SOPHOKLES

Kirj.

Emil Zilliacus

Suomensi

Tyyni Haapanen-Tallgren [Tyyni Tuulio]

Runot suomentanut

O. Manninen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1920.

      Opettajalleni ja ystävälleni
          Ivar A. Heikelille

SISÄLTÖ:

    I. Kreikalainen tragedia.
   II. Aiskhylos.
  III. Sophokleen elämä ja toiminta.
   IV. Aias.
    V. Elektra.
   VI. Trakhiin naiset. Philoktetes.
  VII. Antigone.
 VIII. Kuningas Oidipus.
   IX. Oidipus Kolonoksessa.

I. Kreikkalainen tragedia.

Sophokleen murhenäytelmät ovat monessa suhteessa kreikkalaisen tragedian huippukohta, pitkän kehityksen korkein saavutus. Ainoastaan jos jonkun verran tuntee tätä kehitystä, voi niitä oikein arvostella, samoinkuin yleensä, jotta oikein ymmärtäisi ja osaisi arvostaa kreikkalaista murhenäytelmää, tulee muistaa että tragedia kehittyi jumalanpalvelukseen kuuluvasta koorilaulusta. Lähemmät tragedian syntyä koskevat asianhaarat ovat peittyneet hämärään. Antiikin omat tiedonannot siitä ovat sekä niukat että keskenään ristiriitaiset, ja huolimatta kaikesta vaivasta ja tarkkanäköisyydestä, jota nykyaikaiset muinaistutkijat ovat omistaneet tämän kysymyksen tutkimiseen, odottaa se vielä ratkaisuaan.

Aristoteleen mukaan »dithyrambin esilaulajat» panivat alulle tragedian, ja toisessa paikassa hän sanoo, että tämä sai alkunsa satyyrinäytelmästä; nämä lauseet ovat aina viime vuosiin asti olleet kaikkien tätä kysymystä koskevien tutkimusten lähtökohtana. Dithyrambi oli dionysolainen koorilaulu ja Dionysos itse kasvullisuuden ja hedelmällisyyden jumala, jonka hurjamenoinen palvelus sisälsi siemenen miimillisiin lauluihin, tansseihin ja kisoihin, jotka ylistivät ja havainnollistuttivat hänen taisteluitaan ja kärsimyksiään, hänen ilmestymisiään ja tuhoutumistaan. Tragodia merkitsee pukkilaulua, ja nimen on selitetty johtuvan koorin pukkia muistuttavasta satyyripuvusta. Tosin ei satyyreilla, näillä Arkadian pukinmuotoisilla metsän ja vuoren hengillä, ollut alkuaan mitään tekemistä Dionysoksen kanssa, mutta on otaksuttu että satyyrikoorit myöhemmin astuivat dionysolaisen dithyrambin palvelukseen. Kun sitten johtaja, esilaulaja, vapautui koorista ja otti esittääkseen soolo-osia, saattoi hänen ja koorin välillä sukeutua vuoropuhelu, ja kun edelleen sisällystä laajennettiin käsittämään aiheita muistakin jumalais- ja sankaritaruista, oli tragedia valmis ensimäisessä, alkuperäisessä muodossaan.

Tämä on suurin piirtein se oikeaoppinen teoria tragedian synnystä, joka on vallinnut meidän päiviimme asti ja vallitsee vieläkin, joskaan ei enää kiistämättömänä. Se antaa nimittäin aihetta monelle vastaväitteelle, se jättää monta tärkeätä kysymystä avoimeksi. Tragedian kehitys satyyrinäytelmästä on ristiriidassa muiden antiikin tiedonantojen kanssa, ja sitäpaitsi, voisiko sen korkea ja vakava murhepaatos todellakin palautua rivoon ja koomilliseen satyyrikooriin? Ja kuinka voi, kun tuntee sen vanhoillisuuden, joka aina on ollut ominaista kulttimenoille, selittää, että tragedia niin nopeasti ja suuressa määrin loittani dionysolaisesta aihepiiristä?

Nämä vastaväitteet ovat johtaneet uuteen tragedian nimen tulkintaan, yhtäläisyysmerkin poistamiseen pukkikoorin ja satyyrikoorin väliltä. Eräitten mukaan olisi »pukki» kulttinimitys, joka tarkoitti menoihin osaaottavia henkilöitä, ja pukintalja haltioitumisen ja metamorfoosin vertauskuva, joka merkitsi uskovan yhteenkuuluvaisuutta pukinnahkaan puetun tai alkuaan pukinmuotoisen jumalan kanssa. Toiset taas eivät näe traagillisten laulajain pukintaljoissa tai vuohennahoissa mitään muuta kuin Kreikan maalaisväestön ikivanhan puvun, joka vielä meidän päivinämme voidaan tavata samojen seutujen paimenilla ja talonpojilla; tätä alkuperäistä vaatetusta olisivat jumalanpalveluksessa esiintyvät koorit pieteettisyistä käyttäneet vielä kauan senjälkeen kun kaupunkien asukkaat jo olivat vaihtaneet sen kudotuista villakankaista tehtyihin pukuihin.

Mutta on menty vielä pitemmälle, on laadittu kokonaan uusi teoria, joka kieltää tragedian dionysolaisen alkuperän ja etsii sen syntyä kreikkalaisten sankaripalveluksesta ja kuolonvalituksesta, niistä surulauluista ja tansseista, joilla vietettiin sankarien muistoa. Tärkein asiakirjallinen tuki tälle teorialle on eräs Herodotoksen tiedonanto: Sikyonin kaupungissa esitettiin noin 600 vuotta ennen Kristusta traagillisia koorilauluja, jotka ylistivät Adrastos-sankarin kärsimyksiä, mutta jotka sitten tyranni Kleistheneen käskystä siirrettiin tarkoittamaan Dionysosta. Toisia todistuksia ovat antaneet sekä vertaileva kansatiede ja uskontohistoria että säilyneet kreikkalaiset tragediat itse. Sankarin hauta esiintyy monessa kreikkalaisessa murhenäytelmässä, uhrimenot haudalla ja valituslaulut näyttelevät tärkeätä osaa, eikä liioin puutu esimerkkejä tragedioista, joissa kuolleitten sankarien henget manataan esiin ja ilmestyvät. Sekä traagillinen aihepiiri että se kuoleman varjo, joka lankee yli koko tragedian, saisi kieltämättä luonnollisen selityksensä tästä teoriasta. Ja se tosiseikka, että tragedia myöhemmin oli Dionysoksen palveluksessa ja muodosti osan siihen liittyvistä juhlamenoista, ei myöskään sodi uutta olettamusta vastaan: kaikkialla Kreikassa tunkeutuivat uudet olympolaiset jumalat vähitellen vanhojen, paikallisten jumaluuksien ja sankarien tilalle ja omaksuivat niiden palveluksen.

Vihdoin on myöskin liitetty yhteen molemmat teoriat, vanha ja uusi, ja etsitty tragedian alkuperää Dionysoskultin ja sankaripalvonnan yhdistelmästä; eräs tämän yhteensovitusteorian kannattaja johtaa tragedian miimillisen aineksen Dionysospalveluksesta, sisällyksen taas ja kirjallisen muodon niistä valituslauluista, joilla sankarien muistoa vietettiin.

Oli tragedian alku mikä tahansa, Dionysoskultti tai sankaripalvonta tai — mikä tuntuu todennäköisemmältä — molempien yhtymä, joka tapauksessa se on kahden erilaisen ja eri tahoilta polveutuvan runolajin yhdistelmä: doorilaisen koorilyriikan ja joonialaisen jambirunouden. Tämä yhdistyminen tapahtui Attikassa, ja tragedia on niinmuodoin attikalainen luomus. Mutta nuo kaksi ainesta eivät koskaan kokonaan sulautuneet yhteen, mikä myöskin ilmenee tragedian kielellisen yhtenäisyyden puutteessa: koorin laulut säilyttävät doorilaisen kieliluonteensa jossain määrin, kun taas vuoropuheluosat ovat joonialaiselta, vivahtavaa Attikan murretta.

Kulttilaulusta syntyneenä ei tragedia koskaan vapautunut uskonnollisista menoista; attikalainen murhenäytelmä oli kunnianosoitus, uhri, jonka yhteiskunta Dionysosjuhlissa omisti jumalalle. Seuraus tästä yhteydestä jumalanpalveluksen kanssa oli se, että tragediojen esittäminen ei suinkaan ollut yksityisasia, vaan julkinen toimitus, jota valtio valvoi ja piti huolenaan. Kun runoilijat olivat ilmoittautuneet ja viranomaiset heidän keskuudestaan määränneet ne tragedian kirjoittajat, jotka saivat kilpailla — esityksillä oli kilpailujen muoto — oli näille hankittava tärkein apu suorituksessa, koori. Koorien kustantaminen ja harjoittaminen oli rikkaimmille kansalaisille kuuluva kunniavelvollisuus. Koorin kustantajaa sanottiin khoregiksi (khoregos), ja yhdessä runoilijan kanssa jakoi hän kunnian ja voittopalkinnon. Joka runoilija esitytti kolme tragediaa, mutta koska niillä yleensä ei ollut mitään tekemistä Dionysoksen kanssa, lisäsi hän niihin vielä neljännen kappaleen, n.s. satyyridraaman, jossa koorin muodostivat »pukit» tavanomaisessa mielessä, satyyrit.

Niin kauan kun tragediat vielä olivat siksi yksinkertaisia ja alkuperäisiä että eivät vaatineet enempää kuin yhden näyttelijän, suoritti runoilija itse tämän osan, mutta myöhemmin aiheutti useampien esittäjäin tarve varsinaisen näyttelijän ammatin. Yli kolmen ei näyttelijäin luku noussut koskaan; tragediassa saattoi kyllä esiintyä useampia henkilöitä, mutta enemmän kuin kolme ei milloinkaan samalla kertaa ottanut osaa vuoropuheluun, ja sama näyttelijä saattoi senvuoksi esiintyä useissa osissa. Näyttelijöillä oli naamio kasvoilla ja jalassa eräänlaiset paksupohjaiset kengät, n.s. koturnit, sekä korkea hiuskoriste päässä, jotta he sen kautta tekisivät sankarillisen, yli-inhimillisen vaikutuksen ja ehkä myöskin paremmin näkyisivät sille suurelle ihmisjoukolle, joka täytti valtavat ulkoilmateatterit.

Samoin kuin tragedia hitaasti kehittyi koorilaulusta, samoin kehittyi teatteri vähitellen siitä avoimesta ympyränmuotoisesta paikasta, jolla tämä koori lauloi ja tanssi. Jo varhain pidettiin silmällä maaperäsuhteita: jos tanssipaikka — orkhestra oli sen nimi — asetettiin loivan vuoren tai kukkulan juurelle, oli suurellakin katsojajoukolla hyvä näköala yli koorin liikkeitten ja akustisessakin suhteessa edullinen paikka. Näyttelijät ja koorin jäsenet tarvitsivat kuitenkin paikan, missä pukeutua ja vaihtaa vaatteita. Tätä tarkoitusta varten pystytettiin orkhestran taakse teltta tai vaja; tämän rakennuksen nimi oli skene, teltta; siitä m.m. ruotsin sana scen. Koori ja näyttelijät esiintyivät alkuaan orkhestralla tämän näyttämörakennuksen edessä, joka niin ollen muodosti taustan heidän näyttelemiselleen; myöhemmin ruvettiin näyttelemään eräänlaisella korokkeella, näyttämöllä sanan nykyaikaisessa merkityksessä. Tragedian kukoistuskautena oli teatteri erittäin yksinkertainen, sekä näyttämörakennus että katsojain penkit olivat puusta, mikäli katsojat eivät asettuneet itse kalliopohjalle. Vasta myöhempinä aikoina ruvettiin rakentamaan upeita teattereita; puuaineen korvasi silloin kaikkialla marmori, ja teatterit koristettiin kallisarvoisilla taideteoksilla. Vielä meidän aikojemme teatterirakennuksissa tunnemme kreikkalaisen ulkoilmateatterin ikivanhan ja alkuperäisen kaavan: sali riveineen vastaa koveraa vuorenrinnettä, ja näyttämölaitteet ovat kehittyneet tanssipaikasta näyttelijävajoineen.

* * * * *

Kreikkalainen murhenäytelmä on samalla kertaa taiteellisesti vapautunut ja perimätapoihin sidottu; kaiken ajatussyvyytensä ja muotokauneutensa ohella sisältää se useita sovinnaisia aineksia, jotka eivät voi olla loukkaamatta makuamme. Ensiksikin koori: tuntuisihan koko tämä ilmiö meistä selittämättömältä kasvannaiselta, jollemme tietäisi, että tragedia on kehittynyt koorilaulusta ja että tämä koorilaulu on ollut alkuperäisten tragediojen ydin. Tosin menetti koorillinen aines sekä laajuutta että merkitystä sitä mukaa kuin tragedia eteni kehityksessään ja draamallinen puoli kasvoi, mutta se jäi kuitenkin ominaiseksi kaikelle kreikkalaiselle tragediarunoudelle. Koko esityksen ajan oli näyttämöllä koori, joka suoritti lauluja ja tansseja, vaihtoi vuorosanoja näyttelijäin kanssa- ja väliin yritti sekaantua toimintaan. Ja jos lukee tragediaa, huomaa että suuren osan siitä muodostavat koorin laulut.

Mitä merkitsevät sitten nämä koorikohdat tragedioissa, mitä osaa esittää koori niissä? Teknillisesti merkitsevät koorilaulut pysähdystä toiminnassa, jonkinlaisia levähdyskohtia, joiden aikana välilläolevien tapausten ajatellaan sattuvan. Koorin muodostavat tavallisesti henkilöt, jotka ovat alistetussa asemassa sankarin tai sankarittaren suhteen: kuninkaan raatiherroja, sotapäällikön sotureita, kuninkaantyttären leikkisisaria. Silloin koori usein heijastaa sitä kohtaloa, joka tulee tämän henkilön osaksi; jos hänen käy hyvin, iloitsee koori, ja kun onnettomuus kohtaa häntä, puhkeaa se valitukseen ja vaikerointiin. Se ei siis usein ole muuta kuin kokoontunut kansanjoukko intohimoineen ja ennakkoluuloineen, nopea innostumaan ja nopea masentumaan. Mutta monessa tapauksessa on se myös jotakin muuta ja enemmän. Se on useimmiten säilyttänyt jotakin alkuperäisestä uskonnollisesta luonteestaan, ja pelkän kansanjoukon sijasta tulee siitä silloin uskonnollisen ja siveellisen viisauden julistaja; se voi silloin muuttua eräänlaiseksi valistuneeksi kansan omaksitunnoksi, joka on toimivien ihmisten surujen ja taisteluitten yläpuolella, joka tuntee sääliä kärsiviä kohtaan ja nousee jumalattomia ja väärintekijöitä vastaan. Ja väliin koori on ennen kaikkea runoilijan puhetorvi: se kuvaa hänen runoilijanäkemyksiään ja antaa muodon hänen mietiskelyilleen elämästä ja kuolemasta, ihmisestä ja ihmiskohtalosta.

Toinen sovinnainen piirre on se, että tragedia melkein poikkeuksetta ottaa aiheensa sankaritarustosta. Mutta sankarit, heerokset, olivat kreikkalaisten silmissä vain eräänlainen suurennettu ja ihannoitu ihmissuku. He elivät ja toimivat hämärässä muinaisuudessa, jolloin kaikki tunteet ja intohimot olivat väkivaltaisemmat; he kohosivat korkeammalle kuin tavalliset ihmiset, kun kohtalo oli heille myötäinen, ja heidän lankeemuksensa oli syvempi, kun tuho tuli. Heidän ja senaikuisten ihmisten välillä oli vain aste-ero; yleisinhimillisyytensä varassa tämä tragedia — huolimatta mytologisesta ja sankaritarullisesta sisällöstään — on säilynyt vanhenematta eikä koskaan vanhene. Vielä tänään voimme sen henkilöissä havaita omia tunteitamme — suruamme ja iloamme, toiveitamme ja pelkoamme.

Nykyaikaiseen näytelmään verrattuna ilmenee kreikkalaisissa tragedioissa — niissäkin, jotka merkitsevät kreikkalaisen draaman huippukohtaa — huomattava toiminnan yksinkertaisuus ja yhtenäisyys; juoni oli harvoin monimutkainen, tragedia edelleen perustui pääasiallisesti yhteen ainoaan suureen motiiviin. Tähän toiminnan yhteyteen — niinkuin sitä on nimitetty — liittyy sittemmin kaksi muuta, sovinnaista yhteyttä, joiden merkitystä kreikkalaiselle draamalle uudempina aikoina kuitenkin on tuntuvasti liioiteltu: paikan ja ajan yhteys.

Vaikka säilyneissä tragedioissa jonkun kerran tavataankin näyttämömuutoksia, vaati kuitenkin perimätapa yleensä, että toiminta tapahtui koko ajan samalla paikalla. Sensijaan että olisi niinkuin nykyaikaisessa draamassa vaihdettu näyttämöä, sijoitettiin toiminta johonkin puolueettomaan ja ihannoituun paikkaan, jossa näytelmän kaikki henkilöt voivat esiintyä ilman että todenmukaisuus siitä häiriintyi; se oli tavallisesti avoin paikka kuninkaanlinnan edustalla. Toinen keino välttää näyttämön muutosta oli se, että sanantuoja sai kertoa yleisölle tapahtumista, jotka sattuivat toisella seudulla. Tämä sanantuoja oli tragedian tärkein ja tyypillisin sivuhenkilö: hänen kuvaustensa kautta saatettiin niinikään katsojien tietoon väkivaltaiset kohtaukset — taistelut, murhat, itsemurhat ja muut samantapaiset tapahtumat, joita kreikkalainen teatterisovinnaisuus ei sallinut tragedian alkuaan uskonnollisen luonteen vuoksi esitettävän yleisön nähden.

Ajan yhteyttä on myöskin katsottu kreikkalaisen tragedian perussäännöksi, ja tavallisesti voikin traagillisen toiminnan ajatella tapahtuvan yhden vuorokauden kuluessa. Mutta väliin on tämä yhteys enemmän näennäinen kuin todellinen, kun kerran koorilaulut ikäänkuin jakavat draaman näytöksiin ja voivat edustaa lyhyempää tai pitempää keskeytystä toiminnassa; tragedian ulottuvaisuus ajassa tulee siis riippumaan siitä väliajasta, joka sisällytetään koorilauluihin. Sama koori seisoo samassa paikassa ja laulaa, mutta sillävälin liittyy katsojan mielikuvituksessa tunti tuntiin, päivä päivään ja viikko viikkoon, jos niin tarvitaan; vain sillä tavoin mielikuvituksen avulla tulee tapahtumain kulku muutamissa tragedioissa mahdolliseksi.

II. Aiskhylos.

Yhtä hämärä kuin tragedian synty on myöskin sen varhaisin historia. Vanhimmista tragediankirjoittajista tunnemme tuskin muuta kuin nimet, ja tietomme kreikkalaisen murhenäytelmän alalla alkavat Aiskhyloksesta, joka on tragedian varsinainen luoja ja maailmankirjallisuuden kenties suurin luova henki. Lisäämällä näyttelijäin lukumäärän kahdeksi teki hän tragedian kykeneväksi kannattamaan todellista toimintaa; koorilaulusta oheenliitettyine puheosineen, jonka hän oli ottanut vastaan edeltäjiltään, loi hän todellisen draaman.

Aiskhyloksen kotipaikka oli Eleusis, tuo pieni kaupunki kuuluisine mysteeriopyhäkköineen parin peninkulman päässä Ateenasta. Hän kuului persialaissotien sukupolveen; Marathonin taistelussa hän oli mukana ja näki veljensä kaatuvan, Salamiin ja Plataiain taisteluihin otti hän osaa. Paitsi tätä tiedämme hänen elämänvaiheistaan tuskin muuta kuin että hän teki useita matkoja Sisiliaan, Syrakusan kuninkaan Hieronin kutsumana, sekä sielläkin esitytti tragedioja. Ja siellä hän kuoli vuonna 456 Gelan kaupungissa, noin seitsenkymmenvuotiaana. Aikakirjat ovat säilyttäneet ne rivit, jotka piirrettiin hänen hautakiveensä. Ne eivät mainitse muuta kuin hänen ja hänen isänsä nimen, hänen attikalaisen syntyperänsä ja sankarillisen osanottonsa vapautussotaan. Voiko ajatella kaunopuheisempaa kuvaa aikakauden luonteesta? Miehekäs kansalaisvelvollisuuden täyttäminen oli niin Aiskhylokselle kuin hänen aikalaisilleen olennaisinta, pääasia, jonka rinnalla kaikki runoilijan mainetyöt kalpenevat.

Niistä noin 90:stä näytelmästä, jotka Aiskhylos antiikkisten tietojen mukaan sepitti, on seitsemän tragediaa säilynyt meidän päiviimme. Kreikkalaisen tragedian tuntemuksemme kannalta on tämä valikoima erittäin onnellinen. Muutamat näytelmistä kuuluvat verrattain varhaiseen kauteen Aiskhyloksen runoilijatoiminnassa, kun taas toiset palautuvat hänen myöhäiseen vanhuuteensa; hänen säilyneistä teoksistaan voimme siis tutkia tragediaa sen tärkeimpänä kehityskautena. Ja sitäpaitsi muodostaa kolme murhenäytelmää yhdenjaksoisen traagillisen trilogian, ainoan säilyneen. Saadaksemme jonkinlaisen käsityksen siitä kehityksestä, jonka tragedia Aiskhyloksen käsissä suoritti, on meidän hetkinen viivyttävä parissa hänen aikaisemmista murhenäytelmistään sekä hänen vanhuutensa suuressa mestariteoksessa.

Se Aiskhyloksen säilynyt murhenäytelmä, jota yleensä pidetään vanhimpana, on nimeltään Hiketides, »Turvanhakijat»; nimi tarkoittaa sankarittaria, Egyptin kuninkaan Danaoksen tyttäriä, jotka, välttääkseen pakko-avioliittoa serkkujensa, kuningas Aigyptoksen poikien kanssa, vainottuina pakenevat Argokseen Kreikanmaalle ja etsivät sieltä turvaa. Tässä näytelmässä omistamme siis maailmankirjallisuuden vanhimman tragedian, ja se vaikuttaakin erittäin vanhanaikaiselta. Koko toiminta on yksinkertaisesti siinä, että pelästyneet Danaidit merenrannalla Argoksen edustalla rukoilevat maan kuninkaalta apua ja suojaa, ja että tämä hiukan epäröityään suostuu heidän pyyntöönsä; kappaleen draamallisen huippukohdan muodostaa kohtaus, jossa egyptiläinen airut esiintyy ja turhaan vaatii neitseitten luovuttamista. Toinen vanhanaikainen piirre on koorin vallitseva osa: tragedian noin tuhannesta säerivistä on enemmän kuin puolet pantu koorin suuhun, ja koori — pakenevat Danaidit — ei ole ainoastaan toimiva henkilö, vaan suorastaan kappaleen päähenkilö. Tämä tragedia, joka muuten ei ole itsenäinen draama, vaan trilogian ensimäinen osa, on siis luonteeltaan lähinnä lyyrillinen runoteos, eräänlainen kantaatti, ja aivan erikoinen, vanhanaikaisen kaunis on se lyriikka, joka kaikuu Danaidikoorin hurskaista ja sydämellisistä lauluista, joissa pelko ja neitseellinen arkuus on perussävelenä. Voi hyvin kuvitella »Turvanhakijoita» esitettyinä itse orkhestralla, ilman minkäänlaisia taustakoristeita.

Toinen Aiskhyloksen tragedia, joka tekee melkein yhtä vanhanaikaisen vaikutuksen, on nimeltään Persai, »Persialaiset»; se muodosti keskiosan erästä trilogiaa. Tämä murhenäytelmä ylistää Salamiin taistelua ja esitettiin vuonna 472. Mies, joka khoregina kustansi esityksen, ei ollut vähempi kuin Perikles; tässä siis Ateenan suurin runoilija ja sen aikaa myöten suurin valtiomies yhdessä pystyttivät runollisen muistomerkin eräälle vapaustaistelun suuria voittoja.

Tragediaa ei ole suotta käännetty sanalla murhenäytelmä: tragedia ei voinut olla riemun ilmaisuna, ja niinpä tämä draama kuvaakin enemmän persialaisten tappiota kuin kreikkalaisten voittoa. Siksipä onkin näyttämö asetettu persialaisvaltakunnan pääkaupunkiin. Koori — valtakunnan iäkkäät raatiherrat, kuningasvainajan uskotut — ilmaisee lauluissaan synkkiä aavistuksia nuoren Xerxes kuninkaan Kreikan retken johdosta, ja pahaenteinen tunnelma kohoaa yhä, kun leskikuningatar Atossa esiintyy ja kertoo pahat unensa. Äkkiä syöksyy sanantuoja näyttämölle ja antaa draamallisen kuvauksen Persian laivaston musertavasta tappiosta Salamis-saaren edustalla. Koon puhkeaa valituslauluihin, ja kuningatar manaa esiin Dareioksen hengen; tämä ilmestyy ja puheissaan pitää tapahtumaa seurauksena pojan rikollisesta ylimielisyydestä sekä ennustaa uusia onnettomuuksia. Lopuksi saapuu Xerxes itse, ja tragedia päättyy valittavaan vuorolauluun koorin ja onnettoman kuninkaan välillä.

Draamallisessa suhteessa merkitsee »Persialaiset» ratkaisevaa edistysaskelta »Turvanhakijoista». Jo alusta saakka luovat koorin aavistukset ja kuningattaren pahaenteiset unet raskaan ukkosilmatunnelman, jonka painostus yltyy joka kohtaukselta, kunnes se lopuksi purkautuu sanantuojan kertomukseen onnettomuudesta ja murtuneen kuninkaan kotiintuloon.

Se valtava trilogia, jonka Aiskhylos esitytti pari vuotta ennen kuolemaansa, käy tavallisesti Oresteian (Oresteia) nimellä, koska Orestes on päähenkilö kahdessa tragediassa. Sarjan ensimäisen murhenäytelmän nimi on Agamemnon, toisen Khoephoroi, s.o. »Hautauhrin tuojat» tai »Hautauhri», »Uhri haudalla», niinkuin nimi usein käännetään; trilogian loppunäytelmän nimi on Eumenides, »Eumenidit».

