The Project Gutenberg eBook of Nuoren opettajattaren varaventtiili, by Hilja Valtonen

Tämän kirjan (kirjoittamattomana) sain serkultani Jussilta viimeisenä syntymäpäivänäni, heinäkuun yhdentenätoista 1923. Tulin silloin lailliseen ikään. Holhoushallitus kukistui, ja valta joutui omiin käsiini. Kaikki sukulaiset, tuttavat ja kylänmiehet riensivät lahjoineen lausumaan onnittelunsa tapauksen johdosta. Talouskapineita ja huonekaluja aivan sateli ympärilleni. (Pitkä ikä, rakastava puoliso ja kuuliaiset lapset sille ainoalle, joka rohkeni kukalla katkaista yleisen tarvekalusuunnan!) Olin näet kodin, vanhanpiian yksinäisen kodin perustamispuuhissa. Kaikenlaista sälyä karttuikin, pianosta aina punalaitaiseen pölyriepuun saakka. Ihmiset ovat hyvin kärkkäitä lahjomaan poismuuttajaa, etenkin äitipuoli, joka siten pääsee eroon ilkeästä ja pahasisuisesta tytärpuolesta sekä kaikesta siitä kamasta, mikä muistuttaa edeltäjää isän sydämessä. Niinpä sain lahjaksi kaikki oman äitini huonekalut ja tavarat, jotka hän kerran oli myötäjäisinään tuonut taloon. Isä oli antanut puusepän hiukan siistiä niitä.

Istuin parhaillani maallisen omaisuuteni keskellä miettien, missä Suomen kolkassa mahtoikaan olla se kansanjalostuslaitos, jonka kahteen kamariin ja keittiö pahaseen majoittaisin tavarani ja itseni, kun Jussi julmasti rymistäen ryntäsi huoneeseen ja oli iskeä kulmansa kaapin särmään.

»No!» sanoi hän ja katseli hämmästyneenä tuntemattomaksi maalattuja, tuttuja tavaroita.

Jussi vihelsi ja näytti jonkin verran nololta. Arvasin, ettei hän ollut hoksannut hommata minulle mitään suurenmoista lahjaa. Poika kulta! Päätin päästää hänet pälkähästä.

»Onnittele toki ja anna lahjasi! Lahja kai sinulla on tuossa käärössä, jota niin hellästi kainalossasi kannat.»

»Kuulehan, Liisa, älä pahastu, jos lahjani ei olekaan mikään erikoinen! Ehdin hukata rahani. Isältä en viitsinyt enää pyytää lisää, kun aivan äsken sain häneltä rahalähetyksen. Sitäpaitsi olisi minun pitänyt silloin ilmoittaa, mihin olen entiset huljutellut. Ja siihen ei minulla taasen ollut halua. Kyllähän sinä ymmärrät!»

Jussi-serkku on yhdeksäntoistavuotias herra, ainoan enoni esikoinen, joka keväällä leivottiin ylioppilaaksi. Oikea keltanokka siis! Aikoo ahkerasti agronomiksi ja on meillä »haistelemassa» maanviljelyksen aakkosia. Hän kävelee korviaan myöten rakastuneena rovastin Mirjamiin (kuusitoistavuotias tenhotar), ja isäukon lähettämät rahat olivat sulaneet sormukseksi, joka uutuuden hehkussa välkähteli Mirjamin »liljanvalkeassa» sormessa.

»Mitä joutavasta pahastuisin!» lohduttelin. »Lahja se on pienikin lahja. Kun se tulee hyvästä sydämestä, on se arvokkaampi kuin kaikki nämä mööpelit. Anna tänne vain pullapellisi!»

»Ei se nyt pullapelli ole», ilmoitti Jussi pikkiriikkisen loukkaantuneena. »Päiväkirjaksi sen tarkoitin.»

Todellakin! Paperikääröstä paljastui paksu kirja, joka asiaankuuluvin kumarruksin ojennettiin päivän sankarittarelle. Ja kannet olivat mustalla ja punaisella koristetut.

»Murheen mustalla pohjalla elämänilon punaisia riekaleita!» tuumin tutustuessani lahjaan.

»Kannet eivät ole kauniit, mutta kirjakaupassa ei ollut muunlaisia», puolustautui rakastunut keltanokka. »Mirjam sanoi, että ne ovat tunnelmallisemmat kuin aivan mustat.»

»Tietysti ne ovat tunnelmallisemmat. Ja niin vertauskuvalliset!
Mirjamko keksi tämän päiväkirja-aatteen?»

»Ei. Ajattelin, että sinun on hyvä saada uskottu ystävä mukaasi, kun lähdet outojen ihmisten ilmoille. Tiedän, kuinka vaikeata elämä on, kun sydän on täynnä asioita eikä ole ymmärtävää ystävää, kenelle niistä kertoisi. Kirja ei petä. Se on sopiva varaventtiili ilolle, surulle, ikävälle ja… niin… ja…»

»Ja rakkaudelle», täydensin rohkeasti. »Kiitos! Tulen käyttämään varaventtiiliäsi.»

Kohtalo on lennättänyt minut kauas synnyinsijoiltani. Monta, monta valkeaposkista kilometripylvästä on sinisen kotijärveni ja tämän yksitoikkoisen Latomeren välillä. (Nimi on omatekoinen, mutta hyvin sopiva tälle paikkakunnalle.) Sydämeni huokaisee haikeasti Savonmaata muistellessa. Ohhoo!

Koko kesän, aina siitä saakka kuin palasin seminaarista täysipitoisena kansakoulunopettajana, jankutti äitipuoleni, etten saisi paikkaa. Turhaan ne rahat olivat menneet minun koulutuksessani!

Rakas äitirouva ei koskaan anna isälle anteeksi sitä, että hän rouvan kielloista ja äkäilyistä huolimatta koulutti minut ylioppilaaksi. Mutta yliopistoon! Ei! Seis! Siellähän olisin kuluttanut rahaa niin, että Harjulan komea rustholli olisi mennyt konkurssiin ja äitipuoli kolmine lapsineen joutunut taivaltelemaan mieronmaita. Eipä silti, että mieleni olisi tehnytkään lukuja jatkaa. Korkeat oppiarvot ja loistavat arvosanat eivät ole koskaan olleet kunnianhimoni päämaalina. Lukeminen ja etenkin laskeminen (inhoan algebraa ja trigonometriaa) oli pahempaa kuin tervan syönti isolla piimäkapustalla. Ylioppilaaksi luin kiusallakin, vaikka lujille se otti. Hirveän mielelläni olisin viime syksynä mennyt Helsinkiin, en yliopistoon, vaan teatterikouluun. Salasin kuitenkin haluni. Äitipuoli olisi saanut moisesta ilmoituksesta vakavan hermokohtauksen, kenties sydänhalvauksen, enkä minä halunnut hennoille hartioilleni syntisen kuolemaa. Niinpä lähetettiin minut seminaariin hospitantiksi, ja minä menin. On näet suloisen yhdentekevää, miten jokapäiväisen leipänsä hankkii, kun sitä kerran ei saa hankkia haluamallaan tavalla.

Tämä kesä oli ikävä. Paikanhaku ei ole mitään hauskaa hommaa, varsinkin kun saa turhaan yrittää. Koska olin hylännyt loistavan taiteilijauran, päätin sijoittautua mahdollisimman vilkasliikkeiselle paikkakunnalle. Kotipitäjän paikat saivat osakseen olkapäänkohautuksen. Sukulaisten suositukset hylkäsin. Mutta kahdeksannelta luokalta saamani huonon päästötodistuksen ansiosta sain tyytyä vaatimattomampiin paikkoihin. Ja äitipuoli pisteli ja jankutti, jankutti ja pisteli. Sisarpuoleni autteli häntä parhaansa mukaan.

Vihdoin, kun olin jo vaatimukseni alentanut kirkonkyliin, tuli äitipuoleni suureksi ihmeeksi ilmoitus paikasta. Tarkastajan ja johtokunnan kirjeet saapuivat yht'aikaa odottavaan kouraani.

Hyppäsin heti penkille ja luin sotaäänellä kirjeet kaikelle kansalle, joka aterioitsi isännän johdolla isossa tuvassa. Jäljestä seurasivat asiaan liittyvät nuhteet sopimattomasta käytöksestä. Opettajattaren täytyy käyttäytyä kuin opettajattaren! Ah, äitirouva, mikä mallikelpoinen nuori neito lienetkään ollut!

Nielin nuhteet vaieten. Äitipuoleni seurassa olen oppinut vaikenemisen kauniin ja vaikean taidon. On ollut pakko oppia. Pienenä kunnioitin patukkaa ja vaikenin, isompana hänen kielevyyttään ja vaikenin. Vahva uskoni on, ettei tähän maailmaan ole syntynyt ketään niin kielevää ihmistä kuin äitirouva, ei ainakaan tällä eikä viime vuosisadalla. Ei kukaan voita häntä suunsoitossa. Tietäen tämän hyvin käytän sitä ainoata taitoa, jota hän ei omaa, vaikenemista. Se kiusaa ja harmittaa häntä enemmän kuin terävimmätkään sanat.

No niin! Rauha äitipuolelle Harjulassa! Onhan hän topakka emäntä ja kelpo ihminen. Eikä hän sille mitään mahda, ettei pidä minusta sen enempää kuin minäkään hänestä.

Mätäkuun viimeisenä päivänä lähdin Latomerta kohden. Kaikki taivaan akkunat olivat auki, ja vettä satoi kuin saavista kaataen. Tämä ei ollut ihme, vaan jokapäiväinen ilmiö tänä kesänä. Vettävaluvana ilmestyin rakkaan koulukaupungin asemalle. Tavarani olivat jo matkustaneet edeltäpäin.

»Toisen luokan lippu Mörskään!» sanoin suloisin hymyni huulillani. Myyjä oli nuori mies ja äitipuoli kaukana maaseudun sumussa. Sain hymyn hymystäni. Oikeastaan en ollut hymytuulella, enkä ole vieläkään, mutta tuo nuori mies kivahteli niin kiukkuisesti edelliselle ostajalle, että päätin armahtaa sitä yhä kasvavaa ihmisjonoa, joka odotti jäljessäni vuoroaan. Eräs herrasmies on uskotellut minulle, että hymyni muka on vastustamaton. Tepsi se nyt ainakin. Lipunmyyjä oli itse kohteliaisuus ja haki Mörskää kirjoistaan niin, että lehdet rapisivat. Viiden minuutin kuluttua ilmestyi hän jälleen luukun kehyksiin.

»Varmasti on. Sain määräyksen nousta siinä pois junasta. Sitäpaitsi se on Turistissakin. Katsokaa!»

Vedin Turistin taskustani ja levitin sen lipunmyyjän nenän eteen. Hän meni uudestaan kirjoihinsa, hakija haki, luikkasipa vielä yhden neidinkin avukseen, mutta Mörskää ei löytynyt. Jono takanani kiemurteli jo odotussalin toisessa päässä. Kiukkuiset, kiirehtivät, kärsimättömät katseet mittailivat sadetakkini märkää selkää. Eräs herra kävi jo kovenemassa.

»Mitä ihmettä neiti koko päivän luukulla seisoo, etteivät ihmiset pääse lippuja ostamaan!»

Päätin lepyttää hymylläni tuon hermostuneen, lihavan sedän silkkipyttyineen. Valitsin myös pehmeimmän äänikerran.

»Ostan lippua minäkin, eikä tämä toimitus vie puoltakaan päivää, vastahan olen seisonut tässä kymmenen minuuttia.»

Hermostunut, lihava setä silkkipyttyineen ei ollutkaan niin vain lumottavissa kuin lipunmyyjä. Hän tosin jätti minut rauhaan, mutta alkoi sensijaan sättiä rautatievirkailijoita yleensä ja nuorta lipunmyyjää erikseen. Jono takanani liitteli myötämielisen mutinansa herran sanoihin.

»Antakaa lippu seuraavalle asemalle!» ehdotin, sillä kävi säälikseni viatonta, nuorta miestä, jonka pään päälle kiertyi koko odottavan jonon kiukku ja kiihtymys. Syy oli yksinkertaisesti sen tuntemattoman herran tai neidin, jonka huolimaton käsi oli kirjan laatinut. Mutta sitä ei jono tajunnut.

Ilomielin täytti poika parka pyyntöni. Ja olenpa varma, että hymyni oli ainoa hymy, jonka nuori virkailija sai siltä jonolta. Olin siis tullutkin päinvastaiseen tulokseen. Niin voi käydä!

Hetken perästä istuin topatulla toisen luokan penkillä. Oikeastaan oli sopimatonta köyhän ja puolisivistyneen kansakoulunopettajan matkustaa näin ylellisesti ja uskotella olevansa rikas ja äveriäs. Mutta isäukon viisisatanen (äitirouvan tietämättä annettu) loihti esiin syntyperäisen savolaisen pöyhkeilyhengen, ja peritty papillinen (äidinisä rovasti) taipumus pehmeihin paikkoihin vaati vahvasti mukavuutta. Ei siis sovi ihmetellä lankeemustani. Ja on se muillakin ihmisillä sama heikkous, jos he sen vain yhtä rehellisesti tunnustaisivat. Kukapa meistä ei haluaisi olla »parempia» ihmisiä? Tai ainakin näyttää olevansa. Pitää vain olla varovainen, ettei todellisuuden pukinjalka pääse putkahtamaan esiin. Se ei ole hauskaa.

Minua vastapäätä istui nuori pari. Hirveän rakastunut. Ei ole juuri hauskaa joutua vastapäätä hirveän rakastunutta paria. Ne käyttäytyvät niin kanamaisesti. Koetin arvailla heidän yhteiskunnallista asemaansa aikani kuluksi.

Nuori rouva halusi ostaa kirjan, hyvän kirjan. Poika suosittelemaan. Mikään ei rouvaa miellyttänyt. Vihdoin, pojan longistaessa kirjapakkaansa, rouvan silmään sattui kirja, joka häntä miellytti.

»Tämä on hyvä kirja. Olen lukenut melkein kaikki tämän kirjailijan teokset. Hän on oikea elämän ja rakkauden kuvaaja», ylisteli rouva ostostaan miehelleen.

Vilkaisin minäkin salavihkaa rouvan kirjan selkään nähdäkseni, kuka se »oikea elämän ja rakkauden kuvaaja» on.

Vai niin. Eipä silti, että olisin ollut hiukkaakaan parempi. Minulla oli taskussani sama kirja, vaikka olinkin visusti käärinyt sen paperiin, ettei nimi antaisi ympäröivälle seurakunnalle ala-arvoista käsitystä sisäisestä minästäni. Pukinsorkan peittäminen vaatii taitoa.

Hauskasti kävi viime kesänä eräälle neidille. Hän istui matkustajalaivan keulassa, komentosillan edessä olevassa korituolissa, ja ahmi (siltä näytti) riikinruotsalaista journalia. Ummikko ruotsalainen rouva lähestyi neitosta ja nähdessään äidinkielisensä lehden neidon kourassa kysyi:

»Ja, tack», sopersi neitonen pannen koko ruotsintaitonsa liikkeelle ja vilkuili neuvottomana ympärilleen.

»En puhu ruotsia. Katselin vain kuvia», änkkäsi tyttöpaha nolona ja poistui.

Ei ole hauskaa tulla noin paljastetuksi, että itsekin huomaa toisten nauravan pukinjalalleen.

Mutta juna kulki, kulki ja kulki, ja pyörät ne pyörähtelivät. Asema aseman jälkeen vilahti ohi. Päivä päättyi illaksi ja yöksi, ja yö vaikeni aamuksi. Juna sauhusi Seinäjoelle.

Faneerilaatikko ja minä astuimme hyvin unisina raikkaaseen aamuilmaan. Vettä ei satanut. Aurinko katseli tyytyväisenä loistavia kasvojaan vesilätäköstä, josta faneerilaatikko ja minä räiskäytimme likaisen suihkun uusille, ihonvärisille silkkisukillemme. Ei ollut aikaa jäädä sitä suremaan, täytyi rientää edelleen, jos mieli saada istuinsijan Latomerelle menevän junan ainoassa pehmeäpaikkaisessa vaunussa. Nälkä lauleli suolissa, mutta en uskaltanut lähteä ravintolaan, sillä joku vanha tantti olisi voinut istuutua sillä aikaa paikalleni, eikä minulla olisi ollut kylliksi hävyttömyyttä karkoittaa häntä seisomaan.

Se oli hieno vaunu. Yleisö puhui ainoastaan ruotsia. Olipa joku nuori neito onnellinenkin, kun oli päässyt eroon suomalaiskolloista. Se neito ei jaksanut aavistaa, että minunlaiseni »hieno ilmestys» voisi olla eräs noista suomalaiskolloista. Sulin siis koko hyvin germaaniseen ympäristööni. Se tietoisuus lauhdutti hiukan sisuani, joka oli ruvennut huomautuksesta höyryämään. Neito istui rinnallani. Ah, kuinka hän tuoksui! Parfume Divinia! Tunnen sen hajun. Äitirouva käyttää sitä mennessään hienolle visiitille. Saan siitä aina päänsäryn.

Onneksi tyhjeni seuraavalla asemalla yksi penkki, ja »tuoksusimake» siirtyi sille. Valloitin heti ikkunan.

Ylistetty Etelä-Pohjanmaan lakeus levittäytyi täydessä elokuisessa uhkeudessaan ihailtavakseni.

Rakas Isämme ei ole (ikävä kyllä) luonut minua ruonoilija-neroksi, että voisin antaa säkenöivän kuvauksen savolaisen sieluni tunnelmista, siksi täytyy minun ne ilmaistukin vaatimattomasti ja yksinkertaisesti.

Olen lukenut Pohjanmaan lakeuksista ja viljavainioista. Pidinpä kerran toverikunnan illanvietossa »säihkyvän» esitelmän Järviluoman »Pohjalaisista». Hankin tietoja ja luonnonkuvauksia kaikista tunnetuista pohjalaiskirjoista, tirkistelin tuntikaupalla lakeuksien kuvia, jotta oikein sattuvasti osaisin kuvata sikäläisen luonnon vaikutusta ihmisluonteisiin. Ja totta on, että komeita nuo mahtavat lakeudet ovatkin. Ymmärrän pohjalaisten ylpeyden. Mutta tänne ei minun olisi pitänyt tulla. Nämä maisemat eivät sovi minulle. Niillä ei ole mitään yhteistä sieluni sopusoinnun kanssa. Latoja, latoja ja vain latoja, niin kauas kuin jaksaa ja viitsii katsoa. Ei mitään yllätyksiä, ei mitään odottamatonta ihanuutta, ei rahtuakaan runollista salaperäisyyttä! Kaikki muistuttaa elämän jokapäiväisyyttä ja yksitoikkoisuutta. Ei edes mäennyppylää näkynyt.

Käänsin selkäni ikkunaan. Olin nähnyt tarpeekseni. Ladot, aidat ja heinäseipäät kiusasivat minua kuin paarmat kuumana kesäpäivänä. En ole herkimpiä itkemään, en edes muista, milloin viimeksi itkin, mutta nyt nousi kuiva pala kurkkuuni. Nielin ja nielin. Tartuin käsin kurkkuuni, hieroin sitä ja nielin.

»Känner fröken sig illamående?» kysyi vastapäätä istuva nuori herra avuliaan näköisenä.

»Kyllä, hyvä herra! Tukehdun näihin latoihin. Aidat ja heinäseipäät raapivat kurkkuani.»

Meistä tuli juttutoverit. Sain onnellisesti pois kurkustani aidat ja heinäseipäät. Olisipa äitirouva nähnyt, millä ilolla juttelin tuikituntemattoman nuoren herran kanssa. Monisivuinen nuhdesaarna olisi taasen luistanut korvieni ohi. Minusta oli tullut parissa päivässä paatunut miesten lumooja. Tämä jo toinen! Suotakoon minulle tämä kuitenkin anteeksi latojen ja aitojen tähden. Sitäpaitsi on tämä ohimenevä matkatuttavuus. Emmehän voi tavata toisiamme enää tässä ihanassa elämässä.

Oli siis kuitenkin olemassa Mörskä! Ponnahdin seisomaan ja sonnustausin matkani viimeistä vaihetta varten. Toverini veti myöskin ylleen ruskean sadetakin. Otimme molemmat penkille käsipakaasimme ja istuuduimme niiden viereen.

»Näyttää vähän siltä, kuin matkustaisimme samoille seuduille», huomautti herra.

En enää hymyillyt. Vedin naamalleni arvokkaimman opettajatar-ilmeeni. Etten vain ollutkin lörpötellyt enemmän kuin mikä oli soveliasta? Opettajatarhan ei saa olla nuori ja iloinen tyttö, vaan viisas ja jäänaamainen vanhapiika, vaikka ei sitten olisikaan »laillista» ikää vanhempi.

»Ette varmastikaan usko, neiti, että olen tietäjä. Luen epäilyksen silmistänne. Kumoan heti sen. Te olette meidän uusi opettajattaremme, neiti Harju. On hauska saada nuori ja iloinen ihminen nunnan sijaan.»

»Minä en kylläkään ole mikään tietäjä, mutta osaan lukea käsipakaasinne nimilapusta, että minulla on ollut kunnia jutella tohtori Korpisen kanssa.»

»Tämä on sangen omalaatuinen esittelytapa», naureskeli mies. »Mutta ettehän loukkaannu, neiti, jos sanon, että äskeinen herttainen hymynne kaunistaa teitä paljon enemmän kuin tämä teidän hullunkurinen tantti-ilmeenne.»

Naamani oli varmaankin sinisenpunaisenkukertava. Sanoa minun arvokkainta ilmettäni hullunkuriseksi! Sikamaista! (Tämä sana on kotoisin kouluajaitani.) Rankaisin miestä halveksivalla olkapäänkohauksella, ja »herttainen» hymyni sai uinua. En kerta kaikkiaan siedä imartelua, ainakin olen päättänyt, etten siedä. Käännän selkäni sellaiselle. Tiedänhän sanomattakin (sellaisen näkee näet peilistä), että olen kokolailla sievännäköinen. Mutta sievyydestä ei ole ollut minulle paljoakaan hyötyä. Päinvastoin ovat äitirouva ja sisar melkein yksistään sievyyteni tähden minua vihanneet ja koulupojat kiusanneet imelillä rakkauskirjeillään. (Suullisesti he eivät uskaltaneet sitä tehdä, kun annoin pari tukevaa korvatillikkaa yhdelle.) Vaikka (totuutta ei saa kieltää) kyllä luonto näkyy opettavan antamaansa asetta käyttämään, ja sanottakoon tässä lyhyesti, että olen minäkin sen taidon oppinut. Mutta piilossa kissakin kyntensä pitää, kun ei niitä tarvitse.

Matkatoverini koetti turhaan kiskoa hymyä kasvoilleni. Nuorille miehille on terveellistä oppia ymmärtämään, etteivät he ole aivan vastustamattomia. Jos hän äsken näkikin »koulutyttöpuoleni», niin sai hän nyt tutustua »opettajatarsivustaankin».

Onneksi juna vinkui Mörskään. Silmät mahdollisimman suurina tunkeuduin ulos vaunusta ja loin heti haukkamaisen katseeni makasiinin luona seisoskeleviin miehiin. Kukahan lienee hakumieheni? Samassa lähti kaksi miestä tulla lontimaan meitä kohden.

»Perälä on kai uutta opettajatarta noutamassa? Tässä hän on», esitteli lääkemies minut länkisääriselle miehelle.

Perälä kosketti jurosti kädellään lakkireuhkanansa laitaa ja jurahti ensi sanoikseen:

Ja niin me »lährimmä». Se oli eri matka! En tarkoita tietä, joka oli tasainen kuin pöytälauta kokokesäisestä sateesta huolimatta, enkä maisemia, jotka latoisessa yksitoikkoisuudessaan reunustivat raittia, mutta kyytimiestäni tarkoitan. Hän ei totisesti hermostuttanut matkustajaa kielensä liukkaudella. Olen tottunut suulaihin kyytipoikiin, mutta tällaisen mököttäjän tapasin ensi kerran. Meikäläiset (tarkoitan savolaisia) kyytimiehet panevat matkustajan ristikuulusteluun. Sitten he selostavat omat ja kylänsä elämänvaiheet, kertovat tarinoita matkan varrelta, kyselevät maailman tapahtumia, peukaloivat politiikkaa ja laulaa huikauttavat laulujaan. Sellaisessa kyydissä ei uneta. Tältä kyytimieheltä sai herutella sanat suusta.

Annoin miesparalle hänen rauhansa. Toivottavasti hän piikojen keskuudessa kieltänsä liukkaammin liikuttaa! Istuimme kuin kaksi torkkuvaa pöllöä puupökkelön nenässä. Silloin tällöin avasin suuni ja haukottelin, silloin tällöin napsautti mies huuliaan valakalleen ja jurahti:

Illalla sammui sähkö kesken kaiken. Sellaista kuuluu sattuvan useinkin. Remmi oli illalla nauskahtanut poikki, ja koko kylä nauskahti samalla ulommaisimpaan pimeyteen. Kirjoituksenikin nauskahti poikki. Kömmin yöpuulle.

Juro kyytimies ei vienyt minua koululle, vaan johtokunnan puheenjohtajan taloon, Soppeen. Se lienee yleinen maan tapa. Talo oli komea kuin linna, kaksikerroksinen (kamareilla varustettu) ja punainen. Ulkorakennukset eivät häväisseet päärakennusta. Ymmärsin, että tässä talossa ollaan rikkaita.

Kilautin ovikelloa. Kotvan ajan perästä taapersi naishenkilö avaamaan. Talon ehtoisa emäntä. (Pituus 180 cm, leveys sama ja ehkä painokin kolminumeroinen.) Vaihdoimme kankeat tervehdykset. Emännän juhlallinen ilme kuoletti kokonaan hymyni, jolla aioin rakentaa tuttavallisuuden sillan välillemme. Ääneti vaelsimme saliin. Huoaten heittäydyin lähimpään nojatuoliin ja annoin silmieni tehdä pikaisen kiertokäynnin ympäri salia. Komea! Kukahan tässä talossa lienee komeuden harrastaja? Emäntä ei ainakaan.

Mietin juuri emännäksikö vai rouvaksiko rupeaisin karahteeraamaan talon valtiatarta, kun hän mitään virkkamatta lyllersi tiehensä jättäen minut omaan miellyttävään seuraani.

Pohjalaisilla on omat tapansa. Päätin olla hämmentymättä. Mielessäni tein pieniä vertailuja äitipuoleni ja tämän mahtavan emännän välillä. Onhan äitirouvanikin näin komean talon ruhtinatar.

Vaikka en erikoisesti ihailekaan äitirouvaa, täytyy minun rehellisenä ihmisenä tunnustaa, että kyllä hän osaa loistavasti edustaa taloaan. Vieras ei voi tulla Harjulaan niin sopimattomaan aikaan, ettei sen emäntä näytä, kuinka hirveän tervetullut vieras on. Ja keskustelu käy kuin rasvattu kone. Eikä tule kysymykseenkään, että vieras jätetään tuntikausiksi itsekseen salin tuolille torkkumaan.

Vihdoin tuli isäntä pellolta kotiin ja viritti keskustelun, kituvan keskustelun. Hän vilkaisi näet vähän väliä ikkunasta ulos ja unohti tietysti silloin keskustelunaiheen.

Tunsin itseni tunkeilijaksi, joka oli tullut perin sopimattomaan aikaan häiritsemään talonväen kiireellisiä askareita, vaikka he itse olivatkin minut kotiinsa kuljettaneet.

Onneksi olin hirveän väsynyt matkasta, joten pyysin päästä nukkumaan tavallista aikaisemmin. Talossa on neljä naimaikäistä (»raavasta», sanoi emäntä) tytärtä, toinen toistansa komeampia, ja heillä jokaisella on oma kamari. Tämä on jo ylellisyyttä, jota ei Harjulan rusthollissa tarjota. Sisarpuoleni Kerttu ja minä olemme saaneet tyytyä yhteiseen huoneeseen.

Vanhin neiti luovutti kammionsa käytettäväkseni. Vierashuone kuului olevan liian kolea. Minulle oli yhdentekevää, missä nukuin, kun vain sain nukkua. Vedin heti uutimet eteen ja hautauduin hyllyviin höyhenpatjoihin. Unta ei tarvinnut kalastella.

En tiedä, kuinka kauan lienen unia vedellyt, kun heräsin kauheaan kolinaan. Ensin luulin uneksivani junien yhteentörmäyksestä ja käänsin kylkeäni. Mutta rynkytys ei loppunut. Höristin korviani ja rupesin kuuntelemaan kolinan tarkoitusta. Totisesti naputettiin huoneeni ikkunaan. Rosvot, ryövärit ja varkaat vilistivät kauhealla kyydillä unisissa aivoissani. Vavisten vedin peiton korviini. Pakoon en uskaltanut lähteä. Silloin voro näkisi valkean yöpaitani pimeyden läpi ja ampuisi. Ei, kiitoksia! Ammutuksi en halunnut tulla.

Kopina lakkasi. Jokohan se livisti tiehensä? Raotin peittoani ja koetin kuunnella. Samassa naputettiin sänkyni vieressä olevaa ikkunaa.

»Liisa, mikset tule avaamahan? Oletko sä suuttunut minuhun?» kuului hiljainen miesääni ohuen lasin takaa.

Kuka ihme siellä on, joka nimenikin tietää? Ei maar se vihollinen voi olla, koska noin rukoilevassa äänilajissa puhuu. Täytyy nousta vakuuttamaan, etten ollut vielä ehtinyt suuttua kehenkään tällä paikkakunnalla.

Nousin vuoteesta ja menin ikkunaan tekemään tuttavuutta. Raotin uutimia. Pitkä mies seisoi lasin takana nenä ruudussa kiinni.

»Mitä tämä oikein tarkoittaa, Liisa? Onko sinulla joku muu luonasi?» murahti mies lasin takana aivan aviomiehen äänellä.

»Avaa sitten heti akkuna! Olen jo puolisen tuntia saanut seisoa täällä sateessa. Sinä nukut kuin tukki.»

Työnsin uutimet kokonaan syrjään. Oli tosin siveetöntä näyttäytyä vieraalle miehelle paitasillaan, mutta toivottavasti vieras ei soimannut minua siitä, sillä hänen naputtelunsa neitsytkammion lasiin näin jumalattomaan vuorokauden aikaan oli mielestäni yhtä siveetöntä.

»Liisa minä olen, ja Liisa aivan syntymästäni saakka sittenkin. Mutta minulla on tapana ottaa vieraita vastaan päivällä ja ovista. En ole lainkaan mukautunut yöelämään.»

Minulla tuntui vielä olevan enemmänkin kahdenkeskistä sanottavaa nuorelle miehelle (sillä nuori hän kai oli), mutta sitäpä tämä ei halunnutkaan, vaan pötki pakoon niin, että pensaat puutarhassa lakoilivat.

Nauraen kiipesin vuoteeseeni. Merkillinen elämys! Eikö totta? Arempi ihminen olisi jo moisesta herättänyt koko kylän. Minä vain sievästi karkoitin rauhanrikkojan. Mitähän kummaa varten hän mahtoi oikein ikkunasta sisään tupata? Luultavasti joku renkipoika, joka pyrki piian luo yöjalkaan, mutta erehtyi surkeasti ikkunasta. Miekkonen! Sai aivan suotta seisoa sateessa.

»Kiitos, oikein hyvin. Kuka poloinen vain lienee yöllä erehtynyt ja tullut naputtelemaan ikkunaani.»

Emännän lihavat leukapielet nytkähtivät omituisesti. Vanhin tytär pujahti tupaan väelle velliä keittämään, ja toiset tyttäret oikoivat tärkeinä esiliinojensa poimuja. Kerroin tietysti latukantasiaan myöten koko jutun ja ihmettelin, miten vähän pohjalaisissa on huumorintajua. Kukaan ei edes hymyillyt lennokkaalle kuvaukselleni.

»Kattokaas, neiti, täälläpäin on sellaanen tapa, jotta nuoret miehet pruukaa tulla lauvantaiehtoosin flikkaan kans praataamahan», selitti emäntä hiukan salaperäisenä, ja tyttäret näyttivät noloilta.

»Tulevatko he noin vain ilman muuta tuntemattomiakin tyttöjä praataattamahan? Sehän on hyvin kohteliasta. En ole vain tottunut sellaiseen tapaan.»

Nuorin tytär tirskahteli huomautukselleni, vanhemmat hymähtivät, ja emäntä lavensi selitystään.

»Eivät ne sentään tuntemattomia, reirut pojat. Ne jo jouki friiaavat, jotka praataamas käyvät. Se viimeöinen oli meirän Liisan friiari.»

Yöjalka siis, kuten arvasinkin! Oikein ison talon tyttärihin! Pohjanmaalla näyttää olevan vieläkin yleistä yöjalassa käynti. Hiastamiseksi sanottu täkäläisellä hienolla sanalla. Ja äiti itse kertoo sen luonnollisena asiana! Eijaa, sieluni! Jos meikäläisen äitirouva olisi yllättänyt nuoren miehen iltapäivälläkin ja tavallisella asialla tytärpuolensa ja tyttärensä neitsytpyhäkössä, niin korppien ruoaksi se nuori mies olisi varmasti joutunut. Omaa kohtaloani en uskalla kuvitellakaan.

Kauan en tahtonut viipyä esimiehen perheen vastuksina. Hyväähän minulle kyllä tarjottiin ja paljon, vaikka pieni ystävällisyys mausteena ei olisi ollutkaan haitaksi, mutta mieleni paloi pystyttämään omaa taloutta. Aamiaisen jälkeen lähdin puheenjohtajan saattamana koululle. Jo tullessani toissa päivänä näin sen. Täällähän voikin nähdä yli koko pitäjän, kun vain viitsii kavuta vähänkin korkeammalle maasta (esim. savutorven nenään). Sopesta katsoen näytti koulu olevan lähellä, mutta kolme ja puoli kilometriä saimme kävellä, ennenkuin voimme avata koulun punaisen, kronkelilukkoisen veräjän. (Lapset nousevat luonnollisesti aidan yli veräjän pielestä, sillä heillä ei ole kärsivällisyyttä kopeloida viittä minuuttia veräjän hakaa.)

Neljä päivää olen laittanut kotiani kuntoon. Niin olen raatanutkin kuin neekeri ja orja. Olkaa hyvä ja katsokaa rakkoja ruusunpunaisissa kämmenissäni! Mutta hauskaa työtä se on ollut, hauskinta mitä tiedän. Aika on mennä livahtanut kuin auto (jonka ohjaaja on nousuhumalassa). En ole lainkaan huomannut sateisia päiviä, en latoja enkä heinäseipäitä. Särkynyt sydämenikin on tuntunut kokolailla eheältä ja terveeltä. Rakas »varaventtiilini» ei tietystikään jaksa käsittää, että minunlaisellani kukoistavalla olennolla olisi rinnassa särkynyt sydän. Asia on kuitenkin niin ikävästi! Ohhoo! (Metrin pituinen huokaus.)

Koulu on kesällä kylää. Kirkko, puodit, pankki ja pappila ovat aivan lähettyvillä. Lähin naapuri, Komi, on kujan toisella puolen. Komea rakennus on tämä koulu. Koulutalo tuoksuu vielä tuoreelle pihkalle. Se onkin vasta viime kesänä rakennettu. Opinhaluisia, pieniä kansalaisia, tai paremmin sanoen opinhaluisiksi pakotettuja pieniä kansalaisia, oli ilmaantunut niin runsaasti, että täytyi koulun seiniä levittää. Se tapahtui helpoimmin rakentamalla uusi luokkarakennus ja muuttamalla vanha opettajain asunnoksi. Suuren rähäkän ja motkotuksen jälkeen olivat kunnan isät suostuneet sellaiseen toimenpiteeseen.

