The Project Gutenberg eBook of Pikku Pietari, by Anatole France

      I. Incipe, parve puer, risu cognoscere matrem
     II. Varhaisimmat ajat
    III. Alphonsine
     IV. Pikku Pietari mainitaan sanomalehdessä
      V. Väärän arvostelman vaikutukset
     VI. Neron kohtalona on kärsiä vääryyttä
    VII. Navarino
   VIII. Kuinka jo varsin varhain kävi ilmi, että
           minulta puuttui liikevaistoa
     IX. Rumpu
      X. Kiinteästi yhteenliittynyt teatteriseurue
     XI. Liinannöyhtää
    XII. Sisarukset
   XIII. Catherine ja Marianne
    XIV. Tuntematon maailma
     XV. Herra Ménage
    XVI. Hän laski kätensä päälaelleni
   XVII. "Veli on luonnon lahjoittama ystävä"
  XVIII. Mummo Cochelet
    XIX. Rouva Laroque ja Granvillen piiritys
     XX. "Hioivat hampaitansa nuo julmat hirviöt"
    XXI. Papukaija
   XXII. Eno Hyacinthe
  XXIII. Bara
   XXIV. Mélanie
    XXV. Radégonde
   XXVI. Caire
  XXVII. Luolaihmisten nuori jälkeläinen
XXVIII. Monihaarainen elämä
   XXIX. Neiti Mérelle
    XXX. Pyhä vimma
   XXXI. Minä kohtaan ensimmäisen kerran Rooman naarassuden
  XXXII. Perhosensiivet
XXXIII. Syrjähuomautus
  XXXIV. Lukiolainen
   XXXV. Huoneeni

Incipe, parve puer, risu cognoscere matrem.
(Naurust' ensiks tuntemahan opi äitisi, piltti.)

Äitini on usein kertonut minulle erinäisistä syntymääni liittyvistä seikoista, jotka eivät ole minusta näyttäneet niin merkittäviltä kuin hän otaksui. En ole kiinnittänyt niihin ollenkaan huomiota, ja ne ovat häipyneet muististani.

Kun lapsi syntyy maailmaan, kätilö siinä tarvitaan; myös tätikullat tulla saa…

Ainakin voin kuulopuheiden nojalla vakuuttaa, ettei se tapa ja käytäntö, josta nuo erään vanhan parisilaisen sepittämät säkeet kertovat, ollut Louis-Philippen hallituskauden lopulla tyystin hävinnyt. Rouva Nozièren huoneeseen näet oli kerääntynyt suuri seura kunnianarvoisia naishenkilöitä odottamaan minun vapautumistani. Oltiin huhtikuussa; sää oli viileä. Neljä viisi samassa kaupunginosassa asuvaa tätiä, heidän joukossaan rouva Caumont, kirjakauppias, leskirouva Dusuel ja rouva Danquin, lisäsivät puita lieteen ja joivat hehkuviiniä äitini kokiessa ankaria tuskia.

— Huutakaa, rouva Nozière, huutakaa niin paljon kuin jaksatte, sanoi rouva Caumont; se helpottaa.

Rouva Dusuel, joka ei tietänyt, minne olisi jättänyt kaksitoistavuotiaan tyttärensä Alphonsinen, oli tuonut hänet mukanaan huoneeseen, josta lähetti hänet pois kerran toisensa jälkeen, koska pelkäsi minun yhtäkkiä esittäytyvän niin nuorelle neitoselle, mikä ei olisi ollut soveliasta.

Nämä naishenkilöt eivät olleet tuppisuita; kuulemani mukaan he puhua pärpättivät kuten ainakin. Rouva Caumont kertoeli äitini suureksi harmiksi kamalia tarinoita pahoista 'näkemistä'. Eräs hänen tuttavansa, raskauden tilassa oleva nainen, oli nähnyt raajarikon, joka piteli silitysrautaa kummassakin kädessään, anellen almua, ja lapsi syntyi jalatonna. Hän itse oli tytärtään Noémia kantaessaan säikähtänyt jänistä, joka oli puikahtanut hänen jalkojensa välitse, ja Noémilla oli ollut syntyessään suipot, huiskahtelevat korvat.

Puolen yön aikaan poltteet taukosivat ja synnyttäminen keskeytyi. Huolestumiseen oli syytä sitäkin enemmän, kun äitini oli aikaisemmin synnyttänyt kuolleen lapsen ja ollut itse kuolemaisillaan. Kaikki naiset antoivat neuvojansa; rouva Mathias, vanha hoitajatar, ei tietänyt ketä kuunnella. Isäni astui huoneeseen viiden minuutin väliajoin, oli erittäin kalpea ja poistui sanaakaan virkkamatta. Hän oli taitava käytännöllinen lääkäri ja vaadittaessa lapsenpäästäjäkin, mutta ei puuttunut asiaan oman vaimonsa synnytyksissä. Hän oli kutsunut virkaveljensä vanhan Fournierin, Cabanisin oppilaan. Yöllä synnytystuskat alkoivat uudestaan.

Kaikki tädit huusivat yhtäaikaa, että sitähän he olivat jo aikoja sitten sanoneet.

Rouva Morin pesi minut isolla sienellä kuparisessa astiassa. Tuosta johtuvat mieleen Marian syntymää esittävät vanhat maalaukset. Mutta totta puhuen minua huljutettiin kuparikattilassa, jossa muuten keitettiin marjahilloja. Rouva Morin ilmoitti minulla olevan vasemmalla puolen nivuslihoilla punaisen täplän, joka oli johtunut siitä, että äitini oli minua kantaessaan tuntenut kirsikkoihin kohdistuvaa mielitekoa täti Chaussonin puutarhassa. Vanha Fournier, joka erinomaisesti halveksi kaikkia kansanomaisia ennakkoluuloja, vastasi sanoen olevan onnellista, että rouva Nozière oli raskautensa aikana tyytynyt niin kohtuullisiin haluihin; jos näet hän olisi rohjennut toivoella itselleen sulkia, jalokiviä, kashmirihuivia, nelivaljakkoa, palatsia ja linnaa puistoineen, niin hentoinen olemukseni pinta ei olisi riittänyt suomaan sijaa kaikkien noiden valtavien mielitekojen merkeille.

— Sanokaa mitä tahdotte, tohtori, virkkoi rouva Caumont; mutta sisareni Malvinan, joka oli siunatussa tilassa, alkoi jouluyönä tavattomasti tehdä mieli päästä aterialle, ja hänen tyttärellänsä…

— Oli syntyessään makkara nenänpäästä riippumassa, eikö totta? keskeytti tohtori.

Minä olin punainen kuin tomaatti ja kaikkien yksimielisen tunnustuksen mukaan ruma pieni otus. Äitini pyysi minua nähtäväkseen, kohottautui, ojensi kätensä minua kohti, hymyili minulle ja antoi väsyneen päänsä vaipua takaisin pielukselle. Niin minut toivotti tervetulleeksi se helläin ja puhtaiden huulten hymy, jota vaille jäätyään ihminen on runoilijan lausuman mukaan kelvoton sekä jumalten juhlapöytään että jumalatarten vuoteeseen.

Syntymääni liittyvistä seikoista on itselleni ilmennyt merkittävimpänä se, että Puck, joka myöhemmin sai nimen Caire, tuli maailmaan samaan aikaan kuin minä, viereisen huoneen vanhalla matolla. Puckin äiti, Finette, oli alhaista syntyperää, mutta erittäin älykäs. Eräs isäni vanha ystävä, herra Adeleston Bricou, vapaamielinen ja vaalireformin kannattaja, kiitti kansan hyvää ymmärrystä mainiten esimerkkinä Finetten. Puck ei ollut ruskean ja kähäräturkkisen äitinsä näköinen vähimmässäkään määrässä; sen karva oli kellervä, lyhyt ja karkea, mutta se oli perinyt äitinsä epähienon käytöksen ja etevän ymmärryksen. Me kasvoimme yhdessä, ja isäni oli pakko myöntää, että hänen koiransa äly kehittyi nopeammin kuin pojan ja että vielä viiden tai kuudenkin vuoden kuluttua Puck vaistosi elämää ja tunsi luontoa paljon paremmin kuin pieni Pierre Nozière. Tämä toteaminen oli hänestä kiusallinen, koska hän oli isä, ja myöskin sen vuoksi, ettei hänen oppijärjestelmänsä voinut helposti myöntää luontokappaleille osuutta siihen viisauteen, joka hänen käsityksensä mukaan oli ihmisen erikoisuutena.

Sankt-Helenan saarella ollessaan Napoleon ihmetteli, ettei O'Meara, joka oli lääkäri, ollut ateisti. Isäni tavatessaan hän olisi tavannut spiritualistisen lääkärin, joka lääkärinä uskoi maailmasta erotettuun jumalaan ja ruumiista erotettuun sieluun.

— Sielu, sanoi hän, on substanssi, ruumis on ilmaus. Sanat selittävät itse itsensä: ilmaus on se, mikä on havaittavissa, ja substanssista puhuessamme me puhumme salatusta asiasta.

Metafysiikka ei valitettavasti ole milloinkaan kyennyt herättämään mielenkiintoani. Minun henkeni muovautui isäni hengen nojalla niinkuin kuvanveistäjän valinkaava rakastetun naisen povella: se ilmaisi syvennyksinä kaikkein suloisimpia pyörylöitä. Isäni piti ihmisen sielua ja sen tarkoitusta ylevänä asiana; hän otaksui sielun olevan luodun taivasta varten, ja tämä usko teki hänestä optimistin. Mutta tavallisessa elämässä hän esiintyi vakavana, toisinaan synkkänäkin. Lamartinen tavoin hän nauroi harvoin, ei tajunnut ollenkaan koomillisuutta, ei voinut sietää pilapiirroksia, ja Rabelais ei miellyttänyt häntä enempää kuin La Fontainekaan. Eräänlaiseen runolliseen alakuloisuuteen verhoutuneena hän oli vuosisatansa oikea lapsi; hänessä oli sen henki ja taipumukset. Hänen hiuksensa ja vaatetuksensa olivat sopusoinnussa romanttisen ajan hengettären kanssa. Tämän sukupolven miesten hapset liehuivat hajallaan. Tuon epäjärjestyksen aiheutti epäilemättä taitavasti käytelty harja, mutta siitä huolimatta heidän hiuksensa näyttivät aina olevan alttiina rajuilman ravisteluille ja pohjatuulen tuiverruksille. Niin koruton kuin isäni muuten olikin, hän sai kuitenkin osansa hapsien hajallisuudesta ja alakuloisuudesta.

Sovittautuessani hänen mukaisekseen minä muutuin pessimistiseksi ja iloiseksi hänen ollessaan optimistinen ja alakuloinen. Minä vastustin häntä vaistomaisesti joka asiassa. Hän, kuten yleensäkin romantikot, piti epäselvästä ja epämääräisestä. Minä puolestani aloin rakastua klassillisen taiteen hienoon järkeen ja kauniiseen järjestykseen. Vuosien varrella nämä vastakohdat korostuivat tehden kanssakäymisemme hieman hankalaksi kumminkaan muuttamatta keskinäisiä tunteitamme. Minä saan niinmuodoin kiittää erinomaista isääni eräistä hyvistä ominaisuuksistani ja monista puutoksistani.

Vaikka äidilläni ei ollut runsaasti maitoa, hän halusi kiihkeästi saada minua ruokkia. Siihen hänet valtuutti vanha Fournier, Jean-Jacquesin oppilas. Äiti imetti minua riemumielin. Se oli terveydelleni suureksi hyödyksi, ja minulla olisi syytä onnitella itseäni sen johdosta, jos äidinmaito siirtäisi lapseen sielullisiakin ominaisuuksia, kuten monet väittävät.

Äidilläni oli viehättävä mieli, kaunis ja jalo sielu ja vaikea luonne. Ollen liian herkkätunteinen, liian hellä, liian altis mielenliikutuksille voidakseen löytää rauhaansa omasta itsestään, hän sanoi saavansa uskonnosta onnellista lepoa. Vaikka esiintyikin ulkonaisissa menoissa pidättyvänä, hän oli kuitenkin hartaan uskonnollinen. Totuuden nimessä minun on tunnustaminen, ettei hän uskonut helvetin olemassaoloa. Hän ei kumminkaan osoittanut itsepintaisuutta eikä ilkeyttä, koska abbé Moinier, hänen rippi-isänsä, ei kieltänyt häneltä sakramenttejä. Äitini oli hilpeyteen taipuva, mutta iloton lapsuus, sitten taloushuolet ja intohimoiseksi kehittyneen äidinrakkauden murheet synkensivät hänen luonnettaan ja häiritsivät hänen luonnostaan hyvää terveyttään. Hän himmensi lapsuusaikaani synkkämielisyyden kohtauksilla ja itkunpuuskilla. Hänen minuun kohdistamansa hellyys kerrassaan hämmensi hänen järkeänsä, joka toimi muuten kaikissa asioissa selvänä ja varmana. Hän olisi mieluimmin nähnyt minun pysyvän aina pienenä, jotta olisi paremmin voinut puristaa minua poveansa vasten. Ja vaikka toivoikin minulle nerokkuutta, hän iloitsi siitä, että olin vailla ymmärrystä ja että hänen ymmärryksensä oli minulle tarpeellinen. Kaikki se, mikä soi minulle hieman riippumattomuutta ja vapautta, oli hänelle vastenmielistä. Hän kuvitteli hurjan kauhun vallassa niitä vaaroja, joihin voin joutua, kun hän ei ollut luonani, ja joka kerta, kun palasin hieman pitemmältä kävelyretkeltä, hän oli minua odottamassa kuumeisin päin ja harhailevin katsein. Hän liioitteli määrättömästi minun hyviä ominaisuuksiani ja ilmaisi kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa haltioitumistaan, joka tuntui minusta kiusalliselta; ansaitsemattoman tunnustuksen ilmaukset näet ovat aina vaikuttaneet minuun julman nöyryytyksen tavoin. Mutta pahinta oli, että äitirukkani suurenteli samassa suhteessa vikojani ja puutoksiani. Hän ei milloinkaan minua rangaissut niiden vuoksi, mutta moitti minua niistä niin tuskaisin äänenpainoin, että sydämeni oli pakahtua. Monet kerrat oli hänen vapaassa vallassaan saada minut uskomaan itseni suureksi syntiseksi, ja minä olisin hänen tähtensä muuttunut ylen arastelevaksi, ellen olisi jo varhain sommitellut omaa käytäntöä varten suvaitsevaisia moraalisia periaatteita. En ole sitä seikkaa suinkaan valitellut, vaan päinvastoin olen itseäni sen johdosta aina onnitellut. Ainoastaan ne, jotka suhtautuvat lempeästi omaan itseensä, kohtelevat toisiakin lempeästi.

Kastetoimitukseni paikkana oli Saint-Germain-des-Près, missä minua piteli ristimaljan yläpuolella kummitäti, joka oli keijukainen. Ihmisten keskuudessa hänen nimenään oli Marcelle, hän oli kaunis kuin päivä ja oli ottanut miehekseen Dupont-nimeä tottelevan apinan, johon oli hullaantunut, kuten keijukaiset yleensäkin hullaantuvat apinoihin. Hän toi sallimuksen lahjat kätkyeni luo ja lähti sitten aivan pian merten taa kuvatuksensa keralla. Minä näin hänet ohimennen nuoruusikäni alussa, ja hän oli kuin Didon haavoittunut varjo myrttimetsässä tai kuin kuutamon säde metsäaukeamassa. Se oli pelkkä välkähdys, mutta muisteloni on yhä täynnä värejä ja tuoksuja. Kummisetäni, herra Pierre Danquin, on jättänyt mieleeni tavallisempia muistoja. Minä näen hänet vieläkin, lyhyen vantteran miehen, jonka harmaat hiukset olivat ihan kiharaiset, posket pulleat ja painavat ja kultasankaisten takaa vilkkuva katse lempeä ja hieno. Hänen vatsaansa à la Grimod de La Reynière peittivät kauniit kukikkaat silkkiliivit, rouva Danquinin omin käsin kirjaelemat. Hän käytti suurta mustaa silkkikaulaliinaa, joka kiersi hänen kaulansa seitsemään kertaan, ja paidankaulus ympäröi hänen kukoistavia kasvojansa kuin kukkavihkoa. Hän oli nähnyt Napoleonin Lyonissa 1815; hän kuului vapaamieliseen puolueeseen ja harrasti geologiaa.

Erään monien toisten tavoin Seinen rantakadulle päätyvän kadun varrella, missä syntyi lapsi, joka ei vielä nytkään, pitkien aikojen kuluttua, tiedä, tekikö oikein vai väärin tullessaan tähän maailmaan, niiden lukemattomien inhimillisten olentojen joukossa, jotka siellä elivät huomaamatonta elämäänsä, suurikalloinen mies, pää karu ja kalju kuin Bretagnen graniittilohkare, syvällä suippokaarionkeloissaan asuvat silmät, jotka muinoin säihkyivät tulta, nyt vain heikosti valaistuina, juro, raihnas, ynseä vanhus, Chateaubriand, sammui ikävissään kuolemaan täytettyään vuosisatansa maineellansa.

Toisinaan kulki näitä samoja rantakatuja, Passyn kukkuloilta tullen, eräs vanha kävelijä, jonka kaljua päälakea reunustivat pitkät valkoiset hiukset ja jolla oli näppyläiset posket, ruusu napinlävessä ja hymy huulilla, ukkorahjus, jonka hahmo oli yhtä plebeijinen kuin ensinmainitun aristokraattinen. Ja ohikulkijat pysähtyivät katselemaan kansanomaista lauluseppoa.

Chateaubriand, katolinen ja monarkisti, Béranger, Napoleonin kannattaja, tasavaltalainen ja vapaa-ajattelija, siinä ne molemmat 'merkit', joiden alla minä synnyin.

VARHAISIMMAT AJAT

Vanhimpana muistonani on pitkäkarvainen, leveälierinen ja viheriällä silkillä sisustettu silinterihattu, jonka hallavan vuorinahkan yläreuna oli leikattu kielekkeille ja muistutti sulkeutuvan kukan terälehtiä, jotka eivät kumminkaan olleet ihan umpeutuneet, vaan jättivät ympyränmuotoisesta aukosta näkymään vuorinahkan ja vaakunalla koristetun hatunpohjan väliin pistetyn punaisen silkkinenäliinan. Saliin astui vanha, ihan valkohapsinen herra kädessään tuo hattu, josta hän nähteni veti esiin silkkisen, nuuskan tahriman nenäliinan, joka levitettynä tarjosi katseltavaksi Vendômepylvään taustalle kuvatun, harmaaseen asetakkiin puetun Napoleonin. Sitten vanha herra otti hatun pohjasta pienen kuivan leivoksen, jonka kohotti hitaasti päänsä yläpuolelle, pienen pyöreän ja litteän leivoksen, jonka toinen puoli oli kiiltävä ja uurteinen. Minä kohotin käteni tarttuakseni siihen; mutta vanha herra antoi sen minulle vasta mielin määrin nautittuaan turhista ponnistuksistani ja pettyneiden toiveitteni aiheuttamista haikeista huokauksista. Sanalla sanoen: hän käytti minua huvinaan kuin pientä koiraa. Ja luulenpa, että sen huomattuani heti suutuin, koska tunsin kuuluvani siihen uskaliaaseen rotuun, joka vallitsee kaikkia eläimiä.

Noita leivoksia purressani tunsin suuni täyttyvän hiekkamaisella aineella, mutta hiekka muuttui aivan pian sokeripitoiseksi tahtaaksi, joka maistui sangen mieluisalta huolimatta siihen ylimääräisesti sekoittuvasta kirpeästä tupakantunnusta. Minä pidin tai luulin pitäväni niistä, kunnes havaitsin niiden olevan peräisin eräästä Rue de Seinen varrella sijaitsevasta vanhasta leipomosta, missä vanha vihertävä lasimalja oli niiden alakuloisena tyyssijana. Silloin ne alkoivat etoa mieltäni, ja minä en salannut asiaa vanhalta herralta, joka oli siitä kovin pahoillaan.

Myöhemmin olen saanut tietää, että vanhan herran nimi oli Morisson ja että hän oli palvellut esikuntalääkärinä Englannin armeijassa 1815.

Kun Waterloon taistelun jälkeen upseerien pöydässä valiteltiin huomattavien henkilöiden kaatumista, virkkoi Morisson:

— Hyvät herrat, te unohdatte erään kaatuneen, jonka kuolema on kaikkein valitettavin ja jota meidän tulee kaikkein katkerimmin surra.

— Yleneminen, hyvät herrat. Voittomme, joka päättää Napoleonin uran, lopettaa sodat, joissa olemme nopeasti ansainneet uusia arvoasteita. Yleneminen on saanut surmansa Waterloon luona. Itkekäämme sitä, hyvät herrat.

Herra Morisson pyysi eron virastaan ja muutti Parisiin, missä meni naimisiin ja harjoitti lääkärinammattia. Hän kuoli siellä koleraan vuonna 1848, samoin hänen puolisonsa.

Muistan myös, että näinä aikoina, jolloin vielä tepastelin pitäen lujasti kiinni esiliinankulmasta, jonka soi käytettäväkseni rouva Mathias, näin salissa ruskeapintaisen, tuuhealla poskiparralla varustetun miehen. Hän oli herra Debas, lisänimeltään Nantuan Simon, ja hän paikkasi liisteriin kastettua sivellintä käyttäen kukikasta viheriää seinäpaperia, joka suunnilleen kahden sormen leveydeltä haljenneena paljasti näkyviin aivan rikkinäisen karkean kankaan ja sen takaa kuumottavat synkeät syvyydet. Nuo seikat ilmenivät minulle erinomaisen kirkkaina ja ovat yhä vieläkin omituisen selväpiirteisinä muistissani, vaikka monet muut näinä varhaisimpina aikoina katseilleni tarjoutuneet näyt ovat häipyneet kerrassaan olemattomiin. En varmaankaan asiaa heti harkinnut, koska en ollut vielä ehtinyt siihen ikään, jona ihminen alkaa ajatella. Mutta vähän myöhemmin, neljännellä ikävuodellani, voimistuttuani henkisesti siinä määrin, että kykenin erehtymään, ja saatuani osakseni kasvatusta, jota ilmiöiden väärä tulkinta edellyttää, minä muodostin itselleni sellaisen käsityksen, että tuon kukikkaan seinäpaperin peittämän hurstin takana häilyi pimeässä tuntemattomia olentoja, toisenlaisia kuin ihmiset, linnut, kalat ja hyönteiset, epämääräisiä, viekkaita ja pahansuopain ajatusten elähdyttämiä. Ja valtasipa mieleni uteliaisuus ja pelkokin, kun lähestyin salissa Nantuan Simonin paikkaamaa halkeamaa, joka oli yhä näkyvissä. Viheriän seinäpaperin reunat eivät olleet liimautuneet aivan tarkoin, vaan niiden välistä pilkisti esiin kappale täytteeksi työnnettyä sanomalehtipaperia, joka ei hivellyt silmää, mutta oli erittäin arvokas, koska esti huoneeseen pääsemästä pimeyden henkiä, hämäriä ja tuhoisia kahden ulottuvaisuuden maailmaan kuuluvia olentoja.

Eräänä päivänä päivien joukossa (kuten sanovat itämaiset kertojat, joille aikamäärät ovat yhtä epäselvät kuin minulle), eräänä päivänä neljännen ikävuoteni päivien joukossa minä huomasin, että kukikas viheriä seinäpaperi oli pianon vieressä puhjennut tähdenmuotoisesti paljastaen näkyviin muutamia ristikkäin olevia hamppukankaan säikeitä mustassa reiässä, joka oli vieläkin pelottavampi kuin Nantuan Simonin paikkaama halkeama. Osoittaen jumalatonta uhmaa, joka oli Iapetoksen uskaliaan heimon arvoinen, minä vein silmäni tuon aukon suulle ja näin elävän pimentolan, joka sai hiukseni nousemaan pystyyn; sitten painoin siihen korvani ja kuulin kaameata pauhua jäätävän viiman hipoessa poskeani. Kaikki tuo vakaannutti uskoani, että seinäpaperien alla oli toinen maailma.

Minä vietin näinä aikoina kaksoiselämää. Päivällä oloni oli luonnollista ja aivan tavallista, toisinaan ikävystyttävääkin, mutta yöllä se muuttui yliluonnolliseksi ja kaameaksi. Pienen vuoteeni vaiheilla, johon äitini minut peitteli kauniilla käsillään, liikkui oudoin ja hurjin elein, mutta silti eräänlaista tahtia ja rytmiä noudattaen, pieniä muodottomia, kyttyräselkäisiä, käyriä olentoja puettuina erinomaisen vanhan muodin mukaisesti, sanalla sanoen sellaisina kuin niitä, kuten myöhemmin olen havainnut, on piirroksissaan esittänyt Callot. En ollut varmaankaan niitä uudestaan keksinyt. Se seikka, että läheisyydessämme asusti rouva Letord, vaskipiirrosten myyjä, joka levitti hallussaan olevia teoksia yleisön nähtäviin niillä main, missä nykyjään sijaitsee Kaunotaiteiden koulun rakennus, selittää tuon yhteensattuman. Mielikuvitukseni epäilemättä vaikutti osaltaan varustaen yölliset ahdistelijani paistinvartailla, käsiruiskuilla, pienillä luudilla ja erinäisillä muilla talouskaluilla. Siitä huolimatta ne liikkuivat ohitseni erittäin juhlallisesti, nenät syyläin peittäminä ja pyöreillä silmälaseilla varustettuina pitäen muuten kovaa kiirettä, ikäänkuin eivät olisi minua ollenkaan huomanneet.

Eräänä iltana, lampun vielä palaessa, isäni lähestyi pientä sänkyäni ja silmäili minua, huulilla harvoin hymyilevien surunvoittoisten ihmisten hieno hymy. Minä olin jo unenhorroksessa, hän kutitti kämmenpohjaani ja laski kanssani hieman leikkiä, josta en ymmärtänyt muuta kuin nämä sanat: "Minä myyn sinulle lehmän." Kun en lehmää nähnyt, kysyin järkevästi:

Minä nukahdin ja näin jälleen isäni unessa. Tällä kertaa hänellä oli kämmenpohjassaan pieni punaisen- ja valkoisenkirjava lehmä, liikkuva ja elävä, niin elävä, että tunsin sen lämpimän hengityksen ja hieman navetanhajua. Monena yönä näin jälleen tuon punaisen- ja valkoisenkirjavan lehmän.

III

ALPHONSINE

Alphonsine Dusuel, seitsemän vuotta minua vanhempi, oli laihanlainen ja kivulloinen; hänen hiuksensa olivat tahmeat ja kasvot kesakkoiset. Ellen pahoin erehdy, olivat juuri nämä viat maailman silmissä hänen pahimpansa. Minä opin tuntemaan hänessä toisia lievempiä, esimerkiksi ulkokultaisuuden ja ilkeyden, jotka ilmenivät hänessä kerrassaan viehättävän luontevina.

Eräänä päivänä, kun rakas äitini kävellytti minua rantakadulla, me kohtasimme rouva Dusuelin ja hänen tyttärensä. Pysähdyttiin, ja rouvat pääsivät juttusille.

— Siinäpä sydänkäpynen! Kuinka oletkaan soma! huudahti nuori Alphonsine syleillen minua.

Vaikka en ollutkaan siihen aikaan niin älykäs kuin koira tai kissa, olin sentään minäkin kotieläin ja pidin heidän tavallaan kiitoksesta, jota villit eläimet halveksivat. Saattaen ihastuksellaan molemmat äidit liikutuksen valtaan nuori Alphonsine kohotti minut maasta, puristi poveansa vasten ja suuteli minua kerran toisensa jälkeen, yhä ylistäen somuuttani. Ja samalla hän pisteli neulalla pohkeitani.

Minä aloin riuhtoa, takoa Alphonsineä nyrkein ja jaloin, parkua ja vuodattaa kyyneliä.

Sen nähdessään rouva Dusuel ilmaisi katseellaan ja vaikenemisellaan hämmästystä ja harmia. Äitini katseli minua murheellisesti, ihmetteli, kuinka oli voinut synnyttää maailmaan niin epäinhimillisen lapsen, ja vuoroin syytti taivasta tuosta ansaitsemattomasta onnettomuudesta, vuoroin syytti itseänsä siitä, että oli sen virheillänsä ansainnut. Hän seisoi kerrassaan sanattomana ja hämmentyneenä minun pahanelkisyyteni salaisuuden edessä. Minä en kuitenkaan voinut asiaa hänelle selittää, kun en kyennyt puhumaan. Ne muutamat sanat, jotka sain sopertaneeksi, eivät minua tässä tilassa mitenkään auttaneet. Jaloillani seisten minä yhä huohotin ja itkin, ja nuori Alphonsine kumartui puoleeni; pyyhki poskiani, suostutteli ja puolusteli minua:

— Hän on kovin pieni! Älkää toruko häntä, rouva Nozière. Se surettaisi minua. Minä pidän hänestä sanomattomasti.

Alphonsine ei tyytynyt yhteen kertaan: hän syleili minua kumartuneena kymmenet kerrat tuikaten aina neulan pohjelihoihini.

Myöhemmin, kun kykenin puhumaan, saivat tuon kavaluuden tietää äitini ja rouva Mathias, joka minua hoiti. Mutta minua ei uskottu; väitettiin, että panettelin viatonta siten lieventääkseni omaa syyllisyyttäni.

Minä olen jo aikoja sitten antanut nuorelle Alphonsinelle anteeksi hänen julmuutensa, jopa hänen rasvantahmeat hiuksensakin. Eikä siinä kyllin: olen hänelle kiitollinen, koska hän melkoisesti edisti kaksivuotiaan perehtymistä ihmisluontoon.

PIKKU PIETARI MAINITAAN SANOMALEHDESSÄ

Siitä lähtien, kun olen oppinut lukemaan, on sanomalehti salaperäisesti minua kiehtonut. Kun näin isäni levittelevän noita suuria lehtiä, jotka olivat pienten mustien merkkien peittämät, kun osia niistä luettiin ääneen ja kun noista merkeistä koitui ajatuksia, niin luulin olevani noitumista näkemässä. Tuosta ylen ohuesta ja hienoin viivoin peitetystä lehdestä, jonka merkit olivat minun silmissäni ihan merkityksettömät, urkeni ilmoille rikoksia, ankaroita onnettomuuksia, seikkailuja, juhlia; Napoleon Bonaparte karkasi Hamin linnoituksesta, Tom-Pouce puettiin kenraaliksi, laskiaishärkää Dagobertia kävelytettiin Parisissa, Praslinin herttuatar murhattiin! Kaikki tuo yhdessä ainoassa paperilehdessä ja vielä tuhat muuta asiaa, niiden joukossa vähemmän juhlallisia, jokapäiväisempiä, jotka ärsyttivät uteliaisuuttani: kaikki nuo herrat NN, jotka jakelivat iskuja tai saivat niitä, antautuivat ajoneuvojen murskattaviksi, putosivat katoilta tai veivät poliisikamariin kadulta löytämänsä rahakukkaron. Mistä kaikki nuo herrat NN, kun minä en nähnyt ainoatakaan? Minä yritin turhaan kuvata mieleeni herra N:ää. Minä tiedustelin, mikä se oikeastaan oli, mutta minulle ei annettu mitään tyydyttävää vastausta.

Noina etäisinä aikoina tuli taloon rouva Mathias auttamaan Mélanieta, jonka kanssa hän muuten eli sangen huonossa sovussa. Rouva Mathias, joka oli luonteeltaan vaikeakäänteinen, kiivas ja herkästi loukkaantuva, osoitti melkoista minuun kohdistuvaa mielenkiintoa. Hän oli keksinyt erinäisiä rakentavia ja moraalisia viekkauksia minua parantaakseen. Niinpä hän, lukiessaan sanomalehdestä sekalaisia uutisia, joissa kerrottiin muun muassa 'ilkeämielisyyden aiheuttamasta' tulipalosta ja 'herra Duchesnelle, päiväpalkkalaiselle sattuneesta onnettomuudesta, oli sieltä löytävinään eilistä käyttäytymistäni koskevan selonteon. Hän luki: 'Nuori Pietari Nozière käyttäytyi eilen Tuileriespalatsin puutarhassa ollessaan tottelemattomasti ja pikavihaisesti, mutta on nyttemmin luvannut luopua näistä rumista paheista.'

Järkeni oli kahden vuoden iällä kyllin kehittynyt estääkseni minua aivan helposti uskomasta tulleeni mainituksi sanomalehdissä samoinkuin herra Guizot tai herra Duchesne, päiväpalkkalainen. Minä huomasin, että rouva Mathias, joka tavaili kaikki nuo uutiset hieman soperrellen, mutta ei kovin usein sanaa toistaen, alkoi minua koskevaan tiedonantoon ehdittyään yhtäkkiä omituisesti epäröidä, ja päättelin sen nojalla, etteivät viimeksi mainitut olleetkaan sanomalehdestä luettavissa, vaan että hän ne keksi osoittaen riittämätöntä nokkeluutta. En niinmuodoin joutunut petetyksi, mutta vaikealta tuntui jäädä vaille lehtien maininnan suomaa kunniaa, ja minä sallin mieluummin asian jäädä epävarmaksi pyrkimättä toteamaan, että se oli selvää petosta.

VÄÄRÄN ARVOSTELMAN VAIKUTUKSET

Tämänkin tapahtuman löydän varhaisimpien aikojeni yöstä. Se on varsin vähäpätöinen, mutta kaikki alkuvaiheet ovat salaperäisyytensä vuoksi meille mielenkiintoiset, ja kun emme kykene saamaan selkoa inhimillisen ajatuksen aloittelusta, seurailemme huviksemme ainakin lapsen älyn heräämistä. Ja ellei lapsessa ilmene mitään eriskummallista eikä erinomaista, se on sitäkin arvokkaampi havainnonesine, koska edustaa yksinään lasten suurta joukkoa. Siitä syystä minä kerron tämän tarinan, mutta myöskin senvuoksi, että se minua itseäni kovin huvittaa.

Eräänä päivänä… tarkemmin en kykene aikaa määrittelemään, sillä tuon päivän sija aikojen järjestelmässä on häipynyt tietymättömiin eikä sitä voida enää milloinkaan määritellä… eräänä päivänä, sanon, palatessani kävelyltä Mélanien, vanhan hoitajattareni kanssa, minä astuin kuten ainakin äitini huoneeseen ja tunsin siellä hajun, jota en tuntenut ja jonka, kuten olen myöhemmin saanut selville, aiheutti hiilenhäkä. Se ei ollut ollenkaan kirpeä eikä tukehduttava, vaan hieno, luihu, etova, mutta ei kumminkaan minua mitenkään haitannut, koska minä hajuaistiin nähden muistutin pikemmin pientä Caire-koiraa kuin herra Roôert de Montesquiouta, tuoksujen runoilijaa. Samaan aikaan kuin tuo tuntematon tai pikemmin väärintuntemani haju kutitteli harjaantumattomia sieraimiani rakas äitini kysyi minulta, olinko käyttäytynyt sievästi kävelyretkellä, ja antoi sitten käteeni eräänlaisen smaragdinviheriän kasvinvarren, joka oli suunnilleen jälkiruokaveitsen terän pituinen, mutta paljoa vahvempi ja kokonaan sokeria kiiltelevä. Se näytti minusta ihmeelliseltä herkulta, tuntemattomuuden viehätyksen leimaamalta, en ollut vielä milloinkaan nähnyt mitään siihen verrattavaa.

Se oli tosiaankin hyvää. Kun purin vartta, se hajautui sokerikuiduiksi, joiden maku oli erittäin miellyttävä ja paljoa hienompi kuin kaikkien aikaisemmin maistamieni makeisten ja sokerileivosten.

Tuo ylen makea kasvi sai minut ajattelemaan niiden seutujen hedelmiä, missä virtailevat viinimarjapurot karamellikallioiden välitse, vaikka totta puhuen uskoinkin sellaiseen luvattuun maahan yhtä vähän kuin Vergilius kreikkalaisten ihastelemiin Elysiumin vainioihin.

— Quamvis elysios miretur Graecia campos;
(Kenttiä Elysionin vaikk' ihannoipikin Hellas;)

mutta loihtuisat kuvitelmat ilahduttivat minua samoinkuin Vergiliusta, ja mieleni oli ihmettelyä tulvillaan, koska en tuntenut sitä menetelmää, jonka avulla sokerileipurit saavat enkelijuuren varren hyvänmakuiseksi. Tuo smaragdinviheriä maukas varsi näet oli vain kappale enkelijuurta, jonka oli lahjoittanut äidilleni rouva Caumont saatuaan Niortista kokonaisen laatikon.

Kun muutamia päiviä myöhemmin jälleen palasin Mélanien keralla kävelemästä ja tunsin äitini huoneessa omituisen imelän ja luihun hiilensavunhajun, johon olin tutustunut samalla kertaa kuin enkelijuureen, minä otaksuin sen olevan enkelijuuren hajun.

Minä suutelin äitiäni niinkuin pitikin. Hän kysyi, olinko hyvin huvitellut kävellessäni, ja minä vastasin myöntävästi; hän tiedusteli, enkö ollut kovin kiusannut Mélanieta, ja minä vastasin, etten ollut niin tehnyt. Siten täytettyäni kaikki pojan velvollisuudet minä odotin äitini antavan minulle kappaleen enkelijuurta. Mutta kun hän ryhtyi jälleen ompelukseensa eikä näyttänyt ollenkaan aikovan suorittaa odottamaani kaunista tekoa, päätin vaatia herkkuani. Sellainen menettely tuntui minusta kuitenkin vastenmieliseltä, niin herkkätunteinen olin. Äitini kohotti katseensa työstään, silmäili minua hieman hämmästyneenä ja sanoi, ettei hänellä sitä ollut.

Tahtomatta epäillä hänen lausuneen valhetta, kaikkein lievintäkään, minä otaksuin hänen laskevan leikkiä ja siirtävän haluni tyydyttämisen tuonnemmaksi, joko mielitekoani kiihdyttääkseen tai noudattaen vakavissa henkilöissä usein ilmenevää taipumusta nauttia koirain ja lasten kärsimättömyydestä.

Minä vaadin häneltä vaatimalla herkkuani. Hän sanoi vieläkin, ettei hänellä sitä ollut, ja puhui ilmeisesti ihan vilpittömästi. Aistieni todistukseen ja järkeni oivallukseen varmasti (valitettavasti!) luottaen minä vastasin arvelematta, että enkelijuurta täytyi huoneessa olla, koska sen haistoin.

Tieteiden historiassa on runsaasti sellaisten erehdysten esimerkkejä, ja ihmiskunnan suurimmat nerot ovat usein harhautuneet aivan samoin kuin pikku Nozière. Pikku Pietari oli otaksunut erääseen kappaleeseen kuuluvaksi ominaisuuden, joka todellisuudessa kuului erääseen toiseen kappaleeseen. Fysiikassa ja kemiassa on yhtä huonosti perusteltuja lakeja, joita kunnioitetaan ja tullaan kunnioittamaan, kunnes ne vihdoin viimein kumotaan.

Näitä seikkoja ei tullut ajatelleeksi rakas äitini, joka kohautti hartioitaan ja sanoi minua pieneksi hölmöksi. Minä jouduin ihan suunniltani ja selitin, etten ollut pieni hölmö ja että enkelijuurta oli olemassa, koska sen haistoin, ja ettei äiti menetellyt kauniisti valehdellessaan pienelle pojalleen. Tuon moitteen kuultuaan äitini katseli minua hämmästyneenä ja syvästi murheellisena. Tuo katse sai äkkiä minussa syntymään sen varman uskon, ettei rakas äitini ollut minua pettänyt ja ettei huoneessa ollut enkelijuurta, vaikka ulkonaiset seikat näennäisesti sitä osoittivat.

Sydämeni oli niinmuodoin tällä kertaa valistanut järkeäni. Tekisi mieleni sen nojalla päätellä, että ihmisen tulee aina noudattaa sydämensä oivallusta. Siinä olisi tämän tarinan moraali, herkät sielut löytäisivät siitä iloa. Mutta totuus on lausuttava senkin uhalla, että voi herättää epämieluisia tunteita. Sydän erehtyy samoinkuin järki, sen erehdykset ovat aivan yhtä tuhoisat, ja niistä on vaikeampi vapautua, koska ne ovat makeat ja miellyttävät.

NERON KOHTALONA ON KÄRSIÄ VÄÄRYYTTÄ

Neron kohtalona on kärsiä vääryyttä ja ylenkatsetta; minä jouduin aikaisin sen kokemaan. Neljän vuoden ikäisenä minä piirustelin innokkaasti, mutta en suinkaan kaikkia niitä esineitä, jotka tarjoutuivat katseltavikseni, vaan yksinomaan sotilaita. Toden tunnustaakseni en kuvannut heitä luonnon mukaan: luonto on monisyinen, ja sitä on vaikea jäljitellä. En piirtänyt niitä myöskään käyttäen malleina Epinalin kuvia, joita ostin maksaen viisi sentiimiä kappaleesta. Niissäkin oli vielä liian paljon viivoja, joiden sokkeloihin olisin eksynyt. Minä otin mallikseni näiden kuvien yksinkertaistuneet muistot. Minun sotilaillani oli ympyrä pääkoppana, viiva ruhona, kaksi viivaa käsivarsina ja kaksi jalkoina. Salamankaltaisesti murtunut viiva esitti kivääriä pistimineen, ja se oli erittäin ilmehikäs esitys. Shakoa minä en sovittanut päähän, vaan piirsin sen pään yläpuolelle osoittaakseni koko taituruuttani ja kuvatakseni seikkaperäisesti sekä pään että päähineen muotoa. Minä piirsin niitä suuret määrät tähän tyyliin, joka on kaikille lasten piirroksille ominainen. Ne olivat, jos niin tahdomme sanoa, luurankoja, vieläpä erittäin ylimalkaisia luurankojakin. Mutta sotilaani näyttivät minusta sellaisinaan sangen hyvin tehdyiltä. Minä piirsin ne lyijykynällä ylenmäärin kostuttaen piirrintäni, jotta se jättäisi selvää jälkeä. Mieluummin olisin piirustanut teräskynällä, mutta musteen käytteleminen oli tahrain pelosta minulta kielletty. Minä olin kuitenkin tyytyväinen teoksiini ja havaitsin itseni kyvykkääksi. Aivan pian oli asiani joutua itseäni ihmettelemään.

Eräänä iltana, muistettavana iltahetkenä, olin piirustamassa ruokasalin pöydän ääressä, jonka Mélanie oli vastikään korjannut. Oli talvi; lamppu, jota peitti viheriä varjostin, loi paperiini lämmintä valoa. Olin jo piirustanut viisi kuusi sotilasta käyttäen tavanomaista menetelmääni, jota vaivatta vallitsin. Yhtäkkiä, neronleimauksen valossa, sain päähäni, ettei käsiä ja jalkoja ollut kuvattava yhdellä ainoalla viivalla, vaan kahden yhdensuuntaisen piirron avulla. Siten sain syntymään pintavaikutelman, joka synnytti todellisuustunnun. Siinä oli itse elämä. Minä olin aivan ihastunut. Liikkuvia kuvapatsaitaan valmistaessaan ei Daidalos voinut olla kättensä työhön tyytyväisempi kuin minä. Olisin voinut kysyä itseltäni, olinko ensimmäinen, jonka oli onnistunut suorittaa niin kaunis temppu, ja enkö ollut jo aikaisemmin nähnyt sellaisia esimerkkejä. Mutta minä en tuota kysynyt. En kysynyt mitään, katselinhan vain teostani tylsästi tuijotellen, kieli suusta riippumassa ja silmät suurina. Mutta koska taiteilijan luontoon kuuluu halu asettaa teoksiaan ihmisten ihailtaviksi, minä lähestyin äitiäni, joka parhaillaan luki jotakin kirjaa, näytin hänelle paperiani ja huusin:

Havaitessani, ettei hän kohdistanut vähintäkään huomiota siihen, mitä hänelle näytin, minä laskin sotilaani hänen kirjansa lehdelle.

— Hyvä, hyvä, virkkoi hän minulle lempeästi, mutta äänessä sävy, joka osoitti, ettei hän riittävästi tajunnut vastikään kuvaantotaiteessa aiheuttamaani vallankumousta.

Minun teki mieli temmata hänen kädestään kirja, joka käänsi hänen huomionsa pois mestariteoksestani.

Sellaisen sokaistumisen ja sellaisen väärämielisyyden vimmastuttamana minä polin jalkaa, puhkesin kyyneliin ja revin kappaleiksi mestariteokseni.

Minä olin kaikkein synkeimmän epätoivon uhrina. Ajateltakoon vain kohtaloani! Minä olin yhdellä iskulla edistänyt taiteita sanomattomasti, olin keksinyt ihmeellisen keinon esittää elämää, ja koko palkkani ja koko kunniani oli siinä, että minut lähetettiin makuulle!

Tuon vastoinkäymisen jälkeen minulle sattui pian toinen yhtä julma. Seikka oli seuraava. Äitini oli varsin nopeasti opettanut minut siedettävän hyvin kuvaamaan kirjaimia. Koska osasin hieman kirjoittaa, ajattelin, ettei mikään estänyt minua sepittämästä kokonaista teosta. Rakkaan äitini nähden minä ryhdyin sommittelemaan pientä teologista ja moraalista tutkielmaa. Minä aloitin näin: 'Mikä Jumala on…' ja kuljetin teokseni heti äitini nähtäväksi tiedustellakseni häneltä, oliko lauseparsi onnistunut. Äitini vastasi, että se oli hyvä, mutta että lauseen loppuun kuului kysymysmerkki. Minä kysyin, mikä se oli, kysymysmerkki.

— Se on merkki, joka osoittaa, että kysytään, tiedustellaan jotakin. Se kuuluu jokaisen kysymyslauseen loppuun. Sinun tulee kirjoittaa kysymysmerkki koska kysyt: 'Mikä on Jumala?'

Minä toistin parikymmentä kertaa, etten kysynyt, koska sen tiesin, ja kieltäydyin ehdottomasti kirjoittamasta tuota kysymysmerkkiä, joka minusta tuntui tietämättömyyden merkiltä.

Kirjailijalle ominainen itserakkauteni joutui siitä kärsimään, ja minä lienen vastannut julkeasti, koska jouduin rangaistavaksi.

Olen ehtinyt paljon muuttua niistä ajoista; en enää kieltäydy kirjoittamasta kysymysmerkkiä kaikkiin niihin kohtiin, joihin niitä yleensä merkitään. Tekeepä melkein mieleni piirtää oikein suuria sellaisia koukeroita kaiken kirjoittamani, kaiken sanomani ja kaiken ajattelemani jälkeen. Jos äitirukkani vielä eläisi, hän kenties sanoisi, että nyt käytät niitä liian paljon.

VII

NAVARINO

Olin tuntenut kaiken ikäni rouva Laroquen, joka asui tyttärineen pienessä huoneistossa talomme pihan perällä. Hän oli vanha normandilainen rouva, keisarillisen kaartin kapteenin leski. Hänellä ei ollut enää hampaita, ja hänen pehmeät huulensa olivat painuneet ikenien väliin, mutta posket olivat pyöreät ja punaiset kuin hänen kotiseutunsa omenat. Koska en ollenkaan tajunnut luonnon epävakaisuutta ja olioiden katoavaisuutta, otaksuin hänen polveutuvan maailman varhaisimmilta ajoilta ja omistavan katoamattoman vanhuuden. Äitini huoneesta näkyi intiankrassin reunustama ikkuna, jossa rouva Laroquen papukaija keikkui orressaan laulellen rivoja ja isänmaallisia laulujansa. Se oli tuotu Länsi-Intiasta vuonna 1827 ja oli ristitty Ranskan ja Englannin laivaston Navarinon luona turkkilaisista saaman voiton muistoksi, josta saapui tieto Parisiin samana päivänä kuin papukaijakin sinne ehti. Otaksuttiin, ettei Navarino ollut Eurooppaan saapuessaan enää nuori. Ylen huomaavaisesti Navarinoansa kohteleva rouva Laroque sijoitti sen joka aamu ikkunaan, jotta vanhus voi nauttia pihamaan vaihtelevista näyistä. En tosiaankaan tiedä, mitä huvia tällä amerikkalaisella saattoi olla siitä, että näki Augusten pesevän herra Bellaguet'n ajoneuvoja tai isä Alexandren kitkevän kivityksen raoissa kasvavaa ruohoa. Missään tapauksessa sen pitkäaikainen maanpako ei näyttänyt sitä ollenkaan surettavan. Vaikka en väitäkään arvaavani sen ajatuksia, tekisi mieleni sanoa, että se nautti voimistaan; se oli epäilemättä merkillisen väkevä eläin. Saatuaan pieniin harmaisiin kynsiinsä puupalasen, se aivan kohta mursi sen murusiksi nokallaan.

Minä olen aina pitänyt eläimistä; mutta siihen aikaan ne herättivät minussa harrasta kunnioitusta ja eräänlaista uskonnollista pelonkauhua. Minä aavistelin, että niiden äly oli varmempi kuin minun ja että ne vaistosivat syvemmin luontoa. Villakoira Zerbin näytti ymmärtävän paljon sellaisia asioita, jotka jäivät minulta tajuamatta, ja minä otaksuin kauniin angorakissamme Sulttaani Mahmudin, joka tunsi lintujen kielen, omistavan salaperäiset luonnonlahjat ja kyvyn nähdä tulevaisuuteen. Kerran Louvressa käydessäni äitini näytti minulle egyptiläisissä saleissa kotieläimiä, jotka oli kiedottu nauhoihin ja sivelty hyvänhajuisilla tahtailla.

— Egyptiläiset, sanoi hän minulle, palvoivat niitä jumalinansa ja balsamoivat ne huolellisesti niiden kuoltua.

Minä en tiedä, mitä muinaiset egyptiläiset ajattelivat ibislinnusta ja kissoista, en tiedä, onko totta, kuten nykyjään väitetään, että eläimet ovat olleet ihmisten ensimmäisiä jumalia, mutta eipä puuttunut paljoa, etten pitänyt Sulttaani Mahmudia ja villakoira Zerbiniä yliluonnollisilla kyvyillä varustettuina olentoina. Erikoisen ihmeellisinä ne ilmenivät minulle siitä syystä, että näyttäytyivät minulle unessa ja juttelivat kanssani. Eräänä yönä näin unta, kuinka Zerbin raapi maata käpälillään ja kaivoi esiin hyasintinsipulin.

— Niin lepäävät pienet lapset maassa ennen syntymäänsä ja puhkeavat sitten ilmoille kuin kukat.

On siis selvää, että rakastin eläimiä, ihailin niiden viisautta ja esitin niille päivän kuluessa niin hartaita kysymyksiä, että ne tulivat yöllä luennoimaan minulle luonnonfilosofiaa. En suinkaan kieltänyt ystävyyttäni enkä kunnioitustani linnuiltakaan: minä olisin hellinyt Navarinoa kuin omaa isääni, olisin osoittanut vanhalle heimopäällikölle ylenmäärin arvonantoa ja huomaavaisuutta, olisin suostunut hänen kuuliaiseksi oppilaakseen, kunhan hän olisi siihen suostunut. Mutta hän ei sallinut minun edes katsella itseänsä. Minun lähestyessäni se kiikkui kärsimättömästi puolapuullansa, pöyhisti kaulahöyheniänsä, katseli minua tulta säihkyvin silmin, avasi uhkaavasti nokkansa ja näytti kieltänsä. Minun teki mieli tietää tuon vihamielisyyden syy. Rouva Laroque arveli sen aiheutuneen siitä, että minä pienenä tietämättömänä lapsena, osaamatta vielä kävelläkään, annoin kantaa itseni sen luo, vein pienet sormeni lähelle sen päätä tuikatakseni sitä silmiin, jotka kiilsivät kuin rubiinit, ja huusin vihlovasti harmistuneena siitä, etten saanut niitä käsiini. Rouva Laroque rakasti Navarinoansa ja yritti sitä puolustella. Mutta voiko uskoa niin syvää ja sitkeää vihankaunaa mahdolliseksi?

Olipa muuten Navarinon vihamielisyyden syynä mikä tahansa, tuo vihamielisyys tuntui minusta epäoikeutetulta ja julmalta. Minä halusin hartaasti päästä tuon pelottavan mahdin suosioon ja ajattelin, että lahjat voivat sen mieltä lauhduttaa ja että sokeri olisi sille sovelias uhrilahja. Äitini kiellosta huolimatta minä avasin ruokasalin kaapin ja valitsin sokeriastiasta suurimman ja kauneimman palan. Siihen aikaan näet sokeria ei vielä paloiteltu tehtaassa; emännät ostivat sokerinsa harkkoina, ja meidän vanha Mélaniemme, vasaraa ja vanhaa lohkeillutta ja varretonta veistä aseinaan käyttäen, särki harkon erisuuruisiksi palasiksi singahduttaen samalla ilmoille lukemattomia siruja niinkuin geologit iskevät kalliosta irti mineralogisia näytteitä. Sopii vielä lisätä, että sokeri oli silloin erittäin kallista. Mieli hyväntahtoisessa vireessä ja pidellen esiliinani taskuun piilottamaani lahjaa minä lähdin rouva Laroquen luo ja tapasin Navarinon ikkunassaan. Se kuori siinä välinpitämättömän näköisenä hampunsiemeniä. Minä pidin tilaisuutta otollisena ja ojensin sokeripalan vanhalle heimoruhtinaalle, mutta se ei huolinut uhrilahjastani. Se silmäili minua syrjäkarein kauan ja liikahtamatta, syöksyi sitten äkkiä sormeni kimppuun ja puri sitä. Veri virtasi.

Rouva Laroque on kertonut minulle kerran toisensa jälkeen, että minä veren nähdessäni parahdin kamalasti parkumaan, vuodatin runsaita kyyneliä ja kysyin, oliko se minulle kuolemaksi. En ole milloinkaan tahtonut tuota uskoa, mutta hänen sanoihinsa voi sittenkin sisältyä hieman totuutta. Hän tyynnytti minut ja kietoi sormeeni tukon.

Minä poistuin närkästyneenä, sydän täynnä vihan vimmaa. Siitä päivästä lähtien vallitsi Navarinon ja minun kesken auttamaton sota. Kohdatessamme toisemme minä aina solvasin ja ärsytin sitä, ja se raivostui — sitä tyydytystä se ei minulta milloinkaan evännyt. Toisinaan minä kutittelin sen kaulaa oljenkorrella, toisinaan heittelin sitä leipäpallosilla, ja se avasi kitansa ammolleen ja syyti kähein äänin käsittämättömiä uhkauksia. Rouva Laroque, joka tapansa mukaan oli villahametta kutomassa, tähyili minua nenäkakkulainsa yli, uhkasi puisella kudinvartaalla ja virkkoi:

— Kuulehan, Pierre, jätä eläin rauhaan. Tiedäthän, miten sinun jo kerran kävi. Jos jatkat, käy vielä pahemmin, usko minua.

