SUOMEN RAHVAAN OLO PIETARISSA

To'ellinen tapaus

Kirj.

THOMAS FRIMAN

Lukemisia Suomen Rahvaalle Viipurista I.

Viipurissa, A. F. Cederwallerin kustannuksella, 1849.

Imprimatur: G. Rein.

Paistoi päivä. Helevästi loisti ve'en pinta Jaakkiman lahella. Rannalla valmistettiin kohtalaista soutovenettä, johon kannettiin voipyttyjä ja parkki-vyyhtejä — Pietariin vietäväksi. Pitkä, laihan-kälviä mies, vanhoissa, vaan puhtaissa ja ehiöissä vaatteissa verhottuna, oli ikään kuin kaskiänä muille, jota kaikki veneen valmisteli'at kuuntelivat, ehkä itse teki työtä, enemmän kuin muut. Se oli jaloluontoinen, vaan köyhä talonpoika, Matti Kilkki; nyt hän oli rikasten palkollisena. Rikkaat veneen ja tavarojen isännät, piiput hampaissa, tarinoivat keskenänsä, ja ajoittain kiirehtivät työmiehiä, muistutellen heille kohta illan joutuvan. Matin vaimo ja kaksi lastansa seisoivat likeellä venettä rannalla, ja rakkau'ella surullisesti silmäilivät vanhempaansa. Loitompana kivellä istuivat sokia ukko ja nuori nainen, rinta-lapsi sylissä; he kärsimättömyy'ellä o'ottelivat veneen joutumista vesille; he matkustivat Pietariin — keräämään. Tämä kuvaus tapahtui luonnossa yhtenä selkiänä Kesäkuun päivänä, vuonna 1834.

"Hyvät isännät", sanoi Matti lopetettuansa työn, "jo kaikki on valmis matkalle, vaan eiköhän tuo lasti lie liian suuri tälle veneelle? Kovin istuu vene syvässä; lai'at ovat melkein veen tasalla."

— Mitä joutavia joriset, sanoi yksi isännistä, oomma myö jo sellaisia lastia kulettaneet tällä veneellä Pietariin; vain jokos varot vettä? etköhän pelkää sille tielle jääväsi, — eipähä sinua rikkautesi kaivanne.

Matti tälle pilkka-lausulle ei virkkanut sanaakaan, vaan käski kerjäläisten männä veneesen; alkoi jäähyväsiä jätellä vaimollensa ja lapsillensa; heitä likisteli ja silmistänsä vierähtivät kyyneleet, joita toki koitti peittä; vaimonsa ja tyttärensä itkivät; viisi vuotinen poikansa, Antti, pyrki Pietariin, vaan kuin sieltä lupasi tuu'a hänelle mesileivästä tehyn hevosen, kultasten korvien keralla, niin siihen poika viihtyi.

Matti meni veneeseen; se erkani rannalta; kaksi nuorta ja vahvaa miestä oli soutamassa; kiirusti ja suoraan juoksi puinen pursi — Matti piti perää. Ukko ja nainen, lapsineen, istuivat parkki-vyyhtilöillä.

"Ei tai'a kunni'an kukko laulaa", sanoi Matin eukko Anni, surullisella äänellä tyttärellensä, Kaisalle, silmäillen pakenevata venettä, "kovin pakottaa sy'äntäni, en millonkaan ole nähnyt isääsi niin surusena, kuin taanoin… Kovin paljo panivat lastia veneesen, niin että lai'at ovat veen pinnan kansa piamittain yhenkorkuset; kuin vaan vähänki käypi aaltomaan, niin vesi tuloo yli laitoin."

— Elä ole häissäis, äiti kulta! sanoi Kaisa. Eihän isä ensikertaa kuleta lastia Pietariin sillä veneellä. Olihan hän männä vuonna syys-ilmallaki merellä, tällä samalla veneellä.

"Sie et tii'ä isääsi, ei se suotta taanon maininnut isännille lastin suuruu'esta; varmaan tunsi sy'ämestänsä, ettei ole asian laita oikein… voi, voi, kuin kalvaa sy'äntäni…"

— Elä itke, äitiseni, kyllä Kaikkivaltias Jumala isää varjeloo, vielä eteenkipäin, kuin on ennenki häntä tähän asti varjellut, ja ihmeellisellä tavalla, monesta henken vaarasta.

Näin lohtutteli viisas, ehkä talonpojanki tytär, emoansa suuressa surussa. Mutta Antti juoksi e'ellä; surusta ei mitään tiennyt; oli iloissaan, kuin isä lupasi tuuva kulta-korvasen hevosen.

Kotvan astuttu'ansa tulivat Matin omaiset kotiinsa, joka oli varsin huonolla jalalla: koko kartano oli kallistumaisillansa maahan, tuettu pönkiltä; katto oli lahonnut pahan näköseksi, ikkunat paikatut päreliisteillä. Vaan sisällä oli kaikki varsin siivosti ja puhtaasti korjattu, ehkä se oli savu tupa. Köyhyys Kilkkilässä ei syntynyt laiskuu'esta; tahi josta kusta vielä pahemmasta syystä, vaan Matin kivuloisuu'esta; sillä ehkä Matti oli kasvultaan suuri, ja näöltään jalo, vaan tervey'eltään hän oli varsin heikko jo lapsuu'estansa; mutta sen siaan hän oli lahjoitettu erinomaisella ja ihmeellisellä sielun jalou'ella. Konsa hän oli terveempi, niin teki hän työtä joko omalla konnullansa, taikka muu'alla, taikka kävi meritse Pietarissa; kuin oli varma venemies, ja rehellinen, niin jokainen uskoi tavaransa hänen haltuunsa, kaupattavaksi; vaan nämät toimet ja työt melkein aina olivat yli hänen heikon tervey'ensä, niin että piammittain jokakerta tuli kotiinsa kipiänä, ja posi toisinaan monta kuukautta peräkkäin, jolla ajalla, työllä ja tuskalla ansaittu vara kului, ja usiasti täytyi lisäksi lainata ja velkaa tehä, ja niin muotoin elo Kilkkilässä aina oli huonolla jalalla. Rahan saaliilla oli Matti nytki. Niin lähtekäämme häntä seuraamaan matkalla Laatokan vesillä.

Vene kulki joutusasti ehk'ei ollut tuulta; vaan sen vastasivat soutomiesten jalot voimat Taivas oli selkiä; ilma lämmin; ilta alkoi kättä antaa matkamiehille.

"Kyllähän varmaan yötä Kuhkaassa piemmä", sanoi kerjäläisukko, Juhana
Pakkanen, "ja jos Jumala lykkyä lainaa niin perjantaina ollaan
Pietarissa."

— Kuinpa myö välempään päästäsiin Pietariin, mi'ulla ei tai'a täyttää perjantaihen asti evästäkään, — sanoi Mari Mieronen, imettäen lastansa.

— "Vielä sie Pietariin kyllästytki", sanoi Matti.