Meitä on neljä »valistajaa» talossa. Kaksi miestä ja kaksi naista. Toisen miesopettajan pitäisi oikeastaan siirtyä sille uudelle koululle, jonka perustamista tarkastaja koettaa toteuttaa. Mutta kunnan isät tuumivat, että mitä ihmettä varten pitäisi joka opettajalle oma koulunsa laittaa. Asukoot yhdessä! Joutavat »muksut» pitemmänkin matkan lämpimikseen kulkemaan! Ei jokaisen viiden kilometrin päähän kannata koulua rakentaa. Johan nyt!

Johtaja Taneli Iippo, perheellinen, asuu opettajarakennuksen toisessa päässä, ja hänellä on hallussaan lain säätämä kolmen huoneen ja keittiön asunto. Keskellä rakennusta emännöi alakoulunopettajatar, neiti Rauha Tuomikoski, keittiössä ja kamarissa. Minun lauluni helähtelee talon toisessa päässä. Opettaja Oskari Berglund, poikamies, on majoitettu luokkarakennuksen yläkertaan.

Nyt piirrän tähän kuvan asunnostani. (Piirustus… välttävä 6.)
Sulkuihin pantu lauseke osoittaa, etten ole mikään tähti piirustuksen
taivaalla, mutta aina toki osaan vedellä havainnollistuttavia viivoja.
Opettajan tunnusmerkki on havainnollisuus.

Opettajatar Liisa Harjun lokaali 1923—24: [Piirros.] Mittakaava: (En muistanut sitä käyttääkään.)

Tällainen on kotini. Tässä paperilla se ei juuri silmiä hivele, mutta kun nostan katsantoni ja tarkastan valtakuntaani, niin ilon kiljahdus kihelmöittää kurkkuani. Syytä onkin iloita. Tunnen monta nuorta opettajaa, jotka eivät voi viisiin vuosiin uneksiakaan omaavansa tällaista kotia ja joiden on pakko aloittaa elämänsä lainatun sängyn ja pakkilaatikkojen varassa.

Tämän päivän olen kulkenut huoneesta huoneeseen, katsellut, korjaillut, ihaillut. Viime työkseni kävin poimimassa maljakkoihini »tähteet kukkasien». En uskaltanut pyytää rouva Iipolta kukkia, vaikka puutarha on täydessä kukoistuksessaan, sillä hänen omatkin maljakkonsa näkyivät olevan tyhjinä. Rouva on tietenkin suuri luonnonystävä, joka mieluummin näkee kukkasten tekevän hedelmiä kuin kuihtuvan maljakoissa keskellä kauneuttaan. Päivän kakkarat ja sinikellot saivat korvata puutarhojen jalosukuiset kukat.

Kuvasta näkyy, että minulla on kolme kasvavaa kukkaakin. Ruukkukasvia, tarkoitin sanoa, jos nyt kuusia sopii sanoa ruukkukasveiksi. Kukkajalat sain lahjaksi kesällä. Mutta kukkajalka ilman kukkaa on samanlainen kuin kellotapuli ilman kelloa. Latomeressä ei ole kukkakauppaa. Kukkaruukkuja täältä kuitenkin saa. Ostin kolme, à 4 mk 60 p.

Maleksittuani pari tuntia ympäri kylää löysin hautausmaan aidan vierestä kolme pientä kuusta, jotka suurella ilolla istutin ruukkuihini.

Olin juuri perkaamassa multaa pois kynsien! alta, kun ensimmäiset vieraat naputtivat oveeni.

»Herrasväki Iippo!» olisi palvelijani ilmoittanut, jos minulla olisi ollut sellainen.

Rouva, pitkä, harmaapäinen humalasalko, katselee minua silloin, kun minä en häntä katsele. Kun taasen käännän silmäni häneen, livahtaa hänen katseensa karkuun. Tuo ei miellytä minua. Ryppy silmien välissä todistaa hänet hirmuvaltiaaksi.

Opettaja, pieni ja lihava, katselee liiankin suoraan, ja siirappinen hymy väreilee pitkissä, vipajavissa viiksissä. Perheensä keskuudessa näyttää hän olevan vielä hallinnan asteella, niin opettaja kuin onkin. Mielestäni hän muistuttaa jäänreunalla ilmaa nuuskivaa mursua.

Neiti Iippo, kaunis kaksikymmenvuotias, on ollut jo kaksi vuotta Helsingissä opiskelemassa estetiikkaa, isän, äidin ja itsensä ylpeys. Tämän ja kevätlukukauden hän aikoo olla kotona ja levätä. Onhan hänellä siihen aikaa. Hänhän on niin nuori. Minulle oli arvaamaton kunnia, että sain lausua »lepäävän esteetikon» tervetulleeksi kattoni alle.

Vieraani rupesivat heti pitämään kotitarkastusta. Opettaja julisti kaikki ilman muuta hyväksi, paitsi pianon, jonka hän ropeloi joka puolelta. Kunpa hän vain ei olisi soittanut!

Rouva muutti kaikki tavarani markoiksi ja penneiksi. Luultavasti hän sai niistä karttumaan sievoisen summan, koska kysyi pitemmittä mutkitta, miksi niin varakkaana en ollut mennyt lukujani jatkamaan.

»Niin se on tässä maailmassa. Kenellä on varoja, sillä ei ole kykyä, ja päinvastoin. Tämä opettajan ammatti on monelle kyvyttömälle neitoselle antanut jokapäiväisen leivän.»

Tämä sattuva ja suora huomautus hiveli nauruhermojani. Isäin henget olkoot ylistetyt! Naamani oli totinen kuin muumion naama.

Lepäävä esteetikko tutki sievä nenä sikkarassa taulujani, liinojani ja maljakoitani. Nehän parhaiten kuvastivat kehitystasoani. Sain myöskin varmoja oikaisuja, miten taulujen ja huonekalujen tulee olla, että ne muodostaisivat taiteellisia ryhmiä. Kiitin neuvosta. Oma järjestelyni tuntui sentään viihtyisimmältä, mutta minähän en olekaan esteetikko, en lepäävä enkä työskentelevä.

»Kuinka neidin on pälkähtänyt päähän tuoda huoneeseensa kuusia? Nehän eivät ole lainkaan ruukkukasveja. (Huom.! Mitkä kasvit Jumala loi alunperin ruukkukasveiksi?) Kuuset kuuluvat korpiin ja synkkiin saloihin.»

»Sinä et ymmärrä vähääkään, mikä on sievää ja mikä rumaa», sanoi rouva, ja aviomies sulki suunsa.

»Pappa on tavallaan oikeassa», virkkoi esteetikko yliolkaisen ylhäisesti, kuten ainakin se, joka tietää asian oikean laidan ja alentuu siitä huomauttamaan vähempiälyisille. »Kuusi on kaunis, mutta se ei sovi tähän ympäristöön. Esineen ja ympäristön sopusointu, se on estetiikkaa. Kuusi huoneessa vaikuttaa aina joulutunnelman.»

Siinä sitä nyt oltiin! Koko päivän olin ihmetellyt, mikä ihmeen tunnelma minut oli vallannut. Luulin sitä oman kodin onneksi, mutta aukenivatpa silmäni. Sehän olikin joulutunnelma! Joulutunnelma elokuun viimeisenä päivänä!

Lausuin julki keksintöni. Johtaja nauraa hörähti. Rouva loi minuun vaanivan katseen. (Pitäneeköhän hän minua vakoojana?) Kuinka uskalsinkaan laskea leikkiä hänen korkeasti oppineesta tyttärestään! Kaunosielu nyrpisti hiukan halveksivasti suloista suutaan. Tunsin lierollakin ongenkoukussa olevan enemmän esteettistä makua kuin itselläni.

Vihdoinkin loppui kotitarkastus. Rakas, pieni kotini oli kestänyt tulikokeensa, ja sen omistaja veti pitkän pötkyn raikasta ilmaa keuhkoihinsa. Tarjosin vierailleni Harjulan oivallista vadelmamehua ja äitirouvan kelpo piparkakkuja.

»Neitihän on kotoisin Savosta?» alkoi rouva mehua maistellen ja tarkkaavaisesti lasia silmäillen.

»Sielläpäin kuuluu olevan kauheasti torakoita. Äitini, ruustinna (kas vain, mehän olemmekin kaikki papillista sukua!) kertoi aina kauhuissaan, kuinka hirveitä elukoita ne olivat.»

Heitin kauhistuneen silmäyksen rouvan lasiin, jota hän edelleenkin tarkasteli. Jumalan kiitos; siinä ei näyttänyt olevan mitään sellaista möhkälettä, jota olisi voinut otaksua torakaksi!

Olen savolainen henkeen ja vereen saakka ja tarpeen vaatiessa puolustan savolaisia russakoitakin. Varustauduin jo hyökkäyksiä torjumaan ja rynnäköltä tekemään savolaisuuden rintavarustuksen takaa, kun Iipon palvelijatar pöllähti savisine sorkkineen keskelle saliani ja hengästyneenä huohotti:

Vieraat saivat äkkilähdön. Tohtori oli siis mieluinen vieras. Ahaa! Nuori »lepäävä esteetikkomme» oli lehahtanut punaiseksi kuin lampunvarjostimeni. Enpä tosiaankaan enää ihmettele, miksi neiti Iipon täytyy jäädä talveksi lepäilemään. Tohtori Korpinen (hän se tietystikin tuli naapuriin vieraaksi) on komea mies, eikä ole niin hullua päästä tohtorinnaksi. Kannatetaan sellaista aatetta!

Tämä päivä oli siis »kolmikymmenvuotisen sotani» ensimmäinen. Pilvisenä ja sateisena se valkeni. Nyt iltapäivällä on aurinko paistaa lekotellut aivan täydeltä terältään. Olisikohan liian taikauskoista olettaa elämänsä koko työpäivän olevan tämän ensimmäisen kaltaisen! Ensin hera pinnalta, sitten piimä pohjalta. Sellainen järjestys miellyttäisi minua. Pidänpä peukaloani pystyssä tämän hurskaan toivomukseni tueksi.

Kello kuusi jo pompin pois sängystäni tänä aamuna. Tuntui omituiselta. Joulutunnelmaa se ei ollut. Pikemminkin se oli sukulaissuhteissa niihin tunteisiin, jotka sykyttivät sydämessäni silloin, kun äitirouva talutti minut kotikylän hallipartaisen pedagogin eteen ja kehoitti häntä armotta taivuttelemaan uppiniskaista luonnettani. Tunnelmani oli silloin seuraavanlainen soppa: litraan pelkoa oli kiehautettu kolme desilitraa uteliaisuutta, keitos suurustettu ruokalusikallisella kainoutta ja mausteeksi riputettu hyppysellinen uhmaa. Mikäli kykenen analysoimaan tunteitani, niin tämänaamuinen soppa sielussani oli pilkulleen samanmakuinen.

Viittätoista vailla yhdeksän astelin pihan poikki luokkarakennukseen niin arvokkaana, niin totisena ja niin varmana kuin kiihkeästi sykkivä sydämeni salli. Puolisentoistasataa uteliasta silmäparia seurasi kulkuani.

Uusi opettaja koetti poistua tulevien kiusanhenkiensä tarkastuspiiristä niin nopeasti kuin arvokkuus perään antoi.

Opettajakunta oli koolla. Johtaja Iippo siveli viiksiään ja oli hyvin tärkeän näköinen.

»Meillä on täällä ollut sellainen vanha tapa, että minä olen huolehtinut musiikista koulumme rukouksissa ja juhlissa. Toiset opettajat ovat taasen viljelleet sanaa.»

Mitäs me rikkomaan vanhoja perinnäistapoja! Suostuimme heti johtajan ehdotukseen. Berglundin kasvoilla vilahti omituinen hymy, ivallinen, siltä minusta näytti.

»Sitten on meillä täällä yläkoulussa ollut ainejako. Sekin on vanha tapa», jatkoi johtaja Iippo. »Tässä olisi neidille lukujärjestys nähtäväksi. Sinisellä alleviivatut aineet ovat minun, punaisella Berglundin ja viivattomat neidin.»

Otin lukujärjestyksen käteeni. Tunsin itseni loukatuksi aivan pohjiani myöten. Oli tehty ainejako kysymättä minulta, mitä aineita edes halusin opettaa! Heti aluksi sattui silmiini, että kieliharjoitus, aine- ja oikeinkirjoitus olivat kokonaan uskotut minun varmoihin käsiini. Berglundilla näkyi olevan laskento hallussaan. Kas, kas! Olipa johtajamme todellakin viisas ja kokenut mies. Hänestä ei näyttänyt vihkojen korjaaminen olevan lainkaan mielityötä, koska oli sen noin tarkkaan toisille jakanut. Tietysti sekin oli »vanha tapa»! Muistui mieleeni kotikylän opettajaveteraanin sanat: »Antaa vua nuoriiher riehkasta! Välleehä ne vihottiik korjoo. Myö vanahat suahaa tehä omija töitämmö.» Opettaja Iippo näytti olevan hänen kanssaan täydellisesti yhtä mieltä.

Mutta eipä ole minunkaan mielityötäni vihkojen korjaaminen. Sen kokemuksen sain jo seminaarin harjoituskoulussa. Jos mukisematta olisin tyytynyt ehdotettuun ainejakoon, niin olisi noin kaksisataaviisikymmentä vihkoa kerran viikossa korjattavanani. Toiset saisivat istua sillä aikaa keinutuolissaan ja tuprutella pitkiä haikuja.

Halusin sangen kernaasti tietää, näytänkö ehkä jollakin tavalla tylsäjärkiseltä!

»Miksi ei minulle ole yksin tein annettu laskentoakin?» kysyin sovittaen naamani viattomaan virnistykseen.

Johtaja Iippo kohotti kummastuneena katseensa. Hän oli pitänyt suostumustani ilmeisenä asiana, johon ei edes ollut kannattanut odottaa asianomaisen myöntymistä.

»Täällä siis miesopettajat ottavat ne aineet, joita he mielellään opettavat, ja naisopettaja saa tyytyä siihen, mikä määrätään hänen opetettavakseen.»

Virsikirja johtajan kourassa lopsahti kiinni. Hän katseli minua kuin kuva-arvoitusta.

»Täällä on ollut sellainen vanha tapa, että aineet ovat jaetut näin. Luulin neidinkin suostuvan siihen. Siten säästyttäisiin monesta turhasta vaivasta.»

»Mutta minä en hyväksy sellaista vanhaa tapaa, joka yhden niskoille kokoaa kaikki vihkotyöt ja toisen niistä vapauttaa kokonaan.»

»Opettihan viimevuotinenkin neiti tämän työsuunnitelman mukaan.»
Johtaja ei ollut kuulevinaankaan huomautustani vihkojenkorjauksesta.
Berglund nauraa virnisteli hyväksyvästi esimiehen selän takana. Neiti
Tuomikoski katseli kauhistuneena minua, kun uskalsin noin siekailematta
pitää puoliani.

»Aivan niin, aivan niin. Mutta jos neiti nyt kuitenkin ottaisi. ottaisi…, niin pääsisimme vähällä koko asiasta.»

»Kyllähän opettaja Iippo pääsisi vähällä, sen sijaan minä saisin koko lailla enemmän työtä kuin mikä on oikein ja kohtuullista.»

»Noo, nuorilla saa ollakin vähän enemmän puuhaa. Eikä niistä vihkoista niin suurta puuhaa ole kuin neiti näyttää luulevan. Tunnitkin ovat helppoja, istuu vain itse ja antaa lasten kirjoittaa.»

»No, sittenhän johtaja voi itse ottaakin nämä minulle kuuluvat aineet.
Minä kyllä suostun mielelläni vaihtokauppaan.»

»Katsokaas, neiti! Seikka on sellainen, ettei sekään oikein sovi. Minulla on yhtä ja toista hommaa aina iltaisin. Maatilani vaatii välttämättä isännän läsnäoloa. Silloin jää vihkotyö väkisinkin sivuseikaksi.»

»Kyllä minä sen ymmärrän, mutta se on juuri sellainen seikka, joka ei liikuta minua lainkaan. Minä korjaan yhden luokan kaikki vihot, mutta yhtään ainoata vihkoa sen yli en korjaa. Johtaja järjestää vain sen mukaan opetustyön.»

Iippoa harmitti, ja taisipa harmittaakin kelpo tavalla. Emintimäni valtakausi on elämässäni loppunut, ja Iippoa en ainakaan hyväksy sen uudeksi diktaattoriksi.

»Voimmehan ottaa luokkajaon!» Nyt vasta uskalsi Berglund suunsa avata.
Kannatin lämpimästi tätä »jaloa» aatetta.

»Koska sitä haluatte, niin sopiihan se minullekin», myöntyi Iippo.
»Mutta sitten kai saanen ottaa haltuuni ensimmäisen osaston?»

Ukkeli ei jäänyt tämän päätöksen jälkeen sekunniksikaan enää seuraamme, vaan meni käytävään, joka samalla oli koulun rukous- ja juhlasali, ja paiskasi oven kiinni, että ikkunat seinällä helästivät.

»Kovasti, neiti kulta. Vaikka hän kotonaan onkin nöyrä puoliso, niin on hän koulussa itsevaltainen johtaja. Oli kovin ikävää, että heti aluksi suututitte hänet. Hän on pitkävihainen», ilmoitti Berglund.

»Ikävämpää olisi ollut korjata iltakaudet vihkoja. Mitenkä me sovimme jäljelläolevista osastoista?» tiedustelin.

Kyllä nuoret opettajat ovat sentään toista kuin vanhat, ikäloput pedagogit. Palkitsin hymyllä hänen »jalomielisyytensä» ja valitsin toisen osaston. Berglundille jäivät yläosastot.

Nyt panen hetkeksi kynäni »patenteerattuun kynänpyyhkimeen n:o 1» ja kuuntelen, mitä omatuntoni sanoo tästä alkajaisjupakasta.

Kello kilisi. Lapset asettuivat riviin, ja jokainen paimen vei oman lapsilaumansa luokkaan, jossa niitä hiukan järjesteltiin. Ihmettelen, miten tottuneesti tämä työ kävi minulta. Tuntui siltä, kuin olisin jo vuosikausia ennen äkseerauttanut »Herranlahjoja». Marssimme eteiseen ja asetuimme rukousjärjestykseen. Iippo istui jo harmoonin ääressä, ja neiti Tuomikoski rapisteli rukouskirjan lehtiä. Berglund ja minä seisoimme suolapatsaina lapsien takana.

Iippo oikaisi pyylevän ryhtinsä, rykäisi ja alkoi. Alkusoitto oli hänen ylevän ryhtinsä arvoinen. Siinä oli viljalti forte- ja pianissimopaikkoja, juoksutuksia ja lurautuksia. Otaksuttavasti hän soitti kaikki virren alkusoitot yhteen kyytiin ja pani omiaan vahvasti sekaan, sillä rannekelloni osoitti tämän musikaalisen alkutoimituksen kestäneen kymmenen minuuttia. Vihdoin tultiin itse virteen. Avasin suuni yhtyäkseni virteen, mutta muistin samassa, että lapset kääntyvät katsomaan minua kuullessaan oudon äänen takanaan laulavan. Tuo puhtaasti pedagoginen ajatukseni oli todella onni. Opettaja Iippo on näet todellinen taiteilija, joka ei paljoa piittaile sellaisesta vähäpätöisestä seikasta kuin sävelen pituus. Hän soitteli kaikki sävelet yhtä pitkiksi.

Nyt vasta alan oikein tajuta, mikä suuri lahja on itsehillintä, jonka olen saanut oppia äitirouvan nyrkkivallan aikana. Syvin hartaus vallitsi ulkopuolista minääni, vaikka sisässäni elämöi ilkeä ilo.

Jälkeenpäin olen katunut ilkeyttäni. Mistä sen vielä tietää, millainen kummitus minustakin tulee, jahka olen kaksikymmentäviisi vuotta jauhanut yksiä ja samoja asioita ihmislasten koviin kalloihin, kuten opettaja Iippo.

Tänään on koulussa vain järjestelyä. Yhdeltä pääsivät lapset kotiinsa. Minun luokallani on neljäkymmentäkolme oppilasta ja niistä kaksikymmentäviisi tyttöä. On vanhanpiian taimia!

Tulin juuri saunasta. Saunan ja tuoreen vihdan (täälläpäin sanotaan vastaa vihdaksi) tuoksu lemuaa vielä sieraimissani. Olen väsynyt, mutta siitä huolimatta haluan pitää hetken aikaa »varaventtiiliäni» auki.

Olin kirjoittamassa täyttä kyytiä muistiin tämänpäiväisiä elämyksiä, kun Tuomikoski ja Berglund keskeyttivät sen vierailullaan.

Lienee paikallaan muutamalla lauseella tutustuttaa päiväkirjakin näihin henkilöihin, joiden kanssa joudun alituisesti kosketuksiin.

Neiti Tuomikoskea katsellessani johtuu minulle väkisinkin mieleen J. Juteinin sanat: »Luonnossa on lempeyttä, sydämessä siveyttä.» Hän on vaalea kuin rieskamaito, ja hiukset ovat isot ja keltaiset. (Kunpa hän ei vain niitä niin hirveän kireälle kampaisi!) Hänen hymystään pidän. Se on ystävällinen ja herättää luottamusta. Nuoreksi ihmiseksi (luultavasti hän on ikäiseni) hän käyttää liian vanhanaikaisia pukuja.

Berglund on komea mies ja voisi käydä herkälle naissydämelle vaaralliseksikin, jollei hän olisi niin vietävän nahjusmainen. Johtaja Iippo saa menetellä hänen kanssaan niinkuin hyväksi näkee. Mies poloinen maksaisi vaikka rahassa saadakseen elää sovussa lähimmäistensä kanssa. Hän ei varmastikaan uskalla sanoa poikkipuolista sanaa kenellekään. Minun tämänaamuista urhoollisuuttani hän kovasti ihaili, vaikka ei uskaltanutkaan tulla avukseni. Iloinen hän on ja puhelias. Leikkipuhe sujuu mainiosti. Hän on ollut merillä ennen ja on vasta kolmatta vuotta opettajana. Ikää en viitsinyt kysyä. Laskujeni mukaan, jotka tein hänen ulkomuotonsa perusteella, pitäisi hänen olla siinä kahdenkymmenenseitsemän vaiheilla.

Järjestimme myöskin syönti- ja juontipuolemme. Rauha ja minä ostamme kaikki ruokatarpeet ja maksamme ne puoliksi. Toisen viikon emännöi Rauha, toisen minä. Berglund on meillä ruokamiehenä, ja häneltä me kynimme viisisataa markkaa kuussa ruokarahaa. Minä olen jalomielisesti luovuttanut keittiöni ruokasaliksi. Tällä tavalla me kolme yksinäistä olemme muodostaneet perheen.

»Miten me saunan lämmittämisen järjestämme?» kysyin, sillä oli lauantai-ilta, ja rautatien pöly, jota en ollut edes järveen saanut heittää tässä järvettömässä kylässä, herätti mielessäni kovan saunankaipuun.

»Onko koulun sauna sitten niin kurjassa kunnossa, ettei siinä kuvallista löylyä saa? Luulin sitä ulkomuodosta päättäen aivan ensiluokkaiseksi laitokseksi, kun saunakamarin ikkunalla oikein palsamikin kukkii», ihmettelin.

»Rouva Iippo ei oikein pidä siitä, että samassa saunassa hänen kanssaan kylpee kaikenkarvaisia ihmisiä.»

»Katsos, hän on vanha ihminen ja tottunut parinkymmenen vuoden kuluessa pitämään taloa omanaan. Hänen on vaikeata ymmärtää, että me myöskin olemme täällä kuin kotonamme. Hänen mielestään me olemme loisia, joiden tulee olla ja elää niinkuin hän tahtoo», selitti Rauha rauhallisena.

»Ja te olette antaneet hänen olla siinä luulossa?» Ihmettelen, miten hyvänahkaisia ihmisiä vielä löytyy tämän ilman kannen alla.

»Olemme antaneet hänelle rauhansa. Opettajatar Särö, edeltäjäsi, sai rouvan vihat juuri saunan tähden. Hän kylpi muutaman kerran saunassa, ja rouva levitti hänestä kaikenlaisia juttuja kylälle. Sanoi saaneensa syyhyn neidistä. Mistä sen tietää etukäteen, minkä taudin hän meistä saisi saunan välityksellä», kertoili Berglund.

Uhmanhenkeni heräsi. Vai on täälläkin äitirouvan henkiheimolainen! Ei mitään heikkoutta! Olen tottunut selviytymään itsepäisistä ja kiukkuisista muijista.

»Tänä vuonna saunassa kylvetään. Minulla ei ole pienintäkään halua lähteä kylän saunoihin koluamaan, kun kerran talossa on sauna, johon meillä on käyttöoikeus. Rouva saa tottua siihen, että me myöskin olemme saunan osakkaita.»

»Kyllä minä kylven, mutta riitelemään en viitsi ruveta saunan takia muijan kanssa», sanoi Berglund. (Berglundin kaltaiset miehet eivät ikinä voisi saada sydäntäni lämpenemään.)

»Kuka hullu nyt muijien kanssa riitelemään! Sanasodassa he aina voittavat. Saattepa nähdä, miten sulassa sovussa lämmitän saunan. Älkääkä pelätkö! En ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Pienen ikäni olen kamppaillut omapäisten muijien kanssa. Minulla on kokemusta heistä.»

Pitemmittä puheitta hypähdin ylös ja juoksin Iipon keittiöön. Piika
Seliina pesi astioita.

»Tulin sanomaan, ettei Seliinan tarvitse lämmittää saunaa tänään. Me pidämme siitä huolen. Olemme tuumineen, että me lämmittäisimme saunan toisena lauantaina ja Seliina toisena. Eikö se teidänkin mielestänne ole sopiva järjestys?»

Tyttö katseli epäilevästi kamariin, jossa rouva parhaillaan paikkaili aviopuolisonsa alushousuja. Hän nosti silmälasit päälaelleen ja tulla huippi keittiön kynnykselle. Silmien välissä oli myrskynmerkki. Hän koetti vetää suutansa hymyyn, mutta se hymy oli niin hapan, että tyrehtyi omaan happamuuteensa.

»En muistanut sanoa neidille, että lauantai on ollut aina meidän saunapäivämme.»

Minunkin kasvoillani karehti hymy, eikä se suinkaan ollut keinotekoista hymyä; niin viaton se ei tosin ollut kuin päältä katsoen näytti.

»Se olisi ollutkin turha vaiva. Tiesin sen. Maallahan aina kylvetään lauantaisin. Eikä lauantai lauantaille tunnukaan, ellei saa oikein sydämensä halusta vastaa kuumassa löylyssä huiskuttaa. Tulin vain sanomaan, että me nuoret opettajat huolehdimme vuorollamme saunan lämmittämisestä. Ajattelin lämmittääkin jo tänään, sillä minulla ei ole muutakaan hommaa.»

Siihen tapaan visertelin. Kerroin saunakaskuja pari, kolme. Naureskelin ja vakuutin vetäväni omaan päähäni pahimman katkun ja hään. Herrasväki oli saava selvän löylyn.

Rouva parka seisoi kuin kuumilla kivillä. Hän olisi ollut julma syöjätär, jos olisi herttaisen pakinani keskeyttänyt jyrkällä kiellolla. Sen hän itsekin huomasi. Minä taasen en huomannut lainkaan hänen hapanta ilmettään, vaan otin iloisesti jutellen huomaani Seliinan ojentaman saunanavaimen.

Niin nopeasti en sentään ehtinyt poistua kiinnipaukahtavan oven takaa, etten olisi kuullut rouvan huomautusta, jonka hän lausui palvelijalleen, mutta joka todellisuudessa oli aiottukin kuultavakseni.

Häikäilemätön! Tavallisen nasevasti sanottu nuoresta tytöstä, joka valvoo oikeuksiaan.

Nousukas! Todellakin! Jumalan kiitos, ettei äitirouvani saa tätä tietopiiriinsä. Se tarjoaisi hänelle arvaamattoman nautinnon. Kaiken muun hän näet voi minulle anteeksi antaa, mutta ei sitä, että äitini oli rovastin tytär ja että minulla on »hienoja» sukulaisia, jotka eivät jaksa sulattaa oikein hyvin, että köyhä kiertokoulunopettajatar on täyttänyt Harjulan rusthollin tyhjän emännänpaikan äitini jälkeen. Maailma on kiperä ja kapera kuin kaalinlehti.

Tietysti hyvin sopimaton tapa saunaa lämmittävällekin opettajattarelle, mutta mainio tapa säestellä päässä myllertäviä ajatuksia.

Taaskin lauantai. Ensimmäinen työviikko on onnellisesti kulunut. Siihen käsitykseen olen nyt jo tullut, ettei rakas Isämme ole minua luodessaan lainkaan ajatellut opettajaa. Se ajatus on kokonaan lähtöisin äitirouvan päästä, joka uskaltaa uhmailla itse Luojaakin vastaan.

Olen vain tavallinen palkkapaimen, jonka omia lampaat eivät ole. En voi rakastaa lapsiani, en parhaalla tahdollanikaan. (Mahtavatko nekään opettajat »oikein» rakastaa, jotka siitä suurta suukopua pitävät?) Tietoja isken kyllä heidän kalloihinsa, kunnon kurissa pidän jok'ainoan ja muutamista vekkuleista pidänkin, mutta rakastaa (!) — siitä ei tule kerrassaan mitään. Se minua murheessani lohduttaa, etten kai liene ainoa palkkapaimen. Kuiva lohdutus, eikö totta?

Enkä ole vieläkään saanut toivomaani kirjettä, joka särkyneen sydämeni pullistaisi elämänilolla ehjäksi. Kuitenkin olen odottanut sitä kuin lehmä kesää! Kaikki kärsimäni tuskat ja ilkeät ajatukset unohtaisin, jos sanankaan selitykseksi hänen vaitiolostaan saisin. Taisi katua kysymystään!

Hiiteen kaikki miehet! Turha vaiva kiusata mieltään arvailemalla heidän tekojensa vaikuttimia!

Kertokaamme saunasta, vaikka paljon suuremman nautinnon tuottaisikin haukkumanimien keksiminen miessuvulle.

Saunasta näyttää tulevan meille päivän polttavin kysymys. Rouva on ollut koko viikon hyvin hapan.

»Saadaanpa nähdä, mitä rouva lauantaiksi keksii, sillä en usko hänen taistelutta antautuvan», ennusteli Berglund.

Viikko hurahtikin innokkaassa lauantain odotuksessa, sillä taistelu saunasta (varmaankin ainoalaatuinen taistelu alallaan) jännitti koko talon mieltä, vaikka jokainen koetti olla sen näköinen kuin ei saunaa olisi koko avarassa maailmassa, ei ainakaan riidanalaista saunaa.

Läheni lauantai-ilta. Seliina lämmitti saunan. Oli hänen vuoronsa.
Vastoin tavallisuutta lähetti rouva hänet ottamaan häkälöylyn, muulloin
se oli opettajan yksinoikeus. Meille ei ilmoitettu saunasta mitään.
Ikkunasta näimme vuoromme.

Yritimme saunaan Rauha ja minä. Nykäisin ovea, eipä ovi auennutkaan.
Se oli lujasti lukossa. Pyörähdin johtajan keittiöön hakemaan avainta.
Itse rouva ojensi sen minulle pilkan hymy huulillaan.

»En sentään näin pikkumaiseksi olisi rouvaa luullut», mutisi Rauha, kun kiertelin avainta kenkkuilevassa lukossa. Vihdoin aukeni ovi, ja me kurkistimme saunaan.

Padassa ei ollut pisaraakaan vettä, korvot ja ämpärit olivat kumollaan, kiukaan kivet kylmiksi kylvetyt. Sitä siis merkitsikin rouvan hymy.

»Älähän huoli!» naureskelin, vaikka sapettikin sisuani. »Odotin jotakin tämäntapaista ja varustauduin siltä varalta. Nosta kylmää vettä, käyn sillä aikaa hakemassa keittiöstä lämmintä vettä! Siellä on kattila täynnä hihkuvan kuumaa vettä.»

»Oliko siellä löylyä?» kysyi neiti Iippo viattomana, kun vein avaimen takaisin.

Jos olisin ollut kommunisti, niin tukeva läjähdys olisi painanut neitosen suun kiinni, mutta porvarilliseen keskustaan kuuluvana avasin omankin suuni hymyyn ja sanoin niin iloisesti kuin osasin:

»Herrasväki oli ottanut niin kovan löylyn, että meille riitti sen lämpö vielä aivan hyvin.»

Mikkelirieska ja mikkelipässi! Ne herkut eivät höyrynneet tänä Mikon päivänä nenäni alla. Täälläpäin ei kukaan joutanut niitä valmistamaan, sillä kaikki, ketkä vain kynnelle kykenivät, riensivät aamulla kaupunkiin mikkelinmarkkinoille. Kaikki toiset tästäkin talosta riensivät lisäämään markkinarahvasta paitsi Seliina ja minä. Me täällä sulassa sovussa saunaa lämmitimme ja kylpeä repsahutimmekin markkinamiehiä odotellessamme.

Sauna-asiassa on nyt vihdoinkin päästy selville, vaikka lujille otti, sillä me molemmat, rouva ja minä, olimme itsepäisiä kuin aasit.

Päästäksemme sovintoon rouvan kanssa siirsimme perjantain saunapäiväksemme. Mutta eipä ollut tämäkään rouvan mieleen. Hän piilotti löylypellin. Autoimme asian muuripadan pellillä. Viime perjantaina pisti rouvamme avaimen taskuunsa ja meni kylälle. Kokosin kaikki avaimet, ja eläköön! Ruokasäiliön avain oli se »seesam», joka takasi meille vapaan pääsyn saunaan.

Ties kuinka kauan tätä sissisotaa olisi jatkunutkaan, mutta vihdoin suuttui Berglund, suuttui ja häpesi kuin muinoin vanha Väinämöinen, ja meni johtokunnan esimiehen puheille. Soppi vieraili heti johtajassa. Nyt on rouva oikein ladattu täyteen kiukkua. Saa nähdä, missä muodossa se purkautuu.

En voi sille mitään, että tunnen itseni vaivaiseksi syntiseksi tämän saunatohinan vuoksi. Sellaista se on aina. Vaikka kuinka tietäisi tekevänsä oikein ja pitävänsä oikeuksistaan kiinni, niin sittenkin sisässä sipisee ääni: »Olisit antanut raukan olla rauhassa.»

Mahtaisi tämä maailma olla hyvä, jos jokainen (rouva Iippo myös) tekisi tuon sielussa sipisevän äänen mukaan! Mutta kuiva, perin kuiva!

Kuukauden olen ollut Latomeressä ja vasta eilen tein ensimmäisen vierailuni. Aloitin hengellisestä päästä, pappilasta. Tai paremmin sanoen, hengellinen pää aloitti ja kutsui minut luokseen. Arvaan hyvin, miksi tämä kutsu nyt vasta tuli. Tietenkin oli rouva Iippo antanut pitäjän »kermalle» selostuksen saunakahakasta ja »rettelöimisestä aluejakoa vastaan koulussa» ja piirtänyt samassa yhteydessä hiilellä mustan kuvan minunkaltaisestani lähimmäisestä. Nyt on kuitenkin käynyt ilmi, että »oli syytä sepissäkin, jos oli syytä sysissäkin».

