The Project Gutenberg eBook of Afrikan viimeinen kuningas, by John Buchan

     I. Mies Kirkcaplen rannalla.
    II. Onnea etsimään.
   III. Blaauwildebeestefontein.
    IV. Matkani talvilaitumelle.
     V. Mr Wardlaw ennustaa tulevia onnettomuuksia.
    VI. Rummunpärinää auringon laskiessa.
   VII. Kapteeni Arcoll kertoo tarinansa.
  VIII. Saan jälleen nähdä hänen korkea-arvoisuutensa John Laputan.
    IX. Kauppapuoti Umvelosissa.
     X. Lähden etsimään aarretta.
    XI. Rooirandin luola.
   XII. Sanoma kapteeni Arcollilta.
  XIII. Letaban kahlaamo.
   XIV. Pappi Johanneksen kaulaketju on hallussani.
    XV. Aamu vuoristossa.
   XVI. Inandan kraali.
  XVII. Muuan vaihtokauppa ja sen seuraukset.
XVIII. Kuinka miehen on välistä kokonaan pantava luottamuksensa
        hevoseen.
   XIX. Arcollin »paimentaminen».
    XX. Näen hänen ylhäisyytensä John Laputan viimeisen kerran.
   XXI. Kiipeän vielä kerran kallioita.
  XXII. Suuri vaara, jonka onnellisesti vältämme.
XXIII. Enoni lahja paisuu moninkertaiseksi.

MIES KIRKCAPLEN RANNALLA.

Muistan ensimmäisen kohtauksen hänen kanssaan niin selvästi kuin se olisi tapahtunut eilen. Silloin en saattanut aavistaa kuinka kohtalokas tuo tuokio oli, tai kuinka usein nuo kasvot, jotka olin nähnyt kelmeässä kuunvalossa, kummittelisivat minulle öisin ja häiritsisivät rauhaani päivällä. Mutta muistan vielä sen tuottaman lamauttavan pelon tunteen, joka oli voimakkaampi kuin mikä oikeastaan sopii aikaansa kuluttaville ja leikeillään sunnuntairauhaa häiritseville pojille.

Kirkcaplen kaupunki, jossa, samoinkuin siihen liittyvässä Portincrossin seurakunnassa, isäni oli kirkkoherrana, sijaitsee kukkulalla pienen Caple-lahden rannalla, näköalan avautuessa suoraan Pohjanmerelle. Niiden niemekkeiden ympärillä, jotka sulkevat lahden, muodostuu rannikko ikäänkuin rintavarustukseksi paljaista punaisista kallioista, joilla ainoastaan pienet vuoripurot purkavat tiensä vedenrajaan. Alhaalla on mitä hienoin valkoinen hiekkaranta, jossa me kaupungin koulupojat kahlailimme kaikki lämpimät vuodenajat. Mutta pitkinä lomapäivinä oli tapanamme pyrkiä etäämmäksi kallioille, sillä siellä oli monta syvää onkaloa ja vesiallikkoa, joista saattoi pyydystää arvokkaita kaloja ja etsiä kätkettyjä aarteita polvinahkansa ja housunnappien kustannuksella. Monenmonituista lauantaipäivää olen viettänyt jossain kallionkolossa, polttanut ajopuista rakennettua nuotiota, ja ollut olevinani salakuljettaja tai juuri Ranskasta maihiintunut jakobiitti. Meitä oli aina yhdessä muutamia Kirkcaplen poikia, kaikki ikätovereitani, joukossa Archie Leslie, isäni kirjurin poika, ja Tam Dyke, pormestarin veljenpoika. Me olimme vannoneet verivalan vaietaksemme kaikista urotöistämme, ja kullakin meillä oli nimi, joka oli kuulunut jollekulle kuuluisalle merirosvolle tai merenkulkijalle. Minä olin Paul Jones, Tam oli Kapteeni Kidd, ja Archie — se on itsestään selvä — oli Morgan! Meidän kohtauspaikkanamme oli luola, jonka kautta Dyve Burniksi nimitetty vuoripuro oli uurtanut uomansa kallioon matkallaan mereen. Siellä me kokoonnuimme kesäiltoina, joskus myös lauantai-iltaisin talvellakin ja kerroimme mahtavia juttuja urhoollisuudestamme, jotka kovin pullistivat meidän mieltämme. Yksinkertainen totuus kuitenkin oli, että meidän urotyömme olivat varsin vaatimattoman laatuisia: jokunen kala ja kourallinen omenoita oli meidän saaliimme ja tappelu Dyven nahkuriliikkeen miesten kanssa oli suurin sankaritekomme.

Kevätrippi sattui säännöllisesti huhtikuun viimeiseksi sunnuntaiksi, ja tuona erikoisena sunnuntaina, josta on kysymys, päivä oli tavattoman lämmin ja aurinkoinen vuodenaikaan nähden. Olin jo saanut tarpeeksi torstain ja lauantain jumalanpalveluksista ja nyt tuli lisäksi vielä kaksi sunnuntaina — se oli jo liikaa kaksitoistavuotiaalle, joka tuskin jaksoi istua hiljaa, kun kevätaurinko paistoi ikkunain läpi lehterille. Vielä oli jälellä ehtoopalvelus ja siitä uhkasi tulla kaksinkerroin ikävä, koskapa Hänen Korkea-arvoisuutensa Mr Murdoch Kilchristiestä, tunnettu pitkistä saarnoistaan, oli ottanut isäni saarnavuoron. Ei ihme, että olin kypsä Archie Leslien ehdotukselle, jonka hän esitti mennessämme kotiin teelle, että kehittämällä pienen määrän viekkautta pääsisimme kaikesta tuosta. Ehtoollisellakäynnin aikana ei istuttu kuten tavallista omissa penkeissä, vaan jokainen seurakuntalainen otti paikan mistä halusi. Kirkkoherran penkki oli täynnä mr Murdochin kirkcaplelaisia sukulaisia, jotka äitini oli kutsunut kirkkoon kuulemaan Hänen Korkea-arvoisuuttaan, ja tämän vuoksi minun oli helppo saada lupa istua Archien ja Tam Dyken kanssa lehterillä. Mutta kun kellojen soitto oli loppunut ja me jalkojen kolinasta saatoimme päätellä, että seurakunta oli asettunut paikoilleen kirkkoon, hiivimme me alas lehterin portaita ja painuimme ulos erään sivuoven kautta. Sekunnissa olimme kirkkopihan toisella puolen ja sitten juoksimme Dyve Burnia kohti sen kuin kintuista lähti.

Kaikilla »paremman väen» pojilla Kirkcaplessa oli n.s. Eton-puku, johon kuului pitkät housut, pieni lyhyt takki ja sylinterihattu. Minä olin ollut yksi ensimmäisistä uhreista, ja koskaan en unohda, kun ensi kertaa siihen puettuna juoksin kotiin pyhäkoulusta kaupungin kaikkien katupoikien pommittaessa lumipalloilla korkeaa hattuani. Myöhemmin joutui Archie saman kohtalon alaiseksi, sillä hänen vanhempansa seurasivat uskollisesti esimerkkiä. Me olimme näinollen nyt puetut näihin hankaliin tamineisiin, ja ensimmäinen huolemme oli piiloittaa hatut johonkin helposti muistettavaan paikkaan katajapensaiden alle kukkuloilla. Tam oli säästynyt muodin vaihtelusta, joten hänellä oli päällään tavallinen puku polvihousuineen. Hän otti nyt esiin tähän saakka kätketyn aarteensa, jonka tuli valaista tietämme retkellä, nimittäin varsin voimakkaasti savuavan salalyhdyn.

Tam kuului Vapaakirkkoon, jossa rippi sattui toiselle päivälle kuin meillä, eikä hänellä siis nyt olisi ollut pakkoa mennä kirkkoon, mikä niin Archieta ja minua oli raskauttanut. Mutta kummallisia tapahtumia oli tänä päivänä sattunut hänenkin kirkossaan. Eräs musta mies, Korkea-arvoisa John Jonkunniminen oli saarnannut. Tam oli aivan täynnä tätä kuulumatonta tapausta. »Neekeri», hän sanoi, »suuri mustaihoinen, yhtä pitkä kuin sinun isäsi, Archie». Hän kuului hakanneen saarnapöytää suurella menestyksellä, ja Tam oli aivan ihmeeksi pysynyt koko ajan valveilla. Mies oli puhunut Afrikan pakanoista ja sanonut, että Jumalan edessä musta mies on yhtä hyvä kuin valkoinen, ja hän oli epämääräisin sanoin ennustanut päivää, jolloin englantilaiset saisivat oppia halveksituilta neekereiltä yhtä ja toista sivistystä koskevaa. Tällainen oli puheen kulku ollut ainakin Tamin mukaan, joka muuten ei oikein tuntunut hyväksyvän puhujan mielipiteitä.

»Se oli silkkaa pötypuhetta, Davie. Raamattuhan sanoo, että Hamin lasten tulee olla meidän palvelijoitamme. Jos minä olisin pappi, en ainakaan päästäisi neekeriä saarnatuoliin. Vetäisin rajan sunnuntaikoulun kohdalla.»

Alkoi hämärtää, kun saavuimme kanervan peittämille aukeille vuoriketjun päällä, ja ennenkuin ehdimme loivasti laskeutuvalle niemekkeelle, joka erottaa Kirkcaplen lahden kallioista, oli niin pimeää kuin ylipäänsä saattaa olla huhtikuun iltana täysikuun aikana. Tam olisi halunnut vieläkin pimeämpää. Hän otti esiin lyhtynsä ja onnistui lopuksi haaskaamalla hirvittävästi tulitikkuja saamaan tulen pieneen kynttilänpätkään, minkä jälkeen hän sulki lyhdyn ja paineli eteenpäin iloisella mielellä. Emme tarvinneet mitään valaistusta, ennenkuin saavuimme Dyve Burnin luo, jossa polku alkoi painua alas jyrkkänä kallion halkeamaa pitkin.

Juuri tässä ensimmäisen kerran huomasimme, että joku oli kulkenut ennen meitä. Archie hekumoitsi näihin aikoihin intiaanikirjoilla eikä koskaan laiminlyönyt tilaisuutta harjaantuakseen vainuamisen taidossa. Hän kulki aina katse maahan kiinnitettynä, mistä johtui että hän usein löysi kolikoita, olipa hän kerran löytänyt pienen koristeen, jonka pormestarinna oli pudottanut. Polun taipeessa on pieni aaltojen heittämän paksun soran peittämä kohta maata. Archie oli silmänräpäyksessä nelinkontin. »Pojat», hän huudahti, »tämä on ilmeinen jälki» — ja lyhyen tutkimuksen jälkeen — »tästä on mennyt alas suuri, pitkä ja latuskajalkainen mies, ja hän on sitäpaitsi aivan äsken ollut tässä, sillä jäljet ovat kosteassa sorassa, eikä vesi ole täyttänyt niitä vielä kokonaan».

Emme rohjenneet epäillä Archien teräviä huomioita ja ajatuksiamme askarrutti, kuka vieras saattoi olla. Kesäisin voi sattua, että tapasi täällä huvimatkalla ihmisiä, jotka olivat huomanneet kiinteän valkoisen hiekan sopivaksi tarkoituksiinsa, mutta tähän vuoden- ja vuorokauden aikaan ei kenelläkään, ken hän sitten olikin, pitänyt olla mitään aihetta tunkeutua meidän alueellemme. Kalastajat eivät koskaan tulleet tännepäin, sillä hummereita saatiin itäpuolella, ja jyrkkä, alaston niemenkärki Red Nebin luona teki tien rantaa pitkin vaikeasti kuljettavaksi. Nahkuriliikkeen pojat tapasivat silloin tällöin tulla tänne päin kylpemään, mutta nahkuripoika ei ui koleana huhtikuun iltana.

Kuitenkaan ei ollut epäilystäkään, mihin tuntematon oli suunnannut tiensä. Hänen askeleensa johtivat rantaan. Tamin lyhdyllään valaisemat jäljet näkyivät selvästi vievän alas luikertelevaa polkua. »Ehkäpä hän on löytänyt meidän luolamme. On parasta kulkea varovasti».

Salalyhty suljettiin ja parhain salakuljettajaelein hiivimme kalliohalkeamaa pitkin alas. Koko juttu tuntui hieman ilkeältä, ja luulen että me kaikki pohjimmalta olimme vähän peloissamme. Mutta Tamiliahan oli lyhtynsä, eikä koskaan maailmassa kävisi päinsä olla saattamatta päätökseen seikkailua, joka ilmeisesti oli juuri oikeaa lajia. Puolimatkassa alasmentäessä on pieni kituvia leppiä ja orapihlajia kasvava metsikkö, puiden muodostaessa ikäänkuin holvin polun yli. Tiedän että minä tunsin helpotusta sydämmessä, kun olimme sivuuttaneet tämän paikan sen suuremmitta kommelluksitta kuin että Tam kompastui vähän, jolloin lyhdyn ovi aukeni ja kynttilä sammui. Emme pysähtyneet sytyttämään sitä, vaan jatkoimme matkaamme kunnes tulimme niille pitkille, siloisille ja punertaville kallioille, jotka reunustavat rantaa. Emme enää voineet nähdä jälkiä, minkä vuoksi lakkasimme vainuamasta ja sensijaan kiipesimme varovasti suuren vierinkiviröykkiön yli ja laskeuduimme edelleen alas siihen kalliosyvennykseen, jota kutsuimme luolaksemme.

Luolassa ei ollut ketään. Sytytimme lyhdyn ja aloimme tutkia kamppeitamme. Pari kolme huonokuntoista ongenvapaa, vähän siimaa, pari puulaatikkoa, kasa ajopuita nuotiota varten ja muutamia kvartsikappaleita, joissa luulimme näkevämme kultaa, — siinä koko vaatimaton kalustuksemme. Tai ehkä minun täytyy vielä mainita ne kamalalla sekotuksella täytetyt haljenneet savipiiput, joita me joskus poltimme ollaksemme oikeita aikaihmisiä. Kun nyt kaikki valaveljet olivat koolla, lähetettiin vahti ulos. Tam sai määräyksen kiertää kallionkulman ympäri, mistä saattoi nähdä rantaan, ja tutkia oliko rannikko selvä.

Kolmen minuutin kuluttua hän tuli takaisin ja lyhdynvalossa näimme hänen silmissään tyrmistyneen ilmeen. »Rannalla palaa tuli», hän sanoi, »ja sen vieressä seisoo mies».

Sepä vasta oli uutinen. Hukkaamatta aikaa puhumiseen me syöksyimme ulos. Archie ensimmäisenä ja Tam, joka oli sulkenut lyhtynsä, viimeisenä. Ryömimme kallion reunaan ja tähystimme sen ylitse, ja aivan oikein, siellä vuoroveden huuhtomalla ja hiomalla hietikolla näimme valopisteen ja tumman olennon liikkuvan sen tienoilla.

Kuu teki juuri nousua ja sitäpaitsi tuli mereltä päin tuo omituinen hohde, jonka usein huomaa keväisin. Tulen kimmellys oli noin sadan kyynärän päässä, pienen pieni liekki, jonka minä olisin sammuttanut hatullani. Tulta ylläpidettiin rätinästä ja savusta päättäen kuivalla meriruoholla ja metsiköstä otetuilla vielä puhkeamattomilla puunoksilla. Miehen haahmo näkyi tulen vieressä, ja juuri kun me tuijotimme sinne, hän alkoi kiertää tulta ensin etääntyen ja sitten jälleen lähentyen.

Tämä näky oli niin odottamaton, niin kokonaan poikkeavaa siitä mitä aikaisemmin olimme kokeneet, että olimme miltei jähmettyneitä hämmästyksestä. Mitä saattoi tuolla kummallisella olennolla olla hyötyä tulesta klo puoli 9 huhtikuisena sunnuntai-iltana rannalla Dyve Burnin luona? Keskustelimme asiasta kuiskaten suuren kalliolohkareen takana, mutta kukaan ei kyennyt ratkaisemaan arvoitusta. »Ehkä hän on tullut maihin veneellä», ehdotti Archie, »hän voi olla ulkomaalainen». Mutta minä muistutin Archielle jalanjäljistä, jotka hän itse oli keksinyt, ja jotka osoittivat, että mies oli tullut maan puolelta kallioitten yli alas rantaan. Tam oli vakuutettu, että kysymyksessä oli mielipuoli ja äänesti että heti lähtisimme tiehemme.

Mutta kuin noiduttuina pysyimme kiinni tässä meren, rannan ja kuunvalon hiljaisessa maailmassa. Muistan katsoneeni taapäin kohti mustia, juhlallisia kallioita, ja tunsin silloin selittämättömällä tavalla kuuluvani yhteen tuon tuntemattoman kanssa. Mikä sattuma olikaan tuonut tuon asiaankuulumattoman olennon meidän alueellemme? Kummallista kyllä, olin enemmän utelias kuin peloissani. Toivoin pääseväni tämän salaisuuden syvyyksiin ja selvittäväni mitä tuolla olennolla saattoi olla tekemistä tulensa kanssa.

Sama ajatus mahtoi olla Archiella, sillä hän heittäytyi maahan ja alkoi hiljaa ryömiä rantaa kohti. Seurasin jälessä ja viimeisenä tuli Tam päästellen yhtä ja toista vastalauseen tapaista. Kallioitten ja tulen välillä oli ensin noin 60 metrin levyinen kappale vierinkiveä ja liuskakiveä, nousuveden rajaa korkeammalla, lukuunottamatta ehkä voimakkainta kevättulvaa. Etäämpänä oli rivi meriruohoa kasvavia allikoita ja sitten tuli kova rantahiekka. Suurten kivien takana oli monta hyvää piilopaikkaa, ja välimatkan sekä heikon valaistuksen lisäksi ei meillä ollut vaaraa tulla huomatuiksi senkään vuoksi, että mies oli liiaksi kiintynyt hommiinsa pitääkseen erityisesti huolta tähystyksestä maan puolelle. Hän oli valinnut paikkansa hyvin, sillä häntä ei juuri olisi voinut huomata muualta kuin meren puolelta. Kalliot ovat altapäin uurretut niin, ettei ylhäältä tuskin voi nähdä hiekkarantaa muuta kuin aivan äärimmäiseltä reunalta.

Archie, niin kokenut hiiviskelijä kuin olikin, oli kuitenkin paljastaa meidät. Hänen polvensa lipesi meriruohoon, ja hän vyöryi alas kivenlohkareelta pikkukivien rapisten seuratessa mukana. Olimme hiljaa kuin hiiret peläten, että mies oli kuullut rominan ja lähtisi nyt tutkimaan sen syytä. Mutta kun hetkisen kuluttua nostin päätäni varovasti, huomasin, että hän ei ollut lainkaan häiriintynyt. Tuli paloi vielä ja hän kiersi sitä kuten ennen.

Aivan allikoiden luona oli suuri punainen hiekkakivilohkare monine halkeamineen. Tässä saatoimme vallata erinomaiset asemat ja kaikki kolme ryömimme sen taakse niin että vain silmät jäivät sen reunan yläpuolelle. Mies oli meistä nyt tuskin kahdenkymmenen kyynärän päässä ja saatoimme selvästi erottaa hänen vartalonsa. Hän oli suuri ja karkeatekoinen, niin ainakin puolipimeässä näytti. Hänen päällään ei ollut muuta kuin paita ja housut, ja askelten äänestä hiekkaa vastaan kuulin, että hän liikkui paljain jaloin.

Äkkiä päästi Tam Dyke hillityn huudahduksen. »Totta vieköön, sehän on meidän musta pappimme», hän sanoi.

Näimme nyt kun kuu tuli pilvistä, että tulen ääressä todella oli neekeri. Hänen päänsä oli painuksissa ja hän kulki tulen ympäri mitatuin, säännöllisin askelin. Eri pitkien väliaikojen kuluttua hän pysähtyi, nosti molemmat kätensä taivasta kohti ja kumarsi kuun suuntaan. Mutta hän ei puhunut sanaakaan.

»Tuo on taikuutta», sanoi Archie. »Hän kutsuu parhaillaan paholaista. Meidän täytyy jäädä katsomaan kuinka tässä käy, sillä jos nyt juoksemme tiehemme, saa hän meidät kiinni. Kuu on liian korkealla.»

Mies jatkoi menojaan aivankuin hän olisi kuullut hiljaista musiikkia. Luolassa ollessamme en ollut tuntenut pelkoa, mutta nyt kun seikkailu oli tullut näin aivan päällemme, heikkeni rohkeuteni. Oli jotain kammottavaa tuossa suuressa neekerissä, joka oli heittänyt pois papillisen pukunsa ja nyt harjoitti jotain noituutta yksinään meren rannalla.

Olin varma että se oli noituutta, sillä ilmassakin tuntui olevan jotain salaperäistä, laitonta. Mutta ei aikaakaan kun hän pysähtyi kierroksissaan ja heitti jotain tuleen. Siitä nousi paksu savu, jonka aromaattisen tuoksun me saatoimme tuntea ja kun savu oli haihtunut, paloi liekki sinertävällä kuunvaloa muistuttavalla hopeahohteella.

Mitään ääntä ei kuulunut, mutta nyt hän otti jotain vyöstään ja alkoi piirustaa hiekkaan tulen ja sisimmän ympyrän välille joitakin kummallisia merkkejä. Kun hän kääntyi, sattui kuunvalo aseeseen, ja me näimme että se oli suuri veitsi.

Rupesimme nyt todella pelkäämään. Tässä olimme me kolme poikaa myöhään illalla täydellisesti autiolla paikalla vain muutaman kyynärän päässä suurikokoisesta villistä suurine puukkoineen. Minusta tuntui seikkailu jo kaikkea muuta kuin houkuttelevalta, ja yksinpä urhea Archiekin oli peloissaan, päättäen hänen puserretuista huulistaan. Mitä Tamiin tulee kalisivat hänen hampaansa kuin puimakone.

Äkkiä tunsin jotain pehmeää ja lämmintä kivellä oikean käteni alla. Tunnustelin lähemmin ja huomasin, että siinä olivat tuntemattoman vaatteet, sukat ja kengät, pappisnuttu ja hattu.

Tämä pahensi tilannetta, sillä jäämällä paikalle siksi kunnes hän lopettaisi uskonnolliset menonsa, emme voisi välttää paljastumista. Toiselta puolen oli taas peräytyminen kivilohkareitten yli kirkkaassa yhtä uskallettua. Huomautin tästä kuiskaten Archielle, mutta hän oli halukas vielä viipymään. »Ehkä jotain tapahtuu», hän sanoi. Näin hän sanoi muuten aina.

En tiedä, mitä olisi saattanut tapahtua, sillä emme saaneet aikaa odottaa sitä. Tam Dyken hermot antoivat aivan äkkiarvaamatta perää. Kun mies siellä alhaalla kerran kääntyi meidän suuntaamme taivutuksineen ja kumarruksineen, syöksyi Tam äkkiä ylös ja huusi hänelle erään koulupoikasukkeluuden, joka oli siihen aikaan muodissa Kirkcaplessa: »Kuka sanoikaan sinua liitunaamaksi, ukkoseni!» ja pitäen kiinni lyhdystään Tam pakeni hurjinta vauhtia Archien ja minun seuratessa kantapäillä. Kiitäessämme vilkasin taakseni ja näin vilahduksen kookkaasta olennosta, joka veitsi korkealla huhki perässämme.

Vaikka näin hänen kasvonsa vain silmänräpäyksen, en jälkeenpäin voinut koskaan niitä unohtaa. Ne olivat mustat kuin ebenholtsi, mutta ei tavallista neekerityyppiä. Huulet eivät olleet paksut eivätkä sieraimet leveät. Ei, jos saatoin uskoa silmiäni, oli hänellä rohkeasti kaartuva nenä, ja suun piirteet olivat tiukat ja täsmälliset. Mutta hänen kasvonsa ilmaisivat tällä hetkellä sellaista hämmästystä, kauhua ja pirullista raivoa, että sydämeni tuntui pysähtyvän.

Niinkuin olen maininnut, oli meillä noin kahden-, kolmenkymmenen kyynärän etumatka. Kallioinen maasto oli meille eduksi, sillä poika voi hyppiä sellaisellakin paikalla missä aikamiehen täytyy tunnustella. Archie säilytti meistä parhaiten mielentyyneytensä. »Juoskaa suoraan puroa kohti», hän huusi puoliääneen, »mäkeä ylös hän ei voi seurata meitä».

Sivuutimme vierinkivilohkareet, kiisimme punaisen kallion ja meriruohojen yli ja saavutimme Dyvestä erkautuvan pikku kanavan, joka jätettyään uomansa virtaa piikivien yli. Tässä katsahdin taakseni, mutta en voinut havaita mitään. Vasten tahtoanikin pysähdyin, mutta tämä oli vähältä olla tuhoni, sillä vainoojamme oli ehtinyt purolle ennen meitä, tosin jonkun matkaa alempana, ja tuli nyt mäkeä ylös katkaistakseen meidän tiemme.

Ylipäänsä olen aika hätikkö ja siihen aikaan olin sitä vielä enemmän, mikä johtui vilkkaasta mielikuvituksestani. Mutta luulen nyt tehneeni sangen rohkean teon, joskin enemmän vaiston kuin järjen ohjaamana. Archie oli eellimmäinen ja oli jo pulikoinut virtaavan veden toiselle puolen. Hänen jäljessään tuli Tam, joka juuri hankkiutui virran yli, kun huomasin mustaihoisen olevan niin lähellä, että hänen vain tarvitsi ojentaa kätensä. Seuraavassa hetkessä Tam olisi ollut hänen kynsissään, ellen olisi päästänyt varotushuutoa ja juossut suoraan penkereelle: Tam putosi veteen — saatoin kuulla hänen purskutuksensa — mutta hän pääsi yli, sillä kuulin Archien huutavan häntä, ja sitten he molemmat katosivat tiheään metsikköön, joka kasvaa virran vasemmalla rannalla. Kun vainoojamme näki minut omalla puolellaan kanavaa, jätti hän toisten ajamisen, ja nyt syntyi kilpajuoksu meidän välillämme.

Olin kauhean peloissani, mutta en ollut toivoton, sillä kaikki halkeamat ja piilopaikat jokiuoman oikealla puolella olivat minulle hyvinkin tuttuja monilta löytöretkiltämme. Jalkani olivat keveät ja hyvin treenatut, — pidettiinhän minua Kirkcaplen parhaana pitkänmatkan juoksijana. Jos vain voisin säilyttää etumatkani, kunnes saavuttaisin jonkun tutun käänteen, olisin pelastettu, sillä sellaiselta kohdalta oli mahdollista poiketa sivutielle erään purossa olevan putouksen takana ja päästä jollekin meidän salaisista poluistamme pensastoissa. Minä suorastaan lensin ylös jyrkkiä vuorenloukkoja uskaltamatta kääntyä, mutta ylhäällä, missä kalliot alkavat, näin vilauksen vihollisestani. Mies osasi juosta, vaikka olikin raskasrakenteinen. Minulla oli vain viiden kuuden kyynärän etumatka ja saatoin jo erottaa välkkävät silmänvalkuaiset ja punaiset ikeneet. Huomasin vielä jotain muuta — kiiltävän esineen hänen kädessään.

Kauhu antoi minulle siivet, — kuin kalalokki lensin kallioita ylös, kiipesin ja loikin pyrkien tuota tuttua käännettä kohti. Vaistomaisesti tunsin, että ahdistajani väsyi ja hetkeksi pysähdyin jälleen vilkaisemaan taakseni. Mutta jo toisen kerran oli tämä liike jäädä viimeisekseni.

Suuri kivi suhahti ilmassa ja tapasi kallioseinämän tuuman verran päästäni niin että kivensirut olivat sokaista silmäni. Mutta nyt minä raivostuin. Ryömin alemma, hiivin erään kielekkeen alle, kunnes olin päässyt sopivaan kohtaan, mistä näin viholliseni kapuavan samaa tietä kuin minä olin tullut kivien kauheasti ramistessa. Sain käteeni irtonaisen kiven ja paiskasin sen kaikella voimallani häntä kohti. Se murtui ennenkuin kerkisi perille, mutta suureksi ilokseni sai hän sievoisen palan siitä vasten naamaansa. Mutta sitten sai kauhu minussa ylivallan. Hiivin vesiputouksen taitse metsikköön ja aloin pyrkiä huippua kohden.

Tämä viimeinen taival tuntui kaikkein raskaimmalta, sillä voimani alkoivat olla lopussa, ja yhä edelleen luulin kuulevani takaa-ajavat askeleet aivan kantapäilläni. Sydän oli kiivennyt kurkkuun kun tunkeuduin orapihlajatiheikön läpi, välittämättä parhaiden vaatteideni tärveltymisestä. Lopuksi löysin polun ja kohtasin suureksi helpotukseksi Archien ja Tamin, jotka olivat hiljentäneet vauhtiansa, ollen kovin huolissaan minun kohtalostani. Yhdyimme siis nyt ja pian olimme saavuttaneet kallioiden laen.

Nyt rohkenimme katsoa taaksemme. Vainoojamme oli väsynyt ja kaukana alhaalla kuulimme askeleiden äänen, jotka suuntautuivat rantaan päin.

»Sinähän olet verissäsi, Davie. Tuliko hän niin lähelle sinua, että pääsi lyömään?» Archie kysyi.

»Hän heitti kivellä, jonka sirut sattuivat minuun. Mutta annoinpa hänelle samalla mitalla takaisin. Hän kyllä muistaa tämän illan nenänsä takia, ellei muuten.»

Emme uskaltaneet mennä kukkuloiden yli, vaan menimme suoraan lähimpään ihmisasuntoon, erääseen maakartanoon vähän matkan päässä sisämaahan päin, ja kun pääsimme sinne, heittäydyimme erään niitynveräjän viereen lepäämään.

»Olen kadottanut lyhtyni», Tam sanoi, »Sinä kelvoton musta peto.
Odotapa kun kerkiän puhua hommistasi kotona.»

»Siitä ei tule mitään», sanoi Archie varmasti. »Asiain näinollen hän ei tiedä mitään meistä, eikä voi kostaa meille millään tavalla. Mutta jos hän jollain tavalla tietää, keitä me olemme, niin hän varmasti murhaa meidät.»

Archie vaati meitä antamaan vaitiololupauksen, minkä me hyvin mielellämme teimme, koska katsoimme, että hän oli aivan oikeassa. Sitten etsimme maantien ja suuntasimme kulkumme kohti Kirkcaplea, kotiintulon pelon vähitellen hälventäessä pelkoamme tuntematonta mustaa miestä kohtaan. Kiihoittuneessa mielentilassamme unohdimme Archie ja minä kokonaan, että hattumme lepäsivät erään pensaan alla kukkuloilla.

Kohtalo oli määrännyt, että meidän kepposemme ei jäänyt huomaamatta. Huono onnemme tahtoi, että mr Murdochin piti saada pahoja vatsavaivoja heti toisen virren jälkeen ja seurakunta oli nopeasti hajaantunut. Äitini oli odottanut minua uloskäytävän luona ja kun minua ei kuulunut, hän oli mennyt hakemaan minua lehteriltä. Näin tuli totuus päivänvaloon, ja vaikkapa olisin tehnyt vain hiljaisen kävelymatkan kallioille olisi luvaton poissaoloni tullut rangaistuksi. Kun tähän lisäksi tuli, että saavuin kotiin naarmuja kasvoissa, hatutta ja monia repeämiä parhaissa housuissani, niin voidaan helposti käsittää äidin tunteet. Sain muutamia tuntuvia läimäyksiä ja sitten minut pantiin vuoteeseen ja luvattiin oikein loistorangaistus heti kun isä tulisi kotiin.

Seuraavana päivänä ennen aamiaista oli isä kotona ja sain nyt kunnollisen selkäsaunan. Sitten läksin kouluun tavanmukainen maanantai-alakuloisuus mielessä, jota vahvistivat lisäksi hellät, pakottavat jäsenet. Alakadun kulmassa kohtasin Archien tähystämässä eräisiin ajoneuvoihin, jotka tulivat katua alas. Vaunuissa istui kaksi miestä, nim. Vapaakirkon pastori — hän oli nainut rikkaasti ja saattoi pitää hevosta — joka kyyditsi eilistä mustaa saarnamiestä. Kipasimme Archien kanssa äkkiä erään aitauksen taa, mistä täydessä turvassa saatoimme heittää viimeisen silmäyksen viholliseemme. Hän oli pappispuvussa, jotapaitsi hänen päällään oli paksut turkit ja vieressä upouusi keltainen nahkalaukku. Hän puhui kovalla äänellä, kun ajoneuvot ajoivat ohitsemme ja Vapaakirkon pastori kuunteli tarkkaavaisesti. Kuulin hänen syvällä äänellään puhuvan jotain »Jumalan hengen vaikutuksista tällä paikkakunnalla». Mutta minkä erikoisesti panin merkille — ja tämä huomio pani minut unohtamaan yksin pakottavat takamuksenikin — oli, että hänen toinen silmänsä oli pahoin ajettunut ja toisen posken päällä oli kaksi laastariliuskaa ristissä.

II.

ONNEA ETSIMÄÄN.

Tässä vaatimattomassa kertomuksessani esiintyy enemmän kuin kylliksi merkillisiä tapahtumia ennenkuin loppuun on päästy, jotta minun sallittaneen tässä poiketa aivan arkipäiväisiin asioihin. Tahdon kertoa lyhyesti mitä senjälkeen tapahtui, kun olin nähnyt »Miehen Kirkcaplen rannalla» aina siihen saakka kuin päätettiin, että minä matkustaisin Afrikaan.

Kävin vielä kolme vuotta kouluani, jossa edistykseni paremmin tuli näkyviin urheilun kuin lukujen alalla. Toisen toisensa jälkeen näin ikätovereistani jättävän poikavuotensa ja ryhtyvän ansiotoimintaan. Tam Dyke seurasi kaksi kertaa luvatta erään hollantilaisen kuunarin mukana, joka tapasi lastata hiiliä satamassamme, ja lopuksi antoi isä perään pojan tahdolle Tamin saadessa alkaa kauppalaivastossa. Archie Leslie, joka oli vuotta vanhempi minua, osoitti taipumusta lakitieteeseen ja hänet lähetettiin senvuoksi erääseen asianajotoimistoon Edinburghissa, missä hänen samalla piti kuunnella luennoita korkeakoulussa. Mutta minä jäin koulun penkille, kunnes lopuksi istuin siellä yksinäni oman itseni kanssa korkeimmalla luokalla ja tunsin itseni kokonaan hyljätyksi. Olin kertakaikkiaan vankkarakenteinen nuorukainen ja etevyyteni rugby-jalkapallossa oli kuulu muuallakin kuin Kirkcaplessa ja Portincrossissa. Isälleni olin jossain määrin harhalaskelma, sillä hän oli toivonut pojassaan kehittyvän saman hiljaisen kirjoja rakastavan luonteen kuin mikä hänellä itsellään oli.

Yhden asian olin vakaasti hengessäni päättänyt: valitsisin joka tapauksessa lukumiehen uran niin vähän kuin olinkin taipuvainen opinnoihin. Nopea edistymiseni riippui yksinomaan pelostani joutua mahdollisesti istumaan johonkin konttoriin tai muuhun sellaiseen, mikä kohtalo jo oli kohdannut useita tovereitani. Ja niin päätin lukea papiksi, ei kylläkään mistään vetovoimasta tähän pyhään kutsumukseen, vaan ainoastaan senvuoksi että isänikin oli pappi. Tästä seurasi, että minut lähetettiin kuusitoista vuotta täytettyäni vuoden jatkokursseille Edinburghin korkeakouluun ja seuraavana vuonna alkoivat opintoni yliopistossa.

Jos kohtalo olisi ollut minulle lempeämpi olisin voinut ehkä sittenkin päätyä oppineeksi mieheksi. Olin alkanut elävällä harrastuksella syventyä filosofian ja kuolleitten kielten opinnoihin, mutta sitten isäni odottamatta sai halvauksen ja kuoli, ja minun täytyi ruveta itse ansaitsemaan leipääni.

Äidilläni ei ollut paljoakaan elääkseen, sillä isäni tulot eivät olleet riittäneet säästöihin. Kun kaikki oli järjestetty huomattiin, että äitini tulisi saamaan vain noin viisikymmentä puntaa vuodessa. Kaikkein pienimminkin vaatimuksin ei tämä olisi riittänyt talouteen, saatikka sitten minun opintoihini. Juuri kun olimme päässeet näin pitkälle asioissamme, teki eräs ijäkkäämpi sukulaisemme, varakas yksinäinen vanhapoika, äidilleni ehdotuksen, että tämä muuttaisi hoitamaan hänen talouttaan. Mitä minuun tulee hän lupasi hankkia minulle tointa jossain suuremmassa toiminimessä, sillä hänellä oli paljon suhteita liikemaailmassa. Mitäpä voimme muuta tehdä kuin kiittää ja ottaa tarjouksen vastaan. Myimme huonekalumme ja taloustarpeemme, ja muutimme hänen melkoisen synkkään asuntoonsa Dundas Streetin varrella. Pari päivää myöhemmin hän ilmoitti päivällispöydässä, että hän nyt oli saanut minulle toimen, joka voisi olla hyvänä alkuna.

»Tiedät toki itse, Davie», hän sanoi, »että et ymmärrä liike-elämän yksinkertaisimpia aakkosiakaan. Koko maassa ei ole ainoatakaan liikettä, joka voisi ottaa sinua muuhun kuin jollekin halpa-arvoiselle paikalle ja yli 100 punnan tulisivat sinun tulosi vuodessa tuskin koskaan nousemaan. Ei, ainoa mitä sinulla nyt on tehtävissä on, että matkustat jonnekin missä valkoiselle miehelle annetaan arvoa. Sallimuksen johdattamana tapasin eilen vanhan ystäväni Thomas Mackenzien, joka oli lakimiehensä luona erästä maatilankauppaa varten. Hän on erään kauppa- ja laivausliikkeen johtaja, joka on maailman suurimpia — Mackenzie, Mure & Oldmeadoros — ehkä olet kuullut nimen. Paljon muun ohella omistaa hän vähintään puolet kaikista Etelä-Afrikan pikkukaupoista, joissa myydään kaikkea ajateltavissa olevaa, raamatuista ongenkoukkuihin saakka.

Nyt näyttää kuin he kernaimmin pitäisivät noiden puotien hoitajina omaa väkeä täältä kotimaasta, ja — päästäksemme asiaan — kun mainitsin sinusta hänelle, lupasi hän sinulle paikan. Tänään sain sähkösanoman, joka vahvistaa tarjouksen. Sinusta tulee apulaisliikkeenhoitaja (tässä enoni hamuili jotain paperia taskustaan ja luki sitten) Blaauwildebeestefonteinissa. No niin, nimessä on kai tarpeeksi sinulle.»

Tällä arkipäiväisellä tavalla kuulin ensi kerran puhuttavan siitä paikasta, jossa minulle oli tapahtuva niin kummallisia asioita.

»Tämä on erinomaista sinulle», enoni jatkoi. »Aluksi sinä saat olla apulaisena, mutta heti kun pääset asioista perille, saat oman kaupan hoitaaksesi. Mackenzien liike maksaa sinulle 300 puntaa vuodessa ja kun saat oman kaupan, seuraa siitä määrätty prosentti myynnistä. Sinulla on täysi vapaus avata uusia liikehaaroja alkuasukkaiden keskuudessa. Olen kuullut että Blaauw… — mikä se nyt taas olikaan — sijaitsee ylhäällä pohjois-Transvaalissa ja kartasta näkee, että se on villiä, vuorista seutua. Ehkäpä löydät siellä ylhäällä kultaa ja timantteja, ja sitten kun palaat kotiin, ostat koko Portincrossin». Enoni hieroskeli käsiään ja myhäili tyytyväisenä.

Sanoakseni totuuden olin sekä iloinen että suruissani. Kun minun kerran täytyy keskeyttää lukuni, pidin parempana myymäläpöytää Transvaalissa kuin konttorituolia Edinburghissa. Ellen olisi niin syvästi tuntenut isäni menetystä, olisin varmaan yksinomaan iloinnut päästessäni näkemään uusia maita ja kansoja. Asiain näin ollen tunsin itseni jossain määrin maastakarkoitetuksi. Tuona iltana tein pitkän kävelymatkan Braid Hillsin yli ja kun näin Fifen rannikon kirkkaassa kevätauringon valossa ja muistin Kirkcaplen ja poikavuoteni, olisin saattanut istua ja itkeä.

Neljätoista päivää myöhemmin matkustin. Äitini heitti surunvoittoiset jäähyväiset, ja enoni, joka oli hankkinut minulle soveliaan puvun ja maksanut matkalippuni, antoi minulle sitäpaitsi kaksikymmentä sovereigniä lahjaksi. »Et olisi äitisi poika, Davie», hän sanoi, »ellet palaisi kotiin mukanasi ainakin tuhat kertaa näin paljon». Muistan ajatelleeni sillä hetkellä, että antaisin enemmän kuin 20,000 puntaa saadessani jäädä Forthin tuulisille rannoille.

Olin valinnut laivan, joka meni Southamptonista suoraan perille ja ollakseni säästäväinen matkustin välikannella. Onneksi kaikkosi koti-ikäväni pian erään toisen taudin tiellä. Oli melkein myrsky jo ennenkuin olimme kerinneet edes ulos Kanaalista, ja Ushautin luona oli sellainen myräkkä että en ikinäni enää haluaisi joutua mokomaan. Makasin kuolemansairaana hytissäni kykenemättä edes ajattelemaan ruokaa ja liian heikkona nostaakseni edes päätäni. Toivoin, etten koskaan olisi jättänyt kotiani, mutta niin sairas olin, että jos olisin saanut valita kotimatkan ja pikaisen maihinpääsyn välillä, olisin valinnut jälkimmäisen.

Vasta sitten kun pääsimme tyynempiin vesiin Madeiran luona, olin kohentunut siksi paljon, että saatoin istua ylhäällä ja tarkata kanssamatkustajiani. Meitä oli noin viisikymmentä välikannella, etupäässä naisia ja lapsia, jotka matkustivat sukulaistensa luokse, ja sitäpaitsi muutamia maastamuuttavia käsityöläisiä ja maanviljelijöitä. Pääsin pian tuttavaksi erään hentokasvuisen miehen kanssa, jolla oli keltainen parta ja silmälasit. Hän tuli luokseni ja puhui säästä selvällä skottilaisella murteella. Hän oli Aberdeenista kotoisin oleva mr Wardlaw, joka matkusti etelään astuakseen johonkin koulunopettajan virkaan. Hän oli hyvän kasvatuksen saanut mies, suorittanut jonkin yliopistotutkinnon ja palvellut muutaman vuoden aliopettajana kotikaupungissaan. Mutta pureva itätuuli ei ollut hyvä hänen keuhkoilleen, ja hän oli senvuoksi kiitollisena ottanut vastaan kutsun laihasti palkattuun maalaiskouluun Etelä-Afrikassa. Kun kysyin häneltä tarkemmin, minne hän aikoi, hämmästyin suuresti saadessani vastaukseksi: »Blaauwildebeestefonteiniin».

Mr Wardlaw oli pieni kunnon mies, teräväkielinen ja iloluontoinen. Hän tutki päivät päästään hollannin- ja kafferinkielisiä aapisia, mutta illallisen jälkeen oli meillä tapana kävellä takakannella ja keskustella tulevaisuudesta. Siitä maasta, jonne olimme matkalla, hän ei tiennyt enempää kuin minäkään, mutta hän oli sammuttamattoman utelias ja hän sytytti minunkin mielenkiintoni. »Tämä paikka, Blauwildebeestefontein», tapasi hän sanoa, »sijaitsee ylhäällä Zoutpansbergin vuoristossa ja sikäli kuin käsitän tuskin yhdeksääkymmentä peninkulmaa rautatiestä. Kartan mukaan pitäisi siellä olla runsaasti vesistöjä. Laivayhtiön pääasiamies sanoi minulle, että ilmasto siellä on terveellistä, ja muutenhan en olisi ottanut paikkaa vastaan. Tulemme keskelle alkuasukasheimoja; tässä on minulla kokonainen luettelo päälliköitä; 'Mpefu, Sikitolu, Majinje, Magata'; ja itäänpäin meistä ei ole lainkaan valkoihoisia, kuumeen vuoksi näet. Nimi merkitsee »sinisen villipedon lähde», mikä hirvittävä olio tuo wildebeeste sitten lieneekin! Tämä tuntuu aivan seikkailunomaiselta, mr Crawfurd. Te saatte käydä mustaihoisten taskuille, minä katselen mitä mahdollisesti voin tehdä heidän sieluilleen.»

Välikannella oli vielä eräs matkustaja, johon kiinnitin huomioni senvuoksi että hän tuntui minusta niin vastenmieliseltä. Hänkin oli pienikasvuinen mies, nimeltään Henriques ja ulkonäöstä päättäen suurin roisto joka koskaan on kenkäparia kuluttanut. Hänen kasvojensa väri muistutti ranskalaista sinappia — likaisenvihreää — ja hänellä oli veristävät, pallonpyöreät silmät, joiden valkuaiset olivat kuumeen keltaamat. Hänen viiksensä olivat vahatut ja kävellessään hän vilkuili ympärilleen varkain ja uteliaasti. Välikannella emme yleensä juuri piitanneet ulkoasustamme, mutta hänellä oli aina hohtavan valkoiset alusvaatteet ja teräväkärkiset keltaiset kengät, jotka soveltuivat ihonväriin. Hän ei puhunut kenenkään kanssa, mutta poltteli suuria sikareita pitkin päivää laivan peräpuolella ja tutki rasvaista muistikirjaansa. Kerran törmäsin yhteen pimeässä hänen kanssaan ja hän kääntyi puoleeni kiroten ja ilkeästi murahtaen. Vastasin melko jäykästi ja hän näytti siltä kuin olisi tahtonut pistää veitsen sisääni.

»Lyön vetoa, että tuo olio on ollut orjakauppiaana joskus elämässään», sanoin mr Wardlawille, joka vastasi: »Herra armahtakoon siinä tapauksessa hänen orjiaan».

Ja nyt minun täytyy kertoa eräs tapaus, joka saattoi loppumatkan tuntumaan aivan liian lyhyeltä minusta ja joka ennusti tulevia merkillisiä tapahtumia. Se sattui päivä senjälkeen kuin olimme sivuuttaneet päiväntasaajan, ja ensiluokan matkustajat huvittelivat kaikenmoisilla leikeillä kannella. Kaikkien kolmen luokan matkustajien kesken oli järjestetty köydenvetokilpailu, ja puoli tusinaa välikannen väkevimpiä miehiä, joukossa minä, oli kutsuttu ottamaan osaa kilpailuun. Päivä oli polttavan kuuma, mutta kävelykannella oli aurinkokatos ja raikas tuuli puhalsi. Ensi luokka voitti helposti toisen luokan ja, kiihkeän kamppailun jälkeen, myös välikannen. Sitten tarjottiin meille jääkylmiä juomia ja sikareita voiton kunniaksi.

Olin äärimmäisenä katsojain joukossa, kun katseeni osui erääseen henkilöön, joka ei näyttänyt omistavan mitään huomiota urheilulle. Suurikokoinen mies, papinpuvussa, istui kansituolilla ja luki. Hänessä ei ollut muuten mitään erikoista enkä ymmärrä mikä päähänpisto sai minut haluamaan nähdä hänen kasvonsa. Astuin pari askelta lähemmä ja huomasin silloin, että mies oli mustaihoinen. Kun lähenin vielä muutaman askeleen hän äkkiä loi katseensa ylös kirjastaan. Ja edessäni olivat juuri ne kasvot, jotka vuosi sitten olivat vähällä pelottaa hengen minusta Kirkcaplen rannalla.

Lopun päivää olin vajonneena aatoksiini. Oli selvää että tämä kohtaus oli ennaltamäärätty. Tässä istui tuo mies kuin ainakin hyvinvoipa ensiluokan matkustaja ja kaikki ulkonaiset merkit viittasivat kunnioitettuun yhteiskunnalliseen asemaan. Yksin minä olin nähnyt hänen kuunvalossa uhraavan vieraille jumalille. Yksin minä tunsin hänen sydämmensä pahuuden, ja että jonakin päivänä tulisi tästä tietämyksestäni olemaan minulle hyötyä, siitä olin varma.

Olin toisen koneenkäyttäjän ystävä, ja pyysin häntä matkustajaluettelosta ottamaan selvää tuon vanhan tuttavani nimestä. Hänen kohdallaan oli merkittynä »Korkea-arvoisa John Laputa», määräpaikkana Durban.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja kukapa muu olisi valittu saarnaamaan meille välikannen matkustajille ellei neekeripappi! Itse kapteeni, tunnetusti hurskas mies, esitteli hänet ja puhui samalla siitä työstä, jota tämä hänen veljensä oli suorittanut pakanoiden keskuudessa. Muutamat loukkaantuivat eivätkä halunneet joutua mustan miehen kaunopuheisuuden alaisiksi. Erikoisesti mr Henriques, jonka iho kaukaa katsoen puhui sukulaisuudesta mr Laputan kanssa, pani kirouksilla höystettyjä vastalauseita loukkausta vastaan. Lopuksi hän istuutui köysikasan päälle ja sylkäisi halveksivasti saarnaajan läheisyydessä.

Mitä minuun itseeni tulee olin hyvin utelias ja myöskin hieman ihastunut. Miehen kasvot herättivät yhtä paljon kunnioitusta kuin hänen vartalonsa, ja hänen äänensä oli ihmeellisin mitä koskaan ihmissuusta on lähtenyt. Se oli syvä ja kirkas, lempeä kuin ihana urkusävel. Hänellä ei ollut mitään neekerien tavallisista piirteistä, vaan sensijaan araabialainen haukannenä, tummat salamoivat silmät ja julma päättäväinen suu. Hän oli yhtä musta kuin minun hattuni, mutta muussa suhteessa kelpasi hän vaikkapa ristiritarin tyypiksi. Minulla ei ole aavistusta siitä kuinka hän saarnasi, vaikka kuulinkin toisilta, että saarna oli ollut erinomainen. Koko ajan tarkkasin häntä ja puhelin itsekseni: »Sinä ajoit minua Dyve Burnin luona takaa, mutta annoinpa minäkin muiston». Jopa minä kuvittelin havaitsevani ohuen arven hänen poskessaan.

Seuraavana yönä minulla oli hammassärkyä, minkä vuoksi en voinut nukkua. Oli niin lämmin, että tuskin saattoi hengittää katon alla. Nousin senvuoksi ylös, sytytin piippuni ja menin peräkannelle päästäkseni pahasta. Oli aivan hiljaista, — vain aaltojen kohina propellien ja koneiden säännöllistä jyskytystä vastaan kuului. Ylhäältä katseli minua suuri keltainen kuu ja lauma kalpeita tähtiä.

Kuutamo pani minut muistelemaan jälleen vanhaa juttua Dyve Burnilta, ja kuten tavallista aloin ajatella Korkea-arvoista John Laputaa. Nautin ajatuksesta, että olisin jonkun salaisuuden jäljillä, johon kenelläkään muulla ei ollut avainta. Lupasin itselleni ottaa selvää papin hommista kun tultaisiin Durbaniin, sillä siellä oli minulla sukulainen, jonka saattoi otaksua tuntevan hänet. Kun sitten menin alas käytävän luo alakannelle, kuulin ääniä, ja katsahdettuani kaiteen yli näin kaksi miestä, jotka istuivat varjossa aivan luukun takana.

Luulin ensin että siinä oli kaksi laivamiestä vilvoittelemassa, mutta jokin tuntui minusta toisen olemuksessa tutulta, minkä vuoksi katsoin vielä toisen kerran. Ja samassa hetkessä olin hiipinyt peräkannen yli juuri heidän yläpuolellaan olevalle kohdalle. Sillä nuo kaksi olivat musta pappi ja ruma keltainen roisto Henriques.

Minulla ei ollut mitään tunnonvaivoja kuuntelemiseen nähden, mutta paljoa en hyötynyt heidän keskustelustaan. He puhuivat hiljaisella äänellä ja jotain kieltä, mikä saattoi olla kafferikieltä tai portugalia — kummassakin tapauksessa yhtä outoa minulle. Makasin kokoonkääriytyneenä ja levottomana monta minuuttia ja olin jo väsymäisilläni koko juttuun, kun hyvin tuttu nimi sattui korvaani. Henriques sanoi jotain, missä erotin sanan »Blaauwildebeestefontein». Kuuntelin tarkkaavasti, eikä mikään erehdys saattanut olla kysymyksessä. Pappi toisti nimen ja seuraavan parin minuutin aikana esiintyi se usein heidän keskustelussaan. Hiivin takaisin hyttiini ja ajattelin niin ankarasti että kipeä hampaani unohtui. Tiesin ensiksikin, että Laputa ja Henriques olivat liittolaisia, ja toiseksi että sillä paikalla, jonne olin menossa, oli jotain tekemistä heidän suunnitelmiensa kanssa.

Mr Wardlawille en maininnut mitään, vaan omistin seuraavan viikon hellittämättömälle työlle amatöörisalapoliisina. Hankin itselleni karttoja ja kirjoja ystävältäni koneenkäyttäjältä ja luin kaiken mitä vain sain käsiini Blaauwildebeestefonteinia koskevaa. Eipä silti että paljoa sellaista olisin löytänyt, mutta muistan tunteneeni erikoista liikutusta kun eräänä päivänä huomasin merikorteista, että olimme samalla leveysasteella kuin yllämainittu paikkakunta. En saanut kuitenkaan mitään selvää Hänen Korkea-arvoisuudestaan John Laputasta. Portugalilainen sauhutteli tupakkataan edelleen peräkannella ja hypisteli rasvaista muistikirjaansa, pappi istui kansituolissaan ja lueskeli paksuja nidoksia laivan kirjastosta. Kuinka koetinkin valvoa heitä, en sittemmin enää nähnyt heitä koskaan yhdessä.

Kapkaupungissa poistui Henriques laivasta eikä palannut enää. Pappi ei liikkunut laivasta niinä kolmena päivänä, jotka olimme satamassa, luulenpa että hän sitäpaitsi oli koko ajan hytissään. Missään tapauksessa en nähnyt hänen korkeata vartaloaan kannella, ennenkuin keinuimme möyryävällä merellä Kap Agulhasin luona. Jouduin jälleen meritaudin kouriin, ja ellen ota lukuun lyhyitä pysähdyksiämme Port Elizabethissa ja East Londonissa, makasin koko ajan yhtä kurjana hytissäni, kunnes saimme näkyviimme jyrkän kalliorannikon Durbanin luona.

Tässä oli minun muutettava laivaa, sillä säästäväisyyssyistä minun piti matkustaa edelleen meritse Delagoa Bayhin, ja sitten ajaa halpaa rautatietä Transvaaliin. Etsin ensiksi käsiini sukulaiseni, joka asui kauniissa talossa Berean luona, ja löysin sieltä viihtyisän lepopaikan niinä kolmena päivänä, jotka viivyin kaupungissa. Koetin kuulustella jotain mr Laputasta, mutta en voinut saada mitään tietoja. Ei ollut olemassa ketään sen nimistä alkuasukaspappia, sanoi serkkuni, joka oli näiden seutujen tuntija. Kuvasin miehen ulkonäön, mutta sekään ei auttanut. Kukaan ei tuntenut häntä — »luultavasti», sanoi serkkuni, »on hän joku noista amerikalais-etiopialaisista veitikoista».

Etsin myös käsiini toiminimemme Durbanissa olevan osastopäällikön. Hänen nimensä oli mr Colles, tanakka, suuri mies, joka otti minut vastaan paitahihasillaan sikaari suussa. Hän oli erittäin ystävällinen minulle ja vei minut mukaansa kotiin päivällisille.

»Mr Mackenzie on kirjoittanut teistä», hän sanoi. »Nyt aion puhua teille aivan avoimesti, mr Crawfurd. Toiminimi ei ole lainkaan tyytyväinen siihen tapaan, jolla asioitamme on viime aikoina hoidettu Blaauwildebeestefonteinissa. Itse seutu tuolla ylhäällä ei ole lainkaan hullumpi, ja siellä on suuria mahdollisuuksia miehelle, joka osaa käyttää niitä hyväkseen. Japp, joka nyt on siellä, on jo vanha ja alkaa tylsistyä, mutta hän on ollut palveluksessamme niin kauan, että emme haluaisi loukata häntä. Joka tapauksessa täytyy hänen sangen pian lähteä, ja silloin on teillä kaikki mahdollisuudet saada paikka, jos nyt vaan osoittaudutte kelpo mieheksi.

Hän kertoi minulle yhtä ja toista Blaauwildebeestefonteinista, etupäässä liikettä koskevia yksityisseikkoja. Kuin ohimennen hän mainitsi, että mr Japp on viime vuosina varsin taajaan vaihtanut apulaisiaan. Kun kysyin syytä tähän, hän vitkasteli vastausta antaessaan.

»Niin, siellähän on kovin yksinäistä ja he eivät ole viihtyneet. Siellähän ei ole keitään valkoihoisia lähistöllä ja he kai olisivat halunneet seuraa. He tekivät valituksen ja saivat siirron. Mutta ei heidän osakkeensa tästä nousseet toiminimen silmissä.

Kerroin hänelle, että olin laivalla seurustellut uuden koulunopettajan kanssa.

»Aivan oikein», hän lausui miettiväisenä, »koulu on ollut viime aikoina sangen usein tyhjänä. Millainen mies on tuo Wardlaw? Luuletteko hänen pysyvän paikassaan?»

»Kaikesta kuulemastani päättäen», minä lausuin, »ei
Blaauwildebeestefontein tunnu olevan vallan kansanomainen paikka.»

»Ei, se on totta. Juuri senvuoksi olemme hankkineet teidät sinne. Kenkään siirtomaissa syntynyt ei voi viihtyä tuollaisessa ympäristössä. Hän haluaa paljon seuraa, eikä hän pidä siitä että alkuasukkaat ovat aivan noin lähellä häntä. Siellä ylhäällä on vain alkuasukkaita ja muutamia hollantilaisia farmareita, heissäkin sekaverisiä. Mutta te kotimaan nuorukaiset viihdytte paremmin tuollaisessa ponnistuksia vaativassa elämässä, muutenhan te ette tulisikaan tänne.»

»Mikä tuota paikkaa sitten oikein vaivaa? Jotain siinä täytyy olla enemmän kuin yksinäisyys, ajattelen, koskapa kaikki niin äkkiä ovat lähteneet sieltä. Olen varmasti päättänyt jäädä tänne ja aion myös pysyä päätöksessäni, niin että teidän ei lainkaan tarvitse pelätä kertomasta minulle kaikkea.»

Päällikkö katsoi tiukasti minua. »Kas tuollaisesta puheesta minä pidän. Teillä näyttää olevan jäykkä selkä, ja katson näinollen voivani puhua suoraan. Siellä on jotain hullusti. Jotain mikä hermostuttaa keskinkertaista miestä. Mitä se on, sitä en tiedä, eivätkä sitä tiedä edes ne jotka sieltä pois tulevat. Nyt tahtoisin, että te ottaisitte selvän kaikesta. Tekisitte toiminimelle sanomattoman suuren palveluksen, jos selvittäisitte asian. Ehkä se »jokin» on alkuasukkaissa tai ehkä siihen on syynä »taakhaars», tai on se vielä jotain muuta. Ainoastaan vanha Japp näkyy kestävän sitä, ja hän on sitäpaitsi liian vanha ja tylsistynyt muuttaakseen pois. Koettakaa nyt vain pitää silmänne avoinna ja kirjoittakaa minulle yksityisesti, jos tarvitsette jotain apua. Huomaan että ette ole saapunut tänne terveyssyistä, ja nyt on teillä mahdollisuus panna jalkanne astimelle.»

»Muistakaa, että teillä on ystävä minussa», hän sanoi myöhemmin kun erosimme puutarhan veräjällä. »Noudattakaa neuvoani, älkääkä pitäkö liikaa kiirettä. Puhukaa mahdollisimman vähän, älkää koskeko väkeviin, opetelkaa mahdollisimman paljon kieltä, mutta olkaa kuin ette sanaakaan ymmärtäisi. Varmasti pääsette perille jostakin. Hyvästi, poikani», ja hän jäi huiskuttamaan minulle lihavalla kädellään.

Samana iltana astuin lastilaivaan, joka kiersi rannikkoa Delagoalahteen. Maailma ei ole suuri — ainakaan meille kierteleville skoteille, sillä kenenkäpä muun olisin ensimmäisenä laivaan tultuani tavannut ellen vanhaa ystävääni Tam Dykeä, joka oli toisena perämiehenä laivalla! Pudistimme kättä ja minä vastailin parhaan kykyni mukaan hänen Kirkcaplea koskeviin kysymyksiinsä. Söin illallispalan hänen kanssaan hytissä ja kiipesin sitten kannelle näkemään laivan irroittamista rannasta.

Äkkiä syntyi jotain hälinää laiturilla, ja suuri mies näkyi käsilaukkuineen avaavan itselleen tietä laskusillalle. Miehet, jotka juuri olivat irroittamassa köysiä, koettivat estää häntä, mutta hän tunkeutui eteenpäin selittäen, että hänen täytyi tavata kapteeni. Tam meni esiin ja kysyi tulijalta kohteliaasti, jos hän etukäteen oli tilannut matkan. Tulija myönsi, ettei niin ollut laita, mutta sanoi selvittävänsä sen asian kapteenin kanssa kahdessa minuutissa. Jostakin syystä, jonka hän itse parhaiten tiesi, lähti Hänen Korkea-arvoisuutensa John Laputa Durbanista suuremmalla kiireellä kuin hän oli sinne tullut.

Mitä hän kapteenille sanoi, sitä en tiennyt, mutta mukaan hän pääsi, ja kaiken päälle sai Tam muuttaa hytistään tehdäkseen tilaa hänelle. Ja tämä harmitti ystävääni aivan erikoisesti.

»Tuo musta elukka mahtaa olla rahoista tehty, sillä että hän on maksanut ylimääräistä, siitä olen varma. Ukko ei rakasta mustia veljiään sen enempää kuin minä. Huonosti ovat asiat, jos me nyt alamme lastata neekereitä…»

Minä sain aivan liian vähän aikaa nauttia Tamin seurasta, sillä seuraavan päivän iltana saavuimme jo Lorenzo Marquesiin. Tämä oli nyt minun lopullinen maihinnousupaikkani Afrikassa, ja muistan, kuinka innokkaasti tarkastelin laakeita viheriöitseviä rantoja ja mannermaan pensaita kasvavia rinteitä. Meidät laskettiin maihin pienissä veneissä ja Tam seurasi mukanani voidakseen viettää illan yhdessä kanssani. Tällä hetkellä oli koti-ikäväni täysin parantunut. Minulla oli edessäni tehtävä, joka lupasi koitua mielenkiintoisemmaksi kuin opinnot Edinburghissa, ja nyt olin yhtä innostunut pääsemään määräpaikkaani kuin olin ollut vastahakoinen jättämään Englannin. Pää täynnä kaikkia salaisuuksia tarkastelin jokaista portugalilaista kerjäläistä ja satamajätkää vakoojana, ja kun Tamin kanssa olin juonut pullon Collares-likööriä kahvin päälle, tuntui minusta kuin vihdoinkin olisin joutunut maailmalle.

Tam vei minut mukanaan erään ystävänsä, skotlantilaisen Aitken-nimisen miehen luo, joka oli suuren Thea Randissa olevan kaivosliikkeen asiamies. Hän oli kotoisin Fifestä ja tervehti minua sydämellisesti tervetulleena, sillä hän oli nuoruudessaan kuullut isäni saarnaavan. Aitken oli väkevä, leveäharteinen mies, joka oli palvellut Gordonin rykmentissä ja sitten sodan aikana saanut erinäisiä salaisia tehtäviä Delagoassa. Hän oli myöskin metsästäjä ja oli harjoittanut kauppaa pitkin koko Mozambiquen rannikkoa, sekä taisi jokaista kafferimurretta. Hän tiedusteli minulta, minne aioin ja saatuaan vastaukseni tuli hänen silmiinsä sama ilme kuin minkä oli huomannut Durbanissa osastopäälliköllä.

»Niin, olen kuullut sanottavan sellaista. Tiedättekö jotain siitä? — Te ette ole ensimmäinen, joka on näyttänyt salaperäiseltä kuullessaan tuon nimen.»

»En ole koskaan käynyt siellä», hän sanoi, »vaikka olenkin ollut sangen lähellä sitä portugalilaiselta puolelta. Se onkin juuri omituista Blaauwildebeestefonteinissa, että kaikki ovat kuulleet puhuttavan siitä, mutta kukaan ei ole käynyt siellä.»

»Niin, sen verran tiedän, että alkuasukkaat ovat hieman kummallisia siellä ylhäällä. Siellä on joku pyhä paikka, jonka jokainen kafferi Algoa Baysta Zambesiin saakka ja vielä etäämmällekin tuntee. Metsästysmatkoillani olen joskus kohdannut kafferilaumoja mitä etäisimmiltä seuduilta, ja kaikki he ovat olleet joko menossa Blaauwildebeestefonteiniin tai tulossa sieltä pois. Se on niinkuin Mekka on muhamettilaisille, pyhiinvaelluspaikka. Myöskin olen kuullut kerrottavan jostain vanhasta miehestä siellä ylhäällä, jonka pitäisi olla 200 vuoden ikäinen. Niin, jonkinlainen noitamies tai taikuri siellä ylhäällä vuorilla varmasti on.»

Aitken tupakoi hetkisen hiljaisuuden vallitessa ja sanoi sitten: »Erään asian tahdon lisäksi sanoa. Luulen myöskin että siellä on timanttikaivos. Olen usein aikonut matkustaa sinne ja tutkia olosuhteita.»

Tam ja minä pyysimme häntä selittämään tarkemmin, minkä hän myöskin teki virkkaiseen tapaansa.

»Oletteko koskaan kuulleet puhuttavan L.T.K:sta — Laittomasta Timantti-Kädestä?» hän kysyi. »Nähkääs, on tunnettu asia, että kafferit timanttikentiltä usein karkaavat mukanaan paljon jalokiviä, jotka he sitten myyvät juutalaisille ja portugalilaisille jälleenostajille. On laitonta tehdä kauppaa heidän kanssaan, ja kun olin salaisen poliisin palveluksessa täällä, oli meillä tavaton vaiva tuosta laittomasta liikkeestä. Mutta tein erään huomion, nimittäin että miltei kaikki kivet, jotka sain käsiini, olivat peräisin samalta seudulta — lähempää tai etäämpää Blaauwildebeestefonteinista, eikä ole mitään syytä otaksua, että kaikki olisivat varastetut Kimberleystä tai The Premieristä. Muutamat niistä kivistä, jotka kulkivat käsieni kautta, olivat sitäpaitsi aivan erilaisia kuin ne kivet, joita aikaisemmin olin nähnyt Etelä-Afrikassa. En ollenkaan ihmettelisi, vaikka kafferit Zoutpansbergissa olisivat löytäneet jonkun rikkaan suonen, ja ovat kyllin viisaita vaietakseen. Jonakin kauniina päivänä minä vielä matkustankin sinne ylös tervehtimään teitä ja samalla otan selvän asiasta».

Keskustelu koski sitten muita aiheita kunnes Tam, joka ajatteli kärsimäänsä vääryyttä, kysyi jotain omaan laskuunsa.

»Oletko koskaan tavannut erästä suurta, pitkää alkuasukaspappia, jonka nimi on Laputa? Hän tuli väkisin laivaan, kun läksimme Durbanista, ja minä sain luovuttaa hänelle hyttini.» Tam kuvasi miehen perinpohjaisesti ja kostonhaluisesti, sekä lisäsi: »Varmaankaan hänellä ei voinut olla hyvät aikomukset.»

Aitken pudisti päätään. »Ei, en tiedä kuka hän voisi olla. Sanoit hänen nousseen maihin täällä. No niin, pidän kyllä vaarin hänestä. Suurikokoisia alkuasukaspappeja ei nähdä joka paikassa.»

Sen jälkeen minä kysyin häneltä Henriquesista, josta Tam ei ollut vielä kuullut mitään. Kuvasin hänen näkönsä, vaatteensa ja tapansa. Aitken nauroi ääneen.

»Useimmat Hänen Majesteettinsa Portugalin Kuninkaan alamaisista sopisivat noihin tuntomerkkeihin. Jos hän on kuten luulette roisto, niin voitte olla vakuutettu että hän on mukana L.T.K:ssa, ja jos otaksumani Blaauwildebeestefonteiniin nähden pitävät paikkansa, niin saatte te kyllä vielä kuulla hänestä ennemmin tai myöhemmin. Kirjoittakaapa minulle rivi tai pari jos hän sattuisi sukeltamaan esiin, niin voin ottaa selvää hänen ennätyksistään.»