"Ei suinkaan Pietarin leipä sinua paremmin elätä kuin Jaakkimankaan, jos vaan et kehtaa työtä tehä. Kyllä Pietarissa on entisi'äki keräjiä, sekä hyviä että huonoja; jos on onnettomiaki, niin on laiskoja lii'an paljo mierou tiellä. Parempi olis ollut si'ulle, kuin oisit tuon lapsesi keralla pysynyt kotona, ja et olis lähtenyt mieron tielle sen kansa kuleksimaan, ja siellä itsiäs kuka ties vielä pahemmaksi turmelemaan."

— Sanotaanhan Pietarissa jokaisen saavan työtä; niin saanhan sitte miekin siellä työtä, paremmin kuin täällä. Ja läksipä tuo Pakkanenki Pietariin.

"Tok' mie en ois mielelläni lähtenyt Pietariin; vaan kuin mi'ulla syntymä maillani ei ole mitä tekemistä, ja omin voimin en jaksa elättää henki'äni, niin läksin Pietariin. Siellä ovat varaakkaammat imeiset, jotka mielelläänki antaavat sirujen lii'asta varastansa köyhälle soki'alle; sen si'aan täällä köyhässä maassa on häpiä puistaaki, kuin ovat itse niin köyhät. Niin ei auta mitään… täytyy männä Pietariin leipää etsimään… Se on Jumalan antama onni, kuin sain tuon Marin toverikseni; ja itseni kulettajaksi. Jalat ja kä'et mi'ulla ovat vahvat, itse olen terve ja luja, ehkä seitsemäis kymmenes läksi liikkeelle, vaan silmäni eivät nää mitään! Liekö Jumala siitä rankassut minua, kuin ennen näin lii'an paljo… sen e'estä nyt en nää askeltakaan antaa!…"

— "Elä sure Juhana parka, kyllä Luoja vielä kerran si'un näkeväksi tekee i'ankaikkisesti, rukoile vaan häntä hartaasti, ettäs näkisit hänen kasvonsa i'ankaikkisessa elämässä; ja kanna kuormasi tyytyväisellä sy'ämellä; sillä kaikki olemme kurituksen ansainneet Jumalan käskyin rikkomisella." Näin lohtutteli Matti surevata Juhanaa.

Yöllä tulivat matkamiehet Kuhkaasen; pari tuntia levättyä läksivät he e'elleen matkaan. Päivä nousi, tuulen vire oli myötänen; matkamiehet vetivät purjeet päälle; veneen nokka alkoi kohissa; soutaa ei tarvinnut. Matti lauloi sävysällä äänellä aamuvirren; muut hiljakseen hyräilivät perästä. Kaikkein veneessä olijoihen mielet liikkuivat; kyyneleet loistivat jokaisen silmissä. Ne eivät olleet surun ja murheen kyyneleet; ei, ne olivat vi'attoman luonnon vaikuttamat ilokyyneleet, jotka puhkeevat yksinkertaisen sy'ämessä, koska Jumalan jalous ja voima, lahjojensa kautta, luonnossa, vaikuttaa hänessä. Tämä on esimaku i'ankaikkisesta ilosta. Senlaisia liikutuksia herroissa tavataan harvoin, vaan talonpojilla on ne omaiset.

Päivän noustua koveni tuuli; vesi ryöpsähteli veneesen; vettä täytyi ajaa ulos — liika lasti oli vaarallinen. Matti käski laskia purjeet alas.

"Mintäin sie käset purjeita pois ottaa, kuin on niin myötänen?" kysyi yksi soutomiehistä, varustai'en airoon.

— Sentäin, kuin painaa lii'an merelle, ja kallistaa venettä vasemmalle puolelle, ett' on kumoon kaatumaisillaan. Jos vielä vähän aikaa olisivat olleet purjeet päällä, niin olisimme kaikki joutuneet tuonelan omaksi.

— "Voi, voi! sou'etaa Matti kulta maalle: nääthän sie kuin on likellä ranta… Kuin tuuli hiljenoo, siitte lähetään taas e'ellen", huusi häissänsä Mari.

— Rukoile Jumalaa, niin kyllä hän meitä auttaa, muutoin maalle emme mitenkään voi päässä, vaan nyt täytyy laskia suoraan, vieköön Jumala, minne vieköön. Tapahtukoon hänen tahtonsa!

Hiitolan rannat näkyivät.

Kaikki veneessä olivat äänetä; jokainen katsoi tarkasti Matin silmiin, joista etsivät ja löysivät itsellensä rohvaistuksen. Matin uskalias muoto saatti heihin toivon pelastautu'a ve'en vaarasta. Yhen miehen jalot liikunnot teki kaikki urhollisiksi, itse Matinki; hän oli hei'än esimiehensä ja johtattajansa. Jalous osottiiki Matissa täy'essä komeu'essansa. Tukevalla käellänsä piti Suomen poika perää; silmistänsä loisti erinomainen tuli; muotonsa oli rohkia: muut kummastuksissansa ja kunnioittamisella silmäilivät Mattia.

"Mitä, veikkoset, jäitte äänettä?" kysyi Juhana; "kuin en nää mitään, niin mielelläni kuulisin jotain."

— Meitä kaikkia kummastuttaa Matin kummallinen näkö; silmänsäki ovat justiinsa kuin tuliset, niin ne loistaavat, sanoi yksi soutomiehistä.

"Sano veikkonen mikä si'ulla on?" kysäsi Juhana isällisellä helley'ellä, sillä hän kunnioitti ja rakasti Mattia. "Etköhän taas tule kipiäksi?"

— "Ei mitään… pien perää… tarkasti pitää katsoa… tuuli voimistuu… vettä alkaa lii'an paljo heitellä veneesen… maalle ei pääse… Rukoilkaa Jumalaa"… Saneli Matti harvaan, vaan levollisella äänellä, kehottaen heitä apua rukoilemaan Jumalalta.

Itse työssä vaarallinen oli hei'än tilaisuutensa: Venettä ei voinut kääntää maalle päin; sillä yksi vähäki kallistuminen sen olis lyönyt kumoon. Yksin Matti ainoastaan näki, kuinka suuri vaara oli; sillä paitsi häntä, ja sokiata ukkoa, muut eivät vielä koskaan olleet vaarallisilla vesiretkillä, niin eivät tienneet kovin pelätäkään. Ainoostaan Matin jalo näkö ja liikunto lumoi hei'ät äänettömyyteen. Vaan kuin kuulivat Matin lauseet vaarasta, niin kauhistuivat; he tiesivät myös ett'ei Matti millonkaan hätäytynyt, eikä millonkaan puhunut turhaan. Pelastusta ei ollut mistään o'otettavana, ei sitä näkynyt, ehkä vaara oli tarjolla! Ei sankari niin jalolla hengellä taistele vihollisensa kansa, jonka toivoo voittavansa, kuin tämä yksinkertanen Suomalainen talonpoika katseli lähestyvätä, välttämätöntä, kuolematansa. Täy'ellä toimellansa hän hoiti venettä; vahvalla kä'ellänsä piti perää; silmillänsä katseli veneen kulkua; käytöksillänsä rohvaisi muita, vaan sy'ämessänsä piti kansapuhetta elämän Herran kansa. Sentähenpä kasvoistansa loisti taivaallinen jalous, joka saatti muissaki jalon henken. Jokainen luotti Luojaansa, jota nyt rukoilivat sieluissansa.

