The Project Gutenberg eBook of Seetrien alla, by Henry Bordeaux

LIBANONIN SEETRIT.
    I. Bšarressa.
   II. Khalil Khuri.
  III. Seetrien alla.
   IV. Kisat.
    V. Vuorella.

TOINEN OSA.

JAMILEN TARINA.
  Khalil Khurin kertomus.
    I. Kihlajaiset.
   II. Karkelot seetrien alla.
  III. Morsiamen-ryöstö.
   IV. Akkarin mailla.
    V. Hunnutettu Jamile.
   VI. Haukkajahti.
  VII. Omarin yrttitarhoissa.
VIII. Tripolissa.
   IX. Haukat ja viiriäinen.
    X. Suvun tuomio.
   XI. Jamilen sydän.
  XII. Viimeinen kohtaus.

KOLMAS OSA.

JAMILE SEETRIEN ALLA.

Heidän nimensä olivat Omar ja Jamile. Arabialainen nimi Jamile — tai oikeammin Zamile, mutta Jamile sointuu korvaan kauniimmalta — merkitsee kauneutta. Hän, josta tässä kerrotaan, ansaitsi nimensä; minulla on sitä todistavia seikkoja tiedossani. Sen vanhuksen silmissä, joka kertoi hänestä minulle viidenkymmenen vuoden kuluttua, näin liekkinä leimahtavan hänen tuntemattoman kuvansa heijasteen. Auringon laskettua nähdään vuoristossa huippujen lunten syttyvän uuteen hehkuun, päivänsäteitä kevyemmän salaperäisen kajasteen hyväileminä: se on valon palautumista. Vanhuksen väsähtäneeseen, melkein värittömään ja hämyiseen katseeseen lankesi haudan takaa varhaisen aamuhetken valohohde, kun hän muisteli nuorta tyttöä ja hänen kiellettyä ja traagillista rakkauttansa.

Minä en lähtenyt itämaille etsimään romaaniaiheita, joita meillä kirpoaa irti elämästä joka askelella niinkuin viiriäisiä pyrähtelee ilmoille viljavainiosta elonkorjuun aikana. »En kerrokaan tässä mitään romaania, vaan samoinkuin Kuolleessa talossa ja Michelangelonkadun haamussa todellisen tapahtuman, jonka yksikään yksityiskohta ei ole keksitty. Minun teki mieleni käydä katsomassa Libanonia ja Syyriaa, jotka nälän ja sodan jälkeen syntyivät uudestaan Ranskan suojeluksen ja kenraali Gouraud’n valppaan valvonnan alaisina, ja julkaista monien kuuluisain matkustajain esimerkkiä noudattaen vaatimattomat muistiinpanoni. Ja kuinka olikaan, minä sain mitä odottamattomimmalla tavalla kuulla kertomuksen tästä häikäisevästä intohimosta Libanonin seetrimetsän rajalla.

Jos niistä korkeuksista kumartuu katsomaan alas, näkee kallioiden juurella Kadisan, pyhän joen, joka hypähdellen virtaa uomassaan kiihkeästi pyrkien kohti hautaansa, Tripolin merta. Kahden rakkauteen uponneen sydämen kuilu on paljon syvempi. Tätä Akkarin Romeota ja tätä Bšarren Juliaa erotti toisistaan heidän uskontojansa ja heimojansa välillä vallitseva tuhatvuotinen viha aivan toisin kuin Veronan rakastavaisia Capuletin ja Montaguen sukujen välinen vihamielisyys, joka oli vallinnut tuskin parin kolmen sukupolven ajan. Muhamettilaisten ja maroniittien kesken on verta vuodatettu kolmentoista vuosisadan aikana.

Libanon on nykyjään enimmältä osalta maroniittien asuttama lukuunottamatta rannikon kyliä, druusilaisia kyläkuntia, jotka sijaitsevat Bekkan tasangolla, ja Akkarin seudun muhamettilaisia kyliä. Niinä aikoina, jolloin kristinuskon julistajat käännyttivät Syyrian, asustivat maroniitit, jotka ovat aramealaista sukujuurta, Orontes-virran varrella sijaitsevissa Antiokian ja Haman seuduissa. Nämä ensimmäisiin kristinuskoon käännytettyihin kuuluvat ihmiset työnsi sitten arabialainen valloittaja kohti vuoristoa, Nahr Ibrahimin pohjoispuolelle. Heitä johti heidän päällikkönsä Johannes Maron. Käyttäen suojanaan kallioiden muodostamia luonnonvarustuksia, rotkoja ja metsiä, he loivat Libanonista linnoituksen, joka kykeni vastustamaan hyökkäyksiä. Heidän pappinsa ja šeikkinsä järjestivät heidän elämäänsä, joka kului mietiskelyssä, työssä ja sodassa: eristetty asema ja uhattu tila tekivät heistä erakkoja ja sotilaita. He olivat luonnollisia liittolaisia ristiretkeläisille, jotka näyttivät heistä ihmeellisiltä pelastajilta ja rakensivat heidän jylhien tyyssijojensa ympärille kehän linnoituksia: Tortosen, Markabin, Safitan eli Valkoisen linnan, Jammurin eli Punaisen linnan sekä sen kuuluisan kotkanpesän, joka vallitsee Homsin ja Aleppon tietä. Ranskan ja Flanderin kelpo talonpojat, jotka siirtyivät herrojensa keralla itämaille vapauttamaan Pyhää hautaa, opettivat heitä käyttelemään muurauslastaa, viljelemään viiniköynnöstä ja mulperipuuta, kutomaan silkkiä ja korvaamaan ne kalistimet, joilla he kutsuivat uskovaisia jumalanpalvelukseen, iloisesti soivilla pronssikelloilla. Vielä nytkin, kun jossakin korkealla sijaitsevien laaksojen kylässä, Zghortassa, Edenissä tai Bšarressa pysähtyy hämmästyneenä jonkun vaaleatukkaisen ja sinisilmäisen pojan tai tytön eteen, joutuu muistelemaan sitä seikkaa, että ristiretkeläiset valtauksensa aikana ja myöhemminkin, Jerusalemin kuningaskunnan jo kukistuttua, elivät täällä vuoristossa maan naisten keralla. Näistä seka-avioista syntyneitä lapsia nimitettiin varsoiksi. Joku vaalean Jamilen esi-isä oli varmaan saapunut Loiren tai Oisen rannoilta.

Saint-Jean-d’Acren menetyksen jälkeen maroniitit, joiden tyyssijoja uhkasivat kauheat bibarit, joutuivat kiusaukseen liittyä viimeisiin ristiretkeläisiin, jotka lähtivät Kypros-saarelle. Muutamat heistä tosiaankin poistuivat siten Levantista. Mutta useimmat jäivät paikoilleen suostuen mieluummin uhkaavaan vaaraan kuin maanpakoon. Ja niistä ajoista asti on meren äärellä sijaitseva Libanon ollut kuin saarelma, jota ovat piesseet kaikki muhamettilaiset hyökylaineet. Sen valloittaminen ja kukistaminen ei ole johtanut mihinkään tulokseen: sen luoliin ja sydämiin ei väkivalta ole ulottunut. Se on vastustanut ottomaaneja samoinkuin mamelukkeja ja metualeja ja on suoriutunut niistä usein kamalista sisäisistä ristiriidoista, joita on ilmennyt eri kyläkuntien, Edenin ja Bšarren, Edšbehin ja Baslukitin välillä.

Ne suuret heimot, jotka ovat johtaneet Libanonin kohtaloita, maanit, joista polveutui Fahred-Din, šehabit, joiden viimeisiä oli yhdeksännellätoista vuosisadalla elänyt emiiri Bešir, jonka Tuhannen ja yhden yön palatseja muistuttavassa vuorilinnassa Lamartine kävi, ovat haltioittaneet Libanonia siinä määrin, ettei se ole milloinkaan lakannut pyrkimästä vapauteen ja silmäilemästä rantavuoriltaan ulos merelle, eikö näkyisi tulevan Ranskan laivastoa. Sen avuksi näet ovat tulleet toinen toisensa jälkeen Frans I, Ludvig XIV, Bonaparte, Napoleon III ja vihdoin suuri toiskätinen Champagnelainen. Olen nähnyt omin silmin kazenien luona Kesruanissa lähettiläämme hra de Nointelin allekirjoittamia asiakirjoja, joissa oli kuninkaittemme vaakunat.

Siihen aikaan, kun Omar ja Jamile toisensa näkivät ja toisiaan rakastivat, maroniittien maa oli vielä kuuma Deir-el-Kamarin ja Zahlen verilöylyjen jäljeltä. Nämä verilöylyt olivat epäilemättä druusien työtä, mutta turkkilainen varusväki oli tehnyt itsensä syypääksi kaikkein suurimpaan konnamaisuuteen jättämällä kiihkoilijain valtaan maan asukkaat, sitä ennen riistettyään heiltä aseet. Kun Deir-el-Kamarissa, Libanonin sydämessä, ei ollut enää elossa ainoatakaan miespuolista kristittyä — naisten hengen ja kunniankin druusit säästävät — antoi Khursid Pašša, Beirutin kuvernööri, julkisen kuuluttajan ilmoittaa, että maroniitit voivat elää siellä rauhassa, koska vihollisuudet olivat päättyneet. Ja kun sitten ilmaantuivat kenraali markiisi de Beaufort d’Hautpoulin sotilaat, kiiruhtivat hävitetyn kaupungin naiset heitä vastaan, käsissään isien, puolisoiden ja poikien pääkalloja ja luita, joita toisiaan vastaan takoen he saivat aikaan kaameata kostomusiikkia.

Tämä tapahtui vuonna 1860. Jamilen tarinan tapahtuma-aika on sijoitettava hieman myöhemmäksi, kenties kymmenen tai kaksitoista vuotta sen jälkeen. Se asian todistaja tai pikemmin näytelmän esittäjä, joka tarinan minulle kertoi, oli pitänyt sen omana tietonaan puolen vuosisadan ajan. Hän ilmaisi salaisuutensa yhtäkkiä, seetripuiden alla, muukalaiselle kuuntelijalle, sen auttamattoman vietin voimasta, joka pakottaa rakastavaisen samoinkuin rikoksentekijänkin vihdoin vapautumaan mieltärasittavasta salaisuudesta…

ENSIMMÄINEN OSA.

LIBANONIN SEETRIT.

BŠARRESSA.

Syyriaan saapumista, pilvettömänä iltahetkenä, sopii verrata ainoastaan siihen lemmenkohtauksen tuokioon, jona tien käänteestä vilkahtaa näkyviin kärsimättömästi odotettu valkea hamonen. Ja eikö meillä olekin sellaisia lemmenkohtauksia eräiden erikoisesti ikävöityjen tienoiden kanssa?

— Kuinka nimitätte tuota lumikupolia, joka hohtelee auringon laskiessa mantelikukan värisenä? Ah, sehän vaihtaa värivivahdustaan, muuttuu malvanvärisestä purppuraiseksi, ikäänkuin sen lumihanget vuotaisivat verta. Kuinka sitä nimitätte? Minä tahdon sinne nousta.

Luulenpa tuon olleen ensimmäisenä kysymyksenäni, kun astuin maihin Beirutissa, vieläpä jo Lotuksen kannella, ennen laivaveneeseen astumista. Ihminen kuljettaa mukanansa kaikkialle, kuin aina avautumaan valmista kuvakudelmaa, lapsuusikänsä maisemia ja levittää ne elämän tarjoamien uusien ihanuuksien ylle. Kasvaneena sellaisen järven rannalla, jota syksyiset sumut näyttävät avartavan äärettömiin, tottuneena etsimään näköpiiristäni vuoria, en olisi tuntenut itseäni vieraaksi itämailla, ellei valon runsaus olisi hämmästyttänyt. Beirut, jonka edustalla leviää rusottava hiekkaranta, kohoo meren yläpuolelle punaisine, pengermittäin ylenevine kattoineen sinne tänne siroteltujen viheriöiden läikkien ympäröimänä, kukkuloihin nojautuen ja suojelevan majesteettisen Libanonin vallitsemana. Enkö ollut Savoijassa, synnyinseudullani, nähnyt Lausannen siten kohoavan vedenneitona sinisen Genèvejärven helmasta? Mutta Lausanne näyttää kalpealta ja jäiseltä, muistelossakin, tämän kaupungin rinnalla, jota iltarusko hehkuttaa. Kaikki lännen maiden näyt kalpenevat ja käyvät jääkylmiksi, kun saavumme näiden uusien maiden rantaan. Tuntuu siltä kuin silmiemme ja esineiden väliin työntyisi värillinen lasi. Kultainen tomu väikkyy ilmoilla kaiken päivää, ja yön aikana näyttävät kiertotähden liikkuvat lamput lähenevän toisiansa taivaankumon ylen sinisestä, pehmeästä ja raskaasta sametista irroittuen.

— Se on Sannin, vastattiin minulle. Se on yhdeksän tuhannen jalan korkuinen. Sen valkoinen verho häipyy pois ainoastaan elokuun lopussa ja vain vähäksi aikaa. Sannin ei kuitenkaan ole vuorijonon korkein huippu. Libanonin kuningas on Kornetes-Sauda. Sinne kuljetaan Tripolista seetrien keskitse.

»Sinne kuljetaan Tripolista seetrien keskitse.» Eräät lausumat nostattavat näkyviimme kokonaisia kuvasarjoja. Tripoli: Kaukainen prinsessa tähystelee parvekkeeltaan Geoffroy Rudelin aluksen saapumista. Seetripuut: eikö Dorén kuvittama Raamattu, joka tutustutti minut jo lapsena itämaihin, eikö se — olen asiasta varma, vaikka en ole sitä todentanut — näytä noita jättiläisiä kumoon raastettuina ja voitettujen kuninkaitten tavoin riemusaatossa Jerusalemin temppelin rakennuspuiksi kuljetettuina? Minä lähden varmaan Tripolin ja seetrien tietä Kornetes-Saudaan, uskollisena alppienkävijänä, joka ei mielellään hylkää tarjoutuvia huippuja. Mutta toiset matkat olivat kauan aikaa tuon retken esteenä: Damaskus, joka raikkaan kertaansa lippaassa muistuttaa viheriä- ja punervavivahteista opaalia; erämaassa sijaitseva tuhottu Palmyra pylväs- ja kaarikäytävineen, joihin aurinko luo kultaisen patinan; Aleppo, sormuksen rikkaan kehysteen tavoin siselöity linnakkeensa ympärille, jonka rauniot hohtelevat keltamullan ja tulen karvaisina; Deir-ez-Zor, jonka vieritse virtaa Eufrat, leveänä kuin Niili, laulavine lehtoineen, satakielten tyyssijoineen; Hama, jonka noriat, vettä johtoihin vivutessaan, soivat kuin kaukaiset urut tai mehiläisten hymisevät parvet; Antiokia vilkkaan Orontes-virran rannalla, karun, varustusten täyttämän Habib-en-Neddjârin varjossa, ja merenrannan kaupungit, Saint-Jean-d’Acre punaisine muurivöineen, jotka uhmasivat Leijonamieltä ja Bonapartea; Saida, muinainen Sidon, jonka varusti Ludvig pyhä ja jota ei ollenkaan halveksinut kelpo Joinville uteliaasti ja kepein elein kohottaessaan arabialaisten tapojen verhoa, Saida, johon sen ylen lukuisat oranssilehdot tuovat kevätaikana sellaisen tuoksurunsauden, että pää siitä huumaantuu; ristiretkeilijäin linnat, jotka ovat rakentamisvoimamme ja säilymistahtomme ylväitä todistajia ja sijaitsevat vuoren kupeessa koskemattomina, niin ihmeen koskemattomina, että kun ratsun askelet kajahtelevat porttiholvissa, johtuu itseltään kysymään, eikö ole joutunut aistiharhan valtoihin ja eikö kohta ilmaannu johanniittien ritarikunnan suurmestari koko komeudessaan, munkkisotilaittensa etunenässä; Tortosen varustus ja uhkaavana merta vartioiva Markab ja vuorenhuipulla sijaitseva Kal'at-eš-Šekif laakeriruusujen reunustaman kapean Litanyn sinivihreiden vetten yläpuolella…

Vihdoin, eräänä toukokuun päivänä, saavuin Tripoliin. Siihen kuuluvia kolmea eri kaupunkia ei tarkoin erota, ellei seiso Toulousen Raymondin rakennuttaman linnoituksen pengermällä. Sieltä näkyy El Mina, jota huuhtelee satamansuun aluksia keinutteleva aalto ja joka maan puolella häipyy melkein näkymättömiin sitruuna- ja oranssilehtojensa varjoon, näkyy varustuksen juurella sijaitseva keskimmäinen kaupunki, iältään vanhin ja kuvanomaisine toreineen, kapeine kujineen ja sokkeloineen, ja näkyy vihdoin Kubbe, ylinnä sijaitseva melkein uusi kaupunki, joka seppelen tavoin kaartaa kukkulaa. Melissinden muinainen palatsi on nyt vain ruskea muurirykelmä, jonka alkuperäistä hahmoa on vaikea mieleensä kuvata. Mutta se tarjoaa niin kauniin näyn, ettei tee mieli lähteä pois. Vuorten huiput syttyvät täällä, samoinkuin Beirutissa, illan tullen valohehkuun. Kadiša-joki kiiruhtaa uurtamaan ahdistavan solan sulkua ja kiertää puolittain oranssilehtoon peittyvää viehättävää dervišien tyyssijaa. Aurinko painuu harkiten hitaasti mereen, joka sen kahdentaa. Onpa vielä prinsessakin olemassa: niin ainakin huhuillaan.

Pieni kalmisto, jossa ei ole aitaa eikä mitään määrättyjä rajoja, johtaa Mekkaa kohti suuntautuvat hautakivensä, kuin valkoisen lammaskatraan, aina linnan portille saakka. Se on rauhallinen paikka, jossa käy ihanasti uneksiminen elämän tyhjyydestä ja turhuudesta. Minulle on kerrottu, että Jamile, muhamettilaisten naisten tavoin hunnutettuna, tapasi tulla sinne istumaan haaremikumppaniensa keralla. Arabialaiset naiset viipyvät siinä mielellään tuntikausia jutellen kaikenlaisista naapuristossa sattuneista vähäpätöisistä tapauksista ja kuoleman rauhasta. Yksinäisyyden herättäessä heissä turvallisuuden tuntoa he paljastavat kasvonsa voidakseen paremmin hengitellä, ja, jos ovat kauniita, tunteakseen poskillaan vapaan ilman tuulahdukset. Hypähtelevä Kadiša-joki tuskin häiritsee vettensä hyminällä näiden aikoinaan kukoistavien, mutta nyt laiminlyötyjen tienoiden hiljaisuutta. Lieneekö Jamile sitä kuunnellessaan muistanut Bšarren, kotikylänsä, jota joen alkujuoksu huuhtelee, ja ne ihmiset, joiden luota hän oli hulluudessaan karannut? Tämä kalmisto sopi tosiaankin mainiosti olosijaksi, kun kuusitoistavuotias siinä mietiskeli nuoruuden lyhytaikaisuutta…

Seuraavana päivänä lähdin seetrien luo. Voimavaunujeni oli määrä kuljettaa minut Bšarreen, missä minua oli odottamassa hevossaattue. Tie kohoaa erittäin nopeasti merentason yläpuolelle saavuttaen ensimmäisen, oliivipuita kasvavan tasanteen. Se on parveke, josta sopii kumartua katselemaan puutarhojensa peitossa kellehtivää hempeätä Tripolia. Sitten sivuutetaan Zghorta, hyvinrakennettu aimo kauppala, johon Edenin arvohenkilöt laskeutuvat talvea viettämään; aljetaan nousta paljasta vuoren rinnettä ja saavutaan Kadišan laaksoon. Joki virtaa syvällä, äkkijyrkkien äyräittensä välissä, ja värikkäät kylät sen kummallakin puolen riippuvat kalliorinteillä kuin köynnöksen rypäletertut. Kalliorinteisiin on toisinaan uurrettu luolia luostariasunnoiksi. Eden, paratiisin nimeä kantava paikkakunta, on mittasuhteiltaan kaupungin veroinen. Eden vaatielee itselleen pääkaupungin arvoa, Edenillä on oma sankarinsa ja pyhimyksensä, Josef Karam, joka johti — ylen onnettomasti — maroniitteja druusien kapinan aikana vuonna 1860 ja nostatti kapinaan — yhtä kovaonnisesti — Kesruanin vuonna 1866. Maanpaossa kuolleen muumio on tuotu takaisin suurin touhuin, ja sitä säilytellään jossakin sakaristossa, kunnes hautakammio ehtii valmiiksi.

Edenin korkeudella, mutta vastakkaisella rantatörmällä, Dimanissa, jota nimitetään myös Uudeksi Kannobiniksi rotkon pohjalla olevan vanhan asuinpaikan vastakohtana, tienoossa, jonka nimi on Kannobin (nimi säilyttää niiden ’kenobiittien’ eli luostarimunkkien muistoa, jotka elelivät pitkät ajat laakson luolissa), sijaitsee maroniittien patriarkan kesäpalatsi. Patriarkka on sekä papiston että koko kansakunnan päämies. Piispojen kokous nimittää hänet, ja Rooma vahvistaa vaalin lähettämällä patriarkanviitan, hänen arvonsa symbolin, hänen sitä ennen vannottuaan uskollisuutta katoliselle uskonnolle. Hän on riippuvainen ainoastaan kirkon ylipaimenesta, ja hänen kirkossaan noudatetaan yhä erikoista liturgiaa ja käytetään syyrialaista kieltä, samaa, jota Kristus puhui; vain evankeliumitekstit luetaan aina arabiankielellä, jotta sanankuulijat ne ymmärtäisivät.

Vihdoin saavutetaan Bšarre, Edenin kanssa kilpaileva kauppala. Minulle tuo kilpailu selvisi heti, kun tulin lausuneeksi Josef Karamin nimen; libanonilainen patriootti joutui kohta arvostelun esineeksi ja häntä syytettiin petturiksi. Bšarre, jossa on kolme tai neljä tuhatta asukasta, on lähinnä seetrejä sijaitseva kylä, korkein asuttu paikka Kadišan laaksossa. Siellä sataa lunta kuukauden tai kahden kuluessa talvella, ja läheisillä huipuilla melkein koko kesän säilyvä lumi pitää ilman raikkaana. Asumusten punaiset katot ja rinteen pengermät kohoavat somasti toinen toistaan korkeammalle yli virran. Kaikkialta kumpuilevat vedet kehittävät runsasta kasvullisuutta. Minä näin siellä meikäläisiä puita, hopeapoppeleita ja uljaina kohoavia pähkinäpuita. Siellä kasvavat maissi, peruna, ohra, silkkiäispuu, vieläpä viiniköynnöskin. Se on viimeinen keidas erämaisen vuoriston kynnyksellä.

KHALIL KHURI.

Minut otti vastaan erään kuuluisan heimon, Daherien, jälkeläinen. Feodaalinen järjestys on vielä voimassa Libanonin mailla: läänitysherrat ovat kyläkuntien valtiaina, ja talonpojat työskentelevät heidän laskuunsa; mutta nämä herrat ovat yleensä hyvänsuopia ja jalomielisiä. Isäntäni talo, toisin kuin ne Damaskuksen tai Haman palatsit, joiden ulkopuoli on rappeutunut ja joiden sisäpuolella kohtaa odottamatonta loisteliaisuutta ja suloa, oli rakennettu lujaan eurooppalaiseen tapaan. Sen muodosti kaksi tiilikattoista siipirakennusta, jotka suorassa kulmassa puolittain rajoittivat avaraa pihamaata, missä solisi suihkulähde suuressa marmorialtaassaan. Mutta sisustuksessa ilmeni merkillistä sekasortoisuutta: upeita itämaisia mattoja ja kehnoja, pronssista valettuja pöytäkelloja ja riippulamppuja. Suurimman suojan seinällä riippui Napoleonia esittävä piirros kenraali Gouraud’n valokuvaa vastapäätä.

Minun täytyi maan tavan mukaan nauttia sitruunajuomaa ja kahvia saattueen sillävälin satuloidessa ratsujamme, joiden kavioiden kopina ja hirnunta kuului ulkoa. Sitten Nassib-ed-Daher esitteli minulle sen henkilön, jolta sain kuulla Omarin ja Jamilen tarinan.

— Khalil Khuri tulee teitä saattamaan, sanoi hän minulle. Hän ei ole käynyt seetristössä viiteenkymmeneen vuoteen.

Minä silmäilin ihmetellen vanhusta, joka oli elänyt viisikymmentä vuotta seetrien läheisyydessä ja oli pitänyt turhana käydä niitä toiste katsomassa. Toiset seurassaolijat erosivat vaatetuksessaan meistä vain sikäli, että heillä oli yllään tarbuš, mutta Khalil Khuri oli puettu arabialaiseen pukuun, vieläpä tavallaan upeilevastikin: hänellä oli yllään tummanpunainen, kultareunusteinen abaje, hartioilla silkkiburnus ja päässä keffije, eräänlainen huntu, joka liehuen suojelee niskaa ja kasvoja auringon paahteelta, ja jonka kiinnittää otsaan musta aghal. Tämä puku, jota kokonaisuudessaan harvoin käyttelevät maroniitit luovuttaen sen beduiineille, sopi hänelle erinomaisesti; hän näet oli pitkä ja iästään huolimatta suoravartinen, kasvojenpiirteet olivat hienot ja valkea parta oli leikattu suipoksi. Hänen ihonsa ei kumminkaan ollut varsin ahavoitunut, ja hänen katseestaan puuttui se loiste, joka on tavallinen kauas tähystelevien metsästäjien ja nomaadien silmissä, ja niinmuodoin jouduin sittenkin ajattelemaan jotakin naamiaishuveja varten pukeutunutta rannikon kauppiasta. Isäntäni lienee ohimennen huomannut hämmästyneen ilmeeni, sillä hän selitti minulle:

— Khalil Khuri lähti maasta minun syntymäni aikoina, viisikymmentä vuotta sitten. Libanonin köyhä maaperä näet pakottaa meitä muuttamaan maasta, lähinnä Egyptiin, Amerikkaan ja Australiaan. Khalil Khuri lähti Transvaaliin Hame-veljesten keralla. Hän hankki siellä itselleen omaisuuden ja on palannut takaisin kotimaahan. Kukaan meikäläinen ei ole odottanut niin kauan, ennenkuin on lähtenyt takaisin. Hän rakennuttaa palatsia yksin itseänsä varten, hänellä ei ole enää vaimoa, lasta eikä nuorisoa vaiheellaan, ja hän asuu luonani, kunnes rakennus on valmis. Me olemme sukulaisia.

Tuo puolen vuosisadan takainen aave, joka oli puettu menneiden aikojen upeaan asuun, oli huomannut keskustelumme ja kävi kohteliaasti ottamaan siihen osaa, kun samassa ilmoitettiin, että ratsut olivat meitä odottamassa.

Bšarren kapealla kylätiellä vilisi eläimiä ja ihmisiä. Kyläkunta kerääntyi katselemaan lähtöämme, ja kärsimättömät ratsut olivat niin levottomat, että meidän oli hieman vaikea nousta satulaan. Vilkkaat ja levottomat syyrialaiset ratsut tepastelevat ja hypähtelevät, ennenkuin lähtevät kulkemaan tavanomaista kulkuansa, mutta niiden liikkeet ovat niin peittelemättömät ja sulavat, että keskinkertainenkin ratsastaja helposti sopeutuu niiden tahdikkaaseen rytmiin, kunhan ei yritä niitä vastustella. Ne ovat maailman kauneimpia hevosia, en ole nähnyt sellaisia missään muualla. Niissä on itsensä elämän liikkuvaisuus, huimuus ja värähtely: silmät säihkyvät, sieraimet laajenevat, kupeet, joita alinomaa hyväilee pitkä häntä, nousevat ja laskevat lakkaamatta. Ne kantavat päätään korkealla, ja heittävät sen usein taaksepäinkin. Otsa on pitkä, säkä korkea, ruumis hintelä, jalat hoikat, varsinkin polvitaipeesta ja vuohisesta. Niiden isännät niitä mairittelevat, pukevat niitä monenkirjavin, taitehikkaasti kirjaelluin satulaloimin, hohtelevin päitsin, monivärisin tupsuin ja punaisin tai sinisin kaulavöin. Siinä asussaan ne upeilevat kuin naiset tanssiaispuvussaan ja suorittavat tuhansia keimailevia liikkeitä. Ja nämä samat hevoset kulkevat uskomattoman pitkiä matkoja ilmaisematta vähintäkään väsymystä, kiipeävät huimaaviin korkeuksiin milloinkaan kompastumatta tai astumatta harhaan, jos ratsastaja suostuu luottamaan niihin ja heittämään valtoimeksi ainoan ohjaksen, jotta ne voivat ojentaa kaulaa ja arvioida esteen laajuutta. Alppien vuorikauriit ja niiden huimat retket kallioilla tai jääkentillä eivät herätä minussa entistä ihastusta nyt, kun olen noussut Libanonissa näiden syyrialaisten hevosten selkään. Köyhimmänkin talonpojan hevonen, huonosti hoidettu ja huonosti ruokittu, ilmaisee yhä jalouttaan ja rotuaan niinkuin vallasta syöksynyt ja kerjäläiseksi puettu ruhtinas. Mutta šeikin tai emiirin hevoset ovat verrattoman kauniita.

Isäntäni oli jättänyt käytettäväkseni kimon, josta minun epäilemättä sopi ylpeillä. Kun olin päässyt jotenkuten tasapainoon, se alkoi tanssia, heristellä korviaan ja terhennellä aivan vimmatusti.

— Se on sadan kultanaulan veroinen, kertoi minulle palvelija, joka sitä piteli minun sovittaessani jalkaani jalustimeen.

Oli miten oli, missään tapauksessa sen arvo ei ollut puoltakaan Khalil Khurin ratsun arvosta. Viimeksimainittu, jonka rautias pinta kiilteli päivänpaisteessa ikäänkuin jokainen karva olisi ollut valoahehkuva, oli kuin ilmiliekissä, siinä määrin se oli kuuman kiihkon vallassa. Sen katse oli intohimoista iloa tulvillaan, ja sen ruumiissa näkyivät pitkät onnen väreet. Minä onnittelin vanhaa šeikkiä, joka näytti ratsunsa selässä kerrassaan nuorelta.

Hän mainitsi minulle tuon Selman niinkuin punnitusaituuksessa mainitaan jokin kuuluisa Suuren palkinnon voittaja. Sitten hän sääli minua, joka en Selmasta mitään tietänyt, ja suvaitsi mainita lisäksi tämän salaperäisen selityksen:

— Se oli Butros Hamen, minun ystäväni ja veljeni tamma. Sen selässä hän on palannut Tripolista lyhyenä kesäisenä yönä kantaen Jamileä käsivarrellaan.

Suoritus oli tosiaankin ollut merkittävä: tarvittiin mainio ratsu voidakseen saavuttaa muutamassa tunnissa niin etäisen päämäärän kaksinkertaisin taakoin. Minä en kumminkaan kiinnittänyt asiaan minkäänlaista huomiota. Ja ensi kerran kuulemani Jamile-nimen kolme tavua eivät nekään olisi minuun vaikuttaneet, ellen olisi samassa nähnyt vanhuksen kasvojen kirkastuvan. Hänen katseensa oli syttynyt hehkuun niinkuin Libanonin huiput auringon laskiessa, ja minä näin niissä väikähtävän erään niistä naiskuvista, jotka jäävät lähtemättömiksi leimoiksi ihmisen elämään.

Kysymykseni näytti häntä hämmästyttävän ikäänkuin se olisi ollut tungetteleva tai ikäänkuin hän olisi pahoitellut tunnustusta, jonka oli tullut tahtomattaan lausuneeksi. Hän painoi kantapäänsä ratsunsa kupeeseen, ja herkkä ratsu hypähti eteenpäin ohjaksen äkkinäisen nykäisyn sitä hillitessä. Tuo äkillinen eteneminen vapautti hänet minulle vastaamasta.

Me asetuimme johtamaan karavaania, jonka huomattavimmat henkilöt olimme minä, muukalainen, ja hän, aaveen tavoin palannut ihmeellinen vanhus, jonka perintöä koko Bšarre jo ennakolta nautti. Pian kauppalasta lähdettyä, pähkinäpuiden muodostaman holvin alla, polku lähtee ylenemään pitkin kallioseinämää, joka kohoo Kadišan lähteiden yli. Hevosemme lähtivät nousemaan niinkuin sotilasjoukko jonona kiipee hyökkäykseen, ja niiden kaviot kapsahtelivat kivisellä tiellä. Raudikollaan ratsastava Khalil Khuri kuljetti minua nopeasti mukanaan, ja me saavuimme pian kallion laelle, josta avautuu näköala joen lähteille. Vanhus tuntui tahtovan välttämättä päästä kokemaan hurjaa pyörrytystä, sillä hän kiiti mielin määrin äkkijyrkänteen reunaa, ikäänkuin vaaraa uhitellen, ja minun oli vaikea pidättää ratsuani, joka tarkoin seurasi hänen hevostaan saattaen minut alttiiksi samoille vaaroille. Kohta havaitsimme joukon suuria puita autioitten vuorten kehässä, joiden rinteet näyttivät sinipunervilta ja joiden varjopaikoissa ja huipuilla vielä hohtelivat hanget. Khalil Khuri osoitti niitä juhlallisin elein:

Hän kiihdytti ratsunsa laukkaan ehtiäkseen pikemmin perille. Minä sitävastoin hillitsin hevostani voidakseni keräytyä ja katsella ympärilleni.

III

SEETRIEN ALLA.

Notkelmassa edessäni olivat Libanonin metsäisen maineen viimeiset elossaolevat edustajat, maailman tapahtumien vanhimmat todistajat, puut, joita Lamartine on nimittänyt kaikkeuden ylevimmiksi luonnollisiksi muistomerkeiksi. Salomo piti vain niitä kelvollisina ainoalle Jumalalle pystytettävän temppelin rakennusaineeksi, ja profeetat viittasivat niiden suurenmoisuuteen innoittuneissa vertauksissaan. Etäältä näytti kuin niiden oma varjokin olisi niitä tummentanut; ne olivat kuin suuria lintuja, jotka liihottelevat aution maiseman yläpuolella, siivet levällään.

Aivan pian saavutin ensimmäiset, eräänlaisen etuvartion. Sen muodostivat eräät yksityiset puut, joiden ylenemistä ja laajenemista ei ollut mikään estänyt ja jotka niinmuodoin olivat voineet vapaasti kehitellä suoria runkojansa ja ojentaa joka suuntaan pitkiä vaakasuoria oksiansa. Khalil Khuri ei ollut minua odottanut. Minä jatkoin matkaani yksin, onnellisena nauttien yksinäisyydestä, joka salli minun painua syviin mietteisiin. Saattue seurasi muutaman sadan askelen päässä. Niin saavuin muurien ympäröimän alueen luo, jossa kolme- tai neljäsataa majesteettista vankia on suojassa paimenten ja heidän laumojensa aiheuttamalta tuholta ja pyhiinvaeltajien ahnaalta innolta. Vartija oli ennakolta saanut tiedon tulostamme ja oli avannut ristikkoportin. Minä astuin hartain mielin, niinkuin astutaan kirkkoon, näiden puiden alle, jotka muistuttivat rukoilevaa munkkijoukkoa, käsivarret ojennettuina siunaamaan. Paljastin vaistomaisesti pääni ja tervehdin niitä.. Kukaan ei ollut näkemässä tätä kunnioituksenosoitusta, mutta eivätkö nämä ylpeinä ylenevät tai tuuheiksi turvonneet puut, toiset pelottavan ja tuskaisen näköiset maasta kohonneine ja vääntyneine juurineen, jotka muistuttavat Laokoonin ja hänen lastensa ympärille kietoutunutta käärmettä, useiden puiden, yhdynnästä syntyneine suunnattomine runkoineen, salamansilpomine latvoineen, toiset selvin ja puhtain ääriviivoin solakammin kohoavat, eivätkö ne olleet ihmeellisiä olentoja, jotka olivat kuluneiden vuosisatojen aikana saaneet oikeuden suhtautua ylenkatseellisesti niihin tungettelijoihin, jotka tulivat niitä näkemään vailla hehkuvaa hartautta ja vailla loihtuisia muisteloita? Minä puolestani yritin suostutella heitä itselleni suopeiksi ja houkutella heidän muistinsa kätköistä tuhatvuotisen menneisyyden näkyjä. Kuinka monia kansojen liikkeitä, kuinka monia uskonnollisia salamenoja, kuinka monia verisiä kapinoita he olivatkaan olleet näkemässä vanhoina ja vaiteliaina todistajina tällä vuorella; joka vallitsee Tripolin sinistä ulappaa!

Saattue saavutti minut. Me sidoimme ratsumme ja minä lähdin kiertelemään aitauksessa, pysähdellen vanhimpien ja kunnianarvoisimpien luona. Eräässä niistä on merkintö »Julia de Lamartine». Sitä ei kumminkaan ole piirtänyt puun kupeeseen runoilija itse. Hän oli kadottanut lapsensa Beirutissa joulukuussa 1832, muutamia päiviä Pyhästä maasta palaamisensa jälkeen. Lapsi ehti vain yhdentoista vuoden ikään. Tauti tempasi hänet pois kahden päivän kuluessa, vanhempien jo iloitessa hänen toipumisestaan. Lamartine oli siinä määrin epätoivoissaan, ettei voinut neljään kuukauteen poistua siitä Beirutin talosta, jossa oli seurannut Julian kehkeytymistä, nähnyt hänen avautuvan tajuamaan luontoa ja elämää niinkuin kukka avautuu kauniina keväisenä päivänä. Siellä Lamartine sepitti sen kuolemattoman elegian, jossa soimaa itseään siitä, että oli lähtenyt Palestinaan, koska oli siten poissaollen menettänyt muutamia lapsensa viimeisiä päiviä, ja siellä hän kirjoitti ne Itämaa-matkan sivut, joissa palautti mieleensä viimeistä kävelyretkeään hänen kanssaan meren korkealla rannalla. Hänen aikomuksensa oli ennen Syyriasta lähtöä suorittaa pyhiinvaellusretki Salomonin seetrien luo. Eikö hänen ollut pitänyt viedä sinne Julia? Oli huhtikuun alku. Edenissä tiet olivat lumen tukkimat. Siitä huolimatta hän antoi satuloida parhaan ratsunsa, jonka nimi oli »Libanon», otti oppaikseen pari kolme edeniläistä ja eteni kohti sitä piiriä, missä seetripuut pitävät iäistä pyhää kokoustansa. Hevoset vaipuivat vatsaa myöten lumeen, joten hän ei voinut päästä viittä-kuuttasataa metriä lähemmäksi, vaan täytyi tyytyä katselemaan niitä loitolta kuin Luvattua maata. Hän ei niinmuodoin ole kirjoittanut erään vanhimpien joukkoon kuuluvan seetripuun tyveen rakkaan tyttärensä nimeä. Sen on varmaan tehnyt joku hänen libanonilainen ystävänsä, joka runoilijan aikeen tuntien on noussut sinne hänen jo maasta poistuttuaan. Eikö tuo kirjoitus siis olekin tämän itäisen maan harras kunnianosoitus Lamartinen muistolle ja hänen murheellensa?

Minä viivyin kauan aikaa tuon puun luona. Linnut visersivät oksilla. Saattue oli hajaantunut metsikköön. Näin vain tammani, joka kuopi kaviollaan auringonsäteiltä piillyttä tummunutta lumipälveä. Lähdin takaisin samaa tietä, jota olin tullut, ja etsin Khalil Khuria, jota en ollut vielä nähnyt. Astuin pieneen puolittain kätkössä olevaan kappeliin otaksuen hänet sieltä löytäväni. Kuljettuani vihdoin koko aitauksen halki päästäkseni vuoren puolelta näkemään, kuinka vaikea oli mahdollinen Kornet-es-Saudaan nousu, näin hänet muurin vieressä ja kykenin tuskin pidättämään hämmästyksen huudahdusta. Polvistuneena, kuuristuneena, kiertyneenä kokoon kuin nukkuva koira, tuo kookas mies näytti siinä maassa maatessaan aivan pieneltä kääröltä. Minä tunsin hänet vain raudikosta, jonka hän oli jättänyt valtoimeksi, mutta joka oli jäänyt hänen luokseen kuin toveri kumartuen myötätuntoisena hänen puoleensa. Hän ei kuullut tuloani, vaan jäi siihen makaamaan, ja minä kosketin hänen olkapäätänsä. Säpsähdys värähdytti hänen koko ruumistansa, ja hänen kasvonsa olivat siinä määrin tuskan runtelemat, että arvelematta lausuin osaaottavasti:

Hän nousi, jottei ilmaisisi tuskaansa, mutta ei voinut olla puhumatta.
Ja kuinka omituiset olivatkaan hänen sanansa!

— Viisikymmentä vuotta. Minä olen seitsemänkymmenen vuoden ikäinen. En ole täällä sittemmin käynyt. Luulin voivani huoletta tänne tulla niin monien vuosien kuluttua. Suokaa anteeksi.

Hän pyysi minulta anteeksi maailmanmiehenä, jonka tulee osata hillitä tunteensa, mutta samalla hän oli siinä heikkouden ja hämmennyksen tilassa, jossa ihmisen on mahdoton pitää enää omanansa jo liian kauan ja liian luulevaisesti säilytettyä salaisuutta. Otin tuon huomioon ja tarjouduin hänen uskotukseen. Eikö muukalainen olekin tervetulleempi sellaisessa tapauksessa, henkilö, joka tulee ja menee?

— Kuulkaahan, sanoin, minä aion nousta huomenna Kornet-es-Saudaan.
Lähdettekö kerallani?

— Minulle on sanottu, että hevosemme kuljettavat meidät lähelle huippua. Siellä olemme yksinäisyydessä, asuttujen tienoiden yläpuolella. Siellä voitte minulle kertoa Jamilen tarinan.

— Se on totta. Olette nähnyt minut onnettomuudessani; on oikeus ja kohtuus, että saatte siihen tutustua.

Me tiedustelimme asiaa eräältä saattueeseen kuuluvalta mieheltä. Hän ei tietänyt. Mutta seetristön vartija, joka keitti meille kahvia, antoi meille tiedon. Suojamuuri oli tosiaankin vain neljänkymmenen vuoden ikäinen. Sen oli rakennuttanut Rustun Pašša, joka oli ollut pitkät ajat Libanonin kuvernöörinä ja oli Konstantinopoliin takaisin kutsuttuna pyhästi luvannut rakennuttaa tämän muurin pyhien puiden suojaksi, jos vielä palaisi rakastamaansa Libanoniin. Tuo selitys todisti omituisella tavalla oikeaksi Khalil Khurin tarkan muistelon.

Paluu oli hiljainen ja suurenmoinen. Me laskeuduimme korkeudesta auringon painuessa. Saavuttuamme Kadišan lähteiden yli kohoavalle vuorenjyrkänteelle jyrkkä rinne pakotti meidät taivuttamaan ruumiimme taaksepäin varautuen leveihin arabialaisiin jalustimiin, jottemme olisi luisuneet hevostemme kaulalle niiden kumartuessa vainuamaan tietään ja etsimään kivipohjalta varmaa kavionsijaa. Sellaiselta hieman pyörryttävältä alustalta me katselimme kukkuloiden välitse, kuinka aurinko painui aaltoihin. Sen koskettaessa meren pintaa olimme melkein ihmeissämme, kun emme kuulleet kosketuksen synnyttävän mitään raikuvaa ääntä. Sitten tulinen kehrä upposi kokonaan aaltoihin ja me näimme selvästi viheriät säteet.

Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin, kun katselin allani virtaavaa jokea, hieman levottomana vaikean kulkutiemme vuoksi, edelläni ajava Khalil Khuri kääntyi ja viittasi kohti päivänlaskua lausuen nämä arvoituksenomaiset sanat:

— Päivänkoitto oli erinomaisen verinen sinä kuoleman päivänä, jona nousin seetristöön.

Tummansinisen meren palteena väikkyi pitkin näköpiirin rajaa pitkä punainen vyöhyt. Oliko se onnettomuuden enne?

Vihdoin, vuorenseinämän juurelle ehdittyämme, pääsimme kunnollisemmalle tielle, pähkinäpuukujalle, joka osoittaa, etteivät viljellyt seudut ja Bšarren asumukset enää ole aivan kaukana. Tien vieressä pystytti pieni beduiiniheimo yöksi mustia telttojansa. Se oli varmaan menossa Baalbekiin, Libanonin harjanteen toiselle puolelle, Bekkan tasangolle, seetrisolan tietä. Tripolista on matka paljoa lyhyempi, koska siten välttyy Beirutin mutka ja Damaskuksen tie, mutta se on paljoa hankalampi. Riisutut kameelit kävivät vapaasti laitumella aasien ja pienten pitkäkorvaisten vuohten keralla. Elukkain sekava lauma loi haaveellisia varjoja tulen valossa, jonka naiset olivat sytyttäneet keittääkseen ruokaa. Näiden paimentolaisten naiset eivät käytä huntua, mutta rumentavat kasvonsa mitä inhoittavimmin vaaleansinisin ihopiirroksin. Ainoastaan heidän astuntansa on kaunis: tottuneina kävelemään paljain jaloin ja kantamaan taakkoja päälaellaan he etenevät sorean suorina, povi korkeana ja lanteet liikkuen, ja katselija etsii heidän päänsä päältä ruukkua, joka heidät täydentäisi ja suurentaisi. Ruskeapintaiset miehet, joilla oli suippoparta ja säkenöivät silmät, puolittain päähineeseen piiloutuvat, iskivät maahan telttapaaluja huudellen kurkkuäänin ja näyttäen hohtelevia hampaitaan.

