli niin monta kertaa seurannut heitä koskeneiden kolausten sarjaa, käytti Marguerite sitä kuitenkin heti hyväkseen suorittaakseen sovitustehtävänsä loppuun:

— Isä, Maurice pyytää takaisin paikkaansa teidän sydämessänne.

— Sitä hän ei ole milloinkaan menettänyt.

— Tiesinhän sen. Annatteko siis hänelle anteeksi?

— Aikoja sitten olen antanut.

— Ah!

— Sinä iltana, jolloin hän palasi, pikkuruinen.

Oletko sinä epäillyt isääsi?

— En. Mutta miksette sitä hänelle sano?

— Hän ei ole sitä kysynyt.

— Hän kysyy nyt, ja hän pyytää teitä järjestämään hänen puolustuksensa niinkuin parhaaksi katsotte, ilman mitään rajoitusta. Hän tietää, että te pidätte huolen hänen kunniastaan.

— Ilman rajoitustako? Se on liian myöhäistä.

— Miksikä liian myöhäistä?

— Kun olen vapauttanut herra Bastardin, hänen asianajajansa.

— Kuka häntä puolustaa?

— Minä.

— Ah! sanoi Marguerite heittäytyen hänen syliinsä. Minä en toivonut sitä enää. Sitähän olin koko ajan halunnut.

Ja herra Roquevillard puristi tytärtänsä rintaansa vasten, jo uuden tehtävänsä tenhoissa ja toimellisena:

— Sinä olet aina luottanut minuun, pikkuruinen. Mene hakemaan perheen päiväkirjat, vanhimmatkin.

Tyttärensä lyhyenä poissaoloaikana sai hän juttua koskevat asiakirjat, jotka herra Bastard lupauksensa mukaan lähetti, aukaisi ne, lehteili niitä ja katsoi kelloa:

— Kohta kuusi. Onkohan minulla aikaa?

Ja hän katsoi murheellisena sitä yhä kasvavaa nidoskasaa, jota
Marguerite monena sylyksenä latoi hänen eteensä.

— Siinä on kaikki, sanoi tyttö. Niitä on paljon, ja hyvinkin vanhoja.

Viidensadan vuoden työ ja kunto oli noiden kansien välissä. Viimeiseksi antoi Marguerite isälleen pienehkön nidoksen:

— Tässä, selitti hän hiukan punastuen, on minulla meidän historiamme yhteenveto, sen pääpiirteet, varsinkin maalle tehdyt palvelukset. Se on jonkinlainen esitelmä vieraampia varten.

— Oletko sinä aavistanut, että me kerran saattaisimme tarvita sellaista?

— En, isä. Minä olen kirjoittanut sen viime talvena vastalauseeksi sitä häväisyä vastaan, joka meitä kohtasi. Luin ensimmäisiä kohtia siitä äidille sairasvuoteen ääressä, ja hän hyväksyi minun ajatukseni.

— Ja sinä valmistelit Mauricen puolustusta.

— Tälläkö?

— Niin. Nyt jätä minut työskentelemään. Kun hän oli lähtemäisillään, kutsui isän vielä:

— Marguerite, minulla on vielä jotakin sanomista sinulle.

Marguerite palasi nopeasti. Ennen sanoiksi saamistansa katsoi herra Roquevillard tytärtänsä tutkivasti sillä isällisellä katseella, joka antaa ottamisen ja suojelee ahdistamisen asemesta, ja näki kasvojen kalpeuden ohella niiden piirteiden tyyneyden, niiden ilmeen levollisen sulon:

— Minä kohtasin Raymond Bercyn, pikku tyttö, kun palasin. Hän seisoi alhaalla ajoportin edessä liikkumattomana, mutta ilmeisesti liikutettuna ja mietteissään. Hän tervehti minua, astuipa askeleen kohtikin ikäänkuin minua tavoittaakseen, mutta liian myöhään: minä olin jo mennyt ohi.

Marguerite oli aivan tyyni ja vastasi:

— Hän tuli täältä, isä.

— Ah! mitä hän halusi?

— Saada olla vierellänne huomispäivän istunnossa.

— Mikä mielijohde! Ja millä tavalla?

— Poikanasi.

— Poikanako? Hän on siis pyytänyt sinun kättäsi. I

— On.

— Etkä sinä sanonut minulle. Jumala sentään säälii meitä, Marguerite. Meidän onnettomuuksiemme liikamitta on häntä liikuttanut. Raymond käyttäytyi miehekkäästi. Hän ei siirtänyt tuloaan meille kunnes olimme julkisesti kaikesta syytöksestä pestyt. Ja mitäs sinä vastasit?

— Minä kieltäydyin.

Herra Roquevillard levitti käsiänsä hämmästyneenä, veti hellästi tyttärensä lähemmäksi itseään ja katsoi häntä suurten seeskirkkaiden silmien pohjaan:

— Kieltäydyit, minkä tähden? Minä arvaan: sinä ajattelit minua. Sinä uhraat itsesi isällesi. Isäsi ei hyväksy sitä, rakas lapseni. Olenhan sinulle niin usein sanonut: se, että vanhemmat alistavat elämänsä lastensa elämään, on luonnon järjestys, mutta ei päinvastoin.

— Isä, lausui Marguerite, minä rakastan sinua paljon. Sinä tiedät sen.
Mutta kuitenkin sinä erehdyt, minä vannon sen.

— Et siis minun vuokseni?

— En, isä.

Siitä puhtaasta hohteesta, jonka silmien sädekehä loi kalpeille kasvoille, ymmärsi isä tyttärensä sielun. Eikö hänen olisi pitänyt ymmärtää se jo edellisellä kerralla? Jumala otti häneltä hänen lapsensa toisen toisensa jälkeen. Mikä kieltäymisen ja uhrautumisen kuume heitä pakotti ja poltti? Eikö näissä jatkuvissa uhrauksissa täytynyt nähdä syyllisen lunastusta? Hän muisti sen vielä hämäränä sarastavan kesäaamun, jolloin hän Marseillen laiturilla seisten oli nähnyt sen laivan lähtevän, joka vei Félicien Kiinaan. Ja hän puristi lujemmin Margueritea väräjävälle sydämelleen.

— Sinäkin, sanoi hän yksinkertaisesti. Marguerite kietoi käsivartensa isänsä kaulaan ja kuiskasi suudellen:

— Ei nyt vielä, isä.

— Mutta minun jälkeeni?

— Niin.

— Hän piti tytärtänsä vielä hetken sylissään niinkuin pikkutyttöä, niinkuin ennen muinoin, jolloin häntä oli pideltävä varovasti. Hän heltyi tuntiessaan tyttönsä näin likellä itseänsä ja epäröi vastaanottaa lykkäystä, jonka lapsenrakkaus aiheutti. Mutta edessään näki hän työhuoneen peilistä kuvansa Marguerite sylissään. Ja äkkiä kiinnitti hänen huomiotansa kuinka paljon hän vuoden kuluessa oli muuttunut.

»Huomenna», ajatteli hän, »kun olen pelastanut Mauricen, on minun tehtäväni päättynyt. Sen jälkeen en enää ole pitkäikäinen.»

Ja kumartuen rakkaita kasvoja kohti suuteli hän niitä suostumisensa merkiksi. Sitten hän palaten hetken päätehtävään irroitti Margueriten hellästi ja määräsi työohjelman:

— Anna tarjota päivällinen kello kahdeksan. Minulla on lähes kahden tunnin työ edessäni, tahdon tarkistaa muistissani jutun yksityiskohdat. Kello yhdeksän menen levolle noustakseni ylös kolmelta aamulla. Kello kolmesta yhdeksään, jolloin ylioikeuden istunto alkaa, valmistan puolustuspuheeni.

— Hyvä on, isä. Lyonista on tullut kirje Germainelta. Hänen sydämensä on meidän mukanamme.

— Sinä luet sen minulle syödessämme.

— Charles tulee tänne huomenna kello yhden junalla. Hän ei voi päästä aikaisemmin.

— Minä odotin häntä.

— Minä menen, isä.

Oven sulkeuduttua Margueriten jälkeen otti hän ripeästi pöydältä
Hubertin valokuvan ja katseli vanhemman poikansa muotoa.

»Anna anteeksi», sanoivat hänen ajatuksensa, »että ajattelen yksinomaan veljeäsi. Älä usko, että sinut unohdan. Näet, en ole vapaa. Huomenna muistelen ja itken sinua. Huomenna kuulun sinulle. Tänä iltana minä kuulun koko suvullemme.»

