VIISI PILAA

Kirj.

Aaro J. Vallinmäki

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1911.

SISÄLTÖ:

"Syntynyt terve poika".
Herra Petterqvist mestarikokkina.
Esitelmä tanssista.
Esitelmä kanoista.
Ruton ampuma.

"Syntynyt terve poika."

Oletteko milloinkaan sattunut sellaiseen tilaisuuteen jolloin nuori aviopari on saanut ensimäisen "herran-lahjansa" ja jolloin he ovat lapsukaistaan teille näytellen, ikäänkuin vaatineet teidän lausuntoanne vastatulleesta?

Sellainen hetki on vakava ja lämmin hetki. Olen kerran ollut sellaisessa ja pyydän sen teille lyhyesti esittää.

Eräänä päivänä sanomalehtiä silmäillessäni, sattui huomioni kiintymään muutamaan ilmoitukseen joka kuului: "Syntynyt terve poika."

Ja kun tuon pienen viattoman ilmoituksen alla oli ystäväni ja hänen vaimonsa nimi niin selvisi minulle kohta että heillä kumpaisellakin täytyi olla jotain osuutta tuon "terveen pojan" syntymisessä. Ja ennenkuin ennätin itselleni täydellisesti selvittää mitä aijoin tehdä, seisoin minä jo ystäväni eteisen ovella.

Aivan oikein! Minä huomasin sen jo ystäväni naamahoidosta kun hän eteisessä vastaani tuli. Ja minä tietysti kourasin hänen kättään ja onnittelin, vaikka en jumala-paratkoon tiennyt ensinkään, mitä minun olisi ollut tehtävä. Ystäväni kertoi pojan syntymisestä tarkkaan ja täsmällisesti kuin jos hän olisi tuomarivalaa tehnyt. Ja hän näytti niin iloiselta ja onnelliselta että minunkin vanha nuori-miessydämeni oikein ilosta hypähteli.

Me astuimme sitten jälekkäin siihen huoneeseen, jossa tuo sanomalehti-ilmoituksen syy äitinsä keralla asusti.

Minä katsoin ensin lapseen — oikeammin vaatemyttyyn -, sitten äitiin ja sitten isään ja minä nöyränä tunnustan että minulla oli vakava hetki.

Olin ensikertaa elämässäni tässä asemassa ja minulla ei ollut kenenkään esimerkkiä tietääkseni mitä muut kuolevaiset tällaisiin kriitillisiin asemiin joutuneina olivat tehneet ja sanoneet, tai mitä he olivat jättäneet tekemättä ja mitä sanomatta. Olin varmaankin tällä hetkellä tyhmempi ja avuttomampi kuin tuo lapsi. Ja totisempana ja punaisempana kuin aapiskirjan kukko seisoin minä tuon kolmion edessä. Ja surkeassa sekamelskassa risteili päässäni kysymysten lukematon lauma.

Pitikö minun nyt uudestaan onnitella? Sanoisinko että lapsi on kaunis? suuri? lihava? terve? viisaan näköinen? äitinsä näköinen? Tai sanoako, että se on aivan kamalasti molempien näköinen? Ja entäs puoluekanta! Sanoisinko että vasta tullut on vankka "perustuslaillinen"? tai ehkä: että se on horjumaton "suomettarelainen"? vai kentiesi että se on punainen sosialisti?

Pitikö minun sanoa että lapsella on kauniit silmät? sievät kädet? sanoako, että sillä on suuri, hyvä nenä? tai että se on pieni ja nätti, aivan parahultainen, oikein ihanne-nenä? Ja mitä piti minun sanoa suusta! Sanoisinko, että se on ruususuu? simasuu?

Mutta kaikki nuo esityksien paljoudet palautti takaisin joku outo tunne juuri kun ne olivat kieleltä alas luiskahtamassa. Ja minä raukka olin ainakin kolminkertaisena kysymysmerkkinä. Minä siirryin, käännyin ja vihdoin kun ei minulle muuta selvinnyt niin minä (esittäjä niiaa) — niiasin!

Jälestäpäin kun olen tätä elämäni unohtumatonta hetkeä muistellut, olen ajatellut että he, isä ja äiti, aivan varmaan luulivat minun hikoilevan jonkun mahtavan puheen synnytys-tuskissa, jota olin tuolle kolmiolle ajatellut; muuten minä en voi käsittää heidän vaikenemistaan.

Vaikka sanomalehdestä olin nähnyt mihin sukupuoleen tuo vastatullut kuului, niin risteili kuitenkin päässäni sekin ajatus, että olisi ehkä kohteliasta kysyä sitä asianomaisilta itseltäänkin ja sitten se olisi ollut varmaakin; mutta kysymättä se jäi.

Viimein nousi äiti ylös ja minä tunsin raskaan painon vierivän alas sydämeltäni. Minun mielessäni välähti, että äiti, naisen hienotunteisuudella, on älynnyt minun vaikean asemani, ja tahtoo minut pelastaa, menemällä "nyytyineen" toiseen huoneeseen. Ja kun äiti kääntyi minuun selin ja järjesteli asioita tuossa pienessä "käsipakaasissa", niin tunsin minä sillä hetkellä pienen ilon sielussani…

Mutta hetken kesti tuo ilo, sillä samassa tuokiossa seisoin minä keskellä lattiaa, pieni, täyttä kurkkua veisaava käärö käsilläni.

En käsitä miks'en minä osannut vastustaakaan, kun äiti tarjosi lastaan minulle, vaan ojensin käteni ja niillä se nyt lepäsi.

Mitta oli nyt täysi.

