VANHOJA MUISTOJA

Kirj.

F. E. Sillanpää

Työväen kalenteri 1924 XVII.

HelsingissäÄ, weilin & Göös, 1923.

SISÄLLYS:

Vanhoja muistoja (F. E. Sillanpää)
Bismarckin perintö (Heinrich Ströbel)

VANHOJA MUISTOJA

(Tämä kirjoitelma on laadittu v. 1919 erästä julkaisua varten, joka sen kumminkin hylkäsi. Sen julkaiseminen tällä kertaa on siis oikeastaan muistelmien muistelemista. Minulle itselleni on kirjoitus hyvin mielenkiintoinen ja olisin iloinen, jos se voisi elähyttää niitä, jotka elämän yksityiskohtien suhdattomuudesta koettavat itselleen paljastaa luonnonlakien suuria suuntaviivoja — ja sitähän tietä on kuljettava jokaisen, joka katsoo ihmisyyden päätehtäväksi noiden luonnonlakien lannistamisen ihmisyyden mukaisiksi.)

Tuntuu omituiselta, että tuon otsikon nyt jo voi niin epäröimättä piirtää niiden asiain ylle, joihin alempana poimitut lähettämättömät ja käyttämättä jääneet kirjelmät ja muut "dokumentit" viittaavat. Niitten kaikkien vuosilukuhan on vain yhtä alempi kuin sen, jonka nyt leikkaamme. Ja kumminkin on se aika niinkuin unta vain, en epäile sanoa: niinkuin pahaa painajaisunta vain. Se on sitä niiden ihmisten mielestä, jotka eivät minään ajankohtana joutuneet verisen humpuukin lumoihin ja siitä syystä saivat tehdä tuttavuutta ensin punaisten ja sitten valkoisten esikuntien ja heidän tutkijainsa kanssa, onnistuen kumminkin säilyttämään kotinsa koskemattomina.

Kun siis tänä iltana jotenkin laimeamielisenä hain aihetta kirjoitukseen tätä julkaisua varten, osui käteeni kokonainen sarja kirjeitä ja lappusia. Ne koskettavat kaikki kuolemaa ja kuolleita ja sen vuoksi uhoo niistä omituinen mykkä juhlallisuus, joka tekee, että painavimmatkin reunamuistutukset tuntuvat kevyiltä. Syyttömien kuolema siirtää väkisinkin tapaussarjan inhimillisen vihan jyrisevästä valtapiiristä inhimillisen tragikan koskemattomaan valtapiiriin…

Ensimmäisenä on muutaman pohjoispohjolaisen työmiehen kirje tänne meikäläiseen esikuntaan, Se virui aikansa etappikanslian pöydällä, josta sen joskus pistin taskuuni. Se liene toinen tai kolmas hänen kirjoittamansa samansisältöinen kirje:

"Pyydän sieltä Teidän esikunnasta että jos teillä siellä on vielä tallessa ja lähettämättä net kaatuneen Sankarin Janne J:n Oman Veljeni vaatteet ja Arvo esineet, mitä hänellä oli silloin kun hän tuotiin sinne — minä en ole vielä kumminkaan niitä saanut — Niin minä pyydän että jos niitä ei vielä ole lähetetty tulemaan niin lähetettäisiin Pyytää Hänen oma veljensä Kalle."

Ilmeisesti oli kaatuneella sankarilla ollut joltisetkin vaatteet ja arvoesineet, koskapa olivat tehneet tyystin kauppansa. Haudattujen luettelo osoitti, että Janne J. makasi täkäläisessä yhteishaudassa n:o se-ja-se, sotilaallisesti haudattuna ja siunattuna, mutta kukaan ei tiennyt hänestä enempää. Kaikessa vähäpätöisyydessään on se kumminkin erinomainen historiallinen asiakirja, sen tyylistä puhuu vilpitön vakavuus.

Seuraava oli virallinen postikortti, jonka etusivun otsikossa on painettuna:

Lähetetty Hämeenlinnan Sotavankileiristä. Sitten seuraa:
Nimi ………. Osoite … …….