Hän asetti verkalleen kuvan jälleen eteensä. Ja alistaen surunsa hetken tehtävän alle hän ryhtyi työhön.

VII.

JEANNE SASSENAY.

Isänsä pyynnöstä oli Marguerite Roquevillard ollut todistajana oikeudessa, mikäli asia koski sitä rahaa, jonka hän oli saanut kapiotansa varten ja antanut veljellensä Mauricelle tämän Italiaan lähdön iltana, ja summaa, jonka hän oli lähettänyt Ortaan, sekä sitten palannut kotia kiireesti ikäänkuin hänen jalomielisyytensä kertomisen olisi täytynyt tuottaa hänelle häpeää. Heikolla tavalla oli hän voinut auttaa syytetyn puolustamista, ja hän pahoitteli sitä, että oli osoittanut niin suurta heikkoutta ja vastannut niin pelokkaasti oikeuden puheenjohtajan kysymyksiin. Hän harmitteli ujouttaan, joka hänestä itsestään näytti raukkamaisuudelta, ja pelkäsi epäröimisellään vahingoittaneensa todistuksensa selkeyttä.

Mitä oli oikeussalissa tapahtunut ennen hänen sisäänkutsumistaan ja hänen poistumisensa jälkeen? Hän ei tiennyt siitä mitään, mutta tunsi lyhyestä kosketuksestaan oikeuden kanssa kammoa, jota hän ei kyennyt voittamaan. Suljettuna yhteen toisten todistajien kanssa oli hän kuullut vahtimestarin kutsuvan näitä esiin yksitellen ja nähnyt heidän häviävän, viimeksi isänsä sedän Etiennen ja tätinsä Thérèsen. Yksin jäätyään oli hänet vuorostaan saatettu oikeuden eteen. Vavisten kuin ensikerran esiintyvä, joka työnnetään näyttämölle, oli hän astuessaan sisään huomannut edessään, alhaalla ja lavoilla, permannolla ja parvekkeilla, satoja katseita, jotka häntä tähystelivät, loukkasivat ja repelöivät. Koko Chambéry oli saapuvilla säälimättä pälyämässä nuoren naisen pelkoa, ahnaasti odottamassa tuossa tuokiossa tapahtuvaa suvun murskaamista. Vihdoin oli hän joutunut kolmen punaviittaisen tuomarin eteen, joiden oikealla puolella olivat lautamiesten penkit. Hän oli luullut pyörtyvänsä lausuessaan nimensä, kun hänen isänsä ääni oli kaikunut hänen korvissaan. Tämä lämminsointuinen ääni, jonka hän hyvin tunsi, oli häntä vahvistanut hetkellisesti niinkuin sydänlääke. Asianajaja seisoi Mauricen edessä, jota hän suojasi niin tyynenä, että se häntä hämmästytti ja väkisinkin rauhoitti. Hän saneli selkeässä muodossa tehtävän kysymyksen. Vastattuaan tuskin kuuluvasti, oli hän pelastautunut niinkuin otusparka, joka piiloutuu pensaikkoon.

»Isä ei ole tyytyväinen minuun», moitti hän itseänsä. »Mikä tavaton valta hänellä on itsensä yli! Kuinka hän itsensä hallitsee ja kuinka häntä pelätään! Kahdesti nousi hän ylös ja minä tunsin kummallakin kerralla salissa syvemmän hiljaisuuden. Hänen silmänsä iskivät tulta. Hän näytti nuorelta. Hän on meidän voimamme.»

Puoli yhden aikaan saapui herra Roquevillard syömään aamiaista.

— Tarjotkaa meille nopeasti, Mélanie, sanoi hän ovella. Minulla on kiire.

Hänellä oli taisteluilmeensä, ryppy otsalla, silmä kovana, mahdottomana karttaa, vaikeana kestää, ja kasvojen lihakset pingoitettuina. Yöllinen työskentely, suru, levottomuus olivat vanhentaneet piirteitä. Jäyhä tahdonlujuus työnsi kuitenkin tällä hetkellä syrjään iän, väsymyksen ja huolten yhteispainon.

— No, isä? kysyi Marguerite kiihkeästi. Isä rauhoitti häntä.

— Istuntoa jatketaan kahden tunnin kuluttua.

— Eikö se ole päättynyt?

— Ei, ei.

— Mitä on tapahtunut?

— Sinä et siis ole nähnyt mitään, pikkuruinen?

— Oi, en isä, minä läksin pois. Sanokaa minulle kaikki. Nähkää: minä vapisen vielä.

— Ei ole syytä vavista, Marguerite. Ole luottavainen.

Pöydässä söi hän nopeasti ja ilman ruokahalua ja selosti istunnon tähänastisen kulun.

— Sinä et varmaankaan ole ymmärtänyt paljoa lautamiesten asettamisen, valanteon, jääväysten ja todistajain kutsumisen muodollisuuksista?

— Minä olin teitä lähellä salissa, isä. Nimeäni huudettaessa nousin ylös ja minut saatettiin huoneeseen, jossa tapasin Etienne-sedän ja Thérèse-tädin.

— Todistajahuone. Sitten alkoivat todistukset, kun ensin oli luettu kannekirja, poliisikomisarion laatima tarkastuspöytäkirja, jossa todettiin sadantuhannen frangin varkaus, ja sitten Mauricen kuulustelua koskeva pöytäkirja, josta näkyi, että hän oli vakuuttanut viattomuuttaan suostumatta kuitenkaan syyttämään ketään tutkinnonpitäjän kehoituksesta huolimatta. Kantajan todistajista oli Frasnen toimiston ensimmäinen apulainen osoittautunut kiihkeimmäksi häntä vastaan. Se on tuo Philippeaux, joka näyttää vihaavan meitä, en tiedä minkä vuoksi, sillä hänen todistuksessaan ilmenee suoranainen ilmianto- ja häväisyvimma; pyrkimys esittää langettavina todistuksina omia olettamuksiansa tai ilkimielistä tulkintaansa.

— Mitä olettamuksia?

— Tieto rahain sijoituksesta kassakaappiin, mahdollinen, vaikka ei toteennäytetty avaussalaisuuden löytö pöytäalmanakasta, yksinjäänti toimistoon avaimet hallussaan varkausiltana, omien varojen puute, lähtö ulkomaille, mahdottomuus ajatella ketään muuta rikollista j.n.e. Toiset apulaiset toistivat hänen todistustaan niinkuin ulkoa-opittua läksyä, vaikkei yhtä yksityiskohtaisesti ja varmasti. Vihdoin todisti rouva Frasnen vanha palvelijatar, jota ilmeisesti oli ennakolta neuvottu, että isännän poissaollessa ei hänen emäntänsä ollut milloinkaan mennyt toimiston puolelle. Mitä se todistaa? Olisiko rouva Frasne kutsunut kokoon palvelijansa olemaan läsnä rahojen anastuksessa?… Mutta enhän saa syyttää häntä.

— Mauricehan ei vastusta sitä enää.

— En tee sitä kuitenkaan. Me olemme maksaneet hänen osuutensa: pitäköön ja pysyköön iäksi loitolla… Minä olin ilmoittanut todistajiksi vastaajan puolelta paitsi sinua, setä Etiennen ja kälyni Thérèsen, osoittaakseni, että Maurice ei ollut lähtenyt ilman varoja, sen Luottopankin virkamiehen, joka viime lokakuun lopulla oli kirjoittanut sinulle kahdeksantuhannen frangin maksumääräyksen Milanon Kansainväliseen Pankkiin veljesi nimelle ja vihdoin maitre Doudanin, notarion.

— Minkä vuoksi viimeksimainitun?

— Jotta hän selittäisi mistä ne satatuhatta frangia, jotka hänen välityksellään toimitin herra Frasnelle, todellisuudessa tulivat ja kuka itse asiassa on La Vigien ostaja. Oikeuden puheenjohtaja suostui, neuvoteltuaan notariaattiosaston esimiehen herra Latachen kanssa, vapauttamaan hänet ammattisalaisuusvelvollisuudesta, ja oli sangen tarpeen, että hän paljasti lautamiehille herra Frasnen hyötyisän keinottelun.

— Siis herra Frasne, kysyi Marguerite, on ostanut La Vigien itselleen asettuakseen sinne meidän tilallemme?