Minä tiesin että jos minä nyt vaikenen, lausumatta kiittävää arvosteluani lapsesta, niin olen minä isän ja äidin mielestä kaikkein vähimmässä laskussa hirtettävä. Minä onneton! Vaiti minä seisoin, vaiti kuin kynttilä saunanlöylyssä. Ainoa mitä minä tein oli hikoileminen; mutta sitä minä teinkin vahvasti. Ja lapsi käsilläni huusi kun riivattu. Se kakara vasta osasi huutaa. Mutta kaiken tämän minä kestin urhoollisesti. Ja kun minä sitä hetkeä muistelen, niin tunnen minä kunnioitusta itseäni kohtaan, että minä kaikkea kokenut olen.

Mutta silloin se tuli minun arvostelunikin, tuli aivan arkailematta. Ja minä luulin sanovani jotakin peräti hienoa ja kohteliasta kun minä annoin vanhusten tietää, että pojalla oli tavattoman suuri suu; että sillä on kohtuullinen nenä ja että sen silmät ovat uusinta mallia koska niillä voipi samalla kertaa katsoa toisella pappaan (esittäjä viittaa vasemman käden etusormella oikealle) ja toisella mammaan (oikean käden etusormella vasemmalle).

Heti huomasin aivan selvästi, että sanani olivat voimakkaita, että ne tekivät äitiin oikein repäisevän vaikutuksen, koska ei minulla enää senjälkeen mitään ollut käsilläni. Sen sijaan seisoi ystäväni vaimo toisessa päässä huonetta selin minuun ja minä melkein luulen, että hänellä oli sylissään jotain saman tapaista kun minulta vast'ikään oli kadonnut. Mutta kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, että minä en jaksanut seurata.

Isä viittasi minulle ja minun audienssini pikku olennon luona oli loppunut.

Sain vielä, jumalan kiitos, eteisessä kuulla että olin puhunut ja käyttäytynyt sopimattomasti. Minä olin niin hämmästynyt kaikesta, että koettaessani asiaa omaksi edukseni selvittää ja parannella tuli se yhä hullummaksi.

Sanoin ystävälleni että tarkoitukseni oli ollut kaikinpuolin nuhteeton, sekä pyysin sovintoa. Ja saadakseni ystäväni täydellisesti vakuutetuksi sovinnonhaluni vilpittömyydestä otin esiin kukkaroni sekä tarjosin hänelle viisikymmenpennistä.

— Mitä sillä tarkoitat? tiuskasi ystäväni niin vihaisesti, että olin selälleni lennähtää.

— Ostahan tällä pojalle vähän leipää ja makkaraa! koetin minä parhaani mukaan selittää. Vasta sanottuani huomasin minä että olisi ollut paljon terveellisempää jättää tämä kohteliaisuus tekemättä, sillä minä löysin nyt itseni makaamasta ystäväni eteisen porraspäässä. Ja niskassani, sekä muutamissa määrätyissä kohdissa selkäpuolellani tuntui hieman epämieluisia muistoja vieraisilla käynnistäni.

Ja silmä kovana tähtäsin minä eteisen oveen, joka sulkeutui sangen ankaralla paukauksella.

Ja kun minä siitä astelin poikamiehen asuntooni pitkillä, raskailla, hieman ontuvilla ja tyhmillä askeleilla, niin tunsin minä vaikenemisen lepäävän ylitseni kaksinkertaisena. Vuoteeseen päästyäni täytyi minun suorittaa pitkä sarja yhteen-, vähennys-, kerto- ja jakolaskua päivän tapahtumain johdosta, mutta vaikka minä laskin millä tavalla niin aina vaan tuloksena oli päättymätön murtoluku.

Vihdoin kohosi hiljainen huokaus rinnastani, se sisälsi nämät kolme sanaa: "Syntynyt terve poika". Seurasi vielä kerran pitkä, majesteetillinen haukotus ja sitten oli kaikki hiljaista.

Herra Petterqvist mestarikokkina.

(Esittäjä tulee lavalle. Pään sekä vasemman ja oikean käden ympäri on käärittynä liinaiset. Puhelee ja käyttäytyy vilkkaasti).

Nimeni on Petterqvist, (kumartaa).

Olen naimisissa, (kumartaa).

Ja kuten kaikki tiedämme ja tunnemme juttelevat aviopuolisot hyvin usein myöskin kyökkiasioista; niinpä minäkin meidän muijan kanssa.

Tänä-aamuna taasen sattui meille semmoinen pieni neuvottelu. Ja se neuvottelu seurauksineen oli lyhyesti seuraava:

Kuten monasti ennenkin, väitin taasen aamusella muijalleni että minä kyllä osaan keittää niin paljon etten suinkaan nälkään kuolisi. Kerroin miten minä ennen piennä poikana kodissa, kun äidille kiire sattui, tai kun hän kylässä oli, keitin sopat, vellit, kahvit ja muut koko sisar-sarjalle, ja hyviksi niitä aina kiitettiin. Minusta aivan varmaan olisi tullut parhaimpia mestari-kokkeja jos vaan olisin aikoinani ymmärtänyt sille alalle antautua.

Näin minä puhelin. Ja kun mamma uskalsi minun kokkitaitoani hieman epäillä, ehdotin minä että sitä heti paikalla käytännössä koeteltaisiin.

— No, sanoi muija, minä lähden tästä kylään ja taidankin viipyä vähän pitemmän aikaa. Jätän sinut nyt keittämään ja saat tehdä miten itse haluat.

— Mene vaan ja ole vaikka puoleen-yöhön, sanoin minä, kyllä täällä juttuun tullaan.