Talonpoikaistaloissa olen kyllä käynyt Rauhan kanssa. Aluksi oli pakina kankeata. He oudoksuivat vierasta. Lopulta aina päädyttiin ystävälliseen yhteisymmärrykseen, kun he saivat kuulla, että olin talontytär enkä mikään »herraskaanen fröökynä», jolta näytin. Sillä taholla ymmärrettiin oikein saunajupakka. (Se onkin levinnyt jo ympäri pitäjää; eikö Tiitus pian siitä Helsingin Sanomissakin pakinoine.) Tietysti kansa ymmärtää kaikki tämänlaatuiset harrastukset ja antaa niille lämpimän kannatuksensa, sillä siitä ei ole lainkaan mukavaa, että kalliisti ostetuilla kunnan puilla lämmitetään saunaa erikseen joka henkeä varten, kun yhteinenkin löyly hyvin riittää.

Mutta haudatkaamme jo saunaskandaali ja virkistäytykäämme visiittimuistelolla!

Rauha ja minä pukeuduimme mustiin. Inhoan mustaa pukua, sillä se ei sovi minulle lainkaan. Ruustinna kuului kuitenkin viime vuonna loukkaantuneen edeltäjäni punaisesta puvusta, enkä minä taasen uskaltanut ruveta puvulla ärsyttämään säädyllistä ruustinnaa. Osakseni riittää mainiosti yksikin puhiseva rouva. Ratkoin tunnollisesti pois kaikki punaiset koristeet puvustani.

»Annan sinulle yhden neuvon, jos et loukkaannu», sanoi Rauha pappilan portilla.

»Älä ryhdy ruustinnan moitteihin, sillä kaikki moitteet kantautuvat aina moitittavan korviin!»

»Kiitos neuvostasi! Muuten on hauska kuulla, että ruustinnakin on vain tavallinen ihminen eikä mikään sädekehällä varustettu pyhimys.»

»Jahah, jahah! Tässä siis on meidän uusi opettaja-neitimme. Kuinka nimi taasen olikaan? Harju! Jahah, jahah!»

Herra rovasti Jahah nosti mustasankaiset lasit nenälleen ja tutki minut »kannelta mastonhuippuun». Tuollaisilla vanhoilla rovastisedillä on omat erikoiset vapautensa, jotka eivät aina satu olemaan syrjäisestä erittäin miellyttäviä. Tunsin olevani silli, jota ostaja pyrstöstä riiputtaa, haistaa ja maistaa.

Salissa tervehti meitä pitkä, pyöreä ja harmaa ruustinna Jahah. Vielä kerran nostettiin silliä pyrstöstä ja tutkittiin. Nyt todellakin tunsin, että taidan olla sittenkin »hiukan pilaantunut». Varsinkin (Luojani antama) kihara ja (oma leikkaama) lyhyt tukkani näytti vievän minut vuohien joukkoon ruustinnan silmissä, koska hän tuijotti tukkaani laskujeni mukaan minuutin.

Aluksi sain selostaa tunteeni Etelä-Pohjanmaan latoihin, aitoihin ja heinäseipäisiin nähden.

»Tunnen liian vähän vielä paikkakuntalaisia voidakseni lausua heistä arvosteluja, enkä ole päteväkään sellaiseen tehtävään. Koetan parhaillani tutustua murteeseen, etten tekisi puheessani pahoja kommelluksia.»

Kerroin yksitoikkoisen ajan kuluksi seuraavan tapauksen, joka pakotti minut tutkimaan paikkakunnan murretta vastaisen varalle:

Luokalla oli läksynä lukemisesta »Pääskyn lähtiessä». Kappaletta jauhettaessa puolin ja toisin kysäisi opettaja, mitä pääskynen syö.

»Kun opettaja sanoi, että pääskynen syö itikoota! Hihihi!» Ja koko luokka hihitti aivan valtoimenaan.

Savolainen opettajatar, jolla on (omasta mielestään) pitkälle ulottuva huumorintaju, ei todellakaan voinut nähdä mitään huvittavaa pääskysen itikansyönnissä. Lapset ovat lapsia! Naurakoothan kerrankin kyllältään!

Seuraavana päivänä valkeni opettajalle, mitä ne eteläpohjalaisten itikat oikein olivat.

Homin karja oli päässyt kauraviisikkojen kimppuun, ja emäntä hihkui rengilleen niin lujaa, että koulullekin kuului:

»Aja, Matti, pois nuo itikat ryökälehet kaurasta! Ne syövät ja sotkevat sorkkihinsa koko halmehen.»

Opettajatar vilahti viivana ikkunaan nähdäkseen ne merkilliset itikat, jotka »syövät ja sotkevat sorkkihinsa kaurahalmehia.»

Rovasti nauroi, vatsa hyllyi. Hänellekin, helsinkiläiselle, oli aluksi sattunut kompastuksia murteen takia.

Rovasti luuli, että mies »jouki» sanallaan tarkoitti nimeä, ja kastoi lapsen Jouki Antiksi. Jälkeenpäin hänelle selvisi, että »jouki» tarkoittaa samaa kuin »ainakin», »kumminkin».

»Tämähän onkin vallan siisti vierailu. Ruustinna antaa lähimmäisten olla rauhassa, ja rovasti tyytyy vaatimattomiin juttuihin», ajattelin.

Ei pitäisi kuitenkaan ennenaikaisesti iloita. Kahvipöydässä kysyä nappasi ruustinna suoraan meidän saunasotamme vaiheita.

»Uusilla ihmisillä on uudet tavat, ja mukautumiskykyä tarvitaan molemmin puolin», vastasin niin viisaasti kuin sillä hetkellä taisin. Viisaat vastaukset keksitään tavallisesti vasta jäljestäpäin, jolloin niistä ei ole mitään hyötyä, pikemminkin harmia.

»Niinhän se on. Rouva Iippo on tullut saunan suhteen araksi, kun hän sai syyhyn viime syksynä», selitti ruustinna salaperäisesti kuiskaten.

»Vai niin. Nyt ymmärrän koko jutun?» Alensin ääneni ymmärtäväiseksi ja salaperäiseksi. »Mutta on kai rouva käynyt lääkärillä, että on saanut tuon ilkeän taudin pois. Me olemme sentään aina pesseet saunan penkit ennen kylpyämme. Olisi hirveätä saada syyhy!»

Ruustinna katseli yllätettynä kähäräistä minua. Hän ei aavistanut, että koetin mukautua oppi-isämme Lutherin lauseeseen: »Ja selitämme kaikki parhain päin.» Hän oli melko varmasti odottanut minun kysyvän, keneltä rouva niin ilkeän taudin sai. Mutta senhän jo tiesin. Eipä tiennyt rouva Iippo, että oli kohdannut vertaisensa.

Välttääkseni uusia hyökkäyksiä käännyin sukkelasti rovastin puoleen ensimmäisine päähän pälkähtäneine ajatuksineni.

Se oli tyhmä hyökkäys. En luullut pientä, pyöreätä ja harmaata rovastia sellaiseksi tilastokirjaksi. Tunnin ajan sain kuulla pelkkiä tilastoja siirtolaisuudesta. Latomeren, naapuripitäjien, Etelä-Pohjanmaan, toisten maakuntien, koko Suomen ja melkein koko maailman siirtolaisuusnumerot suhisivat korvissani. Huh! Vielä kerran huh! Ruustinna ja Rauha katosivat. Mihin lienevätkin livistäneet. Oo, miten halusta olisinkaan kirmaissut heidän jälkeensä ja puhunut pahaa kaikista kanssaihmisistäni, sillä se olisi ollut tuhat kertaa hauskempaa (huonosti kasvatetusta, sisäisestä minästä) kuin tilastollinen seurustelu rovasti Jahahin kanssa!

En eläissäni ole viettänyt niin ikävää tuntia niin huvitetun ja innostuneen näköisenä. (Ainakin kaksitoista haukotusta kätkin hymyyn.) Vihdoin, pitkän odotuksen jälkeen, ilmestyivät Rauha ja ruustinna näköpiiriini. Helpotuksen huokaus höyrysi kaikessa hiljaisuudessa ulos rinnastani.

»Mitä varten karkasit ja jätit minut yksin rovastin siirtolaisuustilastojen kanssa?»

»Oo, pyhä yksinkertaisuus! Inhoan tilastoja! Vihaan kaikkia numeroita, paitsi palkkani suuruutta osoittavia, järjestään kaikkia, mutta erittäinkin tilastoja.»

Rauha hymähti. Hän on köyhän suutarin tytär kaupungista eikä tietystikään paljoakaan ymmärrä karjanhoidollisia asioita.

»Luonnollisesti. Lehmä on kotieläin. Siitä saadaan maitoa ja voita.
Haha! Mutta tiedätkö, kuinka lehmiä hoidetaan?»

»En», myönsi hän hyväntahtoisesti. »Ruustinna juttelikin, minä vain kuuntelin ja sanoin: niin, kyllä, jaa.»

On hävyttömyyden huippu ruveta nauramaan kohti kurkkuaan, kun toinen avoimesti myöntää tietämättömyytensä. Mainitsen heti puolustuksekseni, etten sentään niin hävytön ole. Minulle vain kirkastui uusi, hauska totuus.

Saatuani tarpeekseni nauraa kerroin iloni aiheen Rauhalle, joka sekavin tuntein oli kuunnellut tirskumistani.

»Suo anteeksi, että hirnun kuin villi varsa! Kunnon ruustinna näyttää sotkeneen sukupuumme. En ollenkaan ymmärtänyt, miksi hän jutteli kanssani suutarista ja kengistä. Vastailin tietenkin, niin, kyllä, jaa, vaikka en ollenkaan käsittänyt, miksi hän juuri tuollaisen keskustelunaiheen valitsi. Nyt tajuan. Hän koetti pitää keskustelua tajuntamme tasalla, mutta vaihtoi isämme.»

Pohjanlahti on sylkenyt sumua koko Latomeren täyteen. Parhaimmatkaan silmät eivät voi nähdä kymmentä syltä kauemmaksi. Tämä syksy on totisesti inhoittava, samoin kuin edesmennyt kesä. Kesällä vilu vei viljat, nyt ei saa sateelta olkia korjuuseen. Talonpojan mieli on musta. Syntinen sisu kiroo ja pui nyrkkiä ilmojen isännälle.

Kirkonkellojen kumina kuuluu läpi sumun. On sunnuntai, seitsemäs sunnuntai Latomeressä. Mieleni on minunkin musta, musta kuin tervatuopin pohja.

Rauha taisi pahastua, kun en lähtenyt hänen kanssaan kirkkoon. En ole kirkkotuulella nyt. Jo paljas ajatus rovastin tilastollisesta saarnasta saa pitkän haukotuksen repimään leukapieliäni. On paljon mukavampi istua pehmeällä tuolillaan ja riipustella musteella harakanvarpaita päiväkirjaansa kuin painella kovaa kirkonpenkkiä ja tuntea koko aika ajatustensa lentelevän syntisillä poluilla tai sitten kokoilevan tilastoa papin saarnavirheistä. Rauha, se kiltti sielu, rukoilkoon puolestani…!

Minullakin on ensikerran elämässäni ystävä. Jos hän olisi tuppautunut, tyrkyttäytynyt tai vain sanonutkin haluavansa olla ystäväni, olisin heti työntänyt hänet ynseästi pois. Hän on tietämättään hiipinyt ystävyyteeni.

Olen jo tottunut siihen, että hän iltaisin tulee luokseni käsitöineen ja hymyilee anteeksipyytävästi.

»Tulin luoksesi taas. Ethän pahastu? On ikävää yksin. Täällä on niin viihtyisää.»

Parina iltana hän on jäänyt tulematta. Silloin huomasin kaipaavani häntä. Tavallisesti keskustelemme joutavista pikkuasioista.

En voinut olla naurahtamatta. Selitin, että olen lukenut paljon enemmänkin kuin nämä kirjat.

»Minä en ole lukenut kuin koulukirjoja», selitti Rauha rehellisesti. »Ei ole ollut aikaa. Heti kansakoulusta päästyäni sain asiatytön paikan kenkäkaupassa. Siellä se aika meni. Seminaarissa oli taasen läksykirjoissa tarpeeksi työtä.»

»Etkö todellakaan ole lukenut mitään kirjallisuutta?» utelin epäuskoisena.

»Genovevan luin kansakoulussa ollessani ja viime talvena luin Välskärin
Kertomuksia.»

»Hyvin se tuntui ikävältä. Siinä kerrottiin vain sodista. Luinkin vain ensimmäisen osan.»

Ajatelkaa ihmistä, joka ei pidä Välskärin Kertomuksista! Jos joku entisistä tovereistani olisi tuon viimeisen viattoman lauseen sanonut, niin heti olisin tiennyt hänen tekevän itsensä erikoiseksi ja antanut hänellä kipakat arvostelut päin naamaa. Nyt vain henkäisin syvään. Tyttö parka ei edes tiennyt puhuvansa »läpiä päähänsä».

»Ei minua lainkaan huvita lukeminen, en ole tottunut siihen», jatkoi hän herttaisesti hymyillen, »enkä ymmärrä, kuinka toiset ihmiset aina istuvat kirja kädessä. Viimevuotinen neiti luki vielä enemmän kuin sinä. Välistä olivat hänen silmänsä aivan punaiset pelkästä lukemisesta.»

Tuo lause tukki suuni. Olin istunut itsetyytyväisyyden kukkulalla ja katsellut halveksivasti säälien työtoveriani, joka noin avomielisesti paljasti puutteitaan. Nyt ymmärsin, että paikka, joka oli minusta vain välttämätön porras parempaan, oli hänelle ihannoitu, korkea päämäärä. Hän oli saavuttanut sen eikä kaivannut mitään sen enempää. Tällaisen keskustelun jälkeen tunsin aina oman paremmuuteni. Mutta onnistuipa hänenkin monesti nolata minut tietämättään, ja se oli omiaan tasoittamaan juopaa välillämme.

Eräänä iltana herkuteltiin Tagorella. Luin sitä ääneen. Rauha istuskeli lattiatyynyllä hiilloksen ääressä.

»Mitä ihmettä sinä hulluttelet!» kivahdin, sillä hän häiritsi minua keskellä parasta nautintoani.

»Älä suutu!» lepytteli Rauha katuva ilme kasvoillaan. »Istuessasi siinä lampun valossa, kiharat sädekehänä kasvojesi ympärillä ja äänesi pehmeänä hyväillessä korviani, on niin helppoa kuvitella lapsen nukkuvan helmoissasi. Et usko, kuinka suloisen näköinen olit.»

»Sinustahan tulee pian toinen Tagore», naureskelin muka pilkallisesti, vaikka olinkin sisimmässäni perin tyytyväinen.

»Ethän suutu, jos pidän sinusta. Sinä et ole samanlainen kuin toiset asemassasi olevat tytöt. Edeltäjäsi esimerkiksi vaivoin tunsi minut. Neiti Iippokin hädintuskin tervehtii. Sinä olet yhtä viisas kuin hekin, mutta rikkaampi, ja kuitenkin seurustelet kanssani etkä halveksi minua, vaikka olenkin työläisperheestä, sivistymätön ja köyhä.»

Sävähdin punaiseksi. Häpeästä. Olin monesti halveksinut hänen sivistymättömyyttään, tietämättömyyttään, ehkäpä sivumennen köyhyyttään ja syntyperäänsäkin, mutta olin tarpeeksi »sivistynyt» salatakseni mielipiteeni häneltä.

»Sinä tulet hempeämieliseksi Tagoresta. Parasta on, että lopetamme lukemisen», murisin häpeissäni. Tunsin äkkiä suurta halua syleillä Rauhaa ja pyytää anteeksi ilkeät ajatukseni. Mutta tylyt vuodet ovat paaduttaneet minut. Pitäkööt kauniit harhansa minusta!

Eräs toinen ilta. Istuimme molemmat salissani. Rauhan ahkerat kädet virkkasivat paidankokettia. Laiskuri minä pyöritin itseäni pianotuolilla.

»Soita niitä tummia ja kirkkaita säveliä, jotka tuntuvat kesältä ja ukkoselta!»

Kesältä ja ukkoselta! Rauha on antanut omat nimityksensä sävellyksille. Hän ymmärtääkin ihmeellisesti musiikkia. On hauskaa soittaa hänelle, hauskempaa kuin lukeminen. Lukiessa hän saattaa haukotella kesken kaiken ja viedä sitten koko tunnelman kuoppiin. Soitto ei häntä koskaan uneta.

»Ei uskoisi, että sinä noin surullisia soittelet illoin, kun päivillä aina naurat ja ilakoit, pilapuheita laskettelet.»

»Älä! Pidän surullisista enemmän. Itsekin olet silloin lähempänä minua.
Tuntuu siltä. On kuin sama suru ja kaipaus yhdistäisi meitä.»

Käännyin jälleen pianoon päin. Pidätetty suru, joka on viikkokaupalla jäytänyt mieltäni, raivosi sisässäni. Piano paukahteli.

Minua on petetty. Petettyjä narrattu kuin lasta! Mutta se onkin viimeinen kerta. Totisesti viimeinen!

Olen odottanut kirjettä kuin kahlekoira vapautta. Viikot ovat vierineet, kuukausi on kulunut, ei vain kirjettä ole selitykseksi kuulunut häneltä, joka lupasi tulla luokseni, mutta ei kuitenkaan tullut.

Haluaisin unohtaa hänet, haluaisin temmata hänen kuvansa sydämestäni, repiä sen sadaksi sirpaleeksi ja polttaa ne, jokaisen erikseen, ja viskata tuhkat likakaivoon. Mutta en voi. Hänen muistonsa kiertää ja repii minua kuin hämähäkki verkkoonsa takertunutta kärpästä. Uudelleen ja yhä uudelleen elän muistossani hänen kanssansa vietetyt hetket. Ja niin hullu minä olen, että yksin ollessani vähän väliä avaan sylini sulkeakseni hänet siihen anteeksi antaen kaiken tuottamansa tuskan.

Hohhoo! Toivoisin, ettei toivotonta rakkautta olisi tämän ilman kannen alla, mutta jätän sellaisen toivon, koska se on turha.

Siitä ei siis pääse yli eikä ympäri, vaan minun täytyy olla rakastunut, toivottomasti rakastunut.

Kuuhun taivaalla! Opettajaani! Nuoreen, kauniiseen, kylmään opettajaani, joka monesti valkaisi nokkani liidulla rangaistukseksi tyhmyydestäni. Vihasin silloin häntä. En tiedä, milloin viha lie rakkaudeksi vaihtunut. Kahdeksannella luokalla, myöhään keväällä sen vasta huomasin.

Kirjoitukset oli kirjoitettu, tentit tentitty, odotettiin jännityksellä lakkia, kaikkien lukujen ja ponnistusten kruunua. Ei enää matematiikan Martti-maisterikaan niin julmalta tuntunut, vaikka sydän vielä säikähtyneenä hänet nähden pomppimaan rupesi.

Vihdoin laukesi jännitys. Helsingistä tuli tieto. Martti-maisteri sen meille julisti, sillä johtaja sairasti parhaillaan angiinaa. Tulinen tuska sydämessä kuuntelin uusien ylioppilaiden nimiä. Olinkohan joukossa minä? Epäilys oli kalvanut mieltäni kovin koko kevään, sillä matematiikka putosi viimeisessä ponnistuksessa 4 1/2:een. Reaalikoe ja ainekirjoitus menivät kyllä loistavasti, mutta en uskaltanut niihin sentään toivoani perustaa.

Kaikkien toisten nimet oli maisteri jo luetellut. Hän pysähtyi ja katsahti minuun. Sydämeni lakkasi lyömästä. Reput, reput! Näin kolme, neljä maisteria tuijottamassa itseeni, sitten ne rupesivat heilumaan hurjassa vauhdissa ja lopuksi en nähnyt mitään.

»Ja Liisa Harju», kuului hyminä korvissani epäselvänä, kuin olisin kuunnellut pitkänmatkanpuhelua Helsingistä.

En muista mitään. Heräsin kuin unesta ja näin kaksi suurta, sinistä silmää hyvin lähellä omiani. Luulin aluksi uneksivani, mutta vähitellen tajunta palasi. Minut oli kannettu opettajahuoneen sohvalle, maisteri oli polvillaan vierelläni, toverit häärivät ympärilläni kuin muurahaiset.

Yritin nousta istumaan, mutta pääni oli raskas kuin sementti tynnyri, se ei noussut.

»Pääsit, pääsit, lapsi kulta», kuulin maisterin sanovan niin oudon pehmeällä äänellä, että minun täytyi tuijottaa häneen pitkän aikaa, ennenkuin uskoin sanoja hänen lausumikseen. Tuollaisella äänellä hän ei ollut koskaan puhutellut minua.

Suloinen rauha virtasi mieleeni. Halusin kuolla, halusin kuolla siihen paikkaan hänen kätensä hiuksillani ja hyväilevä katseensa kasvoillani.

Kuolemanhalu oli kuitenkin hetkellistä. Nähdessäni toverit osaaottavina ympärilläni muistin, että me (minä myöskin aivan varmasti) olimme ylioppilaita, ja maisteri unohtui. Levitin käteni ja huusin:

Toverit purskahtivat vapauttavaan nauruun. Maisteri nousi. Kysymyksiä ja huudahduksia sateli. »Mikä sinulle tuli? Luulin, että sait halvauksen! Se oli hirmuinen rysähdys! Säikähdin kamalasti. Oli onni, ettet saanut verinaarmua! Ajatella, että olisit loukannut kasvosi! Maisteri koppasi sinut kuin höyhenen syliinsä!…»

Siinä maisteri lopetti jutun lyhyellä, tylyllä tavallaan. Olimme kaikki hetkeksi unohtaneet, että hän oli kylmä Martti-maisteri, joka sätti ja haukkui pienimmästäkin virheestä.

Nousin istumaan, vaikka päähän teki kipeää, ja pöydät ja tuolit keikahtelivat silmissäni kuin pienessä maanjäristyksessä. Olin tietenkin maisterin mielestä miunau pyörtyessäni kuin mikäkin posliinivauva. Ei hän varmaankaan luullut viimeisessä kiusanteossaan niin erinomaisesti onnistuvansa. Taisi säikähtää kelpo tavalla, koska niin hyväksi herkesi.

»Voitteko paremmin?» kysyi maisteri tarttuen olkapäihini tukeakseen kuten äiti horjahtelevaa pienokaistaan. (Sanoiko hän äsken minulle todellakin »lapsi kulta»?) Sydämeni sävähti uudelleen. Punastuin.

Sitä minun ei olisi pitänyt sanoa, ei ainakaan nousta seisomaan, sillä maailma keikahti pahasti silmissäni, ja olisin varmasti saanut uuden ja paremman napsauksen pääkuoreeni, ellei maisteri olisi taasen temmannut minua syliinsä.

»Saatan itse teidät kotiinne, Liisa. Oskari, kutsukaapa ajuri! Te toiset rientäkää kotianne! Toivottavasti Liisa on huomenna aivan terve.»

Vastustelin. Olin kyllin vahva jo yksinkin kotia menemään. Tai Inki lähtee kanssani. Ei. Maisteri oli saanut päähänsä lähteä itse, ja siinä ei silloin vastustelu auttanut. Hetken kuluttua istuin hänen kanssaan ajurin rattailla niin nurkkaan painautuneena kuin suinkin mahdollista.

»Ooh, ei!» huudahdin kiireesti, sillä pelkäsin hänen taasen tarttuvan itseeni kiinni.

Onneksi oli matka asunnolleni lyhyt. Päätäni ei enää huimannut, vaikka kovasti se tuntui kipeältä. Kapusin kiireesti alas ajurin rattailta. Maisteri pisti rahan ajurin kouraan.

Ensimmäinen ajatukseni oli livistää tieheni muitta mutkitta, ja pari askelta jo otinkin siinä mielessä. Mutta sain toki ajoissa takaisin mielenmalttini, joka oli heitellyt minua sinä päivänä pulasta pulaan. Enhän enää ollut tirskuva koulutyttö, vaan ylioppilasneiti, jonka tuli käyttäytyä arvonsa mukaisesti.

Käännyin takaisin. Ojensin käteni ja lausuin niin arvokkaasti kuin olisin jo viisi vuotta ollut suuressa maailmassa ja joka ilta sanonut kiitokset saattelevalle kavaljeerille:

»Olitte kovin ystävällinen vaivautuessanne tähteni tänne saakka, herra maisteri! Kiitoksia avustanne! Hyvästi!»

Hänpä ei päästänytkään kättäni irti, ja nähdessään koko porttikäytävän tyhjäksi tarttui hän vielä toiseenkin käteeni. Arvokkuuteni oli peninkulmien päässä. Säikähtyneillä koulutytön silmillä tuijotin maisteriin. Ensimmäisen kerran elämässäni hymyili hän minulle herttaisesti. Hän oli haukkunut minua hutilukseksi, laiskeliiniksi, tyhmyriksi, verrannut päätäni pärevasuun, niellyt minut elävältä kauniilla, kiukkuisilla silmillään. Mutta aina olin katsonut häntä silmää räpäyttämättä päin naamaa, ja vielä pari tuntia sitten olin vannonut tytöille opettavani lapsenikin vihaamaan »matematiikan Marttia».

Ja nyt! En löytänyt yhtä ainoata vihan nokaretta sydämestäni. Tunsin vain, että pidin hänestä vallan hirveästi. Mutta sitä hänen ei totisesti tarvinnut tietää. Ettei hän vain näkisi sydämeni lyöntejä, sillä se takoi niin, että takki heilui! En uskaltanut katsoa häntä silmiin. Olin varmasti punainen kuin keitetty krapu.

»Pelkäättekö minua?» Hän sanoi tuon taasen hyväilevän pehmeästi. Tuntui kuin outo henkilö olisi puhunut. Tähän asti hän oli puhutellut minua kuin tuomiopasuunaa. Mistä tämä uusi äänensävy?

Samassa talossa asuva tuomarinrouva kulki ohitsemme. Käteni vapautuivat. Tunsin helpotusta. Mutta olisi tuomarinrouva voinut kauemminkin torua Teppoaan pihalla eikä satuttautua siihen nauravine silmineen.

»Liisa, tahtoisin mielelläni tavata teitä. Saanhan? Tulen huomenna noutamaan teitä kello kuudelta.»

Olin mykkänä ällistyksestä ja yllätyksestä. »Pöpö»- ja »Jösse»-maisteri hakkailivat tyttöjä ja kävivät heidän kanssaan kävelemässä. Koulu oli täynnä juttuja heistä. Mutta Martti-maisteri (kaikkien tyttöjen salainen ihanne) halveksi meikäläisiä ja nimitti meitä »tirskuviksi letukoiksi». Ei oltu ikinä kuultukaan, että hän olisi jutellut jonkun tytön kanssa muista kuin kouluasioista, saatikka sitten pyytänyt jotakuta meikäläistä kanssansa kävelemään.

Nyt se ihme tapahtui! Olin äärettömästi ollakseni. Tietäisivätpä tytöt tämän! Mutta samassa kiehahti ylpeytenikin esiin. Vai luuli hän minun todellakin olevan niin »kanamaisen letukan» (hänen omat sanansa), että kaikkien solvauksien ja haukkumisien jälkeen riemumielin lähtisin hänen kanssaan kävelemään. Suuri erehdys. (Ei uskoisi, miten monenlaiset tunteet ehtivät mielessä leimahdella lyhyen sekunnin aikana.)

»Kiitos, mutta matkustan tänään maalle (sen päätin sillä hetkellä) ja tulen vasta päättäjäisiin takaisin.» Niin uskomattomalta kuin se nyt jäljestäpäin tuntuukin, jätin maisterin siihen paikkaan ja kirmasin huoneisiin niin, että ovet perässäni paukkuivat.

Säälin tulisella kiireellä kokoon välttämättömimpiä kapineita, ja enon ja tädin suureksi ihmeeksi lähdin juoksujalkaa satamaan. Oli tullut »armoton ikävä äitipuolta».

Kotona sai tuloni aikaan myös yleisen ällistyksen. Olinhan juuri päivää ennen kirjoittanut, etten tulisi kotiin ennenkuin koulun loputtua. Selitin »inhoavani keväistä kaupunkia».

Ihmeellistä, millaisen häiriön tuo yksi ainoa tapaus toi elämääni. En osannut ajatella mitään muuta kuin sitä. Kaikki muu oli aivan yhdentekevää. Loppujen lopuksi kaduin koko kotiintuloani ja jyrkkää kieltoani. Mielikuvitukseni hyrräsi kokoon ihmeellisiä seikkailuja. Ajatuksissani tein hyvinkin sata kävelymatkaa romanttisine keskusteluineen Martti-maisterin kanssa.

Vasta »leipojaispäivänä» näin maisterin. Tiesin olevani jo silloin häneen armottomasti rakastunut. Hassu sydän uskotteli, että hän myöskin välitti minusta.

»Olet kuin tulenliekki», ilmoitti sisarpuoleni harvinaisen kohteliaasti kiinnittäessään ruusua rintaani lakin saannin jälkeen. »Martti-maisterikin on koko ajan tuijottanut sinuun. Olen pitänyt häntä erikoisesti silmällä.»

»Mitä joutavia!» sanoin välinpitämättömästi, vaikka tiesin hyvin juuri hänen katseensa saaneen poskeni liekehtimään.

»Te olette sukkela kuin kärppä. Siellä ja täällä näkee teidän vilahtavan saamatta koskaan kiinni. Milloin te voitte omistaa minulle yksin yhden hetken?»

Sydämessäni surisi riemu. Mutta ei sitä niin vain muitta mutkitta antauduttu!

»Tällaisia hetkiä meillä on ollut jo monta. Ihmisiähän aivan vilisee ympärillämme, vai tahdotteko, että koko tämän seurakunnan läsnäollessa pyydän anteeksi tylyyttäni ja ilkeyttäni teitä kohtaan!»

Eikö hänellä muuta sanottavaa ollutkaan! Pettymys kolahteli sydämeni seinissä. Nostin leukani ylpeästi pystyyn.

»Sitä ei maisterin todellakaan tarvitse tehdä, ei kahden kesken eikä seurakunnan läsnäollessa.»

»Kunpa tietäisitte, Liisa! Ah, tuossa tulee jo pari toverianne! Saanhan kirjoittaa teille? Sitä ette toki kieltäne? Kirjoitan vasten tahtoannekin.»

Olin vihainen mielessäni. Siihen nyt piti tyttöjenkin ehättäytyä!
Mitähän minun olisi pitänyt tietää?

»Ihan totta. Hän haluaa vielä sättiä minua kirjeellisestikin. Ei ole saanut sitä kyllikseen tehdä näinä kolmena vuotena.»

»Sinusta ei saa selvää kirjanoppinutkaan, milloin puhut totta ja milloin lasket leikkiä.»

Maisteri piti sanansa. Hän kirjoitti. Kuukauden kuluttua vastasin. Tahdoin näyttää, etten niin suurta lukua pitänyt hänen kirjeistään. Totuus on kuitenkin, että kaikessa hiljaisuudessa kirjoitin hänelle joka viikko pitkän epistolan, joka jäi aina lähettämättä. Kirjoitettuani parannellen uuden joutui entinen tulen ruoaksi. Hupsuahan se oli, mutta en olisi muuten tullut toimeen. Tämä mielentilani sai minut myös mukisematta suostumaan äitipuolen seminaarituumiin.

Syksyllä sain seminaarikaupunkiini maisterilta kirjeen, joka sai lokaisen kaupungin näyttämään hienolta huvilakaupungilta ja koko elämän hohtamaan kaikissa sateenkaaren väreissä.

»Koulu tuntuu tyhjältä», kirjoitti hän, »kun en näe siellä enää erään kiharapään tytön suuria, uhkamielisiä silmiä. Liisa, tiedän Teidän pitävän minua suurena julmurina, hirviönä opettajien joukossa, mutta Te ette tiennyt, mikä ilo oli tarttua sen tytön pehmeään leukaan ja kohottaa sitä niin, että harmista punastuvat posket ja voimattomasta kiukusta laajenevat silmät olivat lähellä omiani. Ettekä Te sitäkään voi käsittää, että tuo opettaja-'hirviö' olisi paljon mieluummin suudellut väräjäviä huulia kuin vetänyt liitunaarmun somalle nenänykerölle. Edellistä hän ei uskaltanut tehdä, siksi hän käytti jälkimmäistä. Opettaja-'hirviö' tiesi, että pieninkin seurustelu oppilaan kanssa aiheuttaisi juoruja, ja niitä hän ei tahtonut, siksi hän asettui sotajalalle lemmikkiään vastaan. Tyhmä teko! Nyt hän on saanut sitä katua. Tyttönen rupesi häntä pelkäämään, sitten vihaamaan. Eihän hän tiennyt, miksi opettaja häntä niin pahoin kohteli. Käsitättehän, Liisa, että opettaja on saanut suuremman rangaistuksen tylyydestään kuin mitä hän on ansainnut. Nyt on myöhäistä sovittaa käytöstään, sillä tyttönen on lentänyt maailmalle eikä edes kirjoita kuin silloin tällöin lohduttomalle 'hirviölleen'…»

Oli onni, että olin säästänyt kirjeeni yksinäiseen hetkeen. En tiennyt mitä tein, miltä näytin. Tunsin vain, että olin onnesta halkeamaisillani. Minä olen tuo kiharapää tyttö! Minä, minä, minä! Ah, hän oli pitänyt minusta jo kauan, enkä minä sitä tiennyt! Hän luuli, että vihasin häntä ja siksi niin harvoin kirjoitin!

Tartuin kynään. Tahdoin heti poistaa epäluulon. Kirjoitin. Kirjoitin puoleen yöhön. Heräsin kuin horroksista huonetoverini saapuessa kotiin teatterista.

»Kirjoitatko novellia, vai onko se ehkä osa jotakin romaania?» kysyi viaton toverini ja tarttui paperikasaan.

Aamulla avasin ensitöikseni lukitun laatikkoni ja tungin eilis-iltaisen työni tuleen. Öisen mietiskelyn ensimmäinen tulos. Päivällä, pidettyäni tuntini harjoituskoulussa, kirjoitin maisterille kuvauksen siitä ja toivoin leikillisesti, ettei vain minulle kävisi yhtä armottomasti kuin rakkaalle entiselle opettajalleni. Öisen mietiskelyn toinen tulos. Vein ilmeettömän kirjeeni heti postiin. Öisen mietiskelyn kolmas tulos.

Kirjeenvaihto tiheni. Sain ja lähetin kirjeen kerran viikossa. Kaikki hänen kirjeensä luin moneen kertaan. Osaan ne ulkoa. Ja rivien välistä olin lukevinani hänen rakkautensa minuun, vaikk'ei hän enää sitä niin selvästi sanonut kuin tuossa ainoassa kirjeessä, johon niin kylmästi vastasin. Itse kätkin tunteeni niin visusti kuin osasin. Luojan kiitos! Kuinka nyt saisinkaan hävetä!

Kuin lyhyt ja lämmin kesä kului pitkä talvi pohjolassa. Kesäkuun hämyisenä yönä saavuin koulukaupunkini asemalle. Hän, opettajani, oli luvannut tulla vastaan.