— Etkö tiennyt sitä?

— En voinut sitä uskoa. On paljon semmoista, mitä ei saata käsittää. Viime vuonna viininkorjuujuhlassa näytti hän jo mielivän taloa: hän nuuski kaikkialla.

— Niin, pikkuruinen, juuri hän asettuu Roquevillardien tilalle jatkamaan perimystä. Vieläpä ilmaiseksi. Tämän katkeruuden-ilmauksen jälkeen jatkoi hän kuvaustaan:

— Hänen asianajajansa alkoi puhua kello yksitoista.

— Mikä asianajaja, isä?

— Eräs herra Porterieux Lyonista. Hän ei saanut ketään Chambéryn lakimiehistä.

— Teidänkö vuoksenne?

— Epäilemättä.

— Ja mitä hän uskalsi sanoa?

— Se on ovela mies, pisteliäs, kylmä ja laskeva. Hän alkoi kuvaamalla Mauricea ilkeämielisellä tavalla: hän on muka noita nykyajan nuoria miehiä, joita ei mikään hillike pidätä, piintyneitä yksilöllisiin oikeuksiinsa, kiihkeitä asettamaan oman minänsä etusijalle, valloittamaan onnensa, vaikkapa tallaamalla jalkoihinsa toisten, vastahakoisia alistumaan järjestettyyn yhteiskuntaan, sanalla sanoen noita henkisiä anarkisteja, jotka ovat valmiit siirtymään aatteiden alalta tekoihin. »Kysykää», lisäsi hän, »hänen tovereiltaan, hänen ystäviltään. He eivät voi kieltää, etteikö hän keskusteluissaan alinomaa mustannut ja moittinut olevia oloja, ja ihannoinut erään saksalaisen ajattelijan turmiollista oppia, että korkeampi ihmisrotu, yli-ihminen, rakentaa onnensa pienten, heikkojen, vähäväkisten kukistukseen ja suruun. Eikä Chambéryssä ole kenellekään salaisuus, ettei hän voinut tulla toimeen isänsä kanssa, jonka valtaa hän ei voinut sietää.»

— Sanoiko hän semmoista? kysyi Marguerite kuohuksissaan.

— Sanoi, minä kerron niinkuin asia oli. Minuakin käytti hän todistuskappaleena. Meidän perhettämme toisena: syytetty ei voinut puolustuksekseen vedota huonoon kasvatukseen, paremman tiedon puutteeseen, kelvottomiin esimerkkeihin tai onnettomaan lapsuuteen, joka helposti voi ainiaaksi tärvellä luonteen. Minä siirryn ennaltaharkittuun ja edukkaaseen rouva Frasnen viettelyyn.

— Edukkaaseen?

— Niin, henkisessä nihilismissään vei Maurice haikailematta sekä vaimon että rahat. Näin tehtyään tai luullen tehneensä luottamuksen väärinkäytön henkisesti todennäköiseksi siirtyi herra Porterieux syytökseen ja niihin seikkoihin, joita hän ei empinyt nimittää asiallisiksi todistuksiksi. Rouva Frasne suostuu lähtemään. Puoliso on poissa, päivä on otollinen, hetki erinomainen. Rakastajalla ei ole omia varoja, hän etsii, hänen täytyy etsiä matkarahoja. Hän tietää Belvadenin kauppaa varten varattujen rahojen olevan kassakaapissa, löytää avonaiselta paikalta avausohjeen, annattaa itselleen avaimet, järjestää niin, että voi jäädä yksin toimistoon. Ottaa rahat ja karkaa lemmittynsä kanssa ulkomaille. Hän on, ja yksin hän voi olla syyllinen.

— Entä rouva Frasne?

— Rouva Frasneko? Syyttäköön häntä, jos uskaltaa syyttää! Hän on vaiennut alustavassa tutkinnossa, hän vaikenee oikeudessa. »Minä lyön vetoa, että hän ei syytä rouva Frasnea», lopetti asianajaja, jolle herra Bastard ehkä varomattomasti on tullut maininneeksi Mauricen jalomielisen päätöksen, »ja tämä vaikeneminen, joka sisältää tunnustuksen, hänet tuomitsee.»

He olivat siirtyneet ruokasalista työhuoneeseen. Marguerite kuuli tästä kärkevästä ja kuitenkin puolueettomasta vastapuolen todistelun kuvauksesta isän suuttumuksen ja pahoittelun kuohun.

— Isä, lausui hän, onko kaikki hukassa? Toivotteko te vielä?

— Toivonpa tietenkin!

— Milloin se loppuu?

— Kello kaksi, neljänkymmenen minuutin kuluttua, alkaa maitre
Porterieux jatkaa esitystään.

— Eikö hän vielä ole meitä kylliksi vahingoittanut?

— Ei siltä näytä. Hänellä on vielä viimeinen todistelu esitettävänään.

— Mikä?

— Se uusi tunnustus, joka hänen mielestään sisältyy siihen, että minä olen korvannut nuo satatuhatta frangia. Ennen kello kolmea arvelen oman vuoroni tulevan. Kello neljältä tai puoli viideltä olen lopettanut.

Ja hän lisäsi, näytellen tyyneyttä:

— Charlesin juna tulee kello yksi. Sinun lankosi pitäisi olla täällä.

Vähän myöhemmin soittikin Charles Marcellaz todella.

— Mitä uusia, isäni? kysyi hän sisäänastuessaan. Germaine itki tänä aamuna sanoessaan minulle hyvästiä, ja kaikki kolme pienokaista tekivät hänelle seuraa. Teidän eilinen sähkösanomanne oli niin masentava. Hubert-parka!

— Minä odotin teitä, Charles. Teidän paikkanne on minun rinnallani. Marguerite kertoo teille aseman syödessänne aamiaista. Jättäkää minut nyt muutamaksi minuutiksi. Olkaa valmiina viittä vailla kaksi.

— Minä olen valmis. Ah! minä voin ilmoittaa, että olen järjestänyt niin, että voin nyt suorittaa takaisin puolet Germainen myötäjäisistä. Tuonnempana jäännöksen.

Marcellaz ilmoitti sen nyrpeänaamaisena, niinkuin mies, joka ei ole tottunut hyväntekeväisyyteen, mutta ei sitä tunnusta. Hän oli joutunut, hänkin, yhteiseen juttuun; mutta vaikka häntä asia harmitti, ei hän tappiotaan toitotellut.

— Ei, ystäväni, en minä niitä ota, vastasi herra Roquevillard.

Mutta enemmän liikutettuna tästä avusta kuin vastapuolen kaikista hyökkäyksistä, joita hän valmistautui torjumaan, lisäsi hän:

— Syleilkää minua.

Näin lujittui perheside keskellä onnettomuutta.

Asianajaja eristäytyi neljännestunniksi käydäkseen vielä läpi puolustuksensa pääkohdat. Margueritelle hermostuneen kiihtymyksen vallassa esitetty kuvaus oli ollut hänelle sen suuttumuksen ja häpeän purkaus, joka aamusta alkaen oli hänessä patoutunut, kun hänen täytyi kuulla poikaansa vastaan tehtyjä häväiseviä syytöksiä. Hänen hermonsa rauhoittuivat, hänen sydämensä tykintä tyyntyi niinkuin meri tuulen tauotessa. Kun oikeuteenlähdön aika tuli, huomasi Marguerite hänen kasvojensa ilmeen levollisemmaksi ja hänen katseessaan saman sisäisen kirkkauden, kuin eilen hänen palatessaan La Vigiestä.

— Näkemiin illalla, isä, sanoi hän. Jumala suojelkoon.

Oven kynnykseltä vastasi herra Roquevillard nopeasti:

— Näkemiin illalla, pikkuruinen… Maurice mukana…

* * * * *

Marguerite oli mennyt huoneeseensa siellä rukoillakseen, kun Jeanne
Sassenay pyysi saada tavata häntä:

— Neiti Marguerite, pyydän.

Ankarampana ja huolekkaampana Raymond Bercyn käynnin jälkeen vastasi palvelijatar päättävästi kieltäen:

— Neiti on väsynyt. Hän ei ota vastaan ketään.

— Sen pahempi, minä menen sisään yhtäkaikki.

Ja sivuuttaen hämmästyneen palvelijan ennenkuin tämä ehti sulkea tietä riensi Jeanne eteisen läpi, etsi ystävättärensä huoneen, jonka hän tunsi, koputti nopeasti, astui sisään ja heittäysi Margueriten syliin.

