The Project Gutenberg eBook of Luvattomilla teillä, by Arnold Henry Savage Landor

2. Monikeinoiset tavaralaatikot. — Muona ja tieteelliset kapineet. — Vaatteet ja jalkineet. — Lääkkeet. — Ensimmäinen päivämatka. — Palveliat. — Kuinka tulin ottaneeksi uskollisen Khanden Singin palvelukseeni. — Pithoragarh. — Naisfakiirit. — Hyvin tuuletettu asumus. — Rajivari ja hänen väkensä.

3. Raotit. — Liukas tie. — Taikausko. — Villien kotiin. — Valokuvaus. — Asumuksia.

4. Toivioretkeläinen Mansarovar-järveltä. — Vuorien henget. — Suojeluskeino niitä vastaan. — Tiibettiläinen leiri. — Rajivari. — Vesiputous. — Vesimyllyjä. — Maanteitä ja kauppateitä. — Dholi-joki. — Vaivalloinen tie rotkossa. — Jäätiköltä. — Kolme vuorenharjannetta ynnä niitten huiput. — Darma-, Johar- ja Paikhanda-alueet. — Englannin vallan korkein vuorenhuippu. — Luonnonrajoja.

5. Bhot-nimen merkitys. — Tiibettiläisten vaikutusvalta. —
Tiibettiläisten mielivaltaisuutta. — Khanden Singin palvelevaisuus. —
Ensimmäinen shokalaiskylä. — Khanden Sing epäsuosiossa. — Kangaspuut. —
Tehtaita. — Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin.

6. Rukoileminen tuulen voimalla. — Valokuvaaminen vaikeissa oloissa. — Ikävä yö. — Kuivatessa. — Kaksi naislähetyssaarnaajaa. — Heidän hyödyllinen toimensa. — Hauska päivällinen. — Intoisan miehen teekutsut. — Masentavia tietoja. — Jyrkkä nousu. — Minua sanotaan Apinaksi. — Hukkaan käytetty aika ja vaiva.

7. Nerpani-tie. — Liioiteltuja kertomuksia. — Pitkä ampumamatka. — Ryöppyä lisäksi. — Khai-sola. — Onnettomuuksien seuraus. — Tiibettiläisten kiskomisia ja julmuuksia.

8. Tiibettiläisten uhkauksia. — Kekkerit. — Vieraanvaraisuus. — Tiedustelu. — Kamala ahde.

9. Neuvottelu. — Vaaroja lumessa ja jäässä. — Thar ja ghural. —
Vaivalloinen nousu 4,750 metrin korkeuteen. — Lumisillan kukistuminen.
— Maanjäristys. — Shokalais-räätäli. — Rahani saapuu. — Kaksi kalliota
Kalissa. — Tiibettiläinen urkkia. — Rambang. — Shokalais-soittoa. —
Tupakoiminen — Shokalaisia naimatapoja.

10. Hautausmenot. — Polttaminen. — Sielun lähtö, lepo, ilo ja muunnos. — Kalliita menoja. — Uhrin. — Pyhä luola. — Ero. — Jännittävä hetki. — Silta rikki.

11. Vaarallinen käytävä. — Kummallinen silta rotkon poikki. — Liikuttava shokalais-tapa. — Suurellainen vastaanotto. — Kaiken makuista teetä. — T:ri Wilson yhtyy retkeeni muutamaksi päivää. — Valokuvauskoneen ilkitöitä. — Ruokavarat. — Kaksi lisäkantajaa! — Viimeiset ystävälliset kasvot.

12. Vanhoja linnanraunioita. — Iloinen mies ja jörö mies. — Mansing. — Rosvo. — Kirjavaa seuraa. — Räätälitehas. — Vaikea virta. — Jolinkan sola. — Hyvällä tuulella. — Tiibettilläisiä vieraita. — Lumiraja. — Jääkylmiä virtoja. — Kivettynyt käsi.

13. Vakoojan palaus. — Tiedustelu. — Mangshan-jäätikkö. — Tohtorin kärsimiset. — Kahi kykenemätön. — Kamala näky. — Pyörrytys. — Pahimmasta pulasta päästy. — Alaspäin astunta.

14. Kuti-virran lähteet. — Lumpija-jäätikkö. — Pääharjun niskalla. — Tiibetti linnunnäkemyksestä. — Mies puolijäädyksissä. — Lumpija-sola. — Salaperäisiä jälkiä. — Ryöväriä vai vakoojiako? — Solia ja polkuja. — Ilman poltinaineita pakkasessa. — Tasainen vuoriylänkö. — Vihdoinkin poltinaineita! — Kaksi salaista vakoiliaa.

15. Laama Khokden. — Tiibettiläinen varustus. — Pyhä Kelas. — Vuoriviittoja. — Villihevonen. — Gyanema. — Pelko tulostamme. — Keskustelut. — Kapinan yritys. — Tiibettiläisten virkamiesten teeskentelyjä. — Varusteita.

16. Barkan Tarjumi. — Loppumattomat keskustelut. — Tarjumin levottomuus. — Saamme luvan jatkaa matkaamme. — Petturi. — Kaunis puhe. — Valepukuisia. — Synkältä näyttää. — Daku. — Paluumarssi. — Vakoiliat saavat matkapassin.

17. Eräs päätös. — Urhea shokalais-poika. — Khanden Sing tarjoutuu seuraamaan minua. — Mansing rupeaa palveliani palveliaksi. — Paholaisleiri. — Raivoisa myrsky. — Yksi taakka liikaa. — Ero Wilsonista. — Yömarssi.

18. Järviä 5,643 metrin korkeudessa. — Kylmää ruokaa korkeilla ylängöillä. — Lumeen haudattuina. — Rosvoja. — Vaarallinen paikka. — Kaivamme tavaramme kätköön. — Ruokavarat lopussa. — Putoaminen Gakko-virtaan. — Hyvä tuuma. — Nokkoset ruokana.

19. Viimeiset ruokavarat. — Tuumasta toimeen. — Ryövärijoukko. — Linnamme. — Sotamiehiä jäljillämme. — Kamala leiri. — Dogpa-heimon ihmisiä. — "Kauppias" ja "kerjäläinen" palaavat. — Heidän vaarallinen seikkailunsa. — Päästäni on luvattu hinta. — Shokalaiset aikovat jättää minun. — Kapina.

20. Tiibettiläinen leiri. — Shokalaisten petos ja rangaistus. —
Vaarallinen yömarssi. — Mansing on taas poissa. — Merkillinen ilmiö. —
Kova pakkanen. — Lafan- ja Mafan-järvet. — Pyhä Kelas. — Raparperia. —
Perhosia. — Laamaerakko. — Ryövärien ympäröimänä.

21. Jogpan vieraanvaraisuus. — Jäniksiä. — Vuoriselänne Rakstal- ja Mansarovar-järvien välissä. — Toinen ryövärijoukko. — Valo-kuvauskone toisessa ja kivääri toisessa kädessä. — Pikavalokuva. — Pelkurijoukkoa. — Ryövärikuningatar. — Kahden jaakin osto.

22. Tiibettiläisiä takkeja, lakkeja ja jalkineita. — Syy minkätähden Tiibettiläinen jättää toisen puolen rintaansa ja toisen käsivartensa paljaaksi. — Käytös ja puhe. — Tietämättömyys ja taika-usko. — Kuinka syödään. — Jogpa-naisia ja -lapsia. — Päähineitä. — Kummallista luuloa. — Vuoriselänne molempien järvien välissä. — Mustat teltat. — Gomba.

23. Tavaton myrsky. — "Vastoin jumalien tahtoa." — Koirien haukuntaa — Katon alla. — Majatalo (serai). — Kalaa. — Kulta-sepän ja savenvalajan töitä.

24. Ystävällisiä laamoja. — Khanden Sing ja Mansing puhdistettu. — Toivioretkeläisiä Mansarovar-järvelle ja heidän etuoikeutensa. — Laama-talo. — Paulaanko jouduimme? — Pyhä vesi. — Ystävyyden huntu. — Tiibettiläisiä soittokoneita, kirjoja y.m. — Kolminaisuus. —- Taivas ja tuonela.

25. Jong Penin tiedot minusta. — Laamalahkoja. — Kansan taitamattomuus.
— Laama-alkuja ja palvelia-laamoja. — Taikakeinoja. — Erehtymättömyys.
— Naimattomuus. — Kuvanveistäjiä. — Rukousmylly. — Nunnaluostaria. —
Ihmisenluisia kapineita. — Veren juonti. — Tauteja ja lääkityksiä. —
Noituutta. — Haavuria. — Hieronta.

26. Tiibettiläinen lääkitsiä. — Kamala parannuskeino. — Kummalliset mielipiteet lääkintätaidosta. — Tukkerin kylä. — Sotilaita ja ryöväreitä. — Pettyneitä toiveita. — Shokalaiset jättävät minut. — Kaikkiaan viisi miestä.

27. Tiedustelua. — Luonnollinen linnoitus. — Linko. — Tiibettiläisleiri. — Meitä luullaan ryöväreiksi. — Nahka- ja metalliteoksia. — Hopeaisia verhoketöitä. — Satulat ja hihnat. — Jättiläissuuruinen kirjoitus. — Uusi yllätys. — Vaan kaksi jäljellä.

28. Täydessä työssä. — Kauhea täräys. — Meitä etsitään ja löydetään. — Lahjoja ja ystävyyden vyö. — Aurinko näkyy vihdoinkin. — Saan takaisin varastetut jaakkimme.

29. Matkustavia Tiibettiläisiä. — Korkea sola. — Ystävällinen kohtaus. — Nousu 5,940 m. korkeuteen. — Aave-armeija. — Ratsumiehiä Lassosta. — Minua luullaan kashmirilaiseksi kauppiaaksi. — Gunkjo-järvi. — Hauskaa seuraa. — Laamoja ei suosita. — Uhkauksia. — Maiun-sola. — Kivipatsaita.

30. Maiun-sola. — Tulo Jutsangin maakuntaan. — Sen pääkaupunki. — Doktolin maakunta. — Kiellosta huolimatta. — Braamaputran lähteet. — Ilmanalan vaihdos. — Braamaputran laakso. — Hauska, vaan vaarallinen tie. — Pitkin Braamaputraa. — Hukkumaisilla. — Uusi ystävä.

31. Naiset. — Heidän ulkomuotonsa ja ominaisuutensa. — Thukti. —
Nainen Lassasta. — Monivaimoisuus. — Naimistemppuja. — Avioero. —
Aviorikos. — Miten Tiibettiläiset hautaavat kuolleitaan. — Ihmissyöjiä.
— Tiibettiläisiä pyhimyksiä.

32. Suuri pesu. — Pitkä marssi. — Kiangi ja antilooppi. — Kutun osto. — Braamaputran haarat. — Mansing taas poissa. — Jälleen suuri joki. — Virran viemänä. — Sukellus ylätasankojen vesissä. — Kuinka mieheni pääsivät joen yli.

33. Nälässä ja väsyksissä. — Kaksi sankoa maitoa. — Seuralaisten uskollisuus. — Ystävällisiä alkuasukkaita. — Ando ja hänen lupauksensa. — Aikomuksia. — Petturi. — Huokaa ja hevosin ostetaan. — Paula. — Taistelu. — Vankina.

34. Khanden Singin rohkea vastustus. — Petollinen laama. — Tavaroitteni anastaminen. — Laahattu leiriin. — Pomon teltta. — Tuomioistuimen edessä. — Pomo. — Laamat epäröivät. — Äkillinen muutos. — Muistikirjani. — Uhkauksia. — Petturi Ando. — Khanden Singin urhollisuus.

35. Korkea upseeri. — Sotilas eikä laama. — Myötätuntoisuutta. — Tiibettiläinen armeija. — Ystävällisyyttä. — Muutos. — Rupuni on ystäväni. — Rupuni ja hänen sotamiehensä syöttävät minua. — Opiskelen Tiibettiä.

36. Huonoja uutisia. — Mansing. — Kaikki toivo lopussa. — Rahvaan kynsissä. — Naulasatula. — Täyttä laukkaa kedon yli. — Hiekka-särkkiä. — Toisia ratsastajia. — Väijyksissä. — Ratsastus loppuu.

37. Minut laahataan mestauspaikalle. — Verenhimo. — Soittoa — Taram. — En suostu kumartamaan. — Ilkeitä miekkatemppuja. — Mestaus lykätään. — Mansing saapuu. — Ollaan häntä tappavinaan. — Laamat antavat meille ruokaa.

38. Ilon loppu. — Mansing ja minä samassa onnettomuudessa. — Selittämätön arvoitus. — Aivot työskentelevät kidutettaessakin. — Tieteelliset koneeni. — Valokuvalevyt hävitetään. — Tiibettiläisten kohteliaisuus ja julmuus. — Noiduttu sieni. — Onneton laukaus.

39. Pombon kohteliaisuus. — Lumouskarkelo. — Myrkkyjuomaa. — Epätietoisina kohtalostamme. — Enteitä tiedustellaan. — Meidät on säästettävä. — Ikävä matka. — Khanden Sing hengissä. — Rajalle. — Pitkiä ja raskaita marssia. — Verellä piirretty kartta.

40. Vatsapuhujn. — Kauheita, mutta opettavaisia päiviä. — Braamaputran eteläinen lähde. — Hyvästi Jutsang! — Paremmat ajat. — Suuria kyliä. — Tarjumin leiri. — Tokhim. — Vanhoja tuttuja. — Soittoniekkoja. — Kylpy Mhnsarovarissa.

41. Wilson ja peshkari Tiibetissä. — Tahtovat viedä meitä Lumpija-solasta. — Me hätyytämme vartioitamme. — Lapsang. — Palaamme takaisin. — Dogmar. — Päivän kenraalina. — Vihdoinkin Taklakotissa. — Ystävien seurassa. — Kohtaus Nerban kanssa. — Kuinka vapaaksi pääsin. — Rajan yli. — Tinker-sola Nepalissa. — Ystävällisiä alkuasukkaita. — Larkin. — Takaisin Tiibettiin. — Hyvästi Mansing! — Kotona.

Tiibetti on ollut verrattain tuntematon osa Aasiaa ja yhä vieläkin on Eurooppalaisille Tiibetissä matkustaminen luvattomilla teillä kulkemista. Aina pitkälle 19:teen vuosisataan on ainoasti seitsemän Eurooppalaisen onnistunut päästä Lassaan, hämäräperäisen Tiibetin "pyhään" pääkaupunkiin, joiden lisäksi kahden intialaisen pundiitin ja kahden kalmukin tunnetaan tuon uskaliaan yrityksen onnellisesti tehneen. Lopulla vuotta 1897 levisi Eurooppaan tieto englantilaisen Landorin huomiota herättävistä retkistä Tiibetissä ja hänen merkillisistä seikkailuistaan ja hirveistä kärsimyksistään Tiibettiläisten maassa. Alussa luultiin näitä tapauksia ja koko Landorin retkeä aivan taruksi, mutta sittemmin on Landor todeksi todistanut kaikki vaiheensa Tiibetissä, siinä matkakertomuksessa, josta tässä annetaan meidän kansalaistemme luettavaksi suomennos.

Landorin matka tapahtui Maaliskuusta Lokakuuhun v. 1897. Kesäkuun 13 p. pääsi hän Tiibetin rajan yli Lumpija-solasta perin epäluuloisten Tiibetin viranomaisten ohitse. Alussa oli hänellä 30 seuralaista, lopuksi vain kaksi. Näiden kanssa hän saapui Toksem-nimiseen paikkaan, jossa tiibettiläinen rajaväki hänen petollisesti otti vangiksi, monta päivää julmasti rääkkäsi ja vihdoin lähetettiin hänet lähtöpaikkaansa. Linnuntietä on Landorin matka Tiibetissä noin 450 kilometriä pitkä.

Landorin matkakertomus on, paitsi hänen kärsimyksiensä historiaa, täynnä huvittavia tietoja ja havainnoitu kuljetuilta alueilta. Tiibettiläisten salaperäisestä maasta ja kansasta, ja tämän rohkean, joskin varomattoman, matkustajan vaiheet ja seikkailut ovat omiansa vetämään lukiaa puoleensa sekä herättämään harrastusta uusien maantiedollisten olojen tuntemiseen. Erittäin arvokkaita ovat kirjan monet valokuvat ja piirustukset, jotka kaikki ovat myös tässä suomalaisessa painoksessa, kuin myös kansatieteelliset kertomukset Raoteista, Shokalaisista, Tiibettiläisistä ja Laama-papeista, eikä kirjoitustapa ole suinkaan vailla kuvituksen runsautta ja voimaa.

Tässä kirjassa olen kertonut sen matkan, jonka tein keväällä, kesällä ja syksyllä 1897 Tiibetissä. Se on kuvitettu matkalla ottamaini valokuvien ja piirustusteni mukaan. Ainoasti kidutuskuvat on minun täytynyt piirtää muistosta, jossa ne kyllä ovat elävästi säilyneet.

Neljännessä luvussa mainitut Intian vuorien korkeudet (Suomennoksessa muutettuina Suomen mitoiksi.) sekä tähtitieteellisillä havainnoilla määritetyt paikkain asemat Tiibettiin tullessani ja sieltä lähteissäni, ovat "The trigonometrical survey'stä".

Sen epätietoisuuden poistaminen, mikä tähän asti on ollut vedenjakajasta Mansarovar- ja Rakastal-järvien välillä.

Nousu yli 6,500 metriä korkeille vuorille sekä muutamien Himalaijan jäätiköiden kuvaamiset.

Tunkeutuminen kahdelle Bramaputran tärkeimmälle lähteelle, missä ei koskaan kukaan Eurooppalainen ole käynyt, sekä niiden aseman määrääminen.

Se seikka, että minä ainoasti kahden kumppanin kanssa saatoin niin kauvan kulkea Tiibetin väkirikkaimmassa osassa.

Lopuksi saan mielihyvällä mainita, että kun olin sanomalehdessä Daily Mail julkaissut ne Tiibettiläisten häpeälliset petokset, joita he Englannin alueella harjoittivat, Intian hallitus on (v. 1898) Tiibetin viranomaisille tietää antanut, että Tiibettiläisten ei tästedes sallita kantaa maaveroja Englannin sikäläisiltä alamaisilta. Tämä selitys ilahuttaa minua erittäin sen vuoksi, että karaistut shokalais-vuorelaiset osoittivat minulle suurinta ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta heidän alueensa läpi vaeltaissani.

1898 A.H.S.L.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Aioin ensin kulkea Englannista lähdettyäni Saksan ja Venäjän halki sekä sitten venäläisen Turkestanin ja Bokharan kautta Kiinan Turkestaniin ja niin päästä siltä puolelta Tiibettiin. Venäjän hallitus oli auliisti luvannut minun saada tullittomasti kuljettaa alueensa läpi kaikki matkatavarani: ampuma-, ruoka-, valokuvaus- ja tieteelliset kapineeni. Olin myös Englannin lähettilään kautta Pietarista samoin saanut erityisen luvan matkustaa sotilasrautatietä poikki Turkestanin aina radan loppupisteeseen Samarkandiin asti.

Suuresti olen kiitollinen Venäjän lähetystölle Lontoossa tämän erinomaisesta kohteliaisuudesta, ja saan heti kirjani alussa tämän julki tuoda, erittäinkin sen vuoksi, että jos olisin sitä tietä matkustanut, olisin arvattavasti päässyt monista kärsimyksistä ja pettymyksistä, joita sain kokea lähdettyäni Tiibettiin Intian kautta.

Minulla oli suosituskirjeitä markiisi Salisburylta, British Museumin luonnontieteelliseltä osastolta y.m. sekä tieteellisiä kapineita Englannin Maantieteelliseltä seuralta ynnä englantilainen ja kaksi kiinalaista passia. Lähetettyäni laivalla kaikki ampumatarpeeni Venäjälle — Saksan rautatiet eivät ottaneet kuljettaaksensa pyssyn patruunia — sain pari päivää ennen Lontoosta lähtöäni surukseni kuulla, että laiva oli tehnyt haaksirikon aivan päämäärässä sataman lähellä ja että koko lasti todennäköisesti jäisi sinne.

Tämä tapahtui juuri Kreikan-Turkin sodan alkaessa ja huhu kertoi
Venäläisten asettavan joukkojansa sotakannalle Afghanistanin rajoille.
En tahtonut lykätä matkaani tuonnemmaksi ja vaikka minulla oli kaikki
valmiina matkaa varten Venäjän kautta, päästin kumminkin luopua tästä
suunnitelmasta ja sen sijaan kulkea Intian kautta, tunkeutuakseni
Himalaijan poikki Tiibettiin. 19 p. Maalisk. lähdin siis Intiaan
Peninsular-nimisella höyrylaivalla ja saavuin kolmen viikon perästä
Bombayhin.

Tämä oli ensimmäinen käyntini Intiassa, mutta olot eivät siellä suinkaan tehneet minuun hyvää vaikutusta. Kuumuus oli sietämätön ja ruton jälkiä näkyi kaikkialla. Kadut olivat autiot, hotellit huonot ja siivoamattomat, kun palveliat olivat ruton pelosta jättäneet kaupungin.

Erään parsilaisen ystävän seurassa kuljin niissä Bombayn kaupungin osissa, joissa tauti enimmän raivosi, mutta en huomannut paljon muuta kuin puhdistusaineitten väkevän hajun. Tosin oli melkein kaikki talot näissä kaupunginosissa varustettu kymmenellä, kahdellakymmenellä, vieläpä useammallakin punaisella ympyrän merkillä osoittaen yhtämonta kuolemantapausta; eräälläkin ovella, jonka valokuvasin, luin koko neljäkymmentäyhdeksän ympyrän merkkiä. Lukuunottamatta muutamia, sairashuoneissa näkemiäni vaikeita paisekohtauksia, en minä suinkaan saattanut millään tarkkuudella määrittää taudin laatua tahi levenemistä.

Jo seuraavana päivänä Bombayhin tulostani, matkustin junassa Bareillyyn, johon meni kolme päivää, sieltä kuljin yhdessä yössä Kathgodamiin, jossa rautatie loppuu.

Sieltä jatkoin matkaani osaksi "tongassa" (s.o. kaksipyöräisissä ajoneuvoissa, joita kaksi hevosta veti), osaksi hevosenselässä Naini Taliin, joka on vuoriasema alemmalla Himalaijalla; se on myös Luoteismaakunnan ja Oudliin hallituksen kesäasuntopaikka. Täältä kirjoitin v.t. kuvernöörille ja ilmoitin hänelle aikovani Tiibettiin. Kävin myös v.t. komisariuksen tykönä tehden hänelle täyden selvän aiotusta retkestäni. Ei ollut kummallakaan näillä herroilla mitään sanottavaa tästä matkastani laamain pyhään maahan.

TOINEN LUKU.

Monikeinoiset tavaralaatikot. — Muona ja tieteelliset kapineet. — Vaatteet ja jalkineet. — Lääkkeet. — Ensimmäinen päivämatka. — Palveliat. — Kuinka tulin ottaneeksi uskollisen Khanden Singin palvelukseeni. — Pithoragarh. — Naisfakiirit. — Hyvin tuuletettu asumus. — Rajivari ja hänen väkensä.

Tiesin, että minun Naini Talista (1900 m. merenpinnan ja n. 17 m. läheisen järven yli) täytyi kuljettaa kaikki matkakapineeni kulien (miesten) selässä ja että ne sentähden oli jaettava saman-painoisiin taakkoihin, kukin painaen noin 21 kiloa. Sälytin koneeni, valokuvalevyni ja muut arat esineet lujiin laatikkoihin, joiden rakenteen olin itse keksinyt.

Neljä tämmöistä laatikkoa oli tehty hyvin höylätyistä ja tarkasti toisiinsa liittyvistä honkalaudoista, ja ne oli sisältä vuorattu sinkillä sekä tivistetty minun keksimälläni nesteellä, joka teki ne ilman- ja veden-pitäviksi; näitä saattoi käyttää moneen eri tarkoitukseen. Erikseen asetettuina tekivät ne tuolien virkaa, kolmesta laatikosta saatiin pöytä ja tuoli, toinen toisensa viereen asetettuina saatiin niistä sänky tahi vakava ja keveä vene, "puut" jolla saattoi kulkea syvien virtojen yli sekä tyyneellä ilmalla toimittaa syvyyden mittauksia.

Näitä laatikoita sopisi myös käyttää kylpyammeena itselleni ja seuralaisilleni, sekä valokuvauslevyilleni. Ajattelin vielä, että niitä parempien astioiden puutteessa saattaisi vedettömissä seuduissa käyttää vesiastioina.

Yksi tämmöinen täysinäinen laatikko oli juuri tarpeeksi suuri taakka yhdelle kulille ja kaksi tämmöistä saattoi helposti hihnoilla yhdistää ja ripustaa kuormasatulan kummallekin puolelle. Pääasiallisesti näiden laatikkojen lujuutta on kiittäminen siitä, että vaikka niitä paljonkin kolhittiin ja jyskittiin, niin valokuvat, piirustukset, kartat, koneet y.m. eivät olleet vähintäkään vammaa saaneet ennenkuin ne joutuivat Tiibettiläisten käsiin. Onneksi oli se osa työtäni jo valmis, joka tieteellisessä suhteessa oli tärkein.

Ruokavarat oli hankkinut tunnettu Bovrilyhtiö, joka oli ne järjestänyt minun neuvojeni mukaan, pitämällä lukua Tiibetin kovasta ilmanalasta sekä korkeista seuduista, joissa joutuisimme matkustamaan. Niissä oli paljon rasvaisia ja hiilipitoisia ynnä helposti sulavia ravintoaineita voimiemme ylläpitämiseksi korkeilla paikoilla ja kovissakin ponnistuksissa. Ruokavarat oli sälytetty tinalaatikkoihin ja nahkasäkkeihin. Veden-pitävässä laatikossa oli minulla 1000 patruunaa, 256 Manliher-kiväärilleni ja 500 revolveriani varten. Sitäpaitsi oli muassa puukkoja, messinkistä paula-lankaa, perhoisverkko, väkiviinapulloja käärmeitten säilyttämiseksi, potassium-nestettä hyönteisten tappamiseksi, arsenikkisaippuaa, luun-murtaja, haavurin-veitsiä y.m.

Muassani oli myös kolme valokuvauskonetta ja 158 tusinaa kuivia levyjä, sekä kaikki mitä tarvitaan kuvien valmistamiseen sen mukaan kuin niitä otettiin. Kokoamisvälikappaleet olin saanut British Museumin luonnonhistorialliselta osastolta, jolle olin luvannut eläimiä ja kasveja matkaltani. Minulla oli kahdet koneet tähtitieteellisiä havannoita ja mittauksia varten; niissä oli sekstantti, korkeuden-mittaaja, kaksi ilmapainon mittaajaa, kolme tekohorisonttia, väkevä tähtitieteellinen kaukoputki, erilaisia kompassia ja lämpömittaria, runsas määrä piirustus ja maalaus-aineita, vedenpitävä kronometrikello, taskukelloja, paperia nidottu kirjoiksi ja kääröiksi sekä erinkaltaisia almanakkoja vv. 1897-98

Varustuksiin kuului kevyt teltta, joka oli noin 2 metriä pitkä, puolentoista leveä ja metrin korkuinen. Tottuneena tällaisiin matkoihin otin itseäni varten ainoastaan kameelinkarvaisen huopapeitteen. Pukuvarastoni laitoin myös niin vähään kuin mahdollista, enkä sitä myös matkalla muutellut. Ainoa vaatekappale, jota joskus kaipasin, oli olkihattuni. Se oli minulla päässäni Himalaijan ylängöillä, samoinkuin tulikuumilla tasangoilla, sillä se oli kaikissa oloissa mukavin pään-peite. Kerran se kuitenkin kävi kelvottomaksi, kun muuan miehistäni, kantaessaan siinä munia, lankesi, jolloin munakorina käytetystä hatustani tuli mennyttä kalua. Sen tapauksen perästä kävin tavallisesti avopäin, kun minulla oli muassani ainoastaan pieni, liian ahdas lakki. Minulla oli keskulaisen vahva-anturaiset, neulotut jalkineet, eikä koskaan sauvaa, ja luen tämän yksinkertaisen pukimeni ansioksi sen, että saatoin nousta niin suuriin korkeuksiin kuin ihmisjalka harvoin on noussut. Lääkevarastoni maksoi vaan muutamia markkoja. Olen nim. varma siitä, että, kun luonnollisissa oloissa elää luonnollisesti ja antaa ruumiillensa tarpeeksi liikuntoa, ei ensinkään tarvitse lääkkeitä.

Ensimmäisenä päivänä ratsastin Naini Talista hyvintunnettua tietä Khahnasta Almoraan, n. 50 kilom. Almora on viimeinen, vuoriasema lähellä rajaa, siellä toivoin löytäväni eurooppalaisen tahi oikeammin englantilais-intialaisen väestön, ja sinne asetuin muutamaksi päiväksi. Toivoin täältä saavani seuralaisekseni muutamia luotettavia vuorelaisia, mahdollisesti gurkha-soturia. Siinä toivossa käännyin tänne asetetun ensimmäisen gurkha-rykmentin everstiluutnantin puoleen, mutta turhaan. Ei auttanut, vaikka näytin kirjeitä, suosituskirjeitä ja muita papereita, joita olin saanut Englannin korkeimmilta virkakunnilta ja laitoksista, sekä koetin selvimmällä tavalla osoittaa Tiibetin matkani tieteellistä tarkoitusta.

Korkeammat virastot eivät kuitenkaan tuntuneet aivan taipumattomilta, jos minulla vaan olisi ollut aikaa odottaa muutaman kuukauden. Mutta koska matkani silloin olisi lykkääntynyt kokonaisen vuoden, siitä syystä että Tiibettiin johtavat solat syyskesästä ovat mahdottomia kulkea, päätin jättää siksensä kaiken "kuninkaallisen matkajärjestyksen" ja lähteä ilman gurkhaseuruetta.

Suureksi onneksi tapasin Almorasa erään herra Larkinin, joka oli minulle erittäin kohtelias ja antoi monta arvokasta tietoa teistä, sekä miten kuljetaan Tiibetin rajan englantilaisella puolella. Hän oli itse edellisenä vuotena kulkenut melkein rajalle asti ja tunsi paremmin kuin kukaan muu Englantilais-intialainen tämän osan Kumaonista. Lukuunottamatta Kumaonin komisariusta, eversti Griggiä, on hra Larkin todellakin ainoa Englannin virkamies, joka tuntee koillis Kumaonin, ja kuinka paljon Luoteismaakunnan hallitus on sen oman onnensa nojaan jättänyt.

Kun en siis saanut seuralaisekseni ketään ghurkhaa, täytyi minun hakea muita rohkeita, rehellisiä, voimakkaita, karaistuja ja terveitä miehiä, jotka hyvää viikkopalkkaa ja kaunista palkkiota vastaan matkan loputtua olisivat halullisia ottamaan osaa kaikkiin niihin vastuksiin ja vaaroihin jotka luultavasti meitä matkallamme kohtaisivat. Sekä Naini Talissa että täällä tuli niitä kymmenittäin tarjoutumaan minun palvelukseeni. Kaikilla heillä oli todistus, jossa kiitettiin heidän hyvää käytöstään, rehellisyyttään, tasaista luonnettaan, ahkeruuttaan ynnä muita parhaita ominaisuuksia, joita palvelialla saattaa olla. Jokaisessa todistuksessa oli jonkun, kenraalin, katteinin, v.t. kuvernöörin, tai jonkun muun etevän henkilön nimi. Etteivät nämät viimemainitut kuitenkaan olleet ansionmukaisesti palkinneet näitä erinomaisia palvelioitaan, näkyi siitä, että ne kaikki järjestänsä pyysivät lainaksi muutamia kolikoita, ostaakseen kenkäparin, huopapeiton ja ruokaa perheelle heidän poissaollessaan.

Kun kukkaroni ei myöntynyt ylläpitämään kaikkien tulevien seuralaisteni "rakkaita kotolaisia", päätin jättää koko asian tällä kertaa sikseen. Yhden poikkeuksen kuitenkin tein, mutta ainoastaan yhden. Istuessani eräänä päivänä huoneessani postitalossa (dâk bungalow), astui hullunkurisen näköinen olento sisään ja yhtämittaa lausuen tavallisen tervehdyksen "salaam", "salaam" tarjoutui palvelukseeni.

"Sahib, hum 'rekommendation' ne hai (Herra, ei minulla ole suosituskirjeitä"!)

Olin jo ennen mielihyvällä katsellut tätä miestä. Hänen kasvon-piirteensä ilmaisivat paljon enemmän luonteen lujuutta kuin muitten alkuasukkaitten kasvot. Pukunsa oli omituinen. Hänellä oli valkoinen turpaani ja lyhyitten samettiliivien alta pisti esille kelta- ja musta-raitainen villapaita, joka riippui housujen ulkopuolella. Jalkineita hänellä ei ollut, oikeassa kädessään kantoi hän vanhaa krokettikeppiä, jolla hän teki kunnia joka kerta kun menin ulos, tahi tulin sisälle. Päätin heti koetella häntä. Lähdin noin kello 9 aamulla ulos asioille ja käskin Khanden Singin — se oli hänen nimensä — harjata jalkineeni kunnes kotiin tulen ja näytin hänelle saapasmusteeni.

Minä menin. Tullessani kotiin kello kuusi illalla, tapasin Khanden
Singin vielä otsansa hiessä harjaamassa ja kiillottamassa jalkineitani.
Tätä hän oli tehnyt koko päivän ja siihen käyttänyt parhaat hius- ja
vaateharjani.

"Voi sinua budmash, krab log, pagal! (kurja ihminen, lurjus, tyhmeliini!)" huusin minä kiukuissani, käyttäen niitä muutamia hindustanilaisia sanoja, joita olin oppinut. Kiistin häneltä nuo kiiltävät toalettikapineet, jolloin hän loukatun näköisenä osoitti työnsä "loistavaa" tulosta.

Näkyi selvästi, ettei Khanden Sing omistanut mitään eteviä palveliaominaisuuksia, eikä hän liioin ollut mikään mestari avaamaan soodavesipulloa. Siinä toimessaan hän aina osasi kylvettää minua sihisevällä vaahdolla, tahi antoi hän tulpan lentää suoraan kasvoihin.

Luonteeni mukaista ei ole kuulematta, katsomatta rangaista alkuasukkaita pienimmästä virheestä. Mutta ajattelen, että kun aikanansa antaa tällaiselle juonikkaalle palvelialle vakavat, ei liian ankarat nuhteet, niin silloin tulevaisuudessa pääsee monesta mielipahasta. Varmaa vaan on, että Khanden Sing seuraavana päivänä tuli hakemaan krokettikeppiänsä, jonka hän kiirellisessä lähdössään oli unhottanut ja silloin nöyrin sanoin pyysi anteeksi tuhmuuttaan, samalla ojentaen minulle seuraavan kirjeen, jonka eräs babu basaarissa oli hänen puolestaan kirjoittanut:

Minä olen yksinkertainen mies, mutta kuulen, että aiotte ottaa kaksi gurkhalaissoturia mukananne Tiibettiin. Minä olen hyvä ja kunnon mies, ja sentähden parempi kuin mikään gurkha-mies. Tehkää hyvin ja ottakaa minä palvelukseenne!

Uskollinen palvelianne Khanden Sing." S Olihan tämä liikuttavaa. Hän sai anteeksi ja sai jäädä luokseni. Vähitellen hän edistyi, jotta hän jonkun ajan kuluttua oli täysin kelvollinen. Kun herra Larkin eräänä aamuna kävi luonani, näki hän Khanden Singin, jolla oli jotakin tointa huoneessa.

"Mutta hän ei ole mikään palvelia. Hän on jonkun aikaa palvellut poliisilaitoksessa, ja on muuten liukas mies. Hän keksi kerran kokonaisen varasjoukon omassa kylässään, sai ne kaikki kiinni ja tuomituiksi, mutta siitä hyvästä ryöstettiin häneltä kaikki mitä hänellä oli."

"Hän on hyvä poika", vastasi herra Larkin. "Sopii kaikessa tapauksessa ottaa hänet mukananne rajalle asti. Mutta en neuvoisi Teitä ottamaan häntä Tiibettiin."

Hän neuvoi Khanden Singiä olemaan tarkkaavainen ja huolellinen, ja entisen poliisikonstaapelin naama oli paljasta päivänpaistetta, kun hän lopultakin sai lupauksen seurata minua Bhot-maahan (Tiibettiin). Hänestä tuli minulle sitten ainoa peloton seuralainen ja kaikissa vaaroissa oli hän minulle uskollinen apulainen.

Maa Bhotiin asti on verrattain hyvin tunnettua, ja siksi mainitsenkin tästä matkani alku-osasta ainoastaan pääpiirteet.

Toukokuun 9 päivänä lähti koko matkavarastoni liikkeelle kahden Intialaisen johdolla rajaa kohden; itse lähdin seuraavana päivänä. Kahden päivän päästä olin Shorissa, joka myös tunnetaan nimellä Pithoragarh. Tie oli hyvää koko matkan ja kulki tiheiden kuusi- ja mäntymetsien lävitse, siellä täällä oli kauniita näköaloja metsäisille vuorijonoille. Kulku on kumminkin rasittavaa, alinomaa saa nousta ja laskea. Seuraavat numerot tätä seikkaa selittävät: 1632 metrin korkeudesta nousimme aina 2275 metriin, sitten taas alas 608 metriin, kapusimme taas ylös 1786 metriin Gangoli Hatissa, mutta pian taas jyrkkää rinnettä laskeuduimme 610 metriin. Kova kuumuus esti minua kulkemasta tavallista vauhtiani, emmekä sen vuoksi päässeet yöpaikalle, ennenkuin vasta auringon laskettua. Pimeässä hapuellessamme näimme kaukaa kiemurtelevia metsävalkeita, jotka ikäänkuin tuliset käärmeet luikertelivat vuoren rinteitä pitkin. Maanasukkaat olivat sytyttäneet kuivat korret ja pensaat, ja siitä nämät valkeat olivat alkunsa saaneet. Tällä tavalla useinkin hävitetään komeimmatkin metsät.

Pithoragarhissa (1975 m.) on vielä vuorenkukkulalla näkyvissä vanha linnoitus, jonka Loudon oli ghurkhalaisia vastaan rakentanut. Siellä on myös hyvin hoidettu spitaalisten sairaala, koulu ja lähetystalo. Maa on hedelmällistä ja siellä näkeekin hyvinviljeltyjä alueita, sekä taloja siellä täällä. Vettä on runsaasti ja vaikka kylien ja talojen lähellä ei olekaan metsää, tekee maakunta kuitenkin viehättävän vaikutuksen, kun näköalan taustana on korkeita metsäisiä vuoria. Kello ½ 7 aamulla lähdimme Pithoragarhista. Tal-tie jäi vasemmalle ja me kuljimme noin 1855 metrin keskikorkeudessa ja saavuimme Shadgoraan parhaiksi näkemään juhtatemppuja, kun bramiini siunasi vasikkaa. Mitättömän pienessä pyhäkössä, jonka ovesta minä kurkistin sisään, istui kyyristyneinä kaksi muodottoman rumaa akkaa, värittömät silmät päähän painuneina, ohuet hiukset suortuvissa ja kampaamatta, pitkät, luisevat kädet ja jalat, ja kynnet luonnottoman pitkät. He olivat ryysyissä ja hoitelivat ahkerasti kynttilöitä, jotka paloivat kömpelösti tehdyissä kivisissä kynttilänjaloissa pitkin seiniä. Kynttilänjalkojen joukossa oli muutamia kummallisen muotoisia kiviä. Akat eivät mahtuneet seisomaankaan tuossa körtsässä, vaan kulkivat nelinryömin. Minut nähdessänsä kurottivat he luisevat kätensä ja pyysivät almua. Kun annoin heille hopearahan, pistettiin se nopeasti tuonne eriskummallisten kivien alle, jonka jälkeen he kiihkeillä liikkeillä toimittivat minua poistumaan.

Vähän matkan päässä oli kolme tienhaaraa, joista lähdin kulkemaan keskistä myöden Askote nimistä paikkaa kohden. Matkalla saavutti meidät kova ukkosilma. Ankarat raekuurot, yhtämittaiset ja pauhaavat ukkosenjyrinät ynnä säkenöivät salamat erivärisille ja lumoaville valoineen seurasivat meitä koko matkamme autioilla vuorenrinteillä, kunnes myöhään illalla pääsimme Askoten kaupunkiin.

Täällä petyin suuresti, kun ei kukaan kantajistani vielä ollut sinne päässyt. Askotessa ei ollut mitään majapaikkaa tahi edes suojavajaa (daramsallaa; Daramsalla on kiviseinäinen vaja, rakennettu matkustajien ja alkuasukkaitten suojaksi.) Mutta "pundiitti" (intialainen oppinut) Jibanand pyysi minut ystävällisesti kouluhuoneeseensa, joka oli rakennettu laudoista, kattona oljet ja ruohot; rakennuksen ulkomuodosta ja muista suhteista ei ensinkään oltu välitetty. Ilmanvaihto huoneessani oli niin hyvä kuin suinkin toivoa saattoi. Yöllä kun makasin huopapeitteeseeni käärittynä, katselin leveitten seinärakojen lävitse tähtitaivasta. Auringon noustessa näki seinän-raoista koko maisemia, kunnes vähitellen majani ympärille kokoontui uteliaita alkuasukkaita raoista tarkastelemaan mitä kaikkia sahib siellä sisäpuolella toimitti. Suurella jännityksellä katselivat he, kun tämä ajoi partaansa, ja ilo oli ylimmillään, kun hän kylpiessään hieroi ruumistaan saippualla. Ihmetellen he katselivat, kun puin päälleni viimeisen tärkkipaitani, mutta ihastus kasvoi melkein kuumeeksi, kun vedin kellojani, merkitsin ilmahavainnoitani y.m.s. Tässä oli jo liikaa, ja kaikki pakenivat, kun pitelin lataamatonta kivääriäni.

Askoten kaupunki muistuttaa vanhaa keskiajan linnaa, jommoisia usein näkee keski Italiassa. Kohoten kummun huipulta keskellä tasankoa, on rajivarin (hallitsian) linnasta ihana näköala sitä ympäröivien vuorten yli. Linnaan näkyvistä korkeista kukkuloista mainittakoon Khipla ja Dafia sekä Duti-vuori toisella puolen Kali-virtaa, joka on Nepalin rajana. Kaupungissa ("gown") on noin kaksisataa taloa siellä täällä vuorenrinteellä; siinä on koulu, postikonttoori ja kaksi muhamettilaista kauppapuotia. Rajivarille oli juuri äskettäin valmistunut uusi linna, yksinkertaisesti, mutta taidokkaasti rakennettu eräästä ruskeasta kivilajista; ovissa ja ikkunoissa oli kauniita leikkauksia ja joka huoneessa oli eurooppalaiset tulisijat. Jokaisesta huoneesta oli yksi seinä jätetty avonaiseksi, joten koko huoneusto oli yhtenä ainoana komeana verantana, ja siitä oli ihana näköala vuorten yli pohjoiseen päin.

Askoten rajivarilla on ihan erityinen asema Kumaonissa. Ostettuaan v. 1855 takaisin maanomistusoikeutensa Askotessa, on hänellä nyt tsamindarin eli maaruhtinaan oikeudet ja hän on Kumaon piirissä ainoa, joka on saanut nämät oikeudet pitää. Jagat Sing Pal, rajivarin veljen-poika, vakuutti, että Askoten kansa on rehellistä ja hyväsydämmistä. Se ei koskaan anna rajivarille mitään aihetta huoliin, ja hän on heille isänä. He kääntyvät hänen puoleensa kaikissa huolissansa, sairaudessa ja hädässä, ja hän pitää heistä isällistä huolta. Rajivari ei ole rikas, luultavasti sentähden, että hän jakelee niin paljon kansalleen sekä on sangen vierasvarainen kaikille hänen maansa kautta matkustaville muukalaisille. Moni näistä ei ole kerjäläistä parempi, silloinkaan kun he matkustavat fakiireina tahi muina uskonnonhaaveilioina pyhälle Mansarovar-järvelle Tiibetissä.

Nykyinen rajivari Pushkar Pal kuuluu Ramkhanda-perheeseen ja on siis Auringon-hallitsia-suvun jälkeläinen. Hänen esi-isänsä asuivat Aoudhissa tahi Ajodjessa, josta he muuttivat Katjuriin Kumaonissa, missä rakensivat linnan. Vuoriseutu aina Killakanjiaan ja Jumna-virtaan asti kuului Katjurin hallitsialle. Hän otti nyt Maharajan arvonimen. Eräs suvunhaara muutti Katjurista Askoteen; mutta sen päämiehellä oli sielläkin perinnöllisenä arvonimenään rajivari, ynnä pal, joka kuuluu perheen jokaiselle mies-jäsenelle. Rajivari maksaa Intian hallitukselle vuotista veroa 1,800 rupiaa (4,284 markkaa). Gurkhahallituksen aikana ei hän maksanut mitään, paitsi satunnaisena lahjana: nafa eli muskus-eläimiä naapurillensa, Nepalin kuninkaalle, jonka kanssa hän oli läheisessä yhteydessä. Todellisuudessa hän siis on itsenäinen kuningas, mutta Pushkar Pal on kuitenkin aina ollut Intian hallitukselle uskollinen.

"Kyllä, herra. Kun rajivari esim. istuu hallitusistuimellaan, tervehditään häntä kunnioittavilla 'salaam' tervehdyksillä. Hänen alamaisensa vievät oikean käden otsalleen ja tukevat kyynäspään vasemmalla kädellä merkiksi, että tällä tervehdyksellä on sellainen paino, että sitä tarvitsee tukea toisella kädellä".

Kun hän jakaa oikeutta, istuvat hänen miehiset sukulaisensa, ystävänsä ja palveliansa häntä likinnä: ensin hänen veljensä, sitten poikansa, sitten veljensä pojat j.n.e. Naiset eivät saa olla läsnä. Muuten ei ole mitään määrättyä tahi ankaraa seurustelu-sääntöä: rajiväriä ja hänen perhettään kohdellaan kuitenkin aina itämaisella alamaisuudella.

KOLMAS LUKU.

Raotit. — Liukas tie. — Taikausko. — Villien kotiin. — Valokuvaus. —
Asumuksia.

Olimme kulkeneet n. 125 kilom. kolmessa päivässä, ja koska miesten jalat olivat käyneet aroiksi, saivat he levätä yhden päivän. Itse kävin katsomassa villejä metsä-ihmisiä rootteja eli rajia, niinkuin he itsensä nimittävät. He asuvat monta penikulmaa metsien sisässä, ja päästäkseni heidän lymypaikkoihinsa täytyi minun astua jyrkkää rinnettä alas. Kuljettava tie oli erinomaisen liukasta, sillä se oli kuivan ruohon ja männynneulasten peittämä. Minun täytyi riisua kengät ja sukat, että pysyisin jaloillani. Muassani oli yksi Intialainen ja eräs mies Askotesta. Tulimme alas pikemmin kuin olisimme tahtoneet ja keksimme sitte pienen polun, jota seurasimme kunnes tapasimme miehen, joka koetti piiloutua muutaman puun taakse.

Hän oli villin näköinen, alaston ja kampaamaton. Takkuinen tukka ulottui hartioille asti, mutta parta ja viikset olivat ohuet. Hän katseli meitä epäilevin silmin ja oli hyvin haluton näyttämään meille tietä sinne, missä hänen heimonsa asusti. Hän oli raotti ja hänellä oli kyllä hyvät syynsä, miksei hän tahtonut viedä meitä kotiinsa, päättäen hänen sanoistaan oppaalleni: "Meidän tykönämme ei ole vielä kukaan valkoinen mies käynyt, ja jos joku semmoinen tulee, täytyy meidän kaikkien kuolla. Vuoren henget tulevat estämään teitä pitemmälle pääsemästä, emme me. Te tulette paljon kärsimään, sillä raotteja valvova henki ei päästä teitä meidän koteihimme."

Minä annoin hänelle rupian, jota hän käänteli ja punnitsi kädessään. "Saatte tulla", mutisi hän, "mutta sitä te vielä kadutte. Teitä kohtaa paljon onnettomuutta."

Hänen äänensä oli niin omituisen surullinen, ikäänkuin hän olisi ollut haltioissaan sekä vaan lausunut jonkun salaisen olennon uhkauksia. Sanansa vaikuttivat sinä hetkenä minuun voimallisesti, mutta seurasin häntä kuitenkin parhaani mukaan, kun hän apinan ketteryydellä kiipesi tavattomien kivilohkareitten yli pitkin tietämme. Tämä oli vaivalloista kyllä, sillä meidän täytyi alinomaa hypätä toiselta kallionlohkareelta toiselle, tahi kavuta kaatuneitten puitten yli. Polku kävi yhä selvemmäksi ja luikerteli pian erästä kallionseinää ylös, joka äkkijyrkkänä yleni syvästä rotkosta.

Me jatkoimme nousuamme, kunnes hikisinä ja hengästyneinä saavuimme avaraan luolaan liuskakivi-vuoressa. Puoliympyrän muotoisella ylennyksellä näimme täällä noin kaksitoista, melkein alastonta miestä; muutamat istuivat kantapäillään, nojaten kyynäs-päitään polvia vastaan, muutamat makasivat suullansa. Eräs poltti kuivatuita lehtiä hintulaisella piipulla. Otin ryhmästä pika-valokuvan jolloin he hämmästyksellä ja epäillen töllistelivät odottamattomia vieraitaan. Toinnuttuaan ensi hämmästyksestään hyppäsi kaksi vanhempaa miestä ylös ja kielsivät hurjilla liikkeillä minua tulemasta lähemmäksi. Siitä huolimatta menin kuitenkin näitten tuimain ja vihaisten ihmisten luokse.

"Täällä ei koskaan ole ollut ketään muita kuin raotteja. Sinun täytyy pian kuolla. Sinä olet suututtanut Jumalan" huusi eräs vanha mies tulisella kiivaudella. Taivutetuin polvin ja koukkuselkäisenä työnsi hän päätään minua päin, pui nyrkkiänsä ihan nenäni alla sekä pyöritteli niitä ympäri ilmassa. Avattuaan ne silmänräpäyksesi, puristi hän ne taas niin lujasti kiinni, että kynnet tunkivat kämmeneen.

Silmäkulmiaan tämä vanha raotti ei rypistänyt, vaan veti ne ylöspäin, joten hänen sileään otsaansa tuli syvää uurteita, jotka suorina viivoina ulottuivat toisesta korvasta toiseen. Hänen luonnostaan leveät ja litteät sieramensa laajenivat ja nousivat niin, että poskille muodostui kaksi syvää, nenästä lähtevää viivaa. Suu oli auki ja alahuulen värähdys osoitti selvään, ettei mies paljon voinut puhe-elintään hallita. Silmät, jotka alkuaan näyttivät olleen ruskeat, olivat nyt värittömät, mutta sitä myöden kuin kiukkunsa kasvoi, kävivät ne eloisemmiksi. Hän avasi ne selkiselälleen ja terät laajenivat, vaikka aurinko paistoi häntä suoraan silmiin.

Muutama muukin osoitti tyytymättömyyttään samalla tavalla. Alutta toiset, varsinkin kaksi nuorukaista, joilla oli surulliset kasvot, maahan luodut suuret silmät ja tuuhea musta tukka, seisoivat liikkumatta etäämpänä, nojaten päänsä oikeata olkaa vasten ja leukansa käteen. Kasvojen piirteet olivat ihan tyynet, ei ainoakaan lihas niissä liikkunut.

Eräs mies, jolla oli eriskummainen pää ja näytti olevan mongoolin ja neekerin sekarotua, tyyntyi ensiksi koko joukosta. Läpitunkevasti, mutta samalla epävakavin katsein vävähtävillä kasvoillaan, tarkasti hän minua tarkemmin kuin kukaan muu oli tehnyt ja näytti vakuuttavan heille, etten ollut tullut tekemään heille mitään pahaa. Hän viittasi muille, että he lopettaisivat uhkauksensa, istahti, jalat ristissä allansa, ja kehotti minua tekemään samoin.

Kun kaikki olivat levollisina istuneet, otin taskustani hopearahoja ja annoin jokaiselle yhden, paitsi eräälle, jonka kasvoissa tahdoin tutkia kateutta sen alkuperäisimmässä muodossa. Minä pidin häntä tarkoin silmällä ja näin hänen pian synkkänä menevän etäämmälle. Muut olivat nyt verrattain levolliset. Heillä näkyi; olevan synnynnäinen taipumus surumielisyyteen, enkä kaikista ponnistuksista huolimatta saanut heitä muutakuin heikosti hymyilemään. He käänsivät ja väänsivät rahaansa sormiensa välissä, vertailivat niitä toisiinsa ja näyttivät tyytyväisiltä. Kadehtia piti päätään toisista poiskäännettynä, eikä ollut näkevillään mitä tapahtui sekä alkoi, halveksivan näköisenä, kurkkuäänellä laulamaan surullista säveltä. Kun hän oli saanut tarpeeksi kärsiä, annoin hänelle kaksi rahaa yhden sijasta ja nytkös hän tyytyväisenä irvisteli.

Koetin sitten valokuvata heitä, mutta he katselivat konettani epäluulolla ja kun valokuvatessani eri ryhmiä levy toisensa perästä tuli näkyviin, hypähtivät he peljästyneinä joka kerta kuin jänne napsahti.

"Jumalat suuttuvat sinulle tuosta," sanoi eräs raotti, osoittaen valokuvauskonettani "jollet anna meille suurta valkoista rahaa." Käytin tilaisuutta hyväkseni ja lapasin heille kaksi "suurta rahaa", jos veisivät minut mökkeihinsä, jotka olivat muutama sata askelta alempana kallionseinässä kuin kotkan pesät; mutta silloin heidän tulisi antaa minun ei ainoastaan nähdä, vaan myös koskea ja saada selitys kaikkeen mitä tahdoin.

He suostuivat ja me aloimme kiivetä alas äkkijyrkkää polkua, joka vei heidän mökkeihinsä. Sekä naiset, jotka kuultuaan vieraan saapuneen ja olivat kiivenneet sinne ylös katsomaan, että miehet auttoivat meitä alaskavutessamme. Pitäen toinen toistamme kädestä, luisuimme nyt kaikin yhdessä jonossa kovempaa vauhtia, kuin juuri olisimme halunneet, kallionjyrkännettä alas. Muutaman kerran kompastui joku alkuasukkaista tai minä itse ja olimme vetää kaikki muut kanssamme alas syvyyteen, naisten huutaessa niin että kaikui vuorissa ympärillämme. Tuntui sentähden hauskalta kun saavuimme mökkeihin virran rannalle. Nämät mökit olivat sanomattoman kurjat. Seinät olivat palmikoiduista oksista, ja kattona oli heiniä. Ne olivat rakennetut pitkin vuorenseinämää ja olivat lähes kolme metriä pitkät, jaetut kahteen huoneeseen, joissa kummassakin asui yksi perhe. Huonekaluja ei ollut ja talouskapineina oli muutama astia alkuperäisintä lajia. Siellä näki puukuppeja, joita terävillä kivillä oli puukappaleesta koverrettu, uusimmat oli tehty huonoilla intialaisilla veitsillä. Heidän maanviljelynsä työkapineineen oli aivan alhaisella kannalla. Ruokavaransa säilyttivät he verkkopusseissa. Heidän parhaana ravintoaineenaan ennenaikaan oli virrasta saatu kala, villieläinten liha ja kasvien juuret. Mutta nyt he jo nauttivat leipääkin ja samoinkuin muutkin villit kansat rakastavat he väkijuomia. Raottien mökit olivat sisäpuoleltaan niin yksinkertaiset ja tyhjät, että siitä tuskin tarvitsee kertoa, ja löyhkää, joka niistä lähti, ei saata sanoin kuvata.

Eräässä mökissä, johon astuin, oli naisia ja miehiä kyyristyneinä tulen ääressä. Naiset kantoivat hopeasormuksia ja kaulassa lasihelmiä; miehillä oli tuskin muuta päällään kuin korvarenkaat. Yhdellä ainoalla oli pieni vyö uumansa ympäri. Naisilla oli lanteilla ohut vaatekappale intialaista kangasta, Askotesta ostettu.

Kun lähemmin tarkastin heidän kasvojansa, huomasin että monet piirteet niissä ilmaisivat etäistä mongoolilaista alkuperää, mutta niiden toisin muodostumiseen on vaikuttanut ilmasto, maanluonto ja todemmukaisesti myös muitten kansojen kanssa tehdyt avioliitot. Raotit ovat sangen alhaista rotua, niinkuin tähän liitetyistä kuvista näkyy. Naisten pääkallot olivat erinomaisen pienet, otsa matala, ja vaikka lie näyttivät ihan järjettömiltä, huomasin kuitenkin että he olivat jotenkin älykkäitä. Heillä oli ulkonevat poskipäät, nenä oli pitkä ja litteä sekä leveä ja pyöreäpäinen niinkuin mongoolien. Leuka oli enimmäkseen pyöreä ja hyvin taappäinen. Huulet ohuet ja kiinni, suupielet ylösvedetyt. Alaleuka oli sangen lyhyt ja soukka, yläleuka oli sitä vastoin suhteettoman suuri pääkallon suhteen. Korvat, suuret ja ulkonevat, saattavat kuulla kaukaisiakin ääniä.

Miehillä oli kauniimmat päät kuin naisilla. Otsa korkeampi ja leveämpi, nenä muuten samallainen kuin naisillakin, mutta lyhyempi, leuka ei juuri yhtä paljon taaksepäin, koko alaleuka erinomaisen kapea, mutta yläleuka suhteettoman suuri niinkuin naistenkin.

Raotit ovat epäilemättä sekarotua ja niissäkin harvoissa, joita tapasin, oli niin suuria eroavaisuuksia, että oli vaikea selittää niitten olevan samaa alkuperää. Kaikilla oli tuuhea, pikimusta tukka, joka ei koskaan kasva yli tavallisen pituuden. Se ei ole karkea luonnostaan, mutta tavallisesti niin likainen, että se näyttää karkealta. Yleensä heidän ruumiissaan ei ole karvoja, paitsi kainalokuopissa; viiksistä ja parrasta ei kannata puhuakaan.

Miehet pitävät jakauksen keskellä päätä, niin että tukka lankeaa kahden puolen, mutta tuskin peittää korvia. Huomasin että nämät, samoin kuin Ainu-kansakin, ajoivat hiuksensa pois neliön-muotoisesta paikasta, keski kohdalla otsaa nenän ja tukan rajas’a. Naiset kampaavat sormilla tukkansa ja kokoovat sen takaraivalle nutturaksi.

Kauniimmat tästä heimosta olivat hoikkavartaloiset, eivätkä olleet liiaksi lihavia. He olivat sekä notkeita että jänteviä, jäsenet sopusuhtaiset, ihon väri pronssiin vivahtava. Kaikesta likaisuudestaan ja kurjuudestaan huolimatta viehättivät he minun taidemieltäni varsinkin majesteetillisella ryhdillään. Huomasin että he hengittivät hyvin tasaisesti ja säännöllisesti nenän lävitse, pitäen suutaan tiukasti kiinni. Heidän jalkansa olivat siitä omituiset, että toinen varvas oli kaikkia muita varpaita paljon pitempi, josta päättäen he saattoivat käyttää varpaita sormina. Kämmenissä ei ollut yhtään viivoja, kynnet olivat litteät, peukalot typistyneet ja viimeinen jäsen aivan lyhyt.

Että raotit meidän päivinämme ovat ruvenneet käyttämään vähän vaatteita ja koristuksia sekä hiukan muuttaneet elatustapaansa, on kokonaan Askoten rajivarin ansio, joka pitää isällistä huolta alamaisistaan, varustaen heitä kaikellaisilla ruokavaroilla. Ainoastaan joku raotti on viime vuosina käynyt Askotessa, koska he ovat pelkuria ja arkaluontoisia ja näyttävät tyytyvän yksinkertaisiin asumuksiinsa Khipulan metsissä, joita he pitävät omaisuutenaan. Kalastus ja metsästys on heidän ainoa toimensa. Parhaimpana otuksenaan kuuluvat he pitävän suurempaa Himalajan apinaa, vaikka minä omien huomioitteni mukaan luulen heidän syövän kaikkea mitä saavat.

Yleensä luullaan, että raottilaiset naiset elävät tarkoin muista erillään eivätkä saisi näyttäytyä vieraille. Että tämä väite on perätön, näkyy parhaiten alla olevasta raottilaisnaisten valo- kuvasta, jonka sain ottaa ilman että miehet sitä ensinkään vastustivat. Ile ovat yleensä siveät, ja kuvani osoittaa, että jos raottilaismiehet pitäisivätkin heitä kauniina, niin vieraan kumminkin olisi vaikea löytää heidän piirteissään minkäänlaista kauneutta.

Heidän väkilukunsa on yhä vähenemässä, pääasiallisesti ja epäilemättä siitä syystä, että sukulaisten välisiä naimisia suuresti suositaan. Naiset eivät kuulu olevan hedelmättömiä, mutta paljon kuolee pieniä lapsia. He hautaavat kuolleensa ja uhraavat muutaman päivän sen jälestä ruokaa ja vettä vainajan hengelle.

En voinut saada mitään tietoja heidän häämenoistaan, taikka siitä oliko heillä ensinkään semmoisia. Mutta sukulaisrakkaus oli heissä voimallinen. He ovat taikauskoisia ja sekä pelkäävät että kunnioittavat vuoren henkiä, aurinkoa, kuuta, tulta, vettä ja tuulia. En tiedä onko heillä mitään jumalan-palveluksen muotoa. En ainakaan nähnyt minkäänlaista rukouksen tahi uhraamisen merkkiä.

Raotit väittävät olevansa kuninkaallista alkuperää eivätkä taivu minkäänlaisiin alamaisuuden-osoituksiin. He eivät kumarra ketään eivätkä tervehdi muullakaan tavalla. "Muut kansat ovat velvolliset tervehtimään meitä. Meissä on kuninkaallista verta, ja vaikka me vuosi satoja sitte vapaasta tahdosta vetäysimme metsiin, olemme me kuitenkin kuninkaitten jälkeläisiä."

Oltuani hetken aikaa näitten kuninkaallisten villi-ihmisten luona, kävivät he levottomiksi ja epäileviksi. Olin käännellyt, tarkastanut piirtänyt tahi valokuvannut kaikki heidän kapineensa, olin mitannut kaikki, miehet ja naiset, jotka olivat siihen suostuneet, sekä maksanut heille sovitun summan. Kun juuri olin sanomassa heille hyvästi, tuli harmaahapsinen ukko taas luokseni.

"Sinä olet nähnyt raottien kodin. Olet ensimmäinen vieras, joka sen on nähnyt, ja sinä saat paljon kärsiä. Jumalat ovat sinulle kovin vihaisia."

"Niin", jatkoi toinen raotti osoittaen rotkoa, "joka tuota tietä astuu, eikä ole raotti, häntä kohtaa suuri onnettomuus."

"Kush puruani, sahib!" (älä siitä huoli, mitä he sanovat, herra) keskeytti hänet oppaani. "He ovat pelkkiä villejä, eivätkä ymmärrä parempaa. En minäkään ole täällä ennen ollut ja saanen siis myös osani."

Raotit seisoivat ääneti ympärilläni minun asetellessani valokuvauskonetta paikoilleen. Näin selvästi, että heidän mielestänsä olin mennyttä miestä. He eivät vastanneet, kun jätin hyvästi, ja jos olisin ollut vähänkin taikauskoinen, olisi varmaan heidän juhlallinen, muumiankaltainen totisuutensa tehnyt minun levottomaksi.

Mutta koko tämä tapaus ja ukon sanat tunkivat elävästi muistooni vähän aikaa tämä jälestä, jolloin sain kärsiä kaikki hornan tuskat ja joka silmänräpäyksessä olin elävinäni uudestaan kaikki kuluneen elämäni kokemukset.

NELJÄS LUKU.

Toivioretkeläinen Mansarovar-järveltä. — Vuorien henget. — Suojeluskeino niitä vastaan. — Tiibettiläinen leiri. — Rajivari. — Vesiputous. — Vesimyllyjä. — Maanteitä ja kauppateitä. — Dholi-joki. — Vaivalloinen tie rotkossa. — Jäätiköltä. — Kolme vuorenharjannetta ynnä niitten huiput. — Darma-, Johar- ja Painkhanda-alueet. — Englannin vallan korkein vuorenhuippu. — Luonnonrajoja.

Palattuani Askoteen näin, kerran kulkiessani kaupungissa Jagat Singin seurassa, pitkän, laihan olennon tulevan eräästä matalasta kivivajasta ihan linnan lähellä.

"Se on fakiiri, joka äsken on palannut toivioretkeltä pyhälle Mansarovar-järvelle Tiibetissä. Monet noista uskonkiihkoilioista kulkevat suvisin tätä tietä pyhiinvaellusretkillänsä."

Uteliaana menin tuon kummallisen miehen pateille. Hän oli runsaasti yli puolentoista metriä pitkä mies; hänen tuhkalla siroitetun, riutuneen ruumiinsa oli samainen tuhka muuttanut päältäpäin kamalan näköiseksi; iho oli nimittäin ihan tuhkanharmaa. Minä kutsuin häntä päivänvaloon. Hänen tavattoman pitkät hiuksensa oli palmikoittu pieniksi palmikoiksi, jotka turpaanin tavoin ympäröisivät hänen päätänsä. Hiukset oli värjätty valkoiseksi ja pitkä, ohut parta oli väriltään punertava. Silmät olivat syvään päähän painuneet. Otsa ja posket oli maalattu paksulla valkoisella värillä. Sanomattakin ymmärtää, että hän oli samalla kamalan ja inhottavan näköinen. Kasvoissa oli hassun ilme, eikä hän monta sanaa puhunut. Hän oli melkein alasti. Vyötäisillä oli fakiiriketju ja käsivarressa, kyynäspään yläpuolella, lasihelminen rengas. Keskiruumiin ympärillä oli puukuulista tehty vyö ja kaulassa palmikoitta karvanauha. Päivät pääksytysten vyori hän tuhassa ja kuritti monin tavoin ruumistansa, kaikilla näillä tempuilla voittaaksensa pyhimyksen arvon.

Olin kuullut kerrottavan kummallisista taikaluuloista näiden vuoriväkien kesken.

"On tietenkin", vastasi hän, "ja niistä on toisinaan hyvinkin paljon vastusta, varsinkin muutamilla. Mutta harvoin ne kuitenkaan ketään tappavat."

"Kyllä ne ovat hyvin häijyjä, herra. Ne tarttuvat raudankovilla kynsillään nukkuvien kurkkuun ja painavat uhriensa rintaa."

"Eikö sovi ajatella, että he ovat syöneet liiaksi ja kärsivät ruuan sulamattomuutta?"

"Ei, herra. Vuorenhenget ovat taivaaseen pääsemättömien ihmisten henkiä. Niitä kohtaa yöaikaan metsässä laumoittain. Vuorien asukkaat pelkäävät niitä kovasti. Ne olestavat vuorten kukkuloilla ja saattavat ottaa kissan, rotan tai jonkun muun elävän muodon. Niiden sanotaan usein muuttavan hahmoansa. Missä ei mikään ihmisjalka pääse käymään, vuorilla ja rotkoissa tahi tiheässä luhdassa, siellä henget hyörivät. Mutta usein jättävät ne piilopaikkansa ja etsivät ihmisiä. Ne, joita nämät henget riivaavat, vaipuvat tavallisesti puolitainnuksiin ja ääntelevät silloin selittämättömiä sanoja ja kirkuvat rajusti. On niitäkin, jotka väittävät tuntevansa taikasanoja, joilla henkiä houkutellaan esille. Maan asujamet käyttävät tähän tarkoitukseen eräitä keinoja suuremmalla tai vähemmällä menestyksellä. Eräs nokkoslaji on semmoinen, että kun sen panee riivatun rinnalle, niin pahat pakenevat. Tepsivin keino kuitenkin on, että on lyövillään henkiä tulikuumalla raudalla. Tätä keinoa taitavat henget pelätä enemmän kuin mitään muuta."

"Ei usein eikä välittömästi, mutta kyllä niitten henkilöitten kautta, joita ne riivaavat. Nämät kertovat hengistä monta kummallista juttua. Omituiset nämät henget ovat siitä, että ne hätyyttävät ainoastaan niitä ihmisiä, jotka heitä pelkäävät. Jos hätyytetty tekee vastarintaa, katoavat ne".

"Onko alkuasukkailla mitään erityistä keinoa niiltä suojeluksensa itseään?"

"Tuli on ainoa varma suojeluskeino. Joka nukkuu tulen ääressä, on niiltä suojassa niinkauvan kuin tuli palaa."

"Kyllä, eräs Joga niminen mies kertoi kerran yöllä metsän läpi kulkiessaan kuulleensa äänen, joka huusi häntä nimeltään. Peloissaan pysähtyi hän, eikä muutamassa silmänräpäyksessä saanut sanaa sanotuksi. Vapisten hän vihdoin vastasi ja heti tuli koko liuma henkiä, jotka ivaten kehottivat häntä heitä ahdistamaan, jos hän uskaltaisi. Joga lähti heti käpälämäkeen ja pahat henget katosivat. Kerrotaan niitten kivittäneenkin vastaantulioita."

"Ainoastaan yhden kerran. Olin juuri eräänä myöhäisenä iltana kotimatkalla linnaan, kun minä ylhäällä mäellä näin naisolennon. Oli kaunis kuutamo-ilta. Jatkoin matkaani jyrkkää mäkeä ylös, mutta olento seisoi samalla paikalla, täydellisesti kuutamon valaisemana. Mennessäni siitä ohi, katsoin sinne ja näin pikimustat, aaveentapaiset kasvot, kamalat katsella. Veri oli jähmettyä suonissani, kun tuo kamala olento läheni. Tähtäsin siihen voimallisen iskun kepilläni, mutta keppi lensi vinkuen läpi ilman, ketään tapaamatta. Noita oli silmänräpäyksessä kadonnut."

"Toivoisin, Jagat Sing, että voisitte näyttää minulle jonkun näistä hengistä. Minä antaisin paljon saadakseni niitä valokuvata."

"Te ette voi nähdä niitä aina silloin kun tahdotte, herra. On paras että vältätte niitä. Ne ovat pahoja henkiä ja tekevät vaan vahinkoa."

Lähdin Askotesta (1370 m.) luikertelevaa tietä pitkin taajan metsän läpi ja kuljin riippusiltaa myöden Gori-virran yli Gargian luona (727 m.) Tie kävi syvän, kuuman laakson kautta, jonka läpi vuolas Kali-joki virtaa, kulkien meistä vastakkaiseen suuntaan ja muodostaen rajan Nepalin ja Kumaonin välillä. Nepalin puolella näkyi kyliä ja viljeltyjä vainioita, kun sitä vastoin Kumaonin puolella oli ainoastaan muutama autioksi jäänyt katoton hökkeli. Nämät olivat Shokalaisten ja Tiibettiläisten talviasumuksia, kun he kylmänä vuoden aikana muuttavat alas näille lämpymille seuduille lammaslaumojansa paimentamaan. Shokalaisten suviasunnot ovat korkeammalla vuoristossa, Tiibettiin vievien valtateitten lähellä ja lähempänä Tiibetin rajaa.

Saapuessani Kutsian daramsallaan, toi sanansaattaja minulle tiedon, että rajivari, jota en saanut Askotessa tavata, nyt on täällä uhraamassa eräille jumalille, ja että hän tulisi käymään minun luonani keho 3 i.p. Koska minulla siis oli hyvää aikaa, menin kylpemään ihanan vilpoiseen, mutta vuolaaseen virtaan. Uiminen ei saattanut tulla kysymykseenkään, olipa siihen itsensä kastaminenkin jo vaaranalaista. Virrassa kadotin jalansijan ja se vei minut kovaa vauhtia muutamia kallioita vastaan, jotka kohosivat virrasta noin 20 tahi 30 metriä alempana. Pääsin kuitenkin onnellisesti ylös vedestä ilman muuta vahinkoa kuin muutamia naarmuja.

Kuivatellessa päivän paisteessa tuli luokseni lähetystö alkuasukkaita, jotka kunnanesimiehensä (patan) johtamina kunnioittavasti tervehtien lahjoittivat minulle maitoa, panaaneja (kiela) jättiläissuuruisia kurkkuja (kakri) ja pähkinöitä. Nämät alkuasukkaat näyttivät olevan paljon korkeammalla kannalla kuin alamaan Hintulaiset. He olivat samalla notkeat ja lujarakenteiset, käyttäytyivät arvokkaasti ja näyttivät miehuullisilta. Heidän vaalea ihonvärinsä ja tuuheat, mustat hiuksensa tekivät heitä Espanjalaisten tahi etelä Italialaisten näköisiksi. Heillä ei ollut ensinkään sitä teeskenneltyä käytöstä ja petollista puhetta, mikä on niin tavallista jotka aina ovat tekemisissä Eurooppalaisten kanssa.

Lähellä joenrantaa oli tiibettiläinen leiri, jossa oli 30 tahi 40 telttaa. Ne olivat kaikki alkuaan olleet valkoiset, mutta nyt ne olivat savusta mustuneet. Niissä oli kaikissa miehiä, naisia ja lapsia sekä paljon talouskapineita. Näistä herättivät huomiotamme sisälle astuessamme varsinkin joukko kiiltäviä messinkimaljoja. Niitä oli hajalla pitkin maata, ja telttalaisten suurimpana huolena näytti olevan näitten astioitten kiiltävinä ja hienoina pitäminen, muusta piittaamatta.

Teltassa ja sen ulkopuolella oli suuret kasat kaikellaista tavaraa, vaatteitten peitossa sadetta vastaan.

Juuri kolmen lyönnillä saapui rajivari kantotuolissaan (dandy) häntä seurasi hänen veljensä, samoin kantotuolissa. Rajivarin poika ja perillinen ratsasti kauniilla harmaalla pikkuhevosella. Menin auttamaan vanhaa päällikköä, joka muutama vuosi sitten oli halvattu, pois kantotuolista. Me kättelimme sydämmellisesti toisiamme ja minä talutin hänet vajaan, jossa me, tuolien puutteessa, istuimme minun tavaralaatikoilleni. Hänen hienot ja kauniit piirteensä, viehättävä käytöksensä, pehmeä ja sointuisa äänensä sekä arvokas puheensa ilmoitti selvästi tämän miehen olevan korkeampaa rotua ja että erinomainen kyky oli kätkettynä hänen yksinkertaiseen ja vaatimattomaan olentoonsa.

"Toivon että voitte hyvin ja etteivät matkan vaivat ole teitä liiaksi rasittaneet. Mieleni oli paha, kun en saanut itse vastaan- ottaa teitä Askotessa. Elävätkö rakkaat vanhempanne? Onko teillä veljiä ja sisaria? Oletteko naimisissa? Toivoisin suuresti pääseväni Englantiin. Ihmeellinen maa se lienee, ja niin minä sitä ihailen, että olen antanut veljeni pojille englantilaisen kasvatuksen, ja yksi heistä palvelee nyt kuningatar Viktorian (maharanin) valtiollisena asiamiehenä".

Vastasin hänen kysymyksiinsä niin hyvin kuin osasin, hintulaisen sanakirjan, liikkeiden ja piirustuksien avulla. Hän puhui asianharrastuksella ja ymmärtäväisyydellä monista meidän viime keksinnöistämme.

Hän ihaili kovin tieteellisiä koneitani, mutta enintä huomiota herätti kumminkin heissä minun pyssyni, revolverini ja muut aseeni, varsinkin 256° mannliherkiväärini, joka oli asetettu 594 metrin kantavaisuuteen.

Rajivari pyysi minun tulemaan takaisin Askoteen hänen kanssaan, josta hän veisi minut metsästämään tiikereitä, karhuja ja leopaarteja. Mutta vaikka tämä tarjous olikin hyvin houkutteleva, en kuitenkaan voinut siihen suostua, koska minulla oli ihan toiset aikeet.

Vierailu kesti yli kolme tuntia ja olin iloinen siitä, että erosimme hyvinä ystävinä.

Kulkiessamme syvän laakson läpi Dharkkulaan päin, oli kuumuus sietämätön, vaikka aurinko jo oli laskemaisillaan. Saavuimme eräälle vesiputoukselle, jossa vesi suuresta korkeudesta putosi sateenvarjon-muotoisten, sammaltuneitten stalaktiittien eli tippukivien päälle. Kun auringon viime säteet kohtasivat putoavaa vettä, muuttui se säteileväksi moniväriseksi sateeksi. Monet pienet sateenkaaret lisäsivät tämän ilmiön kauneutta. Lepäsimme hetkisen tässä vilpoisassa ja somassa paikassa. Linnut lauloivat ja apinoita leikki puissa. Etäämmällä, siinä kohden missä joki tekee mutkan, on vuoressa kaksi suurta luolaa. Savustuneet katot osoittavat, että ne ovat matkustavien Shokalaisten ja Tiibettiläisten leiripaikkoja. Suuret mustapäiset ja valkopartaiset apinat hääräsivät iloisina ja pelkäämättä kaikkialla vallattomasti leikkien, ilakoidessaan heittävät tai vierittävät ne kiviä ohikulkevien päälle, tuottaen monesti onnettomuuksia, kun tie tässä on kapea ja kulkee rotkon sivua.

Ennenkuin saavuimme siihen paikkaan, missä Tsuagar laskee Kaliin, sivutimme monta tiibettiläistä humli- ja rongpa-leiriä.

Minä leiriydyin Kalikan (noin 950 metriä) luona, jättiläispuun juurelle, jonka oksat ulottuivat kauvaksi tien yli ja johon Intialaiset ja minun mieheni olivat matoista ja lehteristä oksista latoneet mukavan majan.

Kun halusin niin pian kuin suinkin päästä tuosta kuumasta laaksosta, herätin mieheni jo kello 3 aamulla, vaikka olimme vasta myöhään illalla käyneet levolle, ja alotimme marssimme. Menin paikoin pitkin tietä sivutimme Shokalaisten autioita talviasuntoja, joissa oli rikkinäiset olkikatot. Muutamissa oli kuitenkin liuskakivikatot, ja nämä ovat juuri darma-shokalaisasuntojen varsinaisena, tuntomerkkinä.

Shokalaisten vesimyllyt olivat hyvin alkuperäisiä ja omituisia. Sangen kekseliäs laitos pani veden kiertämään tavattoman suurta kiveä, joka pyöri toisen kiven päällä. Vilja valui hitaasti ylhäältä laatikosta ylemmän kiven keskelle tehtyyn reikään ja sitte molempien kivien väliseen uurteeseen, ja niin se jauhettiin hienoksi.

Dharkhula (1055 m.) on Shokalaisten suurin talvimajailupaikka kauniilla tasangolla. Kylässä on kaksitoista pitkää taloriviä, ne ovat katottomia ja hyvin toistensa näköisiä ja kokoisia. Huomiomme kiintyi neljään suureen rakennukseen kylän toisessa päässä. Yksi näistä on daramsalla. Ne muut kaksi kivitaloa ovat koulu ja sairashuone. Ne kuuluvat methodistien lähetysseuralle ja niitä johtaa neidet Sheldon M.D., ja Brown sekä näitten seutujen ihmeteltävä sivistyksen eturaivaaja t:ri H. Wilson. Saman lähetyksen majatalo on vähän ylempänä vuoren rinteellä. Niiden kohtien välillä, jossa Nepalista tuleva Lakka ja Shakta laskevat Kalijokeen on Dubart (noin 1,100 metriä) ja siitä noustaan vähitellen noin 1,226 metrin korkeuteen Relegar-virran varrella, joka myös on tuon mahtavan päävirran lisäjoki. Mentyäni-Rankuti-virran yli, nousin yhä korkeammalle ja taakseni jäivät vuoriharjut toinen toisensa perään virran uoman toisella puolen, kun taas Nepalin puolella, kolmen lähimmän harjun takana, sangen korkeita ja kauniita lumihuippuisia kukkuloita kohosi pilviä kohden. Korkein paikka tielläni oli 1,613 metriä, jonka jälkeen taas vähän laskeuduimme ja niin saavuimme Khelan daramsallaan myöhään yöllä.

Khelan lähellä vuorenkukkulalla oli tavattoman suuri neliskulmainen ja tornimainen kallionlohkare. Asukkaat väittivät, että sen kiven sai liikkumaan ja pyörimään kun siihen vaan ryhtyi; toiset kuitenkin väittivät tätä vastaan, eikä minulla ollut aikaa, käydä sitä tarkastamassa. Kaukoputkellani katsoen näytti se kuitenkin seisovan aivan lujalla ja vakavalla pohjalla. Harmikseni en myös päässyt katsomaan merkillisiä lämpöisiä rikkilähteitä Darma Gangan lähellä. En myös päässyt erääseen merkilliseen luolaan, jossa maasta nousevaiset myrkkyhöyryt ovat tappaneet suuret määrät eläviä. Eri haaroilta saamaini tietojen mukaan on luola varsin täynnä lintujen ja imettäväisten luurankoja, kun nuo eläimet ovat tunkeutuneet tuohon kuoleman kammioon.

Kaksi valtatietä vie Khelasta Hundekseen: toinen Darma- eli Dholi-virran laaksoa myöten, toinen pitkin Kalijokea Lippu-nimisen solan kautta.

Kauppatie Darmalaaksoa myöden on vähemmän käytetty kuin Lippusolan kautta, mutta se on kuitenkin tärkeä, sillä osa lounaisen Tiibetin intialaista kauppaa kulkee Darmashokalaisten välityksellä. Tavarat ovat pääasiallisesti puraksia, suolaa, villoja, ja turkiksia, kankaita ja talouskapineita. Näihin vaihtavat Tiibettiläiset hopeata, vehnää, riisiä, pippuria, kaikellaisia helmiä ja intialaisia teollisuustuotteita sekä satua ja ghuria (eräitä elintarpeita). Darmatie on verrattain hyvä ja varma, vaikka se on vaan vuoripolku ja vie tavattoman korkeitten paikkojen yli sekä hyvin kapeana kulkee Dholi-joen yläjuoksua myöden, sivullaan syvät rotkot. Joen rannoilla on monta shokalaiskylää ja uutisasutusta. Suurimmat ovat Nyu, Sobala, Sela, Nagling, Bahling, Sona ja Tuktung (3159 m.), Dansu ja Jansu, jossa käy silta joen yli. Koillisella rannalla on vastapäätä Dakar Goa ja etäämpänä 3090 metrin ylängöllä virtaa vuolas ja sameravesinen Lissar-joki.

Dholivirta alkaa verrattain pienistä jäätiköistä koillispuolella sitä harjannetta, joka on osa korkeampaa Himalaijaa, ja ulottuu kaakkoon siihen kohtaan, jossa molemmat joet yhtyvät. Syöksyessään ottaa se lisäjoiksensa useita jäätikkövirtoja, joista Kats'in lumikentältä ja Nui'n jäätiköltä lähteväiset ovat suurimmat. Dholi virtaa luikerrellen kallioitten välissä ja rotkoissa, ensin kaakkoon, sitten etelään ja lopuksi lounaaseen päin, kunnes siihen yhtyy luoteesta tuleva Lissar.

Tiang, Sipu (noin 3,460 m.) ja Markha ovat suurimmat, shokakylät Lissarin varrella.

Markhasta lähtee polku, joka yhdistää Lissar ja Gori-laaksot. Noustessa Lissarin länsipuoliselle korkealle harjulle, kuljetaan, pitkin Niphung Kang-jäätikön pohjoista reunaa, sitten Kharsa-jäätikön eteläpuolitse ja kuljetaan vaivalloisen ja vaarallisen Tertkha-jäätikön poikki läntiseen suuntaan. Shun-Kalpa jäätikön eteläpuolitse tullaan Ralem'iin ja Sumdu'um erään Goan lisäjoen varrella; Goa itse on Kalin lisäjoki.

Se hajanainen alaston vuoriharjanne kulkee pääsuunnassaan kaakosta koilliseen Ralfa-jäätikölle ja kääntyy siinä kaaressa luoteeseen päin lumikenttinä ja jäätikköinä. Vuoriharjun koillis- ja itä-puolella on jäätiköltä paljon enemmän kuin sen länsipuolella, mutta melkoinen jäätikkö on sielläkin ja sen eri osien nimiä on Kala Baland, Shun-Kalpa ja Tertkha. Niillä seuduin, missä tämä harju yhtyy Himalaija-vuoristoon, on myös laajoja jäätiköitä, mutta niiden nimistä en saanut selvää, paitsi kaikkein pohjoisimmasta, jonka nimi oli Lissarseva ja josta Lissarvirta alkaa.

Lissarin ja Gorin välinen vuoriharjanne on maantieteellisesti tärkeä, koska se on niiden kahden Tiibetin osan rajana, jotka tunnetaan nimillä Darma ja Johar ja koska siinä on komeita lumi- huippuja, joista Bambadhura on 6,237 m. korkea, ja muuan nimetön huippu tästä lounaaseen päin on tätäkin korkeampia Täällä näkyy myös nuo molemmat _Kharsa_huiput, toinen saman- nimisen jäätikön luoteisella, toinen lounaisella puolella. Useita huippuja on myös kaakkoon päin, samoin myös pohjoisessa, joista korkein on Telkot-jäätikön takana 6,730 metriä.

Sillä kohtaa, jossa vuoriharjanne kääntyy etelään päin, alkaa se vähitellen madaltua, niin että eteläisin huippu on 4,337 metriä, korkea.

Vuoriharjanne jakaantuu kahtia 29°59'10" p.l. ja 80°31'45" i.p. kohdalla. Toinen haara juoksee kaakkoon, toinen lounaiseen, kumpikin sitten taas jakautuen pienemmiksi haaroiksi, joista Basili-niminen kukkula kohoaa 3,933 metrin korkeuteen.

Bungadhura-vuori (2,681 m.), joka on juuri Khelan lähellä, on Darman ja Askoten luonnollinen raja. Mutta todellinen raja ei kuitenkaan kulje tätä myöden Kalivirtaan asti, vaan poikkee etelään päin Mangthil-nimisille vuorille Relegar-joen seutuvilla.

Tärkeämpi kuin edellinen on tämän kanssa yhtäsuuntaisesti juokseva vuoriharjanne, joka lähtee suuresta Himalaijaselänteestä. Täällä on nim. Englannin alusmaitten korkein kukkula Nanda Devi 7,662 m. sekä sen naapurit Trisul, Nanda Kot ja pari muuta huippua, jättiläisiä nekin kooltansa. Tämä vuoriselänne haaroineen erottaa Gori-virran laaksot (Joharin) ja läntisen Tiibetin (_Painkhanda_n).

