The Project Gutenberg eBook of Kuninkaitten kuningas, by H. G. Wells

Tämä on tarina eräästä hra Preembystä, liikkeestään luopuneesta pesulaitoksen pitäjästä ja leskestä, joka luopui toiminnastaan Kirkkaan Virran pesulaitoksessa, pyhän Simon kunnassa, Woodford Wellsin lähistössä, vaimonsa kuoleman jälkeen armon vuonna 1920. Hän sai kokea eräitä varsin huomattavia vaiheita. Tarina on oleellisesti nykyaikainen kertomus. Se on kertomus Lontoosta sir Arthur Conan Doylen, langattoman puhelimen ja ensimmäisten työläislordien aikakaudelta. Historiallinen aines siinä on vähäpätöistä ja osaksi erehdyttävää, ja tulevaisuudesta, vaikka se onkin sokeasti läsnä, ei itseasiassa välitetä mitään.

Koska pyykinpesu Lontoossa samoinkuin maitokauppa ja leivonta- ja liinakauppa ja monet muut kaupan haarat, on pikemminkin erikoistunutta ja perinnöllistä ja hieman vaikeata syrjästätulleiden harjoitettavaksi, on tärkeää selittää, että hra Preemby ei ollut syntynyt pesuliikkeen harjoittajaksi. Hänessä oli hyvin vähän oikean lontoolaisen pesijän henkeä ja taitoa. Hän joutui avioliitossaan pesuliikkeeseen. Hän tapasi Sheringhamissa 1899 erään neiti Hossettin, perijättären ja luonteeltaan hyvin päättäväisen tytön. Hän kosi ja voitti hänet ja meni naimisiin hänen kanssaan, kuten teille kerrotaan, meikein tietämättään, mitä teki. Hossettit ovat arvokasta väkeä pesulamaailmassa, ja Kirkkaan Virran yhtymä, joka nyt joutui Preembyn kykeneviin käsiin, oli vain yksi noista tuon mainitun ja miellyttävän ammatin harjoituspaikoista Lontoon pohjoisissa, luoteisissa ja lounaisissa kortteleissa.

Hra Preemby, kuten neiti Hossettin perhe sai kokea hyvin selvästi ja tuntuvasti jo kehityksen hyvin aikaisella asteella, polveutui paljon vähemmän käytännölliseltä elämänalalta kuin hänen vaimonsa. Hänen isänsä oli ollut viehättävän epätäsmällinen taiteilija, valokuvaustaiteilija, joka asui Sheringhamissa, ja valmisti valokuvia, joita 80-luvulla sanottiin »jalokivikuviksi», seudulla käyvistä kesävieraista. Niihin aikoihin hän oli hyvin tunnettu sheringhamilainen tyyppi, tumma, komea ja välistä hiukan pörröinen, käytti ruskeaa samettitakkia ja leveäreunaista, pehmeää, harmaata hattua. Hän ryhtyi vieraitten kanssa keskusteluun kylpyrannassa, ja eräänlainen hienouden sävy hänessä aiheutti sen, että hänen elannolleen riittävä määrä heitä kävi hänen valokuvaamossaan. Hänen vaimonsa, hra Preembyn äiti, oli kärsivällinen, vähän kehittynyt nainen, maanviljelijän tytär Dissin lähistöltä. Kun sitten hra Preemby vanhempi poistui poikansa elämästä — hän sekaantui romanttisesti pieneen varieteeseurueeseen kesällä v. 1887, ja hävisi tiehensä syksyllä herättäen niin vähän melua kuin suinkin, eikä milloinkaan palannut Sheringhamiin — tuli rva Preemby vanhemmasta työtätekevä osakas pieneen täysihoitolaan, ja hän kuoli noin vuoden kuluttua jättäen huonekalunsa, osuutensa täysihoitolaan ja ainoan poikansa serkulleen ja liiketoverilleen, rva Witcherlylle.

Nuori Albert Edward Preemby oli silloin miellyttävän näköinen, hoikka, kuusitoistavuotias nuorukainen, jolla oli isänsä kihara tukka, äitinsä kauniit hiukset ja taivaansiniset, uneksivat, säännölliseen käytäntöön sopimattomat silmät. Jo lapsena hän oli taipuvainen unelmoimaan. Koulussa hän saattoi istua paikallaan koko joukko laiminlyötyjä kirjoja edessään, katsellen niitten yli kohti tuntemattomia maita. Hänen aikaisemmat kokeensa liike-elämän alalla olivat laadultaan vähemmän rohkaisevia hänen hajamielisyytensä vuoksi. Tehtyään joukon epäonnistuneita yrityksiä käyttää hyväkseen lahjojaan jollakin sopivalla kohdalla sivistyksen koneistossa, joutui hän jäämään useaksi vuodeksi erään norwichilaisen talo- ja hiilikauppiaan toimistoon, joka oli hiukan sukua hänen äidilleen.

Joku vanha, muistiinjäänyt, tunteellinen side auttoi Albert Edwardin tälle paikalle ja suojeli kaikkia hänen toiminnassaan ilmenneitä puutteellisuuksia liian ankaralta arvostelulta. Hän menestyi siinä kuitenkin paremmin kuin kukaan olisi voinut toivoakaan. Talonvälittäjän tehtävä eroaa useimmista muista ammateista siinä, että tarpeellisen käyttövoiman hankkivat kokonaan liikkeen asiakkaat, ja suurten talojen vuokraamisessa oli jotakin sellaista, mikä vaikutti nuoren Preembyn nukkuvaan mielikuvitukseen. Hän osoitti omaavansa luontaisia lahjoja puoleensavetävässä kuvailussa ja hän sai kylliksi tekemistä ottaessaan selville yksityiskohtia yritteliäiltä vuokraajilta. Hänen tulevaisuutensa näytti melko toivorikkaalta. Hiiletkin osoittautuivat merkillisen kiintoisiksi, heti kun hän huomasi, että hänen ei tarvinnut puuttua niihin. Hän ei voinut milloinkaan uskoa, että kaikki nuo kultaiset suomut, mitä niistä löytyi, olivat kiisuja. Hän uneksi salaisesti suuresta kaupallisesta yrityksestä, jonka tarkoituksena olisi hakea tuhkaläjistä sinne jäänyt kulta. Hän ei kertonut kenellekään näistä suunnitelmista, mutta ne lämmittivät hänen jokapäiväistä aherrustaan lupaamalla vapautusta ja varallisuutta. Ja kun työ oli hiljaista toimistossa aikaisin iltapäivällä ja hänet oli jätetty toimistoa hoitamaan, saattoi hän mennä istumaan hiilinäytteiden ääreen, poimia näytekappaleita pienille tarjottimille, käännellä niitä sinne tänne ja katsella niitä eri kulmilta, punnita niitä käsissään ja vaipua kaikkein ihmeellisimpiin unelmiin.

Mutta jos talonkysyjiä tuli huoneeseen, saattoi hän ottaa heidät vastaan melkein kuninkaallisesti.

Norwichissa hänestä tuli Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen jäsen, mutta häntä miellytti pikemmin liikkeen kirjallinen kuin sen kristillinen puoli, ja hän oli läsnä kaikissa mahdollisissa poliittisissa keskusteluilloissa. Hän ei milloinkaan puhunut kokouksissa, vaan istui salin perällä mietiskellen, että poliitikot, kaikesta päättäen, eivät ole muuta kuin nukkeja hiljaisten, rikkaiden miesten käsissä, jotka istuvat väliverhon takana. Norwichissa hän ensimmäisen kerran kykeni ostamaan räätälin valmistaman puvun, kaikkein miellyttävintä harmaata kangasta. Kun hän lähti kahden viikon kesälomalleen rva Witcherlyn luokse Sheringhamiin, oli tämä ihastunut hänen ulkonäkönsä parantumiseen ja häneen vaikutti suuresti se toimelias toiveikkuus, joka oli astunut pojan entisen välinpitämättömyyden sijaan. Kun hän iltapäivisin esiintyi harmaassa puvussaan kylpyrannalla, näytti hän kaikista, jotka eivät tunteneet häntä, joltakin varakkaalta kesävieraalta.

Tuntuu siltä kuin siitä olisi vain päivä, ja tuntuu siltäkin kuin olisi kulunut vuosia siitä, kun kömpelö ja lyhyt hra Preemby oli tuo pieni, vaalea nuorimies, joka heilutteli keppiään ja katseli salaa, mutta halukkaasti, naiskylpijöitä laajoissa, alushameentapaisissa uimapuvuissaan ja öljykankaisissa päähineissään, kuljeskellessaan pitkin Sheringhamin rantaa. Se tapahtui niinä päivinä, jolloin automobiilit vielä olivat vain pilaa, savua ja melua pääpaikoista kaukana olevilla seuduilla, ja jolloin lentämistä pidettiin mahdottomana. Kuningatar Viktoria oli viettänyt timanttijuhlansa, eikä kukaan ajatellut, että Albert Edward, Walesin prinssi, milloinkaan eläisi niin kauan, että hän pääsisi kuninkaaksi. Etelä-Afrikan sota oli järjestetty siksi kesäksi, kestääkseen kuusi kuukautta ja vaatiakseen neljäkymmentätuhatta miestä. Ja kolmantena harmaapukuisen kesälomansa päivänä Sheringhamissa hra Preemby kohtasi tulevan puolisonsa, neiti Hossettin, joka ajoi polkupyörällä, ja törmäsi yhteen ja melkein joutui hänen ystävänsä, neiti Meeta Pinkeyn pyörän alle.

Silloinkin, niin uskomattomalta kuin se nykyaikaisista lukijoista voi näyttääkin, onnistui ihmisten noina kaukaisina 90-luvun päivinä, ennenkuin nopeampi auto tuli ajoneuvona käytäntöön, kaataa ja vahingoittaa toisiaan laiskoilla koneillaan, pyörillä, hevosen vetämillä ja muilla silloin saatavilla ajopeleillä.

Neiti Meeta Pinkey oli vilkas, vaaleatukkainen tyttö, ja hän putosi koneeltaan sirosti ja luonnollisesti hra Preembyn syliin syöksyessään häntä vasten. Näyttää siltä kuin olisi ollut kohtalon alkuperäinen tarkoitus tehdä tästä heidän jatkuvien suhteittensa alku, mutta tässä tapauksessa kohtalo oli laatinut laskelmansa ilman neiti Hossettia. Neiti Meeta Pinkey oli silloin yhtä kypsä rakkauteen kuin ruuti on pamaukseen, ja oli jo syvästi rakastunut hra Preembyyn, ennenkuin oli päässyt kunnollisesti jaloilleenkaan. Hän seisoi siinä punastuneena, pyöreäsilmäisenä ja hengästyneenä, ja hra Preemby näytti ihan miehekkäältä ja kauniilta nostaessaan auttavaisesti hänen pyöräänsä.

Törmättyään hra Prembyyn oli neiti Hossett kääntynyt syrjään, noussut pyörältään, ja seisoi nyt siinä valmiina väittelemään. Törmäys oli irroittanut kokonaan entisestäänkin löyhässä olleen ohjaustangon siitä kelvottomasta vuokrakoneesta, jolla hän oli ajanut. Tämä löyhyys juuri sai aikaan tapaturman. Hänen huomionsa näytti jakaantuneen tasaisesti tämän seikan ja hra Preembyn mahdollisen suuttumuksen välille. »Soitin kelloa», sanoi hän.

Hän oli palavissaan ja piti puoliansa. Hän oli pyöreäkasvoinen tyttö, jolla oli pitkä, ohut kaula, hyvät, kirkkaat kasvot, silmälasit kapealla nenällään ja päättäväinen, ohuthuulinen suu.

»Kömpelöä minun puoleltani», sanoi hra Preemby lepyttävästi. »Olin unohtunut unelmiini.»

»Säikähdin vain», sanoi hra Preemby, »etenkin silloin, kun pyörä tavoitti minut. Täällä on niin paljon käänteitä.»

Neiti Hossett oli päässyt varmuuteen siitä, ettei ollut pelättävissä mitään riitaa hra Preembyn kanssa. Hän ottaisi nähtävästi koko tapaturman hyvin siivosti. »Tämä ohjaustanko oli niin löyhässä kuin se suinkin saattoi olla», sanoi hän. »Katsokaapa sitä. Voitte kiertää sitä, minnepäin vain haluatte. Niitä pitäisi rangaista tällaisten koneiden vuokraamisesta. Jonakin päivänä joku heistä joutuu vastaamaan aiheutetuista vahingoista. Silloin kai ne tulevat vähän varovaisemmiksi. Se on hävytöntä!»

Hra Preembystä näytti olevan ihan oikein ja paikallaan, että hän otti kuljettaakseen koneen hänen puolestaan takaisin vuokrapaikkaan kaupungin läpi, missä neiti Hossett haukkui vuokraajan, lupasi olla maksamatta mitään ja vaati muutamalla hyvin valitulla sanalla takuusummaa heti suoritettavaksi takaisin. Neiti Pinkey maksoi vuokran pyörästään yhdeltä tunnilta. Sen jälkeen tuntui koko pikku seurueesta luonnolliselta, että he pysyivät yhdessä kolmisin. He jäivätkin yhteen kuin lievässä seikkailutunnelmassa, ja hra Preemby käyttäytyi niinkuin ei hän olisikaan mikään vähäisempi kuin tavallinen asukas neiti Witcherlyin laitoksessa ja kesävieras meren rannalla. Hänen uudet ystävättärensä olivat lontoolaisia, ja hän selitti asuvansa Norwichissa ja harjoittavansa talonvälittäjän ammattia. Hän teki huvittavaa pilaa Sheringhamista. Hän selitti, että se oli »pieni, soma syrjäinen kolkka», ja että oli oikea nautinto tulla sinne hengittämään meri-ilmaa.

»En pidä noista tavallisista hienoista paikoista», sanoi hra Preemby.
»Olen liiaksi yksinäinen luonteeltani.»

Vielä vuosiakin myöhemmin hra Preemby koetti usein palauttaa mieleensä niitä eri asteita, jotka johtivat hänen avioliittoonsa neiti Hossettin kanssa, mutta hänellä oli aina epämääräinen tunne siitä, että hän jätti jotakin huomioonottamatta, vaikka hän ei oikein tiennyt, mitä se oli, eikä mihin se olisi ollut sijoitettava.

Aluksi eivät asiat näyttäneet ollenkaan siltä, että hän olisi mennyt naimisiin neiti Hossettin kanssa. Oikeastaan ne näyttivät siltä, ettei hän menisi naimisiin kenenkään kanssa, ja jos sana 'avioliitto’ olisi kuiskattu hänen korvaansa mahdollisena seurauksena hänen kohtauksestaan, olisi hän kauhistunut. Hän huomasi kyllä olevansa täysin hyväksyttävää seuraa noille tytöille, mutta hänestä tuntui, että Meeta oli yhdyssiteenä hänen ja heidän välillään. Heihin liittyi nyt vielä neljäskin henkilö, joka vastasi nimeen Wilfred, ja hra Preembystä tuntui, että keskinäisen suojelusoikeuden tunne Wilfredin ja neiti Hossettin välillä oli eittämätön.

Nuoret kulkivat pienenä ryhmänä rannikkoa pitkin, kunnes hietikko päättyi. Siellä he löysivät varjoisan ja verraten eristetyn komeron matalan kallion juurella ja antautuivat siellä kuhertelun iloon. Sinä iltana Meeta kuherteli hra Preembyn kanssa, ja Wilfred neiti Hossettin. Neljännesvuosisadan pituisen ajanjakson jälkeen oli hra Preemby muistissaan ihan varma siitä, että asianlaita oli ollut tällainen.

Aika ajalta muuttuvat elämän muodot. Tieto on levinnyt ja hienostus kasvanut, ja uusi nuorisopolvi, hillitympi, viisastelevampi, taikka päättävämpi kuin edeltäjänsä, on ottanut maailman haltuunsa. Tuollainen kuhertelu oli taiteetonta, kömpelöä asioitten lykkäämistä ja suuressa suosiossa noina kaukaisina päivinä, asioitten lykkäämistä, jota pidettiin tarkoin sallituissa rajoissa. He syleilivät, he suutelivat ja painoivat tyhmät nuoret päänsä vastatusten, ja viettivät siten pitkän odotusajan, ennenkuin rakkaus otti heidät valtoihinsa. Englannin kesänviettopaikat olivat täynnä nuoria ihmisiä, jotka antautuivat tuohon köyhään, tyhmään, epäarvokkaaseen rakkauden aavisteluun. Kävi ilmi, että hra Preemby oli luontainen kuhertelija.

»Lakatkaa!» sanoi neiti Meeta ihastuksesta paksulla äänellä. »Teidän pienet viiksenne kutkuttavat minua.»

Kuumenneena rohkaisusta ja ajatellen uusia yrityksiä ei hra Preemby ehtinyt huomata, että neiti Hossettin ja hänen Wilfredinsä asiat sujuivat paljoa hankalammin ja vähemmän tyydyttävästi. Wilfred ei ollut sen luontoinen henkilö, joka olisi miellyttänyt hra Preembyä. Huolimatta siitä tosiasiasta, että hän oli vähemmän siististi puettu kuin hra Preemby — hänellä oli harmaat flanellihousut, kukalliset liivit ja villainen Norfolkin takki, ja matalat ruskeat kengät vaaleine sukkineen — hän vaikutti Preembyyn tietoisuudellaan yhteiskunnallisesta ylemmyydestään. Hän oli nuori — nuorin joukosta — ja kuitenkin hallitseva. Hänellä oli suuret, punaiset kädet ja suuret jalat, hyvin sotkuinen tukka, epäsäännölliset piirteet, jotka myöhemmin saattoivat tulla miellyttäviksi, ja rämeä ääni. Hän katseli hra Preembyä kuin olisi tiennyt hänestä kaikki ja ajatellut hänestä kaikkein pahinta, mutta ei kuitenkaan aikonut lähiaikoina millään lailla vaikuttaa häiritsevästi hänen elämäänsä. Hän oli, selitti Meeta kuiskaten, lääketieteen ylioppilas Cambridgestä, ja hänen isänsä oli lääkäri, joka oli korotettu aatelisarvoon. Hän ei kuherrellut millään lailla antautuvasti, hän näytti väsyneeltä lemmenleikkiin, hän oli kai jo kuherrellut kyllikseen muualla, ja hänen keskustelunsa neiti Hossettin kanssa tapahtui ärsyttävällä, hiljaisella äänellä. Hän istui vähän matkan päässä tytöstä hiekassa, karkeassa sinertävässä heinikossa, ja tytön kasvot olivat punaiset. Toisiinsa kietoutuneen ryhmän oli mahdotonta kuulla, mitä he sanoivat.

»Chris ja Wilfred eivät osaakaan olla yhdessä niinkuin me», sanoi Meeta hiljaa. »He ovat tyhmiä.»

»Hän on sellainen kuin miehet tavallisesti», jatkoi Meeta. »Ehkä yhtä lukuunottamatta! Vaativat kaiken, eivätkä anna mitään.»

»Hän ei edes tahdo sanoa, että he ovat kihloissa», sanoi hän.
»Välttelee puhumasta hänen isälleen.»

»Olen pihkaantunut teihin», sanoi Meeta. »Olen kauniisti pihkaantunut teihin. Teillä on kauneimmat siniset silmät, mitä milloinkaan olen nähnyt. Kiinansiniset.»

Niin erillään viettivät siis hra Preemby ja hänen tuleva vaimonsa ensimmäisen iltansa yhdessä. Hän muisti sen, niinkuin hän muisti useimmat viime aikoina tapahtuneet seikat, epäselvästi: kuuman hiekan ja auringonpaisteen, sinisenharmaan ruohon ja poppelirivin taustalla, puitten siinä nyökytellessä latvojaan ääretöntä, sinistä taivasta vasten. Ja sitten näytti Chris Hossett kirkastuvien muistojen keskellä juoksevan hänen luokseen hehkuvin poskin ja säihkyvin silmin, jotka suurenivat silmälasien takana.

Kului kaksi tai kolme päivää ennen tuota intohimoista ratkaisua. Ollen satunnainen vieras Sheringhamissa ei hra Preembyn välttämättömästi tarvinnut luoda itselleen yhteiskunnallista taustaa, mutta neiti Pinkey esitti hänet kahdelle lihavalle, hyväntahtoiselle, mielellään paikallaan pysyvälle tädille, nuorena miehenä, joka oli sukua neiti Hossettille ja joka oli pelastanut hänet nolosti putoamasta pyörältä, ja Preemby ja hän olivat teellä Chris Hossettin vanhempien luona. Vanha hra Hossett oli hyvin kivulloinen mies, hyvin lihava ja kiukkuinen. Hän ei milloinkaan ollut entisensä, mitä tuo entisensä sitten lienee tarkoittanutkin, ainoan poikansa kuoleman jälkeen, ja rva Hossettin, tarmokkaan, kuihtuneen enteen siitä, miksi hänen tyttärensä kerran tulisi, tuli pitää huolta miehensä kaikista tarpeista. Hänellä oli sankaiset silmälasit Chrisin sangattomien sijalla, hänen silmänsä olivat työstä väsyneet, hänen kasvonsa nahkeat ja hänen kaulansa ohut. Siellä oli myös eräs naimisissa oleva serkku vaimoineen, hra ja rva Widgery, joilla näytti olevan se vaikutelma, että hra Preemby oli neiti Pinkeyn sukulainen. Hra Widgeryllä oli pitkät, rokonarpiset kasvot ja tylsimmät ruskeat silmät, mitä hra Preemby oli milloinkaan nähnyt. Teen kanssa ei tarjottu mitään raskasta syötävää, ja hra Preemby oli voinut oivallisesti kuunnellessaan rva Hossettin selitystä hra Hossettin olemassaolon vaivoista, jotka johtuivat sydäntaudista, ja kuinka epätyydyttävää ja huolettavaa oli jättää pesulaitos päällysmiehen hoitoon. Wilfred ei tullut teelle. Häntä oli pyydetty, mutta hän ei tullut.

Seuraavana päivänä hra Preemby tapasi Wilfredin rannalla katselemassa, kuinka tytöt opettelivat uimaan. Sen jälkeen kaikki neljä lähtivät hakemaan eristettyä paikkaa, ja kävi selville, että neiti Hossett kieltäytyi enää kuhertelemasta Wilfredin kanssa. Oli silminnähtävää, että hänen ja Wilfredin välillä vallitsi syvä erimielisyys. He tuskin puhelivat, kun palattiin kaupunkiin, ja ennenkuin rannalle päästiinkään, sanoi Wilfred yhtäkkiä »näkemiin», kääntyi ja hävisi sisämaahan päin vievää tietä. Silloin poistui Wilfred hra Preembyn maailmasta. Hra Preemby ei milloinkaan saanut tietää, mitä hänestä oli tullut, eikä hän sitä halunnutkaan, ja seuraavana päivänä hän ensimmäiseksi huomasi neiti Hossettin suurentuneitten silmien katselevan häntä niin kiintyneesti ja pyytävästi, että hän tunsi olonsa hiukan tukalaksi.

Neiti Hossettista tuli vakava este Meetan kuhertelulle. Kvartetti oli nyt supistunut trioksi, ja hra Preemby huomasi niin sanoaksemme olevansa jonkunmoinen kolmion kärki, ikuisen kolmion, erikoisen terävämuotoisen. Milloin vain Meeta oli hänen toisella puolellaan, oli Chris toisella. Hän sanoi häntä »meidän Teddyksemme», hän painautui häntä vasten, menipä niinkin pitkälle, että silitti hänen tukkaansa. Meetan rakastuminen lakastui jossain määrin tässä kilpailussa, mutta hän ei ryhtynyt mihinkään jyrkkään vastarintaan.

Syvällä miehisen luonteen pohjalla piilee hiukka polygaamista ylpeyttä. Näissä uusissa olosuhteissa oli hra Preemby ylpeä ja matalamielinen. Hän luuli »hoitelevansa» kahta tyttöä yhtaikaa, ja se tuntui hänestä hyvin loistavalta asemalta. Mutta kuitenkaan ei kysymyksessä ollutkaan niin paljon hoiteleminen kuin ansaan joutuminen. Amerikkalaisessa tunteellisen mielikuvituksen maailmassa on olemassa ihanne, jota sanotaan luolamieheksi, ja jota rauhalliset, anastuskyvyttömät naiset suuresti suosivat, koska sen toteuttaminen aiheuttaisi heille itselleen hyvin vähän vaivaa. Luolamiehen otaksutaan tarttuvan naiseen, sieppaavan hänet, kantavan pois ja jumaloivan häntä. Tässä Preembyn yksinkertaisessa rakkaustarinassa neiti Hossett näytteli luolamiehen osaa ainakin ajaen tahtonsa läpi. Kun he ensimmäistä kertaa olivat kahden yhdessä, veti hän nuorukaisen luokseen ja suuteli häntä suulle niin lämpimästi, tulisesti ja vilpittömästi, että se hämmästytti ja lannisti hra Preembyn. Se oli aivan toista kuin Meetan arat saavutukset, taikka mikään hänen tähän asti Norwichissa kokemansa. Hän ei ollut tiennytkään, että sellaisia suutelolta on olemassa.

Ja lämpimässä kesäisessä hämärässä huomasi hra Preemby, että hänet vietiin yksinäiselle paikalle rannikolle kuhertelemaan Chris Hossettin kanssa. Nousevan täysikuun valo sekaantui illan ruskotukseen, kivet maassa loistivat kuin jalokivet ja tähdet. Hän käyttäytyi reippaasti, mutta vapisi kuitenkin kauttaaltaan. Chris Hossettin kuhertelu ei muistuttanut Meetan kuhertelua enempää kuin ahjon hehku kuun paistetta.

»Rakastan sinua», sanoi Chris, ikäänkuin se olisi oikeuttanut kaiken, ja kun he hiipivät kotiin hetkenä, jota hra Preemby sanoi »hävyttömän myöhäiseksi», virkkoi tyttö: »Menettehän naimisiin kanssani, eikö totta? Teidän on mentävä nyt naimisiin minun kanssani, ja sitten voimme me rakastaa oikein täydellä todella. Niin usein kuin tahdomme.»

»En voi väittää olevani siinä asemassa, että jo nyt voisin elättää vaimon», sanoi hra Preemby.

»Minä en huomaa, että minun tarvitsisi pyytää miestä elättämään minut», sanoi neiti Hossett. »Te olette ihmeellinen, Teddy, ja minä tahdon mennä naimisiin kanssanne. Sen on tapahduttava, ja sillä hyvä.»

»Mutta kuinka voin minä mennä naimisiin teidän kanssanne?» kysyi hra
Preemby hiukan kiukkuisesta sillä hän oli todella hyvin kyllästynyt.

»Kun kuulee teidän puhuvan, niin luulisi, ettei kukaan ole mennyt naimisiin ennenkään», sanoi Chris Hossett. »Ja sitäpaitsi… tämän jälkeen… teidän täytyy.»

»Muistakaa, että minun täytyy palata Norwichiin ensi torstaina», sanoi hra Preemby.

»Isä hankkii teille tietysti toisen paremman. Emme ole köyhiä, Teddy.
Ei ole mitään syytä surra sitä…»

Tällaisin sanoin ja puhein hra Preemby kosi ja sai Chris Hossettin. Hän oli säikähtynyt, pelottavasti säikähtynyt, mutta hänet oli myöskin pelottavasti herätetty. Hänestä tuntui, että koko juttu oli hurjan romanttinen ja että hän oli jokseenkin kova Meeta Pinkeytä kohtaan. Mutta häntä vietiin niin nopeasti eteenpäin, ettei hän ehtinyt ajattelemaan paljon mitään. Hänet esiteltiin nyt Hossettin vanhuksille seuraavana päivänä tyttären kihlattuna sulhasena, ja Chris antoi hänelle salaa kolme kultaista sovereigniä sormuksen ostamiseksi hänelle yllättäväksi lahjaksi. Rva Hossett käyttäytyi aluksi niinkuin hän kyllä olisi hyväksynyt hra Preembyn, mutta ei hyväksyisi avioliittoa, ja sitten kun asia oli selvitetty, syntyi hänen ja tyttären välillä kiivas kohtaus toisessa kerroksessa, jonka jälkeen hän käyttäytyi kuin hyväksyisi hän avioliiton oikein mielellään, mutta olisi sitä mieltä kuin hra Preemby olisi hyvin moitittava henkilö. Hra Hossett ei tahtonut puhua välittömästi hra Preembyn kanssa, mutta hän kuvaili tätä vaimolleen ja kuvitelluille henkilöille hra Preembyn läsnäollessa »lurjukseksi», joka oli »vietellyt hänen tyttärensä». Kuitenkin näyttivät he kumpainenkin pitävän avioliittoa suotavana, eivätkä siinä suhteessa sanoneet mitään vastaan.

Kaikki tämä oli hyvin harmillista ja kiukuttavaa hra Preembystä. Hän ei tehnyt juuri mitään, paitsi mitä käskettiin. Hänet kiskottiin avioliittoon niinkuin olisi hänet paiskattu jonkun esteen yli. Hän jätti kaikkien selitysten annon rva Witcherlylle siitä, mitä oli tapahtunut, sopivampaan tilaisuuteen. Eräänä torstaina hän lähti pois matkalaukkuineen, ikäänkuin olisi matkustanut Norwichiin. Hän kirjoitti lyhyen valittelukirjeen talonvälittäjälle ja hiilikauppiaalle. Tärkeät yksityisasiat estivät häntä palaamasta työhönsä. Hra ja rva Hossett palasivat Lontooseen vieden hänet mukanaan. He kaikki ottivat huoneen raittiushotellissa Bloomsburyssä, ja neiti Preemby vihittiin erikoisella luvalla pyhän Martin kirkossa Trafalgar Squarella.

Sitten hän lähti appivanhempineen Kirkkaan Virran Pesulaitokseen elääkseen siellä ja hoitaakseen apulaisjohtajan, asiakkaiden hankkijan ja ilmoituspäällikön tehtäviä. Hra Hossett ei milloinkaan puhutellut häntä, mutta puhui hänestä monesti hyvin epämiellyttävästi muille hänen huoneessa ollessaan, tehden syytöksiä, joista kukaan ei ollut tietääkseenkään, mutta rva Hossett tuli jälleen ystävälliseksi. Pian sen jälkeen hra Hossett sai sydänkohtauksen ja kuoli, ja muutaman kuukauden kuluttua huomasi hra Preemby itsekin olevansa isä. Kun hän ensimmäisen kerran kohtasi tyttärensä ja, kuten sittemmin kävi selville, ainoan lapsensa, näytti se hänestä perin rumalta, punaiselta oliolta. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt lasta niin aikaisella ikäkaudella. Sillä oli hiukan hyvin ohutta, kosteaa tukkaa, joka vähitellen väistyi vahvemman kasvun tieltä, sillä oli leveät, epämääräiset kasvot ja huomattavan suuret kädet ja jalat. Hra Preembyllä oli se hullunkurinen vaikutelma, että hän oli nähnyt lapsen jossakin ennen, eikä ollut pitänyt hänestä. Sitten muutaman päivän perästä tytöstä tuli tavallinen punertava lapsonen ja ihmetys väistyi rakkauden tieltä.

Ajan kuluessa kaikki nämä kokemukset sekaantuivat hra Preembyn muistissa epäselväksi, suurenmoiseksi, romanttiseksi, seikkailurikkaaksi menneisyydeksi. Hän pysyi yhä hiukan uneksivana ja hajamielisenä, mutta yleensä hän oli velvollisuudentuntoinen, rakastava perheenisä ja hän tuli mainiosti toimeen hallitsemishaluisen ja pystyvän vaimonsa kanssa.

Chris oli, sen hän oli huomannut heitä vihittäessä, kolmea vuotta häntä vanhempi, ja pysyikin kaikissa suhteissa häntä vanhempana kuolinpäiväänsä saakka. Mutta vaimo kohteli häntä omistajan rakkaudella, valitsi hänelle kaikki vaatteet, ohjaili hänen tapojaan ja käyttäytymistään ja puolusti häntä kaikkia muita ihmisiä vastaan. Hän puki hänet hiukan enemmän voittoisan golfinpelaajan malliin kuin hän olisi itse tehnyt, jos hänellä olisi ollut jotakin sanottavaa asioissa. Chris ei antanut hänen hankkia polkupyörää moniin vuosiin, oli hiukan vaativainen hänen tapaansa nähden hoitaa pesulaitoksen kirjoja, määräsi hänen taskurahansa kymmeneksi shillingiksi viikossa ja oli taipuvainen rajoittamaan hänen keskustelumahdollisuuksiaan liikkeen henkilökunnan naisjäsenten kanssa. Mutta hra Preemby omasta puolestaan ei huomauttanut mitään, jos vaimo hiukan poikkeilikin aviollisesta tottelevaisuudesta. Hänessä alkoi ilmetä lihomisen merkkejä, ja hänelle kasvoi aika joukko vaaleaa partaa ilman erikoisia ponnistuksia.

Heidän kotinsa oli hyvin miellyttävä paikka etenkin senjälkeen, kun rva Hossett oli seurannut miestään lepoon marmorisen ristiinnaulitun kuvan alle, johon oli kaiverrettu kyyhkynen olivinoksineen kahden käden yhtymään, Woodford Wellsin hautausmaalle. Hra Preembystä tuli innokas lukumies, joka ei lukenut ainoastaan romanttisia tarinoita — hän inhosi suuresti realismia kaikissa sen muodoissa — mutta myös muinaisajan historiaa, astronomiaa, astrologiaa ja mystillisiä teoksia. Hän harrasti syvällisesti pyramidien arvoitusta ja kadonneen Atlantismaan otaksuttua historiaa. Sielua käsittelevät tieteet viehättivät häntä myös, ja mahdollisuus kasvattaa tahdon lujuutta erikoisesti. Hän harjoitteli joskus tahdonvoimaansa makuuhuoneen peilin ääressä, kun rva Preemby ei ollut läsnä. Öisin hän koetti joskus pakottaa itsensä nukkumaan tahdon ponnistuksella, sen sijaan että olisi nukkunut tavallisella tavalla. Hän kiinnitti suurta huomiota ennustuksiin ja Raamatun selityksiin. Hän muodosteli tuomionpäivästä omia mielipiteitä, jotka olisivat saattaneet johtaa välien rikkoutumiseen valtiokirkon kanssa, jollei rva Preemby olisi ajatellut, että sellainen ristiriita vaikuttaisi huonosti pesulaitoksen asioihin. Ajan kuluessa hän kokosi yli tuhannen niteen suuruisen kirjaston ja hyvin suuren sanavaraston.

Hänen vaimonsa suhtautui tällaisiin henkisiin harrastuksiin ystävällisen myötämielisesti, joskus oikein ylpeästikin, mutta hän itse otti niihin hyvin vähän osaa. Pesulaitos oli kyllin hyvä hänestä. Hän rakasti pesulaitostaan yhä enemmän, rakasti sen puhtaaksi pestyjä ja kovetettuja paitoja ja kauluksia ja sen mankeloituja ja taivutettuja lakanoita, rakasti sen koneitten kirskuntaa ja pesuhuoneitten kosteaa puuhaa. Hänestä oli mieluista nähdä kaiken olevan toiminnassa, järjestyksessä ja kunnossa, tuntea kaiken kulkevan pesu- ja kiertoputkien läpi varmasti ja ehyenä, niin ettei mikään haitannut, ei mitään puuttunut lopussa. Kun hän kierteli työhuoneissa, alentuivat äänet, ja pesu tuli kunnioittavan innokkaaksi. Ja hän piti myös siitä, että liike tuotti.

Sunnuntaisin iltapäivällä ja sellaisina päivinä, jolloin pesulaitos ei kaivannut hänen palveluksiaan, teki hra Preemby pitkiä kävelyretkiä. Kauniilla ilmalla hän käveli aina Eppingin metsään tai Ongariin, vieläpä Roothingin maalaisrauhaankin, mutta huonolla ilmalla hän käveli mieluimmin Lontooseen päin. Jonkun ajan kuluttua ulottuivat raitiotiet aina Woodfordin nykyiselle päätepysäkille saakka ja tuli mahdolliseksi ajaa keskelle Lontoota Seitsemän sisaren tien ja Camden Townin kautta, taikka, jos halusi kävellä pikkuisen matkaa enemmän, Lea Bridgen tietä ja Holbornin enkelin kautta.

Lontoon monenlainen ja suurenmoinen toimeliaisuus herätti nukkuvia voimia hra Preembyn mielikuvituksessa. Hän saattoi mennä syömään aamiaisekseen leipää ja voita ja kupillisen kaakkaota ja ehkäpä hiukan hilloakin johonkin ravintolaan, ja hän saattoi kuluttaa tuntikausia katselemalla myymälöiden ikkunoita ja joskus ostamalla jotakin pientä. Hän rakasti Charing Crossin tietä kirjakauppoineen, Tottenham Courtin tietä, Holbornia, Clerkenwelliä ja Whitchapelin tietä, mutta Piccadilly ja Bond Street ja Regent Street näyttivät kalliilta ja niiltä puuttui oikeaa henkistä mielenkiintoa, etenkin kun hän tunsi, että hänen villaiset polvihousunsa ja hattunsa olisivat hiukan vanhanaikuiset näillä hienoilla paikoilla. Joskus hän saattoi mennä British Museumiin ja katsella hyvin tarkkaan pyramideihin kuuluvia esineitä. Suuret julkiset tapahtumat veivät hänet aina Lontooseen. Jos siellä oli suuri murhajuttu, suuri tulipalo, kuninkaalliset häät tai kuninkaalliset hautajaiset, niin oli varmaa, että hra Preemby oli katselemassa niitä siellä, missä ihmisjoukko oli tiheintä, usein mukanaan sievä käärö eväitä, voileipä, appelsiini tai jotakin muuta rva Preembyn hankkimaa. Mutta hän ei nähnyt milloinkaan juhlavalaistusta tai ilotulitusta, koska rva Preemby mielellään piti häntä kotona, kun päivän työ oli tehty. Hän eli ajatuksissaan mukana suuressa sodassa 1914—1918 vakavasti ja syvästi. Kerran hän kulki miehen ohi, josta hän jälkeenpäin tuli ajatelleeksi, että tämä jokseenkin varmasti oli saksalainen vakooja. Tuo ajatus kiusasi häntä koko päivän. Mies oli kuitenkin katsahtanut häneen hyväntahtoisesti. Nyt hän odotti joukottain ilmahyökkäyksiä. Hän oli yli neljä vuotta liian vanha asevelvolliseksi, kun pakollinen sotapalvelus astui voimaan, eikä rva Preemby olisi antanut hänen edes ruveta ylimääräiseksi järjestyksenvalvojaksi, peläten hänen vilustumistaan.

Hra Preembyn työ konttorissa ei ollut kovinkaan raskasta, niin että hän jouti ajattelemaan ja kiinnittämään huomiota liikkeen laventamiseen laajemmallekin. Hän keksi eräitä puoleensavetäviä kiertokirjeitä. Hänen kokemuksensa talonvälityksestä oli harjaannuttanut hänet painamaan mieleensä suurten, mukavien talojen olemassaolon, jotka muuten olisivat jääneet häneltä huomaamatta, ja ottamaan selville, asuttiinko niissä vai ei. Sitten hän tiedusteli, saiko Kirkkaan Virran pesulaitos työtä näistä taloista, jos ei, niin lähetti hän niihin kiertokirjeensä, kirjoittipa sen lisäksi usein persoonallisen kirjeenkin. Hän ei pitänyt kirjaimellisesti kiinni sopimuksista. Hän saattoi joskus jäädä pitkäksi aikaa tuijottamaan uuneihin tai pesualtaisiin tai mihin hyvänsä uuteen koneosaan, kuten uuteen mankelikoneeseen, kunnes hän tottui siihen. Mutta jos hän seisoskeli jossakin, missä oli tyttöjä työssä, niin rva Preemby saattoi keksiä jonkun tekosyyn saadakseen hänet takaisin toimistoon sen vuoksi, kuten hän selitti, että miehen läsnäolo sai tytöt tekemään huonompaa työtä. Hän tilasi ja joskus lukikin Englantilaista Pesijää ja Värjärien ja Silittäjien Lehteä.

Joskus hänellä oli onnellisia ajatuksia. Hänen keksintöään oli se, että pesua kaupungille kuljettavat rattaat maalattiin kirkkaan sinisiksi ja koristettiin hakaristeillä, ja samalla värillä ja samoilla merkeillä varustettiin myös pesulaitoksen pääty ja kuvattiin se laskuihin. Mutta kun hän tahtoi pukea rattaiden kuljettajatkin hakaristeillä koristettuihin puseroihin ja värjätä sinisiksi pukujen liepeet, sanoi rva Preemby, että siinä jo oli menty kyllin pitkälle. Hra Preemby juuri ehdotti otettavaksi käytäntöön Ford-autot hevosten sijaan jo niin aikaisin kuin v. 1913. Tämä muutos tehtiinkin v. 1915.

Ja niin kasvoi Christina Alberta tytöksi ja naiseksi kotona rauhallisen, huolehtivan isänsä ja toimeliaan, joskus vähän kärttyisen äitinsä seurassa.

CHRISTINA ALBERTA.

Tämä kertomus, kuten selvästi selitettiin ensimmäisen luvun ensimmäisen pykälän ensimmäisessä kappaleessa, on tarina hra Preembyn elämästä hänen viime vuosinaan, leskeysvuosinaan. Tällä tiedonannolla on tavallisen kaupallisen takuun arvo, emmekä me missään tapauksessa loittone kauaksi hra Preembystä. Sillä hänen tyttärensä elämä oli niin läheisesti kietoutunut hänen omaan elämäänsä tänä aikana, että on välttämätöntä kertoa useita tätä koskevia asioita selvästi ja painokkaasti, ennenkuin saamme varsinaisen kertomuksemme oikein kunnollisesti alkuun. Ja senkin jälkeen, kun se on alkanut, kun se jatkuu, ja aina loppuun saakka sekaantuu Christina Alberta siihen.

Sekaantuminen kuuluikin hänen luonteeseensa. Hän ei ollut milloinkaan n.s. puoleensavetävä lapsi. Mutta hän piti aina äärettömän paljon isästään, ja isä taas rakasti ja helli häntä suuresti.

Hänellä oli vähän tai ei ollenkaan kykyä suhtautua asioihin, ja hänessä oli aina jotakin kaukaista ja eristyvää, jotakin keijukaismaista vaihtelevaisuutta. Hänen ulkonäkönsäkin oli tahditon. Hänellä oli esiinpistävä nenä, jolla oli taipumusta kasvaa leveämmäksi, kun rva Preembyn nenä oli pieni ja punertava ja hänen silmälasiensa väliin puristettu, ja hänen isänsä hienosti veistetty nenä muistutti pientä, urheaa venettä, joka vilahti esiin tuimasta viiksikoskesta. Hän oli tumma, vaikka molemmat vanhemmat olivat vaaleita. Hänen kasvaessaan kokosivat nuoruuden maagilliset voimat hänen piirteensä miellyttävään yleisvaikutelmaan, mutta hän ei milloinkaan ollut todella kaunis. Hänen silmänsä olivat ruskeat, kirkkaat ja kovat. Hänellä oli äitinsä ohuthuulinen, päättävä suu ja vaatimattomasti kaartuva leuka. Samoin hänellä oli äitinsä vaalea, luja iho ja kirkas väri. Hän oli suriseva, huuteleva, juoksenteleva, meluava lapsi, joka oli taipuvainen olemaan kuuntelematta neuvoja, ja hänellä oli melkein vaistomainen taito välttää äkillisiä iskuja. Hän ikäänkuin liiteli ympäriinsä. Hän saattoi olla kuvauspaikalla tai vuoteenne alla. Ei saattanut tehdä muuta kuin katsoa ja ihmetellä.

Hän tanssi. Hra Preemby ei tanssinut, eikä rouvakaan, ja tuo ikuinen pyöriskeleminen hämmästytti ja harmitti heitä. Kaukainen piano tai soittokunta voi saattaa hänet tanssimaan, tai sitten hän hyppeli oman hyräilynsä mukaan, tanssipa virsienkin säveleillä sunnuntaisin. Hra Preemby teki pysyvän kuuden pensen tarjouksen, jos tyttö istuisi paikallaan viisi minuuttia, mutta tämä ei milloinkaan suostunut siihen.

Ensimmäisessä koulussaan, päivä-yhteiskoulussa Buckhurst Hillissä, oli hän ensi alussa hyvin vähäisessä suosiossa, sitten suuressa suosiossa ja sitten hänet erotettiin. Sen jälkeen hän menestyi erinomaisesti Tavernerin tyttökoulussa Woodfordissa, jossa hänet heti alussa tunnustettiin humoristiksi. Aina oli vaikeaa kutsua häntä muulla kuin Christina Albertan nimellä. Ihmiset koettivat kaikenlaisia muita nimiä, mutta niistä ei pysynyt mikään muu kuin Christina Alberta. Kotona häntä sanottiin »vauvaksi» ja »tyttöseksi», »Bertieksi» ja »Bussiksi», taikka »Allyksi» ja »Tinaksi», koulussa koetettiin sellaista nimiä kuin »Nöpönenä» ja »Suopa» tai »Preemy» ja »Prim», ja myös »Pörröpää» hänen kiharan tukkansa vuoksi. Nämä nimet hävisivät kaikki jättäen paikkansa oikealle nimelle.

Hän oppi hyvin läksynsä ja erikoisesti historiaa, maantiedettä ja piirustusta, mutta opettajista hän ei paljoa välittänyt. Koulun hokkeyjoukkueessa hän esiintyi oikeana hyökkääjänä erinomaisella menestyksellä. Hän osasi juosta kuin tuuli, eikä hän näyttänyt milloinkaan hengästyneeltä. Hänen hyökkäyksensä oli ihan hirmuinen. Hän saattoi tehdä nenällään sellaisia ilveitä, että heikommat joutuivat jonkunmoiseen hysteeriseen tilaan. Hän oli taipuvainen kujeilemaan varsinkin rukousten aikana koulussa.

Tyttären ja äidin välillä oli jonkunmoista pientä napinaa. Se ei ollut sen pahempaa, mutta sellaista kuitenkin oli. Äidillä näytti olevan häntä vastaan jotakin ilmilausumatonta vihaa. Se ei estänyt rva Preembyä tekemästä velvollisuuttaan lapseen nähden, mutta se esti kaiken todella lämpimän tunteen heidän välillään. Aikaisesta lapsuudesta saakka sai isä suudelmat ja sai olla sinä, jonka selässä kiipeiltiin ja jota nyittiin ja revittiin. Hän vastasi tähän ystävyyteen. Isä sanoi häntä »omaksi pieneksi tytökseen», lausuipa joskus, että lapsi oli aivan ihmeellinen. Hän otti hänet mukaansa kävelylle ja kertoi hänelle kaikenlaista salaperäistä, mielessään liikkuvaa: hävinneestä Atlantismaasta, Tiibetin laamoista ja astrologian periaatteista, jotka säilyivät ratkaisemattomina pyramidien suhteissa. Hän kertoi että hän usein halusi saada oikein kunnolla tarkastella pyramideja. Huomasihan joku usein sellaista, mitä muut eivät huomanneet. Tyttönen kuunteli tarkkaavaisesti, vaikka ei aina ihan oikeassa hengessä.

»He kävelivät ympäriinsä puettuina pitkiin, valkoisiin hameisiin», selitti hän. »Enemmän Raamatun henkilöiden kuin varsinaisten ihmisten näköisinä.»

»Kaikki tietomme astrologiasta ovat vain murto-osia heidän tiedoistaan.
He tunsivat menneisyyden ja tulevaisuuden.»

»Olipa vahinko, että he hukkuivat», virkkoi tyttö tarkoittamatta olla ironinen.

»Muutamat ovat saattaneet pelastua. Heidän jälkeläisiään saattaa olla lähempänä kuin voit otaksuakaan. Meissäkin, minussa ja sinussa, Christina, saattaa olla atlantislaista verta.»

»Auttaa enemmän kuin luuletkaan. Salaisia lahjoja. Ennustustaitoa.
Kaikkea sellaista. Me emme ole tavallisia ihmisiä, Christina Alberta.»

Kun hän oli avannut tiensä kuudennelle luokalle Tavernerin koulussa, häiriytyi Christina Albertan kasvatuksellinen kehitys koulun sekä sisä- että ulkopuolella ilmenneitten erimielisyyksien takia. Opettajakunta oli erimieltä hänestä. Hänen käyttäytymisensä oli huonoa, hänen työnsä luokalla horjuvaa ja kehnoa, mutta hän läpäisi tutkinnoissa, etenkin koulun ulkopuolelta tulevien, riippumattomien tutkijoiden kokeissa, merkillisellä menestyksellä. Yleensä tahdottiin saada hänet pois koulusta, mutta olisiko meneteltävä niin, että hänet siirrettäisiin yliopistoon, vaiko vain yksinkertaisesti pyydettäisiin hänen vanhempiaan ottamaan hänet pois, siitä syntyi riitakysymys. Voimistelun opettajatar oli taipuvainen pitämään hengen ottamista kolmantena mahdollisena keinona sen vuoksi, että tyttö oli osoittanut leikeissä ääretöntä välinpitämättömyyttä tyyliä kohtaan, hänen epäurheilullisten temppujensa vuoksi koettaa voittaa pelit epäsäännöllisellä ja odottamattomalla tavalla ja hänen pyrkimystensä vuoksi tehdä voimistelusta ja harjoituksista karkeaa pilaa, joka ei ollenkaan soveltunut koulun seinien sisällä. Englannin kielen ja kirjallisuuden opettajatar oli samaa mieltä, vaikka Christina Alberta saattoi viettää tunteja aineita kirjoittaessaan ja koettaessaan muovailla Paterin, Ruskinin ja Hazlittin mietelauseita ja pykäliä sellaisiksi, että ne soveltuisivat hänen omiin, alkuperäisiin sepitelmiinsä. Ei ollut Christina Albertan syy, että alinomaa noihin kirjallisen kullan lankoihin oli merkitty punaisella musteella »kömpelöä», taikka »voisi olla paremmin ilmaistu», taikka »liian kukallista» Vain johtajatar sanoi todella hyvän sanan Christina Albertan puolesta. Mutta johtajatar koettikin, asemansa vuoksi, erikoisesti ymmärtää vaikeita tilanteita.

Ja Christina Alberta esiintyikin aina rauhallisen kunnioittavasti johtajatarta kohtaan ja osasi näyttää luonteensa parempia puolia kaikkein hämmästyttävimmällä notkeudella, milloin hyvänsä johtajatar tuli huoneeseen.

Kun Christina Albertalle kävi selväksi, mikä olisi tulos, valitsi hän kuitenkin opintien. Hän muuttui melkein silminnähtävästi, hän tuli kiltiksi, lakkasi olemasta oikullinen, hävisi tenniksessä voimistelunopettajattarelle niinkuin pienen urheilijanaisen tuleekin, lakkasi väittelemästä vastaan ja muuttui oudostelevan äidinkielenopettajattaren ihmeeksi ahkeraksi Stevensonin jäljittelijäksi. Mutta se oli vaivalloista työtä. Hänen uudistetussa tennispelissään oli liiaksi siroa antautumista, hänen samettiin käärityssä englanninkielessään hiukan liikaa parodiointia. Se mahdollisuus, että hän milloinkaan pääsisi noitten onnellisten tyttöjen joukkoon, jotka esikaupungeista menevät luennoille Lontooseen ja elävät korkeampaa elämää perheen tarkastusvallan ulkopuolella, viettäen aikaansa usein myöhäiseen iltaan opiskeluhuoneissa, laboratorioissa ja luentosaleissa, näytti hyvin epävarmalta, ottamatta lukuun äidin rauhallista, mutta päättävää vastarintaakaan.

Sillä rva Preemby ei ollut sellainen nainen, joka olisi pitänyt siitä, että hänen tyttärensä saisi korkeamman sivistyksen kuin hänen vanhempansa ja kuin hänen asemansa edellytti. Hän rupesi valittelemaan sitä heikkouttaan, ettei ollut pannut Christina Albertaa työhön pesulaitoksessa, niinkuin hänet itsensä, jo neljäntoista ikäisenä, oli pantu. Silloin hän olisi oppinut ammatin alusta alkaen ja olisi kyennyt auttamaan, ja sitten seuraamaankin äitiään, niinkuin rva Preemby oli auttanut ja seurannut rva Hossettia. Mutta koulu tenniksineen, musiikkeineen, ranskoineen ja niin poispäin oli saanut hänen tyttärensä vieraantumaan puhtaasta ja puhdistavasta elämästä. Hän oli nyt tulossa seitsemäntoista ikäiseksi, ja mitä pikemmin hän luopui noista asioista, jotka veivät vain suoraan opettajattareksi, vanhaksi piiaksi, Italian-matkoihin, taiteellisiin pukuihin ja ehdottomaan kykenemättömyyteen, sitä parempi hänelle ja kaikille muillekin.

Hän kävi taistelua Christina Albertan tapaa vastaan istua epänaisellisissa asennoissa kirjan ääressä, ja kun hra Preemby rupesi ennenkuulumattoman uskaliaasti väittämään, että se oli liian kovaa tyttöä kohtaan, ja ettei hän huomannut kirjoissa mitään haittaa, ja sen sellaista, vei rva Preemby hänet Christina Albertan omaan huoneeseen katsomaan, mitä siitä sukeutui, ja erikoisesti tarkastamaan hänen sinne ripustamiaan kuvia. Vaikka hänelle näytettiin suuri valokuva Michel Angelon Aatamin luomisesta, sellaisena kuin mestari oli kuvannut tuon tapahtuman sixtiniläisen kappelin kattoon Roomassa, koetti hän vieläkin vähän vastustella ja sanoi, että se oli »taidetta».

»Minusta näyttää, että sinä puolustat kaikkea, mitä hän tekee», sanoi rva Preemby. »Katsoppa tätä! Taidetta! Katsele noita kirjoja! Darwinin 'Lajien synty’! Se on kaunis kirja tytön rukouskirjaksi!»

»Tämä» oli Howen »Biologinen kartasto». Hän aukaisi sen näyttääkseen suurta sivua, jossa esitettiin tarkoin sammakon elinten jaoittelu.

»Mitäpä tuosta», sanoi hra Preemby. »Sehän on hänen oppikirjojaan. Siinä ei todella ole mitään, mitä saattaisimme sanoa sopimattomaksi. Se on tiedettä. Ja sehän on kuitenkin vain sammakko.»

»Kauniita juttujapa ne opettavat kouluissa nykyään. Mitä on tuo sinun tieteesi ja taiteesi! Ei kai niistä mielikuvitus paljoakaan kostu. Jos minä olisin tyttönä ollessani kysynyt äidiltä, mitä eläinten ruumiissa on, olisi hän lyönyt minua ja lyönyt kovasti. Ja se olisi ollut ihan oikein. On asioita, jotka täydellä syyllä salataan meiltä — ja salattava ne onkin. Jumala näyttää meille niin paljon kuin tarvitsemmekin. Enemmänkin! Ei eläimiä tarvitse avata. Ja tässä, tässä on ranskankielinen kirja.»

»Hm», sanoi herra Preemby hiukan perääntyen. Hän otti tuon sitruunankeltaisen niteen ja käänteli sitä kädessään.

Hra Preemby kokosi kaiken rohkeutensa. »Sinun ei pidä odottaa, Chris», sanoi hän, »että minä rupeaisin vastustamaan lukemista. Se on iloa ja valistusta. Kirjoissa on asioita… Todella, Chris, luulisin, että olisit onnellisempi, jos lukisit hiukan. Christina Alberta on syntynyt lukemaan, pidätpä sinä siitä tai et. Hän tulee minuun, luulisin.»

Rva Preemby oikein säpsähti ja silmäili punastuvaa vastustajaansa, ja hänen silmiensä kiukku suureni lasien vaikutuksesta. »On ihmeellistä», sanoi hän hetken kuluttua, »on todella ihmeellistä, kuinka Christina Alberta saa kaikki, mitä haluaa.»

Nti Maltby-Neverson, Tavernerin koulun johtajatar, kutsui rva Preembyn luokseen ja järkytti aikalailla hänen vakaumustaan. Hän oli selvästikin sivistynyt nainen, ja koulun pesulasku nousi lukukausien aikana kahteenkymmeneen puntaan viikossa. Neiti Maltby-Neverson vietiin katsomaan tuota pahennusta aiheuttanutta maalausta, ja johtajatar sanoi: »Se on varmasti hyvin kaunis. Yksi todella suuria maalauksia maailmassa. Syvästi uskonnollinen. Siinä on itse Raamatun sanat ilmaistu maalauksella. Mitä moitittavaa te siinä huomaatte, rva Preemby?»

Ja silloin, niinkuin taikavoimalla, maalaus lakkasi olemasta pahennusta herättävä, ja rva Preemby oli häpeissään itsensä takia. Hän huomasi nyt, ettei maalauksessa ollutkaan mitään moitittavaa.

Nti Maltby-Neverson sanoi, että Christina Alberta on vaikeasti hoidettavaa lajia, mutta sielultaan hyvin mielenkiintoinen, oikea luonne. Hänellä on suuri rakastamisen kyky.

»Hän on luonne, jota minä olen tutkinut», sanoi nti Maltby-Neverson yksinkertaisesti, mutta päättävästi.

Hän selitti, että Christina Alberta on aktiivinen luonne. Jos hänet jätettäisiin ilman sellaista työtä, jossa hän voisi kehittää ominaisuuksiaan, niin hän voisi joutua minkälaisiin onnettomuuksiin tahansa. Vaikka minkälaisiin! Hänessä ei suinkaan oleellisesti ole mitään pahaa. Hänessä on vain tarmoa. Jos hän saisi kovaa, soveliasta työtä ja kunnianhimoa herättäviä päämääriä, saattaisi hänestä tulla hyvinkin tyydyttävä nainen, mahdollisesti erikoisen eteväkin nainen.

»Sallikaa miehen saavuttaa menestystä maailmalla ja naisen kotona», sanoi rva Preemby. »Olen pahoillani, että olen toista mieltä kuin te, mutta eihän omille mielipiteilleen mitään voi.»

»Pelkään vain, että miehet sopivat paremmin hallitsemaan», sanoi rva Preemby. »Naisella on oma paikkansa maailmassa, ja se ei ole miehen paikka.»

»Mutta minä luulin, että hra Preemby erikoisesti kannatti ajatusta opiskelun jatkamisesta.»

Rva Preemby oli ällistynyt. »Hän kannatti», sanoi hän ikäänkuin ei oikein olisi käsittänyt, mitä se asia tähän kuului.

»Tehkääpä koe», sanoi neiti Maltby-Neverson. »Ehkäpä hän kuitenkaan ei tahdo tulla ylioppilaaksi».

Mutta Christina Alberta suoritti tutkintonsa liioillakin äänillä. Hän ei jättänyt mitään sattuman varaan. Oli olemassa kaksivuotinen korkeakoulukurssi, jonka eräs edistystä kannattavien oppien ystävä oli perustanut. Kurssit pidettiin Lontoon Taloudellisessa Korkeakoulussa. Heti kun Christina Alberta sai tietää, että hänet oli hyväksytty, meni hän, sanomatta mitään äidilleen tai kellekään muulle, parturiin ja leikkautti tukkansa lyhyeksi. Tämä oli rva Preembylle vielä ankarampi isku kuin yliopistoluvut. Hän seuraili lyhyttukkaista, somanenäistä tytärtään, tämän kuljeskellessa lyhyissä voimisteluhameissaan, oikean närkästyksen vallassa.

Hän toivoi saavansa tyttärensä tuntemaan häntä kohtaan samoja tunteita kuin hän itse tunsi. »Toivoisinpa, että vain näkisit itsesi», sanoi hän kirpeän katkerasti.

Mutta Christina Alberta oli opiskellut Lontoon Taloudellisessa Korkeakoulussa vuoden ja oli aloittamaisillaan toisen, kun äiti pakoitti hänet luopumaan yliopistoluvuista. Christina Alberta oli eräänä iltana jäänyt myöhään Lontooseen sanomatta äidilleen, että niin kävisi, hän oli kuunnellut keskustelua väestökysymyksestä Uuden Toivon Klubissa Fitzgeraldkadulla, ja hän oli tullut kotiin tuoksuen niin voimakkaasti tupakalta, että hänen äitinsä oli katunut ja peruuttanut siitä hetkestä lähtien kaikki nykyaikaisuudelle tekemänsä myönnytykset.

Christina Alberta huomasi, että ei ollut mitään avointa tietä kiertää tai kumota tätä päätöstä. Hän puhui turhaan isälleen ja neiti Maltby-Neversonille. Mutta sen sijaan, että hän olisi jättänyt opintonsa paikalla, kuten häntä oli käsketty tekemään, hän koetti voittaa aikaa ja selitti koulussa poissaolonsa perhetapahtumista johtuneeksi.

Näihin aikoihin oli rva Preembyn terveys jo hyvin huono, mutta tämä tosiasia jäi hänen tyttäreltään ja mieheltään kokonaan varjoon sen paljoa vaikuttavamman tosiasian rinnalla, että hän nykyään aina oli pahalla tuulella. Kaikki näytti liittoutuvan tuottamaan hänelle harmia — paitsi hra Preemby, joka tiesi, että oli parempi olla tekemättä mitään sellaista.

Maailmansodan viimeinen vuosi, ja vielä enemmän seuraava, joka toi epätyydyttävän rauhan, olivat hyvin vaikeita pesulaitokselle. Sotatarveteollisuus suoritti pesijättärille parempia palkkoja, ja heidän kanssaan ei enää tahtonut tulla toimeen. Hiilet, suopa, kaikki oli kuulumattoman kallista, ja oli mahdotonta päästä takaisin entisille tuloille kohottamalla hintoja. Ihmiset, vieläpä kaikkein hienoimmatkin, alkoivat luopua entisestä siisteydestään. Hyvässä asemassakin olevat herrat alkoivat pitää frakkipaitojaan kolme neljä kertaa ja käyttivät samoja alusliivejä ja aluspaitoja kaksikin viikkoa. Talousvaatteita käytettiin vastaavassa määrässä kauemmin. Ihmiset olivat liikkuvalla jalalla. Uusien upseerien vaimot tulivat yhtenä, lähtivät toisena päivänä ja jättivät laskunsa maksamatta. Milloinkaan ei rva Preemby ollut nähnyt sellaista määrää huonoja velallisia. Pesun kuljettajat palasivat rintamaita pommien pilkkomina ja niin sotilaallisiksi muuttuneina, että he petkuttivat puhtaasta hermostuneisuudesta ja tavasta. Verotus muuttui painajaiseksi. Sekä ulkona että kotona oli rva Preembyn elämä pelkkää ristiriitaa. Hän sai laitoksensa kannattamaan tämän kaamean ajan läpi, koska hän oli järjestelynero, mutta hän teki sen menettäen tavattomasti elinvoimaa.

Hän tuli katkeran arvostelevaksi hra Preembyn ja tyttärensä avuttomuuteen nähden. Kun he koettivat auttaa, arvosteli hän heidän kyvyttömyyttään. He tekivät enemmän haittaa kuin hyötyä.

Aterioitten ajat olivat kaameita. Hän saattoi istua paikoillaan punakkana ja tuijotellen lasiensa läpi, silminnähtävästi kiukkuisesti tuntien tämän maailman vääryyden ja syöden hyvin vähän. Hra Preembyn yritykset saada hilpeä keskustelu käyntiin eivät useimmiten johtaneet minnekään. Christina Alberta oli myöskin pelon vallassa.

»Enkö minä saa olla rauhassa asioilta edes ruoka-aikana?» saattoi naisparka valitella.

»Onpa vahinko, että et voi mennä sinne, kun apuasi niin kipeästi kaivataan kotona. Et ole kai kuullut, mitä vaunulle numero 2 on tapahtunut?»

»Et tietysti. Takimmainen likasuojus on pirstoina. Rattaat eivät kelpaa kuukauteen. Eikä kukaan tiedä, kuka sen on tehnyt. Tuntuu kuitenkin siltä kuin se olisi jonkun miehen kiusantekoa. Mutta minun asianihan on ottaa siitä selvä! Ja maksaa! Niinkuin kaikki muukin täällä kotona.»

»Kyllä minä ne sinun tiedustelusi tunnen. Parasta jättää koko juttu silleen. Irvistellä ja pitää hyvänään…»

Hän näytti pitävän tuota kaameaa hiljaisuutta suuressa arvossa. Hän valitti sitäkin, että Preemby söi juustokeksinsä suutaan maiskuttaen. Mutta millä muulla tavalla juustokeksiä voi syödä? Christina Alberta oli tehty kovemmasta aineesta ja rupesi väittämään vastaan. Silloin saattoi äiti tulistua hänen nenäkkyytensä takia ja selittää, että »jommankumman heistä oli lähdettävä pöydästä».

»Menen yläkertaan lukemaan», sanoi Christina Alberta. »En haluakaan syödä täällä.»

Ennenkuin Christina Albertan yliopistollinen rata äkkiä katkesi, oli hän ollut läsnä vain aamiaisella ja illallisella. Illallinen ei ollutkaan yhtä kaamea kuin aamiainen, ja aamiaisen saattoi helposti lyödä laimin ja olla poissa, mutta Uuden Toivon Klubin kokousta seuranneen romahduksen jälkeen oli hän läsnä kaikilla aterioilla jonkunmoisena valonjohtajana isälleen ja jonkunlaisena hillitsevänä voimana, vaikkakin närkästyksen lisääjänä äidilleen. Äiti viittaili siihen suuntaan, että kun kerran hänen yliopistouransa nyt oli lopussa, niin tuli hänen perehtyä pesuliikkeeseen, mutta Christina Alberta väitti hyvin jyrkästi, että sen harjoittaminen jonkunlaisellakaan menestyksellä nykyisissä olosuhteissa vaati »asiaankuuluvaa liikekasvatusta». Jos hän ei saanut mennä Lontoon Taloudelliseen Korkeakouluun, niin tahtoi hän mennä Tomlinsonin Kauppakouluun Chancery Lanella ja oppia kirjanpitoa, pikakirjoitusta, konekirjoitusta ja kauppakirjeenvaihtoa, ranskalaista kauppakieltä ja niin poispäin. Kolmen viikon tuskallisten päivällisaterioiden jälkeen tämä suunnitelma hyväksyttiin ankarilla ehdoilla, ja hänen vuosilippunsa Lontooseen uudistettiin. Hän työskenteli toisen talven hyvin siedettävästi Tomlinsonin koulussa, koko Lontoo toimintapiirinään. Hän oppi kaikenlaista. Hän sai uuden joukon ystäviä ja tuttavia, joillakin leikkotukka, toisilla ei, mitä erilaisimmista yhteiskunnallisista piireistä ja yhtymistä, sen ystäväpiirin lisäksi, jonka hän oli kerännyt ympärilleen jo Korkeakoulussa.

Kun rva Preemby rupesi puhumaan häntä ahdistavasta, jäytävästä kivusta, niin hänen miehensä ja tyttärensä pitivät sitä aluksi molemmat vain hänen heihin kohdistuvan pahantuulensa uutena kehitysmuotona, eivätkä olleet siitä erikoisemmin huolestuneita. Hra Preemby sanoi vain, että hänen mielestään hänen pitäisi kysyä neuvoa tai käydä jonkun lääkärin luona, mutta muutaman päivän hän suhtautui tähän ehdotukseen vain ylenkatseellisesti. Jos hän nyt yhtäkkiä lähtisi lääkäriin, niin olisi heti löydettävä toinen hoitamaan pesulaitosta. Lääkärit määräävät vuoteeseen ja antavat lääkkeitä vuoteessa juotaviksi. Ja kuinka he sillä aikaa tulisivat toimeen?

Sitten hän muuttui yhtäkkiä. Eräänä aamuna hän tunnusti voivansa pelottavan pahoin. Hän palasi vuoteeseen, ja oudosti aavistellen, että loppu oli lähellä, hra Preemby kiiruhti lääkäriin. Mittari näytti kovaa kuumetta. »Pakottaa, kylkeäni pakottaa», sanoi rva Preemby. »Minulla on ollut se kerran ennenkin, mutta ei näin kovana.»

Christina Alberta tuli sinä iltana kotiin huomatakseen, että hän osasi pelätä, tuntea omantunnon moitteita ja hellyyttäkin.

Hän joutui olemaan äitinsä seurassa muutamia outoja hetkiä hourailun ja tunnottomuuden väliaikoina. Rva Preembyn kasvot näyttivät tulleen pienemmiksi ja kauniimmiksi, kuumeen puna hänen poskillaan valehteli nuoruutta. Hän ei enää ollut kova eikä vihainen, mutta pikemmin pateettisen ystävällinen. Ja Christina Alberta ei ollut nähnyt häntä vuoteessa vuosikausiin.

»Pidä huolta isästä», sanoi rva Preemby. »Olet saanut häneltä enemmän — tai vähemmän — kuin luulotkaan. Minun oli tehtävä kaikki, mitä olen tehnyt. Pidä huolta hänestä. Hän on kiltti ja hyvä. Hänet saa helposti vakuutetuksi mistä hyvänsä, ei häntä voi jättää yksinään maailmaan… En ole ollut sinulle kaikkea sitä, mitä äidin olisi pitänyt. Mutta sinä olit hyvin vaikea luonne, Christina… pidän sinua suuressa arvossa… Olen iloinen siitä, ettei sinulla ole minun silmiäni. Silmälasit ovat koettelemus…»

»Se Smithersin akka siellä pesuhuoneessa on varas, mutta sen uuden miehen, Baxandalen, sain pidetyksi kurissa. En tiedä, kuinka olen voinut pitää sitä rva Smithersiä niin kauan… Heikkoutta … En ole varma siitä miehestäkään. En tiedä mitään varmaa vielä, mutta tunnen, ettei hän ole suora… Pelkään, että olemme antaneet lady Badgerille liian paljon luottoa. Nykyaikana saa arvonimiä varoa. Hän on johdattanut minut harhaan…Hän lupasi maksu osoituksen… Mutta epäilen, kuinka te kaksi tulette yhdessä toimeen pesulaitoksessa. Hän ei osaa mitään, ja sinä et tahdo. Sinä olisit kyllä kyennyt hoitamaan sen. Mutta mitäpä siitä nyt enää. Jos sen myisi näin toimivana liikkeenä? Widgeryt ostaisivat sen. Hän on kova, mutta hän on suora. Hyvin suora. He tahtoisivat mielellään saada sen… Se ei ole milloinkaan pälkähtänyt päähäni. Luulin kestäväni vielä kaksikymmentä vuotta… Toivoisin, ettei lääkäri ajattelisi leikkausta. Se ei tekisi hyvää.»

»Minua inhottaa ajatus, että minut avattaisiin», sanoi hän. »Niinkuin se sammakko sinun kirjassasi… Pakattuna täyteen kuin laukku… Ei saisi sitä milloinkaan takaisin… Irtonaisia palasia … Pesuallas tai semmoinen, pitämässä sitä koossa.»

Sitten hänen ajatuksensa kääntyivät asioihin, joita Christina Alberta ei saattanut ymmärtää.

»Juoksi tiehensä ja jätti minut siihen… Ihmettelenpä, mitä hän nyt tekee… Otaksupa… Kuvittelehan, jos hän juuri tekisi leikkauksen… Leikkauksen… Olimmepa aika lapsellisia.»

Hän näytti palaavan tuntoihinsa ja katseli tytärtään kovilla, kysyvillä silmillä. Jokin vaisto Christina Albertassa sai hänet ottamaan epäuteliaan ilmeen. Mutta nuo sanat sattuivat hänen mieleensä, jäivät sinne ja itivät kuin jyvät. He olivat lapsellisia, ja hän juoksi tiehensä? Omituista, mutta sopi kuitenkin yhteen monenlaisten muiden arvaamattomien seikkojen kanssa.

Hra Preemby näytti tavattoman pieneltä, mutta tavattoman arvokkaalta täydessä surupuvussaan. Christina Alberta oli myös hyvin musta ja kiiltävä. Hänen hameensa ulottuivat ensimmäistä kertaa hänen elämässään nilkkoihin saakka, uhraus, jonka hän tiesi vainajan hengen erikoisen mielellään hyväksyvän.

Christina Albertan elämään oli tullut uusi tekijä: vastuunalaisuus. Hän tiesi, että hän tutkimattomista syistä oli vastuussa hra Preembystä.

Oli selvää, että vaimon äkillinen kuolema lääkärin veitsen uhrina oli ollut ankara isku hra Preembylle. Hän ei sortunut, ei itkenyt, eikä antautunut surunpurkauksiin, mutta hän oli merkillisen hiljainen ja alakuloinen. Hänen pyöreät, kiinansiniset silmänsä ja hänen viiksensä katselivat maailmaa äreän juhlallisesti. Hautajaistoimisto oli harvoin tavannut niin tuottavaa leskeä. »Kaikki parasta lajia», sanoi hra Preemby. »Hänen täytyy saada kaikki, mitä hän voi saada.» Näissä olosuhteissa hautajaistoimiston omistaja, joka oli perheen ystävä tavattuaan sekä herra että rouva Preembyn jokseenkin usein whistipöydässä, laski hintansa hyvin kohtuullisiksi.

»Et voi kuvitellakaan, mitä kaikki tämä merkitsee minulle», sanoi hra Preemby Christina Albertalle hyvin usein. »Se oli puhdas rakkausavioliitto», hän sanoi, »puhdasta romantiikkaa. Hän ei voittanut mitään menemällä naimisiin kanssani. Mutta kumpikaan meistä ei ajatellut epäpuhtaita asioita.» Hän oli hetkisen vaiti taistellen unohtumattomien muistojen kanssa. »Heti kun kohtasimme toisemme», sanoi hän, »tuntui meistä siltä, että niin täytyi käydä.»

»Juoksi pois ja jätti minut», kuului heikkona kuiskauksena Christina
Albertan muistossa.

Näinä surupäivinä oli paljon tekemistä. Christina Alberta teki paraansa auttaakseen, vartioidakseen ja ohjatakseen hra Preembyä, niinkuin hänen äitinsä oli toivonutkin, mutta hän hämmästyi nähdessään isässään eräänlaista, aivan odottamatonta päättäväisyyttä, joka oli nähtävästi tullut hänen olemukseensa muutaman tunnin kuluessa puolison kuoleman jälkeen. Hän oli selvästi päättänyt, että Christinan ja hänen piti päästä irti pesulaitoksesta joko myymällä tai vuokraamalla se, taikka, jollei mitään keinoa ilmestyisi sen käyttämiseksi sillä lailla, polttaa tai räjäyttää se niin pian kuin suinkin. Hän ei ryhtynyt keskusteluunkaan siitä, hän piti sitä vääjäämättömänä välttämättömyytenä. Hän ei osoittanut mitään kiukkua pesulaitosta kohtaan, hän ei arvostellut millään lailla vihamielisesti siellä viettämäänsä elämää, mutta jokainen ajatus ilmaisi kuitenkin hänen äärimmäistä vastenmielisyyttänsä sitä kohtaan. Ja sitten he lähtisivät pois — suoraan pois Woodford Wellsistä, eivätkä milloinkaan palaisi sinne. Christina oli omin päin tullut jokseenkin samoihin johtopäätöksiin, mutta hän ei ollut odottanut tapaavansa niitä niin tyynen ankarina isällään.

Isä rupesi selvittelemään tulevaisuutta, kun he istuivat aterialla hautajaisiltana:

Hän mutusteli hetkisen. Hänen viiksensä liikkuivat ylös ja alas, ja hänen kiinansiniset silmänsä tuijottivat ulos ikkunasta auringonlaskun punaamiin pilviin. »Hän haluaa ostaa sen.»

»Niin, käynnissä olevana liikkeenä. Ja koska hän on läheisin sukulaisemme, niin sanoakseni, annan sen hänelle mieluummin kuin kenellekään muulle. Muutenhan se on yhdentekevää… Toivoisinpa tietäväni, paljonko häneltä pyytäisin siitä. En tahtoisi pyytää liian vähän. Niinpä sanoin, etten halunnut puhua liikeasioista hautajaisissa. Sanoin, että hänen on parempi tulla tänne huomenna. Heidän liikkeensä ei oikein menesty. Se on ikäänkuin hautaantunut Walthamstowniin. Hänen kannattaisi päästä pois ja myydä maa rakennustonteiksi. Hänellä ei ole kovin paljon rahaa… Mutta hän tahtoo tämän liikkeen. Hän todella tahtoo tätä liikettä.»

»En tiedä, opetettiinko sinulle siellä korkeakoulussa, kuinka yhtiöitä perustetaan. Olen täysi lapsi sellaisissa asioissa. Hän puhuu osuuksista, hypoteekkilainoista ja sen sellaisista, mutta mitä me haluamme — me haluamme rajoitettua yhtiötä. Ja me tahdomme myöskin tuollaista velkakirjan tapaista, taikka paremminkin etuoikeutettuja osakkeita. Me järjestämme sen niin, että kuta enemmän hän saa irti liikkeestä, sitä enemmän mekin saamme. Muuten yhtiö saattaa vähentää velkakirjamme vakuutta, maksamalla liikaa osinkoa tavallisille osakkaille. Hän haluaa tavallisia osakkeita. Hän ja hänen vaimonsa. En tahdo sanoa, että hän tekisi sellaista tahallaan, mutta hänet saattaa hyvin helposti johdattaa tekemään niin. Häntä täytyy pitää silmällä. Meidän on järjestettävä asiat niin, että jos hän maksaa enemmän omille osakkailleen kuin meille, niin meidän on saatava osuutemme nousemaan. Se on kaikki hyvin vaikeaa ja monimutkaista, Christina Alberta.»

Christina Alberta katseli isäänsä uudella ja syventyvällä kunnioituksella. Hän ei milloinkaan ennen ollut kuullut hänen puhuvan sillä lailla aterioiden aikana, mutta hän ei ennen myöskään ollut turvassa keskeytyksiltä ja oikaisuilta.

»Meidän on pyydettävä asianajajaamme järjestämään se parhaansa mukaan», sanoi hra Preemby.

»Meillä on vielä eräitä kiinnityslainoja ja muutamia taloja Backhurst Hillissä. Se on omituista, mutta kuolleella äiti parallasi oli eräänlainen luottamus minun arvostelukykyyni taloihin nähden. Hän antoi minun usein neuvoa itseään. Ja minulla oli aina se tunne, että minä kokosin tällä hommalla jotakin vararahastoon… On hyvin mahdollista, että Sam Widgery ostaa suurimman osan tämän talon kalustoakin. Hänellä on suurempi talo kuin tämä…»

»En oikein tiedä», sanoi hra Preemby minuutin verran mietittyään.
»Mielessäni on useitakin paikkoja.»

»Lontooseen», sanoi tyttö. »Jos pääsisin takaisin opiskelemaan, ennenkuin on liian myöhäistä!»

»Lontooseen», sanoi isä. »Se on kyllä mahdollista.» Hän epäröi lausumasta seuraavaa ehdotustaan, sillä epäröiminen oli tullut hänelle tavaksi, niin tottunut hän oli siihen, että hänen ehdotuksensa puristettaisiin kokoon kuin paperi ja heitettäisiin pois. »Oletko milloinkaan kuullut täysihoitoloista, Christina Alberta?» kysyi hän epäluonnollisen välinpitämättömästi. »Oletko milloinkaan ajatellut mahdolliseksi, että me asettuisimme asumaan täysihoitolaan?»

»Kaikkialla maailmassa, — melkein kaikkialla, on täysihoitoloita. Näethän, Christina Alberta, että meidän on päästävä eroon huonekaluistamme täällä, paitsi kirjoistani ja muutamista pikku kapineista, ja voimmehan me panna ne säilöön joksikin aikaa — Taylorin Säilytyshuone pitäisi niistä kyllä huolta — ja itse voisimme asettua asumaan johonkin täysihoitolaan. Silloin sinä voisit opiskella, eikä sinun tarvitsisi hoitaa taloutta, ja minä voisin lueskella ja tutkia asioita ja kirjoittaa muistiin eräitä teorioja, joita olen mietiskellyt, ja puhutella ihmisiä ja kuulla ihmisten puhuvan. Täysihoitoloihin tulee kaikenlaisia ihmisiä — kaikenlaisia mielenkiintoisia ihmisiä. Viime öinä olen loppumattomasti ajatellut tuollaisessa täysihoitolassa oloa. Ajattelen sitä edelleenkin, harkiten sitä mielessäni. Se olisi ihan uutta elämää minulle, aivan kuin alusta alkamista. Elämä on ollut niin säännöllistä täällä. Kaikki oli erinomaista niin kauan kuin äiti parkasi eli, mutta nyt tunnen tarvitsevani vaihtelua, tarvitsevani liikuntoa ja nähdä kaikenlaisia asioita ja erilaisia ihmisiä. Minun täytyy saada unohtaa. Niin, eräissä noissa täysihoitoloissa on kiinalaisia ja intialaisia ja venäläisiä ruhtinattaria, professoreja, näyttelijöitä ja kaikenlaista väkeä. Heitä olisi hauska kuunnella!»

»Bloomburyssä on täysihoitoloita, jotka ovat täynnä ylioppilaita», sanoi Christina Alberta.

»Minua miellyttää eräs paikka», sanoi hra Preemby kaataen loputkin oluesta lasiinsa, »Tumbridge Wells.»

»Ennen kyllä. Mutta nyt puhutaan vain Tumbridge Wellsistä. Siellä, Tumbridge Wellsissä, on kukkuloita, joitten nimet viittaavat suoraan johonkin yhteyteen entisten israelilaisten kanssa, Efraimin vuori ja Gilboan vuori ja muita, ja siellä on koko joukko omituisenmuotoisia kallioita, jotka ovat ääriviivoiltaan kuin suuria kilpikonnia ja esihistoriallisia hirviöitä ja muodoltaan niin salaperäisiä, ettei kukaan tiedä, ovatko ne Jumalan vai ihmiskätten töitä. Olen hyvin halukas näkemään nuo kalliot omin silmin. Niillä saattaa olla meille syvempi ja läheisempi merkitys kuin yleensä otaksutaan. Tumbridge Wellsissä on koko joukko täysihoitoloita — niin kertoi minulle eräänä päivänä mies, jonka tapasin British Museumin assyrialaisessa huoneessa — ja eräitten niistä pitäisi olla hyvin mukavia ja halpoja.»

»Voimmehan me mennä sinne loma-ajaksi», sanoi Christina Alberta, »ennenkuin opintokausi alkaa Lontoossa.»

Ulkona hehkui keskikesän ilta, ja hämärä rauha täytti huoneen. Isän ja tyttären ajatukset kulkivat eri suuntiin. Hra Preemby katkaisi ensimmäiseksi hiljaisuuden.

»Nyt kun minun täytyy käydä surussa tai puolisurussa jonkun aikaa, olen päättänyt antaa pois nuo tvillipolvihousut ja sukat. Joku köyhä mies saattaa tuntea niitten edut — talvella. En ole milloinkaan oikein pitänyt noista kovin säkkimäisistä puvuista, mutta tietysti oli, niin kauan kuin äiti parkasi eli, hänen makunsa lakina minulle. Ja nuo hatut, ne tulevat silmille, ja ovat kuumia. Tuo tvillikangas… Sitä pidetään liian suuressa arvossa. Jos ajat pyörällä tai muulla, niin se kuluu istuimen hankauksesta. Saa näyttämään hullunkuriselta… Ja sitten ajattelen vielä, että hankin pian tuollaisen pehmeän, mustanauhaisen huopahatun.»

»Olen aina ollut sitä mieltä, että sinulla pitäisi olla sellainen, isä», sanoi Christina Alberta.

Hra Preemby mietiskeli mielissään. Tytöllä on selvä järki. Hänen mielipiteensä ovat kuuntelemisen arvoisia.

»Mitä taas tulee siihen, että panisimme hakaristin äiti parkasi hautakiveen, niin olet ehkä oikeassa arvellessasi, että hän itse ei olisi valinnut sitä. Lienee kuitenkin parasta tehdä niinkuin sinä ehdotit ja asettaa haudalle vain yksinkertainen risti. Hänen hautansahan se ennen kaikkea on.»

Silloin Christina Alberta nousi tuoliltaan ja tuli pöydän ympäri — melkein tanssien, kunnes muisti, kuinka asiat olivat — ja suuteli häntä. Jostakin hämärästä syystä hän vihasi hakaristiä yhtä paljon kuin rakasti isäänsä. Hänelle siitä oli tullut yksinkertaisuuden tunnus, ja hänestä ei ollut mieluista ajatella, että hänen isänsä oli tyhmä, etenkään nyt, kun hän jostakin hämärästä syystä oli alkanut pitää häntä väärinkäsitettynä.

Oli paljon asioita hoidettavana, ennenkuin Preembyt voivat lähteä Tunbridge Wellsiin. Tuli monet neuvottelut hra Sam Widgeryn kanssa Woodford Wellsissä ja sitten herrojen Paynen ja Punterin likaisessa toimistossa Lincolns Innissä. Heti alusta alkaen nämä liikemiehet huomasivat, että hra Preemby oli lapsi liikeasioissa, mutta kun he jatkoivat neuvotteluja hänen kanssaan, huomasivat he, että hän oli hyvin saita ja vaikeasti käsiteltävä lapsi. Kului kuusi viikkoa, ennenkuin hra ja rva Widgery pääsivät muuttamaan äkeinä ja kiukkuisina Kirkkaan Virran huoneistoihin, ja hra Preembyn ja hänen tyttärensä tuli päivää myöhemmin lähteä Lontooseen valitsemaan täysihoitolaa Tunbridge Wellsistä.

Christina Alberta vietti orpoutensa ensi ajat taistellen sopimatonta hilpeyden ja syvää vapautuksen tunnetta vastaan. Hän huomasi isänsä valmiiksi hyväksymään minkälaiset tekosyyt hyvänsä, joilla hän halusi päästä päiväksi Lontooseen, olipa isä suopeuteen taipuva silloinkin, kun hän tuli myöhään kotiin. Tytöllä oli melkein pieni maailma erilaisia tuttavia Lontoossa: ylioppilastovereita ja heidän ystäviään, ylioppilastovereita Taloudellisesta Korkeakoulusta ja ylioppilastovereita Tomlinsonin Kauppakoulusta, ja hän tunsi filologeja ja lääketieteen ylioppilaita ja maalta tulleita tyttöjä, jotka olivat jättäneet perheensä ja saaneet konekirjoittajattaren paikan, ja niin edespäin aina malleihin ja kuorotyttöihin ja epämääräisissä paikoissa työskenteleviin, älymystön luokkaan kuuluviin nuorehkoihin miehiin saakka. Hän tapasi heitä Uuden Toivon Klubin kokoushuoneissa, ruokailusaleissa ja sellaisissa paikoissa, joissa oli myös työväenpuolueen poliitikoita ja henkilöitä, jotka selittivät olevansa bolshevikeja, ja hän kävi seuroissa ja väittelytilaisuuksissa kaukaisissa, merkillisissä paikoissa. Se oli huikean hauskaa, vaikka osa aikaa olikin otettava Woodford Wellsin vaativilta tarpeilta ja tiedusteluilta. Ja ihmiset pitivät hänestä, he pitivät Christina Albertasta, nauroivat hänen piloilleen ja ihailivat hänen päättävää leukaansa, eivätkä sanoneet mitään hänen nenästään. Tämä oli paljon enemmän hänen luonnollista ympäristöään kuin Tavernerin koulun väki milloinkaan oli ollut. Kukaan ei näyttänyt muistavan, että hän tuli pesulaitoksesta, sillä tässä suhteessa he eivät välittäneet muusta, kuin että asianomainen ei vain ollut tullut vankilasta. Ylioppilaselämän huvitusten välillä hän ehti jonkun verran harrastaa lukujakin.

Surressaan äitiään hän ei saattanut estää itseään tuntemasta uutta, rajatonta vapautta näissä seikkailuissa ja kokemuksissa. Hänen isänsäkin — Jumala häntä siunatkoon! — tupakoi surussaan paljon enemmän kuin ennen, hän yritti polttaa sikarejakin, joten hän ei voinut tuntea tupakan hajua tyttäressään — taikka mitään muutakaan sellaista. Isä teki muutamia kysymyksiä, ja niihin oli helppo vastata. Pitkien vuosien harjoitus oli tehnyt hänen luonteensa melkein tahdottoman myöntyväiseksi. Christina Alberta huomasi voivansa hyvin laajoissa rajoissa tehdä mitä hyvänsä, mikä häntä vain miellytti ja milloin hän vain tahtoi. Hän näki siis, ettei ollut erikoista kiirettä tehdä oikeastaan mitään. Kaikki muut näyttivät kiiruhtavan eteenpäin parittain kuin veitset ja haarukat. Hänen luonteelleen sopi olla erillään.

Ja maailma oli muuttunut. Tuo vanhan kodin hajoaminen, äidin kuolema, kaiken muun tarkastuksen puute, paitsi hänen uskovan, huomaamattoman isänsä harjoittama, oli nykäissyt hänet eteenpäin lapsuudesta kypsyyteen. Tähän saakka koti oli ollut kuin ikuinen, häviämätön laitos, josta lähdettiin ulos seikkailuille, jonne, tapahtuipa mitä hyvänsä, palattiin kuin merirosvo lepäämään, ja jossa käytiin vuoteeseen ja nukuttiin, niinkuin oli totuttukin nukkumaan, rauhassa, kenenkään uhkaamatta. Nyt he kumpainenkin, isä ja hän itse, olivat kuin taivasalla. Heillä ei ollut mitään paikkaa, minne sulkeutua, heille voisi tapahtua mitä hyvänsä, voisi tapahtua kuin puoliväkisellä. Hän itse saattoi nyt tehdä kaikkea, mitä halusi, se oli totta, mutta hän tunsi myös, että hänen nyt oli vastattava arvaamattomistakin seurauksista.

Niinpä Christina Alberta huolimatta uudesta, rajattomasta vapaudestaan huomasi, että hän ei mennyt Lontooseen useammin kuin äitinsäkään eläessä. Monet hänen mieluisimmista ystävistään olivat poissa lomalla, ja hän huomasi, että hänen isänsä oli tavattoman mielenkiintoinen seuratoveri. Joka kerran kun tytär palasi hänen luokseen, näytti isä kuin kasvaneelta, väriltään ja olennoltaan entistä kiinteämmältä. Hän muistutti käytännöllisen biologian koetta (Tavernerin koulun ajoilta), kuinka otetaan kuivattu papu, pistetään se lämpimään veteen ja seurataan sen kehitystä sen ollessa lämmön ja kosteuden alaisena. Se itää, ja hra Preemby iti.

Äiti oli pitänyt häntä kuivamassa melkein kaksikymmentä vuotta, mutta nyt hän iti, eikä kukaan voinut sanoa, mitä hänestä saattoi tulla.

LONSDALEN TALLEISSA.

Kanneltuaan kuukauden syvää surua, heitti Christina Alberta syrjään pitkät hameensa ja rupesi jälleen käyttämään lyhempiä, joihin hän oli tottunut. Hän ei ollut toimeton sillä aikaa kuin hänen isänsä kävi neuvotteluja myynnistä hra Sam Widgeryn kanssa, ja hän oli laatinut suunnitelman vastaista elämää varten, joka lupasi onnellisen olon hänelle ja hänen isälleen. Hän myöntyi ajatukseen täysihoitolasta ja suunnitelmaan, että aluksi asetuttaisiin Tunbridge Wellsiin. Hän lakkasi vastustamasta sitä, että hänen isänsä itsepäisesti, mutta rauhallisesti yhä sanoi sitä Tumbridge Wellsiksi; hän käsitti, että tuo Tumbridge kuitenkin oli se paikka, jonne hän joka tapauksessa muuttaisi asumaan. Tuo vähäinen poikkeaminen ehdottomasta tarkkuudesta oli juuri hänen tapansa mukaista elää hiukan syrjässä olemassa olevista asioista.

Mutta hän sai isänsä suostumaan siihen, että kun heidän elämänsä tästä lähin olisi liikkuvaa, ja kun heillä oli joukko kirjoja, myytäväksi kelpaamattomia huonekaluja, joita rva Widgery ei tahtonut ottaa mukaan arviointiin, joukko harvinaisuuksia — esim. kranaatin kappale, jonka hän luuli olevan suuren kamelikurjen munankuorta, Ruusuristin tunnusmerkkejä, egyptiläinen haukkamuumio, jolla oli ennustamisen lahjat — säilytettävänä, niin heillä täytyisi olla pysyvä päämaja Lontoossa, jonne nuo esineet voitaisiin asettaa, ja jonne isä ja hän voisivat palata eri täysihoitoloista ympäri maailman. Tätä suunnitelmaa toteuttaessaan hän tiedusteli ja laati ihmeteltävän ehdotuksen, että he jakaisivat erään huoneuston kahden hänen ystävänsä kanssa, jotka harjoittivat taidetta, kirjallisuutta ja maalauksellista säästäväisyyttä eräällä Chelsean syrjäisellä puistokadulla. Hän tekikin sopimuksen heidän kanssaan. Hän sanoi hra Preembylle tehneensä sen hänen ohjeillensa mukaan, ja jonkun ajan kuluttua Preembystä alkoikin näyttää siltä, että hän todella oli antanut nuo ohjeet, joitten mukaan tytär toimi.

Lonsdalen vanhat tallit aukenevat Lonsdalen tielle, Chelseassa, ja talossa on komea portti, jonka molemmin puolin on suuret tukipylväät ja kaari yläpuolella, jossa on reliefinä Neptunus merihevosineen ja sanat: »Lonsdale Mews.» Sisäpuolella on ennen ollut talleja ja vaunuvajoja, ja jokaisen yläpuolella makuu- ja olohuone, jota myös entisinä rikkaampina aikoina oli käytetty makuuhuoneena, ja kaappikomero ja porraskäytävä ja niin poispäin, ajurin pieni koti (vaimolle ja perheellekin), josta pääsi hienosyntyisten vaunujen ja hevosten luo alas. Mutta tieteen ja keksintöjen edistyminen on hävittänyt hienouden ja vähentänyt ajureitten ja vaunujen lukua maailmassa niin, että Lonsdalen tallit saivat ottaa vastaan uusia asukkaita. Mutta koska ne olivat liian ahtaasti rakennettuja autojen menoa ja tuloa varten, ollakseen aiheuttamatta aika lailla kolauksia likasuojuksille ja radiaattoreille, oli ne sittemmin maalattu, uudistettu miellyttäviksi ja olivat joutuneet taiteen ja älyn kotipaikaksi.

Christina Albertan ystävillä oli hallussaan yksi noita luonteensa muuttaneita ajurinasuntoja, ja koska he olivat riittämättömästi valmistetut maksamaan vuokraa — tuskin oli kysymys ylimyksellisestä vuokrasta — olivat he hyvin iloisia voidessaan toivottaa hra Preembyn ja etenkin Christina Albertan asuintovereikseen. Hra Preembyn piti saada suuri huone alakerrassa, ja sinne hän sai järjestää kirjansa ja liiat huonekalunsa, taide-esineensä ja harvinaiset tavaransa, ja sinne hän sai sohvan, jonka saattoi avata oikeaksi vuoteeksi, kun hän halusi nukkua Lontoossa. Christina Albertan piti saada oma makuuhuoneensa sen takaa, huone, jossa ilmavan koristeelliset, oranssinväriset ja kirkkaan siniset kuviot enemmänkin kuin korvasivat auringonvalon ja puhtaan ilman puutteen. Mutta kun molemmilla ystävättärillä oli kutsut, taikka milloin hra Preemby oli poissa, oli heillä lupa käyttää alakerrankin suurta huonetta, ja vierailujen' aikana joutui Christina Albertan kamari olemaan naisten pukuhuoneena.

Varsinaisille vuokraajille jäi yläkerran huoneiden käyttö, ja mitä keittiöön tuli, oli kaikkea siellä hoidettava yhteisesti. Mitään näistä järjestelyistä ei pantu paperille, ja monet yksityisseikat jätettiin kokonaan avoimiksi vastaisen ratkaisun varalle. »Me saamme olla hölmöinä, jotka maksavat vuokran», sanoi Christina Alberta. Se on yleinen käsitys. »Moni seikka selviää aikaa myöten», sanoi hra Harold Crumb. »Kukapa sen niin varmaan tietää. Ei ole syytä laatia liian ehdottomia määräyksiä.» Ainakin se oli varmaa, että hra Preembyn oli maksettava vuokra.

Hra Harold Crumb oli punatukkainen nuori mies, pörröpäinen, jyrkkäkasvoinen herrasmies, joka oli puettu siniseen overall-pukuun, käytti harmaita tohveleita ja sukkia. Hänellä oli suuret, täplikkäät kädet ja hän harrasti mustaa ja valkoista, jota hra Preemby oli luullut whiskylajiksi, mutta jonka hän huomasikin taidelajiksi. Harold eli yrittämällä myydä piirustuksia lehdille ja pilakuvia viikkolehdille. Hänen puhetapansa oli äänekästä ja hänen äänensä kireä, ja hra Preembystä tuntui, että hra Crumb pikemmin suvaitsi kuin oli mielissään heidän tulostaan. Christina Albertaan nähden hra Crumb näytti olevan vaiteliaan ystävyyden kannalla, ja heidän välillään ei vaihdettu montakaan sanaa. Hän kohotti kättään ja heilutteli sormiaan hänelle — hiukan surumielisesti.

Rva Crumb oli puheliaampi. Hän syleili lämpimästi Christina Albertaa ja vastasi nimeen »Keijukainen». Sitten hän kääntyi hra Preembyn puoleen ja puristi hänen kättään ihan tavallisesti. Hän oli hoikka nuori nainen, jolla oli huolettomasti käherretty, lyhyt, rukiinvärinen tukka, vaalean harmaat silmät ja uneksivat kasvot. Hänkin oli puettu siniseen overalliin, mutta hänellä oli osterinväriset sukat ja tohvelit, ja ehkä muutakin, ja hänen elämäntehtävänsä, sai hra Preemby kuulla, oli kirjojen arvostelu eräille sanomalehdille ja romanttisten juttujen kirjoittaminen rautatiemyymälöiden julkaisuihin. Hänen oikeassa etusormessaan oli tuo lähtemätön mustetahra, joka jää vain vuotavan säiliökynän käyttämisestä. Alakerran huoneessa, joka hra Preembyn piti saada, oli suuri varjostin, jonka rva Crumb oli peittänyt arvostelemiensa kirjojen kirjavilla, valehtelevilla paperikansilla. Tämä hermostutti hra Preembyä sitä enemmän, kun useat kannet olivat selvästi nurinpäin, eikä hän saattanut käsittää, johtuiko se taiteen harrastuksesta, huolimattomuudesta vai jostakin vakavasta henkisestä vajavaisuudesta.

»Meidän täytyy hankkia jotakin syötävää», sanoi hän hra Preembylle, ja sitten heidän piti sopia asioista. Mutta hän puhui niin nopeasti, että lausutun piti kypsyä toistakymmentä sekuntia hra Preembyn aivoissa, ennenkuin hän saattoi käsittää sen.

Sillä välin kääntyi hän jo Christina Albertan puoleen: »Mullon paljo tekemistä», selitti hän. »Kaikkon puhdistettava. Katselkaa silaikaa’pärillenne, kuNolly hakeesyötävää. Ette voi tulla yläkertaan, ennenkuin oonsiivont.»

»Hyvä on», sanoi Christina Alberta ymmärtäen kaiken. Hra Preemby jäi sinne huumautuneena, huulten hiljalleen liikkuessa. »No niin», virkkoi Harold ja otti rahaa mustasta teekannusta ja lähti ulos törmäillen käytävässä oleviin esineisiin, kunnes selvisi lopulta avaraan maailmaan Fayn kadotessa yläkerrokseen.

»Hän on mennyt yläkertaan», selvitteli hra Preemby hitaasti äsken kuulemaansa, »siivoamaan huoneita. Ja mies on mennyt hankkimaan jotakin ruokaa. Tämä on hauska, suuri huone, Christina Alberta — ja aika valoisa.»

»Luulenpa, etten milloinkaan ennen ole ollut tallissa», sanoi hra
Preemby lähestyen erästä miellyttävää piirrosryhmää seinällä.

Christina Alberta odotti hiukan huolestuneena, mitä hän lausuisi piirustuksista.

»Näyttävät olevan joitakin hedelmiä ja ihmisten jalkoja ja sen sellaisia», sanoi hra Preemby. »Ihmettelenpä, mitä se tarkoittaa? Kesäilta, sanotaan, ja tämä on Intohimoa yksinäisyydessä. En oikein ymmärrä, mutta otaksun, että se on symboolista, tai sen sellaista.» Hän käänsi pyöreät, siniset silmänsä huoneeseen yleensä. »Minun pitäisi saada harvinaisuuksilleni mahonkinen kaappi ja panna se tuohon seinää vasten. Pitäisin sellaisesta, jossa on lasiovet, että ihmiset voisivat nähdä esineet, ja jos olisi muutama hylly lisää, sopisivat sinne kaikki kirjanikin. Mutta täytyisihän minulla olla vuodekin jossain.»

»Heillä on ylhäällä sohva», sanoi Christina Alberta, »jonka päät voi laskea alas.»

»Ja tietysti vaatteenikin», sanoi hra Preemby. »Toivoisinpa melkein, etten olisi tullut luvanneeksi Sam Widgerylle äitisi vaatekaappia. Se on ruusupuuta. Siinä on paljon tilaa, ja se olisi sopinut mainiosti tuohon seinää vasten. Arkusta tulee jonkunmoinen istuin, jos saan kulmat korjatuiksi. Miltähän tuo varjostin näyttäisi hiukan tuonnempana. Kirjat voisi panna sen taakse. Nämä telineet ja laitokset he kai vievät yläkertaan… Kyllä me tänne järjestystä saamme.»

Christina Alberta kääntyili ympäriinsä kädet lanteilla seuratessaan hänen ehdotuksiaan. Hän huomasi niitten uhkaavan perinpohjin järkyttää atelierin esteettistä tasapainoa. Hän oli juuri ajatellut pientä makuusohvaa, jossa olisi ollut kirjava päällinen. Tyhmää, että hän oli unohtanut tavarat. Mutta ehkäpä lopulta kuitenkin olisi mahdollista järjestää osa hänen romuaan käytävään. Käytävä oli jo nyt niin täynnä, että hiukan lisää näytti tuskin vaikuttavan mitään asiaan. Saattoihan isä mennä ulos ja saada, mitä hän halusi, jos vain halusi. Hän näki hänet hetken ajan etukäteen paitahihasillaan kaivelemassa laatikoitaan.

»Kun kerroit, että sinulla oli kaksi pikkuista atelierituttavaa», sanoi hra Preemby, »ajattelin, että he olivat tyttöjä. En voinut aavistaa, että he olisivat aviopari.»

»Eikö», virkkoi hra Preemby, ja hänen kainoutensa esti häntä puhumasta enempää muutaman sekunnin aikana. »Tietysti», sanoi hän sitten, »jos nyt joku perhe tulisi tänne, niin meidän olisi lähdettävä tiehemme, Christina Alberta.»

»Perheet eivät milloinkaan kohtaa toisiaan puolitiessä», sanoi
Christina Alberta.

»Mistä sen niin varmaan tietää», sanoi hra Preemby jokseenkin heikosti ja osoitti pyrkimystä palata jälleen noitten selittämättömien piirrosten luo.

»Emmeköhän jo pääsisi silmäilemään yläkerrankin huoneita, isä», sanoi
Christina Alberta ja meni käytävään huutaen: »Fay!»

Christina Alberta tapasi isänsä taas kuvitetussa nurkassa pää kallellaan kuin uteliaalla varpusella. Muutamaan aikaan ei sanottu mitään. »Todella», hän huomautti, »se on taidetta». Hän kääntyi poispäin hiljaa hyräillen posket pullollaan viiksien alla. Tyttö huomasi, että siinä oli taidetta juuri niin paljon kuin hän kykeni käsittämään.

Hän siveli kädellään seinää ja käänsi ymmärtävät silmänsä Christina Albertaan. »Tämähän on säkkikangasta», sanoi hän, »jota käytetään pakkauksessa. Jonkunlaisia kultamaalin täpliä. En luule milloinkaan ennen nähneeni seiniä, jotka eivät olisi olleet päällystetyt joko paperilla tai värillä. Minusta näyttää todella kuin seinille voisi panna kaikenlaista, kangasta, patjavaatetta tai tervakangasta. Omituista, kuinka ei tule ajatelleeksi kaikkea.»

Nyt oli yläkerta jo kunnossa ja rva Crumb oli valmis vastaamaan kysymyksiin ja selittelemään, ja hra Preemby sai kuulla enemmän Christina Albertan suunnitelmista hänen mukavuudekseen. Yläkerroksessa oli vaihtelevampaa, mutta vähemmän tilavaa kuin alakerrassa, vuoteet oli pikemminkin pantu kokoon kuin naamioitu divaaneiksi, ja siellä oli lisää hämärästi sopimatonta, mutta hyvin koristeellista taidetta. Samoin kuin Christina Alberta ei rva Crumbkaan ollut tullut ottaneeksi täysin huomioon hra Preembyn mahdollisuuksia tavaramäärään nähden, mutta hän soveltautui tilanteeseen oikein hyvin. Kun hra Preemby puhui mahonkikaapista ja vaatesäiliöstä, selitti hän, että Haroldin olisi varsin helppo »jäljitellä» niitä hyvin, hyvin kirkkaanvärisellä maalauksella, ja hän oli sitä mieltä, että hra Preembyn arkkujen ja pukujen hyväksi voisi tehdä hyvin paljon laittamalla jonnekin nurkkaan verhoista komeron. »Vaatteet menevät pilalle», sanoi rva Crumb, »vain silloin, kun joku rupeaa hulluttelemaan tai koreilemaan. Mikään ei ole pyhää. Viime viikollakin joku halkaisi ainoan pyjamani ihan kahtia.»

Mutta ennenkuin mitään oli ehditty lopullisesti järjestää, palasi Harold ostoksiltaan mukanaan suuri kappale veripunaista pihviä sanomalehtipaperiin käärittynä, salaattia ja pieniä sipuleja käärössä kädessään ja kaksi suurta olutpulloa kainalossaan. Niin kiintyi jokaisen huomio päivällisvalmistuksiin.

»Tavallisesti», selitti Harold, »syömme me ulkona. Täällä lähellä on siisti leikkelyliike ja pieni italialainen ravintola j.n.e. tuskin viiden minuutin päässä Kuninkaantiellä. Ulkona tuntuu melkein hauskemmalta. Mutta arvelin, että te mielellänne näkisitte tätä atelierielämääkin.»

Koko elämänsä aikana oli hra Preemby hyvin harvoin nähnyt aterioita valmistettavan. Joku muu oli aina kantanut ruoan pöytään ja sanonut: »Päivällinen on valmis, isä», taikka »Illallinen on katettu, isä», riippuen asianhaaroista, ja sen ääreen hän sitten istuutui. Nyt kuunteli hän todellisen harrastuksen vallassa hra Crumbin kutsua tulla katsomaan, »kuinka me suoriudumme», ja avusti ohjauksen alaisena puuhissa. Muutamin valituin sanoin hra Crumb esitteli keittolaitteet, jotka olivat kaasuhanan ympärillä, kaasu syttyi pamahtaen, hra Preemby ojenteli ja piteli käsissään tarveaineita ohjeitten mukaan ja oli aikalailla tiellä. Christina Alberta, joka näytti tottuneelta tähän hommaan, paloitteli sipulit ja laittoi salaattia keittiön pienellä pöydällä ihan vieressä, ja paisti käristettiin voin siristessä ja tuoksutessa.

Sillä välin rva Crumb kattoi siniseksi maalatun pöydän hra Preembyn tulevaan huoneeseen oranssinvärisellä liinalla, lautasilla ja lautasten osilla, keltaisilla savituopeilla, joihin oli jollakin maalaismurteella maalattu jotakin, eräillä veitsillä ja haarukoilla, savituopilla, joka oli täynnä savukkeita, ja ruskeassa maljakossa olevilla auringonkukilla. Tässä pöydässä hra Preemby sitten huomasi istuvansa kasvoiltaan hyvin punakkana ja paistista räiskyneen rasvan tahraamana. Kukaan ei lukenut ruokalukua, ja ateria alkoi.

Yleinen käsitys oli se, että hra Preembyn vuokra-asia oli selvä, vaikka olikin olemassa monta kohtaa, joista hän mielellään olisi halunnut tarkemman selvityksen. Etenkin oli hänestä tärkeää estää, niin hienolla tavalla kuin mahdollista, vaatteittensa ja muitten tavaroittensa yleinen käyttö silloin, kun noita naamiaisia pidettäisiin, mutta hän ei oikein tiennyt, kuinka hän sen ottaisi puheeksi. Ja häntä vaivasi epäilys, eikö hänen flanellisia yöpaitojaan, jos niitä julkisesti näytettäisiin, pidettäisi vanhanaikaisina näitten taiteellisten ihmisten parissa. Mutta keskustelu kierteli niin, että hänen oli vaikea johtaa sitä siihen, mitä hänellä oli sanomista. Hän oli tottunut, etenkin seurassa ollessaan, kirkastamaan kurkkuaan sanomalla »hrrump» ja kohottelemaan viiksiään ylös ja alas, ennenkuin hän alkoi puhua, ja kun hän sitten lopulta oli valmis lausumaan ajatuksensa, olikin joku toinen ehtinyt edelle sanomalla jotakin muuta. Niinpä hän koko aterian aikana ei tullut sanoneeksi muuta kuin silloin tällöin »hrrump».

Molemmat naiset käyttivät puhelahjojaan enimmän. Harold näytti alakuloiselta ja lausui vain silloin tällöin satunnaisen korjauksen tai huomautuksen vaimonsa esityksen johdosta, mutta hän söi enimmän paistia kiusaantuneen näköisenä kuin mies, jolla on hellät hampaat ja joka on tottunut parempaan ruokaan. Kerran hän kysyi hra Preembyltä, pitikö tämä todella hyvästä musiikista, ja kerran, oliko hän nähnyt iberialaista tanssijatarta viime vuonna, mutta kumpikaan näistä kysymyksistä ei johtanut kestävään keskusteluun. »Hrrump, en», sanoi hra Preemby. »En oikein, en erikoisesti», ja toisessa tapauksessa: »En, en nähnyt.»