Kohtasi ensimmäinen pettymys. Yksin sain kulkea pitkin öisiä katuja enon kotiin. Seuraavana päivänä vasta sain tietoja hänestä. Sisar oli sairastunut, ja hänen täytyi mennä kotiin. Tapaamisemme siirtyi syksyyn, sillä hän hoiti koko kesän sisarensa tointa.

Pari viikkoa ennen lähtöäni sain häneltä viimeisen kirjeen. En luullut sitä silloin viimeiseksi. En uskonut moneen viikkoon. Nyt uskon.

»Ikävöin kovasti Sinua, Liisa», kirjoitti hän. Pitkästä aikaa puhui hän jälleen peittelemättä. (Millä sydänriemulla sen luinkaan!) »Minulla on Sinulle niin paljon sanottavaa, ystäväni. En tahdo sanoa sitä kuitenkaan näin kirjeellisesti. Tahdon nähdä silmäsi, armaat silmäsi kertoessani. Tulen luoksesi, jos sallit. Kirjoita, että saan!»

Olin päihtynyt onnesta. »Tule!» kirjoitin sykkivin sydämin ja odotin vastausta.

»Mikähän tyttöä vaivaa? Niinhän se lentelee kuin päätön kana. Kerttu, pidä huolta, että hänen tavaransa tulevat kunnolleen pakatuiksi! Ei hänestä itsestään näytä siihen hommaan olevan», äitipuoli päivitteli.

Enhän minä muuta lennellyt, minkä postia ikkunasta pälyilin. Taisin kyllä juosta ikkunaan tavallista useammin, mutta en voinut sille parhaalla tahdollanikaan mitään.

Pettymys sydämessä joka kerta postin saavuttua. Huomenna se sentään tulee! Mutta ei. Meni ensimmäinen viikko, meni toinenkin, ja minun täytyi lähteä.

»Hän on varmaankin sairastunut», lohduttelin itseäni. »Hänelle on tullut voittamaton este! Hän kyllä kirjoittaa!»

Lähtiessäni vannotin isän lähettämään Latomereen joka ainoan minulle osoitetun kirjeen tai kortin. Ja isä on pitänyt lupauksensa, mutta mitään kirjettä häneltä, jolla piti olla minulle »niin paljon sanottavaa», ei ole tullut.

Latomeri. Hukun tänne! Heinäseipäät, ladot, aidat tukahduttavat minua.
Saapumaton kirje raatelee sydäntäni.

Uudestaan ja yhä uudestaan olen elänyt kaikki hänen kanssaan vietetyt hetket. Uudestaan ja yhä uudestaan olen lukenut häneltä saamani kirjeet.

Säikähdin. Olin unohtanut Rauhan ja koko muun maailman ajatellessani yksin häntä.

»En lue enkä soita sinulle enää milloinkaan, koska teet tuollaisia hassuja johtopäätöksiä.»

»Ne eivät ole hassuja. Ja vaikka et soittaisikaan etkä lukisi, niin näen sen silmistäsi.»

Rauha tuli luokseni. Hän laski kätensä olalleni ja hymyili. Hymyili. Ja kuitenkin näin, miten kyynelet kiilsivät hänen mustissa silmäripsissään.

»Rauhoitu!» kuiskasi hän hiljaa. »Ei se kaikille näy. Mutta ken itse on kuuhun taivaalla kiintynyt, hän huomaa saman halun toistenkin silmissä.»

Emme ole senjälkeen sanallakaan kajonneet arkaan paikkaan. Mutta sanoittakin ymmärrämme toisiamme. Olemme ystävät.

»Ei itku auta markkinoilla», sanovat vanhat ja viisaat. Opettajana kuulun minä myös vanhoihin ja viisaihin.

Minulla ei ole pienintäkään aikomusta kuolla rakkauden tautiin, niin paha tauti kuin se onkin, ja vaikka se, käyttääkseni Nortamon sanoja, »kaakertaa, kiertää ja kaivaa» turkasesti. Päivät sittenkin aina menettelevät, mutta yksinäiset illat ja yöt ovat kaikkein kiusallisimmat. Silloin ovat kaikki kiusanhenget kimpussa. Sanotaan ahkeruuden estävän unenkin. Tuo ei pidä paikkaansa minuun nähden, joka monesti olen unen tähden jättänyt työni kesken. Mutta onneton rakkaus sen kyllä estää, ja taitaapa estää onnellinenkin. Iltaisin en tahdo saada mitenkään unenpäästä kiinni. Ruumis-rukka saa kääntää ja vääntää kyljeltä toiselle niin, että lakanat torvelle kiertyvät. Uni istuu vain sängyn päälaudalla ja heiluttelee jalkojaan. Se on kiusallista.

Tarkoitukseni ei nyt kuitenkaan ole syventyä unettomiin iltaöihin, sillä aamupuolella nukun hyvin ja näen kauniita uniakin. Aikomukseni on sensijaan tarjota eilinen päivä (allakassa seisoo sen päivän kohdalla Valfrid) »varaventtiililleni» niin maukkaana kuin vain on mahdollista paksulle, punaiselle kynälleni.

Eilisenä Valfridien päivänä tapahtui kolme suurta tapausta meikäläisen ihmisen historiassa, ja ne ansaitsevat kaikki tulla ikuistetuiksi hyvässä järjestyksessä.

KAUNIS TUNNUSTUS.

MINÄ (onkien kaalia liemivadista): Miksi et ole mennyt naimisiin?
Kaikki miesopettajat niin tekevät. Se kannattaa.

BERGLUND: Voin rauhoittaa teitä sillä tiedolla, ettei morsiameni ole teistä kumpainenkaan.

MINÄ (nieltyäni suuni tyhjäksi): Tuon olisit voinut ilmoittaa varovaisemmin! Ajattele, jos kaali olisi mennyt väärään kurkkuun!

MINÄ: Koskiko? Tietysti! Olenhan koko ajan pelännyt, että rakastuisit jompaankumpaan meistä.

BERGLUND (panee luun syrjään): Köyhän kansakoulunopettajan ei maksa vaivaa edes ajatella rakkautta.

MINÄ (laskien puolimatkassa olevan täyden lusikan takaisin lautaselle): Mi-mitä puhetta tuo on?

BERGLUND: Sitä mitä sanoin. Rikkaus on pääasia meikäläisen naimakaupassa. Esimerkiksi minä en tee köyhällä muijalla mitään. Täytyy saada sellainen, että hänen perintörahoillaan saa velkataakan pois harteiltaan. Palkka ei kuitenkaan riitä muuhun kuin ruokaan ja vaatteisiin. (Kilistää lusikalla lautastaan.)

MINÄ: Mutta laulammehan niin kauniisti laulussa: »Ja vaikka me yhdessä kerjättäis ja kuoltais maantien ojaan…»

BERGLUND: Olen kerjännyt, joten tiedän, millaista se on. Se ei huvita minua enää.

BERGLUND: Tietysti voi silti rakastaa, mutta se ei saa sotkea järkeä. Tyttöjäkin on kahdenlaisia: sellaisia, joita rakastellaan, ja sellaisia, jotka naidaan.

MINÄ: Hän ei uskalla olla muuta. Mehän olemme hänen »ruokarouviansa» ja voimme maksaa epäkohteliaisuudet kissapihvillä ja harakkapaistilla.

MINÄ: Olisipa mieltäylentävää peilailla sinun naistuntemuksesi kuvastimessa ja nähdä oma kuvansa.

MINÄ: Totisesti! Vai maksatte! Kuvastan sinut kohta ahnuriksi ja ilkeäksi omanvoitonpyytäjäksi, jos et heti kohta kuvasta meitä. Tai etpä taida osatakaan, vaikka kehuit!

BERGLUND: Katsopas kaunokaista! Hänhän kiusoittelee minua kuin lasta. No, saat kuulla kunniasi. Sinä olet kuin kissa. Leikit, hyrräät, hypit, nukut rauhallisesti, mutta pehmeissä käpälissäsi on kynnet, sievässä suussasi on terävät hampaat.

BERGLUND: Ei kissan julmuutta niin pahana pidetä, kun se hiiriä kiusaa, vasta omistajansa kättä raapaistessa on sen oma turkki vaarassa.

MINÄ: Mitäpä virkaa sellaisella kissalla olisikaan, jonka nenän alla jokainen hiiri uskaltaisi tanssia!

MINÄ: Millä kyyhkynen voi ahdistajiaan uhata? Eihän sillä ole teräviä kynsiä eikä raatelevaa nokkaa.

MINÄ: Miau! Koska kerran olemme ruvenneet vertailemaan toisiamme eläimiin, niin rinnastakaamme sinut pingviiniin. Ensiksikin me olemme nähneet sen vain täytettynä ja tiedämme siitä hyvin vähän. Koulukirjoissa kerrotaan siitä näet perin niukasti, eikä meillä ole harrastusta eikä haluakaan ryhtyä itsenäisiin tutkimuksiin. — Ja nyt herrasväki on hyvä ja siirtyy sulattelemaan ruokaansa, sillä aikomukseni on vilauksessa korjata muruset ja puhdistaa astiat!

BERGLUND: Yhdestä asiasta olen varma. Muut heimot väittävät savolaisten pyrkivän päällysmiehiksi. Olet ensimmäinen savolainen, jonka lähemmin tunnen, ja sinun suhteesi tuo väite pitää pilkulleen paikkansa.

ESTEETTINEN VIERAILU.

Tuntia myöhemmin. Istuin turkkilaiseen tapaan lattialla liinavaatekaappini edessä ja valikoin puhdasta paitaa. Apteekin pieni piika tuli neljännestunti takaperin läähättäen keittiööni ja jätti rouvansa lähettämän tuoksuvan, tytön käsissä nokeutuneen kirjeen, jossa pyydettiin Rauhaa ja minua ystävällisesti saapumaan Valfridin päiville klo 1/2 8 ip. Meillä oli siis täsmälleen tunti ja neljännes valmistautumisen aikaa. Olkoon tässä ohimennen mainittuna, että toiset vieraat olivat saaneet kutsun edellisenä päivänä, ainakin Iipot. Seliina sen meille kertoi, rouvan käskystä tietenkin, ja vei meiltä vastalahjaksi tiedon, ettei meitä oltu kutsuttu.

Uskallan olettaa hiljaisessa mielessäni, että rouva Iippo veti nauttien ilmaa keuhkoihinsa. Apteekki ja etenkin apteekin rouva on Latomeren hienoston keskus. Jäädä kutsumatta apteekin kemuihin on samaa kuin olla kuulumatta hienostoon. Tämä viivästynyt kutsukirje puhui omaa arvattavaa kieltään. Mutta kutsu oli kuitenkin tullut, ja me päätimme lähteä.

Oveen naputettiin. Tietenkin Rauha, joka tuli valmiiksi pukeutuneena hakemaan hyväksyvää silmäystä.

Käännähdin ympäri kuin tuuliviiri tuulenpuuskan äkkiä vaihtuessa. Neiti Iippo! Täydessä »hömötällingissä»! Ahaa! Arvasinpa melkein paikalleen, mikä hänen armonsa tänne lennätti toista kuukautta kestäneen paussin jälkeen. Tuli kostamaan saunan kohlut ja mahlat, tuli näyttämään, miten hienosto menee hienolle visiitille ja nousukkaat pysyvät kotona.

»En suinkaan häiritse neitiä. Mutta oli niin ikävää istua kotona. Me menemme tänä iltana myöhemmällä apteekkarin nimipäiville. Kai neitikin tulee?»

»Tulkaa vain! Ei pidä välittää niin joutavasta seikasta kuin kutsukirje. Se on jäänyt epähuomiossa apteekerskalta lähettämättä.»

»Ettäkö tulisin kuokkimaan! Ei! Mutta kyllähän meidät kutsuttiinkin.
Siinä pöydällä on kutsukirje.»

»Tietysti te sitten tulette! Onhan tietenkin vähän vastenmielistä tulla niin hienolle ja oudolle visiitille, mutta pian siihen tottuu. Sitäpaitsi ei täälläpäin niin ankarasti kritiseerata (!). Viimevuotinenkin neiti oli kerran apteekilla kutsuissa. Mamma kertoi, että hän istui koko illan kuin siiville lyöty kana. Naurettavaa! Ja ihminen oli kuitenkin ylioppilas! Mutta eihän sitä seurustelutaitoa koulussa opi, jos ei kerran ole kotoisin sivistyneestä perheestä ja seurustellut sivistyneissä perheissä. Hänen pukunsakin olivat mauttomia. Aina sama musta silkkipuku…» Ja minä sain seikkaperäisen kuvauksen edeltäjäni pukuvarastosta. Luojan kiitos, että liinavaatteeni olivat siksi siroja ja siistejä, että näin parjaajan kateudella katselevan niitä!

»Onko apteekilla sitten niin hienoa?» kysyin päästääkseni viimevuotisen neidin rauhaan.

No, ei siellä nyt niin erittäin hienoa ollut! On neiti Iippo seurustellut hienommissakin perheissä. Mutta täällä Latomeressä se on hienoin. Ei rouva kylläkään ollut mistään hienosta perheestä kotoisin. Onpahan ollut tarjoilijana jossakin hienossa hotellissa, mutta sellaisethan ne vasta osaavatkin oikein hienostella. Tietysti tarkka silmä huomaa aukkoja rouvan sivistyksessä, mutta maalainen ei niitä hoksaa, sillä komeus häikäisee. Helsingissä neiti Iippo on paljon seurustellut hienoissa, todella sivistyneissä perheissä. Hän on asunutkin eräässä sellaisessa, nimittäin pankinjohtaja Lahdenpohjan perheessä. Todella hieno perhe!

»Niin. Juuri saman! Oletteko kuullut hänestä jotakin? Hän on myöskin kansanedustaja.»

Olinko kuullut puhuttavan! Mitähän hieno neitini olisi sanonut, jos olisin ilmoittanut, että rouva Lahdenpohja on tätini, äitini ainoa sisar? Onpa muuten hauskaa tietää neiti Iipon asuneen siellä. Tulen Irmalta ottamaan tarkat tiedot asiasta. Minulla on kuitenkin omat epäilykseni. Ensiksikään eivät täti, setä eikä Irma ole kertoneet heillä asuneen ketään opiskelijaa eikä muutakaan vuokralaista; toiseksi epäilen vahvasti neiti Iipon opinnoita.

»Lahdenpohja on käynyt vaalipuhujana kotipuolessani», virkoin totuudenmukaisesti. Kaikkien letkausten jälkeen ei minua yhtään haluttanut pröystäillä hienoilla sukulaisillani. Se saa ollakin viimeinen valtti. Minä olen minä kenestäkään riippumatta.

Neiti Iippo piti lämpimän ylistyspuheen tätini hienolle perheelle ja kauniille kodille. Sitä vain ihmettelen hiljaisessa mielessäni, kuinka hän, neiti Iippo, Lahdenpohjan perheystävä, ei ole perhevalokuvien joukossa sattunut huomaamaan minun »klassillisia» piirteitä. Tai ehkäpä täti pitää valokuvat, kuten minäkin, lukitussa laatikossa. Ei ole näet lainkaan hauskaa, että kaikki kopeloivat ja likaavat kuvia, jotka kätkevät monta rakasta muistoa, sukulaista ja tuttavaa.

Neiti Iipon lennokas kuvaus hienoista perheistä, joiden kanssa hän oli seurustellut, olisi kestänyt ties kuinka kauan, niin innostunut hän oli ylistämään »hienoja» tuttavuuksiaan, ellei työpöydälläni herätyskello olisi räjähtänyt soimaan.

»Siunatkoon! Onko kello jo todellakin puoli kahdeksan!» huudahti neiti pelästyneenä.

»Niinpä näkyy», sanoin varoen visusti ilmoittamasta, että kello oli puoli tuntia edellä aito latomereläiseen tapaan. Täytyi toki minunkin saada rauhassa pukeutua hienoa visiittiä varten.

Väitetään naisten viipyvän pukeutumishommissa kauan. Jos kaksikymmentä minuuttia on kauan, niin väite on tosi. Sen viivyin, mutta sinä aikana kiilloitin kyntenikin.

»Älä herran tähden sano 'hieno'! Olen kuullut sitä kolmen neljännestunnin aikana nalkutettavan ainakin sata kertaa. Se tympäisee jo!»

»Tarkoitat tietenkin pukuani?» Haluaisinpa muuten tietää, mitä Latomeren juorukellot ovat puvustani sanoneet. Mauttomaksi sitä ei ainakaan liene voitu nimittää.

»Kyllähän pukukin on kaunis. Olet kuin toisesta maailmasta. Oudoksun sinua. En taida uskaltaa lähteä lainkaan.

Etkä sinä nurkkaan joudu yksin. Ole huoletta! Mars matkaan! Mennään katsomaan, millaista siellä oikein on!»

HIENO VIERAILU.

Apteekin ovikello kilisi. Viimeiset vieraat saapuivat. Palvelijatar auttoi takit naulaan ja luikkasi isäntäväelle tuloilmoituksen.

»Onpa täällä väkeä!» kuiskasi Rauha katsellen päällysvaatteiden paljoutta.

Pari sekuntia myöhemmin jouduimme isäntäväen silmien eteen. Apteekkarin kieli lauloi kuin aisakello alamäessä. Vanha, isällinen ukko, joka varmasti kuuluu tohvelisankarien uljaaseen kaartiin.

Rouvan näin ensimmäisen kerran. Komea hän on. Aivan keisarinnamaisesti liikehtien hän toivotti meidät tervetulleiksi sekä muutamalla ankaralla silmäyksellä lopetti aviopuolisonsa vilkkaan pakinan. Näytti olevan äitipuoleni sukulaissielu. On itsestään selvää, etten havaintoni johdosta tuntenut minkäänlaisia sympaattisia tunteita emäntää kohtaan.

Mutta eipä siinä ollut paljon aikaa huomioida isäntäväkeä, sillä koko Latomeren hienosto oli avannut silmänsä selkoselälleen ja tuijotteli meitä kuin lehmä uutta konttia. Se ei tuntunut minusta oikein hyvältä eikä hienolta.

Jouduimme istumaan tuuhean palmun varjoon. Ympäristömme kuulosti olevan hienointa kermaa, sillä se puhui »fiinimpää» kieltäkin. Ruustinna, nimismiehen rouva ja meidän rouva olivat kukkoina sillä tunkiolla. Rauha ja minä näytimme olevan heille pelkkää ilmaa tervehdyksen jälkeen, vaikka keskustelun aiheena kuulinkin olevan pukuni ja hiukseni. Rouvien mielestä ei tuntunut olevan lainkaan sopivaa, että hiukseni olivat muodikkaan lyhyet, pukuni liian uudenaikainen ja etten ollut yhtään opettajattaren näköinen. Minunlaiseni esimerkki joka päivä silmien edessä tekee lapsetkin turhamaisiksi.

Olimme istuneet hiljaa nurkassamme, mutta nyt se alkoi jo tuntua sopimattomalta, niin jännittävää kuin olikin kuunnella arvosteluja itsestään. Meidän oli siirryttävä, mutta minne? Vanhat herrat olivat vetäytyneet apteekkarin huoneeseen tupakoimaan, ja rouvat muodostivat kolme-neljä innokkaasti juttelevaa kerhoa, joissa tietenkin analysoitiin jotakuta poissaolevaa lähimmäistä. Heitä ei sopinut häiritä. Viereisessä huoneessa pitivät nuoret hauskuutta. Sieltä kuului postineidin kaakattava ääni, apteekkineidin tirskunta, pankkineidin ja lukkarinneidin nauru ja neiti Iipon pehmeät kerakkeet. Tohtori Korpinen, suojeluskunnan aluepäällikköjä Berglund olivat siellä kavaljeereina ja kokosivat neitosten hymyjä.

Sinne piti meidänkin lähteä, tai muuten meidän sanottaisiin istuneen nurkassa kuin »siiville lyödyt kanat».

Nimismiehen rouva, keski-ikäinen, näivettynyt nainen, katsahti meihin ja hymyili ivallisesti.

»Emmehän voi tässäkään olla, sillä rouvien keskustelu ei ole nähtävästi aiottu meidän korviamme varten», kuiskasin vastaan, mutta niin, että arvoisat rouvat sen »sattumalta» kuulivat.

»Kas, sielläkö neidit istuvatkin!» sanoi ruustinna Jahah imelästi hymyillen. »Emme huomanneet lainkaan teitä. Puhuimme juuri teistä ja puvustanne.»

Hymyilin imelästi vastaan. Toivottavasti oli hymyni vielä imelämpi kuin ruustinnan!

»Kuulin sen ja voin antaa rouville puuttuvat tiedot. Pukuni on tehty Helsingissä ja tukkani on käherretty taivaassa. Molemmat olen saanut lahjaksi. Suokaa anteeksi, että häiritsin, mutta me poistumme, joten voitte rauhassa jatkaa!»

On siunattu asia, ettei ihmisellä ole silmiä selässä, silloin säästyy monelta vähemmän suopealta silmänmuljaukselta. Hengessäni näin kuitenkin rouva Iipon kumartuvan toisiin rouviin päin ja halveksivin katsein lausuvan:

Astuin posket kuumina ja silmät hillittyä kiukkua täynnä, Rauha varjona kintereilläni, nuorison pariin.

Alan kohta jo vahvasti uskoa, että olen jotakin erikoista. Tuskin olin astunut kynnykselle, kun puheenporina lakkasi ja kaikki tuijottivat minuun. Suunnaton irvistyksenhalu kihelmöitti sisuksiani, mutta sain sen onnellisesti voitetuksi.

»Hyvää iltaa, hyvä herrasväki! Sopiiko seuraan vielä kaksi vaatimatonta lisää?»

»Täällä ei ole istuimia», virkkoi neiti Iippo yliolkaisesti. Samassa tarjottiin minulle kolme tuolia mitä kohteliaimmin kumarruksin. Tohtorin tarjous sai armon silmissäni. Rauha näkyi hyväksyneen istuimekseen Berglundin tuolin.

»Joko neidin kurkku on terve?» kysyi lääkemies esiteltyään läsnäolijat ja hankittuaan itselleen istuimen.

Purskahdin nauruun. Juttu lähti luistamaan kuin rasvattu. Neiti Iippo yksin istui nyrpeänä ja koetti sovittaa sanoihinsa pistäviä okaita. Hän ei nähtävästi jaksanut käsittää, että minä, mitätön opettajatar, olin temmannut häneltä tohtorin noin vain kädenkäänteessä. Mutta olipa hänen terveellistä oppia, etten ollutkaan »viimevuotinen neiti».

Korpinen on hauska mies. Ei ole lainkaan ihmeteltävää, jos tyttäret hyörivätkin hänen ympärillään kuin muurahaiset sokeripalan kimpussa. Entäs sitten tohtorinnan arvonimi! Siitä kyllä kannattaa kilvoitella!

Neiti Iippo näkyi jo pitävän Korpista yksityisomaisuutenaan, ja meikäläinen tunkeilija, joka uskalsi pistää nokkansa toisen alueelle, sai monta letkausta. Valitettavasti annoin kukkuramitalla takaisin.

Rakas tohtorimme näkyy muuten olevan helposti syttyvää ainesta (tietysti helposti sammuvaa myös), ja minä olen vain nainen, joten ei minua pitäisi kovasti moittia, jos hiukan veikistelinkin. Sitäpaitsi se on kokonaan neiti Iipon oma syy.

Siinä leikin, letkauksien ja piikkien sanasodassa johtui keskustelu heimokysymykseenkin. Se on keskustelunaihe, joka saa hiljaisimmankin kielenkannat liikkeeseen. Ihastukseni oli vilpitön, kun kuulin Korpisenkin olevan »oekeen immeisen». Tunsin heti heimokiintymystä häneen. Meitä oli nyt toki kaksi yhtä puolta tässä ylpeässä ja itsetietoisessa pohjalaisjoukossa.

Neiti Iippo huomasi heti tämän meidän yhteenkuuluvaisuustunteemme ja suomensi sen omalla tavallaan.

»Minäkin tunnen sattumalta muutamia savolaisia», sujautti hän sanansa keskusteluun. »Ihmeellistä on vain, että savolaiset miehet ovat paljon miellyttävämpiä kuin naiset.»

»No, sehän on vallan luonnollinen asia, kun naisen mielipide on kysymyksessä. Itsekin olen neiti Iipon kannalla siinä asiassa», nauroin.

Tästä keskustelusta olisi tainnut pian syntyä »tora ja tappelu». Onneksi ilmestyi talon emäntä kynnykselle ja kehoitti meitä hakemaan kuumaa suuhumme.

»On parasta, että me savolaiset kyykistymme yhteen nurkkaan», virkkoi Korpinen tullen kuppeineen luokseni palmun varjostamaan pehmeään nurkkaan.

Hetken perästä istui koko neitosten parvi tiheänä ryhmänä ympärillämme. Rauha yksin seisoi ujona ja punastuvana aluepäällikön kanssa uunin luona. Tyttöparka oli suloisen näköinen. Hänen kaltaisiaan olivat varmaankin isoäidit tyttösinä ollessaan.

Opettaja Iippo asteli mahtavana pianon luo, nosti takkinsa liepeitä ja istuutui pianotuolille.

»Pappa, soita meille jotakin!» pyysi aviopuoliso herttaisella äänellä.
(Käskevä ääni kuului kotioloihin.)

Iippo murahti jotakin vahattuihin viiksiinsä ja alkoi soittaa tunnetulla taidollaan »Hyvä on Herra».

Ruustinna risti kätensä. Aviopuoliso teki samoin. Emäntä kiiruhti talouspuolelle. Apteekkari meni antamaan lukkarille »päänsärkypulveria». Nimismies käveli hevostaan hoitamaan. Minäkin ristin käteni ja kuvittelin olevani pelastusarmeijassa.

»Te olette varmaan hyvä soittaja?» Korpinen oli niin syntinen, että uskalsi kesken musiikkiesityksen lausua tuon, vaikkakin hiljaa.

»Ensiksikin kasvoihinne. Olitte äsken niin kärsivän näköinen. Jokaisen väärän otteen voi nähdä kasvoiltanne. Sitäpaitsi tiedän, että teillä on piano mukananne. Ajattelen, ettette ole sitä vain mahtaillaksenne tänne saakka kuljettanut.»

Totta. Olisin jo aikoja sitten kuollut ikävään ja suruun, ellei pianoa olisi ollut mukanani.

»Piano on ystäväni», vastasin hajamielisesti. Ajatukseni karkasivat omille teilleen.

»Onko teillä ikävä?» — Hiljainen ääni suli ajatuksiini niin, että havahduin vastaukseeni:

Kas niin, se minun pitikin sanoa! Karistin pois ikävät ajatukset.
Nauroin päin Korpisen ihmetteleviä silmiä.

»Tepä soitattekin meille hiukan!» innostui lääkemies, ja ennenkuin ehdin hillitä hänen intoaan, pyysi hän minua kaiken kansan kuullen soittamaan.

»Niin todellakin! Soittakaa, neiti Harju! Me emme ole vielä kertaakaan kuulleet neidin soittavan, vaikka asumme samassa talossa», huudahti neiti Iippo.

Olin aikonut jyrkästi kieltäytyä, mutta neiti Iipon sanat muuttivat päätökseni. Istuuduin johtaja Iipon luovuttamalle tuolille ja aloin soittaa »Ristihämähäkkiä».

»Viimevuotinen neiti ei tuntenut nuottejakaan», kuulin rouva Iipon äänen, mutta vaativa »hss» lopetti hänen juttunsa.

Sanotaan minun soittavan hyvin. Nyt ainakin soitin omasta mielestäni hyvin, ja taisi se hyvältä kuulua toistenkin korvista, koska sain soittaa itseni uuvuksiin. Apteekkari halusi kuulla kaikki lempikappaleensa oikein »kunnollisesti» soitettuina. Hän ei voinut sietää rääppimistä.

Vihdoin viimein Korpinen pelasti minut apteekkarin kynsistä. Musiikkihullu isäntä oli ikävystyttää sekä vieraansa että minut. Nyt olin kuitenkin näyttänyt hyville latomereläisille edes yhden hyväksyttävän puolen itsestäni. Neiti Iippokaan ei voinut muuta kuin kadehtia, sillä hän ei osaa edes »Ukko Noaa» yhdellä sormella.

Juhlan lopuksi oli tanssia. Tohtori ja talon emäntä sen aloittivat. Seuraava henkilö, jonka tohtori vei tanssiin, olin minä. En ole koskaan vielä joutunut tanssiaisissa olemaan seinäkoristeena, mutta sitä eivät Latomeren naiseläjät tienneet. Kuului tohaus, kun otin ensimmäisen askelen tohtorin käsivarren varassa.

»Tanssia hän ainakin osaa, osanneeko yhtä hyvin opettaakin», kuulimme erään rouvan sanovan.

»Tämän kylän tädit eivät vielä jaksa käsittää, että opettajatarkin voi olla nuori ja iloinen eikä nuokkuva nunna, kuten edeltäjänne oli.»

»Olkaa hyvä ja jättäkää edes te edeltäjäni rauhaan! Millainen hän lieneekin ollut, on hänestä tarpeeksi puhuttu, tyttöparasta.»

»Hirveästi. Ja kaikki vain moittineet! Mitähän he minusta sanovatkaan?
Vaikka se on suloisen yhdentekevää, kunhan antavat minulle rauhan.»

»Joko sinä lähdet pois? Olisit toki tanssinut yhden valssin kanssani», tinki Korpinen.

»Voin pahoin. Täytyy mennä kotiin sairastelemaan. Ikävä vain, että pappa ja mamma ehtivät lähteä. Peloittaa hiukan yksin kulkiessa.»

»Ole hulluttelematta lähtöinesi! Määrään sulle tippoja, ja apteekkari saa antaa niitä. Pian sellainen pieni pahoinvointi on voitettu.»

Kuulematta lainkaan neidin estelyitä ryntäsi lääkäri apteekkarin kimppuun. Hetken kuluttua sai neiti lepäillä sivuhuoneen sohvalla ja niellä tippoja. Tanssia hän ei voinut. Rauha ja minä tarjouduimme saattamaan häntä, mutta sitä hän ei taasen tahtonut.

»Eivät suinkaan neidit vielä pois lähde?» Korpinen ei ollut kuulevinaankaan neiti Iipon huomautusta. Minua aivan hävetti neidin puolesta. En ikinä olisi viitsinyt noin käyttäytyä. Tekeytyä nyt sairaaksi! Olisipa hän nähnyt tohtorin ivahymyn, niin varmasti olisi tipoitta parantunut!

»Kyllä me ainakin lähdemme, eikä meitä möröt syö», vastasin molempien huomautukseen.

»Tanssikaa nyt sentään tämä shimmy kanssani, niin lähden sitten teille turvaksi kotimatkalle!»

»Pyydän saada kieltäytyä molemmista tarjouksistanne, herra tohtori!» epäsin jyrkästi. Olin tarpeeksi nöyryyttänyt esteetikkoa, ja se sai riittää. Minulle ovat tohtorit ja miehet yleensä ilmaa.

Tänään sain kuulla postineidiltä, että neiti Iippo oli meidän poistuttuamme ihmeellisesti toipunut pahoinvoinnistaan ja tanssinut koko illan. Tohtori oli käynyt saattamassa hänet kotiin.

Tietysti on omatuntoni tapansa mukaan kolkutellut tänä päivänä. Olen koettanut parhaani mukaan puolustautua, selittäen käytökseni terveelliseksi opetukseksi neiti Iipolle. Minähän nyt olen kerta kaikkiaan opettaja. Omatuntoni ei ole kuitenkaan vielä kukistettavissa leikkipuheella. Se vakuuttaa, että on aivan parhaiksi suuri rangaistus, kun joku toinen tyttö on tehnyt minulle saman tempun, minkä itse illalla tein neiti Iipolle, tehnyt sen vain perinpohjaisemmin.

Mutta sen minä sanon, ettei Martti ikinä tule tietämään, kuinka kipeästi hänen menettelynsä minuun koski.

Opettaja Iippo on puhellut tänään kanssani! Hymyillytkin vielä! Ooo! Se on siksi tärkeä elämys, että se täytyy merkitä kirjokantiseen varaventtiiliin.

Johtaja Iippo on ottanut sananmukaisesti lauseen: »Vaikeneminen on kultaa.» Ainakaan minua hän ei ole puhutellut sen pienen vastahakoisuuden jälkeen, jota osoitin johtajalle koulun alkupäivinä. Jäykästi päätä nyökäyttäen olemme toisemme sivuuttaneet.

Sentähden oli ällistyksen! rajaton, kun hän ensimmäisellä välitunnilla huusi:

Olkoon tässä myös mainittuna, että tämän koulun naisopettajat eivät saa olla »sinuja» johtajan kanssa. Paljon puhuttu edeltäjäni oli uskaltanut (tietämättömyydessään) esittää lähempää tuttavuutta. Mutta kun rouva sai tämän kuulla, leimasi hän neitiparan kuudennen ja kymmenennen käskyn rikkojaksi, joka koetti »anastaa, houkutella ja vieroittaa lähimmäiseltään hänen aviopuolisoaan».

Toisten kalliisti ostettuja kokemuksia me käytämme hyväksemme.
Sellainen on tämän maailman meno.

Kuullessaan nimensä neiti Harju kääntyi esimieheensä päin ja jäi odottamaan tärkeitä määräyksiä, sillä asian tärkeys kai sai johtajan unohtamaan jöröytensä ja turvautumaan puhelahjaansa.

»En ole lainkaan tiennyt, että meillä on talossa neidin kaltainen taiteilija», aloitti Iippo kiertäen toisella kädellä viiksiensä päitä, toisella kaivaen takkinsa taskua. »Tähän asti opettajat ovat jättäneet koulun musiikkiharrastuksen kokonaan minun haltuuni, mutta nyt kai neiti ottaa sen mielellään hoitaakseen.»

Olin juuri avaamaisillani suuni suostuakseni, kun huomasin Berglundin sähköttävän naamallaan Iipon selän takaa, etten mitenkään suostuisi.

»Eiköhän liene parasta, että johtaja huolehtii edelleenkin totutulla tavallaan rukoussoitosta. Olen paremmin perehtynyt pianoon kuin harmooniin. Tietysti soitan harmooniakin, mutta en ole lainkaan innostunut siihen. Sitäpaitsi en oikein osaa soittaa sitoen.»

Iipon murheellinen katse suli ymmärryksen hymyyn, ja minä tunsin tehneeni viisaasti.

Koko välitunnin juttelin johtajan kanssa harmooninsoiton merkillisestä taidosta. Johtaja oli itse herttaisuus. Onneksi ei rouva nähnyt meitä, muuten olisin saanut viettelijän tittelin.

»Pelkäsin, että suostut soittamaan. Kaiken muun voi Iippo antaa anteeksi, mutta että joku sysää hänet harmoonituolilta, sitä hän ei ikinä jaksaisi sulattaa. Sinulle on tarpeeksi kiusaa äidistä ja tyttärestä, parasta siis koettaa säilyttää välit siedettävinä johtajan kanssa.»

Pellontakaisesta naapurista, Homista, haemme talouteemme maidon, voin ja munat. Tänään sain kuulla murheekseni, että kanat, viheliäät, olivat ruvenneet yksimielisesti munimislakkoon. Maija kyllä epäili kukon syövän kanojensa tuotteet, mutta emäntä epäsi kerrassaan sellaisen herjaavan luulon. »Kukkoo on kunnon kukkoo», oikea kukkojen esikuva.