— Minä tässä olen. Älkää käskekö minua pois. Se ei ole Mélanien syy.

— Tekö Jeanne? Miksikä tulette?

— Kun te olette yksin ja teillä on ikävyyksiä. Siellä on lauma naisia, jotka ovat menneet istuntoon kuin huvinäytelmään. Niin minä ajattelin että minun paikkani on täällä teidän luonanne. Minä rakastan teitä.

Marguerite hyväili ystävättärensä poskea.

— Te olette hyvä.

— Oi, en. Minä vain tunnen suurta ystävyyttä teitä kohtaan… Jo pienestä pitäen ihailin teitä. Ja tahdoin kovasti tulla teidän kaltaiseksenne.

Sitten vaihtoi hän äkkiä keskustelua lausuen salaperäisellä äänellä:

— Ajatelkaa, että he ovat vartavasten pukeutuneet Oikeussaliin menoa varten. Todellakin, aivan kuin päiväkonserttiin.

— Ketkä?

— Nuo naiset.

— Niin, sanoi neiti Roquevillard katkerasti. On kysymys meidän kunniastamme. Onhan siinä näytelmää.

Jeanne Sassenay tarttui hänen käteensä.

— Minä en ole levoton.

Ja opettavaisella äänellä ratkaisi hän koko jutun:

— Mistä rikoksesta oikeastaan teidän veljeänne syytetään? Ettäkö hän on ottanut mukaansa naisen? Sehän ei ole mitään.

Huolimatta huolistansa ei Marguerite voinut olla hymyilemättä, mikä taas rohkaisi hänen vierastaan.

— Ymmärrättehän sen, ettei naista viedä noin vaan niinkuin vaatekappaletta. Joka minua yrittäisi viedä, minä sitä kynsisin, mukiloisin, ja nostaisin kamalan metelin… Jos nimittäin en itse päättäisi lähteä hänen kanssaan.

— Olkaa hiljaa, Jeanne.

— Ah, voiko sitä tietää? Rakkaudesta voi tehdä vaikka mitä. Ei ole leikittelyä lempi.

— Mitä te siitä tiedätte?

— Miksen tietäisi? Minä en ole enää pikkutyttö. Neiti Sassenay oikaisi vinoon mennyttä hattuansa, suori syrjään otsalle valahtaneita vaaleita suortuvia ja koetti olla välinpitämättömän näköinen peittääkseen punastumistaan kysyessään:

— Eihän hän enää rakasta tuota katalaa naista?

— Mauriceko? En usko.

— Tiedättekö varmaan?

— Hän ei puhu siitä koskaan.

— Eihän sitä ole enää täällä nähty?

— Ei.

— Sen parempi. Minä inhoan häntä. Ensiksikään hän ei ole laisinkaan kaunis. Kauniit silmät kyllä; mutta hän käytti niitä vähän liikaa. Ja hymy ja katseet ja eleet ja pään kääntelyt ja kaulan taivuttelut ja olkapäiden nytkähtelyt ja kiikutteleva kävely.

Nousten äkkiä tuoliltaan hän jäljitteli rouva Frasnea tepastellen läpi huoneen liioittelemalla hänen eleitänsä.

— Jeanne, minä pyydän, huudahti Marguerite.

— Ei, ei, minä vakuutan teille, jatkoi nuori tyttö täydessä touhussa, tummat eivät ole valkoveristen veroisia, ei iholta eikä viehkeydeltä. Teillä on kastanjahiuksenne, te yhdistätte kaikkien kauneuden, mutta te ette pidä sillä mitään väliä… Ja sitten minä inhoan häntä vielä…

— Mutta ketä?

— Rouva Frasnea tietenkin, koska se on katala nainen, joka tuottaa onnettomuutta. Teidän veljenne on joutunut siksi kärsimään. Tuo nainen on hänet tehnyt onnettomaksi: ei rakastanut häntä. Se nainen se olisi pitänyt vankilaan panna. No, veljenne kyllä vapautetaan. Tiedättehän: isä ja äiti ovat hänen puolellaan. Isä oli nyrpeillään, mutta minä nuhtelin häntä. Olisin mielelläni ollut näkemässä hänen vapauttamistaan. Te onnittelette häntä minun puolestani. Vapauttaminen on varmaan hyvin kaunista.

Hän laverteli lakkaamatta. Marguerite keskeytti hänet hellästi:

— Tahdotteko rukoilla kanssani, Jeanne.

— Jos haluatte.

Molemmat nuoret neidot laskeutuivat polvilleen rinnakkain. Mutta tuskin olivat he alkaneet rukouksiansa, kun ovelle koputettiin:

— Posti on tullut, sanoi palvelijatar, jättäen muutamia kirjeitä neiti
Roquevillardille.

— Sallittehan? kysyi tämä toveriltaan. Oli Hubertin päivä… Ah! kirje häneltä… minä vähin sitä odotin.

Vapisevin käsin avasi hän kuoren, joka tuli Sudanista. Kuoleman tuolta puolen tuli nuori upseeri perhedraamaan osalliseksi. Harvat vaikutelmat ovat niin valtavat kuin elonmerkki niiltä, joita ei enää ole. Margueritelta, jonka tuima kohtaloon-alistuminen oli tähän saakka näyttänyt tyyneydeltä, pääsi lukiessa pitkä huokaus. Arkatuntoisena ja liikutettuna ei Jeanne uskaltanut häntä lohduttaa. Mutta Marguerite oikaisihe itsestään. Nyt ei ollut itkun ja heltymisen hetki. Eikö isä ollut esimerkillään näyttänyt, mikä ryhti on pidettävä?

— Hubert, lausui hän.

Hän näytti miettivän, mitä tehdä.

— Pitää… täytyy lähteä oikeussaliin. Heti kohta.

— Minkätähden?

— Ah, koska Hubertkin on ajatellut meitä.

— Hubert?

— Niin. Hän tiesi olevansa kuolemaisillaan. Kirjeensä alussa koettaa hän sitä meiltä salata, pitää meitä hilpeällä mielellä. Ja sitten, ja sitten hän kirjoittaa… Kas, hyvä Jumala, minun silmäni eivät näe. Tuossa… »Jos minun kuitenkin tulisi jäädä tänne ainaiseksi, tarjoisin elämäni uhrin meidän nimemme kunnian, Mauricen pelastuksen puolesta…» Näettehän. Hän käskee minun mennä sinne.

Jeanne hyrskyi kyynelissä. Mutta Marguerite pani jo kiireisenä päähänsä hattua ja huntua.

— Olen varma, että isä tarvitsee tätä kirjettä. Minä en voi epäröidä.

Kuolleiden ja elävien välillä oli tässä perheessä salaperäinen yhdysside, joka yhdisti heitä kautta ajallisen ja iäisen.

— Minä saatan teitä, sanoi hänen ystävättärensä, hänkin jo täysin valmiina.

— Niin, tulkaa. Teidän kanssanne olen rohkeampi.

Ja molemmat nuoret neidot kiiruhtivat ulos, kulkivat pitkin linnan sivustaa, jonka poreinen seinämä lämmitteli talviauringon valossa, oikaisivat pitkin katuja, jotka lyhensivät matkaa ja olivat muutamien minuuttien kuluttua perillä.

— Ylioikeuden istuntosali, herra? tiedusti Marguerite nöyrästi ovenvartijalta.

— Tuolla, rouva, alimmassa kerroksessa. Mutta salissa on istunto. Sinne ei voi päästä nyt.

Jeanne Sassenay selitti kuitenkin vakuuttavasti:

— Meidän täytyy kuitenkin päästä. Meillä on kirje, asiakirja annettavana syytetyn asianajajalle. Tärkeä asiakirja.

— Mahdotonta, hyvät naiset. Asianajajat puhuvat. Se on liian myöhäistä.
Ketä te olette?

Mauricen sisar nosti huntuansa:

— Neiti Roquevillard.

— Ah, hyvä… Seuratkaa minua.

Tämän nimen vaikutuksesta saattoi hän heidät aina todistajahuoneen ovelle saakka.

— Teidän on vain avattava ovi, neiti. Asianajajain lava on edessänne, vähän vasemmalla. Sitten tulette ulos tätä tietä. Tai löydätte ehkä jonkun vapaan paikan.