Rva Crumb puheli laajasti eräistä tehtävistä, joita hän oli saanut sanomalehdiltä, ja kuinka häntä oli pyydetty toimittamaan »Patriotic News» lehden lastenosastoa, ja ottaisiko hän tarjoukset vastaan — hra Preembystä tuntui siltä, että hänen mainitsemansa toimittajat näyttivät olevan aika turmeltunutta joukkiota — mutta enimmältään koski keskustelu suuren ystäväpiirin jäsenten keskuudessa tapahtuvia muutoksia ja järjestelyitä. Aterian jälkeen tarjottiin kahvia, ja alistuvan näköisenä lähti Harold sitten pesemään astioita.

Pesulaitoksessakin oli vielä monta seikkaa, jotka vaativat huomiota, ja poltettuaan pari kolme savuketta päätti hra Preemby: »Meidän on aika lähteä, Christina Alberta.»

»Järjestämme kaikki kuntoon sillä aikaa», sanoi Harold heidän lähtiessään.

Hra Preemby vaipui silloin tällöin mietteisiinsä hänen ja Christina Albertan palatessa junassa Liverpoolkadulta Woodford Wellsiin. »Ei se ole oikein sellaista, mihin minä olen tottunut», sanoi hra Preemby. »Kaikki on niin toisenlaista kuin se tapa, jolla äitisi hoiti asioita… Vähemmän säännöllistä… Tietysti voisin minä pitää vaatteeni lukon takana kirstussanikin.»

»Kyllä te siihen totutte. He ovat hyvin kultaista väkeä. Fay pitää teistä jo tavattomasti», sanoi Christina Alberta.

Mutta ennenkuin Christina Alberta nukkui sinä yönä, tunsi hän omantunnon moitteita. Hän tunsi omantunnon moitteita isänsä asioiden järjestämisen johdosta. Hän epäili, tuntisiko isä todella olonsa mukavaksi ja onnelliseksi tuolla Lonsdalen tallien atelierissä ja kykenisikö hän viettämään elämäänsä tuon ainaisen uteliaisuuden vallassa, jota hän oli suunnitellut niin rauhallisen iloisena — kun hän siinä hyräili itsekseen ja kierteli viiksiään ja sanoi »hrrump», kun hänellä ei ollut muuta tekemistä.

Tämä tarina, sitä emme kyllin usein voi toistaa, on tarina hra Preembystä, josta tuli, kuten kohta kerromme, Sargon, kuningasten kuningas. Mutta Christina Alberta on joutunut tähän juttuun melkein niinkuin käki peipposen pesään, ja on mahdotonta olla tietämättä hänestä. Tyttö oli tavallaan kuin isänsä toimien tarkastaja, ja hänellä oli sukupuolensa ja ikänsä koko itsekkyys.

Hänellä oli myös säälimätön omatunto. Se olikin melkein ainoa asia, jota hän ei saanut taipumaan mielensä mukaiseksi koko elämässään. Se johti häntä. Se oli suuri, kristallinen omatunto, jolla ei ollut mitään perusteita eikä mitään suhteita. Se ikäänkuin kellui hänen olennossaan. Se oli hänen painopisteensä, eikä muu osa häntä voinut päästä irti siitä.

Kun Christina Alberta saapui Christina Albertan eteen tutkittavaksi ja tuomittavaksi, ei se suinkaan ollut mitään hölynpölyä, vaan toimitettiin mitä suurimmalla vilpittömyydellä. Kaikki tapahtui kortit pöydällä, ehdottomasti näkyvissä, ei mitään kiertelyä, ei mitään piilottelua, x-säteet käytäntöön, jos oli välttämätöntä. Nämä tutkinnot olivat sitä kamalampia, kun ne suoritettiin suorastaan tyhjässä huoneessa, jossa ei ollut varjostimia, verhoja, ohjeita eikä minkäänlaisia yleisiä uskomuksia. On pelottavaa ajatella sitä verhojen ja kaluston puutetta, joka vallitsi Christina Albertan omantunnon tuomioistuimessa. Ensiksikin Christina Alberta oli täydellisesti ja ehdottomasti uskonnoton. Sitten hän oli teoreettisesti epäuskonnollinen ja moraaliton. Hän ei uskonut hyveisiin, kristilliseen siveysoppiin, perheeseen, kapitalistiseen järjestelmään taikka Englannin valtakuntaan. Hän saattoi sanoa sen hyvin selvästi ja yksityiskohtaisesti, paitsi silloin, kun hänen vanhempansa olivat läsnä. Tunteen vaihtelut eivät voineet vaikuttaa häneen. Hän ei saattanut pitää Walesin prinssiä ihastuttavana, eikä Punchiä hauskana. Hän piti nykyaikaisia tansseja ikävinä, vaikka hän tanssikin niitä aika hyvin, ja Wimbledonin tennistä ja tennispakinaa sietämättömän kuivana. Hän suosi bolshevismia, koska jokainen, josta hän ei pitänyt, inhosi sitä, ja hän toivoi koko maailmaan ulottuvaa vallankumousta, joka hävittäisi ja puhdistaisi kaiken perinpohjin. Kuitenkaan ei Christina Alberta nuoruuden tavallisella välinpitämättömyydellä näyttänyt vähääkään huolivan siitä, mikä tuota vallankumousta seuraisi.

Meidän asiamme ei tässä ole ryhtyä tutkiskelemaan sitä, miksi nuori nainen, joka oli syntynyt Woodford Wellsin ja Keski-Lontoon välillä kahdennenkymmenennen vuosisadan alkuvuosina, suhtautui maailmaan sielu niin täydellisesti tyhjänä ja puhdistettuna kaikista myönteisistä ja rajoittavista vakaumuksista, merkitsemme vain tosiasian muistiin. Ja vaikka hänet olisi kasvatettu kaikissa kristinuskon opeissa ja varmassa ja tukevassa kunnioituksessa yhteiskunnan lakikirjan kaikkia määräyksiä kohtaan, olipa tuo lakikirja mikä hyvänsä, ei hän olisi suhtautunut maailmaan hilpeämmin luottamuksin eikä lujemmin vakautuneena siitä, että Christina Alberta oli, jollakin määrittelemättömällä tavalla, sellainen kuin olla pitikin. Christina Albertan tuli olla Christina Alberta, selvästi ja suoraan, taikka silloin omantunnon tuomioistuin sai selittää sen hänelle kovasti ja tylysti.

»Christina Alberta», sanoo tuomioistuin, »olet likaisin, tahraisin pieni olento, pahinta elämän tomua, mitä milloinkaan on tuprunnut. Kuinka aiot päästä puhtaaksi jälleen?»

»Christina Alberta! Olet taas valehdellut. Ensi kerran valehtelet meillekin. Ensiksi sai laiskuus sinut valehtelemaan, ja nyt pelkuruus. Mitä aiot tehdä itsestäsi, Christina Alberta?»

Tuli aika, jolloin tuomari puhutteli Christina Albertaa seuraavalla tavalla: »Nenäsi, Christina Alberta, on niin leveä, ettei sitä voi verrata mihinkään. Se kasvaa kai koko elämäsi, niinkuin nenät usein tekevät. Nyt sinä pyrit viehättämään ja häikäisemään Teddy Wintertonia. Menet sinne, missä uskot tapaavasi hänet. Sinä hommaat ja häliset kuin mikäkin naishupsu. Uneksit hänestä kaikenlaista, vaikka mitä inhottavimpiakin asioita. Olet pihkaantunut tuohon nuoreen mieheen, huolimatta siitä tosiseikasta, jonka tiedät, että hän on kelvoton lurjus. Pidät siitä, että hän koskettaa sinua. Istut ja tuijotat häneen hupsuna ja isket silmää. Saako hän iskeä sinulle silmää? Eikö jo ole aika ruveta ajattelemaan, mitä sinä teet, Christina Alberta?»

Ja nyt oli oikeudella täysi-istunto, ja syytös, syytös, jota vastaan ei voinut puolustautua, oli se, että hän otti valtoihinsa kummallisen, suojattoman isänsä ja uskoi hänet ja hänen hupsuutensa ja hänen tyhmät kirjansa ja naurettavat aarteensa ja kaikki hänen toiveensa ja unelmansa Crumbien epävarmaan ja epämiellyttävään atelieriin, ei suinkaan minkään epämääräisen ja yleisen Lontoon-nälän vuoksi, vaikka se olikin taustalla, vaan sen vuoksi, että tuossa atelierissä kävi tuo liiankin viehättävä Teddy, sen vuoksi, että hän oli tavannut hänet siellä ja tanssinut hurjasti hänen kanssaan, ja että hän oli äkkiä ja hämmästyttävästi suudellut Christinaa ja Christina oli suudellut häntä. Ja sitten Teddy oli saanut hänet houkutelluksi opettelemaan erään tanssin hänen kanssaan ja saanut hänet tulemaan omaan atelieriinsä teelle tapaamaan hänen sisartaan — joka ei ollut näyttäytynyt. Ja sitten oli tavattu yhä uudelleen. Hän oli häikäilemätön ja ärsyttävä ja kiertelevä. Christina Albertan koko olemus oli hurjassa kiihkossa hänen takiaan. Tuomioistuin valaisi nyt kylmästi ja tarkasti hänelle hänen mielensä liikkeet, osoitti hänelle, kuinka hän ajatteli aina läsnäolevaa ja aina luoksepääsemätöntä Teddyä, ja kuinka se oli ohjannut hänet muuttamaan Crumbien luo. Vasta nyt hän alkoi tunnustaa ja nähdä selvästi. »Olet valehdellut itsellesi, Christina Alberta», sanoi tuomioistuin, »ja se on valheista pahin. Mitä aiot tehdä sen sovittaaksesi?»

»Olet raukka, Christina Alberta. Olet suurempi raukka kuin luulimmekaan. Olet pihkassa Teddy Wintertoniin. Miksi emme nimittäisi asioita niiden oikealla nimellä? Olet rakastunut. Ehkäpä sinulle jo on tapahtunut jotain pelottavaa. Pienet kaniinit juoksentelevat puistikoissa, ja jokainen päivä on samanlainen niille. Ne liikuttelevat pieniä turpiaan ja heiluttelevat pieniä häntiään ja tekevät käpälillään mitä haluavat. Kunnes ne jonakin päivänä ovat ansassa ja lieka kiristyy niiden pienten karvaisten jalkojen ympärille, ja kaikki, mitä ne sen jälkeen yrittävät tehdä, on toisenlaista. Ansa estää niiden liikkeet, ja ne saavat koettaa tanssia sen ympäri ja valitella, jos voivat, kunnes metsästäjä tulee. Niinkö sinulle on käynyt? Ja Teddyn takia, Teddyn, jolla on nuo avoimet, valehtelevat kasvot!»

»Ei», sanoi Christina Alberta, »en rakasta häntä. En rakasta häntä. Olen ollut tyhmä ja pihkaantunut ja veltto. En ole enää sen arvoinen, että minua sanottaisiin Christina Albertaksi. Mutta hän, ansa, ei ole vielä saanut minua, eikä saakaan. Selvitän isän tästä, ja itseni myös. Lupaan ja vannon…»

Hra Preembystä tuntui siltä kuin olisi hänen uudessa asunnossaan Lonsdalessa viettämänsä ilta ollut tapausrikkain ilta hänen elämässään. Vaikutelmia kasaantui toinen toisensa päälle. Unettomuus ei kuulunut hänen tapoihinsa, mutta kun hän lopulta makasi kääntösohvassaan, pysyi hän valveilla melkein koko sen ajan, mitä yöstä oli jäljellä (se oli tuo vähäinen osa, jonka keskelle kalpein kajastus sattuu), koetellen järjestellä noita samoja vaikutelmia, vaikutelmia hänen uudesta ympäristöstään, vaikutelmia Christina Albertasta, vaikutelmia uusista ja ennen näkemättömistä henkilöistä, kokonaista vaikutelmien sekasotkua.

Hra Preemby ja Christina Alberta saapuivat atelieriin suunnitelman mukaisesti puolen neljän tienoissa, mutta rattaat, jotka olivat lähteneet sinä aamuna liikkeelle hra Preembyn laukulla ja arkuilla, kirjoilla ja harvinaisuuksilla ja rva Preembyn laajalla vaatekaapilla lastattuina, joka kaikissa tapauksissa oli saatu pelastetuksi Sam Widgeryn kynsistä, eivät saapuneetkaan ennen kello kuutta. Pahaksi onneksi Bromptonin tiellä asuva huonekalukauppias, jolta hra Preemby oli ostanut näytekaapin ja pitkän, matalan kirjakaapin, oli tuonut nämä tavarat päivää ennen, ja silloin oli Haroldissa kuohahtanut koko nykyaikaisen taiteilijan vihamielisyys puhdasta puuta kohtaan. Hän ja Fay ja jokunen sattumalta saapunut ystävä olivat valvoneet myöhään yöhön maalaten näitä uusia esineitä syvällä ultramariinilla ja laittaen niihin kultaisia tähtiä ja täpliä, niinkuin on paperissa, joka on kierretty Ayalan keisarillisen ja sen sellaisten shampanjojen pullonkauloihin. Kun hra Preemby näki heidän työnsä, saattoi hän tuskin uskoa, että näyte- ja kirjakaappi olivat samat esineet.

»Mutta näettehän, kuinka ne nyt sopivat huoneeseen», sanoi Harold lämpimän vakuuttavasti.

»Tarkoitan, että jos me kerran muuttaisimme pois», sanoi hra Preemby. »Ymmärrän, että se on taidetta, ja ne sopivat mainiosti yhteen näitten muitten esineitten kanssa täällä, mutta enpä tahtoisi muuttaa minnekään noitten tavaroitten mukana, sellaisina kuin ne nyt ovat. Ette saata käsittääkään, mitä kaikkea ihmiset voivat kuvitella?»

Aika kävi vähän pitkäksi, ennenkuin ajopelit saapuivat. Sohvasänkyä siirreltiin ja laiteltiin. Vuodevaatteet, hurstit, peitot ja pielukset oli pantava läjään hra Preembyn litteän kirstun kannelle varjostimen taakse. »Meidän on keksittävä joku muu paikka pullo-oluelle», sanoi Harold. »Keittiössä on liian lämmintä ja eteisessä liian turvatonta. Mutta jos panisimmekin ne pesuhuoneeseen vesihanan alle, levittäisimme kankaan yli ja antaisimme veden tippua kankaalle. Siellä olisi viileätä. Koetetaanpa sitä.»

Haukotus yllätti hra Preembyn. »Haluatteko ehkä hiukan teetä?» sanoi
Fay äkkiä, ja hän ja Christina Alberta valmistivat sitä.

Harold oli silminnähtävästi kiusaantuneella ja hermostuneella tuulella. Hra Preembyn kärsivällisellä, pienellä olemuksella hänen istuessaan siinä kädet polvillaan odottamassa huonekaluvaunuja, katsellen esineitä viattomin silmin ja sanoen »hrrump», oli sama häiritsevän hermostuttava vaikutus Haroldiin kuin kamelilla on hevoseen. Harold puuhaili ja kuljeskeli. Hän meni yläkertaan ja palasi taas, poltti loppumattomasti savukkeita ja sai hra Preembynkin polttamaan loppumattoman määrän savukkeita. Hän lausuili syvämielisiä mietteitä kiristyneellä äänellä: »Tämä muistuttaa jotakin Dostojevskin kohtausta», sanoi hän hra Preembylle. »Värivivahdus on kyllä toinen. Toinen, mutta kuitenkin sama. Eikö teistäkin, hra Preemby?»

Hra Preemby nyökkäsi myötämielisellä, humoristisella, selittämättömällä tavalla. »Hrrump», sanoi hän. »Se on todella hiukan sellaista.»

»Asiat järjestyvät kyllä», sanoi Harold. »Asiat järjestyvät kyllä itsestään. Tunnettehan tuon Ruby Parhamin runon.» Hän selvitteli kurkkuaan. »Sen nimi on Odotus», jatkoi hän, »ja se kuuluu seuraavasti»:

Hänen silmänsä muuttuivat tuijottaviksi ja lasimaisiksi, hänen äänensä kasvoi voimassa, niin että sanat tuntuivat enemmän kuin luonnollisen kokoisilta:

»Joka minuutin jälkeen tulee toinen minuutti, ja sitten, ole varma, vielä toinen. Kuin räystäältä tippuva pisar et halua astua eelleen, mutta ne tahtovat, oi, loppumattomiin, vieden elämäsi sulta, ei sentään kokonaan, vaan kuoleman elämän keskeen tuoden, kuoleman siruja kuolemaa kulumalla. Tipu eelleen elossa, kuolema vanha! Tipu verkkaan, tylsästi, lakkaamatta! Tipu eelleen!

Tuo 'tipu eelleen' on suurenmoista. Mutta ehkäpä ette pidäkään nykyaikaisesta runoudesta?»

»Ei niille vaunuille vain ole saattanut tapahtua mitään kamalaa», sanoi hra Crumb pessimistisellä äänellä.

Kun vaunut vihdoin saapuivat ja tilava vaatekaappi aloitti hävittävän kulkunsa käytävässä, vetosi hra Crumb kiihkeästi luojaansa kovalla, epätoivoisella äänellä ja katosi sitten lähes tuntikaudeksi.

Christina Alberta kiusautui Haroldin mielialan myötämielisen ymmärryksen ja sen pelon välillä, että hänen isänsä huomaisi, kuinka epäedullisen vaikutuksen hän teki Haroldiin, ja saattaisi ehkä loukkaantua siitä. Hän ja Fay ryhtyivät reippaasti auttamaan purkamista. »Olisipa minulla joku noita hra Crumbin sinisiä mekkoja vetää ylleni», sanoi hra Preemby, »niin olisi hyvä. Näissä mustissa vaatteissa näkyy jokainen tomuhiukkanen.»

Hra Crumbin overallit ulottuivat pitkälle hra Preembyn polvien alapuolelle ja aiheuttivat sen, että hänen olemukseensa tuli jotakin kovin rakastettavan lapsellista, joka vetosi rva Crumbissa nukkuviin äidillisiin vaistoihin. Hän taisteli sitä vaikutelmaa vastaan, että hra Preemby oli todella pikkuinen, yhdeksänvuotias poikanen, joka oli ollut paha ja jolle oli kasvanut pitkät viikset, ja että hänen velvollisuutensa oli ottaa hänet hoiviinsa ja yleensä ohjata häntä. Kirjat pistettiin hyllyille, niinkuin hra Preemby sanoi »noin vain». Ne piti järjestää myöhemmin, mutta harvinaisuudet ja erikoisesineet veivät pitemmän ajan, ja ne oli pantava jonkunmoiseen järjestykseen kaappiin. Siellä ei ollut ainoastaan todellisia harvinaisuuksia, vaan myös monia pikku esineitä, jotka hra Preemby oli hankkinut, koska ne olivat harvinaisuuksien näköisiä. Siellä oli esim. kappale pesulaitoksen kuljetusrattaiden likasiipeä, joka oli vääntynyt yhteentörmäyksessä niin, että se muistutti hyvin silmäänpistävästi ihmisen vartaloa. Siellä oli jonkun tuntemattoman nisäkkään melkein täydellinen pääkallo, luultavasti jonkun kauriin jäännös, jonka hra Preemby oli löytänyt Eppingin metsästä; siellä oli nyt jo jokseenkin kurtistunut peruna, jossa voi selvästi erottaa seitsemänneljättä ihmisnaamaa, ja — erikoisen arvokas harvinaisuus — suuri piikiven kappale, jossa naamoja ei ollut vähempää kuin viisikymmentä. Vuosia sitten oli joku Preembyn esi-isä löytänyt tuon samaisen piikiven ja pitänyt siitä ja tehnyt nuo naamat pistellen sinne tänne silmän ja sieramen, mutta hra Preemby ei osannut epäillä, että joku kaukainen sukulaiskäsi olisi ollut siinä apuna. Avoimin silminkin hra Preemby näki naamoja kaikkialla. Hänen mielestään oli mahdotonta kuvitella, mitä kivestä olisi tullut, jos se olisi pantu kovan kuumuuden vaikutuksen alaiseksi.

Christina Albertan pelko siitä, kuinka Crumbit ottaisivat isän vastaan, väheni vähitellen, kun hän näki, että Fay oli kiintynyt isään. Fay kohteli häntä päättävästi, mutta lempeästi, ja he menettivät koko joukon aikaa hänen koettaessaan erottaa nuo viisikymmentä naamaa tuossa ihmeellisessä kivenkappaleessa. He aloittivat ja aloittivat taas alusta, mutta he sekaantuivat aina päästessään kahteenkymmeneen tai kahteenkolmatta. He epäilivät aina, tulivatko laskeneeksi samat kasvot kahteen kertaan.

Harold palasi pahalla tuulella ja saattoi kuulla, kuinka hän potkaisi hra Preembyn arkkuja käytävässä, mutta Fay meni hänen luokseen kalpeissa silmissään sekava unissakävijän ilme, ja potkiminen lakkasi, ja sitten tuli Harold taas alas näyttäen hyvin komealta nankinghousuissaan, yllään sininen takki hopeisine nappeineen ja suuri musta kaulanauha, ja oli sitten hyvin ystävällinen hra Preembylle.

»Ettehän ole vihainen, että hiukan kosketin tuota teidän vaatearkkuanne?» sanoi hän. »Se karkoittaa meidät täältä, siinä missä se nyt on. Toisen meistä on väistyttävä, ymmärrättehän, joko sen tai minun. Minä joko maalaan sen, taikka sitten hankin silkkihatun, jossa on musta surunauha, ja kultanuppisen sateenvarjon — joka maksaisi paljon enemmän rahaa. Missä minun värini ovat?»

»Jos te vain saatte värin pois jälleen», sanoi hra Preemby, »siinä tapauksessa, että minun on muutettava pois… On ihan paikallaan, että ne ovat maalatut semmoisiksi täällä tallissa. Mutta tallin ulkopuolella…»

»Aivan niin», sanoi Harold. »Aion tehdä siitä pienen, vaaleanpunaisen talon ikkunoineen ja niin poispäin. Jotakin hyvin yksinkertaista. Jonkunlaisen venäläisen piirroksen. Sellaisen kuin »Lepakossa» näkee. Ja me voimme panna kulmaan kilven sen mukaan mitä esitetään. Tehdään siitä jonkunlainen laitos.»

»Olkoon menneeksi, niin kauan kuin se ilahuttaa ympäristöä», sanoi hra
Preemby.

Mutta nyt ilmestyi uusi tulokas ja Christina Albertan elämän teki jälleen ikäväksi ja monimutkaiseksi Teddy Wintertonin läsnäolo ja hänen teeskennelty suoruutensa. Hänen komea ruumiinsa, hänen liikkeensä, hänen äänensä kiihottivat hänen tunteitaan, vaikka hän vihasi tuota kiihottumista, hänen rauhallinen häikäilemättömyytensä loukkasi hänen huumorintunnettaan, nuorukainen loukkasi tytön ylpeyttä ja hän halusi päästä hänestä. Tytöllä ei ollut mitään vaikutusvaltaa häneen, ja hän käyttäytyikin kuin hän omistaisi tytön. Tyttö antoi hänen aina mennä hiukan liian kauas. Kun Teddy oli läsnä, heitti Christina Albertan nenä varjon, joka näytti ulottuvan näköpiiriin saakka. Nyt hän seisoi oviaukossa, housut toista ja takki toisenlaista tvilliä. Päällystakki oli kolmatta ja melkein napittamatta ylioppilasmaiseen tyyliin. Hän katseli, kuinka hra Preemby kantoi luita, jotka hän oli löytänyt Stainesin läheltä, atelierin läpi teetarjottimella. Teddyn silmät olivat pyöreät hämmästyksestä ja huvista, hänen suunsa äänsi meluttomasti: »Mitä ne ovat?»

Christina Alberta ei sallinut, että hänen isälleen nauroi joku Teddy
Winterton, »Hra Winterton», sanoi hän, »tässä on isäni.»

»Korjaan juuri luitani pois», sanoi hra Preemby, »ja sitten olen valmis puristamaan kättänne.»

»Saamme juuri järjestetyiksi hra Preembyn tavarat, ja sitten menemme kaikki Poppinettin luo syömään päivällistä», sanoi Fay. »Nyt ei ole juuri mitään purettavaa enää.»

Teddy sieppasi yhden. »Tämä», sanoi hän sitä tarkastellen, »on kivettynyt sarvikuonon luu.»

»Hevosilla oli siihen aikaan sarvikuonon luut», sanoi hra Preemby. »Ja nuo sarvikuonot! Ne olivat mahdottomia. Jos minulla olisi sellainen, en tiedä, minne sen panisin.»

Hra Preemby riisui overallin ja pukeutui jälleen mustaan takkiinsa ja harmaaseen, mustanauhaiseen huopahattuun. Hän liittyi tuohon kirjavaan seurueeseen, joka lähti Londsdalen talleilta pieneen italialaiseen ravintolaan Kuninkaantielle. Kolme Crumbien naapuria yhtyi seuraan, hyvin rauhallinen hopeatukkainen vanhus, nuori mies ja tumma tyttö.

Hra Preembyyn vaikutti suuresti uutuus siinä, että mentiin kodin ulkopuolelle päivälliselle, ja hän esitteli sen etuja hopeatukkaiselle miehelle, joka näytti olevan niitä rauhallisia kuuntelijoita, jollaisia hra Preemby mielellään tapasi. »Katsokaas, teidän ei tarvitse keittää ruokaa, eikä teidän tarvitse kattaa pöytää, ja sitten jälkeenpäin ei ole mitään pestävääkään. Mutta luulen, että se tulee kalliimmaksi.»

Harold Crumb kuuli sen. »Kalliiksi», sanoi hän, »mitä vielä! Ei. Poppinetti voi tehdä minkä rikoksen hyvänsä, mutta sitä eivät hänen ruokavieraansa salli. Hän ruokkii meitä varastetuilla kyyhkysillä, hänen kalkkunansa on merisikaa, hänen pihvinsä hevospihviä. Mistä hänen murekkeensa on tehty, tietää Jumala; mitä hän panee ravioliinsa, se saa Luojankin suremaan liiallista tuotantoaan: Mutta, nähkääs, ei saa kiinnittää huomiota hänen ruokiinsa, syökää niitä vain, ja ne ovat peevelin hyviä. Hänellä on aina kukkia pöydällä ja se vaikuttaa perin hienostuneelta. Saattepa nähdä! Saattepa nähdä!»

Hra Preemby näki. Poppinetti oli pieni, mutta huolellisesti Caruson malliin veistetty mies, ja hän otti suuren seurueen vastaan diplomaatin kohteliaisuudella ja tulivuoren purkautumisvoimalla. Hän oli erityisen huomaavainen hra Preembyä kohtaan, kumarsi hänelle syvään ja tervehti häntä hyvin runsaasti, milloin vain hra Preembyn silmät sattuivat häneen. Hän näytti hra Preembystä uhraavan aikansa siihen, että meni yhä kauemmas ja kauemmas ravintolassaan saadakseen hra Preembyn katsomaan häneen ja hymyilläkseen hänelle yhä pitemmän ja pitemmän matkan päästä. Hra Preemby epäili uteliaana, eikö ravintoloitsija vain pitänyt häntä jonakin toisena.

Erikoisen suosion osoitukseksi ohjasi signor Poppinetti seurueen pitkään, vähemmän miellyttävään pöytään ravintolan keskelle, ja otti vastaan heidän vastakkaiset tilauksensa viittoillen kuin kapellimestari johtaessaan orkesteriaan vaikeassa paikassa. Hra Preemby oli vaitelias, mutta tarkkaavainen. Nyt hän huomasi syövänsä makaronia ja juovansa hapanta viiniä, jonka nimi kuulosti hänen lontoolaisissa korvissansa kuin uhkaukselta. Chianti.

Harold Crumb käsitteli makaronikysymystä hyvin vakavasti. »Jos haluaa nauttia makaronista», vakuutti hän hra Preembylle, »on välttämätöntä täyttää suunsa ihan kokonaan, tarkasti, painaa makaroni sisään, niin ettei mitään pursu ulos. Makaronin paloitteleminen haarukalla, niinkuin te teette, on yhtä kamalaa kuin osterin paloitteleminen. Se… vie siitä hengen.»

»Pidän siitä palasiksi leikattuna», sanoi hra Preemby odottamattoman lujasti. Ja hän leikkasi makaronia lisää.

»Muuten», sanoi hän tuttavallisesti vieressään istuvalle hopeatukkaiselle miehelle, »en voi olla ajattelematta, että ne ovat matoja.»

Harold valaisi jalomielisesti väitteitään esimerkeillä. Hänen luisevat kasvonsa olivat liikahtelevan makaronisuullisen ohella kuin pyhä Yrjänä ja lohikäärme englantilaisessa kultarahassa. Hän vihelteli syödessään. Pitkiä makaroninpätkiä riippui miettivästi jonkun aikaa hänen huulillaan ja hävisi sitten hänen sisäänsä kuin jonkunmoisen käsittämättömän taian vaikutuksesta. Teddy Winterton ja eräs tulokas viereisestä atelieristä jäljittelivät häntä. Christina Alberta ja Fay osoittivat naisten viekasta näppäryyttä. Mutta hra Preemby oli iloinen, kun makaronista päästiin, vaikka se herättikin kysymyksen siitä, kuinka munaa ja vihanneksia saattoi syödä haarukalla.

Mutta oikeastaan hän ei ollut niin hämillään kuin joku nuorempi mies olisi ollut. Hänellä oli tuo keski-iälle ominainen varmuus. Tämä ateria ravintolassa oli hänelle kokonaisuudessaan valoisa ja mieluisa kokemus. Pitipä hän Chiantin happamesta maustakin. Tuota Chiantia saattoi juoda suurehkoista pikareista, koska se oli melkein yhtä halpaa ja kevyttä kuin olutkin. Se ei juovuttanut, mutta se lämmitti mieltä ja se verhosi maailman hupaiseen ja vakuuttavaan epäselvyyteen, niin että kaikista Tunbridgeista tuli eittämättömiä Tumbridgeja, ja sydämen salaisista unelmista ja aatteista kehittyi varma tieto. Nyt hra Preemby tunsi kykenevänsä ja tahtovansa kertoa kaikki ja viitata paljoa tärkeämpiin asioihin tuohon kokoelmaansa nähden valkotukkaiselle miehelle ja myös tummalle, huolimattomasti puetulle tytölle, joka istui hänen toisella puolellaan, joka tuli toisesta atelieristä ja jonka nimestä hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä, vieläpä toisillekin, ja kun päästiin lintuun — se oli uusi lintu hra Preembylle, ja sitä sanottiin Turkin kanaksi tai joksikin sellaiseksi — puhui koko seurue tuolla nuorille ihmisille ominaisella, äänekkäällä, sekavalla ja pamahtelevalla tavalla kadonneesta Atlantiksesta.

Hän ei ollut milloinkaan ennen puhunut niin vapaasti tästä aiheesta. Kotona oli rva Preembyn täydellinen harrastuksen puute hillinnyt häntä. Ja nytkään hän ei ollut valmistunut positiivisiin väitteisiin tai vastaamaan epäileviin arveluihin tuon kultaajan kadonneen mannermaan johdosta. Atlantis oli ollut monen vuoden aikana hänen unelmiensa näyttämönä ja aiheena, hän tiesi, että hänen tietonsa siitä erosivat suuresti tavallisesta tiedosta, ne olivat intuitiivisempiä, mystillisempiä, syvempiä. Hänen alkaessaan puhua oli hänen puhetapansa puolustavaa, hienotuntoista ja hämärää, niinkuin sen, joka kyllä haluaa, mutta ei saa puhua.

»Hrrump», sanoi hän hymyillen hieman erikoisen tietävästi, »olen tutkinut sitä vuosikausia.»

»Niitä on paljon. Ihan mahdoton käydä luettelemaan niitä. Vakuuttavia.
Erilaisia. Plato on kirjoittanut siitä paljon. Lopettamaton katkelma.
Monta kirjaa on kirjoitettu. Egyptissä on paljon kirjoituksia.»

»Hyvin ihmeellisiä ihmisiä, nuori neiti», sanoi hra Preemby. »Hrrump!
Hyvin ihmeellisiä ihmisiä.»

»Filosofiaa loppumattomiin, vai kuinka?» kysyi naapuriatelierin nuori mies suu täynnä.

»Meidän tietomme ovat vain sirpaleita», sanoi hra Preemby, »vain sirpaleita.»

»Hrrump. Viittoihin. Valkoisiin viittoihin… hyvin arvokkaasti. Sinistä… taivaansinistä… oikeutta jaettaessa. Plato kertoo siitä paljon meille.»

»Jos he vain halusivat. Siellä oli vähemmän autonajoa, enemmän miettimistä. Me elämme… murrosaikaa. Hrrump.»

»Ja sitten se hävisi tyhjiin», sanoi naapuriatelierin nuori mies.
»Upposi ja niin poispäin. Mikä opetus!»

»Ei ole pienintäkään todistusta siitä, että Atlantinmeren paikalla
milloinkaan olisi ollut mannerta», sanoi Teddy Winterton Christina
Albertalle, »ainakaan kolmeenkymmeneen miljoonaan vuoteen, ja ihmisiä.
Valtameren allas on syntynyt jo mesozoisella ajalla.»

Hra Preemby olisi vastannut tähän väitteeseen, mutta huolimattoman näköinen tyttö kysyi häneltä äkkiä, eikö hän uskonut hakaristin olevan meille Atlantiksen ajoilta periytyneen tunnuskuvan. Hän sanoi olevansa varma siitä. Hän kysyi, mitä se oikeastaan tarkoitti. Hän oli aina ollut utelias tietämään, mitä se merkitsi, ja nyt tuo merkitys verhottiin salaperäisyyteen. Hän tahtoi sen lisäksi vielä tietää jotakin uponneen maailman puvuista, sen sosialisista tavoista, sen uskonnosta. Saivatko naiset äänestää? Tyttö oli nähtävästi älykkäin koko seurassa. Hopeatukkaista miestä näytti tuo kaikki hiukan huvittavan.

Muu osa seuruetta eksyi jäljiltä keskustellessaan mahdollisuuksista mennä Chelsean taiteilijanaamiaisiin kadonneen Atlantiksen puvuissa. Hra Preemby piti monia heidän ajatuksiaan jokapäiväisinä ja epäarvokkaina.

»Meille jää rajattomat mahdollisuudet», sanoi Harold Crumb. »Voimme keksiä aseita, laittaa siivet, jos haluamme. Maagillisia, valaistuja kiviä kiivissämme. Salaperäisiä kirjoja ja piirroksia. Ja jonkunmoista erikoista valittelevaa, humisevaa soittoa. Mia, mia, mia.»

Hän pullisteli poskiaan ja piti hullunkurista, surullista ääntä selittääkseen tarkoitustaan ja heilutellen sormiaan vaikutuksen lisäämiseksi.

Ei ollut hyvä väittää tuollaista mielikuvituksellista tietämättömyyttä vastaan. Mutta tummalle, huolimattomalle tytölle ja hopeatukkaiselle miehelle puhui hra Preemby yhä melkein oraakkelimaisesti ja julistavasti viiksiensä takaa.

»Mutta kuinka nuo asiat ovat tulleet tietoon?» kysyi tumma tyttö itsepäisesti. »British Museumissa ei niistä ole merkkiäkään.»

»Unohdatte», sanoi hra Preemby, »hrrump, vapaamuurarit. Heillä on erinäisiä ryhmiä perintätietoja. Kiitos. Vain puoli lasia. Voi, te täytitte sen! Kiitos.»

Puhuessaan huomasi hän, että Christina Albertan ja Wintertonin välillä tapahtui jotakin. Ensiksi näytti siltä kuin se ei merkitsisi yhtään mitään, ja kuin se kuuluisi vain seurueen yleiseen poikkeuksellisuuteen, mutta sitten se näytti merkitsevän paljonkin. Hän näki Christina Albertan pienen nyrkin pöydällä, ja äkkiä Wintertonin käsi kietoutui sen ympärille. Tyttö sieppasi kätensä pois. Sitten kuiskattiin jotakin, ja hänen kätensä palasi. Seuraavalla hetkellä kädet jo olivat viiden tuuman päässä toisistaan ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut heidän välillään.

Hän olisi luultavasti unohtanut sen, että Christina Alberta tällä lailla oli kiinnittänyt hänen huomiotaan, jollei jälkiruoan aikana olisi sattunut jotakin muuta. Poppinettin käsitys jälkiruoasta oli jonkunmoinen sekoitus pähkinöistä — jos löysit terveen pähkinän, sait palkinnon — puristetuista ja vahingoittuneista taateleista ja eräistä epäluuloa herättävistä omenista. Syntyi aikamoinen rapina. Seurue peitti pöydän pähkinän kuorilla ja sillä vihreällä, mustalla ja keltaisella aineella, mitä ne sisälsivät, kun tuo toinen tapahtuma sattui hra Preembyn silmiin. Hän näki Teddy Wintertonin hyvin hiljaa sivelevän Christina Albertan käsivartta, eikä tyttö vetänyt sitä pois.

Kaikki olivat silloin hyvällä puhetuulella, ja sillä hetkellä hra Preembystä näytti siltä, että hän yksin oli nähnyt tapahtuman, mutta sitten hän huomasi myös tarkkaavan ilmeen hopeatukkaisen miehen silmissä. Tuo kaikki oli hyvin nolostuttavaa ja tämä Chianti — vaikka se todellakaan ei tehnyt humalaan — teki kaiken vähän sumeaksi, mutta hra Preemby tunsi jollakin tavalla, että hopeatukkainen mies myös oli nähnyt tuon salaisen tuttavallisuuden ja että hänkään ei näyttänyt oikein hyväksyvän sitä.

Pitiköhän kiinnittää siihen huomiota? Pitiköhän sanoa jotakin? Ehkäpä myöhemmin. Ehkäpä hän, kun he ovat rauhassa kahden kesken, voi kysyä: »oletko kihloissa tuon nuoren Wintertonin kanssa?»

»Hiukan liikaa», sanoi hra Preemby tyynesti kohdatessaan hopeatukkaisen miehen katseen. »En pidä tuollaisesta.»

»Siinä olette ihan oikeassa», sanoi hopeatukkainen mies lämpimästi.
Hyvin ymmärtäväinen mies.

Tuolien ankara kolina ja raavinta. Poppinetti toi laskun ja tuli hakemaan rahaansa. »Maksan puolestasi, isä», sanoi Christina Alberta, »ja sovimme siitä myöhemmin.»

Poppinetti kumarsi hra Preembyn oikealla ja hra Preembyn vasemmalla puolella, monta Poppinettia kumarsi. Poppinetti puuhaili innokkaasti jaellessaan hattuja ja päällysvaatteita. Poppinetti oli joka paikassa, minne vain kääntyi. Ravintola tuntui hiljaa pyörivän. Oliko tuo Chianti sittenkin väkevämpää kuin hra Preembylle oli uskoteltu? Joukko Poppinetteja avasi koko joukon ovia ja sanoi kohteliaisuuksia. Oli vaikea valita ovea. Sattui heti ensimmäisellä kerralla. Kadulle. Ihmisiä kulki ohi. Autoja. Ei enää Poppinetteja. Mutta tytön ei pidä antaa nuoren miehen silittää käsivarttaan päivällisillä, kun joku saattaa nähdä. Se ei ollut hyvää käytöstä. Jotakin oli sanottava. Jotakin hienotuntoista.

Hra Preemby huomasi kävelevänsä rva Crumbin vieressä. »Oli ihanaa kuulla teidän puhuvan tuosta Atlantiksesta», sanoi hän. »Olisin toivonut olleeni lähempänä.»

Rva Crumbissa oli jotakin hyvin viehättävää. Ei niin kauheasti naimisissa, mutta naimisissa kuitenkin.

Hra Preemby arveli, että he menisivät kotiin juodakseen hiukan kahvia, jutellakseen ja sitten vuoteeseen: hänellä ei ollut minkäänlaista aavistusta siitä, mitä sinä iltana vielä oli hänen edessään. Hän ei vielä tiennyt mitään siitä, kuinka kauan ihmiset saattavat istua valveilla ja olla vilkkaita vielä pikkutunneillakin tässä uudessa, nuorten ihmisten maailmassa, johon Christina Alberta oli vienyt hänet.

Ja jonkunmoisella kiihkeällä, epäjohdonmukaisella tavalla he saattoivatkin olla vilkkaita tuntikausia. Hra Preemby käsitti vähitellen hämärästi, että rva Crumb oli määrännyt säännöllisesti toistuvan päivän iltahuvituksia varten atelierissä, ja että tämä ilta, jonka hän oli valinnut lopullisesti asettuakseen tänne asumaan, oli juuri sellainen. Uusia ihmisiä tuli huoneeseen. Eräs vieraista oli nähtävästi hiukan pelottava, ja hän saapui melkein heti heidän palattuaan Poppinettilta. Hän oli hyvin lihava ja leveä valkokasvoinen mies, siinä neljänkymmenen korvilla, jokseenkin hengästynyt, silmät hyvin älykkään näköiset leveän otsan alla ja jokseenkin veltto, jörö suu. Hän käyttäytyi sellaisen ihmisen vaistomaisella itsetietoisuudella, joka tietää, että hänet huomataan. Hänen nimensä näytti olleen Paul Lambone, ja hän oli kirjoittanut kaikenlaista. Jokainen kohteli häntä mahdollisimman kohteliaasti. Hän tervehti Christina Albertaa hyvin lämpimästi.

»Mikä nyt on uusin pyrkimys?» sanoi hän pudistaen tytön kättä ikäänkuin olisi mieltynyt siihen ja puhuen niin laajaan henkilöön nähden pienellä äänellä. »Mikä on edistyksen viimeinen askel?»

»Onko teillä isä? Luulin, että semmoiset pikkuiset kasvavat kuin ruohonkorret — Nietzschen ja Bernard Shawin ja muitten sellaisten maaperästä.»

Hra Lambone kääntyi häneen päin. »Mikä mitättömyys tuollainen tytär onkaan», sanoi hän kumartaen hiukan Christina Albertaa kohden, »paraskin heistä.»

Hra Preemby vastasi Woodford Wellsin vanhempien malliin: »Hän on hyvä tytär minua kohtaan, herra.»

»Uneksin vain lapsista. Minulla ei ole vielä teidän rohkeuttanne toteuttaa tuumiani. Olen mennyt sata kertaa naimisiin teoriassa, ja kuitenkin olen tässä jokaisen naimattomana setänä. Oleskelen nuorten ihmisten keskuudessa ja seuraan heidän hommiaan», hänen älykkäät silmänsä katselivat rauhallisesti Christina Albertan lörpöttelynhaluista suuta, »kauhun ja ihailun vallassa.»

Samassa ilmestyi ovelle kaksi uutta vierasta ja hra Lambone kääntyi tervehtimään heitä heti, kun Fay oli lausunut heidät tervetulleiksi: — itsetietoisen näköistä nuorta miestä, jolla oli ääretön paljous mustaa tukkaa, ja pientä, kiinalaista nukkea muistuttavaa naista, joka oli puettu Watteaun tyyliin.

Keskustelu tuli yleiseksi ja hra Preemby painui tapausten taustalle. Hän huomasi istuvansa hopeatukkaisen ystävänsä vieressä, kirjakaappiinsa nojaten. »En odottanut, että tänne kertyisi kokonainen seurue», sanoi hän.

»Tulin tänne vasta tänään iltapäivällä. Muuttovaunut myöhästyivät ja joukko tavaroitani on vielä purkamatta.»

Hopeatukkainen mies nyökkäsi myötämielisesti. »Niin tapahtuu usein», sanoi hän ääneen.

Jokainen puhui kovalla äänellä. Oli vaikea kuunnella. Se oli sekavaa puheenpärinää, ja milloin vain pari kolme henkeä näytti innostuneen puheenaiheeseensa, tuli Fay Crumb keskeyttämään heitä, kuten hyvän emännän tuleekin. Toisia ihmisiä, joihin hra Preembyn huomio kiintyi hyvin hämärästi, tuli jollakin lailla atelieriin. Siinä oli punatukkainen, pelottavan avorintainen nuori rouva, jonka puku oli selästä auki melkein vyötäisiin saakka. Hra Preemby sanoi sen johdosta »hrrump» ja aikoi sanoa jotakin lisää, jotakin kylmää ja rauhallista, hopeatukkaiselle miehelle. Mutta hän ei sanonutkaan. Hän ei voinut keksiä mitään kyllin kylmää ja rauhallista sanottavaa.

Fay Crumb tuli hänen luokseen ja kysyi, haluaisiko hän hieman whiskyä tai olutta. »En, korkeintaan tuota hyvää chiantia, kiitos vain», sanoi hra Preemby.

Keskustelu näytti tulevan yhä meluisammaksi. Jossakin nurkassa saattoi kuulla Harold Crumbin lausuilevan Vachell Lindsayn runoja. Sitten tuli hra Lambone ja näytti haluavan puhua jotakin kadonneesta Atlantiksesta, mutta hra Preemby oli arka puhumaan kadonneesta Atlantiksesta hra Lambonen kanssa. »Hyvinkö hurisee, isä?» kysyi Christina Alberta kulkiessaan ohi odottamatta muuta vastausta kuin »hrrump».

Sitten tuli kolme nuorta miestä kantaen gramofonia. He selittivät juuri ostaneensa sen, ja Fay huomasi, että olut oli loppunut, ja lähetti Haroldin lainaamaan sitä naapurista. Uudet tulokkaat eivät vaikuttaneet juuri voimakkaasti hra Preembyn uupuneeseen mieleen, paitsi yksi heistä, gramofonin omistaja, hyvin kaunis nuori mies, jolla oli pitkä, älykäs nenä, joka piti päähineenään gramofonin torvea ja joka välttämättä tahtoi panna sen soimaan, tapahtuipa sitten mitä hyvänsä.

Soitto oli tanssimusiikkia, pääasiallisesti jazzeja ja joku valssi, mutta se virkisti suuresti hra Preembyä. Hän istui suorana ja löi tahtia kivettyneellä sääriluulla, samalla kuin pari kolme paria pyörähteli atelierin permannolla. Omituista tanssia, tuumaili hra Preemby, melkein kuin kävelemistä, hyppelevää kävelemistä ja jalkojen äkillistä taaksepäin tempoilemista. Syntyi keskeytys, kun Harold toi lainatun oluen — ja kuljetti lainaajat mukaan. Sitten vaadittiin yhteen ääneen Christina Albertaa ja Teddyä tanssimaan tanssinsa. Teddy oli kyllä halukas, mutta Christina Alberta vastusteli, ja kun hra Preemby näki tanssin, ei hän sitä ihmetellyt.

He olivat todella liian tuttavallisia keskenään. Esittäjät katosivat muutamaksi hetkeksi yläkertaan ja tulivat takaisin muuttuneina. Jostakin syystä oli Teddy pistänyt päähänsä kangashatun, ja Christina Alberta rupesi käyttäytymään kovin ylpeästi ja koppavasti kädet lanteilla.

Jokainen perääntyi seiniä kohti jättääkseen tanssipaikan vapaaksi. Alussa se ei ollut niin pahaa. Mutta nyt tuo Teddy sieppasi kiinni Christina Albertan, heitti hänet olkansa yli, tarttui häneen kovasti, pitäen häntä melkein nurinpäin, molemmat jalat ilmassa ja kädet permantoa haparoiden. Ja tyttö oli punainen ja kiihtynyt ja tuntui pitävän noista kiivaista tuttavallisuuden osoituksista. Hän ja Teddy katselivat toisiaan silmiin kuin jollakin lailla lähentyneinä ja sitten ihan kuin julmasti uhaten. Eräässä kohdassa oli tytön lyötävä toista korvalle tässä merkillisessä tanssissa, ja hyvä, kova, sievä korvapuusti läjähtikin. Hän teki sen niin näppärästi, että jokainen taputti käsiään. Tämän jälkeen Teddy hymyili, tarttui kourin hänen ohueen kaulaansa ja kuristi häntä hyvin realistisesti.

Hra Preembyn kurkku ei ollut juuri vaivannut häntä päivällisen jälkeen, mutta nyt hän sanoi »hrrump» monta kertaa.

Kaikki vaativat hehkuvaa, läähättävää, pörröpäistä Christina Albertaa toistamaan esityksen, mutta hän ei tahtonut. Hän huomasi vilaukselta juhlallisen moitteen ja ällistyksen isänsä kasvoilla.

Naapuriatelierin väki oli nyt valmis näyttämään taitoaan. He tanssivat jäljennöksen erään tatarilaisen tanssin venäläisestä jäljennöksestä. Löydettiin gramofonilevy, joka nyt ei oikeastaan vastannut alkuperäistä musiikkia, mutta se kelpasi. Tämä tanssi todella huvitti hra Preembyä. Nuori mies kyyristyi hyvin lähelle permantoa, heitteli jalkojaan hyvin nopeasti ja tyttö oli yhtä puinen kuin nukke. Jokainen taputti käsiään soiton tahdissa, ja niin teki hra Preembykin.

Sitten tuli uusi keskeytys. Viisi naamiopukuista henkilöä pyysi olutta. Heistä jäi hra Preembylle se vaikutelma, että he olivat kummallisen ja kirjavan värisiä, mutta ihan vailla kiintoisuutta. Eräällä oli punainen viitta, ja hän oli olevinaan ilveilijä lakkineen ja kulkusineen. Toisilla oli yllään ruumiinmukaisia, valkeita vaatteita, jotka eivät merkinneet yhtään mitään. He olivat olleet eräissä, jossakin vietetyissä juhlissa ja selittivät huutaen: »Ne lopettivat kahdeltatoista. Niin, ne lopettivat kahdeltatoista. Silloin kun nuoren kansan on mentävä levolle.»

Olutta. Hra Preemby kieltäytyi. Se oli oluen loppu. Savukkeita. Paljon savua. Whisky loppui. Lisää gramofonin soittoa, lisää tanssia, ja Harald Crumbin ääni kuului taas lausuvan jotakin. Olut ja whisky olivat tehneet sen paksuksi. Liikettä. Avattiin piiri. Ei enää tanssia. Ei. Temppuja ja voimannäytteitä, joita paraasta päästä suorittivat tuoleilla Teddy Winterton, gramofonin omistaja ja Harold. Tämäkin loppui pian, ja seurue virtasi taas huoneen keskustaa kohti. Keskustelua, jota hra Preemby ei kyennyt seuraamaan, lauseita, joita hän ei ymmärtänyt. Kukaan ei välittänyt vähääkään hänestä.

Väsymyksen, mitättömyyden ja yksinäisyyden tunne valtasi hänen mielensä. Kuinka erilaisia olivatkaan entiset illat, joita vietettiin kadonneen Atlantiksen hyvien ihmisten keskuudessa! He keskustelivat filosofisista kysymyksistä, lauloivat luutun tai lyyran säestyksellä. Korkeita ajatuksia.

Hän sattui näkemään, kuinka rva Crumb haukotteli salaa. Äkkiä, ällistyttävästi, hänkin haukotteli, ja haukotteli taas.

»Miksi helkkarissa hän niin teki!» sanoi hra Lambone ja haki häntä silmillään atelieristä. Hän näytti vaipuneen ajatuksiinsa muutamaksi hetkeksi.

»Hyvin huomattava nuori nainen, tuo tyttärenne», sanoi hän. »Saa ihmisen tuntemaan itsensä vanhanaikaiseksi.»

Hän katseli rannekelloaan. »Puoli kaksi», sanoi hän. »Panenpa lähdön alulle.»

Hra Preemby kuuli Teddy Wintertonin lähtiessään vaihtavan muutaman lauseen Christina Albertan kanssa. »Niinkö vai ei?» kysyi Teddy.

Kello oli yli kahden, ennenkuin kaikki olivat seuranneet Paul Lambonen esimerkkiä ja viimeiset seurueesta lähteneet.

»Kaikki vuoteita laittamaan», huusi Fay. »Ei täällä aina tällaista ole, hra Preemby.»

»Tunnustan, että olen väsynyt», sanoi hra Preemby. »Tämä on ollut aika pitkä päivä.»

Christina Alberta katseli häntä omantunnon kolkuttaessa liian myöhään.
»Kylläpä tämä sattui pahasti», sanoi hän.

»En ole tottunut valvomaan näin myöhään», sanoi hra Preemby istuutuen vuoteensa reunalle, kun se vihdoin oli saatu tehdyksi, ja haukotteli niin että leuat olivat mennä sijoiltaan.

Hänellä oli paljon sanottavaa Christina Albertalle, mutta oli liian myöhäistä ja hra Preemby oli liian väsynyt sanoakseen sen nyt. Hänellä ei sitäpaitsi ollut aavistustakaan siitä, kuinka hän sen sanoisi.

»Hän on kuuro kuin kivi», sanoi Christina Alberta, »ja hän häpeää sitä, mies parka.»

»Kaikki tämä tulee liian meluisaksi sinulle, isä», sanoi hän tullen siihen, mikä hänen mieltään painoi.

»Meidän pitäisi mahdollisimman pian mennä Tunbridge Wellsiin katselemaan paikkoja.»

»Ylihuomenna», sanoi Christina Alberta. »En ole ihan varma huomispäivästä. Lupasin puoleksi mennä jonnekin muualle. Mutta sehän ei todellisuudessa merkitse paljoakaan.»

»Mutta minä menisin mielelläni Tumbridge Wellsiin huomenna», sanoi hra
Preemby.

»Ei… mennään… En tiedä. Olin suunnitellut jotakin huomiseksi.
Tärkeää, tavallaan… No, mennään sentään huomenna, isä.»

»Voi helvetti!» huusi hän sitten kaikkein odottamattomimmalla ja epänaisellisimmalla tavalla. »En tiedä, mitä on tehtävä.»

Hra Preemby katseli häntä raskain, väsynein silmin. Tämä oli uusi Christina Alberta hänelle. Hänen ei pitäisi kiroilla. Hän on oppinut sen roskaväeltä. Hän ei tiedä, mitä se merkitsee. Hänen täytyy puhua tyttärelleen — huomenna. Siitä ja kahdesta muustakin asiasta. Mutta voi taivas, kuinka hän oli väsynyt!

»Sinun», hän haukotteli, »sinun täytyy varoa itseäsi, Christina
Alberta.»

Hän tuli ja istuutui isänsä viereen tuon puoliteennäisen vuoteen reunalle. »Emme voi päättää mitään tänä iltana, isä. Olemme liiaksi väsyneet. Järjestämme kaiken huomenna. Minkälainen ilmakin mahtaa tulla. Ei ole hauskaa kävellä, kun on märkää. Päätämme huomenna kaikki — kun päämme ovat kylmät. Mutta voi, rakas pikku isä, kello on jo puoli kolme!»

Hän kiersi käsivartensa isänsä kaulaan ja suuteli häntä otsalle ja korvanlehteen. Hän piti siitä, että tytär suuteli ja kosketteli häntä. Hän ei osannut arvatakaan, kuinka mieluista tyttärestä oli hyväillä häntä.

»Rakas, väsynyt, pikku isä», sanoi hän pehmeimmällä äänellään. »Olette aina niin hyvä minulle. Hyvää yötä.»

Jonkun aikaa hra Preemby istui aivan liikkumattomana muuttumattoman ajatuksen vallassa.

Atelierin lattia oli täynnä palaneita tulitikkuja ja savukkeen päitä, ja ilma tuoksui tupakalta ja oluelta. Siniseksi maalatulla pöydällä oli tyhjä olutpullo ja kaksi kolme lasia, joissa oli oluen vaahtoa ja savukkeen tuhkaa.

Tämä kaikki oli perin toisenlaista kuin Woodford Wellsissä — todella hyvin erilaista.

Aamulla Christina Alberta oli yhä levoton ja ihan epäröivällä kannalla, mentäisiinkö Tumbridge Wellsiin, vaikka ilma oli mitä ihanin. Noin puoli kahdeltatoista hän katosi, ja syötyään kevyen aamiaisen Fayn kanssa — Harold oli myös ulkona — huomasi hra Preemby, että käynti Tumbridge Wellsissä oli siirtynyt seuraavaan päivään. Niinpä hän lähti Etelä-Kensingtoniin katselemaan sikäläisiä museoita. Hän ei tällä kertaa mennyt sisään, hän vain katseli niitä ja kouluja ja rakennuksia yleensä. Se oli alustavaa tutustumista.

Museoita oli hauska katsella. Ne olivat laajempia, komeampia kuin
British Museum. Ne sisälsivät luultavasti — kaikenlaista.

Christina Alberta ilmaantui atelieriin puoli seitsemältä hyvin hyvällä ja innostuneella tuulella. Hänessä oli jotakin riemuitsevaa.

Hän ei selittänyt katoamistaan millään tavalla. Hän puhui vain käynnistä Tunbridgessa huomenna. Heidän oli mentävä junalla heti yhdeksän jälkeen ja vietettävä pitkä kaunis päivä. Hän oli tavattoman hellä isäänsä kohtaan.

Harold oli illalla ulkona ja Fayn piti arvostella jotakin, niin että heillä oli oikein kodikas ilta. Hra Preemby luki vaihtelevalla mielenkiinnolla kaunista, hämmästyttävää kirjaa, jonka hän oli löytänyt ylhäältä ja jonka nimi oli »Tiedoton fantasia» kadonneesta Atlantiksesta ja muista samanlaisista asioista.

TÄYSIHOITOLA PETUNIA.

Monella paikalla maailmassa on sisarkaupunkinsa, kaksoisensa ja vertaisensa, mutta Tunbridge Wells on Tunbridge Wells, eikä koko maanpallolla ole mitään todella sen kaltaista. Ei suinkaan, että se olisi jollakin lailla outo taikka fantastinen, mutta sen vuoksi, että se on kirkkaalla, hienolla tavallaan erikoinen. Se on sileä ja aukea, ja paraiksi huvittavalla tavalla mahdoton. Sinne on enemmän kuin kolmekymmentä mailia Lontoosta linnuntietä, mutta kuuden mailin päässä olevat Pohjoiskorkeat hävittävät juhlallisen kirkkaina kohoten kaikki Lontoon ajatukset mielestä. Se on syrjässä Lontoosta tuovasta päätiestä, epämukava vuosilipulla matkustaville. Ei ole mitään suoraa tietä, jota pitkin autoilijat voisivat huristaa noitten suojelevien kukkuloiden yli. Doveriin ja Kentiin menee tie yleensä sen itäpuolitse, Westerhamin ja Sevenoaksin kukkuloiden kautta. Rikkaiden ihmisten maakartanot ympäröivät sen puistoilla, joihin yleisöllä on pääsy. Erdge, Bayham, Penshurst Park, Knole ja muut suojelevat sitä pienen huvila-asutuksen liialliselta leviämiseltä. Siinä se lepää sille ominaisella kallioisella maatilkullaan, kuivana, ilmavana ja terveellisenä, soma kirkko keskellään, kylpylaitoksineen, pahanmakuisine vesineen, joita Stuartin prinsessat joivat, kylpy- ja juomahalleineen, jokseenkin samanlaisena kuin tri Johnsonin kuvauksessa. Siionin vuori, Efraimin vuori, Belialin kukkula, ja jotakin raamatullista ilmassa muistuttaa hilpeämielisille vieraille, että Lontoo oli aikoinaan puritaaninen kaupunki. Moni vakava totuudenetsijä on tullut herätetyksi ja saanut armon siellä. Moni kevytmielinen muuttunut toiseksi. Ja tänne tulivat hra Preemby ja Christina Alberta hakien täysihoitolaa, vaikka he olisivat voineet hakea sitä paljoa suotuisammasta paikasta.

He ryhtyivät hakemiseen järjestelmällisesti, ja se sopikin parille, josta toinen oli osittain perehtynyt sosioloogiseen tutkimukseen Lontoon Taloudellisessa Korkeakoulussa ja osittain harjaantunut kauppaan Tomlinsonin koulussa. Hra Preemby oli aluksi halunnut saada yleiskatsauksen, kävellä ympäriinsä ja hiukan tarkastella paikkaa kaikessa rauhassa, mutta Christina Alberta kyseli kaikilta asiamiehiltä järjestään, osti kartan kaupunkioppaaksi, istuutui penkille kirkon luo ja suunnitteli liikkeitä, jotka johtivat suoraan ja mukavasti Petunian täysihoitolaan.

Oppaassa luki hra Preemby hyvin hyväksyvästi muutamia kehuvia sanoja. »Kuuleppa tätä, rakkaani», sanoi hän. »Hrrump. Yleisiä piirteitä. On tehostettava sitä Tunbridgen luonteenpiirrettä, että se vetää puoleensa yläluokan asukkaita ja vieraita. Kaupungissa ei ole milloinkaan liikaa huvimatkailijoita, eikä sen teitten varsilla koskaan näe mitään jokapäiväistä tai hengetöntä. Sen asukkaat ovat suurimmaksi osaksi varakkaita ihmisiä, jotka tietenkin luovat sivistyksen ja hienostuksen läpitunkeman yhteiskunnallisen ilmapiirin.»

»'Läpitunkema’ on hyvä sana kuvaamaan paikkaa minun odotusteni mukaan», sanoi Christina Alberta.

Täysihoitola Petunia on vinosti vastapäätä kirkkoa, josta Petunian tie johtaa vanhalle ja miellyttävälle pääkadulle. Se ei ole linnamaisen mahtava niinkuin Wellington, Royal Mount Ephraim, Marlborough taikka muut samanlaiset, jotka niin urheasti katselevat aurinkoa silmiin kukkulan reunalta kirkontornia korkeammalta, mutta se on kuitenkin arvokkaan mukava laitos. Portaat, porraskäytävä, laaja eteinen, kultaisella ja mustalla piirretty nimi, saivat hra Preembyn sanomaan »hrrump» monta kertaa. Hyvin lihava palvelustyttö, yllään hyvin, hyvin tiukka musta puku, päähine ja esiliina, tuli ulos ja silmäili hra ja nti Preembyä hajamielisen välttelevin silmin, vastasi eräisiin alustaviin kysymyksiin hajanaisesti ja sanoi kutsuvansa nti Emily Rewsterin — nti Margaret oli ulkona. Silloin nti Emily Rewster, joka oli tarkkaavasti tirkistellyt paksujen verhojen takaa, työnsi ne syrjään ja tuli kuin suosiota pyytävästi etualalle. Hän oli pieni, punaposkinen vanha neiti, jonka käytöksessä tuntui ystävällinen hienostuneisuus. Hänellä oli pitsimyssy ja puvussaankin paljon pitsejä ja röyhelöitä, ja hänellä oli avomielisimmin värjätyt pähkinänruskeat hiukset, mitä Christina Alberta oli milloinkaan nähnyt. »Tulisiko hra Preemby viikoksi, taikka ehkäpä, pitemmäksikin, pysyväiseksi ajaksi?»

Selityksiä vaihdettiin. Hra Preemby jäisi pysyväisesti, Christina Alberta tulisi silloin tällöin — se oli vähän vaikeaa. Päämajan olemassaolo Chelseassa ilmaistiin suoraan, mutta ei sitä tosiseikkaa, että se oli talleissa.

Nti Emily Rewster oli sitä mieltä, että Christina Albertakin voitaisiin sovittaa sinne, jos hänelle ei olisi erikoisen tärkeää saada aina sama huone joka kerta kun hän tulisi. »Koetetaan sovitella», sanoi nti Emily Rewster.

Huoneet, joita näytettiin, olivat hyvin tyydyttäviä (hrrump), hyvin tyydyttäviä. Nähtiin vilaus kylpyhuoneestakin. »Sanokaa vain, jos tarvitsette kylpyä», sanoi nti Emily Rewster. Talossa oli ruokasali erikoisina pöytineen, ja jokaisella pöydällä oli kukkia, — hyvin hienoa ja miellyttävää — ja suuri salonki pianoineen ja monine nojatuoleineen ja sohvineen, jotka oli koristeltu nti Emily Rewsterin puvussa olevia suuresti muistuttavilla nauhoilla ja pitseillä, ja antimakasseineen, jotka yleensä olivat ilmeeltään siinä määrin hänen oman alttiin vieraanvaraisuutensa sävyisiä, että tuntui siltä kuin ne olisivat olleet ainakin hänen serkkujaan avustamassa häntä yrityksen hoidossa. Pianonkin päällä oli jonkunmoinen pitsipeite, ja lisäksi oli salissa kiillotettuja pöytiä kannattamassa majolika-kukkaruukkuja liinoineen ja vähemmän hienoja pöytiä käytettäviksi, ja sitten siellä oli matala kirjakaappi kirjoineen ja suuri joukko kuvalehtiä sen päällä. Hallissa komeili taustalla jokseenkin nykyaikainen seurusteluhuone, jossa kaksi naista joi teetä, ja siellä oli vielä tupakkahuone, jossa, sanoi nti Emily Rewster Christina Albertalle jokseenkin arasti, »herrat tupakoivat».

»Meillä on ollut hyvin paljon väkeä tätänykyä», lisäsi hän, »hyvin paljon. Meillä oli lähes kolmekymmentä päivällisvierasta. Mutta nyt on vuodenaika jo huonontumassa. Nyt paraikaa meitä on vain yhdeksän aamiaisella ja seitsemän päivällisellä. Kahdella herroista on toimi täällä. Mutta ihmiset menevät ja tulevat. Postissa sain kaksi tiedustelua tänään. Toinen oli sairaalloinen rouva sisarineen. He aikovat juoda terveysvettä. Ja sitten on tietenkin muuttolintuja niinkuin aina. Jäävät päiväksi tai pariksi. Autoilevia perheitä. He pysähtyvät tänne matkallaan. Siitä on oma etunsa, kun on niin lähellä puoteja.»

Hän hymyili kutsuvasti hra Preembylle. »Usein sisareni ja minä saamme ryhtyä töihin viime hetkellä. Kun kaikki muut ovat kiireissään. Emme välitä pienestä vaivasta, jos asukkaillamme vain on hyvä olla.»

»Olemme käyttäneet erillisten pöytien järjestelmää sodasta alkaen», jatkoi neiti Emily. »Se on paljon miellyttävämpää. Saatte olla ihan itseksenne, jos haluatte, taikka voitte liittyä seuraankin. Ihmiset juttelevat usein salongissa tai tupakkahuoneessa. Ja he tervehtivät toisiaan. Joskus heistä tulee ystäviäkin. Pelaavat, tekevät huvimatkoja yhdessä. Hyvin miellyttävää.»

»Oikein todella miellyttäviä ihmisiä», sanoi nti Emily. »Hyvin hauskoja ihmisiä. Eläkkeellä oleva herra puolisoineen ja tytärpuolineen, kaksi eläkkeellä olevaa neitiä, ja eräs herra rouvineen, jotka ovat olleet virkamiehinä Burmassa tai jossain sielläpäin.»

Christina Alberta pidätti vallattoman halun kysyä, mitä tuollainen »eläkkeellä oleva herra» tai »eläkkeellä oleva neiti» oikeastaan oli.

»Royal Tunbridge Wells, olkaa hyvä», sanoi nti Emily säteilevänä. »Royal liitettiin nimeen, kuten tiedätte, yhdeksänkymmen-luvulla, hänen majesteettinsa armollisesta käskystä.»

»Sitä en tiennyt», sanoi hra Preemby hyvin kunnioittavasti ja lausui itsekseen: »Royal Tunbridge Wells.»

»Hyvin miellyttävä suupala meille, voin vakuuttaa», sanoi nti Emily lauhkeasti.

Täysihoitola Petunia tyydytti siinä määrin hra Preembyä, että sovittiin hänen tulostaan ylihuomiseksi, jolloin hänen piti tuoda muassaan hiukan vaatteita ja muita tavaroita, ja Christina Alberta saisi tulla hänen luokseen muutamaksi päiväksi — toisessa kerroksessa oli hänelle sopiva pieni huone — ja sitten hän saisi palata Lontooseen ja opintoihinsa ja tulla tänne milloin halusi, silloin kun vain oli huoneita varalla.

Junassa Lontooseen palattaessa hra Preemby toisteli järjestelyä ja laati suunnitelmiaan.

»Palaan tänne ylihuomenna, kun olen saanut kokoelmani järjestykseen tallissa. Asetan parhaat esineet niin, että ne voi nähdä kaapin lasiovesta, mutta luulen sentään, että lukitsen kaapin. Ja tänne tuon mukaani eräitä välttämättömiä kirjoja, ja sitten kun olen saanut kaikki järjestykseen, menen oikein tarkkaan tutkimaan noita kuuluisia kallioita.»

»Mehän voisimme tulla tänne aamulla», sanoi Christina Alberta, »ja mennä katsomaan niitä iltapäivällä.»

»Ei samana päivänä», sanoi hra Preemby. »Ei. Tahdon, että mieleni on ihan valpas ja avoin, kun katselen noita kallioita. Minusta tuntuu, että on parasta katsella niitä hyvin aikaisin — kun on nukkunut yönsä rauhallisesti, kun siellä ei ole toisia katselijoita. Luulen, Christina Alberta, luulen, että ensimmäisellä kerralla minun on parasta mennä sinne aivan yksin. Ilman sinuakin. Joskus sinä sanot sellaista — Christina Alberta — et tarkoita sanoa semmoista, tietysti, mutta se häiritsee minua…»

Hra Preemby liikutteli viiksiään ja koko kasvojaan puolelta toiselle. »Menen sielu avoinna», virkkoi hän. »Ehkä ei koko Atlantis olekaan kadonnut. Jotakin siitä saattaa olla kätkettynä. Filosofi Plato on säilyttänyt joukon tarinoita. Ne ovat osaksi salakirjoitusta. Kuka tietää? Jäännökset saattavat olla täällä. Saattavat olla Afrikassakin. Suunnitelma. Merkki. Kilpikonnavuori on kai hyvin merkillinen. British Museumissa on kilpikonnakallio Keski-Amerikasta…»

Hän jatkoi mietiskelyään. Hänen seuraava huomautuksensa tuli vasta kolmen, neljän minuutin kuluttua, ja se yllätti Christina Albertan.

»Toivon, rakkaani», sanoi hän, »ettet sinä kaikkien noiden ihmisten ja taiteilijoiden keskuudessa joudu ra-rappiolle. Olisi hyvin surullista ajatella, että sinä joutuisit rappiolle.»

»Mutta, isä, mikä sinut saa ajattelemaan, että minä joutuisin rappiolle?» kysyi Christina Alberta.

»Pari kolme pikku seikkaa, jotka näin tallissa», sanoi hra Preemby. »Vain kaksi kolme pikku seikkaa. Sinun täytyy olla varuillasi, Christina Alberta. Tytön täytyy pitää huolta itsestään. Ja sinun ystäväsi… aikalailla rappiolla. Älä huoli kertoa, että olen sanonut sellaista, Christina Alberta. Se on sana aikanaan.»

Christina Albertan vastaus tuli pienen ajan kuluttua, ja siinä ei ollut tuota tavallista itsevarmaa sointua. »Älkää huolehtiko minusta, isä. Minun laitani on ihan hyvin.»

Hra Preemby näytti aikovan muuttaa puheenaihetta. Mutta sitten hän virkkoi: »En pidä tuosta pojasta, Teddy Wintertonista. Hän on liian tuttavallinen.»

»En minäkään hänestä pidä», sanoi Christina Alberta. »Hän on liian tunkeilevainen.»

»Se on ihan oikein», sanoi hra Preemby. »Arvelin, ettet välittäisikään», ja vaipui taas mietteisiinsä.

Mutta tuo äkillinen ja ennenkuulumaton puuttuminen hänen yksityisasioihinsa sai Christina Albertan miettiväiseksi koko loppumatkan ajaksi. Silloin tällöin hän silmäsi isäänsä.

Mutta se oli pelottavan totta. Teddy Winter oli tullut — ainakin liian tunkeilevaksi.

Kaikkina aikoina ovat pätevät tutkijat merkinneet muistiin kohtaloniskujen odottamattomuuden, ja nyt oli Christina Albertan lisättävä omat pienet kokemuksensa tuohon yhä kasvavaan todistusaineistoon. Hänestä tuntui siltä, että kun hän oli saanut isänsä asetetuksi tuonne terveelliseen, rauhalliseen Royal Tunbridge Wellsiin, oli hän hankkinut hänelle mahdollisimman hyvät olot onnellista ja huoletonta elämää varten. Pienessä miehessä oli todella tapahtunut huomattava muutos hänen vaimonsa kuoleman jälkeen, tahdon vapautuminen, uusi ilmaisutavan rikastuminen, taipumus lausumaan mielipiteensä, vieläpä suhtautumaan arvostelevastikin oloihin ympärillään. Tytär oli itse verrannut sitä siemenen itämiseen, kun siemen on siirretty ahdistavasta kuivuudesta kosteuteen ja valoon, mutta hän ei ollut jatkanut vertausta niin pitkälle, että olisi harkinnut, mikä kukoistus saattaisi seurata hänen aloitekykynsä myöhästyneestä kehittymisestä. Hänen päähänsä ei milloinkaan pälkähtänyt, että täällä, eikä missään muualla, hän kohtaisi tuon kiihottimen, jota tarvittiin hänen mielikuvituksellisen elämänsä kaikkein merkillisintä kehitystä varten, että Tunbridge Wells näyttäytyisi tieksi pois tästä meidän jokapäiväisestä elämästämme sellaiseen, joka olisi hänelle kaikin puolin ihmeellisempi ja tyydyttävämpi olotila.

Hän jäi kolmeksi päiväksi Petunian täysihoitohan, kunnes kiihkeä tapahtumain kaipuu taas veti hänet Lontooseen, ja noina kolmena päivänä ei näkynyt merkkiäkään siitä suuresta muutoksesta hänen isänsä mielentilassa, joka oli välittömästi lähellä. Yleensä hän näytti tavattoman tylsältä ja rauhalliselta noitten kolmen päivän aikana. Hän piti hyvin paljon Tunbridge Wellsistä, sanoi hän, mutta hän pettyi suuresti, kun hän näki Korkeat ja Kilpikonnakallion tullessaan niitä tutkimaan. Epäilipä hän, että ne olivat ihan yksinkertaisesti luonnollisia. Tämä oli pelottava myönnytys. Hän tahtoi hartaasti uskoa, että Kilpikonnakallio muistutti suuresti jotakin mayakansan kalliotyötä Yukatanissa, josta hän oli nähnyt piirroksen museossa, mutta oli silminnähtävää, ettei hän kaiken tahtonsa ponnistamallakaan voisi suorittaa niin suurta uskon ihmettä. Kaikki koristeet, selitti hän, kaikki kirjoitukset oli tuhottu, ja pörröttäen sitten suuret viiksensä kuin vaateharjaksi hän sanoi: »Siinä ei milloinkaan ole ollut mitään koristeita eikä kirjoituksia. Ei koskaan.»

Christina Albertasta oli selvää, että hän oli todella odotellut hyvin tavattomia, kun hän murtui pettymyksestään niin suuressa määrässä. Hän huomasi hyvin tarkoin seuraavansa sitä arvoitusta, joka piili isän mielessä. Hänestä tuntui siltä kuin isä olisi pitänyt Tunbridge Wellsiä jonkunmoisena postikonttorina, missä hyvin tärkeät kirjeet odottivat häntä. Mutta kirjeitä ei ollutkaan.

»Mitä sinä sitten odotit, pikku isä?» kysyi Christina Alberta, kun hän ensimmäisenä iltana vei hänet Kilpikonnakalliolle, että tyttö saisi itsekin nähdä, kuinka mitätön ja merkityksetön tuo kallio oikein oli. »Odotitko ihmeellisiä kivipiirroksia?»

»Niin, minulle, ja kaikille. Elämälle ja salaisuuksille. Olen kasvanut siinä uskossa, että täällä on jotakin. Nyt… en tiedä, minne kääntyä.»

»Eikö elämä ole arvoitus, Christina Alberta? Etkö ole pannut merkille sitä? Etkö ole ajatellut, että se on jotain muutakin kuin atelierielämää ja tanssia, retkeilyjä ja vaunuja, aterioita ja salaisuuksia?» kysyi hän. »Tietysti siinä täytyy olla muutakin kuin kaikkea tuollaista. Eittämättömästi. Tuo kaikki on vain verhoa. Katso sen toiselle puolen. Hrrump. Ja minä en tiedä, mitä sen takana on, ja nyt olen täysihoitolainen täysihoitolassa, ja elämäni juoksee kuiviin. Hyvin vaikeaa. Hrrump. Ihan mahdotonta. Se surettaa minua suuresti. Jossakin täytyy olla avain.»

»Esineet voivat näyttää siltä, mitä ne ovat», sanoi hra Preemby heiluttaen kättään pilkallisesti hyvästellen kohti Rushallin kylää, ravintolaa, katulyhtyjä, poliiseja, koiraa, vihanneskauppiaan vaunuja ja kolmea ohikulkevaa autoa. »Se on ainakin kieltämätöntä. Mutta se olisi liian mahdotonta. Äärettömiä aloja, tähtiä ja muuta. Juosta niiden perään … aterioitten välissä…»

Kukapa olisi saattanut ajatella, mietti Christina Alberta, että tällaisia asioita pyöri hänen päässään? Kukapa olisi voinut luulla sitä?

»Minä olen lihaksimuuttuma», sanoi hra Preemby, »tai en ole. Ja jos en ole, niin haluaisinpa tietää, mitä kaikki tämä maailman melu tarkoittaa. Sen täytyy olla symbolistista, Christina Alberta, mutta kuinka? Kaikkina noina vuosina siellä pesulaitoksessa tiesin, ettei elämä ollut todellista. Se oli vain levon ja valmistuksen tilaa. Rakas äitisi ajatteli toisin. Emme milloinkaan keskustelleet siitä, hrrump, mutta niin se oli.»

Christina Alberta ei kyennyt löytämään mitään sopivaa vastausta, ja he kulkivat jonkun aikaa eteenpäin hiljaisuuden vallitessa. Kun he taas alkoivat puhella, neuvottelivat he siitä, kuinka he pääsisivät kiertämään vuoren huipulla olevaan hotelliin teelle.

Hra Preemby oli silminnähtävästi alakuloinen ja ilmeisesti melko lailla suruissaan, mutta hänessä ei ollut tavallisen murheellisen olennon itseensäsulkeutuneisuutta. Niinpä häntä huvittikin suuresti elämä täysihoitolassa ja muut hänen siellä tapaamansa täysihoitolaiset. Olo täysihoitolassa oli kokonaan uusi kokemus hänelle. Avioliittonsa päivinä oli hän aina viettänyt pyhäpäivänsä rva Preembyn kanssa meren rannalla olevissa taloissa, jotta rva Preemby itse voisi huolehtia tarkoin ruoasta ja keksiä, paljastaa ja oikaista erehdykset ja kiskomisen. Lomiensa aikana he olivat retkeilleet sisämaassa, taikka leiriytyneet rannalle, jossa hra Preemby ja Christina Alberta olivat rakentaneet hiekkalinnoja rva Preembyn istuessa kenttätuolissa ja huolehtiessa pesulaitoksestaan. Jos ilma oli paha, pysyivät he huoneessaan, jossa hra Preemby ja Christina Alberta lukivat kirjoja, ja rva Preemby huolehti pesulaitoksestaan ihan yhtä paljon kuin rannallakin. Mutta syvällä hra Preembyn sydämessä oli aina elänyt kaipaus tuollaiseen yhteiseen, julkiseen elämään, jota täysihoitoloissa vietettiin.

He tutustuivat toiseen nti Rewsteriin, nti Margaretiin, saapuessaan tavaroineen. Hän oli pitempi, hätäisempi ja vähemmän pitsitetty muunnos sisarestaan. Heillä oli molemmilla, kuten hra Preemby huomasi, omituisen epäilevä käytöstapa. He näyttivät aina väijyskelevän verhojen takana, taikka käytävissä, taikka tähystelivät porraskäytävien parvekkeilta ja tirkistelivät ovien raoista. Nais-parat! He eivät mitenkään tahtoneet puuttua vieraittensa asioihin, mutta heillä oli yhtä suuri hätä siitä, että nämäkin olisivat niin kuin olla pitää. Aterioitten aikana he puuhailivat tarjottimien ja astioiden parissa verhostimen takana, ja palleroinen palvelustyttö kantoi ruokalajit pöytään. Ja katsoipa hra Preemby verhostinta milloin hyvänsä, näki hän joko nti Margaretin kurkistelemassa sen yli, taikka nti Emilyn katsomassa sen reunan takaa. Se saattoi hänet todella hermostumaan haarukoinensa ja lusikoinensa. Kun hän pudotti ruokaliinansa, toivoi hän, että se tapahtuisi huomaamatta, mutta nti Emily näki sen kohta ja lähetti pullean palvelustytön nostamaan sitä.

Hra Preemby ja Christina Alberta tulivat päivälliselle, heti kun nti Margaret oli soittanut gong-gongia toisen kerran, ja niin he olivat paikallaan ensimmäisinä ja saattoivat mielin määrin katsella toisia vieraita. Christina Alberta silmäili heitä tyynesti, mutta hra Preemby sanoi »hrrump» aina kun uusi ihminen tuli. Seuraavat tulokkaat olivat kaksi satunnaista vierasta: nuori mies urheilupuvussa ja nainen, nähtävästi hänen vaimonsa, vaalean keltaisessa urheilutakissa. He kiertelivät Kentiä autollaan. Nyt he koettivat innokkaasti saada ikkunapöydän, mutta ne oli jo kaikki varattu Petunian vakinaisille asukkaille ja heidät nti Emily syrjäytti vaikeasti, mutta hyvin arvokkaasti. Sitten he neuvottelivat ääneensä viinistä. Nuori mies sanoi naista »kultasekseen» ja »lempilinnukseen», jotka sanonnat olivat hra Preembylle uusia ja mielenkiintoisia, ja hän sanoi miestä »myyräkseen». Sitten toi pullea palvelustyttö luettelon viineistä, joita saattoi lähettää hakemaan. Nuori mies luki viinien nimet ja hinnat ja valitsi lajinsa ikäänkuin hän olisi hyvin suuressa kirkossa messuava kirkkoherra. Hänen vaimonsa, jatkaaksemme vertausta, hoiti seurakunnan vastauksia. »Chablis sellaisena kuin sitä täällä saadaan, saattaa olla liian makeaa», selitti herra.

»Beaune on shillinkiä halvempaa ja on ihan yhtä mahdollista, että se on hyvää tai huonoa.»

Pullea palvelustyttö juoksi huoneesta viiniluettelo kädessään ja peukalo valitun viinin kohdalla.

Kasvavan puheensorinan turvissa ne kaksi naista, jotka hra Preemby oli nähnyt hallissa ensimmäistä kertaa täällä käydessään, seuloontuivat huomaamatta pöydän luo ikkunan ääreen. He olivat selvästi sisaruksia, molemmat jokseenkin hoikkia ja pitkiä, pienin, pyörein, punakoin kasvoin ja korren kaltaisin niskoin. Heidän nenänsä olivat pienet ja terävät, ja toisella oli luukehyksiset silmälasit. Sitten ilmaantui herra, jolla oli valkoiset, vielä komeammat viikset kuin hra Preembyllä, seurassaan pieni, vilkkaan näköinen rouva. Tämä oli kai se herra, joka oli ollut valtion metsänhoitajana Burmassa. Pieni, vilkkaan näköinen rouva kumarsi hoikille naisille, jotka tulivat levottomiksi kuin korret tuulessa. Herra ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota, ähkäisi istuutuessaan, otti silmälasit nenälleen ja luki ruokaluettelon.

»Mutta kolme kertaa perättäin», sanoi mies. »Se tuo vatsahappoa. Minä en pidä tomaattikeitosta.»

Pöydän pyöröikkunan luona otti haltuunsa kolme henkeä, jotka tulivat sisään erikseen. Ensiksi tuli pieni, ohut, musta, harmaapukuinen rouva, jolla oli kädessään helminen työlaukku, sitten pieni, musta, kaljupäinen mies suurine poskipartoineen, jota nainen puhutteli isäksi, ja sitten pyylevä, sievännäköinen, säteilevä nainen, joka jakeli tervehdyksiään joka puolelle.

»Olitteko kävelyllä, hra Bone?» kysyi hän Burman metsissä olleelta herralta.

»Kävin Rusthallin kirkolla ja takaisin», sanoi majuri Bone puhuen paksusti viiksiensä ja sopan läpi. »Aivan Rusthallin kirkolla saakka.»

»Entä saitteko vaunut Crohamhurstiin, nti Solbé?» Molemmat sisarukset vastasivat yhteen ääneen: »Oi, meillä oli ihana matka.»

»Luulen, että takarenkaat olivat liian kovat tänään, lempilintuni», sanoi urheilupukuinen mies hyvin kovalla, kirkkaalla äänellä. »Tie tärisytti tavattomasti.»

»Se onkin paljon parempi aamulla. Olet väsynyt tänä iltana kaiken hyppelemisen jälkeen. Likaisit kätesikin.»

Christina Alberta haki mielessään jotakin keskustelunaihetta, joka antaisi hänen isälleen tilaisuuden järkevään vastaukseen, mutta hän ei kyennyt keksimään sellaista, mikä ei olisi ollut liian häiritsevää tai vaarallista. Hän katseli isäänsä silmiin, ja hän näytti siltä kuin hän olisi ponnistellut jotakin vastaan.

Christina Alberta näki isänsä kasvoilla liikettä. Hän aikoi sanoa jotakin. »Hrrump. Huomenaamuna on kaunis ilma. Lähdemmekö kävelylle aamulla.»

»Minäkin lähtisin mielelläni kävelemään aamulla, isä», sanoi Christina
Alberta. »Eiköhän täällä ole kauniita kävelypaikkoja?»

»On tietysti», myönsi hra Preemby. »Hyvin luultavaa. Opaskirja on hyvin lupaava. Hrrump.»

Hän oli arvokkaan näköinen kuin mies, joka on suorittanut vaikean tehtävän.

»Vaikea erottaa tätä karitsaa lampaasta», sanoi majuri Bone, »tai ehkä se johtuu dillikastikkeesta.»

»Herneet eivät milloinkaan ole niin hyviä kuin omasta puutarhasta saadut», sanoi poskipartaisen herran rouva tytärpuolelleen.

Molemmat Solbén neidit ja autoileva herra alkoivat puhua yhtaikaa. Rva Bone ilmaisi ajatuksen, että nykyään oli vaikea saada hyvää karitsaa. Saaden rohkeutta tästä äkillisestä puheenpärinästä uskalsi hra Preemby huomauttaa Christina Albertalle, että Tumbridge Wells oli aina vetänyt häntä puoleensa. Ilma tuntui hänestä voimakkaalta. Se antoi hänelle ruokahalua.

Inhimillisen mielipiteidenvaihdon kiivas purkaus loppui. Paistetut omenat ja kerma syötiin verraten rikkomattoman hiljaisuuden vallitessa. Lihava tyttö tuli kysymään hra Preembyltä, halusiko hän kahvin seurusteluhuoneeseen vai tänne. »Seurusteluhuoneeseen, luullakseni», sanoi hra Preemby. »Hrrump. Seurusteluhuoneeseen.»

Solbén neidit, käsissään lasit täynnä sitruunamehua ja sokeria, vilahtivat salista. Ikkunapöydän ääressä istujat seurasivat heitä. Päivällisurakka oli päättynyt. Isä ja tytär huomasivat olevansa kahden pienessä seurusteluhuoneessa. Useimmat näyttivät menneen salonkiin. Burman metsien herra kulki ohi tupakkahuonetta kohti kädessään paksu sikari, joka myöskin näytti tulevan Burman metsistä. Se ei näyttänyt sikarilta, joka oli kierretty ja täytetty, vaan se oli kuin niveräpuusta tehty, kasvavan puun oksasta vuoltu sikari. Sen päästä pisti esiin korsi…

Christina Alberta ajatteli edessään olevaa tyhjää hetkeä. Ainakaan kahteen tuntiin hän ei voisi sopivasti mennä vuoteeseen. »Oi, tällaistako on elämä!» sanoi hän.

»Erittäin mukavaa», sanoi hra Preemby istuutuen korituoliin, joka ritisi aikalailla.

Christina Alberta istuutui lasikantisen pöydän reunalle ja sytytti savukkeen. Hän näki noiden kahden tunnin ojentuvan edessään ja häntä halutti huutaa.

Lihava palvelustyttö toi kahvia ja näytti hieman ällistyvän Christina Albertan savuketta. Kuiskailua näyttämön ulkopuolella. Sitten tuli nti Emily hämärästi näkyviin helmisen oviverhon takaa, käytävän päässä. Hän tirkisteli ja hävisi taas, ja Christina Alberta lopetti rauhassa savukkeensa. Hra Preemby joi kuppinsa tyhjäksi. Hiljaisuus. Christina Alberta heilutti jalkojaan tahdikkaasti. Sitten hän liukui pöydältä jaloilleen.

»Isä», sanoi hän, »mennään salonkiin katsomaan, tapahtuuko siellä jotakin.»

Entisajan täysihoitoloissa oli yhteinen päivällispöytä se sosialinen keskus, jossa ihmiset kohtasivat toisensa, ajatukset törmäsivät ajatuksia vastaan ja tasoittuivat toisiaan vasten. Mutta hajoituksen henki, erikoisten pöytäin järjestelmä on muuttanut tämän kaiken, ja nyt on tupakkahuone tai salonki se paikka, jossa löydämme jäännökset seuraelämän muodoista, lähentelystä, loittonemisesta, hakkailusta, peleistä ja piloista. Mutta täysihoitola Petunian seurue ei ollut yhteiskunnallisen yhteensulamisen tilassa. Ainoana yhdyssiteenä oli keskustelu. Burmassa olleen metsänhoitajan rouva oli varannut itselleen nojatuolin uunin luona, ja hän kuvaili hiljaa kuiskaten, kuinka paljon palvelijoita hänellä oli Burmassa, iloiselle rouvalle ja neulovalle Solbén neidille. Lasisilmäinen nti Solbé oli varustautunut pöydän taakse takan toiselle puolelle ja oli syvästi vaipunut hyvin monimutkaiseen pasianssiin. Poskipartainen herra istui jäykkänä toisella sohvista, Timesin numeron takana, ja hänen tyttärensä istui pöydässä ihan lähellä ja haki hänkin selvitystä pasianssin sokkeloista. Satunnaiset vieraat olivat tiedustelleet eläviäkuvia tai huvipaikkoja ja menneet ulos.

Kukaan ei välittänyt vähääkään hra Preembystä ja Christina Albertasta. He seisoivat molemmat jonkun aikaa keskellä huonetta, ja sitten alkoi hra Preemby hätääntyä, hätääntyi siinä määrin, että luopui kunniasta ja jätti tyttärensä näiden mykkien, liikkumattomien susien uhriksi.

»Hrrump», sanoi hän. »Luulenpa melkein, että lähden tupakkahuoneeseen. Mennään sinne polttelemaan. Tuolla, kirjakaapin päällä, on kuvalehtiä, jos sinua huvittaisi selailla niitä.»

Christina Alberta siirtyi mataloiden kirjakaappien ääreen ja hra
Preemby poistui ryiskellen.

Hän seisoi paikallaan, ollen katselevinaan kuvitettuja piloja ja näyttelijöiden ja seuraelämän edustajien kuvia Sketchistä ja Tatlerista. Silmäkulmallaan hän seuraili muita vieraita, ja kuunteli välinpitämättömin korvin rva Bonen selostuksia palvelijatarkysymyksestä Burmassa. »He tuovat mukaansa vastuksiksi koko perheensä, jos voivat. Sedät ja serkut. Ennenkuin oikein käsitätte, kuinka asianlaita on…»

»Päävika ruoassa oli minun kannaltani se, että se vaikutti kiihdyttävästi hra Boneen. Hänen vatsansa… paljoa arempi kuin minkään naisen…»

»Kaikkea muuta, kaikkea muuta kuin sitä. Mutta ne riisiruoat, joita siellä valmistettiin…»

Hän alensi ääntään ja nuoremman nti Solbén ja miellyttävästi käyttäytyvän rouvan päät taipuivat häntä kohti saadakseen kuulla runsaita yksityisseikkoja.

Mitä joukkoa nuo oikein ovat, tuumi Christina Alberta. Ovat muka eläviä olentoja! Christina Albertasta oli hämmästyttävää, että he olivat eläviä olentoja. Ja vaikka he olivat elossa ja olivat luultavasti aiheuttaneet suurtakin huolta, surua, tunteita ja toiveita useille ihmisille, ennenkuin olivat tulleet eläviksi, välttivät he nyt mahdollisimman päättävästi kaikkea, jota sopivaisuuden äärimmäistenkin mittojen mukaan saattoi sanoa eläväksi. Heidän hetkensä, heidän päivänsä menivät menojaan, joku tuhat päivää vielä kullakin ja joku kymmenentuhatta tuntia, tai enemmän. Sitten ei enää olisi mitään mahdollisuutta elää edelleen. Ja sen sijaan että he täyttäisivät tuon niukan määrän hetkiä ja päiviä hakemalla kaikkia mahdollisia mielenkiihdykkeitä, kaikkein voimakkaimpia aistimuksia ja saavutuksia, he ovat koossa täällä, jonkunlaisessa noidutussa ilmapiirissä, jossa ei voisi tehdäkään mitään. Ei kukaan…

Christina Alberta tunsi olonsa samanlaiseksi kuin lasin alle suljettu kärpänen. Pari kolme päivää täytyisi kyllä viettää tällä tavalla: isähän piti saada rauhoittumaan. Mutta sitten? Täällä ei voinut tehdä mitään. Ei iloa, ei surua, ei syntiä, eikä luovaa ponnistusta — sillä nti Solbén käsityökin tehtiin likaiselle, painetulle paperille piirretyn kaavan mukaan. Kaikki, mitä he tekivät, oli väistymistä, kaikki: Nuo hienotuntoiset, kuiskatut viittauksetkin burmalaisen riisiruoan majuri Boneen hänen nuorempina päivinään tekemistä, vatsatauteja, hurjuutta ja villiä sukupuolisuutta aiheuttavista vaikutuksista, joita hänen hyvä rouvansa selosti tarkkaaville kuulijoilleen, nekin olivat toisen käden tiedon asettamista tosiasioiden tilalle. Ja nuo pasianssit! Joutuisiko hänkin, kysyi Christina Alberta itseltään, joutuisiko hänkin kerran pelaamaan pasianssia täysihoitolaan? Oliko uskottavaa, että hänkin jonakin päivänä joutuisi vapaaehtoisesti istumaan tällaisessa ilmapiirissä?

Mikä ihmeellinen olento ihminen onkaan! Mitä kekseliäisyyttä, mitä voimia ja kykyjä hänessä piileekään! Hän on kehittänyt mitä ihmeellisimpiä menetelmiä väripainoksia varten. Hän keksii paperin ja täydellistää painotaidon. Hän valmistaa silkkiä ja norsunluuta muistuttavia kortteja lumpuista ja kasvien syistä. Ja kuitenkin näyttää siltä, että ihmisolennot, jotka hiukan aikaa riippuvat kiinni elämässä kuoleman edellisen mitättömyyden ja kuoleman jälkeisen tyhjyyden välillä, viettävät pitkiä tunteja kuin heikon juopumuksen vallassa, yrittäen ratkaista neljän erivärisen korttisarjan sekoituksen aiheuttamia ongelmia. Kortit! Ihmeelliset kortit! Kaikkialla maailmassa miljoonat ihmiset, jotka liukuvat lähemmäksi kuolemaa ja tyhjyyttä, koettavat onneaan noilla neljä kertaa kolmellatoista paperipalasella: whistissä, bridgessä, skatissa ja sadoissa muissa pelilajeissa. He joutuvat suorastaan erilleen koko maailmasta istuutuessaan tällaiseen puuhaan, lampun valossa kiiltävien korttien ääreen, hämmästyäkseen, harmistuakseen, ihastuakseen ja innostuakseen sattumista, jotka kuka hyvänsä voisi kärsivällisellä työllä selvitellä ja luetella taulukossa viikon kuluessa.

»Osaako tyttärenne miss Milliganin pasianssin?» kysyi nuorempi Solbén sisaruksista.

»Ei muuta kuin kahdeksan kahdeksikkoa», vastasi hilpeä rouva, »Miss
Milligan on liian vaikea hänelle.»

»Se on todella petomaisen vaikea», sanoi tytärpuoli. »Ei koskaan tiedä, minne se vie.»

»Pasianssi on pasianssia», sanoi vanhempi nti Solbé. »Nykyään minä saan sen usein tasan menemään. Mutta en mitenkään, kun padat juoksevat niinkuin tänä iltana, molemmat kakkoset ylärivissä, eikä viimeistä edellisessä yhtään ässää.»

Christina Alberta arveli, että oli aika vaihtaa Sketch Tatleriin. Hän yritti tehdä sen välinpitämättömän kevyesti, mutta pudottikin tusinan verran lehtiä maahan. »Voi peeveli!» kirkaisi hän aiheuttaen suuren hiljaisuuden. Hän ponnisteli nostaakseen epäjärjestykseen joutuneet vihot lattialta ja pannakseen lehdet taas paikoilleen. Sitten jatkoi rva Bone puhettaan.

»Ettekä te voi kuvitellakaan niiden härkäpäisyyttä», sanoi hän. »He ovat tahallaan tietämättömiä. Jos näytätte heille, kuinka on meneteltävä, silloin he eivät ollenkaan tee sitä. Otin kerran käsiini kokkipoikamme — sanon häntä pojaksi, vaikka hän olikin jo keski-ikäinen mies — ja sanoin hänelle: ’No, annappa, kun näytän sinulle yksinkertaista englantilaista ruoanvalmistusta, keitettyä lintua kauniine valkeine kastikkeineen, muutamia meheviä perunoita ja vihanneksia — niin että niissä säilyy koko luonnollinen tuoksu — sitä ruokaa, joka kasvattaa noita reippaita nuoria englantilaisia.’ En todellakaan ole hyvä keittäjä itsekään, mutta tunnen kuitenkin paremmin englantilaisen ruoanvalmistuksen kuin hän. Mutta emme milloinkaan päässeet kauemmaksi kuin kaikkein yksinkertaisimmin keitettyyn lintuun. Hän ilmaisi mitä ankarimman moitteensa — todella ankaran, tarkoitan — koko toimituksen johdosta. Kun puutuin asiaan ja rupesin itse työhön, käyttäytyi hän hyvin kummallisesti. Hän ei halunnutkaan koettaa tehdä sitä, mitä näytin. Ei koettanut. Hän sanoi, että jos hän keittäisi linnun moisella tavalla, menettäisi hän kastinsa, kadottaisi koko asemansa kokkien paikallisessa yhdistyksessä, saisi aina kärsiä loukkauksia ja heitettäisiin ulos. Miksi, sitä hän ei tahtonut sanoa. Kun vaadin häntä seuraamaan käskyjäni, juoksi hän edes takaisin repien mustaa tukkaansa — mustana mielipuolena, jonka silmät pyörivät pelottavasti. En milloinkaan saanut selville, mitä sellaisen kiihtymyksen syytä yksinkertaisesti keitetyssä linnussa oli. 'Tämä on minun keittiöni’, sanoi hän vain. 'Tämä on minun keittiöni.’

»Siinä sitten seisoin rauhallisesti keittäen lintuani, kun tuota mellakkaa yhä jatkui. Hän kierteli ympärilläni. Hän puhui — onneksi omaa kieltään. Huomasinpa, että hän pyrki näyttämään sairaaltakin selkäni takana. Sitten hän tuli ja rukoili minua lopettamaan, kyyneleet suurissa ruskeissa silmissään. Hän koetti ilmaista ajatuksensa englanniksi. Majuri sanoo aina, että hän yksinkertaisesti kiroili, mutta minä luulen tuon mies paran todella uskoneen, että jos hänen pitäisi keittää lintu tuolla terveellisellä, yksinkertaisella tavalla, jota kunnon ihmiset noudattavat Englannissa joka päivä, hirtettäisiin hänet ilmaan, ja Burman suuret korpit tulisivat nokkimaan…»

Hän heitti syrjäsilmäyksen Christina Albertaan, joka nähtävästi oli kokonaan vaipunut tutkimaan lehteään ja hiljensi ääntään.

»… nokkimaan hänen sisälmyksiään, sanokaas muuta, tuhannen, tuhannen vuotta.»

»Ei saata milloinkaan tietää, mitä nuo itämaalaiset saavat päähänsä», sanoi nuorempi nti Solbé. »Itä on itä ja länsi on länsi.»

Mutta nyt veti toisenlaatuinen ilmiö puoleensa Christina Albertan huomion. Hän näki, että ohut, kaljupäinen, poskipartainen herra, joka oli jäykkänä Timesinsä takana, ei ollenkaan lukenut tätä englantilaisen elämän mielenkiintoista edustajaa. Hänen silmänsä eivät olleet suunnatut lehteen, vaan sen ohi. Tuon varustuksensa takaa hän tuijotteli lasiensa kulman läpi, oudon ankaralla tavallaan, ilman intohimoa ja tarkoitusta, Christina Albertan mustien sukkien verhoamien nilkkojen yläosaa, siinä missä ne heittivät viimeisen uhmansa inhimillisille tarkasteluille kadotukseen hänen vähäisen, mutta mukavan hameensa alle. Samalla hän huomasi, että peitetty, mutta innokas hänen bobatun tukkansa tarkastelu oli vakavasti häiritsemäisillään poskipartaisen miehen tyttären pasianssia, ja että se sekoitti myös vanhemman nti Solbén toisen ja erilaisen pasianssin korttien kunnollisen asettelun. Äkkiä, omaksi suureksi harmikseen, tunsi Christina Alberta, että närkästyksen puna oli nousemassa hänen poskilleen ja että taistelunhaluinen nykäys kulki hänen jäntevän pikku ruumiinsa läpi.

»Miksi helkkarissa», kysyi nti Preemby itseltään, »miksi helkkarissa nuori tyttö ei saisi leikata tukkaansa säästääkseen vaivaa ja harmia, ja käyttää pukuja, joissa hän voi kävellä vapaasti? Kuitenkin oli kasa hyvin pestyä tukkaa kymmenen kertaa parempi kuin nuo heikot, tarkoituksettomat palmikoiden ja kiharoiden nauhapäiset vyyhdet. Ja mitä taas tulee jalkojen ja ruumiin näyttämiseen, niin miksei saisi näyttää jalkojaan ja ruumistaan? Se kuului juuri noitten ihmisten yleiseen elämän välttämiseen, että he pitivät suurinta osaa ruumiistaan peitettynä, käärittynä jonkunmoiseen myttyyn. Uskaltavatko he milloinkaan katsoa itseään? Kerran ovat kai nuo Solbénkin neidit olleet pieniä, somia tyttöjä, joita suuresti huvittivat heidän korsimaiset, pienet jäsenensä, ennenkuin heille sanottiin hssh! ja käskettiin pistää ne piiloon.

Christina Albertan miettivä taipumus oikein elävöityi hetkeksi. Mitä tulee jaloista, jotka pistetään piiloon, joita ei milloinkaan näytetä, eikä ihailla? Tulevatkohan ne kuihtuneiksi ja kummallisiksi, ruumiinkelmeiksi, hullunkurisen näköisiksi ja valonaroiksi? Ja kun sitten olet oikein käärinyt ruumiisi ja unohtanut sen, ei sinulle jää muuta kuin esiinpistävä pää ja sinne tänne heiluvat kädet ja jalat, joissa on piilotetut ja vääntyneet varpaat. Ja sitten voit sinä mennä kävelylle aterioitten välillä, ja tehdä huvimatkoja turistivaunuissa nähdäksesi, mitä jokainen näkee, ja tunteaksesi, mitä jokainen tuntee, ja pelaat pelejä sääntöjen ja esimerkkien mukaan, ikäsi ja tarmosi mukaan sovellettuja pelejä, ja joudut yhä enemmän pasianssin valtoihin, kunnes olet valmis peittämään itsesi vuoteeseen viimeistä kertaa ja kuolemaan. Pakoa! Ja minkä homman he ovatkaan aiheuttaneet syntyessään! Sitä puuhaa, moraalisuutta ja avioliittoa, ennenkuin nuo tyhjät elämät oli siitetty!

Mutta kaikki oli pakoa, ja näissä Skechteissä ja Tatlereissa kuvattu elämä oli ihan yhtä suuressa määrässä pakoa. Juuri yhtä paljon. Kaikki nuo loukkaavan siveät kaunottaret, kaupanalaiset näyttelijättäret ja myytävät tyttäret katselevat sinua silmissään juuri oma kysymyksesi: »Onko tämä elämää?» Nuo loppumattomat valokuvat lady Diana tästä, ja lady Marjorie tuosta, ja herra kenestä hyvänsä ja Yorkin herttuan ystävästä ja Shontsin herttuattaresta koiranäyttelyissä, hevosnäyttelyissä, ratsastuskilpailuissa, kuninkaallisissa juhlissa ja niin poispäin, ilmaisivat ehdottomasti itsepäistä epäilystä, joka oli ikuisen vakuutuksen tarpeessa. Tennistä tai muuta sellaista pelaavien ihmisten kuvat olivat elävämpiä, mutta niissäkin, jos katsoit niitä oikein huolellisesti, ilmeni tuo sama pakeneminen. Pako, pako!

Christina Alberta selaili loppuun kuvalehtensä katselematta silmiensä edessä olevia kuvia.

Mitä oli tuo elämä, jota hän ja nämä ihmiset ja kaikki muutkin koettivat paeta leikkimällä, pelaamalla, kokoontumalla ja pilaa tekemällä, menoissaan, suruissaan ja saloissaan? Mitä oli tuo suuri tuolla ulkopuolella, joka joskus muistutti ääretöntä, pelottavaa, puoleensavetävää ja karkoittavaa mustaa hirviötä, liikkeitten ja näkemysten takana, joka kutsui häntä ja vaati häntä tulemaan?

Joku saattoi välttää sen kutsun pelaamalla pasianssia tai ehkä korttiakin. Niin näyttivät ihmiset menettelevän. Sitä saattoi välttää elämällä sääntöjen ja ohjeiden mukaan. Saattoi tulla aika, jolloin tuo kutsu Christina Albertalle olla Christina Alberta viimeiseen saakka ja täyttää salaperäinen tehtävänsä tuolle salaiselle olennolle valojen takana, ei enää raskauttaisi hänen elämäänsä. Hän oli ajatellut sitä jonkunlaisen levottomuuden vallassa ja väkivaltaisena itseään kohtaan, että hän taistelisi itsensä tuota kutsua kohti. Hän ei ollut vielä rakastanut. Mutta hän ei kuitenkaan ollut sitä välttänyt. Mutta oliko sillä sellaista merkitystä kuin hän oli ajatellut sillä olevan? Hän ja hänen vaatimattomat ystävänsä pelasivat epätoivoista peliä rakkauden aineksilla maailmassa, jossa tri Marie Stopes ja hra D. H. Lawrence olivat kaksoistähtiä, ja se oli juuri sitä, mistä pääsit läpi, ja siitä tuli juuri sellaista, mitä oli ollut ennen. Levottomampaa, ehkä, mutta ei kaukaisempaa. Se jätti sinut juuri siihen, missä olit ollut, katselemaan suoraan kasvoihin tuota epätoivoa herättävää, vastustamatonta kutsumusta jättää kaikki ja elää ja kuolla todella.

Nuo piilossa olevat ihmiset tarkastelivat häntä tarkastelemistaan, mahdollisesti lukien hänen ajatuksensa, nähden hänen lävitseen…

Christina Alberta sulki Sketch-vihkonsa hiukan läimäyttämällä ja meni ulos salongista juhlallisin ilmein. Hän sulki oven takanaan ja meni alakerrokseen nähdäkseen, mitä hänen isälleen tapahtui tupakkahuoneessa.

Hän huomasi, että hänen isänsä ja Burman metsien herra, hyvin pitkän ja loistavan rykimisen jälkeen, olivat istuutuneet juttelemaan. Mutta onnettomuudeksi ei keskustelu ollut sopiva hänelle.

»Siam, Cambodja, Tonkin, kaikki nuo maat ovat täynnä sellaisia temppeleitä. Teidät viedään sinne ja ne näytetään teille.»

»Ihmeellistä», sanoi hra Preemby. »Ihmeellistä. Ja te ette luule, että kaiverrukset, joista puhuitte? … Jotakin korkeaa symbolismia?»

Molemmat herrat huomasivat Christina Albertan seisovan siinä tarkkaavaisena ja kuuntelevana.

»Symbolismia», sanoi puita tunteva herra, »symbolismia», ja hänelle tuli taas monimutkaisia kurkullisia vaikeuksia. »Pakanallista siivottomuutta. Vaikea keskustella siitä… Nuori nainen on lähellä … Hrrump.»

»Hrrump», sanoi hra Preemby. »Tulitko tänne sanomaan hyvää yötä, rakkaani? Me juttelemme, juttelemme… jokseenkin teknillisistä asioista.»

»Siltä kuuluu, isä», sanoi Christina Alberta, tuli luo ja istuutui hetkeksi hänen tuolinsa selustalle.

»Minusta tuntuu siltä kuin Tumbridge Wells olisi sopiva paikka minulle», virkkoi hra Preemby.

Olemme kuvanneet jokseenkin yksityiskohtaisesti Christina Albertan ensimmäisen illan Petunian täysihoitolassa, koska se on kaikkien niiden hiljaisten ja tapahtumista köyhien iltojen kokoomus, joita näytti olevan hra Preembyn edessä siellä. Se tuntui hänestä pohjattomalta äärettömyydeltä tapahtumattomuudessaan, jossa hänelle ei voisi sattua mitään harmillista tai häiritsevää. Viimeinen kaukainen häiriön mahdollisuus näytti poistuvan seuraavana päivänä, kun rva Bone ilmoitti poskipartaiselle herralle, että hän miehineen lähtisi seuraavana aamuna Bathiin. Näytti siltä, että heillä oli ollut hyvä onni, he olivat saaneet oikeat huoneet talveksi oikeassa täysihoitolassa, juuri siinä, jota he kauan olivat katselleet. »Tunbridge tuntuu liian kalpealta», sanoi hän, »Burman jälkeen.»