Tämä talo on oikein latomereläinen tyyppitalo. Isäntä on jo vuosia sitten karannut Amerikkaan. Sukkela temppu muuten päästä eroon vaimosta, jonka on ensin »lain ja oikeuden varjolla» itselleen saanut. Nyt kuuluu Homin Alfreella olevan uusi muija ja uusi Maija siellä Amerikan lämpimässä maassa. Kotimaassa hoitelevat entinen muija ja kaksikymmenviisivuotias Maija kotitaloa. Kesäisin on heillä renki, mutta talvella he hoitavat kahden sekä miesten että naisten askarehet. Molemmat ovat reippaita, rotevia naisia, jotka eivät siekaile heinä- eivätkä halkokuorman kimpussa.

Tänään Maija kutoi kaunisraitaista »fällyn» päällistä. Emäntä punnitsi voita minulle.

»Mistähän nyt saan pullataikinaan munia, kun se teidän kunnoton kukkonne syö kaikki munat.» Hämmensin ajatuksissani pataa niin, että velliä loiskahti yli laitojen, sihahti kuumaan tuhkaan ja nosti mustia ryynejä valkeaan keitokseen.

»En ikinä opi takassa keittämään. Ensimmäisellä kerralla poltin sormeni. Vieläkin on arpi kädessäni. Nyt heitin poroja pataan.»

Maija pysähdytti syöstävänsä ja katseli minua veitikkamaisesti pyöreillä silmillään.

»Niin. Tietäähän sen jo koko kylä, että tohtori oli aivan korviaan myöten ihastunut opettajattareen apteekin nimipäivillä ja että opettajan Ester oli tullut kateuresta aivan sairahaksi.»

»Ei sitä silti tohtorinnaksi pääse, jos juttelee ja tanssii jonkun tohtorin kanssa muutaman kerran», vastasin harmistuneena. »Kuka semmoista pötyä on jutellut?»

»Lukkarin Ingrid kävi tapaamassa lankojaan. Hän sen kertoi. Ja kertoihan sen koulun rouvakin.»

»Sen, mitä Ingrid sanoi, uskon. Mutta rouvan sanoja en usko, vaikka hän silaasi kullalla jokaasen sanansa, ja toivoosin, ettei kukaan reiru ihminen niitä uskoosi. Hän jouki myrkytti viime vuotisenkin neirin elämän niin, että flikka parka kiitti onneansa, kun pääsi lähtemähän muille maille. Pirä vain säkin varasi, sillä hän on yhtä arka tyttärensä friiareista kuin omasta harmaakarvaisesta äijästään! Sä olet liian hyvä tyttö hänen hampaisiinsa.»

»Älä, hyvä ystävä, tuolla tavalla munapussia heittele!» torui Rauha, kun viskasin voipaketin pöydälle.

»Voita siinä vain onkin. En saanut munia sieltä. Kukko kunnoton herkuttelee itse emäntiensä tuotteilla.»

Läksin kävelemään liukasta kujaa pitkin komeaan, kaksikerroksiseen Luoman taloon. En ollut vielä siellä ennen käynyt, mutta Homin emännän neuvosta raotin nyt Latomeren rikkaimman talon ovea ja astuin avaraan tupaan.

Ensimmäinen vaikutelmani — katto täynnä leipiä, toinen — kolmesta erisuuruisesta lihapallosta muodostunut emäntä, ja kolmas — sylenpituinen taikinakaukalo, jossa piika parhaillaan sotki taikinaa.

Yrmeästi vastasi emäntä tervehdykseeni. Taisin tulla sotkemaan kotirippiä, tuntui vähän siltä. Esittelin itseni ja asiani.

»Vai munia», virkkoi hän ja mittasi katseellaan munanostajaa. Vai tuollainen se nyt on se paljon puhuttu opettajatar, jota tohtorikin… »Saahan niitä. Kuinka monta niitä pitäisi olla?»

»Istu flikka!» kehoitti ääni mutkittelematta pöydän päästä. Vanha vaari siellä paikkaili hevosvaljaita. Keski-ikäinen mies, nähtävästi vieras, istui hänen rinnallaan.

»Kovaa onkin koria», tuumi vieras. Tarkoittiko lause minua vai hänen kädessään olevaa kauhavalaista sitä en aluksi hoksannut.

»Lieneekö jo vanhakin?» jatkoi vieras puukkoa pyöritellen ja tarkasteli minua alta kulmain.

»Eikö tuo liene jo niin vanha kuin flikkaaset ihmiset voivat tullakin», kuului vaarin elämänviisaus.

Puukkoa pyörittelevää vierasta eivät kuitenkaan vaarin vastaukset tyydyttäneet. Hän alkoi puhutella minua.

Minulla oli huivi päässäni ja vanha, hiukan virttynyt villatakki ylläni. Piika tirskahteli taikinakaukalolla.

»Mä oon ollut Ameriikass! Jees. Ja mulla on isoo taloo naapuripitäjässä. Olen tullut tänne emännän hakohon. Olen kyllä toista ajatellut, mutta se on niin ruma. Sä oot sievä, ja kyllä mä sun sitte otankin. Köyhyytesi ei ole este. Sua kehtaa vaikka keisarille näyttää.»

Nauratti ja suututti. Mies oli näet sikahumalassa. Olin aikeissa pujahtaa ulos tämän odottamattoman kosijan tarjouksia pakoon, mutta samassa emäntä lyllersi munakoreineen tupaan.

Onneksi oli emäntä ehtinyt panna munakorinsa takan reunalle, muuten se olisi pudonnut permannollepa meikäläisten pullataikina olisi taas jäänyt ilman munia. Suu auki hän katseli miestä. Sitten se lipsahti jälleen kiinni, mutta aukeni pian uudestaan.

»Oon selvä kuin seinäkello, ja tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa kysyn suita, flikka, uudestaan, haluatko tulla vaimokseni?»

»En, kiitos!» Sain vaivoin nauruni pidätetyksi. Emäntää ei tämä huvittanut lainkaan. Kipinöiden kiukusta hän alkoi sättiä miestä ja piti kotitarkastuksen hänen taskuissaan.

»Onhan sulla, raakkulehella, pirtua vielä taskussasikin! Ja vaarinkin olet juottanut humalahan! Sitten sä rupeat kosimahan opettajatarta!»

»Niin. Meillä ei ollut harmaata aavistustakaan toisistamme. Se oli oikea ensinäkemän rakkaus. Ikävä vain, ettei se ollut molemminpuolinen.»

Kerroin tapauksen. Rauha ei lainkaan yhtynyt ilooni. Totisena kuin lasinvetäjän hevonen hän kuunteli nauruani.

»En. Mutta et sinäkään nauraisi, jos tietäisit, millainen raukka hän on.» Ja Rauha kertoi tavallisen tarinan miehestä, joka oli perinyt yllin kyllin maallista mammonaa isältään, mutta joka oli antanut sen kaiken virrata kurkkunsa kautta avaraan maailmaan. Nyt kiertelee hän tyhjäntoimittajana kylästä kylään, ja minkä pennin saa, sen juo. Välistä hän pistäytyy sisarensa, Luoman emännän, luona. Kun tämä varustaa veljensä kunnollisilla vaatteilla, häviää hän taas, vaihtaa vaatteet risoihin ja juo välirahat.

»Huvikseen, näyttääkseen miehuuttaan, kuten niin monet muutkin miesraukat.»

Oma syynsä sitten! En ollenkaan sääli tuollaisia renttuja. Ihmettelen, miksi häntä ei ole jo pistetty lukkojen taa lainrikkojana. Tai mitäpä ihmettelisin! Kukapa hänet sinne toimittaisi? Ei toinen koira toisen hännälle polje. Tässäkin kylässä on kuulemani ja näkemäni mukaan kolme (3) ehdottomasti raitista miestä: rovasti, Seppälän Eetu (körttiläinen) ja Berglund. Kun oikein vakavasti ajattelee tätäkin asiaa, niin humalaisen aiheuttama nauru sammuu. Onkohan koko Suomessa sama suhde vallitsemassa raittiiden ja alkoholistien välillä kuin tässä pienessä kylässä?

Ei näy edellisenä päivänä osaavan aavistaa, mitä seuraava lahjoittaa. Eilen nauroin itseni melkein sairaaksi, tänään olen itkenyt silmäni punaisiksi ja pääni raskaaksi lyijykuulaksi. »Itku pitkästä ilosta», varoitti ennen isoisä pehtorin mukuloita ja minua, kun teuhasimme ja käänsimme tuvan ylösalaisin. Usein seurasikin selkäsauna, ellei toisille, niin minulle ainakin.

»Sinulle on kirje», ilmoitti Berglund heittäessään postini pöydälle. Kirje saa minut aina hätkähtämään ja iskemään sormeni siihen kotkana. Kirje oli Suomen Kuvalehden välissä. Vain koulukaupunkini postileima näkyi. Turha toivo sai sydämeni sykkimään nopeasti. Vapisevin käsin vetäisin kirjeen esiin.

Petyin kuin lapsi, joka luulee löytäneensä sokerijauhomaljan, mutta saakin suoloja suuhunsa. Viskasin kirjeen takaisin pöydälle ja tartuin Kuvalehteen. Selailtuani sen lävitse avasin kirjeeni.

Kirje sisälsi selostuksen kauhean pitkistä läksyistä, hirveän hauskoista tanssiaisista lyseon vuosijuhlassa, mahdottoman kauniista upseerista ja kamalan pitkästä kävelyretkestä mainitun upseerin kanssa.

Olin jo viskaamaisillani kirjeen pois, kun huomasin yhdessä nurkassa pienen ja suttuisen lisäkirjoituksen. Käänsin arkin ylösalaisin ja silmäilin huolettomasti sitä.

Kuinka usein se, mikä näyttää halvalta ja vähäpätöiseltä, minkä sivuutamme olkapään kohautuksella, antaakaan meille kirvelevimmät iskut!

Lisätöherrys oli mielijohteesta kirjoitettu, ilman mitään erikoisempaa tarkoitusta. Mutta minulle se olikin tärkeintä maailmassa. Henki aivan salpautui. Silmät himmenivät. Täytyi mennä ikkunan luo. Himmeä iltahämy ei riittänyt. Väänsin kaikki lamput palamaan. Jos silmäni olisivat olleet etanan silmät, olisivat ne ainakin metrin pullistuneet kuopistaan. Nyt täytyi kirje nostaa nenään kiinni. Oli välttämätöntä lukea oikein jok'ikinen sana.

»Muistat kai vielä Martti-maisteria, kiukkuista matematiikan opettajaa, 'munkkia'? Hän on nyt vihdoinkin koko tunnetun maailman ihmeeksi ja kummaksi rakastunut meidän uuteen piirustuksenopettajaan.»

Ei se ollut tuon kummempi lause, eikä läheskään niin siististi kirjoitettu kuin tämä tässä, mutta se sammutti minussa jotakin, sammutti kuin tuulenpuuska lepattavan kynttilänliekin yksinäisen samoojan kädestä.

Kaikki toivo on mennyttä. Niin paljon kuin olenkin surrut hänen vaikenemistaan, olen kuitenkin vielä elänyt lepattavan toivon varassa, odottanut ihmettä. En ole voinut uskoa vakaasti sydämessäni, että hänenkaltaisensa mies voisi leikitellä toisen pyhimmillä tunteilla. Nyt on pakko uskoa. Olen lukenut lauseen niin moneen kertaan, että jokainen sen sotkuinen kirjainkin on kaivertunut mieleeni.

Kävin läpi kaikki häneltä saamani kirjeet. Missään niissä hän ei ollut suoraan sanonut rakastavansa minua. Kirjaimellisesti ei mikään lupaus häntä sitonut minuun. Mutta ne monet läpinäkyvät, arat ajatukset, jotka olin sykkivin riemuin lukenut rivien lomasta, ne olivat kuitenkin kuin sanaton lupaus, mihin olin uskonut, toivonut, luottanut. Minä hullu!

Olen koettanut saarnata järkeä hassulle sydämelleni. Turha vaiva! Tuskin saan kyynelet kuivumaan silmänurkastani, kun uudet jo kurkussa pallona pyörivät.

Nyt on koulu kuohuksissa kuin kepillä söhitty muurahaiskeko. On tapahtunut varkaus, ja vielä minun luokassani.

Olin jo tuudittanut itseni siihen uskoon, että lapseni (tarkoitan oppilaitani) ovat pieniä, siivettömiä kerubeja, joilla ei ole lainkaan taipumuksia suuriin synteihin. Nyt olen herännyt selkäpiitä karmivaan todellisuuteen.

Meillä on luokassa varas, oikea pitkäkyntinen. Hautoessani yksityisiä murheitani en lainkaan osannut aavistaa, että synkät myrskypilvet kasaantuivat koulumme taivaalle.

Oli kaunokirjoitustunti. Kävelin ympäri luokkaa ja tarkastelin, tulivatko kaikki R:n koukut ja silmukat tehdyiksi taiteen sääntöjen mukaan. Väärennyksiä oli luonnollisestikin paljon. Niitä koetettiin oikoa kaikin voimin. Joka rivin jälkeen pantiin kynät pulpetille »lepäämään».

»Ei tämä ole se kynä, jolla kirjoitan. Tämä on toinen», puolustautui
Irma.

»Irmalla on neljä mustekynää ja kuusi lyijykynää», ilmoitti Irman vierustoveri.

Armi Myllykoski puhdisti innokkaasti kynäänsä eikä ollut juttua kuulevinaankaan. Hän on köyhän rajasuutarin lapsi eikä tiettävästi omista rahaa pennin neljännestä. Aloin aavistella pahoja. Luokka istui korvat pystyssä.

»Tässä tapauksessa se kuuluu. Minä vaadin sinua sanomaan, mistä olet saanut rahat kyniin!»

Tyttö katsoi vain röyhkeästi silmiini, mutta sanaakaan en saanut hänen suustaan. Toiset lapset todistivat, että hän oli myynyt kyniä viidelläkymmenellä pennillä kappaleen vaikka kuinka monta, ja kumeja oli häneltä saanut parin kahdellakymmenelläviidellä pennillä.

Sain nähdä muutamia kyniä ja kumeja. Ne olivat samaa lajia, joita koulun puolesta lapsille annettiin.

»Mä en ole niitä varastanut! Mä ostin ne Seppälän puorista!» kirkaisi tyttö.

Välitunnilla soitin Seppälään. Armi Myllykoski ei ollut sieltä ostanut yhtään kynää eikä kumia liioin.

»Älä valehtele! Mikkelinä olit meillä koko päivän kerjuulla», ilmoitti eräs tyttö.

Lopetin kuulusteluni siihen. Välitunnilla kerroin tapauksen opettajatovereille. Johtaja aukaisi varastokaapin oven. Sieltähän ne kynät ja kumit olivatkin lähteneet maailmalle.

Tänään oli poliisitutkinto. Minä olin poliisi. Johtaja ja tytön isä olivat läsnä. Mutta tyttö ei tunnustanut. Ei, vaikka asia näytettiin niin toteen kuin yleensä asia voidaan näyttää. Sellaista rikollista sisua en ole vielä eläissäni nähnyt. Tytön isä itki kuin pieni lapsi, ja Iipollakin olivat vedet silmissä, mutta tyttö vain naureskeli. Hirveätä! Olen vieläkin aivan järkytetty.

Iltapäivällä oli johtokunnan kokous. Tyttö erotettiin koulusta ja lähetetään kasvatuslaitokseen.

Entäs vielä! Sillä aikaa kuin me pidimme poliisikuulustelua opettajanhuoneessa, oli yksi ensiosaston poikaviikari telmiessään juossut päin ikkunaa. Ikkuna meni säpäleiksi ja samaten pojan naama.

Luokassa syntyi yleinen ulina ja huuto. Ryntäsimme kaikki neljä opettajaa luokkaan. Hirveätä aavistimme, mutta hirveätä saimme nähdäkin. Pojan nenä roikkui toisella poskella, ja verta pursui haavasta kuin tapinreiästä.

»Tämä kouluhan on tullut varkaiden ja tappelijoiden tyyssijaksi», kuulin rouva Iipon huomauttavan viereisessä huoneessa, kun puhelin tohtorille opettajan työhuoneessa.

»Neidin luokka on ruvennut kovasti kunnostautumaan. Ensin varkaus, nyt tappelu», virkahti neiti Iippo myrkyllisesti hymyillen.

Heitin kiukkuisen silmäyksen sohvalla loikovaan neitiin. Olisin voinut vaikka purra häntä, jos olisi ollut aikaa. Onneksi ei ollut.

»Tällä kerralla onnettomuus tapahtui herra isänne hyvinkasvatetussa luokassa», sanoin matalalla äänellä. Kun olen oikein vihainen, niin ääneni painuu käheäksi. Sekin muistoja kotioloista. Äitipuoli kiljuu kuin klaneetti suuttuessaan. Olen tietysti kehittänyt itseni siinäkin hänen vastakohdakseen. Samasta syystä painoin ovenkin hiljaa kiinni. Juoksin luokkaani, ettei siellä syntyisi enempiä roivioita.

Lääkäri määräsi minut sänkyyn iltapäiväksi. En totellut määräystä.
Parempi upottautua työhön kuin antaa ajatusten repiä sängyssä sielua.

Matoipas vain marraskuukin puoleen yllättävittä seikkailuitta. Lapset ovat taasen olleet ensiluokkaisen kilttejä edesmenneen kynä ja kumikaupan jälkeen. Särkynyt ikkunaruutu on vaihdettu eheään, ja särkynyt nenäkin alkaa olla taas niistettävässä kunnossa.

Herrasväki Iippo on suhtautunut meihin sangen lojaalisesti. Onpa rouva suvainnut vastata armollisesti tervehdykseenikin. Tämä suosion osoitus ei kuitenkaan tule ansiotta. Eei! Olen sen rehellisellä ja uhrautuvalla työlläni ansainnut.

Tässä talossa on, kuten monessa muussakin talossa, eräs pieni ja halpa, mutta silti sangen tärkeä huone. Siitä saakka, kun kerran toinen opettaja tuli kouluun, ei sen huoneen puhdistuksesta ole kukaan välittänyt. Mutta kun se oli yhteinen laitos, ei kukaan ojentanut kättään sen ainoata epäkohtaa korjaamaan. Minä, poikkeus säännöstä, vastarannan kiiski, katsoin voivani luopua perityistä tavoista tässäkin kohden ja hankkia pienen palan uhrautuvaisuuden kaunista piirrettä syntisen luontoni lievitykseksi.

Suureksi pettymyksekseni täytyy kuitenkin mainita, että niin mielellään kuin rouvamme kertookin naapureille pienimmätkin syntiset piirteeni, hän on tämän jalon uhrautuvaisuusnäytteeni jättänyt kokonaan kylän tietoon saattamatta. Itse taasen olen liian vaatimaton pröystäilläkseni hyveilläni.

Tuon pienen mutta tärkeän huoneen historiassa on tämä tapaus kuitenkin niin merkillinen, että mielelläni omistan sille sivun kirjokantisessa päiväkirjassani.

Lauantai iltana mies hävisi Latomerestä ja tuli tänä aamuna takaisin, vasemman käden nimettömässä sileä kultasormus. Minä sen ensiksi hoksasin aamiaispöydässä.

Onnitteleva hymyni kangistui ällistykseksi. Nyt ei Berglund ollut sutkassaan. Noin hapan ei sulhasmiehen sopinut olla.

»Näytäpäs sormustasi, että osaamme uskoa! Voithan syöttää meille pajuköyttä.»

Hän vetäisi sormuksen sormestaan ja paiskasi sen eteeni lautaselle niin, että se kauan aikaa pyöri siinä, törmäsi perunaan ja kaatui kastikkeeseen.

Berglund ei ollut lainkaan leikkituulella. Totisena kuin tinasotamies hän otti onnittelumme vastaan.

»Onko sinulla harmaata aavistustakaan hänen morsiamestaan?» kysyin sulhasen poistuttua.

Miehet ovat maailman kiusallisimpia kapineita! Mennä ensin kihloihin, laittaa naamansa myrskynmerkiksi ja sulkeutua sitten simpukkana kuoreensa on hyvä ja varma keino tehdä itsensä kiintoisaksi. Koko tämän pimeän marraskuisen päivän ovat ajatukseni kiemurrelleet Berglundin ja hänen hämärän Kerstinsä ympärillä. Olen sepittänyt heistä ainakin viisikymmentä eri novellia. Loppujen lopuksi kihisen salatusta uteliaisuudesta.

Päivällisateria muistutti surujuhlaa. Rauha ja minä kyllästettyinä kysymyksillä koetimme näyttää mahdollisimman välinpitämättömiltä ja pistelimme äänettöminä lihapullia poskeemme. Olihan meille yhdentekevää, kenet hän nai, mutta olisihan hän silti voinut meille vähän morsiamestaan kertoa eikä työntää ruokaa suuhunsa kuin nälkiytynyt susi.

Jos minulla olisi sormessani Martin sormus, niin en voisi sakon uhallakaan olla hänestä kertomatta. Se olisi suorastaan mahdottomuus.

On parasta, että lopetan ja menen nukkumaan. Pääni tuntuu hiukan kipeältä. Olikohan tänään luokissa häkää, koska Rauha myös valitti päänsärkyä? Kovin hän olikin kalpea.

Mitähän äitirouva mahtoi tuumia lähettäessään minulle huopatossut? Ei ainakaan sitä, minkä ne aiheuttivat.

»Lämpimät ne ovat, mutta eivät kauniit», sanoin sipsutellessani niillä pitkin huoneitani, »eikä Berglundkaan voi erottaa kenkieni kopsetta nyt. Hän suvaitsi kerran väittää, etten niin hiljaa osaisi liikkua kengät jalassa, ettei hän kopsetta kuulisi.»

Miettimättä hetkeäkään enempää lensin näyttämään synkkänaamaiselle sulhaselle, että osattiin sitä kolinattakin kulkea.

Eteisen ovi oli auki. Kotona hän oli, mutta kovin oli taasen ollut aatteissaan mies, kun ei ollut ovea muistanut sulkea. Eteinen oli kylmä kuin tonttujen luola. Suljin oven ja kurkistin luokkiin, olisiko joku laiskimus vielä tarkastelemassa hataraan luettuja läksyjään. Ei ollut. Otin vauhtia ja juoksin yläkertaan. Opettajan keittiön ovikin oli auki. Hiljentämättä lainkaan vauhtia ryntäsin pimeään keittiöön. Keskellä lattiaa törmäsin karille ja olin kellahtaa selälleni, mutta sain toki saaliistani niin lujasti kiinni, että kelpo horjahduksella selkenin haaksirikosta.

Ääni oli Berglundin, mutta pusero, josta pidin kiinni, oli naisen. Ryhmä erkani syleilystäni. Berglundin koura tarttui niskaani. Suljin silmäni, ja sielussani vilahti ilmainen kyyti portaita pitkin alakertaan.

»Hellitä, hyvä mies, kyntesi niskastani! Vannon, etten olisi tullut teitä säikyttelemään, jos olisin osannut aavistaakaan sinulla tämänlaisen kohtauksen olevan.»

Sormet kirposivat niskastani. Tein täyskäännöksen ja lähdin livistämään omille mailleni. Niin nopeasti en kuitenkaan ehtinyt poistua, etten olisi nähnyt neiti Iippoa, kun hän vetäytyi syrjään eteisen oviaukosta tulvahtavan valojuovan kohdalta.

Olin parhaillaan Rauhalle kertomassa seikkailuani, kun Berglund astui keittiööni ja katseli minua kuin puutarhuri omenavarasta.

Jos minulla äsken olikin omenavarkaan tunne, niin tuo äänensävy sen pyyhkäisi kokonaan pois.

»En ole vielä ehtinyt näyttää kynsiesi jälkiä niskassani», vastasin purevasti. Tullapa vielä komentelemaan! Moinen roikale! On kihloissa ja toisia naisia halailee! Hyi!

»Näytä ne sitten! Sano vielä, ettet ennen ole tällaista roikaletta nähnyt! On kihloissa ja toista naista halailee pimeässä.»

Hän tarttui kiinni ojennettuun käteeni ja katseli minua yhtä leimuavin silmin kuin minä häntä.

»Päästä irti käteni! Inhoan! Kaikki miehet ovat samanlaisia roikaleita, pettureita…!»

Hän piti kättäni kuin ruuvipihdeissä. Koetin kiemurrella vapaaksi, mutta en päässyt. Raivoissani lävähytin häntä toisella kädelläni korvalle. Hän lehahti punaiseksi kuin kekäle. Käteni pääsi vapaaksi.

Kiljahtaen hyökkäsi Rauha väliin. Berglund siirsi hänet sievästi syrjään.

»Toiselle korvalle myös!» virkkoi hän tyynesti, vaikka sieraimet vapisivatkin. »Lyö vain! Lyö niin monta kertaa kuin luulet minunlaiseni roikaleen ansaitsevan.»

»Suo anteeksi!» mutisin. Kuinkahan äitipuoleni olisikaan nauttinut, jos olisi nähnyt raivostumiseni.

»Yhdellä ehdolla. Haluan saada sinut ymmärtämään tekoni, sillä muuten olen silmissäsi aina musta lammas. Rauha, myös sinä voit kuulla tarinani.»

Hetkistä myöhemmin istuimme salissani uunin edessä kuunnellen
Berglundin kertomusta.

»Elämäni tarina on lyhyt», alkoi hän. Ääni oli kumea. Syvät tuskan piirrot suupielissä hän tuijotti hiillokseen. »Kolmisenkymmentä vuotta sitten synnyin yksinäisen naisen yksinäisenä poikana. Myöhemmin sain isäpuolen. Uudessa kodissa oli sikamainen kohtelu. Karkasin merille. Merimiehen elämä ei ole mamsellin elämää neitsytkammiossa. Se ei miellyttänyt minua. Isäni lienee ollut herra. Palasin maihin. Ryhdyin suorittamaan kansakoulukurssia. Opettajani oli nainen. Kävi niin, että jouduin väleihin tämän kymmentä vuotta vanhemman naisen kanssa. Hän ei halunnut kuitenkaan tulla raa'an työmiehen vaimoksi. Hän antoi rahat, ja minä menin seminaariin. En elellyt säästäen. Elin komeasti kerran saadessani. Kolmisen vuotta sitten tulin opettajaksi, ja minun piti mennä naimisiin hänen kanssaan. Mutta meille syntyi erimielisyyttä. Hän halusi olla kaupungissa, minä maalla. Emme kumpikaan antaneet perään toisillemme. Tähän saakka on erimielisyyttä jatkunut. Nyt hän suostuu tulemaan maalle. Menimme kihloihin. En voinut muuta.»

Vallitsi syvä hiljaisuus. Hiilet vain pesässä sihisivät sinertävän liekin kalvaessa niitä harmaaksi tuhkaksi.

Keittiön ovi narahti. Jollakin emännällä oli asiaa Rauhalle. He katosivat Rauhan huoneisiin.

»Lupaukseni ja velkani pakottivat minua. Sitäpaitsi se vanha hupsu pitää minusta kovasti.»

»No, hyväinen aika! Kaiken äskeisen jälkeen vielä kysyt!» »Sinä luulet, että pidän neiti Iiposta. Kaikkea vielä.»

»Etkö muista, kun kerran sanoin, että naisia on kahdenlaisia, toisten kanssa mennään naimisiin, toisia halataan. Neiti Iippo on jälkimmäistä lajia. Hän ei ota pientä suukkoa niin vakavalta kannalta.»

»Ei. Olisihan suorastaan kiven ripustamista kaulaansa, jos kaikki seikkailunsa kertoisi naiselle, josta saa vaimon. Parempi on uskotella olevansa viaton karitsa, kun on kerran niin hulluja, jotka sen uskovat.»

»Ei siis ole yhtään ainoata miestä, joka uskaltaisi olla rehellinen vaimolleen! Hirveätä!»

»Miksi et kerro morsiamellesi suoraan, ettet pidä hänestä. Usko minua, hän vapauttaa sinut heti!»

»Jos rakastaisit oikein sydämestäsi jotakuta toista, niin siinä eivät velat ja muut seikat haittaisi.»

kuului Rauha laulavan kamarissaan. Emäntä oli siis saanut asiansa toimitetuksi. Kohotin katseeni kenkieni kärjestä Berglundiin aikoen huomauttaa jotakin Rauhan kauniista lauluäänestä, mutta ehdin hoksata oudon ilmeen hänen silmissään.

Ohoo! Olinpa minä ollut sokea, oikea hölmö, kun en ennemmin ollut tuota hoksannut! Monet seikat selvenivät. Ilmankos Berglund niin mielellään istuu iltakaudet Rauhan majassa!

Mutta Rauha! Mahtaakohan Berglund olla se kuu, jota hän rakastaa? Jos niin on, niin hänenä minä ottaisin heti leipävartaan ja pudottaa jysäyttäisin kuun syliini enkä turhia surisi.

Kysymykseni pudottaa ropsautti sulhasmiehen maahan paratiisista, jonne hän oli omin luvin lentänyt. Hän ei tajunnut kysymystäni. Toistin sen ja tein pienen päänheilahduksen naapuriin päin.

Berglund nousi. Äskeinen tunteellisuus oli tipotiessään. Yhtä asiallisella äänellä kuin opettaessaan lapsille »Lontoo on Englannin pääkaupunki» hän selitti, ettei kahden köyhän ja velkaisen kannata mennä naimisiin. Rakkaus ajan oloon hiiltyy, hiipuu ja sammuu. Sitäpaitsi hän tiesi olevansa yhdentekevä olio mainitulle neitoselle.

Minulla on iso mustelma oikean kämmenen syrjässä. Iskin sen pöydän laitaan ja toivotin kaikki miehet siihen kiehuvaan pikipataan, jota pahassa paikassa lämmitetään meikäläisen ihmisen hurskailla toivomuksilla. Mustelman sain tietenkin vasta Berglundin poistuttua.

Loppujen lopuksi miehet ovat taivaallisen isän luomia suuria kysymysmerkkejä, joiden selvä järkeily ei jaksa koskaan naiselle täysin valkeaksi selvitä.

Ei mikään ole ihmiselle sen nöyryyttävämpää kuin että hän yhtenä kauniina päivänä huomaa olevansa aasi, pitkäkorvainen aasi. Jos äitirouva, Kerttu, rouva tai neiti Iippo, kuka hyvänsä ystävä tai vihamies ilmoittaa aasimaisuuden valituin sanoin, ei se ole ollenkaan niin syvästi nöyryyttävää kuin oma huomio, sillä ovathan omat hyvät käsitykset sentään tallella, ja lausunto selitetään epäonnistuneeksi parjaukseksi.

Tänään, joulukuun neljäntenä, minä huomasin olleeni aasi, tai ainakin vaeltaneeni silmät aasimaisesti ummessa.

Olen luullut omaavani jotakuinkin nasevan huomiokyvyn, mutta luulo ei ole tiedon arvoinen. Tästä päivästä lähtien en luule mitään sellaista. Aasimainen en aio kuitenkaan olla.

Olen keksinyt suuren salaisuuden. Olen keksinyt Rauhan »kuun».
Aasimaisuuteni on siinä, etten sitä ole jo ennemmin keksinyt.

Päästyäni selville Berglundin sydämen salaisuuksista valtasi minut vastustamaton halu kurkistaa myös Rauhan tunteitten salakammioon.

Kahtena päivänä vaanin punastumista, kaihoisaa katsetta, huulten värinää, säpsähdystä, mutta turhaan. Rauha oli rauhallinen, kuten aina muulloinkin, kohteli ja katseli Berglundia kuin veljeä, ehkä niinkuin hiukan epäsovussa olevaa veljeä.

»Mikä minussa oikein on hullusti, kun sinä jo kolmatta päivää tuijottelet minuun?» kysyi Rauha tänään, kun palasimme luokista.

Tyttö säpsähti, karahti punaiseksi ja vilkaisi hätääntyneenä Berglundiin, joka siinä lähistöllä ripitti erästä poikaviikaria liian kovista lumipalloista. Sitten hän käänsi silmänsä minuun. Niissä oli niin paheksiva, nuhteleva ilme, että kaduin avosuisuuttani.

Katumus oli kuitenkin lyhyt vilahdus. Totuuden paljastuminen oli selvä. Siinä oli kaksi ihmislasta, jotka rakastivat toisiaan (kuten eräässä laulussakin kauniisti lauletaan) ja antoivat aivan turhan tähden eron ja surun toukan sydämensä seinämiä järsiä.

Lämpimän auttamisajatuksen läiskyessä rinnassani tartuin Rauhan käsivarteen.

»Älä pahastu, ystävä kulta, mutta kuu on nyt niin alhaalla, että leipävartaalla sen voit pudottaa alas!»

Kiihtyneenä, jollaisena en häntä ole ennen nähnyt, tempasi hän itsensä irti, purskahti itkuun ja juoksi huoneisiinsa.

Sormi suussa, pää painuksissa menin omaan majaani. Minun oli niin paha olla, ilkeä suorastaan. Kuka käski panna lusikkaani vieraaseen ruokaan!

Silmät punaisina Rauha tuli keittämään. Arkailimme toisiamme. Vihdoin sain ylpeän sisuni kuiskaamaan anteeksipyynnön.

»Mitä anteeksipyytämistä siinä on. Olihan sinulla oikeus ystävänä antaa neuvosi. Mutta ymmärräthän, etten voi leipävarrasta käyttää, ellei hän tahdo.»

Kohtaus päättyi aito naisellisella tavalla kyyneliin ja syleilyihin.
Näytän kehittyvän naiselliseksi pitkin askelin.

Puhaltelin saippuakuplia iltani iloksi. Se on niin romanttista hommaa. Välskärin Kertomuksissa Ester Larssonkin puhalteli saippuakuplia ullakkokamarinsa ikkunasta ja haaveili kuninkaista ja Bertelsköldeistä.

Minä makailin selälläni salini matolla enkä haaveillut, en kiusallakaan. Sensijaan tuumailin, missä viettäisin lähenevän jouluni. Syrjäajatukset olivat vanhoja ja kuluneita ongelmia elämänilon saippuakuplamaisuudesta, josta minullakin on omat, vaatimattomat kokemukseni.

Kupla lähti välkkyen lentämään tuolia kohden. Laskeutui kuitenkin liian lähelle jalkojani. Kohotin sääreni ja potkaisin sen rikki. Minulle ei ole mitään todellista halua lähteä Helsinkiin.

»Onkohan täällä neiti kotona?» kuului ovelta särisevä ääni, kun vielä jalkani oli koholla ilmassa.

Saippuakuppi kiiri tulisella kiireellä piiloon uunin syrjään. Virtaava puro lattialla osoitti sen tietä. Kuplanpuhaltaja kavahti yhtä kiireesti istumaan, pujahduttaen pillin lattialla viruvan tyynyn alle, ja vasta senjälkeen kääntyi tarkkaamaan, millainen mahtoi olla se haamu, joka niin kuulumattomasti oli hänen kynnykselleen ilmestynyt.

Rouva Kristiina Iippo, Taneli Iipon kristillinen aviopuoliso omassa luisevassa henkilöllisyydessään, seisoi ovipielieni kehystämänä.

Ei ole lainkaan ihmettelemistä, jos suuni olikin hetken aikaa auki ja silmäni älyttömät kuin syvästä unesta heränneen, sillä tämä oli kumma ja ihme. Olin odottanut haamua, aavetta, mutta rouva Iippoa en ollut valmistautunut tapaamaan.

Niin arvokkaasti kuin mahdollista nousin epävirallisesta asennostani ja toivotin harvinaisuuden tervetulleeksi majaani. Tämä oli rouvan toinen vierailu luonani.