Seurasin Tamia laivalle keventynein sydämin. Olin tyytyväinen asiaintilaan sellaisena kuin se oli. Olinhan matkalla paikkaan, joka kätki jonkun salaisuuden, minkä olin päättänyt paljastaa. Alkuasukkaat Blaauwildebeestefonteinin ympäristössä olivat hyvin epäiltäviä ja oli mahdollista, että jossain seudulla oli timanttikenttiä. Henriquesilla oli jotain tekemistä paikkakunnan kanssa ja niin myös John Laputalla, josta viimeksimainitusta minä tiesin erään omituisen asian. Tiesihän tosin Tamkin sen, mutta hän ei ollut tuntenut entistä ahdistajaansa ja minäkään en ollut mitään puhunut. Tunsin kaksi henkilöä, Collesin Durbanissa ja Aitkenin Lorenzo Marquesissa, jotka olivat valmiita auttamaan minua, jos joutuisin vaikeuksiin. Suurin piirtein katsoen näytti kaikki muodostuvan mielenkiintoiseksi seikkailuksi.

Keskustelu Aitkenin kanssa oli antanut Tamille aavistuksen mietiskelyistäni. Hän hyvästeli minua kehottaen minua ilmoittamaan hänelle, jos jotain sattuisi.

»Käsitän että olet joutumassa johonkin sotkuiseen juttuun käsiksi.
Annapa kuulua itsestäsi jos jotain puhkeaisi, tulen heti luoksesi,
vaikkapa jättäisin sitten paikkani laivalla. Lähetä kirje asiamiehelle
Durbaniin, jos sattuisimme olemaan satamassa. Et kai ole unohtanut Dyve
Burnia, Davie?»

III.

BLAAUWILDEBEESTEFONTEIN.

»Kristityn vaellus» oli nimeltään eräs lapsuuteni sunnuntailukeminen, ja kun ensimmäisen kerran sain näkyviini Blaauwildebeestefonteinin, muistui selvästi mieleeni eräs paikka siitä. Se oli se kohta, jossa puhutaan, kuinka Kristitty ja Toivorikas monien vaarojen jälkeen saavuttivat lopulta Suloiset Vuoret, joilta he saivat nähdä Kaanaan.

Monen pölyävän peninkulman jälkeen rautatiellä ja väsyttävän matkan jälkeen Kap-kärryissä kuivien tasankojen ja hedelmättömien, kivisten solien kautta, olin äkkiä saapunut suloiseen, viheriöitsevään satamaan. »Sinisen villipedon lähde» oli kirkkaana kohiseva pieni koski, joka virtasi sinisten kallioiden yli alas syviin järviin, joita reunustivat saniaiskasvit. Yltympäri oli korkea ylätasanko, millä kasvoi mehevää ruohoa, jossa upeili kehäkukkia ja liljoja kotoisten kaunokkien ja voikukkien sijasta. Tiheitä, korkeita puita kasvavia viidakkoja oli siellä täällä mäenrinteillä ja niityillä aivankuin koko maisemalla olisi ollut puutarhuri, joka kaikki oli järjestänyt. Kauempana painui laakso jyrkästi tasangolle, joka loittoni taivaanrantaa kohden kuin paksu sumu. Pohjoisessa ja etelässä panin merkille vuoriston muodostuksen: milloin se pisti ylös terävänä huippuna, milloin levisi kuin vaakasuora sinertävä linnanvalli. Ylätasangon äärimmäisellä reunalla, missä tie juuri rupesi menemään alaspäin, olivat ne majat, jotka muodostivat Blaauwildebeestefonteinin. Raikas vuoristoilma oli aivan huumannut minut ja nyt lisäsivät huumaustani illan ihanat kukkaistuoksut. Tulipa täällä näyttäytymään mikä käärme tahansa, niin joka tapauksessa olin totisesti tullut Edeniin.

Blaauwildebeestefonteinissa oli ainoastaan kaksi sivistyneen näköistä rakennusta; kauppapuoti joen vasemmalla rannalla ja vastapäätä sitä tien toisella puolella koulutalo. Muuten oli paikalla noin kaksikymmentä alkuasukasmajaa, kaikki ylempänä rinteillä. Ne olivat sitä lajia, jota hollantilaiset kutsuvat rondavelsiksi. Koulutaloa ympäröi kaunis puutarha, mutta kauppapuoti oli paljaalla, pölyisellä paikalla ympärillään vain muutamia ulkohuoneita ja suojuksia. Oven edustalla oli pari vanhaa auraa ja tyhjiä tynnöreitä, ja erään yksinäisen kumipuun alla oli puupenkki karkeasti veistettyine pöytineen. Pieniä alkuasukaslapsia leikki hiekassa ja seinän vieressä istui eräs vanha kafferi.

Minun vähäiset matkakapineeni olivat pian nostetut kärryistä ja minä menin suoraan puotiin. Se oli tuota tavallista mallia: yhdessä nurkassa tiski pullorykmentteineen ja seinähyllyillä joukko säilykepurkkeja ja kaikenlaista pientä kauppatavaraa. Huone oli tyhjä ja sokerilaatikon päällä oli ilma mustana kärpäsistä.

Huoneen peräosassa oli kaksi ovea. Avasin summamutikassa oikean puoleisen ja jouduin jonkinlaiseen keittiöön, jonka yhdessä nurkassa oli vuode ja pöydällä joukko likaisia lautasia. Vuoteella makasi kovasti kuorsaava mies. Menin lähemmä katsomaan ja huomasin että hän oli vanhahko, kaljupäinen ukko, puettuna vain paitaan ja housuihin. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja pöhöttyneet ja hän hengitti epäsäännöllisesti. Huonon whiskyn haju tuntui huoneessa. Ymmärsin että tässä oli mr Peter Japp, esimieheni, ja heti olin selvillä, miksi kauppa kävi huonosti Blaauwildebeestefonteinissa: liikkeen johtaja oli juopporatti.

Palasin takaisin puotihuoneeseen ja koetin nyt toista ovea. Se johti pieneen makuuhuoneeseen, joka oli puhdas ja puoleensavetävä. Pieni alkuasukastyttö — Zeetaksi kuuluivat häntä nimittävän — oli juuri järjestämässä huonetta ja niiasi sievästi astuessani sisään. »Tämä on teidän huoneenne, baas», hän sanoi hyvällä englanninkielellä, kun tiedustelin asiaa. Hänellä oli kaikesta päättäen hyvä käsityskyky, sillä kaapin päällä oli suuri ruukku täynnä kukkivia neriumeja ja vuodevaatteet olivat moitteettoman valkoiset. Hän toi minulle pesuvettä ja sitten kupin väkevää teetä kantaessani sisään tavaroitani ja maksaessani ajomiestä. Kun sitten olin puhdistautunut matkapölyistä, sytytin piippuni ja läksin tien yli etsimään mr Wardlawia.

Tapasin koulunopettajan oman viikunapuunsa alla, tutkimassa yhtä monista kafferiaapisistaan. Kun hän oli tullut suoraan rautateitse Kapkaupungista, oli hän jo ollut perillä viikon ja oli nyt järjestyksessä paikan toiseksi vanhin valkoinen asukas.

»Oletpa saanut hienon esimiehen, Davie», olivat hänen ensimmäiset sanansa. »Kolme viimeistä päivää on hän ollut täysi kuin Itämeri.»

En voi väittää, että mr Jappin pahe olisi tuottanut minulle mitään syvempää surua. Toisen kuolema toisen leipä, ja jos hän osoittautuisi mahdottomaksi, niin olisi se vain eduksi minulle. Mutta koulunopettaja otti asian myöskin toiselta puolelta. »Meitä lukuunottamatta hän on ainoa valkoinen mies koko paikkakunnalla», hän sanoi, »näyttää siltä kuin ei hänestä tulisi erikoisempaa lisää seuraelämään.»

Koulu oli suorastaan ilveilyä. Siinä oli viisi valkoista lasta vuoristossa olevista hollantilaisista farmariperheistä. Toinen osasto oli paremmin varustettu, mutta näiden seutujen lähetyskoulut vetivät kuitenkin enemmän puoleensa alkuasukkaita. Mr Wardlawin kasvatusinto leimusi korkealla. Hän suunnitteli järjestääkseen työpajan ja opettaakseen siinä puusepäntyötä ja hevosenkengitystä, joita kumpaakaan alaa hän ei itse tuntenut tippaakaan. Hän ylisteli oppilaittensa älyä ja valitti katkerasti puuttuvaa taitoaan heidän kielessään. »Davie», hän sanoi, »meidän molempien täytyy ankarasti tarttua kieliopinnoihin, sillä se on meille eduksi. Hollanninkieli ei ole vaikeata, se on ikäänkuin eräänlaista keittiökieltä, jonka selvittää itselleen parissa viikossa. Mutta nuo kotimaiset kielet ne ovat kovaa purtavaa. Pääkielenä täällä on sesuto, ja olen kuullut, että kun sitä vain osaa, on helppo oppia zulua. Sitten on meidän opittava tämä jota shanquanit puhuvat — sitä kai sanotaan barongaksi. Olen tavottanut majoista tuolla ylhäällä erään kastetun kafferin, joka tulee joka aamu ja puhuu tunnin kanssani. On parasta, että sinä tulet mukaan.

Lupasin ja menin senjälkeen tien poikki takaisin puotiin. Japp nukkui vielä, minkä vuoksi annoin Zeetan tuoda huoneeseen kupillisen puuroa, ja menin sitten vuoteeseen.

Seuraavana aamuna oli Japp selvä ja esitteli minulle jonkinlaisia anteeksipyyntöjä. Hän selitti potevansa yhtämittaista selänkolotusta, mihin paras lääke on lasillinen silloin tällöin. Sitten hän alkoi perehdyttää minua tehtäviini liioitellun ystävällisellä äänellä. »Pidin teistä heti ensi näkemältä», hän sanoi, »ja luulen, että meistä tulee hyvät ystävät, Crawfurd. Te olette kunnon poika, joka ei siedä mitään tyhmyyksiä, sen näen. Hollantilaiset täällä ovat ikävää joukkoa ja kafferit vieläkin pahempia. Älä luota kehenkään, se on tunnuslauseeni. Sen tietää toiminimemme ja niinpä onkin minulla ollut heidän luottamuksensa jo neljäkymmentä vuotta.»

Päivän tai pari meni kaikki hyvin. Epäilemättä saattaisi liike, jos sitä vain kunnolla hoidettaisiin, helposti kukoistaa Blaauwildebeestefonteinissa. Sisämaassa päin oli alkuasukkaita tiheässä kuin muurahaisia ja suuria joukkoja saapui usein Shanquan-alueelta matkalla The Randin kaivoskentille. Sitäpaitsi saattoi tehdä hyviä kauppoja hollantilaisten farmarien kanssa, varsinkin tupakalla, josta mielestäni saattoi muodostua hyvä vientitavara, kun vain työtä pantaisiin siihen. Rahaakin löytyi aika lailla ja möimme miltei yksinomaan käteisellä, vaikka luottoa usein pyydettiin. Ryhdyin työhöni suurella innolla ja parin viikon kuluessa olin käynyt kaikissa maataloissa ja asumuksissa. Aluksi Japp kiitteli tarmoani, koska hän senvuoksi sai hyvän tilaisuuden istua sisällä ja ryypätä. Mutta pian hänen kehumisintonsa lauhtui, sillä hän alkoi pelätä että saattaisin vallata hänen paikkansa. Hän oli hyvin utelias tietämään, olinko tavannut Collesia Durbanissa ja mitä tämä oli sanonut. »Minulla on itsensä Mackenzien lähettämä kirje», hän kertoi minulle lukemattomia kertoja, »jossa hän kohottaa minut aivan pilviin. Ilman vanhaa Peter Jappia ei kauppahuone tulisi toimeen, nähkääs.» Kun minulla ei ollut mitään halua väitellä tuon vanhan lurjuksen kanssa, kuuntelin vain äänettömänä hänen juttujaan. Mutta se ei hälventänyt hänen pelkoaan ja pian tuli hän niin kateelliseksi, että oloni alkoi tuntua erittäin epämiellyttävältä. Hän oli syntynyt siirtomaissa ja sitä hän ei jättänyt koskaan painostamatta. Hän oli hyvillään taitamattomuudestani liikeasioissa ja jos joskus tein virheen, saattoi hän jankuttaa siitä monta tuntia. »Niin, mr Crawfurd, tästähän ei ole kerrassaan mihinkään; te englantilaiset nuorukaiset pidätte itseänne hirveän pätevinä, mutta kuinka onkaan, niin me vanhat täältä etelästä olemme sittenkin toisinaan vähän parempia. Viidenkymmenen vuoden päästä ehkä tekin olette oppinut yhtä ja toista pientä, mutta me tiedämme kaikki jo ennenkuin alotamme.» Hän aivan ulvoi naurusta kun hän näki minun sitovan kääröä, ja hän piti paljon hauskaa kustannuksellani (eikä syyttä) kun hän näki minun yrittävän hoitaa hevosta. Säilytin mielenmalttini sangen hyvin, vaikka toisinaan tekikin mieleni perinpohjin pehmittää mr Japp.

Oikeastaan hän oli siivoton vanha törkimys, — sen huomasi parhaiten siitä tavasta jolla hän kohteli Zeetaa. Tuo lapsiparka teki työtä päivät pitkät taloudessa ja suoritti varmasti kahden palvelijan askareet. Hän oli isätön ja äiditön, tullut tänne joltakin lähetysasemalta. Jappin mielestä hän oli inhimillisiä oikeuksia vailla oleva olento. Hän ei voinut puhutella tyttöä samalla kiroamatta ja usein hän löi ja tyrkki tyttöä niin että vereni kuohahteli. Ja sitten eräänä päivänä hän meni liian pitkälle. Zeeta oli siivotessaan sattunut kaatamaan puoli lasillista wiskyä Jappin päälle. Tämä sai käsiinsä jonkunlaisen ruoskan, jolla hän alkoi säälimättömästi hakata Zeetaa, kunnes tytön huudot kutsuivat minut paikalle. Tempasin ruoskan ukon kädestä, tartuin häntä kaulukseen ja paiskasin hänet nurkkaan perunasäkkien päälle, jonne hän jäi retkolleen, puhkuen raivoa ja tyhjentäen pahimmat haukkumasanansa päälleni. Sitten annoin vuorostani hänen kuulla mielipiteeni asiasta. Sanoin hänelle, että jos tällaista vielä kerran tapahtuisi, ilmoitan heti asiasta Collesille Durbaniin, ja lisäsin, että sitä ennen hän saisi selkäsaunan, jota hän ei koskaan olisi unohtava. Hetken kuluttua hän pyysi anteeksi, mutta huomasin helposti, että hän oli ruvennut vihaamaan minua synkästi.

Oli vielä eräs asia, jonka olin havainnut Jappin suhteen. Hän kerskaili kyvystään kohdella alkuasukkaita, mutta minun nähdäkseni olivat hänen menettelytapansa valkoiselle miehelle arvottomia. Zeeta sai osakseen kirouksia ja iskuja, mutta oli toisia kaffereita, joita hän otti vastaan matelevalla ystävällisyydellä. Varsinkin eräs suuri musta ilkimys patikoi usein puotiin ja hänet otti Japp vastaan kuin olisi hän ollut kauan kadoksissa ollut veli. Monta tuntia he saattoivat sitten puhua keskenään ja vaikka en alussa ymmärtänyt mitään, saatoin kuitenkin nähdä, että valkoinen mies mateli mustan edessä. Kerran kun Japp oli poissa kotoa, tuli tuo musta olio puotiin aivankuin se olisi ollut hänen omansa, — mutta hän pääsi pihalle pikemmin kuin oli tullut sisään. Jälkeenpäin Japp moitti kohteluani. »Mwanga on hyvä ystäväni», hän sanoi, »ja hankkii meille useita hyviä kauppoja. Pyydän että olette kohtelias hänelle tästä lähin». Vastasin kuivasti, että aioin heittää ulos Mwangan samoin kuin jokaisen muunkin joka ei käyttäytyisi kunnollisesti.

Jappin suhde kaffereihin jatkui ja rupesin epäilemään, että hän salaisesti hankki heille väkijuomia. Joka tapauksessa olin huomannut muutamia päihtyneitä olioita alkuasukasmajojen ja Blaauwildebeestefonteinin välisellä tiellä, ja tunsin pari niistä Jappin ystäviksi. Puhuin asiasta mr Wardlawin kanssa ja hän sanoi: »Luulen että tuolla vanhalla lurjuksella on joku ruma salaisuus, josta mustat ovat selvillä, ja tästä johtuu heidän valtansa häneen.» Olin valmis uskomaan, että ystäväni oli oikeassa.

Vähitellen aloin tuntea oloni yksinäiseksi, sillä mr Wardlawilla oli kiire kirjojensa parissa, joten minulla ei ollut paljoakaan seuraa hänestä. Senvuoksi päätin hankkia itselleni koiran ja ostinkin sellaisen eräältä rutiköyhältä saarnaajalta, joka olisi ollut valmis myymään vaikka sielunsa ryypystä. Koira oli suuri buurilais-jahtikoira, mastiffin ja bulldogin ja ties mitä kaikkea sekotusta. Väri oli lähinnä punajuovainen ja karva selässä kasvoi muuta turkkia vastaan. Joku oli kertonut minulle, tai ehkä olin sen lukenut jostakin, tämännäköisen selän koiralla merkitsevän sitä, että se ei anna minkään peloittaa itseään, olipa sitten kysymyksessä vaikka kiljuva leijona. Ja juuri tämän vuoksi minä kiinnitinkin tähän koiraan huomioni. Annoin kymmenen shillinkiä ja saapasparin (jotka viimemainitut sain puodista sisäänostohintaan) ja koiran omistaja heitti jäähyväiset kehottaen minua varomaan koiran luonnetta. Colin — sen nimen annoin koiralleni — alotti oleskelunsa luonani repimällä housuntakamukseni ja pelottamalla mr Wardlawin puuhun. Neljätoista päivää kesti hellittämätön kamppailu, ennenkuin sain Colinin suostumaan itseeni, ja vielä tänä päivänä on vasemmassa käsivarressani todistus tästä. Mutta sittenpä tulikin hänestä uskollinen varjoni, ja voi sitä joka uskaltaisi nostaa kätensä Colinin herraa vastaan. Japp selitti, että koira oli paha henki, ja Colin vastasi kohteliaisuuteen vilpittömällä inholla.

Colinin seurassa aloin nyt kuluttaa vähän vapaata aikaani tutkimalla vuoriston kätköjä. Olin tuonut mukanani pienen haulikon, ja puodista lainasin mauserkiväärin. Minulla oli synnynnältä tarkka silmä ja vakava käsi, ja pian tuli minusta sekä hyvä haulikolla ampuja että — kuten luulen — verraton tarkkuusampuja kiväärillä. Vuorijonon rinteillä oli sekä peltopyitä ja metsäkanoja että erästä fasaanilajia, ja ruohoisella ylätasangolla tapasin erästä meidän teeriämme muistuttavaa lintulajia, jota hollantilaiset kutsuivat nimellä »rorkaan». Mutta parasta urheilua oli sittenkin metsästää kääpiöhirviä metsiköissä, joissa metsästäjällä on puolellaan hyvin vähän etuja tai ei lainkaan. Kerran heitti haavoittunut kääpiöhirvi minut maahan ja ellei Colinia olisi ollut, olisin saanut vakavia vammoja. Toisella kerralla kaadoin yhdellä laukauksella kauniin leopardin eräässä rotkossa lähellä Letabaa, ampumalla sitä aivan Colinin pään yli eräältä kallionkielekkeeltä. Sen nahka on nyt tuossa takan edessä huoneessa, jossa tätä kirjoitan. Colinin parhaat ominaisuudet tulin tuntemaan kuitenkin eräällä niistä retkistä, joita tein lomapäivinäni alas tasangoille. Siellä oli meillä jalompaa saalista: hollantilaisilta nimiltään wildebeest, hartebeest, impala ja jonkun kerran myös noodoo. Aluksi olin aivan kelpaamaton ja sain hävetä Colinin edessä. Mutta sitten opin vähitellen sitä tarkkaavaisuutta jota vaaditaan alangolla, opin seuraamaan jälkiä, arvostelemaan tuulta, ja hiipimään eteenpäin pensaiden suojassa. Ja heti kun luoti oli osunut, oli Colin salaman nopeudella kiinni otuksessa. Koiralla oli vinttikoiran nopeus ja bullterrierin voimat. Siunasin sitä päivää, jona köyhä matkasaarnaaja oli kulkenut ohi.

Colin makasi öisin vuoteeni alla, ja hänen ansiotaan on eräs tekemäni tärkeä huomio. Huomasin näet, että minua vakoiltiin lakkaamatta. Ehkäpä sitä oli jatkunut aina siitä päivästä kun olin saapunut tänne, mutta pääsin perille siitä vasta kolmantena kuukautena tuloni jälkeen. Eräänä iltana kun kävin levolle, näin karvan nousevan pystyyn koiran selässä, sen koko ajan haukkuessa levottomasti ikkunaa kohden. Olin seissyt varjossa ja kun nyt astuin esiin katsoakseni ulos, sain nähdä mustan olion häviävän aitauksen taa takapihalla. Ehkäpä tämä oli vain pikkuasia, mutta tästä lähin olin joka tapauksessa varuillani. Seuraavana iltana koetin jälleen tarkata mutta en huomannut mitään. Kolmantena iltana, kun katsoin ulos, näin vilaukselta kasvot, jotka olivat painautuneet aivan ikkunan ruutuun kiinni. Tämän jälkeen panin ikkunan luukut kiinni pimeän tullessa ja siirsin vuoteeni toiseen kohtaan huonetta.

Samanlaista oli ulkosalla. Kun kuljin tietä tunsin äkkiä, että minua vakoiltiin. Jos olin aikovinani mennä pensaikkoon tien vieressä, kuului sieltä heikkoa ratinaa, joka ilmoitti minulle että vakoilija lähti tiehensä. Missä kuljinkaan — tiellä, ylätasangon niityillä tai vuoriseudun karuilla rinteillä — kaikkialla oli samanlaista. Minulla oli äänettömiä seuralaisia, jotka välistä paljastivat itsensä oksien rapinalla, ja silmiä, joita en voinut nähdä, tuijotti alati minuun. Ainoastaan silloin kun painuin tasangolle lakkasi vakoilu. Tämä asiaintila ärsytti Colinia äärimmilleen, ja vaellukseni koiran kanssa olivat yhtä murinaa sen taholta. Huolimatta ponnistuksistani hillitä sitä, juoksi se kerrankin pensastoon, mistä heti kohta kuului tuskanhuuto. Se oli tarttunut jonkun koipeen ja mentyäni paikalle, näin verta ruohikoissa.

Sen jälkeen kun olin tullut Blaauwildebeestefonteiniin, olin unohtanut kaiken sen salaperäisen, josta olin päättänyt ottaa selvää, uudessa elämässäni esiintyvän jännityksen ja Jappin kanssa vallitsevien vastenmielisten riitaisuuksien vuoksi. Mutta tämä alituinen väijyminen toi jälleen sen mieleeni. Olin vartioitu senvuoksi, että joku tai jotkut pitivät minua vaarallisena. Ensimmäinen epäluuloni kohdistui Jappiin, mutta luovuin siitä heti. Minun läsnäoloni puodissa saattoi olla hänelle vähemmän mieluista, mutta eivät vaellukseni ympäristössä. Olisihan saattanut ajatella, että hän oli järjestänyt vakoilun saadakseen siten minut pelkästä harmista jättämään paikkani, mutta imartelin itseäni sillä, että Jappin piti tuntea minut liian hyvin voidakseen toivoa tuollaisen menettelytavan onnistuvan.

Mikä minua suututti oli, etten voinut päästä vakoojistani selville. Olin käynyt kaikissa ympäristössä olevissa leiripaikoissa ja olin varsin hyvissä suhteissa kaikkiin päälliköihin. Ensiksikin oli siellä Mpefu, likainen vanha veijari, joka oli viettänyt sangen pitkän osan elämästään ennen sotaa buurivankilassa. Hänen alueellaan oli lähetysasema, ja hänen väkensä tuntui siivolta ja hyvinvoivalta. Majinje oli naispäällikkö, pieni tyttö, jota kukaan ei saanut nähdä. Hänen kylänsä oli kurja paikka ja hänen heimonsa pieneni vuosi vuodelta. Sitten oli pohjoisempana ylhäällä vuorilla Magata. Hänkään ei ollut vihamieheni, sillä hän tapasi tarjota minulle aina jotain virkistystä kun olin metsästämässä siellä päin, — kerrankin hän oli kutsunut kokoon satakunta miestään ja minä sain nähdä suuren taistelun villien koirien kanssa. Sikitola, etevin kaikista päälliköistä, asui jonkun verran etäämpänä tasankomaalla. Tunsin vähemmän häntä ja hänen miehiään, mutta jos vakoilijat olivat hänen miehiään, saivat he viettää suurimman osan aikaansa melkoisen kaukana kraalistaan. Itse Blaauwildebeestefonteinissa olivat melkein kaikki kafferit kristityitä, hiljaisia, siivoja ihmisiä, jotka hoitivat pieniä puutarhojaan ja pitivät varmasti enemmän minusta kuin Jappistä. Eräänä päivänä olin jo vähältä matkustaa Pietersdorpiin neuvotellakseni siellä olevan alkuasukasten valtuutetun kanssa, mutta sitten sain kuulla, että vanha, joka tunsi seudun, oli poissa ja hänen seuraajansa oli nuorukainen Rhodesiasta, joka ei tiennyt mitään. Muuten olivat alkuasukkaat Blaauwildebeestefonteinin ympärillä tunnettuja rauhallisuudestaan, minkä vuoksi he sangen harvoin saivat virallisia vierailuita. Silloin tällöin näimme parin zulupoliisin ratsastavan ohi ajaessaan takaa jotain halvempaa rikollista ja veronkantaja kävi myös kantamassa majojen verot, mutta muuten emme antaneet hallitukselle paljoa tekemistä, eikä heidän tarvinnut tulla levottomiksi meidän puolestamme.

Kuten jo olen maininnut aloin jälleen ajatella kaikkea sitä mikä oli tapahtunut, ennenkuin tulin tänne, ja mitä enemmän ajattelin, sitä kiihkeämmäksi tulin. Pidin tapana huvitella muistelemalla kaikkea mitä tiesin.

Ensimmäisenä oli tietysti Hänen Korkea-arvoisuutensa John Laputa, hänen esiintymisensä Kirkcaplen rannalla, hänen keskustelunsa Henriquesin kanssa Blaauwildebeestefonteinista, ja hänen omituinen käyttäytymisensä Durbanissa. Sitten seurasi kaikki mitä Colles oli sanonut, että tämä paikka oli jollain tavoin »konstikas» ja että kukaan ei tahtonut pysyä täällä enempää puodissa kuin koulussakaan. Sitten tuli keskusteluni Aitkenin kanssa Lorenzo Marquesissa ja hänen kertomuksensa suuresta poppamiehestä näillä seuduilla, jonka luo kaikki kafferit pyhiinvaelsivat ja hänen epäilyksensä timanttilöydöstä täällä. Viimeisenä ja tärkeimpänä mietiskelyissäni oli tämä alituinen väijyminen, joka oli kohdistunut minuun. Oli päivänselvää, että täällä löytyi jokin salaisuus, ja epäilin, että vanha Japp tuntisi sen. Eräänä päivänä olin kyllin tyhmä kysyäkseni häneltä timanteista. Hän nauroi halveksuvasti. »Tuosta huomaa heti asioita tuntemattoman brittiläisen», hän sanoi. »Jos kerrankin olisitte ollut Kimberleyssä, niin tietäisitte miltä timanttiseutu näyttää. Täällä voisi yhtä hyvin löytää valtameren helmiä kuin timantteja. Mutta menkää te vaan ja etsikää kernaasti minun puolestani, ehkäpä löydätte joitakin granaatteja.»

Kuulustelin varovasti Aitkenin poppamiehestä — tämä tapahtui mr Wardlawin avulla, joka nyt oli täysi taituri kafferikielessä — mutta emme saaneet mitään tietää. Ainoa seikka, minkä perille hän pääsi, oli että Sikitolan väki tunsi jonkun lääkkeen kuumetta vastaan, ja että Majinje taisi jos halusi hankkia sadetta.

Lopuksi pitkän harkinnan jälkeen kirjoitin mr Collesille ja annoin kirjeen varmuuden vuoksi eräälle lähetyssaarnaajalle, joka oli menossa Pietersdorpiin. Kirjeessä kerroin avoimesti, mitä Aitken oli sanonut ja puhuin myöskin väijymisestä. Vanhasta Jappistä en maininnut mitään, sillä niin kelvoton kuin hän olikin, en kuitenkaan tahtonut että mies siinä ijässä joutuisi paikattomaksi.

IV.

MATKANI TALVILAITUMELLE.

Collesilta tuli kirje, mutta osoitettuna Jappille eikä minulle. Sikäli kuin käsitin oli vanhus kerran ehdottanut sivukaupan perustamista eräälle paikalle tasangolla, jonka nimi oli Umvelos, ja toiminimi oli nyt halukas toteuttamaan tämän suunnitelman. Japp oli tavattomasti mielissään ja antoi minun lukea kirjeen. Siinä ei ollut sanaakaan siitä asiasta josta minä oli kirjoittanut, vaan ainoastaan joukko yksityiskohtaisia määräyksiä sivukaupan järjestämisestä. Minun pitäisi ottaa pari muuraria mukaani, lastata kaksi vaunua tiilillä ja puutavaralla, sekä matkustaa Umvelosiin ollakseni läsnä kun puotia rakennettiin. Kaupan varustaminen ja hoitajan määrääminen sinne saisi jäädä myöhempään. Japp oli riemuissaan, sillä paitsi että hän pääsi minusta muutamaksi viikoksi, näkyi että hänen esimiehensä panivat arvoa hänen neuvoilleen. Hän kerskui taas, että toiminimi ei voisi tulla toimeen ilman häntä, ja minua kohtaan hän muuttui uuden itsensä yliarvioinnin johdosta jonkun verran hävyttömämmäksi. Mutta sitten hän otti iloonsa perinpohjaisen pöhnän.

Minun täytyy myöntää, että olin loukkaantunut siitä kun kirjeessä ei mainittu mitään todella tärkeistä asioista. Mutta pian käsitin, että jos Colles yleensä kirjoitti niistä, kirjoittaisi hän minulle suoraan, ja niin aloinkin innokkaasti odottaa postia. Mitään kirjettä ei kuitenkaan tullut, ja pian minulle tuli niin kiire matkavalmistuksissani, että unohdin ajatella koko asiaa. Pietersdorpista sain tiiliä ja muita rakennusaineita, sekä kaksi hollantilaista muuraria, jotka ottivat työn suorittaakseen. Valittu paikka ei ollut kaukana Sikitolan kraalista, joten minun oli helppo saada alkuasukkaista työvoimaa. Liikeasioita ajatellessani pisti päähäni lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Niiden maanviljelijäin keskuudessa, jotka pitävät kiinni vanhoista tavoista ja tottumuksista, on tapana ajaa karja ylämaasta tasangolle — jota he kutsuvat talvilaitumeksi — talvisyöttöä varten. Tähän vuoden aikaan ei tarvitse pelätä tulvia ja ylämaahan verraten on ruoho alangoilla tiheämpää ja runsaampaa. Sain tietää, että muutamia suuria karjalaumoja tulisi menemään ohi määrättynä päivänä ja että niiden omistajat perheineen seuraisivat vaunuissa mukana. Annoin näinollen järjestää eräänlaisen liikkuvan kauppapuodin ja liityin kaksine kuormavankkureineni karavaaniin. Toivoin tekeväni hyviä kauppoja myymällä yhtä hyvää ja kahta kaunista farmareille sekä matkalla että Umvelosissa.

Oli kirkas aamu, kun lähdimme matkaan vuorilta alas tasangolle. Minulla oli aluksi täysi työ saadakseni raskaat vankkurit siitä hirvittävästä jyrkänteestä alas, joka teki maantien virkaa. Sidoimme pyörät kiinni ketjuilla ja ripustimme raskaita painoja taakse jarruiksi. Onneksi osasivat ajomieheni ammattinsa, mutta eräs buurien vaunuista luiskahti reunan yli ja tiukalle otti että kymmenen miestä jaksoi vetää ne takaisin.

Etäämpänä tie parani, kun se alkoi noudattaa erään loivasti nousevan notkon reunaa. Ratsastin vankkureitteni vieressä, ja sää oli niin jumalainen, että olin tyytyväinen pelkästä olemassaolostani. Taivas oli kirkkaan sininen, ilma lämmin, vivahtaen kuitenkin heikosti talven raikkauteen, ja metsiköistä tunkeutui sieraimiin tuhansia tuoksuvia henkäyksiä. Kirjavia lintuja, joita nimitetään kafferikuningattariksi, leijaili tien yllä. Allapäin kohisi ja kuohuili Pikku Labongo pienine koskineen ja putouksineen. Sen vesi ei ollut enää tuota heleää, läpikirkasta »Sinisen villipedon lähteestä», vaan kävi yhä sameammaksi mitä lähemmä se tuli lihavia alankomaita.

Härkävankkurit vaeltavat hitaasti, ja kun me illalla leiriydyimme, oli meillä vielä puolen päivän matka jälellä Umvelosiin. Hetken ennen auringonlaskua vietin loikoillen ja tupakoiden hollantilaisten kanssa. Alkuaikoina he olivat yleensä kaihtaneet minua tulokasta ja olleet vähäpuheisia, mutta nyt jo osasin puhua heidän kieltään joustavasti, ja meistä tuli pian hyviä ystäviä. Muistan, että meille tuli väittelyä eräästä tummasta esineestä, joka oli puussa noin 500 kyynärän päässä. Minä luulin sitä korppikotkaksi, mutta eräs hollantilaisista väitti, että se oli paviaani, minkä jälkeen vanhin seuruessa, Coetzee niminen ukko tarttui kivääriinsä ja ampui edes tähtäämättä. Jotain putosi oksalta ja vallan oikein, kun menimme paikalle löysimme paviaanin pää lävistettynä. Vanha mies kysyi nyt minulta: »Kenen puolelle aiotte asettua seuraavassa sodassa?» — mihin minä nauraen vastasin: »Teidän puolellenne.»

Illallisen jälkeen, jonka särvinaineet olivat etupäässä minun varastoistani, istuimme tupakoiden ja jutellen nuotion ympärillä, kun taas naisilla ja lapsilla oli hyvä ja rauhallinen olo katetuissa vankkureissa. Buurit olivat kaikki sävyisiä, toverillisia miehiä, ja kun vihdoin olin sekottanut skottilaisen boolin vastamyrkyksi iltakoleudelle, tuli meistä aivan erikoisen hyviä ystäviä. He kysyivät minulta kuinka viihdyin Jappin kanssa. Vanha Coetzee säästi minulta vastaamisen vaivan, sillä hän ehätti lausumaan: »Skellum, Skellum!» (= kelmi). Pyysin häntä sanomaan mitä hänellä oli Jappia vastaan, mutta en saanut häneltä irti muuta kuin että Japp oli liian hyvä ystävä alkuasukkaiden kanssa. Varmaankin oli Japp joskus huiputtanut ukolle huonon auran.

Juttelimme metsästyksestä ja minä sain kuulla monta seikkailua — Limpoposta, Meshonamaasta, Sabista ja Lebombosta. Sitten siirryimme politiikkaan ja sain kuulla kiivaita hyökkäyksiä uutta maaveroa vastaan. Kaikki nämä miehet olivat vanhoja paikkakunnan asukkaita ja aloin aavistaa, että heidän kauttaan voisin saada tietää jotain merkityksellistä. Senvuoksi kerroin juurtajaksaen jutun, jonka olin kuullut Durbanissa jostain mahtavasta poppamiehestä, ja kysyin, tiesivätkö he mitään tästä. Mutta he pudistivat päitään. Alkuasukkaat olivat jättäneet taikomiset ja loihtimiset ja pelkäävät lähetyssaarnaajaa ja poliisia enemmän kuin jotain noitaa. Sitten he alkoivat puhua vanhoista ajoista. Mutta Coetzee, joka oli huonokuuloinen, keskeytti toiset ja pyysi minua uudistamaan kysymykseni.

Enempää en hyötynyt hänestäkään kuin sen tosiasian, että siellä varmasti oli paholainen. Hänen isoisänsä ja isänsä olivat nähneet sen, ja itse hän oli kuullut sen karjuvan, kun hän poikana oli ollut siellä metsästämässä. Muuta hän ei halunnut sanoa, vaan meni levolle.

Seuraavana aamuna, kun olimme aivan lähellä Sikitolan kraalia, erosin hollantilaisista, ensin ilmoitettuani heille, että vaunupuotini olisi ainakin kolme viikkoa Umvelosissa, jos heidän tarvitsisi uudistaa varastojaan. Me jatkoimme sitten matkaa pohjoisemmaksi kohti määräpaikkaamme. Heti kun olin jäänyt yksin, etsin kartan esiin ja koetin etsiä siitä sitä paikkaa, mistä Coetzee-vanhus oli puhunut. Kartta ei ollut hyvä, sillä vuoriston itäpuolella ei vielä ainoakaan maanmittari ollut käynyt ja paikkain nimet oli pantu vain arvaamalla. Mutta minä löysin kuitenkin nimen Rooirand ja oli se pantu merkitsemään pohjoisen vuorijonon jatkoa itäänpäin. Varmaankin oli merkintä tehty jonkun metsästäjän antamien tietojen mukaan. Lienee parasta, että tässä kertakaikkiaan selitän tämän seudun maaston, sillä nämä seudut näyttelevät tärkeää osaa kertomuksessani. Vuoristo ulottuu pohjoiseen ja etelään ja siltä lähtevät useimmat niistä joista, jotka kastelevat tasankoa. Jokien nimet ovat etelästä päin lukien: Olifants, Suuri Letaba, Letsitela, Pikku Letaba ja Pikku Labonas, jonka tienoolla Blaauwildebeestefontein on. Mutta tasangon suurin joki, johon kaikki muut lopuksi yhtyvät, on Suuri Labongo, joka täysin itsenäisenä virtaa saaden alkunsa jostakin maanalaisesta lähteestä lähellä sitä paikkaa, jota nimitetään Umvelosiksi. Blaauwildebeestefonteinista pohjoiseen päin pistää vuorijono vielä noin kaksikymmentä peninkulmaa, mutta sitten se tekee jyrkän käänteen itäänpäin ja nimitetään karttani mukaan Rooirandiksi. Mietiskelin näitä asioita, tuntien erityistä vetovoimaa Suurta Labongoa kohtaan. Minusta tuntui uskomattomalta, että joku lähde viidakossa saattaisi olla näin valtavan virran alkuna, ja päättelin itsekseni, että alkujuoksun täytyy olla jossakin korkealla pohjoisilla vuorilla päin. Minun otaksumani mukaan piti Rooirandin lähimmän osan olla noin viidenkymmenen peninkulman päässä. Coetzee-vanhus oli sanonut, että siellä asui paha henki, mutta minä arvelin puolestani, että jos sitä lähtisi etsimään löytäisi kaikkein ensimmäiseksi vettä.

Keskipäivällä saavuimme Umvelosiin ja ryhdyimme järjestämään kolmen viikon työtämme. Hollantilaiset saivat purkaa kuorman ja puhdistaa paikan perustuksen kaivamista varten, sillä aikaa kun minä menin Sikitolaan saamaan työväkeä. Sainkin tusinan verran vankkoja mustaihoisia, ja pian oli leirimme valmiina ja työ edistyi reippaasti. Itse rakentamiseen ryhdyttiin niin yksinkertaisesti kuin suinkin. Kaikki mitä me halusimme saada, oli kahden huoneen puoti ja aittarakennus, jossa voimme säilyttää varastojamme. Arkkitehtina olin minä, valvoen perustuksen laskemista ja myös pari jalkaa seinien nousua. Sikitolan väki oli kunnollista, niin että saatoin antaa itse rakennustyön heidän käsiinsä, hollantilaisten toimiessa kirvesmiehinä. Tiilit eivät riittäneet pitkälle, minkä vuoksi meidän täytyi ryhtyä valmistamaan uusia Labongon rannalla ja lopettaa seinät viheriäisillä tiileillä, mikä kaikki teki rakennuksemme omituisen kirjavaksi. Itse en ollut mikään taitava rakentaja, ja kun ilman minuakin oli tarpeeksi paljon miehiä, jäi minulle varsin runsaasti vapaa-aikaa. Aluksi hoidin kauppaa vaunuista käsin, mutta se vähä mikä oli mukanani meni pian kaupaksi. Olin juuri aikeissa lähteä kotiin hakemaan lisää varastoa, kun pisti päähäni käyttää jokin osa vapaa-ajastani Rooirandin tutkimiseen. Pohjoisessa päin saatoin selvästi nähdä vuoren selän, ehkäpä päivän ratsastuksen päässä. Eräänä aamuna otin senvuoksi ravintoa mukaani päivää paria varten, sidoin makuupussin satulaani ja lähdin tutkimusmatkalleni, kun ensin olin antanut erään vanhemman hollantilaisen tehtäväksi toimia poissaoloni aikana työn johtajana.

Oli varsin vaivaloista päästä eteenpäin alkuasukasten käyttämää polkua pitkin, jota molemmin puolin reunusti läpitunkemattomat viheriäiset viidakot. Onneksi en voinut eksyä tieltä, sillä suoraan edessäpäin näkyi koko ajan Rooirand, ja sen mukaan kuin etenin, saatoin yhä paremmin erottaa yksityiskohdat kallioissa. Kun olin päässyt noin puolitiehen oli aika nauttia aamiaista ja senvuoksi heittäydyin maahan zeiss-kiikareineni — äitini jäähyväislahja — ja ryhdyin tarkastamaan jotain notkopaikkaa vuorissa. Mutta mitään sellaista ei näkynyt. Purppuralta hohtava ja porfyyrilta näyttävä kallioseinä oli aivan yhtäjaksoista. Rotkoja ja halkeamia kyllä oli, mutta ei ainoatakaan niin suurta, että joelle olisi ollut tilaa. Ylinnä oli jyrkkiä seinämiä, sitten seurasi irtonaisempia kerroksia, riveihin järjestettyinä kuin katsomossa, ja vielä alempana näkyi tiheää metsää. Tutkin kiikarillani koko vuoren löytääkseni jonkun läpipääsypaikan, mutta löytämättä. »Tuopa näyttää huonolta», ajattelin, »sillä ellei löydy vettä niin kuinka voin viettää yöni täällä.»

Siirryin yöksi erääseen suojaiseen koloon kallioiden juurella, mutta sekä minä itse että hevoseni saimme käydä levolle saamatta juomista. Aamiaisenani oli hiukan rusinoita ja muutamia korppuja, sillä en uskaltanut lisätä janoani. Olin löytänyt kivensirpaleiden ja lahonneiden puiden muodostaman korkean vallin kallioiden juurella ja tiheä metsä peitti koko muun rinteen. Ruoho näytti merkillisen tuoreelta, mutta vedestä ei näkynyt jälkeäkään. Ei edes kuivunutta joen uomaa, josta kaivamalla olisi voinut sitä saada.

Aamulla oli minulla paha pulma ratkaistavana. Ellen löytäisi vettä, oli minun ratsastettava kotiin. Minulla oli vielä aikaa keritä kotiin janon pääsemättä pahemmin vaivaamaan, mutta siinä tapauksessa minun täytyisi keskeyttää tutkimusmatkani. Olin kuitenkin jyrkästi päättänyt olla sitä tekemättä. Mitä enemmän katselin punaisia kallioita, sitä kiihkeämmin halusin päästä niiden salaisuuteen käsiksi. Vettä täytyi löytyä jossakin, kuinka muuten kasvullisuuden rehevyys olisi selitettävissä?

Hevoseni oli buurilainen pony. Päästin sen irti nähdäkseni, minne päin se lähtisi ja se alkoi heti nelistää Umvelosia kohti. Tämä oli huono merkki, sillä se merkitsi, ettei eläin voinut vainuta vettä muulla taholla. Jos täällä oli jokea, niin täytyi sen olla tuolla ylhäällä, ja minä sain luvan harjoittaa hieman kipuamista.

Nyt keräsin kaikki rohkeuteni ja tein ratkaisevan päätöksen. Johdin ponyni kotimatkalle ja nappasin sitä vähän selkään. Tiesin että se ehtisi kotiin ainakin viidessä tunnissa ja näin päiväsaikaan sillä ei ollut vaaraa petoeläimistä. Makuupussini sidoin satulaan ja otin mukaani vain vähän ruokaa. Satulaan olin myöskin kiinnittänyt kirjeen hollantilaiselle päällysmiehelleni pyytäen häntä lähettämään jonkun alkuasukkaan ylimääräisellä hevosella minua vastaan iltapuolella. Ja sitten läksin matkaan etsiäkseni tietä ylös.

Poikavuosinani Kirkcaplessa olin oppinut eteväksi vuorikiipijäksi, ja Rooirandin porfyyri osoittautui erinomaiseksi tarkoitukseen. Mutta monta väsyttävää askelta sain tehdä, ennenkuin tapasin sopivan lähtöpaikan. Heti aluksi osoittautui vaikeaksi tunkeutua tiheikön läpi rinteen alaosaan. Kaikki mahdolliset piikkikasvit vaanivat minua, köynnöskasvit kietoivat minut lonkeroihinsa, korkeat puut sulkivat minulta valon ja joka hetki pelkäsin, että joku musta »mampa» ilmestyisi eteeni viidakosta. Hivuttavan kuuma oli myöskin ja olin nääntyä janosta.

Ensimmäinen halkeama, josta yritin ylös, loppui äkkiä ja sain tehdä vaarallisen paluumatkan. Toinen halkeama oli syvä mutta niin täynnä teräviä kiviä, että oltuani jo murskata pääni minun täytyi heittää tämäkin yritys. Jatkaen yhä kulkuani itäiseen suuntaan tapasin loivan paaden, joka auttoi minut pengertyneelle ulkonemalle. Siitä lähti kapea halkeama, jossa ylempänä näkyi kasvavan pieni puu. Kiikarini näytti, että halkeama puun yläpuolella laajeni melkoiseksi onkaloksi jatkuen vuoren lakea kohden. Kunpa vain pääsisin tuohon puuhun saakka, ajattelin, olisin selvillä vesillä.

Halkeama ei ollut montakaan tuumaa leveä, mutta sen verran kuitenkin, että siihen mahtui käsivarsi ja jalka, ja se kohosi kohtisuoraan kallion seinää ylöspäin. Luulen etten ollut selvillä, kuinka vaikeaa nousu sitä pitkin oli, kunnes jo oli liian myöhäistä kääntyä. Mutta sitten jalkani puristui halkeamaan ja silloin sain luvan lepuuttaa hetkisen jo aivan puutuneita käsiäni ja jalkojani. Muistan katsoneeni länteen päin ja hikipisaroiden läpi, jotka valuivat silmiini, näin, että noin puolen peninkulman päässä eräs kallio, joka alhaaltapäin oli näyttänyt aivan sileältä, tekikin poimun oikealle päin. Kun poimu näytti tummalta ymmärsin, että se oli syvä, ahdas kouru. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa ajatella tarkemmin asiaa, sillä olinhan keskellä kirottua halkeamaa. Tavattomalla vaivalla sain kiinni jostakin myhkyrästä yläpuolellani ja irroitin jalkani. Sitten jatkui kipuaminen muutaman kyynärän eteenpäin helpommin, mutta hetken kuluttua tartuin jälleen kiinni.

Halkeama kapeni nimittäin, tai oikeammin sanottuna se tuli vähemmän syväksi, ja samalla kallio päälläni yhä kovertui. Olin jo miltei heittänyt kaiken toivoni, kun huomasin, että puu oli vain kolmisen jalkaa yläpuolellani. Jos voisin saavuttaa sen ja tarttua siihen, saattaisin nostaa itseni sille kielekkeelle, jolla se kasvoi. Tähän tarvittiin kaikki rohkeuteni sillä saattoihan puu olla niin heikosti kiinni, ettei se kestäisi painoani, missä tapauksessa minä sen kanssa syöksyisin neljäsataa jalkaa alaspäin. Mutta tämä oli kaikissa tapauksissa ainoa mahdollisuuteni, ja niinpä purin hampaat yhteen, vipusin ruumistani muutaman tuuman ylöspäin ja tartuin puuhun. Jumalan kiitos se piti, ja voimakkaalla ponnistuksella kohottauduin kallion ulkonemalle — ja hengitin vapaammin.

Vaikeuteni eivät suinkaan olleet lopussa, mutta pahin oli voitettu. Halkeaman jälelläoleva osa vaati sangen yksinkertaista kiipeämistaitoa ja jonkun ajan kuluttua oli vuoren laella pitkällään maassa eräs hyvin väsynyt ja loppuunkulunut olio. Vei vielä useita minuutteja, ennenkuin taas saatoin hengittää rauhallisesti ja ennenkuin olin päässyt sen väsymyksen herraksi, joka heti valtasi minut kun ponnistukset olivat päättyneet.

Kun jälleen pääsin jaloilleni ja katsoin ympärilleni, kohtasi minua ihmeellinen näköala.

Olin ylätasangolla, jota peittivät vain saniaiset ja pienet pensaat, lähinnä muistuttaen pähkinäpensasta. Kolme neljä peninkulmaa etäämpänä maa nousi jälleen ja näkyi pieni laakso. Mutta etualalla, vain noin puolen peninkulman päässä oli järvi, joka kimalteli auringonpaisteessa.

Uskoin tuskin silmiäni, kun kiiruhdin sitä kohden, sillä pelkäsin että se oli kangastus. Mutta mikään näköhäiriö se ei ollut, vaan todellinen järvi, ympärimitaten ehkä kolme peninkulmaa. Rantatöyräillä kasvoi saniaisia, pohjassa näkyi valkoisia piikiviä ja vesi järvessä oli kirkasta, syvänsinistä. Tyydytin janoni ja riisuin sitten vaatteet ja heittäydyin järven suloisen viileään syliin. Senjälkeen söin vähän aamiaista ja paistatin itseäni auringossa muutamalla laakealla kivellä. »Olen löytänyt Labongon alkulähteen», sanoin itsekseni. »Kun kirjoitan nyt Kunink. Maantieteelliselle Seuralle, niin saan mitalin.»

Kiersin järven ympäri löytääkseni sen laskukohdan. Pohjoisessa lirisi siihen pieni kaunis puro ylempää vuorilta ja etelässä, vallan oikein, virtasi järvestä pois huomattava joki. Tutkimuskiihkoni kaksinkertaistui, ja seurasin sen juoksua, aivan pää pyörällä odotuksesta.

Virta oli ihana, kirkas kuin kristalli ja aivan erilainen kuin sakeavetinen, troopillinen Labongo Umvelosin luona. Äkkiä, noin puolen tunnin matkan päässä järvestä, näytti kuin maa olisi niellyt joen, ja pyörryttävästi, kumeasti kohisten se syöksyi jättiläismäiseen pataan. Kuljin vielä jonkun askeleen eteenpäin ja kuulin siiloin jalkojeni alta mitä kauheinta kumua ja kohinaa. Nyt ymmärsin, mistä Coetzeevanhus oli saanut paholaisensa, joka karjui ja ulvoi Rooirandissa.

Jospa vain olisin jatkanut matkaani kallion reunalle saakka, olisin saanut tietää salaisuuden, josta minulla olisi ollut myöhemmin paljon apua. Mutta aloin tulla levottomaksi alaspääsystäni ja seurasin senvuoksi jälkiäni takaisin sen halkeaman suulle, josta olin kiivennyt ylös. Mikään ei olisi saattanut minua palaamaan tuota kamalaa tietä ja senvuoksi kuljin eteenpäin löytääkseni jonkun laskeutumiskohdan. Minun onnistuikin hyvän matkaa kauempana löytää kallion repeämä, joka vaikkakin kaukana helppoudesta kuitenkaan ei ollut erikoisen vaarallinen, ellei ota lukuun epävarmaa pohjaa, joka oli täynnä irtokiviä. Kun lopultakin olin alhaalla, oli aurinko jo laskemassa. Menin sille paikalle, jossa olin käskenyt palvelijani odottamaan minua, mutta kuten jo pelkäsin, ei hänestä näkynyt jälkeäkään. Näinollen oli minun alistuttava kohtalooni ja vietin kolean yön vierinkivien muodostamassa luolassa, sitä ennen vain hiukan syötyäni ja poltettuani piipun.

Päivän sarastaessa nousin ylös kylmästä kankeana ja söin muutamia rusinoita aamiaiseksi. Hevosta ei vieläkään kuulunut, minkä vuoksi aikaa kuluttaakseni päätin mennä tutkimaan sitä kalliota, jonka olin nähnyt eilen kauheasta halkeamastani, ja joka kätki omituisen poimun. Tehtäväni oli vaikea, sillä päästäkseni näkemään kalliota sivulta päin täytyi minun vielä kerran ryömiä rinteellä kasvavan tiheikön läpi, vieläpä vähän ylemmäksikin. Lopuksi löysin kiintopisteen ja määräsin aseman parin viidakossa olevan korkean puun avulla. Sitten astuin alas ja lähdin länteenpäin.

Aivan odottamatta kuulin nyt, kun tulin lähemmä, mitä ihmeellisintä ääntä kallioista. Se oli kumeaa kohinaa, niin mielikuvituksellista ja yliluonnollista, että tunsin väristystä ruumiissani. Sitten muistin eilisen jokeni. Varmaankin juuri tällä kohtaa se katosi vuoren sisään, ja nyt hiljaisella aamuhetkellä oli ääni erikoisen voimakas. Ei lainkaan ihmettä, että Coetzee oli pelännyt pahoja henkiä.

Seisoessani siinä kuuntelemassa, vieläkin hiukan vavisten, näin erään olennon liikkuvan kallioille päin. Olin hyvin piilossa, niin ettei hän ollut voinut nähdä minua. Hän oli hyvin vanha mies, pitkä, mutta jo kumaraharteinen, ja hän kulki hitaasti pää painuksissa. Hän ei ollut kolmeakaankymmentä kyynärää minusta, joten saatoin nähdä hänet selvästi. Hän oli alkuasukkaita, mutta tyyppiä, jota en tuntenut. Pitkä valkoinen parta putosi rinnalle ja hartioillaan hänellä oli komea leopardinnahkainen vaippa. Hänen kasvonsa olivat kurttuiset ja syvissä uurteissa, niin että hän tuntui yhtä vanhalta kuin itse Aika.

Hyvin varovasti hiivin hänen jälessään ja huomasin äkkiä olevani vastapäätä etsimääni kalliota. Sinne johti viidakon läpi lukuisten jalkojen tallaama polku. Seurasin sitä lahonneiden puiden yli, kunnes se loppui kalliopoimun takana halkeaman luona. Olin syvässä rotkossa, mutta edessäni oli sileä, jyrkkä paasi. Ylempänä näytti halkeama syvemmältä ja pimeämmältä, mutta kuinka saattaisi päästä tuon kalliomöhkäleen yli. Tutkin sivultakin päin, mutta sielläkin oli vain jyrkkiä seiniä ilman mitään halkeamia.

Jos olisin ollut viisaampi, olisin mennyt takaisin ja katsonut missä jäljet loppuivat. Mutta nyt minusta tuntui kaikki käsittämättömältä, olin nälkäinen ja yritteliäisyyteni oli lamassa. Sitäpaitsi kaikui korvissani lakkaamatta vangitun virran vaikea valitus. Häpeän sanoa, mutta minä juoksin pois rotkon luota, aivankuin pimeyden ruhtinas kaikkine enkeleineen olisi ollut kantapäilläni. Enkä hiljentänyt vauhtia, ennenkuin olin jättänyt noita kolkkoja kallioita runsaan peninkulman. Ja sitten lähdin kotiinpäin. Elleivät hevoset tahtoneet tulla minun luokseni niin sain kai minä mennä niiden luokse.

Kuljin varmaankin viisikolmatta peninkulmaa ollen mitä huonoimmalla tuulella, kiroten hollantilaisiani, alkuasukkaita ja kaikkia ihmisiä. Syynä oli yksinkertaisesti vain se, että olin pelästynyt, mutta ylpeyteni ei sallinut tunnustaa sitä itselleni. Päivä lämpeni yhä, kuumuus jo tukahutti minua, mopanipuut väsyttivät minua tummalla vehreydellään, kafferikuningattaret, närhit ja kaikki muut linnut lentelivät ympärilläni aivankuin härnätäkseen minua. Puolimatkassa kotiinpäin tapasin pojan kahden hevosen kanssa ja annoin hänelle aikamoisen ripityksen. Pony oli tullut kotiin aivan oikein ja poika oli lähetetty minua vastaan. Tähän kohtaan hän oli tullut jo edellisenä iltana, ja siihen hän oli pysähtynyt. Pienellä vaivalla sain hänestä selville, että hän oli ollut hassuna pelosta eikä ollut uskaltanut tulla lähemmäksi Rooirandia. Tuo paikkahan on noiduttu, hän sanoi. Paholaiset asuivat siellä ja vain noidat menivät sinne. Itselleni myönsin, että minulla ei ollut oikeutta moittia poikaa. Mutta joka tapauksessa oli minulla nyt jotain, mihin tarttua kiinni tämän maan kaikkien salaperäisyyksien joukossa, ja koko kotimatkan ajattelin itsekseni, olikohan minulla kylliksi luontoa jatkaa alkamallani tiellä.

MR WARDLAW ENNUSTAA TULEVIA ONNETTOMUUKSIA.

Viikkoa myöhemmin oli rakennus valmis. Suljin uuden puotini, pistin avaimen taskuuni ja lähdin väkeni kanssa kotimatkalle. Sikitolalle olin uskonut paikan valvonnan, sillä tunsin häntä tarpeeksi tietääkseni, ettei hän sallinut väkensä tehdä mitään ilkivaltaa. Annoin tyhjien kuormavankkurien seurata jäljessä niin hitaasti kuin tahtoivat ja ratsastin itse etukäteen sillä tuloksella, että saavuin Blaauwildebeestefonteiniin jo kaksi päivää ennen kuin minua oli odotettu.

Panin hevoseni talliin ja kiersin taloa tervehtiäkseni Colinia, joka ei ollut saanut seurata mukana, koska pelkäsin sen tappeluja alkuasukasten koirien kanssa. Löysin ystäväni hyvässä kunnossa, sillä Zeeta oli hoitanut sitä. Äkillinen päähänpisto sai minut menemään ikkunan kautta omaan huoneeseeni, jonka löysin siistinä ja järjestettynä, kiitos Zeetan. Ovi puotihuoneeseen oli raollaan ja kun kuulin puhetta sieltä, kurkistin sisään.

Japp oli myyntipöydän ääressä keskustellen vilkkaasti, mutta matalalla äänellä suurikasvuisen alkuasukkaan kanssa — saman Mwangan kanssa, jonka taannoin olin ilman erikoisia juhlallisuuksia potkinut ulos. Huomasin että kaupan ulko-ovi oli huolellisesti suljettu, mikä ei ollut tavallista näin keskipäivällä. Jappilla oli muutamia aivan pieniä esineitä kädessään, ja heidän puheestaan ymmärsin, että oli kysymys jostain hinnasta. Kun tarkoitukseni ei ollut salaa kuunnella, aioin juuri avata oven, mutta jokin Jappin ilmeessä sai minut pysähtymään. Hänellä oli varmasti paha mielessä, ja senvuoksi viivyin vielä hetkisen.

He jatkoivat keskusteluaan kafferinkielellä, ja senjälkeen näin Jappin pitävän yhtä noista pienistä esineistä peukalon ja etusormen välissä. Se oli pieni pyöreähkö kivi, ehkä noin pavun kokoinen, ja se levitti ympärilleen heikkoa hohdetta.

Tällä silmänräpäyksellä työnsin oven auki ja astuin sisään. Molemmat miehet hätkähtivät kuin heitä olisi ammuttu, ja Japp kalpeni niin paljon kuin hänen epäterve ihonvärinsä suinkin salli. »Mitä, mitä…» hän huohotti ja pudotti maahan kädessään olleen esineen.

Otin ylös sen ja panin tiskille. »Kas jalokiviä, mr Japp», sanoin.
»Olettepa tainnut löytää sen kaivoksen, jota minä hain. Onnittelen.»

Sanani antoivat vanhalle lurjukselle johtolangan. »Aivan oikein», hän sanoi. »Niin olen löytänyt, tai oikeammin tämä ystäväni Mwanga. Hän on juuri kertonut siitä.»

Kafferilla näytti olevan paha olla. Hän nosti milloin toista milloin toista jalkaansa ja vilkuili kaihoavasti suljettuun oveen.

»Luulenpa että lähden», hän sanoi. »Voimmehan myöhemmin jatkaa.» Sanoin hänelle, että minunkin mielestäni hänellä oli aika lähteä ja avasin hänelle oven. Sitten suljin sen jälleen ja käännyin mr Jappin puoleen.

»Vai niin, tämäkö oli teidän pieni pilanne», sanoin. »Jo arvelinkin, että teillä oli jotain omituista hommaa, mutta sitä en aavistanut että te kuuluitte L.T.K:hon.»

Hän oli aivan sen näköinen kuin olisi tahtonut murhata minut. Viiden minuutin ajan hän manasi ja noitui minua niin vaihtelevasti ja kekseliäästi, etten olisi voinut uskoa sellaista hänenlaiseltaan. Ei ollut kysymys mistään L.T.K:sta, hän vakuutti, vaan todellisesta löydöstä, jonka Mwanga oli tehnyt.

»Tässä maassa», sanoin toistaen hänen omia sanojaan, »täällä voisi yhtä hyvin löytää valtameren helmiä kuin timantteja. Mutta menkää vain kernaasti minun puolestani etsimään, ehkäpä löydätte joitakin granaatteja.»

Hän koetti voittaa vihansa ja antautui nyt toiselle tielle. »Kuinka paljon haluatte pitääksenne suunne kiinni? Minä teen teistä rikkaan miehen, jos pidätte yhtä minun kanssani.» Ja senjälkeen hän teki minulle tarjouksia, jotka osoittivat, kuinka tavattomasti hän oli ansainnut tällä kaupalla.

En jaksanut olla tarttumatta häntä kauluksesta. »Te vanha kadotettu roisto», karjuin hänelle, »jos te vielä kerrankin uskallatte hengäistäkään minulle jotain tuollaista, niin sidon teidät kuin härän ja lähetän Pietersdorpiin.»

Nyt hän ei enää voinut pitää röyhkeää naamaa, vaan rupesi kyynelöimään pelosta, niin että teki ilkeää katsella. Hän sanoi, että hän oli vanha mies, joka aina oli viettänyt kunniallista elämää, ja jos hänen maineensa nyt vanhoilla päivillä tulisi tahratuksi, murskaisi se hänen sydämensä. Hänen siinä istuessaan kädet silmillä ja keinutellen ruumistaan edestakaisin, saatoin nähdä hänen vaanivat silmänsä kiinnitettyinä minuun, nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät.

»Kuulkaa nyt, mr Japp», sanoin. »En ole mikään poliisi, eikä velvollisuuteni ole ilmiantaa teitä. Jos tahdotte tehdä kuten määrään, ei teidän tarvitse joutua vankilaan. Mutta ensimmäinen ehtoni on, että te pyydätte eroa täältä. Te kirjoitatte nyt heti kirjeen mr Collesille minun saneluni mukaan ja sanotte, että työ täällä tulee teille liian raskaaksi. Toinen ehtoni on, että timanttihomma täydellisesti loppuu sinä aikana kuin vielä viivytte täällä. Jos näen Mwangan tai jonkun muun hänen joukostaan kerrankin vielä täällä kaupassa ja huomaan että teillä on tuon jutun kanssa vielä jotain tekemistä, joudutte kiinni. En halua pilata mainettani teidän käyttäytymisenne vuoksi. Kolmas ehtoni on, että kun jätätte paikkanne, niin lähdette kokonaan pois täältä. Jos senjälkeen tavoitan teidät kahdenkymmenen peninkulman piirissä Blaauwildebeestefonteinista, annan teidät ilmi.»

Hän ähki ja valitti, mutta myöntyi lopuksi määräyksiini. Kirje kirjoitettiin ja minä itse panin sen menemään. Mitään sääliä tuota vanhaa kelmiä kohtaan ei minun tarvinnut tuntea — hän ei missään tapauksessa jäänyt paljaille. Ei kumma että kauppahuoneen edut olivat jääneet valvomatta, kun Jappin aika meni timanttien ostoon alkuasukasvoroilta. Siten hän oli tullut riippuvaiseksi jokaisesta kafferista, joka oli myynyt jalokiviä hänelle ja nyt ymmärsin hänen matelevan ystävällisyytensä Mwangaa kohtaan.

Tämän tapahtuman jälkeen muutin pois puotirakennuksesta. Mr Wardlaw oli jo ennenkin tarjonnut minulle huonetta koulurakennuksesta ja nyt otin tarjouksen vastaan. En halunnut enää olla Jappin kanssa missään kanssakäymisissä enempää kuin oli aivan välttämätöntä, sillä ei voinut tietää mitä hänellä oli mielessä. Sitäpaitsi sain näin tilaisuuden auttaa Zeetaa, jota en halunnut jättää suojatta tuon vanhan konnan luo. Japp kävi alkuasukasmajoilla ja löysi sieltä erään vanhan noidan hoitamaan talouttaan, minkä jälkeen hän kolmena seuraavana päivänä joi itsensä täpötäyteen saadakseen lohtua murheisiinsa.

Samana iltana istuin mr Wardlawin kanssa keskustelemassa hänen arkihuoneessaan, takan ääressä — illat täällä ylätasangolla ovat kylmiä. Muistan tämän tilaisuuden erikoisesti senvuoksi, että keskustelumme sai niin omituisen käänteen. Kuten jo olen maininnut, oli mr Wardlaw työskennellyt kuin orja perehtyäkseen kafferikieliin. Itse kykenin nyt jo puhumaan zulukieltä niin paljon että tulin toimeen, ja ymmärsin sitä kuullessani puhuttavan, mutta Wardlaw oli tutkinut sitä tieteellisesti ja tunsi sen kielioppia ja eri murteita. Sitäpaitsi hän oli lukenut paljon kafferien historiaa, tunsi Chakan ja Mosilikatsen ja Masheshin urotyöt ja kaikki vanhat kuninkaat. Kun hänellä ei ollut paljoa tekemistä koulussa, hän oli sensijaan lukenut niin paljon kuin oli ennättänyt. Hänellä oli tapana lainata kirjoja lähetyssaarnaajilta ja ainakin puolet palkkaansa hän käytti ostaakseen uusia.

Istuessaan nyt siinä poltellen nojatuolissa mr Wardlaw kertoi joukon kertomuksia eräästä Monsmotapa-nimisestä mahtavasta keisarista, jonka portugalilaiset olivat löytäneet 16. vuosisadalla. Hän asui pohjoisessa Mashonamaassa ja hän omisti kokonaisen kultavuoren. Portugalilaiset eivät sen enempää hänestä piitanneet, mutta hänen poikansa he ottivat mukaansa ja tekivät hänestä papin.

Huomautin väliin, että hän varmaankin oli ollut vain tavallinen pieni heimopäällikkö, jonka urhoollisuutta sitten aikojen kuluessa oli lisätty ja paisutettu, kuten oli tapahtunut Meksikossa cazique-heimon keskuudessa. Mutta tätä ei koulumestarini hyväksynyt.

»Ei, Davie, hän oli todella ollut voimallinen mies. Tiedäthän nuo vanhat rauniot Rhodesiassa, joita kutsutaan zimbabweksi, ja joiden kauan luultiin olevan foinikialaista alkuperää. Minulla on tässä kirja niistä. Mutta nykyisin uskotaan varmasti, että ne ovat alkuasukkaiden rakentamia. Ja ne, jotka ovat voineet aikaansaada jotain tällaista» — hän näytti kuvia raunioista — »niiden on täytynyt olla jotain parempaa kuin pikkupäälliköitä, siinä käsityksessä minä olen.»