Päivällinen oli samanlainen kuin edellisetkin päivälliset. Satunnaiset vieraat olivat lähteneet, ja hra Preemby hämmästytti itseään, Christina Albertaa, palleroista palvelustyttöä ja koko seuruetta kysymällä, voisiko olla mahdollista lähettää hakemaan (hrrump) pullon Chiantia. »Se on italialaista viiniä», sanoi hra Preemby neuvoakseen ja auttaakseen lihavaa palvelijatarta hänen sitä tiedustellessaan. Mutta viiniluetteloon ei ollut merkitty mitään Chiantia, ja keskustelun jälkeen, joka muistutti suuresti satunnaisten vierasten eilistä, tuotiin Preembyn pöytään pullo australialaista burgunderia ja Christina Albertan pyynnöstä pullo kivennäisvettä.

Tämän aloitekyvyn, itseluottamuksen ja seuraelämän sääntöjen noudattamisen näytteen jälkeen hra Preemby ei tehnyt juuri mitään muuta kuin ryiskeli koko aterian ajan.

Päivällistä seurannut elämä salongissa oli myös jokseenkin samanlaista kuin edellisenä iltana. Christina Alberta poltti luultavasti luvattomat savukkeensa hallissa, polttipa kaksikin, ja nti Margaret Rewster katseli häntä vuodeverhojen takaa keittiön luota ja nti Emily kurkisteli portaitten yläpäästä, vaikka mitään ei sanottu. Hra Preemby seurasi majuri Bonea tupakkahuoneeseen saadakseen mahdollisimman paljon tarkempia tietoja temppeleitten koristuksista ja Taka-Intian kansojen uskonnollisista tavoista. Hän oli taipuvainen ajattelemaan, että majuri Bone suhtautui niihinkin jokseenkin kierosti protestanttisten ennakkoluulojensa vuoksi. Mutta majuri Bone ei ollut oikein kiukustunut itäisiin uskontoihin sinä iltana. Hän halusi puhua Bathista ja hän puhuikin Bathista. Hän kertoi hra Preembylle hyvin yksityiskohtaisesti Bathissa sattuneesta merkillisestä tapahtumasta. Hän oli siellä tavannut Bone-nimisen herran, hyvin hänen näköisensä ja ikäisensä miehen, kapteeni Bonen, joka myös oli ollut Burmassa. Hän selosti eräitä hyvin draamallisia keskusteluja hänen itsensä ja tuon toisen Bonen välillä, joskus peruuttaen ja korjaten sanojaan. He olivat vertailleet sukupuitaan mitä laajimmin, eikä käynyt selville, että he olisivat kaukaisintakaan sukua. »Merkillisin tapaus, mitä minulle milloinkaan on sattunut», sanoi majuri Bone. »Bathissa. Vuonna yhdeksäntoistasataayhdeksäntoista.»

Salongissa oli pasianssi etualalla, ja rva Bone puhui Bathista.
Poskipartaisen herran hilpeäluontoinen rouva sanoi ihan äkkiä »iltaa»
Christina Albertalle.

»Miellyttävä kävelyretki», sanoi hilpeäluontoinen rouva ja kiinnitti taas huomionsa rva Boneen. Christina Alberta huomasi, että häntä tarkasteltiin, mutta ei välittänyt siitä.

Ei taaskaan ollut muuta tekemistä kuin selailla kuvalehtiä. Tällä kertaa hän katseli kuvat loppuun saakka, mutta lehdissä oli kirja-arvosteluja ja muutamia lyhyitä kertomuksia. Christina Alberta luki ne kaikki.

Mennessään sanomaan hyvää yötä isälleen, täytyi hänen päästä johonkin ratkaisuun. »Isä», sanoi hän, »torstaina, siis ylihuomenna, minun täytyy palata Lontooseen. Eräät luennot alkavat jo.»

Kolmas ilta oli yleensä samanlainen kuin toinenkin, paitsi että Bonet olivat lähteneet ja että Christina Albertaa elähytti ajatus, että hän pääsisi seuraavana päivänä Tunbridgen tyhjyydestä Lontoon kiivaaseen kuohuntaan. Siellä oli taas eräs satunnainen vieras, huolimattoman näköinen, ylioppilaan tapainen nuori mies, jolla oli aika tukku voiteilla kammattua tukkaa ja jonka moottoripyörä oli särkynyt juuri Tunbridge Wellsin lähistöllä. Hän asui jossain kaukana pohjoisessa, luultavasti Northumberlandissa. Hänen piti nyt odottaa pari kolme päivää Tunbridgessa, kunnes joku särkynyt osa hänen pyörästään olisi korjattu Coventryssä. Hän oli turvaantunut Petunian täysihoitohan, mutta muuten hänellä oli kovin paha onni, sillä hänellä ei ollut rahaa sen vertaa, että hän olisi voinut lähteä käymään Lontoossa, ja sen vuoksi hänen piti jäädä Tunbridgeen. Hän opiskeli geologiaa Cambridgessa ja hänellä oli kivinäytteitä mukanaan pyöränsä laukussa. Nämä tosiseikat hän ilmoitti koko huoneen yli hra Preembylle jokseenkin yksipuolisen keskustelun kuluessa.

Alusta saakka ei Christina Alberta voinut pitää tuosta nuoresta cambridgeläisestä. Hän oli nuorempi, kypsymättömämpi Teddy Winterton, hänellä oli nenäkäs, huono käytöstapa toisen nenäkkään, hyvän käytöksen sijasta, eikä hänellä ollut ulkonaisia etuja eikä komeutta. Puhuessaan hra Preembyn kanssa hän katseli tyttöä. Mutta tällä ei ollut mitään aavistusta siitä, mitä osaa hän saattaisi näytellä isän ja hänen elämässään.

Kun hän ja isä menivät halliin kahville ja polttamaan savuketta, tuli nuori mieskin sinne, ja asettui läheiseen pöytään jatkaakseen keskustelua. Oliko Tunbridge Wells hauska paikka? Oliko mitään mahdollisuutta päästä pelaamaan golfia tai tennistä?

»Koko tämä seutu on perin tarkoin tutkittu», sanoi nuori tiedemies.
»Onko täällä museota?»

Kahvi ja savukkeet loppuivat. Tänä iltana hra Preemby kannatti salonkia. Majuri Bone oli mennyt, tupakkahuone ei ollenkaan vetänyt puoleensa, ja hra Preemby oli vaihtanut muutaman ystävällisen sanan poskipartaisen herran kanssa ja luvannut tulla hänen seuraansa. Christina Alberta tuli mukaan. Nähdessään vanhat kuvalehdet muisti hän ostaneensa kirjan tänä aamuna, toisen käden käännöksen Rousseaun »Tunnustuksista». Hän lähti hakemaan sitä. Hän tapasi nuoren cambridgelaisen yhä istumassa hallissa savuketta polttaen.

»Oh, enpä tiedä», sanoi Christina Alberta hajamielisesti kulkien hänen ohitseen.

»Olisiko teillä halua lähteä ulos hakemaan jotakin hauskaa?» sanoi nuori cambridgeläinen kooten kaiken rohkeutensa.

»Teitte kiltisti ajatellessanne minua», sanoi Christina Alberta, joka olisi mieluummin nähnyt, että häntä pidettäisiin hiukan hävyttömänä kuin vähääkään sievistelevänä. »Hyvää metsästystä.»

Christina Alberta palasi salonkiin kokeakseen taas tuota pelottavaa mitättömyyttä. Mutta hänellä oli kuitenkin Rousseauta luettavana ja huomenna hän olisi Lontoossa.

Mitä Rousseausta? Hän oli aina halunnut tietää, kuinka hän suhtautuisi
Rousseauhon.

Hän luki teosta kello kymmeneen. Mutta hän ei osannut pitää Rousseauta erikoisessa arvossa. Hänen olisi pitänyt tuntea muutama Uuden Toivon tytöistä. He olisivat näyttäneet hänelle…

Kolmeen viikkoon ei Christina Alberta palannut Tunbridge Wellsiin, ja kun hän palasi, oli hän kokenut koko joukon sellaista, millä on oma vaikutuksensa tämän tarinan kulkuun. Tämä tarina kertoo hra Preembystä, ja me emme erikoisemmin pidä tuosta uudenaikaisesta kertomuksesta, joka ei jätä nuorta tyttöä omiin oloihinsa, vaan seuraa häntä hänen yksityisimpiin ja sisäisimpiin asioihinsa saakka. Christina Alberta olisi ollut ällistynyt ja pahoillaan ja olisi suuttunut sellaisesta uteliaisuudesta. Riittäköön se, että hänen ympärilleen oli kokoontunut sellainen joukko tapahtumia, että hän ei moneen päivään ollut ehtinyt ajatella mahdollisesti ihan yksinäistä pikku isäänsä Tunbridge Wellsissä. Sitten tuli kirje, joka sai hänet kiireenvilkkaa palaamaan sinne.

»Pidän asiaankuuluvana kertoa sinulle», kuului kirje, »että minulle on ilmoitettu mitä tärkeimpiä tietoja kaikkein tärkeimmistä asioista, ja että minun pitää kertoa sinulle niistä. Ne näyttävät muuttavan koko elämämme. Tiedän, että olet uponnut opintoihisi, mutta nämä tiedot ovat niin tärkeitä, että minun täytyy keskustella niistä sinun kanssasi heti. Aioin tulla atelieriin kertomaan sinulle niistä, mutta luultavasti hra Crumb olisi siellä, ja pitäisin parempana kertoa niistä sinulle täällä, sopivammassa ympäristössä. Eräitä niistä pidät todella uskomattomina.»

SUOMUT PUTOAVAT HRA PREEMBYN SILMISTÄ.

He olivat valinneet kirkon luota paikan, josta oli laaja näköala kaupungin yli, kaupungin, jota koristivat oopperatalon vihreät kuvut ja joka lepäsi siinä ikäänkuin talot olisivat kumotut vaunuista loivaa rinnettä pitkin. Takana olivat Kentin kukkulaseudun hämärät ääriviivat, siniset ja kaukaiset.

»Noita kokemuksia», jatkoi hra Preemby rykäisyn silloin tällöin keskeyttäessä puheen, »kaikkia noita kokemuksia… on vaikea selittää. Luonnollisesti arvelen, että olet taipuvainen epäilemään — niinkuin äitisikin. Hän oli aina epäilevä. Etenkin sielullisiin ilmiöihin nähden. Hän sanoi, että ne ovat pötyä. Ja kun äitisi sanoi, että jokin oli pötyä, niin se oli pötyä. Vain silloin hän vihastui, jos sanoit, että ne olivat jotakin muuta. Kuten minä… aina avomielinen. Ei mitään dogmeja kuitenkaan. Hän vain hillitsi minua.»

»Mutta, onko sinulla ollut sielullisia kokemuksia? Kuinka sinulla saattaa olla sielullisia kokemuksia täällä?»

»Anna minun kertoa koko tarina järjestyksessä. Tahdon, että sinä näet kaiken niinkuin minäkin, järjestyksessä.»

Hra Preemby ojensi armollisesti kättään. »Salli minun kertoa se omalla tavallani.»

Christina Alberta puri huultaan ja tutki hänen piirteittensä rauhallista päättäväisyyttä. Mikään ei jouduttanut häntä; hän sai kertoa tarinansa sellaisena, miksi hän oli sen suunnitellut.

»Mielestäni», sanoi hra Preemby, »en ole kovinkaan herkkäuskoinen. On kyllä totta, että en ole oikein taipuvainen väittelemään. En puhu paljoakaan. Ajattelen ja teen huomioita, ja minulla on jonkunlainen taipumus arvostella ihmisiä. Minua ei nähdäkseni ole erikoisen helppo pettää. Ja on huomattava, että minä panin alulle koko jutun. Se alkoi minun vihjauksestani. En tiedä, mikä sen pani päähäni, mutta tiedän, että juuri minä panin koko asian alulle.

»Tiedäthän, että lähdettyäsi Petunian täysihoitolan seura supistui kuuteen henkeen ottamatta lukuun tuota nuorta cambridgelaista herraa, joka oli, kuten nti Rewster sanoo, tuollainen muuttolintu. Luonnollisesti me kuusi vetäydyimme yhä enemmän yhteen. Siinä olivat molemmat Solbén sisarukset, jotka kumpikin ovat hyvin älykkäitä nuoria naisia, ja hra ja rva Hockleby ja nti Hockleby, ja minä. Jouduimme yhteen päivällisillä sinä iltana kuin sinä olit lähtenyt. Oli hiukan kylmä, ja meillä oli tulta salongissa, ja nti Solbé, se, jolla on silmälasit, koetti opettaa minulle erään pasianssin. Jouduimme hyvin mielenkiintoiseen väittelyyn siitä, olisiko mahdollista tahdon avulla pakottaa joku kortti nousemaan. Olen aina ollut taipuvainen uskomaan, että eräitten ihmisten, sellaisten, joilla on lahjat, on mahdollista tehdä niin, mutta hra Hockleby osoittautui perin epäileväiseksi tässä asiassa. Hän sanoi, että jos pakan päällä tosiaan olisi eräitä määrättyjä kortteja valmiina käännettäviksi, ja jos joku tahtoisi, että toisia kortteja kääntyisikin, niin se merkitsisi sitä, että jollakin olisi todella mahti puhtaalla tahdon voimalla tehdä uudestaan pakan kaksi korttia, vaihtaa ne taas keskenään, tehdä ne valkoisiksi, painaa niitten kuviot uudelleen ja niin poispäin. Minä koetin selittää hänelle, ettei se ollut filosofisesti mahdollista muutoin kuin ennakkomääräyksen avulla. Jos teidät oli määrätty tahtomaan, että sellaisen kortin piti olla pakan yläpäässä, niin se kortti oli ennakolta määrätty olemaan siinä. Hän väitti…»

»Mutta onko välttämätöntä kertoa minulle kaikesta tuosta, isä, ennenkuin tulemme teidän sielullisiin kokemuksiinne?»

»Sillä valaisen vain sitä tosiseikkaa, että hra Hockleby oli perin epäilevä henkilö.»

»E-ei ollut. Hän oli luultavasti mennyt autovajaan katsomaan, joko hänen pyöränsä oli tuotu. Ainakin hän oli menossa autovajaan sitä katsomaan.»

»Se alkoi oikeastaan illalla päivällisen jälkeen», sanoi hän. »Menin tupakkahuoneeseen tupakoimaan ja sitten menin salonkiin, ja kun tulin salonkiin, en ajatellut okkulttisia ilmiöitä enempää kuin kuun yli lentämistä. Mutta kun tulin salonkiin, näin nti Solbén katselevan pasianssikorttejaan, jotka hän juuri oli levittänyt, ja se tapa, jolla hän piti käsiään pöydällä, muistutti mieleeni sitä tapaa, jolla ihmiset, joista olen lukenut, pitävät käsiään pöydällä, kun haluavat saada pöydän tanssimaan. Ja melkein ajattelematta sanoin: 'Kas, nti Solbé, tehän pidätte käsiänne pöydällä juuri samalla tavalla kuin jos haluaisitte saada pöydän pyörimään.’ Sanoin sen juuri tällä tavalla. Hra Hockleby luki juuri lehteään — Timesiä, muistaakseni, mutta se saattoi olla Morning Postkin — mutta hän laski sen alemmas kuullessaan minun puhuvan ja sanoi: 'Ettehän toki uskone sellaisia hullutuksia, hra Preemby?’

»Hänen vaimonsa istui selin minuun, ja siitä tavasta, jolla hän puhui, päättelin hänen syövän jotakin makeaa tai keksiä sillä hetkellä. 'Minä uskon’, sanoi hän. 'Teimme sitä kotona hyvin usein, ennenkuin menin naimisiin.’

»Ja en tiedä, mikä sen lennätti päähäni, Alberta. Tuntui siltä kuin joku sisälläni olisi sanonut sen, enkä minä, taikka sitten se oli jonkunlaista vastustushenkeä, jota aina olin tuntenut tuota Hocklebytä vastaan, mutta joka tapauksessa sanoin: 'Minua huvittaisi todella koettaa jotakin tuollaista pöydän pyörittämistä.’

»Nuorempi nti Solbé on todella viehättävä nuori nainen, kun oppii hänet tuntemaan, ja näyttää siltä kuin hän olisi hiukan lukenut okkulttista kirjallisuuttakin.»

»Kuinka vanha hän on, isä?» kysyi Christina Alberta silmäillen häntä hiukan epäilevän näköisenä.

»En luule hänen juuri olevan enempää kuin kaksi- tai kolmekolmatta, korkeintaan neljäkolmatta. Ja hyvin paljon lukenut, hyvin paljon lukenut. No niin, hän sanoi, että häntä huvittaisi koettaa sitä. Nti Hockleby, vaikka isä nähtävästi oli kasvattanut häntä hyvin suureen epäilyyn, oli myös utelias. Sanalla sanoen me siis koetimme. Vain hra Hockleby vastusti, mutta rva Hockleby ei välittänyt siitä. Hän oli ainoa joukossamme, joka milloinkaan oli nähnyt sellaista, ja niinpä hän järjesti kaiken ja sanoi, mitä oli tehtävä. Valitsimme hyvin lujan pöydän, sen, jonka päällä tavallisesti on tuo suuri kukkaruukku, ja kun sammuttelimme valoja…»

»Niin menetellään aina», sanoi hra Preemby. »Se tekee ilmapiirin suosiollisemmaksi. Sytytimme kynttilän, jonka nti Margaret hankki meille, ja sammutimme kaikki sähkövalot. Sitä tehdessämme tuli sinne nuori herra Charles Fenton ja kysyi… Mitä hän nyt kysyikään? Hän käytti omituista sanaa. Niin, 'Hemmetti’, sanoi hän, 'mitä nyt on tekeillä?’»

»Niin, se nuori cambridgelainen herra. Selitimme, mitä aioimme, ja pyysimme häntä mukaan. Hän kertoi, ettei hän tiennyt mitään psyykillisistä ilmiöistä, ei ollut milloinkaan kokeillut niillä ja näytti olevan hyvin epäilevällä kannalla, ottaisiko osaa yritykseen. ’En luule, että siitä tulee mitään’, sanoi hän. 'Tuhlaamme vain aikaa.’ Nyt muistankin, että hän oli lähdössä johonkin varieteehen, mutta tulikin takaisin ja sanoi, että satoi. On hyvin tärkeää huomauttaa, ettei hän ollut ollenkaan innokas ottamaan osaa yritykseemme, ja ettei hän tiennyt yhtään mitään psyykillisistä ilmiöistä, koska, näetkö, ja kuten kerronkin sinulle, huomasimme pian, että hänellä oli ihan merkilliset psyykilliset lahjat, paljon suuremmat psyykilliset lahjat kuin kellään meistä.

»Me järjestäydyimme siis pöydän ympärille tavalliseen tapaan, peukalot ja pikkusormet toisiaan koskettaen, ja vähään aikaan ei näyttänyt tapahtuvan mitään. Huomasimme nti Emilyn kurkistelevan raollaan olevasta ovesta, ja sillä oli ehkä epäedullinen vaikutus. Arvelen hänen ihmetelleen, mitä me puuhasimme ja miksi olimme pyytäneet kynttilää hänen sisareltaan. Silloin hra Fenton tuli hyvin vastahakoiseksi ja mutisi itsekseen ja sanoi, että tämä oli tyhmin tapa viettää iltaa, mitä hän milloinkaan oli kokenut. Oli hiukan vaikeaa saada häntä pysymään vaiti ja jatkamaan. 'Hyvä on’, sanoi hän hiukan ärtyisesti. 'Tehkää miten tahdotte.’ Ja silloin kuului äkkiä kaksi kiivasta kolahdusta, kimeää kuin pistoolin pamahdus. Ne eivät kuuluneet ihan pöydän alta, vaan ikäänkuin ilmasta, noin jalan tai parin päässä permannosta. Ja sitten alkoi pöytä liikkua. Ensin hitaasti, hiipien permantoa pitkin, ja sitten hyvin kiivaasti kohoillen ja tyrkkien käsiämme. Se oli hyvin kaameaa ja vaikuttavaa, Christina Alberta, todella hyvin kaameaa ja vaikuttavaa. Pöytä kohosi luullakseni ainakin kaksi jalkaa, mutta silloin hra Hockleby rikkoi renkaan ja se putosi jokseenkin raskaasti paikoilleen, tuntui minusta, ja jalka kolautti häntä nilkkaan. Hän huudahti ja kumartui hieromaan jalkaansa, mutta hämärässä valaistuksessa hän löi otsansakin pöydän kulmaan. Näytti melkein siltä kuin se olisi ollut rangaistus hänen epäilyistään. Kiersimme palamaan pari lamppua, että hän näkisi. ’En pidä tästä’, sanoi hra Fenton. 'Tämä on hiukan liian konstikasta minulle.’

»’En pidä siitä, että tuo pöytä keikkuu tuolla tavoin’, sanoi hän. ’Se osoittaa huonoa esimerkkiä tuoleille. Otaksukaapa, että joku niistä rupeisi leikkimään verkkopalloa meillä. Voisitte saada ilkeän kolauksen tuollaiselta hyppelevältä tuolilta. Ja sitäpaitsi se muistuttaa minusta liiaksi matkaa Kanaalin yli.’

»Luulen, että olimme kaikki aikalailla kiihtyneet siitä, mitä oli tapahtunut, ja kaikki muutkin, myös hra Hockleby, olivat innokkaita jatkamaan.

»'Ensi kerralla painan sen alas’, sanoi hän. Luulen hänen hiukan epäilleen, että hänen vaimonsa tai minä olisimme jollakin lailla aiheuttaneet ilmiön. Nähtävästi oli spiritismi pitkäaikaisen riidan aihe hänen ja hänen vaimonsa kesken. Hänen vaimonsa sanoi nähneensä pöytien liikkuvan ennenkin, mutta ei niin kiivaasti kuin tämä.

»Istuuduimme taas pöydän ääreen. Olimme tuskin odottaneet minuuttiakaan, kun pöytä alkoi liikahdella mitä erikoisimmin, ja sitten suorastaan hyppäsi ilmaan niin äkkiä, että vanhempi nti Solbé lensi leposohvan yli, joka oli siellä, ja minä sain iskun leukaani. Oli aivan vapauttavaa saada valot taas palamaan ja nähdä hra Hocklebyn pitelevän pöytää sille kuuluvalla paikalla. 'Peeveli’, sanoi hän aika kovaa. 'Peeveli vieköön! Pysy paikallasi!’ Nti Hockleby ja hänen isänsä auttoivat jaloilleen nti Solbén, joka oli pitkänään permannolla, hysteerisen naurukohtauksen vallassa heilutellen jalkojaan.

»’En pidä tästä’, sanoi hra Fenton. 'Se menee lävitseni kuin sähkövirta.’

»Ainoa meistä, jolla oli kokemusta okkulttisista ilmiöistä, oli rva Hockleby, eikä hän ollut ottanut osaa sellaisiin kokeisiin avioliittonsa jälkeen hra Hocklebyn kanssa viisi tai kuusi vuotta sitten miehensä epäuskoisuuden vuoksi. Hän sanoi nyt olevan selvää, että joku hyvin voimakas ja päättäväinen henki oli läsnä ja koetti päästä yhteyteen kanssamme, ja hän selitti meille yksinkertaisen ja selvän menetelmän siitä, kuinka tuo yhteys järjestettäisiin. Meidän oli käytävä uudelleen pöydän ympärille ja meidän oli lueteltava kirjaimisto läpi, ja kun tulisimme siihen kirjaimeen, jota henki halusi, niin se koputtaisi kerran, ja niin pääsisimme johonkin varmuuteen. On olemassa merkkijärjestelmä, jonka henkimaailma näyttää oivallisesti tajuavan, ja jossa yksi koputus merkitsee ’ei’ ja kaksi koputusta 'kyllä’ ja niin poispäin.

»Rupesimme menettelemään siten», sanoi hra Preemby. »Kysyimme, haluaisiko henki tavata meille jotakin, ja se vastasi kahdella hyvin kuuluvalla kolkutuksella, ja sitten luetteli hra Hockleby kirjaimet: A B C ja niin poispäin. Kun päästiin S:ään, kolkutti henki niin kovaa, että hypähdin.»

»Nimen, joka oli aivan outo minulle silloin: — Sargon, ja sitten: kuningasten kuningas. Kysyimme oliko kanssamme keskusteleva henki Sargon? Vastaus kuului: Ei. Oliko Sargon läsnä? Kyllä. Kuka keskusteli kanssamme? Oujah. Kuka oli Oujah? Taikuri. Oli hyvin hidasta tavata jokainen sana tällä tavoin, ja kun olimme päässeet niin pitkälle, olimme kaikki väsyksissä. Etenkin hra Fenton oli väsynyt. Hän haukotteli ja näytti perin uupuneelta ja sanoi vihdoin olevansa niin nääntynyt ja turta, että hänen täytyi mennä levolle. Se oli tietenkin hyvin luonnollista, sillä vaikka kukaan meistä ei sitä huomannut, oli hän varsinainen Oujahin hallitsema medio. Hän meni nukkumaan ja me koetimme jatkaa ilman häntä, mutta taika oli poissa, emmekä me saaneet kuulla pienintäkään koputusta. Niin istuimme siinä tunnin keskustellen tapahtumasta. Hra Hockleby etenkin oli hyvin ällistynyt, ja sitten menimme kaikki nukkumaan.»

»Silminnähtävästi hänen läsnäolonsa oli tarpeen, että kolkutuksia kuuluisi», oikaisi hra Preemby. »Hän oli medio ihan tietämättään.»

»Seuraavana iltana satoi taas, ja kun hänen pyöränsä ei ollut tullut, oli hra Fenton taas valmis liittymään meihin vielä kerran. Hän vastusteli ensiksi hiukan, selittäen, että hän ja hänen sukulaisensa olivat baptisteja, ja hän epäili, ettei tämä vain ollut noituutta ja Raamatussa kiellettyä. Mutta sain hänet luopumaan siitä mielipiteestä. Tällä kertaa tavasimme hyvin merkillisen ilmoituksen: Herää, Sargon! Nouse, taikka olet iäksi kaatunut!

»Minulla oli heti alusta alkaen sellainen tunne, että nuo Sargonin ilmoitukset koskivat jollakin lailla minua itseäni. Nyt sain äkkiä vakaumuksen. Kysyin: 'Onko Sargon läsnä?’ On. Tiesin, että hän olisi. 'Onko hän joku tästä seurasta?’ On. 'Tämäkö herra?’ kysyin näyttäen hra Hocklebyä. Hyvin äänekäs ei. 'Minäkö?’ Niin.

»Huomasin, että hra Hockleby tämän kuullessaan näytti närkästyneeltä, ikäänkuin hänen olisi mielestään pitänyt olla Sargon.

»Hra Fenton nousi äkkiä ylös. 'En voi kestää tätä enempää’, sanoi hän. 'Pääni tuntuu ihan turralta. Olen varma siitä, että tällainen on syntiä.’ Hän kulki huoneen läpi ja istuutui äkkiä nojatuoliin, ja hänen kätensä jäivät riippumaan reunojen yli — se oli noita kretonkipeitteisiä suuria nojatuoleja. Olimme kaikki hyvin kummastuneita, mutta minä omalta kohdaltani olin hyvin ihmeissäni siitä, että minä olin tuo Sargon, ja että minua niin äkkiä oli vaadittu ryhtymään toimintaan. En vielä silloin ymmärtänyt täydellisesti, mitä tuo kaikki minuun nähden merkitsi, mutta aavistin, että se merkitsi hyvin paljoa.»

»Mutta mitä arvelit sen merkitsevän?» sanoi Christina Alberta terävästi ja hänen ällistynyt katseensa haki isän kasvoja. Hra Preembyn siniset silmät näkivät näkyjä kaukaisten kukkuloiden tuolla puolen, fantastisia valtakuntia, salaisia kaupunkeja, mystillisiä perintätietoja, ja hänen kulmakarvansa olivat rypyssä hänen ponnistaessaan saadakseen kertomuksensa pysymään yhtenäisenä.

»Kaikki aikanaan», vastasi hra Preemby. »Anna minun kertoa tarinani omalla tavallani. Kerroin kai sinulle hra Fentonin sanoneen, että hän tunsi olonsa raskaaksi ja tukalaksi. Onneksi käsitti rva Hockleby heti tilanteen. Hän oli ‘nähnyt samanlaista ennenkin. 'Älkää ponnistelko sitä vastaan’, sanoi hän. 'Antautukaa siihen. Nojatkaa taaksepäin tuolissanne. Jos haluatte maata paikallanne, niin maatkaa. Jos haluatte puhua jotakin, puhukaa. Antakaa taian vaikuttaa.’ Ja hän kääntyi minuun päin ja kuiskasi: 'Transsi.’

»Rva Hockleby alkoi liikutella kättään hänen kasvojensa edessä. Sivelyiksi kai ne niitä sanoivat. Hän sulki silmänsä, ja hänen päänsä vaipui taapäin. Istuimme kaikki odottaen hänen ympärillään, ja nyt hän alkoi mutista.

»Aluksi hän lausui vain mielettömyyksiä: 'Oojah, voojer, boojer’, sellaisia sanoja. Mutta sitten selvemmin: 'Oujah, taikuri, Sargonin palvelija. Oujah tulee palvelemaan Sargonia. Herättämään hänet.’ Tämän jälkeen hän taas näytti puhuvan vain hullutuksia. 'Mikä on hiiri, kun se kehrää?’ kuiskasi hän omalla äänellään ja sitten: 'Tuo kirottu moottoripyörä.’

»Rva Hockleby sanoi, että se oli varsin luonteenomaista tämän suuntaiselle transsille, ja sitten otti hra Hockleby kynän ja paperia kirjoittaakseen muistiin kaiken, mitä hän sanoisi.

»Kun hra Fenton taas puhui, ei hän enää puhunut omalla äänellään, vaan omituisesti, käheästi kuiskaten, joka oli ihan toisenlaista kuin hänen tavallinen puheensa. Se oli Oujahin, häntä hallitsevan Oujahin ääntä. Hän mursi hiukan, sumeriankieleen, luulen.

»Hän sanoi hyvin hämmästyttäviä asioita. Luulen, että tuo Oujah välttämättä tahtoi vetää huomioni puoleensa vakuuttamalla minulle tietävänsä asioita, salatulta asioita, joita kukaan muu ei tiennyt. Samalla hän ei halunnut, että muut ymmärtäisivät liian selvästi, minne hän pyrki. Kuinka hän menetteli? Mitä jaksanen muistaa? Hra Hockleby kirjoitti muistiin koko joukon, mutta tähän mennessä minulla ei ole ollut aikaa jäljentää sitä. 'Meren ja erämaan poika’, hän sanoi, 'sinisen meren ja hedelmättömän hiekan.’ Onko liian fantastista pitää sitä viittauksena Sheringhamiin? 'Koskia ja paljon vettä ja pyörä sinisellä pohjalla.’ Se on jo ällistyttävämpää. Mutta kosket ja paljo vesi saavat minut ajattelemaan pesuhuoneitamme. Ja muistathan hakaristin sinisissä kuljetusvaunuissamme? Muinaiset kansat sanoivat hakaristiä auringon pyöräksi. Armeijoita, joitten valkoiset vaatteet häilyvät, pitkä rintama järjestettynä — vapautuksen armeijat.’ Tämä taas on omituista. Minulle puhutaan armeijoista ja siis — älä luule minua hupsuksi! — kuivaushuoneistamme ja rattaista. Se muistuttaa esinettä, joka tulee läpinäkyväksi, kun toinen asetetaan sen taakse.»

»Hra Hockleby on kirjoittanut ne muistiin. Jollen olisi kertonut niitä aivan oikein, niin saathan nähdä hänen muistiinpanonsa.»

»Hakaristi saattaa olla sattuma», tuumi Christina Alberta. »Taikka sitten olet piirtänyt sen jonkun sanomalehden reunaan. Teet sen välistä, ja hän on voinut nähdä sen.»

»Mutta se ei sovi siniseen pohjaan. Hän tehosti kovasti sinistä pohjaa. Ja olihan siinä muutakin, sellaista, jonka vain minä ja äitisi tiedämme. Ja pikku asioita, jotka koskevat vain minua. En voisi kertoa niitä sinulle kertomatta kaikkea. Disissä eläneen isoisäni nimi. Hänen nimensä oli Munday. On hiukan vaikeaa esittää asioita, vaikka itse olisikin täysin varma niistä. Ja kaikkeen tähän sekaantui katkonaisia viittauksia suureen kaupunkiin ja kahteen lännen kuninkaan tyttäreen ja taikuriin. Ja hän sanoi minua myös Belzasariksi. Belzasar näytti liikuskelevan edestakaisin hänen ajatuksissaan. 'Tule takaisin maailmaan, joka on joutunut sekaannukseen.’ Ne ovat huomattavia sanoja. Ja sitten: 'Varokaa naisia. He ottavat valtikan kuninkaan kädestä. Mutta tietävätkö he, kuinka on hallittava? Kysykää Tutankhamenilta. Kysykää erämaiden raunioilta.’»

»Pyh», sanoi Christina Alberta, »niinkuin naisilla milloinkaan olisi ollut kunnollista tilaisuutta yrittää.»

»Mutta kuitenkin, hra Hockleby on kirjoittanut kaiken muistiin… Ja minusta tuntui kuin sekin olisi soveltunut minuun, koska suuren hellyyteni takia äitiäsi kohtaan olin antanut niin monen vuoden elämästäni kulua hukkaan. Hän sanoi vielä paljon muuta, hyvin vaikuttavia asioita. Mutta olen kertonut sinulle kylliksi, että tietäisit, mitä on tapahtunut. Vihdoin hra Fenton toipui, paljon äkillisemmin kuin tällaisissa tapauksissa on tavallista, sanoi rva Hockleby. Hän suoristautui, haukotteli ja hieroi silmiään. 'Herra Jumala!’ huudahti hän. 'Mitä roskaa tämä on? Minä menen nukkumaan.’

»Kysyimme, tunsiko hän olevansa väsynyt. Hän sanoi olevansa. 'Ihan näännyksissä’, kuuluivat hänen sanansa.

»'Mikä tiedonanto?’ kysyi hän. Hän ei vähääkään muistanut ilmoittaneensa mitään. 'Olenko puhellut?’ hän kysyi. 'Tämä ei ole sellainen tilanne, johon pitäisi joutua. Mitä olen sanonut? Toivottavasti en mitään loukkaavaa. Jos olen, pyydän anteeksi. Minun ei pidä enää milloinkaan tehdä mitään tällaista.’

»Rva Hockleby sanoi, ettei hän milloinkaan ollut tavannut henkilöä, jolla olisi ollut niin suuret ja lupaavat lahjat psyykillisten ilmiöiden alalla. Hän sanoi olevansa oikein pahoillaan sellaista kuullessaan. Rouva sanoi, että hänen tulisi hoitaa ja kehittää niin harvinaista lahjaa, mutta Fenton selitti, ettei hän voisi sitä tehdä sukulaistensa vuoksi. Sade oli lakannut, ja hän sanoi lähtevänsä hiukan kävelemään, ennenkuin rupeaisi levolle. Hän oli täysin vilpitön ja luonnollinen alusta loppuun saakka ja jokseenkin haluton. Ja hän näytti todella väsyneeltä.»

»Miksikä hän olisi nauranut? Hän näytti olevan hiukan peloissaan siitä, mitä oli ilmoittanut. Seuraavana päivänä saapui hänen pyöränsä. Rva Hockleby teki parhaansa saadakseen hänet vielä kerran mukaan iltapäivällä jatkamaan ilmoituksiaan, mutta hän ei tahtonut. Hän kyseli vain Tilburyn lauttaa ja nousuveden aikaa. Hän ei edes tahtonut ilmoittaa nimeään eikä osoitettaan. Kun puhuin siitä, että hra Hocklebyn muistiinpanot pitäisi lähettää Occult Reviewiin, tuli hänelle oikein hätä. Hän selitti, että jos hänen nimensä näkyisi tällaisten asioiden yhteydessä, syntyisi siitä vakava selkkaus hänen perheensä kanssa. Hän ei edes sallinut, että merkitsimme hra F. Cambridgestä. 'Pankaa kokonaan toinen nimi’, sanoi hän, 'joku ihan erilainen nimi. Pankaa mitä hyvänsä sellaista, joka vain ei muistuta minua, esim. hra Walker Lontoosta. Taikka jotakin sellaista.’»

»Se oli vain alkua. Sillä sen jälkeen aloin minä muistaa. Aloin muistaa yhä enemmän ja enemmän.»

»Yksityisseikkoja omasta elämästäni. Kokoontuneita muistoja. Tuo nuori hra Fenton oli vain n.s. ensimmäinen aukko unohduksen verhossa, joka riippui nykyisen elämän ja koko entisen olotilani välillä. Nyt se on revennyt ja valahtanut auki, niin että voin nähdä sen läpi kymmenistä paikoista. Nyt alan muistaa, mikä todella olin ja mitä minusta todella voi tulla…

»Tiedäthän, Christina Alberta, en ole milloinkaan oikein uskonut, että olin oma itseni, en edes koulupoikana. Ja nyt on hyvin mielenkiintoista, kuinka tiedän ja käsitän selvästi, että olen joku muu. Olen aina ollut joku muu.»

»Sikäli kuin saatan muistaa, olin ensiksi Porg-niminen päällikkö kaupungissa, jonka nimi oli Kleb ihan maailman alussa, eeoneja, eeoneja sitten, ja minä kesytin kansani ja opetin sille monenlaisia asioita. Sitten myöhemmin olin tuo Sargon — Sargon, kuninkaitten kuningas. Täkäläisessä kirjastossa on hyvin vähän hänestä Encyclopedia Britannicassa. Se, joka otti hänen nimensä, — minun nimeni kolmetuhatta vuotta myöhemmin, oli nousukas, assyrialainen petkuttaja, ja siitä ne kertovat — hän sekaantui riitoihin juutalaisten kanssa ja valloitti Samarian — mutta minä olin oikea Sargon paljoa aikaisemmin kuin oli juutalaisia tai mitään sellaista, paljon ennen Abrahamia ja Jakobia. Ja myöhemmin olin Belzasar, babylonialaisten viimeinen kruununprinssi, mutta se ei ole ihan selvää. Se pysyykin epäselvänä. Vain osa muistiani on tähän mennessä vaiennut. Ja mahdollisesti olen vielä ollut joku muukin. Mutta se henkilö, joka nyt on selvimpänä muistissani, on Sargon. Hän on palannut minun muodossani.»

»Uskonko!… Minä tiedän. Paljon ennen kuin sain nämä ilmoitukset, oli minulla nuo aavistukset, tuo varmuus, että olin joku muu. Nyt näen selvästi. Voin muistaa päiviä Akkadiassa juuri nyt yhtä hyvin kuin muistan hetkiä Woodford Wellsissä. Saattaisin melkein epäillä, että milloinkaan olen elänyt Woodford Wellsissä; se tuntuu nyt niin kaukaiselta. Sinä iltana kun hra Fenton oli lähtenyt, ja kun olin käynyt vuoteeseen, alkoivat nuo muistot tulla. Olin vuoteessa, ja sitten en yhtäkkiä ollutkaan vuoteessa: nojasin pieluksiin katoksen alla, puhtaasta valkeasta villasta hyvin kauniisti kudotun ja kultarihmalla, tunnuskuvilla, vaakunoilla ja muilla sellaisilla merkeillä kirjaillun katoksen alla, ja huomasin olevani loistoveneessäni Eufratilla. Kaksi kuninkaan tytärtä, sisarusta, joilla oli hoikat kaulat, ja jotka muistuttivat paljon Solbén molempia neitejä, paitsi että he olivat paljon kauniimpia… ja varmasti nuorempia… paljon nuorempia… ja puettuina lämpimän ilman vaatimusten mukaan pääasiallisesti kudottuun kultaan… istui vieressäni ja leyhytti minulle viileyttä kuninkaallisella purppuralla värjätyillä, kotkan sulista tehdyillä viuhkoilla. Ja jalkojeni juuressa istui neuvonantajani Prewm, joka, omituista kyllä, oli kovasti hra Hocklebyn näköinen: — juuri sama raudanharmaa poskiparta ja sama pieni tukkatupsu korvien yläpuolella. Hänellä oli yllään hyvin pitkä viitta jostakin mustasta, villan tapaisesta aineesta, ja hän teki muistiinpanoja puisella puikolla kostealle savitaululle. Näytti siltä kuin hän olisi kirjoittanut savipiiraaseen. Hänen takanaan olivat aluksen upseerit jonkunlaisella sillalla — heillä oli päässään pronssilla reunustetut nahkakypärät — ja sitten saattoi nähdä soutajat alhaalla, jotka oli kahlittu airoihinsa, ja molemmin puolin levisi ruskea virta, jonka pintaa tuuli hieman liikutteli. Pienet veneet pakenivat antaakseen meille tilaa. Niillä oli karkeat, vinot purjeet ja ne laskivat niitä ja kääntelivät niitä kaikki samalla tavalla ja juuri samaan aikaan. Se oli hyvin somaa katsella. Rannikoilla oli pieniä kyliä, savitiilisine taloineen, ja palmuja yksinään ja ryhmissä, ja jokapaikassa oli alkuperäisiä laitteita, suuria, kaartuvia vinttureita kuin jättiläismäisiä kalanruotoja veden nostamiseksi virrasta maan kastelemista varten. Ja ihmisiä oli kokoontunut kaikkialle virran rannoille, ja he kumartuivat käsineen ja otsineen veteen huutaen: 'Sargon valloittaja! Sargon kuningasten kuningas!’»

»Kuinka voisin uneksia sellaista, josta en milloinkaan ole kuullut enkä nähnyt mitään?»

»Ei satu», vastasi hän voittamattoman itsepäisesti. »Muistan palanneeni etelästä, jossa olin rauhoittanut monia sotaisia heimoja, elamiittejä ja perriziittejä, jebusiittejä ja sellaista väkeä, ja nyt olin tulossa pääkaupunkiini. Muistan selvästi monta yksityiskohtaa sotaretkeltä, ja tiedän, että tahtoani ponnistamalla voisin muistaa enemmänkin oikeassa järjestyksessä. Unissa tapahtuu mahdottomia, jos jälkeenpäin ajattelet unia, ovat ne pelkkää sekasotkua, mutta tämä on kaikki järkevää ja järjestettyä. Saattaisi ajatella, Christina Alberta, etten milloinkaan ennen olisi uneksinut, ja että kaikki nämä entisen olotilan muistot, jotka nyt tulvivat mieleeni, ovat vain mielikuvitukseni harhaa. Mutta voin palata suoraan taaksepäin, niinkuin kaikki olisi tapahtunut eilen, ja olen paljoa varmempi siitä, että olen Sargon, kuin siitä, että olen Albert Edward Preemby, isäsi. Edellinen on oikea oma itseni, jälkimmäinen on hyvin yksinkertainen, vaatimaton verho, joka jostakin, minulle vielä selittämättömästä syystä on kätkenyt minut maailmalta.»

Hän heilutti kättään ylpeämmin kuin hänen tapansa oli. Hän istui paikallaan silmät avoimina, katsellen näkymättömiä asioita.

Tyttö katseli häntä ääneti jonkun sekunnin. Hän koetti päästä selville hänen hämmästyttävän puheensa täydestä merkityksestä.

(Auttaa häntä! Kuinka hän voisi auttaa häntä tai itseään? Kuinka pitkälle olivat asiat kehittyneet? Mitä hänen olisi tehtävä?)

»Oletteko kertonut tästä kenellekään muulle, isä?» kysyi hän äkillisesti. »Oletteko kertonut?»

»Niin, siinä», selitti hän, »on meidän oltava hyvin vaiteliaita ja varovaisia — todella hyvin varovaisia. Täällä ja tähän aikaan ei ole hetki julistaa, että Sargon, kuningasten kuningas, on tullut takaisin sivistyksen keskuuteen, jonka perustamiseksi hän on tehnyt niin paljon. On oltava varovainen, Christina Alberta. On olemassa vastustava henki.

»Kerroin esimerkiksi jotakin ensimmäisestä näystäni — sano sitä uneksi, jos haluat — hra Hocklebylle. Kerroin hänelle, kuinka hän ja Prewm olivat yhdennäköisiä. Se ei miellyttänyt häntä ollenkaan. Hän on kapinallinen, tottelematon olio. Ja sitäpaitsi — sitten — muistin, mitä tapahtui Prewmille Oujahin neuvon mukaan…

»Ja sittemmin olen myös huomannut, että vaikka itse onkin varma jostakin, niin siitä ei seuraa, että saisi muut ihmiset vakuutetuiksi. On totta, että rva Hockleby ja molemmat Solbén neidit ovat pyytäneet minua kertomaan enemmän unistani… hekin sanovat niitä uniksi. Mutta heidän tapansa oli pikemmin uteliasta kuin kunnioittavaa ja olen ollut hyvin pidättyväinen.»

»Niin onkin viisasta, isä», sanoi Christina Alberta. »Sinun on ajateltava arvokkuuttasi.»

»Tässä olen, ja tässä on minun maailmani. Minun maailmani! Hoidin sitä sen lapsuudessa. Opetin sille lakia ja tottelevaisuutta. Tässä olen, kaikkein vanhin hallitsijoista. Ramses ja Nebukadnezar, Kreikka ja Rooma, kuningas ja keisarikunnat, eilisen päivän tapahtumia, välikohtauksia nukkuessani. Olen selvästi nukkunut. Ja selvästi ei minua ole lähetetty takaisin maailmaan ilman tehtävää. Maailma on nyt suuri ja täynnä ihmisiä, Christina Alberta, mutta se on hajaannustilassa. Sanomalehdetkin huomauttavat siitä. Kansat eivät nyt ole onnellisia. He eivät ole onnellisia, niinkuin minun hallitessani Sumeriaa tuhansia vuosia sitten. Sumerian auringossa ja rikkaudessa.

Rakas lapseni, prinsessa, sitä minun on ajateltava. Ei mitään hätäilyä, ei mitään kiirettä.»

Syntyi hiljaisuus. »Vain yksi henkilö näyttää luottavan minuun.
Nuorempi neiti Solbé. Sanoitko jotakin, lapseni?»

»Kysyin häneltä, eikö hänkin ollut uneksinut jotakin, eikö hänelläkin ollut joitakin hämäriä muistoja entisestä olotilasta. Hänessä näyttää olevan jotakin, mikä tukee ajatuksiani omituisella, hämärällä tavalla. Hyvin epäselviä tietoja. Hän kertoo niistä arasti, kun hänen sisarensa ei ole kuuntelemassa. Mutta hän on erehtynyt siinä suhteessa, että hänen sukulaissuhteensa minuun olisi ollut hyvin läheinen ja erikoinen. Hän ei ollut kuningattareni. Siinä hän on väärässä. On ehkä luonnollista, että hän ajattelee siten, mutta muistan aivan selvästi, kuinka asiat olivat. Hän oli yksi kahdestakymmenestä jalkavaimosta, joitten tehtävänä oli kantaa kotkansulkaisia viuhkoja.»

»En vielä», sanoi hra Preemby. »En vielä. Näissä asioissa on oltava hyvin hienotunteinen.»

Taas syntyi hiljaisuus. Christina Alberta katseli rannekelloaan. »Kas niin!» huudahti hän. »Nyt tulemme liian myöhään aamiaiselle.»

Christina Alberta pani merkille heidän palatessaan Petunian täysihoitolaan, että isän tapa ja käytös oli äkkiä muuttunut. Hän näytti suuremmalta ja pitemmältä, hänen kasvonsa olivat kirkkaammat ja hän piti päätään korkealla. Hän ei edes yskäissyt kertaakaan. Hän näytti odottavan, että ihmiset ja asiat väistyisivät hänen tieltään, ja ikäänkuin polku olisi ollut hänen astuttavakseen etukäteen levitetty matto. Jos hän olisi kyennyt näkemään itsensä, olisi hän huomannut samanlaisen muutoksen omassa käytöksessään. Tanssi oli poissa hänen askeleistaan. Hän asteli eteenpäin raskaasti, niinkuin sellainen, jonka hartioita painava elämäntaakka saattaa äkkiä tulla liian painavaksi.

He tulivat myöhään aamiaiselle, sillä kaikki muut vieraat olivat jo paikoillaan alkamassa. Jokainen kääntyi katselemaan hra Preembyn kasvoja heidän tullessaan huoneeseen, ja sitten he katselivat toisiaan. »Te olette siis palannut luoksemme», sanoi rva Hockleby Christina Albertalle katsoen häntä silmiin.

CHRISTINA ALBERTA KYSYY NEUVOA VIISAALTA MIEHELTÄ.

Christina Alberta ja Paul Lambone olivat olleet hyviä ystäviä melkein vuoden. Tämä piti tytöstä ja ihaili häntä, ja sikäli kuin hänen kirjalliseen toimintaansa sopi, tutki hän tyttöä. Christina Alberta piti hänestä ja luotti häneen ja esiintyi parhaassa valossaan hänen kanssaan ollessaan.

Paul Lambone kirjoitti novelleja, lyhyitä kertomuksia ja opettavaisia kirjoja, ja häntä pidettiin arvossa etenkin novelliensa läpitunkevan viisauden ja neuvojensa erinomaisuuden takia. Juuri hänen läpitunkeva viisautensa oli kohottanut hänet kirjailijoiden yleisestä köyhyydestä ja auttanut hänet verraten varakkaaseen asemaan. Ei suinkaan sen vuoksi, että hänen asioittensa hoito olisi ollut viisasta, mutta hänen viisautensa laatu oli hyvin myyntikelpoista. Eräät kirjailijat menestyvät erikoisen intohimoisen voimansa, toiset pidättyväisyytensä ja totuutensa vuoksi, ja eräät taas mainion kekseliäisyytensä takia, vieläpä muutamat sen vuoksi, että kirjoittavat hyvin, mutta Paul Lambone menestyi lempeytensä ja viisautensa vuoksi. Kun luitte hänen tuotteitaan, niin tunsitte todella, että hän oli todella suruissaan henkilöittensä onnettomuuksien ja sopimattoman käytöksen takia ja halukas auttamaan heitä niin paljon kuin vain saattoi. Ja kun he hairahtuivat tai tekivät syntiä, saattoi hän joka kerran sanoa teille, mikä olisi ollut parempi toimintatapa. Hänen opettavaiset teoksensa ja etenkin hänen »Jokapäiväisen viisauden kirjansa» ja »Mitä on tehtävä sadassayhdessä tapauksessa», kävivät kaupaksi laajalti ja aina.

Mutta niinkuin tuo Jaakko, Englannin kuningas, jolle Raamattu on omistettu, oli Paul Lambone paljoa viisaampi ajatuksissaan ja neuvoissaan kuin teoissaan. Pienissä asioissa ja useimmiten hänen tekonsa olivat hupsuja, itsekkäitä, päättämättömiä, tai kaikkea tätä samalla kertaa. Hänen viisautensa ei näyttänyt riittävän hänen silmiensä tasalle, ja hänen kasvonsa ja ruumiinsa, kätensä ja jalkansa näyttivät saaneen mitä onnettomimpia taipumuksia joita rajoitti hänen yleinen välinpitämättömyytensä enemmän kuin todellinen itsehillintä. Hän voi erinomaisesti etenkin sen takia, että hän oli veltto. Hän pyysi tuotteistaan kaikkein korkeimman mahdollisen palkkion, koska se oli ihan yhtä helppoa kuin matalimman pyytäminen, ja silloin oli olemassa aina se mahdollisuus, että kauppaa ei syntyisi ja häneltä säästyisi vaiva lukea korjausvedokset. Hän kokosi rahaa, sen vuoksi, että hän oli liiaksi yrittelemätön ostaakseen jotakin ja joutuakseen vastaamaan omaisuudestaan, ja niinpä hän antoi erikoisen liikkeen sijoittaa ne hänelle. Hänen kirjallinen maineensa oli suuri, koska kirjallinen maine Englannissa ja Amerikassa riippuu melkein kokonaan selvästä julkaisemisen haluttomuudesta. Hänen tyylinsä pyöristetty kauneus johtui hänen kiinteästä haluttomuudestaan kirjoittaa kahta sanaa siinä, missä yksikin riitti. Ja siinä mukavuudessa ja joutilaisuudessa, jonka hänen välinpitämättömyytensä tuotti hänelle, istui hän paikallaan, puhui ja oli nerokkaan viisas ja paisui lihavammaksi kuin oli terveellistä. Hän koetti syödä vähemmän pitäen sitä parempana vaihtoehtona ruumiinharjoitukseen nähden, mutta ruoan ja juoman edessä hänen välinpitämättömyytensä jätti hänet pulaan ja petti hänet. Hän sai valmiiksi yhtä ja toista, ja oli aina innokas uusiin asioihin, koska ne pelastivat hänet ikävästä, paljon tarpeettoman toimeliaisuuden viekkaasta sukulaisesta. Hänellä oli kallis, pieni huvila Ryen luona Kentissä, jonne hän voi ajaa autolla ilman tarpeetonta vaivaa, aina kun oli väsynyt Lontooseen, ja heti kun hän kyllästyi huvilaansa, saattoi hän tulla takaisin kaupunkiin, milloin halusi. Hän kävikin usein vieraisilla, koska oli liian häiritsevää olla ottamatta vastaan kutsuja.

Paul Lambonen viisaudella, se on sentään myönnettävä, oli kumminkin rajansa. Usein on vaikeampi nähdä sitä, mikä on lähellä meitä, kuin sitä, joka on kauempana. Moni paksu-pekka, joka katselee maailmankaikkeutta kirkkain, terävin silmin, näkee hyvin vähän varpaitaan eikä tiedä mitään väliin tulevasta vaikeudesta, ja joku alitajuinen seikka Paul Lambonen sielussa kieltäytyi itsepäisesti tunnustamasta monien hänen yksityistoimiensa puutteellista luonnetta. Hän tiesi olevansa veltto, mutta hän ei suvainnut tunnustaa itselleen, että tuo velttous oli perusteellista ja puutteellisuus. Hän arveli, että varastossa olisi toinen, hyvin tarmokas Paul Lambone. Hän ajatteli itseään mielellään nopeasti ja tarkasti päättävänä miehenä, joka kerran toimeen tartuttuaan kykeni olemaan pelottavan tarmokas. Hän oli viettänyt monta tuntia nojatuolissa puutarhan penkillä ja niittyjen mättäillä suunnitellen toimintatapaa useissa erilaisissa tilanteissa, kuten sodassa, liike-elämässä, rikoksien yhteydessä tai kotoisissa riidoissa. Hänen mielisankarinsa todellisessa elämässä olivat Napoleon, Julius Caesar, lordi Kitchener, lordi Northcliffe, Ford ja muut samanlaiset sankarilliset työmyyrät.

Hän piti Christina Albertasta tämän kiihkeän innon takia. Tyttö hommaili aina jotakin, piti seisomista istumista parempana ja löi jalkojaan yhteen keskustellessaan ihmisten kanssa. Hän ihannoi tytön intoa, hän suurenteli hänen kiihkeyttään todellista suuremmaksi. Hän oli salaisesti vakuuttautunut siitä, että tytöllä oli linnun veri, astetta tai useampaakin kuumempaa kuin tavallisesti. Hän tiesi, että tytöllä mielikuvitukseen nähden oli paljon yhteyttä hänen kanssaan. Hän nimitti häntä viimeisten päivien pyhäksi, etuvartiaksi, äärimmäisen nykyaikaiseksi tytöksi ja elämän voimaksi. Hän ilmaisi avoimesti säälivänsä sitä yksikätistä, avutonta miestä, jonka tulisi nykyisten yhteiskunnallisten lakiemme mukaan pian mennä naimisiin tytön kanssa, astua hänen askeleitaan ja koettaa pitää häntä järjestyksessä.

Christina Alberta oli kerran tai pari ollut teellä hänen luonaan. Hän käsitti hänen ihailunsa ja epäili eräänlaista kiintymystä ja lämmitteli tuossa ihailussa ja alttiudessa. Hän piti hänen kirjoistaan, ja ajatteli, että hän oli suuresti samanlainen kuin hän itsekin luuli. Tyttö kertoi hänelle kaikenlaisia asioita itsestään, niin että hänen silmänsä usein pyöristyivät.

Oli mielenkiintoista kuulla Christina Albertan soittavan ja kysyvän, saisiko hän tulla teelle ja kysymään neuvoa. »Tule vain heti», sanoi Lambone, »olen ihan yksin teen aikaan».

Hän laski kuulotorven paikalleen ja tuumi: »Ihmettelenpä, mitä se nuori nainen nyt puuhailee, ja mitä hän tahtoo minua tekemään puolestaan?»

Hän palasi olohuoneeseensa, heittäytyi komealle persialaiselle divanilleen ja katseli sievää hopeista kattilaa, joka kiehui spriilampun päällä. »Rahaa hän ei pyydä», tuumi hän. »Hän ei ole sitä lajia, joka koettaa saada rahaa. Hän on kai polttanut nahkansa jossakin… Nykyaikaiset tytöt ovat hiukan liian topakoita… ihan liian topakoita yleensä… Toivon, ettei se ole mitään vakavaa… Hänkin on aika poikaa puolestaan.»

Christina Alberta saapui aikanaan. Yhtä suorana kuin aina, mutta kuitenkin hiukan lyödyn ja surkean näköisenä.

»Setä», sanoi hän, sillä sellainen oli heidän suhteensa luonne.
»Minulla on huolia. Olette antanut minulle kaikenlaisia neuvoja.»

»Ota päällystakki yltäsi», sanoi Lambone, »istu alas ja laita minulle hiukan teetä. Olen seurannut rakkausjuttujasi jonkun aikaa silmäkulmallani. En ole ollenkaan hämmästynyt.»

Christina Alberta pysähtyi puuhissaan päällystakki kädessään ja tuijotti häntä. »Se ei merkitse mitään», sanoi hän. »Sen pikku jutun minä kyllä hoidan. Sellainen kuin se on. Älkää huolehtiko minusta siinä suhteessa. Älkää kuvitelko mitään. Mutta on olemassa jotakin muuta, jotakin toisenlaista.»

Hän heitti takkinsa tuolin selustalle ja seisattui hopeisen teetarjottimen ääreen.

»Niin», hän mietti, kuinka selittäisi asian. »Hän on ruvennut käyttäytymään kummallisesti. Ihmiset saattavat ajatella — sellaiset ihmiset, jotka eivät tunne häntä — että hän on menettämäisillään järkensä.»

Hra Lambone mietti. »Oliko hänellä milloinkaan sellaista erikoista järkeä, jossa olisi menettämistä?»

»Älkää tehkö pilaa. Hänen järkensä oli kyllin hyvä estääkseen häntä joutumasta pulaan, mutta nyt on tapahtunut jotakin sellaista, mihin se ei riitä. Ihmiset saattavat ajatella — muutamat luulevat jo — että hän on hullu. Ne saattavat tehdä lopun hänestä. Ja se koskee juuri häntä ja minua. Se on vakavaa, setä. Ja minä en tiedä, mitä pitäisi tehdä. En tiedä kylliksi, voidakseni toimia. Olen huolissani. Minulla ei ole ketään ystävää, jolle voisin puhua siitä. Ei ketään. Saattanette ajatella, että minulla on ystävättäriä. Ei ole. En tule toimeen vanhempien naisten kanssa. Ne tahtovat holhota minua. Taikka luulen ainakin niin. Ja minä hermostutan heitä. He tuntevat, he tietävät — ne oikeat — etten minä, niin, etten minä kunnioita heidän periaatteitaan. Ja toiset taas vihaavat minua. Siksi että olen nuori. Tytöt osaavat… ei mitään sellaista, mitä minulta nyt puuttuu.»

»Mutta onhan olemassa mieskin», sanoi Lambone, »jolta voit vaatia palvelusta.»

»Kävin Teddyn luona», sanoi Christina Alberta enemmittä selityksittä. »Käännyin hänen puoleensa, ennenkuin soitin teille. Hän tuskin kuunteli, mitä minulla oli sanottavaa. Hän välitti siitä vähät.» Tyttö vavahti. Äkkiä nousivat kyyneleet hänen silmiinsä. »Hän vetelehti paraikaa atelierissään. Hän suuteli minua ja koetti saada minut kiihtymään. Hän tuskin halusi kuulla, mitä minulla oli sanottavaa hänelle… Siinä se, mitä rakastajalta saa…»

»Vai onko se mennyt niin pitkälle», mietti Paul Lambone salaisesti pahoillaan ja huomautti sitten hiukan myöhästyneesti: »Ei jokaiselta rakastajalta.»

»Hm», sanoi Lambone. »Olet polttanut nahkasi paljon enemmän kuin luulinkaan, Christina Alberta. Paljon enemmän kuin luulinkaan.»

»Menköön Teddy helvettiin!» huudahti Christina Alberta tavallista kiivaammin ja äänekkäämmin rohkaistakseen itseään. »Mitä se enää merkitsee. Teddyn ja minun välini ovat lopussa. Olin hupsu. Se on mennyttä. Kysymys on isästäni. Mitä minun on tehtävä isälleni?»

»No niin, kerro minulle ensiksi kaikki», sanoi Lambone. »Tiedäthän, etten vielä ole juuri ollenkaan päässyt perille siitä, mikä on hätänä. Ja ennenkuin aloitat, niin istu tuohon nojatuoliin ja valmista teetä. Ei, ei kuitenkaan. Hermosi ovat ärtyneet ja saatat rikkoa jotakin. Olet saanut ensimmäisen kerran kokea täysi-ikäisen ihmisen huolia. Istu, äläkä puhu mitään muutamaan minuuttiin. Olen iloinen, että tulit minun luokseni, hyvin iloinen… Pidin todella tuosta sinun isästäsi. Hän oli pieni mies, viattomine silmineen. Siniset silmät. Ja hän puhui… mitä roskaa hän puhuikaan? Kadonneesta Atlantiksesta. Mutta se oli hyvin miellyttävää roskaa… Ei, älä keskeytä. Anna minun koota vaikutelmani hänestä, kunnes olet saanut teetä.»

Kun tee oli keitetty, Christina Alberta nauttinut kupillisen ja tullut hiukan rauhallisemmaksi, sanoi Lambone, joka mielestään oli järjestänyt kaiken mainiosti, että hän voisi aloittaa.

»Hän on tulemassa omituiseksi, mutta tiedättehän, että hän ei silti todella ole menettämäisillään järkeään. Eikö niin? Ja niin se onkin», sanoi Christina Alberta, »katsokaas…» hän vaikeni.

Lambone istuutui toiseen nojatuoliin ja joi teetään mukavassa asennossa. »Se on hiukan vaikeaa», sanoi hän.

»Katsokaas», sanoi Christina Alberta rypistäen kulmiaan tulen loisteessa, »hänellä on erityisen vilkas mielikuvitus. On aina ollut, aina. Hän on aina elänyt puoleksi unessa. Olemme aina olleet paljon yhdessä, melkein siitä saakka kuin synnyin, ja aikaisemmasta nuoruudestani saakka muistan hänen puheensa, loputtomat puheensa kadonneesta Atlantiksesta, pyramidien salaisuuksista, jogeista ja Tiibetin laamoista. Ja astrologiasta. Kaikista tuollaisista kaukaisista, ihmeellisistä, mahdottomista asioista. Mitä kaukaisemmista, sitä parempi. Niin, hän sai melkein minutkin uneksimaan. Olin maailmaan eksynyt kaukaisen Atlantiksen prinsessa. Minä leikin sitä usein, ja joskus hipoivat leikkini melkein uskomista. Saatoin esittää prinsessaa kokonaisen iltapäivän. Sellaisia lapsenpäiväisiä unelmia.»

»Niin minäkin», sanoi Lambone. »Päiväkausia saatoin olla suuri intiaanipäällikkö, alituiseen tuomittu kuolemaan ja alituiseen — naamioitu pieneksi valmistavan koulun poikaseksi. Asian mahdottomuus ei vaikuttanut unelmiini vähääkään. Jokainen menettelee niin yhden tai useamman kerran.»

»Mutta hän on unelmoinut koko elämänsä ajan. Ja nyt hän uneksii enemmän kuin milloinkaan. Hän on menettänyt kaiken tajun siitä, että se on unta. Ja joku teki hänelle kepposet Tunbridge Wellsissä. Ollenkaan tietämättä, mitä se merkitsi hänelle. He näyttävät puuhailleen spiritismillä niinä iltoina, jolloin minä olin Lontoossa, pöydän tanssittamisella ja niin poispäin, ja eräs henkilö, jolla ei ollut parempaa tekemistä, uskotteli joutuneensa transsiin. Hän kertoi isälle, että isä oli Sargon, Sargon I, kuninkaitten kuningas, oli hänen nimensä, joka oli Akkadian tai Sumerian herra — tiedättehän — aikoja sitten, ennenkuin Babylon oli syntynytkään ja ennenkuin sitä ajateltiinkaan. Mies, joka sen sanoi, ei olisi voinut keksiä mitään onnettomampaa, sikäli kuin isästä oli kyse. Hän oli, näettekö, ihan valmis siihen. Luopuminen Woodford Wellsistä, missä hän oli kuluttanut samoissa oloissa koko elämänsä, oli erottanut hänet, vielä suuremmassa määrässä kuin hän jo muutenkin oli eristettynä, kaikesta todellisuudesta. Hän oli juuriltaan jo ennenkuin tuo luulo tavoitti hänet. Ja nyt se on nielemäisillään hänet. Se sopi erinomaisesti hänelle. Se — sai hänet vakautumaan. Paljon ennenkuin hänet vielä voi saada perääntymään puhumalla äidistäni, pesulaitoksen ajopeleistä, taikka muista tutuista asioista. Mutta nyt en enää saa häntä takaisin. En kykene. Hän on Sargon valepuvussa, palannut maailman herraksi, ja hän uskoo sen yhtä vakavasti kuin minä uskon olevani hänen tyttärensä, Christina Alberta Preemby, joka paraikaa puhelee kanssanne. Se ei enää ole uneksimista. Hän on saanut todisteensa ja hän uskoo.»

»Kaikenlaista. Hän aikoo julistaa itsensä maailman herraksi. Hän sanoo, että asiat ovat huonolla tolalla, ja tahtoo korjata kaiken.»

»Ne ovatkin huonolla tolalla», sanoi Lambone. »Ihmiset eivät aavista lähimainkaan, kuinka huonolla. Mutta — otaksun, että vaikka hän onkin harhaluulojen vallassa siitä, kuka hän on, niin ei se vielä ole mielenvikaisuutta. Aikooko hän tehdä jotakin häiriötä?»

»Katsokaas», jatkoi tyttö, »pelkään, että hän vaikuttaa useista ihmisistä mielipuolelta. Hän on palannut Lonsdalen talleihin. Meidän oli eilen lähdettävä Tunbridge Wellsistä. Muutaman tunnin irtisanomisella. Se juuri harmitti minua. Muutaman päivän oli kaikki ihan hyvin. Oikeastaan meidät ajettiin pois tuosta täysihoitolasta. Siellä oli pelottavan epämiellyttävä mies siellä, eräs hra Hockleby, ja hän näytti saaneen ankaran vastenmielisyyden isää kohtaan. Tunnettehan tuollaisen vastenmielisyyden, joka äkkiä tarttuu ihmisiin?»

»Se on ihmisluonteen hyvin epämiellyttävä puoli. Tiedän kyllä. Ovatpa eräät ihmiset alkaneet tuntea vastenmielisyyttä minuakin kohtaan… Mutta jatka…»

»Hän ja hänen tyttärensä alkoivat tulla levottomiksi isän kummallisuuden vuoksi. He säikyttivät Rewsterin neidit, sisarukset, jotka pitävät täysihoitolaa. He sanoivat, että hän saattaa raivostua millä hetkellä hyvänsä, ja niin oli joko meidän tai heidän lähdettävä. Siellä ne kaikki kuiskuttelivat porraskäytävissä, puhelivat poliisin hakemisesta ja hänen karkoittamisestaan. Mitä minun piti tehdä? Meidän oli lähdettävä. Katsokaas, isällä oli sellainen harhaluulo, että koska hän oli Sargon, niin hra Hockleby oli myöskin elänyt aikaisemmin ja ripustettu seipääseen kapinallisen käyttäytymisen johdosta. Sen sijaan, että olisi antanut menneen olla mennyttä, niin kuin sellaisessa tapauksessa olisi pitänyt tehdä, sanoi isä jotakin sensuuntaista hänelle, ja hra Hockleby katsoi sen uhkaukseksi. Kaikki on niin vaikeaa, näettehän.»

»Ei kai hän koettanut lävistää häntä uudelleen seipäällä tai jotakin sellaista?»

»Ei, ei hän sellaista tee. Hän vain on tekevinänsä tuollaisia kamalia tekoja mielikuvituksessaan. Ei hän sellaista tee.»

»Hänellä on jonkunlainen käsitys siitä, että hän on kuninkaan yliherra, ja hän haluaa mennä Buckinghamin palatsiin ja sanoa hänelle sen. Hän sanoo, että kuningas on kaikin puolin hyvä mies, ja heti kun hän kuulee, kuinka asiat ovat, hän tunnustaa isän lääninherrakseen ja asettaa hänet valtaistuimelle. Jos hän todella yrittää tehdä jotakin sellaista, niin hänet varmasti suljetaan hullujenhuoneeseen. Ja hän on kirjoittanut kirjeitä pääministerille, lordikanslerille, Yhdysvaltain presidentille ja Leninille ja niin poispäin, käskien heitä odottamaan häntä ja hänen ohjeitaan. Sain hänet kuitenkin olemaan panematta niitä postiin, kunnes hänellä olisi oma sinetti.»

»Hän suunnittelee myös lippua tai jotakin sellaista. Mutta se on kaikki hyvin hämärää. Hän on paraiksi oppinut sanonnan 'lipun kohottamisesta’. En luule, että se tällä hetkellä merkitsee paljoakaan. Mutta ajatuksesta mennä Buckinghamin palatsiin voi todella tulla jotakin.»

»Tämä kaikki on perin mielenkiintoista», sanoi Lambone ja käveli edestakaisin huoneessaan, istuutuen sitten nojatuolinsa reunalle kädet syvällä taskuissa.

»Muistan, että kun näin hänet, oli hän erittäin siisti. Onko hän — onko hän — yhtään hajanainen puheissaan? Vai onko kaikki yhtenäistä?»

»Täydellisesti yhtenäistä. Hän on ihan johdonmukainen ja asiassa pysyvä. Hän puhuu minusta melkein selvemmin ja paremmin kuin ennen.»

»Kohdistuuko harhaluulokin vain yhteen ainoaan seikkaan? Eikö hän myös kuvittele olevansa ruumiillisesti hyvin kaunis ja voimakas, tai jotakin muuta siihen suuntaan?»

»Ei. Hän ei ole vähääkään hassu. Hänet on vallannut vain tuo yksi suuri, mahdoton ajatus.»

»Toivokaamme, että hän pysyy sellaisena. Minun mielestäni mies ei ole järjetön, vaikka hän uskookin olevansa kuningas tai keisari — jos joku sanoo hänelle niin. Eihän Yrjö V:lläkään oikeastaan ole muuta syytä kuvitella, että hän on kuningas. Ainoa erotus on siinä, että vähän useammat ihmiset ovat sanoneet hänelle sen. Kuninkaallisuuden kuvitteleminen ei ole hulluutta, ja tuon kuvitelman mukaan käyttäytyminen ei myöskään ole hulluutta. Se saattoi kerran olla hulluutta, mutta ei enää. Ei.»

»Mutta pelkään, että ihmiset pitävät sitä hulluutena… Katsokaas, vasta viime päivinä oikeastaan huomasin, kuinka paljon minä pidän isästäni, ja kuinka kamalaa olisi minulle, jos joku koettaisi viedä hänet pois. Pelkään noita mielisairaaloita. Pakkoa niille, jotka kaikkein vähimmin voivat käsittää pakkoa. Etenkin hän tulisi mielipuoleksi viikossa, todella hulluksi, jos hän sellaiseen joutuisi. Tuo hra Hockleby säikytti minut — säikytti minut. Hän oli niin kiihkeä ja julma. Hän tahtoi pahaa isälle, ilkeästi. Inhottava mies.»

Hän hypähti seisomaan, asettui paksulle matolle valkean ääreen näyttäen leikkotukkineen, lyhyine hameineen ja miehekkäine asentoineen hyvin huvittavalta ja viehättävältä tuoreen nuoruuden ja kypsän vastuunalaisuuden yhdistelmältä.

»Niin, nähkääs, en tiedä, mitä ne voivat tehdä hänelle, — saattavatko ne ottaa hänet pois minulta. En ole milloinkaan ennen osannut pelätä, mitä tulevaisuudessa saattaisi tapahtua, mutta nyt pelkään. En tiedä, kuinka tähän kaikkeen on käytävä käsiksi. Luulin, että elämä oli vain pilaa, ja että ihmiset olivat hulluja pelätessään jonkin tekemistä. Mutta nyt näen, että elämä on vaarallista. En ole milloinkaan pelännyt sitä, mitä minulle itselleni tapahtuisi. Mutta tämä on eri asia. Hän kulkee ympäriinsä suurenmoisissa unelmissaan — täydellisen hulluuden levätessä uhkaavana hänen yllään. Ajatelkaapa sitä! Jos ihmiset saavat hänet käsiinsä! Ehkäpä lyövätkin häntä! Ajatelkaa hullujenhuonetta!»

»Tunnen hyvin vähän lakia ja tällaisia asioita», tuumi Lambone. »Epäilen, voivatko he tehdä hänelle paljoakaan sinun suostumuksettasi. Mutta olen samaa mieltä hulluinhuoneeseen nähden. Niiden täytyy jo luonteeltaan olla kamalia, kummitusten kiusaamia paikkoja. Useimmat hoitajat… kovettuneita. Vaikka he aloittaisivatkin hyvin. Joka päivä tuossa työssä… liikaa kelle hyvänsä… En tiedä, minkälaisia hullut ovat, oikeat hullut, tarkoitan, taikka kellä on oikeus ottaa heidät kiinni. Jonkun — luulenpa kahden lääkärin — on todistettava häneen nähden jotakin sellaista. Mutta olkoon kuinka hyvänsä, niin en usko, että isäsi olisi hullu.»

»Mutta jokin muu voi. Hän on, kuten sanoit, haaveileva, liiankin haaveileva mies, jonka fantastinen aate on ottanut haltuunsa. Eikö tämä tapaus sopisi psyko-analyytikon tutkittavaksi?»

»Mahdollista. Kun joku vain osaisi puhua hänet takaisin… jokseenkin sellaiseksi kuin hän oli.»

»Niin. Jospa sellainen mies kuin esim. Wilfred Devizes saisi puhua hänelle…»

»En tiedä paljoakaan sellaisista ihmisistä. Olen tietysti lukenut jonkun verran Freudia… ja hiukan Jungia.»

»Tunnen Devizesin vain pintapuolisesti. Puhelimme kerran eräillä aamiaisilla. Ja pidin paljon hänen vaimostaan. Ja jos teidän onnistuisi saada isänne pois, johonkin maalaishuvilaan. Muuten… onko teillä yhtään rahaa?»

»Hänellä on säästökirjansa, mutta hän antaa minulle taskurahaa. Tähän mennessä ei ole ollut rahan puutetta. Hän kirjoittaa nimensä maksuosoituksiin aivan kunnollisesti.»

»Niin, saattaahan hän kerran ruveta merkitsemään hakaristin tai kuninkaallisen merkin nimensä asemasta, ja silloin saattaisi kaikki mennä myttyyn. En tietäisi, minne kääntyä. En tullut ajatelleeksi sitä.»

Muutamaan sekuntiin, joka aika tuntui Christina Albertasta hyvin pitkältä, hän ei sanonut enempää. Hän istui puoleksi takanojossa tuolinsa reunalla ja katseli tytön ohi tuleen. Christina Alberta oli sanonut, mitä aikoikin sanoa, ja nyt hän seisoi paikoillaan odottaen hänen puhuvan. Hänen viisautensa sanoi hänelle, että tässä asiassa olisi toimittava hyvin pian, hänen luonteenlaatunsa taas taivutti häntä pysymään tässä miellyttävässä huoneessa ja puhumaan. Sillä välin tyttö katseli huonetta ja huomasi, kuinka mukavasti viisaskin mies saattaa elää. Se oli paraiten kalustettu huone, mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Tuolit olivat tyylikkäitä, kirjakaapeissa oli sidottuja kirjoja ja niitten päällä ihastuttava, vanha posliinihevonen. Siellä oli suuri kirjoituspöytä hopeisine kynttiläjalkoineen, Puolikuunkadulle päin olevat ikkunat olivat verhotut rikkaalla, pehmeästi laskeutuvalla kankaalla, joka miellytti suuresti silmää. Tytön silmät palasivat hänen suuriin lihaviin kasvoihinsa, hänen ärtyneeseen suuhunsa ja hienoihin, miettiviin silmiinsä.

»Jotakin», sanoi hän ja huokasi, »jotakin olisi tehtävä ja heti. Se on asia, jota ei voi jättää silleen. Hän saattaa tehdä jonkun tyhmyyden ja joutua ikävyyksiin.»

»Mitä sinun on tehtävä?» toisti hän, eikä sanonut muutamaan sekuntiin mitään.

»Mitä meidän todella on tehtävä. Tahtoisin tavata häntä. Varmasti.
Niin. Minun pitäisi tavata hänet.»

Hän nyökkäsi. Hän näytti käyvän ankaraa sisällistä taistelua. »Miksikä en?» kysyi hän.

»Ja sitten… ja sitten voimme käväistä tapaamassa Wilfred Devizesiä. Teemme yleisen menettelysuunnitelman. Seuraavat tekomme riippuvat siitä, mitä Devizes sanoo. Mitä pikemmin hän tapaa Devizesin, sitä parempi. Kysymyksenalaista on kumminkin, eikö meidän molempien olisi parempi tavata Devizes ensiksi. Ei. Isänne ensiksi. Kun sitten olemme täysin selvillä asiasta — kuten asianajaja sanoisi — sitten Devizes.»

Hän katsahti ylös kuin syvistä mietteistä heränneenä. »Tulen mukaasi nyt», sanoi hän, »Lonsdalen talleille. Haluan keskustella isäsi kanssa ja sitten koetan tavata Devizesin ja saada heidät tapaamaan toisensa. Niin minun on tehtävä. Tulen nyt mukaasi, nyt heti.»

»Lähdetään siis heti», sanoi Christina Alberta. Hän heitti päällystakin ylleen, pisti hatun päähänsä kymmenessä sekunnissa ja jäi odottamaan. »Olen valmis», sanoi hän.

»Muutan toisen takin», sanoi Lambone ja piti häntä odottamassa kymmenen minuuttia.

Ajuri kuljetti heidät tallien eteen. »Arvelen, ettei meidän pidä tulla yhdessä», sanoi Lambone. »Hän saattaa arvella, että olemme suunnitelleet jotakin. Saattaako hän epäillä sellaista?»

Mutta kun he pääsivät atelieriin, odotti heitä vähäinen yllätys. Fay Crumb avasi oven heille, mutta hänen silmänsä näyttivät vaaleammilta, hänen kaulansa pitemmältä ja hänen kasvonsa vielä hajamielisemmiltä kuin tavallisesti.

»Olen niin iloinen, kun lopultakin tulit», sanoi hän värittömällä, surkealla äänellä. »Katsokaas, hän on mennyt!»

»Täydellisesti. Hän on ollut poissa kolmesta lähtien. Hän meni ulos yksinään.»

»Niin lupasin, mutta näin, että hän oli levoton, ja kerroin hänelle, että palaisit pian. Häntä ei ollut helppo pidättää. Hän käveli edes takaisin ja puheli. 'Minun täytyy mennä kansani luo’, sanoi hän. 'Tunnen, että he kaipaavat minua. Minun täytyy hoitaa omia asioitani.’ En tiennyt, mitä tehdä. Sain vain kätketyksi hänen hattunsa. En olisi uneksinutkaan, että hän lähtisi ulos ilman hattua, niin tarkka puvustaan kuin hän on. Menin yläkertaan hakemaan jotakin — en nyt muista mitä — mutta en viipynyt siellä kuin hetkisen ja taisin kuluttaa viisi minuuttia sitä hakiessani, mutta sillä välin hän oli pujahtanut ulos. Hän jätti oven auki, enkä kuullut hänen menoansa. Heti kun olin huomannut hänen menneen, juoksin Lonsdalen kadulle päin ja pysähdyin sinne katsomaan… Hän oli hävinnyt. Olen joka hetki toivonut, että hän palaisi, ennenkuin te palaatte. Mutta häntä ei ole kuulunut.»

Christina Alberta ja Paul Lambone katselivat toisiaan. »Tämä melkein täyttää mitan», sanoi Christina Alberta. »Mitä me nyt teemme?»

Lambone seurasi Christina Albertaa atelieriin ja istuutui yksinkertaiselle sohvalle, jota käytettiin hra Preembyn vuoteena yöllä. Sohva ratisi ja antoi perään. Hän katseli permantoon ja mietti. »Minulla ei ole mitään tekemistä tänä iltana», sanoi hän, »ei mitään.»

»Emme paljoa hyödy, jos odotamme häntä täällä», sanoi Christina Alberta.

»Ja sillä välin hän saattaa tehdä joitakin tyhmyyksiä», sanoi Christina
Alberta.

»Kolme», sanoi Lambone ja katsoi kelloaan, »se on nyt lähellä viittä. Luuletko, Christina Alberta, että on olemassa joku erikoinen paikka, jonne me saattaisimme lähteä pikemmin kuin johonkin muuhun häntä hakemaan? Mistähän meidän tosiaankin pitäisi hakea häntä?»

»Teen sen mielelläni. Jollet vain kävele liian nopeasti. Tunnen, että minun täytyy tulla mukaan.»

Christina Alberta seisoi hänen edessään kädet lanteilla. »Lyön vetoa viisi yhtä vastaan», sanoi hän verkkaan, »että hän pyrkii Buckinghamin palatsiin ja pyytää audienssia… Ei, niin hän ei asiaa ajattele: — tarjoutuu antamaan audienssin vasallilleen, kuninkaalle. Hän oli niin innoissaan tänä aamuna. Ja sitten… pelkään, että he pidättävät hänet ja tutkivat hänen mielentilaansa.»

»Hm», virkkoi Lambone ja nousi sitten valmiina paikoiltaan. »Mennään Buckinghamin palatsiin. Mennään sinne heti», lisäsi hän ja lähti hitaasti ovelle päin. »Otamme auton.»

He saivat auton Kuninkaantieltä. Christina Alberta ei kuulunut autolla ajavien luokkaan, ja häneen vaikutti voimakkaasti se äkillinen tosiasia, että kaikki nuo tuhannet autot kaduilla olivat valmiit tottelemaan Lambonen käskyä. Määräysten mukaan vei auto heidät Victorian muistopatsaan juurelle, joka viittoili Buckinghamin palatsin edustalla, ja he seisoivat siinä rinnatusten rakennuksia katsellen. »Se on ihan samannäköinen kuin tavallisesti», sanoi Lambone. »Ette kai odottanut, että hän muuttaisi sen ulkomuotoa?» sanoi Christina Alberta. »Jos hän olisi tehnyt häiriötä, olisivat he hommanneet hänet pois hyvin nopeasti. Tuo lippu kai tarkoittaa sitä, että Georgius Rex on kotona… Ajattelen vain, mitä meidän nyt olisi tehtävä.»

Lambone oli jo melkein lopussa. Tämän avoimen paikan kiihottava ilmapiiri oli ihan toisenlainen kuin hänen asuntonsa tai Lonsdalen tallien kiihottava ilmapiiri. Asunnossa ja talleissa oli hän tuntenut kutsua toimimaan, nyt tuntui hänestä siltä, että hän tekisi itsensä huomiota herättäväksi. Hänellä oli kaikki säädyllisesti käyttäytyvän miehen vaistot. Ohi kulki auto, komea, kiiltävä Napier, ja hänestä tuntui kuin siinä ajavat katselisivat häntä ja tuntisivat hänet. Hyvin monet ihmiset olivat nykyään hänen tuttujaan ja saattaisivat tuntea hänet. Asunnossaan ja Lonsdalen talleissa hän saattoi neuvotella Christina Albertan kanssa ilman tunnonvaivoja, mutta nyt tällä hyvin näkyvällä paikalla, tällä paljon ajatuksia herättävällä aukealla, hän tunsi hetkellisesti, että hän ja tyttö eivät oikein sopineet yhteen, hän, joka teki sen vaikutuksen, että oli uransa päättänyt, suuri, hieno, kypsä, esiintymään tottunut mies, ja toinen äärettömän nuoren näköinen tyttö, lyhyine hameineen ja hattuineen, joka oli kuin lyhyeksi leikatun tukan päälle kumottu musta sieni. Ihmiset pitäisivät heitä kovin epätasaisena parina. Ihmiset saattaisivat ihmetellä, mikä heidät on vienyt yhteen ja mitä suhteita hänellä oli tyttöön.

»Voiko noille vartioille puhua kadulla? Suoraan sanoen pelkään noita pojan lurjuksia kivääreineen. Puhuttelisin mieluummin kaartilaisen patsasta Whitehallissa. Hän katselisi luultavasti pääni päällitse eikä sanoisi mitään. Ja me saisimme hiipiä tiehemme hänen alitseen. En sietäisi sitä, että…»

»Meidän on kysyttävä joltakin! Tuolla Victorian patsaan vasemmalla puolella on sellaisia, jotka näyttävät todella sopivilta. Siellä on kaksi poliisia. Minä en pelkää poliiseja. En. Ja sitäpaitsi tuo mies tuolla kulmassa on siviilipuvussa. Kysytään siis häneltä.»

»Otaksunpa, että jos hän ei ole ollut», sanoi Lambone, »pitäisi meidän odottaa täällä, jos hän sattuisi tulemaan.» Hän tunsi jotakin suuresti pakenemishalua muistuttavaa sillä hetkellä. »Täällä pitäisi olla istuinpaikkoja. Tule», jatkoi hän muuttuen äkkiä miehekkään päättäväiseksi. »Kysytään joltakin noista sotilaista tuonnimmaisen portin luona.»

Portilla seisova poliisimies, jota he puhuttelivat, kuunteli totisena heidän kyselyjään vastaamatta heti paikalla. Hän kuului siihen suureen englantilaisten puhujain enemmistöön, jotka harrastavat »kyllä» sanan kehittämistä. Hänen erikoistarkoituksenaan oli tehdä siitä pitkä ja venytetty.

»Kyllä», sanoi hän puhjeten äkkiä puhumaan. »Kyllä. Tääll’ oli semmonen pikkanen, hatuton herra. Kyllä. Sill’ oli siniset silmät. Viikset? Kyllä sill’ oli viikset, kun oikein muistelen. Aika suuret viikset. No, hän sanoi, että hän tahtoo puhutella kuningas Yrjöä jokseenkin kiireellisessä asiassa. Nill’ on aina kiireellistä asiaa. Ei milloinkaan 'hyvin’, aina 'jokseenkin’. Me vastattiin määräysten mukaan, että oli kirjallisesti pyydettävä pääsyä. 'Ehkä’, sanoi hän. 'Ette tiedäkään, kuka olen?’ Ne sanoo kaikki sillä tavalla. 'Arvaan, että ootte hyvinkin iso herra’, sanon mä. 'Eihän vain kaikkivaltias ite?’ Mutta tääll’ oli viime viikolla toinen, joka ei tahtonu mennä pois, ja se täytyi viedä väkisin autolla. Niin kattokaas, tääll’ oli semmoinen vekkuli, tais’ olla torstaina tai perjantaina. En ny’ muista, minkälainen… mutta semmonen valkopartainen, ja tukka riippui selässä. Semmonen se tais’ olla. No, joku semmonen kun se teijänkin kupsahtanut herrasmiehenne. Jonkun nimen se kanss’ mutisi.»

»Saattaa olla. ’Ei siinä mikään auta’, sanoin mä. 'Ei vaikka oisitte läheinen sukulainenkin. Me ei ajatella täällä. Me ollaan vain koneita.’ Hän seisoo siinä ja näyttää hölmääntyneeltä, vähän aikaa. 'Tämä kaikki on muutettava’, sanoo hän sitten matalalla, totisella äänellä. 'Jokaisen kuninkaan velvollisuus on ottaa puheilleen kenet hyvänsä, joka päivä.’ Mää sanoin: 'Niinhän sen pitäis’ olla. Mutt’ ei meillä, poliiseilla, oo valtaa muuttaa sitä’, mää sanoin 'eikä muillakaan.’ Ja sitt’hän meni pois. Mää annoin merkin salapoliisille kulmassa, ja hän jäi katsomaan, kuinka se meni yli aukean ja muistopatsaan sivu ja seisattui kattelemaan ikkunoita. Ja sitte se puisteli hartioitaan ja hävis’. Enkä mä sitte oo nähny häntä.»

»Saattoipa mennä Piccadillyn tietä», sanoi poliisi, »ja saattoipa mennä
Trafalgarinkin kautta. En mää häntä kattonu.»

»Ja nyt», sanoi hän sen näköisenä kuin aikoisi menestyksellisesti ratkaista hyvin vaikean pulman, »on meidän miten kuten löydettävä hänet.»

Hän kulki edellä Victorian patsaalle ja seisoi Christina Albertan rinnalla tuon Britannian valtakunnan täydellisen tunnuskuvan, kuningatar Victorian muistopatsaan vieressä. He tuijottelivat Pall Mallia alaspäin kaukaista Amiraliteetin kaarta kohti, ja muutamaan hetkeen ei kumpikaan heistä virkkanut mitään. Oli lämmin ja kirkas lokakuun iltapäivä. Whitehallin kuvut ja Westminsterin molemmat tornit ja raatihuoneen ruskea massa näkyivät paraiksi puitten yli oikealta, iltapäivän hehkun kauniiksi lämmittäminä. Yorkin herttuan ja Nelsonin korkeat pylväät kohosivat puitten ja rakennusten yli samalta suunnalta. Oli hiljaisempi hetki ennen päivällistä ja teatteriliikenteen alkua, ja vain eräät ajurinrattaat ja autot tehostivat ajotien tavatonta leveyttä. Puoli tusinaa Amiraliteetin ikkunaa paloi jo laskevan auringon loisteessa.

Christina Alberta seisoi kädet lanteilla ja jalat hieman hajallaan.
»Sitä minäkin luulen.»

Leveä katu juoksi suoraan kaukaista Amiraliteetin kaarta kohti. Ja tuon pienen kaukaisen aukon takana oli Trafalgar Square ja Charing Cross ja sieltä säteili teitä ja katuja leviten laajemmalle ja taaemmaksi ja kauemmaksi siniseen hämärään.

»Taivas tietää. Olen ihan ymmällä. Minulla ei ole minkäänlaista aavistustakaan.»

»Hän on mennyt», sanoi tyttö, »juuri mennyt», ja tuo yksinkertainen ja surullinen ajatus täytti hänen mielensä.

Hän tajusi, että hän oli joutunut vakavaan seikkailuun, ja että häntä vaadittiin panemaan kaikkensa liikkeelle. Hänet oli äkkiä kutsuttu pois lämpimän teensä ja kakkujensa äärestä ajamaan takaa hiukan hassua, jokseenkin outoa ihmistä, ristiin rastiin Lontoossa. Hän halusi tehdä sen, tehdä sen kunnollisesti, niin että se vaikuttaisi Christina Albertaan. Hänen älynsä sanoi hänelle, että olisi parasta seurata hänen luultavaa kulkutietään ja saavuttaa hänet, ennenkuin hän joutuisi turmioon — puuttua asioihin ja viedä hänet pois. Mutta sillä aikaa hänen paremmin harjoitettu alempi luonteensa kehoitti häntä jättämään Christina Albertan jatkamaan takaa-ajoa yksin ja palaamaan mahdollisimman suoraan avaraan lepotuoliinsa, istuutumaan ja ajattelemaan kaikki selväksi. Ja sitten menemään syömään paraaseen klubiin. Ja pääsemään todella rauhallisesti ja mukavasti tästä odottamattomasta ja väsyttävästä jutusta irti kerta kaikkiaan.

Sitten hän katseli Christina Albertaa ja tajusi, ettei hän voisi tehdä mitään sellaista. Hän ei saattanut jättää tyttöä. Hän katseli tytön kasvojen piirteitä, vakavan lapsen piirteitä, ja hänessä syntyi melkein isällinen tunne. Tyttö katseli hätäisillä, hämmästyneillä silmillä sinistä, rajatonta kaupunkia, joka oli niellyt hänen isänsä. Näyttämö oli yhä lämmin ilta-auringon hehkussa, mutta sininen hämärä kokoontui jo idän matalammalle taivaalle. Siellä ja täällä osoitti keltainen täplä, että Lontoo alkoi valaista itseään. Tyttö ei voisi enää yksin kävellä kaduilla. Heidät oli sidottu yhteen omituisesti, pääsemättömästi. Pyrkimys vapauttaa itsensä oli itsekkään harkinnan aiheuttama, joka tuntui nopeasti karkoittavan kaiken onnen hänen elämästään ja jättävän rauhan ja ylellisyyden menneisyyteen. Tämä oli toimintakutsu piilossa olevalle Paul Lambonelle. Vaikka otaksuisikin, että tyttö olisi tavallinen, omituinen, pikkuinen perhonen, jonka hänen mielikuvituksensa oli tehnyt ystäväksi ja sankarittareksi, ei silti näkynyt mitään keinoa, miksi hän ei auttaisi häntä tässä surussa, joka oli kohdannut häntä.

»Hän ei saata palata vuosikausiin», sanoi hän kehitellen pulmaa.
»Kukaan ei tekisi sitä sellaisena iltana kuin tämä.»

»Ei», sanoi tyttö, »mutta en käsitä, että minä siitä saisin mitään ohjetta, kuinka minun lähimpänä aikana on meneteltävä.»

»Voimme pysyä yhdessä ja mennä Trafalgar Squarelle päin. Saatamme hakea Thamesin rannaltakin. Kun väsymme, voimme syödä illallista jossakin. Voimme saada aterian melkein missä hyvänsä, arvelen. Ja me tulemme olemaan ruoan tarpeessa… Ehkäpä tämä ei olekaan niin toivotonta hommaa kuin aluksi näyttää. Aika hommaa se on, mutta ei toivotonta. Hänenkin teoillaan on omat rajansa. Rajat itsessään, tarkoitan. En luule hänen menevän hiljaisimmille kaduille. Hänen tunteensa on — katselemishaluista. On luultavinta, että hän pysyttelee tunnetuilla paikoilla ja lähellä huomattavia rakennuksia. Täten pääsemme suuresta joukosta katuja. Ja kauas itään hän ei mene. Jonkun ajan kuluessa alkavat kaupunkilaiset mennä kotiinsa ja valot syttyä. Hän kääntyy sitä kohti — länteenpäin.»

»Minulla ei ole mitään tekemistä tänä iltana. Tarkoitukseni oli pitää se kokonaan vapaana. Ja tämä puuha vetää minua puoleensa. On mielenkiintoista nähdä, missä määrin voimme päästä perille ja arvata hänen ajatuksensa. Se on omituista ajatusten harjoitusta… Tiedättekö, luulenpa melkein, että me löydämme hänet.»

»Tulen yhdellä ehdolla… että et kävele liian kovaa. Emme ole milloinkaan kävelleet paljon yhdessä, Christina Alberta, mutta tunnen sinut kylliksi tietääkseni, että sinä kävelet kamalan kovaa.»

Jokainen tuntee Neptunuksen kahvilan Piccadilly Circuksen luona ja sinne kokoontuvan sekalaisen seurakunnan. Siellä näette taiteilijoita ja maalareita, jotka tuskin ovat taiteilijoita, runoilijoita ja pelkkiä kynäilijöitä, taiteilijain malleja ja lääkkeitten vastustajia, filosofian ja lääketieteen ylioppilaita, jotka eivät ole sen parempia kuin heidän täytyy olla, kirjapainoväkeä ja reippaita asianajajia, bolshevikeja ja valkoisia pakolaisia, amerikkalaisia turisteja, jotka tulevat tekemään pilaa ja joutuvat itse sen uhreiksi, eksyneitä ylioppilaita Kaukaisesta Idästä ja juutalaisia, juutalaisia ja juutalaistyttöjä. Ja sinne tuli puolen kymmenen seudussa väsyneen näköinen mies, jota seurasi viehättävä nuori neiti, lyhythameinen, leikkotukkainen, joka piteli suurta ja komeaa nenäänsä ylpeästi pystyssä. He tunkeutuivat eteenpäin pöytien keskitse tupakansavun täyttämän ilman läpi hakien sopivaa paikkaa. Sekavasta, huumaavasta hälystä tuli esiin mies, jolla oli punainen tukka, käänsi heitä kohden pitkähköt kasvonsa ja kysyi äänekkäästi kuiskaten: »Oletteko löytäneet hänet?»

»Yhtä hyvin täältä kuin muualtakin», sanoi paksu mies. »Mistä te olette hakeneet?»

»Täältä», sanoi Harold, »ja näiltä seuduin. Tämä näytti sopivalta kohtauspaikalta.»

»Me olemme kuljeskelleet loitolti ja laajalti», sanoi Lambone. »Olemme kävelleet maileja, loppumattomia maileja. Ja Christina Alberta on kieltänyt kaiken ravinnon sekä itseltään että minulta. Lopulta minun piti sanoa, että nyt minä joko istun paikalleni ja syön, taikka kaadun tähän ja kuolen. Saammeko ottaa nämä tuolit? Istu siihen, Christina Alberta. Tarjoilija! Nyt on kyseissä äärimmäinen väsymys. Ei tummaa eikä vaaleaa. Minun täytyy saada shampanjaa. Bollinger 1914 tekee hyvää, mutta sen täytyy olla jääkylmää, mieluimmin liian kylmää, ja voileipiä — aika joukko savustettuja lohivoileipiä. Niin, tusina. Ah!»

Hän laski ranteensa pöydälle. »Kun olen saanut jotakin juodakseni, alan puhua», supatti hän ja pysyi vaiti. »Milloin lähditte talleilta?» kysyi Christina Alberta Faylta.

Hänen äänensä tuntui häipyvän etäisyyteen. »Kysyimme joka poliisilta pientä, hatutonta miestä. Aikamoisten alojen läpi Lontoossa. Aina vain eteenpäin — poliisin luota poliisin luo… Christina Alberta on hyvin päättäväinen nuori nainen. Jumala auttakoon sitä miestä, joka saavuttaa hänen rakkautensa! Ei yksikään sielu ole nähnyt häntä. Mutta en voi kertoa vielä…»

Harold pyyhkeili hiljaa leukaansa pitkillä taiteilijansormillaan. »On täysin mahdollista», sanoi hän, »että hän pistäytyi jonnekin ja osti itselleen uuden hatun.»

»Meidän kummankaan päähän ei pistänyt, että hän olisi voinut tehdä jotakin niin järkevää.»

»Meille ei pälkähtänyt mieleenkään kysyä hattukaupoista», sanoi
Christina Alberta.

»Onneksi», sanoi Lambone ja kääntyi toivottamaan virvokkeitaan tervetulleiksi. »Se olisi ollut viimeinen ruohonkorsi.»

»Hyvin kauan olimme erään toisen hatuttoman miehen jäljillä», sanoi Christina Alberta. »Saimme hänet kiinni Essexin tiellä ajettuamme häntä takaa koko Pentonvillen halki. Mutta hän oli vain parrakas, paljasjalkainen luonnonparantaja. Sitten saimme tiedon hatuttomasta miehestä Britannian luona, mutta sekään ei vienyt minnekään. Hän näytti juuri tulleen ulos talostaan jostakin lähistöltä ostaakseen tuoretta kalaa katukauppiaalta.»

»Omituista, kuinka väkeä tulee koolle, heti kun teet yksinkertaisimmankaan kysymyksen», sanoi Lambone suu täynnä voileipää. »Ja kuinka kiireellisen avuliaita he saattavat olla. He melkein ajoivat meidät porraskäytävään tuon kalamiehen jälkeen, joka osoittautui hyvin taistelunhaluiseksi, epäilyttävän näköiseksi vekkuliksi. Ihmisjoukko olisi tahtonut, että olisimme hakeneet juuri häntä, ja hän ei näyttänyt ollenkaan haluavan, että häntä haettiin. Jollei päähäni olisi pälkähtänyt pelastavaa ajatusta, olisi tapahtunut jotakin epämiellyttävää. Sanoin vain: 'Ei, tämä ei ole se herra. Se on toinen, samanniminen.’»

»'Sitä parempi teille’, vastasi hän. Mutta se tyydytti kuitenkin ihmisjoukkoa, niin että pääsimme ihan huoletta raitiovaunuun, joka vei meidät Portland Roadin asemalle.»

Shampanja saapui jääastiassaan. »Se on tuskin vielä kyllin kylmää», sanoi tarjoilija koetellen pulloa.

»Nyt ei ole aikaa olla pikkumainen», sanoi Lambone ja otti kolmannen voileivän. »Sinä et syö mitään, Christina Alberta. Ja minun mielestäni täytyy sinun saada ainakin lasillinen tätä.»

»Ihmettelenpä, saammeko nähdä häntä enää milloinkaan», sanoi Harold. »Lontoo on niin suuri. Niin laaja! Tunnen sen aina, kun näen jonkun menevän jonnekin. Tarvitaan pelottavaa rohkeutta lähteä ulos. Lontoon täytyy olla täynnä eksyneitä ihmisiä. Pelkäsin Lontoota, kunnes keksin maanalaisen rautatien ja tubit. Minusta tuntui, että minut voitaisiin jollakin syrjäkadulla saada viedyksi vaikka minne, ja jättää kiertämään kulmia yhä pitemmille kaduille iankaikkisesti. Uneksin viimeisestä kadusta — joka oli loppumaton. Mutta jos vain alan hermostua, kysyn tietä lähimmälle maanalaisen asemalle, ja siellä olen turvassa.»

Paul Lambone kurottautui ottamaan neljättä voileipäänsä ja joi kolmannen lasinsa shampanjaa hyvin nopeasti. Hän tuli puheliaammaksi näistä virvokkeista.

»Olen pahoillani», sanoi hän, »kun en tullut ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että hän ostaisi uuden hatun. Se on pannut kaikki lankani sekaisin. Katsokaas, olin kohdistanut ajatukseni siihen, mitä tapahtui hänen päänsä sisäpuolella, niin etten ollenkaan välittänyt siitä, mitä sen ulkopuolella saattaisi tapahtua. Mutta hänenlaisensa siisti- ja puhdastapainen mies — minkä hän on saavuttanut elettyään koko elämänsä järjestyneissä oloissa — hankkii itselleen hatun melkein koneellisesti… Olemme ehkä kulkeneet aivan hänen vieritseen, kun hänellä oli hattu päässä.»

»Mutta ennenkuin tuo Pentonvillen mies veti kiusallisen sillinsä verkkomme läpi, niin olen varma siitä, että olimme ihan hänen kantapäillään. Katsokaas, Christina Alberta vaati minua kysymään jokaiselta poliisilta, mitä näimme — vieläpä liikennettä hoitavilta, liikaa työtä tehneiltä, kiukkuisilta, purevilta, raaoilta miehiltä — mutta minä valitsin joka tapauksessa suunnan, — minä päättelin, minne oli käännyttävä. Katsokaas, hyvä Watsonini», hän hymyili heikosti ja omahyväisesti Crumbille, »oleellista tällaisissa asioissa on asettaa itsensä asianomaisen asemaan, ajatella hänen ajatuksiaan omiensa asemasta. Sitä juuri minä koetin — sikäli kuin hengästymiseltäni saatoin — vaikuttaakseni Christina Albertaan. Se on aivan selvää. Kyseessä on mies, joka on vakaantunut, kauniisti, kadehdittavasti vakaantunut siitä, että hän on maailman korkein herra, vielä tuntematon, tunnustamaton, mutta juuri ilmaantumisensa edellä. Kulkeeko sellainen mies kaduilla yhtä herkästi kuin joku toinen? Ei ollenkaan. Hän on komea, vaativa, korskea. No niin: hän tahtoo nousta eikä laskeutua. Hän valitsee laajat pääkadut eikä ahtaita, ja pyrkii keskemmälle katua…»

»Eihän vain hänen ylitseen ole ajettu!» huudahti Christina Alberta terävästi.

»Ei, ei. Hän välttää liikennettä sen vuoksi, että se häiritsee häntä ja pienentää hänen arvokkuuttaan. Avoimet paikat vetävät häntä puoleensa. Korkeat talot, kirkkaat valot, kokousilmoitukset vetävät häntä voimakkaasti puoleensa. Niinpä hän jokseenkin varmasti kulki suoraan Trafalgar Squaren yli Amiraliteetin kaarelta päin Coliseumin vetävää kutsua noudattaen… Käsitättekö menetelmäni?»

Hän ei odottanut Crumbin vastausta. »Mutta mitä enemmän ajattelen kadonnutta ystäväämme, sitä enemmän ihailen ja kadehdin häntä. Mitä surkeita otuksia me olemmekaan! Tyydymme olemaan yksilöitä, ykkösiä, pisteitä, nappuloita, vesitippoja, hiekkajyväsiä inhimillisen hyörinän monivivahteisessa, tarkoituksettomassa sekasorrossa. Hän kohoaa sen yli. Hän kohoaa nyt sen yli. Hän hylkää sen jokapäiväisyyden ja vähäpätöisyyden suurenmoisella liikkeellä. Hänen maailmansa! Kuinka se on suurenmoinen! Viettipä hän iltansa missä hyvänsä, ja tulkoonpa hänelle mikä kohtalo hyvänsä, niin hän on onnellinen mies. Ja me istumme täällä, istumme täällä juomassa. Tilaan toisen pullon viiniä, Harold, ja pyydän, että te ja rva Crumb jätätte lämpimän ja happamen oluenne ja otatte osaa tähän. Tarjoilija! — Niin, yksi lisää, olkaa hyvä — Istumme tässä tungoksiin täynnä olevassa, savuisessa paikassa, silloin kun hän suunnittelee maailman pelastusta, jonka me annamme mennä menojaan, ja kohottaa kuninkaallisen tahtonsa Jumalan eteen. Mikä suurenmoinen innoitus! Otaksukaamme, että se liikuttaisi jokaista meistä…»

Christina Alberta keskeytti: »Luulen, että meidän pitäisi soittaa sairashuoneisiin. En tullut ennen ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että hänen ylitseen olisi ajettu. Hän on aina ollut hiukan huolimaton mennessään katujen yli.»

Paul Lambone kohotti kätensä kieltävästi ja haki aivoistaan jotakin tekosyytä saadakseen jäädä istumaan.

»Hiukan myöhemmin», sanoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen, »niin joutavat sairashuoneitten henkilökunnat paremmin vastaamaan. Siellä on tungos paraikaa… kymmenestä yhteentoista. Niin, juuri tungoksen aika…»

Teddy Winterton ilmaantui tunkeutuen itsepäisesti istumassa pysyvän ihmisjoukon läpi. Hän oli suunnannut silmänsä Christina Albertaan.

»Halloo!» virkkoi Lambone tervehtien ei liian ystävällisesti, ja silmäsi Christina Albertaan ja taas äsken tulleeseen.

Teddy taisteli saadakseen vapaan tuolin, jolle eräs nainen oli pannut hylkeennahkaisen takkinsa, ja sieppasi sen pyytäen tuhannesti anteeksi takin omistajattarelta ja tuuppasi sen pöydän päähän Haroldin ja Fayn väliin, jotka sulkivat häneltä tien Christina Albertan luo. »Säälikää yksinäistä miestä», sanoi hän hupaisesti ja koetti katsoa Christina Albertaa silmiin.

»Saatte lasin shampanjaa», sanoi Lambone hiukan pakollisesti lausuen vieraan tervetulleeksi.

»Mitä kuuluu, Christina Alberta?» sanoi Teddy koettaen pakottaa hänet kiinnittämään huomiota itseensä.

Christina kääntyi Fayn puoleen. »Haluatko lähteä pois minun kanssani nyt?» kysyi hän. »Takaisin atelieriin. Minun täytyy nyt soittaa sairashuoneisiin, että se tulisi tehdyksi.»

Fay katsahti häneen hiukan ällistyneesti. »Se on vakavaa», sanoivat Christina Albertan silmät, ja Fay nousi paikaltaan ponnistellen saadakseen takin ylleen. Christina Alberta ei ollut riisunut päällystakkiaan ja oli valmis. »Kuule, Christina Alberta», sanoi Teddy, »haluaisin puhua sanan kanssasi.»

»Mennään, Fay», sanoi Christina Alberta tuupaten hiukan ystävätärtään takaapäin ikäänkuin ei olisi kuullut Teddyn puhetta.

Teddy seurasi heitä Piccadillyn kivitykselle. »Vain sana», sanoi hän. Fay aikoi vetäytyä hiukan syrjempään, mutta Christina Alberta ei sallinut sen tapahtua.

»Olisit voinut auttaa minua. Nyt se on liian myöhäistä. En tahdo enää milloinkaan nähdä sinua.»

»Minä välitän viisi ulkonaisista seikoista!» sanoi Christina Alberta.
»Mennään, Fay.»

Teddy jätettiin siihen tuijottamaan. Hän epäröi ja palasi sitten kahvilaan Crumbin ja Lambonen luo.

»Kaikki on lopussa», sanoi Christina Alberta. »Mahtaako meillä olla mahdollisuuden varjoakaan tavata isä atelierissä?»

He jatkoivat tietään Chelseahen puhumatta sen enempää. Fay ei ollut milloinkaan ennen nähnyt Christina Albertaa väsyneenä.

Kun Fay avasi oven, syöksyi Christina Alberta huoneeseen hänen ohitseen. »Isä!» huusi hän pimeään eteiseen. »Isä!»

Fay sytytti tulen. »Ei», sanoi Christina Alberta. »Tietysti hän ei ole täällä. Hän on mennyt. Fay! Mitä minun pitää tehdä?»

Fayn siniset silmät pyöristyivät. Christina Alberta, tuo urhoollinen, tuo nykyaikainen, itki.

»Kysytään sairaaloista», sanoi Fay koettaen parhaansa ollakseen reipas ja hilpeä.

TOINEN KIRJA

MAAILMA HYLKÄÄ SARGONIN, KUNINKAITTEN KUNINKAAN.

TUNTEMATTOMANA.