Mitähän tärisyttävää lienen taas tehnyt? Kävin läpi kaikki viime päivien tapahtumat ja tulin siihen lopputulokseen, että olin käyttäytynyt aivan mallikelpoisesti enkä ollut mitenkään ja millään muotoa loukannut tai sortanut herrasväki Iipon oikeuksia tai kunniaa.

Arvokkaana kuin hallitseva kuningatar astui harvinainen vieras kuulumattomin askelin (tallukat jaloissa) huoneen poikki ja istuutui kuin tuomari lakipöydän taa, nojatuoliin.

Onpa jännittävää tietää, mikä hänet tänne toi! Sitten elokuun viimeisen päivän emme olleet vaihtaneet sanaakaan, lukuunottamatta toisille sanottuja, toisille tarkoitettuja pistäviä huomautuksia. Kasvojen poimuista päättelin, ettei tulossa ollut mikään ystävyysottelu.

»Neiti on viime aikoina seurustellut paljon tohtori Korpisen kanssa.» Rouva katseli minua niin terävästi kuin olisi halunnut halkaista ja katsoa, miltä oikein sisältäpäin näytin.

»Jonkin verran», vastasin jäykästi. En halunnut lainkaan rouvaa rippi-isäkseni.

»Eihän se mikään salaisuus ole. Hänhän käy kuoronharjoituksissa kuten monet muutkin.»

»Älkää tekeytykö noin viattomaksi! Hän käy kuoronharjoituksissa teidän tähtenne.»

»Älkää viisastelko! Te tiedätte, että tohtori on kihloissa meidän
Esterin kanssa, tai melkein kihloissa. Kihlaus julkaistaan jouluna.»

»Neiti ymmärtää, ettei minun tyttäreni seurustele kenenkään mieshenkilön kanssa muuten kuin tositarkoituksella, eikä mikään mies uskalla lähestyä minun tytärtäni muuten kuin kunniallisin aikein.»

Jos rouva olisi voinut heittää yhden ainoan silmäyksen sieluuni, olisi hänen liikuttava äidinuskonsa tyttäreen sortunut, ja sortuminen olisi ollut suuri. (Kuvittelen Hangon majakan molskahdusta Itämereen.)

Vaikenin. Rouva Iipon ja minun ajatukseni neiti Iiposta eivät olisi kuitenkaan sopineet yhteen. Rouva henkäisi syvään. Hän näytti odottavan minulta joitakin sanoja, mutta kun niitä ei kuulunut, ei hän vähään aikaan tiennyt, miten jatkaa juttua.

»Jos neidillä on joitakin aikeita tohtoriin nähden, niin on parasta jättää ne!»

»Eipä se siltä näytä. Apteekillakaan ette muita edes nähnyt kuin tohtorin, älkääkä luulko, etten tiedä teidän kävelyretkistänne iltapimeässä. Sanon suoraan, että on sopimatonta seurustella toisen sulhasen kanssa.»

Lämpötilani kohosi kiehumapisteeseen. Sain vaivoin kiehumakuplat poreilemaan laitojen sisässä, mutta kuumaa höyryä tuli torven täydeltä.

»Hyvä rouva, teillä ei ole oikeutta panna lusikkaanne minun kuppiini, ei ainakaan omin luvin! Minulla on oikeus seurustella kenen kanssa tahdon. Teiltä en ainakaan tule siihen lupaa kysymään enkä neiti tyttäreltänne liioin. Mitä Korpiseen tulee, niin olen pari kertaa ollut hänen kanssaan kävelemässä kahden kesken maantiellä, ja jos päähäni pälkähtää, menen vastakin. Mutta jos tohtori pitää parempana seurustelua neiti tyttärenne kanssa, niin hän on minun puolestani aina vapaa. Minä en aio koskaan miestä kerjätä toiselta naiselta enkä lähetä äitiänikään sitä puolestani tekemään. Hyvää yötä!»

Tein täyskäännöksen ja menin kamariini. Itku pyrki esiin, mutta sitten huomasin sen hyödyttömäksi ja rupesin nauramaan.

Otin kirjahyllyltäni J. Öhquistin »Deutsche Prosa und Dichtungin» ja hain sieltä Seidelin kertomuksen Leberecht Hunchenistä, »jolla oli taito imeä mettä kaikista kukista, myrkyllisistäkin». Sellainen kertomus virkistää tämänlaatuisten kohtausten jälkeen.

Olkoon rouva Iippo myrkyllinen kukka! Minä pörisevä kimalainen! Yhden ainoan mesipisaran hänestä löydän, ja se on rakkaus tyttäreen.

Rakas, kirjokantinen päiväkirjani! Sinä hellästi lemmitty varaventtiili, uskon sinulle suuren salaisuuden. Olen nauranut itselleni mahataudin. Aivan totta! Älä tuijotakaan ihmetellen lumivalkeilla, siniviivaisilla poskillasi! Tapani ei ole valehdella, ei ainakaan sinunkaltaisellesi uskolliselle ystävälle.

»Mitä? Onko hän sen itse sanonut?» näen kysymyksen ilmeettömällä naamallasi.

»Varjelkoon! Eihän toki. Tämä Latomeri vain otaksuu niin. Sääli iloista tohtoria. Tulen murtamaan hänen toivorikkaan tulevaisuutensa rukkasilla.»

»Mitä, rakas kirjani, epäiletkö sinä tohtorimme sydäntä murtumattomaksi?»

Samaa uskon minäkin. Hän on aika veijari. Hän narrailee tyttäriä ja mammoja täydelleen, se junkkari. Alan aavistella, että hän aikoo juksata minuakin, mutta varokoon, etten juksauta takaisin!

Eikö tämä juttu nauratakaan? Seikka onkin sellainen, että toinen asia minutkin sai nauramaan.

Rakas päiväkirjani, et vielä tunne Latomerta, mutta ethän juoksekaan kylänkululla kuten emäntäsi, vaan nukut laatikossasi, kokoat ja säilytät tietoja.

Tässä kylässä, kilometrin päässä koululta, on talo, rikas ja mahtava. Sen omistaa emäntä Lyydia Hosio. Hänen miehensä ei omista mitään, ja se ei ole paljoa. Älkää, hyvät rengit, naiko talojen ainoita tyttäriä rahan ja tavaran toivossa! Se ei kannata.

Vanhempi tytär, Vuokko, on käynyt yhteiskoulua yhdeksän vuotta ja eronnut viidenneltä luokalta. Hän on näet eronnut joka toinen vuosi koulusta kevätlukukauden loppupuolella »heikontuneen terveyden takia» ja sitten taas seuraavana syksynä aloittanut uudelleen samalta luokalta. Nykyisin hän on kotona ja ompelee kovasti kapioitaan, sillä hän aikoo naimisiin, kuten tänään kuulin, tohtori Korpisen kanssa.

Ei Vuokko Hosio vielä vanhanpiian höperö ole: Hän on ikäiseni, pari päivää nuorempi vain. Tärkeä seikka sekin kilpailussa.

Nuorempi tytär, Taimi, on minulle tuntematon suuruus. Hän on Helsingin Musiikkiopistossa katsomassa, kuinka saisi parhaiten hävitetyksi Hosion talon tuloja ja pääomia.

Tänään osoitettiin minulle se kunnia, että minut kutsuttiin iltakahville Hosion hienosti kalustettuun neitsytkammioon.

Ensin katseltiin neidin johdolla valokuvat. Kaikki entiset »flammat» osoitettiin tarkasti sekä kerrottiin pieni kasku tutustumisesta, erosta y.m. senkaltaisesta. Ehtiihän niitä yhdeksän vuoden kouluajalla jo saadakin ison kokoelman, kun vain pitää sen pääharrastuksenaan. Olihan niitä sellaisia neitosia minunkin kouluaikanani, ja oli monta, jotka olivat saaneet suurempiakin ennätyksiä. Vuokko oli ehtinyt vasta kahteenkymmeneenkuuteen (26), mikäli voin valokuvista päätellä, tohtori Korpisen vielä kaupanpäällisiksi.

Sitten tuli neiti Iippo päiväjärjestykseen. Neiti Vuokko kuvasi hänet kovaksi miesmetsästäjäksi, joka oli jättänyt kesken lukunsakin pyydystääkseen tohtoria. Toivottavasti hän saa pitkän nenän koko hommastaan! Tohtori oli Vuokolle ivaillen kertonut opettajan neidistä. Ei kukaan kunnon mies huoli vaimokseen sellaista, joka on hyvä kaikkien kanssa. Täälläkin hän on seurustellut joka pojan kanssa. Yksin Osuuskaupan tiskimieskin hänelle kelpasi. Mitä sitten Helsingissä!

Päiväkirjani ymmärtää, että kerron vain tässä pääpiirteet neiti Vuokon yksinpuhelusta. Minä en sanonut juuta enkä jaata. Toivottavasti hän ei sittenkään pane juttua minun suuhuni, kun tarjoaa selostuksen vierailustani »ystävälleen» Esterille.

»Kattila pataa soimaa, musta kylki kummallakin», on yksi äitipuoleni viljelemistä sananlaskuista. Minäkin hengessäni kertasin sen.

Kahvia juotaessa tarjottiin minulle leivän kerällä kaikkien toisten Latomeren tyttöjen virheet ja heikkoudet. Rauha oli ainoa, joka »unohtui», ja läsnäolevista ei myöskään puhuttu mitään.

Se oli tietenkin tuo siunattu tohtori, joka kysyi, miksi helkkarissa olin juossut tieheni jo toisena iltana perätysten, kun hän oli tullut tapaamaan. Ilmoitin rauhallisesti, ettei hänen pitäisi tulla tapaamaankaan, ellen kipeästi tarvitsisi lääkärin apua.

Käskin neiti Vuokon puhelimeen. Kuin lintu lehahtaa oksalle liehuvalle, niin Vuokko kapsahti istumaan pöydän reunalle, ja pitkä liverrys alkoi.

Nauraen heittäydyin neitsytkammion hyllyvälle sohvalle kirjavaan kukkas- ja perhosmaailmaan. Emäntä painoi oven kiinni, jottei tyttären liverrys kuuluisi luvattomille korville, ja vaipui sitten käsitöineen nojatuoliin.

»Meidän Vuokko seurusteli hänen kanssaan koko viime talven. Taitavat nyt pian mennä jo kihloihinkin, näin meidän kesken sanottuna.»

Ei pitäisi koskaan noin suuria totuuksia lausua pienettä esipuheetta. Se voi olla vaarallista. En kylläkään halvausta saanut, mutta röhönauru oli väkisinkin päästä. Millainen don Juan tämä meidän rakas tohtorimme onkaan!

Saatuani suurimman naurun niellyksi uskalsin kohottaa katseeni emäntään, joka silmillään ahmi ilmeitäni ja näytti tekevän niistä omia oikeita päätelmiään.

»Milloin kihlaus julkaistaan?» Ääneni vapisi pidätetystä naurusta.
Emäntä käsitti sen antamansa kovan kolauksen seuraukseksi.

»Vuokolla ei ole tapana jutella asioitaan. Jouluna sen piti tapahtua, mutta eihän sitä tiedä. Kylällä juttelevat, että tohtori muka muitakin katselee.»

Otaksuin, että »muitakin» olin minä, mutta ettei emännän reiru pohjalaisluonne kehdannut sitä sanoa. Päätin armahtaa tyttärensä puolesta hätäilevää emäntää. Olihan hän kelpo eukko, vaikka pitikin miehensä kurissa.

»Rouva Iippo kertoi, että hänen tyttärensä menee kihloihin jouluna tohtorin kanssa.»

»On sillä rouvalla hyvät luulot tyttärestään! Mutta kyllä minä tiedän, millainen kapine…!» ja niin saivat rouva ja neiti Iippo uuden ryöpyn. Luultavasti heidän korvansa soivat kuin puhelinkeskus aseman kello markkinapäivän aattona.

Nyt en enää pidättänyt riemuani. Nauroin ilmoille koko illan ilon. Neiti Vuokko taisi luulla minua hulluksi, mutta en voinut muuta, istuin hangessa ja tirskuin.

»Kuulkaahan, neiti!» sain vaivoin sanotuksi. »Älkää te vain uskoko tuota juttua! Tohtori ei ole niin hullu, että naisi meikäläisen, eikä meikäläinen ole niin narri taas, että uskoo muutaman kävelyretken, vierailun ja kohteliaisuuden tarkoittavan avioliittoa.»

Sanotaan naurun pidentävän ikää. Tämän jälkeen minä elän varmaan 150 vuoden vanhaksi, ja ellen siihen mennessä saa miestä, olen todellinen vanhapiika, ikäneito.

Täällä me istuskelemme vanhassa, tutussa parvekekamarissamme päiväkirjani ja minä. Latomeri on kaukainen muistoja ilkeä uni. Ikkunani alitse porhaltaa juna. Luistinradalla, joka sekin on ikkunani alla, meluavat poikaviikarit. Kasinon tornit ja parvekkeet uinuvat talviuntaan.

Tuntuu somalta olla jälleen vanhassa, rakkaassa koulukaupungissaan.
Ystävät kyselevät kuulumisia, tuttavat tervehtivät herttaisin hymyin.
Olen jälleen ihminen enkä opettaja, jonka esiintymistä kaikki silmät
viiruillen arvostelevat.

»Rakas lapsi», sanoi eno, »sinulle ei näytä opettaminen olevan terveellistä. Olethan pienentynyt kuin pyy maailmanlopun edellä. Keväällä solut sormuksen läpi.»

Ei auttanut vastaansotiminen, vaan täytyi alistua lääkärin tarkastukseen. Terve olin, terve kuin pukki.

»Kuule, eno, sinä voit puolustaa minua saamaan paikan täkäläisessä kansakoulussa. Olen varma, että hoidossasi rupean jälleen kukoistamaan kuin lamainen koni.»

Ei ole lainkaan hauskaa joutua omaistensa reposteltavaksi. Koetin pitää puoliani kuudelta taholta tähdättyä pommistusta vastaan.

»Tyttö on rakastunut», ilmoitti Lassi-serkku, seitsemäsluokkalainen, kylmäverisesti, »siinä syy ruokahalun puutteeseen».

»Hän punastuu, hän punastuu», kiljuivat Hemmo ja Jouko, iänikuiset kiusanhenget.

»Kuka on se onnellinen, joka on käynyt vaaralliseksi ruokahalullesi?» kiusoitteli Lassi.

»Parhaat tässä nyt rupeavat toisen sydämenasioita tutkimaan! Tule,
Liisa! Kerron sinulle Helsingin kuulumisia.»

Syyttäen väsymystä pääsin eroon herttaisesta Jussistakin. Mainittakoon tässä vain vilaukselta, että Jussin viime kesäinen rakkaus on kuollut ja kuopattu. Jussin sydän on musta kuin riihen seinä. Tyttö oli ollut uskoton.

Raskas on omakin sydämeni, raskas kuin lyijykuula. Pelkään, ettei se jaksa pysyä paikallaan, vaan pudota molskahtaa maahan. Viime viikon tapaukset ne sydäntäni raskauttavat. Olen monesti nipistellyt itseäni päästäkseni varmuuteen, että olen todellakin hereillä enkä näe pahaa unta.

Tämä on neljäs päivä siitä, kun kapistin Latomeren lumen kalosseistani ja pyryssä ja pakkasessa tulin Mörskään, nousin junaan.

Sormet kontassa, nenä jäässä istuuduin penkille. Suljin silmäni, ja ensimmäiset joulukynttilät syttyivät sielussani. Kotiin, Savoon, kotiin, Savoon, jyskyttivät vaunut.

Avasin silmäni. Joku oli uskaltanut tarttua lämpimällä kädellään kohmeisiin sormiini.

»Kaupungista, hyvä neiti. Olinpa vielä niin isällinen, että ostin teillekin matkalipun koulukaupunkiinne.»

»Paljon, neiti kulta, hyvin paljon. Aion vaatia teitä jakamaan tämän kirotun tärinän kanssani Pieksämäelle asti.»

»Sisarellani on häät jouluna. Onnistuin saamaan sijaisen loppiaiseen saakka.»

»Nuoren kyllä, mutta kauneutta en osaa mennä kehumaan. Hän on sitäpaitsi kihloissa.»

»Olen kuullut, että tekin aiotte julkaista nyt jouluna kihlauksenne.
Sydämellinen onnitteluni sen johdosta!»

»Te näytätte olevan heikäläisten luottamusmiehiä. Saisinko ehkä tietää morsiameni nimen?»

»Miksi ei! Oikeastaan niitä onkin kaksi, mikäli minulle on luotettavilta tahoilta kerrottu.»

»Toinen on tietenkin neiti Iippo. Olen joskus ollut vähän hänen kanssaan, ja paljonkos akat tarvitsevat saadessaan puhemyllynsä jauhamaan.»

»Taitaa olla jutussa perääkin. Mutta sen toisen morsiamen olemassaolo minua ihmetyttää. Hyvällekään ei anneta kahta.»

»Hosion Vuokko! Ei suinkaan hän nyt niin hullu liene, että luulee minun hänet ottavan! Naiset ovat hassuja, kun luulevat jokaisen pienen hakkailun avioliittoon johtavan. Leikki on aina leikkiä.»

»Vaarallista leikkiä! Ette taida tietää, niin lääkäri kuin olettekin, että sydän on särkyvä kapine eikä lainkaan leikkikaluksi sopiva.»

»Iipon ja Hosion tapaisilla naisilla ei sydäntä olekaan, hyvä neiti, ei ainakaan särkyvää.»

Kolme lihavaa rouvaa ympäröi meidät seuraavalla asemalla. Keskustelumme siirtyi uusille urille. Nauroimme ja juttelimme mukavia. Lopulta alkoi uni ruveta kiusaamaan. Haapamäellä erosimme lihavista rouvista ja saimme matkaseuraksemme laihan ukon. Kyyristyin nurkkaani, nojasin pääni seinään ja nukuin.

Jonkin ajan kuluttua heräsin. Tuntui niin kiusalliselta. Vastapäätä oleva istuin oli tyhjä. Vanha herra oli haihtunut pois.

Käsivarsi kiertyi ympärilleni. Olin heti täysin hereillä. Hypähdin vastakkaiselle istuimelle.

Hän kumartui minua kohden. Silmät säihkyivät kuin Hannibalin silmät, kun hän katseli Alppien huipulta Roomaa. En tiedä, punastuiko vai kalpeniko Rooma, mutta voittamattomana se ainakin pysyi. Jotakin tämäntapaista kohtausta olin odottanut. En siis kalvennut, en myöskään punastunut. Nostin vain pääni ylpeästi pystyyn ja katselin niin ivallisesti kuin suinkin osasin.

Tällaista kohtelua ei rakas tohtorini näkynyt lainkaan odottaneen. Hän luuli halvan kansanvalistajan ilman muuta antautuvan, mutta erehtyi. Hän oikaisi selkänsä ja tuijotti minuun ihmeissään.

»Suokaa anteeksi, mutta minä vihaan hakkailua, inhoan sitä. Seurustelen muuten mielelläni kanssanne, mutta jos kerrankin vielä rupeatte tuijottamaan äskeisellä tavalla, niin tuttavuutemme on lopussa.»

»Varjelkoon, millainen äkäpussi te olette! Ettekö anna minulle minkäänlaisia vapauksia?»

»Jyväskylä! Juna seisoo 18 minuuttia. Suolahden matkustajat muuttavat junaa. Ravintola.»

Iloisempana kuin pitkiin aikoihin saapastelin tohtorini kanssa ravintolaan ja söin kuin rättiläinen.

Vaunuun palatessani tapasin erään luokkatoverini, joka oli asemalla veljeään vastassa. Pakisin hänen kanssaan junan lähtöön asti.

Juna oli jo liikkeellä, kun laulunpätkää hyräillen lähestyin paikkaani. Sitten maailma keikahti pari kertaa silmissäni. Sain onneksi kiinni penkin laidasta, etten kaatunut.

Paikallani istui se, jota vähimmin olin odottanut tapaavani ja enimmän toivonut näkeväni, Martti Roine.

Oli siunattu asia, että molemmat herrat olivat innokkaassa keskustelussa. Vetäydyin huomaamatta pois ja vaivuin seuraavalle penkille. Läähätin.

Haukuin itseni pataluhaksi. Ei, tällainen jänishousu en saisi olla.
Hänellä ei saa olla harmainta aavistustakaan iskemästään haavasta.
Lujitin luontoni ja lähdin paikalleni.

»Kiitos, ei huoli! Maisteri ja minä olemme vanhat tuttavat. Kai maisteri minut vielä tuntee?»

Pistelipä maisteriakin sentään paha omatunto! Kalpeaksi meni pakkasen punaama poski, ja selvä hämminki loisti silmistä. Hetken se hämminki kylläkin kesti. Hän tervehti kylmästi, niin kylmästi kuin napatuuli valaanpyytäjää jäämerellä. Silmää räpäyttämättä hän tuijotti keskelle silmäteränkehääni, mikä ei ollut lainkaan hauskaa. Iloinen yllätysilmeeni oli vähällä vaihtua surkeaan silmienräpytykseen ja suupielien nytkähdyksiin. Omituisia nuo miehet! Hetken ajan luulin todellakin itseäni syylliseksi kylmenneihin väleihimme.

»Neitiä ei ole niinkään helppo unohtaa», murahti hän äreällä äänellä.
Vedin pois käteni hänen rautapihdistään ja istuuduin tohtorin viereen.

Voi, hyvä Luoja, millaisessa piikkitynnyrissä sain istua! Naura, lörpöttele, ole iloinen kuin leivo, vaikka tuska järsi sydäntä kuin nälkäinen hiiri leivänkuorta. Toivoin Pieksämäkeä, sillä siellä jäisin yksin. Juna mateli! Katala!

Johdin puheen kouluasioihin, jotta sain maisterinkin ottamaan osaa keskusteluun. Siinä sain nyt kuulla, että hän aikoo kevätlukukaudeksi siirtyä Helsinkiin ja väitellä itsensä tohtoriksi! Väitöskirja oli jo melkein valmis.

Hän muuttaa pois koulukaupungista! En saa enää edes nähdä häntä! Eron kaikki kauhut kiemurtelivat sydämessäni. Purin hammasta. Älä luulekaan, tuijottava silmä, että suren!

Mitä kirottua hän koetti hakea minusta? Ehkä rakkautta itserakkautensa tyydytykseksi? Tämä tyttö näytti, että »ei kannata surra Naantalin köyhyyttä, kun Turku on rikas».

Käännyin Korpiseen päin. Hakkailu, jonka tunti sitten olin julistanut pannaan ja kirkonkiroukseen, rehoitti välillämme, häpeä sanoa, minun aloittamanani. Olisin hakkaillut sillä hetkellä vaikka mustalaista, saatikka sitten Korpista, jolta sain leimuavia silmäyksiä vaivojeni palkaksi. Mitäpä ei ihminen tekisi peittääkseen loukattuja tunteitaan!

Maisteri osti sanomalehden ja syventyi siihen. Tunsin olevani hänelle ilmaa. Melkein vihasin häntä sillä hetkellä ja Korpista vihasin vieläkin enemmän.

Korpinen erkani ensin matkaseurasta. Jäin kahdenkesken maisterin kanssa pariksi minuutiksi. Äänettömänä hän saatteli minut vaununi portaille.

Hän heilautti lakkiaan ja lähti kävelemään junaansa kohden. Seisoin vaunun portailla. Pää pystyssä hän kulki eikä edes yhtä haihtuvaa kertaa kääntänyt päätään ja katsonut minuun.

Pettyneenä menin penkilleni. Kiersin takin ympärilleni ja annoin tunteilleni vallan, voiman ja kunnian.

Vietän hautajaisia. Olen kaivanut sydämeeni haudan, kolme metriä syvän. Revin rakkauden juurineen, panin sen pölkylle ja hakkasin säpäleiksi. Sirpaleet keräsin vanhaan kenkälaatikkoon. Laulaen laskin laatikon hautaan, kummulle istutin piikkipensaan. En tahdo mennä haudalle itkemään. Jos joskus menisin, niin pensas repisi, tulisin järkiini.

Terve, Kyöpelin lasivuori! Tässä on eräs, joka luiskahtamatta kiipeää laellesi ja näyttää pitkää nenää koko miesmaailmalle.

Istun junassa. Tuntuu kuin matkustaisin Pohjanmaalle. Juna on täynnä kansaa kaikenlaista. Minua raukaisee niin, etten jaksa pitää silmiäni auki.

»Suonenjoki. Kaikki Kyöpelinvuorelle matkustajat muuttavat junaa», ilmoitti junailija.

Otan matkatavarani. Niitä onkin koko joukko. Viskelen niitä ikkunasta ulos ja ihmettelen maallisen omaisuuteni paljoutta. Matkatoverit käyvät auttamaan. Kas, nehän ovatkin latomereläisiä! Rouva ja neiti Iippo tarttuvat jo kiinni minuunkin heittääkseen samaa tietä kuin tavaranikin minutkin ulos. Tartun kiinni ikkunanpieleen. Ei minua niin vain heitellä! Heiluttelen jalkojani ja nauran.

»Hyppää alas, niin otan vastaan!» kehoittaa asemalla seisova Korpinen. Iippojen kiusaksi hyppään Korpisen syliin. Riuhtaisen heti itseni irti ja lähden juoksemaan.

Tuolla siintää Kyöpelinvuori. Lasinen se on. Korkealle huipulle vie satoja tikapuita, ja melkein jokaista pitkin kiipeää pari kolme naista. Huipulla istuu monta vanhaa tätiä, jotka kiikaroivat kiipijöitä, ja heidän irtohampaiset leukansa sulavat sitä makeampaan hymyyn, kuta enemmän neitoja ehtii lähelle huippua.

Monta näkyy tipahtavan alas, ala-askelmilta enimmän, mutta jotkut putoavat ylimmiltäkin portailta. Jokaista putoamista seuraa suurempi tai pienempi kaklatus vuorellaolijain kesken.

Eräs ihomaalin ja puuterin peittämä vanha kielikello näyttää olevan kuningatar toisten joukossa. Kaikki pelkäävät häntä, sillä hänen terävältä kieleltään ei kenenkään menneisyys jää rauhaan. Hän on riemuiten noussut Kyöpeliin. »Olen liian siveellinen mennäkseni naimisiin», kimaltelee kirjoitus hänen otsallaan. Toiset raukat ovat petettyjä, hylättyjä morsiamia.

Äkkiä kuului parahdus, joka vähitellen muuttuu satojen kielikellojen huomaavaksi kaakatukseksi. Kirjoitusotsainen kuningatar on pudonnut. Tuossa hän käveleekin jonkun harmaapäisen herran kanssa. He nousevat erääseen autoon, jonka takana on kirjoitus »avioliiton auto».

Ukko parkaisee. Joku lähtee heti perässäni kiipeämään. Ukko tietenkin. Menen edellä huimaa vauhtia. Mutta vaikka menen sellaista kyytiä, että portaat vilkkavat, en pääse paljoakaan kohoamaan.

Nyt se tarttuu kantapäähäni. Puristan käteni tiukasti astimen ympärille. Kenkä luiskahtaa jalastani.

»Ah! Riemu värisyttää ruumistani. Siellä on Martti, oma Marttini, rukoilevana, lempivänä! Käteni vapisevat, luiskahtavat irti! Putoan! Ah!

Tyyny oli lujasti sylissäni. Halailin sitä molemmin käsin. Tyynyn kulma oli suussani.

Eilen astuin jälleen Mörskän pysäkille höyryävästä junasta. Lunta on täälläkin vallan hirvittävästi.

Puhalsin paksuna höyrynä ummehtuneen kaasun pois keuhkoistani ja täytin ne jälleen puhtaalla pakkasilmalla.

»Terve, Eino! Mihin olet matkalla? Hyppää ravakasti junaan, jos et halua jäljestä juosta!»

»Homin emäntä kävi tänään hammasta vedättämässä. Hän valitteli, ettei saa miestä, joka uskaltaisi tällaisella pakkasella lähteä opettajatarta asemalta hakemaan. Silloin tarjouduin jalomielisesti avuksi.»

Hän kääri minut turkkeihin ja vällyihin, joita reki oli puolillaan minua varten. Kyllä nyt Latomeren neidit ja ämmät saavat jutun aihetta. Tietysti tämä matka taasen lasketaan viettelykykyni hävyttömään laskuun.

»Älä kohota tuota hemmetin kaulusta niin pystyyn! Haluan nähdä suloiset kasvosi, pikku äkäpussi.»

»Keneksikö? Hurmaavaksi piikkisäkiksi, jota minulla on ollut kauhean ikävä.»

Hän kumartui lähelle ja kärventeli silmillään. Mutta se vaikutti minuun yhtä vähän kuin tammikuun aurinko nietokseen. Inhosin hänen siirappista ääntään.

»Ole hyvä ja ota pois kätesi ympäriltäni! Tottumattoman on parasta hoitaa ohjia molemmin käsin.»

Tuo ilkimys vain naurahti. Sen sijaan että olisi tarttunut toisellakin kädellä ohjaksiin, hän päästi ne kokonaan irti.

»Ei. Olet jo sellainen.» Hän tarttui minuun molemmin käsin ja veti niin lähelle itseään kuin turkit ja vällyt sallivat. Silloin suutuin todella. Luultavasti hänkin sen huomasi, sillä hän päästi minut heti irti ja lausui muuttuneella äänellä:

»Kuulepas, mies! En siedä tällaista kohtelua. Sinun on turha vaiva ruveta minua rakastelemaan. En vastaa sellaiseen. En kärsi sellaista. Käytän kynsiäni, jos tulet liian lähelle. Kai tämä on selvää puhetta? Sinulla on jo tarpeeksi rakastajattaria Latomeressä! Hävetä saisit jo niiden runsautta!»

Sattuipas! Hän kirosi. Ohjakset joutuivat käsiin, ja hevonen sai mennä minkä kavioista lähti.

Nautin sekä kyydistä että antamastani iskusta. Tällaisessa tilanteessa en ollut ensikertaa. Olen nolannut aikoinani monta koulupoikaa. (Kuinkahan nolatut nauttisivatkaan, jos tietäisivät, kuinka perin pohjin minut on nolattu? Onneksi eivät tiedä!)

»Suo anteeksi, Liisa, jos unohdin sopimuksemme! Mutta muistele Jyväskylän ja Pieksämäen väliä! Se saattoi minut luulemaan edellisiä sanojasi vain sieväksi keimailuksi.»

Jumaliste! Niin sitä pitää häväistä toinen ihminen! Kiemurtelin häpeässäni. Kyynelet jäätyivät silmäripsiini!

»Seisauta hevonen! Seisauta!» huusin suunniltani häpeästä ja tartuin ohjaksiin.

»Tahdon pois! Kuolen häpeästä, jos täytyy vielä olla kanssasi tämän jälkeen.»

»Liisa, rauhoitu! En aio sallia sinun ruveta hupsimaan. Kuule! Anna minun toki puolustautua! Vannon, etten enää koskaan kiusaa sinua hakkailullani. Koeta ymmärtää minua! Melkein kaikki tuntemani naiset ovat sellaisia, ettei heistä ole mies eikä mikään, jollei heitä hiukan hakkaile. Yhden ainoan poikkeuksen olen tavannut. Hän muistutti sinua. Hän oli aina ystävä ja toveri, mutta ei sallinut tuumaakaan lähentelyä. Kenties olisi kohdallani moni asia toisin, ellei hän olisi pitänyt parempana mennä naimisiin erään luokkatoverini, metsänhoitajan kanssa, joka laahasi hänet Lappiin. — Käsitykseni naisista ei ole ollut korkea. Suo anteeksi, että hetken epäilin sinuakin! Liisa, annathan anteeksi! Olkaamme tovereita ja ystäviä!»

Hän riisui rukkasen ja ojensi valkean, hoikkasormisen kätensä. Ojensin omani.

»Pyyhihän silmäsi, 'oekee immeine', muuten niissä on kohta yhtä pitkät jääpuikot kuin räystäissä kevättalvella!»

Nauroimme. Tuli oikein helppo olo, kun tämä asia järjestyi näin hyvin.
Loppumatka sujui kuin tanssi.

Koululla olivat rouva ja neiti nenä kiinni ikkunassa, kun ajaa karautimme pihaan. Hirveä, selkäpiitä karmiva harmi kuvastui molempien silmissä.

»Siinä se viettelijä on!» ajattelivat he taivuttaen niskaansa tuskin huomattavaan nyökkäykseen, ja sekin tarkoitti tohtoria.

»Meillä on ollut hirveän ikävä sinua», toitotti Berglund kaivaessaan minua ylös nahkojen sisästä.

»Sinähän olet loma-aikana ruvennut puhumaan kuninkaallisesti. Vai oletko jo naimisissa?»

Keskellä pihaa, kaiken kansan nähden, tuo kihlauksensa purkanut mies syleili minua turkkeineni.

Kyytipoikani muistutti myrskynmerkkiä allakan nurkassa, mutta Berglund oli ruumiillistunut riemu.

»Menehän huoneisiisi. Rauha odottaa siellä kahvipannuineen! Tohtori, olkaa hyvä ja seuratkaa neitiä! Minä huolehdin tavaroista ja hevosesta.»

Lensin turkkeineni asunnolleni. Merkeistä päättäen oli kuu pudonnut
Rauhan syliin.

Olin tarttumaisillani oven kädensijaan, kun käsi laskeutui olalleni ja synkät silmät mittelivät olemustani.

»Sinunko tähtesi Berglund on purkanut kihlauksensa?» »Mitä hullua?
Eihän toki!»

»Hän nosti minut reestä eikä syleillyt. Äläkä rutista olkapäätäni jauhoksi!»

Samassa tyrkättiin ovi sisältäpäin auki, ja kynnyksellä seisoi onnesta paistava Rauha.

»Terve, Rauha!» huusin iloisena ja pyöräytin häntä kelpo tavalla ympäri. Mieleni teki sulkea hänet syliini, mutta isiltä perityt tapani eivät mukautuneet moiseen herrasväelle kuuluvaan hempeilyyn. Totesin vain, että on suloista tavata ystäviä ja tovereina.

Rauha hymyili salaperäistä hymyään kuin neitsyt Maria enkelin ilmestyksen jälkeen. Halusin tarttua tohtoria niskasta ja heittää hänet luokkina ulos saadakseni rauhassa pitää poliisikuulustelun toisten sydämenasioista. Toista tuntia hän istui meillä minun kiusallani.

Tuskin ovi ehti kunnolleen sulkeutua tohtorin jälkeen, kun Berglund tempasi Rauhan syliinsä ja ilmoitti juhlallisesti kihlauksensa.

»Loppiaisena se jo tapahtui, mutta säästimme julkaisemisen siksi, kunnes tulit kotia. Halusimme nähdä ystävälliset kasvosi ensimmäisenä onnittelijana.»

Kuten ylläolevasta näkyy, olen onnistuneesti kumonnut vanhan viisauden: »kun on akka puhemiehenä, niin on piru konttimiehenä». Mutta minä en olekaan akka, vaan neitsyt.

Maailma halkeaa halusta tietää, kuinka minun onnistui purkaa entinen kihlaus ja rakentaa tilalle uusi. Sille en hiisku sanaakaan osallisuudestani koko hommaan. Saavat luulla sen syntyneen itsestään.

Tosiasiana kuitenkin pysyy, että minä yhtenä pyryiltana ennen joulua otin leipävartaan ja uhkasin sillä kuuta sanoen:

»Jos et nyt vain putoa Rauhan syliin, joka ei itse uskalla sinua tulla pudottamaan, niin otan ison tervasudin ja tervaan koko kuun.»