Kaikki veneessä o'ottivat kuolemaa, ainoastaan Marin pieni lapsi leikki äitinsä sylissä. Äitinsä likisteli häntä sy'äntänsä vasten; kyyneleet tippuivat silmistänsä, usko Jumalan armoon, ja toivo i'ankaikkisessa elämässä olevansa, lapsensa keralla, lohtuttelivat tätä nais parkaa. Tuhannesti suuteli hän lastansa, joka vielä ei ymmärtänyt äitinsä itkuakaan ja huokauksiansa; ammonka vaarasta hän ei tietänyt mitään, jonka peitti lapsuu'en luonnollinen ymmärtämättömyys. Emmekö meki, samalla tapaa, leiki äitimme, luonnon, helmassa; emme myökään äkkää kuolemata, ehkä se on aina meille tarjona; kuinka usiasti näemme ihmiseltä silmänräpäyksessa elämän nesteen katkiavan, ja hänen menevän ajan-rahtussa i'ankaikkisuuteen. Ihmiseltä voi olla siis yhessä henkeyksessä se matka päätetty, jota hän luulee vaeltavansa vielä monta kymmentä vuotta.

Muistelkoon jokainen kuolemaansa; ei pelolla, vaan rakkau'ella Jumalaan.

Aallot löi yhä vettä, enemmän ja enemmän veneesen; turhaan kokivat sitä Juhana ja Mari kauhata ulos; veneen laita jo alkoi tavata veen pintaa. Jokainen rukouksella valmistii kuolemaan. Kuoleman hiljaisuutta keskuuttivat ainoastaan ajottain Marin huokaukset… lapsi naurahteli äitinsä sylissä!… Yht'äkkiään iso aalto löi veneen kumoon… kaikki olivat veen vallassa… silmän räpäyksessä vaimo, lapsi sylissä, vajosi syvyteen… muut taistelivat aaltojen kansa… vene oli kumossa, pohja oli veen pinnan yli; venemiehet kokivat ui'a sen luo… vaan… kohta vaipuivat nuoret soutomiehet, ja menivät i'ankaikkisuuteen… sokia pi'ättelii veen pinnassa, hän ei nähnyt veneen pohjaakaan!… Vaan Matti ensi-äimäyksestään selvitty'änsä, koki ui'a sokian luo; ja tämä onnistuiki hänelle. Matti tarttui sokian käteen yhellä käellänsä, vaan toisella koki vastustella vettä, jota käski Juhananki tekemään; näin pyrkivät he veneen luo, ja Jumala auttoi heitä — he pääsivät veneen pohjalle.

Tuuli alkoi vienota, vaan oli yhä kolakka; aallot roiskahtelivat veneen pohjan yli; tuskin jaksoivat Juhana ja Matti pohjalla pysytellei'ä käsillään ja jaloillaan; vilu värisytti ja kohmetutti heitä. Kauhian tuskallinen oli hei'än tilansa: apua ei näkynyt mistään tulevan, voimansa heikkenivät, kätensä ja jalkansa alkoivat rauveta — he olivat hervottomuu'esta putoomaisillaan meren syvyyteen. Kotvan olivat he ääneti sanaakaan virkkamatta toisellensa, äimistetyt erinomaisilta vaarallisilta kohtauksilta, ja nykynen hei'än kuolemaa tarjoova tilansa hyvin liikutti sy'ämi'änsä, ja herätti heissä hartaat ajatukset kaikkivalti'an toimesta. Vihtoin Juhana puhkesi ääneen, ja sanoi: "voi, hyvä Jumala! kuin säästi minua vanhaa ja päivän näkemätöntä vaivaloista, ja nuo nuoret terveet ihmiset, jotka oisivat surematta saaneet eineensä, salli kuolla."

— Tutkimattomat ovat Luojan työt — lausui Matti, — kaikki, mitä hän teköö, sen teköö mei'än hyväksi, myö oomme hänen käs'alansa, niin mitenkäs myö tohimme soimata hänen tekojansa.

Mei'än velvollisuutemme on aina ja jokapaikassa kaikissa kohtauksissa rakkau'ella ja uskaljaasti turvata hänen armoonsa. Eikä hän suuresta armostansa millonkaan meitä hylkää, vaikka myö olemme pahat ja emme ansaitse Hänen apu'ansa, ja usiasti emme muista rukoillakaan Hänelta sitä, vaikka ilman sitä olisimme hukassa. Jokapaikassa myö vältämme vaaran ainoastaan Hänen varjeluksellansa; niin nytkin Hän meitä varjeloo näihen hirvittäväin aaltoihin keskellä, ettemme hukkusi i'ankaikkisesti.

"Herra J'esu, auta meitä!… Mie tuskin jaksan pystytellei'ä, niin olen vilun kohmeissa… Sano veikkonen, eikö näy mistäpäin venettä tulevan, tahi eivätkö meitä aallot rannalle ajane? — Vain joko on meille viimeinen hetki lähestynyt… ja mei'än pitää kuolla"…

— Ei näy meille millaistakaan apua tulevan; vaan kyllähän Luoja meille aina on avun antava, ehk'emme sitä aina nää ja ymmärrä. Kyllä Hän meitä auttaa, niin ihmeellisesti eteenkipäin, kuin tähän asti, ja vast'ikään auttoi, niin ihmeellisesti!… Ehkä Hän on sallinut tämän meille suuresta armostansa katumus-ajaksi, ettemme hukkusi i'ankaikkisesti. Rukoilkaamme Häntä ja turvatkaamme Häneen… jo alkaavat heikot ruumiilliset voimat minusta lakastua; tuskin jäseni'äni jaksan liikuttaa, niin ovat jäykistyneet… Herra armaha minua… koht'siltään vaivun ja vajoon tuohon syvyteen! — Mitenkähän rupi'aavat elämään rakas Annini ja hyvät lapseni; no kyllähän Taivaallinen Isä on parempi tuki ja turva heille kuin maallinen… Herra armaha meitä!… ja anna anteeksi syntimme, joilla olemme ansainneet i'ankaikkisen kuoleman… armaha meitä Poikasi katkeran piinan ja kuoleman kautta!…

Näin rukoili Matti. Mielensä jalou'ella saatti Juhananki lapsellisella rakkau'ella turvaimaan Jumalan armoon ja äärettömään laupeuteensa. Jalosti, pelkäämättä, o'ottelivat ajallisen kuolemansa lähenemistä, toivoen senkautta pääsevänsä i'ankaikkiseen elämään. Tälläisissä kohtauksissa vasta näyttäikse ihmisen oikia jalous, nimittäin henkellinen jalous; vaan harvassa tätä tavataan, ja ei niitä monta ole, jotka tietäävät senlaisen jalou'en olevankaan.