Minä katselin heitä uteliaana, mutta Khalil Khuri, joka ratsasti vierelläni, ilmaisi kärsimättömyyttä, jopa kiukkuakin. Minä huomautin, että kyläkuntien asujaimet katselivat karsaasti noita ohikulkevia näpistelijöitä.

Tuosta ymmärsin, että hän oli kerrassaan vaipunut muisteloihinsa, niinkuin meitä ympäröivä maisema vähitellen peittyi yön varjoihin. Olin puuttunut asiaan otollisena hetkenä, uskottua kaivattaessa, ja huomenna saisin kuulla Jamilen koko tarinan. Mutta minä olin tuntenut Khalil Khurin ainoastaan muutamia tunteja. Kuinka voinkaan luottaa kertomukseen, joka ennakolta veti minua puoleensa, tenhoisasti minua houkutteli paikkojen ja olosuhteiden voimalla? Eikö pitänyt varoa itämaista liioittelua ja muistaa, mitä Eugène-Melchior de Vogüé oli kirjoittanut maroniiteista matkakertomuksessaan: »He nimittävät pyssynlaukausta sodaksi ja veitseniskua verilöylyksi»? Tosin olin Libanonin sydämessä, Kadišan laaksossa, joka on säilynyt pyhänä varustuksena; siellä elävä heimo on luotettavampi, vähemmän suurenteluun taipuva. Kaikesta huolimatta päätin pyytää isännältäni omituista vanhusta koskevia selityksiä.

KISAT.

Olin vielä niissä mietteissä, kun saavuimme Bšarreen. Koko kauppala oli meitä vastaanottamassa saatuaan vakoilemaan lähetetyltä poikajoukolta tiedon tulostamme. Me ajoimme sinne, edellämme nuorten kuoro, joka veisasi kunniaksemme jotakin tilaisuutta varten sepitettyä yksitoikkoista virttä, hevostemme puolittain upotessa ihmisvirtaan. Parvekkeilta vuodattivat naiset ylitsemme tuoksuvesiä pitkäkaulaisista pirskotinpulloista. Ahdinko oli niin suuri, että vaivoin pääsimme astumaan satulasta lähteäksemme Nassib-ed-Daherin luo, joka johdatti meidät hoikkain pylväiden kannattamalle parvekkeelle pihan puolelle. Piha oli jo täynnä kansaa, sillä talo, jossa asustaa vieras, kuuluu samalla kaikille, ikäänkuin jokin julkinen rakennus. Itse vieras on erinomaisen uteliaisuuden esineenä, jokaisella on oikeus tulla katselemaan häntä ihan kädestä pitäen, ja yksikään ei luovu siitä erioikeudesta.

Iloa ilmaisevia pyssyn laukauksia kajahteli joka taholta, lapset heiluttelivat ja heittelivät bengalitikkujansa, ja tulisoihdut alkoivat syttyä hämärän vähitellen tihentyessä. Kattojen takaa häämötti epäselvästi pähkinäpuiden vaalea lehvistö ja vuorten lumi, joka sinersi ensimmäisten tähtien syttyessä. Tuohusten valossa näkyivät väkijoukon kirjavat puvut ja kasvot: arvohenkilöitä punaisissa tarhureissaan, fellaheja kirjaelluissa paidoissaan, värillisissä keffijeissään tai kameelinkarvalakeissaan, pappeja pitkissä mustissa viitoissaan ja päässään tabie, eräänlainen poimulakki, jonka ympärille on kierretty mustia nauhoja, naisia liivihameineen ja helakkavärisine huiveineen, ryysyisiä ja rähjäisiä tyttöjä ja poikia. Kaikki kirkuivat tai lauloivat. Sitten sekasorto alkoi selvitä. Pihan keskellä sijaitsevan suihkuakaan ympärille muodostui tyhjä paikka. Katselijat keräytyivät, kasautuivat portaille, komeroihin ja ovien pieliin, ja vapaalla alalla alkoi käydä karkelo suuren rummun, huilun ja oboen muodostaman soittokunnan sävelten tahtiin. Mutta tämä orkesteri ei pysynytkään liikahtamatta paikallaan. Se otti itse osaa tanssiliikkeisiin, varsinkin isonrummun lyöjä, joka keveästi hypähteli soiton tahtiin molempien toisten soittoniekkojen jäljitellessä häntä hillitymmin, posket pullistuneina ja iho tummanpunaisena.

Ensimmäisenä oli liinatanssi. Sen tahtia säänteli kookas nuorukainen, paidanrinta avoinna, jaloissa väljät roimahousut, jotka pohkeissa puristuivat puolisaappaitten varsiin. Oikealla kädellään hän kohotti päänsä yläpuolelle, heilutti ja pyöritti nopeasti ilmassa helakanpunaista kierteelle käännettyä silkkiliinaa. Pää ylpeästi pystyssä, iloiten siitä, että sai olla käskijänä, rinta koholla ja koko ruumis kopeana ja voittoisana, hän polki norjalla ja jäntevällä jalallaan kivettyä pihamaata, oikaisi jalkansa taaksepäin syöksyäkseen sitä terhakammin eteenpäin, hillitsi kulkuansa ja aloitti sen uudestaan. Sillä tavoin hän sai sopusointuisesti liikahtelemaan kokonaisen rivin nuorukaisia, jotka olivat järjestyneet puoliympyrään altaan luo, toinen käsi vierustoverin vyötäisillä, toinen hänen olallaan. Esitanssijan arvovallan alaisina he noudattivat tarkoin hänen määräämäänsä poljentoa.

— Se on kansallistanssimme, selitti minulle Nassib-ed-Daher. Sen nimi on dabke. Sitä tanssitaan koko Libanonissa, muhamettilaistenkin keskuudessa.

Minä tiedustelin, eivätkö naiset saaneet ottaa siihen osaa, ja sain kuulla, että se tosiaankin on kielletty naisilta muhamettilaisten keskuudessa. Maroniittinaiset sitävastoin tanssivat sitä joko keskenään tai nuorten miesten kanssa, koska vuoriston tavat eivät erota heitä toisistaan niinkuin on muuten laita itämailla. Nuoria tyttöjä liittyi tosiaankin kohta tanssijoihin. Sitten eräs niistä, kaikkein taitavin, jäi yksin näyttämölle. Hän ei liene ollut viittä-kuuttatoista vuotta vanhempi, vaikka olikin hyvin kehittynyt; povi oli pyöreä ja lanteet lujat, vartalo tanakanlainen, mutta erinomaisen notkea ja liikkuva, kasvot olivat ruskeat, vakavat ja selväpiirteiset, silmät säihkyvät, ja tummia hiuksia kiersi punainen nauha. Tuohusten häilyvät liekit näyttivät hänet milloin varjossa, milloin valossa luoden häneen aave% maisen leiman. Hän suoritti juhlakarkelon menot karusti ja majesteettisesti. Hän kohottautui varpailleen ikäänkuin olisi haastanut taisteluun läsnäolijoita, käännähti, oli pakenevinaan, kyyristyi maahan, paneutui pieneksi ja kavahti yhtäkkiä alkuperäiseen ylpeään asentoonsa kohottaen kätensä päänsä yläpuolelle ikäänkuin lisäten siten pituuttansa. Ikuinen kuva naisesta, joka sytyttää sotaa, kiehtoo puoleensa, hurmaa, väistää, häipyy pois ja ilmestyy jälleen voittoisana.

Khalil Khuri kumartui puoleeni; minä arvasin, mitä hän aikoi sanoa, ja minua huvitti ehdättää ennen häntä:

Hänen jo ennestään välinpitämätön ilmeensä muuttui nyt tylyksi, ja hän sylkäsi maahan osoittaakseen ylenkatsettaan:

Sitten tuli miekkatanssin vuoro. Molemmat taistelijat asettuvat vastapäätä toisiaan, oikeassa kädessä käyrä turkkilaistikari, pyöreä kilpi sujutettuna vasemmalle käsivarrelle. He uhkaavat toisiaan huimasti aseitaan heristäen, etenevät, syöksyvät toistensa kimppuun, pistävät, suorittavat seksti- ja kvarttiväistöjä ja kimmahtavat sitten äkkiä takaisin aloittaakseen liikehtimisensä uuteen tapaan. Kilvet kajahtelevat aseiden iskuista, ylen hurjaa hyökkäystä vastaan sanomattoman taitava puolustautuminen, ja molemmat yhdessä luovat inhimillisen taitavuuden ihmenäytteen. Mutta itämaat ihastelevatkin sotasilla-oloa paljon enemmän kuin sotaa itseänsä.

Kisojen siten jatkuessa ulkona kyläläisten huviksi Daher-heimon jälkeläinen vei meidät huoneisiinsa tarjotakseen tavanomaisia pikkuruokia. Pitkälle pöydälle oli sijoitettu lukemattomia kulhoja, — siinä oli oliiveja, vuohenjuustoa, sardiineja, paistettuja ja suolattuja pistasiahedelmiä, tomaatti- ja ruokasalaattia, lihamakkaraa ja koviksi keitettyjä munia, munuaisia ja lampaanmaksaa. Vieraat nousivat kukin vuorollaan valtaamaan mieliherkkuansa käytellen joko sormiaan tai ainoata käytettävänä olevaa haarukkaa. Palan paineeksi juotiin olutta tai arrakkia.

Tätä aloittelua seuraava varsinainen ateria oli runsas ja loppumaton: lihamuhennosta ja riisiä, murekkeella täytettyjä kurpitsoja, kalaa happaman maidon keralla, kanapaistia kastikkeineen, kylmää liharuokaa; monenlaisia väliruokia, niiden joukossa juustosta ja hunajasta valmistettu »kenefe», ja »kešek el Fukara», hyytelömäinen kermavalmiste, jossa uiskentelee pistasioita; vihdoin jälkiruokia, jauhoista ja sokerista valmistettuja kuivia leivoksia ja kaikenlaisia hedelmiä, Libanonin mainioita hedelmiä: Tripolin oransseja, Edenin päärynöitä ja persikoita, ja Hasrunin luumuja ja aprikooseja. Aterian jälkeen jatkuivat maljapuheet ylenpalttisten kuvien ja määrättömien kohteliaisuuksien täyttäminä varsin myöhään.

Vasta kun aterian päätyttyä oli jälleen siirrytty parvekkeelle, tähtivälkkeisen taivaankannen alle, minun onnistui viedä syrjemmälle Nessib-ed-Daher ja saada hänet suurin piirtein kertomaan Khalil Khurin elämänvaiheista.

— Meidän sukumme ovat samaa alkujuurta, selitti hän. Mutta minä en tunne häntä. Täällä ei häntä tunne kukaan. Hän poistui maasta jo kauan sitten. Hänen kerallaan lähtivät Hame-veljekset, joiden sisar, Muntaha, on vielä elossa. Viimeksimainittu asuu kyläkunnan ylimmässä osassa; hän on leski, hänellä on lapsia ja lastenlapsia. Hänen veljensä eivät ole palanneet. Väitetään, että siihen on hyvä syy: vanhempi veli, Butros, kuuluu aikoinaan surmanneen miehen, joka oli ryöstänyt hänen sisarensa…

— Niin. Kuinka tiedätte hänen nimensä? He pitivät parempana lähteä merten tuolle puolen. Siellä he kuuluvat menneen naimisiin jonkun ranskalaisen kaivostenomistajan tytärten kanssa. Khalil Khuri on menettänyt vaimonsa ja lapsensa. Oletteko huomannut, kuinka hyvin hän puhuu kieltänne? He elivät kaikin eräässä pienessä Ranskan siirtokunnassa. He ovat ansainneet paljon rahaa. Ainakin niin väitetään. Enempää en asiasta tiedä.

Tämä keskustelu muistui jälkeenpäin mieleeni ja osoitti osaltaan minulle, kuinka legenda vääristelee todellisuutta asettamalla aivan helposti vainajan toisen sijaan ja tehden tuomiosta murhan…

VUORELLA.

Sopimuksemme mukaan lähdimme seuraavana päivänä, Khalil Khuri ja minä, kohti Kornet-es-Saudan huippua. Saattueeseemme kuului nyt vain kolme, neljä palvelijaa ja opas, kaikki ratsain kuten mekin, aasi, joka kuljetti mattoja ja ruokavaroja sekä karitsa, jonka oli määrä joutua teurastettavaksi vuoren huipulla ateriaamme varten ja joka kulki uhritiensä omin jaloin.

Me kuljimme seetrien ohi, joiden juhlallinen kokouspaikka sijaitsee kaksi tuhatta metriä merenpintaa korkeammalla. Niiden luo ehdittyä on lähdettävä pitkin polkua, joka on vaivoin erotettavissa, uraa, joka johtaa maanvieremien halki ja näyttää toisinaan puhkovan kallioita. Ratsumme tekivät ihmeitä. Me jäimme satulaan, mutta toiset ratsut jätettiin tielle erään fellahin hoiviin, lukuunottamatta tyyntä ja leppoisaa aasia, joka kuljetteli taakkaansa nuoren kuolemaantuomitun rinnalla. Dahrel-Kadibin solaan ehdittyä saavutetaan kapea tasanne, joka huomaamatta kohoten johtaa vuoren laelle. Me kuljimme matkan loppuosan jalan, koska ratsumme upposivat hankeen. Huipulle ehdittyämme saimme korvauksen ponnistuksistamme. Katse kohtaa toisaalla sinisen meren vaihtelevine rantoineen, Batrunin ja Tripolin väliset punaiset rantakalliot ja onnellisen Akkarin lahden rusottavat hiekkarannat; toisaalla leviää Bekkan hedelmällinen tasanko hohdellen jo kypsyneiden vehnä- ja kauravainioittensa kullassa ja leviten mieluisasti Libanonin ja karun ja villin Antilibanonin välimaalla. Pohjoisessa häämöttävä sinipunerva Ansarijen vuorijono osoittaa niitä maita, joissa asuvien allaniittien uskonto ja tavat ovat yhä vielä salaperäisyyden verhoamat.

Mutta suottahan viivyn näissä matkamiehen vaikutelmissa. En ole kumminkaan niitä suotta tähän merkinnyt. Niiden tehtävänä on olla kehyksenä ja tutustuttaa lukijaa maroniittien maahan ja tapoihin, jotka kumppanini otaksui liian tunnetuiksi pitääkseen velvollisuutenaan niitä kuvailla. Tämä Khalil Khurin keralla viettämäni päivä on jättänyt mieleeni erinomaisen selvän muiston. Me palasimme vasta illan tullen pysähdyttyämme matkallamme kaksi kertaa pitkäksi ajaksi, ensimmäisen kerran Dahr-el-Kadibin solassa, missä nautimme aamiaisen — ja millaisen aamiaisen: isäntäni oli varustanut tavallisen suuruksen lisäksi kalkkunan ja pari kanaa tarhastansa, Kadiša-joen kaloja ja kaikkia tasangon hedelmätarhojen hedelmiä — toisen kerran seetristössä, palatessamme. Niin hän kertoi minulle Jamilen koko tarinan, milloin ratsun selässä, kun tie ei ollut aivan huono, joten voimme ratsastaa vieretysten, milloin mainitsemieni pysähdysten aikana. Minä kehoitin häntä kertomaan, ja pitkäaikaisen vaitiolon rikkominen tuntui hänestä itsestään helpotukselta. Jätän nyt sananvuoron hänelle, jotten sopimattoman asiaanpuuttumisen nojalla tärvele tätä herkkää ja murheellista kertomusta, jota hän toisinaan höysti sananlaskuilla arabialaisten kertojien tapaan. Mutta tavannenko hänen äänenpainonsa? Seitsemänkymmenen vuoden ikäisen vanhuksen kertoman tarinan luulisi kuulostavan vanhanaikuiselta ja järjettömältä. Mutta hän kertoi kerrottavansa jälleen henkiin heränneen nuoruuden kiihkein tunnoin. Hän löysi puolen vuosisadan kuluttua sydämestään entisen tunteen, sen ainoan tunteen, joka oli tuonut hänen sydämeensä hurmiota jättäen sen vaille onnea. Ja tämä ikävuosista saatu voitto oli omituisen liikuttava. Siten hän mitä ihmeellisimmällä tavalla osoitti kunnioitustaan Jamilen kielletylle intohimolle…

TOINEN OSA.

JAMILEN TARINA.

KIHLAJAISET.

Minä olin Jamilen sulhanen. Uskon, että vanhempamme olivat jo aikoja sitten asiasta sopineet. Hänen äitinsä ja minun äitini olivat hellästi toisiinsa kiintyneet ja voivat viettää kokonaisia tunteja keskustellen toistensa kanssa pienistä talousasioista, juoden marjamehuja ja maistellen makeisia. Minä olin menettänyt isäni Deir-el-Kamarin verilöylyssä ollessani tuskin kahdeksan vuoden ikäinen. Myöhemmin sain kuulla hänen sinne lähteneen, koska edeniläinen Josef Karam, maroniittien johtaja, joka oli pikemmin munkki kuin sotilas, oli nukahtanut Kesruaniin sen sijaan että olisi rientänyt druusien uhkaaman kaupunkimme avuksi, ja isäni ei palannut siltä retkeltänsä. Vanhempiemme pellot ja niityt rajoittuivat toisiinsa vuoristossa. Toisinaan vuohet ja lampaat eivät rajoista välittäneet, mutta jos laumain kaitsijat valittivat asiasta isännilleen, heille vain naurettiin. Naapuruussuhde muodostuu vain harvoin sellaiseksi.

Hänen isänsä piti minua kuin omana poikanaan, kenties siitä syystä, ettei minulla enää isää ollut. Rašid-el-Hame oli mahtava ja kunnioitettu šeikki, jonka käskyjä ei ollut hyvä mennä rikkomaan. Hän johti taloansa ja talonpoikiansa oikeamielisesti ja komeasti. Sen seikan, että hän suhtautui kärsivällisesti karjamme aiheuttamiin vahinkoihin, otaksun johtuneen minua koskevista suunnitelmista, sillä tavallisissa oloissa hän vaati oikeuksilleen täyttä tunnustusta. Tulin tuon tietämään eräänä päivänä — kauheana päivänä.

Butros, hänen vanhempi poikansa, oli täsmälleen ikäiseni, vaikka olikin kooltaan, voimiltaan ja päättäväisyydeltään minua melkoisempi. Me olimme kuin veljekset. Ihmisellä on useinkin veljenään henkilö, jota äiti ei ole synnyttänyt. Me leikimme yhdessä, ratsastimme, metsästimme, ammuimme pyssyllä ja pistooleilla. Hän oli minua notkeampi ja voimakkaampi; vain opinnoissa pääsin etusijalle, mutta silloisissa oloissa ei kirjallinen sivistys suuria merkinnyt. Minullakin oli siitä vain se hyöty, että aloin käsittää kaikkea nurinkurisesti. Butros suojeli minua samoinkuin sisariansa Jamilea ja Muntahaa ja pientä veljeänsä Mikhaelia. Suojeleminen oli hänen halunaan samoinkuin johtajana-oleminen. Hän osoitti jo poikaiällään sitä käskemistaitoa, aloitekykyisyyttä ja yritteliäisyyttä, joka luo päälliköitä.

— Jamile on oleva sinun vaimosi, selitti hän minulle eräänä päivänä minun saavuttuani viidentoista vuoden ikään ja Jamilen täytettyä kymmenen.

Niin sovittiin siitä, että Jamile tulisi vaimokseni. Eikö hän ollutkin jo sisareni? Sellainen asian edelleenkehittyminen olisi varsin luonnollista. Ei kumminkaan liene hyvä, jos ne henkilöt, joiden on määrä kerran solmia elämän-liitto, elävät lapsuudessaan liian tuttavallisissa suhteissa. Rakkaus vaatinee enemmän tuntematonta ja tietämätöntä. Rakastava tahtoisi saada omakseen rakastamansa olennon koko menneisyyden, ikäänkuin se olisi häneltä anastettu. Mutta kun tuo menneisyys kokonaisuudessaan kietoutuu oinaan menneisyyteemme aina etäisintä lapsuusikäämme myöten, niin se ei enää herätä meissä uteliaisuutta ja siitä on haihtunut kiehtova tuoksu. Älkää kummastelko näitä mietteitäni! Afrikan öiden aikana, kulkiessani valtausretkillä Rhodesiassa, minä kertailin usein mielessäni Libanonin muistoja tyhjentääkseni sakkaan asti niiden katkeruuden ja uneksin, kuinka olisi voinut käydä ja kuinka ei ole käynyt!

Me olimme viettäneet erossa muutamia vuosia, mutta vuosia, joina sydämet eivät ole vielä valveutuneet: hän sisarten luona Tripolissa, minä Anturan lazaristien luona Beirutin takana. Hän oppi helposti, samoin minä. Me puhuimme kumpikin mielellämme ranskaa. Ranskankielen puhuminen oli hienouden merkki. Ranska oli meitä auttanut verilöylyjen aikana; me olimme nähneet punahousuisia sotilaitanne, joka tapauksessa minä; Jamile lienee ollut liian pieni voidakseen säilyttää heidän muistoansa. Kotiseudullamme tiedettiin, että Ranska oli auttanut meitä aina ennenkin. Me kuvittelimme sitä meren toisella puolen sijaitsevana, itämaiden kristittyjä suosivana ja mainion armeijan omistajana.

Meidän keskuudessamme on tapana, että nuoret tytöt menevät naimisiin neljännentoista ja kuudennentoista ikävuotensa välillä, nuoret miehet suunnilleen kahdenkymmenen ikään ehdittyään. Minä olin saavuttamassa viimeksimainittua iän vaihetta, ja Jamile täytti pian viisitoista. Me olimme yksimieliset emmekä ollenkaan kiirehtineet. Sukulaisemmekin olivat niin varmat tulevaisuudesta, etteivät ollenkaan meitä yllyttäneet. Saamatta asiasta lopullista selkoa olen usein itseltäni kysynyt, kuinka äkkiä muutuin, kuinka aloin yhtäkkiä rakastaa pientä sisartani rakkaudella, joka on useimmille ihmisille tuntematon ja jonka tuntemista ei pidä itselleen toivoella. Kiihkeiden tunteiden portista on helppo astua sisään; ulos pääseminen on vaikeata ja tuskaista. Mutta mitä hyötyä onkaan siitä, että yrittää selittää asioita, kun kaikki peittyy pimeään? Minä muistan, kuinka se tapahtui, mutta minkätähden, ja minkätähden juuri tuona päivänä eikä päivää ennen tai jälkeen?

Butros oli ottanut meidät, hänet ja minut, mukaansa lähtiessään läheiseen Hasrunin kylään hakemaan kuivattuja luumuja ja aprikooseja, jotka ovat Hasrunin erikoisuutena. Oli talvipäivä, jo myöhäinen iltapuoli, ja tie oli lumen peitossa. Paluumatkalla Butros jätti meidät lähtien virittämään satimia sakaaleille. Hänellä oli aina mielessään metsästys- tai kalastussuunnitelmia, ja hän uskoi minun huostaani sisarensa, morsiameni. Olimme odotelleet verrattain kauan, ja kun tulin koskettaneeksi Jamilen kättä — sattumalta, sillä en sitä etsinyt — tunsin sen olevan jääkylmän. Otin hänen molemmat kätensä omiin käsiini, kuin kuolleet pikkulinnut, lämmittääkseni ne ja palauttaakseni ne elämään. Vähitellen niihin palasi lämpö, ja minä pitelin niitä yhä.

Minä puristin niitä ja painoin huuleni niitä vasten. Hän näytti hieman hämmästyneeltä, mutta pysyi rauhallisena. Se uudenlainen levottomuus, jota sain kokea, ei ollut häntä hipaissutkaan. Suloinen puhe on sydänten side. Ensimmäisiin hyväilyihin sisältyy paljonkin kaunopuheisuutta. Me olimme yksin tiellä, joka hohteli valkoisena jo tummenneessa maisemassa.

Minä en olisikaan voinut enempää kestää. Tuo pelkkä kosketus oli sytyttänyt minut paloon. Meille oli varattu hehkutettua viiniä. Mutta minä olin muutenkin humaltunut.

Olin löytänyt Jamilen. Tietänette, että Jamile merkitsee kauneutta ja Muntaha norjuutta. Hänessä yhtyivät toisiinsa norjuus ja kauneus. Minä olin siihen asti kohdellut häntä kumppanina, toisena Butrosina, melkein yhtä uskaliaana ja yhtä voimakkaana. Hän kykeni nousemaan raisun ratsun selkään ja ampui peltopyitä ja viiriäisiä meidän pyssyillämme. Minä en kysynyt häneltä milloinkaan, oliko hän väsynyt. Eikö hän ollutkin kookkaampi kuin seutujemme tytöt yleensä, pitempi ja kauniimmin kasvanut? Yhtäkkiä minusta tuntui kuin en olisi häntä milloinkaan ennen nähnyt. Ja kenties en ollutkaan häntä milloinkaan ennen katsellut. Kuinka harvat ihmiset osaavatkaan käytellä silmiänsä! Me voimme nähdä ihmeitä joutumatta häikäistyiksi. Niin olin minäkin elänyt Jamilen vaiheilla välinpitämättömänä, ja nyt minun täytyi alinomaa ajatella, kuinka kaunis hän oli ja kuinka käsittämätöntä, etten ollut sitä aikaisemmin havainnut.

Hän oli suora ja solakka kuin nuori poppeli. Hänen vaaleanruskeissa hiuksissaan, jotka jakautuivat useiksi nauhoin kierretyiksi palmikoiksi, näkyi vaaleita heijastuksia. Ne ympäröivät pitkää ja soreaa kaulaa. Kenen mieleen onkaan johtunut verrata toisen kaulaa norsunluiseen torniin? Hänen poskensa olivat keltahohtoiset, niissä oli se kullanvivahdus, jonka luo ihoon raikas ilma, mutta siinä, missä iho oli tavallisesti peitossa, hihan suojasta kohoavassa käsivarressa, niskassa, joka tuli näkyviin hänen kohottaessaan taaksepäin häilähtänyttä huntua, minä yllätin sellaisen valkeuden, jota en ollut voinut kuvitellakaan ja jota en ollut nähnyt yhdessäkään elävässä olennossa Libanonillamme, missä kaikkien nuorten tyttöjen hiukset ovat tummat kuin vuohilauman villa. Tuosta valkeudesta aiheutui minulle riemunhurmiota ja kiduttavaa tuskaa, ikäänkuin se olisi hiihtänyt toiveitani ja kohonnut niiden yli, kuin olisin arvannut hänet saavuttamattomaksi, korkeuksien neitseelliseksi lumeksi, jossa ei ole milloinkaan näkyvä ihmisen askelen jälkeä. Koko hänen ruumiissaan näytti nyt ilmenevän uudenlainen sulo, hänen vartensa oli norja kuin viiniköynnös ja liikkuva kuin virtaava vesi, joka paneutuu rantojensa muotoon. En ajatellut häntä enää muuten kuin sellaisessa läpikuultoisessa puvussa ja moitin omaa uskaliaisuuttani, joka ilmeni minulle pyhyydenloukkauksena. Mutta hänen silmänsä olivat ihmeen kirkkaat, siniset kuin tyven meri Tripolin edustalla, nähtynä seetrien luota seesteisenä päivänä. Vasta myöhemmin näin niissä toisenlaisen hohteen, polttavan ja peloittavan. Mutta silloin ei mikään ennustanut sellaista, enempää kuin kukaan voi arvata myrskyn nousevan meren siinnellessä tyynenä.

Hän oli ehtinyt siihen epämääräiseen ja häipyvään vaiheeseen, jossa lapsi ja nainen vielä muodostavat erottamattoman yhteyden, jolloin epävalmis saa meidät kenties sitäkin enemmän uskomaan tulevaan täydellisyyteen, jolloin lapsellinen vilpittömyys lieventää loistoa, joka muuten tuntuisi melkein julkealta. Hänen valkoinen hameensa ja liinansa lisäsivät nekin osaltaan hänen herättämäänsä puhtauden vaikutelmaa. Ja hänen äänensä, joka sekin kuului aivan uudelta, oli niin raikas, että teki mieleni maistaa sitä lähteessään, huulien ja hampaiden välissä. Hänen hampaansa olivat valkoisemmat kuin pesualtaasta nousevat karitsat, huulet kapeat, purppuraisen nauhan kaltaiset.

Hän ymmärsi hämmentyneen ilmeeni nojalla, mikä oli kysymyksessä. Naiset näet ajattelevat aina rakkautta, elleivät omaansa niin lastensa rakkautta. Mutta hän vain nauroi asialle, joka ankarasti kuohutti mieltäni:

— Epäilemättä, myönsi hän. Talo on avara. Onhan täällä sijaa. Milloin sinua huvittaa.

Milloin minua huvitti? Oliko tosiaankin kysymyksessä minun huvini? Siihen saakka olin pitänyt Jamilen kanssa solmittavaa liittoa järjellisenä ja mieluisena päämääränä, josta olisi huvia kaikille, minulle, hänelle, molemmille perheille, vieläpä koko Bšarren kylälle, joka oli jo kauan tapahtumaa odottanut, tulisi osaltaan siitä nauttimaan ja järjestäisi juhlia ja kisoja meidän kunniaksemme. Mutta nyt tuo sana »huvi» koski minuun kuin solvaus. Solmittava liitto tuntui nyt värisyttävänä riemuna, jota tuskin uskaltaa odottaa läheisessä tulevaisuudessa.

Minusta tuntui, että äidistäni puuttui vakavuutta ja että hän jutteli sangen kevytmielisesti. Sovimme kuitenkin siitä, että oli käännyttävä seurakunnan papin puoleen ja pyydettävä häntä esittämään kosintamme šeikki Rašid-el-Hamelle. Kosinta oli pelkkä muodollisuus: Jamile oli varattu jo aikoja sitten minua varten. Mutta totunnaiset tavat määräsivät, miten oli meneteltävä.

Sielunpaimenemme oli toivonut minua vävykseen ja olisi mielellään tarjonnut minulle vanhemman tyttärensä Sufian. Te tietänette, että meidän keskuudessamme papeilla on oikeus mennä naimisiin. Meidän paimenemme kasvatti seitsenpäistä pesyettään kaikuvin äänin ja nopein elein. Hänen vilkas ja päättävä käyttäytymisensä oli tuottanut hänelle lisänimen 'kapteeni’. Kookkaille vartaloineen, mustine partoineen, käskevine katseineen ja jyrkkine äänenpainoilleen hän tosiaankin vaikutti voimallisesti. Kun kävimme hänen luonaan, äitini ja minä, luulimme hänen meidät nielaisevan. Hän esitti vastaväitteen toisensa jälkeen:

— Tuo Jamile ei ole kenenkään näköinen. Mistä hän onkaan saanut siniset silmänsä ja maidonkarvaisen hipiänsä? Etkö siis voi valita itsellesi sellaista vaimoa kuin kaikki muut? Eihän näillä main ole puutetta kauniista ruskeista tytöistä. Kukapa etsiikään itselleen vaimon, joka herättää huomiota…

Minä olin vaiti ja purin huultani, yhtäkkiä inhoten tuota jumalanmiestä, joka oli uskaltanut tarkoin katsella Jamilea, koska oli keksinyt vertauksen, jota en ollut minäkään kyennyt löytämään ja jonka keksiminen edellytti enemmän kuin hänen kullanhohtoisten kasvojensa näkemistä. Mutta eikö hän sittenkin ollut oikeassa, ja eikö ole sallimuksen kiusaamista, jos uskoo kohtalonsa sellaisen nuoren tytön käsiin, joka eroaa kaikista ikätovereistaan, ja eikö ole parempi valita vaimo niiden tavallisten ihmisten joukosta, joiden kanssa eläen ei tarvitse pelätä yli-inhimillisiä iloja eikä suruja?

Pappi suoritti kuitenkin tehtävänsä tyydytykseksemme, ja me lähdimme, äitini ja minä, Hamen avaraan kartanoon kuullaksemme suostumuksen itse. Jamilen isä ja äiti ottivat meidät vastaan erittäin upeasti, ikäänkuin olisimme olleet hyvinkin vanhat tuttavat. Butros, ystäväni ja veljeni, saapui onneksi kesken tätä virallista vastaanottoa ja syleili minua niin että olin tukehtua. Šeikin pyhästä arvokkuudesta huolimatta hän selitti suorasukaiseen tapaansa:

Vanhempien suostumus oli siihen aikaan niin tärkeä, ettei joudutettu siihen liittämään itsensä morsiamen myönteistä vastausta. Jamile ilmaantui mitä luontevimpana, samanlaisena kuin oli ollut edellisenä päivänä, ollenkaan hämmentymättä, ihan tyynenä. Ja minua harmitti tuo levollisuus, joka ei tullut ollenkaan minun osakseni. Hän ojensi kuitenkin minulle kätensä ja loi minuun syvän katseen, käsi oli lämmin ja leppoisa, mutta minä kaipasin niitä kylmiä kätösiä, joita olin lämmittänyt.

Oliko se mahdollista, julkisesti? Minä epäröin, mutta Butros osasi käskeä niin, että kaikki vastustus raukeni. Minä kosketin huulillani Jamilen kultahohtoista poskea, kyllin pitkän hetken tutakseni sen sulon, mutta liian vähän aikaa havaitakseni, oliko tyttö vavahtanut. Hän näytti yhä tyyneltä ja huolettomalta, prinsessalta, joka ottaa vastaan kunnianosoituksia suopeasti, mutta kenties välinpitämättömästi.

Meidän ympärillemme kokoontuneet sukulaiset, jotka olivat järjestyneet koko huoneen seinämän täyttäville sohville, haltioituivat ja heltyivät, kuten ainakin sellaisissa juhlallisissa tilaisuuksissa. Minä kuulin heidän sanovan toisilleen: »Katsokaahan, kuinka sopiva pari!…» Meidän kokomme, ikämme, sukumme ja varallisuutemmekin olivat tosiaan hyvin toisiinsa soveltuvat. Entä sydämemme? Kaikki uskoivat varmaan, että nekin olivat sopusointuiset. Minäkään en sitä epäillyt. Ajattelin, että nuorten tyttöjen tulee olla nuoriin miehiin verraten viattomampia ja elellä tietämättä mitään siitä himosta joka meitä kalvaa, — ja varsinkin tuon, jonka tunikka jätti paljaiksi valkoiset, lumihohtoiset käsivarret. Hän hymyili kaikille, ilmeisesti tyytyväisenä siihen, että oli suuren perhetapahtuman sankarittarena. Sillävälin kiertelivät tarjottimet kukkuroinaan virvokejuomia, granaattiomenan mehua, tuoksuvin yrtein höystettyjä viinejä, makeisia, leivoksia, pistasiamanteleja ja säilyhedelmiä ennen illan alku- ja pääateriaa. Syömisen ja juomisen näet oli määrä jatkua aina myöhäiseen yöhön asti.

Kapteeni, toisin sanoen pappi, oli saapunut siunaamaan kihlaustamme. Hän silmäili ärtyneesti Jamilen kauneutta ja minun onneani. Mutta suurenmoiset valmistelut saivat hänet jälleen seestymään: olihan hän saapunut erääseen Bšarren varakkaimpiin kuuluvaan kartanoon suorittamaan virkansa tehtävää.

Minä painoin Jamilen sormeen sen pienen kultarenkaan, joka oli iäisen lupauksemme vertauskuvana. Yleistä tapaa noudattaen lahjoitin hänelle sitäpaitsi rannerenkaan ja kultavanteen, jonka piti kaartaa hänen otsaansa ja hiuksiansa. Korut ihastuttivat häntä, ja hänen silmiensä täysi sulo oli lahjojen! korvauksena.

Kevät oli tullut; se tulee meillä huhtikuun lopulla, vuoristossakin. Puutarhojen puut olivat kukassaan. Mutta Hamen talon parvekkeelta voi nähdä Libanonin rinteet, jotka olivat ihan valkoiset aina seetristöön saakka.

Tämä päätös siirsi asian elokuuhun, kentiespä syyskuuhunkin. Rašid-el-Hame ei pitänyt kiirettä; siihen mentäessä hän tulisi korjaamaan kaikki sadot. Maan herrana hän odotti sen paljastumista.

— Siihen on sangen pitkä aika, huomautti Butros, joka piti nopeista ratkaisuista ja inhosi odotuksessa riutumista.

Minä silmäilin Jamilea. Hän ei ilmaissut tyytyväisyyttä enempää kuin tyytymättömyyttäkään: hän hymyili. Näytti siltä kuin hänen mielestään asia ei olisi ollenkaan koskenut meitä. Hän ei pitänyt kiirettä, vaan pysyi rauhallisena. Minä puolestani en uskaltanut kannattaa veljeni Butrosin mielipidettä, koska pelkäsin loukkaavani Jamilea. Ne kirjat, joita olin Anturassa tutkinut, olivat kenties tehneet minulle mitä huonoimman palveluksen totuttamalla minua harkitsemaan sen sijaan että olisin antautunut sen voima- ja vallitsemisvietin johdettavaksi, jonka harjoittaminen tekee meidät onnellisiksi. Ihminen kenties tarvitsee enemmän arvovaltaisuutta herättääkseen naisessa pelon tunnetta ja siihen liittyvää halua tulla valloitetuksi ja alistetuksi. Kenties… mutta ihminen on, mikä on, ja minä rakastin Jamilea siinä määrin, etten voinut käyttäytyä häikäilemättömästi.

Niin määrättiin hääpäivämme. Se riippui auringon kuumuudesta eikä meidän tunteittemme hehkusta. Joka aamu herätessäni minä riensin parvekkeelle yllyttämään taivaallista liittolaistamme: »Aurinko, aurinko, kiiruhda päättämään työsi. Suuntaa kaikkein kuumimmat säteesi vuorten valkoisiin kupeisiin, sytytä ne tuleen kuin metsät ja anna kaivatun sulan veden valua pelloillemme ja puutarhoihimme!…» Ja aurinko teki joka päivä tehtäväänsä, mutta talvi oli ollut ankara ja lunta oli satanut runsaasti. Hanget väistyivät hitaasti, luovuttaen vähitellen vallastaan Libanonin rinteet, mutta säilyen huipuilla ja kruunaten Kornet-es-Saudan laen, jota jalkamme nyt polkevat ja jota silloin kirosin monet kerrat. Vihdoin, eräänä seesteisenä aamuna elokuun alussa, riensin riemuissani ja hypähdellen kuin gaselli Hamen taloon:

Morsiameni oli ihan ihmeissään, kun näki minun pitävän sellaista melua aivan tavallisesta asiasta. Minä en ollut antanut hänelle säännöllisesti tietoa auringon suorittaman työn edistymisestä. Hän ei osannut ilman muuta liittää toisiinsa tuota uutista ja naimisiinmenomme päivää.

— Tosiaankin, lumi on poissa, virkkoi hän tarkasteltuaan vuoria kauniilla merenvärisillä silmillään, vain tuolla alhaalla, eräässä rotkossa, sitä vielä on.

— Rotkoissa sitä on aina, huomautin minä närkästyneenä. Se ei asiaan vaikuta.

Minä selitin hänelle vihdoin sellaisen toteamisen täyden merkityksen. Hän suvaitsi olla yhtä mieltä, mutta minä olin toivonut suurempaa riemastusta. Meidän keskuudessamme kihlautuneet nauttivat sangen suurta vapautta; sukulaiset eivät heitä liiaksi vartioi. Me siis ilmoitimme šeikille, että Libanonin lumet olivat tiessään. Hän tahtoi nähdä asian omin silmin.

Seetri juhlaa vietetään kirkastuksenpäivänä. Minä en aavistanut sen voivan muodostua kohtalokkaaksi onnelleni, kun luulin saaneeni hänet jo omakseni… Mutta kuka rakastavainen onkaan varma onnestaan?…

KARKELOT SEETRIEN ALLA.

Kirkastuksenpäivänä koko Bšarren seudun asukkaat lähtevät seetristöön, samoin Edenin tienoon asukkaat ja kaikki ne kyläkunnat, jotka riippuvat rypäleterttujen tavoin Kadišan rotkojen yläpuolella. Kaksi tai kolme tuhatta ihmistä tulee viettämään tätä päivää ikivanhojen puiden siimeeseen; kuunnellaan messua ulkosalla, aterioidaan nurmella, karkeloidaan ja palataan kotiin auringon mennessä mailleen. Siihen aikaan ei ollut olemassa ympärysmuuria, ja väkijoukko levisi vapaasti metsikköön. Patriarkkamme, joka viettää kesää vuoristossa, tuli itse toimittamaan jumalanpalvelusta, jos hänen korkea ikänsä sen salli. Sinä vuonna hän oli luovuttanut tehtävän »kapteenille», joka oli tuonut kerallaan lukuisan poikueensa. Sufia, vanhin tytär, oli kihlautumisestani saakka olevinaan masentunut ja murheellinen, ja tuo seikka huvitti säälimätöntä Jamilea.

Juhlaa suosi helteinen sää. Libanonin rinteillä ei tosiaankaan ollut enää lunta, ei rotkoissakaan. Tuskin löytyi hieman viileyttä seetrien alta, joiden siimes on tumma kuin Bšarren tytärten suortuvat. En puhu Jamilen vaaleista hiuksista. Siimes oli niin suloinen, että teki mieli siitä kiittää suuria puita, jotka levittivät eläviä oksiaan meidän suojaksemme. Te tunnette nyt seetrit ettekä niinmuodoin ihmettele, jos vertaan niitä suojeleviin jumaluusolentoihin, joista kertovat roomalaiset tai kreikkalaiset kirjailijat, kuten Anturan koulussa sain tietää. Vaikka se Libanonin kuvernööri, joka on rakennuttanut niiden ympärille suojelevan muurin, ei kuulukaan maroniitteihin, olen kuitenkin hänelle kiitollinen hänen innostaan. Mutta vain se, joka on nähnyt ne lasten muodostaman piirin keskellä, tuntee niiden isällisen majesteettisuuden; silloin ne näyttävät hymyilevän vuosisatojen takaista hymyä ja tarjoutuvan noiden pienten käsivartten leikkiin, jotka monin kerroin toisiinsa yhtyen tuskin ulottuvat niiden valtavien runkojen ympäri.

Jumalanpalveluksen jälkeen olimme asettuneet nauttimaan eväsvarojamme matoille siihen metsänlaitaan, josta avautuu näköala vuoren karuille ja violetiltavivahtaville kupeille sen solan puolella, joka johtaa Baalbekiin. Lähellä odottelevat ratsumme hirnuivat ja kuopivat aika ajoin. Olimme riisuneet päällysnuttumme, Butros ja minä ja samoin šeikki. Nuoret tytöt, morsiameni ja hänen sisarensa Muntaha, joka oli kahta vuotta nuorempi, ruskeahipiäinen, poski kuin granaattiomenan puolikas, aina naurusuinen ja jo keimaileva, ja muutamat heidän ystävättärensä, Abla, Nala ja Rahil, olivat ripustaneet valkoiset huntunsa puiden oksiin antaakseen hiustensa nauttia vapaasta ilmasta. Heidän joukossaan oleva Jamile oli kuin kuningatar hoviseuransa keskellä. Hän ei näyttänyt sitä huomaavan, mutta huomasi sen kuitenkin: arvasin sen hänen kaikkien teittensä luontevuudesta. Ja riemuisin tunnoin ajattelin, että hän tulisi omakseni muutaman päivän kuluttua. Jottei kiihkeä kaipaukseni olisi minua kerrassaan riuduttanut, yritin kääntää katsettani pois tuosta liian hurmaavasta näystä, jonka minulle tarjosi hänen pelkkä olemassaolonsa.

Minun ollessani niissä mietteissä kosketti kyynäspäätäni Butros, joka lepäsi vieressäni aasin kuljettamilla tyynyillä.

— Muukalaisia, sanoi hän aivan hiljaa osoittaen erästä ryhmää, joka ilmaantui puiden alle ja nähtävästi etsi paikkaa, mihin sijoittua.

Etunenässä ratsasti kaksi nuorta miestä oivallisilla hevosilla, joiden harjat oli palmikoitu. Kullankirjaellut satulat olivat punaiset, satulaloimet silkkiä, kudotuissa silavöissä kimalteli erivärisiä helmiä, ja jalustinten vaski välkkyi. Nuorten miesten puku oli upeampi kuin maroniittisessa Libanonissamme, missä oli jo aljettu luopua perinnäistavoista ja hylätä vanhat vaatekappaleet abaije ja kumbaz. Palattuani kotimaahani olen yrittänyt ottaa jälleen käytäntöön entisiä pukuja siten esittäen vastalauseeni sellaista välinpitämättömyyttä vastaan, mutta huomaan hyvin, että nuoriso pitää yritystäni pelkkänä naamiohuvina. Muistojeni nojalla minulla kuitenkin oli siihen omat syyni. Molemmat päälliköt olivat niin kauniit, että oli mahdoton olla heitä huomaamatta. Ryhti oli ylväs, hieno musta parta suipoksi leikattu, pitkulaiset silmät tummat ja samalla säihkyvät, kasvojen soikio piirtyi keffijen valkoisten laskosten väliin, joita piti koossa aghal-vanne, voimakas ja täyteläinen rinta paisutti silkkistä abaije-nuttua, joka oli toisella sinipunerva, toisella punainen ja tuli näkyviin hulmuavien harsojen peitosta. Sinipunerva vaikutti emiiriltä, toinen vain hänen kumppaniltaan. Osittain ratsain, osittain jalan kulkeva seurue toi mukanaan telttoja, mattoja ja ruokavaroja. Metsästyspalvelijat, jotka kuljettivat koiria talutusnuorassa, päättivät kulkueen. Oksien lomitse sattui valonsäteitä tuohon liikkuvaan jonoon, jonka kaikki varukset hohtelivat kuin jalokivet.

— Muhamettilaisia, lisäsi Butros katsellen heitä jo vihan ilmein. Mitä niillä on täällä tekemistä?