Minä jätin nuo viisaat neuvot huomioonottamatta ja sain tilaisuuden sitä katua. Eräänä päivänä, kun pitelin pahoin sen ruokapurtiloa ja halpamaisesti sirottelin maissinjyviä, vanha heimoruhtinas syöksyi niskaani, kävi käsiksi tukkaani ja riipoi päätäni terävillä kynsillään. Jos ryöstävä kotka säikähdytti Ganymedes-poikasta ottaessaan sen hellästi samettisiin pitimiinsä, niin voidaan ymmärtää, kuinka minä kauhistuin, kun Navarino piteli minua rautaisissa pihdeissään. Minä huusin niin, että Seinen rannat raikuivat. Rouva Laroque siirsi syrjään iänikuisen kutimensa, irroitti amerikkalaisen saaliistaan ja kuljetti sen olkapäällään takaisin orrelle. Kaula ylpeyden paisuttamana ja hiussuortuvia ryöstösaaliina kynsissään Navarino loi minuun leimahtavin silmin voitonriemuisen katseen. Tappioni oli täydellinen, nöyryytykseni syvä.

Vähän aikaa myöhemmin, saapuessani keittiöömme, jonne minua alinomaa houkuttelivat tuhannet viehättävät asiat, minä tapasin siellä vanhan Mélaniemme, joka hienonsi veitsellä laudalle levittämäänsä persiljaa. Minä esitin erinäisiä tätä yrttiä koskevia kysymyksiä sen kirpeän tuoksun kutkuttaessa sieraimiani. Mélanie vastaili minulle kitsastelematta: hän kertoi persiljaa käytettävän lihamuhennoksiin ja käristetyn lihan höysteeksi ja selitti vihdoin sen olevan papukaijoille kuolettavaa myrkkyä. Tuon kuultuani minä sieppasin veitsen säästämän ruodin tuota tuhoavaa yrttiä ja vein sen ruusuhuoneeseen, missä mietiskelin yksin ja vaieten. Minä pitelin kädessäni Navarinon kuolemaa. Kauan itseni kanssa asiaa harkittuani lähdin ulos ja menin rouva Laroquen luo. Siellä minä näytin Navarinolle myrkyllistä yrttiä ja sanoin:

— Katsohan, tämä on persiljaa. Jos sekoittaisin nämä pienet viheriät ja kähärät lehdet hampun siemeniisi, niin sinä kuolisit ja minä olisin saanut kostaa. Mutta minäpä tahdonkin kostaa toisella tavalla. Minä kostan jättämällä sinut elämään.

Siitä lähtien minä en enää Navarinoa kiusannut. En tahtonut tärvellä osoittamaani laupeutta. Meistä tuli ystävät.

VIII

KUINKA JO VARSIN VARHAIN KÄVI ILMI, ETTÄ MINULTA PUUTTUI LIIKEVAISTOA

Tämä tapahtui ennen helmikuun vallankumousta; ja varmaa on, etten ollut vielä neljän vuoden ikäinen. Mutta olinko kolmen vai puolenneljättä? Se seikka on minulle epävarma, ja moniin vuosiin ei ole enää ollut elossa ketään, joka olisi kyennyt asiaa selvittämään. Tähän epävarmuuteen täytyy tyytyä ja lohduttaa itseänsä sillä, että kansojen aikakirjoissa tavataan suurempia ja ikävämpiäkin epämääräisyyksiä. Ajantietoa ja maantiedettä on nimitetty historian molemmiksi silmiksi. Jos on niin laita, niin Saint-Maurin veljeskunnan benediktiineistä huolimatta, jotka ovat keksineet aikamäärien todentamistaiteen, historia on ainakin toissilmäinen. Ja tahdonpa lisätä, että se on sen vähäisin vika. Klio, runotar Klio on ryhdiltään vakava, jopa toisinaan ankarakin henkilö, jonka puhe opettaa (niin väitetään), kiintää, liikuttaa, huvittaa; sitä kuuntelisi mielellään päivän pitkän. Mutta käytyäni häntä uutterasti kuuntelemassa, olen huomannut, että hän liiankin usein osoittautui muistamattomaksi, turhamaiseksi, puolueelliseksi, tietämättömäksi ja valheelliseksi. Sellaisista puutoksista huolimatta olen häntä hellästi rakastanut ja rakastan yhä vielä. Siinä ovat ainoat minua tähän runottareen kiinnittävät siteet. Lapsuuteni, enempää kuin muukaan elämäni, ei tarjoa sille mitään säilytettävää. Minä en onneksi ole mikään historiallinen henkilö, ja tuo kopea Klio ei tule milloinkaan tutkimaan, olinko kolmannen ikävuoteni alussa, keskivaiheilla vai lopussa ilmaistessani luonnettani tavalla, joka vaikutti äitiini kerrassaan järkyttävästi.

Minä olin siihen aikaan erittäin tavallinen pieni poika, jonka ainoana erikoisuutena, ellen erehdy, oli se, ettei hän uskonut kaikkea, mitä hänelle sanottiin; ja suuntautuminen, joka ilmaisi tutkivaa henkeä, teki hänet epäsuotuisan arvostelun esineeksi, sillä kolmen tai puolenneljättä vuoden ikäinen lapsi ei yleensä saavuta tunnustusta kriitillisen mielensä nojalla.

Olisin voinut jättää pois kaikki nämä huomautukset, jotka eivät ollenkaan kuulu aloittamaani kertomukseen, eivät enempää kuin ajantieto, asioiden todentaminen tai runotar Klio. Kulkiessani tällaisia kiertoteitä, harhautuessani kauas kaartelemaan, en saavu milloinkaan perille; mutta ellen huvittele matkan varrella, jos kuljen tietäni ihan suoraan, saavun perille heti, ja asia on valmis silmänräpäyksessä. Ja se olisi vahinko, ainakin minulle, koska pidän kuljeksimisesta; en tiedä mitään mieluisampaa ja samalla hyödyllisempää. Kaikkien niiden koulujen joukossa, joita olen käynyt, on koulusta poisjäämisen ja vapaan vaeltelun koulu tuntunut minusta parhaalta, ja siitä minulla on ollut suurin hyöty. Se ei ole suinkaan pelkkää ajantuhlausta, ystäväiseni. Siinä voittaa aina jotakin. Jos pieni Punahilkka olisi kulkenut metsän läpi pähkinöitä poimimatta, niin susi ei olisi sitä syönyt; ja pikku Punahilkan onnellisin kohtalo, hyvän moraalin mukainen, on joutua suden suuhun.

Tuo ajatus johtaa meidät onnellisesti tämän kertomuksen aiheeseen. Aioin näet juuri teille sanoa, että neljännellä ikävuodellani, Louis-Philippe ensimmäisen, Ranskan kuninkaan, kahdeksantenatoista ja viimeisenä hallituksen vuotena, oli suurimpana ilonani huvikävely. Minua ei lähetetty pikku Punahilkan tavoin metsään. Minä olin valitettavasti vähemmän maalaismainen! Syntyneenä ja kasvaneena Parisin sydämessä, kauniin Malaquais-rantakadun varrella, minä en tietänyt mitään maaseudun iloista. Mutta kaupungissakin on omat viehätyksensä; rakas äitini talutteli minua pitkin katuja, joilla kajahtelivat lukemattomat äänet, hohtelivat heleät värit ja joita vilkastuttivat tulijat ja menijät, ja kun hänellä oli jokin ostos suoritettavana, hän vei minut kerallaan myymälöihin. Me emme olleet rikkaita, hän ei kuluttanut paljoa, mutta ne myymälät, joissa hän kävi, näyttivät minusta verrattoman avaroilta ja suurenmoisilta. Bon Marché, Louvre, Printemps ja Les Galeries eivät olleet vielä olemassa. Kaikkein suurimpien senlaatuisten liikkeiden ostajakuntana olivat perustuslaillisen kuningaskunnan viimeisinä vuosina yhden ainoan kaupunginkorttelin asukkaat. Äidilläni, joka kuului Saint-Germainin etukaupunkiin, oli käytettävinään Deux-Magots ja Petit Saint-Thomas.

Näistä kahdesta myymälästä, jotka sijaitsivat toinen Rue de Seinen, toinen Rue de Bacin varrella, on vain jälkimmäinen vielä olemassa, mutta ei enää nuorekkaassa soreudessaan, vaan julkisivua rumentavine jalopeurannaamoineen siinä määrin avartuneena ja muuttuneena, etten sitä enää tunne. 'Kahden apinan' talo on kadonnut, ja minä lienen ainoa elossaoleva muistamaan sitä suurta öljymaalausta, joka oli myymälän kilpenä ja esitti nuorta kiinalaisnaista kahden maanmiehensä seurassa. Minä vaistosin jo silloin herkästi naiskauneutta ja pidin ylen viehättävänä tuota nuorta kiinatarta korkealle kammattuine hiuksineen ja ohimokutreineen. Molemmista liehittelijöistä, heidän ryhdistään, katseistaan, eleistään ja tarkoituksistaan en tiedä mitään sanoa. Viettelemisen taide oli minulle silloin kerrassaan vieras.

Tämä myymälä näytti minusta suunnattoman suurelta ja aarteiden täyttämältä. Siellä minä lienen hankkinut sen loisteliaisiin taiteisiin kohdistuvan taipumukseni, joka on kehittynyt minussa erittäin voimakkaaksi ja josta en ole päässyt milloinkaan vapautumaan. Näkemäni kankaat, matot, kirjo-ompelukset, sulat, kukat saivat minut eräänlaisen hurmion valtaan, ja minä ihailin sydämestäni niitä kohteliaita herroja ja siroja neitejä, jotka hymyillen tarjoilivat näitä ihmeitä epäröiville ostajille. Kun eräs kauppapalvelija mittasi äitini ostamaa kangasta katosta riippuvaan messinkitankoon vaakasuorasti kiinnitetyllä metrimitalla, niin pidin hänen kohtaloaan suurenmoisena ja hänen elämäänsä loistoisana.

Ihailuni esineenä oli myöskin herra Augris, Rue de Bacin varrella asuva räätäli, joka koetti minulle valmistamiaan liivejä ja polvihousuja. Minusta olisi ollut mieluisampaa, jos hän olisi tehnyt minulle pitkät housut ja lievenutun, jollaisia näin herrasmiesten käyttävän, ja tuo halu kiihtyi erittäin ankaraksi vähän myöhemmin, kun luin Bouillyn kertomuksen eräästä onnettomasta pienestä pojasta, jonka otti luokseen eräs hyväätekevä ja kunnianarvoisa oppinut tehden hänet sihteerikseen ja pukien hänet vanhoihin vaatteisiinsa. Tämä Bouillyn kertomus sai minut ryhtymään mielettömään tekoon, josta kerron toiste. Taiteita ja ammatteja syvästi kunnioittaen minä ihailin herra Augrista, Rue de Bacin räätäliä, joka ei ollut mitenkään ihailtava, sillä hän leikkasi kankaat aivan nurinkurisesti. Hänen valmistamissaan vaatteissa minä totta puhuen näytin apinalta.

Rakas äitini osti hyvänä emäntänä itse taloustarpeensa: mausteet möi hänelle Courcelles, Rue Bonaparten varrella, kahvin Corcelet, Palais Royalissa, suklaan Debeauve ja Gallais, Rue des Saints-Pères. Lieneekö syynä ollut se, että herra Courcelles anteliaasti salli minun maistella kuivattuja luumujansa, tai se, että hän salli sokeriharkon kiteiden kimallella auringonvalossa, tai että hän sulavin ja rohkein kädenliikkein käänsi ylösalaisin ruukun, jossa oli viinimarjahyytelöä, siten osoittaakseen sen jähmeyttä, joka tapauksessa hänen vakuuttava viehättävyytensä ja kiistämättömät todistuksensa kerrassaan lumosivat minut. Olin melkein vihainen rakkaalle äidilleni, joka aina suhtautui epäillen tuon mainion ryytikauppiaan esimerkein valaistuihin vakuutteluihin. Vasta myöhemmin olen tullut tietämään, että rakkaan äitini epäily oli täysin oikeutettu.

Näen vieläkin Corcelet'n pienen ja matalan myymälän, jonka punapohjaiseen kilpeen oli kultaisin kirjaimin merkitty 'Gourmand' (Herkkusuu). Siitä uhosi hieno kahvintuoksu, ja siellä nähtiin jo siihen aikaan vanha maalaus, joka esitti isoisän aikaisen muodin mukaan puettua herkkusuuta. Hän istui pullojen täyttämän pöydän ääressä, edessään suunnaton pasteija ja koristeellinen ananas. Myöhemmin saamieni tietojen nojalla voin sanoa, että se oli Bouillyn maalaama Grimod de la Reynièren muotokuva. Minä astuin kunnioittavasti tähän taloon, joka minusta tuntui kuuluvan johonkin toiseen kauteen ja siirsi minut takaisinpäin aina directoire-aikaan asti. Corcelet'n kauppa-apulainen punnitsi ja palveli äänetönnä. Hänen koruttomuutensa, joka oli herra Courcellesin mahtipontisen käyttäytymisen nimenomainen vastakohta, vaikutti minuun, ja mahdollista on, että vanha ryytikauppiaan apulainen on ensimmäisenä perehdyttänyt minua hyvään makuun ja kohtuuteen.

Corcelet'n luota lähtiessäni minulla oli aina kahvinpapu, jota kulkiessani pureksin. Minä sanoin itselleni, että se maistui hyvältä, ja melkein niin uskoinkin. Sisimmässäni tosin tunsin sen maistuvan ihan inhottavalta, mutta en vielä kyennyt vetämään päivänvaloon sieluni syvyyksissä piileviä totuuksia. Vaikka Corcelet'n myymälä 'Gourmand'-kilpineen minua hyvin miellytti, oli minulle kuitenkin rakkaampi ja kaikkia muita mieluisampi se myymälä, jonka omistivat Debeauve ja Gallais, Ranskan kuninkaiden hovihankkijat. Se näytti minusta niin kauniilta, etten katsonut olevani kelvollinen käymään siihen sisälle, ellen ollut pyhävaatteissani, ja minä tarkastelin kynnyksellä rakkaan äitini vaatetusta saadakseni vakuuden siitä, että hän oli kyllin hieno. Ja eipä makuni ollutkaan aivan huono! Suklaaliike Debeauve ja Gallais, Ranskan kuninkaiden hovihankkija, on yhä vieläkin olemassa, ja sen komeus ei ole paljoakaan muuttunut. Voin niinmuodoin puhua siitä täyden tuntemuksen eikä vain epämääräisten muistojen nojalla. Se on erittäin muhkea; sen sisustus on peräisin restauration alkuvuosilta, jolloin tyyli ei ollut vielä muuttunut kovin raskaaksi; se on Percier'n ja Fontainen mallia. Nähdessäni nuo hieman kuivat, mutta hienot, puhtaat ja selvät motiivit, joudun murheellisena ajattelemaan, kuinka suuressa määrin maku on rappeutunut Ranskassa vuosisadan kuluessa. Kuinka kauas olemmekaan nykyjään joutuneet koristeellisesta empire-taiteesta, joka ei kumminkaan vedä läheskään vertoja Ludvig XVI:n ja directoire-ajan taiteelle! Tässä vanhassa myymälässä on ihasteltava ensinnäkin nimikilpeä, jonka kirjaimet ovat sopusuhtaiset ja selvät, holvikaarisia ikkunoita viuhkamaisine puitteineen, myymälän taka-alaa, joka pyöristyy pienen temppelin muotoiseksi, ja salin muotoa noudattavaa puoliympyrän muotoista myymäpöytää. En tiedä uneksinko, mutta uskon nähneeni siellä kuvastimissa vertauskuvia, jotka olisivat voineet ylistää yhtä hyvin Arcolea ja Lodia kuin kaakaokermaa ja mantelisuklaata. Sanalla sanoen: se kaikki osoittaa tyyliä, ilmaisee määrättyä luonnetta, siinä on jotakin tarkoitusta. Mitä tehdään nykyjään? On yhä vielä olemassa nerokkaita taiteilijoita, mutta koristeelliset taiteet ovat vaipuneet häpeälliseen rappiotilaan. Kolmannen tasavallan tyyli saa ajattelemaan kaipauksen tuntein Napoleon III:n aikaista, se puolestaan Louis-Philippen, se Kaarle X:n, se keisarivallan, se directoire-ajan ja viimeksimainittu vihdoin Ludvig XVI:n tyyliä. Viivojen ja suhteiden aisti on kerrassaan kadonnut. Niinpä iloitsenkin uuden taiteen tulosta epäilemättä vähemmän sen vuoksi, mitä se luo, kuin sen vuoksi, mitä se hävittää.

Tarvitseeko minun sanoa, etten kolmen tai neljän vuoden ikäisenä hautonut mielessäni koristetaiteeseen kohdistuvia mietteitä? Mutta kun astuin Debeauve ja Gallais'n myymälään, luulin saapuvani keijukaisten kartanoon. Harha-aistimustani vahvisti vielä se, että näin siellä mustapukuisia, kiiltävätukkaisia kauniita nuoria naisia istumassa puoliympyränmuotoisen myymäpöydän takana, suloa ja juhlallisuutta uhkuen. Heidän keskellään sijaitsi lempeänä ja vakaana iäkäs nainen, joka kirjoitti luetteloita suuren pulpetin ääressä ja käsitteli rahakappaleita ja pankinseteleitä. Kohta tulee käymään ilmi, etten riittävässä määrässä oivaltanut tuon kunnianarvoisen naisen suorittamia toimia. Hänen rinnallaan askarteli tumma- ja vaaleatukkaisia nuoria tyttöjä, joista toiset käärivät suklaalevyjä ohueen hopeanhohtoiseen paperiin, toiset kietoivat samoja levyjä kaksitellen kuvalliseen paperiin sulkien nämä kuoret vahalla, jota lämmittivät pienen läkkilampun liekissä. He suorittivat nuo tehtävät erittäin taitavasti ja niin nopeasti, että näytti kuin he olisivat siinä työskennelleet ilokseen. Nyt ajattelen, etteivät he varmaankaan työskennelleet siinä pelkäksi huvikseen. Silloin minä voin erehtyä, koska yleensäkin taivuin käsittämään kaikki työt ajanvietteeksi. Joka tapauksessa on varmaa, että oli nautinto nähdä noiden nuorten tyttöjen sormien käämeinä kääntelehtivän.

Äidin tehtyä ostoksensa otti tämä viisaiden neitsyiden seuran johtajana oleva arvokas nainen vieressään sijaitsevasta kristallimaljasta suklaapastillin ja ojensi sen minulle heikosti hymyillen. Ja tämä juhlallinen lahja sai minut enemmän kuin mikään muu rakastamaan ja ihailemaan herrojen Debeauven ja Gallais'n, Ranskan kuninkaiden hovihankkijain liikettä. Koska myymälät minua miellyttivät, oli varsin luonnollista, että kotiin palattuani yritin leikeissäni jäljitellä niitä kohtauksia, joita olin nähnyt äitini tehdessä ostoksiaan. Niinpä olinkin kotona, yksikseni ja kenenkään tietämättä, vuorotellen räätäli, ryytikauppias, uutuuksien myyjä, vieläpä enemmittä vaikeuksitta myöskin muotikauppias ja suklaan myyjätär. Eräänä iltana minä sitten yritin siinä pienessä kamarissa, jonka seiniä peittivät ruusunkukin kaunistetut paperit ja jossa äitini istui ompeluksineen, jäljitellä tavallista huolellisemmin Debeauve ja Gallais'n liikkeen kauniita neitosia. Hankittuani itselleni mahdollisimman suuren määrän suklaanpalasia, paperikappaleita, vieläpä niitä metallimaisia levyjäkin, joita suurisanaisesti nimitin hopeapaperiksi ja jotka totta puhuen olivat sangen rypistyneitä, minä sijoituin tätini Chaussonin lahjoittamaan pieneen tuoliini moleskinilla päällystetyn jakkaran luo, joka minun silmissäni edusti Rue des Saints-Pèresin myymälän hienoa puoliympyrää. Koska olin ainoa lapsi, tottunut leikkimään yksin ja aina johonkin haaveeseen vaipunut, koska siis elin usein unien maailmassa, minun ei ollut vaikea kuvitella mieleeni myymälää, sen kattopaneelia, lasikaappeja, vertauskuvin kaunistettuja seinäkuvastimia, vieläpä saapuvia ostajiakin, naisia, lapsia ja vanhuksia, siinä määrin minulla oli kyky herättää mielin määrin näkyviini tapahtumia ja henkilöitä. Minun ei ollut ollenkaan vaikea edustaa ihan yksinäni neitejä, kaikkia suklaatinmyyjättäriä ja kunnianarvoista naishenkilöä, joka piti luetteloa ja käytteli rahoja. Taiallinen kykyni oli ihan rajaton ja verrattomasti suurempi kuin niiden Thessalian noitien, joista olen myöhemmin lukenut tutustuessani 'Kultaiseen aasiin'. Minä vaihdoin olemusta mielin määrin, kykenin pukeutumaan mitä oudoimpiin ja eriskummallisimpiin hahmoihin, muuttumaan loitsun nojalla kuninkaaksi, lohikäärmeeksi, paholaiseksi, keijukaiseksi… Mitä sanonkaan? Minä kykenin muuttumaan sotajoukoksi, virraksi, metsäksi, vuoreksi. Niinpä se, mitä tuona iltana kokeilin, olikin pelkkää leikintekoa eikä aiheuttanut vähintäkään vaikeutta. Minä siis käärin, sinetöin, palvelin lukematonta asiakaskuntaani, naisia, lapsia, vanhuksia. Tärkeyteni tunnossa (tuleeko minun se tunnustaa?) minä puhuin erittäin kuivakiskoisesti kuvitelluille tovereilleni, kiiruhtaen heitä, jos hidastelivat, ja paljastaen armotta heidän erehdyksensä. Mutta kun minun sitten oli paneuduttava iäkkääksi ja kunnianarvoiseksi, rahastoa vallitsevaksi naiseksi, havaitsin yhtäkkiä joutuvani pulaan. Asiain jouduttua tähän tilaan minä lähdin myymälästäni pyytämään äitiäni selittämään tuota kohtaa, joka oli jäänyt itselleni hämäräksi. Olin tosin nähnyt vanhan rouvan avaavan laatikkonsa ja liikuttelevan kulta- ja hopeakolikoita, mutta minulla ei ollut riittävän tarkkaa käsitystä hänen suorittamistaan toimista. Minä polvistuin äitini viereen, joka kirjaeli nenäliinaa istuen keinutuolissaan, ja kysyin häneltä:

— Kuulehan, äiti, kuka antaa rahaa myymälöissä, sekö, joka myy, vai sekö, joka ostaa?

Äitini katseli minua hämmästyneenä; hänen silmänsä suurenivat ja kulmakarvat kohosivat, ja hän hymyili minulle mitään vastaamatta. Sitten hän painui ajatuksiinsa. Samassa tuli huoneeseen isäni.

— Ystäväiseni, virkkoi hänelle äitini, tiedätkö, mitä Pierrot minulta vastikään kysyi?… Sitä et arvaa missään tapauksessa… Hän kysyi, antaako rahaa se, joka ostaa, vai se, joka myy.

— Se ei ole pelkkää lapsen typeryyttä, ystäväiseni; se on luonteenpiirre. Pierre ei tule milloinkaan käsittämään rahan arvoa.

Kelpo äitini oli saanut selville luontaisen taipumukseni ja aavistanut kohtaloni: hän lausui profeetalliset sanat. Minun ei ollut määrä oppia milloinkaan tuntemaan rahan arvoa. Sellainen olin puolenneljättä vuoden ikäisenä siinä pienessä huoneessa, jonka seiniä peittivät ruusunnupuin kaunistetut paperit, ja sellaisena olen säilynyt aina vanhuuteen saakka, joka on minulle kevyt, kuten kaikille niille sieluille, joita ei rasita ahneus eikä ylpeys. Ei, äiti, minä en ole milloinkaan oppinut tuntemaan rahan arvoa. En tunne sitä vielä nytkään tai paremmin sanoen tunnen sen liian hyvin. Minä tiedän, että raha on syynä kaikkiin niihin onnettomuuksiin, jotka ahdistavat säälimättömiä yhteisöjämme, joista kovin ylpeilemme. Tuo pieni poika, jonka tunnen omaksi itsekseni ja joka ei tietänyt, onko ostajan vai myyjän maksettava, johtaa yhtäkkiä mieleeni sen piippusepon, jonka meille kuvailee William Morris kauniissa profeetallisessa kertomuksessaan, sen nuhteettoman veistäjän, joka tulevaisuuden valtiossa tekee verrattoman kauniita piippuja, koska tekee niitä rakkauden vuoksi ja koska lahjoittaa ne eikä niitä myy.

RUMPU

Elämä on kaipausta. Ja riippuen siitä, pidetäänkö kaipausta suloisena vai katkerana, elämä tuomitaan hyväksi tai pahaksi. Jokaisen asiana on ratkaista kysymys oman tunteensa nojalla. Järkeileminen on tässä tapauksessa turhaa; se jää metafyysikkojen asiaksi. Viiden vuoden ikäisenä minä kaipasin rumpua. Oliko tuo kaipaukseni suloinen vai katkera? Sitä en tiedä. Sanokaamme, että se oli katkera, koska johtui puutteesta, ja suloinen, koska osoitti mielikuvitukselleni kaivatun esineen.

Kaiken väärinkäsityksen välttymiseksi huomautan, että ikävöin itselleni rumpua ollenkaan toivomatta pääseväni rummunlyöjäksi. En välittänyt ollenkaan sen ammatin loistokkuudesta enempää kuin siihen liittyvistä vaaroistakaan. Vaikka olinkin ikäisekseni varsin hyvin perehtynyt Ranskan sotilaalliseen prameuteen, en ollut vielä kuullut kerrottavan nuoresta Barasta, joka kuoli painaen pärrytyspuikkojansa sydäntään vasten, enkä siitä viisitoistavuotiaasta rumpalista, joka Zürichin taistelussa sai kuulan käsivarteensa, mutta löi edelleen rumpuansa, sai ensimmäiseltä konsulilta eräässä dekadikatsastuksessa kunniapuikon ja syöksyi ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa surman suuhun ansaitakseen tuon kunnianosoituksen. Rauhan aikana kasvaneena minä en tuntenut muita rummunlyöjiä kuin ne kaksi kansalliskaartiin kuuluvaa, jotka vuoden ensimmäisenä päivänä toivat isälleni, toisen pataljoonan lääkärille, ja hänen puolisolleen värillisellä kuvalla koristetun onnittelukirjeen. Tuo kuva esitti ylenmäärin kaunistellen molempia rummunlyöjiä, jotka kauttaaltaan kullatussa salissa kunnioittavasti tervehtivät viheriään lievetakkiin puettua herraa ja vannehameeseen ja pitsireunuksiin puettua rouvaa. Todellisuudessa heillä oli virkut silmät ja isot viikset, ja heidän nenänsä hohtelivat punaisina. Isäni lahjoitti heille viiden frangin kolikon ja lähetti heidät juomaan lasin valkoviiniä, jota vanha Mélanie tarjosi heille keittiössä. He kulahduttivat lasin sisällön kerrallaan, maiskahduttivat kieltään ja pyyhkivät suunsa hihaansa. Vaikka eräänlainen rattoisa luonnepiirre heissä minua miellytti, he eivät kumminkaan herättäneet minussa minkäänlaista halua päästä heidän kaltaisekseen.

Ei, minä en tahtonut päästä rummuttajaksi; pikemmin halusin tulla kenraaliksi, ja jos kiihkeästi toivoelinkin itselleni rumpua ja mustia palikoita, oli syynä vain se, että liitin noihin esineisiin tuhansia sotaisia mielikuvia.

Siihen aikaan minua ei voitu moittia siitä, että pidin Kassandran vuodetta Akhilleun peistä parempana.

Minusta uhkui pelkkä ase-ilo ja taisteluhalu, verityöt riemastuttivat mieltäni, minusta olisi tullut sankari, jos sallimus, joka 'aatostamme haittaa, olisi sen sallinut. Se ei sitä sallinut. Jo seuraavana vuonna se suisti minut pois tältä kauniilta uralta ja innoitti minut rakastamaan nukkia. Vaikka minua senvuoksi pilkkailtiin, minä ostin niitä useita kappaleita säästörahoillani. Minä rakastin niitä kaikkia; eräs oli erikoinen suosikkini, ja kelpo äitini on sanonut, ettei se ollut kaunein. Mutta miksi riennänkään näin himmentämään neljännen ikävuoteni kunnianloistetta, sen aikakauden, jona rumpu oli kaipaukseni ainoana esineenä?

Koska en ollut luonnonlaadultani stoalainen, ilmaisin usein haluni sellaisille henkilöille, jotka kykenivät sen tyydyttämään. He eivät olleet mitään ymmärtävinään tai vastailivat minulle kerrassaan masentavalla tavalla.

— Tiedäthän, sanoi äitini, ettei isä siedä leluja, jotka pitävät melua.

Sitä, minkä äiti epäsi minulta aviollisen pieteetin nojalla, minä anelin täti Chaussonilta, joka ei ollenkaan pelännyt tuottaa isälleni ikävyyttä. Tuon seikan olin havainnut aivan oikein ja luotin siihen pyrkiessäni saavuttamaan kiihkeästi toivomaani esinettä. Mutta ylen säästeliäs täti Chausson antoi valitettavasti harvoin ja vähän.

— Mitä tekisitkään rummulla? kysyi hän minulta. Eikö sinulla ole riittävästi leluja? Onhan sinulla niitä kaapit täynnä. Minun aikoinani lapsia ei niin hemmoteltu; pienet kumppanini ja minä teimme nukkia lehdistä… Eikö sinulla ole kaunis Nooakin arkki?

Hän puhui siitä Nooakin arkista, jonka oli minulle lahjoittanut edellisenä uutenavuotena ja joka oli aluksi, se täytyy tunnustaa, näyttänyt minusta yliluonnolliselta asialta. Se sisälsi patriarkan perheineen ja parin kutakin luontokappaletta. Mutta perhoset olivat siinä norsuja suuremmat, mikä seikka ajan pitkään loukkasi suhdevaistoani, ja nyt, kun nelijalkaiset aiheuttamani tuhon vuoksi seisoivat vain kolmella jalalla ja Nooak oli kadottanut sauvansa, ei arkki enää minua lumonnut.

Eräänä päivänä, kun nuhaisena vietin aikaani kotosalla, yömyssy leuan alle sidottuna, valmistin itselleni rummun ja palikat kiviruukusta ja puulusikasta. Sen piti ilmaista melkoisen hyvin hollantilaista tyyliä ja Brouwerin ja Jan Steenin tunnesävyä. Minun makuni oli jalompi, ja kun vanha Mélanie närkästyneenä pelasti käsistäni voiastian ja kauhansa, minä olin jo ehtinyt niihin kyllästyä.

Suunnilleen niihin aikoihin isäni toi minulle eräänä iltana pienen maalatun biskviitin, jossa nähtiin Pierrot lyömässä isoa rumpua. En tiedä, ajatteliko hän kuvan voivan korvata todellisuutta vai tahtoiko pitää minua pilkkanaan. Hän hymyili kuten ainakin hieman alakuloisesti. Olipa miten hyvänsä, minä otin hänen lahjansa vastahakoisesti, ja tuo leivos, jonka koskettaminen tuntui kamalalta, alkoi minua äkkiä inhottaa.

En enää toivonutkaan saavani hartaiden toiveitteni esinettä, kun äitini eräänä kirkkaana kesäpäivänä aamiaisen jälkeen suuteli minua hellästi, kehoitti olemaan kiltti ja lähetti minut kävelylle vanhan Mélanien keralla ojennettuaan minulle harmaaseen paperiin käärityn lieriömäisen esineen.

Minä avasin käärön. Siinä oli rumpu. Äitini ei ollut enää huoneessa. Minä ripustin rakkaan soittimen olkapäälleni nuorasta, joka oli olkahihnan virassa, enkä kysynyt ollenkaan, mitä kohtalo vaatisi vastalahjaksi; uskoin näet siihen aikaan, että onnen lahjat tulevat ilmaiseksi. En ollut oppinut tuntemaan Herodotoksen taivaallista Nemesistä, ja tuntematon oli minulle myös tämä runoilijan ydinlauselma, jota olen myöhemmin monesti ajatellut:

Onnellisena ja ylpeänä, rumpu kupeellani, puikot käsissäni, minä syöksyin ulos ja marssin Mélanien edellä ankarasti pärryttäen. Minä kuljin rientoaskelin, varmasti uskoen vieväni joukkojani voittoon. Vaikka en tahtonut asiaa itselleni tunnustaa, minä sentään aavistelin, ettei rumpuni ollut kovin sointuisa ja ettei sen ääni kuulunut peninkulman piirissä. Huonosti jännitetty aasinnahka (jos se oli nahkaa; nyt sitä kovin epäilen) ei tosiaankaan ottanut kaikuakseen palikkaini alla, jotka olivat niin pienet ja kevyet, etten niitä tuntenut sormieni lomissa. Huomasin siinä äitini rauhallisen ja varovan luonnonlaadun ja hänen innokkaan pyrintönsä pitää kaikkia meluisia leluja loitolla asunnostamme. Hän oli jo karkoittanut pyssyt, pistoolit ja karabiinit, minun suureksi mielipahakseni, sillä minua hälinä ilahdutti ja paukahdukset saivat minut haltioihini. Kukaan ei tietenkään toivo itselleen äänetöntä soitinta; mutta innokas mieli korvaa kaikkea. Sydämeni leiske täytti korvani kunnian pauhulla. Minä kuvittelin rytmin, joka sai tuhansia ihmisiä astumaan tahdissa, kuvittelin pärrytyksiä, jotka loivat mieliin sankaruutta ja pelkoa. Minä kuvittelin Luxembourgin kukkivassa puutarhassa kolonnia, jotka etenivät katseenkantamattomiin rannattomalla tasangolla, kuvittelin hevosia, tykkejä, ampuma varavaunuja, jotka puhkoivat tiet kuopille, kiilteleviä kypäreitä mustine jouhikoristeineen, karvalakkeja, sulkia, tupsuja, töyhtöjä, peitsiä ja pistimiä.

Minä näin, tunsin, loin tuon kaikki. Ja luovassa työssäni läsnäolevaisena minä olin itse tuo kaikki, ihmiset, hevoset, tykit, ruutisäiliöt, tulenloimuinen taivas ja verinen maa. Kaiken tuon minä vedin ilmoille rummustani! Ja täti Chausson kysyi minulta, mitä rummulla tein!

Minä palasin kotiin, joka lepäsi hiljaisena. Huusin äitiä, mutta hän ei vastannut. Juoksin hänen huoneeseensa ja ruusunkukkasuojaan, mutta en nähnyt ketään. Lähdin isäni työhuoneeseen, mutta sekin oli tyhjä. Ainoastaan salin pöytäkellon päällä seisova Foyatier'n Spartacus vastasi rauhattomaan katseeseeni ikuisen närkästyksensä elein.

Vanha Mélanie kertoi nyt minulle, että isäni ja äitini olivat lähteneet Rue du Bouloin diligenssillä Havreen, herra ja rouva Danquinin keralla, ja että he tulisivat viettämään siellä viikon päivät.

Tuo uutinen syöksi minut syvään epätoivoon. Nyt tiesin, mistä hinnasta kohtaloni oli suonut minulle rummun, käsitin, että äitini oli lahjoittanut minulle tuon lelun salatakseen minulta lähtönsä ja kääntääkseen ajatukseni toisaalle. Ja kun muistin, kuinka vakavin ja hieman surullisin äänin äitini oli sanonut minulle lähtiessään 'Ole kiltti!' ihmettelin, etten ollut mitään epäillyt. Minä ajattelin:

Minä olin lohduton ja häpeissäni senkin vuoksi, että olin antanut pettää itseäni. Kuinka monien merkkien olisikaan pitänyt olla varoituksinani! Olin jo useita päiviä kuullut vanhempieni kuiskuttelevan, olin kuullut kaappien ovien kitisevän, olin nähnyt sängyissä liinavaatekasoja, huoneissa matka- ja käsilaukkuja. Erään matkalaukun kupera kansi oli rupisella ja paljaaksi hieroutuneella eläimennahalla peitetty, nahan yli kulkivat erittäin likaiset mustat puuvanteet, ja koko esine oli ruma. Minulle oli turhaan ilmennyt monenlaisia enteitä, joista koirapahanenkin olisi jo käynyt levottomaksi. Olin kuullut isäni sanovan, että Finette aavisti matkaanlähdön.

Asuntomme oli suuri ja kolea. Siinä vallitseva kamala hiljaisuus hyyti sydäntäni. Ja tyhjyyden täytteeksi oli Mélanie tosiaankin liian pieni: hänen poimumyssynsä kohosi tuskin päätäni korkeammalle. Minä rakastin Mélanieta, rakastin häntä lapsen-itsekkyyteni koko voimalla, mutta hän ei askarruttanut riittävästi mieltäni. Hänen puheensa tuntuivat minusta typeriltä. Harmaine hiuksineen ja köyryine selkineen hän näytti minusta minua itseäni lapsellisemmalta. Se ajatus, että oli elettävä kokonainen viikko yksin hänen seurassaan, sai minut epätoivoon.

Mélanie koki minua lohdutella, sanoi, että viikko kuluu pian, että äitini tuo minulle pienen laivan, jota voin uittaa Luxembourgin puiston altaassa, että isäni ja äitini kertoisivat minulle matkaseikkailujansa ja kuvailisivat Havren sataman niin hyvin, että luulisin olevani itse sitä näkemässä.

Tunnustaa täytyy, ettei tuo viimeksimainittu piirre ollutkaan huono, sillä satusepon kyyhkynen käyttelee juuri sitä lohduttaakseen hellää puolisoaan, jonka luota poistuu. Mutta minä en tahtonut tulla lohdutetuksi. Pidin sitä mahdottomana ja ajattelin, että sellainen menettely ei olisi kaunis.

Täti Chausson tuli kanssani aterioimaan. Minulla ei ollut mitään iloa siitä, että näin hänen kissapöllön-kasvonsa. Hän lausui minulle lohdutuksen sanoja, mutta ne maistuivat tähderuoalta samoinkuin kaikki, mitä hän tarjosi. Hän oli luonnostaan liian itara antaakseen runsasta, raikasta ja puhdasta lohdutusta. Pöydässä hän istuutui äitini sijalle karkoittaen siten rakkaan emoni istuimelta hänen huomaamattoman hohtelunsa, käsin koskemattoman varjonsa, näkymättömän kuvansa, sanalla sanoen kaiken sen, mitä rakastetuista poissaolevista jää heidän käyttelemiinsä esineisiin.

Tuo säädyttömyys sai minut vimman valtaan. Epätoivoissani minä kieltäydyin syömästä lientä ja ylpeilin tuosta kieltäytymisestäni. En tiedä, ajattelinko silloin, että Finette olisi sijassani menetellyt samoin; mutta jos ajattelin, niin se ei suinkaan tuntunut minusta nöyryyttävältä, koska tiesin eläinten olevan vaistoiltaan ja tunnoiltaan minua paljon etevämpiä. Äitini oli käskenyt tarjota lintupiirasta ja kermakastiketta, joiden oli arvellut hälventävän murhettani. Minä olin kieltäytynyt nauttimasta lientä; lintupiiraan ja kastikkeen minä hyväksyin löytäen niistä onnettomuudessani jonkinlaista lievikettä.

Päivällisen jälkeen täti Chausson neuvoi minua leikkimään Nooakin-arkillani. Tuo neuvo minua raivostutti. Minä vastasin mitä hävyttömimmin ja sinkosin sitäpaitsi aivan asiattomia syytöksiä Mélanieta vastaan, joka ei ollut koko pyhän elämänsä aikana ansainnut muuta kuin kiitosta.

Mélanie-rukka saattoi minut hellin huolin vuoteeseeni, pyyhki kyyneleni ja sijoitti telttasänkynsä huoneeseeni. Siitä huolimatta minä huomasin aivan kohta äitini poistumisen aiheuttamat kamalat vaikutukset. Voidakseen täysin käsittää, kuinka minun kävi, tulee muistaa, että näin joka ilta samassa huoneessa ennen uneen vaipumista joukon suuripäisiä, kyttyräselkäisiä, vääräsäärisiä, omituisen muodottomia pieniä ihmisiä, joilla oli päässä sulkahatut ja nenänvarrella valtavan suuret pyöreät silmälasit ja käsissä erilaisia soittimia, paistinvartaita, mandoliineja, kasareita, tiukurumpuja, sahoja, torvia ja kainalosauvoja, joista he houkuttelivat esiin ihmeellisiä ääniä tanssien samalla hullunkurisia tansseja. Heidän ilmaantumisensa tähän huoneeseen tänä hetkenä ei minua enää ihmetyttänyt: en tuntenut luonnonlakeja niin tarkoin, että olisin tietänyt ilmiön sotivan niitä vastaan. Ja kun ilmiö uudistui säännöllisesti joka ilta, minä en pitänyt sitä erinomaisena, mutta se pelotti minua, joskaan ei siinä määrin, että olisin huutanut. Kauhuani lievensi suuressa määrin se seikka, että huomasin noiden pienten soittoniekkojen pysyttelevän seinäpinnassa ollenkaan pyrkimättä vuoteeni läheisyyteen. Sellainen oli niiden tapa. Ne eivät näyttäneet minua huomaavankaan, ja minä pidätin henkeäni, jotten kiinnittäisi niiden huomiota. Heitä piti varmaan loitolla äidin hyvä vaikutus, ja vanha Mélanie ei suinkaan vallinnut yhtä hyvin näitä ilkeitä henkiä, sillä tänä kamalana yönä, Rue de Bouloin diligenssin kuljettaessa rakkaita vanhempiani kohti kaukaisia rantoja, nuo pienet soittoniekat huomasivat ensimmäisen kerran minun läsnäoloni. Eräs niistä, jolla oli puujalka ja laastari silmässä, osoitti minua sormellaan vierustoverilleen, kaikki kääntyivät minuun päin, toinen toisensa jälkeen, nostivat nokalleen suunnattoman suuret pyöreät silmälasit ja tarkastivat minua uteliaasti ja ilman vähintäkään hyväntahtoisuutta. Kaikki jäseneni alkoivat vapista. Mutta kun ne sitten lähestyivät vuodettani tanssien ja heiluttaen paistinvartaitaan, sahojaan ja kasareitaan ja kun eräs niistä, jolla oli nenä kuin klarinetti, suuntasi minua kohti suuren kaukoputken kokoisen käsiruiskun, niin minä kiljaisin kauhun jäätämänä:

Vanha Mélanie kiiruhti luo. Hänet nähdessäni minä sulin kyyneliin.
Sitten nukahdin jälleen.

Herätessäni varpusten tirskutukseen olin unohtanut kaikki, murheellisen eron ja yksinäisyyteni. Mutta äitini heljät kasvot eivät kumartuneetkaan vuoteeni yli, hänen mustat hiuskiharansa eivät hyväilleet poskiani ja minä en saanut hengittää hänen aamuviitastaan uhoavaa iris-tuoksua. Vain vanhan Mélanien talviomenia muistuttavat posket, valtavan suuren myssyn ympäröiminä, ilmaantuivat näkyviin, ja minä näin tuon kelpo olennon yöröijyssä temppelien ja amorien kuvia. Ne oli painettu vaaleanpunaisina kellanharmaalle pohjalle, ja hän kantoi niitä kaikessa viattomuudessa. Tuo näky herätti jälleen tuskani. Minä harhailin koko aamupuhteen autiossa ja äänettömässä huoneistossa. Löydettyäni rumpuni ruokasalin tuolilta minä heitin sen raivoissani lattiaan ja poljin rikki korollani.

Myöhemmin, kun olin ehtinyt mieheksi, minun kenties teki toisinaan mieli jotakin samanlaista kuin tuo sointuva ja ontelo soitin, jota olin kovin kaivannut varhaisen lapsuuteni aikana — maineen harppulautaa ja yleisösuosion symbaaleita. Mutta tuntiessani sellaisen kaipauksen syntyvän ja liikkuvan mielessäni minä muistelin nelivuotiaan rumpua ja siitä maksamaani hintaa, ja silloin lakkasin heti ikävöimästä lahjoja, joita kohtalo ei suo meille ilmaiseksi.

Jean Racine on latinankielistä raamattuansa lukiessaan alleviivannut tämän kohdan: Et tribuit eis petitionem eorum. Ja hän on sen muistanut sijoittaessaan Arician suuhun nämä sanat, jotka saavat harkitsemattoman Theseun kalpenemaan:

Kavahda, herra, taivaan valtaa tuimaa, vihassaan kuuntelee se toivettasi huimaa; jos torjukaan ei luotaan uhrejasi, se kostaa lahjoillansa rikkomasi.

KIINTEÄSTI YHTEENLIITTYNYT TEATTERISEURUE

Kun niinä aikoina makasin valveilla vuoteessani joko jonkin sairauden vuoksi tai vain siitä syystä, että olin herännyt tavallista varhemmin, niin minua silmäili harmaa ja synkkä hahmo, laajat ja muodottomat kasvot, haamu, joka on tuskaa ja pelkoakin kaameampi: Ikävystyminen. Eikä vain ikävyys sellaisena kuin runoilijain laulelmissa, ei sellainen kaunis ja ylpeä, vihan ja rakkauden värittämä ikävyys, ei, vaan muuttumaton, syvä ikävystyminen, sisäinen sumuisuus, aistittavaksi muuttunut tyhjyys. Torjuakseni kaameata tulijaa minä kutsuin äitiäni tai Mélanieta, mutta he eivät valitettavasti tulleet tai jäivät vain hetkiseksi luokseni ja sanoivat minulle niinkuin mehiläinen rouva Desbordes-Valmoren pienelle pojalle:

Se oli äärimmäinen keino, johon en hevin voinut ryhtyä. Mieluummin kuvittelin matkaa maan ympäri ja erinomaisia seikkailuja. Jouduin haaksirikkoon ja saavutin uiden tiikerien ja jalopeurojen asuttaman maan rannikon. Voimallisen mielikuvituksen avulla tuo olisi riittänyt turvaamaan minut ikävystymiseltä. Pahaksi onneksi olivat minun nostattamani kuvat niin kalpeita ja heikkoja, etteivät kyenneet peittämään minulta huoneeni seinäpapereita enempää kuin pelkäämääni sumuhahmoakaan. Ajan mittaan asia onnistui minulle paremmin ja vihdoin osasin hankkia itselleni leposijallani miellyttävää ja henkevää huvitusta, josta kaikki sivistyneet kansat pitävät: minä esitin huvinäytelmää. Tuskin tarvinnee huomauttaa, ettei teatterini saavuttanut täydellisyyttänsä yhdellä iskulla. Kreikkalainen murhenäytelmä kehittyi Thespiin rattaista. Minä viritin virteni lyöden tahtia kädelläni: siinä oli odeionini alku. Epäilemättä sangen vaatimaton. Hyvänsuopa tuhkarokko piti minua vuoteessa suoden siten minulle hyvää tilaisuutta sen täydellistämiseen. Minä ohjasin viittä näyttelijää tai paremmin sanoen viittä luonnetta, sellaisia kuin italialaisessa komediassa. Ne olivat oikean käteni viisi sormea. Jokaisella oli oma nimensä ja omat piirteensä. Ja samoinkuin italialaisen näyttämön naamiot, joihin en omia näyttelijöitäni rohkene nimenomaan verrata, henkilöni säilyttivät nimensä esittämissään osissa, mikäli kappale ei pakottanut niitä muuttamaan, kuten oli laita esimerkiksi historiallisissa näytelmissä. Mutta oman luonteensa he säilyttivät aina muuttumattomana. Tahtomatta heitä imarrella, voin sanoa, etteivät he siinä suhteessa ole milloinkaan olleet uskottomat itselleen.

Peukalon nimi oli Rappart. Minkätähden? Sitä en tiedä. Turha on meidän toivoa voivamme kaikki selittää. Kaikkien asioiden perusteita ei käy määritteleminen. Rappart, lyhyt, leveä, tanakka ja tavattoman voimakas mies, oli sivistymätön henkilö, väkivaltainen, riidanhaluinen, juoppo, oikea Caliban, seppä, kantaja, muuttomies, maantierosvo, aina sen mukaan, mitä osaa kulloinkin näytteli; hän harjoitti pelkkää väkivaltaa ja julmuutta. Tarvittaessa hän esitti villien eläinten osaa, esiintyi sutena 'Pikku Punahilkassa' ja karhuna eräässä varsin somassa komediassa, jossa nähtiin, kuinka nuori paimentyttö yllätti nukkuvan mesikämmenen, sujutti renkaan sen turpaan ja vei sen vankinaan tanssimaan kuninkaan luo, joka heti nai paimentytön.

Etusormi, Mitoufle nimeltään, muodosti sekä moraalisessa että ruumiillisessa katsannossa Rappartin nimenomaisen vastakohdan. Mitoufle ei ollut joukon suurin eikä kauneinkaan, näyttipä hän vielä hieman muuttuneelta ja muodottomaltakin, koska oli joutunut liian nuorella iällä suorittamaan jotakin käsiammattia. Mutta Iiikkeittensä vilkkauteen ja älylliseen iskuvalmiuteen nähden hän oli paras näyttelijäni. Luontaisen jalomielisyytensä nojalla hän taipui välittömästi puolustamaan sorrettuja. Hänen pelkäämättömyytensä kiihtyi usein uhkarohkeudeksi, ja dramaturgi soi hänelle usein tilaisuutta tuon ominaisuuden harjoittamiseen. Tulipalon sattuessa ei ollut toista hänen vertaistaan, kun oli temmattava liekeistä lapsi ja jätettävä se äidilleen. Hänen ainoana vikanaan oli liiallinen vilkkaus; mutta se suotiin hänelle anteeksi tai paremmin: häntä rakastettiin senvuoksi sitäkin enemmän.

Hienon, suoran, korkea- ja ylväsvartisen keskisormen onnekas ulkopinta sulki sisäänsä ritarillisen sielun. Hän oli kaikkein kuuluisimpien esivanhempien jälkeläinen ja nimeltä Dunois. Ja pelkäänpä nyt hyvinkin tietäväni minkätähden enkä epäile ollenkaan sitä, että äiti kultani oli siihen syypää. Äitini ei laulanut hyvin eikä laulanut kuin minun läsnäollessani. Hän lauloi:

Lähtiessään Syyriaan nuori kaunis Dunois rukoeli Maariaa siunaamahan tekojaan.

Hän lauloi vielä 'Levätkää, kelpo ritarit'. Ja vielä 'Huokaillen näin päivänkoiton'. Äiti kultani oli hullaantunut Hortense-kuningattaren romansseihin, jotka olivat siihen aikaan suuressa suosiossa.

Suokaa anteeksi pitkäveteisyyteni: minä esitän tässä kokonaista taidelaatua. Nimettömän sormen kanssa samastui eräs ylen kaunis nainen nimeltä Kastilian Blanka. Tuo oli kenties salanimi. Seurueen ainoana naishenkilönä hän näytteli äitien, puolisoiden ja rakastettujen osia. Nuori ja kaunis Dunois pelasti siveän ja vainotun monet kerrat mitä suurimmista vaaroista Mitouflen uutteralla ja epäitsekkäällä avustuksella. Hän nai usein Dunois'n, harvoin Mitouflen. Vielä eräs, ja seurueeni on täydellinen. Jeannot, pikkusormi, oli nuori viattomuutta uhkuva poika, josta tarpeen tullen tehtiin tyttö, esimerkiksi 'Pikku Punahilkkaa' esitettäessä. Ja luulenpa, että hän tytöksi muuttuessaan muuttui henkeväksikin.

Mainitsemiani tulkitsijoita varten valmistetut näytelmäkappaleet lähenivät commedia del artea sikäli, että minä sepitin niiden loimen ja näyttelijät improvisoivat vuoropuhelun noudattaen omaa luonnettansa ja tilanteen vaatimuksia. Ne eivät kuitenkaan ollenkaan muistuttaneet italialaisia farsseja eikä niitä markkinapiloja, joissa kiistelevät Harlekiini, Colombine ja alhaisia edunharrastuksia ja kehnoja intohimoja noudatteleva tohtori. Minun teokseni olivat jalompia, kuuluivat sankarilliseen lajiin, joka itse asiassa soveltuukin parhaiten viattomille ja yksinkertaisille olennoille. Minä olin lyyrillinen ja pateettinen, traagillinen ja erittäin traagillinen. Intohimojen kohotessa niihin korkeuksiin, jossa puhe mykistyy, laulettiin. Näissä näytelmissä oli koomillisiakin kohtauksia. Minä työskentelin tietämättäni Shakespearen menetelmän mukaan; paljoa vaikeampi minun olisikin ollut noudattaa Racinen järjestelmää. Minä en suinkaan kauhistunut kujeilua, niinkuin Lamartine. Kaukana siitä! Mutta komiikkani oli erittäin yksinkertaista, ja siihen ei sekaantunut ironiaa. Samat tilanteet toistuivat usein teatterissani. Minulla ei ollut rohkeutta siitä itseäni moittia: ne olivat ylen liikuttavia! Mieliaiheitani olivat vangiksijoutuneet prinsessat, joita urheat ritarit pelastelivat, varastetut lapset, jotka palautettiin äideilleen ja muut samanlaiset.

Minä kuljin kuitenkin toisiakin uria. Sepitin rakkausnäytelmiä, joihin sirottelin suuria kauneuksia. Sellaisista näytelmistä puuttui toimintaa ja varsinkin ratkaisua; nämä puutokset johtuivat puhtaasta sielustani, joka käsitti rakkauden olevan oma ja ainoa tarkoituksensa ja sisältönsä eikä niinmuodoin edellyttänyt sen vaativan minkäänlaista muuta tyydykettä. Se oli kaunista, mutta yksitoikkoista.

Minä käsittelin sotilaallisiakin aiheita enkä ollenkaan pelännyt käydä käsiksi Napoleonin epopeiaan, jonka poimin niiden vielä eloissaolevien suuren aikakauden henkilöiden huulilta, joita oli runsaasti kätkyeni ympärillä. Dunois esitti Napoleonin osaa, Kastilian Blanka oli Josephine (Marie-Louisea minä en tuntenut), Mitoufle krenatööri, Jeannot pikkuhuilunpuhaltaja; Rappart edusti englantilaisia, preussilaisia, itävaltalaisia ja venäläisiä, sanalla sanoen vihollista. Näine apukeinoineni minä kykenin saavuttamaan Austerlitzin, Jenan, Friedlandin ja Wagramin voitot ja marssimaan Wieniin ja Berliniin. Yleensä kappaletta ei esitetty kahteen kertaan. Minulla oli aina uusi näytelmä valmiina. Tuotteliaisuuteen nähden minä olin oikea Calderon.

Helppo on arvata, että tämä teatteri, jossa olin samalla kertaa johtaja, kirjailija, näyttelijäseurue ja katsomo, ei enää sallinut minun ikävystyä vuoteessani. Päinvastoin: minä oljentelin leposijallani mahdollisimman kauan ja keksin kaikenlaisia sairauksia, jottei olisi tarvinnut nousta. Äitini, jonka oli vaikea tuntea minua entisekseni, kysyi minulta, mistä tämä uusi laiskuus johtui. Tuntematta taidettani ja voimatta mitata neroni syvyyttä hän nimitti laiskuudeksi sitä, mikä oli toimintaa ja liikettä.