Kuinka olikaan huomasin nyt, mitä koulunopettajalla oikeastaan oli sydämellä. Mr Wardlaw katsoi näet, että yleensä alkuasukkaita aliarvioitiin liiaksi. Tämä katsantokanta oli ehkä hyvinkin luonnollinen koulunopettajassa, mutta ei siinä muodossa, kuin mr Wardlaw sen nyt esitti. Hänen käsityksensä mukaan se ei ollut alkuasukkaitten äly, jota aliarvioitiin, vaan heidän kykynsä vahingoittaa meitä valkoisia. Hänen perusteensa olivat seuraavat: Heitä oli viisi tai kuusi yhtä valkoista vastaan, he olivat kaikki laajasti katsoen samaa verta, samaa uskontoa; he olivat aivan viime päiviin saakka olleet soturikansaa — ja mikä tärkeintä, he asuivat ympäri ylätasankoa ja saattoivat, jos vain liittyivät yhteen, katkaista valkoisilta yhteyden mereen. Huomautin, että olisi vain ajankysymys, koska yhteys jälleen palautettaisiin. »Olkoon niin», hän sanoi, »mutta ajattelepa, mitä sillä välin jo olisi kerinnyt tapahtua. Ajattele monia yksityisiä taloja ja pieniä kyliä — ne olisivat yksinkertaisesti pyyhkäistyt pois kartalta. Tästä tulisi vielä kauheampi kuin Intian kapina.»

»En tahdo sanoa, että se on luultavaa», hän jatkoi, »mutta väitän, että se on mahdollista. Otaksukaamme, että joku uusi Chaka esiintyisi, jolla olisi kyky koota hajaantuneet heimot. Mikään konsti ei olisi salakuljettaa aseita. Muista vain tuota pitkää vartioimatonta rannikkoa, joka on Gazamaan ja Tongamaan välissä. Jos heillä vain olisi johtaja, joka kykenisi järjestämään ristiretken valkoisia vastaan, mikä silloin voisi estää kapinaa.»

»Me saisimme tiedon siitä kyllin hyvissä ajoissa ja kukistaisimme sen heti alkuunsa», minä sanoin.

»Siitä en ole niinkään varma. He ovat viekkaampia kuin luulemmekaan ja heillä on apukeinoja, joista meillä ei ole aavistustakaan. Oletko koskaan kuullut puhuttavan alkuasukkaiden telepatiasta? He kykenevät olemaan tietoyhteydessä toistensa kanssa tuhansien peninkulmien matkoilla ja nopeammin kuin me lennättimellämme, ja siinä ei ole mitään lankoja katkaistavana. Jos he vain lyövät tuumansa yhteen voivat he vaieta kuin hauta. Minun lähin palvelijani voisi olla juonessa mukana, enkä aavistaisi mitään, ennenkuin jonakin aamuna olisin murhattuna vuoteessani.»

»Mutta he eivät voi saada johtajaa. Jos todella löytyisi joku Chakan suvun maanpaossa oleva ruhtinas, joka samoinkuin prinssi Charlie palaisi vapauttamaan kansaansa silloin voisi juttu käydä uhkaavaksi, mutta nyt ovat kaikki Heidän Kuninkaalliset Korkeutensa lihavia ukkoja korkeine hattuineen ja pitkinetakkeineen ja erinomaisen siivottomine asumuksineen.»

Wardlaw myönsi tämän, mutta sanoi, että on olemassa toisenlaisia johtajia. Hän oli lukenut paljon n.s. Etiopian opista, jota sivistyneet amerikkalaiset neekerit olivat levittäneet Etelä-Afrikassa. »Miksikä», sanoi hän, »ei vääristelty kristinoppi voisi olla lähtökohtana myrskyyn. Kafferi rakastaa yleensä kristillisen intomielen yhdistämistä pakanallisiin tapoihin. Katsopa vain, kuinka on käynyt Haitilla ja muutamissa etelävaltioissa.»

Sitten hän sytytti piippunsa ja nojautui eteenpäin kasvot hyvin vakavina. »Tahdon sanoa sinulle koko totuuden, Davie. Minä pelkään.»

Hän oli todella vakavan ja levottoman näköinen, istuessaan siinä ja tirkistellessään minua likinäköisillä silmillään, niin että en voinut olla tuntematta hänen puheensa vaikutusta.

»Mitä on tekeillä?» kysyin. »Onko jotain tapahtunut?» Hän pudisti päätään. »Ei kerrassaan mitään, mihin voisin viitata. Mutta minulla on tunne että jotain on tapahtumassa näillä vuorilla. Minä vain tunnen sen itsessäni voimatta selittää.»

Vasten tahtoanikin tulin levottomaksi näistä sanoista. On muistettava, että en koskaan sanallakaan ollut maininnut epäluuloistani mr Wardlawille — olin vain kysynyt, oliko hän kuullut puhuttavan jostakusta noidasta näillä seuduilla, ja sen kysymyksenhän olisi kuka hyvänsä voinut tehdä hänelle. Nyt hän oli omin päin keksinyt jotain salaperäistä Blaauwildebeestefonteinissa.

Halusin tietää, oliko hänellä joitain todistuksia, mutta niitä ei ollut paljoa. Hänestä vain tuntui, että paikkakunnalla oli nykyisin arveluttavan paljon mustaihoisia. Sikäli kuin käsitin, ei hän ollut huomannut, että häntä vakoiltiin, mutta ihmetteli vain heidän selittämätöntä oleskeluaan täällä.

»Vielä yksi asia», hän sanoi. »Kaikki alkuasukkaiden lapset ovat jättäneet koulunkäynnin. Minulla on nykyisin vain kolme oppilasta ja hekin ovat kaikki hollantilaisista taloista. Kävin Majinjen luona kuulemassa mistä tämä johtui, ja eräs vanha vaimo sanoi, että seutu oli täynnä pahoja miehiä. Davie, minä sanon sinulle: jotain on tekeillä ja tämä jokin ei ole meidän parhaaksemme.»

Mitä Wardlawilla oli ollut kerrottavaa, ei ollut uutta minulle, ja kuitenkin tunsin itseni tämän myöhään illalla sammuvan takan ääressä tapahtuneen keskustelun jälkeen suorastaan pelokkaaksi, nyt jo toisen kerran Blaauwildebeestefonteiniin tuloni jälkeen. Itselläni minulla oli johtolanka ja olin valmistautunut salaisuuksiin, mutta se, että joku toinen tunsi salaperäisyyden ikäänkuin ilmassa, teki asian minulle paljon todellisemmaksi. Tietysti laskin leikkiä Wardlawin epäilyksistä. Eihän ollut ajateltavissa, että hän saisi tehdä tyhjäksi suunnitelmani keksimällään jutulla alkuasukaskapinasta, johon ei ollut mitään päteviä perusteita.

»Oletko kirjoittanut tästä kenellekään?» kysyin. Hän vastasi, ettei hän ole vielä ilmoittanut asiasta kenellekään, mutta että hän aikoi tehdä sen, ellei asiaintilassa pian tapahtuisi parannusta. »Minun hermoni eivät kestä tätä, Davie», hän sanoi, »minun täytyy lopettaa. Ja se on vahinko, sillä ilmasto on erinomaisen sopivaa minulle. Mutta siihen on minulla pakko, sillä tiedän liian paljon, ja minulla ei ole sinun rautaisia hermojasi eikä täydellistä mielikuvituksen puutettasi.»

Sanoin hänelle, että kaikki oli pelkkää kuvittelua ja johtui vain siitä, että hän luki liian paljon ja harrasti liian vähän liikuntoa. Otin häneltä kuitenkin lupauksen, ettei hän kertoisi asiasta mitään enempää suullisesti kuin kirjallisestikaan, kysymättä ensin minun mielipidettäni. Sitten rakensin hänelle rommituutingin ja lähetin hänet ainakin jonkun verran lohdutettuna vuoteeseen.

Ensimmäinen mihin ryhdyin huoneeseeni tultuani, oli vuoteen muuttaminen sellaiseen nurkkaan, ettei se ollut ikkunan suunnassa. Kun ikkunassa ei ollut mitään luukkuja, otin vanhan pöytälevyn ja asetin sen pystyyn ikkunaa vasten. Panostin myös pyssyni ja laskin sen vuoteeni viereen. Jos Wardlaw olisi nähnyt kaikki nämä valmistukset, olisi hän ehkä saanut vähemmän korkean ajatuksen hermoistani ja päinvastoin taas mielikuvituksestani korkeamman käsityksen. Oli aivan keventävää, kun vuoteeseen käytyäni kättä ojentamalla pimeässä tunsin Collinin takkuisen turkin.

VI.

RUMMUNPÄRINÄÄ AURINGON LASKIESSA.

Japp oli humalassa lähinnä seuraavina päivinä, joten sain yksin hoitaa kauppaa. Olin tästä iloissani, koska näin minulle jäi enemmän aikaa mietiskellä niitä monia selittämättömiä seikkoja, joita tilanne tarjosi. Kuten jo olen tunnustanut, olin todella peloissani, johtuen tämä kuitenkin enemmän kykenemättömyyden tunteesta kuin todellisen vaaran pelosta. Olin ikäänkuin kietoutunut epävarmuuden sumuun. Yltympäri tapahtui asioita, joiden laatua saatoin ainoastaan arvailla, ja siinä olin voimattomana, kykenemättä tekemään mitään puolustuksekseni. Se, että Wardlaw oli kokenut samaa saamatta mitään viittausta minun taholtani, oli todistuksena, ettei minun pelkoni ollut ainoastaan kuvittelua. Collesille lähettämääni kirjeeseen en ollut saanut vastausta. Nyt piti Jappin irtisanoutumiskirje jo olla perillä Durbanissa, ja kaipa siihen täytyi tulla joku vastaus. Jos Jappin seuraaja olisin minä, niin toki kai Colles muistaisi mitä olin kirjoittanut hänelle ja antaisi sen johdosta minulle määräyksiä. Siihen saakka oli velvollisuuteni hoitaa toimiani kunnes saisin jotain apua.

Poissaollessani oli tapahtunut muutos. Alkuasukkaat olivat kokonaan hävinneet näkyvistä. Lukuunottamatta niitä perheitä, jotka asuivat Blaauwildebeestefonteinissa ja sen ympäristössä, ei ainoatakaan alkuasukasta näkynyt teillä eikä liioin ainuttakaan poikennut kauppaan. Joko he olivat sulkeutuneet majoihinsa tai olivat he lähteneet jollekin pitkämatkaiselle asialle. Ottamatta lukuun muuatta pientä ryhmää, johon kuului kolme Shangaani-heimon miestä, palaamassa The Randista, ei puodissa käynyt ketään. Suljin senvuoksi ovet kello neljältä, vihelsin Colinia ja lähdin kävelemään.

Mutta vaikka tiellä ei ollutkaan alkuasukkaita, niin oli niitä sitä enemmän viidakoissa. Sain saman vaikutelman kuin Wardlaw, että seudun alkuasukasväestö oli äkkiä tavattomasti lisääntynyt. Metsä aivan kuhisi heistä. He vartioivat minua kuten ennenkin, mutta heitä oli nyt niin paljon, että piiloutuminen oli heille vaikeampaa. Vähän väliä näin vilauksen mustasta selästä tai jalasta, ja Colin, jota kuljetin ketjusta, oli aivan hurjana kiihtymyksestä. Pian olin nähnyt kaiken mitä halusin ja palasin kotiin päin hyvin miettiväisenä. Pitkäksi aikaa jäin istumaan Wardlawin puutarhapenkille, voimatta ymmärtää mitä tämä kaikki sisimmältään tarkoitti.

Mikä minua eniten ihmetytti oli, ettei minuun lainkaan oltu koskettu matkallani Umvelosiin. Otaksumani mukaan oli seudun salaisuus, mikä se sitten lieneekin, yhteydessä Rooirandin kanssa. Mutta siihen suuntaan olin ratsastanut ja kaksi päivää tutkinut ympäristöä, kenenkään välittämättä vakoilla minua. Tästä olin varma, sillä olin tullut hyvin herkäksi havaitsemaan vakoilijat, ja tasangolla, missä pensasmetsä ei ole niin tiheää, on vaikeampi piillä kuin ylätasangolla läpipääsemättömine viidakoineen.

Näinollen he eivät piitanneet siitä, että pyrin heidän pyhäkköönsä. Miksikä he sitten vartioivat minua niin tarkkaan silloin kun oleskelin niin toisarvoisella paikalla kuin kauppapuoti oli? Mietin kauan, ennenkuin keksin vastauksen kysymykseen. Syynä täytyi olla se, että ollessani tasangolla, olin loitonnut sivistysseuduilta ja tullut syvemmälle heidän omaan maahansa, mutta Blaauwildebeestefontein oli lähellä rajaa. Varmastikin heillä oli jotain salajuonta, jonka perille he pelkäsivät minun pääsevän. He tahtoivat saada selvää, aioinko minä matkustaa Pietersdorpiin tai Wersersburgiin puhumaan mitä tiesin, ja he olivat varmaankin päättäneet estää matkani. Nauroin ensin ajatellessani että he olivat unohtaneet postilaukun, mutta sitten ajattelin, että enhän voinut tietää, mitä postilaukulle saattoi tapahtua minä päivänä tahansa.

Kun olin päässyt tähän pisteeseen mietteissäni, oli ensimmäinen ajatukseni heti ratsastaa suurta maantietä länteenpäin. Jos asia olisi kuten olin arvellut, pidätettäisiin minut tietysti heti. Mutta hetken harkinnan jälkeen havaitsin, että tällainen menettely olisi samaa kuin valtin lyöminen ennenaikaisesti pöytään, ja senvuoksi päätin odottaa muutaman päivän.

Seuraavana päivänä ei tapahtunut mitään, paitsi että minun yksinäisyydentunteeni kasvoi. Tuntui kuin olisin raakalaisten ympäröimänä pimeyden valtakunnassa, suvustani erotettuna. Ainoa mikä auttoi minua ylläpitämään rohkeuttani oli välttämättömyys esiintyä mr Wardlawin edessä täysin rauhallisin kasvoin, sillä koulumestarin hermot eivät olleet juuri kehuttavat. Usein olin ajatellut, että olisi velvollisuuteni kehottaa häntä ottamaan eronsa ja toimittaa hänet turvan taakse kotiin, mutta pidin sittenkin parempana säilyttää ainoan ystävän lähelläni.

Olin myöskin ajatellut hollantilaisia farmareita lähimmässä naapuristossa, mutta he asuivat niin hajallaan ylätasangolla, ja sitäpaitsi heillä ei voisi olla mitään tietoa epäilyksistäni.

Kolmas päivä oli sisältörikkaampi. Japp oli selvä ja merkittävän hiljainen. Hän toivotti hyvää huomenta oikein ystävällisesti ja alkoi heti tutkia tilejä, aivan kuin ei koskaan elämässään muuta olisi tehnytkään. Itse olin niin ajatusteni vallassa, että minäkin esiinnyin jossain määrin lempeämpänä, ja aamupäivä kului kuin kuherruskuukausi, kunnes menin tien toiselle puolelle nauttimaan päivällistä.

Juuri kun asetuin pöytään, muistin että olin unohtanut kelloni konttoritakin taskuun ja aioin lähteä noutamaan sitä. Mutta ovessa pysähdyin, sillä näin juuri kaksi ratsastajaa pysähtyvän kaupan eteen.

Toinen oli alkuasukas ja toinen pieni laiha mies, päässä hellehattu. Hän astui juuri satulasta ja jokin hänessä tuntui minusta tutulta. Hiivin tyhjään koulusaliin ja tähystin ikkunasta tien yli kaikin voimin. Nyt kun vieras ojensi ohjaksia kafferille näinkin hänet paremmin. Hän oli entinen matkakumppanini, Henriques. Hän sanoi jotain seuralaiselleen ja astui sitten kauppaan.

On helppo ymmärtää, että uteliaisuuteni oli äärimmillään. Ensiksi aioin mennä suoraa päätä paikalle noutamaan liiviäni ja päästä kolmanneksi neuvotteluun Jappin ja Henriquesin kesken. Onneksi muistin ajoissa, että portugalilainen varmasti tuntisi minut, koska en ollut antanut partani kasvaa, eikä ulkomuotoni muutenkaan ollut muuttunut. Jos hän oli yksi näytelmän konnista, joutuisin heti hänen kostonsa esineeksi, jos hän kerran huomaisi, että olin paikalla, kun hän sensijaan nyt oli kokonaan unohtanut minun henkilöllisyyteni. En liioin saisi tietää mitään, jos nyt avoimesti menisin sinne. Japp ja hän varoisivat kyllä puhumasta salaisuuksistaan minun läsnäollessani.

Toinen suunniteltuani oli hiipiä salaa entiseen huoneeseeni, mutta kuinka pääsisin huomaamatta tien yli? Kafferi, joka piti hevosia, näki hyvin tien kummallekin puolelle. Puotirakennus oli myöskin suojaton, ja kun otin vielä kaikki vakoilevat silmät lähistöllä huomioon, en saattanut huomata mitään keinoa päästäkseni entisen huoneeni ikkunasta sisään.

Näinollen ei ollut muuta keinoa kuin hakea kiikari ja sen suuntasin kohti kauppaa. Sekä ovi että ikkuna olivat avoinna. Etäimpänä sisällä erotin Hernriquesin jalat. Hän seisoi myymäpöydän ääressä puhuen Jappin kanssa. Nyt hän kääntyi ovelle, sulki sen ja tuli sitten näkökulmaani ikkunaa vastapäätä. Siinä hän viipyi kymmenisen minuuttia kärsimättömyyteni kasvaessa. Olisin antanut sata puntaa ollakseni nyt vanhassa huoneessani Jappin luullessa minun olevan hyvässä tallessa koululla.

Äkkiä hän nosti jalkansa ja hänen saappaansa vilahtivat tiskin yli. Ilmeisesti oli Japp pyytänyt häntä astumaan huoneeseensa ja nyt minä jäin kokonaan pois pelistä. Tämä oli jo enemmän kuin jaksoin kestää, minkä vuoksi hiivin ulos takaovesta ja kiiruhdin mäellä olevaan tiheään pensaikkoon. Tarkoitukseni oli mennä tien yli hyvän matkaa kauempana, missä oli kapeampi paikka virrassa, seurata sitten virran rantaa ylös kaupalle, ja pujahtaa sisään takaovesta.

Niin nopeasti kuin rohkenin tunkeuduin pensaikon läpi ja pääsin päämäärääni neljännestuntia myöhemmin. Siellä hiivin takaisin tielle, mutta en ollut päässyt vielä perille, kun hevoskavioiden kapse sai minut pysähtymään. Varovasti tähystäen huomasin, että ystäväni ja hänen kafferiseuralaisensa ratsastivat hyvää vauhtia tasankoa kohti. Vaivaloisesti ja huonolla tuulella palasin samaa tietä kuin olin tullut myöhästyneelle päivälliselleni. Mitä he sitten lienevätkin keskustelleet, ei neuvottelu ollut vienyt pitkää aikaa.

Samana iltapäivänä ollessani kaupassa sanoin ohimennen Jappille, että olin huomannut hänellä käyneen vieraita päivällisen aikaan. Hän katsoi minuun osoittamatta mitään hätääntymistä, »Niin, mr Hendricks kävi täällä», hän sanoi ja lisäsi, että tämä mies oli muuan portugalilainen kauppias Delagoasta ja että hän Lebombon itäpuolella omisti useita kafferikauppoja. Kun tiedustelin hänen asiaansa, sain vastaukseksi, että Hendricks usein tapasi käydä tervehtimässä Jappia ohimennessään.

»No mutta otatteko aina vieraanne mukaan huoneeseenne ja suljette oven perään?» kysyin nyt.

Japp kalpeni ja hänen huulensa vapisivat. »Jumalan nimeen vannon, mr Crawfurd, etten ole tehnyt mitään väärää. Sen lupauksen, jonka teille annoin, olen pitänyt aivan kuin olisin antanut sen äidilleni. Huomaan kyllä, että te epäilette minua, ja ehkäpä teillä on syytäkin siihen, mutta tällä kertaa olen rehellinen. Minulla on ollut timanttikauppoja aikaisemmin Hendricksin kanssa, mutta kun hän tänään kysyi minulta niitä, vastasin, että näihin asioihin en enää puutu. Minun huoneessani hän kävi vain saadakseen ryypyn. Hän tahtoi sitä eikä puodissa ollut.»

Ylimalkaan en voinut paljoakaan uskoa Jappin puheisiin, mutta olin vakuutettu, että hän nyt puhui totta.

»Hän sekä tiesi että ei tiennyt», sanoi Japp. »Hän on aina ollut hapan herra, eikä hän koskaan puhu paljoa.» Mutta yhden asian hän sanoi. Hän kysyi, enkö aikonut lähteä täältä tieheni, ja kun vastasin myöntävästi, sanoi hän, että kylläpä jo olin viipynytkin kauan. Minä sanoin, että olin aivan terve ja reipas, mutta hän nauroi silloin epämiellyttävällä tavalla. 'Niinpä niin, mr Japp, mutta maa ei ole niinkään terveellinen'. Ihmettelin mitä hän tällä saattoi tarkoittaa. Muuten luulen, että hänestä tulee loppu muutamassa kuukaudessa, sillä hän juo niin kamalasti.»

Tämän keskustelun jälkeen rauhoituin Jappin suhteen, joka ilmeisesti kovin pelkäsi vihoittaa minua, eikä halunnut palata vanhoihin synteihinsä. Mutta muuten täytyy minun tunnustaa, etten koskaan vielä ole tuntenut itseäni niin hyljätyksi kuin tuona iltana. Oli päivän selvää nyt, että meitä uhkasi joku vakava vaara, josta yksin minulla oli aavistus. Nyt minulla oli jo aika joukko todisteita — Henriquesin käynti oli yksi lisää — jotka kaikki viittasivat johonkin salaperäiseen, mikä pian purkaantuisi. Olin varma siitä, että tämä purkautuminen merkitsi verta ja valitusta. Ja kuitenkaan en täysin varmasti tiennyt mitään. Jos englantilaisen joukko-osaston päällikkö tällä hetkellä olisi astunut eteeni ja tarjonnut apuaan, olisin voinut pyytää häntä vain odottamaan, aivankuin itsekin odotin. Onnettomuus, mikä se sitten olisikin oleva, ei uhannut ainoastaan minua, vaikkakin minä Wardlawin ja Jappin kanssa luultavasti olimme ensimmäisiä, joita se kohtaisi, mutta suurin levottomuuteni johtui siitä tunnosta, että minä olin ainoa, joka voisin tehdä jotain onnettomuuden torjumiseksi — mutta mitä tämä jokin olisi, sitä en saattanut ymmärtää. En ollut huolissani vain itse vaarasta vaan myöskin siitä, etten saisi tilaisuutta osoittaa olevani todellinen mies. Olin yksin, tiesin paljon ja kuitenkin vähän, ja mitään toivoa avusta ei näkynyt koko avaran taivaankannen alla. Kirosin itsepäisyyttäni, etten jo viikkoja sitten ollut kirjoittanut Aitkenille Lorenzo Marquesiin. Hänhän oli luvannut tulla ja hän oli mies joka pitää sanansa.

Myöhään illalla laahasin Wardlawin mukaani kävelylle. Hänen läsnäollessaan minun täytyi näytellä iloista naamaa, ja luulen että se teki minullekin hyvää. Valitsimme vuorille nousevan polun, joka kulki ebenpuita ja palmuja kasvavan lehdon läpi, mihin erään kuivuneen joen uoma oli jättänyt mukavan kulkuväylän. Saattoi olla mielikuvitusta, mutta minusta tuntui, että metsä oli nyt rauhallisempi, ja ettei meitä vakoiltu niin tarkoin. Muistan että ilta oli suloinen, ja selkeässä, tuoksuvassa hämärässä näkyi jokainen vuoriston uloke ja kärki selvästi, kuvastuen tummaa pensasmerta vasten. Päästyämme ylätasangon etäisimmälle reunalle, näimme auringon laskevan kahden kaukana siintävän kukkulan taa Makapanin maassa, ja etelässä saattoi seurata vuorijonon valtaisaa ääriviivaa. Tunsin epätoivoista kaipausta tuohon maahan, missä valkoiset miehet asuivat kylissä ja kaupungeissa.

Seistessämme siinä kuului äkkiä omituista ääntä. Se alkoi mielestämme ensiksi kaukana pohjoisessa — tumma kumu kuin aaltojen kuohunta rantahiekalla. Vähitellen se voimistui ja tungeikse lähemmä — nyt se oli jo yhtäjaksoista päryytystä, josta pisti väliin esiin joku karkeampi ääni, muistuttaen jättiläispadan porinaa. Äänen edetessä etelään päin se heikkeni, mutta voimistui aina uudelleen. Välistä kuului sen kaiku korkeasta vuorenseinästä, joskus metsän tummista syvennöistä. Koskaan en vielä ole kuullut niin selittämätöntä ääntä. Se ei ollut inhimillistä eikä luonnollistakaan tuntui periintyvän siitä maailmasta, joka on ihmissilmiltä ja korvilta kätketty.

Mr Wardlaw tarttui kovasti käsivarteeni ja samassa silmänräpäyksessä käsitin mitä ääni oli. Se lähti alkuasukkaiden rummuista, jotka lähettivät jotain sanomaa kaukaisesta pohjoisesta pitkin vuorijonoa, kylästä kylään etelään saakka, missä asui suuret määrät alkuasukasväestöä.

»Ei lainkaan», sanoin lyhyesti. »Se on vain heidän yleinen tapansa levittää tietoja. Se voi merkitä yhtä hyvin jotain muutosta säässä tai eläintaudin puhkeamista karjassa.»

Kun tulin kotiin tapasin Jappin kasvoiltaan harmaana kuin käärepaperi.
»Kuulitteko rumpuja?» hän kysyi.

»Jumala armahtakoon sitten teitä, englantilaisparkaa», hän melkein huusi. »Rumpujen pärinää voi saada kuulla missä hyvänsä, mutta tämänlaista rummutusta olen kuullut vain kerran ennen eläessäni. Se tapahtui vuonna 1879 Zetin laaksossa ja tiedättekö mitä tapahtui seuraavana päivänä? Cetewayos-heimo tuli vuorten yli ja tuntia myöhemmin ei ainoatakaan valkoihoista ollut hengissä koko laaksossa. Kaksi vain pääsi pakoon, ja toinen niistä oli Peter Japp.»

»Meidän kohtalomme on Jumalan kädessä ja meidän täytyy tyytyä hänen johdatukseensa», sanoin vakavasti.

Wardlawia ja minua ei sinä yönä nukuttanut tippaakaan. Me rakensimme parhaimman rintavarustuksen mitä saatavissa oli, panostimme aseemme ja kaikessa muussa luotimme Coliniin. Ennen illallista menin noutamaan Jappia luoksemme, mutta tämäpä veikkonen oli etsinyt apua vanhalta ystävältään, pullolta, ja makasi jo syvään uneen vaipuneena huoneessaan, jonka sekä ovi että ikkuna olivat apoauki.

Olin jo päätellyt itsekseni, että meitä odotti varma kuolema, mutta kuinka olikaan, en tahtonut päästä oikeaan tunnelmaan. Oikeastaan tunsin entistä suurempaa rohkeutta kuultuani rumpujen pärinän. Nyt en voisi minä eikä liioin kukaan muukaan estää tapahtumain kulkua. Ajattelin myöskin, kuinka uskomattomalta alkuasukaskapina tuntui. Missä olivat heidän aseensa, missä johtaja, missä järjestys? Näihin mietteisiin nukahdin ennen aamunsarastusta ja klo 8 heräsin huomatakseni, ettei mitään ollut tapahtunut. Aamuaurinko muutti kuten ennenkin Blaauewildebeestefonteinin satumaaksi. Zeeta tuli tuomaan aamukahvia aivan kuin tämä päivä olisi aivan edellisten kaltainen, piippuni maistui yhtä hyvältä kuin tavallisesti, ja raikas aamutuuli vuorilta oli yhtä vilvoittava ja tuoksun täyttämä kuin ennenkin. Aika hyvällä tuulella menin tien yli kauppaan jättäen Wardlawin lukemaan innokkaasti parannuspsalmeja.

Posti oli tullut ja minullekin oli yksityiskirje. Avasin sen kiihkeästi, sillä kuorella oli toiminimen leima. Jokohan Colles vihdoinkin suvaitsi vastata kirjeeseeni!

Kuoren sisällä oli arkki toiminimen kirjepaperia ja siihen oli poikittain kirjoitettu Collesin nimikirjoitus. Sen alle oli joku lyijykynällä kirjoittanut nämä kolme sanaa: »Pukit vaihtavat laitumia.»

Otin selvää, että Japp oli hengissä, suljin sitten kaupan ja menin takaisin huoneeseeni miettimään näitä uusia salaperäisyyksiä.

Collesilta täytyi kirjeen joka tapauksessa olla, sillä paperi oli Durbanin konttorin yksityistä paperia ja Collesin nimikirjoituksen täytyi myöskin olla oikean. Mutta nuo lyijykynällä kirjoitetut sanat olivat toista käsialaa. Tästä päättelin, että joku halusi lähettää minulle sanoman, ja tämä joku oli Collesilta saanut paperin jonkinmoiseksi johteeksi. Siksi en voinut käsittää kirjettä miksikään vastaukseksi kirjeeseeni Collesille.

Edelleen oli minulle selvää, että jos tuo tuntematon henkilö katsoi olevan syytä lähettää minulle jonkun sanoman, ei se olisi yksinomaan varotukseksi käsitettävä. Collesin on täytynyt kertoa, että olen varuillani, ja koska kerran olin Blaauwildebeestefonteinissa, olin niinsanoakseni tapahtumain polttopisteessä. Senvuoksi täytyi sanomalla olla tunnussanan muoto, jonka tuntisin heti, kun sen tästedes kuulisin.

Tällaiseksi muodostui asiaintila ajatuksissani, enkä huomannut ainoatakaan aukkopaikkaa logiikassani. Pieni paperilappu oli rohkaissut minua enemmän kuin saatan sanoa. Musertava eristettynä olemisen tunne oli hävinnyt — en ollut salaisuuksineni enää yksin. Apu oli jo varmasti matkalla ja kirje oli ensimmäinen merkki siitä.

Mutta kuinka lähellä tämä apu oli — se oli seuraava kysymys, ja nyt vasta hoksasin katsoa postileimaa. Otin kirjekuoren paperikorista. Postimerkki ei ollut Durbanista. Leima oli jonkun Kap-siirtokunnan ja saatoin erottaa siitä vain kirjaimet T.R.S. Tämä antoi minulle jälleen johtolangan ja täydellisesti tyrmistyneenä käänsin kirjekuoren. Huomasin näet, että lähtöasemalta ei kuoressa ollut mitään postileimaa. Kirjeet Blaauwildebeestefonteiniin tulivat Pietersdorpin kautta ja leimattiin siellä. Vertasin kirjekuorta toisiin samanlaisiin. Kaikissa oli ympyrä ja siinä »Pietersdorp» selvällä musteella painettuna. Tässä kuoressa ei ollut mitään.

Salapoliisina olin vielä vasta-alkaja, ja kesti muutamia minuutteja, ennenkuin asia kirkastui minulle: Kirjettä ei koskaan olekaan postitettu! Postimerkki oli otettu jostain vanhasta kirjeestä. Vain yhdellä ainoalla tavalla oli kirje saattanut tulla käsiini. Joku oli pannut sen postilaukkuun postin ollessa matkalla Pietersdorpista. Tuntemattoman ystäväni täytyi siis tällä hetkellä olla jossain 90 peninkulman sisäpuolella. Juoksin ulos saadakseni käsiin postintuojan, mutta hän oli lähtenyt jo tunti sitten. Ainoa mitä saatoin tehdä oli odottaa tuntemattoman tuloa.

Tänä iltana otin jälleen mr Wardlawin ulos kanssani. Minuun on syöpynyt tapa, että en kerro kenellekään enempää kuin on aivan välttämätöntä kaikesta mikä koskee liikeasioita tai muuta sellaista. Jo kuukausien ajan olin säilyttänyt omina tietoinani kaiken mitä olin saanut selville, enkä ollut henkäissytkään niistä kenellekään. Mutta nyt tahdoin näyttää Wardlawille kirjeen, jotta hän saattaisi nähdä, että meitä ei oltu unohdettu. Pelkään kuitenkin, ettei se erikoisemmin rohkaissut häntä. Salaperäiset sanomat olivat hänen mielestään vain todistuksena siitä kuolemanvaarasta, joka uhkasi meitä, ja tätä käsitystä hänessä en voinut horjuttaa.

Kuljimme samaa tietä ylös vuorille kuin eilenkin, ja minussa vahvistui vakaumus, että metsät nyt olivat tyhjät ja vakoilijat hävinneet tiehensä. Siellä oli yhtä autiota kuin oli ollut Umvelosin metsissä. Kun auringon laskiessa saavuimme vuorenhuipulle, kuuntelimme tuskaisina rummun ääntä. Se kuuluikin jälleen, vieläpä voimakkaampana ja uhkaavampana kuin ennen.

Wardlaw tarttui seisoessaan minua käsivarteen, kun raju pärinä kietoi vuoriston ja ohikuljettuaan sammui jossain kaukana Olifantsin takana. Mutta minulle eivät vuoret enää merkinneet seinää, joka erotti meidät valkoisista veljistämme lännessä. Sanoma oli kulkenut yli muurin. Jos pukit vaihtavat laitumia, niin luulenpa että metsästäjätkin ovat jo koonneet koiransa ja ovat valmiina lähtemään.

VII.

KAPTEENI ARCOLL KERTOO TARINANSA.

Yöksi tuli voimakkaampi halla kuin mitä yleensä vuoristossa on laita talvellakaan, ja kun aamulla menin tien yli kauppaan, oli tie härmän peitossa. Minun entinen pelkoni oli kuin poispyyhkäisty ja odotukseni oli äärimmilleen pinnoitettu. Neljä lyijykynällä kirjoitettua sanaa voi oikeastaan tuntua sangen heikolta perustukselta toivon rakentamiselle, mutta minulle oli niissä kylliksi, ja senvuoksi hoidin tehtäväni liikkeessä keveällä sydämellä. Ensimmäinen tehtäväni oli laskea asevarastomme. Meillä oli viisi yksinkertaista mauser-kivääriä, yksi mauser-pistooli, yksi pikakarabiini, ja pieni nikkelihelainen revolveri. Jappin haulikko oli myöskin, ja vanha, suusta ladattava kivääri, sekä se pyssy, joka minulla entuudestaan oli ollut. Panosvarasto oli sangen hyvä, ja sitäpaitsi oli irtaimistoluetteloihin merkitty 400 pikapatruunaa, joita en kuitenkaan voinut löytää. Pistoolin pistin taskuuni ja myöskin panin vyölleni hyvän tuppipuukon. Jos tulisi taistelu, olisi parasta olla hyvin varustettu.

Koko aamun istuin jauhojen ja sokerien keskellä ja taistelin kärsimättömyyttäni vastaan. Ketään tai mitään ei näkynyt koko lännenpuoleisella valkoisella tiellä. Härmä suli auringossa, kärpäset heräsivät ja surisivat ikkunassa. Japp ryömi vuoteestaan ja keitti itselleen vähän väkevää kahvia, minkä päälle hän jälleen kävi levolle. Aika kului, tuli päivällisaika. Minä menin Wardlawin puolelle ja ateria syötiin hiljaisuuden vallitessa. Kun jälleen olin kaupassa, olin varmaankin hieman nukahtanut piippuni kanssa, sillä en tiennyt mitään, ennenkuin löysin itseni ovella, unisesti tirkistellen aurinkoa ja kuunnellen askeleita. Äänettömässä hiljaisuudessa olin näet kuulevinani heikkoa laahustamista hiekassa. Katsoin tielle päin ja siellä tuli todellakin joku alaspäin.

Mutta se olikin vain joku kafferi, ja kaupanpäälle vielä oikein kurjan raukan näköinen. Tuskin koskaan olin vielä nähnyt sellaista hoippuraa. Hän oli vanha, käveli miltei kaksinkerroin ja oli puettu paitaan, joka oli pelkkää lumppua, ja likaisiin khakihousuihin. Hänellä oli mukanaan rautapata ja joitakin omaisuusosiaan käärittynä kauheaan nenäliinaan. Hän oli varmaankin dachan polttaja, sillä hän yski hirvittävästi, niin että koko ruumis vääntyi kouristuksista. Tunsin tyypin, tuon vanhan, kuluneen alkuasukkaan, jolla ei ole mitään sukua eikä heimoa. Hän kiertää teitään ja laittaa itse laihat ruokansa pienillä tulilla, kunnes jonakin kauniina päivänä hänet löydetään jonkun pensaan alla kuolleena.

Kafferi tervehti minua omalla kielellään ja pyysi tupakkaa tai kourallista jauhoja.

»Lännestä, Inkoos», hän vastasi, »ja sitä ennen etelästä. Se on raskas matka vanhoille jäsenille.»

Menin kauppaan hakemaan jauhoja, ja kun tulin jälleen ulos, oli hän laahautunut ovelle saakka. Ennen hänen silmänsä olivat olleet maahan kiinnitettyinä, mutta nyt hän katsoi suoraan minuun, ja minusta tuntui, että hänen katseensa oli ylen terävä kuuluakseen noin vanhalle raukalle.

»Yöt ovat kylmät, Inkoos», hän sanoi valittaen, »ja minun kansani on hajonnut eikä minulla ole mitään kraalia. Korppikotkat seuraavat minua ja minä voin kuulla pukkien jalkojen töminän.»

»He ovat täällä ja minun jäljessäni», hän sanoi nyt englanninkielellä, samalla kun hän ojensi kuppinsa jauhoja saadakseen ja hiljaa alkoi laahustaa jälleen tietä eteenpäin.

Seurasin hänen perässään ja kysyin englanniksi, tunsiko hän erästä
Colles nimistä miestä.

»Tulen juuri hänen luotaan, nuori herra. Missä te asutte? Vai niin, koululla. Pääseekö huoneeseenne ikkunan kautta rakennuksen takaa? Katsokaa siis, että se on auki, sillä pian olen siellä.» Ja ääntään korottaen toivotti hän sesutonkielellä minulle kaikkea siunausta hyvyydestäni ja laahautui sitten tietä alaspäin, yskien kuin tulivuori.

Suuren jännityksen vallassa suljin kaupan ja menin Wardlawin luo. Ainoatakaan lasta ei ollut saapunut kouluun tänä päivänä, minkä vuoksi hän oli aivan toimeton ja kulutti aikaansa panemalla pasianssia. »Sulje ovi ja tule sitten minun huoneeseeni», sanoin. »On tullut selitysten aika.»

Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua kafferi ryömi ikkunan alla olevien pensaiden keskestä esiin, irvisti minulle ja hyppäsi ketterästi huoneeseen. Sitten hän tutki ikkunan ja veti verhot sen eteen.

»Onko ulko-ovi suljettu?», hän kysyi parhaimmalla ajateltavissa olevalla englanninkielellä. »Kiitos, hankkikaa sitten minulle vähän lämmintä vettä ja joitakin vaatteita, mr Crawfurd. Täytyy olla inhimillisen näköinen, ennenkuin ryhdytään neuvottelemaan. Meillä on koko yö käytettävissämme, niin että aikaa riittää. Mutta katsokaa, että talo on tyhjä, ettei kukaan häiritse minua pukiessani. Olen hyvin ujo ja tarkka ulkoasustani.»

Hankin hänelle mitä hän oli pyytänyt ja sain nyt nähdä hämmästyttävän muodonvaihdoksen. Hän otti pienen lasipullon nyytistään ja hieroi jotain nestettä kasvoihinsa, käsivarsiin ja kaulaan, niin että musta väri hävisi. Ruumiin ja jalat hän jätti sellaisikseen, paitsi että hän veti päälleen paidan ja alushousut liinavaatevarastostani. Sitten hän otti päästään takkuisen tekotukan ja paljasti päänsä lyhyeksi leikattuine, harmahtavine hiuksineen. Kymmenessä minuutissa oli vanha kafferi muuttunut eloisaksi, noin viidenkymmenen vuoden ikäiseksi mieheksi, jolla oli sotilaallinen ryhti. Mr Wardlaw tuijotti häntä kuin näkyä.

»Lienee aika esitteleidä», hän sanoi, sittenkun pahin nälkänsä oli tyydytetty. »Nimeni on Arcoll, kapteeni James Arcoll. Minulla on kai kunnia puhutella mr Crawfurdia, Mackenzien kauppahuoneen edustajaa täällä, ja mr Wardlawia, Blaauwildebeestefonteinin koulunopettajaa. Mutta, anteeksi, missä on Petter Japp? Päissään tietysti? Niinpä niin, se on aina ollut hänen tapansa. Muuten olemme täysilukuiset ilman häntäkin.»

Päivä oli nyt jo laskussaan ja muistan terottaneeni korviani kuullakseni rumpujen äänen. Kapteeni Arcoll huomasi tämän kuten kaiken muunkin.

»Te kuulostatte rumpuja, mutta niitä ette saa enää kuulla. Täällä ylhäällä on heidän tehtävänsä loppuunsuoritettu. Tänä iltana he liikkuvat Swazimaassa ja alhaalla Tongan rajoilla. Ja ellemme me, te mr Crawfurd ja minä, ole kyllin nopeita, saadaan heistä kuulla Durbanissa jo kolmen päivän kuluttua.»

Vasta sitten, kun lamppu oli sytytetty, takka loimusi ja koko talo oli huolellisesti suljettu, alotti kapteeni Arcoll kertomuksensa.

»Kaikkein ensinnä», hän sanoi, »haluan tietää, minkä verran te tiedätte. Colles on sanonut minulle, että te olette varuillanne, ja että olette päässyt jonkun salaisuuden jäljille. Te kirjoititte hänelle vakoilemisesta, mutta kehotin häntä olemaan puuttumatta asiaan. Teidän asianne, mr Crawfurd, sai luvan odottaa parin tärkeämmän asian vuoksi. Sanokaa nyt minulle, mitä te arvelette?»

Koetin vastata niin tiiviissä muodossa kuin mahdollista, sillä tunsin, että nuo kirkkaat silmät näkivät lävitseni. »Luulen, että alkuasukkaiden keskuudessa on puhkeamaisillaan kapina.»

»Aivan niin», hän lausui hieman kuivasti, »se on selvä, ja todistuksina siitä ovat väijyminen ja rumputus. Mitä muuta?»

»Olen saanut selville, että L.T.K:aa harjoitetaan paljon paikkakunnalla. Alkuasukkailla on joku jalokivivarasto, josta he myyvät vähitellen kiven toisensa jälkeen, ja näin hankkivat varoja aseisiin.»

Minulla oli jo Jappin nimi kielellä, mutta nielaisin sen muistaessani lupaukseni. »Erään nimen voin mainita», sanoin, »pieni likaisenkeltainen portugalilainen, jonka nimi on Henriques tai Hendricks. Hän ajoi tästä ohitse toissapäivänä.»

Kapteeni Arcoll nauroi äänettömästi. »Panitteko merkille, että hänen seurassaan olleella kafferilla oli mukanaan satulapussi? Hän kuului minun joukkooni. Henriques saisi halvauksen, jos hän saisi tietää, mitä noissa pusseissa on. Ne sisältävät yhden vaatekerroistani ja eräitä muita pikkutavaroita. Henriquesin omat tavarat ovat jossain kuopassa muualla. Eikö olekin mukavaa lähettää tavaroitaan etukäteen, vai kuinka? Ne odottavat minua eräällä sovitulla paikalla.» Ja kapteeni Arcoll nauroi jälleen. Mutta sitten hän taas sai vakavan ilmeen ja jatkoi kysymyksiään.

»Siis kapina, johon varat on hankittu timanteilla, ja Henriques välittäjänä. Hyvä! Mutta kuka on johtaja ja mikä on syynä nousuun?»

»Mitään varmaa en tiedä tämän enempää, mutta olen arvaillut yhtä ja toista.»

»Antakaapa kuulua, mitä olette arvaillut», hän sanoi ja puhalteli hienoja savurenkaita piipustaan.

»Luulen, että todellinen päähenkilö on eräs musta pappi, joka kutsuu itseään John Laputaksi.»

Mutta nyt hätkähti kapteeni Arcoll miltei ylös tuolistaan. »Kuinka ihmeessä olette sen voinut saada selville! Kertokaa nopeaan, mr Crawfurd, kaikki, sillä tämä on kaikkein tärkeintä.»

Alusta pitäen rupesin nyt kertomaan, mitä oli tapahtunut Kirkcaplen rannalla, kuinka sitten olin nähnyt hänet laivalla, hänen keskustelustaan Henriquesin kanssa Blaauwildebeestefonteinista, hänen kiireellisestä poistumisestaan Durbanista j.n.e.

Kapteeni Arcoll kuunteli tarkoin ja kun mainitsin Durbanin, hän naurahti. »Meillä molemmilla on ollut samat harrastukset ja vähältä on pitänyt, ettemme ole törmänneet yhteen. Luulin jo tuona iltana Durbanissa, että minulla oli ystäväni Laputa käsissäni, mutta olin asiastani liian varma, ja niin hän luikerteli aivan sormieni lomitse. Tiedättekö, mr Crawfurd, te olette ollut oikeilla jäljillä jo paljon ennen minua. Koska sanoittekaan nähneenne hänet harjoittamassa noituuttaan? Seitsemän vuotta sitten! Siinä tapauksessa olette te ensimmäinen ihminen, joka on tiennyt, mitä Hänen Korkea-arvoisuutensa John Laputa on todella nahkaansa kätkenyt. Jo seitsemän vuotta sitten te tiesitte, mistä minä vasta viime vuonna pääsin perille.»

»Niin, tässä on kertomukseni», sanoin. »Kapinasta en tiedä sen enempää, mutta yhden asian voin vielä lisätä. Kaffereilla on joku pyhä paikka, ja minä olen saanut selville, missä se on.» Kerroin lyhyesti seikkailuni Rooirandissa.

Kapteeni Arcoll tupakoi äänettömänä jonkun aikaa, sittenkun olin lopettanut. »Teillähän on ääriviivat kaikkeen aivan valmiina, ei tarvitse muuta kuin täyttää mitä väliin jää. Ja kaiken tuon olette te itseksenne saanut selville? Colles oli oikeassa, että Teiltä ei puutu älyä, mr Crawfurd.»

Tuohan ei nyt ollut vallan suuri kohteliaisuus, mutta koskaan en ole tuntenut itseäni niin tyytyväiseksi. Huomasin että hän ei ollut niitä, jotka tuhlaavat ylistystä, ja ymmärsin, että hänen suustaan lähtenyt tunnustus merkitsi paljon.

»Ja nyt on minun vuoroni kertoa», kapteeni Arcoll sanoi. »Juttuni on pitkä ja minun täytyy mennä ajassa kauas taapäin. Olen tarvinnut kokonaisen vuoden selvityksiini, ja ottakaa huomioon, että olen koko elämäni kuluttanut alkuasukkaiden parissa, heidän tapojensa ja olojensa tutkimiseen. Osaan puhua kaikkia heidän murteitaan ja tunnen jokaisen heimon elämänsuhteet. Olen matkustanut ristiinrastiin koko Etelä-Afrikan, peninkulma peninkulmalta, sekä myöskin Keski- ja Itä-Afrikan. Olin mukana molemmissa Matabelen sodissa, ja olen nähnyt yhtä ja toista muutakin kahakkaa, mistä ei koskaan ole tullut mitään sanomalehtiin. Senvuoksi sanon, että kaikkeen siihen mitä nyt kerron, voitte uskoa kuin evankeliumiin, sillä se on tietoutta, jota ei ole hankittu yhdessä päivässä.»

Hän jatkoi polttamistaan ja kysyi sitten äkkiä: »Oletteko koskaan kuulleet puhuttavan Pappi Johanneksesta?»

»Eräästä joka eli Keski-Aasiassa», kysyin muistutellen hämärästi jotain kirjaa, jonka olin lukenut poikana.

»Ei, ei», Wardlaw puuttui puheeseen, »hän tarkoittaa sitä, joka oli Abessinian kuninkaana 15. vuosisadalla. Olen lukenut hänestä. Hän oli kristitty ja portugalilaiset lähettivät retkikunnan toisensa jälkeen ottamaan hänestä selvää, mutta koskaan onnistumatta. Albuquerque tahtoi tehdä liiton hänen kanssaan valloittaakseen takaisin Pyhän Haudan.»

Arcoll nyökkäsi. »Juuri häntä tarkoitan. Häntä ei tunneta paljoa, ainoastaan portugalilaisten tarujen kautta. Hän lienee ollut kristitty, mutta luulen, että hän käytännössä oli yhtä pakanallinen kuin konsanaan hänen naapurinsa, Joka tapauksessa on varmaa, että hän oli ollut suuri valloittaja. Etiopian keisarikunta laajeni hänen ja hänen seuraajainsa aikana niin että se ulottui kauas eteläpuolelle Abessinian aina Suurille Järville saakka.»

»Kuinka kauan heidän valtansa kesti?» kysyin kummeksuen minkälaisen kertomuksen esipuhetta tämä mahtoi olla.

»Siihen kysymykseen ei vielä yksikään tutkija ole vastannut. Joka tapauksessa siirtyi valtakeskus vähitellen etelään ja sotaisat heimot seurasivat perässä. 16. vuosisadan lopulla olivat voimakkaimmat alkuasukasheimoista asettuneet Zambesin ympärille. Mazimba- ja Makaranga-heimot olivat siirtyneet sinne Nyassa-järveltä ja Manicamaassa oli voimakas valtakunta. Siellä oli juuri Monomatapa, jonka kanssa portugalilaisilla oli paljon tekemistä.»

»Mitä meidän nyt lähinnä on muistettava, on että kaikki nämä pienemmät valtakunnat luulivat olevansa Pappi Johanneksen vallan perijöitä. Kesti kauan, ennenkuin pääsin tämän perille, ja olen istunut monta päivää Europan parhaimmissa kirjastoissa tutkiessani näitä seikkoja. Kaikki ne kohdistivat katseensa suureen hallitsijaan pohjoisessa, jota he kunnioittivat kahdellakymmenellä eri nimellä. Sen olivat kaikki unohtaneet, että hän oli ollut kristitty, mutta ei sitä että hän oli ollut suuri valloittaja.

»Sanoakseni asiat lyhyesti, hävisi Monomatapa ajan kanssa ja uusia heimoja tunkeutui pohjoisesta päin ja suuntasivat matkansa suoraan Nataliin ja Kapiin. Näin selitetään zulujen ensimmäinen esiintyminen. Heidän mukanaan kulki tarina Pappi Johanneksesta, mutta näihin aikoihin oli tästä historiallisesta muistosta kehittynyt uskonto. He palvelivat mahtia, jota he pitivät kantaisänään ja se nimitys, jota he hänestä mieluimmin käyttivät, oli zulukielellä Umkulunkulu. Heidän uskontonsa saattoi saada viisikymmentäkin eri muotoa, mutta ytimenä oli tämä: Umkulunkulu oli heidän heimonsa alkulähde ja edelleenkin heidän suojelijansa.

»Mutta heillä oli enemmän kuin pelkkä uskontunnustuksensa. Tavalla tai toisella oli joku pyhä esine jäänyt jälkeen Pappi Johannekselta ja säilytetty Mazimba-, Angoni- ja Makaranga-heimojen keskuudessa. Mikä se on, sitä en tiedä, mutta se on aina ollut sillä heimolla, joka kulloinkin on ollut mahtavin. Ne suuret sisällissodat, joista kerrotaan Portugalin historiassa, eivät tarkoittaneet alueellisia valloituksia, vaan johtaja-asemaa, ja ennenkaikkea tuon taikaesineen omistusta. Mikäli tiedämme veivät zulut sen mukanaan etelään.

He nimittävät sitä Udhlondleloksi, mikä merkitsee »Suuri Käärme». Minä kuitenkin luulen, ettei se ollut mikään käärme. Käärme on heidän tunnuskuvansa ja on vain luonnollista, että he tahtoivat nimittää kalleinta omaisuuttaan sen mukaan.

»Ja nyt tahdon kertoa teille erään asian, jonka vain harvat tietävät. Olette kuulleet puhuttavan Chakasta. Voin sanoa, että hän oli jonkinlainen musta Napoleon, ja hän nosti zulukansan Etelä-Afrikan mahtavimmaksi, vaikkakin hän tämän päämäärän saavuttamiseksi vei hengen noin parilta miljoonalta ihmiseltä. Hänellä oli tuo taikakalu, millainen se sitten lieneekin, ja yleensä oltiin sitä mieltä, että hän sai kiittää menestyksestään juuri sitä. Mosilikatse koetti varastaa sen ja hänen täytyi senvuoksi paeta Matabelemaahan. Mutta se hävisi Chakan mukana. Dingaanilla se ei ollut koskaan, ja Atewayo ei saanut sitä milloinkaan, vaikka hän etsi jokaisen kappaleen maasta löytääkseen sen. Se oli hävinnyt ja sen mukana toivo kafferien keisarikunnasta.»

Kapteeni Arcoll nousi ylös sytyttääkseen piippunsa, ja huomasin, kuinka vakavalta hän näytti. Hän ei kertonut kaikkea tätä vain huvin vuoksi.

»Tässä on nyt kaikki mikä koskee Pappi Johannesta ja taikakalua. Ja nyt tulen toiseen puoleen tätä kertomustani. Huolimatta kapinoista siellä ja täällä ja huolimatta tilapäisistä julmuuksista ovat kafferit pysyneet hiljaa puolen vuosisataa. Mutta se ei ole meidän ansiostamme. Heillä on ollut paljon valittamisen aihetta, emmekä me ymmärrä heitä sen paremmin kuin esi-isämme. Mutta he ovat hajonneet ja pirstoutuneet. Keskellä heidän asuma-alueitaan me olemme rakentaneet laajoja valkoisia siirtokuntiamme, ja me olemme ottaneet pois heidän aseensa. Mutta yhä vielä on heitä kuusi kertaa enemmän kuin meitä, ja heillä on hyvä muisti, niin että voimme täydellä syyllä kysyä, kuinka kauan on rauhaa kestävä. Usein olen tehnyt itselleni tämän kysymyksen ja aivan viime aikoihin saakka olen vastannut: Ainaisesti, sillä heillä ei ole mitään johtajaa, jolla olisi tarpeeksi arvovaltaa, eikä heillä ole mitään yhteistä asiaa minkä puolesta taistella. Mutta vuosi tai pari sitten alkoi käsitykseni muuttua.

»Minun toimenani on olla siirtomaiden vakoilupoliisina alkuasukkaiden keskuudessa. No niin, eräänä päivänä ilmestyi näkyviini omituinen olento. Hän oli kristitty Laputa-niminen pappi, ja hän kävi kaikkien heimojen luona Durbanista aina Zambesiin jonkunmoisena vaeltavana evankelistana. Havaitsin, että hän herätti tavatonta huomiota, mutta samalla olivat kaikki hyvin pelokkaita puhumaan mitään hänestä. Pian huomasinkin, että hän puhui muutakin kuin pelkkää evankeliumia. Hänen tunnuslauseenaan oli »Afrika afrikalaisille», ja hänen tärkein lähtökohtansa oli, että alkuasukkailla oli muinoin ollut suuri keisarikunta, ja he saattoivat vielä kerran tulevaisuudessakin perustaa sellaisen. Hänellä oli tapana kertoa Pappi Johanneksen historia, kaunistettuna useilla satunnaisilla lisäyksillä. Pappi Johannes sopi hänelle erinomaisesti, koska hän oli ollut samalla kertaa kristitty ja suuri päällikkö.

Etelä-Afrikassa kristittyjen kafferien keskuudessa on useina aikaisempina vuosina esiintynyt samanlaista puhetta. Se on jotain mitä kutsutaan etiopianismiksi ja opin etevimpinä apostoleina ovat Amerikan neekerit. Itse puolestani olen pitänyt koko juttua täysin vaarattomana. Jos alkuasukkaiden kristinoppi jossain määrin poikkeaa Englannin emäkirkon opista, ja omistaa joitakin mielikuvituksellisia nimityksiä, niin mitäpä se tekee! Mitä enemmän heillä on vapautta uskonnollisessa elämässään, sitä vähemmän he ajattelevat politiikkaa. Mutta pian huomasin, että Laputa ei ollut mikään tavallinen »sivistynyt» Amerikan neekeri ja senvuoksi aloin pitää häntä silmällä.

Henkilökohtaisesti tapasin hänet ensi kerran eräässä herätyskokouksessa Lontoossa, jossa hänellä oli tavaton menestys Hän tuli luokseni ja alkoi puhua sielustani, mutta heitti kesken, kun muutin puheen zulukielelle. Seuraavan kerran kohtasin hänet Ala-Limpopolla, ja oli minulla tällöin kunnia koettaa ampua häntä laivasta käsin.»

»Olin näet päässyt erään L.T.K.-liiton jäljille, ja ihmeekseni huomasin juttuun sekaantuneen myös tuon evankeliumin julistajan. Mutta Hänen Korkea-arvoisuutensa John oli minua viekkaampi. Hän hyppäsi krokodiileista välittämättä laidan yli ja onnistui veden alla uiden pääsemään kaislikkoon. Olin kuitenkin tehnyt arvokkaan havainnon, sillä se antoi minulle johtolangan. Sitten jälleen tapasin hänet lähetyssaarnaajani konferenssissa Kap-kaupungissa, ja senjälkeen Maantieteellisen Seuran Kokouksessa Lontoossa, ja silloin oli minulla pitkä keskustelu hänen kanssaan. Minun maineeni ei ollut kulkenut edelläni kotimaahan ja hän luuli minua englantilaiseksi sanomalehtimieheksi, jolla oli erikoista harrastusta lähetysasiaan. Ymmärrätte kai, että minulla ei ollut mitään todistuksia hänen sekaantumisestaan L.T.K:aan, ja sitäpaitsi minulla oli varma vakaumus, että hänen varsinainen päämääränsä oli korkeammalla. Senvuoksi odotin.

»Tein parhaani saadakseni selvää hänestä, mutta se ei ollut helppoa. Jotain sain kuitenkin tietää. Hän oli saanut kasvatuksensa Yhdysvalloissa, ja sitäpaitsi erittäin hyvän kasvatuksen, sillä mies on todella oppinut ja erittäin lukenut, ja kaiken lisäksi hän on etevin puhuja mitä koskaan olen kuullut. Zulukansaan hän kuuluu, mutta mihin sukuun, siitä en ole saanut selvää. Ulkonäöstään päättäen hän on kuitenkin jonkun hyvän suvun jäsen.

»Huomasin pian, että oli turha vaiva seurata hänen retkiään sivistyneessä maailmassa. Siellä hän oli tavallinen valistunut kafferi, lähetysseuran hellitty lempilapsi ja rakastettu puhuja hengellisissä kokouksissa. Hänen lausuntojaan on painettuina erinäisissä Sinisissä kirjoissa alkuasukkaita koskevista asioista, ja hänen kirjeenvaihtajiensa joukossa on useita parlamentin jäseniä. Annoin tämän puolen hänen toiminnastaan jäädä sikseen, ja päätin vaania häntä käännytysmatkoillaan täällä alkuasukkaitten keskuudessa.

»Kuusi kuukautta yhtämittaa riipuin hänessä kuin iilimato. Olen sangen vaikeasti tunnettavissa, jos niin tahdon. Hän ei koskaan aavistanut, ken se surkea kafferi-ukko oli, joka istui tomuun painuneena uloinna väkijoukossa hänen puheensa aikana, tai se sekarotuinen, joka ajoi hänen kärryjään ja kutsui häntä herraksi. Olin mukana useissa harvinaisissa seikkailuissa, — mutta ne eivät kuulu tähän. Lopputulos tästä kaikesta oli, että puolen vuoden kuluttua, minä aikana hiukseni harmaantuivat, sain kuitenkin aavistusta siitä mitä hänellä oli mielessä. Hän puhui kylläkin kääntymyksestä alemmalle kansalle kraaleissa, mutta indunoille (päälliköille) hän puhui jotain muuta.»

Kapteeni Arcoll vaikeni hetkeksi ja otti kulauksen lasistaan. »Voitte kyllä arvata mitä hän puhui, mr Crawfurd. Täysikuun aikana, kun musta kukko teurastettiin, Hänen Korkea-arvoisuutensa unohti, että hän oli kristitty. Hän eli silloin neljä vuosisataa ajassa takanapäin ollen mukana Mazimban sotaretkellä Zambesiin. Hän sanoi heille, että hän oli Umkulunkulu, Pappi Johanneksen uusi ruumiillistuma. Hän sanoi heille, että hän oli tullut johtamaan Afrikan kansat valloituksiin ja voittoihin. Niin, hän sanoi heille jotain vieläkin enemmän: että hänellä on hallussaan itse Suuri Käärme, Pappi Johanneksen kaulakäädyt.»

Kumpikaan meistä ei sanonut sanaakaan, sillä olimme liiaksi kiintyneet sovittamaan tätä uutta rengasta tietämisemme ketjuun.

Kapteeni Arcoll jatkoi: »Nyt kun olin saanut tietooni hänen tarkoitusperänsä, oli aika ryhtyä ottamaan selvää valmistuksista. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin keksin voimakkaasti levinneen kiihotuksen olevan käynnissä Zambesista Kapiin saakka. Kaikki suuret heimot olivat korviin saakka kietoutuneet salahankkeisiin ja kaikki pienemmät lahkokunnat olivat vedetyt mukaan. Olen ollut mukana neuvottelukokouksissa ja vannonut verivaloja heidän kanssaan, ja minä olen käyttänyt salaisia tunnussanoja saadakseni lisää tietoja heidän monissa piilopaikoissaan. Se oli vaarallista leikkiä, ja kuten sanottu olen pannut paljon alttiiksi, mutta olen selvinnyt onnellisesti, — juuri tietojeni avulla.

»Aivan alussa sain selville, että heimojen keskuudessa oli olemassa suuria rikkauksia. Joskus ne olivat timantteja, joita työmiehet varastivat kaivoksista, ja antoivat päälliköiden kätkettäviksi. Miltei jok'ainoalla heimolla oli oma kätköpaikkansa, ja ystävällämme Laputalla oli täysi käyttöoikeus niihin. Suurin vaikeus oli tietysti jalokivien muuttamisessa rahaksi, ja hän sai senvuoksi luvan ryhtyä L.T.K:aan suuressa mittakaavassa. Hänen huomattavin asiamiehensä oli teidän tuttavanne Henriques, mutta Mozambiquessa ja Johannesburgissa on sen lisäksi useita, jopa Lontoossakin, jotka kaikki ovat minun luetteloissani. Rahoilla ostettiin kivääreitä ja ampumatarpeita ja näyttää kuin yhteen aikaan kauppa olisi ollut erittäin kukoistavaa. Etupäässä kauppa on käynyt maitse Portugalin alueiden rajan yli, mutta on myös Johannesburgiin tullut lähetyksiä, joiden sisältö ei ole pitänyt yhtä laskun kanssa. Kysytte tietysti, kuinka hallitus on voinut sallia tällaisen jatkua. He ovat kaikki tyyni nukkuneet. He eivät koskaan ole voineet kuvitellakaan mitään vaaraa alkuasukkaiden taholta, ja sitäpaitsi Portugalin rajan vartioiminen on ollut vaikeaa. Laputa tuntee heikkoutemme, ja sille hän on laskenut toiveensa.

»Ensimmäinen suunnitelmani oli saada Laputa vangituksi, mutta mikään hallitus ei pitäisi minun tiedonantojani minään todistuksina. Miehellä on voimakas tuki yleisessä mielipiteessä kotona Englannissa, ja Etelä-Afrikan hallitus on jo pari kertaa liian usein toimituttanut omavaltaisia pidätyksiä. Sitten koetin myös L.T.K:n kautta päästä häneen käsiksi, mutta sain todisteeni häntä vastaan liian myöhään. Durbanissa olin jo vähältä saada hänet kiinni, mutta hän pääsi käsistäni ja toista tilaisuutta hän ei ole enää minulle antanut. Nyt viimeisten viiden kuukauden aikana ovat hän ja Henriques pysytelleet hiljaa samalla kun heidän suunnitelmansa ovat kypsyneet. Olen seurannut heitä Zulumaan ja Gazamaan halki, ja olen nyt selvillä, että miina on laskettu ja puuttuu vain sytytys. Kuukauden olen ollut hänen jäljillään yhtämittaa, ja jos hänen miinansa on valmis, niin onpa minunkin.»

Arcollin eloisat, leikilliset kasvot olivat saaneet kovan ja päättäväisen ilmeen, ja hänen silmänsä hehkuivat teräksensinisinä. Jo pelkkä hänen näkönsä oli omiaan rauhoittamaan minua huolimatta kaikesta mitä hän oli kertonut.

»Mutta mitä hän sitten oikeastaan voi toivoa saavansa aikaan?» kysyin. »Vaikkapa hän nostaisi aseisiin jokikisen kafferin Etelä-Afrikassa, tulisi hän lopulta lyödyksi. Sanoitte että hän on saanut kasvatusta. Siinä tapauksessa hänen pitäisi toki ymmärtää, ettei hänellä pitemmän päälle ole mitään mahdollisuuksia.»

»Sanoin, että hän on saanut kasvatusta, mutta että hän perimmältään kuitenkin on kafferi. Hän saattaa nähdä eteensä kehityksen ensimmäisen vaiheen ja vielä toisenkin, mutta ei sen pitemmälle. Sellainen on alkuasukkaiden käsityskyky. Ellei niin olisi laita, olisi meidän asemamme paljon huonompi.»

»Te sanoitte, että heidän suunnitelmansa ovat kypsät», sanoin, »haluaisin tietää, kuinka kypsät?»

Arcoll vilkaisi kelloaan. »Puolen tunnin kuluttua on Laputa Mpefun luona, viipyen siellä yön. Aamulla varhain hän menee Umvelosiin tapaamaan Henriquesia, ja huomenna illalla alkaa kokoontuminen.»

»Suurin mitä kafferikansa tähän mennessä on tuottanut. Pyydän vain sanoa, että minun mielipiteeni mukaan hän on suuri nero. Jos hän olisi ollut valkonen, olisi hänestä saattanut tulla toinen Napoleon. Hän on syntynyt johtamaan ihmisiä tahtonsa mukaan, ja hän on urhoollinen kuin leijona. Ei ole olemassa sellaista konnantyötä, johon hän ei olisi tarvittaessa valmis, mutta kuitenkin epäilisin kutsua häntä konnaksi. Niin, ymmärrän kyllä teidän ihmetyksenne, te epäuskoiset skottilaiset, mutta minä olen niinsanoakseni elänyt hänen kanssaan yhdessä jo kuukausia, ja tiedän, että hänessä löytyy myös hienoutta ja jaloutta. Hän on peloittava, mutta oikeudenmukainen vihollinen. Hänellä on runoilijan ja samalla kuninkaan sydän, ja on Jumalan kirous, että hän on syntynyt Hamin lapsien joukossa. Toivon voivani ampua hänet jonakin kauniina päivänä kuin koiran, mutta todistan silti kernaasti hänen suuruutensa».

»Jos nousu alkaa huomenna», sanoin, »niin olisi hyvä tietää jotain heidän suunnitelmistaan.»

Kapteeni Arcoll otti esiin kartan ja avasi sen. »Ensimmäinen kokoontumispaikka on Sikitolan läheisyydessä. Senjälkeen he painuvat etelään päin ja ottavat mukaansa kaikki joukot, jotka sattuvat tielle, ja päävoimat kokoontuvat lopuksi Amsterdamin läheisellä ylätasangolla, joka on lähellä sekä zuluja että swazeja. Mitä sitten tapahtuu, on minulle tietymätöntä, mutta luonnollisesti kootaan edelleen joukkoja pitkin vuoristoa Mashonamaasta Basutomaahan saakka.

»Mutta katsokaapa nyt tähän. Tullakseen Amsterdamiin, täytyy heidän mennä rautatien yli Delagoa Bayssa. No niin, he eivät pääse yli. Jos he niin pitkälle kerkiävät, hajoitetaan heidät täällä. Kuten sanoin, minullakin on miina valmiina. Meillä on poliisivoimaa sirotettuna pitkin koko vuoriston rinnettä. Kaikki tiet alkuasukkaiden asuma-alueilta ovat vartioidut, ja kaikki farmarit pitkin rajaa ovat saaneet kutsun aseisiin. Meillä on patrulleja Delagoya Bayssa ja Natalin linjoilla, ja kenttälennätin on järjestetty, niin että me saamme voimien vahvistusta koska tahansa. Kaikki valmistukset on suoritettu täydellisessä hiljaisuudessa ja itse me harhailemme kuitenkin kuin pimeydessä. Sanomalehtiä lukeva yleisö ei tiedä mitään kapinan uhasta, mutta kahden päivän kuluttua on täysi pakokauhu jokainoassa valkoisessa perheessä Etelä-Afrikassa. Älkää antako johtaa itseänne harhaan, mr Crawfurd, tämä on paha juttu. Me kyllä muserramme Laputan ja hänen armeijansa, mutta siitä tulee ankara kamppailu ja paljon viatonta verta vuotaa hukkaan. Ja sitäpaitsi se tulee keskeyttämään tämän maanosan kehityksen puoleksi vuosisadaksi. Jospa olisinkin voinut ampua kuulan hänen kalloonsa kylmäverisesti. Mutta minä en voinut — se olisi liiaksi muistuttanut murhaa; ja nyt en ehkä enää koskaan saa tilaisuutta siihen.»