Toisella puolella on painettuna ja täytettynä seuraava kaavake:

Hämeenlinnassa Toukokuun 28 p. 1918 Ilmoitan että olen täällä ja pyydän teitä hankkimaan minulle sikäläiseltä suojeluskunnalta, kirkkoherranvirastolta y.m. todistukset koskeva syyttömyyttäni. Todistukset ovat osoitettavat Tutkintotuomarille Hämeenlinnaan.

Osoitteeni on: Hämeenlinna, Sotavankileiri …………… kasarmi …………… rak ……….. kerr ……….. huone ………….

Nimi: ……………

Sen on täyttänyt ja lähettänyt muuan keskenkasvuinen tyttönen äidilleen, joka kumminkaan ei sitä koskaan saanut siitä yksinkertaisesta syystä, että hänet oli teloitettu jo maaliskuussa. Isänsä teloituksen näkyy tyttö aavistaneen, koska ei ole osoittanut lähetystään hänelle. Kesäkuun iltana avatessani iloisen joukon ympäröimänä postipakettia, pistin sen mitään sanomatta taskuuni, niinkuin olisin hävennyt jotakin tai vaistomaisesti välttääkseni ympärillä seisojien vitsailevia ehdotuksia osoitteen muuttamisesta. Tuon samaisen äidin teloittaminen oli nimittäin minun mielestäni suhteettoman väärämielinen teko. Minä häpesin asiaa niiden monien kahvikuppien ja herttaisen kohtelun vuoksi, joita olin teloitetulta saanut. Arvosteluni voi siis kylläkin olla puolueellinen.

* * * * *

Seuraavan juhlallisen kirjelmän olen minä allekirjoittanut itse laatinut allamainittuna kesäisenä päivänä, olen sen jälkeen siistinyt itseni, pukenut paremmat vaatteet ylleni, ottanut kepin herraiseen käteeni, josta jotkut punakaartilaisnuorukaiset kuuluivat sanoneen, ettei se ole ikänä ansainnut edes ruokansa suolaa ja joutaisi sen vuoksi yhdessä pään kanssa irti hakattavaksi, ja kävellyt siihen kylään, jossa on hyvin viljeltyjä ja hyvin maalattuja taloja ja niissä hyvin säilyneitä isäntiä (kiitos viimemainitusta seikasta hyvinkin paljon ehkä sen miehen, josta seuraavassa tulee puhe). Minut otettiin erinomaisen ystävällisesti vastaan, jonka jälkeen minä mainituille isännille esitin kirjelmäni, joka oli näin kuuluva:

Siinä tapauksessa että vankileirissänne säilytettävänä oleva punakaartilaisvanki Juho Stefanus Taavetinpoika H. tämän Hämeenkyrön pitäjän L:n kylästä takuita vastaan laskettaisiin kotipaikalleen, menevät allekirjoittaneet Hämeenkyrön Suojeluskunnan jäsenet täyteen takuuseen siitä, että hän pysyy kotipaikallaan säännöllisessä työssä, käyttäytyy siivosti, ei ole kenellekään yksityiselle eikä yhteiskunnalle vaaraksi ja heti käskyn saatuaan täyttää ne määräykset, joita hänelle viranomaisten puolelta mahdollisesti annetaan, ja anomme, että hänet luovutettaisiin tämän esittäjälle kirjailija Frans Eemil Sillanpäälle tämän pitäjän Vanajan kylästä kotiin tuontia varten.

Hämeenkyrössä heinäk. 18 p. 1918.

mikä kirjelmä ei kuitenkaan, siihen nähden, että mainittua Juho Stefanusta isäntien lausunnon mukaan ei paikkakunnalla erikoisemmin kaivattu, niin hyvänlainen ja oikeamielinen kuin hän yleensä oli ollutkin, heidän puoleltaan antanut aihetta mihinkään toimenpiteisiin, vaikka kirjelmä tunnustettiinkin hyvin ja sujuvasti laadituksi.

Myöhemmin sain tilaisuuden kertoa samoille isäntämiehille, että Juho Stefanus silloin heinäk. 18 p:nä jo makasi haudassa Lappeenrannan kaupungin läheisyydessä kuoltuaan vankilassa "liialliseen lihavuuteen", kuten eloon jääneet sieltä palatessaan kertoivat. Isäntämiehiltä oli siis mennyt hukkaan oivallinen ja maksuton jalomielisyyden tilaisuus.