Atridien verinen sukuhistoria, jolle Aiskhylos rakensi Oresteiansa, oli sisällöltään suunnilleen seuraava. Atreus, Argoksen kuningas, karkoitti veljensä Thyesteen, koska tämä oli vietellyt hänen puolisonsa ja vaati valtaistuinta itselleen. Myöhemmin tapahtui näennäinen sovinto, ja Thyestes palasi Argokseen. Mutta Atreus hautoi kostoa: annettuaan salaa surmata kaikki veljensä pojat paitsi yhtä hän kutsui Thyesteen pitoihin ja antoi hänen syödä omien lastensa lihaa. Silloin kirosi Thyestes koko sen suvun, johon hän kuului, ja lähti sitten taas synnyinmaastaan. Jo seuraavassa sukupolvessa näkyivät kirouksen seuraukset. Atreuksen pojat Agamemnon ja Menelaos naivat kaksi sisarusta, kaunista mutta uskotonta naista, Helenan ja Klytaimestran. Edellinen, Menelaoksen puoliso, aiheuttaa Troian sodan; jälkimäinen menee naimisiin Agamemnonin kanssa, jonka perheessä kirouksen vaikutus niinikään alkaa pian tuntua. Matkalla Troiaan uhraa Agamemnon tyttärensä Iphigeneian lepyttääkseen Artemiin ja hankkiakseen laivastolle suotuisan tuulen. Kotona antautuu Klytaimestra rikolliseen suhteeseen Aigisthoksen kanssa, ainoan Thyesteen pojan, jonka Atreus oli säästänyt. Kun Agamemnon sitten palaa sotaretkeltä, murhaa Aigisthos hänet, mutta hänen poikansa Orestes kostaa isänsä kuoleman ja surmaa vuorostaan Aigisthoksen.

Sellainen oli vanha taru pääkohdissaan. Aiskhylos on kuitenkin muuttanut aihetta, antanut sille syvemmän ja kauhistuttavamman tragiikan; hän antaa Klytaimestran omalla kädellään surmata puolisonsa, ja silloin suuntautuukin kosto häneen. Eepillisessä sadussa ei Orestes ollut traagillinen henkilö, mutta Aiskhylos vetää hänen päälleen pimeimmän tragiikan, mitä elämä voi sisältää: kun Orestes täyttää verilain käskyn ja kostaa isänsä kuoleman, tekee hän itsensä vikapääksi rikokseen, jota kaikkina aikoina on katsottu pelottavimmaksi kaikista — äidinmurhaan.

»Agamemnon» alkaa vartijan yksinpuhelulla; Åtridien kuninkaanlinnan katolta Argoksessa tähystää hän sitä yöllistä tulimerkkiä, joka vuorenhuipulta vuorenhuipulle on tuova sanoman Troian kukistumisesta. Läheisellä kukkulalla leimahtaa äkkiä valkea, ja vartija rientää linnaan ilosanomaa viemään. Koori, Argoksen vanhoja miehiä, saapuu nyt näyttämölle, ja sen laulaessa astuu Klytaimestra linnasta ja sytyttää uhrivalkeita alttareille talon edustalla. Saatuaan tiedon uutisesta virittää koori laulun, joka alkaa voittohymninä, mutta loppuu ihmetykseen ja epäilyyn, mietelmiin syyllisyydestä ja vastuusta. Tämän tunnelman vaihtuminen ikäänkuin havainnollistuttaa ajan kulkua, ja suuri onkin se ajanjakso, jonka ajatellaan mahtuvan lauluun: kun se on vaiennut, ilmoittaa sanantuoja, että Agamemnon lähestyy.

Ja sitten kuningas saapuu näyttämölle, ympärillään sotilaita, voittomerkkejä ja vankeja, niiden joukossa Priamoksen kaunis tytär Kassandra, ja Klytaimestran tervehtimänä hän astuu isiensä linnaan. Vangittu troiatar jää näyttämölle. Hän on tietäjänainen; hänen tehtävänsä on valmistaa kooria tapahtuvaan verityöhön ja asettaa teko oikeaan yhteyteensä sen kirouksen kanssa, joka aina Atreuksen rikoksesta asti on painanut Argoksen kuninkaanlinnaa. Kaikki linnan hirvittävät muistot saavat ilmauksensa hänen hämärissä tietäjän-sanoissaan; se, mitä on tulossa, paljastuu hänen haltioituneelle kaukonäköisyydelleen. Vihdoin hänkin menee linnaan, vielä kynnyksellä vavahtaen niitä verihöyryjä ja sitä ruumiinhajua, jota hänen tietäjävaistonsa tuntee tulvahtavan vastaan. Hetkinen sietämätöntä jännitystä; sitten kuuluu Agamemnonin kuolinhuuto, ovet aukeavat, ja näkyviin tulee kuninkaan ja Kassandran ruumiit. Ja Klytaimestra itse astuu kooria kohti, julistaa riemuiten tekonsa, kuvaa kylmäverisesti itse murhakohtausta, pelottavana rikollisessa suuruudessaan; tämä oli korvaus Iphigeneian uhrikuolemasta!

Sarjan toinen osa,. »Hautauhri», tapahtuu samalla paikalla kuin edellinen, Argoksen kuninkaanlinnan edustalla, mutta siellä näkyy nyt hautakumpu, Agamemnonin hauta. Orestes, jonka Klytaimestra oli lähettänyt pois isän kotiintulon ajaksi, seisoo uskollisen ystävänsä Pyladeen kanssa haudalla ja toimittaa uhria, kun lähestyy kulkue mustapukuisia naisia; hänen sisarensa Elektra siinä koorin — talon palvelijatarten — kanssa tuo uhrilahjoja haudalle. Nuoret miehet piiloutuvat, mutta hiuskiehkura haudalla ja jäljet ilmaisevat Oresteen läsnäolon, ja järkyttävässä kohtauksessa ilmaisee hän itsensä sisarelle. Delphoin oraakkelin käskystä hän on tullut kostamaan isänsä kuolemaa, ja sisarukset tekevät murhasuunnitelman. Valepuvussa kolkuttavat nuorukaiset palatsin portille ilmoittaen tuovansa sanaa Oresteen kuolemasta. Sisällä linnassa surmaa Orestes ensin Aigisthoksen ja sitten Klytaimestran. Loppukohtaus muodostaa täydellisen vastineen edellisen tragedian lopulle: samoin kuin kuningatar siinä seisoo Agamemnonin ja hänen jalkavaimonsa ruumiitten ääressä, on tässä Orestes äitinsä ja hänen rakastajansa ruumiitten ääressä, kylmästi ja pilkallisesti herjaten vainajia. Mutta kun hän seisoo siinä, tapahtuu hänessä vähitellen muutos. Hän tuntee järkensä olevan pimenemässä, kauhunäyt ahdistavat hänen hämmentynyttä mielikuvitustaan. Hän näkee Erinyit, verikoston taipumattomat jumalattaret, mustine vaippoineen, kyykäärmeitä hiuksissa, ja kauhun vallassa hän syöksyy pois.

Nykyaikaiselle lukijalle on Oresteen henkinen sortuminen tyydyttävä päätös Atridein perhedraamaan. Meistä näyttää ristiriita ratkaisemattomalta: verikoston laki pakottaa Oresteen surmaamaan äitinsä, ja tunnonvaivat tuosta hirvittävästä rikoksesta syöksevät hänet mielenvikaan. Mutta tähän ei Aiskhylos voinut tyytyä. Hänen täytyy sovinnon tietä ratkaista ristiriita Apollonin ja Erinyitten välillä, Apollonin, joka edustaa verikoston periaatetta, ajaa Oresteen äidinmurhaan ja ottaa hänet suojiinsa, ja Erinyitten, jotka pitävät murhatun äidin puolta ja vaativat kostoa. Tätä kiistaa ja sen ratkaisua käsittelee kolmas tragedia, »Eumenidit», jossa Orestes joutuu olemaan sen taistelun tahdottomana esineenä, jota nyt jumalvoimat käyvät keskenään, Klytaimestran haamun yllyttäminä ajavat Erinyit Orestesta takaa. Tämä pakenee Ateenaan, jossa hänet asetetaan Athena-jumalattaren vastaperustetun tuomioistuimen eteen, Erinyit syyttäjinä ja Apollon puolustajana; pitkien neuvottelujen jälkeen vapauttaa hänet jumalattaren oma ääni, joka ratkaisee asian. Erinyit raivoavat, mutta Athena lepyttää heidät. Hän lahjoittaa heille pyhäkön Ateenassa, ja verenjanoisista kostottarista muuttuvat Erinyit nyt Eumenideiksi, »armollisiksi», »suopeiksi» jumalattariksi. Että tuomioistuimessa vapauttavat ja tuomitsevat äänet lankeavat tasan, näyttää tavallaan tehostavan sisäisen ristiriidan ratkaisemattomuutta. Mutta Athena edustaa ylevämpää siveysoppia, alkuperäinen verilaki joutuu korkeamman oikeuden alaiseksi, yksityisen kosto väistyy yhteiskunnan oikeudenkäytön tieltä.

Aiskhyloksen dramatiikkaa sanotaan usein kohtalotragiikaksi, mutta fatalisti tavallisessa merkityksessä ei Aiskhylos ole. Kohtalokäsite — moira, ananke — ilmaisee hänen teoksissaan lähinnä välttämättömyyttä siinä mikä tapahtuu, tunnetta siitä että jokainen suuri ja kohtalokas tapaus on ehdoton seuraus aikaisemmin sattuneista tapauksista. Kohtalo merkitsee niinmuodoin usein sitä tilannetta, jonka ovat luoneet ihmiselle hänen omansa ja toisten teot ja jota vastaan on turha ponnistella. Tavallisimpia muotoja, joissa tämä kohtalo ilmenee Aiskhyloksella, on sukukirouksen perinnöllisyys, rikollisten taipumusten siirtyminen sukupolvesta toiseen, rikoksen kyky synnyttää uusia rikoksia. Vanhempain syyllisyys painaa myöskin lapsia, veri huutaa verta.

Toinen Aiskhyloksen murhenäytelmän kantava ajatus on tuo vanha helleeniläinen käsitys jumalattomasta ylimielisyydestä, rikollisesta uhmasta — hybris —: joka saa ihmisen unohtamaan asemansa ja pyrkimään korkeammalle kuin sallittu on, mutta joka erehtymättä, ennemmin tai myöhemmin, tuo mukanaan rangaistusta ja kostoa. Jokainen voiman ja menestyksen ylimittaisuus sisältää vaaran; se ei uhmaa ainoastaan ihmisiä, vaan myös jumalia. »Persialaisissa» esitetään mahtavan vihollisvallan perikato seurauksena Xerxeen rikollisesta ylimielisyydestä. »Agamemnonissa» näyttelee sukukirous suurta osaa, mutta sen ohella kuninkaan ylimielisyys. Kun hän kotiin palatessaan antaa kunnioittaa itseään tavalla, joka ei sovi kuolevaiselle ihmiselle, kun hän Klytaimestran viettelemänä astuu purppuralle, joka on varattu vain jumalille, on tässä vertauskuva, joka sallii meidän katsoa tämän tragedian sisimpään tarkoitukseen. Useissa Aiskhyloksen koorilauluissa kaikuu puhtaasti monoteistinen sävel, ja yleensä antaa hänen maailmankatsomukselleen leiman usko jumalalliseen oikeuteen, maailman ja ihmiskunnan kehitykseen kohti korkeampaa moraalia ja korkeampaa kulttuuria.

Kaikessa on Aiskhylos runouden jättiläinen. Hän on yli-inhimillisten luonteinen luoja, ja hänen kielensäkin on valtavampaa ja väkivaltaisempaa kuin tavallinen runokieli. Hänen mestariteoksensa saivat aikaisemmat draamalliset kokeet häipymään unhoon, ja kaikelle dramatiikalle, joka myöhemmin on nähnyt päivänvalon, tuli niillä olemaan ohjeita-antava merkitys.

III. Sophokleen elämä ja toiminta.

Kun Aiskhylos jo oli seppelöity ja vanhentuva runoilija, tapahtui kerran että 30 vuotta nuorempi kilpailija voitti hänet. Ja antiikkinen perimätieto kertoo että kiihtymys teatterissa oli tällöin ollut niin suuri, vastakohta vanhan ja nuoren kannattajien välillä niin ankara, että palkintotuomareita ei voitu asettaa totutulla tavalla, vaan ratkaisu jätettiin Kimonille ja toisille sotapäälliköille, jotka juuri silloin olivat palanneet voitokkaalta sotaretkeltä. Tämä nuori mies, oppilas, joka oli kasvamaisillaan mestaria pitemmäksi, oli Sophokles, Sophilloksen poika.

Tiedot Sophokleen syntymävuodesta horjuvat 497 a 495 välillä. Hän syntyi aivan lähellä Ateenaa, pienessä Zolonos Hippioksen kylässä, jota hän eräässä tragediassaan on niin kauniisti ylistänyt. »Valkohohteiseksi» voi Kolonos-kukkulaa vieläkin nimittää maan ja kallioperän valkean värin vuoksi, mutta meidän päivinämme se on autio ja alaston, huipullaan kahden rinnakkain lepäävän muinaistutkijan, saksalaisen ja ranskalaisen, valkeat hautapatsaat; satakielten kotipaikkaa, laakerilehtoja, oliivi- ja viinitarhoja, etsii lähimmästä ympäristöstä nyt turhaan. Mutta vähän etelämpänä Kolonos-alueella, suunnilleen siinä missä Platonin Akatemia sijaitsi, kostuttavat Kephisoksen vedet vielä tänään laajoja ja ikivanhoja oliivi-istutuksia, joitten holvien alla kevään kukat puhkeavat ja maa suviseen aikaan loistaa unikoista punaisenaan. Ja ryhmyisten runkojen ja hopeahohtoisten lehvistöjen takana kohoaa temppelivuori pyhäkköineen — verraton näky, vallitseva piirre maisemassa, jota ei Sophokleskaan unohda panna merkille.

Isältään, joka oli rikas teollisuuden harjoittaja, luultavasti asetehtaiden omistaja, sai Sophokles parhaan kasvatuksen, mitä siihen aikaan oli tarjolla. Hänen kehityksensä oli tyypillinen nuorelle yläluokan ateenalaiselle. Hän luki ahkerasti suuria kreikkalaisia runoilijoita ja sai soitannossa opetusta eräältä ajan kuuluisimmalta musiikkimieheltä; hän kykeni myöskin säveltämään musiikin koorilauluihinsa, ja kerrotaan että hän mielellään itse esiintyi sellaisissa osissa, joitten musikaalinen puoli oli vaativa. Tämän henkisen kasvatuksen ohella kävi huolellinen ruumiin kehitys; samoin kuin soitannollisissa kilpailuissa saavutti hän voittoseppeleen myöskin urheiluleikeissä. Perimätiedon mukaan juuri 15—16 vuotias Sophokles alastomana, lyyry kädessä, johti poikakooria, joka esiintyi Salamiin voiton kunniaksi, ja myöhemmin hän esiintyi eräässä omassa draamassaan palloalyövänä Nausikaana. Hevosiin ja hevosurheiluun näyttää hän voimakkaasti kiintyneen; hänen kotiseutunsa, joka ei suotta kantanut lisänimeä Hippios, oli tunnettu hevoshoidostaan. Kuten Aiskhylos näkyy silmissämme hopliittina, raskasaseisena Marathon-urhona, kuvittelemme Sophoklesta sitävastoin kernaasti ratsumiehen haahmossa.

Mutta mitä kaikkea sisältääkään se seikka, että Aiskhylos oli mukana taistelemassa Marathonin luona ja että Sophokles nuorena poikana otti osaa Salamiin voiton juhlimiseen? Edellinen oli mukana suuressa taistelussa, joka laski perustuksen Ateenan kukoistukselle, ja hänen tragedioissaan kuuleekin kaiun sodan pauhusta. Jälkimäinen oli nuorempaa sukupolvea, jolle persialaissodat olivat sankarillinen lapsuusmuisto, sukupolvea, joka säästyi vaivasta ja vaarasta, mutta sai olla mukana korjaamassa voiton hedelmiä. Sophokleen miehuusikä sattui attikalaisen kulttuurin suuruudenaikaan, jolloin Ateenasta tuli mahtavan merivaltaliiton pääkaupunki, Kreikan valtiollisen ja taloudellisen elämän keskipiste, ja samalla kreikkalaisen sivistyksen keskus. Se oli aika, jolloin Kimon ja Perikles ohjasivat Ateenan vaiheita, jolloin Iktinos rakensi Parthenonin ja Pheidias koristi sen veistoksillaan.

Uskottavat tiedot Sophokleen elämästä ovat hyvin niukat ja tarjoavat vähän ainehistoa »elämäkerralle». Sen tiedämme, että hän ei kieltäytynyt suorittamasta kansalaisvelvollisuuksiaan. Kerran hän toimi liiton rahastonhoitajana, ja kaksi kertaa hän täytti strategin, sotapäällikön, paikan; tässä asemassaan hän otti osaa sotaan Samosta vastaan, ja kerrotaan että »Antigone» oli se ansio, joka silloin hankki hänelle sotapäällikön valtuudet! Vielä elämänsä lopulla valittiin hänet kriitillisenä ajankohtana jäseneksi siihen kymmenen miehen neuvostoon, jolle uskottiin valtion korkein johto. Hän ei kuitenkaan näytä erityisesti kiinnittäneen mieltään näihin julkisiin tehtäviin eikä kunnostautuneen niiden suorituksessa: poliitikkona — niin kuuluu eräs senaikuinen arvostelu — hän ei ollut erikoisen taitava eikä tarmokas, tavallinen hyvä Ateenan kansalainen vain.

Uskonnollisiin menoihin oli Sophokleen suhde läheinen. Pappina hän palveli Amynosta, erästä lääketaidon jumalaa, jonka pyhäkkö oli Akropolis-kukkulan juurella, ja tässä asemassaan hän jollakin tavoin otti vastaan Asklepioksen, kun tämän kultti tuotiin Epidauroksesta Ateenaan; siitä hyvästä palveltiin häntä itseään kuolemansa jälkeen vuotuisilla juhlilla ja uhreilla Dexion »Vastaanottaja» nimisenä sankarina. Erääseen toiseenkin kulttiin oli hän läheisissä suhteissa, ja hän perusti »Muusain Thiasoksen», Runotarten seuran eli veljeskunnan.

Sophokleen ystävyyssuhteista tunnemme yhden: hän oli historioitsija Herodotoksen ystävä. Meille on säilynyt ensimäinen rivi elegiasta, jonka hän on kirjoittanut tälle, ja hänen tragedioissaan on luultu huomattavan vaikutuksia tämän historiateoksista. Hänen perhesuhteistaan omistamme muutamia antiikkisia tiedonantoja — osittain aika räikeäsisältöisiä — jotka eivät kuitenkaan ole uskomisen arvoisia; kaikesta päättäen ne ovat peräisin epäkunnioittavista ja karkeista sepitelmistä, joilla attikalaisen komedian oli tapana koristella suurten runoilijain elämäkertoja. Sen, mitä varmasti tiedämme hänen yksityiselämästään, voi lausua parilla sanalla. Sophokles oli naimisissa, ja hänen vaimonsa nimi oli Nikostrate; hänen poikansa lophon ja pojanpoikansa Sophokles nuorempi toimivat molemmat traagillisina runoilijoina. Jos — niinkuin muutamat kaskut tietävät — vakavat perheriidat olisivat synkentäneet hänen elämänsä iltaa, olisi kai se jälkimaininta, jonka hän sai samanaikuisilta runoilijoilta, kuulunut toisin; silloin kai huvinäytelmänkirjoittaja Phrynikos ei muutamissa säilyneissä riveissä olisi ylistänyt hänen samentumattoman onnellista elämäänsä.

Kaikista Attikan runoilijoista oli Sophokles attikalaisin. Ei ainoastaan siinä mielessä, että hänen personallisuutensa ja runoutensa kuvastaa attikalaista luonnetta niin kirkkaasti ja sekoittamattomasti, vaan myös siinä, että hän oli kiintynyt syntymäkaupunkiinsa lujemmilla siteillä kuin kenties kukaan muu. Kun Aiskhylos ja Euripides usein noudattivat vieraitten hallitsijain kutsua ja oleskelivat pitkiä aikoja ulkomaalaisissa ruhtinashoveissa — he kuolivatkin molemmat vieraalla maalla — ei Sophokles vapaaehtoisesti poistunut Ateenasta; vain kansalaisvelvollisuuden kutsuessa astui hän kotimaansa rajan yli. Ja erikoisesti hän oli mieltynyt aiheisiin attikalaisesta paikallistarustosta.

Antiikin yksimielisen todistuksen mukaan oli Sophokles harvinaisen sopusointuinen ja onnellinen luonne. Hän ei ollut mikään erakko, hän ei kuulunut niihin runoilijoihin, jotka vetäytyvät syrjään maailmasta ja ankarassa eristäytymisessä rakentelevat teoksiaan. Päinvastoin hän oli seuraelämän ja seurailon ystävä, eikä hän ollut vieras millekään antiikin elämännautinnolle, ei edes niille, joita meidän aikamme on vaikea ymmärtää ja antaa anteeksi. Hänen olemuksessaan — niin kertoo nimetön antiikkinen elämäkerta — oli sellainen viehätys, että kaikki rakastivat häntä ja kaikkialla. Eläen onnen ja menestyksen päivänpaisteessa ei hän koskaan oppinut tuntemaan kateutta eikä katkeruutta toisia kohtaan. Runotarten lemmikki, yleisön seppelöity suosikki, kaunis ja voimakas, hieno ja henkevä — sellaisena on Sophokles meille todella terveen ja sopusointuisen ihmisyyden ihanne. Ja sellaisena kohtaa hän meitä myöskin ihannoidussa antiikkisessa veistoksessa, joka nähtävästi on sen pronssipatsaan jäljennös, joka lähes sata vuotta runoilijan kuoleman jälkeen pystytettiin Ateenan Dionysosteatteriin. Siinä näemme miehen ikänsä täydessä kypsyydessä. Vartalo on kookas ja jalorakenteinen, kasvonpiirteet kauniit ja sielukkaat, samalla kertaa vakavat ja lempeät, katse syvä ja levollinen, hiukset ja parta kiharat ja hyvinhoidetut. Koko olemuksesta henkii se ominaisuus, jota kreikkalaiset kutsuivat nimellä sophrosyne: kohtuullisuus, itsehillintä, kaikkien ruumiin ja sielun kykyjen kultainen tasapaino.

Sophokles eli jumalten lemmikkinä, ja jumalten lemmikkinä hän kuoli. Loppuun saakka kestivät hänen sielunkykynsä murtumattomina, hänen luomisvoimansa heikentymättömänä; 90-vuotiaana hän erkani elämästä, vuonna 406, vähän ennen isiensä kaupungin lopullista kukistumista. Hänen kuolemansa oli keveä ja tuskaton, ja kotiseudun mullassa sai hän hautansa, jonka äärellä häntä palveltiin vuotuisin uhrein sankarina, puolijumalana.

* * * * *

Jos Aiskhylos on luonut kreikkalaisen tragedian, on se Sophokleen kautta saavuttanut teknillisen täydellisyytensä. Tärkein tämän teknillisistä uudistuksista oli epäilemättä se, että hän ratkaisevasti vapautti tragediat niiden sisäisestä yhtenäisyydestä trilogiassa. Aikaisemminhan oli ollut tavallista että ne kolme tragediaa, joilla jokainen runoilija kilpaili palkinnosta, muodostivat yhtenäisen kokonaisuuden. Murhenäytelmää sellaista kuin Aiskhyloksen »Prometheus» voimme ymmärtää ainoastaan mikäli tunnemme kappaletta, joka seuraa sitä ja muodostaa sille jatkon, ja Oresteiassahan meillä on täydellinen trilogia, jossa eri murhenäytelmät tuntuvat näytöksiltä jättiläistragediassa. Tästä periaatteesta Sophokles luopui. Emme tiedä, että hän olisi kirjoittanut ainoatakaan yhtenäistä trilogiaa, ja hänen säilyneissä murhenäytelmissään on yksinomaan vapaan tragedian leima, ne muodostavat kukin erikseen päättyneen ja pyöristetyn kokonaisuuden. Tämä pitää paikkansa myöskin molempiin Oidipus-draamoihin nähden, jotka kuitenkin käsittelevät samaa tarua, saman ihmisen kohtaloita; ne ovat runoillut kukin erikseen, toisistaan riippumatta, ja esitetyt eri aikoina.

Triloginen sommittelu edellytti suuren yhtenäisen aatteen, joka yhdisti eri tragediat kokonaisuudeksi, mutta Sophokles ei ollut aaterunoilija niinkuin Aiskhylos. Toinen edellytys yhtenäisille trilogioille oli yksityisten näytelmäin verrattain yksinkertainen rakenne — muutenhan olisi ollut vaikeata hallita kokonaisuutta — ja tämä sepittämistapa oli siis esteenä rikkaammalle ja monimutkaisemmalle toiminnalle. Luopumalla siitä Sophokles saattoi tiivistää ja tehdä suppeammiksi tragediansa, saattoi vähentää lyyrillistä ja eepillistä ainesta ja antaa puhtaasti draamalliselle suuremman tilan.

Toinen keino tämän saman päämäärän saavuttamiseksi oli näyttelijäin luvun lisääminen — toimenpide, johon Sophokles ryhtyi. Aiskhylos oli tullut toimeen kahdella näyttelijällä, Sophokles otti käytäntöön kolmannen. Tämä uudistus on hänen täytynyt panna toimeen jo varhain, sillä mitään hänen säilyneistä tragedioistaan ei voi esittää vähemmällä kuin kolmella näyttelijällä, ja Aiskhylosta ei myöskään arveluttanut ottaa tässä suhteessa oppia nuorelta kilpailijaltaan: hänen viimeinen trilogiansa, Oresteia, on nimittäin kirjoitettu kolmelle näyttelijälle. Tämän uudistuksen kautta, joka teki mahdolliseksi monimutkaisemman draamallisen juonen, saavutti kreikkalainen tragedia teknillisen kehityksensä huippukohdan; tämän yli — kuten jo aikaisemmin on mainittu — ei näyttelijäin lukua lisätty. Näytelmässä voi kyllä olla useampia henkilöitä, mutta enemmän kuin kolme ei koskaan samalla kertaa ottanut osaa vuoropuheluun.

Paitsi näitä kahta suurta ja merkitsevää uudistusta luetaan Sophokleen ansioksi vielä muutamia vähemmän tärkeitä teknillisiä uudistuksia. Myöskin koorin jäsenluvun lisäsi hän 12:sta 15:een, ja näyttämöteknillisenäkin keksijänä ja uudistajana sanotaan hänen toimineen.