Matin ja Juhanan tarinoi'essa, kulki hei'än kova aikansa huokeammasti, kuin se toen perään vaivutti heitä, sillä paljon, paljon henki voimistuttaa ruumista; vaan viimen jo alkovat niin heiketä, että tuskin heillä kieli kääntyi suussansa, josta mielensä raskantui, sillä puheesta tunsivat itsellensä suuren helpotuksen olevan — se rohvasi Juhanaa ja keventi Matin rintaa, samassa lohtutteli molempia surkiassa tilassansa. Kylmä niin kohmetti ja jäykistytti hei'ät, etteivät kunnolla jaksaneet pysytelleiä mahallansakaa veneen pohjalla. Pelastusta nytkään ei näkynyt mistään tulevan, ja yhä tuuli paino heitä etemmäksi merelle. Onneksi ei ollut väkevää maininkia, etteivät aallot vieneet heitä hervottomina myötänsä.

Viimein Matti ja Juhana voimattomuu'esta vaipuivat äänettömyyteen ja molemmat tulivat jo kaikkineen tunnottomiksi; vaan hei'än kuolemahetkensä ei vieläkään tullut, sillä samassa sattui Käkisalmen tienoilta lähtemään Saima täysissä purjeissansa, Päähkinälinnaan päin; lähemmä päästy'änsä, äkkäsivät Saimaan miehet kumouneen veneen ja sen päällä viruvaiset onnettomat; kohta likeneevät näitä; laskeevat pottaansa joita kuita miehiä, jotka ramakkaasti soutaavat hukkuvaisien luo, ja hellävarasesti nostaavat hei'ät jo puoli-kuolleina veneesensä; kohta pääsivät takasin Saimaansa luo, johon nostivat veen varasta pelastetut matkamiehet. Jumalan käsittämätön voima, melkein kaiketta maallisetta välikappaleetta, varjeli ja esti hei'ät mereen putoomasta. Näin ihmeellisesti varjelee Jumala kaikissa retkissä.

Näin pelastuivat mei'än merimiehet. Kotvan olivat he tunnottomina, ja kuin siitä elpyivät, niin lankesivat kovaan varitautiin, jossa tilassa olivat koko matkan Pietariin asti. Matkalla venemiehet hoitelivat heitä isällisellä helley'ellä, ehk'eivät saaneet tietä kutka he olivat, sillä molemmat lakkaamata hourivat. Ainoastaan puheensa murteesta taisivat päättää hei'än olevan Jaakkiman ranta-kylistä kotosin. Vaan heillä oli kyllä tuttavuutta siitä kuin näkivät hei'än surkian tilansa.

Pietariin tultuansa saattoivat venemiehet Matin ja Juhanan sairashuoneesen, jossa oltu'ansa muutaman päivän vasta tulivat järelliseen tuntoonsa ja toimeensa.

Kuinka kummastuivat he äkäten itsensä olevan niin ou'ossa paikassa, ja kaikki ihmiset, ja itsensäki, pu'etettuina ihan yhtäläiseen ja outoon pukuun. Viimein juohtuivat heille mieleensä kovaonniset vaiheet, jotka kohtasivat heitä matkalla — onnetoin vesimatkansa muistui mielihinsä. Suru täytti sy'ämi'änsä; haikia oli elämänsä.

Mutta kuin molemmat ymmärsivät melko hyvästi venäjän kieltä, jota sairas-huoneessa kaikki puhuivat, niin kohta tottuivat uuteen ikävään oloonsa; vaan he olivat niin heikot, ettei ollut mitä toivomistakaan kohta päässä ulos sairas-huoneesta.

Kesä meni ohitse; tulivat syksyset ilmat, jotka Pietarissa ovat hyvin vahingolliset tervey'elle, ja ne ovat tappaneetki monta kymmentä tuhatta henkeä; semminki niille ne surman tuovat, joilla ovat huonot asumahuoneet, kostiat taikka lii'an monelta hengeltä asutut; ja senlaisia asukkaita on Pietarissa hyvin paljon, erinomattain Suomalaisia, joita tuhansittain virtaa Suomesta Pietariin. Se on harva, joka jaksaa hankkia itselleen erinäistä suojaa, kallenu'en täheu, vaan täytyy monen, toisinaan kymmeni'enki asua yhessä pienosessa tuvassa. Tästä ahtau'esta syntyy siivottomuus, paha haju ja löyhkä, jotka kuolettaavat asukkai'en tervey'en ja usiasti koko elämänki, erinomattain syksy ja kevät aikana, konsa ei ulkonakaan tavata varsin terveellistä ilmaa; silloin tälläisissä tuvissa, joita Pietarissa kutsutaan Suomen kortteeriloiksi, on hyvin paljo kipeitä ja niissä on kaikellaisia tauteja, jotka niin pinttyyvät ilmaan, että ovat tarttuvaiset, josta täytyy monen kuolla. Syksyin ja keväin ovat poto-huoneet täynnä sairaita. Suomalaisetki papit käyvät ihan joka päivä kansalaisiansa ja uskolaisiansa, sekä ripittämässä, kelle hautaa lukemassa: tästä Suomalaisten jokapäiväisestä käymisestä voi arvata Suomalaistenki sairai'en paljou'en. Kuinka monta tuhatta köyhää Suomalaista on tullut Pietariin henkeänsä heittämään, joko poto-huoneessa, taikka vielä paljon pahemmassa paikassa — haisevassa, kostiassa Pietarin Suomen-kortteerissa, joka on kymmenen kertaa pahempi Suomenmaan sikapahnaa, sillä se ei ole niin myrkyttäväinen ihmisen tervey'elle, kuin tämä, joka myrkyttää ja kuolettaa ei ainoastaan ruumiin, mutta myös sielunki. Moni huikentelevainen Suomalainen syntymämaallansa ajattelee, miten vaan päässä Pietariin, miten otsan hi'että leipä saaha; tämän tähen kiiruhtaa sinne, suurella tuskalla ja ikävöimisellä, monen sa'an virstan päästä. Vaan, saako hän vaivan näkemättä leipänsä rikkaassa Pietarissa? Vielä vainen! eineen e'estä työtä pittää teh'ä sielläki, samalaisesti kuin Suomessaki. Moni on tullut Pietariin eläkettänsä helpolla saamaan, vaan mitenkä hänen on käynyt? Katsot, häntä jo, vähän aikaa eletty'änsä ikävöityssä Pietarissansa, sieltä ruunun kyy'illä laitetaan, kuin muuta pahanteki'ätä takasin Suomeen, kuin etsii einettänsä ei työn teolla, vaan keräämällä, pakotettu tätä tekemään laiskuu'elta taikka, harvoin, työttömyy'eltä. Monta Suomalaista vii'ään poto-huoneesta taikka kortteerista, ruunun rattailla, tahi kuorman vetäjiltä, laskettavaksi maan poveen. Ei häntä omaisensa saata viimeistä kertaa. Kylmä on viejänki syän; ei kaihon kyynel tipaha silmästänsä, vaan hän vetää niinkuin muutaki tavallista kuormaa. Näimpä käypi veikkoset semmoisten kansa, jotka, kepi'ämielisesti jättävät syntymämaansa; ja sen he ansaitsevatki.