Ennen lähtöään näytteli hän minulle kaikki "kyökkikomennuskuntaan" kuuluvat esineet ja tarpeet, sekä jakeli muutamia neuvoja ja ohjeita, joita luuli minun tarvitsevan. Tätä esittelyä kuuntelin minä tietysti yhtäpaljon kuin kana munan neuvontaa, ja muija läksi.

Ryhdyin keittovalmistuksiin.

— Tahdonpa näyttää että minä olen mestarikokki sittenkin, puhelin itsekseni sekä aloin kellon kahta lyödessä pesään tulta viritellä. Pesin pannun sekä nostin sen hellalle. Päätin syödä kolmen aikana ja keittää sitä tehtävää varten vankan riissiryynipuuron.

Tuli hellassa ei vaan tahtonut oikein ottaa syttyäkseen ja vasta kellon muistuttaissa että tunti oli kulahtanut, alkoivat vesikuplat pannussa toisiaan poristen takaa ajaa.

— Ei se ehtinyt aivan määrälleen puhelin itsekseni, mutta pian se nyt kuitenkin valmistuu kunhan veden kiehumaan sain.

Ryynipussia esille ottaissani tuli minulle kuitenkin hieman päänvaivaa, kun en aivan tarkalleen muistanut miten paljon niitä tavallisuuden mukaan on keittoon pantava. Muistin kuitenkin syöneeni noin kaksi lautasellista kerrassaan ja senmukaan päätin nytkin keittoa valmistaa. Siksipä otinkin lautasen sekä kaadoin ryyniä kaksi sen täyttä pannuun; ja varmuuden vuoksi heitin vielä kourakaupalla vähäsen lisäksi.

— Mitähän jos panisi sinne vähän maitoakin? välähti nyt mielessäni. Ja vastausta odottelematta hain minä maitoa sekä kaadoin pannuun.

— Kyllä siitä nyt tulee poikaa! tuumasin, saa se muijakin ihmetellä jahka kotiin ennättää.

Vihdoin keitos alkoi oikein todenteolla kiehumaan ja ryynit paisumaan. Mutta siihen ei sopinut enää kaataa jähdykettä, joten ei auttanut muu kuin täytyi ottaa liika pois. Ja kiire kun oli, ei siinä ennättänyt uusia kuppia hakemaan vaan kaadettiin liika maitokuppiin; se tuli täyteen.

Läksin puita noutamaan. Palatessani huomasin heti oven avattuani, että keitosta oli hellalla, jopa lattiallakin, sekä huone täynnä ilettävää käryä.

Heitin puut kynnykselle sekä riensin puuroa kuppiin ajamaan.

— Kuinkahan paljon sitä mahtaakaan tulla? kysäsin itseltäni. Ja kun pannu nyt tuli mielestäni liijan vajaaksi kaadoin sinne sen kupin sisällyksen minkä olin ensiksi puurolla täyttänyt. Se oli kuitenkin ennättänyt jäähtyä jo aivan kylmäksi, joten kesti taasen kotvan ennenkuin keitos uudelleen alkoi kiehua. Tällä ajalla korjasin äsken kynnykselle heittämäni puut sekä työnsin niistä muutamia hellaan. Hain sitten kupin sekä aloin nostamaan pannua pois tulelta. Mutta pannu olikin kuumetessaan tarttunut kiinni hieman lujempaan eikä näyttänyt olevan ensinkään halukas tilastaan luopumaan.

— Ole siinä sitten, kyllä sinut siinäkin tyhjäksi saan, ajattelin. Mutta kauha, joka viimeisen puuron paisumisen aikana oli jäänyt hellalle oli niin kuumennut, ettei sitä paljain käsin voinut koskettaakaan. Hätä kuitenkin keinon keksii. Kietasin takkini helman kauhanvarren ympäri (Esittäjä osottaa miten se tapahtui) kas tällä tavalla. Takki oli kuitenkin lujasti napitettuna enkä saanutkaan kauhaa pataan ylettymään.

— Perhanan puuro! sähisin tuskissani, sekä ojensin epätoivoisella liikkeellä kauhaa pataa kohti, (Esittäjä nykäsee napitetun takkinsa helmasta eteenpäin, jolloin napit — mitkä siltävaralta ovat etukäteen löyhään neulottavat — lentävät takista) noin ikään! ("Noin ikään", on lausuttava juuri nykäistessä.) Ja seuraus oli sama kuin nytkin, että neljä, viisi nappia lensi vinkuen tiehensä. Mutta sitten se ylettyi kauhakin keitokseen.

Tuskin olin saanut ensimäisen kupin pöydälle' ennenkuin puuro taasen teki uuden ryntäyksen. Täytin toisen ja kolmannenkin kupin, jolloin vasta sain senverran rauhaa tuolta levottomalta holhokiltani että ennätin keitosta maistaa.

— Suolaa! älähdin jokseenkin suuttuneena.

Etsin suolaa sekä heitin sitä runsaan kourallisen keitokseen. Kaadoin myöskin yhden kupin sisällyksen takaisin pannuun suolaa saamaan.

Mutta nyt vasta ihmeitä tapahtui. Keitos alkoi kiehua ja kuohua niinkuin sille olisi "paha" sisälle mennyt.

Tyyneyteni oli lopussa, sillä puuro näytti todellakin aikovan lentää savupiipun kautta taivaalle.

Minä laskettelin ulkoa kaiken sen sanavarastoni minkä suinkin osasin, nimittäin niitä sanoja, joita en ollut sunnuntai- enkä muissa kouluissa oppinut. Ja minä täytin kuppeja niinpaljon kuin suinkin ennätin. Vihdoin oli jo yksin kissankuppikin puuroa täynnä, mutta pannu oli sittenkin yhä vaan tulvillaan.