Hra Preemby on kadonnut Christina Albertan elämästä. Joksikin aikaa täytyy hänen kadota melkein yhtä täydellisesti tästä kertomuksestakin. Hra Preemby häipyy pois. Meidän on nyt kerrottava toisesta ja suuremmasta henkilöstä, joka on lainannut hänen ulkonaisen olemuksensa, Sargon ensimmäisestä, loistavasta, kaikkien kuninkaitten kuninkaasta, maan perijästä.

On epäilemättä hyvin ihmeellistä ja suurenmoista huomata, että sen sijaan, että on ollut jokseenkin hämärä, pesulaitoksen omistajattaren leski, jolla ei ole mitään erikoisempaa tarkoitusta tässä maailmassa, yhtäkkiä onkin koko maailman herra, mutta se on samalla omantunnontarkasta, oikeutta harrastavasta miehestä perin häiritsevä ja painava huomio. Ja on luonnollista, että siinä ensiksi täytyy olla jotakin mieltä hiukan hälyyttävää, tuossa suuressa ja säteilevässä ajatuksessa. Se oli aate, joka toi mukanaan vapautuksen ja laajentumisen tunteen. Tarkoituksista, jotka vielä olivat epäselvät, oli häntä pidetty kuin häkissä olevaa eläintä tuossa rajoitetussa ja syrjäytetyssä Preembyn elämässä. Hänen mielikuvituksensa oli kapinoinut sen päättyväisyyttä vastaan, joku syvä vaisto oli ilmaissut hänelle, että elämä oli vain harhakuva. Uneksimisen hetkinä, ja joskus valvomisen ja nukkumisen välillä, oli hän nähnyt viittauksia valosta ja suunnasta todellisuuden toiselta puolelta. Ja nyt äkkiä, ikäänkuin portti olisi avattu, ikäänkuin verhot olisi vedetty syrjään, tulvi tuo valo häikäisevänä häntä vastaan. Hänen elämänsä ei enää ollut mikään yksityinen elämä, joka alkaa, loppuu ja menee ohi kuin tyhjänpäiväinen sävel. Hänen olemassaolonsa oli kuin rihma, joka kiilsi ja hävisi ja palasi taas olemisen äärettömässä työpajassa, se olikin kudottu jotakin tarkoitusta varten. Muinaisuudessa hän oli ollut Porg Klebin kaupungissa, ja hän oli ollut Sargon ja Belzasar. Moni muukin hän oli ollut, mutta nuo muistot nukkuivat vielä unhotuksen mustien vesien alla. Mutta Sargonin muisto loisti kirkkaana. Palannut oli hänen Sargon-minuutensa eikä mikään muu hänen minuuksistaan. Jostakin vielä hämärästä syystä tuo voima, joka ohjasi häntä, tahtoi häntä vielä kerran tulemaan Sargoniksi tässä nykypäivien surkeassa maailmassa. Sargon oli aloittanut elämänsä nöyrästi, hyljättynä pikkulapsena, mutta oli noussut luomaan uudelleen, hallitsemaan ja laajentamaan mahtavampaa valtakuntaa kuin maailma oli milloinkaan ennen nähnyt. Sargon oli osoittanut eräitä ominaisuuksia (hrrump) ja näitten ominaisuuksien takia tuo voima oli taas kutsunut häntä.

Koko sarja muistoja aukeni hänen sielussaan. Merkillisen vakuuttavasti ne muistuttivat hänen mieleensä hänen nuoruutensa, muistoja noilta kaukaisilta ajoilta Sumeriassa, jossa voima oli nostanut hänet korkealle. Ne olivat niin kirkkaita ja miellyttäviä, että ne jo alkoivat työntää hänen muistelmansa Sheringhamista ja Woodford Wellsistä taustalle, tehden hänen Preemby-minänsä varjomaiseksi. Hän ei ollut milloinkaan pitänyt paljon noista viime kokemuksistaan, ei milloinkaan palauttanut niitä mieleensä mielihyvällä. Mutta hänen äsken palanneisiin muistoihinsa kannatti kyllä pysähtyä. Niitten joukossa oli kuvia hänen aikaisimmasta elämästään, jolloin hän oli vain löytölapsi, salaperäinen, edeltäjänsä hovissa löydetty lapsi. (Tämän edeltäjän nimeä hän ei vieläkään kyennyt muistamaan.) Nuori Sargon oli sievä, sinisilmäinen nuorukainen, mikä oli hyvin harvinaista Sumeriassa syntyneille, ja hänet oli löydetty liukumassa virtaa alas pienessä, heikossa, kaisloista ja piestä tehdyssä veneessä, ja maan hallitsija oli korjannut hänet ja ottanut hänet lapsekseen. Jo poikana hänet huomattiin poikkeuksellisen viisaaksi, kykeneväksi tekemään kaikkea, mitä muut ihmiset eivät voineet tehdä: hänellä oli hallitsijan henki. Hän ei suinkaan ollut hyvin kaunis, hyvin tietorikas tai voimakas. Monet hänen ympärillään voittivat hänet näissä vähäisemmissä asioissa — tietorikkaudessa ja muistin suuruudessa erikoisesti voitti hänet Prewm, suurvisiirin poika — mutta hänellä oli oikea, kuninkaallinen viisaus ennen heitä kaikkia.

»Oikea, kuninkaallinen viisaus», sanoi hra Preemby-Sargon ääneen
ja törmäsi kovasti pitkään, mustaan herraan, joka kiiruhti St
Jamesin puistosta St Jamesin palatsia kohti. »Valitan!» huusi hra
Preemby-Sargon.

»Minun vikani», sanoi pitkä, musta mies. »Myöhästynyt kohtauksesta», ja jatkoi matkaansa.

Omituista. Missä oli hra Preemby — eli Sargon — ennen nähnyt nuo kasvot? Olikohan… jokin yhdisti ne hämärästi Sheringhamiin ja auringon paistamaan hiekkaan. Mutta sitten nousi Sumeria ylimmäksi, ja pitkästä, mustasta miehestä tuli erämaaheimon päällikkö, hiekka-aavikon keskellä elävän erämaaheimon.

Veden rikkoutunut pinta tuli taas tyyneksi, ja tuo poika-aika Sumeriassa sai jälleen peilimäisen kirkkautensa. Missä olimmekaan? Jo noina aikaisina aikoina olivat miehet huomanneet nuorukaisen ikäänsä vakavammaksi. Hän oli välttänyt poikien leikkejä. Koko ikänsä hän oli välttänyt poikien leikkejä. Hän ei pelannut cricketiä Sheringhamissakaan. Vaatimattomasti, mutta pontevasti tuo nuorukainen oli kohottanut äänensä neuvostohuoneessa ja hänen sanansa huomattiin viisaudeksi. Vanhat miehet olivat ihmetellen istuneet hänen ympärillään. »Hänessä on totuus», sanoivat he muinaisella sumerialaisella tavallaan. Totuuden sanoja. Häntä sanottiin myös nuoreksi tiennäyttäjäksi.

Ennenkuin Sargon oli täyttänyt viittätoista, oli vanha, lapseton hallitsija, jota viholliset ahdistivat ja vehkeilijät kiusasivat, huomannut hänet. »Tuo poika pelastaa valtakunnan.» Sitten kun hän oli vasta muutaman päivän yli kahdeksantoista, oli hänelle annettu tehtäväksi sotaretken johto pohjoisten heimojen rauhoittamiseksi ja heidän liittoutumisensa estämiseksi pohjoisrajan takana olevan vihollisen kanssa. Hän teki enemmän kuin häntä oli käsketty tekemään. Hän retkeili vuoriston läpi niitten takaisille tasangoille, taisteli pohjoisten vihollisten kanssa, löi ja tuhosi heidät ankarasti. Silloin käsittivät kaikki, että hänestä piti tulla Sumerian uusi herra ja hallitsija, vanhan käskijänsä seuraaja. Kaikki hyväksyivät sen vilpittömästi, paitsi Prewm taitava (jota jo silloin koristivat komeat, tuuheat poskiparrat), sillä hän ilmaisi hyväksymisensä kateus silmissään. Ja sitten tuli hallitusvaihdoksen päivä, ja haaremin avaus, kauniita päiviä. Sitten kuninkaallisen prinsessan, hänen ainoan lapsensa syntymä, ja suuri sotaretki etelän erämaihin. Ja sitten lisää sotaretkiä, ja suurta lainsäädäntöä, viisaitten, yhä viisaampien lakien, ja riemuaan osoittavia ihmisjoukkoja, kiitollisia ihmisiä ja onnellisia kyliä. Elämä tuli onnelliseksi kaikkialla. Prewm vehkeili ja kapinoi ja hänet tuomittiin ajan yksinkertaisten menetelmien mukaan. Se oli valitettava välttämättömyys, asia, jossa ei kannata viipyä. Rajat laajenivat ja suuri rauha vahvistui: Venäjä, Euroopan Turkki, Persia, Intia, muinainen Egypti, Somalinmaa ja niin poispäin valloitettiin ja tehtiin onnellisiksi. Amerikka ja Australia ja Atlantiksen jäännökset, sillä se ei vielä siihen aikaan ollut kokonaan uponnut, löydettiin. Ne unohdettiin taas myöhemmin, mutta ne löydettiin todella silloin ja maksoivat veroa. Kansainliitto perustettiin.

Koko maailma kertoi Sargonin hyvyydestä ja eli kultaisia päiviä. Sillä Sargon hallitsi sydämessään piilevän oikeuden valon mukaan. Hän teki temppeliuhrit lempeämmiksi ja toi jonkunlaista protestantismia uskomuksiin ja menoihin. Kansa teki hänestä ylistyslauluja. Ohikulkevat naiset ja miehet juoksivat hänen jäljessään saadakseen suudella hänen kättään. Eikä hän kieltäytynyt olemasta kansansa seurassa. Tämä luottavaisuus oli hänen turmansa. Tuli murhaaja tikareineen, musta murhaaja, hullu, ulkomaalainen…

Ihmeellistä! Hän saattoi muistaa, kuinka hänen kansansa suri hänen kuoltuaan.

Hra Preemby-Sargonin rintaa painava poliisimiehen valkoinen hansikas esti hänet paraiksi joutumasta autobussin alle. Hän perääntyi näppärästi. Hän oli Trafalgar Squarella, suuressa liikenneristeyksessä, ahdingossa. Täällä, lämpimän lokakuun iltapäivän auringon alla, oli vielä suurempi kansanpaljous kuin Sumeriassa. Täällä hän halusi tarkastaa sitä. Se oli pimeää kansaa, kansaa hätäisin kasvoin. Hänen paluunsa vaikuttaisi siihenkin. Oli ollut suuri sota, paljon hävitystä, maailma oli haavoittunut, eikä kyennyt parantumaan. Tämän ajan mitättömillä hallitsijoilla ja valtiomiehillä ei ollut viisautta, ei ollut mitään vaistoa pohjimmaisesta oikeudesta. Vielä kerran vaadittiin johtajaa ja pelastajaa, sellaista, jolla oli tarvittava viisaus.

Nyt käveli Sargon Nelsonin patsaan leijonien kitojen alitse ja suuntasi kulkunsa ohi Yrjö V:n patsaan aukeaa korkeammalle nousevalle suojukselle. Siihen hän asettui pitkää tarkastelua varten. Hän katseli Whitehalliin päin Parlamenttitalon korkeaa tornia kohti ja Whitehall oli täynnä kultaista auerta, jonka keskellä liikenne väreili. Raitiovaunujen, ajurien ja autojen jono aukeni sieltä sekaantuakseen Northumberlandin kadulta ja Strandin avenuelta tulevaan virtaan, ja niin yhtynyt jono jakaantui taas hänen vasemmalla puolellaan ja oikealle, Pall Mallia pitkin, siellä olevan aukean yli. Katulyhtyjä ei vielä ollut sytytetty, mutta vasemmalla olevien talojen pyöristyvissä jyrkänteissä syttyivät muutamiin ikkunoihin lämpimät tulet. Alhaalla, aukean poikki, liikkui ohuita kävelijäin jonoja kuin rihmoja paikasta toiseen, ja pieni, kyyristynyt maanalaisen asema nieli lakkaamatta kitaansa ihmisiä joukottani ja ryhmittäin. Jonkunlainen kokous oli käynnissä Nelsonin patsaan juurella: ihmisjoukko, joka ei osoittanut erikoista innostusta. Valkeita ja punaisia laattoja kantavat miehet jakoivat valkoisia paperilappuja ja helistelivät rahankeruulaatikoita. Välittömästi heidän jaloissaan juoksenteli muutamia köyhästi puettuja lapsia leikkien ja kirkuen…

Tämä oli vain pikkuinen läikkä yhdessä hänen kaupungeistaan. Sillä katsokaas, ajan kuluessa ja hänen entisen valtakuntansa kehittyessä oli hän tämän ja kaikkien muidenkin maailman kaupunkien oikeutettu omistaja ja hallitsija.

Ja hän oli tullut takaisin parantaakseen vilisevän maailman epäjärjestyksen ja palauttaakseen vielä kerran Sumerian syvän rauhan.

Siinä oli vaikeus. Ei saanut olla mitään puolinaista saapumista. Hänen oli nopeasti ja päättävästi käytävä käsiksi asioihin, tajusi hän, ja National Galleryn korokkeelta näkyi irrallinen, hajanainen, laaja maailma, jota hänen oli ruvettava hoitamaan. Se saattoi ponnistella holhousta vastaan. Jos hän alkaisi nyt, jos hän rupeisi huutamaan tältä korokkeeltaan, niin olisi enemmän kuin luultavaa, ettei kukaan välittäisi hänestä. Hänen piti tarkasti ottaa vaari tilaisuudesta, eikä tehdä mitään erehdyksiä. Maailman herran ja parantajan ei sopinut tehdä erehdyksiä.

Niin, esimerkiksi oli Buckinghamin palatsin juttu melkein ollut erehdys. Se oli mennyt myttyyn muitta mutkitta, mutta siitä olisi voinut olla vakavampiakin seurauksia. Ihmiset eivät vielä tunteneet mestaria, heillä ei vielä ollut minkäänlaista aavistusta hänestä. »Ne olisivat voineet», sanoi Sargon langeten preembymäiseen kodikkuuteen, »panna minut putkaan. Ja silloin olisin ollut aika hölmön näköinen.»

Voiman, joka oli tuonut hänet takaisin maailmaan ja herättänyt hänet tuntemaan oikean olemuksensa ja tehtävänsä, sen saattoi odottaa lähettävän hänelle valistuneen kannattajan tai sellaisen — joka tuntisi hänet. Sillä täytyihän hänen tietysti olla sen hallitsijan näköinen, joka hän oli ollut — kuten Hocklebykin oli ollut Prewmin näköinen. Hänen näitä harkitessaan etsivät sormet hänen viiksensä ja alkoivat kierrellä niitä miettivästi. Hän oli todellakin valepuvussa. Sillä välin?… Sillä välin hänen täytyi saada nähdä kaikki, mitä voi, päästä perille ihmisten mielenlaadusta ja oppia tuntemaan heidän erikoiset tarpeensa ja puutteensa. Hän saattaisi kulkea kansansa keskuudessa kenenkään tietämättä… kuten Harun al Rashid, mutta viisaammassa tarkoituksessa…

»Harun al Rashid», kuiskasi Sargon, katseli ylöspäin lordi Nelsonia kohti ja nyökkäsi hänelle ystävällisesti. »Harun al Rashid. Kun tämä lompakkoni vain olisi täynnä kultaa. Mutta siitä huomenna. Tuolla miehellä — mikä hänen nimensä nyt olikaan? — Preembyllä, oli jossakin pankkitili.»

Maksuosoituksiin täytyi kirjoittaa »A. E. Preemby» — hullunkurista, mutta niin oli tehtävä. Tuo A. E. Preemby sai näytellä jonkunmoisen edustajan osaa. Hänen aarteensa pysyi tallessa.

Strandilla Hänen Majesteettinsa näki itsensä vilaukselta myymälän ikkunassa. Hänen tukkansa oli hieman sekaisin, ja hänestä oli epämieluista nähdä tukkansa epäjärjestyksessä. Hän meni hattukauppaan, joka sattui mukavasti tien varteen, ja osti itselleen hatun.

Hän otti esiin pienen setelikukkaronsa maksaakseen — hyvin rauhoittava tehtävä. Sillä siinä ei ollut vähempää kuin seitsemän punnanseteliä. Hän laski ne tyytyväisenä. Maksettuaan laskun Tunbridgessä oli hän taas nostanut rahaa pankistaan. Hän epäröi, antaisiko hän juomarahaa myyjälle — eikä tehnyt sitä.

Nyt hän ei ostanutkaan mustanauhaista, harmaata huopahattua, vaan erikoisen, leveäreunaisen huopahatun, jollaisia taiteilijat tai kirjailijat olisivat voineet valita. Se ei ollut sellainen hattu, jonka Albert Edward Preemby, tuo vaatimaton, tuo epäröivä mies, olisi ostanut, se oli paljon enemmän Sargonin mallinen hattu. Mutta ei ainoastaan sargonmainen, siinä oli jotakin naamiontapaista, jotakin selvemmin naamiomaista. Kauppojen ikkunoista ja satunnaisista peileistä saattoi aina tuontuostakin nähdä, että noissa miettivissä sinisissä silmissä oli nyt jotakin salaperäistä.

Hän jatkoi tietään itää kohti, Aldwychiin päin, ja poikkesi sitten Kingswaylle katsellen milloin myymäläin ikkunoita, milloin ihmisten kasvoja.

Tänään hän oli Tuntematon. Tuskin yksikään ihminen katsahti toistamiseen häneen. Mutta pian saapuisi paljastus, ja silloin koko tuo huolettomana puuhaileva joukko magnetisoituisi hänen astuessaan ohi, tervehtisi, kuiskailisi ja ihailisi. Ja hänen oli oltava valmis heitä varten, valmis siitä lähtien johtamaan heidän kohtaloltaan. Ei kävisi päinsä olla neuvoton, jäädä kokoamaan ajatuksiaan ja kirkastaa kurkkuaan, »hrrump».

Hänen hartioillaan lepäsi pelottava vastuu! Mutta hän ei pudistaisi sitä pois. Millä sanoilla hän aloittaisikaan puheensa heille, kun ilmestyksen hetki saapuisi? Ensiksi: »Olkoon rauha!» Parempia sanoja ei kukaan voisi kuvitellakaan. Hän mutisi itsekseen: »Rauha eikä sota kansojen keskuudessa. Rauha eikä sota yksityisten kesken. Rauha kaduilla — työpajoissa, kaupoissa. Rauha! Rakkaus ja rauha. Minä, Sargon loistava, käsken niin. Minä, Sargon, olen palannut monien vuosisatojen jälkeen tuodakseni rauhan koko maailmalle.»

Häntä veti puoleensa erään myymälän ikkuna. Se oli karttakauppa, ja siinä oli selvästi näytteillä Euroopan kartta Versaillesin rauhan jälkeen: kaksi shillinkiä, kuusi penseä. Hän jäi katselemaan sitä. Kaikki tuo olisi taas muutettava. Se oli juuri osa hänen tehtävästänsä. Sitten hän katseli mitä muuta ikkunassa oli. Euroopan kartan takana riippui koko maailman seinäkartta. Sellaista maailman karttaa hän saattaisi tarvita. Ei voi hallita maailmaa ilman karttaa. Taikka sitten unohtuu laajoja maanosia. Olisiko pallokartta parempi? Seinäkartan saattoi nähdä kerrallaan, ja sitäpaitsi sitä oli parempi liikutella. Sitäpaitsi ei kaupassa näyttänyt olevan pallokarttoja, eikä hän tiennyt, mistä sellaisen saisi ostaa. Hän meni sisään, osti maailman kartan ja ilmaantui taas kadulle lyhyen hetken kuluttua kainalossaan neljän jalan pituinen käärö. Hän kantoi myöskin kekseliästä, pahvista tehtyä tähtikarttaa, joka oli sattunut hänen silmiinsä hänen seisoessaan myymäpöydän edessä. Se tuntui hänestä tarpeelliselta astrologisia tehtäviä varten.

Hän alkoi hämärästi ajatella vastaista asuinpaikkaansa. Minne hän oli menossa?

Hän haki itselleen asuntoa, hän haki itseasiassa yksinäistä erakkomajaa. Hän oli karannut kuninkaallisen prinsessan parista, joka myös oli tullut takaisin — jokseenkin tarpeettomasti, arveli hän — tähän nykyaikaiseen maailmaan, koska hänelle oli välttämätöntä olla jonkun aikaa ihan yksin. Hänen oli vietettävä muutama päivä tai viikko henkisissä taisteluissa, mietiskelyssä ja sielullisissa puhdistuspyrkimyksissä, ennenkuin hänen ilmestymisensä tapahtuisi. Tytärkään ei saisi palvella häntä sinä aikana. Hän oli altis, mutta oli pahasti tiellä. Prinsessa ei ymmärtänyt häntä täydellisesti. Hänen huomautuksensa ja kysymyksensä olivat yleensä häiriötä aiheuttavia ja joskus suorastaan kiusallisia. Oli hyvinkin luultavaa, että muodonvaihdosta ei tapahtuisi hänen läsnäollessaan. Ja sitäpaitsi kaikkien suurten profeettojen ja ihmeellisten paluiden tarinoissa oli aina ollut tuo korpeen pakenemisen ja itsetutkimuksen alkuvaihe. Buddha, Muhamed, kaikki ne olivat aloittaneet sillä tavalla. Ehkäpä hänenkin täytyisi paastota. Ehkäpä paastoaminen olisi välttämätöntä. Ehkäpä hänenkin luokseen tulisi taivaallinen sanansaattaja.

Hän olisi halunnut tietää enemmän paastoamisen tekniikasta. Täytyisikö muitta mutkitta lakata syömästä, vai oliko noudatettava joitakin seremonioita ja varovaisuustoimenpiteitä? Mutta siitä myöhemmin. Ensiksi hänen tuli löytää rauhallinen huone, salainen kätkö lopullista valmistautumista varten.

Sillä hetkellä hän huomasi olevansa Bloomburyn harmaassa puistikossa, ja jokaisessa talossa, joitten ohi hän kulki, oli ikkunassa miellyttävä paperipalanen ilmoittamassa: »huoneistoja, yösijaa, aamiaista». Täällä oli myös »yksityishotelleja», vieläpä tavallinen »täysihoitolakin», niin, tänne hänen epäilemättä pitäisi jäädä. Yksinkertainen huone näitten vilpittömien ihmisten luona, yksinkertainen, yksinkertaisesti kalustettu huone.

Mutta vaikka koko Bloombury, sen talojen alakerrosten ikkunoissa olevista tummanvihreistä ja hopeisista korteista päättäen, tarjosi suojaa ja turvaa kodittomille ja vieraille, ei maailman uusi herra kuitenkaan nähnyt niinkään helpoksi löytää yksinkertaista huonetta omiksi tarpeikseen. Sillä jo enemmän kuin tunnin oli hän käynyt harmaasta talosta toiseen, kolkuttanut, seisonut kynnyksellä, astunut ikuisella vahakankaalla verhottuihin eteisiin, pyytänyt nähdä vuokrattavaa huonetta, tarkastanut sitä, kysynyt hintaa ja — se kävi yhä paremmin selville — herättänyt epäluuloja. Ihmiset tuijottelivat hänen karttakääröään ja taivaskarttaansa ja näyttivät inhoavan niitä syvästi. Hän ei ollut odottanut, että häneltä niin jörösti vaadittaisiin tietoja. Hänen hämärä salaperäisyytensä työnnettiin syrjään ja hän huomasi, että hänen oli vaikea selittää asioitaan. He halusivat tietää, mitä tointa hän harjoitti ja milloin hän tahtoisi muuttaa asumaan. Kukaan ei näyttänyt olevan valmis siihen, että hän muitta mutkitta saisi heti paikalla huoneen haltuunsa. He odottivat, että hän lähtisi hakemaan tavaroitaan. Hänen luottamustaan vähensi se, ettei hänen takanaan ollut mitään tavaroita. Kaikki nämä ihmiset, huomasi hän yhä selvemmin, odottivat, että hän näyttäisi tavaransa, ja saattoivat kiukustua, jos hän ei tehnyt niin. Valmis maksu etukäteen, käsitti hän, ei näyttänyt riittävän heille.

Hän oli odottanut tapaavansa ystävällisiä, yksinkertaisia ihmisiä näitten ovien takana, ihmisiä, jotka olisivat hyväksyneet hänet ja pitäneet häntä arvossa heti ensi hetkestä saakka, ja ihmetelleet häntä ja hänen taivaskarttaansa, mietiskelleet sen merkitystä ja vähitellen tunteneet ihmeellisen vieraan, joka oli tullut heille. Mutta ihmiset, joita hän tapasi, eivät olleetkaan yksinkertaisia ihmisiä. Useimmat heistä olivat likaisia, viisastelevia ihmisiä. He tulivat ulos kellareistaan epäilevän tarkkaavaisina, miehet paitahihasillaan, useimmat jöröinä ja yleensä parta huonosti ajeltuna. Nuorissa naisissa oli jotakin salakavalaa, kaikkea muuta kuin neitseellistä, vanhat olivat nälkäisen laihoja tai epäterveellisen lihavia. Eräällä oli kupumainen kasvannainen kaulassa. Ja kaikilla heillä oli tavassaan jotakin puolustautuvaa.

Ja huoneet, joita hän näki, eivät olleet sen yksinkertaisempia kuin ihmisetkään. Hänen tietoisuuteensa tunkeutui tunne siitä suuresta siveellisestä muutoksesta, joka oli tapahtunut maailmassa siitä asti kuin hän oli hallinnut sumerialaisten maankastelijoiden valkopukuista rehellisyyttä. Silloin oli huoneessa ollut pöytä, tuoli tai pari, hylly muutamine pulloineen, kuva tai joku muu uskonnollinen esine, savitaulu ja kirjoituspiirrin, ehkä, jos asukas oli oppinut. Mutta nämä huoneet olivat täynnä vastakohtia. Niissä oli ikkunat päästämässä valoa sisään ja verhot pitämässä sitä poissa. Sargonin kätketty toinen nuoruus pesulaitoksessa oli tehnyt hänet hyvin araksi lialle, ja näitten huoneitten pumpuliverhot olivat useimmiten hyvin likaiset. Sähkövalo oli myös hyvin harvinainen huoneistoissa. Useimmiten niitä valaisivat katosta riippuvat kaasutuikut himmennetyn, hiotun lasipallon sisältä. Joka paikassa oli hyvin suuri pöytä keskellä huonetta ja pari epämukavaa nojatuolia. Ja siellä oli rikkonaisia, kiiltävästä, maksankarvaisesta puusta tehtyjä kaappeja, ja epämukavia sohvia ja uskomattomia koristuksia. Joskus huoneissa, ja erikoisesti makuuhuoneissa, vallitsi irstainen ilmapiiri ja rivous seinille ripustettuine, luonnollisessa tilassa olevia naisia kuvaavine mezzotintoineen, jotka muka olivat esittävinään jotakin allegorista taikka pikemminkin varakkaiden kuin hienostuneiden itämaalaisten tympeitten haaremien kylpyjä. Uunien etukomerot olivat erikoisen koristeltuja, täynnä posliinikaluja, pieniä ruukkuja, pieniä, kultasiipisiä enkeleitä, punaisia paholaisia taikka rohkaisevilta näyttäviä naisia kylpypuvuissaan, jotka olivat liian ahtaita heille. Tavallinen koristelumuoto oli se, että seinille oli kiinnitetty lautasia, samalla lailla kuin tuholintuja naulataan ladon oven yläpuolelle.

Hyvin suuri osa näistä vuokrakodeista oli yhtä rääsyisiä kuin maantietä kiertelevät kulkurit. Eräs jäi hänen mieleensä värittömänä, tomuisena ja harmaana ja nukkavieruna, kaiken mahdollisuuden ulkopuolella. Hänen itseensäsyventyneeseen mielentilaansakin tunkeutui ihmettely siitä, kuka voi asua ja kuka oli asunut moisissa majapaikoissa. Koko hänen elämänsä oli kulunut siistissä ja kirkkaassa ympäristössä, oli harvinaista, että hän vilaukseltakaan olisi nähnyt Englannin kaupunkilaiselämän kuluneita ja lahonneita puolia, jossa kaikki on loppuun paikattua, mutta jossa harvoin on mahdollista parantaa tai korjata jotakin ja uskomatonta, että mitään vaihdettaisiin uuteen. Ilmakin noissa huoneissa tuntui periytyvän kaukaisilta ajoilta, ja kuninkaan tai muitten kuvien ruostuneissa kehyksissä olevat lasit näyttivät entisaikaisten kärpästen likaamilta.

»Asuuko täällä koskaan ketään?» kysyi Sargon murtuneen näköiseltä, huoneita näyttävältä naiselta.

»Viimeinen asukkaani pysyi täällä viisitoista vuotta», sanoi murtuneen näköinen nainen. »Hän oli puhtaaksikirjoittaja. Hän kuoli sairashuoneessa kesäkuussa vesitautiin. Hänestä oli kaikki täällä hyvin tyydyttävää… hyvin tyydyttävää. En koskaan kuullut hänen valittavan. Hän oli minun oikein hyvä ystäväni.»

Sargonin valtasi voimakas halu päästä raittiiseen ilmaan. »Kuinka paljon nämä huoneet maksavat?» kysyi hän. »Minun täytyy ajatella asiaa. Ajattelen, ja ilmoitan teille sitten.»

Hän ilmoitti hintansa, tavallisen hinnan näillä main, mutta saattaessaan vierastaan ovelle portaita alas sanoi hän: »Jos se on liikaa… Tarjotkaa te, herra.»

Mikä saattoi ihmiset noin likaisiksi, surullisiksi ja murtuneiksi? Varmasti ei Sumeriassa milloinkaan ollut sellaisia olentoja. Se oli saatava muuttumaan, kaikki tuo oli muutettava, kun kuningasten kuningas saapuisi.

Kun hämärä sitten alkoi tummentua, löysi Sargon juuri sen rauhallisen huoneen, jota hän tarvitsi. Se ilmaisi itsensä toivorikkaasti ei tuolla tavallisella painetulla kortilla, vaan käsin kirjoitetulla, jossa oli luettavana »Huone vuokrattavana», ikkunassa, jossa ei ollut pellavaverhoja, vaan punertavat uutimet, jotka pikemminkin ympäröivät kuin kätkivät avaran näköisen valkoisen huoneen, missä hupaisesti paloi roihuava valkea. Siellä oli pari maalausta — oikeita värimaalauksia — riippumassa valkoisella seinällä. Sargon kohotti jokseenkin väsyneesti kolkutinta ja lisäsi sen vaikutusta soittamalla sähkökelloa.

Ei tullut välitöntä vastausta, ja hän kolkutti vielä kerran, ennenkuin ovi aukeni. Kynnykselle ilmaantui hoikka nuori mies, joka piti hartioillaan pikku tyttöä. Tyttönen katseli Sargonia totisesti hyvin tummilla, harmaansinisillä silmillään.

»Kaikki näyttävät menneen ulos», sanoi hoikka nuori mies miellyttävällä äänellä. »Millä voin palvella teitä?»

»Niin, on kyllä, huone on vuokrattavana», sanoi hoikka nuori mies ja hänen arvostelevat tummat silmänsä tarkastelivat yksityiskohdittain hänen edessään seisovaa henkilöä.

»Luulen, että annamme hänen katsoa sitä, Susan», sanoi nuori mies epäröiden pikku tytölle.

»Tietysti herra saa katsoa sitä», sanoi pikku tyttö. »Jos rva Richman olisi täällä, niin näyttäisi hän sitä oikein kiireesti, sinä tyhmeliini.» Ja hän tukisti nuorta miestä — ystävällisesti, mutta aika kovasti.

»Katsokaas», selitti nuori mies. »Rouva on ulkona. Älä nyt, Susan! Ja rouvan palvelijatar on myös ulkona. Kaikki ovat ulkona — ja meidät on näin epävirallisesti jätetty jollakin lailla pitämään huolta asioista. Oikeastaan minun ei olisi pitänyt avata ovea.»

Nuori mies ei päättänyt sitä eikä tätä. Sen sijaan hän kysyi: »Karttako tuo on, jota te kannatte?»

»Hyvin hyödyllinen kaiketikin, herra. Ja niinpä olette löytänyt tienne tänne. No niin, yläkerran huoneeseen, olkaa hyvä. Pidä lujasti kiinni, Susan, mutta älä koeta kuristaa minua.»

Se oli ihan tavallinen porraskäytävä ja seinäpaperit jäljittelivät jotakin hyvin visaista ja suurisyistä puuta. Kun he nousivat ylöspäin, joutui nuori neitonen vaaraan pudota sen takia, että oli päättänyt olla ottamatta silmiään Sargonista ja hänen kartastaan. Hän kääntyi kokonaan ympäri ja pakotti kantajansa pysähtymään ensimmäiselle portaalle ja asettamaan hänet paikalleen. »Jos vielä kerran kiskot tukkaani», sanoi hoikka nuori mies, »niin lasken sinut maahan, enkä anna sinun milloinkaan, milloinkaan enää ratsastaa. Seuraavassa kerroksessa, hyvä herra, olkaa hyvä, menkää edellä.»

Huone näyttäytyi ilahuttavan vapaaksi tarpeettomista huonekaluista. Siellä oli pieni, siisti vuode, pöytä ikkunan alla, kaasu-uuni, seinät oli paperoitu ruskealla paperilla, joka oli koristeltu tavallisilla, mutta virkistävillä japanilaisilla väripainoksilla. Toisella puolella uunia oli tyhjä hylly, joka oli maalattu siniseksi samoinkuin uunikin. Nuori mies oli kiertänyt palamaan miellyttävästi verhotun sähkölampun.

»Käytin sitä makuuhuoneenani», sanoi nuori mies, »mutta nyt asun ruokasalissa yhdessä alakerroksen väen kanssa ja olen luopunut siitä. Se on melkein minun omallatunnollani…»

»Alakerroksen väki, mitä alakerroksen väkeä? Ei siellä ole mitään väkeä alakerrassa. Hän tarkoittaa isää ja äitiä», sanoi pikku tyttö.

»Se on lähinnä minun omallatunnollani», sanoi nuori mies, »että pyysin rva Richmania muuttamaan kaluston. Se ei ole kaikkien maun mukainen.»

»Kolmekymmentä shillinkiä, luullakseni», sanoi nuori mies, »aamiaisineen.»

Sargon laski karttansa ja taivaansa pöydälle. Hän tunsi, että hänen piti saada tämä huone taikka jäädä iäkseen tappiolle.

»Olen halukas», sanoi hän, »ottamaan tämän huoneen. Maksan siitä etukäteen ja jään tänne heti. Mutta, minun täytyy varoittaa teitä, asemani maailmassa on erikoinen. En anna mitään tietoja itsestäni, en tuo mitään tavaroita.»

»Paitsi tietysti näitä karttoja», sanoi nuori mies. »Eikö teillä esimerkiksi ole hammasharjaa?»

»Jos on tarpeellista», jatkoi Sargon, »niin maksan etukäteen kahdesta viikosta, ja hankin itselleni kaikki välttämättömät tavarat.»

Nuori mies katseli häntä ystävällisin ilmein. »Jos tämä olisi minun huoneeni», sanoi hän, »olisin vuokrannut sen muitta mutkitta teille. Mutta rva Richman on sen omistaja, ja hän on monessa suhteessa toisenlainen kuin minä. Oletteko matkustanut kaukanakin, herra?»

Nuoren miehen huvi ja mielenkiinto syveni. Hän päästi Susannen jaloilleen. »Saanko katsella karttaanne?» hän kysyi.

»Mielellänne», sanoi Sargon. Hän kiersi kartan auki pöydällä ja laski sormensa Lontoon päälle. »Tässä me olemme», sanoi hän.

»Juuri niin», sanoi nuori mies auttaen häntä pitelemään karttaa pöydällä, jolta se pyrki luisumaan pois.

»Otaksun, että haluatte — tehdä työtä tässä huoneessa? Tarvitsetteko sen vain itsellenne? Ettei synny mitään ihmisten edestakaisin kulkemista?»

»Ei mitään. Niin kauan kuin olen täällä, ei kukaan tunne minua. Myöhemmin mahdollisesti. Mutta se ei liikuta meitä nyt. Täällä minä pysyn tuntemattomana.»

»Tuntemattomana», toisti nuori mies, ikäänkuin harkiten sanaa. »Tietysti, luonnollisesti. Saanko muuten kysyä nimeänne. (Jos lyöt minua vielä, Susan, teen jotakin julmaa ja hirmuista sinulle.) Meidän pitäisi saada tietää nimenne.»

»Tietysti», sanoi nuori mies, »toistaiseksi. Sargon… Eikös hän ollut
Joku Assyrian kuningas, vai pettääkö muistini?»

»Tässä tapauksessa ei ole kyseessä Assyrian Sargon vaan Sumerian
Sargon, hänen edeltäjänsä.»

»Teidän ei tarvitse sanoa sanaakaan enempää, herra, ymmärrän jo. Olette tietysti väsynyt pitkän matkanne jälkeen ja antaisin teille mielelläni, hyvin mielelläni, tämän huoneen. Ai, Susan! Mene alakerrokseen! En voi sietää nipistämistä. Mene tiehesi. Mene alas omaan huoneeseesi ja laita niin ettemme tiedä mitään hullutuksistasi. Ala mennä!»

Susan peräytyi seinän viereen ja valmistautui vastarintaan kynsin hampain. »En aikonut nipistää, Bobby», sanoi hän. »En aikonut nipistää. Ihan totta. Koettelin vain housujasi. Älä lähetä minua alas, Bobby! Älä lähetä alas. Olen kiltti, olen kauhean kiltti. Seison tässä ja katselen tuota hupaista herraa. Jos viet minut alas, Bobby…»

»Tahdotko tosiaan parantaa itsesi, Susan, kääntyä, muuttaa sydämesi?
Tahdotko todella olla kiltti pikku tyttö, niin annan sinulle anteeksi.»

»No niin, älä sitten anna kuulua mitään itsestäsi ja minä annan sinulle anteeksi. Mitä tuo kiltti herra ajatteleekaan sinusta, Susan? Ja olet jo yli viiden vuoden. No niin. Mistä me puhuimmekaan, hra Sargon? Niin, minähän sanoin, että teidän pitäisi ottaa huone. Maksu etukäteen hyväksytään. Mutta se hammasharja. Ja muita pieniä — kuinka nyt sanoisinkaan — todellisuusarvoja. Omasta puolestani en valittaisi siitä, mutta minähän olen vain edustaja, niin sanoaksemme. Oikeastaan olen jonkunmoinen kirjailija. Oikeastaan minun pitäisi paraikaa kirjoittaa novellia, mutta kuten näette, on rva Richman jättänyt talon käsiini, ja ystäväni alakerroksessa ovat jättäneet tämän viehättävän nuoren neidin hoitooni — Pistä kieli suuhusi heti, Susan. Epänaisellinen tyttö — ja tässä sitä ollaan. Mutta, kuten sanoin, on rva Richmanilla valta. Hänellä on omat mielipiteensä asukkaista. On hyödytöntä väitellä niistä. Hän tahtoo nähdä tavaroita. Hän vaatii niitä. Mutta se ei ole mikään voittamaton vaikeus. Tämä — painakaa muistiinne nimi — on Midgardkatu, nro yhdeksän. Jos kuljette sitä pitkin ja käännytte vasempaan ja jatkatte suoraan eteenpäin, tulette pääkadulle, joka on täynnä autobusseja ja raitiovaunuja ja liikettä ja valoa ja melua, ja kulmassa löydätte kaupan, jossa myydään käytettyjä laukkuja ja arkkuja. Jos te siis ostatte vanhan, kuluneen, suurehkon laukun, ja menette sitten rohdoskauppaan ja ostatte tarpeelliset pesutarpeet… niin, varakauluksen tai jotain sellaista vaatetuskaupasta tuolta aivan vierestä… Tarvitsette varmasti sellaisia tavaroita… ymmärrättehän tarkoitukseni?»

Sargon seisoi kaasu-uunin edessä, jossa ei ollut tulta. »Mutta sehän on kuin pientä petkutusta.»

»Mutta täytyyhän teillä olla puhtaita kauluksiakin kerran», selitteli nuori mies.

»Ja sitten voitte asettua tänne ja kertoa minulle omista hommistanne.
Muuten saatte vain kävellä ympäriinsä.»

»Ehdotuksenne on todella hyödyllinen», sanoi Sargon ajateltuaan tarkemmin asiaa. »Hyväksyn sen.»

»Tämä maailma on kovin merkillinen», sanoi nuori mies. »Eikö olekin?
Miksi jätitte nuo vanhat kansat siellä — Sumeriassa?»

»Niin kyllä. Olen ollut siellä sen jälkeen. Ihan äsken. Mutta ilma ei ollut hyvä, ja sainpa ruumiiseeni granaatinkappaleen ja vietin ikäviä aikoja haavoittuneena vankina. Kuumaa. Ahdasta. Ei missään varjoa. Ei mitään kylmää juotavaa. Mutta teidän aikananne oli toisenlaista.»

»Ja nyt… mutta se helkkarin kattila kiehuu yli kaiken aikaa, Susan. Tulkaa minun huoneeseeni ja juodaan kuppi teetä kaikessa vaatimattomuudessa. Ja sitten voitte te mennä ulos ja toimittaa nuo pikku järjestelyt ja niin sanoakseni asettua paikoillenne, ennenkuin rva Richman palaa. Tämä on muuten kaasumittarimme. Saatte kaasua panemalla shillingin lukkolaitokseen.»

»Olette kovin avulias minulle», sanoi Sargon. »En unohda teitä, kun aikani on tullut.»

»Älkää siitä välittäkö. Jouduitte kuin sattumalta minun käsiini, niin sanoakseni. Ei, Susan, emme me siitä välitä. Mene nyt alas. Nipistäminen on annettu anteeksi, mutta ei unhotettu. Voitte jättää karttanne ja tuon tähtilaitoksen näkyviksi merkeiksi puuhistanne. Ei, Susan, kävele vain omilla jaloillasi.»

Nuoren miehen huone oli täynnä kirjoja ja jokseenkin suuressa epäjärjestyksessä, ja Susan oli rikkonut leikkikalujaan matolle: posliinipäinen nukke ja toinen keltaiseksi maalatusta puusta tehty näyttivät olleen pääuhrit. Nukesta oli vuotanut aika lailla sahajauhoa. Ikkunan eteen oli vedetty tummat verhot, ja vihreäverhoinen sähkölamppu jätti varjoon koko muun osan huonetta paitsi permannon. Siellä oli kaasu-uuni, ja kaasukeittiö, jonka päällä savusi kattila kuin kiukkuinen tulivuori. Siellä oli pöytä, jolla oli kasa Täti Susannalle Wilkinsin Viikkolehteen osoitettuja kirjeitä, ja siellä oli suuri, järjestämätön kirjoituspöytä, jolla oli toinen kasa nähtävästi juuri tarkastuksen alaisia kirjeitä, ja keskellä pöytää paperilehtiö, jonka päällä putki juoksevaa liimaa ja puoleksi korjattu leikkikalu. Liima vuoti lehtiön ylimmälle liuskalle seuraavien, kauniilla, siistillä käsialalla kirjoitettujen sanojen alle:

YLÖS JA ALAS

ROBERT ROOTHING

Pitkäaikaisesta tottumuksesta johtuneella näppäryydellä Bobby valmisti teetä ja otti esiin rusinaleipää ja voita. Sillä välin hän piti tarkasti silmällä Susanea, joka oli istuutunut paperikorin viereen ja repi paperia, ja vastaili huomattavan vieraansa huomautuksiin ja näkökantoihin.

Sargon piti jo nyt tavattomasti nuoresta miehestä. Oli erittäin rauhoittavaa ja rohkaisevaa kohdata tuollaista ystävällistä hyväksymistä ja ymmärrystä edellisten tuntien kokemusten kylmyyden, epäilyksen ja kolkkouden jälkeen. Ja oli miellyttävää ja virkistävää saada teetä. Jonkunmoinen harmaa epävarmuuden ja uhkaavan painostuksen tunne, joka oli vallannut hänen sielunsa, väistyi pois tässä ystävällisessä ilmapiirissä. Kutistunut tuntemattomuus alkoi taas laajeta. Sen alle kätketty salaisuus kasvoi taas rikkaaksi ja kokonaiseksi. Tämä nuori mies näytti olevan valmis uskomaan mihin hyvänsä. Sargon käveli edestakaisin kädet selän takana kuin syviin ajatuksiin uponneena. Hän olisi lausunut jonkun sanan sumeriaksi, mutta jostakin syystä hän oli kokonaan unohtanut tuon unohtuneen kielen.

»Enpä juuri kirjoja», vastasi Bobby puoleksi olkansa yli juuri voidellessaan rusinaleivän palasta. »En vielä kirjoja. Mutta… se on naurettavaa, eikö olekin? — Minussa on hiukan runoilijan vikaa ja kaikenlaista sellaista, ja olen jonkunlainen sanomalehtimies. Vastaan paraikaa kirjeenvaihtajille. Työlästä, mutta se elättää.» Hän osoitti kirjekasaa sivupöydällä. »Mitä taas kirjoihin tulee — olen todella aloittanut romaanin, se on tuossa pöydällä — mutta se tapahtui ihan näinä päivinä. Ja on niin vaikeaa saada pikkuisen aikaa vain itseään varten, että oikein pääsisi kiinni siihen.»

»Niin, täytyy päästä vähän irti, luulisin, ainakin aluksi. Mutta on aina tiellä jotakin muuta, mitä pitäisi tehdä.»

»Sen vuoksi minäkin», selitti Sargon, »vetäydyn tänne hiljaisuuteen. Aion koota voimia. Sumeriassa oli aina semmoinen tapa, ennen kaikkia suuria yrityksiä, että mentiin korpeen muutamiksi päiviksi.»

»Jos minä menisin korpeen, niin tuntisin olevani kovin yksin illalla», sanoi Bobby. »Shh! Se kuului ulko-ovelta.»

»Olen ollut elävissä kuvissa», sanoi ääni ulkoa. »Mary ja Doug… se oli suurenmoista.»

Näkyviin tuli mustamyssyinen nainen huohottaen raskaasti. Hän läähätti muutamia asiaan kuuluvia kysymyksiä, ja Bobby liikuskeli auttavasti Sargonin vieressä estääkseen häntä tekemästä erehdyksiä. »Hän maksaa etukäteen», sanoi Bobby.

»Tunnen hänen sukulaisensa. Tunnen heitä ainakin vähän. Olen ollut sillä puolen maata. Voitte olla aivan varma siitä, että kaikki on paikallaan», sanoi Bobby.

»Uskon, kun sanotte sen», virkkoi rva Richman. »Toivon, että tulette viihtymään hyvin, hra…»

Ja eräitten hyvin hämärien, säätilannetta koskevien viittausten jälkeen lähti rva Richman pois. »Ja nyt», sanoi Bobby, »siirrän Susannan hänelle ja tulen kanssanne tavaroita hakemaan. On kummallista, kuinka paljon ihmisiä eksyy Lontoossa nykyään.»

»Olen vuokrannut toisen kerroksen huoneen hullulle miehelle», sanoi Bobby kiiruhtaen kertomaan uutista alakerroksessa asuville ystävilleen, hra ja rva Malmesburylle.

»Mutta hän on ihan vaaraton hullu, Tessy — ja pitihän hänen päästä jonnekin asumaan.»

»Sanoin sen vain vaikuttaakseni teihin», jatkoi Bobby. »Hän on itse asiassa melkein sairaalloisen terve. En olisi antanut hänen mennä pois millään ehdolla. Kun jonakin päivänä oikein pääsen kirjoittamaan tuota novellia, pistän hänetkin siihen. Minun täytyy saada aineksia, Tessy. Ja hän on ihmeellinen.»

Hän valmisti illallista Malmesburyille ja itselleen. Hän paistoi makkaroita ja perunoita kaasukeittiössä. Sitä ennen oli Bobby tehnyt suurimman osan työtä Susannea nukkumaan pantaessa, oli istunut ja kertonut hänelle satuja tavallisuuden mukaan, kunnes hän oli nukkunut syvästi. Tessy Malmesbury ei voinut hyvin. Hänellä oli neuralginen päänkivistys ja Billy Malmesbury oli vienyt hänet kävelemään Regents Parkiin ja hän oli tullut kotiin ihan nääntyneenä. Kaikki olisi mennyt hullusti, jollei Bobby olisi käynyt käsiksi kaikkeen.

Tessy ei milloinkaan voinut oikein hyvin näinä aikoina. Hän oli laiha ja heikko, ja Susan oli ollut hurja ja vallaton lapsi kauan ennen syntymäänsäkin. Pitkinä, kaukaisina päivinä ennen sotaa, kun Bobby oli nähnyt Tessyn ensimmäisen kerran, oli hän ollut kaikkein köykäisin, miellyttävin, täydellisin olento, mitä kuvitella voi. Bobby oli verrannut häntä kukkalehteen, joka liitelee ilmassa auringonpaisteessa, ja melkein kirjoittanut runonkin hänestä. Bobby oli rakastunut häneen pelottavasti. Mutta hänestä tuntui mahdottomalta kosia niin erinomaista olentoa, ja Billy Malmesbury, joka ei ollut niin hienotuntoinen, oli päässyt edelle hänestä ja nainut tytön, eikä tämä ollut osannut antaa arvoa toisen hienotunteisuudelle olla kosimatta häntä. Ja sitten tuli sota ja haavat, ja tässä he taas olivat kaikki, loppuun ajettuina ja lähempänä kolmeakymmentä, maailmassa, missä heidän pienet elinkorkonsa antoivat heille paljon vähemmän kuin lupasivat. Billy oli nuorempi osakas eräässä arkkitehtuuriliikkeessä ja hänellä oli paljon hommaa piirustuspöytänsä ääressä. Hän oli vahvarakenteinen nuori mies, kasvot suuret, pyöreät, miellyttävät ja hiukan hämmästyneen näköiset, hauskasti täplikkäät. Hän tunsi syvää suojelevaa ystävyyttä Bobbya kohtaan. Hän piirteli paraikaa uutta, työtä säästävää keittiötä ja antoi Bobbyn laittaa ruokaa tuntien vahvasti suojelevansa häntä.

»Ja nyt voin kertoa teille kaiken», sanoi Bobby, kun kaikki kolme vihdoinkin istuivat pöydässä.

»Hän on hyvin herttainen pieni hullu», sanoi hän, »jos hän on ollenkaan hullu.»

»Hän on hyvin huolellinen ulkoasustaan ja ihan johdonmukainen — sielullisesti johdonmukainen — eivätkä hänen silmänsä ole vähääkään hurjat. Hiukan liian kirkkaat ja avoimet ehkä. Mutta hän ajattelee, että maailma kuuluu hänelle.»

»Mutta ei samanlaisen suurenmoisen vastuunalaisuuden vallassa. Katsokaas, hän luulee olevansa eräs mesopotamialainen hallitsija, nimeltä Sargon. Olen kuullut hänestä, koska meillä oli pikkuinen ottelu turkkilaisten kanssa siellä hänen asuma-alueillaan ja niitten ympärillä. Hän luulee, että hän on taas maailmaan jollakin lailla palannut Sargon — se seikka on vähän epäselvä — joka on jälleen tullut hallitsemaan koko maailmaa. Sargonhan toi maailmaan, nähkääs, kaikki nuo englantilaiset leijonat ja kotkat. Ja niinpä hän aikoo ottaa haltuunsa tämän planeetan, joka on niin kamalassa tilassa…»

»Juuri niin. Miksi emme me kaikki ole tulleet sitä ajatelleeksi?» sanoi
Billy.

»Siitä ei ole merkkiäkään. Hän saattaa olla puutarhuri etukaupungista, pieni kangaskauppias tai jotakin sellaista. En keksi hänelle paikkaa. Eräät hänen käyttämänsä sanat viittasivat talonvälitykseen. Mutta hän on saattanut lainata ne jostakin ilmoituksesta. Ja hänen ensimmäinen tehtävänsä — aivan järkevä — oli ostaa maailman kartta. Luonnollisesti, jos lähdet hallitsemaan maailmaa, täytyy sinulla olla kartta siitä käytettävissäsi.»

»Kylliksi maksaakseen elantonsa. Hänellä oli pieni lompakko. Siinä suhteessa näyttää kaikki olevan kunnossa. Kun olimme ostaneet hänelle laukun — hänellä ei ollut mitään matkatavaroita — ja pidin parhaana ostaa laukun tyydyttääksemme rva Richmania, istuimme yhdessä yläkerrassa ja puhelimme avomielisesti maailmasta ja siitä, mitä sille olisi tehtävä. Hyvin opettavaista.»

»Odottakaas», sanoi Bobby, »se on kokonainen hyvin viehättävä ohjelma. Lähinnä se minun mielestäni muistuttaa työväenpuolueen suunnitelmia. Se on vain yksinkertaisempi ja perinpohjaisempi. Rikkauden ja köyhyyden erotus on kerta kaikkiaan poistettava. Naiset on vapautettava kaikista epäkohdista. Sotaa ei saa käydä milloinkaan. Hän menee joka asian perustaan.»

»Mutta eikö oikeastaan ole kysymys siitä, kuinka se on tehtävä?» kysyi
Tessy. »Emmekö me ole kaikki yhtä mieltä noista näkökohdista teoriassa?»

»Kyllä, teoriassa», vastasi Bobby, »mutta ei toiminnassa. Jos jokainen todella haluaisi poistaa erotuksen rikkaan ja köyhän väliltä, niin olisi mitättömän helppoa löytää keinotkin. Kaikkeen on aina olemassa keinot, jos vain halutaan löytää ne. Mutta kukaan ei oikeastaan halua tehdä sellaista. Ei sillä tavoin kuin haluamme saada ravintomme. Ihmiset toivovat kaikenlaista muuta, mutta vakavasti ei toivota, ettei enää olisi köyhiä eikä rikkaita. Siihen nähden on olemassa vain hurskaita toiveita. Ja samoin on sodankin laita. Emme halua olla köyhiä, emmekä halua, että sota loukkaisi ja runtelisi meitä, mutta se ei ole samaa kuin toivoa, että kaikki sellainen loppuisi. Hän haluaa lopettaa ne.»

»Se on vielä hieman hämärää. Arvelen, että hän aikoo laatia jonkunmoisen julistuksen. Hän harkitsee sitä paraikaa yläkerroksessa. Hän näyttää myös aikovan kutsua itselleen joukon opetuslapsia. Sitten arvelen hänen menevän Westminsteriin, ottaakseen puhemiehen paikan »villasäkillä», taikka jotakin sellaista. Puhemieshän istuu »villasäkillä», vai kuinka? Vai lordikansleriko? Oli miten oli, niin pitäisi tulla mielenosoituksia — suurenmoisia ja arvokkaita. Ihmiset ovat unohtaneet entiset, yksinkertaiset lait, sanoo hän. Hänkin oli unohtanut ne. Mutta hän on muistanut ne taas, ne ovat tulleet takaisin hänen mieleensä, ja kohta muistaa ne jokainen, kaikki nuo vanhat suuret käsitykset oikeudesta, uskosta, tottelevaisuudesta, keskinäisestä avuliaisuudesta. Niinkuin muinaisessa Sumeriassakin oli. Siinä haavemaassa, muinaisessa Sumeriassa, tiedättehän. Tuolla rakkaalla kultakaudella. Hän on tullut muistuttamaan ihmisille, mikä elämässä oikeastaan on suurinta — sitä, jonka kaikki ovat unohtaneet. Ja kun hän on muistuttanut niistä heille, muistaa jokainen ne. Ja tulee hyväksi. Ja siinä sitä sitten ollaan, Tessy. Toivon, että se vaikuttaisi Susanneenkin, mutta siitä en ole ollenkaan varma. Minusta tuntuu siltä kuin Susan kumoaisi jokaisen kulta-ajan, joka on pantu alulle, viidessä minuutissa, mutta minulla on ehkä ennakkoluuloja häneen nähden.»

»Hän on todella ihmeellinen. Hän istuu tuolla ylhäällä, katselee sinua pyöreillä, viattomilla silmillään ja kertoo sinulle kaikkea tällaista. Ja jos myönnämme, että hän on maailman herra, on tuo kaikki ihan oikein ja paikallaan. Hän istuu siinä maailman kartta avoinna pöydällään. Tohdin huomauttaa, että hän tarvitsisi joukon alipäälliköitä ja johtajia. 'Niitä tulee kyllä’, sanoi hän. 'Oikea kansa vain saa tästä lähin hoitaa kaikkia virkoja ja tehtäviä. Oikeaa kansaa on liian kauan lyöty laimin. Antakaa jokaisen tehdä sitä, mihin hän paraiten sopii. Silloin tulee kaikki hyväksi’.»

»Milloin hyvänsä. En usko…» Bobbyn kasvojen ilme muuttui perusteellisesti harkitsevaksi. »En luule hänen tekevän mitään ennenkuin vasta päivän tai parin perästä. Selitin hänelle, että hänen tuli suunnitella mielenosoituksensa hyvin huolellisesti, ennenkuin hän ryhtyy niihin, ja hän näytti olevan samaa mieltä. Hän sanoi, että hän jo oli tehnyt jonkun erehdyksen. En saanut selville, minkä. Hän lähtee nähtävästi huomenna tarkastelemaan Lontoota, rauhallisesti, mutta vakavasti, St Paulin kupoolista. Ja hän haluaa myöskin tarkastella alamaistensa käyttäytymistä kaduilla, asemilla ja kaikkialla, missä ihmisiä on enemmälti koolla. Suomut ovat pudonneet hänen silmiltään, selittää hän, ja nyt kun hän tuntee olevansa maailman herra, käsittää hän, kuinka vaikeata ja epätyydyttävää jokaisen elämä on — vaikka he eivät itse tietäisikään, että se on epätyydyttävää. Hänen oma elämänsä oli pelottavasti epätyydyttävää, epätodellista ja hukkaan mennyttä, kunnes hän heräsi ja käsitti tehtävänsä suurenmoisuuden.»

»Koetin saada sen selville. Mutta luulen, että hän huomasi utelevan sävyn äänessäni ja sulkeutui kuoreensa kuin osteri. Se on ehkä kulunut kangaskauppiaan myymälässä, taikka maitokaupassa, en tiedä.»

»Mutta Bobby», huudahti Billy moittivalla äänellä, niinkuin hurjaa järjettömyyttä toruen, »täytyyhän hänen tulla jostakin.»

»Tietysti», vastasi Bobby. »Ja jonkun täytyy pitää huolta hänestä. Mutta tällaisissa asioissa ei saa kiiruhtaa liikoja. Minusta on ehdoton velvollisuutemme pitää häntä silmällä ja katsoa, ettei hän loukkaa itseään liikaa tai joudu vääriin käsiin… Kunnes joku ilmestyy… Älä nouse ylös, Tessy, olet väsynyt.»

Ja Bobby hyppäsi jaloilleen ja alkoi vaihtaa lautasia ja ruokia, kun Billy vaipui syvästi ajattelemaan heidän yläkerrassa asuvan naapurinsa arvoitusta.

»Tämä sopii Bobbylle mainiosti», sanoi hän Tessylle. »Aina kun hänen pitäisi olla alhaalla omassa huoneessaan jatkamassa tuota romaaniaan, hän joutuukin toiseen kerrokseen juttelemaan tuon, — mikä hän nyt olikaan? — Sargonin kanssa.»

»Kokoamaan aineksia», korjasi Bobby tarjoilupöydän äärestä, jossa hän tyhjensi persikkasäilykettä tinalaatikosta maljakkoon. »Kokoamaan aineksia. Ei edes hämähäkkikään voisi kehrätä lankaa tyhjästä vatsasta. Tessy, oletko yksinkertaisesti hukannut kerman, vai oletko pistänyt sen johonkin uuteen paikkaan, jota minun on liian vaikea arvata. Hyvä on, minä löysin sen jo.»

Ei aina. Oli aikoja, jolloin hänen mielikuvituksensa eli rohkeasti ja kantoi hänet korkealle kaikkien epävarmuuden varjojen yli, ja hän oli kaikkea sitä mitä hän suinkin saattoi toivoa olevansa. Silloin hra Preemby oli melkein kokonaan unohtunut. Mutta oli hetkiä, oli kausia, jolloin hän tunsi kuin kylmänä pohjavirtana tietoisuuden siitä, että hän kaikesta huolimatta oli juuri hra Preemby, entinen Kirkkaan Virran pesulaitoksen omistaja, joka nyt uskotteli jotakin, ajoi jotakin, mutta ehkä äkkiä ei kyennytkään toteuttamaan tehtäväänsä. Tämä epäilyksen kylmä virtaus voi pakottaa hänet tutkistelemaan itseään, pakottaa hänet lopullisesti ratkaisemaan asian itsekseen. Hän saattoi vilpittömästi ja lapsellisesti väitellä asiasta itsensä kanssa. Varmasti siinä ei ollut mitään petollista, siinä henkien manauksessa. »Ne kertoivat minulle sellaista, jonka vain minä itse saatoin tietää», toisteli hän. »Siihen minä luotan.»

Hän tiesi, ettei Christina Alberta ollut vakavasti uskonut sitä. Juuri tytön paljastavan epäilyksen vuoksi Sargon olikin paennut hänen luotaan. Hän oli tehnyt kysymyksiä, repiviä, leikkaavia kysymyksiä, ja oli sanonut »hm». Ei ole sopivaa sanoa »hm» maailman hallitsijalle. Jos hän nyt paastoaisi ja joutuisi transsiin, niin oli hän varma siitä, että tyttö taas tulisi, seisoisi hänen vieressään ja sanoisi »hm», ja pilaisi kaiken. No niin, hän pysyi erillään sellaisesta jonkun aikaa. Mutta ei riittänyt olla poissa epäilyjen saavutettavista. Suuri keksintö uhkasi levitä ihmisten tietoon. Sargon tarvitsi opetuslapsien lohdutusta. Hän kaipasi apua ja varmuutta.

Bobby oli lohduttanut häntä suuressa määrässä. Sargonin kulkiessa epäilyttävästä majapaikasta toiseen oli ihmiskunnan uuden pelastajan usko heikontunut suuressa määrässä. Mutta Bobbyn käytöksessä oli alusta alkaen jotakin erilaista, hän näytti ymmärtävän. Hänen kysymyksensä olivat tulleet yhä järkevämmiksi. Ehkäpä hänestä tulisi ensimmäinen heränneistä puoluelaisista. Ehkäpä Sargon jonkun ajan kuluttua tuntisi hänet joksikin uskolliseksi palvelijaksi tuossa yhä niin suureksi osaksi unohtuneessa menneisyydessä, uskotuksi kenraaliksi ehkä, taikka joksikin läheiseksi hovimieheksi.

Mutta silloin kun Sargon epäili, uskoi hän. Se on hyvin helposti käsitettävä paradoksi. Hän tiesi selvästi, että Sargonina oleminen oli todellisena olemista, se merkitsi jotakin ja sai koko maailman merkitsemään, oli paluuta menneisyyteen ja ulottumista suoraan tulevaisuuteen, oli täydellistä pääsyä irti Preembyn elämän kutistuneesta merkityksettömyydestä. Sargonina olo ei ollut ainoastaan suuruuden, vaan myöskin hyvyyden saavuttamista. Sargon saattoi antaa ja Sargon saattoi uskaltaa. Sargon saattoi uhmata leijonia ja kuolla kansansa hyväksi, mutta Sargon saattoi kiertää kolme peltoa, oli kiertänytkin kolme peltoa, väistääkseen haukkuvan terrierin vihamielisyyttä. Preembyn sanat olivat tomua ja tuhkaa, tomujyväsiä äärettömässä tilavuudessa, ja niissä ei ollut muuta elämää kuin alistuvaisuus. Preemby oli kuollut, Sargon oli uudesti syntynyt laajojen näköpiirien maailmaan. Sargon sai itsensä vakuutetuksi näistä tosiasioista hiukan hämärästi, mutta hän tunsi ne kuitenkin koko olemuksessaan. Hänelle oli tapahtunut jotakin äärettömän arvokasta ja totta, hänen oli tartuttava kiinni tuohon lahjaan, pidettävä sitä ja puolustettava sitä, taikka hän kaatuisi iäksi. Huolimatta Christina Albertasta, huolimatta koko maailmasta.

Niin hän asteli edestakaisin pienessä yläkerroksen huoneessaan Midgardkadulla ja kehitteli käsitystään uudesta osastaan koko maailman suojelijana ja herrana. Hämärä muuttui yöksi, mutta hän ei kiertänyt valoa palamaan. Hän piti ystävällisestä pimeydestä. Kaikki näkyvät esineet ovat rajoitettuja esineitä, mutta pimeys menee kaiken yli ja kaiken ohi Jumalan luo. »Minun on katseltava», sanoi hän. »Minun on valvottava ja tarkattava. Mutta ei liian kauan. On olemassa toiminta. Toiminta antaa elämää. Tuo Preemby parka saattoi kyllä tarkata asioita, mutta uskalsiko hän nostaa sormeaankaan? Ei! Joka paikassa vallitsee kärsimys, joka paikassa vääryys ja epäjärjestys, erämaa ja korpi tunkeutuu takaisin meihin, mutta hän ei tehnyt mitään. Jos joku ei kutsu, ei kutsu ääneensä, niin kuinka voi odottaa vastausta? Tässä maailmassa, joka on laaja ja pelottava, on vain lakkoja… ryöstöjä… väärennyksiä… keinottelua… Ja kuitenkin oli kerran ihmisiä, jotka tekivät velvollisuutensa… ja jotka tekisivät sen vielä nytkin… Kunhan vain kuulisivat kutsun: Herää! Muista! Käy velvollisuuden tietä! Yksinkertaista kunniaa. Sargon kutsuu teitä… Hrrump!»

Hän pysähtyi verhottoman ikkunansa ääreen ja katseli ulos vastapäisen talon sileää, litteää pintaa, jonka siellä täällä valaistu ikkuna lävisti. Useimmissa oli verhot laskettu alas, mutta juuri vastapäätä työskenteli nainen lampun valossa, pöydän ääressä, ommellen jotakin. Hänen neulaa kuljettava kätensä kohosi tuontuostakin ylös, ja vieressä istuvan lukijan kirja ja toinen käsi ja hiha tuli myöskin kuvaan, lopun jäädessä verhojen peittoon. Erään makuuhuoneen ikkunan vieressä oli peili, ja sen ääressä koetteli tyttö hattua ja kääntyili sen edessä. Sitten hän äkkiä katosi, ja pienen hetken jälkeen sammui valokin.

»Kaikki heidän hajalliset elämänsä», sanoi Sargon ojentaen käsiään hyväntahtoisella liikkeellä, »ommeltuina, vedettyinä yhteen viisauden ja rakkauden avulla. Peräsin asetettuna ajelehtivaa maailmaa ohjaamaan.»

Bobby ilmaantui. »No, kuinka voitte, herra?» kysyi hän voittavalla, nöyrällä tavallaan. Hän sytytti sähkön ja tuli huoneeseen. (Hänellä oli kalpeat, miellyttävät kasvot, muistan kai piankin, kuka hän oli.) »Ajattelin vain, ettekö tarvitsisi mitään ruokaa tänään?» kysyi hän.

»Olen ihan unohtanut ravinnon», vastasi Sargon. »Ihan kokonaan. Sieluni on tuskassa monien suurten asioiden vuoksi. Minun täytyy ajatella paljon, suunnitella paljon. Tulee myöhä. Aika on lähellä. Mahtaisikohan palvelustyttö…»

»Vain aamiaista», sanoi Bobby. »Me annamme täällä vain vuoteen ja aamiaisen. Lopun saa itse hankkia. Tällaista tapausta varten ei ole olemassa mitään niin hyvää kuin Rubikonin ravintola. Sen grill room on avoinna hyvin myöhään. He laittavat teille kyllä palan paistia tai kyljyksen, taikka kinkkua ja munaa. Heillä on erinomaista kinkkua ja munaa käristettynä. Menette ulos täältä, käännytte vasemmalle seuraavassa kulmassa ja menette Hampshiren katua pitkin, kunnes tulette sinne. Sitä ei ole ollenkaan vaikea löytää.»

»Ja yhtä helppoa on löytää takaisinkin», sanoi Bobby hiukan levottomuuden sävyä äänessään.

»Älkää pelätkö, nuori mies», sanoi Sargon iloista varmuutta ilmaisevalla äänellä. »Älkää pelätkö. Olen löytänyt tieni kaikenlaisissa ilmastoissa, kaikenlaisissa olosuhteissa — villissä vuoristossa, jäljettömissä erämaissa, ajassa ja tilavuudessa.»

»Niin tietysti», sanoi Bobby. »Unohdin sen. Mutta Lontoo on sittenkin toisenlainen.»

Seuraavana päivänä noin puolen viiden ajoissa pieni, mutta suuriviiksinen olento, silmissä välkkyvän sininen päättäväisyys, tuli ulos St Paulin tuomiokirkosta ja seisoi portailla pääoven edessä seuraten Ludgate Hillin ja Churchyardin meluisaa liikennettä. Olennon asenteessa oli jotakin urheaa epävarmuutta, ikäänkuin hän olisi yhtä paljon päättänyt ryhtyä johonkin kuin ollut epävarma siitä, mitä hänen oli tehtävä. Hän oli katsellut Lontoota Muistomerkin huipulta ja tuomiokirkon harjalta kristallikirkkaana lokakuun päivänä, ja se oli osoittautunut epätavallisen miellyttäväksi ja suurenmoiseksi kultaisessa auringossa. Mutta se oli myöskin osoittanut olevansa liian laaja, haaveellinen moninaisuus, johon hukkumasta voivat pelastua vain ne, jotka ovat päättäväisiä ja voimakkaita toiminnassaan. Se oli levinnyt laajoiksi, auringon paistamiksi aloiksi, jotka näyttivät ulottuvan näköpiiriin saakka, ja sitten sinisiksi, lyijynkarvaisiksi sumukoiksi, jotka osoittautuivat taloiksi, laivoiksi, kaukaisiksi kukkuloiksi. Vaunut ja ajopelit varjoisilla kaduilla olivat kuin leikkikaluja, ihmisillä oli hatut ja kiiruusti liikkuvat jalat ja kädet, omituisesti suhteelliset. Ja kaiken tuon yläpuolella kaartui hauskasti pilvien täplittämä, ääretön taivaankansi.

Hän käveli pienen rintavarustuksen ympäri kuvun alla ja mutisi: »Aarniometsä. Kaupunki, joka on unohtanut… Kuinka ihana se voisikaan olla! Kuinka suuri se voisikaan olla! Kuinka ihana ja suuri siitä tuleekaan!»

Ja nyt hän oli taas tullut alas korkeilta paikoilta, ja aika oli tullut koota opetuslapset ja neuvojat ja panna alulle uusi maailma. Hänen oli kutsuttava heidät. Seuraajia hän ei saisi, jollei hän kutsuisi niitä. He odottaisivat, että hän alkaisi toimia, tietämättä edes, mikä heitä odottaisi, kunnes hän olisi kutsunut heidät, mutta kun hän kutsuisi heitä, saapuisivat he varmasti.

Tietoisuudessaan tavaton tunne vaikutusvallastaan ihmisten kohtaloihin seisoi hän St Paulin portailla ja ajatteli, että juuri nytkin ehkä kulki ohi miehiä ja naisia, — noitten kiirettä pitävien miesten joukossa, joita tunkeili kivityksellä, ihmisten joukossa raitiovaunuissa, tyttöjen joukossa, jotka naputtelivat kirjoituskoneitaan ylimmän kerroksen ikkunoiden edessä, — joitten toimeliaitten, vähäpätöisten, yksitoikkoisten olemusten yllä liikkui hänen kutsunsa vaatimus. Tuolla kulki ehkä hänen Abu Bekrinsä, hänen oikea kätensä, hänen uskollinen toverinsa. Antaa heidän odottaa hiukan lisää. Hän antoi liikenteen vyöryä eteenpäin tehden lempeästi rohkaisevan liikkeen. »Pian», sanoi hän, »hyvin pian. Menkää eteenpäin, kun voitte. Juuri nyt alkaa kohtaloiden arpominen.»

Hän seisoi vielä hetken liikkumattomana ja vaiti, kohtalon patsaana.
»Ja nyt», hän kuiskasi, »ja nyt… Mutta ensiksi.»

Se seikka, että hän oli unohtanut sumeriankielen, ei enää kiusannut häntä. Yöllä hän oli saanut takaisin taidon puhua kielillä, hän oli mutissut omituisia sanoja pimeässä ja ymmärtänyt.

»Hrrump», sanoi hän — monille kielille yhteinen sana, joka aukaisi tien viidentuhannen vuoden väliajan jälkeen unohtuneiden sointujen palaamiselle uudelleen käytettäviksi maailmassa.

»Dadendo Fizzoggo Grandioso Magnificendodidodo, juuri niin», hän kuiskasi. »Näen verhojen putoamisen. Ensimmäinen ilmestys. Sitten he ehkä näkevät.»

Ja hän astui hitaasti portaita alas silmien etsiessä Churchyardin toisiinsa liittyvistä julkisivuista jotakin parturituvan merkkiä.

OPETUSLASTEN KUTSUMINEN.

On jo olemassa hyvin suuria eroavaisuuksia kuvauksessa ja mielipiteessä siitä järjestyksestä ja niistä yksityiskohdista, joilla Sargon kutsui seuralaisiaan. Onneksi on meillä tilaisuus kertoa olosuhteet kaikella tarpeellisella tarkkuudella ja arvovallalla, joka jo etukäteen kumoaa pahantahtoisen arvostelun. Sargon ilmestyi Cheapsiden puolelle tuossa puolen seitsemän tienoissa, ja päivän liikenne oli jo vähenemässä tuolla vilkkaalla Cityn liikenneuralla. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet ja loistivat tuota valoisuutta, jonka vain kaikkein perinpohjaisin ja tarkin parranajo voi antaa. Ne olivat saaneet nuorekkaan sileyden. Kasvoharja, viikset, jotka olivat peittäneet sen niin monta vuotta ihmiskunnan katseilta, olivat kadonneet, ja muuttuneet vain karvatukoksi parturin altaassa. Nyt olivat kasvot yhtä paljaat kuin nuoren Aleksanterin, vilpittömät, tuoreet kasvot, jotka puhuivat selvästi, kun viikset eivät enää estäneet sanojen kaikua. Hänen kasvojaan punasikin luonnollinen jännitys, kun hän kulki Cheapsidea pitkin tutkien jalankulkijoiden naamoja tärkeän ja salaperäisen hakemisinnon vallassa. Siniset silmät hienolta näyttävän hatun lierin alla paloivat. Oliko se tuo mies? Oliko se tämä?

Ensimmäinen kutsuttu oli nuori mies Leytonstonesta, nimeltä Godley, nuori mies, jolla oli leveät ja hyvin vakavat kasvot ja niin harkitseva tapa lausua ajatuksensa, että se oli melkein puhevika. Hän kantoi mikroskooppia puisessa laatikossa. Hän opiskeli biologiaa harrastaen varsinkin soluoppia ja oli luonnostaan hyvin kohteliaisuuteen ja hillittyyn sävyyn taipuva ollakseen tarkka ja varma kaikesta, mitä sanoi ja teki. Hän oli menossa Liverpoolin asemalta Birkbeckin tutkimuslaitokseen kiertotietä, koska hänellä oli aikaa melkein tunti, ennen hänen luentonsa alkamista. Hän seisoi pidellen itseään tasapainossa jalkakäytävän reunalla, odottaen kaksien vaunujen ohimenoa, kun hän sai kutsun.

Hän huomasi vieressään hyvin totisen, paljaskasvoisen miehen, jonka siniset silmät nopeasti tutkivat hänen kasvojaan ja joka sitten tarttui hänen käsivarteensa.

Hra Godley, jolta ei puuttunut huumorin tajua, koetti vastata, että hän tietysti oli hän, mutta tuo hänen osaksi luonnollinen, osaksi luulottelun suuresti kehittämä puhevikansa, pysäytti hänet sanaan »tietysti», ja hän sahasi yhä nenällään ilmaa, kun Sargon jatkoi puhettaan.

Hra Godley läpäisi ensimmäiset kouristukset selittämällä, että hänellä oli suurin osa tuntia käytettävänään ja että hän oli valmis avustamaan jokaisessa järkevässä yrityksessä edellyttäen, että ensiksi selitettiin hänelle tarkasti, mikä tuo yritys oli. Mutta hän saattoi auttaa vain rajoitetun ajan. Hänen tehtävänsä Birkbeckin luennoilla oli aivan välttämätön. Sargon antoi paljon merkitystä erilaisille äänille, jotka hra Godley puri poikki tai nieli. Hän talutti vankiaan käsivarresta ja selitti vapaata kättään ilmeikkäästi heilutellen kutsunsa oikeaa merkitystä. »Arvelen, että te olette tieteellisiä asioita harrastava nuori mies», sanoi hän. »Teitä tarvitaan. En tiedä, tunnetteko minut — muistinne saattaa vielä olla epätäydellinen — mutta minä muistan kasvonne, te entisen hovini tietäjien päällikkö. Niin juuri, tietäjiemme päällikkö.»

»E-e-en o-ole tä-tä-täysin va-va-varma siitä, et-että kä-kä-kä-kä-sitän ta-ta-tar-tarko-ko-koituksesenne», sanoi nuori mies. »Mi-minun ty-työni on ve-ver-raten vä-hä-hän tu-tu-tunnettu vi-vielä.»

»Tiedän sen», sanoi Sargon rohkeasti. »Tiedän sen. Olen hakenut teitä. Älkää pettykö, kun ette ollenkaan tunne minua. Uskokaa, että minulla on pelottavia voimia takanani. Vähän ajan kuluttua kaikki ihmiset ymmärtävät. Sekaannuksen aika lähestyy loppuaan. Me olemme kaksi ensimmäistä tekijää, aivan ensimmäistä, suuressa kristallisoitumisessa…»

Nuori mies taisteli ilmaistakseen jonkun monimutkaisen kysymyksen. Mutta nyt joutui kolme muuta miestä kutsun taikamaisen vaikutuksen alaisiksi, ja nuoren miehen kysymykset jäivät kuulumattomiksi sirpaleiksi. Nämä uudet uskonveljet olivat pieni ryhmä miehiä, jotka seisoivat korokkeella jokseenkin pienen ja melkein käheän posetiivin ympärillä, johon oli kiinnitetty seuraava kirjoitus: »Tarvitsemme työtä, emmekä armeliaisuutta. Mutta ei ole olemassa työtä meitä varten niin sanotussa sivistysvaltiossa.» He olivat puetut luopuneisiin khakiunivormuihin, ja olivat kaikki alle viidenkolmatta ikäisiä nuorukaisia.

»Kaikki tämä on muutettava tästä hetkestä alkaen», sanoi hän. »Minulla on työtä teille.»

»Ohoh!» sanoi entinen sotamies hyvän kasvatuksen saaneen miehen äänellä. »Minkälaista työtä?»

»Me ollaan suoria poikia», sanoi posetiivin vääntäjä. »Me ruvetaan siihen, jos se on sellaista, mitä osataan. Ei me olla kiertolaisia. Mitä työtä se on?»

»Enemmän, paljon enemmän kuin shillinki. Ja hyvin suurta ja vastuunalaista työtä. Sadonkorjuuta. Loistavaa satoa! Teistä tulee ihmisten johtajia. Seuratkaa minua.»

Sargon teki liikkeen, joka itseasiassa peitti hänen omat puuttuvat suunnitelmansa, ja lähti menemään edellä.

»Käy edellä, Macbeth», sanoi posetiivin kiertäjä ja heitti koneensa kantoasentoon olalleen. Toiset entiset sotilaat lausuivat mielipiteenään, että hyvä on ja että ainakin kannatti mennä katsomaan, mitä heille tarjottiin. Kävellen johtajansa rinnalla aloitti hra Godley äärettömän ja hyödyttömän taistelun uudella kysymyksellä.

Seuraava opetuslapsi ei ollut niinkään paljon kutsuttu kuin putosi sargonilaisten ryhmään, joka oli alkanut kasvaa. Hän oli pitkä mies, väriltään tumman ruskea, tukka villavan musta, ja hän hymyili koko ajan suopeasti. Hän oli puettu jokseenkin vaaleaan, harmaaseen hännystakkiin, kravatti oli ruusunpunainen, jaloissa keltasuiset nappikengät ja päässä hattu, joka oli yhtä erikoinen kuin Sargoninkin. Hän kantoi kädessään harmaata alpakkasateenvarjoa. Suuressa, mahonginruskeassa kädessään hän piteli paperipalaa ja hän lausuili hyvin runsaasti sanaa: »anteeksi.» Paperin yläreunaan oli painettu sanat: »Lean and Mackay, 329 Leadenhall Street E. C.», ja sen alle kirjoitettu musteella: »Hra Kama Mobamba.»

Sargon katseli hetken puhuttelijaansa ja tunsi hänet: »Elamin kuningas!» sanoi hän.

»Ei», sanoi Sargon ilmaisten liikkeellä tarkoituksensa, »sallimus.
Seuraa minua.»

»Kuulkaapas!» huusi toinen entisistä sotilaista. »Tässä hommassa ei saa käyttää värillistä työväkeä.»

»Mi-minun mi-mielestä-täni te-teidän ei pi-pipitä-tä-täisi jo-joh-taa ihmisi-siä ha-harhaan», sanoi hra Godley, jota Sargonin puuha alkoi huvittaa ja hämmästyttää.

»Tä-tämä he-herra ta-ta-tahtoi vain me-mennä lala-pussa ma-ma-mainittu-tuun pa-paikkaan», sanoi hra Godley.

Innoissaan saada Sargon käsittämään ajatuksensa hoiteli hän hiukan huolimattomasti mikroskooppilaatikkoaan, joka äkkiä kolahti ankarasti vastaantulevan miehen, silkkihattuisen liikemiehen polveen. Uhri kirosi ääneensä hyvin äkäisesti ja jäi hyppelemään yhdellä jalalla katukäytävällä pidellen polveaan kädellään. Sitten hän lankesi kiukkuisen mielijohteen valtaan ilmoittaakseen hra Godleylle, mitä hän todella ajatteli tämän käytöksestä, tavoista ja hänenlaisistaan ihmisistä. Hän liittyi Sargonin kulkueeseen reippaasti ontuen ja sanoen silloin tällöin »mitä!» hengästyneellä äänellä. Jokseenkin humalainen, syvään surupukuun puettu mies oli ollut tapahtuman todistajana. Hän kiiruhti, osaamatta ohjata kulkuaan oikein suoraan, vihaisen, silkkihattuisen herran viereen.

»Mokomakin tökerö lurjus», sanoi hän. »Inhottavaa! Jos tarvitsette todistajaa, olen heti valmis!»

Hänen varsinainen tarkoituksensa oli astua edelleen silkkihattuisen herran vieressä, mutta hänen ruumiissaan olevat kemiallisesti eristävät tekijät veivät hänet aina syrjään. Tuloksena oli kompuroiva juoksu, joka silmänräpäystä myöhemmin sai hänet törmäämään appelsiinikärryihin käytävän reunalla. Kosketus ei ollut pitkäaikainen eikä vakava, mutta siitä johtui eräitten appelsiinien lentäminen katuojaan ja lisäsi joukkoon uuden aineksen, hyvin vihaisen hedelmäkauppiaan apulaisen, joka toruen ja vaatien korvausta liittyi Sargonin seuraajien yhä karttuvaan joukkoon.

Sananlaskun opetus riippuu kokonaan siinä käytetystä kuvasta, ja vaikka vierivä kivi ei sammalta kasva, niin vierivä lumipallo kasvaa siitä, minkä päällä se pyörii. Kiireinen ihmisjoukko Lontoon kadulla on liikkuva, lumipallon kaltainen esine. Sen fysikaalinen vetovoima on huomattava, se vetää puoleensa ihmisten uteliaisuutta ja kasvavaa joukkotoiminnan halua. Sinisilmäinen ja innostunut Sargon, vasemmalla puolellaan harras ja kaunopuheinen hra Godley ja oikealla hra Kama Mobamba, pitkä, vaitelias mies, mustilla kasvoillaan hymyilevä vakaumus siitä, että hänet kohta vietäisiin hrojen Leanin ja Mackayn luo, johti joukkoa. Heidän takanaan kulkivat nuo kolme työtöntä entistä sotilasta, jotka nyt olivat kietoutuneet hämärään väittelyyn ja selittelyihin silkkihattuisen herran kanssa, ja näppärä, mutta jokseenkin hämillään oleva sanomalehden uutishankkija, joka oli saanut äidinkielensä Oldhamissa ja oli juuri tullut Lontooseen koettamaan onneansa ja odotti nyt hätäisenä sen potkausta. Hän näytti odottavan, että Sargon olisi hänen etsimänsä potkaus. Kaksi epäilyttävän näköistä, lippalakkista ja suurkravattista oliota oli myös liittynyt joukkoon, mahdollisesti epäkunniallisessa tarkoituksessa, nuori, kalpeakasvoinen katutyttö, jolla oli päässään luopunut magenta-hattu, kysyi, mitä oli tekeillä, ja humalainen, surupukuinen mies selitti sitä hänelle niin sukkelasti ja hämärästi kuin suinkin. Siihen liittyi vielä pyrstöksi tappelevia katupoikia ja eräs Etonin oppilas. Hän oli hyvin nuori ja tuorekasvoinen, jonkun Englannin vanhimman ja paraan perheen vesa, ja vakautunut ja hurja kommunisti. Hän oli ollut erään toverinsa kanssa matkalla tunnettuun konemallien näyttelyyn Holborneen, kun Sargon oli kulkenut hänen ohitseen ja posetiiviin kiinnitetty kirjoitus oli sattunut hänen silmiinsä.

Hän oli aloitteissaan nopea poika ja hänen dramaattinen tajunsa oli hyvin elävä.

»Valitan, hyvä veli», sanoi hän ystävälleen. »Mutta tunnen, että aika on tullut. Jollen ole suuresti erehtynyt, niin on tämä pieni ryhmä yhteiskunnallisen vallankumouksen alkuunpanija, ja niin on minun tehtävä velvollisuuteni.»

»Älä lörpötä, veikkonen», sanoi ystävä. »Mennään ensin ostamaan se höyrylautan malli.»

»Mikä sellainen höyrylautan malli on?» sanoi poika halveksivasti ja kääntyi seuraamaan Sargonia.

Hän oli ensiksi tahtonut puristaa nopeasti ja kovasti toisen kättä, mutta se on mahdotonta poikien kesken, joilla aina on molemmat kädet housujen taskuissa. Hän lähti liikkeelle ja toveri seurasi kaikessa hiljaisuudessa uteliaana ja pahoillaan sellaisen matkan päässä, joka näytti hänestä riittävältä erottamaan hänet kaikesta henkilökohtaisesta osallisuudesta yhteiskunnalliseen vallankumoukseen.

»Minne me ollaan menossa?» kysyi nuori etonilainen, tavoittaessaan jälkimmäisen työttömän entisen sotilaan.

Mutta sitäpä juuri ei rakas Sargonimme tiennytkään. Sillä hetkellä hän ei enää ollutkaan vakautunut ja täydellinen Sargon. Säikähtynyt, epäilevä ja vastusteleva Preemby pyrki tunkeutumaan etualalle hänen olemuksessaan.

Aina opetuslasten kutsumiseen saakka Sargon oli hallinnut omassa sielussaan varmana ja kilpailijattomana. Mutta hän oli odottanut, että hänen opetuslapsensa olisivat vastanneet hänen kutsuunsa, tunteneet hänet ja muistaneet, ymmärtäneet muitta mutkitta ja auttaneet häntä. Kutsun olisi pitänyt ikäänkuin sytyttää lamppu heidän mielissään ja valaista maailma heidän ympärillään. Hän ei ollut odottanut ainoastaan omaa selvää ja eittämätöntä vakuutustaan, vaan voimaa ja apua sille. Ja niin olisi Sargonin valtakunnan ja ihmiskunnan nousu levinnyt sielusta sieluun. Sargon oli kokonaan valmistautumaton ottamaan vastaan opetuslapsia, jotka seurasivat oudosti heilutellen käsiään, syljeskellen ja mutisten, päästäen suustaan hävyttömiä arvosteluja, opetuslapsia, jotka vaativat minimipalkkaa, ja opetuslapsia, jotka seurasivat huutaen »Hoi!» ikäänkuin hän olisi ollut ajuri.

Oliko hän kutsunut nämä opetuslapset liian hätäisesti? Oliko hän taas ryhtynyt toimintaan liian aikaisin? Oliko hän taas erehtynyt?

Nämä olivat epämiellyttävän häiritseviä kysymyksiä mestarin ratkaistaviksi, kun hän oli nopeasti menossa ei-minnekään neljän mailin vauhdilla tunnissa pitkin Holbornea seuraajien lisääntyessä hänen kantapäillään. Ehkäpä kaikki päällikkyys onkin jonkunlaista pakoa. Ehkäpä jokaisessa ihmisten johtajassa piileekin pakolainen. Sargonissa se tällä hetkellä ei enää piillyt; se oli herännyt ja eloisa ja sen nimi oli Preemby.

Senjälkeen kun ihmiskunta hitaassa nousussaan puhtaasta eläimellisyydestä tuli profeettojen, suurten opettajien, johtajien vaikutusvallalle alttiiksi, lienee aina ollut olemassa jonkunlaista sisäistä ristiriitaa tehtävän suurenmoisuuden ja jonkun paljoa vähäpätöisemmän välillä, ja siinä lienee aina ollut tuollaista hankausta oppilaitten laadun ja toimintaperusteiden ja opettajan odotusten välillä. Itse oppilaiden kutsuminenkin näyttää viittaavan jonkimmoiseen, heikkouteen profeetan puolella. Heidän kutsumisensa asettaa hänelle velvollisuuksia. He vetoavat siihen, tiesi hän, jos hän horjuu, syvät joukkovaistot vakuuttavat heille, ettei hän luovu heille antamastaan julistuksesta, vaikka pettäisikin itsensä. He pettävät hänet — ehdottomasti. Koko maailman historiassa on vain yksi väsymätön, luottavainen opetuslapsi, Abu Bekr. Kaikki muut opetuslapset pettivät ja jättivät mestarinsa pulaan ja johtivat hänet harhaan. He hylkäsivät profeettansa ja veivät hänet, minne hän ei halunnut mennä. Samanlaiset suuret ja pienet asiat seuraavat samaa lakia. Sen pienen liikkuvan kiilan edessä, joka kulki pitkin lamppujen valaisemaa Holbornea lokakuun hämärässä, asteli Sargon, ihmiskunnan herra ja suojelija, uskon ja oikeuden palauttaja, loistava hallitsija, ja vaikka hän jo huomasikin tehneensä erehdyksiä ja joutuneensa vaaraan, oli hän edelleen päättänyt pelastaa suuren tapahtuman jollakin hämmästyttävällä liikkeellä onnettomuuden kourista. Mutta lähempänä häntä kuin varjo oli Preemby, melkein suunniltaan säikähtyneenä, valmiina epätoivoiseen, päättömään yritykseen pujahtaa ensimmäiselle sivukadulle, karata selityksistä, karata ponnistuksista, hypätä takaisin preembyläisyyteen ja loputtomaan mitättömyyteen.

Äkkiä kuuli Sargon kuitenkin rauhoittavan äänen, sellaisen äänen, joka kaikkein vähimmin näytti uskovan ja hyväksyvän.

Bobbyn ja Billin välillä oli vaihdettu eräitä mielipiteitä, ennenkuin
Bobby tuli juosten kadun yli. »Siinä hän menee», sanoi Bobby.

»Ei tuo ole hän», sanoi Billy, »Missä hänen viiksensä ovat? Hänhän oli melkein kokonaan viiksien vallassa.»

»Ajeltu», sanoi Bobby. »Voisin vannoa, että se on hän. Hänen käynnissään on jotakin omituista. Siinä on profeettamme, Billy, ja hän on joutumassa selkkauksiin.»

»On pikemminkin kilpa-ajokeinottelijan näköinen», sanoi Billy. »Mistä hän on saanut tuon elehtivän neekerin? Minulle tämä on hiukan liikaa, Bobby. Pysy sinäkin erilläsi siitä. Tuolta tulee poliisi puuttuakseen asiaan.»

Bobby epäröi. »En voi päästää häntä menemään tuolla tavoin», sanoi hän ja hyökkäsi kadun toiselle puolelle, juuri kun neljä raitiovaunua peitti sargonistit Billyn silmiltä.

»Suokaa anteeksi, mutta minne te olette menossa? sanoi Bobby kumartuen puhumaan Sargonin korvaan huolimatta hra Godleyn aikamoisesta töytäyksestä.

»Olen ilmaissut itseni», sanoi Sargon ja samalla hän taas varmistui. Tämä oli ensimmäinen opetuslapsista, ja hän oli löytänyt tien herransa luokse. Sargon näki nyt aivan selvästi, mitä hänen oli tehtävä. Näille ensimmäisille seuraajille oli asia tehtävä selväksi. Opetus oli alettava. Sitä varten oli heidät johdettava pois kadun melusta ja hälinästä. Sargonin silmien eteen ilmaantui pitkä, kirkkaasti valaistu pöytä ja oppilasjoukko, joka kyseli ja tiedusteli, ja muistettavat vastaukset ja suuret lausunnot. Ja juuri vastapäätä, hehkuen ja loistaen valoa, jo nyt ystävänä, kohosi Rubikonin ravintolan kutsuva rakennus, sen suuren liikkeen alkuunpanija, jonka tarkoituksena oli hankkia loistoaterioita halpoihin hintoihin.

»Tuolla», sanoi Sargon tehden laajan liikkeen kädellään, »lepäämme ja istumme ruoan ääressä ja puhelemme, ja kaikki asiat saavat selityksensä.»

Kirkas näky siitä, kuinka hän piti puhetta kokoontuneille oppilaille pöydän ääressä oli siinä määrin voimistuttanut Sargonin suurenmoisuuden, että samalla hetkellä kun hän saavutti Rubikonin oven, joka kutsuvana tähysteli kulmauksessa, oli hän kutsunut kaksi opetuslasta lisää. Toinen näistä oli tulitikkuja kauppaava kunnianarvoisan näköinen kerjäläinen, ja toinen hyvin älykkään näköinen, noin viidenkymmenen ikäinen mies, hoikka ja vähäpartainen, joka kantoi Duhoborien liikettä käsittelevää kirjaa ja oli puettuna nahkahansikkaisiin ja mustaan huopahattuun — oudonmalliseen hattuun, joka muistutti veturin savusuojusta. Tämä viimeinen kannattaja hankittiin juuri ravintolan ovella.

»Tulkaa sisään tänne», sanoi Sargon tarttuen häntä käsivarteen, »ja aterioikaa kanssani. Minulla on kerrottavana teille sellaista, joka muuttaa koko elämänne.»

»Sepä tapahtuu kovin äkkiä», sanoi älykkään näköinen mies puhuen englantilaisen oppineen ja herrasmiehen kovasti kielteisellä ja vastustavalla äänellä, kun hän suostui seuraamaan Sargonia.

Rubikonin ravintolan varsinainen valtaus tapahtui sekavasti ja äkkiä. Sargonin mieli oli kirkas ja selvä nyt. Hänen oli saatettava todellisuudeksi tuo valkoisen pitkän pöydän näkemyksensä, oppilaiden hänen ympärilleen kokoontuessa, taikka kärsittävä suuri tappio. Hänen seuralaisiaan elähytti erilaisten ja vähän verrannollisten perusteiden sekoitus, jollainen aina vallitsee kaikkien seuralaisten keskuudessa, ja joukko oli nyt kasvanut lähes kolmeenkymmeneen — tarkan luvun mainitseminen on vaikeaa, koska äärimmäiset joukossa saattoivat yhtä hyvin olla perässäkulkijoita ja katselijoita — ja sen kasvu johtui siitä, että vähimmin ansiokas kolmesta entisestä sotilaasta oli lausunut nuo taikasanat: »Vapaa ateria!» heti kun Rubikonin ravintola oli tullut näkyviin.

Tärkeän tekijän, ovella seisovan vahtimestarin, huomio oli sattumalta kääntynyt autolla saapuviin ruokavieraisiin, kun sargonilaiset lähestyivät. He pääsivät sen vuoksi käytävän läpi kohtaamatta mitään vastarintaa, paitsi pyörivän oven, joka jakoi joukon yksityisiin jäseniin ja kaksihenkisiin ryhmiin, ennenkuin sisähalliin päästiin. Ehkäpä kaksikymmentä pääsi sisähalliin, marmorilla ja mahongilla koristettuun huoneeseen, missä vaatteitten vartiat odottivat, ennenkuin surupukuinen mies joutui ansaan pyörivässä ovessa epätäydellisen harjaantumisensa vuoksi tällaisia teknillisiä apukeinoja käyttämään, ja hänet täytyi kohteliaasti harmistuneen ovenvartian vetää ulos taas, sen jälkeen kuin hedelmäkauppiaan apulainen oli hyödyttömästi koettanut häntä auttaa. Polvensa koskettanut mies näytti pudonneen pois jo ennen kuin ravintolaan oli saavuttukaan, ja kalpeakasvoinen, magentahattuinen nainen oli mennyt tiehensä jollakin tuntemattomalla hetkellä.

Avarassa, läikkyvässä ulkohallissa, jossa kaikki huomattiin, ilmaantui pyrkimystä hajaantua. Posetiivia kantava työtön entinen sotilas, jonka äkillinen ujouden puuska oli vallannut, kääntyi herrojen pukuhuoneeseen laskeakseen sinne koneensa, mutta joutui väittelyyn tovereittensa kanssa. Molemmat epäilyttävän näköiset, hatuillaan ja kaulahuiveillaan huomiota herättävät nuorukaiset näyttivät epäröivän huomatessaan paikan hienouden. Mutta Sargon piteli lujasti kiinni äsken pyydystämästänsä herrasmiehestä, ja arvokkaan näköinen tulitikkujen myyjä ei halunnut joutua eroon suojelijastaan tässä kirkkaassa, ylellisessä, vaarallisessa paikassa. Hra Kama Mobamba, pitkänä, hymyilevänä ja loistavana, ojensi hattunsa ja sateenvarjonsa vahtimestarille ja seurasi isäntänsä kantapäillä varmana vakaumuksessaan, että nämä olivat kauan etsityn afrikkalaisen kauppahuoneen, Lean & Mackayn, komeat eteishuoneet. Ja hra Godley, jonka intohimona oli saada kaikki selvitetyksi, ei tahtonut jättää Sargonia, ennenkuin oli saanut hänelle aivan kirkkaasti selitetyksi, miksi hän ei saattanut seurata häntä pitemmälle. Hän tuli heti äskenmainittujen jälkeen suureen ravintolaan äännähdellen kuin rikkoutunut käkikello. Oldhamilainen reportteri pysyi myös joukossa, vaikka suuresti epäillenkin, minkälainen uutinen tästä olisi kirjoitettava. Etonilainen koulupoika, joka nyt oli enemmän kuin puoleksi päässyt selville erehdyksestään ja oli siis myös taipuvainen pääsemään irti, tuli ravintolaan jätettyään hattunsa ja sateenvarjonsa eteiseen.

Bobby ei päässyt perille. Ovella saavutti ja pidätti hänet Billy. »Tämä ei kuulu sinuun, Bobby», sanoi Billy. »Tämä ei mitenkään kuulu sinuun.»

»En saa selville, mitä hän oikein haluaa», sanoi Bobby. »Hän joutuu väkisinkin pulaan.»

»Laitoksen johto ei ole mielissään siitä», sanoi Billy. »He ovat lähettäneet hakemaan poliisia. Ulkopuolelle kerääntyy väkeä. Katseleppa, kuinka ne tirkistelevät. Näetkö tuon pojan, joka katselee reiästä? On se hauskaa Tessystä ja Susanista, jos me saamme tekemistä poliisikamarissa.»

Ravintolassa Sargon teki voimakkaan ja viimeisen ponnistuksensa, mutta kärsi nopean ja tuhoisan tappion. Missään tapauksessa hän ei kuitenkaan tahtonut juosta pois. Hän teki rintamahyökkäyksen maailmaa vastaan, jonka hän oli päättänyt kukistaa — Sargonina. Sargonina, voittamattomana Sargonina, hän kärsi tappion.

Rubikonin ravintolan vierastulva ei vielä ollut ehtinyt alkaa. Mutta Rubikonin ravintolassa ei olekaan niin vilkasta illalla kuin aamiaisen aikaan, se on liian kaukana lännestä ja erityisesti aamiaispaikka. Ja tavallisenkaan vilkkauden aika ei vielä ollut tullut. Vain siellä täällä katkaisi joku vieras pienten, valkeiden pöytien soman jonon, joilla jokaisella oli lamppu ja kukkasia. Sirkukseen menossa oleva perhe, pieni seurue, joka pyrki kokoukseen Kingsway Halliin, kolme tai neljä ryhmää teatteriin aikovia iltapuvuissaan, kolme neljä noita omituisia pareja, joita näkee joka paikassa Lontoossa ja joihin kuuluu keski-ikäinen, jokseenkin kokemattoman näköinen liikemies ja vielä kokemattomampi nuori nainen, molemmat heikosti käsitetyissä päivällispuvuissa, ja sitten kolme liikemiestä pohjoisesta, puettuina siistiin, harmaaseen pukuun ja syöden päivällistään päättäväisen perinpohjaisesti ryypystä likööreihin saakka. Siinä koko ravintolassa sinä iltana ollut yleisö. Alasalissa oli pari kolme vierasta, jotka näkyivät hämärästi, yläsali oli pimeä. Ilmapiiri oli yhä arka ja kylmä. Kolme pohjoisesta tulluttakin esitti kertomuksensa Lontoon ihmeistä ja ylellisyydestä hiljaisesti, ikäänkuin salaa.

Palveluskunnalla oli hyvin vähän tekemistä. Päätarjoilijat, viinitarjoilijat ja pöytätarjoilijat järjestelivät rauhattomasti liinoja ja laseja, taikka seisoskelivat siellä täällä kasvoillaan tuo tarjoilijoille niin tavallinen ihmettelevä ja alakuloinen ilme. Sargonin saapumisen edellä kulki hiljainen sorina eteishallista ja lasin helinä pyörivältä ovelta sen rikkoutuessa surupukuisen miehen ponnistaessa vielä viimeisen kerran päästäkseen sisään.

Jokainen katsahti heihin. Vieraat unohtivat ruokansa ja seurustelutapansa, tarjoilijat salaiset surunsa. Sargon saapui: — pieni, huomaamaton vartalo, hyvin valoisat kasvot, pyöreät, kirkkaat silmät. Toisella kädellään piti hän yhä kiinni viimeisestä opetuslapsestaan. Toisella hän työnteli pois niitä puheen sirpaleita, joita hra Godley yhä esitti hänelle. Suuret, odottelevat neekerinkasvot kohosivat hänen yläpuolelleen kuin norsunluinen ja mustapuinen kilpi. Taaempana olivat tulitikkukauppias ja muut seuralaiset vähemmän selvästi erotettavina.

Sargonia vastaan tuli hovimestari. Taaempana seisoi johtaja, ja vielä taaempana puuhaili hänen apulaisensa järjestellen hedelmiä tarjoilupöydälle.

»Pankaa tähän pöytä», sanoi hän tehden komean liikkeen. »Pankaa tähän pöytä suurelle seuralle. Olen kutsunut koolle väkeä, jonka kanssa haluan neuvotella.»

»Niin kyllä, herra», sanoi hovimestari katsahtaen pyytävästi isäntään, »mutta haluaisimme mielellämme tietää, kuinka monelle?»

Johtaja tuli ottamaan selville, mistä oli kysymys, ja hänen apulaisensa jätti hedelmät rauhaan ja tuli perästä avuliaan näköisenä. Sargon huomasi, että hän kohtaisi vastarintaa, ja kokosi kaikki sisäiset voimansa. »Se on suuri seurue», sanoi hän. »Sen pitäisi päästä tänne syömään minun kanssani, ja minä pidän heille puheen. Ihmiset täällä voivat mielellään liittyä meihin. Pankaa kaikki pöydät yhteen. Erikoisten pöytien ja erikoiselämän päivät ovat ohi. Sallikaa pöytienkin julistaa ihmisten veljeyttä. Meidän hallintomme alla. Pankaa ne yhteen.»

Kuullessaan sanat »ihmisten veljeyttä» eräs pohjoisesta tulleista liikemiehistä tunsi äkkiä käsittävänsä. »Se on verellä tahrattu bolsheviki», sanoi hän — tai jotain siihen suuntaan. »Onpa hän löytänyt paikan, jonne tunkeutua.»

»Sitä ei pitäisi sallia», sanoi hänen toverinsa. »Emmekö me missään saa olla rauhassa niistä!»

Ensimmäinen liikemies ilmaisi yleisen vastenmielisyyden punaista bolshevismia vastaan ja söi edelleen leipäänsä kiireellisesti, välinpitämättömästi ja kiukkuisesti. »Milloinka se kanamuhennos tulee? kysyi hän. »Ovat kai pudottaneet sen.»

Mutta johtajan huomiokyky oli ollut vielä nopsempi kuin liikemiehen. Heti Sargonin alettua puhua oli annettu nopea merkki. Poliisia hakemaan lähetetty tarjoilija oli jo sivuuttanut Billyn ja Bobbyn ja epäröivän joukon eteishallissa, joka nyt oli vetoisa ja epämiellyttävä, kun humalainen mies oli rikkonut ruudun kierto-ovesta.

Mutta Sargon ei huomannut mitään tästä mykästä sivujuonesta. Hän pysyi vain siinä suunnassa, jonka hän edessään näki, ja sen tarkoituksena oli murtaa häntä kohtaava vastarinta.

»Emme pidä suuria päivällisiä tässä huoneessa, herra», sanoi johtaja koettaen voittaa aikaa. »Sellaiset voitte pitää Syrian Hallissa, Elysian Chamberissa, pienessä tai suuressa Vapaamuurarisalissa, kun olette tehneet asianmukaisen ilmoituksen, ja asiaankuuluvien järjestelyjen jälkeen, mutta tämä on vain yleinen ravintola. Ette voi muitta mutkitta tarjota suuria päivällisiä täällä tuntemattomalle seurueelle tai joukolle. Siihen me emme rupea. Se ei käy päinsä.»

»Se tapahtuu tänä iltana», sanoi Sargon siihen sävyyn, sellaisella katsannolla ja sellaisilla liikkeillä, että ne olisivat saaneet koko unelmoidun Sumerian lankeamaan polvilleen.

Mutta eurooppalaisten ravintoloiden johtajat ovatkin nähtävästi kovempaa ainetta kuin vanhat sumerialaiset. »Pelkään kuitenkin, ettei niin käy, hyvä herra», sanoi hän ja pysyi kohteliaan kieltävällä kannallaan.

»Emme kenenkään tunnetun vieraamme ainakaan», sanoi johtaja valittelevalla äänellä kuin mies, jonka on pakko käyttää väkivaltaa.

»Kuulkaa», sanoi Sargon. »Tämä päivä on merkityksellinen. Tämä on aikakauden alku ja loppu. Ihmiset tulevat pitämään täällä tarjoamiani päivällisiä uuden ajan päivännousun hetkenä. Olen Sargon, Sargon suuri, Sargon rakentaja, joka on tullut ilmaisemaan itsensä. Tämä seuraajieni joukko täytyy ravita ja valaista täällä, ruokkia ruumiillisesti ja ruokkia henkisesti. Pitäkää huolta siitä, että teidän osanne tulee tehdyksi.»

Hän teki puhuessaan liikkeen viitaten taaksepäin seuraajiinsa, mutta siellä ei enää ollutkaan mitään seuraajia, paitsi tuo luottavainen ja pettynyt afrikkalainen ja ällistynyt, mutta itsepäinen Oldhamin reportteri. Etonilainen oli nyt erottanut itsensä täydellisesti joukosta. Hän istui kaukana pöydässä, jossa hän oli tavannut toverinsa ja he keskustelivat puoliääneen ja odottivat. Hra Godley mikroskooppeineen ja herrasmies, joka luki kirjaa duhoboreista, olivat poistuneet tästä kertomuksesta tällä hetkellä ja olivat menossa pitkin Holbornea huudahdellen ja keskeytellen toistensa selityksiä ja arveluita tästä merkillisestä tapahtumasta, joka niin odottamatta oli saanut heidän korkean ja järkevän elämänsä kulun syrjäpoluille.

»Voin vain o-o-ota-taksua, e-että tuo mies o-oli hu-hullu», sanoi hra
Godley.

Sikäli kuin Sargonin kannattajamäärä oli vähentynyt, sikäli oli johtajan kasvanut. Hänen takanaan seisoi nyt kokonainen jono kaikenkaltaisia tarjoilijoita, ehkäpä kolme tusinaa erilaisia ja kuitenkin samanlaisia tarjoilijoita, pitkiä tarjoilijoita ja lyhyitä tarjoilijoita, lihavia ja laihoja, hiuspäisiä ja kaljupäitä, nuoria ja vanhoja, esiliinalla varustettuja ja paitahihasillaan esiintyviä.

»Pelkäänpä, että te teette häiriötä täällä», sanoi johtaja. »Luulen, että minun täytyy käskeä teitä poistumaan, herra.»

»Voi sinua, sinä kuurojen ja sokeitten sukukunta!» huusi Sargon kohottaen ääntänsä niin, että se kuuluisi harvojen päivällisvierasten korviin tuon joutilaan, odottavan miesjoukon takana. »Ettekö tunne minua? Eikö teillä ole muistia eikä näkövoimaa? Ettekö kykene näkemään valoa, joka tarjoutuu teille! Heräämisen hetki on tullut. Se on tänään, se on nyt. Teidän on lakattava olemasta tottumuksenne orjia ja palvelijoita, ja teidän on tultava uudestisyntyneen maailman käskijöiksi. Nyt! Tällä hetkellä! Tahtokaa minun kanssani, että muutos tapahtuu, niin se tapahtuu. Sargon kutsuu teitä, Sargon ikuinen ja muinainen, viisas hallitsija ja urhoollinen johtaja, kutsuu teitä valoon, jalouteen, vapauteen…»

»Pelkään, ettemme voi antaa teidän puhua täällä», sanoi johtaja ojentaen kättään.