Antiikkisten lähteitten mukaan oli Sophokles sepittänyt noin 120 draamaa; hän oli tuotteliain Kreikan kolmesta suuresta tragediakirjailijasta, niinkuin hän myös oli menestyksestä rikkain, hän kun saavutti useampia voittoja kuin kukaan hänen kilpatovereistaan. Hänen sanotaan 24 kertaa voittaneen, s.o. saaneen ensi palkinnon, ja useita kertoja toisen; kolmannelle sijalle hän ei joutunut koskaan.

Sophokleelta on meille säilynyt seitsemän tragediaa, siis yhtä monta kuin Aiskhylokselta; lisäksi tulee joukko katkelmia, niiden joukossa puolet erästä satyyridraamaa, joka aivan hiljan on tullut päivänvaloon. Nuo seitsemän säilynyttä tragediaa muodostavat luultavasti valikoiman, jonka joku myöhäisantiikkinen filologi on laatinut ja joka hänen mielestään edustaa arvokkainta Sophokleen tuotannossa. Ikävä kyllä voidaan ainoastaan kolmen näytelmän syntymävuosi jokseenkin varmaan määrätä, kun taas toisten suhteen saa turvautua hypoteeseihin ja olettamuksiin, joiden perustana ovat epävarmat antiikkiset lähteet ja perinpohjaiset tragedian rakennetta, kielimuotoa ja runomittaa koskevat tutkimukset; luonnollista on että sellaisilla perusteilla ei ole päästy mihinkään ehdottomaan yksimielisyyteen tragediojen järjestysluvusta. Emme siis myöskään voi muodostaa niin selvää käsitystä Sophokleen draaman kehityksestä kuin Aiskhyloksen; tämä siitäkin syystä että hänen varhaisin runoilijakautensa ei ensinkään näytä olevan edustettuna valikoimassa. Itse sanotaan Sophokleen jakaneen kehityksensä kolmeen eri kauteen. Hän alkoi — niin kuuluu arvostelu — jäljittelemällä Aiskhyloksen mahtipontisuutta ja majesteettia; tässä kohden on tulkinta kuitenkin jonkun verran epävarma, kun teksti on vahingoittunut. Sitten seurasi hänen oman tyylinsä kova ja ankara, keinotekoinen kausi — viimeisen laatusanan voi kuitenkin vaihtaa teknillisesti täydelliseen, liiaksi muokkailtuun; kolmantena ja hänen omissa silmissään parhaana kautena hän saavutti koruttoman ja luonnollisen ilmeikkyyden. Hänen ensimäiseen, aiskhylolaiseen tyylikauteensa ei kuulu mikään säilynyt tragedia; opimme tuntemaan hänen draamallisen taiteensa molempien myöhäisempien kehityskausien ajalta.

IV. Aias.

Yleensä on tragedia Aias yksimielisesti luettu Sophokleen vanhimpien säilyneiden murhenäytelmien joukkoon; muutamien mukaan se on vanhempi kuin »Antigone», toisten mukaan taas hiukan nuorempi. Tämän tragedian aihe on troialaisesta satupiiristä, mutta kuuluu samalla attikalaiseen paikallistarustoon; Salamiin saari oli liitetty Ateenaan, ja Aias, salamiilainen kuninkaanpoika, laskettiin Attikan heimosankareihin.

Aias, Telamonin poika, esiintyy Iliaassa kreikkalaisen sotajoukon suurimpana sankarina lähinnä Akhilleusta. Hän on päätä ja olkapäitä pitempi kaikkea muuta kansaa, hän on »turva Akhaijein»; hänet määrätään Akhilleuksen poissaollessa kaksintaisteluun Hektorin kanssa, hän suojelee Patrokloksen ruumista ja pelastaa aseman, kun Hektor ryntää kreikkalaista laivaleiriä vastaan ja valmistuu sytyttämään laivat tuleen. Hän on ruumiillistunut rohkeus ja velvollisuudentunto, harvasanainen ja itsepäinen urho. Hänen luonteensa on siis jo Homeros suurin piirtein kehittänyt valmiiksi, mutta se osa Aias-tarua, jolle Sophokles on rakentanut tragediansa ja joka kuvaa sankarin onnettomuutta ja kuolemaa, ei esiinny Iliaassa. Se on peräisin myöhemmästä kertomarunoudesta — sitä kosketellaan ohimennen eräässä Odysseian nuorimpia osia — ja sen mukaan syntyy Akhilleuksen kuoleman jälkeen Aiaan ja Odysseuksen välillä riita kaatuneen sankarin aseista. Riita ratkaistaan niin että Odysseus saa aseet, mutta Aias näkee tässä päätöksessä solvauksen, jonka jälkeen hän ei jaksa elää, ja aiheuttaa itse kuolemansa.

Tapahtumapaikkana Sophokleen tragediassa on Aiaan teltan edusta kreikkalaisten leirissä Troian lähellä. On aikainen aamu. Odysseus hiipii väijyen teltan ympärillä. Kun Athena-jumalatar yllättää hänet, sanoo hän vakoilevansa Aiasta, jonka epäillään yön aikana suorittaneen erään ilkityön. Kreikkalaisen sotajoukon karjalaumat on tavattu teurastettuina ja paimenet murhattuina; Aias on nähty yksinään kentällä verinen miekka kädessä, ja Odysseus on seurannut hänen jälkiään telttaan asti. Athena vahvistaa, että Aias on syyllinen, ja kertoo kuinka kaikki on tapahtunut. Suunniltaan katkeruudesta siksi että Akhilleuksen aseet oli tuomittu Odysseukselle, oli Aias yöllä hiipinyt ulos kostaakseen vastustajilleen, ennen kaikkea Odysseukselle ja Atreuksen pojille, mutta Athena vartioi heitä ja torjui vaaran. Hän lähetti Aiaaseen mielenhäiriön, niin että tämä hyökkäsikin karjalaumoihin uskoen vihollisten olevan siinä edessään; osan karjasta hän tappoi, osan laahasi mukanaan telttaan. Nyt kutsuu jumalatar Aiasta ulos, mutta asettaa niin että hän ei voi nähdä Odysseusta. Mielenvikainen sankari astuu ulos verinen ruoska kädessään ja kerskuu Athenalle teostaan: Atreuksen pojat hän on jo surmannut, Odysseus on sidottuna teltassa, ja hänet Aias aikoo piiskata kuoliaaksi. Kun Aias taas on kadonnut telttaansa, osoittaa jumalatar häntä Odysseukselle varoittavana esimerkkinä: niin käy ylimielisen, joka ei kunnioita jumalia. Mutta Odysseus tuntee sääliä vihollistaan kohtaan.

Nyt astuu koori sisään laulaen. Sen muodostaa Aiaan seurue, merimiehiä ja sotureita Salamiista, jotka ovat samalla kertaa hänen palvelijoitaan ja uskottujaan; heidän menestyksensä riippuu hänestä, hänen onnensa tai onnettomuutensa on myöskin heidän. He ovat kuulleet tuon hirvittävän huhun, mutta tahtovat nähdä siinä valheellisia parjauksia, joita sankarin viholliset ovat levittäneet; jos hän todella olisi tehnyt tuon työn, on se tapahtunut jonkun vihastuneen jumalan yllytyksestä, ei koskaan vapaaehtoisesti. Että hän pysyttelee sisällä teltassa, antaa huhulle lisää ravintoa: astukoon hän senvuoksi ulos ja pesköön itsensä puhtaaksi.

Ulos ei astu Aias, vaan Tekmessa, hänen sotasaalis-puolisonsa, pienen Eurysakeen äiti. Hän kuvailee koorille sankarin tekoa, mutta lisää että mielenvikaisuus on jo parantunut, että hän on herännyt järkiinsä. Nyt kuuluu Aiaan tuskanhuutoja teltasta, Tekmessa avaa oven, ja sisällä näkyy sankari keskellä teurastettua karjaa. Tekmessan ja koorin lohdutuksiin hän vastaa valitushuudoin ja epätoivon purkauksin. Hän tietää olevansa jumalten vihaama, vastustajain vahingonilon ja sotajoukon suuttumuksen esine; ei edes kotona voi hän saada turvapaikkaa, sillä koskaan ei hän astu vanhan isänsä silmäin eteen kunnia tahrattuna. Vain yksi tie on avoinna: parempi kuolla kuin elää kunniatonna. Kun Tekmessa kuulee tämän, ahdistaa hän Aiasta epätoivoisin rukouksin. Aias on hänen kaikkensa; kun tätä ei enää ole, odottaa orjuuden osa häntä ja pientä Eurysakesta. Silloin Aias kysyy poikaa ja ottaa hänet käsivarsilleen lausuen helliä jäähyväissanoja — koko tämä kohtaus muistuttaa elävästi Hektorin ja Andromakhen jäähyväisiä Iliaassa.

Kun Aias on vetäytynyt takaisin telttaansa, virittää koori taaskin laulun. Salamiiseen liitävät ajatukset, mainehikkaaseen kotisaareen, joka onnellisena lepää kaukana aaltojen keskellä, kun Aias on syösty onnettomuuteen ja suru pian tulee kohtaamaan hänen iäkkäitä vanhempiaan. Mutta nyt näyttää siltä kuin olisi koorin valitus ennenaikainen: sankari tulee ulos ja selittää muuttaneensa mieltä, Tekmessan rukoukset ovat pehmentäneet hänen tahtonsa karaistuneen teräksen. Miekan, joka hänellä on kädessä, aikoo hän haudata maahan, ja vihansa Atreuksen poikia kohtaan hän tahtoo unohtaa; nyt hän lähtee meren rantaan puhdistautumaan.

Kas — vallat suuret, peljättävät ylhäiseen alistuu järjestykseen. Talvi tuiskusää suvea saapumast’ ei estä satoisaa, yö väistyy päättäin retken pitkän, verkkaisen, kun valkovarsoillaan jo ajaa aurinko; ja tuulten tuimain herkee hengitys ja suo ulapan uinahtaa; ei uni kaikkivaltias iäksi kahlitse, vaan päästää vallastaan. Kuink' emme oppis malttamaan siis me?

Aias poistuu ja koori riemuitsee; se tanssii ilosta ja rukoilee Pania, iloisen ja vallattoman tanssin jumalaa. Mutta ilo ei ole pitkäaikainen. Sanantuoja saapuu ja kysyy Aiasta; tämän veli Teukros, joka hiljan on palannut partioretkeltä, on saanut varoituksen Kalkhas-tietäjältä. Jos vain sankari saadaan pysymään teltassaan tämän päivän, on hän pelastettu, sillä Athenan viha ei kestä kauempaa kuin tämän yhden päivän. Ja tietäjä on myös ilmaissut syyn sankarin onnettomuuteen — hänen ylimielisyytensä. Kun hän lähti sotaan ja isä kehoitti häntä voittamaan jumalten avulla, vastasi hän: »Jumalten avulla voi kuka tahansa voittaa, mutta minä aion saavuttaa voiton ilman heidän apuansa.» Ja kerran taistelussa hän sanoi Athenalle: »Jumalatar, auta toisia kreikkalaisia! Missä Aias seisoo, siinä ei rivi murru koskaan.» Tekmessa kutsutaan ulos, ja kaikki vaeltavat pois tähyilemään sankaria.

Nyt tapahtuu näyttämön muutos; paitsi tässä tavataan sellainen vain yhdessä säilyneistä Kreikan tragedioista. Näyttämö esittää nyt autiota seutua meren rannalla, ja siellä seisoo Aias miekkansa ääressä, jonka hän on työntänyt maahan kärki ylöspäin. Pitkässä yksinpuhelussa hän kääntyy jumalten puoleen. Pelastakoon Zeus hänen ruumiinsa joutumasta heitetyksi koirille ja petolinnuille antamalla Teukrokselle sanan hänen kuolemastaan; tehköön Hermes, varjojen saattaja, kuoleman nopeaksi ja kevyeksi, ja vaatikoot Erinyit verisen koston Atreuksen pojilta.

Sa, jonka vaunut taivaan jyrkänteitä vierivät, oi Aurinko, kun isieni maan sa näät, hepojas hetki kultasuitsin hillitse ja tuta kurja kohtaloni, kuoloni suo taaton vanhan, äidin murhetaakkaisen. Ah, koito tuo sen viestin konsa kuulla saa, hän voihkehellaan täyttää kaiken kaupungin! Mut turhaan tässä enää seison vaikertain, nyt, suotta viipymättä, toimeen viimeiseen! Oi Kuolo, Kuolo, tullos, käy mua katsomaan — mut ei, sun kanssas haastaa haudassa ma voin. Vaan sulle, päivän päilyväinen kirkkaus, ja sulle haastan, vaunuvälkky Helios, nyt kerran viimeisen, en sitten konsanaan. Oi valo, oi sa pyhä pohja Salamiin, perustus pettämätön lieden taattoisen, Ateena kuulu, armas heimokansani, te lähteet, virrat täällä, Troian tantereet, mua kauan ruokkineet, ma teitä tervehdin! Sanani tää on viimeinen. Täst’ edespäin vain varjoin kanssa Hadeen mailla haastelen.

Aias syöksyy miekkaansa. Tuntuu että tragedian nyt pitäisi olla päättynyt, mutta niin ei ole laita; nyt alkaa eräänlainen jatko, draaman toinen osa. Ensin astui koori sisään, jakautuneena kahteen puolikooriin, jotka kumpikin tahollaan ovat turhaan etsineet sankaria. Äkkiä kaikuu tuskan huuto: Tekmessa on löytänyt Aiaan ruumiin. Hän peittää hänet vaipalla, ja koori virittää valituslauluja. Nyt tulee Teukros paikalle. Hän lähettää Tekmessan hakemaan Eurysakesta, paljastaa Aiaan kuolleen ruumiin ja vetää miekan pois. Mutta samassa lähestyy Menelaos. Aiaan tarkoitus — sanoo hän — oli murhata sotapäälliköt; senvuoksi on hänen ruumiinsa jätettävä hautaamatta, ruuaksi meren linnuille. Teukros selittää tulevansa uhmaamaan kieltoa, ja kun uhkauksia ja herjauksia on vaihdettu, poistuu Menelaos. Nyt tulee Tekmessa pienen poikansa kanssa, joka asetetaan, uhrilahjoja käsissä, vartioimaan isän ruumista, sillä aikaa kun Teukros menee panemaan kuntoon hautaa. Koori valittaa kärsimyksiään ja vaivojaan Troian edustalla; suojaton on se nyt, kun poissa on Aias, turva yön kauhuja ja vihollisen nuolia vastaan; ah, jospa se Sunionin niemen ohi voisi ohjata purtensa kohti Ateenaa!

Teukros palaakin kohta, sillä hän on nähnyt Agamemnonin vuorostaan lähenevän. Nyt alkaa heidän välillään sanakiista, jonka keskeyttää Odysseuksen tulo. Kuultuaan kiistan aiheen lausuu tämä avoimesti mielipiteensä, osoittaen siinä puolueettomuutta ja jalomielisyyttä, joka jyrkästi eroaa Atreuksen poikain kiihkeydestä ja matalamielisyydestä. Aias oli hänen katkerin vihamiehensä — sanoo hän — mutta siitä huolimatta kreikkalaisen joukon mainioin sankari lähinnä Akhilleusta; hänen ruumiinsa häpäiseminen olisi rikos, sillä kuolleen vihollisen herjaaminen sotii jumalten lakia vastaan. Agamemnon ei ymmärrä sellaista mielen ylevyyttä, mutta jättää ratkaisun Odysseukselle ja poistuu.

Odysseus kääntyy Teukrokseen ja selittää nyt olevansa Aiaan ystävä yhtä suuressa määrin kuin ennen on ollut hänen vihollisensa sekä tarjoutuu olemaan apuna hautaamisessa. Teukros kiittää hänen oikeamielisyyttään ja jalomielisyyttään; hän on iloinen, jos Odysseus on läsnä hautajaisissa, mutta ei uskalla antaa hänen ottaa osaa itse toimitukseen, jottei vainaja vihastuisi. Odysseus mukautuu ja vetäytyy pois. Teukros määrää ryhdyttäväksi hautausvalmistuksiin. Aiaan ruumis nostetaan ylös ja kannetaan pois; omaiset ja salamiilaiset merimiehet kulkevat perässä.

* * * * *

Tämän draaman sommittelu on saanut osakseen ankaraa arvostelua. Se osa tragediaa, joka seuraa sankarin kuoleman jälkeen ja käsittää noin kolmannen osan koko näytelmää, on monen mielestä niin aiheeton, että siinä on tahdottu nähdä myöhäisempi lisäys. Tämä ei kuitenkaan ole todenmukaista, ja jos koettaa asettua antiikin kannalle, ei tämä jälkinäytös mitenkään tunnu niin aiheettomalta kuin ensi näkemältä luulisi.

Aias itse oli tietoinen siitä, että vihollisten kosto mahdollisesti tulisi kohtaamaan hänen kuollutta ruumistaan; hautaamiskielto on seuraus teosta, johtopäätös, jonka runoilija jo ennakolta on antanut katsojan aavistaa. Mutta toisaalta tiedetään mikä merkitys haudalla oli kreikkalaisille. Niin kauan kuin ruumis viipyi maanpäällä, ei vainaja ollut vielä kokonaan eronnut elävien piiristä, hänen sielunsa ei ollut vielä saanut astua varjojen valtakuntaan; vasta kun hänen tomunsa oli ikivanhojen hautajaismenojen mukaan laskettu maan poveen, oli vainajan satu päättynyt ja henki sai rauhan. Kysymys, saiko vainaja nauttia haudan rauhaa vai eikö, painoi yhtä raskaana, jopa raskaampana kuin kysymys elämästä ja kuolemasta. Ja ateenalaiselle runoilijalle ja ateenalaiselle yleisölle sai tämä kysymys aivan erikoisen merkityksen, kun puheena oli Aias. Tästä oli tullut attikalainen kansallisurho ja suojelussankari; yleisen kansanuskon mukaan hän oli ottanut osaa Salamiin taisteluun ja vaikuttanut onnelliseen päätökseen; hänestä johti eräs Attikan heimo nimensä ja muutamat ylhäisimmät perheet sukuperänsä. Tuliko hän asianmukaisesti haudatuksi vai eikö, oli kysymys, joka koski hänen sankariksijulistamistansa, hänelle Ateenassa omistetun kultin perusehtoa. Jos katsoo asiaa tältä näkökannalta, on Aias vielä elämästä erittyäänkin näytelmän päähenkilö, jonka kohtalo kuoleman jälkeen kiinnitti katsojain mieltä vähintään yhtä voimakkaasti kuin se hirvittävä tilanne, jossa hän sitä ennen oli ollut.

Ei mikään Sophokleen säilyneistä tragedioista liity niin läheisesti Homerokseen eikä ole saanut niin voimakasta vaikutusta Aiskhylokselta kuin tämä. Aiskhylolainen piirre tulee näkyviin ennen kaikkea draaman moraalissa, siinä syyllisyysaiheessa, joka on pantu tragediaan. Sama hybris, sama ylimielisyys, joka vie niin monta Aiskhyloksen sankaria perikatoon, kohdistaa myöskin Aiaaseen jumalten vihan, ja harvoin on vanha käsitys uhkamielen turmiollisuudesta saanut räikeämmän valaistuksen kuin siinä kohtauksessa, jossa Athena osoittaa mielenvikaista ja raivoavaa sankaria. Ylpeys on peruspiirre Aiaan luonteessa. Arkatuntoinen ja järkeä kuulematon ylpeys se muuttaa tuon ritarillisen miehen salamurhaajaksi, joka yön pimeydessä hiipii nukkuvien vihamiestensä telttaan. Ja kun hän sitten herää tietoisuuteen, masentuneena häpeästä ja nöyryytyksestä, niin taaskin ylpeys — mutta ylpeys paremmassa mielessä — käskee häntä kuolemaan mieluummin kuin elämään kunnia tahrattuna; hänelle ei merkitse enintä elämän pituus, vaan sen sisällys ja arvo. Hän kuolee taipumattomana ja vihaa vihollisiaan viimeiseen saakka, mutta olisi kuitenkin väärin nähdä vain teeskentelyä hänen maltillisissa sanoissaan kauniine kuvineen, jotka on lainattu luonnon vaihteluista; omaisien hyvästijättö on saanut syvät ja kenties unohdetut kielet väräjämään hänen sielussaan, ja hän jättää elämän jossain määrin sovitettuna ja kuuliaisena niille valloille, jotka ohjaavat maailmaa ja ovat määränneet hänen kohtalonsa.

Mutta vaikka sekä sisällyksessä että runo- ja kielimuodoissa tuntuukin jonkun verran Aiskhyloksen vaikutusta, on tällä tragedialla jo nimenomaisesti sophoklesmainen sävy. Siinä ei ole jälkeäkään Aiskhyloksen valtavasta paatoksesta, ja kun tämän kielellä vuoropuheluosissa usein on sama lyyrillinen luonne kuin koorilauluissa, on »Aiaassa» sitävastoin jyrkkä raja koorien lyyrillisyyden ja vuoropuhelun levollisemman, yksinkertaisen ja notkean sanonnan välillä. Niin jalo ja hillitty, niin luonnollinen on sävy Aiaan suuressa yksinpuhelussa, niin kokonaan vapaa kaikesta retoorisesta palautuksesta!

Aito sophoklesmainen luomus on myöskin tragedian Odysseus-haahmo. Eroten päähenkilön uhmailevasta soturinylpeydestä ja Atreuksen poikain kovista ja kiihkeistä päällikköluonteista on hän kokonaan sophrosyne, täynnä itsehillintää, malttia, viisautta; hänen ylevän mielensä pohjana on yhtä hyvin terävä järki kuin tunne. Hän tulee kokonaan näkyviin seuraavissa kauniissa ja surumielisissä säkeissä, joilla hän vastaa Athenalle, kun tämä näyttää hänelle Aiaan keskellä kurjuutta ja alennusta, ja jotka kuin väläyksessä ilmaisevat kreikkalaisen murhenäytelmän sisimmän olemuksen, niinkuin Aristoteles sen määrittelee: sen voiman puhdistaa mieltä herättämällä pelkoa ja sääliä.

On vihamieheni hän, mutta koito mies, iäksi polo-kohtaloonsa kahlittu. Ma kärsin hänen kerallaan enk’ aattele enemmän hänen osaansa kuin omaani: kaikk’ olemme, sen nään, vain unihaamuja tai tyhjää varjoa, muut' emme enempää.

V. Elektra.

Jätämme tragedian »Antigone» tarkasteltavaksi Oidipusdraamojen yhteydessä, joihin se sisällöltään kuuluu, ja siirrymme nyt näytelmään Elektra. Tätä näytelmää ei ole voitu varmasti ajalleen määrätä, mutta useista seikoista päättäen se on luettava säilyneitten draamojen keskimäiseen ryhmään. Sophokles on siinä käyttänyt tarkalleen samaa aihetta, jota Aiskhylos oli käsitellyt »Hautauhrissa»;' tulemme näkemään, kuinka suuresti erilainen on molempien kirjailijain ote aiheeseen. —

Varhainen aamu Atridein kuninkaanlinnan edustalla Mykenessä. Kolme miestä astuu näyttämölle: Orestes, hänen uskollinen ystävänsä Pylades sekä se vanha palvelija, joka Agamemnonin murhan tapahtuessa pelasti pikku Oresteen ja vei hänet Pyladeen isän Strophioksen luo, jossa hän sitten kasvoi. Palvelija osoittaa Oresteelle pääpiirteet maisemassa, joka aukeaa heidän eteensä heidän seisoessaan Mykenen linnavuorella, ja kehoittaa ystävyksiä viipymättä laatimaan suunnitelmansa. Orestes kertoo nyt, että Delphoin oraakkeli on käskenyt häntä yksinään rankaisemaan syyllisiä, ja hän on päättänyt menetellä seuraavalla tavalla. Ensin on vanhan palvelijan mentävä palatsiin ilmoittamaan, että hänet on lähettänyt eräs Aigisthoksen ja Klytaimestran ystävä Phokis-maakunnasta; hänen tehtävänään on tuoda sanoma, että Orestes tapaturman kautta on saanut surmansa Delphoin juhlaleikeissä. Sillävälin Orestes ja Pylades toimittavat uhrin Agamemnonin haudalla; sitten he ilmestyvät kuninkaanlinnaan kantaen uurnaa, jonka he sanovat sisältävän Oresteen tomun. — Nyt kuuluu äkkiä naisen valitusta sisältä talosta. Orestes on tuntevinaan sisarensa Elektran äänen ja tahtoo jäädä paikalleen, mutta palvelijan kehoituksesta vetäytyvät kaikki pois.

Orestes ei ole erehtynyt: se on Elektra. Tämä astuu ulos ja käy kuvailemaan kaikkea sitä parantumatonta surua ja voimatonta vihaa, joka on jäytänyt hänen sieluaan pitkinä päivinä ja unettomina öinä aina siitä hetkestä saakka, jolloin hänen äitinsä ja Aigisthos kirveellä halkaisivat Agamemnonin pään, »niinkuin puunhakkaajat kaatavat tammen». Ja hän huutaa manalan jumalilta apua ja kostoa, Oresteen pikaista paluuta, sillä hänen oma vastustusvoimansa on jo lopussa.

Nyt astuu koori sisään. Sen muodostaa joukko vapaasyntyisiä Mykenen naisia ja se edustaa yhteiskuntaa, joka suhtautuu myötätuntoisesti Agamemnonin lapsiin ja vain pakosta alistuu vallananastajien vihattuun hallitukseen. Se kääntyy Elektraan osaaottavin sanoin, ilmaisee inhoavansa hänen äitinsä rikosta; se lohduttaa häntä ja varoittaa antautumasta surunsa valtaan. Kyynelet ja valitukset eivät voi herättää Agamemnonia elämään, ne vain yhä enentävät vihollisten kiihkoa. Puolustaakseen esiintymistään kuvailee Elektra niitä olosuhteita, joissa hänen on pakko elää. Hänen asemansa isänkodissa on orjattaren. Hänellä on tuskin vaatteita panna ylleen, tuskin ruokaa syötäväksi. Ja aina hän on alttiina loukkauksille ja herjauksille. Äiti elää julkisesti yhdessä Aigisthoksen kanssa, joka istuu Agamemnonin valtaistuimella ja toimittaa uhreja sen lieden ääressä, jonka eteen kuningas kaatui murhakirveen iskusta; sensijaan että tuntisi katumusta, viettää Klytaimestra puolisonsa kuolinpäivää tansseilla ja ilouhreilla. Koori saa edelleen tietää, että Aigisthos ei ole kotona: tämä selittää, että Elektra on voinut poistua talosta.