Nyt tein voimakkaan nykäyksen saadakseni pannun pois tulelta. Se onnistuikin, mutta sellaisella seurauksella että minä lensin selälleni lattialle ja pannu sisällyksineen minun päälleni.

Ja siinä makasin minä — mestarikokki, pannuineni ja keitoksineni. Kello löi viisi!

Kun muijani iltapäivällä tuli kotiin, näki hän riissiryynipuuron näköistä ainetta lattialla, hellalla, pöydällä, tuoleilla, kellon taulussa, kamarin lattiamatoissa, sekä joka-ainoassa kipossa ja kupissa mitä meillä on kunnia omistaa.

Näky mahtoi häntä hieman huvittaa. Mutta kun minä astuin kamarin kynnykselle pää ja molemmat kädet liinaisiin käärittyinä, naama vaseliinilla voideltuna, sekä vaatteet ylt'yleensä riissiryynipuurolla siveltyinä, niin eipä hän uskaltanut nauraa.

Otettiin asia kuitenkin puheeksi. Ja siinäpä selvisikin, että suolaa ei tänä surkeana päivänä ollutkaan kotona rippustakaan, vaan että se, jota minä olin suolaksi luullut ja kourallisen pannuun heittänyt, olikin sekaisin hienonnettua soodaa ja lipeäkiveä.

Sellainen oli asian juoksu, ja tämän minä tahdoin teille opiksi ja ojennukseksi kertoa, tahdoin kertoa näin heti, tällaisessa kunnossa, (esittäjä tulee surulliseksi) näin revittynä ja raadeltuna, (melkein itkien) näin piestynä ja pehmitettynä, (yhä enemmän itkunsekaisella äänellä) näin puurolla poltettuna ja valeltuna, tulla teidän eteenne vannomaan etten minä tästälähtein puuroja keitä! En keitä, en!

Esitelmä tanssista.

Arvoisat kuulijat!

On olemassa eräs inhimillisten tunteiden tai mielialojen ilmaisumuoto, jota nimitetään tanssiksi.

Tätä tanssimista on hyvin montaa eri lajia ja sitä voipi nähdä sangen monenkaltaisissa eri olotiloissa.

Samoin on myöskin tällä tanssimisella moniaita eri nimitys-muotoja, riippuen nimitykset siitä missä tanssi toimitetaan ja minkälaisessa ulkoasussa ovat tämän tehtävän suorittajat ja vielä siitäkin, keitä he ovat.

Kävisi liijan vaikeaksi lyhykäisessä esitelmässä koettaakaan selvittää tanssia koko laajuudessaan, senpävuoksi tyytykäämmekin vaan seuraavaan: Kun tanssin suorittajina esiintyy hienosti puettuja ihmisiä, naisilla kaula, rinnat ja käsivarret paljaina, herroilla häntätakit päällään, sekä niin naisilla kuin herroillakin hansikkaat käsissään, koko huone hais… — anteeksi — tuoksuaa hajuvedeltä, orkesteri soittaa, niin silloin tanssit muuttuvat baaleiksi. Tällainen toimitus ilmaistaan sanomalehdissä ja muissa painotuotteissa sanoilla "hienot baalit". (Älköön tässä kuitenkaan kukaan hairahtuko sekoittamaan kuivakalapaalia tai lastuvillapaalia "baali"-sanan kanssa, sillä jokseenkin varmuudella tiedetään näiden tarkottavan eri asioita).

Jos taasen tanssijoukkona on naisia ja miehiä, joiden ulkoasu on kirjavaa, kaikilla herroilla ei ole käsissään valkoisia hansikkaita, naisilla on rinnat ja käsivarret peitettyinä, tahtia rimputellaan pianolla, hajuvesi tuoksuaa vain siellä täällä, silloin muodostuu tanssi-illasta tanssijaisilta. Ohjelmain loppuun on tavallisimmin merkittynä: "lopuksi karkeloa".

Kun tanssijoukko muodostuu ulkonaisesti vielä kirjavammasta joukosta, naisilla ei näy hansikkaita juuri nimeksikään, nuorukaisten — kun he naisten vyötäisiltä kiinni ottavat — hansikkaan tehtävää toimittaa nenäliina, jos joku tuoksahtaa joltain keinotekoiselta, osotetaan häntä sormella ja sanotaan: tuo tuossa käyttää hajuvettä, vain muutamilla nuorillamiehillä on valkoista silitettyä kaulan ympärillä, huone on tavallinen, musiikista pitää huolta viulu tai useimmiten harmonikka, silloin sanotaan tehtävää tanssimiseksi. Myöskin voidaan tällaista tilaisuutta esimerkiksi sanomalehti-ilmoituksissa merkitä sanoilla: "lyödään jalalla kamalasti", "jalalla ihmeellisesti", "jalalla koriasti", "jalka kiverään", "lopuksi leikkiä", "ynnä muuta", j.n.e.

Mutta kun tanssijoukkue muodostuu taasen ulkoasultaan jokseenkin yhdenvertaisista, naiset ja miehet ovat tanakoita, terveyttä ja elonvoimaa uhkuu kumpienkin olemus, toimituspaikkana on kylänraitti, riihi, luuva, tupa tai joku muu saman arvoinen paikka, "pelataan harmonikalla" tai suupelillä, eivätkä toimitsijahenkilöt tunne väsymystä, yhä kiivaammin vaan varsisaappaan korot permantoon iskevät, käsi saapasvarteen läiskää, ja innostuksen kohottamat hihkaukset ilmoille kajahtavat, tällaista tanssia sanotaan hyppelemiseksi. Näistä tansseista ei tavallisesti ilmoiteta sanomalehtien ilmoitusosastossa, mutta uutisosastoissa niitä usein mainitaan nimityksillä: "nurkkatanssit", "luuvatanssit", "raittihypyt", j.n.e.