Tämä teatteri, joka saavutti korkeimman kukoistuksensa minun ollessani kuudennella ikävuodellani, joutui sitten äkkiä nopean rappeutumisen tilaan, jonka syyt minun on tässä esitettävä.

Kuuden vuoden iällä, kun minun oli pakko eräiden lievien kasvuhäiriöiden vuoksi pysytellä vuoteessa useita päiviä ja vieressäni, pienellä pöydällä, oli väri- ja nauhalaatikko, päätin käytellä saatavissani olevia keinoja kaunistaakseni teatteriani ja saattaakseni sen kuulumattoman täydellisyyden tilaan. Minä ryhdyin heti työhön ja suoritin kiihkein innoin kuumeisia keksintöjäni. En ollut milloinkaan huomannut, ettei näyttelijöilläni ollut kasvoja enempää kuin kananmunalla, ja kun tuo puutos nyt äkkiä minulle selvisi, tein niille silmät, nenät, suut, ja havaitessani, että he olivat alasti, puin heidät silkkiin ja kultaan. Sitten tuntui mielestäni välttämättömältä toimittaa heille päähineet, ja minä tein heille erimallisia hattuja tai myssyjä, mutta yleensä suippoperäisiä. Minä en viivytellyt maalauksellisten vaikutusten etsinnässä; minä suunnittelin näyttämön, maalasin koristeet, valmistin kaluston. Aivan liikutettuna minä sitten sepitin näytelmän, jonka nimi oli 'Pyhän haudan paroonit' ja jonka oli määrä yhdistää itä- ja länsimaat valtavaan draamalliseen toimintaan. Valitettavasti en saanut valmiiksi ensimmäistäkään näytöstä. Innoitus oli hyytynyt: henki ja liike, kaikki oli kadonnut. Intohimo oli tiessään, ja samoin elämä. Koruttomana oli teatterini verhoutunut kuvitelmien kaikkiin väreihin ja muotoihin. Ylellisyyden ilmaantuessa kuvitteellinen vaikutelma häipyi olemattomiin. Runottaret lensivät pois. Ne eivät palanneet. Millainen opetus! Taide on jätettävä jaloon alastomuuteensa. Pukujen rikkaus ja näyttämökoristeiden loisteliaisuus tukehduttavat draaman, joka ei kaipaa koristeekseen muuta kuin toiminnan ylevyyttä ja luonteiden totuutta.

LIINANNÖYHTÄÄ

Minä en ollut vielä neljää vuotta täyttänyt, kun äitini eräänä aamuna nosti minut vuoteesta ja isä, kansalliskaartin puvussa, suuteli minua hellästi. Hänellä oli lakissaan kultainen kukko ja punainen pumpula. Rantakadulla rummutettiin kokoon, hevosten kaviot kapsoivat kivetyllä tiellä; toisinaan kuului ohikulkevien laulua ja hurjia huutoja ja etäistä ammunnan räiskettä. Isäni lähti ulos. Äiti astui ikkunan luo, kohotti musliiniuudinta ja nyyhkytti. Oli tapahtumassa vallankumous.

Helmikuun päivät ovat jättäneet mieleeni vain vähän muistoja. Katutaisteluiden kestäessä minua ei päästetty kertaakaan ulos. Ikkunamme olivat pihanpuolella, ja kadun tapahtumat olivat minusta sanomattoman salaperäiset. Kaikki talon asujamet veljeytyivät. Madame Caumont, kirjainkustantajan rouva, rouva Laroquen jo iäkäs tytär neiti Mathilde, ompelijatar neiti Cécile, erittäin hieno rouva Petitpas, kaunis rouva Moser, jonka kanssa ei tavallisissa oloissa seurusteltu, kokoontuivat iltapäivällä äitini luo ja nyhtivät liinannukkaa haavoittuneita varten, joiden lukumäärä lisääntyi hetki hetkeltä. Siihen aikaan oli kaikissa sairaaloissa tapana peittää haavat liinannöyhdällä, ja kukaan ei epäillyt tämän menetelmän erinomaisuutta, kunnes tapahtui lääkeopillinen kumous, joka poisti kosteat siteet. Naiset toivat kukin liinakäärönsä, istuutuivat ruokasalin pyöreän pöydän ympärille, repivät liinan kapeiksi nauhoiksi ja nyhtivät sen nöyhdäksi. Asiaa ajatellessaan joutuu ihmettelemään, että näillä perheenemännillä oli niin paljon vanhoja liinavaatteita. Rouva Petitpas luki tuomastaan lakanan kappaleesta äidinäitinsä nimen ja vuosiluvun 1745. Äiti oli samassa työssä kuin hänen vieraansa. Nuori Octave Caumont ja minä otimme mekin osaa tähän laupeudentyöhön, valvojanamme vanha Mélanie, joka nyhti kangasta karhein sormin hieman loitompana, kunnioittavan matkan päässä pöydästä. Minä puolestani suoritin tehtävääni innokkaasti, ja ylpeyttäni lisäsi jokainen irtinyhtämäni lanka. Mutta kun sitten havaitsin, että Octave Caumontin kasa oli suurempi kuin minun, niin itserakkauteni siitä kovin loukkaantui ja haavoittuneiden tilan lievittämistä tarkoittavan työn aiheuttama tyydytys väheni melkoisesti.

Tavan takaa tulivat uutisia tuomaan tuttavat henkilöt, herra Debas, lisänimeltään Nantuan Simon, ja herra Caumont, kustantaja.

Herra Caumont oli kansalliskaartin puvussa, mutta univormu ei sopinut hänelle läheskään yhtä moitteettomasti kuin isälleni. Isäni oli kalpeakasvoinen ja solakkavartinen. Herra Caumontin kasvot olivat näppyläiset, ja hänen kolme leukaansa riippuivat pitkin asetakkia, joka loistottomasti rehotti avoinna vatsan kohdalta, koska oli liian ahdas napitettavaksi.

— Tilanne on kamala, sanoi hän meille. Parisi liekkien vallassa, kaduilla seitsemänsataa sulkua, kansa piirittää linnaa, jota puolustaa marsalkka Bugeaud neljällä tuhannella miehellä ja kuudella tykillä.

Nuo uutiset aiheuttivat suurta kauhun ja säälin liikutusta. Taampana istuva vanha Mélanie teki ristinmerkkejä ja liikutteli hiljaa huuliansa.

Äitini tarjosi madeiraa ja kuivia leivoksia. (Siihen aikaan ei juotu teetä, ja naiset eivät pelänneet viiniä siinä määrin kuin nyt.) Kulaus madeiraa elvytti katseita ja nosti huulille hymyn. Kasvot eivät olleet enää entiset; ja mieletkin olivat muuttuneet toisiksi.

Välipalan aikana ilmaantui luoksemme herra Clérot, Quai Malaquais'n varrella asuva kehystäjä. Hän oli erittäin jykevä mies, paljoa jykevämpi kuin herra Caumont, ja näytti valkoisessa puserossaan vieläkin pyöreämmältä. Hän tervehti kokoontuneita ja pyysi tohtori Nozièreâ tulemaan Palais-Royaliin auttamaan haavoittuneita, joilta puuttui kaikkea. Äitini vastasi hänelle, että tohtori Nozière oli Charité-sairaalassa. Herra Clérot kuvaili meille kaamein värein, mitä oli nähnyt Tuileries-palatsin tienoilla. Siellä täällä kuolleita, haavoittuneita hevosia, jotka yrittivät nousta, jalka katkenneena, vatsa auki, yrittivät nousta ja kaatuivat jälleen uteliaiden ihmisten sillävälin täyttäessä kahvilat ja katupoikajoukon huvikseen katsellessa koiraa, joka ulvoi erään ruumiin vieressä. Hän kertoi Palais-Royalin torilla olevan Château-d'Eaun puolustajien, joita ahdisti suuri aseilla ja ammuksilla varustettu kapinallisten joukko, laskeneen aseensa vasta kun heitä ympäröivät liekit joka taholta.

— Kun tuo asema oli luovutettu, värvättiin vapaaehtoisia sammuttamaan tulipaloa; minä olin toisten joukossa; hankittiin sankoja, ja me muodostimme ketjun. Minä olin suunnilleen sadan askelen päässä palosta, iäkkään ja kunnianarvoisen kansalaisen ja katupojan välissä, jolla viimeksimainitulla oli sotilaan patruunavyö pään yli olalle heitettynä. Sangot liikkuivat edestakaisin. Minä sanoin: 'Huomio, kansalaiset, huomio!' Minä tunsin voivani pahoin; tuuli ajoi liekkejä ja savua meihin päin; jalkani olivat jääkylmät, ja toisinaan kulki pitkin säärtäni hirmuinen viiunväristys, jonka syytä yritin turhaan keksiä, ja niin minä jo kyselin itseltäni, enkö kukaties ollut haavoittunut taistelun tuoksinassa ja eikö vereni vuotanut kuiviin. Seisoessani siinä ketjussa sanoin itsekseni 'Se, mitä nyt tunnen, ei ole luonnollista' ja käännyin eteen ja taakse, oikeaan ja vasempaan saadakseni selville, mitä minulle tapahtui. Ja mitä näinkään! Vasen vieruskumppanini, poikavintiö, on parhaillaan tyhjentämässä nuttuni taskuun vasta hänelle ojentamaani sankoa… Hyvät rouvat, se lurjus sai minulta viisilehtisen korvatillikan, jota voi näyttää lemmitylleen.

— Jos siis suvaitsette sallia, rouva Nozière, lämmittelen mielelläni hetkisen teidän lietenne ääressä. Se riiviö jääti minut luita ja ytimiä myöten. Kerrassaan kamalaa, että nuoriso siinä määrin on kadottanut kunnioituksen tunteet!

Jykevä mies veti nurinkääntyvästä ja vettä valuvasta taskustaan metrimitan, lasinleikkuutimantin ja taikinaksi muuttuneen sanomalehden. Sitten hän avasi puseronsa, ja hänen vaatteensa alkoivat kohta höyrytä lieden lämmössä.

Äitini kaatoi hänelle lasin viinaa, jonka hän joi seuran terveydeksi, hän näet osasi käyttäytyä.

Minä olin ihastunut kuulemiini ja huomasin varsin hyvin, että rouva
Caumont tukahdutti hillittömän naurunsa.

Samassa ilmaantui näkyviimme herra Debas, liikanimeltään Nantuan Simon, sotilaan nahkavarusteissa ja pyssy kädessä. Tapahtumat loivat häneen erinomaista tärkeyttä, ja hän ilmoitti juhlallisesti rouva Nozièrelle, ettei tohtori, jonka täytyi jäädä sairaalaan, voinut tulla päivälliselle. Hän kertoi meille, mitä oli nähnyt, ja esitti erikoisen laajasti niitä kohtauksia, joissa oli ollut itse mukana. Hän oli piilottanut erääseen Rue de Beaunen varrella sijaitsevaan kellariin kuusi kaupungin kaartin miestä, joita kapinalliset olivat ahdistaneet; erään kuninkaallisen ratsaspalvelijan, jonka punaiset liverit herättivät kansan raivoa, hän oli pukenut Rue de Verneuilin kulmassa asustavalta viinikauppiaalta lainaamaansa puseroon. Hän kertoi meille, että Firminin, herra Bellaguet'n kamaripalvelijan, oli rantakadulla surmannut harhaluoti. Ja koska meitä erikoisesti liikuttaa se, mikä tapahtuu läheisyydessämme, herätti tuo uutinen syvää liikutusta.

Muistan vielä, kuinka muutamia hetkiä myöhemmin, yön tultua, ollessani äitini ja rouva Caumontin seurassa, näin rantakadun puolella olevasta välikerroksen ikkunasta erittäin korkeat ja avarat vaunut, jotka ilmiliekissä palaen sukelsivat esiin Louvren portista. Joukko miehiä hinasi sitä Saints-Pères-sillalle molempien istuvien kuvapatsaiden väliin ja keikautti sen kumoon, ennenkuin olivat ehtineet keskelle siltaa. Se kimmahti pari kertaa joustimiensa varassa ja viskautui sitten Seineen vieden valurautaisen kaiteen kerallansa. Ja tuo näytelmä, jota seurasi äkkiä syvä pimeys, näytti minusta suurenmoiselta ja salaperäiseltä.

Siinä ovat muistelmani helmikuun 24 p:ltä 1848 sellaisina kuin ne painuivat kehittymättömään ymmärrykseeni ja sellaisina kuin äitini on niitä monet kerrat virkistänyt; olen kertonut ne vilpittömässä puutteellisuudessaan. Olen kovin varonut niitä mitenkään kaunistelemasta tai rikastuttamasta.

Kokemusteni piiriin tulevat ajan tapahtumat vaikuttivat pysyväisesti julkista elämää koskevaan oivallukseeni ja muovasivat osaltaan melkoisesti historian-filosofiaani. Varhaisen lapsuuteni aikana ranskalaisissa oli naurettavuuden vaistoa, jonka he sittemmin ovat menettäneet syiden nojalla, joita en kykene selvittelemään. Lentolehtiset, piirrokset ja laulu ilmaisivat heidän ivailevaa henkeänsä. Minä synnyin pilapiirrosten kulta-aikana ja muodostin itselleni käsityksen kansallisesta elämästä "Charivarin" kivipiirrosten ja kummisetäni herra Pierre Danquinin ivailujen nojalla; tuo elämä näytti minusta naurettavalta niistä kapinoista ja kumouksista huolimatta, joiden vallitessa kasvoin. Kummisetäni nimitti Louis-Napoleon Bonapartea alakuloiseksi papukaijaksi. Minua miellytti kuvitella tuo lintu taistelemassa punaista kummitusta vastaan, jona oli luudanvarteen sujutettu linnunpelätti. Ja heidän vaiheillaan näin hyöriviä orleanisteja, joilla oli päärynä pään sijalla, näin kääpiömäisen Thiersin, Girardinin sirkusilveilijänä ja presidentti Dupinin, jolla oli siivilä kasvoina ja venheen kokoiset jalkineet. Mutta erikoisesti minua huvitti Victor Considérant, jonka tiesin asuvan läheisyydessämme, Quai Voltairen varrella ja joka oli kuvattu riippumassa puun oksasta suureen silmään päättyvän pitkän hännän varassa.

XII

SISARUKSET

Äitini vei minut siihen aikaan varsin usein Rue de Bacin varrelle. Talvi lähestyi. Hän osti tuon liikekadun myymälöistä kudinteoksia ja villakankaita, ja herra Augris, yhtä kohtelias kuin epätäsmällinenkin räätälimestari, joka asui vastapäätä sitä taloa, missä Chateaubriand oli kuollut edellisenä vuonna, sai tehtäväkseen valmistaa minulle lämpimän puvun. Kuolemantapauksen muisto ei minua ollenkaan liikuttanut, ja minä silmäilin huolettomasti sitä pyörökuvin kaunistettua ylevä- ja puhdastyylistä ovea, joka oli avautunut hänen lähtiessään viimeiselle matkalleen. Kauniin Rue de Bacin varrella minua ihastuttivat eniten myymälät, jotka olivat täynnä muodoiltaan ja väreiltään ihmeellisiä esineitä, lukemattomia koruompeluksia, kirjoituspaperia kultaisine tai taivaansinisine kirjaimineen, vuodemattoja jalopeuroineen ja panttereineen, vahanukkia taiteellisine hiuslaitteineen, Savoijan biskviittejä, joiden yläpinnassa nähtiin auennut ruusu, samanlainen kuin Pantheonin katossa, ja vihdoin mainioita teeleivoksia, kolmikolkkahattujen, dominolevyjen ja mandoliinien muotoisia. Osoittaessaan minulle kaikkia noita ihmeitä äitini sai ne sanallaan vieläkin merkillisemmiksi. Hänessä oli harvinainen kyky luoda elämää kaikkiin olioihin ja saada syntymään symbolia.

Tämän kadun varrella, Rue de l'Universitén kulmassa, oli siihen aikaan eräs taulukauppias, jonka luo päästiin verrattain ahtaasta, keltaiseksi maalatusta ja ajan tyylin mukaan verrattain runsaasti koristellusta ovesta. Sen yläpuolella olevasta karmisista en sano mitään, koska mieleeni ei ole jäänyt siitä minkäänlaista muistoa, mutta varmaa on, että karmisia kannattaviin olkakiviin nojasi käsivarren korkuisia kuvioita, joita sommiteltaessa oli oudolla tavalla käytetty ihmisen, nelijalkaisten ja lintujen jäseniä. Ne eivät oikeastaan olleet khimairoja, koska eivät mitenkään polveutuneet jalopeurasta ja vuohesta, eivät myöskään aarnilintuja, sillä niiltä puuttuivat naisenrinnat. Niiden yölepakon-päissä olivat pitkät korvat, ja niiden hoikat ruumiit muistuttivat vinttikoiraa. Nykyjään nähdään Suresnes-sillan lyhtyjalustoissa pieniä haaveenomaisia olentoja, jokseenkin samanlaisia kuin nyt puheenaolevat, joita sopisi verrata myöskin Firenzessä olevan Riccardi-palatsin julkisivun lyhtyä pitelevään hirviöön. Sanalla sanoen: ne olivat pieniä koristeellisia kuvioita, jotka oli suunnilleen vuonna 1840 valmistanut Feuchèrenkaltainen kuvanveistäjä; mutta niiden kasvojenilme oli aivan eriskummallinen ja niillä on minun elämässäni sellainen merkitys, etten voi niitä sekoittaa mihinkään muihin samanlaisiin tuotteisiin.

— Katsohan, Pierre, noita pieniä otuksia, sanoi hän minulle. Niissä on paljon ilmettä. Niiden piirteet ovat täynnä ilkeyttä ja hilpeyttä. Voisi viettää tuntikausia niitä katsellen, niin henkeviltä ja eläviltä ne näyttävät! Katsohan, kuinka ne nauravat.

Minä kysyin, mitä ne olivat nimeltään. Äitini vastasi, ettei niillä ollut luonnonhistoriassa mitään nimeä, koska niitä ei ollut luonnossa olemassa. Minä sanoin:

Seuraavana päivänä meidän oli jälleen mentävä herra Augris'n luo koettamaan vielä kerran talvipukuani. Kun kuljimme sisarusten ohi, äiti osoitti heitä vakavasti sormellaan.

Äiti puhui totta. Sisarten ilme oli muuttunut, he eivät enää nauraneet, heidän kasvonsa näyttivät ankaroilta ja uhkaavilta.

Se asia oli kiistämätön. Minä olin ollut kaikkea muuta kuin kiltti sinä päivänä. Olin lähtenyt keittiöön, jonne sydämeni ikävöi, ja olin tavannut siellä vanhan Mélanien nauriita listimässä. Minäkin tahdoin käydä niitä kuorimaan tai pikemmin veistämään; oli näet tarkoitukseni muovata ne ihmisten ja eläinten hahmoon. Mélanie vastusteli. Hänen kieltonsa ärsyttämänä tempasin hänen päästään poimumyssyn pitseineen päivineen. Tuo saattoi olla kuumaverisen luonnonlaadun ilmaus, mutta missään tapauksessa se ei ollut viisas teko. Minä silmäilin sisaruksia, ja lieneekö ollut laita niin, että he minusta tosiaankin näyttivät omistavan yliluonnollisia kykyjä, tai lieneekö ihmeitä himoitseva mieleni suostunut harhavaikutelmaan, joka tapauksessa tuntui rinnassani vähäinen katkeransuloinen väristys.

— He eivät tiedä sinun vikojasi, virkkoi äitini, mutta sinä luet ne heidän silmistään. Ole hyvä, niin ne hymyilevät sinulle samoinkuin sinulle silloin hymyilee koko luonto.

Kun myöhemmin kuljimme sisarusten ohi, olimme levottomat näkemään, olivatko he ärtyneet vai iloiset, ja heidän ilmeensä vastasi aina mielentilaani Minä tutkin niitä täysin hyvässä uskossa ja löysin heidän hymyilevistä tai synkeistä kasvoistaan kilttiyteni palkan tai kurittomuuteni rangaistuksen.

Vuodet kuluivat. Olin jo ehtinyt mieheksi ja saavuttanut täyden henkisen vapauden, mutta kysyin yhä vielä vaikeuksien ja epäröinnin valtaan jouduttuani sisarusten neuvoa. Eräänä päivänä, kun oli erikoisen tärkeätä päästä selvyyteen itsestäni, lähdin heidän luokseen. Minä en heitä enää löytänyt: ne olivat kadonneet koristamansa oven keralla. Minä käännyin takaisin mieli täynnä epävarmuutta ja epäröintiä ja tein huonon päätöksen.

XIII

CATHERINE JA MARIANNE

Kun näin ensimmäisen kerran meren, se näytti suunnattoman suurelta vain sen valtavan alakuloisuuden nojalla, jota tunsin sitä katsellessani ja hengitellessäni. Se oli kesytön meri. Me olimme lähteneet viettämään kesäkuukautta erääseen pieneen Bretagnen kylään. Rannikon kuva on muistissani kuin syövytyslevyssä: rivi puita, jotka ulapan tuulen piekseminä taivuttivat käyriä runkojaan ja laihoja oksiaan kohti latteata ja karua maata matalan taivaan alla. Tuo näky jäyti sydäntäni ja säilyy mielessäni verrattoman kovan! onnen symbolina.

Meren pauhu ja hajut hämmensivät minua. Meri näkyi minulle joka päivä ja joka hetki erilaisena, milloin sileänä ja sinisenä, milloin toiselta puoleltaan taivaansinisten, toiselta hopeisten pienten ja rauhallisten laineiden peittämänä, milloin viheriän vahapeitteen alle kätkeytyvänä, milloin jylhänä ja synkkänä, kantaen kiitävien aaltojensa harjalla Vetehisen villiä katrasta; vielä eilen hymyillen vetäydyttyään pois se hyökkäsi tänään raivoisana eteenpäin. Koska olin lapsi ja voimaton lapsi, tuo kavala epävakaisuus vähensi suuressa määrin sitä luottamusta ja ystävyyttä, jota minussa herätti luonto. Meren eläimet, kalat, simpukat ja varsinkin kuoriaiseläimet, kamalammat niitä pyhän Antoniuksen kiusauksessa esiintyviä eläimiä, jotka Quai Malaquais'n varrella sijaitsevassa rouva Letordin myymälän näyteikkunassa olivat olleet uteliaan tarkasteluni esineinä, langustit, läkkikalat, meritähdet, kravut, osoittivat minulle ylen merkillisiä elämänmuotoja ja olentoja, jotka eivät tosiaankaan vaikuttaneet minuun niin tutunomaisesti kuin pieni koirani Caire, kuin rouva Caumontin ponihepo, kuin Robinsonin aasit, kuin Parisin varpuset, eivätpä edes niin ystävällisesti kuin kuvaraamattuni vaskipiirrokset ja Nooakin-arkkini eläinparit. Merihirviöt ahdistivat minua unessakin ilmaantuen yöllä suunnattoman suurina tummansinisine selkäkilpineen, piikkisinä ja karvaisina, pihdeillä, veitsillä ja sahoilla varustettuina, vailla kasvoja ja juuri siitä syystä kaikkia muita kauhistuttavampina.

Paikkakunnalle saavuttuani minut otti jo seuraavana päivänä eräs iso poika jäseneksi joukkoon, joka kuokilla ja lapioilla varustettuna rakensi rannikolle hiekkalinnoitusta kohottaen sen harjalle Ranskan lipun ja puolustaen sitä vuoksivesiltä. Me kärsimme kunniakkaan tappion. Minä poistuin tuhoutuneesta varustuksesta poistuvien viimeisten keralla täytettyäni velvollisuuteni, mutta suostuen tappioon niin kevein mielin, ettei voinut otaksua minusta koituvan suurta sotapäällikköä.

Eräänä päivänä lähdin venheellä pyydystämään simpukoita Jean Élôn kanssa, jonka ahavoituneissa ja savuttuneissa kasvoissa nähtiin vaaleansiniset silmät. Hänen kätensä olivat niin karkeat, että raapivat ihoani, kun hän kiintymystään osoittaakseen tarttui käteeni. Hän kalasteli aavalla merellä, paikkaili verkkojansa, tilkitsi alustaan ja rakenteli joutohetkinänsä karahviin kuunaria täysine taklauksineen. Vaikka olikin yleensä harvasanainen, hän sentään kertoi minulle elämäntarinansa, jonka ainoan sisällön muodostivat hänen merelle hukkuneiden sukulaistensa kuolemantapaukset. Kolme hänen veljeänsä ja hänen isänsä olivat edellisenä talvena hukkuneet yhdessä kaapelinmitan päähän satamasta. Sitä samoinkuin kaikkia muitakin tapahtumia hän piti vain hyvänä. Oman vähän uskonnollisuuteni nojalla minä keksin Jean Èlôssa taivaallista viisautta. Eräänä sunnuntai-iltana tapasimme hänet makaamassa poikkipuolin tiellä, ja meidän oli pakko harpata hänen ylitsensä. Siitä huolimatta hän oli edelleenkin mielestäni täydellinen olento. Minun vaikutelmassani saattoi olla kvietismin leimaa. Jätän toisten tehtäväksi asian arvostelemisen: en ollut silloin mikään teologi ja vielä vähemmän olen sellainen nykyjään.

Suurimpana huvinani oli pyydystää katkorappoja kahden tyttösen keralla, jotka herättivät minussa hurmaantunutta ja häipyväistä ystävyydentuntoa. Toinen, Marianne le Guerrec, oli kotoisin Quimperistä, ja äitini oli tutustunut hänen äitiinsä tällä rannikolla; toinen, Catherine O'Brien, oli irlantilainen. Molemmat vaaleaverisiä ja sinisilmäisiä. He olivat toistensa näköiset, eikä ihmekään:

Salainen vaisto sanoi heille, että he näyttivät soreimmilta liikkuessaan yhdessä, ja niin he näyttäytyivätkin aina toisiinsa liittyneinä. Liikuttaen täysin sopusointuisesti hoikkia, paljaita jalkojaan, jotka olivat auringon ja meriveden tummentamat, he juoksentelivat hietikossa kierrellen kaarrellen ikäänkuin olisivat muodostaneet tanssin kuvioita. Catherine O'Brien oli kauniimpi, mutta puhui huonosti ranskaa, ja minä tietämättömyydessäni siitä loukkaannuin. Minä etsin heille tarjotakseni kaikkein kauneimpia simpukankuoria, joista he eivät huolineet. Vaivasin päätäni keksiäkseni huomaavaisuudenosoituksia, ja he joko näyttivät olevan kerrassaan niitä havaitsematta tai pyrkivän hullaantuneina saamaan niitä osaksensa. Kun katselin heitä, he käänsivät päänsä toisaalle; mutta jos minä puolestani en ollut heitä näkevinäni, he käänsivät huomioni itseensä jonkin kiusanteon avulla. He herättivät minussa arkuutta; heidän saapuessaan en enää keksinyt sanoja, jotka olin heitä varten sommitellut. Jos puhuin heille toisinaan karusti, niin se tapahtui pelosta, uhmasta tai jonkin selittämättömän nurinkurisuuden vuoksi. Marianne ja Catherine olivat yhtä mieltä, kun oli ivailtava ja naurettava heidän ikäisiään pieniä kylpyvieraita. Kaikissa muissa tapauksissa he useammin kiistelivät kuin sopivat. He syyttelivät toisiaan siitä, etteivät olleet syntyneet samassa maassa. Marianne moitti ankarasti Catherineä siitä, että hän oli englantilainen. Catherine, Englannin vihollinen, kimmahti pystyyn tuon solvauksen kuullessaan, polki jalkaa, puri hammasta ja huusi olevansa irlantilainen. Mutta Marianne ei nähnyt siinä mitään eroa. Eräänä päivänä heidän isänmaata koskeva kiistelynsä rouva O'Brienin huvilassa päättyi käsikähmään. Marianne saapui luoksemme rannalle kasvot kynsittyinä. Hänen äitinsä huudahti hänet nähdessään:

— Catherine kynsi minua, koska olen ranskalainen. Minä nimitin sitten häntä ilkeäksi englantilaiseksi ja iskin häntä nyrkillä niin että hänen nenänsä vuoti verta. Rouva O'Brien lähetti meidät peseytymään Catherinen huoneeseen, ja me teimme sovinnon, kun ei ollut käytettävänämme kuin yksi ainoa pesuastia.

XIV

TUNTEMATON MAAILMA

Päivällisen jälkeen vanha Mélanie lähti joka päivä yliskamariinsa, puki jalkoihinsa kiiltävät matalat kenkänsä, sitoi kuvastimen edessä valkoisen pitsimyssynsä nauhat, veti pienen mustan hartiahuivinsa ristiin rinnoillensa ja kiinnitti sen neulalla. Hän noudatti näissä toimissaan uutteraa huolellisuutta, sillä taide on aina vaikea asia, ja Mélanie ei jättänyt sattuman varaan mitään sellaista, minkä arveli olevan omansa tekemään inhimillistä olentoa kunnianarvoiseksi, siveäksi ja jumalallisen alkuperänsä arvoiseksi. Saatuaan vihdoin varmuuden siitä, että oli täyttänyt kaikki hänen sukupuolelleen, iälleen ja olotilalleen asetettavat vaatimukset, hän lukitsi huoneensa oven, astui kerallani portaita alas, pysähtyi ällistyneenä eteiseen, huudahti kimakasti ja nousi jälleen portaita yliskamariinsa hakemaan sieltä laukkuansa, jonka oli unohtanut kuten ainakin. Hän ei olisi missään tapauksessa suostunut lähtemään ilman tätä granaattipunaista laukkuansa, joka sisälsi hänen iänikuisen kutimensa ja josta hän aina tarpeen mukaan löysi sakset, lankaa ja neuloja, vetipä kerran esiin neliskulmaisen kappaleen englantilaista vetolaastariakin kiinnittääkseen sen vertavuotavaan sormeeni. Sitäpaitsi hän säilytti laukussaan reiällistä viiden sentiimin rahaa, erästä maitohammastani ja paperilappuun merkittyä osoitettansa, jotteivät, kuten hän sanoi, veisi häntä ruumishuoneeseen, jos hän sattuisi äkkiä kuolemaan kadulle. Kun rantakadulle ehdittyämme käännyimme vasemmalle, sanoimme hyvää päivää rouva Petit'lle, silmälasikauppiaalle, joka istui ulkosalla, Hôtel de Chimayn muurin kupeella lasilaatikkonsa vieressä korkealla puutuolillaan suoraselkäisenä ja liikahtamatta, kasvot helteen ja pakkasen parkitsemina ja ankaran alakuloisena. Nämä naishenkilöt vaihtoivat toistensa kanssa sanoja, jotka olivat melkein samat kerran toisensa jälkeen, epäilemättä siitä syystä, että koskettelivat luonnon muuttumatonta ydintä. He juttelivat lapsista, joissa oli hinkuyskä tai kuristustauti tai joita hivutti hiljainen kuume, naishenkilöistä, jotka potivat salaisempia vammojansa, ja työmiehistä, jotka olivat joutuneet kamalain onnettomuuksien uhreiksi. He puhuivat vuodenaikojen ikävästä vaikutuksesta ihmisten luonnonlaatuun, elintarpeiden hintain kohoamisesta, yhä kehnommiksi muuttuvien ihmisten kasvavasta ahneudesta ja maailmaa kauhistuttavien rikosten lisääntymisestä. Myöhemmin, Hesiodosta lukiessani, olen huomannut, että Quai Malquais'n silmälasikauppias ajatteli ja puhui niinkuin Kreikan vanhat mietelmärunoilijat. Tuo viisaus ei kumminkaan minua yhtään liikuttanut, vaan ahdisti minua ikävyydellä, ja minä kiskoin hoitajatartani hameesta päästäkseni sitä kuulemasta. Mutta jos rantakadulle ehdittyämme käännyimmekin oikealle, niin minä tahdoin pysähtyä niiden vaskipiirrosten luo, jotka asetti näytteille rouva Letord sen puuaitauksen varrella, joka rajoitti nyt Kaunotaiteiden palatsille kuuluvaa, mutta siihen aikaan tyhjää aluetta. Kuvat täyttivät mieleni ihmetyksellä ja ihailulla. Varsinkin 'Fontainebleaun jäähyväiset', 'Eevan luominen', 'Ihmisen pään muotoinen vuori' ja 'Virginian kuolema' aiheuttivat minussa tunneliikutusta, jota vuodet eivät ole kyenneet vieläkään täysin tyynnyttämään. Mutta vanha Mélanie veti minua eteenpäin, joko siitä syystä, ettei pitänyt minua kyllin iäkkäänä tutkimaan kaikkia piirroksia, tahi pikemmin senvuoksi, ettei itse osannut niissä mitään erottaa. Tosiasia näet on, ettei hän välittänyt niistä enempää kuin pieni koiramme Caire.

Me menimme joko Tuileriesiin tahi Luxembourgin puutarhaan. Selkeän ja lauhan sään vallitessa me etenimme aina kasvitieteelliseen puutarhaan tai Trocadéroon, jonka viheriä ja kukkiva kunnas kohosi siihen aikaan yksinäisenä Seinen rannalla. Kun hyvin sattui, minut vietiin leikkimään herra de la B:n puutarhaan, jonka omistaja salli minun liikkua siellä poissaollessaan. Tämä raikas ja autio, suurten puiden kaunistama puutarha sijaitsi erään kauniin talon takana Rue Saint-Dominiquen varrella. Minulla oli mukanani kämmenen kokoinen puulapio, ja kun tuli se vuodenaika, jolloin plataanien rungoista irtautui ohut kiiltävä kuori ja sade oli uurtanut niiden juurelle matalia aaltomaisia vakoja, jotka minun leikeissäni esiintyivät rotkoina ja äkkijyrkänteinä, niin minä suunnittelin niiden yli johtavia siltoja ja rakensin niiden reunoille hienosta kaarnasta kyliä, vallituksia ja kirkkoja; minä istutin siihen ruohoja ja oksia, jotka edustivat puita ja muodostivat puutarhoja, lehtokujia ja metsiä, ja iloitsin siitä, mitä tehnyt olin.

Nämä kävelyretket kaupungissa ja etukaupungeissa tuntuivat minusta toisinaan hitailta ja yksitoikkoisilta, toisinaan levottomilta, toisinaan kiusallisilta, toisinaan hymyilevän hupaisilta. Me vaelsimme pitkiä matkoja noudatellen pitkää puistokatua, jota kaunistivat hunajakakku-, sokerileivos- ja paperileijamyymälät, Champs-Elyséetä, missä puuhevoset kiersivät rataansa urkujen pauhatessa ja missä Guignol teatterissaan taisteli pirun kanssa. Sitten saavuimme pölyisille rannoille, missä nostokurjet purkivat kivilastejaan perche-rotuisten hevosten kiskoessa hilausraitissaan liikkuvia proomuja. Maa seurasi maata, seutu seutua; me kuljimme väkirikkaiden ja autioiden, hedelmällisten ja kukoistavien tienoiden halki. Mutta oli olemassa eräs maa, johon tahdoin päästä mieluummin kuin mihinkään toiseen ja johon luulin toisinaan olevani pääsemässä, mutta en kuitenkaan koskaan päässyt. Minä en tietänyt mitään tuosta ikävöimästäni maasta, mutta uskoin varmaan sen tuntevani, jos pääsisin sitä näkemään. En kuvitellut sitä kauniimmaksi enkä miellyttävämmäksi kuin ne, jotka tunsin, päinvastoin, mutta aivan toisenlaiseksi, ja halusin kiihkeästi sen löytää. Tuo tienoo, tuo maailma, joka minusta tuntui luoksepääsemättömältä ja läheiseltä, ei ollut se jumalallinen maailma, josta minulle oli kertonut äiti. Tuo henkinen maailma liittyi minun mielessäni kiinteästi aistien maailmaan. Isä Jumala, Jeesus, Pyhä Neitsyt, enkelit, pyhimykset, autuaat vainajat, kiirastulessa olevat sielut, demoonit ja kadotetut eivät olleet salaperäisiä. Minä tiesin heidän tarinansa, tapasin kaikkialla heitä muistuttavia kuvia. Yksin Rue Saint-Sulpice tarjosi minulle niitä tuhansittain. Ei! Se maailma, joka herätti minussa hurjaa uteliaisuutta, unelmieni maailma, oli tuntematon, synkkä, mykkä maailma, jonka pelkkä ajatteleminen sai minut kokemaan pelon hurmiota. Minulla oli kovin pienet jalat voidakseni sen saavuttaa, ja vanha Mélanie, jota kiskoin hameesta, astua tepsutti lyhyin askelin. En kuitenkaan menettänyt rohkeuttani, vaan toivoin kerran saapuvani tuohon seutuun, jota ikävöiden ja peläten etsin. Eräinä hetkinä, eräissä paikoissa minusta tuntui kuin pääsisin sinne, kunhan astuisin muutaman askeleen kauemmaksi. Minä käyttelin kavaluutta ja väkivaltaa saadakseni Mélanien sinne kerallani, ja kun tuo hurskas olento jo alkoi peräytyä, minä työnsin hänet kiivaasti takaisin, kohti salaperäisyyden rajoja, vaikka olinkin vaarassa repiä hänen hameensa, ja hän, ollenkaan ymmärtämättä pyhää kiihkoani ja epäillen sydäntäni ja järkeäni, kohotti taivaaseen päin silmänsä, jotka olivat täynnä kyyneliä. Minä en kumminkaan kyennyt hänelle selittämään käyttäytymistäni. En voinut hänelle huutaa: 'Vielä askel eteenpäin, ja me saavumme valtakuntaan, jolla ei ole nimeä.' Ah, kuinka monta kertaa onkaan minun sittemmin täytynyt epätoivoisena kätkeä sydämeeni salainen kaipaukseni!

Minä tosin en piirtänyt mieleeni tuon tuntemattoman karttaa, en tietänyt sen maantieteellistä asemaa, mutta otaksuin tuntevani eräitä kohtia, joissa se kosketti meidän maailmaamme. Ja nuo otaksutut rajakohdat eivät olleet kaikki ylen kaukana niistä tienoista, joissa minä asustin. En tiedä, mistä muusta olisin ne tuntenut, ellen niiden omituisuudesta, niiden levottomuutta aiheuttavasta viehätyksestä, niiden minussa herättämästä pelonsekaisesta uteliaisuudesta. Erään noista rajakohdista, joiden yli en ollut onnistunut pääsemään, muodosti kaksi rakennusta, joita liitti toisiinsa rautainen ristikkoaita ja jotka eivät olleet toisten rakennusten kaltaiset: kaksi neliönmuotoista jykevää, synkkää rakennusta, joiden kauniissa friisissä naiskuviot pitelivät toisiaan kädestä suurten vaakunakilpien välimaalla. Ja siinä oli tosiaankin eräs raja, joskaan ei aistittavan maailman, niin joka tapauksessa eräs niitä Parisin rajoja, joita oli Ludvig XVI:n hallitessa rakentanut arkkitehti Ledoux, Enferin raja-aita. [Place d'Enfer, joka on markiisi de Bièvren tyyliä noudattavan surkean sanaleikin nojalla v. 1879 muuttunut Place Denfert-Rochereauksi.] Kosteassa Tuileries-puutarhassa, ei kovin kaukana kastanjapuiden alla sijaitsevasta marmorisesta villikarjusta, on pengermän alla veden partaalla jäinen onkalo, missä nukkuu valkoinen nainen, käärme käsivarren ympärille kiertyneenä. Minä otaksuin tuon luolan olevan tuntemattoman maailmani yhteydessä, mutta arvelin, että sinne päästäkseen täytyi nostaa sijoiltaan raskas paasi. Oman talomme kellarissakin aiheutti eräs ovi minulle levottomuutta; se oli suunnilleen samanlainen kuin viereisten kellarien ovet, lukko oli ruostunut, ja saunajaakkoja kiilteli kynnyksellä ja mätänevän puun raoissa; mutta se erosi kaikista toisista ovista sikäli, ettei sitä kukaan milloinkaan avannut. Sattuipa vielä omassa makuuhuoneessanikin, että lattian raot osoittivat muotoja, jotka oikeastaan eivät olleet mitään muotoja, varjoja, jotka oikeastaan eivät olleet varjoja, vaikutelmia, jotka saivat minut kauhun valtaan eivätkä voineet olla peräisin mistään muualta kuin tuosta läheisestä, mutta kuitenkin ylen saavuttamattomasta maailmasta. Se, mitä tässä kerron, saattaa tuntua epäselvältä. Tällä hetkellä minä puhun itselleni ja kuuntelen itseäni kerrankin mielenkiinnoin, mieli tunnetta läikkyen.

Toisinaan, kun en enää uskonut voivani löytää tuota tuntematonta maailmaa, toivoin saavani siihen tutustua edes kuulemalta. Eräänä päivänä, Mélanien istuessa kutimineen Luxembourgin puutarhan penkillä, minä kysyin häneltä, eikö hän tietänyt mitään siitä, mitä oli siinä luolassa, jossa valkoinen nainen nukkui käärme käsivarren ympärille kiertyneenä, tai sen oven takana, jota ei milloinkaan avattu.

Elämä, muodonmuuttajista korkein, on valitettavasti säilyttänyt minut sen lapsen kaltaisena, joka kyseli hoitajattareltaan sellaista, mitä ei kukaan tiedä. Minä olen elellyt päivien pitkän sarjan luopumatta tuntemattoman maailman kaipauksesta. Olen etsinyt sitä kaikilla kävelyretkilläni. Kuinka monesti, harhaillessani hopeavälkkeisen Gironden rannoilla kumppanini, ystäväni, pienen kellervän Mitzi-koirani keralla, kuinka monesti olenkaan säpsähtänyt uuden tien ja tutkimattoman polun käänteessä! Sinä, Mitzi, olet nähnyt, kuinka olen kaikissa tienristeyksissä, kaikissa käänteissä, kaikissa metsäpolun polvekkeissa vaaniskellut sitä kamalaa, muodotonta ja tyhjyydenkaltaista ilmestystä, joka olisi hetkiseksi lievittänyt elämäni ikävyyttä. Ja sinä, ystäväni, veljeni, etkö sinäkin etsinyt jotakin, mitä et milloinkaan löytänyt? Minä en ole tunkeutunut sielusi kaikkiin salaisuuksiin, mutta olen huomannut siellä niin paljon samanlaista kuin omassa mielessäni, että pakostakin uskon sen rauhattomaksi ja kiusatuksi. Sinä etsit suotta samoinkuin minä. Miten etsimmekin, me löydämme aina vain oman itsemme. Maailma on meille jokaiselle se, mitä me siitä itseemme sisällytämme. Mitzi-rukka, sinulla ei ollut tutkimuksiasi varten käytettävänä monipoimuisia aivoja, ei puhekykyä, ei tieteellisiä kojeita eikä sitä runsasta havaintoainehistoa, joka sisältyy kirjoihimme. Sinun silmäsi ovat sammuneet ja niiden keralla maailma, se maailma, josta tiesit tuskin mitään. Ah, jos pieni varjosi voisi minua kuulla, minä sanoisin sille näin: Minunkin silmäni sulkeutuvat pian iäksi, ja minä en ole oppinut tuntemaan elämää ja kuolemaa paljoa enemmän kuin sinä. Mitä tulee etsiskelemääni tuntemattomaan maailmaan, olin lapsena aivan oikeassa, kun uskoin sen olevan aivan lähelläni. Tuntematon maailma ympäröi meitä, se on kaikki se, mikä on meidän ulkopuolellamme. Ja me emme voi saavuttaa sitä milloinkaan, koska emme voi irtautua omasta itsestämme.

HERRA MÉNAGE

Rantakadun varrella sijaitseva talomme, jota hoiti itse omistaja, herra Bellaguet, oli kunniallinen, rauhallinen ja, kuten sanotaan, porvarillinen talo. Vaikka herra Bellaguet kuului restauratioajan ja heinäkuun-hallituksen suuriin rahamiehiin, hän piti itse huolta huoneistojen vuokraamisesta, kirjoitti kontrahdit, johti ylen säästeliäänä korjauksia ja valvoi töitä aina, kun jokin huoneisto oli järjestettävä uuteen kuntoon, mikä tapahtui harvoin. Hän ei luovuttanut seiniin kiinnitettäväksi kahtakymmentä metriä seinäpaperia, joka maksoi neljäkymmentä sentiimiä rulla, olematta itse työtä valvomassa. Muuten hän oli hyväntahtoinen ja leppoisa ja pyrki palvelemaan vuokralaisiaan, kun se ei mitään maksanut. Hän asusti meidän keskuudessamme niinkuin isä lastensa joukossa, ja minä näin ikkunastani hänen makuukamarinsa uutimet, jotka olivat heleänsiniset. Hänelle ei oltu vihoissaan siitä, että hän hoiti hyvin omaisuuttansa; pidettiinpä häntä kenties senvuoksi sitäkin suuremmassa arvossa. Rikkaat ovat arvossapidettyjä rikkautensa vuoksi. Ahneus, joka tekee heistä rikkaita, saa heidät sitäkin arvossa pidetymmiksi; anteliaisuus, joka vähentää heidän varojaan, sitävastoin vähentää heidän luottoansa ja hyvää mainettansakin.

Herra Bellaguet oli nuoruudessaan, vallankumousaikana, harjoittanut kaikenlaisia ammatteja. Hänessä oli, samoinkuin hänen kuninkaassaan, hieman apteekkarin vikaa. Pakottavissa tapauksissa hän antoi ensimmäistä apua haavoittuneille tai häkämyrkytyksen uhreiksi joutuneille, ja kelpo ihmiset olivat siitä hänelle kiitolliset. Kauniimpaa, kunnianarvoisempaa ja ryhdikkäämpää vanhaa herraa ei voinut nähdä. Hän osasi olla koruton. Hänestä kerrottiin luonnepiirteitä, jotka olisivat kelvanneet Napoleonille. Eräänä iltana hän ei ollut hennonut herättää portinvartijaansa, vaan oli avannut ulko-oven itse. Hän oli hyvä perheenisä; hänen molemmat tyttärensä todistivat iloisilla ja onnellisilla ilmeillään isänsä hellyyttä. Sanalla sanoen: herra Bellaguet nautti talossaan yleistä arvonantoa, ja häneen suhtauduttiin kunnioittavasti koko sillä alueella, jossa voitiin nähdä hänen fetsinsä ja kukillinen aamunuttunsa. Kaikkialla muualla maailmassa häntä nimitettiin aina vain vanhaksi Bellaguet-veijariksi.

Hän oli saavuttanut sellaista kuuluisuutta ollessaan osallisena eräässä huijaus- ja lahjustenottojutussa, joka upotti heinäkuun-hallituksen ankaraan häpeänhälinään. Herra Bellaguet huolehti talonsa kunniasta ja otti vuokralaisikseen vain moitteettomia henkilöitä. Ja jos kaikkien talon asujainten joukossa kaunis rouva Moser ei ollutkaan kaikkein parhaassa maineessa, niin hänestä vastasi eräs vieraan valtakunnan lähettiläs ja hän käyttäytyi muuten aivan moitteettomasti. Mutta talo oli avara ja jakautui lukuisiksi huoneistoiksi, joista useat olivat pieniä, matalia ja pimeitä. Ullakkokamarit, jotka eivät olleet kaikki tarpeen palvelusväen suojiksi, olivat ahtaat, epämukavat, hatarat, kesällä kuumat, talvella kylmät. Herra Bellaguet menetteli varsin älykkäästi varatessaan pieniä ullakkoasumuksia sellaisille henkilöille kuin herra ja rouva Debas ja silmälasikauppias rouva Petit, vähäpätöisille ihmisille, jotka eivät maksaneet paljoa, mutta maksoivat aina neljänneksittäin.

Herra Bellaguet, neuvokas mies, oli vielä järjestänyt kattokourun alle pienen ateljeen, jossa herra Ménage maalasi. Tämä ateljee oli vastapäätä kelpo Mélanieni huonetta, josta sitä erotti ainoastaan ahdas tahmea käytävä, hämähäkkien mieluisa tyyssija, missä leijuivat likaviemärin verkkaiset hajut. Portaat loppuivat siinä käyden loppuessaan jyrkemmiksi. Ensimmäinen ovi johti kelpo Mélanieni huoneeseen. Tämä runsaasti kalkittu huone sai valaistuksensa kattoikkunasta, jonka ruudut olivat vihertävät, useasta kohden rikki, paperilla paikatut ja pölyiset ja himmensivät taivaan. Mélanien vuoteessa oli Jouyn palttinasta valmistettu peite, johon oli punaisin värein ja moneen kertaan painettu 'ruusumorsiamen' seppelöimistä esittävä kuva. Pähkinäpuisen lipaston keralla se muodosti rakkaan hoitajattareni koko omaisuuden. Tätä huonetta vastapäätä sijaitsi maalaajan työhuone. Oveen oli kiinnitetty käyntikortti, josta voitiin lukea herra Ménagen nimi. Kääntyessään tätä ovea kohti näki hämähäkinverkkojen himmentämästä kattoikkunasta tulevan alakuloisen päivänvalon ja huomasi viemärin putkineen, josta kohosi alinomainen kaalinhaju. Tällä taholla, rantakadun puolella, oli luukkuun korkeintaan kymmenen askeleen matka. Toisella puolen ei näkynyt muuta kuin portaista nouseva hämärä valon kajaste: käytävä hukkui varjoon ja näytti minusta loputtomalta. Mielikuvitukseni kansoitti sen kummituksilla.

Lähtiessään järjestämään liinavaatteitaan lipastoonsa kelpo Mélanie salli minun toisinaan lähteä kerallaan. Mutta yksin ollen minulla ei ollut oikeutta nousta ylimpään kerrokseen, ja erikoisesti oli minua kielletty astumasta maalaajan ateljeeseen tai sitä edes lähestymästä. Mélanie sanoi, etten olisi voinut kestää eteeni avautuvaa näkyä; hän itsekään ei ollut kyennyt kauhistumatta katselemaan sinne ripustettua ihmisen luurankoa ja seinille ripustettuja kalmankalpeita ihmisten jäseniä. Tuo kuvaus sai minussa syntymään pelkoa ja uteliaisuutta, ja minä halusin kiihkeästi päästä herra Ménagen ateljeeseen. Eräänä päivänä, seurattuani kelpo hoitajatartani ullakkokamariin, missä hän sijoitti paikoilleen monia vanhoja sukkapareja, minä pidin tilaisuutta soveliaana. Minä pujahdin pois huoneesta ja kuljin ne muutamat askeleet, jotka erottivat minua ateljeesta. Avaimenreiästä näkyi valoa; minä aioin tirkistää siitä, kun samassa kauhistuin rottien pääni päällä aikaansaamaa kamalaa meteliä, peräydyin ja palasin viipymättä Mélanien luo. Kaikesta huolimatta kerroin vanhalle hoitajattarelleni, mitä olin avaimenreiästä nähnyt.

— Minä näin, kerroin minä hänelle, ihmisruumiin jäseniä, kalmankalpeita, niitä oli siellä ainakin miljoona… se oli kauheata; näin luurankoja, jotka tanssivat piirissä, näin apinan, joka soitti torvea; se oli kauheata. Minä näin seitsemän erinomaisen kaunista naista, jotka olivat kulta- ja hopeavaatteisiin ja auringon-, kuun- ja ilmanvärisiin viittoihin puetut ja riippuivat poikkileikatuin kurkuin seinällä veren valuessa virtoina hohtavalle marmoripermannolle…

Minä mietin, mitä olin vielä voinut nähdä, kun Mélanie tiedusteli minulta ivallisesti, oliko tosiaankin mahdollista, että olin nähnyt niin paljon asioita niin lyhyessä ajassa. Minä suostuin luopumaan naisista ja luurangosta, joita kenties en ollut kyennyt aivan tarkoin erottamaan, mutta vannoin nähneeni kalmankalpeita ihmisen jäseniä. Ja taisinpa uskoakin nähneeni.

XVI

HÄN LASKI KÄTENSÄ PÄÄLAELLENI

Herra Morinilla oli täyteläiset kasvot ja paksut huulet, ja kohonneet suupielet koskettivat hänen harmahtavaa poskipartaansa. Hänen silmänsä, nenänsä, suunsa ja avoimet kasvonsa henkivät vilpittömyyttä. Hänen ulkoasunsa oli koruton ja täsmällisen siisti, ja hänestä uhosi Marseillen saippuan tuoksu. Herra Morin oli kahden ikäkauden rajalla, ja jos hän oli tarinan miehen tavoin kahden naisen välissä, jotka tahtoivat tehdä hänet ikäisekseen, niin epäilemättä rouva Morin, hänen puolisonsa, nyhti hänestä irti mustia hiuksia, sillä rouva näytti häntä vanhemmalta. Hän oli muuten asemaansa nähden sangen hieno ja osasi käyttäytyä sievästi. Minä en kumminkaan hänestä pitänyt, sillä hän oli alakuloinen.

Rouva Morin oli ovenvartijana herra Bellaguet'lle kuuluvan talomme viereisessä talossa ja istui komerossaan surumielisenä ja hienona; hänen kalpeat ja lakastuneet kasvonsa olisivat soveltuneet ylhäiselle onnettomalle, ja äitini sanoikin hänen muistuttavan kuningatar Marie-Amélietä. Herra Morin kuului tosin hänkin ovenvartiastoon ja avasi oven, kun häntä vaadittiin. Mutta hän suoritti tätä tointa kaikkein vähäpätöisimpänään. Häntä askarruttivat enemmän toiset toimet: herra Bellaguet'n uskotun miehen tehtävät ja virkailijana-olo Edustajakamarissa. Isäni piti häntä niin suuressa arvossa, että salli minun viettää päiväkausia hänen seurassaan. Herra Morin oli tosiaankin arvollinen mies. Kaikki lähiseudun asukkaat tunsivat hänet, ja hän kuului historiaan, koska oli kantanut sylissään Parisin kreiviä helmikuun 24 p:nä 1848.