Ja viisas ja varova palvelusmies lisäsi poistuessaan:

— Älkää missään tapauksessa sanoko, että minä olen päästänyt.

Marguerite, joka oli etumaisena, tarttui ripaan. Hän kuuli puhuttavan. Ääni ei ollut hänen isänsä ääni. Tuon oven takana ratkaistiin tällä hetkellä Mauricen, Roquevillardien kohtalo. Hän oli tuomassa viimeistä varavoimaa Hubertin puolesta.

VIII.

VAINAJIEN ÄÄNI.

He astuivat sisään. Kello oli vähän yli puoli kolme: maitre Porterieux päätti myrkyllistä ja julkeaa puhettaan. Parvekkeilla ja salissa oli yleisöä tungokseen saakka, vallasväkeä ja rahvasta sekaisin tuoreeltaan ahmimassa niitä paloja, joita asianajaja kokeneena ja julmana myrkynsekoittajana heille viilteli Roquevillardien tykyttävästä sydämestä. Molemmat nuoret naiset, jotka ovesta tultuaan epäröivät eteenpäinmenoa, herättivät huomiota.

— Nuo tulevat itselleen miehiä etsimään, selitti asianajaja Coulanges, joka maitre Pailletin kanssa istui parvekkeen ensimmäisellä rivillä muutamien vallasnaisten seurassa ja lakimiehenä oikeussalissa piti velvollisuutenaan osoittaa älykkäisyyttä.

— Ah! totta tosiaan, huudahti yksi naisista aivan närkästyneenä.
Katsokaahan vain tuota julkeata.

Sillä välin kuin Marguerite lähestyi isäänsä ja ojensi Hubertin kirjeen, otti hänen toverinsa Jeanne tyynen rohkeasti härnätäkseen koko kaupunkia: kääntyi mielenosoituksellisesti häpeäpenkillä istuvaa Maurice Roquevillardia kohti ja teki hänelle kädellään tervehdysviittauksen samalla mitä suloisimmin hymyillen.

Hän sai heti palkan rohkeudestaan nähdessään mikä kiitollisuus kirkasti nuoren miehen kasvoja, jotka olivat laihtuneet, jäykistyneet ja ikäänkuin solvauksia ja häväisyjä vastaan tunnottomiksi jähmettyneet. Tämä nopea välikohtaus oli jo huomattu koko salissa. Marguerite, joka oli kumartunut isänsä puoleen, ei ollut sitä havainnut. Hänkin tervehti veljeänsä, mutta huomaamattomammin, ja kuiskasi ystävättärensä korvaan:

— Lähtekäämme.

— Ei, minä jään, vastasi tämä innostuneena olemaan läsnä.

Herra Roquevillard viittasi lyhyellä kädenliikkeellä tyhjiin paikkoihin todistajain penkillä. Aurinko paistoi ikkunain läpi jättäen varjoon valamiehet, jotka istuivat senpuolisella seinämällä, mutta valaisten erikoisesti tuomarit, yleisen syyttäjän, asianajajat ja syytetyn, ikäänkuin olisi teatterin näyttämöä valaistu näytännön aikana. Niinpä maitre Porterieux seisoi täydessä valaistuksessa. Hän toisti loppuponnessaan keskitetyssä muodossa koko todistelunsa. Hän esitti uudelleen kaikki kokoamansa olettamukset selvinä todistuksina, ja tulkitsi vielä kerran syytetyn vaikenemisen rouva Frasnen suhteen ja sadantuhannen frangin korvauksen suorittamisen herra Frasnelle eittämättömiksi tunnustuksiksi. Lopuksi vaati hän voimallisesti, välttämättömänä velvollisuutena, ankaraa ja polttomerkin-lyöpää tuomiota tuolle nuorelle miehelle, joka harjoitti hyötyisää rakkautta eikä uutena, käytännöllisen aikakauden lemmenseikkailijana häikäillyt viedä puolison kassaa vaimon kunnian mukana. Hän istuutui, ja hänen kaikilla närkästyksen ja suuttumuksen eleillä esitetty puheensa herätti epämääräistä ja salaperäistä, aaltojen kohinaa muistuttavaa murinaa, joka nousee väkijoukon huulille kenenkään tietämättä mistä. Hänen syytöspuheensa oli ollut kuin myrkytettyjen nuolien lentoa, joita lakkaamatta lingottiin samaan suuntaan. Saattoipa sanoa, että hän pojan läpi tähtäsi isään, joka oli korvausta maksamalla itsensä häväissyt, ja tahtoi painaa jälkeläisen mukana lokaan koko suvun. Hän oli käynyt uhrinsa kimppuun kiivaammin kuin oli tarpeellista, leppymättömänä vihollisena, joka raastaa vielä ruumiita. Notario oli todellakin hyvin valinnut asianajajansa; hän ei olisi voinut toivoa yhteen suuhun mahtuvan enempää myrkkyä ja sappea. Eri kohdilla oli herra Roquevillard kääntynyt poikansa tai vävynsä puoleen rauhoittaen heitä mielentyyneydellä, jota hän itse osoitti keskellä myrskyä.

— Puheenvuoro on yleisellä syyttäjällä, lausui oikeuden puheenjohtaja nyreällä äänellä, joka tuntui ilmaisevan: »Minkä vuoksi esittää kannetta kahteen kertaan?»

Prokuraattori, herra Vallerois, joka oli saapunut paikalle uteliaisuudesta, oli asettunut istumaan yleisen syyttäjän, herra Barren taakse, joka tällä kertaa edusti valtiota. Hän kumartui eteenpäin sanoakseen jotakin virkaveljelleen. Mutta tämä näytti karttavan pyytämättömiä ohjeita ja tyytyi lausumaan, että kun juttu oli pantu vireille siviilitietä ja jo ollut yksipuolisen tuomion alaisena, vetosi hän vain herrojen lautamiesten arvostelukykyyn.

— Puheenvuoro on puolustajalla, lausui oikeuden puheenjohtaja vilkkaammalla äänellä, joka osoitti hänen tyytyväisyyttänsä tarpeettoman venytyksen välttämiseen.

Maitre Hamel, joka istui herra Roquevillardin rinnalla, kysyi virkaveljeltään:

— Oletteko valmis?

— Totta kai. Kuinka niin?

— Puhukaa te sitten ensin. Jos on tarpeellista, minä täydennän.

Herra Roquevillard ymmärsi, että vanhus, vielä oudoksuen hyökkäystä, joka hänen vanhojen käsitystensä mukaan meni sivu säädyllisyyden, säästi voimiansa sen tapauksen varalle, että puolustus jäisi heikoksi tai vaillinaiseksi.

— Hyvä on, hyväksyi hän.

Näiden neuvottelujen aikana oli keskustelu vähitellen jälleen alkanut yleisön keskuudessa tuolla täällä ja levinnyt niinkuin pöly ratsujoukon ohimentyä.

— Roquevillardit totesi asianajaja Coulanges, joka piti herra Frasnen puolta, eivät koskaan toivu noista haavoista.

— No, no, huomautti maitre Paillet, aina hyväntuulisena, odottakaa isän vastinetta, ja varokoon maitre Porterieux nahkaansa.

Eräs kansanmies, joka oli tämän kuullut ja oli harras oikeudessa kävijä, vahvisti tätä mielipidettä naapurilleen vilkkaammin sanoin:

— Totisesti se on topakka ukko.

Ja maitre Paillet nauramaan ja lisäämään:

— Katsotaan, osaako se purra ja vieläkö hammas on kovana.

— Hän on hyvin väsyneen näköinen, lausui eräs nainen säälivänä.

— Tarkoititte masentuneen, oikaisi herra Coulanges. Kaksi ukkoa ei vastaa yhtä miestä.

Ja hänen teikaroiva olentonsa lisäsi: »varsinkaan naisten parissa», samalla kuin hän näytti alhaalla kahta asianajajaa, jotka vaihtoivat huomioitansa lähellä maitre Bastardia, joka sormet parrassa vartoili puolustusta nähdäkseen sen menevän myttyyn.