»Yhtä asiaa en vieläkään ymmärrä», sanoin. »Miksi tulee Laputa kaikkein ensimmäiseksi tänne ylös? Miksikä hän ei aiota Zulumaassa?»

»Herra ties miksikä ei jokin syy hänellä täytyy olla, sillä hän ei tee mitään aiheettomasti. Ehkä huomenna saamme sen tietää.»

Mutta sillä aikaa kuin kapteeni Arcoll vielä puhui, näin minä kuin salaman valossa todellisen syyn: Täytyyhän Laputalla olla Suuri Käärme, Pappi Johanneksen kaulaketju, ennenkuin hän saattaa esiintyä täydellä arvovallalla. Varmaankaan hänellä ei ole vielä sitä, sillä muuten Arcoll kyllä olisi tiennyt sen. Hänen täytyy alkaa täällä, koska taikakalu on jossain täällä. Olin vakuutettu siitä, että arvasin oikein, mutta en lausunut ajatuksiani julki.

»Niin, huomenna kohtaavat Laputa ja Henriques toisensa Umvelosissa, otaksuttavasti teidän uudessa kauppapuodissanne, mr Crawfurd. Ja sitten alkaa tanssi.»

Olin äkkiä tehnyt päätökseni. »Luulen», sanoin, »että olen läsnä neuvottelussa toiminimen edustajana.»

Kapteeni Arcoll katseli nauraen minua. »Olin itse ajatellut olla läsnä kohtauksessa», hän sanoi.

»Silloin menisitte suoraan kohti kuolemaa, olittepa vaikka kuinka hyvin naamioitu. Kauppaliikkeessämme ette voi tavata heitä yhtä luontevasti kuin minä. Minulla on siellä tavanmukaiset toimeni, eikä heillä ole mitään syytä epäillä minua. Jos haluamme saada jotain tietää, niin juuri minä olen ne tiedot hankkiva.»

Hän katsoi minua pitkään ja vakavasti. »Luulenpa todella, että tuo ei ole hullumpi aate. Minusta itsestäni olisi tällä hetkellä enemmän hyötyä vuoristossa, ja kuten sanottu, onnistuisin tuskin saamaan paljoakaan ongituksi. Te olette uljas poika, mr Crawfurd. Otaksun teidän käsittävän, mille vaaralle panette itsenne alttiiksi?»

»Sen kyllä käsitän, mutta kun on tullut kerta ryhdyttyä tähän pyykkiin, niin saa kestää sen loppuun. Meillähän on sitäpaitsi Laputan kanssa vähän vanhoja kalavelkoja suorittavana.»

»Siinä tapauksessa on asia selvä, kapteeni Arcoll sanoi. »Vetäkää tuolinne tänne lähemmä, jotta voin selittää, kuinka väkeni on sijoittautunut. Sekin minun täytyy sanoa teille, että minulla on palveluksessani miltei joka heimossa varmoja miehiä, joten voin saada helposti luotettavia tietoja. Heidän telepaatiselle kyvylleen emme voi panna vastaan muuta kuin kenttälennättimemme, mutta ei se ole hullumpi sekään, ja ehkäpä hitusen verran luotettavampi.»

Aina keskiyöhön saakka istuimme kumartuneina karttojemme yli, ja kapteeni painoi muistiini eräitä määrättyjä tietoja. Sitten kävimme levolle ja nukuimme hyvin, yksinpä Wardlawkin. On vallan omituista, kuinka kaikki levottomuus kaikkosi pienestä yhdyskunnastamme heti kun olimme selvillä, mitä meillä oli pelättävänä ja kun olimme saaneet taistelukelpoisen miehen rinnallemme.

VIII.

SAAN JÄLLEEN NÄHDÄ HÄNEN KORKEA-ARVOISUUTENSA JOHN LAPUTAN.

Poikana ollessani toivoin sotamieheksi ja ajattelin aina silloin, että vähitellen kohoaisin kenraaliksi. Opittuani nyt paremmin tuntemaan itseäni, en enää luule, että erityisen hyvin soveltuisin tuohon asemaan, sillä yksinäisyys ja edesvastuu pelottaisivat minua. Sitävastoin luulen, että alemman päällikön asema hyvin sopisi minulle, sillä käskyjen täyttäminen oli koko elämäni ja itse tottelemisen tunteessa on jo minun mielestäni jotain puoleensavetävää. Kolme päivää sitten olin ollut hermostunut kuin kissanpoikanen yksinäisyydestäni, ja senvuoksi, että seuraavan askeleen ottaminen riippui minusta. Nyt sitävastoin, kun olin vain yksi hammas suuren puolustuskoneiston yhdessä rattaassa, oli hermostuneisuuteni kuin poispuhallettu. Luonnollisesti olin tietoinen, että se yritys, johon nyt antauduin, oli täynnä vaaraa, mutta en tuntenut minkäänlaista pelkoa. Pikemminkin oli mielentilani sama kuin pojan, joka läksyttömänä lauantai-iltana lähtee suurelle retkelle. Kaipasin vain yhtä, Tam Dykeä, joka ei nyt saisikaan olla mukana kaikessa odottavassa hauskuudessa. Muistaessani tätä uskollista toveria, joka parhaillaan keinui jossain aalloilla, tunsin äkillistä kaipausta hänen seuraansa. Kun ajoin partaani, pisti päähäni, että jokohan tämä toimitus nyt tapahtui viimeistä kertaa, mutta ajatus ei tuottanut minulle mitään tuskaa. Rauhalliselle mielelleni ei nähtävästi mikään jännitys saattanut olla liian voimakas.

Tehtäväni oli matkustaa Umvelosiin aivan kuin vain tavallisissa liikeasioissa, sekä siellä sitten jos suinkin mahdollista kaapata joitakin tietoja vihollisen suunnitelmista illaksi. Nyt oli kysymys vain siitä, kuinka saattaisin toimittaa sanomia Arcollille, jos sattuisi jotain ilmoitettavaa? Emme keksineet aluksi mitään keinoa, mutta sitten tulin ajatelleeksi Colinia. Olin totuttanut koiran käskystäni juoksemaan kotiin, sillä metsästysmatkoillani usein sattui, että halusin käydä jossain alkuasukaskylässä, missä koirasta olisi ollut vain vastusta. Niinpä päätin ottaa Colinin mukaan ja tarpeen vaatiessa lähettää sen kotiin tuomaan jotain sanomaa.

Kysyin vielä kapteeni Arcollilta, tiesikö Laputa mitään valmistuksistamme. Arcoll puolestaan oli taipuvainen uskomaan, ettei hän mitään epäillyt. Poliisivoimain komentaminen ja muu liikekannallepano oli tapahtunut mitä suurimmassa salaisuudessa, ja joukot liikkuivat ylätasangolla heimojen alueen ulkopuolella. Sitäpaitsi ovat alkuasukkaat valkoisten toimiin ja hankkeisiin nähden huonoja selvänottajia, sillä he eivät ymmärrä mitä tarkoitamme. Toiselta puolen olivat Arcollin alkuasukasvakoojat hankkineet hänelle erittäin hyviä ja tarkkoja tietoja kafferien liikkeistä. Hän arveli, että koko viidakko alhaalla tasangolla oli hyvin vartioitu, ja että kukaan ei pääsisi läpi ilman passia. Mahdollisesti tehtäisiin poikkeus juuri minuun, kauppamieheen nähden, sillä hänen läsnäolonsa ei voinut herättää kenenkään epäluuloja. Arcollin viimeiset sanat minulle olivat, että kiirehtisin päätäpahkaa takaisin heti kun huomaisin pelin menetetyksi tai joka tapauksessa heti kun olin saanut tietää jotain. »Jos te olette siellä vielä silloin kun sotaretki alkaa, katkaisevat he varmasti kaulanne.» Tunsin tarkoin poliisivartiot vuoristossa, joten tiesin mihin suunnata matkani, jos en voisi päästä takaisin Blaauwildebeestefonteiniin.

Kevyin mielin heitin jäähyväiset Arcollille ja Wardlawille, vaikka koulunopettaja kokonaan kadotti mielenmalttinsa ja vannotti minua heittämään matkani. Juuri kun ajoin alas vuorisolassa, kuulin hevosten kavioiden kapsetta ja kääntyessäni näin valkoisia ratsumiehiä saapuneen kylään. Jätin siis seudun hyvin vartioituna taakseni.

Keskitalven aamu oli kirkas, ja itse olin hyvällä tuulella laskeutuessani ponyllani jyrkkää vuoripolkua alaspäin, Colinin juostessa vierellä. Kuukautta aikaisemmin olin tehnyt saman matkan, mutta aavistamatta silloin mitä tulevaisuus toisi helmassaan. Muistelin hollantilaisia seuralaisiani, jotka nyt olivat karjoineen kaukana alangolla ja tulin ajatelleeksi, mahtoiko heillä olla mitään aavistusta uhkaavasta vaarasta. Koko notkotiellä en nähnyt ainoatakaan inhimillistä olentoa. Tokkimukset räkättivät viidakossa, pari vuorikorppia kierteli ilmassa, ja alituisena seuralaisenani oli virran kohina. Kerran nousin ratsailta juodakseni, ja kun siinä seisoin viherioitsevässä kukkien ja saniaisten täyttämässä laaksossa, viilsi sydäntäni tunne inhimillisestä hulluudesta. Me surkeat ihmisraukat vaanimme täällä toistemme elämää ja omaisuutta, häväisten ja turmellen Jumalan ihanaa maailmaa…

Ajattelin käyttää erästä oikotietä. Umvelosiin välttääkseni Sikitolan kraalia, minkä vuoksi minä joen erottua notkosta ratsastin sen yli ja sitten suoraan pensasmetsään. Kauas en ollut ehtinyt kun huomasin, että jotain oli tekeillä. Oli aivan kuin viikko sitten tuolla ylhäällä. Vaisto sanoi minulle, että pensaisiin oli kätkeytynyt joukko ihmisiä, näinpä joskus vilahduksenkin heistä. Ensiksi luulin, että he aikoivat katkaista tieni, mutta sitten huomasin, että heillä oli kylliksi omissa asioissaan välittääkseen minusta. Tavallaan he kylläkin pitivät minusta vaarin, mutta huomasin kuitenkin pian, etteivät he olleet täällä minun vuokseni.

Aluksi en tästä sen enempää piitannut, mutta kun aika kului ja salaperäinen hääriminen edestakaisin jatkui ympärilläni, tuli ilkeä ollakseni. Nuo viikot Blaauwildebeestefonteinissa väijymisineen olivat tehneet minut hermostuneeksi. Nuo ihmiset eivät varmaankaan tahtoneet mitään pahaa minulle eikä heillä näyttänyt olevan liioin aikaakaan minua varten, mutta siitä huolimatta oli epämiellyttävää liikkua heidän keskellään näkemättä heitä. Se oli melkein samaa kuin kulkea jyrkänteen reunaa pilkkopimeässä. Tunsin hartioitteni nytkähtelevän juuri niillä paikoin, mihin takaapäin ammutun nuolen voisi ajatella tunkeutuvan. Taivas oli sininen ja aurinko säteilevä, mutta minusta tuntui pimeältä kuin yöllä. Saatoin nähdä polun edessäni aivan vapaana, mutta siitä huolimatta olin kuin yövaelluksella vaarojen uhkaamana joka puolelta. Toivoin jo kaikesta sydämestäni, etten koskaan olisi lähtenyt matkaan.

Päivällisen nautin Tagui-nimisellä paikalla. Se oli avonainen ruohon peittämä paikka metsässä, jossa pienenpieni lähde porisi esiin suuren kivimöhkäleen alta, kadotakseen sitten hiekkaan. Istuin ja tupakoin siinä puolen tunnin ajan, tuumiskellen kuinka tässä tulisi käymään. Ilma oli tyyni, mutta lähettyviltä kuulin rapinaa ja salaista liikehtimistä. Kaduin nyt, etten ollut sittenkin mennyt Sikitolan ohi, nähdäkseni millaista nyt oli kraaleissa. Ne olivat varmaankin aivan tyhjät, sillä kaikki nuoret miehet olivat lähetetyt pois. Niin hermostunut olin, että otin esiin muistikirjani ja kirjoitin siihen muutamia pieniä tervehdyksiä äidilleni, sekä kehotuksen viedä ruumiini korjuuseen, ken sen sitten löytäisikin. Mutta sitten minä hätkähdin hieman häpeissäni lapsellisuuksistani ja hyppäsin hevoseni selkään.

Kello kolmen aikaan iltapäivällä ratsastin matalan harjun yli ja sitten tulikin jo näkyviin puodin katto ja pilkahdus Labongon vettä. Tämä virkisti minua, sillä joka tapauksessa tämä merkitsi vaivaloisen ratsastukseni päättymistä. Juuri tässä muuttui pensasmetsä korkeammaksi puita kasvavaksi ja harjun takana tie painui syvään varjoon. Olin hetkeksi unohtanut viidakossa piileksivät olennot ja kun nyt äkkiä viidakosta astui eteeni mies, pysäytin hevosen äkillisellä nykäyksellä.

Hän oli pitkä, ylväsryhtinen alkuasukas. Hän katsahti minuun ja alkoi sitten kulkea rinnallani. Hänen pukunsa oli epätavallinen, sillä hänellä oli jonkinlainen liinavaatenuttu ja vyötäisiltä riippui lyhyt leopardinnahkainen hame. Hänellä ei ollut tavanmukaista ring-kopia (rengastukkaa) vaan hänen hiuksensa levisivät vapaina, ei kuten kafferin villa, vaan pitkänä ja kiharana kuin kuuluisan taiteilijan. Olin kyllä valmistautunut hänen ulkonäölleen, mutta kuitenkin kulki kylmänväristys olentoni läpi. Sillä tunsin kaarevan nenän, syvän säihkyvät silmät ja julman suun, jotka kaikki kuuluivat viholliselleni Kirkcaplen rannalta.

Colin oli hyvin epäluuloinen ja seurasi häntä muristen kintereillä, mutta hän ei kääntänyt päätään.

»Kuuma päivä, Isä», sanoin kafferikielellä, »onko vielä pitkältäkin kuljettava, Isä?»

Hän hiljensi käyntiään, niin että hän joutui aivan käsivarteni luo. »Vain pikkuisen matkaa, baas», hän vastasi englanninkielellä. »Pyrin tuonne kauppaan.»

»Sattuupa hyvin siinä tapauksessa», sanoin, »sillä minä olen juuri liikkeen johtaja. Paljoa ette siellä löydä, sillä se on vasta perustettu, eikä vielä täysin valmiskaan. Olen matkalla katsomaan sitä.»

Hän kääntyi puoleeni: »Nepä olivat huonoja uutisia, sillä olin toivonut saavani siellä jotain syödäkseni. Olen tullut pitkän matkan ja kylminä öinä toivoisi katon päänsä päälle. Voiko baas antaa luvan minulle nukkua yöni liikkeen ulkosuojassa?»

Olin nyt koonnut ajatukseni ja olin valmis näyttelemään sitä osaa kuin olin alottanut. »Kernaasti», sanoin, »te voitte nukkua varastohuoneessa, jos haluatte. Siellä on säkkejä ynnä muuta minkä päällä voi maata, ja se on hyvä paikka ainakin jos yö on kylmä.»

Hän kiitti minua arvokkaasti. Katsellessani hänen komeaa vartaloaan miltei unohdin kaiken muun hänen henkilöllisyyttään koskevan. Papin puvussa hän oli näyttänyt raskaalta, mutta nyt näin, kuinka hieno hänen olemuksensa oli. Hän oli varmasti yli kuusi ja puoli jalkaa pitkä, ja kuitenkaan en tullut ajatelleeksi hänen pituuttaan, sillä niin korkea oli hänen rintansa ja leveät hartiansa. Hän laski kätensä minun satulalleni, ja muistan panneeni merkille, kuinka kapea ja hieno se oli, enemmän muistuttaen ylhäisen naisen kuin miehen kättä. Omituista kyllä herätti hän minussa määrätyllä tavalla luottamusta. »Luulenpa, ettet tule pistämään minua kuoliaaksi», ajattelin. »Sinun pelisi on liian korkeaa alentuaksesi alhaiseen murhaan.»

Puoti Umvelosissa oli aivan sellaisena kuin olin sen jättänyt. Tuossa ikkunanreunuksella oli piiskanikin, jonka olin siihen unohtanut. Ovesta leyhähti vastaan tuoreen öljyvärin raskas haju. Sisällä oli pelkästään tuoleja ja penkkejä, ja nurkassa ne padat ja pannut, jotka olin jättänyt tänne seuraavaa kertaa varten. Avasin kaapin ja otin esiin joitakin tavaroita, avasin sitten makuuhuoneen ikkunan ja palasin takaisin ulos, missä tapasin Laputan kärsimättömänä odottamassa minua auringonpaahteessa.

Osoitin hänelle varastohuoneen, jossa olin luvannut yösijan. Se oli rakennuksen suurin huone, mutta kokonaan kalustamaton. Muutamia tynnöreitä ja pakkauslaatikoita oli yhdessä nurkassa ja tyhjiä säkkejä oli kylliksi makuusijan laittamista varten.

»Olen juuri teenjuontihankkeissa», sanoin Laputalle. »Jos teillä on ollut pitkä matka, niin ehkäpä kuppi teetä maistuisi, vai kuinka?»

Hän kiitti, ja minä tein tulen ja panin vesikattilan kiehumaan. Sitten katoin pöydälle korppuja, sardiineja ja hilloa. Minun tehtäväni oli nyt näytellä narrin osaa, ja luulenpa onnistuneeni verrattomasti. Punastun vielä tänä päivänä muistaessani kaikkia tuhmuuksia mitä puhuin. Ensiksi istutin hänet vastapäätäni pöydän toiselle puolen, teko, johon ei ainoakaan valkoihoinen koko maassa olisi alentunut. Sitten puhuin hänelle miltei lempeästi, että olin aivan hurmaantunut alkuasukkaisiin heidän rehtiytensä vuoksi ja senvuoksi että he olivat paljon parempaa väkeä kuin seudun valkoiset törkimykset. Kerroin että olin juuri tullut Englannista ja että uskoin värillisten tarvitsevan samat oikeudet kuin valkoisillakin on. Luulenpa, Jumala paratkoon, puhuneeni sellaistakin, että toivoin saavani elää sen päivän, kun Afrika jälleen kuuluisi alkuperäisille isännilleen.

Hän kuunteli minua järkkymättömän tyynesti; ja hänen vakavat silmänsä tutkivat minua ilme ilmeeltä. Haluan lisätä vielä, että hän söi vankasti ja joi kolme kuppia väkevää teetä, jota olin valmistanut. Annoin hänelle vielä sikaarin, jonka olin saanut eräältä hollantilaiselta farmarilta, joka kokeili sikaarinvalmistuksella. Ja koko ajan lörpöttelin kaikenmoista itsestäni ja mielipiteistäni. Sanoin viipyväni vain yön puodissa ja jo huomenna matkustavani takaisin Blaauwildebeestefonteiniin ja sitten Pietersdorpiin hakemaan uutta varastoa. Lopuksi huomasin, ettei hän enää välittänyt kuunnella mitä sanoin. Hän oli päässyt selville, että olin täydellinen narri. Sensijaan hän katseli Colinia, joka oli ovella nukkuvinaan, vaikka toinen silmä oli tiukasti kiinnitettynä vieraaseen.

»Niin kyllä», yhdyin viimeisellä voimainponnistuksella — »se on kyllä kaunis katsella, mutta siltä puuttuu kaikki sisu. Mikä rakki hyvänsä saa sen heiluttamaan häntää. Ja sitten on eläin kauhean tyhmä niin ettei se osaa löytää edes kotiin itsekseen. Olen jo tuuminut päästä eroon siitä.»

Laputa nousi ja hänen katseensa osui koiran selkään. Näin, että hän kiinnitti huomionsa karvan vastasuuntaiseen kasvuun selässä ja huomasin, ettei hän ollut arvosteluihini nähden samaa mieltä.

»Ruoka teki minulle hyvää, baas», hän sanoi. »Jos haluatte kuunnella minua, voin palkita kestiystävyytenne hyvällä neuvolla. Te olette vieras täällä. Levottomat ajat ovat tulossa, ja jos haluatte seurata neuvoani, niin palatkaa vuoristoon.»

»En käsitä mitä tarkoitatte», sanoin onnistuen saamaan kasvoilleni iloisen tyhmyri-ilmeen. »Mutta kyllä palaan vuoristoon heti ensi töikseni huomenna. En viihdy täällä tasangolla.»

»Olisi viisaampaa, jos lähtisitte jo tänä iltana», hän sanoi uhkan vivahdus äänessään:

Laputa kohautti hartioitaan, kiipesi Colinin yli joka pyristeli itseään ylös, ja meni ulos. Kaksi minuuttia myöhemmin kun katsoin ikkunasta, oli hän jo hävinnyt.

IX.

KAUPPAPUOTI UMVELOSISSA.

Istuuduin tuolille ja ajattelin tilannetta. Laputa oli mennyt, mutta palaisi ennemmin tai myöhemmin Henriquesin kanssa. Jos halusin elää seuraavaan päivään, täytyi minun voida saada heidät molemmat vakuutetuiksi vaarattomuudestani. Laputalla ei luultavasti ollut mitään epäilyksiä asiasta, mutta Henriques tuntisi varmasti entisen matkatoverinsa, eikä minulla ollut minkäänlaista halua antaa tuon keltaisen roiston tutkia luonnettani. Vain yksi keino oli olemassa, — minun täytyisi teeskennellä olevani sikahumalassa. Koko talossa ei ollut tippaakaan väkijuomia, mutta löysin lopuksi tyhjän whiskypullon, joka oli puolillaan denaturoitua spriitä, ja sen avulla minun onnistui täyttää huone huonon whiskyn hajulla. Muuhun nähden oli minun pakostakin luotettava vaatimattomiin näyttelijälahjoihini.

Edellyttäen, että välttäisin heidän epäluulonsa, oli minun löydettävä sopiva paikka kuunnellakseni heidän neuvotteluaan, joka tulisi tapahtumaan varastohuoneessa. Mutta se ei ollut helppoa. Ainoastaan huoneen katossa oli yksi ikkuna ja oven he tietysti sulkisivat huolellisesti. Voisinhan tosin piiloutua huoneessa olevien tynnörien taakse, mutta, paitsi että he varmasti tutkisivat huoneen joka nurkan ennen neuvotteluaan, oli aivan varmaa, että he haluaisivat olla varmoja minun olostani talon toisessa päässä.

Äkkiä muistin sitten itse puodin alla olevan kellarin. Sinne pääsi nostettavan luukun kautta myymäläpöydän takaa ja varastohuoneessa oli toinen samanlainen luukku. Olin tosin unohtanut millä kohtaa jälkimmäinen oli, mutta toivoin, että se olisi juuri tyhjien tynnörien alla. Suljin ulko-oven, nostin luukkua ja hyppäsin alas kellariin, joka oli tilapäisesti pohjattu vihreillä tiileillä. Valaisten tietä tulitikulla minä konttasin toisen luukun luo ja koetin nostaa sitä. Se ei liikahtanut, mistä arvasin, että sen päällä oli tynnöreitä tai muuta tavaraa. Senvuoksi menin varastohuoneeseen ja huomasinkin, että raskas tavaralaatikko oli luukun toisen puoliskon päällä. Työnsin sen syrjään ja kohotin luukkua hiukan verran raolleen, jotta voisin kuunnella sen kautta ja järjestin sitten kaikenlaista romua luukun päälle, niin ettei kukaan voisi aavistaakaan sen olemassaoloa. Kun arvelin, että liittoutuneilla pitäisi olla jotain istuinta työnsin pari laatikkoa hieman etualalle, jotta he eivät rupeaisi liiaksi penkomaan huonetta.

Kun kaikki oli selvää, palasin puotiin ja alotin uudelleen pukeutumiseni. Jo kellarissa olin tullut aika likaiseksi ja nyt ryvetin kasvojani vielä lisäksi. Tukkani oli sangen pitkä ja kun nyt työnsin sormeni sen läpi oli se kukonheltan näköinen. Sitten jaoin spriin ympäri huonetta niin että haju varmasti tuntuisi. Osan sitä poltin, osan kaasin myymäläpöydälle, huuhdoin käteni siinä ja liotin vaatteitanikin. Viidessä minuutissa olin saanut huoneen haisemaan kamalammin kuin pahin kyläkapakka. Otin vielä kauluksen pois, ja kun nyt katsoin peiliin, näin siinä rentun perikuvan, joka olisi sopinut erinomaisesti lauantai-iltana kapakkaa koristamaan.

Aurinko oli jo ehtinyt laskea, mutta en huolinut sytyttää valoa. Oli täysikuun aika — Laputa oli varmaan juuri senvuoksi valinnut tämän yön — ja tunnin kuluttua tulisi se valaisemaan maailmaa loihdutulla hohteellaan. Minuutin minuutin jälkeen istuin myymäpöydällä ja odotin. Tunnustan, että odotusaika koetteli aika tavalla rohkeuttani. Hommailuni aikaisemmin olivat poistaneet hermostuneisuuden, mutta toimettomuus pani minut jälleen pelkäämään. Pitihän Laputalla tänä yönä olla vielä tarpeeksi puuhaa viipyäkseen näin kauan.

Ponyni oli pienessä vajassa, jonka olimme rakentaneet vastapäätä puotia. Saatoin kuulla sen tömistelevän ja pärskyttelevän, kovempaa kuin sammakot jaksoivat kurnuttaa Labongon rannassa. Mutta nyt tunkeutui toinen ääni korviini — kavioiden kapsetta ja ohjasten läiskettä. Hetkeksi se lakkasi kuulumasta, mutta sitten kuulin jo puhetta. Ratsastajat olivat sitoneet hevosensa erääseen puuhun ja tulivat nyt käyden lähemmä.

Ojennuin tiskille tyhjä whiskypullo toisessa kädessä, ja silmät kiinnitettyinä ovenrakoon, josta tummansininen hämärä tunkeutui sisään. Rako pimeni kun kaksi miestä katsoi siitä sisälle. Colin murisi myymäpöydän alla, mutta pidin sitä tiukasti kiinni niskasta.

»Halloo», minä sanoin, »eikö siellä olekin musta ystäväni? Pahuksen ikävää, mutta whisky on lopussa. Tyhjä, kuten näette, vaikka kuinka kuristaisi», ja typerästi nauraen käänsin pullon ylösalaisin.

»On parasta, että teemme hänet äänettömäksi», hän sanoi. He tuntuivat väittelevän ja Laputa selvisi voittajana. Ovi sulkeutui, ja avain jonka olin jättänyt oveen, väännettiin kiinni.

Odotin viisi minuuttia antaakseni heille aikaa mennä varastohuoneeseen alottamaan neuvottelun. Sitten avasin luukun, laskeuduin varovasti kellariin ja ryömin toiseen päähän. Heikko valojuova näkyi raollaan olevasta luukusta. Järjestin itselleni korokkeen kellarin permannolle jääneistä tiilistä, niin että näin suoraan raosta huoneeseen. Saatoin nähdä, että molemmat miehet istuivat juuri niillä laatikoilla, jotka olin varannut heille. Heidän välissään oli lyhty ja Henriquesillä oli pullo, mistä hän silloin tällöin otti kulauksia.

»Sotasaalista», hän sanoi. Olen antanut Sikitolan väen avata tulen. He tarvitsivat sitä päästäkseen innostumaan. Nyt he ovat yhtä kiihkeitä kuin umboonit.»

»Ne olivat vain hollantilaisia, jotka olivat Kovdovin luona karjalaumoineen. Ei kannata olla hentomielinen. Luuletteko todellakin, että nuo omahyväiset narrit suostuisivat sovitteluihin? Ellei tätä olisi tapahtunut, olisivat he nyt hevosineen vuoriston toisella puolella, varottamassa kaikkia, joita tapaisivat. Sanoinhan sitäpaitsi, että Sikitolan väki tarvitsi kiihoketta. Coetzeen, tuon vanhan sian, pistin minä itse lävitse. Hän yllytti kerran koiriansa kimppuuni ja minä en koskaan unohda erästä loukkausta.»

»No, hoitakaa sitten asia kuten tahdotte», hän huusi, »mutta älkää syyttäkö minua, jos koko jutusta tulee pannukakku. Hitto vieköön, mies, luuletteko todella, että tulta voi sytyttää kurnaalilla? Jos kaikki menisi nyt minun tahtoni mukaan, niin menisimme heti pistämään puukon tuohon juopporattiin viereisessä huoneessa.»

»Hänestä ei ole mitään vaaraa», Laputa vastasi. »Annoin hänelle tilaisuuden pelastaa henkensä, mutta hän nauroi minulle. Hän ei pääse pitkälle kotimatkallaan.»

Tuo kaikki oli varsin mielenkiintoista kuultavaa, mutta minulla ei ollut aikaa ajatella itseäni. Olin aivan hurjana raivosta tuota murhanhimoista keltaista roistoa kohtaan. Laputaa kohtaan en tuntenut mitään vihaa, sillä hän oli rehellinen vihollinen, joka pelasi puhdasta peliä. Sormissani syyhysi päästäkseni portugalilaisen — tuon kaksinkertaisen rotunsa kavaltajan — niskaan. Kun ajattelin vanhoja kunnon ystäviäni, jotka nyt väkineen makasivat viidakossa teurastettuina, tunkivat palavat kyyneleet silmiini. »Rakkaus karkoittaa pelon», sanoo Raamattu, mutta — kaikella kunnioituksella sanottuna — sen tekee myös viha. En mistään hinnasta enää olisi halunnut luopua leikistä. Vain yhtä pyysin: että Jumala hyvyydessään sallisi minun selvittää tilini Henriquesin kanssa.

Pelkään että osa keskustelua meni ohi korvieni, sillä niin olin raivoni valloissa. Kun jälleen rupesin kuuntelemaan, olivat he syventyneet suunnitelmiinsa. Heidän edessään oli karttoja ja Laputa näytti kaunismuotoisella sormellaan tietä. Koetin teristää kuuloani, mutta saatoin erottaa vain pari nimeä. Nähtävästi he aikoivat viipyä tasangolla, kunnes olivat menneet Pikku Labongon ja Letaban yli. Olin kuulevinani viimeksimainitun ylimenopaikan nimen. Se oli jokin Dupree Drift. Myöhemmin kävi heidän keskustelunsa helpommin käsitettäväksi, sillä Laputa selitti juuri aseman. Kaikki voimat lähtisivät yhtäaikaa tasangolta, marssisivat vuoristoon Suuren Letaban laaksoa pitkin, ja ensimmäinen pysähdys tapahtuisi eräällä paikalla, jonka nimi on Inandan Kraali, missä eräs vuoriniemeke ylätasangolla pistää parin huipun väliin, joiden nimet ovat Wolkberg ja Molnberg (Pilvivuoret). Kaikki tämä oli hyvin selvää ja nimet painuivat mieleeni kuin leima vahaan.

»Sillä välin», sanoi Laputa, »me kokoonnumme Ntabakaikonjwassa. Sinne on runsaan kolmen tunnin ratsastus.»

»Missä kummassa saattoi Ntabakaikonjwa olla? Se oli varmastikin alkuasukasten antama nimi Rooirandille, sillä ei ollut luultavaa, että Laputa käyttäisi hollantilaista nimeä pyhästä paikastaan.

»Mitään ei ole unohdettu. Miehet saavat kokoontua kallioitten alapuolella, vain johtaja ja suuret päälliköt saavat tulla Käärmeen Paikalle. Portti on hyvin vartioitu, eikä kenkään pääse sisälle ilman tunnussanaa, jona on 'Immanuel', s.o. »Jumala kanssamme'.»

»No kun sitten olemme siellä, niin mitä tapahtuu, minkälaista noituutta meille näytetään», kysyi Henriques nauraen.

Oli suuri vastakohta portugalilaisen puoleksi ivallisen ja sen totisen äänen välillä, joka vastasi: »Käärmeen Vartija on avaava pyhän säilytyskammion ja ottava esiin Isetembiso Samin (= hyvin pyhän esineen). Kansani johtajana olen pukeutuva Umkulunkulun kaulaketjuun Jumalan ja meidän suurten vainajittemme nimeen.»

»Mutta ette kai aijo johtaa marssia rubiiniketju kaulassa?» kysyi
Henriques äkkiä innostuen.

Jälleen Laputa vastasi vakavasti ja niinsanoakseni persoonattomasti.
Kuulin äänen, jonka omistajan sielu oli kaukaisten unelmien täyttämä.

»Kun minut on huudettu kuninkaaksi, palautan Käärmeen sen Vartijalle ja vannon, etten ota sitä ennenkuin olen johtanut kansani voittoon.»

»Ymmärrän», Henriques sanoi. »Mutta mitenkä on puhdistuksen laita josta puhuitte?»

Tästä en ollut vielä aikaisemmin kuullut, minkä vuoksi kuuntelin innokkaasti.

»Ne lupaukset, jotka annamme Pyhällä Paikalla, sitovat meitä, kunnes olemme tulleet pestyiksi ja kunnes meidät niistä vapautetaan Inandan Kraalissa. Siihen hetkeen saakka ei verta saa vuodattaa eikä syödä yhtään lihaa. Sellainen oli esi-isäimme tapa.»

»Niin, haluan vain sanoa, että tuo kuuluu sangen varomattomalta ja vaaralliselta», Henriques sanoi. »Teillä on aikomuksena marssia sata peninkulmaa, eikä teillä ole lupaa antaa yhtä ainoaa iskua. Sehän merkitsee samaa kuin jättäytyä ensimmäisen poliisipatrullin armoille.»

»Mitään patrulleja ei tule eteemme», Laputa vastasi. »Meidän marssimme on oleva yhtä salainen ja yhtä nopea kuin kuolema. Olen suorittanut kaikki valmistukset.»

»Mutta otaksukaamme, että kohtaamme vastarintaa», intti portugalilainen, »onko lupaus joka tapauksessa sitova?»

»Jos ken koettaa estää meidän matkamme, sidomme hänet käsistä ja jaloista ja kuljetamme mukanamme. Hänen kohtalonsa on oleva kovempi kuin jos hän kohtaisi kuolemansa taistelussa.»

»Ymmärrän», Henriques sanoi, viheltäen hampaittensa välistä. »No niin, mutta ennenkuin alotamme nuo valanvannomishommat, menen ja teen lopun tuosta kauppamiehestä.»

Laputa pudisti päätään. »Pysykää rauhallisena ja kuulkaa mitä sanon. Meillä ei ole aikaa murhailla vaarattomia narreja. Ennenkuin lähdemme täältä, täytyy teidän antaa minulle kaikki luvut ja tiedot joukoista siellä etelässä. Muuta ei olekaan enää jälellä.»

Kieltämättä nämä numerot olisivat olleet varsin mielenkiintoisia, mutta minä en saanut niitä koskaan kuulla. Olin näet saanut jonkinmoisen kouristuksen jalkoihini seisoessani tiilien päällä ja nyt jalkani liikahti vasten tahtoani. Tiilet hajosivat kolisten ja itse tartuin luukkuun, mutta se ei kestänytkään, vaan putosi perässäni suurella melulla.

Tilanne oli epämiellyttävä salakuuntelijalle. Hiivin niin huomaamatta kuin suinkin toiselle luukulle ja nousin ylös puotiin, samalla kuullen, kuinka Laputa ja Henriques rupesivat tutkimaan melun syytä. Sain kiinni Colinia niskasta ja estin sen haukkumasta, mutta en voinut saada kirottua luukkua kiinni. Jotain oli tullut väliin, niin että se jäi noin puolen jalan verran auki.

Nyt kuulin heidän lähestyvän ovea, ja minä tein sen ainoan mikä tehtävissä oli. Vedin Colinin aivan luukun päälle, heittäydyin itse koiran päälle ja aloin kuorsata kuin nukkuisin humalaisen raskasta unta.

Avainta väännettiin ja lyhdyn valo sattui seinälle, kääntyen milloin ylös- milloin alaspäin lyhdyn heilahdusten mukaan.

»Hän ei ole täällä», kuulin Henriquesin sanovan. »Hän on kuunnellut keskustelumme ja lähtenyt sitten tiehensä, tuo koira!»

»Kauas ei hän ole mennyt», sanoi Laputa, »sillä hän kuorsaa tuolia tiskin takana.»

Hetket eivät olleet minulle juuri miellyttäviä. Pidin lujasti kiinni Colinia, mutta sittenkään en voinut estää murinaa tunkeutumasta esiin, mikä kuitenkin sekaantui onneksi minun kuorsauksiini. Tunsin lyhdynvalon kasvoillani ja ymmärsin, että molemmat miehet katsoivat minua tietämättä mitä allani oli. Luulen että tuo tuokio oli kaikkein pahin, sillä kuten jo olen sanonut, pysyi rohkeuteni yllä toiminnan aikana, mutta toimeton odottaminen hälvensi sen kuin puhaltamalla.

»Hänhän on aivan rauhallinen», Laputa sanoi silmänräpäyksen kuluttua, joka minusta tuntui ijäisyydeltä. »Melun aiheuttivat vain rotat tyhjien laatikoiden joukossa.»

»Joka tapauksessa haluaisin tehdä hänet vieläkin rauhallisemmaksi»,
Henriques sanoi.

Laputa varmaankin oli ottanut häntä käsivarresta. »Menkäämme jatkamaan. Olen sanonut jo, etten tahdo lisää murhia, ja te teette, kuten minä sanon, mr Henriques.»

Mitään vastausta en kuullut, mutta molemmat menivät ulos ja sulkivat oven. Hyväilin loukattua Colinia ja nousin ylös pakottavin jäsenin. Minulla ei ollut yhtään aikaa kadotettavana, sillä pian nuo kaksi lähtisivät, ja minun täytyi välttämättä keritä ennen heitä.

Ikkunasta tulevan kuunsäteen valossa kirjoitin muistikirjan lehdelle tiedonannon Arcollille. Kerroin mitä olin kuullut, erikoisesti viipyen Dupree Driftin ja Letaban kohdalla. Lisäsin, että itse aioin Rooirandiin saadakseni selvää luolan salaisuudesta ja pyysin lopuksi Arcollia lukemaan lakia portugalilaiselle, mihin minulla itselläni ei ollut aikaa nyt. Huolellisesti sidoin sitten paperilapun koiran kaulanauhan alle.

Niin hiljaa kuin saatoin menin sitten vieressäolevaan makuuhuoneeseen — siihen huoneeseen, joka oli kauimpana varastohuoneesta. Kuunvalo virtasi sisään ikkunasta, joka oli avoinna, niinkuin sen aikaisemmin olin jättänyt. Nostin Colinin äänettömästi ikkunalaudan yli ja heilautin itseni perässä. Kiireessä jätin takkini ja pistoolini sisään.

Mutta nyt tuli ensimmäinen este. Hevosenihan oli lähellä varastohuonetta olevassa suojassa. Jos menisin sitä hakemaan kuulisivat Laputa ja Henriques sen heti. Luulin jo hetkisen, että minun täytyisi muuttaa suunnitelmaani. Ehkä minun täytyisi hiipiä takaisin ja koettaa ampua heidät molemmat, kun he tulivat ulos. Mutta ennenkuin selviäisin molemmista, kerkiäisi toinen varmasti ampua minut. Sitäpaitsi tunsin omantunnonpistosta ajatellessani Laputan surmaamista. Nyt ymmärsin, miksi Arcoll niin monta kertaa oli hillinnyt itsensä ja aloin palautua hänen käsitykseensä päävihollisestamme.

Äkkiä muistin molemmat hevoset. Toisen niistä voisin vaivatta ottaa. Kuljin ruohikkoa pitkin metsän laitaan, missä hevoset olivat sidottuina merulapuuhun. Molemmat olivat kauneimpia hevosia mitä Afrikassa olin nähnyt. Valitsin paremman, afrikalaisen sinikimo-rotuisen oriin, joka on tunnettu nopeudestaan ja kestävyydestään. Irrotin ohjakset oksasta ja talutin hevosta kappaleen matkaa metsikköön Rooirandin suuntaan. Sitten käännyin Colinin puoleen. »Kotiin!», sanoin sille, »kotiin, niinkuin henki olisi kysymyksessä!»

Colin tuntui tyrmistyneeltä. »Kotiin!», sanoin vielä kerran, osoittaen läntistä suuntaa vuoristoon päin. »Kotiin, poikaseni.»

Ja nyt hän ymmärsi. Hän haukahti hiljaa ja heitti soimaavan katseen minuun ja kimoon. Sitten hän kääntyi ja painaen kuononsa maahan päin lähti pitkin harppauksin samaa tietä takaisin, jota aamulla olimme tulleet.

Hetkistä myöhemmin minä istuin satulassa ja ajoin pohjoista kohti sen kuin kimon kintuista lähti.

LÄHDEN ETSIMÄÄN AARRETTA.

Noin peninkulman verran pysyttelin metsässä, joka täällä oli harvaa ja avointa ratsastettavaksi, ja käännyin sitten polulle. Kuu oli korkealla ja koko maisema oli tummanviherjä, mutta polku loisti edessäni kuin vanha norsunluu. Olin katsonut kelloa alottaessani matkan ja huomannut, että se oli vähän yli kahdeksan. Hevoseni oli vahva ja matkaa oli noin viisikymmentä peninkulmaa. Keskiyön maissa minun pitäisi olla perillä. Tunnussanan avulla pääsisin sisään ja sitten odottaisin Laputan ja Henriquesin tuloa. Jos onni suosisi minua, saisin nähdä kaikki niiden salaisten menojen vaiheet, jotka minua jo Kirkcaplen rannalla niin olivat tyrmistäneet. Epäilemättä minua kohdeltaisiin sitten varsin kursailemattomasti, minut vangittaisiin ja sidottuna saisin seurata mukana kun joukot lähtisivät marssimaan. Mutta Inandan Kraalille saakka ei henkeni olisi uhattu, ja sitä ennen oli Letaban ylimeno. Colin veisi kirjeeni Arcollille, ja kaalamon kohdalla saisi Laputa miehineen kokea onnen vaihteluita.

Kun minä nyt kauan jälkeenpäin muistelen tätä ajatuksenjuoksuani, tuntuu suoranaiselta hulluudelta laskea tuollaisiin pelastumismahdollisuuksiin. Oli suuri määrä seikkoja, joista jokainen riitti tekemään tyhjäksi laskelmani. Tunnussanahan saattoi olla väärä, tai olisin kohdannut sellaisen, joka ei tuntenut sitä. Luolassa olevat olisivat saattaneet pistää minut heti kuoliaaksi ilman muuta, ja Laputa olisi voinut selittää tekoni sellaiseksi, että se vapauttaa hänet juhlallisimmistakin valoista. Colin olisi saattanut eksyä matkallaan, Laputa olisi saattanut muuttaa marssisuunnitelmaansa tai Arcollin miehet olisivat saattaneet hävitä taistelun kaalamon luona. Niin paljon vaaroja olen välttänyt ja niin suuri on Jumalan hyvyys ollut minua kohtaan, että minä äskettäin Portincrossissa muistaessani kaikkea tätä tulin niin liikutetuksi, että päätin rakentaa uuden suuren salin seurakunnan kirkkoon, osoitukseksi kiitollisuudestani.

Ihmissuvulle onneksi on toimeliaassa elämässä ajatus enemmän kiinni nykyisessä kuin siinä mitä tulevaisuudessa voi tapahtua. Ratsastaessani kuun valaisemaa tietä pohjoiseen päin en tuntenut mitään pelkoa. Toden sanoakseni olin melkein onnellinen. Pelin valtit olivat minulla. Tiesin Laputasta enemmän kuin kukaan kuolevainen Henriquesiä lukuunottamatta, ja minulla oli avain kapinan pesäpaikkaan. Edessäni oli kätkettyjä aarteita — suuri rubiiniketju, niin oli Henriques sanonut. Täytyipä siellä olla vielä enemmänkin, ajattelin. Luola Rooirandissa oli koko liikkeen päämaja, ja siellä täytyi olla myöskin heidän aarreaittansa — timantit ja se kulta, jota vastaan niitä oli vaihdettu. Luulen, että jokaisella ihmisellä syvimmällä on aarteen etsimishimo, intohimo, joka usein voi aran pelkurin johtaa arvaamattomiin urotöihin. Nyt olin saanut tämän himon aarteisiin ja jalokiviin. Ennen olin ollut ylevämielinen ja ajatellut velvollisuuttani maatani kohtaan, mutta juuri tämän yöllisen ratsastuksen aikana pelkään ajatelleeni vain velvollisuuttani David Crawfurdia kohtaan, niin että hän voisi tulla rikkaaksi. Niin, yksi asia tämän lisäksi pyöri päässäni. Mieleni oli täynnä raivoa Henriquesiä kohtaan. Luulenpa itse asiassa sen olleen päävaikuttimena, sillä jo ennenkuin olin Laputan kuullut puhuvan valasta ja puhdistuksesta, oli minulla ollut mielessä maksoi mitä maksoi lähteä luolaan. Ylipäätään olen rauhallinen mies, mutta luulen, että mieluummin haluaisin saada kynteni portugalilaisen kurkkuun kiinni kuin yksinpä Pappi Johanneksen kaulaketjuun.

Mutta sisimmällä oli hallitsevana ajatuksena se, että Kaitselmus oli antanut minulle tilaisuuteni juuri nyt, ja senvuoksi minun oli sitä käytettävä hyväkseni. Kalvinismi, jossa minut oli kasvatettu, oli tietämättäni kiinteästi juurtunut sieluuni. Ajattelin, että mitä on ennalta määrätty, sen täytyi myös tapahtua, ja että ihminen on vain leikkikalu Luojan kädessä. Viime kuukausien tapahtumia pidin minulle osoitettuna suorana tienä, jota yksin minä saatoin seurata. En suinkaan ollut vain sattumasta saanut avaimia kaikkeen siihen mikä oli tuleva. Oli ennalta määrätty, että minä yksin lähdin Umvelosiin, ja omissa heikon sydämeni toivomuksissa näin vain Kaikkivaltiaan päätöksen. Niin itsekylläisiä me kuolevaiset olemme ja kuitenkin luulen, että ilman sellaista omahyväisyyttä me ihmiset aivan liian usein tyytyisimme istumaan tylsinä kotona lieden ääressä.

Olin nyt sivuuttanut sen paikan, jossa edellisellä kerralla tapasin pojan hevosten kanssa ja tiesin, että puolet matkasta oli jo mennyt. Olin usein kuunnellut takaapäin ääntä, mutta mitään ei kuulunut. Se herroista, joka sai minun ponyni, huomaisi kyllä sen hieman hitaaksi liikkeissään, ja teki pahaa ajatella eläinparkaa ärtyneen ratsastajan käsissä. Vihdoin kohosi vähitellen eteeni purppuralle hohtava seinä kaukaisessa etäisyydessä. Tunsin Rooirandin ja annoin kimolle lisää vauhtia. Tunnin kuluttua minun pitäisi olla perillä.

Olin luottanut siihen, että tunnussanan tietäminen takaisi turvallisuuteni, mutta sitten osottausikin, että elämästäni sain kiittää hevosta. Kallioille oli vielä matkaa jälellä noin peninkulma, kun äkkiä kohtasin kapinallisten etujoukot. Metsä vilisi miehiä, ja minä näin hevosia aitauksissa ja suuren määrän Kap-kärryjä ja kevyitä vaunuja. Näky muistutti uskonnollista jättiläiskokousta jossakin hollantilaisessa kylässä paitsi että täällä jokainoa mies oli musta. Näin, vaikka en ollut näkevinäni, että kaikilla oli kivääri, monella sitäpaitsi keihäs ja kilpi. Ensiksi he aikoivat pysäyttää minut. Kiväärit lensivät jo olkaa vasten ja piiput suuntautuivat minua kohti. Katsoin, että rohkein peli oli tässä varminta, minkä vuoksi kiihdytin kimoani ja huutamalla kehotin heitä hajaantumaan. »Antakaa tilaa», huusin heidän omalla kielellään. »Minulla on sanomia Inkululta. (Tätä nimeä alkuasukkaat käyttävät ylimmästä johtajastaan). Tieltä pois, koirat!»

He tunsivat hevosen ja vetäytyivät kunnioittavasti syrjään. En tiennyt sitä vielä silloin, mutta tuo hevonen oli tuttu Zambesista Kapiin saakka. Ratsastin heidän kuninkaansa taisteluhevosella ja kukapa olisi uskaltanut asettua sellaista valtakirjaa vastaan. Kuulin, kuinka sanoma tulostani levisi edelleen ja pitkin matkaa tästä lähtien minua tervehdittiin kunnioittavasti. Kiitin hartaasti onnellista tähteäni, että olin tullut ensimmäisenä, sillä toisena en olisi päässyt pitkälle.

Kallioiden juurella kohtasin kaksinkertaisen soturirivin, näköjään kuninkaallisen henkivartioston, sillä kaikilla oli päällään leopardin talja ja kaikki olivat pitkiä komeita miehiä. Heidän pyssyjensä piiput hohtivat kuunvalossa ja nähdessäni heidät kulki kylmä väristys pitkin selkäpiitäni. Ylempänä metsikössä ja vieläkin korkeammalla näin jatkuvasti lukemattomia yhtä hohtavia piippurivejä. Käärmeen Paikka oli tänä yönä vahvasti vartioitu.

Hyppäsin ratsultani ja huusin erästä miestä pitämään hevostani. Kaksi henkivartijaa astui esiin äänettöminä ja ottivat ohjakset. Tie luolaan oli vapaana edessäni, ja selkä suorana mutta synkästi sykkivin sydämin marssin rivien lomitse.

Polkua reunustivat nämä vaikenevat ja liikkumattomat mustat soturit kuin kuvapatsaat. Kulkiessani siinä luolaa kohden oli minulla ilkeä tunne, että ulkonäköni ei ollut oikein sopiva kuninkaalliselle pikalähetille, ratsastushousuissa, hatutta päin, likaisena, repaleisena siinä tallustaessani kelpo soturien editse. Sisäinen olemukseni vastasi ulkoista, sillä päästessäni näin pitkälle oli rohkeuteni kuin poispuhallettu. Jos olisi ollut mahdollisuuksia paeta, olisin lähtenyt, mutta nyt ei ollut muuta valittavana, sillä olin polttanut kaikki laivani. Kirosin yltiöpäisyyttäni saattamatta käsittää äskeisiä uhkarohkeita ajatuksiani. Olin nyt matkalla salaperäiseen, tuntemattomaan pimeyteen, jonka täyttivät tuhannet mustat ja julmat viholliseni. Polveni horjuivat, ja ajattelin, että tuskinpa kukaan on vielä ollut näin epämiellyttävässä tilanteessa.

Ahtaan solan alkaessa loppui vartioketju, ja minä jatkoin yksin matkaani. Tänne ei kuunvalo päässyt tunkeutumaan ja minä sain hapuilla eteenpäin. Hyvin hitaasti se kävi ja joka hetki odotin, milloin hulluuteni olisi saava sen lopun minkä se ansaitsi. Ratsastuksen tuottama kuumuus oli haihtunut ja paitani tuntui hartioista märältä ja kylmältä.

Silloin tarttuivat näkymättömät kädet käsivarsiini ja johtivat minut syvemmälle pimeyteen. Hetkeksi toivoni virisi. Tunnussana oli joka tapauksessa osoittautunut luotettavaksi, ja luolaan tulisin joka tapauksessa pääsemään.

Mitään en voinut nähdä, mutta arvasin, että olimme pysähtyneet sen sileän kallioseinän luo, joka kuten hyvin muistin, täytti vuorenonkalon oikean sivun. Ohjaajani hapuili jotain oikealla päin ja sitten tunsin että minua laahattiin jonkinlaiseen käytävään. Se oli niin ahdas, että kaksi ei voinut kulkea rinnakkain, ja niin matala, että köynnöskasvit ylhäältä tarttuivat hiuksiin. Jokin raksahti takanani, ikäänkuin näyttelyn sisäänkäytävän edessä oleva ristiportti.

Sitten aloimme kiivetä rappusia, yhä edelleen pilkkopimeässä, ja vihdoin kuului kumea kohina. Se oli varmastikin vuoreen katoava virta, ja ihmettelin, etten ollut kuullut sitä jo aikaisemmin. Äkkiä loisti sitten kuunsäde sisään, ja huomasin, että olimme nyt vuorensolassa, korkealla laakean kallion yläpuolella. Kuljimme kapean pengermän vasenta syrjää kunnes emme voineet päästä pitemmälle. Sitten teimme jotain kauheaa. Kuilun yli, joka tällä kohdalla oli kapeimmillaan, oli pantu kivilaatta. Syvällä, syvällä alhaalla näin kuunhohteessa kuohuvan vesipaljouden. Kivi oli siltanamme, ja vaikka minulla muuten on päätä, tunnustan tunteneeni huimausta, kun käännyimme menemään sen yli. Ehkäpä se oli leveämpi kuin minusta näytti, mutta joka tapauksessa seuralaisiani ei lainkaan pelottanut, vaan he menivät sitä kuin maantietä minun seuratessani sydän kurkussa. Kuilun toisella puolella minut ottivat vastaan uudet vahdit, jotka johtivat minut käytävään, mikä vei suoraan vuoren sydämmeen.

Virran kohina kuului kumeammin ja selvemmin aina tien käännösten mukaan. Pian näin valon pilkettä, mikä ei varmaankaan ollut kuusta lähtöisin. Se paisui kunnes äkkiä katto korkeni ja minä huomasin olevani tavattoman suuressa huoneessa. Niin korkea se oli, etten voinut erottaa kattoa, vaikka salia valaisivat ympäriinsä seiniin pistetyt soihdut ja suuri nuotio, joka paloi huoneen etäisimmässä osassa. Mutta kaikkein hämmästyttävintä oli vasemmalla sivulla, missä permanto katkesi muuttuen syväksi kuiluksi, ja luolan vasemman seinän muodosti vesiputous, joka syöksyi jostain korkeudesta pohjattoman kuiluun allamme. Soihdut ja tuli saivat leveän vesiryöpyn loistamaan ja säteilemään kuin Taivaan kaupungin portti. En koskaan elämässäni ole nähnyt ihmeellisempää ja vaikuttavampaa näkyä, se aivan salpasi henkeäni.

Kaksisataa miestä tai ehkä enemmänkin oli kokoontunut saliin, mutta niin suuri se oli, että he näyttivät vain pieneltä seuralta. He istuivat maassa piirissä, silmät kiinnitettyinä tuleen ja johonkin olentoon, joka oli heidän keskellään. Tulen loiste valaisi samaa vanhaa miestä, jonka kuukausi sitten tuona aamuna oli nähnyt, juuri kun hän oli luolaan menossa. Hän seisoi kuin jonkinlaisen hurmion vallassa, suorana kuin keihäs ja kädet ristissä rinnalla. Hänen hartioiltaan laskeutui hohtavan valkoinen vaippa, joka vyötäisten kohdalla oli kiinnitetty leveällä kultavanteella. Hänen hiuksensa oli ajeltu pois ja otsaan oli kiinnitetty kultalevy, jossa oli joitakin kaiverruksia.

»Inkulun sanatuoja», vastasin rohkeasti. »Itse hän tulee pian jäljessä seurassaan Henriques, valkoinen mies.»

Senjälkeen istuuduin piirin etäisimpään osaan ja jäin odottamaan tapahtumain jatkuvaa kehitystä. Huomasin, että naapurinani oli Mwanga, sama mies, jonka olin potkinut ulos puodista. Onneksi olin niin likainen, että hän tuskin saattoi tuntea minua, mutta käänsin joka tapauksessa kasvoni poispäin hänestä. Valo ja lämpö, veden kohina, ihmisten äänettömyys ja minun oma ruumillinen ja sielullinen jännitykseni — molemmat yhdessä vaikuttivat minuun niin, että tulin uneliaaksi ja olin aivan vaipua uneen.

XI.

ROOIRANDIN LUOLA.

Havahduin äkilliseen liikehtimiseen. Koko seura nousi ylös ja jokainen kohotti oikean kätensä otsalleen ja nosti sen sitten ilmaan. Veden kohinan yli kuului »Inkulu» nimen muminaa. Laputa astui saliin Henriquesin liikaten seuratessa. Ilmeisesti he eivät saattaneet epäillä läsnäoloani luolassa ja Laputa oli kuten aina järkkymättömän rauhallinen. Mutta Henriques oli väsyneen ja ärtyneen näköinen. Varmaankin juuri hän oli saanut ratsastaa ponyllani.

Vanha mies, jonka otaksuin olevan ylipapin, lähestyi Laputaa kädet koholla pään yläpuolella. Päästyään lähemmä hän pysähtyi ja Laputa polvistui hänen edessään. Pappi pani kätensä hänen päänsä päälle ja lausui muutamia sanoja, joita minä en voinut ymmärtää. Kaikki muistutti erästä kuvaa pyhäkoulukirjassani, jossa Samuel oli kruunaamassa Saulia Israelin kuninkaaksi. Olin kokonaan unohtanut oman vaarani ja olin paikan ja hetken majesteetillisen kauneuden lumoama — leiskuvat soihdut, viheriän veden välkkyvä seinä ja keskellä salia Laputan ja Käärmeen Vartijan korkeat haahmot, jotka tuntuivat nousseen jostain antiikin maailmoista.

Laputa irroitti leopardintaljan ja seisoi nyt aivan alastomana jalossa miehuudessaan. Pappi heitti joitakin yrttejä tuleen, josta nousi ohut savu kattoa kohti. Tunsin tuoksut Kirkcaplen rannalta, tuntui omituinen imelän ja katkeran sekainen haju, joka tunkeutui läpi luiden ja ytimien. Ja tulta kiersi nyt pappi ympyröissä, jotka laajenivat ja jälleen supistuivat, aivankuin Laputa oli tehnyt tuona keväisenä sunnuntai-iltana.

Jälleen istuuduimme maahan, kaikki muut paitsi Laputa ja pappi. Henriques oli kyyrysillään etummaisten joukossa, pienenä ja hintelänä rotevien villien vieressä. Keskellä piiriä seisoi Laputa kumartunein päin.

Sitten he alkoivat laulaa villiä hymniä, johon vähitellen kaikki yhtyivät. Vanha pappi puhui jotakin ja vastaus tuli julmassa musiikissa. Sanoja en voinut ymmärtää, sillä ne mahtoivat olla jotakin jo kauan sitten sammunutta kieltä.

Mutta laulu puhui omaa kieltään. Se kertoi muinaisaikaisista kuninkaista ja kovista taisteluista, komeista palatseista ja vankoista varustuksista, kuningattarista, jotka olivat valkoisia kuin norsunluu, kuolemasta ja elämästä, vihasta ja rakkaudesta, ilosta ja surusta. Se kertoi myöskin hirveistä asioista, salaisista kauhuista, jotka jo kauan olivat olleet maailmalle tuntemattomia. Noita juhlamenoja ei kukaan kafferi koskaan ollut sepittänyt. Ne olivat varmasti kulkeneet polvesta polveen aina Pappi Johanneksesta ja Saaban kuningattaresta saakka, tai hänestä, joka oli hallinnut Afrikassa aikojen alussa.

Tunsin suoranaista kauhua. Kaikkinielevä uteliaisuus ja nimittämätön kammo vallitsivat minua. Minun aikaisempi pelkoni oli hävinnyt. Nyt en enää peljännyt kafferien kiväärejä, vaan sitä taikuutta, johon Laputalla oli tunnussanat.

Laulu kuoleutui vähitellen, mutta yhä edelleen heitettiin tuleen yrttejä, kunnes savu nousi suurena pilvenä, jonka läpi vanha pappi häämötti hämäränä, mutta kunnioitusta herättävänä. Hänen äänensä kuului savupyörteistä kummallisena vastakohtana putouksen jyminälle, aivan samoin kuin uruissa avataan kesken matalia sointuja joku korkea rekisteri.

Hän teki Laputalle kysymyksiä, joihin vastattiin samalla kauniskaikuisella äänellä, jolla olin kuullut laivalla saarnattavan Kristuksen evankeliumia. Kieltä en ymmärtänyt, enkä luule naapurienikaan ymmärtäneen. Se oli jotain ikivanhaa pyhää kieltä — foinikian- tai saabankieltä, mitä liekään — joka on säilynyt Käärmeen uskonnollisissa menoissa.

Sitten seurasi hiljaisuus, jonka aikana tuli sammui ja savu pakeni pyörteinä putoukseen päin. Papin huulet liikkuivat kuin rukouksessa; Laputasta näin vain selän ja hänen paljaan päänsä.

Äkkiä kuului Käärmeen Vartijan hurmioitunut huuto: »Jumala on puhunut», hän sanoi. »Tie on valmistettu. Käärme palaa syntymissijoilleen.»

Eräs palvelija talutti esiin mustan, hiljaa määkivän vuohen. Vanha pappi leikkasi suurella, vanhanaikaisella veitsellä sen kaulan poikki ja keräsi veren kannuun. Osa siitä kaadettiin sitten tuleen, joka nyt paloi heikkona ja matalana.

»Samalla tavalla», pappi huusi, »tulee kuningas verellä sammuttamaan vihollistensa liedentulet.»

»Täten annan minä sinulle sinetin», hän lausui »sinä Jumalan kansan pappi ja kuningas.»

Kannua kannettiin ympäri salia ja kaikki kokoontuneet kastoivat sormensa vereen ja tekivät merkin otsaansa. Siten sain minäkin uuden tahran otsaani entisten lisäksi.

»Jumalan kansan Pappi ja Kuningas», näin puhui ääni jälleen, minä kutsun sinua ottamaan vastaan Pappi Johanneksen perintöä. Hän oli Pappi ja Kuningas, kuningasten kuningas, hallitsijain hallitsija, koko maailman valtias. Kun hän astui korkeuksiin, jätti hän pojalleen Pyhän Käärmeen, olemaan Jumalan lahjana ja valitun kansan liiton merkkinä.»

Jatkoa en käsittänyt. Luulen että se sisälsi pitkän rivin kuninkaiden nimiä, jotka olivat kantaneet Käärmettä. En tuntenut niistä ainoatakaan, mutta lopussa olin kuulevinani nimen Chaka Hirmuinen, ja silloin muistin Arcollin kertomuksen.

Käärmeen Vartijalla oli nyt käsivarsillaan noin kaksi jalkaa pitkä ja yhden jalan levyinen norsunluulaatikko, jossa oli omituisia leikkauksia. Hän seisoi savu-uhrista jääneen tuhkan takana josta, huolimatta siihen kaadetusta verestä, vielä nousi ohuita savupilareita. Hän avasi laatikon ja otti siitä esiin jotain, joka heilui hänen kädessään kuin säkenöivä tulenliekki.

»Katsokaa Käärmettä», ja kaikki läsnäolevat — Laputaa lukuunottamatta mutta minä mukaanluettuna — kumarsivat kasvonsa maahan ja huusivat: Olv!

»Te, jotka olette katselleet Käärmettä», kuului ääni jälleen,; »Teidän yllänne lepää vaitiolon ja rauhan lupaus. Yhtään verta te ette saa vuodattaa, ei ihmisestä eikä eläimestä, yhtään lihaa te ette saa nauttia, kunnes teidät vapautetaan tästä lupauksesta. Tästä puoliyön hetkestä seuraavan päivän auringonnousuun saakka te olette sidotut Jumalan nimessä. Ken valan rikkoo, hänen ylitsensä on lankeava kirous. Veri on kuivuva hänen suonissaan ja liha on kuivettuva hänen luittensa ympärillä. Hän on oleva rauhaton ja kirottu, henkeen ja vereen ovat Käärmeen Kostajat häntä vainoavat. Valitse, minun kansani, lupaus sitoo sinut.»

Koko ajan me olimme kaikki olleet painuneina kasvoillemme, ja nyt kohosi voimakas suostumuksen huuto. Kohotin hieman päätäni nähdäkseni mitä nyt olisi tapahtuva.

Pappi nosti suuren ketjun niin korkealle, että se loisteli hänen päänsä päällä kuin verenpunainen gloria. En koskaan ole nähnyt tämänkaltaista koristetta, ja luulen, että tuskinpa sellaista on vielä ollut olemassa. Myöhemmin sain sen käsiini ja saatoin tyystin tarkastaa sitä, nyt näin siitä vain vilahduksen. Siinä oli viisikymmentä rubiinia, suurin niistä kyyhkysen munan kokoinen, pienin peukalonpään kokoinen. Niiden muoto oli soikea, molemmilta puolilta hiottu ja kaikkiin niihin oli kaiverrettu joitakin kirjaimia. Ehkä tämä vähensi niiden arvoa jalokivinä, mutta vaikka nämä merkit olisi otettu pois ja kivet hiottu faseteille, niin kuitenkin olisivat nämä rubiinit olleet maailman kaikkein jaloimmat. En ollut mikään jalokivikauppias, enkä tuntenut niiden raha-arvoa, mutta niin paljon ymmärsin, että sen täytyi olla korkeampi kuin mitä yleensä tähän saakka on voitu aavistaakaan. Ketjun molemmissa päissä oli suuri helmi ja kultainen solki. Unohdin kokonaan vaarallisen tilani, niin valtoihinsa sai koriste minut. Se että minä, David Crawfurd, 19-vuotias apulaiskaupanhoitaja afrikalaisessa kylässä, saisin nähdä aarteen, jollaista ei mikään portugalilainen seikkailija ollut onnistunut saavuttamaan, tuntui minusta käsittämättömältä. Tuossa, ikäänkuin savukiehkuroissa leijuen, oli diadeemi, joka ehkä joskus muinaisina aikoina on saattanut koristaa itsensä Saaban kuningattaren otsaa.

Kun pappi kohotti käätyjä, valtasi seuran mahtava liikutus. Otsat nousivat tuhkasta, ja katseet kohotettiin nöyrästi kunnioittavina, ja rukoilevia puistattivat nyyhkytykset. Tällä hetkellä ymmärsin jotain Afrikan salaisuudesta, Pappi Johanneksen keisarikunnasta ja Chakan voitoista.

»Jumalan nimeen», kuului ääni, »minä luovutan Johanneksen perijälle
Johanneksen Käärmeen.»

Laputa otti kaulaketjun ja kietoi sen kahteen kierrokseen kaulansa ympäri, niin että solki jäi riippumaan rinnalle. Tilanne oli muuttunut. Pappi polvistui nyt hänen eteensä ja otti vastaan hänen kätensä päänsä päälle. Tunsin tällä hetkellä selkeästi, että Jumala huolimatta kaikesta tasa-arvoisuudesta oli määrännyt muutamat ihmisistä olemaan kuninkaita ja toiset palvelemaan. Tuossa seisoi Laputa sellaisena kuin hän tuli maailmaan. Rubiinit tummenivat hänen hohtavaa ihoaan vasten, mutta loistivat kuitenkin edelleen hillityllä valolla. Verenpunaisen ketjun yllä kohosivat hänen kasvonsa, itsetietoisen ylpeät kuin roomalaisen keisarin. Vain hänen suurissa silmissään päilyi polttava tuli, kun hän katseli alamaisiaan.

»Johanneksen perijänä», hän sanoi, »seison teidän edessänne pappina ja kuninkaana. Minun valtakuntani tulee huomenna. Tänään olen pappi, Jumalan ja kansani välimies.»

Hän rukoili — rukoili tavalla, jollaista en koskaan ennen ole kuullut — ja Israelin Jumalaa. Hän ei osoittanut rukouksiaan millekään pakanalliselle epäjumalalle, vaan samalle Jumalalle, jonka puoleen hän niin usein kristillisissä kirkoissa oli kääntynyt. Tunsin paikkoja Esaiaksesta, Psalttarista ja Evankeliumeista, ja varsinkin Ilmestyskirjan kahdesta viimeisestä luvusta. Hän pyysi, että Jumala antaisi hänen kansansa synnit anteeksi ja uudistaisi sen liiton, jonka hän oli tehnyt Siionin kanssa. Hämmästyneenä kuuntelin, kuinka johtaja vihki nämä villit Kristuksen lempeään oppiin. Hurmion hetkellä on helppo pettää itseään, enkä epäillyt hänen vilpittömyyttään. Tunsin hänen sisimpänsä, joka oli täynnä hillitsemättömän villiä pakanuutta. Tiesin, että hänen tarkoituksensa oli upottaa tämä maa vereen. Mutta tiesin myöskin, että tehtävä oli hänestä pyhä, ja että hän uskoi taistelussa olevan mukanaan kaikki taivaan joukot.