Sitten seuraa tällainen kirje, jonka lähettämättä jättäminen ei lakkaa minua kisaamasta, vaikka tiedänkin hyvin, ettei asianomainen henkilö olisi minun opastustani tarvinnut, jos olisi katsonut jotakin voivansa tehdä.

Hämeenkyrössä 7.7.18.

Arvoisa Herra Tohtori,

Pyydän ensiksi vilpittömästi ja ilman mielistelyä tulkita Teille sen syvän ja isällisen kunnioituksen, jota Teitä kohtaan tunnen nuorempana kansalaisena ja kirjailijana. Olette tajunnassani — ja varmasti Suomen kansan kaikkien luokkien parhaimmiston tajunnassa — tullut meidän kansalliseksi, mielisin sanoa turvalliseksi omaksitunnoksemme. Ajattelen lähinnä esiintymistänne viime marraskuun murhien johdosta, jonka merkitys seuranneelle vapaussodalle varmaan on arvaamaton.

Nyt me odotamme Teidän vapauttavaa sanaanne punaisten vankien kohtalosta ja kohtelusta. Minulla on kyllä sangen vähän mieskohtaista kokemusta heidän oloistaan, mutta sekin, mitä olen nähnyt ja tarvittaissa voin toteen näyttää, riittää osoittamaan, että oikeuden jumalattaren silmiltä on side pudonnut, hänen vaakansa unohtunut ja hän pälyy voitetuita kiiluvin silmin miekka sojossa. Sanotaan että luonnon pendelilaki toteutuu tässäkin, mutta ihmisyyden käsitteeseen kaiketi kuuluu juuri sellaisten luonnonlakien lannistaminen. Minua tympäisee se jatkuva naivi jankutus, että vielä julmempia punaiset olivat. Mitä se tähän kuuluu? Tässähän on eurooppalainen valtio harjoittamassa laillista kylmää oikeutta rikollisia kohtaan, eikä tiemmä ottamassa osviittaa huliganikoplien menettelytavoista. En tietysti tahdo olla niin naivi, että vetoaisin siihen vanhaan Herraan Kristukseen, jota kumminkin voittanut puoli julkisesti ilmoittaa kuulasateessakin palvovansa. Punaiset eivät toki sellaista uskotelleetkaan.

Eduskunnassa yritettiin välikysymysmanööverillä panna valkoinen laastari tämän haavan päälle. Ilmoitettiin, että vankeja ravitaan tuhansilla kaloreilla, mutta unohdettiin mainita, miten ja mistä sen niminen ruokalaji valmistetaan. En ole tullut ottaneeksi selkoa, kuinka monta kaloria yksi suolaheinä sisältää — hyvät koivuhalot sisältänevät niitä melkoisesti — mutta sen voin todistaa, että vangit kiihkeästi nielevät sellaisen kasvin, milloin sattuvat löytämään. Unohdettiin myös mainita, kuinka monta vankia on esim. Hämeenlinnassa kuollut ja yhä vuorokausittain kuolee, ja kuinka monta on laskettu vapaalle jalalle siinä tilassa, että se "vapaa jalka" töin tuskin on voinut hyöriä.

Unohdettu on myös sekä kysyä että vastata, onko aikomustakaan, edes nimellisestikään, ryhtyä selvittelemään valkoisten sotamiesten tekemiä murhia. (Murhana pidän kaikissa oloissa sitä, kun aseeton ihminen, olkoonpa vaikka millainen roisto, ilman laillista tutkintoa jonkun hysterisen ilmiannon perusteella otetaan ja ammutaan. Jokaiselta tuomiolta taas vaadin yhtenä oleellisena ehtona, että se milloin tahansa voidaan tarkistaa ja syytöntä hyvittää.)

Mielenkiintoista olisi myös nähdä pätevä vertailu teloitusten suhteellisista määristä huomattavammissa kapinoissa, kuten Parisin kommunissa ja irlantilaisten kapinassa maailmansodan aikana.