Mutta šeikki Rašid-el-Hame, joka hänkin oli silmäillyt tulijoita levottomasti, kohotti sormen huulilleen luoden Butrosiin käskevän katseen. Zahlen ja Deïr-el-Kamarin verilöylyt olivat tapahtuneet vasta suunnilleen kaksitoista vuotta sitten; Josef Karamin Kesruanissa nostattama kapina oli vieläkin äskeisempi. Ei voinut toivoa apua Ranskastakaan, joka juuri silloin oli ollut tuhoisassa sodassa, eikä olisi voinut tulla itämaisten ystäviensä avuksi. Tunnussana oli kärsivällisyys. Meidän piti sietää vanhoja vihollisiamme, joilla oli valta käsissään, vieläpä ottaa heidät arvokkaasti vastaan, jos he saapuivat kyliimme. Eräänlainen Jumalan rauha oli vallitsemassa kristityn väestön ja muhamettilaisten välisissä suhteissa. Oli ennen kaikkea tärkeätä, ettei sitä rikottu. Kuumaverisen Butrosin piti niinmuodoin esiintyä sopuisana ja vieraanvaraisena.

Hänellä oli kyllin tilaisuutta hillitä luonnollista vihaan taipumusta, sillä upea kulkue sijoittui läheisyyteemme ja levitti mattonsa ja korinsa samoinkuin me. Nuorten tyttöjen ryhmässä se oli herättänyt vilkasta mielenkiintoa, mutta minä olin ilokseni huomannut, että Jamile yksin ei ollut siitä ollenkaan välittänyt. Hän näytti tuntevan suoranaista pettymystäkin havaitessaan yleisen huomion kääntyvän pois hänestä itsestään, kun luuli oikeudenmukaisesti sitä kiinnittävänsä ja tyydyttävänsä. Hänen isänsä osoitti suurta tyytymättömyyttä tämän uteliaisuudenpuuskan johdosta. Hänen mielestään olisi ollut soveliasta osoittaa muukalaisille ainoastaan välinpitämättömyyttä. Sitten hän viittasi eräälle ikäiselleen miehelle, joka kuului puiden alle läheisyyteemme sijoittuneeseen seurueeseen ja jonka tunsin erääksi Akkarin seudun maroniitiksi; hän oli käynyt toisinaan kauppamatkoilla meidän puolessamme. Mies totteli viittausta, lähestyi ja kuului antavan pyydettyjä tietoja.

— Niin, muhamettilaisia, Akkarin seudulta. Erittäin hyvää väkeä, jalosukuisia. Sinipunervan nimi on Omar-bei-el-Hussein, punaisen Abdulrašak-bei-el-Osman. He ovat harhaantuneet tieltään. Eivät tahdo mitään pahaa kristityille. Ajattelevat vain matkansa jatkamista. Me elelemme hyvässä sovussa heidän kanssaan kotipuolessani. Siellä on laita toisin kuin teidän laaksossanne.

Meidän laaksomme, Kadišan laakso, on maroniittien uskon tyyssija, Libanonin linnoitus. Siinä asuu yksinomaan kristittyjä. Muhamettilaisen olisi mahdoton elää täällä. Mutta Akkarin maassa on asia toinen. Tripolin pohjoispuolella sijaitseva Akkarin seutu alenee vuoristosta porrasmaisesti kohti merta. Viimeisinä porrasaskelmina ovat matalahkot kukkulat pengermänä sen laajan tasangon yläpuolella, missä kasvaa koko Syyrian paras vilja, vehnä, ohra ja maissi. Siinä on se vilja-aitta, josta ammentavat rannikon kaupungit. Minä olin käynyt siellä kerran ostamassa hevosta ja mattoja, ja muistiini oli jäänyt omituinen äkkijyrkkien kallioiden ja laakeriruusutarhojen sekava rykelmä. Akkarin maa näet kasvattaa rotevia ja kestäviä hevosia, joiden kauneus on moitteeton, ja korkealla sijaitsevien laaksojen kylissä naiset valmistavat kotonaan punapohjaisia mattoja reunusteineen ja ruusuke- tai kukkakoristeineen, karkeata kudelmaa, mutta halpahintaisia ja käytännöllisiä. En ollut käynyt siellä kuin yhden ainoan kerran, mutta minun oli onnettomuudekseni määrä palata sinne aivan pian.

Nuo Akkarin nuoret jalosukuiset, jotka parhaillaan aterioivat ja joivat puhdasta vettä, joutuivat varmaan mieluisan hämmästyksen valtaan nähdessään šeikin tyttäret paljastettuine kasvoineen ja hiuksineen. He katselivat vähän väliä meihin päin. Minä en ajatellut ilmaista mitään mustasukkaisuutta, sitä vähemmän, kun arastelevampi, punainen ratsumies, näytti kiintyneen pikku Muntahan pyöreihin poskiin ja somiin ilmeisiin. Yksityiskohtaisen tarkastelun jälkeen oli sinipunerva uppoutunut unelmiin, joiden esineenä näyttivät olevan seetrien viheriät holvit. Mutta sitten tuo haave yhtäkkiä haihtui, ikäänkuin hän olisi joutunut paljoa ihmeellisemmän lumouksen valtoihin, ja hänen silmänsä, joiden säihkyvä ilme esti minua heti huomaamasta niiden esinettä, laajenivat ja saivat erinomaisen ja epäilyttävän hohteen. Hänen silmänsä eivät olleetkaan mustat, kuten olin luullut, vaan ruskeat ja kullantäplikkäät. Koko silmäterä oli kullan kiertämä. Niiden katse oli tähdätty kuin jousi, josta kohta nuoli sinkoaa. Hän tahtoi, vaati, määräsi. Hän käski matkan päästä. Tai pikemmin näytti kuin hän olisi houkutellut luokseen vallatakseen, siepatakseen, ryöstääkseen, omistaakseen, kuin hänellä olisi ollut pelottavat sieppoelimet, joita ei kukaan kyennyt väistämään, kuin hän olisi vaikuttanut lumoavasti, taiallisesti, vastustamattoman houkuttelevasti. Hänessä hehkui riuduttava intohimo, joka näkyi silmiini kuin etäinen tulipalo sumun seasta. Minä tiesin kokeneeni itse samaa intohimoa eräänä talvi-iltana, lumessa ja pakkasessa, tuntien koko olemukseni olevan tulessa. Sitten sen väkivaltaisuus näytti vähitellen hiipuvan pois ja sen tulisuus muuttuvan tuskalliseksi aneluksi, hurjanhartaaksi rukoukseksi. Minäkin olin kokenut tuon epäilyn ja rukoilun vaiheen. Ja siitä syystä en voinut nyt erehtyä.

Minun ei tarvinnut etsiä tuon katseen esinettä. Yksin Jamile voi aiheuttaa tuon kaksoisilmeen. Oliko ketään toista naista olemassakaan hänen rinnallaan? Muukalainen uskalsi himoita ja hartaasti pyytää omakseen minun morsiantani. Hyvä; tuolle koiralle oli siitä koituva hämmennys ja häpeä. Muhamettilaisen osoittama kunnioitus on maroniittitytölle pelkkää nöyryytystä, sitäkin enemmän jalosyntyiselle maroniittitytölle, joka tuntee heimonsa historian ja sen vihan määrän, joka on kasautunut vuosisataisissa taisteluissa ja verilöylyissä. Minä en ollenkaan pelännyt, mielessäni oli vain salainen kiihtymys, verrattava siihen, jonka oli aiheuttanut pappi halveksien puhuessaan Jamilen liian valkoisesta hipiästä. En voinut pelätä, koska minua suojeli vallihauta, syvempi kuin Kadišan jyrkkäreunaiset rotkot, vallihauta, jonka olivat kaivaneet ammoin menneet ajat jättäen sen meille perinnöksi. En voinut ollenkaan pelätä siirtäessäni katseeni sinipunervasta ja kääntyessäni näkemään sen olennon tyyniä ja seesteisiä kasvoja, joka oli lapsuudestaan saakka minulle määrätty ja joka tulisi muutaman päivän kuluttua omakseni. Siitä näystä odotin turvallisesti itselleni vahvistusta ja mielenrauhaa.

Jamile lepäsi matolla nojaten patjoihin, jotka kohottivat hänen tenhoisaa poveansa. Voidakseen paremmin pitää päätään koholla hän tuki sitä oikealla kädellään. Hänen ruskeat palmikkonsa, joissa oli tavallisten nauhatupsujen sijassa hohtelevia sekiinejä, hyväilivät hänen olkapäitänsä. Auringonsäde näkyi pilkahtavan hänen sormiensa lomitse poskea kultaamaan. Minua hämmästytti hänen jännittyneiden kasvojensa ankara ilme. Hetken, yhden ainoan tuokion ajan, luulin hänen tuolla leppymättömällä ankaruudellaan ilmaisevan muukalaiseen kohdistuvaa ylenkatsetta. Mutta kuinka pian huomasinkaan erehdykseni! Jamilekin katseli häntä. Myrsky oli myllertänyt kauniit silmät, joissa olin nähnyt tyvenen meren sinen. Kaikki aikaisemmat herkät ja hellät tunnot, vanhempiin kohdistuva rakkaus, naimisiinmenon mielihyvä, tulevaiset toiveet, pakenivat täysin purjein kuin hajaantuneet alukset, jotka eivät enää milloinkaan palaa satamaan. Minä näin niiden häipyvän ulapalle toisen toisensa jälkeen. Niitä kiidättivät valkoharjaiset aallot, loistavat ja valovälkkeiset. Niin katselin hämmästyneenä ja epätoivoisena uutta näkyä, joka oli edellistä odottamattomampi ja traagillisempi: tuota hämyistä ja kiihkeätä Jamilea, joka oli muutaman tuokion kuluessa joutunut kerrassaan intohimonsa valtaan, ruumiineen, sieluineen, sydämineen, niinkuin on laita naisten, jotka syöksyvät kaikkineen rakkauteen, onnensa ja vaadittaessa henkensäkin uhalla.

Minä olin järkytyksen vallassa ja kuin paikalleni naulittu tuon nähdessäni. En kyennyt huutamaan enkä apua kutsumaan. Kuivunut kurkkuni ei olisi antanut ääntä. Ja kidutukseni jatkui yhä. He eivät kääntäneet katseitaan toisistaan, he tarttuivat toisiinsa silmin niinkuin ruumis tarttuu toiseen, he kietoutuivat toisiinsa, ottivat toisensa omakseen, vaikka näkemässä oli satoja ihmisiä, jotka aterioivat seetrien varjossa ja olivat kyllin tylsät sietääkseen sellaista häpeätä tai ollakseen sitä huomaamatta…

Olen kuullut pitkän elämäni aikana paljonkin kertomuksia, joiden aiheena ovat olleet lemmenseikat. Niissä kerrotaan usein naisista, jotka voittaa viettelijä kärsivällisesti juoniansa punoen. En ole milloinkaan uskonut sellaisia juttuja. Nainen voitetaan ensimmäisellä katseella tai häntä ei voiteta milloinkaan. Hänen sydämensä kutsuu toista sydäntä; hänen ruumiinsa huutaa luokseen toista ruumista. Jos hän ne kohtaa, hän voi puolustautua miten mielii, salata itseltään oman häviönsä, mutta on sittenkin voitettu. Tuona hetkenä arvasin heti, ettei morsiameni ollut enää minun. Mutta hän ei voinut kuulua kenellekään toiselle. Meidän loukkaamattomat vuoremme olisivat kauhusta vavahtaneet.

He olivat nyt innoittuneet toisistaan, kysyneinä tai kauhistuneina. Omituinen ilmiö: minä aloin heti epäillä näkemääni. Puheeseen liittyy määrätty merkitys, josta on hankala etääntyä, vaikka lausuma olisi sekava ja hämäräkin. Mutta katse? Mikä on katseen määrätty merkitys? Katse voi aina kieltää itsensä, se voidaan aina selittää eri tavoin. Uskaliainkin katse voi väittää esineen osuneen sattumalta tielle tai selittäytyä oman mielen ajatuksesta johtuvaksi. Enkö ollut joutunut harha-aistimuksen uhriksi? Herättikö liian kauan hillitty tunteeni minussa raivoisaa mustasukkaisuutta? Jamilen piirteiden jännitys oli lauennut, hän painoi päänsä alas näyttäen siinä asennossa, pitkine silmäripsineen ja otsalta jaettuine hiuksineen, madonnalta. Minä soimasin itseäni väärämieliseksi: teki melkein mieleni pyytää häneltä anteeksi. Mutta heidän katseensa olivatkin jo jälleen rajusti yhtyneet.

Butros, joka oli kysynyt minulta jotakin monet kerrat saamatta mitään vastausta, kosketti olkapäätäni:

— Oletko kuuro? Oletpa hupsun näköinen! Aivan kuin seisova lintukoira.
Minkä riistan oletkaan löytänyt?

Minä olin löytänyt melkoisen riistan. Mieltäni ahdisti siinä määrin, etten voinut valehdella.

— Katselkoon! Ovathan silmät vapaat. Meidän naisemme eivät ole hunnutetut kuten heidän. Sopiihan heidän katsella saastaisia otuksia.

Oliko Jamile ymmärtänyt vihjauksen? Hänen kullanhohtoiset poskensa punastuivat; eikö tuo puna merkinnyt tunnustusta?

Butros oli kavahtanut seisaalleen ja keräsi nuorisoa karkeloon. Eri tahoilta tuli soittoniekkoja kuuntelemaan hänen määräyksiään. Seetristöön johtavan tien hankaluuden vuoksi ei ollut tuotu isoa rumpua, mutta huiluja ja jouhisoittimia oli ja lisäksi laulajoita, jotka olivat tottuneet esittämään niitä loputtomia ja haikeita laulelmia, joiden tehtävänä on tuuditella karavaaneja. Butros kiihti heidän intoansa, järjesti nuorison jonoksi jälkeensä, otti oikeaan käteensä punaisen liinan ja aloitti. Te tunnette kansallistanssimme, dabken! Koko jono siirtyy paikaltaan nykäyksittäin, peräytyy puolen askelta askelen edettyään ja liikkuu hitaasti kaaressa. Ystäväni, veljeni oli verraton kaikissa ruumiinharjoituksissa. Hän johti tanssin kulkua niin arvovaltaisesti, että kaikki kumppanit taipuivat häntä tottelemaan. Jalka ojennettuna, rinta koholla, vapaana, voittajan ilmein, hän oli kuin metsien kuningas, joka majesteettisesti johti joukkoaan suurten puiden alla ajasta toiseen siirtyneiden pyhien menojen mukaisesti.

Kaikki olivat nousseet matoiltaan ja muodostivat laajan kehän karkelevien ympärille. Ainoastaan muhamettilaisten ryhmä jatkoi kemujaan näennäisesti ollenkaan välittämättä meidän juhlastamme. Samassa minä käsitin, että Butrosilla oli oma suunnitelmansa. Hän oli ollut laskevinaan leikkiä sisarensa muukalaiseen kohdistamasta huomiosta, mutta todellisuudessa hänen ylpeytensä oli loukattu; hän oli ajatellut heti kostaa, ja minä näin hänen kostonsa lähestyvän. Hän suuntasi karkelevan joukon pettämättömän varmasti kohti Akkarin miehiä ja heidän saattuettaan. Liikkeen hitaus ja puolittainen peräytyminen saattoi johtaa harhaan, mutta he lähestyivät sittenkin. Ei kestäisi kauan, kun Butros ensimmäisenä tälläisi jalkoihinsa heidän mattonsa, heittäisi nurin heidän ateriansa ja saattaisi sekasortoon heidän seuransa. Hän olisikin toteuttanut tuon uskaliaan aikeensa hämmästyttävän huolettomasti. Hän näytti innoittuneena unohtaneen maankamaran, katse suunnattuna ikivanhojen puiden latvuksiin.

Eräs toinenkin oli asian arvannut. Punaisen muukalaisen kurtistaessa kulmiaan ja alkaessa osoittaa vilkasta kiihtymystä — Butrosin jalka näet uhkasi murskata hänen jälkiruokanaan olevat hedelmät, ellei hän kiireen kaupalla väistyisi loitommaksi — sinipunerva etsi vielä kerran Jamilen katsetta, hypähti sitten seisaalleen käyttämättä käsiä apunaan ja käski rauhallisesti palvelijoita kokoamaan matot ja korit. Vetäydyttyään kauemmaksi ja jätettyään siten liikkumisalan vapaaksi hän itse jäi seisomaan, ikäänkuin olisi ottanut osaa kisoihimme ja niistä hyvinkin nauttinut meidän kerallamme. Hänen kumppaninsa, jota sellainen heikkous kovin loukkasi, ei kumminkaan uskaltanut häntä vastustella. Minä käännyin morsiantani katsomaan: hänkin oli vaaran oivaltanut, ja minä luulin havaitsevan! hänen suupielessään nopeasti häipyvän kiitollisen hymyn.

Butros, joka oli toivonut laskelmiensa mukaan saavuttavansa päämäärän, hämmästyi kovin onnistuessaan tallaamaan ainoastaan nurmea ja katsoi hyväksi laskea katseensa maahan. Liian helppo voitto herätti hänessä sellaista pettymystä, että hän karusti lopetti karkelon. Hänen luultiin väsyneen, vaikka hän ei väsymystä tuntenutkaan. Hän oli otaksunut voivansa Akkarin miesten ylpeyden nojalla aiheuttaa riidan. Eikö paikka ollutkin hyvin valittu? Voitiinko sietää, että muukalaiset tulivat häiritsemään seetrijuhlaa? Yleinen mielipide olisi varmaan ollut hänen puolellaan. Hän voi vaaratta laskea sen valloilleen. Mutta nyt oli perivihollisen arkamaisuus saanut tilaisuuden livahtamaan käsistä. Tanssin äkillinen loppuminen sitäpaitsi antoi hänet ilmi, ja hänen isänsä, šeikki Rašid-el-Hame, joka oli kehoittanut häntä olemaan varovainen, ei mielellään suostunut siihen, ettei häntä toteltu. Tämän arkaluontoisen tilanteen selvitti Jamile.

Hän riensi tyhjälle alueelle, josta nuoriso oli poistunut nolostunein ilmein, mutisten ja voimatta oikein selittää johtajansa mielialan muutosta. Jamile viittasi soittajille, jotka alkoivat esittää häntä varten entistä haikeata ja yksitoikkoista veisuansa. Te näitte erään nuoren tytön tanssivan Bšarressa ettekä kyennyt salaamaan kummastustanne, kun sanoin teille, ettei hän olisi kelvannut Jamilen palvelijattareksikaan. Minä puhuin kuitenkin totta. Ne, jotka eivät ole nähneet häntä silloin tanssimassa seetrien alla, eivät voi sitä tietää. Hänen kuvansa on vieläkin kirkkaana vanhoissa silmäraukoissani. Ettekö te häntä näe? Niinpä koetan kuvailla hänet sanoin.

Hän aloitteli verkalleen noudatellen hidasta rytmiä. Hänen askelensa muistuttivat dabke-tanssin askelia, mutta eivät tallanneet nurmea, vaan tuskin sitä hipoivat — niin kevyt hän oli ponnahdellessaan ilman maankamaran suomaa tukea. Sitten hän luopui säännönmukaisesta liikehtimisestä, ikäänkuin olisi kuunnellut enää vain sisäistä rytmiä, joka oli hänen karkelonsa lakina. Hänen liehuvan tunikkansa hihat häilähtivät syrjään jättäen näkyviin paljaat valkoiset käsivarret, ne käsivarret, joiden lumen olisi pitänyt kuulua yksin minulle. Ne taipuivat toisinaan kohti maata ikäänkuin kutsuen siitä luokseen kaikki kukkaset, toisinaan taas kohosivat pään yläpuolelle pidentäen vartalon amforaa muistuttavaksi. Toisinaan tuikahti oksien lomitse auringon säde hipaisten niitä ja painaen niihin kiireesti kirkkaita suuteloltaan. Oikeaa rannetta kiersi se kultarengas, jonka olin hänelle lahjoittanut kihlautuessamme. Otsalla oli hänellä kultavanne puristamassa hiuksia, jotka valuivat pitkinä palmikkoina, kohoilivat ja helisyttivät kultasekiinejä, jotka koskettivat toisiaan tämän riemumarssin kestäessä. Kasvot jännittyivät, jäykistyivät joko ponnistuksen tai mielijohtumain vaikutuksesta; mutta kullanhohtoinen hipiä värjäytyi, siihen ilmaantui se punaisen kullan patina, jonka illan rusko luo Baalbekin kallioihin. Säihkyvien silmien katse ei suuntautunut mihinkään määrättyyn esineeseen; se seuraili tuntematonta haavetta. Mutta vähitellen rytmi kiihtyi. Hän kierteli, käännähteli, pyöri ja kiiteli niin nopeasti ja varmasti kuin tuulessa liitävät merilinnut. Sitten, kesken tätä hurjaa rientoa, kuin arabialaiset ratsumme, joiden laukan pysähdytämme toisella kädellä, hän jäi ikäänkuin riippumaan, jähmettyen äkkiä liikkumattomaksi, ja minusta tuntui kuin hän olisi pysähtynyt maankamaran yläpuolelle kaartunein varsin ja jalat ojennettuina.

Minä muistan, että Raamatussa, josta opimme kappaleita ulkoa Anturan koulussa, Absalom, kuningas Davidin poika, isäänsä paetessaan jäi pitkistä hiuksistaan riippumaan puun oksaan ja että häntä vainoava Joab lävisti hänet siinä kolmella keihäällä. Jamile, joka väikkyi ilmoilla erään kaikkein vanhimpiin kuuluvan seetripuun varjossa, hajallinen tukka kuninkaallisen diadeemin kruunaamana, näytti näiden kaikkein vanhimman menneisyyden todistajien joukossa nuoruuden, kauneuden ja rakkauden vertauskuvalta. Ja omituinen ajatusyhtymä sai minut näkemään hänet Absalomina, joka kauhistuneena odottaa lähestyvää surmaa. Voinemmeko siten nähdä aikojen taakse ja voinko jo silloin arvata, että hänen voitonriemunsa tyyssija tulisi olemaan kerran hänen viimeisten tuskiensa todistajana?

Läsnäolijat osoittivat hänelle tuhlaten suosiotaan. Hän ei näyttänyt siitä välittävän, ja olisi voinut luulla, ettei hän ollut ihminen, ellei olisi nähnyt hikikarpaloita kihoavan hänen ihostaan ja kostuttavan hänen ohimoitaan niinkuin vesikarpaloita kihoaa esiin lumen sulaessa. Nuo karpalot, jotka osoittivat hänen väsyneen, vetivät minua hänen luokseen, hellyttivät minua. Mielelläni olisin ne pyyhkinyt, kunhan hän olisi sallinut. Minä lähestyin häntä onnitellakseni. Hän katseli sinipunervaa muukalaista; kenties hän olikin tarjonnut tanssinsa hänelle sanattomaksi kunnianosoitukseksi. Käännyin heti toisaalle. Mutta samassa huomasin suureksi ihmeekseni hänen isänsä saapuvan Akkarin miesten luo ja kohteliaana kuten ainakin jalosukuinen mies toivottavan heidät tervetulleiksi. Hän tahtoi epäilemättä itämaista diplomaattisuutta noudattaen — me näet osaamme kohdella ystävällisesti vihamiehiämmekin — hälventää sen huonon vaikutelman, jonka Butrosin uhkaava menettely oli aiheuttanut. Omar-bei-el-Hussein otti hänet vastaan suopeasti — haluaisinpa sanoa mielistellen, ellen olisi aikoja sitten vannonut olevani oikeamielinen sen kauhean näytelmän jälkeen, jonka olen joutunut kokemaan.

Heidän keskustelunsa lähti sujumaan luontevasti. Rašid-el-Hame kiitteli elein ja äänin raudikkotammaa, jonka selässä sinipunerva muukalainen oli saapunut. Minun nykyinen ratsuni, jota eilen lähtiessämme ihastelitte, on samaa sukua, ja te saatte kuulla sen alkuperän.

— Minä nimitän sitä Tadmoriksi, vastasi Omar-bei vilpittömästi. — Olen näet ratsastanut sillä Baalbekin ja Damaskuksen tietä aina erämaan raunioille saakka.

Minulta ei jäänyt kuulematta ainoakaan heidän sanansa. Šeikkimme tiedusteli, eikö Akkarin seuduilla ollut hevosia myytävänä, ja nuoret miehet lupasivat niitä hänelle tuoda.

Niin tuovat taloon onnettomuuden kutsuttuna vieraana ne, joiden asiana olisi sulkea siltä ovi. Jamilen isä tuotti meille tuhon osoittamalla liiallista kohteliaisuutta ja varovaisuutta. Hän kutsui muukalaisen luokseen ja avasi hänelle asumuksensa. Hänen kutsunsa sai minut kerrassaan masentumaan, ja Butros kykeni huonosti salaamaan kiukkuansa. Tyynnyttävä seikka oli morsiameni käyttäytyminen. Hänkin näytti olevan ankaran levottomuuden vallassa eikä enää suunnannut katsettaan sinipunervaan vieraaseen.

Me palasimme Bšarreen illalla. Muhamettilaiset metsästäjät olivat poistuneet seetristöstä ennen meitä. Alas laskeutuessamme me, Jamile ja minä, olimme vaiti, ikäänkuin meillä olisi ollut jotakin syytä vihoitella toisillemme. Mutta kukaan ei siitä välittänyt. Rakastavien riidat herättävät mielenkiintoa ainoastaan heissä itsessään.

Äitini ja minun piti palattua aterioida Hamen talossa. Kun sijoituimme paikoillemme, löysin edestäni sidotun käärön. Retki oli irroittanut kielten kannat ja lisännyt ruokahalua, ja ateriallaolijat juttelivat äänekkäästi, joten voin avata tuon salaperäisen käärön huomiota herättämättä. Siinä olivat sormus, rannerengas ja kultainen otsavanne — minun Jamilelle antamani lahjat. Meidän keskuudessamme morsiamella on oikeus rikkoa avioliittolupauksensa, mutta hän käyttää harvoin hyväkseen tätä oikeutta, koska hänen isänsä arvovalta vaikuttaa määräävästi, ja myöskin siitä syystä, että sellainen rikkoutuminen aiheuttaa pahoja vaikutuksia loitontamalla hänestä toisia kosijoita. Jos hän kuitenkin päättää uhmata vanhempiansa ja julkista mielipidettä, niin hänen tulee luovuttaa takaisin saamansa korut. Sanaakaan sanomatta, pelkän takaisinjätön nojalla, Jamile otti takaisin minulle antamansa lupauksen.

Minä ihmettelin, etteivät läsnäolijat kuulleet sydämeni särkyvän; niin ankara oli saamani isku. Mutta sydämet särkyvätkin ihan äänettömästi. Kun ei kukaan näyttänyt olevan liikutuksen vallassa, kykenin vaikenemaan ja piilottamaan mainitsemani kolme esinettä. Tahdoin varjella tytön šeikin välittömältä vihanpuuskalta. Jamile yksin silmäili minua, ja kuinka tuskainen, säälivä, murheellinen olikaan hänen katseensa! Hän oli minuun kiintynyt — niin, kiintynyt, mutta ei rakastanut minua. Hän oli minulle kiitollinen tästä itsehillinnästä, joka karttoi hälinää ja väkivaltaisuutta. Hänen päätöksensä näet oli hänet ihan kalventanut, ja hän pelkäsi isäänsä ja Butrosia.

Minä ajattelin selvittää asian hänen kanssaan. En kumminkaan ollut erikoisten toiveiden vallassa. Auringon säteitä ei käy peittäminen eikä totuutta sammuttaminen. Eikö intohimomme aavista ennakolta onnen ja murheen kohtaloita?

III

MORSIAMEN-RYÖSTÖ.

Välillämme tapahtunut asiainselvitys oli vilpitön, ja sen katkeruuteen liittyi eräänlaista viehätystäkin. Se tapahtui šeikin kartanossa sisäpihalla, kaivon reunalla. Nuori tyttö odotti minua siellä. Olin päättänyt olla valittamatta. Valittelu alentaa meitä ja on sitäpaitsi hyödytöntä. Rakkautta ei käy komentaminen; riittää, kun voi sietää sen iestä.

Meidän keskuudessamme sinuttelu on aivan luonnollista, silloinkin, kun puhutellaan hallitsijoita ja pappeja. Jamile kumarsi päänsä kohti altaan vettä ja oli vaiti, ikäänkuin olisi pitänyt parempana olla mitään virkkamatta. Ja vaitiolo lieneekin ainoa arvokas käyttäytymismuoto niille, joita ei enää rakasteta. Kun sanoin »Sinä et enää minua rakasta», hän vastasi vihdoin:

En ollut odottanut tuota vastausta, joka heti herätti minussa toivoa.
Me olemme kovin kärkkäät toivomaan sitä, mikä on meille mieluista.

— Sinä rakastat minua, mutta et tahdo enää mennä kanssani naimisiin? En ymmärrä.

— Täytyy yrittää ymmärtää, Jamile. Me emme osaa valehdella, me molemmat. Selvittelemme yhdessä, mikä meitä erottaa. Eilinen tapahtuma, eikö totta?

Oli totta, ettei ollut mitään tapahtunut. Silmät eivät lausu sanoja. Silmät eivät elehdi. Mutta siitä huolimatta silmät puhuvat ja koskettavat toisiaan. Minkätähden hän kielsikään tuon silmien sopusoinnun, hän, joka oli edellisenä iltana uhmannut isäänsä ja pelottavaa Butrosia, hän, joka oli arvelematta särkenyt sydämeni? Aloin udella uudelleen, hieman närkästyneenä:

— Ylhäällä seetristössä, ennen tanssia ja sen jälkeen, Akkarin bei silmäili sinua.

— Kaikki katselivat minua. Enhän käytä harsoa kuten muhamettilaisnaiset. Oletko mustasukkainen kaikille?

Hänen koko ruumiinsa hykähti. Yksin tuo säpsähdys merkitsi jo tunnustusta. Mutta hänen suunsa tarjosi minulle sitäkin ehdottomamman ja karumman todistuksen.

Uskon varmaan, että hän toisteli aivan hiljaa, huuliensa hyväilyksi, niitä tavuja, jotka oli kuullut ja kuullut minulta: Omar-bei-el-Hussein. Kamalaa on tietää, ettei saa osakseen toivomaansa rakkautta, mutta se tieto, että tuo onni on toisen, muuttaa koko elämän pelkäksi kauhuksi. Minä olin itse antanut nimen kilpakosijalleni. Paremmin itseäni raadellakseni, ravitakseni itseäni tuskallani, jatkoin hellittämättä, jotta hän ilmaisisi kaikki:

Hän oli kuin suunniltaan. Hän kysyi itseltään, missä määrin oli syyllinen. Minä sain hänen mielensä lopullisen levottomuuden valtaan ja ilmaisin hänelle sen intohimon syvyyden, jonka voimaa hän ei vielä arvannut. Tämä harhautuminen, tämä sekasorto, tämä heikkous herätti minussa eräänlaista säälintuntoa. Butrosin lainen henkilö olisi epäilemättä kohdellut vihaisesti, ehkäpä lyönytkin sellaista niskoittelevaa morsianta, jonka muukalaisen katse oli hetkessä valloittanut. Sellainen menetelmä lieneekin paras itämailla, missä pelko ei ole ainoastaan viisauden alku vaan sen loppukin. Voipa se olla kaikkiallakin paras. Anturassa tutkimani kirjat olivat tehneet sen käyttelemisen minulle mahdottomaksi, ja ylpeä Jamile ei olisi sietänyt sellaista solvausta. Se avuton tila, jossa näin hänen olevan, herätti minussa suojelemishalun, joka on onnettoman rakkauden viimeinen jalomielisyyden osoitus.

Ehdotukseni hämmästytti häntä; minä tarjouduin puolustamaan häntä, häntä itseään vastaan.

Hän arvosteli itseään erittäin ankarasti tai kertoi totuudenmukaisesti sisäisistä vaurioistaan. Osoittaen sitä luontaista suloa, joka kuului hänen suurimpiin viehätyksiinsä ja tahtoen osoittaa minulle kiitollisuuttaan tunteesta, joka sai minut tulemaan hänen avukseen, hän kumartui kohti käsiäni ja vei ne huulilleen niinkuin minä olin vienyt huulilleni hänen kätensä sinä talvi-iltana, jona olin yhtäkkiä havainnut häntä rakastavani. Se hellytti minut lopullisesti.

— Kuulehan, Jamile, minä en ilmoita kenellekään kihlauksemme purkautumisesta. Sinä kenties otat muutaman päivän kuluttua takaisin palauttamasi korut?

— En sitä usko, virkkoi hän. Mutta sittenkin pidän sinusta, sinä olet hyvä.

Tuollainen hyvyyden ylistäminen on rakastavalle kaikkein katkerinta. Suotta sananlasku tehostaa, ettei ole mitään verrattavaa hyvyyteen, jonka maku on suloinen ja jonka kasvot ovat lumoavat. Hyvyydestä ei ole hyötyä rakkaudelle, joka ravitsee itseään kyynelillä ja verellä. Minun teki mieleni saattaa asia päätökseen, ja karkeus olisi kenties tosiaankin ollut parempi. Mutta minä näyttelin jalomielisen osaa enkä tahtonut siitä luopua. Me olemme omien sisäisten murhenäytelmiemme esittäjiä ja luomme niihin usein kuolinmenojen komeutta. Sopersin siis jalosti:

Niin me erosimme minun annettuani tuon odottamisen lupauksen, jota hän ei ollut minulta pyytänyt. Meidän oli määrä mennä naimisiin kahden viikon kuluessa, ja tapahtumat alkoivat seurata nopeasti toisiaan. Olen myöhemmin usein ajatellut, että olisin voinut välttää onnettomuuden, jos olisin ilmoittanut šeikille hänen tyttärensä harhautumisesta. Hän olisi pitänyt silmällä tytärtään. Mutta minusta olisi tuntunut halpamaiselta ilmiantaa hänet.

Akkarista saapui sanansaattaja tuoden tietoa, että nuoret beit saapuisivat aivan pian šeikin luo tuoden šeikille hevosia seetristössä antamaansa lupausta noudattaen. Minä en ollut läsnä hänen saapuessaan enkä tiedä, millainen liikkumisvapaus hänelle myönnettiin. Rašid-el-Hame osoittaa suurenmoista vieraanvaraisuutta eikä työnnä vieraita takaisin kynnykseltään. Butros, joka oli epäluuloisempi ja selvänäköisempi, sattui olemaan vuoristossa metsästämässä. Olen aina otaksunut, että tuo sanantuoja jätti kirjeen Jamilelle. Minua taivuttavat niin otaksumaan hänen sinä päivänä lausumansa sanat:

Hän, ylen ylpeä, pyysi minulta anteeksi. Tällä kertaa hänen kieltäytymisensä oli ehdoton. Se heikko toivon säde, joka oli vielä tuikkinut pimeydessäni, häipyi olemattomiin. Minä sopersin kuitenkin:

Hän oli kenties suorittanut valintansa jo tuona päivänä. Hän oli kenties jo silloin tuhon oma. Tai voipa olla niinkin, että hän yritti itse asettaa viimeiseksi suojakseen isän vihaa sen kuilun eteen, joka häntä pyörrytti. Siitä ajankohdasta, jona hän teki päätöksensä, voin lausua ainoastaan arveluita.

Päätin kuitenkin puhua hänen isälleen, kun seetristössä vierailleet muukalaiset, sinipunerva ja punainen, Omar-bei-el-Hussein ja Abdulrašak-bei-el-Osman saapuivat juhlallisin ratsusaattuein Bšarreen, mukanaan palvelijoita, jotka pitelivät ohjaksista myytäväksi tarjottavia hevosia. Kylässä vallitsi ankara liike, kun kaikki tahtoivat nähdä ja arvostella Akkarin kuuluisia hevosia. Väkijoukon mielessä oli toisaalta muukalaisiin kohdistuvaa vuosisataista vihaa, toisaalta uteliaisuutta saada olla näkemässä niin hienoa ja tärkeätä kaupantekoa. Butroskin, joka oli palannut metsästysretkeltään, unohti vihankaunan ja tutki ja taputteli leikille tuotujen oivallisten hevosten otsaa, lautasia ja polvitaipeita.

Toinen tamma oli valkoinen, metallisen valkoinen kuin hopeainen haarniska, toinen oli niitä raudikkoja, joiden karva näyttää auringossa sitäkin ruskeammalta. Molempien laajentuvista sieraimista näytti tuiskahtelevan tuli, ja niiden pyöreät silmämunat loivat haluisia ja kiihkoisia katseita. Raudikko oli kuitenkin kauniimpi.

— Se on Tadmoun sisar, selitti Omar. Teidän on varmaan vaikea erottaa niitä toisistaan. Tämä, jota nimitän Selmaksi, on nuorempi. Se on kenties vielä hieman hitaampi, mutta kestävyydeltään ne ovat toistensa veroiset.

— Minä valitsen sen, selitti Jamilen isä. Mutta ennenkuin sen otan, haluan tietää hinnan.

Rašid-el-Hame käytteli turhaan koko oveluuttaan ja diplomaattisuuttaan, jotka ominaisuudet olivat hänessä erinomaisesti kehittyneet, saadakseen kuulia jotakin varmempaa. Summa jäi epämääräiseksi. Sen piti tulla tunnetuksi vasta seuraavana päivänä ja olla suurempi kuin oli milloinkaan maksettu kaikkein nopeimmastakaan juoksijasta.

Vieraanvaraisuuden lait pakottivat šeikkiä ottamaan vastaan ja pitämään luonaan vieraita. Minut kutsuttiin heidän kunniakseen järjestetylle aterialle. Enkö ollutkin perheen jäsen? Enhän ollut vielä virallisesti luopunut tuosta oikeudesta, jonka nyt itselleni anastin. Naiset eivät olleet läsnä kemuissa. Menetetty morsiameni ei niinmuodoin tullut näkyviin, ei myöhemminkään, tanssittaessa. Juhla näet jatkui sangen myöhään soittoineen ja kisoineen. Mutta Butros lausui minulle illan kuluessa nämä sanat, jotka minua kiduttivat:

— Hän on puhunut Jamilen kanssa. Jamile ei tule enää häntä näkemään, olen sen kieltänyt. Sitäpaitsi vieras lähtee huomenna eikä tule enää takaisin.

Voimansa tunnossa elävä Butros luuli voitavan rakastavia estää kohtaamasta toisiaan. Minä en ollut yhtä varma asiasta. Nuo sanat »hän on puhunut Jamilen kanssa» olivat saaneet minut hurjaan epätoivoon. Ja minä lähdin tähtiyöhön tuskan viiltäessä olemustani.

Seuraavana päivänä, varhain aamulla, näin luokseni saapuvan Butrosin, joka työnsi syrjään palvelijani ja syöksyi sisään kuin mieletön. Hän tempasi minut syleilyynsä, ja minä luulin siihen murskautuvan!.

Minä olin syönyt onnettomuuden leipää aina seetristössä vietetystä päivästä saakka. Mutta tuo tieto kukkuroi kärsimysteni maljan. Kaikkein synkimmätkään aavistukseni eivät olisi voineet sitä keksiä. Jos minut olisi tuomittu ilottomaan ja yksinäiseen elämään ja jos Jamilea olisi kalvanut onneton rakkaus — yhtä onneton kuin minun rakkauteni — olisimme olleet samassa kadotuksessa. Mutta kaikkein uskaliainkin mielikuvitus joutui hämmennyksiin, kun ajatteli, että hän oli suostunut hylkäämään kotinsa, sukulaisensa, kotiseutunsa ja uskonsa ja pakenemaan heimomme ja uskontomme vihollisen keralla, että nuori hurskas ja ylpeä tyttö, joka oli aina käyttäytynyt pidättyvästi nuorten miesten, jopa oman sulhasensakin seurassa, oli muitta mutkitta suostunut lähtemään vain kaksi kertaa näkemänsä muukalaisen matkaan. Antauduttuani rakkauden virran vietäväksi luulin tuntevani sen koko juoksun. Mutta nyt se kuljettikin naissydäntä nopeammin ja kauemmaksi kuin katseeni kantoivat. Jamilen intohimo oli minun tunnettani voimallisempi. Siitä huolimatta mieleni kapinoi, ja minä puolustelin häntä yhä:

— Eipä suinkaan! huudahti hän. Nainen viedään harvoin väkivalloin.
Hänen on täytynyt olla samassa juonessa.

— Nouskaamme ratsuille, rukoilin minä, ottakaamme pyssymme ja lähtekäämme ajamaan heitä takaa.

Hän vei minut mukanaan isänsä luo, joka oli kiireesti kutsunut koolle perheneuvoston. Yksityisiä rikoksia tuomittiin silloin siten, ikivanhan perintätavan mukaisesti. Sellainen tuomioistuin on kaikkia muita kamalampi. Läheisten sukulaisten vihamielisyys on skorpionin pistoa tuimempi. Sohvassa istui kaksi valkopartaista vanhusta, jotka minusta näyttivät iän tai ikävystymisen uuvuttamilta, Nametallah Kazzi ja Nešib Daud, šeikin sedät, ja Bšarren pappi, 'kapteeni’, jonka täytyi välttämättä olla läsnä kaikissa tärkeissä neuvotteluissa. Astuessani sisään kuulin valitusta ja huokauksia naisten huoneista. Merjem, Jamilen äiti, ja Muntaha, hänen sisarensa, ilmaisivat siellä äänekkäästi epätoivoansa, kuten on tapana keskuudessamme. Herkän Merjemin epätoivo oli niin syvä, että hänen täytyi siihen menehtyä. Mutta Muntahaa minun täytyy hieman epäillä. Hän elää vieläkin, ja minä olen päättänyt häneltä, kysyä, muistaako hän asian vielä näiden pitkien vuosien kuluttua, ja jos muistaa, suostuuko puhumaan totta. Naiset osaavat helposti suosia toisten rakkausseikkoja, ja valhetteleminen on heille helpompaa kuin meille.

Minut havaitessaan pappi loi minuun heti musertavan katseen. Eikö hän ollut minulle ennakolta sanonut, että Jamile tulisi olemaan petollinen, tuo Jamile, jonka vaaleanruskeat hiukset ja maidonvalkea hipiä erottivat liian ilmeisesti kaikista muista? Seuraava katse oli lohduttava: hän tarjosi minulle Sufiaansa, joka oli yhä vapaa ja aina valmis minua palvelemaan. Minä käännyin kauhistuneena toisaalle. Rašid-el-Hame näytti suoristautuvan häpeänsä painon alla ja viittasi minua istumaan viereensä.

— Khalil Khuri, virkkoi hän, me olemme odottaneet sinua käydäksemme tuomitsemaan. Sinä olet minun ohellani lähin sukulainen. Avioliiton helläin siteiden piti liittää sinut Jamileen muutaman päivän kuluttua. Meidän sanamme, sinun ja minun, ovat tässä painokkaimmat.

Hän säilytti pahimpaan onnettomuuteen saakka arvokkuutensa, taitavan puhetapansa, luonteeseemme kuuluvan taipumuksen verhoutua suurenmoiseen esitettävään osaan. Minun olisi pitänyt rehellisesti käyttäytyen kieltäytyä siitä murheellisesta kunniasta, joka oli langennut osakseni. Rakkaus pitää pilkkanaan rehellisyyttä. Sen sijaan, että olisin šeikille näyttänyt sormuksen, rannerenkaan ja otsavanteen, jotka olin saanut takaisin ja jotka epäämättömästi todistivat kihlauksemme purkautuneen, minä kumarsin ja kävin istumaan hänen viereensä. En voinut olla edelleenkin tuntematta Jamilen kohtaloa koskevaa mielenkiintoa; tahdoin olla siitä selvillä, maksoi mitä maksoi, ja toivoin voivani lieventää niitä toimenpiteitä, joihin hänen tuomarinsa tulisivat ryhtymään. Minun läsnäoloni saattoi olla Jamilelle hyödyllinen; minä tulisin häntä suojelemaan etäältä ja hänen säälimättömyydestään huolimatta.

— Seikka on tämä. Jamile nukkui huoneessaan sisarensa Muntahan keralla. Puolenyön aikaan Muntaha kuuli hänen nousevan. Unenhorroksissa ollen hän kysyi, mitä hän aikoi. 'Minä olen nähnyt unta’, selitti Jamile, 'mutta paneudun kohta jälleen makuulle.' Sen sanottuaan hän suuteli Muntahaa, joka vaipui jälleen uneen. Tänä aamuna Muntaha heräsi tavallista myöhemmin. Hän otaksui vanhemman sisarensa jo poistuneen huoneesta. Kun Merjem, hänen äitinsä, häneltä asiaa tiedusteli, hän ei tietänyt mitään sanoa. Jamilea etsittiin koko kartanosta, pihalta ja puutarhasta. Hän ei ollut missään, ja kukaan ei ollut häntä nähnyt. Akkarilaisten vieraittemme hallussa olevat huoneet olivat yhä suljetut: kenelläkään ei ollut oikeutta niihin tunkeutua, ennenkuin he itse kutsuivat, sillä he olivat niissä ehdottomia käskijöitä. Minä ihmettelin vain heidän hiljaisuuttaan: olimmehan illalla sopineet siitä, että päättäisimme kaupat varhain aamusella! Butros lähti talliin, josta hevoset olivat poissa, lukuunottamatta Selmaa, raudikkotammaa, jonka olin mielinyt saada omakseni. Me etsimme vieraittemme palvelijoita, mutta he olivat tiessään. Päätimme tunkeutua vieraittemme huoneisiin — ne olivat tyhjät. Ei ollut enää epäilemistäkään; he olivat lähteneet yöllä, ja Jamile heidän kerallaan.