Louis-Philippen luovuttua kruunusta pojanpoikansa hyväksi ja kuninkaallisen perheen paettua Orleansin herttuatar, kuten tiedämme, poistui vallatusta palatsista ja lähti kahden alaikäisen lapsensa, Parisin kreivin ja Chartresin herttuan kanssa ja eräiden hyvien tuttavien seuraamana Edustajakamariin, missä antoi ilmoittaa itsensä uuden kuninkaan äitinä ja valtakunnan sijaishallitsijana. Samalla tunkeutui saliin meluten joukko tasavaltalaisia. Puhujalavan edessä seisoen ja pitäen kädestä molempia lapsiansa hän odotti kokoukselta valtansa vahvistusta. Ne suosionosoitukset, joita oli kuulunut hänen tullessaan, taukosivat aivan kohta. Enemmistö vastusti sijaishallituksen asettamista. Presidentti Sauzet kehoitti henkilöitä, jotka eivät kuuluneet Edustajakamariin, poistumaan salista. Prinsessa poistui hitaasti puolikehästä, mutta kieltäytyi lähtemästä salista, joko kunnianhimon yllyttämänä tai äidinrakkauden vuoksi, päättäen vaarojen uhatessa puolustaa poikansa oikeuksia. Hän nousi askelmittain amfiteatterin korkeimpaan kohtaan, levitti paperin ja yritti puhua. Tuo pieni nainen, joka näytti ylen kalpealta pitkissä lesken-hunnuissaan, kykeni yllättämään sydämiä, mutta hänessä ei ollut kykyä vallita ihmisten suuria joukkoja. Häntä ei kuultu, hänet tuskin huomattiin keskellä niitä meluisia joukkoja, jotka kuhisivat hänen ympärillään. Yhtäkkiä kuuluvat ulkona kaikuvat äänet paisuvan ja lähenevän; pyssynperillä särjetyistä ovista syöksyy puoliympyrään kansanmiehiä, ylioppilaita ja kansalliskaartilaisia, jotka huutavat:

Käytävissä kuuluu laukauksia. Ja huutojen ja paukahdusten lomitse erottaa säikähtynyt korva etäisen, kumean ja vielä heikon, mutta paljoa kamalamman pauhinan: ihmismeren aallot siellä vyöryvät vasten palatsin seiniä. Kohta tulvahtaa sisään uusi ihmisaalto, joka tällä kertaa valtaa yleisön parvekkeet ja upottaa tulvaansa kokouksen. Keihäillä, puukoilla ja pistooleilla varustetut joukkiot kiljuvat kuolemaa. Lamartine on puhujalavalla ja hänen otaksutaan (aivan väärin) puhuvan sijaishallituksen puolesta; pyssynpiiput ja veriset sapelienkärjet kääntyvät heti häntä kohti. Kauhistuneet edusmiehet rientävät oville pyrkien ulos. Pakenevien vyöry tempaa mukaansa Orleansin herttuattaren lapsineen, hänet työnnetään vasemmanpuoliselle pienelle ovelle ja ahtaaseen käytävään, missä hän pakenevien edusmiesten ja sisäänhyökkäävän väkijoukon tyrkkimänä ja tukahduttamana, muuria vasten puserrettuna, lapsistaan erotettuna, vaipuu puolipyörtyneenä portaiden juurelle. Käytävässä oleva Morin kuulee lapsen huutoa ja näkee Parisin pienen kreivin maassa tallattavana. Hän nostaa pojan syliinsä, kuljettaa hänet salien ja eteisen läpi ja ojentaa puutarhaan avautuvasta alhaalla olevasta ikkunasta eräälle ordonanssiupseerille, joka etsi prinssejänsä. Puhemiehistön saliin paennut herttuatar kutsuu ääneen huutaen lapsiansa. Hänelle tuodaan Parisin kreivi ja ilmoitetaan, että Chartresin herttua on hyvässä turvassa, tytöksi puettuna palatsin ullakolla.

Sellainen oli herra Morinin kertomus. Hän esitti sen usein ja lausui lopuksi tämän huomautuksen:

— Orleansin herttuatar osoitti tässä tilaisuudessa kuulumatonta rohkeutta ja vastustusvoimaa, johon vain harvat miehet olisivat kyenneet. Jos hän olisi ollut kahdeksantoista tuumaa pitempi, niin hänen poikansa olisi kuningas. Mutta hän oli liian vähäinen varreltaan. Hän häipyi näkymättömiin suuressa ihmisjoukossa.

Kuinka suuressa arvossa vanhempani pitivät Morinin herrasväkeä, näkyy parhaiten siitä, että he sallivat minun seurustella heidän kanssaan mielin määrin, vaikka muuten pitivätkin erittäin tarkkaa lukua tuttavistani. Heidän siinä suhteessa osoittamansa ankaruus oli minulle kiusallinen. Niinpä asui meidän yläpuolellamme kaunis rouva Moser, josta kuiskuteltiin; hän vietti päivät pitkät turkkilaiseen tapaan kalustetussa huoneistossaan, yksinään, joutilaana, ruusunpunaiseen aamunuttuun ja sinisiin, kullankirjaeltuihin tohveleihin puettuna ja hempeitä tuoksuja uhoten. Tilaisuuden tarjoutuessa hän nouti aina minut ratokseen. Raukeasti sohvallaan maaten hän veti minut leikkien syliinsä. Kertoisin varmaan hyvässä uskossa, että hän nosti minut ilmoille jalkapohjiensa varassa, kuin pienen koiran, ellei mieleeni johtuisi, etten ollut kyllin pieni siten käsiteltäväksi ja että tuon mielikuvan on luultavasti minuun istuttanut Fragonardin 'Gimblette', jonka näin ensimmäisen kerran, kun rouva Moserin kauniit jalat olivat jo vuosikausia levänneet ikuisten varjojen joukossa; mutta usein käy niin, että eri ikäkausien muistot mielessä liittyvät toisiinsa, sulautuvat yhteen ja muodostavat kuvan. Sitä seikkaa minä varon näissä kertoelmissa, joiden ainoana ansiona voi olla täsmällisyys. Rouva Moser antoi minulle makeisia, kertoi ryövärijuttuja ja lauloi romansseja. Onnettomuudekseni vanhempani kielsivät minua suostumasta tuon naishenkilön lähentelyihin ja uhkasivat minua kaikkein mustimmalla suuttumuksellansa, jos milloinkaan astuisin turkkilaisen huoneiston kynnyksen yli suojiin, joissa hohtelivat iloiset värit ja leijuivat suloiset tuoksut. Samoin oli minua kielletty uskaltautumasta ullakolle, herra Ménagen ateljeeseen. Mélanie perusteli tätä kieltoa kertomalla herra Ménagen ripustavan huoneensa seinille kalmanvärisiä jäseniä ja luurankoja. Ja tuo ei suinkaan ollut ainoa syytös, jonka hoitajattareni sinkosi naapuriaan, maalaajaa vastaan. Eräänä päivänä hän valitti herra Danquinille, että tuo kauhea Ménage esti häntä nukkumasta pitämällä kaiken yötä hurjaa menoa ja musiikkia ystäviensä kanssa. Ja kummisetäni uskoi tuolle yksinkertaiselle olennolle, jota kehtasi ivailla, etteivät taiteilijat ainoastaan laulaneet ja tanssineet yökausia, vaan joivat vielä kuumaa punssia pääkalloista. Mélanie oli liian vilpitön epäilläkseen kummini sanoja. Maalaaja muuten mustensi itsensä kunniallisen palvelijan silmissä vieläkin kauheammalla teolla. Eräänä iltana, kynttilä kädessä noustessaan ullakkokamariinsa, Mélanie näki oveensa liidulla piirretyn Lemmenjumalan kuvan; jousi ja viini riippuivat siipien välissä, ja Amor jyskytti suljettua ovea anelevan näköisenä pienellä nyrkillään. Mélanien epäluulot suuntautuivat heti herra Ménageen, hän nimitti maalaajaa lurjukseksi ja suupaltiksi ja kielsi jälleen minua seurustelemasta sellaisen sivistymättömän kanssa.

Sanalla sanoen: ainoastaan muutamia ylen harvoja henkilöitä pidettiin soveliaina seurustelemaan kanssani.

Minun ei pitänyt leikkiä pihamaalla herra Bellaguet'n keittäjättären pojan, nuoren Alphonsen kanssa, joka oli nokkela keksimään kaikenlaisia sukkelia temppuja ja luonteeltaan uskalias; hänen käytöstapansa näet oli kehno. Hän käytti karkeata puhetapaa, tappeli kuin riivattu ja vietti kulkurielämää. Eräänä päivänä Alphonse vei minut mukanaan erään Rue Dauphinen varrella asuvan tuttavansa leipurin luo, joka möi öylättien rippeitä, pyysi niitä viiden sentiimin arvosta, ja minä maksoin, koska olin rikas. Me jaoimme saaliimme kahtia ja kannoimme muruja esiliinassamme, ja matkan varrella Alphonse söi sekä oman osansa että minulle kuuluvan. Tämä kolttonen tuotti minulle ankarat nuhteet, ja minun täytyi luopua Alphonsen seurasta. Honoré Dumontin kanssa minun ei myöskään ollut lupa antautua minkäänlaisiin tekemisiin. Honoré oli valtioneuvoksen poika, siis hyvän perheen lapsi ja sitäpaitsi kaunis kuin päivä, mutta julma eläimille ja täynnä epäterveitä vaistoja. Estettiinpä minua käymästä Caumontinkin perheessä, jonka jäsenet sulloutuivat keittiöön ja olivat pakahtua lihavuuteensa, isä, äiti, poika ja tytär samoinkuin koira ja kissakin. Minä näet olin eräänä päivänä pessyt kaivolla unteloiden Caumontien mustepulloja ja palasin kotiin kiireestä kantapäähän asti musteen ja veden kostuttamana. Sitävastoin minulle annettiin täysi vapaus seurustella herra ja rouva Morinin kanssa.

Minä käyttelin tuota vapauttani pidättyvästi suhteessani rouva Moriniin, joka kuningatar Marie-Amélien tukkalaitetta muistuttavine suurine valkoisine kiharoineen, pitkine ja synkkine, sitruunaakin keltaisempine kasvoineen huokui alakuloisuutta ja lohduttomuutta. Jos rouva Morin olisi herättänyt niissä, jotka häntä lähestyivät, avaraa, syvää ja synkkää murhemieltä, kauniin kammon lohduttomuutta, olisin kenties kokenut hänen seurassaan eräänlaista mielihyvää, jota minussa silloin aiheuttivat kaikki ylenpalttiset, tavallisuuden rajoja rikkovat asiat. Mutta rouva Morinin alakuloisuus oli tasaista, kohtuullista ja yksitoikkoista, sanalla sanoen keskinkertaista. Se läpäisi minut kuin hieno vihmasade jähmetyttäen mieleni. Rouva Morin värjötteli aina ajoportin vieressä sijaitsevassa ahtaassa, matalassa ja kosteassa komerossaan, jossa ei ollut mitään muuta huomattavaa kuin vuode, niin runsaasti olkipohjilla, patjoilla, peitteillä, poikkityynyillä, pieluksilla ja untuvapatjoilla varustettu, että minusta näytti kerrassaan mahdottomalta nukkua siinä tukehtumatta. Minä otaksuin, että herra ja rouva Morin, jotka nukkuivat siinä kaiket yöt, saivat kiittää pelastuksestaan puksipensaan oksaa, joka porsliinisen vihkivesimaljan alle kiinnitettynä kiikkui tuon tuhoisalta näyttävän leposijan yläpuolella. Lasikupukan alle sijoitettu oranssikukkaseppele koristi pähkinäpuista lipastoa. Mustan marmorilieden reunalla, samoin lasikupukan alla sijaitsevan, sekä turkkilaista että goottilaista tyylipartta ilmaisevan heilurikellon päällä oli kullattu kuvaryhmä, joka rouva Morinin tiedonannon mukaan esitti 'Mathildeä antamassa kunniasanaansa Malek-Adhelille, aavikon rajuilman keskellä'. Minä en kysynyt enempää, vaikka olinkin kyselynhaluinen ja utelias pieni poika; tuo selittämätön tarina näet viehätti minua salaperäisyydellään. En ole sitä myöhemminkään sanottavasti selvitellyt, ja Malek-Adhelin ja Mathilden nimet liittyvät yhä vielä muistissani siihen keitetyn purjolaukan, paistettujen sipulien ja hiilensavun hajuun, joka vallitsi rouva Morinin suojassa. Tämä kunnianarvoinen henkilö keitteli alakuloisesti ruokiansa erittäin matalassa liedessä, jonka savutorvi oli yhdistetty uuninpiippuun ja joka aina savusi. Suorimpana huvinani oli hänen luonaan nähdä, kuinka hän kauhoi pois liemen vaahtoa ja kuori porkkanoita huolellisesti varoen leikkaamasta liikaa ja siten ilmaisten ylen säästäväistä luonnonlaatuansa. Herra Morinin seura sitävastoin oli aina erittäin mieluisa.

Kun hän ryhtyi luomaan huoneeseen siisteyttä, josta piti, aseinaan harjat, höyhenviuhkat ja luudat, niin hilpeä hymy levitti hänen suupielensä korviin saakka, hänen pyöreät silmänsä alkoivat loistaa, ja hänen kasvonsa kirkastuivat; silloin hänessä ilmeni Herkuleen Elis-maakunnassa osoittamaan siivoavaan sankaruuteen verrattavaa intoa. Jos minulla oli ilo yllättää hänet sellaisena hetkenä, niin tartuin hänen jykevään ja karvaiseen käteensä, josta uhosi Marseillen saippuan haju, ja niin me nousimme yhdessä portaita ja astuimme johonkin huoneistoon, joka oli isäntäväen ja palvelijoiden poissaollessa uskottu hänen hoiviinsa. Kaksi huoneistoa on säilynyt muistissani.

Näen vieläkin kreivitär Michaud'n avaran salin kuvastimineen, jotka olivat täynnä utukuvia, valkoisiin verhottuine huonekaluineen ja savun ja kuulatuiskun keskellä juhlaunivormussaan seisovan kenraalin muotokuvineen. Morin selitti minulle, että kuvan esittämä henkilö oli kenraali kreivi Michaud Wagramin taistelussa, kaikkine kunniamerkkeineen. Kolmas kerros miellytti minua enemmän. Siellä oli kreivi Colonna Walewskin majapaikka. Siellä sai nähdä lukemattomia merkillisiä ja viehättäviä esineitä, kiinalaisia porsliininukkia, silkkisiä varjostimia, lakeerattuja irtoesineitä, vesipiippuja, turkkilaisia piippuja, varuksia, kameelikurjenmunia, kitaroita, espanjalaisia viuhkoja, naisten muotokuvia, leveitä leposohvia ja paksuja uutimia. Minun ihmetellessäni kaikkia noita tuntemattomia esineitä Morin sanoi minulle, hieman rintaansa röyhistäen, että kreivi Walewski oli moitteeton suuren maailman mies. Hän oli asunut kauan Englannissa, oleskeli nyt ohimennen Parisissa ja varustautui lähtemään Italiaan, jonne hänet oli nimitetty lähettilääksi. Minä tutustuin Morinin johdolla suureen maailmaan.

Kun eräänä päivänä nousin hänen kerallaan verrattain ahtaita portaita, jotka johtivat kreivitär Michaud'n, kreivi Walewskin ja muutamien muiden vuokralaisten luo, joiden nimet ovat muististani häipyneet (talon julkisivu, jota usein katselen, on yhä ennallaan, mutta minkätähden, minkä itselleni tuntemattoman syyn vuoksi, minkä salaisen vaiston nojalla olen pidättynyt tarkastamasta, ovatko portaatkin säilyneet samanlaisina kuin minun lapsuuteni aikana?), eräänä päivänä, sanon, kun olimme, Morin ja minä, ensimmäisen ja toisen kerroksen välillä, näimme yläpuolellamme nuoren naishenkilön laskeutuvan portaita. Morin, joka oli moitteettoman kohtelias ja opetti minulle jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa lapsellista ja vilpitöntä kohteliaisuutta, veti minut viereensä seinustalle, kehoitti minua ottamaan lakin käteeni ja kohotti omaa fetsiänsä.

Tällä nuorella naisella oli yllään vaaleanruskea samettipuku ja suurin palmunlehdenmuotoisin kuvioin koristettu iso kashmirihuivi ja päässä myssymäinen hattu, joka ympäröi hänen kapeita ja kalpeita kasvojansa. Hän asteli sulavasti portaita alas. Ohikulkiessaan hän suuntasi minuun suuret, säihkyvät ja tummat silmänsä, ja sitten hänen pienestä, erittäin pienestä, granaattiomenaa muistuttavasta suustaan kuului vakava ja himmeä ääni, joka oli soinniltaan ja ilmeeltään ainoalaatuinen niiden joukossa, joita olen milloinkaan kuullut.

— Hän on soma. Mutta hänen vanhempiensa tulee varoa: hänen poskipäänsä punoittavat, ja hän on kovin kalpea.

Noihin silmiin, jotka katselivat minua lempeästi, syttyi teatterissa se 'tumma lieska', joka tuhoaa Phaidran; tuo hentoinen käsi, joka nyt lepäsi hellästi päälaellani, antoi liikutettujen katselijoiden nähden merkin Pyrrhuksen surmaamiseen. Rachel, jo sen taudin tavoittamana, johon hänen oli määrä kuolla, etsi sen merkkejä sattumalta portaissa kohtaamansa lapsiraukan kasvoista. Hän erosi teatteristä, ennenkuin minä ehdin kuulemaan hänen näyttämöesityksiään, mutta päälaellani tunnen yhä vielä hänen pienen kätensä kosketuksen.

XVII

'VELI ON LUONNON LAHJOITTAMA YSTÄVÄ'

Tätini Chausson asui Angersissa, missä oli syntynyt ja naimisiinkin mennyt. Leskeksi jäätyään hän hoiti ankaran säästävästi pientä tilustansa ja valmisti vaahtoilevaa viiniä käsitellen sitä ylpeästi ja saidasti. Tehdessään niihin aikoihin suurena pidetyn matkan Parisiin hän asui vanhempieni luona. Tieto hänen saapumisestaan ei herättänyt iloa äidissäni enempää kuin vanhassa Mélaniessakaan, joka pelkäsi tuon maalaisen äreitä mielialoja. Isäni sanoi hänestä:

— Onpa merkillistä, että sisareni Renée, oltuaan kahdeksan vuotta leskenä, edustaa vanhaapiikaa kaameassa täydellisyydessään.

Täti Chausson, joka oli paljoa vanhempi kuin hänen veljensä, laiha ja keltainen, niukasti ja vanhanaikaisesti vaatetettu, näytti vanhemmalta kuin olikaan, ja minä otaksuin hänet ylen iäkkääksi kunnioittamatta häntä siitä syystä enemmän; minä tunnustan tuon epäröimättä. Vanhuuden kunnioittaminen ei ole lapsissa luontaista; se johtuu kasvatuksesta eikä ilmene heissä milloinkaan syvällisenä. Minä en rakastanut täti Chaussonia, mutta kun en tuntenut minkäänlaista haluakaan häntä rakastaa, tunsin oloni hänen seurassaan varsin mieluisaksi. Hänen tulostaan koitui minulle suuri ilo, koska talossa samalla tapahtui muutoksia ja koska jokainen muutos oli minulle tervetullut. Sänkyni siirrettiin pieneen ruusuhuoneeseen, ja minä olin haltioissani.

Oleskellessaan kolmatta kertaa luonamme minun syntymäni jälkeen hän silmäili minua tarkkaavammin kuin ennen, ja tämä tarkastelu ei ollut minulle suotuisa. Hän havaitsi minussa lukuisia ja vastakkaisia puutoksia: harmillista vallattomuutta, jonka vuoksi hän moitti äitiäni huomauttaen, että sellainen ominaisuus oli ankarasti tukahdutettava, rauhallisuutta, joka ei soveltunut ikäkauteeni eikä hänen mielestään ennustanut mitään hyvää, hän havaitsi auttamatonta laiskuutta, hillitöntä toimeliaisuutta, takapajulle jäänyttä älyä ja varhaiskypsää ymmärrystä. Sitäpaitsi hän osoitti kaikkien näiden huonojen ominaisuuksien yhteisen alkulähteen. Tätini mielestä kaikki paha (ja sitä oli paljon) johtui siitä, että olin ainoa lapsi.

Kun äitini oli huolissaan siitä, että näytin kalpealta ja riutuvalta, virkkoi täti:

— Hän ei voi olla iloinen eikä terve, sillä hänellä ei ole ikäistään leikkikumppania, hänellä ei ole veljeä.

Ellen osannut kertomatauluani, jos kaadoin mustepulloni siniselle samettinutulleni, jos söin ylen paljon puserrettuja uunissa kuivattuja omenia, jos itsepintaisesti kieltäydyin lausumasta rouva Caumontille runoa 'Ruttotautisista eläimistä', jos kaaduin kuhmun otsaani, jos Sulttaani Mahmud raapi minua, jos itkin kanarialintuani, joka nähtiin eräänä aamuna makaamassa häkkinsä pohjalla liikkumattomana, silmät suljettuina, jalat pystyssä, jos satoi tai tuuli, niin kaikkeen tuohon oli syynä se, ettei minulla ollut veljeä. Eräänä iltana, aterialla oltaessa, minä rohkenin sirottaa hyppysellisen pippuria siihen kermatorttuun, jonka oli määrä joutua makeasta pitävän vanhan Mélanien nautittavaksi. Äitini yllätti minut itse teossa ja nuhteli minua menettelystä, jonka ei katsonut olevan kunniaksi älylleni enempää kuin sydämellenikään. Täti Chausson, jonka mielestä tuo tuomio oli liian lievä ja joka piti tuota kepposta syvän turmeluksen oireena, lausui puolustuksekseni, ettei minulla ollut veljeä eikä sisarta.

— Hän elää yksin. Yksinäisyys vaikuttaa huonosti, se kehittelee tässä lapsessa luonnottomia vaistoja, joiden idut hänessä elävät. Hän on kerrassaan sietämätön. Ei siinä kyllin, että hän yrittää leivoksella myrkyttää vanhaa palvelijatarta, hän vielä puhaltelee niskaani ja piilottaa silmälasini. Jos asuisin kauan luonanne, rakas Antoinette, niin hän saisi minut ihan järjiltäni.

Koska tunsin itseni viattomaksi mihinkään myrkytysyritykseen ja koska en ollenkaan epäröinyt saada täti Chaussonin menettämään järkensä, niin nuo syytökset, eivät minua paljoakaan liikuttaneet. Minä en suinkaan uskonut vanhan rouvan sanoja, vaan taivuin aivan vastakkaisiin mielipiteisiin, ja se seikka, että hän toivoi minulle veljeä tai sisarta, riitti herättämään minussa vastakkaista toivoa. Minä tulinkin varsin hyvin toimeen ilman leikkikumppania. Vaikka hetket eivät tuntuneetkaan niin lyhyiltä kuin nyt minusta näyttävät, minä olin harvoin ikävissäni, ja syynä oli se, että minulla jo silloin oli erittäin toimelias sisäinen elämä, että oliot vaikuttivat minuun voimakkaasti ja että imin itseeni ulkomaailmasta kaiken sen, mikä vastasi kehittymätöntä ymmärrystäni. Tiesin muuten, että veljet tavallisesti tulevat aivan pieninä, eivät osaa kävellä, eivät kykene minkäänlaiseen seurusteluun eivätkä ole millään tavoin hyödyllisiä. En ollut varma siitä, että olisin oman veljeni vanhemmaksi ehdittyä voittanut hänen rakkauttansa tai itse häntä rakastanut. Kainin ja Abelin tarjoama ylevä ja tuttu esimerkki ei ollut omansa mieltäni tyynnyttämään. Tosin näin ikkunastani kuinka kaksoiskurpitsa, Alfred ja Clément Caumont, versoi ja vahvistui syvän ja suloisen rauhan vallitessa veljesten välillä. Mutta toisaalta näin usein, kuinka Jean, kattajaoppilas, pieksi pahanpäiväiseksi veljensä Alphonsen, joka näytti hänelle kieltään ja teki pitkän nenän. Niinmuodoin minusta tuntui vaikealta ottaa oppia esimerkeistä. Ainoana lapsena oleminen tarjosi mielestäni sitäpaitsi arvokkaita etuja, muun muassa, ettei kukaan ollut vastuksinani, ettei kukaan ollut kanssani jakamassa vanhempieni rakkautta ja että voin vaalia jo varhaisessa lapsuudessa tuntemaani taipumusta ja tarvetta olla omana seuranani. Mutta samalla toivoin itselleni pientä veikkoa voidakseni häntä rakastaa. Mieleni näet oli täynnä epävarmuutta ja ristiriitoja.

Eräänä päivänä pyysin äitiäni salaisuutena minulle ilmoittamaan, eikö hän ajatellut antaa minulle pientä veljeä. Hän vastasi, ettei aikonut, koska pelkäsi veljestä tulevan minunlaiseni pahan pojan. Tuo vastaus ei minusta tuntunut vakavalta. Täti Chausson palasi Angersiin, ja minä en sen koommin ajatellut asiaa, joka oli minua kovin askarruttanut hänen ollessaan luonamme.

Mutta muutamia päiviä hänen lähtönsä jälkeen, muutamia päiviä tai muutamia kuukausia (näissä kertoelmissani näet minulle tuottaa suurinta vastusta ajallinen määrittely), kummisetäni, herra Danquin, tuli eräänä aamuna luoksemme aterialle. Päivä oli säteilevän kaunis. Varpuset tirskuivat katoilla. Minun teki yhtäkkiä mieli suorittaa jokin hämmästyttävä ja mahdollisimman ihmeellinen teko, joka rikkoisi elämän yksitoikkoisuuden. Minulla oli erinomaisen vähän keinoja sellaisen yrityksen suunnittelemiseen ja suorittamiseen. Toivoen keksiväni apukeinoja keittiöstä lähdin sinne ja havaitsin sen lämpöä uhkuvaksi, tuoksuvaksi ja autioksi. Ainaisen tapansa mukaan oli Mélanie ruoan jo valmistuttua lähtenyt hakemaan mauste- tai hedelmäkauppiaalta jotakin unohtunutta yrttiä, maustetta tai höystettä. Liedellä lauloi lihamuhennos kattilassa. Tuon nähdessäni sain äkkiä oivan mielijohteen. Sitä noudattaen sieppasin liedeltä lihamuhennoksen ja piilotin sen luutakaappiin. Tuo toimitus onnistui hyvin lukuunottamatta sitä, että poltin neljä oikean käteni sormea, vasemman kyynäspääni, molemmat polveni ja kasvoni, tärvelin sukkani ja jalkineeni ja kaasin kolme neljännestä kastikkeen määrästä silavaviilekkeineen ja sipuleineen permannolle. Sitten lähdin heti hakemaan Nooakin arkkia, jonka olin saanut joululahjaksi, ja kaasin kaikki siihen sisältyvät eläimet kauniiseen kuparikattilaan, jonka sijoitin liedelle lihamuhennoksen sijaan. Tämä viilokki muistutti edukseen mieleeni, mitä olin kuullut puhuttavan ja nähnyt erään värikuvan esittävän Gargantuan kemuista. Jos näet tuo jättiläinen sieppasikin kaksihaaraiseen kahveliinsa kokonaisia härkiä, niin minä puolestani valmistin ruokalajia kaikista luoduista olennoista, norsusta ja kirahvista alkaen aina perhoseen ja heinäsirkkaan asti. Minä nautin jo ennakolta ajatellessani, kuinka Mélanie, yksinkertainen olento, joutuisi ihmettelemään löytäessään valmistamansa lihamuhennoksen sijalla jalopeuran puolisoineen, aasin ja aasintamman, norsun kumppaneineen ja sanalla sanoen kaikki vedenpaisumuksesta pelastuneet eläimet, vieläpä Nooakin ja hänen perheensä jäsenet, jotka olin epähuomiossa heittänyt kattilaan niiden keralla. Mutta lopputulos ei vastannut odotuksiani. Keittiöstä tuleva sietämätön haju levisi aivan kohta koko huoneistoon, minun arvaamattani ja kaikkien toisten yllätykseksi. Äitini kiiruhti hengästyneenä keittiöön saadakseen selville asian syyn ja tapasi vanhan Mélanien, joka ihan palavissaan ja kori yhä käsivarrellaan veti tulelta kasaria, jossa kamalasti savusivat arkin eläinten mustuneet jäännökset.

Minä olin tullut nauttimaan keksintöni menestymisestä, mutta tunsin itseni nyt häpeän ja katumuksen ahdistamaksi. Ja eipä ollut ääneni aivan vakava, kun Mélanien tiedustaessa ilmoitin, että lihamuhennos oli luutakomerosta löydettävissä.

Minua ei nuhdeltu. Isäni, joka oli tavallista kalpeampi, ei ollut minua näkevinään. Äitini, posket hehkuvina, tarkkasi minua salavihkaa, yrittäen keksiä kasvoistani rikoksen tai mielettömyyden merkkejä. Kummisetäni ulkomuoto oli kaikkein surkein. Hänen suupielensä, joita yleensä ympäröivät erittäin kauniisti pyöreät posket ja lihava leuka, olivat nyt alakuloisesti alas valahtaneet. Ja hänen kultasankaistensa takaa näkyvät, muulloin vilkkaat silmät olivat nyt vailla loistoa.

Kun Mélanie tarjoili lihamuhennosta, hänen silmänsä olivat punaiset ja kyynelet kierivät pitkin poskia. Minä en voinut sitä sietää, nousin pöydästä, kiiruhdin vanhan ystäväni luo, syleilin häntä kaikin voimin ja aloin itkeä.

Mélanie veti esiliinansa taskusta ruudullisen nenäliinan, kuivasi hellästi silmäni nystermäisellä, persiljalta tuoksahtavalla kädellään ja virkkoi minulle nyyhkyttäen:

— Pierrot ei ole pahantahtoinen, mutta hän on ainoa lapsi. Hän on yksin eikä tiedä, mitä tehdä. Viekää hänet lastentarhaan: hän on siellä terveellisen kurinpidon alaisena ja voi leikkiä pienten toveriensa kanssa.

Nuo sanat kuullessani minä muistin täti Chaussonin äidille antaman neuvon ja toivoin itselleni veljeä, jottei minua lähetettäisi lastentarhaan ja myöskin sen vuoksi, että saisin häntä rakastaa ja nauttia hänen rakkauttansa.

Minä tiesin, että veljen suo ihmiselle luonto, ja vaikka en tuntenut niitä ehtoja, joiden vallitessa taivaan rakastamat perheet saivat sellaisen lahjan, uskoin kuitenkin varmaan, ettei sen tuottamisessa mikään kyennyt korvaamaan sitä voimaa, joka saa kasvit itämään ja elämän kukoistamaan maan päällä. Minussa eli tuon salaperäisen, itseänikin synnyttyäni ylläpitävän voiman hämärä ja syvä tunto, ja minä erotin tuon nimettömänä palvelemani Kybelen teokset erinomaisen hyvin ihmisten kaikkein ihmeellisimmistäkin tuotteista. Minut olisi voinut varsin helposti saada uskomaan, että noita kykenee valmistamaan ihmisen, joka liikkuu, puhuu ja syö, muta minä en olisi missään tapauksessa myöntänyt sellaisen olennon olevan samaa alkujuurta kuin luonnollinen ihminen. Sanalla sanoen: minä luovuin siitä ajatuksesta, että minulla tulisi milloinkaan olemaan lihallinen veli, ja päätin pyytää itselleni lapseksi-ottamisen nojalla sitä, minkä luonto minulta kielsi.

Minä en varmaankaan tietänyt, että keisari Hadrianus ottaessaan pojakseen Antonius Piuksen ja Antonius ottaessaan pojakseen Markus Aureliuksen olivat lahjoittaneet maailmalle kaksiviidettä onnen vuotta. Minulla ei ollut siitä aavistustakaan; mutta lapseksi-ottaminen näytti minusta oivalliselta menettelyltä. Minä en tarkastellut asiaa ankarasti lainopilliselta kannalta, koska totta puhuen en tietänyt mitään niistä seikoista. Siitä huolimatta käsitin asiaan liittyvän jonkinlaista juhlallisuutta, ja se ei suinkaan tuntunut minusta vastenmieliseltä. Mielessäni oli epämääräinen kuva siitä, kuinka vanhempani pukeutuisivat juhlavaatteisiinsa ottaakseen lapsekseen pojan, jonka heille toin. Mutta vaikeutena oli lapsen löytäminen. Etsiskelykenttäni oli suljettu ahtaisiin rajoihin. Minä jouduin vain vähän tekemisiin ihmisten kanssa, ja niissä perheissä, joissa seurustelin, minulle ei olisi luovutettu poikaa, ellei olisi ollut pakottamassa jokin valtava syy, esimerkiksi sellainen kuin se, joka pakotti Mooseksen äidin heittämään pienen pilttinsä Niilin vietäväksi. Rouva Caumont ei varmaankaan olisi missään tapauksessa suostunut luopumaan kummastakaan kurpitsastaan. Ajattelin, että olisi helpompi saada joku köyhä lapsi, ja mainitsin siitä ohimennen ystävälleni Morinille, joka kynsi korvallistaan ja sanoi olevan kovin uskallettua ottaa löytölapsi perheen jäseneksi ja etteivät vanhempani voineet hankkia ottolasta, koska heillä jo oli oma lapsi. Tuo huomautus, jonka juriidinen arvo jäi minulta oivaltamatta, ei ollenkaan tehonnut minuun, ja minä etsin edelleenkin ottoveljeä käyskellessäni Luxembourgin, Tuileriesin ja Kasvitieteellisessä puutarhassa vanhan Mélanien seurassa. Kelpo Mélanien estelyistä huolimatta minä pyrin lähenemään kohtaamiamme pieniä poikia. Pelokkaana ja kömpelönä, heiveröisen näköisenä, minä sain useimmiten osakseni ylenkatsetta ja solvauksia. Jos taas satuin löytämään lapsen, joka oli yhtä pelokas kuin minä, me erosimme toisistamme sanaakaan virkkamatta, pää painuksissa ja sydän surullisena, kykenemättä ilmaisemaan toisillemme helliä tunteitamme. Noina aikoina minä sain varmuuden siitä, että olematta erinomainen olen kuitenkin kelvollisempi kuin useimmat muut ihmiset.

Muutamia aikoja myöhemmin, eräänä syyspäivänä, ollessani yksin salissa, näin liedenaukosta ilmestyvän pienen savoijalaisen, joka oli musta kuin paholainen, ja tuo ilmestys minua huvitti kovinkaan säikähdyttämättä.

Pienet savoijalaispojat, jotka nyt puheenaolevan tavoin nuohosivat savutorvia, eivät olleet Parisissa harvinaisia. Vanhoissa taloissa, sellaisissa kuin se, jossa me asuimme, olivat paksuun seinämuuriin sijoitetut uuninpiiput niin väljät, että lapsi mahtui hyvin niissä liikkumaan. Sen työn suorittivat useimmiten pienet savoijalaispojat. Heidän sanottiin oppineen kiipeämistaitonsa maansa murmeleilta; mutta heillä oli apunaan solmuköysi. Näkyviini ilmaantuneella, ihan nokimustalla olennolla oli päässään korville ulottuva, vallankumouslakki, yhtä musta kuin hän itsekin, ja hänen hymyillessään hohtelivat häikäisevän valkoiset hampaat ja punaiset huulet, joita hän nuollen puhdisti. Olalla hänellä oli köysiä ja muurauslasta, ja hän näytti aivan pieneltä liiveissään ja lyhyissä housuissaan. Minusta hän oli soma, ja minä tiedustelin hänen nimeänsä. Hän vastasi minulle puhuen nenäänsä ja sangen leppoisasti, että hänen nimensä oli Adéodat ja että hän oli syntynyt Gervexissä, lähellä Bonnevilleä.

Hän pyöritti hämmästyneenä silmiään harlekiinin-naamiossaan, avasi suunsa korvia myöten ja nyökkäsi myöntävästi.

Eräänlaisen veljeyshurmion valtaamana minä silloin kehoitin häntä hieman odottamaan ja kiiruhdin keittiöön. Pengottuani ruokasäiliön ja tarjoilukaapin löysin juuston, jonka anastin haltuuni. Se oli niitä Neufchâtelin juustoja, jotka muodoltaan muistuttavat tynnyrien puutappeja ja joita senvuoksi nimitetään tappijuustoiksi. Se oli kypsimmillään: sen sinervässä samettipinnassa näkyi kaikkialla pieniä punaisia täpliä. Minä vein sen veljelleni, joka seisoi paikallaan kuin seinäkello, hämmästyneitä silmiänsä pyöritellen. Hän ei ollenkaan vastustellut, veti esiin taskuveitsensä, alkoi leikkoa tappijuustoa ja kuljettaa veitsenkärjellä suuria kappaleita suuhunsa. Hän pureksi ilmeisesti tavanomaisen hitaasti, vakavasti, mieli keräytyneenä ja tuhlaamatta hetkeäkään hengittelemiseen. Äitini saapui paikalle. Silloin oli juustosta jäljellä ainoastaan kuori. Minä pidin velvollisuutenani selittää:

— Se on kauniisti tehty, sanoi äitini hymyillen. — Mutta pelkäänpä, että juusto juuttuu hänen kurkkuunsa ja että hän tukehtuu. Anna hänelle jotakin juotavaa.

Mélanie, jonka onneksi löysin keittiöstä, toi lasin viininsekaista vettä veljelleni, joka joi sen yhdellä siemauksella, pyyhki suunsa hihaansa ja huoahti mielihyvissään.

Äitini kyseli häneltä, mistä hän oli kotoisin, millaisesta perheestä ja säädystä, ja hän epäilemättä vastasi niinkuin pitikin, koska äitini hänen lähdettyään sanoi minulle:

Hän päätti, että piti pyytää hänen isäntäänsä, joka asui Rue des
Boulangersin varrella, lähettämään hänet luoksemme jonakin sunnuntaina.

Minun on tunnustaminen, että puhtaaksi pesty ja sieviin vaatteisiin puettu Adéodat miellytti minua vähemmän kuin mustalakkinen ja nokinaamainen veikkoni. Hän nautti aamiaisateriaansa keittiössä, jonne menimme häntä katsomaan, äitini ja minä, hieman ujostellen uteliaisuuttamme. Vanha Mélanie viittoi meille, ettei pitänyt astua liian likelle, koska oli varottava syöpäläisiä. Adéodat käyttäytyi varsin sievästi, mutta kieltäytyi jyrkästi mitään nauttimasta, ennenkuin oli saanut päähänsä siitä siepatun lakkinsa. Sellainen menettely tuntui meistä hieman hienostumattomalta. Asiaan paremmin perehtyen havaitsee, että se päinvastoin oli erittäin hieno. Seitsemännellätoista vuosisadalla ei yksikään säätyhenkilö olisi istuutunut pöytään paljain päin. Ja hatun päässä pitäminen kuului hyviin tapoihin siitä syystä, että kohteliaisuus vaati sitä kohottamaan joka kerta, kun vierustoveri teki jonkun palveluksen tai kun itse tarjosi palvelustaan vierustoverille. Vuonna 1702 julkaistussa uudessa 'Ranskassa käytännössä olevia hyviä tapoja' koskevassa tutkimuksessaan herra de Courtin sanoo aterialla-olosta puhuessaan nimenomaan: 'Mutta jos joku arvohenkilö kehoittaa teitä juomaan maljan jonkun toisen henkilön tai kenties teidän itsennekin terveydeksi, on teidän paljastettava päänne, kumartuen hieman pöytää kohti, kunnes hän on juonut… Hänen teille puhuessaan teidän tulee ottaa hattu päästä ja vastata hänelle samalla varoen, ettei suunne ole liian täynnä. Samaa kohteliaisuutta on osoitettava joka kerta, kun hän teille puhuu, kunnes hän teitä kieltää; sen jälkeen on hattu pidettävä päässä, jottei hän tule liiallisilla kohteliaisuuksilla rasitetuksi.' Adéodat piti lakkinsa päässä samoinkuin Ludvig XIV:n ajan vanha hovimies, mutta totta puhuen hän kumarteli vähemmän. Hän leikkasi lihaa leivälleen ja vei kappaleet suuhunsa veitsellään; hän oli erittäin vakava. Aterian jälkeen hän äitini pyynnöstä lauloi meille melkein kuulumattomalla äänellä kotiseutunsa laulua:

Hän vastasi lyhyesti, varsin mielevästi, äitini kysymyksiin. Me saimme tietää, että hän työskenteli talvella Parisissa ja kevätpuolella palasi jalkaisin kotipuoleensa. Hänen äitinsä, jolla ei ollut varoja lehmän ostamiseen, palveli jossakin juustomeijerissä. Adéodat oli samassa työssä tai poimi mustikoita, joita möi kaupungin sokerileipureille. He elivät kädestä suuhun ja kärsivät puutetta.

Minä päätin harjoittaa säästäväisyyttä voidakseni ostaa lehmän veljeni äidille, mutta unohdin päätökseni varsin pian. Pieni nuohooja palasi keväällä kotiseudulleen. Äitini lähetti hänen äidilleen villavaatteita ja hieman rahaa. Pitäen poikaa vakavamielisenä ja älykkäänä hän kirjoitti kylän koulumestarille kehoittaen häntä opastamaan poikaa lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan ja lupasi maksaa siitä koituvat kustannukset. Adéodat lähetti hänelle kiitoksensa pränttikirjaimin sepitetyissä kirjeissä.

Minä kysyin monet kerrat, kuinka veljeni voi, kysyin vielä talven tullessakin.

— Veljesi on jäänyt kotipuoleensa, vastasi äiti peläten tuottavansa minulle murhetta, jos sanoisi enemmän.

Veljeni Adéodat ei palannut. Hän lepäsi kotikylänsä pienessä kalmistossa. Äitini oli saanut koulumestarilta kirjeen, jota ei ollut näyttänyt minulle. Kirjeessä ilmoitettiin, että pikku Adéodat oli kuollut aivokalvontulehdukseen, ihan huomaamattaan, ihmetellen vain, että pää tuntui kovin raskaalta. Muutamia tunteja ennen kuolemaansa hän oli puhunut hyvästä rouva Nozièrestä ja laulanut laulunsa:

XVIII

MUMMO COCHELET

Eräänä aamuna, saateltuani vanhan Mélanien ullakkokamariinsa, katselin tavallista tarkkaavammin Jouyn palttinasta valmistettua peitettä, joka oli levitetty vuoteen yli ja jonka kuviot esittivät (johan siitä kerroin?) ruusutytön seppelöimistä. Tapahtuma oli painettu punaisella ja toistettu monet kerrat. Se näytti minusta somalta, vaikutti mielikuvitukseeni ja kiihdytti uteliaisuuttani. Mélanie moitti minua siitä, että huvitin itseäni sellaisilla typeryyksillä.

— Mitäpä kaunista voit keksiä tuosta vanhasta rievusta, Pierrot? Se on parsittu joka kohdasta. Rouva Sainte-Lucie vainaja, jonka luona olin palveluksessa, oli levittänyt peitteen ihan puhtaana kuolinvuoteellensa, ja kun herrat Sainte-Lucie jakoivat äitinsä liinavarastoa palvelusväelle, jouduin minä saamaan tämän.

Mutta minä huudahtelin ja kyselin lakkaamatta. — Kuka on tuo sievä neiti, jonka päähän herrasmies laskee ruususeppeleen? Minkätähden siinä ovat nuo rummut ja torvet? Entä nuo nuoret tytöt, jotka kulkevat jonossa, ja nuo talonpojat, jotka seisovat ristissä käsin?

— Missä näetkään kaiken tuon, pieni herrani? Peitteessä ei varmaankaan voi olla kaikkea, mistä puhut Minun, täytyy ottaa silmälasini, jotta näen paremmin.

— Totisesti, siinä on painettuna nuoria tyttöjä, herroja ja kyläläisiä. Mitä sanonkaan? Viisikymmentä vuotta on peite ollut vuoteessani, ja minä en ole tuota havainnut. Jos olisi kysytty, millainen se on väriltään, en olisi sitäkään tietänyt. Ja olenhan sitä parsinut jo monet monituiset kerrat.

Poistuessani Mélanien keralla huoneesta kuulin kainalosauvojen kolinaa ja askelia, jotka kaikuivat pimeän käytävän perältä ja hitaasti lähenivät. Minä pysähdyin ja jouduin kauhun valtaan nähdessäni pimeästä vähitellen sukeltavan esiin inhottavan vanhan eukon, joka oli niin käyrävartinen, että selkä näytti olevan pään sijalla, ja jonka rinnan seuduilla näkyivät mullankarvaiset kasvot, oikea silmä valtavan kasvannaisen peittämänä. Minä kävin kiinni Mélanien esiliinaan. Ilmestyksen hävittyä näkyvistä hoitajattareni sanoi, että se oli mummo Cochelet. Mélanie ei tietänyt hänestä mitään kertoa, koska ei milloinkaan jutellut hänen enempää kuin kenenkään muunkaan henkilön kanssa — tuon vakuutuksen toisti vanha hoitajattareni varsin usein, mutta sitä ei sopinut käsittää ihan sananmukaisesti, vaan hänen itsensä vaiteliaisuuden-vakuutuksena. Mummo Cochelet asusti käytävän perällä löyhkäävässä huonepahasessa. Häntä ei kumminkaan pidetty puutteenalaisena, sillä hänellä oli kolme kissaa, joille hän antoi joka aamu vasikankeuhkoa kymmenen centiimin edestä. Herra Bellaguet oli monet kerrat tarjoutunut toimittamaan hänet vanhaintaloon, mutta hän oli torjunut ehdotuksen niin ehdottomasti, että aikeesta oli täytynyt luopua.

— Hän on kuninkaan puolella. Ja kerrotaan, että hänellä on mätänevässä ullakkohuoneessaan upea, liljankukin kirjaeltu sänkypeitto.

Enempää minä en saanut tietää mummo Cochelet'sta. Mutta joitakin aikoja myöhemmin, kun kävelimme Tuileries-puutarhassa, kelpo Mélanie ja minä, näimme vanhan naisen, joka penkillä istuen tarjosi nuuskaa eräälle sotavanhukselle. Hänen poimumyssyänsä, jonka muoti oli vuodelta 1820, peitti kehno musta olkihattu, ja hartioillaan hänellä oli tahrainen palmukuvioin kaunistettu kashmirihuivi. Kainalosauvaan nojattu pää vapisi, ja silmää peittävä kasvannainen värisi.

Hän nousi. Mutta minä olin utelias kuulemaan, mitä mummo Cochelet sanoi, ja lähestyin penkkiä, jolla hän istui.

XIX

ROUVA LAROQUE JA GRANVILLEN PIIRITYS

Rouva Laroque asui tyttärensä Thérèsen ja papukaijansa Navarinon kanssa huoneistossa, joka sijaitsi samassa talossa kuin meidän asuntomme, pihan perällä. Minä näin hänet huoneestani ja toisinaan vuoteestanikin, ja hänen kasvonsa, jotka olivat terveet ja ryppyiset kuin kellarissa säilytetyt omenat ilmaantuivat näkyviini intiankrassin ympäröiminä, neilikkaruukun ja pagodimaisen papukaijahäkin välissä, niinkuin ne kelpo emännät, joita vanhat flaamilaiset mestarit ovat kuvanneet ikkunankomeroissa kukkien keskellä. Joka lauantai, kun oli nautittu illallinen, joka silloin päättyi kello kuuden tienoissa, äitini otti harsohuivinsa ja vei minut kerallaan pihan toiselle puolelle viettämään iltaa rouva Laroquen ja hänen tyttärensä seurassa. Laukussa hänellä oli käsityö, sillä hänen tarkoituksensa oli kutoa tai kirjaella naapurien luona. Toiset saman perheen vieraat menettelivät samoin noudattaen kuningasvallan ajoilta polveutuvaa tapaa, joka ei suinkaan ollut poroporvarillinen ja vähäpätöisille henkilöille ominainen, kuten nykyjään saattaisi otaksua, vaan jota Ludvig XVI:n aikana noudatti kaikkein ylhäisin seurapiiri, joka ylhäisyydestään huolimatta ei ollut suinkaan ankaran pidättyväinen. Ludvig XVI:n aikana kaikkein ylhäissäätyisimmätkin naiset purkivat lankaa toistensa seurassa. Rouva Vigée-Lebrun kertoo muistelmissaan, kuinka hän emigration aikana, ollessaan Wienissä kreivitär Thounin vieraana istuutui pöytään, jonka ympärillä prinsessat ja hovinaiset tekivät käsitöitään. En kerro tätä kaikkea siinä tarkoituksessa, että uskottaisiin äitini ja minun lähteneen kerran viikossa prinsessain vieraiksi.

Rouva Laroque oli sangen yksinkertainen vanha nainen, mutta erittäin uuttera, kärsivällinen ja hellämielinen ja varustettu käytännöllisellä viisaudella, joka oli kestänyt onnen samoinkuin onnettomuudenkin koettelemukset. Häneen sisältyi melkein kokonainen vuosisata Ranskan elämää ja kaksi aikakautta toisiinsa yhtyneinä ja sulautuneina, niinkuin oli laita hänenlaistensa naisten, jotka Davidin sabinitarten tavoin syöksyivät taistelevien joukkoon.

Marie Pauline, rikas ja kaunis normandialainen maalaistyttö, tasavaltaismielisen isän tytär, oli Vendéen sodan aikana naimaiässä. Kun minä häneen tutustuin, hän oli yhdeksännelläkymmenellä, kutoi sukkaa nojatuolissaan ja kertoi nuoruusaikansa tarinoita, joita ei enää kukaan kuunnellut, koska hän kertoi niitä joka päivä ja toisinaan moneenkin kertaan samana päivänä. Niihin kuului tarina kosijasta, joka ei ollut saapasta korkeampi ja oli niinmuodoin hylätty suuressa väennostossa. Marie Pauline ei hänestä huolinut, koska tasavalta ei ollut hänestä huolinut, ja tarina päättyi tavallisesti iloiseen hyräilyyn:

Kertomus, jonka rouva Laroque esitti kaikkein mieluimmin ja jota minä mieluimmin kuuntelin, koski Granvillen piiritystä.

Marie Pauline otti vuonna IV miehekseen tasavallan sotilaan Eugène Laroquen, joka keisarivallan aikana kapteeniksi ylenneenä oli mukana Espanjan sodassa, joutui Julian Sanchezin sissijoukkojen käsiin ja surmatuksi. Leskeksi jäänyt rouva Laroque eli Parisissa kahden tyttärensä kanssa harjoittaen pientä muotikauppaa. Hänen vanhempi tyttärensä meni luostariin, ja hänestä tuli Cercyn naisluostarin Saint-Sangin johtajatar; hänen nimenään oli äiti Séraphine. Toinen hankki itselleen muotiliikkeen avulla pienen omaisuuden. Kun heihin tutustuin, he olivat jo vanhat kumpainenkin. Äiti Séraphine, jonka harvoin näin, vaikutti minuun jalolla koruttomuudellaan, neiti Thérèse, nuorempi sisar, miellytti minua tasaisella ja hilpeällä luonnonlaadullaan; hänen erikoisuutensa oli bêtisein valmistaminen. Niin nimitettiin eräänlaisia karamellimakeisia, joita tarjoiltiin pienestä paperirasiasta, mikä seikka minusta tuntui erinomaisen taiteelliselta. Hän soitti myös varsin hyvin pianoa.

Oli varmaa, että tulisimme tapaamaan herrasväki Laroquen luona Julien, joka uskoi henki-ilmestyksiin ja jonka ystävyyttä minä vaalin, vaikka hän olikin kuivakiskoinen ja juro. Hän näet esitti kummitusjuttuja, tiesi kertoa kamalista ja toteutuvista ennustuksista ja ihmeistä. Ja uskoni pahanhengen juoniin kaipasi viidennestä ikävuodestani alkaen vahvistusta.

Pahaksi onneksi löysin rouva Laroquen luota käärmeen korean nurmen alta. Se oli neiti Alphonsine Dusuel, joka oli aikoinaan pistellyt neulalla pohkeitani samalla nimittäen minua kultasekseen. Minä valitin vieläkin äidilleni Alphonsinen kamalista julmuuksista; mutta hän herätti minussa enemmän pelkoa kuin kipua, ja totta puhuen hän ei aiheuttanut minulle kipua eikä pelkoa. Hän ei edes huomannut läsnäoloani. Alphonsine oli sukeutumassa suureksi neidiksi; hänen vähemmän vaarattomat kavaluutensa eivät nyt enää kohdistuneet minunlaiseeni pieneen poikaan. Minä huomasin varsin hyvin, että hän nyt mielellään suuntasi ne neiti Thérèsen veljenpoikaan, Fulgence Raulineen, joka soitti viulua ja varustautui pääsemään konservatorioon, ja vaikka en ollutkaan luonnostani ollenkaan mustasukkainen ja vaikka Alphonsine oli ruma ja pisamainen, olisin sittenkin mieluummin nähnyt hänen pistelevän neulalla pohkeitani. Ei, minä en ollut suinkaan mustasukkainen, ja jos olisinkin ollut, en missään tapauksessa jonkun Alphonsinen suosikin vuoksi. Mutta itsekkäänä, vaalintaa ja rakkautta himoitsevana, minä halusin nähdä askarruttavani koko maailmaa, vaikkapa vain siten, että minua kidutettiin, ja viiden vuoden iällä en ollut vielä riisunut pois vanhaa ihmistäni.

Kun rouvat ja neidit olivat väsyneet työhön, pelattiin hanhea tai lottoa. Viimeksimainittu ei minua miellyttänyt. En tahdo väittää älyni saaneen selkoa sen synkästä typeryydestä. Mutta tosiasia on, ettei se tuottanut tyydytystä nuorelle mielelleni. Kaikki lausuttiin luvuin, ja mielikuvitukseni ei saanut minkäänlaista virikettä. Ja pelikumppanini lienevät hekin pitäneet peliä liian abstraktisena, koska yrittivät kilvan sitä elähdyttää hupaisilla keksinnöillä, jotka tosin eivät olleet peräisin heidän omista aivoistaan, vaan esivanhemmilta saadut. Arabialaisia numeroita verrattiin johonkin aistittavaan esineeseen: 7 oli kuokka, 8 taskumatti, 11 molemmat jalat, 22 kaksi kanaa, 38 kaksi kyttyräselkäistä, tai lisättiin numeron liian kalsealta tuntuvaan nimeen runollinen koriste, esimerkiksi: 6, korjaathan luusi. Sitäpaitsi oli olemassa erittäin vanhoja numeroiden nimiä, jotka vain rouva Laroque vielä tiesi, esimerkiksi: 1 hius Matteuksen päälaella, 2 testamentit, vanha ja uusi. Nämä koristeet epäilemättä hieman vähensivät lottopelin ikävyyttä, mutta minun mielestäni siihen sisältyi yhä vielä liian paljon abstraktioita. Kreikkalaisilta saatu ja uudistettu hanhipeli sitävastoin minua ihastutti. Hanhipelissä kaikki elää, puhuu, siinä on mukana luonto ja kohtalo; kaikki on ihmeellistä ja kaikki totta, kaikki järjestettyä ja kaikki sattuman varassa. 9 ja 9 välille sijoitetut ennustavat hanhet tuntuivat minusta niinmuodoin jumalallisilta olennoilta, ja kun taivuin silloin palvomaan eläimiä, nuo isot valkoiset linnut herättivät minussa kunnioituksen ja pelon tunnetta. Ne edustivat tässä pelissä salaperäisyyden osaa; kaikki muu kuului järjen alueeseen. Minun täytyi jäädä majataloon, ja minä tunsin siellä paistin tuoksun. Minä putosin kaivoon, jonka reunalla seisoi, joko pelastuksekseni tai tuhokseni, sievä maalaistyttö puettuna punaisiin liiveihin ja valkoiseen esiliinaan; minä eksyin labyrinttiin, jossa tapaamani kiinalainen kioski ei minua ollenkaan hämmästyttänyt, koska en ollut kovin perehtynyt kreetalaiseen rakennustaiteeseen, putosin sillalta jokeen, jouduin vankeuteen, vältyin surman suusta ja saavuin vihdoin siihen lehtoon, jota vartioi taivaallinen henki, kaiken onnen antaja.