Mutta vaikkakin tanssimista on hyvin monta eri lajia ja vaikkakin sitä nimitetään monella eri tavalla, niin tarkoitus ja esiintymis-, tai ilmenemismuodot sillä kuitenkin aina ovat samat.

Kun minä varsin hyvin käsitän että arvoisat kuulijani eivät ole koskaan olleet tilaisuudessa tanssimista näkemään, niin tahdon teille lyhykäisesti esittää miten se tapahtuu. Tanssin ilmenemismuodoissa on kylläkin olemassa hienompia ja karkeampia asteita, mutta itse perustus, runko, on sama ja siitä tässä muutama sana.

Samaan huoneeseen kokoontuu paljon sekä naisia että miehiä. Ihmistapoihin kuuluu kylläkin, että huoneessa on istuimia, mutta tanssitapoihin kuuluu että huone on niistä "mööpeleistä" mahdollisimman tyhjä, kannetaanpa usein pöydät, penkit, kaapit ja yleensä kaikki mitä liikkumaan saadaan ulos tanssihuoneesta. Näistä ennakkovalmistuksista voisi tehdä sen johtopäätöksen, että on kysymyksessä joko huoneen hajottaminen, siirtäminen toiseen paikkaan tai ainakin perinpohjainen puhdistaminen, mutta kysymyksessä onkin päinvastoin: huoneen perinpohjainen tomuttaminen.

Kun huone on näin tyhjennetty, asettuvat joukot vastakkain, naiset toiselle, ja miehet toiselle puolen huonetta. Kummassakin joukossa alkavat nyt silmät tehdä työtä, ne mulkoilevat niin vietävästi. Ja kaikki naiset hymyilevät.

Yksi on palkattu soittamaan jollain soitto-koneella. Soiton tarkoituksena on saattaa kaikki nostelemaan jalkojaan tahdissa ja järjestyksessä, lienee sillä tarkoituksena myöskin innostaa, rohkaista j.n.e.

Niinpian kun ensimäiset soiton säveleet kuuluvat, alkaa tanssi. Miehet ryntäävät urhoollisesti naisten luokse ja tarttuvat kourillaan kiinni heihin. Yksi aina yhtä vastaan. Luulisi olevan kysymyksessä sen vanhan rakkaan sylipainin alkamisen, mutta ei. Miehet alkavat pyöriä naisten kanssa ympäri lattian. Kaikki parit pyörivät sangen suloisessa sekamelskassa ja he menevät niin riivatusti. Eivätkä naiset edes pane mitään vastalausetta tällaista hypittämistä ja pyörittämistä vastaan, vaan seuraavat mukana kiltisti ja valittamatta; alottavatpa joskus itsekin pelin. Ja kaikki he ovat hyppiessään niin onnellisen ja autuaallisen näköisiä. Ja tuossa pyörien hyppivässä joukossa, päät nousevat ja laskevat, jalat polkevat lattiaa minkä suinkin ennättävät, ja virtanaan valuu hiki kaikkien kasvoilta. Ja se totisuus ja vakavuus mikä useimmiten ilmenee tanssivien kasvoilla, todistaa että toimitus on sangen arvokasta ja vakavaa harkitsemista vaativaa, näyttää toisinaan aivan kuin tanssijat olisivat — kasvoista päättäen — toistaitoisia, niinkuin sanotaan. Kun tuota menoa sivustapäin katselee, niin johtuu usein mieleen että koko tuo hyppivien joukko on jonkun järkeä riivaavan taudinkohtauksen runtelema; mutta eivät he mielenvikaisia ole, he vaan tanssivat.

Kun soitto taukoaa, silloin palaavat kaikki järkiinsä, miehet jättävät naisensa ja kukin ryntää entiselle paikalleen ja on olevinaan ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Muutamat ovat ottaneet käytäntöön sellaisenkin tavan että he erotessaan tanssilattialla, kiittävät toisiaan. Siitä ei ole vielä varmuudella voitu todistaa mistä tämä kiittäminen aiheutuu, mutta otaksutaan heidän kiittelevän siitä, että ymmärtävät lakata hyppimästä ja toisiaan hikeen asti pyörittämästä.

Soittajan on pidettävä järki päässään ja lopetettava aina silloin tällöin hetkeksi. Sillä jos ei soittaja pitäisi väliaikoja niin — ainakin vanhempien tanssilakien mukaan — tanssijain olisi pyörittävä siksi kunnes väsyneinä kaatuisivat.

Niinpian kun soitto alkaa uudestaan kuulua, alkaa myöskin sama näytös uudelleen, parit vaan vaihtuvat.

Kun tämä tanssiminen, toistensa ympäri hypittäminen ja pyörittäminen on oikein rajua, silloin sanotaan sitä "iloiseksi hypyksi" ja käsitetään sitä iloisen mielialan korkeimmaksi ilmaisumuodoksi.

Mutta tanssi on vielä siitäkin omituista, että sillä voidaan ilmaista äärimmäisen surun ja kaihon tunteita. Tapahtuu nimittäin hyvin usein, että kun niissä piireissä, missä tanssijaisia nimitetään "paaleiksi", pannaan toimeen jonkun suurmiehen kuolinpäivän viettoiltoja, niin on näissä muistoilloissa pääohjelmana hyppiminen. Olen usein ajalellut mistä johtuu ja mitä sillä tarkoitetaan kun jonkun kaivatun vainajan muistoa pyhitetään hyppimisellä? Mutta tämäkin tunteiden ilmaisumuoto on aivan luonnollinen. Sillä kun ihminen suree jotain asiaa oikein syvästi, niin saattaa murhe "nousta päähän". Ja on aivan luonnollista, että kun päähän on "noussut" jotain vierasta niin hyppiminen ja rynkyttäminen saa sen laskeutumaan sieltä alaspäin. Muuten on aivan välttämätöntä että heikosta päästä saadaan kaikki pois mikä ei sinne luonnostaan kuulu ja tässä päänpuhdistustyössä ei pidä koskaan keinoja säästää.