Tunnetut Milam ja Pindari-jäätiköt ovat toinen tämän harjun itä- toinen lounaispuolella. Milamin tietä Tiibettiin käyttävät Joharin kauppiaat; se kulkee Kungribingri-solan kautta (6830 m.) ja siitä etelälounaaseen päin _Uttadhura_n kautta Hundekseen.

Paikhanda on alppimainen vuoriseutu, äärettömiä lumikenttiä ikuisen lumen ja laajojen jäätiköitten peitossa; se on Garwhalin luoteiskulmassa Tiibetin rajalla Dhaulivirran ympärillä. Sen lävitse käy toinen kauppatie läntiseen Tiibettiin Niti-solan kautta (30°57'59" p.l. ja 79°55'3" i.p.). Tämä tie menee melkein suoraan itään. Niti on 4,930 m. korkealla ja kaikkien kertomusten mukaan helppo kulkea, sekä suvella aivan lumeton. Paikhandalaiset kulkevat tämän solan kautta ja käyttävät myös toisia, joiden nimet ovat: Malla Shilankh ja Tumtsun sekä Shorhoti, jota viime mainittua H.R. Strahey kulki muutamia vuosia sitten, mutta joka kuitenkin on vähemmin käytetty kauppatie, se on myös näistä kaikista vaarallisin. Koskirikas Dhauli paisuu monilukuisista lisävirroista joeksi ja laskee pyhään Gangekseen.

Paikhandan, Joharin ja Darman asukkaat ovat varsinaisen Tiibetin asujanten läheisiä heimolaisia. Maata nimitetään yhteisellä nimellä Bhot, jonka nimen Intian kansat erityisemmin antavat sille osalle maata, jonka luonnollisena rajana kaakossa on Kali- virta Nepalia vastaan ja koillisessa suuri Himalaija, ulottuen Lissar-huipusta 115° suuntaan.

Darma-solan seutuvilla lähtee Himalaijan pääharjusta haara, joka kulkee halki maan pohjoisluoteesta eteläkaakkoon ja joka erottaa yllämainitun Darma Gangan Kuti-virrasta; tätä myöden kuljin minä matkallani Tiibettiin. Suurimmat korkeudet täällä ovat Lissar-sola noin 5,500 m., muuan huippu Rama-jäätikön koillispuolessa 6,166 m., Gurma 6,040 m. sekä näiden etelä- ja itäpuolella useita jotenkin samankorkuisia huippuja.

VIIDES LUKU.

Bhot-nimen merkitys. — Tiibettiläisten vaikutusvalta. — Tiibettiläisten mielivaltaisuutta. — Khanden Singin palvelevaisuus. — Ensimmäinen shokalaiskylä. — Khanden Sing epäsuosiossa. — Kangaspuut. — Tehtaita. — Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin.

Nimi Bhot (lausutaan Bod, Pote, Typoot eli Taipöt), jolla tarkoitetaan tätä alppimaakuntaa, merkitsee Tiibettiä. Oikeastaan on tämä sana ainoastaan väännös sanasta Typöt. Nämät ylänkö- maakunnat, "patti", Darma, Bias, Khaudas, Paikhanda ja Johar ovat nimeksi Englannin alusmaita. Himalaijan pääharjanne, joka on molempien valtakuntien vedenjakaja, on Englannin maantie- teellinen raja Nari Khorsum'ia eli Hundesta (Suurta Tiibettiä) vastaan.

Tästä omistusoikeudesta huolimatta täytyi minun, Englanti- laisena, matkallani v. 1897 tunnustaa alkuasukkaitten olevan oikeassa kun he väittivät, että Englannin vaikutus ja suojelus oli näillä paikoin paljasta satua, mutta että tiibettiläinen vaikutus- valta ja Tiibetin laki oli ainoa voima, jota toteltiin ja peljättiin. Alkuasukkaat osoittivat arkamaista alamaisuutta Tiibettiläisille, samalla kun he julkisesti näyttivät halveksivansa Englannin virkamiehiä. Oikeudenasioissakin heidän täytyi kääntyä tiibettiläisiin virastoihin eikä englantilaisiin.

Aivan häikäilemättä Tiibettiläiset esittivätkin vaatimuksensa olevan pitää hallussaan Nari Khorsumin rajaiset alueet. Ja selvästi teroittaaksensa alkuasukkaille, että heillä, Tiibettiläisillä, on enemmän sanomista kuin Englantilaisilla, menevät he kesän loputtua rajan yli, talvehtivat Englannin puolella ja asettuvat vakinaisesti asumaan maan lämpimämpiin laaksoihin ja suurempien basaarien ääreen. He tuovat perheensä mukanaan sekä kuljettavat tuhansia lampaita lihomaan Englantilaisten laitumilla. He hävittävät vähitellen Englantilaisten metsät Bias-maakunnassa, varustaakseen lounais Tiibettiä polttopuilla kesäkuukausina. Mutta sen sijaan että näistä maksaisivat, pakottavat he vielä englantilaisia alkuasukkaita kuljettamaan tukit korkeitten solien yli. On itsestään selvä, että ihmiset, joilla on niin alkuperäiset käsitteet omistusoikeudesta, eivät myös häikäile millä keinoilla hyvänsä kiskoa alkuasukkailta rahaa, ruokaa, vaatteita y.m. mitä mahdollisesti käsiinsä saavat. Muutamat heistä matkustavat vuosittain Luknowiin, Kalkuttaan ja Bombayhin.

Tämmöinen on tämä Tiibetin "rakastettava erakkokansa", joka elää muusta maailmasta erotetussa maassa.

Khanden Sing, joka aina tahtoi olla huomaavainen ja palvelevainen, ei mitenkään antanut minun, tapani mukaan, itse kantaa piirustus- ja muistikirjojani, vaan pyysi saada ne omaan haltuunsa.

"Hum pagal neh (en ole tomppeli)," sanoi hän loukatun näköisenä. "Tahdon pitää niistä hyvää huolta."

Kuljimme ensin alaspäin Dholi-jokea kohti (475 m. Khelaa alempana), menimme sen yli puusiltaa myöden ja kapusimme taas jyrkännettä ylös. Mutkikkaasta polusta vuorenrinnettä ylös ei tahtonut koskaan tulla loppua. Siellä täällä oli lähde, jonka raittiilla kristallikirkkaalla vedellä sammutimme janoamme polttavassa kuumuudessa. Noin 10 kilom. Khelan yläpuolella olimme nousseet 2,115 metrin korkeuteen ja tästä paikasta ei nousu enää ollut niin rasittavaa. Kuljettuamme vielä jonkun kilom. olimme jo 2,214 m. korkeudessa. Täällä, Pungo'ssa, pysähdyimme muutamien vehmasten ja vanhojen puitten siimekseen suurustelemaan. Olimme saapuneet ensimmäiseen asuttuun shokalaiskylään ja olimme nyt Khaudas nimisessä maakunnassa.

Täällä tapahtui minulle hauska seikka. Eräs nuori mies, eurooppalaisessa puvussa ja älykkään näköinen tuli minua vastaan, kätteli iloisesti ja ystävällisesti sekä lausui:

"Niin, hyvä herra," jatkoi hän. "Olen tuonut teille vähän maitoa, muutaman hintulaisen leivän (khapati) ja jonkun pähkinän. Olkaa niin ystävällinen ja pitäkää hyvänänne."

Tällä aikaa oli joukko Shokalaisia kokoontunut ympärillemme. Kun tuttavuus oli tehty, osoittautuivat he kohteliaiksi ja ystävällisiksi ihmisiksi. Varsinkin viehätti minua nuorten tyttöjen teeskentelemättömyys ja sulavat liikkeet. He eivät olleet niin arkoja kuin miehet, vaan tulivat luokseni, laskivat leikkiä ja nauroivat ikäänkuin olisimme olleet vanhoja tuttavia. Halusin piirtää heistä paraamman näköisten kuvat.

"Hatsar hum mallum neh, sahib" (en minä tiedä, herra), vastasi tämä surullisella äänellä, turhaan taskujaan käännellen.

"Vai niin, veitikka, sillä tavallako sinä pidät liuolta sinulle uskotuista tavaroista! Mihin olet pannut piirustuskirjani?"

"Voi herrani, minä join Dholi-virrasta ja silloin oli kirja minun kädessäni. Laskin sen varmaankin kivelle kun kumarruin juomaan virrasta," vastasi tämä hutilus.

Tarvinneeko mainita, että siinä silmänräpäyksessä lähetin Khanden Singin takaisin mainitulle paikalle ja kielsin häntä näyt- täytymästä minulle, jollei hänellä olisi kirja muassaan.

Kävin katsomassa Shokalaisten kangastuoleja sekä kutoma- ja kehräämistapoja. Shokalaisten ja varsinaisten Tiibettiläisten kangastuolit ovat ihan yhtäläiset sekä sangen alkuperäisiä ja yksinkertaiset. Loimi pingotetaan lujasti ja puun, johon valmis kangas kierretään, pitää kutoja sylissään. Niisiä ei käytetty nostamassa lointa, vaan joka kerta kuin kudinlanka vietiin loimen läpi, nostettiin tai laskettiin kädellä loimet ristiin. Kudelanka lyötiin lujasti kiinni raskaalla, särmikkäällä puupienalla.

Kutomiseen täytetään jääkin- ja lampaanvilloista tehtyjä lankoja joko värjäämättöminä tahi värjättyinä sinisiksi, punaisiksi, keltaisiksi tai vihreiksi. Sinistä ja punaista käytetään enimmän, sitten vihreätä, keltaista sitä vastoin hyvin vähän. Lanka on hyvin kehrätty ja kun ei villoja ennen kehräämistä pestä tahi muulla tavalla valmisteta, jää kankaaseen joku määrä öljyisyyttä, joka tekee sen vedenpitäväksi.

Shokalaiset ovat jo vanhastaan sangen taitavia kutojia. He istuvat kärsivällisesti päivät pääksytysten ulkoilmassa kutoen sangen vaikeita ja taiteellisia kankaita. Värilliset kankaat yleensä ovat hyvin kapeat, noin 17 senttim. leveät, paitsi yksinkertaisemmat siniset ja raidalliset naisten vaatekankaat; miesten valkoiset pukukankaat, jotka ovat helpommat kutoa, ovat noin 40 senttim. leveät.

Näitten monivärillisten kankaitten kuviot kudotaan ulkomuistista. Niissä ei ole mutkia eikä kaarteita, vaan ne ovat kootut viivoista ja kulmista, pienistä ruuduista ja neliöistä, joita erottaa pitkät kolmiväriset, yhtäsuuntaiset viivat. Näitä kauneempia koristeita ei Shokalainen osaa ajatellakaan. Kankaat ovat kovin lujat. Kapeimmista, värillisistä ja paremmista tehdään tavallisesti rahan- ja ruuansäilytys-pusseja, karkeimmista tehdään lammasten kannettavia haarapusseja.

Lahjakkaammat nuoret shokalaisnaiset ovat sangen taitavia matonkutojia ja osoittavat siinä hyvin suurta kekseliäisyyttä. He ovat ottaneet malleja ja aiheita vanhoista kiinalaisista matoista, joita on Lassan kautta tänne tuotu, ja vaikka ne laadultaan paljon eroavat kiinalaisista matoista, ovat ne kuitenkin sangen somia nähdä. Ne kudotaan stramaljille eli reiälliselle kankaalle siten, että värillinen kude nukitetaan siihen pystysuoraan. Näin tulevat ne pehmeiksi ja samettimaisiksi pinnaltaan ja melkein persialaisten mattojen kaltaisiksi, vaikka ei niin pehmeiksi. Niitä käytetään myös satulapeitteinä. Aina myös kun vieraita tulee, tarjotaan näitä mattoja vierasten istuttavaksi.

Mitä enemmän aikaa kului, sitä levottomammaksi kävin kirjastani, sillä siinä oli kaikki muistiin-panoni matkalta. Ajatellessani, että vuolas virta oli vienyt sen mukanaan kiveltä, johon se oli laskettu, jouduin kiihkeään mielentilaan. Vihdoin näin olennon horjuvin askelin lähestyvän: se oli Khanden Sing, joka voiton riemulla heilutti kirjaa päänsä päällä. Hän oli juossut tuon pitkän matkan edestakaisin, niin että hän nyt oli ihan uuvuksissa. Saatuani kirjan lähdimme heti Walterin ja koko kylän seuraamina jyrkkää rinnettä alas joelle. Täällä tarttui osa Shokalaisista käsiini, veivät ne otsallensa ja kumarsivat samalla syvään. Muut pitelivät jalkojani ja naiset lausuivat tavallisen hintulaisen tervehdyksen: "Akha giao!" (käyköön hyvin!) Kun näin oli jäähyväiset jätetty, sain heidät palaamaan takaisin, ja niin he jättivät minut.

KUUDES LUKU.

Rukoileminen tuulen voimalla. — Valokuvaaminen vaikeissa oloissa. — Ikävä yö. — Kuivatessa. — Kaksi naislähetyssaarnaajaa. — Heidän hyödyllinen toimensa. — Hauska päivällinen. — Intoisan miehen teekutsut. — Masentavia tietoja. — Jyrkkä nousu. — Minua sanotaan Apinaksi. — Hukkaan käytetty aika ja vaiva.

Ehtiäkseni Shoska'an täytyi minun nousta vielä toistakymmentä kilom. melkein yhtä jyrkkää tietä kuin Pungoon.

Shokalaisilla on kummallinen tapa rukoilla tuulen voimalla, tämän tavan ovat he luultavasti ottaneet Tiibettiläisiltä. Tiibettiläiset, joilla on ankarampi uskonto, käyttävät sekä vettä että tuulta pyörittämään rukouskoneitaan. Tämä yksinkertainen laitos on tämmöinen. Muutama kangaspala, tavallisesti valkoinen, mutta toisinaan myös sininen tai punainen, kiinnitetään toisesta päästä köyteen, joka on pingotettu tien tahi solan yli. Kun Shokalainen ensi kerran kulkee jostakin solasta, leikkaa hän aina vaatepalasen ja ripustaa sen tuohon köyteen niin että se leijaa tuulessa. Samaten, jos hän ostaa kangasta uuteen pukuun, repii hän siitä palasen ja ripustaa tämän rukouslipuksi. Niin kauvan kuin se liikkuu, on siinä rukousta. Näitä lippuja kiinnitetään koppeihin, seipäisiin talli puitten oksiin, ja autioilla vuorilla on määrätyt pensaat tahi puut täynnä näitä uskonnollisia esineitä. Muuten näkee tuollaisia pieniä lippuja melkein joka shokalaistalon katolla, heidän rukoushuoneissaan sekä heidän kyliensä ulkoporteilla.

Pysähdyin Titela nimiseen daramsallaan 4-5 kilom. shokalaiskylän yläpuolella. Ilma oli jo monta päivää ollut uhkaavaista ja toinen sateenkuuro toisensa perästä oli illan kuluessa päällemme tulvaillut. Paljon oli minulle työtä karttunut. Olin päättänyt valmistaa monet matkalla ottamani valokuvat, joka työ on sanomattoman ikävää näin vaeltaissa. Saatuani esille kaikki tarpeet ja valmistettuani erilaiset liuvokset, aloin laittaa vajaa ihan pimeäksi. Etupäässä tarvitsin vettä ja sitä oli enemmän kuin kylliksi tässä kurjassa hökkelissä. Olin juuri saanut puolen tusinaa kuvia levylle ja iloitsin niitten onnistumisesta, kun tuuli kiihtyi ja sadetta rupesi tippumaan päähäni daramsallan rikkinäisestä katosta. Olisi ollut liian suuri vaiva muutella pöytää, liuvoksia ja kaikkea muuta. Sitä paitsi olin niin työssäni kiinni, etten antanut tuommoisten pikkuasioitten itseäni häiritä. Kärsin sentähden tuota epämukavuutta. Muutin alinomaa asentoa, mutta siitä seurasi vaan, että sade vuorotellen tippui selkääni, sääriini tahi hartioilleni. Se valui virtana ja katto vuoti niin, että olisin yhtä hyvin saanut seisoa ulkonakin. Istuin jalat vesilätäkössä, eikä löytynyt kuivaa paikkaa, johon olisin kättäni laskenut. Onneksi olivat laatikkoni vedenpitäviä, muuten olisivat koneeni ja levyt menneet ihan pilalle.

Minun täytyi jättää työni vaikka se olikin harmillista. En voinut muuta kuin mennä maata. Helpommin sanottu kuin tehty! Huopapeite oli läpimärkä. Koetin sitte maata veden pitävän öljykankaan alla, mutta olin mielestäni tukehtua ja annoin sentähden kankaan Khanden Singille, joka kääriytyi siihen ja oli heti unen helmoissa. Väsyneenä ja tyytymättömänä kiipesin pankolle ja sain vihdoin uneen kiinni.

Heräsin aamulla pureva kipu varpaissa. Olin maannut suullani ja oikaissut jalkani nukkuessani. Kauhukseni näin toisen jalan olleen hopeakylvyssä ja toisen kiinnittävässä liuvoksessa, jonka olin unohtanut tyhjentää suuriin selluloosa-astioihin.

Aamulla kuivasin valokuvauskapineeni ja vaatteeni auringossa. Me itse istuimme auringon paahteessa kuivaamaan ja lämmittämään viluisia jäseniämme, pukeutuneina "dotiin" (suuriin vöihin, joita Intian alkuasukkaat käyttävät).

Sillä aikaa kävi luonani monta Shokalaista pyytämässä lääkkeitä ja kauppaamassa kotimaisia tavaroitaan. Eräs soma tyttö, jolta ostin muskuseläimen hampaista tehdyn kaulanauhan, pyysi minua parantamaan hänet kaulapaiseestaan; tämä tauti on näissä vuoriseuduissa hyvin tavallinen. Sitten tuotiin luokseni lapsi, jolla oli pahalta löyhkäävä paise vasemmassa korvassa. Toiset pyysivät parannusta vatsa- ja maksakivuista, nämätkin taudit ovat hyvin tavallisia, ne kun ovat seurauksia heidän väkijuoma-himostaan.

Saatuani kuulla, että Sirkassa, penikulman päässä täältä, asui kaksi naislähetyssaarnaajaa, teki minun kovasti mieleni käydä heitä katsomassa. He omistivat pienen kauniin majatalon (bungalowin) 2,640 metriä merenpinnan yläpuolella, sen sivussa oli toinen rakennus kääntyneitä ja palvelioita varten. Alemmalle olivat he rakentaneet sairaalan.

Neidet Sheldon, M.D. ja Brown vastaanottivat minut erinomaisen kohteliaasti. Olen eläessäni tavannut monta lähetyssaarnaajaa, melkein kaikista uskontunnustuksista ja maailman kaikilta kulmilta, mutta en ole koskaan ennen tavannut kahta niin rakastettavaa, jaloaatteista ja samalla niin ahkeraa naista kuin nämät, jotka nyt niin ystävällisesti minut vastaanottivat.

"Olkaa hyvä, käykää sisään, herra Landor!" sanoi neiti Sheldon miellyttävällä ameriikkalaisella murteellaan, sydämmellisesti kättäni pudistaen.

Alkuasukkaat olivat minulle kiittäneet tämän naisen hyviä töitä. Huomasin, että hän hyvin ansaitsi nämät kiitokset. Yöt päivät oli hän valmis kaikkia auttamaan, ja hänestä kerrottiin niin monta ihmisrakkaudesta lähtenyttä työtä, etten niitä voi tässä lähemmin kertoa. Eräs hänen arvokkaimmista ominaisuuksistaan on hänen erinomainen hienotunteisuutensa, ominaisuus, jonka en ole huomannut olevan niin tavallista lähetyssaarnaajissa yleensä. Alkuasukkaat eivät väsyneet kiittämästä hänen kärsivällistä, ystävällistä käytöstään Shokalaisia kohtaan, hänen hyvää sydäntään ja ihmeteltäviä parannuksia, joita hän on sairaissa vaikuttanut. Eräs Shokalainen kertoi, että oli hyvin tavallista, että neiti Sheldon antoi pois koko ruokavarastonsa ja kaikki vaatteensa, jääden itse puille paljaille, mutta oli erinomaisen onnellinen siitä, että oli saanut tehdä hyvän työn.

Tähän on lisättävä, että hän on erittäin vaatimaton. Ei hän sanaakaan maininnut itsestään ja omista teoistaan. Ollen näissä seuduin tienraivaajana, on hän varmaankin alussa saanut kokea monta vastusta. Mutta nyt hänen vaikutuksensa Shokalaisiin on erinomaisen suuri. Samaa on sanottava neiti Brownista, joka kaikin puolin on neiti Sheldonin arvokas toveri. He ovat verrattain lyhyessä ajassa täydellisesti oppineet Shokalaisten kielen ja puhuvat sitä yhtä sujuvasti kuin Englantia, ja täten he vielä enemmän ovat voittaneet alkuasukkaitten rakkautta.

He pyysivät minua ystävällisesti päivälliselle: "On sunnuntaipäivä," sanoi neiti Sheldon, "ja kaikki meidän kristittymme ovat päivällisillä meillä. Ette suinkaan sitä pane pahaksenne." Vakuutin hänelle, että tämä tulisi olemaan minulle erittäin hupaista.

Saavuin sinne määrätyllä ajalla. Talon verannalle oli levitetty kauniita ja puhtaita mattoja, joille me, maan tavan mukaan, asetuimme ristissä jaloin. Me kolme Eurooppalaista käytimme veistä ja kahvelia, mutta alkuasukkaat söivät hyvin näppärästi sormin. Kääntyneitten joukossa oli muutama Hintulainen, muutama Shokalainen, Humli ja tiibettiläinen vaimo. Kaikkiaan oli heitä kaksikymmentä ja vaikeata oli missään löytää kristityltä, joilla olisi siistimpää ja siivompaa käytöstä kuin näillä. He söivät hyvällä halulla ja puhuivat ainoastaan, kun joku heitä puhutteli.

"Epäilen koskaan syöneeni päivällistä niin monen hyvän kristityn kanssa," sanoin leikilläni neiti Sheldonille.

"He mielellään kuuntelisivat, jos te hyväntahtoisesti kertoisitte heille jotain matkoiltanne, jollette ole liiaksi väsynyt ettekä pahastu pyyntöäni."

Neiti Brownin tulkitessa kerroin heille nyt muutamia seikkailuja oleskelustani Ainukansassa, ja harvoin on minulla ollut tarkkaavampaa kuuliakuntaa. Kun lopetin, tervehtivät kaikki minua kunnioittavasti ja eräs vanha kääntynyt gurkhasotilas kätteli minua hartaasti.

"Älkää pahastuko, herra Landor," sanoi neiti Sheldon. "Niinkuin näette, kohtelemme me meidän kristittyjämme samalla tavalla kuin toisiamme."

Heitin jäähyväiset ja pyysin naiset seuraavana päivänä luokseni teetä juomaan.

Iltapäivällä tulivat vieraani. He olivat tuskin ehtineet telttaani, kun kauhukseni muistin, ettei minulla ollut kuppeja, vateja eikä lusikoita. Minulla tosin oli vähän teetä, mutta en kuolemakseni muistanut missä laatikossa sitä oli.

Neiti Sheldon huomasi heti asianlaidan ja otti sen hauskalta puolelta.
Kääntyen ystävättäreensä sanoi hän iloisesti:

"Eikö herra Landor sinusta muistuta tuota intoisaa herraa, joka matkusti täällä viime vuonna?"

Samassa silmänräpäyksessä huomasi hän, mitä oli sanonut ja me pyrskähdimme kaikki sydämmelliseen nauruun.

"Nähkääs, herra Landor," sanoi nyt neiti Brown, "me älysimme heti, ettei teillä ollut semmoisia ylellisyystavaroita mukananne ja sentähden toimme tänne omat kuppimme ja vatianne."

"Sepä hyvä!" huudahti neiti Sheldon. "Me pidämme enemmän suklaasta kuin teestä. Emme ole pitkään aikaan saaneet suklaata."

Suuri, lähes 12 kiloa painava suklaalohkare tuotiin esille ja Khanden Sing löi kirveellä siitä muutaman palasen. Veden kiehuessa asettuivat naiset niin mukavasti kuin asianlaidat sallivat, kukin kuormasatula-laatikolle.

Näistä pikkuvastuksista huolimatta menestyivät pidot hyvin, sillä naiset, jotka olivat epäilleet isäntänsä "intoisuutta", olivat tuoneet mukanaan, ei ainoastaan kuppeja ja vateja, vaan myös lusikoita, kakkoa, leipää, voita ja korppuja.

Ilma kävi taas sateiseksi ja kylmäksi. Ne tiedot, joita sain teitten laadusta etäämmällä, eivät olleet juuri ilahuttavia.

"Polku on mahdoton," sanoi eräs vanha Shokalainen, joka juuri oli palannut Garbjangista. "Lippu-sola, josta aiot mennä Tiibettiin, on vielä suljettu, kun siellä on vielä paljon lunta. Ja sitten on Jong Pen Taklakotilainen, jota ei rangaistu siitä, että hän viime vuonna ahdisti luutnantti Gaussen'ia, asettanut solan läheisyyteen 300 miestä estämään muukalaisia tunkemasta Tiibettiin. Ryövärijoukot — daku — jotka tekevät Mansarovar- järven ympäristön epävarmaksi, näyttävät tänä vuonna olevan lukuisammat kuin milloinkaan ennen."

Seuraava leiripaikkani oli Shankula, 2,215 m. merenpinnan yläpuolella. Sinne saavuimme kuljettuamme suloisen vilpoista polkua kauniin puiston läpi, jossa oli korkeita seetri- ja pyökkipuita, siellä täällä lirisevä puro tahi vesiputous ja sadottain mustapäisiä, valkopartaisia apinoita leikkien ja puusta puuhun hyppien.

Annoin pystyttää telttani joen rannalle. Päivä oli säteilevän kirkas. Edessäni itäkoillisessa kohosi jättiläissuuruisia ja majesteetillisia lumihuippuja. Laakso oli kapea enkä voinut erottaa lumiharjanteen jatkoa. Mikä aihe tässä olikaan maalaajalle! Teki mieleni pysähtyä ja ottaa esille värilaatikkoni ja piirustuskirjani. Huolimatta aamiaisestani, joka jo oli tulella, kiipesinkin eräälle korkealle kukkulalle, saadakseni laveamman näköalan. Nousin ensiksi niljakan ruohon ja sitten liukkaitten kallioiden yli, eikä tämä suinkaan ollut helppoa eikä vaaratonta. Mutta niin ahkerasti kiipesin, että yhtäkkiä pääsin kukkulalle ja molemmat miehet, jotka minua seurasivat, jäivät puolitiehen. Paikoittain oli minun kiipeeminen melkein pystysuoria kallioseiniä ylös, jossa täytyi käyttää sekä käsiä että jalkoja. Vaivoistani tulin kuitenkin runsaasti palkituksi, sillä näköala tästä korkeudesta oli ihanimpia, mitä pyytää saattaa, ja tunnustan, että olin mielestäni liian rohkea yrittäessäni paperille piirtämään silmieni eteen aukeavaa näkemystä.

"Hupsu on," ajattelin itsekseni, "se, joka koettaa tätä kuvata! Mikä maalaaja voisikaan näitä vuoria oikein kuviksi muodostaa!"

Tavallisuuden mukaan tein piirustuksen hyvin pikaisesti, mutta tuskin milloinkaan on "hullun yrityksestä" ollut huonompaa seurausta, ja ikuiset jättiläiset jäivät kuvaamatta.

Tyytymätönnä palasin taas alas, mutta tämä matka oli vaikeampi kuin kiipeäminen ylöspäin. Yksikin harha-askel tai luiskahdus olisi helposti saattanut maksaa henkeni, varsinkin äkkijyrkällä vuorenseinällä, jossa täytyi pidellä kiinni kallionraoista ja vuorenheukaloista. Olin ylennyt 1,200 metriä leiristämme ja olin noussut lähes 4,000 metrin korkeuteen yli meren-pinnan.

Kiipeämistäni oli sangen uteliaasti seurattu sekä omasta leiristäni että Almoran komisarjuksen seurueesta, joka oli meidän lähittyvillämme leiriytyneenä. Tämä se sitten hankki minulle alkuasukasten kesken nimet Khota Sahib (Pikku herra) ja Langur (Apina), jota nimeäni vieläkin mielihyvällä muistelen.

Pohjoisluoteesta eteläkaakkoon käyvässä suunnassa laskee Shankula Kali-jokeen. Shankula juoksee sillä paikkaa, jossa sen yli mennään, noin 2,540 m. korkeudessa lähellä Gripl'iä vähän matkaa daramsallan yläpuolella. Eilinen päivämatka oli käynyt tammi- ja pyökkimetsien lävitse, jossa myös kasvoi punapuuta, bambua ynnä muita pensaita.

Kali, joka on noin 600 m. leiristämme, on Nepalin ja Kumaonin rajana. Korkealta asemapaikaltani saatoin seurata sen vaahtoavaa kulkua kymmeniä kilometriä, kun se ikäänkuin hopeaisena vyönä kiemurtelee metsäseutuisen vuoriston halki.

Kun viimeinen päivämatkamme oli ollut verrattain lyhyt, jäi minulle työaikaa suurempi osa päivää. Tähän asti olin pysähtynyt tavallisesti daramsalloissa, tai jos ei niitä ollut, olivat mieheni minulle tekaisseet pieniä mökkiä puunoksista ja matoista, joiden nopeassa valmistamisessa paharilaismieheni olivat koko mestaria; näitä koppia sanottiin Paharinkielellä khakna, Hindustanin kielellä khöppi. Sitä paitsi oli minulla oma suojatelttaseni, joka tavallisissa oloissa oli kylliksi riittävä.

Tätä yksinkertaista matkustamistapaa intialaiset virkamiehet eivät kuitenkaan näyttäneet pitävän oikein sopivaisuuden vaatimusten mukaisena. Telttain paljous ja suuruus on näiden arvon miesten mielestä suurempi tai vähempi herruuden merkki. Minun telttani seisoi (noin 1 metrin korkuisena, parin metrin mittaisena ja toista metriä leveänä) lähellä Almoran komisarjuksen kahta telttiä, jotka olivat avarat ja kaksioviset. Mutta tämä herra seurueinensa ei ensinkään ollut mielissään tällaisesta minun tuttavallisuudestani. Että sahib, jolla oli kaksi telttaa, seurustelisi semmoisen sahibin kanssa, jolla oli niin mitättömän pieni teltta kuin minulla, sehän oli vakava uhkaus Britannian arvoa vastaan Intiassa!

Minua siis kohteliaasti pyydettiin vaatimattomasta majastani muuttamaan arvokkaampaan asuntoon, jonka minulle toimitti "kunnan esimies" Lal Sing, maakunnan "kruununvoudin" veli.

Kun minä näin olin noussut kunniassa ja arvossa kaikkein muiden kuin omissa silmissäni, istuin kirjoittamaan kirjettä Daily Mail'ille; sen tehtyäni menin päivälliselle herra G:n luokse ja vietin siellä hupaisen illan.

Yö oli myrskyinen ja tuuli runteli rajusti minun telttaani. Menin maata ja kääriydyin kameelinkarvaiseen vaippaani. Muutaman tunnin perästä heräsin aika iskusta päälläni. Teltan keski- tanko oli nim. liukunut paikoiltaan ja kaatui minun päälleni. Samalla rymähti koko telttakangas maahan ja niin minä jouduin olemaan paljaan ja tähtikirkkaan taivaan alla.

Jotakin valkeata liiteli ilmassa. Silmäilin sitä lähemmin ja kauhukseni havaitsin, että minun Daily Mail-artikkelini ainoastaan nyrkkipainossa painettuna nyt jo liiteli maailmaan. Hyppäsin ylös, mutta nuo kymmenkunta ohutta paperilehteä pyörivät kuin hullut ilmassa, niin että niistä ainoastaan noin pari kolme pelastui minun käsiini. Muut liitelivät kuin keijukaiset, milloin yleten, milloin aleten ja päättivät vaelluksensa arvattavasti Kalin pyörteiseen helmaan.

Aurinko nousi ja leirissä herättiin. Kaikki olivat kylmästä köntistyneet. Otin tavallisen kylmän kylpyni ja sitä katsomaan kokoontui joukko hämmästyneitä ja viluisia katselioita, jotka paksuissa villavaipoissaan, kädet polvilla hykertelivät ympärilläni. Vähän päästä saatiin telttakin ja niin oltiin valmiit lähtöön.

SEITSEMÄS LUKU.

Nerpani-tie. — Liioteltuja kertomuksia. — Pitkä ampumamatka. — Ryöppyä lisäksi. — Khai-sola. — Onnettomuuksien seuraus. — Tiibettiläisten kiskomisia ja julmuuksia.

Kuuluisa Nerpani, "Vedetön polku", alkaa Giptin lähellä. Harvat matkustajat ovat tätä tietä kulkeneet ja näiden harvojen kertomukset ovat tältä tieltä muita pelottaneet.

Minä puolestani havaitsin tien paljoa paremmaksi kuin olin odottanut. Olen kulkenut paljon vaikeampia vuoriteitä. Näitten kertomusten mukaan olisi suuri osa tietä rakennettu rautatankojen nojaan vuorenseinämiin; mutta niin ei ole asian laita. Paikoittain kulkee tosin polku aivan rotkojen reunaa myöten, jossa ainoastaan suurilla kustannuksilla saisi hakatuksi tien äkkijyrkkiin kallioihin. Tässä onkin todella hakattu rautaseipäitä lujemmin tai höllemmin kiinni vuoreen: ne ovat vaakasuorassa asennossa ja niitten päälle on ladottu suuria kivilaakoja. Näin tehty polku kulkee usein- kin n. 600 metrin korkeudessa virran yläpuolella ja on monin paikoin ainoastaan noin 30 senttim. leveä. Tottuneelle vuorenkulkialle ei tässä kuitenkaan ole todellista vaaraa; mutta tie on väsyttävä ja yksitoikkoinen, sillä Nerpani-vuori, jonka ulkoreunassa tämmöinen tie käy, on hajonnut kolmeen vuorilohkoon, joita syvänteet erottavat. On hyvin hankalaa kolme eri kertaa kavuta muutamia satoja metriä ylös ja taas alas noita lukemattomia epämukavia rappuja myöden. Muutamat vuorensivut varsinkin viimeinen Gulamlan puolella ovat ihan äkkijyrkkiä. Mutta ilman korkonauloja jalassa ja sauvaa kädessä on niinkuin sanottu, tottuneen vuorenkulkian siitä verrattain vaaraton vaeltaa.

Suurimpia korkeuksia tällä tiellä on Gipti-harju 2,600-1960 metriä. Kun seuraa virran rantaa erään vuoren halkeaman kautta, katsoen kompassin suuntaa 350°, on komea näkemys erään mahtavan gneisivuoren ylitse, joka kohoaa huipuksi Nejangar-vuoren länsipuolella. Tämä kummallinen, linnoituksen muotoinen vuori kohoaa siinä, missä Nejangar-joki laskee Kaliin ja jota alkuasukas- ten kielellä sanotaan nimellä Ladjekut. Tähän leiriydyimme.

Auringon laskun aikaan nousi kova hälinä leirissä, kun muutamia villivuohia näyttäytyi vuorilla.

Otin pyssyni ja seurasin huutajia muutaman sadan askeleen päähän leiristä, mutta ammuttavaa ei näkynyt missään.

"Tuolla, tuolla!" kirkui joukko ja osoitti vuorelle Kalin toisella puolen, ainakin 400 askeleen päässä meistä.

Asetin tähtäimen 460 askeleen varalle ja laukasin. Samassa rupesi penger penkereeltä vieriämään alaspäin villivuohi, joukkoni suureksi riemuksi. Se liukui yhä alemmaksi rinnettä pitkin, kunnes saapui pensaisiin asti ruohostolle, josta aikain kulku kävi hitaammin, sitten siirtyi se matalien puiden päällitse painaen ne taipumaan. Vihdoin sattui tuo norja ja kevyt ruumis isompaan puuhun, heilui vähän aikaa sen oksissa, lakkasi liikkumasta ja saalis oli kiinni.

Kirveet otettiin esille ja pari suurta puuta kaadettiin sillaksi kohisevan Kalin yli. Muuan miehistä lähti puuta myöden vapertelemaan toiselle rannalle kuolon hiljaisuuden vallitessa katsojien kesken. Hän oli juuri pääsemäisillänsä ylitse, kun samassa kuului ryskäys: siltapuu katkesi, mies putosi jääkylmään veteen, parkui pahasti tavoitellessaan siltapuun oksaan kiinni. Toinen mies syöksyi apuun, mutta kun virta samassa käänsi puun, putosi hänkin veteen. Koko seura säikähtyi ja vasta hetken päästä kuivalla oliat älysivät ruveta vetämään puuta rannalle ja niin pelastettiin veteen pudonneet.

Tie seuraavaan leiripaikkaamme kulki ensin kapean ja syvän alhon lävitse. Etäällä näkyi suoraan edessämme komea vesiputous. Tie nousi 2,000 metristä n. 2,300 metrin korkeuteen, ja väsynyt vaeltaja sai sitten astuskella rautasauvojen päälle vuoren kylkeen rakettua polkua myöten, jopa taas vähän laskeutuakin kulkeaksensa melkein tasaista tietä Malpa-virralle asti. Nepalin puolella Kalin takana oli kasvullisuus runsas, jota vastoin se Kumaonin puolella oli köyhää tahi ei kasvullisuutta ollut ollenkaan. Etäämmällä oli toinen komea vesiputous.

Polku kävi nyt tavattomien kallionlohkareitten välissä jyrkkää rinnettä ylös 2,400 m. korkeuteen. Mieleni oli niin kiintynyt jättiläissuuruisiin lumihuippuihin, viehättäviin vesiputouksiin ja autioon maisemaan, että kokonaan unohdin matkan vaikeudet ja vaivat. Alastomilla kunnailla ja kallioilla tuli tie äkkiä hiekka- peräiselle niljakkaiselle maalle, kulki sikin sokin puiden ja pensastojen varjossa laskeutuen 2,000 metriin, ja aivan lyhyellä matkalla taas kohoten 2,400 metrin korkeuteen. Tässä oli leiripaikka Lahmari. Ennen muinoin kulki tie vuoren korkeinta kamaraa myöden ja tottunutkin vuorenkulkia tarvitsi koko päivän päästäksensä lähteeltä toiselle. Siitä nimi Nerpani: vedetön.

Polku loppui tässä, ja vasten tahtoaan sai vaeltaja aika kylvyn, joka läpikotasin kasteli, ellei ollut sateenvarjoa tai sadetakkia. Ryöppy syöksyy korkealta 30-40 askeleen matkalla, jolloin tie muutenkin on kapea ja liukas; putouksen nimi sanottiin olevan Takti. Tie parani nyt yhä eikä tarvinnut kavuta jyrkkiä kallioita ja porrakkeita pitkin.

Lahmarista lähtein tie nousi 2,850 m. korkeuteen, mutta laskeutui taas vähän, kun tultiin Buddi-virralle, joka on Kalin lisäjoki. Siinä on komea koski ja lähittyvillä oli vuoreen tehty luola, jossa Shokalaiset ja Tiibetiläiset matkoillaan majailevat. Vuoren rinteellä oli huimaavassa korkeudessa kylä (nimeltä Buddi), jossa näkyi kahden ja kolmen-kerroksisia rakennuksia. Kylän ylä ja alapuolella luikerteli tie Khai-Lek-solan huipulle. Kompassi suunnassa 170° näkyi Namjun-huippu, joka on niin korkea, että sen sanotaan näkyvän aina Almoraan asti.

Ihmettelyn ja ihastuksen huuto pääsee vaeltajalta silmäillessään jyrkältä tieltänsä taakseen ihanaan Kali-laaksoon, joka kumpuineen, laaksoineen ja pilviä piteleville huippuineen on siinä silmäin edessä. Khai-Lek-solassa molemmat aneroidit osoittivat olevamme 3,326,40 m. korkeudessa. Olimme melkein tasaisella penkereellä. Muuan Buddin rikkain kauppias, D. Bura, oli tänne laittanut pienen markkinapaikan, jossa puraksia, suolaa, villoja y.m. Tiibetin tavaroita ostettiin ja vaihdettiin.

Vasemmalla tien vieressä oli vuoressa suuri luola, joka oli varustettu kaikenlaisilla mukavuuksilla seutukunnan — ylkämiehiä varten. Tällaisia huoneita sanotaan heidän kielellään nimellä rambang, ja on se ikivanha shokalais-laitos, josta tuonnempana saan tilaisuutta puhua. Tässä solassa niinkuin kaikkialla muuallakin oli rukouslippuja tangoissa, olipa myös soitinkello.

Sadoittain ihmisiä istui litteillä savikatoilla, sääret ristissä, katselemassa kun tulimme Garbjangiin, ja joku tusina seurasi muassamme kylän toiselle puolen, johon minua varten oli pystytetty suuri teltta. Tämä oli tapahtunut pundiitti Gobarian veljen toimesta, jolle pankkiirini Anti Ramsah Almorasta oli edeltäpäin ilmoittanut minun tulostani.

Olin nimittäin, tosin vasten-mielisesti, suostunut Almorassa tallettamaan rahasumman, josta sain vekselin Garbjangiin pundiitti ja kauppias Gobarian lunastettavaksi. Onnettomuudeksi oli Gobaria matkoilla enkä siis saanut vekseliäni rahaksi. Täytyi lähettää pikakulkian häntä hakemaan, mutta se vei aikaa ja oli vaarallista, sillä minun sangen huolellisesti salattu matkasuunnitelmani joutui tällä aikaa tiibettiläisten viranomaisten tietoon. Sen lisäksi en millään keinoin saanut luotettavia apumiehiä matkalleni. Ja päälle päätteeksi satoi joka päivä lunta, joka teki solat niin mahdottomiksi kulkea, että pelkkä mies ilman mitään kantamusta töin tuskin saattoi niistä lävitse päästä. Kaiken tämän johdosta päätin viipyä jonkun päivän Garbjangissa ja hankkia samalla apumiehiäni varten suuren teltan, jos nim. joskus niitä saisin; tälläkin keinoin ehkä saisin maan asukkaita suosiollisemmiksi itseäni kohtaan.

Paljon vaivaa apuväen hankkimisessa minulle näki methodisti lähetyssaarnaaja tri H. Wilson; mutta vaikka hän onkin hyvissä väleissä seutulaisten kanssa, olivat hänenkin yrityksensä turhia, sillä Shokalaiset tuntevat Tiibettiläisten hirvittävät julmuudet. Vielä viime vuosinakin on Intian hallitus saanut omilta virkamiehiltään kertomuksia niistä kamalista hirvityksistä, joilla Tiibettiläisten virastot ovat piinanneet Englannin alusmaan puolella vangitsemiansa Englannin alamaisia. Muutamat väkivaltaisuudet, joita laama-papit ovat harjoittaneet Englannin alamaisia kohtaan, ovat aivan kammottavia, ja täällä kulkeneet Englantilaiset ovat kiukussaan Englannin virastojen heikkoudesta, jotka tuollaista eivät voi estää tapahtumasta. Niin kelvottomia ne tosiaan ovat, että Jong Pen Taklakotista Tiibetistä lähettää Intian hallituksen suostumuksella joka vuosi sotamiehiä nostamaan veroja Englannin alamaisilta Englannin alueelta, ja Shokalaisten täytyy maksaa sekä maaveroa että tullia y.m. maksoja, joita Tiibettiläiset heiltä kiskovat. Vähimmästäkin syystä Tiibettiläiset tällöin pistävät heitä kiinni ja piinaavat, sakottavat tai ryöstävät heiltä tavarat. Matkallani näin Shokalaisia (Englannin alamaisia), joita Tiibettiläisten viranomaisten käskystä oli silvottu.

Äskettäin uhattiin viedä t:ri Wilsoniltakin hänen tavaransa, hän kun on perustanut sairaalan vähän matkan päähän Garbjangista, ja vielä pahempiakin luvattiin hänelle, ellei hän heti täyttäisi Tiibettiläisten rahavaatimuksia. Mutta luottaen pyssyynsä ja moniin palvelioihinsa hän kieltäytyi ja kertoi asian hallitukselle. Hänen rohkea käytöksensä päästi hänet tällä kertaa pulasta, sillä Tiibettiläiset ovat yhtä pelkuria kuin julmia.

Esimerkkinä Tiibettiläisten julmuudesta mainittakoon pari vuotta sitten sattunut tapaus. Shokalaiskauppias oli mennyt rajan yli kesällä, niinkuin tavallinen tapa on, myymään tavaroitansa markkinoilla. Siellä hän joutui riitaan toisen Shokalaisen kanssa, joka samoin oli Englannin alamainen. Kun Tiibettiläiset tiesivät edellisen rikkaaksi mieheksi, ottivat he äsken mainitun riidan teko- syyksensä, pistivät miehen kiinni, tuomitsivat hänen suureen sakkoon ja määräsivät rangaistukseksi 200 kepiniskua. Kauppias näytti syyttömyytensä ja osoitti olevansa Englannin alamainen. Mutta turhaan, Jong Pen tarkasti itse, että määräykset täytettiin, sekä käski lisäksi miestensä hakata poikki onnettoman kädet. Kaksi sotamiestä sai tämän toimen tehdäksensä ja he veivät hänen surmapaikalle.

Mutta Shoka-kauppias oli väkevä mies. Haavoitettuna ja puolikuolluksissa onnistui hänen voittaa teurastajansa ja päästä pakoon. Heti lähetettiin ratsumiehiä häntä takaa ajamaan; ammuttuaan häntä polveen, ottivat nämä hänen kiinni ja rääkkäsivät säälimättömästä sekä musersivat vihdoin hänen sormensa kahden suuren kiven välissä. Sitten raastettiin hän laama-tuomarien eteen ja — mestattiin. Asiasta hankki Almoran komisarjus tarkan tiedon, kuulusteli todistajat ja lähetti koko tapauksesta laajan kertomuksen Intian hallitukselle pyytäen ankaria toimen-piteitä Tiibettiläisiä vastaan. Mutta vaikka oli päivän selvästi todistettu, että uhri oli Englannin alamainen, ei Intian hallitus tehnyt koko asiassa yhtään mitään.

Samana vuonna, 1896, luutnantti Gaussen metsästysretkellään Lippu-solasta Tiibetin alueelle yrittäessään, joutui miehineen ja palvelioineen Tiibetin sotilasten käsiin ja hänet rääkättiin ja haavoitettiin pahasti. Rajalle lähetettiin silloin eräs Almoran virka- mies Larkin. Tämä rehellinen, oikeudentuntoinen ja Shokalaisten kunnioittama mies sai, ainakin ajaksi, Tiibettiläisten vääryydet lopetetuksi, ja Jong Pen Taklakotista kutsuttiin vastaamaan monista konnuuksistansa. Hän kieltäytyi. Mutta herra Larkin lähetti sanan, että hänen täytyy tulla ja että Intian hallituksen edustajan kanssa ei nyt leikitellä. Ja Jong Pen tuli kiireesti lumisen Lippu- solan yli laamoineen ja upseereineen. Vapisten ja maahan kumartaen astuivat Tiibettiläiset Englantilaisen telttaan. Koko tästä kohtauksesta olen minä saanut täydellisen kertomuksen siltä sivistyneeltä Shokalaiselta, joka tässä tilaisuudessa oli tulkkina. Herra Larkin pakotti Tiibettiläiset korvaamaan kaikesta, mitä olivat väkivaltaa tehneet sekä lupaamaan vastedes parannusta, ja velvoitti heidät luopumaan veron kannosta ja Tiibetin lain käyttämisestä Englannin alueella. Lopuksi piti hän heille pitkän nuhdepuheen.

Seuraavana vuonna, 1897, jolloin minä niillä mailla olin, oli Larkinin seuraaja peruuttanut monia edeltäjänsä toimen-piteitä, herra L:n kun oli saamansa ohjeen mukaan täytynyt äkkiä palata Almoraan. Kun tällöin Jong Pen kutsuttiin Almoraan vastaamaan, ei hän tullut itse, vaan lähetti sijaisen, ja seuraus oli, että Shokalaiset taas saavat maksaa Tiibettiläisille veroa.

Olen maininnut nämä harvat tosiasiat monien joukosta osoittaakseni, miksi alkuasukkaat eivät halunneet lähteä minulle seuralaisiksi Tiibettiin, vaikka tarjosinkin heille korkean palkan. Vaikka minä sitten sainkin kärsiä niin paljon, kun Shokalaiset minun jättivät, en heitä kuitenkaan saata siitä soimata. He ovat olevinansa Englannin alamaisia, mutta todellisuudessa he näkevät Tiibettiläisten olevan heidän herrojansa, eikä heitä Intian hallitus suojele näiden kiskomisilta ja julmuuksilta. Kuinka sitten saattaisi vaatia heiltä uskollisuutta Englannin etuja kohtaan! Shokalaiset eivät luonnostaan ole petollisia, mutta heidän asemansa pakottaa heitä suojelemaan itseään ja omaisiaan keinoilla millä hyvänsä. Jos näitä rehellisiä ja hyväluontoisia vuorelaisasukkaita kohdeltaisiin oikein, tulisi heistä uskollisia ja luotettavia alamaisia.

KAHDEKSAS LUKU.

Tiibettiläisiä uhkauksia. — Kekkerit. — Vieraanvaraisuus. — Tiedustelu.
— Kamala ahde.

Kun Jong Pen sai tiedon minun aiotusta tulostani, lähetti hän sanansaattajan uhkaamaan Shokalaisia, että hän anastaa jokaisen tavarat, joka seuraisi minua, ja että hän nylkisi ja mestaisi minun ja jokaisen minun seuralaiseni. Itse puolestani en näitä uhkauksia niin suuriksi arvioinut.

Aamulla tapani mukaan tarkastellessani almanakkaa, huomasin, että huomenna, 2 p. Kesäkuuta, on syntymäpäiväni. Kun kekkerit näillä ylängöillä olivat olleet ja arvattavasti vastakin olisivat harvinaisia, päätin odotusajan kuluksi pitää silloin kestit, ja Khanden Sing sai toimeksensa kutsua kaikki paikkakunnan "bunjat" (kauppiaat) vieraiksi. Riisiä, maitoa, voita (ghi), lumppusokeria, pippuria, suolaa ja lihava lammas ostettiin. Lampaan teurasti ja laitteli Khanden Sing taiteen kaikkien sääntöjen mukaisesti, hän kun osasi vähän joka lajia.

Sillä aikaa kun minä yhtämittaa kirjoitin, järjesteli palveliani pitoja ja pitoruokia teltassa, ilmoittaen samalla koiralauman kuljeskelevan telttamme tienoilla sekä toi varakapineita, jos maatapantuani tarvitsisin. Yöllä unen päin kuulinkin outoja ääniä ja noustessani havaitsin olevani monien kutsumattomien vierasten joukossa. Kun sain tulta, syöksyivät nelijalkaiset vieraat lymyten ulos, mutta kaikki kekkeriaineemme oli samalla mennyttä kalua, jauhot, pippurit y.m. pitkin laattiaa ja lammasparka aivan kadoksissa.

Kekkerit pidettiin sen sijaan komisarjus G:n tykönä, mutta ainekset otettiin nyt minun varastostani. Uljaat pidot, joiden riemua lisäsi pakka kirjeitä omaisiltani; ne oli lennätti tuonut Khelasta; todella mitä hupaisin syntymäpäivä. Tämä olikin oleva viimeinen ateria "Egyptin lihapatojen" ääressä, sillä tästä aikain jäi kaikki sivistys ja kaikkinainen vähinkin mukavuus taaksemme.

Ilma oli kylmä ja hyvin sateinen, ja telttani oli vihdoin aivan vesilätäkössä. Aioin kuitenkin vapauteni vuoksi asua siinä, vaikka useat shokalaisherrat monistellen pyysivät minua heidän mukaviin huoneisiinsa asumaan. Lopulta, 4 p. Kesäk., he puoliväkisin siirsivät pois minun tamineeni, koska muka sahibin ei sopinut asua kylmässä teltassa silloin kuin huoneita oli, ja niin seurasin itsekin muassa. Varovaisuuden vuoksi kaatoivat telttani kumoon ja veivät sen mennessään.

Uusi asuntoni oli kaunis kaksinkerroksinen huoneus, jossa pihtipielet ja puiset ikkunat oli sievästi veistetty ja punaiseksi maalattu. Minun haltuuni joutui yläkerrassa, jonne johti kymmenkunta rappua, kaksi suurta, aureeta huonetta, kotitekoinen korea sänky, pöytä ja pari kolme pyöreätä nahkapäällyksellistä tuolia. Olin nyt ystäväni Tseheramin vieras. Monin tavoin osoitettiin minulle hyväntahtoisuutta, ja jo ennenkuin oikein olin sijoittunut, sain lahjaksi säilytettyjä hedelmiä, kuivia taatelia ja teetä tiibettiläiseen tapaan voilla ja suolalla varustettuna..

Alussa vähän arastelin tätä erinomaista vieraanvaraisuutta, mutta pian havaitsin pelkoni turhaksi, ja mielihyvällä kuulin isäntä- väeltäni olevani ensimmäinen Eurooppalainen tai Ameriikkalainen, joka on päässyt Shokalaistcn huoneisiin ja siellä aterioinut. Sen- tähden tekikin mieleni lähemmin tutustua heidän oloihinsa ja tapoihinsa.

Shokalaiset ovat todella "luonnon aatelia", rehellisiä, ja kai- kin tavoin koettivat tehdä minun oloni niin mieluiseksi kuin mahdollista. Alinomaa kutsuja milloin aamiaiselle, milloin päivälliselle, eikä siinä juuri esteleminen auttanut. Tultuani levitti isäntä laattialle hienoja ja kallisarvoisia tiibettiläisiä ja kiinalaisia mattoja. Istuin-paikka oli vähän ylempänä ja sen edessä oli kiiltävissä messinkiastioissa kaikki ne ruoat ja mausteet, jotka kuuluivat ateriaan. Siinä oli riisiä, lampaan-paistia, maitoa, piimää, hindustanilaista khapatia, pannukakkoa (shale) ja sokerikakkoa (parsad). Minun täytyi aina istua tuolle ylennykselle, jalat ristissä allani niin kuin kaikkien muidenkin, jotka istuivat puolikehässä ympärilläni. Minäkin söin sormin niinkuin liekin ja se herätti heissä tyytyväisyyttä. Tähän tottui pian, vaikka se alussa kävikin kankeasti. Kaikki viisi sormea pistettiin yhteen liitettyinä astiaan, ja varsinkin jos on lämmintä liemiruokaa, on suuhun vietäessä nopeutta tarpeen.

Näiden hupaisten ateriain aikana, joihin kuului myös nisusta tehtyä väkevää viiniä (khökti ja syrap), sain vähitellen monia ja arvokkaita kansatieteellisiä ja antropologisia tietoja sekä tärkeitä selontekoja Tiibetistä ja sen kansasta. Vieraanvaraiset isäntäväkeni alkoivat yhä enemmän luottaa minuun ja muutamassa päivässä sain perehtyä kaikkiin kylän sisällisiin asioihin. He uskoivat minulle huoliansa, kertoivat tarujansa, lauloivat surunsekaisia laulujansa ja opettivat minulle karkeloitansa, kutsuivat minua häihinsä, hautajaisiinsa, sairastensa luokse j.n.e. Moniaita näissä tilaisuuksissa tekemiäni havainnolta olen eräässä seuraavassa luvussa koonnut yhteen. Viivyttyäni muutamia päiviä Garbjangissa, palautin molemmat palveliani Matan Sing'in ja Narenghiri'n takaisin Almoraan. 6 p. Kesäk. lähdin tiedustelumatkalle rajalle. Menin Kalin yli Nepalin puolelle, seurasin sen virran oikeata puolta ja saavuin Kanwa nimiseen shoka-kylään korkealla vuorella, jonka juurella Kali, Taki ja Kuti yhtyy yhdeksi joeksi. Kali kääntyy jyrkästi 73° ja Kuti 325° kompassisuuntaan. Palasin vasemmalle rannalle ja leiriydyin Gungi nimiseen kylään, lähellä yllämainittua puolivalmista sairaalaa. Kylän rakennuksissa liehui sadottain rukouslippuja kiinni salkojen välisissä köysissä. Huoneukset olivat vanhemmanaikuisia kuin Garbjangissa, ei myös ollut täällä sitä somuutta ja puhtautta kuin tuolla. Kylän taustassa on erinomaisen kaunis ja kummallisesti muodostunut vuoren huippu Nabi Shankom, se näyttää ihan kirkolta harmaille ja punaisine kivikerroksilleen. Tämän lähellä on toinen jättiläinen: suorakulmainen kallio melkein kuin mahdottoman suuri torni, Gungi Shankom, kellertävä ja punertava väriltään. Päästyäni sen juurelle, valoi aurinko viimeistä loistettaan sen yli ja mieleni teki maalata sen semmoisena. Sitä tehdessäni hiipivät yön varjot yhä ylemmäksi vuorelle, sinersivät sen, mutta vuoren yläpuoli välkkyi kaikessa kauneudessaan niinkuin tulitorni, kunnes yö nousi huipulle asti ja verhosi sen. Näkemys oli unohtumaton. Jäin pikku telttaani yöksi.

Seuraavana päivänä lähdimme liikkeelle. Olimme nyt 3,250 metrin korkeudessa. Pian kohtasimme hautapatsaita (khiram); niitä oli kaikkiaan viisi, ne olivat valkoisista kivistä tehtyjä röykkiöitä, pylväs keskessä ja siinä rukouslippuja liehumassa. Vasemmalla kohisi leveänä ja koskisena Kuti. Nabi Shankom vuoren juurella oli Ronkan kylä noin 3,300 metrin korkeudessa.

Jota ylemmäksi tulin pitkin virran reunaa, sitä heikommaksi kävi kasvullisuus ja lopulta ei ollut muuta kuin alastomia kallioita ja korkeita lumihuippuja. Erittäin viehättävä oli Gunkan- ja Nail-virtojen yhtymäkohta Kutiin. Juuri veden reunassa kasvoi muutamia mäntyjä (Suomen ja Ruotsin korkeimmilla tuntureilla on kasvirajalla koivua tai kuusta, joskus myös katajaa, ei mäntyjä kasvittoman alastomuuden reunalla. Suomentaja.), mutta yläpuolella on ihan autiota, lunta ja jäätä. Oli jo kyllin hankalaa kulkea liukkailla liuskakivikallioilla, mutta vielä vaikeammaksi kävi kulku jäätyneellä lumella, johon täytyi askel askeleelta oikein iskeä kiinni jalkansa ennenkuin pysyi. Tämä oli väsyttävää ja matka kului hitaasti. Hetken päästä näkyi rivi korkeita jäätunnelia vaahtoavan virran päällä, joka aikaisemmin lienee aivan jääholvin peitossa. Jota korkeammalle tultiin, sitä lujemmaksi ja liukkaammaksi kävi lumi. Läpimärät anturani hyytyivät jäämöhkäleiksi, ja se yhä vaikeutti vaellusta.

3,560 metrin korkeudessa ja noin 90 metriä virran yläpuolella täytyi kulkea laajan lumikentän yli, jossa hanki oli kova ja jyrkkä. Muutamia miehiä kulki edelläni, toisia tuli perässäni. Vaikka edelliset tekivät polun perässä tulioille, täytyi kuitenkin joka jalansijan hakata uudelleen, ettei liukuisi tai kaatuisi. Täten tehtiin hankeen jalan suuruisia läpiä, joihin astumalla varmasti pääsi eteen päin. Mutta se vei paljon aikaa. Luulin keksineeni keinon, jolla nopeammin päästäisiin edistymään. Nostaen ylös toisen polven ja nojaten toiseen sääreen potkasin lujasti kantapäällä hankeen, täten syntyi jalansija; sama temppu tehtiin vuoroonsa toisellakin jalalla. Kerran kun näin iskin lumeen, olikin pinnan alla kovaa jäätä, jalka luiskahti ja menetin tasapainon. Heti rupesin liukumaan hirveätä vauhtia jyrkkää äyrästä alas, ja säikähtyneet mieheni parkumaan pahasti. Ymmärsin, että muutamissa minuuteissa joutuisin virtaan ja sitten iäksi jäätunnelin sisään, ellei mitään estettä osuisi matkallani vastaani. Ehdin kuitenkin ajatella rannalla olevan suuria kiviä, jos vaan joutuisin niitä päin, tai myös, että ehkä vauhti lingahuttaisi minut virran toiselle puolen. Käsin ja jaloin harasin kyllä vastaan, mutta suotta. Äkkiä näkyi suuri kivi jäätikön pinnalla ja kiven takana kohisi koski. Kivi oli viimeinen toivoni. Oikasin sääreni iskua vastaan- ottamaan. Samassa tuntui kuin kaikki luut olisivat irtautuneet ruumiissani, mutta tunsin myös pysähtyneeni. Kivi pidätti minun muutamia askeleita veden reunasta. Ruumiini oli kovin arka. Sormet verissä, vaatteet säpäleinä, mutta yhtään luuta ei ollut murtunut. Pystyyn päästyäni viittasin miehilleni, astelin virran reunaa, kunnes löysin jälkiä ja tulin polullemme.

YHDEKSÄS LUKU.

Neuvottelu. — Vaaroja lumessa ja jäässä. — Thar ja ghural. —
Vaivalloinen nousu 4,750 metrin korkeuteen. — Lumisillan kukistuminen.
— Maanjäristys. — Shokalaisräätäli. — Rahani saapuu. — Kaksi kalliota
Kalissa. — Tiibettiläinen urkkia. — Rambang. — Shokalaissoittoa. —
Tupakoiminen. — Shokalaisia naimatapoja.

"Pääseekö ylitse", kysyin, "Lumpija'sta tai sitä korkeammasta Mangshan solasta?" Edellisestä kuljetaan harvemmin, matkustettaissa Gyanema'an, jälkimäinen on korkea ja hyvin vaikea sola, josta kuitenkin on mahdollinen päästä pensaikon lävitse Rakstal järvelle joutumatta minkään tiibettiläisen asutuksen lähittyville.

"Ei!" oli kaikkein jäykkä vastaus. "Lunta on nyt kovin paljon ja uutta tulee yhä. Ainakaan neljääntoista päivään ei mikään inhimillinen olento pääse vuorten yli. Joka nyt sinne menee, menee varmaan kuolemaan. Paraimpanakin aikana, kesäkuukautena, nämä molemmat solat ovat vaikeat ja vaaralliset. Hullutusta olisi lähteä yrittämäänkään."

Lähdin kuitenkin seuraavana aamuna omin silmin tarkastelemaan. Astelin yleensä luodetta kohden. Kun he tämän näkivät, muuttivat muutamat mielensä ja tarjoutuivat seuralaisikseni. Ja useissa vaarallisissa paikoissa minulla olikin heistä paljon hyötyä. Siellä täällä pilkisti vähän polkua lumen alta, mutta enimmäkseen kävimme pitkät matkat hankea myöden pitkin sellaisen jyrkänteen reunaa myöden, että huimasi, kun kurkisti sivullensa. Eilisestä seikkailustani olin käynyt varovaisemmaksi ja hyvinkin nyt tiesin, että tuo valkea viattomuuden kuva, tuo puhdas lumi, on mitä petollisin ystävä. Joka paikassa, missä oli lunta, oli myös hankaluuksia. Jäätyneen lumen liukkaalle pinnalle emme hevin uskaltaneet jalkaamme sovittaa, vaan täytyi astua alas rantaan, joka tällä kohtaa oli ihan jää- ja lumisillan peitossa. Menimme sen ylitse, mutta toisella rannalla tuli vähän päästä samallainen este ja täytyi taas palata takaisin. Tätä tekoa saimme tehdä kumminkin kuusi eri kertaa. Mutta joka kerta täytyi ensin astua jyrkkää rantaäyrästä alas rantaan ja samoin taas toisella puolen ylös. Jäässä oli vaarallisia rairoja eikä ollut hyvä kauvaa viipyä yhdellä kohtaa. Kulku oli tietysti myös hyvin hidasta. Suuntasimme matkamme Kuti-virrasta pohjoista kohden erästä sen lisäjokea, Kambelshio'ta, seuraten ja leiriydyimme 3,985 metrin korkeudessa.

Kun oli vielä päivää, menin vuorille metsästämään Himalaijan kivikauriita, thar ja ghural(Ghuralit asustavat alempana, ovat tavallisesti laumoissa, paitsi vanhimmat koirakset, jotka oleskelevat enimmiten yksin. Auringon laskun aikoina näkee niitä n. 8-9 yhdessä laitumella. Thar eli Tharo, koiras, ja Jahrdo, naaras, on varsinainen ylä Himalaijan kivikauris. Se on harvoin 2,000 metrin, mutta usein 4,400 metrin korkeudessa. Jota korkeammalla se oleilee, sitä tuuheakarvaisempi ja pitkäsarvisempi sen sanotaan olevan. Jyrkimmillä vuorillakin se merkillisen ketterästi kapuelee.). Nousin 4,450 metrin korkuiselle vuoren huipulle niillä paikoin, missä Tongsu niminen vuorivirta laskee Kutiin. Tämän jyrkän ja lyhyen lisäjoen lähteet lienevät n. 300 metriä ylempänä kuin päävirta, jotenka siinä siis onkin koko mahtava putous. Kalliot ovat salpietarin raottelemia, ja tharot kuuluvat siellä halukkaasti viihtyvän.

Retkeilyni oli niin hupainen, että seuraavana aamuna lähdin auringon nousussa uudelleen samallaiselle retkelle. Aioin sen ohessa nousta jollekin korkealle huipulle saadakseni selville pääsyä Himalaijan ylitse joko nyt kohta tai jonkun ajan odotuksen perästä, jos lunta olisi ylön paljon. Nousin sitten 4,750 metrin korkeuteen vaivalloisen kiipeämisen perästä. Ammuin tharoa, mutta tämä vaan haavoittui ja lähti juoksemaan laajaa lumikenttää myöden ylöspäin; minä perässä. Lumikenttä tuntui loppumattomalta, ja kun hengästyneenä lopultakin pääsin huipulle, oli kauris silmikannon päässä.

Näköala huipulta oli tosiaan hämmästyttävä. Joka puolella taivasta vaan sekä lunta, lunta loppumattomiin asti, ehkä satojen penikulmien etäisyyteen. Tuolla oli Jolinkan huippu yli 5,600 metriä. Kuti-virran molemmin puolin oli lähes 6,000 metrin korkuisia huippuja. Valkea lumipeite näytti toisin paikoin ikäänkuin vihriäiseltä; ne olivat jäätiköitä ja vuorivirtojen lähtökohtia. Palattuani leiriin, lähdimme kello 2 aikaan päivällä paluumatkalle Kutille.

Päivä oli ollut kuuma ja lumi oli nyt löyhempää astuskella kuin eilen. Useita lumisiltoja oli kadonnut. Olimme tulleet virran rannalle ja pari miestä jo lähti lumisiltaa myöden menemään ylitse, mutta äkkiä he kuulivat kummallista pauketta jalkainsa alla. Miehet rupesivat lujasti huutamaan ja huitomaan, ja juoksivat nopeasti takaisin. Kiireesti käännyin minäkin ja paraiksi, sillä silta laukesi samassa ja romahti syvyyteen pauhulla, joka ukkosen jyrinän tavoin monikertaisesti vuorissa kaikui. Mahtavat, äsken kiinteät jäämöhkäleet vyöryivät hurjassa virran raivossa alaspäin ja syöksyivät kauhealla voimalla seuraavaa siltaa vastaan, niin että se vapisi tuosta rajusta ryntäyksestä.

Kolmen päivän matkan päästä samaa tietä, jota olimme menneet, saavuimme taas Garbjangiin.

Poissaollessamme oli t:ri Wilson palannut ja menin häntä tervehtimään. Istuimme kiinalaisilla matoilla, joimme juuri teetä, ja söimme khapatia, kun yht’äkkiä koko talo vapisi ja huojui, ja tee, maito ja ruoka-astiat alkoivat sinkoilla kuin päättömät kanat sinne tänne.

Otin kellon ja kompassin ja tarkastin sysäysten aikaa ja suuntaa. Maanjäristys oli hyvin kova aaltomainen liike etelälounaasta pohjoiskoiliiseen suuntaan 4 min. 2 sek. ajan, 5,20-5,24 i.p.

"Olisi ollut viisainta mennä ulos, ja ihmeellistä, oli että talo pysyi pystyssä," arvelin isännälleni katsellessa savensekaista teetämme (kaikki katon rapinki oli nimittäin iljennyt alas).

"Ainakin tee on pelastettu!" riemuitsi tohtori, joka koko ajan oli pitänyt teekannua lujissa nyrkeissään polviensa välissä.

"Henki, joka maan alla on herännyt ja oikoo ruumistansa ja valmistaa suurta onnettomuutta."

"Parempi, että hän oikoo omaa ruumistansa kuin meidän," nauroin tohtorin kanssa hämmästyneille vieraillemme.

Kun sitten selitin mihin suuntaan maanjäristys oli käynyt, rauhoittuivat he, arveltuansa sen menneen Himalaijan toiselle puolen.

Shokalaisten mielestä maanjäristyksen vaikuttaa paha henki, joka jättiläiskäärmeenä asuu maan alla. Rytinä ennen maanjäristystä on pahan hengen haukottelemista herätessään, ja täräykset ovat hänen ruumiinsa oikomista. Täydellisesti herättyään syöksee hirviö johonkin vissiin suuntaan, tekee suurta vahinkoa ja tappaa ihmisiä, puhumattakaan, että se kauhua tuottaa niin ihmisille kuin eläimille y. m.

Näissä hulluissa kuvitteluissa on kuitenkin hupaista huomata sitä Shokalaisten havaintoa, että maanjäristys "syöksee" ja kulkee johonkin suuntaan; samoin ovat he havainneet myös raskaan ilman-painon ennen maanjäristystä, jättiläinen on näet ennen heräämistänsä tuskan hiessä.

Muutaman kuukauden päästä palattuani taas ihmisten viljoille sain tietää, että kova maanjäristys oli juuri samana päivänä tuntunut koko Intiassa ja varsinkin Kalkutassa tehnyt tavattomia vahingoita.

Heti Garbjangiin palattuani teetin itselleni teltan tiibettiläistä mallia ja sinikoristeisen. Tämän samoinkuin ruumiin-mukaisen nepalilaisen pukuni teki sama juoppo räätäli. Olin antanut hänelle vaatekankaan, mutta en saanut häntä ottamaan mittaa, ja odotettuani kuusi päivää, jolla aikaa hän joka päivä piti minulle "salaam-serenaatia", saaden siitä maan tavan mukaan aina kolikoita, ylisti tilaansa ja lupasi lupaamistansa, tartuin miehen korviin ja pudistelin häntä pikkuisen. Mies lupasi illaksi vaatteet valmiiksi; ja oikein: puku tuli ja sopi erinomaisesti aivan kuin olisi mitan mukaan tehty. Mies oli tietysti neroa täynnä.

Eräänä päivänä kun käyskentelin kylän autiolla ulkopuolella, tuli vastaani kolme miestä paljastetut sapelit kädessä. Ne heiluttivat kömpelösti aseitansa ja huusivat rajusti "rupija, rupija!" (rahat, rahat!). Luulin heitä rosvoiksi ja heistä piittaamatta jatkoin kävelyäni. Tämän nähtyänsä rupesivat miehet laukkaamaan kylään. Palattuani sainkin tietää, että nämä ryövärien näköiset miehet ne juuri toivat minun rahojani Almorasta, ja että Anti Ram Sali minun tilauksestani lähetti rahani "rikottuina" 1,800 rupia hopeata, kahden ja neljän annan kappaleina (i rupia 16 annaa). Suuri osa yöstä kului niiden laskemiseen ja rulliin käärimiseen (10 rupia rullaan).

Keskellä Kali-jokea aivan Garbjangin kylän alapuolella on kaksi suurta kalliomöhkälettä. Nämä ovat kyläläisten alituisena "silmämääränä". Jota syvemmällä ne ovat vedessä, sitä enemmän on lumi sulanut Kumaonissa Jolinkan, Lumpija, Mangshan ja Lippu ja Nepalin Tinker-solista, ja sitä helpompi on niistä silloin pääsy. — Minun siellä ollessani olivat nuo kalliot kuivilla, vaikka tosin vesi yhtä mittaa nousi.

Pitkän ja yksitoikkoisen odotusaikani kuluessa sattui jokunen puoliksi hupainen, puoliksi harmillinen tapaus.

Sittenkun Jong Pen Taklakotista kerran oli saanut vihiä minun matkasuunnitelmastani, vaanivat hänen urkkiansa tarkoin kaikkia minun toimiani. Niitä kulki joka päivä Garbjangin ja hänen olopaikkansa välillä vieden aina uutisiansa meiltä; ystäväni ilmoittivat myös aina minulle, milloinka uusi urkkia oli saapunut. Eräs sellainen tiibettiläinen rehjale tunkeutui kerran minun huoneeseeni asti ja puhutteli minua röyhkeästi. Koetin alussa kohdella häntä ystävällisesti. Mutta hän kävi yhä hävyttömämmäksi ja näyttääksensä mikä pöpö hän oli, julisti hän kaikkien saapuvilla olevien Shokalaisten kuullen, että se maa, jonka päällä minä nyt olin, on Tiibetin eikä ensinkään Englannin aluetta. Englantilaiset olivat tänne tunkeutuneet ja ainoastaan Tiibettiläisten armosta saivat täällä olla. Englantilaiset tiesi hän olevan pelkuria raukkoja, pelkäävät Tiibettiläisiä ja ainoastaan Shokalaisparkoja he uskaltavat ahdistaa.

Tuo meni mielestäni jo liian pitkälle ja olisi ollut epäviisas- takin jättää noin pöyhkeitä sanoja rankaisematta. Iskin siis miehen hiuspalmikkoon kiinni, pyöritin siitä toisella kädelläni muutaman kerran ja toisella taoin miehen selkä- ja pää-puolta. Kun päästin hänet, heittääntyi vaivainen maahan ja kädet pystyssä pyysi armoa. Päästääkseni kerran Tiibettiläiset erehdyksestänsä, pakotin miehen kielellänsä nuolemaan kengännauhojani. Sen tehtyänsä aikoi mies mennä käpälämäkeen, vaan minä pyöräytin häntä vielä kerran palmikosta ja potkasin pihalle.

Mutta urkkia ei vielä niin vähällä päässyt. Kun hän solui rappuja alas, osui Khanden Sing siihen, ja kun hän oli kuullut minun sanovan "je admi bura krab (tuo on hyvin huono mies)," karasi Khanden Sing kuin kissa hänen kimppuunsa. Vihattu Tiibettiläinen sai nyt oikeaan ja vasempaan, niin että tempun ties, aikoipa kivittääkin häntä ja olisi laahannut häntä palmikosta pitkin pihaa, ellen minä olisi ehtinyt väliin.

Omituinen laitos on Shokalaisilla rambang, josta jo edellä olen maininnut. Rambang on kokous- eli seurustelupaikka, jossa seudun naima-ikäinen nuoriso kokoontuu tuttavuutta tekemään, mutta öisin. Joka kylässä on ainakin yksi sellainen. Rambang on seudun arvokkainten miesten suojeluksen alaisena, ja nämä pitävät rambangia hyödyllisenä laitoksena avioliittojen rakentamiselle.

Rambang-huoneet ovat joko kylässä tai vähän ulompana kahden kylän välillä. Isäntäväkeni seurassa kävin useissakin tällaisissa huoneissa ja ne olivat minusta erittäin mukavia; arvelen myös, että rambang on järkevä ja Shokalaisille sopiva laitos. Keskellä huonetta oli suuri tuli ja sen ääressä yli ympäri seiniä istui parittain miehiä ja naisia iloisesti keskustellen ja muuten sangen siivosti ja siveästi; naiset kehräsivät villoja. Myöhemmällä kuitenkin laulelivat alakuloisia ja surunvoittoisia säveleitänsä. Shokalaisilla, niin miehillä kuin naisillakin, on pehmeät sointuisat äänet ja säveleet tuntuivat tulevan sydämmestä. Luonteeltansa itämaalainen shokalaislaulu hivelee kyllä länsimaalaisenkin korvaa, ei tosin taiteellisesti muodostuneella tekniikalla tai nopeilla vaihteluilla, vaan tunteellisuudellaan ja todellisuuden kuvaamisellaan. Enimmän miellyttivät minua vuorolaulut, joita poika ja tyttö yhdessä erältänsä lauloivat. Kaikkien laulujen pohjana oli valittava sävel, ja äänen aaltoileminen niissä on niin salaperäisen viehättävää, että se väkisinkin vie mukanansa ja liikuttaa. He laulavat ainoastaan silloin kuin heitä haluttaa laulaa, ei koskaan muita miellyttääksensä, ainoastaan tunteittensa tulvan paisuessa.

Heidän rakkaudenlaulunsa alkavat tavallisesti tunteellisella esityksellä ja muuttuvat sitten vasta oikein lauluksi. Tahti on säännötön, ja vaikka laulussa onkin jonkinlaista poljentoa, rytmiä, laulaa kukin laulaja kuitenkin niin persoonallisesti omituisella äänenväreellä, että se kulloinkin tuntuu melkein uudelta laululta. Ensi- kertaa kuullessa shokalaislaulua on juurikuin kuulisi jotakin tila- päisesti sepitettyä. Lähemmin tarkatessa huomaa kuitenkin, että eräät aiheet, vaihtelut ja väreet alinomaa toistuvat, eikä vain yhdessä laulussa, vaan kaikissa. Sama valittava väre on kaikissa perusaiheena, ja se lienee ikivanhaa syntyperää. Eri tahti ja kunkin laulajan oma persoonallisuus antavat laululle sen omituisen luonteen.

Muuan omituisuus on shokalauluissa, samoinkuin monissa muissa itämaalaisissa sävelmissä, se, että niissä ei ole sopusointuisaa loppua, laulu loppuu äkkiä keskellä säveltä, omituisesti räikeällä äänen painolla. Ainakin minun korvaani se tuntui pahalta. Samallaisia katkoloppuisia ovat useasti heidän karkelonsakin soittoineen. Mitään tyydyttävää selitystä tähän en saanut. Eihän laulaja jaksa iankaiken laulaa, sanottiin, eikä sillä ole väliä kuinka hän lopettaa. Äkillinen laulun ja soiton (ja karkelon) lopettaminen pidettiin sopivana myös sen vuoksi, että kuulia siten pikemmin joutui luonnolliseen tilaansa, jos sävel häntä olisi hurmannut. Erittäin viehättävää oli näissä lauluissa se puoli, että laulaja ei koskaan koettanut laulaa korkeampia ääniä kuin mihin hänen äänivaransa riittivät.

Miesten laulelut olivat valittavampia ja tunteellisempia kuin naisten ja ajatuksen puolesta vaihtelevampia kuin naisten vilkkaat, enemmän yksijonoiset tunteiden kuvailut. Rakkauden laulujen sanat olivat enimmästään tilapäisiä ja meidän sivistyksemme mukaan verrattain keveitä; mutta heidän kotimaansa omituisissa oloissa ne eivät minua oudoksuttaneet, vaikkei minun niitä tässä sovikaan esittää. Laulaessaan laulaja tavallisesti nostaa valkean huppuliinansa tai turpaaninsa kulman korvansa kohdalle.

Kaikki polttivat tupakkaa, kukin pari samasta piipusta. Valkea alkoi vähitellen hälvetä ja huonetta valaisi nyt ainoastaan muutamat tervakset, seinänrako pihtinä. Aamupuoleen rupesi seuraa unettamaan ja kaikin menivät yhä parittain ja vaatteet päällä olki- ja heinävuoteille makaamaan. Pitkässä rivissä sitten rauhassa maattiin, kun minä palasin asuntooni.

Näissä kokouksissa on shokalaistytöillä säännöllisesti tilaisuutta seurusteluun nuorten miesten kanssa. Ja sillä aikaa kun tyttö puuhaa valintaansa, puuhaa hän myös ahkeraan tulevan kotonsa varalta, rukkinensa j.n.e. Kun nuori pari vihdoin aikoo mennä naimisiin, lähtee kosia parhaassa puvussaan aiottuun appelaansa vieden muassaan viiniä (khökti), kuivattuja hedelmiä, erinkaltaisia leivoksia (ghur ja miseri) ja paistettuja maisia. Jos ylkä katsotaan kelvolliseksi, saa hän hyvän kohtelun tytön vanhemmilta ja häntä kestitetään mitä parhaiten. Asia päätetään nyt ja ylkä maksaa apellensa jonkun summan, joka vaihtelee 5-100 rupin välillä, sillä niin on maan tapa kunnon perheiden kesken. Tuota summaa sanotaan "maitorahoiksi", koska se muka vastaa tytön kasvatukseen pantuja kustannuksia.

Häät ovat hyvin yksinkertaiset. Hääkakko, delang, leivotaan ja kummankin perheen kutsutut vieraat syövät sen. Jos ylkä tai morsian kieltäytyy syömästä dclangia, ei naimisesta tule mitään. Jos kaikki syövät siitä, mutta sitten syntyy riitaa, kutsutaan kaikki häävieraat todistamaan, että avioliitto on tapahtunut. Usein kuitenkin jätetään koko hääkakon syönti sikseen, ja avioliitot pidetään silti uskollisesti ja ovat sentään onnellisia.

Avioliiton rikoksesta rangaistaan rikollinen piiskalla ja kaikki väki hyökkää vanhempain huoneeseen ja ryöstää sieltä kapineet, tavarat ja viljavarat. Eläimet tavaroineen otetaan myös ja annetaan loukatulle korvaukseksi. Välistäin tapahtuu, että rikoksellisen viattomat sukulaisetkin saavat kyläläisiltä selkäsaunan, joskus kuoliaaksi asti. Nämä ankarat menot ylläpitävät pienen yhteiskunnan tavat puhtaina ja kunniallisilla, vaikka ne ovatkin kyllä alkuperäisiä. Harvoja lapsia syntyy avioliiton ulkopuolella, paitsi joitakuita rambanglapsia, mutta sellaisen lapsen syntymä pidetään sellaisena häpeänä, että sitä asiaa ei taideta ottaa todistukseksi rambangin yhteiskunnallista arvoa vastaan.

KYMMENES LUKU.

Hautausmenot. — Polttaminen. — Sielun lähtö, lepo, ilo ja muunnos. —
Kalliita menoja. — Uhria. — Pyhä luola. — Ero. — Jännittävä hetki. —
Silta rikki.

Kuolema seuraa kun sielu menee pois ruumiista ja senvuoksi vainajain henkiä ja muistoa suuresti kunnioitetaan Shokalaisten kesken. Garbjangissa olin hautajaismenoja omin silmin näkemässä.

Mies oli kuollut tapaturmaisesti. Hänen tuttunsa kutsuttiin paikalle. Ruumis voideltiin voilla ja puettiin parhaaseen pukuunsa. Taivutettiin niin paljon kuin mahdollista kahden kerroin vääräksi ja pantiin jonkimmoisille paarille sekä peitettiin sinikeltaisella ja sitten valkoisella vaatteella. Auringon nousussa lähdettiin polttopaikalle. Edellä kävi kymmenkunta vaimoa valkeissa vaipoissa, joiden kulmat oli kiinni paarissa. Niissä oli, paitsi muita, vainajan vaimo ja tyttäret, jotka itkivät ja huusivat: "oh bajo! oh bajo! (o isä! o isä!)"; muutkin itkivät ja valittivat ääneensä. Kun vainaja oli ollut paikkakunnalla hyvin suosittu mies, otti koko kyläkunnan väki osaa murhesaattoon. Kaksi miestä kantoi paaria ja muilla miehillä oli kädessään tulisoihtu tai tervaksia. Ruumis vietiin virran reunalle. Siinä miehet avopäin tekivät kivistä ja puista suuren röykkiön, johon jätettiin uunimainen avoin kohta toista metriä korkea ja suu tuuleen päin. Vainajan vaimo ja tyttäret yhä valittaen ja hunnutettuina sytyttivät tulen paarien ääreen. Kun uuniin oli pantu poltinaineita, nosti kaksi vainajan läheisintä ruumiin paarilta uuniin, sittenkun hänen kultaiset korvarenkaansa, hopeiset vyönsä ja rannerenkaansa oli otettu pois. Oksia pantiin ruumiin päälle, voiruukku viereen ja viiniä kaadettiin pään päälle ja sitten sytytettiin rovio kaikkien äänetönnä ollessa.

Savupilvi nousi pian roviosta, tuli teki tehtävänsä, ja jotka olivat sattuneet koskettamaan vainajan ruumista, pesivät saastutuksen pois virrassa. Sitten palattiin kotiin, vaimot yhä valittaen ja vainajan vaatteita y.m. tavaroita kantaen.

Naisten tehtäväksi jäi nyt huolehtia, ettei vainajan sielulla olisi ikävä siellä, mihin hän joutui. Oljista y.m.s. tehty tytti puettiin vainajan vaatteisiin ja koristuksiin, männynoksainen turpaani päähän. Tulen sammuttua kokoilivat vainajan omaiset palamatta jääneitä luunnikamia ja ne pistettiin tytin vaatteiden alle.

Sukulaisten kesken pidettiin nyt vasta maahan-paniais-kestit: nisuja ja riisiä laitettiin ruoaksi, lammas päivää kohden teurastettiin ja maljoja kallistettiin, ja juotiin paitsi viiniä (khökti), ohrasta, nisusta ja riisistä tislattua väkevää nestettä (tsahn) sekä eri kasvien siemenistä puserrettua mehua (anag). Talon naisväki itkien piiritti tyttiä huutaen vainajaa palaamaan. Toinen joukko naisia lakit surun merkiksi nurin päin päässä, karkeloksi somasti ensin tytin ympäri, sitten ulos huoneesta mäelle ja taas sisälle, jossa miehetkin pitkäveteisesti ja juhlallisesti piiriä kiersivät. Tätä menoa kesti koko päivän, enemmän tai vähemmän meluten sen mukaan kuin tsahnin vaikutus kulloinkin tuntui.

Hautausmenoja kesti kolme neljä päivää ja joka päivä tuotiin tytin eteen riisiä, nisusta, viiniä y.m., kunnes arveltiin vainajan sielun saaneen näistä kyllänsä, ja oli ryhdyttävä muuttamaan häntä tytistä lampaaseen tai jaakkiin. Kauppias Gobarian tointa on, että nykyään käytetään tähän uhriksi lammasta jaakin sijasta, jonka hankkiminen on täällä verrattain kallista ja on sitä paitsi järjetöntä tuhlausta. Miesvainajalle valitaan uros, naiselle päinvastoin, lapsukaisille ei pidetä näitä temppuja ensinkään. Monet hartaat Shokalaiset eivät tällöin tyydy yhteen uhrilampaaseen vaan teurastavat useampia.