Toisinaan sentään kyllästyin seikkailuihin samoinkuin merenkulkija Sinbad, en enää kiusannut kohtaloa, en uhmannut kaivoa, siltaa, labyrinttia ja vankeutta. Silloin istuuduin pienelle punaiselle jakkaralle rouva Laroquen eteen ja annoin hänen siinä, kaukana pöydästä ja lampusta, kertoa Granvillen piirityksestä.

Rouva Laroque kutoi sukkaa ja esitti minulle tämän kertomuksen, jonka toistan sanasta sanaan.

— Lähtiessään Fougèresistâ herra de la Rochejacquelein, joka oli briganttien eli rosvojen päällikkönä, aikoi lähteä Rennesiin, mutta naisiksi puetut emigrantit toivat hänelle Englannista kirjeitä ja rahaa onteloissa sauvoissa. Silloin herra Henri, kuten he häntä keskuudessaan nimittivät, komensi brigantit lähtemään Granvilleen, koska englantilaiset olivat näille herroille luvanneet lähettää sotalaivoja ahdistamaan kaupunkia meren puolelta briganttien käydessä sen kimppuun maitse. Mutta eipä ole englantilaisten lupauksiin luottamista. Tämän olen kuullut myöhemmin eräältä Bressuiren mieheltä. Nyt kerron sen, mitä olen kuullut omin korvin ja nähnyt omin silmin. Brigantteja saapui Granvilleen tuhansittain, niin että kävelypaikalta katsoen näytti kuin olisi muurahaisparvi hiekkarannalle levinnyt. Kenraali, joka oli kaupungin komentajana, vei heitä vastaan Manchen vapaaehtoisia ja parisilaisia tykkimiehiä, jotka olivat tatuoineet käsivarteensa fryygialaisen päähineen ja sanat 'Vapaus tai Kuolema'. Mutta briganttien lukumäärä kasvoi yhä; heitä oli silmän kantamalta, ja herra Henri, joka oli näöltään kuin nuori tyttö, johti heitä urhoollisesti. Silloin kenraali huomasi, että he olivat liian lukuisat. Kenraalin nimi oli Peyre; hänestä on puhuttu hyvää jos pahaakin, samoinkuin kaikista niistä henkilöistä, jotka siihen aikaan johtivat, mutta hän oli vilpitön ja lahjakas. Nähdessään briganttien suuren lukumäärän hän käski puhaltaa hyökkäykseen säikähdyttääkseen heitä ja peräytyi.

Äitini oli sinä päivänä sairaana vuoteessaan, ja minä lähdin viemään raatihuoneelle vanhoja liinavaatteitamme, jotka oli määrätty luovutettaviksi. Tykki jymähteli, ja sankka savu peitti etukaupungit. Miehet huusivat: 'Meidät on petetty! Ne tulevat! Pelastukoon, ken voi!' Naiset kirkuivat niin, että kuolleet olisivat voineet herätä. Samassa juoksi kävelypaikalle kansalainen Desmaisons sulkahattuineen ja kolmivärisine olkavöineen, ja minä näin hänen aivan lähellä hoipertelevan humalaisen tavoin, vievän kätensä otsalleen ja tuupertuvan maahan. Hän oli saanut surmansa sydämeen osuneesta luodista. Ja kauhistuksestani huolimatta ehdin ajatella, että kuoleminen tapahtuu nopeasti. Mutta siitä ei tänä hetkenä huolittu; kohta kaatui kaksi naista katukäytävälle. Seinävierustoita pitkin hiipien saavuin kotiin ja kohtasin ovella parisilaisen tykkimiehen, joka oli tullut hakemaan meiltä puita tykinkuulien kuumentamista varten.

'Onpa lämmin', sanoi hän leikillään, sillä tuuli puhalsi tuimana ja ilmassa oli ensimmäisten pakkasten tuntu.

Minä sanoin hänelle: 'Tulkaa ottamaan.' Mutta samassa juoksi paikalle Chappedelainen tyttö ja huusi minulle: 'Älä anna sille puita, Marie. Eivätkö etukaupungit jo pala riittävästi? Ja eikö ole kyllin paljon kristityitä, jotta ovat joutuneet porsaina paistetuiksi? Kantautuuhan käry tänne saakka. Jos annat puita, saat siitä ansaitun rangaistuksen. Vendéeläiset surmaavat sinut, kun ehtivät kaupunkiin.' Hänet sai niin puhumaan pelko ja edunharrastus, sillä kaupungissa oli rikkaita henkilöitä, jotka luovuttivat rahojaan, jotta saisivat brigantit tulemaan kaupunkiin. Minä vastasin hänelle:

1'Tiedä, Mathilde, että nuo herrat, jos saavat kaupungin haltuunsa, vaativat kymmenysveron ja tuovat mukanaan englantilaiset. Jos tahdot palvella samoinkuin ennen ja muuttua englantilaiseksi, niin tee miten mielit. Minä puolestani tahdon pysyä vapaana ja ranskalaisena. Eläköön tasavalta!' Silloin parisilainen yritti minua suudella. Minä annoin hänelle korvapuustin, niinkuin soveliasta oli. Samassa kuului huudettavan: 'Nyt ne hyökkäävät!' Minä tunsin pelkoa ja sitäkin enemmän uteliaisuutta. Minä puikkelehdin aina valleille saakka ja näin vendéeläisten iskevän pistimiään muureihin porraspuiksi. Mutta tasavaltalaiset ampuivat valleilta pudotellen alas hyökkääjäparkoja, jotka murskautuivat kiviin. Nähdessään vielä riehuvan merenulapan ja luopuessaan siitä toivosta, että englantilaiset saapuisivat, brigantit pakenivat minkä ennättivät. Rantahietikko oli täynnä kaatuneita, jotka yhä pitelivät rukousnauhojaan kiinnipuristuneiden sormien välissä. Chappedelainen tyttö pui heille nyrkkiään ja sanoi, että he olivat kuolleet liian lievän kuoleman. Ja kaikki ne, jotka olivat aikaisemmin tahtoneet jättää kaupungin heidän haltuunsa, solvasivat heitä nyt, koska pelkäsivät joutuvansa ilmiannetuiksi tasavallan kavaltajina!

Niin puhui rouva Laroque, ja minä siis olen kuullut silminnäkijän kertovan tapahtumasta, josta on kulunut enemmän kuin satakaksikymmentä vuotta.

'HIOIVAT HAMPAITANSA NUO JULMAT HIRVIÖT'

Kotona elettiin ikäviä aikoja. Isä oli huolestunut, äiti kiihtynyt, vanha Mélanie herkkä itkemään. Katkonaiset lauseet keskeyttivät aterioiden kylmää hiljaisuutta.

— Rampon on toimittanut tarvittavat rahat. Mutta millaista korkoa vastaan!… Se mies saattaa meidät tuhon omiksi.

Oltiin vaiti; kasvot olivat synkät. Minä, joka tarvitsin iloa niinkuin kasvi päivänpaistetta, tunsin riutuvani tässä alakuloisuudessa.

Ajat olivat ikävät. Isäni, joka kelpasi liikeasioihin huonommin kuin kukaan muu ihminen maailmassa, oli jostakin minulle tuntemattomasta syystä liittynyt erääseen liikeyritykseen sokeasti luottaen siihen ystävään, joka oli häntä kehoittanut, erinomaisesta kohteliaisuudesta, toivoen voivansa taata puolisolleen mukavan ja miellyttävän toimeentulon ja pitää hyvää huolta poikansa kasvattamisesta, ihmisystävyydestä tai kenties hajamielisyyden vuoksi, itse sitä havaitsematta. Hän oli liittynyt ystäväänsä Gomboustiin, ja tarkoituksena oli ryhtyä myymään Saint-Firminin vettä, jota useat etevät kemistit olivat tutkineet ja jonka monet lääkeopillisen tiedekunnan jäsenet olivat tunnustaneet erittäin tehokkaaksi vatsa-, maksa- ja munuaistaudeissa.

Tämä liikeyritys, jonka piti tuottaa suunnatonta voittoa, päättyi pikaiseen romahdukseen. Minun on mahdoton sanoa, millainen osakeyhtiö tuon kivennäisveden kaupallista käyttelyä varten perustettiin ja millainen osa siinä oli isälläni. Se asia kelpaisi aiheeksi Balzacille, mutta ei pienelle Pietarille. Minä rajoitun mielelläni kertomaan asiasta sen, minkä lapsen-aivoni siitä käsittivät.

Adélestan Gomboust, Ylä-Pyreneillä sijaitsevien Saint-Firminin lähteiden omistaja, oli iso halvaantunut ruho, joka ei antanut itsestään juuri minkäänlaista elonmerkkiä. Liikkumattomat luomet peittivät hänen silmiänsä, jotka lepäsivät syvällä kuopissaan; hänen kuivuneitten huuliensa lomitse näkyi kaksi valkoista hammasta; hänen kasvonsa olivat ihan kuolleet, ja hänen muumion-suustaan kuului suloisen raikas ääni, joka moduloi sointuisia säveliänsä kuin hopeinen huilu. Lapsen taluttamana, kainalosauvoihin nojautuvana hän näytti kaamealta ja jäiseltä.

Ja miten lieneekään ollut laita: eikö Mélanie muistanut miehen nimeä, vai pitikö hän sitä turmiokkaana, missään tapauksessa hän ei sitä lausunut, vaan ilmoitti aivan hiljaa:

Minä olin usein yksin salissa tuon elottoman ruumiin kanssa, joka minua pelotti ja jota tuskin uskalsin silmäillä. Mutta hänen avattuaan suunsa viehätys alkoi heti vaikuttaa. Gomboust opetti minua rikkaamaan purjealusta, lennettämään leijaa, rakentamaan Heronin kaivoa, ja hänen puheensa miellyttävyys, ajatustensa selvyys ja ilmaisutapansa puhtaus ihastuttivat minua, vaikka en omannutkaan siihen aikaan sanottavasti nauttia kaunopuheisuudesta. — Tuo mies sammuneine katseineen ja liikkumattomine jäsenineen oli itse vakuuttavuus. Aprikoin vastikään, minkätähden isäni, viisas ja omaa etua katsomaton mies, oli liittynyt Saint-Firminin osakeyhtiöön. Syy on kuitenkin ilmeinen: hän oli kuunnellut Gomboustia. Gomboustin puhe vaikutti vanhempiini samoinkuin minuun. Kerron erään esimerkin.

Oli ilta, eräs näiden synkkien aikojen mustimpia iltoja. Herra Paulin, juriidinen neuvonantaja, leppoisa mies, herra Bourisse, asianajaja, herra Paulinia leppoisampi, herra Phélipeaux, oikeudenpalvelija, herra Bourissea leppoisampi, ja herra Rampon, joka lainasi rahoja ja harjoitti koronkiskomista, vielä leppoisampi kuin herra Phélipeaux, olivat leppoisasti täyttäneet isäni pelokkaan ja puhtaan sielun kauhulla. Mélanie ilmoitti äidilleni, joka piti Gomboustia onnettomuutemme ainoana aiheuttajana, että 'nahkasilmä-mies' halusi häntä tavata. Äiti otti hänet vastaan epäystävällisesti eteishuoneessa, jonne minä olin piiloutunut penkin alle kuvitellen, että olopaikkani oli nymfi Eukhariksen luola ja että itse olin Telemakhos. Minä pysyttelin siellä aivan hiljaa ja kuulin äidin syytävän syytöksiä liikkumatonta Gomboustia vastaan. Tuntui kuin olisin saanut iskun sydämeeni, kun äiti sanoi hänelle:

Oltuaan kauan vaiti Gomboust vastasi, äänessä tunteen värinä, joka sai hänen sanansa kuulumaan tavallista sointuisammilta. Minä en ymmärtänyt, mitä hän sanoi. Hän puhui kauan. Äitini kuunteli häntä keskeyttämättä, ja minä huomasin piilopaikastani, kuinka hänen kasvonsa tyyntyivät ja kuinka hänen katseensa muuttui lempeämmäksi. Hän joutui viehätyksen lumoihin. Seuraavana päivänä, aamiaispöydässä, isäni ojensi hänelle jonkin paperin. Äitini silmäili sitä ja huudahti:

Vielä nytkään en tiedä paljoa Saint-Firminin vesiyhtiöstä, sillä en ole ollut kyllin utelias lukeakseni tätä juttua koskevia asiakirjoja, jotka löysin isäni perujen joukosta ja jotka on minulta varastettu muiden perhepaperien keralla. Minulla on kuitenkin syytä otaksua, ettei äitini tehnyt vääryyttä Gomboustille syyttäessään häntä saidaksi, ahnaaksi ja häikäilemättömäksi, sanalla sanoen kunniattomaksi mieheksi, ja minussa herättää nyt ihmetystä se tosiasia, että tuo onneton mies, joka oli melkein upposokea, melkein kykenemätön liikkumaan, ikäänkuin luonnon hylkäämä, rasitukseksi toisille ja itselleen, tuo mies, joka eli pikemmin elävältä haudattuna kuin elävässä ihmisruumiissa, rakasti rahaa siinä määrin, että oli senvuoksi valmis petokseen ja julmuuteenkin. Hyvä Jumala, mitä hän tekikään rahoillaan?

Eräiden seikkojen nojalla otaksun, että vanhempani kokemattomuuden ja arkatunteisuuden vuoksi ottivat Saint-Firminin vesiyhtiössä kannettavakseen liian suuren vastuun.

He joutuivat laki- ja liikemiesten uhreiksi. Rampon, aulis Rampon, piti velvollisuutenaan tulla huomatun lääkärin ja hyvän perheenisän avuksi, ja me jouduimme puille paljaille. Totta puhuen ei katastroofi ollut suuri, mutta meille ei jäänyt mitään. Äitini vaatimattomat korut, joissa oli vähän kultaa ja vain muutamia jalokiviä ja helmiä, perheen kuhmuiset ja epätäydelliset vanhat hopeaesineet, sokerirasia joutsensankoineen, kahvikannu, jossa olivat isoisäni Saturnin Parmentier'n nimikirjaimet, raskas liemikauha ja kaikki tyynni pantattiin ja joutui lain edustajien haltuun. Eräänä päivänä kotiin tullessaan isäni sanoi: — Se on tapahtunut; Mimeur on myyty. Mimeur, Chartresin läheisyydessä sijaitseva pieni maatila, oli ainoa äidilleni jäänyt vanhempien perintö. Minä olin käynyt Mimeurissä aivan pienenä ja muistin ainoastaan karhunmaaramapensaan yläpuolella liihoittelevan valkoisen perhosen, sudenkorennot siristen lentämässä tuulen häilyttelemässä kaislikossa, seinänviertä pakenevan säikähtyneen metsähiiren ja pienen, muodoltaan eläimen turpaa muistuttavan harmahtavan kukan [luultavasti kannusruohon tai villin pellavan kukka], jota äiti minulle näytti sanoen:

Siinä oli minulle koko Mimeur, ja minusta tuntui omituiselta ja julmalta, että myytiin tuo maaramapensas, tuo kaislikko, nuo harmaansiniset kukat, tuo metsähiiri, tuo perhonen ja nuo sudenkorennot. En oikein käsittänyt, kuinka sellainen myynti voi käydä päinsä. Mutta isä sanoi, että kauppa oli tehty. Ja minä haudoin sydämessäni tuota tuskallista salaisuutta.

Mimeur, samoinkuin kaikki muukin, siirtyi Ramponin haltuun, joka ei ole
vienyt sitä kerallaan toiseen maailmaan. Kaikki vainajat ovat köyhiä,
Gomboust ja Rampon muiden mukana. Jos tietäisin, missä kalmistossa
Gomboust lepää, menisin kuiskaamaan hänen hautaansa peittävään nurmeen:
'Missä ovat nyt aarteesi?'

Niin opin jo varhaisimmassa lapsuudessani tuntemaan laki- ja liikemiesten rodun, joka on kuolematon: kaikki muuttuu heidän ympärillään, mutta he säilyvät aina entisellään. He ovat meidän päivinämme sellaiset kuin Rabelais on heidät kuvannut, he ovat säilyttäneet nokkansa ja kyntensä, vieläpä kamalat hieroglyfinsäkin.

Suunnilleen viisi vuotta noiden pahojen päivien jälkeen, joita seurasivat seesteisemmät ajat, antoi lukiomme opettaja herra Triaire selitettäväksemme harpyija-episodin Aeneis-runoelmasta. Minä, joka olin tovereitani kokeneempi, tunsin nuo turman linnut, nuo ihmispäillä varustetut korppikotkat, jotka Aeneaan ja hänen kumppaniensa pöytään syöksyen ryöstivät siitä lihan, likasivat ruoat ja levittivät ympärilleen inhaa hajua, tunsin ne ja tiesin, että ne olivat liike- ja lakimiehiä, Gombousteja ja Ramponeja. Mutta kuinka puhdas ja miellyttävä onkaan se lannan ja mätänevän lihan saastuttama harpyijain luola, jonka Vergilius meille kuvailee, verrattuna ulosottomiehen virkahuoneeseen ja hänen viheriäisiin salkkuihinsa!

Noita murhaavia paperintuhrijoita vihaten olen aina karttanut kaikkia pahvikoteloita ja salkkuja ja siitä syystä olen aina kadottanut kaikki paperini, kaikki viattomat paperini.

XXI

PAPUKAIJA

Tarjotessaan meille kahvia vanha Mélanie kertoi kreivitär Michaud'n papukaijan lentäneen tiehensä. Se luultiin nähdyn herra Bellaguet'n omistaman talon katolla. Minä nousin pöydästä ja riensin ikkunan luo. Pihalla oli talonmiehen ja muutamien palvelijoiden muodostama ryhmä; he katselivat ylös ilmoille ja viittoilivat käsillään kattokouruun päin. Kummisetäni tuli luokseni ikkunaan kahvikuppi kädessä ja kysyi minulta, missä papukaija oli.

Mutta kummisetäni ei sitä nähnyt, enkä minä kyennyt sitä hänelle osoittamaan, koska en itsekään sitä nähnyt, vaan vakuutin toisten arvovallan nojalla sen siellä olevan.

— Entä te, rouva Nozière, onko teidän näkyvissänne papukaija? kysyi kummisetä.

— Papegai eli papegaut. [Papegai on vanhentunut papukaijan (perroquet) nimi ranskankielessä ja merkitsee myös linnunkuvaa maaliinampujan pilkkana. (Suom. muist.)]

— Papegai, toisti kummisetäni nauraen. Hänen naurunsa, joka helisi kuin kulkunen, hytkytti hänen vatsaansa ja kalisutti viheriöillä silkkiliiveillä killuvia kellonvitjain koristimia. Hänen hilpeytensä tarttui minuunkin, ja minä toistin nauraen, tietämättä mitä sanoin:

Mutta varovainen äitini suostui hymyilemään vasta sitten, kun isäni oli hänelle selittänyt, että papukaijan nimenä oli ranskankielessä aikaisemmin 'papegai' tai 'papegaut'. Kummisetäni valaisi asiaa esimerkillä:

Ensimmäisen kerran kuullessani Rabelais'n nimen minä aloin nauraa raikuvasti. Syynä oli tuhmuus, typeryys, joutavanaikaisuus eikä suinkaan se, että olisin aavistanut, ounastellut tai jonkinlaisen jumalallisen ilmestyksen nojalla oivaltanut kaiken sen ylevän kujeellisuuden, hyvätuulisuuden ja viisauttakin viisaamman hulluuden, joka tuohon nimeen sisältyy. Siitä huolimatta tuo oli epäilemättä arvokas tapa tervehtiä Gargantuan tekijää. Äitini viittasi minua vaikenemaan ja kysyi, onko tosiaankin aihetta sanoa papukaijojen olevan iloisia.

— Rouva Nozière, vastasi kummisetäni, 'gai' ja 'papegai' sointuvat toisiinsa; tuo on riittävä syy ihmisten suurelle enemmistölle, joka tarkkaa enemmän sanojen sointua kuin niiden merkitystä. Voi myös otaksua papukaijan iloitsevan kauniista viheriästä puvustaan. Eikö sen höyhenten väriä mainita nimellä 'vert gai', iloinen viheriä?

Suunnilleen viiden vuoden ikäisenä minulla oli ollut rouva Laroquen papukaijan Navarinon kanssa rettelöitä, jotka olivat vieläkin muistissani. Se oli purrut minua sormeen, ja minä olin miettinyt sen myrkyttämistä. Me olimme tehneet sovinnon, mutta minä en pitänyt papukaijoista. Minä tunsin niiden tavat eräästä pienestä kirjasta nimeltä 'Ernestinen lintuhäkki', joka oli annettu minulle joululahjaksi ja jossa käsiteltiin muutamalla sivulla kaikkia lintuja. Halu loistaa keskustelussa sai minut kirjaani turvaten sanomaan, että Amerikan villit käyttävät papukaijoja ravintonaan.

— Papukaijan liha, huomautti kummisetäni, kuuluu olevan mustaa ja sitkeää. En ole kuullut puhuttavan siitä, että se kelpaa syötäväksi.

— Kuinka niin, Danquin, virkkoi isäni, ettekö muista, että Joinvillen prinsessa, joka on äskettäin tuotu ruohoaavikoiltaan takaisin Tuileries-palatsiin, nuhan saatuaan kieltäytyi nauttimasta kanalientä ja vaati papukaijalientä?

Isäni, joka vihasi heinäkuun monarkiaa ja ajatteli vielä vuoden 1848 vallankumouksen jälkeenkin hieman katkerasti Louis-Philippen perhekuntaa, mainitsi tuon seikan ivallisesti, katsahtaen äitiini, jonka mieli aina heltyi ajatellessaan maanpakoon tuomittujen prinsessojen kohtaloa.

— Prinsessa-rukat! huokasi äiti. He saavat maksaa kalliisti sen julkisen kunnioituksen, jota heille osoitetaan.

Yhtäkkiä huomattuani papukaijan kattokourussa minä huudahdin riemuissani niin vihlovasti, että äiti siitä ensin säikähti ja sitten nuhteli minua.

— Ei ole aikaa lukemiseen, herra Danquin, kun pojan housut kuluvat kuin taian tiestä. Se on runo, eikö totta?

Neversissä, etsikko-nunnain luona, eleli taannoin oiva papukaija, korean kiiltävä ja liukkaan lieto, herttaisen aulis kuin on nuoruus aina.

— Mutta mitä? kysyin minä häneltä. Isäni huomautti varsin oikein, etten minä puhunut niinkuin enkeli.

— Mutta, jatkoi kummisetä, Vert-Vert oli matkustellut Loire-virralla laivurien ja muskettisotilaiden seurassa ja oli tottunut erittäin huonoon puhetapaan.

— Siitä näet, Pierre, virkkoi äitini, kuinka vaarallista on olla huonossa seurassa.

Kummisetäni avasi suunsa ikäänkuin virittääkseen virren De profundis ja ilmoitti synkeällä äänellä:

— Se kuoli syötyään liian paljon makeisia. Olkoon varoittavana esimerkkinä herkkusuille lapsille!

Kummisetäni katseli auringon kultaamalle pihamaalle, hymyili alakuloisesti ja virkkoi:

— Onpa säteilevän kaunis sää! Viimeiset kauniit päivät ovat meille kaikkein kalleimmat.

— Ne tuntuvat meistä taivaan suomalta suosiolta. Pian ehtii kylmä ja synkkä vuodenaika. Tänään iltapäivällä tulee isä Debas puhdistamaan ruokasalin lieden torvea.

Mieleeni ovat jääneet tämän muistettavan päivän tapahtumien pienimmätkin yksityiskohdat.

Äitini ilmaantui jälleen näkyviin, päässä samettimyssy, jonka nauhat oli sidottu leuan alle, yllään pieni, väriltään kirpunruskea viitta ja kädessään päivänvarjo, jonka kahva oli kokoon taitettavissa.

Hänen laskeskelevasta ja mietteliäästä ilmeestään näkyi, että hän oli lähdössä ostamaan talvivarastoja, ja mietti, kuinka parhaiten käyttäisi rahansa, joka ei ollut hänelle kallis sinänsä, vaan sen vaivan vuoksi, jota sen hankkiminen tuotti isälleni. Hän toi lähelle otsaani rakkaat kasvonsa, joita päähine ympäröi kuin samettilipas, suuteli otsaani, kehoitti minua oppimaan tehtäväni, käski Mélanien avata pullon viiniä herra Debasta varten ja lähti. Isäni ja kummisetäni lähtivät huoneistosta aivan pian.

Yksin jäätyäni minä en nyt enempää kuin muulloinkaan opiskellut läksyjäni vaan tottelin vaistoani ja ajatuksiani johtavan väkevän demonin vaikutusta. Viimeksimainittu kehoitti minua luopumaan läksyjen oppimisesta ja riisti minulta kaiken tilaisuuden antamalla alinomaa vaikeita ja hämmästyttävän monenlaisia tehtäviä suoritettavikseni.

Tuona iltana se vastustamattomasti kehoitti minua pysyttelemään ikkunan luona ja tähyilemään paennutta papukaijaa. Mutta katseeni tutki turhaan katot, kattokourut ja savupiiput: papukaijaa ei näkynyt. Aloin jo ikävystyneenä haukotella, kun takaani kuuluva melkoinen melu samassa sai minut kääntämään pääni ja minä näin herra Debas'n, jolla oli purtilo päälaella ja käsissä tikapuut, saviastia, harkki, köyttä ja mitä kaikkea lieneekään ollut.

Ei pidä kumminkaan luulla, että herra Debas oli muuraaja tai nuohooja. Hän oli vanhain kirjain kauppias, joka asetti kirjojansa näytteille Quai Voltairen kaidepuulle sijoittamiinsa laatikkoihin. Äitini oli antanut hänelle lisänimen Nantuan Simon muistellen erästä kulkukauppiasta, jonka tarinan luin hänen neuvonsa mukaan eräästä nyttemmin unhoon joutuneesta pienestä kirjasesta. Nantuan Simon kulki markkinoilta markkinoille, selässään tavaramytty, ja saarnasi alinomaa siveyttä. Hän oli aina oikeassa. Hänen tarinansa ikävystytti minua kamalasti, ja mieleeni on jäänyt siitä surullinen muisto. Sen nojalla opin kuitenkin tuntemaan erään suuren totuuden: ettei pidä aina olla oikeassa. Herra Debas, samoinkuin Nantuan Simon, piti moraalisaarnoja aamusta iltaan asti ja teki kaikkea muuta, mutta ei omaa työtänsä. Hän oli avulias naapureilleen, työskenteli heidän hyväkseen, pystytti ja purki tulisijoja, korjasi särkyneitä astioita, teki veitsiin varsia, järjesti soittokelloja, voiteli lukkoja, säänteli kelloja, piti huolta kalustojen siirtämisestä, antoi apua hukkuneille, sovitti tiivistyslistoja oviin ja ikkunoihin, harjoitti viinikauppiaan luona propagandaa järjestyspuolueen ehdokkaiden hyväksi ja veisasi sunnuntaisin armeliaiden sisarten kappelissa. Äitini piti häntä kelpo miehenä, jonka luonne kohotti säätyä korkeammalle, ja kunnioitti häntä. Minä puolestani en olisi kovinkaan helposti sietänyt niitä alinomaisia sopivaisuutta ja kohteliaisuutta koskevia sääntöjä, joilla herra Debas minua rasitti, ellei hän olisi toisaalta huvittanut minua ylenmääräisellä työinnollaan, jonka koomillisuuden minä yksin tajusin. Hänet nähdessäni minä odotin aina jotakin hupaista levottomuutta. Tälläkään kertaa en pettynyt.

Salissamme oli valkoinen fajanssiuuni, monesta kohden haljennut ja lohjennut. Se täytti huoneen nurkassa olevan komeron, missä kohosi samoin fajanssista tehty uuninpiippu, jonka yläosaa koristi parrakas miehen pää. Herra Dubois'n puheiden nojalla tiesin, että tuo pää esitti Jupiter Trophoniusta. Ja niin korkean jumalan parta vaikutti minuun. Herra Debas pukeutui valkoiseen työpuseroon, nousi tikapuille, ja kohta lepäsi Jupiter Trophonius lattialla, irroitettuna pylväästään, josta tulvi virtanaan nokea; itse uuni joutui sekin hajoitetuksi ja murretuksi ja täytti pirstoillaan koko huoneen kylmien tuhkapilvien pimentäessä ilmaa. Pimeyttä lisäsi vielä hieno pöly, joka kohosi katonrajaan ja painui sitten hitaasti huonekaluille ja matolle paksuksi kerrostumaksi. Herra Debas sekoitti muurisavea yli reunojensa tulvivassa ja tippuvassa purtilossa. Hän oli ilmeisesti iloissaan saadessaan työskennellä niinkuin jumala, joka loi maailmankaikkeuden kaaoksen pimennoista. Samassa astui huoneeseen vanha Mélanie, kori käsivarrella, katseli epätoivoisena ympärilleen, huokasi syvään ja kysyi:

Kaaos oli vielä vallitsemassa, kun pihamaalta jälleen kuului ankara melu. Herra Bellaguet'n ajomies, isä Alexandre, talonmiehemme, Caumontin palvelustyttö ja nuori Alphonse huusivat kaikin yhtaikaa:

Tällä kertaa minä näin sen aivan selvästi katon harjalla, kreivitär Michaud'n papukaijan. Se oli viheriä, siivissä punaista. Mutta tuskin näyttäydyttyään se heti jälleen hävisi.

Pihalla olevat henkilöt kiistelivät siitä, mihin suuntaan papukaija oli lähtenyt. Eräs otaksui sen lentäneen kohti herra Bellaguet'n puutarhaa, jonka otaksui johdattaneen linnun mieleen Brasilian metsät, missä sen lapsuusaika oli kulunut. Toinen väitti sen lähteneen rantakadulle valmiina viskautumaan virtaan. Portinvartija oli nähnyt sen liitävän Saint-Germain-des-Prés'n kellotapuliin. Mutta tuo vanha Napoleonin kannattaja, jonka mielessä eli alinomaa kansallisin värein maalattu kotka, salli mielikuvituksensa johtaa itseään harhaan. Kreivitär Michaud'n papukaija ei lentänyt kellotapulista toiseen. Herra Caumontin kirjanpitäjä esitti todennäköisemmän otaksuman arvellen pakolaisen lentäneen sille katolle, jonka alla sijaitsi sen ruoka-allas. Nantuan Simon nojasi kyynäspäitään ikkunalautaan ja kuunteli mietteissään. Osoittaakseni tietojani minä sanoin hänelle, ettei tuo papukaija ollut niin kaunis kuin Vert-Vert.

Minä selitin ylpeästi, että Vert-Vert oli Neversin etsikko-nunnain papukaija, joka puhui kuin enkeli, mutta oli tottunut huonoon puhetapaan matkustellessaan Loire-virralla laivurien ja muskettisoturien keralla. Mutta kohta havaitsin olevan väärin osoittaa tietojansa tietämättömille. Nantuan Simon katsahti minuun ankarasti silmillään, jotka olivat yhtä ilmehikkäät kuin kaksi lampunkupua, ja nuhteli minua siitä, että puhuin joutavia.

Niiden lukemattomien tehtävien joukossa, joita hän otti hyväntahtoisesti suorittaakseen lähimmäisensä hyväksi, oli hänelle kenties mieluisin paenneiden lintujen kiinniottaminen. Niinpä hän oli monet kerrat tuonut rouva Caumontille takaisin hänen kesyt kanarialintunsa. Kreivitär Michaud'n papukaijan kotiin palauttaminen tuntui hänestä välttämättömältä velvollisuudelta, jonka suorittamiseen hän epäröimättä ryhtyi. Hän vaihtoi valkoisen puseronsa vanhaan viheriään takkiin, joka oli kellastumassa niinkuin syksyn lehdet, ilmoitti minulle aikomuksensa, jätti saliin vallitsemaan kaaoksen, jota ei ollut ehtinyt järjestämään, ja lähti ulos, pää täynnä suunnitelmiansa. Minä syöksyin hänen jäljessään portaisiin; me kuljimme kuin lentäen sen lyhyen matkan, joka erotti meitä hyvin tuntemastani portinvartija Morinin talosta, missä asui kreivitär Michaud; me kiidimme portaita toiseen kerrokseen ja astuimme avoimesta ovesta huoneistoon, jossa kaikki huokui lohduttomuutta. Ruokasalissa me näimme hylätyn häkin. Mathilde, rouva kreivittären kamarineiti, esitti meille ne olosuhteet, jotka olivat edeltäneet ja aiheuttaneet Jacquot'n pakoa. Edellisenä iltana kello viiden aikaan oli ruokasaliin hyökännyt harmaa lyhytkarvainen uroskissa, joka oli jo kauan aikaa ollut pahassa maineessa tekemiensä murhayritysten vuoksi. Sen tullessa oli säikähtynyt Jacquot paennut portaisiin ja lentänyt ulos ikkunaluukusta. Mathilde kertoi tapahtuman kahteen kertaan. Hänen varustautuessaan kertomaan asiaa kolmannen kerran minä pujahdin saliin ja katselin kenraali kreivi Michaud'n kokonaismuotokuvaa, joka täytti suurimman seinäpinnan. Kuten jo aikaisemmin kerroin, oli kenraali kuvattu paraatiunivormussaan, valkoisiin housuihin ja kiiltonahkasaappaisiin puettuna Wagramin taisteluun osaaottavana. Hänen jalkojensa edessä nähtiin pommin sirpaleita, tykinkuula, savuava granaatti; taka-alalla hyökkääviä sotilaita, jotka etäisyyden vuoksi näyttivät aivan pieniltä. Kenraalin leveässä rinnassa oli kunnialegionan suurkotkan nauha ja Pyhän Ludvigin risti. Minä puolestani en ollenkaan moittinut häntä siitä, että hänellä oli Pyhän Ludvigin risti Wagramin taistelussa. Myöhemmin, nähdessäni muotokuvan erään vanhojen tavarain kauppiaan luona, olisin menetellyt toisin, ellei minulle olisi kerrottu, että kenraali kreivi Michaud, jolle bourbonit olivat osoittaneet runsain määrin suosiota ja kunniamerkkejä, oli antanut lisätä tuon ristin muotokuvaansa vuonna 1816. Nantuan Simon keskeytti katselemiseni opettaen minulle, ettei vieraaseen saliin sovi astua, ellei ole pyydetty niin tekemään ja ellei ole sitä ennen pyyhkinyt jalkojaan. Hänen nuhteensa oli lyhyt, sillä aika oli kallis.

Hän nousi portaita, kädessään paksu köysi, jonka varassa hän nähtävästi aikoi kiikkua katolla. Minä seurasin häntä kuljettaen lasia, jonka hän oli uskonut huostaani ja jossa oli viiniin kastettua leipää Jacquot'n syötiksi. Sydämeni tykytti ankarasti, kun ajattelin, millaisiin vaaroihin tämä retki minut syöksi. Arkansasin sissit, Etelä-Amerikan merirosvot ja Sankt-Domingon puhvelinpyydystäjät eivät varmaankaan ole kamalimmissakaan sota- tai metsästysseikkailuissaan tunteneet vaaran humalaa ja hekumaa syvemmin kuin minä. Me nousimme, kunnes portaat loppuivat, ja kiipesimme sitten erittäin jyrkkiä tikapuita aina kattoluukulle, josta Nantuan Simon pisti ulos puolen ruhoansa. En nähnyt enää muuta kuin hänen jalkansa ja valtavan takalistonsa. Toisinaan hän kutsui rukoillen Jacquot'ta, toisinaan jäljitteli Jacquot'n omaa käheää ääntä, arvatenkin siltä varalta, että lintu pitäisi omaa ääntänsä ihmisen puhetta mieluisampana; toisinaan hän vihelteli, toisinaan hyräili houkutellen ja keskeytti tavan takaa loitsunsa lausuakseen minulle, jos niin uskallan sanoa, ohjeita, jotka ulottuivat hyvän käytöksen alueelta aina siveysoppiin saakka, ja opettaakseen minulle, kuinka oli niistettävä nenää seurassa ollessani ja mitkä olivat velvollisuuteni jumaluuteen nähden.

Tunnit kuluivat, ja painuva aurinko loi katoille savupiippujen pitkiä varjoja. Me olimme jo epätoivoon joutuneet, kun Jacquot samassa ilmaantui näkyviimme. Herra Caumontin kirjanpitäjän otaksuma toteutui. Minä pistin pääni luukusta ja näin papukaijan, joka vaikeasti astellen, raskasta ruumistaan tasapainossa pitäen laskeutui hitaasti pitkin päädyn reunaa. Se se oli! Se tuli meitä kohti. Minä säpsähdin ilosta. Se oli aivan likellä. Minä pidätin hengitystäni. Nantuan Simon kutsui sitä soinnukkaasti, otti palasen viiniin kastettua leipää ja ojensi sen sitä kohti, käsi nyrkissä. 'Jacquot pysähtyi, silmäili meitä epäluuloisesti, loittoni, takoi siivillään ja lähti pakoon lentäen aluksi vaikeasti, mutta vähitellen yhä nopeammin ja varmemmin, kunnes ehti naapuritalon katolle häviten sinne näkyvistämme. Meidän pettymyksemme oli suuri, toisen samoinkuin toisenkin, mutta Nantuan Simon ei suinkaan sallinut epäonnistumisen masentaa mieltänsä. Hän ojensi kätensä kohti kattomerta.

Tuo tarmokas ele, tuo lyhyt lausuma sai minut haltioituneen innostuksen valtoihin.

Minä tartuin hänen vanhan takkinsa liepeeseen ja, kertoakseni tapahtumat sellaisina kuin muistini on ne säilyttänyt, liitelin hänen kerallaan ilmojen halki ja laskeuduin pilvien korkeudesta tuntemattomaan piiriin, missä kohosi hakatusta kivestä tehtyjä fasadeja ja missä näin suuren joukon alastomia, suunnattoman suuria, pelottavia miehiä, jotka riippuivat valottomalla taivaalla. Toiset kannattivat väkevällä vartalollaan valtavaa painoa, toiset laskeutuivat ryhmittäin kohti synkkää rantaa, missä inhottavat demonit heitä odottivat. Tuo näky täytti mieleni pyhällä kauhulla; silmieni eteen laskeutui harso, ja jalkani hervahtivat. Siinä tosiasiat sellaisina kuin ne aisteihini vaikuttivat ja sellaisina kuin ne ovat muistissani säilyneet: niitä koskeva todistukseni on vilpitön. Mutta jos on ne asetettava ankaran kritiikin sääntöjen alaisiksi, niin sanon, että olimme, Nantuan Simon ja minä, laskeutuneet pyörryttävän nopeasti portaita alas, kulkeneet rantakatua, kääntyneet Rue Bonapartelle ja saapuneet École des Beaux-Artsiin, missä näin puoliavoimesta ovesta Michelangelon Viimeisen tuomion jäljennöksen, Sigalonin maalaaman. Tuo on pelkkä otaksuma, mutta todennäköinen. En tahdo lausua mitään nimenomaisempaa mielipidettä tästä asiasta, vaan jatkan kertomustani. Minä katselin vain hetkisen noita leijuvia jättiläisiä ja havaitsin olevani avaralla pihamaalla Nantuan Simonin vieressä, jonka ympärillä oli kaksikolkkaisiin hattuihin puettuja vartioita ja pitkätukkaisia nuorukaisia, päässä huopahatut à la Rubens ja kainalossa pahvilevyjä. Vartijat väittivät, etteivät olleet nähneet kreivitär Michaud'n papukaijaa. Nuoret miehet neuvoivat nauraen Nantuan Simonia ripottamaan muutamia suolamuruja papukaijan purstolle tai vielä paremmin kutittamaan sen niskaa vakuuttaen linnun siten aivan helposti antautuvan. He sanoivat papukaijain pitävän sellaisesta menettelystä enemmän kuin mistään muusta.

Sitten nuorukaiset kumarsivat ja pyysivät meitä lausumaan terveisensä kreivitär Michaud'lle.

Me palasimme kreivitär Michaud'n luo, ja kuka odottikaan meitä ruokasalissa? Papukaija siellä istui orrellaan rauhallisena kuten ainakin, ikäänkuin ei olisi koskaan siitä poistunut. Muutamat lattialle pudonneet hampunsiemenet osoittivat, että se oli vastikään aterioinut. Meidän lähetessämme se käänsi meihin päin silmän, joka oli pyöreä ja. ylpeä kuin kokardi, keinahti, pöyhisti höyheniään ja avasi suunsa, joka täytti sen koko kasvot. Vanha rouva, jolla oli päässä musta pitsimyssy ja jonka laihoja poskia kehystivät valkoiset hiuskiharat — epäilemättä kreivitär Michaud — istui Jacquot'n vieressä ja käänsi päätään meidän tullessamme. Kamarineiti kulki edestakaisin mitään virkkamatta. Nantuan Simon vei hattunsa kädestä toiseen, oli hymyilevinään ja seisoi siinä typerännäköisenä. Vihdoin Mathilde ilmoitti meille, suvaitsematta meihin katsahtaakaan, että Jacquot oli tullut vapaaehtoisesti kattoluukusta yliskamariin, jossa hän, Mathilde, nukkui yönsä ja jonka tuo rakas elikko hyvin tunsi, koska oli useasti käynyt siellä, Mathildensä olalla istuen.

— Se olisi tullut pikemmin, lisäsi palvelijatar katkeraan sävyyn, ellette te olisi sitä säikyttäneet.

Meitä ei pyydetty viipymään. Eipä edes tarjottu virvokkeita, kuten
Nantuan Simon surumielisesti huomautti laskeutuessamme portaita alas.

Palatessani yön pimetessä kotiin havaitsin talon olevan ankaran hämmingin vallassa, äitini levottomana ja kuumeisena, vanhan Mélanien kyynelissä ja isäni näennäisen levollisena. Oli luultu mustalaisten tai nuorallatanssijoiden minut varastaneen, vaunujen minut murskanneen, esivallan pidättäneen minut jonkun myymälän edustalle kerääntyneiden taskuvarkaiden joukossa, ja joka tapauksessa oli otaksuttu minun eksyneen etäisille kaduille. Minua oli etsitty rouva Caumontin, rouva Laroquen, rouva Letordin, vaskipiirrosten myyjän, vieläpä herra Clérot'nkin luota, minne minut toisinaan houkutteli halu saada katsella pallokartalta tätä maailmaa, jossa uskoin näytteleväni hyvinkin huomattavaa osaa. Minun soittaessani ovikelloa puhuttiin parhaillaan siitä, että oli lähdettävä poliisikamariin ja pyydettävä esivaltaa minua etsimään. Äitini silmäili minua tutkivasti, kosketti kosteata otsaani, silitti sekasortoisia ja lukinverkkojen ympäröimiä hiuksiani ja kysyi:

Minä kerroin seikkailuni ja kuinka olin seurannut Nantuan Simonia hänen ajaessaan takaa papukaijaa. Äiti huudahti:

— Enpä olisi uskonut herra Debas'n voivan viedä lasta mukaansa kokonaiseksi iltapuoleksi pyytämättä minulta lupaa ja ilmoittamatta asiasta kenellekään.

— Kun ei ole minkäänlaista tietoa kasvatuksesta!… lisäsi päätään pudistaen vanha Mélanie, kelpo olento, joka nöyränä ja vähäisenä arvosteli ankarasti toisia nöyriä ja vähäisiä.

Päivällinen nautittiin vierashuoneessa, koska ruokasali oli mahdottomassa kunnossa.

— Pierre, virkkoi isä, kun olin ehtinyt nauttia liemen, kuinka voit unohtaa, että pitkäaikainen poissaolosi välttämättä saa äitisi kuolettavan levottomuuden valtaan?

Osakseni tuli vielä muutamia nuhteita, mutta varsinainen moite kohdistui kuitenkin Nantuan Simoniin.

Äiti kysyi minulta, missä olin kiipeillyt, ja näytti huolestuvan sitäkin enemmän ajatellessaan niitä vaaroja, joiden alaisena olin ollut.

Minä vakuutin hänelle, etten ollut ollut minkäänlaisessa vaarassa. Yritin häntä tyynnyttää, mutta samalla halusin osoittaa voimaani ja pelkäämättömyyttäni. Yhä vakuuttaen olleeni loitolla kaikesta vaarasta kerroin, kuinka olin kiivennyt ilmassa riippuvia tikapuita, noussut muureille, jyrkkien kattojen harjoille ja juossut pitkin räystäskouruja. Hänen siinä kuunnellessaan hänen huulensa alkoivat ensin hiljaa väristä, siten ilmaisten hänen mielenliikutustaan. Sitten, hieman rauhoituttuaan, hän pudisti päätänsä ja nauroi minulle vasten silmiä. Minä olin liioitellut. Ja kun sitten kerroin nähneeni paljon alastomia, jättiläismäisiä, ilmassa riippuvia miehiä, niin minulle huudettiin 'Lopeta jo!' ja minut lähetettiin nukkumaan.

Papukaijaseikkailuni säilyi kuuluisana perheemme ja ystäviemme keskuudessa. Rakas äitini kertoeli, kenties hienoa äidinylpeyttä tuntien, kuinka olin astellut pitkin kattokouruja herra Debas'n seurassa. Viimeksimainitulle hän ei antanut asiaa milloinkaan anteeksi. Kummisetäni nimitti minua ivallisesti papukaijain pyydystäjäksi, ja eipä paljoa puuttunut, ettei muuten vakava herra Duboiskin hymyillyt kuullessaan kerrottavan niin merkillisestä seikkailusta. [Myöhemmin julkaistavassa muistelmanidoksessa kerron runsaasti herra Dubois'sta ja hieman herra Marc Ribertistä.] Hän huomautti, että viheriänuttuinen, isopäinen, lyhyt- ja paksukaulainen, leveärintainen, tanakkamuotoinen ja juronnäköinen amatsoonipapukaija muistutti orrellaan istuessaan suuressa määrin Napoleonia hänen seistessään Northumberlandin kannella. Ja vihdoin herra Marc Ribert, jolla oli romanttinen pitkä tukka ja yllään samettipuku, alkoi tuon esityksen kuultuaan hyräillä:

Kas, kevät kirjavoi jo nurmennukkaa, mutt' eipä nostattanut moista kukkaa kuin väriloisto papukaijan armaan; siin' onhan hohto sinen, kullan, helovihreen, harmaan…

XXII

ENO HYACINTHE

Sinä päivänä saliin astuessani minä kovin hämmästyin havaitessani äidin siellä keskustelevan erään kunnianarvoiselta näyttävän vanhuksen kanssa, jonka näin ensimmäisen kerran. Hänen kaljussa päälaessaan, jota seppeleen tavoin kiersivät valkoiset hiukset, näkyi vieno rusotus. Hänen ihonsa oli vaalea, silmät siniset, suu hymyilevä. Parta oli vastikään ajeltu; pyöreillä poskilla vain nähtiin jäniksenkäpälää muistuttavat tupsut. Hänen lievenuttunsa napinlävessä oli orvokkivihkonen.

— Onko tämä pieni poikasi, Antoinette? kysyi hän minut nähdessään. Voisi luulla tytöksi, niin on arka ja hentoinen. Hänelle tulee antaa lientä syötäväksi, jotta hänestä tulee mies.

— Kuulehan, pienokainen, sinä olet siinä iässä, jossa ihminen luulee elämän olevan pelkkää hymyilyä ja hyväilyä. Mutta eräänä kauniina päivänä joudumme havaitsemaan, että se on usein ankara ja toisinaan väärämielinen ja julmakin. Toivon, ettei sinun tarvitse sitä kokea kovin kiusallisten olosuhteiden vallitessa. Mutta kuule ja paina mieleesi, että rohkeus ja kunto voittaa kaikki vastukset.

Hänen kasvonsa ilmaisivat vilpittömyyttä ja hyvyyttä. Hänen äänensä tunki sydämeen. Hänen kostuvien silmiensä katsetta ei voinut kestää tuntematta mielenliikutusta.

— Poikani, kohtalo on suonut sinulle oivalliset vanhemmat, jotka tulevat aikanaan opastamaan sinua vaikeassa elämänuran valinnassa. Etkö halua ruveta sotamieheksi?

— Onhan se kaunis ammatti, jatkoi vanhus. Sotilas, joka on tänään vailla leipää ja suojaa ja nukkuu oljilla kuin kerjäläinen, aterioi jo huomenna jossakin palatsissa, ja ylhäiset naiset pitävät kunnianaan saada hänelle tarjoilla. Hän tuntee kaikki kohtalon käänteet, elää kaikkien elämää. Mutta jos saat joskus kunnian kantaa sotilaspukua, niin muista, poikani, että sotilaan velvollisuutena on suojata leskeä ja orpoa ja säästää voitettua vihollista. Hän, joka nyt sinulle puhuu, on palvellut Napoleon Suuren armeijassa. Nyt on — valitettavasti — kulunut jo neljättäkymmentä vuotta siitä, kun taistelujen jumala on poistunut maan päältä, ja hänen mentyään ei kukaan kykene johtamaan kotkiamme yli valloitetun maailman. Älä rupea sotilaaksi, poikaseni!

Hän työnsi minut lempeästi syrjään, kääntyi äitini puoleen ja alkoi jatkaa keskeytynyttä keskustelua.

— Niin, vaatimattoman asunnon. Jotakin metsänvartijan asumukseen verrattavaa… Onhan asia päätetty, ja minä voin toteuttaa rakkaimmat toiveeni sinun avullasi, rakas Antoinette. Niin pääsen nauttimaan rauhallista oloa levottoman ja vastuksien täyttämän elämäni lopulla. Enhän tarvitse paljoa elääkseni. Olen aina toivonut saavani päättää päiväni maaseudun rauhassa.

Hän nousi, suuteli kohteliaasti äitini kättä, nyökkäsi ystävällisesti minulle ja lähti. Hänen ryhtinsä oli jalo ja astuntansa varma.

Minä jouduin kovin ihmeisiini saadessani kuulla, että tuo rakastettava vanhus oli eno Hyacinthe, josta olin aina kuullut puhuttavan inhoten ja moittien, joka toi kaikkialle tuhoa ja epätoivoa, eno Hyacinthe, suvun kauhu ja häpeä. Vanhempani olivat sulkeneet häneltä kotinsa oven. Mutta nyt oli Hyacinthe, kymmenen vuotta vaiti oltuaan, äidilleni lähettämässään liikuttavassa kirjeessä ilmoittanut päättäneensä vetäytyä johonkin synnyinseutunsa kylään, kunhan saisi matkaan ja vaatimattoman asunnon hankkimiseen kuluvat varat. Hän vakuutti voivansa tulla hyvin toimeen hoitamalla erään rintaveljensä tiluksia huomauttaen samalla olevansa erinomaisen hyvissä väleissä tuon veljen kanssa. Ja äitini, joka oli ylen herkkäuskoinen eikä ottanut kuunnellakseen isäni varoituksia, suostui myöntämään pyydetyn lainan.

Vähän ajan kuluttua äiti sai tietää, että eno Hyacinthe oli irstaisuudessa tuhlannut toiseen tarkoitukseen myönnetyt varat ja toimi nyt kirjanpitäjänä erään ihmiskauppiaan liikkeessä Rue Saint-Honorén varrella. Ihmiskauppiaiksi nimitettiin henkilöitä, jotka maksua vastaan hankkivat sijaisia sellaisille rikkaille nuorille miehille, joiden ei tehnyt mieli joutua sotapalvelukseen. Ihmiskauppiaiden liike sujui hyvin, mutta heitä ei erikoisesti kunnioitettu, ja heidän sihteerinsä eivät niinmuodoin voineet vaatia itselleen suurtakaan arvonantoa. Nämä ihmiskauppiaat asuivat melkein poikkeuksetta eräässä Rue Saint-Honorén ja Rue du Coqin kulmassa sijaitsevassa suuressa talossa, jonka seinät olivat täynnä kunniaristein koristettuja kilpiä ja trikolorilippuja. Alimmassa kerroksessa oli myymälä, jossa oli kaupan vanhoja univormunauhuksia ja olkalappuja, ja olutkapakka, jossa käyvät sotilaat halusivat seitsemän virallisen palvelusvuotensa jälkeen värväytyä jälleen sotamiehiksi. Siellä riippui vaakunana läkkipeltinen kuva, jossa nähtiin kaksi lehtimajassa istuvaa krenatööriä. He avasivat kumpikin olutpulloansa niin auliin ja onnekkain käsin, että pullon suusta purskahtava vaahtoinen suihku uskaliaassa kaaressa kohottuaan osui toverini lasiin. Pelkäänpä, että juuri siellä, noiden likaisien uudinten takana, eno Hyacinthe harjoitti uutta ammattiansa, jona oli se, että tuli saada vasta vapautuneita sotilaita pelaamaan ja juomaan, kunnes he suostuivat ottamaan uuden pestin. Ja mahdollista on, että kulkiessani tuon Rue Saint-Honorén varrella sijaitsevan rakennuksen ohi, jossa sukuni häpeä kehittyi kukkaansa, talon iloinen kilpi auttoi minua kestämään kapakan näkemisen.

Hyacinthe, joka oli vähätietoinen, mutta hyvä laskija ja numeroiden tekijä, omisti sen, mitä nimitetään hyväksi käsialaksi. Hänen tekemäkseen mainittiin Bonaparten italialaiselle armeijalle antama julistus, joka oli kirjoitettu ylen pienellä käsialalla ja jonka ääriviiva muodosti ensimmäisen konsulin muotokuvan. Hyacinthe oli joutunut armeijaan vuonna 1813, ylennetty seuraavana vuonna adjutantiksi, Ranskan retken aikana, ja kerskui keskustelleensa keisarin kanssa eräänä yönä nuotiolla lähellä Craonnea:

— Teidän majestettinne, sanoi Hyacinthe, me vuodatamme viimeisenkin veremme teidän lippujenne alla, sillä te edustatte isänmaata ja vapautta!