Olen varma, että Teidän oikeudentuntonne kapinan kukistamisen yhteydessä on kokenut monta pettymystä ja loukkausta. Esiintykää julkisesti Te, jolla on niin ehdoton arvovalta. Vakaumukseni on, että laajat piirit sekä kotona että ulkona sitä Teiltä odottavat. Sitä paitsi on muistettava, että kun pendeli heilahtaa puolelta toiselle, niin se ei jää sinne itsestään. Sitä on hilliten ohjattava tasapainoon.

Pyydän vieläkin vakuuttaa Teille syvintä kunnioitustani.

Tämä kirje on oivallinen näyte sellaisesta inhimillisestä asiaan puuttumisen puuskasta, joka jää toimeenpanematta, jos se jää seuraavaan aamuun.

* * * * *

Äskettäin luin erään porilaisen lehden pääkirjoituksesta seuraavan lauseen:

"Kapinavankeja oli alkuaan noin 70,000. Niistä on vielä jälellä vankiloissa noin 4,000. Muut ovat joko ehdonalaisessa vapaudessa tai kokonaan vapautettuja."

Niinpä niin: kokonaan vapautettuja.

BISMARCKIN PERINTÖ

Eräs 25-vuotismuisto

Kirj.

Heinrich Ströbel

Viime kesänä oli kulunut 25 vuotta siitä kun Bismarck, Saksan kuuluisa valtiokansleri, meni manalle. Tämä muisto, joka vanhan Saksan kunnioittamissa synnyttää synkkiä ja osaksi katkeriakin ajatuksia, on omiansa saattamaan sosialistitkin vakavaan mietiskelyyn. Sillä Bismarck ei ollut ainoastaan aikakautensa mahtavin valtiomies, hän oli myös erään valtiollisen järjestelmän selväpiirteisin ruumiillistuma. Siitä kohtalosta, joka on tullut hänen itsensä ja luomansa preussilais-saksalaisen sotilas- ja mahtivaltion osalle, juuri me nykyajan sosialistit voimme vetää tärkeitä johtopäätöksiä. Ja nämä ovat sitä huomioonotettavampia, koska Bismarckin edustama väkivaltapolitiikka ei ole loppunut, vaan kukoistaa edelleen niin Europassa kuin muissakin maanosissa, ikäänkuin maailmansodan suunnattomat kauhut olisivat olleet vain ohimenevänä kohtauksena.

Bismarck tunnusti aina avoimesti raa'an valtapolitiikan järjestelmän. Hän ei antanut arvoa millekään muulle kuin kylmälle etupolitiikalle, kuten hän kerran julkeasti selitti Itävallan lähettiläälle. Periaatteisiin perustuvaa politiikkaa hän kohteli vain pilkalla eikä hän halveksinut ainoastaan oikeuden sekä yhteiskunnallisen ja kansainvälisen kulttuurikehityksen uusaikaisia periaatteita, vaan myös niitä laillisen perinnöllisen hallitsijavallan periaatteita, sitä vanhoillisten yhteiskunta-ainesten sekä ruhtinassukujen etujen yhteisyyttä, johon viime vuosisadalla valtioiden päämiehet ja etuoikeutetut säädyt useasti uskoivat. Kaikki tuollaiset ideologiat olivat Bismarckin mielestä vain haaveita. Yksi ainoa keskipiste oli, jonka ympäri hänen ajattelunsa ja valtiollinen toimintansa kierteli, ja se oli preussilaisen herrassäädyn, aateliston ja kruunun etuoikeudet. Tämän herrasluokan kutsumus oli muka hallita niin Preussia kuin ylipäänsä koko Saksaa. Bismarckin toteuttaman yleisen äänioikeuden piti vain toimia aseena vapaamielisemmän porvariston vaatimuksia vastaan, olla siis kruunun yksinvallan takana piilevien junkkerien välikappaleena — mikään myönnytys kansanvallalle tai parlamenttarismille yleinen äänioikeus ei saanut olla.