Kun oli useita päiviä syöty ja karkeloittu sisällä, kokoonnuttiin rumpujen päristessä mäelle. Tytti vietiin nyt ulos johonkin kauniiseen paikkaan metsässä, ruokaa pantiin hänelle eteen, ja sitten taas meuhattiin. Valkeissa vaipoissa naiset karkeloivat tehden mitä somimpia liikkeitä ruumiilla ja päällä ja taivutellen kumpaakin polveansa vuorotellen melkein maahan asti. Tahti oli ensin hitaampaa, mutta kiihtyi yhä ja loppui ihan jyrkästi. —

Iltapäivällä temmelsivät miehet samalla tavoin, mutta heidän rajut hyppynsä olivat meikein sotatanssia, miekka oikeassa ja kilpi vasemmassa kädessä. Muutamat nuorukaiset olivat koko mestareita aseiden sukkelassa ja taitavassa käyttelemisessä: salaman nopeudella säilät sälähtelivät pään päällä ja selän takana. Siinä oli yksin, kaksin ja kolmin tehtyjä temppuja soiton mukaan, jolloin soittotaituritkin parastansa pannen pulikalla ja kämmenellä rymylaatikkoansa paukuttivat.

Kaikista sominta ja täydellisintä oli miesten yksinkarkelo. Rummunlyöjä täristi konettansa säännöttömästi ja haaveellisesti, hitaasti tai nopeasti aivan mielensä mukaan, mutta karkeloitsia sittenkin pysyi hänen kanssaan samassa tahdissa ja aivan merkillistä oli nähdä, kuinka saman ihmisen eleet toisinaan olivat niin vitkaisia, että niitä tuskin silmä erotti, toisinaan taas niin nopeita, että ei ollut helppo erottaa, olivatko liikkeet käsien vai jalkojen liikkeitä. Garbjangissa ollessani olin seitsemissä hautajaisissa ja yhdessä sotatanssissa, johon noin 30x3 miestä otti osaa. Se kesti koko päivän ja osan yötäkin soihtujen valossa.

Pyssyjen paukkuessa ja ihmisten kirkuessa ja viheltäissä tuotiin vihdoin uhrilammas saataville tytin tykö. Pitkiä värillisiä nauhoja oli kiedottu sen sarviin liehumaan. Aivan eläimen sierainten edessä pidettiin hyvänhajuista santelipuuta, että muka tässä tuoksussa vainajan sielu suvaitsisi mennä tytistä lampaaseen asumaan. Vainajan tamineet sälytetään nyt lampaan päälle, joka nyt arvattavasti on sama kuin vainaja. Lammasta syötetään ja juotetaan yllin kyllin ja naiset tätä vaalivat ja hyväilevät niinkuin ainakin semmoista, joka sisältää ja kätkee rakkaan vainajan hengen.

Mutta pian alkaa toinen meno. Meteli ja parkuna paisuu uudelleen. Eläinparkaa lyödään ja lykätään, ta'otaan ja temmotaan mistä vaan kukin kiinni saa. Sen helyt ja kamsut raastetaan pois ja puolikuolleena elukka lopuksi ajetaan ulos kylästä, jolloin Jumlit (Shokalaisten naapurikansa) päästävät väsyneen ja vaivatun eläimen päiviltä ja ollen viisaampia kuin taikauskoiset naapurinsa, syövät suuhunsa sielun sisältäjän.

Uhrijaakille tehdään samat temput kuin uhrilampaalle. Jaakkia hosutaan ja raastetaan korkealle kalliolle, huudetaan hänelle, että nyt on jo kylliksi häntä holhottu, huvitettu, syötetty ja juotettu, mene nyt menojasi ja jaakki jätetään oman onnensa nojaan. Silloin tulevat tavallisesti Tiibettiläiset, ajavat jaakin äyräästä alas (heidän muka uskontonsa kieltää ottamasta jääkin verta) ja kun se siinä on pudonnut pirstaleiksi, rientävät Tiibettiläiset kokoomaan lihat keitettäväksensä.

Surun ilmauksia on, että miehet käyvät murheaikana avopäin, jopa ajelevat hiuksetkin päästänsä, jotenka kaljupäät ovat Shokalaisista erittäin murhemielistä miehiä; naiset tällöin laittavat lakkinsa nurinpäin päähänsä.

Vielä on mainittava muuan uhritapa. Vainajan muistoksi kätketään hänen aseitaan ja tavaroitaan luoliin korkeille vuorille, eikä yksikään rosvo ryöstä näitä pyhiä paikkoja. Vuosisatojen kuluessa on tällä tavoin karttunut vainajien uhritavaroita vuoriluoliin, eikä kukaan vieras niihin pääse. Kun ilmaisin haluavani kerran päästä sellaiseen luolaan, pyysivät Shokalaiset kohteliaasti minua luopumaan aikomuksestani, ettei muka onnettomuus kohtaisi kaikkia shokalais-sukuja, jos joku vieras heidän pyhät uhripaikkansa näkisi. Heidän taikauskonsa tähden ja rettelöiden välttämiseksi luovuinkin sitten siitä tuumasta.

Vihdoinkin tuli lähtöpäiväni, oikeastaan lähtöilta. Shokalaisia oli kokoontunut asuntoni ympärille ja isäntäni Tseheram vaimonsa ja lapsiensa kanssa jätettiin hyvästi.

Vedet silmissä sanoi tämä, vieden kätensä otsalleni: Sälääni, sahib, salaam! Sinä tiedät, sahib, että hevonen menee hevosen tykö, tiikeri tiikerin tykö, jaakki jääkin tykö ja ihminen ihmisen tykö. Toisen ihmisen asumus on myös toisen, olkoon ihomme väri mikä hyvänsä. Sentähden iloitsen, että olet ottanut olintasi minun matalan kattoni alle. Sinun on ollut epämukava olla, sillä sahibit ovat tottuneet mukavuuteen ja rikkauteen. Minä olen vaan köyhä maanviljeliä ja kauppias; mutta minulla on sydän. Sinä olet aina puhunut minulle ja kaikille meille muille ystävällisesti, etkä niinkuin muut sahibit. Me tunnemme sinun veljeksi. Sinä olet antanut meille lahjoja, vaikka emme niitä tarvinneet. Ainoa lahja, jota sinulta toivomme, on, että kun pääset vaarallisen matkasi päähän, lähetät meille tiedon kuinka voit. Olemme murheissamme kun jätät meidät.

Nämä kunnon vanhuksen sanat liikuttivat minua ja vastasin toivovani, että kerran saan palkita hänelle hänen ystävyytensä minua kohtaan. — Pihalla koko suuri väen paljous jätteli minua hyvästi, miehet kätellen ja naiset poskelle taputtaen sekä niku tsa (käyköön hyvin)! lausuen. — Nämä ovat tavallisia hyvästijättötapoja ystävälle, joka kauvaksi matkustaa.

Joukon etevimmät taluttivat minua alkumatkaan kädestä, ja jyrkkää, kapeata, kallioon hakattua polkua pitkin kuljettiin nyt Khongur-sillalle, kuun vaaleasti paistaessa. Toimitin saattajani nyt palaamaan. He tarttuivat jalkoihini ja sormiini ja sen tehtyään peittivät käsin kasvonsa ja poistuivat toinen toisensa perästä. Vähän etäämpänä tapasin vielä vanhan akan, joka itki, repeli tukkaansa, heittäytyi maahan ja pyysi minun pitämään huolta pojastansa Kahi'sta, joka oli ruvennut minun miehikseni. Samaa pyysi hänen miehensä, kunnian ukko Junia; molemmat he olivat seuranneet vähän matkaa poikaansa.

Tosiaan niin olikin hän ja neljä muuta miestäni — kaikki yhdessä läjässä maassa ja maan hulluna juovuksissa, mihinkään kykenemättöminä. Kahin vieressä oli hänen setänsä Dola, joka oli yhtaikaa tulkki, kantaja, Kahin palvelia ja maankuulu kokkia Hän oli siis semmoinen pomo, ettei häntä ilman hyvää syytä, sopinut jättää tielle; mutta samalla oli vaikea saada ja ottaa häntä ja Kahia nyt mukaan. Meidän tuli näet Khongur-sillalla kulkea valppaan tiibettiläisen vartiaston ohi niin, ettei se meitä olin-paikastaan muutaman sadan askeleen päästä huomaisi.

Otin sittenkin kummankin lasiruusua sairastavan toisen toiselle, toisen toiselle puolelleni ja niin mentiin mäkeä alas "Alanterin vauhtia", ja kumma oli, ettemme suin päin syösseet elävän painon vaikutuksesta jokeen, polku kun oli virran reunalla verrattain kapea.

"Sahib", sanoi vihdoin Kahi, "minä olen toisella kymmenellä; meillä Shokalaisilla on villitty tapa semmoinen, että matkalle lähtiessä pitää tyhjentämän kunkin sukulaisen ja tuttavan kanssa pikarin viiniä, jos tahtoo pysyä hyvissä väleissä heidän kanssaan, ja sen vuoksi nyt maailma tanssii minun silmissäni. Jospa vaan saisin pistää pääni kylmään veteen!"

Täytin hänen toivonsa ja tein saman tempun Dolallekin, mutta seuraus oli, että miehet vaipuivat rannalle niin sikeään uneen, etten luullut heidän enään ikänä heräävän. Taivas peittyi pilviin. Hiljaa hiivin sillalle ja kuuntelin. Ei ainoatakaan ääntä mistään kuulunut eikä yhtään valon sädettä ollut missään. Menin edemmäksi. Silta ei ollut yhtämittainen rannalta toiselle, sillä keskellä koskea oli pieni pystypää kalliosaari, joka samalla oli silta-arkkuna ja sillanjakajana. Menin kalliolta eteen käsin. Ei elävää, ei valoa missään, koski vaan pauhasi. Yhtäkkiä kauhukseni huomasin sillan loppuneen, se oli revitty ja muuan hirsi ja joku lankku heilui toinen pää vedessä, toinen sillan raunioissa.

Palasin miesteni tykö ja kuiskasin, että meidän täytyy mennä oman puoleista rantaa pitkin, koska Tiibettiläiset ovat sillan repineet. Miehet kyllä selittivät sen mahdottomaksi, sillä kapeata polkua oli muka mahdoton pimeässä päästä. Päätin kuitenkin lähteä, sittenkuin pari miestä oli suostunut kantamaan kahta nukkuvaa toveriamme. Jonkun matkaa kuljettuamme täytyi pysähtyä, sillä nukkuvat kumppanimme eivät heränneet eikä heitä voitu enää kantaa eikä myös sillensä jättää. Heidät täytyi siis sijoittaa pensaikkoon ja peitteillä verhottuina jättää tuohon väliaikaiseen majaan makaamaan, kunnes tointuisivat. Itse palasin Garbjangiin ja menin tri Wilsonin vieraanvaraiseen suojaan levolle siksi kun päivä koittaisi, jolloin aioin miehineni lopultakin päästä liikkeelle.

YHDESTOISTA LUKU.

Vaarallinen käytävä. — Kummallinen silta rotkon poikki. — Liikuttava shokalaistapa. — Suurellainen vastaanotto. — Kaiken-makuista teetä. — T:ri Wilson yhtyy retkeeni muutamaksi päivää. — Valokuvauskoneen ilkitöitä. — Ruokavarat. — Kaksi lisäkantajaa! — Viimeiset ystävälliset kasvot.

Seuraavana aamuna ennen auringon nousua riensin maata jääneiden miesteni luo. He olivat jo liikkeelle lähteneet.

Polku oli todella kehno ja vaarallinenkin, sillä se kulki ihan syvänteen reunassa ja niin kapeana, että siinä töin tuskin oli tilaa jalkojansa muuttaa, ja yhtäkkiä sekin huono loppui. Edessämme oli nyt veden silittämä kallioseinä n. 12-15 metrin levyinen, joka aivan suorana laski Kali-jokeen.

Tätä vaarallista tietä kuljetaan harvoin, mutta kun Shokalaisilla on maata tällä puolella jokea, ovat he tämän kohdan ylimenoon keksineet seuraavan keinon. Köyteen sidottiin mies ja laskettiin kallion päältä alaspäin pitkin kallionseinää; siinä asennossa sai hän hakata vuoreen kaksi riviä pieniä koloja, n. miehen mitta kolorivien väliä. Kolot hakattiin n. metrin päähän toisistansa, alemmat jalkojen, ylemmät kulkian käsien varaksi. Kukin kolo on muutaman tuuman syvyinen.

Kiipeäminen näitä koloja myöden on vaarallista muulloinkin, mutta oli vielä enemmän nyt, kun sade oli vuoriseinän niin niljakkaaksi tehnyt. Yrittää täytyi kuitenkin, kun muuta neuvoa ollut. Riisuin jalastani ja olin olevinani rohkea kolosta koloon astuessani ja sormin yläkoloista kiinni pidellessäni; vuorotellen sai muuttaa jalkoja ja käsiä, ja koko ruumiin paino oli varpaitten ja sormien varassa. Lopultakin pääsin ylitse ja taas jatkui parin kolmenkymmenen senttimetrin levyinen polkumme.

Khanden Sing tuli sitten kaikki jalustimemme selässään, minun jälestäni samaa tietä. Pelossa ja jännityksessä katselin hänen kapuamistansa, kun hän vilusta väristen varvasteli sileätä seinää myöden; lopulta hänkin pääsi onnellisesti ylitse.

Nyt oli saatava selville mihin Kahi ja Dola olivat menneet, ja suureksi iloksemme löysimmekin vähän matkan päässä polulla heidän jälkensä. Polku nousi ja laski rotkojen reunoja myöden, paikoittain kävi se myös laakoja myöden, joita oli ladeltu vuoreen höllästi iskettyjen rautatappien päälle. Paikoin täytyi kiivetä kallion huipulle asti ja kontata rangoista ja oksista kyhättyä siltaa myöden kamottavan syvän rotkon yli. Tuon hullunkurisen sillan sivussa oli valkoinen villalanka, jonka arvattavasti joku Shokalainen oli siihen sitonut, että hänen kaukaisella maalla kuolleen sukulaisensa henki pääsisi tämän vaarallisen paikan yli entisessä kodissansa käymään.

Pitkin ja poikin kuljettuamme ja holjuisella maalla välistä polulta eksyttyämme, saavuimme vihdoinkin kylään, nimeltä Nabi. Tavarani oli tuotu tänne ennen sillan repimistä ja olivat nyt hyvässä korjussa, täällä oli myös Kahi ja Dola meitä vastassa ja olivat toimittaneet koko kyläkunnan minua herttaisesti vastaanottamaan. Minä vietiin ikäänkuin juhlasaatossa ja sijoitettiin, kömpelöitä rappuja myöden, tasaiselle savikatolle mattojen päälle lepäämään. Sen ääreen sitten kokoontui kansaa kaiken ikäistä tuoden parhaansa mukaan minulle syötävää ja juotavaa, siinä oli riisijauhoja, dhalia, balabia, maisia, maitoa, piimää, leivoksia, viiniä y.m., y.m.

Aterian aikana tarjottiin teetä, kaikenlaatuista ja muotoista: kiinalaista ja intialaista teetä, teetä keitettynä sokerin kanssa ja ilman, teetä maidon kanssa, teetä voin ja suolan kera, valkeata ja mustaa, makeata ja karvasta teetä, teetä niin paljon, että vaikka olenkin vahva teen ystävä, jo toivoin, ettei teelehtiä koskaan olisi poimittu ja pantu kuumaan veteen.

Tarkastin paraikaa muuanta naista, joka oli pahasti loukannut selkärankansa, kun t:ri Wilson saapui yhtyäksensä muutamaksi päiväksi minun Tiibetin matkueeseeni. Naista autettiin mikäli mahdollista ja minä olin t:rin tulosta ja seurasta sangen mielissäni.

Lähdimme kohta matkaan samaa tietä Nabin ja Kutin välillä, josta jo on ollut puhe. Lumisillat ja lumikentät olivat nyt aivan kadonneet.

Mitä tavattomia valokuvauskoneeni saattoi vaikuttaa, sen nyt sain Tietää. Tuli nimittäin eräs sievä tiibettiläinen nuori vaimo luokseni ja kovasti nyyhkyttäen selitti, että minä olen tappanut hänen lapsensa ja nyt aion tappaa hänen miehensä. Kun vähitellen sain tolkkua siitä mitä hän tarkoitti, muistin viime matkalla valokuvanneeni hänen pikkupoikansa tämän istuessa korkean taakan päällä, jota vaimo kantoi. Hän oli kantamuksinensa luisunut melkein samalla paikalla kuin minäkin; hän itse oli pysähtynyt samoin rantakiville, mutta poikansa oli vierinyt virtaan, suistunut jääsillan alle ja jäänyt sinne ainiaaksi.

"O, sahib", sanoi hän lopuksi, "ellet olisi katsonut meitä tuon mustan laatikkosi silmillä, ei poikani olisi hukkunut!"

"Sinä surmaat hänet! Hän tulee kanssasi Tiibettiin ja te kuolette sillä tiellä kaikin!"

Hän näytti erästä minun paraita miehiäni ja halukkainta seuralaistani, mutta en oivallisen vaimon kyyneleidenkään antanut luovuttaa tätä miestä joukostani. Lupasin parhaani mukaan pitää huolta hänen miehestänsä enkä valokuvata häntä.

T:ri Wilsonin kanssa viivyin Kutissa usean tunnin järjestellessämme miesten kantamuksia. Olin ostanut kaikkiastaan 476 kiloa (14 mundia) jauhoja, riisiä, punasokeria, punapippuria, voita, dhalia, miseria sekä suuren paljouden kaurajauhoja (satu) ynnä paistettua maisia. Sitä paitsi oli meillä muassa ruokavaroja säilytettyinä tinalaatikoissa Lontoosta.

Etteivät kantajat saisi mitään valittamisen aihetta, saivat he itse valita itselleen jalkineet, huovat y.m. ja koetin parhaani mukaan heitä tyydyttää varsinkin kantamusten jakamisessa, jotka sittenkin tahtoivat tulla liika raskaiksi. Tosiaan havaitsinkin, että vaikka poistettiin kaikki, mikä ei ollut välttämättömän tarpeellista, sittenkin tarvittiin vielä pari tukevaa miestä kantamaan mitä ei enään sopinut lisätä jo jaettujen osalle. Mutta vapaaehtoisia ei ollut yhtään saatavissa ja kaikki Shokalaiset, joita oli mahdollinen saada, kuuluivat jo minun joukkooni. Hankalaksi olisi myös käynyt enempi viivytteleminen, ja aioin juuri ruveta jaottelemaan kahta jäljelle jäänyttä kantamusta miesteni niskoille, kun kaikeksi onneksi pari eksynyttä paimenta saapui leiriini. Ne olivat tuuheatukkaiset, pieni hopeakoriste rinnassa ja korallinauha kaulassa, vaan muuten aivan alasti ja näyttivät nälkääntyneiltä. Minäpä otin heidät heti miehikseni, ja vaikka toinen olikin vielä verrattain nuori ja poikamainen, otin hänet kuitenkin kaikitenkin, varsinkin kun t:ri Wilson selitti hänen olevan sitkeän ja kestävän näköisen. Näin olin minä nyt 30 miehisen joukkoni kanssa valmis matkalle lähtemään.

KAHDESTOISTA LUKU.

Vanhoja linnanraunioita. — Iloinen mies ja joro mies. — Mansing.
— Rosvo. — Kirjavaa seuraa. — Räätäli tehdas. — Vaikea virta. —
Jolinkan-sola. — Hyvällä tuulella. — Tiibettiläisiä vieraita. —
Lumiraja. — Jääkylmiä virtoja. — Kivettynyt käsi.

Ennenkun lähdin Kutista, menin pienelle kummulle katsomaan vanhaa linnaa, joka oli lähellä kylää. Linna oli muuten aivan rauniona, paitsi neliskulmainen torni, asukkaitten kielellä Kutiker, mutta rakennusten suunnitelman saattoi vielä selvästi erottaa. Rakennuksesta ei tiedetty mitään muuta, kuin että se muinoin oli ollut jonkun kuninkaan lujasti linnoitettu palatsi. Tornin vieressä oli vähäinen rakennus, jota arveltiin linnansepän pajaksi, jossa kuninkaan väelle nuolia ja miekkoja valmistettiin. Torni on harmaata kiveä ja on juuresta kukin sivu lähes 2 ½ metriä. Rakennustavan ja akkunain muodosta päättäen lienee torni tiibettiläistä tekoa, sillä aivan samallaisia torneja on kaikkialla Tiibetissä. Akkunat, tai paremmin sanoen ikkunat, tornin kaikissa kerroksissa olivat neliömäisiä, kukin sivu 15 senttiin. Pajan akkunat sitä vastoin olivat paljoa suuremmat. Aukeammilla kohdilla oli ulkovarustuksia. Suuret läjät kiviä olivat arvatenkin linnan ampumavarastoa.

Leiriin palattuani oli kaikki valmista lähtöön, paitsi että jonkun aikaa sain jankata muutamien miesteni kanssa, jotka jo alussa olivat epätietoisia lähtisivätkö liikkeelle, vai palaisivatko pois. Iltapäivällä lopultakin lähdettiin. Lähtökylämme, Kuti, on korkeimmalla kohtaa Bias-maakunnassa, 3,835 metrin korkeudessa.

Polku oli verrattain lumetonta ja jäätöntä, paitsi muutamilla rinteillä oli vielä lumikenttiä. Eräällä sellaisella tapahtui ensimmäinen vastahakomme. Muuan miehemme, joka kuljetti suurta voiruukkua, nyrjähtyi liukkaalla lumella. Hän ei tosin itse liukunut liian alas, mutta raskas ruukkumme vieri virtaan ja jäi sinne. Leiriydyimme 3,875 m. korkeudessa.

Myöhään illalla, kun miehet kokoilivat polttoaineita leimuavaan rovioomme, saapui kaksi viimeksi värvättyä miestä, joiden oli määrä myöhemmin lähteä Kutista kantamuksineen. Toinen heistä oli surullinen ja jörö, toinen toimekas ja puhelias. Sanoivat kumpikin kuuluvansa raiputtien säätyyn (kastiin).

"Niinkuin näette", sanoi iloinen mies, "olen minä pikkuinen mutta pippuria. Minä en pelkää mitään. Kun tulemme Tiibettiin, käyn minä etunenässä terävä keppi kourassa ja karkoitan kaikki Tiibettiläiset. Heitä en pelkää pikkuistakaan. Tappelen vaikka koko maailman kanssa." Tuntien tuollaisten lorujen arvon, lähetin miehen hakemaan poltinaineita ja niin loppui hänen hammastarhansa tärinä. Jörö kumppani veti sen sijaan enemmän huomiota puoleensa. Hän puhui harvoin, ja kun hän joskus sanan virkkoi, ei se juuri ollut mieluista. Hän oli vain haaveissaan ja siitä tilasta oli hänen nähtävästi vaikea irtautua. Miehen ulkomuotokin osoitti tuskallista kärsimystä. Hän saattoi seisoa kauvan aikaa hiljaa ja liikkumatta kohdallaan ja tuijottaa yhteen ja samaan paikkaan. Kasvonsa olivat hienot ja säännölliset, mutta ihossa oli tuo kamalan kiiltävä vaalea väri, joka on niin omituinen pitaalitautisilla.

Tämän kamalan taudin ensimmäiset oireet ilmestyvät sormissa. Minäkin sentähden pidin varani saadakseni tarkastaa hänen käsiänsä, joiden päällä hän istui pitääksensä ne lämpiminä. Käskin miehen tulemaan likemmäksi valkeata. Hän tulikin ja ojensi kätensä tulta kohden. Surullisen totta oli aavistukseni! Hänen kutistuneet sormensa ja ihohaavat jäsenissä olivat pettämättömiä pitaalin merkkiä. Samallaisessa surkuteltavasta tilassa havaitsin hänen jalkansakin olevan.

Tuli oli jo sammumaisillaan, kun muuan suuri ja vahva Tiibettiläinen tuli tuoden aika puunkonkan valkeeseen. Mikä ero tämän urheilian ja tuon riutuneen pitaalisen välillä! Hänkin kuului minun joukkooni, niin kummallisia kuin hänen edelliset vaiheensa olivatkin olleet. Hän oli ollut aikoinaan kuuluisa rosvo Lassan seutuvilla. Kerrottiin, että hän oli ottanut monta ihmistä hengiltä, ja kun hän oli huomannut oman nahkansa olevan vaarassa, oli hän asettunut Englannin puolelle rajaa, ottanut vaimon toisensa perästä, rääkännyt ja ajanut pois luotansa. Erään sellaisen perheriidan perästä oli hän tarjoutunut minun palvelukseeni. Kun hän oli niin tavattoman voimallinen, että hän jaksoi kantaa mitä raskaimpia taakkoja, oli se ainoa syy miksi minä hänet mukaani otin. Leirissämme sanottiin häntä nimellä Daku (rosvo).

Silmäillessäni joukkoani, jonka kanssa tuskin olin vielä tutustunut, oli hupaista nähdä tätä kirjavaa seuraani. Siinä oli takkutukkaisia Humlia ja Jumlia, hiukset palmikolla tai nutturalla niinkuin Korealaisten; siinä oli Tiibettiläisiä, Shokalaisia, Rongbalaisia, Nepalilaisia, Totolalaisia, Raiputtia, Joharin mies, bramiini ja kaksi kristittyä alkuasukasta. Ja sitten t:ri Wilson! Mitä vastakohtia ja mikä kielten ja puheen-parren sekoitus!

Oli erittäin hupaisaa katsella miten ylpeästi kukin sääty tässä alkuasukasjoukossa katseli toistaan. Jokainen sääty aterioitsi erikseen ja lepopaikoissa paloi siellä täällä kallionkoloissa tahi muussa suojatussa paikassa yhtä monta tulta kuin oli säätyä. Omasta puolestani olin siitä mielissäni, sillä tämä erikoishenki oli minulla takeena siitä, etteivät he koskaan yhdistyisi salaliittoon minua vastaan.

Mansing-raukka hytisi vilusta. Hän ei ollut Kutissa voinut ostaa itselleen huopapeitettä eikä kenkiä, vaan oli sen sijaan käyttänyt rahansa tupakkiin. T:ri Wilson ja minä säälimme häntä. Meillä oli vielä koko ilta aikaa käytettävänämme ja niin minä otin esille Kutissa ostamani kangaskappaleen, sakset, neuloja ja lankaa ja aloimme valmistamaan vaatekertaa tuolle poloiselle. Tohtori leikkasi ja minä neuloin. Tosin en tahdo väittää, ettei ammattiräätäli olisi tehnyt ne paremmin, mutta olipa tulos meidänkin yhteistyöstämme jotenkin hyvä. Jos ei nuo uudet vaatteet niin erinomaisen hyvin sopineetkaan, olivat ne kuitenkin lämpymät ja sepä olikin pääasia. Yksi puutteellisuus niissä kumminkin oli: takkia ei saatu kiinni, kun ei meillä ollut nappeja eikä hakoja. Ei siis ollut muutu keinoa kun neuloa takki kiinni miehen päälle. Näin ollen ei hän voinut riisua yltään, joka epäilemättä oli haitallista, mutta sen sijaan oli takki siten lämpimämpi ja Mansing oli siihen täysin tyytyväinen.

Seuraavana aamuna lähdimme. Molemmin puolin kohosi korkeita vuoria ja me seurasimme Kutia, joka täällä juoksee lännestä itään. 4,135 m. korkeudessa kuljimme Bitroguare-joen yli. Kutin toisella puolen kohosi korkeita pystysuoria kallioita. Nämät olivat vaaleanpunaista vuorilajia, jossa oli sinisiä, vaakasuoria kerroksia ja näitten takaa yleni rivi sangen teräviä huippuja.

Kaikkialla saattoi huomata jään vaikutusta kalliopintaan. Alempana tapasimme suuret alat kiviä ja kallionlohkareita, joita jää oli kuljettanut korkeammilta vuorenrinteiltä ja muutamin paikoin myös santaharjujakin. Meidän vasemmalla puolellamme kohosi jättiläissuuruinen kivimuuri, joka oli ihan luonnollisen linnoituksen näköinen. Jatkoimme matkaamme 320° suuntaan ja 4,130 4,250 m. ylängöillä, kahlasimme Kutin kolmen sivuhaaran yli ja jouduimme vuolaalle ja syvälle virralle, jonka yli suurella vaivalla pääsimme. Oli päivällisaika, ja virta, joka yhä sai lisävettä auringonhelteessä sulavasta lumesta, paisui joka silmänräpäyksessä. Kaksi kantajistamme, jotka ensin lähetin ylitse, pääsivät keskelle virtaa, jossa vesi ulottui leukaan asti. Heidän jalkansa luiskahtivat ja he olivat joutua virran valtaan. Meidän onnistui pelastaa heidät, mutta päänsä päällä kantamat tavarat kastuivat paikoin likomärjiksi.

Muut miehet peljästyivät, kun tuli heidän vuoronsa mennä ylitse. Virta oli niin paisunut, että ainoastaan uimalla saattoi päästä sen yli, mutta tämä ei käynyt päinsä, kun oli taakka pään päällä kannettavana. Meidän täytyi sen sijaan seurata virtaa puolen penikulmaa ylöspäin, kunnes onneksemme tapasimme jääsillan, joka tosin oli vaarallinen, mutta kuljettavassa kunnossa. Tätä myöden nyt sekä ihmiset että tavarat onnellisesti pääsivät yli. Jatkoimme entiseen suuntaan pitkin Kuti-jokea yhä kulkien korkeitten, rikkinäisten vuorten välissä sekä aaltoilevan tasangon yli. Vaikka me nyt olimme verrattain korkealla ylängöllä, ympäröi meitä kuitenkin punaiset, sinipunervat, valkoiset ja keltaiset kukat, jotka antoivat maisemalle alati vaihtelevan väriloisteen.

Pienen, 4,374 m. korkean solan kohdalla jakautui polku kahtaalle: toinen vei Jolinkan yli Darmaan, 360° suuntaan, toinen Lebung-solan yli Dholi-virralle, muutama kilom. Khumlingin eteläpuolella. Tämä on tosiaan vaan kuttujen polku sekä erinomaisen vaikea ja väsyttävä kaikkina muina vuoden aikoina paitsi Elokuussa, jolloin on vaan vähän lunta.

Nyt oli kuljettava yli Jolinka-joen, joka alkaa Lebungeli Jolinka-solan itäpuoliselta jääkentältä. Jättiläismäinen Daku, joka aina oli valmis auttamaan, nosti minut köykäisesti kuin höyhenen selkäänsä ja kantoi minut ynnä tavarataakkansa yhtaikaa joen yli, niin ettei jääkylmä vesi ulottunut korkeammalle kuin vyötäröihin asti, mutta itse hän oli leukaan asti vedessä. Kuti tekee nyt mutkan 3300 suuntaan. Käyden pieniä alastomia kukkuloita ylös ja alas sekä pitkin korkeitten vuorten juurella, nousimme 4,450 m. korkeuteen. Täällä oli vasemmalla puolella pieni, soma järvi, noin 150 m. pitkä ja 120 m. leveä.

Tämä järvi, johon läheiset korkeat lumihuiput kuvastuvat ikäänkuin hopeaiseen peiliin, laskee vetensä lyhyen, melkein pystysuoraan syöksyvän virran kautta Kutiin. Sivuutettuamme tämän järven, jouduimme heti toiselle pienelle vedelle, jonka lähellä näimme kolmetoista kiviröykkiötä eli kivipylvästä, niitten Tiibettiläisten tai Shokalaisten rakentamia, jotka kesäisin kulkevat tätä solaa. Samallaisen röykkiön huomasimme myös eräällä korkealla kalliolla, joka kohosi isommasta järvestä.

Vaikka päivä oli laskemassa vuorten taakse lännessä, jatkoimme kuitenkin matkaamme ehtiäksemme niin kauvas kuin suinkin ikuista lunta kohti. Kuljimme yhtä mittaa aaltoilevaa maata, eikä matkamme suinkaan olisi ollut vaikea eikä raskas, jos ei meidän olisi täytynyt kahlata tiellämme sattuvien jääkylmien ja vuolaitten virtojen yli. Olimme tuskin ehtineet kahlaamisen jälestä lämmetä, kun meidän jo taas oli astuminen seuraavaan järveen, niin että me lopuksi kävimme ihan kylmänkankeiksi. Kantajat olivat pitkään päivämatkaan niin tyytymättömät, että olivat ryhtyä kapinaan, kun en sallinut heidän pysähtyä erääseen paikkaan, josta he keskenään olivat suostuneet, vaan käskin heidän mennä etiäpäin.

Joitakuita kilometriä tästä paikasta aukeni eteemme suuri tasanko, kivi- ja sorapintainen, joka nähtävästi oli vanhaa järvenpohjaa ja yli 4,500 m. korkeudessa. Tuo tavaton kivi ja sorapaljous oli arvattavasti kulkenut jäätikkö virran muassa ja kohottanut laakson pohjaa, siksi että vesi sieltä oli virrannut Kuti-jokeen. Virta oli siitä muodostanut 12 haaraisen suistamon, jotka lopulta yhtyivät yhdeksi laskiessaan Kutiin. Me menimme leveimmän haaran ylitse, sillä arvasimme sen olevan matalimman. Kerran kuitenkin sain vielä riisua ja astua jääkylmään veteen, joka tuli suoraan jääkentiltä; lämpömittari osoitti vähäsen yli 0:n. Päivä oli laskenut ja tuuli oli tuima. Alinomaisesta astumisesta kylmässä vedessä olivat jalkani niin kontassa, että töin tuskin saatoin seisoa. Yhtämittainen käyminen terävillä kivillä veden alla teki kovasti kipeätä jalkoihin ja koko ruumiiseen. Mutta hetken päästä jalat kangistuivat, niin että vaikka jalan alusta ja varpaat joka askeleella veristyivät, en kuitenkaan tuntenut varsinaista tuskaa ennenkuin olin kulkenut kuuden jokihaaran poikki. Sitten en enään pysynyt pystyssä ja päästyäni töin tuskin pois vedestä, hieroin armottomasti jalkojani, kunnes ne vähitellen ja kovasti kirvelien taas rupesivat antamaan elonmerkkiä.

On kummallista kuinka pienikin hullunkurisuus tuollaisessa tilaisuudessa saattaisi tuottaa kevennystä ja lievitystä. Jos joku itse olematta muassa olisi katsellut meidän kamalaa retkeämme tässä tavattomassa suistamossa, olisi hän saanut nähdä paljonkin hullunkurista. Meidän kaikkien kasvot olivat varmaan niin muikeat, että se tosiaan olisi naurattanut. Jalkineet selässä me kipusimme, kapusimme ja mulikoimme vihertävässä vedessä. Silloin tällöin käpertyi joku jalat palelluksissa ja itse avutonna jollekin keitaalle, kunnes kaikki olimme kokonaan kykenemättömiä. Ja nyt olimme vasta suistamon puolitiessä.

Mutta surkeasta tilastamme ja jalkojemme haavoista huolimatta muuttuivat mieheni yhtäkkiä ystävällisiksi ja iloisiksi, vaikka äsken olivat niin pahalla päällä, kun minä heidän toivomuksiansa vastustin. Aloin nim. laskea leikkiä meidän pulmallisesta tilastamme, jossa he ja minä olimme ihan yhtäläisessä pälkähässä. Hirveästi hierottuamme onnistui meidän lopulta kutakuinkin saada veri liikkeelle jähmettyneissä jäsenissämme ja niin ryhdyimme rientämään kuuden seuraavan suistamohaaran poikki. Toista tuntia tallattuamme vetistä polkua, saimme vihdoinkin vetää kengät jalkaamme ja mieluinen tunne siitä, että olimme vaikeuksia voittaneet, valtasi meidät. En koskaan unhota kuinka sanomattoman suloiselta tuntui jääkylmien jalkakylpyjen perästä saada vetää kuivat sukat sääriinsä.

Leiriydyimme pieneen tuulensuojaiseen laaksoon ison tasangon luoteispuolella. Korkeus noin 4,581 m. Lämpömittari alin 24°, ylin 51°.

— — Suurimpia hankaluuksia näin korkeilla paikoilla matkustaessa on polttopuiden puute. Ei puuta, ei pensasta ollut missään liki leiriämme. Kaikkialla on vaan autiota ja tyhjää. Miehet riensivät eri haaroille hakemaan poltinaineita ja he toivat tullessaan kuivanutta jaakin-, ponin- ja lampaanlantaa poltinaineeksi. Ei ollut mikään helppo asia saada tämä syttymään. Kulutimme toisen tulitikkulaatikon toisensa perästä ja saimme puhaltaa minkä keuhkoista lähti, ennenkuin saimme pienen tuumankorkuisen liekin nousemaan. Tällä tuli tuiteruisella me sitten koetimme keittää ruokaamme ja vettä, mikä toimi oli sangen kärsivällisyyttä koettelevaa tämmöisessä korkeudessa. Ruoka ei ollutkaan tänä iltana niin hyvää kuin tavallisesti, eikä kokille kunniaksi, sillä se oli melkein puoleksi raakaa.

Yö oli tavattoman kylmä ja satoi runsaasti lunta. Aamulla noustessamme oli noin 60 sent. vahvuiselta lunta, ja se kimalteli niin, että silmiä häikäisi. Nimiä huudettaessa kaipasimme Mansingia. Emme nähneet häntä leirissä illalla ja miestä, jonka olin lähettänyt etsimään häntä, ei kuulunut. Pelkäsin tuon sairasraukan jääneen noihin vaarallisiin virtoihin ja olin sitäpaitsi levoton kalliista tavaroistamme, joita hän kantoi. Hänellä oli mm. paitsi jauhoja, pippuria ja suolaa, myös koko joukko voita. Jos ne olisivatkin säilyneet, oli hän varmaankin suojan ja tulen puutteessa itse kauheasti kärsinyt vilua. Hakiamies, Bijesing, oli ottanut huopapeittoja mukaansa siltä varalta, etteivät ehtisi takaisin leiriin ennen yötä.

Päivä oli jo aikoja sitte noussut, kun kaukoputkellani näin molempien miesten tulevan leiriä kohti. Noin tuntia sen jälestä he saapuivat. Mansing oli tavattu muutama kilom. täältä sikeässä unessa, vieressänsä tyhjä voiastia, jonka sisällyksen hän oli poskeensa pistänyt. Tämä keksintö herätti suurta suuttumusta leirissä. Alkuasukkaat pitävät yleensä rasvasta ja varsinkin voista lämmittävänä ravintoaineena, kulkiessaan korkeista solista. Mansingin raivostuneet kumppanit alkoivatkin käyttää nyrkkivaltaa häntä kohtaan ja ainoastaan suurella vaivalla sain hänet pelastetuksi heidän kynsistään. Estääkseni Mansingin uudistamasta tätä temppua, ei hän tästälähin saanut ruokatavaroita kantaakseen, vaan sen sijaan raskaan taakan valokuvauskapineita, jotka varmaankaan eivät veisi häntä kiusaukseen.

Ennen lähtöä otin tavallisen kylmän kylpyni virrassa ja hieroin sitten ruumistani lumella. Tämä oli hyvin vahvistavaa ja virkistävää; vaikka minulla oli ohuet vaatteet, tunsin vähän päästä suloisen lämmön leviävän kauttaaltansa koko olentooni.

Seuraavana aamuna ennen lähtöämme lähestyi muutamia Tiibettiläisiä suuren lammaslauman kanssa, ehkä noin 600 lammasta. Kun minun tiibettiläinen telttani oli vielä pystyssä, olivat he arvelleet kohtaavansa maamiehiänsä ja tulivat sentähden meitä kohti. He hämmästyivät senvuoksi suuresti nähdessään t:ri Wilsonin ja minun. He ottivat sentähden kiireesti päästänsä nahkalakkinsa, laskivat ne maahan ja nykäyttivät koko ruumistansa, kumartaen meille niin nopealla liikkeellä kuin jos jokin jänne olisi yhtäkkiä pannut heidän päänsä ja säärensä nuken tavoin liikkeeseen. He pistivät koko kielensä ulos suustansa ja pitivät ne siten siksi kun minä käskin heidän vetämään kielen suuhunsa, sillä halusin heitä vähän kysellä. Tämä äkkinäinen kohtaamisemme oli säikäyttänyt heidät niin, että he vapisivat kuin haavanlehdet. Ilmoitettuaan minulle mitä itsekin tiesivät, ostin heiltä muutamia lihavia lampaita. Makson saatuansa pistivät taas kielet pitkälle suusta ulos, sanoivat "salaam'insa" ja menivät tiehensä.

Miehillä oli nyt täysi työ pidellessään äsken ostetuita lampaita lippaamasta entisten kumppaniensa perässä karkuun. Alkumatkassa oli näistä paljon vaivaa ja niitä täytyi ison matkaa melkein laahata perässänsä. Kahi oli saanut osaksensa vahvan ja äksyn jaaran, joka oli luvattu miehille päivälliseksi, jos tänäpänä taivaltaisivat vähän pitemmälle, mutta hänen ei käynyt paremmin kuin että tämä vanki vapautti itsensä Kaliin köydestä ja laukkasi päinvastaiseen suuntaan.

Mutta, niinkuin tietty, juoksu näin korkeilla harjuilla on inhimilliselle olennolle sangen vaivalloista, sillä kovin ohut ilma tahtoo tukehduttaa. Kahi tointui pian hämmennyksistään ja lähti karkuria takaa ajamaan. Kumppaniensa kehotushuudoista yltyneenä hän kilpajuoksussa saavuttikin pakolaisen ja tarttui sen häntään kiinni, joka temppu on kyllä helposti sanottu, mutta ei niinkään helposti tehty, sillä tiibettiläiset lampaat ovat hyvin typpöhäntäisiä. Kahi kaatui uupuneena, mutta piti sittenkin kaksin käsin kiinni pässin saparosta, kunnes kumppanit huolestuneina päivällisestään, ehtivät avuksi, heittivät nuoran ukulin sarviin ja niin laahasivat sen leiriin. Tämä oli yksi niitä pikku harmillisuuksia, joita saimme kestää melkein kaiken matkaa. Niin jokapäiväisiltä kuin tämmöiset tuntunevatkin, olivat ne kuitenkin meille matkalla kiusallisia.

Pikkumäkistä rinnettä myöden nousimme hitaasti noin 4,500 m. korkuiseen solaan, kuljimme sen jälkeen suuren tasangon poikki länttä kohden, seuraten Kutia ja sen korkeita lumivuoria. Lumiraja oli nyt 4,750 m. korkeudessa. Tämän rajaviivan alapuolella sulaa lumi joka päivä, paitsi muutamissa harvoissa varjopaikoissa. Punaisia ja valkoisia kukkia oli siellä täällä, vaikkei enää niin paljon kuin alempana, näin myös monta paria pieniä mustia ja valkoisia perhosia päämme päällä liitelevän. (Samallaisia perhosia oli vielä korkeammillakin paikoilla Tiibetissä.)

Hetken päästä saimme kahlata taas jääkylmän virran poikki, kuljimme sitten parin pienen järven rantaa pitkin ja kahlasimme vieläkin kolmen niin syvän vuorivirran ylitse, että vesi ulottui rintaan asti. Sen jälkeen samoelimme niin hyvin kuin kykenimme suuren kentän poikki, joka oli täynnä kiviä ja kallionkappaleita, ne lienevät olleet raudansekaisia, sillä kompassini näyttivät näillä paikoilla aina väärin.

Muuan ympyriäinen paasikivi toisen päällä ilmoitettiin ihmeeksi. Vanha taru muka kertoo, että vuosisatoja sitten joku Shokalainen tätä tietä kulkiessaan oli levännyt tuon kiven vieressä ja leiponut siinä syötävää itselleen, kun hän ihmeeksensä huomasi, että taikina nousi liian tavattomasti, leivos levisi aivan äärettömästi ja muuttui sen jälkeen kivikovaksi kalliopaadeksi. Usean askeleen päässä tästä kivestä oli toinen ihme: suuren suuri kivettynyt ihmiskäsi, arvattavasti yllämainitun leipurin käsi, hän kun näet leivottuaan oli laskenut kätensä kivelle, jossa käsi oli sitten kivettynyt ja kymmenkertaiseksi kasvanut. Mielenvoimaani jännittämällä saatoin minäkin lopulta kuvitella tuota kiveä ihmiskäden muotoiseksi, vaikken sitä tavallisella havainnoilla siksi saanut.

Kilometrittäin oli nyt kivikenttää käytävänämme, sitten kahdeksanhaarainen virran suistamo, teräväkivinen vanha järven pohja ja vihdoin suureksi iloksemme tasainen ruohotanner, äärettömäksi virkistykseksi rääkätyille jaloillemme.

Täällä virtasi Kuti suuren kuivuneen suvannon halki, joka sekin, samoinkuin edellisen yön leiripaikkamme, näytti olevan vanhaa järven pohjaa, pystysuorat, korkeat valinnaiset kalliot vasemmalla puolellaan. Etäämmällä, luodetta kohden, oli tämä alho leveämpi ja Kuti kääntyi sitä suuntaa tehden ison mutkan, kunnes idästä tuleva Mangshan-joki siihen yhtyi. Kahlatessamme näiden molempien virtojen monien lanojen poikki, saimme uudelleen kokea kaikki eilisen päivän vaikeudet vielä enennetyssä määrässä. Vesi tuntui kylmemmältä kuin ennen ja jalkamme olivat sangen surkeassa tilassa, kun aina täytyi käydämme avojaloin. Päätä kivistäen ja jäsenet jähmetyksissä pyrimme eteen päin vuoroin vedessä ja maalla, alinomaa sotkien teräviä kiviä kylmässä vedessä. Palata oli mahdoton, ja tätä viheliäisyyttä täytyi kestää päivämatkamme päähän asti. Viimeinkin pääsimme sopivalle leiripaikalle korkean vuoriharjun pohjoisella juurella Mangshan pohjoisella rannalla. Vastapäätämme oli nyt vielä viimeinen esteemme: Himalaijan mahtava vuoriselänne. Sittenkun siitä olisimme päässeet, olisimme tuolla korkealla Tiibetin tasangolla, jota niin sattuvasti on sanottu "Maailman katoksi".

KOLMASTOISTA LUKU.

Vakoojan palaus. — Tiedustelu. — Mangshan-jäätikkö. — Tohtorin kärsimiset. — Kahi kykenemätön. — Kamala näky. — Pyörrytys. — Pahimmasta pulasta päästy. — Alaspäin astunta.

Kutista olin lähettänyt väkevän ja vahvan, Nattu-nimisen, shokalaismiehen tiedustelemaan, pääsisikö Himalaijan ylitse Mangshan-solasta. Siinä tapauksessa saataisiin tunkeutua ruoviston lävitse monta päivämatkaa Tiibettiin, ilman että meitä huomattaisiin. Jong Pen Taklakotista oli, niin kerrottiin, asettanut vartiaväkeä Lippu-solaan estämään meitä menemästä sitä tietä, mutta täten me tuon paikan kiertäisimme ja ehtisimme pitkälle Tiibettiin, ennenkuin hän tietäisikään, missä me olimme.

Nattu tuli leiriin lähes samaan aikaan kuin mekin ja hänellä oli paljon surullista kerrottavana. Hän oli mennyt puolitiehen Himalaijan rinnettä ylös. Lunta oli paljon ja hän oli löytänyt suuria ja leveitä railoja jäässä. Lumenvyörymä oli ollut vähällä haudata hänet allensa. Sitä oli hän pitänyt pahana enteenä ja oli sen vuoksi kääntynyt kesken aikaansa takaisin käymättä huipulla. Hän oli pelästyneen ja nääntyväisen näköinen ja julisti aivan mahdottomaksi pääsyn sitä tietä myöden. Hänen pöyristyttävät kertomuksensa olivat onnettomuudeksemme vaikuttaneet masentavaisesti miehiini. Pakkanen, raskaat taakat kannettavina tämmöisessä korkeudessa mitä vaikeakulkuisimmilla teillä ja nuo kamalat virrat ylimentävä — kaikki nämä yhteensä vaikuttivat, että kantajani kävivät sangen alakuloisiksi ajatellessaan uusia vastaisia vaivoja. Vielä vaikeammalta tuntui heistä olo, kun sanoin, etten usko Nattua ja että menen itse omin silmin näkemään.

Tämä oli vähää ennen auringon laskua kello ½ 5 aikaan i.p. Oli kuutamoaika. Olin tänään astunut toista penikulmaa, joka näin suuressa korkeudessa on verrattain pitkä matka. Jalan aluset olivat tosin arat ja haavoissa, mutta en muuten ollut väsyksissä. Leirimme oli 4,794,50 metrin korkeudessa, joka on joksikin ylhäinen paikka, kun muistaa, että Euroopan korkein kukkula on 4,683 metriä. T:ri Wilson sanoi vakaan aikomuksensa olevan tulla mukaan, samaa sanoivat Kalu Ram ja eräs rongba-mies; vielä saatiin Bijesing liittymään seuraamme, ja niin oli pieni tarkastusjoukkomme täysilukuinen. Khanden Sing, ainoa seuralaiseni, johon todella saatoin luottaa, jätettiin leiriin päälliköksi minun poissa ollessani, ja hän sai ankaran käskyn viipymättä rangaista jokaista, joka yritti kääntyä takaisin.

Heti kun olimme saapuneet leiripaikalle lähdimme matkalle seuraten Mangshanin uomaa ylöspäin. Joki on tässä kohden korkean kallioseinän välissä likistyksissä; eteläinen kallioseinä kulkee 100°, pohjoinen 130° kompassisuuntaan ja ne yhtyvät Mangshan-jäätiköllä moniaita kilometriä itäkaakkoiseen suuntaan leiristämme. Polkua ei ollut ja matkamme oli erittäin hankala ja vaivalloinen suuria ja liukkaita kiviä myöten, jossa jalat alinomaa nyrjähtyivät ja haavoittuivat.

Seuralapsiini ei näyttänyt olevan paljon luottamista ja he saattoivat minä päivänä hyvänsä tehdä kapinan. Olin sentähden tarkoin varonut jättämästä leiriin sitä hopiarupien paljoutta (800), jotka aina kannoin päälläni, takkiini neulottuina. Minulla oli sitä paitsi kannettavana pyssyni, kaksi kompassia (särmikäs ja loistava), kaukoputki, kaksi aneroidia, kronometri, taskukello sekä neljättäkymmentä patroonaa. Nämät kaikki painoivat aikalailla ja taaskin toteutui vanha sananlasku: "naula on kun ottaa, leiviskä kun laskee". Mutta kaikkeen tottuu. Muutamien päivien perästä ei minulla tästä taakasta ollut sanottavan paljon haittaa huikeissani. Ja näissä tamineissa kävin aina ollakseni valmis, jos mieheni kapinoitsisivat tai jättäisivät minut.

Me menimme ylös ja alas kumpuja myöten, astuskellen niissä lukemattomissa uomissa, joita lumi ja jää vuosisatojen vieriessä oli uurtanut kiviryhmien väliin. Siinä missä molemmat rantaharjut yhtyivät, aukeni eteemme Mangshan-jäätikön mahtavat, vihertävät penkereet, lumikenttien ympäröiminä, jotka valkeina vöinä kiertelivät vuorten kamaralle. Huiput olivat pilvien peitossa. Kirkkaassa alppijäässä näkyi pystysuoria pintoja varsinkin jäätikön alaosassa, jossa se laajalta oli ikäänkuin suurimoinen.

Kun jäätiköllä oli paksulta äsken satanutta lunta ja kun ei minullakaan liikaa aikaa ollut, en ehtinyt tutkia jäätikön liikkeitä myöhempinä aikoina. Päättäen kulkemistamme kiviseuduista ja moreenimaisista kummuista, joita jäätikön äärillä oli yhä useampia, näyttää jäätikkö vetäytyneen melkoisen paljon taaksepäin. Kalliot ja kivet olivat liukkaat ja kiiltävät kuin puleeratut, varmaankin jään hankauksista, ja somerikko täynnä lukemattomia lanoja, nekin epäilemättä liikkuvaisen jään jättiläispainon työtä ja lumipurojen koverrusta kesäkuukausina. Pohjoisen rantaharjun äyräissä ei näkynyt jään vaikutuksen jälkiä, eteläharjussa ne sitävastoin olivat hyvinkin selvät. Arvattavasti olivat myös ne suuret järvien pohjat, joiden halki matkallamme Kutista olimme kulkeneet, ainoastaan säiliöitä, joita tulvakerrokset olivat muodostaneet muinaisista moreeniharjuista.

Mangshan-virta alkaa jäätiköltä (5,280 metr.), se jäi meistä oikealle, kun me käännyimme pohjoista päin ja aloimme nousta solaa kohden. Silmäily vuorenrinteelle edessämme olisi nähtävästi ollut kyllin pätevä pidättämään meitä menemästä ylöspäin, jos olisi ollut vara valita. Lumikin oli niin löyhää, että tuon tuostakin vajosimme aina vyötäisiin asti. Paikoittain oli paljastakin vuorta näkyvissä, mutta se oli rapamaista kiveä hajoomistilassa, eikä siinä ollut kulku sen parempaa. Väsymys tahtoi väkisinkin voittaa meidät. Astuttuamme viisi kuusi askelta irtonaisessa somerikossa, liu’uimme useasti takaisin lähtöpisteeseemme saakka vieriävää kiviromua seuralaisinamme.

5,640 metrin korkeudessa saimme astua pitkän matkan höllässä lumessa, jonka alla oli syvärailoinen ja halkioinen jääkenttä. Tässä täytyi liikkua sangen varovasti, kun lisäksi valonamme oli vain kuu. Ylempänä kuitenkin jään raot loppuivat. Mutta nyt rupesi tuntumaan kummallinen raukeus, jota en koskaan ennen ollut tuntenut. Auringon laskussa laski lämpömittari muutamissa minuuteissa 40°, ja tämä äkkinäinen ilmanvaihdos näytti koskevan meihin kaikkiin. Jatkoimme kuitenkin matkaa muut paitsi Bijesing, jonka kimppuun vuoritauti niin tuimasti ja yhtäkkiä hyökkäsi, että hän ei jaksanut kävellä enempää. T:rikin, tukeva ja vahva mies, oli hyvin ramaantunut. Hän sanoi säärensä olevan raskaat kuin lyijypalat ja ne tuntuivat hänestä painavan toista tonnia kumpikin.

Koko tahdon voima tarvittiin säärien liikkeellä pitämiseen. Vaikka hän oli varsin näännyksissä ja kukoi henkeänsä, ei hän antanut perää, vaan hampaat yhdessä hykersi yhä ylemmäksi. Päästyämme 6,088 metrin korkeuteen, sai hän semmoisen huimauksen ja voimattomuuden kohtauksen, ettei jaksanut enää edemmäksi astua.

Kahi, rongba-mies ja minä menimme etiäpäin, mutta mekin jo voimme pahoin. Kahi valitti päätänsä pakottavan ohimoilta ja korvansa kohisevan. Hänkin oli kovin hengästyksissä, käveli horjuen ja näytti kaatuvan millä hetkellä hyvänsä. 6,237 metrin korkeudessa hän kaatuikin pitkin pituuttansa hangelle, nukkui heti, hengitti raskaasti ja hoornasi kuin mörkö. Hieroin hänen jääkylmiä käsiään ja jalkojansa. Enemmän kuitenkin olin huolissaan hänen sydämmensä säännöttömästä tykyttämisestä. Minä kiedoin hänet huopaani ja sadetakkiini parhaani mukaan ja huusin tohtorille, että aioin mennä niin korkealle kuin vaan pääsisin, ilmoitin hänelle myös Kaliin tilan ja että meitä nyt oli vielä kaksi huipulle kiipeejää.

Sakea sumu kätki meidät nyt vaippaansa ja se vaan lisäsi vastuksiamme. Nousu kävi yhä vaivalloisemmaksi. Keuhkot tuntuivat aivan kuin kutistuvan kokoon. Suonet tykyttivät ja sydän löi kovasti ikäänkuin paukahtaisi se pois ruumiista. Meitä väsytti ja nukutti hirveästi, mutta siinä tilassa pääsimme lopulta sittenkin huipulle. Suurta tyydytystä kyllä tuotti se, että olimme tunkeutuneet niin tavattoman korkealle, mutta aikaa olin jo selvillä siitä, etten minä miehineni tältä kohtaa kuinkaan pääsisi ylitse Tiibetin puolelle. Kun sumu oli haihtunut, saimme myös nähdä, että lunta oli Himalaija-harjun pohjoispuolella vielä enemmän kuin eteläpuolella. Vaikka olin väsymyksestä nääntymäisilläni, koin kuitenkin merkitä havaintoni. Korkeus oli 6,534 metriä, kello 11 a.p., kova ja pureva koillistuuli. Lämpömittari oli unohtunut Kaliin taskuun, joten en tiedä astemäärää, mutta kovin oli kylmä. Tähdet tuikkivat erinomaisen loistavasti ja kuu valaisi kirkkaasti ympäristöäni, joka oli äärettömän autio, mutta silti sanomattoman viehättävä. Jalkaini alla etelässä näkyi lumisia vuoriryhmiä, lounaassa ja luoteessa kohosi vielä korkeampia huippuja kuin se missä minä seisoin. Pohjoisessa levisi silmien eteen tuo rajaton, yksitoikkoinen Tiibetin vuorimaa, ikäänkuin aaltoilevia harjanteita sikin sokin, ja niiden takana siinsi kaukana korkea vuorijono lumihuippuineen. Lunta ei ollut likittyvillä juuri muualla kuin sen harjanteen pohjoispuolella, jossa minä olin, sekä yli ympäri korkeimmilla kukkuloilla.

Olin tuskin ehtinyt tarkastaa tätä suuremmoista näköalaa jokapuolelta ja ihmetellä täällä uinuvan luonnon suuruutta, kun sumu samassa peitti taas koko seudun ja hirvittävän suuri haamu näytti siitä lähtevän liikkeelle. Se oli erään valopiirin keskellä — pitkä, tumma olemus tavattomassa sumuvaipassa. Näkemys oli huumaava, ja kului moniaita silmänräpäyksiä, ennenkuin pääsin selville, että tuo pörö oli minun oman olentoni varjon heijastus sumuun, vaikka muodottomasti isontuneena, ja että minä itse seisoin kuun kaaren keskipisteessä tarkastellen sumuun sädehtinyttä kuvaani. Kun minä liikutin käsiäni, päätäni tai muuta ruumistani, teki kummitus aivan samoin. Minua huvitti muutella asentoa saadakseni aaveen tekemään samalla tavoin, niinkuin lapsi ollessaan ensi kertaa peilin edessä.

Rongba-kumppanini oli kokonaan näännyksissä kaatunut vuorelle, ja minäkin keuhkojeni painon sorrosta vaivuin väkisin lumelle enkä enää voinut pysyä pystyssä. Hampaamme helisivät kylmästä ja saadaksemme vähänkin lämmintä, kiedoimme itsemme samaan huopapeittoon. Meitä kumpaakin nukutti kauheasti aivan kuin olisimme opiumia ottaneet. Taistelin unta vastaan hyvin tietäen, että jos silmäni kerran umpeen menisivät, ne tuskin koskaan enään aukeneisivat. Huusin kumppanilleni: hän oli nukuksissa kuin kivi. Jännitin viimeisenkin elinvoimani pysyäkseni hereillä. Tuuli oli tuima ja läpitunkeva ja puhalsi kihisevästi. Kuinka selvästi vieläkin kuulen korvissani tuon kihinän! Se tuntui kuolon kuiskaukselta.

Rongba-mies makasi kokoon kyyristyneenä helisevin hampain ja valitteli. Hänen ruumiinsa vavahteli suonenvedontapaisesti, josta päättäen tuskansa oli suuri. Minä käärin hänen yksin huopapeittoon, se kun muutenkin oli pieni kahdelle. Hän makasi mutkassa, leuka polvia vastaan. Tämä vähäpätöinen voimanponnistus vei minulta viimeisenkin vastustuskyvyn luontoa ja unta vastaan. Kaaduin selälleni hangelle, tirkistelin tähtiä ja näköni himmeni ja sammui.

"Jumalani, kuinka kauheata! Tohtori! Kahi!" koin huutaa, mutta sanat takertuivat suuhuni. Oliko tämä totta, mitä näin? Molemmat miehet makasivat kankeina kuin jäätyneet, liikkumattomina kuin jääpatsaat äärettömällä lumiliinalla käytettyinä. Olin yrittävinäni nostaa heitä pystyyn, mutta he olivat kuolon kankeat. Polvillani heidän vieressänsä huusin heidän nimeänsä ja koetin kaikin tavoin herättää heitä henkiin.

Epätoivoisena käännyin katsomaan Bijesingiä, mutta tunsin samalla elinvoimani hyytyvän ja jäätyvän. Oli kuin ympärilleni olisi vedetty läpinäkyvä jääpeite, joka kiristi yhä likemmin ja likemmin. Helppo oli huomata, että minä hyvin pian muuttuisin jäämöhkäleeksi samoin kuin molemmat kumppanini. Käteni ja jalkani jo olivat muuttuneet. Mutta samassa kun kauhistuin niin hirveätä kuolemaa, tunsin sanomatonta väsymystä ja puutumista, joka ei ensinkään ollut epämieluista. Osasin vähän vielä ajatella ja oudoksua. Täytyisikö nyt näin pala palalta menehtyä ja tuskaa tuntematta kuolla, vai voisinko vielä ponnistaa viimeisen kerran henkeni edestä? Jää tuntui yhä lähemmin likistävän minua. Olin tukehtua.

Hankin huutaa, koetin karkoittaa painon rinnastani, yritin vielä kerran päästä pystyyn, mutta silloin oli kaikki poissa: tohtori, Kahi, läpinäkyvä jääpeite. Ei mitään jälellä. Kaikki oli ollut unta!

Vihdoinkin voin saada silmäni auki. Niitä kirveli kuin olisi neuloilla pistelty. Satoi lunta. Sormeni ja sääreni olivat kankeat ja kontassa. Olin tuskin päässyt ilkeästä painajaisestani, kun heti älysin, että meidän täytyy mitä kiireimmin päästä alempiin seutuihin. Olin kokonaan äsken sataneen lumen peitossa. Otsalleni karttunut kylmä lumen paino kaiketi olikin tuon häijyn unennäön vaikuttanut, mutta yhtä luultavaa on myös, että ellei tuo kamottava uni olisi väsyneitä hermojani täristyttänyt, en kenties olisi koskaan herännyt.

Vaivalla pääsin pystyyn ja ankarasti hieroen jalkojani sain ne liikuntakäskyjä tottelemaan. Herätin rongba-miehen, hieroin häntäkin, siksi että hän kykeni liikkumaan ja niin lähdimme alaspäin.

Vuorille nouseminen on epäilemättä hupaista, mutta saattaako sitä verrata vuorilta laskemisen hauskuuteen? Alaspäin oli matka vaarallista, vaan ei väsyttävää. Kun luisu oli kovin jyrkkää, harpimme jättiläisaskelin lumen poikki, ja kun tulimme luistaville somerikoille, syöksimme 4-5 metriä kullakin askeleella alaspäin, kiviä ja kivien jyminää seuranamme.

"Ao, ao, ao! faldi ao! Tunika hatte? Tulkaa, tulkaa, tulkaa pian! Missä olette?" kuului heikko ääni alhaalta.

Me kiirehdimme. Ja kun emme oikein voineet tarkastaa jalkojemme toimia, oli menomme liiankin nopeata. Nyt lakkasi lumisade, mutta sen sijaan tuli sumu niin sakea, että tunkeutui ytimiin asti. Tohtorin hätähuutoja kohden, sillä hän se oli, me nyt laskimme. Huudot kävivät yhä selvemmäksi ja suureksi ilokseni sain pian nähdä tohtori Wilsonin kasvoista kasvoihin, hän oli kyllä hengissä, mutta aivan avuttomassa tilassa ja valitti vaan sääriänsä lyijyraskaiksi. Hädissään oli hän jo kauvan huutanut meitä ja kun ei vastausta kuulunut, oli hän käynyt kovin levottomaksi, varsinkin kun hän itse ei kyennyt lähtemään avuksi meille, jotka hän jo luuli olevan menneitä miehiä.

Haimme ja löysimme myös Kaliin. Peitossaan ja minun sadetakissani oli hän maannut kuin pölkky ja oli nyt aivan entisellään. Kaikin yhdessä jatkoimme nyt laskiais ahdematkaamme, ilmoitellen toisillemme kokemuksiamme ja mielialaamme.

Voimat palasivat sitä mukaa kuin tulimme taas alemmille seuduille. Nousu jäätiköltä vuoren juurella huipulle oli kestänyt puolen viidettä tuntia, ja nopea alasmatkamme, pysähdyksiä lukuunottamatta, puolen tuntia.

Samaa kivialhoa myöden sitten tulimme leiriin aikaisin aamulla. Matka leiristä huipulle ja sieltä takaisin oli n. 17 kilometriä. Koko viime vuorokautena olin siis astunut yhteensä 30 kilometriä. Viimeksi olin syönyt edellisen päivän aamuna kuuden aikaan, joten ateriain väliä sattui tällä erää osumaan n. 23 tuntia.

Miesten levottomuus leirissä oli tällä aikaa ollut suuri. He epäilivät minun enään milloinkaan palaavan, ja he rauhoittuivat, kun ilmoitin, ettemme mene Mangshan-solasta, vaan Lumpija-solasta, josta lienee helpompi pääsy. Heti tehtiin leimuava liekki jaakin lannasta, ja kun sitten oli kello 4 aikaan runsaasti aterioittu, riisiä, lihavoimiketta, khapatia y.m. vahvistavaa, ruvettiin nauttimaan hyvin ansaittua lepoa.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Kuti-virran lähteet. — Lumpija-jäätikkö. — Pääharjun niskalla. —
Tiibetti linnunnäkemyksestä. — Mies puolijäädyksissä. — Lumpija-sola.
— Salaperäisiä jälkiä. — Ryöväriä vai vakoojiako? — Solia ja polkuja.
— Ilman poltinaineita pakkasessa. — Tasainen vuoriylänkö. — Vihdoinkin
poltin ainetta! — Kaksi salaista vakoiliaa.

Aamulla 9 jälkeen lähdimme liikkeelle. Lämpömittari osoitti 40° Fahr. teltassa; yöllä oli alin määrä ollut ulkopuolella 14°. Seurasimme Kutia pitkin vuorenjuurta 298° kompassisuuntaan. Kun kiersimme erään niemen ohitse, jossa Kuti on hyvin kapea, havaitsimme eräällä mäellä neljätoista kivipylvästä ja pyramiitia, ja näitten huipulla valkoisia kiviä sekä nuo tavalliset rukousliput. Tällä kohdalla alkaa nousu Lumpija-solaan.

Tässä yhtyy kaksi Kuti-Jangtin haaraa yhdeksi suureksi järveksi. Toinen tulee kahdesta suuresta jäätiköstä lounaassa, toinen jäätiköstä ihan solan juurella. Molempien suurien lisäjokien yhtyessä on joki ainoastaan noin 3,5 m. leveä. Tie nousi verkalleen, ensin luoteeseen ja sitten mutkassa koilliseen, kunnes me lumipeittoisella tasangolla saavuimme 5,153 m. korkeuteen.

Tähän asti olimme kulkeneet ilman erityisiä vaikeuksia tahi väsymystä. Mutta sitten olot muuttuivat. Jokainen kantaja tässä pitkässä, äänettömässä jonossa vaipui polviin jopa vyötäisiinkin asti lumeen. Oli tosiaan somaa katsella näitä kantajia, kun he liikkuivat lumikentän yli, valkoiset turpaanit kiedottuna ahvettuneitten kasvojen ympäri. Toisilla oli päässä nahkalakit, alaskäännettyine korvalippuineen, kaikilla oli pitkät lammasnahkaturkit ja pitkävartiset nahkasaappaat, monella, oli lumilasisilmät. Nähdessäni tämän pitkän, äänettömän ja vakavan joukon hengästyneenä ponnistavan yhä korkeammalle, en saattanut olla itseltäni kysymättä: montako heistä oli takaisin palaava?

Monen petollisen halkeaman vuoksi täytyi meidän liikkua sangen varovasti ja suurella vaivalla onnistui meidän päästä lähes 180 m. korkeammalle, jossa pysähdyimme jotenkin lumettomalla kalliosaarella. Sitä myöden kuin kantajat saapuivat, laskivat he kannettavansa maahan, itse istahtaen viereen. Ei kuulunut mitään mutinaa eikä tyytymätöntä sanaa kovasta työstä. Satoi lumiräntää, joka kaikki teki olon vielä ikävämmäksi. Meillä oli nyt jyrkkä rinne edessämme. Vasemmalla puolella oli jäätikkö, joka äkkijyrkkänä kohosi noin 180 m. korkeuteen. Samoin kuin Mangshanjäätikkö levisi tämäkin aivan vaakasuorina, vyömäisinä jääkerroksina, jotka olivat kirkkaat ja läpihohtavat. Oli myös pystysuoria vihertävänvärisiä kerroksia. Jäätikön juuri, pinta ja sivut olivat täälläkin paksun lumipeiton alla.

Tohtori ja minä kävimme edellä. Innossamme eksyimme suunnasta ja kiipesimme suurella vaivalla erästä sangen jyrkkää rinnettä ylös, jossa oli paljon hölliä kiviä päällekkäin. Noin puolen tuntia ponnisteltuamme pääsimme harjun korkeimmalle kohdalle (5,695 m.), joka oli koko joukon ylempänä kuin itse sola. Neljä miestä oli seurannut meitä. Toiset, joille nyt annoimme merkkiä, olivat menneet lännempää pitkin jäätikön reunaa.

Koillinen tuuli oli pureva ja pakkanen hirveä. Suuren kallion kyljessä saimme suojaa ja saatoimme kaukoputkella siitä nähdä Tiibetin vuorimaan edessämme. Tästä kotkan pesästä oli meillä mitä komein näköala. Tiibetin puoleinen Himalaija oli tavattoman lumen peitossa, samoinkuin sekin alempi vuoriselänne, joka ihan edessämme kulki melkein yhtäsuuntaisena meidän harjumme kanssa. Noin 600 metriä alempana näiden molempien vuorijonojen välissä juoksi kivilaaksossa se joki, joka sittemmin saa nimen Darmaeli Lumpija-Jangti. Etäällä erotimme suuren vuoritasangon, joka ikäänkuin mahtava rautatienvalli kohosi lähes 2,400 m. korkeuteen joen yläpuolella ja joka ulottui penikulmittain poispäin. Kaukana pohjoisessa siinsi lumiharjainen vuorijono, arvattavasti Gangri-harju Kelas-huippuineen.

Eräs miehistäni, kristitty nimeltä Rubso, oli saanut kouristuksia ja oli nyt aivan näännyksissä väsymyksestä ja pakkasesta. Hampaat helisten, kasvot väännyksissä ja iho kalmankalpeana makasi hän nyt aivan tainnoksissa. Silmät olivat sammuneet ja hän näytti kokonaan typertyneeltä. Me kannoimme hänet kiireesti kalliosuojaan ja hieroimme ankarasti saadaksemme veren liikkeeseen. Yli puolentoista tuntia puuhattua hänen hyväksensä, rupesi hän näyttämään elon merkkejä ja jaksoi taluttamalla vähitellen ruveta liikkumaan.

Kun me olimme, niinkuin jo on sanottu, eksyneet suunnasta saimme nyt kavuta alas solaan lähes parisataa metriä. Tällä välin oli vaarallisia kallioita ja holjuja: Minä riipuin juuri puolittain kontistuneilla sormillani kallionkielekkeessä päästäkseni siitä toiselle puolelle, kun samassa alhaalta päin kuului hätähuutoja korviini.

Vaikka olinkin vaarallisessa asennossa, käänsin päätäni ääntä kohden. Silloin näin kaksi miestä taakkoinensa huimaavaa vauhtia syöksyvän lumirinnettä alas. Jouduttuaan sille pienelle kalliosaarelle, jossa jyrkänne tekee äkkinäisen mutkan, vierivät he monta kertaa ympäri ja taakkojen sisällykset kiersivät joka kulmalle.

Helpotuksen huokaus pääsi minulta, kun näin miesten nousevan pystyyn. Toinen kokoili kamssunsa, kiersi ne nuoralla kokoon, otti taakan selkäänsä ja lähti uudestaan kiipeämään samaa tietä. Toinen parkui ja valitti, niin että ylös asti kuulimme hänen äänensä. Häntä näytti pyörryttävän. Mies horjui, meni nurin ja jäi paikalleen kuin kuollut. Minä kiirehdin nyt liukkaitten kallioiden ja irtonaisten vierinkivien yli ja saavuin solaan, 5,384 m. Kaksi miestä lähetettiin heti auttamaan tuota onnetonta. Ensin kantoivat he hänen taakkansa ylös, sitten hänet itse. Hetken perästä tointui hän, ja vaikka hän vielä olikin ruumiiltansa ihan runneltu, huomasimme kumminkin, ettei hänessä ollut mitään vaarallista vammaa.

Päästäksemme pian pois tästä jääkylmästä, tuulisesta solasta, kiirehdimme minkä jaksoimme jyrkkää rinnettä alas Tiibetin puolelle. Kuljettuamme ensin puoliympyrässä ja sitten suoraan monien pitkien jääkenttien yli, saavuimme vihdoin virran tasalle ja pystytimme telttamme lumeen 4,750 m. korkeudella. Siellä ei ollut yhtään puuta, ei jaakin- eikä hevosenlantaa, ei sammalia, sanalla sanoen, ei mitään, josta olisi saanut tehdä tulen. Säälin miehiäni, kun heidän näin vaivalloisen päivän perästä täytyi mennä nälkäisinä levolle. He uskovat, ja ovat varmaan siinä oikeassa, että kylmän ruuan nauttimisesta tämmöisillä korkeuksilla ja tämmöisessä pakkasessa, seuraa varma kuolema. Sentähden he ennemmin paastosivat.

Tuli yö ja yöllä kova tuuli, joka ajoi lumen kinoksiin telttojemme ympäri. Meidän täytyi monta kertaa yön kuluessa mennä ulos teltasta pingottamaan jäisiä köysiä ja lujemmin kiinnittämään seipäitä, ettei koko teltta lentäisi tiehensä. Kello 2 yöllä oli elohopea laskenut -12°. Kello 9 nousi se taas auringossa 26°, jolloin teltassamme oli -32°. — —

Satoi hirveästi rakeita ja vettä, kun me taas kokosimme kapineemme ja lähdimme matkalle. Olin vähän matkaa toisten edellä, kun suureksi hämmästyksekseni, ainoastaan vähän toista sataa metriä leiristämme, näin kaksinkertaisen rivin tuoreita jälkiä lumessa. Ne, jotka johtivat päin meitä, olivat vähän epäselviä ja puoliksi rakeita täynnä, ne taas, jotka johtivat meiltä pois, olivat sitävastoin hyvin selvät. Lähemmin niitä tutkittuani havaitsin niitten olevan Tiibettiläisten jälkiä. Siinä missä jäljet loppuivat, oli viidessä kohtaa merkkiä lumessa, osoittaen että mies oli asettunut suulleen maahan. Epäilemättä olivat ne olleet vakoilioita, jotka urkkivat meidän liikkeitämme. Minun mieheni olivat näyttäneet hyvin peljästyneiltä siitä asti, kun tulimme Tiibetin puolelle Himalaijaa ja nyt he makasivat suullaan jälkiä tarkastaen ja keskenään supisten niitten alkuperästä. Oli omituista katsella heidän levottomuuttaan ja pelkoaan. Muutamat luulivat miehen olleen dakun, rosvon, ja arvelivat rosvojoukon illalla hyökkäävän meidän kimppuumme. Toiset katsoivat varmaksi, että jäljet olivat Sepoin, jonka Gyaneman päällikkö oli lähettänyt meitä vakoilemaan. Kaikessa tapauksessa oli tämä heidän mielestään huono enne, ja kulkiessamme luoteiseen suuntaan pitkin joen vartta, näimme koko ajan jäljet edessämme ja näistä miehet laskettelivat mitä hurjimpia arveluita. Matkalla kuljimme niiden laaksojen suumaan ohi, jotka etelää kohti johtavat Nevai- ja Kats-soliin, 230° kompassisuunnassa. Nevai-solasta Darma-Jangtiin laskevan puron suusta otimme matkan suunnan. — 340° kompassisuunnassa oli Luvai-sola pääharjun päällä.

Maa oli nyt jonkun matkaa verrattain tasaista. Kahlattuamme kylmän virran poikki, jossa vettä oli vyötäisiin asti, rasittuivat miehet niin, että täytyi ruvetamme levolle, 4,945 m. korkeudessa. Pakkanen oli kova eikä taas ollut yhtään poltinaineita. Illalla tuuli tavattomasti ja satoi raskaasti lunta. Nälistyneet kantajat söivät kaurajauhoja (satua), mutta Khanden Sing, säädyltään raiputti, ei saattanut syödä riisumatta. Kahteen päivään ei hän ollut mitään syönyt, mutta ennenkuin hän olisi rikkonut uskontonsa sääntöjä vastaan tai niin kovassa kylmässä riisunut, meni hän syömättä maata peitteeseensä.

Tohtori jätti lämpimän sijansa ja meni juttelemaan miesten kanssa huomispäivän matkasta y.m. tavoin heitä lohduttelemaan. Minä jäin telttaani, jossa lämpömittari osoitti 40°. Lunta satoi yhtä vahvasti. Kantajat sijoittuivat niin liki toisiansa kuin mahdollista, edes siten saadaksensa lämpöä. Pidimme viisaimpana viivähtää tässä paikassa, sillä kantajatkin julistivat ennen kuolevansa kuin tämmöisellä säällä kulkevansa, ja niin koetimme teltassa peitteitten sisässä saada unta, lepoa ja lämmintä.

Ilma selkeni muutaman tunnin päästä. Nälistyneet mieheni valittivat polttopuiden puutetta ja uhkasivat jättää minun, kun eivät saaneet ruokaansa keitetyksi. Tila oli arveluttava. Otin kaukoputkeni ja kiipesin lähimmälle kukkulalle. Oli aivan kummallista nähdä, mikä rajaton luottamus miehilläni oli tuohon kappaleeseen. He uskoivat varmaan minun sillä näkevän "viisi tuumaa harmaan kiven sisään" niinkuin sanotaan, jopa näkevän vuorien lävitsekin. Kukkulalta palattuani lohdutin heitä sillä tiedolla, että päivän-matkan päässä on polttopuita. He riensivät nyt iloisesti ja innokkaasti kokoamaan kantamuksensa ja niin lähdettiin sangen sukkelasti liikkeelle minun osoittamaani suuntaan.

Retkemme kävi nyt yhtäsuuntaa sen korkean ja tasaisen vuoriylängön kanssa joen toisella puolen, jonka äyräät tekivät terävän kulman sitä tasannetta vastaan, missä me olimme. Mainittu luminen vuoriylänkö ulottui lounaasta luoteeseen. Sen pohjoispuolella näkyi lumihuippuja, arvatenkin Gartokin kaakkoiset huiput. Luvain yhtymäpaikasta kolmen muun virran kanssa, menee tie suoraan vuoriylängölle, josta se sitten jatkuu tämän halki Luvai-solan kautta Himalaijan ylitse.

Oikealla puolen oli korkeita louhuisia vuorijonoja, joista tuon tuostakin vuorivirtoja syöksi alas. Kuusituntisen rasittavan retken perästä saimme pysähtyä suojaiseen paikkaan, jossa kasvoi jäkälää ja pensaita. Jos yhtäkkiä olisimme astuneet "Keisarin harjun" juurelle tai Josemiten laaksoon ikivanhain jättiläispuitten joukkoon, olisi ilomme tuskin ollut isompi. Totta on, että suurimmat pensaat tuskin olivat parinkymmenen sentim. korkuiset ja tavallisen lyijykynän vahvuiset, mutta yhtäkaikki me tulisella innolla kiskoimme ne maasta ja sytytimme tulia. Illalla oli koko leiri keittiönä, ja perin nopeasti patojen höyryävät sisällykset tyhjentyivät meidän nälkäisiin vatsoihimme. Tyytyväisyys vallitsi ja edellisen päivän vaivat ja vastukset olivat pian unhotuksissa.

Noustessamme saimme hämmästyä aikalailla. Kaksi kerjäläiseksi puettua Tiibettiläistä oli tullut leiriin. Ne sanoivat olevansa nälkään ja viluun kuolemaisillaan. Käskin antaa heille ruokaa ja kohdella heitä hyvin. Kuulustelussa tunnustivat he olevansa urkkioita, jotka Gyaneman komentantti oli lähettänyt tiedustelemaan, olisiko muuan sahib mennyt rajan yli, ja he kyselivät nyt meiltä, olimmeko semmoista miestä nähneet.

Kun aamuisin oli aina paljon puuhaa ja kun pakkanen oli pureva, emme pitkään aikaan olleet pesseet kasvojamme. Olimme ruskettuneita, turpaanipäisiä, lasisilmät päässä. Tiibettiläiset sentähden lähtivät meiltä siinä luulossa, että meidän karavaaniimme kuului hintulainen tohtori, hänen veljensä, sekä joukko palvelioita, kaikki toivioretkeläisiä pyhälle Mansarovar-järvelle ja Kelas-vuorelle.

Miesten kuullen kyllä hulluttelimme tällä jutulla, mutta kun olimme kahden kesken Wilsonin kanssa, neuvottelimme vakavasti, mitä nyt olisi tehtävä. Menisimmekö kiireesti yöllä vuorten yli oikealle ja sieltä suuntaisimme ruoviston läpi itää kohden, vai menisimmekö suoraan Gyaneman komentantin ja hänen sotamiestensä kasvojen eteen? Päätimme suostua jälkimäiseen ehtoon, ja sitten lähdettiin.

VIIDESTOISTA LUKU.

Laama Khokden. — Tiibettiläinen varustus. — Pyhä Kolas. —
Vuoriviittoja. — Villihevonen. — Gyanema. — Pelko tulostamme. —
Keskustelut. — Kapinan yritys. — Tiibettiläisten virkamiesten
teeskentelyjä. — Varusteita.

Suuntamme oli nyt pohjoisesta koilliseen, ja me nousimme 4,930 metrin korkeuteen, jättäen korkean vuoriylängön länsipuolellemme. Saavuimme sitten Laama Khokden nimisen tiibettiläisen varustuksen lähelle, josta sotamiehet heti hyökkäsivät meitä vastaan vanhanaikuiset pyssyt kourassa. Ne olivat kurjaa joukkoa; vastustuksesta puhumattakaan he heti kerjäsivät meiltä ruokaa ja rahaa. Valittivat päällikköjensä pitelevän heitä pahasti, pidättävän heidän palkkansa ja vain pitkien väliaikojen päästä antavan heille ruokaa. Heidän univormunsa olivat ryysyiset. Joka miehellä oli miekka vyössä poikittain ruumiilla.

Täällä meiltä vielä tiedusteltiin nuorta sahibia. Taklakotista, joka on eräs Tiibetin linna, oli lähetetty Gyaneman päällikölle tieto sahibin tulosta sekä käsketty hänen estää sahibia tunkemasta Lumpija-solan kautta Hundekseen (Tiibettiin), jos hän sitä yrittäisi tehdä. Heidän kertomuksensa minun ulkomuodostani oli sangen hupaisa, ja kun he sanoivat että heillä on käsky hakata sahibilta pää poikki, jos hän uskaltaisi näyttäyä, liikutti tämä heidän avosydämmisyytensä minua niin, että aioin jakaa heille muutaman rupian.

"Älkää antako heille mitään, herra", sanoi Kahi, ja tohtori yhtyi tähän varotukseen. "Nämä miehet ovat sangen tuttavallisella kannalla ryövärijoukkojen kanssa, jotka silloin pian saavat tietää meillä olevan rahoja muassamme ja kenties jo seuraavana yönä hyökkäävät meidän kimppuumme."

Ja kun pysyin aiheessani, huusi Kahi liikuttavalla äänellä: "Älkää tehkö niin, sahib, muuten koituu siitä meille loppumatonta kiusaa ja onnettomuutta. Jos annatte heille neljä annaa, on siiliä enemmän kuin kylliksi."

Annoin upseerille tämän suuren summan käteen ja osoittaakseen suurta tyytyväisyyttään lahjasta, pisti hän koko kielensä ulos suustaan, löyhytti molemmin käsin minua kohti sekä kumarsi kömpelösti. Lakkinsa oli hän sitä ennen ottanut päästään ja heittänyt maahan. Ja kaikki nämä temput lahjasta, joka ei noussut 35 penniin.

Tohtorin puhuessa tiibettiläisen upseerin kanssa, katselin minä suuremmoisen kaunista näköalaa. Pilvet olivat pohjoisessa hajonneet ja edessäni kohosi pyhä majesteetillinen Kelas-vuori lumihuippuineen. Muodoltaan siron kirkonkaton näköisenä kohoaa Kelas pitkän, valkojuovaisen vuorijonon yli, eroten kauniine värivivahduksineen jyrkästi alempien vuorten lämpimästä sienna-väristä. Kelas-vuori on useampia satoja metriä korkeampi kuin Gangrijonon muut huiput, siinä on selvästi erotettuja kerroksia ja pengermiä ja sen huikaisevan valkoinen lumi eroaa jyrkästi tummasta, jään hiomasta vuoresta. Nepalilaiset, Tiibettiläiset, Shokalaiset, Humlit, Jumlit ja Hintulaiset, kaikki nämä kunnioittavat suuresti tätä vuorta, jonka he luulevat kaikkien hyvien jumalien, varsinkin Sivan asuntopaikaksi. Hintulaisten käsityksen mukaan onkin alin kerros vuoren juuressa jäännös siitä köydestä, jolla rakas (perkele) koetti kiskoa alas Sivan istuinta.

Paljastetuin päin ja kasvot käännettyinä pyhää huippua kohti olivat mieheni syvään hartauteen vaipuneina. Kohottaen ristiin asetetut kätensä hitaasti otsalle asti, höpisivät he rukouksiaan ja vaipuivat aina toisinaan polvilleen, kasvot maahan päin. Entinen iso voro, joka seisoi ihan lähellä minua, kehotti minua innokkaasti tekemään samoin.