Minä riennän huomauttamaan, että tuon keskustelun ainoa selostaja on Hyacinthe itse, joka oman tunnustuksensa mukaan niitti seuraavana päivänä suurta kunniaa Craonnen luona. Ja koska kaikkein kauneimmat teot saavat toisinaan aikaan mitä pahimpia vaikutuksia, niin Hyacinthekin, joka oli ollut muutaman tuokion ajan sankarina, katsoi olevansa ikänsä kaiken vapaa niistä velvoituksista, joihin tavallinen kuolevainen alistuu, eikä välittänyt enää laista eikä kunniasta. Hän oli tuhlannut kaiken hyveensä yhtenä ainoana päivänä. On epävarmaa, oliko hän mukana Waterloon luona, ja tämä seikka ei kirkastune milloinkaan. Hän oli jo ahkera vieras kapakoissa ja kertoi sankariteoistaan mieluummin kuin niitä uudisti. Saadessaan eron sotapalveluksesta vuonna 1815 hän täytti kaksikolmatta vuotta. Hän oli kaunis, voimakas, hilpeä, naisten lellikki, sydänten surma, ja häntä rakasti äitini täti, rikas maalaistyttö, jonka kanssa hän suostui menemään naimisiin ja jonka rahat tuhlasi. Hänet pettäessään, häntä pahoinpidellessään, hänet hylätessään Hyacinthe soi hänelle runsaasti tilaisuutta osoittaa epäjumalanpalvontaa muistuttavaa ihailuansa ja mieletöntä rakkauttansa. Loukattuaan vaimoaan kerran toisensa jälkeen Hyacinthe suvaitsi kääntyä jälleen suopeaksi, ja vaimo havaitsi hänet rakastettavammaksi kuin jos hän olisi ollut aina uskollinen. Hyacinthen puoliso, joka oli säästäväinen, jopa saitakin, osoitti miehelleen mieletöntä anteliaisuutta. Hyacinthe nähtiin näinä aikoina liikkumassa Parisin ja Pontoisen välillä, päässä terässoljen kaunistama ja perältään melkoisesti laajeneva harmaa hattu ja yllään viheriä, kultanappinen lievetakki, nankkihousut ja kiiltonahkasaappaat. Siinä asussa hän ohjaili kaksipyöräisiä englantilaismallisia ajoneuvojaan, Carie Vernet'n piirtimen aiheeksi kelpaavana. Hän vieraili jos kenen kanssa ahkerasti sellaisissa huoneistoissa kuin 'Boeuf à la Mode' ja 'Rocher de Cancale', vietti yökausia pahamaineisissa pesissä ja hävitti siten muutamassa vuodessa vaimonsa pellot, niityt, metsät ja myllyn. Saatettuaan rakastuneen naisraukan puille paljaille Hyacinthe jätti hänet viettääkseen seikkailijaelämää erään Huguet-nimisen entisen varusmestarin seurassa. Viimeksimainittua, joka oli pieni, laiha, vääräsäärinen, takkutukkainen, Hyacinthe käytteli aina tarpeen mukaan palvelijanaan, yhtiökumppaninaan, vieläpä isäntänäänkin, jos asia sattui olemaan vaarallinen. Huguet, joka oli veijari ja oli vetänyt nenästä koko maailmaa, osoittautui Hyacintheen nähden mitä uskollisimmaksi, ylevämielisimmäksi ja jaloimmaksi ystäväksi. Kuningasmielisen Huguet'n sanottiin vieneen valkoisen terrorin Aveyroniin, mistä hän oli kotoisin, mutta siitä huolimatta hän muuttui bonapartelaiseksi kiinnyttyään Hyacintheen, joka oli bonapartelainen virkansa puolesta. Hyacinthella oli asianmukainen vaatetus: pitkä, kaulaan asti napitettu lievenuttu, orvokkivihkonen napinlävessä ja ryhmysauva kädessä. Gentin bulevardilla, muutamien aseveikkojen ympäröimänä ja Huguet'n villakoirana seuratessa Hyacinthe soimasi Englantia siitä, että se piti Napoleonia vankeudessa, ja kääntyi kapakasta tullessaan kohti luodetta osoittaen kostavalla sormellaan kavalaa Albionia; hänen huulensa muovasivat rukouksia Jumalan pojan valtakunnan tulemiseksi. Tavatessaan jonkun uskollisen alamaisen, jolle kuningas oli lahjoittanut hopeisen liljakoristeen, hän murisi tuskin kuuluvasti ja virkkoi: 'Jälleen eräs Odysseun kumppaneita.' Saadessaan kenenkään näkemättä kiinni koiran hän kiinnitti sen häntään valkoisen kokardin. Mutta Hyacinthe ei sekaantunut juoniin eikä salaliittoihin, vaan vältti kaksintaisteluakin. Eno Hyacinthe, samoinkuin Panurge, pelkäsi luonnostaan lyöntejä. Huguet oli urhoollinen hänen puolestaan ja aina valmis miekanmittelyyn. Jouduttuaan elämään henkisten kykyjensä varassa Hyacinthe oli ruvennut kaunokirjoituksen ja kirjanpidon opettajaksi ja asettunut asumaan Rue Montmartren varrelle. Siellä Huguet pesi lattioita ja paistoi makkaroita, Hyacinthe leikkasi mahtavan näköisenä hanhenkyniään, painaen niiden kärjen vasenta peukaloa vasten voidakseen täsmällisemmin halkaista terän. Mutta suottapa hän siinä leikkasi hanhenkyniä, ja suotta luetteli katuoveen kiinnitetty pyöreä kilpi englantilaisin, goottilaisin ja välimuotoa olevin kirjaimin kokeneen kalligrafin ja kunniakirjalla varustetun kirjanpitäjän ansioita. Ei ilmaantunut ainoatakaan oppilasta. Hyacinthe rupesi henkivakuutusliikkeen asiamieheksi. Hänen muhkea ulkomuotonsa ja vakuuttava puhetapansa olisi varmaan hankkinut hänelle runsaat määrät asiakkaita. Mutta viini ja lempi vaativat hänen ensimmäiset ansionsa ja estivät häntä saavuttamasta uusia huolimatta Huguet'sta, joka toimi hänen välittäjänään, mutta onnistumatta, koska oli kamalasti kierosilmäinen, haiskahti viiniltä, sammalsi eikä osannut puhua vakuuttavasti. Molemmat veikot avasivat tuon epäonnistumisen jälkeen Montrougessa, erään valajan työpajassa, miekkailukoulun, jossa Hyacinthella, miekkailumestarilla, oli Huguet esimiekkailijana. Koska valaja harjoitti yhä määrättyinä tunteina ammattiaan samassa salissa, kohosi lattianrakoihin keräytynyt kipsipöly jokaisen hyökkäyksen jäljeltä ilmoille kietoen miekkailijat kitkerään pilveen, joka sai heidät kyynelöimään ja aivastelemaan naamioittensa takana. Tämän jalon aseammatin lopettivat viini ja lempi. Muutamien unhoon joutuneiden uusien kokeiden jälkeen Hyacinthe ajatteli käytellä hyväkseen 'Vuoren vanhuksen eliksiiriä' tohtori Gibet'n reseptin mukaan valmistettuna. Huguet tislasi liköörin, ja Hyacinthe toimitti sen mauste- ja rohdoskauppoihin myytäväksi. Mutta tämäkin kauppaliike oli lyhytikäinen ja uhkasi päättyä huonosti. Esivalta näet epäili herra Gibet'n anastaneen itselleen lääketieteen tohtorin arvonimen; luullaanpa, ettei tislaaja Huguet päässyt asiasta joutumatta istumaan vankilassa pari kuukautta. Sitten Hyacinthe asetti kykynsä valtion käytettäväksi ja toimi joitakin aikoja kauppahallien tarkastajana. Hänen oli oltava virassa öisin, mutta hänet tavattiin useammin kapakoissa kuin toimessaan, ja vaikka hänen ystävänsä Huguet yrittikin häntä avustaa, hän sai monet varoitukset ja tuli vihdoin erotetuksi. Tämä erinomainen toimenpide katsottiin poliittisista syistä johtuvaksi. Hyacintheä vainottiin, koska hän oli vanha Napoleonin sotilas. Tämän vainon vuoksi hän sai apua eräiltä vapaamielisiltä, jotka toimittivat hänelle kopistin toimen, ja hän oli kovin ylpeä saadessaan jäljentää kolminäytöksistä huvinäytelmää 'Les Plaideurs sans procès', jonka oli tehnyt herra Étienne. Hyacinthen sanojen mukaan herra Étiennen suuruus ei ollut niinkään siinä, että hänet oli ansioittensa nojalla valittu Tiedeseuran jäseneksi, kuin siinä, että kuningas oli hänet siitä karkoittanut. Tunnettua on, että Étienne suljettiin pois vuonna 1816 uudelleen järjestetystä Tiedeakatemiasta. Sillävälin harjoitti Huguet Hyacinthen kehoituksesta viinikauppaa ja salakuljetusta ansaiten suunnilleen viisituhatta frangia puhdasta voittoa ja kuusi kuukautta vankeutta. 'Se ei ollut huonoin liikeyritykseni', virkkoi Huguet asiaa harkittuaan. Sellainen kyynillisyys sai kuohuksiin Craonnen sankarin, jolla oli periaatteita ja joka kannatti savoijalaisen maalaispapin siveysoppia, siihen lisättynä kunniantunto, ja opetti Huguet'lle yhteisten juominkien aikana velvollisuuden vaatimuksia ja lain arvovaltaa. Oikean tien noudattaminen tai sille palaaminen, jos oli sattunut eksymään, viattomuus tai katumus, siinä oli vanhan sotilaan vaalilause, Huguet kuunteli ja silmäili häntä ihaillen vuodattaen kyyneliä viinilasiinsa. Havaittuaan katumuksen siten saattaneen miehen takaisin oikealle tolalle Hyacinthe perusti hänen kanssaan yhtiön, jonka tehtävänä oli levittää painotuotteita Parisin kaupungissa, mutta onnistumatta. Pian tämän yhtiön luhistumisen jälkeen eno Hyacinthe luullakseni saapui äitini puheille, kuten jo aikaisemmin kerroin, ja rupesi ihmiskauppiaan sihteeriksi. Hänen yrityksissään oli se hyvä ominaisuus, etteivät olleet pitkäaikaisia. Niinpä hän ei jäänytkään pitkäksi ajaksi ostamaan ihmisiä sen kilven takana, jossa nähtiin kaksi krenatööriä. Seuraavista ammateista ei ole tietoa. Ainoastaan viimeisestä saivat hänen sukulaisensa kuulla. Tultuaan varsin vanhaksi Hyacinthe perusti erään Rue Rambuteaun varrella sijaitsevan kapakan peräkamariin asioimiston. Edessään pöydällä pullo valkoviiniä ja kahmalollinen paistettuja kastanjoja hän neuvoi kaupunginosan pieniä kauppiaita, kuinka he parhaiten välttäisivät velanmaksun tai esivallan ahdistelun. Joko mainitsin, että eno Hyacinthe oli nerokas rettelöitsijä? Tämä piirre tekee hänen muotokuvansa täydelliseksi. Juonikkaana, ovelana ja kaikin puolin käräjöimiseen perehtyneenä hän olisi vetänyt vertoja itselleen Chicaneaulle. Leimamerkeillä varustettu paperi oli hänen riemunsa. Hän toimi peräkamarissaan myöskin lähiseudun palvelijattarien kirjurina. Hänen ystävänsä Huguet oli aivan hintelä ja ontui pahoin, mutta oli vielä vilkas eikä ollut Hyacintheä hylännyt. He asuivat ullakkosuojassa kapakan takana. Huguet piti neuvoa varustaakseen tupakalla ystävänsä piipun. Eräänä talviyönä häntä iskettiin maankiertäjien kesken tapahtuneessa tappelussa puukolla lapaluiden väliin, ja hän joutui sairaalaan. Hyacinthe kävi häntä katsomassa. Huguet hymyili hänelle ja kuoli. Hyacinthe laati edelleen sopimuskirjoja ja toimi ahdistuksen alaisina olevien naiskuvatusten asianajajana ja sihteerinä. Mutta hänen kaunis käsialansa alkoi käydä epävarmaksi, katse himmentyi ja pää kävi painavaksi; hän vietti pitkät hetket uneliaana ja mitään ajattelematta. Kuusi viikkoa Huguet'n kuoleman jälkeen hänet kohtasi halvaus. Hänet vietiin Rue du Sabot'n varrella sijaitsevaan huoneeseen, vaimoraukan luo, joka ei ollut häntä nähnyt neljäänkymmeneen vuoteen, mutta rakasti häntä yhä vielä samoinkuin hääpäivänä. Vaimo hoiti häntä mitä hellimmin. Hyacinthen vasen käsivarsi oli halvaantunut, hän laahasi jalkaansa, kykeni tuskin liikkumaan eikä enää puhunut. Vaimo siirsi hänet joka aamu vuoteesta ikkunan luo, missä hän vietti päivänsä auringon valossa. Vaimo täytti hänen piippunsa ja silmäili häntä lakkaamatta. Kuuden kuukauden kuluttua sattui uusi halvauskohtaus, ja Hyacinthe vietti viikon päivät liikahtamatta. Hänen kangistunut kielensä kykeni lausumaan vain epämääräisiä ääniä, mutta hänen luultiin mainitsevan kuollessaan Huguet'n nimeä.

Isäni ei puhunut milloinkaan eno Hyacinthestä. Äitinikin vältti hänen mainitsemista. Hän kertoi kuitenkin usein seuraavan jutun, joka hänen mielestään kuvasi tuon kevytmielisen ja petollisen miehen luonnetta.

Hyacinthe oli vuoden 1830 vallankumouksen aikana yli neljänkymmenen vuoden ikäinen, mutta yhä vielä terhakka mies, naistennaurattaja, ja tunsi olonsa asunnossa ikäväksi. 'Kolmen kunniakkaan päivän' aikana hän pysytteli rauhallisena tehden pyhiä lupauksia kansan hyväksi. Heinäkuun 30 p:nä, kuninkaallisten joukkojen luopumuksen jälkeen, tulen lakattua joka puolella riehumasta ja trikolorin liehuessa Tuileries-palatsin katolla, miehemme pisti nokkansa pihalle haluten tuntemastaan syystä lähteä Bastiljin ja Saint-Antoinen etukaupungin kulmaukseen. Hän asui Étoilen tulliportin tienoilla, seudussa, joka siihen aikaan oli maalaismainen ja autio. Voidakseen tyydyttää halunsa hänen tuli kulkea paahtavan auringon alla pitkin revittyjä katuja ja kiivetä vähintään kolmenkymmenen barrikadin yli, joita vartioi kansa, ellei tahtonut kulkea pitkiä kiertoteitä epävarmojen kaupunginosien kautta. Tämän vaikeuden voittamiseksi Hyacinthe keksi nerokkaan keinon. Hän lähti erään tuttavansa viinikauppiaan ja ravintoloitsijan luo, kiersi otsalleen jäniksenvereen kastetun rievun ja antoi keittäjän ja hänen apulaisensa kantaa itsensä ensimmäisen katusulun eteen, joka oli aivan lähellä Faubourg du Roulea. Kävi niinkuin hän oli otaksunut: barrikadin puolustajat pitivät häntä haavoittuneena, ottivat hänet vastaan kantajien käsistä ja toimittivat erittäin varovasti katusulun toiselle puolelle. Sitten he tarjosivat hänelle lasin viiniä ja määräsivät kaksi miestä kantamaan häntä paareilla. Muodostui saattue, joka karttui matkan varrella; eräs Polyteknillisen opiston oppilas, paljastettu miekka kädessään, kulki sen etunenässä. Kansanmiehiä, paitahihasillaan, hihat käärittyinä, viheriät oksat pyssyjen piipuissa, marssi paarien vierellä huutaen:

Jäljessä kulki latojaoppilaita, jotka tunsi heidän paperipäähineistään, valkoisiin puettuja leipurinsällejä, koulupoikia, joilla oli kaartin olkalaput ja hihnat, kymmenen vuoden ikäinen lapsi, jonka päässä oleva sotilaslakki painui olkapäitä myöten, ja kaikki toistivat:

Naiset polvistuivat heidän ohi kulkiessaan. Toiset heittivät kukkia sankarilliselle uhrille ja asettivat paareille kolmivärisiä nauhoja ja laakerinoksia. Rue Saint Florentinin kulmassa eräs vapaamielinen maustekauppias piti hänelle puheen ja antoi hänelle pronssimitalin, jossa oli La Fayetten kuva. Barrikadien puolustajat siirsivät saattueen tullessa pois tieltä katukivet, tynnyrit ja ajoneuvot päästääkseen haavoittuneen esteettömästi kulkemaan. Pitkin matkaa tekivät kapinalliset kunniaa pyssyillään, rummuttajat pärryttivät, ja torvet raikuivat. Huudot 'Eläköön kansan puolustaja! Eläköön perustuslain suojelija! Eläköön vapauden sankari!' kohosivat autereisessa ilmassa kohti hehkuvaa taivaankantta. Kaikista kapakoista kiidätettiin punaisen nesteen täyttämiä laseja kunniakkaalla sijallaan lepäävän tuntemattoman huulille, ja kokonaisia pulloja tarjottiin kantajille, jotka höyrysivät kuin suitsutusastiat.

Niin saatettiin eno Hyacinthe kaikella kunnialla Bastiljin torin ja
Faubourg-Saint-Antoinen kulmaan, pesijättären, rouva Constancen luo.

XXIII

BARA

— Erikoisesti tuntuu minusta vastenmieliseltä, virkkoi äitini kerrottuaan tuon kehnoa elämäntapaa osoittavan kepposen, että Hyacinthe tuon teeskentelynsä nojalla anasti onnettomuudelle kuuluvat oikeudet ja esiintyi uhrina.

— Hän uskalsi paljon, lausui kummisetäni. Se yleinen innostus, jonka hän oli herättänyt, olisi hänen viekkautensa ilmitultua muuttunut yhtäkkiä raivoksi; ne, jotka osoittivat hänelle julkista kunnioitusta, olisivat kohdelleet häntä häpeällisesti, ja ne torakurkut, jotka ojensivat hänelle juotavaa, olisivat kenties repineet hänet kappaleiksi. Asestettu joukkio voi tehdä millaisia väkivallantekoja tahansa. On kuitenkin tunnustettava, että Parisin väestö menetteli niinä mainehikkaina päivinä sävyisästi eikä käyttänyt voittoansa väärin. Varakas porvaristo ja oppineet yhdyskunnat taistelivat työläisten rinnalla; Polyteknillisen opiston oppilaat ratkaisivat voiton monissa kohdissa. Useimmat heistä kunnostautuivat osoittamalla sankaruutta ja inhimillisyyttä.

Eräs heistä tunkeutui linnaan väkijoukon etunenässä ja kehoitti kuninkaallista kaartia antautumaan. Sotilaat käänsivätkin pyssynsä ylösalaisin, mutta heitä komentava vanha kapteeni hyökkäsi raivoissaan miekka kädessä kohti opiston oppilasta. Miekka oli jo lähellä rintaa, kun uhatun onnistui väistää se ja siepata käsiinsä. Hän ojensi säilän takaisin upseerille sanoen: 'Hyvä herra, ottakaa miekkanne, jota olette kunniakkaasti kantanut taistelutantereella ja jota ette varmaankaan käytä kansaa vastaan.' Kapteeni, jota tuo ihailu ja tunnustus liikutti, irroitti tunikastaan kunnialegionan ristin ja ojensi sen nuorelle vastustajalleen sanoen: 'Isänmaa tulee varmaan kerran antamaan teille tämän kunniamerkin. Sallikaa minun tarjota itsellenne sen näkyvä muisto.' Tässä kansalaissodassa lähensivät taistelevia kunniantunto ja isänmaanrakkaus.

Kummisetäni oli tuskin ehtinyt lopettaa kertomuksensa, kun herra Marc
Ribert alkoi esittää toista:

— Heinäkuun 28 p:nä, kertoi hän, kun parisilaiset joukot alkoivat Hôtel-de-Villen torilla väistyä taajan tulen tieltä, syöksyi eräs nuori mies trikolori peitsen kärjessä kymmenen askeleen päähän kuninkaallisesta kaartista ja huusi: 'Katsokaa kansalaiset, kuinka suloista on kuolla Vapauden puolesta!' Siihen hän kaatui monien kuulien lävistämänä.

Näiden sankarillisten tekojen liikuttamana kysyi äitini, minkätähden ei niin jalo toiminta ole paremmin tunnettu ja tunnustettu.

— Yksinvallan, vallankumouksen ja keisarivallan aikaiset sodat ovat kyllästäneet Ranskan historian sankarillisilla teoilla; siihen ei mahdu enää uusia. Sitäpaitsi himmensi heinäkuun voittajien maineen heidän saavutuksensa vähäpätöisyys, he veivät voittoon vain keskinkertaisen valtiomuodon, ja heidän uhrautuvaisuudestaan sukeutunut kuningasvalta ei mielellään muistellut alkujuurtansa. Vihdoin on huomattava, että sankareillakin on omat kohtalonsa.

— Ehkä, virkkoi äitini, mutta on sittenkin vahinko, että kauniin teon muisto häipyy olemattomiin.

Vanha herra Dubois, joka oli keskustelun aikana lakkaamatta käännellyt kädessään nuuskarasiaansa, käänsi äitiini päin leveät ja tyynet kasvonsa.

— Älkää ehdättäkö syyttämään kohtaloa väärämieliseksi, rouva Nozière. Kaikki nuo kauniit piirteet, kaikki nuo suuret sanat ovat pelkkää satua ja joutavaa melua. Koska ei ole mahdollista tarkoin toistaa, mitä on lausuttu tarkkaavaisessa ja rauhallisessa seurassa, niin onko todennäköistä, parahin rouva, että jokin ele tai lausuma voitaisiin painaa mieleen taistelun tuoksinassa? Minä en paljoa välitä siitä, että teidän kertomanne, hyvät herrat, luultavasti ovat pelkkää kuvitelmaa, vailla kaikkea todellisuuspohjaa, mutta niistä puuttuu sitäpaitsi luontevuus, ja taide, se kaunis koruttomuus, joka yksin kykenee säilymään halki vuosisatojen. Siitä syystä on paras jättää ne kalentereihin homehtumaan. Historiallinen totuus ei ole minkäänlaisissa tekemisissä näiden kauniiden sankaruuden esimerkkien kanssa, jotka siirtyvät vuosisadasta toiseen ihmisten huulilla: ne johtuvat yksinomaan taiteen ja runouden työpajoista. En tiedä, onko nuori Bara, jonka hengen rojalistit lupasivat säästää, jos hän suostuisi huutamaan 'Eläköön kuningas', huutanut 'Eläköön tasavalta' ja kaatunut kahdenkymmenen pistimeniskun surmaamana. En sitä tiedä enkä voi milloinkaan tietää. Mutta tiedän, että tuon lapsen kuva, joka uhrasi kukoistusaikanansa elämänsä vapaudelle, saa nousemaan kyyneleet silmiin ja hehkun sydämiin ja ettei täydellisempää uhrin vertauskuvaa voi ajatellakaan. Tiedän myös ja nimenomaan, että kuvanveistäjä Davidin näyttäessä minulle tuon lapsen suloisessa ja puhtaassa alastomuudessaan antautumassa kuolemaan yhtä tyynesti kuin Vatikaanin haavoittunut amatsooni, painaen povelleen kokardiansa ja pitäen jähmettyneessä kädessään rumpupalikkaa, jolla oli pärryttänyt hyökkäykseen, ihme on täytetty, nuori sankari on luotu. Bara elää, Bara on kuolematon.

XXIV

MÉLANIE

Näinä aikoina minä jouduin kokemaan ankaraa murhetta. Mélanie kävi vanhaksi. Tähän saakka ihmisten erilaiset iät olivat vain huvittaneet minua vaihtelevaisuudellaan. Vanhuus oli minua miellyttänyt, koska oli maalauksenomainen, toisinaan hieman hassunpäiväinen ja mielellään naurettava. Nyt minun täytyi havaita, että se oli hankala ja ikävä. Mélanie kävi vanhaksi; kori alkoi rasittaa hänen käsivarttansa, ja hänen torilta palatessaan kuului huohotus portaiden alapäästä aina huoneiston perälle saakka. Hänen näkönsä oli himmeämpi kuin hänen silmälasiensa aina himmeät akkunat; hänen huonot silmänsä saivat aikaan erehdyksiä, jotka minua aluksi naurattivat, mutta aivan pian huolestuttivat lukuisuudellaan ja melkoisuudellaan. Hän erehtyi pitämään permantovahan kappaletta leivänkannikkana ja likaista riepua vasta kynimänään kanana. Kerran hän luuli istuutuvansa jakkaralleen, mutta istuutuikin kummisetäni minulle lahjoittaman nukketeatterin katolle murskaten koko rakennuksen ja joutuen ankarasta säikähdyksestä ihan sanattomaksi. Hän menetti muistinsa, sekoitti toisiinsa eri aikakaudet, puhui keisarin kruunauksen kunniaksi järjestetyistä ulkoilmatanssiaisista, joissa oli tanssinut kylän voudin keralla, ikäänkuin asia olisi eilen tapahtunut, samoin suudelmasta, jonka hän oli vaaraa uhmaten kieltänyt eräältä taloon majoitetulta kasakalta miehitysaikana. Hän kertoi usein samoja tarinoita ja palasi alinomaa puhumaan siitä pakkasesta, joka oli Parisissa vallinnut joulukuun 15 p:nä 1840, kun keisari tuotiin takaisin Parisiin. Keisarin kirstulle oli laskettu hänen pieni päähineensä ja miekkansa. Mélanie oli ne nähnyt, mutta ei sittenkään voinut uskoa keisarin kuolleen. Hänen henkensä hämmentyi; hän ei voinut hetkeksikään poistua keittiöstä pelkäämättä unohtaneensa sulkea vesihanan, ja tulvan pelko myrkytti kaikki kävelyretkemme, jotka olivat muinoin olleet hymyilevän rauhalliset.

Vanhan hoitajattareni tila hämmästytti minua, mutta ei huolestuttanut, koska en ajatellut sen jatkuvan. Mutta eräänä iltana kuulin isäni ja äitini hiljaa keskustelevan.

— Rakas Antoinette, hän rakastaa lasta siinä määrin, että hänen vanhasta sydämestään löytyy vielä kyllin voimaa ja älyä hänen suojelemisekseen.

Tuo lause valaisi mieleni; minä ymmärsin ja aloin itkeä. Minä tulin ensimmäisen kerran ajatelleeksi, että elämä virtaa ja pakenee kuin vesi.

Siitä lähtien minä riipuin kiihkeästi kelpo Mélanien ryhmyisessä käsivarressa; minä syleilin häntä, mutta olin jo hänet menettänyt.

Erittäin kauniin kesän aikana hänen voimansa verestyivät ja muisti kohentui; hän alkoi jälleen kukoistaa lietensä ja kasariensa vaiheilla, ja minä aloin jälleen häntä kiusoitella. Hän lähti jälleen joka päivä torille ja palasi pahoin huohottamatta ja tuntematta liiaksi vasun painoa käsivarressaan. Mutta sateisen sään vallitessa hän valitti huimausta. 'Olen kuin humalainen', sanoi hän. Eräänä aamuna, hänen lähdettyään tapansa mukaan ostoksille, soitettiin ovikelloamme. Herra Ménage oli löytänyt pyörtyneen Mélanien portaiden juurelta ja kantoi hänet sisään. Mélanie tointui pian, ja isäni sanoi meille, että hän oli tällä kertaa pelastunut. Minä tarkastelin herra Ménagea erittäin uteliaana ja tarkkaavammin kuin ikäni edellytti; olin näet edistynyt enemmän tiedoissa kuin käytöksessäni. Herra Ménagella oli punainen haaraparta, huopahattu à la Rubens ja husaarihousut, mutta hän ei ollenkaan näyttänyt mieheltä, joka juo kuumaa punssia pääkallosta. Laskettuaan Mélanien sohvaan hän kannatti hänen päätänsä ja toimi laupiaana samarialaisena. Hän näytti älykkäältä ja lempeältä. Hänen kauniit, hieman väsyneet silmänsä, surumieliset ja hellät, katselivat ystävällisesti olioita, ja luulinpa havaitsevani niissä hymyn, kun ne osuivat äitini kauniisiin hiuksiin. Minua hän silmäili niin suopeasti kuin voi silmäillä lasta, joka ei ole kaunis, ja kehoitti vanhempiani sallimaan luonnon, kaiken voiman lähteen, vapaasti vaikuttaa minussa.

Herra Ménagea kiitettiin mitä lämpimimmin ja toivotettiin hänelle kaikkea hyvää. Äitiäni liikutti se, että hän oli muistanut tuoda Mélanien vasunkin. Mélanie itse ei ollut maalaajalle ollenkaan kiitollinen hänen suomastaan avusta. Herra Ménage oli aikoinaan häntä kovin loukannut kuvaamalla hänen oveensa vieraanvaraisuutta anelevan Amorin, ja Mélanie ei antanut hänelle anteeksi tuota hävyttömyyttä; niin voimallinen on kunniantunto kunnon naisissa.

Vanha palvelijattaremme virkosi aivan pian, kuten tohtori oli otaksunut; mutta kävi ilmi, että hänen tosiaankin oli jo aika luopua virastaan.

Minulta salattiin jotakin. Kuiskuteltiin, tukahdutettiin huokauksia, pyyhkittiin kyyneleitä, tehtiin kääröjä. Puhuttiin peitetyin sanoin Mélanien veljentyttärestä, joka oli mennyt naimisiin Denizot-nimisen maanviljelijän kanssa ja hoiti hänen kerallaan maatilaa Jouy-en-Josasissa.

Eräänä aamuna ilmaantui luoksemme tuo veljentytär, nöyrä ja hirmuinen. Hän oli kookas nainen, tummapintainen ja kuiva, ja hänen suussaan nähtiin valtavan suuria, mutta harvalukuisia hampaita. Hän tuli hakemaan tätiänsä Mélanieta Jouyhin, kattonsa alle. Minä arvasin kaiken vastustelun hyödyttömäksi ja aloin itkeä. Syleiltiin toisiansa jäähyväisiksi; äitini lohdutti minua sanoen vievänsä minut pian kerallaan Jouyhin. Vanha Mélanie oli pikemmin kuollut kuin elävä; mutta eräs syvä ja ongelmallinen seikka herätti huomiotani. Minä näin, että hän esiliinansa irroittaessaan katkaisi ne siteet, jotka olivat kiinnittäneet häntä porvarilliseen elämään, ja että hänestä sukeutui toinen henkilö, maalaisnainen, johon minua ei liittänyt mikään. Minä ymmärsin auttamattomasti kadottaneeni kelpo Mélanieni.

Me saattelimme hänet rattaiden luo, joihin hän istuutui veljentyttärensä viereen. Ruoska hipoi tamman korvia. He lähtivät. Minä näin hänen valkoisen ja pyöreän, juustoa muistuttavan maalaispäähineensä siirtyvän yhä loitommaksi. Se oli ensimmäinen suruni. Tunnen sen aiheuttaman kivun vielä nytkin.

Mélanien menettäessäni kadotin enemmän kuin aavistinkaan: kadotin varhaisimman lapsuuteni sulon ja ilon. Äitini, joka piti Mélanieta arvossa, oli kyllin jalomielinen ollakseen kadehtimatta vanhalle hoitajattarelleni osoittamaani rakkautta, ja jos tämä rakkaus kenties ei ollutkaan niin suuri ja ylevä kuin äitiini kohdistuva kiintymys, se saattoi olla hellempi ja oli varmaan paljoa läheisempi.

Mélanien sydän oli yhtä yksinkertainen kuin oma sydämeni, ja ajatustemme suppea piiri lähensi meitä toisiimme. Mélanie, joka oli jo iäkäs minun syntyessäni, ei ollut hilpeä; hän ei voinut olla hilpeä, koska oli elänyt vaikeata elämää; mutta hänen säteilevä viattomuutensa korvasi nuoruuden ja iloisen mielen.

Mélanie muovasi kieltäni yhtä paljon ja enemmän kuin äitini. Minulla ei ole syytä sitä valittaa; hän puhui hyvin, vaikka olikin vähätietoinen.

Hän puhui hyvin, sillä hän lausui niitä sanoja, jotka vakuuttavat ja lohduttavat. Jos olin soraansuistuen saanut naarmun polveeni tai nenääni, niin hän lausui niitä sanoja, jotka parantavat. Jos lausuin hänelle jonkin pienen valheen, jos osoitin itsekästä tunnetta, jos antauduin vihan valtaan, niin hän lausui niitä sanoja, jotka ojentavat, vahvistavat ja tyynnyttävät ihmisen sydäntä. Hänelle olen kiitollisuudenvelassa moraalisten tuntojeni perustuksista, ja se mitä olen niihin myöhemmin lisännyt, ei ole lujuudeltaan noiden vanhain perustusten veroista.

Vanhan hoitajattareni huulilta olen oppinut hyvän ranskankielen. Mélanie puhui kansanomaisesti. Hän sanoi 'kastrolli', 'skaappi' ja 'kolidoori'.[1] Sellaisia seikkoja lukuunottamatta hän olisi voinut opettaa moitteetonta kielipartta monelle professorille ja monelle akateemikolle. Hänen huuliltaan löytyi hänen esivanhempiensa sujuva ja kevyt ilmaisutapa. Osaamatta lukea hän lausui sanat niinkuin oli ne lapsuudessaan kuullut, ja ne, joilta hän oli ne kuullut, olivat olleet hekin vähätietoisia ja olivat ammentaneet kielen sen luonnollisista lähteistä. Niinpä Mélanie puhuikin luontevasti ja oikein. Hän löysi vaivattomasti lauseparret, jotka olivat värikkäät ja mehevät kuin puutarhojemme hedelmät; hänen puheensa oli tulvillaan hupaisia käänteitä, viisaita sananlaskuja, kansanomaisia ja maalaisia kuvia.

[1] Koska me oppineet henkilöt sanomme le lierre, vaikka pitäisi sanoa l'ierre, ja le lendemain, vaikka oikein olisi l'endemain, ei pidä olla nirso kuullessaan kansanomaista puhetta. Mélanie käytti muotoja une légume ja caneçon (caleçonin asemasta); mutta malttakaahan: une légume on La Bruyèrellä ja caneçon teoksessa État de la France pour 1692. Mieleeni muistuu eräs tarina, jonka Mélanie minulle kertoi ja jota en malta olla tähän lisäämättä. Eräänä kauniina kesäpäivänä, joka oli viimeinen, toistemme seurassa viettämämme, hän istui Luxembourgin puutarhan penkillä, ja minä suutelin hänen ryppyistä poskeansa. Tuo kelpo olento oli pelkäävinään ja huudahti:

Minä kysyin häneltä, mikä se oli, ihmissusi. Hän ei vastannut
kysymykseeni, mutta kertoi minulle seuraavaa:

— Nuoruuteni aikana oli poika, jolle hirtehiset kapakassa vakuuttivat, että hän oli susi ja että hänen piti syödä oma äitinsä. Poika yksinkertaisuudessaan tuon uskoi. Palattuaan yöllä kotiin hän lähestyi vuoteessaan nukkuvaa äitiänsä ja sanoi hänelle:

— Äiti, äiti-rukka, minun täytyy syödä sinut. Anna minulle siunauksesi, nyt minä sinut syön…

Siihen Mélanie keskeytti kertomuksensa. Kehoitinpa häntä miten tahansa, hän ei sanonut enempää. Mélanien tarinat olivat siinä suhteessa erinomaiset, ettei niissä ollut loppua.

XXV

RADÉGONDE

— Rakas ystävä, sanoi äitini tohtori Nozièrelle, rouva Caumont suosittelee meille pientä tourainelalsta palvelijatarta. Eipä haittaisi, vaikka häntä silmäileisit. Hän on toistaiseksi palvellut vain erään vanhan neidin luona Toursin etukaupungissa. Minulle vakuutetaan, että hän on rehellinen.

Hyvän taloudenhoidon kannalta olikin jo aika saada kunnollinen palvelijatar. Mélanien lähdöstä kuluneena toista vuotta kestäneenä kautena meillä oli ollut ainakin kaksitoista palvelijaa, joista parhaimmat erosivat toimestaan heti, kun huomasivat pidettävän silmällä säästäväisyyttä. Meillä oli ollut eräs Sycorax, jonka leuka kasvoi partaa ja joka tarjosi meille noidankeittiön tuotteita, oli ollut eräs varsin soma kahdeksantoista vuoden ikäinen tyttö, jolla ei ollut' aavistustakaan taloudenhoidosta ja jota äitini aikoi totuttaa, mutta joka hävisi kolmen päivän kuluttua vieden mukanaan hopeisen pöytäkaluston; oli ollut eräs Salpêtrièrestâ karannut, joka väitti olevansa Louis-Philippen tytär ja kantoi kaulassaan pullontulppia, ja rakas isäni oli lääkärinä kaikkein viimeinen huomaamaan, että tyttö oli mielenvikainen; meillä oli ollut Chouette, joka torkkui kaiken päivää palveluksessamme ja yöllä, kun otaksuimme hänen nukkuvan yliskamarissaan, piti Rue Mouffetardin varrella pihan perällä kapakkaa, missä tarjoili pahantekijöille kellarimme viinejä. Kummisetäni, joka oli sellaisissa asioissa tuntija, väitti hänen olevan oivallisen keittäjän ja paistajan. Hortense Percepied, joka Penelopen tavoin odotteli Ikariaan matkustanutta puolisoansa, veti samoinkuin Penelope luokseen suuren joukon kosijoita, jotka aterioivat keittiössämme.

Siihen aikaan kuuli samoja valituksia kuin nykyjään: 'On kerrassaan mahdotonta pitää palvelijoita. Ei ole enää laita niinkuin ennen vanhaan, jolloin löysi helposti rehellisiä palvelijoita. Asia on kerrassaan muuttunut.' Eräät henkilöt syyttivät vallankumousta, joka oli herättänyt kansassa himoja ja haluja. Mutta nukkunevatko himot ja halut milloinkaan? Tosiasia on, että hyvät isännät ja hyvät palvelijat ovat olleet harvinaisia kaikkina aikoina. Maailmasta löytyy harvoin Epiktetoksia ja Markus Aureliuksia.

Äitini ei odottanut uutta tulokasta sokein luottamuksen tunnoin, joka ei ollut enää mahdollinen, mutta salli sentään ilmaantua eräänlaisen suotuisan aavistuksen. Mistä se lienee häneen tullut? Siitä, että hän oli kuullut nuoren tytön olevan kunnollisen, kunniallisten maalaisten kasvattaman ja tottuneen palvelukseen virkamies- ja sotilassukuun kuuluvan vanhan neidin luona. Sitäpaitsi oli äitini kuullut rippi-isältään abbé Moinier'ltâ, että epätoivoisuus oli suuri synti.

— Voimme nimittää häntä miten mielit, ystäväiseni. Kasteessa on hän saanut nimen Radégonde.

— Tavanomainen palvelijain nimien muuttaminen ei minua miellytä, vastasi isä. Minusta tuntuu, että riistäessään inhimilliseltä sosiaaliselta olennolta nimen riistää samalla jotakin hänen persoonallisuudestaan. Mutta myönnän mielelläni, että Radégonde soinnahtaa karulta.

Kun nuori tyttö ilmoitettiin saapuneeksi, äitini ei lähettänyt minua pois. Syynä oli joko hajamielisyys (äidissäni näet liittyi omituisen viehättävästi jokin määrä malttamattomuutta mitä valppaimpaan varovaisuuteen) tahi se ajatus, että minä voin huoletta kuunnella talousasioita koskevaa viatonta keskustelua.

Radégonde eteni pitkin kaikuvin askelin ja pysähtyi keskelle salia suorana, liikkumattomana, kädet ristissä esiliinalla ja kasvoissa ilme, joka osoitti samalla kertaa arkuutta ja julkeutta. Hän oli varsin nuori, melkein lapsi, raikasvärinen, ei tumma eikä vaalea, ei kaunis eikä ruma, näöltään huvittavan ristiriitainen, typerä ja ovela, puettu niinkuin hänen kotiseutunsa vaatimattomin maalaistyttö, mutta samalla tavallaan loistokkaasti; hiukset oli kammattu suuren litteäperäisen pitsimyssyn niskahunnun alle, ja hartioita peitti tulipunainen kukillinen huivi. Hän oli erittäin vakava ja erittäin koomillinen ja miellytti minua sellaisenaan; huomasinpa myös, ettei hän ollut vanhemmillenikaan vastenmielinen.

Äitini kysyi häneltä, osasiko hän ommella. Hän vastasi: — Osaan, rouva. — Keittää? — Osaan, rouva. — Silittää? — Osaan, rouva. — Siivota huoneen perinpohjin? — Osaan, rouva. — Korjata liinavaatteita? — Osaan, rouva.

Jos äitini olisi häneltä kysynyt, osasiko hän valaa tykkejä, rakentaa katedraaleja, sepittää runoelmia ja hallita kansoja, hän olisi yhä vastannut 'Osaan, rouva', sillä hän antoi myöntäviä vastauksiaan ilmeisesti ollenkaan välittämättä hänelle esitettyjen kysymysten merkityksestä, pelkästä kohteliaisuudesta, hyvän kasvatuksen ja soveliaisuuden vuoksi, koska oli vanhemmiltaan oppinut olevan sopimatonta vastata kieltäen huomattaville henkilöille.

Sanoa hälle 'ei' ja aivan aiheettako? Ei, toinen meill' on laki jumalatarten kanssa.

Niin sanoi La Fontaine, joka ei tietänyt, miten sanoa 'ei' neiti de
Sillerylle.

Äitini ei enempää tutkinut nuoren maalaistytön tietojen syvyyttä. Hän sanoi lempeästi mutta varmasti vaativansa hyvää ryhtiä, moitteetonta käytöstä, lupasi kirjoittaa hänelle heti, kun asia tulisi päätetyksi, ja sanoi hänelle hyvästi tuskin huomattavasti hymyillen.

Nuoren Radégonden poistuessa hänen esiliinansa tasku tarttui, miten lieneekään tarttunut, ovenripaan. Tuon tapahtuman huomasin yksin minä; minä havaitsin sen kaikki yksityiskohdat ja ihmettelin sitä hämmästynyttä ja moittivaa katsetta, jonka Radégonde loi ryöstäjä-ripaan, ikäänkuin se olisi ollut henki, joka tahtoi häntä pidättää, kuten nähdään tapahtuvan keijukaissaduissa.

Mahdollista on, että epämääräinen ja häipyvä aavistus oli paljastanut isälleni Radégonden laadun. Mutta se oli tiessään, ennenkuin ehti ilmilausutuksi. Hän ei päättänyt lausettaan. Minä, vaikka olinkin pieni ja pienten asioiden tasalla, olin kuitenkin nähnyt riittävästi arvatakseni, että tuo nuori maalaisneito muuttaisi rauhallisen asumuksemme taloksi, jossa tuntui liikkuvan aaveita.

— Tyttö näyttää kelvolliselta, virkkoi äitini, ehkäpä saan totutetuksi.
Ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, kultaseni, nimitämme häntä
Justineksi.

XXVI

CAIRE

Samana päivänä ja samalla tunnilla syntyneinä me olimme kasvaneet yhdessä. Se oli totellut aluksi nimeä Puck, jonka isäni oli sille antanut, mutta myöhemmin sitä nimitettiin Caireksi, ja tämä nimenmuutto ei ollut kunniaksi, jos näet kunnialla tarkoitetaan moitteettomuutta. Kun havaittiin, kuinka taitavasti se osasi pettää, kuinka kekseliäästi varastaa ja kuinka hedelmällisesti sen mieli kehitteli koiran juonia, ja kun vielä oli pakko ihailla sen kepposissa ilmenevää henkevyyttä ja sukkeluutta, sille annettiin lisänimi Robert Macaire, sen kuuluisan rosvon nimi, jota oli ensimmäisenä esittänyt näyttämöllä Frédérick Lemaitre suunnilleen viisitoista vuotta aikaisemmin ja josta Honoré Daumier'n voimallinen piirrin oli tehnyt pilalehtiin vuoron perään finanssimiehen, kansanedustajan, Ranskan päärin ja ministerin. Nimi Robert Macaire havaittiin liian pitkäksi ja lyhennettiin Caireksi. Se oli pieni keltainen koira, jossa oli vain vähän rotua, mutta paljon älyä. Olihan sillä siinä suhteessa ollut perittävääkin, Finette, sen äiti, suoritti itse ostoksensa, maksoi sisälmysten myyjälle, mitä hänelle kuului, ja kuljetti lihan rouva Mathias'lle keitettäväksi.

Cairen äly oli kehittynyt paljoa nopeammin kuin minun älyni, ja se oli jo kauan aikaa harjoittanut elämässä tarvittavia taitoja minun vielä ollessani tietämättömänä maailmasta ja itsestäni. Kun minua kannettiin sylissä, se oli aina mustasukkainen. Se ei pyrkinyt milloinkaan minua puremaan, syynä joko se, että havaitsi sellaisen menettelyn vaaralliseksi, tai se, että minä herätin sen mielessä pikemmin ylenkatsetta kuin vihaa; mutta se silmäili äitiäni ja vanhaa hoitajatartani, jotka minua vaalivat, sellaisin synkin ja onnettomin ilmein, joka osoittaa kateutta. Apunaan se vähäinen äly, jonka tuo onneton intohimo sille jätti, se pakeni mainitsemiani henkilöitä siinä määrin kuin voi paeta niitä, joiden seurassa elää. Se pakeni isäni luo ja vietti päivänsä tohtorin pöydän alla, rumalle lampaannahalle keräksi käpertyneenä. Minun astuessani ensimmäisiä askeliani sen tunteet kerrassaan muuttuivat. Se osoitti minulle myötätuntoa ja leikki huvikseen tuon pienen epävarman ja heikon olennon kanssa. Saavutettuani sen iän, jossa ymmärrys herää, minä sitä ihailin; minä tunnustin sen itseäni etevämmäksi sikäli, että se oivalsi syvästi luontoa, mutta monessa suhteessa olin sen jo saavuttanut.

Jos Descartes onkin vastoin kaikkea todennäköisyyttä väittänyt, että eläimet ovat pelkkiä koneita, on hänelle annettava anteeksi, koska hänen filosofiansa teki sellaisen väitteen välttämättömäksi ja koska jokainen filosofi ahdistaa luonnon, joka on hänelle vieras, järjestelmään, joka on hänen itsensä tuottama. Descartesin opin kannattajia ei ole enää olemassa, mutta lienee vielä henkilöitä, jotka sanovat eläimissä olevan vaiston ja ihmisessä älyn. Minun lapsuuteni aikana sellaista oppia saarnattiin aivan yleisesti. Se on typeryyttä. Eläimissä on äly, laadultaan samankaltainen kuin meidän älymme, siitä eroava ainoastaan aistimien erilaisuuden nojalla, jotka kuitenkin käsittävät maailman samoinkuin meidän aistimme. Meissäkin on tuo salainen nero, tajuton viisaus, vaisto, joka on älyä verrattomasti arvokkaampi, koska ihminen enempää kuin jauhopunkkikaan ei voisi elää hetkeäkään ilman sitä.

Minä uskon samoinkuin La Fontaine, joka oli parempi filosofi kuin Descartes, että eläimet, varsinkin luonnontilassa eläessään ovat kekseliäitä ja taidokkaita. Kesyttäessämme me teemme ne mitättömämmiksi, pilaamme niiden sydämen ja ymmärryksen. Millaisia ajatuksia jäisikään ihmiseen, jos hänet saatettaisiin siihen tilaan, johon me saatamme koiramme ja hevosemme, puhumattakaan karjapihan asukkaista? 'Salliessaan ihmisen joutua orjuuteen Zeus riistää häneltä puolet hänen kyvyistään.'

Kesyissä samoinkuin villeissäkin ilman, maan ja veden eläimissä liittyy samoinkuin meissäkin syvällä mielen pohjassa varmaan vaistoon harhaileva äly. Ne ovat alttiit erehdyksille samoinkuin ihmiset. Cairekin erehtyi toisinaan.

Se rakasti hellästi Zerbiniä, kirjakauppias Caumontin villakoiraa. Ja Zerbin, joka oli kunniallista ja hyvää sukuperää, rakasti Cairea vieläkin hellemmin. He olivat toisilleen kaikki kaikessa; Cairen huono maine oli heijastunut Zerbiniin, jota ei enää mainittu Zerbiniksi, vaan Bertrandin, Robert Macairen kumppanin nimellä. Caire vietteli Zerbinin harhateille ja teki siitä lyhyessä ajassa kehnon olennon. Päästessään karkuun ne juoksentelivat yhdessä, Herra tiesi missä, ja palasivat likaisina, ontuen, uupuneina, toisinaan korvat revittyinä, mutta silmät pirteinä ja iloissaan.

Herra Caumont kielsi villakoiraansa seurustelemasta meidän koiramme kanssa. Mélanie, joka halusi välttää nöyryytyksiä ja moitteita, koki pitää silmällä, ettei Caire pääsisi etsimään itseänsä ylhäisemmän ja korkeamman naapurin seuraa. Mutta ystävyys on kekseliäs ja pitää esteitä pilkkanaan. Valvonnasta ja lukoista huolimatta he keksivät tuhat keinoa tavatakseen toisensa. Pihanpuolisen ruokasalinikkunan laudalla maaten Caire väijyi hetkeä, jona hänen ystävänsä lähtisi kirjakaupasta. Bertrand ilmaantui pihalle ja kohotti lempeän katseen kohti ikkunaa, josta Caire silmäili sitä rakkain ilmein.

Pidettiinpä mitä keinoa tahansa, viiden minuutin kuluttua he olivat toistensa seurassa. Heillä oli loputtomia leikkejä ja salaperäisiä kävelyretkiä. Mutta eräänä päivänä Bertrand ilmaantui pihalle muuttuneena eräänlaiseksi ylen naurettavaksi pikkujalopeuraksi. Eräs niistä saksiniekoista, jotka kauniina kesäpäivinä keritsevät koiria Seinen rannalla, Pont-Neufin tienoilla, oli sen kerinyt. Hartioille jätetty villa muodosti jonkinlaisen harjan, mutta paljas selkä ja vatsa, jotka oli leikattu surkean alastomiksi, olivat likaisen punervat ja tumman sinen vivahteiset; jalkoihin olivat jääneet kalvosimien tapaiset karvakierteet, ja hännänpäätä kaunisti murheellisen hullunkurinen tupsu. Caire katseli sitä hetkisen tarkkaavasti ja käänsi sitten päänsä toisaalle; se ei tuntenut tuttavaansa. Turhaan Bertrand sitä kutsui, pyysi, rukoili, suuntasi siihen kauniiden kyyneltyvien silmiensä katseen. Caire ei enää sitä katsellut, mutta odotti sitä alinomaa.

Sanotaan, etteivät koirat naura. Minä olen nähnyt Cairemme nauravan ilkeätä naurua. Se nauroi äänettömästi, mutta huulten jännittyminen ja eräänlainen poskiin muodostunut laskos ilmaisivat naurua ja ivaa. Eräänä aamuna olin lähtenyt ostoksille vanhan hoitajattareni kanssa. Mouton, maustekauppias Courcellesin koira, newfoundlandilaiskoira, joka olisi voinut hotkaista Cairen suupalakseen, kaunis Mouton, makasi isäntänsä oven edustalla pidellen huolettomasti käpäläinsä välissä lampaanreisiluuta. Caire katseli sitä kauan aikaa mitenkään lähestymättä, mikä seikka osoittaa, ettei koiralla ole tietoa hyvästä käytöksestä. Mutta Caire ei välittänyt kohteliaisuudesta. Mouton näki saapuvan tutun hevosen, joka kuljetti tapansa mukaan Hollannin juustoja, jätti luunsa ja nousi sanomaan hyvää päivää ystävälleen hevoselle. Caire sieppasi heti salaa luun suuhunsa, varoi joutumasta keksityksi ja juoksi piilottamaan saaliinsa Rue des Beaux-Artsin varrella sijaitsevaan Simonneaun myymälään, jossa usein kävi. Sitten se palasi muina miehinä Moutonin luo, katseli sitä, huomasi sen etsivän luutansa ja alkoi nauraa.

Caire ja minä rakastimme toisiamme sitä tietämättä, mikä onkin mukava ja varma rakastamistapa. Me olimme eläneet kahdeksan vuotta tässä kiertotähdessä kumpikaan oikein tietämättä, mitä olimme tulleet tekemään, kun ikäveikko-raukkaani, joka oli käynyt turpeaksi ja ahdashenkiseksi kohtasi julma sairaus, kivitauti. Se kärsi valittamatta, sen karva muuttui himmeäksi ja kuivaksi, se oli surullinen eikä enää syönyt. Eläinlääkäri suoritti onnistumattoman leikkauksen; illalla sairaan kärsimykset loppuivat. Se makasi vasussaan, käänsi minuun päin lempeät, yhä himmeämmiksi käyvät silmänsä, kohottautui, liikahdutti vielä kerran häntäänsä, vaipui takaisin ja kuoli. Silloin vasta minulle selvisi, mitä se oli minulle merkinnyt, kuinka paljon se oli toiminut, ajatellut, rakastanut, vihannut, vallannut sijaa talossamme ja mielessämme. Minä vuodatin katkeria kyyneleitä ja nukahdin. Seuraavana aamuna kysyin, oliko Cairen kuolema mainittu sanomalehdissä samoinkuin marsalkka Soultin manallemeno.

XXVII

LUOLAIHMISTEN NUORI JÄLKELÄINEN

Huomioni oli ollut oikea: Radégonde tai paremmin Justine — äitini näet oli antanut hänelle jalon thüringiläisen nimen sijaan pyhimyksen nimen, joka kaikuu sulavammin huulilta — Justine muutti tullessaan rauhallisen talomme noidutuksi asumukseksi. Ymmärtänette minut oikein: en tarkoita, että tuo yksinkertainen maalaistyttö oli saanut keijukaiselta kumminlahjakseen kyvyn peittää porfyyrillä, kullalla ja kalliilla kivillä niiden suojien seinät, joita hän siivosi. Ei, mutta hänen tultuaan palvelukseen kajahtelivat huoneistossamme lakkaamatta ennen kuulumattomat äänet, kamalat kolahdukset, kauhun huudot, hammasten kiristys ja vihlova nauru; levisi hirmuinen kuohuvan rasvan ja palaneen lihan käry; pesuvedet virtasivat kenenkään aavistamatta huoneisiin, äkillinen savu pimitti päivän ja tukehdutti hengitystä, permannot ritisivät, ovet paukkuivat, ikkunat helisivät, uutimet pullistuivat kuin purjeet, puhalsi myrskyinen tuuli, ja ilmaantui kohtalokkaita merkkejä isääni huolestuttamaan: hänen mustesäiliönsä tyhjensi sisältönsä pöydälle, sulkakynät menettivät kärkensä, lampunlasi särkyi joka ilta. Eikö tämä ollut täyttä noituutta? Äitini sanoi, ettei Justine ollut huono tyttö ja että hänet voisi totuttaa ajan ja kärsivällisyyden avulla, mutta myönsi hänen toistaiseksi särkevän hieman liian paljon. Justine ei kumminkaan ollut kömpelö. Usein hän päinvastoin hämmästytti vanhempia kätevyydellään. Mutta hän oli kesytön, väkivaltainen ja aina valmis taisteluun, ja niinkuin eloton aine aikojen alussa alkoi saada elämää ja sai inhimilliset tunteet ja intohimot, niin kävi tämä Loiren luola-asukkaiden jälkeläinen taistelemaan keittiö- ja talousesineitä vastaan ikäänkuin ne olisivat olleet vihamielisiä henkiä.

Hän kävi kaikkein kovimpienkin metallien kimppuun. Ikkunansalvat ja vesihanat jäivät hänen käsiinsä. Sitäpaitsi luovutti häneen periytynyt ammoin eläneiden esi-isien henki hänet mitä villeimmän fetishismin valtaan. Mutta kukapa meistä ei ole milloinkaan purkanut kiukkuaan johonkin elottomaan esineeseen, joka on aiheuttanut hänelle kipua tai vastustusta, kiveen, okaaseen tai oksaan?