— Epäilemättä, koska oli vastustelematta poistunut huoneestaan. Emme voi ajatellakaan heitä saavuttaa. Heidän ratsunsa ovat liian nopeat. Ja eivätkö he ole turvassa jo Edenin kylään saavuttuaan? Edeniläiset vihaavat meitä; he eivät suostuisi väkivallan käyttämiseen alueellaan. Pakolaiset ovat niinmuodoin toistaiseksi välttäneet meidän kostomme. Asianamme on vain täyttää velvollisuutemme ja tuomita Jamile.

Tuomita Jamile! Meidän piti tuomita Jamile, ja minä olin tuomarien joukossa! Voinko suostua sellaiseen tehtävään, vaikka hän olikin syyllinen ja vaikka hän oli minut pettänyt? Kauhu pidätti minua, kun ajattelin vetäytyä pois. Minä otin äänetönnä osaa näihin traagillisiin keskusteluihin. Toinen valkopartainen vanhus pyysi selitystä:

— Luulen voivani teille vastata, sillä olen asiaa harkinnut. Jokaisessa maassa on omat erikoiset tavat ja omat uskonnolliset käsitykset. Tahtoessaan ottaa vaimon — ja tehän tiedätte, että hän voi tuoda haaremiinsa useampiakin — hän luovuttaa valitsemansa vanhemmille puolet myötäjäisiä. Hän ei saa myötäjäisiä, kuten on laita meidän keskuudessamme, vaan hän itse antaa ne. Toinen puoli on taattu puolisolle kuoleman tai eron varalta. Omar-bei-el-Hussein on tahtonut maksaa minulle tyttäreni myötäjäiset uskontonsa ja maansa tavan mukaan. Hänen tammansa on verrattoman kallisarvoinen, mutta sittenkin hän on pettänyt minut kaupoissa. Jätti minulle hevosen ja varasti minulta lapsen.

— Tuho hänen osakseen! toisti šeikki, jonka näennäinen levollisuus tuntui minusta pahaaennustavaita. Mutta tuho tulkoon Jamilenkin osaksi!

— Kuinka ei kukaan ole yöllä kuullut kylätien soran räiskyvän ratsujen kavioiden alla?

— Varsin yksinkertainen juttu, virkkoi Butros. Ovat kietoneet kaviot riepuihin. Jamile on ratsastanut valkoisella tammalla. Yö oli pimeä; kuutamoa ei ollut.

— Mistä tiedät, kysyin minä, että Jamile on noussut valkoisen tamman selkään? Onko joku hänet kohdannut? Onko joku hänet nähnyt?

— Ei kukaan. Mutta tamma oli varmaan tuotu tänne siinä tarkoituksessa.
Retkeä on suunniteltu jo kauan ennakolta.

Mutta läsnäolijat eivät käsittäneet, millaisen johtopäätöksen aioin tehdä tuon ennakkoharkinnan nojalla. Šeikki joudutti asian käsittelyä ja vaati tytärtään tuomittavaksi.

— Ei, sanoin minä, hän ei ole minua pettänyt Hän oli peruuttanut minulle antamansa lupauksen.

— Kysymättä minun suostumustani? Hän ei voinut kihlautua eikä kihlaustaan purkaa saamatta lupaa minulta.

Hän tehosti isän arvovaltaa. Se seikka, etten esiintynyt itsepintaisemmin, ei johtunut alamaisuudesta, vaan siitä, että tahdoin pysyä vartiossani ja yrittää vieläkin pelastaa Jamilea.

— Tätä rikosta suurempi on muuten toinen, virkkoi taas Rašid-el-Hame. Tyttäreni on pettänyt heimonsa ja uskontonsa. Hän on antautunut viholliselle ja uskottomalle. Kadišan laaksossa ei ole milloinkaan sellainen häpeä kohdannut yhtäkään perhettä. Sydämemme ovat puhtaat kuin ne vedet, jotka virtaavat vuoriemme huipuilta. Minä sanon teille totisesti: Jamile ei ole enää minun tyttäreni.

Hän oli noussut, kädet kiroukseen kohotettuina, ja näytti siinä, pitkään mustaan kullankirjaeltuun abaijeensa puettuna suunnattoman suurelta ja pelottavalta. Sitten hän yhtäkkiä lysähti kasaan kuin ukkoseniskemä seetripuu, ja meidän täytyi häntä tukea. Pappi, ollenkaan säälimättä isän luhistumista, joka oli toistuva vielä tuonnempana, lausui ensimmäisenä sen kohtalokkaan sanan, jonka olin jo vähän aikaa tuntenut leijuvan ilmassa mustan linnun tavoin:

— Kuoleman, korosti Butros leppymättömin äänin, joka kaikui kaikkia muita sointuisampana.

Minä pelkäsin tuon kauhean sanan kuuluvan siihen naistensuojaan, missä itkivät Merjem ja Muntaha. Tässä hälinässä, jonka oli aiheuttanut kaikkien ympärilläni olevien tuomiovaatimus, minä pyysin puheenvuoroa, jonka entiselleen toipunut šeikki minulle soi.

— Te iskette poissaolevaa, ja siihen ei kenelläkään ole oikeutta. Evankeliumi ei oikeuta meitä tuomitsemaan tutkimatta, ja siinäkin tapauksessa se velvoittaa meitä armahtamaan. Se, joka armahtaa, on toisia parempi.

— Syylliset on rangaistava, vaati pappi. Hän on avionrikkoja, valapatto ja uskonluopio. Hänen tuomitsemisen tulee olla esimerkkinä maroniittitytöille.

Ylenkatsottu rakkauteni ei voinut enää muuta tehdä kuin puolustaa tuota liian rakasta syyllistä, ja minä syöksyin jonkinlaisen huumauksen tilassa siihen tehtävään.

— Ei, vakuutin minä, te ette voi tuomita Jamilea hankkimatta asiasta parempaa selkoa. Kuka todistaa teille, ettei hän ole joutunut väkisin viedyksi? Minkä nojalla voimme uskoa hänen asiaan suostuneen?

— Eivätkö muhamettilaiset osaa noitua matkan päähän? Eikö heillä ole loitsulukuja? Eivätkö he ole yhteydessä demoonien kanssa?

— Kuten näette. Ennenkuin voitte tuomita hänet kuolemaan, teidän tulee häntä tutkia.

Vanhat viisaat hyväksyivät lausumani, heiluttivat päätään ja kohottivat katseensa kattoon:

Šeikki, joka säilytti tuomarintoimensa koko arvokkuuden, vaikka asia siirtyi toistaiseksi, eikä näennäisestä sankaruudestaan huolimatta voinut suhtautua välinpitämättömästi tyttärensä kohtaloon, kääntyi Butrosin puoleen käytellen kaikkea isän ja tuomarin käskyvaltaa:

— Minä käsken sinua, Butros: mene ja hae sisaresi vihollistemme luota. Khalil Khuri on kumppaninasi tehtävässä, jonka nyt sinulle uskomme valtamme nojalla ja joka sinun on suoritettava meidän tyydytykseksemme. Neuvottelu on päättynyt ja tuomio siirretty toistaiseksi, kunnes Jamile täällä ollen vastaa kysymyksiimme ja saa lopullisen tuomionsa.

Niin olin asiaan puuttuen onnistunut siirtämään pakolaisen tuomitsemisen tuonnemmaksi. Mutta tehtäväkseni oli annettu lähteä hänen jälkeensä aina ryöstäjän asuinsijoille saakka.

— Kuinka voimmekaan päästä hänen jäljilleen? kysyin Butrosilta. Akkarin maa on suuri, siellä on lukuisia kyliä hajallaan vuoriston ja meren välimaalla.

Hän vei minut talliin, missä osoitti raudikkotammaa, jota hyväili ja silitteli.

AKKARIN MAILLA.

Minun olisi pitänyt johtaa retkikuntaa, jos olisin vaatinut itselleni sulhasen oikeuksia. Jamile oli minulle luvattu, hän kuului minulle oman suostumuksensa ja isän lupauksen nojalla. Mutta hän oli peruuttanut suostumuksensa. Se, mitä mielessäni liikkui, ei muuten jättänyt minulle johtamisen mahdollisuutta eikä kykyä. Se solvaus, jonka valapattoisuus oli kohdistanut heimooni, uskontooni ja minuun itseeni, ei ollut vieroittanut minua hänestä. Eikä siinä kyllin: minä tunsin hänessä saman rakkauden voiman, joka oli tehnyt minut alamaisekseen. Hänen rikollinen intohimonsa loi välillemme sen, mitä kihlauksemme ei ollut kyennyt aikaansaamaan: sielun ja ruumiin yhdyssiteen. Hän kaipasi kiihkeästi samoinkuin minä, hän antautui minun tavallani; mutta hänet oli vallannut eräs toinen samoinkuin hän itse vallitsi minun elämääni. Me olimme yhdenlaiset, ja minä menetin hänet. Minä en suinkaan vihannut häntä, minä ymmärsin hänet ja olin ainoa hänen ymmärtäjänsä. Kerrassaan kauhistuin ajatellessani hänen olevan suojatta sen rakkauden voiman vallassa, joka kiidättää meitä kuin virran vesi ruohonkortta. Kuinka hänen tulisikaan käymään vieraalla maalla, tuon tuntemattoman seurassa? Omar näet oli tuntematon hänelle samoinkuin minulle. Minä tahdoin lakkaamatta suojella häntä. Näin hänen jälleen suutelevan käsiäni ikäänkuin minusta turvaa hakien. Surkuttelin hänen rakkauttansa, koska rakastin itse.

— Nouse sinä, isäni, harmaan tamman selkään. Se on Bšarren paras ratsu. Minä otan raudikkotamman, jonka he ovat meille jättäneet, ja kanssamme lähtee vain erikoinen palvelijani Elias.

— Mitä, huudahdin minä, vain Elias, ja heidän saattueeseensa kuuluu viisitoista tai kaksikymmentä miestä! Emmehän voi kolmen miehen väellä taistella heidän kanssaan.

— Me emme tuo häntä takaisin väkivalloin. Koko Akkarin maa on muhamettilaisten asuttama.

— He eivät ole vielä muhamettilaisella alueella. — He ovat liian kaukana edellämme.

He olivat tosiaankin useiden tuntien etumatkan päässä. Minä viittasin suotta siihen, että matka joutui yöllä hitaammin. Päivänkoitto, joka on vielä elokuussa sangen varhainen, toimi valoa tuoden heidän rikoskumppaninansa. He olivat aikoja sitten saapuneet Edeniin ja sivuuttaneet sen ja olivat nyt hyvässä turvassa sen valitettavan riitaisuuden nojalla, joka hajoitti maroniittikyliä vihamiesten hyödyksi. Butros selitti minulle suunnitelmansa: meidän piti lähteä vain vakoilemaan löytääksemme Jamilen uuden tyyssijan ja olla aiheuttamatta minkäänlaista hälyytystä. Myöhemmin meidän oli määrä lähteä uudestaan matkaan: emme voineet toivoa saavamme nuorta tyttöä ryöstetyksi muuten kuin viekkauden avulla, ja se vaati valmistelua.

Butros arvasi, kuinka kamalan tuskalliselta minusta täytyi tuntua tuon 'myöhemmin’, mutta hän suhtautui asiaan välinpitämättömästi.

Ei, rikos ei ollut vielä tapahtunut. Jamile pakeni ratsun selässä rakastajansa keralla; hän ei ollut vielä hänen omansa. Me voisimme vielä saavuttaa heidät matkalla, jos he pystyttäisivät telttansa yöksi ja naisen väsymystä peläten luopuisivat siitä ajatuksesta, että etäinen Akkar oli saavutettava kertaakaan levähtämättä. Jouduttamalla kulkuamme yllättäisimme heidät yölevollansa.

Samassa oli johtunut mieleeni tämä kauhea kuva: Jamile Omarin käsivarrella tarjoten valkean ruumiinsa uskottoman hyväiltäväksi. Tuo näky tuntui polttavana tulena omassa ruumiissani. Nyt muuttui rakkauteni vihaksi, joka toivotteli kärsimyksiä ja kuolemaa. Minä rukoilin Butrosia, ystävääni ja veljeäni, lähtemään kiireesti ja voimallisesti.

— Niin, lopetti hän puheensa tapansa mukaan johtaen asian päätökseen. —
Voihan hänet ainakin surmata.

Sisar ei ollut enää hänen sisarensa; hän ajatteli kylmäverisesti sellaista ratkaisua, ja minä, mustasukkaisuuden vimman vallassa, en väittänyt vastaan. Hän keräsi nopeasti joukkokuntaansa kuuluvat nuoret miehet, joita tapasi johtaa metsästysretkillä ja kansallistanssissa. Mutta aikaa sentään kului, ja sillävälin vihollisemme pitensivät etumatkaansa, joten meillä oli yhä vähemmän toiveita saavuttaa heidät. Minä en voinut enää ajatella muuta kuin yöllistä retkeä. Sitäpaitsi olin joutuva koko kyläkunnan naurun esineeksi. ’Onnensa päivinä ihminen on kuin puu, jonka ympärillä väkijoukko pysyttelee sen kantaessa hedelmää; mutta kun sato on korjattu, joukkio sen hylkää jättäen sen yksinään kärsimään helteestä ja pölystä’. Morsiameni oli hylännyt minut ja paennut muhamettilaisen kanssa. Sellaista ei ollut vielä sattunut kenellekään, yksikään Bšarren tyttö ei ollut tehnyt itseänsä vikapääksi sellaiseen kolminkertaiseen petokseen, ja sama hylkäystuomio, väärämielinen kuten yleinen mielipide ainakin, oli meidän osanamme, hänen ja minun. Minä havaitsin, ettei tuosta aiheutunut minulle mitään katkeruutta, vaan että kenties tunsin salaista nautintoakin huomatessani siten läheneväni Jamileä, vaikkapa vain toisten ihmisten ylenkatseen nojalla.

Me lähdimme pitäen suurta sotaista hälinää, ikäänkuin olisimme olleet menossa ristiretkelle. Mutta minä tiesin, että meidän keskuudessamme lähtöhälinä on aina melkoinen.

Butros ratsasti joukon etunenässä raudikkotammalla, jota Omar oli nimittänyt Selmaksi. Minä ratsastin hänen jäljessään ja kehoitin alinomaa häntä jouduttamaan kulkua. Hevosemme olivat nopeammat, ja meidän täytyi yhä useammin hiljentää vauhtia odottaaksemme tovereitamme. Minua alkoi kaduttaa, että olimme vedonneet heidän avunantoonsa. Eikö olisi ollut parempi lähteä vain Butrosin keralla ja tarpeen tullen ampua ryöstäjiä etäältä?

Minä en enää välittänyt elämästä, ja Butros kykeni varmaan suoriutumaan pahimmastakin paikasta. Šeikki Rašid-el-Hame oli määrännyt, ettemme saaneet joutua käsikähmään muhamettilaisella alueella, mutta enkö voinut luottaa siihen, että väkivaltainen Butros tulisi rikkomaan tuon määräyksen?

Kornet-es-Saudan huipulta, jonne olemme saapuneet, näette koko sen seudun, jonka halki kuljimme takaa-ajoretkellämme. Kääntäkää katseenne merestä, joka Tripolin luona alkaa kaartua sisäänpäin painuen pehmeästi Akkarin lahden avoimeen syliin. Nouskaa sitä reunustavilta hedelmällisiltä tasangoilta pengerminä kohoaville kukkuloille. Niiden ja Libanonin välillä näette koleisia, lattealakisia kunnaita, jotka ympäröivät verrattain avaroita ja hyvinviljeltyjä laaksoja tai kapeita rotkoja, joiden pohjalla kiemurtelee virtaavia vesiä. Katsokaa, kuinka värit vaihtuvat: toisinaan on näkyvissä punaisia kallioita, toisinaan viheriäisiä keitaita. Katseenne etsii turhaan kyliä; ne piiloutuvat notkoihin tuulen suojaan tai sulautuvat harmaille värituntuineen erottamattomasti ympäristöönsä…

Lähdettäessä Edenistä, joka on Bšarren kanssa kilpaileva kauppala ja tavallaan vuoriston pääkaupunki, Butrosin raudikko lähti kulkemaan kapeata tietä läpi kuusi- ja seetrimetsän. Seetrit eivät kumminkaan olleet meidän seetreihimme verrattavat.

— Hevosilla ei ole vainua, huomautin minä kumppanilleni. On mieletöntä luottaa tuon eläimen vaistoon.

— Se ei meitä petä. Se noudattaa täsmälleen samaa tietä kuin tulomatkalla. Me suuntaudumme kohti Siriä.

Sir on suuri arabialainen kylä Libanonissa, erään korkean kalliojyrkänteen juurella. Se on rakennettu niiden könkäiden kynnykselle, joita muodostaa kuohuvana suihkuna syöksyvä vuorivirta. Meidän saapuessamme naiset, jotka olivat ulkona vettä ammentamassa tai lapsia kaitsemassa, pakenivat nopeasti asumusten sisäsuojiin. Asumukset muistuttivat kivikuutioita, ja niissä oli yksi ainoa aukko. Ne ovat köyhempiä kuin meidän puolessamme; niillä seuduilla vallitsee suurempi ero maataomistavan herran ja fellahin välillä. Miespuoliset asujaimet sitävastoin kokoontuivat ikäänkuin olisivat saaneet ennakolta tiedon tulostamme ja katselivat meitä hellittämättä, julkeasti, melkeinpä uhkaavastikin. Levottomat seuralaisemme vaativat pysähtymään, ja me noudatimme heidän vaatimustaan hieman kauempana, syrjäisessä paikassa. He pyysivät meitä selittämään, millaiseksi ajattelimme seikkailun muodostuvan. He olivat lähteneet iloisin mielin, ikäänkuin huviretkelle tai metsästämään, mutta havaitsivat nyt yhtäkkiä retken vaarallisuuden. Kuten useinkin on meikäläisten laita, he siirtyivät kerkeästi innostuksesta pelon valtaan ja kuvailivat pitkin puhein meille sitä varomattomuutta, johon tekisimme itsemme syypäiksi, jos tunkeutuisimme kauemmaksi vihollisen alueelle.

— Te unohdatte sukuani kohdanneen solvauksen, huomautti Butros närkästyneenä.

— Se on yksityisluontoinen solvaus, vastasivat toiset. Se edellyttää ainoastaan yksityistä kostoa.

— Niin, sillä tavalla te taistelitte druuseja vastaan Deir-el-Kamarin ja Zahlen verilöylyjen aikana. Esi-isänne olivat urhoollisemmat.

— Me emme tietäneet, että oli poistuttava maroniittien alueelta, huomauttivat he olematta suinkaan aivan väärässä. Sota on sotaa, ja me emme ole sotakannalla muhamettilaisten kanssa.

— Hyvä, virkkoi Butros halveksivasti. Palatkaa paimentamaan lampaitanne ja vuohianne. Teille ei kannata antaa käteen pyssyä. Minä en teistä huoli; korjautukaa tiehenne!

Hän oli väärässä. Hän rikkoi isänsä määräykset ja oli saattaa vaaraan pienen joukkonsa hengen, vieläpä kenties maroniittikansan rauhan ja tulevaisuuden. Niinmuodoin hän osoitti nuoruuden olevan esteenä toimittaessa johtajana. Hänen tärkeimpiin ominaisuuksiinsa kuuluivat kuitenkin päättäväisyyden ja rohkeuden ohella asioiden selvä oivaltaminen ja pettämätön arvostelukyky. Hän havaitsi erehdyksensä, ja kun kumppanimme, epäröityään, oliko noudatettava jalomielisyyttä vai viisautta, lähtivät paluumatkalle, hän joudutti tammansa laukkaan saavuttaakseen heidät. Myöhemmin sain kuulla hänen voittaneen heidät puolelleen muutamilla ylevämielisillä sanoilla, siinä määrin, että he olivat tarjoutuneet seuraamaan meitä perille asti ja antautumaan kaikkiin meitä uhkaaviin vaaroihin. Mutta hän ei siihen suostunut. Myöhemmin he osoittivat hänelle useissa tapauksissa luottamustaan ja antaumustaan. Sillä tavoin voi mies meidän vuorillamme luoda kiihkomieltä. Butros olisi ollut Libanonissa tärkeällä sijalla, jos olisi sinne jäänyt. Hän oli toisenlainen sissi kuin Josef Karam.

Me jatkoimme takaa-ajoamme, vain uskollinen Elias seuralaisenamme, noudatellen vuoripuroa, joka syöksyy aivan pian, Btermesin kylän tienoilla, Nahrel-Barediin, erääseen Akkarin seudun jokeen. Mieltäni kalvavasta tuskasta huolimatta tunsin hämmästystä huomatessani ne vastakkaiset vaikutelmat, joita tarjosivat louhikkoiset, valtavina kohoavat vuorenseinämät, tammien vakaantumma lehvistö ja helakasti hymyilevät laakeriruusulehdot. Tuskani kuitenkin siitä vain kiihtyi. Jamile oli kulkenut ennen minua tämän kauneuden keskitse, Jamile, jota Omar opasti isäntänä esitellen hänelle maatansa. Omar oli kenties taittanut hänelle laakeriruusun oksia koristaakseen niillä hänen satulaansa ja ilahduttaakseen häntä; olin näet huomannut revittyjä pensaita.

Me painuimme syvään kuiluun, jonka nimenä on Uadi Gehannem. Tämä nimi merkitsee 'Helvetin laaksoa'. Virtaava vesi syöksyy siinä uomaa ahdistavia kallioita vasten muodostaen rajuja tai haikeasti huokailevia putouksia. Mutta rinteitä varjostavat kauniit puut, varsinkin plataanit, ja läheisillä kukkuloilla kasvaa raudustammia ja mäntyjä. Meidät yllätti ilta tässä rotkossa, eräs niitä kauniita elokuun iltoja, jotka laskeutuvat liian nopeasti janoavan maan yli ja sytyttävät sammuessaan taivaan rusohohteluun. Illan hohde heijastui melkein verenvärisenä vuoripuron kapeaan kalvoon.

— Ei, sanoin minä pyytäen. Ne voivat vielä liikkua eteenpäin. Huomenna on liian myöhäistä.

— Raudikko ohjaa meidät oikeaan. Sinun tarvitsee vain jättää ohjas valtoimeksi.

Butros ei tahtonut vastustella minua. Hän puolestaan olisi pitänyt parempana vähempää varomattomuutta ja suurempaa neuvokkuutta. Mutta rohkeammat suunnitelmat herättivät hänessä mielenkiintoa.

Olimme jo aikaisemmin huomanneet metsän aukeaman, missä edellinen karavaani oli ilmeisesti nauttinut ateriansa ja lyhyen levon. Tallattu nurmi, rypäletertut, luut ja muut ruoan jätteet osoittivat sitä aivan eittämättömästi. Selma johti meitä pitkin oikeata jälkeä niinkuin metsäkoira ajaa jänistä tai gasellia. Muisti korvasi puuttuvan vainun. Aivan pian olimme hämärän ja yksinäisyyden peitossa. Juoksevan veden humu kykeni tuskin häiritsemään hiljaisuutta: se oli niin yksitoikkoinen, ettemme vähän ajan kuluttua sitä juuri enää kuulleetkaan. Hevosen kavion kolahtaminen kiveen herätti paljoa enemmän huomiotamme. Päittemme päällä, ylen korkealla, välkkyivät tähdet. Kapeneva kuunsirppi ei ollut vielä ilmaantunut näkyviin. Niin me etenimme pimeässä, vieraaseen maahan häipyneinä. Minä tunsin kuitenkin syvää nautintoa saadessani kulkea Jamilen jäljessä, lähestyä häntä jokaisella ratsuni askelella. Kärsimykseenkin sisältynee oma hurmionsa: se liittää meidät rakastettuun olentoon, ei ruumiillisesti, vaan sen nojalla, mikä on salaisinta ja syvintä tuntemiskyvyssämme. Nautinnon ja kärsimyksen lähteet joutuvat siten nuoruudessa yhtymään toisiinsa. Kahdenkymmenen vuoden iällä onnettomuudet ovat muovattavissa laulun muotoon. ’Jamile, missä oletkaan nyt? Minkätähden et ole jäänyt sisartesi luo siihen taloon, jossa suihkulähde suloisesti helisee? Saanko vielä kerran nähdä sinun vaaleat hiuksesi — hiuksesi, jotka varmaan ovat yön kastehelmien kostuttamat — silmäsi, jotka ovat siniset kuin tyynenä päilyvä meri, kullanhohtoiset poskesi, kaulasi, joka on kuin norsunluinen torni, ja niskasi ja käsivartesi lumen, jonka havaitseminen sai minut vapisemaan? Eikö kauneutesi kuulukaan enää minulle? Eikö kauneutesi kuulukaan enää sinulle? Jamile, minä lähestyn sinua pimeässä. Etkö kuule minua, Jamile?…’

Me kuljimme seudun halki, joka näytti asumattomalta. Pitkin väliajoin kuuluva koirain haukunta antoi kuitenkin tietoa meidän läsnäolostamme. Ne saattoivat olla kulkukoiria. Sitten tuli avuksemme kuunsirppi näyttäen meille kunnaan juurelle kasautuneen kylän. Raudikko pysähtyi neliskulmaisen talon valkean julkisivun eteen. Me olimme perillä. Minua erottivat Jamilestä vain nuo seinämuurit. Butros oli jo tottunein silmin perehtymässä paikallisuuksiin voidakseen ne toiste tuntea, kun Selma suureksi ihmeeksemme alkoi jälleen liikkua ja lähti nousemaan rinnettä ylös. Rinteen puolitiessä se jälleen pysähtyi ja hirnahti iloisesti. Hirnahdukseen kuului kohta vastaus. Me olimme suuren kesähuvilan edustalla. Sen parvekkeet olivat laakson puolella, ja niiltä näkyivät linnunlauluiset lehdot ja leikkivät, virtaavat vedet.

— Tämä. Toiseen on Omar-bei-el-Hussein varmaan jättänyt Jamilen. Se merkitsee, että hän aikoo mennä naimisiin hänen kanssaan oman uskontonsa menoja noudattaen.

Minä join tuon selityksen, ja polttavat huuleni virkistyivät siitä kuin jäätelöjuomasta. Jamile oli siis koskematon. Me emme olleet saapuneet liian myöhään. Voimme hänet vielä vapauttaa. Hän ei laskeutunut vielä uskottoman vuoteeseen. Omarin osoittama kunnioitus soi meille aikaa.

— Otaksun niin. Selma ei olisi pysähtynyt ensimmäisen asumuksen luo, ellei Tadmor, toinen tamma, olisi jättänyt sinne taakkaansa. Jamile on varmaan ratsastanut Tadmorilla ja bei valkoisella tammalla.

Hän vastasi niin vakuuttavasti, ettei mikään epäily ollut mahdollinen. Emme kuitenkaan voineet jäädä pitkäksi ajaksi tuon uinuvan puiston edustalle. Läsnäolomme voitiin havaita. Sitä ilmaisi kuutamo ja hevostemme kuopivat kaviot. Butros kysyi hiljaisin äänin palvelijaltaan:

— Btermesistä lähdettyämme sivuutimme oikealle puolellemme jääneen kylän, missä koirat haukkuivat. Se on Hauara. Tämän kylän täytyy olla vuoriston Šrar. Tuossa on virta.

— Oli muutamia maroniitteja. Malttakaahan. Minä asustin kylän laidassa, erään kristityn vanhuksen luona, jonka nimi oli Jusef Abbud.

Hän lähti kulkemaan etunenässä. Selma poistui hieman vastahakoisesti paikasta, johon oli pysähtynyt päätänsä pudistellen ja ilmaisten kärsimättömyyttään: se haistoi tallinsa eikä tahtonut mielellään lähteä pois sen luota. Mutta Butros osasi kesyttää eläimiä samoinkuin ihmisiäkin. Elias kolkutti kylän rakennusryhmän ulkopuolella sijaitsevan mökin rappeutunutta ovea saamatta minkäänlaista vastausta.

— Jumala teitä varjelkoon! riensi Elias sanomaan osoittaakseen, että olimme saman uskon tunnustajia.

Ovi avautui nyt kokonaan. Vanha fellah asui yksinään. Hänen lapsensa olivat verilöylyjen jälkeen muuttaneet Amerikkaan; hän itse oli korkean ikänsä vuoksi kieltäytynyt vaihtamasta olosijaansa. Vieraanvaraisuuden lakeja noudattaen hän tarjosi käytettäväksemme asumuksensa, joka oli pieni ja likainen, ja meillä ei ollut valinnan varaa. Me sijoitimme hevosemme ahtaaseen ja melkein ränsistyneeseen talliin ja laskeuduimme matoillemme havaittuamme mahdottomaksi yön aikana hyökätä taloon, jossa lepäsi Jamile — Jamile yksin, mutta vanhojen muurien, lujien lukkojen ja asestettujen vartijoiden suojassa.

HUNNUTETTU JAMILE.

Seuraavana aamuna Jusef Abbud, vanhus, selitti meille asioita. Suuri hedelmä- ja puutarhojen ympäröimä huvila kuului Omar-bei-el-Husseinille, joka omisti koko kylän ja paikkakunnan, mutta vietti siellä ainoastaan kevään ja kesän. Syksyn tultua hän aina laskeutui vuoristosta asuakseen Tripolissa sijaitsevassa palatsissaan. Vanhus ylisti Omariansa siinä määrin, että se minua loukkasi: hän oli kaikkein herttaisin herra, suuri haukkajahdin harrastaja, antelias ja isoinen, kohteli hyväntahtoisesti talonpoikiaan ja suvaitsevasti kristittyjä. Šrarissa hänestä pitivät kaikki, maroniititkin, ja koko Akkarin maassa mainittiin hänen hevosiaan, varuksiaan, vaatteitaan ja hienoa käytöstään. Yksi ainoa seikka riitti häntä luonnehtimaan: metsästysretkellä ollessaan hän ohjasi hevosensa syrjään säästääkseen talonpoikien viljelyksiä.

— Yksi ainoa, jonka hän on äskettäin hylännyt, uskontonsa suoman oikeuden mukaisesti.

— Muutamia päiviä sitten. Hän on lähettänyt Jasminen Tripoliin, mutta on sitä ennen maksanut hänen myötäjäisensä kaksin kerroin antamalla hänelle jalokiviä, silkkikankaita ja mattoja. Hän on jalomielinen ruhtinas.

Ryöstö ei varmaankaan olisi herättänyt vanhuksen mielenkiintoa, ellei olisi tullut kysymykseen uskonto.

— Onko hän vienyt hänet väkisin, tehdäkseen hänet orjattarekseen, kysyi ukko.

— Suosiosta tai väkisin, mennäkseen hänen kanssaan naimisiin. Šeikki
Rašid-el-Hamen tyttärestä ei ole jalkavaimoksi.

Butros kertoi, kuinka olimme ensin pysähtyneet valkoisen rakennuksen luo ja millaisia johtopäätöksiä oli sen nojalla tehty. Ne olivat olleet oikeat päättäen niistä selityksistä, joita nyt aiheuttivat.

— Se on Mohammed-bei-el-Jasinin asumus. Mohammed on kunnianarvoisa, viisas vanhus ja Omarin setä. Eräs hänen vaimoistaan, Abla, on ollut äitinä Omarille, joka on jo pienenä menettänyt vanhempansa. Jos Omar on jättänyt sisarenne äitinsä Ablan luo, on tosiaankin luultavaa, että hän aikoo ottaa hänet puolisokseen. Mutta siinä tapauksessa sisarenne on suostuvainen.

— Me tiedämme sen, päätti Butros. Kuinka paljon maroniitteja on täällä
Šrarissa?

— Suunnilleen kaksikymmentä, ja me elämme sovussa muhamettilaisten kanssa, joita on lähes kolmesataa.

Hän oli suojeleva meitä niin kauan kuin viivyimme hänen luonansa. Poistuttuamme hän ei enää voisi tapahtumista vastata. Hän kehoitti meitä pysyttelemään piilossa ja lupasi lähteä kuulustelemaan uutisia, ja me suostuimme ehdotukseen. Omar-bei-el-Husseinin naimisiinmenon täytyi herättää kyläkunnassa suurta huomiota. Asian yhteydessä tultaisiin panemaan toimeen juhlia. Kenties kävisi mahdolliseksi ryöstää Jamile kansanhuvien hälinässä.

Ukko lähti ulkosalla sijaitsevalle kauppapaikalle jalkaansa viistättäen ja palasi muutaman tunnin kuluttua tuoden mukanaan hedelmiä, vihanneksia ja lampaanneljänneksen. Sitäpaitsi hänellä oli mukanaan täsmällisiä tietoja. Torilla ei tosiaankaan puhuttu mistään muusta kuin edellisenä iltana ratsain Šrariin tuodusta muukalaisnaisesta, joka oli kallisarvoisena olentona sijoitettu kunnianarvoisen Mohammedin haaremiin vanhan ja uskollisen Ablan huostaan. Eräs fellah väitti nähneensä hänen kasvonsa tulisoihdun valossa, kun hänet oli otettu vastaan talon ovella. Huomatessaan olevansa katseiden esineenä hän oli tarttunut Omarin keffijeen ja hunnuttanut kasvonsa arabialaisten naisten tavoin. Hän oli ollut kaunis kuin yön kuutamo.

Huntua koskeva seikka minua kovin hämmästytti. Se osoitti liiankin selvästi, että Jamile oli rakkautensa vuoksi luopunut uskostaan. Hän oli luopunut vapaudestaan saada lähteä ulkosalle kasvot ja hiukset paljaina. Ja minua vapisutti, kun ajattelin, että kenties kohtaisin hänet voimatta häntä tuntea. Butros piti silmällä käytännöllisempää tarkoitusperää ja tiedusteli, kuinka naimisiinmeno tapahtui muhamettilaisia juhlamenoja noudattaen.

— Kaikesta on huoli pidetty, kertoi ukko. Kadin määräämä ulema lukee tällä hetkellä rukouksia Mohammedin asumuksessa. Hänen riittävästi huudettuaan avuksi Allahia molempien perheiden jäsenet saapuvat hänen eteensä käsi kädessä ja vakuuttavat kihlautuneiden tahtovan mennä naimisiin ja myötäjäissumman olevan hyväksytyn.

— Molempien perheiden? kysyi Butros ankaran kiukun vallassa. Eihän täällä ole ketään muuta sisareni suvun edustajaa kuin minä.

Jusef Abbud heittäytyi sanaakaan vastaamatta ystävänsä eteen ja alkoi huokailla ja valittaa.

— Minä itken itseäni ja täkäläisiä maroniitteja, jotka joutuvat kaikki surmatuiksi. Huomaan, että olette tulleet tänne meidän tuhoksemme.

— Minä olen vain omilla asioillani. Nouse. Minä säästän Mohammedin teidän tähtenne. Minulle kuuluu toinen uhri. Jatka selityksiäsi!

— Vanhempien antaman selityksen jälkeen avioliiton solmimista koskeva asiakirja allekirjoitetaan kokouksen kestäessä ja lähetetään kadille luetteloonmerkitsemistä varten.

— Sitten? Sitten tulee epäilemättä toimeenpantavaksi juhla tansseineen ja lauluineen. Torilla olivat parhaat palat jo tilatut, ja minä näin liikkeellä soittoniekkoja. Omar tekee hyvin, minkä tekee; hän ei pidä väliä kustannuksista.

— Mutta, jatkoi Butros kyselyään, eikö kihlautuneita itseään kutsuta naittamistilaisuuteen?

— Ei, heitä ei kutsuta. Mutta tänä iltana, auringon laskiessa, puoliso viedään toisen luo sukulaisten ja ystävien saattelemana.

— Tarvittaessa niitä hänelle varmaan löydetään. Mohammedin valkoisesta asumuksesta Omarin pengermille johtaa rinnettä kohoava tie. Sisarenne kulkee sen matkan ratsain peitsi- ja miekkatansseja tanssittaessa, huilujen ja tamburiinien soidessa. Siitä tulee kaunis näytelmä.

Tosiaankin kaunis näytelmä! Voisinkohan sietää näkemistä? Butrosin mielessä alkoi jo kehittyä suunnitelma:

— Niin, herra, tänä iltana. Nuori mies on jouduttanut juhlamenoja, joko siitä syystä, että haluaa saattaa nuoren tytön turvaan, tai sentähden, että tahtoo saada hänet mahdollisimman pian syliinsä.

Butros ei enää kuunnellut jaarittelijaa, jonka jutut kiusasivat minua.
Hän kypsytteli päätöstään ja kertasi jälleen:

Olin arvannut, että menisimme odottamaan saattuetta Mohammedin valkoisen talon ja Omarin pengermäin välimaalle. Jamilen täytyi kulkea meidän ja pyssyjemme ohi. Mutta meidän piti ennen hänen tuloaan keksiä sopiva väijytyspaikka, jossa emme herättäneet kenenkään huomiota. Hääjuhlallisuudet tulivat siinä suhteessa avuksemme. Kaikki kyläläiset olivat kerääntyneet pyhitetyn asumuksen luo. Omarin nauttima yleinen suosio teki meille mahdolliseksi eristäytyä muista, ja me käytimme tilaisuutta taitavasti hyväksemme. Kiersimme suuressa kaaressa, piilotimme hevosemme metsikköön jättäen Eliaan niitä vartioimaan ja siirryimme lähemmäksi tietä. Silkkiäispuuistutusta reunustava pensaita kasvava metsänänne soi meille suojaa. Me laskeuduimme makaamaan helteen kuivaamaan ruohikkoon, pyssyt käsissä, päivänlaskua odotellen.

Pyssymme olivat ladatut. Emme kumminkaan olleet vaihtaneet sanaakaan siitä, kuinka ajattelimme niitä käytellä. Emmekö olleet yhtä mieltä, ja eikö yksimielisyytemme ollut välttämätön? Korvissani soi yhä vielä se kuolemantuomio, jonka pappi oli lausunut Hamen talossa ja jonka perheneuvosto oli vahvistanut naisten huokausten kuuluessa väliseinän takaa. Viivytys oli minulle myönnetty ainoastaan siltä varalta, että Jamile itse tulisi todistamaan joutuneensa väkivallan ja ryöstön uhriksi. Mutta nyt hän olikin saapuva aivan kohta vapaaehtoisesti, uuden uskonsa huntujen peittämänä, koko hääsaaton seuraamana, hän, uskonluopio ja valapatto, kulkien kohti asumusta, jossa häntä odotti vieraaseen uskoon ja vieraaseen heimoon kuuluva puoliso. Mitäpä hyödyttikään enää aikaileminen? Miksi viivyttelisimmekään tuomion toimeenpanemista? Me olimme kumpikin erinomaisia ampujia, varsinkin Butros. Kykenimme kaatamaan juoksusta kolmen tai neljän sadan askelen päähän gasellin tai metsävuohen. Tehtävämme suoritettuamme hyppäisimme ratsujamme selkään ja painuisimme vuoristoon. Syntyneen hämmingin nojalla saisimme hieman etumatkaa. Vaaranuhka ei muuten ollut milloinkaan Butrosia pidättänyt; minulle se olisi pelkäksi lohduksi.

Aurinko hidasteli painuessaan kukkulain taa, jotka peittivät meren näkyvistämme. Se loi karuun maahan punervan hohtelun, josta erosivat joen viheriä juova ja mänty- ja tammimetsiköt. En kumminkaan uskaltanut sitä rukoilla niinkuin olin muutamia viikkoja aikaisemmin sitä hartaasti rukoillut sulattamaan Libanonin lumia, jotta joutuisi se hetki, jona Jamile olisi minun. Tällä kertaa se voi painuessaan jouduttaa ainoastaan kuoleman hetkeä. Jamile oli kuolemaantuomittu, jota hänen pyövelinsä odottivat.

Kiihottaakseni kostontunteitani kertailin mielessäni eräitä Jusef Abbudin kertomukseen sisältyneitä yksityiskohtia. Edellisenä iltana, laskeutuessaan ratsultaan Mohammedin talon luona ja havaitessaan jonkun katselevan, nuori tyttö oli ottanut Omarin valkoisen keffijen ja verhonnut sillä kasvonsa. Sellainen menettely merkitsi heimonsa kieltämistä, sallimuksen varaan heittäytymistä, suostumista elämään siitä lähtien haaremissa erään miehen rakkautta varten. Mitä hän tiesikään tuosta miehestä? Onko olemassa salainen vaisto, joka ei meitä petä kuljettaessaan meitä kohti niitä valittuja olentoja, joita emme ollenkaan tunne ja joiden katse meidät vangitsee? Kilpakosijani kuva, sellaisena kuin se ilmeni ukon kertomuksessa, sai mustasukkaisuuteni lopullisen epätoivon valtaan. Minä aavistin, ettei Jamile ollut pettynyt; onnettomana hän kenties olisi herättänyt minussa sääliä. Tuo jalomielinen, hienotunteinen ja kaunis Omar, joka ennen hänen taloonsa tuomista oli paikat puhdistanut, jotta hän olisi ainoana, aivan kuin kristitty puoliso, tuo Omar, joka osoitti hänelle julkisesti kunnioitustaan ja antoi vartijaksi oman äitinsä, tulisi täyttämään hänen toiveensa. Siinä auringon laskiessa ajatellessani heidän rakkautensa riemuja painoin kasvoni maata vasten siten tukahduttaen raivon kyynelet.

Butros oli välinpitämätön ja puolittain unenhorrokseen vaipunut. Hän ei rasittanut itseään joutavilla ajatuksilla, mutta niinkuin väijyksissä oleva metsästäjä, havaitsi hänkin kaikki äänet. Yhtäkkiä tunsin hänen kätensä käsivarrellani.

Tie oli vielä tyhjä. Katsettaan kääntäen hän viittasi toiseen suuntaan. Eräällä Omarin palatsin parvekkeella kulki jono hunnutettuja naisia auringonlaskun puolella, ja eräs heistä osoitti esinettä, joka ei ollut vielä näkyvissämme. Olin kuullut Jusef Abbudilta, että vanha Abla oli lähtenyt ennakolta tulevan aviomiehen luo ottaakseen siellä vastaan vihityn vaimon ja äidin tai imettäjän sijaisena johtaakseen hänet häähuoneeseen.

Nuo viittoilevat naiset näyttivät hämmentelevän auringon kultaa, päivänkehrän painuessa kukkulan tasalle. Kuului oboe-soitinten valittava resitatiivi ja rumpujen kumea säestely, ja soitantoon yhtyi yksitoikkoinen ja haikea laulu, joka sai minut entistäkin levottomammaksi. Sitten aurinko yhtäkkiä hävisi näkyvistä, mutta sitä korvasi kohta heleä iltarusko, joka usein värjää Libanonimme näkörannat veripunaisiksi. Keskellä tätä traagillista loistoa, joka minun piti nähdä vielä toiste, kulki kulkuaan saattue: peitsillä varustettuja ratsumiehiä, jotka pyörähdyttelivät hevosiaan, ajoivat toisiaan takaa, kiihtivät ratsut laukkaan ja pysähdyttivät ne yhtäkkiä, jalankulkijoita, jotka liikkuivat rytmikkäästi, toisinaan nopeasti hypähdellen, esittäen miekkatanssia, jossa vaskikilvet kilahtelivat, nuoria, kevyihin, mustiin huntuihin verhoutuneita tyttöjä, jotka olivat kaksittain kiertäneet kätensä toistensa vyötäisille. Luulin aluksi Jamilen olevan heidän joukossaan. Vaivasin silmiäni yrittäessäni häntä tuntea noiden salaavien verhojen ja kudelmien läpi. He huudahtelivat iloisesti, ja heidän jalkojansa kohotti riemukas rytmi. He olivat toistensa näköiset siinä määrin, että tutun tunteminen oli kerrassaan mahdotonta. Siirsin pyssyni syrjään harkitsematta ollenkaan, ilmaisiko eleeni suuttumusta vai mielenkeventymistä.

— Ei vielä, selitti hän, ikäänkuin olisi ollut paremmin perehtynyt arabialaisiin tapoihin ja menoihin.

Samassa meitä hipoi eräs ratsastava peitsimies, ja oli sula ihme, ettei hän meitä keksinyt. Takanamme oleva Elias kykeni vain vaivoin pitelemään hevosiamme, joiden tömistely kuului kumeana. Meitä ympäröi vaara, mutta me olimme kokonaan metsästykseemme syventyneet. Riistamme oli ruhtinaallinen.

Vihdoin hän ilmestyi, Jamile, hänkin hunnutettuna, mutta erinomaisen helposti tunnettavissa! Kuinka olin voinut hetkeäkään otaksua, etten häntä tuntisi? Millainen oli hänen kauneuteensa kohdistuva solvaus! Toiset nuoret tytöt voivat hänen rinnallaan näyttää vain palvelijattarilta. Fellah oli siis nähnyt oikeammin kuin minä, hän joka oli verrannut Jamilea yön kauniiseen kuutamoon. Hän istui sen valkoisen tamman selässä, jonka Omar oli tuonut nähtäväksi Bšarreen ja jonka hopeiselta näyttävä loimi kimalteli tihenevässä hämärässä. Solakka ja voimakas Jamile oli kietoutunut izariin, avaraan, pitkäripsuiseen huiviin ja näytti veistokuvalta, jonka verhon laskokset eivät voineet salata rakenteen sopusointuisia suhteita. Kasvoille vedetty huntu ei sekään peittänyt häntä katseelta; minä kuvailin mieleeni hänen kullanhohtoiset poskensa, merenväriset silmänsä, koko tuon jumalaisen kukan, jonka olin nähnyt avautuvan ja kehkeytyvän. Sitten etsin hänen käsiänsä, joita omat käteni olivat lämmittäneet eräänä lumisena iltana.