»Potkaiskaa se ulos», sanoi bolshevikeja vihaava liikemies nousten seisomaan ja puhuen kiukusta värisevällä ja jatkaessaan yhä kohoavalla äänellä. »Ja tuokaa sitten kanamuhennokseni. Olemme odottaneet kymmenen minuuttia tuota kanamuhennosta.»

Sitten kuului ääni sanovan: »Mitä täällä tapahtuu?» ja äkkiä seisoi poliisi Sargonin vieressä ja tarkasteli häntä.

Hänen sielunsa läpi kulki kauhistuksen aalto, kauhistuksen aalto, joka oli kokonaan Preembyä. Koko kunnollisen elämänsä aikana ei hän ollut milloinkaan ollut tekemisissä poliisin kanssa. »Herra Jumala! Herra Jumala!» huusi tuo kauhistus hänen sielussaan. »Mitä olenkaan tehnyt? Nyt minut viedään putkaan.» Siniset silmät kävivät pyöreämmiksi, ja hän haukkoi ilmaa, mutta kukaan siellä ei huomannut, kuinka lähelle häpeällistä sortumista hän joutui. Preemby värisi ja hävisi. Sargon kohottautui ja sanoi sitten ylpeästi: »Mitä tämä tarkoittaa, konstaapeli? Uskallatteko koskea kädellänne maailman herraan!»

»Noudatan velvollisuuttani, jos hän tekee häiriötä», vastasi poliisi, »olipa hän herra tai ei.»

Hyvin nopeasti osasi Sargon mukautua tähän uuteen kohtalonsa vaiheeseen. Hän oli jäänyt tappiolle. Hänet vietäisiin pois. Niin, mutta hän oli sittenkin Sargon. Häntä hallitseva voima oli syössyt hänet tappioon, mutta se tapahtui kai vain hänen koettelemisekseen. Hän ei ollut odottanut sitä tuolta voimalta, mutta kun kerran voima sitä tahtoi, täytyi sen tapahtua.

»Tiedättekö tosiaan, konstaapeli, mitä nyt teette? kysyi hän mahtavasti ja hiljaisesti.

»Täydellisesti, herra. Toivon, ettei aikomuksenne ole aiheuttaa meille lisää vaikeuksia.»

Hän oli vankina. Tällaiseksi hän ei ollut ajatellut mestarin ilmestymistä. Hän silmäsi viimeisen kerran rikasta koristelua suuressa ravintolassa, jossa avajaisaterian olisi pitänyt tapahtua. Uutta oikeuden ja veljeyden valtakuntaa ei siis julistettaisikaan täällä, vaan jossakin likaisessa raastuvanoikeudessa.

Hän pysyi vaiti ja lähti ulos poliisin rinnalla, rauhallisena, syvissä ajatuksissa.

Niin päättyi Sargonin ensimmäinen yritys päästä valtakuntaansa, jollemme laske hänen käyntiään Buckinghamin palatsissa ensimmäiseksi.

Mutta ennenkuin rupeamme kuvailemaan sitä odottamatonta ja pelottavaa koettelemusta, joka nyt lankesi hänen osalleen, on meidän kerrottava, pari pientä kohtausta häntä vangittaessa.

Toinen on hra Kama Mobamban käyttäytyminen. Hän seurasi loppukohtauksia ravintolassa suurten, pronssisten kasvojen ilmaistessa kasvavaa ällistystä. Oliko tuo pieni, sinisilmäinen mies kuitenkin johtanut hänet harhaan? Kun Sargon vihdoin kuljetettiin pois, liikahti hra Mobamba, ikäänkuin hän yhä olisi halunnut seurata häntä. Sitten hän seisoi paikoillaan, rypisti miettivästi otsaansa ja haparoi rintataskuaan. Hiukan vaivalloisesti sai hän vedetyksi sieltä paperipalasen, joka näytti olevan hänen ainoa järjellinen yhdyssiteensä Lontoon kanssa. Se oli nyt jokseenkin ryppyisessä tilassa. Silitellen sitä suurella kädellään lähestyi hän johtajaa ojentaen paperin hänelle.

Musta herrasmies kumarsi sanomattoman sulavasti yhä ojentaen paperiaan.
»En puhu enkelskaa», sanoi musta mies. »Portukalilainen. Lean ja Kay.
Lemonallkatu.»

Sillä välin Bobby ravintolan oven edessä vaieten kielsi millään lailla tuntevansa Sargonia. Hän seisoskeli siellä yhä Billyn kanssa, omituisen, puoleksi äidillisen huolestumisen pidättämänä. Entiset sotilaat »väistyivät alta», käyttääksemme posetiivin vääntäjän ilmeikästä sanontaa, poliisin ilmaantuessa. Surupukuinen mies ja hänen häiriönsä oli selvitetty, mutta paikalla oli vielä koko joukko väkeä seisoskelemassa hämärän odotuksen vallassa, ja nuori reportteri koetti löytää jonkun, joka ymmärtäisi Oldhamin harvinaista ja hämärää kieltä. Ja sitten siellä oli vielä useita poliiseja, yksi nähtävästi korkeampi, komean näköinen upseeri, jolla oli piikkikypärä ja nauhoitettu takki.

Kaikki vaikenivat hänen kulkiessaan eteisestä pyörivälle ovelle. Ja Sargonissa, niin tuntui Bobbysta, oli jotakin tähän asti näkemätöntä arvokkuutta. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, ja hänen silmänsä olivat tavattoman surulliset.

»En ollenkaan», vastasi Billy ottaen vastauksen Bobbyn suusta. »En ole milloinkaan ennen nähnyt häntä. Tulimme tänne vain katsomaan, mikä melu täällä on.»

»Minulla ei ole mitään valtuuksia pyytää teitä liikkumaan täällä», sanoi poliisiupseeri ja ilmaisi hymyillen Billylle, että hänen läsnäolonsa oli tarpeeton, ilmoittaen samalla komennettavilleen, että heidän tehtävänsä täällä oli päättynyt.

Nuo kolme ystävystä istuivat valkean ympärillä valkoisessa, punaverhoisessa huoneessa, ja Bobby ilmaisi valittelunsa siitä, että oli kieltänyt Sargonin. »Ne veivät hänet mukaansa, Tessy», sanoi hän kolmannen kerran, »enkä tiedä, mitä ne aikovat tehdä hänelle».

»Päästää hänet vapaaksi varoituksella», sanoi Billy piirustuslaatta polvillaan. »Hän ei ole tehnyt mitään erikoisempaa rikosta, sikäli kuin minä käsitän.»

»Entä sitten», sanoi Bobby mietiskellen valkean ääressä. »Menen poliisikamariin ja koetan saada hänet käsiini jälkeenpäin, kun he ovat päästäneet hänet menemään», sanoi hän sitten äkkiä.

Mutta Tessy istui nojatuolissaan Billyn ja tulen välillä ja katseli Bobbyn miettiviä kasvoja sivulta hyvin lämpimästi, pehmeästä hämärästään. Eikä kukaan maailmassa nähnyt häntä.

»He varoittavat häntä, ja hän tulee takaisin tänne omin päinsä, Bobby», sanoi Tessy lohduttavasti.

»Hyvin mahdollista, Tessy», sanoi Bobby. »Mutta otaksupa, etteivät ne päästäkään.»

Hän nousi seisoalleen valkean ääreen. »Minun pitäisi mennä ylös tekemään jotakin työtä.»

»Sitä en ole vielä paljon tehnytkään», sanoi Bobby. »Profeetta on sekoittanut koko kirjoituspuuhan. Mutta olen oppinut koko joukon asioita, joista on hyötyä jonakin päivänä. Ja luonnollisesti täytyy minun käyttää kaikki täti Susanna-aiheeni. Täti Susanna tulee yhä suositummaksi. Ette voi kuvitella, mitä kaikkea ne minulta kysyvät. Siitä kaikesta tulee aikanaan ainesta. Mutta — se vie aikaa … Pelkään, että ne ovat sulkeneet hänet johonkin ilkeään pikku komeroon jonnekin. Ja hän ihmettelee, miksi ne eivät huomaa, että hän todella on oikea, suuri, maailmaan palannut Sargon… Billy, maailma on vaarallinen paikka, vaarallinen, epäystävällinen paikka. Miksi eivät ne voineet antaa hänen hiukan pitää ääntä? Ja hänen pieni, surkea koko maailman karttansa yläkerrassa — hän sanoi sitä aina kokomaailmaksi — ja hänen pieni paperinen tähtikoneensa, pieni tyhjä huone parkansa ja pieni tyhjä vuode rukkansa.»

»Nyt minä panen vastalauseeni», sanoi Billy työntäen piirustuspöytänsä syrjään. »Sinä olet esimerkki sairaalloisen liikatunteellisuuden kasvamiskyvystä. Sinä edustat uutta tautia. Sinä olet bobbyismin tyypillinen ilmiö. Sekin jo on aika paha, että osoitat myötätuntoa tuolle pikku paholaiselle, Susanille, kun olen rangaissut häntä: teet sillä lailla turhaksi koko kasvatukseni. Sekin on aika paha, että teet jokseenkin kolmannen osan rva Richmanin töistä, sen vuoksi että hän tarvitsee valoa ja ilmaa. Saatan myös ymmärtää jotakin sinun tunteellisesta yhteydestäsi eräitten kulkukissojen ja kyyhkysten kanssa. Mutta kun olet suruissasi pienen, surkean kalustetun huoneen vuoteen takia, niin panen jo pisteen. Ihan varmasti, Bobby, panen pisteen. Pieni, tyhjä vuode parka! Se on jo sairaalloista, Bobby.»

»Mutta oikeastaanhan hän ajatteli Sargonia», sanoi Tessy. »Menetkö huomenna poliisikamariin, Bobby?»

»Menen, Billystä huolimattakin. En välitä, vaikka se olisikin sairautta. Olen suruissani pikku miehen takia. Olen peloissani. Hän on liian pyöreäsilmäinen tähän pahaan maailmaan.»

Ja seuraavana aamuna Bobby lähti. Hän meni Lemon Squaren asemalle ja istui siellä koko aamupäivän odottaen Sargonia, jota ei kuitenkaan ilmaantunut. Hän näki kaikkien juoppojen ja muitten tulevan tuomiolle, seurasi juttua, jossa oli kysymys varastetusta soodavesipullosta, kahta riitaa aviollisesta erimielisyydestä ja kuuli tarinan suuren ikkunaruudun ilkimielisestä rikkomisesta varastamisen tarkoituksessa, mutta ei mitään Sargonista. Virkamies meni pois ja tutkijat alkoivat hävitä. Hän kyseli poliisimiehellä, joka ei kuitenkaan ollut ikinään kuullut mitään Sargonista, eikä pienestä häiriöstä Rubikonin ravintolassa. Oliko hän tullut oikeaan paikkaan? kysyi poliisi. Bobby kiiruhti päätä pahkaa Mintonkadun asemalle. Sielläkään ei nähtävästi ollut kuultu mitään Sargonista. Bobbyn päähän ei pälkähtänytkään kysyä muilta asemilta. Hän palasi kotiin ällistyneenä. Hän koetti hakea jotakin Sargonista iltalehdistä, mutta niissä ei ollut sanaakaan hänestä eikä Rubikonista. Ehkäpä häntä ei ollut pantukaan syytteeseen! Hän kiiruhti takaisin ja hyökkäsi toiseen kerrokseen täynnä toivovaa odotusta: huone oli tyhjä, ikkuna auki, maailman kartta permannolla. Oliko Sargon loihdittu pois maailmasta?

Seuraavana päivänä ei tullut Sargonia eikä uutisiakaan Sargonista.
Bobby valvoi koko yön.

Kolmen päivän jälkeen sanoi Billy, joka oli salaa tarkastellut toveriaan, kuin ohimennen: »Miksi et mene kysymään poliisipäälliköltä, Lemon Squaren poliisikamarilta, hänestä? Hän tietää siitä jotakin jos kukaan.»

Ohjattuna tarkastaja Mullinsin luo huomasi Bobby seisovansa saman komean upseerin edessä, jonka hän oli nähnyt Rubikonin eteishallissa. »Te olette se nuori mies, joka ei sattunut tietämään mitään hänestä kolme päivää sitten», sanoi tarkastaja Mullins vastaamatta Bobbyn kysymykseen.

»Se ei auttane paljoakaan nyt», sanoi tarkastaja. »Mutta muuten on kaikki järjestyksessä. Veimme hänet paraan käsityksemme mukaan työlaitoksen sairasosastolle hänen henkisen tilansa tarkastamista varten. Heitä pidetään siellä kolme kokonaista päivää. Sitten he joko saavat todistuksen tai heidät päästetään menemään, taikka pannaan syytteeseen.»

»Niinkuin tavallisesti, otaksun. Hänen asiansa oli ihan selvä. Tällä hetkellä on hänet todistettu vastuuttomaksi, luullakseni, ja viety Cummerdown Hilliin, taikka viedään juuri nyt. Taikka, jos sinne ei sovi, niin jonnekin muualle.»

Hän istui siinä hiukan hämillään. »Voinko mennä katsomaan häntä
Cummerdown Hilliin?» kysyi hän.

»Ei kylläkään, mutta pidän hänestä. Enkä luule, että hän oikeastaan on hullu… Outoa hänen sukulaistensa puolelta… Tiedättekö mitään hänen sukulaisistaan? Menisin keskustelemaan heidän kanssaan hänestä.»

»Se on kyllä mahdollista», sanoi tarkastaja. »En tiedä, missä he ovat. Saatte sen ehkä selville työhuoneen sairaalassa, taikka ne ilmoittavat teille sen Cummerdownissa. Minä en tiedä mitään. On hyvin mahdollista, että hekään eivät tiedä, missä hänen sukulaisensa ovat. Maailmassa on niin paljon kaikenlaisia kiertolaisia. Ehkäpä hänellä ei olekaan sukulaisia, tarkoitan sellaisia sukulaisia, jotka tahtovat pitää huolta hänestä. Minun vaikutelmani on sellainen, että kun kerran mies tai nainen on todistettu hulluksi, niin on ulkopuolella olevan hyvin vaikea päästä yhteyteen asianomaisen kanssa. Mutta kuten sanoitte, voittehan koettaa. Valitan, etten voi avustaa teitä enempää. En itse nähnyt häntä ollenkaan — paitsi silloin, kun hän kulki ohitseni. Asia ei kuulu minuun… Niin, tavallinen menetelmämme tällaisissa tapauksissa… Ei, ei mitään vaivaa. Hyvästi.»

Bobby lähti poliisin luota, joka jäi istumaan siihen mahtavana, välinpitämättömän ja säälimättömän lain ja asetusten edustajana.

SARGONIN MATKA ALAISIIN MAAILMOIHIN.

Eräässä aikaisemmassa luvussa on sanottu, että hra Preemby vaimonsa kuoleman jälkeen oli kuin siemen, joka itää ja erittää itsestään rohkeita ja tavattomia. Uusi vaihe tässä myöhästyneessä itämisessä alkoi, kun hän asteli Lontoon läpi hänet pidättäneen poliisimiehen rinnalla. Jos tämä olisi tapahtunut Preembylle, silloin kun hän oli vain hra Preemby, olisi se ollut vain pelottava, kauhea häpeä, häpeä. Se olisi ollut sietämätön kokemus, valitettava asia, joka olisi ollut kestettävä ja kätkettävä ja, jos mahdollista, pyyhittävä pois muistista ja mielestä. Jos se taas olisi tapahtunut Sargon-unelman aikaisempina aikoina, olisi se antanut tilaisuuden mahtavaan, dramaattiseen näytökseen. Hän olisi ajatellut, minkä vaikutuksen se tekisi katselijoihin ja ohikulkijoihin, hän olisi ottanut asenteita ja tehnyt mahtavia liikkeitä ja sanonut syviä, muistettavia sanoja. Mutta jokin kasvamisen voima oli nyt ottanut hänet haltuunsa, eikä hän tehnyt mitään sellaista. Hän ei nyt näytellyt ulospäin maailmalle, eikä sisäisesti itselleen. Melkein ensimmäistä kertaa elämässään hän tarkasteli suoraan itseään, mitä hän oli tehnyt ja mitä hänelle oli tapahtunut, ja hän oli niin ihmetyksen vallassa tästä lopullisesta totuuden käsittämisestään, että hän kokonaan unohti koko kutomuksensa uskotteluja, kuviteltuja vastauksia ja vapaaehtoista itsepetosta, joihin hän oli takertunut tässä uudessa ilmestyksen vaiheessa. Hän asteli niin tyynesti valaistuja katuja, että vain tarkin havaitsija saattoi huomata, että hänet oli pidätetty ja että poliisi toimitti virkaansa. Muitten mielestä hän saattoi hyvinkin olla joku satunnainen, kotiin palaavan poliisin seuralainen.

Yksi päätös oli kasvanut tuossa uudelleensyntyvässä mielessä merkillisen kirkkaana ja voimakkaana, nimittäin se, että hän ei ollut, eikä milloinkaan olisi, tuo Albert Edward Preemby, joka oli johtanut hänet elämään. Hän oli olento, joka todellisuudessa oli nimeltään mikä hyvänsä, mutta tällä kertaa Sargon, Sargon, loistava kuningas. Ensimmäiset aineelliset näyt Sumeriasta ja hänen muinaisesta kunniastaan olivat jo painuneet taka-alalle hänen mielessään. Hän ei ollut ollenkaan menettänyt uskoaan niihin, mutta ne olivat nyt vanhaa historiaa hänelle, ja paljastus täysihoitolassakin näytti olevan hyvin kaukana. Hänen ajatuksensa olivat matkanneet pitkiä välejä ja koonneet paljon kuluneella viikolla. Välittömän, suurenmoisen loiston odotus oli karkeasti hajoitettu. Voima, joka oli kutsunut hänet, ihmetytti häntä suuresti, mutta se ei ollut kukistanut häntä. Hän tiesi aivan selvästi, että hänen oli oltava Sargon, joka ei elänyt itseään, vaan koko maailmaa varten, ja että siitä väistyminen tai sen hylkääminen olisi merkinnyt täydellistä tuhoutumista. Hänestä ei ollut näyttänyt välttämättömältä, että hänen omaa uskoaan koeteltaisiin, mutta nähtävästi oli voima päättänyt, että sitä oli koeteltava. Ja nähtävästi oli hänen kuljettava jonkun ankaran valmistuskauden läpi, ennenkuin hän pääsisi valtakuntaansa. Hänen olisi saatava tuntea, mikä vankila oli, ja hän saisi kestää oikeudellisen tutkimuksen. Häntä vaadittaisiin kieltämään itsensä.

Mitä hän heille sanoisi? Minä en ole hän… taikka minä en ole, se… vai kuinka se kuuluikaan? Minä en ole se, jonka te otaksutte minun olevan. Hän mutisi sitä itsekseen.

Se oli juuri kulman takana. Sargon huomasi olevansa pienessä, kolkossa huoneessa, jossa oli myös puoli tusinaa jokseenkin ystävällisiä, mutta hiukan pilanhaluisia miehiä univormuissa. Häneltä kysyi nimeä ja osoitetta eräs pöydän takana istuva. »Sargon», vastasi hän, »Sargon ensimmäinen».

»Mutta minä tahdon, että minut tutkittaisiin oikeudessa. En tarvitse lepoa ja rauhaa.»

»Järjestyksen vuoksi, arvelen», sanoi pöydän takana istuva poliisi ja kiinnitti huomionsa muualle.

Kummallista! Mitä hän sairashuoneessa tekisi? Voima kohteli häntä kovin omituisella tavalla. Hänen oli alistuttava voiman tahtoon, hänen oli pysyttävä Sargonina. Hän olisi vain toivonut selvempiä tietoja.

Hän oli nyt niin omissa mietteissään astellessaan siinä konstaapeli Buxtonin rinnalla, ettei hän kiinnittänyt huomiota katuihin, ei liikenteeseen, eikä ohikulkijoihin. Nyt he olivat jo oven edessä, korkean muurin vierellä, jonka takana näytti olevan rakennuksia. Sitten he tulivat pieneen toimistoon, ja suurikokoinen, harmaakasvoinen ovenvartia katseli häntä ja vaihtoi puoliääneen huomautuksia poliisin kanssa. Sitten he menivät laajan pihan yli ja suuresta ovesta käytävään, missä oli joutilaat paarit ja pari kolme hoitajatarta virkapuvuissaan. He tulivat pienelle lasiovelle, Sargonia pyydettiin istumaan penkille seinää vasten sillä aikaa kuin soitettiin puhelimella. Buxton käyskenteli käytävää poispäin ikäänkuin ajatellen, että tehtävä oli suoritettu.

Siihen tuli pieni, harmaapukuinen mies, joka katseli Sargonia. Muutaman hetken he tuijottivat vaieten toisiaan. »No?» sanoi pieni harmaapukuinen.

»Nimeni on Sargon. En tiedä, miksi minut on tuotu tänne. Onko tämä sairaala? Käsitän, että se on. En ole sairas.»

»Me haluamme vain pitää teitä täällä jonkun aikaa tarkastaaksemme teitä.»

Nyt ilmaantui sinne mies, jolla oli äärettömän leveät hartiat ja suuret, sileiksi ajellut kasvot, joilla lepäsi hyvin voimakas itsetyytyväinen ilme. Hänellä oli leveä, ohuthuulinen suu, esiinpistävät harmaat silmät ja kovasti rasvattu, ja lopullisesti kukistettu hiekanvärinen tukka, jossa oli pyöriäinen otsalla.

»Liian täyttä», sanoi hra Jordan. »Ei tiedä, miten kaiken hoitaisi. Onko tämä se?» kysyi hän osoittaen Sargonia, kumartaen paksua niskaansa ja painaen suupieliään häntä kohti.

»Tämä», sanoi pieni harmaapukuinen Sargonille, »on hra Jordan. Hän näyttää teille, minne teidän on mentävä ja mitä teidän pitää tehdä.»

Heti, vaistomaisesti, tunsi Sargon vastenmielisyyttä hra Jordania kohtaan. Mutta hän nousi tottelevaisesti paikaltaan, koska hänen ajatuksensa alistumisesta voiman tahtoon näytti jollakin lailla käsittävän ja sisältävän tämän uuden koettelemuksen. Hra Jordan päästi suustaan äänen, joka ilmaisi matalaa, rasvaista, vilpillistä ystävällisyyttä: »Tulkaa mukaan, vanha veikko, minun kanssani», sanoi hän. »Teemme olonne oikein mukavaksi, jos te ette tee häiriötä.»

He kulkivat nurkan ympäri, ylös ilotonta, kivistä porraskäytävää ja kääntyivät taas ympäri. He tulivat käänteeseen, jossa oli kaksinkertaiset ovet lasiruutuineen. Ne aukenivat hyvin pitkään, pimeään käytävään, jota valaisi yksi ainoa, kaukainen lamppu. Ja äkkiä tuntui Sargonista siltä, että hänen takanaan, ja aivan selvästi, näkyi ulkoinen vapauden maailma, kadut ja valot, edestakaisin liikkuvat ihmiset ja esineet, merkilliset satunnaiset kohtaukset ihmisten kesken, sen elämän vaiheet ja näkemykset, johon voima oli lähettänyt hänet, mutta hänen edessään hyvin pimeää ja mustaa, pelottavia kokemuksia. Miksi kääntäisi hän vapaaehtoisesti selkänsä tuolle suurelle ulkomaailmalle, jota hän oli tullut pelastamaan? Oliko tämäkin taas erehdys, jonka hän juuri oli tekemäisillään? Hän astui askeleen tai pari poispäin Jordanista ja kääntyi häntä kohti.

»Ei», sanoi hän. »En tahdo mennä pitemmälle tässä paikassa. En halua. Antakaa minun palata. Minun täytyy kutsua opetuslapsia ja toimittaa paljon.»

Jordanin kasvojen täysikuu ilmaisi epäuskoista hämmästystä, joka muuttui kiukuksi. »Mitä?» huusi hän.

Hän piti pelottavan tauon tuon mitä-sanan jälkeen ja sanoi sitten hyvin nopeasti: »Ei mitään temppuja täällä, mokomakin vanha höperö.» Äkillisellä liikkeellä hänen tavaton, raaka, punainen kätensä tarttui Sargonin käsivarteen. Hänen ohuet huulensa kapenivat, niin että hampaat näkyivät, hänen silmänsä näyttivät pyrkivän ulos päästä. Hän tarttui Sargonia käsivarteen ei pitääkseen häntä kiinni, vaan puristaakseen, ja hän kaivoi kyntensä lihaksen ja luun väliin, niin että Sargon jäi tuijottamaan häneen laajentunein silmäterin ja päästi vaistomaisen, terävän tuskanhuudon.

Ote lieveni terävän tuskallisesta vain epämiellyttäväksi, ja suuret kasvot laskeutuivat Sargonin tasalle. Kävi selville, että hra Jordan oli virkistänyt itseään juustolla ja kaakaolla. »Älkää yrittäkö uudelleen, te vanha hupsu! Älkää, saamari soikoon, yrittäkö uudelleen. Olipa se mitä hyvänsä, niin älkää yrittäkö toista kertaa täällä! Olette kylliksi järjissänne ymmärtääksenne, mitä minä sanon. Kuuletteko? Teidän on tehtävä juuri niinkuin täällä sanotaan. Juuri niinkuin sanotaan. Teidän on parasta olla yrittämättä vehkeillä, ja sitä estääkseni minäkin teen parhaani. Mutta jos yritätte temppuilla, niin Jumala teitä auttakoon!»

Alakuloinen, ällistynyt, mutta ei vielä kokonaan surkea Sargon vietiin kosteaan ja siivottomaan kylpyhuoneeseen, jossa rikkinäinen tuoli, vesilammikot, veden räiskeet seinillä ja eräät rypistyneet pyyhinliinat nurkissa osoittivat, että täällä oli äsken tapahtunut ottelu. Siellä hänet pantiin riisuutumaan ja ottamaan haalea kylpy, kuivattiin pyyhkeellä, jota jo oli käytetty, pistettiin harmaaseen yöpaitaan, joka oli puhtaudeltaan epäilyttävä, harmaaseen, karkeaan aamunuttuun, joka varmasti ei ollut puhdas, sai jalkaansa pari numeroa liian suuret tohvelit. Näin varustettuna vei hänet hra Jordan, jonka nopea tottelevaisuus oli saanut hiukan lauhtumaan, siihen huoneeseen, jossa Sargonin oli vietettävä yö.

»Olen valmistanut hänen vuoteensa», sanoi hra Higgs. »Kuinka paljon niitä vielä tulee?»

Kumpikaan heistä ei suoranaisesti puhutellut koko maailman herraa. Hän oli kuin käärö, joka siirtyy kädestä käteen.

Kun Sargon astui Giffordkadun sairaalan tarkastusosastolle, niin vahvistui tavattomasti hänen käsityksensä siitä, että hän oli jättänyt tavallisen, elävän elämän kauas taakseen, noitten harmaitten käytävien, portaikkojen, lasi-ikkunaisten ovien ja korkeitten muurien ja pienten ovien taakse. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt mitään niin tyhjää, kalpeaa ja ilotonta kuin tämä paikka. Huone oli sydämetön, suuri, epäsiisti, vihreän harmaina kalkittuine seinineen, joista väri oli sieltä täältä putoillut pois ja joilla paloi kolme riittämätöntä kaasuliekkiä antamatta oikeastaan valoa enempää kuin varjojakaan. Musta yö ja harmaasti valaistu tiilimuuri näkyi verhottomasta ikkunasta. Puolivälissä huonetta osoittivat entisen seinän esiinpistävät jätteet, että kahdesta huoneesta oli tehty yksi. Permanto oli alaston ja kiillotettu. Kauempana oli seinää vasten asetettu pöytä, jolla oli parissa kolmessa läjässä rypistyneitä kuvalehtiä, ja peränurkassa oli tyhjä uuni. Lähemmässä puolikkaassa oli molemmin puolin rivissä rautaisia vuoteita, yhteensä ehkä kaksi-, kolmekymmentä. Ilmassa oli tunkkainen haju, heikko, mutta kuitenkin kuvaamattoman vastenmielinen mädänneen haju, johon sekaantui voimakas suovan katku.

Vaikka siellä ei olisikaan ollut ketään, olisi tuo kylmä, suuri, pahanhajuinen huone näyttänyt omituisen epäystävälliseltä Sargonista. Sillä hra Sargonin osaksi oli tullut, hänen aikaisemman köyhyytensäkin aikana, elää siististi, kävellä matoilla, vaikka ne olisivatkin olleet kuluneita, ja ympärillään joukko huonekaluja ja seinillä tyhmiä ihmisten maalauksia, laitoksia ja esineitä. Tällaisessa karussa yksinkertaisuudessa tuntui siltä kuin ihmisten huoletonta, kokoilevaa, kotia luovaa mielikuvitusta ei olisi olemassakaan.

Mutta paikan omituinen, sieluton ilma olivat vain ensimmäisen hetken vaikutelma Sargonille. Sitä seurasi paljon elävämpi ja kauheampi huomio: — tässä paikassa asui olentoja, jotka vain ensimmäisellä silmäyksellä olivat ihmisiä. Sitten, kun heitä tarkemmin katsoi, kävi selville, että he oikeastaan eivät olleet ihmisiä, he eivät nostaneet silmiään hänen huoneeseen tullessaan, niinkuin ihmisillä on tapana, taikka he ilmaisivat huomanneensa hänet omituisilla, epäluonnollisilla liikkeillä. Eräät olivat vuoteissa, toiset olivat puetut kuluneisiin ja epäsiisteihin vaatteisiin ja joko istuivat vuoteittansa reunoilla taikka tuoleissa huoneen tuonnimmaisessa päässä. Yksi ainoa olento oli liikkeellä: vakavakasvoinen nuori mies, joka käveli nähtävästi tarkan järjestelmällisesti sinne tänne yhä pienenevässä piirissä huoneen kaukaisimmassa kulmassa. Toinen istui paikallaan ja näytti häätävän alituisesti palaavaa hämähäkin verkkoa kasvoiltaan alituisesti uudistuvalla liikkeellä. Kaksi miestä oli ahtautunut pöydän ja seinän väliin, ja toinen heistä, lihava mies, jolla oli kiiltävän punainen naama ja kiharaa, punaista karvaa rinnallaan, teki kiivaita liikkeitä, takoi pöytää nyrkillään, puhui äänellä, joka nousi ja laski ja joskus puhkesi kirouksiin, sillä välin kun toinen, likakasvoinen, ruumiinkarvainen olio, näytti vaipuneen syvään epätoivoon. Eräässä lähellä olevassa vuoteessa istui nuori mies, jolla oli päässään suuri musta tekotukka ja kasvoillaan heikkomielisen itsetyytyväinen ilme, joka draamallisen äkillisesti vaihtui riemuitsevan hurjaksi taikka merkitsevän kirkkaaksi, elehti, sommitteli ja lausui loputonta runoa — jotakin Browningin tapaan. Se juoksi tähän suuntaan:

    »Herra on heitä lyövä
    ja syövä,
    he saattavat voittaa, mut Herra
    voi heitä koittaa
    ja polttaa ne atoomeiksi,
    atoomeiksi!
    Palaviksi atoomeiksi — juuri kuin tähdet. Kas!
    tähdet tyhjyydessä ja maailman yllä,
    sillä Jumala siunaa atoomeja, eikä kasvojaan näytä.»
    (Riemuitsevan ilmeikkäästi.)
    »Hän on kasvoton aivan.
    Niin, niin juuri, pojat!
    Ateistit on väärässä ja teoloogit myös,
    niin selvästi, jyrkästi kaikki on väärässä!
    Ja minä sanon heille:
    Jumala on, muttei kasvoja hällä,
    niin ettei voi kasvojaan näyttää.
    Kas, siinä on temppu.
    Ja jokainen tietysti miettii, ettei häntä ole,
    mutta tässä on mies,
    joka varmasti ties,
    että hukassa ollaan
    ja on jouduttu nollaan.
    Ei kasvoja! Se on hauskaa!
    Ma tyhjästä löysin herran,
    naamiottoman, nolon.
    Quod erat demostrandum X.L….»

»Siinä on vuoteenne», sanoi hra Higgs Sargonin vieressä hieman nykäisten häntä.

Sargon liikahti hiukan vastahakoisesti hämmästynein silmin yhä katsellen puhujaa.

»Saatte kuunnella häntä kylliksenne, ennenkuin olette valmis, vanha veikko», sanoi hra Higgs. »Hypätkää vuoteeseen vain.»

Osaksi hra Higgsin käden, osaksi oman mieliksiteko-halunsa johtamana meni Sargon vuoteeseen. Hra Higgs avusti häntä kömpelön veljellisesti. Mutta ennenkuin Sargon sai kootuksi vuodevaatteet ympärilleen, huomasi hra Higgs hänen olkansa yli silmätessään jotakin, mitä tapahtui huoneen toisessa päässä. Sargon ei saattanut nähdä, mitä se oli.

Silmänräpäyksessä hra Higgsin avulias arvovaltaisuus vaihtui raivoksi. »Sinä vanha, likainen saatana!» huusi hra Higgs, »joko sinä taas teet pahojasi!»

Hän jätti Sargonin ja juoksi hyvin kiireesti yli huoneen. Sargon nousi istumaan vuoteessaan nähdäkseen, mitä tapahtui. Kolme tai neljä muuta sairasta teki samoin. Hra Higgs sieppasi käsiinsä hyvin likaisen vanhan miehen, jonka kasvot kertoivat äärimmäisestä kurjuudesta, ja joka istui nojatuolissa, laski, kohotti ja löi häntä muutaman kerran. Sitten meni hra Higgs ulos ja palasi kohta, yhä mutisten uhkauksia, kädessään lapio ja harja.

Sillä Higgsin tehtävänä ei ainoastaan ollut vartioida mielisairaita, vaan myöskin, säästäväisyyden takia, olla tarkastuslaitoksen lattian pesijä ja yleinen siisteyden valvoja. Hän oli laivastossa harjaantunut näkemään ihanteensa siinä, mikä oli kiiltävää ja tahratonta, ja hän teki puhdasta paremmin kuin vartioi.

»Maatkaa paikallanne siellä!» huusi hra Higgs tullen permantoa pitkin luuta kädessään. »Se ei vähääkään liikuta teitä.»

Katto oli perin vähän mielenkiintoinen katseltavaksi, paitsi ehkä sen takia, että siinä oli ryhmä kellahtavia läikkiä, mutta oli kuitenkin parempi katsella kattoa jonkun aikaa kuin tarkastella liian kauan huoneessa olevia surkeita olentoja. He olivat surkeita ja häiritseviä, ja Sargon tiesi ehdottoman välttämättömäksi perehtyä huolellisesti omaan asemaansa, ennenkuin hänelle tapahtuisi mitään lisää. Kaikki tämä tapausten kiireinen syöksy oli ollut niin odottamatonta, niin arvaamatonta ja hurjaa senjälkeen kun hän — muutama tunti sitten — oli katsellut Lontoota St Paulin harjalta ja päättänyt, että hetki oli tullut ottaa haltuunsa maailman herruus, — että hyvinkin saattoi käsittää niiden pyörryttävän vaikutuksen. Kuinka kirkas ja kaukainen olikaan nyt tuo Lontoon näky, joka levisi kellahtavassa auringonpaisteessa kuultavien kukkuloiden ja kirkkaan virran välille, tummine laivaryhmineen ja mustine ihmisvirtoineen alhaalla. Siitä hän oli nopeasti, vastustamattomasti, joutunut tähän kaikuvaan vankilaan. Sillä nyt hän huomasi, että se oli vankila. Hän tiesi aivan hyvin, että miehet hänen ympärillään olivat mielipuolia, ja että hänet oli pidätetty hulluksi epäiltynä, mutta hän luuli, että työhuoneen tarkastusosasto, jossa hän oli, oli itse mielisairaala. Hurjimmissa haaveissaankaan hän ei olisi uskonut, että tuo kaikkea hallitseva voima kohtelisi häntä näin. Hyvin lyhyen vankilassa vietetyn välikauden ja ankaran, mutta voitollisen julkisen tutkinnon mahdollisuus oli kyllä ollut hänen mielessään, mutta ei se, että hänet suljettaisiin pois kaikista sellaisista vetoumuksistakin. Hänen oli vielä kerran tarkastettava asemaansa saadakseen selville, mitä koko tämän tavattoman kokemuksen piti opettaa hänelle, ja mitä hänen olisi tehtävä hallitakseen tätä omituista tilannetta.

Se oli vaikea tehtävä, silloin kun karhea ääni huoneen toisessa päässä kirkui karkeita syytöksiä vartiaa vastaan, suuri nyrkki iski pöytään äkillisissä raivokohtauksissa, ja sitten tuo tasainen, aaltoileva, loppumaton lausunta lähempänä, tuo kosmillinen runoelma, milloin melkein kuulumaton — niin että täytyi heristää korviaan kuullakseen sanat — milloin kimeän riemuisana helisevä. Pitkät matkat se oli vain hajanaista sekasotkua, ja Sargon saattoi olla kiinnittämättä huomiotaan siihen jatkaessaan omien pulmiensa harkitsemista, mutta sitten se saattoi yhtäkkiä tiivistyä sanoiksi, jotka tunkeutuivat hänen omiin sisimpiin ajatuksiinsa ja sekaantuivat niihin.

»Likainen luonto, joka ajat eelleen meitä pitkin riemujen, tuskien teitä. Ja palautat jälleen: ei minnekään, on lähtö ja paluu: ei minnekään. Tuskaa ja puutetta, tuskaa ja puutetta, liasta likaan, ei missään muutetta. Likaan meill’ on nälkä ja likaan meill’ on kaipuu, likaa meill’ on ruokana, likaan lempi vaipuu. Voitelet itsesi, kasvojasi maalaat, puhdasta kysyt, yrität reippaasti eelleen: kuitenkin liassa pysyt.»

»Onko tuo totta?» kysyi Sargon itseltään. Onko tuo totta? Lika? Mitä on lika? Mutta ei! Hänen ei pitänyt seurata tuota mielipuolista kirkunaa! Mitä hän juuri oli ajatellutkaan? Hän oli kysynyt, miksi voima oli syössyt hänet tähän kamalaan paikkaan? Kun tuo mies voisi edes lakata sepittelemästä runoaan vaikka vähäksi aikaa, että hän saisi tilaisuuden ajatella asemaansa! Miksi hänet oli jätetty Jordanin ja Higgsin valtaan elämään mielipuolten keskuudessa ja — äkillinen fantastinen sivukysymys! — miksi he olivat tulleet hulluiksi?

Kun tuo runo edes loppuisi! Kun edes tuo ääni vaipuisi hiljaisuuteen!
Nyt se oli vain pelkkää sekasotkua ja roskaa, ikäänkuin ajatus olisi
katkaistu kirveellä, pantu työntökärryihin ja paiskattu rinnettä alas.
Älä kuuntele sitä, Sargon! Älä kuuntele! Keskitä ajatuksesi!

Ponnistellessaan ajatustensa keskittämiseksi Sargon unohti Higgsinkin.
Hän nousi istumaan vuoteessaan, veti polvensa leukansa alle ja ajatteli.

Hän oli Sargon. Se oli kaiken ydin. Hänen oli pysyttävä Sargonina. Hän oli kai tässä kiusan ja vaivan paikassa sen ristiriidan vuoksi, joka vallitsi hänen Sargonina olemisensa ja mahdollisen Preembyksi kutistumisensa välillä. Voima oli kutsunut hänet olemaan Sargon, kärsimään ja palvelemaan koko maailman puolesta ja vihdoin hallitsemaan sitä, mutta se ei silminnähtävästi ollut mikään suoranainen, yksinkertainen kutsu. Oli olemassa jotakin hänen kutsumustaan vastustavaa, vastavoima, joka tahtoi painaa hänet takaisin Preembyksi ja preembyismiin, olemaan pieni ja merkityksetön, elämään syrjässä ja hyödyttömästi ja tulemaan lopullisesti ja ratkaisevasti kuolleeksi. Tuo vastavoima oli sallinut, että hänet tuotiin tänne peloteltavaksi ja kidutettavaksi, työnsi mielipuolisia runoja hänen korviinsa, pakotti hänen siedettäväkseen yksitoikkoisen, itsepäisen äänen, sanomaan, että hän oli likaa ja että Jumalalla ei ollut kasvoja, ja koko joukon muita samanlaisia herjauksia. Mutta ne eivät olleet tosia. Vastavoima sai puhua niin paljon kuin halusi — suokoon Jumala, että saisi vähän hengähdysaikaa! — mutta totuus oli tämän paikan ulkopuolella ja suurempi kuin tämä paikka ja käsitti sen kokonaan. Hän oli yksi, Sargon oli yksi, ollut alusta saakka Sumeriassa, monissa maissa ja nyt täällä, sama henki, sama palveleva hallitsija. Hän oli yksi, niinkuin Lontoo on yksi, kun sitä katseli tuolta korkealta, loppumattoman moninainen, mutta kuitenkin supistettu yhteen henkilöön. Ja niin oli koko maailma yksi. Preembynä olo oli samaa kuin olla surkea, pieni talo syrjäkadulla, joka hukkui yhteisvaikutukseen. Hän ei enää milloinkaan voisi olla Preemby, vaikka tahtoisikin. Siitä juuri hänen oli pidettävä kiinni. Hän saattoi olla Sargon vain kieltämällä Preembyn — vaikka häntä sitten uhkaisi kuolemanrangaistuskin.

Mutta koko ajan tuo vastavoima uhmaili elämää ja häntä itseään hullun runoilijan ja hänen lausuntansa avulla. Mies oli nyt vaipunut tenhoavan, mutta halveksittavan sanan vaikutuksen alaiseksi, jos sellaista voi sanaksi sanoa: »Tra-la-la.»

    »Tra-la-la. Tra-la-la.
    Siinä on laulun kärki,
    selvitä sen syvin järki.
    Tra-la-la. Tra-la-la.
    Missä vain sinä kumajat,
    nauravat kasvottomat Jumalat.
    Tra-la-la, aurinko paistaa, tra-la-la.
    Syö, juo, nauti ja suutele aina ja taas.
    Tra-la-la. Tra-la-la.
    Suutele, suutele aina ja taas,
    aina ja taas.
    Tra-la-la.»

Hän hankki vaihtelua lausuntaansa synnyttäen suullaan ja kämmenillään pamahtelevia, kuuluvia ääniä.

»Älkää toki pitäkö minua kyynillisenä», sanoi hän Sargonille. »Tämä on vain puhdasta elämäniloa.»

Sargon ei voinut sietää sitä kauemmin. Se oli tuomittavaa opetusta esitettynä ihmiskunnan oikealle uudistajalle. Hän kohotti yhtäkkiä opettavan sormensa. »Olette väärässä», sanoi hän terävästi.

Runoilija tuijotti hetkisen ja sanoi tehden tervehtivän liikkeen:
»Tra-la-la.»

»Mutta minä sanon teille, että elämä on totuutta», huusi Sargon. »Elämä on ääretön. Elämä on täynnä tarkoitusta ja järjestystä. Olen tullut sanomaan sen teille ja kaikille muillekin ihmisille.»

    »Tra-la-la,
    tra-la-la.
    Elämä on nokotusta, aivastusta vain,
    elämä on mädänhaju tuulten tuoksuvain,
    elämä on tyhjää täynnä — olkaa niinkuin tahdotte!
    Tra-la-la. Tra-la-la.»

Hän jatkoi, mutta Sargon ei tahtonut kuunnella häntä. Hän korotti äänensä hukuttaakseen siihen vastustajansa. »Sanon teille, te sielu parka, että olette äärimmäisen väärässä ja sokea», puhui hän. »Sillä valo on tullut minulle ja ymmärrys on minun. Ette te ole se hukkaan mennyt ihminen, joksi itseänne luulette, taikka teidän ei ainakaan pitäisi olla. Ei! Minä, minäkin olin tuollainen hukkaan mennyt, sellainen kuin te olette, jonkun aikaa sitten. Minäkin ajattelin olevani siemen, yksityiskohta, ei mitään merkitsevä seikka. Mutta kutsumus on tullut minulle, ja minut on kutsuttu kokoamaan toisia ottamaan osaa uuteen heräämiseen. Minä olen nähnyt näyn, ja olen nähnyt maailman sellaisena kuin pitkästä unesta herääjä sen näkee. Kaikki on yhdistetty yhteen ja toimii yhdessä, iankaikkisesti.»

Runoilija rypisteli nenäänsä ja heilutteli kättään Sargonille ikäänkuin olisi torjunut jotakin haitallista. »Tra-la-la», huusi hän.

»Hiljaa siellä», huusi terveyden hra Higgsiin ruumiistunut voimakas ja äkäinen ääni.

»Saatte koko joukon lörpöttelemään muutamassa hetkessä», sanoi hra
Higgs lähestyen Sargonia vakavan toruvana. »Olkaa hiljaa!»

Perin arvokkaalla liikkeellä hän ilmoitti Higgsille, että hänen sivistymättömään pyyntöönsä oli suostuttu.

»Se on oikein», sanoi Higgs. »Te voitte olla hiljaa, jos tahdotte. Niin onkin parempi. Mutta hän ei voi.»

Runoilija jatkoi pehmeästi, ivallisesti, puoliääneen, tahraten Sargonin uskoa ja tehden pilaa siitä, ja kertana oli aina »Tra-la-la. Tra-la-la.»

Sargon istui nyt liikkumatta ja vaieten vuoteessaan kääntäen vain hitaasti päätään katsellakseen ympärillään olevia ihmisiä. Hänen äskeinen purkauksensa oli hieman lievittänyt hänen kyllästymistään tuohon loppumattomaan lausuilemiseen. Sitä jatkui nyt milloin omituisen vakuuttavana, milloin kiihkeänä ja kiukkuisena, milloin pelkkänä sanojen höpinänä. Se virtasi yhä hänen ohitseen ja ylitseen, ja se oli nyt mielenosoituksellisesti kohdistettu häneen, mutta hän kykeni jo olemaan välittämättä siitä. Hän istui siinä ja ajatteli autioita, pelottavia tunteja, jotka eittämättömästi olivat hänen edessään.

Hänen ajatuksensa eivät ulottuneet tulevan yön tuolle puolen. Jo sekin tuntui hänestä ikuisuudelta.

Hän tunsi, että tuo alaston sähkölamppu, joka tunki hänen silmäluomiensa läpi, pitipä hän niitä kiinni kuinka tiukasti hyvänsä, hehkuisi koko yön, hän tiesi sen pantuaan merkille katseen, jolla Higgs oli silmäillyt hurjistunutta, punatukkaista miestä. Siinä silmänräpäyksessä hän tunsi, että Higgs pelkäsi punatukkaista, jonka punertavat kasvot kiilsivät, eikä uskaltaisi millään sammuttaa valoa vartiohuoneessa, ei uskaltaisi jättää sitä hämäräänkään, olipa tapa tai sääntö sitten mikä hyvänsä. Ja hän käsitti myös, miksi Higgs alituiseen meni ulos huoneen yläpäästä: hän tahtoi olla varma siitä, että Jordan, taikka joku muu apulainen, oli äänenkantaman päässä. Niin, tuo valo palaisi varmasti koko yön, ja runoilija näytti myös aikovan jatkaa, ja niin jyskyttäisi punatukkainen mies pöytää aina tuon tuostakin ja huutaisi, ja toinen mies kirkaisisi myös kumeasti silloin tällöin. Ja siellä olisi kaikenlaista epämukavuutta, melua ja tuloa ja menoa. Niinpä hän saattaisi yhtä hyvin istua valvomassa ja ajattelemassa kuin turhaan yritellä nukkua. Ajatellahan voi aina. Tietysti, jos oli liian väsynyt, saattoi lakata ajattelemasta eteenpäin, jäädä vain ajattelemaan kuin ympyrässä, mutta oli mahdotonta olla valveilla ja ajattelematta. Täällä ei voisi mitenkään nukkua. Silmät, korvat ja nenä kiusautuivat ihan liiaksi. Nukkuikohan täällä kukaan milloinkaan, olipa hän sitten terve tai sairas?

Hänellä ei ollut mitään muuta tekemistä kuin istua ja ajatella, istua ja ajatella, ehkä torkahtaa hetkeksi ja ajatella itsensä uneen, kunnes joku odottamaton jymähdys tai mylvähdys palauttaisi ajattelemaan.

Silloin Sargon unen ja valvonnan välillä ollessaan näki jotakin kauheaa. Ainakin se vaikutti kauhealta hänen hermoihinsa. Kahden vuoteen päässä hänestä nukkui pelottavasti riutunut nuori mies, jonka pää kohosi ylöspäin. Pielus ei tukenut sitä; se oli kuuden tuuman päässä siitä. Hän piti sitä ylhäällä asennossa, jota oli tuskallista katsella. Nuoren miehen kasvot ilmaisivat hiljaista, ylpeää tyytyväisyyttä tähän jäykkyyteen. Se oli uskomatonta. Oliko olemassa sellaista kuin näkymätön pielus? Vai oliko se Sargonin silmien harhakuva valvovassa unessa?

Vuoteessa hänen vieressään makasi toinen mies valvovat kasvot häntä kohti. Hänen silmänsä kohtasivat Sargonin katseen. Kumpikaan ei sanonut mitään eikä liikahtanutkaan, mutta molempien mielen valtasi suuri lohdutus. Sillä silmät, jotka kohtasivat Sargonin, olivat yhtä terveet kuin hänen omansa, ja kumpikin tuki toistaan. Niin se on, sanoivat silmät. Se on omituista, mutta silmänne eivät petä teitä. Se on nuoren miehen taudin ilmiö.

Sargon nyökkäsi. Toinen terve mies nyökkäsi vastaan ja kääntyi sitten toiselle kyljelleen vuoteessaan kuin rauhoittunut lapsi nukkuessaan. Mutta voisiko hän nukkua?

Sargonin katse kiersi huoneen hakien uutta. Niin, eräitten toistenkin täytyi olla terveitä — terveitä niinkuin hänen — Ja pidätettyjä niinkuin hän itsekin. Siellä oli toinen mies käytävän toisella puolella, jolla oli pieni parta, hyvin, hyvin surullinen mies, mutta hänelläkin oli terveet silmät.

Huomenna oli Sargonin mentävä keskustelemaan noitten toisien kanssa ja kerrottava heille itsestään ja neuvoteltava tästä pelottavasta tilanteesta, mutta ei nyt, sillä Higgs puuttuisi varmasti asioihin. Nyt jo oli sattunut monta Higgsiä ärsyttävää seikkaa. Oli selvää, että hän olisi kiukkuinen, ja oli parasta olla ärsyttämättä häntä lisää. Nyt täytyi vain istua paikallaan ja ajatella.

Miksi oli korkein voima nostanut hänet hänen jokapäiväisen elämänsä tavallisista toimista ja kuvitteluista kuolemattoman olemuksensa tuntemukseen, miksi hänelle oli näytelty päättymättömät kohtalot ja näky hänen toimintapiirinään olevasta koko maailmasta, että hänet sitten herätettäisiin pois elämästä ja valosta ja vapaudesta tähän mielipuolisten harmaaseen, maanalaiseen maailmaan? Se ei ollut saattanut tapahtua turhan takia. Sen täytyi merkitä jotain.

Ja sitten puhalsi toinen kysymys tuulen hänen sielunsa läpi. Se voima, joka oli kutsunut häntä, ja kutsunut häntä vain tuodakseen hänet tähän paikkaan, oli siis saattanut kaikki muutkin samaan kauhunpaikkaan. Miksi? Hänelle se saattoi olla koettelemus, mutta mitä se oli noille muille, joiden sielut olivat todella hajonneet ja haihtuneet pois? Mitä voima heillä teki?

Koko asioitten järjestys alkoi häilyä ja haihtua Sargonin sielusta. Jos voima ei ollut tehnyt sitä, niin silloin se oli vastavoiman työtä. Täytyi siis olla olemassa vastavoima, jokseenkin yhtä väkevä kuin voima itsekin, kykenevä sieppaamaan ihmisiä elämästä sekaannukseen, halpuuteen ja ikuiseen kuolemaan. Taikka muuten: — ei ollut olemassa mitään.

Hän istui ihan hiljaa leuka polviin nojaten silmien tuijottaessa tyhjästi viimeiseen mustaan mahdollisuuteen.

Oliko koko hänen kutsumuksensa ja tehtävänsä sittenkin vain pettymystä ja harhaa? Oliko häntä petetty Tunbridge Wellsissä, kun kutsu ensimmäisen kerran tuli hänelle nousta ja herätä? Eivätkö nuo Sumerian muistot olleetkaan muuta kuin unta. Oliko hän kuitenkin juuri — hassuksi tullut Albert Edward Preemby? Hassussa, kärjettömien sieluttomuuksien maailmassa? Jos niin oli, oli hän todella hupsuin kaikista elävistä ihmisistä. Hän oli luopunut mukavuudestaan ja varmuudestaan joka oli tervettä, vaikka vähäpätöistä, oli juossut pois rakkaan Christina Albertansa luota — totellakseen voimaa joka ei ollut muuta kuin hänen oman mielikuvituksensa harhaa, ja seuratakseen päämäärää, joka oli vain haamu. Päiväkausia hän oli koettanut estää Christina Albertaa pääsemästä ajatuksiinsa: hän oli muka epäilijä ja vastavoiman liittolainen. Nyt hän palaisi, perin reippaana kiivaana, mutta sittenkin vain nuorena tyttönä. Hän oli jättänyt tyttärensä selviämään niinkuin itse taisi, jättänyt hänet omien muistutustensa ja varoitustansa ulkopuolelle. Mitä hän teki? Kuinka monet vaarat ja vaikeudet saattoivat nytkin uhata häntä? Sargonin mieleen ei tähän mennessä ollut johtunut, että hänen katoamisensa saattaisi tuottaa tytölle murhetta ja vaaraa. Nyt hän näki selvästi, että niin kävisi.

Vihollinen tuli ja väitteli avoimesti hänen kanssaan. »Olet ollut hupsu, Albert Edward Preemby», sanoi se. »Olet johtanut itsesi hyvin vaaralliseen ja surkeaan asemaan, olet paennut omasta elämästäsi tyhjyyden kauheuteen. Palaa! Palaa, kun vielä on mahdollisuuksia palata!»

Kyllä. Se kävisi kyllä päinsä. Hyvin helposti! Hän voisi sanoa suoraan, että hän jo muisti oman nimensä. Hän voisi pyytää tavata lääkäriä tai johtajaa taikka mitä hyvänsä henkilöä, joka komensi Higgsiä, Jordania ja heidän tovereitaan, hän voisi ilmoittaa nimensä, atelierin osoitteen, pankkinsa osoitteen, pesulaitoksen osoitteen ja niin poispäin. Puhuen hyvin suoraan ja selvästi hän saattoi myöntää käyttäytyneensä omituisesti, mutta että se puuska oli nyt ohi, ja niin hän pääsisi näistä hirveistä varjojen maailmoista takaisin päivänvaloon. Se ilahuttaisi Christina Albertan sydäntä…

Hän muisteli tuota vilkasta, ystävällistä, hiukan vastahakoista olentoa. Jos hän vain voisi nyt saada nähdä tyttärensä! Tulemassa tänne pitkää käytävää hänen luokseen auttamaan, pelastamaan…

Sitten hän olisi juuri Preemby taas elämänsä loppuun saakka, mukavasti Preemby, Preemby sivussaseisoja, Preemby syrjästäkatselija, toimeton, hiljainen mies meluisan atelierin perällä. Mutta eräänlaiset asiat olisivat kerta kaikkiaan lopussa. Hän ei enää milloinkaan saisi mennä museoon tai kaivelemaan kirjakauppojen pimeistä nurkista vanhoja, tomuisia, unohtuneita kirjoja, jotka kertoivat hävinneistä kaupungeista ja arvoituksellisista ennusmerkeistä. Hän ei enää milloinkaan saisi ajatella Atlantiksen ihmeitä ja salaisuuksia, pyramiidien mittoja eikä menneen ja tulevan ajan suuria arvoituksia. Hänen elämässään ei sitten enää olisi ollenkaan mitään ihmeellistä, sillä hän oli pyrkinyt ihmeeseen ja joutunut pettymykseen. Nuo asiat kaikki jäisivät vanhoiksi tarinoiksi ja kuvitteluiksi sellaisesta, mitä ei milloinkaan tapahtuisi. Menneisyys ja tulevaisuus olisi kuollutta hänelle. Päivät olisivat tyhjiä ja painostavia, tyhjempiä ja painostavampia kuin milloinkaan ennen. Hänen elämänsä ydin vuotaisi kuiviin…

Ja toisella tiellä häntä odotti tuska, halpuus, raaka kohtelu, huono ruoka, likaisuus, koettelemukset, jotka voisivat murtaa hänet — mutta voima viittaisi häntä edelleen luokseen.

Hän ajatteli Sargonille kuuluvia asioita, voimaa, kaupunkeja, jotka olisivat kuin suuria yksityisiä olentoja, koko maailmaa, tähtien salaperäisiä lupauksia, kaikkia noita asioita, joista hänen täytyisi luopua ja olla Preemby, Preemby suoraan ja selvästi, elämänsä loppuun saakka, jos hän haluaisi lähteä pois tästä paikasta. Hän istui, kuten hänestä näytti, äärettömän ajan hiljaa ja miettivänä, vaikka vastaus jo oli selvä hänen sielussaan. Ja viimein hän puhkesi puhumaan: »Ei», sanoi hän käheällä äänellä, melkein huutaen: »Minä olen Sargon, Sargon Jumalan palvelija, ja koko maailma on minun.»

Kauan jälkeen puolen yön istui Sargon yhä tuossa kalpeassa, likaisessa valaistuksessa melun ja sekaannuksen vallitessa hänen ympärillään. Hän oli menettänyt kaiken mahdollisuuden arvioida aikaa: kellokin oli otettu pois häneltä. Jolloinkin pikku tunneilla hän rukoili. Ja silloin tällöin hän itki hiukan.

Hän rukoili. Joskus taas hän laati lauselmia ja kuiskaili niitä itsekseen, ja joskus eivät lauselmat ollenkaan päässeet sanoiksi, vaan kulkivat hänen sielunsa läpi kuin käärmeet syvässä, tummassa vedessä. »Suuri on se tehtävä, jonka olet päälleni laskenut. Näen, etten ole kyllin arvokas, oi mestari, suorittamaan pienintäkään minulta vaatimaasi tehtävää. En ole kyllin arvokas. Olen mitätön mies ja tyhmä mies, ja kaikki, mitä tähän saakka olen tehnyt, on hulluutta. Mutta olet kutsunut minut tietäen hulluuteni. Anna anteeksi hulluuteni ja auta minua uskoon.» Hän istui hiljaa ja liikkumatta paikallaan kyyneleet poskipäillään. »Rankaise ja koettele minua tahtosi mukaan», kuiskasi hän sitten, »kunhan et vain hylkää minua ja katoa maailmastani.»

Hän rukoili, että voima tekisi hänestä maailman palvelijan, ja lisäsi änkyttäen ja heikosti: »sellaisen kuin olin entisinä päivinä.»

Mutta oliko noita entisiä päiviä milloinkaan ollut olemassa? Sumeria oli nyt hyvin kaukana hänestä, ja valkoiset kaupungit, siniset virrat ja jokialukset olivat häipyneet pois, ja häntä kunnioittavat kansanjoukot olivat kuin haihtuva täplä hänen mielessään, eivät unen haihtuvaa muistoa selvempiä. Hän ei sanonut vähään aikaan mitään, mutta lisäsi sitten ääneensä kuiskaten: »Auta sinä minun epäuskoani.»

Joskus hän rukoili kuiskaten, joskus vaieten, ja joskus hän taas istui hiljaa ja rauhallisena. Higgs tuli kolme kertaa katsomaan häntä, mutta ei puuttunut hänen toimiinsa. Viereisessä vuoteessa jatkui runo yhä, mutta se oli nyt muuttunut vain rytmilliseksi virraksi herjaavia hävyttömyyksiä.

Hiukan senjälkeen kun Sargon oli lakannut rukoilemasta, oli hän kai nukkunut; hän oli kai nukkunut, koska heräsi aamunkoitteeseen. Se ei tapahtunut asteettain; hän heräsi siihen äkkiä.

Kylmä, varjoton valo täytti huoneen, ja sähkölamput, jotka olivat näyttäneet niin kirkkailta, olivat vain valoisia, oranssinkeltaisia rihmoja. Higgs seisoi ovella tarkastellen kiihkeästi punatukkaista miestä, joka lepäsi pää pöydällä, kuin unessa — mutta ehkä vain teeskennellen unta.

Seuraavan päivän iltana tuli kaksi vierasta katsomaan Sargonia. He kutsuivat hänet luokseen ja hän puheli hiukan heidän kanssaan, ja sitten he keskustelivat enimmäkseen keskenään.

Kumpikaan herroista ei selittänyt, mitä asiaa heillä oli Sargonille. Toinen heistä oli lyhyt, mustatakkinen mies. Hänellä oli kultaiset kellonvitjat ja kirjava kravatti jalokivineuloineen. Pienellä terävällä nenällään hänellä oli kultasankaiset silmälasit. Kasvot olivat lihavat ja puhtaiksi ajellut, suu kuin vino lapionreikä taikinassa. Hän puhui kuin nyyhkytyksen ja sammaltamisen välimailla, ja hän näytti olevan jokseenkin kiireissään ja harmissaan siitä, että hänet oli kutsuttu Sargonin luo. Toinen oli iso, harmaa ja huolestuneen näköinen. Hän teki jollakin tavalla sen vaikutuksen Sargoniin, että hän oli lääkäri, jolla oli yksityisiä vaikeuksia. Hän näytti pitävän itseään keskustelun johtajana ja neuvotteli satunnaisesti jostakin yksityiskohdasta syrjässä seisovan Jordanin kanssa.

»Sikäli kuin ymmärrän», sanoi taikinakasvoinen mies, »halusitte te tarjota päivälliset eräälle seurueelle, johon kuului kaikenlaisia ihmisiä, Rubikonin ravintolassa, eikö niin? Otaksun, että tuo ajatus johtui mieleenne jokseenkin äkkiä?»

»Aioin neuvotella eräitten henkilöitten kanssa», sanoi Sargon. »Se lienee ollut erehdys minun puoleltani.»

»Ei siihen tarvita herraa», sanoi Jordan syrjästä. »Se sanoo itseään
Sargoniksi.»

Tohtori tuli hyvin terävän näköiseksi. »Eikö se ole jonkunmoinen historiallinen nimi?» kysyi hän katsellen etsivästi syrjään.

»Sepä on kummallinen vastaus», sanoi taikinakasvoinen mies, »todellakin kummallinen.»

Sargon säpsähti ja jäi tuijottamaan silmien ilmaistessa jonkunmoista ällistystä. »Ei, ei, Jumalan nimeen. Ei suinkaan», sanoi hän.

»Ja nyt te olette kuningas ja herra tai jotakin sellaista, ja maailma kuuluu teille?» sanoi lääkäri.

Tohtori kääntyi Jordaniin päin ja kutsui hänet kuiskaten luokseen.
Sargon kuuli vain lauseen katkelman. »Higgs kuuli sen», sanoi Jordan.

Sargon kumarsi päänsä suruissaan. »Parasta olisi sanoa minua Sargon
Arvottomaksi, sillä olen epäonnistunut monessa asiassa.»

Taikinakasvoinen mies katseli lääkäriä. »Emmekö jo ole selvillä tästä?»

»Päätelmäni ovat selvät», sanoi lääkäri. »Minulla onkin jo todistus valmiina.»

»Jos se riittää teille, tri Manningtree, niin riittää minullekin. Jos menisin katsomaan toisia…»

»Oli erinomaisen hyvä, että tulitte tänään. Teillehän olisi ollut yhdentekevää tulla vaikka huomennakin, mutta meillä alkaa tosiaan olla liiaksi väkeä täällä. Eräs noista vekkuleista on varmasti vaarallinen. Palveluskunta täällä ei pidä hänen käyttäytymisestään. Teidän pitäisi hiukan silmätä häntä, taikka oikeastaan jokaista. Ne ovat kaikki selviä tapauksia, jotka kaipaavat vain yleistä siirtokäskyä.»

He puhelivat nyt niinkuin Sargon ei olisi ollutkaan läsnä, tai niinkuin hän olisi ollut eloton esine. Heille hän todella oli muuttunut sellaiseksi, hän oli jo siirtynyt pois ihmiskunnan piiristä.

»Miksi te olette puhelleet minun kanssani?» kysyi Sargon äkkiä hämärän pelon siitä, mitä hän oli sanonut ja tehnyt, kehittyessä hänen mielessään.

Lääkärin käytös muuttui. Hän puhui Sargonille kuin pienelle lapselle.
»Te saatte nyt mennä takaisin vuoteeseen», sanoi hän. »Jordan!»

Tohtori kääntyi selin Sargoniin vastaamatta mitään, ja taikinakasvoinen mies avasi oven lähteäkseen. Sargon otti askeleen heitä kohti, mutta Jordan tarttui hänen käsivarteensa.

Ja kun Sargon pikemmin ankarasti kuin lempeästi jälleen vietiin vuoteeseen Jordanin taluttamana, niin tuomari ja lääkäri täyttivät ja vahvistivat asiapaperit, joita tarvittiin riistämään häneltä melkein kaikki inhimillisen olennon oikeudet. Sillä mielipuolisuuden syytteessä olevalle ei ole olemassa lautakunnan tutkintoa eikä mitään habeas corpus oikeutta. Hän ei saa tuomiota julkisessa oikeudessa, eikä ole mitään, mihin hän voisi vedota. Hän saattaa kirjoittaa valituksia, mutta mitä ei oteta huomioon. Jokaisen tylsän hoitajan todistus painaa enemmän kuin hänen kiivainkaan vaatimuksensa. Hänet siirretään puolisivistyneiden, huonopalkkaisten, huonosti ruokittujen ja työllä rasitettujen, melkein autokraattisten hoitajien vallan alaiseksi. Hänestä näyttää jokainen päivä ja jokainen yö aluksi loppumattomalta, ja sitten päivät ja yöt muuttuvat jonkunlaiseksi tyhjyydeksi, tulevat merkityksettömiksi ja menevät menojaan yhä nopeammin. Häntä pidetään aina ruumiillisen epämukavuuden tilassa, hän voi melkein aina pahoin huonosti valmistetusta ja joskus pilaantuneesta ravinnosta, ja häneen vaikuttavat hyvin pahasti kaikenlaiset »rauhoittavat» lääkkeet ja voimakkaat ulostusaineet. Risiiniöljy on ainoa, jota mielisairaaloissa käytetään todella alttiisti. Hänellä on täysi syy pelätä monia tovereistaan ja osoittaa orjamaista tottelevaisuutta häntä hoitaville vartioille. Lääketieteellinen tarkastaja liikkuu kyllä taka-alalla: lääketieteellinen lautakunta, jolla ei ole mitään kokemusta mielisairauksista. He käyvät sairaaloissa määrättyihin aikoihin, välttävät liikaa vaivaa, näkevät niin vähän kuin mahdollista.

Ja mitäpä he oikeastaan saattaisivat tehdä? He eivät saata lisätä ruokamenoja, eivätkä korottaa hoitajien palkkoja. Heidät on määrätty säästämään eikä tuhlaamaan veronmaksajien varoja. Hoitajat ovat yhteistoiminnassa ja suojelevat toinen toistaan. Heidän täytyy pysyä yhdessä, ja monet heistä saavat aina pelätä raivoisia sairaita. Satunnaisesti, siitä tarkoin ilmoitettuaan, tarkastava viranomainen saattaa käydä sairaaloissa. Silloin pannaan kaikki parhaaseen järjestykseen. Ne hoidokit, joilla mahdollisesti on valittamisen syytä, eivät pääse lähestymään häntä, taikka eivät tiedä, kuinka lähestyä saadakseen valituksensa kuuluviin. Hoitajat ovat läsnä keskeyttämässä, selittelemässä, häiritsemässä. Niinpä onneton puolihullu, jolla ei ole mitään mahdollisuutta saada apua, joutuukin kärsimään huonoa kohtelua, saa huonoa ruokaa, huonon vaatetuksen, eikä hänellä päivällä eikä yöllä ole muuta seuraa kuin mielipuolet. On jo hyvin paha terveelle joutua kokemaan todella mielipuolien hullutuksia, raivoa, kyllästyttävää koneellisuutta, sekavuutta, mutta mitä se vaikuttaakaan sellaiseen, jonka ylitse on langennut tuon täydellisen pimeyden puolivarjo? He eivät saa olla omissa oloissaan, eivät pääse eroon toisista, heillä ei ole mitään rauhaa. Yhteiskuntamme kokoaa nuo onnettomat yhteen, pois näkyvistä, rakentaa muurit heidän ympärilleen, kuluttaa heidän vuokseen niin vähän, että he eivät saa kunnollista ravintoa eikä kunnollista hoitoa, ja tekee urhoollisesti parhaansa unohtaakseen kaiken, mikä heitä koskee.

Ja meidän Sargonimme, joka ulkomaailmassakin käytäntöineen ja vapauksineen oli joskus hiukan hämillään, täytyi nyt mennä tuohon synkkään alaiseen maailmaan. Sillä häntä pidetään vielä kaksi päivää tarkastuslaitoksessa odottamassa viranomaisten ratkaisua. Sitten hänet lähetetään neljän muun vangin kanssa vielä riemuttomampaan ja surullisempaan vankeuteen Cummerdown Hillin rakennuksien, muurien ja ristikoiden taakse.

Niinpä hän nyt joksikin aikaa häviää tavallisten ihmisten näkyvistä, ja katoaa hetkeksi tästäkin tarinasta. Olisi sietämätöntä kertoa likimainkaan tarkoin hänen jokapäiväisten kärsimystensä ja alennuksensa vaiheita.

KOLMAS KIRJA

SARGONIN, KUNINKAITTEN KUNINKAAN, YLÖSNOUSEMUS.

CHRISTINA ALBERTA ISÄÄNSÄ ETSIMÄSSÄ.

Tähän asti Christina Alberta oli suhtautunut elämään rohkeasti, halveksivasti ja menestyksellisesti. Toisten varovaisuus ja arvelut eivät liikuttaneet häntä. Hän ei nähnyt mitään syytä, miksi olla järkevän epäröivä, noudattaa sovinnaisuuksia ja rajoituksia. Nyt hän ensimmäistä kertaa tunsi kauhistuvansa. Hänen isänsä oli kadonnut maailmaan, jonka hän äkkiä käsitti äärettömän julmaksi. Teddy oli kelvoton, niin täydellisesti kelvoton, että vain omiin tunteisiinsa kokonaan kietoutunut hupsu olisi voinut koskea häneen. Hän valvoi suurimman osan yötä, joka seurasi hänen isänsä katoamista, pureskellen sormiaan ja kiroten Teddyä. Lambone, tuo suuri ystävä, oli veltto, tietämätön ja pintapuolinen. Harold ja Fay näyttivät jo hiukan kyllästyneen hänen onnettomuuteensa ja hiukan taipuvaisilta moittimaan häntä siitä, että hän oli tuonut isänsä Lontooseen. Hänellä ei ollut ketään muuta, jonka puoleen kääntyä. Hänelle ei jäänyt ketään — paitsi itse Christina Albertaa, — joka nyt tunsi olevansa hiukan ränsistynyt ja aika tavalla peloissaan.

»Mutta mitä minun on tehtävä?» kysyi hän yöllä yhä uudestaan nukkuessaan sekavassa, mutta taiteellisessa pikku huoneessaan.

Hänen asemaansa huononsi vielä sekin, ettei hänellä ollut täyttä puntaakaan selvää rahaa.

On merkittävä muistiin, että Christina Alberta ei kahteen päivään ryhtynyt siihenkään itsestään selvään toimenpiteeseen, että olisi kääntynyt poliisin puoleen. Hänellä oli omituinen, vaistomainen tunne siitä, että poliisin sekoittaminen asiaan oli vaarallista, ja että koko yhteiskunnallinen järjestelmä ei oikein ollut edullinen hänen omituiseen pikku isäänsä nähden. Hänellä oli synnynnäinen epäluottamus ihmisiin. Paul Lambone neuvoi häntä kääntymään poliisin puoleen. Hän osasi sentään olla häpeissään avuttomuudestaan, ja kahden kirkkaan päivän kuluttua hän tuli Lonsdalen talleille tarjoamaan vielä kerran altista, mutta hidasta apuaan. Hän saapui Christina Albertan juodessa teetä Fayn kanssa.

»Christina Alberta», sanoi hän suurikokoisen, murhetta ilmaisevan kuvan näköisenä. »Olen ollut huolissani ja taas huolissani koko tämän ajan sinun takiasi. En osannut auttaa sinua kylliksi. Arvelin, että hän tulisi takaisin ominpäinsä, ja että kaikki tuo hälinä oli ennenaikaista. Oletko kuullut jotakin?»

Christina Albertalla oli toiselta puolen suuri halu siepata hänen päänsä pois, ja toisekseen hän tunsi, että hän, omaan tapaansa, oli hänen todella vilpitön ystävänsä ja saattaisi olla suureksikin hyödyksi.

»Puhu vain suoraan», sanoi Lambone. »Sinun tulee parempi olla, kun olet ilmaissut kaiken, ja sitten me voimme keskustella siitä.»

Häntä varmisti tytön hymy. Hän kirkastui silminnähtävästi. Hän oli sitä lajia ihmisiä, joista olisi vaikeaa tuntea edes torakan vihaavan heitä. »En halua istuutua siihen tuoliin, kiitos», sanoi hän Faylle. »Se on liian mukava. Voimmehan me millä hetkellä hyvänsä keksiä jotakin, ja silloin minun täytyy kiiruhtaa toimimaan. Olen nyt spartalainen», lisäsi hän istuutuen.

»Spartalainen. Lääkärini kehoittaa minua sanomaan tuon sanan aina ennen aterioita ja etenkin ennen teetä. En tiedä, miksi. Hän koettaa kai taikatemppuja, Couén menetelmää tai sellaista… Ovatko nuo kokoskeksejä? Niin minä arvelinkin… Nepä ovat hyviä. Ja mitä meidän nyt on tehtävä, Christina Alberta?»

Hän tuli järkeväksi ja auttavaiseksi, muistutti yhä enemmän miestä, joka oli kirjoittanut teoksen: Mitä on tehtävä sadassayhdessä tapauksessa. Hän sai Christina Albertan tunnustamaan, että hänellä ei ollut rahaa, ja ilmoitti hänelle, että tämän velvollisuutena oli ottaa vastaan viidenkolmatta punnan laina. Sitten hän keskusteli siitä, olisiko katoamisesta ilmoitettava poliisille, ja sai Christina Albertan myöntymään siihen. Jos hra Preemby oli joutunut pahoihin käsiin, niin oli sitä parempi, mitä pikemmin poliisi puuttui asiaan. Hän ei kuitenkaan pitänyt pahinta luultavana. Hän oli paljon taipuvampi ajattelemaan, että Preemby oli aiheuttanut häiriötä ja että hänet oli pidätetty. Hän arveli, että rikkomusta pidettäisiin mielenhäiriön aiheuttamana. Hän oli kysynyt neuvoa hyödyllisiltä lakikirjoilta ja Encyclopedia Britannicalta, ja selitti, että hänellä oli erinomainen henkinen sulatuskyky. Christina Alberta huomasi, että Lambonesta olisi saattanut tulla oivallinen asianajaja.

Hän vei Christina Albertan autolla Scotland Yardille. »Täällä ne joko ilmoittavat, missä hän on, taikka sanovat, mistä me saamme sen tietää», selitti hän.

Fayhin vaikutti tämän ajatuksen alkuperäisyys. »Jos olisi kysymys kadonneesta sateenvarjosta», sopersi hän kiireissään, »niin ymmärtäisin. Mutten ole tiennyt, että Scotland Yardilta voi hakea kadonnutta isää.»

Kello kuudelta oli Preembyn jälkiä saatu seuratuksi Giffordkadulle saakka. Mutta häntä ei saanut puhutella siellä. Hänet oli todistettu mielenvikaiseksi ja hänet lähetettäisiin, hoitaja arveli, mutta ei ollut aivan varma siitä, Cummerdown Hilliin. Paul Lambone koetti olla arvokas ja tärkeä ja vaikuttaa hoitajaan saadakseen lisätietoja, mutta ei onnistunut. Vihdoin hän ja Christina Alberta lähtivät pois tietoisina hiukan enemmästä kuin yhdestä masentavasta tosiseikasta. He eivät saisi nähdä hra Preembyä, eivätkä saisi tietää mitään oleellista hänestä, ennenkuin seuraavana käyntipäivänä, — milloin se sitten lieneekin, — Cummerdown Hillissä. Silloin, jos »hän olisi sellainen, jonka luo päästettäisiin», saisivat he mennä häntä tapaamaan. Hoitaja oli jyrkkä ilmoituksissaan ja näytti pitävän sekä Lambonea että Christina Albertaa jokseenkin vastenmielisinä henkilöinä.

Kun he lähtivät Giffordkadulta, huomasi Christina Alberta, että Lambone oli vihainen. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt tätä vihaisena. Se oli kyllä hyvin ohimenevä vaihe. Hänen poskillaan oli tavallista syvempi puna.

»Mokomakin kartanokoira», sanoi hän. »On siinä vain tuottaakseen harmia ihmisille. Odottaisihan… minun asemassani olevaa miestä kohtaan… jonkunlaista käytöstapaa… jonkunlaista huomaavaisuutta… Kaikkialla muualla maailmassa kunnioitetaan kirjailijoita.»

»Tuollaisen julkisessa toimessa olevan miehen pitäisi ainakin osata käyttäytyä.»

»Minun olisi heti pitänyt mennä Devizesin luo. Hän tietää enemmän mielisairauksista ja mielisairaita koskevasta lainsäädännöstä kuin kukaan Lontoossa. Ihmeellinen mies. Menen takaisin asuntooni, soitan hänelle ja sovin tapaamisesta. Sitten hän selittää meille koko asian. Ja haluanpa, että sinäkin tapaisit hänet. Pidät varmasti hänestä. Sattumalta tulen ajatelleeksi, että olet ihmeesti hänen näköisensä.»

»Sinulla on elämän voima ja kaikki sellainen. Ja olet ruumiillisesti hänen näköisensä. Samanlainen nenä, jokseenkin samanlaiset piirteet.»

»Tällainen nenä sopiikin paremmin miehelle», sanoi Christina Alberta.
»Toivon, että se tyydyttää häntä.»

»Se on helkkarin hyvä nenä, Christina Alberta», sanoi Lambone. »Se on urhoollinen nenä. Älä vain rupea olemaan vaatimaton siihen nähden. Nenäsi juuri kiinnitti ensimmäiseksi huomioni sinuun. Sinä saat pyydystetyksi miehen sillä vielä, ja hän ihailee sitä ja seuraa sitä niinkuin sinäkin. Nykypäivinä naiset tahtovat olla vapaita ja yksilöllisiä, heillä pitää olla omat erikoispiirteensä. Kiharoitten, joutsenkaulan ja kalpean ihon aika on ohi. Ei silti, ettei sinulla olisi puhtain iho, mihin silmäni ikinä ovat sattuneet, Christina Alberta.»

Mutta Christina Alberta ei tavannut Devizesiä seuraavanakaan päivänä.
Hän lykkäsi kohtausta päivän ja kiiruhti Woodford Wellsiin hra Sam
Widgeryn tärkeän kirjeen kutsumana.

Widgeryt ja Preembyt eivät olleet varsinaisesti kirjeenvaihdossa, paitsi silloin kun hra Preembylle suoritettiin korkoja hänen Kirkkaan Virran pesulaitokseen kiinnittämälleen pääomalle. Yhtiön perustaminen oli aiheuttanut jonkun verran hankausta, ja hra Widgery oli pysynyt närkästyneenä, jota hän myös koetti osoittaa koettamalla esittää sanottavansa harkitun lyhyesti. Mutta nyt saapui seuraava, nti Chrissie Preembylle osoitettu kirje:

»Sehän on kamalaa, mitä isä raukallesi on tapahtunut. En voi sanoa sinulle, kuinka kauhistunut olen. Menin suoraan työhuoneelle, jonne olit jättänyt hänet, niin pian kuin ne kirjoittivat minulle ja lähettivät hänen kellonsa ja shekkikirjansa. Olipa hyvä, että ne löysivät osoitteeni hänen taskustaan, muuten otaksun, että minua, kuten tavallista, olisi pidetty tietämättömänä kaikesta tästä. Hän ei tuntenut minua ja kielsi oman nimensä, mutta sitten oli hän tuntevinaan minut kieroksi kauppavarkaaksi ja tahtoi, että minulta leikattaisiin korvat, ja uhkaili minua. Minut piti seivästää, en tiedä, mitä hän sillä tarkoitti. Olen ajatellut kaikkea tätä, ja kun sinä et vielä ole täysi-ikäinen, otaksun minä, että olen sinun jonkunlainen holhoojasi, ja että minun tulee valvoa etujasi pesulaitoksessa, joka ei kannata likimainkaan niin hyvin kuin isäsi sai minut uskomaan. Luulen, että hän jo silloin oli hiukan kummallinen eikä oikein ymmärtänyt, mitä hän teki, ja epäilen, että se, mitä hän oli saanut päähänsä etuoikeutetuista osakkeista, joita minä en milloinkaan oikein hyväksynyt, mutta joihin suostuin tehdäkseni hänelle mieliksi, olisi enää pätevää. Onneksi ei tällä kaikella ole mitään kiirettä, kun sinun ei tarvitse maksaa mitään hänestä, siellä missä hän on, sanoo hra Punter, niin kauan kuin annat kaiken olla sillään, ja muusta voimme puhua, kun olet päässyt ensimmäisestä säikähdyksestä isäsi sortumisesta. Vaimoni lähettää rakkaat terveiset ja lämpimän myötätuntonsa. Ole vain rauhallinen, äläkä anna kaiken tämän liikaa häiritä sinua, sillä useinhan se on perinnöllistä, eikä milloinkaan saata olla kyllin varovainen, niin että jätä kaikki minun hoitooni ja ole varma siitä, että olen

»Sepä joltain kuuluu», sanoi Christina Alberta ja soitti heti tapaamisperuutuksen Paul Lambonelle ja Wilfred Devizesille ja kiiruhti pois silmissään taistelunhaluinen tuli Liverpoolkadun maanalaiselle asemalle.

Kun Christina Alberta tuli Woodford Wellsiin, tuntui hänestä, että pesulaitos oli hieman pienempi kuin ennen, ja että sinisten kuljetusvaunujen väri oli hieman ränsistynyt. Niitten hakaristi oli peitetty paperipalasilla, joissa seisoi: »Kokonaan uusi johto. Kääntykää kaikissa asioissanne toimitusjohtajan, hra Samuel Widgeryn puoleen. Määräyksen mukaan.»

Hän kulki puutarhakäytävää pitkin taloon, joka oli ollut hänen kotinsa melkein koko hänen elämänsä ajan, ja oven avasi hänelle hra Sam Widgery itse, joka oli nähnyt hänen tulevan. »Tulitpa sentään tänne», sanoi hän ja näytti epäröivän päästäessään häntä sisään. Hän oli pitkähkö, kumara mies, kasvot rokon arpiset, alahuuli riippuva ja nenä leveä, ja hän veti usein ilmaa sen läpi hengittäessään ja hänen silmänsä olivat hyvin salakavalat ja ruskeat. Hän oli puettu tummaan, huonosti sopivaan pukuun, jonka kaulus oli reunoista kulunut, ja hänellä oli kaulassa hyvin ränsistynyt, valmiiksi sidottu satiinikravatti. Hänen liivinsä olivat melkein auki, ja hän heilutteli lakkaamatta käsiään. Hän katseli Christina Albertaa, ikäänkuin olisi pitänyt tyttöä pelottavampana kuin oli luullut.

Hän puristi huuliaan yhteen ja heilutteli päätään puolelta toiselle ikäänkuin olisi muistellut tuskallisia asioita.

»Ei niin äänekkäästi, rakkaani», sanoi hänen käheä, kuiskaava äänensä. »Eihän jokaisen tarvitse kuulla sinun surujasi. Tule sisään tänne, jossa voimme puhella rauhallisesti.»

Hän meni edeltä oleskeluhuoneeseen, jossa hänen isänsä vielä niin äsken oli suunnitellut, kuinka pesulaitos muutettaisiin rajoitetuksi osakeyhtiöksi. Tutut huonekalut oli järjestetty ihan hämmästyttävästi, ja suuri, musta pöytä oli asetettu ikkunan alle. Varovaisesti sulki Sam Widgery oven ja tuli häntä kohti. »Istu, Chrissie», sanoi hän, »äläkä raivostuta itseäsi. Pelkäsinkin, että päähäsi pälkähtäisi syöksyä tänne täyttä kyytiä. Mutta olihan minun kirjoitettava sinulle.»

»Hullu kuin hullu», sanoi Widgery. »Sanovat, että hän oli aiheuttanut mellakan Rubikonin ravintolassa. Aikoi tarjota suuret päivälliset koko Lontoon kerjäläisille.»

»Näittekö hänet? Oliko hänen hyvä olla? Oliko hän onneton? Mitä ne ovat hänelle tehneet?»

»Et saa ahdistaa minua kysymyksilläsi, Chrissie. Et saa antaa ajatustesi lentää sellaista kyytiä. Kerroin sinulle kirjeessäni, että menin sinne tapaamaan häntä. He kutsuivat hänet ulos, ja hän tuli luokseni pieneen huoneeseen.»

»Joko sinä taas alat! Istu nyt paikallasi ja kuuntele rauhallisesti asioita, tyttöseni. En voi vastata kaikkiin kysymyksiin yhtaikaa.»

»Niin se taisi muistaakseni olla, Cummerdown Hill. Niin — ne sanoivat — Cummerdown Hill. Hän tuli ulos. Hän oli ihan tavallisen näköinen, ehkäpä hiukan itseensä vaipuneempi kuin ennen, mutta kun hänen silmänsä sattuivat minuun, säpsähti hän ja sanoi: ’En tunne teitä. — Juuri niin.’»

»No, sehän ei ollut hulluutta. Oliko hän hullun näköinen? Luulen, ettei hän halunnut puhella kanssanne — kaikkien niiden epämiellyttävien seikkojen jälkeen, mitä teidän välillänne on sattunut.»

»Hyvin mahdollista. Sanoin hänelle kuitenkin: 'Mitä! Etkö tunne minua? Etkö tunne vanhaa sukulaistasi Sam Widgeryä, jonka niskoille jätit pesulaitoksesi?’ Juuri niin, sillä tavalla laskin leikkiä hänelle. Hyvin ystävällisesti, mutta — humoristisesti. ’En tunne teitä’, vastasi hän ja koetti mennä. 'Seis nyt!’ sanoin minä ja tartuin häntä käsivarteen. 'Olette alhainen, inhottava roisto’, sanoi hän minulle ja koetti työntää minut pois. ’Te saattaisitte joka pesulaitoksen vararikkoon’! sanoi hän — hän minulle, joka olen hoitanut pesulaitoksia kaksitoista vuotta aikaisemmin kuin hän meni naimisiin äiti parkasi kanssa. 'Mutta minun ei kuitenkaan ole käynyt niin kuin teidän’, sanoin minä, 'hra Albert Edward Preemby.’ Hän ikäänkuin jäykistyi. 'Sargum’, sanoi hän, 'olkaa hyvä…’»

»Olkoon menneeksi. Minusta hän sanoi 'Sargum’. Ja 'Sargum’ tahtoi hän sanottavan. Hullukaan ei voi olla hullumpi. Koetin puhella, mutta mitä hyötyä puhumisesta oli? En voinut saada häntä sanomaan mitään selvää tai suoraa. Hän alkoi uhkailla minua 'batonadilla’, — mitähän sekin on? Pyysin häntä hillitsemään kielensä. 'Olen jo saanut kyllikseni’, sanoi hän hoitajalle ja hoitaja vei hänet pois. Ja niin olemme selvät hänestä, Christina Alberta.»

»Vaikka mitä! Oliko hän hyvin onnettoman näköinen? Näyttikö hän pelästyneeltä tai kohdeltiinko häntä huonosti?»

»Miksi niin? He pitävät hänestä hyvää huolta, ja hänelle ei voi tapahtua mitään pahaa.»

»Ehkäpä hiukan alakuloiselta. Se johtuu kai kaikesta siitä, mitä hänen mielessään liikkuu. Mutta hän on siellä, missä hänen pitää ollakin, Chrissie. Minä tunnen sen. Sikäli kuin Punter sanoo, on meidän annettava kaiken olla alallaan. Siellä hän on ja saa kaiken, mitä kaipaakin eläessään veronmaksajain rahoilla. Meidän on nyt pidettävä huolta itsestämme. Meidän on harkittava tuota hänen hassua ajatustaan etuoikeutetuista osakkeista, joilla hän on rasittanut liikettä. Se on tärkeää. Se on melkein 400 punnan kuorma vuodessa asian tällä kannalla ollessa, siis melkein 10 puntaa viikossa. Lontoossa ei mikään pesulaitos voisi kestää sitä.»

»Minun täytyy päästä katsomaan isää», sanoi Christina Alberta. »En usko, että hänellä on niin hyvä olla. Olen kuullut kauheita mielisairaaloista. Minun on joka tapauksessa mentävä suoraan sinne tapaamaan häntä.»

»Se ei käy päinsä, Chrissie», sanoi hra Widgery pudistaen suuria, harmaita kasvojaan puolelta toiselle ja tarkastellen puhuessaan tyttöä. »Eivät ne tahdo, että kävijät juoksevat hulluinhuoneessa pitkin viikkoa, aina kun mieli tekee. Se ei käy päinsä, ymmärräthän. Noita olento parkoja on pidettävä rauhassa, eikä heitä saa häiritä. Voisinhan antaa sinulle kirjeen ensi vieraspäiväksi…»

Hra Widgery pudisteli hartioitaan. »Se auttaisi sinua pääsemään sisään. Mutta et sinä hyödy mitään hänestä, Chrissie, vaikka saisitkin tavata hänet. Ja sinun täytyy odottaa käyntipäivää. Sinun täytyy tehdä niin.»

»Kyllä kai. Mutta säännöt ovat sääntöjä. Sitä ennen meidän on kuitenkin selvitettävä nämä sotkuiset liikeasiat. Niin kauan kuin hän on hoitolassa, arvelen, että meidän on annettava sinulle elatusrahaa, esimerkiksi viisi puntaa viikossa, ja säilyttää loppu siksi, kunnes saamme jotakin järjestykseen. Taikka neljä. Taikka, kuten tahdot, — emme määrää summaa. En osaa sanoa. En ole vielä oikein ajatellut sitä. Ethän millään muotoa voi tarvita kokonaista kymmentä puntaa viikossa, kun sinulla ei ole häntä hoidettavana. Sitten saatamme nähdä, kuinka asiat ovat, ja kaikki tulee taas kuntoon.»

Hän vaikeni, raapi partaansa ja silmäili häntä hiukan sivulta pienillä, viekkailla silmillään. »Eikö niin?» kysyi hän sitten ikäänkuin innostuttaakseen tyttöä puhumaan.

Christina Alberta katseli häntä hiljaisuuden vallitessa, joka tuli kiusalliseksi. Sitten nousi hän ja katseli häntä taas kädet lanteilla ja kasvot kiihtyneinä.

Hra Widgeryllä oli vanha, soma käsitys nuorten naisten puhetavasta ja nuorista naisista yleensä. Hän ällistyi. »Mitä?» hän sanoi, »mitä?»

»Sinun ei pidä sanoa sellaista, Chrissie. Sinun ei pidä käyttää sellaisia sanoja. Älä nyt saa väärää käsitystä tästä kaikesta. Mitä sinä tarkoitat! Vanha lurjus! Ja vielä jotakin sen edessä. Miksi? Minähän teen vain sen, mitä minun täytyykin. Sinä et todellakaan ole vielä täysi-ikäinen, olet vielä pelkkä lapsi, lain kannalta katsottuna, ja minun, luonnollisesti, minun hänen lähimpänä sukulaisenaan niin sanoaksemme, on ryhdyttävä sellaisiin toimenpiteisiin kuin tämän asian järjestäminen edellyttää. Siinä kaikki. Et saa käsittää tätä väärin ja raivostua. Eikö niin?»

Widgery ei kyennyt katsomaan häntä silmiin. Hän puhui kuin olisi puhutellut kirjoituspöytää.

»Ja mitä hyötyä sinulla on tuollaisten kamalain puhetapojen käyttämisestä? Ja loukkaako se minua millään lailla? Ja muuttaako se millään lailla sitä tosiasiaa, että minun on, tahdoinpa sitten tai en, hoidettava hänen omaisuuttaan ja pidettävä huolta siitä, ettet sinä joudu mihinkään onnettomuuteen tai vääryyttä kärsimään? Sekä minä että tätisi olemme ajatelleet tätä asiaa ja huomanneet, että juuri niin on meneteltävä. Ja sitten sinä kieput ympärilläni kuin käärme ja käytät kieltä, joka…»

Hra Widgeryltä loppuivat sanat, ja hakien yhä tukea kirjoituspöydältä hän kohotteli olkapäitään ja levitteli käsiään.

»Ette te ole hänen sukulaisensa», sanoi Christina Alberta. »Arvasin, kun luin kirjeenne, että teillä oli tekeillä jotakin sen tapaista. Olette tyytyväinen, kun olette saanut hänet pois tieltä, koska hän oli mies vaatimaan täsmällistä suoritusta. Luulette, että minä olen yksin, arvelette, että minä olen vain tyttö, ja että voitte tehdä minulle mitä hyvänsä. Olette erehtynyt. Panen teidät maksamaan joka pennin, mitä olette velkaa pesulaitoksesta, ja pidän huolta siitä, että teette sen säännöllisemmin kuin milloinkaan ennen. Ja miksi ette tehnyt mitään saadaksenne hänet pois sieltä, heti kun saitte tietää, että hänet oli pidätetty?»

»No, älä nyt raivostu taas, Chrissie», sanoi hra Widgery. »Vaikka en olekaan hänen varsinainen sukulaisensa, olen kuitenkin sinun sukulaisesi. Olen sinun lähin sukulaisesi ja paras ystäväsi ja minun on ajateltava, mitä sinuun nähden on tehtävä. Minun on toimittava sinun puolestasi. Huolimatta pahoista puheista ja kaikesta muusta. Sanon sinulle, että hän on paikallaan ja turvassa siellä, missä hän on, enkä halua tehtävän mitään sellaista, joka tuottaisi hänelle häiriötä. Ei mitään. Siellä hän on, ja sinne hänen on jäätävä, ja aion toimia, niinkuin hra Punter on neuvonut tekemään. Pidätän hänen osuutensa, kun ne lankeavat maksettaviksi, ja maksan sinulle, mitä pidän parhaana suorittaa sinun elannoksesi, ja panen sen hänen tililleen, ja sitten pidän huolta siitäkin, että sinä vietät kunniallista elämää sekä nyt että tulevaisuudessa, sellaista, josta serkku vainajani, Christina, olisi pitänyt. Sinä kierrät maailmaa ihan hävyttömällä tavalla ja olet oppinut kiroilemaan ja puhumaan ruokottomasti. Sitä ei voi jatkua. Sillä kannalla ovat asiat, Chrissie, ja mitä pikemmin sinä sen huomaat, sitä parempi.»

»Missä rva Widgery on?» sanoi hän lopuksi osoittaen hämmästyttävää kykyä hillitä itseään.

»Pesulaitoksessa valvomassa töitä. Ei ole mitään syytä vaivata häntä. Olemme puhuneet nämä asiat puhki täydellisesti, ja olemme täydellisesti yhtä mieltä niistä. Meillä on oikeus holhota sinua, ja me olemme vastuunalaiset sinusta, ja me aiomme tehdä velvollisuutemme sinuun nähden, Chrissie, pidätpä sinä siitä tai et.»

Epämiellyttävät ajatukset tunkeutuivat Christina Albertan mieleen. Hän oli vielä kaksi kuukautta vailla yhdenkolmatta, ja oli täysin selvää, että laki myönsi tuolle yrmeälle, rasvaiselle henkilölle kaikenlaisia ennakko-oikeuksia puuttua hänen asioihinsa. Hänen luonteensa mukaista oli kuitenkin käydä asioihin reippain mielin.

»Kaikki tuo on puhdasta pötyä», sanoi hän. »Minä en salli, että isäni pistetään syrjään noin vain, minun voimatta sanoa mitään siihen, ja minä en salli teidän keinottelevan omaisuudellani. Jokainen perheessä tietää, että te olette taitava veijari. Äitikin sanoi usein niin. Minä pidän itse huolta hänestä, ja katson, että hänet viedään johonkin yksityiseen mielisairaalaan, jossa häntä hoidetaan kunnollisesti. Ja sitä juuri minä olen tullut sanomaan teille.»

Hra Widgeryn pienet silmät näyttivät ottavan mittaa hänestä ja punnitsevan häntä. »Osaatpa sinä käyttäytyä korskeasti ja mahtavasti, Chrissie», sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen. »Tahdot tehdä sitä ja tahdot tehdä tätä. Oletpa saanut väärän käsityksen siitä, mitä sinä voit saada aikaan maailmassa. Sinulla ei ole yhtään rahaa eikä yhtään arvovaltaa, ja mitä pikemmin sinä tulet järkiisi, sitä parempi.»

Christina Albertan mieli oli painumassa alakuloiseksi. Koettaessaan vastustaa sitä hän menetti itsehillintänsä. »Tiedän ihan hyvin, mitä minä voin tehdä ja mitä te», sanoi hän palavin kasvoin.

»No, nyt sinä taas raivostut», sanoi hra Widgery. »Sinun ei ennen kaikkea pitäisi raivostua.»

»Raivostua!» sanoi Christina Alberta valmistautuen vastaamaan, mutta silloin hän, ilkeän ajatuksen valtaamana, pysähtyi siihen ja tuijotti noita pieniä, pistäviä, ruskeita silmiä rokonarpisissa kasvoissa. Ne vastasivat mykästi hänen mykkään kysymykseensä. Hän oli käyttänyt kolmannen tai neljännen kerran sanaa »raivostua», ja nyt hän huomasi, minne hän tähtäsi. Hän tajusi äkkiä, mitä ajatuksia hänen isänsä sammuminen oli pannut pyörimään toisen päässä. Hänkin oli siis tutkinut mielipuolia koskevaa lainsäädäntöä — ja uneksi nyt omia uniaan.

»Juuri niin», sanoi hra Widgery. »Olet aina ollut erikoisen luontoinen tyttö, Chrissie, ja viettämäsi hurja elämä ja nyt tämä tapaus on rasittanut sinua. Pakostakin rasittanut sinua. Sinulla ei ole muita uskollisia ystäviä kuin tätisi ja minä, eikä muuta rauhallista turvapaikkaa kuin tämä. Älä viitsi epäillä minua, Chrissie, tarkoitan parastasi. En aio maksaa sinulle rahaa, että voisit jatkaa elämääsi Lontoossa. Niin! Saattaisit hankkia myrkkyä tai muuta. Sano vain minua joksikin lurjukseksi, jos haluat. Kiroile minulle, niinkuin olisit suunniltasi. Se ei muuta sitä, mitä olen sanonut. Tahdon, että tulet tänne ja lepuutat itseäsi ja hermojasi jonkun aikaa, ja anna minulle aikaa harkita, mitä… mitä sinuun nähden olisi tehtävä… Kiität minua siitä kerran.»

Hänen suuret harmaat kasvonsa näyttivät laajenevan ja paisuvan tytön silmissä, ja huone muuttui pienemmäksi ja pienemmäksi.

»Minun velvollisuuteni on pitää huolta sinusta», sanoi hän. »Järkevä harkinta ei ole pahaksi sinulle eikä kellekään meistä.»

Tullessaan junassa Liverpoolin asemalta oli hän päättänyt kukistaa perin pohjin Sam Widgeryn, mutta asiat eivät ollenkaan näyttäneet kehittyvän siihen suuntaan.

»Mitä vielä!» huudahti hän. »Luuletteko todella, että minä palaisin tänne?»

»Se olisi parempi kuin joutua turmioon Lontoossa, Chrissie», sanoi toinen. »Emme me voi sallia sinun kuljeksivan ympäriinsä Lontoossa samalla tavoin kuin isäsi.»

Hän tunsi, että hänen oli nyt mentävä, mutta sekuntiin tai pariin ei hän voinut liikahtaa paikaltaan lähteäkseen. Hän ei voinut liikahtaa, koska hän pelkäsi toisen tekevän jotakin pidättääkseen häntä, ja jos hän olisi sen tehnyt, ei tyttö olisi tiennyt, kuinka hän olisi menetellyt. Sitten hän kavahti seisaalleen.

»No niin», sanoi hän astuen pari askelta hänen ohitseen ovelle päin, niin että toisen täytyi kääntyä ympäri. »Olen sanonut teille, mitä minä teistä ajattelen. Minun on nyt parasta palata Lontooseen.»

Hän näki Widgeryn silmissä aikeen tukahuttaa alkuunsa hänen yrityksensä. »Etkö halua jäädä syömään jotakin», sanoi mies, »ennenkuin lähdet?»

Tytön kädet vapisivat niin, että hänen oli vaikea kääntää ripaa. Widgery seisoi liikkumattomana tuijottaen häntä alahuuli lerpallaan ja epäilyksen ilme kasvoillaan. Näytti siltä kuin hän ei olisi ollut oikein varma itsestään eikä menettelytavasta, jota hänen olisi seurattava. Menettelytapa, jota hän aikoi noudattaa, oli pelottavan selvä.

Christina Alberta asteli arvokkaasti ulos avoimesta pääovesta ja pois pitkin puutarhan tietä. Hän ei katsonut taakseen, mutta hän tiesi, että Widgeryn kasvot olivat painautuneet ruutuun ja että hän seurasi häntä. Milloinkaan elämässään ei hän ollut siinä määrin hätääntynyt. Hän olisi tahtonut juosta.

Kun juna oli lähtenyt, tunsi hän olevansa paremmin turvassa. »Kuinka ihmeessä voi hän päästä kimppuuni?» sanoi hän ääneen autiossa vaunuosastossa.

Mutta hän ei ollut ollenkaan varma siitä, ettei hänen kimppuunsa päästäisi, ja hän huomasi jääneensä miettimään, kuinka paljon tukea ja apua hän saisi lontoolaisilta ystäviltään. Voisiko hän esimerkiksi luottaa Paul Lamboneen? Jos rahojen suoritus lakkaisi, voisiko hän saada jonkun toimen ja pitää itseään yllä niin kauan, että saisi isä parkansa selvitetyksi verkosta, johon tämä oli joutunut? Kuinka suhtautuisivat asiaan Harold ja Fay, jotka olisivat ikuisessa pulassa, jos rahojen lähetys lakkaisi? Ja sitten kai isä ihmetteli itsekseen, miksi apua ei tullut — ällistyneenä siitä, mitä hänelle oli tapahtunut ja luultavasti tullen yhä höperömmäksi.

Christina Alberta kehittyi nyt nopeasti täysi-ikäiseksi. Kaiken hänen radikalisminsa ja kapinallisuutensa pohjalla oli aina tähän saakka ollut usko, äänetön, alitietoinen luottamus yhteiskunnallisen järjestyksen oikeudenmukaisuuteen, varmuuteen ja ylläpitävään tarmoon. Se on olemassa melkein aina nuorison kapinahalun pohjalla. Hän oli hyväksynyt sen, paljonkaan sitä ajattelematta, että sairaalat olivat mukavuuden ja ylellisyyden tyyssijoja, että lääkärit omistivat täydellisesti kaiken nykyaikaisen tieteen käyttökyvyn, että vankilat olivat siistejä ja esikuvallisia paikkoja, että vaikka lait saattoivatkin olla epäoikeudenmukaisia, niin ei niiden sovelluttamisessa ilmennyt mitään vehkeitä tai välinpitämättömyyttä. Hänellä oli sama luottamus yhteiskunnallisen elämän lopulliseen oikeamielisyyteen kuin pienellä lapsella lastenkamarin ja kodin rikkumattomaan turvallisuuteen. Mutta nyt hän heräsi huomaamaan sen tosiasian, että maailma oli epävarma olinpaikka. Se ei johtunut siitä, että se olisi ollut turmeltunut tai pahantahtoinen maailma, mutta siitä, että se oli välinpitämätön ja satunnaisuuksien varassa. Se vältti häiriöntekijöitä. Se saattoi tehdä alhaisinta, vaarallisinta ja julminta päästäkseen moittijoiden painostuksesta, ja se olisi varmasti kieltäytynyt, jos sitä olisi kiusattu sellaisilla kärsimyksillä ja epäkohdilla, jotka se mahdollisesti saattaisi olla huomaamatta. Se oli pelottava maailma, huolestuneiden ihmisten maailma, jonne saattoi hukkua ja eksyä vielä ollessaan elossa ja kärsiessään. Se oli maailma, jossa ei ole hyvä olla yksin, ja Christina Alberta alkoi tuntea olevansa pelottavan yksin.

Hän ei ollut milloinkaan, mietti hän, välittänyt suuriakaan vanhemmistaan, mutta nyt hän huomasi, että perhe saattaa hajaantua liian aikaisin. Hän kaipasi muuria, johon nojaisi selkänsä, jos Sam Widgery kuitenkin rohkaisisi itsensä hyökkäykseen saakka, hän kaipasi sellaista, joka olisi todella oma, luotettavaa liittolaista, johon saattaisi turvautua, jotakin lujempaa kuin laki ja tapa, jotakin, joka ryhtyisi toimiin ja joka heti huomaisi, mitä hänelle olisi tapahtunut, jos hän joutuisi onnettomuuteen, joka kieltäytyisi hyväksymästä hänen kaatumistaan, jotakin, joka huolehtisi hänestä enemmän kuin itsestään, eikä helposti kääntyisi pois.

»Hiisi vieköön Teddyn!» huudahti Christina Alberta ja pöläytti tomupilven vaunun istuimesta nyrkillään. »Hän pilaisi kaiken.»

»Ja minä tiesin, minkälainen hän oli. Tiesin koko ajan, minkälainen hän oli! Minun on hoidettava kaikki itse», jatkoi Christina Alberta. »Ja kukapa sitäpaitsi välittäisi minusta, kun minulla on tällainen nenä? Jos nyt maailmassa edes olikaan rakastajia, jotka rakastaisivat sillä tavalla! Mutta tässä maailmassa on vain ihmisiä, jotka eivät välitä mistään. Likaläjä koko maailma!» sanoi Christina Alberta.

Hänen ajatuksensa alkoivat liidellä toisiin maailmoihin. Tarkkaan ajatellen, eikö siinä väitteessä, että hän oli… kummallinen, kuitenkin ollut jotakin epämiellyttävän oikeutettua? Tähän asti Christina Alberta oli aina pitänyt itseään terveyden ja sielullisen selvyyden esikuvana, jossa ei ollut mitään vikaa, paitsi ehkä tuo… nenä. Nyt tuo sana »kummallinen» pisti hänen mieltään kuin piikki, joka oli sattunut paikalleen. Hän ei saanut sitä enää irti.

Hän oli aina, sen hän tiesi, ollut toisenlainen kuin muut. Hänellä oli aina ollut oma tyylinsä.

Useimmat hänen maailmassa kohtaamansa ihmiset olivat tehneet häneen värittömän vaikutuksen, heikkoja puheessa ja toimissa, vältteleviä — »vältteleviä», niin juuri. He välttivät käyttää kaikenlaisia suoria sanoja, eivätkä tienneet, miksi. Christina Alberta sanoi mielellään »helkkari» ja »kirottu» ja muuta sellaista, kunnes joku sai hänet vakautuneeksi paremmasta syystä olla käyttämättä niitä kuin se, että ne eivät olleet sopivia. Toiset eivät yleensä käyttäneet sellaisia sanoja, koska niitä yleensä ei sanottu, eivätkä tehneet tekoja, sen vuoksi, etteivät muut niitä tehneet. Mutta heillä oli oma pelokas matkimishalunsa, jos tehtiin tai sanottiin jotakin, olipa se sitten miten nurinkurista hyvänsä. He juuri elivät elämäänsä ja olivat siinä määrin kuin mahdollista toistensa kaltaisia, kunnes kuolivat. Miksi siis yleensä olla olemassa? Miksi ei väistyä pois ja jättää joku muu ottamaan olemassaolo haltuunsa. Mutta oli miten oli: he vain kulkivat elämän läpi. He eivät joutuneet selkkauksiin. He tukivat toinen toistaan. Ja toiselta puolen, entä jos et halunnutkaan väistyä? Saatoit toiset ihmiset hämmästymään itseäsi. Niin jouduit pois uralta. Olit kuin juna, joka joutuu kiskoiltaan ja koettaa päästä suoraan yli seudun. Törmäät… kaikkeen.

Oliko tämä välttelevä elämä, jota hän aina oli halveksinut, todella tervettä elämää? Oliko tuo väistymästä lakkaaminen epäterveyden merkki? Lampailla, oli hän lukenut, oli tauti, jonka vallassa ne jättäytyivät yksikseen ja kuolivat. Oliko kaikki tämä erikoisuus ja oman itsensä ajatteleminen, kun ei kulkenut joukon mukana ja niin poispäin, tuo kaikki, josta hän oli ollut ylpeä ja varma, oliko se juuri poistumista terveestä elämästä? Erikoisuus, eksentrisyys, omituisuus, kummallisuus, hulluus, olisiko se vain samaa ominaisuutta nousevassa asteikossa?

Eikö hänen isänsä omituisuus ollut siinä, että hän, vietettyään vuosia mahdollisimman syrjässä, oli lopulta koettanut pyrkiä johonkin todelliseen ja outoon? Ja oliko hän, Christina Alberta, omalla tavallaan pyrkinyt mihinkään muuhun? Oliko hänenkin sielunsa huonosti tasapainossa? Järkähtänyt ehkä useammillekin tahoille, mutta sittenkin poissa tasapainosta. Oliko hänenkin tavattomuuden harrastuksensa perittyä?

Hänen ajatuksensa kääntyi mielleyhtymän välityksellä kysymykseen, oliko hän todella perinyt jotakin isältään. Oliko hänen omituisuutensa ollenkaan samaa lajia? Sen pitäisi olla, koska he kerran olivat isä ja tytär.