On väitetty että hyppiminen ja pyöriminen ei kuuluisi ihmiselle; tässä uskallan kuitenkin olla toista mieltä.

Me näemme ympärillämme luonnossa kaikkialla ilmenevän voimakkaan hyppimis- ja pyörimishalun.

Esimerkiksi kun lammas tulee hulluksi niin se alkaa pyöriä; jotkut kumminkin väittävät, että lammas on hyvin tyhmä eläin.

Jos leikkaamme kanalta pään pois, niin silloin lintuparka "hyppii kuin päätön kana". Emme voi varmasti sanoa hyppiikö kana silloin suuren ilon, vaiko suuren murheen pakotuksesta, mutta olettaa voimme, että se tapahtuu ilosta. Kana nimittäin voipi olla iloissaan siitä, että se ruumiinosa, pää, jossa hänen vaatimaton järkensä ennen asusti ja esti häntä tällaisia hyppyjä tekemästä, että se kiusankappale nyt on poissa. Sitäpaitsi ei päättömän kanan tarvitsi pelätä että hän päänsä seinään hyppää.

Sammakot hyppivät myöskin keväisin. Ne kokoontuvat vesiperäisille maille ja "orkesterin" soittaessa suorittavat he sangen pitkiä loikkauksia. Siinäkin lienee joukossa ilon- ja surunloikkauksia.

Tutkimukset ovat osottaneet myöskin että kun vasikanhäntä leikataan poikki, niin maahan pudonnut hännänpätkä "hyppii kuin poikki leikattu vasikanhäntä". Mikä, tai mitkä tunteet tässä aiheuttavat hyppimisen ei ole aivan varmaa. Oletetaan kuitenkin hyppimisen aiheutuvan siitä ilosta, että tuo hännänpalanen huomaa päässeensä vapaaksi siitä tavattoman riippuvaisesta ja vaaranalaisesta asemasta missä se oli ennenkuin leikkaus suoritettiin.

Onko vasikan järki tuossa hännän palasessa vai onko vasikan järki siinä päässä missä silmät ovat, sitä kysymystä ei ole myöskään vielä ratkaistu. Tästä voimme kuitenkin tehdä sen johtopäätöksen, että jos ne, jotka hyppivät ja tanssivat ovat järkeviä, silloin täytyy myöskin vasikan järki asustaa hännän päässä.

Vielä muistettakoon, että tuo miellyttävä, koreapukuinen kotilintumme harakka, sekin hyppelee ja tanssii — varsinkin siantappajaisissa. Mutta ihmiset sanovat tätä "harakoimiseksi" ja "harakantanssiksi".

Näin voisi luonnosta tuoda sangen sattuvia todistuksia siitä että hyppiminen on luonnollista; riittäköön kuitenkin edelläolevat.

Voisimme tämän esityksemme lopettaa seuraavaan loppuponteen:

Koska luonnossa hyppivät ja pyörivät päättömät kanat, mielenhäiriössä olevat lampaat, vasikan hännät, sammakot ja harakat, niin on aivan luonnollista että myöskin ihminen pyörii ja hyppii. Se on luonnollista siksikin että ihminen on luomakunnan "kruunu" ja kun kerran luomakunta hyppii niin seuraa itsestään että sen päässä oleva "kruunu" myöskin keikkuu ja poukahtelee.

Varottava olisi kuitenkin ettei ihmiset liiaksi hyppisi, sillä voisihan sattua että hyppimisen ja pyörimisen mellakassa "kruunu" putoaisi permannolle, joutuisi tanssivien jalkoihin, särkyisi ja sirpaleina tallattaisiin tanssituvan lattian tomuun ja likaan; sillä kruunut yleensä ovat liian kalliita jaloissa tallattaviksi.

Esitelmä kanoista.

Arvoisat kuulijat!

Näinä aikoina jolloin kananhoitoa on alettu oikein innolla harjoittaa sivuelinkeinona, täytyy myöskin luonnollisesti alkaa siitä yleisemmin puhua.

Koska minulla on jo pitemmän aikaa ollut onni omistaa kanala, niin tahdon teille esittää muutamia havaintojani ja kokemuksiani siinä.

Tilasin ensinnäkin Sepeteus Tipasen kanalasta kolmekymmentä kuusi kappaletta kananmunia, erityisellä määräyksellä että ne pitää olla parhainta rotua. Sain munat ja Sepeteus kirjoitti vielä mukana kirjeen että ne olivat parhainta valkoista "aushiiren"-rotua.

Munia oli kuitenkin liian paljon yhden kanan haudottavaksi — minulla näetten ei ollut muta kuin yksi vanha kana, — mutta kun sain naapureilta pari kanaa vuokralle, niin sitten se alkoi tapahtua.

Pian minulla sitten olikin noita "aushiiren"-rotuisia kananlapsia koko joukko, ja kun päätin ne kohta pienestä pitäen kasvattaa parhaimpain kanankasvatusperiaatteiden mukaan niin tulipa siinä työtä koko tavalla.

Vaivat unohtuivat kuitenkin runsaan palkkion toivossa ja niin päästiin vihdoinkin siihen aikaan jolloin kanat alkoivat munia.