Herra Roquevillard otti päästään poimulakkinsa ja nousi. Hän katsoi vuorotellen, kiirehtimättä, tytärtänsä ja poikaansa ja näki heidän toivonsa ja luottamuksensa. Heti syntyi syvä, odotusta väräjävä, henkeä pidättävä, sydämiä seisottava hiljaisuus. Vain nousemalla ylös tämä harmaa-, melkein valkeatukkainen mies, tämä vanhus, joka yksinänsä edusti pitkää kunniallisten ja ansiokkaiden miespolvien sarjaa, yli kuudenkymmenen vuoden aikana osoitettua kuntoa, taitoa ja rohkeutta omassa elämässään, oli vaikuttavana vastalauseena niitä solvauksia ja herjauksia vastaan, joilla vastapuoli pitkin koko kannepuhettansa oli luullut kumonneensa hänen sukunsa kunnian: olihan viittailtu siihen, että La Vigien hinta oli maksettu korvaukseksi rahasta, jota varas ei ollut kokonaan kuluttanut? Semmoista vastalausetta eivät kaikki maailman Bastardit olisi kyenneet näin selvästi ilmaisemaan jo ennen sanankaan lausumista.

Salin kello löi kolme. Hitaasti oikaisten itsensä täyteen mittaansa ja kääntäen päätänsä oikealle seisoi asianajaja keskellä leveää valojuovaa, jonka aurinko loi saliin, ikävä kyllä jo kuitenkin liian kalvaana. Korkea paljas otsa, kauniit selkeät piirteet, joita ikä oli uurtanut, mutta joiden uljuus yhtäkaikki oli säilynyt, lyhyet käyräkärkiset viikset tekivät hänen kasvonsa siksi taistelijan ja päällikön kasvoiksi, joihin ei katsottu saamatta niistä voiman ja elämäninnon vaikutelmaa. Mutta tuli, joka loisti hänen silmiensä pohjasta, muinoin niin tuima ja käskevä tuli, ilmaisi voittamisinnon asemesta sisäistä kirkkautta.

— Masentunutko! katsokaa häntä, vastasi nainen, jota herra Coulanges kosiskeli.

— Hän ei ole kuitenkaan entisensä, huomautti maitre Paillet.

Herkkinä ja levottomuudesta väristen Marguerite ja herra Hamel tunsivat päinvastoin jälleen sen yli-inhimillisen innoituksen, joka hänessä oli hänen palatessaan oudolta käynniltään La Vigiestä. Hän aloitti matalanpuolisella äänellä, mikä aiheutti herra Bastardin tyytyväisenä huomauttamaan:

— Hän on jo menettänyt kauniin äänensä.

Sitten, äkkiä, niinkuin esirippu olisi ratkennut, ääni kirkastui, soi yhtymistä, vetoamista vainajiin, jotka eilen illan suussa olivat kukkulan lumisilla kaltailla hänen haamu-armeijansa. Hän kynti elävää, ahdistavaa, myrskynraskasta hiljaisuutta ympärillään kuin laiva merta.

— Jos mieli arvostella syytettyä täytyy hänet tuntea, ja jotta voisi tuntea hänet, täytyy tietää hänen alkuperänsä. Sillä ihmisten erilainen kohtalo on syntyä siinä ja siinä maanpaikassa, siitä ja siitä suvusta ja olla ennakkosalliman alainen, jonka teho ja määrä heidän tulee tahtonsa voimalla löytää.»… Teidän, jotka kuulutte kunniallisten ihmisten riveihin ja jotka olette perustaneet perheen, tulee, ennenkuin langetatte tuomionne, kuulla erään perheen historia…»

Näille alangon ja vuoriston maalaisille, jotka olivat lautakuntana ja jotka eivät luonnostaan eikä harkinnasta voineet olla tunteettomia tälle todellisen ihmisyyden kertomukselle, jonka totuus ja esimerkki kajasti heidän mielessään, esitti hän Roquevillardien pitkän sarjan, ensimmäisen kantaisän, joka laski vanhan talon ensimmäisen peruskiven ja juurrutti syntymämaahansa elämänsä puun, sukupolvien jatkuvat, toinen toiseensa liittyvät ponnistukset, raiviomaan vaatiman hien, sitkeyden maan uppiniskaisuutta, aikojen ankaruutta, vaurioita ja katovuosia vastaan, vaatimattomuuden, joka tyytyy vähään, ja säästäväisyyden, joka omakohtaisen nautinnon kustannuksella valmistaa tulevaisuutta, säästäväisyyden, joka, samalla kuin se on kieltäymystä, on jatkuvaisuuden uskon työtä. Niinpä edusti La Vigien sievoinen maatila, jonka vuodentulon antoivat viinitarhat, metsät, pellot ja puutarhat, suoraa linjaa, niinkuin kohoaa poppeli kohti korkeutta, kulkeneen suvun työtä, taloudellisuutta ja kestävyyttä. Sillä viljelty maa muistuttaa ihmiskasvoja, ja katsellessa tiluksiamme me katsomme esivanhempiamme silmiin. Mutta mihinkä oli päättynyt Roquevillardien yhteisen työn tulos? Heidän kantatilansa kuului nyttemmin heidän vastapuolelleen, joka oli saanut sen ilmaiseksi. Olivatko Roquevillardit uurastaneet viisisataa vuotta tehdäkseen tämän lahjoituksen? Ei, sitkeydellä ja vaivalla rakennetulla perintötilallaan olivat he suorittaneet viimeisen jäsenensä vapaaksioston. Kuka siis oli nyljetty ja kuka oli nylkyri? Sataatuhatta jollakin tavoin kadottamaansa frangia vastaan sai ja vastaanotti herra Frasne maatilan, jonka arvo oli lähes kaksinkertainen. Kuka oli rikastunut? Kuka köyhtynyt? Vainajien nimessä, jotka maksoivat osuutensa, oli syytetty vapautettava.

Mutta oliko perhe ainoastaan suuri aineellinen voima, jonka näkyvänä ilmiönä oli perintötilan jatkuvaisuus ja jonka yhteistunto salli toisten velkoja maksettavaksi toisten työllä? Eikö se ollut vielä muutakin, vähemmän kouraantuntuvaa, mutta pyhempää: katsantokantain kestävää ketjua, kunnian, kunnon, rohkeuden periytyväisyyttä? Minkä vuoksi jatkaa elämää, ellei varusta sille sen arvoisia puitteita, menneisyyden tukea, tilaisuutta turvattuun tulevaisuuteen — sillä elämän jatkaminen on kuolemattomuuden saavuttamista… Ja hän puhui Roquevillardien julkisista teoista, koko hyödyllisestä ja joskus loistavastakin ulkonaisesta toiminnasta. Se ja se kunnan esimies oli kuollut paikallansa kulkutaudin aikana, jota vastaan hän järjesti suojelutoimenpiteitä. Se ja se toinen, oli myöhemmin sekasorron ja epäjärjestyksen aikana hoitanut Chambéryn kaupunkia ja pelastanut sen sotkuiset raha-asiat. Savoijin Senaatin nuhteettomina virkamiehinä, suurten sotien aikana vihollisen kaatamina sotilaina, oli heillä virkapuvun tai univormun alla ollut sama rohkea ja uljas sydän, joka sykki vanhinten esi-isien puseron alla. Viimeinen kaikista, Hubert, oli kuollessaan isänmaan palveluksessa, yksin, kaukana omaisistaan, paahtavassa vihollismaassa, lausunut suvun tunnuksen kirjoittaessaan: »Minä annan elämäni uhrin meidän nimemme kunnian, veljeni pelastuksen puolesta.» Voidaanko sivuuttaa tämmöistä antia, unohtaa uhreja, jotka kautta aikojen olivat merkkeinä perheen alati uudistuneesta kunnosta? Näin heitti hän vaakaan entisten ansioiden painot ja sai sen kallistumaan puolelleen.

Koko vainajien armeija, joka edellispäivänä oli lähtenyt La Vigiestä ja kulkien varjoon peittyneen laakson poikki saapunut St. Cassinin kukkulalla tammen juurella seisovan päällikkönsä luokse, kulki ohi kuin paraatissa.

Kuolleiden ansioihin lisäsi hän elossaolevien. Nyt ei ollut väärän häveliäisyyden eikä ahtaimpaan perhepiiriin kuuluvien seikkojen peittelemisen hetki. Hanoin sairaalassa palveli Félicie. Hänen sisarensa, jotka olivat valinneet köyhyyden hävittääkseen epäilystäkin myöten rahojen anastuksen, palvelivat vielä. Sillä herra Frasnen käsiin toimitettu maksu ei ollut eikä voinut olla syytetyn perheelle eikä tuomareille mikään korvaus saatikka tunnustus, vaan kaiken tiedottomankin ja tahtomattoman osallisuuden ratkaiseva torjuminen.