"Sinun täytyy toimia niin, että joudut hyviin väleihin jumalien kanssa, sahib", sanoi rohjus. "Sinun käy huonosti, jollet osoita kunnioitustasi Kelas-vuorelle, sillä siellä asuu hyvä jumala", ja hän osoitti mitä suurimmalla hartaudella huippua kohti.

Tehdäkseni hänelle mieliksi, tervehdin minäkin vuorta suurimmalla kunnioituksella, ja laskin niinkuin muutkin valkoisen kiven niitten monien satojen khokden'ien ja oboijien (kivioppaiden) lisäksi, joita uskovaiset olivat tälle paikalle pystyttäneet. Näitä vierinkivi-pyramiiteja löytyy kaikkialla korkeitten solien yli johtavilla poluilla, joen rannoilla, sanalla sanoen kaikkialla, mutta ei missään muualla niin runsaasti, kuin Laama Khokdenin luona. Kukkula vastapäätä meitä oli ihan täynnä tämmöisiä rakenteita. Jokainen ohikulkia laskee sinne kiven, jos mahdollista valkoisen, ja tämän luullaan hänelle onnea tuottavan, niin että hän pääsee toivomansa asian perille.

Kuljettuamme jonkun kilometrin alkoi aurinko laskea ja me haimme sopivan leiripaikan. Muuta vettä ei ollut saatavissa kuin mitä löytyi melkein kuivuneessa purossa. Keskustellessamme juuri tästä, kuulimme juoksevan veden lirinän. Se kävi yhä selvemmäksi ja samassa näin kirkasta lumivettä tulla porisevan kuivuneessa uomassa. Vuoren lumi oli selvästi tarvinnut koko päivän sulaakseen ja vesi saapui nyt vasta meille asti. Daku joutui ihan intoihinsa.

"Vesi juoksee sinulle, sahib!" huusi hän ojennetuin käsin. "Onni on sinua seuraava. Katso, katso! Sinä tarvitset vettä, ja puro tulee sinun luoksesi! Siva siunaa sinua. Sinun täytyy kastaa sormesi veteen ja heittää muutama tippa olkapäitten yli. Sitten onni seuraa sinua koko matkallasi."

Minä myönnyin tähän tiibettiläiseen taikaluuloon ja kaikki kastimme sormemme veteen ja heitimme vettä olkapäittemme yli. Mutta Wilson otti asian vakavalta kannalta eikä tahtonut alentua tämmöisiin lapsellisuuksiin. Toivoin innokkaasti, että ennustus kävisi toteen. Merkitsihän se minulle niin paljon, jos onni minua seuraisi. Mutta ei mikään hyvä hengetär kulkenut minun rinnallani ja sain pian tilaisuuden katkeruudella muistella dakun ennustuksia.

Leirimme edessä levisi laaja tasanko, joka nähtävästi oli kaukaisessa muinaisuudessa ollut monen kilometrin pituisen ja levyisen järven pohjana. Kaukoputkellani saatoin pienen kukkulan juurella selvästi nähdä Karkon leiripaikan. Siellä näkyi monta telttaa, ja mieheni tyventyivät huomattavasti, kun he niitten muodosta ja väristä huomasivat, että ne olivat Joharilaisten telttoja, jotka Milamista tulevat tänne tekemään kauppaa Tiibettiläisten kanssa. Itäkoillisessa oli laakso, joka ulottui pitkälle kahden korkean vuorijonon välissä ja sekä lännessä että luoteessa oli joukko kukkuloita erottamassa meitä Darma Jangtista, joka tässä virtaa pohjoiskoilliseen. Pohjoisessa, Karkon toisella puolella, kimalteli auringossa kirkas vedenpinta, Gyanema-järvi, ja sen takana oli jono verrattain matalia kukkuloita. Etäällä kohosi muutama korkea lumihuippu pilviä kohti.

Jätettyämme leiripaikkamme kuljimme tasangon yli koilliseen suuntaan ja poikkesimme sitten pieneen, vuorten ympäröimään laaksoon. Kulkiessamme näimme suuret laumat kiangeja eli villihevosia. Ne tulivat ihan meidän luoksemme. Muodoltaan ja liikkeiltään ne ovat seepran kaltaisia, mutta väriltään olivat ne enimmäkseen vaaleanruskeita. Alkuasukkaat pelkäävät kovin tulla niitten lähelle ja pitivät niitä hyvin vaarallisina, sillä vaikka ne ovat näennäisesti kesyjä, ovat ne usein petollisia. Ne tulevat huoletonta kulkiaa ihan lähelle, hyökkäävät sitten yhtäkkiä hänen päälleen ja iskevät terävät hampaansa hänen vatsaansa, tällä tavalla kauheasti häntä raadellen. Niitten liikkeet olivat erittäin somat ja mielisteleväiset. Kivittelimme niitä aina toisinaan, pidättääksemme heitä etäämmällä. Mutta aina ne meitä uudestaan lähestyivät. Minun onnistui saada niistä erittäin hyvät valokuvat. Mutta valitettavasti tiibettiläiset virkamiehet ne hävittivät. On minulla kuitenkin jälellä muutamia piirustuksia, joita niistä otin.

Me kiipesimme uuden vuorijonon yli ja laskimme ruohoiselle tasangolle, jonka pohjoispäässä kimalteli järvi. Järven eteläpuolella kohosi eräällä kukkulalla Gyaneman linnoitus, yksinkertainen tornimainen rakennus, jossa oli telttakatto, ja lipputangossa heilui muutamia likaisia rukouslippuja. Alempana kukkulan juurella oli kaksi tahi kolme suurta ja yksi pieni kivivaja. Sadottain mustia, valkoisia ja ruskeita jaakkeja piti laidunta tasangolla.

Olimme tuskin ehtineet lähimmälle kukkulalle, josta olimme linnoituksen näkyvissä, kun siellä käytiin levottomiksi ja soitettiin kelloa. Kuulimme laukauksen ja näimme sotamiehiä juoksevan edestakaisin kiväärilleen. He kiskoivat erään mustan teltan alas ja kantoivat sen kiireesti linnoitukseen, johon myös suurin osa linnanväkeä, hurjalla, paonkaltaisella kiireellä riensi. Kun he hetken perästä huomasivat, ettei meillä ollut mitään pahoja aikeita, tuli muutama tiibettiläinen upseeri, miestensä seuraamina, vavisten kuin haavanlehti, meitä vastaan. Tohtori meni aseettomana heitä vastaan, kun minä ynnä Khanden Sing ja kantajat jäimme perään suojellaksemme tavaroitamme petollista hyökkäystä vastaan, sekä myös estääksemme peljästyneitä kantajiamme heittämästä tavaroitaan pois ja pakenemasta.

Mutta vielä näytti kaikki sangen rauhalliselta. Mattoja levitettiin ruoholle ja me istuimme kaikki niille. Me emme tulleet mihinkään päätökseen, vaikka tunnin ajan jauhoimme samoja asioita tiibettiläisten upseerien kanssa. He eivät suostuneet millään ehdoilla päästämään ketään alkuasukasta tahi sahibia tunkemaan kauemmaksi maahan. Me puolestamme vakuutimme olevamme rauhallista väkeä, joka ei tekisi kenellekään pahaa. Me olimme pyhiinvaeltajia, matkalla ainoastaan muutamien kilometrien päähän pyhälle Mansarovar-järvelle. Matka oli jo maksanut meille paljon rahaa ja vaivoja. Kuinka saattoivatkaan pyytää, että lähtisimme takaisin, nyt kun olimme niin lähellä päämääräämme. Me emme ajatelleetkaan palata ja olisimme varmat siitä, että he suostuisivat antamaan meidän jatkaa matkaamme.

Me kohtelumme heitä ystävällisesti ja kohteliaasti. Mutta tämän he luulivat tapahtuvan pelosta ja käyttäytyivät sen mukaan. Varsinkin magbuni eli päällikkö, joka tähän asti oli ollut ylenmäärin nöyrä, muuttui nyt äkkiä röyhkeän ylpeäksi.

"Ennen saatte lyödä minulta pään poikki, tai lyön minä teiltä päät, ennenkuin annan teidän mennä askeleenkaan edemmäksi", sanoi hän, ilkeä ilme kasvoissa.

"Lyödä minulta pään poikki!" huudahdin minä, kavahdin ylös ja heitin patroonan pyssyyni.

"Lyödä minulta pään poikki!" toisti Khanden Sing, ja tähtäsi pyssyllään päällikköä.

"Lyödä meiltä päät poikki!" huusivat yhtaikaa bramiini ja Wilsonin molemmat kristityt palveliat, heiluttaen kivääriänsä ja paria gurkha-kukria (puukkoa).

"Ei, ei, ei! Salaam, salaam, salaam!" huusi päällikkö ihan mielettömänä peljästyksestä. "Salaam, salaam, salaam!" toisti hän vielä kerran, pistäen kielen ulos suusta, kumartaen maahan asti ja laskien hattunsa jalkoihimme inhottavan matelevaisesti lausui: "Keskustelkaamme ystävinä."

Magbunin sotilaat, ollen yhtä rohkeat kuin päällikkönsäkin, vaihtoivat huomaamatta paikkaa ja vetäysivät upseeriensa selän taakse ollakseen suojassa, jos ammuttaisiin. Tarkemmin mietittyään, eivät he pitäneet tätäkään varovaisuudenkeinoa riittävänä, vaan nousivat toinen toisensa jälkeen ylös ja menivät hitaasti viisi tai kuusi askelta takaperin linnoitusta kohden osoittaakseen etteivät niin tehneet pelosta, mutta sitten lähtivät he käpälämäkeen minkä jaksoivat.

Magbuni ja muut jälelle jääneet upseerit kävivät yhä nöyremmäksi. Me keskustelimme kaksi pitkää tuntia kaikessa ystävyydessä, mutta ilman mainittavaa tulosta. Magbuni ei voinut omin päin päättää. Hänen täytyi keskustella upseeriensa kanssa ja saattoi vasta seuraavana aamuna antaa vastauksen. Sillä aikaa tahtoi hän pitää huolen meistä ja vastata meidän turvallisuudestamme, jos leiriytyisimme hänen telttansa lähelle. Tämä oli tietysti vaan metkua, että hän voittaisi aikaa ja ehtisi hakea sotaväkeä Barkasta, Rakstal-järven pohjoispuolelta sekä muualta lähiseuduilta. Sanoin hänelle suoraan, etten häntä uskonut ja että ensin aioin järjellisillä syillä vaikuttaa Tiibetin virkamiehiin, ennenkuin ryhdyin muihin keinoihin. Huomautin taas, että olimme rauhallisia matkustajia, emmekä ole tulleet tappelemaan heidän kanssaan ja että kymmenkertaisesti maksamme, mitä häneltä ja hänen kansaltaan ostamme. "Mutta", lisäsin minä, "varokaa, ettette koske hiuskarvaakaan kenenkään minun väkeni päästä."

Magbuni vakuutti täysin ymmärtävänsä minua, vannoi minulle ikuista ystävyyttä ja pyysi hartaasti, että me ystävinä leiriytyisimme hänen telttansa lähelle. Auringon ja Kunju Suniin (Kolminaisuuden) kautta vannoi hän olla meitä hätyyttämättä. Nöyrästi hyvästijätettyään hän poistui.

Tohtori ja minä olimme istuneet etumaisina ja meidän takanamme Khanden Sing, bramiini ja molemmat kristityt. Kantajat seisoivat takana. Magbunin mentyä käännyin ja katselin heitä. Mikä näky! Kaikki itkivät ääneen, kädet kasvoilla. Kyyneleet juoksivat pitkin Kaliin poskia ja Döla oikein nyyhki. Daku ja muut Tiibettiläiseni, jotka olivat valepuvussa, ettei heitä tunnettaisi, olivat kyyristyneet tavaroittensa taakse. Vaikka tilamme olikin vakava, en voinut olla naurahtamatta noille surkeille pelkureille. Me pystytimme telttamme, ja olin hetken aikaa istunut merkitsemässä päivän havainnoita sekä kirjoittanut päiväkirjaan, kun Kahi, hyvin peljästyneenä, tuli ryömien telttakankaan alitse. Hän oli niin säikähdyksissä, että hän tuskin sai sanaa sanotuksi.

"Sahib", kuiskasi hän vihdoin, "Tiibettiläiset ovat lähettäneet sanan kantajille, uhaten tappaa heidät, jolleivät jätä sinua. Heidän tulee jo tänä yönä paeta, ja jos sinä yrität heitä pidättää, tulee heidän heti tappaa sinut."

Samalla kuin magbuni tällä tavalla yllytti minun väkeäni kapinaan, lähetti hän meille suuret joukot kuivaa lantaa polttoaineeksi sekä vakuutti meille ikuista ystävyyttä. Tämä seikka ei kuitenkaan estänyt häntä samalla aikaa lähettämästä joka suunnalle sotamiehiä, pyytämään apua, ja minä näin yhden menevän Kardamiin ja Taklakotiin, toisen Barkaan ja kolmas lähti länteen päin.

Telttakankaan aukon kautta seurasin tarkoin kantajieni kaikkia liikkeitä. He erottivat tarkasti huopapeitteensä ja vaatteensa minun tavaroistani, ja jakoivat eväät keskenään. Menin heidän luokseen, käskin heidän laittaa tavarat uudestaan kuntoon, odotin kärsivällisesti kunnes tämä oli tehty ja sanoin heille lopuksi levollisesti, mutta vakavasti, että ehdottomasti ammun jokaisen, joka yrittää paeta tai ryhtyy kapinaan.

Sillä aikaa kun tohtori ja minä vahvistimme itseämme vahvalla ruualla, jonka onnettomuuden ennustajat leirissämme sanoivat olevan viime ateriamme, valmisteli Khanden Sing meitä taistelukuntoon. Hän puhdisti tarkasti kiväärit ja nähtävästi taisteluhaluisena pani ampumavarat kuntoon. Bramiini, jonka uskollisuuteen me myös saatoimme luottaa, pysyi koko ajan levollisena. Hän oli filosoofi, eikä koskaan pitänyt mistään melua. Hän ei ottanut tehokkaasti osaa meidän varustuksiimme. Hän ei sanonut pelkäävänsä kuolemaa. Ainoastaan Jumala voi hänet tappaa ja ilman Hänen tahtoansa eivät Tiibetin kaikki väkipyssyt voisi lähettää kuulaa hänen ruumiiseensa, ja jos Jumala oli päättänyt, että hänen tuli kuolla, mitä silloin vastustaminen auttaisi! Molemmat kääntyneet olivat, hyvinä kristittyinä, käytännöllisemmät ja hioivat jo mahdottoman suuret veitset teräviksi kuin partaveitset.

Pimeän tultua asettivat Tiibettiläiset vahteja leirin ympäri, vähän matkan päähän. Luultavaa oli, että magbuni aikoi petollisten kantajien avulla äkkiä hyökätä leiriimme. Yksi meistä vartioitsi koko yön teltan ulkopuolella. Muut makasivat vaatteissaan, aseet vieressä. En juuri saata sanoa että t:ri Wilson ja minä olisimme olleet erityisesti levottomia, sillä tiibettiläiset sotilaat, kömpelöine liikkeineen, pitkine keihäineen ja loistavasti koristettuine miekkoineen, herättivät meissä enemmän oudoksumista kuin pelkoa.

KUUDESTOISTA LUKU.

Barkan Tarjumi. — Loppumattomat keskustelut. — Tarjumin levottomuus.
— Saamme luvan jatkaa matkaamme. — Petturi. — Kaunis puhe. —
Valepukuisia. — Synkältä näyttää. — Daku. — Paluumarssi. — Vakoiliat
saavat matkapassin.

Varhain seuraavana aamuna heräsimme kaukaisten hevostenkellojen kilinään. Kun katsoin teltasta ulos, näin pitkän rivin raskaita tavaroita kantavia hevosia, joita suojeli joukko aseellisia ratsastajia. Joku korkea virkamies oli varmaankin tulossa. Vartiajoukko oli hänen etuväkensä ja siinä kuljetettiin hänen tavaransa aliupseerien suojaamina. Joukko teki suuren kierroksen leirimme ympäri ja he astuivat ratsujensa selästä linnan lähellä. Eri tahoilta saapui alinomaa ryhmittäin toisia sotilaita ja sanansaattajia. Erään tämmöisen joukon päällikkö oli varmaankin arvokas henkilö, sillä hänen seurassaan oli paljon sotilaita ja hän vastaanotettiin nöyrimmällä tavalla.

Hetken perästä lähetti äsken tullut, joka ei ollut mikään vähäpätöisempi henkilö kuin Barkan tarjumi, sanan, että hän pyysi saada kunnian käydä meidän luonamme. Me vastasimme, että juuri söimme aamiaista, mutta että lähettäisimme sanan, kun tahdomme häntä puhutella. Kokemuksesta tiesimme, että on viisainta kohdella tiibettiläisiä virkamiehiä ikäänkuin alamaisia, sillä siitä he käyvät kohteliaammiksi ja vähemmän vaativiksi.

Kello 11 lähetimme sanan tarjumille, että hän saisi tulla. Hän tuli heti, mukana suuri seurue. Yllään oli hänellä pitkä vehreä silkkitakki, kiinalaista mallia, leveät hihat kyynäspäihin asti käärityt. Lakkinsa oli samallainen kuin kiinalaisten virkamiesten ja jaloissa oli hänellä suuret, raskaat silkkipohjaiset saappaat. Hänen pitkät, kalpeat, laihat kasvonsa olivat monessa suhteessa merkilliset. Niissä oli hengetön, tylsä ilme, vaikka nuo melkein naiselliset kasvot itsessään olivat hienopiirteiset. Useat merkit osoittivat, että hän kuului henkisesti ja siveellisesti alhaiseen luokkaan. Pitkä tukka levisi kiemuroina olkapäitten yli. Vasemmassa korvassa oli suuri rengas malakiittikoristeineen ja lerkkuinen. Vapisevissa sormissaan piteli hän pientä tiibettiläistä vaatekääröä, jota hän käytti nenäliinaksi silloin, kun hän ei tiennyt mitä hän kysymyksiin vastaisi. Tarjumi ja hänen seurueensa olivat erittäin kohteliaita. He kumarsivat alinomaa maahan asti, ja niinkuin tavallista oli, pistivät he kaikin kielensä ulos suusta, ikäänkuin käskystä. Kielensä olivat ryppyiset ja kelmeänväriset ylöttömästä teenjuonnista.

Olimme levittäneet mattoja pääteltan eteen. Tohtori ja minä istuimme eräälle ja käskimme tarjumin sijoittua toiselle matolle meitä vastapäätä. Hänen seurueensa sijoittui hänen ympärilleen. Tunnettua on, että sen, joka Tiibetissä on "jotakin", tahi tahtoo "jostakin" käydä, täytyy pitää sateenvarjoa levitettynä päänsä yli. Onneksi oli aina varovainen tohtori tuonut mukaansa kaksi sateenvarjoa ja näitä nyt Khanden Sing ja bramiini pitivät päämme yli. Tarjumin yli piti hänen kirjurinsa tavattoman suurta sateenvarjoa.

Vaikka tarjumi alinomaa vakuutti ystävyyttään, en kuitenkaan, tarkemmin miehen kasvoja tarkastettuani, voinut luottaa hänen sanojensa vilpittömyyteen. Hän ei koskaan katsonut meitä suoraan silmiin, vaan katseensa oli alinomaa maahan luotu ja hän puhui inhottavan teeskenteleväisesti. Ensi näkemästäni en miehestä pitänyt ja, varuilla ollen, pidin ladatun kiväärin polvella edessäni.

Kun oli pidetty pitkiä, kankeita puheita, lausuttu ylemmääräisiä kohteliaisuuksia, jotka olivat kaikkea järkeä vailla, erinomaisella osaaottavaisuudella kyselty kaikellaisia sukulaisia, tarjumi alinomaa yskinyt ja niistänyt nenäänsä niin pian kuin kysyttiin, oliko hän jo päättänyt mitään, ja kun kärsivällisyyteni oli ihan lopussa, vasta silloin ryhdyttiin keskustelemaan asiaa, joka taas kesti tuntikausia. Kun pyysimme jatkaa matkaamme, ei hän vieläkään voinut antaa vastausta.

Saadaksensa hänet tekemään lopullisen päätöksen ennenkuin lisäväkeä ehtisi saapua, ehdotti tohtori, että hän antaisi kahdeksan meistä mennä Mansarovariin, kun tohtori ja muut jäisivät sillaikaa pantiksi. Mutta ei tarjumi myöntynyt tähänkään ehdotukseen. Hän tosin ei suoraan kieltänyt, mutta esiintoi kaikellaisia syitä ja oli hyvin muka peloissaan meidän turvallisuudestamme. Me emme osaisi tietä, sanoi hän, ja jos osaisimmekin, olisi se hyvin vaikeata ja ilmasto kovin ankaraa. Ryövärit meitä ahdistaisivat j.n.e. Tämä kaikki kysyi hyvin meidän kärsivällisyyttämme. Sekä hänen että hänen seurueensa koko käytöksessä oli jotakin, joka antoi meille aihetta olla varoillamme. Päätin sentähden heti päästä ratkaisevaan päätökseen.

Kiväärini oli yhä puolivedossa polvellani. Käänsin sen suun tarjumia kohti ja annoin oikean käden liukua lipasimeen. Hän väänsihe levottomasti, kauheasti peljäten. Katseensa, joka tähän asti oli suunnattu maahan, muuttui nyt harhailevaksi ja kiintyi sitten levottomasti pyssynsuuhun, samalla kun hän koetti päätään oikealle ja vasemmalle vääntäen sitä välttää, mutta minä annoin kiväärini seurata kaikkia hänen liikkeitään. Seurue oli yhtä peljästynyt kuin hän itsekin. Miesparka oli epäilemättä suuressa tuskassa. Äänensäkin muuttui korkeasta ja käskevästä yhtäkkiä matalaksi ja myöntyväksi. Nyt hän hartaasti lupasi myöntyä kaikkeen.

"Näen, että olette hyvää väkeä", sanoi hän heikosti, yskien ja syvään kumartaen. "En voi, vaikka tahtoisinkin antaa teille virallista lupaa jatkaa matkaanne, mutta saatte mennä, jos niin tahdotte. En saa enempää sanoa. Kahdeksan teistä saa mennä pyhälle Mansarovar-järvelle. Muut jäävät tänne."

Hän tahtoi kuitenkin vielä kerran keskustella alamaistensa kanssa, ennenkuin hän teki lopullisen päätöksen. Tähän me suostuimme.

Tarjumi lahjoitti nyt tohtorille suuren palasen tiibettiläistä kangasta. Minä olin tavallisuuden mukaan aamulla kylpenyt ja turkkilainen kylpyliinani oli vielä teltan edessä kuivumassa. Tarjumi, joka muuten piti kaikista meidän tavaroistamme, ihastui erityisesti tuohon nukkaiseen pyyhinliinaan. Hän lähetti noutamaan pientä poikaansa, että tämäkin saisi nähdä tuon merkillisen kapineen ja ripusti sen, pojan tultua, vaipaksi hänen hartioilleen. Minä tarjosin heti sen hänelle, jos hän tahtoisi sen ottaa. Tarjumi ihastui ikihyväksi ja tähänastinen kireä välimme muuttui nyt mitä ystävällisimmäksi. Me kutsuimme heidät kaikki telttaamme, jossa he uteliaasti ja loppumattomasti kysellen tutkivat kaikkia tavaroitamme. Nyt olivat he sangen iloiset ja leikkiset, toisinaan melkein naurettavat katsella. Tiibettiläiset rakastavat paljon juovutusjuomia ja he kysyivät pian, eikö meillä olisi semmoisia, sillä ei mikään voisi olla heille mieluisempaa. Mutta kun en matkoillani koskaan kuljeta mukanani sitä ainetta, en saattanut tarjota heille mitään "priima" tavaraa. Etteivät kävisi tyytymättömiksi, annoin heille sitä väkiviinaa, jota käytin korkokoneisiini. Sen he mielihyvällä pistivät poskeensa, täyden arvon antaen sen kurkkuapolttaville ominaisuuksille, ja vielä lisää pyytäen. Tarjumi valitti jotakin kipua, joka häntä kauvan oli vaivannut, ja tohtorilta sai hän siihen tehokasta lääkettä. Kaikki hänen seuralaisensa korkeat virkamiehet saivat myös pieniä lahjoja hyvästijättäissä.

Iltapäivällä tuli hyviä uutisia tarjumilta. Hän käski sanoa, että kun olimme olleet niin ystävällisiä hänelle ja hänen seuralaisilleen, piti hän meidät ystävinänsä. Ja koska niin halusimme päästä Mansarovar-järvelle ja suurelle Kelas-vuorelle, ja kun olimme jo niin paljon vaikeuksia kärsineet ja niin paljon varoja uhranneet niin pitkälle päästäksemme, suostuisi hän päästämään kahdeksan meistä jatkamaan matkaamme pyhille paikoille. Hänen oli mahdoton antaa meille virallista suostumusta, mutta me saimme lähteä, jos niin tahdoimme.

Tämä sanoma ilahutti tietysti minua. Kun vaan kerran olin
Kelas-vuorella, keksisin kyllä keinoja päästäkseni edemmäksi.

Samana iltana hiipi eräs petturi minun väestäni ulos teltasta ja meni tarjumin luoksi. Epäilemättä hän nyt ilmoitti, etten ollutkaan tohtorin veli enkä hintulainen pyhiinvaeltaja, vaan eräs sahib, matkalla Lassaan. Päättäen siitä, mitä sittemmin kuulin, näyttää siltä kuin olisi tarjumi ensin epäillyt hänen kertomustaan. Mutta sitten lähetti hän yöllä sanomaan, että kaikin mokomin palaisimme samaa tietä kuin olimme tulleet. "Jos todellakin joukossanne löytyisi sahib, jonka olitte minulta kätkeneet, ja jos nyt päästäisin teidät eteenpäin, veisivät Lassan asukkaat minulta pääni. Te olette nyt ystäviäni ettekä saata antaa semmoista tapahtua."

"Sano tarjumille", vastasin minä, "että hän on ystäväni ja että olen häntä ystävänä kohteleva."

Seuraavana aamuna näimme 130 aseellista ratsumiestä muutaman sadan askeleen päässä teltastamme. Jos nyt olisin lähtenyt matkalle pelkuri-väkeni kanssa ja ratsumiesten seuraamina, olisivat he varmaan tehneet tenän, ja minä katsoin parhaaksi turvautua sotajuoneen. Korkeitten herrojen ja aseellisten miesten suureksi kummaksi ja kauhuksi lähdimme, tohtori, Khanden Sing ja minä, aseet kädessä ja vakavin askelin suoraan ratsujoukkoa kohti. Meitä seurasivat kantajat vavisten. Magbuni ja tarjumin upseerit tuskin silmiänsä uskoivat. Ratsastajat astuivat kiireesti hevosten selästä ja laskivat pois aseensa, merkiksi etteivät tahtoneet kanssamme taistella. Me marssimme heidän ohitsensa ollenkaan heistä välittämättä. Magbuni juoksi perästäni ja rukoili minua pysähtymään silmänräpäykseksi. Dola käskettiin tulkiksi. Virkapukunsa leveistä laskoksista otti nyt Gyaneman päällikkö esille kirjaellut virkasaappaat ja ojensi ne minulle lausuen:

"Vaikka kasvosi ovat päivän polttamat ja mustat ja silmäsi heikot — sivumennen sanoen ne eivät olleet heikot, mutta minä käytin lumisilmälaseja — ilmaisevat kuitenkin kasvojesi piirteet, että olet hyvää sukua ja että sentähden varmaan olet korkea virkamies maassasi. Jalo mielesi ei suinkaan salli, että meitä rangaistaan sinun tähtesi. Ja nyt sydämmemme iloitsee, kun näemme sinun palaavan takaisin samaa tietä, josta tullutkin olet. Salli minun lahjoittaa sinulle tämä saapaspari, etteivät jalkasi kävisi aroiksi pitkällä ja vaivalloisella matkallasi kotimaahasi."

Puhe, ivallisine loppuponsineen, ei ollut niin huonosti koottu, jos sen johdommukaisuus olikin vähän omituinen. En katsonut hyväksi selittää Tiibettiläisten erehtyneen aikomuksestani. Otin saappaat vastaan ja magbuni seurueineen kumarsihe maahan asti.

Muitta mutkitta jätimme nyt magbunin ja suuntasimme kulkumme länsilounaiseen, niinkuin olisimme nyt päättäneet palata takaisin ja lähteä maasta.

Saavuimme vuorijonon kukkulalle ja laskeusimme toiselle puolen. Muut kulkivat rinnettä alas, mutta minä jäin huipulle, josta minä ison kiven takaa saatoin kaukoputkella nähdä mitä Gyanemassa toimitettiin. Minun väestäni oli viimeinen tuskin ennättänyt kadota solan toiselle puolelle, ennenkuin ratsastajat nousivat satulaan ja laukkasivat meidän jäljestämme. Minä riensin rinnettä alas. Saavuttuani alas tasangolle, suuntasin kaukoputken taas kukkulalle, josta juuri olin tullut. Näin siellä monta päätä pilkistävän kivien takaa. Ratsastajat vakoilivat sieltä liikkeitämme. Minua harmitti, etteivät julkisesti meitä seuranneet. Latasin kiväärini 800 askeleen etäisyydelle, laskeuduin suulleni maahan ja tähtäsin erästä olentoa, jonka saatoin erottaa selvemmin muista.

Tohtori tempasi kiväärin olaltani. "Ette saa ampua", sanoi hän tavallisella levollisuudellaan, "saattaisitte tappaa jonkun."

"Olisi kyllä tarpeen, mutta jokainoa Tiibettiläinen on niin pelkuri, että tuota läksytystä tarvitsisi alinomaa uudistaa", vastasi Wilson, aina järkevänä.

Kuljettuamme muutaman kilometrin, näimme takaa-ajajamme ratsastavan solan läpi ja täyttä laukkaa tulevan pitkin rinnettä. Annoin mieheni pysähtyä ja samassa silmänräpäyksessä pysähtyivät ratsastajatkin. Tarkkasin heitä kaukoputkella. He näkyivät neuvottelevan. Vihdoin laukkasi viisi miestä pohjoiseen, luultavasti vartioimaan sille suunnalle vievää polkua. Kolme miestä jäi paikalle, muut laukkasivat hurjaa vauhtia Gyanemaan päin, ikäänkuin olisivat he äkkiä joutuneet kauhun valtaan.

Me jatkoimme matkaamme. Nuo kolme ratsastajaa lähtivät myös liikkeelle, seuraten vuoren juurta, mutta pitkän välimatkan päässä, samaan suuntaan kuin me. Olivat kyyristyneet eteenpäin hevosten kaulan tasalle, selvästi luulotellen siten pääsevänsä näkymättä meidän ohitse. Huomattuansa, että ohjasimme kulkumme Laama Khokdenille, entiseen leiripaikkaamme, enensivät he vauhtiansa, niin että joutuivat meidän edellämme kulkemaan.

Kun me illalla saavuimme Laama Khokdeniin, tuli kaksi lammaspaimenta meitä tervehtimään. Kolmas tuli heti senjälkeen. "Lampaamme ovat kaukana", sanoi toinen heistä, "olemme nälissämme ja köyhät. Saammeko levätä yön teidän leirinne lähellä ja noukkia ne ruuantähteet, joita te heitätte pois?"

Siinä luulossa, etten heitä tuntisi, olivat nämä tuhmat ihmiset vieneet hevosensa kylän vartiahuoneeseen, pukeuneet lammaspaimeniksi ja tunkivat nyt luoksemme, vakoiluksensa meidän toimiamme ja hankkeitamme. Ne olivat tietysti nuo kolme ratsastajaa Gyanemasta.

Joka askeleella, minkä Himalaijaa kohti otin, kävi sydämmeni ja mieleni yhä raskaammaksi. Pääni oli tuumia täynnä, mutta niitten toteuttaminen oli toista. Kuinka usein olivatkaan parhaat tuumani menneet myttyyn, kuinka usein olikaan täytynyt aloittaa uudestaan, kun kaikki juuri oli näyttänyt olevan parhaalla kannalla. Asemani oli nyt kaikin tavoin huonontunut. Kaikista ponnistuksistani huolimatta näytti yritykseni onnistuminen käyvän yhä epäiltävämmäksi. Minun täytyi itselleni tunnustaa, ettei se päivä ollut kaukana, jolloin sekä omani että seuralaisteni voimat olisivat ihan lopussa. Kovalle ottaa vaikean yrityksen alkaminen, mutta kun kerran on päässyt alkuun ja monta vaikeutta voittanut, niin on vielä kovempaa, kun täytyy kääntyä takaisin ja alkaa uudestaan.

Tilamme tuntui todellakin synkältä. En voinut luottaa omien miesteni uskollisuuteenkaan. Niin tapahtui esim. juuri tässä leirissä, että daku, kerran keskustellessaan erään toisen kantajan kanssa, oli tullut sanoneeksi heti aikovansa lähteä tiehensä. Tohtori oli silloin, ystävällisesti niinkuin aina, pyytänyt häntä jäämään, mutta turhaan. Me tiesimme seudulla löytyvän samallaisia rosvoja ja että hän jättäisi meidät, liittyäkseen heihin ja uudestaan alkaakseen vanhaa elämäänsä. Jos hän saisi toteuttaa aikomuksensa, saatoimme olla varmat siitä, että hänen uudet toverinsa pimeimpänä yön aikana kävisivät luonamme. Daku tiesi, että muassani oli suuri rahasumma ja hänen liikkeensä olivat molempina viime päivinä olleet enemmän kuin kummalliset. Oliko hän tavannut jonkun vanhan toverin, tahi oliko hän Tiibettiläisiltä kuullut heidän olevan lähellä?

Daku oli käärinyt kokoon huopapeittonsa repuksi, jota hän nyt kantoi selässään, ollen valmis lähtemään minä hetkenä hyvänsä. Huolissaan tästä uudesta vaarasta, ilmoittivat muut kantajat minulle asiasta. Lähetin heti noutamaan hänet. Silmät maahan luotuina, mutta suoraan vastasi hän: "Aion lähteä pois, sahib." — "Mihin?" — "Minulla on ystäviä näillä seuduin ja aion hakea heitä." — "Vai niin, mene!" vastasin minä ja tartuin ihan levollisesti pyssyyni. Tuossa tuokiossa oli reppu selästä ja muutaman minuutin kuluttua oli hän taas työssä. Pari muuta kapinoivaa kantajaa sain samalla tavalla järkiinsä. Sain sittemmin kuulla erään ryövärijoukon ainoastaan pari päivää tämän jälestä hyökänneen lähellä rajaa erään karavaanin kimppuun.

Vieläkin marssi takaisin! Kuinka se minua kiusasikaan, ja kuitenkin oli se tehtävä! Kuljimme useita kilometriä ja leiriydyimme erään vuolaan, Shirlangdu nimisen, virran rannalle. Tältä kohdalta voisimme, joskin vaivalla ja vaaralla, kulkea vuoriharjanteen yli ja sitten tunkeutua metsikön läpi Mansanovariin, huolimatta vakoiliain valppaudesta. Päätin rohkeasti yrittää ja varovaisuuden vuoksi ottaa vaan neljä tai viisi kantajaa mukaani. Mieluummin olisin mennyt yksin, mutta ruokavarojen kuljettamisen tähden täytyi ottaa muita mukaan. Jos hätä tulisi, päätin sitten lähteä yksin ja ostaa ruokaa Tiibettiläisiltä matkan varrella.

Kaikki kantamukset pantiin kuntoon. Tarpeettomat vaatteet ja muut mukavuustavarat, vähemmin tarpeelliset lääkityskapineet jätettiin ja näin saatiin enemmän tilaa minun tieteellisille kapineilleni. Jokainen kilon paino lisää tieteen hyväksi merkitsi kiloa vähemmän ruokavaroja, joita luulimme tarvitsevamme Lassan matkalla. Täytyi jättää kaikki, mikä ei ollut välttämättömän tarpeellista.

Iltapäivällä tuli kaksi tiibettiläistä urkkiaa leiriin, tavallisuuden mukaan kerjäläisinä. He pyysivät ja vaativat ruokaa. He käyttäytyivät niin sietämättömän hävyttömästi, että miehiltäni vihdoin loppui kärsivällisyys. Bijesing ja kristitty kokkimme Rubso karkasivat näitten kimppuun, löydyttivät heitä ja ajoivat lopuksi muiden avulla heidät alas rotkoon, sekä antoivat heidän tuntea kivisateen vaikutusta. Urkkia raukat, jotka eivät kyllin nopeasti päässeet virran poikki rotkon pohjassa, saivat hyvin ansaitun löylytyksen.

Tästä pikku ottelusta oli paljon hankaluutta leirissä. Mutta monet Shokalaiset seisoivat pökkäännyksissä ja olivat melkein mielettömän pelkoja ja vapisivat kuin haavanlehti nähdessään jonkun Tiibettiläisen.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Eräs päätös. — Urhea shokalais-poika. — Khanden Sing tarjoutuu
seuraamaan minua. — Mansing rupeaa palveliani palveliaksi. —
Pakolaisleiri. — Raivoisa myrsky. — Yksi taakka liikaa. — Ero
Wilsonista. — Yömarssi.

Paroni oli määrätty pantavaksi toimeen kello 9 illalla. Olin, lupaamalla suuren palkinnon, saanut taivutetuksi neljä miestä seuraamaan minua. Määrätyllä ajalla ei kukaan heistä ollut kuitenkaan saapunut. Läksin heitä hakemaan. Toinen oli loukannut jalkansa, toinen väitti olevansa kuoleman kielissä ja muut suorastaan kieltäytyivät seuraamasta minua. He vapisivat pelvosta ja vilusta.

Kello kolmeen aamulla en ollut onnistunut saamaan ainoatakaan miestä kantajaksi, ja minun täytyi jättää kaikki pakopuuhat sikseen. Tilani oli synkempi kuin koskaan ennen. Minun täytyi siis marssia takaisin tuota jäistä ja jylhää solaa kohti, josta olin Tiibettiin tunkenut!

"Te olette alakuloinen, herra Landor", sanoi tri Wilson. Myönsin niin olevan. Jokainen askel taaksepäin oli minulle ikäänkuin isku rintaan. Olisin tahtonut jatkaa matkaani, maksoi mitä maksoi, ja ainoastaan hyväsydämmisen ystäväni, tohtorin, tähden olin välttänyt raivata väkisin itselleni tien. Olin kuohuksissa ja tunsin itseni kuumeiseksi. Halveksin miehiäni heidän pelkuruutensa tähden, enkä edes kärsinyt heitä nähdä.

Ajatuksiini vaipuneena käyskelin etiäpäin ja raivaamaton tie tuntui sekä mukavalta että lyhyeltä. Löysin sopivan leiripaikan. Edessäni ja yltympäri kohosi korkeita lumivuoria ja tuossa, ihan minua vastapäätä, nousi korkeuteen tuo samainen Lumpija-sola, josta niin suuria toivoen olin tullut Tiibetin ylängölle. Nyt minua inhotti sitä edes katsellakaan. Sen lumiset rinteet näyttivät ivaavan onnistumatonta yritystäni.

Olleeko niin, että mieli aina on painuksissa kun on myrsky tulossa, tahi onko myrsky tulossa, kun mieli on raskas? varmaa vaan oli, että ennenkuin olimme ehtineet pystyttää telttamme, oli tuuli, joka koko iltapäivän oli vähän tuntunut, nyt paisunut kymmenkertaiseksi. Pilvet kulkivat hurjaa vauhtia päämme yli ja lumi tulla tuprusi jo suurissa höyteissä.

"Mitä aiotte tehdä?" kysyi tohtori minulta. "Minun mielestäni olisi viisainta palata takaisin Garbjangiin, hankkia uutta väkeä ja sitte yrittää uudelleen."

"Ei, tohtori, ennen kuolen kuin jatkan tätä peräytymistä! Minulle onnistuu paljon paremmin, jos lähden yksinäni, ja aion lähteä tänä yönä, sillä olen varmasti pääsevä vuoren harjanteen yli.

"Ei, ei, herra Landor", huudahti tohtori kyynelsilmin. "Se merkitsee kuolemaa jokaiselle, joka semmoiseen ryhtyy."

Sanoin, että päätökseni oli horjumaton. Tohtori parka oli hämmästyksestä ääneti. Hän tiesi että oli turhaa enemmän vastustella. Menin telttaan panemaan tavarat uuteen kuntoon ja vähentämään niitä niin, että niistä lopuksi tuli vaan yhden miehen tavallinen taakka.

Kun puuhasin näissä matkavalmistuksissa, tuli Kahi telttaan hyvin peljästyneen näköisenä.

"Mitä sinä puuhaat, sahib", kysyi hän hengästyneenä. "Tohtori sanoi, että aiot ensi yönä lähteä yksin vuorten yli mennäksesi seurueetta Lassaan." — "Se on totta, niin aion." — "Voi, sahib, vaarat ja vaikeudet ovat liiaksi suuret. Et sinä voi mennä." — "Tiedän sen, mutta aion koettaa."

"Et suinkaan, Kahi, saisit liiaksi kärsiä. Palaa vanhempiesi luokse, nyt kun sopii sen tehdä." — "En sahib, minne sinä menet, sinne minäkin menen. Vähäpätöiset ihmiset eivät koskaan kärsi, ja jos he niin tekevätkin, ei se mitään merkitse. Ainoastaan suurten miesten kärsimyksistä kannattaa puhua. Jos sinä kärsit, tahdon minäkin kärsiä. Minä seuraan sinua."

Kaliin filosofia liikutti minua. Hankin varmuuden, että hän tarkoitti mitä hän sanoi ja päätin vastaanottaa hänen tarjouksensa.

Tätä kelpaa sanoa onneksi. Rallilla oli viisi ystävää shokalais-kantajissa. Näillä oli kaikilla mielitiettynsä Garbjangin seuratalossa (rambangissa) ja heillä oli tapana iltaisin istua yhdessä ja laulaa surumielisiä lauluja kaivaten sydänkäpyjään, jotka olivat jättäneet Himalaijan tuolle puolen.

"Montako kantajaa haluat, sahib?" — "Eipä kannata vastata kysymykseesi. He eivät taida kumminkaan tulla." — "Äläpäs, minä hankin ne. Riittääkö viisi?" — "Kyllä", mutisin minä epäillen pudistaen päätäni.

Epäilykseni sai kumminkin kovan kolauksen, kun Kahi palasi ja säteilevin silmin huusi lystikkäällä Englanninkielellään: "Viisi Shokalaista tulee, sahib. Siis sinä, sahib, minä ja viisi kantajaa lähdemme tänä yönä; mihin aikaan, sahib?"

"Urhea, sahib?" kysyi hän innokkaasti kuullessaan hänelle oudon englantilaisen sanan (smart). Hän opetteli innolla Englantia ja hänellä oli oikein tavaamiskiihko. "Smart, mitä se merkitsee? Ja kuinka se tavataan?" — "S-m-a-r-t, se merkitsee vikkelä, urhea."

"Smart", kertoeli hän hitaasti kirjoittaessaan äsken opitun sanan kirjaan, jonka olin hänelle siihen tarkoitukseen antanut. Kahi oli epäilemättä, muutamia pieniä vikoja lukuun ottamatta, suuri luonne. Hän oli aina hyvällä tuulella, tahtoi aina olla hyödyksi ja oli erinomaisen tiedonhaluinen, niin että oli oikein virkistävää sekä nähdä että kuulla häntä.

Onneni pyörä näkyy oikein tehneen koko käännöksen. Muutama minuutti Kahin lähdettyä astui Khanden Sing telttaan, hän ei tiennyt mitään siitä, että saisin seurueen mukaani, vaan huusi harmistuneena: "Shoka krab, sahib! Hunya log bura krab. Hatsur huvi, do admi jaldi Lhasa gicio. (Shokalaiset ovat huonoja, herra! Hunjat ovat sangen huonoja. Sinä ja minä menemme molemmat yksin Lassaan.)" Tässä siis vielä yksi urhoollinen, rohkea ja kelpo mies tahtoi tulla mukaani. Kuolemaa hän ei sanonut pelkäävänsä. Hän oli juuri senkaltainen mies kuin minä tarvitsin. Sain sittemmin kyllin kokea, että hänen vakuuttelemisensa olivat totta.

Khanden Sing oli innokas urheilumies. Hän ei ollut milloinkaan onnellisempi, kuin saadessaan ampua jotakin esinettä, vaikka ei kukaan tiennyt hänen koskaan osanneen. Pari päivää sitten oli hän saanut aika läksytyksen minulta, kun hän oli tuhlannut useita patroonia erääseen kiangiin monen kilometrin etäisyydessä. Tavallinen työ, niinkuin oman ruokansa valmistaminen ja minun kapineeni kunnossa pitäminen, oli hänelle vastemmielistä ja hän ymmärsi aina sälyttää ne toimet toisten niskoille.

Pitaalia sairastava Mansing, joka onnettomuudekseen oli samaa säätyä kuin Khanden Sing, rupesi palveliani palveliaksi. Nämät molemmat Hintulaiset riitelivät ja tappelivat alinomaa, mutta olivat, siitä huolimatta, parhaita ystäviä. Tämän miehen sai Khanden lupauksilla ja pikkutuuppauksilia ottamaan osaa meidän uuteen retkeennne ja sen tuntemattomiin vaaroihin.

Kello 8 illalla olin saanut kootuksi kaikki, jotka olivat luvanneet minua seurata. Nämät olivat: Khanden Sing ja Kahi sekä kuusi kantajaa.

Nimitimme tätä leiriä "Pakolaisleiriksi", sillä paholaisen kaltainen tuuli pudisteli telttojamme, puhumattakaan lumesta, jota raivoisa tuuli suurissa pöykyissä kuljetti telttoihimme. Yöllä se vaan yltyi. Ei ollut löydettävissä mitään polttoainetta, ei puuta, ei lantaa eikä sammalta. Olimme pystyttäneet telttamme noin 4,752 m. korkeudelle ja jos olisimme nousseet vuoren harjanteen huipulle, olisimme vielä saaneet kiivetä lähes 600 m. korkeammalle. Mutta se olisi tässä ilmassa ollut kovin vaikeata, vaikka emme, tahtoessamme välttää tiibettiläisiä vartioita, olisi saattaneet valita kolkompaa yötä kuin tämä oli.

Suostuin tohtorin kanssa, että hän veisi Garbjangiin takaisin kaikki jättämäni kapineet, sekä ne miehet, jotka eivät minun kanssani tulleet. Hän jättäisi telttamme paikoilleen vielä seuraavaan ikäpuoleen, että Tiibettiläiset luulisivat meidän kaikkien olevan siellä ja että siten pääsisimme pitkän matkan eteenpäin. Vaikka kävisikin vaikeaksi olla ilman telttoja, emme kuitenkaan saisi viedä mukaamme muita kuin minun suojatelttani. Emme kuitenkaan moneen päivään voisi niitä pystyttää, etteivät Tiibettiläiset meitä löytäisi, sillä varmaankin he ensimmäisinä päivinä ajaisivat meitä takaa niinkuin villieläimiä. Meidän täytyisi öisin kulkea pitkät matkat vuoriharjanteen huipulla, eikä laaksoissa niinkuin muut matkustavaiset. Pikkuisen saisimme nukkua päivällä, kuin voisimme olla kätkössä jossakin hyvin suojatussa paikassa. Emme saisi ajatellakaan mitään määrättyä aikaa, jolloin saisimme tulen ääressä lämmitellä. Sillä jos löytäisimmekin poltinaineita niillä korkeuksilla, joissa kuljimme, mikä kumminkaan ei ollut luultavaa, saattaa, niinkuin tunnettu, tuli tahi savu näkyä sekä yöllä että päivällä sangen pitkät matkat.

Ennen lähtöämme punnitsimme kaikkia näitä asioita. Ja sitäpaitsi käsitimme varsin hyvin, että jos Tiibettiläiset kerran oikein toden päästä meitä ahdistaisivat, olisimme niin vähälukuiset heidän suhteensa, ettemme ajan pitkään voisi heitä tehokkaasti vastustaa. Kun ajattelin asemaamme, epäilin sentähden suuresti, oliko minun ja seurueeni henki Pakolaisleiristä lähdettyämme pennin arvoiset. Että aloitimme tämän retken, vaikka täysin tajusimme sen vaaranalaisuuden, oli ehkä hulluutta, mutta päättäväisyyden puutetta ei saateta viaksemme lukea.

Tohtori oli viimeiseltä leiriltämme ottanut mukaansa vähän sammalta, joista hän nyt koetti sytyttää tulen, valmistaakseen minulle leivoksia ennen lähtöämme. Mutta voi, vaikka ahkeroitsimme siinä neljä tuntia ja kulutimme saman verran tulitikkulaatikoita, emme saaneet merkiksikään tulta! Puoliyön aikana lähetin Khanden Singin ja Kakin noutamaan miehet. Kaksi tuli vavisten telttaan, muita ei saatu hereille. Menin silloin itse ja talutin kutakin kannettavansa luo. He itkivät kaikki kuin lapset. Vasta silloin havaitsin, että olin kiireessä ja mellakassa valmistanut yhden taakan liiaksi. Tässä olivat hyvät neuvot kalliit. Kaikki oli valmiina pakoon ja hetki suotuisa sekä viivytys tuhoa tuottava. Minun täytyi saada yhden kantajan lisäksi, maksoi mitä hyvänsä. Kantajien teltassa, johon nyt menin, oli itkua ja valitusta. Olisi luullut heidän kaikkien makaavan viimeisessä hengenvedossa, niin surkeasti he valittivat vaan pelvosta, että heitä pakotettaisiin kantajiksi. Tavattomalla vaivalla sain lopuksi uhkauksilla ja lupauksilla Bijesingin nousemaan ja seuraamaan minua. Mutta kantamus oli hänelle liian raskas: hän tahtoi kantaa vaan puolet. Oman taakkani lisäksi otin minä sitten toisen puoliskon.

Sammutimme myrskylyhdyn, ja kello 2, kun myrsky hurjimmillaan raivosi, ajaen rakeita ja lunta silmiimme, kun tuuli ja pakkanen tunki luitten ja ytimien läpi ja kaikki luonnonvoimat kiukkuisina kokosivat kaikkia esteitä tiellemme, silloin lähti joukko äänettömiä, puoleksipaleltuneita miehiä leiristä tunkeaksensa eteenpäin rajuilman läpi. Käskin miesten pysyä hyvin lähellä toisiansa ja niin suuntasimme kulkumme suoraan vuorenkylkeä kohti, tarkasti välttäen semmoisia paikkoja, joissa mahdollisesti saattoi olla tiibettiläisiä vakoilioita.

Paolle sopivampaa yötä emme olisi voineet valita. Oli niin pimeä, että tuskin saattoi nähdä pari tuumaa eteensä. Äänetönnä ja raskaalla mielellä seurasi tohtori meitä muutaman sata askelta. Pyysin hartaasti häntä palaamaan takaisin telttaan. Hän pysähtyi, tarttui käteeni ja jätti minut hyvästi muutamin katkonaisin sanoin. "Vaarat teidän tiellänne", kuiskasi hän, "ovat niin lukemattomat, että ainoastaan Jumala voi saattaa teidät eheänä niitten läpi. Kun ajattelen nälkää ja pakkasta sekä kaikkia vaivoja, joita saatte kestää, niin minä vapisen teidän tähtenne." — "Hyvästi tohtori!" sanoin syvästi liikutettuna. — "Hyvästi", huudahti hän, "hyvä —" ja ääni tukehtui häneltä.

Kaksi tahi kolme askelta ja pimeys erotti meidät, mutta hänen jäähyväisensä soi vielä korvissani, kun ikävällä muistelen uskollista, lämminsydämmistä ystävää.

Nyt oli siis marssi Lassaan todenteolla alkanut. Pienessä ajassa olivat korvamme, sormet ja varpaat jäädyksissä. Lumi piiskasi armottomasti kasvojamme, ja silmiämme kirveli. Me hapuilimme kuin sokeat eteenpäin pimeässä, äänettöminä ja väsyneinä, ja kipusimme yhä korkeammalle vuorenrinnettä ylös. Mitä ylemmäksi päästiin, sitä purevammaksi kävi pakkanen ja tuuli. Joka viiden minuutin kuluttua täytyi meidän pysähtyä ja pysytellä hyvin lähellä toisiamme, pysyäksemme lämpyminä ja hengittääksemme, sillä ilma oli niin ohutta, että me raskaine taakkoinemme vaivalla jaksoimme astua eteenpäin.

Äkkiä kuulimme vihellyksen ja ääniä etäältä. Miehet kokoontuivat ympärilleni, kuiskasivat peljästyneinä: "daku, daku!" ja heittäysivät suulleen maahan. Latasin pyssyni ja meni muutaman askeleen edespäin. Mutta pimeys oli läpäisemätön. Minä kuuntelin. Nyt kuulin uuden, terävän ja pitkän vihellyksen. Se kuului tulevan jostakin kohdasta vastapäätä meitä. Muutimme vähän suuntaamme ja jatkoimme hitaasti, mutta taukoamatta nousuamme, kunnes me päivän noustessa huomasimme olevamme lähellä vuoren kukkulaa. Vielä satoi vahvasti lunta. Vielä viimeinen ponnistus ja me olimme ylhäällä.

Tässä tunsimme olevamme verrattain turvassa. Ihan uupuneina laskimme taakkamme lumelle ja oikasimme itsemme riviin hyvin lähelle toisiamme sekä levitimme kaikki huopapeitteet moninkertaiseksi peitoksi päällemme.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Järviä 5,643 metrin korkeudessa. — Kylmää ruokaa korkeilla ylängöillä.
— Lumeen haudattuina. — Rosvoja. — Vaarallinen paikka. — Kaivamme
tavaramme kätköön. — Ruokavarat lopussa. — Putoaminen Gakkovirtaan. —
Hyvä tuuma. — Nokkoset ruokana.

Aurinko oli nim. sulattanut lumen, joka oli kasaantunut päällemme. Leiripaikkamme oli 5,346 metrin korkeudessa. Kaakkoistuuli tunki terävästi luiden ja ytimien läpi ja me kärsimme siitä tavattomasti sekä nyt, että koko ajan kun Tiibetissä olimme. Alkaa rajusti tuulla, säännöllisesti kello 1 i.p. ja tämmöistä kestää kello 8 illalla, jolloin tuuli tavallisesti laskee ja vähitellen ihan lakkaa. Mutta usein tapahtuu niinkin, että se tähän aikaan yltyy ja puhaltaa koko yön tavattoman rajusti.

Juuri kun valmistimme lähtöä, nousi taivaalle uusia pilviä ja taas alkoi sataa lunta. Oli ihan mahdotonta tehdä tulta ja meidän täytyi viluisina ja nälkäisinä aloittaa marssimme. Kahlasimme vyötäisiin asti jääkylmän joen yli ja kivuten yhä korkeammalle moniaita kilometriä saavuimme lopuksi 5,627 m. korkuiselle ylätasangolle.

Hämmästykseksemme näimme tämmöisessä korkeudessa neljä suurta järveä, ihan lähellä toisiaan. Kun aurinko hetkeksi pilkisti pilvien raoista, loi se rusohohteen lumihuippuihin yli ympäri, muutti järvet kimaltelevaksi hopeaksi ja loihti näin eteemme lumoavan kauniin taulun. Nälkä ja väsymys esti meitä kuitenkin täysin määrin tätä suuremmoista näkyä nauttimasta. Ennen kaikkea täytyi meidän nyt pian löytää sopiva paikka, jossa saisimme levätä. Harras toivoni oli, että menisimme ylätasangon poikki ja sen luoteista rinnettä alas, jossa mahdollisesti löytäisimme polttopuita, mutta puoleksi paleltuneet voimattomat mieheni eivät jaksaneet mennä edemmäksi.

Heidän märät taakkansa olivat entistään painavammat. He läähättivät kovasti, ja olimme tuskin ehtineet jotenkin suojattuun paikkaan järvien välissä, ennenkuin he kaikin vaipuivat maahan, kykenemättä pääsemään edespäin. Olin kovin huolissani heidän tähtensä, kun he kieltäytyivät syömästä kylmää ruokaa. Se olisi heille kuolemaksi, selittivät he. Kuinka voisivatkaan ilman ruokaa kestää seuraavan päivän marssin? Vihdoin onnistui minun, kun varmasti vakuutin etteivät kuolisi, saada heitä syömään vähäisen satoa ja ghuria. He olivat kuitenkin tuskin nielleet muutaman suupalasen kylmään veteen sekoitettua ruokaa, kun jo he saivat kovia vatsanvaivoja, jotka jatkuivat koko yön.

Kokemuksesta he epäilemättä tiesivät, että kylmän ruuan nauttiminen korkeilla paikoilla on vaarallisempaa kuin syömättä oleminen, ja minä kaduin ymmärtämätöntä, mutta hyväntahtoista neuvoani, kun en itse mitään vaivaa kylmän ruuan nauttimisesta tuntenut. Heti auringon laskettua paisui pakkanen kovasti. Satoi vielä runsaasti lunta, ja sekä märät vaatteemme että huopapeitteemme olivat jäässä. Sytytin pienen väkiviinalampun ja sen ääreen me, peitteisiimme käärittyinä, kaikin kokoonnuimme. Yritimpä tällä pienoistulella keittää meille vähän lihalientäkin, mutta korkean paikan tähden tarvitsi vesi pitkän ajan lämmitäkseen ja kun se vihdoinkin alkoi käydä haaleaksi, sammui liekki, eikä minulla ollut varoja tuhlata enemmän väkiviinaa saadakseni sen taas palamaan. Ruuanlaitos jäi siis sikseen, ja kun yö yhä kylmeni, sullouduimme yhteen huopapeittojemme alle. Unta ei kuitenkaan ollut ajattelemistakaan. Kapineistamme olimme tehneet suojamuurin itsellemme, ja miehet vetivät peittonsa päänsä yli. Minä en kuitenkaan koskaan voinut oppia tätä alkuasukasten nukkumistapaa, sillä tuntui aina siltä kuin tukehtuisin. Nukuin aina pää peitosta vapaana, koska siten tuntui mukavammalta ja tahdoin vapaasti nähdä, että voisin nostaa metelin, jos Tiibettiläiset hyökkäisivät kimppuumme.

Miehet huokasivat, voihkivat ja valittivat nukkuessaan ja hampaat suussa kalisivat. Heräsin usein, tuntien kovaa kipua paleltuneissa korvissani. Silmätkin kirvelivät kovasti, kun jääpuikkoja muodostui silmäripsiin. Joka kerta kun koetin aukaista silmäni, tuntui siltä kuin silmäripset irtautuisivat luomista, sillä heti kun suljin silmät, jäätyivät luomet yhteen.

Vihdoinkin koitti aamu! Yö oli tuntunut loppumattomalta. Kun yritin nostaa peittoani, tuntui se tavattoman raskaalta ja kankealta. Eipä ihmettä, sillä se oli kovaksi jäätynyt ja oli puolenkyynärän paksuisen lumen peitossa. Ilmapuntari oli yöllä laskenut 24° Fahr. Huusin miehiäni. Niitten oli vaikea herätä. Hekin olivat lumeen haudattuina.

"Uta, uta, uta!" (ylös, ylös, ylös!) huusin, ravistaen heitä toinen toisensa perään ja laasten lumen heistä, minkä sain.

"Barof bahut!" (paljon lunta!) sanoi eräs, nostaessaan nenänsä peiton alta ja hieroen kirveleviä silmiään. "Salaam, sahib!" sanoi hän, saatuaan ne auki ja nähtyään minut, sekä vei kätensä tervehtien otsaansa kohti. Toinen teki samalla tavalla. Tavallisuuden mukaan heräsi Kahi viimeiseksi.

"Nouse ylös, Kahi!" huusin minä. — "O, buhijoh! (isä!)" haukotteli hän, kiiskotteli, katseli ympärilleen ja mutisi muutamia katkonaisia sanoja.

"Hyvää huomenta, herra! Näin paljon lunta. Ei, mutta katsokaa, tuolla on kaksi kiangia! Mitä merkitsee kiang Englannin kielellä?" — "Wild horse (villihevonen)" — "Wild? Tavataanhan se: w-i-l-d?"

"Kyllä niin." — Nyt otettiin muistikirja päänalusen alta ja sana kirjoitettiin kirjaan.

Kummallisia ihmisiä, nämä Shokalaiset! Kylmästä kankea ja nälkäinen Eurooppalainen ei niin paljon suinkaan välittäisi sanojen oikein kirjoituksesta.

Mansing parka kärsi kauheasti. Hän valitteli koko yön. Olin lainannut hänelle ulsterinkankaisen takkini, mutta ei siitä paljon apua ollut: verenkierto näkyi olleen ihan seisahtumassa. Iho oli harmaa ja kalmankalpea, kasvoissa syvät uurteet ja jalat niin kankeat pakkasesta, ettei hän pitkään aikaan voinut seisoa.

Taas eivät Shokalaiset tahtoneet mitään syödä. Satoi vielä lunta. Nyt lähdimme kulkemaan koillista kohti. Kuljettuamme muutaman kilometrin tähän suuntaan, laskeusimme jyrkkää rinnettä, joka oli täynnä kalliolohkareita. Kulku oli pikainen, mutta vaivalloinen. Kun kaukoputkella tarkastin edessäni aukenevaa maisemaa, havaitsin etäällä koillisessa laakson, jossa kasvoi pensaita ja sammalia, olipa siellä telttakin ja muutama lammas. Teltan näkeminen teki minut levottomaksi, ja me muutimme suuntaa, ettei meitä nähtäisi. Ja sitten me taas kiipesimme ylänköä ylös, teimme mutkan ja käännyimme itään. Päivänlaskussa aloimme laskea alaspäin ja menimme vaikeuksitta laakson läpi juoksevan Gakkon-virran yli. Kun olimme leiripaikaksi valinneet vähäisen, hyvin suojatun notkon, pystytimme pienen suojateittani erään allikon kylkeen, jossa oli lumivettä.

Helposti arvattavalla kiireellä lähdimme kaikin kokoomaan pensaita ja sammalta polttopuiksi ja joka mies kantoi leirille niitä monta sylystä. Muutamassa silmänräpäyksessä leimusi kolme tavatonta tulta, joilla me valmistimme itsellemme runsaan päivällisen ja hukutimme surumme kiehuvaan teehen sekä kuivasimme vaatteemme ja peittomme. Lämpö levitti ihmeen suloisen hyvinvoinnin tunteen koko olentoomme, ja unhotetut olivat tässä verrattain huolettomassa hetkessä kaikki kärsimämme vaivat ja vastukset. Jos emme ota lukuun muutamaa suupalaa satoa, emme kahteen vuorokauteen olleet nauttineet mitään vahvempaa ruokaa. Näinä kahtena vuorokautena olimme kulkeneet pari penikulmaa, jokainen kantaen selässään 24 kiloa painavan taakan.

Olimme nyt noin 4,900 m. korkeudella, joten tämä paikka oli alhainen edellisten korkeampien ja kylmempien seutujen suhteen. Vastakohta tuntui kaikille hyvältä ja uusin toivein aloin taas suunnittelemaan uusia tulevaisuuden tuumia. Mielentilamme oli taas muuttunut syvimmästä alakuloisuudesta jotenkin tyytyväiseksi.

Edessämme koillisessa oli korkea vuori ja etäämpänä idässä kapea laakso kahden vuoriharjanteen välissä; suuntaan 238° virtasi eräs joki kauniin rotkon läpi Mangshan-vuorta kohti. Säästääksemme aikaa ja vaivaa pidin tarpeellisena suunnata kulkumme itään, vaikka silloin saatoimmekin kohdata Tiibettiläisiä, varsinkin ryövärijoukkoja, joita vaeltelee täällä Nari Khorsumin maakunnassa. Täytyi siis ollani hyvin varovainen, ja se oli verrattain helppoa, kun Shokalaiseni näitä joukkoja kovasti pelkäsivät. Emme päässeetkään pitkälle, kun jo Shokalaiset äkkiä heittivät itsensä pitkäkseen ja rupesivat ryömimään takaperin. Minä olin vähän pysähtynyt tekemään havainnoltani, ja kun kiiruhdin heidän tykönsä, kuiskasivat he: "daku! daku!" (ryöväriä! ryöväriä!)

Oli liian myöhäistä: meidät oli nähty ja joukko ryöväreitä, pyssyillä ja miekoilla varustettuina, tuli juosten meitä vastaan. Vanha kokemus opettaa, että tämmöisissä tilaisuuksissa on pakeneminen huonointa, sillä tappelujunkkari ei ole koskaan rohkeampi, kuin nähdessään vastustajansa pelkäävän. Latasin sentähden Mannliher-kiväärini ja Khanden Sing samoin latasi Henry-Martiny kiväärinsä. Käskin Shokalaisten istua tavaroittensa viereen ja olla paikoiltaan liikahtamatta. Minä ynnä aseenkantajani menimme nyt suoraan esillehyökkääviä ryöväriä kohti, jotka nyt olivat vähemmän kuin 100 askeleen päässä meistä. Huusin heille, että pysähtyisivät ja Khanden Sing osoitti heille merkeillä, että vetäytyisivät takaisin. Mutta he eivät huolineet varotuksistamme, vaan lähenivät vielä suuremmalla vauhdilla. Epäilemättä luulivat he, että olimme shokalais-kauppiaita, joista olivat tottuneet saamaan helpon voiton ja runsaan saaliin. Nyt he hajaantuivat hyökätäkseen sitten, likemmäksi tultuaan, joka taholta meidän kimppuumme.

"Dushu! dushu (pois tieltä)!" huusin minä kiukkuisesta heille, asettaen kiväärin silmälleni ja tarkasti tähdäten päin johtajaa, Khanden Singin samoin tähdätessä erästä toista heidän joukossaan. Tämäpä tepsi. Paikalla he tekivät naurettavan "salaam'insa" ja vilistivät tiehensä. Ajoimme heitä takaa jonkun matkan. Kukkulaltamme näimme, että heitä vähän matkan päässä oli useampia ja että heillä oli joku tuhat määrä lampaita, arvatenkin ryöstötavaraa. Viittailimme heille, että heidän tulee väistyä edemmäksi meidän tieltämme, ja lopulta he hädin kiiruin laumoineen talsivatkin taipaleelle. Sitten jatkoimme mekin menoamme, kun mieheni olivat tökerryksistänsä tointuneet.

Monilukuiset leiripaikat virran varrella osoittivat meidän nyt olevan vilkasliikkeisessä seudussa. Aamun tapaukset olivat kuitenkin virittäneet mielemme uuteen eloon astellessamme virran vasenta puolta. Vaivalloisen kiipeämisen perästä nousimme 4,870 m. korkeuteen. Täältä oli komea näkemys pitkin koko lumiselkää Mangshan-solasta Lippu-solaan asti, vieläpä kauas koilliseenkin päin, jossa Nimo Nangilin neljä lumihuippua häämöitti suunnassa 84°, 92° ja 115°, korkein oli noin 6,140 m. Monta pikku puroa laski Gakkon-virtaan täältä ylängöltä, jonka reuna oli 4,690 m. yli meren pinnan.

Kardam'in ja Dogmar'ia kautta kulki polku Gyanemasta Taklakotiin pitkin virran vierua, samoin toinen lounaiselle suunnalle Mangshan-solaan.

Nämä seudut olivat meille vaarallisia, sillä arvattava oli, että Tiibettiläiset jo tiesivät meidän päässeen heidän käsistänsä ja olevan matkalla heidän sisämaahansa. Tiesinkin jo lähetetyn sotamiehiä y.m. urkkioita vartioimaan solia ja polkuja meidän matkallamme. Kun retkemme siis kävi monien tienristimysten ohi, saimme olla hyvinkin varoillamme. Tiibetissä on ilma niin kirkasta, että liikkuvaiset esineet näkyvät tavattoman pitkien matkojen päähän aivan selvästi. Kun kaukoputkella katsoen en mitään epäiltävää nähnyt, jatkoimme matkaa. Mieheni katsoivat kuitenkin varmemmaksi kulkea laaksoa kuin harjannetta myöden ja niin menimme muutamaan rotkoon, jossa tosiaan turvemmassa olimmekin. Mutta emme vielä olleet ehtineet rotkon reunalle, kun jo alempaa kuulimme melua.

Khanden Sing ja minä konttasimme ihan reunalle ja kurkistimme syvyyteen. N. 150 metriä meidän alapuolellamme näimme tiibettiläisen leirin, jossa oli paljon jaakkia ja pikkuhevosia. Tarkastelin tätä vähän aikaa. Siellä näkyi olevan useita sotamiehiä, varmaankin pitääksensä meitä silmällä. Kaukoputken avulla tunsin muutamia Gyaneman linnanväestä. Pidimme viisaimpana hakea itsellemme lymypaikan, jossa oleskelisimme pimeään asti, teimme mutkan ylängölle päin, lähestyimme taas reunaa ja laskeusimme alas virran luo. Pimeän tultua menimme sen ylitse, kipusimme kahden ahtaan kallioseinän välistä ylös ja löysimme hyvän paikan, johon pysähdyimme.

Miesten seuraamina kiipesin nyt kallionkielekkeeltä toiselle ja jouduimme sileälle kalliolle, jonka yli riippui tavattoman suuri kallionlohkare, muodostaen sille ikäänkuin katon. Juuri tällaisen lymypaikan me tarvitsimme! Telttaa emme uskaltaneet pystyttää ja annoimpa vielä varovaisuuden vuoksi kaivaa kaikki kapineemme maahan, äkkihyökkäyksen varalta. Vapaina niistä voisimme paremmin piilottaa itsemme vainoojiltamme ja sitten toisten, tilaisuuden sattuessa, palata niitä ottamaan.

Ja juuri nyt, kun kaikki näytti selkenevän, tein kauhean havainnon. Nyt juuri kun oli erittäin tärkeätä päästä nopeasti liikkumaan, havaitsin ruokavarain olevan lopussa. Tästä minä täydellisesti hämmästyin, sillä ennenkuin erkanimme retkikunnan suuremmasta osasta, olin käskenyt miesten ottaa ruokavaroja 10 päiväksi. Tohtori oli saanut huoleksensa tämän toimenpiteen tarkastamisen ja hän oli ilmoittanut, että taakoissa oli pitkäksi aikaa ja riittävästi ruokavaroja. Ja nyt havaitsimme, että ruokavaroja oli tuskin yhdeksi ateriaksi. Samalla tein sen surullisen havainnon, että suolaa oli meillä ainoastaan muutama rahkila.

"Mihinkä olette suolan panneet?" kysäsin suuttuneena miehiltäni, koska epäilin heitä tästä tempusta, sillä olin käskenyt, että joka mies ottaisi mukaansa puolen "seeriä" (2/3 kiloa) suolaa.

Niiden tavattomien vaivojen ja vaarojen jälkeen, joissa olimme olleet ja kaiken sen puuhan perästä, mikä minulla oli ollut tieteellisten kapineitteni säilyttämisessä, tuntui tosiaan kovalta nähdä kaikki tuumani nyt raukeavan, sillä meillä oli vielä 3-4 päivän matka Mansarovar-järvelle, jossa seuduin toivoin saavani uusia ruokavaroja. Täytyikö nyt jo näin kaukaa, kesken kaikkia palata takaisin ja perästäkin joutua Tiibettiläisten käsiin? Ruumiillisesta kärsimyksestä en tavallisesti piittaa, mutta sieluntuskat olivat nyt masentavia.

Olin nyt aivan alakuloinen ja päällepäätteeksi jouduin vielä ruumiillisestikin sairaaksi. Olin nim. puolipimeässä kahlatessamme Gakkon-virran poikki kompastunut kiveen ja kaatunut syvään veteen, tuulessa ja pakkasessa. Kun nyt märjissä vaatteissa ollen puhuin miesteni kanssa tuumistamme, rupesi minua äkkiä kovasti viluttamaan ja kävin niin kokonaan voimattomaksi, että kuumeen yhä karttuessa rupesin hourailemaan. Hampaat helisivät, ohimoita pakotti, ja kaikki retkemme vaivat muodostelivat kummallisia haamuja silmieni eteen; perikato näytti välttämättömältä. Jota enemmän aivojani vaivasin keksiäkseni keinon tilamme parantamiseksi, sitä toivottomammalta näytti tulevaisuus. Mutta yhtäkkiä salaman tavoin pälkähti päähäni ajatus, ensi katsannossa tosin mahdoton toteuttaa, mutta hätätilassa ei sentään kokonaan mahdoton. Mitäpä, jos neljä miestäni menisi valepuvussa Taklakotiin hankkimaan ruokaa vihollisiltamme, kaksi muka kauppiaana, kaksi kerjäläisenä. Me muut olisimme sen aikaa piilossa täällä. Puhuin siitä seuralaisilleni, ja hyvin ymmärrettävistä syistä vähän aikaa epäröittyänsä, otti neljä Shokalaista lähteäksensä tuolle vaaralliselle retkelle. Jos keksittäisiin keitä he olivat, menettäisivät he hirveän ja moninaisen piinan perästä päänsä. Ja vaikka he sittemmin minun pettivät, tulee minun avomielisesti tunnustaa tämä heidän ansionsa, että he niin rohkeasti ja uskollisesti minua tässä vaarallisessa tilassa auttoivat.

Yöllä olivat miehet erittäin ystävällisiä minua kohtaan. Emme nukkuneet ensinkään, kun oli pelättävänä Tiibettiläisten äkillinen hyökkäys. Shokalaiset kertoivat tiibettiläisiä ryövärihistorioita, jotka kyllä unen silmistä sivalsivat ja hiukset pörröön nostivat.

Päivän koitossa lähdimme liikkeelle poimimaan nokkosia, joita leirimme lähellä kasvoi runsaasti. Niistä laitoimme erimuotoisia ruokia, jotka tosin olivat ravitsevia, vaikkei niiden makua juuri sovi kehua. Silloisissa oloissa eivät nokkoset olleet niinkään huonoja. Pahinta vaan oli, ettei ollut suolaa, jonka kanssa nautittuna nokkonen epäilemättä olisi helpommin sulanut. Suolaa koetimme korvata pippurilla, ja lohdutuksemme oli, että niin kauvan kuin meillä oli näin paljon nokkosia lähittyvillämme, ei ainakaan tarvinnut nälkään kuolla.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Viimeiset ruokavarat. — Tuumasta toimeen. — Ryövärijoukko. — Linnamme. — Sotamiehiä jäljitiämme.. — Kamala leiri. — Dogpa-heimon ihmisiä. — "Kauppias" ja "kerjäläinen" palaavat. — Heidän vaarallinen seikkailunsa. — Päästäni on luvattu hinta. — Shokalaiset aikovat jättää minun. — Kapina.

Ruokavaroja oli nyt 2 kiloa jauhoja, kilo riisiä ja kilo satoa. Nämät annoimme niille neljälle, joiden piti tunkeutuman Taklakotiin, sillä heidän retkensä oli epäilemättä pitkä ja vaivalloinen. Meillä oli kylliksi nokkosia.

Shokalaisia matkaanmeniöitä neuvoin tarkasti, kuinka menettelisivät. Heidän tulisi mennä yksitellen Taklakotiin ja ostaa aivan vähän erällänsä. Kun olisivat saaneet kerätyksi kantamuksen verran, tulisi yhden heti lähteä paluumatkalle sen kanssa. Toiset seuraisivat samoin yksitellen, kunnes he kaikin kohtaisivat toisensa sovitulla paikalla ja sitten yhdessä saapuisivat leiriimme.

Kiireesti laitettiin tarkoituksemmukainen puku kullekin sekä tehtiin muut tarpeelliset varustukset. Ja vihdoin moninkertaisten hyvästijättöjen ja kehotussanojen perästä lähtivät miehet vaaralliselle matkalleen.

Kaikkialla ympärillämme tuntui olevan hiljaista ja rauhallista, jopa siihen määrään, että minä kaivoin sekstanttini ja tekohorisonttini esille ja rupesin tekemään pituus- ja leveysasteen mittauksia, kun hirveäksi hämmästykseksemme sangen suuri lauma jaakkia ilmestyi solaan leirimme pohjoispuolelle ja samosivat suoraan meitä päin. Oliko meidät havaittu? Tarjumin väkikö se noin kulki laumoillensa? Ei ollut aikaa hukata silmänräpäystäkään. Koneet ja peitteet piilotettiin heti, ja me ryömimme suoraan jaakkeja päin, jotka meidät nähdessään pysähtyivät. Sitten aloimme viskellä kiviä heille päin silmiä. Tästä jaakit niin pahastuivat, että syöksivät päistikkaa Likimmäiseen rotkoon. Se oli onneksi meille, sillä piilopaikastamme saatoimme erottaa joukon Tiibettiläisiä, jotka riensivät jaakkiensa jäljessä samaan rotkoon. He kulkivat meidän ohitsemme ainoastaan muutaman sadan askeleen päässä, nähtävästi ihan tietämättöminä meidän läsnäolostamme. He laulelivat ja ryömivät tuon tuostakin maassa kaiketi jälkiä tarkaten.

Iltapäivällä lähdin minä tiedustelemaan suuntaa Gyaneman tielle päin, ja sain, itse piilossa ollen, nähdä useita Tiibettiläisiä Taklakotin matkalla. Sotamiehiä ei ollut näkyvissä, mutta sen sijaan suuri joukko jogpa-heimon ryöväriväkeä, jotka ajoivat edellänsä hyvinkin tuhatlukuista lammas- ja jaakkilaumaa. Se oli viehättävä näkemys. Kaikki he ratsastivat, niin miehet kuin naisetkin, pienillä hevosillaan verrattain nopeasti ja näyttivät silmänräpäyksessä tottelevan päällikköänsä, joka käheällä äänellään antoi ohjeitansa yhä rukousmyllyään pyörittäen. Miehillä oli taulakiväärit ja miekka, ja kullakin ratsastajalla takanaan säkki ruokavaroja satulassaan. Suuren kallionlohkareen takaa minä katselin tuota pitkää jonoa, ja mieleni tunsin keveämmäksi, kun viimeinen ratsastaja ainoastaan parinkymmenen askeleen päässä kulki sivutseni.

Se mitä olin nähnyt, antoi kuitenkin syytä arvella, että leirimme ei ollut oikein turvallisessa paikassa. Miesten avulla sitten tehtiin kalliomme ympäri ja pilkin sen lohkareen sivuja myöden, joka teki katon virkaa, vierinkivistä muurintapainen varuste, joka samalla suojelisi meitä Tiibettiläisten vakoojilta ja olisi turvana odottamattomia yöllisiä hyökkäyksiä vastaan. Kaikki kapineemme kaivettiin maahan vähän matkan päähän leiristä.

Pitkä ja yksitoikkoinen päivä oli taas loppuun kulunut. Viimeinen suolanrahje oli kulutettu, ja meidän täytyi vielä päivän, toisen, kolmannen ja neljännenkin elää nokkosilla. Jo ikävystyimme aikojamme ja päivät tuntuivat loppumattoman pitkiltä, kun etukumarassa kivenkamaralla päivät pääksytysten tähystelimme, eikö jo näkyisi ruokavarain hankkioitamme palaavan. Joka kerta kun erotin ihmisiä etäällä, hykähti rintani, mutta aina ne olivat paimentolaisia tai ryöväriväkeä tai muita vaeltajia Gyaneman ja Gartokin tiellä. Kuinka usein kuuntelimmekaan ja kurkistelimme "linnamme" rei'istä, kun jokin outo ääni korviimme ennätti! Kun aika kului, eikä neljää matkustajaamme kuulunut, aloimme käydä levottomiksi. Olivatko he saaneet surmansa, vai olivatko he pettäneet meidät?

Khanden Sing, joka aina mielitteli olla vähän herkkusuu, kieltäytyi vakavasti syömästä mitään tästedes, ja julisti juhlallisesti, että on parempi olla syömättä mitään, kuin joka päivä syödä aina samaa. Hän saattoi paastota 10 päivää, jos sikseen tuli, ja korvasi unella ruuan puutteen.

"Linnamme" oli kyllä sopiva aamuisin auringon paistaessa, mutta päivällä saimme sen tuon tuostakin jättää, kun lämpömittari osoitti 48°-62° Fahr. Kello yhdestä päivällä kello kymmeneen illalla puhalsi kiperä kaakkoinen. Oli niin kylmä, että lämpömittari laski äkkiä, kun aurinko meni vuorten taa +15⁰ asti ja laski siitä hiljallensa yön tietämissä 0° alle. Eräänä yönä oli hirveä lumimyrsky, niin ankara, että se kaatoi kumoon muurimme meidän makeimmassa unessa maatessamme. Nyt saimme lyödä unta korvalle ja ruveta taas "muurimestariksi".

Aamulla nokkosia kootessamme kuulimme kaukaa kulkusten kilinää. Ne olivat ratsastajia, jotka yhä lähenivät. Sammutin heti tulet, kätkimme kamssumme ja livistimme linnaamme. Samassa ilmestyi 5-6 ratsastajaa taulakiväärit rukouslippuineen hartioilla; he ajoivat rinnettä pitkin ainoastaan muutaman askeleen päässä meistä. Heidän joka taholle tähtäävistä silmäyksistään päätimme heidän etsivän jotakuta, epäilemättä minua. Onneksi heidän silmänsä eivät osuneet meihin. Luultavasti odottivat he jossakin sopukassa näkevänsä suuren eurooppalaisen teltan, eivätkä saattaneet aavistaakaan meidän olevan siellä missä olimme. Tähtäsimme heitä tarkoin, mutta emme saaneet syytä ampua. He ratsastivat sivutse, ja kavioitten ja kulkusten ääni vähitellen katosi kaukaisuuteen. Tarjumin vakoojia nämä ratsastajat varmaankin olivat ja olivat nyt arvattavasti paluumatkalla, ilmoittaaksensa, että sahib ei ollut näillä mailla mantereilla.

"Kamalaksi leiriksi" nimitimme tätä leiriä, sillä monet ja hirveät olivat ne vaivat ja vastukset, joita siellä saimme kokea. Eikä vieläkään kuulunut kumppaniamme palaaviksi. Silloin tarjoutui kaksi jäljellä olevaa miestäni menemään Kardamiin, joka paikka on moniaan kilometrin päässä tästä, etsimään ruokavaroja Tiibettiläisiltä. Toisella heistä oli tuttava Kardamissa ja tältä hän toivoi saavansa meille pariksi päivää elatuksen apua.

He lähtivät puettuina toivioretkeläisiksi; heidän vaatteensa olivat kyllä muutenkin jo ryysyiset, jotenka puvun muodostamisesta ei paljonkaan vaivaa ollut. Vasta illalla he palasivat. Heillä oli kerrottavana lystikäs juttu. He olivat matkalla kohdanneet dogpa-heimon ryöväriväkeä ja olivat suoraa päätä menneet heidän leiriinsä, pyytäen ostaa ruokaa. Mutta onnettomuudeksi ei näillä ollut ruokaa omiksikaan tarpeiksensa, jotenka miehemme eivät saaneet mitään. Heidän kanssaan jutellessansa tuli sivumennen puheeksi, että Tiibettiin oli tunkenut suuren sotajoukon kanssa Lando Plenki — sen nimen Tiibettiläiset olivat minulle antaneet — ja Taklakotissa sekä muualla oltiin nyt kovasti levottomia, sillä tämä sahib teki itsensä näkymättömäksi joka kerta kuin Tiibettiläisiä sotamiehiä joutui hänen tiellensä. Hänet oli nähty monin paikoin Tiibetissä ja joka haaralle oli lähetetty sotamiehiä häntä vangitsemaan. Monta kertaa oli päästy hänen jäljillensä, mutta ei häntä vaan ole löydetty.

Sanansaattajia oli lähetetty Taklakotista Lassaan, Tiibetin pääkaupunkiin, 16 päivämatkan päähän, sekä Gartokiin, joka on suuri kauppapaikka länsi Tiibetissä, pyytämään apujoukkoja ja ottamaan kiinni tuon kummallisen muukalaisen, jonka sanottiin osaavan kulkea veden päällä ja lentää vuorten yli aivan mielensä mukaan. Kun muistelin vaivojani ja kärsimyksiäni vuorilla kiivetessäni ja vesiä kahlatessani, tuntui heidän kertomuksensa hyvinkin hurjalta pilalta. Muuten en ollut ensinkään tyytymätön siihen, että Tiibettiläiset luulivat minulla niin ylenluonnollisia voimia olevan, sillä siten he ehkä pidättyisivät aivan päällemme tunkeutumasta.

Saimme vielä viettää kolme päivää lisää tuskallisessa tietämättömyydessä ja levottomuudessa neljän kumppanimme kohtalosta. Kolmannen päivän iltana olimme epätoivoisina vetäytyneet linnaamme, peläten heidät vangituksi tai tapetuksi. Kello oli 10 illalla. Olimme väsyneet ja aioimme mennä maata. Alhaalla rotkossa oli tulemme sammumaisillaan. Kaikki ympärillämme oli ääneti ja hiljaa. Silloin kuulin äkkiä läheneviä askeleita. Korvat pystyssä kuuntelimme ja kurkistimme ulos muurin raoista. Olivatko nämät Tiibettiläisiä ja aikoivatko he yllättää meidät nukkuessamme, vai palasivatko kumppanimme nyt vihdoinkin?

Silmäilimme yhtämittaa solaan, josta ääni tuli. Olimme ihan ääneti, mutta miesten liikkeet ilmaisivat hermostunutta mielentilaa. Viimein hiipi neljä horjuvaa olentoa leiriin, mutta emme nytkään puolipimeässä osanneet erottaa keitä ne olivat.

"Kuan hai (kuka se on)?" huusin minä. — "Dola", vastasi joku ja me tervehdimme heitä heti iloisesti ja hartaasti. Mutta ilomme ei ollut pitkällinen. Miehet eivät mitään vastanneet. He näyttivät nääntyneiltä ja peljästyneiltä. Pyysin heitä sanomaan synkkämielisyytensä syytä, mutta he vaan purskahtivat itkuun, heittäytyivät maahan ja halasivat polviani. Näin selvästi, että heillä oli jotakin vakavaa kerrottavana, vaikkeivät tahtoneet sitä sanoa. Ja vakavia tosiaan olivat uutiset, joita he toivat.

"Päiväsi ovat luetut, sahib", sanoi lopuksi Dola. "Sinä et pääse elävänä tästä maasta. He tappavat sinut, ja Jong Pen Taklakotista sanoo, että hänen täytyy saada sinun pääsi, maksoi mitä maksoi."

"Vähät minä siitä, mitä Jong Pen sanoo, Dola! Älä siitä huoli, mitä joskus tulevaisuudessa saattaa tapahtua, vaan kerro nyt ensin kuinka matkanne kävi!"