»Heikoille Sinä olet ollut väkevyys», ääni lausui, »turva myrskyssä, viihdytys tuskissa.»

Kuuntelin kuin noiduttuna hänen rukoustaan. Vanhat tutut sanat kouluajoiltani Kirkcaplessa kaikuivat jälleen korvissani. Toisinaan hänen äänenpainonsa muistutti aivan isäni ääntä, ja kun suljin silmäni, saatoin luulla jälleen olevani lapsi. Niin paljon hän oli oppinut papillisesta kutsumuksestaan. Mitäpä kaikki ne kunnon ihmiset, jotka siellä kotimaassa olivat kirkoissa ja saleissa olleet hänen ihailevia kuulijoitaan, olisivatkaan ajatelleet, jos he olisivat saaneet nähdä hänet tässä tilaisuudessa. Mutta hänen rukouksessaan oli enemmänkin kuin pyyntöä Jumalalta. Siinä kulki ikäänkuin pohjavirtana ylimielinen ylpeys, miehen ylpeys, jonka edessä Kaikkivaltias on vain toinen ja suurempi hallitsijain Hallitsija. Hän rukoili enemmän liittolaisena kuin alamaisena. Tunsin omituista liikutusta, puoleksi pelkoa puoleksi osanottoa. Vaistosin jälleen selvästi, että muutamat ihmiset ovat syntyneet kuninkaiksi.

Rukous loppui siunaukseen. Sen jälkeen hän otti päälleen leopardintaljan ja kilven käteensä. Nyt hän oli enemmän kuningas kuin pappi, enemmän barbaari kuin kristitty. Ja nyt hän alkoi puhua kuninkaana.

Olinhan kuullut hänen puhuvan ja pidin silloin hänen ääntänsä ihmeellisimpänä mitä olen kuullut. Mutta tässä korkealle kaartuvassa salissa kaksinkertaistui sen taikavoima. Hän vaikutti kuulijainsa sieluihin aivan kuten halusi. Hän herätteli heissä yhtä helposti ylpeyden ja ilon tunteita kuin vihan ja raivon. Milloin istuivat kuulijat hiljaa henkeään pidättäen, milloin kaikui sali heidän villeistä suosionosoituksistaan. Muistan kerran huomanneeni, että naapurini Mwangan kasvot olivat kyynelistä aivan märät.

Laputa puhui Pappi Johanneksen suuruudesta ja monista muista kuninkaista, joita en tuntenut. Hän kuvasi sankariaikaa, jolloin jokainen hänen heimonsa jäsen oli soturi ja sankari, jolloin seudulla oli rikkaita kraaleja, jotka valkoinen mies sitten oli häväissyt, ja jolloin karja vaelsi tuhantisena kukkuloilla. Sitten hän kertoi valkoisten konnantöistä, maasta joka oli anastettu omistajiltaan, epäoikeudenmukaisista laeista, jotka pakottivat etiopialaiset halveksittuun orjan asemaan, pilkallisesti osoittavista sormista ja ivailevista sanoista.

Jos puhujan tehtävä yleensä on herättää kuulijainsa intohimoja, niin varmaan oli Laputa etevin puhuja mitä maa on päällään kantanut.

»Mitä hyvää on valkoinen mies tehnyt teille?» hän huusi. »Kurjaa sivistystä hän on antanut teille. Sivistystä, joka on imenyt teistä kaiken ydinmehun. Väärän uskonnon, joka tahtoo pakottaa teidät orjan kahleisiin. Te, maan entiset herrat, olette nyt sortajain palvelijoita. Ja kuitenkin on sortajia vain harvoja ja sisimmässään he pelkäävät teitä. He elävät yltäkylläisyydessä kaupungeissaan, mutta heidän silmänsä ovat levottomina suunnattuina oveen, ettei vihollinen voisi heitä yllättää.»

Mutta en koetakaan proosallisilla sanoilla toistaa tuota ihmeellistä kaunopuheisuutta. Lauseparsia, joita kuulijat tunsivat lähetyskokouksista, esiintyi puheessa, mutta ei valkoisten oppien muodossa, vaan Jumalan sanomina omalle kansalleen. Laputalla oli avain salaisuuksiin ja hän puhui selvästi. Hän lopetti puheensa kuvaamalla sortajain kukistumista ja sitä kultaista aikaa, mikä sitten seuraisi ennen sorretuille. Uusi Etiopian valtakunta oli syntyvä, niin mahtava, että valkoinen mies tulisi kaikkialla vapisemaan sen nimen edessä, niin oikeudenmukainen, että sen suojassa jokainen saisi elää rauhassa ja onnessa.

Oikeastaan kai minun vereni olisi pitänyt kuohua kuullessani tällaista maanpetoksellista puhetta. Häpeä tunnustaa, ettei näin ollut laita. Olin täydellisesti tuon ihmeellisen miehen lumoissa. Kun muut huusivat suosiotaan, huusin minä mukana. Olin proselyytti, jos niin voi sanoa, ainoastaan kiihtyneiden tunteiden puhuessa, aivojen ja järjen kokonaan nukkuessa. Sisässäni kuohui mieletön toivo kuulua Laputan joukkoon. Tai oikeammin sanoen, halusin sellaista johtajaa, joka niin voi hallita alaisiaan kuin tämä mies. Olen kai jo kerran ennen sanonut, että minusta tulisi varmasti hyvä sotilas.

Kun Laputa oli päättänyt puheensa, syntyi syvä hiljaisuus. Kuulijat istuivat kuin uneen uuvutettuina, silmät suunnattuina kuninkaaseensa. Hermot olivat äärimmilleen jännittyneet ja kuvitusvoima hehkuva. Minun itsenikin täytyi kamppailla lumousta vastaan, joka oli vallannut minut samoin kuin yksinkertaisimman alkuasukkaan. Pakotin itseni katsomaan muiden kasvoja, vesiputousta, soihtuja. Vihdoin silmieni osuessa Henriquesiin, haihtui noituus. Hän oli ainakin yksi, johon ei puhe ollut vaikuttanut. Näin hänen ahmivan himokkaan katseensa olevan kiinnitettynä rubiineihin. Mielessäni vilahti ajatus, että Laputalla oli vihollinen omassa leirissään, tuon kallisarvoisen pyhän esineen tavoittelija, jonka ihailulla ei ollut mitään yhteyttä hurskauden kanssa.

Tämän jälkeen muistan, että etummaisissa riveissä syntyi liikettä. Päälliköt olivat valmiita antamaan uskollisuudenvalan. Laputa otti ketjun kaulaltaan ja huusi Jumalan todistajaksi, että hän ei tulisi kietomaan sitä kaulaansa, ennenkuin oli johtanut kansansa voittoon. Senjälkeen astuivat esiin päälliköt toinen toisensa jälkeen ja vannoivat uskollisuutta otsa norsunluulipasta vasten. Tällaista eri rotujen kokoelmaa ei varmaankaan koskaan vielä ole nähty. Joukossa oli rotevia zuluja ja scvazeja hiusrenkaineen ja liehuvine sulkineen. Oli miehiä pohjoisesta raskaine pronssivitjoineen kaulassa ja pohkeissa: miehiä, joiden korvien ja nenien läpi oli pistetty siipisulkia; miehiä, joiden päät oli ajettu sileiksi ja toisia, joiden hiukset olivat omituisilla palmikoilla: muutamien ruumiit olivat kokonaan tai lähes kokonaan alastomat ja toisia joiden ruumiit olivat koristetut taljoilla ja kaulanauhoilla. Muutamilla oli vaaleampi ihonväri, kun taas jotkut olivat pikimustia, toisilla oli latteat neekerikasvot, toisilla taas kapeat arabialaiset kasvot esiinpistävine sieraimineen. Mutta kaikki olivat saman villin uskonkiihkon vallassa. He olivat tosin vannoneet olevansa vuodattamatta verta parina ensimmäisenä päivänä, mutta heidän silmistään ja hamuilevista käsistään näki, että heillä oli tarkoituksena myöhemmin korvata vahinko.

Olin parin tunnin ajan elänyt kuin unien maassa, mutta nyt palasin äkkiä todellisuuteen, sillä huomasin, että pian oli tuleva minun vuoroni vannoa vala. Olin äärimmäisessä rivissä ja sangen lähellä sisäänkäytävää, niin että minun vuoroni tulisi varmaan viimeisenä. Ratkaiseva hetki läheni, ja tiesin joutuvani paljastetuksi, sillä ei ollut mitään mahdollisuutta päästä valasta.

Luulen nyt ensimmäistä kertaa päässeeni selvyyteen, mikä vaara minua uhkasi. Aikaisemmin olivat omituiset juhlamenot niin kiinnittäneet mieltäni, että olin unohtanut kaiken muun. Nyt seurasi vastavaikutus ja vavisten odotin lähestyvää kostoa. Tällä hetkellä tunsin elämäni hirvittävimmän kauhuntunteen. Minulla oli vielä paljon kestettävänä, mutta silloin myöhemmin olivat aistini ikäänkuin turtuneet. Nyt sitävastoin olivat aistini ammollaan kaikesta näkemästäni ja kuulemastani ja tunteeni olivat herkimmilleen kiihtyneet. Kaikki jäseneni vapisivat kun Mwanga astui esiin. Luola keinui silmissäni, näin kaikki päät moninkertaistuneina, ja käsitin vain hämärästi, että naapurini palasi vannomasta.

Ellen olisi pelännyt Laputaa vähemmän kuin naapureitani, ei mikään olisi saanut minua esiin. He saattoivat repiä minut kappaleiksi, mutta hänelle oli vala peruuttamaton ja loukkaamaton. Horjuen nousin ja vaapuin eteenpäin. Katseeni oli suunnattuna norsunluulippaaseen, joka tanssi silmissäni ja lopuksi se hävisi.

Äkkiä kuulin äänen — Henriquesin äänen — huutavan: »Jumalan tähden, urkkija.» Joku tarttui minua kurkusta, mutta en tehnyt vastarintaa — olin ehtinyt sen asteen yli.

Kaulani vapautettiin ja sensijaan sidottiin käteni selän taakse. Minä olin mahtanut seistä siinä kuin muissa maailmoissa oleva, narrimainen hymy huulilla, irtipäästettyjen pahojenhenkien raivotessa ympärilläni. Minusta tuntui kuin olisin kuullut Laputan äänen sanovan: »sehän on meidän kauppamiehemme.» Laputan kasvot oli ainoa mitä näin ja ne olivat järkkymättömän tyynet. Saattoi olla, että hänen huuliensa yllä leijui ilakoivan hymyn häivähdys.

Miljoonat kädet tuntuivat tarttuvan minuun ja musertavan minut, mutta melun yllä kaikui korviini tiukat komennussanat.

XII.

SANOMA KAPTEENI ARCOLLILTA.

Joskus olen lukenut miehestä, joka yksinomaan tuhansien käsien lakkaamatta toistuvasta kosketuksesta lopuksi meni murskaksi. Hänen murhaajansa eivät olleet kovakätisiä, mutta heidän hellittämättömyytensä tuotti lopuksi kuoleman tuolle uhrille. En luule, että minua suoranaisesti pahoinpideltiin luolassa. Minut varmasti sidottiin ja kannettiin ulos sekä jätettiin vartioiden haltuun. Mutta sittenkin tuntui minusta, kun heräsin tajuttomuudesta, kuin minua olisi julmasti piesty ja lyöty joka paikkaan. Kireät nahkaremmit hankasivat ranteitani, nilkkojani ja hartioitani, ja kuitenkin johtui tästä vain osa kärsimyksistäni. Yhtä hyvin saattaisi joutua jonkun villieläimen raadeltavaksi kuin kafferijoukon käsiin. He itse ovat erittäin tunteettomia kaikelle kivulle — olen itse kerran nähnyt zulun seisovan hehkuvalla raudalla aivan huomaamattaan, kunnes tunsi palaneen nahkansa hajua. Kuinka tahansa, niin joka tapauksessa tuntui minusta tultuani sidotuksi kafferien käsillä ja kannetuksi kafferien hartioilla, kuin olisin ottanut osaa villien härkien tappeluun.

Makasin aivan hiljaa ja katselin kuuta. Minut oli viety erään metsikön reunaan ja kaikkialla ympärillä hääräsi joukkoja valmistautuessaan marssikuntoon. Varmaankin kaikki tietävät, millä tavoin alkuasukas loruilee ja puhua pälpättää ollessaan pienimmässäkin hommassa. Kun kaikki nyt tapahtui syvän äänettömyyden vallitessa, oli se vain varma todistus Laputan raudanlujasta hallituksesta. Kuulin vain hevosten jalkojen töminää ja kärryjen kolinaa, kun he liikkuivat tiellä, joskus kiirehtivää kuiskutusta ja silloin tällöin kuului joku terävämpi komennussana.

Jos joku tämän lukijoista arvelee, ettei ole mitään erityisen epämiellyttävää maata sidottuna, niin koetelkoon itse. Jättäytyköön hän yksin saamatta tilaisuutta liikuttaa kättä tai jalkaa, ja puolen tunnin kuluttua hän jo on huutava apua. Voimattomuuden tunne oli aivan tukehduttaa minut, ja minusta tuntui kuin makaisin haudattuna, sen sijaan että ylläni kaartui taivas ja yötuuli leyhkäili kasvoillani. Koetin huutaa, mutta sain suustani vain heikosti pihisevän äänen. Aivoissani alkoi pyöriä, ja kun katsoin kuuta, huomasin, että sekin seurasi tahdissa mukana. Olin nääntyä ahdistukseen. Laitani oli kovin huonosti.

Oikeastaan se oli Mwanga, joka pelasti minut tulemasta hulluksi. Hänet oli pantu vahtimaan minua ja hän alotti palveluksensa kolhaisemalla minua kovasti rintaan. Kierähdin ruohikoisella rinteellä muutaman kerran. Musta elukka istahti sitten viereeni ja pisti minua pyssynpiipulla.

»Halloo, baas», hän sanoi englanniksi murtaen. »Kerran te ajoitte minut ulos puodistanne ja kohtelitte minua kuin koiraa. Nyt on Mwangan vuoro. Nyt te olette Mwangan koira ja pian hän pieksää teidät hengiltä.»

Minun häipyvät aistini palasivat. Näin hänen verenkarvaisista silmistään, mitä minulla oli odotettavissa. Rakastettava villi jatkoi kuvaustaan siitä, millä tavalla pieksentäni tapahtuisi. Hän pieksäisi niin kauan, että lihat erkaantuisivat ja loput hän heittäisi shakaaleille.

Tämä oli tavallista kafferikerskailua ja se suututti minua. Mutta katsoin viisaimmaksi olla olematta välittävinäni siitä.

»Jos aijot tehdä minusta orjasi, niin on tyhmää lyödä minua niin kovasti. Enhän voisi senjälkeen enää tehdä työtä hyväksesi.»

Mwanga irvisti ilkeästi. »Te jäätte minun orjakseni vain yhdeksi päiväksi ja yhdeksi yöksi. Sitten tapamme teidät — hitaasti. Teidät poltetaan, kunnes luut putoavat maahan ja sitten teidät paloitellaan veitsellä aivan pieniksi.»

»Mitä minulle huomenna tehdään», sanoin, »se on Inkulun asia, eikä sinun. Minä olen hänen vankinsa. Mutta jos sinä nostat kätesi minua vastaan tänään, ja minä kadotan tipankaan verta, niin Inkulu antaa sinulle nopean ja pikaisen tuomion. Vala sitoo sinua, ja tiedät aivan hyvin, mitä tapahtuu, jos rikot sen». Ja minä toistin sangen hyvin onnistuen matkimaan papin ääntä, sen kauhean kirouksen, jonka olin kuullut luolassa.

Maksoi vaivan nähdä raukan kasvoihin nyt ilmestynyt kauhu. Olin arvannut, että hän oli arka raukka, kun hän kerran oli kerskailija, ja nyt tiesin sen. Hän vapisi ja piti käsiä silmillään.

»Mutta, baas», hän kähisi, »sehän oli vain leikkiä. Mitään pahaa ei ole tapahtuva teille tänään. Mutta huomenna…» — ja hän tuli hiukkaista iloisemmaksi.

»Huomenna saamme nähdä, kuinka käy», sanoin stooalaisella tyyneydellä, samalla kuin rummunpärinä äkkiä täytti leirin.

Se oli lähdön merkki, sillä idässä näkyi jo kalpea kultainen kajastus puiden yli. Käsiäni ja jalkojani kahlehtivat siteet irroitettiin ja minut paiskattiin hevosen selkään. Sitten jalkani jälleen sidottiin hevosen vatsan alitse kiinni toisiinsa. Hevoseni ohjakset yhdistettiin Mwangan ohjaksiin, joten minulla ei ollut pakomahdollisuuksia, vaikkapa jalkani olisivat olleet vapaat.

Ajatukseni olivat synkät. Kaikki oli mennyt laskujeni mukaan, mutta kylmäverisyyteni oli kuin poispuhallettu, eikä minulla ollut enää mitään luottamusta pelastumiseeni Letaban luona. Mitä Inandan Kraaliin tulee, ajattelin sitä peittämättömällä kauhulla. Edellisenä yönä jo olin saanut silmätä pimeyteen, joka hirvitti minua. Minkälaista osaa saisinkaan näytellä tulevassa puhdistusjuhlassa? Varmaankin hyvin tunnetun syntipukin osaa. Ruumiilliset tuskani olivat kuitenkin tällä hetkellä ehkä vielä raskaammat kestää kuin henkinen masennukseni. Tunsin itseni aivan väsymyksen murtamaksi ja päätäni pakotti hirveästi. Emme olleet matkanneet vielä pitkälti, kun luulin katkeavani. Hevoseni juoksi epätasaista ravia, laimeasti sanottuna, — tuntui aivan kuin olisin ollut kidutustuolissa. Muistin että Ranskan Konventin aikoina kuljetettiin vankeja tällä tavalla ja ymmärsin miltä heistä mahtoi tuntua. Kun kuulen kerrottavan jostakusta, joka on suorittanut urhean teon, haluan aina tietää, missä määrin kyseessäoleva henkilö sillä hetkellä on ruumiillisesti voimissaan. Tällä seikalla on näet minun mielestäni suuri vaikutus mielen rohkeuteen, ja vasta niitä, jotka ruumiillisten kärsimysten alaisina suunnittelevat ja suorittavat sankaritekoja, saatan kunnioittaa urheina miehinä. Itselläni ei tällä hetkellä ollut enemmän rohkeutta kuin kananpojalla, laahautuessani siinä Mwangan vieressä eteenpäin. Toivoin melkein, että hän jälleen alkaisi solvata minua jollain tavoin, niin että saisin jotain ajankulua, mutta hän pysyi itsepäisesti aivan vaiti. Hän oli yrmeä, ja luulen että hän hieman pelkäsi minua.

Kun aurinko nousi, saatoin paremmin tarkastella joukkoja ympärilläni. En väitä, että arvaan oikein, mutta luulen että heitä ei saattanut olla kahtakymmentätuhatta vähempää. Jokainen mies oli parhaassa ijässä ja jokainen oli varustettu hyvällä kiväärillä ja miekalla. Mukana ei ollut lainkaan vanhanaikaisia norsupyssyjä, jollaisia olen nähnyt kafferikraaleissa, vaan kaikki olivat hienoja mauserkiväärejä, ja miehet kantoivat niitä tavalla, joka näytti, että he osasivat taidon. Monen kuukauden harjoitus oli varmasti ollut kaiken tämän edellä, ja ihaillen ihmettelin jälleen sitä miestä, joka oli kyennyt kaiken tämän aikaansaamaan. Tykkejä en nähnyt, ja sekin ainoa kuormavaunu, joka oli mukana, oli muonitusta varten. Ei edetty suorissa riveissä vanhan mallin mukaan. Noin kolmasosa joukoista oli ratsain ja tämä muodosti keskuksen. Molemmilla sivustoilla levisi jalkaväki melko laajalle ulospäin, mutta kaikessa epäjärjestyksessä näytti olevan järjestelmää, sillä tiheässä metsässä olisivat tiiviisti suljetut rivit olleet mahdottomat. Joka tapauksessa pysyivät joukot koossa erinomaisesti, ja kun rupesimme nousemaan erästä rinnettä, tuntui koko armeija liikkuvan yhdellä kertaa. Huomasin olevani keskustan jälkijoukoissa, mutta toisinaan jonkun korkeamman paikan päälle päästyämme saatoin selvästi nähdä etummaisetkin joukot. Laputaa, joka ratsasti arvatenkin aivan etupäässä, en voinut nähdä, mutta aivan joukkojen keskessä havaitsin vanhan papin, Käärmeen Vartijan, aarteineen, jota hän kantoi vankan vartioston ympäröimänä eräänlaisilla paareilla, joita portugalilaiset nimittävät machilaksi. Papin vieressä ratsasti valkoinen mies, Henriques. En voinut ymmärtää, kuinka Laputa saattoi luottaa tuohon mieheen. En ollut unohtanut hänen kasvojensa ilmettä, kun hän näki rubiinit. Ehkäpä saisin kuitenkin portugalilaisesta hänen roistomaisten vaikuttimiensa vuoksi liittolaisen itselleni.

Päättäen auringon asemasta oli kello kymmenen, kun me sivuutimme Umvelosin ja jatkoimme matkaa pitkin Labongon vasenta rantaa. Kaupassa ei ollut paljoa ryöstämistä, mutta silti kafferit syöksyivät sen kimppuun ja kiskoivat irti kaiken puuaineen polttopuiksi. Minut valtasi perin omituinen tunne nähdessäni sen aterian jätteiden, jonka olin tarjonnut Laputalle, nyt sujuvan kafferien suihin. Ajattelin niitä pitkiä aurinkoisia päiviä, joita olin istunut kiertävässä puodissani, ja hollantilaisten farmarien käyntejä ostoksilla. Nyt olivat he kaikki vainajia ja itse olin matkalla kohti samaa kohtaloa.

Pian näkyi vuoriston siintävä ketju lännessä, ja saatoin nähdä Pikku Labongon laskun häämöittävän. Ajattelin, mahtoiko Arcoll miehineen todella olla siellä, meitä odottamassa. Tällä hetkellä tunsin itseni niin kurjaksi, että lakkasin ajattelemasta tulevaisuutta. Viimeksi olin syönyt seitsemäntoista tuntia sitten, ja olin pyörtyä unenkin puutteessa. Jäseniäni pakotti niin ankarasti, että olisin saattanut itkeä kivusta kuin lapsi. Kaikki tämä yhtyneenä hermojeni ylirasitukseen teki, että en saattanut kestää enempää, ja ellei juuri olisi annettu pysähdysmerkkiä, olisin jälleen vaipunut tainnoksiin. Mutta päivällisaikaan, sitten kun olimme menneet Blaauwildebeestefonteinista tulevan tien yli Portugalin alueen rajan yli, saavuimme leveän, mutta matalan kaalaamon kohdalle Pikku Labongossa. Kaffereilla on tapana levätä tähän aikaa ja nyt leiriydyttiin joen rannalle.

Voin vieläkin tuntea kuuman maan ja raikkaan veden tuoksun, kun hevoseni nousi ylös rantapengertä. Senjälkeen tuntui sieraimissani sytytettyjen nuotioiden savu. Ijäisyys tuntui kuluvan, ennenkuin köydet jalkojeni ympäriltä irroitettiin, ja minä sain paneutua pitkäkseni maahan. Makasin kuin tukki ja nukuin kymmenessä sekunnissa.

Kaksi tuntia myöhemmin heräsin virkistyneenä, mutta viiltävää nälkää tuntien. Jälleen olivat polveni ja nilkkani sidotut, mutta pahin jäykkyys oli kuitenkin hävinnyt unen aikana. Kaikki alkuasukkaat istuivat ryhmissä nuotioiden ympärillä, mutta kukaan ei lähestynyt minua. Tämä yksinäisyys ei kuitenkaan antanut mitään tilaisuutta pakenemiseen. Siitä tulin vakuutetuksi, riuhtaistessani siteitäni turhaan. Kun joka tapauksessa halusin jotain syötävää, huusin Mwangaa, mutta häntä ei näkynyt eikä kuulunut. Ainoa mihin saatoin ryhtyä oli, että kierittäydyin pahimmasta auringonpaahteesta erään pensaan varjoon.

Muuan kafferi oli pensaan toisella puolella, ja näytti irvistävän minulle. Hitaasti hän siirtyi minun puolelleni ja seisoi nyt katsellen minua ilmeisellä mielenkiinnolla.

»Jumalan tähden, hanki minulle vähän syötävää», sanoin. »Kyllä, baas», kuului vastaus, minkä jälkeen hän katosi palatakseen kohta mukanaan kuumalla jauhopuurolla täytetty puukulho sekä astia, jossa oli vettä.

Kun en voinut käyttää käsiäni, kafferi syötti minua veitsensä terällä. Sellainen suolaton puuro ilman maitoa ei ole mitään herkkua, mutta summattomaan nälkääni olisin syönyt sitä vaikka sammiollisen.

Vähitellen huomasin, että kafferilla oli jotain sanomista minulle.
Syöttäessään minua hän alkoikin puhua minulle hiljaa englanninkielellä.

»Baas», hän sanoi, »minä tulen Ratitswanin luota ja minulla on teille sanoma häneltä.»

Ymmärsin, että Ratitswan täytyi olla alkuasukkaitten käyttämä nimitys
Arcollista. Kenkään muu ei saattanut lähettää minulle sanomaa.

»Ratitswan sanoo», hän jatkoi, »että teidän on oltava varuillanne Dupreen kaalamon luona. Itse pysyttelen teidän läheisyydessänne ja katkaisen siteenne, ja sitten kun Ratitswan alkaa ampua, on teidän uitava yli.»

Nämä uutiset nostivat taakan hartioiltani. Näinollen oli Colin saapunut perille ja ystäväni olivat valmiit vapauttamaan minut. Niin helposti tulee lohdutetuksi yhdeksäntoista vuoden ikäisenä, että mieleni kääntyi nyt mustimmasta epätoivosta riemulliseen toivorikkauteen. Pidin jo pelastustani aivan varmana ja koko kapinaa tyhjiin rauenneena. Ajatuksissani näin aarteet käsissäni ja tunsin jo kuinka jalkani oli Henriquesin niskalla.

»En tiedä nimeäsi», sanoin kafferille, »mutta sinä olet hyvä mies. Kun kaikki tämä on ohitse, en ole unohtava sinua.»

»Minulla on vielä kirjallinen sanoma baasille», hän vastasi. »Se on kirjoitettu jollakin vieraalla kielellä. Kääntäkää päänne pensaaseen päin ja katsokaa, minä pidän paperia kulhon sisässä, jotta voitte lukea sen.»

Tein työtä käskettyä ja näin likaisen puoliarkin suuruisen paperipalan, jossa oli kafferin peukalon jättämät jäljet. Sille oli kirjoitettu joitakin sanoja Wardlawin käsialalla ja — kuvaavaa miehelle — latinaksi, mikä ei ollut niinkään hullumpi salakieleksi. Luin seuraavaa: »Henricus de Letaba transeunda apud Duprei vada jam nos certiores fecit.» (= Henriques on jo kertonut meille ylimenosta Dupreen kaalamon luona).

Olin näinollen arvannut oikein. Henriques oli alkuasukkaiden asian petturi. Arcollin sanoma oli antanut minulle uutta rohkeutta, mutta Wardlawin tieto antoi minulle erittäin arvokasta lisävalaistusta. Kaduin, etten ollut aina omistanut koulumestarille täyttä oikeutta. Hän ei ollut turhanpäiten kotoisin Aberdeenista.

Kysyin kafferilta, kuinka pitkä matka oli Dupreen kaalamolle ja sain tietää, että sinne oli kolmen tunnin marssi. Heti pimeän tultua pitäisi meidän jo olla siellä. Hän oli saanut määräyksen ratsastaa minun vierelläni Mwangan asemasta, joka ei ollut halukas tähän toimeen. Kuinka hän oli järjestänyt tämän, en tiedä, mutta Arcollin miehillä on oma tapa saada tahtonsa läpi. Hän lupasi vapauttaa minut heti kun ensimmäinen laukaus kuuluisi. Siihen mennessä hänen täytyi epäluulojen välttämiseksi pysytellä hieman etäämpänä.

On olemassa kertomus eräästä kuningas Arthurin ritarista — Sir Percivalista muistaakseni — että hän kerran ratsastaessaan metsän läpi tapasi leijonan taistelussa käärmeen kanssa. Hän veti esiin miekkansa ja auttoi leijonaa, koska käärme oli vihattavampi noista kahdesta. Minusta esitti Laputa nyt leijonaa ja Henriques käärmettä, ja viihtymättä kummankaan kanssa erikoisesti tahdoin kuitenkin mieluummin saada käärmeen pois pelistä. Hän oli ryhtynyt peliin yksinomaan rubiinien vuoksi, mitään muuta hän ei koskaan ollut halunnut. Nyt hän oli jollain tavalla päässyt perille Arcollin suunnitelmista ja oli heti lähettänyt hänelle varoituksen, toivoen voivansa hävitä yleisessä seka-melskassa Letaban luona siinä tapauksessa, että Laputan joukot hajoitettaisiin. Jos hänen onnistuisi saada rubiiniketju haltuunsa ja paeta Lebombon yli Mozambiqueen, olisi kapina hänelle senjälkeen aivan yhdentekevä. Enempää ajattelematta päätin paikalla, että tämä ei saisi hänelle onnistua — vaikkakaan en vielä tiennyt, kuinka minun olisi meneteltävä. Jos minulla vain olisi ollut pistooli, olisin ampunut hänet, mutta minullahan ei ollut mitään asetta. Minun oli mahdoton varottaa Laputaa, sillä vaikka minua uskottaisiinkin, vahvistaisi se vain minun kohtaloni. Laputan täytyi päästä Dupreen kaalamolle, siinä oli minun ainoa pelastusmahdollisuuteni, mutta yhtä varmasti minun täytyi keksiä joku keino portugalilaisen paljastamiseksi.

Varjo lankesi polulle ja katsahtaessani ylös, huomasi juuri sen miehen, jota ajattelin seisovan edessäni. Henriquesin suupielessä riippui savuke ja kädet olivat housuntaskuissa. Hän katseli minua omituisesti hymyillen.

»No, herra kauppamies», hän sanoi, »mehän olemme tavanneet jo ennenkin toisemme, vaikka tosin silloin hauskemmissa olosuhteissa.

»Ellen erehdy, olimme matkatovereita laivassa», hän jatkoi. »Arvelenpa, että teistä olisi miellyttävämpää loikoa lepotuolissa peräkannella tupakkaa poltellen kuin tässä paahteessa.»

Vaikenin edelleen. Jos hänen tarkoituksensa oli tehdä pilaa minusta, niin David Crawfurd ei alentuisi vaihtamaan ainuttakaan sanaa hänen kanssaan.

»Teidän ei tarvitse lainkaan olla noin hapan. En ole tehnyt teille mitään liikaa. Meidän kesken sanoen» — tässä hän alensi ääntään — »koetin auttaa teitä, mutta te olitte nähnyt aivan liian paljon voidakseni päästää teitä pakoon. Mikä paha henki ajoikaan teidät varastamaan hevosen ja ratsastamaan luolaan? En puhu mitään siitä, että te kuuntelitte, mutta jos teillä olisi ollut hyttysen verran järkeä, olisitte kai lähtenyt vuoristoon uutisinenne. Mutta asiasta toiseen, kuinka te menettelitte vakoillessanne? Arvaan että olitte hyvin kätkeytynyt kellariin. Kunnon Laputamme oli narri, kun ei katsonut tarkemmin perään, mutta minun täytyy sanoa, että te näyttelitte aivan suurenmoisesti.»

Yhdeksäntoista vuotiaan turhamaisuutta voi helposti käyttää hyväkseen.
Tartuin koukkuun.

»Tiedän kyllä, millaisiin varovaisuustoimenpiteisiin te katsoitte tarpeelliseksi ryhtyä», mumisin.

»Vai niin, te kuulitte? Niin, tunnustan, että kernaasti menen pohjaan saakka silloin kun ryhdyn johonkin.»

Hän istuutui viereeni ja nauroi hiljaa. »Vai niin, te kuulitte minun kertomukseni. Te olette reima poika, herra kauppamies, mutta ette kuitenkaan tarpeeksi. Ettekö usko minun voivan näytellä yhtä hyvin osaani kuin te omaanne?» Ja sitten hän taivutti keltaiset kasvonsa aivan lähelleni.

Luonnollisesti ymmärsin mitä hän tarkoitti. Enkä uskonut häntä hetkeäkään, mutta älysin käyttää aikaa hyväkseni.

»Tahdotteko todella uskotella minulle, että te ette ole murhannut hollantilaisia ja että te ette muka olisi aikonut tappaa minua?»

»Tahdon saada teidät uskomaan, etten ole mikään pöllöpää», hän vastasi ja sytytti uuden savukkeen.

»Nähkääs, herra kauppamies, olen valkoinen ja valkoisten edut ovat minun etujani. Minkä vuoksi luulette minun oikeastaan olevan täällä? Yksinkertaisesti senvuoksi, että olen ainoa mies koko Afrikassa, jolla oli kylliksi rohkeutta ottaakseen selvää tästä asiasta. Olen täällä nitistääkseni Laputan ja niin tulen tekemäänkin, sen lupaan.»

En ollut valmistautunut tällaiseen uskomattomaan julkeuteen. Tiesin, että hänen jokainen sanansa oli valhetta, mutta mies tyrmistytti minua, ja halusin kuulla enemmän.

»Otaksun teidän tietävän, kuinka teidän tulee käymään», hän jatkoi ja napautti tuhkan savukkeestaan. »Huomenna Inandan Kraalissa, kun valan aika on mennyt umpeen, tulette saamaan esimakua kafferien tavoista. Ei kuolemaa, rakas ystävä, se olisi liian yksinkertaista — ei, vaan hidas vitkallinen kidutus. Olette tunkeutunut heidän pyhäkköönsä ja teidät uhrataan Laputan jumalalle. Olen jo ennen nähnyt alkuasukkaitten kidutustapoja, ja vakuutan, että teidän oma äitinne kääntyisi teistä inhoten pois sittenkun olette saanut läpikäydä ne.»

»No niin», Henriques alotti jälleen, »asianne on sangen huono, mutta ehkäpä voin auttaa teitä. Mitä sanotte siitä, herra kauppamies, jos pelastan teidät elämään? Olette tässä kuin lintu häkissä voimatta mitään tehdä. Minä olen ainoa, joka voin pelastaa teidät. Ja olen myöskin halukas tekemään sen — määrätyillä ehdoilla.»

Minulla ei ollut halua kuunnella noita ehtoja, sillä saatoin sangen helposti ajatella mitä ne olivat. Viha tuota miestä kohtaan kohosi kurkkuuni saakka. Hänen viekkaissa silmissään ja julmassa suussaan luin murhaa ja petturuutta. En edes pelastuakseni kauhistuttavimmasta kuolemasta tekisi liittoa tuon roiston kanssa.

»Kuulkaa, herra portugalilainen», huusin. »Te sanotte minulle suoraan, että olette vakoilija. Jos minä nyt huudan tämän asian koko leirille? Silloin ei Laputa kauvoja aikaile kanssanne.»

Hän nauroi ääneen. »Olette suurempi aasi kuin luulinkaan. Kukapa teitä uskoisi, hyvä ystävä? Ei ainakaan Laputa. Eikä ainoakaan mies koko leirissä. Kiitokseksi vaivoistanne saisitte vain vähän lujemman köyden koipienne ympärille.»

Nyt olin heittänyt kaikki ajatukset diplomaattisesta menettelystä. »Olkoon niin, ja kuule nyt vastaukseni, sinä keltainen paholainen. Vaikkapa minut keitetään elävältä, en halua jäädä kiitollisuudenvelkaan sinulle vapaudestani. Tiedän että sinä olet valkoisten asian pettäjä, likainen L.T.K:n huijari, heittiö, jonka nimeä kukaan kunniallinen mies ei kehtaa mainita. Nyt tunnustat itse, että myöskin aijot kavaltaa tämän järjettömän kapinan. Sinä olet murhannut hollantilaiset ja Jumala tietää, kuinka paljon muita, ja minutkin sinä olisit tahtonut tappaa. Rukoilen taivasta, että ne, joiden asian jo olet pettänyt ja ne, joiden asian aijot pettää, yhtyisivät polkemaan hengen sinusta ja lähettämään sielusi helvettiin. Tiedän mitä haluat minulta, ja minä paiskaan tarjouksesi takaisin vasten naamaasi. Mutta yhden asian tahdon sinulle sanoa — sinä olet tuomittu. Valkoiset ovat valmiina ja sinä et tule koskaan pääsemään Lebombon yli. Sekä mustat että valkoiset tulevat lyhyen ajan kuluessa jakamaan sinulle oikeutta ja sinun ruumiisi jätetään metsään mätänemään. Ja lähde nyt kauas minun näkyvistäni, sinä konna.»

Tällä hetkellä kasvoi vihani niin yli äyräittensä, että unohdin kokonaan siteeni ja uhkaavan asemani. Olin innoittunut kuin vanha profeetta ja minulla oli tunne lähenevästä kostosta. Henriques kuunteli minua vaijeten, mutta hänen hymyilynsä muuttui ärtyneeksi irvistykseksi, ja hänen keltaisille poskilleen nousi puna.

»Kuten herra haluaa», hän sanoi sitten ja sylkäisi kasvoilleni. Sitten hän huusi kafferikielellä, että olin loukannut häntä, ja pyysi, että minut sidottaisiin lujemmin ja pantaisiin kapula suuhun.

Arcollin sanansaattaja tuli ja noudatti hänen pyyntöään. Tuo mainio mies syöksyi päälleni, kuten näytti, raivoissaan. Hän teki parhaansa sitoakseen minut uudelleen aivan uusilla köysillä, mutta solmut olivat hyvin höllät ja koko juttu oli pelkkää ilveilyä. Suukapulaksi hän otti jotain mikä näytti puukappaleelta, mutta joka todellisuudessa oli kuivanut banaanin kappale. Ja koko ajan kuin Henriques oli kuuleman päässä hän vyörytti päälleni suurenmoista kiroustulvaa.

Rummut kuuluttivat marssiin, minut paiskattiin jälleen hevosen selkään, ja Arcollin kafferi sitoi ohjakseni omiinsa. Kafferi ei vilkuta silmää, mutta tällä minun saattajallani oli tapa siristää silmiään mikä tekee saman vaikutuksen, ja ratsastuksen kestäessä kafferini vähän väliä irvisteli minulle tuolla kummallisella tavallaan.

Henriques halusi minun apuani päästäkseen käsiksi rubiineihin, se oli varmasti hänen ehdotuksensa, jonka hän aikoi tehdä minulle. Mutta minä olin päättänyt mieluummin kuolla kuin nähdä rubiinit portugalilaisen käsissä. Hän toivoi, että alkuasukasarmeija lähtisi epäjärjestyksessä pakoon Arcollin ilmestyessä joen yli mentäessä, ja aikoi sitten sekasorron aikana vallata rubiinilippaan itselleen. Minun suunnitelmanani oli nyt päästä mahdollisimman lähelle vanhaa pappia, ennenkuin lähestyimme ylimenopaikkaa, ja sanoin vartijalleni mitä toivoin. Hän nyökkäsi ja sitten onnistui meidän vähitellen hinautua lähemmä ja lähemmä. Erinäiset olosuhteet auttoivat meitä. Kuten jo olen maininnut, eivät rivit olleet tiheät, ja kuin kun maasto oli epätasaista, saattoi päästä lähinnä marssivien edelle. Kerran menimme suoraan erään lammikon yli, jonka muut katsoivat tarpeelliseksi kiertää. Muutaman tunnin kuluttua olimme niin lähellä päämääräämme, että olisin voinut esimerkiksi kivellä tavoittaa Henriquesin pään, joka ratsasti lähellä kalleutta kuljettavaa pappia.

Talvipäivä alkoi nopeasti painua hämäräksi. Kaukaiset kukkulat saivat auringon laskiessa kirjavia värivivahteita ja varjot venyivät metsässä pitkiksi. Me pyrimme yhä lähemmä pappia ja pian olimmekin vain noin parinkymmenen kyynärän päässä kantopaareista. Kaukana edessäpäin näin avaran, hohtavan vedenpinnan korkeine, metsääkasvavine rinteineen.

»Dupreen kaalaamo», saattajani kuiskasi. »Rohkeutta, Inkoos, (= suuri ylimys), tunnin kuluttua olette vapaa.

XIII.

LETABAN KAHLAAMO.

Pimeys lisääntyi nopeasti lähestyessämme jokea. Ylempänä olevista tyynistä vesistä, samoinkuin alempaakin nousi ohut valkoinen usva, mutta itse pitkät matalikot joessa näkyivät selvästi. Sydämmeni alkoi tykyttää voimakkaasti, mutta hallitsin kuitenkin itseni ja rukoilin kärsivällisyyttä. Rohkeuteni heikkeni, kun tuijotin pimeyteen. Lapsellisuudessani olin luullut saavani nähdä heti ystäväni, tai ainakin vilahduksen heistä toisella rannalla, mutta kaikki oli tyhjää ja hiljaista.

Kaalamo joessa tekee terävän kulman. En tiennyt tätä ja senvuoksi ihmettelin nähdessäni etujoukkojen kääntyvän, kuten näytti, yläjuoksuun päin. Laputan voimakas ääni kuului jakavan käskyjä, joita toistettiin rivi riviltä eteenpäin, ja senjälkeen molemmat sivustat puristuivat kokoon sille ahtaalle ajotielle, joka johti alas virtaan. Me saimme pysähtyä, kun etummaiset rivit alkoivat kulkea yli.

Vapisin jännityksestä ja teristin silmiäni nähdäkseni pimeyteen. Vesi säilyttää kauimmin hämärävalaistuksen, ja saatoin erottaa selvästi mitä tapahtui. Etummaiset ratsastajat ajoivat Laputan kanssa jokeen. Kahlaamo ei ole niinkään helppo, ja he saivat katsoa tarkasti eteensä, mutta viidessä tai kymmenessä minuutissa he olivat päässeet yli. Senjälkeen seurasivat sivustalta jalkamiehet. He kahlasivat yli, veden noustessa vyötäisiin saakka, mutta he pitivät kiväärinsä pään päälle kohotettuina. Vesi heidän ympärillään kohisi onnettomuutta ennustaen, mutta ainoakaan ääni ei päässyt heidän huuliltaan. En koskaan ole saava tietää, kuinka Laputan oli onnistunut saada maailman puheliain ja meluisin kansa pysymään näin hiljaisena. Useita tuhansia jalkamiehiä oli nyt varmaan seurannut ratsuväkeä joen yli ja hävinnyt metsään, mutta vielä ei ollut kuulunut ainoatakaan laukausta vastapäätä olevilta joen jyrkiltä töyräiltä.

Rohkeuteni painui sitä mukaa kuin aika kului. Arcoll oli varmaankin epäonnistunut, ja siinä tapauksessa ei kahlaamon kohdalla syntyisi mitään vastarintaa alkuasukasarmeijalle. Edessäni olivat siis Inandan Kraalissa odottavat kauhut. Päätin kuitenkin taistella vapaudestani, ennenkuin antautuisin, ja olin jo aikeissa pyytää Arcollin miestä katkaisemaan siteeni, kun samassa eräs ajatus pälkähti päähäni.

Henriques tahtoi päästä rubiineihin käsiksi, ja hänen etunsa mukaista oli saada Laputa menemään joen yli, ennenkuin alkaisi. Arcollin tarkoituksena oli hajoittaa vihollisjoukot ja ennenkaikkea ottaa päällikkö vangiksi. Henriques oli varmaankin sanonut tämän hänelle, ja uskoi nyt varmaan itsekin, että Laputa ratsastaisi jossain keskellä joukkoja. Näinollen ei mitään tapahtuisi ennenkuin vanha pappi rubiineineen vietäisiin vuorollaan joen yli.

Täten oli hyvä, ettei siteitä oltu vielä katkaistu. Tuossa tuli Henriqueskin minua kohti ratsastaen, kiihkeänä ja murhaavan näköisenä. Hän pidätti hevostaan ja kysyi, olinko varmassa säilössä. Kafferini näytti lujaan sidottuja käsivarsiani ja jalkojani, ja nykäisi vielä itse köydestä osoittaakseen sen vahvuutta.

»Vartioi häntä hyvin», Henriques sanoi, »muista että sinun on vastattava hänestä Inkulun edessä. Matkaan nyt hänen kanssaan ja pidä huoli, että hän tulee joen yli». Tämän jälkeen hän kääntyi ja ratsasti takaisin.

Näennäisesti totellen käskyä vartijani johti minut ulos rivistä ja sitten metsikköön oikealla päin. Täällä pääsimme pian paarien kohdalle, ehkäpä kaksikymmentä kyynärää niistä länteen. Vesi välkkyi puiden välissä muutama askel kauempana. Saatoin nähdä suuren jalkaväkijoukon kerääntyneenä kahlauspaikalle, ja kuulla ikäänkuin koskenkohinaa joukkojen mennessä yli.

Äkkiä annettiin käsky toiselta rannalta. Se oli Laputan kova ja kimeä ääni, jollaista kafferit käyttävät tahtoessaan saada äänensä kuulumaan pitkän matkan päähän. Henriques toisti hänen sanansa ja jalkaväki pysähtyi. Paarien edessä ollut ratsuväki alkoi nyt ajaa veteen.

Meidän piti seurata sitä, mutta sensijaan vetäännyimmekin hevosinemme metsän pimeyteen. Näytti siltä kuin papin paarien ympärillä tapahtuisi jotakin, Henriques oli jättänyt ne ja ajoi nyt niin läheltä ohitseni, että olisin voinut koskettaa häntä. Jossain puiden välissä kajahti laukaus.

Kuin vastaukseksi merkkiin muuttui vastapäätä oleva korkea rantaäyräs yhdeksi ainoaksi tuliseinäksi. »Tuliseinä» kuulostaa hieman omituiselta nykyaikaisessa sodankäynnissä. Ymmärsin, että meikäläiset käyttivät haulikoita ja ampuivat mustalla ruudilla alhaalla vedessä olevia joukkoja. Se oli inhimillistä ja samalla viisasta, sillä leimahdukset harmaassa iltahämärässä tekivät sen vaikutuksen, kuin tykistöpatteri olisi toiminnassa.

Jälleen kuulin Henriquesin äänen. Hän käänsi kolonnan marssimaan oikealle päin. Hän huusi kehottaen etsimään suojaa ja kulkemaan joen yli vähän ylempänä. Olin kuulevinani myös kaukaa Laputan äänen.

Hetket olivat kalliita. Olimme aivan liian pitkälle lykänneet siteideni irroittamisen. Pimeässä täytyi nyt hapuilla solmuja ja kafferini puukko oli uskomattoman tylsä. Nahkaremmit ovat aina sitkeitä ja ne, joilla minut oli sidottu, täytyi sananmukaisesti sahata poikki. Käsivarret vapautuivat nopeimmin ja minä aloin heti nykiä toisista paikoista solmuja auki. Vaikeinta oli saada irti niitä siteitä, joilla nilkkani olivat kiedotut yhteen hevosen vatsan alla. Kafferi kiskoi ja sahasi satuttaen välistä hevostakin, niin että se hypähti. Olin aivan tukahtua kärsimättömyyteeni, ja koetin rauhoittaa itseäni lukemalla rukouksia itsekseni.

Miehet joen toisella rannalla olivat nyt alkaneet ampua kovemmilla panoksilla. Saatoin eräästä puiden välisestä aukosta nähdä joen keskelle, joka oli aivan täynnä kamppailevia miehiä ja hevosia. Ihmettelin, ettei laukaustakaan oltu ammuttu vastaukseksi. Mutta sitten muistin valan ja ihmettelin nyt entistä enemmän sen valtaa villien joukkojen ylitse.

Joukot marssivat nyt ohitseni oikealle päin Henriquesin käskyä totellen, mutta varsin suuressa epäjärjestyksessä. Luoteja vinkui puiden välissä, ja eräs ratsumies, jota luoti oli tavannut olkapäähän, putosi mätkähtäen hevosen selästä. Tämä lisäsi sekasortoa, sillä nyt astuivat useimmat satulasta ja koettivat hevosia taluttaen päästä metsän suojaan. Jalkaväki yhtyi näihin sivulta päin, ja nyt syntyi suoranainen painiskelu pillastuneiden eläinten ja ihmisten välillä ruusu- ja mopanipensaiden keskellä. Ja yhä edelleen jatkoi kafferini nilkkojeni irroittamista niin nopeasti kuin levoton hevoseni salli.

Lopuksi oli kaikki selvää, ja minä tipahdin kuin tukki maahan vatsalleni ja kouristuksesta nytkähdellen, ja kun vihdoin pääsin nousemaan ylös, horjuin kuin juopunut. Myöskin nyt tein tyhmyyden. Minun olisi pitänyt jättää hevoseni kafferille ja pyytää, että hän seuraisi minua. Mutta olin liian innoissani ajatellakseni varovaisuutta. Annoin hevosen mennä menojaan, kehotin kafferia odottamaan minua ja juoksin sitten rubiinipaareja kohden.

Henriques oli tehnyt laskelmansa viisaasti. Suojelusvartio oli jättänyt papin yksikseen ja paarien ääressä oli vain kaksi kantajaa. Ja samalla hetkellä kun näin heidät, kaatui toinen heistä luodin rintaan satuttamana. Mielettömänä kauhusta käänteli toinen päätään jokaiseen ilmansuuntaan, mutta kun luoti vingahti nyt hänen päänsä ohi, oli se jo liikaa hänelle, ja ulvoen hän juoksi tiehensä.

Seisoessani siinä, pensaistojen läpi tultuani, tutkin tarkkaan, miltä suunnalta laukaukset oli ammuttu. Missään tapauksessa ne eivät olleet ystävieni pyssyistä joen toiselta puolelta, sen saatoin vannoa. Luodit olivat tulleet lähempää ja tiesin varmasti, kuka ne oli ampunut. Mutta en saattanut nähdä ketään. Lähin tien osa oli tyhjä ja itse kahakka tapahtui alhaalla vedessä. Näin kookkaan miehen hyppäävän hevosen selästä jokeen matkalla takaisin tälle rannalle. Hän oli varmasti Laputa, joka saapui hillitsemään pakokauhua.

Mutta minun asiani ei koskenut Laputaa, vaan Henriquesia. Vanha pappi, joka oli nukkunut, alkoi nyt liikkua ja kääntyili hämmentyneenä ympäriinsä näkemättä kuitenkaan mitään. Kauan hän ei kerinnyt katsella, sillä pian tuli kolmas luoti metsästä, vain noin kymmenisen metrin päästä ja lävisti vanhan papin otsan. Hän kaatui taapäin maahan kuolleena ja norsunluulipas putosi hänen polviltaan.

Minulla ei ollut asetta, enkä tuntenut mitään halua saada neljättä luotia omaan nahkaani. Henriquesin kanssa ampujana ei ollut leikkimistä. Senvuoksi seisoin rauhallisesti varjossa, kunnes portugalilainen tuli metsästä. Näin hänen kiiruhtavan esiin kivääri kädessä. Kuului hirnumista, mikä ilmaisi, että hänen hevosensa oli sidottuna läheisyydessä. Oli pimeätä, mutta olin kuitenkin näkevinäni himon liekehtivän konnan silmissä hänen syöksyessään paarien luo.

Äänettömästi hiivin hänen taakseen. Hän nosti lippaan kantta ja veti esiin jalokiviketjun. Silmänräpäyksen hän piti sitä kädessään, mutta vain silmänräpäyksen. Syventyneenä hommaansa kun oli, hän ei huomannut minua vaikka seisoin jo aivan hänen edessään. Vieläpä hän nosti päätään ja antoi minulle täten erinomaisen tilaisuuden. Olin varsin taitava nyrkkeilijä, ja nyt kerääntyi koko raivoni seuraavaan iskuun. Se tapasi häntä leukaan ja hänen niskansa naksahti kuin kiväärin hana. Hän kaatui hervottomana maahan ja jalokiviketju putosi hänen kädestään.

Sitten otin hänen revolverinsa vyöstä. Se oli kuusipiippuinen ja jälellä oli vielä monta luotia. Muistan, että tunsin itseni tavattoman levolliseksi ja kylmäveriseksi, mutta sittenkin täytyi minulla sillä hetkellä olla joku ruuvi irti, sillä muussa tapauksessa en olisi toiminut kuten toimin.

Ainoa oikea tapa — ja sitäpaitsi Arcollin määräysten mukainen — oli mennä joelle ja uida yli ystävieni luokse. Mutta siellä alhaalla rannassa oli juuri takaisin palannut Laputa ja ennenkaikkea pelkäsin törmäämistä yhteen hänen kanssaan. Kiihtyneille aivoilleni tuntui Kuin Laputa olisi joka paikassa läsnä. Kuvittelin, että hän hallitsee koko joen rantaa, mutta luonnollisesti olisi minun ollut helppoa vähän alempana mennä joen yli ja nousta sitten rantaäyrästä pitkin ystävieni luo. Oli ilmeistä, että Laputa koetti väistää joen takaa ampuvaa patrullia, yrittämättä vastarintaa, minkä vuoksi olisin ollut siellä hyvässä suojassa. Lähinnä oikeinta olisi minulle ollut koettaa löytää jälleen Arcollin kafferi, joka oli tuskin kahdenkymmenen kyynärän päässä, ottaa hevonen ja ratsastaa sillä metsän halki. Ennen aamua olisin päässyt vuorille turvaan. Ja sitäpaitsi, jos halusin hevosta, olihan Henriquesin ratsu muutaman askeleen päässä.

Mutta kaiken tämän asemasta tein hulluinta mitä saattaa ajatella. Jalokivet toisessa taskussa ja portugalilaisen revolveri toisessa aloin juosta samaa tietä takaisin kuin olimme tulleet.

XIV.

PAPPI JOHANNEKSEN KAULAKETJU ON HALLUSSANI.

Juoksin itseni hengästyksiin ainoastaan senvuoksi että kuvittelin tukehtuvani, ellen jollain tavoin saisi erittäin voimakasta liikuntoa. Viimeisten minuuttien tapahtumat olivat aivan nousseet päähäni. Ensi kerran elämässäni olin nähnyt ihmisiä kuolevan väkivaltaisesti — raa'asti tapettavan. Itse olin kerännyt kaiken voimani ja tahdonlujuuteni siihen iskuun, jonka olin antanut Henriquesille, ja vieläkin olin kuumana ylpeydestä onnistumiseni vuoksi. Ja kaiken kukkuraksi oli taskussani koko mustan maailman talismani, onnenkalu, olin vallannut heidän Liitonarkkinsa, ja tiesin varmasti, että Laputa olisi pian jäljessäni. Pelko, ylpeys ja sokea kiihtymys olivat järkyttäneet koko olemukseni. Olin juossut varmastikin kolme peninkulmaa, ennenkuin tulin taas järkiini.

Painoin korvani maahan, mutta en voinut kuulla mitään, mikä merkitsisi takaa-ajoa. Mikäli ymmärsin täytyi Laputalla vielä olla täysi työ hoidellessaan joukkojen ylimenoa. Ehkäpä hän koetti piirittää ja ottaa vangiksi patrullia, ehkäpä hän koetti päästä siitä eroon — vala joka tapauksessa esti häntä ryhtymästä taisteluun. Kallistuin lopuksi siihen otaksumaan että hän jättää patrullin rauhaan ja koettaa sensijaan mahdollisimman nopeasti päästä Inandan Kraaliin. Kaikki tämä oli vievä aikaa ja kaikki se, mikä koski vanhan papin kuolemaa, saisi odottaa vuoroaan. Henriques tulisi herättyään tajuihinsa panemaan epäilemättä kokoon sievän jutun, ja sitten ruvettaisiin seuraamaan minun jälkiäni. Toivoin sydämessäni, että olisin ampunut portugalilaisen päästyäni kerran vauhtiin. Sitä ei olisi voitu kutsua murhaksi, vaan ainoastaan oikeudenmukaisen tuomion täytäntöönpanoksi.

Minun täytyi nyt joka tapauksessa poiketa tiestä. Tosin oli koko sotajoukko juuri marssinut sitä, niin ettei minun jälkiäni voitaisi helposti löytää. Mutta oli kuitenkin viisasta erota siitä tiestä, jonka vainoojani helposti arvaavat minun valinneen, sillä Laputa ymmärsi varmasti, että olin suunnannut matkani takaisin Blaauwildebeestefonteiniin. Senvuoksi poikkesin suoraan metsään, joka näillä paikoin oli sangen ohutta ja harvaa.

Vuorille oli tarkoitukseni päästä. Kun kerran vain pääsisin ylätasangolle, olisin valkoisten alueella. Täällä alangoilla olin vihollismaassa. Arcollin tarkoituksena oli taistella ylämaassa, jos tosi tulisi kysymykseen. Musta mies saattoi riehua mielensä mukaan alhaalla laaksoissaan, mutta meidän velvollisuutemme oli vartioida vuoriston portteja. Näinollen täytyi minun päästä ennen aamun koittoa rajalinjan yli, muussa tapauksessa olisi entisten lisäksi yksi kuollut mies, joka ei taitaisi mitään kertoa.

Luulen itseasiassa jo nyt, ponnistusteni aivan alussa ollen, tunteneeni tehtäväni mahdottomuuden. Noin kolmekymmentä peninkulmaa viidakkoa ja järviä erotti minut vielä vuorijonon juurelta. Lisäksi tuli kiipeäminen, sillä vastapäätä sitä paikkaa missä nyt olin, ei vuoristo laskeudu jyrkkänä alangolle, vaan jakautuu useampiin pienempiin ylänteihin Pikku Letaban ja Letsitelon laaksojen ympärillä. Siitä kohdasta, mistä nämä joet lähtevät juoksemaan alamaalle ja siitä ylätasangon huipulle on vähintään kymmenen peninkulmaa. Minulla tosin oli ehkä tunnin etumatka, mutta ennen päivänkoittoa minun täytyisi siis keritä kulkea noin neljäkymmentä peninkulmaa tuntemattomassa ja vaikeassa maastossa. Ja jäljessäni ahdistaisivat minua Afrikan parhaimmat sissit, jotka sitä paitsi tuntevat jokaisen tuuman alan näillä mailla. Tämä oli uhkapeliä, mutta ainoa mahdollisuuteni ja toivoni. Toistaiseksi olin vielä rauhallinen ja rohkea. Henriquesin revolveri taskussa oli hyvänä lohdutuksena ja vielä eli mielessäni tyydytys siitä, että olin sijoittanut terveellisen iskun aseen omistajan leukaan.

Rubiinit työnsin nyt paidan sisäpuolelle. Kävin läpi ajatuksissani ulkoasuni ja minun täytyi nauraa. Toisesta kengästäni oli korko melkein kokonaan kulunut pois, paitani ja housuni olivat jo vanhat ja perinpohjin pidetyt. Kaikki vaatevarusteeni olisi hyvin maksettu viidellä shillingillä ja sanokaamme kuudella seitsemällä pencellä, vyö mukaanluettuna. Lisäksi tuli portugalilaisen revolveri, arvoltaan ehkä yksi guinea ja lopuksi oli paidan sisäpuolella Pappi Johanneksen kaulaketju, arvoltaan erinäisiä miljooneja.

Mutta ikävämpää kuin huonot vaatteeni olivat huonot voimani. Edelleen olivat jäseneni hellät siteistä ja kirotun hevosen epätasaisesta lönkytyksestä, mutta liikunto oli pehmittänyt jo jäseniäni. Noin viisi tuntia sitten olin nauttinut ravitsevan, joskin vähemmän voimakkaan aterian, ja tunsin, että olisin selviytyvä perille aamuun mennessä. Mutta minulla oli paljon velkaa unelle, ja kuitenkaan en saattaisi varastaa minuuttiakaan lepoon, ennenkuin olin päässyt vuoristoon. Tästä oli koituva kilpajuoksu itse ajan kanssa ja annoin itselleni lupauksen, etten hellittäisi, ennenkuin viimeiset voimani olivat loppuunkuluneet.

Kuun nousuun oli vielä tunnin tai parin aika, ja lukemattomat tähdet kimmelsivät taivaalla. Nyt ymmärsin vasta mitä tarkoitetaan tähtien valolla, sillä maisemat olivat tarpeeksi valaistut löytääkseni helposti tien. Tähtäsin Etelän Ristiin, sillä tiesin että vuoristo kulkee pohjoisesta etelään, ja pitämällä sitä vasemmalla kädellä täytyi minun ennemmin tai myöhemmin päästä perille. Metsä kietoutui ympärilleni salaperäisine tummanvihreine varjoineen, ja puut jotka päivänvalossa olivat ohuita ja hentoja, näyttivät nyt mahtavilta rungoilta. Oikeastaan tuntui kolkolta yksinäisen ihmisolennon näin liikkua tässä suuressa äänettömässä erämaassa, tähditetty holvi yllä kuin joku taivaallinen katsomo, joka tuhansilla silmillään seurasi jokaista askeltani. Muuten virkistivät tähdet minua suuresti. Sokeassa intohimossani, pelontunteessani ja kuumeisessa kiiruussani ne puhuivat minulle ihmissuvun ikuisuudesta ja pysyväisyydestä. Tunsin itseni vähemmän yksinäiseksi kun käänsin katseeni noita valoja kohti, jotka valaisivat niin hyvin tämän lumometsän kuin Kirkcaplen arkiset kadut.

Hiljaisuutta ei kestänyt kauan. Ensin kuului suden pitkäveteinen ulvonta, johon vastattiin kaikilta neljältä ilmansuunnalta. Tätä serenaadia kesti hetkisen häiriintymättä, mutta sitten yhtyivät siihen shakaalit inhoittavalla haukunnallaan. Joskus ennenkin metsästysretkilläni oli pimeys äkkiä yllättänyt minut vuoristossa, enkä lainkaan pelännyt villejä eläimiä. Se on niitä vaaroja, joita matkakuvauksissa aina liioitellaan. Luonnollisesti voi sattua, että kohtaisin nälkiintyneen leijonan, mutta mahdollisuus oli kuitenkin sangen pieni ja sitäpaitsi olihan minulla revolverini. Kerran tosiaan joku suuri eläin hyppäsi tien yli aivan edessäni. Ensin luulin sitä leijonaksi, mutta tarkemmin ajatellen tulin siihen tulokseen, että se oli tavattoman suuri villikissa.

Nyt olinkin päässyt jo kaikkein tiheimmästä metsästä ja kuljin jonkunlaista hakamaata pitkin, joka kasvoi korkeaa ruohoa, minkä kafferit olivat myöhemmin polttaneet. Kuu nousi juuri, ja sen ensimmäiset valjut säteet hopeoivat mimosapuiden latvat. Kaikkialla ympärilläni alkoi eläinkunta herätä. Pari kertaa tunkeutui suuri pukki — cloud tai noodoo — esiin suojaavasta viidakosta paetakseen heti minut nähtyäni rinnettä alaspäin. Ja usean kerran tuli näkyviini suuria laumoja pienempää riistaa — erilaisia pienempiä pukkeja, jotka täyttä vauhtia painelivat ohitseni edes huomaamatta minua.

Tämä oli jotain harvinaista ja minä aloin miettiä syytä. Näiden arkojen eläinten joukkopako ei saattanut johtua muusta kuin että ne olivat perinpohjaisesti pelästyneet. Ja se, mitä ne olivat säikähtäneet, oli varmasti tällä puolen Letaban. Tämä saattoi merkitä ainoastaan sitä, että Laputan armeija, tai suuri osa siitä ei ollutkaan mennyt joen yli Dupreen kaalamon luona, vaan seurannut virtaa jollekin ylempänä olevalle kaalamolle. Tässä tapauksessa minun täytyi muuttaa suuntaa, ja jatkoin nyt matkaa enemmän oikealle, samalla kun otin pääsuunnaksi luoteen.

Tunnin kuluttua aleni maasto äkkiä ja näin edessäni joen kimmeltävän pinnan. Tunsin kartan sangen hyvin, osaksi omien tutkimusteni perusteella, osaksi Arcollin opetuksista. Joen täytyi varmasti olla Pikku-Letaba, ja minun täytyi päästä yli, jos tahdoin vuorille. Muistan että Majinjen kraali oli joen oikealla rannalla ja että Mpefa asui korkealla eräässä notkossa vuorenrinteellä. Minun täytyi hinnalla millä tahansa välttää asuttuja seutuja. Ensin joen yli ja sitten pysyttelemällä Letsitelan toisella puolella, joka on Pohjois-Letaban sivujoki, tulisin menemään vuoriketjun poikki sillä ylätasangon kohdalla, jonne Arcoll oli ilmoittanut asettavansa päämajansa.

On helppo puhua joen yli kahlaamisesta, mutta suorittaa se on jotain toista. Kun vielä tänä päivänä katselen kartalla sitä kapeaa juovaa, jonka yli menin, en voi muuta kuin ihmetellä niitä kauheita tunteita, jotka minut silloin valtasivat. Mutta totuus on, että harvoin olen ollut niin haluton tekemään jotain kuin kahlaaminen tuon joen yli oli. Vesi juoksi keltaisena verkalleen kirkkaassa kuun hohteessa. Tämänpuolisella rannalla oli sangen tiheää metsää, mutta toisella rannalla saatoin eroittaa suon tapaista, ja korkeaa kaislikkoa. Matka joen poikki oli ainakin viisikymmentä kyynärää, mutta ennen olisin kuitenkin uinut peninkulman syvässä vedessä. Koko seutu tuoksui krokodiileille. Veden pinta oli aivan tasainen ja öljymäinen, vain silloin oli siinä eloa, kun joku puunoksa liukui virran mukana. Itse tuossa hiljaisuudessa, kummallisessa kuunvalon kajastuksessa vedessä ja mätänevien kasvien tunkkaisessa tuoksussa oli jotain mikä teki joen aavemaiseksi, juuri sellaiseksi kuin kuoleman virtaa saattaisi kuvitella.

Istuuduin ja mietin hetkisen aikaa. Krokodiili oli aina tuottanut minulle suurempaa kammoa kuin mikään muu luotu olento, ja kohdata kuolema tuollaisen hirviön leukojen välissä tuossa kammottavassa virrassa, tuntui minusta enemmän kuin kaamealta. Kuitenkin minun täytyi päästä yli, jos halusin välttää vihollisiani. Muistin erään sotakertomuksen muutamasta pakolaisesta, jota vapaudesta ei erottanut muu kuin Komati-joki. Hän ei uskaltanut uida yli ja niin hän joutui buuripatrullin käsiin ja vietiin takaisin vankeuteen. Sellaista arkuutta ei saatettaisi panna minun syykseni, sen olin päättänyt. En kuolisi, ennenkuin olisin käyttänyt kaikki mahdollisuudet. Tällaisilla ajatuksilla vahvistin rohkeuttani ja etsin samalla sopivinta kohtaa hypätäkseni veteen.

Metsästysmatkani ja vaellukseni olivat opettaneet minulle yhtä ja toista, m.m. sen, että villieläimet sammuttavat janonsa öiseen aikaan, ja että niillä on määrätyt juontipaikkansa. Kuvittelin, että krokodiilit kernaimmin etsivät juuri näitä paikkoja ja päätin senvuoksi valita ylimenopaikkani mahdollisimman kaukana tällaisista juontipaikoista. Kuljin rantaa pitkin pannen merkille missä kapeat polut laskeutuivat vedenrajaan. Joitakuita pieniä vuohieläimiä pelotin hereille, ja kerran ilmoitti kiivas liikunta pensaissa, että olin häirinnyt jotain suurempaa eläintä, enkä hartebeestiä. Edelleen seuraten joen rantaa tulin erääseen kohtaan, missä metsä veden rajassa oli koskematonta ja vesi tuntui syvemmältä.

Äkkiä — pelkään ehkä liiankin usein käyttäväni tätä adverbia, sillä kaikki tapahtui tänä yönä äkkiä — näin suuren eläimen murtautuvan kaislikon läpi joen toisella puolella. Se tuli veteen saakka ja jatkoi kappaleen matkaa joko kahlaten tai uiden, en saattanut nähdä kummalla tavalla. Se oli varmaankin nähnyt minut, sillä se kääntyi kohta ympäri ja myristen palasi saman tien.