Niin ahdas kuin junkkerien patriarkkaalisuus, jota Bismarck piti kaikkein parhaampana hallitusjärjestelmänä, oli myös hänen kansallisuustunteensa. Hän ei ollut ainoastaan mitä piintynein junkkeri, vaan myös paatunut preussilainen. Vapaaherra v. Stein'kin oli pitänyt Preussia vain rakennettavan Saksan valtakunnan kulmakivenä ja ennusti Preussille "kunniatonta loppua" siinä tapauksessa, että se pettäisi yleissaksalaisen kutsumuksensa. Mutta Bismarck oli ennenkaikkea preussilainen. Preussin mustavalkoisten rajapyykkien toisella puolella alkoi hänen käsityksensä mukaan heti ulkomaa. Tämä hänen ahdas, piintynyt preussilaisuutensa selittää myös sen tunnottoman politiikan, jota hän harjoitti Itävaltaa ynnä muita silloisen saksalaisen liiton jäsenvaltioita vastaan — liiton, johon Preussikin kuului ja jonka päämääränä sääntöjen mukaan oli edustaa liittoa ulospäin sekä suojella kaikkien liittovaltioiden keskinäisiä oikeuksia. Niinpä Bismarck, mikäli tiedetään, ilman omantunnonvaivoja, monivuotisilla juonillaan järjestelmällisesti valmisti sotaa Itävaltaa vastaan, tahtoen saada tämän maan eroitetuksi saksalaisesta liitosta, jotta kiistämätön yliherruus Saksassa lankeisi Preussille. Edelleen hän myös mitä arveluttavimmilla keinoilla pyrki sodan ajaksi turvaamaan itselleen Ranskan keisarin, Napoleon III:n hyvätahtoisen puolueettomuuden, vieläpä solmi asekumppanuudeu Italian kanssa liittovaltiota Itävaltaa vastaan! Silloiset saksalaiset pitivät enimmäkseen tämmöistä menettelyä poliittisena häpeänä, miltei maanpetoksena. Mutta preussilainen junkkeri ja raaka väkivaltapoliitikko Bismarck antoi tämmöisille liberaalisten "filisterien" tunteille palttua.

Voidakseen täydellisesti sivuuttaa julkisen mielipiteen Bismarck oli, tultuaan v. 1862 kutsutuksi pääministeriksi, yhtä suurella viekkaudella kuin häikäilemättömyydellä ajanut kiilan kruunun ja kansan väliin, alentanut eduskunnan arvoa, kukistanut vapaamieliset virkamiehet, asettanut sanomalehdille suukapulan ja kehittänyt henkilökohtaisen hallitusjärjestelmän mahdollisimman jyrkäksi. Sitä ristiriitaa, johon kuningas Wilhelm oli rakkaan armeijan uudestijärjestämisehdotukscnsa takia joutunut suuremmalta osaltaan vapaamielisen eduskunnan kanssa, käytti Bismarck hyväkseen ja kärjisti sitä mahdollisuuden mukaan. Niin suuri hallitusvastainen enemmistö kuin kerta toisensa perästä hajoitetussa eduskunnassa olikin ja niin kiivaasti kuin se moittikin hallitusta sen perustuslainvastaisesta toiminnasta, ei Bismarck siitä välittänyt. Tosin kuninkaalla oli silloin tällöin heikkoudenkohtauksia, jolloin hän pääministerilleen lausui pelkäävänsä, että he molemmat tulisivat Ludvig XVI:n tavoin mestatuiksi, jos nimittäin vallankumous uudistuisi — mutta Bismarck osasi levollisuudellaan rohkaista vanhentuvaa ja epäilevää hallitsijaa. Ja tiesihän Bismarck, että hän saattoi huoletta uhmata liberaalien vastustusta, kun vain hänellä oli takanaan kuningas, sotilasaatelisto ja näinollen myös armeija. Kuninkaan taas, jonka nimessä hän itsenäisesti saattoi hallita, hän osasi älykkyydellään, terävällä ihmistuntemuksellaan ja mahtavalla tarmollaan täydellisesti tehdä itsestään riippuvaiseksi. Kruunun yksinvalta merkitsi itse asiassa Bismarckin itsevaltaa, sillä kaukonäköisyydellään ja tarpeen vaatiessa häikäilemättömän tarmokkaalla puuttumisellaan asiain menoon hän aina osasi estää vieraita henkilöitä tai vaikutuksia tunkeutumasta hänen ja kuninkaan väliin.