Hän tuskin pyysi anteeksikaan, että hän itsepintaisesti ja ikäänkuin moitteena kiittämättömyydestä luetteli näin paljon tehtyjä palveluksia. Vastakkaisella puolella lavaa ei oltu häikäilty niitä unohtaa tai, mikä oli vieläkin halpamaisempaa, käyttää niitä aseina syytettyä vastaan. Tahdottiin kyllä päästä väitetyn syyllisen kimppuun menneisyyttäkin myöten, ja yritettiin sitten yhdellä iskulla lyödä lysyyn tämän menneisyyden merkitys, kiellettiin vastoin oikeutta ja kohtuutta syytetyltä tämän menneisyyden suoja. Mutta suvun ansiot puolustivat sitä siihen hetkeen saakka jolloin, sen väärinkäytösten summan päästessä voitolle, se itse aiheuttaa oman kukistuksensa. Uskaltaako kukaan väittää, että väärinkäytösten summa on tässä suvussa ansioita suurempi? Niin, vainajat, hänen vainajansa antavat siveellisen takauksen viimeisestä Roquevillardista, niinkuin he antoivat aineellisen takauksen uhraamalla La Vigien kartanon. Syyllisenäkin olisi kohtuutonta häntä tuomita.

Mutta kuinka voisi hän olla syyllinen? Minkä ihmeen kautta niin monien kunniallisten ihmisten jälkeläinen olisi äkkiä muuttunut rikolliseksi? Mitä todistuksia on lopullisesti hänen rikoksestaan esitetty? Mitä painavat niiden siveellisten todennäköisyyksien rinnalla, joita hänen perheensä keskuudesta tulee kuin tulvavirran vettä, nuo kurjat todennäköisyydet, jotka sattuma on synnyttänyt ja joita yritetään tarkoituksellisella tulkinnalla suurentaa? Toimiston avaimet: ne olivat kulkeneet kädestä käteen. Avsussalaisuus: kuinkapa syytetty olisi sitä osannut etsiä, tai sattumalta löydettyään arvannut merkkien merkityksen. Siinäkään tapauksessa, että apulainen Philippeaux oli kirjoittanut ne pöytäalmanakkaansa? Varojen puute? Hän oli suorittanut ilman poikkeusta kaikki kustannukset, päämenot ja satunnaiset, jotka aiheutuivat hänen matkastaan, joko niillä rahoilla, jotka hänellä oli mukanaan tai niillä, jotka hän oli saanut Ortaan. Hankitut jäljennökset hotellilaskuista osoittavat sen. Mitä olisi hän siis tehnyt noilla anastetuilla sadallatuhannella frangilla, koska hän oli suorittanut kaikki menonsa perheeltään saamillaan rahoilla? Ja jos hän oli sijoittanut ne jonnekin, niinkuin tällä on viittailtu, minkä vuoksi oli hän palannut ilmoittautumaan vangiksi heti kun sai tiedon yksipuolisesta tuomiosta, joka hänestä oli langetettu?

Syytöksestä ei jää pystyyn mitään, ei mitään muuta kuin kosto, joka ei ole edes kyennyt vastustamaan keinottelun kiusausta. Eriskummallinen juttu, jossa varkauden uhri vie väitetyltä varkaalta riistetyn saaliin!

Ja herra Roquevillard päätti puolustuspuheensa seuraavin sanoin:

»Minä olen lopettanut, herrat lautamiehet. Kaikkien vainajiemme nimessä, joiden sarja on luonut meidän yhä elinvoimaisen kunniamme, sen maan nimessä, joka vähitellen oli hankittu ja saatettu viljelykseen sukupolvien keskeytymättömällä ponnistuksella, mutta nyt annettu pois vapaana uhrauksena tämän kunnian järkähtämättömäksi vakuudeksi, vaadin teiltä lastani. Antakaa hänet minulle takaisin, ei säälin vaan oikeuden nimessä, ei armosta, vaan yksimielisesti. Koko hänen sukunsa ja minä itse vastaamme hänen syyttömyydestään….»

Hän istuutui. Hän oli puhunut vain tunnin. Sen jälkeen kuin hänen tyyni, sointuva, mutta koko ajan hillitty äänensä oli lakannut kuulumasta ja kaikumasta, niinkuin vakava hymni, jatkui muutamia hetkiä hiljaisuutta, uskonnollista, juhlallista kirkon hiljaisuutta. Suuttumuksen ja katkeruuden purkauksen sijasta, jota oli luultu voitavan odottaa tarmostaan kuululta vanhalta asianajajalta vastineena herra Portereauxin ilkeämielisiin solvauksiin, varrotun skandaalin asemesta, jossa rakastaja ajaisi asian rakastajattaren syyksi, oli yleisö kuullut tämän ylevän puolustuksen, joka halveksi näykkimistä, luotti siveellisen voimansa arvoon, oli ihmeellisen liikuttava koruttomissa ja suorissa piirteissään, niinkuin liikkumaton ja tyyni kuvapatsas, joka puhdistaa pyyteet ja tempaa mukaansa sielut. Eikä rouva Frasnen nimeä oltu mainittu.

Yhtäkkiä kajahti huuto:

— Eläköön Roquevillardit!

Se oli Fauchois, joka näin purki sydäntänsä. Ja yleisö voitettuna, tenhoissaan haltioituneena puhkesi kättentaputuksiin.

Sillä välin kuin oikeuden puheenjohtaja hillitsi tätä mielenosoitusta, joka ajoi pakoon hermostuneen herra Bastardin, kumartui herra Vallerois uudelleen herra Barren puoleen. Ja tämä pyysi puheenvuoroa sen jälkeen kuin herra Hamel oli kieltäytynyt sitä käyttämästä, haluten käyttää vastineoikeuttaan, vaikka ei ollut käyttänyt kanneoikeuttaan.

— Minä olen kuullut, niinkuin tekin, lausui hän kääntyen lautamiesten puoleen, maitre Roquevillardin puolustuspuheen. Ei, syyllinen ei ole tuo nuori mies, josta te muutaman hetken kuluttua annatte tuomionne. Syyllinen ei ole täällä. Ja koska syytetty on ollut niin jalomielinen, ettei ole häntä maininnut, en minäkään hänen nimeänsä teille mainitse. Mutta minä leimaan ansionsa mukaisesti sen ovelan keinottelun syyttäjän puolelta, joka riistää itseltään myötätunnon käyttämällä hyväkseen yksityisiä onnettomuuksiansa kartuttaakseen omaisuuksiaan. Rientäkää vapauttamaan Maurice Roquevillard, antamaan hänet takaisin isällensä, joka on meidän säätymme kunnia. Jos hän yksityiselämässään lieneekin ollut moitittava, ei häntä toki sovi pitää vangittuna varkaudesta…

Päivä laski, jättäen koko salin illan hämärään. Lautakunta vetäytyi harkitsemaan, mutta palasi heti ilmoittamaan yksimielisen vapauttamistuomionsa.

— Hyvä! huudahti Jeanne Sassenay kovalla äänellä.

— Isä, lausui hellästi Marguerite, äiti olisi iloinen. Ja mieltään muuttanut yleisö teki poistuessaan huomautuksiansa. Herra Latache, joka kulki erään ryhmän mukana, pudisti päätään miettiväisestä:

— Se on paha juttu herra Frasnelle. Yleisen syyttäjän häväisyn jälkeen hänellä tuskin on muuta neuvoa kuin myydä toimistonsa ja muuttaa muualle.

— Hän myy taas pois La Vigien, arveli herra Paillet.

Nainen, jota asianajaja Coulanges saatteli, yhtyi siihen enemmän ärsyttääkseen kosiskelijaansa, jota hän piti pilanansa:

— Ja pikku Sassenay ostaa sen. Hänellä on suuret myötäjäiset.
Huomasitteko millä ilmeellä hän kääntyi vapautetun, nuoren
Roquevillardin puoleen? Hän menee hänen kanssaan naimisiin.

— Niin voi kyllä käydä, totesi herra Coulanges synkkänä: noilla
Roquevillardeilla on aina ollut hyvä onni.

IX.

ELINVOIMA.