Samassa havaitsin Butrosin kohottaneen pyssynsä tähtäysasentoon. En voi sanoin kuvailla kauhua, jonka valtaan äkkiä jouduin. Siirsin konemaisin ja nopein liikkein syrjään hänen pyssynsä piipun. Hän kääntyi minuun päin, etsi asian selitystä ja löysi sen heti.

Hän siis otaksui minun vaativan itselleni surmaamisen etuoikeutta. Jamile oli pettänyt uskonsa ja heimonsa, mutta oli pettänyt ennen kaikkea minut. Minun asianani oli panna täytäntöön kuolemantuomio. Butros suostui väistymään tieltäni, luovuttamaan laukauksen minulle, niinkuin kohtelias metsämies luovuttaa toiselle metsävuohen tai viiriäisen. Kuinka lieneekään: tuleeko meidän surkutella vai kadehtia sellaisia Butroseja, jotka kulkevat, suoraan eteenpäin mitään vaikeuksia ja minkäänlaista epävarmuutta tuntematta? Mutta eikö kuoliaaksi iskevä Butros olekin rakastavan Jamilen veli? Eihän viimeksimainittukaan ollut tuntenut niinkään arkailun eikä epäröinnin kosketusta. Hän kulki eteenpäin rakkautensa kunnian täydessä loistossa, hän meni kohtaamaan puolisoansa. Muutaman hetken kuluttua hänet annettaisiin rakastetulleen. Sallisinko sen ilkityön tapahtuvan? Butros oli tehnyt hyvin suodessaan minulle tilaisuuden. Minä en sallisi Jamilen saapua häähuoneensa kynnykselle. Suonissani virtasi veri polttavana, ja minä vuorostani kohotin pyssyni.

Hän tarjoutui. Uskon varmaan, että hän tarjosi itseään surmattavaksi. Takaani kuului selvästi hirnuntaa. Rašid-el-Hamen tamma, se, jonka hän oli luovuttanut minulle, koska se oli hänen tallinsa paras ratsu, ilmaisi kärsimättömyyttään. Jamile, joka oli usein sillä ratsastanut, varmaan kuuli sen samoinkuin minä ja tunsi äänen. Olin hieman kohottanut päätäni nähdäkseni paremmin. Jamile oli kuuluisa terävästä näöstään; hän epäilemättä aavisti, keitä silkkiäispuiden alla piili. Joka tapauksessa hän pysähdytti ratsunsa ja kääntyi meihin päin. Hän uhmasi meitä liikahtamatta. Hänen asentonsa ei ole minun keksintöäni. Ja tuo asento sanoi:

Minä annoin pyssyni vaipua. Jamile lähti jälleen liikkeelle, ja tie tyhjeni. Butrosta minun toimettomuuteni ärsytti:

En ollut voinut surmata, koska rakastin. Butros ei olisi minua ymmärtänyt, ja minä tyydyin vastaamaan:

— Oikein. Mutta me emme voi siepata häntä tässä viholliskylässä. Yritämme tehdä sen Tripolissa muutaman kuukauden kuluttua. Lähtekäämme kiireesti. Hän on kenties meidät nähnyt, ja meitä aljetaan ajaa takaa.

Me palasimme Eliaan ja hevosten luo ja kiidimme virran rotkoon, missä pimenevä ilta karkoitti päivän viimeistä valkeutta. Mutta me saimme paeta häiritsemättä: takaa-ajajat olivat eksyneet jäljiltämme tai Jamile ei ollut maininnut mitään.

Tämän yöllisen retken aikana, ratsuni kulkiessa höllin ohjaksin, minä kuvailin alinomaa mieleeni valkeata puolisoa, joka painuvan päivän hohteessa ja soiton soidessa kulki kohti rakastettunsa asumusta. Minun paetessani pimeässä varkaan tavoin, Omar, kaikkein herttaisin herra, riisui Jamilen hunnun, riisui kaikki hänen huntunsa. Minkätähden en ollut surmannut valapattoista? Mitä merkitsikään minulle, jos ryöstimme hänet Tripolissa, tämän hääyön jälkeen? Mutta sittenkin tunsin syvimmässäni, mieleni salatuimmissa kammioissa, joita olen myöhemmin tutkistellut, eräänlaista tuimaa ylpeyttä siitä, että olin hänet säästänyt, ikäänkuin olisi siten laadultaan muuttunut tuskani ollut hänen rakkautensa veroinen.

HAUKKAJAHTI.

Rašid-el-Hame oli tyytymätön meidän palatessamme. Butrosin kerrottua hänelle kaikki yksityiskohtaisesti ja todenmukaisesti näimme vihan täyttävän hänet niinkuin viini paisuttaa nahkaleiliä valmiina virtaamaan siitä ulos. Kuullessaan, että hänen tyttärensä oli suostunut menemään naimisiin muhamettilaisia juhlamenoja noudattaen ja että olimme nähneet hänen kulkevan saattueessa, soiton ja kukkien ympäröimänä ja valkoisten huntujen verhoamana kohti puolisonsa asumusta, hän nousi seisaalleen sellaisen tuskan vallassa, että luulimme hänen aikovan repiä abaijensa murheen merkiksi. Kookas, mustapartainen ja säihkyväsilmäinen mies muistutti niitä Vanhan Testamentin profeettoja, jotka arvelematta vuodattivat verta iäisen olennon kunniaksi. Eikö hän ollutkin yhtä majesteettinen kuin ylimmäinen pappi puettuna pyhiin koruihinsa, kullankirjaeltuun kaapuunsa, tiirikkaansa, tiaraansa, hienoon liinaan, sinipunervaan, purppuraan ja kaksin kerroin värjättyyn tulipunaiseen? Sellaisena hän minulle ilmeni uhraajan koko loistokkuudessa. Hänen väkivaltainen mielenliikutuksensa purkautui moitteina:

— Minkätähden ette surmanneet häntä, ennenkuin hän tuli saastutetuksi? Minkätähden sallitte hänen astua uskottoman kynnyksen yli? Hän oli kuulainne kantomatkan päässä, kuin šakaali tai susi, ja te ette ampuneet! Olette pelkureita, arvottomia nauttimaan sitä kunniaa, jonka teille osoitin uskoessani huoleksenne sukuani kohdanneen häpeän kostamisen!

Butrosin olisi tarvinnut sanoa yksi ainoa sana puolustautuakseen. Vain minä olin asiasta vastuussa, ja Jamile sai kiittää eloonjäämisestä minua. Mutta Butros, sotamies, ei pettänyt kumppaniaan. Hän ei tahtonut erottaa itseään yhteisestä asiastamme, ja kun aioin ryhtyä selittämään, hän sai minut vaikenemaan:

Minä vapisin kuullessani hänen julistavan tuon tuomion. Minä, joka olin joutunut kärsimään enemmän kuin hän, olin tuntenut sääliä. Olinko toista, epäröivämpää ja jo heikontunutta rotua? Mutta vanhus vannotti edelleen Butrosia:

— Tuo hänet minulle, niin minä surmaan hänet omin käsin, koska teidän kätenne epäröi suorittaa oikeuden tekoa.

— Akkarin maassa se on mahdotonta, selitti Butros. Meidän siellä-olomme ei voi jäädä salatuksi. Jos tekisimme siellä väkivaltaa, niin kaikki kristityt joutuisivat surmatuiksi. Mutta Tripolissa…

— Niin, Omar-bei siirtyy syksyllä sinne viettääkseen siellä talven.
Tripolissa kenties, jos onnistuu pettää haaremin valppaat vartijat…

— Minä tyydyn odottamaan niin kauan kuin on välttämätöntä, virkkoi šeikki. Mutta luopion täytyy kuolla.

— Omar, joka on hänet vietellyt, on syyllisempi kuin hän. Minä tarjoan sinulle Omarin veren.

— Ei, ei, vastattiin minulle. Omar ei ole pettänyt uskoansa eikä heimoansa. Tyttäreni rikos voidaan sovittaa ainoastaan täällä. 'Vesi voi pestä vaatteen tahrat, mutta synnintekijän sydäntä se ei kykene puhdistamaan.'

Hän poistui ja jätti meidät, Butrosin, joka oli typertynyt kuin sotilas ansaittuaan päällikkönsä nuhteet, ja minut, jonka oli kokonaan masentanut sellainen isän arvovallan käyttely. Viereisestä huoneesta kuului huutoja. Hän varmaan ilmoitti karusti Jamilen äidille ja sisarelle sukua kohdanneesta häpeästä. Naiset arvatenkin yrittivät puolustella paennutta, sillä äänten hälinä oli melkoinen, mutta šeikin käsky sai aikaan hiljaisuuden.

Butros oli vaipunut mietteisiin, ja minun mieltäni polttava Omarin ja
Jamilen yhdynnän kuva herätti minussa äkkiä halun surmata.

— Isä on vihoissaan, päätteli Butros. Hän on oikeassa. Solvaus on sovitettava täällä.

— Mutta kuinka pääsemme jälleen näkemään Jamilen ja ryöstämään hänet takaisin?

Minä en kysellyt häneltä enempää suunnitelmasta, jossa olin osallisena. Kului päiviä, sitten viikkoja, vieläpä kuukausiakin. Bšarren pappi, jota nimitettiin kapteeniksi, yritti kietoa minua pauloihinsa, punoi kaikenlaisia viekkaita juonia naittaakseen minulle tyttärensä Sufian. Minä torjuin hänen tarjouksensa ja nuoren tytön lähentelyt, joita hän häpeää tuntematta kiihotti, kerrassaan unohtaen pappeutensa. Äitini oli asettunut heidän puolelleen, mutta hän piti tietämättään vireillä paenneeseen kohdistuvaa palvontaani, koska tapasi joka päivä Merjemin, Rašid-el-Hamen puolison, joka riutui ikävään ja puhui vain Jamilestä. Nuorempi tytär Muntaha oli usein kävelemässä Edenin tiellä. Edenin tie on samalla Akkarin tie. Minäkin kävelin siellä tuskineni ja kaipauksineni, rakkauksineni ja vihoineni. Toisinaan kysyin itseltäni, etsikö hän sieltä minua vai kenties sen punaisen ratsumiehen hahmoa, jonka oli nähnyt seetrien alla kirkastuksenpäivänä. Intohimo näet on tarttuvainen, ja pappi kenties ei erehtynyt naistentuntijana vaatiessaan esimerkiksi kelpaavaa rangaistusta, jotta maroniittien nuoret tytöt tulevaisuudessa säilyisivät.

Minä olin odottanut tuota tietoa, vaikka meitä ei enää mikään yhdistänyt toisiimme. Olin sitä odottanut, mutta siitä huolimatta se sai mieleni kuohuksiin.

— Vanha Jusef Abbud, jonka tehtäväksi asian jätin, on lähettänyt tiedon. Mutta sana ei tule lentäen vuoriston halki.

Samassa valtasi minut se ajatus, että saisin jälleen nähdä Jamilen, vaikkapa kaukaakin, vaikkapa vain hunnutettuna, valtasi niinkuin aamurusko yhtäkkiä leviää yli koko taivaan. Tuo ajatus muuttui minussa vallitsevaksi, jopa siinä määrin, ettei hengenvaara tuntunut mitään merkitsevän.

Hän lausui arvelematta minulle tämän kamalan vastauksen, joka minut kerrassaan järkytti:

Minä tiesin sen, tiesinpä vielä, ettei Merjemillä ollut enää pitkiä aikoja elettävänä. Hän piti kuitenkin puoliaan koko talven. Hän lienee ajatellut, että äidin hengittely suojeli lasta niinkuin silloin, kun pikku Jamile vielä lepäsi kätkyessään: lasta ei surmata äidin nähden, ja hän kenties aavisti ne synkeät suunnitelmat, jotka liittyivät hänen riutumiseensa.

Kun hän oli laskettu lepokammioon Bšarren hautausmaahan, pyhän Kadiša-joen vieremälle, me nousimme satulaan ottaen seuralaisiksemme uskollisen Eliaan ja erään toisen palvelijan, Tannus-nimisen, matkatavaroita kuljettamaan. Edenissä me erkanimme Tripolin tieltä ja painuimme metsään. Minua tämä merkillinen ura ihmetytti. Butros silitteli raudikkonsa harjaa:

— Se on syntynyt Omar-bein tallissa. Eikö Omar kesäasunnostaan
Tripoliin muuttaessaan vie hevosiaan mukanaan?

Me näimme jälleen, heräävän kevään heleässä valossa, ne mänty- ja seetrimetsät, arabialaiset kylät, äkkijyrkät vuorenseinämät, laakeriruusulehdot ja harmaanviheriän Helvetinlaakson pohjalla virtaavan vuoripuron, jotka olimme edellisenä vuonna nähneet elokuun paahtavan auringon alla. Mitä hainkaan minä näistä kaikkein katkerimpien muistojen myrkyttämistä seuduista? Valkea Jamile oli maannut jo seitsemän kuukautta Omarin käsivarrella minun kiertyessäni joka ilta tuskaani kuin polttavaan peitteeseen, jota en voinut heittää yltäni nauttiakseni yön raikkautta. Niin, mitä tulinkaan täältä etsimään? Minkätähden tahdoin itsepintaisesti pysytellä onnettomuudessani? Eikö ole kukkatarhoissa kukkia ja hedelmätarhoissa hedelmiä, joiden tuoksu tai maku tuottaa unohduksen? Eikö nainen voi korvata toisen naisen aiheuttamaa pahaa? Minä kuvailin mieleeni Sufiaa, kuvailin mieleeni hellää ja vilkasta Muntahaa, jotka molemmat olivat valmiit minua lohduttamaan, ja vielä muitakin Bšarren tyttöjä, joiden kanssa olin tanssinut. He tuntuivat minusta varjoilta, joissa ei ollut lihaa eikä verta. He väikkyivät Jamilen vaiheilla, jonka silmät, huulet, käsivarret minua kiehtoivat, yksin Jamilen, Jamilen ainoastaan. ’Sinun kuvasi on minun silmissäni, sinun niinesi minun huulillani ja tyyssijasi sydämessäni; kuinka siis voisitkaan olla poissa?’ Ja minä ymmärsin kulkevani eteenpäin toisissa tarkoituksissa kuin Butros, joka meni kostamaan uskontoomme, heimoomme, Rašid-el-Hamen sukuun ja minuun itseeni kohdistunutta solvausta, iskemään ja rankaisemaan. Minä menin näkemään jälleen. Näkemään jälleen, ei mitään enempää. Haaveitta ja toiveitta minä rajoitin elämäni tähän jumalaiseen asiaan: jälleennäkemiseen, vaikka hän olisi onnellinen, jälleennäkemiseen, vaikka en saisi puhua hänelle, vaikka hän ei näkisi minua. Näkemään hänet jälleen uudistaakseni hänen kuvaansa mielessäni, näkemään jälleen, jotta olisin hänet jälleen nähnyt.

Ehdittyämme siitä ahtaasta rotkosta, jonka virran ympärille muodostavat Helvetinkuilun kalliot, avarampaan ja viheriöivään laaksoon, missä vehnä kasvoi vehmaana ja maissi versoi, huomasimme parikymmentä aseetonta ratsumiestä, joiden jalankäyvät palvelijat kantoivat pyssyjä ja taluttivat koiria.

Ratsumiehillä oli tosiaankin rystysillään petolintuja. Mutta täällä Syyriassa haukkoja ei peitetä huppuun, sidotaan vain niiden jalat pitkällä villarihmalla, joka päättyy moniväriseen pumpulaan.

Meidän lähestyessämme metsästys alkoi. Irralleen päästetyt koirat lähtivät etsimään saalista pensaikoista ja oraspelloilta, jonne ratsastajat ajoivat niiden jäljessä. Aivan pian ne saivat nousemaan viiriäisiä — Egyptin viiriäisiä, jotka siirtyvät meren yli kevään alussa. Haukkain pitelijät tarttuivat heti täysin kourin petoihinsa, joiden jalat olivat pystyssä ja siivet suppuun painettuina, ja heittivät pyöreän ja lämpöisen pallon kuin kiven kohti riistaa. Näytti siltä kuin horroksiin vaipuneiden haukkojen olisi täytynyt murskautua kovaan maankamaraan; mutta ne ravistautuivat kohta jälleen voimakkaaseen lentoon, niiden pienet, terävät silmät tutkivat avaruutta, ne syöksyivät ahnaasti kohti uhriansa, iskivät siihen kiinni ja putosivat maahan sen kanssa, höyhenten pölistessä. Metsästäjät laskeutuivat satulasta, tarttuivat lintuihin, jotka taistelu liitti toisiinsa niinkuin lempi, erottivat ne toisistaan, heittivät toisen metsästyslaukkuunsa ja asettivat toisen korkean päähineensä töyhtökoristeeksi.

Sillävälin silmäili fellah-joukko pellon pientareelta ällistyneenä vehnän ja maissin tallaamista. Minä muistin, mitä Jusef Abbud oli kertonut Omarista: että hän metsästäessään säästi viljelyksiä. Olimme tunteneet metsästäjien joukosta Abdulražak-bei-el-Osmanin, mutta Omaria ei näkynyt. Butros jo hieman pelkäsi, että hän oli ehtinyt lähteä Tripolista vuoristoon.

Veriset haukat olivat iskeneet nokkansa ja kyntensä hytkähtelevään uhriinsa. Emmekö me olleet yhtä julmat, me, jotka metsästimme vieläkin herkemmin kärsivää riistaa? Minä olin nähnyt viiriäisten pakenevan mielettöminä kuolemaansa. Yrittäisikö Jamilekin siten pelastautua ryöstäjiltään? Tuota katalaa metsästystä inhoten minä inhosin itseänikin. Voinko suostua olemaan Butrosin rikoskumppanina? Katseeni osui toveriini: hän nauroi iloissaan, kadehti arabialaisia haukkamiehiä ja osoitti suosiotaan heidän viheliäisille ja helpoille urotöilleen. Mikään arkailu, minkäänlaiset omantunnonsoimaukset eivät voineet olla niin terävät, niin tuimat, että olisivat kyenneet puhkaisemaan hänen karkean voimansa kuoren. Teki mieleni heti erota hänestä ja palata yksin Bšarreen. Mutta samassa näin kaukaa sen talon tasakatot, jossa valkohuntuisen vaimon oli ottanut vastaan hänen puolisonsa hääiltana, ja tunsin uudelleen yltyvää rakkauden vimmaa.

VII

OMARIN YRTTITARHOISSA.

Tuon näytelmän nähtyämme lähdimme vanhan Jusef Abbudin luo, joka ilottomasti tarjosi meille laihaa vieraanvaraisuuttaan. Hänen ainoana toivonaan oli saada päättää päivänsä rauhallisesti, mihinkään seikkailuihin joutumatta, ja hänen tahaton liittymisensä meidän juoneemme aiheutti hänelle tuhansia kauhuja, joita Butros huvikseen piti vireillä. Me pyysimme häntä kertomaan, missä Omarin palatsi Tripolissa sijaitsi; hän oli käynyt kaupungissa yhden ainoan kerran, saatellessaan sukulaisiaan, jotka lähtivät Amerikkaan, ei tietänyt mitään, vaan pyysi anteeksi, ettei voinut antaa meille minkäänlaisia tietoja.

— Eipä haittaa! ivaili kumppanini. Hevoseni on sinua ovelampi. Minä jätän ohjaksen valloilleen, ja se opastaa meidät oikeaan.

Seuraavana päivänä, ennen lähtöämme, minä kysyin isännältämme, enkö voisi käydä kylän yläpuolella sijaitsevassa Omar-bein huvilassa. Mieltäni ahdisti omituinen kiusaus: päästä näkemään niitä paikkoja, joissa olivat toisiaan rakastaneet Jamile ja Omar, ja siten kiihdyttämään tuskaani ja raivoani. Eivätkö siellä ollen minussa heräisi ne hornan voimat, joiden nojalla kykenemme surmaamaan? Kauhistunut Juseful-ukko esitti kosolta vastaväitteitä. Minun yhä vaatiellessani hän vihdoin kysyi, pidinkö kukkasista. Jos näet olin kukkien ystävä, niin puutarhurit kenties suostuisivat.

— Mitä joutavia! virkkoi Butros. Eikö se ole pelkkää ajan hukkaamista?
Ja eikö läsnäolomme tule tunnetuksi?

Mutta hän arvasi kiihkeästä ilmeestäni, että sellainen käynti edistäisi vihaani, ja kävi minua kannattamaan.

— Hyvä, myönsi ukko ymmärtäen, että meidän ollessamme yhtä mieltä oli turhaa vastustella.

Omar-bei-el-Hussein oli kyläkunnan maiden omistaja. Hänen asumuksensa oli hänen arvoansa vastaava. Siihen kuuluvat tasakattoiset valkoiset rakennukset kohosivat laakson yläpuolelle ja vallitsivat ojanteen ja puurivin huonosti sulkemaa puutarhaa, missä puuryhmät ja pyöreät kukkalavat olivat taitavasti järjestetyt silmien iloksi. Hopeapoppelit, kypressit ja plataanit suojasivat ja varjostivat hänen kaunista ja salaperäistä tyyssijaansa. Vesialtaiden äärillä kukkivat ruusut, kalpeat asfodelit, liljat ja malvanväriset kurjenpolvet, punaiset ibiskuskukat ja Persian sireenit kasvoivat seinäin vierillä tai koristivat lehtimajoja. Siellä minua päihdyttivät heräävän kevään tuhlaten jakamat tuoksut solisevien suihkulähteiden musiikin yksitoikkoisesti helistessä korviini. Murheellinen mieleni teki tämän päihtymyksen sitäkin ahdistavammaksi. Minä olin löytänyt Jamilen kadonneet jäljet. Hän oli hengitellyt näiden ruusujen tuoksua, oli kumartunut yli vedenkalvon, ja minä en tietänyt, olivatko altaat kuvastelleet hänen kasvojaan hunnutettuina, vai oliko niissä näkynyt hänen silmiensä, poskiensa ja purppuraista nauhaa muistuttavan suumalonsa salaamatonta kauneutta. Kuinka oikeassa olinkaan pyrkiessäni tälle tuskalliselle pyhiinvaellusretkelle! Se ärsytti hermojani ja voitti kaikki odotukseni. Eikö tuska ollutkin ainoa tapa, jolla voin päästä osalliseksi rakkauden kamalaan nautintoon?

Jusef Abbud oli jättänyt minut ylimmän puutarhurin huostaan esitellen minut harrastelijana ja tuntijana. Taitavin ylistyksin minun onnistui voittaa puolelleni tuo mies, ja minä käytin seikkaa hyväkseni esittääkseni hänelle kysymyksiä. Haaremin naiset tulivat varmaan ilman viiletessä puutarhan käytäville käyskelemään?

— Naiset? vastattiin minulle säälivästi hymyillen. Täällä on yksi ainoa valtiatar.

— Eikö Omar-bei-el-Hussein ole kyllin rikas voidakseen suoda itselleen useampien vaimojen ylellisyyden?

— Meidän herramme ei tahdo kuin yhden ainoan. Valtiattaremme on kristitty, jonka hän on tuonut kaukaisesta maasta ja käännyttänyt.

— Hänen puolisoansa lukuunottamatta ei kukaan ole voinut häntä nähdä. Mutta naiset ovat kerkeät puhumaan ja kertomaan. Tänne saapuessaan ja ratsultaan laskeutuessaan, Mohammed-bei-el-Jasinin portilla, missä hänet uskottiin kunnianarvoisen Ablan huostaan, hän ei kumminkaan ollut vielä hunnutettu. Hän kuuluu olleen niin kaunis, että katselijan katse laskeutui itsestään, hänen kasvojensa kirkkauden häikäisemänä. Kerrotaan… niin, minä en tietenkään siellä ollut.

Olin hetkisen vaiti, minäkin tuon näyn häikäisemänä, jota minun ei tarvinnut nähdä edessäni. Voimatta katkaista keskustelua, joka minua kidutti, kysyin vielä:

— Ennen auringonlaskua puutarhat tyhjentyivät Omarin käskystä. Kenelläkään ei ollut oikeutta niihin tunkeutua, ei minkään verukkeen nojalla. Hän oli valinnut sen hetken käyskelläkseen siellä hänen kanssaan.

Armottoman täsmällinen harhahavainto näytti minulle heti heidät molemmat kulkemassa edelläni: Omar tuki häntä käsivarresta, Jamile nojasi hänen olkapäähänsä hieman pienentyäkseen, koska oli melkein Omarin kokoinen, kasvot kaikista hunnuista vapautuneina, kasvot niin säteilevät, ettei niitä voinut kauan katsella sulkematta silmäluomiaan. Minä yritin sanojen avulla karkoittaa tuota julmaa kuvaa:

— Niin, kun herranne oli Šrarissa, mutta hänhän oli usein poissa, koska oli innokas haukkametsästäjä.

— Hän halusi liikkua vieraissa seuduissa, nähdä kaupunkeja, elossa olevia kuten Damaskus tai kuolleita kuten Palmyra, ja painui aina erämaahan saakka.

— Hän rakasti. Hänen halunansa oli Jamile. Hän oli Jamilen haluna. Mitä merkitseekään maailma, kun ihminen rakastaa? Ja me, puutarhurit ja palatsin palvelijat ja vainioilla työskentelevät talonpojat, rakastamme heitä, koska he rakastavat toisiaan.

— Se on onnea sekin. Noudata neuvoani, nuori mies ja nauti toisten onnesta; se on meidän omaa onneamme varmempi.

Olin saanut tietää riittävän paljon; haavastani vuotivat jälleen runsaat veret. Minulla ei ollut sellaisen rakkauden rinnalle asetettavaksi muuta kuin oma tuskani. Niinpä tahdoinkin saada tuskani tuota rakkautta suuremmaksi.

Puutarhurin aljettua puhua jälleen oman ammattinsa asioista ja selittäessä minulle erään erikoisen ruusulajin leikkaamista Butros valitteli vierailumme pitkittymistä ja tuli luokseni kehoittaen minua poistumaan. Hän huomautti, kuinka varomatonta olisi viipyä kauemmin vihollisemme puistossa, koska hän saisi ennemmin tai myöhemmin kuulla käynnistämme. Mutta minä pidin puoleni.

Oli jo niin myöhä, ettei voinut ajatella sinä päivänä saapuvansa
Tripoliin; oli niinmuodoin parempi odottaa huomiseen.

— Sinä myrkytät itsesi, sanoi Butros. Nämä kukat ovat sinulle mädäntyneet.

Tietoni olivat täydelliset. Puutarhurien taide ei tarjonnut minulle enää mitään opittavaa. Minä kiitin ylipuutarhuria, joka oli perehdyttänyt minut kaikkiin hienouksiin, ja me palasimme, Butros ja minä, Butros tyytymättömänä mutisten ja minä mieli raadeltuna, Jusef Abbudin köyhään majaan. Me ilmoitimme päätöksemme ukolle, joka kykeni vain puolittain salaamaan pettymystään. Me korvasimme hänelle kauniisti puhumalla ja rahaa antamalla vieraanvaraisuuden, johon olimme hänet pakottaneet: sanat vaikuttivat häneen, ja hän ei näyttänyt havaitsevan turkkilaisia hopeakolikoita, joita jätimme eri paikkoihin huoneessa, epäilemättä huolimattomuudesta, ja jotka yhtäkkiä hävisivät meidän tarvitsematta enempää asiaan puuttua. Hän oli hienotunteinen siinä määrin, ettei huolinut meitä edes kiittää. Mutta tavallista runsaampi illallinen osoitti meille, että hän oli tyytyväinen.

Yön tultua jätin Butrosin virittämään satimia ketuille ukon hyväksi, joka joutui haltioihinsa sellaisesta oveluudesta ja kerskaili jo koskemattomasta kanatarhastansa, ja lähdin ulos.

Suunnitelmani oli yksinkertainen: palata Omarin yrttitarhoihin. Aitausta ei ollut enempää kuin itämailla yleensäkään, ja ojan yli päästyäni minä painuin puiden varjoon. Epäilemättä uskalsin siinä henkeni. Talonherran poissaollessakin, haaremin ollessa tyhjänä, olisi palatsin alueella kuljeksiva ollut kuoleman oma. Minä kuuntelin, haukkuivatko koirat ilmoittaakseen läsnäoloani. Ne olivat varmaan tarhaansa suljetut tai vielä luultavammin lainatut Abdulražakille haukkajahtiin eivätkä olleet vielä palanneet. Mitäpä vaara muuten minulle merkitsikään? Enkö ollut valinnut kärsimysteni paikkaa?

Puutarhat näyttivät nukkuvan kuunsirpin luomassa valossa. Näköpiirin rajalla, lännen puolella, viipyi vielä heikko kajaste. Tähdet riippuivat ylen ylhäällä taivaanlaessa, joka oli kuin sinistä samettia. Vieläkin kauempana ne näyttivät olevan altaiden pohjalla. Suihkulähteiden valitus soi äänekkäämmin hiljaisuudessa. Samoin kukkien tuoksu. Yksinäisyys oli täynnä Jamileä. Jamile yksin ympäröi minua kuin naisten piiri, ja nämä naiset olivat sitä kauniimmat, mitä tarkemmin heitä katselin. Siinä oli aivan lapsellinen Jamile, joka leikki kanssani naimisiinmenoa ollenkaan arvaamatta, mihin tämä leikinlasku tulisi meidät johtamaan. Oli Jamile, joka oli eräänä lumisena päivänä ojentanut minulle sormensa lämmitettäviksi. Oli Jamile, joka tanssi seetrien alla, jo Omarin katseen lumoamana. Jamile, joka seurasi minua pelontuskan vallassa minun avatessani takaisin saamieni korujen kääröä. Jamile Hamen pihamaalla kiittämässä hyvyyttäni ja peruuttamassa minulle antamaansa lupausta. Jamile, joka viimeisenä iltana, ennen suurta lähtöä, katseli minua epätoivoisen hellästi, sanomattoman murheellisesti. Vihdoin Jamile hunnutettuna, valkoisen ratsun selässä, kulkien ohitseni puolisonsa asuntoon, tuohon valkoisena hohtavaan rakennukseen, jonka näin lehtokujan päässä, kulkien ohitseni ja pysähdyttäen hevosensa minua uhmatakseen, Jamile, jolla ei ollut uhkaavan ja aavistetun kuoleman varalle mitään muuta asetta kuin rakkautensa. Hänen rakkautensa oli suoriutunut siitä voittajana. Hänen rakkautensa oli niin väkevä, etten kenties olisi kyennyt kestämään sen riemua, minä, joka humalluin jo sen aiheuttaman kärsimyksen hekumasta.

Kaikki nämä Jamilet, jotka kiersivät minua vangiten minut kehäänsä, eivät vielä riittäneet. Haaremini ei ollut täydellinen. Minä kutsuin luokseni vielä toisia: hänet, joka harhaili näissä yrttitarhoissa, yksinään tai rakastajansa keralla, hänet, joka tänä hetkenä, patjoillaan maaten, kuunteli korkealta kattotasanteelta Tripolin meren pauhinaa. Enkö ollut tosiaankin häntä kutsunut hellästi kuiskaten:

Se soi kuin huokaus tai kuin vesiltä kuuluva viulun sävel. Koko yö näet tuntui minulle vastaavan. Oliko puiston tuolla puolen, metsän puissa, satakieli kuullut kutsuni, vai aloitteliko se yöllistä lauluansa kumppaniansa lumotakseen? Kaukaa, kaukaa helisi sen ystävällinen ääni minua hyväillen ja virkistäen. Puutarhat tuntuivat havahtuvan. Kaikista lehvistöistä kohosi ilmoille viserrys pudoten jälleen alas helmisateena niinkuin suihkulähteen vihmaksi hajoavat vedet. Puisto oli tyyssijana satakielille, joiden jumalaisen romanssin minä selitin. Toisinaan ne punoivat loppumattomiin muunnelmiin rakastetun nimen, toisinaan moduloivat sen kolmea tavua niitä avarrellen ja avarrellen siinä määrin, niin suurenmoisesti, että tuo nimi täytti koko avaruuden, kajahteli kaikkialla taivaan korkeassa holvissa. Puutarhat, puisto ja koko maa lauloivat vain Jamilea…

Millainen hekuma lieneekään olla rakastettu, kun oman rakkauden tunne on jo niin ihmeellinen?…

VIII

TRIPOLISSA.

Seuraavana päivänä, varhain aamulla, me lähdimme Šrarista kohti Tripolia, matkamme päämäärää. Oli jo aikakin: piiripäällikkö, jota meidän läsnäolomme huolestutti, oli kutsuttanut luokseen arkamaisen Jusef Abbudin häneltä asiaa tiedustellakseen. Pienen karavaanimme etunenässä ratsastava Butros antautui tammansa opastettavaksi. Hevonen kulki eteenpäin ollenkaan epäröimättä. Se noudatteli verrattain selvää polkua, joka kulki Nahr-el-Baredin lisäjoen vartta eikä mainitun virran luo ehdittyään siitä enää eronnut. Helvetinkuilun äkkijyrkän teiden asemasta tapasimme nyt avaran laaksonpohjan, jossa oli silkkiäispuuistutuksia. Viimeisen kukkulavallin yli ehdittyämme näimme hieman alempana, ikäänkuin seuraavalla porraspengermällä, Akkarin hedelmällisen tasangon, jota meren vaahto reunusti.

Butros pysähdytti äkkiä ratsunsa. Hänen, maanomistajan, silmää miellyttivät nuo lihavat ja hyvin kastellut viljelysmaat, nuo kauniit vehnä-, ohra-, maissi- ja kauravainiot. Vuoristo avautui antaakseen vetensä, ja kukoistava ja viljava tasanko painui kohti rannikkoa, joka tuntui tavoittelevan tämän hedelmällisen maaperän rikkauksia. Jotta merenkulun ja kaupan vetovoima tulisi sitäkin enemmän tehostetuksi, meidän edessämme olevan näkymön täytti hetkiseksi lukematon, aaltoileva lammaslauma. Tätä laumaa, joka epäilemättä oli tarkoitettu Egyptiin tai Eurooppaan vietäväksi ja siellä muonana käytettäväksi, ajoivat beduiinipaimenet, joiden kameeliratsujen pitkät päät nuokahtelivat tahdikkaan ylenkatseellisesti. Minä en kumminkaan vastannut Butrosin ihastuneisiin huudahduksiin: meren sini muistutti mieleeni Jamilen silmiä.

Virran suulla jouduimme valtatielle, joka noudattelee rannikkoa aina Tripolin välittömään läheisyyteen saakka. Butros viittasi minulle, että vaikeutemme nyt alkoivat. Hän hyväili kädellään Selmaa, joka heristi korviaan, ikäänkuin olisi hyvinkin käsittänyt tehtävänsä tärkeyden. Raudikko valitsi satamakaupungin el Minan ja ylinnä sijaitsevan Kubben välillä sen tien, joka johtaa vanhaan kaupunkiin, kulki siltaa, joka vie yli Kadišan, seetristömme juurelta lähtevän pyhän joen, kulki koreiden ja vilkasliikkeisten myymälöiden reunustamaa valtakatua ja kääntyi pienelle sivukadulle, joka sekin oli täynnä kauppiaita. Meidän tullessamme heidän täytyi koota mattonsa, kankaansa, punaisesta nahasta tehdyt turkkilaistohvelinsa ihan hevostemme kavioiden alta. Vihdoin pysähtyi raudikko erään holvin syvennyksessä olevan oven eteen, jonka vieressä sijaitsevasta suihkulähteestä se sammutti janonsa, ikäänkuin olisi tottunut aina niin tekemään.

Mutta me emme voineet jättää matkaamme kesken herättämättä huomiota. Täytyi keksiä jokin tekosyy tulomme selitykseksi. Butros huusi eräälle kauppiaalle, joka kiireesti haravoi käsillään kokoon hajautuneen basaarinsa tavaroita:

Mutta me olimme jo aiheuttaneet väenkokouksen. Itämaisissa kaupungeissamme on aina suuret määrät tyhjäntoimittajia, jotka seikkailujensa välillä vaanivat tilaisuutta löytää jotakin ravinnokseen tai hauskuudekseen. Eräs pitkä arabialainen, joka upposi likaisenvalkoiseen kameelinkarvaiseen burnusviittaansa ja jonka päässä oli Mekan-kävijöiden viheriä turbaani, hajoitti sauvallaan väkijoukon ja selitti meille tärkein ilmein:

— Ei, herra, hän ei asu tässä. Tässä asuu Omar-bei-el-Hussein. Minä olen Akkarista ja tunnen hänet. Mutta minä tiedän, missä etsimäsi henkilö asuu ja opastan sinut heti hänen luokseen.

Hän tarttui Selman ohjakseen. Mutta Butros ei osoittanut hänen ystävyytensä johdosta minkäänlaista kiitollisuutta, vaan torjui hänet äreästi:

Me kiiruhdimme pois pieneltä kadulta häiriytyneiden kauppiaiden meitä sadatellessa. Meille oli tärkeätä, etteivät kaikki nuo meihin suunnatut uteliaat katseet voineet kovin perehtyä kasvojemme piirteisiin, koska meidän piti tänne palata ja päästä tuon mitättömältä näyttävän asumuksen sisäpuolelle anastaaksemme sieltä Jamilen. Katseeni yrittivät ahnaasti tunkeutua seinämuurien läpi. Holvin takana aavistin olevan käytävän; käytävään avautui ovi, joka epäilemättä johti avaralle, marmorilevyin lasketulle pihamaalle, missä oli suihkulähde kukkasarkojen keskellä. Salaperäisen palatsin huoneista avautui näköala tälle raikkaalle ja kukkivalle pihamaalle. Kaikki muhamettilaisten asumukset ovat samaan kaavaan rakennetut. Tänä illan hetkenä Jamile lepäsi sohvassa mosaikkikoristeisessa suojassa tai kenties istui vesialtaan äärellä heittäen huolettomasti — niinkuin ne, joiden onni pitää aikaa piikkariansa — jasmiininkukan virtaavaan veteen ja katsellen kuinka kukka hiljalleen kierteli kaarteli altaassa hänen oman elämänsä vertauskuvana. Niin minä alinomaa toin uusia naisia Šrarin puutarhoissa perustamaani haaremiin. Mutta halu saada nähdä hänet itse eikä enää vain hänen haamuansa kuivasi huuliani kuin erämaankävijän polttava jano. Olinko valmis tuota janoa sammuttaakseni seuraamaan Butrosia rikokseen saakka?

Šeikki Rašid-el-Hame oli jättänyt meille suuren rahasumman ohella — ’ei ole olemassa parempaa urkkijaa kuin raha’ — suosituskirjeen eräälle rikkaalle tripolilaiselle kauppiaalle, joka oli hänkin maroniitti ja jonka kanssa šeikki oli ollut karjakaupoissa. Adib-Saade otti meidät ruhtinaallisesti vastaan El Minassa sijaitsevassa palatsissaan, jossa somasti liittyivät toisiinsa eurooppalainen rakennustapa ja arabialaiset pylväistöt. Minun huoneeni ikkunoista avautui näköala satamaan. Siinä minä katselin pitkät ajat alusten liikkeitä satamansuulla. Iltaisin niiden mastot kuvastuivat auringonlaskun kullan taustalle. Mutta meri miellytti minua täysin vain silloin, kun se väikkyi Jamilen silmien värisenä.

Kauppias osoitti meille mitä ylellisintä vieraanvaraisuutta. Hän sanoi asuntonsa olevan käytettävänämme niin kauan kuin halusimme. Vaikka hän herättikin meissä myötätuntoa, me varoimme uskomasta hänelle suunnitelmaamme: hän näet olisi mitä kiihkeimmin vastustanut sen toteuttamista. Zahlen ja Deir-el-Kamarin verilöylyt olivat tapahtuneet aivan äskettäin, ja kaikki pelkäsivät sytyttää uudelleen sitä tulipaloa, joka oli riehunut koko Libanonissa. Eivätkö poliittiset levottomuudet ole kaupan tuho? Suuren muhamettilaisen herran puolison ryöstäminen keskeltä Tripolia ei olisi näyttänyt miehestämme ainoastaan järjettömältä, vaan rikolliseltakin, ja hän olisi epäilemättä närkästyneenä lähettänyt meidät takaisin vuoristoomme, jos olisi arvannut meidän voivan suunnitella niin uskaliasta yritystä. Hän otaksui meidän saapuneen perehtymään merikauppaan ja kenties polttamaan hieman nuoruuttamme satama-alueen hökkeleissä, joissa elää, kuten kaikissakin satamapaikoissa, epäilyttävää väkeä, ja hän yritti jakaa meille kokemuksiaan ja varovaisuuttaan.

— Entä rakkausseikkailut, nuoret miehet? kysyi hän meiltä aterialla, vaaniskellen hupaisia juttuja niinkuin ainakin mies, joka on taitavasti käsitellyt kaikkia paheita saattamatta vaaranalaiseksi mainettaan enempää kuin varallisuuttaankaan.

Me tyydyimme vain hymyilemään. Meidän rakkautemme oli puhtaampaa ja säälimättömämpää.

Butrosin suunnitelma edellytti paikan saartamista. Meidän oli perehdyttävä paikallisuuksiin ja Omarin talon totuttuihin tapoihin, saatava selville palvelijoiden lukumäärä ja heidän asumuksensa sekä naisia varten varatut huoneet. Toteuttaakseen suunnitelmaansa hän hankki joukon Beirutin kautta Damaskuksesta saapuneita mattoja ja silkkikankaita ja vuokrasi torilta myymäkojun, joka sijaitsi lähinnä talon porttia. Sitten hän hankki muhamettilaisen puvun turbaaneineen kaikkineen. Mutta minua hän ei päästänyt myymäläänsä.

— Sinä olet liian taitamaton, selitti hän. Kaikki huomaavat, että olet rakastunut.

Olisin kovin mielelläni viettänyt päiväni väijyskellen Jamilen ilmaantumista!

Minä siis harhailin kolmessa kaupungissa. El Mina, jota hedelmäpuumetsä puristaa merenrantaa vasten, alkoi minua kiehtoa. Minä hengittelin siellä sitruunan ja oranssin tuoksua, johon sekaantui merenhengen ja kivihiilen tuntuinen satamain haju. Kuinka pitkiä aikoja vietinkään, ajatusteni askarrellessa toisaalla, katsellen höyry- ja purjealusten lastaamista ja purkamista! Saapui laivoja, joissa liehuivat kaikkein kaukaisimpien maiden liput. Ne toivat pumpulikankaita ja kaikkia niitä esineitä, joita valmistavat vanhat sivistysmaat asuntojen koristeiksi, elämän mukavuudeksi ja pukujen ylelliseksi kaunistamiseksi. Syyriamme puolestaan antoi niille runsaita viljavarojaan, villa- ja silkkikudelmiaan. Minä liityin joidenkin satamatyöläisten seuraan, jotka väijyskelevät saapuvia ja lähteviä aluksia, nousevat arvovaltaiset! niiden kannelle ja ovat laiturin herroja. He osoittivat minulle eräänä päivänä huvijahdin, joka saapui Egyptistä ja mielellään otti mukaan pari matkustajaa siedettävästä hinnasta, ja ehdottivat, että kävisin sitä katsomassa. Tämä seitsemän tai kahdeksan tonnin vetoinen alus, joka siroudestaan huolimatta oli rakenteeltaan niin luja, että kesti ankarimmankin aallokon, näytti suunnitellun rakastavien tyyssijaksi: sen hytit, joiden seinät olivat silkillä verhotut ja joiden mattojen kuosi ilmaisi persialaista alkuperää, tekivät siitä Tuhannen ja yhden yön vesillä liikkuvan palatsin. Ajatusteni tavanomaista suuntaa noudatellen kuvittelin pakenevani Jamilen kanssa kauas pois siltä inhotulta rannikolta, missä hän eli Omarin orjuudessa. Jos pelastaisin hänet kuolemasta, joka vainosi häntä yhtä varmasti kuin haukka havaitsemaansa viiriäistä, eikö hän suostuisi kiitollisuudesta ottamaan takaisin niitä koruja, jotka oli minulle palauttanut, ja pakenemaan kanssani uusien taivaiden alle? Mutta sellainenkaan unelma ei voinut minua kauan houkutella. Ei, kiitollisuus ei johda rakkauteen. Korvissani soivat vieläkin hänen säälimättömät sanansa ’rakastanhan sinua, sinä olet hyvä’, jotka hän oli minulle lausunut suihkulähteen luona Hamen sisäpihalla suudeltuaan käsiäni ja siten aneltuaan minulta suojaa. Hän kuului niihin, jotka rakastavat yhden ainoan kerran, mutta koska oli valinnut vääräuskoisen, heimomme ja uskontomme vihollisen, hän ansaitsi Butrosin hänelle valmistaman rangaistuksen, ja minulla ei ollut oikeutta yrittää sitä estää. Eikä siinä kyllin: olinhan tullut Tripoliin vain auttaakseni Butrosin aikeiden toteutumista.

Olin ehtinyt mietteissäni näin pitkälle, kun puolialastomat poikaviikarit tulivat tarjoamaan ostettavakseni vielä koralleissa kiinni olevia sieniä, joita olivat sukeltaneet meren pohjasta, ja vanhoja foiniikkialaisia rahoja, joita olivat löytäneet kallioilta ja luolista. He luulivat minua mielipuoleksi, koska ajoin heidät kiroillen pois, ikäänkuin he olisivat tarjonneet minulle vuodatetun veren hintaa. Sitten lähdin satamasta suuttuneena siihen vapauteen, jota se alinomaa ilmaisee aaltoilevia vesiään ja lähtövalmiita aluksiaan näytellessään. Minä olin joutunut vangiksi ikiajoiksi. Rakkauteni tulisi kulkemaan kerallani, meninpä minne tahansa. Ja niin olenkin kuljettanut sitä mukanani viisikymmentä vuotta kaikissa niissä maailman paikoissa, joissa olen käynyt, tuodakseni sen vihdoin takaisin sinne, missä olen siitä eniten kärsinyt.