Ja kuitenkin olisi aivan väärä se käsitys, että Bismarckin oli helppo ajaa tahtonsa ja suunnitelmansa läpi. Kyllä pääministerin täytyi käyttää koko valppauttaan, koko diplomaatti- ja juonittelijataitoaan, koko tavatonta toimintakykyään voidakseen ohjata asiain kulkua tarkoitustensa mukaisesti. Itse asiassa Bismarck olikin jokseenkin yksin; vain muutamat harvat ystävät saattoivat tilapäisesti luoda silmäyksen hänen' lopullisiin tarkoitusperiinsä. Myös "Kreuzzeitung"-lehden ympäri ryhmittynyt rutitaantumuksellinen joukkio, jonka kanssa hän alussa oli toiminut täydellisessä yhteisymmärryksessä, luopui kannattamasta häntä, kun hän, toteuttaessaan preussilaista valta- ja valloituspolitiikkaansa, tallasi ruhtinaiden lailliset, perinnölliset oikeudet jalkojensa alle ja riisti näiltä kruunuja niinkuin ohdakkeenkukkia. Myös kuningas oli, haudottuaan nuoruudessaan aika rohkeita ajatuksia tulevista sodista ja Preussin yliherruudesta, tullut varovaisemmaksi sitä mukaa kuin ikä ja edesvastuu lisääntyi. Ainoastaan jatkuvasti häneen vaikuttamalla, lukemattomilla viekkailla tempuilla, rohkeilla keikauksilla, jotka asettivat kuninkaan valmiiden tosiasioiden eteen, saattoi Bismarck johtaa Wilhelm I:stä siihen suuntaan, johon hän itse oli päättänyt kulkea. Niinpä v. 1870, kun Bismarck piti tarpeellisena käydä sotaa Ranskaa vastaan, hän osasi, antamalla erään hohenzollemilaisen prinssin esiintyä Espanjan kuningasehdokkaana sekä väärentämällä tunnetun Emsin pikasanoman, siinä määrin loukata ja suututtaa Pariisin hoviväkeä ja Ranskan yleistä mielipidettä, että sairas ja tahdoton keisari Napoleon III meni Bismarckin virittämään ansaan ja julisti sodan. Kukaan ei halunnut sanottua sotaa kiivaammin kuin Bismarck ja Moltke, ja he olivat sitä jo valmistelleetkin viimeistä säärystimennappia myöten, kun sitä vastoin Ranskan sotavalmius oli niin ja näin. Niinkuin vv. 1864 ja 1866 sai Bismarck nytkin aikaan haluamansa sodan ja saavutti tarkoitetun voiton. Elsass-Lothring liitettiin Saksaan ja Saksan valtakunta pystytettiin siinä muodossa, jommoiseksi Bismarck oli sitä hahmoitellut jo pohjoissaksalaisen liiton muodossa: valta- ja sotilasvaltiona Preussin johdolla.

Kun täten tekee itselleen selväksi tapahtumain kulun ja sen määräävän vaikutuksen, joka Bismarckilla asiain ratkaisuissa oli, niin ymmärtää, että Saksan porvarillinen, yliopistollinen historiantutkimus suorastaan kuvaa Bismarckin Saksan valtakunnan luojaksi. Etenkin Max Lenz ja Herman Oncken alleviivaavat jyrkästi, että Preussin nousu ja pohjoissaksalaisen liiton synty niinkuin myös Saksan valtakunnan perustaminen oli yhden ainoan verrattoman miehen työtä. Sillä — niin Oncken kirjoittaa — "hän personallisesti päätti 1864, 1866 ja 1870—71 vuosien sodat".

Ja kaikista rajoituksista huolimatta, jotka materialistinen historiankäsitys tekee tarpeelliseksi, sosialistikin, joka antaa arvoa tosiseikoille, on pakotettu myöntämään, että Saksan kehitys olisi helposti voinut käydä oleellisesti toiseen suuntaan, ellei olisi ollut semmoista mahtavaa tahdonakkumulaattoria kuin Bismarck. Saksan yhtenäisyys olisi epäilemättä myös ilman häntä toteutunut tuloksena maan valtavasta taloudellisesta kehityksestä, mutta siinä käytetyt keinot ja saavutettu muoto eivät mitenkään olisi olleet samat. Ja juuri nuo keinot sekä niistä johtuva valtakunnan perustamisen muoto ovat oleellisesti määränneet Saksan ja Euroopan kohtalon myöhempinä aikoina.