"Me teimme niinkuin käskit, sahib. Me saimme paljon kärsiä matkallamme, kun päivämarssimme olivat sekä pitkät että vaikeat ja meillä oli hyvin vähän ruokaa. Kävelimme yöt päivät kaksi vuorokautta, pysyttelimme kaukana valtatiestä ja lymysimme, kun jonkun näimme. Tultuamme tiibettiläisen linnan lähelle, näimme kummun kupeella telttoja, jotka olivat Tinkerien ja Khongur-shokalaisten, Nepalista. Tiibettiin eivät päästäneet Biassieikä Khandi-shokalaisia, koska Jong Pen oli niille vihoissaan maaveron tähden. Yöt päivät vartioitsevat sotamiehet jokea, ja heillä on ankara käsky vangita jokaisen, joka yrittää mennä yli joen pohjoisrannalle. Kaksi fakiiria, jotka olivat toivioretkellä pyhälle Mansarovar-järvelle ja menneet Lippu-solan yli sekä siitä Taklakotiin, oli otettu kiinni ja luultu sinuksi, sahib. Kun Tiibettiläiset eivät tienneet, kumpiko näistä oli oikea sahib, piiskasivat he ne molemmat melkein kuoliaaksi. Jollakin tavoin saivat Tiibettiläiset sittemmin tietää sinun tulleen maahan toisesta solasta, ja ratsastajia on lähetetty kaikille suunnille sinua hakemaan."

"Olimme tuskin näyttäytyneet Taklakotissa, kun he hyökkäsivät kimppuumme, löivät meitä nyrkillään ja salpasivat meidät lukkojen taakse. Sitten meitä tarkasti kuulusteltiin. Me sanoimme olevamme kauppamiehiä Joharin maakunnasta, ruokavaramme olivat loppuneet ja nyt olimme tulleet Taklakotiin ostamaan uutta. Ne löivät ja rääkkäsivät meitä vieläkin, kunnes ystäväsi Tseniram, Khongurista, tuli avuksemme ja maksoi 30 rupia takaukseksi meistä. Saimme jäädä hänen telttaansa, mutta tiibettiläisten sotilaitten vartioimina. Salaa ostimme häneltä ruokavaroja ja panimme säilyyn. Tseniram viekoitteli nyt vartiaimme telttaansa ja kestitsi heitä köktillä, kunnes ne kaikki olivat juovuksissa. Hiivimme silloin ulos, toinen toisensa perästä ja meidän onnistui päästä ulos kaupungista taakkoinemme. Kolme yötä perätysten olimme kulussa ja päivisin piilossa. Ja nyt olemme taas täällä, sahib."

Dola vaikeni muutamaksi minuutiksi. "Sahib", jatkoi hän sitten, "kuulimme Taklakotissa, että yli 1000 ratsastajaa etsii sinua kaikkialla, ja enemmän odotetaan Kassasta ja Sigatsista, johon Jong Pen on lähettänyt lentosanan. He väittävät, että osaat tekeytyä näkymättömäksi kun tahdot, ja joka päivä he loihtivat ja uhraavat, että tästä lähin kävisit näkyväiseksi ja sinä saataisiin kiinni. He pelkäävät sinua, sahib, ja käsky on annettu Lassasta, että sinut vangittaisiin mistä hinnasta hyvänsä. Ja kun he kerran saavat sinut kynsiinsä, eivät he armahda sinua, vaan ottavat pääsi, sillä Jong Pen on kovin suuttunut sinulle niistä terveisistä, jotka lähetit hänelle Garbjangista. Hän on käskenyt tuoda sinut elävänä tahi kuolleena, ja luvannut 500 rupia palkinnoksi sille, joka tuo hänelle sinun pääsi."

"En luullut päätäni niin suuren arvoiseksi", sanoin minä; "tahdon tästä päivästä pitää siitä hyvää huolta."

Viisisataa rupia merkitsee Tiibetissä jo koko rikkautta. Minun kantajani eivät nyt olleet leikkisällä tuulella, vaan ottivat asian hyvin vakavalta kannalta. Annoin näille neljälle ruuanhankkialle runsaat juomarahat, mutta sittenkin kaikki Shokalaiset yhteen ääneen selittivät vaaran olevan niin suuren, että he heti jättävät minut.

Hyvin tietäen, ettei tämmöisissä tilaisuuksissa puheet auta, sanoin siis vaan, että heti ammun jokaisen, joka yrittää pois leiristä. Ja kun meillä nyt oli ruokaa kymmeneksi päiväksi, täytyi meidän heti jatkaa matkaamme.

Nyreissään ja itsekseen höpisten menivät he alas rotkoon, väittäen siellä paremmin nukkuvansa.

Epäilin kuitenkin heitä ja istuin ylhäällä vartioimassa heidän liikkeitään. Khanden Sing kääriytyi peitteeseensä ja oli, tavallisuuden mukaan, pian syvässä unessa. Shokalaiset tekivät tulen, istahtivat sen ympärille, löivät sananmukaisesti "viisaat päänsä yhteen" ja rupesivat innokkaasti keskenään neuvottelemaan, puoleksi kuiskaamalla. Neuvottelu kävi yhä vilkkaammaksi ja innoissaan puhuivat muutamat korkeammalla äänellä kuin tarkoitus oli.

Kun yö oli erittäin hiljainen ja kaiku hyvä, kuulin sanoja, joista ymmärsin, että he aikoivat myydä pääni — ja jakaa hinnan keskenään.

Miehet kävivät vielä lähemmäksi toisiaan ja puhuivat niin hiljaa, etten enää voinut kuulla heitä. Sitte otti eräs heistä kepin, kävi kiinni siihen alhaalta ensin toisella kädellä ja sitte toisella heti tämän yläpuolelle, muut tekivät samalla tavalla ja muuttivat sitten aina toisen käden toisen yläpuolelle, kunnes kepin mitta oli loppuun käyty. Arpa lankesi sille, jonka käsi ulettui kepin yläpään tasalle. Tämä arpomistapa on tavallinen Shokalaisten kesken.

Se, jolle arpa lankesi, veti nyt esille suuren veitsen tupesta. Kuinka hyvin muistankaan tämän hetken, kun kaikki miehet, kasvot tulen valaisemina, katselivat ylöspäin kotkanpesääni kohti. Katselin heitä muurin raosta polvillani, ja heidän kasvonsa näyttivät kamalilta ja vääntyneiltä. He kuuntelivat, saadaksensa tietää nukuimmeko. Sitten kääriytyivät kaikki muut, paitsi yksi, peitteisiinsä. Ainoa olento, jonka vielä erotin, jäi istumaan tulen ääreen ikäänkuin ajatuksiinsa vaipuneena. Silloin tällöin käänsi hän kasvonsa linnaani kohti, kuunnellaksensa. Viimein hän nousi ja sammutti tulen jalallaan.

Oli ihana yö ja tähdet paloivat erinomaisen kirkkaasti tummansinisellä taivaalla. Nojasin pyssyn päin muuria ja katselin tummaa olentoa tuolla alhaalla. Seurasin sitä silmilläni, kun se kyyryssä ja hitaasti nousi pientä kumpua ylös, joka johti asuntooni, pysähtyen joka kerta, kun vierivä kivi synnytti vähänkin ääntä. Nyt olento oli ainoastaan pari kolme askelta muurista ja näytti epäröivän. Vetäysin taaksepäin, valmiina seuraavassa silmänräpäyksessä karkaamaan ylös, ja silmäilin yhä muurin harjaa. Odotin muutaman minuutin, mutta mies ei pitänyt kiirettä ja minä kävin kärsimättömäksi.

Nousin hitaasti ylös, pyssy kädessä, kurkistin muurin yli — ja katsoimme toisiamme silmästä silmään. Yks, kaks olin painanut pyssyn suun miehen kasvoja vastaan. Hämmästynyt Shokalainen päästi veitsen, lankesi polvilleen ja rukoili ojennetuin käsin armoa. Kun olin häntä tarpeeksi taputtanut pyssyn lappeella, sai hän asiaan kuuluvan matkapassin mäkeä alas. Mies ei ollut murhaajaksi luotu, eikä hän nyt enää ollutkaan vaarallinen. Mutta katsoin kuitenkin parhaaksi pitää huolta siitä, ettei kukaan enää sinä yönä yrittänyt karkaamaan. Kaksi miestä koettikin hiipiä leiristä ulos, mutta minä sain sen estetyksi. Vihdoin koitti päivä ja levoton ja jännittävä yö oli loppunut.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Tiibettiläinen leiri. — Shokalaisten petos ja rangaistus. — Vaarallinen yömarssi. — Mansing on taas poissa. — Merkillinen ilmiö. — Kova pakkanen. — Lafanja Mafan-järvet. — Pyhä Kelas. — Raparperia. — Perhosia. — Laama-erakko. — Ryövärien ympäröimänä.

Kun tein viimeisen tarkastusretken vuorelle linnamme taakse, olin kaukoputkella nähnyt tiibettiläisen leirin muutaman kilometrin päässä meistä pohjoiseen päin, ja ilmoitin siitä seuralaisilleni.

Seuraavana aamuna kaivaissamme suurimman osan tavaroistamme ja lähtöä puuhatessamme tuli eräs miehistä, Nattu nimeltä, luokseni ja tarjoutui viemään meitä suoraan Mansarovariin. Hän näytti olevan hyvin kiireissään ja lisäsi ettei kukaan löytäisi meitä sillä tiellä, jota hän meitä veisi ja että meidän sentähden sopisi matkustaa päivällä.

Me seurasimme Nattua, joka näytti tietä. Olin hyvin ihmeissäni siitä, että Shokalaiset nyt olivat niin valmiit kulkemaan etiäpäin. Pian selvisikin minulle, että hän tahallaan vei meidät semmoiseen paikkaan, jota juuri enin tahdoin välttää. Kun nuhtelin häntä ja kielsin kulkemasta enemmän siihen suuntaan, tekivät Shokalaiset kapinan, heittivät pois taakat ja yrittivät lähteä karkuun. Mutta he eivät olleet ottaneet Khanden Singiä lukuun. Salaman nopeudella asettui hän ladatuin kiväärin kulkueen eteen ja keskelle kapeata vuorensolaa, minun tehdessäni samoin vastakkaisessa päässä. Nyt heidän täytyi antautua. Niin vastemmieliseltä kuin tuntuikin, täytyi minun ankarasti rangaista heitä kaikkia ja Khanden Sing suostui tähän toimeen halulla, minun katsoessani, ettei kukaan päässyt livistämään tiehensä. Olin jo ennen pitänyt tutkintoa heidän kanssaan ja silloin olivat he suoraan tunnustaneet liittoutuneensa jättämään minut tiibettiläisille urkkioille, siten välttääksensä joutumasta Tiibettiläisten kidutettaviksi.

Viereiseltä korkealta kukkulalta havaitsin nyt, että paitse pohjoisessa, oli vielä idässä ja lännessäkin Tiibettiläisten leirejä. Vaikka siis olikin mahdotonta kulkea päivällä, joutumatta heidän näkyviinsä, kielsin kuitenkin kääntymästä takaisin etelää kohti. Keskustelin miesten kanssa, jotka nyt näkyivät alistuvan kohtaloonsa, ja he suostuivat seuraamaan minua Maiun-solalle (Lassan tiellä), johon otaksuttiin olevan noin 15 tai 18 päivän matka. He lupasivat hankkia minulle jaakkeja ja muonaa, ja minä puolestani sitouduin sitten päästämään heidät menemään. Kukkulalla ollessani olin niin tarkastanut seutua, että minä pimeän tullen, valaisevan kompassini avulla, itse saatoin kuljettaa mieheni ylös vuoriharjulle ja pitkin sitä 4,355 m. keskikorkeudessa Gyanema-Taklakotin polun yli.

Yö oli pimeä ja myrskyinen ja kulku monin paikoin vaikea, kun tie oli liukas ja irtonaisten kivien peittämä. Emme voineet nähdä kauaksi eteemme ja vaikka me rinteen tekemästä kulmasta saatoimme päättää kulkevamme syvänteen partaalla, emme syvällä allamme erottaneet muuta kuin omituisesti loistavan valojuovan — se oli epäilemättä joki.

En osannut selittää tätä veden loistetta, se ei saattanut olla heijastusta kuusta eikä tähdistä, sillä taivasta peitti juuri silloin mustat pilvet. Joella oli sitä paitse omituinen vihertävä väri, joka oli hyvin sähkövalon näköistä. Vaarallisimmilla paikoilla täytyi meidän pitkät matkat ryömiä käsin ja jaloin, eikä sittenkään tuntunut turvalliselta, sillä me kuulimme alasvyörivien kivien jyrinän, ja hitaasti heikkenevästä äänestä saatoimme päättää, että jyrkkä kallionseinä, jonka reunalla ryömimme, oli erinomaisen korkea. Niin vaikea ja väsyttävä oli tämä kulku, että tarvitsimme neljä tuntia kulkeaksemme muutaman kilometrin. Meidän täytyi tuon tuostakin vilusta väristen ja verta vuotavin käsin, laskeutua pitkäksemme lepäämään.

Nimiä huudettaessa kaipasimme Mansing raukkaa. Kun hänet viimeksi näimme, oli hän horjunut taakkansa alla, kovin läähättänyt ja alinomaa kompastunut. Kaksi miestä lähetettiin häntä hakemaan, mutta ne palasivat tunnin päästä tyhjin toimin. Tahdoin kuitenkin tehdä minkä voin, pelastaakseni tuon onnettoman ja lähetin nyt Khanden Singin ja Dolan samaan toimeen. Tunnin päästä he palasivat, tuoden Mansingin mukanaan. Hänen kätensä ja jalkansa olivat pahoin haavoittuneet ja viimemainitut niin kipeät, ettei hän voinut seisoa. Hän oli voimattomuuttaan kaatunut ja sattumalta Khanden Sing hänet löysi, kun hän pimeässä kompastui miehen tiedottomaan ruumiiseen. Minua ilahutti Mansingin löytäminen senkintähden, että hänellä oli huopapeitteeni ja valokuvauskoneeni.

Satoi ja tuli rakeita ja kylmä oli ja kirpeä. Me vaan yhä teimme nousua ylöspäin. Mansing ei voinut käydä ja Khanden Singin ja minun täytyi sen tähden tukea häntä. Kulku kävi pian vähemmän vaikeaksi, kun seurasimme lumiveden muodostamaa notkoa, jonka sivut suojasivat meitä kovalta tuulelta. Kuljimme n. 5 kilometriä. Sillä aikaa lakkasi myrsky ja taivas seestyi. Kun saavuimme solaan (5,050 metr.), hämmästyimme kaikki erästä kummallista valo-ilmiötä. Isommat kiintotähdet ja kiertotähdet tuikkivat semmoisella loisteella, etten koskaan ennen ollut senkaltaista nähnyt. Näytti siltä kuin olisivat ne heiluneet lyhyissä kaarissa edestakaisin taivaalla. Tämä näytti niin kamalalta, että ensin luulin näköni jollakin tavalla vioittuneen. Mutta seuralaiseni näkivät ihan saman ilmiön. Toinen kummallinen ilmiö oli se, että tähdet lähempänä taivaan rantaa upposivat vuoriselän taakse, mutta ilmestyivät heti taas sen yläpuolella. Lähempänä taivaanrantaa tähdet eivät niin taajaan heiluneet, mutta niitten muodostama kaari oli melkein toista vertaa isompi kuin suoraan päämme yläpuolella kiiltävien tähtien kaaret. Nämät tähdet heiluivat kuitenkin paljon taajemmin, varsinkin semmoisina hetkinä, kun itse tähteä ei enää näkynyt ja ainoastaan yhtenäinen valojuova havaittiin sinisellä taivaalla.

Tämä kummallinen valoilmiö, joka alkoi heti myrskyn tauottua, kesti hetkisen. Mutta heilumiset vähenivät vähitellen, kiintotähdet ja kiertotähdet kävivät taas liikkumattomiksi ja tuikkivat sangen kauniisti ja loistavasti.

Menimme solan yli ja pysähdyimme heti sen pohjoispuolella, sillä miesten jalat olivat semmoisessa tilassa, etteivät he kauvemmin jaksaneet kärsiä niiden kipua. Minimum-ilmapuntari osoitti ainoastaan 12° Fahr. ja kun ei ollut telttaa, täytyi meidän huopapeitteillä parhaamme mukaan suojata itsemme yökylmää vastaan. Herätessämme aamulla oli ilmapuntari noussut 300 Fahr., mutta meitä ympäröi paksu sumu, joka kylmäsi meitä. Minulla oli jääpuikkoja silmäripsissä ja parrassa, ja heti jäätyvä, suusta käyvä ilma veti nenän ja posket ohueen jääkalvoon.

Tuskin tarvinnee mainita, että me öisin kulkeissamme sangen korkeita vuoriharjuja ylös ja alas, usein jouduimme moniin seikkailuihin ja vaaroihin, joita tässä ei saata kaikkia tarkemmin kertoa. Alinomaisissa rae- ja lumimyrskyissä kuljimme toiselta vuoriselänteeltä toiselle, leväten päivällä ja kulkien öisin. Me leiriydyimme tavallisesti sangen korkeilla paikoilla ja meidän täytyi paljon kärsiä elämän jokapäiväistenkin tarpeiden puutetta. Suuntasin matkamme Rakstal-järveä (Rakastal, usein lyhennettynä Rakstal, merkitsee Paholaisjärvi) kohti ja kerran noustuamme 5,066 m. korkeuteen, oli meillä komea näköala molempien suurten Lafan-kho ja Mafan-kho eli Rakstalja Mansarovar-järvien yli. Ei-tiibettiläiset kansat tuntevat paremmin nämät viimemainitut nimet.

Pohjoisessa näistä järvistä kohosi Titse, pyhä Kelas-vuori, muutamia satoja metriä korkeampana kuin muut Gangri-selänteestä lähtevät kukkulat. Tältä kohdalta saatoimme selvemmin kuin Laama Khokdenista erottaa ympäri vuoren juurta kulkevan nauhan, jonka tarun mukaan sinne oli uurtanut se köysi, jolla Rakas (perkele) yritti kiskoa jumalien istuinta alas.

Omituisen muotoinen Titse, "pyhä kukkula", on erittäin viehättävä. Se on, niinkuin jo sanoin, jättiläissuuruisen temppelinkaton näköinen, mutta minun mielestäni siltä puuttuu se muotojen sulava viehkeys, joka juuri tekee Jaapanin Fujiama-vuoren taiteellisessa suhteessa kauneimmaksi vuoreksi, minkä olen nähnyt. Titse on sangen kulmikas ja vaikka sen korkeus, juuren heleä väri ja lumijoukot sen rinteellä herättävätkin huomiota, ei se minua kumminkaan viehättänyt, vaikka näin sen koko korkeudessaan. Kun sen ympärillä leijaili pilviä, pehmittäen terävät piirteet, oli se kauniimpi. Mutta kauniimpana olen sen nähnyt auringon noustessa, kun sen itäsivu hohti punaisena ja keltaisena ja koko tuo majesteettinen kukkula kuvastui kullanloistavaan taustaan. Kaukoputkella saatoin varsinkin itäpuolella selvästi erottaa rotkotien, jota toivioretkeläiset kulkevat vuoren ympäri. Kerrottiin, etteivät muutamat vaeltajat tyytyneet tähän helpompaan tiehen, vaan kulkivat lumipengermällä, heti juuren yläpuolella. Lounaisella puolella näimme eräällä alemmalla kukkulalla tavattoman suuren kivioppaan (oboin).

Kulku Titsen ympäri kestää tavallisesti kolme päivää, muutamilta menee siihen vaan kaksi päivää ja suotuisissa oloissa on se kuljettu yhdessäkin päivässä. Pyhiinvaeltajat kulkiessaan mutisevat rukouksia, muutamin paikoin uhrataan, kiihkoisimmat matelevat käärmeen tavoin, toiset ryömivät käsin ja jaloin, kun toiset taas kulkevat takaperin.

Titse eli Kelas on 6,483 m. ja Nandifu sen länsipuolella 6,071 m. korkuinen; luoteessa tästä "pyhästä" vuoresta näkyy toisia vielä vähän korkeampia kukkuloita kuin viimeksi mainittu. Eläimiä näkyy runsaasti olevan. Kun piirsin edessäni leviävän maiseman, kiiti lumiantilooppi kevein askelin ohitseni. Ammuin thar-eläimiä, ja kiang'eja näimme lukemattomat määrät. Rehevää raparperia kasvoi aina 5,050 m. korkeudessa, samaten runsaasti erästä lajia keltakukkaa, ja 5,640 m. korkeudessa sain verkollani kaksi paria mustia ja valkoisia perhosia. Heillä näkyi olevan iso lentonivel, eivätkä kohonneet maasta muuta kuin 6 tahi 7 senttiin, ja räpyttelivät epätasaisesti siivillään. Ne lensivät harvoin enemmän kuin metrin verran ja istuivat sitten pitkät ajat liikkumattomina, ennenkuin taas yrittivät lentää. Samaa perhoslajia olin löytänyt jo alempana (5,050-5,340 m.) ja aina parittain.

Järviä lähestyessämme tuntui ilma olevan kosteutta täynnä ja tuskin oli aurinko laskenut, kun jo peitteemme ja vaatteet kävivät vahvasta kasteesta läpimärjiksi. Olimme 4.915 m. korkeudessa, syvässä vesiperäisessä notkossa, johon olimme ylängöltä laskeuneet jyrkkää kallionseinustaa pitkin.

Ylängöltä olimme nähneet savupylväitä nousevan Rakastal-järven seutuvilta ja olimme päättäneet taasen kulkea hyvin varovaisesti. Valmistimme illallisemme ja muutimme varmuuden vuoksi keskellä yötä vielä ylemmäksi luoteeseen. Täältä jatkoimme aamulla matkaamme komean ja kaunissaarisen Paholaisjärven yläpuolella.

"Näetkös saarta tuolla, sahib?" kysyi Nattu, osoittaen järvestä kohoavaa autiota kalliota. "Siellä asuu laamaerakko, pyhä mies. Hän on asunut siellä yksinään monta vuotta ja Tiibettiläiset kunnioittavat häntä suuresti. Hän elää melkein yksinomaisesti kaloista ja joutsenen munista, joita hän joskus sattuu saamaan. Ainoastaan talvisin, kun järvi on jäässä, on hän yhteydessä mannermaan kanssa ja silloin viedään hänelle tsambaa koko vuodeksi, sillä Rakastal-järvellä ei kulje lauttoja eikä veneitä, kun seutu on ihan metsätöntä. Erakko asuu luolassa, mutta menee tavallisesti ulos rukoillessansa Budhaa."

Seuraavana yönä, kun kaikki oli hiljaista, tuli heikon tuulen muassa pohjoisesta muutamia heikkoja, epäselviä ääniä. "Mitä se on?" kysyin minä. "Se on erakko, joka puhuttelee jumalaa. Joka yönä nousee hän kallion huipulle ja rukoilee siellä suurta Budhaa."

Illan suussa jouduimme laaksoon, jossa oli paljon miehiä ja naisia, satoja jaakkeja sekä vähä päälle kolmekymmentä pientä hevosta leiriytyneinä. Shokalaiset kävivät levottomiksi ja väittivät meidän joutuneen dakujen, ryövärien, joukkoon. Minä olin toista mieltä, ja kun Kahi sanoi, että kielestä parhaiten erotti dakun muista Tiibettiläisistä, tuntui minusta yksinkertaisimmalta itse ottaa asiasta selkoa. Dakut, sanoi hän, huutavat puhuessaan ja käyttävät epähienoa kieltä, kun sitä vastoin varakas Tiibettiläinen puhuu matalalla äänellä ja hienompaa kieltä. Shokalaiset eivät kuitenkaan pitäneet tuumastani.

Oli kuitenkin tehtävä päätös, sillä olimme joutuneet pulaan ja siitä voimme päästä ainoastaan kahdella tavalla. Meidän tuli käydä ihan Tiibettiläisten leirin ohi, talli tehdä mutka etelään erään vuoren ympäri ja siitä tulisi meille paljon vaivaa ja ajanhukkaa. Me odotimme yön tuloa ja tarkkailimme, itse näkymättöminä ylängön reunalla, Tiibettiläisiä alhaalla laaksossa. Auringon laskussa vetäysivät he, tavallisuuden mukaan, telttoihinsa. Yöllä lähdin minä yksin leiristä, kiipesin alas vuorelta laaksoon ja kurkistin erääseen telttaan. Miehet istuivat kyyristyneinä tulen ympärillä, jossa kaksi teekattilaa kiehui. Eräs ukko, jolla oli hyvin selvät mongoolilaisct kasvonpiirteet, pyöritti ahkeraan rukouspyöräänsä vasemmalta oikealle, koneellisesti lausuen: Omne mani padme hun, mitkä sanat ovat Sanskritista lainatut ja tarkoittavat Budhan syntymistä lootus-kukasta ja merkitsevät sanasta sanaan; "O jumala, jalokivi, joka ilmestyt lootus-kukasta."

Kaksi tai kolme miestä, joiden kasvoja en voinut tarkoin erottaa, kun he istuivat kyyristyneinä, laskivat ahkerasti rahaa ja tarkastivat muutamia intialaisia käsitöitä, jotka oli shokalais-kauppiailta ryöstetty. Onneksi ei heillä ollut koiria leirissä, ja minä sain sentähden tutkia seudun ja valita paikan, josta me, heidän huomaamattansa, saattaisimme marssia ihan leirin ohi. Palasin miesteni luokse ja vein heidät yösydännä leirin lävitse. Me kuljimme vielä muutamia kilometriä ja leiriydyimme hyvin suojattuun paikkaan, jossa saimme nauttia muutaman tunnin lepoa.

Kun päivänkoitossa heräsimme, olimme hämmästykseksemme daku-lauman ympäröiminä. Ne olivat viime yön tuttaviamme, jotka olivat keksineet jälkemme, seuranneet niitä ja luullen meitä shokalais-kauppiaiksi, olivat nyt muka tulleet pienille ryöstökekkereille. Mutta lähemmäksi tultuansa saivat he sen sijaan niin lämpimän vastaanoton, että he silmänräpäyksessä livistivät tiehensä.

KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Jogpan vieraanvaraisuus. — Jäniksiä. — Vuoriselänne Rakstalja
Mansarovar-järvien välissä. — Toinen ryövärijoukko. — Valokuvauskone
toisessa ja kivääri toisessa kädessä. — Pikavalokuva. — Pelkurijoukkoa.
— Ryöväri kuningatar. — Kahden jaakin osto.

Kapean laakson kautta kuljimme Paholais-järveä kohti. Kun me vähän matkan päässä järven rannalta pysähdyimme syömään, tein minä hypsometrin avulla muutamia pituus- ja leveysmittauksia ja huomasin samalla, että kun ilma oli 64° Fahr. niin vesi kiehui 185°.

Olin juuri korjannut koneeni pois ja loikoilin selälläni auringossa, vähän matkaa miehistäni, kun luulin näkeväni jonkun liikkuvan. Kavahdin heti pystyyn ja näin hartiakkaan Tiibettiläisen hiipivän suoraan minua kohti, selvästi aikoen viedä Mannliher-kiväärin minun huomaamattani. Onnettomuudeksensa ei hän ollut tarpeeksi liukas liikkeissään, jotenka ainoa saaliinsa oli aika selkäsauna kivääristäni. Hän oli yksi niitä ryöväreitä, jotka aamulla olimme nähneet ja hän oli luultavasti seurannut ja vakoillut meitä koko ajan. Toinnuttuaan ensi hämmästyksestään, kysyi hän mitä viattomimmasti, enkö minä tulisi hänen ja hänen kumppaninsa telttaan yöksi. He kestitsisivät minua oikein kuninkaallisesti; mutta minä en vastaanottanut dakun vieraanvaraisuutta, ja hän meni jotenkin pitkänaamaisena takaisin.

Jatkoimme matkaamme pitkin Rakstal-järven rantaa. Täällä oikein vilisi jäniksiä, ja minä ammuin useita. Pitkin rantaa näimme jälkiä siitä, että vesi ennen on ollut korkeammalla kuin se nyt oli.

Marssimme kestäessä tuli monta eri heimoista Tiibettiläistä meitä vastaan. Kun he kaukaa meidät näkivät, lähtivät he tavallisesti pakoon, ajaen lammas- ja jaakkilaumojaan edellänsä. Pari heidän naisistaan ei kuitenkaan ne pahalta löyhkäsivät. Kielsin heitä lähestymästä meitä, sillä vaikkeivät he suinkaan olleet kauniita — toinen oli vanha ja hampaaton, toisella oli sisiliskon näköinen nahka — koettivat he kuitenkin tosiaan houkutella meitä telttaansa, luultavasti valmistaakseen miehillensä tilaisuuden meitä ryöstämään. Minun mieheni eivät kuitenkaan hurmaantuneet heidän naurettavista puheistaan ja eleistään, ja minä kiirehdin kulkua, päästäkseni niin pian kuin mahdollista tästä ilettävästä seurueesta.

Neljä Tiibettiläistä yritti riistää Khanden Singiltä hänen kiväärinsä, mutta saivat häneltä semmoisen löylytyksen, etteivät suinkaan hevin sitä unohda, ja seurauksena oli, että pääsimme rauhaan siksi päiväksi.

Khanden Sing ampui mustaa sutta, joka kulki ihan leirin sivutse; ja minä keksin, noin 30 m. järven pinnan yläpuolella, vuorenkupeeseen painuneena kerroksen tavattomia maadunnaisia, joita en suureksi mielipahakseni voinut kaivaa pois ja viedä mukaani.

Ollen melkein varmat siitä, että dakut meitä vakoilivat, koetimme johdattaa heitä harhaan, pystyttämällä leirimme jo ennen auringon laskua. Me sytytimme kuitenkin vaan komean tulen ja lähdimme taas liikkeelle heti pimeän tultua hapuillen eteen-päin moniaita kilometriä, kunnes me korkealla vuorenrinteellä löysimme paikan, jonka pidimme turvallisena. Lunta satoi taas yöllä, joten meillä herätessämme oli jääpuikkoja parrassa ja silmäripsissä, mutta ei tämä estänyt meitä muuten voimasta erinomaisesti.

Minun onnistui monelta kohdalta tarkastettuani päästä siitä selville, ettei Rakastalja Mansarovar-järvien välinen vuoriselänne ole mistään kohdasta poikki, ja ettei vesi missään kohdassa yhdistä näitä molempia järviä. Jos ei ota lukuun pientä notkoa selänteen koskipaikalla, on koko selänteen keskikorkeus 297 m., ja tämä seikka on kylliksi kumoamaan sen väitteen, että molemmat järvet olisivat yhtenä. Alkuasukkaat todistivat myös, ettei niillä ole yhteyttä keskenään, joskin yllämainittu notko näyttäisi osoittavan tämmöisen yhteyden kaukaisessa muinaisuudessa olleen. Tämän notkon alin kohta on enemmän kuin 118 m. ylempänä Rakastal-järven pintaa.

Juuri ennenkuin lähdimme Rakstalin rannoilta, olin saanut ostaa kaksi isoa, kelpo jaakkia. Asianlaita oli nim. näin: eräs toinen daku-joukko oli nähnyt meidät ja koetti parastaan meitä saavuttaakseen. He ratsastivat pienillä kotimaisilla hevosilla ja ajoivat nelistäen muutamia kymmeniä jaakkia edellänsä, aika vauhtia kukkulaa alas meitä kohti. Ymmärsin, että he olivat ryöstö hankkeissa. Komensin mieheni pysähtymään, josta he joutuivat peljästyksestä ihan suunniltaan.

Ryövärit jättivät jaakit kahden naisen huostaan ja laukkasivat meitä kohden. Muut mieheni paitsi Khanden Sing ja Mansing olivat peljästyksestä kankeat.

Minä menin, toisessa kädessä kivääri, toisessa valokuvauskone, empimättä ryöväreitä vastaan, hyvin tietäen, että he vanhanaikaisilla kivääreillään tarvitsevat pitkän ajan sytyttääksensä luntun ja lauastakseen. Sitä paitsi on heidän melkein mahdoton ampua hevosenselästä, kun heidän pyssynsä ovat raskaat ja kömpelöt.

Minä käänsin valokuvauskoneeni tarkoin heitä päin ja odotin, kunnes olivat sopivassa etäisyydessä. Kun he olivat n. 30 askeleen päässä ja olivat astumaisillaan hevosen selästä maahan, napsautin konettani, heitin sen nopeasti syrjään ja nostin samassa kiväärini silmälleni. Sitten käskin heidän laskemaan aseensa ja tähtäsin tarkoin Mannliher-kiväärilläni.

Taipuvampia ja nöyrempiä rosvoja tuskin saattaa ajatella. Heidän pyssynsä lensivät samassa silmänräpäyksessä olkapäiltä maahan, samoin myös heidän jalokivillä koristellut miekkansa. He laskivat polvillensa, ottivat lakit päästänsä ja pistivät koko kielensä ulos suustaan. Kiireesti otin heistä tässäkin asennossa pikavalokuvan.

Khanden Sing oli saanut toimeksensa vartioida tavaroita, mutta hän oli muuttanut Mansingin sijaansa ja seisoi nyt kiväärinensä minun rinnallani. Samassa ajaa karahutti muuan vaimo ratsain; hän oli nähtävästi vimmastunut miesten pelkuruudesta ja tahtoi nyt itse osoittaa urheutta. Hän hyppäsi maahan hevosensa selästä, kirkui kamalasti, pui nyrkkiänsä miehille, suu raivoisan vaahdossa ja sylkien polvistuneita miehiä. Käskevällä äänellä antoi hän nyt ohjeitansa ja osoitti levottomasti minun tavaroitani, mutta hänen sanansa eivät näkyneet mitään vaikuttavan maassa mateleviin miehiin.

Minä menin hänen luoksensa, taputtelin olkapäälle, pistin kolikon kouraan ja tukin siten hänen suunsa. Hän sieppasi rahan ja rupesi kiillottamaan sitä turkkinsa liepeeseen. Hän tyyntyi heti, kurkisteli rahaa, tuijotti tulisilla silmillään minuun ja — pisti ulos kielensä suusta, siten osoittaen kiitollisuuttaan.

Kahi ja Dola, jotka hyvästi ymmärsivät Tiibettiä, kutsuttiin nyt puhuttelemaan heitä minun puolestani, mutta molemmat vapisivat niin, että tuskin voivat kävellä, vielä vähemmin puhua. Vasta hetken perästä, nähtyään että nämät, heidän mielestään kauheat rosvot, olivat täydellisesti minun vallassani, tointuivat he niin paljon, että kykenivät tulkeiksi.

"Sano heille, että tahdon ostaa heiltä muutaman jaakin ja hevosen. Minä maksan kunniallisesti."

"He sanovat sen mahdottomaksi. Jos tarjumi saa sen tietää, hakkaa hän heiltä pään poikki. Yhden tai pari jaakkia saattavat he kuitenkin sinulle myydä."

"Sangen hyvä. Mitä he vaativat niistä?" — "Kaksisataa hopearupla.
Mutta, sahib", sanoi Dola, "älä anna heille enemmän kuin neljäkymmentä!
Siinä on sittenkin enemmän kuin niitten arvo on. Hyvä jaakki maksaa
kymmenestä kuuteentoista rupiin."

Kun olimme kolme tai neljä tuntia kauppaa hieroneet, jolloin rosvot olivat laskeneet 200:sta 40:neen rupiin ja minä taas 20:stä rupista mennyt 40:neen, sovimme lopultakin hinnasta. Rosvot eivät kuitenkaan olleet tyytyväiset, kun kaksi heidän parhaita jaakkejansa jäi minun omaisuudekseni. Koetin sentähden tyydyttää heitä sillä, että ostin heiltä kuormasatuloita ja muutamia muita kaluja. Antoivatpa he minulle teetäkin ja sambaa. Mutta tuo intoisa nainen silmäili yhä vaan levottomasti minun tavaroitani, ja hänen himonsa minun omaisuuteeni näkyi kasvavan, kun hän näki minun maksavan jaakit. Mutta minäkin kahta suuremmalla tarkkaavaisuudella silmäilin kapineitani enkä hetkeksikään jättänyt kivääriä käsistäni, samalla kun pidin huolta siitä, ettei kukaan takaapäin päässyt minua liiaksi likelle.

Me laskimme nyt rahat, yhteensä vähän päälle 50 rupia ostamistani tavaroista: jaakit, kuormasatulat y.m. Jokainen erityinen rahakappale kävi miehestä mieheen, laskettiin, tarkastettiin ja lähetettiin taas samoilla tempuilla samaa tietä takaisin tulemaan. Aika ei ole Tiibetissä rahaa, enkä suinkaan liioittele, että tämän pienen rahasumman laskeminen ja tarkasteleminen vei aikaa kaksi tuntia. Ja niin vihdoinkin saimme molemmat jaakit: toinen tavattoman suuri, pitkäkarvainen ja musta, toinen samoin musta, väkevä ja pitkäkarvainen, mutta kesyluontoisempi.

Nyt meidän täytyi opetella saamaan ne nousemaan ylös, vetämään köyden niitten sieramien läpi ja kiinnittämään kuormasatulat. Tämä oli kylläkin kovaa työtä, mutta emme hellittäneet ennenkuin ne temput osasimme.

Erosimme hyvinä ystävinä. Rosvot käyttäytyivät erinomaisen hyvin, ja minä ajattelin itsekseni, että Tiibetissä mieluummin olen tekemisissä rosvojen kuin korkean virkamiehen kanssa.

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Tiibettiläisiä takkeja, lakkeja ja jalkineita. — Syy minkätähden Tiibettiläinen jättää toisen puolen rintaansa ja toisen käsivartensa paljaaksi. — Käytös ja puhe. — Tietämättömyys ja taikausko. — Kuinka syödään. — Jogpa-naisia ja -lapsia. — Päähineitä. — Kummallista luuloa. — Vuoriselänne molempien järvien välissä. — Mustat teltat. — Gomba.

Eräästä syystä valitan, että oleskeluni Jogpa-dakujen kanssa kesti niin vähän aikaa, sillä vaikka he epäilemättä olivat rosvoja, herättivät ne sangen paljon minun huomiotani. Heidän omituinen pukunsa ja puhetapansa, heidän harvinainen, mutta sangen käytännöllinen ruokatapansa, sekä heidän iloinen, suora olentonsa olivat todellakin mieltä kiinnittäviä. Puvun saattoi syystä sanoa edustavan Tiibettiä, sillä miesten takit ja lakit olivat sangen erinkaltaiset, luultavasti siitä syystä, että he niin helposti niitä saivat. Heidän joukossaan ei ollut kahta samalla tavalla puettuna, vaikka muutamat, heille omituiset puvun osat, olivat yhteiset kaikilla. Niin oli eräällä heistä heleävärinen ja leopaartinnahalla reunustettu takki, toisella pitkä harmaa villamekko ja vyötäisillä vyö, kolmannella oli lammasnahkaturkit, villapuoli sisällepäin käännettynä, neljäs taas oli puettu tumman-punaiseen ihopaitaan, vyötäisillä nahkavyö, jossa oli hopea- ja rautakoristeita sekä neulojen ja tulusten säilyttimiä. Vyössä riippui puukuula, kaunis puukko, mustasta puusta, teräksestä ja hopeasta tehdyssä tupessa, kuula- ja ruutikukkaro y.m. Vyössä on useimmilla Tiibettiläisillä miekka, pistettynä poikittain ruumiin etupuolelle. Olkoon takki pitkä tai lyhyt, aina on se ylhäältä avara, niin että siellä sopii säilyttää kaikemmoisia kamssuja ja tavaroita, sinne mahtuu eväspussi, juoma-astioita, rahakukkaro, nuuskarasia, tsambaa ja teekääröjä. Kun ensi kertaa näkee Tiibettiläisiä, luulee heitä hyvinkin vahvoiksi, povipuoli kun heillä on niin täynnä tamineita, vaikka he muutoin ovat hyvinkin hoikkia. Rinta ja toinen käsivarsi ovat alasti ja toinen takinhia heiluu höllänä. Syy tähän omituiseen vaatetustapaan Tiibetissä on se, että täällä päivät tavallisesti ovat hyvin lämpöiset ja yöt kylmät. Ilman lämmön ero lounais Tiibetissä saattaa olla 27°-37° C. Ja kun Tiibettiläiset aina makaavat vaatteet päällä, käy kylmää estävä yöpuku auringonpaahteessa päivällä liian raskaaksi ja lämpimäksi, ja tätä on koetettu yllämainitulla alastomuudella auttaa. Tiibettiläinen istuessaan vetää kätensä pois takinhioista, jotenka ruumiin yläpuoli paljastuu; mutta istualta noustessaan pistää hän aina toisen, tavallisesti vasemman kätensä takinhiaan, pidättäen siten takin raskaan sisällyksen maahan putoamasta.

Tiibettiläisten jalkineet ovat, ainakin minun mielestäni, maailman parhaita jalkineita. Niillä on hyvien ja mukavien saappaiden kaikki hyvät ominaisuudet. Varsinkin ne saappaat ovat erinomaisia, joiden litteät anturat on tehty rahnikoitusta hampusta ja joissa päälliset ovat punaista tai vihreäistä huopaa. Niissä pysyy jalka lämpöisenä, hiki ei vaivaa, eivätkä ahdista jalkaa. Tiibettiläisen jalkineen pääomituisuus on kuitenkin siinä, että jalkapohja painuu paksuun anturaan niin mukavasti, että kivikoissakaan kävellessä varpaat eivät likisty ja lumessa ja loassa astuessa mitään ei pääse tunkeutumaan anturan ja päällisen väliin.(Jokseenkin tällaiset jalkineet ovat Suomalaisten oivalliset tallukkaat, Suomentaja.)

Tiibetissä on monellaisia jalkineita, mutta päämuoto on aina sama. Ne ovat aina kotitekoisia: jokainen on oma suutarinsa, paitsi suuremmissa kaupungeissa, jossa jalkineita saa ostaa. Anturoitten erilaisuus erottaa pääasiallisesti eri seutujen jalkineet toisistaan. Niin on esim. Lassa-kengällä hienompi, pehmeämpi ja venyvämpi antura kuin Sigatsin kengissä, jotka ovat kovat ja kankeat ja kuluvat paljon pikemmin.

Löytyy myös nahka-anturaisia jalkineita semmoisia seutuja varten, jossa on paljon lunta ja märkää, ja nämät jalkineet voidellaan rasvalla, josta ne tulevat ihan vedenpitäviksi. Näitä on kahta lajia: toiset teräväkärkiset ja nokka ylöspäin kääntynyt, jotta sopivat raivaamaan tietä lumen läpi, toiset ovat tavallisen muotoiset. Näitä käyttävät sekä miehet että naiset. Laamat ja korkeammat virkamiehet käyttävät nahkakenkiä, kiinalaista mallia. Näissä on raskaat nahka- tai puuanturat, alla tavattomat naulat.

Tiibettiläisillä on sangen monellaisia päähineitä. Niistä ovat sotilaitten ja ryöväriheimojen päähineet omituisimpia. Ne ovat poikkileikatun kartion muotoisia, reunat suuret ja ovat kokonaan tehdyt samallaisesta rahnikoidusta langasta, jota anturoihinkin käytetään; yläpäässä on ilmareikä. Kun hatun kartiomainen yläosa on liian pieni pysyäkseen päässä, sidotaan se kahdella nauhalla leuvan alle kiinni. Käytännössä ovat myös harmaat tai ruskeat huopahatut; ne muistuttavat kemiallisissa laboratooreissa käytetyltä siivilöitä, ja ovat varustetut kultaisilla, sinisillä tahi punaisilla koruompeluilla, kiinalaista tekoa. Eräs lääkitsiä siinä ryövärijoukossa, jonka tuttavuutta tein, piti mahdottoman suurta päähinettä. Ensi silmäyksellä se oli punaisesta silkistä tehdyn jokkei-myssyn näköinen. Mutta lähemmin katsottaessa oli siinä kaksi punaista silkkinauhaa pingotettuna keveän bamburungon yli. Se sidottiin päähän nauhalla takaraivon ympäri ja ulottui noin 6 senttim. otsan etupuolelle.

Paitsi näitä päähineitä käytetään vielä monellaisia muita korvalipuilla varustettuja verka- ja nahkamyssyjä, eikä ole harvinaista nähdä sotamiesten käyttävän silkkihuiveja käärittyinä turpaanin tavoin pään ympäri, toinen kulma korvalle riippuvana.

Yhteinen kansa Tiibetissä ei kuitenkaan mielellään peitä päätään, ja vaikka heillä usein on monta myssyä avarassa kauhtanassaan, ottaa hän ainoastaan tavattomissa tapauksissa yhden esille. Ylemmät virkamiehet eivät kuitenkaan koskaan näyttäydy ilman pientä, ympyriäistä kiinalaista huippulakkia.

Kaikki miehet, paitsi laamat, jotka ajelevat päänsä ihan paljaiksi, käyttävät hiuspalmikkoa, muutamat lyhyttä ja pörröistä, muutamat pitkää ja koristeltua. Tässä tapauksessa on palmikko neulottu vaatetuppeen, jossa on renkaita norsun- tai muusta luusta, lasista, metallista tai korallista. Paljon myös käytetään hopeaisia palmikonkoristeita, niinkuin esim. lävistettyjä rahoja; koralli- ja malakiittikoristeet ovat Tiibetissä myös tavallisia.

Miehet käyttävät malakiitti-koristeilla varustettuja korvarenkaita, joissa usein on pitkä lerkku. Tämä saattaa olla pronssista tai hopeasta, jopa kullastakin. Tavallisimpia ovat kuitenkin pronssiset tai hopeiset rasiat, ynnä taikakalu, sisältäen Budhan kuvan. Tämmöistä kantaa melkein jokainen Tiibettiläinen kaulassaan nauhassa. Tiibettiläiset ovat yleensä sangen taika-uskoisia. Heidän taika-uskonsa, samaten kuin heidän muutkin huonot ominaisuutensa ovat luonnollisesti seurauksena heidän tietämättömyydestään. Ainoastaan korkeammilla virkamiehillä ja laamapapeilla on jonkalaista sivistystä. Muu väestö pidetään syvimmässä tietämättömyydessä. Ainoastaan ani harva osaa lukea, ei kukaan osaa kirjoittaa, ja laamat pitävät kyllä huolta siitä, etteivät kutkaan muut kuin ne, joista heillä on hyötyä, saa mitään oppia. Rehellisyys ja kunnia ovat Tiibetissä melkein tuntemattomia ominaisuuksia, ja mitä totuudenrakkauteen tulee, voivat kaikki, jotka ovat maassa matkustaneet, todistaa, että on ihan mahdotonta saada Tiibettiläiseltä tosia tietoja. Julmuus on heidän veressään ja pahe ynnä rikos on heillä kotiutunut.

Että rosvoilla on hyvä ruuansulatus, näin selvästi heidän ruokailustaan. Sittenkun jaakki-kauppa oli päättynyt, asettuivat he syömään vankan aterian. He ottivat takkinsa taskusta puiset tai metalliset ruokakuppinsa, täyttivät ne äkkiä tsamballa, kaasivat sen yli vähän kiehuvaa teetä, jossa tavallisuuden mukaan oli voita ja suolaa, ja sekoittivat koko moskan likaisilla sormillaan, kunnes siitä tuli taikinaa. Tästä tekivät he pieniä mykyjä, jotka toinen toisensa perään katosivat suuhun, kunnes he olivat kylläiset. Ennenkuin ruokakuppia uudelleen käytettiin, nuoltiin se puhtaaksi. Vilvoittaakseen itseänsä keskipäivän kuumuudessa pudottivat sekä miehet että naiset aterian jälestä takin ylemmän osan aina vyötäisiin asti, jättäen käsivarret ja rinnan paljaiksi, jolloin kaulassa riippuvat kulta-, hopea- ja kuparikoristeet tulivat näkyviin.

Vaikka daku-naiset olivat kaukana kauneusta, oli heissä kuitenkin jotain miellyttävää, joka tuli heidän luontevasta käytöksestään. Muista tiibettiläisistä naisista erosivat he siinä, että heidän hampaansa olivat erittäin terveet. Ihonsa ei itsessään ollut tumma, mutta musta voide, jolla voitelivat poskiaan, nenää ja otsaa, teki heidät tummetuiksi kuin he todellisuudessa olivat, eikä suinkaan heitä kaunistanut. Heillä oli kaikilla säännölliset kasvojen piirteet ja elävät silmät.

Tukka oli lukemattomissa pikku palmikoissa, asetettuna mukavaan mutkaan pään päälle, ja sitä pidätti paikallaan punainen turpaani, jättäen näkyviin myös otsalle asetettuja palmikoita. Korvissa heillä oli isot kultarenkaat malakiitti-koristuksissa, ja käytöksessään olivat lie niin luonnolliset, etteivät välittäneet sopivaisuuden alkuvaatimuksistakaan.

Lapset olivat puheliaita ja käyttäytyivät aikaihmisten tavoin. Kävivätpä yhdeksän ja kymmenvuotiset pojatkin miekka tupessa. Erään jaakin kantamassa korissa näin muutaman kuukauden vanhan lapsen. Taikauskoisen äidin suureksi kauhuksi hyväilin sitä. Hän tempasi tulisesti lapsen korista ja pesi sekä hieroi tuon pikku olennon kasvot, kunnes nahka oli lähteä. Tiibettiläiset naiset uskovat, näetsä, että heidän lapsensa kuolevat, jos vieras niihin koskee.

Eivät miehetkään olleet siinä suhteessa hituistakaan paremmat. Kun ostin heiltä vähän riisiä, eivät he antaneet minun koskea siihen ennenkuin se oli omani. Kun kurotin kättäni pidelläkseni riisisäkkiä, eivät he tahtoneet sitä suvaita ja lopulta he vaan kaukaa näyttivät minulle kourallisen riisiä, että saisin nähdä mimmoista tavara oli. Saisin ensin ostaa vaan tuon verran. Kun tällä tavoin näin, että tavara oli hyvää, ostin loputkin.

Olimme iltapäivällä kulkeneet muutaman kilometrin Mansarovar-järveä kohti, kun eräs ryöväreistä, joista äsken erosimme, tuli laukaten meidän perässämme. Meidät saavutettuaan heittäysi hän hevoseltaan alas, veti miekkansa ja alkoi ajamaan toista jaakkiani takaa. Tämä oli meistä kummallista, ja mahdoton oli ymmärtää hänen tarkoitustaan. Mutta kun hän huusi meille, ettei hän mitään pahaa aikonut, annoimme hänen hommata. Lopulta hän sai jaakkiin kiinni, kiersi tuiman taistelun perästä molemmat käsivartensa vastahakoisen eläimen kaulaan, ja painoi päänsä sarvien väliin. En ensinkään ollut mielissäni tästä toimesta, sillä pelkäsin, että hän oikeastaan aikoi leikata eläimen kaulan poikki. Hämmästyksekseni näin nyt, että rosvo oli käynyt hampain kiinni eläimen takkuun, koettaen nykäistä siitä tupsun itsellensä, onnettoman eläimen yrittäessä kaikin tavoin päästä vainoojastansa irti. Vihdoin jäi rosvon hampaitten väliin muutama suortuva ja nyt hän päästi eläimen pään irti, mutta kävi miekka kädessä häntään kiinni. Minä kävin miehen hiuspalmikkoon kiinni ja tämä taas piti pelästyneen jääkin hännästä, kun se täyttä laukkaa lähti pakoon, laahaten meitä molempia perässään.

Tuimasta vauhdista huolimatta, sai rosvo kuitenkin miekallaan leikatuksi jääkin hännästä tupsun sen pitkää, silkinhienoa karvaa. Tyytyväisenä päästi hän nyt jääkin irki ja pisti miekan taas tuppeen. Sitten teki hän meille syvät salaamit ja pisti tavallisuuden mukaan kielen ulos suustaan. Kun pyysin selitystä tuohon kummalliseen temppuun, vastasi hän, että sille käy onnettomasti, joka jaakkia myydessä jättää tämän tempun tekemättä.

Seikkailu loppui tähän. Rosvo ratsasti pois hyvin tyytyväisenä ja me jatkoimme kulkuamme kivisen tasangon yli, kunnes saavuimme harjulle, joka käy tasangon poikki ja erottaa molemmat järvet toisistaan. Nousimme sen huipulle asti (4,885 m.). Saadakseni varmuuden, että harju todellakin kulkee katkeamattomana jonona molempien järvien välissä, menin noin puoliväliin Rakstal-järven kaakkois- ja koilliskulmaan ja havaitsin harjun pohjoisosan eteläosaa vähän matalammaksi, mutta kuitenkin olevan monta kymmentä metriä järvien pintaa ylempänä. Tästä retkestä oli meille vähän ajanhukkaa ja yön tullessa olimme vielä harjulla.

Leiristämme näimme 15 mustaa telttaa vuorenrinteellä, idässä oli suuri gomba eli luostari eli laamatalo sekä temppeli ja savimökkejä. Laskin että gomban ja meidän välillä oli ainoastaan toistakymmentä kilometriä ja se oli ilahuttavaa, sillä siellä toivoin saavani ruokavaroja, ja sitten jaksaisimme kiireemmin kulkea. Nyt ei meidän enään tarvinnut peljätä Gyaneman ratsastajia, ei Barkan tarjumia, eikä Jong Peniä Taklakotista. Ne eivät meitä enää saavuttaisi. Shokalaiset tietysti peljästelivät ajatellessaan, että heidän oli meneminen Tiibettiläisten alalle, mutta minä sanoin hyvin vakavasti, että meidän vielä tänä iltana tulee päästä kylään ja Tukkerin gombaan.

Jalkojemme edessä oli molemmat isot järvet, enkä voinut jättää tätä paikkaa vielä viimeisen kerran katsomatta tuota ihmeellistä seutua. Paholaisjärvi rikkirevittyine, äkkijyrkkine rantoineen, kalliosaarineen ja pitkine niemekkeineen, miellytti minua paljon enemmän, kuin sen rinnalla Mansarovar, Pyhä järvi, jossa Maha-deva ja kaikki muut hyvät jumalat muka asuivat. Vaikka molempien järvien vesi oli yhtä sinistä ja läpikuultavaa ja vaikka molempien taustana oli komea Gangri-selänne, ei kuitenkaan Mansarovar-järvi, Braaman luoma, ole läheskään niin lumoava kuin sen naapuri. Mansarovärissä ei ole suoraan järvestä nousevia kallio-seiniä, jotka heleine värineen heijastuisivat veteen. Se on melkein täydellinen puoliympyrä ja sillä on eheät rannat. Ainoastaan länsiranta vedenjakajan juurella on vähän jyrkempi ja rikkinäisempi.

Järvestä suoraan etelässä kohoaa korkea, lumihuippuinen vuoriharjanne, josta monta jokea juoksee alas. Tältä kohdalta, jossa nyt seisoimme, saatoimme selvästi nähdä, että Mansarovarja Rakstal-järvien pinnat muinoin ovat olleet vähintäin 16 m. korkeammat kuin nykyään ovat. Muutamia kilometriä nykyisen järven-pinnan tuolla puolella leviää kalteva uoma, jossa on pieniä, sileitä kiviä ja tähän asti on vesi varmaankin kerran ulottunut. Vakaumukseni on, että järvi vieläkin vetäytyy takaisin.

Monin paikoin järven rannalla oli kaatumaisillaan mökkiä ja vajoja, mutta oikea kupukattoinen gomba-luostari oli ainoastaan Tukker nimisessä kylässä. Sanottiin tosin, että järvestä luoteeseen oli pieni gomba sekä serai (talo), mutta kun en itse ole siellä käynyt ja kun Tiibettiläisten kertomukset siitä olivat ristiriitaisia, en takaa näitten kertomusten luotettavaisuutta.

Sekä maisema että ilma muuttui molempien järvien vedenjakajan vaikutuksesta. Rakstalin yli oli taivas aina selkeä ja sininen, mutta Mansarovarin yli kiiti alinomaa raskaita mustia pilviä ja vettä tuli kaatamalla. Joskus selkeni muutamaksi minuutiksi ja silloin oli kauniita valolaineita vedessä. Mutta uudet pilvet ja kova ukkonen tekivät maiseman taas pian yhtä synkäksi kuin ennenkin.

Mansarovarin puolella oli paljon lämpimämpi kuin harjun toisella puolella. Rakstalin puolella oli ilma ollut purevaa ja keveätä, kun sitä vastoin ilma Mansarovarin kohdalla, luultavasti kosteutensa tähden, tuntui raskaalta hengittää. Kun Mansarovaria muistelen, ajattelen sitä en ainoastaan jumalien, vaan myös myrskyjen kotiseuduksi.

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Tavaton myrsky. — "Vastoin jumalien tahtoa." — Koirien haukuntaa. — Katon alla. — Majatalo (serai). — Kalaa. — Kultasepän ja savenvalajan töitä.

Astuimme alas tasangolle ja kuljimme Langa Tsangpon ja erään toisen suistamon yli. Näiden vedet virtaavat suoraan alas lumikentiltä. Vettä oli noin ½ metriä, mutta se näytti olevan yhä nousemassa.

Tultuamme Mansarovar-järven rannalle, saimme aika sadekuuron, joka meidät kasteli läpikotaisin. Riensimme nopeasti, sillä raskaimmat tavaramme olivat nyt jaakkien selässä. Yö oli synkkä ja pilkkopimeä, niin ettei juuri paljon eteensä nähnyt. Meidän täytyi pysyä hyvin liki toisiamme, ja lisäksi alkoi ukkonen käydä ja rakeita sataa. Hampaat kylmästä helisten saatoimme kuitenkin jatkaa matkaamme Tukkeria kohden, kun salamat tuon tuostakin seutua valaisivat.

Yhtämittaisesta sateesta virrat nopeasti paisuivat niin, että oli vaikea kahlata. Kolmessa paikkaa oli vettä vyötäisiin asti sen perästä oli rannikko mukulakivistä, jossa oli pimeässä sangen vaikea hapuella, varsinkin kun myrsky yhä tuntui paisuvan. Ranta muuttui nyt liejuiseksi, johon jaakkien ja ihmisten jalat syvään painuivat.

"Luuletko, Kahi, jumalien asuvan tällä järvellä? Meillähän oli
Paholaisjärvenkin tykönä parempi ilma kuin täällä."

"Kyllä, sahib", vastasi Kaki, "mutta sinä olet suututtanut jumalat ja sentähden he nyt lähettävät ukkosta, sadetta ja rakeita meidän matkaamme estämään. Sinä kuljet vastoin heidän tahtoansa, sahib."

Puoliyön aikaan emme vähintäkään tietäneet missä olimme. Arvelin jo kulkeneemme majapaikan ohi. Shokalaiset kuitenkin väittivät vielä jonkun verran matkaa sinne olevan; ja niin samosimme yhä eteen päin.

Mutta tuskin olimme astuneet 500 askelta, kun suureksi mielihyväksemme kuulimme kaukaista, heikkoa koiranhaukuntaa Se kuului luoteesta päin ja arvasimme sen tulevan Tukkerista. Me olimme menneet liiaksi etelään päin ja olimme siis pimeässä liiaksi kaartaneet.

Käänsimme heti kulkumme koiranhaukuntaa kohti. Tähän asti oli vaan yksi ääni kuulunut, mutta nyt rämähti ainakin 50 samallaista ääntä yön pimeydessä. Tästä päättäen olimme kylän lähellä, vaikkemme synkässä yössä sitä oitis löytäneet. Vasta ihan savimökeille saavuttuamme havaitsimme lopultakin toivotun matkan määrän tavanneemme.

Kello oli nyt 2-3 aamulla. Sadetta tuli vielä kaatamalla ja kaikista merkeistä päättäen ei kukaan kylän asukkaista tahtonut suoda meille suojaa kattonsa alla. Ei kannattanut pystyttää pientä suojatelttaanikaan, sillä kapineemme olivat jo läpimärät.

Me koputimme erästä ovea semmoisella voimalla, että se oli sisäänkukistumassa. Tämä oli majatalo eli serai pyhiinvaeltajia varten, ja koska mekin muka olimme toivioretkeläisiä, oli meillä maan lakien mukaan oikeus päästä sisälle.

"Te olette rosvoja", sanoi käheä ääni sisältä. "Muuten ette tulisi niin myöhään yöllä."

"Emme ole rosvoja", vakuutimme me. "Olkaa hyvät ja avatkaa. Emme tee mitään pahaa ja maksamme kaikesta." — "Middu, middu (mahdotonta)! Te olette rosvoja."

Käyttääksemme oikein havainnollisesti hänelle, ettemme olleet rosvoja, koputtivat Khanden Sing ja Dola ovea niin, että se aukeni. Muutamia silmänräpäyksiä tämän jälkeen istui 10 muukalaista loimuavan tulen ympärillä lämmitellen viluisia jäseniänsä ja kuivaten likomärkiä vaatteitaan suloisen lieden ääressä.

Isäntämme, joka sivumennen sanoen oli lääkäri, tyyntyi, nähdessään, ettei meillä mitään pahoja mielessämme ollut, ja kun hän lisäksi löysi hopearahan kourastaan. Hän kehotti meitä kuitenkin menemään viereiseen tyhjään majaan. Annoimmekin hänen saattaa meidät ja sinne sitten jäimme loppuyöksi.

Maja oli yksikerroksinen, kivestä ja savesta rakennettu sekä litteäkattoinen. Siinä oli kaksi huonetta. Toinen sai valoa ovesta, toinen neliskulmaisesta aukosta katossa, joka samalla teki räppänän virkaa. Kattoa kannattavat hirret oli tuotu Himalaijan tuolta puolen, kun länsi Tiibetissä ei ole metsää.

Tämä serai oli nuoren, puolihullun laaman hoidossa, joka alinomaa kumarsi ja pisti ulos kielensä, suu seljällään meihin tuijottaen. Hän oli erinomaisen kohtelias ja huomaavainen ja auttoi meitä kuivaamaan kapineitamme. Kun jotain häneltä pyysimme hän oikein puhkui ilosta, lensi ulos seraista ja oli samassa hetkessä takaisin tuomisineen.

Huoneeseen oli räppänästä yön tietämissä tullut vettä. Yksi nurkka kuitenkin oli niin kuiva, että sinne saatoimme kaikin kömpiä maata. Tällaiset majat eivät suinkaan ole puhtauden esikuvia, ei sinnepäinkään! Päinvastoin niiden lattiat tavallisesti vilisevät pieniä eläjiä, ja kun vesi nyt oli valloittanut suurimman osan lattiaa, olivat nämät, tulvaa paeten ja henkensä säilyttämisen toivossa, ennen meitä hyökänneet huoneen ainoaan kuivaan nurkkaan. Pian saimmekin tuntea tämän tuhonomaisen joukkokunnan viheliäisen läsnäolon. Olimme aivan pääsemättömissä tämän nälkäisen ja säälimättömän lauman kynsissä. Se on ikäänkuin kamala rutto ja maanvaiva, josta sanomattomasti saimme kärsiä niin nyt kuin muulloinkin, missä vaan tiibettiläisen leirin lähellä majailimme.

Aamulla kun nousimme, oli huone täynnä tiibettiläisiä miehiä, naisia ja lapsia, jotka näyttivät hyvin iloisilta ja ystävällisiltä. "Tanga hik!" (puolen rupin arvoinen hopearaha) huusi samassa vanha akka ja pisti tuossa tuokiossa kuivatun kalan nenäni alle, lipein kielin kehuen, että se oli pyydetty' Mansarovarista ja tekisi omistajansa onnellisimmaksi kaikista kuolevaisista. Toiset ottivat punaisista vaatteistaan esille kultaisia rintasolkia, sormuksia sekä malakiitti-koristeisia, pronssisia tai hopeisia korvarenkaita.

"Gurmoh sum!" (kolme rupia), "Diu, diu, diu!" (niin, niin, niin). "Karuga ni!" (kaksi kahden annan kappaletta). "Gieutheke!" (neljä annaa), j.n.e., kaikki puhuen yhtaikaa kauppainnossaan.

Kultasepänteokset olivat kotimaista työtä. Toisinaan olivat malakiitti-palaset lujasti kiinnitetyt, mutta tavallisesti käytetään kivien kiinnittämiseen eräänlaista kittiä, jonka tähden kauniit koristeet pian rikkuvat. Korvarenkaat on tavallisesti paremmin tehty kuin rintasoljet. Hauskimmat ovat kumminkin nuo yksinkertaiset ja omituiset hopeaiset taikakalut. Eräs hyvin alkuperäisesti koristettu levy, joka nyt on minun hallussani, antaa tämmöisistä hyvän käsityksen. Sen kuluneet reunat todistavat sen hyvin vanhaksi. Sen keskessä on lootuskukka ja lehtikoristeita, sekä samasta varresta lähteviä viivoja. Sisimmäisen neliön sisällä on ympyröitä, isompia ja pienempiä eri ryhmissä. Vaakasuorilla viivoilla täytetyt kolmiot ovat hyvin tavallisia koristeita tiibettiläisissä teoksissa. Yleisin kuitenkin on tiibettiläisten taiteiliain koristeista neliö eli ruutukoriste. Heidän teoksissaan ovat ylipäänsä suoraviivaiset koristeet vallalla, arvattavasti perintönä heidän mongolilaisilta esi-isiltään.

Erittäin somia olivat alkuasukasten ruukkuteokset, niinkuin vaasit, juoma-astiat y.m.s. Ne tehdään hienosta savesta, jota ei kuitenkaan tarpeeksi vaivata. Isompien astioiden pohjapuoleen käytetään vuokkoja ja valimia, mutta sisältä ne muovaellaan käsin. Yksinkertainen sorvi pyältää astian ulkopuolen jotenkin sileäksi. Isommat astiat ovat kaksikorvaisia ja karkeakoristeisia, pienemmät ovat pitkäkaulaisia ja yksikorvaisia. Väri on vaaleanharmaata terrakottaa. Ne poltetaan hyvin alkuperäisissä uuneissa. Laamat ovat sangen taitava astiaseppiä ja suuret määrät astioita käy kaupaksi toivioretkeläisille. Työkalut ovat aivan yksinkertaisia. Sileä kivi, muutamia puupalikoita, sormet ja kynnet, siinä tukkerilaisen savenvalajan työaseet.

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Ystävällisiä laamoja. — Khanden Sing ja Mansing puhdistettu. —
Toivioretkeläisiä Mansarovar-järvelle ja heidän etuoikeutensa. —
Laamatalo. — Paulaanko jouduimme? — Pyhä vesi. — Ystävyyden huntu. —
Tiibettiläisiä soittokoneita, kirjoja y.m. — Kolminaisuus. — Taivas ja
tuonela.

Laamoja tuli aamupäivällä meitä tervehtimään ja ilmaisivat tyytyväisyyttään meitä nähdessään. He kutsuivat meitä käymään laamatalossa ja temppelissä. Sanoivat kylässä liikkuvan tauteja ja kun pitivät minua hintulaisena lääkärinä, pyysivät minua parantamaan heidän sairaitansa. Lupasin tehdä parastani ja olin mielissäni kun kerrankin pääsisin laamataloon ja saisin tutustua täkäläisiin tauteihin. Mannliherini otin kuitenkin mukaani, kun lähdin muka ystävälliselle tervehdysretkelle laamataloon.

Joukko uteliaita alkuasukkaita kulki meidän edellä ja jäljessä, ja nyt oli hyvä tilaisuus katsella tätä eriskummallista kylää. Taivas vaan oli samera, pilvet uhkaavia ja Mansarovarin aallot loiskivat hiljaa rantaan. Khanden Sing ja Mansing istuivat puoli alastoinna veden reunalla ja Bijesing ajeli minun paraalla partaveitselläni heidän pääkalloansa paljaaksi. Harmitti tuo minua, mutta katsoin parhaaksi olla lausumatta mielipahaani partaveitsestäni, koska heidän uskontonsa mukaan muka jo pelkkä olo Mansarovarin rannalla oli synnistä puhdistavaista. Palveliani olivat kasvot päin Kelas-vuorta ja näyttivät rukoilevan sangen hartaasti. He peseytyivät monistellen Mansarovarin vedellä ja menivät lopuksi päistikkaa järveen. Kun he sitten vilusta väristen nousivat maalle, heittivät he taskuistaan hopearupia järveen Mahadeva-jumalalle. Sitten pukeutuivat, salaamoivat minua ja julistivat olevansa ylön onnellisia ja puti puhtaita.

"Siva, korkein jumala, asuu Mansarovarin vedessä", lausui aseenkantajani juhlallisesti. "Minä olen kylpenyt siinä vedessä ja juonut sitä vettä. Minä olen salaamilla tervehtinyt pyhää Kelas-vuorta, jonka paljas näkeminen voi poistaa kaikki ihmiskunnan synnit. Nyt minä pääsen taivaaseen."

"Hyvä on kun nyt vaan Lassaankin pääsen", jupisi epäuskoinen Mansing, tietysti niin hiljaa, että Tiibettiläiset eivät kuulleet.

Uskontonsa asioihin perehtynyt Khanden Sing ilmoitti minulle, että päänsä ajelevat ainoastaan ne toivioretkeläiset, joilta molemmat vanhemmat ovat kuolleet, ja tämä on Sivan uhri Mansarovar-järven rannalla. Kotiin palattuansa korkeasäätyiset pitävät kaikille kaupunkinsa bramiineille pidot. Mansarovarissa kylpenyttä kaikki kohtelevat suurimmalla kunnioituksella ja häntä ihaellaan ja kadehditaan.

Mansarovar-järvi on n. 70 kilometriä ympäri mitaten, ja oikein hartaat toivioretkeläiset astelevat pitkin rantaa järven ympäri, johon kuluu, aina ilmojen mukaan, vajaa tai runsas viikko. Yhdestä kiertomatkasta sanotaan saatavan anteeksi kaikki tavalliset synnit; murhamies pitää itsensä puhtaana jos hän kahdesti kiertää järven, mutta joka sen matkan kolmasti tekee, hän katsoo itsensä taas kunnialliseksi ja kunnon ihmiseksi, vaikka olisi vanhempansa tai likeisimmät sukulaisensa surmannut. On uskonkiihkoisia, jotka polvillansa tuon matkan taivaltavat, sekä semmoisia, jotka joka askeleen päästä suullansa maassa kumartavat päin Kelas-vuorta.

Braama itse kuuluu luoneen Mansarovar-järven ja jokainen joka sen vedessä kylpee, saa siitä pääsyn Mahadevan paratiisiin ja puhdistuu sielultaan ja ruumiiltaan, vaikka hän olisi tehnyt minkälaisen rikoksen tahansa. Miesteni mieliksi heitin minäkin muutaman kolikon järveen.

Sittenkun kaikki puhdistustemput oli tehty, käskin Khanden Singin pyssyineen seuraamaan minua majaan, sillä luostariveljien ylötön kohteliaisuus sai minun pelkäämään petosta heidän puoleltaan.

Luostarirakennus oli neliön muotoinen, seinät punaiset ja litteähkö kupukatto kullattua vaskea sekä kaikessa yksinkertaisuudessaan muutoin sangen miellyttävä. Sisältä kuului syviä ja käheitä rukoilevien ääniä sekä kellojen ja sympaalien helinää. Silloin tällöin tärähti rumpu ja sitten yhtäkkiä jymykello, jonka syvät äänet kaikuivat kauvaksi pitkin Mansarovar-järven siintävää pintaa.

Tultuamme siis Khanden Singin kanssa laamataloon, paiskattiin pääportti kiinni. Olimme nyt suuressa pihassa, jonka kolmella puolella oli kaksi riviä parvekkeita patsaiden kannattamina. Tämä oli laamojen asunto, ja edessämme oli laamatemppeli, jonka laattia oli muutaman askeleen ylempänä pihaa. Suuri ovi vei sinne. Oven molemmin puolin oli kaksi komeroa, joissa kummassakin istui pari laamaa mykyrässä suuren rummun vieressä. Laamoilla oli edessään rukouskirjoja ja käsissään rukousmylly ja rukouskehä, josta kunkin rukouksen perästä työnsivät kuulan kulkemaan.

Meidän tullessamme laamat lakkasivat rukoilemasta ja rämistivät rumpujansa. Kaikesta päättäen oli koko luostari liikkeellä. Munkkia tuli nuorta ja vanhaa joka kulmalta kamareistaan, ja joukko pikkumunkkeja ja munkin alkuja ilmestyi yliselle parvekkeelle uteliaina ja silmät selällään.

Munkit olivat epäilemättä virittäneet meille paulan. Käskin Khanden Singin olemaan varoillansa ja pysymään ovella. Itse laskin muutamia hopearahoja oikeanpuoliselle rummulle, riisuin kenkäni ja menin munkkien suureksi hämmästykseksi oikopäätä temppeliin. Rahastani ja menostani kummissaan seisoivat munkit ääneti paikoillaan. Vihdoin tuli ylilaama eli luostarin päämies, kumarsi syvään, pani peukalonsa päällekkäin ja pisti koko kielensä ulos suustaan osoittaen täten tyytyväisyyttään minun käynnistäni tervehtimään niitä monia jumalien ja pyhimysten kuvia, joita seisoi pitkin temppelin seiniä. Isommat olivat lähes parin metrin, muut noin metrin korkuisia. Muutamat olivat puusta sangen taiteellisissa verhoissa ja puvussa, muutamat kullatusta metallista. Toiset olivat istuvassa, toiset seisovassa asennossa, runsaammin tai yksinkertaisemmin koristelluilla ja erivärisillä jalustimilla. Monien päässä oli tuo vanhanaikuinen kaksireunainen lakki, jonkalaista Korean ylimykset vieläkin pitävät ja semmoisena seisoivat seinien komeroissa, verhoilla, leikkauksilla ja karkeilla maalauksilla koristettuina.

Pitkin kuvien jalustoja kävi hylly, jossa oli kaikenkokoisia kupariastioita. Näihin toivioretkeläiset munkkien kautta kuville uhrasivat kuivattuja hedelmiä, nisua, riisiä, tsambaa ja kuraa.

Kattoa verhosi punainen villakangas, jonkalaista munkkienkin puku näytti olevan, ja katosta riippui sadoittain kaikenvärisiä silkki-, villa- ja pumpulikankaisia kaistaleita. Kattoa kannattivat neljä neliöön asetettua puupilaria, joissa oli niin rakennettu yhteinen alusta, että vaeltajani täytyi aina kääntyä vasemmalta oikealle päästäksensä kunkin kuvan tykö. Vastapäätä ovea oli seinässä komero ja siinä Urgin eli Kunjukhik, "Jumala yksin" ja tämän edessä alttari mattoineen ja uhrilahjoja paljon enemmän kuin muiden kuvien edessä.

Laama osoitti sitä ja sanoi sen olevan hyvän jumalan. Minäkin siis sanoin "salaam" ja pistin pienen antimen sen uhriarkkuun. Tämä näytti hyvin miellyttävän laamaa, sillä heti hän otti hyvänhajuista pyhää vettä ja priiskoitti sillä minun käsiäni kannusta, jossa riippui pitkiä "rakkauden nauhoja" ja antoi minulle näistä yhden muistoksi. Useimmat toivioretkeläiset kulkevat polvillansa temppelin holvissa, mutta vaikka minäkin tavallisesti pidän maassa maan tapaa, en kuitenkaan uskaltanut tätä temppua koettaa, jos niin, niin epämukavassa asennossa olisi päälleni hyökätty.

Ylilaama selitti minulle kaikki kuvat ja heitti aina kourallisen riisiä kuvan päälle, kun hän sen nimen mainitsi. Koetin painaa nuo nimet mieleeni, mutta takaisin palattuani ja muistelmia kirjoittaissani en niitä enään muistanut. — Temppelistä vei käytävä luostarin asuttuun osaan.

Keskellä laattiaa paloi lamppuja, s.o. suuria kupariastioita, joissa sydän paloi voissa; lamppujen vieressä oli pitkulaisia rukouskirjoja, painettu sille sileälle ja keltaiselle paperille, jota Tiibetissä tehdään eräänlaatuisesta puunkuoresta. Kirjojen vieressä oli rumpuja y.m. soittimia. Eräs kaksoisrumpu oli tehty kahdesta ihmisen pääkallosta. Näkyvissä oli myös muuan hirvittävä naamari, jota käytetään juhlatilaisuuksissa, jolloin rummut tärisevät, huilut soivat, porokellot kilittävät ja jymykello pauhaa. Tällöin lienee meteli, laamojen vielä hurjasti hyppiessä, huumaavaa ja rukouksia tuskin kuuluukaan. Tätä rymyä en minä kuitenkaan saanut omin korvin kuulla. Kun laamat ovat temppelissä koko päivän, nauttivat he runsaasti teetä, jossa on voita ja suolaa seassa ja jota pikkumunkit heille kulhoissa kantavat. Tuntikausia ovat he polvillansa ja rukoilevat "jumalien jumalaa" kaikkien pyhimysten yhteyttä, joka on yhtynyt kolminaisuudeksi nimeltä Kunjuksum, s.o. kolme jumaluutta.

Muutamat selittävät tällä kolminaisuudella tarkoitettavan ilmaa, vettä ja tulta, jotka tiibettiläisen käsityksen mukaan kuvaavat puhetta, laupeutta ja elämää. Yksi budhalaisuuden pääoppia on käsky kunnioittamaan isää ja äitiä ja kielto tekemästä väärin lähimmäisellensä. Tiibettiläisten pyhissä kirjoissa (joita muuten on 800 nidosta nimellä Kajar) selitetään taivaan (devo) olevan vapaan kaikista ihmiselämän huolista, täynnä rakkautta ja riemua ja että siellä hallitsee jumala, jonka pääominaisuus on rajaton hyvyys ja tämän apuna on lukematon määrä opetuslapsia (khan-khab), joiden tehtävänä on laupeuden harjoittaminen ihmislasten joukossa. On erinkaltaisia onnen ja onnettomuuden välitiloja, kuin myös helvetti, jossa syntisten sielut vaivataan tulessa ja jäässä. "Jumala näkee ja tietää kaikki ja hän on kaikkialla, mutta me emme häntä voi nähdä, ainoastaan opetuslapset hänen näkevät ja saavat häntä puhutella", sanoi minulle vanha opastaja laama.

"Mitä huonoja ominaisuuksia tulee välttää?" kysyin oppaaltani, joka puhui vähän Hindustaninkieltä.

Samassa näytti äkkiä jokin pistäneen hänen mieleensä, hän tarttui kiireesti käteeni ja jaotti sormeni. Hän näytti kummastuneelta ja mumisi epäselviä sanoja. Kasvonsa kävivät totisiksi ja oikein juhlallisiksi ja käytöksensä muuttui matelevaksi. Hän syöksi ulos temppelistä arvattavasti ilmoittamaan havainnoitaan muillekin munkeille. Nämä kokoontuivat hänen ympärillensä ja heidän eleistään saattoi helposti huomata, että he olivat aivan ihmeissään. Tultuani pihalle, tahtoi jokainen koskea ja tutkia minun kättäni. Mitä tämä merkitsi, sain sitten kyllä muutaman viikon päästä tietää.

KAHDESKYMMENES VIIDES LUKU.

Jong Penin tiedot minusta. — Laamalahkoja. — Kansan taitamattomuus. —
Laama-alkuja ja palvelialaamoja. — Taikakeinoja. — Erehtymättömyys.
— Naimattomuus. — Kuvanveistäjiä. — Rukousmylly. — Nunnaluostaria. —
lhmisenluisia kapineita. — Veren juonti. — Tauteja ja lääkityksiä. —
Noituutta. — Haavuria. — Hieronta.

Ennenkuin lähdin luostarista, tiedustelivat munkit minulta kaikenkaltaisia Intian oloja, lääkitysasioita j.n.e. sekä olinko kuullut siitä nuoresta sahibista, joka suuren sotajoukon kanssa oli tullut Tiibetin rajan yli ja jonka Jong Pen oli voittanut ja tappanut.

Minä tietysti en ollut tästä mitään kuullut ja hauska oli saadani tietää, kuinka mainittu Taklakotin herra oli noin vaan ylimalkaan "myynyt karhun nahan ennenkuin hän oli karhun ampunut." Munkit pitivät minua hintulaisena lääkärinä, joka olin toivioretkellä Mansarovar-järvelle, ja ruskettuneet, kauvan pesemättömät kasvoni soveltuivatkin tätä luuloa vahvistamaan. Kovin uteliaita olivat tietämään parannetaanko Intiassa tauteja salaperäisillä keinoilla vai tavallisilla lääkkeilläkö. Minä puolestani myös halusin heiltä tietoja ja koetin aina kääntää puhetta itse kysyjiin.

Ennestään tiesin laamoja olevan eri lajia: punaisia, keltaisia, valkoisia ja mustia laamoja. Punaiset ovat vanhimpia ja niitä on enimmän. Näiden jälkeen keltaiset ovat valtiollisesti ja uskonnollisesti yhtä mahtavia kuin punaiset, mutta niitä on vähemmän. Valkoiset ja mustat laamat ovat luostarien työntekijöitä, maalaria, kirjanpainajia, savenvalajia ja koristelioita. He ovat myös palvelusveljiä, ruoanlaittajia ja paimenia, he myös toimittavat kirjurien ja pyövelin virkaa.

Luostarit ovat tavallisesti hyvin rikkaita, sillä Tiibettiläiset ovat sangen taika-uskoisia ja laamojen orjuuttamaa kansaa, ja laamat eivät suinkaan ole taitamattomia kaikilla keinoilla kiskomaan rahoja taitamattomalta kansalta. Laamat harjoittavat sen ohessa rahakauppaa, lainaten rahoja korkeata kuukausikorkoa vastaan. Ellei maksa seuraa määräpäivänä, otetaan lainanottajan tavarat takavarikkoon, mutta jos ei summaa ja sen korkoa siten saada kokoon, joutuu velkamies luostarin orjaksi.

Laamojen lihavat kasvot kyllä näyttivät, että he muutamista paastoistaan huolimatta yleensä eivät huoli mitään puutetta kärsiä ja epäilemättä viettävät he huoletonta, mukavaa ja osittain ylöllistäkin elämää, monestipa myös tuhlaavaista, hekumallista ja turmioon viepää oloa.

Suuremmilla luostareilla on vuotuista valtioapua. Suuria summia saadaan myös toivioretkeläisten uhreista ja heiltä otetaan kaikenlaisilla keinoilla, joita vähemmän uskonnollisessa maassa kuin Tiibetissä pidettäisiin luvattomina, jopa rikoksellisinakin. Jokainen Tiibetin tuntia tietää, että Tiibetissä varakkaita ovat ainoastaan kaupunkilaiset, dakut ja laamat ja että kaikki muu kansa on perin köyhää, munkit kun imevät itsellensä kaiken maan mehun ja ytimen. Kansa pidetään täydellisessä tietämättömyydessä ja harvoin tapaa maallikkoa, joka osaisi edes lukea, saatikka kirjoittaa. Kaikki täytyy tapahtua laamojen kautta. Laamatalot asukkaineen ja maineen ovat vapaat kaikista veroista ja maksoista, ja jok'ainoa laama ja laamanalku saa elinkautiseksi eläkkeekseen tsambaa, tilliteetä ja suolaa. Laamoiksi otetaan kaikista kansanluokista, olkoot sitte kunniallisia, ihmismurhaajia, varkaita tai roistoja, kaikki kelpaa laamojen veljeskuntaan. Yksi tai kaksi jäsentä kustakin tiibettiläisestä perheestä tekee luostarilupauksen ja joutuu "laamaksi" ja täten saavat munkit suuren vallan perheissä, niin hyvin vakinaisten kuin paimentolaisten joukossa. Tuskin laskee liikoja, jos sanoo, että Tiibetissä toinen puoli miehistä väestöä on laamoja.

Joka luostarissa on laamanalkuja (khibbi) sekä taitamattomia ja rappiolle joutuneita laamoja ylempien laamojen orjina, jotka toimittavat luostarin kaikki karkeammat työt. Näillä on puku ja ajeltu pää aivan samoin kuin ylemmillä laamoilla, mutta ovat vaan palvelioita eivätkä ota välitöntä osaa luostarin asioihin. Laaman- ja munkinalut otetaan jo nuorina laamataloihin ja opinnoissa heitä harjoitetaan kauvan vanhempien laamojen johdon ja tarkastuksen alaisina. Alemmat tunnustavat ylemmille rikoksensa. Monet tutkinnot onnellisesti suoritettuaan tulee heistä itse kustakin oikea laama, joka sana merkitsee "ylhäistä pappia". Toisinaan munkinalutkin ottavat osaa niihin eriskummallisiin uskonnollisiin menoihin, joita laamat puettuina eläinten nahkoihin y.m. hypyillä, lauluilla, kelloilla, torvilla, huiluilla ja rummuilla rymyten ja ruumistansa väännellen toimittavat.

Jokaisella isolla luostarilla on esimiehenä ylilaama, jota nimeä ei ole sekoitettava Dalailaamaan, päälaamaan, joka on budhalainen "paavi" Lassassa ja jonka sielu muka pääsee vaeltamaan toisesta ruumiista toiseen. Kaikki laamat syövät, juovat ja makaavat yhdessä, paitsi ylilaama, jolla on oma majansa.

Yhden kuukauden kunakin vuonna elävät laamat kokonaan erillään muista, harjoittavat hartautta eivätkä saa puhua luotua sanaa. He paastoovat 24 tuntia erältänsä, jolloin nauttivat ainoastaan hiukan teetä ja voita. Ei silloin myös nuuskata eikä syljetä, jotka muuten ovat yleisimpiä Tiibettiläisten tapoja.

Laamat tahtovat muitten ihmisten pitämään heitä erehtymättöminä ja tällä perustuksella he vaativat ja saavat kunnioitusta ja sokeata luottamusta kansalta, joka heitä elättää ja vaatettaa. Minä havaitsin laamojen yleensä olevan älykkäitä, mutta raakoja, julmia ja epärehellisiä; samaa sanoivat myös ne sorretut alkuasukkaat, jotka eivät mitään muuta mieluummin halua, kuin päästä vapaaksi laamojen ikeestä.

Laamat käyttävät hyödyksensä sitä suurta taitamattomuutta, jossa heidän on, onnistunut pitää kansaa, ja sen nojalla he väittävät omistavansa salaisia tietoja, joiden avulla he pystyvät parantamaan tauteja, saamaan ilmi murhaajia ja varkaita, muuttamaan virtojen suuntaa ja aikaansaamaan äkkinäisiä myrskyjä. He sanovat lumoavansa ne pahat henget, jotka tauteja synnyttävät. Totta onkin, että laamat, arvattavasti hypnotiseeraamalla, panevat potilaansa näkemään näkemättömiäkin ja havaitsemaan esineitä, joita todellisuudessa ei heidän lähellänsä ole. Täten on selitettävissä ne monet jutut Budhan ilmestyksistä, näyistä ja hengistä, joita tietämättömälle kansalle uskotellaan ja joilla kansaa pelotellaan säästöjänsä luostarille lahjoittamaan. — Henkien manaukset, villit tanssit ja tainnuksiin menemiset ovat tässä kohdin tärkeitä temppuja.