Kubbe, korkea kaupunki, joka reunustaa kukkulan kaarretta, ei minua kiehtonut. Siellä en voinut löytää mitään hänestä; vanha kaupunki, jossa hän asui, oli sitävastoin minulle täynnä hänen hengittelyään. Minä ajattelin, millaisia mahdollisuuksia oli päästä hänet näkemään. Laaksojemme raikkaaseen ja terveelliseen ilmaan tottuneena hän varmaan tunsi tukehtuvansa palatsissa, johon astuttiin kadun holviovesta, vaikka avara piha soikin kukkalavojen ohella sijaa muutamille puille. Arabialaisen tavan mukaan hän niinmuodoin lähti ostoksilleen toreille, vieraaksi vertaistensa naisten luo ja huvikseen kävelemään. Minä asetuin väijymään parhaimmin varustettujen näyteikkunoiden luo. Eikö hän tulisi jonakin päivänä etsimään pehmeitä mattoja, joilla sopi astella paljain jaloin, vieläpä lepuuttaa kaunista ruumistaankin, jonka aavistettu väsymys herätti mielessäni vihan tunnetta? Valitsisiko hän punapohjaisia Bukharan mattoja kukka-aiheineen, jotka hurmaavat katsetta, vai afganistanilaisia, monin värein väikehtiviä, vai sametinpehmeitä turkestanilaisia, vai Tebrizistä saapuvia persialaisia, joiden kuviot ja himmeiden ja heleiden värien sommitelmat ovat taitavimmin suoritetut? Samoin toivoin saavani nähdä hänet kangasmyymälöissä, missä mielellään viipyivät ostajat kerkein sormin hypistellen milloin Damaskuksen brokaatteja, joiden tekotapa on niin kallisarvoinen ja harvinainen, että ne ovat Ispahanin tai Misapurin tuotteiden veroisia, Tyroksen tafteja, Tripolin läikekankaita, Tarsoksesta tai Antiokiasta tulevia kullan- tai hopeankirjaeltuja silkkikudoksia, Aleppon kirjo-ompeluksia ja kumbazeja, tarumaisen kauniita kullankeltaisia pukuja, jotka kelpasivat koristamaan kuningatarta palatsissaan. Nämä myymäläinkävijät muistuttivat toisiaan vain ensi silmäyksellä kukallisten mustien tai valkoisten huntujen alla, jotka kätkivät katseilta heidän kasvonsa. Syyriassa muhamettilaiset eivät paljasta silmiäänkään, kuten on laita Kairossa ja Stambulissa. Huntu peittää kasvot kerrassaan, mutta on toisinaan niin kevyt, että tuntuu kuin kasvojenpiirteet siinä selvästi kuvastuisivat. Sattuupa niinkin, että muukin verho noudattelee tarkoin ruumiin muotoja. Tottunut silmä alkaa varsin pian erottaa toisistaan nämä salaperäiset ohikulkijat. Se arvailee, epäilee, aavistaa kauneutta, suloa, nuoruutta. Ja onpa katseen kaipaus sitäkin tuimempi ja tuskallisempi, kun se ei tiedä, vastaako siihen toinen katse.

Kangas- ja mattokauppiaiden jälkeen, joiden myymälöitä kirkasti heidän nähtäviin asettamiensa rikkauksien häikäisevä loisto, kävin ulkosalla sijaitsevissa sokerileipomoissa, joiden tuoksut hivelevät sieraimia pitkän matkan päähän. Oliko Jamile muuttunut herkkusuuksi? Pitikö hän näistä sokeri- ja voisykeröistä, hienoista myskihöysteisistä tahtaista, sitruunatortuista, pienistä voi-, mesi- ja maitoleivoksista, kaikenlaisista pistasia-, rantayrtti-, jasmiini- ja ruusumakeisista ja Damaskuksen erikoistuotteista aprikoosi- tai granaattiomenamakuineen? Samoinkuin olin toreilla väijyskellyt kirjokankaita punnitsevia käsiä tunteakseni Jamilen rusohohtoiset, pitkät ja taipuisat kädet, samoin yritin nyt saada näkyviini hänen purppuraista nauhaa muistuttavaa suumaloaan, kun pikku harsot kohosivat antaen tietä sokerileivoksille ja makeisille.

Kaikki nuo ohikulkijat vain kiusasivat ja kiduttivat minua. Yksikään heistä ei ollut Jamile. Toisella oli hänen solakka vartensa, toisella hänen hieno ja voimakas ryhtinsä, kolmannella hänen päänsä asento ja keveästi kannettu kaulansa, mutta yksikään ei vastannut mielessäni olevaa kuvaa. Eikö salainen vaisto olisi ilmaissut minulle hänen läsnäoloansa? Jos hän olisi ilmaantunut, uskon, että häntä näkemättänikin veri olisi alkanut soutaa kiivaammin suonissani. Väijyskelyni ei kumminkaan ollut jäänyt ihan huomaamatta. Muutamat tarjoutuivat sen esineiksi ja käytävään tai holvin alle hävitessään kohottivat nopein elein huntua näyttäen minulle nuoret kasvot ja hehkuvat silmät. Minä käännyin pois haikein mielin: he olivat lopullisesti tuhonneet harhakuvitelmani.

Minä luovuin hyödyttömästä etsinnästä. Harhailevat askeleni johtivat minut kaupungin ulkopuolelle Tailanin moskeijan luo, jonka hoikka minareetti näytti huojuvan tuulessa kuin poppeli, ja nousin sitten aina kaupunkia vallitsevan linnan luo. Sen on rakennuttanut, kuten tiedätte, Toulousen Raymond, mutta se on nykyään pelkkä punaisen ruskea muurirykelmä, jossa on vaikea keksiä alkuperäisen suunnitelman jälkeä. Kaupunkien läheisyydessä olevien raunioiden lopullista hävitystä edistää jokainen valtaamalla niistä rakennusaineita. Mutta nämä suunnattomat rakennukset pitävät yhä puoliaan säilyttäen rappiotilassaankin voiman ja ylpeyden tunnusmerkkejä. Vanhaan linnoitukseen ei ollut lupa astua, mutta vahtisotilaat, jotka tottuivat pian haaveiluihini, sallivat minun nousta linnan pengermille. Takanani oli Libanonin vuorijono runsaan lumen peittämällä, Kadiša, jonka vedet kuohuivat kivisessä uomassaan ja huuhtelivat puolittain sitruuna- tai oranssilehtoon peittyvän dervisiluostarin alueita, ja edessäni oli sininen meri ja läheisen Akkarin lahden pehmeä rantaviiva.

Kuinka monet hetket olenkaan viettänyt noiden ystävällisten pengermien korkeudessa! Toisinaan luin siellä pientä arabiankielistä kirjaa, jonka olin löytänyt juutalaisen rihkamakaupasta. Se oli kauhea rakkaustarina, luullakseni Tuhanteen ja yhteen yöhön kuuluva, ja sen muisto on säilynyt mielessäni haihtumattomana. Eräs nuorukainen rakasti sisartaan, ja heidän isänsä, oikeamielinen ja kelpo mies, oli heidät erottanut. Sukurutsaiset rakastavaiset pääsivät yhtymään, päättivät antautua kuolemaan samalla kertaa kuin rakkauteensa ja kaivattivat haudan alle suuret portaat, jotka johtivat maanalaiseen kammioon. Sinne he vetäytyivät ottaen mukaansa ravintoa muutamaksi päiväksi ja käskivät muurata yläpuolellaan haudan umpeen. Lohduton isä lähti heitä etsimään. Hän löysikin hautojen joukosta sen, joka peitti hänen lapsiansa. Mutta he olivat muuttuneet alabasterivuoteellaan kouralliseksi tuhkaa, sillä Jumalan tuomio oli polttanut heidät poroksi. Ja isä ei voinut tuskissaan unohtaa taivaan kirousta: hän itki, koska tuntemattoman maailman rangaistuksen täytyi olla vielä kamalampi ja pitkäaikaisempi.

Minä sovelsin tuon jumalallisen vihan Omarin ja Jamilen rikolliseen rakkauteen. Eikö heidän rikoksensa ollut sukurutsaustakin kauheampi? Jamile oli kieltänyt uskonsa ja heimonsa, mutta ei kumminkaan ollut tuhoutunut. Palatsissaan Tripolissa hän nautti turvallisuutta ja humaltui synnillisen rakkautensa hekumasta. Minkätähden Butros ei ollut vielä toteuttanut kostoamme?

En tiedä, oletteko huomannut vähän matkan päässä linnan portilta ja hieman syrjässä pienen muhamettilaisen kalmiston. Eräänä iltana, nojatessani pengermän kaiteeseen, varmaan niin, ettei kukaan voinut alhaalta minua nähdä, havaitsin saapuvan joukon hunnutettuja naisia. Heidän hienojen silkkipukujensa nojalla päättelin, että heidän täytyi kuulua emiirien ja arvohenkilöiden haaremeihin. He istuutuivat tutunomaisesti haudoille ja juttelivat siinä pitkät ajat. Sitten joku heistä siirsi syrjään huntunsa voidakseen paremmin nauttia illan raikasta ilmaa, ja kumppanit noudattivat aivan pian esimerkkiä. Minä tunsin heidän joukossaan olevan Jamilen. Tunsin hänet kaukaa pitkästä ja valkeasta kaulastaan, jäsenten sopusuhtaisuudesta, pään asennosta, jokaisesta hänen eleestään, sanalla sanoen hänen koko olemuksestaan, joka täytyi tuntea kaikkien toisten joukosta. Tuntui kuin olisin tietänyt, että hänen täytyi tulla ja kuin olisin häntä varmasti odottanut. Liikahtamatta, rintavarustuksen ampuma-aukkoon nojaten, katselin häntä ja olin onnellinen. Olin löytänyt hänet jälleen, ja se riitti minulle. En tuntenut mitään muuta kaipausta. Hänen noustessaan ja lähtiessään minusta tuntui kuin päivä olisi yhtäkkiä pimennyt.

Tulisiko hän huomennakin? Hänen täytyi tulla. En voinut ajatella, ettei hän tulisi. Nähdäkseni hänet lähempää etsin suojaista paikkaa linnan juurelta ja löysinkin sellaisen suuren hautarakennuksen takaa, jonka seinämuuri varjeli minua katseilta jättäen näköalani vapaaksi. Minä vietin koko iltapäivän vartiopaikallani, mutta hän ei suvainnut tulla. Seuraavana päivänä sain korvauksen. Hän istuutui aivan lähelle minua, erään hautakammion viereen. Hänen läheisyyteensä oli sijoittunut toisia naisia, jotka juttelivat ja nauroivat. En kumminkaan nähnyt heitä. Hänkään ei ajatuksiinsa vaipuneena heistä välittänyt. Iltapäivän käydessä yhä helteisemmäksi he olivat kaikin poistaneet huntunsa silmäiltyään sitä ennen ympärilleen ja saatuaan varmuuden siitä, ettei ketään miestä ollut näkyvissä. Nyt voin tarkastella häntä mielin määrin, ja mieleni valtasi uusi tuska, kun huomasin, kuinka rakkaus voi lisätä kauneuden täydellisyyttä kuin herkästi ja varmasti talttaansa käyttelevä kuvanveistäjä. Edessäni oli Jamile, mutta uusi Jamile. Sisäsuojissa vietetty elämä puutarhoihin rajoittuvine kävelyretkineen, jota hän oli viettänyt Šrarissa ja Tripolissa, kentiespä myös kaupungeissa valmistettujen taidokkaiden tahtaiden käyttö, oli karkoittanut rusohohteen hänen poskistaan ja käsistään, joihin oli aikaisemmin puhaltanut Libanonin raikas tuuli, ja ne olivat nyt yhtä valkeat kuin hänen kaulansa ja käsivartensa. Se fellah, joka oli uskaltanut verrata hänen säteileviä kasvojansa yön hohtoiseen kuutamoon, herätti minussa kateutta. Jamilen silmissä, jotka olivat siniset kuin tyven meri, oli omituinen loiste. Pelkään kuitenkin, etteivät kaikki nämä muutokset suo täydellistä käsitystä hänessä havaitsemastani syvästä muutoksesta. Mutta kuinka sitä kuvailisin? Bšarren nuoresta tytöstä oli tullut nainen. Hän ei ollut kasvanut, ei muuttunut voimakkaammaksi eikä notkeammaksi, mutta näytti sittenkin sekä painavammalta että kevyemmältä — painavammalta koko onnensa painon vuoksi, kevyemmältä, koska tämä onni häntä kannatti ja kohotti. Hän olisi voinut kulkea yli tuleentuneen viljan korttakaan taivuttamatta, ja minun pelokkaat käsivarteni olisivat tuskin rohjenneet ottaa häntä kannettavakseen. Hän huokui rakkautta niinkuin kauniit huolettomat lapset huokuvat leikeissään nykyisyyden onnea ja terveyttä. Hänen piirteensä ja koko ruumiinsa ilmaisivat rajatonta onnea.

Voitte kuvitella, millaista kidutusta sain kokea piilopaikassani. Minä kirosin Jamilea ja ihailin häntä. Niin, ihailin häntä, joka rakasti ja jota rakastettiin, ikäänkuin siinä olisi ollut ihmisiltä kielletty todellisuus, koska en itse ollut sitä kokenut enkä saanut myöhemminkään kokea. Niin ihmeellisestä kohtauksesta kumpusi kunnioitus kuin puhtaasta lähteensilmästä. Hänen kumppaninsa eivät tunteneet tuota kunnioitusta, joka oli minut vallannut ja virkisti minua. Kuulin näet heidän keskustelunsa, jota he ylläpitivät arabiankielellä, mutta johon hän ei ottanut osaa, ikäänkuin kotoinen kieli olisi muuttunut hänelle vieraaksi. Toiset tekivät pilaa kauniista vaiteliaasta ja lausuivat hänelle vihjauksia, joista puuttui kaikki hienotunteisuus, jopa häpeäntunnekin. Mutta kun he sitten alkoivat puhua suorasukaisemmin, uskaliaammin ja kuvarikkaammin, niin Jamile nousi äkkiä ja uhkasi poistua, elleivät he vaikenisi tai vaihtaisi puheenaihetta. Niin hän oli säilyttänyt nautinnossaan kristillisen häveliäisyyden, joka eristi hänet ja osoitti hänen alkuperäänsä. Rakkaus ei niinmuodoin muuta sisintä luonnottamme, me säilytämme oman olemuksemme siinäkin tapauksessa, että otaksumme täydellisesti antautuneemme. Minä olin hetkisen ihastuksissani tuntiessani tuossa vihan salamassa entisen Jamilen. Vähän ajan kuluttua hän peitti jälleen kasvonsa hunnullaan ja poistui tosiaankin. Hänen lähdettyään kohti kaupunkia jouduin kuuntelemaan mitä julkeinta ja rivointa keskustelua. Vuoristossa kasvaneena, kiihkeän tunteeni suojelemana, älyllisten askarrusteni ja lukujeni hienostamatta minä en ollut tottunut irstaihin puheisiin, ja minusta tuntui sitäkin kiusallisemmalta, että kuulin niitä naisten suusta. Minusta tuntui kuin he olisivat oksentaneet rupisammakoita. Minulle setvisivät heti haaremien tavat, ja minä käsitin, kuinka uskontomme vaikuttaa rakkautemme laatuun. Mutta varsin inhimillisen heikkouden vaikutuksesta inho ei sulkenut korviani. Minä hengittelin kaikkia noita myrkkyjä. Vähitellen ne suorittivat minussa työnsä. Ajatellessani karkein kuvin Omarin ja Jamilen hyväilyjä tunsin ruumiillisen mustasukkaisuuden vimmastuttavan itseäni mielettömyyteen saakka, jopa siinä määrin, että teki mieleni surmata. Kuunnellessani noita pelkästään lihallisia olentoja muutuin itsekin olennoksi, joka oli lihaa ja verta. Tuskani menetti arvokkuutensa ja ylevyytensä. Se hyväksyi koston ja rikoksen.

Kun nuo naaraat vuorostaan poistuivat, he olivat suorittaneet inhottavan työnsä: olivat langettaneet arpani. Minä palasin El Minaan päätettyäni ilmaista Butrosille Jamilen kävelyretket, jotka olin pitänyt salassa kaksi edellistä päivää. Viime hetkessä olisin kenties sittenkin kavahtanut sellaista ilmiantoa. Mutta Butros ei kaivannutkaan minun tietojani. Hän kertoi minulle jo samana iltana, mitä oli itse saanut selville.

HAUKAT JA VIIRIÄINEN.

Adib Saade, isäntämme, jota liikeasiat olivat vaatineet lähtemään Beirutiin, oli jättänyt haltuumme El Minassa sijaitsevan palatsinsa. Me olimme isäntinä hänen talossaan. Illalla, annettuaan tuoda itselleen vesipiipun, Butros katseli minua suoraan silmiin ja lausui:

Minä hämmästyin kovin kuullessani, että sellainen päätös oli tehty kanssani neuvottelematta, ja toistin epäilevin ilmein:

— Niin, virkkoi toverini, huomenna me ryöstämme sisareni. Kaikki on suunniteltu valmiiksi: paikka, aika, hevoset, koko juttu.

— Mahdotonta; se on liian hyvin vartioitu. Mutta Jamile lähtee illan tullen saattelijain keralla hautausmaalle, joka sijaitsee linnan portin luona. Me asetumme väijyksiin hieman kauemmaksi ratsuinemme, joita vartioivat Elias ja Tannus. Vahtisotilas on lahjottu. Samoin Rahil.

— Niin hän on emännöitsijä, joka pitää hallussaan avaimia ja jakaa rahat, määrää ateriat ja pitää huolta liinavaatteista. Minulla oli vaiva häntä valloittaessani.

Hän purskahti meluisaan nauruun, joka loukkasi minua. Se oli kuitenkin aivan luonnollista: niin nauraa aina uhkayrityksen johtaja otaksuessaan oivan tempun nojalla turvanneensa suunnitelmansa onnistumisen, niin nauraa Odysseus keksittyään Troian puuhevosen, mainitakseni erään klassillisen muiston Anturan koulun opinnoista. Minä voin luottaa hänen järjestelykykyynsä. Olihan selvää, että hän tiesi Jamilen käyskelevän kaupungin ulkopuolella ja tunsi pienen hautausmaan.

— Oletko nähnyt hänet? kysyin minä, melkein kadehtien hänen terävä-älyisyyttään ja seivästi tuntien, että olisin nyt halunnut pitää havaintoni omana tietonani.

— Kenet? Rahdinko? Epäilemättä, ja vielä Omarin palatsissa, jopa ihan hunnuttomana.

— Jamilesta? Ei, häntä en ole nähnyt tai en ainakaan ole häntä tuntenut, vaikka olenkin nähnyt paljon naisia tulevan hänen asunnostaan. Hunnutettuina naiset ovat kaikki toistensa kaltaisia.

Kuinka huonosti hän olikaan heitä katsellut, kun ei ollut voinut erottaa sisartaan toisista! Minä hymyilin säälivästi ja sallin hänen kaikessa rauhassa kertoa suunnitelmistaan, mikä olikin hänen polttavimpana halunaan.

Tekaistuna kauppiaana, kasvot siveltynä tahmalla, joka teki ne ruskeiksi ja sai hänet erämaan beduiinien näköiseksi ja sitäpaitsi puolittain keffijensä peitossa, hän oli ensimmäisinä päivinä tarkastellut kaikkia niitä henkilöitä, jotka tulivat ja menivät Omarin palatsin holviovesta. Hän oli varsin pian päässyt puheisiin muutamain palvelijoiden kanssa. Siten hän sai tietää, että aviopuolisot elivät samoinkuin Šrarissa alinomaisessa rakkauden hurmiossa, leposohvissaan tai kuunnellen arabialaisia soittajia, joita sijoitettiin pihamaalle, loitolle heistä. Arvannette, kuinka paljon katkeruutta Butrosin kertomus lisäsi kalmistossa salaa kuulemieni keskustelujen liiankin selviin muistoihin.

Eräs palvelijoista, Ali nimeltään, jonka Butros oli vienyt kerallaan sataman kapakkaan ja joka oli juopunut viinistä ja viinasta vastoin kaikkia profeetan kieltoja, oli hänelle selittänyt, millaisia etuja koitui palvelijalle sellaisesta yksinomaisesta intohimosta.

— Ymmärrätkö, sanoi hän, ei ole minkäänlaista valvontaa. Talon täytyy tietenkin olla kunnossa, sillä herran viha on peloittava. Henkilössä, joka on ollut vuoriston kuningas metsästäjänä ja ratsastajana, säilyy jotakin sellaista humaltumisessakin. Mutta hän on jalomielinen ja huumautunut, ja me käyttelemme sitä seikkaa hyväksemme.

Herkkusuinen ja rivo Ali kertoi mielihyvin asian yksityiskohtia ja sanoi Rahilinkin ottavan vastaan rakastajia. Rahil? Butros tiedusteli, kuka oli tuo Rahil, jolla näytti olevan palatsissa huomattava asema. Talon huolto oli annettu hänen tehtäväkseen; hän saatteli Jamilea myymälöihin, hänen ostaessaan pukuja ja jalokiviä, joiden Omar toivoi olevan mitä Ihmeellisimpiä, tai mennessään vierailemaan niiden tripolilaisten naisten luo, joiden kanssa Omar toivoi hänen seurustelevan.

— Lähteekö tuo Jamile useinkin ulkosalle? oli Butros kysynyt häneltä välinpitämättömästi.

— Niin harvoin kuin suinkin mahdollista. Hän ei viihdy missään muualla kuin kotonaan.

— En milloinkaan! huudahti uskoton palvelija kauhistunein elein. Se olisi kuolemaksi.

— Vaimoa ei saa hyväillä kenenkään muun kuin hänen oman puolisonsa katse.

— Ei. Aikaisemmin hänellä oli Jasmine, mutta hän lähetti hänet pois lahjojen keralla, ennenkuin otti tämän.

— Minä toivoin, jatkoi Butros selittäen minulle taistelusuunnitelmaansa, pääseväni siinä valhepuvussa Jamilen huoneisiin ja saavani selkoa hänen ympäristöstään. Mutta Rahil, jolla on tottunut silmä, ei sallinut minun harhailla pihamaalla. Hän tutki minua yksityiskohtaisesti ja arvattuaan petoksen uhkasi ilmiantaa minut. Minun täytyi teeskennellä häneen kohdistuvaa hellää kiintymystä, jota en ollenkaan tuntenut, vaikka hän onkin vielä kaunis kypsyydessään. Naiset tyytyvät mielellään sellaiseen teeskentelyyn, joka heitä mairittelee. Hän osoitti minulle hehkua, jota varoin sammuttamasta. Siitä lähtien hän on vallassani, ja mielijohtuma, joka häntä raivostuttaa, mutta johon hänen on täytynyt lopulta suostua, sai minut lupaamaan hänet tyydyttäväni, kunhan hän näyttää minulle emäntänsä hunnuttomana.

— Jos näet hänet yhden ainoan kerran, et näe enää ketään muuta koko maailmassa! oli Rahil vastustellut.

Minä vaadin vaatimistani. Raha tuli auttajakseni. Rahil on kutsunut minut tulemaan huomenna linnan kalmistoon. Siinä koko juttu.

Minä olin hetken aikaa sanattomana ajatellessani mitä tulisi tapahtumaan. Sitten huomautin:

— Asia on otettu huomioon, vastasi Butros tottuneen käskijän ylhäisin ilmein. Omar olisi ollut kaikkein kamalin vastustaja. Oli tärkeätä hänestä vapautua. Omar on lähtenyt eilen tiluksilleen Akkariin, missä hänen on sovitettava eräitä riitajuttuja. Se on heidän ensimmäinen eronsa. Rahil kertoi minulle, että se oli sydäntäsärkevä. Jamile ei voinut irroittaa käsivarsiaan tuon onnettoman kaulasta. Hän on itkenyt koko päivän ja koko yön ja on suostunut lähtemään ulkosalle vain senvuoksi, että Omar oli käskenyt hänen hoitaa terveyttään.

Tuo tieto minut kerrassaan masensi. Se Jamile, jonka olin nähnyt linnan luona ja joka oli minusta näyttänyt täydellisen onnen kuvalta, olikin Jamile, joka murehti rakastajansa poissaoloa. Kuinka säteilevät olivatkaan siis hänen kasvonsa, kuinka notkea hänen vartensa ja miten kevyesti hän astelikaan ollessaan täysin onnellinen? Piilikö siis rakkaudessa yli-inhimillinen kyky, jumalainen säteilyvoima, joka ympäröi olennon valohohtelulla niinkuin ne valoatulvivat tähdet, jotka siitä syystä näyttävät suuremmilta? Niin oli tosiaankin laita. Rakastava ja rakastettu Jamile oli kuin valohohteen ympäröimä.

— Huomenna, illalla, vastasi Butros. Meillä ei ole päiviä valittavana. Olisi ollut parempi käydä toimeen tänään, koska hän on poissa, mutta olen tarvinnut koko tämän päivän taivuttaakseni Rahilin. Hän on vannoen vakuuttanut, että Omar palaa vasta myöhään auringonlaskun jälkeen, luultavammin yöllä. Silloin olemme taakkoinemme jo kaukana Bšarren tiellä. Hevosemme ovat virkeät ja reippaat, hänen ratsunsa sensijaan väsyneet, mutta meidän täytyy sittenkin otaksua sen hurjapään lähtevän meitä takaa-ajamaan. Etumatkamme ja yö saattavat meidät suojaan. Kerran Libanoniin ehdittyämme olemme voitolla.

Huomenna Jamile ei tulisi enää kuulumaan Omarille. Mutta kenelle hän kuuluisi? Kenen hyväksi me hänet ryöstimme? Katsellessani ikkunanristikon läpi pimenevää merta ja tähtitaivasta, näin ohi kiitelevän suuria lintuja, jotka räpyttelivät siipiään. Ajattelin siinä viiriäisten hurjaa pakoa haukkojen edellä…

Seuraavana aamuna me lähdimme, Butros ja minä, tarkastelemaan paikkoja. Hän ei tietänyt, että minä ne jo tunsin ja että ne olivat mietiskelyjeni tavallinen tyyssija. Minä en hänelle osoittanut hautaa, jonka taakse olin piiloutunut nähdäkseni läheltä Jamilen, mutta hän huomasi sen itse:

Hän ylpeili löydöstä, joka oli jo minua hyödyttänyt. Palvelijamme ja ratsumme voimme helposti kätkeä linnanmuurin taakse. Minä tiedustelin kumppaniltani, millaisen menetelmän hän oli valinnut hyökkäystämme varten. Meidän piti odottaa Jamilea, jonka oli määrä saapua petollisen Rahilin keralla. Oli mahdollista, että toisiakin muhamettilaisnaisia saapuisi tapansa mukaan levähtämään tässä pienessä rauhallisessa kalmistossa. Me sallisimme heidän sijoittua petolliseen rauhaansa. Sitten meidän piti yhtäkkiä hyökätä esiin ja käydä syyllisen kimppuun; toiset epäilemättä kiiruhtaisivat pakoon ja jättäisivät hänet oman onnensa nojaan. Senjälkeen oli nopeasti sidottava hänet ja suljettava hänen suunsa, nostettava hänet Selman, Butrosin tamman selkään, ja sitten eteenpäin, kohti vuoristoa!

Ottaisinko osaa tuohon tekoon vai tyytyisinkö olemaan vain katselijana? Velvollisuuteni oli ottaa siihen osaa. Enhän voinut erottaa itseäni kumppanistani, veljestäni, joka oli ottanut suorittaakseen vaarallisen tehtävän, kostaakseen Hamen sukua kohdanneen häväistyksen ja koko maroniittikansaan ja uskontoomme kohdistuneen pilkan ja petoksen. Jamilen uskosta-luopuminen kauhistutti minua yhtä suuressa määrin kuin se, että hän oli luopunut minusta. Hänen onnensa oli solvaava, ja minä kuulin jälleen toisten naisten kauheat puheet, jotka saastuttivat hänen rakkauttansa ja minun mielikuvitustani ja ärsyttivät mustasukkaisuuttani mielettömyyteen asti. En kumminkaan tietänyt, millaista menettelytapaa noudattaisin. Epäröivien tai sellaisten henkilöiden tavoin, jotka ovat alinomaisen sielullisen levottomuuden vallassa, minä odotin viimeistä tuokiota tehdäkseni päätökseni.

Me asetuimme paikoillemme auringon tuskin aljettua painua meren puoleen. Helle tuntui tukehduttavalta meistä, jotka olimme tottuneet laaksoissamme hengittelemään läheisten lumihuippujen raikastuttamaa ilmaa. Odotus oli pitkä ja kiusallinen: meidän piti pysytellä kyyryssä ja liikkumatta, jotteivät käyskelijät meitä huomaisi. Kuluvat tyhjät hetket tuntuivat meistä loppumattomilta. Niitä seurasivat muutamat tunnit, jotka eivät kaikkiaan muodostaneet yhtä ainoata päivää, mutta jäivät muistiini, hetki hetkeltä, niin monien tapahtumien ja tuskien täyttäminä, että voin niitä sormiella onnettomuuksieni rukousnauhana, niinkuin vanhat naiset kirkossa siirtyvät helmestä toiseen melkein konemaisesta varmoina siitä, ettei yksikään niistä unohdu.

Minä näen jälleen muistissani — miksi palaisinkaan sitävarten Tripoliini — linnan jykevän punaisen muurin, joka päivän painuessa vähitellen värjäytyi sinipunervaksi, säännöttömästi sijoitetut haudat valkoisine kivipatsaineen, niiden väliin versoneen korkean keväisen ruohon, harhaantuneen mustan vuohen, joka söi nurmea, ja kauempana kaupungin, oranssi- ja sitruunalehdot, sataman ja meren.

— Jospa hän ei tulekaan? virkoin Butrosille hiljaa, ikäänkuin keskustelumme olisi voitu kuulla.

Toivoinko minä, ettei hän tulisi? Ellei yrityksemme onnistuisi, meillä ei olisi muuta neuvoa kuin lähteä pois. Uutterasti etsitty ja vihdoin löytynyt tilaisuus ei tarjoutuisi enää toiste. Siinä tapauksessa en saisi enää nähdä Jamilea. Ja minä toivoin hänen tulevan.

Hän tuli melkein viimeisenä. Me näimme kaupungista lähtevän naisjonon, joka eteni meitä kohti. Minä olin huomannut Jamilen olevan poissa, kun Butros samassa kuiskasi korvaani:

Hän saapui tosiaankin toista polkua, seurassaan Rahil, joka hänet petti ja jätti haltuumme hyväilyjen ja rahan hinnasta. Hänen metsästäjättären-jalkojensa rytmi loi joka askelella hameeseen laskoksen, joka ilmaisi niiden moitteetonta muotoa. Hän kantoi poveaan ja päätään keveästi kuin beduiininaiset, jotka palaavat kaivolta kantaen päänsä päällä ruukkua, joka näyttää olevan heidän luonnollisena täydennyksenään. Vain nähdessäni hänen astelevan tunsin eräänlaista riemastusta, ja rakkauteni hypähteli hänen vaiheillaan kuin vinttikoira, joka tuntee isäntänsä.

Hänen silmänsä kykenivät näkemään riistan uskomattomien matkojen päähän, mutta nyt hän ei nähnyt mitään. Minä tyydyin innoissani lausumaan hänen nimensä:

Sitten olimme vaiti. Minun piti totella Butrosia, kun hän katsoisi soveliaan hetken tulleen. Aurinko oli jo painumassa, ja helle ei ollut enää niin painostava. Omarin paluun vuoksi ei sopinut liikoja viivytellä.

Omarin paluu — se uutinen oli luettavissa Jamilen kasvoista, jotka nyt olivat hunnuttomat. Havaittuaan olevansa yksin, naiset olivat asettuneet mukavaan oloon, olivat tyytyväiset saadessaan hengitellä vapaammin, hunnun estämättä, ja näytellä toisilleen nuoruuttaan ja niitä taitavia ihomaaleja, jotka saivat posket rusottaviksi ja silmäin soikiot pitemmiksi. He nauroivat ja ilkamoivat, juttelivat ja purivat kauniilla valkoisilla hampaillaan leivoksia, joita olivat tuoneet mukanaan. Noiden rakkauden olentojen kalmistossa nauttima välipala olisi tarjonnut minulle viehättävän vastakohtavaikutelman, ellei huomiotani olisi yksinomaisesti kiinnittänyt Jamile, joka ei ottanut millään tavoin osaa kumppaniensa piloihin, vaan oli täysin uppoutunut sisäiseen haavelmaansa. Tuo kuusitoistavuotias lapsi oli saanut onnessaan vakavuuden ilmeen. Hän oli intohimossaan kuin nunna mystillisessä uskossaan, ja hänen ristiinlasketut kätensä olivat painetut povea vasten sen liiallista sykettä hillitsemään. Aikaisemmin hän oli minusta näyttänyt valon ympäröimältä, valonsäteisiin uppoutuvalta. Nyt valo virtasi hänestä itsestään. Hänen kasvonsa, kaulansa, pitkät läpikuultoiset sormensa levittivät ympärilleen kirkkautta. Kaikki Šrarin puutarhoissa näkemäni kuvat, jotka olivat kiertäneet minua kehäänsä, hävisivät tämän rinnalla. Jamile oli nyt edessäni onnensa täydellisyydessä, koska odotti Omaria, josta oli ollut erotettuna ensimmäisen kerran.

Kiihkeän mustasukkaisuuteni olisi epäilemättä pitänyt kiidättää minut Butrosin jälkeen, kun hän minua kyynäspäällään tyrkättyään syöksyi esiin piilopaikastamme, kasvot vihan vääristäminä ja ankarasti huutaen. Luulenpa tosiaan, että rakkaus piirsi Jamilen ympärille eristävän ja suojelevan kehän kuin temppelin, johon paenneita rikoksentekijöitä ei saanut enää ahdistaa. Minulle hän oli muuttunut loukkaamattomaksi ja pyhäksi. En sitä tietänyt, mutta huomasin sen, kun oli lähdettävä häntä takaa-ajamaan. Jalkani tuntuivat kiintyvän maankamaraan; minä olin kuin halvautunut. Edessäni oleva näytelmä oli lyhyt ja kamala. Irti lasketun haukan tieltä pakenivat viiriäiset kauhistuneina, kuolemanpelosta äännähdellen. Kaikki nuo naiset, joiden rauhallinen huvi oli häiritty, vetivät konemaisin elein huntunsa alas, juoksivat hautojen yli niin nopeasti kuin heidän juoksuun tottumattomat jalkansa sallivat, tummina varjoina, jotka vaikeroiden liukuivat valkoisina hohtelevien hautakivien välitse. Ainoastaan Jamilen palvelijatar oli Butrosin mielettömyyden hämmästyttämättä jäänyt paikoilleen. Hänkin lähti kiireesti pakoon nähdessään kimppuunsa hyökkäävän villin Eliaan, joka oli jättänyt toverinsa vartioimaan ratsuja ja oli rientänyt avuksi. Silmänräpäyksen kuluttua ei tyhjällä taistelukentällä ollut muita kuin Butros ja hänen takaa-ajamansa Jamile, petolintu ja sen uhri. Jamilekin oli laskenut huntunsa, ja huntu haittasi hänen näköänsä estäen häntä näkemästä selvästi edessään olevia esineitä; muuten taistelu ei olisikaan ollut kovin epätasainen. Hän liikkui paetessaan yhtä notkeasti kuin Bšarren päivinä, niinä aikoina, jolloin hän oli seurannut meitä metsästysretkelle tai vuorille kiipeilemään. Hän alkoi kuitenkin tehdä yhä useampia mutkia ja käännähdyksiä, joko siitä syystä, että oli väsynyt, tai sen vuoksi, että tahtoi päästä lähelle linnan vartiosotilasta, jonka lahjomisesta hänellä ei voinut olla aavistustakaan. Butros oli jo parin kolmen askelen päässä. Jamilen täytyi tuntea hänen hengityksensä niskassaan. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja kääntyi päin. Vauhtinsa eteenpäin syöksemänä Butros joutui ihan hänen luokseen, povi povea, kasvot kasvoja, suu suuta vasten. Minä näin Butrosin hetkisen epäröivän, mutta sitten tarttuvan häneen molemmin käsin. Jamile ei vastustellut, ei riuhtonut. Hän alistui kohtaloonsa ja sai antautuessaan takaisin koko arvokkuutensa.

Elias oli jo saapunut isäntänsä luo ja auttoi häntä sitomaan vangitun ranteita ja nilkkoja. Vaikka hän ei huutanut, he sitoivat hänen suunsakin. Minä olin tullut luo mitä ankarimman järkytyksen valtaamana. Hän huomasi minut ja silmäili minua — ensimmäisen kerran kohtauksemme jälkeen Bšarressa hänen pakonsa edellisenä iltana. Minä en kyennyt sitä kestämään, vaan laskin katseeni alas. Kun sen jälleen kohotin, suuntautui hänen katseensa yhä minuun: hän ei minua soimannut, ei näyttänyt ihmettelevän läsnäoloani, vaan rukoili minulta jotakin. Minä yritin saada selkoa tuosta sanattomasta pyynnöstä. Hänen huntunsa oli pudonnut taistelun tuoksinassa. Minä nostin sen maasta ja asetin hänen kasvoilleen. Ennenkuin kasvot peittyivät näkyvistä, näin niitä pitkin vierivän pari kyyneltä. Hän kiitti minua hyvyydestäni samoinkuin Bšarressa, pihan suihkualtaan luona, kun oli tarttunut käsiini ja vienyt ne huulillensa. Hänen kiitollisuutensa ei viihdyttänyt ajatusteni tuimaa sekasortoa. Olihan minulla syytä iloita siitä, että hän oli ainiaaksi ryöstetty kilpakosijaltani. Eikö minulle jäänyt mahdollisuus pelastaa hänet, kun olisimme kuljettaneet hänet Libanoniimme? Mutta kuinka voisinkaan hänet vapahtaa uhkaavasta rangaistuksesta?

Butros oli katsellut karsain silmin pidättäytymistäni ja säälistä tai rikostoveruudesta johtuvaa toimenpidettäni. Olin itse huomannut, ettei hän kohdellut Jamilea suotta väkivaltaisesti; oli niinmuodoin vielä jotakin toivoa saada tuo ankara soturi heltymään. Mutta toimintaohjeilleen uskollisena hän ei varmaankaan sietäisi matkan varrella mitään sellaista, mikä viivyttäisi tai uhkaisi hänen palaamistaan saaliinsa keralla. Palvelijamme, Elias ja Tannus, toivat hevoset. Selman satulan eteen oli sijoitettu sellainen istuin, jota käyttävät teidän naisratsastajanne. Veli sijoitti siihen sisarensa varovasti ja varmasti. Niin hän tulisi pitämään häntä edessään, valmiina torjumaan jokaisen pakoyrityksen. Jos Jamile sallisi rauhassa itseään kuljetettavan, Butros ei tulisi käyttäytymään karusti. Jamile ei vastustellut ollenkaan, vaan näytti elottomalta esineeltä.

Me järjestyimme matkaan: Butros ensimmäisenä, sitten minä, sitten saattueemme. Raudikko oli niin voimakas, että sen kaksinkertaisesta taakasta huolimatta meidän ratsumme tuskin kykenivät pysyttelemään sen seurassa. Aurinko oli tuon kohtauksen aikana uponnut mereen, mutta näkörantaa kiersi purppurainen juova, joka valaisi tietämme vielä vähän aikaa. Aivan pian, ehdittyämme Tripolin yläpuolella oleville kukkuloille, näimme itse kaupungin kuvastuvan veripunaisen iltaruskon taustalle.

Me karttelimme vilkasliikkeisiä seutuja. Eräs beduiinikaravaani, joka tuli meitä vastaan, vältteli niitä varmaan jostakin toisesta syystä. Se ei näyttänyt huomaavan pakolaistamme. Jamile ei yrittänytkään kiinnittää itseensä huomiota. Me olimme puolittain oliivilehtojen peitossa. Yö tuli, kun lähestyimme Zghortaa. Siitä lähtien voimme kulkea valtatietä. Butros piti kiirettä: hän ajatteli, ettei asia ollut vielä varmasti voitettu ja että Omarin viha olisi hirmuinen. Minä pelkäsin hurjan ajomme uuvuttavan Jamilea.

Varmuuttani ihmetellen hän suostui ja irroitti vangitun suuta sulkevan liinan. Jamile ei virkkanut mitään. Hän salli itseään kuljetettavan kuin kuollutta.

Ehdittyämme Kadišan laaksoon tunsimme raikkaan ilmanhengen koskettavan rintaamme. Minä avasin nuttuni, hoputin hevostani ja ojensin Butrosille lämpöistä villaburnusta.

Sanaakaan virkkamatta hän peitti sillä sisarensa, joka ei liikahtanutkaan. Hän ei torjunut, ei kiittänyt, aivan kuin olisi ollut ihan tunteeton. Minä olin toivonut saavani kuulla hänen äänensä. ’Ei auta, jos korvat kuuntelevat, kun sydän on hajamielinen.’ Minä jättäydyin pettyneenä paikalleni saattueeseen.

Siihen vuodenaikaan päivä on kerkeä koittamaan. Aurinko oli vielä etäällä nousustaan, kun saavuimme nukkuvaan Bšarreen, kahden tai kolmen aikaan aamulla, mutta siitä huolimatta näkyi vuorilla kelmeä kajaste. Me olimme nyt saavuttamattomissa; mikään muhamettilainen joukkue ei uskaltaisi seurata meitä maroniittien maan sydämeen.

Me kuljimme rinteellä sijaitsevan kylän läpi saavuttaaksemme Hamen kartanon, joka on viimeisiä ja kaikkein ylinnä sijaitsevia. Meillä oli hieman vaivaa herättäessämme palvelijoita. He tulivat meille avaamaan, tulisoihdut käsissä. Kun niiden häilähtelevässä valossa laskimme maahan taakkamme, näin jälleen Jamilen, jonka hiukset olivat valuneet valtoimiksi pitkän ratsastuksemme aikana. Väsymys ja pelontuska eivät olleet kyenneet kukistamaan hänen ylpeyttään. Hänen jännittyneissä kalpeissa kasvoissaan näkyi yhä jumalainen säteily, joka vaati kunnioitusta ja ihailua. Minä aloin nyyhkyttää, ja hämmästynyt Butros kääntyi pois mitään käsittämättä. Me kannoimme Jamilen sisään, hän pidellen jaloista, minä kainaloista. Käteni koskettivat hänen hiuksiansa, jotka olivat yökasteesta kosteat. Tuo kosketus sai koko ruumiini säpsähtämään. Sen sulo teki minuun kipeätä. Ja minä ajattelin, että eräs toinen oli tuntenut tämän silkkihienon hipiän, joka poltti minua, vaikka en sitä koskettanut. Eräs toinen, jota hän ei tulisi milloinkaan enää näkemään, josta hän oli iäksi erotettu. Iäksi? Mutta kuinka paljon päiviä, kuinka monta tuntia tai minuuttiakaan merkitsi tuo onneton iäksi kuoleman varjon jo langetessa?

Huoneessa, jossa oli pidettävä oikeudenistunto, me irroitimme hänen siteensä. Hänen suunsa oli yhä vaiti, ja hänen vapaiden käsiensä ensimmäinen ele tarkoitti hunnun vetämistä kasvoille. Siten hän osoitti päätöksensä horjumattomaksi. Siten hän osoitti yhä edelleenkin kuuluvansa rakastajalleen ja erotti itsensä maastaan, suvustaan, uskonnostaan. Siten hän erottui elämästä.

SUVUN TUOMIO.

Saatuaan tiedon siitä, että olimme palanneet tuoden pakolaisen kerallamme, perheen isäntä ja päämies, šeikki Rašid-el-Hame kieltäytyi kohtaamasta tytärtään ennenkuin tuomioistuimen edessä, jonka kutsui koolle viipymättä. Hän tahtoi täyttää velvollisuutensa loppuun saakka. Hän muisti, kuinka Abraham oli aikonut uhrata Iisakin, muisti Jeftan ja hänen tyttärensä, joka määrättiin polttouhriksi. Hän muuttui erääksi niistä raamatullisista patriarkoista, joita olin oppinut syvästi kunnioittamaan Anturan koulussa, mutta hän tunsi osansa tärkeyden ja kävi juhlallisesti sitä esittämään. Kaikki nuo valmistukset tulisivat häntä tukemaan estämättä kärsimästä. Hän lähetti käskevän viestin molempien vanhusten, setiensä Nametallah Kazzin ja Nežib Daudin luo, joiden tunnustettu nuhteettomuus ja viisaus loisivat tuomioon puolueettomuuden ja kunnian leiman, ja Bšarren papin luo, jonka oli määrä edustaa kirkollista arvovaltaa.

Ei ollut kulunut tuntia saapumisestamme, kun tuomarit saapuivat oikeuden istuntoon. Butros ja minut kutsuttiin istuutumaan heidän seuraansa. Tulisinko jääväämään itseni, kuten oli velvollisuuteni, koska morsiameni oli peruuttanut minulle antamansa lupauksen ennen lähtöänsä? Mutta ellen olisi läsnä, kuka puolustaisi häntä ja kokisi hänet pelastaa? Lausumatta sanaakaan vastaväitteeksi asetuin paikalleni ja silmäilin ympärilläni olevia suljettuja kasvoja toivoen havaitsevani niissä säälin pilkahduksen, kun heidän eteensä ilmaantui sellainen nuoruuden, kauneuden ja rakkauden runsaus.