Bismarckin politiikka jätti myös mitä syvimmät jäljet saksalaisten henkiseen elämään. Epäilemättä jo valtavasti kehittynyt kapitalismi aiheutti huomattavia muutoksia Saksan kansan henkiseen olemukseen. Sinä aikana, jolloin kauppa ja teollisuus vielä kulkivat lastenkengissä ja jolloin saksalainen kauppias ja käsityömestari saattoivat elää entisajan pikkuporvarin rauhallista, verrattain huoletonta elämää, pidettiin ruhtinaiden patriarkaalista hallintoa samaten kuin Saksan pirstomista lukuisiin pikkuvaltioihin itsestään selvänä. Näiden olojen ahtaudesta ja ummehtuneisuudesta saksalainen filosofia ja runous sitä vapaammin kohosi kohti ajauksen ja ihanteiden taivahista korkeutta. Saksan kansa ja sen henki olivat jotakin aivan toista kuin sen olemassaolon valtiollinen muoto. Saksalaisen hengen korkeana tehtävänä oli rakentaa silta yksilön ja kokonaisuuden, kansakunnan ja ihmiskunnan välille, kehittää ihmiskunnan korkeimmat ihmisyys- ja sivistysihanteet. Sivistyneiden maailmankatsomus oli aatteellinen, sivistysharrastuksen elähdyttämä, yleisinhimillinen.

Kun teollisuuden tuotanto kasvoi, kehittyivät porvariston aineelliset edut, sen osanotto valtiolliseen ja yleensä julkiseen elämään, sen porvarillinen itsetietoisuus ja sen kansallistunto. Koko henkinen elämä kehittyi enemmän poliittiseksi. Mutta tämä kansan hengen ja kansallistunteen poliittisoituminen sopi toistaiseksi vielä yhteen klassillisen aikakauden aatteellisen lennon ja sen kosmopolitismia (yleisinhimillisyyden) kanssa. Se kansallistunteen ja reaalipolitiikan käsitteiden kutistuminen ja kovettuminen, joka niistä teki ahdasmielisen natsionalismin ja häikäilemättömän voitonhimon, oli suureksi osaksi vasta Bismarckin junkkeripolitiikan aiheuttama. Hänhän polveutui, niinkuin Oncken huomauttaa, siitä ankarasta aatelisesta valloittajarodusta, joka aikoinaan siirtyi Elbe-virran yli valloittaakseen slaavilaisten maita ja asuttaakseen niitä saksalaisilla. Ja mainiosti hän tätä rotua edusti. Valloitushengellä hän täytti preussilaisen ja saksalaisen politiikan sekä siten samalla kansansa sieluelämän yleensä. Tämä muutos toteutui tosin sitä helpommin, kuin saksalaisen kapitalismin nousu ilman Bismarckiakin oli luonut erittäin suotuisia edellytyksiä itsekkyydelle ja erikoisetujen häikäilemättömälle ajamiselle. Nämä kapitalismin ja imperialismin piirteethän ovat meille kyllä tunnettuja muistakin maista — mutta sillä eroituksella, että itsekkyyden ja valtapolitiikan julistaminen ja edistäminen kohtasi siellä huomattavaa vastarintaa porvariston ja sivistyneistön omalta taholta, kun sitä vastoin Saksassa Bismarckin tunnustaman raa'an kansallisen itsekkyyden ja peittämättömän valtapolitiikan onnistui, kiitos preussilaisten pistinten ja saksalaisen teollisuuden voittojen, jokseenkin kokonaan hävittää vanha aatteellinen ideologia. Itse liberaalitkin tunnustivat sittemmin "Blut und Eisen"- (veri- ja rauta-) politiikan ja saksalaiset ylioppilaat, koulumestarit, professorit ja historioitsijat suitsuttivat ylistystä "vuosisadan sankarin" kunniaksi.