Minä seurailin Justinen suorittamia jokapäiväisiä töitä uteliaisuuteni milloinkaan herpautumatta. Äitini moitti minua tuhmasta tyhjäntoimittelustani, kuten hän asiaa nimitti. Hänen arvostelunsa ei osunut oikeaan: Justine herätti minussa mielenkiintoa sotaisella käytöksellään ja senvuoksi, että kaikki hänen taloustoimensa saivat epävarman ja pelottavan taistelun luonteen. Kun hän tarttui luutaansa ja sulkaviuhkaansa ja virkkoi tuimasti: 'Täytyy tästä lähteä salia siivoamaan', niin minä seurasin häntä, mieli tarkkaavaisessa vireessä.

Salissa oli suuri mahonkisohva ja leveitä nojatuoleja, joiden vanhoilla punaisilla sametti-istuimilla tohtorin potilaiden piti odottaa vuoroansa. Seiniä peittivät viheriät kukkaiset paperit, ja niitä koristi kaksi vaskipiirrosta, 'Ajatarten karkelo' ja 'Napoleonin uni', kaksi useista kohdin revennyttä öljymaalausta sekä kaksi sukulaisten muotokuvaa: isäni setä, erittäin ruskeapintainen ja puettu nuttuun, jonka kaulus kohosi tavattoman korkealle leuan upotessa valkoiseen kaulaliinaan, ja eräs isotäti käherrettyine hiuksineen ja tiukasti vartalon ympärille liittyvään mustaan pukuun puettuna. Nämä vanhat muotokuvat, jotka sanottiin maalatun Kaarle X:n hallitusaikana, vähän ennen heidän varhaista manallemenoansa, herättivät minussa syvää murhemieltä. Salin varsinaisena rikkautena olivat kuitenkin ne pronssikuvat, joita olivat tohtorille lahjoittaneet parantuneet ja kiitolliset potilaat. Jokainen näistä taiteen tuotteista antoi todistuksen lahjoittajansa sielusta. Niiden joukossa oli siroja ja oli karuja. Ne eivät sointuneet toisiinsa kooltaan enempää kuin luonteeltaankaan. Oven toisessa pielessä oli Milon Venus pienennetyssä koossa ja suklaanväriseen metalliin valettuna pienellä Boulle-tyylisellä pöydällä. Toisella puolen kylvi väärästä pronssista valmistettu Flora hymyillen kullattuja sinkkikukkasiaan. Ikkunain välissä nähtiin Michelangelon parrakas ja sarvipäinen Mooses. Pöydillä näkyi nuori napolilainen kalastaja, joka piteli krapua saksista, suojelusenkeli viemässä taivaaseen pientä lasta, Mignon kaipaamassa kotimaataan, Mefistofeles kääriytyneenä yölepakkoviittaansa ja Jeanne d'Arc rukoilemassa. Vihdoin Spartacus, joka oli murtanut kahleensa ja heristi nyrkkejänsä lieden kellon yläpuolella.

Tauluja ja pronsseja puhdistaessaan Justine takoi niitä vihaisesti laihalla höyhenviuhkalla. Tämä raipparangaistus ei suuresti vahingoittanut vanhoja sukulaisiani, jotka olivat jo monet kovat kokeneet, eikä vaikuttanut mitenkään Venuksen ja Mooseksen täyteläisiin, selviin piirteisiin. Mutta uudenaikaiset veistokset joutuivat siitä kärsimään. Pölyviuhkasta irralleen tempautuvat höyhenet sijoittuivat suojelusenkelin siipien alle, kravun saksiin, Jeanne d'Arcin miekkaan, Mignonin hiuksiin, Floran kukkakiehkuraan ja Spartacuksen kahleisiin. Justine ei pitänyt näistä kuvatuksista, kuten hän veistoksia nimitti, ja inhosi varsinkin Spartacusta. Viimeksimainittua hän takoi kaikkein vimmatuimmin saaden sen alustallaan horjahtelemaan. Spartacus huojui, vaappui kamalasti ja uhkasi kaatua solvaajansa yli murskaten hänet kaatuessaan. Silloin Justine huusi sille kurtistunein kulmin ja paisunein otsasuonin 'Hei, totteletko!' aivan samoin kuin karjalle, jota oli tottunut ajamaan illalla navattaan, ja torjui oikeaan osuvalla iskulla takaisin rajoihinsa.

Näissä jokapäiväisissä taisteluissa pölyviuhka pian kadotti kaikki höyhenensä. Siitä pitäen Justine pölytti pelkällä nahkakahvalla ja paljaalla puulla. Sellaisen käsittelyn alaisena suojelusenkeliltä karisivat siivet, Jeanne d'Arcilta miekka, nuorelta kalastajalta krapu, Mignonilta hiuskihara, ja Flora ei sirotellut enää kukkia. Justine ei tuosta ollenkaan välittänyt, mutta toisinaan tämä nuori Tourainen asujain sentään seisoi hävityksensä keskellä, risti kätensä pölyviuhkan varrelle, vaipui mietteisiinsä ja kuiskutti surumielisesti hymyillen: — Ovatpa ne haperoa väkeä, nuo kuvatukset!

XXVIII

MONIHAARAINEN ELÄMÄ

Minä viihdyin Justinen seurassa, äitini mielestä liiankin hyvin. Etsiessäni viihtymiseni syitä keksin useita sellaisia, jotka todistavat viattomuuttani ja yksinkertaisuuttani. Nuoruuden luottavaisuus, ystävyyden tarve, hilpeä ja leikkisä mielenlaatu ja hyvyys vetivät minua hänen luokseen; mutta luolaihmisten jälkeläinen kiehtoi minua toisistakin, vähemmän kiitettävistä syistä. Minä pidin häntä hieman typeränä ja, kuten Mélanie sanoi, hieman raskassoutuisena, tylsänä ja joka suhteessa minua älyttömämpänä. Itserakkauteni saikin hänen seurassaan suurta tyydytystä. Minä nuhtelin ja opetin häntä huvikseni ja luultavasti osoittamatta erikoista suvaitsevaisuutta. Olin ivaileva, ja hän tarjosi runsaasti tilaisuutta ivailemiseen. Kun sitäpaitsi olin kunnianhimoinen, kehittelin hänen nähtäviinsä paremmuuteni ja tarjouduin hänen ihailunsa esineeksi.

Minä yritin loistaa hänen edessään, kunnes eräänä kauniina päivänä havaitsin, ettei hän suinkaan minua ihaillut, vaan päinvastoin piti sangen typeränä, arvostelukykyä ja ymmärrystä puuttuvana eikä millään tavoin kauniina tai väkevänä. Mutta kuinka sainkaan tietoa noista tunteista, jotka olivat aivan toisenlaiset kuin otaksumani? Hän ilmaisi ne itse, Jumala paratkoon! Justine oli karkean avomielinen. Hän osasi tehdä itsensä ymmärrettäväksi, ja minun täytyi havaita, ettei hän minua ollenkaan ihaillut. Omaksi kiitoksekseni on sanottava, etten ollut senvuoksi vihoissani enkä rakastanut Justineä vähemmän kuin ennen. Minä etsin uutterasti tuon yllättävän arvostelun syitä ja sainkin ne selville, koska olin älykäs, ajattelipa luolaihmisten jälkeläinen asiasta mitä tahansa. Kerron nuo syyt tässä sellaisina kuin ne minulle ilmenivät. Ensinnäkin hän havaitsi minut laihaksi, kitukasvuiseksi, kalpeaksi, 'puolta rumemmaksi ja heikommaksi kuin hänen veljensä Symphorien, joka oli minua vuotta nuorempi, mutta varttuneempi. Hänen mielestään oli pojan asiana olla lujatekoinen ja hyvin kasvanut, voimakas ja hulivili. Ja älköön luultako, että väitän hänen olleen väärässä. Toiseksi — vaikka tämä arvostelma voikin aluksi hämmästyttää, kun ottaa huomioon, että sen lausuja oli nuori tyttö, joka ei osannut lukea — hän piti minua tietämättömänä. Vaikka hän ei asiaa minulle sanonut, huomasin kuitenkin hänen olevan ihmeissään, etten minä iälläni tuntenut eläinten tapoja ja luonnon olioita, joihin hänen veljensä Symphorien oli aikoja sitten perehtynyt, eräissä asioissa ilmenevä viattomuuteni näytti hänestä naurettavalta, sillä vaikka hän olikin kunniallinen tyttö, hän ei ollut naivi eikä pitänyt naivisuutta arvossa. Vihdoin oli seikka se, että vaikka hän toisinaan nauroikin, kuten sanoi, haljetakseen, osoitti hänen mielestään kuitenkin ilmeistä ymmärryksen puutetta, jos ihminen nauroi minun tavallani alinomaa. Hänen mielestään se osoitti, että ihminen tuntee huonosti elämää, joka ei ole naurettava asia, ja että häneltä puuttuu sydäntä. Siinä ovat selkeästi esitettyinä ne syyt, joiden nojalla Justine väitti minulta puuttuvan kaiken älyn. Ja eivätpä ne totta puhuen olekaan huonot, vaikka olinkin kaiken kaikkiaan pieni poika, joka kykeni käsittämään paljon asioita. Mutta minä toimin toisinaan kerrassaan hämmästyttävästi.

Voisin kertoa montakin esimerkkiä. Esitän tässä erään, joka, ellen erehdy, kuuluu ensimmäisiin Justinen talossamme viettämiin aikoihin.

Ruusutapettihuoneessa oli hyllypöydällä pieniä viheriöihin kansiin sidottuja ja vaskipiirroksilla kaunistettuja nidoksia, joita äiti antoi toisinaan luettavikseni. Se oli 'Lasten Ystävä'. Berquinin kertoelmat siirsivät minut muinaiseen Ranskaan ja perehdyttivät minut tapoihin, jotka olivat aivan toisenlaiset kuin meidän. Niinpä luin kertomuksen eräästä kymmenvuotiaasta aatelismiehestä, joka kantoi miekkaa ja oli kovin kärkäs sen paljastamaan joutuessaan riitaan pienten kyläläisten kanssa. Mutta eräänä päivänä hän vetikin huotrastaan esiin riikinkukonsulan, jonka hänen viisas kasvattajansa oli sinne sijoittanut. Ajateltakoon, millaisen häpeän ja hämmingin valtaan nuori herra joutui. Se läksy oli hänelle hyödyksi. Hän ei esiintynyt sen koommin kopeana eikä kiukkuisena. Nuo vanhat tarinat tuntuivat minusta rakkailta ja liikuttivat minut kyyneliin. Muistan eräänä päivänä lukeneeni tarinaa kahdesta esivallan edustajasta, jotka hellyttivät mieltäni hyvyydellään ja alttiudellaan. He toivat — en enää tiedä, miten — iloa köyhien talonpoikien luo, jotka tarjosivat heille illallista. Matalassa majassa ei ollut lautasia, ja esivallan miehet levittivät lihamuhennoksen leivälle. Siinä suhteessa he tuntuivat minusta niin verrattomilta, että päätin aamiaista syötäessä heitä jäljitellä. Ja vaikka äitini esitti päteviä vastalauseita, tahdoin välttämättä syödä lampaanlihamuhennokseni leivältä. Minä ripottelin kastiketta rinnoilleni, äiti nuhteli minua, ja Justine silmäili säälivästi.

Tuo on pieni seikka. Siitä muistuu mieleeni toinen, joka on samanlainen eikä tuota melkoisempi, mutta jonka siitä huolimatta kerron, koska minulle ei ole tärkeä melkoisuus, vaan totuus.

Minä luin Berquinia ja luin myöskin Bouillyä. Bouilly, joka ei ollut yhtä vanhanaikainen kuin Berquin, oli siitä huolimatta yhtä liikuttava. Hän tutustutti minut nuoreen Liseen, joka lähetti tuttavansa varpusen välityksellä viestejä rouva Helvétiukselle kehoittaen häntä toimimaan erään onnettoman perhekunnan hyväksi. Nuori Lise herätti minussa vilkasta, jopa levotontakin ystävyydentunnetta. Minä kysyin äidiltä, elikö Lise vielä. Äiti vastasi, että hän varmaan oli nykyjään sangen iällinen. Sitten miellyin erääseen pieneen orpopoikaan, jota herra Bouilly kuvailee mitä ihastuttavimmin. Poika oli kovin onneton, vailla suojaa ja puolialaston. Eräs vanha tiedemies otti hänet hoiviinsa, antoi hänen työskennellä kirjastossaan ja lahjoitti hänelle vanhoja lämpimiä vaatteitaan, joita hieman korjattiin. Siinä se seikka, joka minuun väkevimmin vaikutti! Hartaimpana toivonani oli tulla puetuksi, niinkuin Bouillyn orpopoika, täysikasvaneen vanhoihin vaatteisiin. Minä pyysin niitä isältäni, pyysin kummisedältäni, mutta he vain ivailivat minua. Eräänä päivänä, ollessani yksin huoneistossa, havaitsin erään kaapin perällä lievenutun, joka minusta näytti riittävän vanhalta. Puin sen ylleni ja lähdin tarkastelemaan itseäni kuvastimessa. Liepeet viistivät maata ja käteni peittyivät hihoihin. Siihen mentäessä ei ollut tapahtunut suurta vahinkoa. Mutta luulenpa, että tarinaa noudattaen hieman korjailin lievenuttua käyttäen apunani saksia. Nuo korjaukset kietoivat minut sangen ikävään juttuun. Täti Chausson otaksui aiheettomasti, että minussa oli epäterveitä taipumuksia. Äitini syytti minua siitä, mitä väärin nimitti pahanilkiseksi apinoimiseksi. Minua ei ymmärretty. Minä tahdoin muuttua vuoroin Berquinin kuvailemaksi esivallan edustajaksi, vuoroin Bouillyn orpo-pojaksi, tahdoin esiintyä monena eri henkilönä, elää monihaaraista elämää. Minä noudatin palavaa halua päästä urkenemaan itsestäni, tulla toiseksi, useiksi toisiksi, kaikiksi toisiksi, jos mahdollista, koko ihmiskunnaksi ja koko luonnoksi Siitä on minuun jäänyt verrattain harvinainen kyky helposti sujuttautua toisten ihmisten mielialoihin, oivaltaa hyvin toisinaan liiankin hyvin ne tunteet ja perusteet, joita minua vastaan ilmaistaan.

Viimeksimainittu piirre sai Justinen lopullisesti vakuutetuksi siitä, että olin tylsämielinen. Siitä pitäen nuori tourainelainen piti minua vaarallisena idioottina.

Kun tutustuin ristiretkien historiaan, sytyttivät kristittyjen ritarien sankariteot mieleeni innon liekin. On kiitettävää, jos ihminen tahtoo jäljitellä ihailemaansa. Ollakseni mahdollisimman suuressa määrin Bouillonin Gottfriedin kaltainen minä valmistin itselleni varukset ja kypärin paperista, johon olin liimannut suklaan verhona käytettyjä metallilehtiä. Ja jos huomautetaan, että sellainen asu muistutti vähemmän kahdennen- ja kolmannentoista vuosisadan panssaripaitoja kuin viidennentoista vuosisadan kiilloitettuja varuksia, vastaan arastelematta, että kuuluisat maalaajat ovat siinä suhteessa menetelleet erinomaisen vapaasti. Kuten aivan kohta liiankin selvästi käy ilmi, oli tärkeimpänä aseenani pahvista leikattu kaksiteräinen kirves, joka oli kiinnitetty vanhaan sateensuojan kahvaan. Siinä asussa minä kävin hyökkäämään keittiötä vastaan, joka edusti Jerusalemia, ja iskin kirveelläni kerran toisensa jälkeen Justineä, joka lieteen tulta sytyttäessään tuli vastoin tahtoansa esiintyneeksi uskottomana. Mielessäni palava innon tuli loi voimaa käsivarteeni. Justine, joka ei ollut arkanahkainen, vaan suorastaan kovapintainen, kuten hän itse sanoi, olisi sietänyt hyökkäykseni rauhallisesti, ellei kaksiteräinen kirveeni olisi siepannut myssyä hänen päästään. Myssy näet oli hänelle erinomaisen kallisarvoinen, ei ainoastaan mieluisan muotonsa ja runsaiden pitsiensä vuoksi, vaan myöskin salaperäisistä ja syvällisistä syistä, kenties kotiseudun ja isänmaan vertauskuvana, palvotun maanpaikan tytärten tunnusmerkkinä. Justine piti sitä kunnianarvoisana, hän piti sitä pyhänä. Ja nyt se temmattiin hänen päästään häpeällisellä tavalla! Hän kuuli sen rusahtavan rikki. Ja minä olin samalla iskulla saanut aikaan vielä pahempaakin: olin saattanut epäjärjestykseen Justinen tukkalaitteen. Ja Justine piti hiustensa järjestystä koskemattomana. Hän valvoi kesyttömän häveliäänä, ettei mikään, ei edes äidin käsi tai tuulenhenki päässyt häiritsemään tiukkaan vedettyjen nauhojen ja kaitain palmikkojen sangen rumaa sopusuhtaisuutta. Ei milloinkaan, ei missään tilaisuudessa ollut häntä yllätetty kampaamattomana, ei erään sairauden aikana, joka oli pitänyt hänet kuusi viikkoa vuoteen omana huoneessaan, jossa äitini kävi joka päivä häntä hoitamassa, eikä sinä kauhun yönä, jolloin huudettiin tulen olevan irti ja jolloin hän kuun valossa, talonmiehen nähden, juoksi pihalle paitasillaan ja paljain jaloin, mutta hiukset mitä parhaassa järjestyksessä. Tuon koskemattoman järjestyksen säilyttämistä hän piti kunnianaan, maineenaan ja hyveenään. Yhden ainoan suortuvan paikoiltaan siirtyminen merkitsi häpeätä. Tuntiessaan iskun kohdanneen päähinettään ja hiuslaitettaan Justine vavahti ja kosketti päätänsä molemmin käsin. Aluksi hän tahtoi epäillä onnettomuutta. Hänen täytyi tunnustella niskaansa kolmeen kertaan saadakseen vakuuden siitä, että päähine oli pilalla ja hiukset häväistyt. Vihdoin hänen oli pakko tajuta, mitä oli tapahtunut. Pitseissä oli reikä, sormenmentävä, ja siitä pisti esiin suortuva, pituudeltaan ja paksuudeltaan rotanhännän veroinen. Silloin valtasi Justinen mielen synkeä murhe. Onneton huudahti:

Vaatimatta korvaamattoman solvauksen korvausta ja lausumatta minulle hyödyttömiä moitteita hän lähti keittiöstä huolimatta luoda minuun silmäystäkään.

Äidilläni oli ääretön vaiva saadessaan hänet peruuttamaan päätöksensä. Luolaihmisten nuori jälkeläinen ei varmaankaan olisi suostunut palaamaan virkaansa, ellei olisi asiaa harkittuaan pitänyt nuorta herraa pikemmin typeränä kuin ilkeänä.

XXIX

NEITI MERELLE

Ellen erehdy, vallitsi siihen aikaan Malaquais'n kauniin rantakadun varrella sellainen elämän mieluisuus, ihmisten ja olioiden välinen tutunomaisuus ja hiljainen sulo, jota nykyjään ei ole enää olemassa. Minusta tuntui, että ihmiset olivat lähempänä toisiaan; tai kenties liitti heitä toisiinsa minun lapsellinen myötätuntoni. Olipa miten hyvänsä, joka tapauksessa nähtiin syntymätaloni pihamaalla aamuisin talon omistaja, herra Bellaguet, fetsi päässä ja ruudukas aamunuttu yllään, rauhallisesti juttelemassa herra Morinin, naapuritalon portinvartijan ja Edustajakamarin virkailijan kanssa. Ja ken ei ole heitä nähnyt, siltä on jäänyt näkemättä kaunis asia: he näet, he molemmat, edustivat koko sitä hallitusjärjestelmää, joka oli saanut alkunsa loistokkaina vallankumouspäivinä. Mutta vahinko on korvattavissa: Daumier on kivipiirroksissaan esittänyt heidät sadat kerrat. Kaikki ihmiset tunsivat toisensa, ja äitini, istuessaan iltapuolella kello kolmen aikaan ompelemassa ikkunan luona, resedaruukun takana, virkkoi lasikuistille katsellen:

— Neiti Mérelle näkyy menevän opettamaan kielioppia herra Bellaguet'n pikku tytölle. Hän on viehättävä, neiti Mérelle, ja hänen käytöksensä on moitteeton.

Tunnustettiin yleisesti, että neiti Mérelle käyttäytyi hienosti ja oli aina hyvin puettu. Ellen olisi varuillani, kuvailisin varmaan hänen vaatetuksestaan puhuessani nykyaikaisia pukuja. Luulen, että niin on meidän kaikkien laita: ajan kuluessa me vaatetamme muistissamme uuden muodin mukaisesti ne nuoret naiset, joita olemme aikoja sitten nähneet. Samoin menetellään teatterissa esitettäessä näytelmäkappaleita, jotka ovat kymmenen, viidentoista tai kahdenkymmenen vuoden ikäiset: jokaisessa uusinnossa sovitetaan sankarittaren asu ajan muotia vastaavaksi. Mutta minussa elää historiallinen vaisto ja mieltymys menneisiin asioihin. Niinpä varonkin sellaista nuorennusta, joka muuttaa aikakauden näköä, ja sanon, että neiti Mérelle, joka oli silloin kuuden- tai seitsemänkolmatta vuoden ikäinen, esiintyi puuhkahihaisena ja että hänen hameensa, päinvastoin kuin nykyiset, avartui kohti helmaa. Hän painoi povelleen kashmiriliinan solmua, ja hänellä oli, kuten silloin sanottiin, vaapsahaisen vartalo. Unohdin mainita, että hänen poskiaan kehystivät pitkät kullankeltaiset hiuskierteet ja että hänen päätänsä peitti, vuodenajasta riippuen, samettikapotti- tai olkihattu, jota luullakseni mainittiin nimellä cabriolet ja jonka kauas eteenpäin ulkoneva reuna peitti profiilin näkymättömiin. Sanalla sanoen: hän pukeutui muodin mukaisesti.

Minä olin siihen aikaan kahdeksan vuoden ikäinen. Tietoni olivat vähäiset, mutta miellyttävällä tavalla hankitut: olin saanut ne äidiltäni. Niihin sisältyi lukeminen, kirjoittaminen ja luvunlasku. Minun sanottiin suoriutuvan ikäisekseni varsin hyvin oikeinkirjoituksesta, partisipimuotoja lukuunottamatta. Äitini oli nuoruudessaan alkanut pelätä partisipejä siinä määrin, ettei ollut koskaan täysin pelostaan tointunut, ja varoi hyvin johdattamasta minua niille kieliopin poluille, joilla pelkäsi eksyvänsä. Yksin rakas äitini hyväntahtoisuudessaan myönsi minussa olevan järkeä; kaikkien muiden ihmisten mielestä, isäni ja hoitajattareni heihin luettuina, minä olin sangen vähälahjainen lapsi, joskin minussa oli eräänlaista, mutta toisten lasten ymmärryksestä poikkeavaa älyä. Minun älyni oli laadultaan spekulatiivisempi ja näytti epävarmemmalta ja heikommalta, koska kohdistui useampiin ja vaihtelevampiin esineisiin. Vanhempain! mielestä minä olin liian nuori ja liian heikko terveydeltäni voidakseni tulla toimeen koulukodissa, ja kaupunginosamme pieniä kouluja he pitivät syystäkin epäsiisteinä ja järjestyksettöminä. Isäni oli palannut kotiin minkäänlaista mielenylennystä kokematta varsinkin eräästä Rue des Marais-Saint-Germainin varrella sijaitsevasta laitoksesta, jossa musteen ja pölyn tummentaman likaisen ja löyhkäisen salin perällä näkyi lihavuuteensa ja kiukkuunsa tukehtuva halvautunut maisteri ja hänen tuolinsa edessä polvillaan kymmenkunta lasta, aasinkorvat päässä. Maisteri uhkasi raipallaan muuta luokkaa, kolmeakymmentä pientä veitikkaa, jotka nauroivat, itkivät ja kiljuivat kaikki yhtaikaa ja viskoivat mustepulloja, vihkoja ja kirjoja toistensa kalloihin.

Näiden olosuhteiden vallitessa äitini kehitteli suunnitelman, jonka mukaan opettajattarekseni oli otettava neiti Mérelle, neiti Pauline Mérelle itse. Yritys oli suuri ja hankala. Neiti Mérelle jakoi opetusta ainoastaan ruhtinaille tai upporikkaille porvarillisille; hänet nähtiin vain rikkaissa tai jalosukuisissa perheissä. Hän oli vanhan Bellaguet'n, talonomistajamme, suosikki, tuon rikkaan rahamiehen, joka oli naittanut tyttärensä Villeragues- ja Monsaigle-sukujen jäsenille, ja kovin epäiltävää oli, suostuisiko hän opettamaan aivan vähäpätöisen lääkärin poikaa. Isäni näet oli köyhä, ja se vastenmielisyys, jota hän tunsi palkkionottamista kohtaan, ei suinkaan hänen varallisuuttaan lisännyt, puhumattakaan siitä, että hän luonnostaan mietteliäänä vietti ihmisen tarkoitusta aprikoiden sen ajan, jonka hän lahjattomampana olisi käyttänyt omaisuutensa kartuttamiseen. Tohtori Nozière oli rikas ainoastaan aatteista ja tunteista. Äitini, joka kaikesta huolimatta tahtoi saada neiti Mérellen opettajattarekseni, tiedusteli asiaa Petit-Saint-Thomas'n kassanhoitajattaren rouva Montet'n välityksellä. Viimeksimainittu oli isäni hoidokkaita, ja hänet mainittiin vanhan rouva Mérellen läheisenä ystävänä. Vanhalla rouvalla oli aina käsivarrellaan jouhivasu, ja hän näytti tyttärensä palvelijalta. Puhun hänestä kuulopuheiden nojalla, sillä en ole milloinkaan häntä nähnyt. Rouva Montet'n kehoituksesta nuori opettajatar suostui askarruttamaan minua joka päivä kello yhdestä kahteen.

— Kuulehan, Pierrot, neiti Mérelle tulee huomenna antamaan sinulle ensimmäisen oppitunnin, sanoi äiti hilliten iloansa, johon liittyi hieman ylpeyttä.

Tuon kuullessani minä menin makuulle sellaisen levottomuuden vallassa, että kesti ainakin kymmenen minuuttia, ennenkuin pääsin uneen, ja luulenpa uneksineenikin asiasta.

Seuraavana päivänä äitini piti huolta siitä, että tulin tavallista huolellisemmin puetuksi, kampasi ja voiteli tukkani, ja minä vuodatin vielä omin neuvoin voidetta päälaelleni. Olisin pessyt kätenikin toistamiseen, ellen olisi kokemuksesta tietänyt, että sellainen menettely oli hyödytöntä ja että pienten poikien kädet ovat aina likaiset, vaivautuipa kuinka paljon tahansa.

Neiti Mérelle saapui määrättyyn aikaan. Hän saapui, ja koko huoneiston täytti heliotroopin tuoksu. Äitini johdatti meidät molemmat oman huoneensa vieressä olevaan pieneen suojaan, jonka seiniä peittivät kukilliset paperit. Hän sijoitti meidät pyöreän mahonkipöydän ääreen, vakuutti, ettei kukaan tulisi meitä häiritsemään, ja vetäytyi pois.

Neiti Mérelle avasi heti pienen nahkasalkun, otti siitä kirjepaperia ja siilin piikistä tehdyn, hopeapalloseen päättyvän kynänvarren ja alkoi kirjoittaa. Hän kirjoitti erittäin nopeasti ja pysähtyi vain silloin tällöin silmäilläkseen hymyillen kattoon ja suositellakseen luettavakseni La Fontainen satuja, jotka sattuivat olemaan pöydällä. Niin kului ensimmäinen opetustunti, ja kun äiti kysyi, oliko neiti Mérelle teettänyt minulla paljon työtä, minä vastasin myöntävästi oikein oivaltamatta, että valehtelin.

Seuraavana päivänä, asetuttuaan jälleen paikalleen pöydän luo, opettajattareni neuvoi jälleen minua tutkimaan mainittuja tarinoita ja alkoi kirjoittaa jonkinlaisen hurmion valtaamana; toisinaan hän pysähtyi ikäänkuin innoitusta odottamaan, ja kun hänen kauniit silmänsä sattumalta osuivat minuun, näin hänen kasvoissaan tyynen ja lempeän välinpitämättömyyden ilmeen. Kolmas tunti kului samoin ja niin kaikki seuraavatkin. Minä ahmin häntä katseillani; kolmen neljännestunnin aikana, opetustunnin kestäessä, minä join hänen silmäteräinsä kirkkautta. Nuo silmäterät tuntuivat minusta merkilliseltä ihmeeltä. Ja vielä nyt, pitkien aikojen kuluttua, uskon, että tosiaankin oli niin laita. Ne olivat kuin Parman orvokeista tehdyt, ja pitkät ripset loivat niihin varjoa. Minä en ole unohtanut yhtäkään noiden kauniiden kasvojen piirrettä: neiti Mérellen sieraimet olivat hieman avoimet, sisäpuolelta rusottavat kuin kissanpennun nenä; hänen suupielensä kiertyivät hieman ylöspäin, ja huulessa oli hieno untuva, jonka huomaamattomat haivenet minun lapsen-silmäni saattoivat suurennuslasin tavoin näkyviin. Opettajattareni suomaa vapaata aikaa minä en käyttänyt La Fontainen satujen lukemiseen, kuten hän neuvoi minua tekemään, vaan katselin häntä ja yrittelin arvailla, millaisia kirjeitä hän kirjoitti. Minä johduin siihen vakaumukseen, että ne olivat rakkauskirjeitä, enkä erehtynytkään, kunhan jätetään huomioonottamatta, ettemme, neiti Merelle ja minä, silloin käsittäneet rakkautta ihan samalla tavalla. Miettiessäni sitten, millaisille henkilöille hän kirjoitti, kuvittelin heidän olevan taivaan enkeleitä, en senvuoksi, että tuo olisi tuntunut kovin todennäköiseltä omasta mielestänikään, vaan siitä syystä, että sellainen ajatus pelasti minut mustasukkaisuuden tuskista.

Neiti Mérelle ei lausunut minulle koskaan sanaakaan. Minä kuulin hänen äänensä soinnun hänen lukiessaan, milloin hellän alakuloisesti, milloin säteilevän hilpeästi, eräitä vastikään kirjoittamiaan lauseita. Minä en kyennyt seuraamaan niiden ajatusta; muistan vain, että hän niissä puhui kukkasista ja lintusista, tähdistä ja muratista, joka kuolee siihen, mihin kiintyy. Hänen äänensä helinä sai sydämeni kielet sopusointuisesti väräjöimään.

Äitini, jolla oli tosiaankin taikauskoinen käsitys partisipeistä, kysyi minulta aika ajoin, olinko jo saapunut opettajattareni johtamana siihen kieliopin kohtaan, joka hänen mielestään oli kaikkein epämieluisin ja vaikein, varsinkin kun tulee kysymykseen erottaa toisistaan verbaalinen adjektiivi ja partisipin preesensmuoto. Minä vastasin hänelle vältellen ja tavalla, joka sai hänet murheelliseksi, koska hänen oli pakko epäillä älyäni. Mutta kuinka olisinkaan voinut hänelle sanoa, että neiti Mérellen minulle jakaman opetuksen muodostivat hänen silmänsä, huulensa, vaaleat hiuksensa, hänestä uhoava tuoksu, hänen hengityksensä, hameen kevyt kahina ja paperilla kiitävän kynän rapina?

Minä en väsynyt katselemaan opettajatartani. Erikoisesti ihailin häntä silloin, kun hän kirjoittamasta lakattuaan mietteissään laski kynänvartensa hopeisen pallosen huulilleen. Myöhemmin, nähdessäni Napolin museossa sen pompeijilaisen maalauksen, jonka pyörylässä nähdään runotar, muusa [Epäilemättä eräs runottarista. Mutta samassa museossa on nähtävissä eräs toinen pompeijilainen maalaus, joka esittää leipuri Proculuksen vaimoa pitelemässä aivan samoin piirrintänsä ja tilikirjaansa.], samoin pitelemässä piirrintään huulillaan, minä säpsähdin muistaessani lapsuuteni hurmaavaa näkyä.

Niin, minä rakastin neiti Mérelleä, ja hän hurmasi minua melkein yhtä suuressa määrässä välinpitämättömyydellään kuin kauneudellaan. Hänen välinpitämättömyytensä oli rajaton ja jumalallinen. Opettajattareni ei milloinkaan virkkanut minulle mitään, ei hymyillyt minulle koskaan; minä en saanut häneltä milloinkaan kiitosta enempää kuin moitettakaan. Voipa ollakin niin, että jos hän olisi osoittanut minulle vähintäkin hyväntahtoisuutta, lumous olisi lauennut. Mutta niiden kymmenen kuukauden aikana, joina harjoitin opintoja hänen johdollaan, hän ei ilmaissut minulle mielenkiinnon häivääkään. Toisinaan aioin ikäkauteni viatonta uskaliaisuutta noudattaen suudella häntä; kosketin kädelläni hänen hamettaan, joka oli kullan- ja hopeanhohtoinen kuin kaunis höyhenpuku, ja yritin istuutua hänen polvelleen; mutta hän siirsi minut syrjään kuin pienen koiran huolimatta minua moittia tai kieltää. Tuntien hänet saavuttamattomaksi en antaunutkaan usein sellaisen puuskan valtaan. Melkein kaiken hänen vaiheillaan viettämäni ajan olin melkein tylsämielinen ja eräänlaiseen suloiseen tyhmyydentilaan vajonnut. Niin jouduin jo kahdeksan vuoden ikäisenä kokemaan, että onnellinen on se, joka lakkaa ajattelemasta ja ymmärtämästä ja syventyy kauneuden katselemiseen, ja minulle selvisi, että rajaton kaipaus, johon ei sisälly pelkoa eikä toivoa, ja joka ei ole tietoinen itsestään, tuottaa sielulle ja aisteille täydellisen ilon ollen täydellinen oma tyydytyksensä. Mutta kahdeksantoista vuoden ikäiseksi ehdittyäni, olin tuon jo unohtanut enkä ole sittemmin milloinkaan voinut sitä täydellisesti uudelleen oppia. Niinpä pysyinkin liikahtamatta opettajattareni edessä, posket nyrkkeihin nojattuina ja silmät suurina. Kun sitten vihdoin hurmioni hälveni (se näet sentään hälveni), ilmaisin tätä hengen ja ruumiin heräämistä potkimalla pöytää ja tuhrimalla La Fontainen teosta musteella. Mutta yksi ainoa neiti Mérellen katse sai minut jälleen vaipumaan syvään mielenrauhaan. Tuo katse vailla vihaa ja rakkautta riitti minut lannistamaan.

Hänen lähdettyään minä polvistuin permannolle hänen tuolinsa eteen. Se oli pieni jacarandapuusta tehty Louis-Philippen aikainen ja goottilaista tyyliä tavoitteleva tuoli. Selkänoja oli suippokaarinen, ja hienosti kirjaellussa istuimessa nähtiin espanjalainen lintukoira punaisella pohjalla. Tämä tuoli tuntui minusta maailman kallisarvoisimmalta esineeltä, kun neiti Mérelle siinä istui. Mutta totta puhuen olivat nuo mietteeni vain lyhytaikaiset; minä poistuin huoneesta hurjasti hypähdellen ja huutaen täyttä kurkkua. Äitini on minulle kertonut, etten ollut milloinkaan niin meluisa kuin tuona aikana, ja perheen perintätarina tietää, että kilpailin Justinen kanssa järkyttävien tapausten aiheuttajana. Pienen palvelijattaremme saadessa keittiön todellisen tuhotulvan valtaan minä sytytin kiinalaismallisen lampunvarjostimen, josta isäni erityisesti piti ja jonka oli luultu säilyvän talon ainaisena kaunisteena. Toisinaan olimme, Justine ja minä, osallisina samassa mullistuksessa, esimerkiksi silloin, kun kierimme molemmat, pullo kädessä, kellarin portaita alas, ja samoin sinä traagillisena aamuna, jolloin yhdessä kastellessamme ikkunalla olevia kukkia pudotimme kastelukannun herra Bellaguet'n päähän. Siihen aikaan tapahtui myös, että minä järjestin mitä innokkaimmin tinasotilaitani ruokasalin pöydälle syösten ne mitä tuimimpiin taisteluihin huolimatta Justinesta, joka aikoi kattaa pöytää ja vannotti minua väistymään tieltä; minun yhä kieltäytyessäni keräämästä sotavoimiani laatikkoihinsa hän koppoi huudoistani huolimatta voittajat ja voitetut sekasortoisena joukkona esiliinaansa. Kostaakseni kärsimäni piilotin Justinen ompelukotelon keittiön uuniin ja yritin muutenkin keksiä asioita, jotka olivat omansa tuota yksinkertaista olentoa vimmastuttamaan. Sanalla sanoen: minä olin lapsi varsin lapsellinen, poika poikamainen, pieni vilkas ja hilpeä olento. Ja totta on sekin, että neiti Mérelle vaikutti minuun vastustamattomasti ja että hänet nähdessäni jouduin kokemaan lumousta, jollaista nähdään ainoastaan arabialaisissa tarinoissa.

Kymmenen kuukautta kestäneen noituuden jälkeen äitini ilmoitti päivällisen aikana, ettei opettajattareni enää palaa.

— Neiti Mérelle, lisäsi äitini, sanoi minulle tänään, että olet nyt kyllin edistynyt ja voit mennä lukioon ensi lukuvuoden alussa.

Merkillistä! Minä kuulin tuon uutisen kummastumatta, joutumatta epätoivoon, melkeinpä asiaa valittelematta; se ei ollut minulle yllättävä asia: Minusta tuntui pikemmin aivan luonnolliselta, että ilmestys katosi. Siten ainakin selitän sen mielenrauhan, jonka valtaan jäin. Neiti Merelle oli jo luonani ollessaan niin etäinen, että voin sietää hänen loittonemistaan koskevan ajatuksen. Sitäpaitsi ei ihminen kahdeksan vuoden ikäisenä kykene kovin syvästi kärsimään eikä kaipaamaan. — Opettajattaresi jakamien tietojen nojalla, jatkoi äiti, osaat nyt ranskan kielioppia siinä määrin, että sinut voidaan heti ottaa latinaluokalle. Olen erittäin kiitollinen tuolle viehättävälle neidille, joka on opettanut sinulle partisipisäännöt; ne ovat kielemme hankalimmat, ja minä en valitettavasti ole milloinkaan kyennyt sitä vastusta voittamaan, koska en ole saanut hyvää alkuopetusta.

Rakas äitini erehtyi. Ei, neiti Mérelle ei opettanut minulle partisipisääntöjä, mutta hän kirkasti minulle arvokkaampia totuuksia ja hyödyllisempiä salaisuuksia; hän johdatti minua viehätyksen ja sulon palvontaan, hän opetti välinpitämättömyydellään minua nauttimaan kauneudesta silloinkin, kun se on heltymätön ja etäinen, rakastamaan sitä epäitsekkäästä ja se on taito, jota ihminen elämässään toisinaan tarvitsee.

Minun pitäisi päättää tähän neiti Mérellen tarina. En tiedä, mikä paha haltia minut yllyttää vielä viime tingassa sen pilaamaan. Teen sen ainakin lyhyesti. Neiti Mérelle ei jäänyt opettajattareksi. Hän lähti Como-järven rantamille ja eleli siellä nuoren Villeraguesin kanssa, joka ei ottanut häntä vaimokseen, vaan naitti hänet sedälleen Monsaiglelle, joten neiti Mérellen kohtalo siinä suhteessa muistuttaa lady Hamiltonin elämänvaiheita. Mutta neiti Mérellen elämä kului salatummin ja tyynemmin. Minulle tarjoutui useita tilaisuuksia saada nähdä hänet jälleen, mutta minä varoin huolellisesti käyttämästä niitä hyväkseni.

XXX

PYHÄ VIMMA

Suunnilleen näinä aikoina minä selailin erään kauniin kesäisen päivän iltapuolella, ikkunan luona istuen, erittäin vanhaa ja aivan resuista kuvaraamattua, jonka pöyhkeät ja kuivakiskoiset piirrokset toisinaan minua hämmästyttivät, mutta eivät vahingossakaan viehättäneet, sillä niistä puuttui se sulo, jota vailla ei mikään ole koskaan minua miellyttänyt. Yksi ainoa kuva minulle kelpasi. Siinä nähtiin nainen, jolla oli päässä erittäin pieni myssy, hiukset kammattu päälaelta sileiksi ja korvallisilta koholleen; niskasolmu oli pallomainen, varsin tarkoin Ludvig XIII:n ajan muodin mukainen, ja kaulassa oli pitsikaulus. Hän seisoi italialaismallisella pengermällä ja ojensi Jeesukselle Kristukselle jalkalasia, joka oli täynnä vettä. Minä katselin tuota naista, joka minusta näytti kauniilta, mietiskelin tuota salaperäistä kohtausta ja varsinkin ihastelin lasin hienoa muotoa ja sen jalkaa koristavia lasitimantteja. Minä olin täynnä sellaisen lasin kaipausta, kun äitini samassa kutsui minut luokseen ja virkkoi:

— Kuulehan, Pierre, me lähdemme huomenna Mélanien luo… Olet varmaan tyytyväinen?

Minä olin tyytyväinen. Oli kulunut kolmatta vuotta siitä, kun Mélanie oli lähtenyt veljentyttärensä luo maaseudulle. Alkuaikoina olin kiihkeästi halunnut saada nähdä jälleen vanhan hoitajattareni. Olin rukoillut äitiä lähtemään kerallani hänen luokseen. Aikaa voittaen tuo haluni laimeni, minä olin tottunut olemaan häntä näkemättä, ja hänen jo kaukainen muistonsa häipyi vähitellen mielestäni. Niin, minä olin tyytyväinen, mutta toden tunnustaakseni iloitsin varsinkin siitä, että pääsisin matkustamaan. Vanha raamattuni avoinna polvillani minä ajattelin Mélanieta, moitin kiittämättömyyttäni ja yritin rakastaa häntä niinkuin muinoin. Minä vedin hänen muistonsa esiin mieleni pohjalta, pyyhin ja hankasin sitä, sain sen kiiltämään ja näyttämään kieltämättä hieman kuluneelta, mutta puhtaalta esineeltä.

Nähdessäni äidin päivällisen aikaan juovan varsin tavallisesta lasista sanoin hänelle:

— Äiti, kun kasvan suureksi, annan sinulle kauniin jalkalasin, niin pitkän kuin liljanvarsi, sellaisen kuin olen nähnyt vanhassa kuvassa, jossa eräs nainen ojentaa juotavaa Kristukselle.

— Minä kiitän sinua siitä ennakolta, Pierre, vastasi äitini, mutta emme saa unohtaa viedä vanhalle Mélanie-rukalle kakkua, sillä hän pitää kovin leivoksista.

Me matkustimme junalla Versaillesiin. Asemalla olivat meitä odottamassa ontuvan hevosen vetämät ajoneuvot, joita ohjasi puujalka-poika. Hän vei meidät Jouyhin halki laaksomaan, jonka niityissä ja puutarhoissa virtasi puroja ja jota ympäröivät tummat metsät.

— Tie on kaunis, virkkoi äiti. Se on varmaan ollut vielä kauniimpi keväällä, kun omena-, kirsikka- ja persikkapuut muodostivat valkoisia, ruusunpunaiselle vivahtavia ryhmiä. Mutta silloin oli nurmella vain arkoja ja kalpeita kukkasia, leinikköjä ja päivänkakkaroita. Katso: kesän kukkaset ovat uskaliaammat ja kohottavat päin päivää hohtoisia värejänsä, sinikaunokit, kukonkannukset, peltounikot.

Minua ihastutti kaikki, mitä näin. Me saavuimme kartanoon ja tapasimme rouva Denizot'n pihalla, lähellä tunkiota, tadikko kädessä.

Hän vei meidät savuttuneeseen tupaan, missä Mélanie istui lieden kulmassa korkealla maalaamattomalla tuolilla kutoen jotakin sinisestä villalangasta. Hänen ympärillään surisi kärpäsparvi. Liedellä porisi pata. Meidän tullessamme Mélanie yritti nousta seisomaan. Äitini esti häntä ystävällisin elein. Me suutelimme toisiamme. Suuni upposi hänen pehmeään poskeensa. Hän liikutti huuliansa, mutta mitään ääntä ei kuulunut.

— Vanha-rukka on ihan unohtanut puhumisen, virkkoi rouva Denizot. Ei kummakaan: hänellä on siihen täällä kovin vähän tilaisuutta.

Mélanie pyyhki esiliinansa nurkalla himmentyneitä silmiään. Sitten hän hymyili meille, ja hänen kielensä siteet laukesivat:

— Hyvä Jumala, onko mahdollista, että olette tullut, rouva Nozière? Te olette ihan ennallanne. Mutta pikku Pietari on kovin kasvanut! Hän ei ole enää entisensä… Rakas lapsi ahdistaa meidät toiseen maailmaan.

Hän kysyi, kuinka voi isäni, kaunis mies ja köyhiä armahtavainen, kuinka täti Chausson, joka nosti maasta jokaisen löytämänsä nuppineulan, mikä olikin kiitettävää, koska ei saa mitään kadottaa, kuinka kelpo rouva Laroque, joka oli tarjonnut minulle hillo-voileipiä, ja hänen papukaijansa Navarino, joka oli kerran purrut sormeni verille. Hän kysyi, pitikö kummisetäni herra Danquin yhä yhtä paljon lohenmulloista ja oliko rouva Caumont naittanut vanhemman tyttärensä. Niin kysellen vastausta odottamatta kelpo Mélanie oli alkanut jälleen kutoa.

— Villaista alushametta veljentyttärelleni. Veljentytär virkkoi ääneen, olkapäitään kohauttaen:

— Hän pudottelee silmukoita niitä korjaamatta. Kutomus kapenee. Lanka on menetetty.

Minä katselin, kuinka Mélanie kutoi villaista alushametta, ja olin hieman suruissani hänen puolestaan tietäessäni langan menevän hukkaan. Hänen silmälaseissaan oli vain toinen lasi jäljellä ja sekin kolmeksi kappaleeksi särkynyt, mutta se ei näyttänyt häntä ollenkaan huolestuttavan.

Me juttelimme niinkuin ainakin hyvät ystävät, mutta meillä ei ollut paljoa toisillemme sanottavaa. Mélanie tiesi lukemattomia ydinlauselmia ja opetti minulle, että tulee kunnioittaa isäänsä ja äitiänsä, ettei saa milloinkaan heittää pois leipâpalaa ja että pitää hankkia itselleen tietoja ja taitoja kyetäkseen myöhemmin täyttämään tehtävänsä. Tuo ikävystytti minua. Minä ohjasin keskustelun uusille urille kertomalla hänelle, että Jardin des Plantes oli vailla norsua, joka oli kuollut, ja että lisäksi oli tullut sarvikuono. Mélanie alkoi nauraa ja sanoi: — Nauran tässä muistaessani rouva Sainte-Lucietä, jonka palveluksessa olin nuorella iälläni. Hän lähti eräänä kauniina päivänä markkinoille näkemään sarvikuonoa ja kysyi eräältä turkkilaiseksi puetulta isolta mieheltä, oliko hän sarvikuono. — En, armollinen rouva, vastasi iso mies, mutta minä näytän sitä.

Sitten hän puhui, en tiedä, missä yhteydessä, kasakoista, joita oli Ranskaan tullut vuonna 1815. Ja hän kertoi minulle samaa, mitä oli kertonut jo ennen monet kerrat, kävelyretkillä ollessamme.

— Eräs noista rumista kasakoista aikoi minua suudella. Minä kieltäydyin eikä mikään maailmassa olisi voinut saada minua suostumaan. Sisareni Célestine kehoitti minua varomaan, koska emme olleet lainkaan omia herrojamme; jos torjuisin kasakat, niin he voisivat kostoksi tuiskata tulen kylämme nurkkiin. Ja kyllä ne olivatkin kostonhimoisia. Mutta minä en antanut suudella itseäni.

— Olisitko torjunut kasakan, Mélanie, jos olisit varmaan tietänyt hänen siitä hyvästä polttavan kylän?

— Minä olisin hänet torjunut, vaikka isäni ja äitini, sedät, tädit, serkut, veljet ja sisaret, kylänvouti, kirkkoherra ja kaikki muut asujamet olisivat palaneet taloihinsa karjoineen, viljoineen ja kaikkineen.

— Olivatpa niinkin. Nenä oli heillä litteä, silmät likellä toisiaan ja parta kuin pukilla. Mutta kookkaita ja väkeviä he olivat. Ja se, joka tahtoi minua suudella, oli tavallaan kaunis mies ja hyvin kasvanut. Hän oli päällikkö.

— Olivatpa niinkin. Jos jollekin heistä sattui onnettomuus, niin maa joutui tulen ja miekan valtaan. Ihmiset pakenivat metsiin. Kasakat sanoivat alinomaa 'kaput' ja viittasivat kädellään kuin olisivat aikoneet leikata meiltä pään. Jos olivat juoneet viinaa, ei ollut hyvä heitä vastustella; silloin he raivostuivat ja iskivät kaikkia ympärillään olevia, iästä ja sukupuolesta huolimatta. Raittiina ollessaan he usein itkeskelivät ikävöiden kotimaatansa, ja muutamat soittivat pienellä kitaralla niin surunvoittoisia säveliä, että sydän oli särkyä niitä kuunnellessa. Serkkuni Niclausse surmasi erään heistä ja heitti kaivoon. Mutta kukaan ei saanut asiasta mitään vihiä… Meidän kartanoomme niitä oli majoitettu kaksitoista. He ammensivat vettä kaivosta, kantoivat puita ja hoitelivat lapsia.

Minä olin kuullut nuo tarinat monet kerrat, mutta ne herättivät minussa yhä vielä mielenkiintoa.

Ollessamme yksin Mélanien seurassa äitini pisti hänen käteensä pienen kultarahan, ja minä näin vanhus-rukan tarttuvan siihen vapisten ja piilottavan esiliinaansa niin pelokkain ja ahnain ilmein, että mieltäni viilsi. Oliko tuo sama Mélanie, joka oli aikoinaan äitini tietämättä joka päivä vetänyt taskustaan kolikoita ostaakseen minulle makeisia?…

Tuo kelpo olento oli vähitellen muuttunut jälleen tutunomaiseksi ja puheliaaksi ja muisteli hymyillen kepposiani, kertoi, kuinka olin häntä suututtanut kätkemällä luudan tai pistämällä raskaita painoja hänen vasuunsa, kun hän oli torille lähtemässä. Hän oli hilpeä ja ikäänkuin nuortunut. Juolahti siinä mieleeni kysyä häneltä:

— Entä 'kastrollisi', Mélanie, kauniit 'kastrollisi', jotka olivat ylen kiiltävät ja joista kovin pidit?

Niitä muistaessaan Mélanie huokasi, ja suuret kyynelkarpalot vierivät hänen kurttuisille poskilleen.

Meille, äidille ja minulle, katettiin pöytä makuuhuoneeseen, jossa tuntui lipeänhaju. Seinät olivat kalkilla valkaistut, ja lieden kuvastinta vastapäätä nähtiin herra ja rouva Denizot'n daguerrotyyppikuvat ja vanha yltäyleensä trikolorien koristama miekkailunopettajan kunniakirja. Minä pyysin, että vanha palvelijattaremme saisi aterioida kanssamme. Mutta emäntä huomautti, ettei hänen tädillään ollut enää hampaita, että hän söi hitaasti, oli tottunut nauttimaan ateriansa yksinään tuvassa ja että hän joutuisi hämilleen, jos hänet sijoitettaisiin pöytään meidän viereemme.

Omeletti mausteyrtteineen maistui hyvältä, samoin kanan kylkiliha ja kappale juustoa; minä nautin kulauksen punaviiniä, ja äiti kehoitti minua lähtemään pienelle kävelyretkelle kartanon ympäristöön.

Aurinko, joka oli mailleen menossa, särki tulisia nuoliansa puiden liikkumattomaan lehvistöön. Taivaalla lekotti valkoisia pilvenhattaroita. Leivoset visersivät vainioiden yläpuolella. Mieleni valtasi outo riemu. Luonto tunkeutui minuun kaikkien aistien teitä sytyttäen minut ihanaan hehkuun. Minä huusin, hypähtelin vanhojen puiden keskellä, humaltuneena, sen hurmioisen kiihkon vallassa, johon olen myöhemmin tutustunut lukiessani kreikkalaisten runoilijoiden kertomuksia bakkhanttien karkeloista. Samoinkuin he heilutin minäkin thyrsos-sauvaani, jonka olin itselleni taittanut nuoresta pähkinäpensaasta. Niin tallasin nurmea ja kukkia, ilman ja tuoksujen humaltamana ja notkeiden oksien vitsomana, ja riensin eteenpäin kuin vimmattu.

— Pierrot, sanoi hän hieman huolestuneena, olethan ihan hiessä. Otsasi on kuuma, ja sydämesi tykyttää kovin!

XXXI

MINÄ KOHTAAN ENSIMMÄISEN KERRAN ROOMAN NAARASSUDEN

— Eihän käy kumminkaan päinsä, että hän hukkaa koko pitkän päivän
Justinen seurassa, sanoi äitini.

— Ja lukien kaikkia niitä kirjoja, jotka hänen käsiinsä osuvat, virkkoi isäni. Eilen huomasin hänen syventyneen lapsenpäästö-oppia koskevaan tutkielmaan.

Pitkien etsiskelyjen jälkeen isäni löysi minulle sopivan opiston, jota johtivat pappismiehet ja jossa kasvatettiin hyvien perheiden lapsia. Nämä kaksi seikkaa olivat tärkeät vanhemmilleni, jotka olivat mieleltään uskonnollisia ja taipuivat aristokraattisuuteen. He eivät tahtoneet luopua ainoasta lapsestaan eivätkä niin ollen lähettäneet minua täysihoitoon, ja minä olen heille siitä kiitollinen aina elämäni loppuun saakka. Toisaalta he eivät pitäneet mahdollisena enempää kuin suotavanakaan lähettää minua ulko-oppilaana saamaan opetusta kahtena tuntina aamu- ja kahtena iltapuolella. Äitiäni vaivasi siihen aikaan sydäntauti, ja Justinella oli keittiössä ja taloudessa niin paljon tekemistä, ettei hän tosiaankaan ehtinyt viemään minua kaksi kertaa päivässä etäiseen opintopaikkaani ja noutamaan minua sieltä samoin kaksi kertaa. Pelättiin muuten, etten valvonnan puuttuessa suorittaisi kotona huolellisesti niitä tehtäviä, jotka suoritettavikseni määrättäisiin. Tuo pelko oli sangen oikeutettu, sillä minä en tosiaankaan olisi hevin harjoittanut opintojani Justinen järjestellessä keittiössä tulvia ja tulipaloja tai taistellessa salissa Mooseksen ja Spartacuksen kanssa. Jotta pysyisin omaisteni olopiirissä, mutta samalla olisin tarkan valvonnan alaisena, minut jätettiin puolihoitolaiseksi. Justinen tehtävänä oli saattaa minut aamulla kahdeksan aikaan Saint-Josephin opistoon ja hakea minut sieltä takaisin neljän aikaan iltapäivällä.