Läheisellä Libanonin harjanteella näkyi heräävän aamun kajaste viheriän taivaan taustalla. Se ennusti kirkasta ja säteilevää päivää. Olisiko tämä päivä Jamilen viimeinen? Minua oli epäilemättä säikähdyttänyt ensimmäinen perheneuvottelu, johon minut oli kutsuttu nuoren tytön ryöstämisen jälkeen. Mutta tämä kokous sai syytetyn läsnäolosta paljon pelottavamman juhlallisuuden leiman. Jamilen kohtalo tulisi ratkaistavaksi hänen läsnäollessaan, ja tuomio tulisi heti toteutettavaksi. Lieneekö syynä ollut herääminen ajattomaan aikaan vai kannettavaksi tuleva vastuunalaisuus — ankara hiljaisuus rasitti meitä ja erotti meitä toisistamme. Tuomarit olivat kukin omiin mietteisiinsä uppoutuneet.

Me istuimme vierekkäin salin sohvassa, šeikki keskellä. Hän viittasi
Eliaalle, joka toi viereisessä huoneessa vartioituna olleen Jamilen.
Hän ilmaantui eteemme, mutta hunnutettuna.

— Ota huntu kasvoiltasi, käski hänen isänsä. Et ole enää muhamettilaisten joukossa.

Hän puhui Jamilelle kuin vieraalle: isän mieli oli väistynyt eräänlaisen pappiuden tieltä. Minusta tuo luopuminen tuntui pahaenteiseltä. Olisiko hän niin sydämetön, että tuomitsisi kohta oman lapsensa?

Jamile ei kumminkaan totellut, vaan pysyi piilossa katseiltamme. Siinä oli eräänlaista uhmaa. Hän osoitti meille, ettemme merkinneet enää mitään hänelle ja että hän taipui noudattamaan toista lakia, sitä, joka ei salli vaimon näyttäytyä hunnuttomana miehille, yksin omaa miestä lukuunottamatta. Vasta sitten, kun eräs palvelija läheni häntä temmatakseen verhon pois, hän päätti näyttää kasvonsa, koska ei tahtonut joutua kosketettavaksi. Mutta toiset tuomarit eivät nähneet, kuten minä, että hänen kasvonsa säteilivät ja että rakkaus, joka oli lyönyt niihin leimansa, vaati niitä jätettäviksi sen itsensä haltuun.

Šeikki aloitti keskustelut majesteettisen arvovaltaisesta jopa suurenmoisen kaunopuheisestikin, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä joku tuntematon. Hän palautti mieleen kaikki Jamileen kohdistetut syytökset: kuinka Akkarin miehet olivat tulleet muka myymään hevosia ja kuinka he olivat poistuneet yöllä rikkoen vierasystävyyden edellyttämän luottamuksen ottaen mukaansa nuoren tytön, joka suostui lähtemään. Jamile liikahti, ja minä tulkitsin hänen eleensä vastaväitteeksi tähän tapaan: »Eikö Omar ole maksanut teille myötäjäisiäni ja ettekö te ole ottanut niitä vastaan? Hän jätti teille raudikon, joka ei ole rahalla maksettavissa ja jolla olette tuoneet minut takaisin Bšarreen…» Mutta hän hillitsi itsensä ja oli yhä vaiti.

Hänen isänsä alkoi jo jatkaa esitystään. Hän palautti mieliimme Šrariin saakka tekemäämme retkeä, jonka aikana olimme, Butros ja minä, olleet näkemässä häpeällisiä muhamettilaisia häämenoja, olimme nähneet nuoren vaimon lähtevän ratsain puolisonsa asuntoon, suuren loiston ympäröimänä, valkoisiin puettuna ja hunnutettuna, nuorten tyttöjen ja soittajien saattelemana. Hän oli sinä päivänä juhlallisesti ja julkisesti luopunut uskostaan antautuen toisen lain ja toisen uskonnon alaiseksi. Rikos oli räikeä, eittämätön ja sietämätön. Päätettyään esityksensä perhetuomari kääntyi vangitun puoleen ja kysyi häneltä:

Jamile ei suostunut vastaamaan. Hän tyytyi vain nyökkäämään myönnön merkiksi. Šeikki virkkoi:

— Koska siis tunnustat, selitä, mitä ajattelet. Todista syyttömyytesi, jos vielä siihen kykenet. Puolusta itseäsi.

Tuo kuulosti jonkinlaiselta nuhteelta. Tuliko inhimillisyys näkyviin tuomarin karun pinnan alta? Kun ei saanut mitään aikaan, šeikki kehoitti suoranaisemmin:

— Äitisi on kuollut häpeään ja murheeseen. Sinä olet solvannut kunniaamme. Ei yksikään vuoristomme maroniittityttö, ei yksikään koko Kadišan pyhässä laaksossa, ole antautunut uskottomalle. Minun tyttäreni piti niin tehdä. Puhu, Jamile, puhu…

Onneton mies kohosi tehtäväkseen asettamaansa tuomarintoimeen ikäänkuin ei olisikaan ollut enää ihminen. Hän musersi, tukahdutti, tuhosi kaiken sen isällisyyden, mikä vielä oli jäljellä hänen sydämessään. Mutta hänen kehoituksensa ja sitäkin enemmän hänen äänensä sävy ilmaisi minulle, millainen ankara taistelu hänessä tapahtui hänen synkeän tuomarihahmonsa sisäpuolella. Jamile puristi huulensa verille, koska ei tahtonut sallia puheen pääsevän ilmi niiden suljetusta portista. Kun hänen äitinsä mainittiin, näin selvästi hänen silmissään kyyneliä, jotka eivät virranneet ja jotka hänen kiihkeä tunteensa kuivasi, ennenkuin ehtivät poskipäihin. Hänen kasvojaan jännitti epätoivoisen ylpeyden ilme. Tämä kuudentoista vuoden ikäinen lapsi ei tahtonut lannistua. Hän tahtoi esiintyä koettelemuksessa menneen onnensa, rakkautensa arvoisena. Hän tunsi selvästi heikontuvansa, jos vain suunsa avaisi, ja alkavansa naisena piankin itkeä ja huokailla. Vääjäämättömyydessään sankarillisin ponnistuksin hän jatkoi vastustustaan. Hänestä ei voitettaisi mitään, vaikka hänet siihen paikkaan murskattaisiin. Ja nyt he molemmat seisoivat vastakkain, liikkumatta ja vaieten. Ah, minä seurasin isän ja tyttären välisen kaksintaistelun vaiheita, otsa hien kostuttamana. Enkö heittäydy heidän välilleen? Butros soi siihen tilaisuutta. Hän piti nopeista, mutkattomista ja jyrkistä ratkaisuista olosuhteiden vaatiessa, että ne olivat julmat.

— Minkätähden ei? tiedusteli pappi, kapteeniksi nimitetty, jota sellainen häiriö ärsytti.

— Sentähden, että meidät on kutsuttu todistajiksi. Eikö meidät mainittu vastikään Jamilen naimisiinmenon todistajina? Ja eihän todistaja voi toimia tuomarina.

Molemmat vanhukset, Nametallah Kazzi ja Nežib Daud, hyväksyivät lausumani. Minä lisäsin, että morsiameni oli katkaissut kaikki suhteensa minuun jättäessään takaisin korunsa, ja näytin väitteeni tueksi sormuksen, rannerenkaan ja kultaisen otsarivan. Päätökseksi tuli, ettemme me, Butros ja minä, saaneet ottaa osaa tuomion langettamiseen. Butros suostui siihen vastaväitteittä: jos hän näet täyttikin innokkaasti ne tehtävät, jotka hänelle uskottiin, hän ei sellaisia tehtäviä tavoitellut. Hän oli sotilas. Niin menetellen sain tuomarien luvun vähentymään neljäksi, ja jos täytyikin luopua siitä ajatuksesta, että voisin saada taipumaan isän ja papin, toivoin sentään molempien vanhusten voivan heltyä. Jamile ei kumminkaan tehnyt aloittamaani tehtävää minulle helpommaksi. Nametallah Kazzi tahtoi esittää hänelle tämän sangen tarpeettoman kysymyksen:

Jamile vastasi hänelle selvästi nyökäten myönnön merkiksi. Nežib Daud, joka ei halunnut olla veikkoa pahempi, kysyi vuorostaan:

— Lähditkö vapaaehtoisesti Omarin asuntoon Šrarissa suostuttuasi menemään naimisiin muhamettilaisia vihkimismenoja noudattaen?

Jamile nyökkäsi jälleen. Hän tuomitsi itse itsensä. Mutta kuinkapa hän olisikaan kieltänyt rakkauttaan? Sitten alkoi pappi vuorostaan kysellä. Hän kosketteli syytöksen vaikeinta pykälää. Oliko Jamile, maroniittisen oikean uskon tunnustaja, tuo hurskaasti kasvatettu tyttö, joka oli ollut Bšarren nuorten tyttöjen ylpeys, oliko hän luopunut uskostaan liittyäkseen Mohammedin uskoon? Ja kuinkapa ei olisi luopunut, koska kerran oli mennyt Omarin puolisoksi? Hän siis ei ollut kieltänyt ainoastaan sulhastaan, sukuaan, kotilaaksoaan ja heimoaan, vaan oli kieltänyt Jumalansakin! Pappi oli noussut voidakseen puhua vaikuttavammin. Mustan kauhtanansa pitentämänä, silmät säihkyen, kädet kohotettuina, sellaisin käskevin ilmein, joka oli hänen lisänimensä aiheuttanut, hän tehosti kysymyksensä tärkeyttä. Maroniitit olivat olleet uskolliset Kristukselle vuosisatoja. Arabialaisten ja turkkilaisten ei ollut onnistunut milloinkaan hävittää heidän vuoriltaan uskoa vapahtavaan Jumalaan. Druusit olivat toimeenpanneet verilöylyjä Zahlessa ja Deir-el-Kamarissa saamatta ketään hylkäämään uskoansa. Pitikö nyt Libanonin kaikkein pidättyvimmän, kaikkein siveimmän neitseen ensimmäisenä muuttua pettäjäksi? Uskon puolustaminen vaati julkista peruutusta tai huomiotaherättävää rangaistusta. Kansan tuli tietää, että sellainen rikos ansaitsi mitä pahimman rangaistuksen ja etteivät ylhäiset aikoneet vapauttaa rangaistuksesta erästä omaan piiriinsä kuuluvaa, joka oli syyllinen.

Kaikkien näiden tutkimus- ja syytöslauseiden alta minä kuulin kuoleman kumean uhkan. Jamile yksin näytti olevan siinä suhteessa täysin välinpitämätön. Hänen katseensa oli jossakin muualla. Hän ei kuunnellut tai ei ajatellut sitä, mistä puhuttiin. Vihdoin pappi säpsähdytti hänet kiivaasti lausumalla karuin äänin:

Mutta hän ei saanut minkäänlaista vastausta, ei elettä eikä liikettä; katse viipyi itsepintaisesti jossakin muualla. Kärsivällisyys ei kuulunut papin hyveisiin. Odotettuaan turhaan muutaman silmänräpäyksen ajan hän lausui lopuksi:

— Mitä! Etkö osaa lausua sanaakaan vastalauseeksi, valittelusi, katumuksesi ilmaukseksi? Paatumuksesi on vieläkin suurempi kuin otaksuin. Sinua syytetään rikoksesta, jota kristitty ei voi ajatella häpeää tuntematta, ja sinä tunnustat sen. Hyvä, meidän tehtäväksemme jää niinmuodoin vain tuomitseminen.

Jamile syöksyi ehdoin tahdoin turmioon. Minä yritin vieläkin käydä välittämään.

— Sinä tulkitset väärin hänen vaitiolonsa, sanoin papille. Äsken hän arvelematta tunnusti ne asiat, joista häntä syyttivät Nametallah Kazzi ja Nežib Daud. Tätä asiaa, joka on kaikkein tärkein, hän sitävastoin ei ole mitenkään osoittanut tunnustavansa.

Jamile katsahti samassa minuun. Hän siis tunsi sittenkin yritykseen! kohdistuvaa mielenkiintoa. Eikö hän suostunut minua auttamaan? Mutta minä en kyennyt lukemaan enempää hänen silmistään. Pappi, joka huomasi, mihin tarkkaavaisuuteni suuntautui, muutti taktiikkaa, tai, ollakseni oikeamielisempi, painui papin-tajuntaansa ja keksi sieltä ajatuksia, jotka olivat aivan toista laatua.

— Sano meille, Jamile, oletko säilynyt kristittynä vihollistemme joukossa ja oletko kieltäytynyt hyväksymästä heidän menojansa ja tapojansa. Sano meille, oletko säilyttänyt uskosi sydämesi syvyydessä, vaikka oletkin heikkoudesta suostunut heidän kehoituksiinsa. Sano meille, etkö nyt, langettuasi viettelykseen kaikkinesi, ruumiinesi ja tahtoinesi, koe omantunnontuskia. Jumalamme on peloittava, mutta hän on myöskin hyvä.

Jamilen yhä vaietessa hän kehitteli tuota ajatusta, tosin ei suinkaan kaunopuheisesti — siihen hän ei kyennyt — mutta tutunomaisen lämpimästi, sydämellisesti, inhimillisesti. Jeesus oli kantanut sylissään kadonnutta lammasta etsittyään sitä pensaiden ja ohdakkeiden seasta. Hän kutsui sitä, tahtoi sen saada, tahtoi sitä lämmittää povellaan. Hän oli pelkkää lempeyttä, hellyyttä, anteeksiantoa. Hän voi jumalallisten ominaisuuksiensa nojalla vapahtaa ja antaa anteeksi. Ihmiset sitävastoin kykenivät ainoastaan tuomitsemaan yhteisen menestyksen ja säilytettävän järjestyksen nimessä.

— Sano Hänelle, Jamile, rukoili hän siten puhuttuaan, sano Hänelle, ettet ole Häntä milloinkaan hylännyt. Ja jos olet hänet hylännyt, palaa Hänen luokseen. Hän toivoo sinun tulevan. Hän odottaa sinua. Hän vaatii sinua omakseen. Ja Hänen kanssaan kymmenen oikeauskoista vuosisataa meidän vuoristossamme, vuosisadat, jotka ovat säilyneet oikeauskoisina huolimatta lukemattomista koettelemuksista ja vainoista, ja Hänen kanssaan kaikki maroniittiesivanhempasi, jotka ovat olleet Kadišan laakson ylpeytenä, ja Hänen kanssaan autuas äitisi, joka on kuollut sinun sieluasi murehtien…

Pappi ei siis nähnyt hänen käsiään, valkoisia ja läpikuultoisia käsiä, jotka liittivät sormensa toisiinsa ja vääntelivät niitä kuumeisin elein, hän ei nähnyt kalmankalpeutta, joka oli poistanut kasvoista kaiken värin. Minä sitävastoin arvasin, mitä hänen mielessään tapahtui, ja luin hänen salaisuutensa ikäänkuin lapsirukan sydän olisi ollut minulle avoinna:

'Minä olen uskollinen enkä häilyväinen, uskollinen enkä väärämielinen ja valheellinen. Ei, minä en ole kieltänyt Jumalaani olemukseni syvimmässä. Mutta mitäpä tehdä! Minä rakastan ja ajattelen vain rakkauttani enkä aio rakkauttani pettää…'

Nuo sanat saivat Jamilen lopullisesti vaikenemaan. Mutta minusta
näytti, että hänen huulensa tällä kertaa lausuivat hiljaa rukousta.
Naisille ominaista epäloogillisuutta ilmaisten hän kenties anoi
Jumalalta rohkeutta voidakseen vastustaa Häntä.

Niin me tunsimme raatelevaa tuskaa sielussamme tässä oikeushuoneeksi muutetussa salissa, johon aamun hilpeä valo alkoi virrata. Šeikin mielessä kiistelivät hänen velvollisuutensa ja isän tunteet, Jamilen mielessä kotoinen usko ja rakkaus, pappi häilyi taisteluviettien ja rauhanuskonnon välimaalla, ja minut valtasi vuoroin sen menneisyyden muisto, jota nämä paikat herättivät eloon, vuoroin halu tehdä uhraus, joka oli omaa kiihkeätä tunnettani ja kaikkia maailman intohimoja suurempi.

Butros sitävastoin ikävystyi. Hänestä kaikki nuo keskustelut olivat joutavaa teeskentelyä. Hän olisi tahtonut lyhentää hyödytöntä toimitusta. Molemmat vanhukset taas varmaan ajattelivat vain häiriytynyttä rauhaansa.

Kun hurskaisiin sovinnontarjouksiin ei kuulunut mitään vastausta, pappi joutui heti jälleen luontaisen rajuutensa valtoihin. Hän uhkasi syytettyä ikuisilla kärsimyksillä, jotka tulisivat odottavien ajallisten kärsimysten lisäksi. Vedettyään häntä puoleensa hän yritti nyt syöstä hänet kauhun valtaan. Mutta pelko pystyi Jamileen huonommin kuin lempeys. Sitten pappi jälleen katui väkivaltaisuuttaan. Tällä kertaa se oli liian myöhäistä: kauniit kasvot olivat jälleen saaneet turtuneen, tunteettoman ilmeensä, joka olisi näyttänyt melkein ylenkatseelliselta, ellei suupielissä olisi vielä viipynyt lapsuusiän vivahdus. Pappi käsitti sen, sillä hän tyytyi sanomaan:

— Me tarvitsemme sanaa tai ainakin merkkiä. Vastaa meille, syytetty: oletko luopunut esivanhempiesi uskosta? Oletko luopunut oikeasta uskosta?

Jamilen koko ruumis värisi. Rakkaus epäilemättä herkentää aistejamme, jotka siten havaitsevat toisten katseilta salattujakin asioita. Minä yksin tunsin hänen sisäisen hätänsä, joka oli kyllin suuri saadakseen hänet vapisemaan. Pappi toisti kehoituksensa kolme kertaa, mutta ei saanut avautumaan lujasti kiinni pusertuneita huulia.

Hän käski syytettyä ja todistajia poistumaan. Jamile siirtyi huoneeseen, missä hänen sisarensa Muntaha heittäytyi hänen syliinsä saamatta häntä heltymään; Butros ja minä lähdimme pihamaalle, sille pihamaalle, jossa Jamile oli kiitollisena suudellut käsiäni, samoinkuin minä olin suudellut hänen käsiänsä eräänä talvi-iltana saadakseni ne lämpenemään.

Muutaman minuutin kuluttua meidät kutsuttiin takaisin. Suku oli langettanut tuomionsa. Jamile oli tuomittu kuolemaan perherikoksesta ja uskonhylkäämisestä kolmella äänellä yhtä vastaan. Minä ajattelin, että isä oli viime hetkenä ollut tytärtään tuomitsematta, tai että toiset tuomarit olivat säälien kehoittaneet häntä siitä pidättymään. Mutta Rašid-el-Hame, joka oli kiihtynyt ja juhlallinen, erittäin punainen ja ikäänkuin pöhöttynyt, tahtoi pitää totuutta kunniassa ja selitti, että päätöstä vastaan oli äänestänyt pappi, joka oli vaatinut rikolliselle armahdusta viedäkseen hänet patriarkan luo ja pyytääkseen hänen pyhyyttänsä sallimaan Jamilen päästä johonkin luostariin. Tuon sanottuaan šeikki nousi odottaen saavansa osakseen sääliämme tai ihailuamme. Olihan istunto nyt lopussa? Hän lisäsi kuitenkin vielä:

Olinhan kuullut oikein? Enhän ollut uneksinut? Hetki oli tullut. Koko tapahtuma oli vierinyt katseeni ohi huimaa vauhtia. Minä olin tyrmistynyt, huuleni olivat kuivat, jalat lyijynraskaat; en kyennyt liikkumaan enkä puhumaan. Šeikki seisoi, ojensi käsiään, huohotti kuin hengenahdistusta poteva, ja minä ajattelin hänen lysähtävän maahan tuossa tuokiossa. Mutta sitten hän jälleen suoristautui. Jamile oli ottanut iskun vastaan osoittamatta minkäänlaista heikkoutta. Hän laski kätensä ristiin rinnalle, samaan asentoon kuin Tripolin hautausmaalla odotellessaan Omaria palaavaksi kasvojen ja koko ruumiin ilmaistessa korkeimman onnen tuntoa. Hän keräytyi itseensä heittäytyäkseen kerrassaan rakkauteensa ja siihen kuollakseen.

Ryhmä alkoi hajautua, ja asia olisi ollut lopussa, eilen olisi vihdoin kyennyt virkkamaan:

— Odottakaa, huusin minä, odottakaa! Surmaatteko Jamilen, jos hän odottaa lasta?

Minä tiesin, että naisten kuolemantuomio siirretään tuonnemmaksi, jos tiedetään heidän olevan siunatussa tilassa, ja ehdottelin Jamilelle tätä keinoa ajan voittamiseksi. Mutta hän halveksi valhetta siinä määrin, ettei siihen suostunut, vaan uutta asiaan puuttumistani ihmetellen torjui ehdotukseni varmoin kieltävin elein.

Minä uskalsin yrittää enempää. Siitä sukeutui ylpeyteni, kostonhimoni, mustasukkaisuuteni ja vihani polttouhri. Minä tarjosin kaiken tuon .amilelle ja hänen tuomareilleen;

— Mutta jos suostuisin vielä ottamaan hänet vaimokseni huolimatta siitä, mitä on tapahtunut, ettekö antaisi häntä mieluummin minulle kuin pyövelille?

Kaikki läsnäolijat olivat kuin paikoilleen jähmettyneet; siinä määrin hämmästyttävältä tuntui heistä ehdotukseni.

— Minä peitän rikoksen kunniallani ja lähden hänen kanssaan meren tuolle puolen.

— Kuuletteko, kuuletteko? sanoin minä tuon mahdollisuuden avatessa minulle pelastuksen oven, sallikaa minun puhua hänen kanssaan, puhua yksin hänen kanssaan. Minä rukoilen teitä, sallikaa minun se tehdä!

— Tapahtukoon niin, myönsi vihdoin šeikki, väsyneenä tai keventynein mielin.

Voidakseen edelleen esittää ylevää ja barbaarista osaansa hän oli pakostakin tyhjentänyt viimeisenkin tarmonsa, ja minä kenties vapahdin hänet raskaasta ylpeyden ja epäinhimillisyyden taakasta.

Huone tyhjeni; minä jäin sinne kahden kesken Jamilen kanssa. Hän oli turhaan yrittänyt molemmin käsin torjua tarjoustani kaikkien katseiden suuntautuessa minuun. Hän ei ollut kumminkaan vielä virkkanut sanaakaan siitä lähtien, kun olimme ryöstäneet hänet Tripolin hautausmaalta.

JAMILEN SYDÄN.

Me olimme kahden kesken ensimmäisen kerran kihlauksemme purkautumisen jälkeen, joka oli tapahtunut viereisellä pihamaalla, altaan luona. Tuomitulta ei näyttänyt suinkaan hän — minä olin tuomitun näköinen. Aikaisemmin 'kun olin murheen vallassa, pakenin hänen luoksensa; mutta minne voisin paeta nyt, kun hän oli murheeni aiheena?’ Hänen rakkautensa ja minun tuskani joutuivat vastakkain. Hän ei ollut enää pelastettavissa, ellei hänen muhamettilaista menneisyyttään käynyt häivyttäminen olemattomiin. Hänen täytyi suostua palaamaan arkaan ja alakuloiseen rakkauteemme. Voisiko kuolemanpelko johtaa sellaiseen tulokseen? Nyt, kun aioin häneltä sitä kysyä, tunsin joutuvani epävarmuuden ja kyynelten valtaan. Sitten kuulin minulle sanottavan:

Khalil merkitsee ystävää, uskollista ystävää. Hän leikki nimelläni rohkaistakseen minua. Hänen äänensä soi korvissani uutena musiikkina. Se oli hänen äänensä, mutta minusta tuntui, etten ollut sitä koskaan ennen kuullut. Samoin olin nähnyt hänen kasvonsa Tripolin hautausmaalla, entisellään, mutta kirkastuneina. Tämä ääni oli kuin alennettu, syvempi ja liikuttavampi.

Hän oli lähestynyt minua vetämättä huntua takaisin kasvoilleen ja avasi sydämensä:

— Sinulle, ystävälleni, virkkoi hän, minä puhun. En heille. Minkätähden olisinkaan heille puhunut? Sinä rakastat minua yhä etkä odota minulta mitään.

Samassa huomasin, että rakkauteni oli täynnä kunnioitusta, jonka vaikutuksesta olisin mielelläni polvistunut hänen eteensä. Olinko joutunut tuon kunnioituksen valtaan kuoleman äkillisen lähestymisen vuoksi vai täydellisyyden vaistoamisesta aiheutuvan hartauden tähden? Hän silmäili minua hämmästyneenä ja hymyili heikkoa hymyä. Viimeisen kerran näin hänen silloin hymyilevän. Se sopi erittäin hyvin hänen ilmeeseensä, joka yhä kykeni muuttumaan lapselliseksi, vaikka olikin yleensä ylen vakava.

Hän siis suostui kohtaloonsa. Hän ei kapinoinut, ei närkästynyt, ei puolustautunut. Hänen nuori ruumiinsa ei pyrkinyt pakenemaan kärsimystä. Minulla oli hänen suostuttelemiseensa käytettävänä ainoastaan neljännestunti. Minä keräsin kaiken kaipaukseni, rakkauteni kaikki voimat. Kerroin hänelle, kuinka olin surrut hänen lähdettyään, kuinka olin väittänyt vastaan kaikkien häntä syyttäessä ja kuinka olimme ajaneet hänen jäljessään aina Šrariin saakka, missä olimme nähneet hänen ratsastavan puolisonsa luo.

— Kuulin isäni tamman hirnuvan, keskeytti hän kertomukseni. Mutta en antanut teitä ilmi.

Jätin kuitenkin hänelle kertomatta, että olimme ojentaneet pyssymme häntä kohti toinen toisemme jälkeen, Butros ja minä. Sitten kuvailin mietteitäni Omarin yrttitarhoissa. Kuvailin Tripolissa-oloa ja käyntejäni kalmistossa, linnan luona.

— Olithan kuitenkin siellä, kun he veivät minut mukanaan. Minkätähden sallit heidän niin tehdä?

— Ei, Jamile, sanoin, sinä et ole enää Omarin. Mutta minun omani sinä voit olla. Minä olen rakastanut sinua ennenkuin hän. Muistele talvi-iltaa, Hasrunin tiellä, kun lämmitin käsiäsi. Olen odottanut sinua sanomattoman kauan ja sanomattoman kärsivällisesti! Vien sinut meren taakse, kauas täältä, maahan, jossa meillä ei ole enää menneisyyttä, ei muuta kuin onnellinen nykyisyytemme ja kotimme tulevaisuus. He tahtovat sinut surmata, Jamile, ymmärrätkö? Se on mahdotonta, minä en siihen suostu. Jamile, minä rakastan sinua. Jamile, suostu tulemaan vaimokseni, niin henkesi säilyy. Ja minä, minä annan anteeksi, unohdan…

Olin puhunut aivan vilpittömästi unohduksesta ja anteeksiannosta. Mutta tuskin olin nuo sanat lausunut, kun jo käsitin niiden ajatuksettomuuden. Minäkin olin aikonut kohota esittämään sankarillista ja suurenmoista osaa, samoinkuin hänen isänsä hänet tuomitessaan. Minä soin hänelle suojelukseni, tarjosin hänelle nimeni ja arvoni ja hälvensin siten sen rikoksen, johon hän oli tehnyt itsensä vikapääksi. Ajattelevatko siis ihmiset edustavuutta onnettomuudessaankin? Olin taipuvainen käyttäytymään alentuvaisesti kuoleman varjojen jo väikkyessä hänen vaiheillaan, mutta tahdoin todellisuudessa vain tyydyttää palavaa rakkauden kaipausta. Tämä inhottava leikki alkoi minua hävettää.

Rakkauteni oli polttanut minusta pois kaiken, mikä ei rakkauteeni kuulunut: turhamaisuuden, ylpeyden, mustasukkaisuuden, väkivaltaisuuden ja kaipauksenkin, niinkuin tuli polttaa maasta kaikki loiskasvit, jotta elämän siemen pääsee itämään. Ihmetellen ääneni sävyä hän torjui minut, mutta hellästi.

Sointuisin äänin, katkonaisin lausein, hän lauloi — en tosiaankaan voi käyttää mitään toista sanaa — lauloi rakkauttansa, niinkuin Šrarin puutarhojen satakielet olivat täyttäneet yön hänen nimensä helinällä. Tiesikö hän — epäilemättä hän tiesi huokuvansa kuudentoista vuotiaana kuolevan täyttä suloa. Jeftan tytär, joka oli vetäytynyt kukkulalle odottaakseen uhraamistaan, lauloi varmaan siten ystävättäriensä keralla. Tai oikeammin ei laulanut, sillä Jeftan tytär ei rakastanut eikä ollut rakastettu. Minä olen yrittänyt säilyttää tuota riemuhymniä, johon sisältyi ylevä ja sydäntäsärkevä hyvästijättö, mutta olen pelännyt muuntaa sen rytmiä ja himmentää sen loistokkuutta. Se liikkui totunnaisten sovinnaisuussääntöjen, kainouden ja vaatimattomuuden, pidättyväisyyden ja järjen rajojen ulkopuolella. Se oli nuoruutta, uskallusta ja uhrilahjaa. Siitä ei voi antaa käsitystä mikään muu kuin mahdollisesti nämä Korkean veisun säkeet, jotka olen säilyttänyt mielessäni muistona tuosta ainoalaatuisesta kertomuksesta, joka sai minutkin unohtamaan tuskani:

Niinkuin omenapuu metsän puiden keskellä, niin on armaani nuorten miesten joukossa. Minä olen levännyt hänen kaivatun varjossa, ja hänen hedelmänsä on suussani suloinen…

… Armaani ääni! Katso, hän tulee hyppien vuorilla, yli kukkuloiden kirmaten. Armaani on metsävuohen ja nuoren peuran kaltainen. Katso, hän seisoo seinän takana, katsoo ikkunasta, säleristikon lomitse silmäilee. Armaani oli tullut, hän puhuu minulle, sanoo:— Nouse, kiiruhda, ystäväni, kyyhkyläiseni, minun ainoa ihanaiseni, ja tule. Talvi on jo mennyt: sade on tauonnut jo olemattomiin häipynyt. Kukat ovat versoneet kedolle, on tullut laulun aika; toukomettisen ääni soi tienoillamme. Viikunapuu kypsyttää hedelmänsä, kukkiva viini levittää hyvää tuoksuansa. Nouse, armaani, ainoa ihanaiseni, ja tule! Oi kyyhkyseni, sinä, joka piilet kallion katveeseen, näytä minulle kasvosi, anna äänesi kaikua kuuluviini, sillä äänesi on suloinen ja kasvosi ovat ihanat. Armaani on minun, ja minä olen hänen, ja rakkautemme löytää ravintonsa kukkien keskellä, kunnes päivä viilentyy ja varjot pakenevat. Tule takaisin, armaani, ja ole niinkuin metsävuohi ja niinkuin nuori peura Libanonin vuorilla…

… Armaani kolkutti ovelleni: Avaa minulle, sisareni, ystäväni, kyyhkyni, puhtaimpani. Minä nousin avaamaan armaalleni, mutta hän oli poikennut pois. Sieluni oli kuin sulanut hänen äänensä kuuluessa. Minä etsin häntä, mutta en löytänyt, kutsuin häntä, mutta hän ei minulle vastannut…

Nuo tosin eivät ole ne sanat, jotka lausui Jamilen suu, tuo suu, joka oli kuin purppurainen nauha ja niiden raikkaudesta kostea. Nuo eivät ole hänen sanojaan, mutta muistuttavat niitä. Olen ainakin löytänyt niistä niiden lennokkuuden, riemullisuuden, liikkeen, luontevuuden ja kuvarikkauden. Tuon yhtäläisyyden vuoksi muistini on ne säilyttänyt.

Hänen kutsuttuaan luokseen Omaria minä olin kääntynyt katsomaan, eikö Omar tule. Hän olikin kenties saapumassa, nelistävän ratsunsa selässä, Tripolista Bšarreen johtavalla tiellä. Jamilen kutsu teki hänet siinä määrin läsnäolevaksi, että tunsin hänen hengityksensä ja siirryin pois hänen tieltään. En ajatellutkaan enää kiistaillen vaatia häneltä omakseni tätä lasta, joka kuului hänelle kokonaan, jonka yhtäkään hiussuortuvaa, yhtäkään ruumiin atomia ei voitu riistää pois hänen hyväilyltään. Kuunnellessani Jamilea olin havainnut oman olemukseni muutoksen. Rakkauteni oli alistunut hänen rakkauteensa. Se oli lakannut noudattamasta omaa kaipaustansa. Se suostui palvelemaan ja unohtamaan itsensä. Ja siten muuntuessaan se loi minuun sisäisen rauhan, odottamattoman onnentunnon. Minä olin onnellinen ja vapaa. Vaikeudet tasoittuivat ja eteeni avautui valoisa tie.

Minä uskoin tosiaankin hänen odottavan Omaria enkä ihmetellyt hänen kehoitustaan.

— Ei olekaan, virkkoi hän lempeästi. En odotakaan enää häntä. Odotan… erästä toista. Näethän, etten voi kuulua enää kenellekään muulle kuin sille toiselle.

Toinen, se oli kuolema, jota hän ei ollut maininnut nimeltään, mutta joka tosiaankin oli läsnä.

Minä ehdotin hänelle, että hän suostuisi näennäisesti liittymään minuun. Jos hän lupaisi mennä kanssani naimisiin, hän pelastuisi heti, ja minä auttaisin häntä karkaamaan ja palaamaan Omarin luo. Hän ei heti tajunnut ehdotukseni tarkoitusta, joten minun täytyi esittää se selvemmin. Asian ymmärrettyään hän tarttui käsiini ja suuteli niitä jälleen, samoinkuin kerran ennen.

— En, en voi suostua. Hän luulisi, että olen kuulunut sinulle. Kun kuolen, hän ei voi minua epäillä.

Hän torjui tarjoukseni, jottei epäluulon häivääkään voisi häneen sattua. Olen ajatellut, että tuo palvonta, joka sai hänet tuhoamaan itsensä, sai leimansa uskonnostamme, joka on muuntanut rakkauden tehden aistien hekumasta, joka aikaisemmin varsin usein päätyi kyllästykseen ja julmuuteen, uhrautumisen nojalla täydellistymisen välineen. Olen niin ajatellut, koska jouduin itse sitä kokemaan. Jamile ilmaisi minulle viipymättä samanlaista sisäistä tapahtumaa, mutta paljoa ansiollisempaa ja arvokkaampaa.

Mutta hän ei lausunut ajatustaan loppuun, ikäänkuin olisi ollut hyödytöntä sitä ilmaista. Minä pyysin pyytämällä, ettei hän salaisi minulta mitään.

Sovittamaan rikoksen? Olin johtunut niin pitkälle, etten enää pitänyt häntä syyllisenä. Eikö rakkaus, sellainen kuin hänen, ollut kaikkien sääntöjen ulkopuolella? Mutta hän ei ollut suinkaan menettänyt suuntavaistoansa.

— Epäilemättä, virkkoi hän vastaväitteeseeni. Enkö ole hylännyt kaikkea seuratakseni häntä?

— Minä en ole kieltänyt uskoani, kuten pappi minua syyttäessään sanoi. Hyvä Jumala, enhän ole kieltänyt mitään, en uskoani, en heimoani enkä kotoisia vuoriani. Ihminen, joka rakastaa, ei kiellä mitään. Hän rakastaa. Se on jumalallista. Siinä kaikki. Enhän ole rukoilemastakaan lakannut. Olen rukoillut onnessani ja onneni puolesta. Kenties ei olisi pitänyt niin menetellä. Mutta minä olin vain pieni rakastava tyttö. Rakastin häntä niin, että minulle kenties annetaan anteeksi. En voinut hänestä luopua, kun he häntä minulta vaativat. Ei, se ei ollut mahdollista. Olen ollut liian onnellinen, sen tiedän hyvin. Se ei kenties ole sallittua. Koetan sensijaan kuolla moitteettomasti. Olenhan vielä nuori! Mutta hän, miten käykään hänen, kun minä olen poissa? En toivo hänen minua unohtavan. Kenties sentään, jos hänen täytyy kovin kärsiä?

Eikö Jamile puhunut itsestään jo ikäänkuin vainajasta? Hän laski kätensä ristiin rinnalleen, samoin elein kuin Tripolin hautausmaalla odottaessaan Omaria palaavaksi, samoin elein kuin tuomiotaan kuunnellessaan.

— Jumalani! huokasi hän. Tässä minä olen. Ota minut, mutta ota minut pian, kun olen vielä rohkea.

Sitten hän syöksähti ovelle muistuttaen liikkeillään mieleeni yhteisiä retkiämme Bšarren mailla.

Minä huudahdin tuskissani, ja kyynelet tulvahtivat silmiini. Hän palasi luokseni hypähdellen niinkuin lintu, joka tuskin koskettaa maata jaloillaan, vaikka ei ole vielä avannut lentimiänsä, ja kosketti kädellään silmäluomiani:

— Älä itke, Khalil; minä en pelkää. Etkö tiedä, että sille, joka rakastaa, kaikki muu on ihan mitätöntä?

Pelonkauhuni oli kuitenkin, herättänyt kaiken hänessä piilleen herkän heikkouden ja elämänkauhun. Hänenkin silmänsä kostuivat Minä sain hetkisen kokea hänen hyväilyänsä ja jälleen löytynyttä lempeätä inhimillisyyttään. Mutta samassa hän jo hillitsi itsensä ja ehti samassa poistua ja antautua pyöveliensä käsiin. Kun aioin kiiruhtaa hänen jälkeensä, syöksyin suotta ovea vasten. Tuomarit ja Butros olivat sulkeneet minut huoneeseen, koska epäilivät minua.

XII

VIIMEINEN KOHTAUS.

En tiedä, oletteko kuullut yöhön eksyneiden koirien loputonta haukuntaa tai satimeen joutuneiden sakaalien ulvontaa. Minä haukuin kuin eksynyt koira, ulvoin kuin satimessa kituva sakaali siinä häkissä, johon minut oli suljettu. Ovi, jota jyskytin nyrkilläni, jaloillani, pyssyni perällä, oli niin luja, ettei vääjännyt vähääkään, ja huoneessa, kuten useinkin arabialaisten talojen suojissa, oli tämä ainoa aukko. Jokainen minuutti, jokainen sekunti vei Jamilea lähemmäksi kuolemaa, ja minä en voinut enää tehdä mitään häntä pelastaakseni. Tuskan ja uupumuksen tuokio, jota olivat virkistäneet hänen kätensä, erotti meidät ainiaaksi. Nyt ne surmasivat minun rakastettuani — ei minun rakastettuani, vaan Omarin rakastettua, joka oli minulle kalliimpi kuin oma itseni, ja minua pidätettiin kaukana hänestä toivottomasti takomassa nyrkeilläni armottoman lujaa estettä.

Kahden huudon, kahden nyyhkytyksen välillä olin ollut kuulevinani tieltä hevosten kavioiden kapsetta. Sitten kaikki häipyi kuulumattomiin. Minne ne hänet veivät? Missä se kamala asia tapahtui? Toisinaan hillitsin vimmaani ja lausuin oven takaa rukouksen sanoja, joiden olisi pitänyt liikuttaa kiviäkin. Toivoin jonkun palvelijan tai ohikulkijan ne kuulevan, heltyvän niistä ja avaavan oven. Ah, kunpa pääsisin lähtemään, rientämään hänen avuksensa! Minä jännitin tahtoni kohti tuota ainoata tarkoitusperää, mutta kukaan ei tullut lopettamaan sanomatonta kärsimystäni.

Kuinka pitkä aika kului siten? En enää ollut selvillä tuntien kulumisesta. Aika tuntui pelontuskan vallassa äärettömän pitkältä, ja minä en ole milloinkaan saanut tietää sen todellista kestoa. Yhtäkkiä kuulin sitten avaimen kääntyvän lukossa, ja kun olin ihan oven suussa, syöksyi Muntaha suoraan syliini.

— Missä hän on? äännähdin minä välittämättä hänen kalpeudestaan, jota kauhun näkyjeni vuoksi en huomannut.

Minä olin jo pihamaalla, missä silmiäni häikäisi aurinko noustessaan yhä ylemmäksi, liian nopeasti, sillä arvasin sen aseman nojalla osan aamua jo kuluneen. Olallani oli pyssy, jota päätin käyttää Jamilen vihollisia, jopa veljeäni Butrosiakin vastaan. Kuljin kylän läpi niin nopeasti kuin voin, tuuppien tielleni osuvia eläimiä ja ihmisiä, ja syöksyin kohti vuorenseinämää, joka kohoo Kadišan yli ja jonka laella on tuhatvuotisten puiden muodostama metsikkö. Melkein vuorenseinämän juurelle on aikoinaan pystytetty pieni kappeli jonkin rikoksen sovittamiseksi, niin ahdas, ettei siinä voi rukoilla: pyhiinvaeltajan täytyy jäädä sen ulkopuolelle. Siinä oli mies maassa pitkänään, olkapäitä hytkähdyttelevän tuskan valtaamana. Minä en pysähtynyt hetkeksikään häntä katselemaan, mutta tunsin hänet juostessani ohi. Siinä oli šeikki Rašid-el-Hame, joka yksinäisyyttä etsien oli löytänyt sen tältä kärsimysten tieltä ja valitti tytärtään hänet tuomittuaan. Olin palata huutaakseni hänelle samoinkuin Muntahalle »Missä hän on?» mutta en tahtonut hukata yhtään hetkeä. Tiesinhän ilmankin, että he olivat laahanneet hänet seetristöön! Sitäpaitsi johtui juostessani mieleeni tämä ajatus: Jos kerran hänen isänsä makasi maassa pitkänään ja tuskissaan kuin ryysyinen olento, nyt, kun hänellä ei ollut enää suurta osaa näyteltävänä, kun hän voi muuttua jälleen omaksi itsekseen, onnettomaksi, niin eikö tuo kauhea asia ollut jo tapahtunut?…

Minä riensin yhä kiivaammin eteenpäin, kunnes olin menehtyä ja törmäsin kallioon, jota polku uurtaa. Tuskin olin jälleen toipunut, kun aloin nousta rinnettä, auttaen itseäni käsin ja niin nopeasti, että keuhkoni ponnistelivat kuin pajan palkeet. Melkein vuorenseinämän harjalle ehdittyäni, uupuneena kohottaessani katsettani saadakseni selville, millaista ponnistusta minulta vielä vaadittiin, näin tietä tukkimassa hallavan joukkion, jonka muotoa minun oli vaikea erottaa. Sen luo ehdittyäni näin rautiaan hevosen ruumiin. Ruumiin? Eläinparan kupeet hytkähtelivät vielä viimeisissä kuolonkouristuksissa. Vaivalloisesti astuessani sen yli kumarruin sen puoleen ja huomasin sen silmien muuttuvan lasimaisiksi. Sitä kädellä koskettaessani havaitsin sen karvan olevan hiestä märän. Auringon paiste ei ollut kyennyt sitä kuivaamaan. Aluksi luulin sitä Selmaksi, Butrosin tammaksi, ja ajattelin, että se öisen retken jälkeen, kaksoistaakkaa kannettuaan, oli ollut liian uupunut kyetäkseen suorittamaan tätä viimeistä kulkua mestauspaikalle. Ajattelin vielä, että se oli sortuessaan voinut siirtää tuomion toteuttamisen tuonnemmaksi. Mutta kun ohi ehdittyäni käännyin siihen päin, ennenkuin se jäi kokonaan näkyvistäni, huomasin vieraat päitset, rikasvärisemmät, ja punaisen, silkkipohjalla lepäävän satulan. Ne eivät olleet Selman varusteet. Ja koko maailmassa ei ollut toista niin yhdenlaista ratsua kuin Tadmor, Omarin tamma. Omar siis oli kulkenut tästä ennen minua. Omar oli ehtinyt edelleni. Omar oli ajanut kuoliaaksi lempihevosensa ehtiäkseen ajoissa.

Ensimmäisen kerran siitä lähtien, kun Jamile oli minut jättänyt lähtien kuolemaan, torjuin luotani pelonkauhun, joka kuristi kurkkuani ja ahdisti henkeäni vielä enemmän kuin juoksu. Ah, kuinka kaukana Olinkaan nyt aikaisemmasta rakkaudestani, joka oli ollut tulvillaan itsekkyyttä ja himoa, joka pyrki ahnaasti ottamaan ja omistamaan! Olin lakannut rakastamasta Jamilea omalta osaltani, rakastin häntä hänen itsensä tähden, hänen onnensa tähden, hänen rakkautensa tähden. Toivoin vain, että Omar oli hänet pelastanut. Niin, Omar oli tuolla ylhäällä, seetrien alla, hänen luonansa. Hän piti Jamilea sylissään siellä, missä heidän silmänsä olivat ensimmäisestä katseesta alkaen vaihtaneet iäisiä lupauksia. En olisi mustasukkainen, vaikka heidät niin näkisin. Silmäni eivät pyytäneet muuta kuin tätä parasta näkyä: nähdä Jamile elävänä — elävänä ja onnellisena. Myöhemmin voisin hyvinkin mennä menojani. Kohtaloni olisi täyttynyt.