Nyt tulee Elektran sisar Khrysothemis linnasta, käsissä uhrilahjoja. Hän moittii Elektraa tämän alituisista ja liioitelluista katkeruuden purkauksista; itse hän myöskin kärsii ja vihaa, mutta voimattomuus on opettanut hänelle varovaisuutta. Silloin Elektra alkaa kiivaasti herjata sisartaan. Tämä ryömiköön kernaasti murhaajaan edessä; Elektra ei kadehdi sitä palkkaa, jonka hän siitä niittää, elämää rikkaudessa ja ylellisyydessä. Khrysothemis sanoo puhuneensa vain varoittaakseen Elektraa: jollei tämä muuta mieltään, ovat Aigisthos ja Klytaimestra päättäneet lähettää hänet pois ja sulkea pimeään luolaan. »Tapahtukoon se pian, niin pääsen vapaaksi teistä kaikista» — huudahtaa Elektra, vihassaan asettaen sisaren murhaajain tasolle.

Khrysothemis tahtoo jatkaa matkaansa, mutta silloin Elektra kysyy minne hän kantaa uhrilahjojaan. Agamemnonin haudalle — sanoo hän — Klytaimestran käskystä, tämä kun on säikähtänyt erästä unta: hän näki puolisonsa palaavan ja istuttavan kuninkaansauvansa lieden ääreen, ja katso, sauvasta puhkesi viheriöivä oksa, joka varjosti koko Mykenen. Nyt rohkaisee Elektra taaskin mielensä ja käskee sisartaan heittämään pois Klytaimestran uhrilahjat ja sensijaan laskemaan haudalle toisia, heidän omiaan, sekä huutamaan avuksi isän henkeä. Khrysothemis taipuu.

Laulussa, jonka koori nyt virittää, selitetään uni onnelliseksi enteeksi. Oikeus valvoo; Agamemnonin henki ei ole unohtanut vääryyttä; verisellä kuparikirveellä on hyvä muisti; koston jumalatar lähenee ja ojentaa tuhannet käsivartensa kohti syyllisiä. Kun laulu on kaikunut loppuun, astuu Klytaimestra ulos palvelijattaren seurassa, joka kantaa uhrilahjoja. »Vai niin, sinä juoksentelet vapaasti ympäri, kun Aigisthos on poissa» — tämä on hänen tervehdyksensä, kun hän huomaa tyttären. Ja hän koettaa todistella syyttömyyttään: Agamemnonin murha oli oikeutettu kosto, rangaistus Iphigeneian uhrikuolemasta. Elektra puolustaa isäänsä: pakosta, vasten tahtoaan oli hän uhrannut tyttärensä. Klytaimestran teko oli inhottava rikos, ja jos hän itse olisikin pitänyt sitä oikeutettuna kostona, kuinka hän saattoi puolustaa sitä että hän edelleen vietti yhdyselämää murhaajan kanssa hyljeksien ja pidellen pahoin omia lapsiaan? Viha äitiä kohtaan leimahtaa ilmiliekkiin; hän tunnustaa että hän olisi valmis auttamaan Orestesta hänen verisessä kostossaan. Klytaimestra käskee häntä vaikenemaan ja kääntyy Apollonin puoleen, jonka alttari seisoo talon edessä; täyttäköön Apollon unen, jos se oli hyvä enne, ja kääntäköön sen hänen vihamiehiinsä, jos se oli huono. Ja hänellä on vielä yksi rukous, jota hän ei uskalla lausua, mutta jumala ymmärtää häntä kyllä…

Nyt saapuu vanha palvelija valepuvussa ja tuo tiedon Oresteen kuolemasta kuvaillen, kuinka tämä oli joutunut onnettomuuden uhriksi Delphoin vaunukilpa-ajoissa. Hänen runneltu ruumiinsa poltettiin roviolla; kaksi Phokiin miestä on matkalla tuoden hänen tuhkaansa. Klytaimestran sielussa taistelevat riemu ja tuska ylivallasta, sillä äidintunteet eivät vielä ole kokonaan tukehtuneet hänen rinnassaan. Mutta ilo voittaa pian, ja hän ilmaisee sen avoimesti. Nyt hän on vihdoinkin vapaa siitä tuskasta, siitä tilinteon pelosta, joka öin ja päivin on pitänyt häntä vallassaan, nyt hän voi elää levossa ja turvassa! Ja pilkaten Elektran surua hän saattaa sanantuojan linnaan. Elektra päästää epätoivonsa vapaasti valloilleen, koorin turhaan koettaessa lohduttaa häntä.

Mutta nyt tulee Khrysothemis sisään, hengästyneenä ja ilosta säteilevänä. Isän haudalta on hän löytänyt tuoreita jälkiä maitouhrista, ja kummulla oli kukkia ja hiuskiehkuroita. Kukaan muu kuin Orestes ei ole voinut panna näitä uhrilahjoja haudalle; hän on siis läheisyydessä! Suruissaan ja säälien särkee Elektra hänen harhaluulonsa: Orestes on kuollut, ja joku on kenties tahtonut kunnioittaa nuorukaisen muistoa koristamalla hänen isänsä hautaa. Ja nyt hän tekee epätoivoisen päätöksen ottaa koston omiin käsiinsä. Tahtooko Khrysothemis auttaa häntä? Mutta tämän mielestä suunnitelma on mieletön ja mahdoton ja johtaisi varmaan perikatoon ja kuolemaan; varoittavin jäähyväissanoin hän jättää sisaren ja menee taloon. Koorilaulu, joka nyt seuraa, ilmaisee surua sisarten erimielisyydestä ja ylpeyttä Elektran sankarillisuudesta.

Nyt lähestyvät Orestes ja Pylades kahden palvelijan seuraamina, joista toinen kantaa uurnaa. He kysyvät Aigisthosta, ja neuvottuina Elektran luo he ilmoittavat tälle tuovansa mukanaan Oresteen tomun. Elektra pyytää tätä, ja uurna käsissään hän tulkitsee suruaan kauniissa yksinpuhelussa. Ajatuksissa hän palaa veljen lapsuuteen, kuvaa sitä hellyyttä, joka yhdisti heitä, toiveita, joita hän kiinnitti Oresteeseen ja jotka nyt luhistuivat; ei edes viimeistä palvelusta hän saanut tehdä veljelleen, vieraat kädet pystyttivät rovion ja kokosivat hänen tuhkansa. Niinkauan kuin hän oli elävien joukossa, jakoi Elektra kaiken hänen kanssaan, nyt oli hänellä vain yksi toive, saada kuolla ja jakaa hänen hautansa.

Orestes tulee liikutetuksi ja hillitsee itseään vaivoin. Ja nyt seuraa verrattoman kaunis vuoropuhelu, jonka aikana hän vähitellen herättää Elektrassa ihmetystä ja toiveita sekä vihdoin ilmaisee itsensä näyttämällä isänsä sinettisormuksen. Elektra heittäytyy veljensä syliin ja puhkeaa riemuun, mutta Orestes kehoittaa häntä varovaisuuteen. Pian tulee myöskin vanha palvelija ulos ja moittii heidän ajattelemattomuuttaan; jollei hän olisi pitänyt vahtia ovella, olisi koko salaisuus tullut ilmi. Kun Elektra saa tietää, kuka tuo vanhus on, tervehtii hän häntä perheen pelastajana. Mutta vanhus kiirehtii: nyt on tullut toimimisen hetki, nyt on Klytaimestra yksinään palatsissa. Orestes ja Pylades menevät sisään palvelijan seuraamina, ja lausuttuaan lyhyen rukouksen Apollonille seuraa Elektra heitä. Koori laulaa lyhyen laulun. Nyt on kostaja saapunut, nyt ovat Erinyit astuneet talon kynnyksen yli.

Elektra astuu ulos ja kertoo koorille että Orestes ja Pylades ryhtyvät toimimaan; Klytaimestra pitelee tuhkauurnaa ja kostajat seisovat vieressä. Silloin kaikuu kuolinhuuto. »Voi minua, olen lyöty!» — huutaa Klytaimestra sisällä palatsissa. »Lyö häntä vielä kerran, jos voit!» — huutaa Elektra takaisin. Nuorukaiset tulevat ulos, ja Orestes kuuluttaa: »Kaikki on hyvin talossa, jos Apollonin oraakkeli puhui totta.»

Nyt lähestyy Aigisthos; nuoret miehet menevät sisään. Hän on iloinen, sillä hän on kuullut huhun Oresteen kuolemasta; ja hänen ilonsa yhä suurenee, kun hän Elektralta saa kuulla, että muukalaiset ovat tuoneet kuolleen ruumiin mukanaan. Avattakoon palatsin ovet — käskee hän — tulkoon Mykenen kansa itse saamaan varmuuden, että Orestes todella on kuollut, ettei heillä ole enää mitään toivoa. Ovet avataan. Huoneessa makaa peitetty ruumis, ja vieressä seisovat Orestes ja Pylades, miekat kätkettyinä vaippojen alle. Aigisthos vetää peitteen pois — ja näkee Klytaimestran. Hän tuntee nyt Oresteen ja ymmärtää, että koston hetki on tullut. Orestes tarttuu häneen ja laahaa hänet talon sisäosiin, jotta hän kuolisi samalla paikalla, jossa hän itse tappoi Agamemnonin. »Oi Atreuksen suku» — puhkeaa koori laulamaan — »kuinka monien kärsimysten kautta olet vihdoin saanut vapautuksen, kiitos sen teon, joka tänään suoritettiin!»

* * * * *

Verrattaessa Aiskhyloksen ja Sophokleen tapaa haahmoitella samaa traagillista aihetta, sattuu ennen kaikkea silmiin se eri valaistus, missä äidinmurha esiintyy heidän tragedioissaan. Aiskhylokselle merkitsee tämä uutta ja pelottavaa rikosta, joka vuorostaan vaatii kostoa ja rangaistusta. Järki hämärtyneenä, kauhunäkyjen ahdistamana syöksyy Orestes hänen näytelmässään pois, ja koorin viimeiset sanat kuuluvat: »Kuinka tämä on päättyvä? Koska tyyntyy kirouksen viha?»

Kuinka toisin Sophokleella! Mitään moraalista ongelmaa ei ole olemassa hänelle. Hänen tragediassaan murhaaja ei epäröi ennen tekoaan eikä kärsi, ei kadu sen tehtyään; siinä ei aukea mitään näköaloja rangaistukseen eikä kostoon. Lyhyt koorilaulu, johon draama päättyy, päinvastoin ylistää tekoa: nyt on Atreuksen suku vihdoinkin vapautunut kärsimyksistään! Tätä tragedian perustunnelmaa ikäänkuin heijastaa ja symbolisoi se seikka, että kun Aiskhylos antaa murhatyön tapahtua hämärässä ja pimeän langetessa maahan, Sophokleella taas draaman alku sattuu varhaiseen aamuun. Aurinko on jo hälventänyt yön varjot ja herättänyt lintujen laulun, ja toiminta tapahtuu päivän kirkkaassa valossa.

Tämä Sophokleen ote aiheeseen on yhteydessä hänen draamallisen taiteensa koko laadun kanssa. Aiskhylos näki jumalallisen oikeuden johtavan maailmaa, eikä suonut itselleen rauhaa ennenkuin oli saanut kaikki käsittelemänsä aiheet sopusointuun tämän oikeuden vaatimusten kanssa. Mutta Sophokles ei ole aaterunoilija niinkun Aiskhylos. Hän on pikemmin sadunkertoja suurta mittaa, runoilija, joka kuvailee elämän rajatonta rikkautta — hyvää ja pahaa, onnea ja kärsimystä — enimmän kuitenkin - jälkimäistä, sillä hänhän kirjoitti tragedioja. Siksi hän saattoi ottaa aiheikseen vanhat myytit sellaisinaan, muodostelematta niitä omia tarkoituksiaan varten, koettamatta saada niitä sopusointuun oikeuden vaatimusten kanssa. Hänen asianaan oli vain tehdä ne todenmukaisiksi: antaa tapahtumain kehittyä johdonmukaisesti, antaa tekojen sukeutua toimivien henkilöitten luonteista. Ja hiljattain on osoitettu, että hänen silmämääränään ei niinkään paljon ole luonnekuvauksen perinpohjaisuus ja uskottavuus ja toiminnan ehdoton johdonmukaisuus kuin joka yksityisen tilanteen tekeminen niin jännittyneeksi ja keskitetyksi, niin draamallisen vaikuttavaksi kuin suinkin. Kun hän nyt sadun mukaan antaa Oresteen ja Elektran äidinmurhan kautta kostaa isänsä, ei hän tässä näe mitään moraalista ongelmaa, ei mitään ristiriitaa — tai oikeammin sanoen ei tahdo nähdä; hän tyytyy kuvaamaan Elektran sellaiseksi, että katsoja uskoo hänen kykenevän tekoon, ja äidin niin, että hän ansaitsee tuollaisen rangaistuksen. Tässä tragediassa on paljon arkaismia, ei ainoastaan muodon, vaan myös katsantotavan suhteen.

Ja ikäänkuin erikoisesti harrastaen naisluonteita on Sophokles tehnyt Elektrasta, joka Aiskhyloksella oli sivuhenkilö, koko draaman päähenkilön ja keskipisteen. Mutta tämän kautta on myöskin eräs heikkous pujahtanut tragediaan, sillä se on Elektrasta saanut sankarittaren, jolla ei ole mitään osaa toiminnassa; hän tekee epätoivossaan päätöksen kostaa, mutta hänen ei tarvitse toteuttaa sitä; ilman häntä on Orestes laatinut kostosuunnitelmansa, ja ilman sisartaan voisi hän panna sen täytäntöön. Mutta se mikä auttaa meidät tämän heikkouden yli, mikä tekee että me tuskin huomaamme sitä, on se verraton taito, millä runoilija keskittää huomion Elektraan, niin että hän itse asiassa koko ajan esiintyy todellisena päähenkilönä. Hän on eheä vihassaan ja eheä rakkaudessaan. Viha kohdistuu äitiin, jossa hän näkee vain aviorikkojan ja murhaajan, viha kohdistuu tämän rakastajaan ja kanssarikolliseen; rakkaus taas isävainajaan ja nuoreen veljeen, jota hän on vaalinut ja joka hänen unelmissaan ja toiveissaan aina on ollut tuleva kostaja.

Antaakseen oikeutuksen tyttären vihalle on Sophokles riistänyt äidiltä sen suuruuden, jonka tämä kaikesta huolimatta omaa Aiskhyloksen draamassa. Aiskhyloksen Klytaimestrassa ei ole mitään pientä; hirvittävässä rikollisuudessaankin hän on kuningatar kiireestä kantapäähän. Sophokleen näytelmässä hän on alentunut kiihkoisaksi ja pikkumaisen vihaavaksi naiseksi, joka ei säilytä suuruutta edes ulkonaisessa muodossa. Hän herjaa tytärtä, väittelee hänen kanssaan, ja kun hän Aiskhyloksen draamassa täydellisesti halveksii yleistä mielipidettä, valittaa hän tässä Elektran muka jäytävän hänen mainettaan kansan keskuudessa.

Ja pyrkimyksessään vastakohtavaikutuksiin, joka on niin suuressa määrin ominaista hänen luonnekuvaukselleen, on Sophokles luonut Khrysothemis-haahmon. Hän on nuorempi ja hennompi sisar, joka on omiaan vieläkin tehostamaan Elektran vihaa ja uhmaa; hänkin jumaloi isänsä muistoa ja inhoo murhaajia, mutta hänellä ei ole kylliksi rohkeutta eikä vastustuskykyä osoittaa sitä avoimesti ja antautua alttiiksi kieltäymyksille ja kärsimyksille.

Itse tapausten kulussa Sophokles on tehnyt erään vaihdoksen. Aiskhyloksen näytelmässä surmataan Aigisthos ensin, minkäjälkeen äidinmurha seuraa draaman huippukohtana; Sophokleella on järjestys päinvastainen, ja Aigisthoksen kuolemantuska on kuvattu sangen perusteellisesti. Ehkä hän on tehnyt tämän muutoksen ikäänkuin päästäkseen helpommin äidinmurhan hirmuisuuden yli ja jossain määrin lieventääkseen loppuvaikutelmaa antamalla murhenäytelmän huipentua oikeutettuun rangaistukseen, joka kohtaa kaikessa halveksittavaa rikollista.

»Elektra» antaa hyvän käsityksen Sophokleen keskimäisestä kaudesta, siitä, jota hän itse on sanonut kovaksi, teknillisesti täydelliseksi tyylikseen. Tuntijat kiittävät hyvää ja tasaista kieliasua, luonnekuvaus on selvä, ja puhtaasti draamallisessa suhteessa — mitä juoneen, jännitykseen tulee — merkitsee tämä tragedia suurta edistysaskelta Aiskhyloksen murhenäytelmistä. Kun Orestes »Hautauhrissa» ilmaisee itsensä sisarelle jo draaman alussa, syvenee Sophokleen draamassa sankarittaren epätoivo syvenemistään mitä lähemmäksi onnellinen ratkaisu tulee, ja harkitun taiteikkaasti lykätään tunteminen siihen hetkeen, jona Elektra jo luulee pitävänsä käsissään lopullista todistusta Oresteen kuolemasta, uurnaa, jossa muka on hänen tuhkansa. Mutta kieltämättä yhtyy tähän teknilliseen virheettömyyteen kovuutta ja tunteettomuutta, eräänlaista keinotekoista arkaismia.

VI. Trakhiin naiset. Philoktetes.

Tragedia Trakhiniai, »Trakhiin naiset», on saanut nimensä koorista, jona tässä on nuoria naisia Trakhiin kaupungista Thessaliassa; kun koori kuitenkaan ei esitä mitään merkitsevämpää osaa draamassa, on sangen aiheetonta nimittää sitä koorin mukaan. Näytelmän aikamääräystä varten ei ole mitään varmoja kiinnekohtia, mutta eräiden piirteitten perustalla, jotka tietävät Euripideen vaikutusta, voitanee katsoa sen kuuluvan viimeiseen tai ainakin myöhäisempään osaan Sophokleen runoilijatoimintaa. Kirjalliselta näkökannalta on tätä draamaa arvosteltu hyvin eri tavalla; kokonaisuutena se on mielestäni heikoin Sophokleen säilyneistä murhenäytelmistä. Aihe on Herakles-sadun loppukohtauksesta: sankarin tuhoutuminen ja kuolema roviolla. Tapahtumapaikka on Trakhiin kaupungissa, sen talon edustalla, jossa Herakleen perhe asuu.

Jo toista vuotta on sankari ollut poissa kaukoretkillään hänen puolisonsa Deianeiran saamatta mitään tietoa hänestä. Tämän levottomuus ja tuska ovat jo käyneet sietämättömiksi, kun hän äkkiä saa sanan että Herakles on tulossa; mutta nyt hän myöskin saa tietää, että tämä on ollut hänelle uskoton ja että kilpailijatar on niiden vankien joukossa, jotka sankari on ennakolta lähettänyt kotiin. Hädässään Deianeira turvautuu kohtalokkaaseen keinoon voittaakseen miehensä rakkauden takaisin. Kentauri Nessos, joka kerran oli yrittänyt tehdä hänelle väkivaltaa, sai surmansa Herakleen myrkytetystä nuolesta; kuolinhetkenään neuvoi kentauri Deianeiraa kokoamaan veren, joka vuoti myrkytetystä haavasta; siitä hän muka saisi pettämättömän keinon Herakleen rakkauden säilyttämiseksi. Nyt Deianeira etsii tuon nesteen, voitelee sillä erään vaipan ja lähettää sen miehelleen. Hetken kuluttua saapuu turman viesti: Herakles on pannut ylleen myrkytetyn puvun, hän vääntelehtii pelottavissa tuskissa ja on mennyttä miestä. Deianeira menee taloon ja ottaa omin käsin itsensä hengiltä; kuoleva Herakles kannetaan näyttämölle, jossa hän loputtomassa yksinpuhelussa kuvailee kärsimyksiään. Tämä viimeinen kohtaus täyttää neljännen osan koko murhenäytelmää ja päättyy siihen että sankari taaskin kannetaan pois, oman toivomuksensa mukaan poltettavaksi roviolla Oita-vuorella. —

Jos katsoo ohi suurimman sommitteluvirheen — pitkän, yhtä yksitoikkoisen kuin tarkoituksettoman loppukohtauksen kärsivine ja valittavine sankareineen — ei tältä tragedialta suinkaan puutu ansioita. Kaikista Sophokleen naisluonteista edustaa Deianeira hennointa ja pehmeintä naisellisuutta. Hän on rakastava ja anteeksiantava nainen; huolimatta kaikesta mitä hän on saanut kärsiä miehensä tähden, on hän säilyttänyt rakkautensa ja ihailunsa vähentymättömänä. Elämä tuon väkevän rinnalla ei ole tarjonnut hänelle sekaantumatonta onnea. Yksinään hän on viettänyt suurimman osan elämäänsä; ainoat auringonpilkkeet ovat olleet Herakleen lyhyet käynnit kodissa. Kaikille hänen virheilleen Deianeira on ummistanut silmänsä, kaikelle raa'alle ja epävakaiselle hänen luonteessaan, vain sankarin ja vapauttajan hän on nähnyt miehessään, vain hänen kykynsä taistella ja kärsiä.

Vasta kun Herakles lähettää kilpailijattaren hänen oman kattonsa alle, on mitta täysi. Mutta ei edes tämä loukkaus kykene surmaamaan hänen rakkauttaan, hän ajattelee vain, kuinka voisi voittaa miehensä rakkauden takaisin. Ei vihaa eikä suuttumusta herätä nuori ja kaunis kilpailijatar hänessä, jo vanhentuvassa ja hyljätyssä; myötätuntoa, sääliä on hänessä vain. Suurimpana hän esiintyy siinä kohtauksessa — koko draaman järkyttävimmässä — jossa hän saa tietää lahjansa seuraukset ja kun »murhaaja»-sana sinkoaa häntä vastaan hänen oman poikansa huulilta. Vastaamatta sanaakaan hän alkaa käydä taloa kohti. »Miksi vaikenet» — kysyy koori — »etkö ymmärrä, että hiljaisuutesi syyttää sinua?» Mutta mykkänä jatkaa hän tietään, sanatonna, valittamatta, kohti taloa ja kohti kuolemaa.

Jos Deianeira ensi hetkestä saakka herättää myötätuntoa, on aivan päinvastoin Herakleen laita: hän on Sophokleen näytelmien epämiellyttävimpiä ja tympäisevimpiä luomuksia. Tosin edellytetään, että hän on tuo suuri sankari ja vapauttaja, viljelyksen esitaistelija, mutta turhaan etsii suuruutta hänen personallisuudestaan ja esiintymisestään tragediassa. Kaikki, mitä draamassa saamme kuulla hänestä, virittää mielemme häntä vastaan, ja sinä aikana, jolloin hän on näyttämöllä, vahvistuu tämä vaikutelma yhä. Hänen kärsimyksensä jättävät meidät jokseenkin kylmiksi, huolimatta siitä väkivaltaisesta ja pitkäaikaisesta paatoksesta, jolla niitä kuvataan. Herakles on villi ja raaka voimaihminen, jonka ainoat myönteiset ominaisuudet ovat rohkeus ja fyysillinen voima.

»Trakhiin naiset» vaikuttaa kahdelta eri tragedialta. Toinen kaunis ja täysin kehittynyt, jossa Deianeira on päähenkilö, sitten toinen — lyhyt, vain yksinäytöksinen tragedia — jonka sankari on kuoleva Herakles.

* * * * *

Vuonna 409, muutamia vuosia ennen kuolemaansa, ja ainakin 85 vuoden iässä, esitytti Sophokles tragedian Philoktetes, joka monessa suhteessa on hänen kauneimpia ja mielenkiintoisimpia murhenäytelmiään. Satu, jolle näytelmä on rakennettu, kuuluu troiaiaiseen tarupiiriin ja on sisällöltään seuraava. Thessalialainen kuninkaanpoika Philoktetes oli kuolevalta Herakleelta saanut tämän jousen ja nuolet, jotka eivät koskaan erehtyneet päämäärästään. Kun sitten kreikkalainen laivasto Agamemnonin johdolla purjehti Troiaa kohti, oli Philoktetes mukana laivoineen; matkan varrella pysähdyttiin toimittamaan uhria, ja tämän toimituksen aikana pisti myrkyllinen käärme häntä jalkaan. Kun tuon pahan haavan haju vaivasi tovereita ja haavoittuneen valitushuudot häiritsivät uhritoimitusta, antoivat Atreuksen pojat ja Odysseus laskea nuoren miehen maihin Lemnos-saaren asumattomalle ja kolkolle rannalle. Niin kului kymmenen vuotta. Philoktetes eleli edelleen Lemnoksessa, hyljättynä ja tuskien kalvamana, ja hänen entiset toverinsa piirittivät edelleen Troiaa; Akhilleus oli jo kaatunut ja Aias tuhoutunut oman kätensä kautta. Silloin eräs tietäjä ilmoitti, että Troiaa ei voida valloittaa ennenkuin kaksi ehtoa on täytetty. Ensiksikin on Philoktetes haettava Lemnoksesta, sillä vain jos hän Herakleen aseilla taistelee Troiaa vastaan, voidaan tämä valloittaa. Ja toiseksi oli Akhilleuksen pojan Neoptolemoksen tultava Troiaan ja isänsä aseilla otettava osaa ryntäykseen. Niin tapahtuikin. Neoptolemos ja Philoktetes tuotiin kreikkalaiseen joukkoon. Jälkimäisen haavan paransi sotajoukon lääkäri, hän löi Pariin kaksintaistelussa, ja nuoret sankarit jakoivat kunnian Troian lopullisesta kukistamisesta.

Sophokles on tragediassaan käsitellyt vain lyhyttä kohtausta tästä tarusta, niinkuin aikaisemmin Aiskhylos ja Euripides hävinneissä Philoktetes-draamoissaan: kertomusta siitä, kuinka Philoktetes saadaan tulemaan inhoamiensa toverien avuksi. Jo Aiskhyloksen draamassa uskotaan Odysseuksen tehtäväksi suostutella ja noutaa sankari, joka vihasi juuri häntä kaikista enimmän; Sophokles kehittää juonta edelleen panemalla mielevälle Odysseukselle avustajaksi Neoptolemoksen, Akhilleuksen urhean ja ritarillisen pojan.