Mutta olivatko he isä ja tytär? Mielikuvituksellinen ajatus, jonka hän tavallisesti tukahutti — ajatus, joka perustui mitä löyhimmille arveluille, satunnaiseen lauseeseen, jonka hänen äitinsä oli sanonut kuolinvuoteellaan. Silloin tällöin olivat nämä nukkuvat mieleenjäämät tulleet ilmoille ja vallanneet hänen mielensä yllätyksellä, joutuakseen sitten heti halveksivasti torjutuiksi.

Tan-ta, tan-ta, tan-ta-taa. Junan tuttuun kolinaan yhtyi tuttu toisinto. Christina Alberta oli tulossa Liverpoolkadun asemalle, ja hänen pulmansa olivat yhä vailla ratkaisua.

Vanha mielikuva kadotti juurensa ja haihtui. Mitä hyvää sellaisista unelmista oli? Hän oli saapunut perille.

Christina Albertan ja Wilfred Devizesin kohtauksesta seuraavana päivänä tulikin paljon mielenkiintoisempi tapahtuma kuin tyttö tai vieras milloinkaan oli odottanut.

Paul Lambonen ohjeitten mukaan oli hän ottanut mukaan valokuvia ja isänsä kirjeitä ja valmistellut kaiken, mikä hänen omasta mielestään oli tärkeää kerrottavaksi hänestä. Hän ajoi autolla Devizesin taloon Cavendish Squarea pitkin, ja heidät vietiin heti odotus- ja työhuoneen läpi arvokkaaseen, pieneen oleskeluhuoneeseen, jossa leimusi takkavalkea ja sen edessä pöytä teetarpeineen ja seinillä runsaasti kirjahyllyjä. Devizes tuli heti heidän luokseen.

Christina Alberta oli hiukan hämmästynyt ajatellessaan, että tuota honteloa, tummaa, pitkätukkaista miestä pidettiin hänen näköisenään. Hän oli nuorempi kuin tyttö oli odottanut, nuorempi hänen mielestään kuin hänen isänsä tai hra Lambone, ja hänellä oli yllään pitkä, napittamaton aamutakki. Hän piti nenäänsä pystyssä, ja hän oli todella komean näköinen.

»Päivää, Paul», sanoi hän hilpeästi. »Tämäkö on se nuori nainen, jonka isä on varastettu? Juodaanpa hiukan teetä. Hän on neiti…»

»Neiti Preemby», täydensi Lambone, »mutta kaikki sanovat häntä
Christina Albertaksi.»

Devizes käänsi häneen katseensa, joka tottumuksen ja taipumuksen vuoksi oli tutkiva. Hän näytti hieman säpsähtävän ja läheni ja pudisti hänen kättään. »Kertokaa minulle siitä», sanoi hän. »Arvelette, että hän ei todella ole hullu, vaan ainoastaan jonkun verran erikoinen ja kummallinen. Eikö niin? Lambone sanoo minulle, että hän on terve. Se on aivan mahdollista. Minun olisi parasta aluksi ottaa selkoa hänen mielentilastaan, ja voimme sitten myöhemmin keskustella hoitolasta. Arvaan, että haluatte hänet oman hoitonne alaiseksi — pois sairaalasta. Se ei ole ollenkaan helppoa. Meidän on otettava selvä esteistä. Mutta sillä välin teetä… Minun on juuri täytynyt selvittää erään naisen todella hirmuisia harhakäsityksiä, ja olen jokseenkin uupunut. Mutta kertokaa minulle kaikki ihan omalla tavallanne.»

»Kerro hänelle», sanoi Lambone sovitellen olkapäitään nojatuoliin ja valmistautuen keskeyttämään.

Christina Alberta alkoi valmiiksi ajatellun kertomuksensa. Silloin tällöin keskeytti hra Devizes hänet kysymyksellä. Hän katseli koko ajan tyttöä, ja tuntui alusta alkaen, että nuo silmät ilmaisivat jotain muutakin kuin pelkkää harrastusta hänen tarinaansa. Devizes katseli häntä ikäänkuin olisi nähnyt hänet ennenkin eikä oikein muistaisi, missä. Christina Alberta selitteli, mitä isä oli kertonut hänelle, kun hän vielä oli pikku tyttö, pyramiideista, kadonneesta Atlantiksesta ja niin poispäin, ja siitä kummallisesta helpotuksen tunteesta ja uudistumisesta, joka oli seurannut hänen äitinsä kuolemaa. Hän kertoi spiritistisestä istunnosta ja Sargonin tulemisesta. Devizes oli hyvin utelias kuulemaan eri vaiheet Sargonin tarinassa. »Oli omituista, että tuo ilmoitus sopi niin hyvin Preembyn henkiseen vireeseen. Mitä tuo nuori mies oikeastaan toimitti? En oikein käsitä häntä.»

»En tiedä. Luulen, että hän aivan sattumalta tuli puhuneeksi juuri sellaisesta aiheesta. Oli paha onni, että se sattui soveltumaan.»

»Ehkäpä hänen tapansa oli tehdä ylioppilastepposiaan juuri sillä lailla?»

»En luule. Arvelen vain, että isä hänen mielestään näytti hiukan vähäpätöiseltä ja omituiselta, ja ehkäpä hänen huumorin tajunsa mukaista oli erottaa hänet toisista ja tehdä hänestä suuri kuningas. Olisinpa mielelläni tahtonut puhua muutaman kovan sanan tuon nuoren miehen kanssa.»

»Kuten näette, Devizes, ei tässä ole kysymys harhaluulosta, vaan petetyksitulosta», sanoi Paul Lambone.

»Ottamatta lukuun hänen vakaumustaan, puhuu hän täysin johdonmukaisesti», sanoi tyttö.

»Eikö hän joskus luule olevansa joku muu? Jumala tai miljoonamies tai sellainen?»

»Ei. Hän uskoo sielunvaellukseen ja väitteisiin siitä, että ihmiset elävät monessa elämässä, mutta siinä kaikki.»

»Eikä kukaan ahdista häntä? Kukaan ei pidä melua eikä hätyytä häntä taikka pyri hänen kimppuunsa X-säteillä, tai muuta sellaista?»

»Mies on terve. Paitsi, jollei hän tullut sairaaksi karatessaan ystävienne atelieristä.»

»Minä kannatan sitä, että hän on täysin terve», sanoi Lambone. »Toivon, että saisin tilaisuuden puhella hänen kanssaan. On olemassa jotakin, mistä kaikki ihmiset nykyään puhuvat: heikkouden tunnon sairaalloisuudesta. No, eikö ole verraten tavallista, että ihmiset, jotka ovat tottuneet siihen, että heitä pidetään alistetussa asemassa ja petetään ja niin poispäin, ja jotka eivät ole tottuneet katsomaan elämää suoraan silmiin, vetäytyvät kuoreensa ja rupeavat kuvittelemaan olevansa joku muu? Ja jos yhdistämme hänen haaveilunsa, spiritistiset istunnot ja muut sellaiset, niin eiköhän tämä tapaus seuraa näitä viivoja?»

»Tietääkö hän, että hän pohjimmaltaan kuitenkin on Preemby?» kysyi
Devizes.

»Häntä harmitti, jos sanoi sen hänelle», selitti Christina Alberta. »Luulen, että yksi syy siihen, että hän lähti pois, oli juuri se, kun minä ja ystäväni, rva Crumb, siellä atelierissä, jossa asuimme, koetimme saada hänet tajuamaan sen. Se karkoitti hänet. Hän tietää oikeastaan olevansa Preemby, ja se kiukuttaa häntä. Ja hän tietää, että kaikki muu on kuviteltua.»

Paul Lambone puuttui puheeseen. »Minäkin olen samaa mieltä. Se on kaukana sairaalloisuudesta, ihan järkevää. Muuttuminen joksikin muuksi, suuremmaksi kuin itse on; siinähän on kaikkien maailman uskontojen toinen puoli. Kaikista mitralaisista tuli tavallisesti itse Mitra. Serapisteista, jos muistan oikein, tuli Osiris. Kaikki tahtoisimme syntyä uudelleen. Jokainen, jolla on vähänkin tuntoa alhaisuudestaan, tekee niin. Pyrkii joksikin suuremmaksi. 'Kuka tahtoo pelastaa minut tämän kuolleen ruumiista?’ Juuri sen vuoksi Christina Albertan isän tapaus on niin kiintoisa. Hän on saanut mielikuvitusta, hän on saanut alkuperäisyyttä. Hän saattaa olla pieni, heikko mies, mutta hänellä on oma ajatuksensa.»

»Erikoisen mielikuvitusvoiman omistaminen ei ole sairaalloista», sanoi Devizes, »taikka sitten meidän pitäisi pistää kaikki runoilijamme ja taiteilijamme mielisairaalaan.»

»Mutta harvat heistä kykenisivät kuitenkaan saavuttamaan sellaista tasoa», sanoi Lambone. »Kunpa kykenisivätkin.»

Devizes mietti. »Luulen, että olemme päässeet selville asioista. Hän on johdonmukainen. Hän pukeutuu siististi. Häntä ei vainota. Hän on epäitsekäs ajatuksissaan, romanttisen epäitsekäs. Hän ei ole aivoiltaan lihava ja kömpelö, ja hänellä ei ole milloinkaan ollut mitään kohtauksia. Ei ole mitään hulluudentyyppiä, johon kunnollisesti alansa tunteva lääkäri voisi lukea hänet, mutta lääkäreillä ei ole juuri milloinkaan oikeita mielisairautta koskevia opintoja. Joku typerä lääkäri voisi pitää hänen mielikuvitustaan hilpeänä mielipuolisuutena, taikka selittää hänen uppoamisensa unelmiin dementia praecox’iksi, taikka luulla, että hän sairastaa salaista kaatuvaa tautia. Mutta kaikki nämä tapaukset kuuluvat mielisairauteen, ja isänne ei luultavasti ole ollenkaan sairas. Hän on sielullisesti häiriytynyt ja siinä kaikki. Hänen ja oikean hullun välinen erotus on sama kuin kaadetun ja pilaantuneen hedelmäkorillisen. Kaadetut hedelmät saavat kolahduksia ja mädäntyvät helposti — mutta kaatuminen ei ole samaa kuin mädäntyminen. Minkä näköinen hän on?»

»Tahtoisin mielelläni nähdä niitä», sanoi Devizes ja hänelle annettiin yksi, joka kuvasi hra Preembyä pesijänä. »Ihan liian paljon viiksiä», sanoi hän. »Onko teillä joku, jossa hänen kasvonsa ovat vähemmän peitossa? Tästä ei näe muuta kuin hänen silmänsä?»

»Arvelinkin, että ajattelisitte niin», sanoi Lambone. »On olemassa eräs kuva hra Preembystä nuorena miehenä, joka on otettu hiukan hänen häittensä jälkeen rva Preembyn kanssa. Onko teillä se, Christina Alberta?… Siinä se onkin… Tässä on rva Preemby… tuolissa. Viikset ovat vasta tulossa.»

»Luulen hänen menneen», sanoi tyttö. »En oikein tiedä, kuinka vanha hän oli. Äiti ei sanonut minulle milloinkaan sitä.»

Devizes tarkasteli valokuvaa. »Omituista», sanoi hän ja näytti etsivän jotakin muististaan. »Jotakin tuttua. Olen tavannut tämän näköisiä ihmisiä.»

»He olivat kai molemmat Lontoosta, vai kuinka?» kysyi hän sitten katsellen tiukasti Christina Albertaa.

»Sheringhamissa! Se on kummallista.» Silminnähtävästi innostuneemmin tarkasteli hän nyt pariskuntaa, joka oli asetettu tuollaista, Victorian aikuisten valokuvien rakastamaa taustaa vastaan. »Chrissy», toisteli hän itsekseen, »Chrissy, Christina Alberta. Se ei ole mahdollista.»

Muutamaksi hetkeksi kääntyi herra Devizesin huomio pois vieraista, ja nämä tarkastelivat häntä tutkivasti. Hän koetti kiinnittää huomionsa nuoren miehen kasvoihin kuvassa, mutta maalaistuolilla istuva nuori nainen pyrki sittenkin enemmän kiinnittämään hänen mieltään. Ihmeellistä, kuinka täydellisesti hän oli voinut unohtaa tämän kasvot, ja kuinka ne nyt palasivat muistuttaen kyllä kovin vähän muistikuvaa hänestä, mutta kuitenkin hänen näköisinään. Hän muisti silmälasit, kaulan ja olkapäät. Ja niistä ilmeni hiukan jäykkää uhmaa. »Milloinka äitinne ja isänne menivät naimisiin?» kysyi hän. »Kuinka kauan sitten?»

»Ja te synnyitte kohta jälkeenpäin?» Hän teki kysymyksensä teeskennellyn välinpitämättömästi.

»Ei, kyllä siinä oli sopiva väliaika», vastasi Christina Alberta nolon kevyesti. »Minä synnyin 1900.»

»Pieni, soma, sinisilmäinen mies, joka oli hiukan mietiskelyyn taipuvainen. Tuntuu kuin näkisin hänet», sanoi Devizes ja katseli yhä valokuvaa.

Kukaan ei puhunut melkein minuuttiin. »Herra Jumala!» kuiskasi Lambone itsekseen. Devizes joi hajamielisenä kupin teetä. »Omituista!» huudahti hän. »En olisi milloinkaan uneksinutkaan sellaista.»

Hänen vastauksensa seurasi sitä ajatusten juoksua, johon hän nyt oli antautunut. »Christina Albertan ja äitini yhdennäköisyys on hämmästyttävä. Se on kiusannut minua aina siitä saakka, kun tulitte huoneeseen. Se häiritsee ajatuksiani. Minulla on pieni kuva…»

Hän hyppäsi pystyyn ja lähti huoneesta. Ällistynyt, huolestunut Christina Alberta kääntyi kiivaasti Lambonea kohti. »Hän tunsi isäni ja äitini», sanoi hän.

»Nähtävästi», toisti tyttö. »Mutta… hän tunsi heidät! Hän tunsi heidät hyvin. Ja… mitä hän ajattelee?»

Devizes palasi pitäen kädessään pientä, kultakehyksistä maalausta.
»Katsokaa tätä», sanoi hän ja ojensi sen Lambonelle. »Se saattaisi olla
Christina Alberta. Näettekö, kuinka samannäköinen? Kun ei ota huomioon
vanhanaikuista hiuskasaa pään päällä ja korkeakauluksista pukua.»

Hän ojensi kuvan Christina Albertalle ja katseli Lambonea hämmästyneen kysyvästi.

»Saattaisinpa olla minä naamiaispuvussa», myönsi Christina Alberta kuva kädessään. Syntyi pitkä hiljaisuus. Tyttö kohotti silmänsä ja näki ilmeen hänen kasvoillaan. Hänen mietteensä läksivät kiitämään mielikuvituksellista vauhtia, niin kiivaasti, että ne kohta kiersivät takaisin lähtökohtaansa. Se oli kuin salama ja väläys pikimustassa yössä. Tyttö ponnisteli ankarasti saadakseen keskustelun kääntymään oikealle tolalle, ollakseen, niinkuin hänen ajatuksensa eivät olisikaan kiitäneet. »Mutta mitä kaikella tällä on tekemistä isäni asiassa?» kysyi hän.

»Ei suoranaisesti mitään. Äitini ja teidän yhdennäköisyytenne on pelkkä sattuma. Pelkkä sattuma. Mutta se on mitä omituisin sattuma. Se on saattanut ajatukseni väärille urille. Minä arvelin, että jos on olemassa näin läheinen yhdennäköisyys, niin täytyy henkilöiden välillä myös olla veren siteitä. Arvelen, että äitinne sukulaiset — mikä sanoittekaan, että heidän nimensä oli? — Hoskinko?»

»Sanoinko? En muista. En olekaan sanonut. En ole. Hänen nimensä oli
Hossett.»

»Juuri niin, Hossett. Otaksun, että pari kolme sukupolvea sitten Hossettit ja Devizesit ovat solmineet avioliittoja keskenään. Ja siihen me siis tultiin! Me olemme… serkuksia, emme kylläkään tiedä, kuinka kaukaisia. Mutta tyypit häviävät perheissä, ja esiintyvät taas. Sehän tavallaan yhdistää meitä, vai kuinka, Christina Alberta? Se tekee asian minulle entistä tärkeämmäksi. Te ette enää ole minulle niinkuin kuka hyvänsä neuvonkysyjä. Taikka pikemmin, kuin Paulin ystävä. Tunnen olevani liittolaisenne. Siinä se. Mutta palatkaamme isäänne. Hänhän meni naimisiin äitinne kanssa, juuri kun tuo vanha Etelä-Afrikan sota alkoi. Hän oli aina haaveileva, mitään huomaamaton olento, kuten sanoimme. Aivan alusta saakka…»

»Mutta kaikesta tuostahan olemme jo puhuneet», virkkoi Devizes ja vaikeni saamatta muutamaan minuuttiin sanaa suustaan. »Niin», sanoi hän vihdoin.

Tytön sydän kolkutti nopeammin ja hänen poskillaan oli jännityksen puna. Hänen nopea käsityskykynsä oli täyttänyt kaikki aukot. Hän ymmärsi nyt, ja sitten kaikki taas katosi. Hän olisi tahtonut mennä heti pois ja ajatella tuota kaikkea. Mutta se ei kävisi päinsä. Hänen täytyi olla välittämättä kysymyksistä, joita nousi hänen mieleensä. Hänen ajatuksensa laukkasivat edelleen kuin pyörremyrskyyn joutunut itsepäinen matkustaja. Hänen äitinsä esimerkiksi. Hän koetti palauttaa mieleensä jotakin äidistään, sellaista, joka oli kauan sitten sinne hautaantunut. »Juoksi tiehensä ja jätti minut siihen, mitä se oli? Juoksi tiehensä ja jätti minut siihen?» Hänen äitinsä lepäsi vuoteessaan ja houraili. Kuka oli jättänyt hänet ja mihin? Tuo pysyvä arvoitus, tuo epäilys, tuo unelma. Mutta kuuntele häntä nyt, Christina Alberta, kuuntele! Hän tarkasteli Devizesiä kaikin voimin, mutta näytti kuitenkin olevan kuuro kaikelle, mitä tämä sanoi.

Devizes selitti nyt olevansa yhtä mieltä heidän kanssaan siitä, että Preemby oli terve, ja että hän nyt saattoi nähdä, mitä heidän oli tehtävä. Preembyn tapaus oli taas tuo vanha, vanha juttu siitä, että terveestä ihmisestä tehtiin mielipuoli. (Hän toisti lauseensa sana sanalta nähtävästi huomaamatta sanoneensa sen kahdesti.) Kaikkia erikoisia ihmisiä uhkasi vaara tulla käsitetyiksi väärin, mutta sellainen tyyppi kuin Preemby, erikoinen ja kuitenkin kykenemätön filosofisen menetelmän abstraktisiin ilmaisuihin, jolla oli taipumus hakea mielikuvituksellisia ilmauksia tunteilleen ja vaikutelmilleen, oli erikoisen altis herättämään huomiota, epäluuloja, pelkoa ja vihamielisyyttä. Juuri tällaisia rajatapauksia hän oli koettanut pelastaa hoitoloihin joutumasta, ja juuri sellaiset tapaukset pyrkivät joutumaan sinne. Ja heitä juuri ei olisi pitänyt saattaa yhteyteen oikean mielipuolisuuden kanssa. »Palataksemme kuvaamme korillisesta hedelmiä, jotka eivät ole mädäntyneitä, vaan ovat saaneet vammoja ja halkeamia, niin ne ovat epäjärjestyksessä ja sekaisin. Sielua on hyvin helppo vahingoittaa. Se saattaa mädäntyä helposti, ja sellainen sielu kuin teidän isällänne on, voi hyvin helposti pilaantua hoitolan oloissa. Kaiken tämän pitkän saarnaamisen jälkeen pääsemme siihen päätökseen, johon olemme aikaisemminkin saapuneet, että meidän on saatava hra Preemby pois Cummerdown Hillistä ja niin pian kuin mahdollista täysin rauhallisiin oloihin… Koska tahdomme saada selville hänen erikoisen sielunelämänsä ja palauttaa hänet taas toimiviin suhteisiin maailmassa. Olen aivan varma siitä, että voimme tehdä sen jollakin tavalla, tehdä hänen tuntemattomuutensa pysyväiseksi, tehdä hänestä maanpaossa olevan keisarin, palauttaa hänen entisen nimensä, järjestää hänelle jokapäiväisen, säännöllisen elämänsä ja tuoda hänet vähitellen yhä paremmin puhdistuneeksi ja vapautuneeksi Preembyksi.»

»Niin on tehtävä», sanoi Lambone heräten molempien edessään olevien mielenkiintoisten kasvojen kiinteästä tarkkailusta.

»Se ei ole helppoa. Ei ole edes helppoa päästä hänen luokseen. Syntyy lykkäyksiä. Huolimaton virkamies ja tyhmä lääkäri voivat tehdä ihmisestä mielipuolen viidessä minuutissa. Kuluu melkolailla aikaa, ennenkuin sellainen saadaan irti.»

Hän selitti pari kolme mielisairaita koskevan lainsäädännön kohtaa, alkoi suunnitella menettelyohjeita, mietti, kelle hänen pitäisi kirjoittaa ja kenelle Christina Albertan pitäisi kirjoittaa, kuinka pian olisi mahdollista päästä tapaamaan Preembyä ja lähettää hänelle rohkaiseva sana. Devizes oli jo pari kertaa törmännyt yhteen mielisairauksia koskevien säännösten kanssa, häntä pidettiin häiritsevänä ja vaarallisena miehenä, jonka kanssa ylilääkäreitten ei ollut hyvä olla tekemisissä. Se saattaisi herättää joko vihamielistä vastarintaa taikka sovinnollisuutta. Heidän täytyisi toimia varovasti.

Lambone puuttui tuskin ollenkaan puheeseen enää. Hänen suurin harrastuksensa Preembyä kohtaan oli jo hävinnyt, suljettu sinne kauas Cummerdowniin. Häntä ihmetytti vain hämmästyttävän ystävänsä itsehillintä. Hän koetti kuvitella, mikä pohjavirta outoa kiihkoa, omituisia ajatuksia ja sekavia liikutuksia mahtoikaan piillä tuon hyvin älykkään, hra Preembyn tapausta koskevan keskustelun pohjalla. He kiinnittivät hyvin vähän huomiota kuuntelijaan. Christina Albertan kasvoilla oli heikko puna, ja hänen silmänsä hehkuivat: Devizes oli melkein vähäpuheisempi kuin tavallisesti ja muistutti pikemmin yliopiston opettajaa keskustelussa etevän ylioppilaan kanssa.

Viimein oli aihe käsitelty loppuun, ja lähdön aika tuli. Devizes tuli saattamaan heitä ovelle.

»Älkää unohtako, että minä olen aina niin sanoakseni nurkan takana», sanoi hän. »Nimeni on puhelinluettelossa. Älkääkä unohtako, Christina Alberta, että olen teidän kauan kateissa ollut serkkunne, ja aina valmis palveluksiin.»

»Olenko minä hullu?» sanoi Christina Alberta, heti kun hän ja Paul
Lambone olivat yhdessä kadulla. »Uneksinko?»

»Älkää nyt olko olevinanne tyhmä. Hänhän on oikea isäni. Älkää vastustako, älkää vastustako. Onko hän vai ei?»

Lambone ei vastannut pieneen hetkeen. »Sinä olet näppärä liikkeissäsi kuin sisilisko. Kuinka se olisi mahdollista?»

»Mutta, rakas Christina Alberta, eihän hän tiennyt sinua olevan olemassakaan, kunnes hänen silmänsä sattuivat sinuun. Olen varma siitä.»

»Devizes», sanoi Lambone, »on kymmentä vuotta minua nuorempi. Hän on noin neljäkymmentä. Hän ei ole voinut olla juuri yli kahdeksantoista. Korkeintaan yhdeksäntoista. Se on hiukan vaikeaa.»

»Se päinvastoin helpottaa ratkaisua. Ette tuntenut äitiäni. Jos he olivat molemmat nuoria…»

»Se on kyllä mahdollista», myönsi Lambone, »sen voi selittää toisinkin.»

»En saata käsittää. Otaksun, että hän oli Sheringhamissa — ehkäpä lomalla — ja kohtasi äitisi. Mutta…»

»Sen täytyi olla satunnaista, pelkkä vahinko. Äidillä oli päähänpistonsa… En ole milloinkaan oikein käsittänyt häntä. Hän koetti hillitä minua ja ehkä hän koetti hillitä itseäänkin… Ja kuollessaan… hän sanoi jotakin… Joku oli jättänyt hänet siihen… Tiedättekö, joskus… minulla oli omat epäilyni, kuvitteluni! Minusta näytti siltä, kuin hän olisi luullut minun arvaavan. Niin tiedän… arvasinkin. Se on uskomatonta. Ja se selittää satoja asioita.»

»Lain mukaan sinä olet Preembyn tytär. Sitä ei mikään voi muuttaa.
Eivät mitkään yhdennäköisyydet ja sattumat maailmassa voi muuttaa sitä.»

Hän kääntyi Lambonea kohti hehkuvin kasvoin. »Tiedättekö, miltä tuntuu olla hulluksi tuomitun tytär? Ja sitten huomata, ettei olekaan? Koko viime yön valvoin tuon sietämättömän ajatuksen vallassa.»

»Se tuntui koko yöltä. Viime yönä koetin kuvitella, että jotakin tällaista oli tapahtunut. Koetin… mutta en voinut. Koetin palauttaa mieleeni kaikki vanhat haaveet. Ja tässä sitä ollaan! Minun olisi pitänyt tietää se. Tiesinkin, mutta en tahtonut tietää. Kertokaa minulle tästä oikeasta isästäni. En tiedä mitään hänestä. Onko hän hyvä mies? Onko hän paha ihminen? Onko hän naimisissa?»

»Hän jumaloi vaimoaan, ja minä myös. Hän oli suloisimpia ja kauneimpia nuoria naisia, mitä milloinkaan olen nähnyt. Hän oli vahva ja hilpeä, mutta tuollainen mitätön henkitorven tulehdus sieppasi hänet pois viikossa. Tapaus musersi Devizesin. Heillä ei ollut lapsia, ja he olivat eläneet yhdessä vain neljä vuotta. Hän vetää puoleensa naisia, mutta en luule, että pitkään aikaan ilmestyy toista rva Devizesiä. En voisi kuvitella sitä. Joku muu nainen! Koko talo on täynnä muistoja entisestä.»

He joutuivat hetkeksi erilleen mennessään Bondkadun yli, ja käytävällä oli liikaa väkeä ja Piccadillyllä oli liikaa liikettä, niin että he eivät voineet aloittaa keskusteluaan uudelleen, ennenkuin pääsivät St James-kadulle.

»Minusta on nyt», sanoi Christina Alberta, »kuin isä olisi kymmenentuhannen mailin päässä. Mutta kunhan olen päässyt tästä hämmästyksestä, palaan kiltisti hänen luokseen. Mutta nyt hänen täytyy odottaa… jonkun aikaa.»

»Tuletko sisään hetkeksi?» kysyi Lambone kadunkulmassa. »Tarjoisin sinulle hiukan päivällistä.»

»Kiitos, en. Kävelen samaa vauhtia Chelseaan», sanoi Christina Alberta. »Minun täytyy päästä ajattelemaan itsekseni. Tahdon kävellä yksinäni nyt, kun ajatukset pyörivät päässäni, ja koetan hiukan vähentää niitten vauhtia. Elämäni on mennyt nurin narin. Taikka sitten se on ollut nurin narin ja palannut jälleen paikoilleen, oikea puoli ylöspäin. En tiedä, kumminpäin se on. Oi, en tiedä yhtään mitään. Minun on taas aloitettava alusta.»

Hän ojensi vaieten kätensä. Lambone odotti, sillä nähtävästi tytöllä oli vielä jotakin sanottavaa. Hän sai sen lopuksi huuliltaan.

Tämä tapahtui hiukan enemmän kuin kaksi päivää ennen sitä kuin Christina Alberta, hänen omia sanojaan käyttääksemme, »palasi kadonneen isänsä luo».

Nämä päivät olivat täynnä ääretöntä levottomuutta. Devizes oli ihmeellisin tosiasia maailmassa. Christina Alberta räjähteli rakkaudesta häneen. Hänellä oli Devizesistä mitä elävin kuva: tumma ja pitkä, jokseenkin totinen, tarkkaälyinen ja hämmästyttävän helposti käsitettävä mies. Mutta niin elävä kuin hänen kokonaiskäsityksensä olikin, oli hän kuitenkin epävarma yksityiskohdista, ja hänen mielensä teki mennä takaisin Devizesin luo ja tarkistaa kaikki vaikutelmansa. Heidän keskinäisen ymmärryksensä laatu oli koko jutun ihastuttavimpia ja uskomattomimpia puolia. Heidän aivonsa olivat epäilemättä erilaiset, niinkuin kahden yksilön aivojen täytyykin olla, mutta tuo erilaisuus ei ollut vain pelkkää satunnaisten eroavaisuuksien kokoontumista, vaan sellaista erilaisuutta, joka on aiheena kahden muunnelman välillä. Tyttö saattoi käsittää toisen tarkoitukset hänen sanojensa alta. Hänen sielunsa oli säpsähtänyt tämän huomion johdosta, ja hänen aivoissaan täytyi olla kierteitä ja koukerolta, kierteitä ja koukeroita, jotka juuri aiheuttivat sen, että useimpien ihmisten oli vaikea päästä selville hänestä ja että hän tuntui heistä omituiselta, mutta joilla oli tarkat vastineensa hänen aivoissaan. Hän ei uskonut, että hänen ajatuksissaan ja toimissaan oli mitään sellaista, joitten tuntemisesta ja ymmärtämisestä toinen saisi aihetta hämmästyä.

Tietoisuus sukulaisuudesta ei milloinkaan ennen ollut vaikuttanut häneen millään lailla lämmittävästi. Hän oli suhtautunut siihen pikemminkin Samuel Butlerin ja Bernad Shawin hengessä, ja kuvitteli yleensä vanhempien suhteissaan lapsiinsa olevan hätääntyneitä teeskentelijöitä, joilla oli vaistomainen taipumus rajoittamaan ja sortamaan. Hän oli kyllä pitänyt omia vanhempiaan poikkeuksena. Isä oli joka tapauksessa ollut mainio ystävä, vaikka äiti useimmiten olikin ollut keskitetty ja ruumiillistunut »ei saa». Mutta hän ei ollut milloinkaan luullut, että veriyhteydessä olisi jotakin sisäisemmin kiinnostavaa. Nyt oli äkkiä auennut ovi, joku mies oli tullut huoneeseen, istui paikallaan, jutteli hänelle ja hän huomasi, että tämä oli hänelle lähin maailmassa. Ja päinvastoin. Tyttö tahtoi mennä uudelleen hänen luokseen, tahtoi nähdä enemmän hänestä, olla hänen kanssaan. Mutta hän ei antanut viittaustakaan ja Christina Alberta ei voinut keksiä sopivaa syytä mennä hänen luokseen. Hänen halunsa tavaton kiihkeys saattoi hänet kykenemättömäksi mennä muitta mutkitta häntä tapaamaan. Hän kirjoitti ne kirjeet, joista he olivat sopineet, ja päätti sitten ottaa selville kaiken mielisairasten hoitoa ja mielisairautta yleensä koskevan. Sitä ja hänen isänsä kohtaloa hän piti muodollisena siteenä itsensä ja Devizesin välillä.

Hän lähti British Museumin lukuhuoneeseen, jonne hänellä oli ylioppilaan pääsykortti, ja hän koetti upottautua kirjaan, jonka hän oli pyytänyt luettavakseen päästämättä ajatuksiaan harhailemaan oudoimpiin unelmiin tuon ihmeellisesti löydetyn veriheimolaisen vuoksi. Illalla hän soitti Lambonelle pyrkien teelle ja aikoen oppia kaiken, mitä viisaalla miehellä olisi kerrottavaa Devizesistä, ja yleensä keskustellakseen hänestä perin pohjin. Mutta Lambone ei ollut kotona. Seuraavana päivänä oli ikävä Devizesin luo voittamaton. Hän soitti. »Saanko tulla teelle?» kysyi hän. »Minulla ei ole paljonkaan teille sanottavaa, mutta tahtoisin tavata teidät.»

Tullessaan hänen luokseen huomasi Christina Alberta olevansa ujo, ja Devizes oli samanlainen. Hiukan aikaa he keskustelivat kohteliaasti: — se olisi aivan hyvin saattanut olla kahden tavallisella vieraskäynnillä olevan ihmisen keskustelua maaseutukaupungissa. Devizes sanoi häntä Christina Albertaksi, ja hän käytti puhuttelutapaa »tri Devizes». Tämä kysyi häneltä, tanssiko ja soittiko hän, ja oliko hän milloinkaan ollut ulkomailla. Tyttö istui nojatuolissa ja Devizes seisoi hänen takanaan uunin eteen levitetyllä matolla. Oli selvää, että ainoa keino päästä tuttavallisemmaksi oli puhua suoraan hänen isästään. Tyttö tunsi, että jos tällaista seurustelua jatkuisi vielä muutaman minuutin, täytyisi hänen huutaa tai paiskata kuppinsa uuniin. Ja niin hän sukelsi asioihin.

Devizesin ryhti jäykkeni ja hän hymyili hiukan tytön rohkeudelle. »Olin nuori ylioppilas Cambridgessa ja opiskelin luonnontieteellistä virkatutkintoa, ja menin Sheringhamiin rauhassa lukemaan. Me… me löysimme toisemme rannalla. Kuhertelimme salaisesti, pelokkaasti, epätoivoisesti, tietämättömästi. Ihmiset olivat yksinkertaisia noina aikoina verrattuna siihen, mitä he nyt ovat.»

Devizes mietti hiukan. Hän päätti, ettei ollut kaunista pakottaa tyttöä kyselemään häneltä. »Isäni», selitti hän, »oli aika äkeä, vanha tyranni. Hän oli Sir Georges Devizes, joka keksi Devizesin keksit ja paransi vanhan Alfonson, ja hänellä oli se maine, että hän oli karkea potilaitaan kohtaan. Hän saattoi jyskyttää heitä vatsaan ja sanoa, että he olivat pienen verenlaskun tarpeessa. Hän oli aina valmis toimittamaan vatsan huuhtelun. Hän epäili minua hiukan hempeämieliseksi, vaikka en itseasiassa ollut sitä, ja hänellä oli yleensä taipumus hakea riitaa kanssani. Hän kohteli minua hyvin ankarasti, eikä hän ollut erikoisen lempeä äidillenikään. Hän koetti päästä äidin kimppuun minun kauttani. Minä taas en tohtinut antautua mihinkään toraan. Pelkäsin häntä todella. Jos vain huomasin, että hänellä oli vähänkin halua tomuuttaa takkiani, juoksin tieheni.»

Devizes jäi miettimään, mitä tuo »ymmärrän kyllä» oikein sisälsi. »En suinkaan tarkoita, että juoksin pakoon jotakin määrättyä selkäsaunaa Sheringhamiin», sanoi hän hyvin varovasti.

»Hänessä oli jonkunlaista alistunutta hurjuutta. Punakan lämpimät kasvot. Hän oli aika komea, tiedättekö, ja hyvin suora vartaloltaan. Ja kaikessa jäykkyydessään hän oli hyvin päättäväinen. Hänen toivomuksensa saivat muodon hyvin nopeasti, ja sitten ei mikään saanut häntä taipumaan.»

»Siitä on nyt pitkä aika, Christina Alberta. Olihan siellä… sellaista rannikkokuhertelua. Miksi panette minut tällaiseen ristikuulusteluun?»

»Tahdon tietää kaikki. Miksi», Christina Alberta säikähti hiukan omaa rohkeuttaan, »miksi ette mennyt naimisiin hänen kanssaan?»

Devizes ei ilmaissut mitään suuttumisen merkkejä tämän kysymyksen johdosta. »Ei ollut mitään pakottavaa syytä, jonka vuoksi olisin mennyt naimisiin hänen kanssaan. Ei minkäänlaista. En saata kuvitella, mitä isäni olisi tehnyt, jos olisin palannut Sheringhamista kihloissa satunnaisen naistuttavan kanssa. Ja miksi olisimme sitten tehneet sellaista?»

Hänen silmänsä uhmailivat Christina Albertaa. »Jätin hänelle osoitteeni», lisäsi hän. »Hänen piti kirjoittaa minulle, mutta sitä hän ei milloinkaan tehnyt.»

»Mutta onhan kirje voinut hukkua», sanoi Christina Alberta ja lisäsi kiireesti: »Mielikuvitukseni karkaa edelleni.»

Hän epäröi ja vapisi seuraavaa sanaa, jonka hän oli päättänyt lausua, mutta hän lausui sen kuitenkin pakotetun avoimesti: »Katsokaas, olen kuvitellut teitä isäkseni.»

Se ei aiheuttanut mitään romahdusta. Devizes katseli häntä silmiin ja hymyili. Tämän hymyn jälkeen tyttö ymmärsi, että he käsittivät toisensa täydellisesti, ja hänestä oli hyvin miellyttävää ajatella sitä. »Mutta sen sijaan saatte ottaa minut serkuksenne», sanoi Devizes harkitsevasti. »Serkuksi, Christina Alberta. Niin on parasta. Meidän on pantava päämme yhteen ja ajateltava isäänne. Hänen kohtaloaan harrastamme kumpikin. Tuo pieni mies kiinnittää mieltäni. Hän on puolustanut itseään kaikenlaisia seikkoja vastaan noilla unelmillaan. Ne unelmat ovat saattaneet olla hyvinkin pettäviä. Kuka tietää? Mutta varmasti suojelevia unelmia.»

Christina Alberta ei puhunut pieneen aikaan. Hän nyökkäsi. Hän iloitsi siitä, että he ymmärsivät toisensa täydellisesti, ja kuitenkin hän oli pettynyt, vaikka hän ei olisikaan voinut sanoa itselleen, mitä muuta hän oli odottanut. Tuo kyynärän päässä oleva mies oli hänen lähimpänsä maailmassa, ja nyt jäisi tuo näkymätön sulku ikuisesti heidän välilleen. Heitä yhdisti näkymätön side, ja heitä erotti käsittämätön välttämättömyys. Milloinkaan tätä ennen elämässään ei hän ollut tiennyt, mitä rakkaus saattaisi olla. Hän tahtoi olla vapaa rakastaakseen häntä, hän tahtoi, että toinenkin häntä rakastaisi.

Christina Alberta huomasi seisovansa äänetönnä paikoillaan ja että Devizes seisoi yhtä äänettömänä uunin edessä katsellen hänen kasvojaan. Hänen suunsa ja silmänsä olivat ihan rauhalliset, mutta tytöstä tuntui kuin toinen olisi puristanut kätensä lujasti yhteen selkänsä takana. Hänen oli toteltava tuota miestä. Hän ei voinut tehdä muuta kuin seurata hänen johtoaan.

»Isä on yhteisen harrastuksemme esine», sanoi tyttö. »Luulen, että huomenna voin odottaa vastauksia noilta ihmisiltä.»

Se oli kummallinen uni. Hän oli kulkemassa maailmaa Devizesin seurassa, ja heidät oli köytetty yhteen sillä tavalla, että kumpikaan ei milloinkaan voinut katsella toinen toistaan, mutta he olivat aina rinnatusten. Mutta unen suuremmoisessa sekavuudessa he olivat samalla kertaa suuria eboniittipatsaita ja istuivat jäykästi vieretysten kuin farao puolisoineen katsellen suurta maisemaa. He olivat todella hyvin suuria kuvapatsaita ja heidän kasvojensa piirteet olivat samanlaiset. Koko unen aikana näyttivät Devizes ja hän itse mustilta. Tilavuus heidän edessään oli milloin hiekkainen erämaa ja milloin harmaa, pilvinen kenttä. Silloin tuli äkkiä jotakin pyöreää ja valkoista kierien tuon kentän keskelle ja muuttui pieneksi mieheksi, tutuksi, pieneksi sinisilmäiseksi mieheksi, joka oli köysillä köytetty kääröksi ja tuskallisesti silvottu ja joka kieriskeli ja potki ja ponnisteli päästäkseen vapaaksi. Oi, kuinka säälittävästi hän ponnisteli. Christina Albertan sydän kiisi häntä vastaan, ja hän nousi istuimeltaan, ja Devizes nousi hänen rinnallaan ja he astelivat jäykästi eteenpäin. Hän ei voinut estää itseään, hän ei voinut hillitä jalkojensa jäykkää liikuntoa. He kohottivat jalkojaan korkealle ja voimakkaasti. Hänen äänensä ei juossut, vaikka hän koetti huutaa: »Me tallaamme hänet jalkoihimme! Me tallaamme hänet jalkoihimme!» mutta hän ei saanut kuuluville muuta kuin käheän, soinnuttoman kauhun äänen kurkustaan…

He olivat saapuneet hänen luokseen. Hän tunsi isänsä ruumiin heittelehtivän allaan. Se oli kuin ilmarakko. Hänen pehmeä, muodoton ruumiinsa, jonka päällä hänen jalkansa olivat, taipuili ja notkahteli. Hän unohti, että siinä oli joku muukin kuin hänen isänsä ja hän itse. Kuinka hän oli kohdellut isäänsä tuolla tavoin? Devizes katosi. Isä tarttui hänen polviinsa, ja nyt ilmestyi joukko pelottavia olentoja, jotka koettivat kiskoa häntä pois. »Pelasta minut, Christina Alberta», pyyteli hän, vaikka hän ei kuullut mitään ääntä. »Pelasta minut. Ne kiduttavat minua joka päivä.» Mutta ne kiskoivat hänet pois, eikä hän voinut ojentaa käsiään isälleen, sillä hän oli veistetty eboniitistä ja oli samaa lohkaretta kuin Devizes.

Silloin joku lintu tai sfinksi, jolla oli Lambonen kasvot ja ääni, liittyi uneen. »Kuuntele isääsi», sanoi hän. »Älä halveksi häntä, äläkä vain sääli häntä. Hänellä on paljon opettamista sinulle. Maailma ei opi mitään, ennenkuin se tottuu ottamaan oppia naurettavilta ihmisiltä. Kaikki ihmiset ovat naurettavia. Minäkin, minäkin olen naurettava. Opimme kärsimyksessä sen, mitä opetamme laulaen.» Hän näki, että hänen isänsä oli paennut sfinksin syliin ja että ilkiöt olivat kadonneet.

Hän alkoi voimakkaasti tuntea, että hänen unensa alkoi muuttua mahdottomaksi. Tähän asti ei mikään harmiton järjettömyys ollut loukannut häntä eikä hän ollut luullut tähän hetkeen saakka uneksineensa. Mutta nyt tunsi hän voimakasta painostusta sen johdosta, että sfinksi oli vanha egyptiläinen ja klassillinen kuva ja että Sargon oli vielä vanhempi sumerialainen. Uni alkoi sekaantua. Aikakaudet ja sivistysmuodot menivät sekaisin. Hän huomautti siitä sfinksi Lambonelle, ja tämä käänsi päätään vastatakseen hänelle, mutta silloin palasi heti ilkeä olento, joka käyttäen hyväkseen Lambonen huomion kääntymistä toisaalle kiskoi taas hänen isäänsä pois. Hän aikoi kiinnittää Lambonen huomiota siihen, mutta tämä vastasi, että heillä olisi ihan kylliksi aikaa pelastaa hänen isänsä, kunnes sfinksiä koskeva kysymys olisi selvitetty. Hän ei ollut sfinksi, selitti hän, vaan siivekäs härkä. Hän ei ollut milloinkaan ollut sfinksi. Taikka miksi hänellä olisi pitkä, kihara, kivinen parta? Tyttö koetti väittää, että parta oli tekopeliä ja että hän juuri äsken oli pistänyt sen leukaansa. Ja kuitenkin oli ihan hänen tapaistaan äkkiä aloittaa haitallinen keskustelu. Sillä välin hänen isänsä vaipuisi nopeasti kurjuuteen. Hän huomasi tämän nopeasti ja tuskallisesti. Siellä oli yhä hänen isänsä, mutta hänen ruumiinsa oli toisenlainen. Se ei enää ollut ihmisen ruumis, vaan kaatunut hedelmäkori. Jollei hän tekisi heti jotain, mätänisivät hedelmät ja olisivat iäksi pilalla.

Hän koetti huutaa lohduttavia ja vakuuttavia sanoja pienelle, traagilliselle olento paralle ennen unen päättymistä, sillä nyt hän tiesi sen olevan unta. Hän kärsi tietysti hirmuisesti. Miksi en ole kirjoittanut tai sähköttänyt hänelle? Varmasti annettaisiin kirjeet tai sähkösanomat hänelle. Hänet valtasi syvä itsehalveksunta kyvyttömyytensä ja huolimattomuutensa takia ja suuri tuskan ja julmuuden pelko, ja hän heräsi keskellä pimeää yötä ja äärettömän alakuloisuuden vallassa pienessä, liian täydessä makuuhuoneessaan Lonsdalen talleissa.

Mutta se vaikutelma, että hänen isänsä oli vaarassa hyljättynä ja murtunein sydämin, pysyi hänen mielessään pelottavan elävänä. Se tarttui häneen. Hän nousi aamulla ylös tuskaisena ja painostuksen vallassa.

»En tee kylliksi hänen puolestaan», sanoi hän. »Annan päivien kulua, ja hänelle ne ovat epätoivon päiviä.»

»Niilon siell’ soittokuntia soittamassa. Foxhillin hoitolass’ oikein mainio soittokunta. Huvia ei puutu.»

»Tulet sairaaks’ tuost’ kaikest'», sanoi Fay. »Ei sun kannta olla tääll’ Lontooss’. Parempi mennä Shorehamiin. Siell’ on liikaa taloja. Kunon näin kaunis ilma.»

Sillä lokakuun ilma pysyi tänä vuonna tavattoman kauan kauniina: perättäin tuli tyyniä, kultaisia päiviä, ja Crumbeille oli eräs tuttava tarjonnut pientä Shorehamissa olevaa majaa, jota hän käytti kaiken kesää. He tahtoivat mennä sinne, ennenkuin ilmat muuttuisivat, mutta lähtö olisi merkinnyt Christina Albertan jättämistä yksin atelieriin, eivätkä he tahtoneet sitäkään. Mutta he aikoivat mennä Shorehamiin. Kun Christina Alberta nyt oli löytänyt Devizesin, ei hän voinut sietää ajatusta olla kauempana kuin puhelimen soiton päässä hänestä. Lontoo, selitti hän, oli hänen oikea keskuksensa. Hän pääsisi Cummerdown Hilliin tunnissa, hän pysyisi kosketuksessa kaiken kanssa. Crumbit saisivat mennä, mutta hänen oli jäätävä.

Yhdentoista aikoihin Christina Alberta meni postitalon puhelinosastoon ja soitti Devizesille.

»Eikö mitään voisi tehdä, että kaikki kävisi nopeammin?» kysyi hän. »Isä vaikuttaa hermoihini. En voi kestää tätä hänen ajattelemistaan päivästä päivään. Olen uneksinutkin hänestä.»

»Sureminen ei ole hyvä. Me… Minä olen saanut huonoja uutisia teille.
Olkaa valmis kuulemaan.»

Hän vaikeni. Huolimatta kaikesta rakkaudestaan Devizesiä kohtaan täytyi
Christina Albertan pakottaa itsensä rauhalliseksi, ettei huudahtaisi:
»Mitä sitten?»

»Eilen oli käyntipäivä. Hänen luonaan kävi eräs vieras. Arvelen, että se on tuo miellyttävä sukulainen, josta te kerroitte. Mikä hänen nimensä olikaan? Wiggleskö? Widgery! Mutta nyt ei isänne luo pääse kukaan ulkomaailmasta, ennenkuin viikon kuluttua. Ei ennen torstaita.»

»Juuri niin. Teen kaikkeni voidakseni järjestää ylimääräisen käynnin. Menin itse lääkintöhallitukseen. Mutta ne ovat kummallisia. Nähtävästi ystävällisiä ja hyväntahtoisia, mutta he välttelevät. Eivät osaa vastata myöntävästi eikä kieltävästi. Kummallista! Olen vapaa tänään iltapäivällä, mutta huomenna minulla on kutsut. Aioin mennä tänään aamiaisen jälkeen tapaamaan häntä… ylilääkäriä tarkoitan. Mutta hän sanoi, että sopi paremmin päivän tai parin perästä. Toivon, ettei ole tapahtunut mitään pahaa, jota hän salaa minulta. Myöhemmin hän lupasi soittaa minulle, ja sitten hän äkkiä lähti tiehensä. Niin että pitäkää itsenne valmiina. Mikä puhelinnumeronne on?»

»Taikka otan auton ja haen teidät. Valitan, että asia venyy tällä lailla, Christina Alberta.»

Sähkösanoma saapui kahden tunnin kuluttua, kahden tunnin, jotka olivat kuluneet laajaan väittelyyn Fayn kanssa Shorehamin vaikeuksista. Se kuului seuraavasti. »Onko isänne näyttäytynyt hän karkasi päivän noustessa tänä aamuna sukat jalassa ja aamunuttu yllä eikä hänestä sen jälkeen ole näkynyt mitään jollei tullut tulkaa tapaamaan minua Victorian asemalle kaksi ja seitsemän soittakaa Cummerdown Gerrard 52 47 jos tulette.»

Epäuskoisen hämmästyksen vallassa tämän uuden katoamisen johdosta Christina Alberta lähti Devizesin kanssa Cummerdowniin. He tapasivat siellä ylilääkärin, joka ei ollut likimainkaan niin paljon hämmästynyt kuin he. Sargonia oli kaivattu aamiaisen aikaan, ja kaikki näytti viittaavan siihen, että hän oli poistunut hoitolan alueelta. Sellaista oli ennenkin tapahtunut. Se osoitti parin kolmen hoitajan uneliasta huolettomuutta ja he saisivat moitteet. Mutta muuten ei ylilääkäri ollenkaan ihmetellyt tapahtumaa. Mielipuolet koettavat usein paeta, ja jolleivät he ole vaarallisia, eivät viranomaiset kiinnitä siihen paljonkaan huomiota. He pitävät siinä määrin kuin suinkin on mahdollista huolta siitä, ettei asia joudu sanomalehtiin.

»Tämä paikka ei ole mikään rangaistusvankila», sanoi ylilääkäri. »He tulevat takaisin ominpäinsä. Annan heille päivän aikaa. Hän on kai jo palaamassa. Hän saattaa piileskellä jossakin mailin päässä. Pelkään vain, että hän vilustuu. Mielisairaat kuolevat tavallisimmin keuhkokuumeeseen. Mutta nyt on ihmeellisen lämmin täksi vuodenajaksi. En ole milloinkaan nähnyt tällaista lokakuuta.»

Hän oli paljon halukkaampi juttelemaan Devizesin kanssa mielisairaita koskevan lainsäädännön uudistuksesta ja vakuuttamaan hänelle olevansa mitä edistysmielisin ja kykenevin ylilääkäri, kuin keskustelemaan hra Preembyn erikoistapauksesta. »Teemme mitä voimme», sanoi hän, »mutta toimintaamme rajoittaa äärimmäinen säästäväisyys, jota meidän täytyy noudattaa. Hoitajilla ei ole erikoista kouluutusta, eikä heitäkään ole kylliksi. Yleinen välinpitämättömyys mielipuolten asiaa kohtaan on tavaton. Jokainen, sellaisetkin, joilla on sairaita omaisia, koettavat unohtaa kaiken heitä koskevan.»

»Mutta kuinka on Preemby saattanut päästä ulos sairaalan alueelta?» kysyi Devizes. »Eikö se ole kokonaan aidattu?»

»Samoin kuin mielipuolisuutta koskevassa lainsäädännössäkään ei tausta ole yhtä ehyt kuin etupuoli. Mutta täällä meillä sentään on täydellinen muuri koko alueen ympäri niin sanoakseni. Alkuperäinen rakennus oli yksityinen talo muurilla ympäröityine puistoineen. Jonkun aikaa, 1700-luvulla, se oli poikakouluna.»

Hän näytti heille ikkunasta, eräitten ulkohuonerakennusten kattojen yli, takana olevan puiston ja viljelysmaan rajoja, jotka laskeutuivat pientä jokea kohti ja joitten rajaa osoittivat tietä vasten oleva muuri, vanhat hongat ja tammet. »Omasta puolestani», sanoi ylilääkäri, »myönnän, että hyvin perinpohjaiset uudistukset ovat tarpeen».

»Mahtaakohan serkku Widgery osata mitenkään selittää tätä», sanoi
Devizes.

»Hänkö?» sanoi ylilääkäri, mietti ja meni pöytänsä luo ikäänkuin joitakin papereita katsomaan. »Luulen, että nimi oli aivan toinen — jotakin sellaista kuin Goodchild. Ehkäpä olen sekoittanut nimet.»

»Hra Sam Widgery», virkkoi Christina Alberta, »olisi viimeinen henkilö haluamaan isän poispääsyä. Hän tuli kai ottamaan selville, ettei niin kävisi. Hän saattoi tulla vain saadakseen ilon tuijotella isää. Setä Widgery ei ole mikään kaunis sielu. Hän tahtoi ehkä vain ottaa selville, että muuri tosiaan kiersi koko laitosta.»

Ylilääkäri unohti epäilyksensä nimeen nähden ja kääntyi heitä kohti mielessään uusi ajatus. »Ette siis luule, että siinä oli mitään vihamielisyyttä? Eihän hän vain ole lähtenyt hra Widgeryä ahdistamaan? Missä tuo hra Widgery asuu?»

Mutta ei Devizes eikä Christina Alberta uskonut millään lailla mahdolliseksi, että hra Preemby olisi pyrkinyt takaisin Woodford Wellsiin.

»Hän on saattanut yhtä hyvin lähteä Canterburyyn tai Windsordiin, taikka suoraa tietä Roomaan», sanoi Christina Alberta.

He palasivat Lontooseen aivan ymmällään. Christina Alberta aikoi lähteä Cummerdownin poliisin puheille, että toimitettaisiin etsintä kaikissa kylissä ympäristöllä, mutta Devizes selitti, että siitä saattaisi olla enemmän pahaa kuin hyvää. Tähän saakka ei tyttö ollut tiennyt mitään Englannin mielipuolia koskevan lainsäädännön hellästä suopeudesta, nimittäin siitä vapautuksesta, joka seuraa kahden viikon vapaana oloa. Jos mielisairas pääsee pois hoitolasta ja pysyy sieltä poissa kaksi viikkoa, niin hän on lain mukaan taas terve, eikä häntä saa pidättää ilman uutta tutkimusta ja uutta todistusta. Jos pantaisiin koko paikkakunta ajamaan Preembyä takaa, seuraisi siitä vain, että hoitolan viranomaiset saisivat hänet jälleen haltuunsa. Ja tapahtuipa mitä hyvänsä, niin siitä ei saisi tulla mitään sanomalehtiin.

»Mutta sillä välin kuin me emme tee mitään, saattaa hän maata kuolleena jossakin syrjätien ojassa», sanoi Christina Alberta.

»Jos hän on kuollut, niin hän ei välitä, vaikka hänet löydettäisiin hiukan myöhemminkin», sanoi Devizes.

Ei, ei ollut muuta tekemistä kuin odottaa Lonsdalen talleilla, että hän sattuisi palaamaan sinne. Crumbit menivät Shorehamiin, ja Christina Alberta jäi yksin atelieriin, mutta kun hän oli ollut siellä yhden loppumattoman päivän, muisti Paul Lambone erään käytännöllisen laitoksen, joka hankki sopivia naishenkilöitä vapauttamaan yksinäisiä ihmisiä ainaisesta odotuksesta.

Kului päivä, toinen, kolmas. Ei näkynyt merkkiäkään Sargonista, ei kuulunut mitään uusista opetuslapsien kutsumisista taikka pyrkimisistä käymään kuninkaan luona. Hän oli haihtunut ilmaan. Christina Albertan mielikuvituksessa syrjäytti pienen, kutistuneen ruumiin näkeminen jossakin ojassa hoitolan kopissa olevan kiusatun olennon. Mutta tietoisuus kieltäytyy säilyttämästä tuskallista kuvaa, joka ei vie minnekään, ja Christina Albertan mielikuvitus lakkasi nyt käsittelemästä isän kohtaloa, kunnes uusia aineksia olisi saatu. »Hän ilmaantuu varmasti jonnekin.» Hän pelkäsi erikoisesti sitä, että hän ilmaantuisi jossakin liian pelottavien otsakkeiden alla. Hän alkoi varustautua kuin ensimmäiset kristityt toista tulemista varten. Hänen isänsä katoamisen arvoitus tuli pysyväiseksi hänen tietoisuudessaan, tuli ikäänkuin hänen jokapäiväisten toimiensa kehykseksi, näyttämökaareksi. Sen ohella hän palasi miettimään tuota kummallista, häntä itseään ja hänen suhdettaan Devizesiin koskevaa pulmaa.

Oli selvää, että Devizesiä askarrutti tuo molemminpuolinen huomio yhtä paljon kuin häntä itseäänkin. Sargonin mahdolliset edesottamukset, jotka saattaisivat näyttää hyvinkin kummallisilta päivänvaloon joutuessaan, pysyivät kiireellisen tärkeinä molemmille, mutta ajatus tuosta merkillisestä sukulaisuudesta jätti sen kuitenkin varjoon. Molemmilla oli keskinäinen halu päästä yhteyteen toistensa kanssa, ottaa selville, mikä taikamainen myötämielisyyden ja ymmärryksen voima saattoi piillä heidän veriheimolaisuudessaan.

Illalla apulaistädin saavuttua vei Devizes tytön päivälliselle pieneen italialaiseen ravintolaan Sloan squaren kulmaan, ja palasi sitten atelieriin hänen kanssaan, jossa he juttelivat lähes kello yhteen aamulla. Devizes näytti olevan arasti halukas saamaan selville hänen päämääränsä ja pyrkimyksensä elämässä, ja mitä hän teki tai mitä pitäisi tehdä, että hän pääsisi käyttämään kykyjään. Hän oli selvästi taipuvainen ottamaan kantaakseen niin paljon isän vastuunalaisuutta kuin suinkin saattoi, sillä ehdolla, että kaikki ulkonaisesti pysyi entisellään ja että kadonneen Sargonin itsekunnioitus otettiin kylliksi huomioon. Tyttö veti häntä puoleensa, ja hän piti tytöstä. Tytön tunteet häntä kohtaan olivat meluisammat, runsaammat ja loppumattomat. Tyttö ei erikoisesti kaivannut hänen apuaan tai tukeaan. Ajatus, että olisi jollakin lailla hänestä riippuvainen, oli hänestä pikemminkin vastenmielinen kuin houkutteleva, mutta hän tahtoi olla hänen luonaan, miellyttää ja ilahuttaa häntä, olla parempi kuin toinen oli odottanut ja herättää hänen mielenkiintoaan uudella tavalla. Christina Alberta tahtoi, että toinen pitäisi hänestä — huolehtisi hänestä tavalla, joka olisi enempää kuin paljasta suvaitsemista. Hän kaipasi sitä innokkaasti ja pelottavasti.

Hän piti siitä sulavasta ja huolettomasta tavasta, jolla hän kohteli tarjoilijoita ja autonajajia ja yleensä elämän jokapäiväisiä ilmiöitä. Hän näytti tarkalleen tietävän, mitä ihmiset tekisivät, ja he näyttivät tarkalleen tietävän, mitä hän tekisi. Näissä asioissa ei ollut mitään hankausta, ei mitään hermostunutta yskähtelyä. Nämä tavalliset yleiseen varakkuuteen liittyvät merkit olivat niin vähän hänen kokemustensa mukaisia, että ne näyttivät Devizesin erikoisominaisuuksilta, ja ne antoivat hänelle jonkunmoisen varman tietoisuuden siitä, mitä hän hommasi, ja että juuri Devizes se johti heidän keskustelujaan, vaikka hän todella oli yhtä utelias ja kokeileva ja tunteitten liikuttama kuin tyttökin. Silmät, jotka hänen puhuessaan katselivat häntä, olivat kiinteät, ystävälliset, harrastavat, tuttavalliset silmät, ja ne voittivat täydellisesti hänen sydämensä.

Päivällisen aikana puhuivat he ensiksi musiikista. Devizesin kasvatukseen ei musiikki ollut kuulunut, ja hän huomasi sen nyt. Eräs hänen ystävänsä oli kuljetellut häntä konserteissa ja hän oli saanut pianolan »ottaakseen asioista alustavasti selvän kotona». Mutta Christina Albertan kasvatus oli myös jättänyt musiikin syrjään eikä hän ollut vielä löytänyt sitä. Tämä aihe oli siis pian loppuun käsitelty. Devizes koetti puhella hänelle maalauksesta, mutta sekään ei erikoisemmin herättänyt hänen harrastustaan. Syntyi vähäinen hiljaisuus. Devizes katseli häntä pöydän yli ja hymyili.

»Kysyisin teiltä mielelläni kaikenlaista, Christina Alberta», sanoi hän, »jos saisin.»

»Tavattomia kysymyksiä», sanoi Devizes. »Esimerkiksi: mitä noin yleensä ajattelette, että teidän olisi tehtävä?»

Hän ymmärsi heti, mitä toinen tarkoitti. Mutta hän oli niin valmistautumaton vastaamaan, että hän vältteli.

»Tehtäväkö!» sanoi hän voittaakseen aikaa. »Luulen, että haen kadonnutta isääni.»

»Mutta mikä on yleinen tehtävänne? Mitä teette elämällänne? Minne olette menossa?»

»Olen merellä», sanoi hän vihdoin. »Monet minun ikäisistäni ajelehtivat samoin, luullakseni. Etenkin tytöt. Olette vanhempi kuin minä, minä olen vasta alussa. En halua olla nenäkäs, mutta kykenettekö te paremmin sanomaan, mihin te pyritte? Otaksukaapa» — hänen hiukan säikähtynyt vakavuutensa vaihtui rohkeaan hymyyn, jota Devizes piti hyvin miellyttävänä — »mitä te panette peliin?»

Hän jäi miettimään sitä. »Ihan puhdasta peliä», sanoi hän. »Sanon kyllä. Ottakaa vielä oliiveja. Olen iloinen, kun pidätte oliiveista. Minäkin pidän niistä. Siitä on kauan, kun kukaan on pyytänyt minua tekemään selkoa itsestäni. Mikä minun pelini on? Se on suora kysymys.»

»Luulen, että on mentävä ihan oman filosofiansa pohjaan saakka», sanoi hän. »Siitä tulee pitkä juttu. Mutta minähän tein ehdotuksen.»

Christina Alberta oli kovasti mielissään siitä, että hän niin menestyksellisesti oli välttänyt toisen kuulusteluaikeet. Sen sijaan että hänen itsensä olisi pitänyt selittää, sai hän tarkastella toveriaan. Hän katseli häntä pöydällä olevien kukkien yli, ja tarjoilijan oli nykäistävä häntä tahtoessaan tarjota hänelle fasaania.

»Enpä oikein tiedä, kuinka aloittaisin», sanoi hän. Oliko hän kuullut pragmatismista? Kyllä. Hän oli kai lukenut enemmän sellaisista asioista kuin Devizes itse. No niin, hän piti itseään jonkunlaisena pragmatistina. Useimmat nykyaikaisesti ajattelevat, älykkäät ihmiset, arveli hän, olivat pragmatisteja, sellaisena kuin hän sen käsitti. Pragmatisteja? Sellaisena kuin hän sen käsitti? Devizes kohtasi tytön silmät ja selitti. Siinä mielessä, selitti hän, ei kellään meistä ollut täyttä käsitystä todellisuudesta, eikä kukaan milloinkaan ehkä pääsisi pitemmälle kuin todellisuuden lähestymiseen. Se, mitä me käsitimme, oli juuri niin paljon todellisuutta kuin saapui luoksemme, meidän hyvin puutteellisten käsityskykyjemme kautta. »Tämä fasaani on oikein hyvin valmistettua», keskeytti hän. »Meidän on myönnettävä sille kolmen minuutin aselepo. Tuntuuko teistä, että puhun käsitettävästi? Epäilen sitä hiukan.»

»Palatakseni siis uskontunnustukseeni», sanoi hän kiireesti… »Muistakaa, Christina Alberta, että teidän on sitten tehtävä tunnustuksenne.»

»En ole yhtä määritelty kuin te», sanoi tyttö. »Varastan eräitä teidän mielipiteitänne. Mutta jatkakaa… kertomustanne.»

»No niin, seuratkaa mukana, Christina Alberta. Minusta tuntuu, että tulen yhtäkkiä epäröiväksi ja keskitetyksi yhtaikaa. En ole varma siitä, mitä te tiedätte ja mitä ette. Jos sanon, että olen agnostikko luontoon ja maailman kaikkeuteen nähden, ja kuinka se alkoi ja minne se päättyy, niin jääkö siitä mitään teille?»

»No niin.» Hän aloitti uudelleen, mutta joutui selittelyvaikeuksiin. Jälkiruoka saapui keskeyttämään ja sallimaan uuden alun. Hän levitteli psykologin näkökannan toisen silmien eteen, merkillisen ja puoleensavetävän maailman. Devizes lausui ajatuksensa julki sielunelämän ja ymmärryksen termeillä. Tyttö taas oli tottunut kuulemaan kaiken ilmaistuna työn ja aineellisen välttämättömyyden sanonnoilla. Elämä, sanoi hän, oli yhtenäistä, kaikki elämä oli yhteenkuuluvaa. Hän koetti tehdä sen havainnolliseksi. Eräitten alempien eläinten elämä oli tarkasti yksilöllistä, sisilisko, esimerkiksi, oli pelkästään oma itsensä, oma itsensä vaistoissaan ja haluissaan. Se ei saanut mitään opetusta, ei mitään perintätietoja, se ei jättänyt mitään jälkeensä lajilleen. Mutta korkeampia eläimiä opetettiin, kun ne olivat nuoria, ne oppivat ja opettivat muita ja olivat yhteydessä kaikkien muiden kanssa. Ihmiset vielä enemmän kuin eläimet. Ihminen oli keksinyt kuvakirjoituksen, puheen, puheen kautta siirtyvän perintätiedon, tieteellisen työn jatkuvaisuuden. Rodulla oli nyt oma yhteishenkensä, suuri ja kasvava tiedon ja selitysten aarre.

»Sellaiset ihmiset kuin me itse olemme juuri tämän virran osia. Yksilöllisesti saamme osamme siitä, vastustamme sitä, muutamme sitä hieman ja kuljemme mukana. Olemme vain ohimeneviä vaiheita tässä suurentuvassa sielussa — joka saattaa olla, kaiken sen mukaan mitä voimme varmuudella sanoa, kuolematon. Tuntuuko tämä teistä heprealta tai tyhjänpäiväiseltä?»

»Ei», sanoi tyttö. »Luulen kyllä ymmärtäväni sen tarkoituksen.» Hän katseli toisen lujia kasvoja. Hän ei ollenkaan puhunut hänelle kuin korkeammalta, hän yritti vain ilmaista ajatuksensa niin hyvin kuin suinkin saattoi. Hän piti tyttöä vertaisenaan. Ihan vertaisenaan.

Siinä oli hänen filosofiansa yleinen pohja. Nyt hän oli tulossa häntä itseään koskeviin asioihin, sanoi hän. Hän näytti hyvin vakavalta kahvikuppien ja tuhka-astian takana, kun ruokatavarat oli korjattu pöydästä. Hän teki käsillään selitteleviä liikkeitä hänelle. Hän koetti kaikin voimin ilmaista ajatuksensa niin selvästi kuin mahdollista. Hän näki itsessään kaksi vaihetta, tai oikeastaan kaksi olemassaolon tasoa. Yleisesti sanoen kaksi. Niillä oli kyllä siteitä ja välittäviä siltoja, tietysti, mutta ne saattoi jättää syrjään, kun itse perusajatus oli ilmaistava. Kaikkein ensiksi oli hänkin tuollainen vanha vaistomainen yksilö, pelokas, ahnas, himokas, kateellinen, itsestään varma. Se oli hänen alkuperäinen oma itsensä. Hänen oli otettava huomioon tuo alkuperäinen itseytensä, sen vuoksi, että se kannatti koko hänen muuta itseyttään, kuten ratsastajan täytyy pitää huolta siitä, että hänen hevosellaan on kauroja. Syvemmällä olivat yhteiskunnalliset vaistot ja taipumukset, jotka johtuivat perhe-elämästä. Tämä oli toinen itseys, yhteiskunnallinen itseys. Ihminen, selitti hän, on olento, joka on tullut yhä tietoisemmin yhteiskunnalliseksi viimeisten kahden- tai kolmensadantuhannen vuoden aikana. Hän on pitentänyt elämäänsä, pitänyt lapsiaan luonaan yhä kauemmin, laajentaen yhteisyyden tunnettaan perheestä aina ryhmiin, heimoihin ja kansallisuuksiin saakka. Elämän syvemmällä oleva yhtenäisyys alkoi tulla yhä selvemmäksi ja sai yhä määrätympiä ilmauksia tämän ihmisen yhteiskunnallistumisen tapahtuessa. Jonkun opettaminen, sanan oikeassa merkityksessä, oli samaa kuin saattaa hänet yhä selvemmin huomaamaan tuo jatkuvaisuus. Tuon kiihkeän, kuumeisen yksilön tärkeys väheni siten ehtimiseen. Kasvatus oli itsensä alistamista suurempaan elämään, yhteiskunnalliseen itseyteen. Alkuperäisen itseyden luonnolliset vaistot ja rajoitukset olivat ristiriidassa tämän laajemman virran kanssa: kasvatus, hyvä kasvatus, pyrki korjaamaan niitä.

»Tässä minä olen minä», sanoi Devizes, »sellaisena kuin me kaikki olemme, sisäisen ristiriidan tilassa oleva olento: nopeammat, tappavammat, kiivaammat vaistot ovat riidassa tyynempien, syvempien, vähemmän kirkkaasti valaistujen, mutta lopullisesti syvempien kanssa, jotka ajavat meitä kohti kuolemattomia tarkoituksia. Ja minä olen — kuinka sen nyt sanoisinkaan? — minä omalta kohdaltani olen, parhaitten voimieni mukaan, noitten syvempien vaistojen puolella. Taipumukseni, mielenlaatuni ja tilaisuus ovat vieneet minut ammattimaisesti psykologiaan. Teen työtä lisätäkseni inhimillisen tiedon paljoutta ja sielun toiminnan ymmärtämistä. Teen työtä valistusta varten. Erikoinen tehtäväni on tutkia ja parantaa sairastuneen mielen häiriöitä. Koetan selvittää niitä pulmistaan, yksinkertaistuttaa niitä ja valaista niitä. Ja ennen kaikkea minä koetan oppia niistä. Haen heidän hätänsä, sielullista tai fyysillistä syytä. Koetan saada kaiken ilmi niin selvästi ja helppotajuisesti kuin suinkin, ja koko ajan teen huomioita ja opin. Se on minun tehtäväni. Se on päämääräni. Se antaa minulle elämäni yleiset suuntaviivat. Koetan alistaa kaiken puhtaasti yksilöllisen olemassaoloni aiheen tähän tarkoitukseen. En kuitenkaan aina. Apina-minäni pääsee joskus irti ja kirkuu katoilla. Ja joskus se on hyvää seuraa ja virkistystä työn rasituksessa. Turhamaisuudella ja itsetyytyväisyydellä on omat puolensa. Mutta nyt ei apinasta ole väliä. En halua tulla huomattavaksi henkilöksi, tahdon vain olla oleellinen osa elämässä. Siinä on varsinainen uskontunnustukseni. Tahdon olla sellainen pyörä koneistossa, jota sanotaan asiantuntijaksi sielutieteen alalla. Niin hyvä pyörä kuin sellainen saattaa olla. Siinä se, mihin yleensä sanoen pyrin, Christina Alberta. Siinä se, mitä ajattelen olevani.»

»Niin», sanoi Christina Alberta miettien syvästi. »Tietysti minä en osaa laatia sellaista selontekoa kuin te. Teidän systeeminne on varmasti täydellinen.»

»Ja valmis», sanoi Devizes. »Kertokaa nyt oma tarinanne omalla tavallanne. Teidän iällänne pitäisi kaikkien vakaumustenne juosta avoimiin kysymyksiin.»

»On ihmeellistä puhua teille tällä tavalla», sanoi Christina Alberta.
»On ihmeellistä, kun voi puhua kelle hyvänsä tällä tavalla.»

Hän katseli hetken toisen totisia silmiä. Hänessä häilähti kuin liikutuksen aalto. Hän ei voinut puhua. Hän ojensi vain kätensä koskettaakseen Devizesin kättä, ja hetken olivat heidän kätensä yhtyneinä.

Christina Alberta pääsi uskontunnustukseensa vasta atelierissä heidän palattuaan sinne ja päästettyään seuranaisen kotiin. Sielläkään he eivät järjestäneet asiaa aivan heti. Devizes käveli edestakaisin ja katseli Haroldin piirroksia, ja Christina Alberta ajatteli, että hän noista piirroksista johti Haroldin luonteen hyvin merkillisellä tavalla. Hän oli utelias tietämään, minkälainen Fay oli. »Minkänäköinen on rva Crumb?» kysyi hän. »Näyttäkää minulle jotakin hänestä, sellaista, joka kuvaa häntä.»

Christina Albertasta oli hyvin mieluista ajatella, että hän oli hieman arka hänen seurassaan. Hän tunsi, että se merkitsi hänen tasa-arvoisuutensa tunnustamista. Devizes kunnioitti häntä, ja se oli Christina Albertasta hyvin tärkeää.

Lopulta hän joutui ankkuriin hilpeästi maalattuun nojatuoliin kaasu-uunin ääreen, ja kun Christina Alberta oli jonkun aikaa kierrellyt huonetta, tuli hänkin sinne ja seisoi uunin edessä hyvin muodostuneet jalat hajallaan ja kädet selän takana asennossa joka olisi loukannut kaikkia hänen naispuolisia edeltäjiään monen sukupolven aikana. Mutta se ei loukannut Devizesiä, joka piti häntä yhä kiintoisampana katseltavana istuessaan siinä mukavasti ja seuratessaan hänen liikkeitään elävästi ihaillen. Useimmat meistä tottuvat asteettain tyttäriinsä. He kasvavat ja me kannamme ihailuamme heitä kohtaan niinkuin Milo kantoi härkää, eikä ole kovinkaan tavallista, että mies yhtäkkiä saa tyttären, joka heti on yhdenkolmatta ikäinen.

Tyttö sanoi, ettei hänessä ollut paljoakaan metafysiikkaa: hän oli materialisti.

»Ei rukouksia äidin polvilla? Isän tai äidin opettamaa uskontoa?
Rukouksia ja opetusta koulussa, kirkossa tai kappelissa?»

»Se kaikki huuhtoutui pois ja haihtui, niin pian kuin se tuli säännölliseksi.»

»Ettekö ole pelännyt helvettiäkään? Suurin osa minun sukupolveani on kokenut helvetin pelon.»

Christina Alberta ei vastannut heti. »Olen kyllä», sanoi hän. »Se tulee joskus. En tiedä, onko se hyvin tärkeää, vai ihan merkityksetöntä?»

»Se on osa», sanoi Devizes hitaasti, »jostakin, mikä pohjautuu haluun olla enemmän kuin pelkkä maan matonen — alhaisuuden pelosta ja sen sellaisesta.»

Omituista kyllä ei hän vastannut siihen. »Ja minkälaisiksi te käsitätte suhteenne ihmisiin ja eläimiin ja tähtiin? Minkälainen velvoituksen tunne teillä on? Minkälaiseksi ajattelette tien, jota teidän on kuljettava?»

»Hm», sanoi Christina Alberta. Hän arveli olevansa kommunisti, selitti hän, vaikka hän ei kuulunutkaan puolueeseen. Mutta hän tunsi eräitä nuoria ihmisiä, jotka kuuluivat puolueeseenkin. Hän esitti eräitä liikkeen ponsilauseita: »historian materialistisen käsittämisen» ja niin edespäin. Devizes sanoi, että hän ei oikein kyennyt käsittämään, ja teki kerrassaan harmillisia kysymyksiä, vain kiusallaan, arveli tyttö. Hän ei aluksi huomannut, kuinka kaukana toisistaan heidän sanontatapansa oli. Heidän jatkaessaan keskusteluaan kävi se yhä selvemmäksi. Devizesillä ei näyttänyt olevan sanottavana mitään hyvää kommunistisista teorioista, sillä sehän ei suinkaan tarkalleen vastannut hänen omaa ajatustaan olla osana suuremmasta elävästä kokonaisuudesta, vaikka hänellä silti ei ollut kovin pahaa sanottavaa käytännöllisestä kommunismista. Marxilainen kommunismi, sanoi hän, ei ollut ollenkaan mikään rakentava liike, vaan päinvastoin hajoittava. sillä ei ollut mitään aatetta, ei mitään suunnitelmaa. Christina Albertan täytyi asettua puolustavalle kannalle. »Innostus oikeaa kommunistista valtiota kohtaan», lausuili hän melkein virallisella äänellä, »on melkein yhtä tärkeä kuin kysymys kommunistisen taktiikan käyttämisestä mädänneessä yhteiskunnassa.» Sillä lailla puhuivat hänen nuoret, puolueeseen kuuluvat ystävänsä. Mutta kun hän tällä tavalla puhui hänelle, ei se näyttänyt kovinkaan vaikuttavalta. Hän ei tyytynyt vain lauseparsiin. Hän tahtoi tietää, mitä hän tarkoitti mädäntyneellä yhteiskunnalla, oliko milloinkaan ollut yhteiskuntaa, joka ei itse asiassa olisi ollut turmeltunut, tai yhtä hyvin nousun asteella, minkälainen hyvä taktiikka oli, jollei se ollut suhteessa strategiaan, ja saattoiko olla olemassa mitään strategiaa ilman selvää sodan päämäärää? Tyttö vastaili pikemminkin kiivaasti kuin vaikuttavasti, ja heidän keskinäinen suhteensa muuttui väitteleväksi.

Hän tutki heidän mielipiteittensä erilaisuutta. Hänelle merkitsi kommunismi uutta henkeä, tieteellistä henkeä, joka järjestäisi maailman uudelleen kollektiivisten, tieteellisten suuntaviivojen mukaan, mutta koko kommunistisen puolueen luonne oli nykyajan määräämä. Siihen oli sekaantunut nyt olevien yhteiskunnallisten luokkien tunteita ja ajatuksia köyhälistön luonnollisen katkeruuden rinnalla. Siinä piili epätoivoisten, otteestaan epävarmojen ihmisten kiukkuista dogmatismia. Se saattaisi tarvita enemmän luovaa itsensäunohtamisen intohimoa. Monet kommunistit, sanoi hän, olivat vain kääntyneitä kapitalisteja, kapitaalittomia egoisteja. He kaipasivat kostoa ja omaisuuden luovutusta, ja kun he olisivat saaneet sen suoritetuksi, ei heille jäisi muuta kuin yhteiskunnallinen raunio, ja kaikki olisi taas alettava alusta. He olivat epäluuloisia ja tietämättömiä, koska heiltä puuttui sisäinen varmuus. He eivät luottaneet parhaisiin ystäviinsä, omiin johtajiinsa, tiedemiehiin, sellaisiin kuin Keynes ja Soddy.

»Keyneskö kommunisti!» huudahti Christina Alberta pilkallisesti.
»Hänhän ei hyväksy ensimmäistä tieteellistä luokkasodan periaatetta.»

»Se ei tunnukaan oikein tosiasialta — ei lainkaan perustavalta tieteelliseltä tosiasialta», vastasi Devizes. »Keynes rakentaa hitaasti tieteellisesti järjestettyä arvojen vaihdon menetelmää. Useimmat ystävistänne Venäjällä eivät näytä kykenevän tajuamaan, että mikään sellainen on tarpeellistakaan.»

»Entä te? Tehän näette vain ne etiketit, joilla ihmiset merkitsevät itsensä. Ei ole mitään oikeaa ilman punaista nimikilpeä — ja kaikki on oikeaa, jos se on paikoillaan.»

Tyttö sanoi, että toinen suhtautui asioihin »porvarilliselta» kannalta, ja Devizes nauroi hilpeästi hänen yhteiskunnalliselle luokittelulleen. Englannissa ei ole mitään porvareita, sanoi hän. Hän koetti käyttää eräitä kyynillisyyksiä ja ivaa liikkeen varastosta, mutta häneltä puuttui merkillisessä määrässä vakuuttava kyky. Hänen oli helppoa arvostella, sanoi tyttö, koska hän eli pääomansa koroilla.

»Niin, se tekisi arvostelun helpommaksi», hymyili Devizes, »mutta oikeastaan elän ansioistani.»

He olivat joksikin aikaa tyhjentäneet riidanalaisen kysymyksen. Kaiken kaikkiaan, tuumi tyttö, ei hän ollut niinkään huonosti suoriutunut ottelusta, kun ottaa huomioon hänen ikänsä ja asemansa. Hetkellinen väittelyn kiivaus haihtui. He siirtyivät lähempiin asioihin, jotka koskivat heitä kumpaakin, kysymykseen, mitä hänen oli tehtävä elämästään.

»Me edistymme, Christina Alberta», sanoi Devizes, »mutta yleinen laki on sellainen, että naisen elämän suunnan määrää hyvin suuressa määrässä kappaleen miehisen päähenkilön luonne ja toiminta. Onko teillä ollut mitään mahdollisuutta olla rakastunut tähän mennessä?»

Tytön mieli teki kertoa hänelle koko totuus itsestään, mutta eräitä asioita ei voi kertoa. Hän epäröi ja punastui kovasti. »Nykyään», aloitti hän, mutta pysähtyi siihen. »Minulla on hiukan mielikuvitusta. Olen kierrellyt kaikkialla Lontoossa. Kuvittelen ehkä…»

Hänen silmänsä olivat hetken hyvin kysyvät, mutta eivät epäystävälliset.

Hän nyökkäsi vaikuttaen siltä kuin hän käsittäisi kaiken pelottavan hyvin.

»Lahjakkaat tytöt eivät milloinkaan tee sitä. Yhtä vähän kuin etevät nuoret miehet haluavat kuluttaa elämänsä ihailemalla jumalaisolentoa.»

»Missään tapauksessa en minä käsitä, että minusta voisi tulla jonkunmoinen lapsia tuottava taloudenhoitajatar», sanoi tyttö.

»Ei, vaikka menisitte naimisiinkin. En uskonutkaan, että kuuluisitte siihen ryhmään. Mutta jos aiotte hylätä tuon mukavan keinon — sillä se on mukava keino, huolimatta siitä, mitä ihmiset sanovat — jos aiotte tulla itsenäiseksi kansalaiseksi samassa merkityksessä kuin mies, niin silloin otatte tehtäväksenne miehen työtkin, Christina Alberta. Ei jää aikaa kuljeksia ympäriinsä ja vain näyttää kauniilta.»

»Niin, arvelen vain, ettette te sovi siihenkään. Ja siinä tapauksessa tarvitsisitte enemmän oppiakin. Olette etevä, mutta tietonne ovat myös hiukan hajanaiset.»

»Opiskella!» hän sanoi. »Sehän veisi teiltä yksinään kaiken ajan. Mieluummin toivoisin meidän sopivan siitä, että opiskelisitte yliopistossa kaksi tai kolme vuotta enemmän. Teidän ei tarvitse huolehtia mahdollisuuksista ja varoista. Te ja minä olemme samaa ryhmää — ryhmää, johon kuuluu vain kaksi — ja minä olen päällikkö. Autan teidät läpi niinkuin olisitte poikani. Ja nyt, minkälaista työtä haluatte? Lakitiedettä? Lääketiedettä? Yleistä opiskelua sanomalehtityötä tai liikealaa varten? Ovet ovat nykyään avoinna naisille — uusia ovia joka päivä.»

Tähän Christina Albertalla oli hiukan enemmän sanottavaa. Hän oli ajatellut näitä asioita. Hän halusi tietää jotakin elämästä ja maailmasta yleensä. Saisikohan tutkia vuoden fysikaalisia tieteitä, pääasiallisesti biologiaa ja geologiaa ja sitten antropologiaa? Olisiko se mahdollista? Ja sitten, jos hän kelpaisi lääketieteelliseen työhön, toinen vuosi psykiatriaa taikka politiikkaa tai yleishygieniaa? »Se kuulostaa vaateliaalta», sanoi hän.

»Ei suinkaan, jos te olisitte housuissa. Olemme päättäneet olla ottamatta huomioon sukupuoltanne siihen saakka. Miksi te olisitte vaatelias?»

»Luuletteko, että voisin tehdä tieteellistä työtä, sitten, niinkuin tekin teette?»

»Luuletteko, että minä kerran… että minä kykenisin työskentelemään teidän kanssanne?»

»Sukulaissielujen tulee noudattaa sukulaissuuntia», sanoi hän tunnustaen täydellisesti heidän sukulaissuhteensa. »Miksikä ei?»

Tyttö seisoi katsellen, häntä silmissään tumma kiihko, ja Devizesillä oli hetkellinen tunne siitä, mitä kaikkea hän voisi olla tytölle. Tämä oli reipas, nokkela ja kunnianhimoinen. Ihmeellinen elämä liittyisi tyhjyydestä nousten hänen omaansa. Ja tyttö arveli, että tuosta läheisestä suhteesta kasvaisi, niinkuin saattoikin kasvaa, jotakin hyvin suurta ja syvää heille molemmille.

Äkillisesti aihetta muuttaen alkoi Devizes puhua erotuksesta mies- ja naisylioppilaiden välillä työntekijöinä. »Te ette milloinkaan kulje miesten rinnalla, te vapaat naiset, niin että älkää odottako sitä. Teidän on työskenneltävä uralla, joka vie samaan, mutta on muuten erilainen, erilainen perusteita myöten.» Hän selitti, että miehen koko rakenteessa oli toisia ominaisuuksia kuin naisen, ja päinvastoin, ihan lihasainekseen ja hermosäikeisiin saakka. On tuleva aika, jolloin me voimme panna veripisaran tai nahkapalasen mikroskoopin alle, lisätä jonkun voimakkaan reagentin ja sanoa, mitä sukupuolta se on. »Mies panee vastaan», sanoi hän. »Miehen kanssa ei voi neuvotella. Hänellä on suurempi psyykillinen ja fyysillinen säilymiskyky. Hän pysyy suunnassaan. Verrattuina naisiin ovat miehet itsepäisempiä ja tyhmempiä. Verrattuina miehiin ovat naiset näppärämpiä ja hupsumpia. Ne eroavat toisistaan yhtä paljon kuin naskali ja neula.»

Hän kertoi omista opiskeluvuosistaan, jolloin lääketiedettä opiskelevat naiset olivat uusia tunkeilijoita, ja siitä siirtyi hän isänsä ennakkoluuloihin, kuinka isä kohteli hänen äitiään, ja poikavuosiinsa. Nyt he uskoivat toisilleen pettymyksiään ja mielikuviaan lapsina. Tyttö unohti puheensa kiivaudessa, kuinka paljon vanhempi ja kokeneempi toinen oli. Devizes kertoi hänelle itsestään, koska hän tunnusti toisen oikeuden tietää mahdollisimman paljon hänestä. Hän kuunteli ystävällisen hartaasti kaikkea, mitä hän halusi kertoa hänelle isästään, itsestään, vaikutelmistaan ja harvoista seikkailuistaan maalta kotoisin olevana ylioppilaana Lontoossa. He olivat yhtä ihastuneina Paul Lambonen lapsellisiin mahdottomuuksiin. Tytön mieleen juolahti tarjota Devizesille juotavaa. Crumbit olivat jättäneet sinne pullon olutta ja kivennäisvettä. Mutta Devizes pyysi häntä keittämään teetä ja auttoi itse hänen puuhaillessaan kattilan ääressä. Heidän ystävyytensä tuli rikkaammaksi ja syvemmäksi heidän puhellessaan. Hän ei ollut milloinkaan kohdannut niin tuttavallista ja sydämellistä ystävällisyyttä kuin nyt. Hänellä oli ennenkin ollut ystäviä, mutta ei tällaista ystävyyttä, hänellä oli ollut sulhanen, mutta ei milloinkaan tällaista läheisyyden tunnetta.

Puhelu oli hidastunut. Hän istui hiljaa hetken verran. »Minun täytyy mennä», sanoi hän ja nousi. He seisoivat vastatusten ja tuntui kuin heiltä olisivat puuttuneet hyvästelysanat.

Taas hiljaisuus. »Se on hyvin tärkeää minulle», sanoi Christina Alberta hiljaa.

Hän tahtoi sinutella Christina Albertaa, mutta merkillinen ujous esti häntä. Ja tyttö huomasi sen.

Hän seisoi suorana hänen edessään eteisessä puna poskilla ja silmissä hehku, ja Devizes ihmetteli, miksei hän ollut huomannut hänen kauneuttaan alusta alkaen.

»Näkemiin joksikin ajaksi», sanoi hän, hymyili hänelle totisesti, tarttui hänen käteensä ja piteli sitä hetkisen omassaan.

»Hyvää yötä», sanoi tyttö epäröiden hetken. Sitten hän avasi vihreän oven hänelle ja katseli, kun hän kulki poispäin pitkin tallien vierustaa.

Kadun kulmassa hän kääntyi ja heilutti kättään ennen katoamistaan. »Hyvää yötä», kuiskasi tyttö säpsähtäen ja katsellen ympärilleen, ikäänkuin olisi pelännyt, että joku olisi kuullut hänen ilmaisemattomat ajatuksensa.

Hänen lähtiessään Christina Alberta oli jännittynyt kuin viulun kieli, jolla jousi pysyy liikkumattomana. Mutta sitä isää, joka ei ollut hänen isänsä, olisi hän nyt syleillyt ja suudellut.

KUINKA BOBBY VARASTI HULLUN MIEHEN.

Mies saattaa olla asiantuntija sielutieteen alalla, mutta kuitenkin kykenemätön seuraamaan salapoliisin tutkimuksen kaikkein selvimpiäkin viittauksia. Cummerdown Hillin ylilääkäri oli epäillyt hetken, oliko Sargonin luona käyneen vieraan nimi Widgery. Hänen mielestään se oli kuin Goodchild. Mutta koska Christina Albertan maailmassa ei ollut mitään tunnettua Goodchildia, ei hän eikä Devizes ollut vaivautunut tarkemmin harkitsemaan tätä satunnaista merkillisyyttä. He eivät myöskään olleet miettineet, minkä vuoksi Widgery olisi uudistanut käyntinsä serkkunsa luona. Hän ei ollut sitä tehnytkään. Paljon nuorempi mies oli käynyt Sargonin luona torstaina ja oli valheellisesti selvittänyt olevansa Sargonin sisarenpoika ja ilmoittanut nimekseen Robin Goodchild. Hänen oikea nimensä oli Robert Roothing. Ja hän oli saapunut yksinomaisessa tarkoituksessa vapauttaa Sargon hoitolasta niin pian kuin suinkin, koska hän ei voinut sietää ajatusta, että hän jäisi sinne.

Olosuhteet olivat lisänneet Bobbyn luontaista taipumusta tuntea vastenmielisyyttä kaikkea ihmisten pakollista eristämistä vastaan. Hänen äitinsä, kaunis, tumma olento, suuren, vaalean, välinpitämättömän tilanomistajan vaimo, oli kuollut hänen ollessaan kaksitoistavuotias, ja hänet oli uskottu äreän, vanhanaikuisen tädin hoitoon — josta kaappi oli mainio kasvatusväline. Kun tämä huomasi, että kaappiin sulkeminen todella kidutti poikaa, koetti hän poistaa tämän pelkuruuden käyttämällä kaappia hyvin runsaskätisesti, silloinkin kun Robert ei ollut tehnyt mitään pahaa. Hän joutui kouluun, jossa kuria pidettiin yllä karsserilla. Sota vei hänen isänsä, joka kuoli äkkiä liikarasitukseen ilmalaivoja ampuvan patterin komentajana erään ilmahyökkäyksen aikana, ja sota vei Bobbynkin vaivalloisille sotaretkille Mesopotamiaan ja Kut el Amaran saarroksesta hyvin epämiellyttävään turkkilaiseen vankilaan. Hänestä olisi kai joka tapauksessa tullut mies, jolla oli hyvin voimakas vapaudenhalu, mutta nyt hän vihasi häkkejä siinä määrin, että tahtoi päästää vapauteen kanarialinnutkin. Hänestä olivat rauta-aidat puistojen ympärillä vastenmielisiä aivankuin aatteellisista syistä, ja hän kirjoitti artikkeleita niitä vastaan Wilkinsin Viikkolehteen ja muuanne vaatien puistojen vapauttamista, eikä hän matkustanut milloinkaan junassa, jos suinkin saattoi olla matkustamatta, sen suljetun alueen vihan vuoksi, joka valtasi hänet rautatievaunussa. Hän ajoi mieluimmin polkupyörällä, paitsi pilkillä matkoilla, jolloin hän lainasi Billyn moottoripyörän. Hän teki parhaansa, ettei hänen mieltymyksensä avoimeen ja vapaaseen tulisi liian silmäänpistäväksi taikka haitalliseksi muille ihmisille, mutta Billy ja Tessy ymmärsivät häntä ja tekivät parhaansa ollakseen hänelle mieliksi siinäkin suhteessa.

Mutta Bobbyn ei tarvinnut taistella ainoastaan claustrophobiaa vastaan. Hänessä piili myös sisäinen ristiriita, joka ilmeni tahdottomuutena ryhtyä toimintaan monissa tapauksissa, ja hän uskoi sen kehittyneen hänen sodanaikaisista kokemuksistaan. Joskus se tuntui hänestä vain velttoudelta, joskus suorastaan pelkältä pelkuruudelta. Hän ei osannut selittää sitä. Hänellä oli kalvavana muistona eräs julmuuden tapaus vankileirin ajoilta, jolloin hän oli läsnä tekemättä mitään. Hän saattoi joskus herätä kello kolmen vaiheilla aamulla ja sanoa ääneen itsekseen: »Olin läsnä enkä tehnyt mitään. Hyvä Jumala. Hyvä Jumala.» Ja joskus saattoi hän kävellä edestakaisin työhuoneessaan toistellen: »Käy toimeen, sinä vetelehtijä, sinä piilotteleva jänis! Ulos toimimaan!» Siitä huolimatta hän hoiti jokapäiväiset tehtävänsä ja teki sitä, mitä käsille sattui. »Täti Susannana» hän oli mainio, väsymätön, terävä, todella avulias. Wilkinsin Viikkolehti oli ylpeä hänestä. Hän oli koko lehden tuki ja turva.

Ja nyt oli tämä Sargonin juttu saattanut hänet hyvin vaikeaan asemaan, kun hän samalla kertaa halusi vapauttaa pienen miehen, joka oli vaikuttanut merkillisen syvästi hänen mielikuvitukseensa ja tunteisiinsa, ja tunsi tarkoin ne tavattomat voimat, joita vastaan hänen tulisi nousta, jos halusi jollakin lailla auttaa Sargonia. Vasta taisteluaan ankarasti itsensä kanssa, kykeni hän menemään poliisin luo ja käymään Giffordkadun tarkastusasemalla. Hän pelkäsi epämiellyttäviä kysymyksiä, ja ennen kaikkea sitä, että hänet pidätettäisiin. Tarkastusasema oli inhottava paikka, jossa oli korkeat muurit, kivitetty piha ja joka vaikutti yleensä synkästi eristetyltä ulkomaailmasta. Suurimman osan päivää Giffordkadulla käyntinsä jälkeen hän epäröi, ryhtyisikö hän mihinkään muuhun.

»Bobby on kovin murheellinen», kertoi Susan Tessylle. »Hän on ihan hölmö. Istuu vain ja sanoo ’oo’, niinkuin miettisi jotakin. Mitä ihmeitä hän tuumaa? Hän sanoi, että minun pitää taas mennä alas, niin olen kiltti… Hän tarkoitti sitä… Sanoi niin … Työnsi minut pois. En minä enää milloinkaan tykkää Bobbysta.»

Mutta juotuaan teetä oli Bobby paremmalla päällä, piirteli Susannalle Nukku-Matin kuvia, tuli alas, istuutui hänen vuoteensa viereen ja jutteli Susannan uneen niinkuin ennenkin, ja Tessykin huomasi, että suurin osa Hobbyn murheesta oli ohi.

»Jos vain pääsen. Mutta nyt ei kai ole käyntipäivä. Se on torstai. Aion vain katsella ympärilleni.»

»Hänen nimensä on Preemby. Hän on pesuliikkeen omistaja. Sen ne kertoivat minulle tarkastusasemalla. Hänen sukulaisensa tahtovat pitää häntä mielisairaalassa. En voi sietää sitä ajatusta», lisäsi hän lyhyen hiljaisuuden jälkeen.

»Tuo soma pieni mieskö tehtäisiin hulluksi! Hän oli kuin pieni, sinisilmäinen lintu. Korkeat muurit. Isoja, kömpelöitä vartioita. Sargon, kuninkaitten kuningas… Minun täytyy tehdä jotakin siinä, taikka halkean.»

Hän näytti äkkiä heikolta ja epätoivoiselta. Tessy mietti. »Sinun on parasta mennä», sanoi hän.

»Mutta mitä hyvää siitä on?» kysyi Billy, mutta vaikeni Tessyn katsahdettua häneen.

»Voitko lainata minulle vanhaa moottoripyörääsi sivuvaunuineen? Ethän tarvitse sitä tällä viikolla.»

»Älä välitä siitä, mitä minä tarkoitan. Sanoinhan, että menen Cummerdowniin katsomaan, minkälainen paikka se on. Olen epäilemättä hupsu aasi, mutta en voi olla menemättä sinne. Tuolla pienellä mies paralla ei ole ketään ystäviä. Hänen oma perheensä on ollut apuna hänen pidättämisessään. Perheet saattavat olla sellaisia. Tämä on pirullinen maailma. Minun täytyy tehdä jotakin. Vaikkapa vain säikyttäisin heitä. Jos jään tänne vielä päiväksi, saatan ruveta lyömään Susannea.»

Bobby huomasi, että Cummerdownin kylä on lähes kahden mailin päässä hoitolasta ja että se toimii menestyksellisesti siihen suuntaan, että sillä olisi hoitolan kanssa mahdollisimman vähän tekemistä. Se piilee puitten takana juuri Asfordista Hastingsiin vievän maantien varrella, ja siellä on yksi ainoa ahdas majatalo, jossa Bobby sai surkean makuuhuoneen ja sai panna moottoripyöränsä sivuvaunuineen avonaiseen vajaan, jossa ennestään oli kahdet rattaat, Ford ja kanakarja. Oli vielä aikaista, ja kun Bobby oli riisunut vanhan selkäreppunsa, jossa hänellä oli tarvetavaransa, lähti hän kävelykeppi kädessään ja hajamielinen ilme kasvoillaan tutkimaan hoitolaa ja valmistelemaan suunnitelmiaan Sargonin vapauttamiseksi. Suloista syysilmaa kesti yhä. Miellyttävä polku, jota hän seurasi päätielle päästäkseen, oli täynnä vihreitä ja kellastuneita pähkinäpuun lehtiä ja sen vierellä kasvavat puut viheriöitsivät auringossa. Päivä oli rauhoittava. Se rohkaisi häntä. Se valtasi hänet ystävällisellä kirkkaudellaan ja hänestä tuntui siltä, että hullujen pelastaminen hoitolasta oli tehtävä, jolle aurinko saattoi paistaa ja jota luonto saattoi tervehtiä.

Lontoosta pääseminen oli kysynyt suuria ponnistuksia. Hänestä oli tuntunut siltä kuin hän olisi pieni hyttynen, joka lähtisi pistämään taistelunhaluista maailmaa. Kiivaassa liikenteessä Croydonilla hän oli jo puoleksi taipuvainen palaamaan, mutta hän tunsi, ettei hän voisi katsoa Tessyä silmiin, ennenkuin olisi kärsinyt lopullisen tappion. Oli miellyttävää tuntea, kuinka itseluottamus nousi hänen lähestyessään yrityksen paikkaa. Hän tunsi olevansa paljon enemmän niitten voimien tasalla, joitten kimppuun hän hyökkäsi. Mitä olivat oikeastaan lait ja määräykset muuta kuin ihmisten, samanlaisten kuin hän, laatimia säännöksiä? Mitä olivat vankilan muurit muuta kuin laiskojen muurarien ja viekkaiden urakoitsijoiden hitaasti laatimia rakennuksia? Vartiat ja hoitajat, ylilääkärit ja muut, joita hän aikoi petkuttaa, olivat yhtä erehtyviä kuin hän itsekin. Ja itse asia, tuon harmittoman, pienen intoilijan pidättäminen, tuo pelottava vankeus, oli tärkeä ja loukkaava luonteeltaan. Sitä vastaan oli taisteltava. Maailma olisi sietämätön, jollei sellaisia vastaan taisteltaisi.

Tämä maailma oli kummallinen! Kuinka kauniita olivatkaan nuo puitten rungot, millainen loiste ilmassa, ja kuinka miellyttävästi kävelijän jalka rapisikaan noissa lehdissä! Mutta kaikki se oli sivullista. Elämän oikea tehtävä oli taistelu huonoutta vastaan.

Hän tuli ulos puitten alta, näki laajojen niittyjen leviävän edessään ja hoitolan rajoitetut rakennukset leveine, alastomine ympäristöineen ja muureineen, jotka loukkasivat silmää. Tämä oli hänen päämääränsä. Jossakin tuossa paikassa oli Sargon, ja hänet oli vapautettava.

Hän istuutui sopivalle kivelle, katseli raskasta rakennusryhmää ja koetti laatia suunnitelmaa. Tuo keskellä oleva valkoinen rakennus oli kuin rappeutunut kuningas Yrjön aikuinen yksityistalo. Se oli kai koko laitoksen ydin. Sen lähellä näkyi kaksi heinää niittävää miestä — ehkäpä potilaita. Muurit ja ristikot tien puolella näyttivät voittamattomilta. Siellä oli kaksi kolkon näköistä ovenvartian komeroa, joissa epäilemättä piili itsepäinen vartia, ja kaksi rautaporttia, joista toinen oli avoinna. Vaunut tulivat ulos sieltä, huonekalukauppiaan vaunut. Kerran kiintyi Bobbyn ajatus siihen, että hänkin esiintyisi kauppiaana, joka jättäisi laitokseen kääröjä tai kokonaisen korin tavaraa… Sillä tiellä oli paljon vaikeuksia.

»Mutta miksi suora hyökkäys?» sanoi Bobby kuin jotain keksien. Alue laskeutui taaksepäin. Hän tahtoi tutkia, mitä takana oli. Jos hän menisi oikealle pitkin avonaista tietä, pääsisi hän ehkä kukkulalle, josta näkisi koko parantolan alueen.

Tuntia myöhemmin Bobby istui kivikasalla pienemmän tien vieressä, joka kulki kohoavan maaperän yli hoitolan takana. Hän huomasi, että paikan takaosa antoi paljon enemmän toiveita ja oli paljon mielenkiintoisempi kuin etuosa. Siellä oli peltoja, joilla joukko miehiä työskenteli, ja eräällä paikalla rakennuksen lähellä näyttivät miehet kaivavan ojaa työnjohtajan ohjaamina. Lähempänä taloa näytti olevan paljonkin liikettä. Jonkunlaisen avonaisen suojuksen alla eräät näyttivät harjoittelevan ruumistaan kävelemällä edestakaisin. Bobbya suututti ajatus, että joku heistä olisi Sargon. Kun hänellä edes olisi ollut niin paljon yksinkertaista järkeä, että olisi tuonut kiikarin mukaansa, moitiskeli hän itseään, niin olisi hän kyennyt näkemään ystävä parkansa piirteet. »En osaa ajatella selvästi», kuiskaili hän. »En osaa päättää mitään.» Eräät noista ihmisistä näyttivät kuljeskelevan hyvin vapaasti kantaen puutarhakatuja ja muuta. Eräs heistä, huomasi hän, käveli itsekseen edes takaisin ja heilutteli käsiään kuin itsekseen puhellen. Hän oli nähtävästi potilas, jota ei tarvinnut vartioida.

Tällä puolella hoitolaa kiertävä muuri ei ollut ollenkaan niin kolkko kuin etupuolella. Se näytti olevan vanha herraskartanon valli, jota useissa paikoissa peitti muratti ja jonka ylle puut ojentelivat oksiaan. Maa vietti oikealle. Siellä oli pieni joki, joka juoksi hoitolan alueelta matalimman nurkkauksen kohdalla. Tuota nurkkaa varjostivat puut, ja se näytti olevan kokonaan puitten ja ruohon vallassa. Joki juoksi matalan kaaren alitse vallin läpi ja kaarteli laajentuvan laakson läpi Lontoota kohti. Tämän nurkan eristetty asema ja varjoisuus vaikutti Bobbyyn hyvin voimakkaasti. Se tuntui hänestä olevan juuri se paikka, josta Sargon oli saatava ulos. Hän päätti nyt hiipiä lähemmäksi ja tutkia sen mahdollisuuksia niin tarkkaan kuin suinkin. Jos saisi Sargonin tulemaan sinne…

Hän huomasi yksityiskohtien järjestelyn vaikeaksi. Hän oli aikonut laatia suunnitelmansa valmiiksi yksityiskohtia myöten ja ilmoittaa sen Sargonille seuraavana käyntipäivänä, mutta oli hyvin vaikea saada sen osia liittymään toisiinsa… Hän ei tiennyt, milloin Sargonille olisi sopivinta yrittää päästä ulos, päivänvalossa vai yölläkö. Hän näki edessään koko joukon kysymyksiä ja epäileviä henkilöitä. »Kirottua!» sanoi Bobby, ja muutaman hetken aikoi hän taas luopua yrityksestä.

Miksi ei saattanut mennä noitten porttien läpi ja sanoa urheasti ja hämmästyttävästi: »Teillä on täällä terve mies ja minä olen tullut hakemaan häntä pois?» Yli-ihminen voisi tehdä sen, taikka arkkienkeli. Kuinka komeaa olisikaan olla joku arkkienkeli ja kiertävä ritari, suuri, säteilevä, siivekäs ja voimakas olento, joka oikaisisi vääryyden, kukistaisi sortajat, vapauttaisi kaikki vangitut olennot. Silloin saattaisi toimittaa jotakin. Bobby vaipui lapselliseen uneen avoimin silmin.

Mutta nyt hän herätti itsensä, nousi ja läksi sitä paikkaa kohti, jossa joki juoksi hoitolan alueelta… Hän huomasi, että muurin yli saattoi hyvin kiivetä — pieni vanhahko herrakin saattoi sen tehdä. Joki juoksi solisten pienillä kivillä lyhyen tunnelin läpi. Hoitolan alueelta saattoi päästä jokseenkin helposti muurin yli käyttämällä apunaan köynnöksiä taikka aukon läpi. Hän päätti tulla takaisin hämärissä ja — ainakin vakuuttautuakseen omasta uskaliaisuudestaan — pyrkiä hoitolan pihalle ja kävellä siellä hiukan.

Hän koetti kuvitella, kuinka hän auttaisi Sargonin muurin yli. Saattoi kiivetä muurin harjalle ja ojentaa hänelle kätensä. Raajarikkoinenkin voisi tehdä sen. Moottoripyörä saisi jäädä odottamaan tielle. Ja sitten? Minne hän hänet veisi?

Tämä oli uusi harkinnan aihe. Joksikin aikaa Bobbyn ajatuskyvyn laimensi ja säikytti hänen yrityksensä monimutkaisuus. Hän ei ollut ajatellut viedä häntä erikoisesti minnekään.

Päivät ennen käyntipäivää tuntuivat äkkiä loppumattomilta ja pelottavan lyhyiltä yhtaikaa. Hän oli kesällä ollut Dymchurchissa Malmesburyjen kanssa, ja piti paljon asuntonsa emännästä. Hän oli sähköttänyt hänelle: »Voinko tulla teille erään sukulaiseni kanssa, joka ei ole sairas, mutta liiasta työstä väsynyt. Muistatte minut viime kesästä Roothing the Feathers Cummerdown», ja saanut vastauksen: »Otan vastaan mielelläni milloin hyvänsä.» Niin että se asia oli kunnossa. Mutta muu osa suunnitelmaa oli hyvin vaikea panna toimeen. Hän kävi yöllä hoitolan alueella onnettomuuksitta.

Käyntipäivän aamuna hänellä oli puolentusinaa suunnitelmia, mutta kaikissa oli aukkoja, eikä mikään näyttänyt paremmalta tai huonommalta kuin toisetkaan. Hän oli kiertänyt hoitolan alueen eri suuntiin hyvin varovasti päivällä ja yöllä ottamatta lukuun pistäytymistä ja käyntejä muilla tärkeillä paikoilla. Onneksi ovat hoitolat aina siksi uponneet omiin asioihinsa, etteivät jouda pitämään silmällä ulkopuolelta mahdollisesti tulevia vapauttajia.

Bobby teki lopullisen päätöksensä näistä vastakkaisista suunnitelmista syödessään aamiaiseksi kinkkua. Päättävän kylmäverisenä, mutta hermot äärimmilleen jännittyneinä lähti hän hoitolaan tapaamaan Sargonia ja aloittamaan tehtäväänsä pelastajana sillä tavoin kuin oli suunnitellut. Hänen oli ensiksi saatava selville, kuinka paljon liikuntavapautta Sargonilla oli, kuinka hänen olisi mahdollista saada hänet nurkkaukseen, jossa puro juoksi, ja hänen oli päätettävä, milloin he kohtaisivat toisensa siellä. Sitten hänen oli vielä harkittava muuta mahdollista aikaa, jos Sargonin ei onnistuisi ensi kerralla päästä pois. Bobby odottaisi muurin takana, ja moottoripyörä sivuvaunuineen olisi piilossa pensaikossa tien vierellä. Sargon pääsisi vilauksessa aidan yli. Sen jälkeen he nauraisivat takaa-ajajille. He lähtisivät Dymchurchiin ja siellä, kaikessa rauhassa ja suojassa, Sargon pysyisi huoneessaan tarvittavat kaksi viikkoa, jolloin hänestä tulisi laillisesti yhtä terve mies kuin ennenkin. Sitten tapaisi Bobby Sargonin sukulaiset ja neuvottelisi asiasta heidän kanssaan ja saisi asiat järjestetyksi oikeille perusteille. Niin suunnitteli Bobby.