Olin ehtinyt kallion laelle. Muistattehan, ettei tie siellä ole enää niin jyrkkänousuinen. Se kohoo hitaasti nousten puiden luo. Olin tahtomattani hiljentänyt askeliani uupumukseni vuoksi ja kenties uuden toivoni vaikutuksesta. Mutta yhtäkkiä minut valtasi jälleen paha aavistus:

Minä lähdin jälleen juoksemaan senkin uhalla, että sortuisin samoinkuin Tadmor. Ensimmäiset seetrit, ne jotka erillisinä muodostavat eräänlaisen etuvartion, viittoivat minulle, kun samassa samosi metsiköstä minua vastaan muutamien ratsumiesten ja jalankävijöiden muodostama pieni joukko. Synkät aavistukseni eivät siis olleet minua pettäneet? Saavuttuani joukon luo tunsin Hamen palvelijat ja heidän joukossaan Eliaan ja Tannusin, Butrosin kadotetut henget. Minä peitin kasvoni käsiini, jotten näkisi heidän ohikulkuansa, enkä virkkanut heille sanaakaan. En tahtonut kuulla heiltä turman sanomaa. Turhaan yritin vieläkin petellä itseäni kuvitellen, että Omar oli voinut heidät hajoittaa ja ajaa pakosalle, ollenkaan huomaamatta, että toivoin voittoa vihollisillemme. Siinä kulkivat epäilemättä ohitseni Jamilen pyövelit. Jamile ei ollut enää olemassa. Minä nyyhkytin ääneen hänen nimeänsä: Jamile! Jamile!

Metsänrannassa, alkaessani painua seetrien holvin alle, huomasin
Butrosin. Syöksyin hänen luokseen.

— Minä olen sotilas enkä pyöveli. Mutta minun täytyi olla siellä vartioimassa häntä ja pitämässä huolta siitä, että häntä kohdeltiin kunnioittavasti. Muistathan, kuin Šrarissa itse kohotit pyssysi häntä kohti.

Hän aikoi viedä minut mukanaan. Minä en voinut sietää hänen kosketustaan, vaan työnsin hänet luotani kymmenkertaisin voimin hänen voimatta vastustaa. Hän ei yrittänyt enempää, vaan salli minun mennä. Lähtiessäni luin selvästi hänen haikeasta katseestaan Jamilen surman. Minä riensin vainajan luo, mutta tuo vainaja kuului minulle eikä kuulunut enää kenellekään toiselle. Kukaan ei kykenisi enää häntä minulta riistämään.

Minä kuljin jättiläispuiden synkkää käytävää kahlaten lumessa, jota siellä oli vielä runsaasti, halki mustien varjojen päästäkseni toiseen metsänrantaan, siihen, joka on läheisten Libanonin rinteiden puolella. Nuo rinteet välkkyivät päivänpaisteessa häikäisevän kirkkaina. Ne näyttivät rubiini-, turkoosi- ja smaragdikasalta. Minä etsin sieltä toista aarretta. Rakkaani täytyi olla siellä pitkänään nurmella, joka oli meidän häävuoteemme, ojentaen minua kohti kylmiä käsivarsiaan puristaakseen minut syliinsä ja pitääkseen minut omanaan. Minun ei tarvinnutkaan kauan häntä etsiä. Hän oli siellä, ja minä näin… Ah, se, mitä näin, järkytti minua mieleni syvimpiä juuria myöten, niinkuin myrsky puuta ravistelee. Vaistomaisin liikkein, joka ilmaisi kaikkia minussa eläviä voimia, tempasin karbiinini, otin tueksi läheisen kannon, jotta olin varmempi osumassani, ja tähtäsin. Enkö ollut samoin tähdännyt Jamilea hänen ratsastaessaan Šrarin puutarhoihin? Surmaisinko hänet toisen kerran? Millaisia verenhimoisia petoja tekeekään meistä rakkaus, joka pyyteen tai mustasukkaisuuden vallitessa asestaa kätemme ja kutsuu meitä kuolemaan, ikäänkuin meillä olisi oikeus sitä vaatimalla vaatia, ikäänkuin se ei olisi vapaaehtoinen lahja ja uhri?

Omar oli siinä polvistuneena ja kumartuneena maassa makaavan valkean hahmon yli. Hänen avattu turbaaninsa jätti näkyviin kasvot, joita pitensi suippo parta. Hän kohotti ja piti käsissään elotonta päätä, joka näytti liikahtelevan, koska hänen kätensä vapisivat.

Minä olisin voinut vaaratta surmata tuon miehen, joka varasti minulta viimeisen, ainoan suutelon, varastettuaan minulta aikaisemmin kaikki muut. Libanonissa ei ollut ketään, joka olisi ilmiantanut minut. Eikö hän ollut itse etsinyt rangaistusta saapuessaan siihen paikkaan, missä oli käyttänyt väärin maroniittien vierasystävyyttä? Hän oli nyt minun armoillani. Minä voin kostaa kärsimäni häväistyksen ja tuskan. Minkätähden siis laskin pyssyni samoinkuin Šrarissa, huolimatta sitä käytellä?

Veripisara olisi voinut pirahtaa vainajan pyhille kasvoille. Ah, nuo kasvot, joita en koskaan enää nähnyt, joihin kuolonkamppaus ei ollut luonut kauhun, vaan rauhan, lempeyden ja varhaisimman lapsuuden viattomuutta muistuttavan ilmeen, nuo pienen tytön kasvot, jotka avautuvat kohti päivää ja luottavat siihen, kuinka ne yhtäkkiä selittivätkään minulle Jamilen kiihkeän tunteen! Hänen rakkautensa oli ollut hänen elämänsä luonnollista hengittelyä. Hän ei ollut sitä etsinyt eikä piilotellut. Hän oli sen omaksunut koko olemuksellaan ja ikiajoiksi, kokonaisuudessaan ja täydellisyydessään. Mutta sittenkään ei ollut laita niin, että olin luopunut surma-aikeesta, koska olin nähnyt Jamilen tyynet kasvot Omarin sylissä.

Luovuinko aikeestani siitä syystä, että huomasin polvistuneen ja kumartuneen Omarin kasvoissa sellaisen tuskan kouristuksen, sellaisen epätoivon väänteen, että minusta oli armottomampaa säästää hänet ja suoda hänelle elämän kauhea lahja kuin kaataa hänet rakastettunsa viereen ja liittää heidät siten viimeiseen syleilyyn?

Ei, ei, niinkään ei ollut laita; minun ei tarvinnut torjua mielestäni niin halpamaista harkintaa. Olen nähnyt kilpakosijani vain kaksi kertaa — en näet voi ottaa lukuun ryöstön edellistä iltaa, jolloin hänen katseensa jo oli jossakin muualla — enkä ole milloinkaan puhunut hänen kanssaan. Molemmat kerrat näin hänet melkein samassa paikassa, seetrien alla, jotka siis olivat hänen rakkautensa syttymisen ja tuhoutumisen todistajina. Kummallakaan kerralla en huomannut hänen kasvoistaan muuta kuin silmät. Ensimmäisenä kertana hänen kiihkeät, polttavat ja ahnaat silmänsä kutsuivat, huusivat, rukoilivat Jamilea. Lihan himosta ne siirtyivät sydämen hellyyden aneluun. Ja nyt, kiintyneinä kuin haukan kynnet viiriäiseen tuohon häviävään ruumiiseen, joka tulisi pian hajoamaan ja muuttumaan maan tomuksi, ne eivät kyenneet irrottamaan iäksi sulkeutuneista silmäluomista ja huulista sitä hellyyttä, joka oli niiden elämän tulena, ja kieltäytyivät niistä eroamaan. Tuohon katseeseen sisältyi sellainen kiihkeä palvonta, sellainen irroittuminen kaikesta, mikä ei ollut tuo kalpea, käden alla liikahteleva pää, että aseeni oli vaipunut ihan itsestään. Se kunnioitus, joka oli minut vallannut tuomitun Jamilen edessä ja oli saanut minut vaipumaan polvilleni, taivutti minut nyt tuon äärettömän epätoivon edessä. Minä tunsin ja tunnustin rakkauden, joka oli minun rakkauteni veroinen, ja tuon onnenriemussa tuhoutuneen rakkauden edessä nöyrtyi minun aina onneton rakkauteni.

Jamile, pikku Jamile, enkö ole sittenkin rakastanut sinua enemmän kuin hän tuona aamuna, minä, joka en käsin kannattanut hervotonta päätäsi, minä, joka en koskettanut kylmiä kasvojasi enkä elottomia hiuksiasi, minä, joka jätin sinut kuolleena sen syliin, jota olit eläessäsi rakastanut?…

Metsästä kuului kumea ratsujen kavioiden kapse. Omarin saattue, joka varmaankaan ei ollut kyennyt seuraamaan hänen nopeata juoksijaansa, saapui hänen luokseen metsänrantaan. Omar havaitsi palvelijajoukkonsa vasta ollessaan sen ympäröimä. Hän peitti nopein liikkein hunnulla kasvot, joita ei pitänyt kenenkään nähdä. Hän yksin tahtoi nostaa ruumiin ja asetti sen varovasti hevosen selkään, sen valkoisen hevosen selkään joka oli kuljettanut Jamilea hääpäivänä hänen puolisonsa asuntoon. Ja minusta tuntui kuin palvelijoiden liikkuva joukko olisi luonnostellut jonkinlaista tanssia, jonka piti palauttaa mieleen tuota menneen onnen päivää. Sitten murheellinen saattue poistui, ei Bšarren tietä, vaan vuoriston kautta, Edenin läpi kulkien. Se häipyi kohta näkymättömiin puitten alle. Silloin minä lähdin siihen paikkaan, johon kuolema oli kaatanut rakastettuni. Siinä oli hieman verta, jonka minä join maan mullasta. Viivyin siellä iltaan saakka. Niin vietettiin seetrien alla häitä, Jamilen ja minun…

KOLMAS OSA.

PALUU VUORELTA.

MUNTAHA.

Kertomus, joka päättyy todelliseen ratkaisuunsa, saa siitä välittömämmän luotettavuuden leiman.

Kornet-es-Saudasta palatessamme olimme pysähtyneet seetristössä nauttiaksemme kevyen ilta-aterian ja levähtääksemme. Jätimme sinne hevosemme ja seurueemme, ja Khalil Khuri vei minut vuoristonpuoleiseen metsänlaitaan. Oli ilta, ja Libanonin rinteet hohtelivat jälleen kuin rubiini-, turkoosi- ja smaragdikasa. Kumppanini heittäytyi tänäänkin pitkäkseen siihen paikkaan, missä Jamilen ruumis oli maannut. Ellen olisi ollut läsnä, hän olisi kenties suudellut maata, sitä aikoinaan veristä multaa, jonka kosteutta oli juonut. Vielä viidenkymmenen vuoden kuluttua tuo muisto yhä järkytti häntä, ja hän lisäsi vaalimansa murheen varastoa.

— Te olette kuitenkin jäänyt elämään, sanoin minä hänen jälleen toivuttuaan.

— Epäilemättä. Tietääkö ihminen, minkätähden elää, kun ei enää toivo elävänsä? Se riippuu terveydestä. Onnelliset ne, jotka voivat kuolla milloin haluavat! Niiden tapausten jälkeen, jotka olen teille uskollisesti kertonut, päätin poistua maasta, lähteä kauas, minne tahansa. Äitini, joka havaitsi vaikean tilani, kehoitti minua. Niin lähdin Transvaaliin.

Minä ilmaisin ihmettelyni siitä, että hän oli edelleenkin suhtautunut toverillisesti Jamilen pyöveliin. Mutta Butros oli totellut isäänsä. Valvoessaan tuomion toimeenpanoa, pitäessään huolta siitä, että hänen sisartansa kohdeltiin kunnioittavasti eikä jätetty palvelijoiden käsiin, hän oli täyttänyt velvollisuutensa. Hän ei ollut vastuussa kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut.

— Sitäpaitsi, selitti Khalil Khuri edelleen, ihmissydämessä on ilmeisiä ristiriitoja. Butrosin seura ei tuntunut minusta inhoittavalta, vaan muistutti mieleeni entisiä aikoja. Me emme enää milloinkaan lausuneet tosillemme sanaakaan Jamilesta. Siten hän vaietessaankin yhä osoitti tunteisiini kohdistuvaa kunnioitusta. Siitä saakka olen elellyt niinkuin ihmiset yleensä elävät. Väitetäänpä, että olen ollut onnellinenkin. Olen tehnyt työtä ja kerännyt rikkautta. Olen ollut naimisissa ja perheenisänä. Kaikesta tuosta minulle on jäänyt ainoastaan maallista hyvyyttä, johon en kiinnitä minkäänlaista huomiota. Viimeinen elossa ollut tyttäreni kuoli hiljattain Kapkaupungissa. Hän oli mennyt luostariin ja osoitti palavaa hurskautta. Hänen silmänsä ja hiuksensa olivat samanlaiset kuin Jamilen. Olen toisinaan kysellyt itseltäni, kykeneekö rakkaus luomaan olennon mielikuvan vietin esineenä olevasta lihasta. Hänen rukouksensa kenties ovat pelastaneet onnettoman iäisyyden kärsimyksistä. Meidän ulkopuolellamme ja samoin meissä itsessämme on kaikki ylen salaperäistä. Poikani oli kuollut jo aikaisemmin jättämättä jälkeläistä. Minä olen nykyjään niin yksin kuin viisikymmentä vuotta sitten, ja minusta tuntuu kuin jatkaisin elämääni siitä, mihin se silloin jäi, kuin kulunut puoli vuosisataa ei enää minua rasittaisi. Mutta tällä kertaa on mahdollista, ettei tarvitse enää kauan elää.

— Minä sain kuulla, kuinka hän oli kuollut. Uskalsin kysyä Tannusilta seuraavana päivänä, sillä tahdoin tietää, ja kartoin Eliasta ikäänkuin olisin tietänyt, että hän oli pyöveli. Emmekö saakin salaisia viestejä?… Tänne tuotuna hän viitaten vaati huntuansa ja laski kätensä ristiin povelleen totuttuun tapaansa. Hän seisoi siinä, vastapäätä Eliasta, joka surmasi hänet ampumalla kuulan sydämeen. Hän kaatui taaksepäin eikä enää liikahtanut. Tuo lienee tapahtunut silmänräpäyksessä. Toinen käsi oli verissä, ja minä olin sen huomannut. Butros oli kääntänyt päänsä toisaalle; vaikka olikin jäyhämielinen, hän ei voinut kestää tuota näytelmää. Jamilen huntu oli hänen kaatuessaan häilähtänyt syrjään, Butros asetti sen paikoilleen ja vei joukon pois. Jamilen ei pitänyt saada hautausta eikä papin siunausta. Heidän poistuessaan ilmaantui seetristöön Omar. Butros palasi hänen jäljessään häntä vakoillakseen ja tarvittaessa uhmatakseen, ja siitä syystä olin kohdannut hänet viimeisenä. Hänen oli täytynyt ennen minua kokea murhan houkutus. Kuinka hän lienee sen torjunut? En tiedä, emme puhuneet siitä milloinkaan.

— Butros? Hän löysi kultakaivoksen; hän näet oli verraton kullanetsijä. Hän nai ranskalaisen naisen, vaimoni sisaren. Hänellä on paljon lapsia ja lapsenlapsia. Todellinen patriarkka.

— Hän on Libanonin unohtanut. Hän on unohtanut menneisyyden, ja menneisyyshän se meidät takaisin tuo.

Vuoren seinämiin, joita tänä vuodenaikana peitti vielä lumi, näkyi vähitellen valautuvan laskevan auringon punahohde. Aurinko varmaan lähestyi meren pintaa metsikön tuolla puolen. Meidän oli lähdettävä viipymättä laskeutumaan, ellemme tahtoneet nähdä yön meitä yllättävän polulla, joka uurtaa kalliota Kadišan lähteiden yläpuolella. Me palasimme seetristöön, keräsimme saattueemme ja nousimme jälleen ratsujemme selkään. Khalil Khuri, joka ratsasti ensimmäisenä, osoitti minulle paikan, johon Omarin tamma oli sortunut.

— Sen säkä oli verissä, selitti hän. Ratsastaja, jolla ei ollut kannuksia, oli varmaan iskenyt sitä väkipuukolla kiihtääkseen sen juoksua.

Kun olimme ehtineet vuorenseinämän juurelle, oli ilta alkanut hämärtää. Mutta se heleänpunainen juova, joka kiersi näkörantaa vesillä, riitti tietämme valaisemaan. Khalil Khuri ehdotti, että lähtisimme Muntahan luo, ja minä havaitsin hänen olevan vainomielteen vallassa, joten hänen ehdotuksensa vastustelemisesta ei voinut olla hyötyä. Lausuin kuitenkin estelyn toisensa jälkeen. Eikö olisi epähienoa lähteä hänen kerallaan? Oli jo sangen myöhä. Tiesikö Muntaha tulostamme? Oliko hän nähnyt Khalil Khurin hänen kotimaahan palattuaan? Minkätähden kiduttaisimme häntä tuolla vanhalla tarinalla, joka liittyi hänen varhaiseen lapsuuteensa ja jonka muisteleminen voi olla hänelle ainoastaan kiusallinen? Minä päätin puheeni varovasti:

— Te yksin ajattelette täällä Jamileä. Asia on painunut unohduksiin.
Älkää häiritkö sen lepoa.

Hän suuntasi hämmästyneenä minuun katseensa, jossa hehkui nuoruuden tuli hänen sytytettyään sydämensä pyhäkön lamput.

— Minä tahdon sitä häiritä, selitti hän. Olen puhunut hänestä teille kokonaisen päivän. Haluan nähdä hänen ilmestyvän jälleen näkyviin sisarensa Muntahan katseessa. Minä virkistän Muntahan muistia. Jamile on minulle liiaksi läsnäolevainen tänä iltana, ja minä en voi odottaa kauemmin.

— Ei, ei, te ette saa poistua seurastani. Olen ilmaissut teille salaisuuteni. Te tunnette sen kokonaan, senkin osan, joka ei vielä minulle kuulu ja joka minulle kohta ilmaistaan. Minä tiedän Muntahan asuvan Bšarren yläpuolella Deir-Mar-Sarkisissa, missä on vanha luostari. Tiedän myös, että hän on menettänyt miehensä muutamia vuosia sitten ja elää samoin leskeksi jääneen tyttärensä ja lapsenlastensa kanssa. Hän on osoittanut koettelemuksissa miehen rohkeutta, ja hänen kolmannelle sukupolvelle jakamansa kasvatus on laadultaan miehekästä. Minä näet olen ottanut asioista selkoa.

— En, enkä myöskään ollut aikaisemmin käynyt jälleen seetristössä. Kun saavuin Libanoniin pitkän ajan kuluttua, tuntui minusta kuin kaikki paikat ja kasvot olisivat olleet vieraat. Vuoret olivat liikkuneet lähemmäksi toisiaan ja madaltuneet. Ihmiset olivat muuttuneet välinpitämättömän näköisiksi. Minulle ei puhuttu kuin kiinnottomista ja vähäpätöisistä asioista. Kaikki oli kutistunut. Minusta tuntui kuin olisin ollut muukalainen. Enkö ollutkin muukalaiseksi muuttunut? Ja niin minä vastustelin Jamilen kutsua. Olin palannut vain hänen tähtensä, mutta en löytänyt häntä. Hän oli ollut minua lähempänä Afrikan kirkkaina öinä. Ajattelin jo lähteä takaisin, mutta eilinen pyhiinvaellusretki vihdoin repi rikki ne ajan ja avaruuden verhot, jotka salasivat hänet minulta. Nyt, kun hän on läsnä, en tahdo häntä enää kadottaa.

Hän ohjasi päättävästi ratsunsa pois siltä tieltä, joka johti Bšarreen, missä näimme ensimmäisten tulien tuikahtavan.

Khalil Khuri pysähtyi erillään sijaitsevan kaarikäytävillä ja parvekkeella varustetun ison rakennuksen luo. Siinä oli epäilemättä se vanha luostari, josta hän oli puhunut. Palvelijalta, joka tuli meille avaamaan, hän kysyi, eikö se ollut Muntaha Zaherin talo. Palvelija vastasi myöntävästi ja vei meidät, maroniittien keskuudessa vallitsevaa avaraa ja luottavaista vierasystävyyttä noudattaen, pienemmälle pihamaalle ja sitten saliin, johon tuotiin tulisoihtuja. Tämä sali oli niin karu ja koruton kuin mikä luostarin vastaanottohuone tahansa. Se sai ihmisen alentamaan ääntänsä ja lausumaan ainoastaan vakavia, vieläpä hurskaitakin sanoja. Sisään astui nuori poika ja hänen jäljessään palvelija kantaen tarjotinta, josta otimme sitruunajuomaa.

Hän luetteli pojalle professoreita, jotka olivat epäilemättä kuolleet jo aikoja sitten, sillä nuori lukiolainen ei ollut kuullut heistä puhuttavankaan.

Vähän ajan kuluttua saapui seuraamme mustapukuinen naishenkilö, erittäin kunnianarvoinen, jo iäkäs — päättäen päähineen alta näkyvistä harmaista hiussuortuvista — mutta verrattain pitkä ja tanakka vartalo yhä suorana ja voimakkaana. Hän oli varmaan ollut aikoinaan kaunis, mutta hänen säännölliset piirteensä olivat nyt tahmean epämääräiset. Khalil Khuri asettui hänen eteensä, tervehti kunnioittavasti ja virkkoi sitten äkkiä:

Tutunomainen sinuttelu hämmästytti häntä — Libanon näet on omaksunut nyttemmin eurooppalaiset tavat — samoin tuo omituinen kysymys, joka tuli ihan odottamatta. Hän peräytyi hieman voidakseen paremmin katsella vierasta tulisoihtujen valossa, joka yritti voittaa iltahämärän epämääräistä valkeutta.

— Olen eräs lapsuudentoverisi, mutta sinä olit minua paljon nuorempi.
Khalil Khuri, sisaresi Jamilen sulhanen.

Huomasin varsin selvästi hänen säpsähtävän, kun mainittiin hänen sisarensa nimi. Samalla hän vilkaisi tyttärenpoikaansa ja kehoitti häntä poistumaan. Hän ei ilmeisesti mielellään jutellut tuon kummittelijan kanssa ja pahoitteli varmaan, että oli päästänyt hänet puheilleen.

— Minulle oli kerrottu, että olit palannut, nyt muistan, virkkoi hän sitten.

Sitten hän itsekin hämmästyi tahatonta sinutteluansa ja yritti asiaa korjata:

— Sinä olit neljäntoista vuoden ikäinen, Muntaha. Se tapahtui Jamilen kuoleman jälkeen.

Mutta Muntaha ei tahtonut vastata tuota tapahtumaa koskeviin vihjauksiin, ja minun kuulteni syntyi siinä eräänlainen kaksintaistelu toisen yrittäessä alinomaa palauttaa mieliin vanhoja asioita, toisen pyrkiessä välttelemään niiden muistoa. Khalil Khuri ahdisteli Muntahaa, joka väisti, ja molemmat osoittivat tässä keskustelussa mitä oivallisinta miekkailutaitoa. Muntaha alkoi päästä voitolle.

— Minä odotin teitä jo aikaisemmin saapuvaksi, Khalil Khuri, jotta saisin kuulla veljestäni Butrosista ja Mikhaelista.

Sitten seurasi Transvaaliin muuttaneita sukulaisia koskeva todellinen tutkinto. Oli mitä yksityiskohtaisimmin kerrottava heidän vaimoistaan ja lapsistaan, varallisuuden tilasta ja tuon kaukaisen maan tavoista ja tottumuksista. Khalil suostui siihen varsin kohteliaasti, ikäänkuin olisi ollut varma siitä, että hänenkin vuoronsa tulisi, joten ei ollut syytä hätäillä. Tämän keskustelun aikana olivat taivaalta sammuneet viimeisetkin kajasteet. Muntaha antoi silloin hyvänä talonemäntänä tarjoilla iltapalan. Ympärillemme ilmaantui suuri määrä kulhoja, ja meidän piti juoda arrakkia. Suorittamamme retken jälkeen juoma ja ruoat maistuivatkin hyviltä. Khalil Khuri söi ja joi runsaasti, ikäänkuin uudistunut rakkauden suru olisi hänet näännyttänyt. Hän suoritti kuitenkin sotaliikkeitään huomaamatta, onnistui viemään Muntahan erääseen nurkkaan, jonne oli minut kuljettanut, ja vaati häntä vihdoin ilmaisemaan, mitä halusi kiihkeästi tietää monien vaikenemisen vuosien jälkeen. Hän vaati, mitä hänelle kuului, ei kierrellen kaarrellen ja varovasti, vaan suoraan ja ylevämielisesti. Ja vanha nainen, joka ymmärsi, että hän oli päättäväinen ja kiusaantunut, lakkasi väistelemästä.

— Muntaha, sanoi Khalil Khuri, salli minun puhua sisarestasi Jamilesta. Minä olen palannut kaukaisilta mailta hänen tähtensä, miten kummalliselta se sinusta tuntuneekin viidenkymmenen vuoden kuluttua.

Jossakin määrin tuon vannotuksen liikuttamana ja huolestuttamana
Muntaha alkoi häntä sinutella:

— Olen ollut. Olenpa kokenut sitäkin, mitä ihmiset nimittävät onneksi.
Mutta vain häntä olen rakastanut.

— Minulla ei ollut mitään anteeksiannettavaa. Jokaisella on vapaus rakastaa tai olla rakastamatta.

Muntaha oli lausunut tuon jäyhään tapaan. Heidän kaksintaistelunsa jatkui toisenlaisena. Mutta Khalil Khuri luopui kohta vastustuksesta; hän ei tahtonut alkaa suotta väitellä tunteen ongelmista.

— Muntaha, virkkoi hän, äänessä rukoileva sävy, etkö suostu vastaamaan kysymyksiini, kun sinua pyydän?

— Suostun kyllä, vastasi Muntaha, jos siihen kykenen monien vuosien kuluttua. Minä olen elänyt minäkin. Sinä herättelet vanhoja asioita. Mitä tahdot tietää?

— Sanon sen sinulle heti. Muistathan sen yön, jona sisaresi Jamile lähti isänkodista Omarin keralla. Ennen lähtöänsä hän puhui kanssasi. Eikö hän uskonut sinulle salaisuuttaan? Hän kaiketi lähti vapaaehtoisesti?

Minä huomasin selvästi, kuinka tuo kysymys sai vanhan naisen kasvot vääristymään, ikäänkuin hän olisi tuntenut sen vuoksi suurta mielipahaa. Hän oli kuitenkin jo ehtinyt ohi sen iän, jonka aikana valhe on luonnollinen tai tuntuu mieluisalta. Hän ei alentunut kieltämään, vaan esitti asian kerrassaan tunnustuksen muodossa.

— Niin, minä tein ankaran rikoksen sinä yönä. Olen myöhemmin usein moittinut itseäni siitä. Enkö ollutkin sisareni rikoskumppani? Akkarin nuoret beit olivat saaneet meidät kerrassaan mielettömiksi. Me olimme nuoret ja kevytmieliset. Minä heräsin Jamilen pukeutuessa pimeässä. Kuulin hänen liikkuvan ja mainitsin hänen nimensä. Hän kumartui puoleeni ja suuteli minua. Hän itki. Minä kysyin häneltä, minkätähden. Hän tunnusti minulle rakkautensa. Minä lupasin pitää asian salaisuutenani. Hän pujahti huoneesta. Minä kuuntelin. Olin huomaavinani ulkona pimeässä hevosten liukuvan ohi, mutta ne eivät pitäneet minkäänlaista ääntä. Aamulla olin nukkuvinani. Jos sensijaan olisin antanut asiasta tiedon vanhemmillemme, niin onnettomuutta ei olisi tapahtunut.

Hän vaikeni, ja hänen kertomuksensa tuntui jatkuvan itsestään tarkkaavaisissa mielissämme.

— Jätä tunnonvaivat, Muntaha, virkkoi vihdoin Khalil Khuri. — Hän aikoi lähteä. Hän olisi lähtenyt.

Nainen karttaa väkivaltaisuutta. Hän myönsi sen orjallisuuden, myönsi, että hän oli liian heikko nainen ohjaamaan itse itseänsä. Kuinka toisenlainen hän olikaan kuin se tulinen ja eloisa Muntaha, joka oli minulle ilmennyt vanhuksen kertomuksessa, Muntaha, joka ei ollut suhtautunut kylmästi seetrien alla nähdyn punaisen ratsumiehen kauneuteen! Nuoruudesta hänessä ei enää ollut jälkeäkään, tai elämän vaikeudet olivat hänet karaisseet ja kypsyttäneet.

— Entä sinä aamuna… kuoleman aamuna, missä olit silloin, Muntaha?
Silloin sinä puolustit Jamileä.

— Missä olin? Maltahan. Siitä on pitkä aika. Missä olin? Minä muistan sen. Unohtaminen on mahdotonta. Nukuin huoneessani — se oli sisareni lähdettyä ylen avara — kun tieltä kuuluva kavionkapse ja pihalle kerääntynyt väki minut herättivät. Päivä ei ollut vielä koittanut, korkeintaan alkoi vasta sarastaa. Tunsin heti Jamileen kohdistuvaa levottomuutta. Oliko se aavistusta? Pukeuduin kiireesti ja lähdin ulos. Tannus kertoi minulle, että olitte tuoneet hänet Tripolista, Butros ja sinä, ja että hän oli tuomittavana. Jottei isäni minua yllättäisi, piilouduin pylvään taakse. Näin hänet hetken aikaa tuomarien neuvotellessa. Ja sitten sain tietää tuomion ja mestauspaikan.

— Otaksuin sinun olevan samassa juonessa. Eikö hän ollut hylännyt sinua mennen toiselle? En tietänyt, että olit vangittuna.

Hän epäröi ja lausui sitten itseensä kohdistuvan syytöksen ensimmäisenä tunnustuksenaan:

— Tulet ymmärtämään. ’Maailmassa on yksi ainoa ihminen, joka kykenee hänet pelastamaan’, ajattelin minä. ’Se ihminen tulee, tiedän sen varmaan, hän rientää tänne niin nopeasti kuin suinkin voi. Hänelle on annettava tieto.’ Ja minä asetuin kylän laitaan, Edenin ja Tripolin tielle. Päivän koittaessa katseeni tutkivat tietä niin pitkälle kuin kantoivat. Tiellä ei näkynyt ketään. Kuinka hän viipyikään! Oliko hänkin hylännyt Jamilen? Vihdoin kuulin nelistävän ratsun kumean kavionkapseen ja sitten näin ratsastajan, jonka valkoinen keffije liehui ilmassa. Hän suureni suurenemistaan. Kohta hän saapuisi luo. Asetuin keskelle tietä, heilutin käsiäni ja huusin. Hän pidätti kiitävän ratsunsa eteeni. ’Jamile on seetristössä, nopeasti, nopeasti!’ Omar nyökkäsi. Hänestä valui hiki virtanaan. Hänen hevosensa höyrysi, ja huurupilviä nousi sen sieraimista ja koko ruumiista. Se kieltäytyi lähtemästä eteenpäin. Omar veti väkipuukkonsa ja antoi hevosen tuta sen tutkainta. Veri syöksähti suihkuna ilmoille, ja eläinraukka lähti jatkamaan surmanretkeänsä. He häipyivät kohta näkyvistä.

— Mitä se siis olikaan? Ja minä tein sen vielä kerran. Palattuani kotiin sain tietää, että sinäkin puolustit Jamilea ja että Butros oli sulkenut sinut lukkojen taa. Avasin sinulle oven ja neuvoin sinut lähtemään seetristöön.

— Kuinka puhuisinkaan toisin? Ja etkö sinä, joka minulta kyselet, ole oppinut mitään viidenkymmenen vuoden kuluessa?

Molemmat vanhukset, jotka kohtasivat toisensa jälleen pitkän ajan kuluttua, lausuivat toisilleen nuo sanat, hieman kiihtyen. Korkea ikä ei ollut jäätänyt heidän sydäntään eikä älyään. Kaksi erilaista elämänkatsomusta seisoi siinä toisiaan vastapäätä heidän hahmoissaan.

— En, virkkoi Khalil, sitä en ole oppinut viidenkymmenen vuoden kuluessa. Minä rakastan yhä vielä Jamilea, totisesti.

Minä ihastelin tuon erinomaisen uskollisuuden takeena hänen silmissään näkyvää hohtelua.

— Mitäpä siitä huolisin! Hän oli vapaa. Hänen Omarille antamansa rakkaus oli niin suuri, niin koruton ja niin kaunis, että kumarsin sitä kunnioittaen. Sinä sanoit vastikään, että hän oli kevytmielinen; mutta mitä onkaan maailmassa vakavampaa kuin sellainen rakkaus? Oli innoittavaa, että se särjettiin, luonnotonta, että sitä käsiteltiin rikoksena ja että surmattiin tuo ihailtava lapsi.

Muntaha keräsi ajatuksensa, ennenkuin mitään virkkoi, ikäänkuin olisi tajunnut tämän vastauksen tärkeyden ja tahtonut tyynesti muovata sen muotoon.

— Minä rakastin hellästi Jamilea. Mutta hän oli syyllinen ja sai ansaitun rangaistuksen.

— Niin, ansaitun, minun on se tunnustettava. Liittyessään muhamettilaiseen hän polki jalkoihinsa uskonsa ja heimonsa ja kielsi sen vuosisatoja vallinneen vihan, joka erottaa meitä maamme sortajasta ja pyövelistä. Yksikään maroniittinainen ei ollut sillä tavoin luopunut uskostaan. En tiedä, miten eletään niiden ihmisten keskuudessa, joiden luota tulet. Mutta me olemme riippuvaiset kärsimyksen ja veren, kunnian ja uskonnon menneisyydestä. Me olemme vastustaneet toista tuhatta vuotta vainoja ja sotia. Millä nimellä mainitset sotilasta, joka menee vihollisen puolelle?

— Se on väärässä, koska on itsekin lakien alainen. Meillä ei ole oikeutta rakastaa niitä, joita omaisemme vihaavat.

— Kenties ei, mutta on varuillaan. Jos se kaataa kunniamme, emme sitä tunnusta. Elämme siitä tai kuolemme siihen, vähät väliä, ja se asia ei koske kehenkään. Ja sinä itse olet todistuksena, että ihminen voi täyttää elämänsä mitä suurimmalla hylätyllä rakkaudella. Mutta ulkonaisesti ilmetessään se velvoittaa meitä ja meidän kerallamme koko tulevaisuutta, koska se silloin on luovaa työtä.

— Äitini kuoli suruun ja häpeään. Isäni ei voinut elää sen tuomion jälkeen, jonka oli uskaltanut julistaa. Niin jäin vaille heidän suomaansa tukea. Veljeni ja sinä lähditte maanpakoon. Butrosin menettäessään Libanon menetti johtajan. Niin, minä kysyn, missä ovat uhrit!

— Heidän avioliittonsa hyväksyttävä? Jos olisi niin menetelty, niin vuoristomme nuoret tytöt olisivat piankin siirtyneet Tripolin, Aleppon ja Damaskuksen haaremeihin. Enkö itsekin tuntenut houkutusta? Häpeän sitä vielä tämän pitkän ajan kuluttua. Vihamiehemme ympäröivät ja ahdistavat meitä joka puolelta. Me olemme täällä Libanonissamme, meren yläpuolella, kristillinen linnoitus, jota alinomaa huuhtelevat muhamettilaisuuden hyökyaallot. Varhaisimmassa lapsuudessani kuulin kerrottavan Deir-el-Kamarin ja Zahlen verilöylyistä. Minua on kasvatettu kauhistuen niitä ajattelemaan, ja samoin kasvatettiin Jamilea. Ja sodan aikana näin kauhean nälänhädän, joka raivosi täällä turkkilaisten ja Džemal paššan tahdosta. Ihmiset kuolivat kylissämme kuin kärpäset kylmän tullen. Suljettujen leipomojen edessä oli lasten ruumiita suurina rykelminä. Sinä, Khalil, joka olet ollut ylen kauan poissa Libanonista, et ole kuullut siitä mitään.

— Niin, mutta et ole kyennyt herättämään eloon sataaviittäkymmentätuhatta vainajaamme. Kokonaisen kansakunnan surma on aivan toista kuin jonkun yksityisen mestaaminen. Heikkous sitä valmistelee. Jamilen heikkous on saanut valtoihinsa sinun aivosi, Khalil. Jos meidän täytyykin osoittaa hänelle sääliä, kuinka voisimmekaan hyväksyä, että sinunlaisesi mies, joka on oppineisuutensa, kokemuksensa ja varallisuutensa nojalla kutsuttu toisia opastamaan ja johtamaan, menettää ymmärryksen ja luonteen lujuuden?

— Niin, sinä vihaat isääni. Minä puolestani ihailen häntä. Hän on raadellut oman sydämensä, mutta on pelastanut heimomme.

— Oikeamielisyydellään. Meidän perheemme oli Bšarren ensimmäinen, arvossapidetyin, huomatuin. Esi-isämme olivat uurtaneet sen uran, jota pitkin myöhemmin kaikki kulkivat. Jos Jamile olisi vapautettu, olisi annettu samalla esimerkki kaikille nuorille tytöille. Kuollessaan Jamile sitävastoin on lunastanut heidät kaikki. Hänen kauhean surmansa jälkeen ei yksikään maroniitti ole lähtenyt muhamettilaisen asuntoon, ei palvelijaksikaan. Sillä tavalla pidetään yllä perintätapaa.

— Mitä tiedät siitä asiasta sinä? Niin, mitä tiedät siitä sinä, Khalil, ja mitä tiedetään kunniallisista sydämistä? Ja onko Jamile esittänyt tuomioonsa kohdistuvan vastalauseen?

Heidän olemuksensa iskivät jälleen vastakkain, ja minä olin kuulevinani säiläin kalahdukset kilpiä vasten, kuten Bšarren miekkatansissa. Kun hetki oli jo myöhäinen ja keskustelunaihe oli loppuun käsitelty, sanoimme jäähyväiset emännällemme. Minä näen hänet muistissani luostarin vastaanottohuonetta muistuttavan salinsa kynnyksellä, missä hän seisoi ankaran ja käskevän näköisenä, tulisoihtujen luodessa valokehää hänen päänsä ympärille ja meidän painuessamme pihalle yön pimeyteen…

JAMILEN HAUTA.

Seuraavana päivänä lähdin Bšarresta palatakseni Tripoliin, missä minua odotti satamansuulla avisolaiva, jonka oli määrä kuljettaa minut Beirutiin. Khalil Khuri tuli minua ystävällisesti tervehtimään ennen lähtöäni.

— Minä olen teille kiitollisuudenvelassa kokonaisesta onnellisesta päiväkaudesta, virkkoi hän ylenmäärin minua kiitellen. Se vietettiin Jamilen muistoa mieleen palautellen. Mutta eilinen eukko oli hirmuinen.

Muntaha oli muuttunut vanhaksi eukoksi, mutta Jamilen nuoruus pysyi kuolemattomana tuon miehen nojalla, joka oli rakastanut häntä puoli vuosisataa, elävänä ja kuolleena, rakkauden onnea ja tuskaa kokeakseen.

Tripolissa minut otti vastaan, ilmaisten sitä suurenmoista kohteliaisuutta, jota päällikkönsä kenraali Gouraud’n esimerkkiä noudattaen osoittavat viranomaisemme Syyrian luoksepääsemättömimmissäkin paikoissa aina Palmyran tai Deir-ez-Zorin erämaahan saakka, komendantti Vignon, siirtomaajalkaväen upseeri, Pohjois-Libanonin Sandiakin hallintoneuvos. En olisi voinut tavata ketään, joka olisi paremmin perehtynyt Libanonin historiaan. Hän tunsi sen suvun-tuomion, jonka nojalla oli julistettu kuoleman ansainneeksi eräs nuori Bšarren tyttö, joka oli mennyt naimisiin uskottoman kanssa.

— Tuo umpimähkään langetettu tuomio on kantanut hedelmää, lisäsi hän. Siitä pitäen ei yksikään maroniittinainen ole suostunut menemään muhamettilaiselle. Sodan aikana, nälän pakottamina — tiedättehän, kuinka nälänhätä raivosi Libanonissa — muutamat lähtivät palvelijoiksi muhamettilaisiin taloihin, joissa heitä muuten kohdeltiin hyvin. Mutta nyt ei heitä enää ole palvelijoinakaan.

Siten hän vahvisti Muntaha Zaherin päätelmät. Kertomus, joka oli minulle uskottu, sai siten uuden vahvistuksen. Mutta minä halusin vieläkin arvokkaampaa.

Tuo Khalil Khuri, sanoin minä isännälleni, on seitsemänkymmenen vuoden ikäinen. Ei ole mahdotonta, että Omar on hänkin vielä elossa. Jospa lähtisimme etsimään häntä?

Hän pyysi minua toistamaan nimen: Omar-bei-el-Hussein, Akkarin maasta. Tuo nimi oli häntä oudostuttanut, sillä hän oli kaikkien hallintopiirissä asuvien huomattavien henkilöiden tuttava. Hän tiedusteli asiaa viipymättä. Jamilen rakastajaa ei kukaan muistanut, joten täytyi otaksua hänen kuolleen aikoja sitten. Mutta Abdulražak-bei-el-Osman, joka oli yhä elossa, vietti talven ja kevään Tripolissa eikä ollut vielä ehtinyt lähteä vuoristoonsa, minne mielellään kutsui valikoituja vieraita haukkajahtiin.

Sotalaiva sai odottaa minua päivän, ja me kävimme punaisen muukalaisen luona. Hänen pienen kadun varrella sijaitseva asumuksensa, johon päästiin holviportista, muistutti tarkoin Khalil Khurin kuvailemaa Omarin asumusta. Minä jouduin jälleen kokemaan Levantissa varsin tavallista yllätystä löytäessäni likaisen sisäänkäytävän takaa Tuhannen ja yhden yön palatsin, jonka kaikista mosaiikkikoristeisista huoneista avautui näköala pihamaalle, missä solisi suihkulähde kukkalavojen keskellä. Ennenkuin pääsimme tuolle pihalle, meidän täytyi odottaa, kunnes naiset ehtivät vetäytyä omiin suojiinsa.

Abdulražak, jonka ruumista ja sielua ikä oli turhaan yrittänyt taivuttaa, tarjosi meille eräänlaisin ylhäisin tunnoin koko Aasian ylellisyyttä. Puolittain maaten persialaisilla matoilla ja Damaskuksen silkistä valmistetuilla patjoilla me nautimme kehoitusta totellen lukemattomia erilaisia makeisia ja maustettuja juomia, ja sitten toi uuttera palvelija narghile-piiput. Me noudatimme keskustelussamme itämaista diplomatiaa ja hitautta. Hitaus oli sitäkin suurempi, kun isäntämme puhui ainoastaan arabiankieltä. Tulkki selitti meille lauseen toisensa jälkeen.

Lausuttuamme lukuisia kohteliaisuuksia, jotka koskivat hänen asuntonsa loisteliaisuutta ja hedelmällistä Akkaria, missä hän omisti useita kyliä, me kävimme teeskennellyn välinpitämättömästi koskettelemaan varsinaista asiaamme. Eikö hän ollut tuntenut aikoja sitten erästä Omar-bei-el-Husseinia, joka oli ollut kyllin heikko mennäkseen naimisiin kristityn kanssa? Tuota kysymystä seurannut vaitiolo tuntui meistä osoittavan, että hän tahtoi päästä vastaamasta. Me selitimme, ettei ollut kysymyksessä mikään yksityisluontoinen tutkimus ja että nämä ylen vanhat asiat eivät voineet enää vedota yleiseen mielenkiintoon. Hän rauhoittui ja painui muistoihinsa kuin unohdettuun kaivoon.

— Minä tunsin hänet viisikymmentä vuotta sitten, vastasi hän vihdoin. Hän oli ottanut sen naisen Libanonista. Me olimme nuoret. Muukalaisia ei pidä etsiä.

— Naisen nimi oli Jamile. Hän siirtyi toiseen uskoon voidakseen mennä naimisiin. Häät vietettiin Šrarissa. Vähän myöhemmin tytön sukulaiset ryöstivät hänet takaisin ja surmasivat.

— Hän haki ruumiin ja hautasi sen omin käsin. Me tiedustelimme, mihin hautausmaahan.

— Malttakaahan. Hän tahtoi nostattaa Akkarin maan kostamaan tuota surmaa kristityille. Mutta viisaat vastustivat aietta. Sotaa ei julisteta henkilökohtaisen loukkauksen vuoksi. Hän lävisti sydämensä tuon naisen haudalla pyydettyään minua hautaamaan itsensä samaan hautaan. Niin tapahtuikin. Siinä kaikki.

Me hyväksyimme ehdotuksen ja menimme jo samana päivänä auringon laskiessa hautausmaalle, joka sijaitsee Melissinden linnan hallavien muurien juurella. Näen nytkin sinisen meren, jonka pintaa päivän kehrä oli koskettamassa, sitruunapuumetsän El Minan edustalla ja toisella puolen pelättävän, raunioituneen linnoituksen, joka on aikoinaan kestänyt monet piiritykset, näen Kadišan rannalla sijaitsevan pienen dervisiluostarin, oliivipuiden peittämät kukkulat ja takana Libanonin, jonka huiput alkoivat punertaa illan hohteessa. Minä silmäilin liikahtamatta tuota kauneutta viedäkseni sen kerallani. Tänne oli Jamile tullut istumaan ja sulamaan rakkauteensa niinkuin kastehelmet, jotka antautuvat valon suudeltaviksi. Täällä hän oli paennut ahdistavaa Butrosia ja oli sitten yhtäkkiä suostunut kohtaloonsa. Edessämme kohosi valkoisia hautapatsaita, kaikki samaan suuntaan osoittavia. Hieman hapuiltuaan Abdulrašak pysähtyi erään eteen, jota puolittain varjosti vanha viikunapuu ja puolittain peitti keväinen nurmi. Hän siirsi kevyesti syrjään nuo uskaliaat ruohot ja näytti meille melkein olemattomiin kulunutta kirjoitusta. Arabialaiset kirjaimet muodostivat kiemuroita, jotka miellyttivät silmää niinkuin taidokkaat pitsikuviot. Tulkki selitti ne minulle. Siinä oli vain kaksi nimeä:

OMAR — JAMILE.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SEETRIEN ALLA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.