Oikeuden puheenjohtaja joudutti hyväntahtoisesti vapauttamisen muodollisuuksia. Sillävälin kuin yleisö poistuttuaan salista kokoontui torille oikeuspalatsin edustalle odottamaan syytetyn ja hänen puolustajansa ulostuloa tervehtiäkseen heitä yhtä innokkaasti kuin se heidän ahdingossaan oli käyttäytynyt säälimättömästi, odotti herra Roquevillard poikaansa sisäpihalla. Hän oli yksin, sillä hän oli pyytänyt Charles Marcellazia saattamaan herra Hamelia. Taistelun päätyttyä tunsi hän itsensä väsyneeksi ja kuluneeksi ja vaipui mietteisiinsä. Pelokas ääni lausui:

— Isä.

— Sinäkö olet?

Sen sijaan että yksinkertaisesti olisivat kapsahtaneet toistensa kaulaan jäivät he paikalleen kuin jähmettyneinä. Joku puutteellisuus ensimmäisessä eleessä riittää joskus erottamaan, luomaan esteitä. Isä luki poikansa kasvoista ihailua, kiitollisuutta, lapsenrakkautta; poika isänsä olennosta rakkautta, hyvyyttä, mutta myöskin väsymyksen ja iän selviä oireita. Ja he vaikenivat alakuloisesti, vaistomaisesti.

Ulkoa kuului eläköönhuutoja.

— Tule, sanoi herra Roquevillard kiireesti.

Ja hän vei Mauricen porttia kohti, joka pihan toiselta puolen johtaa onneksi autiona olevaan yleiseen puutarhaan. Ripein askelin riensivät he sen läpi, kulkivat yli rautasillan, joka vie mutaisen virtaavan Layssen poikki, ja saapuivat hautausmaalle sanaakaan vaihtamatta.

Chambéryn hautausmaata kaupungin länsipuolella sen laajan tasangon laidassa, joka ulottuu aina Bourgatin järveen, vallitsee Lémencin vuorikallio ja toisella puolen tasapengermäinen Nivolet. Varjo oli jo laskeutunut vihitylle maalle. Se nousi vähitellen ylös rinteitä. Mutta iltaruskon kajastus loi vuoren valkoiselle huipulle kuin verentulvahduksen. Kylmät ja tyynet kauniit talvi-illat ovat marmoripatsaisessa alastomuudessaan jumalaisen puhtaat.

Maurice erotti edessään kukkulan kappelin ohuet pylväät, joiden luona rakkaus hänen sydämessään oli hänet temmannut. Viimeinen säde eristi niiden piirteitä. Sitten näyttivät ne tunkeutuvan sisään, sulautuvan itse kappeliin.

»Kuinka siitä on kauan», ajatteli hän.

Kuuran peittämät, peitsenkärjen muotoiset kypressit, vakavina niinkuin paikkaa vartioimaan asetetut vahtisotilaat, antoivat heidän kulkea. Siinä oli aina avoinna oleva kaksoiskäytävä, joka alkaa köyhien hautauspaikan jälkeen, missä hautakumpuja tuskin saattoi huomata pienistä kohopaikoista lumen alla.

— Isä, minä ymmärrän, minne me menemme, lausui Maurice ajatellen äitiänsä.

— Me menemme sukumme hautakammiolle, selitti herra Roquevillard, kiittämään vainajia, jotka ovat sinut pelastaneet.

— Isä, tehän minut pelastitte.

— Minä puhuin heidän nimessään.

Kun he vaelluksellansa laajan hautausmaan läpi saapuivat määräpaikkaansa, huomasivat he tumman olennon polvillaan hautakivellä nimiä täynnä olevan seinämän edessä.

— Isä, se on tuolla. Siellä on joku.

— Marguerite. Hän on ehtinyt meitä ennen.

Nuori neito kuuli askeleita lumella ja käänsi päätään. Hän punastui tuntiessaan tulijat ja nousi ikäänkuin poistuakseen häiritsemästä heidän kohtaustaan.

— Minä tulin äidin luo, sanoi hän.

— Jää tänne, määräsi hellästi isä.

Ilta nousi ylös Nivoletin pengermiä. Vain ylinten kerrostumain lumi oli vielä valossa, joka kimmelsi laella kuin kulta- ja purppuravuo. Kunnes varjo peitti laenkin.

Heidän edessään olevassa seinämässä seisoi yksi ainoa nimi, heidän nimensä, mutta etunimiä ja päivämääriä suuri joukko. Sitä verhosi elävä muratti, vihreänä kuin kevään merkki.

— Kuule, sanoi herra Roquevillard, jonka kasvoilla oli sama kirkkaus kuin oikeussalissa. On yö ja tämä on kuolleiden kenttä. Kuitenkaan et missään maan paikassa kuule voimakkaampia elämän sanoja. Katso, ennenkuin pimeys sen peittää, on tässä sinun ympärilläsi piiri, jonka tulee sinun sydämessäsi olla etusijalla. Sinun sukusi on täällä levolla.

Maurice vuorostaan laskeutui polvilleen ja muistaen häntä, joka oli lähtenyt saamatta hänelle hyvästiä sanoa, muistaen toista, joka oli hänen vuokseen uhrannut elämänsä, hän peitti kasvonsa käsillään. Mutta hänen isänsä kosketti häntä olkapäähän ja sanoi vakaalla äänellä:

— Lapseni, minä olen nyt vanhus. Sinä tulet pian astumaan minun paikalleni. Sinun on kuultava minua nyt, kun minulla on velvollisuus puhua sinulle. Tämä täällä on kuva siitä, mikä on pysyvää. Vainajien palvelus on kuolemattoman määrämme merkki. Mitä on ihmisen elämä, mitä olisi minun elämäni, elleivät menneisyys ja tulevaisuus antaisi sille todellista sisällystä? Sinä olit sen unohtanut, kun tavoittelit yksilöllistä elämääsi. Ei ole yksilöllisen elämän kauneutta eikä ole suuruutta muuta kuin palveluksessa. On palveltava perhettä, isänmaata, Jumalaa, taidetta, tiedettä, jotakin ihannetta. Hävetköön se, joka palvelee vain itseänsä! Sinä löysit meissä turvasi, mutta myöskin riippuvaisuutesi. Miehen kunnia on alistumisensa omaksuminen.

Ylös nousten näki Maurice hämärässä häämöttävän Lémencin kukkulan.

»Entä rakkaus?» ajatteli hän alakuloisena.

Isä arvasi hänen ajatuksensa:

— Niin pieni seikka, ystäväni, erottaa joskus kunniallisen ihmisen kunniattomasta. Rakkaus poistaa sen eron. Perhe sen pystyttää. Kuitenkaan en, Maurice, en tälläkään hetkellä puhu pahaa rakkaudesta, jos osaat sen ymmärtää. Se on meidän kaipuumme kaikkeen siihen, mitä meille tapahtuu. Säilytä se kaipuu sydämessäsi. Se kuuluu sinulle. Sinä löydät sen jälleen hyvien töiden, luonnon edessä, antautuessasi tehtävääsi ilman pelkoa ja heikkoutta. Älä eksytä sitä. Älä eksytä enää. Ennenkuin rakastat naista, ajattele äitiäsi, ajattele sisariasi, ajattele onnea, joka ehkä on sinulle varattu, että saat tyttären ja voit sitä kasvattaa. Sinun syntyessäsi, niinkuin veljesi ja sisartesi syntyessä, minä riemuitsin. Kaikin voimini olen sinua suojellut. Minun kuollessani, sen voin sinulle sanoa, tulet sinä tuntemaan ikäänkuin muuri murtuisi ja sinä havaitset seisovasi päin kasvoja elämän kanssa. Silloin sinä ymmärrät minut paremmin.

— Isä, lausui Maurice liikutuksen vallassa, anna minulle anteeksi, minä koetan ansaita sinun kunnioituksesi.

— Lapseni! vastasi yksinkertaisesti herra Roquevillard.

Ja Marguerite nähdessään heidän vihdoinkin toisiaan syleilevän muisti äidin toivomuksen.

Tummenevalla taivaalla alkoi La Vigien suunnalla ensimmäinen tähti tuikehtia. Herra Roquevillard, joka painoi povellensa takaisinsaatua, viimeistä, ainoata poikaansa, näki siinä toivon tunnusmerkin. Ja pimenneellä hautausmaalla, jonne hän oli tullut vastaamaan vainajiensa eiliseen käyntiin, tunsi perheen päämies luottamusta elämään, vaikka aavistikin itse pian lähtevänsä.