Bismarck itse sai jo ennen kuolemaansa vihjauksia politiikkansa huonoista seurauksista. Kruunun ja eduskunnan totuttaminen puolyksinvaltiuteen kävi hänelle itselleen turmiolliseksi, kun vanha keisari, joka oli muuttunut kaikkivaltiaan kanslerinsa välikappaleeksi, kuoli ja kohta sen jälkeen hänen 28-vuotias pojanpoikansa nousi valtaistuimelle. Nuori keisari, Wilhelm II, oli täynnä päähänpistoja, toimintahaluinen, ylenmäärin vakuutettu omista lahjoistaan ja hallitsijakyvyistään, tahtoen senvuoksi toimia itse kanslerina. Bismarckin hän tahtoi kunnioituksesta häntä kohtaan säilyttää jonkinlaisena vanhana leluna, mutta valtiolaivan kapteenina hän ei mitenkään saisi olla. Kun Bismarck-vanhus ei tahtonut tämmöiseen alennukseen tyytyä sekä vastusti keisarin poliittisia alotteita, ei yhteentörmäys ollut vältettävissä. Ja välirikko tapahtui tavalla, joka syvästi lonkkasi valtiokansleria. "Minut on heitetty portaita alas", lausui hän vaikeroiden ystävilleen, ja nämä vakuuttavat, että vielä vuosia myöhemmin näiden tapahtumain muisto sai vanhuksen silmät säihkymään. Häntä harmitti myöskin kansakunnan kiittämättömyys, entisten imartelijain raukkamainen luopuminen. Oli ikäänkuin hän ei olisi tullut ajatelleeksi, miten itse oli totuttanut ministerinsä, virkamichensä ja kansanedustajatkin ryömimään vallassaolijain edessä, miten itsekkyys ja ylöspäin hiipiminen oli käsitetty korkeimmaksi laiksi. Mitä ihmettä siinä siis oli, että tuo nuori herra, jonka jaettavana oli kaikki armo ja kaikki edut, saattoi niin helpon helposti vapautua epämukavasta vanhasta oppimestaristaan ja muuttaa politiikan mielensä mukaiseksi.

Joskin onnettomuus lähinnä kohtasi vanhaa valtiokansleria, koko kansakunta jäi kuitenkin vielä raskaammin kärsimään Bismarckin politiikan seurauksista. Se koko Europpaa käsittävä valtapolitiikka, jota Bismarck niin johdonmukaisesti oli kehittänyt, muuttui luonnollisesti yleismaailmalliseksi valtapolitiikaksi, joka koko maailmassa yhä enemmän saattoi Saksan pahaan huutoon ja lopulta johti maailmansotaan. Bismarck itse tuskin olisi myötävaikuttanut tähän politiikkansa viimeiseen kehitysmuotoon, sillä hänen kunniahimonsa tyydytti täydelleen 1870—71 vuosien sota. Mutta Bismarck oli kehittänyt saksalaisen militarismin ja valtahimon häikäilemättömäksi kansalliseksi itsekkyydeksi. Että Wilhelm II saattoi porvarillisen enemmistön hurjain suosionosoitusten jyristessä harjoittaa laivasto- ja siirtomaapolitiikkaansa sekä tuhlata maailman rauhalle niin vaarallisen toimintansa hyväksi tunnettua kiihoittavaa kaunopuheisuuttaan — se kaikki oli seurauksena Bismarckin antamasta kasvatuksesta. Mitä täydellisemmin tämä kasvatus oli hävittänyt aatteellisuuden ja ihmisrakkauden voimat, sitä rajattomammin olivat, sielutieteen tunnettujen lakien mukaisesti, itsekkyyden ja kansallisen ylpeyden vastavoimat kehittyneet. Ja herrojen Ludendorffin, Hitlerin, Ehrhardtin ja kumppanien peli osoittaa, että tuo paha henki vielä tänään tekee tuhojaan.

Bismarckin paha perintö on ainoastaan sosialismin taukoamattomalla työllä voitettavissa, semmoisen sosialismin, joka proletariaatin kansainvälisen luokkasolidarisuuden ja kansojen välisen sovinnon toteuttamiseksi käyttää yhtä paljon voimaa kuin Bismarck ja hänen seuraajansa ovat käyttäneet kansojen solidarisuuden pirstomiseksi. Ja tuntuu siltä, kuin juuri tällä alalla proletariaatin ponnistukset olisi moninkertaistutettava ja tehtävä suunnitelmallisemmiksi.