Juuri hoitolan portilla hän päätti käyttää väärää nimeä. Hän ei ollut oikein selvillä siitä, miksi hän ei sanoisi omaansa, mutta otettu nimi tuntui hänestä paremmin seikkailun hengen mukaiselta.

Kun Sargonille ilmoitettiin, että joku Robin Goodchild tulisi hänen luokseen, oli hän alakuloisella tuulella. Hän ei osoittanut minkäänlaista yllätystä kuullessaan nimen. Se oli hänestä yhtä hyvä kuin joku muukin nimi. Se saattoi olla jonkun älykkään tiedustelijan taikka mahdollisesti jonkun vapautuksen edelläkävijän nimi, jollaisen tuloa hän yhä toivoi. Hänen mielialansa parani. Hän antoi mielellään tutkia omaa persoonallista siisteydentilaansa, ja hän nyökkäsi myöntävästi, kun häntä varoitettiin puhumasta jokaikisestä näkemästään asiasta.

Hänen mielialansa parani vielä, kun hän näki Bobbyn ystävälliset, tummat kasvot. Hän oli ainoa opetuslapsi, joka milloinkaan oli näyttänyt uskovan häneen. Hän ojensi molemmat kätensä pienen liikutuksen puuskan vallassa. Olipa Bobby omasta mielestään minkälainen vätys hyvänsä, niin hän oli Sargonista ainakin tällä hetkellä voiman ja toivon tuoja.

He tapasivat toisensa alakerran odotushuoneessa, sillä kukaan ulkomaailmasta tuleva ei saa milloinkaan tunkeutua kammioihin eikä nähdä hoitolan jokapäiväisen elämän surkeaa todellisuutta. Odotushuoneessa oli keskellä ruskealiinainen pöytä, musta hevosjouhinen sohva ja useita tuoleja. Siellä ei ollut ollenkaan pieniä huonekaluja. Pöydällä oli aikataulu ja pari kolme kuvitettua viikkolehteä, ja seinillä ruskeita teräspiirroksia prinssi Albertista ja kuningatar Victoriasta Skotlannin ylämailla ja Windsorin linnan kuva Thamesilta katsottuna. Siellä oli kolme neljä ihmisryhmää, jokaisessa pari kolme henkeä, jotka keskustelivat päät yhdessä hienotunteisesti kuiskaillen. Siellä oli eräitä naisia ja pikkutyttö. Kyynelsilmäinen, syvässä surupuvussa oleva rouva istui syrjempänä tulisijan ääressä kaiketi odottamassa jotakin potilasta. Kaksi vartiaa koetti parastaan ollakseen sen näköisiä kuin he eivät kuuntelisi mahdollisimman tarkkaan keskusteluja ympärillään. Kaikki potilaat olivat terveimmässä kaudessaan, sellaisia, joitten luona sai käydä. Mitään mielipuolisuutta ei ollut näkyvissä, korkeintaan hiukan hermostunutta omituisuutta. Bobby oli odotellessaan tarkastellut noita ryhmiä, ja hän oli huomannut, että kaikkien olennossa oli jotakin salattua pidättyväisyyttä. Tuon salaperäisyyden hän yhdisti vartioitten läsnäoloon. Toinen oli katselevinaan ikkunasta, toinen puoleksi istui pöydän ääressä katsellen vanhaa kuvalehteä, mutta silloin tällöin heittivät he silmäyksen milloin mihinkin potilaaseen. Bobbyn mieleen ei ollut juolahtanut, että hänen keskustelunsa Sargonin kanssa olisi puoleksi julkinen. Se oli lamaannuttava seikka, joka suuresti estäisi häntä antamasta ohjeitaan.

Bobby näki heti, että Sargon oli paljoa laihempi kuin ottaessaan huoneen Midgardkadulla. Hän näytti sairaalta ja väsyneeltä, ja sitä lisäsi vielä se seikka, että hänen partansa oli huonosti ajeltu ja että hänellä oli yllään huonosti sopivat vaatteet. Hänen silmänsä näyttivät suuremmilta ja kulmien alle vaipuneilta, ja hänen otsansa ääriviivat entistä kovemmilta. Mutta vaikka hän näyttikin onnettomalta, tuntui hän samalla älykkäämmältä. Hän näytti paremmin tajuavan, mitä hänen ympärillään tapahtui — vähemmän untanäkevältä.

»Olen tullut katsomaan, voisinko millään lailla olla hyödyksi teille», sanoi Bobby ojentaen kätensä. »Ystävänne ja oppilaanne ovat huolissaan vointinne takia.»

»Oletteko tullut tapaamaan minua», sanoi Sargon ja katseli syrjästä kuuntelevaa vartiaa ja alensi ääntään… »minua, Sargonia?»

Bobby ymmärsi tuon epäilevän sävyn ja se suretti häntä. »Niin, teitä
Sargonia, menneisyyden kuningasta.»

Bobby kohotti kulmiaan ja nyökkäsi päätään kuin sanoakseen: »Ne tekevät mitä hyvänsä.»

Pienen miehen käytöstapa muuttui. »Kuinka sen voi tietää?» sanoi hän. »Kuinka sen voi tietää?» Hän huokasi ja lisäsi: »Mikään ei näytä varmalta nyt enää.»

»Voimmeko istuutua jonnekin juttelemaan», sanoi Bobby. »Meillä on liian paljon sanottavaa toisillemme.»

Sargon katseli ympärilleen. Eräässä kulmassa oli kaksi tuolia, ja siellä nurkassa he olisivat hiukan kauempana kuuntelijoista. »En voi käsittää tätä hulluutta», sanoi Sargon, kun he istuutuivat. »En voi käsittää tätä arvoitusta, joka on annettu ratkaistavakseni. Miksi sallii voima, miksi sallii Jumala, että ihmiset ovat hulluja? Kun he ovat hulluja, ovat he hyvyyden ja pahuuden toisella puolen. Mitä he ovat? Vieläkö ihmisiä? Mitä tulee oikeudesta, mitä tulee suoruudesta… kun ihmiset tulevat hulluiksi?» Hänen äänensä hiljeni. Hänen silmänsä tulivat hätäisiksi. »Täällä tapahtuu kamalia», kuiskasi hän. »Kamalia, hyvin kamalia.»

»Tekevätkö ystäväni jotakin?» kysyi Sargon. »Mitä Christina Alberta tekee? Voiko hän hyvin?»

»Hän voi mainiosti», sanoi Bobby arvaamalla. Tämä oli luultavasti yksi noita petomaisia sukulaisia, jotka mielellään jättivät Sargonin tänne. »Tahdon, että kuuntelette minua», lisäsi hän.

Mutta Sargonilla oli paljon kerrottavaa. »Kaikki tässä paikassa ajattelevat vain sitä, mitä heidän ystävänsä ulkopuolella tekevät heidän puolestaan. Ihmisparat tulevat puhumaan huolistaan minulle. He tietävät, että minä olen toisenlainen kuin he. He kirjoittavat kirjeitä, anomuksia. Sanon teille, että jos Jumala vapauttaa minut, pidän heitä kaikkia mielessäni. Jotkut tekevät pilaa minusta. Heillä on harhaluuloja. He luulevat olevansa kuninkaita, keisareita, rikkaita miehiä tai suuria keksijöitä, ja että maailma on salaliitossa heitä vastaan… Muutamat ovat epäluuloisia ja julmia… Tummentuneita sieluja… Muutamilla on pelottavia tapoja. Et voi auttaa, katsella vain… Muutamat ovat hyvin alas vaipuneita — turmeltuneita… äärettömästi… Se on hyvin tuskallista, hyvin tuskallista.»

Siniset silmät tuijottivat kauhistuneina noitten epämiellyttävien muistojen noustessa mieleen.

»Ei voi olla epäilystäkään siitä, etten minä olisi Sargon», sanoi hän äkkiä katsoen terävästi Bobbyyn.

Hetkellinen kiihko katosi heti. »Tuo Preemby-niminen mies ei ollut herännyt. Hän nukkui… tuskin osasi uneksiakaan elämästä. Mutta minä olen nähnyt! Olen katsellut maailmaa korkealta paikalta. Pimeästä paikasta myös… Sargon! Sargon on aivan eri henkilö… Mutta se on vaikeaa.»

Bobby huomasi, etteivät he pääsisi minnekään. Tätä keskustelua kuvitellessaan oli hän puhunut, ja Sargon oli kuunnellut. Eikä ketään ollut kuuntelemassa. Mutta kaikki tämä oli odottamatonta. Kuitenkin oli suunnitelma kerrottava, Sargonille oli annettava ohjeet. Hän katseli salaa ihmisiä ympärillään. »Meidän keskuudessamme on monta», sanoi hän, »jotka tahtoisivat vapauttaa teidät. Tahdon kertoa teille…» Tällä hetkellä hän keksi, että oli käytettävä keinotekoista kieltä. »Kun minä puhun kaupungista Keski-Aasiassa, tarkoitan tätä paikkaa, tätä hoitolaa. Ymmärrättekö?»

»Tämä paikka… Keski-Aasia, jos minä olen Sargon… Kaikki on mahdollista, kaikki muu… Mutta me olemme yhä Englannissa.»

»Vapautusta!» kuiskasi Bobby Sargonin korvaan, katseli vartiaa, kohtasi hänen silmänsä ja joutui hämilleen.

»Kertokaa minulle niistä löydöistä», sanoi Sargon lyhyen hiljaisuuden jälkeen, ikäänkuin hän ei olisi kuullut kuiskattua sanaa.

Sargon näytti pettyneeltä. Vartia katseli nyt heidän kasvojaan. Ehkäpä hänellä jo oli omat epäluulonsa. Bobby kävi punaiseksi ja alkoi äkkiä kertoa erään hämmästyttävän venäläisen miehen löydöistä, jolle hän antoi nimen Bobinski. Bobinski oli löytänyt muureilla varustetun kaupungin, josta ei millään päässyt ulos. Vartia katseli nyt poispäin. »Juuri sellaisen kuin tämä paikka», sanoi Bobby ja lisäsi selvemmin: »Tarkoitan tätä paikkaa.» Siellä virtasi joki kaupungin läpi, tuon suljetun kaupungin, ja tuli ulos matalammalta puolelta. Siellä odotti auttaja. Siellä odottivat pelastajat. Siellä heidän piti odottaa. Ymmärsikö hän? Siinä paikassa oli kolme puuta ja puro juoksi muurin alitse. Siellä he odottivat. He odottaisivat siellä siksi, kunnes vangittu kuningas tulisi heidän luokseen.

»Se on merkillinen tarina», sanoi Sargon. »Mitä vangittua kuningasta tarkoitatte?»

»Joki, josta puhutte, saattaa olla Eufrat», sanoi Sargon. »Uneksin usein Eufratista.»

Hän oli epäonnistunut. Sargon oli vielä omissa unelmissaan. Eufrat!
Mitä tekemistä Eufratilla on Keski-Aasiassa? Taikka hoitolassa?

»Ei nyt sentään!» sanoi Bobby. »Sanoin… Tarkoitan paljoa pienempää jokea. Tarkoitan vain puroa, tällä alueella. Ettekö ymmärrä?»

Pitkä, teräväkasvoinen nainen, jolla oli päässään musta olkihattu, tuli lähelle istumaan. Puhuessaan seuraili Bobby häntä silmäkulmallaan. Oliko hän jonkun sairaan tuttava, vai mitä hän täällä teki? »Puhun kuvannollisesti», selitti Bobby yhä tarkkaillen naista ja ajatellen häntä. »Tämä hoitola on teidän vankilanne.» Hän huomasi naisen vaihtavan katseen hoitajan kanssa, joka oli siirtynyt kyynärän tai pari kauemmas huoneeseen. He siis tunsivat toisensa. Silloin hänenkin täytyi olla vakooja. »En tahdo muuta vankilaa kuin tämän», sanoi Sargon silminnähtävästi käsittäen kaiken väärin. »Yksikin vankila riittää.»

»En minä sitä tarkoita», sanoi Bobby. »Saatteko kävellä täällä ympäriinsä ihan vapaasti?»

Nainen käänsi pitkän, terävän nenänsä häntä kohti ja tuijotti häntä jokseenkin tylsillä, vihreänsinisillä silmillä.

Bobbyn hermot olivat katkeamaisillaan. Hän pelkäsi yleensä naisia enemmän kuin miehiä. Tuo äkäisen näköinen, terävänenäinen nainen, joka kuunteli niin röyhkeästi ja vihamielisesti, sai hänet sekaantumaan. Hän koetti keksiä tarinan kadotetuista ja jälleen valloitetuista kaupungeista, jonka olisi pitänyt olla kristallia Sargonille ja kuitenkin käsittämätön kuuntelijalle. Mutta hänen keksimiskykynsä ei kestänyt tätä vaikeaa tehtävää. Missä joki juoksi ulos kaupungista, toisteli hän. Hän kiintyi tuohon ajatukseen. Missä oli puita ja murattia, siellä odottivat uskolliset. Milloinka olisi mestarilla otollinen hetki hiipiä ulos heidän luokseen? Kaikki oli valmiina. Milloin se saattaisi tapahtua? Milloin se olisi mahdollista? Kappaleittain ja moniin asiaan kuulumattomin piirtein koetti Bobby saada kuulijansa tajuamaan viittauksensa. Nyt, kun hänen olisi pitänyt puhua selvästi, nyt kun hän pelkäsi kuuntelijaa, puhui hän hajanaisesti ja harhauttavasti. Hän saattoi antaa Sargonille käsityksen jostakin salaperäisestä ja ihmeellisestä, mutta ei enempää. Aika kului. Bobby olisi saattanut katkaista niskat tuolta helvetilliseltä naiselta. Tämä sai kuulla yhä enemmän hänen epätoivoisia selityksiään. Hän perääntyi hajanaisesti takaisin lähtökohtaansa, Bobinskiin. »Ei ole olemassa sellaista henkilöä kuin Bobinski», selitti hän.

»Älkää välittäkö Bobinskista. Voitteko tulla nurkkaan saakka? Ei, ei.
Hän katselee. Älkää vastatko.»

Bobby huomasi, että hän vain pimitti Sargonia. Mutta mitä muuta hän voisi tehdä? Hän olisi voinut lyödä itseään sen vuoksi, ettei ollut tuonut mukaansa pientä selostusta suunnitelmastaan paperipalalle kirjoitettuna, jonka hän olisi voinut pistää Sargonin käteen tai taskuun. Sehän olisi ollut yksinkertaista. Hänellä olisi voinut olla muassaan kartta ja piirros. Nyt oli liian myöhäistä.

Bobby joutui epätoivoon. Kaikki oli mennyt hullusti. Hän nousi lähteäkseen, mutta istuutui taas yrittääkseen uudelleen. Hän olisi vaikka tappanut tuon naisen, oli kiukuissaan itselleen, vieläpä hidasjärkiselle pikku Sargonillekin.

»Oli kaunista tulla katsomaan minua», sanoi Sargon. »Miksi te tulitte? Luuletteko te, että jotakin saattaa tehdä puolestani? Tapaatteko te usein Christina Albertaa? Kun näin teidät ensimmäisen kerran, arvelin, että teillä olisi minulle kerrottavana jotakin tärkeää. Täällä elää aina sellaisessa toivossa. Täällä, kun ei ole ketään vieraita, ei tapahdu mitään, ei mitään miellyttävää. Ja niin joutuu surun valtaan… Minua huvitti suuresti kuulla noista Keski-Aasian kaupungeista, mutta se oli hiukan tyhjää. Tulitteko juuri niitten takia? Taikka vain minua tapaamaan?… Tulettehan takaisin. Kun pääsee tähän odotushuoneeseen, on sekin jo tapaus…» Sitten nopeasti kuiskaten. »Ruoka on kamalaa. Niin huonosti valmistettua. Se inhottaa minua…»

»Tuo nainen», sanoi Bobby poistuessaan, »tuo nainen on pilannut kaiken.
En voi sietää häntä.»

»Tuoko nainen», sanoi Sargon seuraten Bobbyn katseensuuntaa. »Nais parka. Hän on kuuromykkä. Hän tulee tapaamaan veljeään. Koko perhe on vajavaisia tai mielipuolia.»

Kiukustunut Bobby palasi majataloon. Olisiko hänen luovuttava koko jutusta? Sietämätön ajatus? Hänen oli tehtävä uusia suunnitelmia — kokonaan tuoreita suunnitelmia. Hänen täytyisi aloittaa kaikki alusta. Pieni mies oli silminnähtävästi kurjassa tilassa. Mutta olikin paljon vaikeampaa saada hänet käsiinsä kuin Bobby oli luullut.

Yöllä, juuri ennen auringon nousua, heräsi Sargon ja ymmärsi. Hän ymmärsi ihan selvästi, mitä tuo nuori mies oli sanonut hänelle. Hän oli sanonut »apua». Itse asiassa hän oli tarkoittanut karkaamista. Kaupunki Keski-Aasiassa oli vain tunnuskuva. Hän oli sanonut senkin. Hän oli kuvannut hoitolan nurkkauksen, tuon nurkan, josta joki juoksi pelloille, ja pensaikot, jonne sairaitten ei arveltu koskaan menevän. Hän oli kertonut ystävistä, jotka odottaisivat ulkopuolella. Hän oli koettanut määrätä ajan, jolloin nuo ystävät tulisivat hänen luokseen. Ja Sargon ei ollut ymmärtänyt. Hän nousi hyvin hiljaa istumaan vuoteessaan.

Asiahan oli täysin selvä, mutta jonkunlaisen tylsyyden takia, joka joskus valtasi hänet, ei hän ollut yhtäkkiä ymmärtänyt tarkoitusta. Nuori mies oli, luonnollista kyllä, hiukan harmistunut. Mitä hän nyt tekisi? Koettaisiko hän uudelleen? Odottivatko ystävät vieläkin?

Kuka tuo nuori mies oli? Sargon ei tiennyt hänen nimeään tai oli unohtanut sen kokonaan. Mutta hän uskoi. Hän oli sanonut: »En kutsu teitä millään muulla nimellä.» Sargon! Ja siellä olivat ystävät, joista hän oli puhunut ja jotka odottivat kuningastaan ulkopuolella. Heidänkin tuli tietää kaikki. Kuinka he tietäisivät, jos ei olisi mitään tiedettävää? Se ei kuitenkaan tainnut olla unta. Ehkäpä maailma jo heräsi… Mutta hän oli pettänyt heidät. Hän ei ollut ymmärtänyt… He olivat odottaneet turhaan…

Kuinka hiljaista kaikki oli! Outo, tavaton hiljaisuus. Oli kummallista, että tällä paikalla vallitsi sellainen hiljaisuus. Oli pimeää eikä kuitenkaan ihan pimeää. Huonetta valaisi hämärästi sinisellä varjostettu lamppu. Kolmessa lähimmässä vuoteessa ei ollut ketään, ja niitten toisella puolen mies, joka melkein koko ajan kääntyili ja mutisi, makasi tällä hetkellä aivan vaiti. Järjettömyyksiä lateleva mies oli kuollut kolme päivää sitten, mies, joka silloin tällöin päästeli hurjia, äänekkäitä huutoja, oli viety toiseen hoitolaan. Avoimen oven kautta näki porraskäytävän yli pieneen, keltaiseen huoneeseen, jossa hoitaja Brand istui käsivarret ristissä, leuka rinnalla ja nukkui, pasianssikortit levällään edessään. Hän näytti olevan yksin ja saattoi kuitenkin nukkua noin syvästi. Missähän toinen vartia oli — uusi mies, jonka nimeä Sargon ei tiennyt? Ja nyt hän tunsi, että joku oli juuri äsken mennyt ulos.

Verhottomista ikkunoista näkyi yö ulkona, pimeys, joka vähitellen tuli kuultavaksi, palanen hyvin mustaa pilveä ja muutamia kalpeita tähtiä. Tämän suorakaiteen muotoisen taulun alta näkyi epäselvästi puitten lehviä ja pienen tammen pyöreä latva, jossa yhä oli lehdet, ja puut ensimmäisen aitauksen takana. Nämä piirteet kävivät selvemmiksi, mitä enemmän hän niitä katseli. Se oli kuin valokuvauslevyn kehittämistä pimeässä huoneessa. Tähdet sammuivat. Oliko niitä ollut viisi? Nyt niitä oli vain kolme, sillä kaksi muuta oli haihtunut kalpeaan, kasvavaan valoon.

Uskaltaisikohan mennä porraskäytävään? Jos Brand heräisi, voisi hän selittää kaiken jollakin luonnollisella tavalla. Hän oli hyvissä väleissä Brandin kanssa. Mutta toinen vartia?

Sargon pujahti hyvin nopeasti vuoteesta ja pani ylleen aamupuvun ja tohvelit. Hssh! Mikä siellä?… Joku vain kuorsasi. Ei mitään muuta. Hän lähti ja seisoi porraskäytävässä. Brand nukkui kuin kivi.

Kivinen porraskäytävä oli valoisa ja tyhjä, ja avoimesta ovesta vasemmalta alakerrasta kuului nukkujien käheä hengitys. Koko maailma näytti yhtäkkiä nukkuneen, paitsi Sargonia ja noita ystävällisiä odottajia toisella puolen muurin. Kaukaa kuului ärjymistä ja lörpöttelyä, mutta niitä hillitsi välissä oleva ovi. Ne saattoivat vain häntä ympäröivän hiljaisuuden vieläkin suuremmaksi.

Jokin liikahti, pieni, napsahtava ääni, joka sai Sargonin sydämen lyömään. Sitten kuului jymähtävä lyönti. Toinen lyönti. Se ei ollut mitään: kello alakerrassa löi kuutta.

Hän asteli alaspäin hyvin päättävästi, mutta varovasti. Sisäinen ääni, sisäinen vaisto veti häntä mukaansa. Hän pysähtyi ovella ja kosketti sitä. Se oli avoinna. Lukitsematon! Brandin toveri oli nähtävästi ulkona omilla asioillaan. Vapauden kylmä henkäys puhalsi Sargonia kasvoihin.

Ovi aukeni ja sulkeutui pehmeästi, ja nyt seisoi Sargon hoitolan vasemman siiven portailla katsellen sumuista marraskuista maailmaa.

Oli pimeä, mutta näki kuitenkin: omituisen mustan maailman, jonka ääriviivat olivat värittömät. Kaikki näytti siltä kuin piirteet olisi pyyhkäisty pois märällä rievulla. Oli kylmä, mutta sellainen kylmä, johon ei sekaantunut tuulen kiukkua ja katkeruutta.

Hän meni soraisen pihan yli, pysähtyi ja katseli ympärilleen. Vasemman siiven raskas ainesjoukko jätti hänet varjoon, musta möhkäle, joka kohosi taivaan kalpeampaa tummuutta vasten. Se väistyi taaemmas näköpiirissä ja keskirakennuksen ryhmä taaemmalla oli kuin talon haamu. Siellä täällä oli oranssinvärisiä valaistuja ikkunoita, ja toisia, vaaleampia, heijastuvia valoja. Portinvartian kojussa portin vasemmalla puolella oli myös valoa. Mutta siellä, missä on hulluutta, ei ole milloinkaan täydellistä lepoa.

Hoitola oli kuitenkin sinä aamuna niin hiljainen kuin hoitola suinkin saattaa olla.

Hän katseli ja kuunteli. Ei askeltakaan. Ei olisi hyvä, jos toinen vartia löytäisi hänet täältä…

Mutta mies oli kauniisti poissa jossakin muualla. Kukaan muu ei kuljeskelisi ympäriinsä tässä kirpeässä ilmassa.

Ystävät ja uskovaiset odottivat häntä. He odottivat nyt juuri. Missä joki juoksi ulos kaupungin muurien alta, merkitsi sitä paikkaa, missä puro urkeni pelloille. Sitä tietä hänen siis oli mentävä, vasemmalle, missä maaperä laskeutui jokea kohti. Hän käveli nyt ruohikolla, sillä sorassa narskuivat hänen askeleensa liikaa. Ruoho suhahteli terävästi. Se oli raskasta valkoisesta kuurasta, ja hänen askeleensa jättivät läikkiä hopeiseen harmauteen.

Hän käveli hoitolan tumman ainesjoukon ohi pois kylmää ja avonaista vapauden ilmaa kohti. Hän aukaisi ja meni pienen rautaportin läpi siitä rauta-aidasta, joka erotti hoidetun ruohokentän kaalimaasta. Sen saranat kirskuivat hiukan, ja hän avasi ja sulki sen hyvin varovaisesti. Hän lähti menemään peltojen yli. Polku hänen edessään upposi sumuun. Se ilmaantui sumusta hänen jalkojensa edessä ja upposi taas sumuun hänen takanaan. Hänestä tuntui kuin se olisi kulkenut hänen ohitseen ja kuin hän olisi astellut paikallaan. Hän ei muistanut, minne polku vei, eikä missä asemassa se oli hänen hakemaansa nurkkaan nähden. Mutta joka hetki muuttui ilma kirkkaammaksi.

Joka hetki esiintyivät esineet selvempinä. Taivaalla oli ollut jotakin tummaa ja uhkaavaa, joka riippui hänen yllään ja näytti vartioivan häntä. Hän oli tehnyt parhaansa ollakseen näkemättä tuota outoa uhkaa, koska hän pelkäsi omaa mielikuvitustaan. Mutta äkkiä hän näki, että ne olivatkin vain sumun yli ulottuvia puiden latvoja. Puurivit, ne kaiketi juoksivat hoitolan seinien suuntaisena rivinä. Hänen piti mennä puurivin läpi päästäkseen kulkemaan alamäkeä. Hän jätti polun ja lähti hitaasti kulkemaan mäen huurteista rinnettä alaspäin. Hän kulki pitkien kaalinkantarivien ohi, jotka olivat mustia, rypistyneitä ja mehuttomia muistuttaen hevosensa selästä laskeutuneita kasakoita. Ne kumartuivat kaikki häntä kohti ikäänkuin olisivat kuunnelleet hänen liikkumisensa aiheuttamaa ääntä.

Tullessaan lähemmäksi puita ja pensasaitaa kuuli hän äänen kuin kääpiömäinen sotajoukko olisi ollut liikkeellä. Se oli vain kosteuden säännöllistä tippumista puista.

Kaukana hänen takanaan kuului hänelle näkymättömän moottoripyörän ääni sen kiitäessä maantietä pitkin.

Hänen oli hiukan vaikeaa tunkeutua pensasaidan läpi, ja piikkiset oksat raapivat hänen nilkkojaan. Hän sanoi itselleen, ettei ollut mitään kiirettä, koska ystävät odottivat. Pensasaidan takana maa taas laskeutui, ja sumu tuli valkeammaksi ja tiheämmäksi. Päivänvalo oli jo siksi voimakas, että sumu näytti valkealta kuin käärinliina. Se verhosi täydellisesti puron.

Hän kulki hitaasti. Hänellä ei ollut minkäänlaista tunnetta siitä, että häntä ajettaisiin takaa. Brand ei menisi sairashuoneeseen ainakaan tuntiin, ei kaipaisi häntä moneen aikaan…

Kuinka ihmeellistä onkaan aamun valkeneminen, ajatteli Sargon, ja kuinka harvoin sitä näkee. Joka päivä alkaa tuolla ihmeellisellä näytelmällä ja me nukumme sen aikana ikäänkuin se ei vähääkään liikuttaisi meitä, ja nousemme jalkeillemme vasta valmiiseen päivään. Hiukan ennen oli maailma ollut vain musta piirros, mutta nyt se yhtäkkiä värittyi. Taivas oli sininen. Kaikki tähdet olivat sammuneet — ei kuitenkaan, ei kaikki! Yksi paistoi vielä, suuri, kalpea tähti, Sargonin tähti. Ja taivas sen ympärillä oli heikosti, säteilevästi ruusunpunainen. Siellä oli kai itä, ja tuo tähti oli kai aamutähti, joka riippui ulkorakennusten savupiippujen yläpuolella. Nuo piiput olivat hyvin selväpiirteiset. Hoitolan seinä, joka äsken oli ollut musta ja muodoton möhkäle, oli nyt muuttunut voimakkaasti purppuraiseksi neliöksi, jonka kirkkaus oli miellyttävä, ja jossa selvästi näkyivät raot ja halkeamat ja ikkunalaudat. Neljä ikkunaa paistoi kalpean oranssin värisinä, ja kaksi niistä välähti äkkiä ja sammui.

Se ei merkinnyt mitään. Hän menisi vain hiljalleen virtaa kohti. Tuo ystävällinen sumu peitti hänet.

Oli ihanaa olla tuossa valkoisessa sumussa, eikä kuitenkaan sen vangitsemana. Se oli aina hiukan matkan päässä hänestä. Se kasteli hänet kuitenkin. Kuinka haurasta kylmettynyt maa olikaan. Mutta kun potkaisi pois pinnan, oli se taas lämmintä ja pehmoista.

Hänen päänsä päällä voimistui sini, ja siellä näkyi jokunen hajanainen pilvenhattara.

Hän upposi yhä syvemmälle pehmeään sumuun. Nyt hän käveli pitkin märkää, näivettynyttä ruohoa. Kun hän kääntyi katsomaan hoitolaa, oli se jo hävinnyt sumuun.

»Mitä se oli?» Puhuiko joku, vai löikö jonkun salaperäisen keijukaisolennon sydän! Kuuntele! Tarkkaa! Ajattele!

Hän käveli puron viertä pitkin. Ihan likellä tuli näkyviin puita, avuliaita puita sumua ympärillään, valkeiksi puettuja, ohjaavia puita. Paleltunutta ruohoa oli runsaammin täällä. Ja mitä tuo oli, tuo kiinteämpi, maata matava, tummempi sumu? Siinä oli muuri. Muurin takana, siis jo huutomatkan päässä, odottivat ystävät ja uskovaiset. Kuinka hiljaa he olivat! Ei kuiskausta, ei liikahdusta.

Hyvän aikaa seisoi Sargon liikkumattomana muurin alitse johtavan aukon vierellä. Viimein hän rohkaisi itsensä ja kiipesi muurin harjalle murattien avulla ja ankarasti ponnistellen.

Ei kukaan odottanut. Joku hämärä nelijalkainen eläin kolisteli pakkasen puremassa puistikossa alempana, ja sitten oli hiljaista. Ei ollut merkkiäkään odottajista eikä auttajista.

Hän istui muurilla hyvin hiljaa. Hän ei tuntenut olevansa hyljätty eikä yksinään. Hän ei ollut vähääkään pahoillaan. Hän tunsi, että voima, joka oli herättänyt hänet, oli läsnä.

Hitaasti, mutta varmasti tuli päivä kirkkaammaksi. Pieni pilvi, joka oli kuin liehuva höyhen, syttyi äkkiä ja sitten syttyivät muut. Suuri valokeila, niinkuin valonheittäjän keila, vaikka paljon suurempi, ilmestyi hulmuten pohjoisesta. Sitten ilmestyi kaukaisen kukkulan valaanselän yli veitsenterän levyinen, häikäisevä valojuova, säteilevä kuin käyrän miekan terä, kuin päähine, kuin kupu, ja värisevä, salamoiva tulensynty. Ja niin oli marraskuun aurinko noussut punaisena, pyöreänä, kuin maasta irti reväistynä.

Päivä paistoi nyt täydeltä terältä ja sumu oli hävinnyt. Nyt näkyivät hoitolan rakennusten katot mäen harjan yli kaikesta taikamaisesta riisuttuina, jokapäiväisinä ja kalpeina. Jossakin sillä suunnalla haukkui koira.

Oli kummallista, ettei täällä ollut ketään. Tuo nuori mies, jonka nimeä hän ei ollut milloinkaan tiennyt, oli sanonut hyvin selvästi, että siellä oli ystäviä odottamassa häntä. Ehkäpä he olivat menneet pois ja palaisivat pian.

Mutta se ei merkinnyt suuriakaan nyt. Joka tapauksessa hän oli nähnyt uskomattoman kauniin auringonnousun. Kuinka mainio aurinko olikaan! Kaikista silminnäkyvistä esineistä se oli enimmän Jumalan kaltainen.

Ehkäpä täällä ei ollut avustajia ollenkaan. Ehkäpä hän oli käsittänyt väärin. Hän saattoi olla tyhmä. Hän käsitti väärin yhä useammin. Ehkäpä vartiat jo tulisivat ottamaan hänet kiinni ja veisivät takaisin hoitolaan. Ehkäpä kaikki oli etukäteen määrätty sellaiseksi. Hän ei antaisi sen huolettaa itseään. Elämä oli täynnä koettelemuksia ja pettymyksiä. Hän tunsi nyt, kuinka kylmä tunki luihin ja ytimiin ja kuinka hän oli niin väsynyt, että koko tarmo alkoi mennä. Säpsähtäen huomasi hän, että rinteellä seisoi mies, joka tarkasteli hoitolaa. Hän tunsi äkkiä tarmon puuskan palaavan. Tuo mies, joka seisoi liikkumattomana paikallaan, katseli tarkkaan hoitolaan päin. Oliko hän joku hakemaan lähetetty palvelija? Taikka joku luvatuista auttajista? Joku luvatuista auttajista!

Sargon ei ollut niin tyyni ja välinpitämätön kuin hän oli otaksunut. Hän vapisi kiireestä kantapäähän. Hän ei tärissyt vilusta, vaan kiihkosta. Hän tunsi, että hänen täytyi päästä selville tavalla tai toisella. Saisiko hän miehen huomion kiintymään itseensä? Hän huiskutti kättään. Sitten veti hän taskustaan likaisen nenäliinan ja alkoi heilutella sitä. Nyt! Nyt näytti siltä kuin mies katselisi suoraan Sargonia kohti.

Hän lähti liikkumaan Sargoniin päin hitaasti, aivan kuin ei uskoisi silmiään. Sitten hän vihelsi ja alkoi juosta.

Sargon istui liikkumatta paikoillaan. Hän tunsi koko ajan, että nyt hänet otettaisiin kiinni.

Se olikin Bobby, aivan lähellä ja huutaen: »Sargon! Tekö siellä olette, Sargon?» Sargon ei odottanut häntä. Hän kääntyi ympäri, horjahti ja putosi muurilta. He löivät kättä. »Oletteko tullut hakemaan minua?»

»Olin epätoivoissani. En luullut teidän käsittäneen tarkoitustani. Olen aivan ällistynyt… Antakaas, kun ajattelen, mitä meidän nyt on tehtävä. Moottoripyöräni on majatalossa. Sepä vahinko. Niin, tulkaa mukaan. Minun täytyy kätkeä teidät jonnekin ja hakea se. Sitten mennään pois. En luullut, että teillä ei olisi vaatteita. Vaatteita? Sitä ei kukaan nyt näe. Kylmä? Onko teillä kylmä? Haen peitteen. Minulla on peite sivuvaunussa.»

Hän ohjasi kulkua mäkeä ylös tarkastaen silloin tällöin hoitolan aluetta. Sargon juoksi hänen rinnallaan, rauhallisena, luottaen auttajaansa ja Jumalaansa sellaisen henkilön rajattomalla kuuliaisuudella, joka voi uskoutua palvelijalleen.

Bobbyn mieli oli iloinen ja kirkas sinä aamuna. Hän oli lähtenyt kävelemään hoitolaa kohti vain sen vuoksi, ettei hän enää voinut maata vuoteessa harminsa kourissa. Hänen merkillinen onnensa kohdata Sargon oli palauttanut koko hänen itseluottamuksensa ja luottamuksen siihen, että kaikki onnistuisi. Hän teki suunnitelmansa nopeasti ja päättävästi. Olisi mahdotonta viedä Sargon majataloon ja antaa hänelle kahvia. Heti kun hänen pakonsa huomattaisiin, tultaisiin häntä hakemaan kylästä. Ja jokainen huomaisi tuon omituisen pikku miehen, jolla oli yllään aamunuttu ja tohvelit. Hänen täytyi piilottaa Sargon jonnekin lähelle. Juuri mäen toisella puolen oli pieni metsäpalanen. Sääli, että hän oli niin heikosti puettu! Sitten piti hakea moottoripyörä niin pian kuin mahdollista.

Sargon oli täysin luottava ja tottelevainen. »Tiedän, että on kylmä», sanoi Bobby, »mutta sille ei mahda mitään. Toivoisin, ettei täällä olisi niin paljon kuolleita lehtiä.»

Piilopaikka ei ollut paras mahdollinen: oja, ryhmä havupuita keskellä alastonta pyökkimetsää, mutta siinä oli kaikki, mitä tällä tasangolla näkyi. »Näkemiin», sanoi Bobby ja lähti nopeasti juoksemaan majataloon hakemaan moottoripyörää. Hän saapui sinne punakkana, hengästyneenä, ja huomasi, että majatalossa oltiin kovin epäluuloisia ja vastahakoisia, kun hän ilmoitti haluavansa heti maksaa laskunsa, kieltäytyi juomasta aamiaiseksi teetä ja voileipää, ja alkoi kääriä kokoon vähiä tavaroitaan. Hänestä näytti, että tehtävää riitti loppumattomiin, ja että siihen meni tavattomasti aikaa. Sen lisäksi ei majatalossa vielä ollut vaihtorahaa harmillisten vastusten lisäksi ja sitä oli lähetettävä hakemaan kyläkaupasta. Billyn moottoripyörä, joka aina oli oikullinen laitos, synnytti aika hajun lähdettäessä. Ja sillä välin Sargon vapisi mudassa ja kuolleitten lehtien keskellä tippuvien puitten alla, taikka vieläkin pahemmin: hänet oli ehkä otettu kiinni ja viety takaisin hoitolaan.

Kello oli jo lähes kahdeksan, kun Bobby tuli takaisin sivutietä pitkin pienen pyökkimetsän kohdalle, ja hänen sydämensä hypähti, kun hän näki kahden raskaan sarjan miehen tulevan häntä kohti. Hän tunsi heidät heti hoitolaan kuuluviksi. Heissä oli tuo pettämätön käskynalaisen arvovallan sävy, joka on ominaista vanginvartioille, entisille poliiseille, raitiotien tarkastajille ja mielisairaitten vartioille. Kun hän kiisi heitä kohti, asettuivat he keskelle tietä ja käskivät häntä merkeillä pysähtymään. »Helvetti!» pääsi Bobbylta, ja hän pysäytti koneensa.

»Suokaa anteeksi, herra», sanoi toinen, ja Bobbyn tuli parempi olla. »Tuo suuri talo, jonka näette, on Cummerdownin mielisairaala. Ehkäpä tiedättekin sen, herra?»

»En. Mikä on sairaala? Kaikkiko nuo rakennukset?» Bobby tunsi, että hän tuli todella kekseliääksi ja hänen tuulensa parani.

»Meiltä on yksi hoidokki karannut tänä aamuna. Harmiton pieni mies hän oli, ja uskalsimme pysäyttää teidät ja kysyä, oletteko ehkä nähnyt häntä?»

Hobbyn mielessä välähti. »Luulenpa melkein. Oliko hänellä yllään jonkunmoinen ruskea viitta ja tohvelit jalassa eikä mitään päässä?»

Bobby kääntyi ympäri ja osoitti suuntaan, josta hän oli tullut. »Hän juoksi poispäin pellon piennarta pitkin», sanoi hän. »Näin hänet… näin hänet noin viisi minuuttia sitten. Ehkäpä mailin päässä täältä. Hän juoksi. Aidan viertä vasemmalla — ei, oikealla, tarkoitan — ei kun vasemmalla sittenkin — tuon pähkinäpuuistutuksen luona.»

Bobbyn hyvä tuuli parani. »Jos toinen teistä haluaa istuutua taakseni ja toinen sijoittua tähän laitokseen — vähän raskas kuorma, mutta kyllä se menee — vien teidät takaisin juuri sille paikalle. Teen sen heti.»

Hän alkoi muitta mutkitta kääntää pyöräänsä. »Tämä on oikeata apua», sanoi Jim.

Bobby oli nyt kaikkein parhaimmassa kunnossa. Hän upotti heidät avuliaisiin sanoihin — pienemmänkin heistä oli jo vaikea sopia sivuvaunuun ja toinen istui kuin säkki tavaratelineellä — hän vei heidät takaisin noin puolentoista mailin päähän pähkinäpuitten luo, kunnes löysi kuvaukseensa sopivan aidan. Hän auttoi heidät huolellisesti tielle, otti vastaan heidän kiireelliset, mutta sydämelliset kiitoksensa jalomielisellä liikkeellä ja lähetti heidät kiireesti juoksemaan pellon poikki. »Hän ei voi olla mailiakaan edellä», sanoi hän. »Eikä hän liikkunut kovinkaan nopeasti. Veteli hiukan jalkojaan perässään.»

Bobby suuteli kättään jäähyväisiksi heille. »Siinä sitä mennään», sanoi hän. »Auttakoon Jumala teitä kumpaakin ja puhdistakoon sydämenne. Ja nyt Sargonia hakemaan.»

Hän kiisi takaisin paikalle, jonne oli jättänyt Sargonin, käänsi taas koneensa ja katseli sitä metsän kulmaa ja tiheämpää kohtaa, jossa Sargonin olisi pitänyt olla. Mutta siellä ei ollut merkkiäkään tirkistelevästä päästä. »Kummallista!» sanoi Bobby, juoksi paikalle, jonne hän oli jättänyt Sargonin kyyristelemään ojaan. Siellä ei ollut merkkiäkään hänestä. Bobby katseli ympärilleen säikähtyneenä ja ällistyneenä. Kävisikö sittenkin, kaiken tämän jälkeen, vielä hullusti?

»Hän on piilossa! Olisiko hän voinut hiipiä pois ja pyörtyä jonnekin.
Hän oli ehkä perin nääntynyt.»

Pelko kosketti Bobbya kylmällä sormellaan. Oliko hän ehkä erehtynyt paikasta? Oliko Sargon lupauksestaan huolimatta hiipinyt pois, taikka oliko hän kylmästä turtana ja surkeana ryöminyt takaisin lämpimän hoitolan suojaan? Bobby seurasi ojaa metsän reunaan saakka ja kääntyi siitä ojaan oikealla. Siinä hän äkkiä huomasi pienen eukon, joka istui kumarassa pienellä kasalla kuivia heiniä ja nukkui syvässä unessa. Hänellä oli päässään rutistunut olkihattu, jota koristi katkennut musta sulka ja yllään mustat liivit. Jalkojensa ympärille hän oli käärinyt säkin ja heittänyt toisen kuin liinaksi hartioilleen. Hän oli niin kyyryssä, että hänen kasvonsa olivat piilossa, ja hänen takanaan maassa oli kaksi ristinmuotoon yhteensidottua riukua. Bobbysta hän oli mitä hämmästyttävin ilmestys. Riittihän hämmästystä siinäkin, että Sargon oli mennyt tiehensä. Oli vielä ällistyttävämpää nähdä hänellä tällainen sijainen.

Bobby seisoi epäröiden paikallaan puolen minuutin ajan. Pitäisiköhän hänen herättää eukko ja kysyä häneltä Sargonia, vai pitäisikö hänen mennä pois. Kysymällä, päätti hän, ei hän menettäisi mitään.

Bobby rapisutteli lehtiä, yski äänekkäämmin ja pyysi taas anteeksi. Nukkujalta pääsi puoleksi tuhahdettu haukotus, hän heräsi säpsähtäen, nosti silmänsä ja paljasti — Sargonin kasvot. Hän tuijotti Bobbya hetkisen tuntematta häntä, ja haukotteli sitten huikeasti. Haukotellessa hänen siniset silmänsä tulivat taas älykkäiksi ja käsittäviksi. »Minun oli kovin kylmä», sanoi hän. »Otin nämä vaatteet variksen pelättimeltä, ja ruoholla oli hyvä ja kuiva istua. Panemmeko kaiken paikalleen?»

»Sepä oli mainio ajatus!» huudahti Bobby saaden taas takaisin koko hilpeytensä. »Noin olette hauskan eukon näköinen. Voitteko kävellä säkki yllänne? Ei, meillä ei ole aikaa panna sitä takaisin. Pudistakaa se pois jaloistanne ja tulkaa mukaan. Sivuvaunu ei ole kahdensadankaan kyynärän päässä. Voitte pukeutua siihen siellä. Nyt me lähdemme, ja kun olemme saaneet kymmenen mailia itsemme ja hoitolan välille, pysähdymme ja hankimme kuumaa kahvia ja jotakin syötävää.»

»Kuumaa kahvia», sanoi Sargon silminnähtävästi kirkastuen, »ja kinkkua ja munaa?»

Bobby auttoi Sargonin sivuvaunuun, nosti suojuksen hänen päälleen, kohotti tuulilasin ja järjesteli hänet sinne. Hänestä tuli hyvin mukiinmenevä täti, kun ei tarkemmin katsonut. Seuraavalla hetkellä Bobby oli polkaissut koneen kärsimättömästi pärisemään ja kiipesi satulaan.

Hän tunsi nyt olevansa taitavin veikko, mikä milloinkaan on varastanut hulluja. Ei sen puolesta, ettei olisi ollut kovinkin mukava saada joku hullu käsiinsä. Kunpa tietäisitte… He hyppelivät ja tärisivät kapealla syrjätiellä kohti leveää Ashfordin-Folkestonen maantietä. Vauhdin kiihdyttäjä sai tehdä parhaansa. »Hyvästi Cummerdown», lausui Bobby, »hyvästi Cummerdown Hill!»

He saivat aamiaista eräässä majatalossa postiaseman luona noin mailin päässä Offhamin tuolla puolen. Bobby jätti Sargonin torkkumaan sivuvaunuun ja meni sähköttämään Dymchurchiin tulostaan. Postilaitoksessa kului hiukan aikaa, kun postineiti oli kadottanut silmälasinsa. Bobbyn palatessa oli aamiainen melkein valmis ja hän auttoi Sargonin säkistään majatalon pieneen huoneeseen. Isäntä oli lyhyt, paksu mies, jolla oli hyvin totiset, tarkkaavaiset kasvot. Hän seurasi Sargonin nousua sivuvaunusta ja hänen siirtymistään valkoisen pöytäliinan luo hiljaa ihmetellen. Sitten hän katosi hetkeksi, mutta palasi pieneen huoneeseen, jonne pöytä oli katettu. Hän katseli hetken aikaa Sargonia. »Huh», sanoi hän vihdoin, kääntyi ympäri ja meni keittiöön, jossa joku naisista näytti olevan keittopuuhissa. »Sepä on kumma mies», kuuli Bobby hänen sanovan ja oli siis valmis keskusteluun.

Kinkku, munat ja kahvi tarjottiin ja otettiin innokkaasti vastaan. Isäntä seisoi heidän luonaan seuraten heidän syöntiään. »Ette ole tainnut syödä vielä?» kysyi hän.

Isäntä kokosi voimansa suurta hyökkäystä varten. »Meillä on täällä välistä hyvin kummallisia vieraita», sanoi hän.

Siihen ei isäntä osannut sanoa mitään. Hän kääntyi ympäri ja sanoi tarkoittavasti »huh».

»Huh», sanoi Bobbykin täyttäen hänkin vastauksen määrätyllä merkityksellä.

Isäntä teki viekkaan yrityksen juuri heidän lähtiessään. »Toivon, että aamiainen maistui hyvältä», sanoi hän. »En osaa oikein sanoa, onko seuralaisenne nainen vai mies… mutta…»

Bobbyn hilpeä mieliala oli sillä kertaa kaikkein korkeimmillaan. »Hän on hermafrodiitti», sanoi hän tuttavallisesti kuiskaten ja jätti isännän siihen.

Mutta kun he olivat ajaneet muutaman mailin, sanoi hän Sargonille päättäneensä ostaa hänelle sukat, takin ja housut ensimmäisessä vastaantulevassa puodissa. »Tuon näköisenä olette liian kummallinen. Ja sitten jätämme tuon hatun ja liivit ja säkit tien vierelle, jos joku sattuisi niitä tarvitsemaan. Minun täytyy lähettää uusi sähkösanoma. Erehdyin äsken.»

Bobbyn sieluntila muuttui yhä kuumeisemmaksi sikäli kuin he pääsivät eteenpäin. Hän keksi ihmeellisen, yksityiskohtaisen jutun maatalosta ja tulipalosta, ja kuinka hänen ystävänsä oli päässyt pelastumaan yllään vain kiireesti siepattuja vaatekappaleita. »Kaikki muu», selitti Bobby, »paloi poroksi». He olivat menossa hakemaan suojaa sukulaisten luota, veljen, sedän, naimattoman tädin kotoa. Sikäli kuin päivää kului, tulivat tulipalon yksityiskohdat yhä moninaisemmiksi ja merkillisemmiksi ja paon vaiheet yhä jännittävämmiksi. Bobby kertoi juttunsa hyvin uskottavasti ja totisesti. Ne olivat jonkunmoista vapautumista — todellisuudesta.

Sargon itse ei puhunut juuri mitään. Hänelle tämä seikkailu oli paljon suurempi kestävyyden näyte kuin Bobby silloin aavistikaan. Suurimman osan aikaa hän istui kyyristyneenä ja käärittynä kuomun ja tuulisuojuksen alla, taikka tärskyi ja tärisi maantietä kiidettäessä. Taikka sitten hän vaihtoi jotakin pukukappaletta tien varrella, taikka istui sivuvaunussa juoden jotakin virkistyksekseen, sillä välin kuin Bobby selitteli selvästi, mutta hyvin ällistyttävästi ja tavallisesti aivan tarpeettomasti, miten hänen laitansa oli.

Rva Plumer, Maresett Cottage, Dymchurch, oli hätäinen naisihminen. Hänellä oli hellä, palvelevainen sydän, mutta se oli huolissaan monesta asiasta. Hän oli melkein liiankin säästäväinen ja huolekas. Hän vuokrasi useimmat huoneistaan kesällä ja joskus talvellakin muille, mutta hänestä oli vaikeaa ajatella, mitä kaikkea huolimattomat vuokralaiset saattaisivat tehdä hänen huonekaluilleen. Hän näki mielellään kaiken hyvässä järjestyksessä, että hänen vuokralaisensa olivat hienomman näköisiä ja käyttäytyivät paremmin kuin rva Pringlen tai rva Mackinderin vuokralaiset. Hän oli mieltynyt Bobbyyn, koska hän oli sopinut taloon niin mainiosti, kun hänellä oli vain yksi huone vapaana, ja koska hän ajoi partansa kylmällä vedellä, pyytämättä niinkuin kaikki muut vuokralaiset — talossa ei ollut soittokelloa — huutamalla kuumaa. Hän jutteli myös niin hauskasti sisään tullessaan ja ulos mennessään, eikä ottanut ruokia toista kertaa pöydässä.

Rouva oli hyvin mielissään, kun Bobby kirjoitti ottavansa hänen olohuoneensa alakerroksesta ja kaksi makuuhuonetta itselleen ja ystävälleen kahdeksi viikoksi. Harvat ihmiset Dymchurchissa saivat huoneitaan vuokratuiksi marraskuussa. He saattoivat saapua milloin hyvänsä torstain jälkeen.

Hän kertoi rva Pringlelle ja rva Mackinderille, että hän odotti kahta nuorta herraa ja antoi heidän otaksua, että vieraat jäisivät pitkäksikin aikaa.

Perjantaina hän oli levoton ja jokseenkin hämmästynyt saadessaan kokonaisen sarjan sähkösanomia Bobbylta. Ensimmäinen sanoi selvään ja suoraan: »Saavun tädin kanssa neljän seudussa.» Se oli pettymys hänelle. Hän olisi paljon mieluummin ottanut kaksi nuorta herraa.

Mutta tunnin kuluttua saapui toinen sähkösanoma, jossa sanottiin:
»Erehdys sähkösanomassa ei täti vaan setä pahoillani Roothing.»

Seuraava jännittävä sähkösanoma ilmoitti viivästymisestä: »Rengas puhki tullaan myöhemmin Roothing.»

Sitten sanottiin: »Jokseenkin varmasti kuudelta hyvä valkea olkaa hyvä
Roothing.»

»Onpa hyvä», tuumi rva Plumer, »että hän antaa tällä lailla tietoja.
Mutta toivon, ettei se vanha herra olisi liian vaikea hoidettava.»

Valkea alakerran olohuoneessa paloi kirkkaasti kuudelta, liedellä oli vesikattila, pöydällä ei ollut ainoastaan teetarpeita, vaan myöskin sokeria, whiskyä, laseja ja sitruunaa, ja molemmissa vuoteissa kuumat vesipullot odottamassa pakolaisten tuloa. Nähdessään Sargonin ensimmäistä kertaa, tunsi rva Plumer selvää pettymystä. Hän oli antanut ajatustensa lentää kuvittelemaan hupaisaa, mukavaa setää, joka olisi vilustunut vain sen verran, että se paranisi whiskyllä, setää, joka olisi, joskohta ei kokonaan kullattu, niin ainakin kultareunuksinen. Hän oli erityisesti liioitellut muistellessaan hra Roothingin rakastettavuutta. Heti kun hän oli avannut oven moottoripyörän rätinän ja huudot kuullessaan, näki hän, että hänen taas olisi muutettava käsityksiään. Kaikki oli hiukan epäselvää hämärissä, mutta hän saattoi nähdä, ettei Bobbylla ollutkaan tuota asiaankuuluvaa nahkapukua hansikkaineen ja silmälaseineen, jollaiseen oikea herrasmies olisi ollut puettu tällaisessa tapauksessa, ja jota rva Pringle ja rva Mackinder olisivat kunnioittaneet, ja että se olento, jonka hän veti esiin sivuvaunusta, ei ollutkaan sopivan kokoinen setä. Pikemminkin se oli kuin suuri kana, joka nostettiin korista esille toripäivänä.

Kun Sargon astui valoon olohuoneessa, syventyi ja kasvoi hänen pettymyksensä yhä. Hän oli harvoin nähnyt niin kummallista ja ränsistynyttä oliota. Hänen siniset silmänsä tuijottivat säälittävästi kalpeista kasvoista, hänen tukkansa oli pahassa epäjärjestyksessä liian suuren, mustan huopahatun alla. Hänellä oli yllään liian suuret housut, joita hän hermostuneesti tempoi saadakseen ne pysymään ylhäällä. Aamunutun liepeet oli pistetty niitten sisään kuin täytteeksi. Hänen liian suuret valkoiset sukkansa lankesivat kuin säärykset hänen vanhojen tohveliensa päälle ja paljastivat hänen laihat nilkkansa. Hän näytti pelokkaalta. Tuijotti häneen kuin olisi aavistanut epäystävällistä suhtautumista. Ja Bobbykin näytti, siinä hänen vieressään seisoessaan, karkealta ja työn kuluttamalta, eikä ollenkaan sellaiselta vaatimattomalta nuorukaiselta kuin hän muisti.

Kun Bobby näki, kuinka nopeasti rva Plumerin ilmeet vaihtelivat, tunsi hän, että heidän olonsa tässä miellyttävässä, tulen valaisemassa, rauhallisessa huoneistossa oli epävarmaa. Hän oli onneksi ajatellut valmiiksi varavalheen, jota hän tähän asti ei ollut käyttänyt.

»Eikö se ole hävytöntä!» huudahti hän. »Veivät häneltä kaikki vaatteet, vieläpä kengätkin!»

»Maantierosvot. Tällä puolen Ashfordin. Veivätpä minun suuren laukkunikin.»

»Entä mistä tuo herra sai nuo vaatteet, jotka hänellä nyt on yllään?» kysyi rouva. Hänen äänensä oli verraten epäilevä.

»Vaihtoivat. Menin takaisin tietä pitkin hakemaan ilmapumppua, jonka olin pudottanut, ollenkaan ajattelematta, että sellainen olisi mahdollista englantilaisella maantiellä. (Tulkaa tulen ääreen, setä.) Ja kun palasin, olivat he menneet, ja hän oli siinä kunnossa kuin näette. Kuvitelkaapa hämmästystäni.»

»Liian lähellä kotia. Minun oli ensiksi päästävä tänne, kaiketikin. No niin, meillä on ollut ihan kylliksi seikkailuja. En ole milloinkaan tehnyt mokomaa matkaa. Jumalan kiitos, että saamme teetä. Luulen, että paras paikka sedälle on vuode — kunnes saamme hankituksi jotain vaatteita hänelle. Mitä te arvelette, rva Plumer?»

»Kunhan hänet ensin on kunnollisesti pesty», sanoi rva Plumer. Hän epäili yhä, mutta jonkunlainen ystävällisyys oli tunkeutumassa pinnalle. »Ettekö pelästynyt, kun ne hyökkäsivät kimppuunne?» kysyi hän suoraan Sargonilta. Tämän siniset silmät pyysivät ohjeita Bobbylta.

»Se oli ankara kolaus hänelle», sanoi Bobby, »ankara kolaus. Hän on tuskin vieläkään toipunut siitä.»

»Ottivatko ne teiltä kaikki vaatteet? Se on hävytöntä», sanoi rva
Plumer, »ja nyt te olette vilustunut.»

»Panemme hänet vuoteeseen. Tietysti, jos teillä on jotakin syötävää meille, niin suorittaisimme sen ensiksi. Ehkäpä hiukan paistettua juustoa, tai juustovoileipää, taikka jotakin sellaista, ja kuuma grogi. Eikö niin, setä?»

»En ole unohtanut niitä grogeja, joita laitoitte minulle, rva Plumer, kun olin joutunut sateeseen Hythestä tullessani.»

»No niin, voinhan laittaa teille grogin», sanoi rva Plumer pehmeten huomattavasti.

»Mainiota», huudahti Bobby. »Se tekee hänestä uuden miehen. Mutta sillä välin vien vanhan pyörän suojukseen. Saanko panna sen talliin? Onhan teidän hyvä olla täällä, setä?»

»Jokainen on turvassa rva Plumerin seurassa», sanoi Bobby ja piti ovea auki, että rva Plumer pääsisi hänen ohitseen huoneesta.

»Kerron teille hänestä huomenna», sanoi Bobby leskelle tuttavallisesti ohimennessään. »Hän on ihmeellinen mies.»

»Hän on runoilija», sanoi Bobby, »ja soittaa sen ohella hiukan viuluakin», ja siihen tyytyi rouva kerrassaan.

Mutta hänestä ei tuntunut tämä ihmeellinen päivä täysin tyydyttävältä, ennenkuin hän oli saanut Sargonin kylvetetyksi, harjatuksi ja pistetyksi lämpimästi rva Plumerin parhaaseen, kauniiseen makuuhuoneeseen. »Nyt me ollaan ankkurissa», sanoi hän. Bobby meni omaan huoneeseensa ja istuutui hetkeksi keksiäkseen juttuja sedästään, jos rva Plumer haluaisi tarkempia tietoja hänestä, kun hän laskeutui alas. Hän päätti sanoa »Hän on eksentrinen», hyvin vaikuttavalla, selittävällä tavalla. »Ja hyvin ujo.» Hän aikoi selittää, että hänen setänsä kärsi liikarasitusta, joka johtui sankarirunon kirjoittamisesta Walesin prinssin matkan johdosta maailman ympäri. Hän kaipasi täydellistä lepoa ja meri-ilmaa. Mitä enemmän hän pysyi sisällä ja huoneessa, sitä parempi. Hän liitti tarinaan muutamia tarpeellisia yksityiskohtia, istui hetkisen liikutellen varpaitaan kengissään, nousi ja meni alakerrokseen. Hän oli varma siitä, että hän hoitaisi asian kunnollisesti, mitä rva Plumeriin tuli. Bobby tapasikin hänet odottamassa. Vaikein vastus, mitä hänellä oli voitettavana, oli se, että rouva tahtoi välttämättä ilmoittaa poliisille ryöstöstä Ashfordin luona ja heti.

»Hm», virkkoi Bobby ollen muutaman hetken neuvoton. Mutta sitten hän teki päätöksensä. »Johan minä olen ilmoittanutkin», sanoi hän.

»Soitin eräältä autoilijain avustamisasemalta Ashfordin poliisille.
Sehän tapahtui heidän piirissään eikä täällä, Romney Marshissa. Teräviä
poikia ne Ashfordin poliisit. Minun oli kuvattava vaatteet ja kaikki.
Ne eivät päästä juuri mitään käsistään.»

Seuraavana aamuna huomattiin, että Sargon oli pahoin vilustuttanut kurkkunsa ja rintansa. Hänellä oli pistoksia rinnassa, ja hänen poskensa hehkuivat, silmänsä paloivat ja hengitys läähätti. Bobby ei kutsunut lääkäriä. Hän luuli, että kaikki lääkärit olivat liitossa palauttaakseen karanneet mielipuolet vankiloihin. Hän kuvitteli, että karkaamisesta oli lähetetty salaisia kiertokirjeitä koko ammattikunnalle. Hän ajoi Hytheen ja hankki kiniinikapseleita, erilaisia rintapastilleja, kaksi jodivalmistetta kurkkua varten ja kaikenlaisia muita apteekkarin suosittamia kotilääkkeitä. Kun hän puolenpäivän tienoissa palasi, näytti sairas virkeämmältä ja vähemmän kärsivältä. Sen jälkeen kun Bobby oli antanut hänelle kiniiniä, hieronut hänen rintaansa ja hoidellut häntä kaikin tavoin, kykeni hän halukkaasti puhumaankin.

Kuumeiset kasvot tulivat hyvin vakaviksi. »Älkää luvatko. Älkää luvatko. En voisi kestää pettymystä.»

»Ei teidän tarvitse olla hädissänne», sanoi Bobby. »Täällä te olette mainiossa turvassa.»

»Ehkäpä minun täytyy selittää. En tiedä, kuka Christina Alberta on.
Otin teidät hoitolasta, koska en uskonut, että olitte mielisairas.
Perheestänne en tiedä mitään. En tiedä yhtään mitään elämästännekään.
En voinut vain sietää ajatusta, että te olitte hoitolassa.»

Sargon makasi hetken vaiti siniset silmät Bobbyn kasvoihin kiintyneinä:
»Olitte huolissanne minun vuokseni?»

»Pidin teistä heti ensimmäisestä hetkestä, kun teidät näin
Midgardkadulla.»

»Pidätte minusta? Mutta tehän uskoitte, että minä olin Sargon, kuningasten kuningas?»

Harhailevat siniset silmät jättivät Bobbyn kasvot ja tuijottivat ikkunasta taivaalle. »Pääni on ollut niin sekaisin», sanoi Sargon. »Vieläkään en voi ajatella selvästi. Mutta huomaan kyllä, että olen sekava. Christina Alberta on tyttäreni. Sanoin häntä kuninkaalliseksi prinsessaksi. Sumeriassa. Hän on hyvin kultainen, urhoollinen tyttö. Hän on kaikki, mitä minulla on maailmassa. Läksin hänen luotaan ja jätin hänet ja olen kai aiheuttanut hänelle paljon murhetta.»

»Olen koettanut muistaa. Se oli atelieri jossakin, ja siellä oli kummallisia maalauksia. En koskaan pitänyt noista maalauksista. Se atelieri oli talleissa. Sillä oli nimi, mutta en muista sitä. Se on tyhmää. Luultavasti Christina Alberta on siellä ystävineen, yhä ihmetellen, mihin minä olen joutunut.»

»Siellä, siellä… paikassa, missä te olitte, ne sanoivat, että teidän nimenne oli Preemby.»

Hän makasi hetken miettien. »Muistan, että kauan aikaa sitten luulin olevani Albert Edward Preemby, pieni olento, pieni mies, joka eli pientä elämää pesulaitoksessa. Pesulaitoksella oli suuret, siniset vaunut, ja hakaristi. Ette voi kuvitella, kuinka vähäpätöistä, merkityksetöntä elämää tuo Preemby vietti. Ja sitten äkkiä tuli mieleeni, että mahdollisesti en olisikaan Preemby, ja että minulla kuitenkin olisi kuolematon sielu. Joko ei ollut olemassa Preembyä, taikka sitten ei ollut Jumalaakaan. Molempia rinnakkain ei saattanut olla. Se tyrmistytti ja kiusasi minua kovasti. Koska oli olemassa — Preemby. Minä en ole hyvä ajattelemaan — kaikki ajatukseni karkaavat jonkunlaisiksi unelmiksi. Ja kun sitten tuli todistus, joka näytti pitävältä, niin tartuin ehkä liian kiihkeästi siihen, mitä minulle sanottiin. Mutta Sargon oli kai hyvin suuri kuningas, hyvin suuri kuningas, ja minä olen pieni ja heikko, enkä erikoisen älykäskään. Kun poliisit ja vartiat haukkuivat minua ja kohtelivat minua pahoin, en käyttäytynyt niinkuin suuren kuninkaan olisi pitänyt, ja kun näin niitten tekevän pahaa toisille — toisille potilaille, en kyennyt käymään väliin. Nyt ajattelin kuitenkin koko ajan, että olin jollakin lailla toisenlainen kuin tuo Albert Edward Preemby, joka ennen olin, jotakin suurempaa ja parempaa. Mutta joudun ihan hämilleni, kun ajattelen, kuka olen, ja olen nyt hyvin väsynyt. Ehkäpä kykenen paremmin ajattelemaan sitä, kun olen levännyt pari kolme päivää.»

Heikentynyt ääni sammui. Siniset silmät jäivät yhä rauhallisesti katselemaan taivasta.

Bobby ei sanonut mitään pieneen aikaan. Sitten hän virkkoi: »Olen minäkin nähnyt ihmisiä pideltävän pahoin.» Ja lisäsi sitten: »En ole niin voimaton kuin te.»

Hän ei sanonut enempää. Ei näyttänyt siltä kuin Sargon olisi kuullut, mitä toinen sanoi. Bobby nousi.

»Teidän täytyy levätä. Olette täydessä turvassa täällä. Jos voimme pysyä täällä piilossa kaksi viikkoa, on mahdotonta lähettää teitä takaisin tuohon paikkaan. Onko teidän hyvä olla?»

Mutta vaikka vuode olikin mainio, ei se voinut lieventää kipua Sargonin kipeässä rinnassa. Illalla hän näytti kovin uupuneelta. Yöllä hän alkoi yskiä niin surkeasti, että Bobby tuli hänen luokseen. Aamulla hän oli uupunut eikä tahtonut ruokaa. Bobby istui alhaalla ja järjesteli täti Suzannan kirjeenvaihtoa, jonka Billy oli lähettänyt hänelle sinne. Hän oli puoleksi halukas kutsumaan Tessyn sinne auttamaan sairaan hoidossa, mutta talossa ei ollut mitään huonetta hänelle. Rva Plumer vaati, että oli haettava lääkäri, mutta Bobby lykkäsi sitä aina.

Vihdoin hän omalla vastuullaan toi sinne nuoren lääkärin, joka juuri aloitteli toimintaansa paikkakunnalla. Bobby puhutteli häntä kauhistuneena, mutta nuori lääkäri ei herättänyt mitään epäluuloja. Hän oli päinvastoin mitä rauhoittavin. Keuhkoissa oli vähäinen tulehdus, mutta ei mitään vaarallista. Sargonia oli pidettävä hyvin lämpimässä ja hänen oli juotava erilaisia lääkkeitä. Hoitajatarta ei välttämättä tarvittu: lämmintä vain ja lääkkeitä.

Myöhään illalla tuli Bobby sisään sanomaan hyvää yötä ja tapasi
Sargonin parempana ja puheliaampana.

»Olen ajatellut Christina Albertaa ja tapaisin hänet mielelläni. Tapaisin hänet mielelläni ja kertoisin hänelle, mitä olen ajatellut hänestä. Olen ajatellut hyvin merkillisiä asioita. Ehkäpä en merkitsekään niin paljon hänelle kuin hän ehkä luulee. Mutta erikoisesti tahtoisin puhua hänelle eräästä nuoresta miehestä, josta en pidä. Mikä hänen nimensä olikaan? Kun olin Lonsdalen talleissa, puhui se lurjus tyttäreni kanssa.»

»Niin, olin unohtanut. Lonsdalen tallit, Lonsdalen tie 8, Chelsea. Mutta ajatukseni ovat hyvin sekaisin, enkä tiedä, mitä sanoisin hänelle, jos hän tulisikin.»

»Ainoa, mitä minulla on. Kaksikymmentä. Oikeastaan vielä lapsi. Minun ei olisi milloinkaan pitänyt lähteä hänen luotaan. Mutta minun ylleni lankesi kuin ihme — niinkuin koko maailma olisi auennut. Se saattoi kaiken muun näyttämään hyvin vähäpätöiseltä.»

Bobby kirjoitti senkin muistiin. Ja hän istui hyvin myöhään valkean ääressä alakerran huoneessa ajatellen sitä ja ajatellen, mitä hänen täytyisi aamulla ilmoittaa Christina Albertalle. Huomenna hänen täytyisi ilmoittaa itsensä ja selittää kummallinen käytöksensä tässä Preembyn jutussa. Se ei ollut likimainkaan selvää hänelle itselleenkään, ja huomenna täytyisi hänen selittää hyvin harmistuneelle nuorelle naiselle, kuinka hänen isänsä oli siinä määrin saavuttanut hänen myötätuntonsa ja vaikuttanut hänen mielikuvitukseensa, että hän oli houkutellut hänet karkaamaan. Hän huomasi joutuneensa tekemään asioista selvää itselleenkin. Hän huomasi tutkivansa omia vaikutteitaan ja omaa elämäntapaansa.

Hän tunsi ja ymmärsi niin mainiosti tuon tunteen: »niinkuin koko maailma olisi auennut.» Vielä paremmin tunsi hän tuon kuolettavan tyhjyydentunteen elämässä, josta tuo toinen kohosi. Omalta kohdaltaan hän oli ajatellut, että tuo tavallinen tyytymättömyys jokapäiväiseen puuhaan, tuo pyrkimys jotakin uutta ja suurenmoisempaa kohtaan, riippui siitä, että maailmansota oli tuhonnut kaikki hänen toiveensa elämästä, että se oli subjektiivinen vaihe hermojen järkytyksessä, mutta tämän vähäpätöisen pesulaitoksen miehen tapauksessa ei sota suinkaan ollut sinä virikkeenä, joka oli lähettänyt hänet maailmalle, jonkinlaiseksi siirtolaiseksi kotoansa, hakemaan jonkunlaista uneksittua, koko maailman käsittävää valtakuntaa. Sen täytyi olla jotakin syvempää kuin pelkkä sodan isku. Ihmisessä piili kai luontainen halu eristäytymiseen turvallisuudesta ja mukavuudesta.

Hän silmäili täti Suzannan kirjekasaa pöydällä ja seuraavaa Wilkinsin Viikkolehden sivua, jonka hän oli selvitellyt siitä. Hän nousi nojatuolistaan ja palasi työhönsä viisaus virkistyneenä. »Niin pian kuin ihmisen alkeelliset tarpeet on tyydytetty ja hän on varma ruoasta, vaatetuksesta ja asunnosta, joutuu hän suuremman pakon alaiseksi: hän menee hakemaan itselleen vaivaa. En tahdo sen vuoksi olla rohkaisematta »Croydonia» rupeamasta lähetyssaarnaajaksi Länsi-Afrikkaan huolimatta hänen uskonnollisista epäilyistään ja erikoisista tunteistaan mustia ihmisiä kohtaan. Sellainen paikka kuin Sherborough Island saattaa ehkä hankkia hänelle milloinkaan pettämättömiä, jalostavia ja johdonmukaisia huolia, jotka pitävät häntä vireessä. Valkoisella miehellä, joka kerran on uhmannut Länsi-Afrikan salaisten seurojen vihamielisyyttä, on hyvin vähän aikaa sairaalloisiin tarkasteluihin. Hänellä on tuskin yhtään yksitoikkoista hetkeäkään…»

Hän keskeytti kirjoittamisen. »Tuntuu hiukan irooniselta», tuumi hän, »eikä mitenkään oikein täti Suzannan tapaiselta.»

Hän mietti. »Ajatukseni juoksevat joskus luotani. En ole vireessä tänään.»

Ainoa, jota lukijat eivät saaneet täti Suzannassa, oli juuri ironia. Ei, se ei kävisi päinsä. Hän pyyhki pois nuo kuusi lausetta, jotka hän juuri oli kirjoittanut ja työnsi paperiliuskan kauemmaksi. Hän otti toisen, jolle hän hyvin vaivalloisesti oli laatinut sähkösanomaa osoitteella Preemby, Lonsdale Mews 8 Chelsea. Hän luki sen sellaisena kuin se oli viimeisen yrityksen jälkeen: »Isänne turvassa mutta ankarassa kuumeessa Rootingin huolehdittavana Maresett Cottagessa Dymchurchissa tahtoo tavata teitä varovaisuus hyvin välttämätön uusi pidätys kohtalokas paras lähteä Hythestä ja vaunut odottavat siellä jos sähkötätte ajoissa mutta ette tunne henkilökohtaisesti olen pitkä hoikka tumma Roothing.»

Hän koetti kuvitella, minkälainen tyttö tuo Christina Alberta olisi. Hän olisi tietysti sinisilmäinen ja luultavasti hyvin vaalea, hiukan pitempi ja pyöreämpi kuin isänsä, pehmeä-ääninen ja hiukan uneksiva. Hän olisi kaino ja ystävällinen, hyvin lempeä ja kiltti ja hiukan epäkäytännöllinen. Olisi ehkä hyvä mennä häntä vastaan Hytheen, jos vain tietäisi, millä junalla hän tulisi. Vaunuilla ajo olisi ehkä vastenmielistä hänelle. Bobby saisi selittää hänelle, mitä olisi tehtävä. Hän oli saattanut itsensä huomattavassa määrässä vastuunalaiseksi näitten molempien ihmisten kohtalosta. Ja häntä miellytti se ajatus. Häntä miellytti ajatella, että ehkäpä noista ihmisistä tulisi hänelle hyvinkin läheisiä, läheisempiä kuin Malmesburyt. Ollakseen aivan rehellinen itselleen oli hänen tunnustettava, että hän oli hiukan kuin viidentenä pyöränä Malmesburyn perheessä. He pitivät hänestä, he olivat hyvin kultaisia hänelle, mutta he tulisivat toimeen hänettäkin. Tuo pieni veitikka Susankin tuli toimeen ilman häntä. Lapsi piti hänestä ja hallitsi häntä, mutta Bobby tiesi, ettei hän ollut välttämätön hänelle. Tässä saattoi tosiaan olla kaksi ihmistä, jotka eivät tulisi toimeen hänettä, jotka hyvin suuressa mittakaavassa tulisivat läheisiksi hänelle.

Tietysti hänen tulisi näyttää siltä kuin hänellä olisi hiukan enemmän voimaa ja päättäväisyyttä kuin hänellä oikeastaan oli. Hänen täytyi heidän takiaan pitää vireillä luottamusta itseensä, niin että kykenisi ohjaamaan heitä heidän vaikeuksissaan.

Hän sanoisi tytölle — niin, mitä hän sanoisikaan? »Olen ollut hiukan hätäinen toimissani, mutta tiedän hiukan, minkälaisen pakon alaisina terveet potilaat ovat hoitoloissa. Minusta oli ensiksi saatava isänne pois sieltä. Päähäni ei pälkähtänyt, että hän olisi hetkellisesti saattanut unohtaa osoitteenne. Ehkäpä minun olisi pitänyt tulla luoksenne, ennenkuin ryhdyin toimintaan. Mutta mistäpä minä tiesin, että te olitte olemassa? Kunnes hän kertoi siitä minulle. Usein ovat sukulaiset vastaan, kun kyseessä on mielisairaalasta vapauttaminen. On pelottavaa myöntää se, mutta sellaista tapahtuu.»

Sitten hän jokseenkin humoristisesti ja vaatimattomasti kuvailisi pakoa. Hän alkoi jo unohtaa käyntipäivän keskustelun epävarmuuden ja monet satunnaiset seikat, jotka veivät heidän kohtaukseensa muurin luona. Mutta jokaisessa tarinassa riippuu taito juuri epäoleellisten seikkojen välttämisestä.

Sillä lailla hän selostaisi kaiken. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että Christina Alberta saattaisi olla sellainen tyttö, joka keskeyttäisi kertomuksen pyytämällä lisäselvityksiä.

Hän sytytti savukkeen, asteli edestakaisin huoneessa ja päätyi lopuksi seisomaan uunin eteen ja katselemaan hehkuviin hiiliin. Hän oli nyt aivan varma siitä, että tyttö oli sinisilmäinen, hento, kaino, vaikka hänessä saattoikin piillä syvä huumorintaju. Hyvin luultavasti hänellä myös oli taipumusta kirjoittamiseen. Ehkäpä jäisi hänen tehtäväkseen keksiä ja kehitellä tuota lahjaa. He suojelisivat yhdessä Sargonia, joka jo oli melkein puoleksi parantunut unelmansa myrkytyksestä. Heidän olisi lievitettävä hänen täydellisen heräämisensä aiheuttamaa pettymystä. Kuinka onnellista, jollei sanoisi ihan salliman suomaa, olikaan hänen puuttumisensa pelastamaan mies parkaa! Sillä muutenhan hän ei olisi milloinkaan tavannut Christina Albertaa, eikä voittanut hänen aran lempensä runsautta…

»Mutta tämähän on peevelin moista pötyä!» sanoi Bobby äkäisesti ja paiskasi savukkeensa tuleen. »Tämähän on hassua kuvittelua, kun vielä ei ole nähnytkään tyttöä.»

Hän sytytti kynttilän, sammutti rva Plumerin öljylampun noudattaen kaikkia ohjeita ja neuvoja, jotka vastasivat tätä pimeitten aikojen jäännöstä, ja meni vuoteeseen. Hän pysähtyi matkallaan kuuntelemaan Sargonin oven takana. Sairas nukkui ja hengitti hiukan äänekkäästi silloin tällöin heikosti yskäisten.

Kun hän avasi huoneensa oven, liehahti hänen kynttilänsä liekki vaakasuoraan, verhot hulmahtivat huoneeseen ja paperipala lensi maahan pöydältä. Hän laski kynttilän pöydälle ja sulki ikkunan. Tuuli oli noussut ja ruutua vasten kuului sadepisaroiden hieno rapina.

VIIMEINEN VAIHE.

Useammista epätyydyttävistä seikoista Bobbyn ympäristössä johtui, että hän oli perin altis sään vaihteluille. Tuo kaunis jälkikesä oli nyt päättynyt, ja taivas, maa ja ilma alkoivat nyt meluta, työntää, kastella, kylmätä, pimetä, surettaa ja kiusata häntä. Paksut pilviröykkiöt tulivat Dymchurchista päin Dungenessista ja Atlantilta, kouristuneina, kulmikkaina, pitkäksi venähtäneinä, ilmeiltään ilkeitä kuin noidat ja paholaiset vuodattaen raskasta sadetta. Niitten liepeitten alla tulivat aallot pitkinä, vyöryvinä riveinä, kaukaa uhaten, murtuen liian aikaisin vaahtoläikiksi, kooten taas voimia, kohoten viimeiseen, äärimmäiseen ponnistukseen rantalaitureita vastaan ja kohahtaen taivasta kohti valkeina, kuohuvina vesisuihkuina.

»Suhtaudu siihen kuin mies», sanoi Bobby. »Siedä vain. Sehän on vain luontoa. Jännitä voimasi. Ajattele tuota tyttö parkaa.»

Hän pakotti itsensä lähtemään aamukävelylle pitkin rantalaituria, ja hänen märät housunsa läiskyivät hänen jalkojaan vasten kuin liput tankoaan vasten.

»Juhlallinen tuuli», kertoi hän Sargonille tullessaan häntä katsomaan.
»Mutta toivoisinpa, että aurinko hiukan paistaisi.»

»He ovat tuskin vielä ennättäneet vastata sähkösanomaani. Mutta hän tulee varmasti», selitti Bobby ja meni alas kuivaamaan jalkojaan tulen ääressä.

Hän ei osannut odottaa pyyntöä tulla Hytheen hakemaan nuorta neitiä ennenkuin puoli yhden tienoissa. Sillä välin hän meni talliin katsomaan, oliko moottoripyörä kunnossa nopeaa matkaa varten. Kello tuli puoli yksi, tuli puoli kaksikin. Hän söi hiukan. Hän tuli hyvin levottomaksi, nousi ja katsoi usein ikkunasta nähdäkseen, toisiko postityttö Christina Albertan sähkösanomaa. Mutta kahden ajoissa suuri, hiljaa kulkeva, ylellisen näköinen Daimler-auto ilmaantui ulkopuolelle pysähtyen rva Plumerin oven eteen. Ikkunasta näkyi hatuton, leikkotukkainen pää ja sanoi jotakin ajajalle, joka laskeutui vaunuista ja avasi oven. Autosta astui miellyttävän näköinen, päättäväinen, nykyaikaisen näköinen nuori nainen, ilman hattua ja lyhyissä hameissa, ja hoikka, tumma, varakkaalta näyttävä mies, joka oli noin kahdeksanneljättä — neljänkymmenen ikäinen ja käytti sinistä pukua ja harmaata huopahattua. Hän avasi tytölle pihaportin, ja tyttö katseli ympärilleen lähestyessään taloa.

Bobby huomasi, ettei Christina Alberta pitänyt lupaustaan olla sinisilmäinen ja hento. Tyttö oli pettänyt hänet. Mutta huolimatta kaikesta petollisuudestaan oli hän rakentanut jonkunmoisen henkilökohtaisen läheisyyden tunteen heidän välilleen, joka yhä pysyi hänessä. Bobby katseli hänen tuloaan levottomuuden vallassa, jota hänen oli vaikea hillitä. Hän ihmetteli, kuka kumma tuo musta mies saattaisi olla. Joku serkku ehkä. Tyttö huomasi Bobbyn katselevan heitä ikkunasta, ja heidän silmänsä kohtasivat toisensa.

Sillä vaistolla, joka nuorilla ihmisillä tällaisissa tapauksissa on, huomasi Bobby, että Christina Alberta oli erittäin utelias häneen nähden. Hän puheli heidän kanssaan rva Plumerin pienessä huoneessa alakerroksessa. Hän puhui enimmäkseen tytölle. Devizesiä hän kohteli toisarvoisena tekijänä, äänenä tytön takaa. »Hänen rintansa on ilkeästi vilustunut», sanoi Bobby. »Hän on kaivannut nti Preembyä…»

»Christina Albertaa alituiseen. Mutta vasta eilen illalla sain tietää osoitteen häneltä. Hän oli unohtanut sen sillä välin. Olemme olleet tällä toista vuorokautta. Hän vilustui tänne tullessamme.»

»Moottoripyörällä», vastasi Bobby. »Mutta meidän täytyi odottaa aikalailla, ennenkuin pääsimme lähtemään, ja aamu oli raaka ja kylmä, eikä hänellä ollut yllään muuta kuin aamupukunsa ja tohvelit. On niin vaikea arvata kaikkea.»

Hän puhui taas Christina Albertalle: »En voinut sietää ajatusta, että hän oli lukkojen ja salpojen takana. Hän vuokrasi, katsokaas, huoneen sieltä, missä minä asun, ja hänessä oli jotakin viatonta — puoleensavetävää. Minun heikko kohtani on tuollainen myötämielisyys omituisuuksia kohtaan… Teidän pitäisi mennä katsomaan häntä.»

Hän vei Christina Albertan isänsä luo ja sulki oven heidän syleillessään lämpimästi toisiaan. »Ja nyt, hra Devizes, tai mikä teidän nimenne on», sanoi hän itsekseen porraskäytävässä, »nyt katsomme, mitä osaa teillä on tässä asiassa.» Hän laskeutui ensimmäiseen kerrokseen ja tapasi Devizesin hyvin ärsyttävästi seisomassa hänen uunimatollaan hänen valkeansa ääressä. Hänen siinä seisoessaan saattoi huomata, että hän muistutti kaukaisesti Christina Albertaa. Bobbylla oli jonkunmoinen epäselvä käsitys siitä, että Devizes oli vastuussa, jollakin hämärällä tavalla, siitä tosiasiasta, että Christina Albertan silmät eivät olleetkaan siniset. Hän oli hiukan hidas sanomaan sitä, mitä aikoi, ja Devizes taas oli hyvin aloitekykyinen. »Suokaa anteeksi kömpelö tunkeilevaisuuteni», sanoi hän, »mutta haluaisin tietää, kuka te olette?»

»Olen kynänkäyttäjä», sanoi Bobby pidättyen tarkoin kääntämästä silmiään täti Suzannan ainesläjään pöydällä.

»Oletteko lopettanut aterianne?» kysyi Devizes välinpitämättömän keskeyttävästi.

»Saanko kysyä samaa teiltä?» virkkoi Bobby, »ja kuinka te olette tutustunut Preembyihin?»

»Olen sukulainen», sanoi Devizes harkitusti. »Äidin puolelta. Jonkunmoinen serkku. Samalla satun olemaan hermo- ja mielisairauksien tuntija. Se on tuonut minut tänne tänään.»

»Ymmärrän», sanoi Bobby, »olette saanut tehtäväksenne viedä hänet takaisin?»

»Olemme samalla puolella. Teitte oikein ottaessanne hänet pois. Me koetimme tehdä samoin vähemmän alkuperäisesti menettelemällä. Olemme hyvin kiitollisia teille. Mielisairautta koskevat lait ovat hyvin kömpelö ja yleistävä koneisto. Mutta kuten luultavasti tiedätte, jos hän pysyy piilossa kaksi viikkoa, on heidän aloitettava kaikki alusta. Hän saa takaisin terveytensä. Siinä asiassa olemme liittolaisia. Meidän on opittava tuntemaan toisemme paremmin. Teidän asioihin puuttumisenne — joka hämmästytti meitä suuresti — on minusta samalla kertaa erikoinen ja urhea. Toivoisin, että te kertoisitte minulle enemmän siitä: kuinka tapasitte hänet, kuinka ne saivat hänet kiinni, ja mikä sai teidät ajattelemaan karkaamista.»

»Hm», sanoi Bobby, tuli luo ja vahvisti oikeutensa puoleen uunimatosta. Hän oli jo ajatellut, kuinka hän kertoisi tarinansa — Christina Albertalle — oikealle Christina Albertalle, jolla on siniset silmät. Hän huomasi, että tuota ensimmäistä laitosta oli paljonkin korjattava, ehkäpä kokonaan muutettava nykyisiä kuulijoita varten. Mies oli lääkäri, hermotautien erikoistuntija ja kaukainen sukulainen, ja hän puolsi Sargonin pitämistä poissa sairaalasta, ja se kaikki oli hyvään päin, mutta Bobbyn mielessä kaiversi yhä tunne, että Devizes oli tullut puuttuakseen luvattomasti asioihin. Kuitenkin hän teki kohteliaasti tilaa Bobbylle uunimatolla, ja hänen käytöksensä oli huomaavaista ja kunnioittavaa. Bobby aloitti kertomalla Sargonin ensimmäisestä ilmaantumisesta Midgardkadulle.

Devizes osoitti olevansa tarkkaavainen ja älykäs kuuntelija. Hän käsitti heti Sargonin suunnitelman nousta St Paulin harjalle. »Epäilemättä hän tekikin sen», sanoi Devizes. »En minäkään sitä epäile», vastasi Bobby, »vaikka en ole vielä kysynyt sitä häneltä.» He sommittelivat kokoon todennäköisen selostuksen opetuslasten kutsumisesta ennen Bobbyn ja Billyn liittymistä joukkoon. »Se on liikuttavaa», sanoi Devizes, »ja suurenmoista.» Bobby hyväksyi nuo sanat.

Bobbyn mieleen hiipi vähitellen selvä ystävyyden vire Devizesiä kohtaan. Hänen selostustaan uhanneet vaikeudet hävisivät. Hänestä tuntui siltä, että tuo mies ymmärtäisi kaiken, mitä hänelle sanoisi. Devizes sai hänet luulemaan, että Sargonin varastaminen Cummerdownista, vaikka sen toimittikin ihan vieras ihminen, oli yksinkertaisin ja luonnollisin teko, mitä kuvitella voi. Bobby lämpeni kertoessaan, hänen huumorintajunsa pisti esiin, ja hän tuli suoraksi ja huvittavaksi kertoessaan vaikeuksistaan käyntipäivänä. Kun hän kertoi terävänenäisestä kuuromykästä, palasi Christina Alberta alakerrokseen.

»Hän pitää itsestään selvänä, että minä olen täällä», sanoi tyttö. »Hän näyttää heikolta ja uupuneelta ja hänen rintansa on kovin kipeä.» Hän puhui välittömämmin Devizesille: »Teidän pitäisi tarkastaa häntä.»

Bobby selitti. Devizes mietti asiaa. Oliko Sargon unelias? Oli. Annetaan hänen sitten nukahtaa hetkinen. Bobby, joka nyt koetti saada kertomuksensa vaikuttavammaksi, jatkoi tarinaansa. Christina Alberta silmäili häntä ilmeisen hyväksyvästi.

Teen aikana Bobby jo alkoi sopeutua Devizesin olemassaoloon ja Christina Albertan odottamattomaan ulkonäköön. Kaikki, mitä hänen odotuksen aikana miettimästään säilyi, oli ajatus, että hänen suhteensa Christina Albertaan tulisivat hyvin syviksi ja läheisiksi. Hän uskoi yhä, että jossakin häneen kätkettynä täytyi olla sinisilmäinen, myöntyvä, todella naisellinen olento, mutta että se oli hyvin syvällä piilossa. Kuitenkin vaikutti häneen tuo valepuku miellyttävästi, se oli vilkas, humoristinen, ystävällinen. Devizesiä hän myös piti yhä suuremmassa määrässä etevänä, kykenevänä, ymmärtäväisenä henkilönä. Hän oli nähnyt Devizesin tutkivan Sargonia, ja se oli taitavaa, luottamusta herättävää hoitoa. Hän sanoi, että Sargonin keuhkot olivat pahoin tulehtuneet, varsinkin vasemmalla puolella. Hän oli saamaisillaan keuhkokuumeen, ja hänellä ei ollut paljon elinvoimaa voittaa sitä. Häntä oli pidettävä lämpimässä, mahdollisimman vähän vetoisessa huoneessa ja hankittava hoitajatar. Rva Plumerilla ei ollut huonetta hoitajattarelle, ja tuskin tunnin automatkan päässä oli Paul Lambonen hyvin mukava kesähuvila Udimoressa. Hiukan mestarillista sähkötystä ja soittamista ja huvila saatiin, makuuhuoneeseen sytytettiin valkea, tottunut hoitajatar oli aina läsnä, ja kaikki järjestettiin Sargonia varten, joka kiedottiin lämpimiin peitteisiin ja vuode varustettiin lämpimillä vesipulloilla. Bobby huomasi olevansa vain pelkkä sivuseikka tässä asioitten uudessa järjestyksessä. Hänen piti tulla seuraavana päivänä Udimoreen moottoripyörällään, sillä siellä olisi tilaa heille kaikille Paul Lambonen huvilassa. Nähtävästi Paul Lambonen käsitykseen kesähuvilasta kuului talonhoitaja, useita palvelijoita ja neljä, viisi vierashuonetta.

Tuo ihmeellinen Devizes hoiti kaiken järjestelyn varmalla asiantuntemuksella, niin että Bobby ei saanut tilaisuutta osoittaa kuntoaan. Sargon, Christina Alberta ja Devizes lähtisivät viideltä ja saapuisivat Udimoreen kuudelta, jolloin hoitajatarkin jo olisi siellä. Sitten aikoi Devizes palata Lontooseen ja pyrkiä sinne niin ajoissa, että ehtisi pukeutua häntä odottaville päivällisille. Lauantaiaamuna hänellä oli tekemistä Lontoossa, ja sitten hän palaisi Udimoreen katsomaan, olisiko Sargon parantunut niin paljon, että sielullinen hoito voisi alkaa. Ehkäpä tuo tuntematon Paul Lambone myös tulisi sinne. Hän oli veltto mies, huomasi Bobby, Devizesin piti tuoda hänet sinne. Bobbyn piti jäädä Udimoreen muutamaksi päiväksi. Hän vastusteli vaatimattomasti. »Ei, te olette nyt mukana asiassa», sanoi Devizes hilpeästi ja silmäili Christina Albertaa. »Te olette Sargonin kannattajia, niinkuin me muutkin. Työskennelkää kanssamme.»

Ainoa syy, jonka vuoksi Bobby vastusti kutsua, oli se, että hän olisi tullut liiankin mielellään.

Tuo Udimoren huvila, jonka Bobby huomasi todella hyvin kauniiksi ja mukavaksi nykyaikaiseksi taloksi, ja nuo kolme henkeä, Christina Alberta, Devizes ja Paul Lambone, jotka nyt ryhmittyivät Sargonin ympärille, vaikuttivat häneen hyvin erikoisella tavalla. He olivat hänestä uusia ja itsenäisiä siinä määrin, ettei hän ollut tavannut sellaisia milloinkaan ennen, ja talokin oli tuore ja täydellinen runsaassa, valkoisessa komeudessaan, enemmän kuin mikään hänen ennen näkemänsä asumus. Se saattoi toiset talot, joita hän ennen oli nähnyt, näyttämään satunnaisilta, jokapäiväisiltä ja toisluokkaisilta ja epätarkoituksenmukaisilta. Mutta tämä talo oli erään nuoren, taitavan arkkitehdin työtä, joka oli harkiten tutkinut Paul Lambonea, ja sen valkoiset, koristelemattomat seinät seisoivat kiinteinä kukkulan rinteellä ja silmäilivät vilpittömällä, syvällä ihailulla Ryeä, niittyjen tuolla puolen olevaa Winchelseata ja kaukaista, sinistä merta. Siellä oli penkkejä ja majoja ja huvihuoneita istumapaikoiksi, ja ylempänä rinteellä oli aidattu puutarha leveine käytävineen, joka näkyi talon lyijyruutuisista takaikkunoista. Saattoi ihailla auringonlaskua useilta mainioilta paikoilta, mutta aurinko ei päässyt paistamaan mihinkään huoneeseen väsyttävästi ja häikäisevästi. Talon ympärillä oli ystävällinen muuri suojelemassa ruusuja ja tulpaaneja lounaistuulelta ja antamassa tukea luumuille, päärynä- ja viikunapuille. Melkein koko alakerran täytti suuri, epäsäännöllinen huone, jossa oli suuri komero ruokapöytää varten toisessa kulmassa. Kun ovi oli avoin, yhtyi huone välittömästi pylväikköön. Siellä oli juttelupaikkoja tulisijojen ja ikkunoiden ääressä, sikäli kuin vuodenaika vaati, ja ympäriinsä talossa oli pieniä työhuoneita, joihin voi sulkeutua kirjoittamaan. Kirjahyllyjä kohoili niille sopivissa paikoissa, ja koko talossa oli mystillisen lämmintä lämpöjohtojen takia, jotka olivat näkymättömät ja joita tuskin saattoi aavistaa olevankaan. Talo muistutti siinä määrin Paul Lambonea, ja Paul Lambone oli siinä määrin osa taloa, että hän todellisuudessa oli vain kuin sen silmä tai ääni.

Paul Lambone oli ensimmäinen menestystä saavuttanut kirjailija, mitä Bobby oli milloinkaan nähnyt. Bobby tunsi koko joukon nuoria kirjailijoita, pitkätukkaisia kirjailijoita, epävarmoja kirjailijoita, mutta tämä oli ensimmäinen täysikasvuinen, tunnustettu ja raskaasti kypsyneeseen ikään päässyt kirjailija, mitä hän oli milloinkaan tuntenut. Mies vaikutti Bobbyyn hämmästyttävän varmalta, vapaalta ja varakkaalta. Ja merkillisintä oli, ettei hän millään lailla ollut tuollainen suuri kirjailija kuin Dickens tai Scott tai Hardy. Hänen saavutuksensa eivät Bobbyn omasta mielestä olleet niin kovinkaan paljon hänen omiensa yläpuolella. Olihan hän joskus aika hieno, aika terävä, ja siinä olivatkin pääerotukset. Bobbyn mielikuvituksessa oli kirjallisessa ja taiteellisessa elämässä tähän asti ollut kieltämätöntä satunnaisen seikkailun tuoksua, huikeita vaikeuksia, hurjaa iloa ja traagillista onnettomuutta. Swift, Savage, Goldshmidt, Carlyle, Balzac, Edgard Allan Poe olivat olleet hänestä tyypillisiä. Mutta tämä uusi valkea talo oli yhtä vakava ja mukava kuin mikä huvila hyvänsä, ja Lambone istui siinä yhtä turvallisen arvokkaana kuin hän olisi ollut joku maakuntapankkiiri tai kaivoksen omistaja tai jonkun suuren asianajoliikkeen vanhin jäsen. Häntä ei painostanut mikään pelko työnsä menettämisestä taikka itsensä kirjoittamisesta tyhjiin. Hän sanoi ja teki juuri sitä, mitä piti sopivana, ja poliisi tervehti häntä hänen ohikulkiessaan.

Jos tällaista voi kasvaa »Jokapäiväisen viisauden kirjasta» ja Paulin lauhkeista romaaneista, niin mitä tähän asti arvaamattomia mahdollisuuksia varakkuuden, varmuuden ja auttavaisuuden hankkimiseen piilikään täti Suzannan ystävällisessä neuvovaisuudessa? Bobbysta ei milloinkaan ollut tuntunut uskottavalta, että tulisi päivä, jolloin hän voisi olla varmalla paikallaan ja oma herransa, joka kykenisi torjumaan oman vapautensa rajoittamisyritykset ja joka voisi vapauttaa muita ihmisiä rajoituksista. Bobbyn koko elämä oli tähän saakka ollut täynnä määräyksiä ja pakottavia velvollisuuksia. Hänet oli lähetetty kouluun ja lähetetty yliopistoon. Hän oli ollut vähällä tulla määrätyksi erään tuttavan tilanhoitajaksi, kun maailmansota oli iskenyt kyntensä häneen ja muihin hänen ikäpolveensa kuuluviin ja käännellyt häntä mielensä mukaan ja lähettänyt hänet Mesopotamiaan. Ja sodan jälkeen oli hänen ollut pakko tehdä jotakin täydentääkseen perin supistunutta perintöään. Hänen elämänsä oli joka suhteessa ollut niin määrätty ja laitettu, hänen vanhempiensa elämä oli ollut siinä määrin luokan perintätietojen johtamaa, että Bobbyn mieli oli poikkeuksellisen hyvin valmistettu ottamaan vastaan Lambonen vapauden vaikutelmia.

Oli omituista panna merkille, kuinka täydellisesti Paul Lambone erosi nykypäivien maailmasta, ja kuinka täydellisesti hän ei kuulunut siihen. Hänellä oli kaikki sen antamat edut ja hyvin vähän sen päävelvollisuuksista. Hän oli päässyt siitä pakoon enimmät sen hyvyyksistä tallessaan. Hänen ei tarvinnut mennä oikeudenistuntoihin, hänen ei tarvinnut mukautua seuraelämän kausiin eikä hoitaa mitään virkaa. Oliko hän yksin poikkeus näissä olosuhteissa vai oliko enemmänkin ihmisiä, jotka pääsivät niinkuin hän pääsi, mukavasti ja onnellisesti, vanhasta ja rappeutuvasta yhteiskuntajärjestyksestä? Kuuluiko hän tuohon omituiseen luokkaan uusia ihmisiä, joitten ei tarvinnut kuulua minnekään?

Bobby istui pengermällä katsellen penkkinsä selustan yli tuota täysin uutta, mutta hyvin näkyvää ja mukavaa Lambonen huvilaa, ja hänen päässään pyöri tuo uusi ajatus uudenlaisista ihmisistä, jotka pääsivät eroon maailmasta ja elivät ilman suhdetta vanhaan asiain järjestykseen ja muodostivat uusia elämäntapoja. Tämä talo näytti olevan tuon ajatuksen ruumiillistuma. Se oli uusi ja erikoinen, mutta ei millään lailla vaatimaton taikka kumouksellinen. Se tunkeutui vain esille kuin uusi muoti. Se syntyi vain kuin uusi vuosisata. Hän oli aina otaksunut, että vallankumoukset tulivat alhaalta käsin eristettyjen ja perinnöttömien raivon seurauksena. Hän oli uskonut, että jokainen piti sitä todistettuna. Mutta otaksutaanpa, että vallankumoukset ovatkin vain romahduksia, joissa paljon lyödään rikki, mutta joilla ei missään suhteessa ole paljonkaan tekemistä todellisen edistyksen kanssa, ja että uusi aika koitti missä yhteiskunnassa hyvänsä, missä ihmisillä oli kylliksi vapautta valmistella uusia aatteita.

Sargon oli uusi, Paul Lambone oli uusi, Devizes uusi: ennen sotaa ei sellaisia ihmisiä olisi voinut olla olemassa. He olivat kasvaneet omasta entisestä itsestään, he erosivat yhtä paljon ennen sotaa eläneistä ihmisistä kuin 1800-luvun ihmiset olivat eronneet 1700-luvun ihmisistä. Uusin kaikista oli tuo Christina Alberta, joka oli työntänyt syrjään sinisilmäiset edelläkävijänsä. Hän oli puheissaan niin suora ja vapaa, että hän sai Bobbyn tuntemaan omat ajatuksensa myssypäisiksi, aamunuttuisiksi. Bobby oli kahdesti kävellyt hänen kanssaan, kerran Bredeen ja kerran Ryeen, ja piti hänestä pelottavan paljon. Bobby ei vielä osannut sanoa, oliko hän rakastunut tyttöön. Häneen rakastuminen olisi kai jokaiselle joukko epäsovinnaisia, ennenkuulumattomia ja vaikeita harjoituksia, jotka eivät ollenkaan muistuttaisi tuota syntymätöntä, tavallista juttua tuon olemattoman, sinisilmäisen tytön kanssa.

Christina Alberta näytti pitävän hänestä, ja etenkin siitä, kuinka hänen tukkansa kasvoi hänen päässään. Hän puhui siitä kahdesti ja tukisteli sitä.

Omituinen puoli asiassa oli arvoitus siitä, jäisivätkö tyttö, Sargon ja hän itse Paul Lambonen vieraiksi Devizesin ollessa taustalla. Se oli juuri piirre Paul Lambonen vapaudesta kaikkiin sääntöihin nähden, että hän saattoi tarjota pyhätön Sargonille ja koota luokseen tämän epätasaisen lomaseurueen. Mutta Bobbysta tuntui siltä kuin joku yhdysosa puuttuisi ja joitakin avaimia olisi poissa. Devizes oli tietysti aivan luonnollinen vieras, hänhän oli Lambonen ystävä. Mutta heidän mielenkiintonsa Sargonia kohtaan oli suurempi kuin Bobby oli kuvitellut sen olevan. Hän oli hämillään, hän mietiskeli kaikenlaisia mahdollisuuksia hyvin varovasti. Virike oli kai aivan samaa sukua kuin hänen omansa, mutta ei kuitenkaan ihan samanlainen, ja se tuntui olevan tuon »sargonismin» pohjalla.

Bobby oli alussa ollut verraten vihamielinen Devizesiä kohtaan, koska tämä muka oli ulkoa tunkeutunut suhdesarjaan, joka olisi ollut perin mielenkiintoinen ilman häntäkin. Hän oli iloissaan, kun hänen oli perjantaina mentävä Lontooseen, eikä kovinkaan hyvillään siitä, että hänen lauantaina täytyisi palata. Sitten hän huomasi tunteittensa muuttuneen uteliaaksi kunnioitukseksi, johon sekaantui melkein pelkoa muistuttava, puolustava tekijä.

Devizes tarkkasi ihmisiä enemmän kun Lambone. Hän katseli heitä, hänen huomionsa kiintyi heihin. Se oli tottumukseksi tullutta ihmisiin suhtautumista. Hän otti osaa asioihin paljoa toimivammin ja hyökkäävämmin kuin Lambone, ja paljon epäitsekkäämmin. Lambone huomasi kylliksi lausuakseen kirkasmuotoisia mietelmiä, mutta Devizesin tutkimus tunki ihmisen läpi. Bobby huomasi usein oman itsensä kuormaksi, ja hän arvelikin, että monet ihmiset olivat kuormana itselleen, paitsi Devizes, joka silminnähtävästi ei sitä ollut. Hän oli tiedemies, jolle tieteellisyys oli muuttunut tavaksi. Bobby oli ennen tuntenut pari kolme tiedemiestä, jotka olivat jokseenkin eristäytyneet tavallisesta elämästä, mutta se mielenkiinto, joka eristi heidät, oli samalla semmoinen, että se eristi heidät itsestäänkin: toinen oli tutkinut etenkin lasin jännityssuhteita ja toinen hyönteisten munimiskykyä. Oli kuin noita ihmisiä olisi katsellut selkäpuolelta ja hymyillyt heidän äärettömän tärkeille hommilleen. Mutta tuo Devizes oli kääriytynyt ihmisten toiminnan virikkeisiin ja ajatuksiin. Hän ei katsellut heistä poispäin, vaan katsoi heidän olemukseensa. Bobbyn tietoisuudessa kasvoi yhä voimakkaammaksi käsitys, että Devizesin katseelta puuttui hienotunteisuutta.

Hän oli tullut maalle lauantaina puuhatakseen erikoisesti Sargonin kanssa. Hän meni Sargonin huoneeseen ja keskusteli siellä pitkälti hänen kanssaan. Hän »hoiti» Sargonia. Hän ei keskustellut Sargonin kanssa mies miestä vastaan, niinkuin Bobby olisi tehnyt. Hän piti Sargonin kanssa jonkunmoisia henkisiä jiu-jitsu-harjoituksia notkistaakseen häntä ja saadakseen hänet taipumaan uusiin asentoihin. Devizes oli jo sellaisenaankin pelottava, mutta vielä pelottavampi enteellisyydessään. Hän oli kaikin puolin kuin edelläkävijä, kaikkein väkevin edelläkävijä — hehän olivat kaikki edelläkävijöitä! — uudelle ihmisten suhteitten muodolle, suhteille, joissa ei ollut hienotunteista pidättyväisyyttä, ilman runsasta tunnekokoomusta vältettyjen mielenliikutusten ja sanomattomien sanojen suhteen. Bobbysta näytti siltä, sillä hän ei hetkeäkään voinut arvata, missä määrin nuo ihmiset välttivät itsensä paljastamista ja missä määrin he hillitsivät itseään. Christina Albertan ajatukset ja puheet näyttivät hänestä liikkuvan radallaan ilman rihmaakaan yllään, kuin ihmiset jossain kaameassa Wellsin kuvittelemassa maailmassa. Hän ajatteli vertauskohtana sitä hienoa ymmärrysverkkoa, jonka hän ja Tessy olivat kutoneet välilleen.

»Uusia ihmisiä», kuiskasi hän, ja katseli Paul Lambonen uutta taloa suoraan silmiin. Hänelle he olivat ällistyttävän uusia, ääretön löytö. Sota oli, sen hän huomasi, rasittanut häntä liikaa, ja jättänyt hänet liian väsyneeksi, että hän muutamaan aikaan kykenisi näkemään uusia asioita. Hän oli ollut tuossa laajassa moninaisuudessa yksi sellaisia, jotka olivat päässeet sodasta odottaen harmaata ja kouraantuntuvaa vanhanaikaista tuhatvuotista valtakuntaa, ja jotka ilmaisivat pettymyksensä selittäen, ettei ollut tapahtunut mitään lukuunottamatta tuhlausta ja köyhtymistä. Aluksi he olivat ihan liiaksi turtuneita huomatakseen mitään muuta. Mutta nyt Bobby sai todella huomata, että eurooppalainen maailma oli kulkenut eteenpäin yhä nopeammin, senjälkeen kun aseellinen rauha oli särkynyt v. 1914, ja nyt oli olemassa uusia tyyppejä, uusia tapoja ja uusia ajatuksia, uusia vastavaikutuksia, uutta moraalia ja uusia elämäntapojakin. Hän huomasi seisovansa uuden ajan kajastuksessa, uuden ajan, joka oli tulossa niin nopeasti, ettei aina ollut aikaa siirtää syrjään entisen ajan muotoja ja laitoksia. Niitä ei kaadettu eikä tuhottu, niitä ei murskattu, vaan niistä ei yksinkertaisesti enää välitetty. Ja siinä oli juuri syy siihen, että oli mahdollista päästä eteenpäin vuosi tai pari huomaamatta kaikessa tapahtuvia perinpohjaisia muutoksia.

»Uusia ihmisiä.» Soveltuisiko se Sargoniin? Siinä oli Sargonin huone, tuo, jossa oli kaksi suurta ikkunaa tukipylväiden välissä. Merkitsikö Sargonin pakokin oikeastaan pääsyä määrätystä järjestyksestä uuteen asioitten tilaan? Mikä oli tuon omituisen pikku miehen oikea merkitys hänen naurettavine maailmankarttoineen ja vielä naurettavimpine taivaankarttoineen, hänen, joka tahtoi olla koko maailman herra?

Kun Bobby pääsi keskustelemaan Sargonin kanssa, tuntui hänestä siltä kuin Devizes olisi paloitellut tuon pikku miehen ja näyttänyt hänet hänelle itselleen hajanaisina kappaleina, Devizes palasi Lontooseen maanantaina vieden Christina Albertan mukaansa autossaan, mutta Lambone sai houkutelluksi Bobbyn jäämään päiväksi, pariksi ilahuttamaan sairasta. Lambone näytti, sikäli kuin Bobby sai selvää hänen suunnitelmistaan, aikovan jäädä Udimoreen viikoksi ja kauemmaksikin tekemään työtä. Bobby näki Christina Albertan lähtevän, muisteli häntä tunnin, omisti lopun aamupäivästä täti Susannalle ja iltapäivän Sargonille, ja Sargon, jonka vointi oli silminnähtävästi parempi, istui kahden pieluksen tukemana ja keskusteli omasta paloitellusta itsestään.

»En ole yhtään väsynyt», sanoi Sargon. »Saan kohta jotakin vahvistavaa.
Aina kolmen tunnin kuluttua.»

Hän ajatteli muutaman hetken, mitä hän seuraavalla hetkellä sanoisi. »Kuka tuo Lambone on?» kysyi hän sitten. »Hän menettelee hyvin vieraanvaraisesti pitäessään meitä täällä. Hyvin vieraanvarainen, hrrump!… Onko hän teidän tuttavianne?»