Tunsin sen suureksi villisiaksi ja aloin miettiä mitä tämä saattoi merkitä. Päinvastoin kuin muut eläimet juovat siat päivällä eikä yöllä. Näinollen oli eläin tullut joelle ei juodakseen vaan uidakseen yli. Varmastikin se oli valinnut rauhallisen kohdan, sillä niin ruma kuin villisika onkin, se on hyvin viisas. Mitä se uskalsi, täytyi kai minunkin uskaltaa.

Tässä toivorikkaassa mielialassa valmistuin astumaan veteen. Suurimpana huolenani olivat rubiinit, ja kun en pitänyt paitaa kyllin turvallisena paikkana niille, ripustin ketjun kaulaani ja suljin lukon. Käärmesalpa ei ollut mitään heikkoa nykyaikaista työtä, joten en lainkaan huolehtinut, ettei se kestäisi. Revolverin pidin hampaiden välissä, ja muistaen rukouksissa Jumalaa liu'uin sameaan veteen.

Uin hurjasti kuin vasta-alkaja, joka pelkää suonenvetoa. Virta oli heikko ja vesi sangen lämmintä, mutta minusta tuntui kuin en pääsisi lainkaan eteenpäin ja olin aivan kylmä pelosta. Suunnilleen joen keskellä tuli matalampaa ja rintani törmäsi jotain mutavallia vastaan. Ensimmäinen ajatukseni oli krokodiili, ja kauhistuksissani pudotin revolverin, joka heti upposi.

Kahlasin muutaman askeleen ja tulin jälleen syvään veteen, ja tuskin ennenkuin tiesinkään, olin jo vastarannan kaislikossa jalat liejussa. Kuumeisella kiihkolla tunkeuduin kaislikon läpi, juurien ja kantojen yli kiinteälle maalle. Olin siis onnellisesti päässyt yli, mutta voi, olin kadottanut ainoan aseeni.

Uiminen ja levottomuus olivat väsyttäneet minua melkoisesti ja huolimatta viivytyksestä en uskaltanut jatkaa matkaa vaatteiden ollessa näin raskaina vedestä. Senvuoksi riisuuduin kokonaan, tyhjensin jalkineeni ja väänsin veden paidasta ja housuista. Rubiinien hohtaessa kaulallani, muistui mieleeni Laputan esiintyminen luolassa.

Vaatteiden kuivaus teki hyvää ja jatkoin nyt matkaa paremmassa kunnossa. Vieläkään en ollut huomannut merkkiäkään takaa-ajosta. Letsitela oli nyt ainoa jälelläoleva joki, ja mikäli muistin sen juoksua lähempänä vuoristoa, ei sen pitäisi asettaa minulle suurempia esteitä. Se ei ollut niin leveä kuin Pikku-Letaba ja sitäpaitsi se oli pieni kohiseva koski, täynnä kivikkoja.

Juoksin kunnes paitani alkoi tuntua kuivalta jälleen. Sitten kätkin jalokivet sinne missä olin niitä aikaisemmin pitänyt ja tunsin nyt itseni rauhallisemmaksi. Seutu alkoi taas muuttua mäkisemmäksi. Tasaista maata seurasi nyt pieniä kumpuja, jotka kasvoivat banaanipuita. Jo paljon ennen kuin tulin Letsitelan rannalle, huomasin että olin tehnyt oikeita otaksumia. Joki juoksi myllertäen kuin todellinen koski kapeassa uomassaan viidakon halki. Menin sen yli miltei kuivin jaloin hyppien kiveltä kivelle erään pienen putouksen yläpuolella, ja pysähdyin vain juodakseni ja jäähdyttääkseni otsaani.

Joen toisella puolen muuttivat maisemat jälleen luonnettaan. Metsä alkoi muistuttaa sitä mikä peitti vuoriston rinteitä. Täällä oli korkeita mastopuita ja maa oli korkean ruohon ja kanervan peittämää. Tämän näkeminen tuotti minulle ensimmäisen turvallisuuden tunteen. Nyt lähestyin omaa maatani. Takanani oli pakanuus mustine kuumeen täyttämine alankoineen. Edessäni olivat raikkaat, vilpoiset vuoret, kirkkaat virrat ja minun omaa kansaani aseissa.

Tallustaessani siinä eteenpäin helline jalkoineni kuulin äkkiä outoa ääntä takaapäin. Oli aivan kuin joku seuraisi minua. Pysähdyin ja kuuntelin tuskaisen pelokkaana. Jokohan Laputan lähettämät takaa-ajajat olisivat kerinneet jälilleni? Mutta ääni ei ollut ihmisjalkojen aiheuttama. Se kuului siltä kuin joku raskas eläin tunkeutuisi viidakon läpi. Pehmoista tassuttelemista ruohikossa kuului korviini, aina väliin lakaten.

Siinä kai nyt oli mielikuvitusteni nälkäinen leijona, ja Henriquesin revolveri oli syvällä Pikku Letaban pohjaliejussa. Ainoa pelastukseni oli puu ja olin juuri kerinnyt juosta erään puun luo ja vaivaloisesti kiivennyt sen alimmalle oksalle, kun suuri kellanruskea eläin ilmaantui eteeni kuunvalossa.

Kaitselmus oli ollut suopea minua kohtaan, kun olin kadottanut revolverini. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin alhaalla maassa Colinin hyppiessä minua vastaan haukahdellen ilosta. Lankesin siunatun koiran kaulaan ja painoin pääni sen takkuiseen turkkiin nyyhkien kuin pieni lapsi. Kuinka Colin oli saattanut päästä jäljilleni, en käsittänyt. Sen arvoituksen voi ratkaista vain hyvä ja uskollinen koirien Luoja.

Saadessani Colinin rinnalleni olin kuin toinen ihminen. Kauhea yksinäisyydentunne oli hävinnyt. Tuntui aivan kuin ystäväni olisivat lähettäneet sen viemään minua kotiin. Eläin ymmärsi varmasti mikä oli kysymyksessä, sillä se juoksi vierelläni vilkaisematta oikeaan tai vasempaan. Joku toinen tavallinen koira olisi tietysti nuuskinut joka pensaan. Mutta Colin oli virantoimituksessa ja senvuoksi vakava ja omantunnontarkka, ajatellen vain velvollisuuttaan.

Kuu alkoi painua ja tähtitaivas oli nyt ainoana valonlähteenä. Maisemien yllä lepäävä paksu pimeys osoitti, että yö oli jo pitkälle kulunut. Edessäni häämöitti vieläkin syvempi pimeä, mikä hyvin saattoi olla vuoristo. Sitten seurasi se osa yötä, jolloin äärimmäinen hiljaisuus vallitsee, jokainen ääni vaikenee ja maailma on kuin kuollut. Meidän oli miltei vaikeaa pitää kiirettä tässä tavattomassa äänettömyydessä, jossa ei edes lehti liikahtanut tai sammakko kumahtanut.

Hetkistä myöhemmin, kun menimme erään kummun yli, tunsin viileän tuulenhengen otsallani, ja samalla muuttui ilma sangen koleaksi. Tiesin kokemuksesta, että tämä ennusti aamunkoittoa. Ja aivan oikein, kun käännyin, näin heikon kajastuksen taivaan rannassa. Musta verho suli pois maisemien yltä ja pian värisi sen tilalla sininen aamuilma. Nyt saatoin nähdä selvästi eteenpäin ja siellä olivat vuoret, huiput vielä sumun kietomina.

Xenofonin Kymmenen Tuhatta eivät olisi saattaneet suuremmalla ilolla tervehtiä merta kuin minä nyt näitä Vuoriston etuvartioita.

Vielä kerran oli väsymykseni kuin poispuhallettu. Huusin Colinia ja yhdessä kiisimme alas avaraan syvään laaksoon, joka on vuorien juurella. Silloin juuri aurinko nousi taivaanrannan takaa ja tummat vuorimassat muuttuivat smaragdin ja umbran värisiksi, kevyet usvat alkoivat väistyä huippujen ympäriltä ja hehkuvan viheriät maisemat avautuivat silmieni eteen. Pari riviä Shakespearea, jotka mielestäni voittavat kaikki toiset, tuli mieleeni:

»Night's candles are burned out and young day
Walks tiptoe on the misty mountain tops.»

Tuolla ylhäällä oli pelastukseni. Psalmistan tavoin kohotin katseeni kohti noita korkeuksia, joista apu lähestyi.

Toivo on voimakas parannuskeino. Olla lähellä vuoria, tuntea niiden raikas tuoksu, nähdä kaukana laaksojen takana vuoret, joilla valkoiset miehet asuivat ja missä oli sivistys — kaikki tämä oli omiaan antamaan uutta elämää ja uusia voimia. Colin ymmärsi mielialani ja otti itselleen nyt pieniä vapauksia, m.m. tarkastaen silloin tällöin jonkun pensaan tai maakolon. Jonkun matkan päässä näin puron pujottelevan, Machudin, joka juoksee alas siihen laaksoon, jonka kautta tarkoitukseni oli ensin ollut mennä. Pohjoista kohti Majinjen kraaliin päin näin kafferien kyntämiä maakappaleita ja olin myös erottavinani savun nousevan alkuasukkaiden majoista. Varmaankin valmistivat Majinjen naiset parhaillaan aamiaista. Etelään päin kasvoi tiheää metsää, mutta sen yli tunsin sen vuorenreunuksen, jota pitkin Wesselburgin maantie kulkee. Raikas aamuilma vaikutti minuun kuin jalo viini. Tosin en ollut vielä vapaa, mutta olin aivan vapauden kynnyksellä. Jos kykenisin saavuttamaan ystäväni kaulaketju paidan alla, olisin suorittanut teon, jota ei koskaan unohdettaisi. Minun kunniakas hulluuteni muodostuisi historialliseksi. Nälkäisenä ja haavoittunein jaloin olin kuitenkin ylpeä mies, kulkiessani siinä kohti Machudin laakson suuta.

Laskuihini oli kuitenkin taas tullut virhe. Colin alkoi tulia levottomaksi ja rupesi nuuskimaan ja vainuamaan jotain. Minulla oli vielä kappale tietä jälellä laakson suuhun, kun korkeassa ruohistossa eteenpäin ahertaessani huomasin koiran käyttäytymisen. Hiljaisessa ilmassa ääni kantautuu pitkälle ja seisahduin kuuntelemaan. Luulin kuulevani askeleita viidakosta. Ääntä kuului sekä pohjoisesta että etelästä, sekä metsästä että Machudin alajuoksulta päin.

Etsien suojaa puista ja juosten selkä köyryssä tulin pienelle metsää kasvavalle kummulle. Ensimmäisenä näki viholliseni Colin. Se tähysti tiukasti muuatta rakoa puiden välissä ja haukahti äkkiä lyhyesti. Näin kahden miehen juoksevan ruohikon yli ja sukeltavan sitten jokeen. Silmänräpäystä myöhemmin näin useita olentoja liikkuvan metsän reunassa laakson suulla. Viholliseni eivät olleet seuranneet minua, he olivat odottaneet minua sulkeakseen minulta tien. Hullu kun olin, olin unohtanut kafferien ihmeellisen telepatian, kaukovaikutuksen. Laputalle ei ollut mikään vaikeus lähettää käsky täällä oleville kaffereille pidättää jokainen valkoinen mies, joka koetti pyrkiä vuoristoon.

XV.

AAMU VUORISTOSSA.

Olin ehkä puoli peninkulmaa lähempänä laakson suuta ja saatoin keritä sinne ensimmäisenä. Ja sitten? Voin nähdä polun mutkittelevan virran suuntaan ja sitten kääntyvän erään kallioseinämän mukaan, joka antoi joelle toisen suunnan. Tie näytti olevan vaikea ratsastaa ja väsyneelle miehelle jalankäyden se olisi kovan työn takana. Luulen, että minulla ei ollut enää mitään toivoa. Iloitseva mielialani hävisi yhtä pian kuin se oli syntynyt. Näin jo itseni vangittuna ja takaisin vietynä Laputan luo, joka nyt mahtoi olla jo lähellä yleistä kokoontumispaikkaa, Inandan Kraalia. Minulla ei ollut mitään aseita, kun taas vihollisiani oli paljon ja kaikki mitä parhaimmassa kunnossa. Muutaman minuutin päästä olisin varmasti heidän käsissään.

Enemmänkin eräänlaisen virhelaskelmien synnyttämän itsepäisen raivon kuin todellisen pelastuksen toivon ajamana minä sain pakottavat jalkani nousemaan laakson rinnettä. Kymmenen minuuttia aikaisemmin olin iloinnut kesän kauneudesta; yhä vielä paistoi aurinko yhtä kirkkaasti ja värit olivat yhtä hehkuvia, mutta minulla, niiden näkijällä ei ollut enää silmää luonnon ihanuudelle. Aluksi onnistui minun pakottaa itseni jonkinlaiseen vauhtiin, osaksi pelosta, osaksi kiukusta. Mutta kohta huomasin, että ruumiinvoimani olivat kuluneet aivan loppuun. Saatoin laahustaa vielä jonkun aikaa eteenpäin, mutta juosta en olisi jaksanut henkeni pelastamisen uhallakaan. Ken tahansa huonoinkin takaa-ajaja saisi kiinni minut parinsadan kyynärän päässä.

Muistan, että polun yli longerteli köynnöskasveja, ja usein sain vaivaloisesti tunkeutua saniaistiheikköjen läpi.

Lukuisia pieniä puroja juoksi vuorenrinnettä alas näyttäen hopeisilta langoilta viheriässä kankaassa. Erosin pian joesta ja kiipesin ylemmä, missä tie oli tuskin louhikkoa parempi. Jokainen askel tuotti minulle tuskaa. Jaksoin tuskin laahata toista jalkaa toisen perässä, ja sydämeni hakkasi kuin vasara. Välistä tunsin ankaraa kipua ja tarvittiin koko päättäväisyyteni, etten paneutuisi tien oheen lepäämään.

Lopuksi olin eräällä kallionkielekkeellä ja uskalsin vilkaista taakseni. Ketään ei näkynyt niin pitkälle kuin saatoin nähdä. Olikohan ajateltavissa, että olin päässyt pakoon vainoojiltani? Alussa olin ollut puiden varjossa ja saattoihan olla, että he olivat kadottaneet minut näkyvistä ja päätelleet, että olin karttanut notkoa ja vetäytynyt toiselle päin. Edessäni levisi avarana vihreä maljamainen syvennys, jonka seinämät olivat veden uurtamat. Eräässä uurroksessa kuohusi vesiputous valkoisena kuin lumi punaisia kallioita vasten. Olin varmaankin sekaisin päästäni kun luulin sitä ensin lumeksi ja harkitsin tuloksetta kuinka tämä vuoristo saattoi niin muistuttaa alppeja.

Heikko toivon säde johti minut tuohon viheriään laaksoon. Sananjalkoja kasvoi tiheässä ja korkeina, ja ruohikossa oli suuret määrät pieniä sieviä kukkia. Kokonaisuudessaan se muistutti kotoisia luhtaniittyjä, missä minä poikana usein hain vesilinnun munia.

Nyt minä säikäytin kaikki linnut ympärilläni, hyppäsipä pikku pukkikin aivan jalkojeni juuresta ja alkoi aika kyytiä viilettää kohti muuatta vanhaa puronuomaa. Suoraan edessäni oli jyrkkä viheriä seinä, jonka yläpuolella hohti sininen taivas. Tuolla etäällä oli pelastus, mutta suunnatessani väsymyksen samentamin silmin sinne katseeni tunsin, etten koskaan tulisi sitä saavuttamaan.

Nyt sain jälleen vainoojani näköpiiriin. Ylhäällä vasemmalla jyrkänteen reunalla näin muutamia tummia olentoja. Jälkiäni he eivät olleet seuranneet, mutta varmoina liikkeistäni he olivat kulkeneet omia teitään ja nyt katkaisivat minun kulkuni. Nähdessäni heidän rohkeina liikkuvan äkkijyrkänteen reunalla, tunsin itseni heidän rinnallaan kurjaksi raukaksi. He eivät olleetkaan alangon asukkaita, vaan Machudin heimoon kuuluvia miehiä, joita vielä eli pirstaleina vanhasta heimosta jäljellä laaksossa. Machudi oli vanha viekas päällikkö, jonka buurit jo kauan sitten olivat lyöneet eräässä alkuasukassodassa. Hän lienee ollut hurja soturi, joka viimeiseen saakka oli tehnyt kiivasta vastarintaa, kunnes lopuksi swazit ympäröivät hänet eräässä piilopaikassa metsässä ja voittivat hänet. Kerrottiin, että eräällä buurifarmarilla ylätasangolla oli hänen pääkallonsa, jota käytettiin juomamaljana juhlatilaisuuksissa.

Nähdessäni jälleen vainoojani oli mittani täysi. Heitin kaiken toivon, ja koko ajatuskykyni keskitin nyt yhteen ainoaan kaikkinielevään toivomukseen: jalokivien kätkemiseen. Suurisuuntaiset isänmaalliset tunteeni, jotka olivat olleet aivan unhossa, heräsivät nyt jälleen elämään. Tapahtuisipa mitä tahansa ei Laputa pääsisi kaulaketjun omistajaksi. Joskin hän ajaisi maastaan valko-ihoiset, ei hän kuitenkaan koskaan saisi kiertää Käärmettä kaulalleen.

Itse vihreässä laaksossa en havainnut mitään kätköpaikkaa, minkä vuoksi käännyin erästä oikealla olevaa joenuomaa kohden. Sikäli kuin saatoin päättää, oli vihollinen minusta vasemmalla sekä suoraan edessäpäin, mutta joen rannassa löytäisin ehkä jonkun sopivan kuopan pistääkseni kaulaketjun sinne. Epätoivoisesti ponnistaen voimiani murtauduin tiheikön läpi ja pääsin uomaan. Aluksi en huomannut mitään sopivaa piiloa. Joki virtasi alas pitkin rinnettä kuin myllynkourussa ja sen reunat olivat kiviset ja paljaat. Mutta kuljin edelleen pitäen kiinni Colinin turkista, sillä jalkani olivat puutuneet väsymyksestä. Vähitellen uoma kapeni ja sitten tulin eräälle tasaiselle kohdalle, jossa oli pitkulainen suvanto. Sen yläpuolella oli pieni putous ja kun kiipesin ylös, huomasin, että sen yläpuolella oli useita pikkuputouksia. Yksi niistä muodosti alleen lammikon, jonka päällä riippui kuihtunut saniaispensas ja pieni onkalo pisti syvälle kalliokielekkeen alle. Työnsin jalokiviketjun niin pitkälle kuin ulotuin tuohon onkaloon, ja pudotin sen sinne kiinteälle hiekkapohjalle. Tummansinisen veden läpi saatoin nähdä rubiinien omituiset valovaikutukset. Nyt kapusin jälleen alas suvannon luo ja katsoin ympärilleni nähdäkseni, oliko kukaan vainoojistani vielä ehtinyt jokiuomaan. En nähnyt ketään, minkä vuoksi heittäydyin maahan pitkälleni odottamaan. Päähäni pälkähti nimittäin äkkiä uusi suunnitelma.

Saadessani jälleen hengähtää rauhassa palasivat sielunvoimani. Nämä miehet oli lähetetty vangitsemaan minua, ei surmaamaan. Heillä ei ollut mitään tietoa jalokivien katoamisesta, sillä siitä ei Laputa uskaltanut antaa mitään tietoa. Näinollen he eivät voisi epäillä mitään, vaan ainoastaan veisivät minut Laputan luo Inandan Kraaliin. Mieleeni tuli myös mahdollisuus pelastaa ei ainoastaan itseni, vaan myös maani kaikista kapinan kauhuista. Mitä enemmän mietin sitä tyytyväisemmäksi tulin. Suunnitelma vaati paljon rohkeutta ja saatoin luonnollisesti epäonnistua, mutta viime aikoina olin ollut niin monissa vaaroissa, että mikään ei minua nyt enää tehnyt levottomaksi. Ja kun oli valittavana varman kuoleman ja heikon pelastumisen toivon välillä ei ollut vaikea tehdä ratkaisua.

Makasin sen vuoksi paikallani hiljaa, nauttien vain levosta ja tuntien kuinka voimani vähitellen palautuivat. Sain noin puolen tunnin ajan nauttia tästä rauhasta, ennenkuin näin ihmisolentoja laaksossa. Ja vastapäisellä taholla näin useampia, jotka olivat tulleet toiselta puolelta. Nousin ylös Colinin muristessa vierelläni, ja odotin heidän lähestymistään niin liikkumattoman levollisena kuin minulle suinkin oli mahdollista.

Kuten olin arvannut, he olivat Machudin väkeä. Tunsin heidät punaisesta koristuksesta hiuksissa ja kuparisesta kaulanauhastaan. He olivat kookkaita miehiä, joilla oli pitkät raajat ja voimakas rinta, — synnynnäisiä vuoristolaisia. Ihailin heidän kevyitä, varmoja askeleitaan liukkailla kallioilla. Ei ollut lainkaan ajateltavissa, että voisi päästä näitä miehiä pakoon heidän omalla alueellaan.

Molemmat osastot yhtyivät nyt ja hiljaa seisten katselivat minua muutaman kyynärän päästä. Heidän aseinaan oli vain ryhmysauvoja, ja aivan ilmeistä oli, että he eivät kuuluneet Laputan armeijaan. Ymmärsin heti mitä he tahtoivat.

»Seis», sanoin kafferikielellä, kun eräs heistä epäröiden astui eteenpäin. »Keitä te olette ja mitä tahdotte?»

Kukaan ei vastannut, vaan kaikki katsoivat minua uteliaasti. Eräs heistä liikautti keppiään. Colin murahti ja olisi varmaan syöksynyt hänen päälleen, ellen olisi tarttunut sitä kaulanauhasta. Varomaton mies astui taapäin ja kaikki seisoivat jälleen hiljaa ja päättämättöminä.

»Pitäkää kätenne hiljaa sivuillanne», sanoin. »Tämä koira, joka oikeastaan on paha henki, tulee muuten nielaisemaan teidät. Yksi teistä puhukoon kaikkien puolesta ja sanokoon minulle, mikä tarkoitus teillä on.»

Hetken välähti päässäni ajatus, että jos he olisivatkin ystäviäni, kuuluen ehkä Arcollin sisseihin, jotta oli lähetetty avukseni. Mutta heidän ensimmäinen sanansa teki tyhjäksi toivoni.

»Inkulu on lähettänyt meidät», sanoi kaikkein pisin miehistä. »Hän on käskenyt meidän tuoda sinut hänen luoksensa.»

»Silloin, baas, täytyy meidän viedä sinut vankina. Me olemme kaikki
Käärmeen tahdon alaisia.»

»Tyhmää puhetta», minä huusin. »Kummanko luulette olevan mahtavamman päällikön, Inkulun vaiko Ratitswanin? Sanon teille, että juuri sillä aikaa kun tässä puhumme, ajaa Ratitswan Inkulua kuin tuuli kuivia lehtiä. Teille olisi parasta, te Machudin heimon miehet, että tekisitte rauhan Ratitswanin kanssa ja veisitte minut hänen luokseen vuorille. Jos teette sen, on hän palkitseva teitä ja myöskin minä, mutta jos tottelette Inkulua, karkoitetaan teidät pian asumasijoiltanne.

He katselivat irvistellen toisiaan ja huomasin, että sanani eivät olleet tehneet mitään vaikutusta. Laputa oli hoitanut hyvin asiansa.

»Emme tahdo mitään pahaa sinulle, baas, mutta meidän on käsketty viedä sinut Inkulun luo ja me emme rohkene uhmata Käärmettä.»

Väsymys valtasi minut jälleen, en jaksanut puhua enempää. Vaivuin maahan niin äkkiä, että olin vähältä joutua veteen.

»Viekää minut siis Inkulun luo», sammalsin, »en pelkää häntä», ja sitten kaaduin selälleni puoliksi pyörtyneenä.

Minun täytyy sanoa, että he olivat kunnon väkeä, nuo Machudin miehet. Eräällä oli mukanaan pullo olutta ja hän antoi minun juoda siitä. Se oli laimeaa eikä lainkaan hyvää, mutta se ajoi minut jälleen hereille. Ajattelin voimakasta unen tarvettani ja sanoin senvuoksi: »Päivä ei ole pitkälle kulunut, ja olen vaeltanut pitkän matkan. Haluan nukkua jonkun ajan.»

He eivät panneet vastaan ja painaen pääni Colinin turkille vaivuin pian syvään uneen.

Kun he herättivät minut oli aurinko jo korkeammalla taivaalla. Laskin, että kello oli 8 aamupäivällä. Miehet olivat tehneet tulen ja paahtaneet muutamia maissikakkuja. Niitä he tarjosivat minulle ja söin niitä kiitollisena. Tunsin oloni paljon paremmaksi ja ajattelin, että piippu olisi nyt maistunut.

Mutta kun nousin ylös, huomasin, ettei voimissani ollut kehumisen varaa. Jalkani olivat kuin oikein väsyneen hevosen, ne kieltäytyivät tottelemasta tahtoani, ja hoipertelin kuin lapsi joka juuri on oppinut kävelemään.

»Jos haluatte minut saada Inkulun luo, täytyy teidän kantaa minut», sanoin ja vaivuin jälleen maahan.

Miehet nyökkäsivät myöntäen ja alkoivat panna heti kokoon jonkinlaisia paareja keppien ja köysien avulla, joita heillä oli mukanaan. Heidän työskennellessään ja puhellessaan minä istuin ja katselin jokiuoman vasenta sivua — vasenta siltä puolen katsoen kun noustaan ylös. Sitä tietä olivat muutamat miehistä tulleet alas ja vaikka tie näytti jyrkältä ja hengenvaaralliselta, käsitin kuitenkin, kuinka he olivat menetelleet. Kappale kappaleelta ajattelin ylöskipuamista, ei pakenemista varten, vaan ainoastaan pitääkseni ajatukset kiinni jossakin. Paras tie kulki lammikon reunaa eräälle pitkälle kielekkeelle, jolla kasvoi katajapensaita. Siinä tuli helposti kiivettävä kohta, sitten olisi kiivettävä käsiä ja jalkoja käyttäen, ja sitten oli vielä askelma, josta oli varsin helppo päästä huipulle. Kaiken tämän ajattelin yhtä tarkkaan kuin kuolemaantuomittujen kerrotaan laskevan ikkunain luvun niissä taloissa, joiden ohi heidän tiensä johtaa mestauslavalle.

Paarit olivat pian valmiit ja miehet antoivat minulle merkin astua niihin. He kantoivat minua ensin pitkin uoman reunaa ja sitten ylös Machudi-puron rantaa ja viheriöitseviä rinteitä pitkin sen suulle saakka. Ihailin heitä enemmän kuin koskaan ennen, sillä he kantoivat minua tässä jyrkässä ja epätasaisessa maastossa tekemättä ainoatakaan harha-askelta ja kulkien ristiinrastiin kuin ainakin todelliset vuoristolaiset. Vähemmässä kuin tunnin ajassa olimme perillä, ylätasanko edessämme.

Se lepäsi siinä niin kotoisena ja miellyttävänä — läntisellä taivaanrannalla näkyi pehmeitä aaltoviivoja ja siellä täällä metsiköitä. Jossain etäisyydessä näin nousevan savua, varmaankin eräästä kylästä, jonka hyvin tunsin. Siellä oli minun oma maani, ja vartijoillani oli täysi syy pitää tarkkaa vaaria minusta. He eivät liioin olleet mitään vasta-alkajia, ja se tapa, jolla he taisivat tehdä itsensä näkymättömiksi jopa paljailla kalliopoluilla, oli jotain ihmeellistä. Arcollilla ei olisi ollut mitään opetettavaa heille sisseinä. Eteenpäin he kiisivät uskomattoman nopeasti, milloin jokilaaksoa pitkin, milloin metsän halki, milloin taas jyrkän kukkulan ylitse.

Kerran he kyyristyivät odottamatta alas ja ryömivät eteenpäin tiheikköjen suojassa. Senjälkeen he sitoivat käteni ja jalkani ja peittivät suuni hellävaroin likaisella vaaterievulla. Colinia he pitivät kiinni, kunnes olivat saaneet sille jonkinlaisen kuonokopan pään peittävine pusseineen. Mutta tähän tarvittiinkin koko seurueen yhdistetyt voimat. Arvasin, että lähestyimme nyt suurta tietä, joka johtaa ylätasangolta alas Suuren Letaban laaksoa pitkin Wesselburgin kaivoskaupunkiin alhaalla tasangolla. Ratsastava poliisi oli kai lähettyvillä, ja oli vaaranalaista kulkea tien yli. Olinkin varmasti kuulevinani sellaista ääntä kuin joukko miehiä olisi ratsastanut ohi suurella kiireellä.

Pysyttelimme aivan hiljaa, kunnes lähetetyt tähystäjät palasivat ilmoittaen, että tie oli selvä. Silloin mentiin tien yli ja alettiin laskeutua sen toisella puolella Letaban laaksoon. Panin merkille tien yli mentäessä, että se oli täynnä hevosen kavioiden jälkiä. Niin lähellä olin siis ollut omaa väkeä ja kuitenkin niin kaukana, niin kaukana…

Päästyämme Letaban kivikkoiseen laaksoseutuun, ei enää tarvittu niin paljon varovaisuustoimenpiteitä. Nousimme nyt muuatta jyrkkää rinnettä ja saavuimme sille pienelle ylätasangolle, josta Pilvivuoret kohoavat. Mutta minä olin nyt niin väsynyt, että vaivuin uneen huolimatta kantopaarien liikahteluista. Matkattiin ylöspäin, aina vain ylös, ja kun seuraavan kerran katsahdin ympärilleni, olimme juuri menossa erään vuorisolan läpi laaksoon, joka oli kukkuloiden keskellä. Tässä avautui eteeni yhden tai parin peninkulman laajuinen pieni aukeama, jonka ympärillä tummat, synkät kallioseinät kohosivat. Tämä oli varmastikin Inandan Kraali, valloittamaton paikka, sillä kaikkia pääsypaikkoja saattoi vain pari miestä puolustaa. Muistaessani, että olin huomauttanut Arcollille tästä paikasta, ihmettelin, ettei oltu tehty mitään yrityksiä sen valtaamiseksi. Ainoa tapa olisi pommittaa Kraalia ylhäältä vuorilta. Muistan kuulleeni kerrottavan, että Beyers oli sodan aikana vienyt tykistön Pilvivuorille ja sillä tavalla valloittanut paikan. Saattoikohan Arcollilla olla mielessä jotain samantapaista.

XVI.

INANDAN KRAALI.

Vala ei enää sitonut alkuasukkaita. Eilispäivän hiljaisen armeijan sijasta ympäröi nyt minua villiintyneen roskajoukon metelöiminen. Laulettiin villejä sotalauluja ja niiden tahdissa terotettiin keihäänkärkiä ja heilutettiin kiväärejä. Heidän veristävistä silmistään luin kaikki alkuvoimaiset, hillittömät intohimot ja sen murhahimon, jonka Laputa tähän asti oli kyennyt järkkymättä pitämään aisoissa. Muistin erään säkeen Laputan rukouksesta luolassa; siinä puhuttiin »kauhuaherättävistä». Machudin miehet — nuo rehdit saattajani koettivat pysyä tyyninä niin kauan kuin suinkin, mutta heidät pyyhkäistiin pian sivuun ja tummat aallot löivät vastakkain pääni päällä.

Luulin viimeisen hetkeni koittaneen. Ja varmaan niin olisikin ollut laita, ellei Colinia olisi ollut. Sen pää oli vapautettu ja se mies, joka sitä oli taluttanut, oli ottanut nuoran pois sen kaulanauhasta. Raivosta aivan hurjana heittäytyi koira ahdistajaini kimppuun. Vaikka kaikki olivat asestettuja, he eivät silti kyenneet pitämään puoliaan. Olen usein pannut merkille, kuinka kafferit pelkäävät valkoihoisen koiraa kuin kuolemaa. Colin pysyi vaistonsa ohjaamana tiukasti rinnallani ja muristen kuin lähestyvä ukkonen se piti paarien edustan vapaana.

Tällaista ei tietenkään olisi voinut kestää kauan, mutta sain kuitenkin aikaa päästä jälleen jaloilleni. Lopputaipaleella en ollut ollut sidottuna ja tunsin nyt saaneeni tarpeeksi levätä. Nousin ylös tietoisena, että elämäni oli nyt hiuskarvan varassa.

»Saattakaa minut heti Inkulun luo», huusin. »Te koirat ja hullut, uskallatteko halveksia hänen käskyjään? Näyttäkää minulle heti tie hänen luoksensa ja varokaa taivuttamasta hiuskarvaakaan päästäni!»

Pelkään, että ääneni murtui, sillä Jumala tietää, että pelkäsin, mutta joka tapauksessa se mahtoi tuntua tarpeeksi käskevältä tehdäkseen vaikutuksen. Machudin miehet muodostivat ikäänkuin vartioston taakseni ja toistivat sanojani vilkkaasti elehtien. Mutta vieläkään ei minulle annettu tietä. He eivät tulleet askeltakaan lähemmä, mutta eivät liioin vetäytyneet hiukkaakaan taapäin.

Silloin keräsin kaiken rohkeuteni ja tein sen ainoan, mikä enää tehtävissä oli. Menin suoraan keskelle joukkoa, selvästi tietäen, mihin vaaraan antauduin. Olen kai jo usein maininnut, että rohkeuteni on sitä laatua, että se ei siedä toimettomuutta. En minuuttiakaan kauempaa olisi voinut istua siinä kaikkien noiden julmien silmien tuijottaessa minua.

He väistyivät. Synkkinä he tekivät tietä, sulkien sen jälleen heti perääni, niin että Machudin miehet jäivät jälkeeni ja hävisivät vilinään. Yksin marssin sitten eteenpäin, koko ulvovan joukon seuraamana.

Pitkälle minun ei tarvinnutkaan mennä. Inandan Kraaliin kuului puolikuun muotoinen majaryhmä, — sen keskelle jäi avonainen paikka, jolla kasvoi suuri merulapuu. Ympärillä oli sikinsokin pieniä nuotioita, joiden ympärillä loikoi mustia sotureita. Siellä ja täällä olivat miehet jo lopettaneet ateriansa ja kiertelivät ympäriinsä reuhaten täyttä kurkkua. Minua seuraava joukko oli juuri sitä lajia, ja huomasin useita muita samanlaisia leirin rajojen sisällä. Mutta merulapuun ympärille näyttivät päälliköt kokoontuneen, päättäen niiden miesten suuremmasta tyyneydestä ja arvokkuuden tavoittelusta, jotka istuivat riveissä maassa. Muutamat seisoivat ja näiden joukossa huomasin Laputan korkean varren. Sinne päin ohjasin nyt askeleeni ennättäen ajatella, päästäisivätkö päälliköt minua ohitseen.

Saattueeni ei ollut juuri äänettömyydellä pilattu ja kaikkien katseet kääntyivät heti minua kohti. Samalla hetkellä hyppäsivät kaikki äkkiä pystyyn. Ainoa toivoni oli, että Laputa ehtisi luokseni ennen kuin hänen ystävänsä kerkiäisivät keihästää minut, ja tähän toivoon tarttuen keskitin katseeni erästä kaukaista kukkulaa kohden ja kuljin suoraan eteenpäin näköjäni aivan tyynenä. Muutamia keihäitä ojennettiinkin jo rintaani kohti.

Mutta Laputa ei halunnut nähdä minua keihästettynä. Yksi ainoa hänen sanansa toi järjestyksen joukkoon ja silmänräpäystä myöhemmin olimme vastatusten, hänen seisoessaan siinä Henriquesin ja parin ylemmän päällikön kanssa suurimman majan edessä. Henriques oli kauhean näköinen kirkkaassa aamuvalaistuksessa. Hänen päänsä ympärille leuan alitse oli kiedottu valkoinen side, aivankuin hänellä olisi hammastauti. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, hänen silmänsä veristävät ja kun hän katsoi minuun, puri hän hampaansa yhteen ja vei kätensä vyölle. Mutta hän pysyi hiljaa, ja vain Laputa puhui. Hän katsoi minua tiukasti silmiin, vaikka osoittikin ensimmäiset sanansa Machudin miehille.

»Olette tuoneet tänne vangin. Oikein hyvä. Ansionne palkitaan. Menkää
Mpefan leiriin tuonne kummulle niin saatte aluksi ruokaa.»

Miehet tottelivat ja heidän mukanaan hävisi koko joukko, joka oli minua seurannut. Minä jäin paikoilleni, päästäni aivan sekaisin, yksin Laputan ja hänen päälliköittensä kanssa. Kaikki pyöri silmissäni. Jossain kaakatti kana, mikä toi mieleeni hassunkurisia ajatusyhdistelmiä. Koko ajan koetin palauttaa muistiini sitä suunnitelmaa, jonka olin pannut kokoon Machudin laaksossa. Kuin papukaija toistin itsekseni: »Mustat joukot eivät tiedä missä pyhä kaulaketju on. Laputa ei koskaan uskalla kertoa, että se on kadonnut. Hänen täytyy antaa olla minun hengissä, jos lupaan, että hän saa sen takaisin.» Kolme tuntia aikaisemmin oli kaikki tuo tuntunut hyvältä, mutta nyt vaistotessani julmat kasvot edessäni, tunsin, että kohtaloni riippui hyvin heikosta langasta.

Laputan katse, kirkas, tutkiva katse, joka sisälsi kysymyksen, kohtasi minun katseeni.

Jotain hän tahtoi minulta, jotain mitä hän ei voinut pukea sanoiksi. Minun ei ollut vaikea arvata, mitä tuo jokin oli, kun näin hänen tarkastelevan paitaani ja tyhjiä taskujani.

»Petturuutesi on vähän hyödyttänyt sinua», hän sanoi. »Mieletön, luulitko, että voisit päästä minua pakoon? Olisin saanut sinut palaamaan vaikka maan ääristä.»

»Ei ole kysymys petoksesta», vastasin. »Voiko ihmetellä vankia, joka koettaa saavuttaa vapauden? Kun ampuminen alkoi, huomasin jääneeni yksin ja lähdin heti pakoon. Kysykää Machudin miehiltä ja he voivat vakuuttaa, että seurasin vastustelematta kuin huomasin, että peli oli menetetty.»

Hän kohautti hartioitaan. »Mitä te teitte tai ette tehnyt merkitsee vähän, mutta nyt te olette täällä. — Sitokaa hänet ja viekää hänet minun majaani», hän sanoi sitten henkivartijoilleen. »Minulla on jotain puhumista hänen kanssaan, ennenkuin hän kuolee.»

Kun vartijat tarttuivat minuun, näin riemuitsevan irvistyksen
Henriquesin huulilla.

»Odottakaapa», sanoin. »Te puhutte petturista, mr Laputa. Mustin kaikista pettureista on tuossa vieressänne. Tuo mies ilmoitti Arcollille ylimenosta Dupreen luona. Lähtiessämme eilen hän tuli luokseni ja tarjosi minulle vapautta, jos auttaisin häntä. Hän tunnusti olevansa vakooja, mutta minä torjuin hänen tarjouksensa. Hän juuri ampui Käärmeen Vartijan siellä joella, ja hän olisi varastanut Käärmeen, ellen olisi lyönyt häntä maahan. Te kutsutte minua petturiksi ja tuon kurjan te annatte elää, vaikka hän on murhannut ylipappinne ja kavaltanut teidän suunnitelmanne. Surmatkaa minut, jos haluatte, mutta tappakaa hänet Jumalan nimessä ensin.»

En tiedä, miltä muut näyttivät puhuessani, sillä minä tuijotin vain portugalilaista. Hän otti askeleen minua kohti ja hänen kätensä liikahteli suonenvedon tapaisesti.

»Sinä valehtelet», hän huusi särkyneellä, kummallisella äänellä, mikä johtuu kovasta kuumeesta. »Sinä, sinä englantilainen koira juuri tapoit Käärmeen Vartijan ja löit minua kun yritin pelastaa häntä. Jokainen ken yrittää loukata minua, on kuoleman oma.»

Hyvä ampuja ei ammu harhaan kahden kyynärän päästä. En kai ole koskaan ollut lähempänä kuolemaa kuin sinä sekunnin osana kun hän nosti aseen minua kohti. Mutta se oli kylliksi pitkä aika Colinille. Koira oli seissyt vieressäni koko ajan kuin Laputa puhui. Eläin oli varmasti yhtä väsynyt kuin minä. Kun vartijat tarttuivat minuun murisi Colin uhkaavasti, mutta kuullessaan jälleen ääneni, se rauhoittui. Henriquesin ääni tuntui taas hälyyttäneen sen, sillä juuri kuin portugalilainen nosti aseensa, teki koira hypyn. Luoti ei tavannut minua ja seuraavassa silmänräpäyksessä kierivät mies ja koira maassa hurjasti taistellen.

Tusinan verran käsiä tarrasi minuun estääkseen minua auttamasta Colinia, mutta ihmeellistä kyllä ei kukaan noussut auttamaan Henriquesia. Tuo konna säilytti mielenmalttinsa ja vaikka koiran hampaat olivat kiinni hänen hartioissaan, onnistui hän vapauttamaan toisen kätensä. Tiesin mitä hän aikoi tehdä ja karjaisin kamalasti. Keltainen ranne taipui ja pistoolin suu painui koiran päätä kohden. Kolme kertaa ase pamahti, ennenkuin Colinin ote heltisi ja se vaipui raskaasti maahan paidan siekaleita leukojen välissä. Portugalilainen nousi hitaasti pitäen kädellään päätään ja veren juostessa olkapäästä.

Kun näin uskollisen ystäväni silmien jäykistyvän ja tiesin, että olin kadottanut ystäväni, parhaimman kaikista tovereistani, minut valtasi hirvittävä raivo. Koko joukko, joka oli silmät selällään katsellut taistelua, kaikkosi ympäriltäni kuin lehtikasa, ja minä syöksyin portugalilaisen kimppuun, vakaasti päättäen kostaa ystäväni kuoleman, niin aseeton kuin olinkin.

Ikääni nähden olin sangen vankkarakenteinen, mutta täysiin voimiini tuskin olin päässyt, ja missään tapauksessa en tietenkään voinut selvitä koko Laputan armeijasta. Pian minua paiskeltiin edestakaisin kuin palloa. He pitivät tätä hauskana leikkinä ja saatoin kuulla heidän irvokkaan naurunsa. Mitä minuun tulee, saattoi leikkiä kutsua sokkosilla oloksi, sillä olin todella sokea raivosta. Löin summassa joka suuntaan, usein ilmaankin, mutta joskus minun onnistui antaa aimo iskuja johonkin mustaan selkään. Itse tulin hakatuksi aivan muhennokseksi ja sain useita naarmuja keihäänkärjistä, kun minua paiskeltiin. Mutta sitten sain taas odottamatta nähdä edessäni Laputan, ja minä heittäydyin päättävästi häntä vastaan. Joku antoi minulle ankaran iskun päähän ja minä pyörryin.

Kun jälleen tulin tajuihini, makasin pimeässä huoneessa oljilla.
Päätäni pakotti, minua ylenannatti, enkä jaksanut nostaa edes kättäni.

Ääni oli Laputan, mutta nähdä en voinut häntä. Huone oli pilkkopimeä lukuunottamatta auringonsädettä, joka lankesi yli lattian.

Joku astui esiin pimeydestä ja istuutui lähelleni. Auringonsäteen kohdalla näin mustan paljaan jalan.

Olento nousi ja toi minulle läkkituopissa vettä. Saatoin kuulla veden helskymisen. Käsi asetti astian huulilleni ja minä join vettä, johon oli sekotettu melko paljon spriitä. Tämä pahensi vain kuvotusta ja minä vaivuin voimattomana tilalleni, kunnes vihdoin kohtaus meni ohi.

»Nyt saatte sovittaa tyhmyytenne, herra kauppamies. Olette liian nuori kuolemaan, mutta nuoruus onkin meillä mielettömin aika. Tunnin kuluttua te tulette katumaan, että ette noudattanut hyviä neuvojani, jotka annoin teille Umvelosissa.»

Koetin kaikin voimin käsittää, mitä hän sanoi minulle. Kuolema tunnin kuluttua! Niin, jos kuolema tahtoi tulla nopeasti ja ratkaisevasti, niin en paljoa piitannut siitä. Se suunnitelma, jonka olin tehnyt, oli kokonaan hävinnyt muististani. Niin suuri oli ruumiillinen kurjuuteni, etten toivonut parempaa kuin kuolemaa. Tuona hetkenä oli pääni aivan tyhjä.

»Surmatkaa minut, jos haluatte», minä kuiskasin. »Tiedän että kerran saatte maksaa siitä kalliisti. Mutta menkää nyt Jumalan nimessä ja jättäkää minut rauhaan.»

»Te olette hyvin urhoollinen, herra kauppamies, mutta olen nähnyt monen urhean miehen rohkeuden nopeasti haihtuvan sen kuoleman edessä, jonka olen ajatellut teille. Ehkäpä te vähän haluatte kuulla, millaisiin valmistuksiin on ryhdytty?»

Pehmeällä ja hiljaisella äänellä hän alkoi vihkiä minua nyt mitä julmimpien kauhujen mysteerioihin. Ensin tuskin kuulin häntä, mutta vähitellen heräsi sieluni uinailustaan. Minä kuuntelin ja veri seisahtui suonissani. Hirveimmät mielikuvituskirjailijat eivät ole keksineet vielä sellaista kuolemaa, ja vastoin tahtoani pääsi huuliltani kauhun huudahdus.

»Ahaa, asia tuntuu teistä mielenkiintoiselta», Laputa sanoi. »Voisin kertoa paljon enemmän, mutta täytyyhän teillä olla jotain jälellä omaa mielikuvitustanne varten, mutta se saakin olla hyvin vilkas», ja hän tarttui vapisevaan käteeni ja koetti suonta.

»Henriques tulee kyllä pitämään huolta, ettei todellisuus tule jäämään jälkeen kuvauksestani», hän jatkoi. »Olen nimittäin valinnut Henriquesin teidän pyöveliksenne.»

»Tappakaa minut», sanoin, »mutta oikeuden nimessä tappakaa myös
Henriques. Jos olisitte oikeudenmukainen, antaisitte minun mennä
paistamaan tuon portugalilaisen elävältä. Ellei minua olisi, olisi
Käärme nyt Lebombon toisella puolella Henriquesin taskussa.»

»Mutta nyt se ei ole sitä, ystäväni. Nyt sen on sensijaan varastanut eräs kauppamies, joka hyvin pian tulee toivomaan, että hän olisi saanut kuolla jo ennen syntymistään.»

Suunnitelmani alkoi jälleen viritä mielessäni. »Jos panette jotain arvoa Pappi Johanneksen kaulaketjulle, niin tekisitte viisaasti säästämällä henkeni. Miten käy koko teidän yrityksenne ilman Käärmettä? Luuletteko todella, että he seuraisivat teitä, jos he epäilisivät, että Käärme on varastettu?».

»Vai niin, te uhkaatte», Laputa sanoi varsin lempeästi. Mutta vihan puuskassa hän karjui hetken perästä: »He seuraavat minua vaikka helvettiin minun itseni takia. Hullu, luuletko että valtani on rakennettu yksinomaan tuon leikkikalun varaan? Kun sinun luusi lahoavat haudassa, hallitsen minä valtakuntaani, mahtavinta maan päällä!»

Hän hyppäsi ylös ja vetäisi auki erään seinässä olevan luukun, niin että valo äkkiä tulvahti sisään. Nyt näin, että hänellä oli käsissään se norsunluulipas, jossa koriste oli ollut.

»Tätä lipasta minä kannan taisteluissa», hän huusi, »ja jos tahdon, ettei sitä koskaan avata, niin kuka voi sanoa mitään vastaan? Olet harhatielle joutunut houkkio, voidessasi luulla, että sinun kurja varkautesi voisi jotenkin vaikuttaa minun kohtaloihini!»

Nyt hän oli kerskaileva villi ja minusta tuntui kuin hän tässä osassaan olisi onnistunut parhaiten. Kaikki mitä hän sanoi, saattoi olla totta, mutta pahoin erehtyisin, ellei hänen äänessään olisi ollut katkera sävy ja hänen käyttäytymistavassaan selvä levottomuus havaittavissa. Hän oli kiihkoilija ja kuten kaikki sellaiset myöskin taikauskoinen.

»Niin», vastasin, »mutta kun te astutte tuon mahtavan valtakunnan valtaistuimelle, niin olisipa synti, ellei kaulallanne nähtäisi noita jalokiviä, ainakin kaiken sen perusteella, mitä te vannoitte luolassa.»

Hetken aikaa luulin, että hän aikoi kuristaa minut, kun hän nyt kumartui ylitseni murhanhimo silmissään. Senjälkeen hän paiskasi lippaan lattiaan sellaisella voimalla, että se meni palasiksi.

»Antakaa minulle takaisin Ndhlondhlo!» hän huusi hemmoitellun lapsen äänellä. »Antakaa minulle kaulaketju takaisin!»

Tätä juuri olin odottanut. »Kuulkaa nyt, mr Laputa», sanoin. »Puhukaamme nyt järkevästi. Ennenkuin te aloitte tämän kapinan, te olitte hyvän kasvatuksen saanut sivistynyt ihminen. No niin, koettakaa nyt muistaa kasvatustanne hetkisen ja ajatelkaa sitten järkevästi tätä asiaa. Minä en ole portugalilaisen tapainen. En halua varastaa rubiinejanne. Henriques murhasi papin ja olisi lähtenyt pakoon jalokivien kanssa, ellen olisi lyönyt häntä. Vannon Jumalan nimessä, että puhun totta. Minä pakenin senvuoksi, että tiesin tulevani surmatuksi tänään, ja otin kaulaketjun pelastaakseni sen Henriquesin käsistä. Koskaan en olisi voinut ampua kuoliaaksi vanhaa miestä, sen vannon teille. No, ja mitä sitten? Teidän miehenne ottivat minut vangiksi ja minulla ei ollut muuta valittavana kuin antautua. Ennenkuin he saavuttivat minut, kätkin kaulaketjun sellaiseen paikkaan, jonka vain minä tunnen. Nyt aijon tehdä teille aivan liikemäisen ehdotuksen. Saattaahan olla, että te selviätte ilman kaulaketjua, mutta huomaan hyvin, että te haluatte saada sen takaisin. Minun laitani on varsin huonosti, eikä minulle ole muu kallista kuin elämäni. Tehkäämme nyt vaihtokauppa. Antakaa minulle henkeni ja korvaukseksi minä vien teidät kätköpaikalle ja luovutan jalokivet teille. Muussa tapauksessa voitte surmata minut, mutta silloin te ette näe koskaan enää pappi Johanneksen kaulaketjua.»

Tämähän oli sangen rohkea minun asemassani olevan miehen tekemäksi tarjoukseksi, mutta sillä oli vaikutuksensa. Laputa lakkasi olemasta barbaarihallitsija ja vastasi kuin sivistynyt ihminen ainakin.

»Kuten sanotte, on tämä liikemäinen ehdotus. Mutta otaksukaapa, että minä en suostu siihen? Otaksukaa, että minä ryhdyn toimenpiteisiin — täällä kraalissa — saadakseni teidät puhumaan ja sitten lähetän noutamaan jalokivet?»

»On olemassa vaikeuksia», sanoin miltei iloisesti, sillä tunsin, että asiani alkoi luistaa. »Yksi niistä on se, että minun on mahdotonta kuvata kätköpaikkaa ainoallekaan kuolevaiselle. Minä tiedän missä ketju on, mutta ainoallekaan muulle en taida ilmoittaa sitä. Toinen vaikeus on siinä, että tämän paikan ja Machudien asuma-alueen välinen seutu on sangen epäterveellistä teidän väellenne. Arcollin miehet risteilevät siellä kaikkialla, ja luulen, että tuskin teidän miehenne kauankaan voisivat välttää heidän huomiotaan. Mutta tärkein huomautus on se, että jos te lähetätte jonkun etsimään jalokiviä, niin te tunnustatte, että ne ovat kadonneet. Ei, mr Laputa, jos te todella haluatte ne takaisin, niin teidän täytyy mennä yksin ja minun täytyy olla teidän mukananne.»

Hetkisen hän seisoi äänettömänä otsa miettivästi rypyssä. Sitten hän avasi oven ja meni ulos, saadakseen vakoojiltaan tietää — kuten arvelin — kuinka vaarallista seutu Inandan Kraalin ja Machudin laakson välillä oli. Toivo oli jälleen saanut jalansijaa minussa, ja istuessani siinä aloin jo miettiä kuinka lopuksi tulisi käymään. Jos Laputa kerran lupaisi jotain, niin hän myös pitäisi sanansa. Päästessäni vain kerran vapaaksi tuolla ylhäällä, olisin tunnissa tai parissa Arcollin etuvartioiden luona. Tosin en ollut tähän mennessä mitään voinut toimittaa. Se sanoma, jonka olisin voinut viedä perille, oli jo Henriquesin petturuuden kautta tehty mitättömäksi, ja minä olin anastanut Käärmeen vain jättääkseni sen takaisin. Mutta jos vain säilyttäisin henkeni, niin kyllä minulle löytyisi työtä siinä Armageddonissa, jonka näin lähestyvän. Mutta säilyttäisinkö sitten henkeni? Ken estäisi Laputaa lähettämästä miehiään perääni ja vangitsemasta minua, ennenkuin pääsisin turvapaikkaan? Toivoni oli siinä, että Arcoll olisi liikkeessä ja että hänellä olisi kylliksi väkeä estämään Laputan kaffereita murtautumasta läpi. Mutta siinä tapauksessa Laputa ja minä joutuisimme yhtä aikaa pidätetyiksi ja silloin Laputa siekailematta tappaisi minut. Minä sekä toivoin, että olin toivomatta, että Arcoll olisi miehittänyt kaikki pakotiet. Näin mietiskellessäni alkoi toivoni vähitellen jälleen sammua. Mahdollisuudet eivät olleet varsin suuret.

»Tahdon selvittää asian omilla ehdoillani. Lahjoitan teille elämän ja te puolestanne viette minut sille paikalle, jonne olette kätkenyt kaulaketjun, ja laskette sen minun käsiini. Minä ratsastan ja te saatte juosta vierelläni sidottuna satulan nuppiin. Jos meitä uhkaa joku vaara valkoisten taholta, niin ammun teidät siihen paikkaan. Suostutteko tähän?»

»Suostun», minä sanoin, kömpien vaivaloisesti jaloilleni ja tuntien kiivasta kipua jaloissani. »Ottamalla kuitenkin huomioon, että jos haluatte saada minut Machudien alueelle, niin on teidän ratsastettava hitaasti, sillä minusta ei ole enää paljoa jälellä.»

Nyt Laputa otti esiin raamatun ja hän antoi minun vannoa, että tekisin kuten olin luvannut.

»Vannokaa te nyt vuorostanne», sanoin, »että te todella annatte minun elää, jos annan teille takaisin jalokivet.»

Hän vannoi suudellen raamattua. Olin aivan unohtanut, että mies kutsui itseään kristityksi.

»Vielä yksi asia», sanoin. »Minun koiralleni on annettava kunniallinen hautaus.»

»Se on jo tapahtunut», hän vastasi. »Se oli urhoollinen eläin ja minun kansani ihailee urhoollisuutta.»

XVII.

MUUAN VAIHTOKAUPPA JA SEN SEURAUKSET.

Silmieni eteen pantiin side — hyvin kevyt — ja oikeaan ranteeseeni sidottiin nahkaremmi, joka kiinnitettiin Laputan satulan nuppiin. Pääni oli alttiina hehkuvalle iltapäiväauringolle ja lakkaamatta satutin sääriäni runkoja ja kiviä vasten, mutta siinäpä olikin kaikki ilo, mikä minulla oli ulkomaailmasta.

Vauhdista päättäen ratsasti Laputa kimolla, ja jos joku luulee olevan helppoa silmät sidottuina juosta hevosen vieressä, niin voin vain neuvoa häntä koettamaan. Pimeydessäni oli minun mahdoton arvata kulloistakin nopeutta ja senvuoksi sattui vähänväliä, että kun minä juoksin kulki hevonen hitaasti ja minä laahauduin takaperin — jos taas väliin kuljin hiljaa, oli minulla vaara saada käteni sijoiltaan, kun hevonen lisäsi vauhtiaan.

Runsaan tunnin ajan sain kestää tätä vähemmän lempeää käsittelyä. Tie nousi jatkuvasti. Silloin tällöin kuului kosken kohinaa ja kerran kahlasimme virran yli. Laputa ei tahtonut antautua tarpeettomasti vaaraan. Koko hänen huomionsa oli kohdistettu siihen, etten minä mitenkään voisi päästä vapaaksi, sillä hän kai ei juuri toivonut minun pääsevän näyttämään Arcollille tietä hänen leiriinsä.

Mutta minun ajatukseni, kolutessani ummessa silmin kalliopolkuja hevoseen sidottuna, eivät koskeneet Laputaa ja hänen suunnitelmiaan. Koko sieluni oli täynnä surua Colinin kuoleman johdosta ja raivoa sen murhaajaa kohtaan. Kun ensimmäinen hurja raivonpuuskani oli ohitse, en ollut kerinnyt ajattelemaan ystävääni. Hän oli kuollut, mutta parin tunnin kuluttua olisin sitä minäkin, ja silloinhan minulla ei olisi mitään syytä toivoa häntä elämään. Nyt sitävastoin kun toivo, joskin heikko, jälleen loisti minulle, vaati surukin osansa. Kun he panivat siteen silmilleni, oli ainoa toivoni, että saisin nähdä Colinin haudan. Seuratessani nyt Laputaa sanoin itselleni, että jos pääsisin vapaaksi palaisin sodan jälkeen Inandan Kraaliin, ottaisin selvään haudasta ja pystyttäisin kiven muistoksi koirasta, joka pelasti henkeni. Siihen kiveen piirrettäisiin myöskin, että sen miehen, joka ampui eläimen, surmasi sen isäntä sinä ja sinä päivänä sillä ja sillä paikalla. En saattanut käsittää, ettei Laputa huomannut portugalilaisen petollisuutta ja antanut minun taistella hänen kanssaan. Mitkä aseet olisivat, se ei huolettanut minua — veitset, pyssyt tai nyrkit — tiesin vain varmasti, että tulisin tappamaan hänet, ja sitten saisivat kafferit tehdä minulle mitä tahtoisivat. Surun ja harmin kyyneleet aivan kastelivat siteen silmilläni, ja ne nyyhkytykset, joita en voinut pidättää, eivät johtuneet yksinomaan väsymyksestä.

Lopuksi pysähdyimme. Laputa astui alas ja otti siteen silmiltäni. Huomasin, että olimme eräässä niistä laaksoista ylätasangolla, jotka ovat lähellä Pilvivuoria. Päivänvalo häikäisi minua, enkä erottanut paljoa muuta kuin kehäkukat, joita kasvoi jalkojeni juuressa. Silloin sain silmiini vilahduksen Suuresta Letabasta syvällä allamme ja kaukana idässä päin siintivät Lebombon kukkulat. Laputa antoi minun istuutua hengähtämään ja lepäämään hetkiseksi. »Olipa tämä aika väsyttävää», hän sanoi. »Nyt voitte ottaa asian jo rauhallisemmin, sillä minulla ei ole mitään halua kantaa teitä». Hän taputteli kimoaan ja kaunis eläin käänsi lempeät silmänsä meihin molempiin. Itsekseni arvelin, että mahtoikohan se tuntea minut, ratsastajansa kahta päivää aikaisemmin.

Olin nähnyt Laputan kristittynä pappina, pappina ja kuninkaana luolassa, armeijan päällikkönä Dupreen kaalamon luona, ja villinä, joka on heittänyt kaiken itsehillinnän, ja viimeksi kraalissa. Nyt sain nähdä tämän ihmeteltävän miehen jälleen uudessa osassa. Hän esiintyi nyt rakastettavana ja seurustelutaitoisena maailmanmiehenä. Hän antoi hevosensa kävellä hiljaa ja keskusteli kanssani kuin olisimme olleet vanhoja ystäviä pienellä huvimatkalla. Tällä tavalla hän kai keskusteli Arcollinkin, »sekarotuisen», kanssa, joka oli ollut hänen ajomiehenään Kap-kärryissä.

Machudin yläpuolella oleva metsää kasvava kallioryhmä näkyi etäällä. Hän kertoi minulle Machudien sodasta, jonka minä jo ennestään tunsin, mutta hän kertoi sitä kuin satua. Oli käytetty sotajuonta: eräs buurien johtajista — kai Grobelaar-niminen — oli salakuljettanut muutamia miehiään vihollisen leiriin piiloittamalla heidät erääseen takavarikoituun kuormavaunuun.

»Niin», vastasi matkatoverini, »sama vanha keino», ja hämmästyksekseni hän lausui useita säkeitä Vergiliuksesta.

»Ymmärrättekö latinaa?» hän kysyi. Vastasin, että minulla oli ainakin jonkinmoinen taito tässä kielessä, opiskeltuani sitä Edinburghin yliopistossa. Laputa nyökkäsi. Hän mainitsi erään professorin nimen ja puhui jotain hänen tiedemiesansioistaan.

»Mutta sanokaa minulle toki», huudahdin minä, »mitä te oikein teette täällä alhaalla! Teidän kasvatuksellanne, ja maailmantuntemuksellanne, kuinka saatattekaan koettaa kääntää kehityksen koneistoa taaksepäin? Te haluatte tehdä tyhjäksi tuhatvuotisen kultuurin saavutukset ja muuttaa meidät kaikki jälleen villeiksi. Teidänlaiseltanne mieheltä ei todellakaan saattaisi odottaa tällaista.»

»Te käsitätte väärin minut», hän vastasi tyynesti. »Juuri senvuoksi, että minä olen imenyt kaiken mehun sivistyksestä, olen myös tuntenut sen sisimmän katkeran maun. Tahdon luoda paremman ja yksinkertaisemman maailman, ja sen maailman tahdon luoda omaa kansaani varten. Olen kristitty, ja te ette uskalla sanoa minulle, että teidän kultuurinne paljonkaan seuraa Kristuksen oppia. Te sanotte olevanne isänmaan ystävä! Miksi ette siis antaisi myös minun olla sitä?»

»Jos te olette kristitty, kuinka voitte sanoa kristinopin mukaiseksi sitä, että maa upotetaan vereen?»

»Se on kaikkein parhainta kristinoppia», hän sanoi. »Talo täytyy lakaista ja koristaa, ennenkuin Herra voi ottaa asuntonsa siinä. Olette lukenut historiaa. Tällaisia puhdistuksen tulia on Kirkko saanut läpikäydä monta, ja maailma on sitten herätetty uuteen toivoon. Niin on kaikissa uskonnoissa. Temppelit kaatuvat ja ne täytyy puhdistaa, ja sallikaa minun muistuttaa, että valittu on aina tullut korvesta.»

En kyennyt mitään vastaamaan, koska olin vielä liiaksi väsynyt ajatellakseni selvästi. Mutta tartuin hänen sanaansa patriotismista.

»Missä ovat sitten teidän patrioottinne? Kaikki seuraajanne ovat verenhimoisia kaffereita, joiden ainoana haluna on murhata ja ryöstää. Vaikkapa te olisitte Oliver Cromwell, ette voisi tuollaisten liittolaisten kanssa mitään suorittaa.»

Tällä hetkellä olimme kulkeneet Suuren Letaban kaalamon yli ja raivasimme nyt itsellemme tietä viidakkojen läpi ylätasangolle. Olin pannut merkille, että Laputa koetti niin paljon kuin mahdollista liikkua sivuteitä, ja aina valitsi mieluummin tiheikköjä ja metsikköjä kuin tasaisia, avoimia seutuja. Puhuessaan hänen terävät silmänsä tähyilivät koko ajan kaikkiin suuntiin. Tunsin sisäistä iloa siitä, että ystäväni eivät olleet kaukana.

Kerran Laputa antoi minulle merkin vaieta, juuri kun olin sanomaisillani jotain, ja äänettömästi kuljimme sitten erään virran uoman yli. Senjälkeen kuljimme metsätaivalta, niin ettei hänen tarvinnut terottaa huomiokykyään erikoisemmin.

»Jos te taistelette suuren asian puolesta», sanoin, »niin kuinka voitte antaa sellaisen konnan kuin Henriquesin olla avustajananne? Pitäisihän teidän toki ymmärtää, että sen miehen ainoana tarkoitusperänä kaikessa on päästä käsiksi saaliiseen. Varotan teitä, että jollette ajoissa taita käärmeen selkää, niin se vielä pistää teitä.»

»Nyt käsitätte jälleen väärin, herra kauppamies. Portugalilainen on huono valkoinen mies ja hänen varmin pakopaikkansa on meidän luonamme. Sen verran kokemusta minulla on, että tiedän sellaisen — olkoonpa vaikka vihollinen — jolla on huutavia vääryyksiä kostettavana minun vihollisilleni, olevan hyvän liittolaisen. Teette Henriquesille vääryyttä. Te ja teidän ystävänne olette kohdelleet häntä kuin kafferia ja kafferi hän on kaikessa muussa paitsi hyveissä. Miksi olette levoton siitä, että Henriques pettäisi minua.»

»Minä en ole 'huono valkoinen'», sanoin, »ja tahdon sanoa teille totuuden. Niin totta kuin Jumala elää, tahdon nähdä teidät kukistettuna, mutta tahdon että sen tekevät urholliset miehet, eikä tuollainen keltainen paholainen, joka on murhannut koirani, ystäväni. Ennemmin tai myöhemmin te tulette huomaamaan, että minä olen oikeassa, ja jos hän silloin pääsee käsistänne, ei hän ole pääsevä minun käsistäni, niin totta kuin taivaassa löytyy oikeutta.»

»Suuria sanoja», Laputa lausui nauraen, mutta seuraavassa hetkessä hän istui aivan jäykkänä satulassaan. Olimme menneet erään niityn poikki ja ratsastimme nyt erääseen metsään, jonka takana kulki suuri valtatie. Luulen melkein, että hän oli laskenut väärin eikä tiennyt, että tie oli niin lähellä. Kuinka tahansa, hän kuuli hetken kuluttua hevoskavioiden kapsetta, ja myös minä kuulin. Metsä oli harvaa, eikä mitään suojattua paikkaa ollut näkyvissä, mutta niitylle takaisin ratsastaminen olisi ollut samaa kuin tulla täysin näkyviin. Laputa hyppäsi hevosen selästä, irroitti uskomattoman nopeasti riimun, pisti sen uskomattoman nopeasti suuhuni suukapulaksi, samalla kun hän kietoi ohjakset ympärilleni.

En kerinnyt saada sanaakaan suustani, kun jo oikea kätenikin oli kiinnitetty satulannuppiin. Hänen voimakkaassa otteessaan olin aivan avuton, ja lyhyemmässä ajassa kuin voin sen ilmaista, oli minut tehty liikkumattomaksi kuin lyhtytolppa, samalla kun Laputa, pitäen vasenta käsivarttaan minun molempien käsivarsieni päällä ja oikealla kädellään peittäen kimon silmät, terotti kuuloaan aivan kuin antilooppi vaaraa vainutessaan.

Raaempaa suukapulaa ei varmaankaan ole olemassa. Köysi miltei ruhjoi nenäni ja puristi huuleni hampaiden sisään, jotapaitsi se oli vedetty niin kireälle kurkkuni päälle, että tuskin saatoin hengittää. Kipu oli niin tuima, että olisin varmaan pyörtynyt, ellei Laputa olisi pitänyt minusta kiinni. Onneksi sain hampaani jonkun verran erilleen toisistaan ja muuan köyden mutka liukui väliin, lievittäen siten aavistuksen verran leukojen hirveää puristusta. Mutta kuitenkin oli tilani niin vaikea, että raivoissani purin ja riuhdoin köyttä, ja olen varma, että terävät etuhampaani olisivat saaneet köyden hetken kuluttua poikki. Kaikki tämä esti minua näkemästä mitä tapahtui. Kuten jo olen sanonut, oli metsä harvaa ja lehvistön läpi olin hämärästi erottavinani loppumattoman kulkueen, johon kuului miehiä ja hevosia. Niitä ei mahtanut olla kahtakymmentä enempää, mutta minuutit kuluvat hitaasti köyden kuristaessa kurkkuasi. Kun Laputa vihdoin irroitti köyden, sain uuden taintumiskohtauksen ja nojauduin avuttomana erästä puuta vasten.