Siirrymme siis Lemnoksen karulle rannikolle. Odysseus ja Neoptolemos ovat juuri nousseet maihin; edellinen huomauttaa, ettei hän ilman hengenvaaraa voi kohdata Philoktetesta, ja laatii senvuoksi seuraavan suunnitelman. Neoptolemoksen on ilmaistava itsensä Philokteteelle, mutta uskoteltava jättäneensä kreikkalaisen sotajoukon jouduttuaan riitaan Atreuksen poikien ja Odysseuksen kanssa, jotka vastoin lupaustaan olivat pidättäneet häneltä hänen isänsä aseet; sitten, tilaisuuden sattuessa, hänen on viekkaudella anastettava sankarilta hänen jousensa ja nuolensa. Nuoren miehen rehellisyys nousee tätä ehdotusta vastaan: hän on valmis käyttämään väkivaltaa, mutta ei tahdo antautua petokseen. Silloin Odysseus osoittaa, kuinka mahdotonta on väkivallalla voittaa miestä, jolla on hallussaan Herakleen aseet, ja huomauttaa, että Philokteteen läsnäolo sotajoukossa on Troian valtauksen ja Neoptolemoksen omien mainetöitten ehtona. Nuorukainen suostuu vastahakoisesti, ja Odysseus katoaa näyttämöltä.

Nyt tulee Philoktetes näkyviin. Hän on iloinen kuullessaan äidinkieltään, ja vielä suuremmaksi tulee hänen ilonsa, kun hän saa tietää että Akhilleuksen poika on hänen edessään. Hän kuvailee tälle kymmenvuotisia kärsimyksiään, saa puolestaan kuulla Odysseuksen keksimän valhejutun, ja vannottaa Neoptolemosta ottamaan hänet mukanaan kotiin. Tämä antaa suostumuksensa, mutta silloin lähestyy äkkiä kaksi miestä, kaksi Odysseuksen lähettämää merimiestä, joista toinen on puettu kiertäväksi kaupustelijaksi. Tämä sanoo tulevansa varoittamaan: kreikkalaiset sotapäälliköt ovat lähettäneet ajamaan takaa Neoptolemosta, ja Odysseus ja eräs toinen sankareista on saanut tehtäväkseen ottaa vangikseen Philokteteen. Kun Philoktetes kuulee olevansa vainottu, innostuu hän vieläkin enemmän jättämään saaren, ja hänen myötätuntonsa Neoptolemosta kohtaan kasvaa, kun hän kuulee että samat viholliset vainoavat tätäkin.

Mutta nyt sattuu eräs noita useasti uudistuvia kouristuskohtauksia, jotka kuuluvat hänen tautiinsa, ja ennen tainnoksiinmenoaan hän jättää jousen ja nuolet Neoptolemokselle, jotta ne eivät joutuisi hänen vihollistensa käsiin; nuori mies ottaa ne vastaan pysyen vilpillisessä tarkoituksessaan. Lopuksi Philoktetes vannottaa uutta ystäväänsä olemaan hylkäämättä häntä. Nyt alkaa Neoptolemos tuntea syvää ja todellista sääliä; hän lupaa ettei jätä sairasta ja vahvistaa lupauksensa kädenlyönnillä. Philoktetes vaipuu horroksiin.

Kun hän taaskin herää tajuntaan, ei Neoptolemos enää voi jatkaa ilveilyään. Häpeä ja katumus polttavat häntä, hän tunnustaa arvottoman viekkautensa ja ilmaisee totuuden Philokteteelle. Tämä vaatii kohta jousta ja nuolia, mutta Neoptolemos kieltäytyy antamasta niitä takaisin. Philoktetes ilmaisee nyt epätoivoansa ja vihaansa; milloin hän rukoilee Neoptolemosta, milloin syytää tälle moitteita ja herjauksia. Tämä seisoo neuvottomana, säälin ja häpeän vallassa, ja katsojasta tuntuu, että hän jo on valmis antamaan aseet takaisin, kun Odysseus äkkiä hyökkää piilopaikastaan estämään häntä.

Nyt tahtoo Philoktetes heittäytyä kalliolta alas, mutta Odysseuksen käskystä hänet sidotaan. Hän jääköön kernaasti Lemnokseen — selittää tämä — kunhan vain hänen aseensa tulevat sotajoukkoon; löytyneehän siellä miehiä, jotka osaavat käyttää niitä. Odysseus ja Neoptolemos etenevät laivoja kohti päästettyään Philokteteen taas vapaaksi. Tämä on jo hävinnyt luolaansa, kun Neoptolemos kiireissään palaa, kintereillään Odysseus, joka kysyy häneltä mitä tämä äkillinen temppu merkitsee. Nuori mies, jonka sielussa oikeamielisyys ja kunniantunto ovat voittaneet, selittää aikovansa jättää Philokteteelle tämän oikeudenmukaisen omaisuuden. Odysseus koettaa saada hänet luopumaan aikeestaan, mutta kun mikään ei auta, poistuu hän lausuen uhkauksia.

Neoptolemos huutaa Philoktetesta, ja tämä tulee esiin, kysyen mitä uusia ansoja hänelle nyt on pantu. Vastaukseksi ojentaa Neoptolemos hänelle jousen ja nuolet. Odysseus, joka vain on jäänyt väijyksiin läheisyyteen, syöksyy ottamaan aseet takaisin, mutta vain Neoptolemoksen väliintulo estää häntä tulemasta ammutuksi. Hän katoaa nyt eikä enää tule näkyviin. Neoptolemos koettaa vielä kerran suostutella Philoktetesta tekemällä selkoa ennustuksesta, joka koskee hänen parantumistaan ja osuuttaan Troian valtaukseen. Philoktetes epäröi hetkisen, hän tekisi kernaasti ystävälleen mieliksi, mutta ei voi olla yhteistyössä verivihollistensa kanssa, ja hän pyytää Neoptolemosta nyt vain täyttämään lupauksensa ja viemään hänet kotiin.

Tämä suostuu, ja nuoren ystävänsä käsivarren tukemana Philoktetes alkaa kävellä rannalle päin. Mutta nyt näyttäytyy ylimaailmallinen ilmestys: Herakles. Hän ilmoittaa jumalten tahdon olevan, että Philoktetes, taudistaan parantuneena, kaksintaistelussa surmaa Pariin ja yhdessä Neoptolemoksen kanssa valloittaa Troian. Tämä jumalainen sanoma saa Philokteteen taipumaan. Hän sanoo hyvästit Lemnokselle ja kulkee Neoptolemoksen kanssa laivoja kohti. —

Kuten edellisessä tragediassa on tässäkin huomattu Euripidesta muistuttava piirre siinä, että sankarin kärsimysten kuvaus useammin kuin kerran lähentelee realistista ja patologista, ja vielä selvemmin ilmenee Euripideen vaikutus draaman loppukohtauksen jumalaisessa ilmestyksessä; tämä, tragediankirjoittaja nimittäin usein ratkaisee murhenäytelmäinsä monisäikeisen juonen antamalla jonkun yliluonnollisen olennon sekaantua asiaan. Että Herakleen esiintyminen merkitsee rakenteellista heikkoutta, siitä ei ole epäilystäkään, mutta voi hyvin ymmärtää, kuinka tällaisen keinon käyttäminen on houkutellut runoilijaa. Sellaisena kuin hän oli kuvannut Philokteteen, ei tämä voinut suostua sopimaan verivihollistensa kanssa, ja kuitenkin täytyi tragedian päättyä siten, että hän lähti sotajoukkoon Troian edustalle: niin vaati yleisesti tunnettu satu.

Mutta kaikesta tästä huolimatta on tällä harvinaisella juoninäytelmän ja luonnedraaman yhdistelmällä aito sophoklesmainen hohde. Philoktetes on Sophokleen selvimpiä ja perinpohjaisimmin kuvattuja luonteita, sielullisesti hienommin piirretty kuin Aias, jonka kanssa hänellä on useitakin vertailukohtia. Hänen tahdonvoimansa, hänen ylpeytensä, sensijaan että olisi taipunut tai murtunut, on vain karaistunut kymmenen vuoden keskeytymättömissä kärsimyksissä, ja runoilija antaa niiden nyt joutua kovimpaan koetukseen mitä ajatella voi. Ilman epäluuloa hän avaa sydämensä vanhan aseveljensä pojalle ja uskoo tälle ainoan omaisuutensa, aseensa. Sitten hän huomaa joutuneensa häpeällisen petoksen uhriksi. Hänellä on valittavana joko käydä kohtaamaan nälkäkuolemaa tai unohtaa vääryydet, solmia rauha vihollistensa kanssa ja niittää katoamatonta kunniaa — ja hän ei epäröi hetkeäkään. Sitten tulee käytäntöön vieläkin harkitumman hieno keino. Hän saa kernaasti jäädä saarelle — sanotaan nyt — Odysseus on hänen jousellaan ja nuolillaan niittävä sen maineen, joka muuten olisi tullut hänen osakseen. Mutta turhaan: ei edes ajatus verivihollisen voitosta hänen omien aseittensa avulla saa häntä taipumaan. Vihdoin tulee vaarallisin kiusaus. Rehellisyys ja jalomielisyys ovat tehoisampia keinoja häntä vastaan kuin väkivalta ja viekkaus, ja kun Neoptolemos katuu vilpillisyyttään ja antaa hänelle takaisin aseet, silloin hän epäröi, joskin vain silmänräpäyksen. Mikään ihmismahti ei häneen pysty. Tarvitaan yliluonnollinen voima taivuttamaan häntä: jumalten tahtoa vastaan hän ei taistele, kohtalon päätökseen hän mukautuu.

Neoptolemoksen asettaminen tragediaan tekee sielullisen sisällön ja mielenkiinnon kaksinkertaiseksi: draamaan Philokteteen ylpeydestä ja lujuudesta kärsimyksessä liittyy vielä toinen, draama hyvän ja pahan taistelusta kunnianhimoisessa, mutta turmeltumattomassa nuorukaissielussa. Kunnianhimonsa houkuttelemana, viehättyneenä ajattelemaan sitä katoamatonta kunniaa, joka on tuleva hänen osakseen Troian valtauksessa, antautuu Neoptolemos käytettäväksi vilppiin, mutta nähdessään syvästi onnettoman sankarin kärsimykset hän tajuaa kavaltajatehtävänsä häpeän, ja hänen luonteensa oikeudentunto ja jalomielisyys pääsevät oikeuksiinsa.

Jyrkkänä vastakohtana näille luonteille on Odysseus, ja pitkä on välimatka häneen tuosta kauniin inhimillisestä Odysseus-haahmosta, jonka opimme tuntemaan »Aiaassa». »Philokteteessa» hän kohtaa meitä muodossa, joka näyttää olleen tavallinen myöhemmässä attikalaisessa tragediassa ja jossa viekkaus ja kavaluus ovat pääpiirteinä; hän on tunnoton juonienpunoja, joka ei häikäile mitään keinoja saavuttaakseen päämäärän, jonka on asettanut itselleen.

Silmiinpistävä on se vähäinen osa ja merkitys, joka tässä tragediassa on varattu koorille. Siinä on vain yksi koorilaulu varsinaisessa merkityksessä; kooriosilla on usein vuoropuhelun luonne, ne ovat monasti lyhyehköjä vuorolauluja, ja syvempiä mietelmiä ja jälkikatsauksia ei ensinkään ole keskeyttämässä toimintaa. Koorilla itsellään ei ole mitään korkeampaa tehtävää; sen muodostaa joukko merimiehiä Neoptolemoksen laivasta, se palvelee häntä ja toimittaa hänen asioitaan. Niin pitkälle olemme siis nyt tulleet tragedian kehityksessä että, koori — vanhimpien tragediojen ydin ja pääasia — on vain merkityksetön surkastuma.

Eräässä toisessa kohdin »Philoktetes» ei ainoastaan eroa useimmista säilyneistä antiikin tragedioista, vaan sotii koko sitä käsitystä vastaan, mikä meillä tavallisesti on murhenäytelmästä, vanhasta tai nykyaikaisesta. Tavallisestihan ajattelee tragedian päättyvän sankarin perikatoon, mutta tässä on meillä esimerkki siitä, että se ei ollut mikään ehdoton sääntö antiikin tragedioille; »Philoktetes» tosin on murhenäytelmä siinä mielessä, että se kuvailee surua ja kärsimystä, mutta se päätyy onnelliseen loppuun.

Jos »Elektra» joka suhteessa on luonteenomainen Sophokleen kovalle, keskimäiselle tyylille, edustaa »Philoktetes» taas erinomaisesti hänen viimeistä kehityskauttaan, yksinkertaisuuden, luonnollisen ilmeikkyyden aikaa. Tunteitten ja tapausten aaltoilun kuvailemisessa ei ilmene mitään pingoitettua eikä teennäistä; kaikki kehittyy luonnollisesti, kaikki ikäänkuin lankee itsestään. Harvinaisen ilmavaa runoutta henkii tuo tuulinen maisema autiolla saarella, sen lähteet ja niityt, rantakalliot ja kukkulat ja tulivuoret. Ja lähteensilmän tavoin kumpuaa runo raikkaana, kristallikirklcaana ja laulavana.

VII. Antigone.

Nyt on jäljellä ne kolme Sophokleen tragediaa, joihin aiheen on antanut thebalainen satupiiri, Labdakidien kauhistuttava sukuhistoria — toinen noista kahdesta Hellaan vertatihkuvasta perhetarusta, jotka niin suuressa määrin ovat herättäneet antiikin murhenäytelmänkirjoittajain mielenkiintoa ja aina meidän päiviimme saakka kummasti viehättäneet runoilijain mielikuvitusta. Theban kuningas Laios oli eräällä rikoksellaan vihastuttanut jumalat, ja kun hänelle syntyi poika, antoi hän viedä tämän autiolle vuorelle puhkaistuaan hänen jalkanivelensä ja pistettyään puikon niiden läpi. Selvää ei ole, kuinka tätä tekoa perusteltiin eepillisessä sadussa — oliko se sovitusuhri vai tapahtuiko se Laioksen turvaamiseksi eräältä ennustukselta, jonka mukaan hän oli kuoleva poikansa käden kautta. Pojan pelastivat kuitenkin eräät paimenet, jotka veivät hänet kuningas Polyboksen luo Korinthokseen; täällä hän kasvoi tuntematta syntyperäänsä, ja sai alati kipeitten ja turvonneitten jalkojensa vuoksi nimen Oidipus, »Turpojalka».

Monen vuoden kuluttua hän kohtaa eräällä vuoritiellä muutamia outoja miehiä, joutuu riitaan heidän kanssaan ja surmaa heidät; eräs niistä oli hänen isänsä Laios. Myöhemmin hän tulee — vieläkään tietämättä syntyperäänsä — Thebaan ja vapauttaa kaupungin Sfinksistä, hirviöstä, joka jo pitkät ajat on ollut maan vitsauksena. Palkaksi hän saa maan kuninkaankruunun ja leskikuningattaren käden, ja hän menee naimisiin kuningattaren, oman äitinsä kanssa. Asian oikea laita tulee ilmi. Kuningatar tekee itsemurhan ja Oidipus puhkaisee silmänsä. Hän on kuitenkin edelleen Theban hallitsijana, menee uusiin naimisiin ja saa tässä avioliitossa kaksi poikaa, Eteokleen ja Polyneikeen, sekä kaksi tytärtä, Antigonen ja Ismenen. Iäkästä Oidipusta loukkaavat pahasti hänen poikansa; rangaistukseksi hän kiroaa heidät ja ennustaa, että he eivät sovinnossa tule jakamaan isänsä perintöä, vaan kaatuvat kumpikin toistensa käden kautta. Isän kuoleman jälkeen Eteokles pääsee valtaan Thebassa, Polyneikes taas lähtee Argokseen, josta myöhemmin sotajoukon etupäässä marssii kotikaupunkiansa vastaan ja piirittää sitä; taistelussa Theban muurien ulkopuolella kaatuvat molemmat veljet toistensa iskusta. —

Tämän sadun pohjalle oli Aiskhylos rakentanut traagillisen trilogian, josta viimeinen osa on säilynyt. Ensimäisen tragedian nimi oli Laios ja siinä kuvattiin kuinka onnettomuus alkuaan tuli Labdakidein taloon; toinen oli nimeltään Oidipus ja kuvaili tämän kohtaloa; kolmannessa, säilyneessä, nimeltään Seitsemän Thebaa vastaan, on aiheena perhedraaman loppunäytös: veljestaistelu Oidipuksen poikain välillä. Aiskhylos oli jonkun verran muutellut ja tiivistänyt eepillistä aihetta, ja muutoksista kiinnittää huomiota varsinkin eräs, joka tekee tuon hirvittävän sadun vieläkin kaameammaksi ja joka lujemmin liittää kolmannen sukupolven, Oidipuksen lapset, sukukiroukseen: Aiskhylos on kaikesta päättäen ensimäinen, joka antaa Oidipuksen poikien ja tytärten olla hedelmiä hänen avioliitostaan oman äitinsä kanssa. Ei siis yksin rikos isää vastaan ja tämän kirous tuota onnettomuutta pojille; he ovat samalla jonkinlainen viaton sovitusuhri aikaisempien sukupolvien syyllisyydestä.

Ne kolme tragediaa, joissa Sophokles vuorostaan on käsitellyt tätä satua, ovat Antigone, Oidipus Tyrannos (»Kuningas Oidipus») ja Oidipus epi Kolono (»Oidipus Kolonoksessa»). Nämä murhenäytelmät ovat — niinkuin runoilijan muutkin — täysin irrallisia ja itsenäisiä tragedioja, vaikka ne luonnollisesti meidän silmissämme tulevat kuulumaan yhteen siksi että ne kuvaavat saman perhedraaman eri vaiheita. Sisäisen aikajärjestyksen mukaan tulee »Antigone» viimeiseksi, mutta me aiomme kuitenkin alkaa siitä. Se on vanhin noista kolmesta draamasta ja yleensä Sophokleen vanhimpia säilyneitä tragedioja, muutamien mukaan vanhin kaikista; oletetaan hyvillä syillä, että se esitettiin vuonna 442 tai 441, siis yli 30 vuotta ennen kuin »Oidipus Kolonoksessa». Ja olen tahtonut lopettaa esitykseni tuohon viimeksimainittuun murhenäytelmään, johon Sophokles luultavasti todellisuudessa lopetti pitkän runoilijauransa.

* * * * *

»Antigonella» on Sophokles liittänyt Labdakidien sukutragediaan vielä yhden renkaan, joka puuttui Aiskhylokselta ja luultavasti myös alkuperäisestä sadusta. Tämä tragedia on jatkoa Aiskhyloksen näytelmään »Seitsemän Thebaa vastaan». Ja jos Aiskhyloksen murhenäytelmän loppu on alkuperäinen — mitä kuitenkin monet epäilevät — sisältää se jo idun Antigone-tragediaan. Eteokles ja Polyneikes ovat kaatuneet taistelussa toisiansa vastaan; heidän ruumiinsa makaavat näyttämöllä. Silloin tulee airut tuoden käskyn kaupungin neuvostolta: Eteokles, joka on kaatunut taistelussa maansa puolesta, on kätkettävä synnyinmaan poveen, kun taas Polyneikes, joka on johtanut vihollisjoukkoa isiensä kaupunkia vastaan, on hautaamatta heitettävä Theban muurien ulkopuolelle. Mutta Antigone selittää tulevansa uhmaamaan kieltoa ja omin käsin hautaamaan Polyneikeen. Thebalaisten neitseitten muodostama koori on neuvoton ja jakautuu lopuksi kahteen puolikooriin, joista toinen saattaa Polyneikeen ruumista, toinen taas neuvoston käskyä noudattaen seuraa Eteoklesta. Ei siis edes kuolema voinut peittää sovintoon tätä veljesriitaa, ja tässä muodossaan tragedia epäilemättä päättyy epäsointuun. Tästä alkaa »Antigone», vaikkakaan tilanne Sophokleen tragedian alussa ei ole aivan sama kuin hänen edeltäjänsä näytelmän lopussa. —

Aikainen aamu Theban kuninkaanlinnan edustalla, päivää jälkeen sen taistelun, jolloin vihollinen torjuttiin ja veljekset kaatuivat toistensa aseista. Antigone tulee ulos sisarensa Ismenen seurassa ja kertoo hänelle, mitä heidän enonsa Kreon, kaupungin uusi hallitsija, on tehnyt ja määrää. Eteokleen hän on jo antanut haudata, mutta Polyneikeen ruumiin hän on käskenyt heittää, hautaamatta ja itkemättä, nälkäisten petolintujen saaliiksi; se, joka uhmaa käskyä, kivitetään kuoliaaksi. Ja Antigone ilmoittaa aikovansa omin käsin haudata veljen ruumiin. Turhaan koettaa Ismene kiellellä häntä, huomauttaen kuinka vähän he, heikot naiset, ovat omiaan nousemaan miesten käskyjä vastaan. Ismene tehköön niinkuin tahtoo — vastaa Antigone. Mutta hänen oma päätöksensä pysyy lujana; kauniilta näyttää hänestä kuolema, kun tehtävä on suoritettu, kaunis on lepo veljen rinnalla. Ja hän poistuu yksin suorittamaan tekoansa. Ismene menee palatsiin.

Nyt saapuu koori, jonka muodostaa joukko ylhäisiä Theban vanhuksia, ja tervehtii komealla hymnillä nousevaa aurinkoa. Koskaan ei päivän kultainen silmä ole niin ihanasti säteillyt yli seitsenporttisen Theban ja Dirken vuolteitten kuin tänä voiton suurena päivänä! Kotkan lailla iski vihollisjoukko kaupunkiin, aukoen peitsihampaista kitaansa, mutta se lyötiin takaisin, ennenkuin se oli ehtinyt täyttää kurkkunsa thebalaisten verellä. Nyt on aika unohtaa menneet taistelut ja jumalten temppelissä viettää voittojuhlaa lauluin ja tanssein.

Kreon astuu ulos. Hän ilmoittaa ottaneensa kaatuneitten Oidipuksen-poikien sukulaisena haltuunsa Theban valtaistuimen; hän kehittelee eräänlaista hallitusohjelmaa ja julistaa Polyneikeen hautaamista koskevan kiellon, jonka jo tunnemme. Kun hän on lopettanut esityksensä, syöksyy eräs niistä vahdeista, jotka hän on asettanut vartioimaan ruumista, hengästyneenä ja järkytettynä sisään; hän tuo uutisen, joka hänet vain vaivoin saadaan ilmoittamaan. Joku oli jo suorittanut vertauskuvalliset hautausmenot peittämällä kuolleen ruumiin mullalla, mutta työn tekijästä he eivät ole huomanneet jälkeäkään. Kreon uhkaa vahteja häpeällisellä ja kauhealla kuolemalla, jos nämä eivät pääse syyllisen perille. Kuningas menee palatsiin ja vahti poistuu.

Nyt ilmaisee koori hämmästyksensä ja vavistuksensa kohtalokkaan uutisen johdosta. Tämä laulu, joka on Sophokleen kuuluisimpia, kohoaa kunniatemppeliksi ihmisen kekseliäisyydelle ja voimalle. Myrskyisen meren yli käy ihmisen tie, maan hän kyntää aurallaan; ilman siivekkäät laumat, metsän pedot, syvyyksien sukukunnat hän vangitsee; hevosia hän kesyttää ja härkiä ja panee ikeensä niiden niskaan; kielen ja ajatustaidon hän on oppinut, yksi vain on hänen voittajansa: Kuolema. Suuri on hän totisesti niin hyvässä kuin pahassa, mutta korkeana kohoaa lakiatottelevan ja oikeamielisen kaupunki, kun taas rikollinen ei mitään kaupunkia omista.

Silloin koori saa nähdä jotakin, joka saa sen epäilemään silmiensä todistusta: vartija palaa, laahaten mukanaan Antigonea. Hän kysyy Kreonia, ja kun tämä on tullut ulos, kertoo hän missä olosuhteissa Antigone vangittiin. Vahdit olivat taas paljastaneet ruumiin ja asettuneet väijyksiin. Jonkun ajan kuluttua oli Antigone lähestynyt ja nähdessään veljen paljastetun ruumiin puhjennut valitushuutoihin ja kironnut ilkityön tekijää; sitten hän oli taas koonnut multaa ruumiille ja vuodattanut juomauhrin vaskiuurnasta. Silloin vahdit ottivat hänet kiinni, mutta hän ei säikähtänyt eikä liioin kieltänyt tekoaan. Ja sitä hän ei tee nytkään, kun Kreon panee hänet tilille; hän vastaa myöntävästi tämän kysymykseen, oliko hän tietänyt kiellosta.

Niin, sill’ ei Zeus sit’ ollut säännyt; Dike ei, jonk’ istuin maili’ on Manan vakain, lausunut moist’ ihmisille lakia. Sun käskyjäs niin katsonut en korkeiks, että polkea sua kuullen tohtis kuolevainen jumalain lait pyhät, lakitauluun piirtämättömät. Ei tänäiset eik’ eiliset, vaan ainaiset ne on, ei tiedä kukaan, konsa syntyivät. Ja tulla vikapääksi niitten tuomioon en, ihmismieltä pelkäämällä, tahtonut. Mun ett’ on kuoltava, sit’ enkö tiennyt ois! — sun säätämättäskin. Mut ennenaikaiseen jos kuoloon käyn, sen voitoksi ma arvioin. Vai eikö oisi voitto sille kuolema, kell’ elo, niinkuin, mull’, on ani auvotont'. Jos onnen sen siis saavutan, ei huolta tuo se mulle. Vaan jos hautaa vaille heittänyt ma oisin oman äidin lapsi-vainajan, se toisi tuskan katkeran; mut tämä ei.

Kreon sanoo kyllä osaavansa nujertaa Antigonen, uhmatkoon hän miten tahansa; rauta, jota on eniten karaistu, on haurainta ja taittuu helpoimmin. Hän on saava rangaistuksensa, ja Ismene samoin, joka varmaan on ollut hänen rikostoverinsa. Antigone pyytää Kreonia kiirehtimään; enempää kuin hänen henkensä ei Kreon kuitenkaan voi saada; sananvaihto ei hyödytä mitään. Kun Ismene on kutsuttu paikalle, kysyy Kreon häneltä, oliko hänellä osuutta sisaren tekoon. Ismene, joka on päättänyt olla jättämättä sisartaan, vastaa myöntävästi. Mutta Antigone kieltää hänen osuutensa. Ylpeänä siitä että yksin on suorittanut tekonsa, tahtoo hän myöskin yksin kantaa vastuun. Kreon antaa henkivartijoitten viedä Antigonen ja Ismenen kuninkaanlinnaan ja vartioida heitä tarkasti; itse hän jää näyttämölle.