»Hänellä on niin paljon ystäviä. Niinkuin kaikilla nuorilla ihmisillä nykyään. Entä kuka on tri Devizes?»

»Hän on hermotautien erikoistuntija, ja hänen puoleensa käännyttiin… hänen puoleensa käännyttiin, että saataisiin teidät pois tuosta… paikasta.»

»Hermotautien erikoistuntija. Hän on ihmeellinen juttelija — hyvin älykäs ja ymmärtäväinen. Minulla on omituinen tunne, että olen joskus, jollakin tavalla, kohdannut hänet ennen. Tässä elämässä — tai toisessa. Se on kaikki hyvin hämärää, ja hänellä ei näytä olevan vastaavia muistoja. Ei. Se on kai vain jonkunlainen sattuma.»

»Minun henkilöllisyyteeni nähden on ollut olemassa koko joukko sekaannusta. Se on nykyään paljoa tavallisempi vaiva kuin ennen aikaan. Suurimman osan elämääni luulin olevani eräs Albert Edward Preemby niminen henkilö, hyvin rajoitettu, suuresti rajoitettu mies. Mutta sitten pääsin valoon. Aloin käsittää, ettei kukaan oikeastaan voinut olla sellainen kuin Albert Edward Preemby. Aloin etsiä itseäni. Minulla oli syytä uskoa — sitä on liian pitkä selittää — että minä olin Sargon ensimmäinen, suuri sumerialainen, tämän maailman ensimmäisen valtakunnan perustaja. Sitten… sitten tuli vaikeuksia. Näitte hiukan niistä. Koetin tarttua valtikkaan — eräänä iltana Holbornessa — kiivaasti. Siitä tuli hyvin tuskallinen juttu. Minut lähetettiin siihen laitokseen. Niin. Se järkytti minua. Alennustila, kova kohtelu. Todellista… epäsiisteyttä. Aloin epäillä, enkö vain sittenkin ollut tuo pikkuinen Preemby. Inhimillinen kaniini. Uskoni horjui. Myönnän, että se horjui.»

Hän mietiskeli tuskallisesti muutaman hetken, ja laski sitten vakuuttavasti kätensä Bobbyn ranteelle.

»Minä olen Sargon», sanoi hän. »Keskustelu ystävänne Devizesin kanssa on selvittänyt minulle paljon. Minä olen Sargon, mutta ihan toisella tavalla kuin olin kuvitellut. Preemby oli, kuten luulinkin, vain satunnainen olomuoto. Mutta…»

Pienet kasvot liikahtelivat älyllisestä ponnistuksesta. »En ole yksinäni Sargon. Te, te ette ehkä ole… ole herännyt, mutta tekin olette Sargon. Hänen verensä virtaa suonissanne. Me olemme yhteisperijöitä. Se on ihan helppoa käsittää. Sargon oli kuningas, ja hänellä oli luonnollisesti monta vaimoa. Se on poliittinen… biolooginen välttämättömyys. Hänen jälkeläistensä lukumäärä on suuri. Heillä taas — edullisesta asemasta riippuen — oli paljon lapsia. Seuraavassa sukupolvessa vieläkin enemmän. Se on kuin voimakas, läpitunkeva säde älyllistä ja siveellistä voimaa. Sen voi todistaa — todistaa matemaattisesti. Tri Devizes ja minä laskimme sen paperipalaselle. Me polveudumme kaikki Sargonista, niinkuin me kaikki polveudumme Caesaristakin… niinkuin melkein kaikki englantilaiset ja amerikkalaiset polveutuvat Wilhelm Valloittajasta. Harvat ihmiset huomaavat sitä. Hiukan laskuja, ja asia on selvä kuin päivä. Me perimme kaikki jotakin. Emme ainoastaan häneltä, vaan kaikilta suurilta hallitsijoilta, kaikilta jaloilta valloittajilta. Vieläpä kaikilta rohkeilta ja kauniilta naisiltakin. Kaikilta valtiomiehiltä, keksijöiltä ja luojilta. Ja jollemme suoraan heiltä, niin ainakin heidän isiltään ja äideiltään. Kaikki tuo menneisyyden kuohuva viini on minunkin suonissani. Ja minä kun luulin olevani juuri tuo Albert Edward Preemby. Ja Woodford Wellsissä läksin minä melkein joka ilta typerälle kävelymatkalle kuusi penseä taskussani menetettävänä eikä mitään tehtävänä koko maailmassa. Kaksikymmentä vuotta! Se tuntuu uskomattomalta.»

»Siellä minä sitten kävelin Eppingin metsässä puvussa, josta en milloinkaan oikein pitänyt — hiukan liioitellussa urheilupuvussa leveine polvihousuineen, jotka vaimoni oli valinnut minulle — ja ne tuntuivat käyvän yhä hassummiksi vuosi vuodelta — enkä tiennyt kerrassaan mitään siitä, että minä olin kaikkien vuosisatojen perijä, ja että koko maailma keskipisteeseen saakka ja taivaan kanteen asti oli minun. Ja se on teidänkin. Meidän. Minulla ei ollut minkäänlaista tietoisuutta velvollisuuksista sitä kohtaan, en ollut herännyt itsekunnioitukseen. En ollut ainoastaan Sargon, vaan jokainen mies ja nainen, joka on vaikuttanut jotakin maailmassa. Olin Jumalan ikuinen palvelija. Sen sijaan pelkäsin hevosia ja vieraita koiria, ja vaikka ne tarkastelivat minua ja puhelivat minusta, en tiennyt, mitä olisin tehnyt käsilläni ja jaloillani ja jouduin ihan pulaan niistä.»

»On ollut hyvin hauskaa puhua teidän tri Devizesillenne tuon sokean pienuuden kummallisuudesta ja rajoituksesta, jossa elin niin kauan. Puhuimme niistä suurista miehistä, jotka todella olivat minussa, suurista miehistä, joita me todella olimme. Kaikki johtavia suuria miehiä. Te ja minä, samaa sukujuurta. Sillä menneisyydessä te ja minä ja hän olimme yhtä, ja tulevaisuudessa me taas saatamme yhtyä. Olemme eronneet tarttuaksemme asioihin, niinkuin käsi jakaantuu sormiin ja peukaloon. Puhuimme siitä ajasta, jolloin meissä piilevä henki rakensi ensimmäisen majan, laski vesille ensimmäisen aluksen ja ratsasti ensimmäistä kertaa hevosella. Emme voineet muistaa noita suuria hetkiä varsinaisina tapahtumina, mutta palautimme ne mieleemme noin yleisesti. Muistelimme hehkuvan kuumaa päivää, jolloin joukko miehiä kulki ensimmäisen kerran hiekkaisen erämaan yli, ja jolloin mies ensimmäisen kerran seisoi vuorien jäätiköillä. Se oli — liukasta. Sitten muistin, kuinka kansani rakensi ensimmäisen kaupunkini multavalleja. Läksimme ensimmäisten karjalaumojen ryöstäjiä vastaan. Sitten tri Devizes ja minä seisoimme mielikuvituksessamme jonkunlaisella komentosillalla ja katselimme, kuinka miehemme liikuttelivat kaleerin raskaita airoja matkalla Islantiin ja Viinimaahan. Me näimme heidät kumpainenkin. Suunnittelimme Kiinan suuria muureja, ja minä laskin latinalaiset purjeet suurella kanavallamme. Katsokaas, minä olen rakentanut miljoonittain komeita temppeleitä ja laatinut lukemattoman joukon ihania veistoksia, maalauksia, kultasepän töitä ja koristeita. Olin unohtanut sen, mutta sen olen kuitenkin tehnyt. Ja olen rakastanut biljoonalla rakkaudella, ihan todella — joutuakseni tänne. Olemme kaikki rakastaneet. Keskustelimme siitä, teidän tri Devizesinne ja minä. En ole uneksinut miljoonattakaan osaa kaikesta siitä, mitä minä olen. Kun luulin, että olin yksin ja ainoastaan Sargon, en vielä tiennyt mitään suuresta perinnöstäni ja halvasta kohtalostani. Nytkin vasta alan nähdä… On hullunkurista ajatella, että minä, jolla on takana kaikki tuo menneisyys ponnistuksia ja seikkailuja, että minä olisin tyytynyt käyskentelemään Woodford Wellsissä hullunkurisessa villapuvussa ja nukkaisissa polvihousuissa, joka oli hyvin raskas ja epämukava, ne oikein kutkuttivat minua kuumina päivinä. Mutta niin minä kuitenkin tein… Tietämättä… Kuljin vain eteenpäin, kunnes en enää voinut sietää sitä, ja sitten minun täytyi pysähtyä ja raapia polviani…»

»Tietysti minä silloin, kun sanoin itseäni Sargoniksi, kuninkaitten kuninkaaksi, ja pyrin hallitsemaan koko maailmaa, silloin — kuten tri Devizes sanoi — puhuin tunnusmerkillisesti. Itse asiassa jokainen on Sargon, kuninkaitten kuningas, ja jokaisen olisi ruvettava pitämään huolta maailmasta, pelastettava se ja hallittava sitä, niinkuin minun on tehtävä.»

Hän oli päättänyt selityksensä. Hän oli levittänyt paloitellut jäsenensä Bobbyn nähtäväksi, sellaisina kuin Devizes oli palauttanut ne hänelle.

»Kaikki muuttuu toisenlaiseksi», sanoi hän, »kun huomaa, ettei olekaan ainoa Sargon. Minä luulin, että minä olin suuri kuningas, suuri johtaja jota muu maailma oli valmis seuraamaan. En tiedä, tunsinko ollenkaan oikein kykeneväni sellaiseen hommaan, mutta en nähnyt muutakaan keinoa ollakseni Sargon ja kuningas. Nyt minä tiedän. Tein parhaani, mutta juuri silloin kun menin Buckinghamin palatsiin, huomasin, että tehtävästä tulisi liian suuri minulle. Kerroin tri Devizesille, sanoin hänelle, että kun hän kerran oli Sargon ja kuningas ihan yhtä paljon kuin minä, ja kun kenestä hyvänsä voisi tulla Sargon ja kuningas, niin ei enää ollutkaan kysymystä valtaistuimista ja palatseista, taikka julistuksista ja kruunauksista — sellaiset jutut olivat nyt liian vanhanaikuisia ja turhanpäiväisiä apukeinoja, tärkeintä oli olla vain kuninkaallinen henkilö ja toimia yhdessä kaikkien kuninkaallisten henkilöitten kanssa maailmassa tehdäkseen maailman heidän korkean sukunsa veroiseksi. Jokainen, joka herää tietoisuuteen siitä, tulee kuninkaalliseksi henkilöksi. Voimme olla toimivia kuninkaita, vaikka pysymmekin tuntemattomina. Saattaa hoitaa pesulaitosta, niinkuin minäkin Preembynä ollessani, ja olla ajattelematta muuta kuin voittoa, tarpeita, turhanpäiväistä ja huolia, niinkuin vähäpätöinen pesijä ainakin ja kuinka tylsää kaikki tuo oli! — taikka sitten saattaa olla kuningas, kymmenien tuhansien kuninkaitten jälkeläinen; heidän ja kaikkien inhimillisten asioiden haltia, vielä syntymättömienkin sukupolvien herra — vaikka elääkin maanpaossa pesulaitoksen hoitajana.»

»Enin osa tuosta on totta», sanoi Bobby. »Se on… se on hyvin houkuttelevaa.»

»Niin pitkälle on kaikki päivänselvää. Mutta sitten alkavat vaikeudet. Ei riitä, kun vain sanoo olevansa kuningas. Sinun on oltava kuningas. Sinun on toimittava! Et voi olla kuningas ilman kuninkaallisia tekoja! Mutta juuri siitä tri Devizes ja minä emme oikein päässeet selvyyteen. Siinä on koko lailla miettimistä. Mikä on minun kuninkaallinen tehtäväni? Tässä heikossa ruumiissa — ja mitä minä olen? En ole selvillä siitä. Mutta se pelkkä tosiseikka, että minä en ole selvillä kaikesta, osoittaa minulle selvästi, mistä minun on aloitettava. Minun on päästävä selvyyteen. Minun on hankittava tietoja, selvitettävä oma kuninkuuteni. Sehän on järkevää. Minun on opittava paremmin tuntemaan suuri perintöni, meidän suuri perintömme, sen vaiheet, sen mahdollisuudet, niitten miesten menettely, jotka käyttävät sitä väärin. Minun on opiskeltava kauppaa, taloutta ja raha-asioiden hoitoa, ja kun sitten näen kaiken selvästi, on minun ponnisteltava, tutkittava ja työskenneltävä, ja minun on otettava selville, mitä erikoisia lahjoja minulla on ja kuinka voin paraiten käyttää ne kuningaskuntani hyväksi. Jokaisen kuninkaan tulee tehdä hallituskautensa suurenmoiseksi erikoisilla lahjoillaan. Siitä me pääsimme yksimielisiksi.

»Nyt minä vielä en tunne erikoisia lahjojani. Tri Devizes sanoi, että mitä häneen tulee, on hänen tutkittava ihmisten toiminnan syitä ja keskinäisiä suhteita. Hänen lahjansa ja luonnolliset taipumuksensa viittaavat sielutieteeseen. Hän on saanut osansa mitatuksi itselleen, kuninkaallisen tehtävänsä. Mutta minulla ei toistaiseksi ole tuota suurta itsetuntemusta. Minun on aloitettava alempaa ja laajemmista kysymyksistä. Minun on opittava tuntemaan maailmaa ja koko tuon Sargonien kuningaskunnan historia, ja kaikki se, mitä olen lyönyt laimin unelmissani ja vähäpätöisyydessäni. Minun on taas mentävä kouluun. Opittava, kuinka oikein kiinteästi ajatellaan. En välitä vaivoista. Mutta olen kärsimätön. Kun ajattelen kaikkea, mitä edessäni on: lukemista, tiedusteluja, käyntejä museoissa ja sellaisissa paikoissa, haluaisin heti päästä aloittamaan. Olen elänyt niin vähän huomiokykyistä ja niin vastuutonta elämää, että olen ihmeissäni, kuinka voin tehdä selkoa tuhlaamistani vuosista. Olen uneksinut ne pois. Mutta olen iloinen, kun voin herätä kuninkuuteeni, ennenkuin on liian myöhäistä.»

»Olen vielä ihan nuori mies. Olen hiukan yli neljänkymmenen, mutta se ei merkitse mitään. Puolet siitä oli lapsuutta ja poika-aikaa, ja suurin osa jäännöksestä tyhjyyttä. Kaikesta päättäen saatan vielä elää neljäkymmentä vuotta lisää. En ole vielä puolessakaan. Ja niistä saattaa tulla paraat vuoteni, täysimmät vuoteni. Kolme tai neljä saattaa mennä opiskeluun — opiskeluun kaikkialla maailmassa. Aloitan opiskeluni politiikalla ja ottaakseni selville, miksi naiset ja miehet ovat niin orjamaisia ja matalamielisiä. Koetan aluksi ottaa selville, kuinka voisin ulottaa suuren vapautukseni toisiinkin. Pääsen vähitellen oikeaan, tunnustettuun elämään. Ihminen, jolla ei ole tunnustettua elämää, on kuin rotta laivassa, eikä kuin sitä ohjaava ihminen. Ja sen ohessa koetan löytää oman, itsenäisen elämäni, erikoisen tehtäväni. Se on ehkä ennenaikaista, mutta minua viehättää suuresti hulluuden ja hoitoloiden arvoitus. En voi käsittää, mitä hulluus on. Se hämmästyttää ja surettaa minua, ja tri Devizes on kanssani yhtä mieltä siitä, että kun joku kysymys hämmästyttää ja surettaa, niin on siitä koetettava tieteellistä tietä hankkia kaikki mahdolliset tiedot. Sitten se ei enää sureta: se vetää puoleensa ja viehättää. Ja kun olin… tuossa paikassa, puhuttelin eräitä noista onnettomista. Olin kovin pahoillani heidän takiaan. Lupasin auttaa heitä, kun pääsisin valtakuntaani. Ja nyt alan nähdä, minkälainen valtakuntani on, ja mitä tietä minun on kuljettava sinne päästäkseni. Ehkäpä minä oikeaan aikaan opin tuntemaan ja levittämään tietoa hoitoloista, ja saan tehdyksi kaiken paremmaksi niissä, että niihin ei enää vain suljeta ihmisiä, vaan parannetaan ja autetaankin heitä.»

»Se oli Devizesin ajatus, muistaakseni — taikka lienemme me kehitelleet sitä yhdessä — että hulluudessa on todellinen ja tärkeä tarkoituksensa. Se on jonkunmoinen yksinkertaistuminen, jonkunmoinen esteiden ja salpojen poisto, ja jonkunmoinen luonnollinen koe. Sielun salaisuudet paljastuvat. Mutta jos kerran ihmisparkojen tulee kärsiä sellaista hankkiakseen tietoa muille, niin olisi heitä kohdeltava kunnollisesti, heitä pitäisi hemmotella ja kaikin puolin käyttää heitä hyväksi, eikä jättää heitä sellaisten raakalaisten käsiin kuin meillä oli… En voi kertoa teille sitä. En vielä. Raakoja he olivat… Ja selvinä hetkinään — kaikilla hulluilla on selvät hetkensä — heitä pitäisi lohduttaa ja selittää heille kaikki.»

Pienet, omituiset kasvot versoavine viiksineen ja kalpeine, sinisine silmineen tuijottivat Bobbyyn.

»Kun näin teidät ensimmäisen kerran», jatkoi Sargon, »en ollenkaan voinut käsittää, minkälainen suhteemme oikeastaan oli. Olin silloin yhä turhan kunnian tavoittelun vallassa, luulin olevani suuri profeetta, opettaja ja kuningas, ja että koko maailman tulisi totella minua. Luulin, että teistä tulisi ensimmäinen, paras ja läheisin oppilaani. Mutta nyt tunnen itseni paremmin. Ja toiset ihmiset myös. He elävät, eivät suinkaan ollakseen minun seuraajiani ja oppilaitani, vaan kuninkaita rinnallani. Meidän on työskenneltävä yhdessä kaikkien heränneiden kanssa kuningaskuntamme ja ihmiskunnan suuren edistymisen hyväksi.»

»Olen aina tahtonut tietää paljon, mutta nyt minulla on oikea tahto oppia tietämään. Minusta tulee nyt toisenlainen. Tuntuu uskomattomalta, että vähän aikaa sitten huolehdin, miten saisin aikani kulumaan. Nyt minulla on vain kiire päästä käsiksi asioihin, ja olkoon elinaikani kuinka pitkä hyvänsä, niin tiedän, että se ainakin on täysi. Minua hämmästyttää se, että valtakunnassani on lennetty jo kaksitoista vuotta, mutta itse en ole vielä milloinkaan ollut lentokoneessa. Minun täytyy saada katsella maailmaa lentokoneesta. Ja ehkäpä minun täytyy mennä Intiaan, Kiinaan ja muihin sellaisiin ihmeellisiin ja kummallisiin maihin, koska nekin ovat osa perintöäni. Minun täytyy tietää niistä jotakin. Ja viidakot ja erämaat meidän on vallattava, ja minun on nähtävä nekin. Eläimet ovat meitä alempana. Meidän on huolehdittava niistä tai hävitettävä ne armollisesti, sikäli kuin valtakuntani edut vaativat. On hirveätä olla eläintenkin herra. Kaikki eläimet, villit tai kesyt, ovat meidän valtamme alaisia. Ja sitten tiede. Kaikki se ihmeellinen työ, jota ihmiset tekevät laboratorioissa, ja heidän merkilliset keksintönsä ovat meidän huolemme esineitä. Jollen ymmärrä asioita, voin ehkä vaikuttaa häiritsevästi. Kuinka sokea olenkaan ollut elämäni loistolle! Kun ajattelen tätä kaikkea, voin tuskin sietää oloa tässä vuoteessa: olen niin kärsimätön pääsemään niihin käsiksi. Mutta luulen, että minun täytyy olla kärsivällinen näitten vinkuvien keuhkojeni takia.»

Hän katseli rannekelloaan, mutta se oli pysähtynyt. »Voitteko sanoa, paljonko kello on? Seitsemältä minun pitäisi taas ottaa tuota mainiota vahvistavaa lääkettä. Se tekee ihmeitä minussa. Mutta ei, ei mitään hätää, hoitajatar kyllä muistaa sen… Se antaa minulle uutta elämää.»

Mutta Sargon ei enää elänyt neljääkymmentä vuotta, ei kolmea-, ei edes kahtakymmentäkään. Hän eli tasan päivää vaille seitsemän viikkoa tämän keskustelun jälkeen. Hän pysyi vuoteessa pari päivää Bobbyn palattua Lontooseen. Sitten lähti Lambonekin pois, ja silloin hän tuli vaikeaksi hoitaa. Kun hänen voimansa palasivat, vaati hän hoitajattarelta yhä enemmän kirjoja, joita hän ei saattanut nimittää eikä kuvailla, ja Encyclopedia Britannican niteitä, ja kun hoitajatar selitti, että seitsemän tämän mahtavan julkaisun nidettä oli varmasti kylliksi, mitä toipuva henkilö yhdellä kertaa tarvitsi, nousi hän vuoteestaan, puki ylleen karkean, pienen aamupukunsa ja laskeutui hoiperrellen alakerrokseen päättävästi yskähdellen, ja meni kirjastoon. Sen jälkeen hän ei käynyt vuoteeseen kolmeen päivään. Siihen alakerroksen kulmaukseen, jossa oli enimmän kirjoja, laitettiin valkea ja ympärille asetettiin varjostimia, että hän pysyisi lämpimänä. Mutta vahvistava lääke kiihotti häntä, ehkäpä se oli liiankin vahvistava, eikä hän halunnut pysyä suojatussa nurkassaan.

Sairaanhoitajatar näytti olleen heikko myöntyväinen luonne, jolla ei ollut taipumusta käyttää voimakeinoja. Hän soitti Devizesille Lontooseen mutta hänen ei onnistunut täydellisesti selvittää Sargonin huonon käyttäytymisen vakavuutta. Hänen itsepäisyytensä nousi huippuunsa, kun hän ei tahtonut mennä vuoteeseen seitsemältä, vaan pistäytyi ulos talon edessä olevalle pengermälle yllään kylläkin päällystakki ja kaulahuivi, mutta jalassaan vaan tohvelit. Hänen alastomiin nilkkoihinsa ja sääriinsä puhalsi kylmä tuuli. Rannikon loiston hitaasti kiertyvät, toistuvat valot, jotka liitivät aavemaisina kukkuloita pitkin tähtien kirkkaassa valossa, olivat vietelleet hänet ulos, tuo valonsäteinen kulkue loistavan valkoinen Sirius ja Orionin silmiin sattuva, säihkyvä komeus. Oli kirkas marraskuun yö, ja pakkasta ilmassa. Hoitajatar kuuli hänen yskivän ja syöksyi häntä hakemaan. Hän katseli Siriusta Lambonen kenttäkiikarilla, ja hoitajattaren piti vetää hänet väkisin huoneeseen. Hän suuttui, ja siitä syntyi epämiellyttävä painiskelu.

Seuraavana päivänä Sargon ei kyennytkään nousemaan vuoteestaan. Kuitenkin hän puuhaili omiaan ja paljasti tulehtuneen rintansa kylmälle heikosti yritellessään lukea. »En tiedä mitään», valitteli hän. Joksikin aikaa parani hän taas hiukan, ja nyt on hyvin luultavaa, että hän yöllä avasi ikkunan ja istui tuntikausia sen ääressä ihaillen tähtiä. Tätä seurasi sairauden uusiutuminen, ja kun hän oli kamppaillut viikon päivät ja sitten ruvennut hourailemaan, tuli hän perin heikoksi, ja sitten, eräänä iltana, tuli kuolema. Hän oli kuollessaan ihan yksin.

Bobby ei ollut ollenkaan odottanut kuolemaa. Hän kuuli sen suureksi hämmästyksekseen Christina Albertalta. Hänelle ei ollut sanottu mitään siitä, että Sargon oli heikompi, eipä edes kerrottu hänen tottelemattomuudestaankaan. Bobby oli ajatellut häntä melkein kadehtien ja luullen, että hän paranisi päivä päivältä ja nauttisi joka päivä onnellisena yhä suuremmasta huolenpidosta. Hän oli kuvitellut uutta keskustelua ja uutta vaihetta tuon merkillisen myöhästyneen nuorukaisen elämässä. Tuntu siltä kuin jännittävä tarina olisi äkkiä jäänyt kesken, ikäänkuin kaikki sen loppuluvut olisi kiivaasti ja järjettömästi jätetty pois.

Tämä petetyn myötämielisyyden synnyttämä mieliala kesti yhä, kun Sargonin ruumis poltettiin Golders Greenissä. Bobby meni katsomaan noita outoja menoja. Hän saapui myöhään Billyn kanssa. Arkku, jossa pieni ruumis oli, oli valmiina liukumaan ahjoon, korkeakirkolliset menot olivat juuri alkaneet. Kappelissa oli hyvin vähän ihmisiä, Christina Alberta, yllään äidiltä peritty, musta puku, oli etualalla, vainajan lähimpänä sukulaisena, Paul Lambonen ja Devizesin välissä. Hänen takanaan, vakavan ja tukevan näköisinä, olivat Harold ja Fay Crumb hämmästyttävän syvässä surupuvussa ja seuraten menoja tarkkaan kahdesta rukouskirjasta. Epämiellyttävän näköinen mies, jolla oli pitkät, rokonarpiset lampaankasvot, pienet silmät ja jokapäiväisen näköinen musta puku, kääntyi ympäri ja tuijotteli Bobbya hänen kappeliin tullessaan. Hänen seurassaan oli hyvin jykevä, vaalea rouva näytti surupuvussaan nukkuneen vuoteen alla. Vainajan sukulaisiako? Sukulaisuuden leima oli kieltämätön. Taustalla seisova nuori nainen ja kaksi vanhaa naista näyttivät olevan mukana vain halusta seurata hautajaismenoja yleensä. Siinä oli koko seurue.

Christina Alberta näytti merkillisen pieneltä ja varjossa olevalta kahden merkillisen miestuttavansa rinnalla. Päivä ulkona oli harmaa, ja yleinen vaikutelma tapahtumasta oli, että se oli pieni ja hajanainen, sumea ja kylmä. Urut soivat Bobbyn saapuessa, ja hän ei mielestään ollut milloinkaan kuullut vähemmän musikaalista soittokonetta. Sitä mukaa kuin menot jatkuivat, tuntuivat ne yhä enemmän jokapäiväisiltä ja teoloogisen teennäisiltä. Mikä vanha käytetty, kostea sadetakki Englannin korkea kirkko onkaan pyrkivän sielun kannettavaksi, ajatteli Bobby. Mutta mitä voi oikeastaan mikään uskonto maailmassa tehdä oikean kuoleman edessä? Teoloogiselta kannalta pitäisi iloita, kun kunnon mies kuolee, mutta millään noista uskonnoista ei ollut uskallusta sovelluttaa sitä käytäntöön. Kukaan ei voi vapauttaa itseään tuon avoimen ja tyrmistyttävän arvoituksen vaikutuksesta. Oliko tuossa arkussa mitään sellaista, mikä kuuli tai välitti vähääkään koko tästä synkästä naamiopelistä?

Bobbyn ajatukset kietoutuivat tuohon hiljaiseen »johonkin», joka oli arkussa. Pienillä kasvoilla olisi vähäinen, tavaton arvokkuus, pyöreät, hullunkurisen uskolliset siniset silmät olisivat ummessa ja hiukan painuneet. Missä olivat nyt nuo toivomukset ja suunnitelmat, joita Bobby oli kuunnellut muutama viikko sitten? Sargon oli puhunut lentämisestä, matkasta Intiaan ja Kiinaan, jalojen töiden suorittamisesta maailmassa. Hän oli sanonut, että hänellä on vielä puolet elämää edessään. Hän näytti aukeavan kuin kukka myöhästyneen kevään ensimmäisenä aurinkoisena aamuna, mutta tuo kaikki olikin harhaa: kuoleman ovi oli paukahtanut hänen jälkeensä ja oli nyt juuri kiertymäisillään lukkoon.

Nuo toiveet olivat varmasti olleet elämää. Niissä, jos missä, oli jotakin sitä elämää, joka sykkii eikä voi kuolla. Mutta oliko se tullut mukaan? Ei. Tuo tuolla arkussa ei ollut muuta kuin valokuvauksellinen vaikutelma, pois heitetty puku, katkennut naula. Bobbyn aivoissakin oli nyt enemmän Sargonia kuin tuossa kirstussa. Mutta missä Sargon oli? Missä olivat nuo unelmat ja haaveet? Bobbyn korviin kuului menoja toimittavan pappismiehen ääni, ääni, joka kierteli korkealla hänen ajatustensa juoksun yläpuolella kuin pakeneva lintu. »Mutta eräät sanovat: Kuinka saattavat kuolleet nousta ylös ja missä ruumiissa he tulevat? Sinä hullu, se mitä kylvät, ei tule eläväksi, ennenkuin se on kuollut. Ja se mitä sinä kylvät, ei ole se ruumis, joka tuleva on, vaan pelkkä hyvä, olkoon se sitten vehnää tai jotakin muuta. Mutta Jumala antaa sille ruumiin, sellaisen kuin hän tahtoo, antaa jokaiselle jyvälle oman ruumiin.»

»Kummallinen, sotkuinen ja kekseliäs mies tuo Paavali», jatkoi Bobby. Minne hän oikeastaan tässä pyrkii? Omituinen mies. Huonosti kasvatettu sen lisäksi sanoessaan »sinä hullu!» Jokseenkin keksitty vertaus tuo »turmeluksessa kylvetty jyvä». Kaiken kaikkiaan ne olivat puhtaimpia, elävimpiä aineenosia, mitä olla saattoi, ja ne oli kylvettävä puhtaaseen multaan. Kasvavia kasveja ehkä lannoitettiin, mutta ei siemensäiliöitä. Mutta saarnassa korostettiin kummallisesti uuden elämän »erilaisuutta», sen puuttuvaa yhteyttä edelliseen. Se, mikä kasvaisi, olisi kokonaan toisenlaista kuin mitä oli kylvetty. Bobby ei ollut milloinkaan ennen huomannut sitä, ei milloinkaan huomannut, kuinka ankarasti tehosi puhe siitä, ettei mikään ruumis, ei mikään mainen ruumis, ei mikään persoonallisuus milloinkaan tule takaisin.

»Taivaisten loisto on toinen ja maailmassa elävien loisto toinen. On olemassa auringon loiste, toista on kuunloiste ja vielä toista tähtien loiste, ja jokainen tähti eroaa toisesta loisteessaan.»

Minne sillä pyrittiin? Oliko se oikein käännetty? Mitä oli Paavalille Korintossa tapahtunut? Miksi ei kirkko kuitenkaan voinut puhua jokaisen suurimmalle kaipuulle, sen sijaan että veti esiin nuo itämaiset ponsilauseet? Ja tuo vertaus siemenistä, oliko se ollenkaan hyvä? Kaiken, mikä siemenestä tulee, täytyy taas kuolla. Siemen ei ole sen kuolemattomampi kuin sitä ennen ollut kasvi. Pappi kulki liian nopeasti eteenpäin, liian nopeasti, että häntä olisi voinut seurata läheltä. Parempi ottaa rukouskirja kotona ja lukea uudelleen tuo kaikki.

»Oi hauta, missä on sinun otasi? Oi kuolema, missä on sinun voittosi?
Kuoleman ota on synti ja synnin palkka on laki.»

Ei. Sitä ei voinut seurata. Se oli kuin tyhjää puhetta. Ei päässyt käsittämään sitä, mitä sen alla oli. Tuntui siltä kuin olisi kuunnellut puhujaa, joka oli liian kaukana selvästi kuultavaksi, mutta joka teki kaunopuheisia liikkeitä ja päästi epämääräisiä ääniä.

»Miehellä, joka on naisesta syntynyt, on vain lyhyt aika elää… Hän syntyy ja hänet leikataan pois kuin kukkanen, hän pakenee kuin olisi hän ollut varjo.»

Näkymättömien käsien liikkeellepanemana alkoi arkku liukua polttouunia kohti, jonka ovet aukenivat ottaakseen sen vastaan. Kuului syvää kohinaa kuin havisevista siivistä lähtevä ääni, alkuperäinen ja kaaosmainen jylinä…

Elämä on ohut, pienen planeetan pinnalle levitetty harso, mutta liekit kohisevat noin, ja mahtavat tuulet hyökkäävät ja pyörivät kaukaisimpienkin tähtien luo tilavuuden käsittämättömässä syvyydessä. Tuo syvä, järjestymätön melu on elottoman aineen oikeata ääntä, ei kuolleen aineen, sillä se, joka ei ole milloinkaan elänyt, ei voi kuollakaan, vaan elottoman aineen, joka on elämän ulkopuolella, alla ja yllä.

Jokainen kappelissa näytti olevan vaiti, kumartunut, painettu ja puristettu pienimpiin mittoihinsa, kunnes uunin ovet oli jälleen suljettu tukahuttamaan tuota sielutonta, riuduttavaa kohinaa.

KEVÄT UDIMORESSA.

Bobby unohti heti sen vaikutelman luonnonvoimista, jonka uunin ovien avautuminen oli paljastanut hänelle, sillä sellaiset seikat eivät luonnollisestikaan pysy mielessä. Ne saattavat elämän epämukavaksi. Mutta papin ääni, joka toisteli Paavalin lauseita, kohtaus krematoorion kappelissa pienine, iankaikkisuuteen lähtöä odottavine arkkuineen ja muutamine hiljaisine, mustapukuisine surevineen, jotka olivat kuin täpliä keltaisten penkkien keskellä, palasi hyvin elävänä hänen mieleensä, kun Paul Lambone alkoi toistella ja selitellä noita tuttuja mietelmiään turmeltuneen ja turmeltumattoman välisistä vastakohdista ja esittää omaa, fantastista filosofiaansa. Bobby oli yhä aikonut lukea hautajaismenot uudelleen, hitaasti ja harkitsevasti mutta ei tullut milloinkaan tehneeksi sitä ja oli siitä nyt hyvin pahoillaan. Hän ja Tarsoksen Paavali jäivät siten kokonaan Paul Lambonen armoille, ja hän tiesi, että Paul Lambone mielellään siteerasi väärin hyvin näppärästi.

Oli hyvin lämmin, kirkas toukokuun ilta, ja Lambonen vieraat istuivat illallisen jälkeen hämärissä, eräät talon huoneissa ja toiset kenttätuoleilla pengermällä. He katselivat vetisten niittyjen ja tyynen meren yli. Taivas oli kuin syvän sinisen pallon sisäpuoli; jossa syttyi aina suureneva joukko tähtiryhmiä. Rye ja Winchelsea kyyristelivät matalalla sen alla, tummina, litteinä täplinä, joissa kadut oli valaistu ja joku ikkuna silloin tällöin hetkisen välähti. Merelle pyrkimässä oli kirkkaasti valaistu matkustajalaiva. Nopean, säännöllisen läheisen loiston valojuova kulki kaukaisen alangon yli, läheni, valaisi puhujien kasvoja, valaisi huoneita, kohotti esiin jonkun kirkontornin tai puuryhmän, pudotti ne takaisin pimeään unohtaen kaiken ja kulkien ohi. Ja sitten se taas palasi: ohut, valkoinen valojuova, joka kiiruhti kaukaa maaston yli.

Kun huomio siirtyi pois keskustelusta, huomasi satakielien paljouden. Ne olivat äsken etelästä tulleita. Yksi tai ehkä kaksikin oli ihan lähellä, toiset, kauempana olevat, kutoivat harsokankaan heikkoja, suloisia ääniä näkyväisen maailman yli.

Bobby istui portailla huoneen ja pengermän välillä selkä pylvästä vasten ja vieressään tyhjä kahvikuppi. Hän oli asettunut siihen Christina Albertan jalkojen juureen, joka istui syvässä nojatuolissa ja oli hyvin hiljaa. Hänen kasvonsa olivat hämärissä, paitsi silloin kun hänen savukkeensa hehkui valaisten kasvoja omituisen vieraasti. Ja vielä tänä iltana nuo kasvot olivat olleet hänelle kaikkein tutuimmat. Christina Alberta oli suudellut häntä ja vetänyt häntä korvista, ja Bobby oli suudellut hänen paljasta olkaansa ja painanut hänet syliinsä. Devizeskin oli vaiti ja mietteissään. Hän istui vastapäätä Christina Albertaa toisella puolen huoneen ovea, ja hän oli niin varjossa, että Bobby näki selvästi vain hänen kiiltävät kenkänsä ja sukkansa, paitsi silloin, kun loiston valojuova sattui hänen kasvoihinsa. Oli ollut aikoja, jolloin Bobby oli luullut Devizesin rakastuneen Christina Albertaan, ja hän tunsi selvästi ja selittämättömästi, että Christina Alberta oli ollut jossain määrin rakastunut Devizesiin. Hänestä tuntui siltä kuin heidän suhteessaan olisi jokin mittaamaton syvyys, mutta hän ei tiennyt, missä tuo syvyys oli. Jos Christina Alberta olisi rakastanut Devizesiä, olisi hän sanonut sen. Bobby ei tiennyt mitään syytä, miksi hän ei olisi sanonut. Mutta tänään hän oli suudellut ja syleillyt Bobbya, niin että oli mahdotonta uskoa hänen rakastavan jotakin toista.

Hän oli kuitenkin seurustellut paljon Devizesin kanssa viimeisinä kolmena, neljänä kuukautena. Bobby oli huomannut hänen mielialansa vaihtelevan sen mukaan kuin hän keskusteli tuon miehen kanssa. Tyttö toisteli usein hänen sanojaan ja puhui asioista aivan samalla tavalla kuin hänkin. Tämän miettiminen oli ollut Bobbylle suuri koetus ja huoli. Sitten hän yhtäkkiä sai huomata, että Devizes ei ollenkaan ollut rakastaja eikä milloinkaan voisi olla sitä. Tämän hän oli saanut kokea tänä päivänä ihan täydellisesti. Nyt istui Bobby hänen jalkojensa juuressa jonkunlaisen ylpeyden ja orjuutuksen tunteen vallassa. Hän istui tytön jalkojen juuressa, ihan lähellä häntä. Devizes oli siinä pimeän keskellä, hyvin kaukaisena, ainakin kolmen jalan päässä.

Ottamatta lukuun Lambonen alituista puhevirtaa ei seurue juuri ollut puhelias. Tänä iltana se oli vielä vaiteliaampi kuin milloinkaan muulloin. »Tämä on liian täydellistä», oli Margaret Means huoahtanut. »En voi puhella. Kiitän vain Jumalaa siitä, että olen elossa», ja hän kyyristyi suureen kattotuoliinsa pengermällä. Hän oli se tyttö — sen oli Bobby äkkiä huomannut pari viikkoa sitten Lontoossa — jonka kanssa Devizes aikoi mennä naimisiin. Hän oli tullut näyttämölle kuin tuulenpuuska hävittämään Bobbyn mielikuvitusta vallassaan pitävää kolmiota. Hän oli soma, hento olento, ja hämärissä näytti hän ohuelta ja tuoksuvalta kuin levkoja, ja hän oli ihmeellisen hyvä pianisti. Eilen illalla hän oli soittanut kaksi tuntia. Paulin sisar, nti Lambone, oli kutsuttu sinne jostakin Länsi-Englannista kihlautuneen parin vieraaksi. Bobby oli koettanut puhua Christina Albertalle Margaretista, mutta Christina Alberta ei ollut tahtonut puhella hänestä. »Katsokaas», sanoi Christina Alberta yleisesti, »hän on avannut Devizesillä koko musiikin maailman. Sehän vei heidät yhteen. Hän on taitava, selväpäinen ja taitava.»

»En ollut kuullut hänestä milloinkaan, ennenkuin mainitsit heidän menneen kihloihin.»

»He ovat käyneet konserteissa yhdessä ja muualla. Devizes on tuntenut hänet paljoa kauemmin kuin minut.»

»Niihin aikoihin kuin isä tuli Midgardkadulle. Niin äskettäin. Siitä on tuskin kuutta kuukautta. Paul Lambone vei minut hänen luokseen kysyäksemme neuvoa isästä. Mutta he ovat seurustelleet ainakin vuoden. Luulin, että heitä kiinnitti vain musiikki. He näyttivät olevan ystäviä. Ja arvelin, ettei Devizes enää menisi naimisiin. Hän teki päätöksensä hyvin äkkiä.»

»Juuri sellaista on elämä, Bobby. Asioita kasaantuu, ja sitten teet äkkiä päätöksen.»

Hänestä näytti tuntuvan, että hänen vielä piti sanoa jotakin, ja lisäsi: »Devizes otti siis ohjakset käsiinsä.»

Tämä oli Bobbyn toinen vierailu Udimoressa. Paul Lambonen mielestä oli yhtäkkiä ollut sopivaa saada seurue koolle, luultavasti Devizesin kihlauksen johdosta. Sillä välin Bobby oli tavannut Christina Albertan monta kertaa ja tullut yhä varmemmin vakuutetuksi siitä, että he kuuluivat yhteen. Tämä suhde täytti hänen elämänsä. Bobby oli aina uneksinut hänestä siitä lähtien kuin hän oli kuvitellut häntä sinisilmäiseksi ja hentovartaloiseksi, ja hän sanoi aina sellaista ja teki kaikenlaista, mikä sai vain hänen unensa luhistumaan. Se teki tytön perin mielenkiintoiseksi. Bobby tuli yhä suuremmassa määrässä riippuvaiseksi hänestä. Tahtoi mennä naimisiin hänen kanssaan, jollei muun vuoksi, niin ainakin sen takia, ettei menettäisi niin mielenkiintoista olentoa. Tyttö oli kahdesti kieltäytynyt, eikä ollenkaan niin sulavasti kuin tilanne olisi edellyttänyt. »Älä pelkää, Bobby», oli hän sanonut. »Se ei käy päinsä. En ole sellainen nainen, jona minua pidät.»

»Sinä olet mitä parhain toveri», sanoi tyttö. »Pidän siitä tavasta, millä tukkasi kasvaa.»

He kävelivät yhdessä ulkona, he viettivät paljon joutoaikaansa yhdessä, paitsi noina surkeina hetkinä, jolloin Christina Alberta äkkiä heitti hänet yli laidan mennäkseen teatteriin tai kävelemään Devizesin mukana tai mennäkseen juttelemaan Devizesin kanssa. Hän ei milloinkaan epäröinyt jättää häntä Devizesin vuoksi. Kuitenkin sai Bobby olla koko joukon hänen kanssaan. Christina Alberta ei tuntenut paljonkaan teattereita ja varieteita, ravintoloita, tanssipaikkoja ja sellaisia, ja Bobby oli hienotunteisesti asiantuntija näissä suhteissa. Malmesburyt tunsivat itsensä hyljätyiksi, ja Susan oli kostonhimoisen loukkaantunut siitä, että hän oli niin usein poissa hänen nukuttamismenoistaan. Tessy, selitti Bobby, oli edelleen hänen parhain ystävänsä, mutta koettaessaan kertoa hänelle kaikesta entiseen tapaan, joka tapahtui silloin, kun Christina Alberta oli poissa Devizesin kanssa, olisi hänen tietenkin ollut kerrottava hänelle kaikki Christina Albertasta. Mutta Tessy kieltäytyi mitä jyrkimmin kuuntelemasta mitään Christina Albertaa koskevaa. Bobby hämmästyi ja pettyi pahoin huomatessaan, kuinka kykenemätön Tessy oli arvostelemaan oikein Christina Albertan loppumatonta viehätystä ja ihmeellistä mielenkiintoisuutta. Se oli musta paikka hänen mielessään. Tessy näytti otaksuvan, että Christina Alberta ei ollut likimainkaan niin hyvä kuin hänen olisi pitänyt olla, vaikka hän todella oli paljon parempi. Se vieroitti Bobbya ja Tessyä paljon toisistaan ja aiheutti Bobbylle paljon surua.

Sillä Christina Alberta oli hyvä ja viehättävä — siitä ei voinut olla eri mieltä. Hän kasvoi sielullisesti pelottavan nopeasti ja hänen elämäntuntemuksensa lisääntyi. Joka kerran, kun Bobby tapasi hänet, tuntui hän yhä enemmän henkilöltä, jolla oli rikkaammat, täydellisemmät, hallitsevammat aatteet. Hän näytti elävän joka hetken ajastaan. Hän työskenteli nyt Macbridgen johdolla Royal College of Sciencessa. Hän kävi käsiksi uusiin opintoihinsa pelottavan innokkaasti. Hän »rakasti» vertailevaa anatomiaa. Bobby oli aina luullut, että vertaileva anatomia oli kuivaa, ikävää juttua luista, mutta tyttö selitti, että se valaisi hänelle koko elämän historian. Se muutti hänen ajatuksensa maailmasta ja hänestä itsestään, syvästi. »Se on romanttisinta, mitä milloinkaan olen lukenut tai ajatellut», sanoi hän. »Se saa ihmiskunnan historian näyttämään hupsulta.»

Christina Alberta vei hänet kolmesti South Kensingtonin Luonnontieteelliseen Museoon näyttääkseen hänelle jotakin niistä hienoista huomioista, jotka olivat vallanneet hänen mielensä. Tyttö selitti hänelle, kuinka siiven nikamat taikka kiven jättämät uurnat saattoivat palauttaa mieleen kymmenen miljoonaa vuotta sitten vallinneet tuulet, auringonpaisteet ja intohimot.

Ja sitten ihan äkkiä noin viikko sitten oli Christina Alberta suostunut menemään naimisiin Bobbyn kanssa. Hän oli peruuttanut molemmat kieltäytymisensä. Mutta tapa, jolla hän sen teki, oli niinkuin kaikki muukin hänessä, hämmästyttävää ja sekaannuttavaa. Hänen oli tunnustettava jotakin, ja jonkun aikaa — kunnes hän oli kunnollisesti saanut harkituksi sitä — näytti tuo tunnustus selittävän täydellisesti hänen kieltäytymisensä ja selvittävän kaiken häneen nähden.

Tyttö pyysi häntä saattajakseen Hampton Courtiin. Mutta he eivät menneetkään puistoon, koska he näkivät portilta, että Busheyn puistokadun kastanjat olivat täydessä kukassa. Sen vuoksi he kulkivat pitkin lammikon reunaa hurjasti kukkivien oksien alla. Myöhästynyt kevät oli nyt tulossa kiireesti, lämpimänä ja säteilevänä. Puut olivat komeimmillaan. Oli kuin olisi vihreän kuultava meri kuohuttanut lämmintä, punervaa vaahtoa ilmaan mereen rakeina putoilevien tykinluotien roiskeessa. Sininen taivas värisi valossa.

»En ole milloinkaan tiennyt, Bobby — tänä vuonna vähemmän kuin koskaan ennen — onko kevät onnellisin aika vuodesta vai surkeimman levoton. Jokainen ja kaikki joutuu rakkauden valtaan.»

»Mutta kuinka käy sammakoille, jotka eivät saa vettä?» kysyi Christina
Alberta.

»Jokainen menee naimisiin tai hankkii häitä», sanoi tyttö. »Luulin… luulin, että tri Devizes ainakin olisi lohduton leski. Mutta kevään voimat ovat siepanneet hänetkin. Ne valtaavat jokaisen.»

»Sinua. Olla sinun kanssasi. Olla sinun kanssasi kaikkialla. Ja saada sinun rakkautesi.»

Kun hän sitten taas puhui, oli hänen äänensä saanut tavallisen keskustelusävyn. »Uskotko sinä siveyteen Bobby? Rakastaisitko tyttöä, joka ei ole siveä?»

Bobby sävähti, ikäänkuin toinen olisi lyönyt häntä kasvoihin ruoskalla.
Hän tuli kalpeaksi. »Mitä tarkoitat?» kysyi hän.

»Sinullakin on ollut kokemuksesi», virkkoi tyttö vihdoin. »Ranskassa.
Niinkuin kaikilla muillakin.»

»En muista, rakastinko. Se oli -— uteliaisuutta, ja kasvamisen levottomuutta, ja sitä sietämätöntä tunnetta, että se oli kiellettyä. Ei, minä luulen, että olin ihan… kylmäverinen. Pidin hänen ulkonäöstään. Ja sitten inhosin häntä… Siinä kaikki, Bobby. Sillä kannalla ovat asiat.»

Bobby punnitsi sanojaan. »Jos olisi kyseessä joku muu tyttö kuin sinä, niin välittäisin minä kyllä siitä. Sinä… sinuun nähden se on eri asia. Rakastan sinua. Se, mitä sinulle on tapahtunut taikka ei, ei merkitse mitään. Ainakaan… ei merkitse paljon.»

»Tästä hetkestä sinä unohdat, alat unohtaa, mitä minä olen kertonut sinulle? Niinkuin minäkin haluan unohtaa sen?»

»Se käy hyvin pian, jos sinä itsekin haluat unohtaa sen. Se ei merkitsekään kerrassaan mitään. Huomaan nyt, ettei se merkitse kerrassaan mitään. Mutta miksi ihmeessä sinä haluat mennä naimisiin minun kanssani, Bobby? Mitä minussa on? Olen ruma, kömpelö, ikävä, mitätön. Minussa ei ole puhtautta, ei alttiutta.»

»Olet lakkaamatta viehättävä. Olet suora, näppärä ja loppumattoman kaunis.»

Tyttö seisahtui hänen eteensä kädet selän takana. He seisoivat paikoillaan katsellen toisiaan, ja Bobby sävähti aivankuin olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun. Tytön kasvot olivat vakavat ja tuskaiset, mutta kun hän näki Bobbyn ilmeen, puhkesi hän hymyyn. Hänen totisuutensa hävisi. Hän oli uudenlainen Christina Alberta. Hän tuli äkkiä niin hilpeäksi kuin suinkin ajatella voi, luottavaiseksi, arkailemattomaksi.

»Jos sinä suutelisit minua, juuri täällä, Busheypuistossa, niin pistettäisiinköhän meidät putkaan?»

Bobbysta oli ihmeellistä painaa hänet syliinsä. Bobbylle ilmaantui ihan uusi Christina Alberta. Christina Alberta noin kuuden tuuman päästä katsottuna, ällistyttävän kaunis Christina Alberta. Olisi saattanut luulla, ettei hän ollut elänyt muuta kuin Bobbyn rakkautta varten.

»Saat nyt oppia», sanoi Christina Alberta pienen hetken jälkeen.
»Teeppä se kaikki vielä kerran, Bobby. Kukaan ei näy katselevan…»

Ei Lambone eikä Devizes näyttänyt ollenkaan hämmästyneeltä heidän kihlauksensa johdosta. Kuitenkin tuntui heidän suhtautumisensa tapahtumaan, joka oli täydellisesti heidän odotustensa mukainen, melkein painostavalta. Nuori pari oli tullut Udimoreen Devizesin ja nti Meansin kanssa nti Lambonen runsaan suojeluksen alaisena, ikäänkuin heidät olisi määrätty toisilleen jo aikojen alusta.

Mutta Udimoressa kohtasi Bobbya moni hämmästyttävä yllätys. Koko lauantain näytti Christina Alberta pikemminkin olevan pahalla tuulella kuin rakastunut. Häneen näytti paljon enemmän koskevan se seikka, että Devizes meni naimisiin nti Meansin kanssa, kuin se epäitsekäs alttius, jota Bobby vuodatti hänen ylleen. Tyttö ei välittänyt hänen pienistä yrityksistään päästä olemaan kahden kesken hänen kanssaan. Molemmat parit pelasivat tennistä, kunnes oli aika pukeutua päivälliselle. Christina Alberta oli ihan harjaantumaton eikä näyttänyt ollenkaan tuntevan sääntöjä, ja Margaret pelasi niin näppärästi ja sulavasti, että se harmitti Christina Albertaa siinä määrin, ettei Bobbykaan voinut olla sitä huomaamatta hienolla tajuamiskyvyllään. Bobby oli huomaavinaan, että Devizeskin tajusi tytön olevan huonolla tuulella, mutta nti Means ei onnensa keskellä nähnyt maailmassa mitään muuta kuin Devizesin.

Sunnuntaiaamuna Christina Alberta vei Bobbyn kanssaan retkelle Breden linnanraunioille kellojen iloisesti kaukana helistessä. Siellä hän ilmoitti, ettei hän aiokaan mennä naimisiin hänen kanssaan.

»Enkö minä ole suudellut sinua? Enkö ole syleillyt sinua? Enkö ole pörröttänyt sinun tukkaasi?»

»En tahdo mennä naimisiin kenenkään kanssa. En rakasta ketään, paitsi tietysti sinua. Mutta en voi mennä naimisiin sinunkaan kanssasi. Tahdon, että minua rakastetaan, Bobby. Niin. Mutta minä en tahdo mennä naimisiin.»

»Ei. Annoithan sinä siitä kunniasanasi. Mutta en kuitenkaan voi mennä naimisiin kanssasi, Bobby… Luulen sen johtuvan siitä, etten tahdo olla sidottu kenenkään muun elämään. En halua tulla vaimoksi. Tahdon olla vapaa ja itsenäinen oma itseni. Olen alkanut kasvaa. Siinä se on, Bobby. Tahdon olla vapaa ja kasvaa.»

»En halua, että kukaan näkisi minun kasvavan koko ajan. Sinä katselisit minua aina, Bobby. Tiedän, että sinä katselisit.»

»En uskonut, että asiat kääntyisivät tähän suuntaan, sitten kun olin päättänyt mennä naimisiin kanssasi. Tahdoin mennä naimisiin kanssasi, kun olin saanut itseni suostumaan siihen, vilpittömästi halusin. Tahdoin silloin pelottavasti olla lähellä jotakin, niin lähellä kuin mahdollista, saada suutelolta ja kuulla sanottavan: 'Niin, kas niin!’ ja pysyä siinä. Se oli minusta ihanaa. Bobby. Sinä olet suuri autuus minulle, Bobby. Surisin itseni hulluksi ilman sinua. Mutta kuinka lähelle toisiamme tulemmekaan rakastaessamme, ja kuinka kaukana kuitenkin olemme koko ajan! Kuinka me voimme tuntea toisiamme, kun tuskin tunnemme itseämmekään? Kun emme uskalla tuntea itseämme? Sinä olet niin kultainen, Bobby. Olet niin lämmin ja hyvä, että tuntuu epäkiitolliselta, kun en anna sinulle molempia käsiäni. Mutta minä en voi. Ehkä minä en olekaan mikään tavallinen terve nainen. Taikka minulle on tietämättäni tapahtunut jotakin. Ehkäpä elämä on pettänyt minua jollakin tavoin… Voi, en tiedä Bobby. Kaipaan jotakin ihmistä pelottavasti, kaipaan sinua pelottavasti ja kuitenkaan en ollenkaan halua sinua. Minun pitäisi pikemminkin olla kuollut kuin tuollainen naisellinen olento kuin Margaret Means. Jos tämä on avioliittoa…»

»Mutta arvelin», virkkoi Bobby, »kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut…»

»Mutta minä odotan sinua kymmenen vuotta», sanoi Bobby, »jos sinä sattumalta muuttaisit mieltäsi.»

»Sinä olet kultaisin lohduttaja», sanoi Christina Alberta, mutta vaikeni äkkiä…

Ja sitten hän laski käsivartensa Bobbyn hartioille, painautui häneen ja puhkesi hurjaan, intohimoiseen itkuun.

»Kastelen vain sinut sen sijaan, että menisin naimisiin kanssasi», nyyhkytti tyttö ja naurahti. »Voi, Bobby rakas, minun oma rakkaani.»

Hän riippui Bobbyn kaulassa jonkun aikaa. Sitten hän irroittautui ja seisoi hänen edessään pyyhkien silmiään, tuo sama Christina Alberta, jonka Bobby niin hyvin tunsi; kyynelten jäljet vain olivat uudet. »Jos naiset eivät voi paremmin hillitä tunteitaan», sanoi hän, »niin heidän on palattava haaremeihin. Emme voi saada kumpaakin yhtaikaa. Mutta minä en mene naimisiin sinun kanssasi. Maailmassa ei ole sellaista miestä, jonka kanssa voisin mennä naimisiin. Tahdon olla vapaa ja riippumaton nainen, Bobby. Tästä alkaen.»

Bobby otti hänet taas syliinsä ja puristi häntä ja painoi hänen poskiaan ja korviaan itseään vasten, suuteli häntä, ja suuteli häntä taas, ja hänestä tuntui hänen oman arvottomuutensa merkiltä, että hän tällaisella hetkellä saattoi ajatella, olisiko maailmassa ihanampia suutelolta kuin kyynelten maustamat.

Ja tyttö ei kuitenkaan menisi naimisiin hänen kanssaan. Hän oli siepannut itsensä pois häneltä ja oli kuitenkin hänen sylissään.

Bobby oli äärimmäisimmän ällistynyt siitä, mitä nyt oli tapahtunut, mutta oli ihan selvää, ettei hänen kihlauksensa loppu suinkaan merkinnyt tämän rakastelemisen loppua. Rakkautta tässä kaikissa tapauksissa oli, ja selvää oli myös, että vuodenaika oli rakkauden aikaa. Kuningatar Toukokuu hallitsi maailmaa. Heidän ympärillään uhkuivat ruusut kukkiensa valkeutta ja vanhemmatkin pensaat olivat juuri kukkaan puhkeamaisillaan.

Bobby istui hämärissä ystävineen ajatellen kaikkea, mitä hänelle oli tapahtunut tänään, ajatteli Christina Albertan suolaisia kyyneleitä ja hänen käytöksensä ainaista, arvoituksellista outoutta. Hän oli yhä äärimmäisen hämmästynyt, mutta nyt laajalla, rauhallisella, tyytyväisellä tavalla. Christina Alberta ja hän eivät nähtävästi menisi naimisiin, ja kuitenkin tyttö oli suudellut häntä ja syleillyt häntä, ja hänellä oli vapaus istua hänen jalkainsa juuressa. Toistaiseksi hänen ei tarvinnut nöyryyttää itseään kertomalla muille, että hän ei menisikään naimisiin Christina Albertan kanssa. Hän ei sanonut mitään. Hänen ajatuksiaan ja tunteitaan ei voinut ilmaista sanoilla. Christina Alberta oli myös suljetun vaiti. Jokainen näytti vaipuneen omiin ajatuksiinsa. Keskustelu näköalasta, tähdistä ja satakielten saapumisesta ja muuttolinnuista juoksi hetken ja kuoli sitten.

Jokaisen mieli oli liian täynnä, että heitä olisi haluttanut puhella. Hiljaisuus piteni. Bobby ihmetteli, mitä tapahtuisi, jos kukaan ei enää puhuisi. Hän ajatteli Christina Albertaa tuossa aivan lähellä, ja koko hänen olemuksensa alkoi väristä. Hiljaisuus alkoi käydä painostavaksi. Hänestä tuntui, ettei hän enää kykenisi vaihtamaan asentoaankaan. Kukaan ei liikahtanut. Vihdoin Lambone pelasti tilanteen.

»Tänään on kulunut tasan kuusi kuukautta siitä kun Sargon kuoli yläkerroksessa», sanoi Lambone. Hän vaikeni ja näytti sitten vastaavan esittämättömään kysymykseen. »Emme tiedä tarkalleen, milloin hän kuoli. Hän vain haihtui pois yöllä.»

»Olisinpa tahtonut tuntea hänet», sanoi Margaret Means jokseenkin pitkän väliajan jälkeen.

Bobbyn ajatukset kiersivät Sargoniin. Tuo vaitelias nuori nainen, joka istui pimeässä hänen takanaan, lakkasi vallitsemasta hänen ajatuksiaan. Hänellekin tuli halu puhua ja hänen oli rykäistävä kirkastaakseen kurkkunsa.

»Minusta on vastenmielistä ajatella, että minut poltettaisiin ja hajoitettaisiin», sanoi hän.

»Se ei sentään ole niin vastenmielistä», sanoi nti Lambone, »kuin ruumiin sulkeminen arkkuun mätänemään.»

»Oi, älkää sanoko niin!» huudahti Bobby. »Minusta on vastenmielistä ajatella kuolemaa, kuolemaa yleensä. Nyt kun on kevät, kun koko maailma on täynnä eloa, muistan, minkälainen hän oli, hänen toiveensa, jotka hajosivat ja hävisivät. Ne ovat hajonneet ja hävinneet joka tapauksessa, niitä ei ole pistetty kirstuun, suljettu sinne ja haudattu… Kun olin viimeksi täällä, oli hän kuin pieni poika, joka on ensimmäistä kertaa kuullut maailmasta. Hän aikoi lähteä lentämään, Intiaan ja Kiinaan, aikoi oppia kaiken kaikesta ja sitten suorittaa kaikenmoista loistavaa. Mutta nuo inhottavat bakteerit toimivat hänen keuhkoissaan ja mursivat hänen voimansa, eikä tuosta kaikesta milloinkaan tullut mitään… Kun kuulin, että hän oli kuollut, en osannut uskoa sitä.»

Paul sovitti lapaluunsa vielä mukavammin pienen syvän sohvan selkänojaa vasten, jossa hän istui. »Mitä enemmän ajattelen Sargonia, sitä vähemmän hän tuntuu minusta kuolleelta ja sitä tärkeämmäksi hän tulee. En ole samaa mieltä kanssanne, Roothing. Hänen elämässään ei ollut mitään mitätöntä. Tarkoitan, että hän oli symboolisen täydellinen. Olen ajatellut häntä loppumattomiin.»

»Ja antanut teille eräitä hyvin hyödyllisiä ohjeita ajatuksien hoitamismenetelmässä. Älkää olko kiittämätön. Luulette, että Sargon on mennyttä, vaikka hän on vasta alussa. Olette muuttumassa menestyksellisesti liian ammattimaiseksi, Devizes. Te alatte puuttua asioihin, tehdä ne valmiiksi ja jättää ne sitten mielestänne. Ette harrasta niitä jatkuvasti oppiaksenne. Ette istu paikallanne ja ajattele niitä, niinkuin minä. Minä ajattelen jatkuvasti Sargonia. Seurustelen yhä hänen kanssaan, koska hän on yhä elävä olento minulle. Olen saanut häneltä uuden uskon, sargonismin. Julistan hänet uuden ajatuskannan profeetaksi. Se on viimeinen uusin uskontoni. On aina olemassa uusia uskontoja, ja uudet uskonnot ne aina merkitsevät jotakin. Uskonto on elävä olento, ja sen, mikä on elävä, täytyy yhä uudelleen kuolla ja uudelleen syntyä jälleen — erilaisena, mutta kuitenkin samana.»

»Uskotte siis kuolemattomuuteen, hra Lambone» sanoi nti Means. »Minäkin toivoisin voivani uskoa. Mutta kun yritän kuvitella sitä, ei järkeni riitä. Joskus tuntuu siltä kuin voisi tuntea, mitä se saattaisi olla. Sellaisena iltana kuin tämä, ehkä…»

Hänen sievä äänensä häipyi hiljaisuuteen, niin kuin lentotähden ura haihtuu pimeään.

Paul, suuri, tumma möhkäle hämärän vaalealla sohvalla jatkoi puhettaan: »Kuolemattomuus on mysteerio. Siitä voidaan puhua vain hämärällä kuvakielellä. Kuinka me voimme uskoa, että jokaisen meidän jokapäiväisellä elämällämme pitäisi olla iankaikkinen, jokapäiväinen jatkuvaisuus? Se on uskomatonta pötyä. Mutta kuitenkin me elämme kuoleman jälkeen. Kun kuolemme, muutumme toiseksi. Kaikki viisaat opettajat ovat tehostaneet sitä. Meitä ei pistetä kirstuun, ei haudata, eikä unohdeta, niinkuin Roothing sanoi. Oikea kuolemamme on väistynyt. Me väistymme pois ja tulemme — kuinka sanoittekaan? — hajoitetuiksi. Ikuinen elämä on loppumatonta seurausta. Elämämme ovat kuin suuren runon säkeitä. Se on päättymätön ja kuitenkin täydellinen runo. Säkeet alkavat ja loppuvat, mutta niiden on oltava siinä, ja kun ne kerran ovat siinä, pysyvät ne siinä iankaikkisesti. Ei seuraisi mitään, jos ne eivät olisi paikallaan. Mutta jokainen tähti ei loista yhtä kirkkaasti. Eräät elämät, eräät säkeet, pistävät silmään merkityksellisempinä kuin toiset. Ne aloittavat uuden vaiheen aineessa, ne avaavat uuden näkökohdan, ne ilmaisevat jotakin tuoretta. Ne ovat neroja, ne ovat profeettoja, ne ovat suurempia tähtiä. Sargon oli viimeinen, ihan viimeinen noista profeetoista, ja minä olen hänen Paavalinsa. Minua ei ole turhan takia kastettu Paavaliksi.»

Hän alkoi puhua tuolla hänelle ominaisella pienoisäänellä, joka suuresti muistutti hänen olentonsa vuoresta esiin juoksevaa pientä hiirtä; Sargonista ja hänen taisteluistaan yksilöllisyytensä kanssa ja kaikkien ihmisten kamppailusta yksityisen elämänsä ja jonkun, hänessä myös piilevän, vielä suuremman välillä. Siinä, mitä hän sanoi, oli mielikuvituksen sävyä, hiukan burleskia hänen jatkuvasti käytellessään teoloogisia ja uskonnollisia lauselmia, ja kaikessa syvä vilpittömyys. Jokaisessa ihmisolennossa, selitti hän, taistelee pieni pesulaitoksen omistaja Kuninkaitten Kuninkaan kanssa. Hän selvitteli ja laajenteli aihettaan. Silloin tällöin puuttui Devizes hänen yksinpuheluunsa ja puhui hetkisen, ei niin paljon vastustaakseen kuin toistaakseen, parantaakseen ja syventääkseen sitä. Toiset sanoivat vähän. Margaret Means hengähti pari kertaa pehmeän äänen, joka ilmaisi älyllistä tuntemiskykyä, ja kerran Christina Alberta sanoi: »mutta», hyvin äänekkäästi ja sitten: »Mitäpä sillä on väliä. Jatkakaa!» ja vaipui taas pitkäksi aikaa hiljaisuuteen, jonka saattoi tuntea. Bobby istui paikallaan, joskus tarkasti kuunnellen ja joskus antaen ajatustensa hajota kuin välinpitämättömän virran yhdenmukaisiin uriinsa. Itse väitettä oli hauska seurata, syrjässä siitä liikkui kysymys puhujan vilpittömyydestä. Kuinka paljon tuosta aiheesta oli todella Lambonen ajatuksen mukaista? Kuinka paljon siitä, mitä hän sanoi, oli yhteydessä hänen muun sivusta katselevan, itsetyytyväisen elämänsä kanssa, hänen elämänsä, joka oli kuin leikillinen selvitys syvästi kummallisesta maailmankaikkeudesta?

Kuinka helposti Lambone leikkikään lauseilla ja ajatuksilla, joitten takia monet ihmiset olivat eläneet ja kuolleet! Kuinka laajalti hän olikaan lukenut ja kuinka paljon ajatellut kootakseen yhteen niin monenlaisia asioita! Hänen oppineisuutensa näytti hyvin vaikuttavalta. Hänellä oli koko sosiologia kuin sormiensa päissä. Hän puhui puolen tusinan uskonnon palvelusmysteerioista, mitraismista rituaaliseen uhraamiseen saakka, erilaisista, ihmisen personallisuutta koskevista käsityksistä, jotka olivat pitäneet vallassaan ja innostaneet ihmisiä Fidji-saarilta Yukatanille saakka. Nyt hän oli esikristillisessä Aleksandriassa ja sitten kiinalaisten filosoofien parissa. Hän selitti, että Confuciuksen »korkeampi olento» oli vain esimerkki meidän tavastamme kääntää kaikki kiinalaiset lauseet niin naurettavasti kuin suinkin. Se tarkoitti oikeastaan korkeampaa tai suurempaa ihmistä, yleisihmistä, johon alempi, itsekäs mies kokonaan upposi. Se oli heränneen pelastus joka suhteessa, se oli Paavalin kristinopin henkinen ihminen. Kun hra Albert Edward Preemby vainaja kaatoi koko pienen olentonsa Sargonin, kuninkaitten kuninkaan persoonallisuuteen, teki hän uudelleen vain sen, mitä pyhät ja mystikot, uskonnolliset opettajat ja fanaatikot olivat tehneet kautta vuosisatojen. Hän oli juuri opettaja leipäpuun alla käännettynä Woodford Wellsin murteelle.

Sitten alkoi Devizes puhua. Devizes oli Lambonen suuri vastakohta. Hän puhui erilaista kieltä. Hän ei näyttänyt Bobbysta ollenkaan niin selvältä ja taitavalta kuin Lambone, mutta hän vaikutti vilpittömyydellään ja vakaumuksensa varmuudella, joka Lambonelta melkein puuttui. Hänen selityksensä saivat kaiken sen, mitä Lambone oli sanonut, näyttämään hurjalta ja maalaukselliselta parodialta jostakin, mitä ei muulla tavalla voinut ilmaista. Sekä hän että Lambone näyttivät heittävän sanaverkkoja jollekin totuudelle, joka yhä livahti heidän käsistään. Ja kuitenkin näytti tuo niin kaukaisesti ja epätäydellisesti käsitetty totuus olevan heille kaikkein tärkeintä maailmassa.

»Jos siltä riisutaan teoloogiset korut», sanoi Devizes Lambonelle, »on uusi uskontonne vain vahvistusta seuraavalle väitteelle. Meidän rotumme on aikaisemmin ihaillut yksilöllisyyttä, mutta kääntyy nyt synteesiä ja yhteistyötä kohti. Se saattaa palautua siihen, mitä te sanotte Sargoniksi, suureksi lainsäätäjäksi, ja se nielee kaikki yksilölliset, itsekylläiset ihmiset yhteisiin tarkoitusperiinsä, niinkuin tieteellinen työ jo on niellyt heidät. Taikka hyvä hallintotyö tai taide. Siinä se, mitä te väitätte.»

»Juuri niin», sanoi Paul Lambone. »Jos puhumme teidän kieltänne eikä minun. Taide, tiede, yhteiskunnallinen toiminta, luova työ, ne ovat osia siitä, mitä te sanoisitte rodun sieluksi, osia rodun elämästä. Jokainen jotain merkitsevä mies on tuore ajatus, tuore aate. Hän on yhä oma itsensä, se on kyllä totta, mutta totuus on se, että hän urkeutuu omasta menneisyydestään ja omista elinehdoistaan ja liukuu eteenpäin tulevaisuuden ihmiseen. Tämä on se uusi käsitys, joka muuttaa kaikki inhimillisen elämän arvot. Se tapahtuu kaikkialla. Kirjoissakin ja meidän päiviemme lukemisessa voimme nähdä sen tapahtuvan. Historia tulee nyt tärkeämmäksi kuin biografia. Se, mikä loi elämän romanttisessa menneisyydessä, rakkauden tarina, kertomukset aarteista, edistyminen, pyrkimys eteenpäin, omaisuuden luominen, henkilökohtainen mainetyö ja voitto, uhraukset henkilökohtaisen ystävän, rakkauden tai johtajan hyväksi, kaikki tuo ei enää ole koko elämä, eikä väliin edes elämän pääharrastuskaan. Me siirrymme toiseen tapaan elää elämämme, uudenlaiseen elämään, uudenlaisiin suhteisiin. Maailma, joka jonkun aikaa sitten näytti muuttumattomalta, muuttuu nyt hyvin nopeasti… henkiseen ainekseensa nähden.»

»Uudenlaisia ihmisiä», sanoi Bobby pehmeästi ja poistui kuuntelemasta Lambonen kirkasta, pientä ääntä, toistelemaan vielä viimeisen kerran niitä hämmästyttäviä seikkoja, mitä Christina Alberta oli sanonut tai tehnyt sinä päivänä.

Bobbyn palautti keskustelun aineeseen liikahdus hänen takanaan olevassa tuolissa.

Lambonen sulava ääni selitteli:… »joten ei merkitse niin paljon se, mitä me saamme aikaan, kuin se, mitä me omalta osaltamme annamme. Tuo mieluisa persoonallinen elämä, jonka pyöristämiseksi, jalostamiseksi ja täydelliseksi saattamiseksi miehet ja naiset taistelevat, katoaa kokonaisuuden tasolta. Yhä tärkeämmäksi tulee se työ, jota me teemme. Ja yhä vähemmän tärkeäksi jää persoonallinen romantiikkamme ja persoonallinen kunniamme. Taikka oikeammin siirtyy kunniamme meiltä työhömme. Rakkausjuttumme, alttiutemme ja yksityiset intohimomme esimerkiksi alistuvat yhä enemmän tieteeseemme, taikka siihen, mitä me muuten harrastamme. Romantiikkamme, maineemme ja kunniamme jäävät, niinkuin paheemmekin, seikoiksi, joita me emme halua päästää esille. Oli aika, jolloin ihmiset elivät kuollakseen kunnialla ja jättääkseen jälkeensä kauniita ja suuria muistoja. Kohta on ihmiselle ja hänen työlleen yhdentekevää tietää, että hän mahdollisesti joutuu, väärin ymmärrettynä, makaamaan maantienojassa. Kunhan hän vain on saanut työnsä tehdyksi.»

»Eikä ole viimeistä tuomiotakaan antamassa hänelle oikeutta», sanoi
Devizes.

»Vaikkapa joku ei olisi tehnyt mitään tekemisen arvoistakaan», sanoi Paul Lambone, ja hänen äänensä oli kuin sellaisen ihmisen heikko huokaus, joka on saanut rakennetuksi hyvin vaikeatekoisen, mutta epävarman korttilinnan. »Vaikka Sargon olisi kuollut hoitolaansa apua saamatta, ja koko maailma olisi pitänyt häntä hulluna, niin hän kuitenkin olisi päässyt pakoon, hänen mielikuvituksensa olisi päässyt koskettamaan suuremman elämän mielikuvitusta.»

Syntyi harras hiljaisuus ja sitten huokasi nti Lambone tyydytyksestä. Hän ei yhtään ymmärtänyt, mitä hänen veljensä oikeastaan tarkoitti, mutta hän ihaili häntä hänen puhuessaan. Kukaan ei hänen mielestään ollut milloinkaan puhunut sillä lailla, eikä osaisikaan puhua niinkuin hän. Hänen äänensä oli kirkas ja selvä kuin paras painotyö. Vain joskus olisi toivonut omaavansa silmälasit.

Mutta nyt sai nti Lambone kuin sysäyksen. Christina Alberta irtausi äkkiä äänettömyydestään, jonka verhossa hän oli istunut.

Bobby alkoi tuntea Christina Albertan ääntä oikein hyvin, ja hän tiesi, että tyttöä pelotti, kun hänen oli pakko puhua ja kun hän samalla oli päättänyt saada jotakin sanotuksi. Hän tiesi senkin, että tyttö nyt puristi kovasti tuolinsa käsipuita. Hän silmäsi Devizesiin juuri silloin, kun loiston säde sattui hänen kasvoihinsa, ja näki, että ne olivat hyvin tarkkaavaiset katsellessaan tarkasti Christina Albertaa kuin unohtaen kaiken muun. Ne olivat tarkkaavaiset ja hellät ja hellästi huolestuneet, vakavat ja hyvin kalpeat tuossa valkoisessa valossa. Kun valo oli kulkenut ohi, oli Bobby yhä vielä näkevinään nuo kasvot, mutta ne olivat nyt tummat kuin mustapuu.

Hän vaikeni ikäänkuin järjestääkseen väitteitään. »Se on kai teologiaa», virkkoi hän. »Taikka mystiikkaa. Se on älyllistä leikittelyä, jota ihmiset leikkivät lohduttaakseen itseään. Miehet pikemminkin kuin naiset. Siinä ei oikeastaan ole mitään eroa. Tragedia on tragediaa, erehdys on erehdystä, kuolema on kuolemaa.»

»Otaksukaapa», jatkoi Christina Alberta, »otaksukaapa, että mies on heitetty vankilaan ja joutuu väärään valoon koko maailman silmissä, otaksukaa, että hänet viedään pois ja pannaan kaivamaan omaa hautaansa, ammutaan sen ääressä, haudataan ja jää sitten sinne makaamaan ja unohdetaan. Siinä ei ole murhattu rodun osaa, siinä ei tapahdu mitään ihmeellistä. Siinä on vain tapettu mies ja karkoitettu tieltä. Mystisisminne pyrkii juuri syrjäyttämään tällaisen tapahtuman surullisuuden. Se ei kuitenkaan tee sitä. Sellaista on tapahtunut. Sellaista tapahtuu tänä päivänäkin. Venäjällä… Amerikassa… joka paikassa. Ihminen pyyhkäistään vain pois, ruumiineen ja sieluineen, toiveineen ja tahtoineen. Tuo mies ja hänen hämärä henkilökohtainen maailmansa on lopussa ja poissa, ja hänen tehtävänsä on päättynyt. Hänet on lyöty ja hävitetty, ja kaikki taitavat puheet mukavassa sohvassa lämpimässä hämärässä eivät muuta siitä pilkkuakaan. Se on tuhoa. Jos minut tuhotaan, olen tuhottu, jos minulla on haluja ja unelmia ja ne tuhotaan ja kuolevat, kuolen minäkin. On leikkimistä sanoilla, kun sanotaan, etten kuole, taikka että ne ovat muuttuneet ja herkistyneet ja johdettu joksikin paremmiksi.»

»Rakkaani», sanoi nti Lambone nti Meansille, »eihän teillä vain ole kylmä?» Hänen äänestään kuuli, että hän aikoi lakata hartaasti kuuntelemasta keskustelua, jos tuo tyttö riepu vielä puuttui asioihin, ja että hän aikoi ruveta puuhailemaan pielusten, peitteiden ja muiden kanssa ja päättää keskustelun.

»Minun on oikein hyvä olla», vastasi nti Means. »Toivoisin, että tätä jatkuisi iankaikkisesti.»

Mutta Christina Alberta ei välittänyt nti Lambonen varoituksista. Hänellä oli jotakin sanottavaa, ja mukana oli joku, joka tahtoi, että hän sanoisi sen, ei liian terävästi, ei liian selvästi.

»Kaikki tuo teologia, tämä uskonto, nuo uudet uskonnot, ovat vain vanhoja, jotka on maalattu uudelleen…»

»Maalatut uudelleen. Minä en kaipaa niitä. Mutta minä en halua puhua siitä. Tahdon vain sanoa, että te olette väärässä isääni nähden, olette ihan väärässä. Hra Lambone on pukenut hänet omaan filosofiaansa sopivaksi. Hänellä oli tuo filosofia jo kauan ennenkuin hän tunsikaan isääni. Ja te puhuitte kehoittavasti isälle ja tungitte häneen hra Lambonen ajatukset, kun hän oli lyöty ja murrettu, koska ne sopivat hänen tapaukseensa. Aikaisemmin ei niitä ollut siellä. Tunsin hänet ja tiesin tarkoin, mitä hän ajatteli. Kasvoin hänen rinnallaan. Hän puheli minulle enemmän kuin kellekään muulle. Ja on tyhjänpäiväistä puhua hänestä, hänen innostuksestaan, ikäänkuin se olisi ollut tuo suuri sielu, joka saapuu kuin vuoksen nousu pienen sielun tyyneen veteen. Sellaisesta ei ollut puhettakaan. Sanoessaan, että hän oli maailman herra, tahtoi hän todella olla maailman herra. Hän ei ollenkaan tahtonut sulattaa itseensä muita ihmisiä, taikka joutua sulatetuksi. Hän oli yhtä täydellisesti oma itsensä, kun hän oli Sargon, kuin ollessaan Albert Edward Preemby. Enemmänkin… Ja minä uskon, että sellainen on meidän kaikkien laita.»

Hän puhui jokseenkin kiireesti, sillä hän tiesi, että oli olemassa voimia, jotka halusivat saada hänet vaikenemaan.

»Minä haluan olla oma itseni, enkä mitään muuta. Haluan maailman itselleni. Haluan olla jumalatar maailmassani. Se ei merkitse mitään, että minä olen ruma tyttö, joka luonnostaan ei osaa käyttäytyä. Ei merkitse mitään, että se on mahdotonta. Sitä tahtomaan minut on tehty. Silloin saa elää merkillisiä hetkiä. Kunnian hetki on parempi kuin ei mikään… Luulen, että te kaikki oikeastaan tahdotte sellaista. Te vain vakuutatte itsellenne, että te ette tahdo, ja sanotte sitä uskonnoksi. En usko, että kukaan on milloinkaan uskonut uskontoon alusta alkaen. Buddhalaisuus, kristinusko, tuo hullunkurinen sargonismi, outo uskonto, jonka te keksitte yhden illan keskustelun aiheeksi, ne ovat kaikki jonkunmoista lohdutusta — siteitä puujaloissa. Epäilemättä ovat ihmiset koettaneet uskoa sellaisiin uskontoihin. Murtuneet ihmiset. Mutta koska me emme voi tyydyttää sydämemme kaipuuta, niin miksi huutaisimme: 'happamia marjoja’ niille. En halua palvella — en ketään, en mitään. Kuljen ehkä tuhoa kohti, maailman kaikkeus saattaa olla vain tuhon menetelmä, mutta se ei muuta sitä seikkaa, että tunnen sillä lailla siihen nähden. Saatan jäädä tappiolle, saattaa olla varmaa, että jään tappiolle — mutta mitä siihen tulee, että särjetty sydän on pelastettava yleisestä haaksirikosta ja että se aloittaa taas alusta pienenä osana yhdestä tai toisesta, — ei, tahdon vain olla vapaa. Tiedän kyllä, että isken käteni seinään. Se ei ole minun vikani. Miksi me emme ota itse? Miksi emme uskalla mitään?»

Pimeys, joka oli Devizes, puhui Christina Albertalle, ja nti Lambone oli hiljaa.

»Me emme ota ja me emme uskalla», sanoi hän. »Me emme uhmaa lakeja ja tapoja, koska elämässämme, meissä itsessämme, muttei ulkopuolellamme, on muita tekijöitä, jotka ovat meille tärkeämpiä. Siitä se johtuu. Paulia miellyttää pukea ajatuksensa näistä asioista vanhoihin, mystillisiin lauseisiin, mutta se, mitä hän sanoo, on itseasiassa epätieteellinen tapa esittää sielutieteellisiä tosiasioita. Ajattelette olevanne yksinkertainen, mutta itseasiassa olette kovin monimutkainen. Olette yksilö, mutta te olette myös rotu. Se on teidän luontonne, minun ja jokaisen. Mitä enemmän älymme herää, sitä paremmin tunnemme sen.»

»Mutta juuri erotus on ratkaiseva minuun nähden, eikä asian yleinen puoli. Rotu minussa ei ole minulle sen enempää kuin tanner, jota polen. Minä olen Christina Alberta, enkä nainen tai ihminen. Christina Albertana minä haluan, haluan ja haluan. Ja kun ovi paiskautuu kiinni mielikuvieni edessä, silloin päästän huudon vastalauseeksi. Miksi luopuisin tarkoituksestani, kun en voi saavuttaa sitä? Miksi ylpeillä luopumisesta ja välinpitämättömyydestä? Vihaan uhrautuvaisuuden aatetta. Mitä hyvää on tulla maailmaan Christina Albertana vain sen takia, että saa uhrata sen olemalla Christina Alberta? Mitä hyvää on olla erilainen kuin muut, jollei elääkseen erilaista elämää?»

Nti Lambone puuttui odottamatta puheeseen. »Naisen koko elämä on pitkää uhrautumista», sanoi hän.

»Mutta onhan meillä nyt äänioikeus», sanoi Christina Alberta jokseenkin ajattelemattomasti. »Miksi naisen elämä on uhrautumista?»

»Ajatelkaa lapsia, joita synnytämme», sanoi nti Lambone tukahtuneella äänellä.

»Kaikkea!» sanoi Christina Alberta ja tukahutti jonkun sopimattoman huomautuksen.

»Merkillisin ilmiö meissä», puuttui hän taas puhumaan hiljaisuuden jälkeen, »merkillisin seikka naisessa, sellaisena kuin hän kerran on, on se, että tuskin kukaan meistä näyttää haluavan lapsia. Suuri osa meistä ei haluakaan. Nyt kun olen alkanut oppia jotakin biologiasta, huomaan, kuinka merkillistä se on. Olentoina, joitten erikoistehtävänä on lasten synnyttäminen, meitä pitäisi jäytää halun saada lapsia. Itseasiassa useimmat nykyaikaiset naiset tekevät kaikkensa, etteivät saisi lapsia. Me uneksimme niistä. Minusta ne ovat kuin parvi kätkettyjä kääpiöitä, jotka ovat valmiit hyökkäämään kimppuuni ja tekemään lopun koko olemassaolostani. Se ei johdu vain siitä, etten halua niitä, vaan siitä, että suorastaan pelkään niitä. Rakkautta me haluamme, ehkä. Monet meistä haluavat, hurjasti. Tahdomme rakastaa ja tahdomme, että meitä rakastetaan — päästä jonkun lähelle, jonkun luo. Sekin on petosta, pelkään minä. Joku luonnon ilkeistä piloista. Se on kaikki petosta. Hän katoaa — hän ei ole milloinkaan ollut täällä. Entisissä olosuhteissa sillä oli etunsa, luonto sai tarvitsemansa lapset. Mutta me emme ajattele lapsia. Me emme halua ajatella niitä. Siinä se on! Ja kuitenkaan ei lapsi riistä naiselta hänen itseharrastustaan, se vain laajentaa ja voimistaa sitä. Olen tuntenut älykkäitä nuoria naisia, jotka ovat menneet naimisiin ja saaneet lapsia, mutta kun lapsi tuli, haihtui heidän järkensä. Heistä tuli vaisto-olentoja, jotka puuhailivat riepujen parissa. Saattaisin kirkaista sellaista ajatellessani. Niin, olen yksinkertaisesti ja pelkästään egoisti. Olen Christina Alberta yksistään ja ainoastaan. En ole Sargon. Kieltäydyn ehdottomasti tuosta joku- ei kukaan-pelistä.»

»Mutta tuo saattaa kuitenkin olla vain rajoitettu kausi kehityksessänne», sanoi Devizes.

»Se on selvää. Mutta vakuutan teille, Christina Alberta, että tuo teidän kumouksenne ja kapinanne on vain kehityskausi. Te puhutte kapinasta ja itsekkyydestä ja anarkismista niinkuin terve lapsi huutaa saadakseen ilmaa keuhkoihinsa ja päästäkseen vanhasta, tukahtuneesta. Lapsi ei tiedä, miksi se huutaa, ja sen aivoissa saattaa ollakin joku pikkuinen suru.»

»En niinkään nuori. En ollenkaan niin nuori», huudahti Christina Alberta. »Vaikka eläisin kahdeksankymmenen ikäiseksi, niin kykenenkö sittenkään tuntemaan enempää kuin nyt tunnen? Miksi tahdotte nykyään aina kohdella minua lapsena?»

»Tunne ei ole ainoa mittapuu», vastasi Devizes. »Nytkin, tänä iltana, te puhutte sellaista, jota ette usko. Te ette ole itsekäs seikkailijatar. Te katselette monia asioita yksipuolisesti. Väitätte esimerkiksi olevanne kommunisti.»

»Niin, vain lyödäkseni jotakin kappaleiksi», sanoi Christina Alberta, »vain lyödäkseni kaikki kappaleiksi.»

»Ettepä. Sanotte niin minulle tänään, mutta puhuitte aikaisemmin toisin. Tahdotte päinvastoin säilyttää maailman. Haluatte auttaa yhteistä asiaa eteenpäin. Teillä on intohimoinen halu tietää tieteellinen totuus. No niin, tiede ja yleiset asiat eivät auta teitä puolustamaan omaa yksilöllisyyttänne. Te olette pakostakin kokonaisuuden osa ja ette voi olla kokonaisuus yksinänne. Huomaatte jo nyt, että te ette voi olla erillänne mainitsemistani asioista. Ne ottavat teidät valtoihinsa yhä suuremmassa määrässä, pidättepä siitä tai ette, koska ajan henki on sellainen. Niin meille kaikille käy. Pakoon ette pääse. Menneisyytemme, työmme, on etualalla elämässämme. Siihen täytyy ylpeyden ja seikkailuhalun alistua. Meidän on suljettava ja lukittava ovet kaikilta henkilökohtaisilta intohimoilta, jotka pyrkivät turmelemaan työmme. Panna salvat eteen ja jättää ne pois mielestämme, jättää ne toisarvoisiksi asioiksi. Tehkää työtä. Antakaa elämän suurten päämäärien ottaa teidät haltuunsa.»

»Mutta kuinka ne voisivat tavoittaa minut?» kuului Christina Albertan suusta itsepäisesti ja päättävästi. »Tiedän, että tuo on teidän uskonne», jatkoi hän. »Olette aina puhunut minulle siitä.» Bobbyn herkkä korva huomasi muutoksen hänen äänessään. »Muistatteko, kun ensimmäisen kerran juttelimme yhdessä? Muistatteko keskustelumme Lonsdalen talleissa? Silloin kun söimme yhdessä siinä italialaisessa ravintolassa? Sinä iltana. Juuri sen jälkeen kun olimme löytäneet toisemme.»

»Mutta silloin en saattanut käsittää, että uskonne tarkoitti kaikkea tuota rajoittumista, uhrautuvaisuutta ja hienotuntoisuutta, kuten minusta nyt näyttää. Luulin, että se oli jotakin voimakasta ja rohkeaa. En käsittänyt sen — luonteenlaatua. Mutta sen jälkeen olemme väittelemistämme väitelleet näistä asioista. Sinä iltana Kewin puistossa, sinä iltana, kun veitte minut kävelemään Shereen. Silloin puhuimme kaikki valmiiksi. Miksi meidän taas pitäisi väitellä? Minä myönsin — mitä muuta voin tehdä kuin myöntää? — ja pian olen sargonilainen niinkuin tekin ja Paul. Mutta en tänä kesänä. En vielä. Tänä iltana — tänä ihmeellisenä ensimmäisenä kesäiltana. Tänä iltana kapinoin minä kaikkea luopumista vastaan, kaikkea yksilön oikeuksien rajoittamista vastaan toisenkäden asioilla. Tulen mahdottomaksi ja kummalliseksi. Viimeistä kertaa. Haluan maailman tähdistä alkaen aina merenpohjaan saakka itselleni, omalle nälkäiselle itselleni. Ja kaiken niitten välillä, kaiken kauniin niitten välillä. Rakkauden… Siinä kaikki.»

Bobbyn sielun peiliin ilmestyi kysymyksiä ja katosi taas. Mistä Christina Alberta oli luopunut? Mistä hän aikoi luopua? Olivatko hänen korvansa pettäneet hänet, vai oliko Devizes sanonut hänelle »rakkaani»? Margaret Meansin ja kaikkien olosuhteiden edessä tuntui Bobbysta siltä, että Devizes olisi viimeinen henkilö, jonka pitäisi sanoa Christina Albertalle »rakkaani». Ja mitä tuo yksilön oikeuksien rajoittaminen tarkoitti. Oliko se vain kielenkäytön häpeämätöntä selvyyttä, hirmuinen tunnustus, tai jotakin sellaista, mitä hän ei käsittänyt?

Näytti siltä kuin Christina Alberta olisi ollut pahan hengen vallassa.
»Helkkariin kaikki luopuminen», sanoi hän katkeran ivallisesti.

He näyttivät istuvan jonkun hetken syvässä hiljaisuudessa, ja sitten alkoi satakieli laulaa hyvin kuuluvasti.

»Minusta tuntuu, että alkaa tulla hiukan kylmähkö», sanoi nti Lambone kesken hiljaisuutta.

»Täällä on niin kaunista», sanoi nti Means, jolla oli lämmin nti
Lambonen huivin sisällä. »Hyvin kaunista.»

»Kuinka te voitte puhua tuhoutumisesta…» sanoi hän, mutta jätti lauseensa kesken.

»Minä taidan mennä sisään sytyttämään kynttilöitä», sanoi nti Lambone. »Yö on liian ihana, että voisi sytyttää sähköt, liian ihana. Sytytämme vain kynttilät ja valkean takkaan. Ja ehkäpä soitatte meille jotakin kaunista. Nämä uunit ovat niin mainiot, että tuli syttyy niihin heti paikalla. En tiedä, oletteko huomannut niitä — uutta lajia. Tuli palaa kokonaan liedellä — ei mitään vetoa alhaalta päin, mutta takaseinän muoto vetää tulta ylös.»

»Pidän takkavalkeasta», lisäsi nti Lambone, huokasi ja nousi paikaltaan hitaana ja kookkaana.

Kaksi päivää myöhemmin Bobby tuli pieneen työhuoneeseen Paul Lambonen huvilaan puiston puolelle. Paul oli huomannut, että Bobby tarvitsi muutaman päivän aikaa saadakseen häiriytymättä ajatella romaaninsa alkua, ja oli pyytänyt häntä jäämään, kun muut vieraat olivat palanneet Lontooseen. Se oli mainio huone Bobbyn kaltaiselle kirjailijalle. Siellä oli matala kirjoituspöytä juuri pieniruutuisen ikkunan alla, ja ikkunalla oli hopeinen maljakko, jossa oli lemmikkejä ja tulpaaneja. Pieni, lasilla varustettu ovi vei puutarhaan, niin ettei tarvinnut mennä takaisin koko talon läpi. Kirjoituspöydällä oli kaikkea, mitä hemmoiteltu kirjoittaja suinkin saattoi vaatia: hauska paperiteline ja suulakkaa, oikeita säiliökyniä ja paljon tilaa kyynärpäille. Tuoli, jossa hän istui, oli perin mukava, mutta ei ylellinen nojatuoli, joka ei sopinut lepoon, mutta tuki vilpittömästi siinä istuvaa työntekijää. Polku juoksi mäkeä alas ikkunaan päin, ja sen reunoilla kasvoi ihmeen tiheässä kukkia. Kukkien molemmin puolin oli ruusupensaita, ja vaikka nuppuja ei vielä näkynytkään, niin vihreät lehdet, jotka vivahtivat ruosteen ruskealta, olivat hyvin somia täydessä valossa.

Bobby seisoi paikoillaan katsellen mäkeä ylös hiukan aikaa, istuutui sitten ja veti lehtiön luokseen. Hän otti yhden noita mainioita säiliökyniä, totesi kärjen notkean taipuisuuden ja kirjoitti kaikkein siisteimmällä ja kauneimmalla käsialallaan:

YLÖS JA ALAS

ROBERT ROOTHING

Hän kirjoitti sen hyvin reippaasti, sillä se oli hänelle tuttua. Ajan varrella hän oli kirjoittanut sen aina uudelle paperiliuskalle puolen tusinaa kertaa.

Sitten hän pysähtyi yhtäkkiä ja kumarsi päänsä toiselle puolelle, ja korjasi sitten hyvin siististi »sankarimme» sanaksi »sankari».

Siitä oli nyt kulunut lähes kaksi vuotta, kun hän tällä tavalla pani alulle romaaninsa, ja hän oli yhä epävarma tavasta, jolla hänen sankarinsa esiteltäisiin. Hänen alkuperäinen suunnitelmansa romaaniin nähden leijui yhä miellyttävästi hänen sielunsa sinessä. Hän ajatteli onnellista sarjaa hauskoja, erilaisia ja viehättäviä seikkailuja, jotka olisi kerrottu kevyesti ja hyväntuulisesti, nuoren, vaatimattoman, ei liiaksi, mutta kyllin rohkean miehen vaiheita hänen matkallaan maailmassa, elääkseen sitten onnellisena viehättävän nuoren naisen kanssa. »Pikareski» oli hänen taikasanansa. Mikään näistä seikkailuista ei ollut vielä saanut varmaa muotoa hänen mielessään. Hän tiesi, että se kyllä lopullisesti tulisi jonakin päivänä. Kun istui ja mietiskeli, niin näki ne jo puoleksi, ja siinä oli kyllin varmuutta hänelle. Ja kun hän sitten oli siististi ja kauniisti kirjoittanut uudelleen nimilehden, vaipui hän avosilmin uneksimaan ja ajatteli taas lakkaamatta Christina Albertaansa, niinkuin kunnon sankarin tuleekin.

Christina Alberta aiheutti aina Bobbylle yllätyksiä. Mutta Bobby sai aina kuulla jotakin, mikä selitti kaiken, ja sitten häntä taas kohtasi yllätys. Mutta nyt hän näytti tuntevan, että hän todella tiesi sen viimeisen tärkeän tosiasian, joka hänen oli tiedettävä hänestä. Edellisenä iltana oli Paul Lambone kertonut, kuinka hän oli vienyt tytön Devizesin luo saamaan neuvoja, ja kuinka he sattumalta olivat joutuneet tietämään, kuka hänen oikea isänsä oli. Hän kertoi tarinansa hyvin, niin kuin kirjailijan tuleekin, hän antoi sille dramaattisen kärjen. Hän kertoi silminnähtävästi kaiken tarkan harkinnan jälkeen, koska jo oli aika Bobbyn tietää asian oikea laita. Lambone oli selvillä Christina Albertan kihlauksesta. Hän ei tiennyt, eikä sitä tiennyt kukaan muu kuin Bobby, että hän ei milloinkaan aikonut mennä naimisiin. Mutta juuri se, arveli Bobby, teki mahdolliseksi hänen asemansa ymmärtämisen, selitti Devizesin kasvojen odottavan hellyyden silloin, kun valo sattui niihin, ja hänen vaistomaisen »rakkaani»-sanontansa, selitti hänen asemansa, ikäänkuin hän kuuluisi asiaan Devizesin ja Paul Lambonen yhteydessä, eikä ollutkaan jokseenkin satunnainen vieras, antoi anteeksi hänen kiivaan mustasukkaisuutensa Margaret Meansia kohtaan, koska hän silminnähtävästi oli alkanut voimakkaasti pitää isäänsä täydellisesti omanaan ja oli ehkä odottanut kiitollisuutta siitä, että oli hyvin paljon hänen kanssaan. Epäilemättä Margaret Means oli tuon läheisyyden tiellä. Oli luonnollista, että Christina Alberta halusi olla Devizesin kanssa ja työskennellä hänen johdollaan, ja luonnollista myös, että hän epäili, oli kateellinen ja vihainen väliin tunkeutuvalle henkilölle. Ottamatta lukuun sukulaisuutta, oli luonnollista, että kaksi sellaista älykästä ja lahjakasta henkilöä vetivät voimakkaasti toisiaan puoleensa. Se ei tuottanut mitään vaikeuksia Bobbylle, että Devizes yhtäkkiä oli päättänyt mennä naimisiin Margaret Meansin kanssa, sillä hän ei ajatellut kovinkaan tarkkaavasti Devizesiä. Margaret Means oli kyllä niin sievä, että kuka tahansa olisi mennyt naimisiin hänen kanssaan. On hetkiä, sen tiesi Bobby, jolloin tuollainen viehättävä sulous voi ampua ihmisen maahan kuin nuoli. Se oli selvästi kaatanut ja voittanut Devizesin. Ja melkein ainoa seikka, joka vielä sai Bobbyn miettiväiseksi, mutta vain toisessa sijassa, oli Christina Albertan vaihtelevaisuus. Miksi suostui hän menemään naimisiin Bobbyn kanssa ja sitten muutti mieltään niin pian ja lopullisesti ja kuitenkin piti hänet rakastettunaan?

Tuo päätös olla menemättä naimisiin näytti kaikesta päättäen olevan osa hänen nykyaikaisuudestaan. Sillä tuossakin »uusien ihmisten» ryhmässä, jossa Bobby oli hänet tavannut, näytti hän olevan kaikkein uusin. Hän oli reippain yritys koko elämään nähden, mitä Bobby oli milloinkaan nähnyt. Hänen nälkäisen yksilöllisyytensä leimahdus hurmasi hänet. Minne hän oli menossa tässä elämässä? Pääsisikö hän voitollisesti läpi tuohon uuteen persoonalliseen elämään, jota hän kaipasi, vai eikö hänen onnistuisi löytää toiminnalleen kohdetta ja jäisikö hän pettyneenä yksinäisyyteen niinkuin joku uraltaan eksynyt olento? Mitä Bobbyyn itseensä tulee, niin oli maailma saanut hänet kauhistumaan, se kauhistutti häntä vielä enemmän, kun hän ajatteli, että tuo heikko, pieni olento lähtisi uhmailemaan sitä.

Bobby oli luonnostaan, perinnöllisesti, pelokas: hän kaipasi pikemminkin turvallisuutta, suojelua, hellyyttä ja apua. Hän riippui kiinni »Täti Suzannan» puuhassaan taloudelliseksi turvallisuudekseen. Hän ei uskonut, että Christina Alberta tunsi kymmenettäkään osaa häntä uhkaavista vaaroista, häväistyksestä, tappioista, alennuksesta, välinpitämättömyydestä, väsymyksestä ja yksinäisyyden hädästä. Hänen mielikuvituksensa piirteli tuskallisia kuvia hänestä yksinään pimeässä, sekavassa, äärettömässä ja välinpitämättömässä Lontoossa. Hän näytti perin hennolta, astunnassaan kevyeltä, tukka leikattuna, kädet lanteilla, tietämättömänä pelottavista, salaisista vaaroista. Nyt kun hän alkoi ymmärtää tyttöä, alkoi hän myös ymmärtää monia, kirkassilmäisiä, seikkailunhaluisia, vaikeasti johdettavia nuoria naisia, joita hän oli tavannut muutamina viime vuosina, ja hän tajusi ensimmäisen kerran, mitä tarkoitti tuo syvä, laaja liike naisten keskuudessa, joka oli hankkinut heille äänioikeuden ja joukon aavistamattomia etuja.

Monet noista nuoremmista naisista tekivät työnsä ja olivat omia herrojaan, niinkuin miehetkin. He maalasivat ja piirustivat kuin miehet, kirjoittivat arvosteluja kuin miehet, sepittivät näytelmiä ja novelleja kuin miehet, johtivat liikkeitä, tekivät tieteellistä työtä, näyttelivät osaansa politiikassa. Niinkuin miehet? Asiaa tarkemmin ajatellessa — ei aivan. Ei. He pysyivät kuitenkin erilaisina. Mutta he eivät hoitaneet tehtäviään, joita jotenkin olisi voinut sanoa naiselliseksi, lisäämättä sanaan outoja, uusia merkityksiä. Heidän kirjoittamansa romaanit kiinnittävät tavattomasti hänen mieltään. Sellaiset kuin Stella Benson kirjoittivat kirjoja, jotka olivat kuin — kenen hyvänsä kirjoittamia. Hänen teoksestaan ei voinut huomata, oliko hän mies vai nainen. Tuo kaikki oli taas uutta. George Elliot ehkä oli heidän edeltäjiään. Ehkä. Nuo aikaisemmat naisten kirjat olivat hyvin somia »kiltin tädin kirjoja», jolleivät ne kuvanneet »kaunista itseäni». Saattoi kuulla hameiden suhisevan joka sivulla.

Olivatko nuo uudet naiset sukupuolettomia? Bobby punnitsi sanoja. Aikaisemman sukupolven naiset, jotka halusivat olla emansipoitua, sorrettua sukupuolta, sorsivat sukupuoltaan niin ankarasti, että sen kielteisyys tuli johtavaksi tekijäksi heidän elämässään. He lakkasivat olemasta myönteisiä naisia, heistä tuli kummallisia kielteisiä naisia. Mutta nämä uudet eivät niin paljon sortaneet kuin unohtivat sukupuolensa, välittivät siitä hyvin vähän. Christina Albertassa ei tavallaan ollut mitään sukupuolestaan, ei sen vuoksi, että hän olisi taistellut sitä vastaan, mutta käsittelemällä sitä kevyesti, niinkuin itseään saattaa käsitellä kevyesti — niin että se alistui hänen tilapäisiin tuuliinsa ja mielialoihinsa — ja hän saattoi siirtyä kokonaan muihin asioihin.

Siirtyä kokonaan muihin asioihin. Hänen mielikuvituksensa palasi tuohon pieneen olentoon, joka oli päättänyt valloittaa maailman itselleen uhmaten kaikkea perintätietoa.

Hän tunsi suurta kiirettä lähteä Lontooseen hakemaan tyttöä, olla hänen läheisyydessään, puuttua asioihin, suojella häntä ja kantaa hänet pois turvaan. Hän tiesi, että hän ei varmasti antaisi kellekään lupaa tehdä sitä. Hänen oli oltava vain hänen ystävänsä ja toverinsa, olla käytettävissä ja auttaa häntä, jos hänelle sattuisi joku onnettomuus.

Oli omituista, että hän halusi seista tuon sukupuolettoman nuoren naisen rinnalla. Se oli juuri sitä, jota kukaan ei voisi jättää laskuista pois, se saattoi ehkä olla osa ajan suurista bioloogisista muutoksista. Muinaisuudessa oli lajin etu vaatinut, että puolet lajista erikoistui lapsia kantaviksi ja kasvattaviksi. Nyt se selvästi ei enää vaatinut sitä. Pelottava ja kunnioitettava äidin ja puolison arvo ei enää houkutellut kaikkia naisia. Eräälle osalle heistä se ehkä vielä olisi jotakin pyrkimyksen arvoista, jos se heitä huvitti. Mutta suuri joukko naisia syntyi nyt olemaan sitä vailla. Muutamista saattoi tulla somia vahinkoeläimiä, jotka pian lakkaisivat olemasta somia, rakkauden ja äitiyden kunnioituksen loiseläimiä, roskaa, varjoja. Toiset taas raivaisivat tiensä täydelliseen yksilölliseen elämään — kolmanneksi sukupuoleksi. Ehkäpä uudessa maailmassa ei enää olisikaan vain sukupuolia, siellä olisi tunnustettuja muunnelmia ja alajaksoja. Niin mietti Bobby. Sillä aivan niinkuin oli olemassa naisia, jotka eivät halunneet synnyttää lapsia, niin oli myös olemassa miehiä, jotka eivät halunneet olla mukana vaimon ja lasten herroina.

Mutta rakkautta he kuitenkin kaipasivat. Jokainen yhteiskunnallisen lajin jäsen kaipasi rakkautta. Tämän kaipauksen puuttuminen oli samaa kuin paeta yhteiskunnallisesta elämästä yksinäiseen tyhjänpäiväisyyteen. »Molemminpuoliseksi lohdutukseksi», toisteli Bobby. Menneisyydessä oli Bobbykin uneksinut lasten rakkaudesta. Nytkin hän muisti tosiasiana, että hän oli uneksinut erikoisesti pienestä, omasta tyttösestä, jota hän saisi suojella ja tutkiskella. Mutta nyt oli ajatus ja kiintymys Christina Albertaan pyyhkinyt pois kaiken sellaisen. Hänestä oli merkillistä ajatella, missä määrin hän oli tytön vallassa. Hän ei voinut ajatella mitään elämänsuunnitelmaa juuri nyt ottamatta Christina Albertaa mukaan sen tärkeimpänä tekijänä. Mutta Bobbysta ei olisi hänelle mitään hyötyä, jollei tyttö kunnioittaisi häntä. Hän ei voinut ajatella olevansa toisen alainen, yhtä vähän kuin hän saattoi kuvitella olevansa hänen herransa. Jälkimmäisessä tapauksessa tyttö nousisi kapinaan, edellisessä halveksisi häntä. Heidän oli seistävä rinnakkain. Ja kun tyttö oli etevä, kykenevä ja valmis kovaan työhön, täytyi Bobbynkin tehdä ankarasti työtä ja siten myös kunnostautua. Hänen oli oltava toisen vertainen, oltava ja pysyttävä hänen vertaisenaan…

Juuri sen takia hänen nyt pitäisi kirjoittaa suuri romaani — ei vain romaania, mutta suuri romaani.

Hän silmäili taas siististi kirjoitettua sivua. »Alas ja ylös», luki hän. »Romaani jalkamatkalta.»

Siitä olisi pitänyt tulla tarina kiertämisestä ympäri maailmaa sellaisena kuin se on, jutelma hyvin järjestetyn sielun onnellisista seikkailuista hyvin järjestetyssä asioitten piirissä. Mutta Bobby alkoi huomata, että ei ole olemassa, eikä milloinkaan ole ollut, sellaista pysyväistä maailmaa. On vain maailma, joka on ollut, ja maailma, joka tulee. »Uusia ihmisiä», kuiskasi Bobby, pisti kynän musteeseen ja laittoi joukon täpliä nimen ympärille. Sitten hän yhtäkkiä pyyhki pois nuo kolme sanaa »Alas ja ylös» ja kirjoitti sijalle: »Uusia maita.»

Hän mietti ankarasti. Sitten hän kirjoitti alaotsikoksi:
»Löytöretkeilijän tarina.»

Silloin kuuli hän säännöllistä, terävää napsutusta, ja seuratessaan ääntä hän näki rastaan, joka koetti rikkoa etanan koteloa hiekkaisella tiellä. Mutta tie oli liian pehmeä ja taipuisa ollakseen vakavana alustana takomiselle. »Tuon tyhmän linnun pitäisi löytää joku tiili tai astian kappale», virkkoi Bobby ja mietti. »Luulen, että kaikki kukkaruukut on suljettu aittaan… En pidä siitä, että lintu menettää aamunsa ja pettyy… Siihen ei mene minuuttiakaan…»

Hän nousi, meni ulos pienestä lasiovesta ikkunan vieressä löytääkseen kivenkappaleen. Pienen ajan kuluttua hän palasi sellainen kädessään.

Mutta hän ei palannutkaan työhuoneeseen, sillä etsiessään kiveä oli hän nähnyt pienen rastaanpoikasen, joka oli joutunut mansikoita peittävän verkon alle ja oli nähtävästi säikähtynyt suunniltaan, tuo tyhmä lintu. Hän palasi auttamaan rastaanpoikasta. Minuutit kuluivat, ja häntä ei kuulunut huoneeseen. Ehkäpä hän oli löytänyt uuden hädänalaisen olentotoverin.

Nyt puhalsi heikko tuulenhenki huoneeseen avoimeksi jääneestä lasiovesta, kohotti paperipalasen, jossa sankarimme piti esitellä, ja lennätti sen pehmeästi ja somasti uunissa oleville sytyttämättömille haloille. Siinä se lepäsi pitkän aikaa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINKAITTEN KUNINGAS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.