Laamanalut tekevät luostariin mennessään puhtauden lupauksen, jota ei kuitenkaan aina pidetä, harjoittavatpa vielä inhottavimpiakin paheita. Siksi onkin tavallisesti keski-ikäisillä laamoilla niin iljettävä muoto.

Kaikilla isommilla luostareilla on palveluksessaan yksi tai useampia kuvanveistäjiä ja piirtäjiä, jotka samoelevat piirikunnassaan ristiin rastiin, kapuelevat vaikeimmin päästäville paikoille ja hakkaavat kiviin ja kallioihin tuon iänikuisesti yksitoikkoisen ja kaikkialla esiytyvän tiibettiläisen rukouksen: "Omne mani padme hun!" Kerran onnistui minunkin muiden näkemättä vaivalla ja vastuksella saada haltuuni kaksi sellaista isohkoa kiveä, joissa on tuo sama kirjoitus.

Laamataiteilijat valmistavat myös n.s. rukousmyllyjä; nämät ovat koneellisia laitoksia, joilla Tiibettiläinen rukoilee jumalaansa veden, tuulen tai käsivoiman avulla. Isommat myllyt, joita vesi käyttää, asetetaan puron tai virran varaan sillä tavalla, että vesi pyörittää suuria pyöriä, joihin koko tiibettiläinen rukouskirja on kaiverrettu. Tuulella käytettävät rukousmyllyt ovat muutoin samallaiset kuin Shokalaisten, mutta näissä on useasti myös painetuita rukousnauhoja.

Käsivoimalla käytettävät rukousmyllyt ovat kahta lajia ja joko hopeata tai kuparia. Yksityisten käyttämät ovat noin 25 senttim. korkeita lieriöitä, joiden sisässä nopeata vauhtia pyörii ne rukousrullat, jotka rukoilia panee liikkeeseen painamalla lastaa lieriön päällä. Nelikulmaisesta lävestä lieriön kyljessä sopii nähdä kuinka nopeasti pyörä kiertää ympäri. Jokapäiväinen rukouspyörä on kuitenkin vähän toisellainen. Lieriössä on kaksi liikkuvaa pikku lieriötä ja niiden välissä on pyörä. Lieriön ja pyörän lävitse kulkee rautainen akseli. Lieriön ympärillä on rengas ja siinä ketjut ja ketjuin päässä pieni paino. Kun tähän painoon koskee käsin, vaikuttaa se jollakin tavoin sen, että lieriön sisäinen pyörä rupeaa liikkumaan, aina vasemmalta oikealle. Kun nyt tuo lyhyt rukous on kierretty tai kaiverrettu pyörään ja kun tämä käy lukemattoman monta kertaa ympäri, seuraa, että rukous pyörii yhtä monta kertaa ja rukoiltu siis on samoin niin monta kertaa. Vanhemmissa rukousmyllyissä on rukoukset käsin kirjoitettu eikä painettu. Lieriön ketjuun tai painoon on useasti kiinnitetty tenhottimia (amulettia) niinkuin malakiitti-, akhaatti-, luu- tai hopearenkaita. Näitä rukouskoneita on joka ainoassa tiibettiläisessä perheessä ja melkein jokaisella laamalla yksi. Ne kätketään tarkoin ja ulkolaisen ei ole niitä helppo saada. Tiibetissä matkustaissani sain niinä kuitenkin ostaa 12 kappaletta, joista kaksi on hyvin vanhaa. Rukousnauhaa laamat käyttävät samoin kuin katolilaiset; heillä on sitä paitsi muuan pronssinen rukouskapine, jota he rukoillessaan kääntelevät käsissään. Se on noin 10 senttim. mittainen, ympyriäinen sileä puikko, johon molemmin käsin tartutaan.

Tiibetissä on, samoinkuin muissakin budhalaisissa maissa, myös nunnaluostareita. Nunnat ovat enimmäkseen epämiellyttävän näköisiä ja huonossa arvossa, he ajelevat päänsä ja urheilevat taikauskolla juuri niinkuin munkitkin. Muutamissa nunnaluostareissa pidetään hyvää kuria, mutta useimpiin on munkeilla vapaa pääsy, ja seuraukset ovat sen mukaisia. Muutenkin ovat nunnaluostarien asukkaat oloissaan ja eleissään yhtä huikentelevaisia ja yleensä yhtä alhaisia ihmiskunnan edustajia kuin laamamunkitkin.

Muutamilla laamoilla on eräinä vuoden aikoina suurempi seurusteluvapaus naisten kanssa. Nämät ne ihmisen luista tekevät soittimia, ruoka- ja juoma-astioita. Näistä taitureista kerrotaan, että he juovat ihmisverta pääkalloista tekemistään maljoista.

Laamat kävivät puheliaiksi, ja heikon kielitaitoni sekä omain havaintoini avulla oli minun mahdollista saada tietooni muutamia yksityisseikkoja tavallisimmista taudeista ja laamojen parannustavoista.

He selittivät kuumeen olevan tautien syynä (eikä päin vastoin seurauksena) ja että kuumeen on ruumiiseen tunkenut paha henki. Sanoivat olevan hyviäkin henkiä, rikkauden ja onnen tuojia. Luolissa, rotkoissa y.m.s. paikoissa asuu muka sellaisia henkiä ja kun niitä käy kerran tervehtimässä, saa niiltä joko sairautta tai terveyttä; jälkimäisestä tulee kiittää, mutta jos menee toisen kerran terveisille suuremman palkinnon toivossa, rangaistaan häntä ahneudestaan sokeudella, rampaudella j.n.e. — Pahat henget ilmestyvät ihmisten tai erinkaltaisten eläinten tai petojen hahmossa, päätti eräs lihava koukkusormi laama.

Kun minä luettelin moniaita tauteja ja ruumiin epämuodostuksia sen mukaan kuin olin matkallani kuullut ja nähnyt, selitettiin kaikki vaan pahojen henkien kujeeksi ennen lapsen syntymistä. Paiseita ja leiniä vastaan ei tiedetty mitään keinoa.

Tiibettiläisten vatsat ovat yleensä huonossa kunnossa, ja kuinkapas toisin saattaisi ollakaan, kun juovat niin ylön änkensä likaista teetä hirveät paljoudet päivässä ja kun lisäksi niin kovin himoitsevat väkijuomia! Sellaiset sekoitukset turmelisivat jo nälkäkurjenkin vatsan. Kieli on tavallisesti kauttaaltaan valkoisessa talmassa. Surullisinta on, että tällaisessa alppimaassakin pahatauti mitä kauheinta tuhoa tekee.

Pahan hengen tarkoitus ruumiiseen tunkeutuessaan on vain veren janonsa sammuttaminen. Tämän poisajamiseksi tuodaan sentähden sairaan viereen joku pieni eläin, koira, lintu y.m. jos tauti on vähäpätöinen. Jos tauti on ankarampi, tuodaan lammas; vesimaljaa heilutellaan sairaan pään päällitse ja sitten se tyhjennetään eläimen päälle, johon paha henki on täten lumouksilla houkuteltu ja tietysti mielellänsä mennyt, jos hän on hyvällä päällä, lisäsi tiedonantajani.

Täten taudistunut eläin viedään teitten ristimykseen ja kuopataan siinä heti elävänä. Sillä aikaa kun paha henki täällä tyydyttää verenjanoansa, ehtii sairas parantua. Oksia ja orjantappuroita sitten siroitellaan tielle, ettei paha henki pääsisi palaamaan. Ja lopuksi saa laama runsaat lahjat, kun on osannut noitua pahan hengen pakosalle.

Tiibettiläiset ovat huonoja haavureita, kun eivät tunne ihmisruumiin anatomiaa ja kun heillä on niin kehnot kapineet ja kankeat sormet työhönsä. Joka mies on kuitenkin olevinansa haavuri. Leikkaukset, jotka muutoin tehdään tavallisella veitsellä, onnistuvat aina huonosti: potilas saa kauheasti kärsiä ja sittenkin tavallisesti kuolee käsiin.

Nyrjähtyneitä jäseniä osataan taidollakin paikoilleen vetää sekä myös luunkatkeamia sitoa. Eräästä Himalaijan sienestä tehdään tällöin salvaa, jolla särkynyttä paikkaa voidellaan. Tiibetin puhtaassa ja raittiissa ilmassa luuviat verrattain pian paranevat, mutta luut osuvat harvoin oikein kohdallensa ja seurauksena ovat epämuodostukset ja rustot.

Kuumeessa ja leinissä käytetään tosin myös Akonitum-lääkettä ja hieromista, jota naiset rajusti toimittavat. Tiibettiläisten kömpelöt sormet eivät tämmöiseen työhön oikein sovellukaan. Tavallista sarvinkuppausta käytetään myös menestyksellä.

Hyvin yleistä oli lapsilla kovin suuri vatsa, arvattavasti navan huonosta hoidosta pienenä. Muutamien lasten vatsa oli niin kovin venynyt, että he tuskin saattoivat seisoa. Vanhemmalla iällä tämä pöhötys tosin vähenee ja ruumis saa taas säännöllisen muotonsa.

KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.

Tiibettiläinen lääkitsiä. — Kamala parannuskeino. — Kummalliset mielipiteet lääkintätaidosta. — Tukkerin kylä. — Sotilaita ja ryöväreitä. — Pettyneitä toiveita. — Shokalaiset jättävät minut. — Kaikkiaan viisi miestä.

Tiibetiläiset parannuskeinot olivat minusta kyllä kummallisia, mutta vielä merkillisempiä olivat ne lääkitystavat, joita näin Kutsia nimisessä paikassa. Tultuani leiriin, jossa oli neljättäkymmentä telttaa, näin joukon ihmisiä kerääntyneenä erään vanhuksen ympärillä, joka oli aivan alasti ja köysissä, tuskan hiki otsallaan. Pitkätukkainen, pitkä, punatakki mies oli polvillaan hänen vieressään ja rukoili innokkaasti rukousmyllyllään.

Lähestyin uteliaana, vaikka minua vähän koeteltiin estelläkin. Nähtävästi oli tässä tekeillä leikkaus ja kaikki katseliat seurasivat tarkasti lääkärin toimia. Tämä valmisteli raketteja, joita hän sitten kietoili silkkipaperiin. Ne olivat kartionmuotoisia, sytytin huipussa. Valmistettuansa näitä viisi, kuusi kappaletta, pantiin potilas, eli oikeammin sanoen uhri, istumaan. Sairas kärsi nähtävästi nivusleiniä. Lääkäri käski minun istumaan viereensä, nähdessään kuinka tarkoin ja uteliaasti minä hänen toimiansa seurasin.

Lääkäri käski nyt tuoda tulta. Saatuansa palavan kekäleen, heilutti hän sitä ilmassa ja noitui. Potilas tutkittiin nyt tarkoin ja joka kerta kuin punatakin luisevat sormet koskivat hänen kylkiinsä, parkui hän kovasti. Silloin osoitti lääkäri pahan olevan "tuossa". Hän pisti nyt lasisilmät päähänsä, hieroi miehen kupeita ja mittaili peukalollansa sekä tuikkasi palavalla kekäleellä aina sitä paikkaa, jossa peukalonsa viimeksi oli ollut. Alastoman miehen ihoon tietysti syntyi palohaavoja.

"Murr, murr!" (voita, voita!) ja hänelle tuotiin voita, jolla hän hieroi palohaavoja. Äsken mainitut raketit tuotiin nyt kunkin palohaavan päälle. Tämän perästä pantiin rukousmylly käymään ja rukousnauhansa kuulia lukien jupisi hän rukouksiaan, kurkisteli aurinkoon, nosti ja laski ääntänsä ja yritti nähtävästi päästä raivotilaan. Kuuliat seisoivat äänettöminä pelvon ja kauhun vallassa.

Nyt tarttui hän taas kekäleeseen ja puhalsi ilmaa keuhkoistaan niinkuin palkeilla, kunnes kekäle syttyi uudelleen. Katseliat olivat jännityksessä. Kaikki seisoivat pää kumarassa ja rukoilivat hartaasti. Lääkäri heilutti kekälettä ilmassa, sytytti sillä raketit, ja kun niissä arvattavasti oli salpietaria ja tulikiveä, paloivat ne heti, kovasti sähisten.

Viheliäisessä tilassa oli onneton potilas tällöin. Suu vaahdossa ja silmät päästä putoamaisillansa hän vaikeroi ja koetti päästä pois köysistä, mutta turhaan. Pari miestä hyökkäsi hänen kimppuunsa, lääkäri ja muutamat naiset puhalsivat vielä hehkuvia raketteja ja tuli tunkeutui yhä syvemmälle potilas-uhrin lihaan.

Kun miehen koko keskiruumis näytti olevan kipeä, päästettiin vihdoinkin hänen kätensä köysistä seläntakaa, mutta ne sidottiin sen sijaan yhteen etupuolelle, ja meidän merkillinen lääkärimme rupesi nyt taas peukaloimaan miestä, tällä kertaa selkäpuolelta. "Hik, ni, sum" (yksi, kaksi, kolme) lausui hän ja merkitsi peukalojansa pysähdyspaikat, hieroen niihin voita ja pystytti raketit päälle. Nyt nähtiin ja kuultiin taas samat temput, rukoukset, vaivat ja valitukset. Ja kun ei sairas vaan alkanut parantua, sytytettiin raketit uudelleen, sairaan ja minun vastaväitteistä huolimatta. Miehellä oli nyt palohaavoja ympäri koko ruumiinsa.

On tietysti tarpeeton sanoa, että sairas tämän parintuntisen rääkkäyksen perästä läheni loppuansa. Saadakseni muutamia havainnoita tältä tiibettiläiseltä mallilääkäriltä, joka näytti nauttivan suurta arvoa, lähetin hänelle pienen lahjan ja kutsutin hänet luokseni. Tästä hän ihastui ikihyväksi, saapui, eikä ensinkään peitellyt parannuskeinojaan ja kehotti minuakin niitä käyttämään. Hänen vakaumuksensa oli, että tuli parantaa melkein kaikki taudit, ja jos ei tuli, niin sitten vesi. Hänellä oli kuitenkin pieniä pakettia, joissa oli kaiken värisiä, muka vaikuttavia pulveria sairaille annettavaksi.

"Pelkään tämän potilaanne kuolevan," sanoin hänelle. — "Ehkä kyllä, mutta se on hänen syynsä eikä parannuskeinon. Ja mitä sillä sitten väliä on, kuolemmeko tänään vai huomenna!" sanoi mies ja meni matkaansa.

Luostariveljet jättivät hyvästi mitä syvimmillä salaam-tervehdyksillä, kun luostarista lähdin läheistä kylää katselemaan. Pitkin rantaa kylän itäpuolella oli useita hajonneita pyhäkköpatsaita (khokden). Ne olivat savesta ja kivestä, alaosa neliskulmanen, yläosa pylväsmäinen, ja niiden sanottiin sisältävän luita, kangasta, metallia, kirjoja y.m. mitä joskus oli kuulunut jollekin kuuluisalle tai pyhälle miehelle. Joskus on niissä myös saviastioita, joissa on poltetun ruumiin tuhkaa. Tuhka ja savi on tällöin tehty taikinaksi, johon on painettu tai piirretty Budhan kuva.

Kylän huoneet olivat sisältä yhtä ikäviä kuin ulkoa. Joka asumuksessa oli muurilla ympäröitty piha, ja muurilla ynnä katoilla oli tamariski-varpuja kuivumassa. Lampaat ja vuohet pidettiin aina yötä pihassa; asukkaat ja heidän huoneensa olivat äärettömän likaisia. Ylhäällä liehui kaikkialla rukouslippuja, ja ihmiset katoilla seisoen nauroivat, löpisivät ja tarkastelivat meitä uteliaasti.

Samoillessamme kylässä, ilmestyi äkkiä viisi- tahi kuusikymmentä taulakivääreillä varustettua miestä. Epäilin petosta, mutta Kahi vakuutti, etteivät nämät olleet sotilaita, vaan mahtavia ryöväreitä, jotka olivat leiriytyneet muutaman kilometrin päässä tältä paikalta ja olivat ystävällisissä suhteissa munkkeihin. Varmuuden vuoksi latasin kuitenkin kiväärini, mutta muuta ei tarvittukaan ajamaan heidät kaikki pakoon, ja heidän pelkonsa tarttui muuhunkin kansajoukkoon. Ryövärit olivat tukevarakenteista väkeä, mutta samoin kuin Tiibettiläiset yleensä olivat nämätkin surkean pelkureita.

Heti aamulla olin tiedustellut ruokavaroja sekä ostanut kaksi lihavaa lammasta ynnä noin 200 kiloa jauhoja, riisiä, tsambaa, ghuria, sokuria, suolaa ja voita, ja monet Tiibettiläiset olivat lujasti sanoneet, että he hankkisivat minulle kuinka paljon vaan haluaisin. Eräskin kauppias Budhista, Darley Baran veli, oli luvannut hankkia minulle tarpeeksi ruokavaroja 10:lle miehelle 25 päiväksi.

Kun Tiibettiläiset menivät, näin kaksi Shokalaisistani juoksevan heidän perässään ja innokkaasti heidän kanssaan keskustelevan. Kaksi tahi kolme tuntia tämän jälestä palasivat kauppiaat ja selittivät, ettei mistään hinnasta ollut ruokavaroja saatavissa paikkakunnalta. Tämä oli tietysti hävytöntä valhetta. Minä epäilin petosta ja annoin aika nuhteet Shokalaisilleni sekä uhkasin heitä kovasti rangaista, jos epäilyksissäni olisi perää. Mutta he niskoittelivat taas ja pelkäsivät niin Tiibettiläisiä, että olivat ihan suunniltaan. Oli mahdotonta pidättää heitä väkisin ja minä päätin laskea heidät luotani.

Siitä hetkestä alkaen kun astuin jalkani Tiibetin maalle, olin saanut suojella itseäni yhtä paljon heitä kuin Tiibettiläisiä vastaan. Kun nyt päätin erota heistä, en unohtanut, että nämät miehet minun tähteni olivat kestäneet sellaisia vaaroja ja vaikeuksia, joita harva ihminen kestäisi. Maksoin heille sentähden runsaan palkan ja he lupasivat kuljettaa vuorten yli osan tavaroitani, joissa oli valokuvia, kansatieteellisiä kokoelmia y.m. Suurella vaivalla sain nyt ostaa ruokaa viidelle miehelle kymmeneksi päiväksi.

Koko joukko seurasi nyt minua jonkun matkaa, kunnes me raunioissa Panku gornban lähellä pysähdyimme, saadaksemme Tiibettiläisten näkemättä valmistella eroamme. Minä tein pituus- ja leveyshavainnoita. Vesi hypsometrillisessä koneessa kiehui 82° C. 14,80 metrin korkeudella järven yli, ilman ollen kello 10 a.p. 26° C. Etelässä oli korkea lumiharjanne ulettuen Nimo Namgil'ista lounaasta koilliseen suuntaan.

Kun kaikki oli selvillä, lähtivät nuo viisi Shokalaista, joihin kuului myös Kahi ja Dola, vannottuaan auringon ja kaikkien pyhimpiensä kautta, etteivät ilmaisisi minua Tiibettiläisille, jotka tähän asti eivät olleet aavistaneetkaan, kuka minä olin.

Joharin mies Bijesing ja Kutin mies Bura Nattu suostuivat saattamaan minut Maiun-solalle, ja nyt oli meitä kaikkiaan ainoastaan viisi miestä.

KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Tiedustelun. — Luonnollinen linnoitus. — Liuko. — Tiibettiläis-leiri
— Meitä luullaan ryöväreiksi. — Nahka- ja metalliteoksia. — Hopeaisia
verhoketöitä. — Satulat ja hihnat. — Jättiläissuuruinen kirjoitus —
Uusi yllätys. — Vaan kaksi jäljellä.

Kaikki näytti lupaavalta, kun minä tuntuvasti vähentyneen seurani kanssa lähdin koillista kohti kulkemaan. Matkamme kävi ensin pitkin järven rantaa, sitten kaukana siintäviä alastomia rinteitä kohden. Ei tapahtunut mitään erinomaista ja neljä miestäni olivat parhaimmalla tuulella. Me laskeuduimme alangolle, jossa oli vettä ja ruohoa ja poikkesimme yöksi tiibettiläiseen leirimajaan. Täällä oli muuten hyvä olla, paitsi että raesadekuuro kulki seudun yli ja siitä mekin ihoon asti tuntuvan osan saimme. Lämpömittari laski yöllä +1° C.

Auringonnousussa kiipesin korkealle vuoren pättärälle, josta oli sangen laaja näköala yli koko lähiseudun. Oli erittäin tärkeätä löytää mukavimman tien noiden vuorien ja kukkuloitten lomitse, jotka monisokkeloisina kohosivat edessämme; samoin oli tarpeellista tuntea sen suuren virran suunta, joka meidän pohjoispuoleltamme laski Mansarovariin, mutta jonka nimestä emme keneltäkään tietoa saaneet. Huipulle oli leiristämme noin viisi kilometriä ja sen korkeus oli 4,894 m. Sieltä sainkin tietää kaikki mitä nyt tarvittiin. Lähdimme suuntaan 73°30’, kuljimme solasta, joka oli melkein yhtä korkealla kuin äsken mainittu huippu ja jouduimme vihdoin erään kunnaan juurelle, jonka huippu näytti linnoitukselta ja jossa rukouslippuja liehui. Lähellä oli joitakuita pikkuhevosia laitumella.

Kaukosimella havaitsin kuitenkin pian, että linnannäköinen vuoren huippu olikin luonnontekoa, eikä siellä myös ketään ihmistä ollut. Mutta hevosista päättäen oli arvattavasti ihmisiä lähellä ja meidän täytyi siis liikkua varovasti. Tuskin olimmekaan sivuuttaneet seuraavan kukkulan, kun ruoholaaksossa alhaalla näimme useita mustia telttoja, parisataa jaakkia ja ehkä tuhatkunta lammasta. Me pysyimme hyvin piilossa kukkulan takana ja kiersimme sieltä vihdoin alas laaksoon, jossa äsken mainittu virta juoksee puoliympyrässä ison matkaa eteläisen vuoriharjun juurella ja jossa se myös yhtyy erääseen kaakosta tulevaan virtaan. Tätä jälkimäistä ensin luulinkin päävirraksi ja jo jonkun matkaa kuljimmekin sen suuntaa, kunnes täytyi kääntyä takaisin.

Matkalla kohtasimme kaksi tiibettiläistä vaimoa. Pitkien keskustelujen jälkeen saimme ostaa heidän laumastansa lampaan. Heillä oli nuoralingot kädessä ja aivan kummastuttavaa oli, kuinka taitavasti he osasivat pitkänkin matkan päästä lingottaa kiven sinne, minne tähtäsivät. Muutamasta kolikosta he näyttivät meille taitavuuttaan ja uskomattoman varmasti he osasivat laumasta mihin lampaaseen vaan näytin. Minä koetin saada heiltä joitakuita tietoja maasta, mutta he sanoivat etteivät tiedä siitä mitään. "Me olemme vaan palvelioita, emmekä tiedä mitään, mutta meidän herramme, jonka orjia me olemme, tietää kaikki. Hän tietää, mistä joet tulevat ja osaa tien kaikkiin gombiin (luostareihin). Hän on suuri kuningas."

Minulla oli suuri halu käydä tuon suuren kuninkaan luona, joka niin paljon tiesi. Ehkä saisimme ostaa häneltä vähän ruokavarojakin, joita meillä ei suinkaan liiaksi ollut. Kaikissa tapauksissa olisi tuosta käynnistä yhtä ja toista huviakin ja minä päätin uskaltaa panna tuumani toimeen.

Kuljimme edessämme nousevia savupylväitä kohti ja lähestyimme vihdoin muutamia mustia telttoja. Meidän tulomme herätti suurta mylläkkää, ja miehiä ja naisia hyökkäsi sikin sokin telttoihin ja sieltä pois.

"Jogpalaisia, jogpalaisia!" huusi joku leirissä. Tuossa tuokiossa otettiin kiväärit alas ja ulkopuolelle jääneet vetivät miekkansa, mutta pitelivät niitä käsissään niin veltosti, ettei se juuri näyttänyt pelottavalta.

Että meitä luultaisiin ryöväreiksi, oli ihka uutta meille, ja nuo sotaiset aseet olivat kummallisena vastakohtana heidän peljästyneisiin naamoihinsa. Kun sentähden Khanden Sing ja minä astuimme esille ja kehotimme heitä laskemaan aseensa pois, tottelivat he heti ja levittivät mattoja meidän istuaksemme. Voitettuansa näin pelkonsa, tekivät he parastansa osoittaakseen meille kohteliaisuutta.

"Kiula gunge gotsai deva labodu!" (sinulla on kauniit vaatteet!) aloin minä puhelun, saadakseni vähän imartelulla päällikön hyvälle tuulelle.

"Lasso, leh" (niin on, herra), vastasi Tiibettiläinen ihmeissään ja katseli hieman ylpeästi pukuaan.

Hänen vastauksensa ilmaisi, että hän piti minua korkeampana säätyläisenä kuin itseänsä. Kun Tiibetinkielellä annetaan myöntävä vastaus jollekin vertaiselle tahi alamaiselle, käytetään ainoastaan sana lasso, ja jätetään pois leh-sana.

"Khuven bogpe, tsamba, khon won i (tahdotko myydä minulle jauhoja tahi tsambaa)?" — "Middu (ei ole)," vastasi hän ja näytti tyhjää kättään.

"Keran ga naddoung (mihin aiot)?" kysyi hän uteliaasti. — "Nhgarang ne koroun (olen pyhiinvaeltaja). Lungba kuorghen neh jelghen (aion käydä pyhissä paikoissa)."

"Gopria tsaldo. Khaktsal wortsie. Tsamba middu. Bogpe middu, ghuram middu, die middu, kassur middu" (Olen hyvin köyhä. Ole hyvä, kuule minua. Minulla ei ole tsambaa, ei jauhoja, ei makeata taikinaa, ei riisiä, eikä kuivatuita hedelmiä).

Tämä oli tietysti valetta ja minä sanoin ihan levollisesti, että aioin istua siinä, kunnes olin saanut ostaa ruokavaroja ja otin samalla taskustani pari hopearahaa. Rahan näyttäminen ahneille Tiibettiläisille on aina varmin keino kiirehtimään kaupantekoa heidän kanssaan. Pienin erin sain vihdoin ostaa keiltä kahdeksan kiloa, kun he joka kerta olivat pyhästi vannoneet ettei heillä ole enää muruistakaan jäljellä. Olin tuskin maksanut heille pienestä erästä, kun he jo riitelivät rahasta ja joutuivat melkein tukkanuottasille. Ahneus ja voitonhimo ovatkin Tiibettiläisten helmasyntejä. Olkoon Tiibettiläinen kuinka korkea-arvoinen hyvänsä, hän ei häpeä mitä matelevimmalla tavalla kerjätä itselleen pienintäkin hopearahaa, ja kun hän on jotakin myynyt ja saanut siitä makson, niin kerjää hän aina kaupanpäällistä.

Nämät ihmiset, pitkä tukka hartioilla, hopearahoilla ja punaisilla vaatekappaleilla koristettuine hiuspalmikkoineen, näyttivät sangen viehättäviltä. Melkein kaikilla oli tuo tavallinen kauhtana eli mekko, jossa oli leveät ja pitkät hihat sekä tilaa ruokakupille, nuuskarasialle y.m. Useimmat heistä olivat punaisissa vaatteissa ja kaikilla oli jalokivi-kahvaiset miekat.

Useimmilla miehillä leirissä oli litteät leveät nenät, terävät silmät puoleksi ummessa, ulkonevat poskipäät ja runsaasta hikoilemisesta öljyinen iho.

He seisoivat kunnioittavasti kaukana ja katselivat meitä huomattavalla mielenkiinnolla. Suurempia pelkureita en ole koskaan nähnyt. Eurooppalaiselle olisi tämmöinen pelkurimaisuus kokonaan käsittämätöntä. Minun tarvitsi vaan nostaa silmäni saadakseni heidät sanomattomalla kauhulla pakoon pötkimään. Päällikkö koetti kyllä näyttää urhoolliselta, mutta todellisuudessa hän vapisi yhtä paljon kuin muutkin.

Kovin levottomiksi ja peljästyneiksi kävivät he silloinkin, kun menin heidän luokseen lähemmin katselemaan heidän vaatteitaan ja kaulassa kantamiaan koristeita, varsinkin taikakalurasioita, jotka riippuivat heidän rinnoillaan. Suuremmissa rasioissa oli Budhan kuva, muut olivat tyhjät.

Tiibettiläisten taitavuus nahkateollisuuden alalla herätti tässä samoinkuin muissakin leireissä kummastustani. Itse he parkitsevat ja valmistavat vuodat sekä värjäävät usein nahat punaisiksi tai sinisiksi. Tavallisesti pidetään kuitenkin nahan luonnollinen väri, varsinkin silloin kun siitä tehdään vöitä, kuulakukkaroita sekä rasioita tulusten säilyttämiseksi. Karvat poistetaan vuodasta nyppimällä ja hankaamisella. Jaakkien, antilooppien ja kiang-eläinten nahkoja käytetään enimmän. Sittenkun nahka on pois nyljetty, jossa toimessa Tiibettiläiset ovat oikeita mestareita, nuijitaan ja poljetaan se pehmeäksi. Muutamissa nahoissa oli yksinkertaisia temppelikoristeita, mutta useimmissa koristeet olivat metallista tahi erivärisistä nahoista. Hopeahaat tahi hopealla koristetut rautaiset haat olivat kukkaroissa ja vöissä tavallisimmat koristeet.

Näitä metalleja löytyy Tiibetissä, ja kun vaan on tarpeeksi polttoaineita, sulattavat ja valavat Tiibettiläiset itse malmin. Sulattaminen tapahtuu suurissa saviruukuissa ja valaminen savivormuissa. Silaamisessa ovat Tiibettiläiset hyvin taitavia ja siihen käyttävät he vasaraa ja talttaa. Miekkojen tupissa näkee usein silatuita koristeita. Tavallisimpia ovat lehtikoristeet ja erinkaltaiset yhdistetyt mittausopilliset kuviot. Tiibettiläiset eivät osaa juuri nimeksikään karaista metallia. Heidän miekkansa ovat takorautaa eikä terästä. He osaavat kuitenkin tehdä ne tavattoman teräviksi, vaikka ne tietysti eivät ole niin norjia kuin teräksiset miekat. Puukkomiekkoihin tehdään uurteita ja uomia, joita myöden ilma pääsee haavaan ja tekee minimuodoin haavat parantumattomiksi. Tavalliset miekat ovat aivan sileät ja yksiteräiset. Todellista sota-asetta ne eivät vastaa eikä niissä kädensijakaan ole tukeva ja on sitä paitsi vailla suojustinta. Kalliimpien miekkojen tupet ja hankkilukset ovat täyttä hopeata, johon on upotettu turkoosia, korallia tai kultakoristeita. Kassassa ja Sigatsissa koristellaan puukkomiekat hopealanka-verkokkeilla. Muualla Tiibetissä ei tätä taitoa osatakaan.

Tiibetissä tapaa kuitenkin paljon myös teräsmiekkoja ja sangen oivallisia laadultaan, mutta ne ovat kiinalaista tekoa ja mainiota Kiinan terästä. Varsinkin virkamiehillä ja muilla pomoilla on näitä aseita. Kiinalaisia ovat myös ne suuret kaksiteräiset miekat, joita Tiibetin pyövelit tarvitsevat.

Satulat eivät ole tosin mukavia, vaan sen sijaan hyvin tehtyjä. Runko on lujaa (ulkomaalaista) puuta, jota raudalla on varustettu ja usein hopealla tai kullalla koristettu, ja tavallisesti hyvin korkea edestä ja takaa. Sisiliskon nahkaa tai muuta värjättyä nahkaa käytetään sen koristamiseksi; istuimen päällä on tyyny ja sen yli aina matto. Jalustimet ovat verrattain lyhyet, jonka tähden ratsastajan täytyy istua sääret koukussa ylöspäin, mikä ei ensinkään ole epämukava asento kun siihen tottuu. Muut osat ovat nahkaa sekä metallikoristeita. Haarapussi tsambaa, voita y.m. varten sidotaan satulan taakse, samoinkuin tuo välttämätön pola ja köysi hevosen liekään panemista varten öisin.

Jaakkien kuormasatulat ovat muutoin ratsastussatulan kaltaisia, mutta yksinkertaisempia. Kuorma köytetään satulaan ja sen tasapainossa pysymiseksi sekä selän hankaamisen estämiseksi pannaan tyynyjä ja mattoja satulan alle eläimen selkään. Kun jaakki on erittäin paksukarvainen, on ymmärrettävissä, kuinka se vähintäkään loukkaantumatta jaksaa kantaa raskaat kuormansa.

Tiibettiläisten läheisyydessä oloamme en katsonut turvalliseksi, kun ilta rupesi lähestymään. Lähdimme siis liikkeelle, jaakit matkueen etupäässä, lampaat perässä. Kuljettuamme n. 4 kilom. pysähdyimme eräässä notkossa 4,764 m., jossa oli tuulen suojaa. Meidän oikealla puolellamme kohosi pohjoisessa ja etelässä jono jotenkin korkeita vuoria ja niitten välisestä laaksosta virtasi suuri joki.

Ei ollut ajattelemistakaan mennä joen yli näin iltamyöhässä, vasta aamulla, kun taas olisi vähän jäätynyt, saattaisimme koettaa. Oli satanut pitkin päivää ja auringon laskiessa tuli vettä oikein kaatamalla. Olimme pystyttäneet pienen suojateittamme, mutta muutaman tunnin perästä täytyi meidän taas muuttaa paikkaa, kun pieni notko, johon olimme leiriytyneet, oli lammeksi muuttunut. Ei ollut muuta neuvoa, kuin lähteä avonaiselle kentälle, mutta täällä tuuli niin tuimasti ja maa oli niin kosteata, että ainoastaan suurella vaivalla saimme teltan pysymään pystyssä, kun paalut alinomaa myötäilivät. Yön hetket tuntuivat sangen pitkiltä, kun tuossa istuimme sadetakkeihin käärittyinä, palelevin käsin, jaloin ja korvin sekä päät ja hartiat vettä vuotaen.

Päivän valjetessa ei myrsky vieläkään näyttänyt taukoavan. Illalla emme olleet saaneet sytyttää tulta, eikä se vielä nytkään käynyt päinsä, olimme sentähden surkeita, vilussa ja nälässä. Lämpömittari osoitti +2° C. Puolenpäivän aikaan satoi kuin saavista kaataen ja kun ei ilma vieläkään seljennyt, kuormitettiin jaakit ja me tunkeuduimme lumivuorten rotkoon. Töin tuskin pääsimme sen syrjäjoen ylitse, jota tähän asti olimme seuranneet, ja jatkoimme sitten matkaamme pitkin päävirran oikeata rantaa.

Illalla saavuimme tavattoman suuren kallion juurelle, jonka seinään laamataituri oli jättiläiskirjaimilla hakannut tuon iänikuisen: Omne mani padme hun; tässä me pysähdyimme väsyneinä ja läpimärkinä, ja löysimmekin kuivan paikan erään kallionlohkareen alla. Mutta kun emme kaikki viisi miestä mahtuneet sinne, meni Nattu ja Bijesing vähän edemmäksi samallaisen lohkareen alle maata. Tässä ei ollut mielestäni mitään epäiltävää, sillä minulla oli muassani aseet, tieteelliset koneet ja säilykkeet. Heillä taas kaikki muut ruokavarat. Satoi ja myrskysi kovin koko yön, niin ettei saatu tulta syttymään ja lämpömittari osoitti +3° C. Meidän oli kuitenkin kovin vilu, märkiä kun olimme, emmekä hytistyneinä jaksaneet mitään syödäkään. Ja niin nukuimme.

Ensi kerran siitä kun Tiibettiin olin tullut, olin nyt hyvin nukkunut. Oli jo iso päivä kun heräsin, mutta nyt kohtasi uusi odottamaton yllätys. Shokalaiset Nattu ja Bijesing olivat yöllä karanneet kantamuksinensa. Löysin heidän puoliksi näkyvät jälkensä, jotka kävivät sille suunnalle, mistä eilen olimme tulleet. Paitsi ruokavaroja olivat he vieneet köysikimpun, vöitä y.m. meille aivan välttämättömiä ja korvaamattomia kapineita. Kolmestakymmenestä valitusta seuralaisestani, joiden kanssa Garbjangista lähdin, oli kahdeksankolmatta jättänyt minun ja jäljellä oli vain kaksi uskollista: Khanden Sing ja pitaalinen Mansing.

Raju-ilmaa kesti yhä eikä meillä ollut ruokaa eikä poltinaineita. Ehdotin, että mieheni lähtisivät takaisin niinkuin kaikki muutkin ja minä jatkaisin matkaa yksin, ja puhuin suoraan, mitä vaaroja ja vastuksia lie saisivat kohdata.

"Sahib," sanoivat Khanden Sing ja Mansing, "me emme ole Shokalaisia.
Jos sinä kuolet, niin mekin kuolemme. Emme pelkää vaaroja ja kuolemaa.
Mielemme on paha, kun näemme sinun kärsivän; mutta älä ajattele meidän
hätäämme! Me olemme köyhiä miehiä, mutta me emme jätä sinua."

KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Täydessä työssä. — Kauhea täräys. — Meitä etsitään ja löydetään. — Lahjoja ja ystävyyden vyö. — Aurinko näkyy vihdoinkin. — Saan takaisin varastetut jaakkimme.

Luulisi, että tämä viimeinen onnettomuus olisi kokonaan pelottanut meitä matkaamme jatkamasta, mutta niin kummalta kuin se kuuluneekin, vahvisti se vaan päätökseni mennä eteenpäin.

Ei ollut minulle juuri mieluista, että sain itse juosta hakemassa jaakkejani, jotka laajalti samoilivat laidunta etsimässä. Saimpa vielä ajaa niitä leiripaikkaamme, köyttää tavarasatulat niitten selkään sekä näihin kiinnittää raskaat laatikot, valokuvauskoneet y.m. Ja kuitenkin oli tämä työ vaan osa päivän kaikista toimista, joihin vielä kuului päiväkirjaan kirjoittaminen, luettelojen ja havaintojen tekeminen, piirtäminen, valokuvaaminen, aseitten puhdistaminen y.m. Raskaitten laatikkojen nostaminen tavarasatuloihin oli meidän huonontuneille voimillemme sangen vaivalloista, ja kun jaakit eivät mitenkään tahtoneet seisoa alallaan heitä kuormitettaessa, saimme tehdä saman työn monta kertaa ennenkuin onnistui saada tavarat pysymään paikoillaan. Sitä paitsi olivat Shokalaiset vieneet parhaat köytemme ja nahka hihnamme ja jäljelle jäänyt ainoa köysipätkämme ei ollut tarpeeksi pitkä ulottuakseen erään vyön viimeiseen solmuun. Kun ei Khanden Sing eikä Mansing jaksanut sitä vetää, annoin heidän pitää jaakin sarvista, että se seisoisi paikallaan ja vedin itse, minkä jaksoin. Tämä lopulta onnistuikin ja olin juuri nousemassa ylös, kun sain kauhean täräyksen jaakin sarvista päähäni oikean korvan taakse, joten menin kuperkeikkaa maahan. Olin hetken aikaa ihan pökellyksissä ja takaraivo oli tavattoman hellä ja paisuksissa. Vielä tänäpäivänä näkyy siinä merkkejä täräyksestä.

Jatkoimme matkaamme suuntaan 85° kumpujen ja luoteeseen sekä itäkaakkoiseen menevien korkeitten lumivuorten välissä, joita silloin tällöin, sateen tauottua, saatoimme nähdä. Kun tuon tuostakin aina satoi, kävi kulku hyvin vaikeaksi, ja joka askeleella vaivuimme mutaan.

Illan suussa näimme äkkiä noin 150 ratsastajaa tulevan täyttä laukkaa jokilaakson halki; heti meille selvisi, että ne hakivat meitä. Kiirehdimme kääntymään erään kukkulan juurella, että pääsisimme pois heidän näkyvistään. Nyt kipusimme kiiruimman kautta vuorijonon harjulle. Molemmat, mieheni menivät jaakkineen vastakkaiselle rinteelle, jossa he olivat hyvässä piilossa, mutta minä paneuduin alassuin harjulle ja tähystelin kaukoputkella vainoojiemme liikkeitä. He ratsastivat eteenpäin aavistamatta meidän läsnäoloamme. Hevosten tiu’ut helisivät iloisesti autiossa seudussa, ja hauskaa oli katsella joenrantaa myöden ratsastavaa pitkää jonoa. Luullen meidän kulkeneen suoraan eteenpäin, ajoivat he sen paikan ohi, josta olimme polulta poikenneet, eivätkä huomanneet rinnettä ylös johtavia askeleita.

Alkoi taas kovin satamaan. Mutta me vaan jäimme tuonne ylös kaikkine kapineinemme valmiina lähtemään minä hetkenä hyvänsä. Istuin valveilla koko yön, kivääri kourassa, ja iloinen olin, kun päivä alkoi valjeta. Sade oli laannut, mutta meitä peitti kylmä valkoinen sumu. Olin hyvin väsynyt ja menin levolle käskettyäni Khanden Singin tarkasti vartioimaan.

"Hatsur, hatsur! Jaldi apka banduk (herra, herra, pian pyssysi!)" kuiskasi henkivartiani, herättäen minut. "Kuuletkos tiukujen helinän?"

Tiu’ut kuuluivat ihan selvästi. Ei ollut silmänräpäystäkään menetettävää. Näytti mahdottomalta päästä vainoojiltamme pakoon. Aioin sentähden mieluummin mennä heitä vastaan. Khanden Singillä ja minulla oli pyssyt, Mansingilla gurkha-kukrinsa ja niin me heidän tuloansa odotimme.

Sumusta esiintyi nyt pitkä jono harmaita aaveentapaisia olentoja, jokainen taluttaen hevosta. Etujoukko pysähtyi alinomaa tutkien maata. Pian he löysivätkin jälkemme ja seurasivat niitä rinnettä ylös. Kun he lopuksi näkivät meidät ylhäällä harjalla, pysähtyivät he ja keskustelivat kiihkoisesti keskenään. Toiset kiskoivat pyssyn olaitaan, toiset vetivät miekkansa ja me, istuen kallionlohkareella korkeudessa, tarkkasimme kaikkia heidän liikkeitään.

Hetken epäiltyään viittasi neljä heistä meille, että tahtoivat keskustella kanssamme.

"Sinä olet suuri kuningas," huusi eräs heistä minkä jaksoi, "ja me tahdomme laskea nämät lahjat jalkaisi juureen." Samalla osoitti hän muutamia pieniä pusseja, joita ne muut kolme kantoivat. "Gelbo, khaktsal, khaktsal (me tervehdimme sinua, kuningas, kuningas)!"

Olin kaikkea muuta kuin kuninkaallinen semmoisen yön perästä kuin viime yö oli, mutta tahdoin kuitenkin nyt niinkuin ainakin kohdella alkuasukkaita ystävällisesti ja huomaavaisesta.

Vastasin, että neljä saisi tulla, mutta muiden tulee vetääntyä 200 askelta takaperin. Empä vähää hämmästynyt, kun he tuon tekivätkin, vaikka ensin olivat niin sotaisesti esiytyneet. Varsin nöyrinä he laskivat pyssynsä maahan ja pistivät miekat tuppeen. Neljä upseeria lähestyi sitten, ja kun olivat aivan lähellämme, heittivät kolme pussia maahan ja aukasivat ne. Niissä oli tsambaa, jauhoja, juustoa, varitaikinaa (guram), voita ja kuivattuja hedelmiä. Upseerit olivat erittäin kohteliaita ja tervehtimisestä ei tahtonut loppua tulla. He olivat ottaneet lakit päästänsä ja pitäneet kielensä suusta ulkona, siksi kun minä käskin heidän ne taas vetämään suuhunsa.

Upseerit sanoivat olevansa Tokhimin tarjumin palveluksessa, ja tämä oli lähettänyt heidät tiedustamaan minun terveyttäni ja pyytämään, että minä katsoisin hänet hyväksi ystäväkseni. Kun tarjumi tiesi, mitä vaaroja ja vaikeuksia saisimme kohdata matkallamme vieraassa maassa, toivoi hän minun pitävän hyvänäni ne lahjat, jotka lähettiläät hänen puolestaan minun jalkoihini laskivat. Näin sanoen antoivat he minulle "rakkauden ja ystävyyden vyön, (kata)", joka oli pitkä hapsupäinen siukale silkkimäistä tylliä. Tiibetissä annetaan kaikkien lahjojen kera tuollainen kata, eikä kukaan mene käymään toisen luo, ellei hänellä ole muassaan kata, jonka hän heti tultuaan antaa isännälle tuliaisiksi. Korkeammille, jotka laamatalossa ovat kuville ja munkeille erityistä auliutta osoittaneet. Jos tuttavalle lähetetään suullinen kutsu, seuraa aina muassa kata, ja ylemmät virkamiehet ja laamat pistävät kirjeisiinsäkin tyllipalan. Joka ei anna tai lähetä vieraisiin tulevalle tuttavallensa kataa, on epähieno ja sivistymätön.

Riensin lausumaan kiitollisuuttani tarjumin ystävyydestä ja jätin upseerille hopearahaa lahjojen kolmenkertaisen summan. He näyttivät tyytyväisiltä, ja juttelimme jonkun aikaa. Onnettomuudeksi Mansing parka niin paljon ravintoaineita nähdessään ei jaksanut enempää nälän tuskia kestää. Hän ei nyt piitannut käytöstavan vaatimuksista, vaan minun suureksi harmikseni alkoi kourin pistellä poskeensa riisiä, jauhoja, juustoa ja voita. Tiibettiläiset alkoivat heti epäillä, että me olimme nälkään kuolemaisillamme ja päättivät tavallisella viekkaudellaan käyttää tilaamme hyväksensä.

"Tarjumi toivoo," sanoi vanhin heistä, "sinun palajavan takaisin ja tulevan hänen vieraaksensa, hän sitten sinua ja miehiäsi runsaasti ravitsee, että jaksat palata omalle maallesi."

"Kiitoksia paljon," vastasin. "Mutta me emme tarvitse tarjumin ruokaa emmekä käänny takaisin. Olen kiitollinen hänen ystävyydestänsä, mutta aiomme jatkaa matkaamme."

"Jos niin on," sanoi vihaisesti eräs nuori ja tukeva Tiibettiläinen, "niin sitten tahdomme lahjamme takaisin."

"Kaiketi myös katasi!" vastasin tuohon ja viskasin hänelle samassa suuren voikimpaleen päin naamaa ja lennätin samoin juuston ynnä riisi- ja jauho-pussit toisen toisensa perästä Tiibettiläisten hämmästykseksi.

Tämä odottamaton pommitus pani Tiibettiläiset kokonaan pyörälle, ja nuo jauhotakkiset pitkätukat tekivät äkkiä koko käännöksen: sääret selkään ja joutuun käpälämäkeen. Mutta Khanden Sing, aina nopea kuin salama, missä pampputointa tarvittiin, takoi pyssyntukilla lähettilään pyöreintä puolta, aina kun tämä takeltui kömpelöön kauhtanaansa.

Mansing olisi filosoofin tyyneydellä tosin ehkä pakosta keskeyttänyt ateriansa, mutta ei siltä muuten menettänyt malttiansa. Huolimatta mitä ympärillä tapahtui, alkoi hän aivan levollisesti kokoilla voi- ja juustokimpaleita, mutisten miten sopimatointa oli tuolla tavalla ruokavaroja haaskata.

Ratsastajat olivat etäältä seuranneet keskustelun menoa ja katsoivat nyt parhaaksi puhaltaa paluumerkin. Äkkiä olivat kaikki satuloissaan ja ajaa karauttivat kumpua alas laaksoon ja katosivat sumuun. Mutta kun lähettiläät eivät niin nopeasti päässeet hevosillensa, täytyi heidän juosta niiden perässä, ja se oli epätasaisella maalla hankalaa. He huusivat ja parkuivat pelästyksestä, vaikka me emme olleet heille mitään pahaa tehneet; ja tästä heidän raukkamaisuudestaan miesteni ylönkatse Tiibettiläisiä kohtaan yhä vaan karttui.

Kun Tiibettiläiset olivat tiessänsä, lakkasimme mekin, Khanden Sing ja minä, kopeilemasta ja poimimme Mansingin kanssa kentälle heitetyt taatelit, appelsiinit, voija juusto-palat y.m. Sitten kuormitimme jaakit ja jatkoimme matkaa.

Meillä ei ollut onnea. Ilma oli yhä rankkaa ja sateista. Kuljimme 78° suuntaan yksitoikkoista maata, jossa tuon tuostakin oli lumihuippuja, koillista kohden. Kahlasimme syvähkön ja kylmän virran poikki ja menimme 5,215 m. korkeasta solasta. Eräällä taholla näimme ihmisiä, joilla oli tuhansia lampaita; mutta me väistyimme pois heidän näkyvistänsä.

Sillä tienoin, jossa menimme päävirran poikki, on virrassa soma mutka 140° kohti. Kapusimme alastonta rinnettä 5,245 m. korkeuteen, jossa oli useita pikku järviä. Kolmattakymmentä kilometriä kuljettuamme pysähdyimme vihdoin suureen laaksoon yhä rankkasateessa. Mutta kuivaa vaan emme löytäneet, sillä lähes koko laakso oli kymmenkunnan senttim. paksulta veden vallassa. Pystytimme pienen telttamme erään puron reunalle, vaatteet ja peitteet likomärkinä. Lumihuippuja näkyi ympäristössä, varsinkin etelässä päin. Laaksomme oli 5,215 m. korkeudessa.

Yö oli kylmä ja sateinen ja telttammekin lopulta vuoti, ja meillä oli paljon kärsimistä. Lämpömittari osoitti kello 8 illalla -3° C. Ilma muuttui vähitellen rajuksi lumimyrskyksi, ja aamulla herätessämme oli teltta lumen painosta luhistunut. Päivemmällä nousi taas ilman lämpö, mutta sade alkoi uudelleen. Täytyi kuitenkin lähteä liikkeelle, vaikka jalat painuivat lumeen, suohon ja veteen. Kuljimme 83°45’ suuntaan kolmen virran yli ja viiden järven sivutse.

Kun vielä kymmenkunta kilometriä oli kestänyt tätä kärsimystä koettelevaa taivalta, leiriydyimme erään vuorenkukkulan juurelle, joka oli 5,200 m. korkea ja jossa saimme uusia melkein kaikki edellisen yön kokemukset. Lämpömittari laski 0°, mutta onneksi lakkasi satamasta. Seuraavana päivänä vihdoinkin tuli aurinko näkyviin ja me saimme kuivata vaatteemme. Mutta sillä välin tuli taas uusi yllätys: molemmat jaakkimme olivat poissa.

Minä kiipesin huipulle leirimme yläpuolella, näköputkella seutua tarkastamaan. Jaakit olivat vähän matkan päässä kentällä ja kymmenkunta miestä ajoi niitä yhdessä lammaslaumansa kanssa poispäin meistä. Ajajat olivat puvusta päättäen dakuja. Kiiruhdin tietysti heti heiltä omaani ottamaan käskettyäni Khanden Singin ja Mansingin leiriä vartioimaan.

Rosvot kulkivat hitaasti ja minä saavutin heidät pian. Minut nähtyänsä rupesivat kuitenkin riennyttämään ja yrittivät päästä pakoon. Käskin jo kolmasti heidän pysähtyä, mutta he vaan samosivat tannerta tuonnemmaksi. Silloin tempasin pyssyn olaitani ja olisin ampunut, elleivät olisi pysähtyneet. Saavutettuani heidät, vaadin tavaraani takaisin. He kielsivät antavansa. "Kaksitoista miestä ei pelkää yhtä" sanoivat astuessaan alas hevostensa selästä ja aikoivat käydä päin minua.

Kun näin heidän pitelevän tuluksiansa pyssyjensä sytyttämistä varten, iskin heti paikalla pyssylläni yhtä heistä niin että hän keikahti kumoon, ja toista kajahutin kelloon niin, että hän ampumatamineinensa meni nurin niskoin.

"Khaktsal, khaktsal, khaktsal wortsie! (Terve, herra, terve! suvaitkaa kuulla meitä!)" sanoi kolmas mies nyrkin peukalot pystyssä myöntymystä osoittaen.

Ostin heiltä 15 kiloa tsambaa ja voita ja sain miehen kantamaan ne leiriini. Ilman vähintäkään vastusta otin sitten jaakkini ja ajoin ne leiriin, jossa Khanden Sing ja Mansing paraikaa keittivät teetä.

KAHDESKYMMENES YHDEKSÄS LUKU.

Matkustavia Tiibettiläisiä. — Korkea sola. — Ystävällinen kohtaus. —
Nousu 5,940 m. korkeuteen. — Aave-armeija. — Ratsumiehiä Lassasta. —
Minua luullaan kashmirilaiseksi kauppiaaksi. — Gunkjo-järvi. — Hauskaa
seuraa. — Laamoja ei suosita. — Uhkauksia. — Maiun-sola. — Kivipatsaita.

Puolipäivän aikaan olivat tavaramme jo jokseenkin kuivat, mutta sitten alkoi taas sataa. Näimme suuren joukon Tiibettiläisiä kulkevan päinvastaiseen suuntaan kuin meidän matkamme oli. He näyttivät peljästyneiltä; saimme kuitenkin heiltä ostaa ruokavaroja, mutta lammasta eivät myyneet, vaikka heillä itsellään oli niitä tuhansittain.

Lähdimme kulkemaan erästä solaa kohden 93° suuntaan. Matka kävi ensin samaa tasankoa pitkin, joka vähitellen muuttui kuperammaksi, kunnes tulimme kahden pikku järven tykö solan juurella. Nousu tästä lumikentän ylitse oli verrattain helppoa, kun seurasimme vuorelta juoksevan lumipuron reunaa.

Puolimatkassa näimme kahdeksan ratsastajaa kiitävän perässämme. Pysähdyimme odottamaan. Saavutettuansa meidät, tervehtivät he tavallisella tavalla, laskien kiväärintukit maahan, siten osoittaen ystävällistä mielialaansa meille. Seurasi pitkä ja ystävällinen keskustelu. Tiibettiläiset vannoivat olevansa paraita ystäviämme ja lupasivat meitä parhaansa mukaan auttaa. Tämä kuului liian hyvältä, ja minä epäilin petosta, varsinkin kun he niin kiihkeästi tahtoivat meidän palaamaan heidän leiriinsä, jossa meitä kestittäisiin kaikella, mitä ihmisen mieli tekee. Kun sitten tahdoimme tietää, mitä nämät herkut olivat, sanoivat saavamme juustoa, jakin maitoa, voita, tsambaa ja kuraa, myös saisimme ostaa heiltä hevosia.

Tämä tuntui liian houkuttelevalta. Punnittuani nämät edut ja niiden vastakohdat, ja kun johdin mieleeni, että Tiibettiläiset eivät suinkaan ole tarkkoja puheissaan, kiitin heitä ja vastasin — jatkavani matkaani.

Kun ratsastajat huomasivat, ettei minua niin helposti houkuteltu kuin olivat luulleet, ilmeni heissä todellista kunnioitusta meitä kohtaan. Eivät myös salanneet kummastustaan, että olin päässyt näin kauvaksi ainoastaan kahden miehen kanssa. Annoin heille pieniä lahjoja, ja niin erosimme ystävinä.

Kiipesimme nyt solaan (5,484 m.) ja näimme sen toisella puolella suuren tasangon, koko joukon alempana solaa. Erotin järven, joka mielestäni oli Gunkjo-järvi. Jätin miehet ja jaakit solaan ja lähdin itse tiedustelumatkalle luodetta kohden vuoren töppäälle, joka oli 5,640 m. korkea. Rinteellä oli paljon lunta, ja kun vaivalla vihdoinkin pääsin huipulle, oli edessäni näköalaa estämässä vielä korkeampi kumpu. Ei siis muuta kuin liukua alas täältä ja kiivetä tuolle toiselle. Näköala oli täältä verraton koko läheisen vuorimaailman ylitse; mutta tämä pylväs olikin 5,940 m. korkea. Pohjoisessa kulki pitkä lumiharjanne ja ihan sen juurella siinsi, päättäen pilvistä ylhäällä ja vihertävästä ruohosta alhaalla, laaja järven pinta. Rivi kumpuja varjosti järveä, niin ettei sitä selvästi erottanut.

Menin taas alas ja jatkoimme matkaamme syvän ja höllän lumen läpi solan toista rinnettä pitkin. Leiriydyimme eräässä rotkossa, noin 148 m. tasangon yläpuolella. Vaikka nyt jo olin tottunut kulkemaan korkeilla ylängöillä, oli kuitenkin tämä matka n. 5,940 m. korkeudella niin vähentänyt voimiani, että yhden yön lepo olisi ollut erittäin tervetullut.

Khanden Sing ja Mansing, jotka olivat ruualla itsensä vahvistaneet, nukkuivat hyvästi, mutta minun mieleni tuntui hyvin raskaalta. Kova levottomuus piti minua valveilla ja minussa oli selittämätön aavistus siitä, että meille yön kuluessa tapahtuisi jotakin ikävää.

Olimme kaikin kolmen pienessä teltassamme, kun päähäni pisti ajatus, että joku seisoo ulkopuolella. En tiedä, mistä se tuli, sillä en kuullut mitään melua, mutta samassa tunsin, että minun täytyy mennä ulos, omin silmin katsomaan oliko siellä kukaan. Kivääri kädessä tirkistin ulos teltan raosta ja näin joukon mustia olentoja varovasti lähenevän telttaa.

Silmänräpäyksessä olin avojaloin ulkona lumessa, juoksin suoraan heitä kohti ja huusin kauhua herättävällä äänellä, voimieni takaa: "Pila tedang tedang! (Varokaa itseänne, varokaa!)" Sanat olivat tuskin lausutut, kun jo syntyi yleinen kauhu ja hurja pako. Koko tasanko oli täynnä mustia, aaveentapaisia olentoja, jotka suin päin hyökkäsivät alhoa kohti. Heidän lukunsa oli kasvanut kolminkertaisesti siitä, kun heidät ensin näin. Hetken aikaa näytti siltä, kuin jos kaikkialta olisi noussut mustia aaveita. Ne olivat kuitenkin vankempia kuin aaveet oikeastaan saavat olla ja synnyttivät kömpelöillä saappaillaan tavatonta melua, kun he sikin sokin syöksivät jyrkkää rinnettä pitkin alas ja katosivat kallionkielen taakse.

Kun taas palasin telttaan, löysin Khanden Singin ja Mansingin, peitteihinsä kääriytyneinä, äänekkäästi kuorsailevan.

En enää sinä yönä luonnollisesti saanut unta silmiini. Saattaisihan tapahtua, että aaveet uudistaisivat vierailunsa. Mietimme kovin, miten Tiibettiläiset olivat meidän jälkemme löytäneet emmekä keksineet siihen muuta selitystä kuin että eiliset ystävämme olivat näyttäneet heille tien luoksemme. Mutta kun Tiibettiläiset aina olivat osoittaneet niin käsittämätöntä pelkurimaisuutta, emme lopulta enää paljon välittäneet tämmöisistä vierailuista, emmekä käyneet niistä levottomiksi.

Jatkoimme kulkuamme niinkuin tavallisesti. Kun olimme tasangon puolitiessä, tarkastelin kaukosimella kukkuloita ympärillämme, näkyisikö siellä jänismäisiä vihollisiamme. "Tuossa ne ovat!" huusi Khanden Sing — jolla sivumennen sanottuna oli pitkänäköisimmät silmät, mitä milloinkaan olen tavannut — osoittaen erästä kukkulaa, jossa näimme monta päätä tirkistelevän. — Jatkoimme matkaamme heistä huolimatta. Silloin he oitis jättivät piilopaikkansa ja tulivat pitkässä jonossa rinnettä alas, kukin suitsista taluttaen hevostaan. Tultuansa tasangolle, istuivat he hevostensa selkään ja ajoivat täyttää laukkaa meitä kohti. Punertavissa takeissaan tai ruskeissa ja keltaisissa turkeissaan, kirjavat lakit päässä tarjosivat he erittäin viehättävän näkemyksen. Muutamien takit olivat vaalean-punaiset, kulta- ja nauha-paltteiset ja lakit kiinalaisia. Ne olivat upseeria. Sotamiesten muskettikivääreissä oli kahvelien päässä punaisia ja valkoisia lippuja, jotka antoivat elävyyttä yksitoikkoiselle lumimaisemalle, ja hevosien kulkusten kilinä tuotti eloisuutta näihin muutoin kuolon hiljaisuudessa lepääviin, kaihonalaisiin seutuihin.

Ratsastajat laskeutuivat hevosiltansa maahan, n. parinsadan askeleen päässä meistä, ja muuan vapera vanhus lähti horjuttelemaan meidän luoksemme, ensin tempukkaasti laskettuansa kiväärinsä ja miekkansa maahan. Me otimme hänet ystävällisesti vastaan ja meillä oli paljon hauskuutta tästä omituisesta tuliasta.

"Minä olen vain sanansaattaja," selitti mies. "Älä siis kaada vihasi maljaa minun päälleni, jos sanon sinulle jotakin epämieluista. Ne sanat, jotka sinulle puhun, eivät ole minun sanojani, vaan upseerien, jotka pelkäävät lähestyä sinua. Tieto on tullut Lassasta, josta me olemme, että joku Plenki (Englantilainen) oleskelee miesjoukon kanssa Tiibetissä, mutta häntä ei ole mistään saatu käsiin. Oletko sinä hänen etujoukkoansa?"

"En," vastasin minä heti. "Sinä olet tarvinnut arvattavasti monta kuukautta matkaan Lassasta tänne?"

"En ole," vastasi hän. "Hevosemme ovat kyllä pieniä, mutta hyviä, ja me olemme ratsastaneet kiiruusti."

"Hik, ni, sum, shi, nga, do, diu, ghieh, gu, hu, liukhik, hukni" (1-12) laski Tiibettiläinen sormin aina 12 asti, otsa mietteissä, pää oikealle olalle kaheliansa, ikäänkuin ajatuksiansa kooten, pitäen toisen kätensä nyrkissä sekä painoi vuorotellen yhden sormen maahan, aina kun oli laskusanan sanonut, ei kuitenkaan koskaan peukaloansa, sillä sitä ei käytetä luvunlaskussa. "Liun hukni niman (12 päivää) olemme olleet matkalla," sanoi mies, "ja meillä on käsky, ettemme saa palata ennenkuin tuomme Plengin muassamme. Ja kuinka kauvan sinä olet ollut matkalla Ladakista tänne?" tutkasi hän terävästi.

Sanansaattaja sanoi minun kasvoistani näkevänsä, että olen kashmirilainen kauppias. Olin tietenkin kasvoiltani niin ruskettunut ja likainen, että oli vaikea erottaa minua alkuasukkkaasta. Ukko tutki ja "tentteerasi" minua perin pohjin saadaksensa varmaan tietää, olinko minä Intian hallituksen lähettämä pundiitti, jonka tarkoitus olisi toimia maanmittarina, ja urkki minulta, miksi olin vaihettanut kotoisen pukuni Henkien vaatetukseen. Hän kysyi kysymistänsä enkö minä sittenkin ollut Plenkiä.

"Nhgarang ne koroun jehlhuong (minä olen toivioretkeläinen ja vaellan pyhiin paikkoihin)," vastasin minä.

Hän tarjoutui näyttämään minulle tietä Gunkjo-järvelle ja päkitti tätä niin hartaasti, että minä vihdoin suostuin. Mutta kun näin hänen 200 kumppaniansa ratsastavan perässämme, huomautin hänelle suoraan, että jos pysyisimme ystävinä, emme tarvitse tuommoista armeijaa saattajajoukoksemme.

"Jos olet ystävämme, saat tulla yksin, emmekä me sinulle mitään pahaa tee," sanoin hänelle. "Mutta jos olet vihollisemme, ottelemme heti tässä kentällä kanssasi sekä säästämme sinulta ja seuralaisiltasi palaamisen vaivan."

Nolona ja neuvotonna meni Tiibettiläinen keskustelemaan väkensä kanssa, mutta palasi hetken päästä kahdeksan miehen kera ja koko muu lauma nelisti vastaiselle taholle.

Kuljimme 355° suuntaan tasangon yli vuoriharjulle, joka ylimenopaikassa oli 5,184 m. korkea. Sitten käänsimme suunnan 56°30’, nousimme ja laskimme vuorenrinteitä ja pääsimme vihdoin suuren Gunkjo-järven ruohoiseen kattilalaaksoon. Lämpömittari osoitti illalla +20° C, jolloin vesi kiehui hypsometrisessa koneessamme 84° C. Järvi ulottuu luoteesta kaakkoon ja on erinomaisen kaunis. Ihan sen aalloista kohoaa mahtava Gangriharju lumihuippuineen, ja järven eteläpuolella on korkeita, alastomia vuorenkukkuloita, jotka muodostavat jylhän, kauniin taustan tähän suuremmoiseen tauluun. Korkeita vuoria oli myös järven luoteisessa vedenreunassa.

Leiriydyimme 4,886 m. korkeudessa ja Tiibettiläiset asettivat telttansa n. 50-60 askeleen päähän meistä.

Illalla Tiibettiläiset tulivat meidän leiriimme ja auttelivat meitä, tuoden puita ja laittaen teetä tiibettiläisellä tavalla. He tuntuivat siivoilta miehiltä, joskin vähän viekkailta. Sanoivat sydämmestään vihaavansa laamamunkkeja, maan herroja, ja käyttivät heistä semmoisia sanoja, että niitä ei sovi tässä kertoa. He väittivät laamojen ottavan kaikki rahat, mitä maahan tuli, eikä sallivan muilla ihmisillä rahaa olevankaan. Laamat ovat julmia ja väärintekiöitä eivätkä vähintäkään välitä keinoista tarkoituksiensa saavuttamiseksi. Jokainen Tiibetin mies on asevelvollinen silloin kun käsky käy ja joka mies on laamamunkkien palvelia. Seisovan armeijan miehet saavat vissin määrän tsambaa, teetä ja voita, mutta eivät rahapalkkaa. Tavallisesti saavat myös hevosen ratsastaaksensa ja virkatoimilla kulkeissaan on heillä oikeus saada kyytihevosia kylistä sekä ruokavaroja seuraavalle asemalle asti.

Aseet (miekka ja taulapyssy) ovat tavallisesti perheiden omaisuutta. Mutta erikoistapauksissa ja varsinkin suurissa kaupungeissa virastot (s.o. laamat) hankkivat sotamiehille aseet ja luodit sekä ruutia. Aseita tehdään enimmästään Lassassa ja Sigatsissa. Tiibettiläiset kehuivat ampumataitoansa vanhanaikuisilla pyssyillänsä, joissa taulaa käytetään sytyttimenä ja joissa aina on nojauskahveli, minkä varassa pyssy pidetään ammuttaessa.

Minä en kuitenkaan nähnyt koskaan edes mestariampujan osaavan maaliin. Lukuun on kuitenkin otettava, että tiibettiläiset ampujat, säästääkseen lyijykuulia ja haulia, täyttävät pyssynsä sen sijaan pienillä kivillä, joka tietysti ei ole edullista ampujalle. Ruutiakin saadaan niin vähän, että ei ole tilaisuutta harjoitella maaliinampumista.

Auringon laskussa oli näköala Gunkjo-järvelle komea ja juhlallinen. Järvi oli maitotyynenä valtavissa lumivuoripuitteissaan, joiden huiput punakeltaisina kimaltelivat, ja kaikki kuvastui täydellisesti kirkkaan veden syvyydessä. Jaakit kuormitettiin Tiibettiläisten avulla, ja me lähdimme Maiun-solaa kohden 1090 pääsuunnassa pitkin järveen laskevaa virran vartta.

Laakso oli kapea ja mutkikas. Mutta vaikka se oli verrattain korkealla, kasvoi kuitenkin kaikkialla vihriäistä ruohoa. Se oli oikein silmien imannetta, kun niin kauvan olimme nähneet vain lunta ja alastonta vuorta. Tulimme virran toisella puolella suurelle tiibetiläisillä leiripaikalle, joka oli ympäröitty korkealla kivimuurilla. Sen takaa näkyi savupatsas, ja se taas herätti epäluuloa salajuonista.

Tiibettiläiset ystävämme kysyivät, mitä nyt aioimme tehdä, ja pyysivät meidän jäämään juttelemaan ja teetä juomaan. Minä vastasin saaneeni kylläksi jo kumpaakin sekä aikovani jatkaa matkaa.

"Jos askeleenkin menet, niin tapamme sinut," äyskäsi kiivaasti muuan soturi pitäen kohteliaisuuttamme pelkona.

"Jos askeleenkin jatkat matkaasi, kakkaamme pääsi poikki, taikka täytyy sinun hakata meidän," huusi pari kolme muuta miestä ja kurottivat kurkkujansa minua päin.

"Japtih middu (ei ole veistä)" sanoin vakavasti ja heidän suureksi hämmästykseksensä, Tiibettiläisten tavoin heiluttaen kättäni.

Tiibettiläiset nähtävästi pökeltyivät, kun lähdin marssimaan solaa kohden jätettyäni heidät hyvästi niin kohteliaasti, kuin tiibettiläisellä tavalla on mahdollista, s.o. kieli ulos suusta ja huitoen käsin. He ottivat lakit päästänsä, laskivat polvillensa ja painoivat otsansa maahan, näin nöyrästi meitä hyvästien.

Menimme tasangon poikki päin solaa, jonka likittyvillä löysimme puron. Se oli valtatie Ladakista Gartokin kautta Lassaan ja kulkee Rakastal-, Mansarovarja Gunkjo-järvien pohjoista rantaa pitkin. Solassa oli salkoja ja niissä nuoria ja rukouslippuja. Oli myös kivipatsaita. Paadet olivat tavallisesti valkoisia ja niissä oli tuo ainainen: "Omne mani padme hun!" Jaakin, vuohen ja lampaan pääkalloja ja sarvia oli ladeltuna kivipatsaiden viereen. Monissa oli tuo samainen kirjoitus sekä uhrieläimen veren jälkiä. Tiibettiläiset useasti uhraavat solista huikeissaan, varsinkin jos muassa on laama, joka tapauksen merkitsee muistokirjaan. Uhrieläimen liha syödään heti, ja jos karavaani on suuri, pistetään päälle päätteeksi lauluksi ja karkeloksi.

KOLMASKYMMENES LUKU.

Maiun-sola. — Tulo Jutsangin maakuntaan. — Sen pääkaupunki. — Doktolin maakunta. — Kiellosta huolimatta. — Braamaputran lähteet. – Ilmanalan vaihdos. — Braamaputran laakso. — Hauska, vaan vaarallinen tie. — Pitkin Braamaputraa. — Hukkumaisilla. — Uusi ystävä.

Maiun-sola (5,200 m.) on tärkeä maankohta Tiibetissä, sillä siitä saa alkunsa tuo suuri Tsangpu eli Braamaputra-virta, ja se erottaa Nari Khorsumin äärettömän laajan vuorimaakunnan lännessä Tiibetin keskimaakunnasta Jutsangista, joka ulottuu pitkin Braamaputran laaksoa Lassaan asti. Tiibettiläinen sana Ju merkitsee keskistä, Jutsang on siis Keskimaakunta. Maiun-solan pohjoispuolella on Doktolin maakunta.

Olin juuri käynyt tarkastamassa erästä toista solaa koillisessa, sekä palannut miesteni luo Maiun-solaan, kun näimme useita niitä tiibettiläisiä ratsastajia, jotka olimme jälkeemme jättäneet, ratsastavan meitä kohden. Me jäimme heitä odottamaan. Kun he olivat saapuneet, huusi johtaja, osoittaen suurta laaksoa jalkaimme juuressa: "Tuo maa kuuluu Lassaan ja me kiellämme teidän menemästä sinne."

Heidän vastaväitteistään välittämättä ajoin minä jaakkini eteenpäin ja astuin ihan levollisena kaikkien pyhien maakuntien pyhimpään alueeseen: "Jumalan omalle maalle."

Astuimme pikaisesti solan itäistä rinnettä alas, mutta sotamiehet jäivät hämmästyneinä katselemaan meitä, niin kauas kun saattoivat meitä nähdä. Seisoessaan siinä kivipatsaitten välissä, auringon välkähtäessä heidän jalokivillä koristettuihin miekkoihinsa ja lippuihinsa, tarjosivat he itse viehättävän nähtävän. Sitten he katosivat.

Pieni, tuskin 15 senttim. leveä puro, juoksi kivien lomitse alas laaksoon; siihen yhtyi toisia puroja molemmilta rinteiltä sulavasta lumesta. Tämä oli suuren Braamaputran toinen lähde, yksi maailman suurimpia jokia alkoi siis tästä. Täytyy tunnustaa, että olin jotenkin ylpeä siitä, että ensimmäisenä Eurooppalaisena olin Braamaputran lähteelle tunkenut ja tunsin lapsellista iloa siitä, että tämä pyhä joki, jonka yli tässä saatoin jaloin seisoa, oli sama ääretön joki, joka alempana kastoi monta maata ja lopulta yhdisti suvantonsa Ganges-virtaan. Me joimme sen vettä siinä paikassa, jossa se pulppusi päivän valoon, ja astuimme sitten loivaa rinnettä, raivattua polkua myöden, joka 125° suuntaan vei ruohoisen laakson halki.

Päästyämme Maiun-solasta, oli ilmasto ihan muuttunut. Solan länsipuolella olimme saaneet taistella alinomaisia lumi-, sade- ja raekuuroja vastaan ja kovan kosteuden tähden oli ilma päivälläkin tuntunut kylmältä. Maa oli erinomaisen suoperäistä, ja ruohoa sekä poltinpuita oli hyvin niukalta. Mutta heti kun pääsimme solasta, kohtasi meitä leuto, suloinen ilma, säteilevän kirkas taivas sekä runsaasti ruohoa ja poltinaineita. Kaikkien kärsimysten ja vastusten perästä tuntui todellakin siltä kuin olisimme nyt päässeet luvattuun maahan. Vaikka odotinkin suuria huolia ennemmin tai myöhemmin, en kuitenkaan vähintäkään katunut, että olin vastoin ratsastajien kieltoa marssinut suoraan kielletylle alueelle.

Braamaputraan juoksi kolme pientä lumipuroa jyrkiltä rinteiltä meidän molemmin puolin, ja sillä kohdalla, jossa pääjoki tekee äkkimutkan 170° suuntaan, tulee neljäs lisäjoki, jonka suuri vesijoukko syöksyy rotkosta alas 200° suuntaan, yhtyäksensä pääjokeen.

Me leiriydyimme näitten jokien yhtymäkohdalle, pääjoen oikealla rannalla ja 4,936 m. korkeudessa. Maiun-solasta lähtee, ensin kaakkoon ja sitten suoraan itään, Gangri-vuorten jatko, kulkien yhtäsuuntaisesti etelä Himalaijan korkeimman vuorijonon kanssa, ja muodostaen tämän kanssa ikäänkuin puitteet tuolle äärettömälle tasangolle, jonka läpi Braamaputra kulkee. Joen etelä rannan ja lumihuippuisen jäätikköharjanteen välillä näkyi pienempiä vuorikumpu-jonoja. Pohjainen ja eteläinen harjanne juoksevat melkein yhtäsuuntaisesti, mutta pohjainen on maantieteellisesti tärkeämpi, koska sen eteläiset rinteet ovat "pyhän" virran pohjoisena rajana aina Lassaan asti.

Näiden samansuuntaisten vuoriharjujen välinen laakso on Tiibetin väkirikkain osa. Siellä kasvaa runsaasti heinää, ja tuhansittain jaakkeja, lampaita ja vuohia käy siellä laitumella päävirran ja sen isompien lisäjokien paltamoilla, joissa myös on monia tiibettiläisiä leiripaikkoja. Suuri kauppatie Ladakista, lännessä, Lassaan käy pitkin tätä laaksoa, ja kun olin mennyt Tiibettiin Tiibettiläisiä näkemään ja tutkimaan, oli tämän valtatien varrella paras tilaisuus tarkoitustani toteuttaa, varsinkin kun ei kukaan Eurooppalainen koskaan ollut tätä tietä kulkenut. Että se myös oli vaarallinen tie, älysin hyvinkin.

Nukuimme hyvin vähän, kun odotimme sotamiesten hyökkäävän päällemme estämään meitä menemästä. Mutta kaikki oli hiljaa eikä tapahtunut muuta kuin että jaakit uivat joen yli ja ehtivät kauaksi toiselle rannalle, ennenkuin aamulla saimme ne kiinni.

Yö oli ollut hyvin kylmä. Lämpömittari oli laskenut jäätymäpisteen alapuolelle. Ollaksemme valmiit kaikkien tapahtumien varalta, emme olleet pystyttäneet pikku telttaamme, sitä paitsi olimme väsyneet ja viluissamme edellisen päivän pitkästä marssista. Lounainen puhalsi tuimasti, eikä ensinkään tuntunut hauskalta mennä virran yli, juosta jaakkien perästä ja tuoda ne takaisin leiriin. Ja sitten täytyi meidän, väsyneinä kun olimme, vielä ne kuormittaa.

Seurasimme joen oikeata rantaa 170° suuntaan ja sitte 140°30’, jossa se ensin luikerteli paljaitten kumpujen välissä ja sitten ruohoisen, kilom. leveän ja kahta kilom. pitkän laakson läpi. Sitten se kulki ahtaan solan läpi 170°30’ ja kääntyi sen jälestä 130° ja vielä kauempana 142° suuntaa kohti läpi aaltoilevan, ruohoisen laakson, joka oli n. 3 kilom. leveä. Täällä kulkiessamme yllätti meidät kauhea ukkosilma rae- ja sadekuuroineen. Tämä oli ikävä juttu, sillä me olimme juuri Braamaputran suuren lisäjoen lähellä ja virta oli paisunut niin vuolaaksi ja syväksi, etten tiennyt miten saada molemmat miehet sen yli. He eivät osanneet uida ja vesi oli niin kylmää, että siihen kastaminen saattaisi tuottaa arveluttavia seurauksia. Mutta aika oli kallista, sillä joki vaan yhä nousi, myrsky kiihtyi ja viivytteleminen saattaisi tuottaa vaikeuksia. Me riisuimme kaikki vaatteet yltämme, sidoimme ne sekä pyssyt jaakkien satuloihin ja ajoimme niin eläimet virtaan. Jaakit ovat hyviä uimaria, ja vaikka virta niitä kuljettikin monta kymmentä metriä mukanansa, näimme niitten kuitenkin pian, suureksi iloksemme kiipeevän ylös vastakkaiselle rannalle.

Vaikka Khanden Sing ja Mansing suuresti luottivatkin uimistaitooni, luulivat he kuitenkin viimeisen hetkensä olevan käsissä, kun kävin heidän käsiinsä kiinni ja käskin heitä seuraamaan minua virtaan. Olimme tuskin kulkeneet seitsemän metriä, kun virta jo vei meidät kaikki kolme. Hädissään tarttuivat Khanden Sing ja Mansing käsivarsiini ja vetivät minun veden alle. Tosin onnistui minun taas, jaloin uiden, päästä veden pinnalle, mutta avuttomat mieheni painoivat minut taas alas. Vimmatun taistelun perästä kuljetti virta meitä erääseen paikkaan joen toiselle puolen, jossa saimme jalansijaa, ja saatoimme kömpiä petollisesta joesta ylös. Olimme tällä matkalla nielleet niin paljon mutaista vettä, että kaikin kolmen kovin annoimme ylön, ja kun olimme kovin näännyksissä eikä myrsky näyttänyt taukoovan, pystytimme leirimme tänne vasemmalle joen rannalle 4,845 m. korkeudessa. Vaikka olimme kovin lämpimän ruuan tarpeessa, oli kumminkin ihan mahdoton tehdä tulta. Ei ollut minulla tänä iltana muuta syötävää kuin palanen suklaata, ja mieheni mieluummin paastosivat kuin rikkoivat säätyänsä vastaan, syömällä samaa kuin minä.

Kello saattoi olla noin 11, kun heräsimme kamalaan kirkunaan ja kivien vierinään. Olin tuossa tuokiossa ulkona pyssyineni ja huusin tuota tavallista: palado (menkää tiehenne). Vastaukseksi tuli muutamia linkokiviä suhisten ihan silmieni editse. En nähnyt mitään, sillä yö oli pilkkopimeä. Eräs kivi sattui telttaan ja samassa haukkui koira hurjasti. Ammuin laukauksen ilmaan, sillä hyvällä seurauksella, että vihollisemme, kutka ne sitten lienevät olleetkin, pötkivät pakoon. Koira ei kuitenkaan lähtenyt. Hän haukkui koko yön telttamme edessä ja vasta aamulla kun annoin sille vähän ruokaa ja puhuttelin sitä tiibettiläisellä hyväilysanalla khokhu, khokhu! kävi nelijalkainen vihollisemme ystävälliseksi, ja hieroontui sääriäni vastaan ikäänkuin olisi se tuntenut minut koko ikänsä. Erittäin mieltyi se Mansingiin, jonka sivulle se laski maata. Siitä päivästä alkaen se koira ei jättänyt leiriämme, vaan seurasi meitä kaikkialla siihen asti, kun meille tuli kovemmat ajat.

Joki mutkieli nyt niin paljon etelää kohti, että päätin suunnata kulkumme maan poikki, varsinkin kun näkyi melkein kuluneita jälkiä polusta, joka johti erään solan yli 110° suuntaan leiristämme. Seurasin tätä polkua ja huomasin siinä sadottain jälkiä hevostenkavioista. Tätä tietä olivat varmaan ne ratsastajat tulleet, jotka olimme tavanneet Maiun-solan tuolla puolella.

Kuljettuamme vuoren yli 5,274 m. korkeudessa, näimme edessämme suuren laakson, täynnä autioita kumpuja. Etelässä levisi iso, noin 15 kilom. leveä tasanko, jonka taustassa oli korkeita lumihuippuja. Edessämme yleni tasangolla kumpu, josta kohosi mani-muuri. Tämän nähtyäni olin varma siitä, että olin Lassaan vievällä valtatiellä. Noin 12 kilom. paikoilla pohjoisluoteessa näimme korkeita lumihuippuja ja edemmäksi jouduttuamme huomasimme koko vuorijonon ja vielä korkeampia huippuja kohoovan noin 5 kilom. sen takana.

Olimme kulkeneet melkein puolet tuota vedetöntä tasankoa, kun näimme sotilaitten päitä ja pyssyn suita pilkistävän kauempaa kummun takaa. Hetken päästä pujahti muutama ratsastaja esille tarkastamaan liikkeitämme, mutta vetääntyivät taas äkkiä kummun taakse. Jatkoimme kulkuamme, mutta kun olimme vähän matkan päässä heistä, jättivät he lymypaikkansa, ja laukkasivat vastakkaiseen suuntaan siitä, mistä me olimme tulleet, nostattaen kokonaisia tomupilviä peräänsä. Eräältä 4,750 m. korkealta vuorennyppylältä, jonka yli polkumme johti, näin noin 12 kilom. etäisyydessä ryhmän sangen korkeita lumihuippuja. Näitten ja meidän välissä kulki ylänne, ja sen halki laakso, jonka läpi virtasi suuri ja vesirikas joki. Tätä seurasimme 126° suuntaan, kunnes löysimme kahlauspaikan, jossa joki oli vaan runsaasti neljä metriä leveä, ja vesi ulettui vyötäisiimme asti. Tässä löysimme toisen mani-muurin, jossa oli suuret kirjoitukset kivissä, ja koska tuuli oli hyvin läpitunkeva, käytimme sitä suojamuurina. 240° ja 120° suuntien kulmassa saatoimme etäällä erottaa hyvin korkean lumivuorijonoja ainoastaan noin 4 kilom. päässä leiristämme. Joki, jonka yli äsken menimme, virtasi Braamaputraan ja nyt olimme 4,660 m. korkeudessa. Auringon laskussa näimme selvästi 120° suunnassa koko joukon mustia telttiä suoraan edessämme, 3 kilom. etäisyydessä. Laskimme noin 60 telttaa ja näitten lähellä kävi sadottain mustia jaakkia laitumella.

Auringon noustessa seuraavana aamuna olivat ne, suureksi kummastukseksemme, kaikki kadonneet. Kun jatkoimme kulkuamme samaan suuntaan, missä olimme ne nähneet, emme löytäneet vähintäkään jälkeä heistä. Olimme varmaankin nähneet kangastuksen.

Kuljettuamme taas n. parikymmentä kilom. näimme avaralla ruohokentällä 7,840 m. korkeudessa suuren tiibettiläisleirin, jossa oli ainakin 80 telttaa. Kentän luoteis- ja koillispuolella kulkee yhä tuo suuri vuorijono. Teltat olivat Braamaputran pienoisen lisäjoen rannalla, joka suuressa mutkassa juoksi meidän länsipuolellamme. Vuoristo näytti alenevan 310° ja 70° suuntaan harjuksi, jonka takaa loistavia lumihuippuja siinsi.

Olimme ruokavarojen tarpeessa ja menimme sentähden suoraan leiriin. Siellä meidän tulomme herätti ääretöntä hämmennystä. Jaakkeja ja lampaita ajettiin kiireesti pois ja sekä miehiä että naisia karkasi edes ja takaisin telttojen välillä, nähtävästi kovin peljästyneinä. Kauvan epäröittyään tuli vihdoin 8 tai 10 miestä pyytämään meitä tulemaan suureen telttaan. He sanoivat tahtovansa puhutella meitä ja pyysivät teelle. Kun epäilin heitä, en tahtonut vastaan ottaa kutsua, vaan jatkoin matkaani leirin läpi ja pysähdyin vasta muutaman sadan askeleen päässä sen toisella puolen.

Khanden Sing ja minä kuljimme sitten kaikissa teltoissa ostelemassa ruokaa, sekä näyttääksemme, että vaikka olimme kieltäytyneet tulemasta erityiseen telttaan, ei se ollut tapahtunut pelosta, vaan siitä syystä, ettemme tahtoneet joutua mihinkään paulaan.