Pian huomasin kuitenkin harmikseni että kanoista ei yksikään muninut muuta kuin yhden munan päivässä. Se harmitti minua, sillä munista sain keskimäärin viisipenniä kappaleelta ja kanan hoito- ja elatuskustannukset tekivät noin kolme-, neljäkymmentäpenniä päivässä. Ne eivät nimittäin kanatkaan elä tyhjästä, ja uusimpain sääntöjen mukaan täytyy niiden ruoka olla jokseenkin monipuolinen. Niimpä täytyy niiden saada öljykakkuja, maapähkinäkakkuja, tuomaskuonaa, kainiittia, superfosfaattia, ripoliinia, sontuliinia, naftaliinia, piroliinia, surmaliinia j.n.e. ja tällainen ravintojärjestelmä tulee jokseenkin kalliiksi.

Mutta: "koksavara maksaa kolme kopeikkaa", tapasi iso-isäni sanoa ja niin se maksaakin. Keksin vihdoin auttavan keinon. Minä leivotin kohtalaisen suuria reikäleipiä edellä mainittujen ainesten sekoituksesta. Laitoin sitten kanat pesäänsä aikaisin aamulla ja pistin jokaisen kaulaan reikäleivän. Näin oli heillä ruoka mukanaan ja keino olikin auttava. Kanat makasivat nyt aivan rauhallisesti pesissään koko päivän, joskus öitäkin. Ja tulos oli se, että kanat alkoivat munimaan seitsemän, kahdeksan, jopa kymmenenkin munaa päivässä.

Jonkun ajan kuluttua alkoivat munat kuitenkin tulemaan liian kovia — niitä ei tahtonut keittämälläkään pehmenemään saada — mutta kun laitoin koppeihin myöskin juoma-astiat niin asia oli autettu.

Alkoi sitten yksi kana hautomaan ja minä tietysti annoin sen tehdä sitä, muutin vaan aina uuden reikäleivän sen kaulalle kun vanha loppui. Ja minun täytyy tunnustaa, että hieman itsekin hämmästyin kun poikaset sitten eräänä päivänä munista ulos tulivat; hämmästykseni aiheutti se, että joka-ainoalla poikasella oli kaulassaan pieni reikäleipä. Ja sitämukaa kun pojat kasvoivat, suurenivat myöskin leivät niiden kaulalla. Eikä ne leivät vähentyneet syömisestä, aina kasvoi vajaa paikka täyteen.

Nyt oli siis kananhoidon kannattavaisuus-kysymys ratkaistu.

Pidin selvänä, että tämä oli uutta rotua ja sen vuoksi päätinkin keksiä uuden rotunimen, ja koska reikäleipä näytteli tässä sangen ansiokasta osaa, niin päätin nimen johtaa siitä. Ajattelin senvuoksi tämän uuden rodun kutsua suorastaan "Reikäleivän"-roduksi, mutta se olisi kuulunut niin kovin tyhmältä, kollomaiselta ja niin kovin suomalaiselta, senpävuoksi olenkin uudet kanani ristinyt "Reigleibbän"-rotuisiksi.

Muuten pyydän teidän pitämään tämän asian vielä toistaiseksi omana tietonanne kunnes ennätän kanoilleni patentin hankkia.

Ennenkuin lopetan esitykseni tahdon mainita muutamia tunnetuimpia kanarotuja sekä sanasen niiden ominaisuuksista.

"Rokkefort"-rotu munii jokseenkin suuria munia. Se on muuten hyvin tarkka ruokavalinnassaan, tulee kalliiksi elättää, sairastaa usein niin kutsuttua kroonillista kanainvatsakatarria. Menestyy meikäläisissäkin oloissa mutta ei kannata.

"Fekkerollerin"-rotu on myöskin hyvin runsas tuotannolleen. Menestyy paraiten eräänlaatuisten lähdemaiden ympärillä.

"Kruppin"-rotu on laajalle levinnyt. Niiden munat ovat harvinaisen kovia ja epäterveellisiä nautittavia, niitä käyttävätkin vaan etupäässä sairaat ja jollakin erikoisella tavalla kivulliset, tuskiensa lievennykseksi.

"Kleinin"-rotu on jokaruokainen, se tahtoo sanoa: ei valitse ruokaansa. Tämä rotu munii kohtalaisen paljon ja melkein poikkeuksetta toisten pesään. Mutta kun rodulla on aivan erikoinen, vähemmin miellyttävä hajunsa, sekä tekee hyvin paljon niin kutsuttuja nahka-, ja mätämunia niin emme sitä suosittele. Sitä paitse ovat ne jokseenkin hyviä lentämään. Ja eräänä päivänä lensi minunkin kanatarhaani pari sellaista. Ne alkoivat muitta mutkitta hätyytellä kanalani entisiä asukkaita ja varsinkin niitä, joilla leipä oli kaulalla. Ja eräänä päivänä löysinkin pari kanaa kuolleena; niiltä oli leivät syöty ja kaulakin kokonaan poikki nokittu.

Muuten voimme tämän esityksemme nyt lopettaa, ja tässä lausutut ajatukset koota seuraavaan loppuponteen: (Esittäjä käy miettivän näköiseksi. Rykäsee pari kertaa sekä matkii kukkoa kiekauttamalla:)

— Kukkokiekuuuuuuu!!

(Matkiminen on tehtävä niinkuin esittäjä luulee sen luonnollisimmasti saavansa tehdyksi, eikä suinkaan tarvitse edelläolevia kirjaimia seurata, joilla vaan on kuvattu ajatuksen tarkoitus.)

"Ruton ampuma".