Jo sanoimme, että syksy tapasi mei'än sairaat vielä poto-huoneessa; he olivat jo parantumaisillaan; sairaita poto-huoneessa alkoi yhä enentyä ja enentyä, paljo tuli sinne Suomalaisia; suurin osa heistä oli kerjäläisiä, taikka kovaa työväkiä, niinkuin sahuria, ojankaivuria, kivensärkiöitä j.n.e. joita Pietarilaiset kutsuuvat romuslaväeksi. Uu'et sairaat toivat myötänsä ahtau'en ja ikään kuin voimakkaan tauin hengen koko poto-huoneesen, sillä kaikki tulivat kipiämmäksi, ja päivä päivältä enemmän ja enemmän kuoli potilaita.

Matti ja Juhana uu'estaan alkoivat huonota, he päivä päivältä näivettyivät ja heikkenivät ruumiillisesti, ainoastaan erinomaisella henkensä jalou'ella lohtuttelivat toinen toistansa, ja koska surulliset ajatukset ja vaiheensa kovin alkoivat särkeä sy'ämi'änsä, niin silloin korottelivat miettimiänsä henkellisiin aineihin, joista aina saivat uutta voimaa itsellensä. Erinomattain Matin mieli musteni monestiki, kuin juohtuivat mielehensä omaisensa, ja yhäpä ne olivatkin mielessänsä, mitenkä turvattomaan tilaan hän oli hei'ät jättänyt sillä hän tiesi, että jo kappaletta ennen uutista heiltä leipä loppui, ja nyt oli jo Lokakuu loppumaisillaan. Pitäläistensä avusta ei hän ajatellutkaan, sillä naapurinsa kaikki olivat hyvin köyhiä. Vieraimmilta ja tuntemattomilta tiesi taas omaisensa ei rohkenevan pyytää'kään.

Vaan näissäki murheisansa Matti luotti Jumalan isälliseen huolenpitoon, ja Hänen äärettömään armeli'aisuuteensa; tämä luottamus kevensi hänen kuormaansa, jota aina kannoi nöyrällä sy'ämmellä, eikä milloinkaan valittanut kovasta onnestansa. Ajan rattonansa oli sulo luontonen ja Jumalata pelkääväinen toverinsa, Juhana.

Muut Suomalaiset sairas-huoneessa sattuivat olemaan pahanilkisiä ja hyvin jumalattomia; he aina napisivat Jumalaa vasten, soimasivat häntä; valittivat kovaa onnettomuuttansa; satattelivat ihmisiä, joille huusivat hirmuista Jumalan kostoa.

Matti hiljaisella ja nöyrällä puheellansa pyysi valaista näi'en raukkojen mustunutta älyä, ja herättää heissä nukkunutta omaa tuntoa, vakasesti viehättäen heitä tutkiskelemaan ensin omia käytöksiänsä ja elämälaatuansa, ja siitte vasta uu'en, joille Jumalan kostoa lakkaamatta huusivat, kohta näkivätki, että oma huolettomuus oli syynä kaikkeen onnettomuuteen. Hän haasteli heille ihmisen turmeutumisesta köyhyy'essänsä, koska mielettömästi rupi'aa katselemaan toisten menestystä ja varallisuutta, vertaillen nii'en rinnalla omaa onnettomuuttansa ja köyhyyttä, luullen itsensäki saman menestyksen ansaitsevan, eikä osaa ajatella omaa typeryyttänsä, laiskuuttansa ja nerottomuuttansa pää-syyksi onnettomuuteensa, vaan alinomaa huutaa muita ihmisiä onnettomuutensa syyksi, ja sen ohessa valittaa pahoja aikoja.

Tälläisillä yksinkertasilla ja vakavilla selittelemisillänsä Matti sai potilaat ensin perää-ajattelemaan ja tutkimaan käytöksiänsä, ja kohta taukosivat syyttämästä muita ihmisiä ja herkesivät napisemasta. Kuin saatti hei'ät näin malttamaan mielensä, ja herätti heissä oman tunnon, niin siitte vasta alkoi selitellä heille kuinka ihmisen eineellinen huolimattomuus saattaa ei ainoastaan ruumiin, mutta myös sielunki pahaan tilaan, josta seuraa i'ankaikkinen ka'otus; mitenkä huolimattomuus ensin uuvuttaa ja siitte raskaasti nukuttaa vaipuneen oman tunnon, jonka ohessa ihmisessä kaikkineen kato'aa Jumalan pelko ja ihmisrakkaus, näi'en si'aan syntyyvät hänessä pahat ajatukset ja ne viehättäävät hänen jumalattomuutta harjoittamaan, josta rankasee sekä maallinen, että hengellinen laki. Näin selkiästi, ja oikein, selitti tämä Suomalainen talonpoika ihmisen olevan itsensä pääsyynä vastoinkäymisiinsä, ja niistä seuraavaan onnettomuutensa.

Tällä tapaa Matti taitavasti valisteli sairaskumppaneitansa. Alusta he vierastivat ja haartivat häntä, sillä hänen kansansa he eivät rohenneet alottaakaan väitellä; niin voimakas on oikia mielellinen viisaus! Kohta alkoivat hänen hiljaset lauseensa hyvin teho'a heissä, ehkä alusta pahimmat kuuntelivat niitä kylmäkiskoisesti, kuunnellessansa ajatellen pahaa, mut eivät voineet sanaakaan virkkaa, sillä selvä totuus tukkesi heiänki suunsa.

Tämän ohessa potilasten mieliä paljo vaikutti hyvään päin papin jokapäiväset käymiset, ketä tahtoosen heistä ripittämässä tai hautaa lukemassa, ja kuin melkein joka päiva aina muutama kipeistä kuoli, niin tulivat yhä ajattelemaan omaakii kuolemaa; joka tosin ei näkynyt kaukana olevan heistä. Näin Matti pi'ammittain muutti hei'ät toisiksi, hyviksi, ihmisiksi, ja ei yksikään heistä halannut eikä tahtonut palajaa takasin pahasiivoseen ja jumalattomilta töiltä täytettyyn kortteriinsa, vaan jokainen heistä ajatuksissansa oleskenteli kokomaallansa ja hiljaisella syntymä-tilallansa. Jokainen heistä heti mielessänsä päätti, että jos Jumala ikää jatkasi, niin samassa sairas-huoneesta päästy'änsä havilla matkataksensa syntymämaillensa. Vaan jokuu oli heistä jo niin heikko, että epi koskaan näkevänsä nyt hänelle rakkaaksi muuttunutta kotimaatansa, vaan nytpä hän taisi mielensä juohuttaa parempaan toivoon, että taisi o'ottaa sitä parainta, rauhallisinta kotimaata — Tuonelata, i'ankaikkista eloa, josta ennen ei millonkaan ajatellut, ja jos jollon kullon kuolema muistui mieleensä, niin kauhistui sitä, vaan nyt hän levollisesti o'otteli sitä rukoukselta ja toivolta seurattuna. Suokoon Jumala että aina tautivuoteella olisi Matinlaisia jaloja neuvojia i'ankaikkista autuutta käsittämään.

Tälläisissä askareissa alkoi Matin suruki vähän lauhtua ja raskas mielensä kevetä, erinomattain kuin nyt hänen ympärillänsä oli niin monta ystävää, jotka rakastivat ja kunnioittivat häntä, sillä hänestä tulivat tuntemaan, että talonpojassaki löytyy hengellistä valoa ja jaloutta, joka saattoi hei'ätki valistuneemmiksi ja jalommiksi Jumalan lapsiksi, joiksi itsiänsä eivät ennen tunteneet, eivätkä voineet millonkaan luulla siksi tulevankaan.