Laputa viipyi kuunnellen, kunnes kavioiden ääni häipyi pois. Sitten hiivimme äänettömästi tien yli, jossa alkoi tiheämpi pensasmetsä. Hän ratsasti niin kiivaasti jyrkkää rinnettä ylös, että minun oli pakko juosta, kunnes näimme yllämme ylätasangon vihreät niittymaat. Laputan kasvoilla oli jälleen synkkä, vihamielinen ilme. Hän oli nyt vihollismaassa ja metsästäjän asemasta hän nyt oli itse otuksena. Kun pysähdyin, katsoi hän tyytymättömänä minua, ja kerran kun viivähdin väsymyksen näännyttämänä, nosti hän uhaten kättään. Jos siinä olisi ollut ruoska, olisi se pudonnut selkääni.

Jos Laputa oli hermostunut, niin olin myös minä. Yksin se tunne, että olin kafferialueen ulkopuolella ja omassa maassani, oli jo jonkinlaista vapauden esimakua. Kaitselmus, ajattelin, saattoi minä hetkenä tahansa tarttua asioiden kulkuun minun edukseni. Tosin oli sopimusehdoissamme, että Laputa ampuisi minut, jos päällemme hyökättäisiin, mutta kuinka helposti voikaan laukaus mennä harhaan. Niin paljon kuin väsyneet aivoni sallivat, aloin ajatella tulevaisuutta. Niin pian kuin hänellä oli jalokivet käsissään, oli minun osuuteni asiassa selvä. Hän oli luvannut minulle henkeni, mutta vapaudestani ei oltu sanaakaan mainittu, ja sen verran ymmärsin, ettei Laputa koskaan sallisi minun, joka olin nähnyt niin paljon, tulla tietoineni Arcollin luo. Mutta millään ehdolla en antaisi viedä itseäni takaisin tuohon inhoittavaan kraaliin. Hän oli asestettu ja minä aseeton, hän oli voimakas ja minä heikko kuin lapsi, hän oli ratsain, minä jalan — suuria pakenemismahdollisuuksia minulla ei ollut. Poliisipatrullista ei olisi suurta apua, sillä jos meitä ahdistettaisiin, saisin minä luodin päähäni, kun taas Laputa kimollaan pääsisi pakoon. Minulla ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa ja katsoa mitä aika toisi mukanaan. Ja jos pahinkin tapahtuisi, niin olisi toki rehellinen luoti ylätasangolla taistelussa elämästä parempi kuin kraalin tuntemattomat julmuudet. Vakaasti rukoilin, että Jumala osoittaisi minulle laupeuttaan, sillä minua jos ketään olivat pakanat kiduttaneet.

Hämmästyksekseni ei Laputa ollut yhtään varovainen vihreällä rinteellä. Hän katsoi kohti Pilvivuoria ja nosti kätensä ylös. Se oli varmaankin joku merkki ja kun katsoin taaksepäin sitä tietä jota olimme tulleet, olin näkevinäni joitakin olentoja noin peninkulman päässä, lähellä Letaban jyrkännettä. Laputa tahtoi olla varma minun läsnäolostani myöskin paluumatkalla.

Kello oli varmaankin neljä iltapäivällä ja sää oli ihanin mitä voi ajatella. Niityt olivat tulvillaan suloisesti tuoksuvia kukkia. Pienet lammet ja kosket olivat yhtä läpinäkyvän kirkkaita kuin forellipurot Lothianissa. Taivalsimme ripeästi eteenpäin, mutta nyt en enää ollut väsynyt. Valmistauduin ratkaisuun, ja minussa vaikuttaa sielu niin suoranaisesti ruumiiseen, että väsymykseni lisääntyy tai vähentyy kilpaa toivon kanssa. Tiesin kyllä, että voimani jälleen helposti voisivat murtua, mutta tiesin myöskin, että niin kauan kuin jokin mahdollisuus oli olemassa, olisi minulla myös voimia käyttämään sitä hyväksi. Ennenkuin tiesinkään olimme ratsastaneet kukkulan ympäri ja näimme nyt edessämme Machudin maljanmuotoisen laakson. Jossain kaukana etäällä puiden rajassa näin savupilven. Kafferit — tai ehkäpä Arcollin miehet — olivat panneet metsän tuleen. Savu ajautui kevyen länsituulen ajamana kaukaisten alankojen yli, jotka hohtivat opaalinvärisinä.

Laputa pyysi minua nyt ottamaan johdon käsiini. Näin aivan selvästi punaisen onkalon jokiuoman toisella puolen, jonne kaulaketju oli kätketty. Olisimme voineet tulla sinne ratsastamalla suoraan laaksoon, mutta Kaitselmuksen lempeä johto saattoi minut valitsemaan laakson yläreunaa pitkin vievän tien, kunnes olimme tulleet uoman ylemmän suun kohdalle. Tämä oli se tie, jota osa Machudin miehistä oli käyttänyt, ja lähemmin ajattelematta asiaa seurasin sitä. Kahdenkymmenen minuutin ratsastus vei meidät paikalle, ja vieläkään ei minulla ollut mitään pakosuunnitelmaa valmiina. Olin jättäytynyt Luojani käsiin ja, niinkuin Vanhan Testamentin miehet, minä jäin odottamaan merkkiä.

»Tästä ei ole mitään tietä alas», minä sanoin. »Meidän täytyy ensin päästä laakson pohjaan ja sitten seurata joenuomaa ylöspäin. On parasta, että jätätte hevosenne tähän.»

Hän otti pari askelta alaspäin kalliolta, joka ylhäältä katsoen näyttää äkkijyrkänteeltä, mutta tuntui hän sitten hyväksyvän minun mielipiteeni, otti köyden kimon kaulalta ja sitoi sen hevosen jalkaan. Tällä hetkellä sain minä erään aatteen.

Pitäen minuun kiinnitettyä remmiä kädessään hän kulki edelläni jyrkännettä alas, kunnes pääsimme laakson pohjaan. Siellä minä näytin tietä uomaan. Juuri lähtiessämme minä katsoin taakseni ja huomasin muutamia tummia olentoja laakson toisella puolella — varmastikin Laputan väkeä. Mitä aijoin tehdä, se oli tehtävä nopeasti.

Kiipesimme joen uomaa pikku putousten ohi, kunnes olimme tyynen veden kohdalla, jossa Machudin miehet olivat ottaneet minut vangiksi tänä aamuna. Heidän nuotionsa tuhka näkyi vielä selvästi kivissä. Tästä paikasta täytyi meidän kiivetä vielä erään putouksen ohi päästäksemme siihen pieneen poukamaan saakka kallion alla, jonne olin kätkenyt rubiinit.

»Teidän täytyy irroittaa minusta tämä remmi», sanoin, »muuten en voi kiivetä tässä. Pitäkää huoletta pistoolinne minua kohti, olenhan joka tapauksessa koko ajan näkyvissänne.»

Laputa irroitti remmin, otti sitten esiin pistoolinsa, viritti sen ja pani sen vasempaan käteensä. Näin olin nähnyt usein taitavien ampujien tekevän, mutta se antoi minulle äkillisen toivon, että ehkäpä hän ei nyt olisi niinkään osumisvarma.

Ei vienyt pitkää aikaa löytääkseni kätköpaikan, suoraan sanijaispensaiden alla. Pistin käteni veteen ja vedin esiin jalokivet viileältä hiekkapohjalta. Ne loistivat kuin leimuavat tulet ja lävitseni kulki vavistus.

Varmastikaan ne eivät olleet mitään tavallisia jalokiviä, nämä, jotka sulkivat sisäänsä niinsanoakseni helvetin sisimmän sydämen. Pitäen niitä lujasti kiinni astuin Laputan luo.

Nähdessään jälleen Suuren Käärmeen Laputa huudahti ihastuksesta. Hän tempasi ketjun minulta, piti sitä ojennettuna edessään ja suuteli sitä kasvojen loistaessa intohimoisesta riemusta. Hän nosti kalleuden kohti taivasta ja polvistui sitten sen edessä. Jälleen hän oli täydellinen villi, joka unohtaa kaikki epäjumalansa edessä. Sitten hän kääntyi minua kohti hehkuvin silmin.

»Polvillesi», hän huusi, »lankea maahan ja kunnioita Ndhlondhloa. Polvillesi, uskoton koira ja rukoile armahdusta tekemäsi pyhyydenryöstön vuoksi.»

»Ei», minä vastasin, »minä en polvistu minkään pakanallisen epäjumalan edessä.»

»Te olette luvannut säilyttää henkeni», minä vastasin itsepäisesti, vaikka taivas tietää, minkä vuoksi näin tein.

Hän heitti pistoolin pois ja syöksyi minun päälleni. Hänen käsissään olin avuton kuin kehtolapsi. Hän pakotti minut maahan kasvot alaspäin, sitten hän tempasi minut yhtä kiivaasti ylös ja paiskasi takaperin, niin että olin vähältä pudota veteen. Onnistuin välttämään putoamisen ja peräydyin sensijaan taapäin, niin että tulin seisomaan aivan alimman kalliokielekkeen alla.

Tänä aamuna, kun Machudin miehet laittoivat aamiaistaan, olin ajatellut pääsyä jyrkännettä ylös. Tämä etukäteen valmistelu oli nyt pelastuksen ankkurinani. Laputa oli heittänyt pistoolin maahan ja vajonnut uuteen hurmiotilaan kaulaketjun edessä. Nyt oli tullut hetkeni jos koskaan. Minun täytyi päästä alimmalle kielekkeelle ja sitten kiivetä edelleen kuin tuli olisi perässäni.

Olin olevinani hämmentynyt ja säikähtynyt: »Tehän lupasitte, että saan pitää henkeni», valitin.

»Henkesi», hän sanoi. »Niin, sen kyllä saat pitää, mutta pian tulet kerjäämään, että saisit kuolla.»

»Mutta minähän olen pelastanut teille kaulaketjun», puhuin edelleen. »Henriques olisi varastanut sen. Minä sen saatoin varmaan paikkaan ja nyt te olette saanut sen takaisin.»

Koko ajan hinauduin huomaamatta ylöspäin kielekkeelle ja irroitin toisella kädellä erään vierinkivimöhkäleen, jonka helposti saattoi pyöräyttää veteen.

»Sinä olet saanut palkkasi», hän sanoi julmasti. »Sinä et tule kuolemaan.»

»Mutta elämällä ei ole minulle mitään merkitystä ilman vapautta», minä sanoin, hommaten kiven kanssa, kunnes sain sen sopivaan asentoon.

Hän ei vastannut, sillä niin innokkaasti hän tutki, oliko ketju kärsinyt mitään vahinkoa.

»Ei suinkaan jalokiviin ole tullut mitään naarmuja», sanoin. »Henriques polki ketjun päälle, kun sain hänet kiinni.»

Mutta nyt oli minun hetkeni tullut. Kelpo töyttäyksellä vyöräytin kiven kallionreunan yli veteen. Se sai aikaan tavattoman molskahduksen ja vesi huuhteli kokonaan Laputan rubiiniketjuineen. Aikaansaamani yllätyksen suojassa kapusin kielekkeelle ja tartuin katajapensaisiin.

Kuului laukaus ja luoti osui yläpuolellani olevaan kallioon. Nyt olin jo saanut oksista kiinni ja jatkoin kiipeämistä halkeamassa ylöspäin.

Laputa ei ampunut enää. Ehkäpä hän epäili taitoaan, tai oli hän keksinyt jonkun paremman tavan. Hän syöksyi veteen ja hyppäsi kielekkeelle kuin pukki. Pikemmin tunsin kuin näin mitä tapahtui takanani, ja sydän kurkussa keräsin kaiken jälelläolevan tarmoni viimeistä kamppailua varten.

Joskus sattuu, että unessa luulee olevansa takaa-ajettu ja vaikka on miltei sairaana kauhusta, ei saa jalkojaan tottelemaan, vaan tuntee niiden riippuvan allaan raskaina kuin lyijy. Tällaista koin minä nyt valveilla ollen tiheikössä. Olin oikeastaan mennyt jo jaksamiseni rajojen yli. Edellisenä yönä olin vaeltanut viisikymmentä peninkulmaa ja koko päivän olin kokenut mitä hirveintä hermojännitystä. Minut oli sidottu, minua oli lyöty ja pahoinpidelty, kunnes olin aivan turta. Ja ennen muuta olin saanut tuskin mitään syömistä ja unen puutteesta olin vallan sekapäinen. Jalkani olivat puutuneet ja käteni jaksoivat tuskin enää toimia. Kuinka säilyin vyörymästä veteen, sitä en käsitä, sillä kaikki pyöri ympärilläni ja olin tukahtumaisillani. Joka hetki luulin Laputan käsien iskevän minuun kiinni.

Ja kyllä minulla olikin syytä pelätä. Hän kerkisi halkeamaan paljon ennen kuin minä olin päässyt siitä ulos ja hänen vauhtinsa oli kaksi kertaa suurempi kuin minun. Kun vihdoin ryömin esiin ylimmällä ulkonemalla oli hän tuskin kyynärää jäljessäni. Mutta juuri tässä pysäytti hänen kookkaan olentonsa eräs esiinpistävä kivimöhkäle ja se antoi minulle jonkun verran etumatkaa. Olinkin sen tarpeessa, sillä viimeiset askeleeni ylöspäin muistuttivat enemmän vanhuksen kuin nuorukaisen. Vain varma päämääräni ja kauhea pelkoni pani minut nostamaan toista jalkaa toisen eteen. Puoleksi soaistuneena saavuin jyrkänteen päälle ja näin edessäni kimon, kaikessa rauhassa pureskelemassa ruohoa auringon paisteessa.

Pakotin itseni jonkinlaiseen horjuvaan juoksumarssiin. Kääntyessäni puoliksi, saatoin nähdä Laputan hartioiden kohoavan jyrkänteen reunalle, ja kauhukseni samalla huomasin, että hevonen oli sidottu kiinni eikä minulla ollut veistä, jolla olisin leikannut riimun poikki.

Mutta silloin tapahtui ihme. Kun köyttä oli käytetty suukapulana, olivat hampaani eräältä kohdalta purreet riimun miltei poikki, ja tätä ei Laputa ollut huomannut sitoessaan hevosta kiinni. Kun kiipesin satulaan säikähti hevonen ja riuhtaisi tuimasti päätään, jolloin köysi katkesi. Jalustimia en löytänyt, mutta kun painoin kantapääni kimon kylkiin, lähti se nelistämään hyvää vauhtia.

Juuri nyt Laputa alkoi ampua. Se oli epäviisaasti tehty, sillä jos hän olisi juossut, olisi hän saavuttanut meidät, koska minulla ei ollut kannuksia eikä ruoskaa ja irtonainen köydenpätkä hevosen jaloissa haittasi sen juoksua. Joka tapauksessa, jos hän kerran tahtoi ampua, olisi hänen pitänyt tähdätä kimoa eikä minua, koska hän näytti olevan varsin huono ampuja. Mutta otaksun, että hän tahtoi säästää hevosta. Luoti vingahti korvani ohitse, — se melkein auttoi minua juuri siten kuin tarvittiin. Se suhahti olkapääni yli nojatessani hevosen kaulaa vasten ja hipaisi eläimen korvaa. Tämä tuli tuskasta aivan hurjaksi ja huolimatta laahaavasta köydenpätkästä se lisäsi vauhtiaan. Pari alkuasukasta — varmaankin niitä, jotka olivat seuranneet meitä — yrittivät estää menoamme, ja luulen, että keihäskin lensi ylitsemme. Mutta salamana olimme ohitse ja heidän huutonsa häipyivät pian korvan kantamalta. Löysin ohjakset, pistin jalkani jalustimiin ja sitten ratsastin neliä suoraan kohti auringonlaskua ja vapautta.

XVIII.

KUINKA MIEHEN ON VÄLISTÄ KOKONAAN PANTAVA LUOTTAMUKSENSA HEVOSEEN.

Voimani olivat jo kauan sitten tyystin lopussa. Vain ankara jännitys, pelko ja hurjasti leimuava toivo olivat ylläpitäneet minua näin kauan, ja nyt kun vaara oli ohi seurasi taantumus. Selittämätöntä on, kuinka pysyin hevosen selässä. Oli onneni, että hevonen oli hyvä ja maasto helppoa, sillä ohjata en olisi voinut eläintä. Minä vain istuin sen selässä puoliksi tiedottoman tyytyväisenä ja ratsastin hiljaa kohti laskevaa aurinkoa, jonka näin kimmeltävän Rautakruunun vuoren yläpuolella. Olin onnellinen kuin lapsi. Kolme päivää kestäneen yhtämittaisen kuolemanvaaran jälkeen oli lumoavaa tietää, että oli vapaa. Tuntui liian ihanalta ollakseen totta ratsastaa miehenkorkuisia kukkia kasvavien niittyjen halki maailmassa, joka tuntui olevan pelkkää tuoksua, väriä ja valoa. On muistettava, että olin vielä tuskin muuta kuin poika, ja että viime aikoina kuolema oli ollut niin usein silmieni edessä, että sen jo oli täytynyt nousta vähän päähäni. Antautuminen jälleen toivon valtaan vaikutti minuun kuin ooppiumi. Niin heikko ja väsynyt kuin olinkin, ui sieluni autuuden meressä.

Mutta kauan ei tällainen tunnelma voinut kestää. Kun kimo kompastui kahlatessaan erään virran yli, palasin jälleen todellisuuteen. Huomasin, että alkoi hämärtää ja pelko sai minut jälleen valtoihinsa. Takanani olin kuulevinani ääniä; mutta kun käännyin, näin ainoastaan tummat kukkulat.

Turhaan koetin muistutella mieleeni mitä Arcoll oli sanonut päämajansa paikasta — muistini oli kuin poispyyhkäisty. Jossain suuren tien läheisyydessä se varmastikin oli, mutta missä valtatie kulki sitä en voinut itselleni selvittää. Ja sitäpaitsi hän oli lähellä vihollista ja minähän tahdoin kauaksi pois, kaupunkeihin, niin kauaksi taistelulinjoilta kuin suinkin. Ehkäpä löytäisin joitakin kyliä, joissa voisin piiloutua. Tiedän että nämä ajatukset olivat arvottomia, mutta täydellisesti murtuneet hermot olkoot minun anteeksipyyntönäni. Kun mies juuri on pelastunut suuresta vaarasta, voi sattua, että hän ei aivan heti hallitse itseään.

Mitä minuun tulee, niin tunsin äkkiä häpeäväni. Jumala oli auttanut minut vaaroista, mutta ei suinkaan senvuoksi, että minä ryömisin johonkin piiloon. Minun tehtäväni oli yhtä selvä kuin Laputan. Nyt vasta minulle selvisi, kuinka mitättömään seikkaan pelastukseni perustui. Tuo poikkipurtu riimu oli kuin Jumalan sormi. Olin varmasti pelastunut jotakin erikoista tehtävää varten, ja ellen suorittaisi sitä, joutuisin varmasti uudelleen turmioon. Olin aina ollut kohtalonuskoja, ja nyt olin sitäpaitsi aika paljon mystikko.

Pakokauhuinen pelkoni hävisi nyt, muistini alkoi palata, ja miehekäs levollisuus tuli tilalle. Suuntasin kimon askeleet vasemmalle päin. Nyt muistin, missä valtatie kulki, ja nyt muistin myös jotain enemmän. Sillä minulle selvisi äkkiä, että Laputa nyt oli minun vallassani. Ilman pienintäkään ennakkolaskelmaa tai tarkoitusta olin tällä kertaa saanut valtit käsiini. Hänen tiensä väkensä luo oli katkaistu, hänellä ei ollut hevosta ja hän oli väärällä puolella sitä tietä, jolla Arcollin patrullit liikkuivat. Ja ilman Laputaa oli kapina tuomittu epäonnistumaan. Niin, taisteluita kyllä saattoi syntyä, ehkäpä ankaroitakin, mutta vihollisemme olisi ilman johtajaa. Jos hänet vain voitaisiin pakottaa etemmäksi pohjoiseen, olisi hänen pelinsä menetetty ja me voisimme levossa ja rauhassa hoidella jäljelläolevan.

Olin nyt jälleen yhtä innokas pääsemään keskelle vaaroja kuin äsken pääsemään turvalliseen paikkaan. Arcollille täytyi heti ilmoittaa asiasta, muuten saattaisi Laputa pimeän suojassa päästä Inandan Kraaliin. Kysymyksessä olivat minuutit, ja näistä minuuteista riippui tuhansien elämä. Asia koski myös voimiani, jotka heikkenemistään heikkenivät, sillä nyt kun järkeni oli kirkastunut, tunsin parhaiten kuinka heikko todella olin. Jospa vain voisin saavuttaa tien, löytää Arcollin tai hänen miehiään, niin olisin tehnyt maanmiehilleni suuremman palveluksen kuin kukaan tällä hetkellä Afrikassa saattoi tehdä. Mutta päässäni suhisi ja kohisi, horjuin satulassa ja sormeni olivat aivan voimattomat. Saatoin vain maata turtuneena hevosen selässä ja veltosti pitää kiinni sen harjasta. Muistan, että eräs Psalttarin säkeistö pyöri mielessäni, että miehen ei tule panna luottamustaan hevosiin. Rukoilin, että tämä hevonen saisi tehdä poikkeuksen, sillä se kantoi enempää kuin Caesaria ja hänen onneaan.

Minun on mahdotonta muistaa mitään näistä viimeisistä minuuteista. Tuskin tuntia oli siitä kulunut kun tulin tielle, mutta tuo tunti tuntuu minusta monelta pitkältä kauhealta vuodelta. Hämärästi muistan, ratsastaneeni erään ojan yli, minkä jälkeen tulin kummitusmaisen valkoiselle tielle. Kimo kääntyi oikeaan, ja sitten tiedän vain sen että joku tarttui ohjaksiini ja puhutteli minua.

Ensin kuvittelin että se oli Laputa ja huusin kauhistuksesta. Horjuin varmaankin satulassa, sillä tunsin että käsivarsi kietoutui vyötäisilleni. Ratsastaja veti hampaillaan korkin pullosta ja kaasi suuhuni viinaa. Nielin sen ja avasin sitten silmäni. Edessäni oli ratsupoliisi, joka hämmästyneenä tuijotti minua. Poliisiksi tunsin hänet vihreistä olkaimista.

»Arcoll», onnistui minun sammaltaa esiin. »Jumalan tähden, viekää minut
Arcollin luo.»

»Mutta siinähän on Crawfurd poika», kuulin jonkun sanovan. »Crawfurd, poika, etkö muista minua Lorenzo Marquesista? Aitkenia?»

Skottilainen murre vaikutti lumouksen poistajana. Se selvitti käsitteitäni ja palautti jälleen yhteyden entiseen elämääni. Lopultakin olin siis päässyt oman kansani luo.

»Minun täytyy tavata Arcoll. Minulla on tietoja hänelle — tärkeitä tietoja. Viekää minut Arcollin luo, älkääkä kysykö minulta mitään. Missä hän on? Missä hän on?»

»Sattuu niin onnellisesti, että hän on tuskin kahdensadan kyynärän päässä tästä», Aitken sanoi. »Tuo valo, joka näkyy, tulee hänen leiristään.»

Loppumatkan miehet ratsastivat kummallakin puolen minua ja kannattivat kainaloista, muuten en olisikaan päässyt perille. Kaikki mitä minulla oli sanottavana Arcollille, pyöri päässäni sekaisin, koettaessani muodostaa ajatuksiani sanoiksi, sillä pelkäsin kauheasti, että ratkaisevalla hetkellä jäisin mykäksi. Ja sitten oli minulla niin hirvittävän kiire. Jokainen kuluva minuutti lisäsi Laputan mahdollisuuksia päästä takaisin leirilleen. Hänellähän oli miehiä matkassa, ja varmasti yhtä taitavia kuin Arcollin sissit. Ellei Arcollilla olisi kylliksi miehiä ja parhaita hevosia, olisi kaikki turhaa. Usein myöhemmin elämässä olen ihmetellen muistellut silloisia mielialojani. Siinä seisoin, tuskin vapautuneena kaamoittavan kuoleman kynsistä, enkä kuitenkaan ajatellut hetkeäkään vapauttani. Levottomuus siitä, että Laputa pääsisi pakenemaan, oli suurempi kuin levottomuus siitä, että David Crawfurd joutuisi turmioon.

Kesken kaiken minusta tuntui, että vähintään tuhat kättä auttoi minua satulasta alas. Ja sitten tuli hyvin valoisaa, ikäänkuin suuri kuu olisi paistanut, ja minä vain seisoin ja räpyttelin silmiäni. Minut pantiin vuoteeseen ja minulle annettiin kuppi kuumaa teetä, mikä virkisti minua enemmän kuin viina oli kyennyt tekemään. Ja sitten minulle selvisi vähitellen, että joku piti kiinni molemmista käsistäni ja puhui hiljaa, mutta hyvin selvään.

»Davie», ääni sanoi, »nyt olet jälleen ystävien luona, poikani. Sano minulle, missä olet ollut.»

»Tahdon tavata Arcollia», minä vain valitin. »Missä on Ratitswan?» Ja väsymyksen kyyneleitä valui poskilleni.

»Arcoll on tässä», ääni sanoi, »se on juuri hän, joka pitää sinua käsistä, Davie. Koeta rauhoittua, poikani. Vaivasi ovat nyt lopussa.»

Koetin koota voimani ja löysinkin vihdoin silmät, jotka kuuluivat puhujalle, ja sanoin sitten:

»Kuulkaa nyt. Minä otin Pappi Johanneksen kaulaketjun Dupreen kaalamon luona. Minut vangittiin vuorilla ja vietiin kraaliin — en muista sen nimeä — mutta minä olin kätkenyt rubiinit.»

»Inkulu tahtoi saada ne takaisin, minkä vuoksi tein vaihtokaupan hänen kanssaan. Näytin hänelle tien Machudien alueelle ja annoin hänelle ketjun, mutta hän ampui minua, ja minä kiipesin ja kiipesin, ja lopuksi astuin hevosen selkään», lopetin lapsellisesti.

Kuulin äänen sanovan »niin?» kysyvällä äänenpainolla, mutta ajatukseni lensivät nyt toiseen suuntaan.

»Beyers vei tykit Pilvivuorille», huusin kimeästi. »Niin voimme mekin tehdä, hitto vieköön! Siinä on meillä kafferien koko armeija kuin pienessä laatikossa.»

Näin hymyilevät kasvot edessäni. »Kelpo poika. Colles sanoikin, että ymmärrystä ei häneltä puutu. No, mutta jos nyt olemme tehneet jo sen, mitä sinä sanot, Davie!»

Mutta minä en kuunnellut häntä. Kaikin voimin koetin muistaa mitä minun piti sanoa, ja sehän ei ollut mitään Beyersista ja hänen tykistöstään. Hetket olivat kauheita minulle. Oloni oli samanlainen kuin puhujan, joka on unohtanut puheensa punaisen langan tai sotilaan, joka pistin kurkulla on unohtanut tunnussanan. Ja onnettomuuden kukkurana tunsin, kuinka väsymys yhä enemmän tunkeutui suoniini ja että pääni alkoi vaipua. Voimattomuuteni oli vähältä kiusata hengen minusta.

Arcoll piti vielä kiinni käsistäni ja toi itsensä lähemmäksi, niin että hänen kirkkaat silmänsä hallitsivat minua.

»Katso minuun, Davie», hän sanoi. »Sinulla on jotain tärkeätä kerrottavaa minulle, eikö niin? Se on varmaankin jotain Laputasta, vai kuinka? Ajattele nyt tarkkaan. Sinä veit hänet Machudiin ja annoit hänelle ketjun. Sitten hän varmaankin meni takaisin sen kanssa Inandan Kraaliin. Hyvä, tykkini tulevat pitämään hänet siellä.»

Pudistin päätäni. »Ei, se ei käy päinsä. Armeijan voitte hajoittaa, mutta ette pidättää Laputaa. Hän tulee menemään Olifantsin yli, ennenkuin me kerkiämme ampua laukaustakaan.»

»Me ehdimme ennen häntä. Muutoin me voimme ottaa hänet kiinni rautatiellä.»

»Mutta kiirehtikää sitten Jumalan nimessä», huusin. »Tunnin kuluttua hän on kerinnyt yli ja päässyt takaisin kraaliin.»

»Joki» toistin epävarmasti. »Mikä joki? En tarkoita Letabaa. Tarkoitan tietä.»

»Jätit Laputan Machudin luona ja ratsastit tänne pysähtymättä. Se vei aikaa noin tunnin. Oliko Laputalla hevosta.»

»Oli kyllä, mutta minä otin sen», sain sammalletuksi. »Voitte nähdä sen tuolla jossain takanani.»

»Silloin on Laputa vallassamme», hän sanoi ja kääntyi toisten puoleen.
Muuan mies kiirehti ulos teltasta.

Silloin muistin mitä minun piti sanoa. Koetin nousta ylös ja laskin käteni hänen hartioilleen.

»Laputa on meidän puolellamme tietä. Eristäkää hänet väestään ja ajakaa häntä pohjoista kohti — pohjoiseen — aina Rooirandiin saakka. Älkää huolehtiko Pilvivuorista ja tykeistä — ne voivat odottaa. Sanon teille, että Laputa on koko kapina, ja hänellä on kaulaketju. Kun hänet on raivattu pois, teette kaffereien kanssa kuten haluatte. Lähettäkää ulos jokainen mies mitä teillä on pitkin tietä, sillä hänen täytyy joko päästä tien yli tai joutua perikatoon. Voi, kiirehtikää, kiirehtikää, älkää välittäkö minusta. Kaikki menee hyvin, jos vain ehdimme ennen häntä. Kiirehtikää, muutoin täytyy minun itse tehdä se.»

Teltta tyhjeni ja paneuduin pitkäkseni tuntien epämääräisesti, että minun velvollisuuteni oli nyt täytetty, ja saatoin siis levätä. Voimakkaammat kädet kuin minun olivat ottaneet asian hoitaakseen. Olin niin väsynyt, etten jaksanut nostaa jalkojani vuoteelle, vaan makasin jalat laidan yli riipuksissa.

Liian suuri väsymys karkoittaa unen. Minulla oli kuumetta, enkä voinut nukkua. Puoliunessa kuvittelin, että koko maailma oli täynnä miehiä ja hevosia. Kuulin ääniä ja kavioiden kapsetta, räminää ja kitinää, ja kaiken muun yli olin kuulevinani joukkojen marssintaa. Koko maailma mahtoi olla täynnä sotaa. Sielun silmieni edessä oli suora ja pitkä tie kuin valkoinen nauha, kulkien läpi ylätasangon niittyjen, sitten kiertäen kuin korkkiruuvi alas Letaban laaksoon, edelleen läpi tasangon ja kuun valaisemien metsien, kunnes se päättyi Wesselburgin parakkeihin. Mutta sitten tuntui kuin se ei olisikaan tie, vaan pikemminkin valli, marmorista rakennettu valli, Afrikan Suuri Muuri. Näin Laputan astuvan esiin varjosta ja koettavan kavuta muurin yli, ja alituiseen kuului naksahduksia, kuin kiväärin hanaa viritettäessä, antautumisvaatimus ja pako. Juttu alkoi tulla mielenkiintoiseksi. Alhaalla metsässä pensaiden keskellä olivat minun maanmieheni — ratsuväkeä, jalkaväkeä ja tykistöä — koko meidän puolustuksemme.

Mikä kenraali olikaan Arcoll ja minkä suuren tulen olikaan David
Crawfurd sytyttänyt!

Joku tuli sisään — varmaankin tohtori. Hän riisui kenkäni ja sukkani, saaden muuten leikata pois ne vertavuotavista jaloistani, mutta minä en tuntenut mitään kipua. Hän koetti suontani ja kuunteli sydäntäni. Sitten hän pesi minut ja antoi minulle lämmintä maitoa. Maidossa oli varmasti jotain lääkettä, sillä tuskin olin nielaissut sen, kun lävitseni tulvahti kokonainen unenaalto. Valkoinen muuri hälveni ja minä nukuin.

XIX.

ARCOLLIN »PAIMENTAMINEN».

Nukkuessani kuumeuntani tapahtui merkillisiä asioita. Se mitä nyt kerron ei ole sellaista, mihin itse olisin ottanut osaa, vaan mitä myöhemmin keskusteluissa Arcollin ja Aitkenin kanssa sain kuulla. Muutenhan kapina on saanut myöskin oman erikoisen historioitsijansa. Siinä huoneessa missä nyt istun ja kirjoitan näen edessäni hyllyllä kaksi sievoista sinikantista nidosta, jotka sisältävät mr Alexander Uptonin (Timesin kirjeenvaihtajan) kertomuksen Sodasta Tasangon ja Vuoriston välillä, kerrottuina tulevien sukupolvien rakennukseksi. Hänen kuvauksessaan on sankarina kafferien puolella Umbooni, puolihullu rumilas, jonka me sittemmin vangitsimme ja hirtimme. Laputan hän mainitsee vain eräässä syrjähuomautuksessa kristinopin luopiona, jolla oli ollut jotain tekemistä kuohuvan tyytymättömyyden kanssa. »Inkulun», jonka hän usein oli kuullut, hän sanoo olevan zulujen käyttämän nimityksen Jumalasta. Mr Upton on sangen terävä historian kirjoittaja, mutta hänellä ei ole ollut aavistustakaan kaikkein romanttisimmasta tapauksesta sodassa, nimittäin siitä, kuinka Arcoll ja hänen säännöttömät joukkonsa eräänä keskiyön aikana »paimensivat» Pappi Johanneksen perillistä ja hänen herrauttaan.

Bruderstromin luokse, siinä missä nyt olin, oli sijoitettuna 200 poliisimiestä, 63 basuto-sissiä erään Stephen nimisen miehen johdossa, joka syntyjään oli puoleksi alkuasukas ja tavoiltaan kokonaan, sekä kolme farmarikomennuskuntaa, jokainen niistä noin 40 miehen vahvuinen. Nämä komennuskunnat olivat oikeastaan komppanioita Pohjois-Transvaalin vapaaehtoisjoukoista, ja ne olivat pitäneet vanhan nimen ja myöskin jotain näiden joukkojen vähemmän tiukasta muodosta. Edelleen oli täällä kaksi patteria vapaaehtoisesta tykistöstä, molemmissa neljä tykkiä, mutta ne olivat Pilvivuorten länsireunalla, seuraten Beyersin historiallista esimerkkiä. Pari säännöllisten joukkojen rykmenttiä oli tulossa Pietersdorpista, mutta ne eivät tulisi perille ennenkuin seuraavana aamuna, jolloin ne jatkaisivat matkaa suoraan Pilvivuorille liittyäkseen siellä tykistöön. Pitkin vuoristoa oli strategisesti tärkeisiin paikkoihin sijoitettu poliisiosastoja mukanaan alkuasukassissejä ja Blaauwildebeestefonteiniin oli sijoitettu melko vahvoja voimia kahden kenttätykin kanssa, koska pelättiin, että toinen kafferiarmeija voisi ehkä marssia sitä tietä Inandan Kraaliin. Wesselburgissa tasangolla oli vahva poliisipatrulli ja pitkin tietä täydellinen järjestelmä pieniä patrulleja, mukanaan varsin runsaasti basutosissejä. Mutta niin hyvin kuin tie olikin vartioitu, ei se ollut kokonaan suljettu, sillä Arcollin joukot olivat vain osa hänen siirtomaa- ja vakoilupoliisistaan. Minun oma kokemukseni osoitti, kuinka helppoa oli päästä poliisivartioiden ohi.

Laputalla ei ollut liikoja aikoja ja senvuoksi hän varmaan koettaisi päästä tien yli mahdollisimman läheltä. Tärkeintä Arcollille senvuoksi oli vartioida Letaban solan ja Bruderstroomin välistä linjaa. Osasto parhaita ratsupoliiseja ohjasi matkansa kiivasta vauhtia solaa kohti ja heidän perässään hajaantuivat muut pitkin tietä. Farmarit vartioivat muuatta kohtisuorassa päätietä vastaan olevaa väliä estääkseen pakoyritykset vasemmalla sivustalla. Basutosissit lähetettiin metsiin etuvartioina tuomaan tietoja, jos jotain epäilyttävää näyttäytyisi. Lopuksi otti eräs poliisipatrulli, mukanaan alkuasukasvakoilijoita, haltuunsa tien siihen osaan Letabaa, missä on ylimenopaikka. Sitä nimitetään Main Driftiksi ja löytyy kartallakin. Alkuasukkaiden ensimmäisenä tehtävänä oli löytää Laputan olinpaikka ja sitten estää häntä pääsemästä eteläänpäin, kukkuloiden ja metsien muodostamasta kolmiosta Machudi-laaksoon, tien ja Letaban välillä. Jos hän epäonnistui siellä, hänen täytyisi koettaa mennä Letaban yli kaalamon alapuolelta ja sitten pyrkiä tien yli kaalamon ja Wesselburgin välillä. Kun Arcollilla ei ollut tarpeeksi väkeä vartioimaan koko linjaa, saattoi hän, jos Laputa kerran tulisi ajetuksi kahlauspaikan alapuolelle, muuttaa miehensä kauemmas etelään. Luonnollisesti oli erittäin tärkeää määritellä Laputan olinpaikkaa, ja tässä tarkoituksessa lähetettiin alkuasukasvakoojia liikkeelle. Oli olemassa mahdollisuuksia Laputan kiinnisaamisesta, mutta Arcoll tiesi liiankin hyvin hänen ihmeteltävän vainunsa, hänen paikallistuntemuksensa sekä hänen suuret ruumiinvoimansa, ollakseen lainkaan varma asiastaan.

Minuuttiakaan liian aikaisin ei oltu liikkeellä. Poliisin etujoukot ratsastivat suoraan erään kafferin päälle, jonka Laputa oli jo ennättänyt lähettää tutkimaan, oliko tie selvä. Kaksi minuuttia myöhemmin Laputa olisi ollut tien toisella puolella ja päässyt käsistämme, sillä Letaban metsäisissä seuduissa ei häntä mitenkään olisi voitu tavoittaa. Kun kafferi näki meidät, sukelsi hän takaisin ruohikkoon tien pohjoispuolella, mikä osoitti, että Laputa vielä oli siellä.

Tämän jälkeen ei vähään aikaan tapahtunut mitään. Poliisi ennätti kahlaamolle ja koko tie sen itäpuolella joutui tarkan vartioinnin alaiseksi. Ne komppaniat, jotka huolehtivat sivustasta, muodostivat ketjun pohjoisella suunnalla olevan poliisiosaston kanssa ja venyttivät sitä sitten hitaasti linnoitukseen päin vuoristossa. He eivät tavanneet ketään ja Arcoll saattoi siitä päättää, että Laputa oli mennyt vuoristosta alaspäin metsäalueelle.

Jos basutomiehet olisivat olleet harjaantuneempia metsänkävijöitä, olisimme saaneet parempia tietoja. Mutta he kun asuvat paljailla vuoriseuduilla, he joutuvat jonkunverran neuvottomiksi metsässä. Parhaimmat heistä olivat ’yliloikkareita’ Mpefusta ja nämä lähettivät nyt sanoman — tavalla jonka vain Arcoll tunsi — että viisi kafferia oleskeli metsässä peninkulman verran Main Driftin pohjoispuolella. Kello oli nyt kymmenen ja kuu nousi. Nuo viisi etääntyivät sitten toisistaan, ja tiedonannot tulivat hiukan epäselviksi. Mutta sitten päästiin Laputan jäljille, joka oli pisin noista viidestä, Suuren Letaban rantaäyräällä noin kaksi peninkulmaa Main Driftin eteläpuolella.

Nyt oli kysymys siitä, kuinka hän aikoi päästä joen yli. Arcoll piti itsestään selvänä, että hän uisi joen yli ja sitten pyrkisi Main Driftin ja Wesselburgin väliselle tielle. Mutta tässä otaksumassa hän ei tehnyt täyttä oikeutta vastustajansa viekkaudelle. Laputa oli täysin selvillä, että meidän oli mahdotonta vartioida koko maapuolta, mutta tiesi myöskin, että joki antoi tilaisuuden halkaista maan kahtia ja keskittää voimat toiselle tai toiselle puolelle. Tästä johtui, että hän ei lainkaan mennyt Letaban yli, vaan ryhtyi tekemään pitkää kiertomatkaa takaisin vuoristoon. Eräs hänen kaffereistaan ui virran yli ja kun Arcoll sai tästä tiedon, hän alkoi vetää etuvartioita sieltä alemma tielle. Mutta juuri tällä hetkellä pääsivät Mpefun miehet perille Laputan valeliikkeestä ja kääntymisestä vasempaan. Arcoll antoi nyt suurella kiireellä vastamääräyksen ja jäi jännityksellä odottamaan Main Driftin luo.

Koko suunnitelman pelastivat farmarit ylhäällä vuoristossa. He sytyttivät tulia ja panivat Laputan uskomaan, että siellä oli muka kokonainen armeija. Hän ei uskaltanut Machudin laaksoon eikä Letsitelan luo, vaan vetäytyi pohjoiseen päin pikku-Letaban laaksoon. Se nopeus, jolla hän matkaa teki, oli hämmästyttävä, mutta olikinhan hänellä pelissä panoksena keisarikunta. Hänellä oli vankka ruumis, joka oli karaistunut pitkillä matkoilla. Kun nyt kartasta vertailen sitä matkaa, jonka minä suunnattomalla vaivalla tein Dupreen kahlaamolta Machudiin, niihin taipaleihin, jotka Laputan jalat tuona yönä kantoivat, on ihailuni tuota miestä kohtaan rajaton.

Keskiyön paikkeilla hän oli varmaankin mennyt Letsitelan yli, mutta tässä hän teki vakavan virheen. Jos hän olisi koettanut nousta jollekin lähinnä olevalle huipulle, hän olisi päässyt ylätasangolle ja joutunut Inandan Kraaliin vielä ennen päivänkoittoa. Mutta nyt hän antoi farmarikomppanioille liian suuren merkityksen ja piti suuntaa pohjoiseen, jossa hän luuli vartioinnin olevan heikompaa. Noin kello yhden aikaan Arcoll päätti, väsyneenä toimettomuuteen ja huomaten erehtyneensä Laputan taktiikan suhteen, tehdä rohkean leikkauksen. Hän lähetti puolet poliisivoimastaan vuoristoon farmarikomppanioitten vahvistukseksi ja määräsi nämä asettumaan yhteyteen Blaauwildebeestefonteiniin sijoitettujen vartiojoukkojen kanssa.

Vähän jälkeen kello kahden tuli ensimmäinen tiedonanto. Henriquesin oli onnistunut päästä tien yli kolme peninkulmaa Main Driftistä itään. Varmaankin hän oli lähtenyt kraalista aikaisemmin yöllä ja koettanut kulkea tien yli kauempana lännessä, mutta oli joutunut patrullien eteen. Main Driftin itäpuolella, missä poliisivartioita oli harvemmassa, onnistui hän, mutta ei päässyt pitkälle, sillä pian basutosissit pääsivät hänen jäljilleen. He ilmoittivat asiasta Arcollille, joka heti käsitti, kuka vaeltaja oli. Valkoisia miehiä hän ei uskaltanut lähettää pois, mutta hän antoi erään sissijoukon seurata Henriquesin jälkiä. Nämä seurasivat häntä Dupreen kaalamolle saakka, missä hän kulki joen yli ja asettui nukkumaan tien reunustalle, sissien pitäessä hänen tietämättään seuraa hänelle. Hän oli hiottu konna, tämä Henriques, voidessaan asettua nukkumaan juuri sillä paikalla, jossa vähää aikaisemmin oli tehnyt murhan.

Aamuvarhaalla Laputa oli Pikku-Letaban laakson korkealla äyräällä lähellä Mpefun kraalia. Hän hankki jotain syötävää eräästä asumuksesta ja jatkoi heti matkaa metsää kasvavaa kukkulajonoa pitkin, joka pistää ulos ylätasangosta. Hän oli varmasti väsynyt, sillä muutoin hän ei olisi kiivennyt aivan suoraan eräälle farmarien vartiopaikalle. Oli hiuskarvan varassa, ettei hän joutunut vangiksi, mutta hänen onnistui pelastua perääntymällä nopeasti linnoituksen luota. Tiedonnannoista päättäen hän oli sitten vetäytynyt eteläänpäin tiheämpään metsään ja siellä jälleen kääntynyt pohjoiseen päin Blaauwildebeestefonteinista. Senjälkeen hänen liikkeistään ei ole täyttä selvyyttä. Hänet nähtiin Pikku-Labongon luona mutta huomattuaan vartioketjun Blaauwildebeestefonteinin luona hän varmaankin tuli vakuutetuksi, ettei edes villikana voisi päästä läpi sitä tietä. Seuraava tiedonanto minkä saimme ilmoitti, että hän oli kohdannut Henriquesin.

Päivän koitossa Arcoll, joka tiedonantojen kautta tunsi Laputan retket pääpiirteittäin, päätti ryhtyä hyökkäämään. Farmarit, jotka olivat saaneet Pietersdorpista kolmen komppanian suuruisen vahvistuksen, pysyivät paikoillaan ylätasangolla, mutta poliisivoimat valtasivat nyt Suuren Letaban alueen. Arcollin suunnitelmana oli vartioida tätä jokea sekä sen ja Labongon välistä pitkää maakaistaletta. Hän sai nyt tiheään vahvistusjoukkoja, ja ratsupatrullit saattoivat vaikeudetta estää kaikki pakenemisyritykset Wesselburgin itäpuolisella sivustalla.

Tästä johtui, että Laputan ajautuessa yhä itäänpäin vuoristosta, Henriques kulki pohjoiseen, ja niin heidän tiensä yhtyivät. Olisin kernaasti halunnut olla todistamassa heidän kohtaustaan. Nyt jos koskaan piti Laputan ymmärtää, mitä pyöri Henriquesin mielessä. Kuvittelen, että Henriques oli matkalla Rooirandin luolaan. Mitä tulee Laputaan, oli hänen tarkoituksensa päästä Portugalin alueelle, tehdä siellä laaja kaarros ja yhtyä sitten joukkojensa kanssa jossain leirin ja Amsterdamin välillä.

Päivällisen aikaan nähtiin molemmatkin Blaauwildebeestefonteinin ja Lebombon välisellä tiellä. Siellä heidät pidätti Arcollin uusi vartioketju, joka oli Letaban ja Labongon välillä. Tämä pakotti heidät uudestaan pohjoiseen ja heidän oli nyt uitava viimeksimainitun joen yli. Sieltä kauas itään Rooirandiin, missä Portugalin raja kulkee, on maa avointa, aaltomaista kukkulaseutua, kasvaen vain harvaa metsää notkopaikoissa. Tällainen maasto ei tarjonnut paljoakaan suojaa pakeneville, minkä he myös saivat kokea. Sillä nyt oli Arcoll muuttanut voimansa lentäviksi eskadrooneiksi. Ne vartioivat ei vain linjoja, vaan koko seutua. Nyt jälleen oli Laputalla vain verraton vainunsa ja voimakas ruumiinsa apunaan ollakseen joutumatta vangiksi puolen tunnin sisään. He kulkivat entisiä jälkiään takaisin, uivat jälleen Labongon yli ja painuivat tiheään metsään Blaauwildebeestefonteinin tien pohjoispuolella. Basutosissit, niin mainioita kuin olivatkin avoimessa maastossa, kadottivat nyt jälleen jäljet. Laputa ja Henriques narrasivat heitä, niin että vainoojien painuessa länteenpäin, luullen pakolaisten aikovan Majinjen kraaliin, nämä olivatkin todellisuudessa menneet Labongon yli ja ohjasivat nyt askeleensa Umvelosiin.

Kaiken tämän sain tietää jälkeenpäin, sillä sen tapahtuessa makasin syvässä tiedottomuuden tilassa Arcollin teltassa. Vihollisiani ajettiin takaa kuin peltokanoja, ja minä sain korjata siis hedelmät neljä päivää kestäneistä vaivoista ja hirmuista. Metsästäjät olivat joutuneet riistaksi, pyörä oli kääntynyt ja David Crawfurdin kärsimykset korvattiin runsain määrin.

Nukuin kello yhteen, seuraavan päivän päivälliseen saakka. Kun heräsin tuntui teltta kuumalta kuin leivinuuni kirkkaan keskipäiväauringon helottaessa. Voin nyt paremmin, mutta jäsenet olivat jäykät ja hellät, ja minua janotti sietämättömästi. Lähellä oli vesikorvo ja tinakuppi; join useita kertoja peräkkäin. Senjälkeen paneuduin jälleen pitkälleni, sillä olin vielä hyvin väsynyt.

Mutta toinen uneni ei ollut samanlainen kuin ensimäinen. Minulla oli koko ajan villejä, houreisia mielikuvia. Tuskin olin sulkenut silmäni, kun jouduin toiseen maailmaan ja aloin elää ja toimia siinä. Koko tasankomaa pensasmetsineen oli edessäni ja minä katselin sitä kuin olisin ollut ylhäällä pilvissä. Oli keskipäivän aika ja hiekka säkenöi kuumuuttaan. Pensastoissa näin varovaisia liikkeitä, pukki pisti sieltä päänsä esiin, paanu-eläin vaelsi juhlallisesti ruohistossa, krokodiili ryömi liejupenkkaa myöten jokeen. Ja sitten näin selvästi Laputan vaeltavan itää kohti.

Unessa en lainkaan ajatellut Arcollin toimenpiteitä. Vain Laputa oli ajatuksissani. Hän kulki kuin olisi ollut väsynyt, mutta kuitenkin hyvää vauhtia ja päätään hän käänsi alituisesti kuin villi eläin, joka vainuaa tuulen mukana vaaran. Epäselvästi olin myös näkevinäni hänen läheisyydessään jotain tummaa varjoa. Hänen kaulansa oli paljas, mutta tiesin mitä hänen pussissaan oli kätkettynä.

Hän pysähtyi, kääntyi länteen, enkä sitten nähnyt häntä enää. Maailma siellä alhaalla näytti aivan hiljaiselta, ja minä kiinnitin siihen yhtä tarkan huomion kuin olisin ollut lentäjä, joka etsii laskupaikkaa. Pitkään aikaan en nähnyt mitään, mutta sitten huomasin jotain liikettä eräässä joen lähellä olevassa pensaassa: helmikana lensi sieltä ensin kuin poispelotettuna ja sitten pukki syöksyi esiin. Siitä päätin että Laputa oli siellä.

Kun sitten katsoin jokea, näin vedessä pään — ei, näin kaksi päätä, toisen jonkun verran toisesta jälessä. Ensimmäinen uijista nousi maihin toisella rannalla ja tunsin hänet Laputaksi, toinen oli lyhyempi ja pienempi, ja minä tiesin että hän oli Henriques.

Muistan ilostuneeni siitä, että nuo kaksi olivat kohdanneet toisensa. Nyt ei Henriques pääsisi pakoon. Joko Laputa pääsisi selville totuudesta ja tappaisi hänet tai minä saisin itse hänet kiinni ja kostoni suoritetuksi. Joka tapauksessa hän oli nyt kafferien rajapyykkien ulkopuolella ja kulki omissa asioissaan.

Seurasin heitä tarkoin, kunnes he pysähtyivät erään puretun rakennuksen lähellä. Varmaankin se oli minun Umvelosiin rakennuttamani kauppapuoti. Tämä huomio pani minut epäilemään, että Laputa ja Henriques olivat matkalla Rooirandiin!

Heräsin äkkiä otsa hiessä ja vieläkin kuumeisena, sillä hampaani kalisivat. Mielessäni olin täysin selvillä siitä, että Laputa ja Henriques pian olisivat luolassa.

Oli olemassa kaksi mahdollisuutta: joko Henriques tappaisi Laputan, ottaisi haltuunsa rubiinit ja olisi pian Mozambiquessa, ennenkuin ehtisin perille — tai voittaisi Laputa taistelussa ja itse päättäisi niiden kulta- ja timanttiaarteiden kohtalosta, jotka oli koottu luolaan. Jos hänen tarvitsi pelätä tappiota, tiesin, että hän upottaisi jalokivet Labongon pohjaan, ja kaikki minun vaivani olisivat menneet hukkaan. Nyt olin unohtanut kaiken isänmaallisuuden. Tällä hetkellä ei maan kohtalo tuntunut minusta miltään, ja ajatus siitä, että Laputa oli eristettynä armeijastaan ei tyydyttänyt minua. Ainoana ajatuksenani oli, että aarre joutuisi kadoksiin, aarre, jonka edestä olin pannut alttiiksi elämäni.

On olemassa eräänlaista rohkeutta, joka syntyy harmista ja laskuvirheistä. Olin luullut, että yritteliäisyyteni oli lopussa, mutta nyt huomasin, että menneet kärsimykseni eivät olleet kyenneet tukahuttamaan uutta intohimoani. Levottomuuteni oli niin suuri, että se ei suonut minulle hetkenkään rauhaa. Nousin ylös, ja pitäen kiinni vuoteesta horjuin telttatuolin luo. Kyllä olin heikko, mutta en niin heikko, etten kykenisi tekemään viimeistä ponnistusta. Tunne siitä, että olin tehnyt jo niin paljon ja kuitenkin epäonnistunut, teki minut aivan hulluksi.

Eräässä telttapaalun koukussa riippui pieni peilinpalanen, jota Arcoll käytti parranajossa. Sain siinä näkyviin vilauksen kasvoistani. Ne olivat valkoiset ja uurteiset, siniset pussit silmien alla. Lääkäri oli pessyt minut edellisenä iltana, mutta hänen ei ollut onnistunut saada pois kaikkia retkieni jälkiä. Erityisesti kiinnitin huomioni veriläikkään vasemmassa ohimossa. Muistan saaneeni sen vuohen verellä täytetystä kannusta tuona yönä luolassa.

Luulen että juuri tuo veriläikkä ratkaisi asian. Tahdoinpa tai en, niin minä olen leimattu samalla merkillä kuin Laputan miehet. Valittavanani oli: joko pelata peli loppuun tai olla tuntematta koskaan maailmassa rauhaa. Viimeiset neljä vuorokautta olivat saaneet minut vanhenemaan hyvin nopeasti.

Löysin erään Arcollin saapasparin, tilavat ja kuluneet, mutta niihin pistin haavoilla olevat jalkani. Sitten ryömin ovelle ja huusin erästä poikaa tuomaan hevoseni. Muuan basuto tuli esiin ja säikähtäen ulkonäköäni kiiruhti hakemaan kimoa. Aika oli jo kulunut pitkälle iltapuolella. Oli suunnilleen sama aika kuin päivää ennen paetessani Machudista. Bruderstroomin leiri oli aivan tyhjä, lukuunottamatta sisäänkäytäville asetettuja vahtisotilaita. Huusin luokseni ainoan valkoihoisen minkä näin ja kysyin häneltä Arcollia. Hän vastasi, ettei mitään uusia tietoja ollut saapunut, mutta että patrullit edelleen vartioivat tietä aina Wesselburgiin saakka, ja tästä saatoin päättää, että Arcoll oli saanut levittää ajojahtiaan laajalle metsiin. En halunnutkaan tavata häntä juuri nyt ja vielä vähemmän halusin, että hän tapaisi Laputan. Lähdin nyt ratsastamaan yksityisasioissani, enkä halunnut keitään auttajia.

Joku tarjosi minulle kupin väkevää kahvia, jota en kuitenkaan saanut kurkusta alas, ja auttoi minut sitten satulaan. Kimo oli levännyt ja otti heti hyvän vauhdin lähtiessäni lyhyttä neliä ratsastamaan pölyistä tietä. Koko maailma lepäsi hiljaisena ja kullankimmeltävänä iltapäivän auringossa.

XX.

NÄEN HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ JOHN LAPUTAN VIIMEISEN KERRAN.

Pimeä lankesi, ennenkuin kerkisin Letaban solaan. Olin kohdannut useita patrulleja, mutta harvat niistä puhuttelivat minua, eikä ainoakaan yrittänyt pysäyttää minua. Muutamat ehkä tiesivät ken olin, mutta paremminkin luulen, että ulkonäköni mykistytti heidät. Mahdoin olla kalpea kuin kuolema, tukan pörröttäessä ja silmien loistaessa kuumeisesti. Ja vielä tuo veriläikkä vasemmassa ohimossa.

Main Driftin luona tapasin melkoisen poliisivoiman vartioimassa kaalamoa. Ajoin suoraan veteen ja joen toisella puolella pysähdyin eräälle vartiomiesten nuotiolle. Muuan mies alkoi puhutella minua ja sanoi, että nyt Arcoll oli saanut saaliinsa kiinni. »Sanotaan että hän on kuollut. Hänet ammuttiin eräällä kukkulalla matkalla Limpopoon». Mutta minä tiesin, että tämä ei ollut totta. Sielussani oli tulella kirjoitettuna, että Laputa eli, niin, vieläpä odotti minua, ja että oli Jumalan tahto, että me kohtaisimme toisemme luolassa.

Hetkeä myöhemmin saavuin kafferiarmeijan marssin kovettamalle polulle, joka nyt muistutti leveää tietä pensasmetsässä, ja sitä seurasin, sillä se johti Dupree Driftille. Koko ajan hoputin kimoa niin paljon kuin jaksoin. Kaikki pelko oli kaikonnut minusta. Ei luonto eivätkä ihmiset kyenneet tekemään minua levottomaksi. Dupree Driftin luona ratsastin yli ajattelemattakaan krokodiileja. Täysin välinpitämättömänä katsoin sitä paikkaa, missä Henriques oli murhannut Käärmeen Vartijan, ja missä minä olin ottanut rubiinit. Tylsistyneissä aivoissani ei ollut enään mitään mielenkiintoa tai mielikuvitusta, ja hermoni olivat äkkiä tulleet tunteettomiksi kuin olisivat olleet raudasta. Jokaisen ohikulkemani paikan merkitsin vain mielessäni askeleena lähemmä päämäärää. Umvelosissakaan en suonut itselleni enempää aikaa kuin mitä katse rakennuttamaani taloon vaati. Olin aivankuin unohtanut tuon yön, jonka makasin kellarissa kuunnellen Laputan suunnitelmia. Kaikki mihin näinä viimeisinä päivinä olin ryhtynyt, oli kokonaan hälvennyt muististani. Vain yksi asia oli minulle selvä: kaksi miestä, toinen kookas, toinen hintelä ja keltainen, hitaasti lähestymässä Rooirandia, ja minä itse sääskenä hevosen selässä pyrkimässä heidän perässään läpi pensastojen. Tämä taulu oli edessäni yhtämittaa niin selvänä kuin olisin istunut teatterissa ja katsellut sitä, vain sillä lisällä, että nuo kolme olentoa näyttivät vähitellen tulevan toisiaan yhä lähemmäksi.

En ollut mitenkään innoissa aikeestani. Luulen tuskin toivoneeni siitä paljon, siliä jokin sisässäni tuntui kylmentyneen ja jäykistyneen, ja tappaneen nuoruuden minussa. Sanoin itselleni, että Jumala tuomitsee kaiken aarteiden etsinnän, ja että minä varmasti kuolisin. Että Laputa ja Henriques tulisivat kuolemaan, sen tiesin. Todennäköisesti me kaikki kolme jäisimme kuolleina makaamaan, meidän luumme valkenisivat timanttien keskellä ja ennen pitkää loistaisi Pappi Johanneksen kaulaketju yksinään tuhkakasassa. Kaikesta tästä olin jo mielessäni täysin varma, ja kuitenkin minun täytyi päästä perille. Se ei merkinnyt kerrassaan mitään, kunhan vain tapaisin Laputan ja Henriquesin ja saisin tehdä välini heidän kanssaan selväksi. Se oli ainoa mikä merkitsi minulle jotain maailmassa, sillä se oli kohtaloni.

Minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia määritellä, kuinka kauan ratsastin, mutta joka tapauksessa oli jo puoliyö ohitse, kun tulin Umvelosiin, ja ennenkuin pääsin Rooirandiin, näkyivät jo ensimmäiset aamunkoiton merkit. Olin arvatenkin ratsastanut niiden Arcollin miesten itäpuolitse, jotka olivat ulottaneet ajojahdin Majinjeen päin. Olin ratsastanut kilpaa yön kanssa, mutta en tuntenut itseäni niinkään väsyneeksi kuin olisi saattanut luulla. Hevoseni kompasteli silloin tällöin, mutta omia jäseniäni ei tällä kertaa vaivannut väsymys. Tietenkin olin jäykkä ja kankea kuin puuhun veistetty, mutta sellainenhan olin jo jättäessäni Bruderstroomin. Tunsin, että olisin näin saattanut jatkaa ratsastusta vaikka maailman toiseen päähän.

Saapuessani metsikön reunaan nousin ratsailta ja päästin kimon irralleen. Minulla ei ollut riimuja matkassa, vaan jätin eläimen vapaana syömään ruohoa ja lepäämään. Oli kyllin valoisaa nähdäkseni purppuranpunaisena hohtavan kallion. Tähdet tuikahtelivat vielä heikosti, mutta kuu oli jo kauan sitten laskenut, ja idässä alkoi taivaanranta punertaa. Kuljin luolaan johtavaa polkua pitkin aivan erilaisena kuin se pelokas olento, joka oli mennyt sinne kolme yötä sitten. Silloin oli minulla odotettavana kaikki kauhut, nyt olin voittanut pelkoni ja katsonut vaaroja suoraan silmään. Olin vuosisataa vanhempi kuin silloin.

Mutta tien vieressä oli jotain mikä pani minut pysähtymään. Siinä oli kuollut ruumis pää poispäin käännettynä. Minun ei tarvinnut nähdä kasvoja tietääkseni ken siinä oli. Silmissäni oli vain kaksi miestä ja toinen heistä oli kuolematon.

Pysähdyin ja käänsin kuollutta. Sydämessäni ei ollut mitään iloa, ei mitään tyydytettyä kostonhimoa tai viihdytettyä vihaa. Olin unohtanut sekä Colinin murhan että kaikki muut Henriquesin ilkityöt. Katselin kuolleen kasvoja vain vissillä uteliaisuudella, kasvoja, jotka olivat pöhöttyneet ja näyttivät kammoittavilta varhaisessa aamuvalaistuksessa.

Mies oli kuristettu. Hänen niskansa oli katkaistu, kuten me Skotlannissa sanomme, ja senvuoksi hän oli selällään, vaikka kasvot olivatkin miltei maahanpäin. Varmasti hän oli ollut kuolleena jo ennen puoliyötä. Kun tarkemmin tutkin ruumista, huomasin että paidassa ja käsissä oli verta, mutta mitään haavaa ei näkynyt. Veri oli siis tullut jostakusta muusta. Pari askelta etäämpänä polulla oli pistooli, jonka molemmat piiput olivat tyhjät.

Mitä oli tapahtunut, ei ollut vaikea ymmärtää. Luolan sisäänkäytävän suulla Henriques oli koettanut ampua Laputan anastaakseen sitten ketjun ja luolassa olevat aarteet.

Laputa oli varmaankin haavoittunut — veren menetyksestä päättäen vakavasti — mutta portugalilaisen nopeus ja ampumatottumus eivät olleet voineet pelastaa häntä toisen rautaisista kourista. Kahden laukauksen jälkeen Laputa oli tarttunut häneen ja vääntänyt hengen hänestä yhtä helposti kuin joku toinen vääntää niskat nurin peltopyyltä. Ja sitten Laputa oli mennyt luolaan.

Näin verisiä jälkiä maassa ja kiiruhdin askeleitani. Laputa oli jo kerinnyt olla luolassa useita tunteja ja oli varmaan jo kerinnyt tuhota aarteet, haavoittuneena ja raivoissaan kun tietenkin oli. Arvatenkin hän oli tullut Rooirandiin levätäkseen pyhäkön hiljaisuudessa päivän tai pari, mutta nyt, jos Henriquesin luoti oli tavannut maalinsa, löytäisi hän luolassa ehkä vieläkin varmemman turvapaikan ja paljon pitemmän levon. Kolmannen kerran elämässäni kiiruhdin kalliohalkeaman kautta korkeiden, sileiden vuorenseinämien lomitse ja kuulin syvältä sisältä kahlehditun virran kumean kohinan.

Rotkossa oli hyvin heikko valaistus, mutta kuitenkin riittävä näyttääkseen minulle, että tie luolaan oli selvä. Salainen kääntöportti oli raollaan — menin siitä sisään ja suljin sen enempää ajattelematta. Se painui kiinni äänellä, mikä ilmoitti minulle, että se oli tiukasti suljettu, ja kun en tuntenut sen avaamisen salaisuutta, niin — kuinka olin pääsevä pois?

Tämä ajatus ei kuitenkaan huolettanut minua niinkään sen huomion rinnalla, ettei minulla nyt ollut mitään valoa. Päästäkseni ylös kalliorappuja minun täytyi ryömiä polvillani, ja tunsin, että astuimet olivat märät ja niljakkaat. Se ei voinut olla muuta kuin Laputan verta.

Pian tulin kallioparvekkeelle. Taivas ylläni valkeni aamunsarastuksessa, ja alhaalla syvyydessä välkkyi temmeltävä virta. Keveä ja virkistävä tuuli puhalsi vuorilta ja tunkeutui alas leyhähdyksinä rotkon kautta. Näin, että käteni olivat aivan veriset ryömittyäni ylös portaita ja koetin saada verta pois hieromalla käsiäni kallionkylkeen. Lihaksenkaan värähtämättä kuljin sitten kalliopaaden yli, joka oli siltana syvyyden päällä, ja sukelsin edelleen pimeään käytävään, joka vei sisimpään luolasaliin.

Kuten edelliselläkin kerralla näin valoa edessäni, mutta tällä kertaa ei ollut hulmuavia soihtuja vaan ainoastaan yksi ainoa valopiste. Varovasti hapuilin eteenpäin seiniä myöten, vaikka oikeastaan en pelännytkään mitään. Kun nämä sivuseinät loppuivat, tiesin että olin luolassa, siinä josta valopiste näkyi. Liikkuva vesiseinä loisti viheriän välkkyvänä vasemmalla, kummituksenomaisesti, ja huomasin että se sai valaistusta ylhäältä suoraan nielun suusta päin. Astuin muutaman askeleen eteenpäin ja huomasin, että valopiste oli lyhty.

Silmäni olivat nyt tottuneet puolihämärään ja näin mitä lyhdyn vieressä oli. Laputa oli polvillaan tuhkassa, juuri siinä missä Käärmeen Vartija kolme vuorokautta aikaisemmin oli polttanut pyhää tulta. Hän polvistui yksinkertaisen kivialttarin ääressä, puoliksi nojautuen sitä vastaan. Lyhty oli maassa hänen vieressään, ja sen valossa näin jotain, mihin en ollut valmistunut. Verta vuoti hänen kyljestään tippuen tuhkan viereen jo syntyneeseen lätäkköön.

En tuntenut mitään pelkoa, vaan ainoastaan suurta osanottoa, myötätuntoa hukkaanmennyttä romantiikkaa, turhaa vaivannäköä, hedelmätöntä urheutta kohtaan.

»Ollos tervehditty, Inkulu», sanoin kafferikielellä, ikäänkuin olisin ollut hänen omia miehiään.

Hän kääntyi ja nousi ylös silmiinpistävän vaivaloisesti. Nyt näkyi selvästi, että paikka oli valaistu ylhäältäpäin; valkeni yhä enemmän. Vesi oli kuin timanteista kokoonpantu esirippu, ylinnä läpinäkyviä briljantteja, alempana loistavia smaragdeja. Myöskin luolan äärimmäisessä sopessa oli kelmeänhämärä valaistus. Laputan kookas varsi kohosi horjuen valkoisen tuhkakasan päälle käden painaessa kylkeä.

»Kuka siellä?» hän kysyi tarkastaen minua silmillä, jotka eivät nähneet mitään.

»Umvelosin kauppamies», hän toisti. »Jumala käyttää usein maailmassa heikkoja tuhotakseen väkevät. Kuningas kuolee senvuoksi, että joku rihkamakauppias asettui hänen tielleen. Mikä on nimesi? Se kannattaa tulla muistetuksi.»

»Crawfurd», hän toisti, »sinä olet ollut se pieni salakari, johon ihana laiva on haaksirikkoutunut. Sinä otit ketjun ja eristit minut kansastani ja kun minä sitten olin väsynyt, tappoi portugalilainen minut.»

»Ei», minä huusin. »Minä se en ollut. Te luotitte liiaksi portugalilaiseen ja liian myöhään laskitte kätenne hänen kurkulleen. Älkää sanoko, etten varottanut teitä.»

»Sinä varoitit minua ja minä tahdon palkita sinua. Teen sinusta rikkaan, Crawfurd. Sinähän olet kauppias ja tarvitset rahoja. Minä olen kuningas ja tarvitsen valtakunnan. Mutta minä kuolen ja minun jälkeeni ei ole oleva koskaan mitään kuningasta Afrikassa.»