Tämä on »kuun» ja minun kahdenkeskinen asia, eikä Rauha saa sitä koskaan tietää.

Minä hyväksyn joissakin kohdin isä Loyolan opin: »tarkoitus pyhittää keinot».

Minulla on niin ihmeen hellä sydän. Surulla ja suurella karvaudella täytyy vain todeta, että itse olen ainoa, joka sen huomaitsen.

Meillä on joudutettu häitä oikein amerikkalaisella kiireellä. Ompelukone on rätissyt kuin kuularuisku. Pyyheliinat, lakanat, tyynyliinat y.m. morsiuskapiot valmistuivat vinkuvalla vauhdilla. Olen istunut Rauhan apuna niin tarkkaan, että rakas varaventtiilini on aivan unohtunut. Sulhasenkin taivutin apulaiseksi. Hän piirteli nimiä liinavaatteisiin. Ja kuka vain uskalsi pistää nokkansa ovestamme sisään, hänet me heti varustimme neulalla ja langalla.

Berglundilla oli kova kiire päästä nakertamaan yhtä leipää Rauhan kanssa. Tyttö vastusteli. Kapiot muka olivat esteenä. Silloin työnnyin esille hyvine sydämineni ja tarjosin apuani.

Ei missään tunne itseään niin tarpeettomaksi kuin istuessaan kahden rakastavan seurassa. Aluksi koetin istua hienotunteisesti selin, mutta huomasin, että olin ainoa, joka työskenteli. Se ei ollut taaskaan tarkoitukseni. Käänsin naamani, ja työt jatkuivat. Ei ollut myöskään käytännöllistä syventyä työhönsä liian tarkkaan, sillä kun äkkiä kohotit katsantosi, huomasit työtoveriesi paistavan särkiä.

Ei auttanut muu kuin täytyi ruveta paratiisia vartioivaksi lohikäärmeeksi. Koetin olla jalomielinen lohikäärme. Pujahdin näet kesken töitä tunniksi tai pariksi nieleksimään raitista ilmaa. Palatessani asetin sukseni mahdollisimman kovalla kolinalla eteisen nurkkaan, etten missään nimessä tulisi yllätyksenä huoneeseen. Luonnollisesti olin morsiusparin mielestä liian vähän ulkona. Kohtuus parasta, ajattelin järkevänä.

Eilen loppuivat nämä kolme piinaviikkoa. Oli aikakin. Vanhanpiian »planttujen» ei ole terveellistä paistatella lähimmäisiensä rakkausvalkean loimussa. Se vie rauhan mielestä ja näyttää yöllä ylösnousseita vainajia.

Rauhalle ja Berglundille se ainakin alkoi. Rovasti Jahah pulleine vatsoineen pyöräytti muutamassa minuutissa neiti Tuomikoskesta rouva Berglundin. Vieraita oli kovasti, ja lahjoja tuli paljon. Kahvia tarjoiltiin koululla, ja illalla pyörähtelivät nuoret mielensä hyvikkeeksi nuorisoseuran talolla.

Rovasti kunnioitti taas minua tilastollisella keskustelulla, häätilaisuuteen soveltuvalla avioero- ja syntyväisyystilastolla. Ei kukaan rakastanut minua niin paljon, että olisi vapahtanut minut. Epätoivoissani johdin keskustelun uusille urille. Koppasin aiheen talven lumesta. Ah, että teinkin sen! Kukaan ei ollut minulle kertonut, että pyöreä ja harmaa rovasti Jahah mittailee sademääriä ja lähettää niistä tietonsa Helsingin herroille.

Vilkaisin ympärilleni. Koko maailma oli jättänyt meidät kahden. Tohtorikin istui molempien kihlaamattomien morsiamiensa välissä eikä pienimmälläkään eleellä aikonut tulla auttamaan minua eroon hengellisestä seurastani. Ruustinna Jahah parka! Varmaankin koko avioliittosi on ollut yhtä ainoata tilastoa!

Tänään on koululla lupa. Nuori pari kuhertelee rauhassa. Yksin istun kuin talitiainen jäisellä varvulla. Ei missään siinnä pienintäkään rasvannokaretta. Omaa kaulaani sahasin, kun tämän avioliiton puuhasin. Nyt ei ole minulla edes Rauhaa seurana.

En seurustele Korpisen kanssa. Tai hän ei seurustele minun kanssani. Suuttui kai, kun en ruvennut kanssaan kurttiseerailemaan. Parasta olikin. Juorukellot eivät ainakaan silloin kohdallani kilise. Neiti Iippo loistaa jälleen kuin pyrstötähti, ja neiti Hosio saa osansa hänkin. Molemmat neidit ovat ilmisodassa keskenään. Mammat syöttävät ja juottavat kilvan tohtoria. Saa nähdä, kumpi lyhyemmän tikun vetää.

Minun elämäni on tylsää. Mäenlasku on paras huvitukseni. Täytyy kuitenkin hiihtää viisi kilometriä, ennenkuin saa kunnollisen mäen sujauttaa. Toista on kotona Savossa! Siellä ei tarvitse hakea mäkiä.

Hiihdin tänäänkin mäelle. Kekrivuoreksi sitä paikkakuntalaiset sanovat. Sen huipulla kasvaa muutamia kuusia. Hiihdin erään juurelle ja kapusin kuuseen, taittamaan käpyoksia maljakkoihini.

Olin juuri ehtinyt pudottaa ensimmäiset oksat, kun kuulin puhetta metsän puolelta vuorta. Siirsin sinne silmäni. Tohtori ja neiti Iippo siellä hiihtelivät ylös rinnettä. Kun he ehtivät kuuseni kohdalle, iski Korpinen sauvansa hankeen, ja ensimmäinen näytös alkoi. Valitan kelloni kotiin unohtumista. Olisi ollut sangen kiintoisaa tietää, kuinka pitkiä suudelmia voidaan kymmenen asteen pakkasessa vaihtaa.

Pieni tuulenpuuska pudotti erään oksalle jääneen kävyn suksilleni. Pieni kolahdus. Hätkähtäen erkanivat suutelijat. Molemmat käännähtivät sinnepäin, mistä risahdus kuului.

»Hyvää päivää, hyvä herrasväki!» vastasin tohtorin epäritarilliseen tervehdykseen ja aloin taitella käpyjä. »Olen kävystämässä, kuten näette.»

»Oma mun niskani!» Hellitin toisen käteni irti kiusatakseni, mutta kohmeinen käsi ei jaksanutkaan kannattaa koko ruumiin painoa. Lipesin. Alaoksista sain vasta niin lujasti kiinni, että vauhti heikkeni. Tulin hyppäämällä lopun matkan ja vajosin hankeen kainaloitani myöten.

»Olipa hauskaa, että satuitte tulemaan. Olisin muuten voinut jäädä hankeen», naureskelin Korpisen vetäessä minua ylös kinoksesta.

»Vielä viisastelet, mokomakin villikissa! Vitsaa tarvitsisit, että oppisit liikkumaan siellä, missä sinunkaltaistesi tulee liikkua.» Tohtori parka näytti todella säikähtäneen.

Kopistelin enintä lunta pois vaatteistani ja kokosin oksat kainalooni.
Korpinen torui kuin äitipuoli. Neiti Iippo lisäsi purevia säestyksiään.

»Hyvästi! Kiitoksia avustanne! Hauskaa jatkoa!» huusin nauraen ja lähdin kiitämään huimaa vauhtia rinnettä alas oksat kainalossani.

Mäen alla vilkaisin taakseni. Neiti tahtoi näyttää, ettei hän ollut miestä huonompi. Mutta tuskin hän oli päässyt puoleen, kun horjahti ja pyllähti suinpäin lumeen. Sukset karkasivat mäen alle. Harmistunut kavaljeeri sai noutaa sukset ja viedä ne neidille.

Naapurin Maija sanoi, että kun syö laskiaista vastaan yhdeksän suolaista silakkaa, niin yöllä tulee tuleva aviomies juottamaan.

Paistoin 18 silakkaa. Yhdeksän vein Maijalle, että hän voisi ne niellä kenenkään tietämättä.

Itse istun tässä silakkakuppi vierelläni. Vesilasi on valmiina myös pöydällä. Saa nyt nähdä, kuka tulee juottamaan.

Ei tullut kukaan juottamaan. Heräsin yöllä kauheaan janoon. Muistin taian ja jäin odottamaan. Ei vain tullut uni eikä juottaja. Jano hiukaisi hirvittävästi. Ojensin käteni vesilasia kohden ja juotin itse kameelini. Hyvältä vesi maistuikin. Ei riittänyt yksi lasi lainkaan, vaan täytyi kompuroida keittiöön hakemaan lisää.

Tämä on siis sen merkki, ettei taioista ole mihinkään, tai että minusta tulee vanhapiika.

Onko olemassa sellaista sananlaskua, jonka sisällys nasevasti opettaa, että kahden riidellessä makupalasta tulee kolmas ja nielee sen? En muista itse sellaista tällä hetkellä, eikä ole aikaa ryhtyä sitä hakemaan.

Olen ollut taiteen vainiolla ja koonnut laakereita. (Vertauksella puhuen.) Hurraa! Kerrankin sain näyttää latomereläisille oikean puolen itseäni. Vereni väräjää vieläkin innostuksesta. Kunpa voisin yhtä sykähtelevällä innolla työntää mukulain kalloon kertotaulua ja muuta hyödyllistä!

Ei! Opettajaa minusta ei tule. Olen palkkapaimen, tahdoin tai en. Opettajan luonne ei saa leimahdella, sen täytyy kulkea hiljaa ja tyynesti kuin virran vesi. Minun luonteeni on pimpelipimpampom.

Älkäämme ajatelko luonnetta ja opettajaa! Se tuottaa vain mielipahaa ja tunnonvaivoja.

Latomeren nuorisoseura ryhtyi näyttelemään »Pohjalaisia». Hyvä! Kaikki olivat siihen saakka yksimielisiä. Osat jaettiin. Tuli riita. Korpinen sai Jussin osan. Silloin tietysti kaikki naiset halusivat Liisan osaa, etupäässä Hosio ja Iippo. Neiti Hosio määrättiin Maijaksi. Suuttui ja erosi koko hommasta. Neiti Iippo teki samoin. Lukkarin neidille vihdoin kelpasi Maijan osa, ja minä sain Liisan osan.

»Kuinka savolainen osaa näytellä pohjalaistyttöä! Mahdotonta! Jo tuli kappaleesta pannukakku, oikea prötti!»

Mutta Homin Maija ja minä praatasimme iltakaudet takan reunalla reirua pohjalaasta, ja emäntäkin myönsi, että kyllä opettajatar sellaanen flikka on, joka oppii vaikka lentämähän.

Korpinen on käyttäytynyt minua kohtaan hyvin toverillisesti. Hän pitää toki sanansa. Olemme käyneet muutaman kerran yhdessä hiihtämässä. Minusta ei kylläkään ole vastaavaa nautintoa kuin neiti Iiposta, mutta kavaljeerini on säästynyt muista turhista vaivoista. Kestän suksillani sekä ylä- että alamäessä.

Koko kylä seurasi kieli pitkällä hiihtoretkiämme. Syksylliset juorut heräsivät henkiin, ja se seikka, että näyttelimme rakastavaisia »Pohjalaisissa», puhalsi ne ilmiliekkiin.

Kunpa he vain olisivat kuulleet puheemme, niin pitkän nenän olisivat saaneet, kaksimetrisen makkaran!

Eilen sitten oli se suuri esiintyminen. Ensi-ilta. Koko edellisen yön nukuin kuin juoksevan sian selässä. Tarkemmin sanoen en nukkunut ensinkään. Aamupäivä meni harjoituksissa. Kesken meiningin haettiin tohtori-Jussi pitäjälle synnytykseen. Ajatelkaapas, jos illalla joku pikku ihminen tarvitsee lääkärin apua tullessaan näyttelemään elämän suuria »Pohjalaisia», silloin vasta tulee pienestä »Pohjalaisista» oikea prötti! Berglund oli vara-Jussina. Hän luki kirjasta. Kenraaliharjoitus meni onnistuneesti penkin alle. Olin niin onneton.

Tuli ilta. Juhlapukuista yleisöä tunkeutui sali täyteen.
Naapuripitäjästäkin kuului tulleen vieraita. Näyttämöllä oli hulina ja
hälinä. Miehet pukeutuivat näyttämöllä, naiset pienessä pukuhuoneessa.
Apteekkarin rouva maalasi, ja neiti Iippo arvosteli.

»Mutta Liisa! Mikä ihmeen karvakuontalo sinulla on päässäsi?» olivat hänen ensimmäiset sanansa.

»Eino!» huomautti neiti Iippo kuivasti. »Ei suinkaan neiti Harju voi ilman peruukkia esiintyä.»

»Miksi ei? Tuollaista tuulenpesää hän ei ainakaan pane päähänsä ja pilaa koko kappaletta.»

»Paremmin sentään tuo 'tuulenpesäkin' Pohjalaisten Liisalle sopii kuin neidin oma polkkatukka. Koeta muistaa, että tämä on näyttelemistä!»

»Peruukki on todellakin ruma», myönsi apteekerska. »Luulin taloudenhoitajan hankkineen kauniimman.»

»Täällä on toinen peruukki», huuteli joku, ja hetken päästä roikkui pitkä palmikko niskassani.

»Koulun Ester sen kätki pukukaapin konttiin, mutta satuin näkemään hänen hommansa», kuiskasi Homin Maija, joka körttiröijyssä röhehti Hilapielen Hetana.

Nyt en ollut sillä tuulella, että olisin ruvennut suutahtelemaan.
Olisin voinut vaikka syleillä sitäkin naista, joka vei minulta Mar…
Seis! Ei sinnepäin, kynä!

Kello kilahti kolmannen kerran. Liikaväki valui näyttämöltä pois.
Kolisten kohosi esirippu.

Ensimmäinen näytös meni kommelluksitta. Toisessa näytöksessä Kaisa kaasi pesupunkkansa sisällyksen lattialle, niin että Harrin piha muuttui vesilammikoksi. Väliajalla täytyi hakea luuttu ja pyyhkiä koko piha. Kuiskaaja-paran uudet housut tahriutuivat. Kolmas näytös meni loistavasti. Yleisö oli vallan haltioissaan. Villitys tarttui meihinkin. Kolme kertaa yleisö kutsui Jussin ja Liisan nähtäväkseen.

»Neiti Harju! Missä opettajatar on? — Jassoo. Mutta tehän vasta taiteilija olette! Kuulkaapa, näyttämö teidän työmaanne on eikä luokka.» Apteekkari oli aivan innostunut selittämään minulle kykyjäni.

»Nojaa! Rakastelu meni aivan mallikelpoisesti. Kuulkaahan, neiti! Miksi ette ole antautunut näyttelijättäreksi? Uskokaa minua, teillä on siihen kaikki edellytykset!»

Tuo kaikki oli palsamia itserakkaudelleni. Kokoilin tavaroitani kiitoslaulujen kaikuessa korvissani. Olin taivaallisen iloinen. Mutta taivaallisesta ilosta tulee tavallisesti heitetyksi armotta kovalle kamaralle.

Olin aikeissa mennä hakemaan nenäliinaa takkini taskusta, kun kuulin näyttämön pimeästä nurkasta kuisketta.

»Minua aivan syljetti. Viitsivätkin kaikkien nähden rakastella. Tohtori aivan ahmi silmillään opettajattaren. Näitkö, millä riemulla hän koppasi hänet syliinsä?»

»Näinhän toki. Tiedätkö?» Hyvin salaperäisellä äänellä: »Koulun Ester olisi jo varmasti tohtorin kanssa naimisissa, jos opettajatar ei olisi tullut väliin. Mutta mustasukkainen kuuluu opettajatarkin olevan Esterille. Korkean kuusen latvasta oli hypännyt maahan, kun oli tavannut tohtorin Esterin kanssa hiihtelemässä. Ester itse kertoi.»

»Itse hän on mustasukkainen. Minä kuulin, kun pankinjohtaja pyysi tohtoria Jussiksi, niin tämä lupasi, mutta sillä nimenomaisella ehdolla, että opettajattarelle annetaan Liisan osa. Herrat eivät tienneet minun olevan kuulomatkan päässä. 'Taitaa olla ylpeä tyttö?' kysyi johtaja. 'Ylpeä kuin synti ja kiukkuinen', virkkoi tohtori, 'mutta olen päättänyt valloittaa hänet. Saatpa nähdä, miten mainiosti hän jo halailee minua Pohjalaisissa.'»

»Mainiostihan se kävi. Ovat tainneet hiihtoretkillä ottaa ylimääräisiä harjoituksia, sillä kömpelösti se olisi yhteisharjoitusten perusteella käynyt.»

»Entäs sitten? Mitä vielä?» kysyin astuen neitosten pariin, jotka kävivät säälittävän noloiksi. Postineiti toipui ensiksi.

»Kyllä kuulin. Sallikaa minun myöskin sanoa jokin sana puolestani. Te luulette minun ryöstävän teiltä tohtorinne. Turha luulo. Minä en huoli hänestä, vaikka tarjoaisitte hänet kultalautasella voissa paistettuna.»

Käänsin selkäni ja menin takkini luo. Puin sen ylleni. Parasta oli lähteä kotiin.

»Liisa!» kuulin tohtorin kutsuvan nimeäni. Neitoset vaihtoivat silmäyksiä. En ollut kutsua kuulevinanikaan.

»Lupasin, mutta nyt peruutan puheeni. Menen kotiin lepäilemään.
Hyvästi! Pidä hauskaa!»

»Et tule, sillä minä määrään itse sellaiset asiat. Nämä neidit tässä kaipaavat seuraasi kipeämmin kuin minä. Luovutan sinut heille. Terve!»

Tämän päivän olen loikonut leposohvalla Rauhan ja Berglundin vastuksina (heidän on jo sopiva aika lopettaa kuherruskuukautensa) ja lukenut »Genovevaa». Oskari on sen hiljattain hankkinut. Lapsena ollessani se oli lempikirjani. Luin sitä silloin useasti ja aina itkeä tihertelin. Kirjan kieli oli kurjaa. Piikojen ja renkien tahraiset kädet olivat sen lehdet värjänneet ruskeiksi. Vielä tänäänkin tunnen sen omaperäisen tuoksun. Tyrmän hajua silloin. Nyt ehkä sanoisin sitä navetan hajuksi. Romanttinen mieli muuttuu. Tämä uusi »Genoveva» siloisine kielineen ja vielä siloisempine papereineen ei enää tehnyt mieltäni murheelliseksi, saatikka saanut kyyneliä kierimään. Välillä laulaa hujahuttelin:

Kahdesti olen jo lapioinut tänään tien koulurakennukseen. Olen näet muuttanut nuorelle parille ruokamieheksi.

Korpinen kävi myrskystä huolimatta luonani kirkonaikana ja sai hyvin kylmän vastaanoton.

»Oma syysi. Näin jo sunnuntai-iltana joutuneeni epäsuosioon ja kiiruhdin kysymään, miten olin sen ansainnut.»

»Häiritset. Koetan tässä juuri keksiä keinoa, miten saisin sinut lähtemään nopeimmin tiehesi.»

»Hyvä herra, näytät pitävän tätä juttelua leikkinä, mutta se on totta.
En halua seurustella kanssasi.»

»Mutta lapsi kulta, tottahan se on. Käsitäthän, etteivät nuori mies ja suloinen, nuori tyttö voi seurustella tovereina, vaan rakkaus syttyy pakostakin heidän välilleen.»

»Minä voin seurustella. Mutta minun olisi pitänyt ymmärtää, että sinä et voi, ja pysyä erossa seurastasi. Nyt sen teen. Meidän hiihtoretkemme ja seurustelumme loppuvat tähän.»

»Mutta jos minä sanonkin: ei! Entä sitten! En ole mikään yliluonnollinen olento, joka jaksaa olla toveri sinunkaltaisesi tytön kanssa. Ei, tahdon syleillä! Tahdon suudella! Tahdon sinut omakseni, en jaksa olla enää ilman sinua…» j.n.e., en jaksa muistaakaan, mitä kaikkea hän höpisi.

Niin äkkiä, etten mitenkään ehtinyt peräytyä, hän koppasi minut syliinsä.

En ole eläissäni ollut niin lähellä toista. Hän puristi kätensä ympärilleni kuin mustekala lonkeronsa. Henki aivan salpautui. Näin myös, että minulta aiottiin ryöstää suudelmia, joiden pituuteen olin saanut jo syrjästä käsin tutustua.

Miehet ovat petoja, ryöväreitä! Tuollainenko »joka naisen rakastaja» veisi ensimmäisen suudelman huuliltani, suudelman, jonka olin kuvitellut sadoin hellin haavein.

Taistelutta en tahtonut kuitenkaan antautua. Puren, jos muu ei auta. Painoin pääni alas hänen rintaansa vasten. Hän luuli sitä antautumisen merkiksi ja päästi toisen kätensä irti kohottaakseen päätäni. Siinä silmänräpäyksessä lävähytin häntä korvalle kaikin voimin.

Hänen järjettömät sanansa tyrehtyivät. Pääsin irti. Peräydyin valmiina antamaan uuden ja paremman korvatillikan.

Katselimme toisiamme. Huomasimme nyt, ensikerran, ettemme olleetkaan sellaisia, millaisina olimme pitäneet toisiamme. Uusi tuttavuus sai meidät seisomaan silmäkkäin pitkän ajan. Pitkä se aika oli varmasti, vaikka en voikaan sitä sekunnilleen määritellä, kun täytyi pitää silmällä vihollisen liikkeitä. Tohtori näytti muuttuneenkin suolapatsaaksi.

»Olet oikeassa. Minä en ole tarpeeksi arvokas ystäväksesi. Suo anteeksi, jos voit!» Hän kumarsi ja marssi tiehensä.

Oliko hänen äänessään todellakin kunnioitusta, vai oliko lause vain teeskentelyä, siitä en ole varma.

Omaksi ihmeekseni en ole hänelle lainkaan vihainen. Säälittää, poikaparka. Mutta on jo hänenkin aika oppia ymmärtämään, etteivät kaikki naiset ole yhteen muottiin valettuja ja että hänkään ei vastustamaton ole.

Latomereläiset ovat ilahduttaneet minua verolla. Se oli aivan odottamaton ilo. Olinhan vielä viime vuonna tuhlaamassa kallista isänperintöä, nyt on minua rangaistu siitä 120 äyrillä. Hohhoo! Huomaan olevani rikas ja äveriäs. Paljonko lienee äyrin hinta? Etten vain joudu ulosmitattavaksi kimpsuineni, kampsuineni!

Berglundilta verotus vei koko kylpyilon. Hänellä on 135 äyriä ja hänen rouvallaan 60. Summa = 195 äyriä.

»Ei sinun kannata olla noin kärttyinen. Itsehän ilmoitit tulosi. Ota minusta kaunis esimerkki! Minä olen iloinen, vaikka verottivatkin minua toisen omaisuuden hävittämisestä.» Koetin lieventää isännän mörrituulta.

»Eivät minua omat veroni harmitakaan, sillä minua on verotettu liiankin oikein. Mutta nuo isännät minua harmittavat. Ajattelepa esim. Majatalon isäntää. Kuinka monta äyriä luulet hänellä olevan?»

»Odotapas! Hänellä on majatalo, auto, neljä hevosta, kymmenkunta lehmää, kanala, suuret pellot, oma työväki y.m. maallista hyvää kaksikerroksisesta asuinrakennuksesta alkaen. Kun minulla on sata äyriä, niin täytyy hänellä olla neljäsataa, sillä ei hän ole toki sen enempää voinut jutkauttaa.»

»Niinkö rikkaaksi hänet arvioit! Eiväthän sen poloisen tulot ole kovinkaan suuret, hänellä on 92 äyriä.»

»En tee kumpaakaan. Tulin muutama minuutti sitten puodista, jossa mainittu isäntä juuri valitti verotaakan suuruutta ja syytti muun muassa meitä opettajia, jotka kunnan elätteinä kohotamme veroäyrejä. Saat uskoa, että tukin ukon suun. Laskin suunnilleen hänen tulonsa ja näytin suuren ihmisjoukon kuullen, miten monesta tuhannesta hän on myynyt kunniansa ja omantuntonsa. Ukko luikki pihalle ja hävisi.»

Kyllä maanukot osaavat puolensa pitää niin täällä kuin muuallakin. On Harjulan rustitilan isäntäkin monesti jymäyttänyt »kunniansa ja omantuntonsa» kautta kunnan isiä, vaikkakaan ei aivan noin häpeemättömästi. Mutta hänen tyttärestään on polvi muuttunut. Mukisematta maksan veroni. Isäkulta saa lähettää (äitirouvalta salaa) minulle tuhatlappusen. Omilla rahoillani en aio veroja maksaa. Ja yhden tuhannen arvosta isä kuitenkin jutkauttaa verottajia. Annan hänelle näin tilaisuuden sovittaa syntikuormaansa.

Tapasin kaupassa postineidin. Ylitsekuohuvan kohteliaana hän laahasi minut asuntoonsa.

»Sinua tapaa nykyisin niin harvoin, että täytyy takertua kiinni kynsin hampain kerran tavattuaan», ilmoitti hän siirappimaisesti.

Käsikynkkää kävelimme kuin hyvätkin ystävät. Neidin kieli liikkui rasvattuna. Olinpa oikein utelias näkemään, mitä tietoja hän minulta aikoi onkia. Ystävämme postineiti on karjalainen, oikea viipuritar, ja sen kyllä huomaa hänen kielensä liikkeistä.

Alkajaisiksi tuli referaatti apteekkarinrouvan puvusta, joka oli viime viikolla saapunut suoraan Pariisista. Tuhatviisisataa oli komeus maksanut. Neiti tiesi rahat pennilleen, sillä olivathan ne kulkeneet hänen käsiensä kautta. Hirveä hinta yhdestä puvusta! Eikä mistään kotoisin koko komeus. Sellaisen puvun saa Suomesta viidelläsadalla.

Kahvin kiehuessa selostettiin häät Salomäenloukolla. Siellä oli ollut kamalasti pöhnäisiä. Aholan Franskin oli ollut niin juovuksissa, että hevosella oli ajanut suoraan tupaan. Ei luulisi rikkaan talon isännän kehtaavan tuolla tavalla esiintyä. Puukotkin olivat vilahdelleet. Kankalon Ottoa oli aina keuhkoihin asti viileksitty. Lyöjistä ei ole tietoa. Taisivat taasen antaa »sakin hivutusta», koska kuuluu miehessä olevan toistakymmentä puukonjälkeä. Korpinen oli antanut ensiavun, sitten se vietiin kaupungin sairaalaan. Hengissä kuuluu vielä olevan, mutta eloon jäänti on epävarmaa.

Tohtorin taloudenhoitaja kävi myös äskettäin postissa. Tohtorin vasen korva kuuluu olevan kipeä. Oli täytynyt käydä kaupungissa hakemassa apua virkaveljeltä.

»En ole nähnyt häntä kertaakaan Maarianpäivän jälkeen», vastasin totuudenmukaisesti.

Tämä lause avasi minulle ovet postineidin sydämeen. Tutustuin sekä entisiin että nykyisiin sulhasiin. Kaikkia hän oli kohdellut jäätävän kylmästi. Olipa Korpinenkin (!) häntä mielistellyt, mutta hän oli järkevä nuori (32-vuotias) tyttö, joka oli sanonut kielastelijalle: »Tiedä huutia!» Ikäviähän ne yksinäiset hetket ovat (paljonpuhuva huokaus), mutta työn touhussa ja muinaisia muistellessa ne kumminkin kuluvat.

»Mitä sinä teet iltaisin, kun asunnostasi loistaa tuli joka ilta myöhään yöhön?»

Rakas päiväkirjani! Olen keksinyt uuden huvittelumuodon. Minä kirjoitan romaania! En tietystikään aio kirjailijaksi. Varjelkoon! Näyttämöä varten tunnen syntyneeni. Toistaiseksi se ala on kuitenkin suljettu minulta. Mutta mielikuvituksessani se on auki, ja voittokulkuani mitättömästä opettajattaresta maailmankuuluksi näyttämötähdeksi romaanissani kuvailenkin. Ah, mikä nautinto sitä on kirjoittaa! Ei ole ihme, jos sen ääressä ilta kuluu ja yö aamuksi avautuu.

»Kirjoittelet?» Postineidin ääni värähti epäuskoisesti. »Ei suinkaan vihkojen korjaus voi kestää puoleen yöhön!»

»Ei. Sitäpaitsi en vihkojen korjausta nimitä juuri kirjoittelemiseksi, vaikka usein saisikin ne kyllä uudestaan kirjoittaa, jos mielisi saada ne kunnollisesti korjatuiksi.»

Luultavasti ei emäntäni uskonut sanojani, koska epäilevä hymy väreili hänen kasvoillaan. Olkoon uskomatta! Totta se kuitenkin on. Nousin lähteäkseni.

»Tiedän. Hän kuuluu olleen vanha eukko. Aivan sopiva Berglundin äidiksi, mutta rikas. Ajatteles, että kylässä luultiin hänen purkaneen kihlauksensa sinun tähtesi! Ällistys oli yleinen, kun hän naikin Tuomikosken.»

»Se olikin tarpeellinen ällistys tälle rikkiviisaalle paikkakunnalle.
Hyvästi!»

Juoksin oikotietä kirkon kautta koululle. En mielelläni kulje illalla hautausmaan ohitse. Sielussani on salaperäinen kammo sitä paikkaa kohtaan. Tuntuu kuin kuolleet potkisivat paksun multapeitteen pois päältään, laskisivat irvistelevät leukansa kiviaidalle ja sähisisivät: »Tällaiseksi sinäkin kerran tulet.» Nyt oli kuitenkin vielä hämärä ja rohkeuteni ei ollut mennyt mailleen yhtaikaa auringon kanssa.

»Uijee!» kiljahdin vastaan, huulinpa todellakin, että vainaja jo minua huhuili aidan takaa. Valmistauduin kiitämään kaikin voimin käpälämäkeen, kun huomasin mustan miehen lähestyvän keskikäytävää pitkin.

»Ethän vain liene pelästynyt?» kuulin tutun äänen kysyvän. Pysähdyin.
Korpinenhan se oli.

»Vähältä piti, etten pelästynyt. En todellakaan osannut aavistaa, että olet ruvennut kuolleitten kanssa seurustelemaan.»

»Kävin haudankaivajan sairasta lasta katsomassa. Päätin kulkea lyhyintä tietä. Minua eivät vainajat pelolta.»

Meillä oli pari sataa metriä yhteistä matkaa. Keskustelumme koski sairasta lasta, joka oli oppilaani. Viimeistä tapaamistamme emme sanallakaan kosketelleet.

Olimme juuri saapuneet tienhaaraan, kun opettajan Seliina juoksi vastaamme kuin vainoojien takaa-ajamana.

Postiin! Tietysti hän kertoo »postikellolle», keitä oli tavannut hautausmaan nurkalla. Kertokoon!

Tunnen itseni vainotuksi. Koko ikäni olenkin saanut olla vainottuna. Siitä on äitirouva pitänyt kiitettävää huolta. Nyt, kun olen päässyt hänestä sopivan välimatkan päähän, alkaa ulkomaailma ruveta pommittamaan. Eilen paukahti pahin. Tottumattoman se olisi suistanut tolkultaan, koskapahan meikäläisenkin parkittu rauha tuli järkytetyksi pohjiaan myöten.

Jos eilen olisin tavannut sellaisen ihmisen, joka olisi uskaltanut suunsa avata maailman ihanuudesta ja luomakunnan kruunun ylevyydestä, niin olisin armotta nujertanut niskat häneltä.

No niin. Onhan sitä tässä jo tarpeeksi alkulausetta tämän päivän tekstiin. Nyt asiaan!

Eilen oli palmusunnuntai. Olimme jo aikoja sitten päättäneet Berglundien kanssa lähteä Salomäenloukolta »palmuja» noutamaan. Lauantaina satuin siitä Korpisellekin mainitsemaan. Hän pyysi päästä mukaan. En hennonut kieltää, kun poikaparka näytti olevan niin onneton sen Maariana sattuneen kohtauksen tähden.

Menin lauantaina yöksi Berglundille, että heräisimme ajoissa. Vähää ennen viittä kirmasin omiin huoneisiini pukeutumaan hiihtopukuun. Pihalla tapasin Korpisen. Käskin hänet sisään. Kymmenen minuutin kuluttua olin kuitenkin valmis, ja me tulimme yhdessä kartanolle. Samalla hetkellä meni Iipon palvelijatar pihan poikki navettaan. Oveni kilahti lukkoon, ja me lähdimme.

Kirkonkellot moukuivat jumalanpalveluksen alkaneeksi kotiin tullessamme. Jokainen meni hiukan väsähtäneenä omille mailleen.

Heittäydyin sohvalleni ja päätin uinahtaa suurimman väsymyksen pois. En viitsinyt panna edes oviani lukkoon. Kukaan ei luultavasti vaivautuisi ryöstöretkelle luokseni. Unta ei tarvinnut herutella. Se tärppäsi heti kiinni.

Heräsin. Joku kosketti hiljaa olkapäähäni. Katsahdin unisin silmin häiritsijää. Pappi! Itse pyöreä, harmaa rovasti Jahah täydessä papillisessa prameudessaan. Koska minulla ei ollut kuollutta haudattavaksi, ei lasta kastettavaksi, ei miestä vihittäväksi, luulin näkeväni unta.

Kopistettiin uudestaan olkapäästäni, tällä kerralla kokolailla lujasti.
Kavahdin istumaan. Tukahduttaen haukotukseni ihmettelyyn virkoin:

»Jahah! Niin, minä itse», vastattiin virallisella äänellä. No, siitä olin jo tullut itsekin vakuutetuksi. Haamun alla eivät juuri lattiapalkit narise.

»Minulla on tärkeätä asiaa neidille», jatkoi rovasti kuin olisi lukenut: »Rakkaat ystävät, veljet ja sisaret…»

Tärkeätä asiaa? Senhän jo näki päältäpäinkin. Mutta mitä? Ehkä alkusoitto pakanajuhlaan? Silittelin pörröistä päätäni hiukan sileämmäksi, etten muistuttaisi liiaksi syntistä naista, ja tunsin olevani suostuvainen alkusoittoon pakanaraukkain hyväksi.

»Kiitos, tunnen voivani lausua sanottavani paremmin näin seisoen.
Neiti, minulla on ikävätä asiaa teille.»

Kokopaussi. Rovasti tuijotti minuun niin murheellisena, että sydäntäni kouristi kamalasti. Olisikohan kotona… kuollut… isä?

»Te ette näytä muistavan, että teillä on vastuunalainen tehtävä lasten kasvattajana. Tästä olen tullut neidille huomauttamaan. Ymmärrättekö?»

Nyt näkyi taasen olevan rovastin vuoro tuijottaa. Sitten hän ryhtyi narisuttamaan lattiaani mahtavin askelin sekä saarnasi mauttomasta suolasta ja kasvattajan esimerkillisestä elämästä.

»Herra rovasti», keskeytin kärsimättömästi, »tuon kaiken tiedän, joten on turha jatkaa sitä! Te näytätte haluavan muistuttaa minua jostakin. Olkaa hyvä ja sanokaa se kiemurtelematta! Tällaisessa jännityksessä olo ei ole terveellistä.»

»Jahah! Te, te kehtaatte sanoa sen! Ajatelkaa viime yötänne! Miten sen vietitte?»