Näin hyvästi ja hyö'yllisesti vietti Matti pitkät päivänsä poto-huoneessa. Näin hän käyttiikse ennenki joka paikassa. Hänellä ei ollut mitään ruumiillista antaa toisille, vaan hengellistä, joka onki kalliimpi: jota hän rauhaasti jakeli tarvitsevaisille. Monesta pahanilkisestä hän sai mielellisillä neu'oillansa kelpo-ihmisen Vaikka hän toimensa puolesta oli kumppaneitansa ylävämpi, niin kuitenki, hän oli nöyrin heistä, josta kaikki häntä rakastivat, jotka vaan vähänki aikaa olivat hänen parissansa. Sitä vastoin ylpiätä, jos kohta hyvänki tekiätä, ei kukaan voi rakastaa, ja hänen hyvätekonsa muuttuu raskau'eksi, jos vaan tunnetaan hänen ylpeytensä; kyllä kaiketi jokainen kiiruhtaa ja suorittaa hänelle velkansa, ei rakkau'en tunnolla, vaan ainoastaan rehellisyy'en tunnolla, ettei olis hänelle velkaa. Hyvin raskaaksi muuttuu apu, jos auttaja siitä ylpeilee. Mutta totinen hyvä työ aina kahotaan hyvillä tuntomuksilla, ja näillä kohattiin aina Matin töitä, jotka monesti olivat verrattomat, ja jotka eivät millonkaan muistuneet toimittajansa mieleen.

Jätämme nyt Matin sairas-huoneesen, ja lähemme nyt Jaakkimaan — hänen perettänsä seuraamaan.

Kau'an o'otteli Matin pere häntä kotiin, vaan turhaan. Jo elon leikkuu aika alkoi lähestyä, vaan vieläkään häntä ei kuulunut. Anni lapsinensa vietti tämän kesän suurimmassa kurjuu'essa, ravittuna karpe- ja petäjä-leivältä, kunnes pääsivät uutiseen. Vaan he eivat tunteneet kurjuutta eineen puutteesta; siihen he olivat jo niin tottuneet entuu'estaan, että se oli heille melkein omainen, ainoastaan suurin suru oli heillä isästänsä, jota ikävöivät ja luulivat jo hukkuneeksi.

"Eikös sy'ämmeni sillon tuntenut", sanoi huo'aten Anni, "jott'ei käy hyvin. Sen perästä en ole saanut siunaaman aikaa lepoa sy'ämmelleni, yhä sitä pakottaa."

— Kyllä Jumala isää varjeloo; rukoile äiti-kulta Häntä, ja turvaa Häneen, niinhän meitä isä neuvoi aina tekemään aini'aan, niin siitte surusi helpponoo — lausui Kati.

Anni olisi heti lähtenyt Pietariin, vaan heillä ei ollut evääksikään varaa; hän ei olis huolinut evästäkään, vaan ei ollut kuhun jättää lapsi'ansa, erinomattain keskellä kesää, millon kurjuus ja puute oli joka aino'alla tuttavallansa ja ystävällänsä.

Viimen, syksyllä, alkoi tullaki tietoja Matista: haastettiin että matkaajat olisivat hukkuneet, ainoastaan Matti ja Juhana olisivat pelastautuneet, Käkisalmelaisten veneessä, ja nyt sanottiin hei'än olevan Pietarissa kipeinä; — mutta muutamat naapureistansa taas tiesivät sanoa, että joka ainoa matkamies venee'neen päivineen olisi hukkunut.

Nyt Annin suru ja tuska nousi niin suureksi, ettei hänellä ollut enempätä kärsimystä olla paikollansa. Sentähen jätti tyttärensä pii'aksi yhteen varakkaasen taloon, ja itse poikansa keralla läksi jalan Pietariin miestänsä kuulustelemaan. Vaivaloinen oli kulkunsa, viisivuotiseu lapsensa keralla, sateisilla syys-ilmoilla; kokonaista kaksi viikkoa olivat he matkalla, jota on kaksi sataa kaksikymmentä Venäjän virstaa; matkan lopulla jo niin uupuivat että tuskin taisivat käy'ä; hei'än onneksensa sattui yksi hyvätahtonen Kelttulainen näkemään hei'ät, joka toiki heitä kärrissänsä jäännösmatkan viisitoista virstaa, Pietarin esikaupunkiin, suurelle Ohalle, ja neuvoi heitä menemään Suomalaiseen kortteeriin.

Vettä valoi taivaasta, ikkään kuin korvosta. Kau'an aikaa Anni ja Antti kuleksivat katuja myöten, sillä eivät osanneet männä Kelttulaiselta neuvottuu kortteeriin. He eivät tohtineet mennä yhteenkään huoneesen, peljäten venäläisiä, joista kotonansa olivat kuulleet kaikenlaisia julmia tarinoja. Huojennokseksensa lakkasi sa'e, vaan märkä värisytti heitä. Viimen sattui hei'än vastaan tulemaan joukko ihmisiä, miehiä, naisia ja lapsia, hyvin huonoissa vaateretkaleissa; hei'än kasvonsa olivat likaset ja kälvi'ät, ruokottomuus ja laiskuus näkyi selvästi kaikissa heissä. He puhuivat keskenänsä Suomea, niin muotoin ne olivat Suomalaisia. Kuinka Anni ihastui nähty'änsä Suomalaisia; heitä pyysi hän näyttämään yösi'aa, josta sanoi maksavansa kiitollisuu'ella.

"Läh'e mei'än keralla", sanoi vanha ukko, joka oli ikään kuin päämiehenä tällä kerjäläis-joukolla; "mi'ulla on oma kortteeri, joka on hyvin välkki ja hyvä, oikein kuninkaallinen. Vaan onkos si'ulla passia? Ilman passia ei anneta täällä yhtään yötä pitää kortteerissa."

— On. Sen mi'ulle anto mei'än Vouti. — Etkös hyvä isäntä täällä ole nähnyt mei'än Mattia?

"Onhan niitä, eukko parka, montaki Mattia täällä, kuka niitä tietää kenen hyö ovat, sinun vain kennen", sanoi ukko nauraen. "Mikäs si'un Mattisi sukunimi on, ja konsa hän tuli Pietariin, ehkä siitte tolkku saataneen, kuin sukunimi tii'etään."

— Ei hänellä ole millastakaan muuta nimiä, paitsi liika nimiä, mei'än talostamme Kilkkilästä, josta miestäni naapurit ja herratki kutsuuvat Kilkiksi. Hän läksi jo ennen Pietarin päivää tänne, veneellä, voita ja parkkia tuomaan; takasin ei ole vielä nytkään tullut, vaikka sanoi kahen viikon päästä tulevansa; eräät sanoovat, jotta olisi hukkunut Käk'salmen tienoilla, toiset taas kiistävät, jotta olisi täällä Pietarissa potilasna.