Käynti näissä teltoissa oli hyvin hupaista. Teltat oli sangen älykkäästi rakettu ja soveltuivat erinomaisesti sille maalle, jossa niitä käytettiin, ja myös talouskapineet niissä vetivät huomiota puoleensa. Musta telttakangas oli kudottu jaakinkarvoista ja näitten öljyisyys vaikutti sen, että kangas oli ihan vedenpitävää. Teltan päällystämiseksi käytettiin kaksi eri kappaletta tätä paksua kangasta, ja sitä kannatti kaksi tankoa kummassakin päässä. Teltan katossa oli pitkulainen savuaukko. Isompien telttojen peruspinta oli kuusikulmainen. Katto, joka tavallisesti oli noin 1-2 metriä korkealla maasta, pidettiin hyvin tiukasti pingotettuna tankojen yli käyvillä köysillä, joita vaajoilla kiinnitettiin maahan. Tähän tarkoitukseen käytettiin sekä rauta- että puuvaajoja, ja näitä tarvittiin hyvin paljon pitämässä telttaa joka kohdalta maassa kiinni, jotta sisällä oliat suojeltuisivat suuren ylätasangon tuimilta tuulilta. Jokaisen teltan edessä oli neljä korkeata tankoa, liehuville rukouslippuineen, yksi joka tuulensuunnalle, alkukohtana itä.

Isompien telttojen sisäpuolelle oli yltympäri, suojaksi tuulta, lunta ja sadetta vastaan, rakennettu noin metrin korkuinen savipenkki, joskus oli se tehty kuivatusta lannasta, jota jonkun ajan kuluttua käytettiin polttopuuna. Teltassa oli aukko kummassakin päässä, joista tuulenpuoleinen aukko aina pidettiin tukossa.

Tiibettiläinen on paimentolaiseksi syntynyt ja muuttaa asuinpaikkaa vuoden aikojen mukaan. Hän pysähtyy vasta sinne, missä hän löytää riittävästi laidunta jaakeillensa ja lampailleen. Mutta vaikka hänellä ei ole vakinaista asuntoa, laittaa hän kuitenkin itselleen niin mukavasti kuin suinkin, vieden mukaansa kaikkia, mitä hän tarvitsee. Ensinnä tekee hän keskelle telttaa savesta ja kivestä tulisijan (goling), joka on vähän päälle 80 senttim. korkea, noin 1 1/2 metriä pitkä sekä 45 senttim. leveä, ja siinä on kolme tahi useampi ilmareikä. Tässä kekseliäässä laitoksessa palaa lanta hyvin nopeasti, sen sytyttäminen kun muuten on hyvin kärsivällisyyttä koettelevaa. Tämän uunin yläpuolella on paikka varattu niille suurille kattiloille ja kuparimaljoille (raksang), joissa tee keitetään ja sekoitetaan pitkällä kuparilusikalla, sittenkun tee tiilimäisistä pakoista ensin on pienennetty. Teltan jossakin nurkassa näkee myös rautaiset telineet, joille kuumat kattilat asetetaan, kun ne otetaan tulelta. Heti näitten vieressä on lieriömäinen puukirnu (tokstsum eli dongbon), jonka kannen läpi mäntä kulkee. Sitä käytetään teen sekoittamiseksi voilla ja suolalla, josta jo ennen olen kertonut.

Tiibettiläisten käyttämillä puukupeilla on nimenä puku, fruh tahi kariel. Niistä syödään tsambaa, kun siihen ensin on kaadettu teetä ja tämä sekoitus on enemmän tai vähemmän puhtailla sormilla sotkettu taikinaksi. Usein lisätään siihen vielä ylimääräisiä voija juustopalasia. Rikkaat ja virkamiehet kustantavat itselleen jauhoja ja riisiä, jota he tuottavat Intiasta ja Kiinasta, sekä kuivatuita hedelmiä (kassur), varsinkin taateleita ja aprikooseja, huonompaa lajia. Riisi keitetään jonkillaiseksi velliksi (tukpa), tämä on herkkua, jota samoinkuin muita harvinaisuuksia tarjotaan ainoastaan juhlatiloissa. Tiibettiläiset rakastavat liharuokia, vaikka he ainoastaan harvoin saavat tämmöistä ylellisyyttä nauttia. Metsänriista, jääkin- ja lampaanliha pidetään erinomaisena herkkuna. Lihat ja luut paloitellaan ja keitetään kattilassa, runsaasti suolaa ja pippuria seassa. Syödessä haetaan sormin padasta sopiva pala, revitään sitä sekä käsin että hampain ja pureskellaan luutkin, sillä lihaa pidetään vaikeasti sulavana, jos ei sen ohessa myös luita nautita.

Tiibettiläisissä teltoissa on tavallisesti karkeita istumamattoja (tildih) tulisijan ympärillä, ja käytävän lähellä on kori (dahlo), johon lanta kootaan ja säilytetään. Pitkin teltan seiniä on tsambapusseja (tsamgo) ja voiruukkuja (dongmo) asetettu, ja lammasnahkojen ja huopapeitteiden joukossa pistää silmiin pienet puulaatikot, joissa voi säilytetään lukon takana.

Kun astuu tiibettiläiseen telttaan, kiintyy huomio heti pöytään (khoksehn), palavine kynttilöilleen, ja kuparimaljoihin, joissa on uhria kullatulle puukuvalle (khogan), jota teltan asukkaat aamuin illoin rukoilevat. Kaikkialla kohtaa silmä rukousmyllyjä ja -nauhoja, ja telttatangoissa riippuvat miesten pitkät pyssyt, joitten nojakahvelit pistävät katonaukosta ulos. Keihäät säilytetään samalla tavalla, mutta miekkaa ja veistä kantaa mies koko päivän vyöllään ja yöllä ovat ne hänen vieressään.

KOLMASKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Naiset. — Heidän ulkomuotonsa ja ominaisuutensa. — Thukti. — Nainen
Lassasta. — Monivaimoisuus. — Naimistemppuja. — Avioero. — Aviorikos.
— Miten Tiibettiläiset hautaavat kuolleitaan. — Ihmissyöjiä. —
Tiibettiläisiä pyhimyksiä.

Tämän leirin asukkaat eivät tahtoneet myydä meille ruokavaroja. Heillä ei ollut, selittivät he. Muuten he olivat kohteliaita ja puheliaita. Olivatpa siinä määrässä kohteliaita, että ensin epäilin petosta. Kaikissa tapauksissa pidin kuitenkin viisaimpana katsella ja oppia niin paljon kuin suinkin, niin kauvan kuin heidän joukossaan oleskelin. Naisia ja miehiä asettui piiriin meidän ympärillämme ja kaunis sukupuoli oli vähemmän ujo, kuin miehet, vastatessaan meidän kysymyksiimme.

Niin hyvin tässä kuin muissa leireissä hämmästytti minua naisten vähälukuisuus Tiibetissä. Tämä ei johdu siitä, mitä usein väitetään, että naiset pidettäisiin niin erikseen. Tiibettiläis-naiset tekevät päinvastoin melkein mitä he tahtovat. Naisia on todellakin tavattoman paljon vähemmän kuin miehiä. Suhteellisesti heitä kuuluu olevan 1 nainen 15-20 miestä kohti. Mutta sittenkin hallitsee Hundeksessa kaunis sukupuoli ja naiset ovat laamavallan parhaita tukia.

Tiibetin naista ei sovi sanoa kauniiksi, ja tämä väite koskee niin hyvin ylhäistä naista kaupungissa, kuin lammaspaimenta tai ryövärin vaimoa. Todenteossa en minä Tiibetissä nähnyt ainoatakaan kaunista naista, vaikka tietysti näin naisia, jotka olivat vähemmän rumia kuin muut. Eurooppalaiselle on tiibettiläinen nainen vastenmielinen likaisuutensa tähden, jonka poistamiseksi hän ei käytä vettä, saippuaa eikä pyhinliinaa, vaan voitelee nenän, otsan ja posket mustalla salvalla, jotta iho ei halkeilisi kovassa tuulessa. Vaatteitaan ei hän koskaan muuttele, josta syystä niissä on epämieluinen löyhkä. Mutta kun on voittanut ensimmäisen vastenmielisyytensä häntä kohtaan, huomaa hänessä kaukaa katsoen jotakin miellyttävääkin. Hän astelee hyvin, sillä hän on tottunut kantamaan raskaita taakkoja päänsä päällä, ja päätään hän kantaa hyvin, jos ei kaula tavallisesti olisi liiaksi lyhyt ja paksu, ollaksensa miellyttävä. Hänen ruumiinsa ja jäsenensä ovat jäntevät ja hyvin kehittyneet. Rinnat ovat vetelät ja riippuvaiset, ja siihen on epäilemättä irstaisuus syynä. Hän on lujarakenteinen. Kädet ja jalat ovat voimalliset, mutta sormet eivät ole norjat ja sentähden hänellä ei ole taipumusta hienompiin käsitöihin.

Kaikissa tapauksissa on Tiibetin nainen miestä paljon etevämpi. Hänellä on parempi sydän, hän on rohkeampi ja jaloluontoisempi kuin mies. Useammin kuin yhden kerran tapahtui, että kun miehet, nähtyään meidät, jänistivät pakoon, jäivät naiset paikoilleen telttoja vartioimaan, ja vaikka olivatkin levottomat, osoittivat he kuitenkin tavallisesti käytöksessään minua kohtaan jonkillaista arvokkaisuutta. Tässäkin tilaisuudessa, kun kaikki olivat meille ystävällisiä, eivät naiset olleet niin arkoja kuin miehet vaan keskustelivat vapaasti meidän kanssamme, laivatpa he miehet myymään meille vähän tsambaa ja voitakin.

Naiset käyttävät housuja ja saappaita niinkuin miehetkin, sekä pitkää, sinistä, jalkoihin ulottuvaa hametta. Hiuksensa pitävät he sangen kummallisesti. Jakaus tehdään tarkasti keskelle päätä ja tukka voidellaan sulatetulla voilla sekä sommitellaan lukemattomiin pieniin palmikkoihin ympäri päätä. Näihin kiinnitetään nyt thukti, s.o. kolme punaista ja sinistä, paksua verkakaistaletta, joita yhdistää poikkinauhat koristettuina korallilla ja malakiitilla sekä hopearahoilla ja pikku kelloilla. Tämmöinen thukti ulottuu hartioista kantapäihin asti.

Naiset näyttivät olevan sangen ylpeät tästä koristuksestaan ja koettivat veikistelemällä herättää meidän huomiotamme. Rikkaammilla Tiibettiläis-naisilla on tavallisesti kokonainen omaisuus selässä riippumassa, sillä he neulovat thuktiin kaikki ansaitut tai säästetyt rahat. Sen alareunassa on yksi, kaksi tai kolme riviä pieniä messinki- tahi hopea-tiukuja, joitten kilinä jo kaukaa ilmoittaa, että tiibetliläis-nainen on tulossa. He eivät osanneet selittää mistä tämmöinen omituinen tapa on kotoisin; se on kaunista, sanoivat he, ja he pitävät siitä.

Näin naisen Lassasta, jonka pään ympäri oli ympyriäinen puinen kehä ja sen ulkoreunassa koralli-, lasi ja malakiittikuulia. Kehä oli niin raskas, että vaikka se hyvin sopi päähän, täytyi sen kiinnittää päähän nyörillä. Korvissa ja hiuksissa oli sitäpaitsi tavattomat malakiittikoristeiset hopearenkaat ja kaulassa kolme pitkää helminauhaa hopeasolkineen.

Nämät puvut ja koristeet vaihtelevat tietysti eri olojen ja tapojen mukaan eri paikoissa, mutta pääpiirteissään ovat ne kaikkialla yhtäläiset. Usein oli väljä hopeaketjuinen vyö hyvän matkaa vyötäisten alapuolella ja kaikkialla olivat sormukset ja rannerenkaat tavallisia.

Useille lienee tuttua se, että sukupuolten moniavioisuus on Tiibetissä laillista. Hyvin vähän on kuitenkin tähän asti tiedetty näistä avio-oloista. Seuraavassa tahdon tarkemmin kuvata näitä oloja, jotka eurooppalaiselle katsantokannalle ovat niin perin kummalliset.

Ensinnä tulee huomata, että Tiibetin keskiluokan naimattomissa miehissä ja naisissa ei ole siveellisyyttä laisinkaan ja sentähden on tiibettiläiseltä katsantokannalta vaikeata siellä löytää muka siveetöntä naista. Mutta tästä näennäisestä säännöttömyydestä huolimatta, on naisten siveellisyys kuitenkin parempi, kuin mitä odottaisi. He ovat, samoinkuin shokalais-tytötkin, merkillisen avomielisiä ja käytöksessään yksinkertaisia, mutta samassa on siihen yhdistettynä jonkalaista arkuutta, joka ei ole houkutusta vailla. Sillä jos tiibettiläinen nuori mies on viehättynyt jonkun tytön sulosta, huomaa hän pian, että hänen "hakkailunsa" on pidetty täydellisenä kosimisena ja hänen täytyy nyt maan tavan mukaan, vanhempiensa seurassa lähteä rakastettunsa teitään. Siellä tytön omaiset, tietäen hänen tulonsa, vastaan ottavat hänet matoilla istuen.

Tervehdittyään pyytää nuoren miehen isä tytön pojalleen. Jos siihen annetaan myöntävä vastaus, asettaa kosia neliskulmaisen voipalasen morsiamen otsalle. Tyttö tekee samoin sulholle ja siinä on kaikki häätemput tehty'. Voideltu pari on nyt mies ja vaimo.

Jos lähellä on temppeli, kalas, viedään ruokaa ja rahaa Budhan- ja pyhien kuvien eteen ja äskennaineet kävelevät temppelisalin ympäri. Jos lähellä ei ole temppeliä, kävelevät he lähimmän kummun, tahi sen puutteessa teltan ympäri, ja silloin aina vasemmalta oikealle. Tätä temppua tehdään rukouksin ja uhrein neljätoista päivää. Koko tämän ajan juhlitaan ja nautitaan runsaasti viiniä. Sitte vasta vie nuori aviomies vaimon kotiin omaan telttaansa.

Tiibetin laissa on ankarat määräykset miehen suhteesta avioliitossa, mutta näitä määräyksiä tuskin koskaan noudatetaan. Niin kauvan kuin aurinko on taivaanrannan yläpuolella, on aviollinen yhtymys kielletty, samoin keskikesänä ja keskitalvella.

Kun tiibettiläinen tyttö menee naimisiin, joutuu hän aviolliseen suhteeseen ei ainoastaan mieheensä, vaan vieläpä miehensä koko perheeseen, seuraavalla, jotenkin mutkikkaalla tavalla. Jos vanhin poika nai vanhimman tyttären, tulevat morsiamen kaikki sisaret hänen vaimoiksensa. Jos hän nai vanhimman jälkeisen sisaren, tulevat myös kaikki tämän nuoremmat sisaret hänen omaisuudekseen. Samaten, jos hän nai kolmannen tyttären, tulevat tämän nuoremmat sisaret hänen laillisiksi vaimoiksensa j.n.e. Jos yljällä on veljiä, pidetään heitäkin kälynsä miehinä ja elävät kaikin aviosuhteessa hänen kanssaan, samoin hänen sisartensa kanssa, jos hänellä sisaria on.

Järjestelmä ei ole suinkaan yksinkertainen ja osoittaa sivistymättömän pakanakansan alhaista tilaa. Ainoastaan Tiibetin naisten merkillinen luontevuus näyttää voivan estää tai ehkä myös kestää tästä johtuvia selkkauksia, perheriitoja ja mustasukkaisuuden seurauksia. Ja vaikka sekä miehiltä että naisiltakin kokonaan puuttuu kunnian ja siveyden tuntoa, ei liene heidän aviolaitoksensa käytännöllisessä elämässä sen pahempi jos ei parempikaan kun monen muun sivistymättömän kansan.

Minä tiedustelin, kuinka sitten käy, kun mies ottaa ja nai vanhimman jälkeisen sisaren ja niin muodoin saa oikeuden kaikkiin tämän nuorempiin sisariin, mutta sitten tulee toinen mies nai vanhimman sisaren: joutuvatko ensiksi naineen vaimot myös tuon toisen omaksi? Ei! Vanhimman sisaren mies saa silloin ainoastaan vanhimman sisaren. Mutta jos tuo vanhimman sisaren jälkeinen jää leskeksi eikä hänen miesvainaallaan ole veljiä, joutuu hän ja kaikki muut sisaret vanhimman sisarensa miehen omiksi. Näiden eriskummallisten avio-olojen johdosta tietysti on mustasukkaisuuttakin, niin hyvin miehissä kuin naisissa, ja siitä koituu monenkaltaista riitaisuutta sekä teittäin että kaupunkien perheissä. Mutta kun Tiibetin nainen yleensä on hyvin ymmärtäväinen, osaa hän tavallisesti tyynnyttää mielet ja rakentaa rauhaa. Kun miehellä on useita veljiä, saa hän ne lähetetyksi eri toimiin eri tahoille: toisen jaakkeja vartioitsemaan, toisen lampaita paimentamaan, kolmannen kauppa-asioille j.n.e. Ainoastaan yksi jää kotio hänen mieheksensä. Mutta kun joku toisista palajaa, saa kotona olia väistyä tämän tieltä j.n.e. kukin vuoronsa mukaan.

Tiibetissä on avioeroa vaikea saada ja siitä puuhasta on tavattoman paljon vaivaa. Kysyin kerran tiibettiläiseltä vaimolta, mitä hän tekisi, jos miehensä aikoisi erota hänestä.

"Miksis nait minun! minä sanoisin hänelle," vastasi vaimo. "Kun katsoit minun ymmärtäväiseksi, koreaksi, taitavaksi ja sinuun mieltyneeksi, näytä nyt, etten enään niin ole!"

Nämät tänkaltaiset sanat selitti vaimo aivan riittäviksi vetämään miestä järkiinsä. Mutta asianlaita on, että Tiibettiläiset tuon tuostakin katsovat soveliaaksi jättää vaimonsa ja karkaavat kaukaisiin maakuntiin. Tämän seurauksista saavat etupäässä karkurin veljet kärsiä, sillä he joutuvat nyt tämän vaimon omaisuudeksi. Saman perusteen mukaan miehen kuoltua tämän veljet perivät hänen vaimonsa.

Muuan tämän laatuinen surkea asia tapahtui hiljattain Jong Penin tuomioistuimen edessä Taklakotissa. Erään ylhäisen tiibettiläisen vaimon mies oli kuollut, ja hän meni uudelleen naimisiin itseänsä parikymmentä vuotta nuoremman miehen kanssa. Miesvainaansa veli tuli sitten pakiparastaan aina Kassasta asti vaatimaan veljensä vaimoa itselleen, vaikka hänellä kyllä ennestään oli vaimo ja lapsia. Leski ei kuitenkaan suostunut tähän kauppaan eikä tahtonut jättää itse valitsemaansa, ja monien rettelöitten perästä joutui asia Jong Penin päätettäväksi. "Lain" mukaan oli miehen vaatimus oikeutettu, mutta laamojen maassa ei laki kestä rahan rinnalla.

"Eräällä tavalla sopii asian järjestää teidän kaikkien mieliksi," neuvoi Jong Pen. "Ja’a tavarasi, tiluksesi ja rahasi kolmia ja anna yksi osa laamoille, toinen langollesi ja pidä itse kolmannes!"

Vaimo suostui. Mutta annettuansa pois ensimmäisen ja toisen osan, selitti Jong Pen, että hänellä ei ole oikeutta itse pitää kolmattakaan osaa, koska hän ei enään kuulu miesvainaansa perheeseen. Sen tähden määrättiin, että häneltä on otettava kaikki tavaransa pois.

Mutta vaimopa oli vikkelämpi kuin Jong Pen ja hänen kätyrinsä. Eräänä yönä kokosi hän kaikki tavaransa, teltta purjettiin ja kaikki kaikkinensa kuormitettiin jaakkien selkään ja hän perheinensä päivinensä siirtyi rajan yli sekä asettui Englannin suojeluksen alaiseksi.

Tiibettiläiset päättävät aivan omituisesti lapsen omistamisesta. Jos miehellä on kaksi veljeä ja useita lapsia, on ensimmäinen lapsi hänen, toinen veljen, kolmas toisen veljen, neljäs taas hänen j.n.e.

Epämukaisuuksia kosimisaikana ei sallita. Jos kuitenkin niin tapahtuisi, saa kumpikin kärsiä häpeätä ja miehen tulee maksaa tytölle korvausta, juhlapuvun t.m.s. Jos kumpikin kuuluu »säätyläisiin», sovitaan asia tavallisesti naimiskaupalla, ja ylkä lähettää kaikille morsiamensa sukulaisille ystävyyden huntuja ynnä kaikellaisia herkkuja. Mutta jos kävisi hullusti ja mies ei tahtoisikaan tyttöä naida, niin koetetaan estää lapsen elävänä tuloa maailmaan. Muussa tapauksessa elätetään äitiä lapsen syntymään asti, mutta lapsi joutuu miehen omaksi, ja saa tavallisesti kokea ja kärsiä kaikki lapsipuolen ja äpärän katkerat vaiheet ja vääryydet.

Naisen naimaikä on 16, miehen 18-19 vuotiaana. Ikäihmisenäkin tiibettiläinen nainen vielä tulee äidiksi, mutta tavallisesti menettää hän sulonsa jo varhain ja nuorena. Tähän on epäilemättä syynä moniavioisuus, joka heidän muotonsa aikaisin murtaa, samalla kun se on syynä heikkoon ja pitkälliseen väenlisääntymiseen Tiibetissä.

Laamojen luullaan elävän yksistänsä, mutta ne eivät aina pidä siveyslupaustaan, varmaankin sentähden, ettei heitä siitä rangaista. Mutta jos avioliitonrikkoja on maallikko, täytyy hänen maksaa aviomiehelle vahingonkorvausta varojensa mukaan. Summan määrää riitapuolueet ja heidän ystävänsä tai viime kädessä laki.

Tavallisesti leppyy ja tyyntyy loukattu aviomies, kun hänelle lahjoitetaan kangaskappaleita, tsambaa, khuraa, guramia, kassuria (kuivatuita hedelmiä) ja viiniä, sekä tuo välttämätön kata.

Mutta kun korkeamman virkamiehen vaimo karkaa jonkun alempisäätyisen miehen kanssa, saavat he kovan, jopa raakamaisen rangaistuksen. Nainen piiskataan, hänen miehensä kadottaa toimensa ja hänen rakastajansa salvetaan ja ajetaan pois kaupungista tai leiristä.

Korkeat virkamiehet ja rikkaat henkilöt saavat lain mukaan pitää niin monta vaimoa kuin heidän varallisuutensa myöden antaa.

Tiibettiläiset hautaavat kuolleensa jotenkin samalla tavalla kuin Shokalaiset. Heillä on kuitenkin useampia omituisia tapoja ruumiin pikemmin hävittämiseksi. Harvoin ruumis poltetaan, koska on polttopuista puute. Ainoastaan rikkaat tahi laamat poltetaan ja tapahtuu tämä samalla tavalla kuin Shokalaisilla. Mutta tavallisin on se ilettävä temppu, josta nyt kerron.

Ruumis viedään kukkulan huipulle, jossa laamat sitten loitsivat. Kun väki on kiertänyt seitsemän kertaa ruumiin ympäri, jätetään se korppien ja koirien käsiin. Hyvänä enteenä vainajalle ja hänen perheellensä pidetään, jos ainoastaan linnut ruumiin raatelevat. Koirat ja pedot raatelevat sen, sanovat laamat, jos hän eläessään on tehnyt suuria syntejä. Kun sitten tuo hartaasti odotettu hetki tulee, jolloin ei ole juuri mitään jäljellä ruumiista, käydään vielä seitsemän kertaa vasemmalta oikealle, rukousmyllyn pyöriessä, jäännösten ympäri ja lausutaan tuo iänikuinen Omne mani padme hun. Eräs bombo-niminen lahko kulkee kuitenkin vastakkaiseen suuntaan ja pyörittää samalla rukousmyllyänsä oikealta vasemmalle. Sukulaiset asettuvat jäännösten ympärille. Laamat, jotka istuvat lähinnä, leikkaavat itselleen lihapalasia. Korkein laama syö ensimmäisen palasen ja sitten, rukouksia lukien, muut laamat, jonka jäljestä vainajan sukulaiset ja ystävät hyökkäävät tuon nyt jo melkein lihattoman luurangon kimppuun ja kaappivat ja syövät loppulihat, kunnes luut ovat ihan kuivat ja sileät.

Tähän kamalaan menoon antaa aihetta se ajatus, että vainajan henki aina on sen ystävä, joka syö jonkun osan hänen ruumiistaan. Kun se kelpaa linnuille ja koirille, niin tietää siitä, että ruumis on terveellinen muka ihmistenkin syödä.

Sanomattoman kamalaa on se seikka, että kun joku on kuollut ruttomaiseen tautiin ja sekä linnut että nälkäiset koirat lähtevät löyhkäävää ruumista pakoon, niin laamat asettuvat sen ympäri, eivätkä nouse sieltä ennenkuin ovat syöneet mädänneen lihan. Ovatpa silloin kuitenkin vainajan sukulaiset ja ystävät viisaammat. He tuumivat näin: kun villipedoille ei kelpaa heidän syötäväkseen asetettu ruumis, tulee se siitä, että jumala on tälle syntiselle ollut vihoissaan. Ja kuka voisi paremmin kuin laamat rakentaa rauhaa jumalan ja vainajan välillä. Syökööt sentähen laamat mielellään kaikki.

Jos ei tähän temppuun saada riittävää määrää laamoja, heitetään ruumis virtaan tahi sidotaan kallioon petojen tai ajan kulutettavaksi.

Laamojen sanotaan himoitsevan ihmisverta, josta he muka saavat voimia, älyä ja tahdonlujuutta.

He imevät myrkyttömiä haavoja ja juovat veren. Kaikissa luostareissa on ihmisten pääkalloista tehtyjä maljoja. Ne täytetään verellä, jota laamat vuoroa juovat.

Mutta tästä kyllin! Tämän kirjoittaminen on inhottavaa, mutta kertomukseni ei olisi täydellinen, jos en olisi maininnut laamojen petomaisuutta.

Kun "pyhä" laama, tai joku kansan kunnioittama vanhus kuolee, viedään osa hänen lihaansa tai poltettu tuhkansa sitä varten rakennettuun khokden'iin, kiviseen muistopatsaaseen. Päättäen siitä, että kaikkialla Tiibetissä näkee tämmöisiä rakenteita, saattaisi luulla puolet maan asukkaista olleen pyhimyksiä, tahi myös ettei laamain maassa niin paljoa vaadita pyhimyksen nimen saamiseen.

Kun seuraavana aamuna tulimme teltasta ulos, huomasin tavattoman liikkeen Tiibettiläisten joukossa. Ryhmä aseellisia ratsastajia oli saapunut ja teltoista kiirehti toinen aseellinen joukko heihin yhtymään. He näyttivät kiihtyneiltä ja minä pidin heitä silmällä suurustani valmistaessa. Heitä oli kaikkiaan noin 200, kaikki maansa koreissa puvuissa. He tulivat yhdessä linjassa meitä kohti ja näyttivät olevan hyviä ratsastajia. Vähän matkan päässä meistä he pysähtyivät, astuivat hevosiltaan ja upseerit tuli meitä kohden, etupäässä iso, lujarakenteinen mies lammasnahkaturkissa. Tämä, joka näytti hyvin röyhkeältä, tuli tervehtimättä luokseni, ja sanoi minulle, nyrkkiä pudistellen:

»Kiu mahla lokhna nga rah luk tiba tangan (jos palaat takaisin, annan minä sinulle kutun tahi lampaan).»

»Kiu donna nga di tangon (ja minä annan sinulle tämän, auttaakseni sinua kotimatkalle)», vastasin minä siinä silmänräpäyksessä ja annoin hänelle semmoisen korvapuustin, että hän lensi selälleen maahan töppöset taivasta kohden.

Muu joukko, joka tavallisella varovaisuudella oli kauempana tapausta katsellut, lähti heti pakoon, ja upseeri, joka ei ollenkaan ollut vahingoittunut, seurasi heitä tavattomasti parkuen. Tiibettiläiset olivat osoittaneet niin raukkamaista pelkuruutta, että aloimme luulla, ettei edessämme ollutkaan todellista vihollista ja sentähden olimme ehkä vähemmän valppaita kuin olisi tarvinnut olla. Kaikessa tapauksessa söimme huolettomina aamiaisemme, emmekä sen enemmän koko asiata ajatelleet.

Tiibettiläiset eivät enään sinä päivänä meitä häirinneet. Ne, jotka eivät olleet pois ratsastaneet, vetäysivät varovaisesti mustiin telttoihinsa, ja koko leiri näytti nyt ihan autiolta ja tyhjältä. Minä kirjoitin, ja piirsin erään mustan teltan kuvan. Ja sitten lähdettiin.

Kulkumme oli nyt verrattain helppoa. Tie kävi ison ruohotasangon yli, suoraan kaakkoiseen suuntaan. Näimme 20° suunnassa korkean lumihuipun, sekä korkean solan vuoriharjanteessa koilliseen meistä. Suoraan edessämme kohosi kaukana korkea vuorijono ja sen edessä oli matalia kumpuja siellä täällä tasangolla. Kun kuljimme erään tämmöisen kummun ympäri, löysimme sen juurella vielä tärkeämmän mani-muurin ja siinä oli kivissä, luujäännöksissä, pääkalloissa ja sarvissa lukematon joukko eri-ikäisiä ja erisuuruisia kirjoituksia. Ratsastajat, jotka olimme pakoon ajaneet, olivat nyt paluumatkalla samaan suuntaan kuin mekin, ja me kuljimme heidän hevostensa kavioin jäljissä.

Meidän täytyi kulkea erään joen ja monien purojen yli, ja riisuimme sentähden kenkämme ja vaatteemme, sekä kiinnitimme ne jaakkiin ja kuljimme sen päivän fakiirin tavoin avojaloin, ainoastaan pieni vaate vyötäisissä.

Näimme kaaressa 120°-180° suunnassa monta matalaa kumpua, ja 160°-122° suunnassa noin 40-50 kilom. kauempana näkyi selvästi ennen mainittu korkea vuorijono. Aurinko poltti tavattomasti, maa oli suoperäistä ja ilma täynnä suuria, nälkäisiä moskiittoeläviä. Olimme muutamassa silmänräpäyksessä ihan puremia täynnä. Nimitimme leiripaikkaamme tänä iltana, erään suuren joen oikealla rannalla, Moskiittoleiriksi. Niitten hyökkäykset oli tehdä meidät hulluiksi. Onneksi laski ilmapuntari auringonlaskussa jäätymäpisteeseen ja me saimme rauhallisen yön.

Illalla näimme noin kiloni, päässä etelässä joukon ratsastajia ajavan eri suuntaan. Heidät oli arvattavasti lähetetty ilmoittamaan viranomaisille meidän liikkeistämme.

KOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.

Suuri pesu. — Pitkä marssi. — Kiangi ja antilooppi. Kutun osto. —
Hraamaputran haarat. — Mansing taas poissa. — Jälleen suuri joki. —
Virran viemänä. — Sukellus ylätasankojen vesissä. — Kuinka mieheni
pärisivät joen yli.

Seuraavana päivänä meillä oli suuri pesu. Virran vesi oli niin ihanan kirkasta, että väkisinkin siinä teki mieli perin pohjin pestä itsensä ja vaatteensa. Pitkään aikaan emme olleetkaan saippuoin peseytyneet, ja nyt saivat kasvotkin pesusta osansa. Auringon paisteessa sitten kuivasimme myös vaatteemme.

Päivän paisteessa viruessamme merkitsin kartalle sangen korkean lumihuipun 211° suunnassa, sekä 213° suunnassa toisen, matalamman; molemmat olivat siinä vuoriselänteessä, joka nyt oli edessämme. Matka tasankomme joka puolella oli vuoria ja muuan korkea huippu oli jo ennen havaittu 20° suunnassa. Koilliseen meistä oli vuoriselänteessä halkeama ja rotko ja sen toisella puolen siinsi korkeita lumiharjanteita.

Kuljimme pitkän matkan ruohotasangon yli 147° suuntaan ja leiriydyimme Braamaputran partaalle, joka tässä jo oli leveä, syvä ja koskissa kohiseva virta. Olimme kulkeneet monen sadan kiangin ja antiloopin ohi, ja auringon laskussa kiipesin eräälle kunnaalle, aikoen sieltä saada tuoretta lihaa. Saavutinkin antilooppilauman ja taivalsin sen perästä ainakin 7 kilometriä, kunnes yö minut yllätti. Pilkkopimeässä yössä minä ainoastaan suurella vaivalla löysin leirini ja mieheni. He eivät olleet saaneet tulta sytytetyksi, ja kun sitten olivat nukkuneet, en saanut vastausta huutoihini. Leirimme oli pienessä tuulensuojaisessa notkossa, ja kun kedossa oli useita samallaisia paikkoja lähittyvillä, ei ollut omaa notkoamme helppo löytää. Khanden Sing kuitenkin vihdoin onneksi heräsi, sitten kun olin kauvan aikaa huhuillut ja huudellut, hän vastasi ja niin löysin telttaan.

Aamulla vähän matkaa kuljettuamme näimme Braamaputran toisella puolella leirin, josta olisimme saaneet ruokavaroja. Mutta virta oli niin väkevä, ettemme päässeet ylitse. Sitäpaitsi näimme mustia telttiä omallakin puolella virtaa, joten emme ylimenoa yrittäneetkään.

Suureksi iloksemme saimme ostaa vuohen Tiibettiläisiltä, jotka ajoivat edellänsä monituhatlukuista vuohilaumaa; mutta kun meillä ei ollut kuivia poltinaineita, sai Mansing toimeksensa kuljettaa vuohen seuraavaan leiripaikkaan, jossa aioimme sen teurastaa ja syödä. (Tiibettiläisillä on kolmenlaisia vuohia: rabbu, suuri ja villakarvainen, jommoinen meidänkin vuohemme oli; ratto, kili; ja khibu, kääpiövuohi, jonka liha on erittäin maukasta. Rabbu ja ratto käytetään myös kuormia kantamaan; ne jaksavat kantaa parikymmentä kiloa, jopa kymmenkunta kilometriä, jos ei kuljettava maa ole aivan epätasaista.)

Braamaputra jakautuu tässä monihaaraiseksi, jotka haarat enimmäkseen loppuvat lammikkoihin ja muodostavat tasangon melkein järveksi. Suurin haara oli syvä ja leveä. Kun emme päässeet sen ylitse, täytyi meidän seurata pitkin rantaa, mutta niin jouduimme pois suunnaltamme. Monin paikoin painuimme aina polviin asti liejuun, toisinaan taas saimme kahlata vedessä. Tuon tuostakin oli kyllä mättäitäkin, mutta ne olivat vaan liikkuvia saaria, jotka heti vajosivat, kun niihin astuimme.

Tasangon pohjoispuoli oli kokonaan aivan rämeistä. Jaakeistamme oli meillä tässä loppumatonta vaivaa, sillä vajotessaan suohon, kävivät ne levottomiksi, pillastelivat ylös pyrkiessään ja pudistelivat satulat ja kuormat selästään maahan, kun ei meillä ollut tarpeeksi nuoraa niiden köyttämiseen. Vihdoinkin tuli kovempaa maata kukkulain juurella, jonne jaakit lopultakin saimme yhdessä Khanden Singin kanssa talutettua. Vuorten juurelta pohjoisesta päin näkyi savupilviä ja me astelimme vielä muutaman kilometrin väsyksissä ja äsken saippualla puhdistetut vaatteemme aivan liassa ja loassa.

"Hän jäi levähtämään tämän suojärven toiselle puolen, kun ei jaksanut vaivalloisen vuohensa kanssa tepastella yhtämittaa ylitse."

Olin hyvin huolissani, kun eräältä kukkulalta tarkkasin koko seudun, näkemättä Mansingia missään, ja harmittelin, kun en hänen katoamistansa ennemmin huomannut. Kun lähistössä olimme nähneet useita Tiibettiläisiä, ei ollut ensinkään varmaa, etteivät ne olisi tehneet, jotakin koiruutta Mansing paralle. Taikka oli sekin mahdollista, että hän oli jossakin pahassa paikkaa vaipunut suohon. Käskin Khanden Singin vartioimaan jaakkeja ja lähdin Mansingia hakemaan. Kilometrittäni kuljin petollista nevaa keksimättä kadonneen jälkiä. Olin jo melkein epätoivossa hänen tähtensä, kun äkkäsin pitkän matkan päässä jotakin liikkuvan. Se oli vuohi, mutta yksistänsä. Riensin melkein toivotonna sinne.

Vuohen tykö tultuani näin Mansingin maassa puolittain liejuun painuneena. Häntä oli kohdannut pyörtymys ja siinä hän nyt oli tainnoksissa, mutta hengitti kuitenkin vielä. Onneksi oli hänellä ollut älyä ja aikaa sitoa vuohensa talutusnuora kiinni käsivarteensa, ja tämä varokeino nyt pelasti sekä itse Mansingin että meille kaikille runsasarvoisen rabbu-vuohen. Mansing tointui kotvasen häntä hierottuani, niin että hän jaksoi minuun nojaten taas lähteä liikkeelle. Puolen yön aikaan saavuimme vuoriharjanteen juurelle suureen Tiibettiläisten leiripaikkaan nimeltä Tarbar.

Meidän tullessamme syntyi hirveä rymäkkä: parikymmentä koiraa haukkui voimansa perästä, ja muuan mies, joka oli uskaltanut ulota leiristä katsomaan koirien elämöimisen syytä, säesti huudollansa koiria. Tavallinen hätärymy seurasi siis nytkin.

"Gigri duk, gikri duk! jogpa, jogpa!" (vaara, vaara! apua! ryöväriä!) huusivat Tiibettiläiset kauhuissaan, ja muutaman minuutin päästä syöksyi mustia olennoita sikin sokin yön selkään.

Tiibettiläinen tapa vaatii järjestämään tulonsa johonkin leiriin ennen auringon laskua, ellei sanansaattajan kautta ole edeltäkäsin tuloansa ilmoittanut. Sen, joka tulee odottamatta yösydännä, katsotaan tulevan pahoissa aikeissa. Semmoista tuliaa pidetään ryövärinä tai murhamiehenä. Koetin rauhoittaa näitä kunnon kansalaisia sanomalla, etten vähintäkään aio heitä vahingoittaa. Mutta niin suuri oli peljästys ja hämminki, ettei kukaan joutanut kuuntelemaan minun sanojani.

Pari vanhaa akkaa toi sangollisen maitoa, asettivat sen jalkaini eteen ja rukoilivat, että säästäisin heidän henkensä. He kummastuivat sentähden kovasti, kun lyöntien ja iskujen sijasta annoin rahaa maidosta. Se oli alku rauhalliseen keskusteluun. Hetken päästä oli kaikki hiljaa. Tiibettiläiset nähtävästi epäilivät meitä vieläkin, mutta kohtelivat meitä kuitenkin suosiollisesti.

Valitettavasti emme täälläkään saaneet ostaa ruokavaroja. Selittivät vain itsekin olevansa puutteessa. Juhlittuamme jääkin maidolla ja rabbu-vuohellamme, laitoimme itsemme valmiiksi aamulla lähtemään.

Yö oli kylmä. Mutta ostettuamme näiltä alkuasukkailta lantaa, teimme lämmittävän liekin. Kun nyt monen paastopäivän päästä saimme hyvän aterian, uhkean liekin ja virkistävää unta, olimme tavallista paremmalla päällä. Alkuasukkaat tavallisuuden mukaan kerjäsivät rahaa semmoisella karuudella, että he sen halunsa tyydyttämiseksi ovat valmiit alentumaan vaikka mihin.

Leiripaikan luoteisella puolella juoksi leveä virta rotkossa pitkin vuoren sivua. Se sai vetensä lumikentistä, sillä illalla virta oli syvä ja väkevä, aamulla taas paljon matalampi ja heikompi, vaikka siitä tuskin silloinkaan olisi sopinut kahlata. Tarbarista lähdettyämme seurasimme jonkun matkan tätä virran reunaa. Päivä oli ihana ja meillä oli siten tilaisuutta ihailla sitä komeata näköalaa, jonka suuri lounainen vuorenselänne tarjosi. Melkein kaikki korkeimmat huiput olivat pyramiitimaisia, ja 226°30’ suunnassa näkyi nelitahoinen jättlläishuippu, joka arvattavasti oli Mount Everest. Sen lähellä kohosi toinenkin mahtava vuoripyramiiti, joka ei kuitenkaan korkeudessa eikä kauneudessa ollut naapurinsa vertainen.

Keskisuuntamme oli 120°, ja kun seuraamamme virta nyt teki suuren mutkan itä kaakkoon, päätin mennä sen ylitse. Vesi ulottui kaulaan asti, ja maa virran toisella puolella oli yhtä suoperäistä kuin eilisellä matkallammekin. Saimme sitten kahlata vielä päävirran kolmen lisäjoen yli, jotka nekin olivat verrattain syviä ja leveitä. Mutta nyt vasta tenä tuli: täytyi vielä kerran kahlata päävirran poikki, joka oli niin syvä ja väkevä, että oli hengenvaarallista siitä yrittää. Monissa mutkissa se luikertelee tasangon poikki ja olisi paljon pisentänyt matkaamme, jos emme olisi sen yli päässeet. Koettaessamme kulkea jotenkin suoraan, jouduimme siis kolmannen kerran tälle samalle mahtavalle virralle, joka lisäksi nyt oli tulvillaan; iltapäivällä oli nimittäin veden paljous aina ylimmillään. Turhaan tapailtuamme useassa eri kohdassa päästäksemme sen ylitse, päätin odottaa aamua, jolloin vesi ehkä olisi laskenut.

Jaakeillemme oli tämä kulmakunta nähtävästi tuttua, sillä aina kun jouduimme pois polulta, ei tarvinnut muuta, kuin päästää jaakki parimme omin päinsä kulkemaan, niin taas tultiin oikealle tolalle. Ja kun tahallamme ajoimme heidät »tieltä» sivuun, niin rupesivat he jumpittelemaan eivätkä aikoneet ollenkaan lähteä astuskelemaan. "Isolla tiellä" ne sen sijaan samosivat niinkuin eivät eläissään olisi muuta tehneetkään, vaikka isolla tiellä ei ollut mitään muuta jälkeä näkyvissä kuin siellä täällä tallattu korsi jätteenä täältä kautta kulkeneiden paimentolaisten lammas-, jaakki- tahi hevos-laumasta.

Noin kilometrin päässä virran toisella puolen näkyi 50-60 telttaillen leiri sekä satoja jaakkeja ja lampaita laitumella liki leiriä. Jaakkini olivat kävelleet viime taipaleen hyvin tiukasti, mutta tällä kohtaa ne rupesivat varsin laukkaamaan ja syöksivät oikopäätä virtaan kuormat selässä. Mansing tästä sekosi kokonaan ja luullen palauttavansa jaakit, rupesi nakkelemaan niitä kivillä, jolloin jaakit tietysti kiireemmin ryntäsivät yhä kauemmaksi. Virta oli niin väkevä ja pohja niin höllää, että jaakit painuivat, ja päästyänsä taas veden pintaan, tempasi vaahtoava virran syvänne ne mukaansa.

Levottomina seurasimme jaakkiemme menoa, sillä ne olivat aivan avuttomassa tilassa. Juoksimme hengästyneinä pitkin rantaa, huusimme ja hoilasimme minkä jaksoimme, ajaaksemme ne toiselle rannalle. Mutta kun molemmat jaakit turhaan ponnistelivat virran painoa vastaan, niin he lisäonnettomuudeksi iskivät yhteen semmoisella vauhdilla, että toisen satula ja kuorma keikahti selästä pois ja kallistui eläimen kyljelle. Täten estettynä liikkumasta, upposi jaakki, mutta teki kuitenkin pari kolme voiman ponnistusta saadaksensa ilmaa ja pelastaaksensa henkensä. Se oli kauhea hetki! Riisuin vaatteet päältäni, syöksin virtaan, uin jaakin tykö, tartuin kädelläni jaakin toiseen sarveen ja sain niin hänet vaivoin maalle ohjatuksi paljon alempana virtaan menopaikkaamme.

Olimme nyt kyllä kuivalla, mutta ihan näännyksissä. Satulanuorat olivat myödänneet ja jääkin sekä satula että kuorma olivat vaipuneet virran syvyyteen. Tämä oli meille kova isku. Sukelsin usean kerran virtaan tavaroitani etsimään, mutta kun en edes varmaan tiennyt mille kohtaa ne olivat pudonneet, oli niitä mahdoton löytää. Ja siinä, missä niiden arvelin olevan, oli vetelä virran pohja ainakin kuuden metrin syvyydessä ja sinne tavarani painuivat ja jäivät.

Sukeltaminen näin korkeilla paikoilla tuntuu omituisen pahalta ja erinomaisen raskaalta. Oli kuin olisin lyijytamineitten painosta musertunut. Varsinkin pää tuntui juurikuin alasimeen naulatulta. Ohimot takoivat rajusti, ja vaikka minä tavallisissa oloissa voin olla toista minuuttia vedessä, en täällä jaksanut olla enempää kuin viisitoista tai parikymmentä sekuntia. Joka kerta kun nousin pinnalle hengittämään, löi sydän kovin levottomasti ja keuhkojen pelkäsin pakahtuvan.

Olin niin väsyksissä, etten kyennyt saamaan miehiäni ylitse. Vähän päästä purjin ison jääkin kuorman ja sain töin tuskin ajettua virtaan molemmat jaakit. Ne ovat hyviä uimaria ja kun nyt olivat vapaina, pääsivät piankin ja onnellisesti toiselle rannalle. Khanden Sing ja Mansing sitoivat kaikkien meidän vaatteet kääröiksi, ottivat ne selkäänsä, istuivat itse jaakkien selkään ja tulivat täten vähän seikkailtuansa toiselle rannalle, johon yövyimme.

Aamulla koetin uudestaan etsiä tavaroitamme, mutta kaikki turhaan. Hukkuneissa tavaroissa oli kaikki säilykkeemme ynnä se muu pieni varasto, mikä meillä oli ruokavaroja, Soo rupia hopearahaa, suuri osa ampumavaroja, vaatekerta, muutama pari jalkineita, myrskylyhty, veitsiä y.m.; ainoastaan satulan saimme pelastettua, se kun ajautui maalle.

Tilamme saattaa kertoa harvoilla sanoilla. Olimme Tiibetin sydän-mailla ilman ruokavaroja, melkein ilman vaatteita ja jalkineita, kun oli jokseenkin rikki kaikki, mitä päällämme oli. Jälelle jäänyt ampumavarasto oli tuskin käyttökuntoista, sillä se oli monesti kastunut. Kaikkialla ympärillämme oli vain vihollisia, tosin kehnoja, mutta kuitenkin vihollisia. Ainoana lohdutuksena oli, että vedcn-pitävät laatikot ja niissä tieteelliset koneeni, muistelmat, piirustukset ja kartat olivat säilyneet; niillä oli minun silmissäni suurempi arvo kuin kaikella muulla omaisuudella.

KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.

Nälässä ja väsyksissä. — Kaksi sankoa maitoa. — Seuralaisteni
uskollisuus. — Ystävällisiä alkuasukkaita. — Ando ja hänen lupauksensa.
— Aikomuksia. — Petturi. — Ruokaa ja hevosia ostetaan. — Paula. —
Taistelu. — Vankina.

Vaelsimme yhäti vaan nälkäisinä ja väsyksissä ja jalat verissä, toinen toistamme kehotellen ja lohduttaen. Meitä nauratti surkeutemme ja Tiibettiläisten hullut tavat, vihdoin nauroimme kaikelle ja lopuksi itsellemmekin. Nälkäisenä kuvittelee päivän kulun tavallista hitaammaksi, mutta vaikka olisikin pakosta paastonnut jonkun aikaa, niin kuitenkin vasta muutaman päivän päästä nälkä käy sietämättömäksi, varsinkin jos on tottunut pitämään pitkiä ruokaväliä niinkuin mekin. Nyt kolmatta päivää paastotessamme oli ruokahalu liian kova. Nähtyämme siis vuoren juurella joitakuita mustia telttoja, n. viisi, kuusi kilometriä suunnastamme sivulle päin, ohjasimme empimättä kulkumme sinne. Ostimme kaksi sankoa jääkin maitoa. Toisen join heti yksin pohjaan, toisen tyhjensi Khanden Sing Mansingin kanssa. Mitään muuta syötävää tai juotavaa emme heiltä millään ehdolla saaneet.

Lähdimme taas liikkeelle, ja katsoen siilien korkeuteen, jossa olimme, liikuimme verrattain nopeasti. Panin muistiin kaikki näkemäni. Kohtasimme miellyttävää ja epämiellyttävää väkeä, mutta ei hyvillä sanoilla eikä rahalla saatu heiltä minkäänlaista ruokatavaraa.

Khanden Sing ja Mansing, joilla tietysti ei ollut samaa intoa voimissa pysymiseen kuin minulla, olivat aivan surkuteltavassa tilassa. Vilussa, nälässä ja väsyneinä he tuskin jaksoivat seisoa sairailla jaloillansa. Sydäntäni viilsi nähdessäni näiden kunnon miesten niin paljon minun tähteni kärsivän. Eikä kuitenkaan kuulunut koskaan valituksen tai moitteen sanaa heidän huuliltaan.

"Ei tee mitään, vaikka kärsimmekin tai kuolemme," sanoi Khanden Sing nähdessään kuinka syvästi heidän kohtalonsa minuun koski. "Me seuraamme sinua, sahib, niinkauvan kuin kykenemme liikkumaan ja autamme sinua uskollisesti, tapahtukoon mitä tahansa."

Minun täytyi ottaa Khanden Singiltä hänen pyssynsä, kun hän ei itse enää jaksanut sitä kantaa. Itsekin väsyin ja voimani menehtyivät, kun päivä päivän perästä meni ilman että ruumis sai ravintoa. En kuitenkaan saa sanoa, että olisin tuntenut erityisesti kovaa ruumiillista vaivaa, vaikka kuumetta arvattavasti myös voimattomuus vaikutti. Pääni tuntui perin tylsältä. Kuuloni heikkoni ja voimieni tunsin vähenevän, niinkuin pienenee lampun liekki, kun öljy alkaa lampusta loppua. Hermostunut jännitys vielä minua piti vireillä ja kulkuni oli ikäänkuin koneellista liikuntoa.

Illalla pääsimme leiripaikalle, jossa oli n. 80 mustaa telttaa ja savinen vahtihuone. Me olimme sanan täydellisessä merkityksessä nälkiintyneet, ja seuralaisteni surkea tila teki aivan mahdottomaksi meidän kulkumme edemmäksi. He pyysivät minun hankkimaan heille hevoset, sillä jalkansa olivat niin arat, että parhaallakaan tahdolla ei käynyt päinsä niillä seisominen, vielä vähemmin käveleminen.

Alkuasukkaat ottivat meidät hyvin ystävällisesti vastaan ja lupasivat myydä meille hevosia, vaatteita ja ruokaa. Me leiriydyimme heistä noin kolmen kilometrin päähän ja illan kuluessa kävi useita Tiibettiläisiä meitä tervehtimässä tuoden meille jauhoja ja tsambaa. Lahjojen muassa seurasi maan tavan mukaan myös kata. Pidin säännöllisesti puolestani minun tapanani, että aina annoin lahjoista hopearahaa kolme tai neljä kertaa lahjojen arvon; siitä Tiibettiläiset olivat erittäin kiitollisia.

Meitä kävi teltassamme tervehtimässä myös muuan Ando niminen mies, joka sanoi olevansa Gurkhalaisia, mutta kävi tiibettiläisessä puvussa. Hän lupasi palata aamulla ja tuoda tullessaan hevosia meidän ostaaksemme; hän tarjoutui myös hankkimaan minulle ruokavaroja niin paljon kuin tarvitsisin aina Passaan saakka.

Näyttääksensä, että hän piti sanansa, hän palasikin illalla ja toi muassaan osan luvattuja ruokavaroja ja ilmoitti loput tulevan aamulla.

Hänen mentyänsä tuli telttaamme laama, joka tuntui siistiltä ja ymmärtäväiseltä. Hän kertoi matkustelleensa Intiassa aina Kalkutassa asti ja sanoi nyt olevansa matkalla Gartokista Lassaan, jonne hän toivoi pääsevänsä kolmen, neljän vuorokauden päästä, kun hänellä oli hyvä hevonen. Tuli toisiakin laamoja y.m. henkilöitä, jotka samoin sanoivat kulkeneensa Lassaan edellä mainitussa ajassa. Heidän tiedonantonsa lieneekin ollut likipitäin oikea, sillä koko matkan Lippu-solasta Lassaan voi hyvä ratsastaja kulkea n. kuudessatoista vuorokaudessa.

Tavallisuuden mukaan oltiin leiripaikan nimen ilmoittamisessa sangen varovaisia. Kuulin kuitenkin sitä mainittavan nimillä Toksem ja Taddju. Pohjoispuolellamme oli pieni, matala vuorisola harjanteessa, ja kun minä nyt olin nähnyt mielestäni tarpeeksi Tiibettiläisiä ja heidän olinteitansa, ajattelin, että jahka vaan saan hevosia ja ruokavaroja, menen tuosta solasta ylitse ja niin yhä harjanteen pohjoisella rinteellä kulkevaa polkua pitkin Lassaan.

Sitä paitsi alkoi Lassan valtatie harjanteen eteläpuolella käydä niin vilkasliikkeiseksi, että katsoin parhaaksi kulkea vähemmin asuttujen seutujen kautta. Aioin pitää eurooppalaisen pukuni Lassan liittyville saakka. Siellä jättäisin salapuvun, ja kun jättäisin molemmmat mieheni johonkin turvalliseen piilopaikkaan, menisin yksin kaupunkiin. Se ei kaiketi kävisi vaikeaksi, sillä kaupunkiin ei ole porttia, ainoastaan lohistunut muuri on ympärillä. Toivoin saavani ostaa Tiibettiläisiltä vaatteet ja jalkineet, ja Tiibettiläiselle välttämättömän hiuspalmikon saisin jaakkini silkinhienoista karvoista. Etten ilmaisisi itseäni huonolla Tiibetinkielen taidollani, aioin tekeytyä kuuromykäksi.

Hyvä ateria virkisti taas kaiken elonhengen, ja maata mentyäni uneksuin jo olevani Tiibetin salaperäisen "pyhän" pääkaupungin Lassan muurien sisäpuolella.

Yöllä heräsin melusta usean kerran, mutta mentyäni ulos katsomaan, en saanut selvää rauhan häiritsiöistä. Kun tällaista oli ennenkin öisin tapahtunut, en siitä paljon piitannut.

Aamulla tuli Ando ja pari kolme muuta Tiibettiläistä myymään meille ruokavaroja ja hevosia. Kun miesteni kanssa tein kauppaa, näin väkijoukon lähestyvän toinen toisensa perästä pienissä osastoissa; ne tulivat teltoilta. Muutamilla oli muassaan villankehruukojeet, toisilla jauhoja tsamba-pussia, toiset taas taluttivat kauniita hevosia. Ostettuamme ruokavaroja pariksi kuukaudeksi, rupesimme tekemään hevoskauppaa ja tarkastelimme joitakuita hyviä hevosia. Tunsimme olevamme ylön onnellisia, kun meillä niin lukemattomien kärsimysten ja puutteiden perästä nyt oli edessämme yllin kyllin mitä mieli teki. Tiibettiläisten käytös meitä kohtaan oli niin ystävällistä ja niin täydellisesti rehellisen kaltaista, ettei edes silmänräpäykseksi juolahtanut mieleeni heitä epäillä. Khanden Sing ja Mansing, jotka pohjaltaan olivat ensiluokan urheilioita, ratsastelivat koetteeksi milloin milläkin uljaalla hevosella ja olivat ihastuksissaan, kun nyt vihdoin olivat pääsemäisillään toivojensa perille ratsujen saamisesta. Khanden Sing oli valinnut kauniin kopukan ja huusi minua tulemaan sitä tarkastamaan ennenkuin sen maksaisin. Kun en epäillyt mitään ja kun monissa koeratsastuksissa pyssyni olisi ehkä ollut tiellä ja haitaksi noiden virmojen eläinten selässä, menin noin satakunta askelta teltastani, aseetonna paikalle, jossa Tiibettiläinen suitsista piteli tuota tulista, tarkasteltavaa varsaa. Tiibettiläisiä seurasi muassa, mutta semmoinen on tavallista kaikkialla, missä hevoskauppaa tehdään ulkoilmassa, en siihen sen enempää huomiota pannut.

Seisoin kädet ristissä selässäni ja muistan niin hyvin, kuinka tyytyväisyyden ilme levisi Khanden Singin kasvoihin, kun hyväksyin hänen ehdokkaansa.

Olin juuri kumartunut katsomaan hevosen etujalkoja, kun äkkiä joukko käsiä tarttui takaapäin niskaani, ranteisiini ja jalkoihini ja lie kaasivat minun kumoon. Taistelin epätoivon vimmassa, kunnes karistin hyökkääjät päältäni ja pääsin taas jaloilleni. Mutta toisia syöksi sijaan ja silmänräpäyksessä oli kimpussani ehkä kolmekymmentä miestä, jotka joka puolelta kävivät päälle, iskivät kiinni minuun ja onnistuivat lopulta saamaan käsiinsä pääni, käteni ja jalkani. Kolmasti he minun paiskasivat maahan, heikko kun olin ja kolmasti minä taas kimposin jaloilleni. Ponnistaen äärimmäiset voimani käytin nyrkkiäni, jalkojani ja hampaitakin, mitä milloinkin irki sain, iskin vastustajiani oikeaan ja vasempaan, kuhun kulloinkin vaan taisin ja osuin.

Heidän raukkamaista pelkuruuttansa, silloinkin kun ylivoimansa oli niin musertava, ei osaa sanoin kertoa. Ja ainoastaan sentähden enkä voimattomien voimieni avulla jaksoin puolustaa itseäni parikymmentä minuuttia heitä vastaan. Vaatteeni olivat ottelussa menneet säpäleiksi. Pitkiä köysiä heitettiin joka puolelta minua päin ja minä kietaannuin niihin lopulta niin, että tuskin sain liikutuksi. Viimein onnistui heidän heittää ja punoa köysi kaulaani ja se teki vastustajieni voiton täydelliseksi. Hurjasti he nykivät ja tempoivat köyden molemmista päistä ja olivat kuristaa minut, ja silmäni luulin pullahtavan ulos koloistansa. Olin tukehtua. Näköni himmeni, ja minä olin kokonaan heidän vallassaan. Tempasivat minun nurin, sotkivat ja potkivat minua naulakorkoisilla saappaillaan, kunnes menin tainnoksiin. Sitten sitoivat käteni selkäni taakse ja köyttivät nuorilla lujasti myös rintani, käsivarteni ja jalkani: minä olin vanki.

KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.

Khandcn Singin rohkea vastustus. — Petollinen laama. — Tavaroilleni
anastaminen. — Laahattu leiriin. — Pomon teltta. Tuomioistuimen edessä.
— Pomo. — Laamat epäröivät. — Äkillinen muutos. — Muistikirjani. —
Uhkauksia. — Petturi Ando. — Khanden Singin urhollisuus.

Uljas Khanden Sing oli kaikin voimin taistellut pariakymmentä vihollista vastaan sekä haavoittanut useita heistä. Hänen päällensä oli hyökätty samalla kertaa kuin minun. Hän oli otellut rohkeasti, kunnes oli, niinkuin minäkin, kietaantunut köysiin, kaatunut ja kytketty. Oman taisteluni aikana olin hänen kuullut huutavan monta kertaa: "Banduk, banduk, Mansing! Jaldi, Mansing! (pyssyni, pyssyni, pian, Mansing)". Mutta väsynyt ja heikko Mansing parka oli saanut kohta kimppuunsa neljä tukevaa Tiibettiläistä, jotka hänen paiskasivat maahan ja pitelivät häntä niin suurilla voimilla kuin hän olisi ollut mikäkin vaarallinen villirosvo. Mansing oli, niinkuin jo on sanottu, filosoofi. Hän oli säästänyt itsensä kaikesta vastustusvaivasta, mutta siitä huolimatta he hänet sittenkin rääkkäsivät ja köyttivät kovasti.

Jo taistelun alussa oli terävä vihellys kutsunut paikalle noin 400 sotamiestä, jotka olivat olleet piilossa monien santakumpujen takana tai tantereen syvänteissä. Ne asettuivat pyssyt virissä kehään meidän ympärillemme.

Kaikki oli nyt hukassa. Katselin sivuilleni nähdäkseni miten miesteni oli käynyt. Veri kiehui suonissani, kun saman laaman käskystä, joka illalla oli tekeytynyt ystäväksemme, useita miehiä astui luoksemme ja rupesivat meidän taskujamme tarkastamaan. He ottivat kaikki, mitä meillä oli ja alkoivat tutkia myös tavaroitamme. Kellot ja kronometrit herättivät nakutuksellaan heidän epäluuloansa. Niitä viskattiin kädestä käteen, siksi että ne lakkasivat käymästä. Ne julistettiin sitten "kuolleiksi". Kompassit ja aneroidit heitettiin "elottomina" maahan, mutta suurella varovaisuudella kohdeltiin meidän pyssyjämme, jotka olivat teltassa, silloinkuin se revittiin.

He pelkäsivät kiväärien itsestään laukeevan, ja vasta minun ilmoitettuani — josta kuitenkin heidän epäluulonsa karttui — että ne eivät ole ladatut, uskalsivat ottaa ne ja panna anastamiensa tavaroideni luetteloon. Sormessani oli äitini antama kultasormus, jonka pyysin saada pitää. Mutta taikauskossaan he kohta luulivat, että siinä piilee joitakin salaperäisiä taikavoimia.

Muuan Nerba niminen mies, jolla sittemmin oli tärkeä osa meidän kärsimystemme historiassa, sai huoleksensa pyssyjen suojelemisen, ja häntä ankarasti varotettiin antamasta minun näitä enään nähdä. Meille kolmelle vangille, jotka siinä istuimme kädet ja jalat köytettyinä, oli sydäntä vihlova näky katsella laamojen ja upseerien niin kelvottomasti pitelevän meidän tavaroitamme, että melkein kaikki mihin he koskivat, meni pilalle. Mutta aivan inhottavaa oli heidän itaruutensa löytäissään toisen takkini taskuista, jota satunnaisesti en ollut ottanut aamulla ylleni, hopearahaa kaikkiaan noin Soo rupia. Laamat, upseerit ja sotamiehet hyökkäsivät kuin hullut takkini kimppuun ja tappelivat rahoista, ja kun järjestys saatiin palautettua, ei rahoista ollut jäljellä kuin moniaita kolikoita sillä paikalla, millin ne ensin oli pantu. Samallaisen kohtalon alaiseksi joutui toinen summa, jonka löysivät tavaroistani.

Suurinta uteliaisuutta herätti heissä kumminen, ilmaatäysi tyynyni. Sen sametin hieno pinta heitä erittäin viehätti. Toinen toisensa perästä silittelivät sillä poskiansa, samalla ihmetellen ja ihastuen siitä suloisesta tunteesta, jota tyynyyn koskettaessaan tunsivat. Mutta sillä leikitellessään ja tyynyn messinkiruuvia sormiellessaan osuikin ruuvi aukenemaan ja ilma virtasi äkisti pamahtaen ulos. Tästäkös syntyi hätärymy. Paljon arveluja sitten lasketeltiin tuosta kummallisesta kappaleesta ja mitä silläkin muka tehdään. Heidän taikaluuloinen mielensä pääsi vapaasti vallallensa, eikä minulla tietysti ollut aihetta heitä harhauksistaan päästää.

Tutkittuaan kaikki muut tavarat paitsi vedenpitävät laatikot joissa oli koneet, valokuvauslevyt ja piirustukset, näyttivät he yhtäkkiä säikähtyvän muutamista minun lausumistani sanoista niin hirveästi, että hädin kiiruin työnsivät kaikki kamsut pusseihin ja huopasäkkeihin, sulkivat ne "sinetillä" ja käskivät viedä jaakeilla kylän vahtihuoneeseen. Tämän tehtyään solmisivat kaulaamme kiedottujen köysien päät vartioittemme satulaan, irroittivat jalkamme köysistä, nousivat hevosillensa ja voittohuudoin sekä pyssyjensä paukkuessa lähtivät ajamaan ja laahaamaan meitä perässänsä kylään.

Viimeiset sanat miehilleni, ennenkuin meidät kylään tullessamme toisistamme erotettiin, olivat: "Älkää antako heidän nähdä, että tunnette tuskaa, vaikka he teidän mitä tekisivät!" Ja miehet lupasivat seurata kehotustani. Me vietiin nyt eri telttoihin. Minä raastettiin suurempaan, jossa ovella ja sisällä oli sotamiehiä. Minua likimmäiset olivat ensin kiukkuisia ja raakoja käytöksessään ja puheessaan. Mutta minä olin päättänyt vastata heille aina niin levollisesti ja kohteliaasti kuin mahdollista. Olin jo monta eri kertaa ennen havainnut, että Aasialaisista selkenee parhaiten, kun pysyy täydellisesti levollisena, ja nytkin ymmärsin, että jos me joskus tästä pulasta pääsisimme, se olisi mahdollista ainoastaan siten, että näyttäisimme olevamme vähintäkään piittaamatta mistään, tuli mitä tuli.

Kun teltta suljettiin, en saattanut nähdä mitä ulkona tapahtui. Mutta edestakaisin juoksevien ihmisten hälinästä sekä kirkuvalla äänellä annetuista ohjeista ja teltan ohi ajavien ratsastajien yhtämittaisesta kellonkilinästä päättäen, lienee jonkinlainen kapinatila leirissä ollut. Olin ollut leirissä noin kolme tuntia, kun sotamies tuli käskemään minua ulos.

"He aikovat lyödä häneltä pään poikki," sanoi hän kumppaneilleen, kääntyi sitten minuun ja teki kädellä merkitsevän liikkeen kaulan ympäri.

On muistettava, että kun Tiibettiläiselle uhataan näin tehdä, heittäytyy hän tavallisesti polvilleen ja rukoilee lakkaamatta, itkien ja nyyhkien armoa. Eipä sentähden ollut ihmeellistä, että tiibettiläiset vartiani jotenkin hämmästyivät vastauksestani, eivätkä oikein tienneet, tarkoitinko totta vai pilaa. Varmaa vaan on, että lähettilään virka-into hyvin laimeni, ja minut vietiin ulos enemmän vastenmielisesti kuin tylysti.

Sillä aikaa kun minä olin teljettynä, oli vartiatalon eteen pystytetty iso valkoinen, sinikoristeinen teltta ja sen ympärillä seisoi satoja sotilaita ja joukko kylän asukkaita. Lähemmäksi tultuani näin teltan etusivun olevan avonaisen ja teltassa seisoi joukko punaisia laamoja, heillä oli ajeltu pää ja pitkät villavaipat. Sotamiehet pysähtyivät noin 20 askeleen päähän teltasta. Köydet, jotka jo olivat ranteimiini uurtuneet, lujitettiin ja vedettiin vielä tiukemmalle. Näin Khanden Singin talutettavan esille. Mutta minä laahattiin piiloisaan paikkaan vartiahuoneen taakse, luultavasti siksi, etten näkisi mitä nyt tapahtuisi. Kuulin jonkun vihaisella äänellä kuulustelevan Khanden Singiä ja syyttävän häntä siitä, että oli ollut minun oppaani. Silloin kuului hurja ulvonta kansanjoukosta ja sitten oli ihan ääneti. Kuulin piiskan vinkuvan ja palveliani tukahutetun valituksen. Kuulen vieläkin muistissani tuon kamalan vinkumisen.

Nyt tuli joukko sotamiehiä minua noutamaan, ensin he taluttelivat minua ja sitten lie väkivaltaisesti tuuppasivat minun tuomioistuimen eteen.

Korkealla tuolilla keskellä telttaa istui eräs mies leveissä vaaleankeltaisissa housuissa ja lyhyessä takissa. Päässä oli hänellä korkea, kullattu nelihuippuinen lakki, jonka etusivulle oli maalattu kolme silmää. Hän oli nuoren näköinen. Pää oli kokonaan ajeltu, sillä hän oli korkeimpia laamoja eli ylilaama ja pombo, s.o. maakunnan kuvernööri, pikkukuninkaan vallalla ja voimalla varustettu pomo. Hänen oikealla sivullaan seisoi iso, lujarakenteinen punainen laama, tavaton miekka kädessä, sekä hänen takanaan ja sivullaan toisia laamoja, upseereja ja sotamiehiä.

Seisoessani ääneti ja pää pystyssä hänen edessään, hyökkäsi muutama laama esille ja käski minun polvistua. He koettivat painamalla pakottaa minua polvilleni, mutta minun onnistui pysyä pystyssä.

Kiukkuisena kiellostani lausui pombo minulle muutamia vihaisia sanoja. Mutta kun hän puhui ehjää klassillista Tiibettiä ja minä ymmärsin vaan jokapäiväistä puhekieltä, en ymmärtänyt mitä hän sanoi. Pyysin sentähden kunnioittavimmin, ettei hän käyttäisi niin hienoa kieltä, koska en sitä ymmärrä.

Tuo suuri mies joutui ihan suunniltaan näin tavattomasta pyynnöstä. Otsa rypyssä viittasi hän, että katsoisin vasemmalle. Sotamiehet ja laamat väistyivät tieltä ja minä näin Khanden Singin makaavan suullaan maassa ja hänen edessään oli laamoja ja sotamiehiä. Kaksi rotevaa laamaa alkoi piiskata häntä paksuilla, lyijynuppisilla solmuköysillä. Jätän kertomatta, mitä kamalaa nyt seurasi. Joka kerta kun köydet satuttivat hänen veristä ruumistaan, tuntui kuin olisin saanut iskun omaan rintaani. Mutta tunsin tarpeeksi Itämaalaiset, enkä siis näyttänyt vähintäkään sääliä, sillä siitä olisi vaan ollut seurauksena vielä kovempi kidutus. Pysyin siis yhtä levollisena, kuin jos olisin katsellut jotakin jokapäiväistä tapausta. Lähinnä seisovat laamat puivat nyrkkiään minulle, selittäen että seuraava vuoro olisi minun. Minä hymyilin vaan ja lausuelin: nikutsa, nikutsa (vai niin).

Pombo ynnä hänen seuralaisensa eivät tienneet, mitä minusta ajattelisivat. Sen näin heidän kasvoistaan. Ja siitä minä vaan päätin ponnistaa kaikki voimani näytelläkseni osaani loppuun asti hyvin.

Pombo oli nuori, kaunis mies, hennot melkein lapselliset kasvot, käytöksensä ja liikkeensä jotenkin hermostuneet. Hän olisi varmaankin ollut hyvin sopiva hypnoottisille nukutustempuille, ja minulla oli syytä uskoa, että hän jo usein oli ollut tämmöisten kokeiden esineenä. Nyt istui hän enemmän kuin kaksi minuuttia ikäänkuin maneettisessa unessa, silmät liikkumattomasti minuun kiinnitettyinä.

Ihmeellinen ja äkkinäinen muutos oli tapahtunut miehessä ja hänen äänensä oli käskevästä ja kiukkuisesta muuttunut lempeäksi ja ystävälliseksi. Laamat hänen ympärillään olivat ihan hämmästyksissään nähdessään herransa ja mestarinsa muuttuneen hurjasta vimmapäästä kesyksi lampaaksi. Heidän täytyi poistaa minut hänen näkyvistään ja sentähden minut vietiin sille paikalle, jossa Khanden Singiä ruoskittiin. Eivät he täälläkään saaneet minua polvistumaan, vaan heidän täytyi myöntyä siihen, että sain lyyhistyä heidän vastapäätänsä istumaan.

Ne molemmat laamat, jotka olivat Khanden Singin ruoskimista valvoneet, ottivat nyt esille minun muistikirjani ja karttani sekä alkoivat ankaran kuulustelun. Jos puhuisin totta, lupasivat he säästää henkeni, muuten minut ruoskittaisiin ja mestattaisiin.

Lupasin puhua totta, rankaiskoot minua tahi ei. Eräs suuri, paksu laama punaisessa silkkitakissa ja kaulus kullankirjaeltu, selitti, että minun täytyy sanoa palveliani näyttäneen minulle tien Tiibetin läpi ja että hän, Khanden Sing, oli kartat piirtänyt. Jos näin puhuisin, päästäisivät he minut vapaaksi, antaisivat saattaa minut rajan yli sekä jättäisivät minut rauhaan. Palveliani he tietysti mestaisivat, siinä kaikki, minulle eivät mitään väkivaltaa tekisi.

Vastasin niin selvästi kuin mahdollista, että minä yksin olen vastuunalainen kartoista ja piirustuksista, ja että koko ajan olin ollut oma oppaani. Kerroin monta kertaa, verkalleen ja selvästi että palveliani on syytön eikä siis ole rangaistusta ansainnut. Hän oli vaan totellut, kun käskin hänen seuraamaan minua Tiibettiin. Jos siis rangaistuksesta on puhe tämän vuoksi, niin se koskee minua eikä palveliaani.

Vastauksestani he raivostuivat ja eräs laama sivalsi ratsastuspiiskansa kahvalla kovasti minua päähän. En ollut sitä huomaavinani, vaikka teki kovin kipeätä.

"Mutta me piiskaamme sinun ja sinun miehesi, kunnes te puhutte niinkuin me tahdomme," huusi laama ihan raivoissaan.

"Voitte meitä piiskata, jos niin tahdotte, mutta jos vääryyttä harjoitatte, saatte vielä itse siitä kärsiä. Te voitte kyllä raadella ja veristää ruumiimme, mutta ette saa meitä tuskaa, tuntemaan."

Ando, petturi, joka sujuvasti puhui Hindustania, oli tulkkina. Hänen avullaan sekä minun vähäisellä Tiibetirkielen taidollani teimme tuomareillemme täydellisesti selvän kaikesta. Mutta he vaan edelleen kiduttivat palveliaparkaani. Khanden Sing käyttäytyi urhoollisesti kuin sankari. Ei valituksen sanaa, ei säälinpyyntöä kuulunut hänen huuliltaan. Hän oli puhunut totta, sanoi hän, eikä hänellä ollut mitään lisättävää.

Laamojen ja sotamiesten ankarasti vartioimana istuin teeskennellyn lujana, katsellen tätä kamalaa näytelmää, kunnes laamat, vimmastuneina minun piittaamattomuudestani, käskivät sotamiesten laahata minut pois. Minä vietiin vartiatalon taakse, johon selvästi kuulin laamain vihaiset huudot ja raippojen vingunnan, kun he Khanden Singiä tutkivat ja ruoskivat.

Meidän onneksemme tuli ankara sade, sillä sekä Tiibetissä että Kiinassa on sadekuurolla suuri vaikutus kansaan, ompa esimerkkejä siitäkin, että verilöylyjä on lakkautettu kunnes sadekuuro on mennyt ohi.

Niin tapahtui tänäkin päivänä. Ensimmäiset sadepisarat olivat tuskin pudonneet, kun jo laamat ja sotamiehet hyökkäsivät joka taholle ja telttoihin, ja vartiat laahasivat minua etäisimpään telttaan, joka muutamassa silmänräpäyksessä oli täpötäynnä sotamiehiä ja heidän päälliköitään.

KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.

Korkea upseeri. — Sotilas eikä laama. — Myötätuntoisuutta. —
Tiibettiläinen armeija. Ystävällisyyttä. — Muutos. — Rupuni on
ystäväni. — Rupuni ja hänen sotamiehensä syöttävät minua. — Opiskelen
Tiibettiä.

Teltan perällä istui korkea upseeri jalat ristissä. Yllään oli hänellä kaunis, tummanpunainen, leopaardinnahalla reunustettu ihotakki, sekä suuret mustan-punaiset nahkasaappaat kiinalaista mallia. Vyöllään oli hänellä kaunis miekka, hopeisessa tupessa, jossa oli koralli- ja malakiittikoristeita.

Miehellä, joka näytti olevan 40-50 v. ikäinen, oli älykkäät, hienot, rehelliset ja hyvällaiset kasvot. En tiedä miksi, mutta jo ensi hetkestä pidin hänet ystävänäni. Kun sotamiehet ja laamat kohtelivat minua röyhkeästi ja loukkaavasti ja kaikin puolin kehnosti, oli tämä upseeri ainoa, joka osoitti minulle jonkalaista kunnioitusta, ja ymmärsi minun käytöstäni. Hän osoitti minulle paikan rinnallaan ja viittasi minua sinne istumaan.

"Minä olen sotilas," sanoi hän arvokkaalla äänellä ja ryhdikkäästi, "enkä mikään laama. Olen tullut miehineni Kassasta tänne sinua vangitsemaan, ja sinä olet nyt vankini. Mutta sinä et ole osoittanut pelkoa, ja siitä minä sinua kunnioitan."

Näin lausuen, kallisti hän päätään, nojasi otsansa minun otsaani vastaan, niin että otsamme koskivat yhteen, ja pisti ulos kielensä. Sitten hän teki liikkeen, josta ymmärsin, että hän tahtoisi sanoa enemmän, mutta ei voinut sotamiesten läsnäollessa.

Hetken perästä keskustelimme sangen ystävällisesti, jolloin hän kertoi olevansa rupuni, s.o. lähinnä kenraalin arvoa. Koetin kertoa hänelle englantilaisten sotamiesten aseista ja hän kuunteli mielenkiinnolla kaikkea, mitä puhuin. Hän taas antoi minulle hauskoja tietoja tiibettiläisestä armeijasta. Tiibettiläisen sotilaan parhaimpiin ominaisuuksiin kuuluu sokea kuuliaisuus ja korkealle kehittynyt ratsastustaito. Tiibettiläisiä väkipyssyjä piti hän maailman parhaimpina aseina, sillä, sanoi hän, jos vaan on tarpeeksi ruutia, voi niistä ampua mitä esineitä tahansa. Pikkukivet, sora, naulat, ovat näissä yhtä hyviä kuin lyijykuulat. Pyssyt tehdään Lassassa ja Sigatsissa, ja melkein jokaisella miehellä maaseudulla on tämmöinen ase. Ruutikin valmistetaan omassa maassa kotimaisesta rikistä ja salpietarista.

Rupuni kertoi tosin, että upseeriksi nimitetään ne, jotka ovat urhoolliset sodassa sekä osaavat hyvin käyttää asetta ja hevosta, ja niin tulisi lain mukaan menetellä. Mutta minä hyvin tiesin, että niin ei tehdä todellisuudessa. Upseerinvirat annetaan tavallisesti niille, jotka jaksavat enimmän maksaa, sekä niitten perheiden jäsenille, jotka ovat laamojen erityisen suojeluksen alaisina. Monesti ne myydään myös julkisella huutokaupalla.

Rupuni oli hyvin ilomielinen, ja kun kerroin, että tiibettiläiset sotilaat monesti minun kohdatessani heitä ase kädessä, olivat juosseet pakoon, ei hän jäänyt vastausta vaille, vaan huudahti: "Niin, minä tiedän sen, mutta se ei tapahtunut pelosta, vaan sentähden, etteivät tahtoneet tehdä sinulle pahaa." — "Jos niin oli," vastasin minä, "ei heidän olisi tarvinnut juosta niin kovin." Ja me nauroimme molemmin. Hän taputti minua selkään ja sanoi, että olin oikeassa. Hän sanoi olevansa hyvin pahoillaan siitä, että olin sidottuna, mutta hänellä oli ankara kielto hellittämästä siteitä tai antamasta minulle ruokaa.

Sotamiehet, jotka avosuin olivat kuulleet esimiehensä puhe levän kohteliaasti ja ystävällisesti minun kanssani, seurasivat nyt hänen esimerkkiänsä ja kävivät äkkiä kohteliaiksi. He asettivat patjan alleni ja koettivat saada minulle niin mukavaa kuin olosuhteet sallivat.

Illan suussa kutsuttiin rapuni pombon luokse ja vartiani vaihdettiin uusiin. Oloni huononi silloin tuntuvasti. He kohtelivat minua hyvin raa’asti ja vetivät minut pois siitä kunniapaikasta, jossa olin istunut, sekä heittivät minut huolimattomasti korkealle lantatunkiolle, jota käyttivät polttoaineeksi. "Siinä on plenkin oikea paikka, eikä teltan parhaimmassa puolessa", huusi eräs heistä. Nyt he taas sitoivat sekä jalkani että polveni, vaikka en ollut heille mitään vastusta tehnyt. Köysiin jätettiin pitkät päät ja niistä kustakin piti sotamies kiinni.

Ei mikään paikka ole tiibettiläiscssä teltassa liiaksi puhdas, mutta se paikka, jossa minun piti maata yön, oli mitä ilkeimpiä. Köydet olivat niin lujasti kiinni, että ne tunkivat lihaan, ja minun oli mahdoton nukkua. Mutta vielä pahempaa oli, että olin pian ihan syöpäläisten vallassa.

Tästä hetkestä vankeuteni loppuun asti, s.o. 25 päivää, kärsien sanomattomasti. Yltympäri minua seisoi teltassa sotamiehiä paljastettu miekka kädessä, ja vartioita kävi edestakaisin teltan ulkopuolella.

Yö oli hyvin levoton. Hetken päästä kuului aina kaukaisia huutoja, joihin joku vartioista teltassa vastasi. Niitten tarkoituksena oli pitää miehet valveilla ja antaa viranomaisille varma tieto siitä, etten ollut karannut. Eräs teltan sotamiehistä pyöritti rukousmyllyä, höpisten samalla muka rukoustaan niin moneen kertaan, että osasin sen ulkoa.

Keskiyön aikaan palasi rupuni. Hän istui minun viereeni ja lampun liekehtivässä valossa näin, että hän oli hyvin levoton. Hänen surullisesta katseestaan arvasin, että hänellä oli vakavia uutisia kerrottavana; ja niin hänellä olikin. Hän muutti minut pois tuosta saastaisesta paikasta ja vei puhtaampaan ja suojatumpaan osaan telttaa sekä käski sotamiehen tuomaan huopapeitteen.

Suureksi kummakseni sanoi hän nyt äkkiä hyvin ankaralla äänellä, tahtovansa tutkia, olivatko köydet oikein lujasti kiinni. Ne eivät olleet. Hän suuttui ja sotamiehet saivat ankarat nuhteet huolimattomuudestaan. Hän tahtoi itse kiristää ne lujemmin, vaikka minä tunsin sen mahdottomaksi. Hyvin minä hämmästyin, kun tunsin, että hän kiristämisen sijasta höllensi siteet. Seuraavassa silmänräpäyksessä levitti hän paksun peiton ylitseni.

Sotamiehet seisoivat teltan vastakkaisessa päässä riidellen jostakin pikku asiasta. Rupuni kumartui ylitseni ollen käärivinään peitteen ympärilleni ja kuiskasi samassa: "Huomenna hakataan sinulta pää poikki. Pakene tänä yönä. Tuolla ulkona ei ole vartioita."

Sitten hän sammutti kynttilän ja tuli rinnalleni maata. Olisi ollut hyvin helppoa kömpiä kaikkien nukkuessa ulos ja hiipiä tieheni. Olisi ollut helppoa irroittaa itseni kaikista köysistä, mutta olisinhan silloin jättänyt mieheni pulaan ja tämä ajatus esti minua pakenemasta.

Hetken päästä nousi rupuni ja saatuaan varmuuden siitä, että kaikki nukkuivat, laskeutui hän taas viereeni ja kuiskasi: "Nelon, nelon. palado! (He ovat nukuksissa, pakene pois!)" Tarjous oli houkutteleva, mutta minä kuiskasin hänelle, että minun täytyy jäädä miesteni luokse. Kun käteni nyt olivat vapaat, sain vähän nukutuksi. Päivän valjetessa pistin käteni taas köysiin ja rupuni veti ne kireämmälle. Hän näytti hyvin tyytymättömältä, kun en ollut käyttänyt hyväkseni paon tilaisuutta, mutta kohteli minua vieläkin suuremmalla kunnioituksella ja ystävällisyydellä kuin ennen. Hän otti esille puku'nsa, täytti sen höyryävällä teellä raksangista(Raksang on kupariastia, jossa voilla ja suolalla sekoitettu tee pidetään lämpöisenä tulella.) ja vei sen huulilleni. Join halukkaasti.

Nähtyään miten nälissäni ja janoissani olin, täytti hän astian moneen kertaan, kunnes janoni oli sammutettu, sekoittipa hän vielä siihen tsambaa ja sokeriakin, jota hän sormillaan pisti minun suuhuni.

Oli liikuttavaa nähdä, miten sotamiehet, jotka olivat tätä tapausta katselleet, kiirehtivät seuraamaan päällikkönsä esimerkkiä. Toinen toisensa perästä otti kourat täyteen tsambaa ja Ikhuraa ja pisti suuhuni. Heidän sormensa tosin eivät olleet ylen puhtaat, mutta tämmöisissä oloissa ei saa olla nirso, ja minun oli niin nälkä, että ruoka, tälläkin tavalla annettuna, maistui erinomaisesti. Olin kaksi yötä ja yhden päivän ollut syömätönnä. Ponnistukset ja jännittävät tapaukset olivat myös lisänneet ruokahalua. Aavistin, että viime hetkeni oli lähellä ja tätä vahvisti vielä rupunin ja hänen sotamiestensä osoittama erinomainen ystävällisyys. Olin pahoillani kun en voinut saada Khanden Singistä ja Mansingista mitään tietoja ja sotamiesten vaiteliaisuus kysellessäni tätä asiaa, saattoi minun pelkäämään pahinta. Mutta en sittenkään näyttänyt levottomuuttani, vaan olin pitävinäni tätä kaikkea luonnollisimpana asiana maailmassa. Aamua vietin vilkkaassa keskustelussa sotamiesten kanssa, osaksi hajoittaakseni ajatuksiani, osaksi harjoittaakseni itseäni Tiibetinkielessä.

KOLMASKYMMENESKUUDES LUKIT.

Huonoja uutisia. — Mansing. — Kaikki toivo lopussa. — Rahvaan kynsissä. — Naulasatula. — Täyttä laukkaa kedon yli. — Hiekkasärkkiä. — Toisia ratsastajia. — Väijyksissä, — Katsastus loppuu.