Nyt laulaa koori Labdakidien sukukirouksesta; sisarusten kuolemantuomio on sammuttanut suvun viimeisen toivon. Koori asettaa Zeuksen kaikkivallan vastakohdaksi ihmisten voimattomuudelle ja lopettaa lausumalla ikivanhan viisauden sanan: Se, jonka jumala on lyönyt sokeaksi, näkee pahan jonakin hyvänä. Kun laulu on lopussa, tulee paikalle Haimon, Kreonin poika ja Antigonen sulhanen. Kreon ottaa hänet vastaan pitkällä puheella, koettaen lohduttaa poikaa ja puolustaa omaa menettelytapaansa. On parempi menettää kihlattunsa kuin mennä naimisiin huonon naisen kanssa; kuri ja lainkuuliaisuus ovat välttämättömät valtiossa, kaikki kapinallinen uhma on rangaistava. Haimon puolustaa kihlattunsa asiaa alussa alussa levollisesti. Hän koettaa vaikuttaa isaänsä järkisyillä; hän kertoo että koko kaupunki paheksuu Kreonin tuomiota ja ylistää Antigonen tekoa, hän huomauttaa kuinka paljon viisaampaa olisi olla uhmaamatta kansan mieltä. Mutta Kreon vihastuu, sananvaihto isän ja pojan välillä käy yhä kiivaammaksi, ja kun kuningas uhkaa panna Antigonen kuolemantuomion täytäntöön Haimonin silmien edessä, syöksyy tämä pois, huutaen ettei isä koskaan enää ole näkevä häntä. Nyt julistaa Kreon mikä kuolema Antigonea odottaa: hänet muurataan elävänä erääseen luolaan, kalliohautaan, ja siellä hän saa hitaasti kuolla nälkään. Ismenen hän on päättänyt säästää, vakuutettuna hänen viattomuudestaan.

Kreonin mentyä palatsiin virittää koori, ajatellen äskeistä kohtausta, laulun rakkauden kaikkivallasta. Lannistamaton, vastustamaton on Eros, joka väijyy neidon hienohipiäisillä poskilla; kukaan jumala ei voi häntä välttää eikä kukaan kuolevainen, ja se, jonka hän on vanginnut, raivoaa. Hän se nytkin on aiheuttanut riidan isän ja pojan välillä.

Koorin laulaessa tätä tuodaan Antigone ulos. Nyt ei koori voi pidättää kyyneleitään, ja nyt, matkalla kuolemaan, on Antigonekin toinen kuin äsken, seisoessaan uhmaten kuninkaan edessä. Hän puhkeaa valituksiin ajatellessaan kaikkea sitä elämän ihanuutta, joka hänen nyt on jätettävä; koskaan ei häälaulua ole laulettu hänelle, Akheronin morsiameksi hänet vihitään. Seuraa lyyrillinen vuoropuhelu, vuorolaulu hänen ja koorin välillä; tämän mielestä rangaistus on oikeudenmukainen, mutta se koettaa lohduttaa häntä viittaamalla hänen kohtalonsa kunniakkuuteen, mitä Antigone taas pitää pilkkana ja mihin hän vastaa valituksin. Kreon tulee ulos. Hän arvelee, että valitusvirret voivat jo riittää, ja käskee henkivartijoita viemään Antigonen pois. Vielä kerran tulkitsee tämä niitä tunteita, jotka täyttävät hänen sielunsa, vielä kerran tarkastaa hän tekoaan ja ilmaisee rakkautensa veljeen, ja hänen viimeiset sanansa, kun sotilaat vievät hänet pois, kuuluvat: »Katsokaa kuinka minä kärsin ja kenenkä kautta, siksi että olen pitänyt pyhänä sitä mikä on pyhää!»

Kun koori on laulanut toisista sankarittarista, joita on kohdannut yhtä pelottava kuolema kuin Antigonea, tulee paikalle vanha ja sokea tietäjä Teiresias erään pojan taluttamana. Hänellä on Kreonille tärkeätä asiaa. Hän on havainnut pahaa ennustavia merkkejä. Lintuenteet ovat epäsuotuisat, ja uhriliekki ei tahdo palaa kaupungin alttareilla; syynä tähän on, että linnut ovat saaneet syödä Polyneikeen hautaamatonta ruumista ja saastuttavat alttareita. Kaupunkia uhkaa turmio, ja Teiresias vannottaa kuningasta antamaan haudata Polyneikeen. Kreon, joka kunnioittaen on ottanut vastaan tietäjän, vihastuu ja syyttää tätä muka kansan lahjomaksi. Silloin Teiresias lausuu erään ennustuksen, jonka hän tähän asti on pitänyt salassa: kuolemantapaus Kreonin omassa perheessä on oleva rangaistus hänen kaksinkertaisesta rikoksestaan, siitä että hän on antanut sulkea elävän hautaholviin ja kuolleen hautaamatta virua maanpäällä. Kun tietäjä on singahduttanut ennustuksensa, poistuu hän.

Kreoniin on sattunut. Kokemus on osoittanut hänelle, että Teiresiaan ennustukset ovat tosia. Neuvoteltuaan koorin kanssa hetkisen hän taipuu ja rientää pois miehineen, hautaamaan kuolleen ja vapauttamaan elävän. Nyt herää koorissa toivo jälleen; lyhyessä ja eloisassa laulussa se kutsuu avukseen Dionysosta, Theban suojelusjumalaa, puhdistajaa ja ilontuojaa.

Mutta silloin saapuu airut, eräs niistä miehistä, jotka olivat seuranneet kuningasta hänen poistuessaan. Koorille ja Kreonin vaimolle Eurydikelle, joka on tullut ulos kuulemaan viestiä, kertoo hän mitä on tapahtunut. Kreonin ensimäinen toimenpide koski Polyneikesta: häväisty ruumis pestiin, poltettiin ja haudattiin. Kun he sitten lähestyivät sitä luolahautaa, johon Antigone oli suljettu, kuului sisästä Haimonin valittava ääni. He tunkeutuivat hautahuoneeseen ja löysivät Antigonen kuolleena, hirttäytyneenä kierrettyyn huntuunsa; voihkien syleili Haimon hänen ruumistaan. Kreon riensi hänen luokseen, mutta kun nuorukainen näki isänsä, sylki hän tätä kasvoihin ja paljasti miekkansa häntä vastaan. Kreon pakeni ja Haimon syöksyi miekkaan, tarrautuen rakastettunsa ruumiiseen saadakseen edes kuolemassa yhtyä häneen.

Kun kuningatar on kuullut tämän, vetäytyy hän hiljaisena pois; levottomana hänen äänettömyydestään seuraa airut häntä. Nyt palaa Kreon miestensä seuraamana, jotka kantavat Haimonin ruumista paareilla; kuningas vaikeroi myöhäisessä katumuksessaan. Airut tulee ulos ja kääntyy Kreoniin. Yhden surun — sanoo hän — tuo kuningas mukanaan, toinen odottaa häntä sisällä linnassa: kuningatar on surmannut itsensä, kiroten puolisoaan. Ovi avataan, ja Eurydiken ruumis tulee näkyviin.

Kreon toivoo kuolemaa; täysin murtuneena antaa hän henkivartijain taluttaa itsensä palatsiin. Ja murhenäytelmä päättyy koorin johtajan mietelmään: Viisaus ja jumalanpelko ovat korkein hyvä, mutta ylimielinen ja kopea saa rangaistuksensa.

* * * * *

Sophokleen murhenäytelmistä on »Antigone» yleensä katsottu kuuluvaksi parhaimpien joukkoon, ja tuskin minkään kreikkalaisen tragedian aatesisällöstä on enemmän väitelty. Mitä on runoilija tahtonut sanoa tällä murhenäytelmällään? Mitä periaatteita, mitä valtoja on hän tässä esittänyt ristiriidassa keskenään?’

Lähtien nykyaikaisista tragiikan teorioista on eräällä taholla tahdottu tässä murhenäytelmässä nähdä taistelu kahden pohjaltaan yhtä oikeutetun prinsiipin välillä: valtion ja perheen. Tragedian päähenkilöillä olisi siis kummallakin oikeus puolellaan, mutta samalla olisivat molemmat tehneet itsensä syyllisiksi edustamalla väärin keinoin ja liioitteluin itsessään oikeutettua periaatetta. Kreon pitää valtion puolta liian häikäilemättä, Antigone puolustaa perhesiteitten pyhyyttä, mutta rikkoo samalla yhteiskunnan lakeja vastaan ja unohtaa asemansa naisena. Tämän teorian kannattajien tehtävänä on siis ollut jakaa syyllisyystaakka tasan, mikäli mahdollista puolustaa Kreonia ja siirtää syytä myös Antigonelle.

Tämä katsantotapa ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Se edellyttää, että Sophokles olisi rakentanut tragediansa monisäikeisen yhteiskunnallisen ja siveellisen ongelman pohjalle — aikomus, joka varmaan oli hänestä kaukana. Yhtä väärin olisi kuitenkin kieltää kaikkea moraalista sisältöä tältä murhenäytelmältä: suhtautui Sophokles aiheeseen miten objektiivisesti tahansa, eräänlainen tendenssi seurasi jo itse aihetta, jonka hän otti käsiteltäväkseen. Hän kuvaa nuorta tyttöä, joka mieluummin käy kuolemaan kuin pettää pyhän velvollisuuden; taistelu käydään kuninkaan mielivaltaisen mahtikäskyn ja niiden kirjoittamattomien, pyhien lakien välillä, joiden äänen Antigone kuulee sisimmässään.

Tämä tendenssi näkyy murhenäytelmässä päivänselvänä. Runoilija ei anna minkään oikeutuksen varjon langeta kuninkaan kieltoon, joka koski Polyneikeen hautaamista. Tämä kielto tuntuu meistä oikulta, ei viisaan hallitsijan määräykseltä. Olemme jo aikaisemmin nähneet, mitä hauta merkitsi kreikkalaisille, ja hautaamisoikeutta ei historiallisena aikana kielletty edes pahimmilta vihollisilta; kiihkeimmät taistelut keskeytettiin, jotta tämä velvollisuus vainajia kohtaan voitaisiin täyttää. Ei edes suurimmilta rikollisilta riistetty tätä oikeutta: maankavaltajia ja temppelinhäpäisijöitä ei saanut haudata maan rajojen sisäpuolelle, mutta vieraalla maaperällä se sai tapahtua, itse hauta heille myönnettiin. Että Kreonin kielto onkin katsottu rikokseksi, käy selvästi ilmi murhenäytelmästä. Se on rikos ihmisten silmissä, sillä saamme tietää, että koko kaupunki salaa paheksuu kuninkaan tuomiota ja ylistää Antigonen tekoa. Että se on rikos myöskin jumalten edessä, sen saamme kuulla Teiresiaalta: jumalat osoittavat selvästi tyytymättömyyttään, onnettomuudet uhkaavat kaupunkia.

Ja niinkuin Kreon esiintyy rikollisena, niin esiintyy Antigone viattomana. Tärkeimpänä todistuksena hänen rikollisuudestaan on mainittu koorin suhtautuminen Kreoniin ja häneen: koori hyväksyy kuninkaan toimenpiteet, on sanottu, ja tuomitsee Antigonen teon. Kuitenkaan ei koori lausu mitään hyväksyvää sanaa Kreonin kiellon johdosta; se ei myöskään pane vastalausetta, mutta sen tottelemista ja alistuvaisuutta osoittavista sanoista ymmärtää kuitenkin, että asia koskee siihen epämieluisasti. Kun sitten Antigone esiintyy näyttämöllä, osoittaa koori myötätuntoa häntä kohtaan, mutta tosi on, että se alussa pitää Kreonin puolta; vaikka se ymmärtääkin että hänen tekonsa itsessään oli hurskas, on hän kuitenkin sen silmissä syyllinen, koska hän oli rikkonut esivallan määräystä vastaan. »Sielun mielettömyyttä» näkee koori hänen teossaan. Mutta heti Teiresiaan esiintymisen jälkeen muuttaa se katsantokantaa ja asennetta. Nyt se ymmärtää, mitä Kreon on rikkonut, ja juuri koorin nimenomaisesta kehoituksesta kuningas rientää korjaamaan erehdyksensä. Ja kun hän myöhemmin syyttää itseään koko onnettomuudesta, huudahtaa koori: »Voi sinua, kuinka myöhään ovat silmäsi avautuneet totuudelle!»

Sen kautta että koori ensin asettuu Antigonea vastaan ja että se ja Kreon myöhään ja samaan aikaan tajuavat tuon kohtalokkaan erehdyksen, kohoaa draamallinen vaikuttavuus. Samanlaiselta näkökannalta ymmärtää myöskin koorin kokoonpanon tässä tragediassa — mikä on poikkeus yleisestä säännöstä. Antigonelta puuttuu sekin lohdutus, mikä on jokaisen muun tragedian sankarittaren saatavilla: naisten muodostama koori, joka tukee ja lohduttaa häntä. Asettamalla tuon impulsiivisen nuoren tytön rinnalle järkevän ja varovaisen vanhuskoorin, on runoilija vielä tehostanut hänen yksinäisyyttään ja eristymistään, vielä enentänyt lohduttomuutta ja tragiikkaa.

Koskaan kalpenemattomana loistaa Antigonen ympärillä rakkauden ja uhrautuvaisuuden sädekehä. Mutta mikään abstraktinen ja eloton ihanneolento ei hän suinkaan ole. Epäilemättä hän tavallaan on — käyttääksemme koorin sanoja — hurjan isänsä hurja tytär; muuten hän kai vain olisi istunut lieden ääressä ja itkenyt. Taipumaton on hänen uhmansa Kreonia kohtaan, ja sisarellekin tekee hänet kirpeäksi ja kovaksi suuttumus kiellon johdosta ja pettymys siitä että Ismene kieltäytyy olemasta hänen apunaan. Mutta kun jännitys on ohi, seuraa vastavaikutus. Kun kamppailu on päättynyt, alkaa ajatus toimia, ja hän miettii tekoaan; hän ei epäile sen oikeutusta, mutta hänet valtaa hämmästys ja epävarmuus niiden mahtien edessä, jotka antavat kuoleman olla palkkana siitä että hän on seurannut pyhien lakien käskyä.

Siinä lausunnossa, jossa Antigone viimeisen kerran harkitsee tekoansa ja kohtaloansa, on paikka, joka on herättänyt paljon huomiota ja väittelyä. Hän puolustaa siinä itseään yhtä uudella kuin yllättävällä tavalla. Vain siksi, että oli kysymys veljestä, hautasi hän Polyneikeen, sillä toista veljeä ei hän koskaan voinut saada; puolison tai lapsen vuoksi ei hän olisi uhmannut kieltoa, sillä hän olisi voinut mennä uusiin naimisiin tai saada uuden lapsen! Muiden muassa loukkaantui jo Goethe tästä ja lausui Eckermannille toivomuksensa, että jokin tutkija vakuuttavalla tavalla poistaisi koko tämän kohdan. Useat hellenistit ovatkin selittäneet nämä rivit Sophokleelle arvottomiksi ja epäperäisiksi; heistä on tuntunut mahdottomalta ajatella, että runoilija olisi antanut sankarittarensa alentua tuollaiseen viisasteluun puolustettuaan itseään niin kauniilla ja jalolla todistelulla. Asia ei ole kuitenkaan niin vähällä kuitattu: noin sata vuotta »Antigonen» esityksen jälkeen mainitsee Aristoteles juuri tätä kohtaa. Senvuoksi ovat monet sitä puolustaneet ja eri tavoilla selittäneet. Eräs aikamme etevimpiä hellenistejä näkee siinä suorastaan piirteen Sophokleen neroutta, kohdan, joka suuressa määrin lisää todellisuusvaikutelmaa; Antigone on vain seurannut vaistoaan eikä ole selvillä menettelytapansa syistä, hän ei tiedä kuinka puolustaisi itseään, hän ei osaa esittää järkisyitä, hän osaa vain tuntea. Tähän voi kuitenkin huomauttaa, että aikaisemmin olemme kuulleet hänen esittävän järkisyitä yhtä viisaasti kuin kaunopuheisesti. Toiset puolustajat katsovat asiaa toisin. Antigone antautuu kokonaan yhdelle tunteelle, yhdelle ajatukselle; puoliso ja äiti ei hän ole koskaan ollut, rakkaus veljeen täyttää hänet kokonaan; että se velvollisuus, jonka hän nyt on täyttänyt ja jonka puolesta hän on valmis uhraamaan elämänsä, myöskin tuntuu hänestä pyhimmältä kaikista, on psykologisesti oikein, ja siksi hän voikin vakuuttaa, hyvässä uskossa mutta kuitenkin vasten totuutta, että hän ei olisi tehnyt samaa lapsen tai puolison tähden. Useimpien korvissa lienee kuitenkin mainituilla säkeillä väärä sointi, mutta emme saa unhottaa, että kreikkalaiset olivat suuresti mieltyneet kaikenlaisiin dialektisiin viisasteluihin; eräänlaisia tämän kohdan vastineita tavataan niin Sophokleella kuin jo Aiskhyloksella. Ei voi muuta kuin yhtyä Goethen toivomukseen, niin vähän toiveita kuin onkin sen toteutumisesta. Olen maininnut tämän yksityiskohdan vain ollakseni lankeamatta ylistelyyn ja ihannoimiseen ja osoittaakseni, että Sophokleenkin marmorilla voi meidän näkökannaltamme katsoen olla pilkkunsa.

Oli miten oli — se muutos, joka on tapahtunut Antigonen mielentilassa ja ryhdissä, kun hän viimeisen kerran esiintyy näyttämöllä, kuuluu enimmin elävöittäviin ja tosiin piirteisiin, joita runoilija on sankarittarelleen antanut. Niin kauan kuin jännitystä kestää, ei hän heikkene silmänräpäykseksikään. Mutta kun tuomio on langennut, Kreon poistunut eikä hänellä enää ole ketään vastustettavanaan, silloin tulee hänestä vain hyljätty ja kuolemaantuomittu nainen, joka ikävöi sääliä ja myötätuntoa. Janoten ymmärtämystä, jäähyväissanaa, jäähyväiskatsetta, kääntyy hän kooriin, mutta vanhusten viittauksessa hänen tulevaan maineeseensa näkee hän vain pilkkaa: sellaisia sanoja ei hän ollut odottanut. Hän on valinnut kuoleman mieluummin kuin rakkausvelvollisuutensa pettämisen, mutta hänen lämmin verensä hyytyy sen edessä, hänen nuoruutensa riippuu kiinni elämässä, jonka rikkautta hän vain aavistaa. Se valitus, joka on hänen huulillaan, kun hän erkanee päivän valosta, ikäänkuin kruunaa hänen kauniin ihmisyytensä.

Myöskin Kreon on hienosti piirretty. Hän ei ole mikään tunnoton tyranni, mutta hänen ensimäinen hallitustoimenpiteensä on epäinhimillinen käsky, josta hän itsepintaisesti pitää kiinni, vaikka näkeekin mitä kauhistavia seurauksia se tuo mukanaan. Jouduttuaan kerran väärälle tielle ei hän osaa jättää sitä. Hän on väkivaltainen ja kiivas ja itsepäinen mies, mutta hän ei ole alhaisten eikä henkilökohtaisten vaikuttimien johtama. Valtion menestys vaatii hänen silmissään esivallan määräysten sokeata tottelemista, olivat ne sitten minkälaiset tahansa. Antigonessa, joka avoimesti uhmaa hänen määräystään, vieläpä ylpeilee teostaan, hän näkee anarkian ja kapinanhengen ruumiillistuneena; hänen vaikuttimiaan ei Kreon ymmärrä, sillä heidän ajatuksensa ja tunteensa liikkuvat aivan eri tasoilla.

Tragediat »Elektra» ja »Antigone» ovat muutamissa suhteissa vastineita toisilleen. Molemmat kohoavat muistomerkiksi voimakkaalle ja intohimoiselle naissielulle; molemmissa pitää sankaritar rakkaan vainajan puolta, toisessa isän, toisessa veljen; molemmissa on lujatahtoinen ja tekoihin pystyvä sisar asetettu vasten heikkoa sisarta. Mutta kuinka suuri onkaan sen ohella eroitus — toisaalla vihan tragedia, toisaalla rakkauden ja uhrautuvaisuuden! »Antigone» lienee uudempina aikoina ollut suosituin antiikin tragedioista, ja syystäkin: se on niistä kaikista yleisinhimillisin ja yleispätevin.

VIII. Kuningas Oidipus.

Siirtyessämme tragediaan »Kuningas Oidipus», joka näytelmäin sisäisen aikajärjestyksen mukaan tulee ensimäisenä Sophokleen Oidipus-draamoista, otamme siis pitkän askelen ajassa taaksepäin; Oidipus on kuninkaana Thebassa ja on vallan, onnen ja kunnian kukkuloilla. Näyttämö on sama kuin »Antigonessa»: paikka kuninkaanlinnan edustalla.

Vanhukset, nuoret miehet ja pojat, kaikki valkoisiin puettuina, ovat laskeneet oliivipuun oksia alttareille linnan edustalla sekä asettuneet niiden ympärille. Ovet avataan ja Oidipus itse astuu ulos; hän katselee vaieten ryhmiä alttarien ympärillä, ja sitten hän alkaa puhua, kääntyen vanhaan pappiin, joka on toisten johtajana. Savu-uhrit nousevat kaikkialla kaupungissa — sanoo hän — kuuluu hymnien ja valitushuutojen kohinaa; mitä kansa haluaa, tai mitä se pelkää? Pappi vastaa hänelle. Kaikki ikäkaudet ovat lähettäneet edustajansa kuninkaan luo, sillä maahan on iskenyt onnettomuus. Laihot näivettyvät pelloilla; laumat menehtyvät laitumille; vaimojen kohdun hedelmä on kuollut jo syntyessä. Ja kaupungissa raivoaa rutto. Kaikki ovat kiinnittäneet toiveensa Oidipukseen.

Kuningas vastaa, että kaikki tämä ei ole hänelle mikään uutinen; koko kaupungin kärsimys on patoutunut hänen hallitsijasieluunsa. Hän on itkenyt ja miettinyt, ja ainoaa keksimäänsä pelastuskeinoa hän on jo käyttänyt: lankonsa Kreonin hän on lähettänyt Delphoihin kysymään neuvoa Apollonin oraakkelilta. Oidipus on tuskin lopettanut puheensa, kun Kreon jo tuo vastauksen. Syynä Theban onnettomuuksiin on sovittamatta jäänyt verivelka, kaupungin ainoa pelastus on syyllisen maanpako tai kuolema; ja tämä syyllinen on se tuntematon mies, joka kauan sitten surmasi kaupungin hallitsijan Laioksen. Oidipus saa nyt kuulla, kuinka ryövärit hyökkäsivät kuninkaan ja hänen saattueensa kimppuun ja kuinka vain yksi seurueesta pääsi pakoon hengissä; ettei heti ryhdytty etsimään murhaajaa, johtui siitä että Sfinksi silloin vainosi maata ja hetken kauhu sai tapahtuneen jäämään unhoon. Oidipus lupaa ottaa asian omiin käsiinsä, hän kehoittaa lähetystöä poistumaan ja kutsuttaa koolle kansankokouksen.

Lähetystön ja Kreonin poistuttua astuu koori näyttämölle. Sen muodostaa tässä — kuten Antigonessa — joukko thebalaisia vanhuksia, se edustaa Theban kansaa, joka on kokoontunut neuvotteluun. Suuressa laulussa tulkitsee se hetken mielialaa: kauhua ja vastaheränneitä toiveita. Mikään uusi elämä ei orasta kentillä eikä kaupungin taloissa; hautaamattomia ruumiita makaa maassa levittäen ruttoa ympärilleen; nuoret vaimot ja valkohapsiset äidit kohottavat valitushuutoja jumalten alttarilla. Ja koori huutaa avukseen jumalia: Athenaa, Apollonia, Artemista, Dionysosta, Theban suojelusjumalaa.

Kun laulu on vaiennut, kääntyy Oidipus lausumaan juhlallisen kuulutuksen kansalle. Joka tietää jotakin Laioksen murhaajasta, hänen tulee se ilmaista. Kukaan ei saa ottaa vastaan murhaajaa eikä puhutella häntä, pyhäköistä ja taloista on hän karkotettava kuin rutonsaastuttama. Kuningas huutaa taivaan kirousta murhamiehelle ja niille, jotka eivät tottele määräystä: älkööt heidän peltonsa kantako satoa älköötkä heidän vaimonsa lapsia, ja rutto heihin iskeköön! Ja vihdoin sanoo hän jo kahdesti lähettäneensä noutamaan tietäjä Teiresiasta, joka näkee syvimmälle salattuihin asioihin; häntä ihmetyttää, ettei tämä vielä ole saapunut.

Mutta nyt lähestyy Teiresias. Vastahakoisesti on hän noudattanut kuninkaan kutsua; tieto, joka hänellä on, mutta joka ei voi tuoda mitään apua, painaa häntä raskaana. Hän vastaa hämärästi ja vältellen, mutta kuningas ahdistaa häntä yhä selvemmillä ja kiivaammilla kysymyksillä. Kun tietäjä itsepintaisesti kieltäytyy ilmaisemasta mitään, menettää kuningas lopulta malttinsa ja syyttää Teiresiasta itseään murhasta tai ainakin sen suunnittelusta.. Tämän syytöksen kuullessaan ei tietäjä enää voi hillitä itseään, vaan kehoittaa kuningasta tästälähin oman käskynsä mukaan olemaan puhumatta kenellekään; se rikollinen, jonka syyllisyys saastuttaa maata, on Oidipus itse. Mutta vielä eivät aukene kuninkaan silmät. Teiresiaan sanoissa hän näkee vain sekapäisen mieletöntä julkeutta; hän alkaa uskoa, että tietäjän takana on hänen lankonsa Kreon, että tämä punoo juonia päästäkseen itse Theban hallitsijaksi; hän herjaa tietäjää, sanoo tätä kerjäläispapiksi ja huijariprofeetaksi. Mutta nyt nousee Teiresias koko loukatussa korkeudessaan, lausuen hämäriä sanoja sukurutsauksesta ja tuntemattomasta syntyperästä ja rikoksesta omaisia vastaan. Laioksen murhaaja on vielä kansan keskellä, mutta pian on hän sokeana hoiperteleva vieraisiin maihin; hänet huomataan lastensa isäksi ja veljeksi, äitinsä pojaksi ja puolisoksi, isänsä murhaajaksi. Näine sanoineen poistuu Teiresias, ja Oidipus menee linnaan.