Saint-Josephin koulu sijaitsi Rue Bonaparten varrella, suurenmoiselta näyttävässä rakennuksessa.

En tahdo väittää nauttineeni sen tyylistä enkä ansion mukaisesti pitäneeni arvossa sen kauniita, takorautaisella kaiteella varustettuja kiviportaita ja niitä suuria valkoisia saleja, joihin puut loivat viheriän väritunnun ja joissa herra Grépinet jakoi meille opetusta. Hienostumaton makuni sai minut pikemmin ihailemaan kappelia, siinä sijaitsevaa maalattua Pyhän Neitsyen kuvaa, lasikellojen alla olevia paperikukkia ja kultalamppua, joka riippui sinisestä tähditetystä taivaasta.

Koska Saint-Josephin oppilaitos oli X:n lukion valmistava koulu, eivät pienet olleet siellä, kuten yleensä, suurten mielivallan alaisina niinkuin rantatöröt haukien saaliina joissa ja lammikoissa. Me olimme kaikki iältämme nuoria, kaikki yhtä heikkoja, ilkeydessä vain vähän edistyneet, emmekä kovin sortaneet toisiamme. Opettajat kohtelivat meitä lempeästi; valvojien nuoruus lähensi heitä meihin. Sanalla sanoen: vaikka olo tässä talossa ei minua erikoisesti miellyttänyt, en kuitenkaan joutunut siellä kokemaan sitä haikeutta, joka myöhemmin synkensi kouluelämääni.

Koska otaksuttiin neiti Mérellen riittävästi perehdyttäneen minua ranskan kielioppiin, minut sijoitettiin latinaluokkaan ja, ties mistä syystä, niiden oppilaiden joukkoon, jotka osasivat hieman kielioppia ja tunsivat latinankielen Alkeiskirjan. Mutta eipä olekaan aina helppo saada selkoa julkisten enempää kuin yksityistenkään esivaltojen menettelyn syistä. Siihen aikaan, kun minut pistettiin herra Grépinet'n luokkaan, väitti eräs lempeäsilmäinen ja gallialaisviiksinen ajattelija, nimeltään Victor Considérant, jonka näin monet kerrat onkimassa Pont Royalin alla, mestarinsa Fourier'n oppiin nojautuen, että ihmiset saavat nauttia hyvän hallinnon siunausta, kun ehtivät sopusointuun, toisin sanoen nimenomaan Victor Considérantin itsensä järjestämään olotilaan. Silloin ei sellainen pieni tietämätön olento, kuin minä olin, astu herra Grépinet'n luokkaan inhimillisen olon ja elämän kohentumatta monessa kohdassa. Silloin me teemme vain sitä, mikä meitä miellyttää; meillä on kuin paviaaneilla häntä kiikkuaksemme puissa ja silmä tuon hännän päässä. Sillä tavalla ainakin kummisetäni kuvaili Fourier'n järjestelmää. Toistaiseksi asiat kehittyvät samaan tapaan kuin lapsuuteni aikana, ja nykyisten koululaisten kohtalo ei kaiken kaikkiaan ole parempi eikä pahempi kuin pienen Pietarin. Opettajani nimi siis oli Grépinet. Minä näen hänet kuin hän istuisi tuossa edessäni. Suurine nenineen ja lerppahuulineen hän muistutti Lorenzo de' Mediciä, ei käytöksensä suuripiirteisyyden, vaan kasvojensa rumuuden nojalla. Tuo seikka on minulle selvinnyt, kun olen nähnyt Lorenzo Muhkeata esittäviä muistorahoja. Jos olisi olemassa herra Grépinet'n mitaleja, niin niitä varmaan erottaisi Lorenzon mitaleista ainoastaan tekotapa; henkilöiden profiilit olisivat ihan yhdenlaiset. Ellen pahoin erehdy, oli herra Grépinet kelpo mies ja piti hyvää huolta opetuksestaan. Ei ole ollenkaan hänen syynsä, ellen paljoa hyötynyt hänen tunneistaan. Ensimmäinen minut kerrassaan lumosi. Herra Grépinet'n ääni loitsi kirjasta, De Viris, joka oli minulle käsittämättömämpi kuin kaikkein käsittämättömimmät hieroglyfit, ihastuttavia kohtauksia. Paimen löytää Tiber-joen kaislikosta kaksi vastasyntynyttä lasta, joita naarassusi ruokkii maidollansa; hän vie heidät matalaan majaansa, missä hänen vaimonsa hoitaa pienokaisia ja kasvattaa heitä paimenpoikina ollenkaan tietämättä, että nämä kaksoset ovat kuningasten ja jumalten sukua. Ne tulivat näkyviin sitä mukaa kuin opettajan ääni nosti heidät esiin tekstin pimennosta, tuon merkillisen tarinan sankarit, Numitor ja Amulius, Alba Longan kuninkaat, Rhea Silvia, Faustulus, Acca Laurentia, Remus ja Romulus. Heidän seikkailunsa askarruttivat kaikkia sielunkykyjäni; heidän nimiensä kauneus sai heidät näyttämään kauniilta. Kun Justine vei minut koulusta kotiin, minä kuvailin hänelle kaksoset ja heitä imettävän naarassuden ja kerroin vihdoin koko kuulemani tarinan, jota Justine olisi tarkkaavammin kuunnellut, ellei hänen mieltänsä olisi yhä liikuttanut se väärä kahden frangin raha, jonka hiilikauppias oli salakähmäisesti hänelle siirtänyt samana päivänä.

De Viris aiheutti minulle vielä muutamia iloja. Minä rakastin nymfi Egeriaa, joka innoitti Numaa viisaiden lakien laatimiseen eräässä luolassa, solisevan lähteen partaalla. Mutta kohta kävivät sabinit, etruskit, latinalaiset, volskit kimppuuni ja löivät minut maahan. Jos näet osasin vain huonosti ranskaa, en osannut latinaa ollenkaan. Eräänä päivänä herra Grépinet kehoitti minua selittämään erästä tuon hämärän De Viris kohtaa, jossa olivat puheena samnilaiset. Kävi ilmi, että olin siihen kerrassaan kykenemätön, ja minä sain julkiset nuhteet. De Viris ja samnilaiset alkoivat minua inhottaa. Mutta mielessäni eli yhä vielä liikutus, kun muistelin Rhea Silviaa, jonka kaksi lasta, jumalan hänelle lahjoittamat, joutuivat ryöstettyinä naarassuden imetettäviksi Tiberjoen kaislikkoon.

Johtaja, abbé Meyer, lempeä ja hieno mies, miellytti minua. Mielessäni on yhä vieläkin se vaikutelma, että hän oli älykäs, herttainen, äidillinen.

Hän aterioi kello yhdentoista aikaan koulun ruokasalissa meidän kerallamme ja kuljetti salaatin suuhunsa sormin. En mainitse tätä hänen muistonsa loukkaamiseksi. Hänen nuoruutensa aikana oli hyvä tapa sellainen; täti Chausson vakuutti minulle setä Chaussonin syöneen salaattinsa aina siten.

Johtaja kävi usein luonamme herra Grépinet'n opettaessa. Sisään astuessaan hän viittasi meitä istumaan, kulki pulpettien ohi ja tutki kunkin vihkoa. Minä en havainnut hänen kiinnittävän itseeni vähempää huomiota kuin rikkaampiin tai jalosukuisempiin tovereihini. Hän puhui meille kaikille erinomaisen leppoisasti, ja se vaikutti miellyttävästi varsinkin hänen lausuessaan moitteita, jotka eivät milloinkaan meitä masentaneet; hän ei milloinkaan suurentanut virheitämme eikä mustannut tarkoituksiamme; hänen nuhteensa olivat yhtä viattomat ja kevyet kuin meidän rikoksemme. Johtaja nimitti eräänä päivänä kirjoitustani harakanvarpaiksi, ja tuo minulle uusi vertaus sai minut ratkeamaan hillittömään nauruun, joka vielä paheni, kun herra johtaja tahtoi näyttää minulle, kuinka kirjaimia tulee muodostaa, otti kynäni, jonka kärjestä oli toinen puoli tiessään, ja kirjoitti vieläkin pahempia harakanvarpaita.

Siitä lähtien johtaja ei milloinkaan kulkenut pulpettini ohi kehoittamatta minua säästämään kyniäni, varomaan töksähdyttämästä niitä mustepullon pohjaan ja kuivaamaan ne lakattuani kirjoittamasta.

— Kynän tulee kelvata kauan, lisäsi hän eräänä päivänä. Minä tunnen erään oppineen, joka on kirjoittanut yhdellä ainoalla kynällä kokonaisen kirjan, niin suuren kuin…

Johtajan katse kiersi salin tyhjiä seiniä, ja hän osotti käsiään levittäen suurta punaista marmoriuunia.

Kun sitten muutaman ajan kuluttua kuljin Justinen kanssa Rue du Vieux-Colombier'n tietä ja havaitsin erään myymälän edustalla kivisen pyhimyksen, joka oli niin valtavan suuri, että hänen päänsä kohosi ensimmäisen kerroksen ikkunoiden tasalle, ja joka kirjoitti vastaavan kokoisella kynällä, sanoin Justinelle, että tuo oli johtajamme hyvä tuttava, ja Justine ei huomannut siinä minkäänlaista vaikeutta.

Vaikka en ollut onnellinen, olin sentään toisinaan iloisen huimauksen vallassa. Niinpä muistan ilosta humaltuneeni koulun pihalla aamiaista seuranneen virkistyshetken aikana, vilinässä ja melussa. Huveissa samoinkuin työssäkin tuntui sääntö minusta rasitukselta. Minä en pitänyt geometrisistä leikeistä, esimerkiksi vankisilla-olosta, koska niissä kaikki sisällytettiin yksinkertaisiin yhdistelmiin. Niiden täsmällisyys ikävystytti minua; ne eivät suoneet minulle elämän kuvaa. Minä pidin niistä leikeistä, joita äidit kauhistuvat ja jotka valvojat ennen pitkää kieltävät, koska niistä aiheutuu epäjärjestystä, säännöttömiä ja hillittömiä leikkejä, vimmaisia ja kauhun täyttämiä.

Tuona päivänä, hajaannuttuamme tavanmukaisen merkin saatuamme pihamaalle, toverimme Hangard, joka oli meidän kaikkien päämies kookkaan vartensa, raikuvan äänensä ja käskevän luonteensa nojalla, nousi kivipenkille ja alkoi meille puhua.

Hangard änkytti, mutta oli kaunopuhuja; hän oli oraattori, tribuuni, hänessä oli Camille Desmoulinsiä.

— Vesat, virkkoi hän meille, emmekö ole jo kyllin kauan olleet hippasilla? Vaihdetaan leikkiä. Leikitään postin ryöstämistä. Minä neuvon teille, kuinka siinä on meneteltävä. Se on hupaista, saattepa nähdä.

Hän puhuu. Me vastaamme hänelle ilohuudoin ja kättentaputuksin. Hangard käy heti tuumasta toimeen ja järjestää leikin. Hänen neronsa pitää huolen kaikesta. Tuossa tuokiossa ovat hevoset valjaissa, postinkuljettajat paukuttavat piiskojaan, ryövärit varustautuvat veitsin ja musketein, matkustajat sitovat kiinni matkalaukkujaan ja täyttävät kullalla säkkejään ja taskujaan. Pihan pienet kivet ja johtajan puutarhaa reunustavat syreenipensaat olivat suoneet meille, mitä tarvitsimme. Lähdettiin. Minä kuuluin matkustajiin ja olin eräs kaikkein vähäpätöisimpiä; mutta mieltäni hurmasivat maisemain kauneudet ja matkan vaarat. Rosvot väijyivät meitä kamalan vuorimaan rotkossa, jonka muodosti vastaanotto-huoneeseen johtava lasikuistikko. Hyökkäys muodostui yllättäväksi ja hirmuiseksi. Postinkuljettajat kaatuivat. Minut heitettiin kumoon, minä jouduin hevosten jalkoihin, minut piestiin pahanpäiväiseksi, ja minä hautauduin kuolleiden muodostamaan röykkiöön. Hangard muodosti siitä pelottavan varustuksen, nousi sen harjalle ja torjui kaksikymmentä kertaa sitä vastaan hyökkäävät rosvot. Minä olin murskattu, kyynäspääni ja polveni olivat nahattomat, nenänpään olivat pienet terävät kivensirut raapineet verille, huulet olivat rikki ja korvat hehkuvan kuumat. En ollut milloinkaan ennen kokenut sellaista nautintoa. Soiva kello raateli mieltäni riistäessään minut pois unelmastani. Herra Grépinet'n opetustunnin ajan minä istuin typeränä ja tunteettomana. Kirvelevä nenäni ja polttavat polveni herättivät minussa mielihyvää palauttamalla mieleeni tuota hetkeä, jona olin kiihkeästi elänyt. Herra Grépinet esitti minulle useita kysymyksiä, joihin en kyennyt vastaamaan, ja nimitti minua aasiksi, mikä oli sitäkin kiusallisempaa, kun Metamorfooseihin perehtymättömänä en vielä tietänyt, että tarvitsi vain syödä ruusuja muuttuakseni jälleen ihmiseksi. Opittuani tuon kukoistusiälläni olen huolettomasti kuljetellut aasiuttani Viisauden tarhoissa ruokkien sitä tieteen ja mietiskelyn ruusuilla. Se on ahminut kokonaisia pensaita tuoksuineen, okaineen päivineen; mutta sen inhimillistyneeltä päälaelta on aina pilkistänyt terävän korvan huippu.

XXXII

PERHOSENSIIVET

Joka kerta kun käyn Neuillyn puistossa, johdun muistamaan Clément Sibilleä, lempeintä sielua, minkä olen milloinkaan nähnyt hipovan maista elämäämme. Tutustuessamme hän oli luullakseni täyttänyt kymmenennen ikävuotensa. Se seikka, että olin vuotta vanhempi, loi minuun etevämmyyden, jonka virheitteni nojalla jälleen menetin. Kohtalo näytti hänet minulle vain ohimennen; mutta monien kuluneiden vuosien jälkeenkin olen yhä näkevinäni hänet lehvistössä ristikkoaidan takana, kun kuljen Neuillyn puiston läpi.

Herra ja rouva Sibillellä oli siellä asumus, jossa vietin toisinaan, kauniina vuodenaikana, vanhempieni kanssa muutamia sunnuntaisia ehtoopäiviä. Rouva Sibille, ristimänimeltä Hermance, valkoinen, laiha, ketterä, edusti viheriöine silmineen, terävine poskipäineen, lyhyine leukoineen varsin hyvin naiseksi muuttunutta kissaa, ja hänen luonteessaan havaittiin eräitä alkuperäisen luonnon piirteitä. Isidore Sibille, hänen miehensä, pitkä ja alakuloinen, näytti kuuluvan kahlaajalintujen heimoon. Sellaisena ilmeni pariskunta isälleni, joka Lavaterin esimerkkiä noudattaen mielellään etsi inhimillisistä piirteistä eläimiin viittaavia vivahduksia, teki niiden nojalla luonnetta ja Iuonnonlaatua koskevia johtopäätöksiä, mutta niin epämääräisellä ja uhkarohkealla tavalla, että minun olisi ylen vaikea täsmälleen sanoa, mitä hän noista kahlaajamaisista ja kissamaisista yhtäläisyyksistä johteli. Herra Sibillestä tiedän vain, että hän johti erästä suurta ranskalaista kashmirihuivitehdasta. Olen kuullut äitini kertovan, että keisarinna Eugénie toisinaan käytti hänen tehtaansa tuotteita edistääkseen kansallista teollisuutta ja että siinä oli eräs kaikkein vaikeimpia valtiattaren osaksi lankeavia velvollisuuksia, koska näiden kashmirihuivien värit olivat ylen räikeät. Oli havaittu, ettei Hermance milloinkaan käyttänyt näitä ranskalaisia shaaleja.

Neuillyn puistossa sijaitseva Sibillen talo oli valkoinen, sen kyljessä kohosi pieni torni ja edustalla oli pengermä, jolta tarjoutui näköala kauniille nurmikolle ja sen keskellä kivialtaastaan kohoavaan suihkukaivoon. Siellä ilmaantui näkyviini hiekkakäytävillä, heiveröisenä ja aina valmiina häipymään pois, Clément Sibille. Hänellä oli kauniit läpikuultoiset silmät, häikäisevän valkea iho ja erinomaisen hienot kasvojenpiirteet. Vaaleat, lyhyet hiukset peittivät kähärinä hänen päätänsä, mutta korvat eivät suinkaan tyytyneet painumaan ohimoluille, vaan urkenivat kohtisuorasti ulospäin levittäen pään kummallekin puolelle tavattoman laajat lehtensä, jotka omituinen luonnonoikku oli muovannut perhosen siipien muotoisiksi. Läpikuultavina ne värjäytyivät päivänpaisteessa vaalean- ja heleänpunaisiksi ja hohtelivat kirkkain vivahduksin. Ne eivät näyttäneet suurilta korvilta; luuli näkevänsä pienen siipiparin. Sellainen kuva niistä on jäänyt ainakin minun mieleeni. Clément oli kaunis, mutta omituinen.

— Maalaajat ja kuvanveistäjät esittävät Psykheäkin siivitettynä, ja Psykhe oli Amorin puoliso ja seurusteli jumalien ja jumalattarien kanssa.

Henkilö, joka olisi tuntenut vertauskuvallista mytologiaa paremmin kuin minä, olisi voinut huomauttaa äidilleni, etteivät Psykhen perhossiivet sijainneet pään molemmin puolin, korvien sijalla.

Clément oli ilmaisa olento. Hän ei osannut kävellä, vaan eteni pienin hyppäyksin, sivu edellä, ja näytti tuulten lelulta. Hänen huviensa viattomuus, käytöksensä poikamaisuus ja eleittensä lapsellinen kömpelyys olivat liikuttavana vastakohtana hänen hyvyydelleen, joka tuntui olevan kypsyneempään ikäkauteen kuuluva; sellaista voimaa ja miehekästä järkkymättömyyttä siinä ilmeni. Hänen mielensä oli yhtä läpikuultava ja puhdas kuin hänen hipiänsä, yhtä seesteinen kuin hänen katseensa. Hän puhui vähän ja aina lempeästi. Hän ei valittanut milloinkaan, vaikka hänellä olisi ollut alinomaista valittamisen aihetta. Taudit valitsivat mielellään tyyssijakseen hänen heiveröisen olemuksensa ja seurasivat lakkaamatta toisiaan: tulirokko, limakalvojen tulehdus, tyfoidikuume, tuhkarokko, hinkuyskä. Mahdollista sekin, että siihen aikaan luonteeltaan vielä tuntematon tauti, tuberkuloosi, oli vallannut hänen ahtaan rintansa. Ja jos sairaus jättikin hänet rauhaan, hän ei ollut sittenkään maksanut velkaansa kohtalolle. Hänelle sattui niin merkillisiä ja lukuisia onnettomuuksia, että näytti kuin olisi jokin näkymätön voima parhaansa mukaan häntä vainonnut. Mutta kaikki onnettomuudet kääntyivät hänen edukseen, koska soivat hänelle tilaisuutta osoittaa muuttumatonta leppoisuuttaan. Hän luiskahteli, kompastui, horjahteli kaikilla käsitettävillä ja käsittämättömillä tavoilla, hänen päänsä kopsahti jokaiseen seinään, hänen sormensa jäi jokaiseen ovenrakoon, ja hänen sormensa olivat lakkaamattoman uudentumisen tilassa. Hän haavoitti käsiään vuollessaan lyijykynäänsä, sai ruodin kurkkuunsa jokaisesta kalasta, jonka hänelle soivat järvet, lammet, joet, virrat ja meret ja joita valmisti syötäviksi Malvina, Sibillein keittäjätär. Hänen nenänsä alkoi vuotaa verta, jos oli lähdettävä näkemään Robert-Houdiniä tai ratsastamaan aasilla Boulognen metsässä, ja pidettiinpä häntä silmällä kuinka tarkoin tahansa, hän tahrasi aina uudet liivinsä ja koreat valkoiset housunsa. Eräänä päivänä, kiiriskellessään tapansa mukaan nurmikolla, hän putosi nähteni vesialtaaseen. Hänen pelättiin sairastuvan yskään tai rintatautiin ja pidettiin erinomaista huolta hänen lämmittämisestään. Minä näin hänen makaavan vuoteessa, valtavan suuren untuvapatjan alla, päässä kukillinen myssy ja hupsuna ilosta. Minut nähdessään hän pyysi anteeksi, että oli jättänyt minut yksin, vaille hauskutusta.

Minulla ei ollut veljeä eikä kumppania, johon olisin voinut itseäni verrata. Clémentin nähdessäni havaitsin, että luonto oli minulle lahjoittanut levottoman mielen, sekasortoisen ja kiihkeän, jota paisuttivat turhat toiveet ja mielettömät tuskat. Mikään ei järkyttänyt hänen mielensä tyyneyttä. Hänestä olisin voinut oppia, että onnemme ja onnettomuutemme riippuu vähemmän olosuhteista kuin meistä itsestämme. Mutta minä olin kuuro viisauden opetuksille. Hyvä olisi ollut niinkin, ellen olisi pienen kelpo Clémentin antaman neuvon vastakohtana esiintynyt lapsena, joka oli väkivaltainen leikeissään, mieletön ja pahanilkinen. Minä olin sellainen, niin kuului maailman tuomio. Tuleeko minun puolustuksekseni vedota välttämättömyyteen, ihmisten ja jumalten valtiattareen, joka johti minua samoinkuin kaikkeutta? Tuleeko minun vedota kauneuden-rakkauteen, joka innoitti minua silloin samoinkuin kaiken ikäni, jonka tuskana ja riemuna se on ollut? Mitä hyötyä siitä olisikaan? Onko ihmistä milloinkaan arvosteltu luonnonfilosofian periaatteiden ja estetiikan lakien nojalla? Mutta esittäkäämme tosiasioita.

Eräänä syksyisenä ehtoopäivänä olimme saaneet luvan, Clément ja minä, käyskellä yksin sillä puistikolla, joka johtaa Sibillen talon ohi. Puistikko ei ollut silloin sellainen kuin nykyjään, sitä eivät reunustaneet puutarhoja piirittävät yhdenmuotoiset ristikkoaidat. Se oli maalaisempi, salaperäisempi ja kauniimpi kiertäessään siinä pitkät matkat muurien sulkemaa kuninkaallista puistoa. Suurista puista putoilivat lakastuneet lehdet läpi autereisen ilman kullaten maaperää, jolla astelimme. Clément kulki hypähdellen muutamia askeleita minun edelläni, ja minä näin, että hänen musta verkalakkinsa, jota koristivat leveät granaatinpunaiset nauhukset, murheellisen värinen ja ruma muodoltaan, peitti hänen vaaleiden hiuksiensa somat pienet kiharat ja ahdisti hänen korviensa ihmeellisiä perhosia. Lakki ei minua miellyttänyt. Minä silmäilin sitä lakkaamatta ilman syytä, ja se sai oloni yhä etovammaksi. Vihdoin, asian käytyä sietämättömäksi, pyysin toveriani riisumaan sen. Tuo pyyntö tuntui hänestä epäilemättä aivan aiheettomalta eikä näyttänyt ansaitsevan mitään vastausta. Clément liiteli yhtä hilpeänä kuin ennenkin. Minä kehoitin häntä toistamiseen ja karusti riisumaan lakkinsa.

Hän otaksui minun laskevan leikkiä, mutta oli kuitenkin varuillaan, ja kun yritin sitä hänen päästään temmata, hän torjui aikeeni ja painoi lakin päähänsä varovasti ja huolellisesti, koska oli siihen kiintynyt ja piti sitä kauniina. Minä yritin vielä kaksi kertaa saada käsiini tuon vihapidon päähineen. Hän painoi sen yhä syvempään tehden sen siten entistä rumemmaksi. Minä keskeytin harmistuneena hyökkäykseni, en kumminkaan ilman salaista aietta. Clémentin kauniit kasvot, joissa oli väikkynyt tuskallisen hämmästyksen ilme, muuttuivat kohta jälleen tyynen viattomiksi. Kuinka ei mieltäni hellyttänyt hänen luottavaisen katseensa puhtaus? Mutta minussa asui väkivaltaisuuden henki. Minä pidin tarkoin silmällä ystävääni, tempasin sitten äkkiä nopein liikkein hänen lakkinsa ja heitin sen muurin yli Louis-Philippen puistoon.

Clément ei huutanut eikä virkkanut sanaakaan. Hän katsoi minua hämmästynein ja moittivin ilmein, joka viilsi sydäntäni, ja hänen silmissään kiilsivät kyyneleet. Minä seisoin siinä tyrmistyneenä, voimatta uskoa suorittaneeni niin rikollista tekoa ja etsien yhä Clémentin siivekkäästä ja kähärästä päästä onnetonta lakkia. Sitä ei siinä ollut, se ei voinut siihen palata. Muuri oli erittäin korkea, puisto laaja ja autio. Aurinko painui taivaanrannalle. Peläten Clémentin vilustuvan tai pikemmin hänen paljaan päänsä näkemisestä aiheutuvan huolestumisen vallassa ollen laskin hänen päähänsä oman tyrolilaishattuni, joka pimitti hänen silmänsä ja painoi korvat murheellisesti alas. Me saavuimme vaiti ollen Sibillen taloon. Helppo on arvata, miten minut otettiin siellä vastaan.

Vanhempani eivät enää vieneet minua Neuillyssä asuvien tuttaviensa luo. Clémentia en nähnyt enää milloinkaan. Poika-rukka katosi pian senjälkeen tästä maailmasta. Hänen perhossiipensä kasvoivat, ja niiden riittävästi vahvistuttua hän lensi pois Hänen surunsortama äitinsä yritti turhaan häntä seurata. Armeliaan taivaan kissaksi muuttamana hän kulkee naukuen katoilla ja etsii kadonnutta.

XXXIII

SYRJÄHUOMAUTUS

Tuhrittuani jo paljon paperia lapsuudenmuistojani kertoessani löydän eräästä muistini sopukasta arvostelman, jonka äitini lausui ollessani vielä pieni. Eräänä päivänä, kun hänen oli määrä viedä minut kävelylle, hän mielestäni käytteli liian pitkän ajan pukeutumiseen. Ja kun hän sitten vihdoin ilmaantui hymyilevänä ja koreana, loin häneen synkän katseen (niin kerrotaan) ja selitin luopuvani suunnitellusta kävelyretkestä, kaikista tämän maailman kävelyretkistä, iloista ja hyvyyksistä tämän päivän jälkeen ja ikiajoiksi.

Tuo arvostelu ei näytä minusta oikeutetulta, vaikka nojautuukin tosiasioihin. Totta on, että verratessani itseäni kilttiin ystävääni, jonka jumalat muuttivat perhoseksi, havaitsin huomauttamatta, etten ollut yhtä lempeä enkä tyyni kuin hän. Ja jotten salaisi mitään, sanon vielä, että haluni, jotka olivat kiihkeämmät kuin useimmissa toisissa lapsissa, taipuivat herkemmin välttämättömyyteen. Varhaisimmalta iältäni asti vallitsi järki minua voimallisesti. Se merkitsee, että olin merkillinen olento, sillä niin ei ole laita useimpien lajiini kuuluvien yksilöiden. Ihmistä koskevista määritelmistä näyttää minusta kaikkein kehuvimmalta se, jonka mukaan hän on järkevä eläin. En ylistä itseäni liiallisesti, kun sanon saaneeni enemmän järkeä kuin useimmat niistä kaltaisistani, joita olen läheltä nähnyt tai joiden tarinan olen tuntenut. Järki asuu harvoin jokapäiväisissä mielissä ja vielä paljon harvemmin suurissa hengissä. Minä puhun järjestä, ja jos kysytte, kuinka tuon sanan ymmärrän, vastaan teille ymmärtäväni sen aivan tavallisessa merkityksessä. Jos liittäisin siihen jonkin metafyysillisen merkityksen, en sitä enää ymmärtäisi. Minä käsitän tuon sanan niinkuin sen käsitti vanha Mélanie, joka 'ei lukeakaan osannut. Minä nimitän järkeväksi sitä, joka soveltaa yksityisen järkensä universaaliseen järkeen siten, ettei milloinkaan kovin hämmästy sitä, mikä tapahtuu, vaan sopeutuu siihen niin hyvin kuin voi; minä nimitän järkeväksi sitä, joka luonnon sekasortoa ja inhimillistä typeryyttä tarkastaessaan ei tahdo väkisin nähdä niissä järjestystä ja viisautta; minä nimitän vihdoin järkeväksi sitä, joka ei yritä olla järkevä.

Minä luulen olleeni tuo henkilö. Mutta totta puhuen en asiaa ajatellessani sitä tiedä enkä välitäkään sen tietämisestä. Uskomatta Delphoin oraakkeliin, ollenkaan pyrkimättä itseäni tuntemaan, olen aina yrittänyt olla mitään tietämättä itsestäni. Minä pidän itsensätuntemista huolten, levottomuuden ja tuskien lähteenä. Minä olen seurustellut mahdollisimman vähän itseni kanssa. Minusta on näyttänyt viisaudelta kääntyä pois itsestään, unohtaa itsensä tai kuvitella itsensä toiseksi kuin luonnon ja sattuman nojalla on. Älä tunne itseäsi, siinä viisauden ensimmäinen käsky.

Jos on totta, että Montaigne sepitti Essais-teoksensa tutkiakseen omaa yksilöänsä, niin tämä tutkimus varmaan raateli häntä pahemmin kuin kivet hänen munuaisiansa. Mutta minä uskon hänen päinvastoin tehneen kirjansa ajatustensa hajoittamiseksi ja hauskuttamiseksi, huvikseen eikä opikseen.

Älköön väitettäkö, ettei tämä itsestään-loittonemista tehostava saarna ole paikallaan kirjassa, jossa tekijä on alinomaa oman tarkkaavaisuutensa esineenä. Minä en ole sama henkilö kuin se lapsi, josta kerron. Meissä, hänessä ja minussa, ei ole enää mitään yhteistä, ei olemuksen eikä ajatuksen hiventäkään. Nyt, hänen muututtuaan itselleni aivan vieraaksi, voin hänen seurassaan hajoittaa omaan itseeni kohdistuvia ajatuksiani. Minä rakastan häntä, minä, joka en rakasta enkä vihaa itseäni. On suloista elää ajatellen niitä päiviä, joina hän eli, ja tuskallista on hengitellä nykyisen aikamme ilmaa.

XXXIV

LUKIOLAINEN

Uusi lukuvuosi oli alkamassa. Kun olin nauttinut joitakin aikoja opetusta Saint-Josephin koulussa, jossa tavailin latinan alkeiskirjaa varpusten tirskunan säestämänä, pääsin tänä vuonna ulko-oppilaaksi lukioon.

Lukiolaiseksi päästyäni tunsin tämän kunnian herättävän mielessäni jonkinlaista levottomuutta ja pelkäsin sen käyvän rasittavaksi. Minua ei ollenkaan haluttanut loistaa musteen tahrimilla penkeillä, sillä en tuntenut minkäänlaista kunnianhimoa kymmenen vuoden iällä. Minulla ei muuten ollut toivoakaan päästä sitä kokemaan. Alkeiskoulussa olin herättänyt huomiota varsinkin alinomaisen hämmästyneen ilmeeni nojalla, jota — väärin tai oikein — ei pidetä erikoisen älykkyyden merkkinä ja jonka vuoksi minut tuomittiin hieman yksinkertaiseksi, mikä oli epäoikeutettu tuomio. Minä olin yhtä älykäs kuin useimmat toverini, mutta toisella tavalla. Heidän älynsä palveli heitä elämän jokapäiväisissä olosuhteissa. Minun älyni tuli avukseni ainoastaan harvinaisimmissa ja odottamattomimmissa tapauksissa. Se ilmeni äkkiarvaamatta pitkillä kävelyretkillä tai jotakin erikoista lukiessani. Minä olin tyytynyt siihen ajatukseen, etten ollut etevä oppilas, ja pyrin heti lukioon tultuani keksimään jotakin sellaista, mikä uudessa olotilassani voisi tarjota minulle jonkinlaista huvia suuntaamalla ajatuksiani pois itsestäni. Sellainen oli luonnonlaatuni, ja minä en ole milloinkaan muuksi muuttunut. Olen aina osannut kääntää ajatuksiani pois itsestäni; siinä on ollut koko elämän-taiteeni. Pienenä ja suurena, nuorena ja vanhana olen aina elänyt mahdollisimman loitolla itsestäni ja murheellisen todellisuuden ulkopuolella. Tuona ensimmäisenä koulupäivänä minä tunsin sitäkin kiihkeämpää halua päästä karttamaan ympäröiviä olosuhteita, koska ne näyttivät minusta erikoisen viehätyksettömiltä. Lukio oli ruma, likainen, pahanhajuinen, toverini olivat raakamaisia ja opettajat juroja. Opettajamme silmäili meitä ilottomasti ja kalseasti; hän ei ollut kyllin hieno eikä kyllin kehno teeskennelläkseen kiintymyksen tyhjiä ulkonaisia ilmauksia. Hän ei pitänyt meille minkäänlaista puhetta, katselihan vain meitä hetkisen, käski meitä mainitsemaan nimemme ja kirjoitti ne, sitä mukaa kuin ne lausuimme, pulpetilla lepäävään suureen kirjaan. Hän oli mielestäni vanha ja konemainen. Hän ei varmaankaan ollut niin vanha kuin minusta näytti. Kerättyään nimemme hän hetkisen märehti niitä mitään virkkamatta, perehtyäkseen niihin. Ja luulenpa hänen muistaneen heti ne kaikki. Kokemus oli hänelle opettanut, että opettaja vallitsee oppilaitaan ainoastaan mikäli vallitsee heidän nimiään ja kasvojaan.

— Minä mainitsen teille ne kirjat, jotka teidän tulee hankkia mahdollisimman pian, virkkoi hän sitten.

Hän luetteli hitaalla ja yksitoikkoisella äänellä epämiellyttäviä sanakirjojen ja alkeiskirjojen nimiä (eikö niitä olisi voinut nimetä miellyttävämmin aivan nuorille lapsille?), Phaedruksen tarinat, aritmetiikan oppikirjan, maantieteen oppikirjan, Selectae e profanis ja mitä kaikkea lieneekään maininnut. Hänen luettelonsa päätti tämä minulle uusi maininta: Esther ja Athalie.

Minä näin heti edessäni, ihanassa hämäryydessä, kaksi viehättävää naishenkilöä, jotka olivat puetut kuin jumalankuvat, pitivät kättään toistensa vyötäisillä ja lausuivat toisilleen sanoja, joita en kuullut, mutta jotka arvasin liikuttaviksi ja kauniiksi. Kateederi ja opettaja, musta taulu ja harmaat seinät olivat hävinneet. He kulkivat hitaasti kapeata polkua vainioiden keskitse, joissa hohtelivat sinikaunokit ja peltounikot, ja heidän nimensä helisivät korvissani: Esther ja Athalie.

Minä tiesin jo, että Esther oli vanhempi. Hän oli hyvä. Athalie oli pienempi, ja hänen palmikkonsa, mikäli voin erottaa, olivat vaaleat. He asuivat maaseudulla. Minä aavistin kylän, mökkejä, joiden savupiipuista nousi savu, paimenen, karkeloivia kyläläisiä; mutta kaikki tuon maalauksen piirteet jäivät epämääräisiksi, ja minä himoitsin päästä tutustumaan Estherin ja Athalien seikkailuihin. Opettaja herätti minut haaveistani mainitsemalla nimeni.

Opettaja saneli meille, mitä oli huomiseksi tehtävä ja opittava: latinan kirjoitusharjoitus ja eräs La Fontainen satu.

Kotiin palattuani annoin isälle luettelon kirjoista, jotka oli hankittava mahdollisimman pian. Isä silmäili tyynesti luetteloa ja sanoi, että minun oli kysyttävä kirjoja lukion taloudenhoitajalta.

— Sillä tavoin, sanoi hän, saat jokaisen kirjan sinä painoksena, jonka opettajasi on omaksunut ja joka on useimmilla tovereillasi; sama teksti ja samat muistutukset. Niin menettelet viisaimmin.

— Taloudenhoitaja antaa sinulle Estherin ja Athalien kirjojen keralla, poikaseni.

Minä tunsin itseni pettyneeksi. Olisin tahtonut heti saada Esther ja Athalien. Toivoin siitä itselleni suurta iloa. Kiersin pöytää, jonka luona isä istui kirjoittaen.

Minä suoritin latinan kirjoitusharjoituksen istuen kantapääni varassa, tyylittömästi ja huonosti.

Päivällisen aikana äitini kyseli yhtä ja toista opettajistani, tovereistani ja opittavistani.

Minä vastasin, että opettajani oli vanha ja likasiivoinen, niisti nenäänsä kuin torvea törähdyttäen ja käyttäytyi aina ankarasti, toisinaan väärämielisestikin. Tovereitani minä ylistin toisia ylenpalttisesti, toisia taas moitin aivan määrättömästi. Minussa ei ollut vivahdusten tajua, ja minä en ollut vielä tyytynyt tunnustamaan ihmisten ja olioiden universaalista keskinkertaisuutta.

Minä kuuntelin sanoja niin typerin ilmein, että erinomainen äitini katsoi tarpeelliseksi selittää asiaa erittäin helppotajuisesti.

— Kaksi näytelmäkappaletta, lapseni, kaksi murhenäytelmää. Esther on toinen näytelmä, Athalie toinen.

Hämmästynyt äitini kysyi minulta, kuinka voin väittää vastaan niin järjettömästi ja epäkohteliaasti.

Minä toistin kieltosanani, sanoin, ettei ollut kysymyksessä kaksi näytelmää. Väitin, että Esther ja Athalie oli yksi ainoa kertomus, ja sanoin tietäväni, että Esther oli paimentyttö.

— Siinä tapauksessa on puheena Esther ja Athalie, jota minä en tunne, sanoi äiti. Voithan näyttää minulle kirjan, josta olet sen kertomuksen lukenut.

Minä olin muutaman silmänräpäyksen ajan vaiti ja synkkänä, ja lausuin sitten jälleen, sielu katkeruuden ja alakuloisuuden hämmentämänä:

Äitini yritti saada minua vakuutetuksi, mutta isä kehoitti häntä kiihkeästi jättämään minut julkeuteni ja typeryyteni valtaan.

Äiti huokasi. Minä näin ja näen vieläkin, kuinka hänen povensa kohoili mustien silkkiliivien alla, joiden yläreunassa oli pieni solmunmuotoinen kultainen solki vipajavine tupsuineen.

Seuraavana päivänä, kahdeksan aikaan, Justine vei minut lukioon. Minulla oli hieman syytä olla huolissani. Latinan harjoitukseni ei minua tyydyttänyt, vaan tuntui sellaiselta, ettei kukaan voinut olla siihen tyytyväinen. Jo sen ulkoasu ilmaisi epätäydellistä ja virheellistä työtä. Käsiala, joka oli aluksi verrattain huolellista ja pientä, huonontui ja muuttui nopeasti ja oli viimeisillä riveillä ihan muodotonta. Mutta minä työnsin tuon huolen sieluni pimentoihin; hukutin sen. Kymmenen vuoden iällä olin jo viisas ainakin eräässä kohden: käsitin, ettei pidä mitenkään valittaa sitä, mikä on auttamatonta, ettei korjaamattomassa onnettomuudessa pidä etsiskellä korjausta, kuten sanoo Malherbe, ja että jonkin virheen katuminen merkitsee pahan tekemistä vieläkin pahemmaksi. Ihmisen tulee antaa paljon anteeksi itselleen tottuakseen antamaan paljon anteeksi toisille. Minä annoin itselleni anteeksi kirjoitusharjoitukseni. Kulkiessani maustekauppiaan myymälän ohi näin säilykehedelmiä, jotka kiiltelivät rasioissaan niinkuin jalokivet valkoisella sametilla sisustetussa lippaassaan. Kirsikat olivat rubiineja, enkelijuuret smaragdeja, luumut isoja topaaseja, ja koska näkö on se aisti, joka tuo minulle voimakkaimpia ja syvimpiä vaikutelmia, jouduin kiusaukseen ja valitin, etteivät varani sallineet minun ostaa erästä noista rasioista. Mutta minulla ei ollut riittävästi rahoja. Kaikkein pienimmät maksoivat frangin ja viisikolmatta sentiimiä. Menneiden asioiden pahoittelu ei ole milloinkaan minua vallinnut; tulevaisten kaipaus sitävastoin on ohjannut koko elämääni. Voin sanoa olemassaoloni olleen yhtä ainoata pitkää kaipausta. Minä rakastan kaipausta, rakastan kaipauksen iloja ja murheita. Voimakas kaipaus on melkein omistamista. Mitä sanonkaan! Onhan se omistamista, joka ei tiedä kyltymisestä eikä kyllästymisestä. Mutta tiedänkö aivan varmaan tunnustaneeni tällaista kaipauksen filosofiaa, ja oliko se ajatuksissani täysin valmiina? En rohkenisi sitä todistaakseni ojentaa kättäni liekkeihin. En myöskään vanno, ettei kaipauksen poltto ole paljoa myöhemmin ollut kyllin tuima aiheuttaakseen minulle tuskaa. Onnellinen asia, ellen olisi milloinkaan kaivannut muuta kuin säilykehedelmiä rasioineen!

Justinen ja minun kesken vallitsi erittäin tuttavallinen suhde. Minä olin hellä, hän oli vilkas; minä rakastin häntä tuntematta saavani vastarakkautta, mikä seikka, se tunnustettakoon, ei ollut ollenkaan luonteeni mukainen.

Tuona aamuna me marssimme kohti koulua pidellen kumpikin puoleltamme koululaukkuni hihnoista ja nykien niin, että olimme vaarassa kaatua; mutta niin ei kumminkaan käynyt, me olimme vankat. Minä kerroin tavallisesti Justinelle kaikki, mitä opettajani olivat päivän mittaan sanoneet minulle kiusallista tai loukkaavaakin. Minä kyselin häneltä vaikeita asioita samoinkuin minulta itseltäni oli kyselty. Hän ei vastannut mitään tai vastasi huonosti, ja minä sanoin hänelle niinkuin oli itselleni sanottu: Sinä olet aasi. Saat huonon arvosanan. Etkö häpee laiskuuttasi? Mainittuna aamuna kysyin häneltä, tunsiko hän Esther ja Athalien.

— Varsin mahdollista, mutta sinä et ole lukenut kirjasta Estherin ja
Athalien tarinaa. Ei, sinä et ole lukenut. Niinpä kerron sen sinulle.

— Esther oli maalaisnainen Jouyssa. Eräänä päivänä, kävellessään maaseudulla, hän kohtasi pienen tytön, joka oli uupuneena pyörtynyt tien viereen. Hän toivutti tytön, antoi hänelle leipää ja maitoa ja kysyi hänen nimeänsä.

Minä jatkoin kertomustani aina lukion portille saakka varmasti uskoen, että kertomukseni oli tosi ja että löytäisin samanlaisen tarinan kirjastani. Kuinka olin johtunut sellaiseen vakaumukseen? En tiennyt.

Päivä ei ollut missään suhteessa muistettava. Kirjoitusharjoitukseeni ei kiinnitetty huomiota, ja se hävisi pimeään niinkuin lukemattomat inhimilliset teot, jotka painuvat unhon yöhön. Seuraavana päivänä tunsin mieltäni kohottavan sankarillisen innostuksen, jonka esineenä oli Binet. Binet oli pieni, laiha, hänen silmänsä olivat syvällä kuopissaan, suu oli iso ja ääni vihlova. Hänellä oli saappaat, pienet mustat kiiltonahkasaappaat, valkoisin pistein koristetut. Hän häikäisi minut. Kaikkeus katosi silmistäni, näkyvissäni oli enää vain Binet. Nyt en voi keksiä minkäänlaista aihetta tuohon innostukseeni, lukuunottamatta saappaita, jotka palauttivat mieleen paljon mennyttä kunniaa ja loistoa. Ja jos tuota väheksytte, ette kykene milloinkaan ymmärtämään sanaakaan yleisestä historiasta. Eivätkö kreikkalaiset ole ennen kaikkea kreikkalaisia kauniine säärivaruksineen? Seuraava päivä oli keskiviikko ja lupapäivä. Taloudenhoitaja antoi meille kirjat vasta torstaina. Hän vaati meitä kirjoittamaan kuitin, ja tuo seikka herätti meissä melkoista kansalaistuntoa. Me hengittelimme mielihyvin kirjojemme tuoksua; niistä lähti liiman ja paperin haju. Ne olivat aivan tuoreita. Me kirjoitimme nimemme nimilehdelle. Muutamat tulivat tahrineeksi musteella jonkin kieliopin tai sanakirjan laidan ja huokailivat vahinkoansa. Ja kuitenkin oli laita niin, että näiden kirjapahastemme kohtalona oli tahrautua pahemmin kuin Rue Saint-Pèresin maustekauppiaan ikkuna talven lokaisena aikana. Mutta ensimmäinen tahra se aina aiheuttaa epätoivoa; toiset tulevat itsestään. Jos näitä harkintoja vähänkin jatkaa, johtuu kauas kieliopeista ja sanakirjoista. Minä puolestani etsin heti kirjakääröstäni Esther ja Athalieta. Minusta säälimättömältä tuntuvan kohtalon iskun nojalla juuri tuo teos puuttui; taloudenhoitaja, jolta sitä tiedustelin, sanoi minulle, että tulisin sen saamaan aikanaan ja ettei minulla ollut syytä huolestumiseen.

Vasta kaksi viikkoa myöhemmin, pyhäinmiestenpäivänä, minä sain Estherin ja Athalien. Se oli pieni pahvikantinen ja siniselkäinen kirja, jonka harmaaseen kansipaperiin oli painettu: Racine: Esther ja Athalie, Raamatun-aiheisia murhenäytelmiä, koulupainos. Tuo nimi ei tuntunut minusta hyvääennustavalta. Minä avasin kirjan: se oli pahempi kuin olin voinut pelätä. Esther ja Athalie olivat runomittaisia teoksia. Kuten tiedämme, on kaikki runomittainen vaikeatajuista ja ikävää. Esther ja Athalie olivat kaksi eri näytelmää ja molemmat pelkkää runnoa. Pelkkiä juhlallisia säkeitä. Äitini oli ollut armottomasti oikeassa. Esther siis ei ollutkaan maalaisnainen, Athalie ei ollut pieni kerjäläistyttö, Esther ei ollut kohdannut Athalieta tien vieressä. Minä olin siis nähnyt unta! Ihana uni! Kuinka alakuloinen ja ikävystyttävä olikaan todellisuus sellaisen unennäön jälkeen! Minä suljin kirjan ja päätin olla sitä milloinkaan enää avaamatta. Mutta päätökseni ei kestänyt.

Sinä viehättävä ja suuri Racine, runoilijoista parhain ja rakkain, sellainen oli ensimmäinen kohtauksemme! Nyt olet minun rakkauteni ja riemuni, täysi tyydytykseni ja kallein hekumani. Vähitellen elämäni varrella, kerätessäni kokemusta ihmisistä ja asioista, olen oppinut sinua tuntemaan ja rakastamaan. Corneille on sinuun verrattuna vain taitava deklamoitsija, ja enpä tiedä, onko itse Molièrekään yhtä tosi kuin sinä, ylevä mestari, jossa asuu koko totuus ja koko kauneus! Nuoruudessani, romanttisten barbaarien opetusten ja esimerkin harhaan johtamana, en heti käsittänyt, että olit kaikkein syvin ja kaikkein puhtain kaikista traagikoista; katseeni ei ollut kyllin voimakas kestääkseen kirkkauttasi. En ole aina puhunut sinusta kyllin ihastelevasti, en ole milloinkaan sanonut, että olet luonut kaikkein tosimmat luonteet, mitä runoilija on milloinkaan ilmituonut; en ole koskaan sanonut, että olit itse elämä ja itse luonto. Yksin sinä olet tuonut näyttämölle todellisia naisia. Mitä ovatkaan Sophokleen ja Shakespearen naiset verrattuina niihin, jotka sinä olet herättänyt elämään? Nukkia! Vain sinun naisissasi ovat aistit ja se herkkä lämpö, jota nimitämme sieluksi. Ainoastaan sinun naisesi rakastavat ja kaipaavat; toiset puhuvat. En tahdo kuolla, ennenkuin olen laskenut muutamia kirjoittamiani rivejä sinun muistomerkkisi juurelle, Jean Racine, rakkauteni ja hartaan kunnioitukseni merkiksi. Ja ellei minulla ole aikaa täyttää tätä pyhää velvollisuutta, olkoot nämä viimeistelemättömät, mutta vilpittömät rivit minun testamenttinani.

En ole vielä kertonut, että ensimmäisen luokan opettaja antoi minun jäljentää viisikymmentä kertaa lauseen 'Minä en ole 'oppinut läksyäni' rangaistukseksi siitä, että olin kieltäytynyt painamasta muistiini Estherin rukousta 'O mon souverain roi' (ranskankielen kauneimpia säkeitä). Ensimmäisen luokan opettaja oli surkea maallikko. Sillä tavalla ei runoilijan kunniaa kosteta. Nyt minä osaan Racinen ulkoa, ja hän on minulle aina uusi. Toisin on laita sinun, sinä vanha Richou (se oli opettajani nimi): minä inhoan muistoasi. Sinä häpäisit Racinen säkeet ottamalla ne tahmeaan mustaan käteesi. Sinussa ei ollut sopusoinnun vaistoa. Sinä ansaitsit Marsyaan kohtalon. Ja minä annan itselleni tunnustuksen siitä, että kieltäydyin oppimasta Estheriä sinun ollessasi opettajanani. Mutta te, Maria Favart, Sarah, Bartet, Weber, olkaa siunatut siitä, että jumalaiset huulenne vuodattivat Estherin, Phèdren ja lphigénien säkeitä kuin hunajaa ja ambrosiaa.

XXXV

HUONEENI

Herra Bellaguet nautti viimeiseen hetkeensä saakka sitä arvonantoa, joka on onnistuneen epärehellisyyden palkintona. Kiitolliset sukulaiset toimittivat hänelle juhlalliset hautajaiset. Finanssimiehet kantoivat surusauvaa. Ruumisvaunujen jäljessä kantoi seremoniamestari tyynyllä kunniamerkkejä, ristejä, nauhoja, mitaleja ja tähtiä.

Saaton kulkiessa ohi tekivät naiset ristinmerkkejä, kansanmiehet paljastivat päänsä ja mutisivat sanoja sellaisia kuin veijari, hirtehinen ja vanha heittiö siten yhdistäen toisiinsa kuolemaan kohdistuvan kunnioituksen ja oikeamielisyyden tunteen.

Saatuaan vainajan omaisuuden haltuunsa perilliset panivat toimeen talossa erinäisiä muutoksia, ja äitini sai aikaan, että meidän huoneistomme korjattiin ja uudistettiin. Paremman järjestelyn nojalla ja poistamalla pimeitä komeroita ja seinäkaappeja saatiin huone lisää, ja siitä tuli minun huoneeni. Siihen saakka olin nukkunut joko salin viereisessä komerossa, joka oli niin ahdas, ettei ovea voitu sulkea yöksi, tai vaatekomerossa, joka oli täynnä huonekaluja, ja työskennellessäni oli tyyssijani ruokasalin pöydän ääressä. Justine keskeytti alinomaa töitäni kattaessaan pöytää, ja vatien, lautasten, veisten ja haarukkain sijoittaminen kirjain, vihkojen ja mustepullojen tilalle ei tapahtunut milloinkaan häiriöittä. Saatuani oman huoneen en enää itseäni tuntenut. Äskeisestä lapsesta oli tullut nuori mies. Ajatukseni ja makuni olivat muovautuneet silmänräpäyksessä. Minulla oli oma elämäntapani, oma olemassaoloni.

Huoneestani avautuva näköala ei ollut kaunis eikä avara; se oli talouspihan puolella. Seinäpapereissa nähtiin sinisiä kukkavihkoja kermanvärisellä pohjalla. Kalustona oli vuode, kaksi tuolia ja pöytä. Rautasänkyä kannattaa kuvailla tarkemmin. Se oli maalattu värillä, jonka valintaa ei voinut käsittää, ellei havainnut, että sen piti jäljitellä palisanderipuuta. Tässä sängyssä, joka oli joka kohdassaan koristeltu renessanssityyliin sellaisena kuin se ilmeni Louis-Philippen aikana, oli huomattavaa varsinkin etuosaan kiinnitetty helmikoristeinen pyörökuva, josta urkeni kauniin otsarivan kaunistama naisenpää. Sängynpäitä koristivat lehvistössä pyrähtelevät lintuset. Huomattava on, että päät, linnut ja lehvät olivat valurautaa ja jäljittelivät sinipunervaa puuta. Kuinka äiti-rukkani oli tullut ostaneeksi sellaisen esineen, on minulle julma salaisuus, jota en rohkene selvitellä. Vuoteen jalkopäähän levitetty pieni matto tarjosi nähtäviksi pieniä, koiran kanssa leikkiviä lapsia. Seinällä riippui akvarelleja, jotka esittivät kansallispukuisia sveitsiläisneitoja. Kalustoon kuului vielä hylly, jossa säilytin kirjojani, pähkinäpuinen kaappi ja pieni Ludvig XVI:n tyyliin rakennettu ruusupuinen pöytä, jonka olisin mielelläni vaihtanut kummisetäni suureen mahonkiseen kirjoituspöytään, koska se olisi mielestäni hankkinut minulle suurempaa arvonantoa.

Saatuani oman huoneen sain samalla heti oman sisäisen elämän. Minä kykenin miettimään ja keräytymään. En pitänyt huonettani kauniina enkä hetkeäkään ajatellut, että sen piti olla kaunis; en myöskään pitänyt sitä rumana, vaan ainoalaatuisena, verrattomana. Se erotti minut kaikkeudesta, ja minä löysin sieltä jälleen kaikkeuden.

Siellä minun henkeni muotoutui, avartui ja alkoi saada haamuja asujaimikseen. Sinä vähäinen lapsen-huone, sinun neljän seinäsi sisäpuolella alkoivat minua ahdistaa tieteen värikkäät varjot, harhakuvat, jotka salasivat minulta luontoa ja kasaantuivat yhä valtavammaksi röykkiöksi välillemme, mitä enemmän pyrin sitä löytämään; sinun neljän ahtaan sinikukkaisen seinäsi sisäpuolella ilmaantuivat näkyviini, aluksi epämääräisinä ja etäisinä, rakkauden ja kauneuden hirmuiset valhekuvat.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU PIETARI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.