"Niin tulomatkallasi olisitki kysellyt ukko'asi Käkisalmen tienoilta, tahi Laatokan merenpohjasta etsinyt, ja siitte vasta olisit tänne tullut." Sanoi kovasy'ämminen kerjäläisukko, irvistellen, olevoinaan hyvin näppärä puheinen.

Anni ei virkkanut siihen mitään. Suru kovin särki sy'äntänsä.
Ajatuksissansa ikuisesti piti jäähyväsiä hyvän miehensä keralla.

"Si'un pitää miestäsi kysellä polnitsoista, kuka ties häntä lienee sinne viety, jos lie ollut kipi'änä, ehkä häntä josta kusta löytänet", — sanoi yksi kerjäläisistä lohtuttavaisella äänellä, äkättyänsä surun haikeu'en Annin kasvoista.

— No tie siitte, eukko kulta, risti perään ukollesi; jos vaan häntä kerran polnitsaan vietiin, niin ei sieltä enempää elävin silmin takasin tule; sanoi, huolettomasti, ukko.

Annin sy'än säpsähti, kuunnellessa tätä. "Mikäs se polnitsa on?" kysäsi hän huolellisesti.

Yht'äkkiään koko kerjäläisjoukon kasvot valkenivat, ja he kaikki hätäyntyivät, paitsi ukkoa, joka samassa huu'atti: "Kaikki, hajalleen!"

Havilla hajosivat ihmiset Annin ympäriltä. Tämä niin törmistytti hänen, ett'ei kerinnyt katsoa kuhun kukin heistä juoksi. Ei ketään näkynyt mistään, ainoastaan hyvin kaukaa näki sotamiehen luoksensa astuvan. Sotamies meniki ohitsensa. Koht'sillään näki Anni kerjäläiset hiivivän, joka haaralle silmäillen, lähellä olevista kartanoista. Tämä kaikki kummastutti häntä, suuressa surussansaki.

Mut' polnitsa ei mennyt mielestänsä: samassa uu'isti kysymyksensä.

"Se on potohuone, jossa ihmisiä parannetaan kuolleiksi", sanoi ukko; "moni täältä mei'än Ohalta on männyt, tahi ei itse männyt, vaan viety sinne; mut' ei niistä ole yksikään tullut terveeksi, vaan jok'ainua on kuollut." Tämä oliki totta; mutta ei kuolemiseen ole kehno parannus syynä sairas-huoneissa, vaan sairaan paranematoin heikkous, millon ei ole toivomistakaan eloon, jonka jo näkevät Tohtoritki vastaan ottaissansa, jota tekemään pakottaa hei'än ihmis-rakkaus. Sillä Suomalaista ei ennen saa potohuoneesen, ennenkuin hän itse jo hävittää toivon eloonsa, siitte vasta hän sallii itsensä vietäväksi — kuolemaan.

"Lähtekää hyvä ihminen minu'a saattamaan potohuoneisiin", pyysi Anni sitä, joka häntä neuvoi miestänsä etsimään polnitsoista.

— Mie läksisin mielelläni, vaan en osaa venättä; no yhtä kaikki, mie otan Pekon kerallani, hän osaa kysyä — sanoi hyvätahtonen kerjäläis-nainen Liena Roivanen. Pekko oli hänen poikansa, yhellätoista kymmenellä vuu'ella. Niin huomena lähetään myö miestäsi etsimään, jatkoi hän kehoittavaisesti.

"Ketä työ paraikaan juoksitta pakoon, vainko sitä sotamiestä, joka tästä mäni sivutse?" kysäsi tie'on halulta voitettu Anni.

— Myö luultiin sen olevan putkamiehen, sentäin juoksimme piiloon; vastasi ukko. — Mutta myö ereh'yimme, se oli muu sotamies, vaikka hänellä olivat punaset kaulukset, sillä jos se olisi ollut putkamies, niin olisi siunki ottanut kiini.

"Mikäs se putkamies on, ja miten ja mitävarten hän ois mi'un kiini ottanut?"

— Näköjään sie et tii'äkkään miten täällä Pietarissa ollaan. Putkamiehet, taikka kuin myö heitä nimitämmä Putkapekot ovat huonoja sotamiehiä, ja ne missä vaan näköövät keräjiä, niin samassa ottaavat hei'ät kiini, sitoovat nuorilla kä'et selän taa ja vievät siesuun, josta siitte laitetaan Suomen passi-konttuoriin, ja sieltä ruunun kyy'illä omalle maalle.

"Minne omalle maalle?"

— Minne! Mistäs sie siitte tulit, kuin et omalta maalta — Suomesta! ärjäsi ukko, suututettu puheinsa ymmärtämättömyyteen.

"Mintäinkäs niitä keräjiä täällä kiini tavotellaan? Eihän meillä,
Suomessa, muita kiini oteta kuin pahantekijöitä."

— Mintäin! Kuningas ei taho että olis meikäläisiä, joutilaisia ihmisiä, kuleksimassa pitkin Pietarin katuja.

Näin puhellessansa matka joutui, niin että kulettu'ansa monta katua pääsivät kerääjät kotiinsa. Anni ei vielä millonkaan nähnyt niin huonoa kartanoa, joka, jos olisi seisonut erillään, niin — varmaan olisi hajonnut; niin se oli huono, ja ainoastaan toisten kartanojen tukiessa pysyi pystyssä. Porstu'a oli ihan pimiä, ovia Anni ei nähnyt missään. Vaan yksi kerääjistä avaisi matalaisen läven, joka oli parahiksi korkeu'eltaan, viisivuotiselle Antille. Pimiän läntä oli tuvassaki, jossa oli hyvin paljo ihmisiä, likaisissa ja rikkinäisissä retkaleissa; muutamat olivat ihan alasti, istuen ikkunan luona, tappoivat eläviä iho-räpäleistään. Tälläiseen kuninkaalliseen kortteeriin ja sen kuninkaallisiin asujien sekaan nyt joutui Anni. Itse tupa oli melko välkki, mutta matala; lau'oista tehyt polat olivat ihan ympäri tuvan, paitsi suuren neliskulmasen uunin eusta, käytävää lattiata oli vaan vähäseltä, jonka tähen kukin asuja elosti polalla. Siivottomuus oli sanomatoin. Ihmisten paljou'esta oli tuvassa erinomainen paha löyhkä. Annin sy'äntä ahisti nähessänsä tätä Suomalaisten elämää Pietarissa; hän tuli ikään kuin äimeyksiin, eikä ky'ennyt sanaakaan sanoa lapsellensa, joka tie'on halulla kyseli häneltä kaikkia, mitä vaan näki ou'oksi. Tästä äimeyksestään herätti hänen kortteerin isännän ääni.

"Jäätkö sie meille yöksi vaan, taikka kuukaus eläjäksi? Jos yöksi jäät, niin maksa nyt kymmenen kopeekkaa yörahaa; vaan jos jäät kuukaus-eläjäksi, niin anna tänne passisi. Si'un pitää kortterirahaa maksaa itsestäis yhen ruplan ja pojastais puol' ruplaa kuukau'essa." Tätä lauluissansa, isäntä iloisesti katseli ympärillensä, lukein rahoja taskussansa. Isännän ilo syntyi ihmisten paljou'esta kortteerissansa, joka oli hänen hyötynsä.