Suuressa laulussa tulkitsee koori niitä tunteita ja ajatuksia, joita edellinen kohtaus on herättänyt. Kuka saattaakaan olla tuo syyllinen, hän, joka nyt harhailee autioissa metsissä tai pitkin äkkijyrkänteiden reunaa, rangaistustuomion yhäti suhistessa ympärillään? Jumalat ovat kaikkitietäviä, mutta ovatko kuolevaiset tietäjätkin sellaisia?' Sydämessään täytyy koorin julistaa syyttömäksi Oidipus, Sfinksin kukistaja, kaupungin vapauttaja.

Nyt saapuu Kreon, joka on saanut kuulla niistä syytöksistä, joita kuningas julkisesti on singahduttanut häntä vastaan. Oidipus tulee ulos ja toistaa syytöksensä; hän on kiinnittänyt huomionsa omituiseen seikkaan — ettei nimittäin Teiresiaan tietäjänsilmään turvauduttu heti Laioksen murhan jälkeen — eikä siis voi muuta kuin epäillä salajuonia tässä myöhäisessä vetoamisessa tietäjän taitoon. Kreon puolustautuu. Hän ei ole koskaan tavoitellut kuningaskruunun vastuunalaisuutta ja painoa; Oidipus voi Delphoista saada takeet siitä, että Kreon ei ole väärentänyt oraakkelin vastausta; jos hänet huomataan vikapääksi petokseen, tuomitsee hän kernaasti itsensä kuolemaan. Mutta kuningas on kokonaan menettänyt malttinsa ja määrää, että Kreonin täytyy kuolla. Tuima sananvaihto on sillävälin herättänyt kuningatar Iokasten huomion; hän tulee ulos ja saa kuulla syyn. Hänen ja koorin pyynnöistä laskee Oidipus vihdoin Kreonin vapaaksi, minkä jälkeen tämä poistuu.

Ja rauhoittaakseen kuningasta ja osoittaakseen hänelle, kuinka vähän tietäjäin sanat ja ennustukset merkitsevät, huomauttaa kuningatar, kuinka väärä oli se oraakkelilause, joka ennusti että Laioksen surmaisi hänen oma poikansa: pojan, joka heille syntyi, antoivat he viedä autiolle vuorelle, ja vieraat maantierosvot, niin kerrotaan, surmasivat Laioksen tienristeyksessä, jossa kolme tietä yhtyy. Kun Oidipus kuulee mainittavan tienristeystä, pimentää hirvittävä epäilys ensi kerran hänen sieluansa; hän seisoo hetkisen kuin huumaantuneena, mutta sitten hän alkaa tutkia tapauksen lähempiä asianhaaroja. Hän saa kuulla, että Laioksen murha tapahtui Phokis-maakunnassa, sillä paikalla, missä Delphoin ja Dauliin tiet yhtyvät, vähäistä ennen kuin Theban kruunu annettiin Oidipukselle; että Laios oli kookas, harmaahapsinen mies, että hänen saattueeseensa kuului viisi miestä ja että hän yksin matkusti vaunuissa. Kaikki pitää yhtä erään Oidipuksen aikaisemman elämyksen kanssa, ja hän seisoo kauhun lyömänä.

Kuningatar kysyy huolestuneena, mikä häntä vaivaa, ja hän kertoo tälle eräistä tapahtumista, joita hän ei koskaan ennen ole maininnut. Kun hän vielä oleskeli vanhempainsa Polyboksen ja Meropen luona Korinthoksessa, tapahtui eräänä iltana ruokapöydässä, että eräs päihtynyt vieras huusi julki, ettei Polybos muka ollut hänen oikea isänsä. Saadakseen varmuutta asiasta lähti Oidipus Delphoihin. Siellä hän ei saanut tietoa haluamastaan asiasta, mutta kuuli ennustuksen, joka täytti hänen mielensä kauhulla: että hän tulisi surmaamaan isänsä ja naimaan äitinsä. Hän pakeni silloin päinvastaiseen suuntaan kuin missä Korinthos sijaitsi. Mutta matkalla — siinä tienristeyksessä, mistä oli ollut puhe — hän kohtasi seurueen, josta yksi matkusti vaunuissa. Muukalaiset tahtoivat tunkea hänet maantieltä pois, mutta hän löi ajomiestä; vanhus, joka istui vaunuissa, vastasi lyömällä Oidipusta päähän piiskallaan. Silloin tämä raivostui ja surmasi koko seurueen. Jos matkustaja todella oli Laios, silloin on Oidipus murhannut hänet ja mennyt naimisiin hänen leskensä kanssa, ja silloin hänellä ei ole muuta tehtävää kuin tuomita itsensä maanpakoon; hän ei voi edes palata omaan maahansa pelosta, että ennustus vielä täyttyisi, että hän joutuisi surmaamaan Polyboksen ja menemään naimisiin Meropen kanssa.

Siis: Oidipus ajattelee kauhun lyömänä, että hän kaikesta päättäen on tappanut Laioksen, mutta vielä ei hänellä ole heikointakaan epäilystä siitä, että tuo hirvittävä oraakkeliennustus jo on toteutunut. Eikä hän edes vielä ole menettänyt kaikkia toiveita syyttömyydestään Laioksen kuolemaan. Hän tahtoo vielä kuulustella sitä Laioksen seuraajaa, joka pääsi hengissä tapahtumasta. Jos tämä sanoo, että heidän päällensä hyökkäsi yksi mies, silloin on Oidipus syyllinen; jos heitä sitävastoin oli useita, niinkuin myöskin kerrotaan, silloin on hän viaton. Tästä eloonjääneestä kertoo Iokaste, että hän jonkun aikaa Laioksen kuoleman jälkeen saapui Thebaan, mutta tavatessaan siellä hallitsijana Oidipuksen pyysi ja rukoili, että hänet lähetettäisiin paimeneksi laidunmaille, ja kaukana vuorilla on hän vieläkin. Ja missään tapauksessa — sanoo Iokaste — ei Laiosta ole surmannut hänen poikansa; varhaisen kuolemansa kautta säästyi heidän lapsensa isänmurhaajaksi tulemisen onnettomuudesta. Koskaan enää ei hän tule uskomaan oraakkelilauseisiin. Oidipus myöntää hänen olevan oikeassa, ja kun paimenta on lähetetty hakemaan, menevät he kuningattaren kehoituksesta palatsiin.

Nyt ilmaisee koori sitä pelkoa ja vavistusta, jota siinä on herättänyt kuninkaan ylimielinen esiintyminen Kreonia kohtaan ja kuningattaren jumalattomat sanat oraakkelista. Osatkoon se itse aina välttää kaikkea ylimielisyyttä! Kaikki jumalanpelko on loppunut, kukaan ei enää voi kunnioittaen vaeltaa pyhiin paikkoihin, jollei vanha oraakkelilause Laioksesta käy toteen.

Kun laulu on loppunut, astuu Iokaste linnasta ja laskee uhrilahjoja Apollonin alttarille, jotta jumala pelastaisi, kuninkaan siitä kauhusta ja epätoivosta, joka on vallannut hänen sielunsa. Mutta samassa saapuu pitkämatkainen sanantuoja. Hän sanoo tulevansa Korinthoksesta ja tuovansa tiedon, joka on tuottava kuninkaalle sekä iloa että surua: Polybos on kuollut, ja Oidipus on huudettu kuninkaaksi myöskin Korinthoksessa. Kuningas kutsutaan ulos ja saa kuulla uutisen. Siinä nähdään — huudahtaa hän — minkä verran tarvitsee kiinnittää huomiota Pythian sanoihin ja kirkuvien lintujen enteisiin! Oli ennustettu että hän tulisi murhaamaan isänsä — nyt lepää isä jo mullan alla, ja itse seisoo hän tässä tahrattomin käsin! Mutta sitten hän äkkiä tulee ajatelleeksi, että hänen äitinsä elää vielä ja että ennustuksen toinen puoli voi toteutua.

Nyt sekaantuu sanantuoja puheeseen: mikä on tuo nainen, josta he puhuvat ja jota pelkäävät? Oidipus kertoo tuon kauhean ennustuksen. Silloin selittää sanantuoja voivansa vapauttaa kuninkaan kaikesta pelosta, sillä Polybos ja Merope eivät ole Oidipuksen vanhemmat enemmän kuin hänenkään. Ja sitten hän kertoo että kuningas on löytölapsi, jonka hän on löytänyt eräästä Kithairon-vuoren luolasta ja vienyt Polybokselle, joka otti lapsen omakseen. Oidipus tahtoo lähempiä tietoja, mutta sanantuoja vastaa että kaikesta tästä on paremmin selvillä se, jolta hän lapsen sai, eräs paimen, joka oli Laioksen palveluksessa. Kuningas miettii kuka se saattaisi olla, ja koorin johtaja ilmoittaa, että se varmaan oli sama paimen, jota jo on lähetetty hakemaan. Mutta varminta kai on kysyä kuningattarelta, paremmin kuin kukaan muu on hän tietävä asian.

Iokastelle on totuus vihdoin valjennut kaikessa kaameudessaan. Hän kärsii hirvittäviä tuskia, mutta ponnistaa äärimäiset voimansa estääkseen Oidipusta jatkamasta tutkimuksia. Hän vannottaa tätä antamaan asian levätä, olemaan kysymättä enempää. Mutta Oidipus ymmärtää hänet väärin: jos hän itse huomataankin orjien pojaksi, on Iokastella toki jalo syntyperänsä tallella! Ja totuudenetsijä kun on, ei hän jätä löytämäänsä lankaa, vaan käskee heti tuomaan paimenen. Voihkaisten menee Iokaste linnaan.

Nyt antautuu koori erääseen noita ilonpurkauksia, jotka Sophokleella niin usein käyvät välittömästi loppukatastroofin edellä. Se ei vielä aavista asiain yhteyttä; että sen hallitsija huomataan olevan löytölapsi Kithaironilta, on sille riemun lähde. Oidipus ei siis ole maahan muuttanut muukalainen, vaan synnynnäinen thebalainen, ehkäpä vielä jumalaista syntyperää, sillä Kithairon on pyhä vuori, jossa yliluonnollisilla olennoilla on tiensä.

Paimen, jota oli lähetetty hakemaan, tuodaan paikalle. Oidipus kuulustelee häntä ja asettaa hänet vastakkain korinttolaisen kanssa, jota hän alussa kuitenkaan ei sano tuntevansa. Mutta silloin muistuttaa tämä hänelle, kuinka he yhdessä paimensivat laumojaan Kithaironin ylätasangoilla ja talviksi ajoivat ne vuorelta alas, ja nyt herää paimenen muisti. Silloin kysyy korinttolainen häneltä, muistaako hän erästä lasta, jonka oli antanut tälle. Miksi tämä kysymys? — vastaa paimen. Kas tässä — sanoo korinttolainen ja osoittaa Oidipusta — kas tässä on tuo lapsi! Suunniltaan kauhusta koettaa paimen pidättää häntä, mutta nyt on liian myöhäistä. Nyt aloittaa kuningas ankaran kuulustelun, nyt syntyy hänen ja paimenen välillä sananvaihto, joka ratkaisee Oidipuksen kohtalon.

Oidipus.

Jätitkö hälle lapsen, jota kysyy hän?

Paimen.

Sen tein. Josp’ oisin kuollut sinä päivänä!

Oidipus.

Nyt kuolet, ellet totta mulle haasta vain.

Paimen.

Tuhoni surmaa suurempi on, jos haastaisin.

Oidipus.

Hän verukkeita vetää, näämmä, haluaa.

Paimen.

Ei, ei! Ma tunnustinhan antaneeni sen.

Oidipus.

Sen mistä löysit? Kotoas vain muualta?

Paimen.

Omani ei se ollut. Muuan mies sen toi.

Oidipus.

Ken Theben kansasta? Ja mistä talosta?

Paimen.

Äl' enää, taivaan tähden, kysy, valtias!

Oidipus.

Sa kuolet, jos mun vielä täytyy kysyä.

Paimen.

Siis kuule: laps ol' asunnosta Laioksen.

Oidipus.

Laps orjan, vaiko omaa valtaheimoa?

Paimen.

Nyt siis se kauhea mun pakko virkkaa on!

Oidipus.

Ja mun se kuulla — sillä kuulla täytyy se.

Paimen.

Se hänen oma poikans' olleen sanottiin, mut tuoll' on talossas sen tarkin tietäjä.

Oidipus.

Ja hänkö lapsen antoi?

Paimen.

Hän, oi valtias.

Oidipus.

Ja mitä varten?

Paimen.

Jotta sen ma surmaisin.

Oidipus.

Sen oma äiti?

Paimen.

Ennuslause pakotti.

Oidipus

Mi lause?

Paimen.

Lapsest' että taaton surma sukeais.

Oidipus.

Mut miksi tälle miehelle sa annoit sen?

Paimen.

Ah, säälistä, oi valtias, hän että veis sen omaan kotihinsa, seutuun kaukaiseen. Niin säästyi surkeutehen sanomattomaan se lapsi. Sillä jos se liet, joks sanoo hän, niin totisesti olet koitosyntyinen.

Oidipus.

  Voi mua, voi, nyt kaikki salat selviää!
  Nyt viime kertaa sinut nään, oi aurinko!
  Ma tiedän: kirottuna synnyin, sukesin
  isäni surmaks, avioksi äitini.

Kuningas rientää palatsiin. Nyt ovat suomukset pudonneet koorinkin silmiltä, ja siinä laulussa, jonka se nyt virittää, yhtyvät Oidipuksen kohtalon herättämään kauhuun ihmetys ja pelko ihmiskohtalon edessä. Ihminen ei ole mitään, onni on tyhjä harha vain. Kuka oli suurempi kuin Oidipus? Loistoon hän pääsi, valtaan ja kunniaan; kaupungin hän pelasti, turva kuolemaa vastaan hän oli maalle. Mutta kenen nimellä on nyt hirmuisempi kaiku, kuka kärsii syvemmin kuin hän? Ah, jospa koori ei olisi koskaan tavannut häntä! Hänen kauttaan se virkosi elämään, mutta hänen kauttaan on taas pimeys peittänyt sen silmät.

Nyt tulee eräs palvelija palatsista. Ei mikään maan jättiläisvirroista — sanoo hän — voi pestä kuninkaanlinnaa puhtaaksi siitä häpeästä ja onnettomuudesta, jota sinne on kasaantunut. Kun kuningatar oli tullut sisään, sulkeutui hän vaikeroiden makuuhuoneeseen. Sitten syöksyi Oidipus sisään tuskasta ärjyen; hän mursi oven huoneeseen, jossa näki kuningattaren kuolleena riippuvan nuorasta. Kuningas avasi silmukan, ja kun Iokaste makasi lattialla, tapahtui jotakin kaameata. Hänen vaipastaan irroitti Oidipus kultaisen soljen ja puhkaisi neulalla silmänsä; kerta toisensa jälkeen hän upotti neulan silmämuniinsa, ja pimeän sateen tavoin valuivat veripisarat hänen poskilleen.

Ovet aukeavat, ja sokaistuna, kasvot veren tahraamina, hoippuu Oidipus ulos. Koori ei voi sietää tätä näkyä, vanhat miehet verhoavat päänsä vaipoillaan. Kuningas puhkeaa tuskanhuutoihin; lyhyin, katkonaisin lausein valittaa hän kohtaloansa; pistojen poltto kirvelee hänen silmiänsä, ja muiston kipu raatelee hänen sieluaan. Hän kiroaa sitä miestä, joka kerran Kithaironilla avasi hänen jalkainsa siteet ja pelasti hänet elämälle. Mutta vähitellen voittaa hänkin takaisin sen itsehillinnän, joka antiikin traagillisilla sankareilla tavallisesti levittää rauhansa ensimäisen sielunjärkytyksen yli, ja pitkässä puheessa kääntyy hän Theban kansaan. Mitä hän oli tehnyt, oli parasta mitä hän saattoikin tehdä. Olisiko lasten näkeminen, jotka olivat syntyneet niinkuin hänen lapsensa, ollut hänelle suloinen näky? Olisiko hän voinut katsoa kansaansa silmiin, olisiko hän jaksanut nähdä kaupunkia torneineen ja pyhäkköineen? Nyt on hänellä vain yksi pyyntö: että hänet vietäisiin jonnekin kaupungin rajojen ulkopuolelle tai surmattaisiin.

Koori, joka näkee Kreonin lähestyvän, sanoo päätöksen kuuluvan hänelle. Kreon selittää että hän ei ole tullut pilkkaamaan eikä soimaamaan onnetonta, mutta hän antaa palvelijoille käskyn viedä Oidipuksen sisään; ainoastaan omaisen silmä voi kestää tätä näkyä, on väärin antaa auringon loistaa tuollaiseen verhoamattomaan kauhistukseen. Mutta Oidipus uudistaa pyyntönsä maanpaosta. Tästä asiasta — vastaa Kreon — on hän kysyvä neuvoa oraakkelilta, jonka ennustusten todenperäisyyteen Oidipus kai on oppinut uskomaan. Silloin tämä pyytää saada tavata pieniä tyttäriään, koskettaa heitä käsillään. Antigone ja Ismene tuodaan ulos. Oidipus sulkee heidät syliinsä ja ottaa heiltä jäähyväiset sanoilla, jotka värisevät isänrakkautta ja jaloa tuskaa. Hän näkee edessään heidän ilottoman tulevaisuutensa; kukaan ei ota avioksi heitä ja heidän häpeäänsä, he tulevat kuihtumaan kantamatta hedelmää. Lopuksi hän uskoo heidät Kreonin hoitoon.

Ja kun Oidipus talutetaan linnaan, huutaa koori:

Katsokaa, tämä on Oidipus, hän, joka ratkaisi Sfinksin arvoituksen, hän, joka oli mahtava hallitsija, kaikkien ihailema ja kadehtima! Älköön ketään kuolevaista ylistettäkö onnelliseksi, ennenkuin hän on ehtinyt elämän rajalle kohtaamatta onnettomuutta.

* * * * *

Jo Aristoteles näki »Kuningas Oidipuksessa» mallikelpoisen draaman, traagillisen mestariteoksen; kerta toisensa jälkeen käyttää hän tätä tragediaa tukena esteettisille mietteilleen ja teorioilleen. Hänen arvostelunsa on suurin piirtein katsottuna periytynyt myöhemmille ajoille. Mitä tulee toiminnan johdonmukaiseen kehitykseen, draamallisen jännityksen alituiseen nousuun ja päähenkilön majesteetilliseen olemukseen, on tämä murhenäytelmä voittamaton antiikin draamallisessa runoudessa. Siinä on ajatuksen ja tunteen syvyyksiä, ja säkeet ovat kuin hiottua marmoria.

Erinäisiä epätodenmukaisuuksia tosin ilmenee näytelmän esihistoriassa — antiikki itse ei ollut sokea tälle seikalle. Paimenen osa näytelmässä on aika omituinen: hän pelastaa kuolemaantuomitun lapsen, hän on mukana hyökkäyksen tapahtuessa ja selviää yksin hengissä, antaakseen myöhemmin kohtalokkaan todistuksensa. Ja kieltämättä tuntuu mahdottomalta selittää, ettei Oidipus koskaan ollut saanut tietää yksityiskohtia edeltäjänsä Laioksen kuolemasta, ja ettei hän itse koskaan ollut kertonut puolisolleen aikaisempia elämänvaiheitaan. Mutta tämä kuuluu — niinkuin Aristoteles jo on osoittanut — tragedian toiminnan ulkopuolelle.

Noudattamalla taannehtivaa sommitteluperiaatetta, jonka myöhäisempänä aikana tapaamme Ibsenillä, on Sophokles tässä esittänyt vain lopullisen katastroofin. Emme näe, kuinka traagillinen tilanne askel askelelta muodostuu, jo draaman alussa se on täysin valmis; toimintana on hitaasti tapahtuva, mutta johdonmukainen ja armoton tosiseikkojen paljastus, tosiseikkojen, jotka jo kauan ovat olleet olemassa, mutta nyt vasta tulevat ilmi.

Ensi kohtauksesta viimeiseen saakka vierii toiminta alituisesti eteenpäin; siinä ei ole mitään pysähdyksiä, ei mitään kuolleita kohtia. Tyvenesti ja juhlallisesti alkaa murhenäytelmä. Sitten saapuu äkkiä oraakkelin vastaus, kehoitus puhdistamaan maan rankaisemalla Laioksen tuntemattoman murhaajan, ja nyt lähtee toiminta viipymättä liikkeelle ja muodostuu katkeamattomaksi syiden sarjaksi. Oraakkelin määräyksen noudattamisen vaikeus aiheuttaa tietäjään turvautumisen; tämän hyvinymmärrettävä kielto ilmaista salaisuutta herättää vihaa Oidipuksessa, jonka kohtuuton kiukunpurkaus taas saa loukatun tietäjän kaiken uhalla paljastamaan totuuden. On luonnollista, että kuningas aavistaa rikollisia tarkoitusperiä Teiresiaan syytöksessä ja että hänen epäluulonsa kohdistuvat Kreoniin. Tämä tulee puhdistautumaan, ja kiihtynyt kohtaus hänen ja Oidipuksen välillä perustelee kuningattaren esiintymisen. Tarkoituksenaan lohduttaa ja tyynnyttää kuningasta herättää Iokaste ensimäisen epäluulon hänen sielussaan; Oidipus ei enää jätä lankaa, josta on saanut kiinni, ja se johtaa hänet askel askelelta kauhistuttavan totuuden paljastumiseen.

Monta Sophokleen draamalliselle tekniikalle ominaista piirrettä voi tässä tragediassa tutkia niin sanoakseni puhtaiksi viljeltyinä. Missään ei hän ole niin verrattoman taitavasti lykännyt ratkaisua viimeiseen saakka. Aina Teiresias-kohtauksesta saakka riippuu salaisuuden paljastumisen vaara Oidipuksen pään yllä, mutta isku torjutaan kerta toisensa jälkeen. Ja vielä siinä kohtauksessa, jossa kuningas vihdoin viimein tajuaa syntyperänsä salaisuuden, tapahtuu se vähitellen, askel askelelta, pitkässä kysymysten ja vastausten vaihdossa, joka pitää katsojan henkeäsalpaavassa jännityksessä.

Tämä murhenäytelmä tarjoaa edelleen mitä parhaita esimerkkejä n.s. traagillisesta ironiasta, jota antiikki niin voimakkaasti tunsi ja jota varsinkin Sophokles tragedioissaan niin usein käyttää. Tämä ironia voi ilmetä sanontatavassa, vastakohdassa jonkun lausunnon ja sen todellisuuden välillä, johon lausunto viittaa. Se voi silloin olla tietoinen, niin että puhuja tahallaan sovittaa sanoihinsa kätketyn tarkoituksen, jota puhuteltu ei ymmärrä. Mutta se voi myöskin olla itsetiedoton, ja siinä tapauksessa vielä vaikuttavampi; puhujan itsensä sitä ollenkaan aavistamatta saavat hänen sanansa kohtalokkaan sisällyksen, aivan toisen merkityksen kuin mitä hän on tarkoittanut. Oidipus voi tuskin avata suutaan ilmaisematta ajatuksiaan tuolla traagillisella kaksimielisyydellä. Kaikki ovat surusta sairaina, mutta kenenkään sairaus ei sentään ole niin vaikea kuin hänen omansa — sanoo hän esim. näytelmän alussa tarkoittaen ainoastaan, kuinka hän kärsii kansansa puolesta. Vähän kauempana hän selittää aikovansa kokonaan antautua murhaajan etsimiseen ja rankaisemiseen, aivan kuin olisi kysymyksessä hänen oman isänsä murha; ja jos murhaaja oleskelee hänen kattonsa alla, langetkoon silloin hänen lausumansa kirous hänen omaan päähänsä. Ja niin edelleen.

Toinen laji traagillista ironiaa on siinä, että jokin teko ei johda siihen päämäärään, jota sillä on tarkoitettu, vaan toiseen ja aivan päinvastaiseen. Tragedian koko esihistoria on täynnä tuota ironiaa. Ennustusta peläten antavat Oidipuksen vanhemmat viedä vastasyntyneen poikansa kuolemaan, mutta poika pelastuu, ja juuri siksi että hän kasvaa vieraana vanhemmiltaan, käy isänmurha mahdolliseksi. Kun sitten hän vuorostaan on Delphoissa saanut kuulla tuon oraakkelilauseen, pakenee hän vieraaseen maahan välttääkseen ennustuksen toteutumista, mutta juuri tämä varovaisuustoimenpide syöksee hänet suoraan kohtalonsa syliin. Ja samanlainen ironia tuntuu kaikissa niissä teoissa, jotka vievät draamallista toimintaa eteenpäin. Omaa perikatoansa Oidipus valmistaa kirotessaan Laioksen murhaajan ja pyrkiessään kaikin tavoin saamaan hänet ilmi. Rauhoittaakseen kuningasta tekee Iokaste lähemmin selkoa Laioksen murhasta, mutta juuri siten hän kylvää ensimäisen epäilyn Oidipuksen sieluun. Ja siinä kohtauksessa, joka johtaa lopulliseen katastroofiin, saavuttaa ironia huippunsa. Aikoen vapauttaa kuninkaan kaikesta pelosta ennustuksen täyttymisen suhteen ilmoittaa sanantuoja hänelle, että hän ei ole Polyboksen ja Meropen poika, vaan löytölapsi; kuningas tuntee olevansa pelastettu, ja koori riemuitsee. Mutta heti sen jälkeen tulee totuus ilmi musertavan selvästi.

Se yhtenäisyyden ja eheyden tunne, jonka saamme tästä tragediasta, johtuu ensi sijassa siitä että päähenkilön haahmo täyttää koko draaman. Siitä hetkestä saakka näytelmän alussa, jolloin hän, tuo suuri ja ihailtu kuningas, lähestyy kansaansa, aina loppukohtaukseen, jossa hänet sokaistuna ja vertatihkuvana, henkisesti ja ruumiillisesti murtuneena talutetaan palatsiin, on Oidipus se keskipiste, jonka ympärillä kaikki tragediassa liikkuu. Hän on epäilemättä ylevimpiä traagillisia henkilöitä, mitä inhimillinen mielikuvitus milloinkaan on luonut; kukaan ei ollut suurempi kuin hän, eikä ketään ole syösty niin nimettömään kurjuuteen.