ILTAPÄIVÄLLÄ tuli eräs sotamies telttaan, löi minua raskaalla kädellään olalle ja huusi:

"Ohee! Ennen auringon laskua he sinun ruoskivat, ja musertavat molemmat jalkasi. He polttavat silmät päästäsi ja sitte hakataan suita pää poikki."

Mies näytti hyvin totiselta ja teki liikkeen kutakin sanaa lausuessaan. Minä nauroin hänelle ja olin pitävinäni kaikkea pilana, osaksi koska luulin sen parhaaksi keinoksi pelottaakseni heitä käyttämästä väkivaltaa ja osaksi, koska tuo miehen luettelema ohjelma oli niin pitkä, että sen tarkoituksena tuskin saattoi olla muu kuin minua peljättäminen.

Sotamiehen sanat herättivät kuitenkin synkän mielialan vartioissani, ja kun koetin heitä ilahuttaa, vastasivat he jörösti, etten saisi kauvaa nauraa. Jotakin oli varmaan tekeillä, sillä miehet juoksivat teltasta ulos ja sisälle ja kuiskailivat keskenään. Kun heitä puhuttelin, eivät he enään tahtoneet vastata, ja kun vaan yritin puhua, viittasivat he, etteivät tästä hetkestä enää saisi puhua.

Noin puolen tuntia tämän jälestä hyökkäsi toinen henkilö henki kurkussa telttaan ja viittasi, että Vartiat veisivät minut ulos. He tekivät niin, kiristettyään köyteni vielä lujemmin ja heitettyään lisäköyden ympärilleni. Tässä tilassa vietiin minut vartiahuoneeseen.

Sen ulkopuolelle oli kokoontunut joukko sotamiehiä ja kansaa kylästä. Hetken odotettuamme talutettiin Mansing, hänkin kovasti köytettynä, samaan huoneeseen. Kävin niin iloiseksi hänet nähdessäni, että unhotin mitä ympärilläni tapahtui, enkä välittänyt kansanjoukon solvauksista. Vielä vähän odotettuamme tuli eräs laama sisälle ja sanoi hymyillen, että hänellä oli hyviä uutisia minulle. »Meillä on täällä hevosia,» sanoi hän, »ja aiomme viedä sinut rajan yli, mutta pombo tahtoo ensin tänään nähdä sinun. Älä siis vastustele! Vaihtakaamme nyt köydet ranteistasi näihin.»

Sitten toi hän raskaat käsiraudat, jotka hän oli pitänyt piilossa takkinsa alla.

"Sinun ei tarvitse kantaa niitä kauvemmin kuin seisoessasi pombon edessä. Sitten olet vapaa. Me vannomme Auringon ja Kunjuk-Sumin kautta, että kohtelemme sinua ystävällisesti."

Lupasin olla heitä vastustelematta, pääasiallisesti syystä että en olisi siihen kyennytkään. Varmuuden vuoksi sitoivat he jalkani ja heittivät vetonuoran kaulaani. Sitten minut kannettiin ulos, ja sotamiehet paljastetuin miekoin, muodostivat piirin ympärilleni. Kun nyt makasin suullani maassa ja vahvat kädet minua pitelivät, irrotettiin siteet ranteimistani ja pantiin rautakahleet sijaan. Kun kömpelö lukko oli kiinni saatu, poistettiin köydet sääristäni ja minut nostettiin ylös. Nyt kun olivat varmat siitä, etten saisi käsiäni irti, alkoivat he syytää herjaussanoja, ei suorastaan minua, vaan plenkiä, Englantilaisia, kohtaan yleensä. He syljeskelivät ja heittivät lokaa päälleni. Pahimmat olivat laamat, ja pahin kaikista se, joka oli vannonut Auringon ja Kolminaisuuden kautta, että kohtelisivat minua hyvin. Hän juuri kiihkeimmin kiihotti rahvasta minua solvaamaan.

Äkkiä kääntyi kansan huomio rupuniin, joka upseerien ja sotamiesten seuraamana saapui paikalle. Hän näytti olevan syvästi murheissaan ja kasvonsa olivat kamalan kellertävät. Silmät olivat maahan luodut ja matalalla äänellä käski hän miehensä viemään minut vartiahuoneeseen takaisin. Oltuani siellä hetkisen, tuli hän sisälle, ajoi pois väen, joka oli sinne tunkeutunut, ja sulki tarkasti oven. Nyt rapuni kosketti otsallaan minun otsaani ja pudisti sitten surullisena päätään.

"Kaikki toivo on lopussa," kuiskasi hän. "Tänä iltana hakataan sinulta pää poikki. Laamat ovat pahoja ihmisiä, ja sydäntäni kirvelee. Sinä olet kuin minun veljeni, ja minä olen kovin murheissani…"

Tuo kunnon mies ei tahtonut, että näkisin kuinka liikutettu hän oli, vaan viittasi minulle, ettei hän voinut kauvemmin viipyä. Muuten syyttäisivät häntä minun ystäväkseni.

Rahvas tunki taas huoneeseen, ja laamat ja sotamiehet laahasivat minut taas ulos. Oltiin erimielisiä siitä, kuka säilyttäisi kahleitteni avaimen. Viimein annettiin se eräälle upseerille, joka täyttä laukkaa ajoi Lassaa kohti.

Silloin kuulin Khanden Singin huutavan minulle sydäntä vihlovalla äänellä: "Hatsur, hatsur, hum murgiaega!" (Herra, herra, olen kuolemaisillani!) Käänsin päätäni sinne, mistä ääni tuli, ja näin uskollisen Khanden Singin, taakse sidotuin käsin laahaavan itseään vatsallansa erään toisen huoneen ovelle. Hänen kasvonsa olivat käyneet melkein tuntemattomiksi. Kuinka kamalasti oli hän saanutkaan kärsiä, kun siitä oli tuollaiset jäljet.

En kestänyt kauvempaa. Lykäten hartioillani vartiat sivulle yritin päästä hänen luoksensa ja olin jo pääsemäisilläni, kun lähinnä seisovat sotamiehet hyökkäsivät kimppuuni ja heittivät minut hevosen selkään.

Vaikka nyt pelkäsin pahinta, koetin kuitenkin lohduttaa kunnon Khandenia, huusin hänelle, että minut viedään Taklakotiin ja että hänkin seuraavana päivänä sinne tuodaan. Hän oli pannut viimeiset voimansa liikkeelle, kontatessaan ovelle. Nyt hänen vartiansa kävivät rajusti häneen kiinni ja lykkäsivät hänet takaisin huoneeseen, ettemme enään voineet keskustella. Mansing nostettiin, kädet sidottuina, satulattoman hevosen selkään.

Satula, johon minut oli nostettu, kannattaa lähempää selitystä. Siinä ei oikeastaan ollut muuta kuin satulan puinen runko, korkea selkänoja, josta lähti viisi tai kuusi vaakasuoraa rautanaulaa. Istuessani tässä kidutuskapineessa, tunkivat naulat selkääni ja vyötäisiini.

Kun vartioitani oli lisätty 20-30 aseellisella ratsastajalla, lähdimme hurjaa vauhtia ajamaan. Edessäni ajava ratsastaja kuljetti hevostani marhaminnasta, kun käteni oli sidottu selän taakse. Tällä tavoin me monta kilometriä kiidimme erämaankaltaista seutua.

Jollei satulassa olisi ollut noita kauheita nauloja, ei ratsastus sentään olisi ollut niin epämieluista, sillä hevonen oli tulinen ja maisema mielenkiintoa herättävä. Me kuljimme keltaisien hiekkasärkkien kumpujen sivuja, jotka näyttivät olevan loppumattomia, muutamat näistä näyttivät olevan aina 60 m. korkuisia, toiset taas ainoastaan 6 t.9 m. korkeat. Koko Braamaputran ja tämän pohjoispuolisen vuoriharjanteen välinen maa oli tämmöisiä hiekkasärkkiä täynnä, paitsi muutamin paikoin, jossa maa oli vesiperäistä ja hevosemme vaipuivat syvälle mutaan. Erään tämmöisen särkän kukkulalta havaitsin, että virran läheiset särkät olivat laajemmat ja korkeammat ja vähenivät vuorijonoa lähetessä pohjoisessa. Idässä ne taas olivat suuremmat ja lukuisammat. Silmäillessäni maisemaa, huomasin että hiekka oli etelästä tullut. Maan aaltoilevasta muodosta saattoi selvästi nähdä, että se oli kulkenut pohjoiseen suuntaan. Minä puolestani luulisin, että tuuli on sen kuljettanut Himalaijan yli Intian tasangoilta.

Huipulta, jossa seisoimme, tarkastelivat vakoojamme seutukuntaa. Kaukaa idästä näimmekin pian ratsujoukon lähestyvän. Me ratsastimme nyt kummun kylkeä alas; hevoset vaipuivat löyhään santaan, mutta kuitenkin koetettiin nelistää tulioita vastaan.

Me ratsastimme täten pitkän matkan hyvin kiireesti, joka ei ensinkään ollut mukavaa. Saavuttuamme sen ratsujoukon tykö, jonka huipulta olimme nähneet, oli se nyt pysähtynyt ja seisoi edessämme rivi leveellään. Ratsujoukon keskessä oli 100 punaista laamaa, siinä oli lipunkantajia litteissä, leveäreunaisissa hatuissaan, upseerit ja sotamiehet harmaissa, punaisissa ja mustissa mekoissaan, kaikkiaan noin 200 ratsastajaa. Vahinko vaan, että tuska ja kipu selässäni paljon vähensi sitä huvia, jota minulla muutoin olisi ollut tätä kirjavaa joukkoa katsellessani.

Pombo itse keltaisessa kauhtanassaan ja tuo kumma neliskulmainen hattu päässään, istui erittäin kauniin hevosen selässä, vähän ulompana laama- ja sotilaslauman edessä. Ehdittyämme aivan lähelle, päästi minun vartiamieheni kädestänsä minun hevoseni marhaminnan, iski hevostani piiskalla ja samassa muut ratsastajat väistyivät syrjään. Tästä hurjistunut hevonen syöksyi nyt päin pomboa. Juuri kun kiidimme pombon sivutse, ampui minua eräs mies nimeltä Nerba, tarjumin sihteeri.

Vaikka Nerba olikin maan kuuluimpia pyssymiehiä, niinkuin sittemmin sain tietää, ja vaikka hän ampui kahvelin nojalta korkeintaan noin neljän askeleen päässä minusta, ei hän kuitenkaan osannut enempää kuin että kuula suhahti vasemman korvani sivutse. Arvattavasti säikähtyneen hevoseni hurja vauhti minut pelasti. Pyssyn paukkeesta ratsuni nyt ihan villiintyi, nousi pystyyn ja päristeli. Minun onnistui kuitenkin pysyä satulassa, vaikka satulapiikit kovin selkääni raatelivat.

Monta ratsastajaa lähti nyt lennättämään ja ottivat minun hevoseni kiinni. Paraikaa valmistettiin kidutusohjelman uutta numeroa. Nämät korskeamieliset laamat olivat tavallaan hekin urheilun harrastajia. Mutta minä tein itsekseni pyhän lupauksen, että vaikka minun mitä tekisivät, eivät sittenkään saisi tyydytetyksi mielihaluansa, että nim. saisivat havaita tuottaneensa minulle tuskaa. Väitin siis, etten tunne mitään tuskaa satulapiikkien raatelemisesta selässäni, ja kun he taluttivat minun pombon eteen, näyttääkseen miten verinen olin, lausuin olevani erinomaisen tyytyväinen, kun olin saanut ajaa niin uljaalla ratsulla. Tästä he joutuivat ihan hämille.

Nyt tuotiin noin 25 m. pituinen jaakinkarvoista tehty köysi, jonka toisessa päässä oli koukku. Tämä kiinnitettiin minun käsirautoihini ja toiseen päähän tarttui eräs ratsastaja. Ja nyt sitä taas lähdettiin rajua kyytiä ratsastamaan, jolloin meitä seurasi ei ainoastaan vartiojoukko, vaan pombo itse ja koko ratsujoukko. Pari kertaa käännyin heitä silmäilemään. Seurue näytti hyvin viehättävältä: ratsastajat kirjavissa puvuissaan, punaiset liput väkipyssyissään, jalokivillä koristetut miekkansa, tuulessa heiluvat liput pitkine, monivärisine nauhoineen, koko joukko hurjasti kiitäen, huutaen, ulvoen ja sähisten ja kaikkea tätä säesti tuhansien hevostiukujen korvia särkevä kilinä.

Päästäksemme vielä vinhemmin eteenpäin, piiskasi rinnallani ratsastava sotamies alinomaa hevostani. Köyttä pitävä ratsastaja koetti parastansa saadakseen minut temmatuksi satulasta, epäilemättä siinä tarkoituksessa, että joutuisin takaa tulevan "villin jahdin" tallattavaksi. Kun nojasin eteenpäin, pysyäkseni satulassa, ja käteni väkisin vedettiin taaksepäin, louhivat käsiraudat käteni veriselle. Monin paikoin oli paljas luu näkyvissä. Jokaisella tempauksella myös piikit haavoittivat minua vielä syvemmin selkään. Äkkiarvaamatta katkesi köysi. Ratsastaja, joka piti toisesta päästä kiinni, tupsahti maahan ja itse olin myös putoamaisillani. Tämä hullunkurinen tapahtuma herätti seuralaisissamme naurua. Mutta pian he kävivät äänettömiksi ja levottomiksi, sillä taikauskoisia kun olivat, näkivät he tässä huonon enteen.

Kun hevoseni oli pidätetty ja pudonnut ratsastaja kiinni saatu, käytin heidän taikauskonsa antamaa tilaisuutta hyväkseni, sanoen heille, että kaikki se vahinko, minkä he minulle tuottavat, lankee heille itselle turmioksi. Nuora sidottiin uudelleen ja muutaman minuutin päästä jatkettiin taas hurjaa kulkua, minä etupäässä.

Matkamme lopussa oli meidän käännyttävä hiekkakummun ympäri. Polku kulki tässä kummun ja ison lätäkön välillä ja oli hyvin kapea. Kapeimmalla paikalla, vähän matkan päässä minusta näin erään sotamiehen, ase tähtäämisasennossa, olevan väijyksissä. Hevonen vajosi syvälle hiekkaan, eikä voinut juosta pakoon ja nähtävästi tämä paikka olikin sentähden väijymiskohdaksi valittu. Mies ampui, ollessani vaan parin askeleen päässä hänestä, mutta ei osannut. Päästyämme kovemmalle pohjalle, jatkoimme taas vanhaa vauhtiamme. Minun jälestäni lähetettiin monta nuolta ja yksi suhisi juuri läheltä, mutta ei sekään sattunut. Vaarallisen ratsastuksen jälestä, josta ei hankkinut koskaan loppua tulla, saavuimme vihdoin auringonlaskussa päämääräämme.

Eräällä kukkulalla kohosi linnoitus ja suuri laamatalo, ja tämän juurelle, toisen talon eteen, oli pombon korea teltta pystytetty. Sain sittemmin tietää tämän paikan nimen olleen Namj Laktsee Galshio eli Gyatsho.

KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Minut laahataan mestauspaikalle. — Verenhimo. — Soittoa. — Tartun. —
En suostu kumartamaan. — Ilkeitä miekkatemppuja. — Mestaus lykätään.
— Mausing saapuu. — Ollaan häntä tappavinaan. — Laamat antavat meille
ruokaa.

Kaksi tai kolme miestä tempasi minut satulasta pois. Rautapiikkien tuottama kipu selässä oli aivan sietämätöntä. Pyysin hetkisen levätä, mutta vanginvartiani eivät siihen suostuneet. Se oli muka tarpeetonta, koska minut hetken päästä mestataan. Ja sitten he työnsivät minua esille. Kansanjoukko nauroi sotamiehen sukkeluudelle ja viittasi minulle, että pääni hakataan poikki, ja sekä laamat että sotamiehet herjasivat minua minkä jaksoivat.

Nyt laahattiin minut mestauspaikalle, joka oli heti vasemmalla isosta teltasta. Maassa oli pitkä, särmikäs puupölkky. Minut asetettiin seisomaan sen terävälle syrjälle ja neljä tai viisi miestä veti sääreni sivulle niin pitkälle kuin ne ulottuivat. Saatuaan minut tähän asentoon, sitoivat he jalkani kiinni pölkkyyn jaakinkarvoista tehdyillä köysillä, niin lujasti, että nuorat tunkivat lihaan. Kun näin olin sidottu, tuli Xerba, sama konna, joka minua oli ampunut, ja kävi takaa tukkaani kiinni. Se oli pitkä, kun sitä ei ollut leikattu viiteen kuukauteen. Minkä nyt edessäni näin, ei ollut juuri lohduttavaa. Pombon teltan edessä seisoi rivi miehiä, konnia naamoiltaan, jommoisia en ole koskaan ennen nähnyt. Eräs heistä, suuri, roteva mies, piti kädessään nauloilla varustettua vasaraa luitten särkemistä varten, toisella oli jousi ja nuolia, kolmas kantoi tavatonta miekkaa, kun toiset koettivat parhaansa mukaan pelottaa minua, näyttämällä kaikellaisia kidutusaseita.

Teltan suussa seisoi ryhmä laamoja: nämät olivat soittajia. Eräs puhalsi jättiläissuurta torvea, jonka ääni muistutti käheätä mylvinää, toinen löi rumpua, kolmas vaskirumpua ja mikä mitäkin.

Siitä hetkestä asti kuin minut satulasta nostettiin, pauhasi tämä pirullinen soitto laaksossa kaikuen, lisäten siten vielä hetken kauhua.

Nyt kuumennettiin rautatanko, jossa oli punaisella villavaatteella verhottu puinen kahva. Pombo oli ottanut suuhunsa erästä ainetta, joka synnytti keinotekoista vaahtoa huulten ympäri, pakottaen itsensä raivoon. Eräs laama ojensi hänelle tulipunaisen taram'in — se oli tämän kidutusaseen nimi — ja hän kävi kahvaan kiinni.

Pombo tuli minun eteeni, heiluttaen kamalaa kidutusasettaan. Katselin häntä hievahtamatta, mutta hän käänsi pois silmänsä. Hän näytti epäröivän, mutta laamat hänen ympärillään kiihottivat häntä sanoilla ja liikkeillä ja eräs heistä nosti hänen kätensä minua kohti.

"Olet tullut katsomaan meidän maatamme, sinä sanot. Olkoon tämä rangaistuksesi!" lausui pombo kohottaen kätensä ja piti kuuman raudan pitkin pituuttaan pari tuumaa silmieni edestä. Vaistomaisesti suljin silmäni, mutta kuumuus oli liian kova, että tuntui siltä kuin olisi varsinkin vasen silmä sulanut. En luule, että rautaa todella pidettiin silmieni edessä enempää kuin noin 30 sekuntia, mutta minusta ne tuntuivat niin loppumattoman pitkiltä kuin iankaikkisuus. Varmaa on, että kun silmäni avasin, kirvelivät ne ja minä näin kaikki punaisessa usvassa. Kun vihdoin oikealla silmälläni jotakin erotin, oli rauta heitetty maahan ja sihisi muutaman askeleen päässä märässä maassa.

Tässä nyt seisoin hajasäärin, selkä, kädet ja jalat vertavuotavina ja nähden kaikki kamalan tulipunaisessa valossa. Kun sen lisäksi rummut, torvet ja jymykello pitivät korviakarmivaa pauhinaa ja Nerba veteli niin tukkaani, että paksuja suortuvia käteensä jäi, niin arvaa, ettei asemani suinkaan ollut kadehdittava. Ainoa minkä saatoin tehdä oli, että pysyin tyynenä ja näennäisesti huoletonna odottaen seuraavaa numeroa kidutusohjelmassa.

"Miumta nani sehko! (Ammu hänet!)", huusi käheä ääni. Eräs sotamies latasi pyssynsä, mutta kaasi siihen niin paljon ruutia, että sen laukaisialta ihan varmaan lähtisi pää. Sotamies ojensi kiväärin pombolle. Tämä asetti sen otsaani kohti, suu ylöspäin. Sotamies kumartui ja sytytti, jolloin kivääri laukesi semmoisella jyrinällä, että pääni sai kovan kolauksen ja kivääri lensi yleisön kummastukseksi pombon käsistä. Pakotin itseni nauramaan, mutta kun tämäkään koe ei aikaan saanut minulle mitään vahinkoa, yltyi yleisön raivo ylimmilleen.

»Ta kossaton, ta kossaton!» (Tapa hänet, tapa hänet!) huudettiin hurjasti ympärilläni. »Emme saa häntä pelotetuksi.» — »Tapa hänet, tapa hänet!» huusivat he ääneen.

Nyt annettiin pombolle tavattoman iso miekka, jonka hän veti tupestaan ja piteli sitä molemmin käsin.

»Tapa hänet, tapa!» huusi joukko vielä kerran pombolle, joka näytti vastahakoisesti kuuntelevan heidän yllytystään. Hänen tai-ka-uskoinen luonteensa näki varmaankin pyssyn piipun rikkumises-sa korkeamman voiman läsnäolon.

Käytin tilaisuutta hyväkseni sanoakseni heille, että jos he tänään veisivät minulta hengen, niin varmaan kadottaisivat oman henkensä huomenna. Tämä näytti hetkeksi jäähdyttävän heidän intoansa. Mutta kansanjoukko oli jo liiaksi kiihkoissaan ja laamojen onnistui lopuksi saada pombokin raivostumaan. Hänen kasvonsa kävivät ihan tuntemattomiksi. Sillä hetkellä astui eräs laama esille ja pisti jotakin pombon suuhun, joka taas täyttyi vaahdolla. Toinen laama piti hänen miekkaansa sen ajan, kun hän kääri takkinsa hihat ylös saadakseen käsivartensa vapaiksi. Sitten hän tuli minua kohti raskain, hitain askelin, heiluttaen kirkasta, terävää säilää minun edessäni.

Nerba, joka vielä piti minua tukasta, käskettiin taivuttamaan päätäni. Minä ponnistin vastaan koko sillä vähäisellä voimalla, mikä minussa vielä oli, ja kuolemaantuomitun miehen koko hermostuneella rohkeudella, vakavasti päättäen pitää pääni pystyssä. Saisivat lyödä minut palasiin, jos tahtoisivat, mutta nämät pedot eivät saisi minua taivuttamaan päätäni heille ennenkuin olisin kadottanut viimeiset voimani. Minun täytyisi kyllä kuolla, mutta silloinkin ylenkatsoisin pomboa ja hänen laamamunkkejansa.

Pombo oli nyt ihan lähellä minua, nosti miekan korkealle päänsä yli ja laski sen kaulaani, koskettaen sitä hiljaa, ikäänkuin mitataksensa välimatkan voimakkaaseen iskuun. Sitten astui hän askeleen taaksepäin, nosti miekan uudelleen ja tähtäsi sitten koko voimallaan iskun minua kohden. Miekka suhisi ilkeästi likellä kaulaani, mutta ei koskenut siihen. Olin päättänyt olla silmiäni räpyttämättä, sekä sanaa sanomatta, ja käytökseni näytti peljästyttävän heitä. Mutta rahvaan kärsimättömyys ja melu oli noussut ylimmilleen ja lähellä seisoneet munkit hyppivät kuin hullut, kiihkeästi kehottaen pomboa.

Tätä kirjoittaessani näen selvästi heidän verenhimoiset kasvonsa edessäni ja kuulen heidän hurjat huutonsa kajahtavan vielä korvissani. Selvästi vasten tahtoaan teki pombo nyt saman tempun pääni toisellekin puolelle. Tällä kertaa suhisi säilä niin lähellä kaulaani, ettei se voinut olla enemmän kuin puolen tuuman päässä siitä.

Minulle kerrottiin sittemmin, että tuo ilkeä miekkatemppu tehdään joskus ennen oikeata mestaamista. Kolmannella iskulla tavallisesti vasta uhri tapetaan.

Laamat huusivat vieläkin vaatien päätäni. Mutta tällä kertaa oli pombo taipumaton ja kieltäytyi jatkamasta verityötä. He kokoontuivat hänen ympärilleen ja näyttivät hyvin vihaisilta. He huusivat, ulvoivat ja temppuroivat hurjimmalla tavalla. Mutta pombo seisoi siitä huolimatta liikkumatonna ja katseli minua taukoamatta melkein kunnioittavasti.

Tällä välin oli Mansing saapunut. Hän oli monasti pudonnut satulattomasta hevosestaan ja jäänyt jälkeen. Nerba päästi nyt tukastani irti ja eräs toinen mies tuuppasi minua edestä, niin että kaaduin selälleni. Mansing tuotiin esille ja sidottiin samaan jalkapuuhun kuin minä. Sanoivat aikovansa ensin mestata palveliani ja eräs laama kävi kiinni hänen kurkkuunsa. Minut nostettiin istumaan ja kasvoilleni heitettiin vaate, etten näkisi mitä tapahtui. Kuulin Mansing raukan valittavan. Sitten seurasi kuoleman hiljaisuus. Minä huusin häntä, mutta en saanut vastausta ja päätin siitä, että hän jo oli kuollut.

Tässä kamalassa epätietoisuudessa sain olla yli neljännestunnin, kunnes he vihdoin ottivat vaatteen kasvoiltani ja minä näin Mansingin makaavan edessäni jalkapuuhun sidottuna ja melkein tiedotonna, maitta kuitenkin vielä elossa. Hän kertoi sittemmin, että minun huutaessani häntä, oli eräs laama pannut kätensä hänen suullensa ja toinen oli tarttunut niin lujasti hänen kaulaansa, että hän oli tukehtumaisillaan. Hetken perästä tuli hän taas täyteen tajuntaan. Hän osoitti näinä kauheina hetkinä oikein ihmeteltävää mielen malttia.

Meille sanottiin, että mestaamisemme oli vaan lykätty seuraavaan päivään. Sillä välin meitä vielä kidutettaisiin. Joukko laamoja ja sotamiehiä seisoi ympärillämme meihin tuijottaen. Otin tilaisuudesta vaarin ja pyysin eräältä lihavalta munkilta vähän ruokaa.

"Minun on kovin nälkä. Olkaa hyvä antakaa minulle vähän riisiä, jaakinlihaa, ghuria, teetä ja kaurajauhoja!" pyysin parhaalla Tiibetinkielelläni.

"Hum murr, maharaja! (Minä tahdon voita, teidän majesteettinne!)" tokasi nyt Mansingkin, puoleksi Hindustanin puoleksi Tiibetinkielellä.

Tämä ihan luonnollinen ruuan pyyntö näytti kovin huvittavan lähellä seisovia, niin että vedet tuli heidän silmiinsä, mutta nälkäämme he eivät tyydyttäneet.

Päivä läheni nyt loppuansa, mutta kiusaajamme eivät väsyneet kertomasta meille, että he seuraavana päivänä löisivät meiltä pään poikki. "Sillä te tuskin tuotatte meille mitään tuskaa," vastasin minä. "Sillä jollette anna meille mitään ruokaa, kuolemme me huomiseksi nälkään."

En tiedä pitivätkö he tämmöisen tapauksen mahdollisena, vai vaikuttiko heihin jokin muu seikka, mutta moni väkivaltaisimmista laamoista, niiden joukossa eräskin, joka oli ottanut osaa Khanden Singin kiduttamiseen edellisenä päivänä, muuttui nyt äkkiä kummallisen kohteliaaksi. Kaksi laamaa lähetettiin luostariin ja palasivat sieltä tuoden tsambaa ja ison raksang'in höyryävää teetä. Olen tuskin koskaan syönyt suuremmalla halulla, vaikka munkit pesemättömin sormin tuppasivat ruuan suuhuni niin kiireesti, että olin tukehtumaisillani. Minä söin ja virutin tsambaa alas kurkusta voin sekaisella teellä, jota he suoraan raksangista kaasivat suuhuni.

Mansingin, jonka uskonto ei sallinut hänen syödä muunsäätyisten henkilöitten pitelemää ruokaa, täytyi lopulta nuolla ruuan suorastaan puukupista.

KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Ilon loppu. — Mansing ja minä samassa onnettomuudessa. — Selittämätön arvoitus. — Aivot työskentelevät kidutettaessakin. —Tieteelliset koneeni. Valokuvalevyt hävitetään. — Tiibettiliiisten kohteliaisuus ja julmuus. — Noiduttu sieni. — Onneton laukaus.

Eräs laama tuli alas luostarista ja jakeli käskyjä oikealle ja vasemmalle. Nyt syntyi taas liikettä. Taas hyökättiin meidän kimppuumme. Jalkani päästettiin siteistä ja minut nostettiin taas jalkapuun terävälle särmälle seisomaan vielä enemmän hajasäärin kuin edellisellä kerralla. Sitten kiedottiin nuorat säärteni ympäri ja minut sidottiin jalkapuuhun samalla tavalla kuin viimein. Mutta ei siinä kyllin: hurjistuneet laamat vetivät kahlitut käteni taakse selälle ja vetivät nuoran kahleitten läpi.

Näin tehtyänsä vetivät he nuoran minun taakseni pystytetyn tolpan pään reikään, kiristivät sitä, kunnes molemmat käteni nuorassa niin kiristyivät, että ne olisivat katkenneet, elleivät olisi olleet niin norjat kuin minun käsivarteni ovat. Kun yhdistetyin voimin eivät enää voineet tuumaakaan kiristää, repimättä ruumistani palasiksi, kiinnittivät he nuoran. Olin nyt puoleksi riippuvassa asennossa ja tuntui siltä kuin olisivat kaikki luuni lohjenneet lomistaan. Tämä oli kidutuspenkki alkuperäisessä muodossaan. Ruumiin paino lisäsi joka hetki tämän kamalan kidutuksen vaivoja. Mansing ripustettiin jaloistaan samaan puuhun vastapäätä minua, ei kuitenkaan niin hajasäärin kuin minä. Sitten pingotettiin nuora Mansingin kaulasta minun kaulaani, ikäänkuin meidän asentomme ei jo olisi tarpeeksi epämukava.

Alkoi kova sade, ja he juoksivat kaikin tavallisuuden mukaan katon alle, mutta me saimme jäädä sinne missä olimme. Repaleiset vaatteemme, jotka tuskin meitä verhosivat, kävivät läpimärjiksi. Toisena hetkenä olimme kylmänkankeita, toisena taas kuumeiset. Ympärillemme asettuneet vartiat olivat paremmaksi vakuudeksi tuoneet pari vahtikoiraa, jotka he sitoivat paaluihin.

He näyttivät olevan ihan varmat siitä, ettemme pääsisi pakenemaan. Kääriytyivät sentähden paksuihin huopapeittoihinsa ja olivat muutaman sekunnin kuluttua nukuksissa. Eräs heistä liikahti unissaan ja lykkäsi siinä miekkansa peitteen ulkopuolelle. Tästä aloin ajatella pakoa.

Parin, kolmen tunnin päästä oli ihan pimeä. Käteni ovat, kiitos Luojan, hyvin pehmeät ja norjat, niin että minun onnistui vetää oikea käsi pois kahleista ja tunnin aikaa varovasti työskenneltyäni sain myös Mansingin jalat nuorasta irti. Nyt kuiskasin, että hän hitaasti nousisi ja jalallaan lykkäisi miekan minua kohti, kunnes ulottuisin kädelläni siihen. Jos tämä uhkayritys onnistuisi, voisin pian leikata sekä minun että Mansingin nuorat, ja sitten me, miekka kourassa, uskaltaisimme juosta hengen ja vapauden edestä.

Mansing ei kuitenkaan osannut liikkua äänettömästi ja keveästi. Iloissaan siitä, että luin osaksi tunsi itsensä vapaaksi, teki hän äkkinäisen liikkeen jalallaan. Tämä oli kylliksi herättämään koirat, jotka heti nostivat melun. Vartiamme olivat tuossa tuokiossa jaloillaan, mutta pelkureita kun olivat, juoksivat he pois tuomaan lyhtyjä, niinkuin sanansa kuuluivat.

Pimeän suojaamana oli minun taas onnistunut pistää käteni kahleisiin, ja olin tuskin tuon tempun tehnyt, kun sotamiehet palasivat lyhtyineen. Olin nukkuvinani. Tarkastaessaan huomasivat heti, että nuorat Mansingin toisesta jalasta oli höllitetty. Sitten he tarkastelivat minun käsiäni ja näkivät niitten olevan samalla tavalla kuin olivat ne asettaneet. Samoin oli jalkojen laita. Vihdoin tutkivat he myös Mansingin käsiä ja löysivät ne yhä vaan sidotuiksi paaluun hänen takanansa.

Tiibettiläiset olivat hyvin hämmästyksissään tästä salaperäisestä tapauksesta. He olivat ihan peljästyksissään. He alkoivat, huutaa apua. Muutamassa silmänräpäyksessä tuli joukko laamoja luostarista ja piirittivät paljastetuin miekoin meitä. Eräs heistä, joka oli muita vähän rohkeampi, löi Mansingia piiskalla ja varoitti meitä vielä kerran hutiloimasta nuorissa, jollemme tahtoisi joutua mestattaviksi. Nyt Mansing taas sidottiin ja entistä lujemmin.

Varmuuden vuoksi asetettiin lyhty Mansingin ja minun välilleni, ja koska vielä ankarasti satoi, levitettiin vaate sen yli, ettei se sammuisi. Kello kuuden aikaan aamulla höllitettiin Mansingin jalat, mutta ei käsiä. Minä sitävastoin jätettiin samaan vaivalloiseen asemaan. Sääreni, käsivarteni ja käteni olivat käyneet ihan tunnottomiksi ja ensimmäisten kuuden tai seitsemän tunnin jälestä en enää tuntenut varsinaista kipua. Jäseneni puutuivat vähitellen toinen toisensa perästä ja minä sain havaita, kuinka kummallista on kantaa elävää päätä elottomassa ruumiissa. Sangen merkillistä on, kuinka aivot tämmöisissä olosuhteissa voivat jatkaa toimintaansa näennäisesti välittämättä muun ruumiin hajaantumisesta.

Päivä, joka nyt alkoi, oli täynnä merkillisiä tapahtumia. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun pombo tuli alas luostarista, mukanansa suuri seurue munkkeja. Hän oli ratsun selässä, vaikka matka oli hyvin lyhyt. Telttansa kohdalla hän astui hevosen selästä. Hänen käskystään tuotiin ja avattiin minun tieteellisiä koneita sisältävät laatikkoni. Sotamiehet ja munkit näyttivät hyvin hullunkurisilta, kun olivat samalla sekä uteliaita että pelkoja pidellessään minun tavaroitani. Minä sain aina selittää mihin mitäkin konetta käytettiin ja se oli varsin vaikeata, kun he olivat niin perin taitamattomia käsittämään -ja kun minun Tiibetin taitoni oli niin aivan heikko. Sekstantti herätti heissä epäluuloja, samoin ja vielä enemmän korkeuden mittaajakoneet, niissä kun oli lämpömittaria messinkitorvissa, joita he pitivät joinakin ampuma-aseina. Sitten aukelivat he joukon laatikoitani, joissa oli valmistumattomia valokuvalevyjä. Päivänvaloon joutuneina ne tietysti muutamissa silmänräpäyksissä menivät mitättömiksi; näin hävisivät kaikki kuvani, mitkä Mansarovarista asti olin ottanut. Pombo, jolla nähtävästi oli parempi havaintokyky kuin muilla, huomasi levyjen päivän valossa kellertyvän.

"Se on merkkinä siitä, että te saatte kovan koston kaikesta, mitä minulle teette ja olette tehneet."

Pombo viskasi levyn pois ja säpsähti pahasti. Hän käski kaivaa kuopan maahan, vähän matkan päähän ja haudata levyt sinne. Sotamiehillä ei kuitenkaan ollut tähän työhön halua, eikä heitä saatu koskemaan levyihin, ennenkuin munkit antoivat heidän maistaa pamppua. Sitten vasta potkivat he levylaatikot savikuoppaan, ja sinne katosi ainiaaksi minun moniviikkoinen työni.

Nyt tuli värilaatikkojen vuoro. "Mitä sinä näillä teet?" parahti vimmainen laama, osoittaen viattomia maaliastioitani.

"Minä maalaan tauluja." — "Valehtelet! Keltaisella sinä etsit kultaa maasta ja sinisellä urkit malakiitin piilopaikkoja."

Sanoin heille, että niin ei ollut asianlaita ja että minä, jos päästäisivät käteni kahleista, heidän silmiensä edessä maalaisin taulun. Mutta ehdotusta ei otettu kuuleviin korviin.

Heidän huomionsa kääntyi nyt kokonaan siihen suureen summaan kultaa ja hopeata, jonka he laatikoistani löysivät. Mutta pombo kielsi ankarasti kenenkään kajoamasta rahoihini.

Käytin tilaisuutta pyytääkseni lahjoittaa laamataloon 500 rupia ja sanoin samalla pombolle, että hän saisi ottaa minulta lahjaksi minun Martin-Henry kiväärini, jonka olin huomannut häntä hyvin miellyttävän. Molemmat tarjoukset hyljättiin. Laamatalo oli muka kyllin rikas, eikä myös pombon arvon mukaista ollut korkeana virkamiehenä kantaa ampuma-aseita. Hän oli kuitenkin sangen iloinen tarjouksesta ja tuli persoonallisesti minua siitä kiittämään. Näissä tiikeri-ihmisissä oli tosiaankin kummallinen sekasotku kohteliaisuutta ja julmuutta. Silmänräpäyksessä saattoivat vaihettaa näistä toisen toiseen, aivan niinkuin vaatetta vaihdetaan.

He olivat nyt päässeet laatikon pohjaan asti, kun pombo sangen varovaisesti nosti muuanta omituisesti mytistynyttä mykeröä.

"Mikä tämä on?" kysyi hän ja nosti tuon kappaleen ilmaan. Näköni oli heikontunut, niin etten aivan selvään esinettä heti erottanut etäältä, mutta kun toivat sen silmieni eteen, tunsin kohta kauvan kaivatun pesusieneni, jonka Khanden Sing tavallisella taidollaan oli sijoittanut levyjen alle laatikon pohjalle. Alkuaan suuri ja pullea sieni oli nyt litistynyt parin sentin paksuiseksi.

Tiibettiläiset saivat taas hämmästymisen syytä tästä uudesta ilmiöstä, jota he luulivat taulaksi. Sitä kosketeltiin erittäin varovasti, sillä joku laama pelkäsi sen paukahtavan.

Kyllikseen katseltuansa sientä nakkasivat sen syrjään. Sieni solui pieneen lätäkköön. Tässä minä sain mainion tilaisuuden pelottaa vartioitani. Puhuttelin sientä englantilaisilla sanoilla, mitä mieleeni osui, ikäänkuin olisin loihtinut. Tätä outoa käytöstään laamat ja soturit tietysti rupesivat tarkkaamaan eivätkä osanneet salata kauhuansa, koska sieni veteen tultuansa paisui sitä myöden kun minä ääntäni korotin.

Tiibettiläisten näytti olevan alussa vaikea uskoa omia silmiänsä ja niin he lopuksi kauhistuivat minun luultua taikataitoani, että enin osa heistä syöksi oikopäätä tiehensä.

Hetken päästä laamat kuitenkin palasivat takaisin. Eräs otti minun kivääriin ja toiset käskivät hänen ampumaan. Hän tuli minun tyköni ja käski minun selittämään kuinka tämmöinen pyssy ladataan. Minä neuvoin ja hän pistikin patroonan lukkuun, mutta ei pannut salpaa oikein kiinni. Kun minä häntä huomautin tästä vaarallisesta varomattomuudesta, iski hän minua pyssyntukilla päähän. Tiibettiläiset ampuvat omilla pyssyillään niin, että pitävät tukin aivan kiinni kasvoissaan eikä olkapään nojassa niinkuin me. Tuossa tiibettiläisessä asennossa laama nyt tähtäsi toista jaakkiani, joka rauhallisena söi ruohokentällä noin 40 askeleen päässä meistä. Kaikki odottivat jännityksessä ja laama laukasi. Pamaus oli tavallista kovempi, mutta pyssyn piippu halkesi ja tukki tönäsi hirveällä ponnahduksella laamaa kasvoihin. Kivääri singahti hänen käsistänsä ilmaan pyörien pudotessaan pari kertaa ympäri, ja laama parka lennähti selällensä maahan, potkien ja parkuen kuin pahainen lapsi. Hän oli saanut silmillensä, niin että nenä litistyi ja toinen silmä meni puhki.

Pombo oli ollut enimmän ajan iltapäivää paikalla ja tarkastellut minua, milloin säälin, milloin kunnioituksen ilme silmissään. Näkyi selvästi, että hän vain pakosta oli antanut minua rääkätä. Laama raukan kohtaloa hän aikalailla nauroi. Ja luulempa hänen siitä melkein olleen hyvillään, sillä oltuaan tähän asti kahden vaiheilla tappaako minun vai eikö, oli kuin hän nyt olisi saanut viittauksen, että tuo ei taida olla viisaasti tehty.

Ryöstettyä kultasormustani olin monta kertaa pyytänyt takaisin, mutta aina suotta, sillä siinä arveltiin asuvan taikavoiman niinkauvan kuin se minulla olisi, ja senvuoksi se tarkoin kätkettiin, etten sen avulla katkoisi köysiäni ja pääsisi heidän käsistänsä. Pombo neuvotteli uudestaan laamainsa ja upseeriensa kanssa. Sen perästä tuli auringon laskussa sotamiehiä minun luokseni, päästivät jalkani jalkapuusta ja laskivat köyden, jolla käteni oli kiristetty tolppaan takanani. Nuorat olivat painuneet nilkkoihin syvälle, niin että niistä lohkesi nahkaakin nyt kun köydet irroitettiin. Näin loppuivat ne kamalimmat neljäkolmatta tuntia mitä milloinkaan olen viettänyt.

En ensimmältä tuntenut sanottavaa huojennusta, kun siinä olin pitkänäni maassa, sillä koko ruumiini tuntui kuin kuolleelta. Tunti toisen perästä kului eikä elon virtausta tuntunut. Pelkäsin jo, että olisin kokonaan halvattu ja että iäksi olisin menettänyt jalkojeni liikkumiskyvyn. Vasta kolmen tunnin päästä tunsin verenkulun oikeassa jalassani. Tuntui kuin olisi veitsen nirkolla pistelty pitkin säärtä. Käteni olivat samoin puuduksissa, mutta antaantuivat pikemmin.

Sillä välin oli pombo tuottanut paikalle joko minua huvittaaksensa tai rikkauksillaan komediaksensa, sata hevosta, muutamat niistä uhkeissa taanneissa. Pombo istui kauniimman selkään ja ajoi, tuo hirveä tarami-ase kädessään, kerran laamatalon ympäri. Palattuaan komensi hän miehiänsä, ja erä sotaisia leikkejä alkoi. Ensin ammuskeltiin ja tähtäiltiin minun kunnon jaakkejani mutta suureksi mielihyväkseni jaakit eivät edes haavoittuneet. Toinen sarja oli ratsuleikkejä, joissa Tiibettiläiset saivat näyttää mestariuttansa ratsastuksessa ja erinkaltaisten urheilutemppujen tekemisessä huimaavimmalla vauhdilla kiitäessään niinkuin kasakat.

Näytelmä huvitti minua sangen suuresti ja kun ilmaisin ihmettelyäni hevosten kauneudesta, antoi pombo tuoda upeimmat lähelleni ja paremmin nähdäkseni nostatti minun istumaan. Pombo näytti sangen vakavalta.

KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Pombon kohteliaisuus. — Lumouskarkelo. — Myrkkyjuomaa. — Epätietoisina, kohtalostamme. — Enteitä tiedustellaan. — Meidät on säästettävä. — Ikävä matka. — Khanden Sing hengissä. — Rajalle. — Pitkiä ja raskaita marssia. — Verellä piirretty kartta.

Tilani kävi nyt keveämmäksi, sillä nöyryyttävä asentoni vaivasi minua yhtä paljon kuin itse rääkkääminen. Pombo kehotti minua katsomaan telttaan, johon päin hän nyt itse lähti. Teltan aukko oli avara. Sotamiehet laahasivat minut sinne, jotenka hyvin saatoin nähdä, mitä sisällä tapahtui.

Kaksi vahvaa laamaa tuli telttaan, pombo keskessään. Kaikki muut käskettiin ulos. Teltta suljettiin, mutta avattiin muutaman minuutin päästä. Sillä aikaa oli jymykello kutsunut luostariveljet kokoon ja kohta tuli joukko heitä pombon telttaan.

Pombo istui korkeaselkäisellä tuolilla teltan keskellä keltaisessa kauhtanassaan, neliskulmainen hattu päässään ja nuo kaksi saattaja-laamaa hänen sivuillaan. Pombo oli epäilemättä tietäjähuumeessa. Hän istui liikkumatonna, kädet polvilla ja pää pystyssä. Jonkun minuutin hän istui niin. Sotamiehet ja kokoontunut kansa teltan ulkopuolella laski polvillensa, paljain päin ja rukouksiansa mumisten. Toinen saattaja-laama, joka nähtävästi oli hyvä hypnotiseeraaja eli nukuttaja, laski kätensä pombon olkapäille. Tämä nosti nyt hitaasti molemmat kätensä ylös ja istui ison aikaa tuossa asennossa jäsentänsä järkähtämättä ikäänkuin kivettyneenä. Laama peukaloksi nyt Pombon kaulaa, jolloin pää alkoi äkkiä kääntyä vasemmalta oikealle. Nukuttaja lausui sitten taikojansa, ja pombo alkoi heti kummallisesti kiemurrella ruumistansa, väännellen samalla kertaa päätä, käsiä, vartaloa ja jalkoja. Hän laittautui tai paremmin laitettiin raivoon, joka kesti pienen aikaa. Sillä aikaa hartaat kuuliat ja katsojat tunkeutuivat yhä likemmäksi pomboa, jupisivat rukouksiansa, huokailivat raskaasti, huudahtelivat hämmästyksestä ja pelosta, nähdessään pombon rajuja ruumiin vääntelemisiä. Välistäin nämät suonenvedon tapaiset nykäykset päättyivät eriskummallisella tenällä. Pombo kiertyi ihan kahden kerran, niin että pää uloni jalkain välistä ja korkea töröhattu hiveli pitkin pituuttaan maata.

Vihdoin tarttui nukuttaja käsin pombon päähän, katsoi häntä terävästi silmiin, hieroi hänen otsaansa ja herätti hänen. Kalpeana ja väsyneenä istui pombo tuolillaan nojossansa. Hattu oli pudonnut sileäksi ajellusta päästä, josta siis selvisi että hänkin oli laama, ja niinkuin olemme nähneet, korkea-arvoinen sekä luultavasti Dalai-laaman lähin.

Näiden uskonnollisten menojen perästä annettiin kullekin läsnäolialle kata, joka sitten pistettiin ja kätkettiin takin helmuksiin.

Kun pombo tuli koreasta teltastaan, onnittelin minä häntä onnistuneesta karkelosta, mutta ilmoitin samalla, että minun on kovin nälkä ja että liha ja tee maistuisi mainiosti. Vähän päästä tuotiin minulle erittäin hienoa jaakin-paistia sekä runsaasti tsambaa. Mutta vaikka olinkin nälkäinen, oli kuitenkin sangen vaikeata niellä pieniäkään paloja, arvattavasti ruumiin rääkkäyksen ja puutumisen tähden, kun olin kokonaan runneltu.

Kun pombo oli poistunut ja ilta tuli, sidottiin minä taas jalkapuuhun, mutta ei niin hajasäärin kuin tätä ennen. Käteni myös kytkettiin tolppaan, mutta ei niin kiristykseen kuin edellisellä kertaa.

Myöhään illalla tuli luostarista viisi kuusi laamaa tuoden muassaan soihdun ja suuren messinkimaljan, jossa he sanoivat olevan teetä. Yksi laamoista oli äskeinen ampuja, pää käärössä. Kun hän niin sangen innokkaasti tahtoi, että minä joisin lämmintä teetä kylmän yön varalta, heräsi epäluuloni. He panivat maljan huulilleni, mutta minä kastoin vaan huuliani sekä kielsin maistavani enempää ja syljin pois suustani, mitä sinne olivat kaataneet. Joku tippa kuitenkin meni alas ja muutaman minuutin päästä sain niin pahan vatsanpurun, että siitä monta päivää kärsin. Juomassa oli varmaan myrkkyä.

Seuraavana aamuna oltiin yhä vielä epätietoisia, mitä meille tehtäisiin. Muutamat laamat kiivaasti vaativat meidän mestaustamme, mutta pombo ja toiset laamat olivat yöllä päättäneet, että meidät on lähetettävä takaisin rajalle. Pahaksi onneksi oli pombo myöhemmin yöllä nähnyt unennäön, jossa henki oli käskenyt hänen tappamaan meidät, jos tahtoisi pidättää maastansa onnettomuutta, joka muussa tapauksessa tuhoa tuottaisi. "Plenkin saat huoleti tappaa," oli henki sanonut, "ei kukaan sinulle siitä mitään tee. Plenkit pelkäävät taistella Tiibettiläisten kanssa."

Ei kukaan laama ryhdy mihinkään tärkeään toimeen, kysymättä sitä ennen neuvoa ennustajilta sekä loihtutemppuja tekemättä. Pombokin käski erään laaman leikata suortuvan tukastani, jonka tämä tekikin tylsällä veitsellään. Sitten meni pombo hiussuortuva kädessä luostariin neuvoa kysymään. Suortuvaa tarkastettiin, loihtimisia toimitettiin ja vastaukseksi saatiin, että jos ei maahan tahdota tuoda suurta vaaraa, pitää minut mestattaman.(Laaman oman kertomuksen mukaan Englannin valtiolliselle asiamiehelle Karak Singille Intian rajalla.)

Pombo ratsasti takaisin nähtävästi tyytymätönnä ja käski nyt leikata kynnen minun varpaastani. Niin tehtiinkin samalla tylsiköllä ja taas kysyttiin luostarin tietäjiä, mutta saatiin valitettavasti sama vastaus.

Pinteen tiedustaminen tapahtuu tavallisesti kolme kertaa niiden kokoontuneiden ylilaamojen neuvostossa, jotka ovat koko maakunnan pääneuvostona. Kolmannella kertaa jätetään ennustajalle eli oraakelille sormen kynsi. Laama, joka tuli tätä minulta leikkaamaan, tutki tarkoin minun kättäni, levitti sormet hajallensa ja ilmaisi sitä tehdessään suurta kummastusta ja hämmästystä. Muutamassa silmänräpäyksessä kokoontui silloin laamoja ja sotamiehiä meidän ympärillemme ja toinen toisensa perästä he tutkivat minun köytettyjä käsiäni, aivan samoin kuin viilaama ja munkit Tukkerin luostarissa. Sana lähetettiin pombolle, joka kiireesti saapui ja samoin tarkkaili minun sormiani.

Muutaman viikon päästä vapaaksi päästyäni sain Tiibettiläisiltä kuulla heidän kummastuksensa syyn. Nahka sormieni välissä ulottuu tavallista pitemmälle ja tätä luonnon oikkua pidetään Tiibetissä erittäin merkillisenä. Jolla on semmoiset sormet, on Tiibettiläisten mielestä "kova" kaikkea vastaan: häntä ei mikään saa kuoliaaksi. Lyö tai lykkää, iske tai ammu häntä, vahingoittamattomana hän vaan pysyy. Mikä salainen voima minun henkeni Tiibetissä säilytti, jätän Tiibetin oppineitten laamaherrojen yhä harkittavaksi. Varma kuitenkin on, että tämä heidän taikaluuloinen käsityksensä minun käsistäni suuresti joudutti pombon päätöksentekoa meistä ja meidän kohtalostamme.

Pombo käski nyt, että minun henkeni säästettäisiin ja että minä vielä samana päivänä lähtisin paluumatkalle päin Intian rajaa. Hän otti minun rahoistani 120 rupia, jotka hän pisti minun taskuuni matkan varalle. Minua ja palvelioitani pitäisi kohdeltaman hyvin, vaikkakin saisimme olla yhä köysissä.

Kun kaikki oli valmisna, vietiin minä ja Mansing jalkaisin Toksemiin. Vartioinamme oli 50 ratsastajaa. Surkeasta tilastamme huolimatta täytyi meidän käydä hyvin nopeasti. Sotamiehet taluttivat minua kuin kahlekoiraa, laahasivat ja raastoivat, kun hengästyneenä ja väsyneenä en jaksanut pysyä heidän hevostensa tasalla. Matkalla kahlasimme monen kylmän ja syvän virran yli.

Toksemissa löysin suureksi ilokseni Khanden Singin vielä hengissä. Hänet oli suljettu vartiahuoneeseen, jossa hän oli saanut olla neljä päivää tolppaan köytettynä ilman palaakaan ruokaa ja tippaakaan vettä. Minut oli hänelle ilmoitettu tapetuksi. Hän oli mitä onnettomimmassa tilassa, puolikuolleena rääkkäyksestä vilusta ja nälästä.

Yöksi meidät majoitettiin vahtitaloon, jossa olimme tukehtua savuun. Huone oli täynnä meluavia peluriratsastajia. Seuraavana päivänä pääsimme Khanden Sing ja minä jaakkien selkään kuormasatulalle, mutta Mansingin täytyi kävellä ja häntä hosuttiin armottomasti, kun hän oli väsymyksestä nääntymäisillään. He sitoivat hänen kaulaansa nuoran, josta häntä laahattiin. Vartiamme käskivät joka kylässä tuoda itselleen uudet hevoset sekä virvokkeita. Kuljimme erittäin joutuisasti. Viitenä ensi päivänä taivalsimme yli puolen kolmatta sataa kilometriä. Pisimmät päivämatkat olivat 67 kilometriä. Sittemmin ne toki lyhenivät.

Paljon kärsimme näillä pitkillä päivämatkoilla, kun ratsastajat eivät antaneet meidän syödä kuin joka toinen tai joka kolmas päivä, ettemme muka vahvistuisi. Kaikki tavaramme oli viety meiltä. Vaatteemme olivat ryysyinä ja elävissä. Olimme silloin avojaloin ja muutoin melkein puoli alastoinna. Yöksi meidät aina köytettiin kovemmin ja saatettiin niin jättää yksiksemme taivasalle. Ilman mitään suojaa saimme siten virua joko lumella tai märässä maassa. Vartiat tavallisesti pystyttivät teltan ja keittivät teetä vähän matkan päässä meistä.

Molemmat palveliani olivat minulla avussa, istuen sivullani tai muuten varjostaen minua vartioittemme silmiltä, niin että minun onnistui suurella vaaralla ja varovaisuudella tehdä muistelmia matkaltamme pienelle paperille, joka oli Tiibettiläisten tarkastuksesta säilynyt takkini povitaskussa. Samoinkuin piinapölkyssä tapasin nytkin vetää oikean käteni pois käsiraudoista yöllä ja pikakirjoittaa pienellä luunsirpaleella, jota kastoin vereeni, lyhyitä muistelmia; piirsin täten myös kartan-luonnoksen paluumatkastamme.

Havainnoita ei nyt tietysti koneitten puutteessa sopinut tehdä muualta kuin ruumiini varjosta päivän paisteessa. Täten koetin saada selvää suunnastamme. Sade- ja lumipäivinä täytyi tyytyä ainoastaan edellisten päivien havaintoihin.

NELJÄSKYMMENES LUKU.

Vatsapuhuja. — Kauheita mutta opettavaisia päiviä. — Braamaputran
eteläinen lähde. — Hyvästi Jutsang! — Paremmat ajat. — Suuria kyliä. —
Torjumin leiri. — Tokhim. — Vanhoja tuttuja. — Soittoniekkoja. — Kylpy
Mansarovarissa.

Niinkuin lukia kartan punaisesta viivasta näkee, kuljimme ensin länteen, sitten länsiluoteeseen, luoteeseen, länteen ja taas luoteeseen, seuraten Braamaputraa etelämpänä kuin menomatkalla, ja niin saavuimme Jutsangin eli Keskimaakunnan rajalle. Vartiamme olivat sekä tylyjä että kaikin tavoin raakoja ja häijyjä meitä kohtaan. Pari ratsumiestä oli kuitenkin ystävällistä ja pitivät meistä huoltakin sekä antoivat meille vähän voita tai tsambaa, kun vaan kumppanit eivät huomanneet. Vartioita vaihdettiin niin usein, ettei meillä ollut tilaisuutta tutustua heihin eikä ystävyntyä, ja jokainen uusi joukko oli aina entistänsä pahempi.

Eräänä päivänä eräs lystillinen temppu herätti heissä kauhua. Olimme pysähtyneet erään kallion lähelle ja ratsastajat olivat asettuneet noin kahdenkymmenen askeleen päähän meistä. Kun olin kaikin keinoin turhaan koettanut herättää häissä lurjuksissa pelkoa ja kunnioitusta minua kohtaan, käytin viimeksi vatsapuhujan-taitoani, jota vanhastaan osasin. Olin puhuvinani jollekin ja saavinani vastauksen ylhäältä kallionhuipulta. Tiibettiläiset joutuivat pelosta ihan suunniltaan. Kysymykseensä kuka tuolla ylhäällä oli, vastasin, että siellä oli eräs tuttavani. "Onko se plenki?" — "On." — Silmänräpäyksessä heittivät he meidät jaakkiemme selkään, nousivat itse omille pikku hevosilleen ja lennossa sieltä lähdettiin.

Saavuttuamme eräälle paikalle, jonka tullessani olin laskenut olevan 83°6’30" i.p. ja 30°27’30" p.l., huomasin olevani oikein onnen poika. Tällä kohdalla yhtyvät Braamaputran molemmat tärkeimmät lähdehaarat yhdeksi joeksi. Toinen, jota olin menomatkallani seurannut, tulee luoteesta, toinen länsiluoteesta. Tiibettiläiset valitsivat ilokseni eteläisen tien, ja sain siis nähdä joen toisen varsinaisen alkuhaaran. Se alkaa pienestä lätäköstä tasangolla noin 82°47’ i.p. ja 30° ja 33’ p.l. Minä nimitin pohjoisen haaran oman nimeni mukaan, jota ei katsottane sopimattomaksi, koska olin ensimmäinen siellä käynyt Eurooppalainen ja koska matkanikin tapahtui näin omituisissa oloissa. Tämä osa vankeusaikaamme, vaikkakin köyhä vaiheista, oli varsin opettavainen. Matkalla sain nim. jonkun ystävällisen sotamiehen laulelemaan tiibettiläisiä laulujansa, jotka olivat hyvin shokalaisten laulujen kaltaisia. Samoin onnistui minun kyselemällä saada heiltä koko joukon tietoja Tiibetistä ja Tiibettiläisistä, joita sitten omien havaintojeni lisäksi olen tässä kirjassa kertoellut.

Me olimme tulleet Jutsangin maakuntaan pitkin Maiun-solan rinteitä, mutta nyt jätimme tämän maakunnan kulkien etelämpää alemmasta solasta.

Vaelsimme nyt luoteiseen suuntaan. "Pyhän" maakunnan hyvästi jätettyämme alkoi vartioitten tylyys vähitellen talttua. Saimme nyt useammin ostaa ruokaa niillä minun rahoillani, jotka pombo oli minun taskuuni pistänyt. Aterioidessamme ratsastajat irroittivat kätemme käsiraudoista ja kytkivät sen sijasta jalat. Saimme myös heiltä lainaksi astioita vähän lämmintä ruokaa keittääksemme, jota pitkään aikaan emme olleet nauttineet. Tämä oli erittäin virkistävää.

Kuljettuamme poikki sen polun, jota myöten me olimme Tiibettiin tulleet, kuljimme nyt pohjoisemmassa, yhtäsuuntaisesti erään aaltomaisen ylätasangon kanssa. Näin väistimme sen suoperäisen tasangon, jota Tiibettiin mennessä oli ollut niin vaikea kulkea. Näimme siellä täällä joukon mustia telttoja ja eräänä iltana kun leiriydyimme muutamien pikku järvien lähelle, saimme ostaa kutun. Eräs ratsastajista, kunnon mies, joka oli ollut hyvin ystävällinen meille, valitsi meille pienen, hyvinvoivan eläimen, ja me odotimme ihastuksella saavamme vankan aterian, kun suureksi mielipahaksemme huomasimme, ettei meillä ollut asetta, millä kutun teurastaisimme. Emme voineet lyödä siltä päätä poikki, kun eivät Tiibettiläiset uskoneet meille veistä tahi miekkaa, ja itse eivät teurastaneet eläintä meille. Vihdoin voitti ystävällinen ratsastajamme epäilyksensä ja saatuansa kolikon, tappoi hän kutun kuristamalla. Kuristaen eläintä toisella kädellä, pyöritti hän ahkerasti toisella kädellään rukousmyllyänsä.

Muutaman päivän kuluttua jouduimme suurelle lakeudelle, jossa oli erään tarjumin leiri, käsittäen noin parisataa telttaa. Tähän jäimme yöksi. Siellä oli suuri joukko laamoja ja sotamiehiä. Keskellä yötä meidät herätettiin ja meidän täytyi siirtyä muutaman kilometrin edemmäksi. Aamulla varhain kuljimme ison joen yli ja jatkoimme matkaamme päin lounasta, kunnes illalla saavuimme Tokhimin tarjumin leiriin. Täällä kohtasimme samoja upseereja, jotka mennessämme olivat tuoneet meille tarjumin lahjat ja jotka me ajoimme pois, kun rupesivat meitä uhkaamaan. Tällä kertaa he olivat sangen kohteliaita. Vanhin heistä lausu meille kaikenlaisia kohteliaisuuksia ja ilmaisi ihmettelevänsä meidän rohkeuttamme taistellessamme sellaista ylivaltaa vastaan. Vanhus teki parhaansa meidän hyväksemme, kutsuipa pari soittoniekkaakin meitä huvittelemaan. Toisella näistä oli omituinen, neliskulmainen karvalakki; hän hieroi kaaremmuotoisella jousella kaksikielistä soittokonetta, ja hänen seuralaisensa, pieni poika, tanssi kömpelösti ruumistaan vääntäen, ja kulki sitten kerjäämässä tsambaa. Tiibettiläiset ovat kerjäläisille hyvin anteliaita ja kieltäytyvät harvoin heille jotain antamasta, olkoon sitten lahja kuinka vähäinen tahansa: vähän tsambaa, voita tai ghuraa.

Hyväksyttyämme isäntiämme ja vartioitamme lähdimme seuraavana päivänä Mansarovaria kohti ja saavuimme saman päivän iltapäivällä Tukkeriu kylään ja gombaan, sekä sijoituimme samaan majataloon, jossa mennessämme olimme yöpyneet. Täällä riisuttiin meiltä kahleet ja me tunsimme itsemme verrattain vapaiksi, vaikka neljä miestä aina kulki sivullani ja yhtä monta vartioksi Khanden Singiä ja Mansingia. Minä käytin tilaisuutta kylpeäkseni Mansarovar-järvessä ja molemmat seuralaiseni lähettivät salaaminsa jumalillensa ja puhdistivat itsensä pyhässä vedessä.

Munkit jotka edellisellä kerralla olivat olleet niin ystävällisiä, olivat nyt erittäin yrmeät ja epäkohteliaat. Katseltuaan meidän tuloamme, vetäysivät he kaikin luostariin ja sulkivat portin. Koko kylänväki pysytteli myös kotosalla ja pian olimme yksinämme koko paikalla.

Oli vielä pimeä, kun meidät herätettiin ja käskettiin valmistautumaan lähtöön. Kun emme kyllin pikaisesti valmistuneet, laahattiin me majatalosta ulos. Hartaasta pyynnöstämme saimme kuitenkin vielä kerran kylpeä Mansarovarissa, jonka vesi nyt kuitenkin tuntui jääkylmältä, eikä meillä ollut mitään, niillä pyyhkisimme itseämme. Noin tuntia ennen auringonlaskua nostettiin meidät jaakkien selkään ja lähdimme matkaan kolmenkymmenen ratsastajan ympäröiminä.

NELJÄSKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Wilson ja peshkari Tiibetissä. — Tahtovat viedä meitä Lumpija-solasta.
— Me hätyytämme vartioitamme. — Lapsang. — Palaamme takaisin. — Dogmar.
— Päivän kenraalina. — Vihdoinkin Taklakotissa. — Ystävien seurassa.
— Kohtaus Nerban kanssa. — Kuinka vapaaksi pääsin. — Rajan yli. —
Tinker-sola Nepalissa. — Ystävällisiä alkuasukkaita. — Larkin. —
Takaisin Tiibettiin. — Hyvästi Mansing! — Kotona.

Kuljettuamme useita tuntia pysähdyttiin teetä juomaan. Lähellämme levähti mies nimeltä Suna, veljineen ja poikineen, jotka olin Garbjangissa tavannut. He kertoivat, että Intiaan oli tullut tietoja, että minä ynnä molemmat palveliani olisivat mestatut Tiibetissä ja että t:ri Wilson ja peshkari eli valtiollinen asiamies Karak Sing silloin olivat menneet rajan yli, hankkimaan asiasta selkoa sekä saamaan minun kapineeni pois. Olin hyvin iloinen kuullessani, että he vielä olivat Taklakotissa. Sain Sunan menemään ilmoittamaan tri Wilsonille missä olin ja että olin vankina.

Olin tuskin saanut tämän Sumalle ilmoitetuksi, kun jo vartiani kävivät hänen kimppuunsa, ja ajoivat heidät pois, sittenkun olivat ankarasti kieltäneet heitä olemasta missään tekemisissä minun kanssani. Kun taas olimme liikkeelle lähteneet, tuli eräs ratsastaja laukaten meidän luoksemme tuoden kiellon Jong Peniltä Taklakotista, ettemme saisi mennä Lippu-solan kautta, johon nyt olisimme kahdessa päivässä ehtineet, vaan että meidän tulisi lähteä kaukaista Lumpija-solaa kohti. Tähän vuoden aikaan on mahdotonta päästä tästä selästä. Meidän tulisi tehdä, mutka, johon menisi viisi- tai kuusitoista päivää ja suurimmaksi osaksi kulkea lumen ja jäitten läpi. Nälkiintyneinä ja heikot kun olimme olisi tämmöinen marssi ollut meidän kuolemamme. Pyysimme päästä Taklakotiin, mutta vartiamme kielsivät. Ja tällä välin oli Jong Pen lähettänyt uuden sanan ja sotamiehiä valvomaan käskyn täyttämistä sekä estämään meitä menemästä Lippu-solalle.

Vartiamme, joihin Taklakotista tulleet ratsastajat nyt olivat liittyneet, pakottivat meidän jättämään Lippu-tien ja me aloimme kulkea jäistä Lumpija-solaa kohti. Tämä oli meidän murhaamistamme, ja Tiibettiläiset, jotka tämän hyvin tiesivät, laskivat saavansa sanoa intialaisille viranomaisille, että me olimme Lumpija lumessa ja jäissä kuolleet luonnollisen kuoleman.

He ilmoittivat jättävänsä meidät sille kohdalle, jossa lumi alkaa, ja etteivät antaisi meille ruokavaroja, ei vaatteita eikä peittoja, ja että saisimme omin neuvoin tulla toimeen niin hyvin kuin taisimme. On turhaa sanoa, että edessämme olisi varma kuolema.

Päätimme ettemme enää kärsivällisesti alistuisi kohtaloomme, vaan että ryhtyisimme viimeiseen keinoomme. Kuljettuamme moniaita kilometriä Taklakotin tien länsipuolella, kieltäydyimme menemästä kauemmaksi siihen suuntaan. Sanoimme suoraan heille, että teemme vastarintaa, jos he pakottavat meitä. Meille on yhdentekevää, kuolemmeko heidän miekastaan vai palellummeko kuoliaaksi Lumpija-solassa.

Neuvottomat vartaat päättivät jäädä tänne yöksi, ehtiäksensä saada lähettilään Taklakotiin pyytämään uusia käskyjä. Yön kuluessa tuli käsky, että jatkaisimme matkaamme ja aamun tultua valmisti vartiostomme lähtöä Lumpijaa kohti. Silloin me kolme kokosimme vähät voimamme ja rupesimme äkkiä heitä kivittelemään. Kuuluu uskomattomalta, mutta ennenkuin heihin vielä oli sattunutkaan, lähtivät meidän urheat sotilaamme pakoon, minkä käpälistä lähti. Me lähdimme Taklakotia kohti ja meitä seurasi nuo pelkuri raukat nöyrimmästi rukoillen, ettemme enää heitä vastustaisi, vaan hyväntahtoisesti seuraisimme heitä sinne, mihin meidät veisivät. Muussa tapauksessa lyötäisiin heiltä pää poikki. Me emme välittäneet heitä kuunnella, vaan kivittämällä pidimme heitä etäällä.

Olimme kulkeneet vaan muutamia kilometriä, kun kohtasimme lauman sotamiehiä ja laamoja, jotka Jong Pen oli lähettänyt meitä, vangitsemaan meitä. Olimme semmoisessa tilassa, ettemme voineet ajatellakaan vastustaa tuommoista ylivoimaa. Mutta kun he näkivät, ettemme olleet kahleissa, aikoivat he ampua meitä.

Joukon johtajana oli Jong Penin ensimmäinen ministeri Lapsang ja hänen sihteerinsä. Menin heitä kättelemään. Meillä oli pitkä ja myrskyinen keskustelu, mutta he olivat taipumattomat. He vaativat, että me nyt, kun olimme vaan muutaman kivenheiton päässä rajalta, kääntyisimme takaisin ja kulkisimme suuren mutkan Lumpija-solan yli. Niin oli Jong Pen käskenyt ja sekä minun että heidän tuli häntä totella. He eivät antaneet eivätkä myyneet minulle ruokavaroja, vaatteita eikä hevosia. Me vastustimme mitä jyrkimmin ja selitimme ennen kuolevamme tässä, kuin menisimme askeltakaan kauemmaksi länteen.

Lapsang ja hänen seuralaisensa pyysivät minun nyt antamaan kirjallisen luettelon niistä Shokalaisista, jotka minua olivat Tiibettiin saattaneet; aikomus oli kaiketi anastaa heidän omaisuutensa. Sanottuani, etten osaa kirjoittaa Tiibetin enkä Hindustanin kieltä, pyysivät he, että kirjoittaisin sen Englannin kielellä. Suostuin siihen, mutta miesteni nimien ja oman allekirjoitukseni sijasta kirjoitin luetteloon, terveellisiä muistutuksia, arvatenkin Tiibettiläisten hämmästykseksi, kun saivat paperin käännettynä heidän kielellensä.

Kun kuitenkin kielsivät tappavansa meitä paikalla ja kun Lapsang oli erittäin kohtelias ja pyysi meitä ikäänkuin persoonalliseksi suosionosoitukseksi häntä itseä kohtaan menemään Lumpija-solasta, päätin ennen suostua heidän ehtoihinsa kuin suotta kuluttaa kallista aikaa.

Tämän suuren ratsujoukon vartioimana olimme tulleet lähes Kardamiin, kun ratsastaja täyttä laukkaa ja huutaen tuli vastaamme. Me pysähdyimme ja hän antoi Lapsangille kirjeen. Se sisälsi käskyn, että Lapsangin tulee viedä meidät heti Taklakotiin.

Käännyimme nyt takaisin tuon aaltomaisesti muodostuneen tasangon poikki Gakkon-virran yläpuolella ja saavuimme myöhään illalla Dogmar nimiseen kylään laaksossa kahden korkean sorasavi-kunnaan välissä. Joukkomme enin osa vaihetti täällä hevosia ja lähti ajamaan Taklakotiin, mutta meidän täytyi jäädä tähän. Vähän ajan päästä tuli Jong Peniltä uusi sanansaattaja, joka selitti että tämä oli muuttanut mieltänsä ja että meidän sitenkin täytyy mennä Himalaijan yli Lumpija-solasta.

Yöllä nousi kylässä aika rymäkkä. Ihmisiä juoksi edes takaisin huutaen ja hoilaten. Suuri joukko ratsumiehiä oli saapunut.

Tiibetti on jaettu lääneihin eli maakuntiin, joita korkeat virkamiehet hallitsevat; nämät ovat ikäänkuin piirikuntien pikkukuninkaat alituisessa riidassa keskenään. Tämän nyt saapuneen uuden armeijan tulon oli myös aiheuttanut kateus ja riita tienomistuksesta. »Armeijassa» oli noin puolen kolmatta sataa ratsumiestä varustettuna kivääreillä ja miekoilla. Päällikkö tuli useiden upseerien seurassa minun tyköni ja puhui ja huitoi niin tuimasti, että pelkäsin taas uusia rettelöitä syntyvän. Ja niin tapahtuikin.

Äsken tulleet olivat sotaväkeä Gyanemasta, Kardamista ja Barkasta. Heillä oli kovat ohjeet, että me emme millään ehdolla saisi kulkea tarjumin alueen lävitse emmekä mennä Lumpija-solasta. Täten ei meillä olisi avointa tietä rajan yli missään. Valliamme ja muutamat Jong Penin ratsumiehet pitivät viisaimpana vetääntyä pois pulasta, heitä kun oli luvultaan vähemmän. Päästäkseni lopultakin pois kaikkien kynsistä, suostuin innoissani kaikkiin tulioiden tuumiin ja kehotin heitä tarttumaan miekkaan, jos Jong Peniläiset vielä vaatisivat minun menemään tarjumin alueen kautta. Kun kaikki tiet nyt olivat tukossa, arvelin, että täältä emme pääse milloinkaan, ellemme ase kädessä aukaise tietämme.

Gyaneman miehet kysyivät, suostuisinko johtamaan heitä Jong Penin miehiä vastaan, jos tarve tulisi? Vaikken paljon luottanut heidän miehuuteensa, suostuin kuitenkin rupeamaan heidän "kenraaliksensa", Khanden Sing ja Mansing ajutantteinani. Enimmän osan yötä käytimme hyökkäyssuunnitelmamme tekemiseen, ja kun kaikki oli valmistettu, lahjoittivat Tiibettiläiset minulle kiitollisuutensa osoitukseksi lampaan rinnan, tsambaa ja kaksi tiiltä teetä.

Vihdoin tuli aamu. Ratsukseni sain pikku hevosen, samoin Khanden Sing ja Mansing. Uljaan tiibettiläisen joukkoni etunenässä lähdin nyt Taklakotia vastaan. Olimme saaneet tietää, että Jong Pen oli järjestänyt joukkonsa lähi paikalle, katkaistaksensa meiltä tien. Siihen kohtaan täytyi meidän rynnätä. Tiibettiläiset sanoivat vihaavansa Jong Penin miehiä ja hakkaavansa ne armotta maahan kalkki tyynni, jos he vaan yrittäisivät vastustaa.

"Ne vasta ovat pelkuria raukkoja," sanoi eräs upseerini. "Ne juoksevat käpälämäkeen, jahka ne saavat nähdä meidät."

Hän taukosi äkkiä puhumasta, sillä nyt kuului kaukaa vihollistemme hevosten tiu'ut. Koetin parhaani mukaan rohkaista sotamiehiäni, mutta turhaan: pelko ja kauhu levisi heihin. Jong Penin joukot tulivat näkyviin ja nyt sain nähdä kummia: kaksi armeijaa seisovan vastatusten ja molemmat valmiit juoksemaan toistansa pakoon. Osoittaakseen rauhalliset aikomuksensa heittivät molemmat puolueet kuumeentapaisella kiireellä pyssynsä ja miekkansa maahan. Sitten pidettiin rauhankeskustelu, jossa kumpikin puolue teki myönnytyksiä. Minusta ei kukaan välittänyt.

Tämän kestäessä saapui ratsumies tuoden Jong Peniltä meille luvan jatkaa matkaamme Taklakotiin. Armeijani lähti takaisin luoteeseen ja minä, viralta pantu kenraali, olin taas yksityishenkilö ja vanki. Vahva vartiosto vei meidät raivaamatonta tietä autioiden vuortenkukkulain yli, pitkin Gakkon-virran vartta. Me sivuutimme satoja khokdenia, isoja ja pieniä, useimmat punaisiksi maalatut, sekä mani-muureja. Jyrkkää polkua ratsastimme sitte ylängön rinnettä alas väkirikkaaseen seutuun, jossa siellä täällä näkyi kivitaloja. Vasemmalla näimme suuren Delaling nimisen luostarin ja vähän matkaa siitä pienen luostarin, Sibling, sekä kiersimme sitten korkeata, kaunismuotoista vuorenkukkulaa, jossa Taklakotin linnoitus ja luostari kohoaa.

Niin kovin me pelkäsimme uusien rettelöiden syntymistä, että olimme tuskin päässeet Gakkon-virran yli vievän puusillan toiselle puolelle, kun Khanden Sing ja minä, nähdessämme suuren shokalaisleirin vuoren juurella, läimäytimme hevosiamme piiskalla ja poistuimme täyttä laukkaa vartiaimme luota. Tuiman ratsastuksen perästä pitkin vuoren rinnettä, jossa asuu sadoittain ihmisiä vuoriluolissa, olimme vihdoinkin ystävien joukossa. Shokalaiset, jotka tänne olivat tulleet tavaranvaihtoa ja kauppaa tekemään Tiibettiläisten kanssa, eivät aluksi tunteneet meitä, ja hämmästyivät suuresti meidät nähdessään.

Kysyimme tietysti heti t:ri Wilsonia ja tultuamme hänen tykönsä hän tuskin tunsi meitä, niin toisennäköiset me olimme. Hän näytti sangen liikutetulta nähdessään meidät näin surkeassa tilassa.

Kun uutinen meidän tulostamme oli ehtinyt levitä keko leiriin, osoittivat kaikki meille mitä hartainta ystävällisyyttä. Wilsonin teltassa oli eräässä nurkassa karkeata sokeria maljassa, arviolta kilon verran: sen minä nälissäni pian olin ahminut. Ei viipynyt kauvaa, ennenkuin shokalais-ystäväni lahjoittelivat minulle runsaasti ruokavaroja, joita Rubso, tohtorin kokki, sitten heti valmisteli.

Valtiollinen peshkari eli asiamies Karak Sing toi minulle vaatekerran; muita vaatteita sain Wilsonilta. Omat ryysyni olivat aivan elävissä. Vartiamme eivät olleet kertaakaan sallineet meidän muuttaa vaatteita, eikä myös pesua suvaittu. Ainoastaan erityisestä suosiosta ja muka pyhän järven vuoksi, saimme kylpeä Mansarovarissa.

Myöhemmin päivällä minun haavani ja muut vammani tutki t:ri Wilson, joka siitä lähetti Intian hallitukselle kertomuksen. Wilsonin ja Karak Singin hellässä hoidossa sekä saamani runsaan ja hyvän ravinnon sekä hoidon avulla toinnuin verrattain pian ja lannistunut mieleni taas virkeni. Vähitellen unohdin kärsityt vaivat, vaarat ja vastukset.

Taklakotissa viivyin kolme päivää. Tällä aikaa tuotiin minulle takaisin osa anastettuja tavaroitani. Helppo on ajatella iloani, kun näissä löysin päiväkirjani, muistikirjat, kartat ja piirustukset. Kiväärini, osa rahoja, äidiltä saamani sormus, moniaat tieteelliset koneeni, kokoelmat, yli 400 valokuva-levyä y.m. oli vielä poissa. Muutamia näistä sain kuitenkin pari kuukautta myöhemmin Englannin hallituksen välityksellä.

Eräänä päivänä tuli Wilsonin telttaan Tokhimin tarjumi ja hänen sihteerinsä Nerba, jolla oli ollut niin paljon tekemistä minun piinaamisessani, Jong Penin sihteeri ja vanha Lapsang viheliäisessä suurihihaisessa samettitakissaan. He tunnustivat kaikin tohtori Wilsonin, peshkarin, pundiitti Gobarian ynnä monien Shokalaisten kuullen ja läsnä ollessa, että minun tekemäni kertomus kärsimyksistäni oli kaikissa yksityiskohdissaan täydellisesti oikea, niinkuin sen myös olen tässä kirjassa aivan yhtäpitävästi esittänyt. Samalla he ilmoittivat ylpeilevänsä siitä, mitä olivat tehneet ja käyttivät tätä puhuessaan sanoja ja lauseita, jotka eivät suinkaan Englannin hallitusta mairinneet.

Tässä tilaisuudessa olin vähällä saattaa Wilsonille ja peshkarille paljon mielipahaa, sillä vereni kuohui kuullessani Tiibettiläisten solvauksia. Katkeruuteni nousi äärimmilleen, kun Nerba kieltäytyi minulle antamasta äitini sormusta, joka hänellä oli sormessaan. Kiivaudessani tempasin ensimmäisen aseen, minkä sain ja hyökkäsin sillä Nerban niskaan, tuon konnan, joka väijyksistä minua oli ampunut ja pidellyt tukasta, silloin kun pombo käytteli tulikuumaa rautaa minun silmieni edessä. Wilson ja Karak Sing tulivat väliin ja niin Nerba pelastui puukon kynsistä. Mutta tämän johdosta nuo Tiibetin virkaherrat syöksivät ovelle ja niin nolosti loppuivat meidän keskustelumme.

Keskustelumme jatkuessa sain tietää kuinka meidän pelastuksemme oli tapahtunut. Kun Wilson ja peshkari saivat tiedon, että minä ynnä palveliani olisimme mestatut, olivat he lähteneet rajan yli toimittamaan tutkimuksia ja yrittämään pelastaa kapineitani. Silloin olivat he saaneet Suna nimiseltä Shokalaiselta, jonka olin Mansarovarista lähettänyt, kuulla että olin vankina, repaleissa, täynnä haavoja ja nälästä kuolemaisillani. Heillä ei ollut tarpeeksi väkeä, tunkeaksensa kauemmaksi maahan minua kohtaamaan. Sitä paitsi olivat Tiibettiläiset heitä ankarasti vartioineet. He ynnä pundiitti Gobaria olivat vakavasti Jong Peniä nuhdelleet sekä uhanneet lähettää armeijan häntä vastaan, jollei hän pian minua vapaaksi päästäisi. Tällä tavoin olivat he saaneet hänen lupaamaan, että minut vietäisiin Taklakotiin. Tosin lupa sitten peräytettiin, mutta annettiin taas uudelleen, ja minun on siis kiittäminen näitten kolmen herran tarmoa ja hyvää tointa, että vielä elän.

Levähdimme vähän kootaksemme voimia ja suuntasimme sitten matkan Intiaan. Menimme Himalaijan ylitse Lippu-solasta ja niin oltiin taas onnellisesti Englannin alueella. Päivämatkamme olivat erältänsä lyhyitä Gungiin asti, jossa täytyi levätä joitakuita päiviä t:ri Wilsonin parantolassa. Wilsonilla oli täällä tallella ne tavarani, jotka hänen muassaan Gyanemasta lähetin: koneita, valokuvalevyjä y.m.

Oli varsin ihmeellistä, kuinka nopeasti me t:ri Wilsonin hoidossa aloimme tointua. Kun ensi kerran katsoin peiliin, kavahdin omaa hahmoani, sillä niin tonttumainen se oli. Mutta kun kuukausia vanha partani ja pitkä tukkani olivat tehneet likempää tuttavuutta asianmukaisten teräkalujen kanssa, aloin taas näyttää sivistyneitten muotoiselta. Selän vammat kuitenkin yhä vielä tuottivat tuskaa. Oikealla silmällä näen verrattain hyvin, mutta vasemmasta on näkö kadonnut.

Poikettuani Tinker-solaan Nepalissa, kuljin paluumatkalla Karak Singin seurassa vielä kerran tuon kuuluisan Nerpani-tien pahamaineisia, puisia riippusiltoja myöden Askoteen, jossa tapasin herra Larkinin. Hänet oli Intian hallitus määrännyt pitämään tutkintoa Tiibettiläisten väkivaltaisuuksista minua kohtaan. Vaikken vielä ollut entisissä voimissani pidin kuitenkin velvollisuutenani palata hänen kanssansa rajan taka, ollakseni avullisena tutkimuksessa. Aioimme mennä Lippu-solasta jonkun matkaa Tiibettiin, antaaksemme Jong Penille tilaisuuden tulemaan meitä kohtaamaan; mutta hän kieltäytyi tulemasta.

Siitä huolimatta ja tiibettiläisiä juonia välttääksemme menimme sittenkin Lippu-solasta ylitse Tiibettiin. Oli satanut vahvasti lunta ja oli kovin kylmä. Pari päivää ennen meidän matkaamme oli eräs Shoka-mies, yrittäissään samoin Lippu-solalta Tiibetin puolelle paleltunut vuorilla kuoliaaksi. Lunta oli noin neljä metriä vahvassa. Nousu ei siis ollut helppoa, ja meiltä meni runsaasti kaksi tuntia kiivetessämme itse solaan. Wilson, peshkari, Jagat Sing ja kaksi apumiestä oli seurassamme. Löydettyämme sopivan ja tuulensuojaisen paikan, levähdimme pitkän aikaa ja odottelimme Jong Peniä tai hänen asiamiestänsä. Mutta ei ketään tullut. Iltapuolella 12 p. Lokakuuta 1897 lähdin siis iäksi Tiibetistä. Palasimme leiriimme, joka oli satakunta metriä solasta alempana; siellä miehemme, tavaroitten kantajat, olivat sillä aikaa paljon kärsineet vuorikivusta.

Herra Larkin ja minä lähdimme nyt pikaisia päivämatkoja tehden Almoraan päin, ja olin hyvin tyytyväinen siitä, että h:ra Larkin täällä oikeutta istuen, sai sekä Tiibettiläisiltä että Shokalaisiita runsaita minun kohteluani koskevia todistuskappaleita. Sitten jatkoimme yhtämittaa matkaamme Almoraan ja sieltä Naini Taliin, joka on Luoteismaakuntien ynnä Oudhin kuvernöörin suviasunto; siellä v.t. kuvernööri piti minun asiaani koskevan neuvottelun.

Täällä erosin uskollisesta Mansingista, annettuani hänelle hänen vastaista toimeentuloansa varten tarpeellisen summan. Hän saattoi minua Kathgodamiin, rautatien loppupisteeseen ja näytti hyvin surulliselta, kun Khanden Sing ja minä astuimme junaan. Kun juna lähti liikkeelle, "salaamasi" hän minua aivan tavattoman vilkkaasti. Hän oli tätä ennen pyytänyt, että jos joskus Tiibettiin palaisin, ottaisin hänet mukaani, mutta että silloin myös antaisin hänelle kiväärin. Se oli ainoa ehto.

Khanden Sing jäi minun palvelukseeni ja seurasi minua Bombayhin sekä sieltä suoraan Florensiin, jossa taas sain tavata vanhempani. He olivat varmaankin olleet suuremmassa tuskassa kuin minä itse kulkiessani luvattomilla teillä Tiibetissä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUVATTOMILLA TEILLÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.