(Esittäjä tulee sisään yksinkertaisessa työmiehen puvussa, paulapieksut jalassa, piippunysä hampaissa, lakki päässä. Istuu häntä varten varatulle tuolille yleisön eteen. Istuttuaan painaa hän toisella kädellään hieman lakkiaan ja sanoo:)

Päivää!

Minä olen se Erkki sen Maijan poika sieltä Kylmäkorven torpalta. Kyllähän te minun tunnettekin ja äitivainajani ainakin tunnette. Ja onhan minusta paljon puhuttu ja oikein on joskus aviisin päällekin kirjoitettu. Ja kun ne nuoret pyysivät että minä tännekin tulisin jotain juttelemaan niin tulinpahan kun ei muutakaan kiirettä ollut. Ja minä tuumasin kertoa teille eräästä kaupunki-matkastani kolme-neljäkymmentä vuotta sitten. Että jos nyt avaisitte korvaläpenne, minä kun en jaksa huutaa.

Eräänä kuumana kesäpäivänä ajoin kaupunkiin ja ohjasin hevoseni kauppias Malakias Krankkenbergin kartanolle, niinkuin olin monasti ennenkin tehnyt.

Asiani kaupungilla oli pian ajettuna, joten jo puolisen korvilla olin valmis kotiini lähtemään. "Kokkolan väärää" olisin mukaani halunnut, mutta kukkaroni oli toista mieltä, ja minä olen tottunut sille aina perään antamaan.

Pistäysin kuitenkin vielä ennen lähtöäni kauppiaan tarhakartanolle jollekin vähäpätöiselle asialle. Siellä makasi pehkuläjässä yksi äärettömän suuri nassu jota, niinkuin näytti, ankara kuumuus kovasti rasitti.

Minulle valahti vesi kielelleni (esittäjä nielasee juurikuin olisi vettä suussa) sillä olen auttamattomasti sianläskin orja. Me olimme kahden tuon mahtavan läskikimpaleen kanssa eikä se sitäpaitse näyttänyt minua ensinkään pelkäävän.

— Omistaappa tuollainen syöttiläs! huokasin melkein ääneen. Ja ennenkuin olin aikeistani itsekään täysin selvillä, olin jo antanut sille puupalikalla sellaisen iskun että kuonosta vaan veri virtasi ja elukka makasi pahnoillaan liikkumattomana.

Aseen jolla löin, pistin huoneen alle piiloon ja astelin rauhallisena kauppiaan kyökkiin, ja sanoin siellä: Mikähän tuolle teidän sialle on mahtanut tulla, kun se tuolla tarhassa makaa aivan kuin kuollut?

— Mikä sille sitte on tullut? sanoi kauppias, joka juuri samassa astui kyökkiin ja kuuli puheeni.

— En tiedä, mutta siellä se vaan makaa. Liekö "rutto ampunut"? sanoin minä.

Mentiin katsomaan ja siellä se makasi eikä vironnut vaikka olisi kuinka katsottu.

Tultiin viimein yksimieliseen päätökseen että sika oli kuollut "ruton ampumiseen"; vaikka meistä, jotka tämän arvoisan vainajan ympärillä sangen murheellisena seisoimme, ei yksikään ymmärtänyt mitä sillä tarkoitetaan kun sanotaan että "rutto ampuu", mutta me sanoimme vaan niin.

Jos minulta tuollainen sika kuolisi, niin kuolisin itsekin suruun, sanoin minä osaa-ottavasti.

He sanoivat:

— Reiru ja siivo sika se oli, mutta minkäpäs sille nyt mahtaa. Ja minnekkä sen nyt saa haudatuksikin?

Katsoin nyt olevan parhaimman ajan saada sika itselleni ja senvuoksi aloin välinpitämättömänä valmistella kotiinlähtöä. Mutta tuskin ennätin kärryille istua ennenkuin kauppias huusi minulle:

— Etkö ota mies tuota sikaa kärryillesi ja hautaa siellä maalla kontoon?

— En tiedä tuota oikein, vastasin verkalleen, vastustellen.

— Ota hyvä mies ja vie pois, saat palkan, ei sitä tarvitse ilman tehdä! sanoi kauppias.

— No paljonkohan tuota maksaisitte? kysyin.

— Saat viisi markkaa kun vaan asian sitten kunnolla toimitat.

— No taitaisihan tuo tuossa mennäkin kun vaan saisi kärryille. Mutta
"Kokkolan-väärää" täytyy kauppiaan antaa myöskin muutaman korttelin.

Kauppias ei joutanut enää vastaamaan vaan haali kokoon kaikki renkinsä ja pian oli sika kärryilläni.

— Pitääkö tämä nylkeä että nahan saatte? kysyin.

— Ei! sitä ei saa nylkeä, se täytyy haudata nahkoineen! huudahti kauppias ojentaessaan minulle viisimarkkasta ja isohkoa kääröä "Kokkolan-väärää".

Sanoin hyvästi, nostin oikein lakkiani ja läksin ajamaan.

— Haudatkaa nyt se vaan hyvin! kuulin vielä perääni huudettavan. Ja minä vastasin siihen oikein painolla että "kyllä", hiljensin ääntäni sekä lisäsin heille kuulumattomasti: minä hautaan sen oikein hyvin.

Kun minä sitten seuraavalla viikolla olin kaupungin torilla sianlihoja myömässä, sain ainakin kymmenelle ostajalle oikein vannomalla vakuuttaa ettei tämä sika suinkaan ollut "ruton-ampumiseen" kuollut, niinkuin kaikki ostajamatamit tiesivät kauppias Krankkenbergin sian kuolleen.

Eikä minun siinä valehdella tarvinnutkaan sillä olinhan itse sialle kuononpäälle "ruton-ampumisen" antanut.