Hallitsija hän on viimeistä solua myöten, ja todellinen maan isä, huolehtiva ja hellä kansaansa kohtaan. Viisaus, terävä äly ovat hänen luonteensa perusominaisuudet; niitä hän ilmaisee silloinkin kun eniten joutuu harhaan. Vieläpä syytökset Teiresiasta vastaan osoittavat hänen yhdistelykykyään. Kun kaikkinäkevä tietäjä syyttää viatonta — omaa viattomuuttaan ei Oidipus tietenkään epäile — tekee hän siitä sen johtopäätöksen, että tietäjän etujen mukaista on olla mainitsematta syyllisen nimeä; ja onhan myöskin sangen läheinen ajatus tässä yhteydessä epäillä Kreonia. Mutta eräässä kohden hän on omituisen sokea: kun on kysymys hänestä itsestään. Hänen totuudenjanonsa on lahjomaton, hän on totuudenetsijä, joka ei anna minkään pidättää itseään. Hän seuraa järkähtämättömänä kerran löytämäänsä lankaa, ja juuri tämä luonteenominaisuus, yhdistyneenä toimintatarmoon ja tahdonvoimaan, vie hänet kohti tuhoa. Sillä kun hän on ottanut tehtäväkseen jotakin, ei hän suo itselleen lepoa ennenkuin on saavuttanut päämäärän; katsojasta, joka aavistaa mitä tulossa on, tuntuu, koko hänen toimintansa kuumeiselta rientämiseltä perikatoa kohti.

Oidipus on myöskin hurskas ihminen, ja tällä seikalla on merkitystä näytelmän oikeaan ymmärtämiseen. Hän uskoo oraakkelin pyhyyteen, useita kertoja hän on kääntynyt Delphoin pyhäkön puoleen. Myöskin Teiresiaassa hän kunnioittaa tietäjää, vaikka kadottaakin uskonsa tämän pyhyyteen hänen syytöksensä vuoksi. Kuningattaren todistelun eksyttämänä hän tosin hetkisen epäilee oraakkelia, mutta kun sitten onnettomuus on häntä kohdannut ja ennustuksista julmin osoittautunut todeksi, silloin hän taaskin on hurskas mies, joka armotta käy tuomiolle itsensä kanssa ja nurkumatta alistuu kohtaloonsa, vaikka tietääkin ettei ole ansainnut sitä millään rikollisuudella.

Sillä syyttömänä hän pitää itseään, ja syyttömäksi on runoilija hänet kuvannut. Lähtien nykyaikaisista tragiikan teorioista on tosin koetettu löytää hänessä syyllisyyttä, joka oikeuttaisi hänen kohtalonsa; mutta siihen ei ole aihetta. Lyömällä kuoliaaksi Laioksen ja tämän seurueen ei hän antiikin katsantokannan mukaan mitenkään ollut astunut itsepuolustus- ja hätävarjelusoikeutensa rajan yli. Intohimoinen ja kiivas hän on, mutta se että hän antaa Teiresiaan ja Kreonin kulkea vapaina, vaikka näköjään hyvillä syillä epäileekin heitä kavaltajiksi, on varmasti enemmän kuin mihin monikaan oikeamielinen antiikin kuningas olisi pystynyt. Entä peritty syyllisyys sitten — kysytään — sukukirous? Koko tämän ajatuksen peritystä kirouksesta, joka oli alkuperäisen sadun ydin ja jolle Aiskhylos oli rakentanut Oidipus-trilogiansa, on Sophokles tykkänään jättänyt syrjään; »Kuningas Oidipus» on täysin itsenäinen draama, eikä siinä mainita sanaakaan peritystä syyllisyydestä. Päinvastoin käy täysin selvästi ilmi, ettei Laios suinkaan ollut uhmannut mitään jumalallista määräystä, että jumalat eivät olleet kieltäneet häntä siittämästä lasta: oraakkeli oli vain ennustanut, että hänen poikansa surmaisi hänet. Ja että hän antoi jättää esikoisensa kuolemaan, oli antiikin käsityskannan mukaan vain hänen isänoikeutensa ja oikeutettu itsepuolustus-toimenpide. Laioksella ei ollut mitään syyllisyyttä jätettävänä perinnöksi pojalleen; viattomana eikä edes perinnöllisen syyllisyyden painamana joutuu Oidipus uhriksi kaameimmalle kohtalolle, mikä ihmisen osaksi voi tulla.

Mitä on siis Sophokles tahtonut saada sanotuksi tällä tragediallaan, mikä on murhenäytelmän aate? Sillä tässä kohden ei voi olla kysymyksessä vanhan taru-aiheen ankaran objektiivinen ja persoonaton käsittely, niin on runoilija asettanut ongelmansa. »Kuningas Oidipus» on — niin kuuluu uskottavin vastaus — kauhistuttava murhenäytelmä ihmisen voimattomuudesta ja mitättömyydestä jumalten edessä, ihmisonnen epävarmuudesta ja epävakaisuudesta. Minkätähden jumalat tuomitsevat viattoman ihmisen onnettomuuteen ja perikatoon, siihen kysymykseen ei Sophokles kajoa. Hän osoittaa vain, kuinka ihminen — ja tässä suuri ja jalo ihminen — pakotetaan eteenpäin sillä tiellä, jonka jumalten tahto on hänelle määrännyt, kuinka kaikki hänen yrityksensä välttää kohtaloaan vain varmemmin vievät hänet siihen. Kuin pimeässä hän hapuilee, niinkuin sokea suljetussa huoneessa, ja joka kerta kun hän luulee löytävänsä ulospääsyn, lyökin hän päänsä seinään.

Leikkipallo jumalten käsissä on ihminen. Ja mitä he lähettävätkin, onnea tai kärsimystä, elämää tai kuolemaa, kuinka käsittämättömiltä ja vääryydellisiltä heidän säädöksensä tuntuvatkin, vain yhtä voi ihminen tehdä: nöyrästi mukautua heidän tahtoonsa, kysymättä syitä, vaatimatta selitystä. Katsokaa Oidipusta — huudahtaa Sophokles — katsokaa kuinka korkealla hän seisoi, katsokaa kuinka syvälle hän on sortunut! Jumalten tahto on täyttynyt, heidän oraakkelinsa puhui totta.

Muutamat ovat sitäpaitsi tässä tragediassa luulleet huomaavansa selviä viittauksia senaikuisiin oloihin. Kun runoilija — niin on sanottu — antaa koorin valittaa Delphoin oraakkelin järkkynyttä arvovaltaa ja epäuskon enentymistä, silloin suuntaa hän ajatuksensa todellisuuteen ympärillään, uusiin henkisiin virtauksiin omassa Ateenassaan, ratsionalismiin, »irti Delphoista»-liikkeeseen. Mahdotontahan ei tämä ole, mutta omasta puolestani en pidä varmana että niin on laita.

Mikään lohdullinen ja kohottava ei totisesti ole se näytelmä, minkä »Kuningas Oidipus» meille tarjoaa. Traagillisesta syyllisyydestä ja sovituksesta, runollisesta oikeudenmukaisuudesta ei tässä voi olla puhetta. Kaikki ihmissuvun surkeus, kaikki sen syytön kärsiminen on ruumiillistunut thebalaiskuninkaan onnettomaan haahmoon. En tiedä mihin esteettisiin teorioihin tämän murhenäytelmän voi sovittaa. Mutta yhden tiedän: että se on suurta runoutta. Oma kokemus sanoo samaa kuin toisten todistukset. Tätä tragediaa on voinut miettiä miten paljon tahansa, sen on voinut lukea monen monta kertaa ja nähdä monen monta kertaa näyteltävän — joka uudella lukemalla, joka uudella katsomalla joutuu uudelleen saman väristyksen valtaan, sen väristyksen, jonka vain todella suuri runous voi aiheuttaa.

IX. Oidipus Kolonoksessa.

Murhenäytelmässä »Oidipus Kolonoksessa» on Sophokles pitkän väliajan jälkeen luonut jatkon, ja sovittavan jatkon, tragediaan Oidipuksen onnettomasta kohtalosta. Hän osoittaa kuinka samat jumalat, jotka olivat niin kovasti ja julmasti lyöneet viatonta, lopulta lahjoittavat hänelle armonsa.

Antiikki näki tässä murhenäytelmässä vanhuudenteoksen, ja erään tiedon mukaan esitettiin se vasta muutamia vuosia runoilijan kuoleman jälkeen, hänen pojanpoikansa Sophokles nuoremman toimesta. Myöhempinä aikoina ovat muutamat epäilleet tätä; on ajateltu että kyseessäoleva esitys ei ollut ensimäinen ja että draama siis voisi olla lähtöisin varhaisemmalta kaudelta. Tämä olettamus ei kuitenkaan ole saanut vakuuttavien todistusten tukea, ja mielestäni voimme edelleen pitää tätä tragediaa yhtenä Sophokleen runotaiteen viimeisiä tuotteita, luultavasti kaikkein viimeisenä teoksena, jolla 90-vuotias runoilija päätti pitkän uransa.

Huomattava ajanjakso — meidän on oletettava vähintään vuosikymmen, mutta luultavasti enempääkin — on molempien Oidipus-tragediojen toiminnan välillä. Oidipuksen toive päästä vapaaehtoiseen maanpakoon ei ollut täyttynyt, vaan hänen oli edelleenkin pakko viipyä Thebassa. Vaikka tämä tapahtui vasten hänen tahtoaan, oppi hän ajan pitkään mukautumaan kohtaloonsa ja panemaan arvoa turvapaikkaansa kuninkaanlinnassa. Mutta Kreon muutti vähitellen mieltä. Oidipuksen oleskelu maassa alkoi tuntua hänestä ja toisista thebalaisista kauhistukselta, ja hän päätti karkoittaa tuon onnettoman. Niin tapahtuikin, ja katkerampaa kuin kaikki muu oli Oidipukselle se, että hänen poikansa eivät vastustaneet karkoittamista. Yksi lohdutus oli hänellä kuitenkin: tyttäret eivät hyljänneet häntä, Antigone jakoi hänen kanssaan maanpaon vaivat, johti hänen horjuvia askeleitaan ja hoiti häntä hellällä huolella. Myöskin Ismene pysyi hänelle uskollisena, mutta jäi Thebaan seuratakseen tapahtumain kulkua ja valvoakseen isänsä etuja. Kun myöhempi tragedia alkaa, on Oidipus jo kauan harhaillut ympäri maita Antigonen kanssa, ja hänestä on tullut vanha ja raihnas ukko.

Pitkinä vaellusvuosina hän on myöskin perinpohjin ajatellut kohtaloaan ja päässyt samaan tulokseen mihin »Kuningas Oidipuksen» ennakkoluuloton lukija pääsee: että hän ei ole siveellisesti vastuunalainen niistä rikoksista, joita tietämättään on tehnyt. Hän tuntee olevansa jonkinlaisessa poikkeusasemassa, hän on sekä epäpuhdas että viaton, suuremmassa määrin kuin muut kohtalon merkitsemät, ja tästä tietoisuudesta kasvaa hänessä pyhyyden tunne. Ja samassa valossa näkevät kanssaihmisetkin hänet. Tekemiensä tekojen tähden hän on sitä mitä kreikkalaiset ilmaisivat sanalla miasma, saastutettu mies, tartunnan pesä ja häpeäpilkku. Mutta se ihminen, johon jumalten viha oli iskenyt, oli kreikkalaisten silmissä myöskin jollain tavoin pyhä ja loukkaamaton ja saattoi olla siunaukseksi sille maalle, jossa hän oleskeli, suojana vihollisia ja tuhoisia voimia vastaan. —

Kevätpäivä Sophokleen kotiseudussa Kolonoksessa; taustana Eumenidien lehdon pyhät laakerit, oliivipuut ja viiniköynnökset. Korkeimmat vuorenhuiput ovat vielä lumen peitossa, mutta maa on jo kukkia kirjavanaan, ja lehdosta kuuluu satakielten laulua. Tähän valokylläiseen kevätmaisemaan astuu Oidipus Antigonen taluttamana. Hän on puettu kerjäläisen kuluneeseen ja kehnoon pukuun, hänen valkoinen tukkansa riippuu pitkinä suortuvina, ja puhkaistut silmät tekevät kaamean näköisiksi kasvot, joihin kärsimys ja puutteet ovat piirtäneet syvät uurteensa. Hän asettuu pyhäkön sisäpuolelle, mutta eräs seudun asukas saapuu paikalle ja tahtoo karkoittaa hänet siitä, koska Eumenidien pyhälle maaperälle ei kukaan saa astua. Oidipus sanoo kuitenkin tuovansa viestin maan kuninkaalle Theseukselle, ja mies ei voi olla tuntematta vaikutusta siitä majesteettiudesta, joka kaiken alennuksen uhallakin puhuu sokean muukalaisen koko olemuksesta; hän lupaa neuvotella Kolonoksen väestön kanssa.

Kun Oidipus kuuli Eumenidien lehtoa mainittavan, tiesi hän vihdoinkin saavuttaneensa vaellustensa päämaalin. Oraakkelilause, joka oli ennustanut hänen onnettomuutensa, oli myöskin luvannut hänelle lepoa ja rauhaa, kun hän kerran on päässyt Eumenidien pyhäkköön; siellä olisi hänen suotu päättää elämänsä ja tulla siunaukseksi sille maalle, joka on osoittanut hänelle vieraanvaraisuutta, ja onnettomuudeksi niille, jotka ovat ajaneet hänet maanpakoon.

Nyt saapuu koori — vanhoja miehiä Kolonoksesta — tähyillen muukalaista, joka on loukannut paikan pyhyyttä. Kauhun huudolla tervehtii se Oidipuksen kaameata olemusta, mutta lupaa hänelle turvapaikan, kunhan hän vain jättää kielletyn alueen. Mutta kun se sitten kuulee hänen nimensä, ei se enää voi hillitä inhoaan, vaan vaatii häntä kohta jättämään maan. Oidipus huomauttaa kaunopuheisesti siveellisestä syyttömyydestään ja vannottaa kooria, ettei se hänen karkoittamisellaan tahrisi isänmaansa mainetta. Koorikaan ei voi olla tuntematta hänen personallisuutensa vaikutusta; se tahtoo lykätä asian kuninkaan ratkaistavaksi.

Nyt saapuu Ismene tuoden tärkeitä uutisia Thebasta. Oidipuksen pojat ovat kukistaneet Kreonin ja taistelleet keskenään vallasta sillä tuloksella, että Eteokles, nuorempi heistä, on karkoittanut vanhemman veljensä Polyneikeen; tämä on lähtenyt Argokseen ja kokoo siellä sotajoukkoa viedäkseen sen isiensä kaupunkia vastaan. Ja oraakkeli on thebalaisille ilmoittanut että heidän menestyksensä on riippuvainen Oidipuksesta, niin hänen elinaikanaan kuin kuoltuaan. He tahtovat senvuoksi ottaa hänet haltuunsa ja pitää jossakin Theban lähistöllä antamatta hänelle pääsyä kaupunkiin; Kreon on jo etsimässä häntä.

Maan hallitsija Theseus saapuu paikalle, tervehtii Oidipusta myötätunnolla ja osaaottavasti sekä lupaa hänelle turvapaikan ja haudan Attikassa. Tämän jälkeen hän taas poistuu. Kreon tulee näkyviin asestetun seurueen kanssa. On häpeä Theballe — sanoo hän — että sen entinen kuningas kerjäläisenä vaeltaa ympäri tyttärensä kanssa; on aika hänen jo palata isiensä linnaan. Oidipus vastaa täynnä vihaa ja katkeruutta ja paljastaa Kreonin kavalan suunnitelman. Silloin antaa tämä naamion pudota: hän on jo käskenyt vangita Ismenen, joka isänsä kehoituksesta on poistunut toimittamaan uhria, hän antaa panna kiinni ja viedä pois Antigonen ja on valmis käymään käsiksi itse Oidipukseen, kun Theseus äkkiä tulee näkyviin, metelin ja koorin hätähuutojen kutsumana. Hän antaa ajaa takaa ryöväreitä ja pelastaa nuoret naiset.

Mutta vielä yksi yllätys odottaa Oidipusta: hänen poikansa Polyneikes tulee tapaamaan häntä. Tämä soimaa itseään katkerasti, hän itkee isänsä kohtaloa ja rukoilee häneltä anteeksi. Sitten hän esittää varsinaisen asiansa. Hän on tullut pyytämään isänsä apua, sillä on ennustettu että se tulee voittamaan, jonka puolelle Oidipus asettuu. Ja kun Theba on vallattu, on hän vievä Oidipuksen takaisin isiensä linnaan. Mutta vanhus on taipumaton. Jo aikaisemmin on hän useat kerrat kironnut poikiaan, ja nyt hän vielä kerran huutaa Polyneikeelle pelottavan kirouksen: tämä on surmaava veljensä ja itse kuoleva veljen käden kautta!

Nyt puhkeaa ukonilma; toinen jyrähdys seuraa toista, salama leimahtaa salaman jälkeen. Koori joutuu kauhun valtaan, mutta Oidipus näkee tässä luvatun merkin siitä, että hänen vaelluksensa maanpäällä lähenee loppuaan. Hän lähettää sanan Theseukselle, joka heti saapuu paikalle. Oidipus selittää että hän itse on löytävä sen paikan, jossa hän tulee kuolemaan ja lepäämään haudattuna, mutta kukaan muu kuin Theseus ei saa tuntea sitä; sen tulee olla salaisuus, joka menee perintönä toiselta Attikan kuninkaalta toiselle. Sillä tavoin tulee haudasta siunaus maalle, turva vihollisia ja anastajia vastaan. Nyt tapahtuu Oidipuksessa äkillinen muutos. Kaikki hapuileva ja epävarma katoaa hänestä; hänen ilmeestään tulee itsetietoinen ja innoittunut, ja lujin askelin poistuu hän näyttämöltä, hän, sokea, näyttäen tietä näkeville.

Pian saapuu paikalle sanantuoja, joka ilmoittaa että Oidipus on kuollut. Kun he olivat tulleet pyhälle ja kauhuaherättävälle paikalle, riisui Oidipus yltään kerjäläisryysyt, peseytyi lähdevedellä ja pukeutui kuolinvaatteisiin. Kun kaikki pyhät menot oli suoritettu, kuului äkkiä ukkosenjyrähdys. Oidipus sulki tyttäret syliinsä, kiittäen heitä kaikesta hellästä huolenpidosta, jonka ainoa palkka oli ollut hänen rakkautensa. Silloin kuului ylhäältä ääni, joka sai läsnäolijain hiukset nousemaan pystyyn: »Oidipus, Oidipus, miksi viivyt?» Vanhus uskoi silloin tyttäret Theseuksen huomaan ja jätti heille hyvästit; sitten hän pyysi kaikkia poistumaan, paitsi Theseusta.

Noin haastoi hän, ja kaikki muut sen kuulivat. Nyt kyynelsilmin seurasimme, valittain me neitoja. Mut käytyämme tuokion me käännyimme ja katsahdimme taaksepäin. Mut vanhust' emme enää nähneet; varjostain kädellä silmiänsä siinä yksinään vain kuninkaamme seisoi, niinkuin nähnyt ois hän kauhunäyn silmin katsomattoman. Vain tuokionpa tuota kesti. Tomuun hän koht'ikään heittyi, rukouksell’ yhdellä rukoili maata, taivast’ ylhäin jumalain. Mitenkä vanhus kuoli, Theseus yksin vain sen tietävi, ei kukaan kuolevainen muu. Hänt’ elon mailt’ ei taivahisen leimaus odottamattomasti ollut temmannut, ei meren pyörremyrsky äkkipuuskallaan: pois hänet joku jumal’ otti taikka maa, sylinsä syvän lemmekkäästi aukaisten. Sill’ ilman valitusta, vaivaa, tautia hän lepoon pääsi; totisesti loppu tuo ol’ ihmeinen, jos kuolevaisen kenenkään.

* * * * *

Päätoiminta tässä tragediassa on siis hyvin yksinkertainen: Oidipus tulee Eumenidien lehtoon Kolonoksessa, löytää rauhan ja kuolee. Mutta täyttääkseen murhenäytelmän ja saadakseen siihen draamallista jännitystä on runoilija tähän keskeiseen toimintaan lisännyt kaksinkertaisen ulkonaisen juonen: Kreonin turha yritys viedä Oidipus väkivallalla mukanaan ja Polyneikeen tulokseton ponnistus saada hänet suostuttelulla palaamaan Thebaan. Puhtaasti draamalliselta näkökannalta katsoen on »Oidipus Kolonoksessa» Sophokleen heikoimpia tragedioja; se on venytetty ja hajanainen rakenteeltaan, eri osat eivät ole sulaneet kokonaisuudeksi. Mutta sensijaan on siinä usein viehätystä, jonka veroista on tuskin missään muussa hänen tragediassaan, se säteilee syvää ja omituista kauneutta, ollen samalla kertaa uskonnollinen, isänmaallinen ja personallinen runoteos. Uskonnollinen mystiikka painaa leimansa suureen osaan murhenäytelmää. Näyttämönä on pyhä ja kauhuaherättävä paikka; draama on täynnä rukouksia, uhritoimituksia ja muita jumalanpalvelusmenoja ja päättyy jumalalliseen ihmeeseen: Oidipuksen tuskattomaan ja yliluonnolliseen kuolemaan.

Mutta korkeampana kuin uskonnollinen sävel kaikuu isänmaallinen. Tragedia on muistomerkki, jonka Sophokles on pystyttänyt kotiseudulleen ja isiensä kaupungille. Hän kuvailee Ateenaa sinä muukalaisten ja vainottujen turvapaikkana, jollaisena oleminen aina on ollut sen kunniaa-asia; Theseuksen jaloon olemukseen hän on ruumiillistanut attikalaisen vierasvaraisuuden ja ritarillisuuden, attikalaisen kunnioituksen lakeja ja uskontoa kohtaan. Ja murhenäytelmän kauneimmassa koorilaulussa — joka samalla on kreikkalaisen tragedian ehkä kiitetyin — laulaa hän isänmaansa ylistystä ihanammin ja sydämellisemmin kuin meidän tietemme kukaan muu kreikkalainen runoilija. Hän kuvailee ensin kotiseudun vienoa kauneutta — satakielenlaulua, lehtoja ja kukkia ja Kolonoksen virtaavia vesiä — mutta sitten laulu laajenee ja nousee korkeammalle, siitä tulee hymni Ateenan koko ihanuudelle ja mahdille, joka lähinnä ruumiillistuu kolmessa seikassa: oliivinviljelyksissä, joille vihollisetkin ovat osoittaneet kunnioitusta, Ateenan ratsuväessä ja Ateenan laivastossa. Tragedia ei ole kirjoitettu paljonkaan ennen Ateenan kukistumista, ja kuitenkin ylistää Sophokles kaupunkia voittamattomaksi; niin palava oli hänen uskonsa isänmaahan, niin luja hänen luottamuksensa jumaliin.

Vain hyvin empien liittyy tähän koe tulkita tätä vaikeastikäännettävää laulua. Tulkinta ei pyri muuta kuin ilmaisemaan sisällyksen osapuilleen muuttumattomana; siinä lienee myöskin säilynyt jonkun verran alkuteoksen poljentoa, vaikka alkuperäistä runomittaa ei ole noudatettu.

I säkeistö,

Vieras, nyt sua armahin tervehtii suloseutu maan, valkoinen, jalovarsainen, kuulu Kolonos; on aina helke siimehiköissä sen, tiukutus satakielen soi, muurikiertolas suojanaan tumma tai pyhät, viihtyisät vehmastot tuhatmarjaiset, miss' ei polttoa päivän, talven tuulia tunnu ei, vaalijattariensa vain taivaisten kera karkeloi temmeltäin Dionysos.

I vastasäkeistö.

Kasteen juottama taivaisen versoo kukkea narkissos, ammoin solmima seppeleeks ylhäin taivahatarten; krokos loistavi kultainen. Lähteet tääll’ ikiläikkyvät uhkuilee unetonna, maan rintaa raikkahin virtoineen viljavoittaen virkeät Kephison vedet vierii. Kuorot ei Runotarten pois konsaan karkkoa, vaunujaan ohjailee yhä kultaisin ohjin tääll’ Aphrodite.

II säkeistö.

Myös, mitä Aasia ei voi mainita aarteekseen, Pelopsin iso saar’ ei, doorilaisien maa, kasvaa kylvämätönnä täällä, mahtavimpana maasta nousee, peljätyksenä vainopeisten: öljypuu vesa-vehmas, harmaa. Kuunaan ei käsi nuoren, ei vanhankaan sitä turmele, katsein näät ikikaitsevin vaalii Zeus sitä, varjelee Pallas päilyväsilmä.

II vastasäkeistö.

Korkea kiittäminen mun viel’ on kunnia muu, valtias kuoloton min kotikaupungilleni soi: ratsastaito ja valtius merten. Meidän, suuri Poseidon, suitsin suistaa soit hevon ensimäisen seudun tään iki-ylpeydeksi. Sorja, sormienmyötäinen airo taas meren mahtavan vettä velloen kiiruhtaa, laumaa Nereun lapsien saatellen satajalkaa.

»Oidipus Kolonoksessa» tekee personallisimman vaikutuksen kaikista Sophokleen tragedioista. Se on hyvin vanhan miehen teos, ja siinä ilmenevä iltavalaistus näyttää olevan sama, joka lankesi yli runoilijan myöhäisen elämänehtoon. Oli hän miten onnellinen ja sopusointuinen tahansa, hän oli nähnyt isänmaansa onnettoman sodan kautta joutuvan yhä lähemmäksi perikatoa, ja hartioillaan 90 ikävuotta oli hän itsekin jo varmaan kypsä erkanemaan elämästä; lukijalla on varma tunne siitä että hän väliin puhuu omasta puolestaan koorin vanhusten ja ennen kaikkia elämään väsyneen ja onnettoman Oidipuksen suulla. Eräs koorilauluista, joka kuuluu koko kreikkalaisen tragedian pessimistisimpiin ja elämänkielteisimpiin, antaa järkyttävän kuvauksen vanhuuden suruista ja vaivoista, joille kuolema on ainoa parannus; paras osa kaikista on ettei koskaan synny, ja lähinnä paras varhainen kuolema. Mutta vielä selvemmin luulee kuulevansa runoilijan oman äänen ja saavansa tietoa hänen omista elämänkokemuksistaan näissä Oidipuksen surumielisen kauniissa, ylevän hillityissä sanoissa Theseukselle:

Oi armas Aigeun poika, jumaloilla vain ei ole vaivaa, vanhuutta, ei kuolemaa, mut ajan kaikkivalta murtaa kaiken muun. Kas, mannun mahti, ruumiin voima raukeaa, meilt’ usko uupuu, epäluulo elpyvi, eik’ yhä yksi mieli kestä milloinkaan välillä valtioitten eikä ystäväin.

Ja sama armo, jonka jumalat murhenäytelmässä lahjoittavat Oidipukselle, tuli todellisuudessa runoilijan osaksi. Hän sai poistua ennenkuin oli ehtinyt olla todistajana isiensä kaupungin kukistumisessa, ja hänenkin kuolemansa sanotaan olleen helppo ja tuskaton.