»Nukkumalla, kuinkas muuten!» Aloin epäillä rovastin järkeä. Olikohan ukko parka tulossa sekapäiseksi?

»Nukkumalla! Jahah! Voitteko kieltää, että tänä aamuna kello viisi eräs nuori mies poistui asunnostanne? Jahah!»

Suuni jäi auki. Tarkka heittäjä olisi sinne voinut onnistuneesti heittää kokonaisen kananmunan.

Hänen korviinsa oli jo kauan kantautunut yhtä ja toista elämäni juoksusta. Mutta hänen mielestään oli minullakin oikeus kunniallisilla keinoilla »kiinnittää itseeni erään nuoren miehen huomio». Koko kylä hoikki ihmeissään tulesta, joka läpi yön loisti huoneistani, ja »nuori mies» oli matkoilla melkein joka ilta tullen vasta myöhään kotiin. Nyt oli tullut asian oikea laita ilmi. Edellisenä iltana oli nähty parin hiiviskelevän hautausmaan luona vaikka muutama minuutti sitten oli eräälle neidille vakuutettu seurustelun olevan kokonaan lopussa. Hän, rovasti, oli taistellut koko täälläoloaikansa talonpoikien kesken yleistä yöjalanjuoksua vastaan. Nyt oli sivistyneistön keskuudessa annettu sille uutta vauhtia.

Mykistyneenä kuuntelin rovastin purkautumista. Mutta yöjalka sai sisuni leimahtamaan. Varmaankin silmäni iskivät tulta, koska rovasti peräytyi ja ojensi kätensä minua kohden, kuin peläten päällekarkausta.

»Seis! Odottakaa! Te ette pappinakaan saa tulla tuollaisia puhumaan.
Hankin vieraitamiehiä kuuntelemaan.»

Juoksin ulos kuin heikkopäinen. Panin oveni lukkoon, ettei saalis karkaisi, ja kirmasin hakemaan Berglundeja.

»Tulkaa luokseni!» kiljaisin ovelta ja lähdin juoksemaan takaisin ja
Rauha ja Oskari kintereilläni, minkä kintuistaan irti saivat.

Hengitin syvään ja koetin hillitä itseni. En aikonut sentään käyttäytyä kuin kiukustunut pyykkimuija.

»Minä tässä vain virkani puolesta lausuin muutamia opetuksia ja ohjeita tälle nuorelle neidille», virkkoi rovasti tervehtien Rauhaa muina miehinä.

»Rovasti väittää luonani käyvän miehiä. Viime yönäkin oli tohtori Korpinen ollut vieraissa. Tänä aamuna kello viisi on hänen nähty poistuvan asunnostani», sanoa moukautin suoraan.

Berglundin kasvoille kohosi puna. Harvoin nähty kiukku leimahti hänen silmissään.

»Mutta nyt mainitaan, herra rovasti. Minä tiedän, että opettajan palvelija oli ainoa vieras ihminen, joka näki tohtorin tänä aamuna tulevan neidin asunnosta.»

»Jahah! Siinä se nyt on!» huudahti rovasti riemuiten. »Tunnustattehan te itsekin, että tohtori oli neidin asunnossa.»

»Odottakaa, rovasti! Älkää hätäilkö! Minä sanoin, että hän näki tohtorin tulevan, mutta minä ja vaimoni näimme hänen myös menevän, ja tiedämme tarkalleen, ettei hän siellä viipynyt kymmentä minuuttia kauemmin. Sitäpaitsi neiti Harju nukkui viime yönsä meillä eikä omassa asunnossaan.» Ja Berglund referoi rovastille Salomäenloukon retkemme yksityiskohtiaan myöten.

»Rovastin pitäisi kokeneena miehenä vähän harkita asioita, ennenkuin turhien parjausten johdosta lähtee liikkeelle aroissa asioissa.»

»Jahah, jahah! Mutta kuinka selitätte valvomisenne puoleen yöhön ja aamuunkin saakka?»

»Hyvin yksinkertaisesti. Minä en ole mikään suuri sankari, herra rovasti, ja kun joudun yksin nukkumaan, annan sähköjen palaa nähdäkseni paremmin möröt.»

Rovasti parka, kävi jo sääliksi häntä. Hän oli hutkinut viatonta hengen miekalla ja sanan säilällä. Ojensin hänelle sovinnollisena käteni, kun hän vedet silmissä pyyteli anteeksi. Mutta Iipon »paremmalle» puoliskolle en ikinä anna tätä anteeksi. (Tuskinpa hän sitä milloinkaan tulee pyytämäänkään.)

Saatuaan asiansa selviksi kanssani lyllersi rovasti Iipon puolelle.
Toivottavasti rouva sai kaiken sen, minkä hän niin hyvin ansaitsee.

Äitirouva oli oikeassa, kun hän aina vakuutti minulle: »Vielä se maailma sinuakin letkauttaa.»

Terveisiä Helsingistä! Vietin siellä pääsiäislomani pankinjohtaja Lahdenpohjan komeassa kodissa. Jussi-serkku teki uhrauksen ja jäi seurakseni pääkaupungin katuja mittelemään. Me olimmekin aina menossa. Minulla oli rahaa ja Jussilla aikaa. Kepeästi pääsinkin irti kahden kuukauden palkasta. Jussi tunnusti avomielisesti pitävänsä kaltaisistani tytöistä. Helsingin tyttäret kuuluivat olevan kamalia, vaativat ja vaativat miehen maksamaan puolestaan, vaikka hyvin tietävät, ettei lueskelijalla liiemmälti rahoja kukkarossa kolise. Minulla ei ollut varaa vaatia sellaista, sillä silloin olisin jäänyt ilman miehistä tukea.

Me huvittelimme oikein sydämen pohjasta. Iltaisin kuuluivat teatterit, oopperat ja elävätkuvat ohjelmistoomme, päivät istuimme kahviloissa tai ajelimme raitiovaunulla ympäri kaupunkia.

»Taidatte olla rakastuneita!» huudahti Irma-serkku tavatessaan meidät sattumalta raitiovaunussa lystäilemässä.

»Maalaisserkkuja huvittelemassa», kuiskasi hän seuralaiselleen, sotilashenkilölle. (Luultavasti vänrikki, koska yksi tähti oli kauluksessa.)

Maalaisserkut suuntasivat iloisimmat hymynsä hienoon kaupunkilaisserkkuun ja kavaljeeriin. Ja sitten tapahtui ihme. Vänrikki halusikin tutustua meihin, ja Irman täytyi esitellä meidät toisillemme.

(Minun täytyy ehdottomasti syventyä tähtitieteeseen, mikäli se koskee upseerien kauluspiiriä.)

Irma halveksii sydämensä pohjasta kansaa ja kansanvalistajia ja antoi minulle nyt mielestään hyvänkin letkauksen. Päätin opettaa hänet kunnioittamaan itseäni. Majurit eivät näytä olevan lainkaan vaikeita valloitettavia. Muutamalla veikeällä silmäyksellä sain hänet valtoihini. Yhteinen raitiomatkamme päättyi sopimukseen mennä yhdessä teatteriin.

Nyt on sitten paras aika tutustuttaa päiväkirja Irma-serkkuun. Hän on todellakin tuntemisen arvoinen. Hän on täti ja setä Lahdenpohjan ainoasyntyinen lapsi, siksi hän on saanutkin kasvaa kuin kukka kämmenellä. Hän saa mitä ikinä haluaa, ja hän haluaa paljon. Toivottavasti ei sedän tarvitse tehdä hänen tähtensä pankkiryöstöä.

Harmikseen ja ikuiseksi ristikseen Irma on perinyt isältään työkirveellä tehdyn naamataulun. Mutta viehättävä vartalo, sulavat liikkeet (opiskellut plastiikkaa), pienet jalat ja hurmaavat kädet korvaavat kasvojen arkipäiväisyyden. Kissakaan ei niin huolellisesti hoida kynsiään kuin Irma.

Hän ei voi pyyhkiä tomuja huonekaluista pelosta, että kynsiin tulee »inhoittavia» naarmuja.

Mutta siitä aiotusta teatterimatkasta majurin kanssa nousi hirveä jupakka. Minun olisi pitänyt ostaa uusi puku sitä varten.

Pukuni oli uusi. Koulukaupunkini paras ompelija on sen tehnyt, eivätkä edes latomereläiset olleet sitä nähneet ylläni.

»Kyllä majuri kansan hajun tuntee. Kansanlapsiahan hänkin komentaa», pisti Jussi väliin.

»Pysy vain kotona. Me kyllä sanomme, että sait ilkeän päänsäryn», naljaili Jussi.

»Saat minulta lainaksi puvun», ehdotti Irma. Häntä ei haluttanut kotiinkaan jääminen.

Teatterissa tarjottiin monenlaista nautittavaa. Mieluisin oli kuitenkin latomereläiseen komediaan kuuluva kohtaus, joka näyteltiin teatterin katsomossa toisella väliajalla.

Palatessamme lämpiöstä kiintyivät »haukansilmäni» takanani istuvaan samettipukuiseen naiseen. Hän tuntui niin tutulta ja kotoiselta. Toden totta, siinä istui kuin istuikin neiti Ester Iippo Latomerestä, kavaljeerina kaljupäinen herra. (Syrjäsilmäys majurin ja Jussin harjaksiin.) Vaikka en olekaan aristokraatti enkä juuri katso koiraa karvoihin, niin tällä kerralla seurani hiveli ylpeyttäni. Toivottavasti neiti Iippo oli paremmin selvillä armeijan arvoasteista kuin minä.

Mitä herttaisin (!) hymy huulillaan nyökkäsi neiti Iippo tervehdyksensä. Tervehdykseen vastasin, hymyyn en. Seuraavalla väliajalla hän tuli juttelemaan kanssani. Päätin lyhennellä hiukan vanhoja velkojani.

»Sinä erehdyt, Liisa!» Hän aikoi muitta mutkitta seurata majuria ja
Jussia. Takerruin hänen käsipuoleensa.

»Mutta Irma, kuinka olet noin muistamaton, tämä neitihän asui teillä viime talvena.»

»Liisa, tiedäthän, ettei meillä ole asunut koskaan ketään vieraita!» Neiti Lahdenpohja teki sellaisen käännöksen, että se olisi kelvannut hyvin kuningattarenkin käännökseksi.

»En suinkaan. Tehän syksyllä puhuitte asuneenne pankinjohtaja
Lahdenpohjan perheessä. Tämä neiti on Lahdenpohjan tytär. Olemme
serkuksia. Terve tuloa katsomaan entistä ruokarouvaa ja ystävätärtä!
Osoite on sama.»

Olin ilkeä, mutta suotakoon se minulle anteeksi. Pahemmin on kostettu pienempiäkin rikoksia.

(Runeberg, anteeksi!) Kukkaro tyhjänä, kimppu kieloja (majurin ikuiset jäähyväiset) kourassani kolistelin Latomerelle valtion isolla mustalla.

Huom.! Neiti Iippo ei tuntenut minua tänä aamuna, kun tulimme pihalla vastakkain. Mitähän satuja hän on mammalleen kertonut matkastaan? Ehkä tähän tapaan:

»Olin Lahdenpohjan neidin ja erään majurin kanssa teatterissa. Näkyi siellä opettajatarkin olevan erään kaljupäisen miehen seurassa…»

Penkit oli siirretty syrjään. Viulu ja piano koettivat voittaa puheensorinan ja tanssivien jalkojen töminän. Oli latomereläiset vapputanssiaiset.

Olin juuri tanssinut vimmatun, vanhanaikaisen polkan Berglundin kanssa ja istuin lähellä ikkunaa jäähdyttäytymässä, kun rikas Aholan Frans pyysi minua tanssiin. Katsoin hämmästyneenä miestä. Hän oli niin humalassa, että tuskin pysyi pystyssä. Hän oli jo kerran kaatunut tanssiessaan, mutta kukaan ei häntä juopumuksesta morkannut, olihan hän rikas Aholan Frans, ja tytöt olivat mielissään, kun saivat tanssia hänen kanssaan.

Olin suostuinaisillani hänen pyyntöönsä, kerran lattian ympäri ei olisi paljoa haitannut, mutta satuin samassa näkemään ilkeän hymyn tohtorin kanssa tanssivan neiti Iipon huulilla. Ei ollut epäilemistäkään, etteikö tuo hymy tarkoittanut minua.

»Herra tai talonpoika, se on samat Mutta juopuneen kanssa en tanssi.»
Nousin lähteäkseni.

»Tuosta saat satamarkkasen, mutta tanssia sinun täytyy kanssani. Aholan
Frans ei ole vielä ikinä saanut naiselta rukkasia.»

»Kerta aina ensimmäinen. En tanssi kanssanne, vaikka antaisitte talonne ja tavaranne.»

»Häh!» kiljaisi juopunut niin, että sali kajahti. Ihmisiä kasaantui ympärillemme.

»Se lutka kieltäytyy tanssimasta kanssani. Luuletko, ettemme jälkiäsi tunne ja seikkailujasi tohtorin kanssa! Rovastikin on käynyt sinua siveyteen kehoittamassa. Hähähä. Kalpeaksipa oikein sävähti! Hik!»

Olin suunniltani häpeästä ja raivosta. Näin ympärilläni pelkkiä ivallisia ja vahingoniloisia kasvoja. Helvetissäkin lienee parempi olla! Kukaan ei edes liikahtanut tukkiakseen juopon suuta! Hänhän oli rikas Aholan Frans. Hän avasi taasen suunsa uuteen häväistystulvaan. Silloin kohotin käteni ja iskin herjaajaa päin suuta, niin että veri tirskahti huulista.

Kuului niin kaamea kirous, että vielä nytkin vapisen. Siinä tärisi r:iä metrittäni.

Naiset kiljahtivat. Näin välähdyksessä puukon irtoavan… Aholan tupesta. Lysähdin istumaan. Pelko herpaisi niin minut. Samassa hetkessä tarttui voimakas käsi puukkoa pitelevään käteen ja väänsi aseen pois.

»Nauta!» murisi Korpinen hampaittensa lomasta ja tuuppasi Aholaa niin, että tämä hoijahti seinää vastaan.

En tiedä, mitä sitten lienee tapahtunut Aholalle; nimismies ja Berglund näkyivät häärivän hänen kimpussaan.

»Lemmikkini, tule, vien sinut kotiin!» Korpinen kiersi kätensä ympärilleni. Se olikin tarpeellinen toimenpide, sillä jalkani vapisivat niin, etten ilman tukea olisi pysynytkään pystyssä.

Ihmiset väistyivät syrjään. Nyt olivat latomereläiset saaneet vuosiksi juorunaihetta. Välipä tällä! Tuntui niin hyvältä, kun oli olemassa edes joku, johon voi luottaa ja turvata.

Koko matkalla nuorisoseuran talolta koululle emme vaihtaneet sanaakaan keskenämme. Portailla ojensin käteni jäähyväisiksi ja kiitokseksi.

»Ei», sanoi hän kummallisen tummalla äänellä, »nyt tulen luoksesi, vaikka onkin myöhä».

Hän tuli, riisui takkinsa, sytytti valot ja veti uutimet eteen. Istuin hervottomana ensimmäiselle tuolille. Koko sisäinen olemukseni oli jähmettynyt. Kaikki oli yhdentekevää. Hän toi lasilla kylmää vettä.

Otin lasin käteeni. Se vapisi niin, että vettä läikähti syliini. Hän otti lasin ja vei sen huulilleni. Toisella kädellään hän siveli hiuksiani.

Silloin purskahdin itkuun. Kaikki tuska ja häpeä, joka rovastin käynnistä saakka oli kasautunut sydämeeni, purkautui nyt kyynelinä.

»Liisa, onko totta, että rovasti on käynyt sinua… nuhtelemassa!» Hän istui rinnallani ja silitti rauhoittavasti kättäni.

»Ah, ei. En halua mitään oikeusjuttuja. Sukuni saisi sydänhalvauksen, jos se kuulisi, että kysyn kunniaani oikeuden kautta.»

Hänen uusi, outo äänensävynsä sai minut kohottamaan punaiset silmäni häneen.

Hämmästyin niin, etten saanut kieltäni kääntymään. Hän tarttui molempiin käsiini ja katseli — ah, enhän osaa sitä sanoakaan.

»Olen käyttäytynyt sinua kohtaan anteeksiantamattoman huonosti. Mutta korvapuustisi selitti minulle monta asiaa. Tunsin rakastavani sinua toisin kuin ketään toista. En uskaltanut kuitenkaan tulla sitä sinulle sanomaan. Tiesin, ettet rakasta minua. En voinut myöskään seurustella kanssasi. Se olisi ollut itsensä käristämistä halstarilla. En jaksanut olla näkemättäkään sinua, siksi aina hiihdin illalla myöhään ikkunasi taakse. Et vetänyt uutimiasi tarpeeksi kiinni, raosta näin kasvosi, kun kumartuneena kirjoittelit. Tunsin elämäni olevan tyhjää ilman sinua. Päätin kuitenkin odottaa vielä, ennenkuin pyytäisin sinua vaimokseni. Tämäniltainen näytös suorastaan pakottaa minut puhumaan. Liisa… tulethan omakseni?»

Ääni oli musiikkia, ja käsistä virtasi lamaannuttava hehku. Olisi tarvinnut vain sanoa: kyllä, ja nuo voimakkaat käsivarret olisivat kiertyneet ympärilleni. Minusta, mitättömästä ja parjatusta tytöstä, olisi tullut tohtorin morsian. Juoruämmät olisivat saaneet pitkän nenän ja tyttäret haljenneet kateudesta. Kaikiksi ajoiksi olisin päässyt parjauksesta, tulevaisuus olisi ollut turvattu, suku tyytyväinen… ja eräs nähnyt, etten ollut jäänyt häntä suremaan.

»Ei! En voi, en voi, en!» Karkasin pystyyn kuin virma varsa. Nuo silmät eivät olleet hänen silmänsä eivätkä huulet hänen huulensa, ne olivat erään toisen, toisen, jonka luulin haudanneeni, mutta joka eli — niin, eli.

»Turha on opettaa, olen jo sen taidon oppinut.» En yrittänytkään hallita ääneni katkeruutta. Vihasin rakkauttani, joka halveksittunakin kohottautui esteeksi.

»En voi myydä itseäni, ja sitäpaitsi, et kai haluakaan itsellesi sellaista vaimoa, joka rakastaa toista miestä.»

Hän ei virkkanut mitään, avasi vain ikkunan ja tuijotti kevätöisille lakeuksille. Näin hänen selkänsä ja tunsin, että tuska repi hänenkin sydäntään, jos repi minunkin. Lohduttelin itseäni ajatuksella, että hänenkaltaisensa mies pian unohtaa kipunsa. Ensi keväänä tai jo syksyllä hänellä on uusi. Miehet ovat miehiä, paremmatkin, joista ei sellaista voisi edes uskoakaan.

Ei ole lainkaan hauskaa nähdä elämänsä suurinta salaisuutta kankaalle temmattuna. Väkisinkin siinä värähtää.

»Olen todellakin oikea hölmö, kun en sitä heti huomannut. Jouluna epäilin jotakin sellaista, sillä et ollut kaltaisesi hänen seurassaan. Sitten unohdin koko tapauksen ja luulin voivani lyödä hänet laudalta.»

Mitäpä osasin sanoa. Olin iloinen, kun näin hänen vihdoinkin menevän eteiseen ja pukevan päällysvaatteet ylleen.

»Kuule», juoksin hänen jäljestään, »lupaa, ettet kerro hänelle tätä».

Sillä hetkellä hän koppasi minut syliinsä, ja ennenkuin ehdin purra tai potkaista, oli hän niellä minut kokonaan. Selviydyttyäni ällistyksestä huomasin olevani yksin.

Kosimiskohtaukset eivät ole hauskoja, eivät ainakaan näin verekseltään.
(Vanhanapiikana kai muistelot niissä mielellään viivähtävät.)

Kaivoin esille raamattuni. Panin sen päälle kaksi sormeani ja vannoin, etten koskaan, en sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana rupea toisen naisen kiusalla enkä omaksi huvikseni liehittelemään miehiä.

Elämäni alkaa muistuttaa oikeata salapoliisiromaania. Elän aina jännityksessä: Mitähän tänään tapahtuu? Sittenpähän ei olekaan vaaraa ikävään kuolemisesta.

Tänään oli johtokunnan kokous, ja minua pyydettiin kunnioittamaan juhlaa läsnäolollani. Berglund kirosi sen kuullessaan.

»Käykö kateeksi?» naureskelin. Reippaasti kuin jääkäri tuleen marssin johtaja Iipon työhuoneeseen, joka oli täynnä tupakansavua ja puolillaan miehiä.

»Kiitos!» Otin todistuksen käteeni ja silmäilin. Käytös kiitettävä, opetus ja kurinpito välttävä, todistettiin siinä.

Hymyilin. Ei tämä juttu itkettänytkään. Olihan käytös sentään kiitettävä. Mutta mistähän he lienevät osanneet noin tyystin opetukseni ja kurinpitotaitoni arvostella, kun ei kukaan näistä herroista ollut minua minuuttiakaan kuunnellut?

»Turha vaiva teidän oli tätä todistusta kirjoittaa, en aio näet lainkaan muuttaa. Täällä teidän luonanne on niin hyvä olla.» (Minulla on jo pääsiäisestä lähtien ollut paikka koulukaupungissani tiedossa.)

Oikaisin selkäni ja rupesin tuijottamaan ukkoa niin kuninkaallisesti kuin osasin. Tämä ei kestänyt sitä, vaan kääntyi silmäilemään sikariaan.

»Sitäpaitsi annoitte minulle niin huonon todistuksen, että katson parhaaksi jäädä tänne siihen asti, kunnes annatte paremman.» Käänsin selkäni ja menin tieheni.

Rauha pillahti itkemään, kun näki todistukseni, ja aviomies kiroili kuin savottalainen. Sain riippua kaikin voimin hänen takkinsa liepeissä, ettei hän rynnännyt häiritsemään ukkojen sadattelua röyhkeän käytökseni johdosta.

»Tämä on Iipon työtä. Se lurjus, en paremmin sano, tekee aina kuten muija ja tytär määräävät. Tällaisella todistuksella et saa ikinä kunnollista paikkaa.»

»Älkää surko, hyvät ystävät, minulla on jo paikka!» Sitten kerroin heille kohtaukseni johtokunnan kanssa ja vannotin heitä pitämään omina tietomaan uuden paikkani. Hämmästytän vähän latomereläisiä.

Minä en tiedä, seisonko vai istunko, nukunko vai olenko hereillä, mutta niin iloinen ja onnellinen olen, että hihhei vaan!

Lapsille tapaus on onneksi. Onnellinen morsian ei voi edes tyhmintä idioottia jättää luokalle. Kaikki kyynelet säästykööt!

Olen avannut kaikki ikkunani ja soittanut, soittanut, soittanut.
Eilisen ja tämän päivän olen vallan säteillyt.

»Neiti taitaa pian mennä kihloihin?» Rouva Iippo ei mitenkään malttanut olla sitä kysymättä.

(Harras toivoni on, ettei neiti Iippo saisi halvausta, kun kuulee tämän järkyttävän uutisen.)

Juoksin heti yläkertaan ja soitin kunnanlääkärille. (Berglundilla on nyt myös puhelin.)

»Halloo! Einoko? Kuule, älä tykkää pahaa, jos kansa sinua onnittelee! Kihlaus on tullut julki. En jaksanut mitenkään pitää sitä tarkkaan omina tietoinani. Ymmärrätkö? Terveiset vieraallesi! En halua tavata teitä tänä iltana. Numerot jäävät muuten antamatta, todistukset kirjoittamatta, huoneet koristamatta, käsityöt näytteille laittamatta. Hyvästi!»

Mutta rakas päiväkirjani, oma varaventtiilini, luuletko sinä, että minä olisin kihloissa Eino Korpisen kanssa?

Oma Marttini on tullut! Se sama kiukkuinen maisteri, joka kolme vuotta takaperin puuteroi nenäni liidulla. Hänestä on tullut tohtori, filosofian tohtori (puhuin totta rouva Iipolle), ja hän on minun, minun! Rakas päiväkirjani, et usko, kuinka hyvä hän on!

Olen niin työstä ja onnesta sekaisin, etten osaa enää kirjoittaa yhtään järkevää sanaa. Koetan kuitenkin. Yritys hyvä kymmenen.

Karoliinan päivänä (Jumala siunatkoon kaikkia Liinoja, Karoliinoja ja pöytäliinoja!) eli toissa päivänä istuin korkeimmasta onnesta tietämättömänä ja vetelin punaisia koukkuja ja roikkia lasten oikeinkirjoitusvihkoihin. Eteisessäni kolisteli joku. Tietenkin Berglund, jota huvittaa välistä narrailla minua.

»Joko sinä taasen olet siellä ilveilemässä? Tule sisään, mutta kauan et saa viipyä, sillä minulla on tulinen kiire!»

En tiedä, ajattelinko, kuiskasinko, sanoinko vai huusinko niin. Mutta Martti siinä kynnyksellä seisoi. Seuraavasta puolituntisesta en voi mitään varmuudella kertoa. En muista. Ainoat tapahtumat, jotka sielussani siltä ajalta haamoittavat, ovat: tuolin kaatuminen noustessani ja vihkopakan ilmainen kyyti lattialle.

Kun vihdoin aloin tajuta tapahtumia ympärilläni, huomasin istuvani
Martin polvella kuin mikäkin sylivauva.

»Eino kirjoitti. Sanoi minua naudaksi ja monella muulla senkaltaisella lempinimellä, kun annoin sinun kuihtua täällä rakkaudesta minuun.»

»Et ollut kieltänyt häntä kirjoittamasta. Sitäpaitsi, jos en olisi pitänyt sinusta, et olisi ikinä saanut tietoa hänen kavalluksestaan. Kuinka oletkaan suloinen, tyttöse…!»

»Ei, nyt puhutaan vakavasti! Miksi et tullut luokseni, vaikka lupasit?
Odotin sinua niin!»

»En. Odotin ja odotin, mutta kun ei vastausta kuulunut, luulin, ettet väiltäkään minusta. Vaitiolosi selitti kaikki. Olin liian ylpeä vaatimaan muuta selitystä. Junassa sain lisää vahvisteita luuloihini. Et tiedä, tyttö, missä helvetissä minua käristelit sillä matkalla!»

En todellakaan ymmärrä, mihin ihmeeseen kirjeeni on joutunut. Tuollaisen hirveän väärinkäsityksen se sai aikaan. Kahden ihmisen elämänonni oli joutua konkurssiin postin huolimattomuuden tähden. Jos vielä kerran elämässäni joudun lähettämään noin tärkeitä kirjeitä, niin vakuutan ne, vaikka täytyisi kerjätä raha postimaksuihin.

Mutta mitäpä väliä nyt on enää kirjeillä. Kirjeeni hukkaaja saakoon anteeksiannon. Me olemme saaneet toisemme, ja sillä hyvä. Onnen puurovati on kukkuroillaan. Haluaisinpa nähdä tovereitteni kasvot, kun he sanomista näkevät kihlauksemme. »Ei olisi uskonut», huudahtavat he varmasti. »Mieshän oli kuin munkki.» Minä olenkin keskiaikainen ja pidän hirveästi munkeista.

Martti tahtoi, että olisimme heti julkaisseet kihlauksemme, mutta minä harasin vastaan.

»Olkaamme toki pari päivää salakihloissa! Se on niin jännittävää. Eihän meillä ole sormuksiakaan.»

Muutamat miehet ovat kovin itsepäisiä. Martti kuuluu niihin. Hän komentelee minua kuin konsanaan koulussa. Ei auttanut muu kuin täytyi eilen lähteä autolla kaupunkiin. Eino oli esiliinana. (Ei kuulunut olevan hauska virka.)

Nyt on minulla sormus taskussani. Sain siirretyksi julkaisun tutkintopäivään. Aion maksaa latomereläisille pahan hyvällä ja antaa heille hyvin ansaittuja letkauksia.

Minulla olisi tuhansia asioita ja ajatuksia kirjoitettavana. Elämän aurinko on yht'äkkiä ruvennut lämmittämään täydeltä terältä orpolastaan. Tunnen itseni siirretyksi Grönlannin jäätiköltä Sisiliaan, kukkivan appelsiinipuun alle. En ole enää yksin tallustamassa maailman rantamalla. Minulla on hän, jota rakastan ja joka rakastaa.

Mutta nyt minun täytyy viskata tämä kirja kädestäni, tai muuten lapset eivät saa huomenna todistuksia. Ne raukat elävät vielä siinä ajassa, jolloin todistus on kaikki kaikessa!

Viimeinen iltani Latomeressä. Tavarani on pakattu lähtökuntoon.
Huoneissani vallitsee hävityksen kauhistus.

Martti lähti lauantaina. Huomenillalla tapaamme Haapamäellä ja menemme näyttäytymään sukulaisille. Omia sukulaisiani en pelkää, mutta Martin omaiset hiukan hirvittävät. Martin isä on lukkari. Olemme siis molemmat kirkollista alkujuurta. Sukulaisturneen jälkeen vietämme kesän Harjulan rustitilalla äitipuolen valppaan silmän alla. Elokuun alussa menemme naimisiin ja rakennamme pesän Helsinkiin. Martti pääsee silloin erääseen suureen liikkeeseen matemaatikoksi. Minun huolekseni jää talous ja paljon mahdolliset lapset. (Hyvästi taide ja näyttämö!)

Tämä oli siis minun ensimmäinen ja viimeinen virkavuoteni kansanvalistajana. (Jos jään leskeksi puolitusinaisen lapsilauman kanssa, niin silloin täytyy jälleen tarttua karttakeppiin.) Kun nyt seison sen päässä ja katselen sen mutkia, niin täytyy sanoa, että elämäni vaiherikkain vuosi on pyöritellyt itsensä muistoksi.

Alkunsa ja matkansa mukainen oli virkavuoteni loppukin. Kansaa oli kasautunut koululle kylän kaikilta kulmilta. Itse Iippokin ihmetteli joukon runsautta. Eivät ne ennen olleet noin tutkintoon rynnänneet. Tulivat tietenkin katsomaan kuulua opettajatarta, joka ei aikonut lähteä pois, vaikka johtokunta käski, ja joka oli uskaltanut iskeä silmänsä itse tohtoriin. Tuolla käytävässä tohtori nytkin oli. Lasten töitä muka tarkasteli. Eipäs hän viime vuonna ollut tutkinnossa. Mikähän lie tuo silmälasipää herra hänen kanssaan?

»Jos vain noin opetat tavallisuudessakin, niin saman tunnustuksen voi antaa kuka hyvänsä opetusta ymmärtävä henkilö.»

»Tottahan toki paremmin opetan, kun eivät kuuntelijat ole häiritsemässä. Tämän kylän isännillä on toinen käsitys taidostani.»

»Ne pässinpäät!» pääsi Martilta sellaisella äänellä, että tunsin olevani koulutyttö ja laskeneeni kokeeni nollaan. Ukkoja hän sentään tällä kertaa tarkoitti. »Kuka heistä näin opetustaitosi arvosteli?»

»Älä sano! Hän on niin etevä, että ulkonäöstäni voi päätellä, millainen opettaja olen.»

»Sinä revit tämän! Annat näytetunnin, johon ukkojen on tultava kuulemaan, ja heidän on annettava parempi todistus!»

»Etkö todellakaan huoli minua vaimoksesi ilman johtokunnan todistusta?
Aion näet lahjoittaa tämän tänään takaisin.»

Kilmusilmäinen matematiikan maisteri katosi. Tempauduin irti ja juoksin koulun kansliaan, jossa johtokunta poltti sikarejaan.

»Tässä on arvoisalle johtokunnalle antamansa todistus takaisin. En tarvitse sitä.»

Johtokunta henkäisi helpotuksesta, ja myhäily ilmestyi sauhuavan sikarin viereen.

»Minulla on jo paikka. Tarkempia tietoja saatte illalla viiden jälkeen, jolloin toivon näkeväni johtokunnan luonani kahvilla. Siis näkemiin!»

Korpinen käveli pihalla pää painuksissa. Menin hänen luokseen ja pujotin käteni hänen kainaloonsa. Rouva ja neiti Iippo näkyivät tirkistävän uutimien takaa.

»Olipa hyvä! Jos olisit sanonut minun näyttävän opettajattarelta, niin olisit saanut korvapuustin.»

Ah niin. En tahdo lainkaan muistaa, että olen polkaissut rikki hänen sydämensä. Mutta hänellähän on hallussaan kaikki ropit ja tipat, käyttäköön niitä!

Jos aamupäivä oli elämisen arvoinen, oli iltapäivä sitäkin enemmän. Ystävät ja ei-ystävät riensivät kilvan opettajattaren jäähyväiskekkereihin, joista huhu tietysti oli kertonut muodostuvan kihlajaiset. Rouva ja neiti Iippo olivat mustissa. (Eivät he lähtöäni surreet, vaan kihlaustani.) Hosio ja muut neitoset loistivat sentään värikkäinä.

Ihmiset vilkuilivat sormiini. (Sormus oli taskussa.) Naiset sihisivät uteliaisuudesta. Itse tunsin olevani kuin vesi kiehuvassa kattilassa.

Kukapa ei sävähtäisi punaiseksi vähää ennen kihlausuutisensa räjähtämistä. Kaikkien silmät polttelivat meitä. Martti seisoi takanani muina miehinä.

Korpinen rykäisi. Sitten se veitikka piti pitkän puheen minulle. En muista läheskään kaikkea, mitä hän sanoi, mutta onnistuneesti hän letkautteli läsnäolevaa seurakuntaa ja etenkin naisväkeä.

»Ja nyt, kun rakastettu opettajattaremme muuttaa pois paikkakunnaltamme, missä häntä on niin erinomaisen hyvin ymmärretty, on hän antanut minun mieluisaksi velvollisuudekseni ilmoittaa, että hän on tänään mennyt kihloihin… (Järkyttävä tauko. Ei kukaan hengittänyt.). koulutoverini, filosofiantohtori Martti Roineen kanssa.»

En ole elämäni pitkinä päivinä ollut niin juhlittu. Kaikki olivat pelkkää päivänpaistetta ja siirappia. Rouva Iippo oli itse herttaisuus, ja kaikki neitoset syleilivät minua (kiitokseksi, kun jätin Korpisen heille).

Hän oli valkea kuin kauluksensa. Poikaparka! Taisi olla liikaa rääkkäystä hänelle, kun palatessaan vieraitani saattamasta tapasi minut Martin sylistä.

Nyt on kaikki ohi. Lakeuksilla lepää kesäyön hämy. Käki kukkuu kirkkomaan koivikossa. Ladot ja aidat törröttävät yksitoikkoisessa harmaudessaan.

Kukahan lienee se tyttö, joka ensi keväänä tähän aikaan tuijottaa öisiin latoihin. Toivon, ettei hän olisi palkkapaimen, ei nuori eikä kaunis!

Martti on saanut vihdoinkin käsiinsä hukkuneen kirjeeni. Hänen äitimuorinsa oli sen pistänyt Martin pöydälle toisten kirjeiden joukkoon, mutta unohtanut lähettää sitten maailmalla kiertelevän poikansa jälkeen.

Tonkiessani tänään keskusteluni säestykseksi kirjepinkkaa sattui kirje käteeni.

Pyydän nöyrästi anteeksi postilaitokselta kaikki pahat ajatukseni sen huolimattomuudesta.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NUOREN OPETTAJATTAREN VARAVENTTIILI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.