Puhe rikkauksista herätti minussa ilonväristyksen ja vastasi sitä mitä olin odottanut, mutta viimeiset sanat sensijaan herättivät minussa miltei tuskan tunteen. Tuo mies oli minut täydellisesti hypnotisoinut. Hänen poismenonsa näkeminen oli samaa kuin nähdä mahtavan vuoren sortuvan.

Hän ojentautui ja veti raskaasti henkeään, ja lisääntyneessä valaistuksessa saatoin nähdä kuinka murtunut hän oli. Posket olivat painuneet sisään ja synkät silmät olivat syvällä kuopissaan. Hän muistutti loppuunkulunutta vanhaa miestä, seistessään siinä veren tippuessa hänen kyljestään maahan. Nyt hän ei enää ollut kafferien kuningas, ei liioin kristitty pappi tai mikään muu entisistä ilmestysmuodoistaan. Kuolema riisui hänestä kaiken teeskennellyn ja ihminen Laputa kohosi yli muun ja korkeammalle kuin kaikki hänen entiset olomuotonsa, kumman liikuttavana, suurpiirteisenä ja peloittavana.

»Kohtasimme toisemme kolme päivää sitten», hän sanoi, »ja sinä olet viimeinen, joka saat nähdä Inkulun.»

»Ensimmäinen kohtauksemme ei tapahtunut Umvelosissa», huomautin. »Muistatteko muuatta sunnuntaita kahdeksan vuotta sitten, kun te saarnasitte Kirkcaplen vapaakirkossa? Se poika, jota te ajoitte takaa rannalta ja joka heitti kivellä silmäänne, olin minä. Sitäpaitsi matkustin Englannista yhtäaikaa teidän ja Henriquesin kanssa, ja sillä laivalla, joka vei teidät Durbanista Delagoa Bayhin, olin myös minä mukana. Me kaksi olemme tunteneet toisemme kauan, mr Laputa.»

»Se on siis Jumalan käsi», hän lausui juhlallisesti. »Sinun kohtalosi on kiedottu minun kohtalooni, ja nyt olet sinä myös kuoleva minun kanssani.»

Mitä hän tarkoitti tällä puheella kuolemasta en ymmärtänyt. Enhän minä ollut kuolettavasti haavoittunut, enkä luule, että Laputalla enää olisi kylliksi voimaa surmata minua, vaikkapa hän tahtoisikin. Mutta olin niin välinpitämätön, että tuskin kiinnitin huomiota hänen sanoihinsa.

»Tahdon tehdä sinut rikkaaksi», hän huudahti. »Crawfurd, kauppias, tulee Afrikan rikkaimmaksi mieheksi. Me olemme hajaantuneet ja meidän aarteemme kuuluvat nyt toiselle. Hän on omistava kullan ja jalokivet — kaikki muut paitsi Ketjua, sillä se seuraa mukanani.»

Hän horjui erääseen luolan pimeään soppeen, jollaisia oli useita, ja minä seurasin häntä. Siellä oli joukko säiliöitä, lippaita, patruunalaatikoita ja vanhanaikainen portugalilainen, messinkihelainen raha-arkku. Laputa otti muutamia avaimia vyöstään ja avasi arkut sormillaan, jotka vapisivat väsymyksestä. Kumarruin ja näin laatikoissa kultarahoja ja pieniä pusseja, joissa oli jalokiviä.

»Jalokiviä ja rahaa», hän huusi. »Ne ovat kerran aijotut kuninkaan aarteeksi, ja nyt ne joutuvat rihkamakauppiaan liikepääomaksi. Ei, Ikuisen nimessä ei! Kamasaksan paikka on Kauhistuttavan luona». Hänen käsivartensa kohosi ja hän tarttui kiivaasti hartioihini.

»Sinä varastit minun hevoseni. Senvuoksi minä nyt kuolen. Jos sinua ei olisi ollut, olisin minä armeijoineni nyt jo mennyt Olifantsin yli. Aijon tappaa sinut, Crawfurd», ja hänen sormensa kiertyivät olkapäihini entistä tiukemmin.

Mutta minä seisoin aivan liikkumattomana. »Ei, sitä te ette aijo
tehdä, te ette voi. Te olette yrittänyt ja epäonnistunut. Samoin teki
Henriques ja nyt hän makaa kuolleena tuolla ulkopuolella. Minä olen
Jumalan varjeluksessa, enkä kuole, ennenkuin aikani on tullut.»

Kuuliko hän minua, en tiedä, mutta joka tapauksessa meni kohtaus ohi. Hänen kätensä vaipuivat, ja kookas olento palasi hoippuen luolasaliin. Hän astui kohti putousta, mutta kääntyi ja meni samaan käytävään, josta minä olin tullut sisään. Kuulin hänen kompastuvan käytävässä, ja sitten seurasi minuutin kestävä hiljaisuus.

Äkkiä kuulin kitisevää ääntä ja kohta senjälkeen kumeaa jymyä, mikä syntyy kun raskas kivi putoaa syvään kaivoon. Ensimmäinen ajatukseni oli, että Laputa oli itse pudonnut syvyyteen, mutta kun saavuin paikalle, tuli hän juuri takaisin minua vastaan. Silloin tajusin mitä hän oli tehnyt. Hän oli jättiläisvoimainsa viimeisillä rippeillä pudottanut alas kuiluun sen kivipaaden, joka oli ollut siltana ja näin hän oli katkaissut minulta paluutien.

Voin totuudenmukaisesti sanoa, että en välittänyt siitä lainkaan. Vaikkapa minulla olisi ollut silta, en olisi päässyt mitenkään kääntöportin kautta. Mitä kuolemanpelko on, sen olin kokonaan unohtanut.

»Olen koonnut sinulle aarteita taivaassa», hän sanoi. »Sinun maalliset aarteesi ovat noissa arkuissa, mutta pian sinä olet etsivä katoamattomia aarteita syvällä, syvällä. Tuolla alhaalla on viileätä ja hiljaista ja sinä olet unohtava nälän ja tuskan.»

Hän oli nyt lähellä loppuaan. Hulluuden epätoivo sai hänet jälleen valtoihinsa ja hän heittäytyi tuhkaan.

»Kuolemme yhdessä Crawfurd», hän sanoi. »Jumala on sitonut elämänlankamme yhteen ja yksi ja sama isku tulee ne myös katkaisemaan. Sano minulle, kuinka on käynyt joukkojeni.»

»Arcoll on vienyt tykkejä Pilvivuorille», vastasin. »Joukkojen täytyy joko antautua tai tuhoutua.»

»Minulla on useita armeijoita. Mutta ei, ne eivät kelpaa mihinkään. Ne voivat vain kierrellä sinne tänne, tekevät virheitä ja joutuvat lopuksi lyödyiksi. Ketään johtajaa ei ole olemassa. Ja minä olen kuolemaisillani.»

Ei voinut enää erehtyä kuoleman lähestymisestä. Kysyin häneltä, tahtoiko hän vettä, mutta hän vastasi kieltävästi. Hänen katseensa tuli epämääräiseksi, saatoin melkein asettua hänen asemaansa ja tuntea kuinka katkera hänen kaipauksensa täytyi olla. Omasta kohtalostani olin täysin välinpitämätön, en tuntenut mitään riemua, vielä vähemmän pelkoa. Seisoin äänettömänä, puoleksi katuvana romahduksen katselijana.

»Olisin opettanut maailmalle viisautta», Laputa puhui nyt englanniksi ja oudon kovalla, epätodellisella äänellä. »Eikä ainoakaan kuningas Kaarle Suuren jälkeen olisi ollut minunlaiseni». Nyt hän muutti puheensa latinankielelle. Havaitsin sittemmin, että se mitä hän sanoi, oli Kaarle Suuren hautakirjoitus niin muunnettuna, että se soveltuisi hänen omiin olosuhteisiinsa.

»Sub hoc conditorio», hän messusi, »situm est corpus Joannis, magni et ortodoxi Imperatoris, qui imperium Africanum nobiliter ampliavit, et multos per annos mundum feliciter rexit».

(Tämän kiven alla lepää Johannes, suuri ja oikeamielinen keisari, joka komeasti laajensi afrikalaista valtakuntaansa ja monta vuotta onnellisesti hallitsi maailmaa»).

Muutaman silmänräpäyksen hän lepäsi pää painuneena käsivarsia vasten ja rinta kohoili tuskaisasta hengityksestä.

»Ei ole ketään, joka voisi seurata minua. Minun rotuni on tuomittu, ja kohta he ovat unohtaneet minun nimeni. Minä yksin olisin voinut pelastaa heidät. Nyt he kulkevat samaa tietä kuin muut ja Johanneksen sotureista tulee orjia.»

Hänen kurkkuaan ahdisti, hän hengitti kiivaasti ja kaatui kasvoilleen maahan. Luulin, että hän oli kuollut. Mutta hän yritti jälleen kohottautua. Kiiruhdin esiin, ja kaikin voimineni onnistuin auttamaan hänet pystyyn.

»Riisuudu, Eros», hän huusi. »Pitkä päivätyö on täytetty». Kuolevan tavattomin voimin hän riisti päältään leopardintaljan ja vyön, ja seisoi alastomana kuten kruunausyönä luolassa. Pussistaan hän otti kaulaketjun. Sitten hän horjui kuilun reunalle, edessään viheriänkimmeltävä vesiseinä, joka jatkui alas synkkään syvyyteen.

Kuin noiduttuna minä näin kuinka hän käsillään, jotka olivat heikot kuin lapsella, pani ketjun kaulaansa ja sulki lukon niskassa. Viimeisiin saakka ponnistaen hän sitten seisoi pystyvartisena päivänvalossa, joka tuli ylhäältä samasta aukosta kuin vesikin. Valo taittui suuriin rubiineihin ja saattoi ne liekehtimään kuin tulen.

Vielä kerran hän antoi äänensä entisellä mahtavuudellaan kaikua luolassa, niin että se kuului selvästi yli putouksen pauhun. Hänen sanansa olivat samat kuin Käärmeen Vartijan kolme yötä aikaisemmin. Kädet koholla ja Ketjun loistaessa kaulassa hän huusi:

Ja hän hyppäsi syvyyteen. Mitään ääntä ei kuulunut, sillä niin ankara oli veden kohina. Putous paiskasi hänet varmaankin alas sinne missä ennen oli kivipaasi ollut siltana, ja maanalainen virta veti hänet sitten mukanaan sinne, missä Labongo viisikymmentä peninkulmaa virtaa tuntemattomissa syvyyksissä. Kaukana kaikesta inhimillisestä kilvoittelusta Laputa lepää viimeistä untaan, ja siellä myöskin ovat vaalenneessa nikamassa kiinni jollakin aaltojen huuhtomalla kalliosärmällä ne jalokivet, jotka kerran olivat loistaneet Saaban kuningattaren hiuksissa.

XXI.

KIIPEÄN VIELÄ KERRAN KALLIOITA.

Muistan katselleeni reunan yli kuohuvaan kuiluun järkytyksen ja surun sekaisessa mielentilassa. Mieluimmin olisin halunnut istua maahan ja itkeä — miksi? Sitä en tiedä, — tunsin vain, että jotain valtaisaa oli tapahtunut. Oma asemani oli melkoisen selvä. Tänne olin suljettuna, vailla pakenemisen tai ravinnon saannin mahdollisuutta. Aivan lyhyessä ajassa tulisin kuolemaan nälkään, tai sitten tulisin ehkä hulluksi ja heittäytyisin Laputan perässä kuiluun. Mutta juuri nyt en välittänyt kaikesta tästä, hermoni olivat kuluneen viikon aikana joutuneet aivan liian kovalle koetukselle. Olin vastaanottamaton sekä toivolle että pelolle.

Kauan istuin hiljaa ja katselin värileikkiä vesiseinässä, mietiskellen minne Laputan ruumis mahtoi ajautua. Väristys kulki lävitseni ja toivoin, ettei hän olisi jättänyt minua yksin, sillä pian tulisi pimeä ja minulla ei ollut valoa. Vähitellen väsyin toimettomuuteen ja aloin hapuilla raha-arkkuja. Kaksi niistä oli täynnä rahaa, brittiläisiä sovereigneja, Kruegerin sovereigneja, napoleoneja, espanjalaisia ja portugalilaisia kultarahoja ja paljon vanhempaakin rahaa, aina keskiajalta ja vieläkin kauempaa. Eräässä kokoelmassa oli hollantilainen tukaatti, ja seuraavassa raha Antonius Piuksen hallituskaudelta. Aarre oli koottu monen vuoden aikana ja useilta eri paikoilta, päälliköt olivat antaneet siihen lisiä ikivanhoista aarreaitoistaan, ja L.T.K.-liitto oli avustanut sitä sekä puhtaalla rahalla että jalokivillä. Avasin muutamia pienistä timanttipusseista ja kaadoin sisällyksen kädelleni. Useimmat kivistä olivat pieniä, sellaisia, joita työmiehet kätkevät vaatteisiinsa. Suuremmat — muutamat olivat hyvinkin suuria — olivat säännöllisesti jossain määrin virheellisiä. Mutta pari pussia sisälsi suuria kiviä, jotka yksin minun harjaantumattomalle silmällenikin näyttivät olevan puhtainta lajia, ja ajattelin ne nähdessäni, että varmastikin oli tavattu joku uusi löytöpaikka, sillä niitä ei mitenkään olisi voitu varastaa mistään tunnetusta kaivoksesta.

Sitten jälleen istuuduin ja katselin vettä. Se vaikutti minuun rauhoittavasti, hälventäen kaiken levottomuuteni. Täysin tyynenä odotin kuolemaa, sillä kuolema oli minulle vain tyhjä sana. Vihani ja raivoni oli häipynyt pois, ja kuten ennen seurasi nytkin ylikiihtymystä täydellinen välinpitämättömyys.

Ulkona oli varmaankin keskipäivä, sillä vesiputouksen yllä oleva nielu oli kirkkaan auringon valaisema, ja myöskin synkkä luola heijasteli tuota valoa. Istuessani siinä näin pienen linnun nopeasti kiitävän alaspäin, niin että se miltei kosketti vettä. Se suuntasi tiensä luolan sisään ja lenteli hämmennyksissään ympäri sen hämärissä sopissa. Kuulin siipien koskevan kattoon sen epätoivoisena etsiessä ulospääsyä. Jälleen se kosketti pauhaavaa putousta ja ajautui jälleen luolaan. Noin kahdenkymmenen minuutin ajan se lenteli edestakaisin, kunnes se lopulta löysi saman tien, josta se oli tullut sisään. Nuolena se kiisi ylös kuilusta valoon ja vapauteen.

Alkaessani katsella lintua olin täysin tylsä, mutta lopuksi olin mitä suurimmassa jännityksessä. Verho putosi silmiltäni. Tunsin jälleen kaipausta vapauteen, rakkautta elämään sen itsensä vuoksi. Minulle selveni äkkiä, että tämän kolkon kallioluolan takana oli valoisa, ihana maailma, ja sinne aloin nyt kaivata. Niin, minä tahdoin elää. Muistini valveutui, ja ajattelin kaikkea mitä viimeisinä päivinä oli tapahtunut. Olin näytellyt varsin huomattavaa osaa suuressa näytelmässä ja olin onnistunut. Laputa oli kuollut, aarre kuului minulle, ja Arcoll oli puolestaan kukistanut kapinan. Kun vain pääsisin vapaaksi, tulisi minusta sekä kuuluisa että rikas. Toivo oli palannut, mutta sitä seurasi myös pelko. Jos en nyt onnistuisikaan pelastamaan itseäni? Siinä tapauksessa minun täytyisi hitaasti ja surkeasti kuolla, vuoren sydämeen suljettuna, — vaikka ystäväni kuinka etsisivät minua. Entistä välinpitämätöntä, tylsää tilaani seurasi nyt kuumeinen levottomuus.

Ensimmäisenä huolenani oli tutkia se tie, jota olin tullut luolaan. Kiiruhdin käytävää pitkin rotkolle, jonka yli kivipaasi oli muodostanut sillan. Aavistukseni oli oikea, sillä se oli poissa. Laputa muistutti todella Titania, joka vielä kuolemanhetkellä jaksoi vyöryttää pois sillan, joka varmasti olisi antanut työtä kolmelle muulle miehelle ainakin tunniksi. Rotko oli noin seitsemän kyynärää leveä, näinollen liiaksi uskaltaakseni hypätä sen yli ja kallioseinä laski jyrkkänä ja sileänä virran mukana 200 jalkaa. Kiertää rotkoa ei liioin mitenkään voinut. Lisäksi olivat ihmiskädet auttaneet tehdäkseen pyhäkön luoksepääsemättömäksi.

Ajattelin kyllä, että Arcoll ennemmin tai myöhemmin seuraisi Laputan jälkiä juuri tänne. Hän löytäisi verisiä jälkiä ulkopuolella, mutta suljetun kääntöportin salaisuutta hän ei koskaan kykenisi selvittämään, ja ainoatakaan kafferia, joka olisi tuntenut salaisuuden, hänellä ei ollut mukanaan. Ja kuitenkin, jos Arcoll kerran tiesi, että minä olin sisällä, niin hän varmasti raivaisi tien luokseni, vaikkapa hän sitten olisi pakotettu räjäyttämään koko vuoren ilmaan. Koetin huutaa, mutta ääni hukkui vesiryöpyn pauhinaan, se oli vain heikko lisä-ääni villissä orkesterissa, ja minä heitin kokonaan tällaiset yritykset.

Synkkänä palasin luolaan. Nyt tulisi siis osakseni kaikkien aarteenetsijäin kohtalo: jalokivet loistaisivat ympärilläni, mutta minulla ei olisi vähintäkään ravintoa ylläpitääkseni elämääni. Ei, niin kurjaan kohtaloon en voisi suostua. Olin siihen liian itsepäinen ja vastahakoinen. »Ek sal'n plan maak», sanoin kuten vanha hollantilainen. Pahempia vaaroja olin onnellisesti välttänyt, ja minun täytyi löytää tie ulos. En tahtonut nääntyä nälkään luolassa, — ei, mieluummin seuraisin sitten vaikka Laputaa syvyyteen kamppailtuani miehekkäästä vapaudestani.

Vasten tahtoanikin tunsin virkistyneeni itsepäisyydestäni ja herkkyydestäni. Mihinkä olikaan nyt joutunut tuo nuori, piittaamaton narri, joka äsken istui tässä ja vaikeroi! Sen sijaan olin nyt yhtä sitkeä ja valmis seikkailuihin kuin sinä päivänä kun ratsastin Blaauwildebeestefonteinista Umvelosiin. Tunsin samaa kuin kilpajuoksija viimeisen pinnistyksen edellä. Neljä vuorokautta olin elänyt kauhun ja pimeyden ilmapiirissä, nyt viittoi minulle päivänvalo, päivä ja nuoruus uuteen maailmaan.

Vain kaksi pääsytietä luolasta oli olemassa — se tie jota olin tullut, ja se tie, josta vesi tuli. Edellinen oli suljettu, jälkimmäistä oli mitä mahdottominta ajatellakaan. Olin tutkinut luolan kaikki nurkat ja sopet, ja siellä ei ollut jälkeäkään ulospääsytiestä. Istuuduin ja katselin jälleen vesiseinää. Niinkuin jo olen maininnut, putosi se kuin tiheä esirippu ja muodosti siten yhden luolan seinistä. Korkeammalle kuin luolan katon tasalle en voinut seurata sen tietä; vain sen näin, että aurinko paistoi siihen. Luolan permannon reunasta veteen oli noin kolme kyynärää, mutta minusta näytti, kuin siellä ylempänä, katon rajassa, välimatka vähenisi noin yhteen jalkaan.

En voinut tarkoin nähdä luolan seiniä, mutta ne tuntuivat olevan sileitä, ja senvuoksi vaikeita kiivetä. Vaikka otaksuin, että voisin keinotella itseni katon korkeuteen, niin oli jälellä kysymys, kuinka voisin päästä kallioreunan ulkopuolelle? Monista kiipeilemisistäni poikavuosinani tiesin, kuinka tavaton tällainen este on.

Istuessani ja katsellessani panin kuitenkin merkille jotain mitä tähän saakka en ollut huomannut. Vasemmalla kädellä vesi ryöppysi alas kuin sulusta luolan äärimmäiselle reunalle, niin että vesi melkein huuhtoi lattiaa. Mutta oikealla kädellä putouksen voima ei ilmeisestikään ollut niin suuri, ja kappaleen matkaa luolan katon alla näkyi se kalliosärmä, joka mursi vedenjuoksun kiivauden. Särmä oli tosin veden alla, mutta hyvin vähän sillä vesi murtui siinä moniväriseksi suihkuksi. Jos voisi päästä tuolle särmälle ja saada jalansijaa niin ettei vesi veisi mukanaan, niin olisi mahdollisuus, ainakin mahdollisuuden häivä, että luolan yläpuolella olevalla vuorenseinällä saattaisi tehdä jotain. Ei silti että minulla olisi ollut aavistustakaan seinämän laadusta, mutta arvailujeni mukaan sen piti olla siloinen kuin kiillotettu puulevy.

Mietiskelyni loppuivat siihen, että päätin yrittää kiipeämistä oikeanpuolista luolanseinää ylös aivan vesiputouksen äärelle. Mutta ensiksi kiersin luolan sisimmät osat löytääkseni jotain hyödyllistä. Eräässä nurkassa oli jonkinlainen kaappi, joka sisälsi muutamia kivi- ja metalliastioita. Siellä olivat myöskin Käärmeen Vartijan vähät tavarat, sekä eräitä lukittuja arkkuja, joita en mitenkään kyennyt avaamaan. Aarre-arkkuja oli myös, mutta niissä ei ollut muuta kuin aarteita, kultaa ja jalokiviä, joista minulle nyt ei ollut pienintäkään hyötyä. Löysin myöskin eräitä pikkutavaroita — keihään, muutamia taljoja ja kirveen. Sen otin siltä varalta, että tulisi tarvis lyödä jotain rikki.

Mutta sitten, erään arkun takana, kosketti käteni jotain, mikä teki minut aivan kuumaksi. Se oli köysi, tosin vanha, mutta täysin luotettava, ja noin 40—50 jalkaa pitkä. Vedin sen esiin ja avasin solmut. Siitä saattoi olla minulle arvaamatonta hyötyä, jos onnistuisin pääsemään katon tasalle.

Aloin kiipeämisen paljain jaloin. Aluksi se oli hyvin vaikeata. Kiintopaikkaa jalalle tai kädelle ei ollut muuta kuin aivan syvyyden äärellä. Mahdollisesti on vesi tulvien aikana lyönyt luolan sisään, niin että sisäpuoli on hioutunut, mutta ulkopuoli säilyttänyt luonnollisen karkeutensa. Eräällä paikalla sain toisen käteni mitättömään rakoon, samalla kun kirveen avulla raaputin erästä koloa saadakseni oikean jalkani sisään. Mutta noin kahdentoista jalan korkeudessa maasta tapasin rautaisen tapin, ja sitten useampia.

Tähän päivään mennessä ei minun ole onnistunut päästä perille, minkä vuoksi nuo tapit olivat kalliossa. Ne olivat nelikulmaisia ja varmasti vuosisatoja vanhoja. Niitä ei ole voitu lyödä sinne kiipeämistä varten, sillä ne, jotka ovat oleskelleet luolassa, eivät varmasti koskaan ole koettaneet päästä ulos tätä tietä. Ehkäpä niitä joskus menneinä aikoina oli käytetty jonkinlaisen esiripun kiinnittämiseksi uskonnollisissa menoissa. Ne olivat ruostuneita ja kuluneita, ja eräs niistä jäi käteeni kun tartuin siihen, mutta joka tapauksessa ne helpottivat suuresti kiipeämistäni.

Olin kiivennyt hitaasti, itsepäisesti ja varovaisesti, koko huomio kiinnitettynä tehtävääni, ja ennenkuin havaitsinkaan, oli pääni aivan luolan katossa kiinni. Nyt oli välttämätöntä ryömiä lähemmä putousta, mutta tämä tehtävä tuntui mahdottomalta suorittaa. En nähnyt muuta kiinnikettä kuin kaksi surkeata tappia, ja seinän ja katon taitteessa oli liian sileää voidakseni puristautua siihen kiinni. Aivan katon kohdalla — ehkä kahden jalan päässä — näin aikaisemmin huomaamani kalliosärmän. Vesi murtui sitä varten, ollen vettä korkeintaan tuuman verran kärjen päällä. Jos vain voisin saada jalansijan sillä, pysyisin myös varmasti, voisin nousta seisomaan ja tavottaa luolan yläpuolella olevan kuilun seinämän.

Mutta kuinka päästä sinne? Viivyttely oli vaarallista, sillä surkeat tukeni saattoivat minä hetkenä tahansa antaa perään. Köysi oli minulla joka tapauksessa moraalisena tukena ja senvuoksi heitin sen erääseen melko lähellä kattoa olevaan tappiin, joka sitäpaitsi oli hiukan ylöspäin taipunut niin että se miltei muodosti koukun. Köyden toinen pää oli vyötäisteni ympärillä, toinen irtonaisena kädessäni, niin että saatoin hellittää sitä liikkeitteni mukaan. Moraalinen tuki on joka tapauksessa jonkin arvoista. Uskomattoman varovaisesti ryömin sitten kuin kärpänen seinää pitkin, sormieni milloin tarttuessa johonkin vähäiseen kyhmyyn, milloin hapuillessa kiinnikettä halkeamassa, joka tuskin jätti tilaa kynsille. Koko juttu oli suurinta mielettömyyttä, mutta kävi kuitenkin. Köysi ja katon läheisyys lisäsivät luottamustani ja tasapainoa.

Parin kyynärän päässä vedestä luolaan päin loppuivat tapit. Kalliosärmä näkyi melkein alapuolellani, ja minulla ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin hypätä. Irroitin köyden koukusta, tiukensin irtonaista päätä ympärilläni ja — hyppäsin.

Hyppyni oli samaa kuin heittäytyminen keihäsriviä vastaan. Voimakas vesimassa paiskasi minut takaisin ja alaspäin, mutta pudotessani tartuin molemmilla käsillä kalliosärmän kärkeen kiinni. Ja siihen jäin riippumaan veden vetäessä voimakkaasti jalkojani ulospäin. Veden tippuminen päähäni kiusasi minua, mutta säilytin mielenmalttini ja onnistuin saamaan pääni vesiryöpyn toiselle puolelle, niin että jälleen saatoin hengittää.

Kapuaminen tästä pystystä, riippuvasta asennosta kallion särmälle, vesiryöpyn kiskoessa minua toiseen suuntaan oli suurin voimainponnistus mitä saatoin ajatella. Sen täytyi tapahtua mitä suurimmalla varovaisuudella, sillä silmänräpäyksenkin varomattomuus voisi syöstä minut kurimukseen. Jos annoin käsivarteni tai jalkani tulla tuumaakaan lähemmäksi tuota kauheaa kuohuvaa seinää, irtaantuisivat käteni tukikohdastaan. Hinasin jalkojani vähitellen niin pitkälle kuin suinkin putouksesta lähelle kielekettä ja sitten piti minun koettaa kavuta ylös.

Se oli mahdotonta. Ponnistaessani jalkojani kalliolle siirtyisi muu ruumiini samassa suhteessa liian lähelle vettä, ja se olisi turmioksi. Tämä selvisi minulle silmänräpäyksessä ranteeni natistessa jännityksestä. Jos minulla sensijaan olisi seinä takanani, voisin ojentaa toisen käteni taaksepäin ja saada tukea. Seinä oli olemassa, sen tiesin, mutta kuinka lähellä se oli, en tiennyt. Putouksen lakkaamaton kohina hämmensi ja huumasi minua.

Silmänräpäys oli kauhea, mutta muuta ei ollut valittavana. Jos seinä olisi liian kaukana minusta, syöksyisin alas, siitä olin selvillä, sillä olin pakotettu panemaan koko painoni käteen, kun se tavoitti otetta. Lykkäys ei olisi mitään hyödyttänyt, ja hiljaisin rukouksin ojensin oikean käden taaksepäin, vasemman pitäessä kouristuksenomaisesti kiinni kallion särmästä.

Seinä oli — se oli vain jalan tai kahden päässä minusta. Voimakkaalla tempauksella sain jalansijan kielekkeellä ja käännyin nyt niin, että sain molemmat käteni vastassaolevaa kallioseinää vasten. Siinä olin nyt, poikkipäin pauhaavan vesimassan päällä ja näin luolan alhaalla hämärässä ja poisheittämäni kirveen erään tumman läiskän vieressä, mikä oli Laputan verta.

Minua pyörrytti, ja pelkäsin putoavani, ellen heti jatkaisi. Kallioseinä ei ollut aivan kohtisuora, vaan yleni suunnilleen kuudenkymmenen asteen kulmassa. Se oli sangen karkeapintainen, mutta näköpiirissäni ei ollut mitään ulkonemaa, joka olisi tarjonnut sijaa jalalle. Vielä kerran turvauduin köyteen ja minun onnistui heittää silmukka erään kalliokärjen yli, joka parhaimmassa tapauksessa saattoi tukea minua, jos alkaisin liukua alaspäin. Senjälkeen läksin urhoollisesti ylöspäin käsien avulla, laahautuen muuatta pientä reunamaa pitkin kunnes olin aivan suorassa kulmassa putoukseen nähden. Tässä oli vesi kaikeksi onneksi matalampaa ja vähemmän kiivasjuoksuista, ja jalat puoleksi kuohun peittäminä kapusin erääseen nurkkaukseen. Vihdoinkin olin päässyt ylös luolan yläpuolella olevalle kalliolle. Mitä ihmeteltävimmällä onnellani olin onnistunut suorittamaan yhden kaikkein vaikeimmista vuorilla kiipeämisyrityksistä. Olin tullut luolasta sen yläpuolella olevalle kalliolle.

Vaikeuteni eivät tosin olleet lopussa, sillä huomasin kiipeämisen edelleen vuoren seinää pitkin kaikkea muuta kuin helpoksi. Putouksen pauhu huumasi minua, veden roiske teki kallion liukkaaksi ja vuoren kuve tuli yhä jyrkemmäksi mitä pitemmälle jouduin. Eräällä esiinpistävällä kielekkeellä joutuivat hartiani jälleen miltei veden valtaan. Mutta minä kiipesin sisukkaasti eteenpäin, kauhun pitäessä vartiota sielussani, ja toivon loistaessa vain kalpeana sen takana. En luottanut täysin ruumiiseeni, sillä tiesin, että väsymys saattoi palata millä hetkellä tahansa. Kolmen vuorokauden jännityksen ja vaaran aiheuttama kuume tuskin paranee yhden yön levolla.

Tällä hetkellä olin jo kyllin korkealla nähdäkseni, että joki erkani maanalaiseen uomaansa noin viisikymmentä jalkaa yläpuolellani ja ehkä noin kymmenen jalkaa poispäin siitä missä seisoin. Sen onkalon päällä, mistä virta murtui esiin, oli liuskakivien ja soran sekainen rinne. Se näytti epävarmalta, mutta sinne minä nyt siirryin, sillä kallioseinäni tuli yhä mahdottomammaksi.

Lähdin eteenpäin, mutta jo ensimmäisistä askeleistani koko paikka alkoi liukua. Muuan vierinkivimöhkäle lähti liikkeelle ja vaipui huumaavalla pauhinalla syvyyteen. Heittäytyin eteenpäin ja puristauduin epätoivoisesti kiinni jokaiseen ajateltavaan vierivään maakappaleeseen, ja vasta sitten kuin olin aivan reunalla, sain vakavan otteen eräästä kivipaadesta, joka esti alaspäin liukumiseni. Kaikki tämä nostatti minussa hirveän pelon, mutta se oli kuitenkin tuota itsepäistä vastahakoista pelkoa, joka oli hallinnut minua sitten Brudestroomilta lähdettyäni, ajatellessani, että aarre saattaisi joutua minulta hukkaan. En voinut kestää ajatusta, että joutuisin tuhon omaksi nyt kun olin päässyt näin pitkälle.

Tämän mieltäni järkyttäneen tapahtuman jälkeen jatkoin matkaa, ei askel askeleelta vaan tuuma tuumalta. Asemani oli nyt miltei horjuvampi ja huimaavampi kuin riippuessani kallionsärössä veden rajassa, sillä nyt minulla ei ollut luotettavaa tukea kädelle eikä jalalle. Minusta tuntui kuin olisi kulunut viikkoja, ennenkuin vihdoinkin olin kerinnyt mainittavan kappaleen matkaa pois maanalaisesta vesikuilusta.

Alaspäin en uskaltanut lainkaan katsoa, vaan kiinnitin katseeni edessäni olevaan vieruun löytääkseni mahdollisesti varmaa maapohjaa. Kerran pääsin erään suuren katajapensaan luo ja se auttoi minua sievän kappaleen ylöspäin. Hetki senjälkeen astuin kuitenkin taas vierinkivikerrokseen, joka vieri kanssani alaspäin oikealle, ja tämän kautta kadotin kaiken mitä olin voittanut. Koko olemukseni suli siihen hallitsevaan toivoon, että pääsisin ylös tästä kurimuksesta ja kaikesta mikä siihen kuuluu.

Ja sitten, ei aivan äkkiä kuten romaaneissa, vaan mitä kovimman työn ja heikenneen toivon jälkeen seisoin vihdoin muutamalla vakavalla ulkonevalla kallionkielekkeellä. Kolme askelta vielä siitä ylöspäin, ja silloin olin vihdoinkin ylätasangolla. Aloin juosta, mutta en jaksanut pitkälle, voimat pettivät. Katsahdin taakseni ja näin syvän mustan kuilun — mistä olin kiivennyt ylös! Siellä alhaalla ei ollut näyttänyt aivan niin pimeältä, mutta täältä ylhäällä kirkkaassa auringonpaisteessa näytti kuilu pikimustine aukkoineen johtavan suoraan hornaan. Ensimmäisen ja ainoan kerran elämässäni minua rupesi huimaamaan. Kuiluun takaisin putoamisen pelon kanssa taisteli mieletön halu heittäytyä sinne alas, niin että tunsin suoranaista kipua, mutta minun onnistui laahautua muutama askel eteenpäin pehmeässä sammalessa ja kaaduin sitten maahan vatsalleni.

Kun jälleen kohotin päätäni, ihmettelin, että oli aikainen aamu. Kastetta oli vielä ruohossa eikä aurinko ollut korkealla. Olin luullut, että hyvinkin monta tuntia oli kulunut siitä kuin saavuin luolaan, oleskeluuni siellä ja vaivaloiseen pakooni sieltä, mutta todellisuudessa en ollut voinut viipyä enempää kuin kaksi tuntia. Oli vielä aamu, raikas, suloinen, jollaista tapaa vain ylätasangolla. Tuossa oli laakea, tuoksuvaa heinää ja sananjalkoja kasvava laakso, tuolla näkyi virta kimmeltäen kiertelevän ja tuossa alla oli järvi, vielä ympäröivien vuorenhuippujen varjoamana.

Mikä ihana maa, maa, jossa tahtoisi rakentaa ja asua, jossa tahtoisi nähdä rattoisia koteja, iloisia lapsia ja satoisia hedelmätarhoja. Ja äkkiä minulle selvisi, että nyt, nyt vasta olin pelastunut raakalaisten käsistä.

Kuluneitten päivien taakka putosi hartioiltani. Olin jälleen nuori, voimakas ja iloinen. Takanani oli musta yö ja sen synkät salaisuudet, edessäni oli oma maani, sillä tämä tunturijärvi ja nuo sananjalkaryhmät saattoivat yhtä hyvin kuulua Skotlantiin. Veri lauloi suonissani ilosta nähdessäni edessäni aamun kauneuden. Muistin jälleen, että en vielä ollut täyttänyt kahtakymmentä ikävuottani.

Ensimmäinen tehtäväni oli polvistua raikkaassa ruohossa ja kiittää Luojaa, joka todella oli osoittanut minulle »hyvyyttään elävitten maassa».

Hetken kuluttua menin ylätasangon reunalle. Siellä alhaalla, missä tie pistääntyi esiin metsiköstä, oli Henriquesin ruumis hiekalla, ja kaksi miestä, jotka juuri olivat hypänneet ratsailta, seisoivat ja katselivat sitä miettivin ilmein. Huudahdin kovasti, sillä tunsin miehet. He olivat Aitken ja koulumestari Wardlaw.

XXII.

SUURI VAARA, JONKA ONNELLISESTI VÄLTÄMME.

Minun täytyy nyt vielä tarttua muutamiin lankoihin, jotka aikaisemmin olen jättänyt kesken. Kuten jo olen sanonut, ei tarkoitukseni ole ollut kirjoittaa suuren kapinan historiaa. Etevämmät miehet kuin minä ovat jo sen tehneet, ne miehet, jotka johtivat kokonaisuutta ja joilla oli sekä teoreettisia että käytännöllisiä tietoja — minähän olin vain kokematon poika, jota kohtalo oli suosinut, niin että hän sai seurata asiaa sen alkujuurista saakka. Jos taitaisin, niin tahtoisin kernaasti runoilla eepoksen Tasangosta ja Vuoristosta, laulaa kuinka tasanko kohtasi vuoriston täysin valveilla, kuinka äly voitti lukumäärän ja kuinka suuret tykit alkoivat heti soida, missä hyvänsä alkuasukasjoukot vain yrittivät murtautua läpi. Mutta luulen, että siitä tulisi sankariton runoelma. Laputan jälkeen ei ollut olemassa mitään johtajaa. Sissisota jatkui kuukausia ja sen jälkeen seurasi kostotoimenpiteitä, jolloin heimopäällikkö toisensa jälkeen pakotettiin antautumaan ja saatettiin oikeuden eteen. Sitten tuli yleinen armahdus ja uusi lehti kääntyi. Afrikan valkoihoiset hengittivät jälleen vapaasti ja saatiin aikaa tehdä eräitä vakavia huomioita.

Itse asiassa olen hyvin iloinen, ettei velvollisuutenani ole kirjoittaa mitään historiaa. Romantiikka kuoli »Johanneksen Perijän» kanssa ja ristiretki muuttui jokapäiväiseksi kapinaksi. Laputa olisi hoitanut kaiken niin kokonaan toisin, jos hän olisi elänyt: saatan kuvitella kuinka nerokkaita ja aavistamattomia suunnitelmia hän koetti toteuttaa ja kuinka hän olisi johtanut taistelut laaksoista ja tiheiköistä ylätasangolle kyliin ja kaupunkeihin. Inkulun saadessa elää olisimme saaneet käydä epätasaista taistelua, mutta Inkulun kuollessa laski vaakakuppi raskaasti meidän eduksemme. Jätän marssien ja sodankäynnin kuvauksen muille ja kiiruhdan täyttämään aukkopaikat omien kohtaloideni historiassa.

Arcoll oli saanut sanomani Umvelosista Colinin mukana, tai oikeammin paperilapun otti vastaan Wardlaw ja lähetti sen edelleen vuoristolinnoitukseen, jonne Arcoll oli siirtynyt. Kohta jälkeenpäin hän sai Henriquesin tiedonannon, jonka toi eräs hänen palveluksessaan oleva shangaani. Sen täytyi olla lähetetty aikaisemmin kuin portugalilainen tuli Rooirandiin, mikä osoittaa, että hän oli kätkenyt miehiään puodin läheisyyteen, ja että oli onni päästessäni pakoon Umvelosista. Jos Henriquesin tiedonanto olisi tullut yksinään, olisi Arcoll pitänyt sitä varmasti ansana, mutta sen yhtäpitäväisyys minun tietojeni kanssa hämmästytti häntä ja teki vaikutuksensa. Hän alkoi ymmärtää portugalilaisen petollisuuden, mutta mitä tiedonantoon tulee, ei hänellä ollut halua menetellä sen mukaan, koska se oli vastoin hänen omia aikeitaan. Hän tiesi, että Laputa ennen tai myöhemmin pyrkisi Vuoristoon ja hän oli katsonut viisaimmaksi odottaa vihollista siellä. Tosin tuli tähän lisäksi kysymys minun hengestäni. Olihan täysi syy epäillä, että olin mitä suurimmassa vaarassa ja Arcoll tunsi eräänlaista vastuunalaisuutta minun kohtalostani. Mutta niillä harvoilla miehillä, jotka hänellä siihen aikaan oli käytettävänään, hän ei mitenkään voinut toivoa voittavansa koko kafferiarmeijaa, mutta oli olemassa mahdollisuus pelastaa minut rohkealla tempulla. Henriques oli kertonut valasta ja sanonut, että Laputa ratsastaisi joukkojensa keskipisteessä. Nyt saattaisi pienikin mutta edullisesti Dupree Driftin luo sijoittunut joukko aiheuttaa sekamelskaa kafferijoukoissa ja kivääritulen suojassa minä voisin uida joen yli ja yhtyä ystäviini. Ja luottaen valan kestävyyteen nämä taitavat ratsumiehet voisivat helposti päästä pakoon vangiksi joutumatta. Tässä tarkoituksessa Arcoll kokosi vapaaehtoisensa ja lähetti erään kaffereistaan ilmoittamaan minulle mitä oli tekeillä. Itse hän asettui yrityksen johtoon ja lukija tietää jo kuinka se onnistui, mutta huolimatta Laputan joukoissa aikaansaadusta sekaannuksesta, josta oli seurauksena, että jälkijoukko pakotettiin lähtemään Letaban pohjoista rantaa vievää tietä, ei minusta voitu löytää jälkeäkään. Arcoll tutki joen rannat ja tuli siihen paikkaan, missä vanha Käärmeen Vartija lepäsi kuolleena. Hän ei voinut uskoa muuta kuin että minut oli surmattu jo ennen marssin alkua, ja kafferikin, joka olisi voinut antaa oikeita tietoja, oli epäjärjestykseen joutuneen armeijan kanssa kulkeutunut jokea ylöspäin. Senvuoksi Arcoll miehineen ratsasti mahdollisimman nopeasti takaisin vuorille Main Driftin yli ja pääsi Bruderstroomille ennenkuin Laputa oli kerinnyt kulkea suuren tien yli.

Arcollin seuraava manööveri ratkaistiin myös minun tiedonantojeni perusteella Colinin kautta, nimittäin mitä olin sanonut Inandan Kraalista. Kuten minun muistui hänenkin mieleensä Beyersin esiintyminen ja hän päätti tehdä samalla tavalla. Hän ei toivonut voivansa vangita Laputaa, mutta hän uskoi voivansa soaista kafferien päävoimat ja senvuoksi hän sijoitti tykkejä vuoriharjanteille kraalin ympärillä. Jo aikaisemmin hän oli kutsunut tykistöä ja ensimmäinen läheteistä tuli Bruderstroomille suunnilleen siihen aikaan kuin Machudin miehet vangitsivat minut vuoren onkalossa. Vala ja puhdistusjuhlamenot saivat aikaan sen, että Laputa ei tarpeeksi huolehtinut tähystyksestä, ja seurauksena oli, että tykistö kaikessa rauhassa kuljetettiin luoteiselle vuoriharjanteelle. Juuri saman tien oli Beyers valinnut ja oikeastaan elikin yrityksen johdossa eräs Beyersin entisiä alapäälliköitä. Työ kesti koko päivän Laputan matkatessa parastaikaa minun kanssani Machudiin. Seurasi sitten ilta, jona minä uutisineni saavuin leiriin. Arcoll, joka parhaiten tiesi, kuinka välttämätön Laputa oli kapinan menestymiselle, päätti heti antaa kaiken muun levätä ja omistautui kokonaan siihen tehtävään, että mustien johtaja saataisiin eristetyksi joukoistaan. Kuinka tämä onnistui ja miten Laputan kävi, lukija tietää jo.

Kun olin kavunnut alas kallioilta veivät Aitken ja Wardlaw minut suoraan Blaauwildebeestefonteiniin. Minä olin sen näköinen kuin juuri olisin tervehtynyt pitkällisestä taudista, olin parantunut, mutta heikko ja lapsellinen, ja helppoa ei ollut minun ratsastaa hevosen selässä Aitkenin takana Umvelosiin. Täällä tapasimme erään poliisilähetin, joka oli juuri saanut kiinni kimon, sen kulkiessa yksinään tien reunustaa pitkin. Viisas eläimeni oli heti kun olin jättänyt sen luolan suulle yksinään, lähtenyt painaltamaan samaa tietä takaisin kuin oli tullut. Aitken erosi meistä Umvelosissa ja Wardlawin kanssa ratsastin seuraavana päivänä Pikku Labongon laaksoa pitkin ylöspäin ja iltapäivällä saavuin jo vanhaan kotiini. Liike oli jätetty oman onnensa nojaan, sillä Japp oli pari päivää aikaisemmin päätä pahkaa matkustanut Pietersdorpiin, mutta Zeeta oli paikoillaan parastaikaa pesemässä lattiaa, ikäänkuin ei koskaan olisi ollut kysymystäkään kapinasta. Nukuin siellä yön ja seuraavana aamuna olin sen verran virkeämpi, että voin heti lähteä tapaamaan Arcollia. Minulla olikin paljon puhuttavaa hänen kanssaan, ennenkaikkea luolassa olevasta aarteesta.

Bruderstroomiin oli tie helppo ylätasangon niittymaita pitkin. Farmarien komennuskunnat olivat nyt kutsutut takaisin, mutta heidän leirituliensa tuhka loisti vielä vaaleanharmaana sananjalkojen keskessä. Kohtasin poliisipatrullin, joka vei minut erääseen paikkaan ylisen Letaban varrella, leiristä vasemmalle, missä tapasimme Arcollin nauttimassa parhaillaan myöhästynyttä aamiaistaan. Olin päättänyt uskoa hänelle kaikki, ja kerroin senvuoksi tarkasti yöllisistä seikkailuistani. Hän pauhasi minulle varomattomasta ratsastuksestani, mutta tuli lempeämmäksi, ennenkuin olin päässyt kertomukseni loppuunkaan.

Kertoessani oli kaikki niin elävänä edessäni, että aivan värisin ajatellessani luolaa päivänvalon taittuessa sen vesiseinään ja Laputaa kuolinhetkellään. Arcoll istui kauan äänettömänä.

»Hän on siis kuollut», hän vihdoin sanoi miltei kuiskaten. »Niin, hän oli kuningas ja kuoli kuninkaana. Nyt on tehtävämme helppo, sillä hänen rodustaan ei ole ainoatakaan jälellä koko Afrikassa.»

»Se on sinun, Davie», hän lausui, »ja meidän täytyy pitää huolta että sinä saat sen. Tämä sota kestää kyllä kauan vielä, mutta jos elät sen yli, niin sinusta tulee rikas mies.»

Mutta tällä välin minä kysyin: »Mutta ajatellaanpa, että kafferien päähän pälkähtää lähteä luolaan ja rakentaa uusi silta kuilun yli? Sen perusteella mitä tiedän, he voivat olla parastaikaa niissä hommissa.»

»Minäpä asetan vartiat sinne», Arcoll huudahti ja hyppäsi pystyyn. »Olkoon, että tämä ei ole mikään sotilastehtävä, mutta sinä olet pelastanut tämän maan, Davie, ja ei ole ainakaan minun viakseni luettava, että jäisit palkitsematta.»

Nyt tulen Arcollin käyntiin minun kanssani Inandan Kraalissa. Minun ei oikeastaan tarvitsisi kertoa siitä mitään, sillä mr Upton on omistanut asialle kaksi kokonaista lukua. Hän tekee pari virhettä, sillä hän kirjoittaa nimeni o:lla, ja sitäpaitsi hän sanoo, että me lähdimme leiristä vaaralliselle retkellemme »kasvot valkoisina ja hiljaisina kuin ristiritarit». Tämä ei ole totuudenmukaista, sillä ensiksikään ei meidän lähtöämme nähnyt kenkään, joka olisi voinut päättää mitään ulkonäöstämme, ja sitäpaitsi me läksimme tupakat suussa ja tunsimme itsemme täysin rauhallisiksi. Kotona pidettiin asiasta aika elämää ja sanomalehdissä vaadittiin yleisesti, että meille piti antaa Victoria-risti, mutta itse asiassa ei vaara ollut niin hirvittävän suuri, eikä missään tapauksessa verrattavissa niihin vaaroihin, joiden alaisena olin ollut koko edellisen viikon.

Sen verran kai saan sentään sanoa omaksi ylistykseksi, että alotteen yritykseen tein minä. Kraalissa oleva armeija oli tosiasiallisesti tällä hetkellä meidän käsissämme: kun Laputa ei ollut palannut, he eivät olleet voineet tehdä mitään suunnitelmia. Alkuperäinen tarkoitus oli ollut, että armeija heti seuraavana päivänä marssisi Olifantsia kohti, ja tämän vuoksi joukkojen ruokavarastotkin olivat hyvin pienet. Sitäpaitsi oli Umboonin ja parin muun pohjoisesta olevan päällikön välillä riitaa ja kärhämää, ja oikeastaan uskon, että jos olisimme pitäneet heitä suljettuna viikonkin kraalissa, he olisivat tehneet lopun toisistaan puolueriidoillaan. Joka tapauksessa joukot olisivat pian hurjistuneet ja koettaneet hyökätä ulos sekä pohjoisesta että eteläisestä solasta. Silloin meillä olisi ollut valittavana kaksi vaihtoehtoa: joko antaa tykkien soida, mikä olisi merkinnyt joukkoteurastusta, tai antaa heidän mennä tekemään tihutöitään jollain muulla taholla. Arcoll oli humaaninen ihminen ilman pienintäkään tappamishalua, ja sitäpaitsi hän oli valtiomies ja sellaisena hänellä oli omat ajatuksensa maan parhaasta sodan jälkeen. Mutta hänen ehdottomana velvollisuutenaan oli eristää Laputan armeija ja estää hintaan mihin tahansa sen yhtyminen etelässä koottujen joukkojen kanssa.

Näissä olosuhteissa ehdotin hänelle, että tekisimme samoin kuin Rhodes kerran oli tehnyt Matopposissa: lähtisimme heidän luokseen keskustelemaan. Ajattelin, että Laputan vaikutusvalta joukkoihinsa oli nyt melkoisesti heikentynyt ja luolassa pidettyjen juhlamenojen hehku jo puoleksi sammunut. Heidän varastonsa olivat pienet ja heillä ei ollut johtajaa. Musta sotilas ei yleensä ole koskaan ollut erittäin kiihkomielinen ja myöskin päälliköiden pitäisi jo olla varsin taipuvaisia neuvotteluihin. Verta ei ollut vielä vuodatettu, mutta jos tämä kerran saisi tapahtua, tarttuisi verenhimo varmasti heihin. Meidän olisi parasta ottaa tilaisuudesta vaari, niinkauan kuin kafferit vielä olivat ymmällään ja päättämättöminä.

Arcoll järjesti kaiken. Hän lähetti sanomat päälliköille ja kutsui heitä neuvotteluihin, ja pian saimme vastaukseksi, että seuraavan päivän puolipäiväksi kutsuttaisiin koolle indaba. Samana iltana saimme kuulla, että Umboonin oli noin kahdenkymmenen miehen kanssa onnistunut päästä sissiketjujemme läpi ja paeta etelään päin johtavaa tietä. Tämä oli vain eduksi meille, koska lähestyvä indaba täten vapautui yhdestä riidanhaluisimmasta päälliköstä.

Indaba ei ollut niinkään helposti tavoitettavissa. Arcoll ja minä jätimme seurueemme erääseen kuivuneeseen jokiuomaan ja kävelimme sitten jalkaisin kraaliin samaa tietä kuin minä sieltä olin poistunut. Oli kirkas ja kuuma talvipäivä, ja kuinka vainuilinkin, en voinut uskoa mihinkään vaaraan. Luulen, että juuri tässä mielentilassa suoritetaan useimmat uroteot: kyseessä oleva henkilö on pelolle aivan tunteeton ja hänen aivonsa täyttää joku ajatus, joka hälventää kaikki muut. Ensimmäiset vahdit ottivat meidät vastaan kylläkin varsin yrmeinä ja sulkivat rivinsä meidän takanamme samoinkuin he tekivät silloin kun tulin leiriin Machudin miesten tuomana. Tuntui sitten hieman kolkolta, kun meidän piti kulkea muutaman vihreän aukean poikki tuntiessamme tuhansien silmien olevan kiinnitettyinä meihin. Sitten saavuimme merulapuun luo, joka oli vastapäätä telttoja ja tapasimme sieltä päälliköt istumassa piirissä ladatut kiväärit polvillaan.

Me olimme asestetut pistooleilla, ja Arcollin ensimmäinen tehtävä oli ojentaa ne eräälle indunoista.

»Me tulemme rauhaa tarjoamaan», hän lausui. »Jätämme henkemme teidän käsiinne.»

Senjälkeen alkoi indaba Arcollin pitämällä puheella. Hän puhui hyvin; puhe oli parhaita mitä koskaan olen kuullut. Hän pyysi heitä kertomaan mitä vääryyksiä he olivat kärsineet; hän kuvasi heille valkoisen miehen valtaa ja lupasi, että kaikki vääryydet tultaisiin sovittamaan, jos he vain tahtoisivat puhua rehellisesti ja rauhallisin tarkoituksin; hän kosketteli heidän vanhoja legendojaan ja laulujaan ja vaati Englannin kuninkaalle sitä valtaa mikä heidän entisellä hallitsijallaan oli ollut. Puhe oli vaikuttava, ja kuitenkin huomasin, että se ei kyennyt vakuuttamaan heitä. He kuuntelivat yrmeinä, joskin tarkkaavaisesti, ja puheen jälkeen vallitsi kohtalokas hiljaisuus.

Arcoll kääntyi puoleeni. »Jumalan tähden, Davie», hän sanoi, »puhu heille Laputasta. Vain siten selviämme.»

Koskaan ennen en ollut koettanut pitää puhetta, ja vaikka olin oppinut heidän kielensä, en osannut sitä lainkaan niin hyvin kuin Arcoll. Mutta kun tiesin, kuinka paljon oli kyseessä, tein parhaani.

Alotin sanomalla, että Inkulu oli ollut ystäväni, ja että hän oli pelastanut henkeni Umvelosissa ennen kapinan alkua. Heti kun mainitsin hänen nimensä, näin kuinka heidän silmänsä alkoivat loistaa, ja ennenkuin olin päässyt loppuun kuuntelivat he henkeään pidättäen.

Kerroin Henriquesista ja hänen petollisuudestaan. Avoimesti ja rehellisesti minä puhuin kaikesta mitä oli tapahtunut Dupree Driftin luona, enkä lainkaan salannut omaa osaani.

»Minä taistelin elämästäni», sanoin. »Jokainen tosi mies teidän joukossanne olisi tehnyt samoin.»

Senjälkeen kuvasin heille viimeisen ratsastukseni, ja sen näyn, jonka olin nähnyt Rooirandin juurella. Koetin antaa heille kuvan Henriquesista makaavana kuolleena taitetuin niskoin ja Inkulusta, kuolettavasti haavoitettuna, luolassa laahautuen liikkuvana.

Korkean jännityksen hetkellä tulee varmastikin jokaisesta miehestä puhuja. Huomasin itsessäni lahjoja, joista en koskaan ollut uneksinutkaan. Arcoll sanoi minulle jälkeenpäin, että minä olin hurmioitunut, ja varmaa on, että löysin avaimen päälliköiden sydämeen. Kuvasin heille viimeistä näytelmää luolassa, kun Laputa oli paiskannut kivisillan alas kuiluun ja sitten lausunut viimeiset sanansa: että hän oli Afrikan viimeinen kuningas ja että hänen mukanaan menisi kapina nurin. Sitten kuvailin heille hänen kuolinhyppyään virtaan ja silloin kuului ympärillä istuvien riveistä syviä huokauksia.

»Te näette minut täällä», sanoin, »yksinomaan Jumalan armon avulla. Löysin tien putouksen ja kallioitten kautta pois luolasta, tien jota kukaan ennen minua ei ollut kulkenut eikä tule minun jälkeeni kulkemaan. Teidän kuninkaanne on kuollut. Hän oli suuri kuningas, sen voin minä, joka seison tässä edessänne, todistaa, ja koskaan ette tule näkemään hänen vertaistaan. Hänen viimeiset sanansa olivat, että kapina on nyt lopussa. Muistakaa näitä sanoja, veljeni. Me olemme tulleet tänne tuomaan ei sotaa vaan rauhaa, tarjoamaan teille anteeksiantoa ja hyvitystä kärsimistänne vääryyksistä. Jos haluatte jatkaa taistelua, niin teette sen varmasti tietäen häviävänne ja vastoin kuninkaanne lausumaa tahtoa. Minä olen tullut tänne huolimatta uhkaavasta vaarasta ilmoittamaan teille hänen käskynsä. Hänen henkensä hyväksyy varmasti sen mitä teen. Miettikää tarkoin, ennenkuin uhmaatte Käärmeen käskyä ja vedätte päällenne hirvittävän koston.»

Tunsin että olimme voittaneet. Päälliköt neuvottelivat yhdessä hiljaa ja vilkuilivat minuun usein ihmettelevin katsein. Lopuksi tuli korkea-arvoisin heistä esiin ja laski kiväärinsä jalkojeni juureen.

»Tahdomme uskoa rohkean miehen puhetta», hän sanoi. »Täytämme Käärmeen toivomukset.»

Arcoll otti nyt päällikkyyden. Hän järjesti täydellisesti aseistariisumisen ja antoi eri komppaniain miesten vuoronperään marssia järjestyksessä pois Inandan Kraalista määräpaikkoihin ylätasangolla, missä meikäläiset joukot ottivat vastaan heidän aseensa, ja heidät varustettiin elintarvikkeilla. Sikäli kuin lukija haluaa lähempiä kuvauksia näistä tapahtumista viittaan mr Uptonin teokseen. Meiltä meni tähän kaikkeen useita päiviä ja se tuotti melkoista vaivaa, mutta noin viikon kuluttua oli koko Laputan armeija jaettu eri paikkakunnille, aseettomana, hyvin vartioituna ja odottamassa lupaa saada jälleen palata kotiseuduilleen.

Senjälkeen matkusti Arcoll etelään sotaan, jota käytiin Swazi- ja Zulu-maiden rajoilla useita kuukausia eteenpäin, samalla kun hän uskoi minulle ja Aitkenille asuttamistyön. Käytettävissämme olevat joukot olivat riittämättömät, ja ellei arvonanto meitä kohtaan olisi ollut niin suuri ja Laputan muisto niin elävä, olisi usein saattanut sattua ikävyyksiä. Työmme kesti kauan, sillä suuri osa joukoista oli pohjoisesta päin ja muonituksen hankkiminen joukoille talvisaikana oli vaikeata, kun maan suurimmat edut olivat valvottavina etelässä, missä sota raivosi. Mutta minä puolestani olen kiitollinen niille vaatimuksille, jotka minulle oli asetettu, sillä näihin aikoihin minä kehityin ajattelemattomasta pojasta järkeväksi mieheksi. Opin ymmärtämään valkoisen miehen tehtävän ja velvollisuudet. Hänen täytyy alati kantaa vastuu, hän ei saa vähimmässäkään määrässä ottaa huomioon henkeään tai omaisuuttaan, ja hänen täytyy tyytyä siihen palkkioon, mikä sisältyy itse työn suoritukseen. Siinä on juuri ero valkoisen ja mustan miehen välillä; vastuunalaisuuden tunne, johtamiskyky, ja niinkauan kuin tiedämme nämä periaatteet ja elämme niiden mukaan, tulemme hallitsemaan, ei vain Afrikassa vaan kaikkialla missä mustaa rotua on olemassa, rotua, joka elää vain päivää varten ja joka ajattelee vain ruumiillisia tarpeitaan. Toimintani sai minut myöskin ymmärtämään alkuasukkaita ja ottamaan osaa heidän kohtaloihinsa. Sain tietää paljon heidän keskuudessaan vallitsevista epäkohdista. Ennenkuin olimme saaneet Laputan armeijan osat asettumaan rauhassa kraaleihinsa, varustettuina riittävillä elintarvikkeilla, jotta he pääsisivät yli kevään, olimme me, Aitken ja minä, saaneet tosiaankin terveemmät valtiolliset katsantokannat kuin mitä tapaa kaupungeissa, joissa istutaan toimistoissa ja katsellaan elämää sanomalehtien ja asiakirjapinkkojen lävitse.

XXIII.

ENONI LAHJA PAISUU MONINKERTAISEKSI.

Meidän onnistui päästä aarteeseen käsiksi räjäyttämällä kääntöportti. Vaikeudetta löysimme oikean paikan kallioseinässä, mutta portin avaamisen salaisuus uhmasi tarkintakin tutkimusta. Senvuoksi turvauduimme dynamiittiin, minkä jälkeen kivirappuset pian tulivat esiin ja saatoimme seurata niitä kiviparvekkeelle. Kuilun yli asetettiin lankkuja ja me Arcollin kanssa menimme ensimmäisinä yli. Luola oli sellaisena kuin sen olin jättänyt. Veriläiskät lattialla olivat tummuneet, mutta pyhän tulen tuhka oli vielä jälellä muistuttamassa minua siitä näytelmästä, jossa itse olin näytellyt niin suurta osaa. Kun katselin sitä tietä, jota olin kiivennyt ylös paetessani, huimasi päätäni jo pelkkä ajatus, ja tiedän, ettei kaikki maailman kulta saisi minua toista kertaa sellaiseen uhkayritykseen. Mitä Arcolliin tulee ei hän voinut käsittää, kuinka minä olin saattanut suorittaa tuon teon.

»Ei kukaan muu kuin pähkähullu rupeaisi tuollaiseen», hän lausui siristäen silmiään vihreää kuohua katsellessaan. »Niin, Davie, luulenkin, että sinä neljän vuorokauden ajan olit suunnilleen niin hullu kuin sinä ylipäänsä voit olla. Erittäin onnellista muuten, sillä sinun hulluutesi pelasti maan.»

Varsin suurella vaivalla kuljetimme aarteen tielle ja edelleen vankan vartioston seuraamana Pietersdorpiin. Viranomaisilla oli paljon tekemistä saadakseen kaikki hyvään järjestykseen sodan jälkeen, ja kesti useita viikkoja, ennenkuin meidän asiamme ratkaistiin. Aluksi minulle näytti käyvän huonosti. Yliprokuraattori vaati, että koko aarre oli käsitettävä sotasaaliiksi, koska se — hänen lausuntonsa mukaan — oli vihollisen sota-rahasto. En tunne, minkä verran laillista tässä väitteessä oli, mutta minun asianajajani sanoivat, että se oli heikosti perusteltu. Yleinen mielipide oli taas kokonaan minun puolellani — minusta oli tullut jonkinlainen sankari kansan silmissä esiintymiseni johdosta sodan aikana ja varsinkin Inandan Kraalissa, ja viranomaiset huomasivat parhaaksi ajatella enemmän edukseni. Arcollin vaikutusvalta oli myöskin suuri, ja se selvitys, jonka hän yksityisesti jätti muutamille hallituksen jäsenille, saattoi heidät suopeiksi minua kohtaan. Lopputulokseksi tuli, että luolan aarretta päätettiin käsitellä tavallisena löytönä, josta puolet lankeaa löytäjälle ja puolet valtiolle.

Kaikki oli näinollen järjestyksessä löydettyyn kultaan nähden, mutta timanttien suhteen oli olemassa toinen vaikeus: suuri osa niistä oli epäämättömästi työmiesten kaivoksista varastamia ja yhtiöt vaativat niitä takaisin varastettuna tavarana. Minua kehotettiin olemaan väittämättä tässä vastaan, ja sitten järjestettiin erityinen kokous, eri kaivosyhtiöiden asiantuntijain ollessa läsnä, lajittelemaan kaikki kivet. Osottautui kuitenkin, että tämä oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä asiantuntijat riitelivät keskenään hirvittävästi. Lopuksi he yhtyivät eräänlaiseen sopimukseen, jako suoritettiin, minkä jälkeen kaivosyhtiöt osoittivat minua kohtaan huomaavaisuutta luovuttamalla minulle huomattavan summan kiitokseksi siitä mitä olin tehnyt heidän omaisuutensa takaisin hankkimiseksi. Osuuteni kullasta, tuo rahamäärä ja minulle jääneet omistajattomat timantit muodostivat kauniin omaisuuden. Kaikki jalokivet myin De Beersille, sillä jos olisin laskenut ne markkinoille, olisivat ne horjuttaneet timanttien hintatasoa. Kun vihdoin pääsin selville tileistäni, huomasin olevani enemmän kuin neljännesmiljoonan punnan omistaja.

Rikkaus ei häikäissyt minua, se saattoi minut pikemminkin juhlalliselle mielelle. Minulla ei ollut halua tuhlata siitä pienintäkään osaa hulluihin päähänpistoihin. Olin saanut omaisuuteni satumaisella tavalla, se oli ostettu verellä, joka helposti olisi saattanut olla omaani. Nyt halusin päästä rauhaan itsekseni ajattelemaan, sillä viime aikoina oli elämäni ollut täynnä järkyttäviä tilanteita, ja toiminnasta voi saada tarpeekseen kuten laiskuudestakin. Ennen kaikkea halusin matkustaa kotiin. Asukkaat toimeenpanivat minulle suurenmoisen jäähyväisjuhlan, laulettiin lauluja ja iloiset toverit puristivat kättäni niin että sormia pakotti. Sanomalehdillä oli paljon puuhaa minusta, ne järjestivät suuret juhlapäivälliset, joiden aikana pidettiin puheita minulle. Mutta itse en voinut nauttia kaikesta tästä kunniasta niinkuin olisi pitänyt, sillä tunsin itseni kuin poistemmatuksi kaikesta mihin olin kiintynyt.

Vasta junassa kun lähestyin Kapkaupunkia, saavutin tasapainoni. Menneisyyden taakka putosi yhtä äkkiä kuin sinä aamuna kun olin kiivennyt ylös luolasta ilmoille. Koko elämä oli vielä edessäni, ja kuitenkin oli minulla jo ollut sellainen myötäkäyminen. Ajattelin, kuinka palaisin maahani, ensimmäistä vilahdusta Fifen tummista rannoista, käyntiäni Kirkcaplessa ja kuinka jälleen saisin nähdä äitini. Olin nyt rikas mies, vapaa valitsemaan itselleni minkä elämänuran tahansa, eikä koskaan enää tulisi äitini olemaan minkään puutteessa. Rahani olivat minulle sangen rakkaat, sillä jos toiset hankkivat varansa lahjojensa tai työteliäisyytensä avulla, niin olinhan minä hankkinut omaisuuteni omalla tavallani, tuimalla tavalla, sillä olinhan pelannut niistä — panoksena elämä. Kun istuin yksikseni vaunuosastossa, täytyi minun itkeä ilosta ja kiitollisuudesta, ja kyyneleet tekivät minulle hyvää, sillä niiden jälkeen olin jälleen oma itseni.

Viimeinen muistoni Afrikasta oli Tam Dyke. Sain hänet silmiini eräällä Kapkaupungin kadulla ja juoksin hänen peräänsä. Kun tartuin hänen olkaansa, tuijotti hän minua kuin kummitusta.

»Oletko se todella sinä, Davie», hän huudahti. »En koskaan uskonut enää sinua näkeväni, vaikkakaan en tosin voi avata sanomalehteä näkemättä jotain sinusta. Miksi et lähettänyt noutamaan minua? Tässä olen möyrinyt merillä sillä aikaa kun sinusta on tullut kuuluisa. Ja miljoonikkokin sinä taidat olla, vai miten?»

Pyysin Tamia syömään päivällistä kanssani hotellissa ja myöhemmin kun sitten istuimme ja tupakoimme ravintolan parvekkeella katsellen siipimuurahaisten hommia aloepensaissa, kerroin hänelle koko historiani, sellaisena kuin se tässä on esitetty.

»Davie, vanha veikko», hän sanoi lopuksi, »sinä olet käyttänyt aikasi ensiluokkaisella tavalla. Tuskin olet ollut kotoasi poissa puolta vuotta, kun jo palaat mukanasi omaisuus. Mihin aijot nyt ryhtyä?»

Sanoin, että aluksi oli tarkoitukseni jatkaa lukujani Edinburghin yliopistossa. Tam hörähti nauramaan.

»Tuo on vähän liian kesyä, Davie! Rahat pitäisi olla minulla sinun asemastasi, sillä minulla on toki paljon enemmän mielikuvitusta. Mutta sinähän olit ennenkin aina proosa henkilöitynä.»

»Ehkäpä niin», sanoin, »joka tapauksessa olen varma yhdestä asiasta. Ellen olisi ollut proosa henkilöitynä, niin en istuisi nyt tässä tänä iltana.»

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AFRIKAN VIIMEINEN KUNINGAS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.