— "Jos ois missä parempaa kortteeria, ja vähemmän ihmisiä, niin mielelläni mänisin sinne", sanoi Anni, surullisesti katsellen ympärillensä.

"Katsos rou'aa! kuin ei hänelle kelpaa meikäläisiin kortteerit. Mut' tään parempaa ja väljempää Suomalaista kortteeria et löy'ä koko Pietarissa; — nyt tällä ajalla on joka sola täys ihmisiä." Isäntä to'en perään sanoi totta; sillä kaikki Suomalaiset rököläkansan kortteerit Pietarissa ovat, siivon ja ahtau'en suhteen, ihan yhenlaiset;'jos jokuu kortteeri, erinomattain kaupungin puolella, ei ole niin vanha, vaan sama siivottomuus ja ahtaus, ja näistä syntynyt myrkyllinen ilma, on niissäki. Ja tälläisissä kortteeriloissa asuu monia tuhansia Suomalais-raukkoja, jotka tuleevat Pietariin rikkautta ja hyviä päiviä etsimään, joittenka siaan löytäävät tauteja, ja kuolemanki, ei ainoastaan ruumiillisesti mutta henkisestiki, niinkuin jo ennen sanoimme. Vaan suurin osa räkölä-Suomalaisista asuu kuitenki Oh'alla, jota he itsestänsä nimittäävätki Laiskoin kaupungiksi.

Anni antain yörahaa isännälle, sanoi: "en tii'ä kuin kauvaksi jäänen tänne; huomenna lähen etsimään miestäni, ja en lähe Pietarista, ennenkuin saan jos millasen tii'on hänestä. Muuten huomenna läksisin takasin Jaakkimaan."

"Kultaseini! vielä totut tähän Pietarin elämään. Niin ne kaikki vastatulleet sanoovat; vaan, kuin ovat täällä vähän aikaa, tottuuvat laiskuuteen, niin ei voilla vehnäsillä saa heitä mänemään takasin Suomeen, ennenkuin vii'ään sinne ruunun kyy'illä; toiset taas tästä hyvästä elämästä kuoloovatki; no ei siitä hätää ole, toisia Suomesta tuloo lisään. Ilmankos tätä Ohtaa kutsummeki laiskoin kaupungiksi, kuin se on laiskoin haltussa, ja ei olekkaan Pietarissa muista kansoista niin paljon kerjäläisiä kuin Suomalaisista."

Tämän sanottu'ansa, meni isäntä lähellä viruvan sairaan luo, jolle äyhkäsi: "Simo, hoi! si'un pitää huomis päivänä männä polnitsaan, taikka kunne tahaan. Kuolet vielä siinä! niin tuloo suuret hoput si'un kauttasi, kuin omalla varallani pitää hau'ata; niinkii jo olet kahesta kuukau'esta velkaa. Jos määt polnitsaan, niin mie saatan si'un portille asti, niin siitä siitte määt vaikka ryömien sisään. Kyllä tohtuoriloihen täytyy vastaan ottaa, kuin ei oo kennen kansa kipiätä laittaa takasin kotiinsa. Yhtäpaljo, kuoltavahan si'un on — jos missä!"

— Isäntä kulta! älä aja minua pois, mie kohta paranen, ja maksan kortteeri-rahan, vaan jos mään polnitsaan niin siellä täytyy mi'un kuolla… monta sinne ovat männeet, vaan harvat elävänä takasin tulleet; saneli, alakuloisella äänellä, sairas.

Ilta oli käsissä. Anni ensimmäisen yön Pietarissa vietti unetta; ajatukset Matissa, ja elävät, eivät antaneet hänen siunaaman ajaksi nukahtua. Ilta yöstä pitivät humalaiset jumalatonta menoa, vaan viimen nukkuivat. Annin mieleen juohtui kotonen elämänsä ja nykynen yösiansa. Muistui myös mieleensä, kuinka monet Suomessa niin ikävöivät Pietariin, ja ihmetteli kun eivät Pietarissa eläneet ole millonkaan haastaneet tälläisesta kurjallisesta elosta, vaan jokainen kiitti Pietarin rahallista elämää; tämä kiittäminen oli hänestä niin outoa, sillä hän epäili että ken mielistyisi tälläiseen elämiseen.

Aamulla melkein kaikki läksivät leivän ja rahan saaliille, jotka vaan kykenivät, ainoastaan sairaat ja pohmelopäiset jäivät tiloillensa. Anni, hyvätahtosen saattajansa Lienan keralla, joka otti poikansa tulkiksensa, läksi ensin Liteinin sairashuoneesen, jossa tavallisesti, kuin likimäisessä, Ohtalaiset ja Nevskoin rannan tienojen asukkaat poteevat. Onneksi sattuivatki Käk'salmen miehet siihen tuomaan Matin ja Juhanan, jotka vieläkään eivät olleet parantuneet.

Kuinka ihastui tämä hurskas aviopari! Ilonsa täy'ellisyy'essä he kotvalleen eivät voineet sanaakaan virkkaa toinen toiselleen. Juhananki ilo oli sanomatoin. Molemmat sairaat virkistyivät. Molemmat innolla lupasivat jo huomenna lähteä sairashuoneesta; sillä nyt tunsivat itsensä terveeksi, ja voivansa matkustaa syntymämaallensa. Mutta nytki eron hetki lähestyi, vaan ero tok' ei ollut kauvallinen; se oli ainoastaan huomiseen asti, sillä ennen ei sairaita laskettu; vaan tämäki ero nyt heistä oli hyvin vaikia, kauvallisen eron perästä nähty'änsä toinen toistansa. Matti tarkasti kyseli kortteerin paikkaa, että olisi huomena löytänyt. Kuin Anni jutteli hänelle kerjäläisten elämästä, niin Juhana kauhistui sitä kuunnellessansa, vaan hän ei ottanut siitä mikseenkään, ja selitti heille mitenkä ihminen tahallaan taipuu senlaiseen elämään.

Huomis-päivänä Matti ja Juhana pääsivät sairas-huoneesta. Itku silmissä sairaat jättivät heille jäähyväsiä ikäänkuin hellät lapset rakkaille vanhemmillensa. Kukin sairas lupasi, jos vaan Jumala ikää soisi, täyttää Matin neuvot, ehk'ei hän nyt niistä maininnutkaan. Kukin sanoi sairashuoneesta päästy'änsä mänevänsä syntymämaallensa — Suomeen, eikä millonkaan työttömästi viettävän aikaansa: aina rukoilevan Jumalaa, ja Hänen avullansa, aini'aan pitävän omantuntonsa valveella.

Toinen yö oli Annilla hupasempi maata miehensä vieressä: Ei nyt kortterikaan ollut hänestä paha ja ahdas, sillä hän näki ainoastaan kauvan kaivatun Mattinsa. Toisella aamulla Matti, Anni ja Juhana ja pieni Antti jo olivat matkassa Jaakkimaan. Onneksi Anni hankki kotoa lähteissänsä rahoja, niin nyt eivät kärsineet puutetta eineestä; ja hyvin, vaikka hiljaan, pääsivät kotiinsa.