The Project Gutenberg eBook of Pormestarin vaimo: Romaani, by Georg Ebers

Varhain oli iloisa kevät alkanut Alankomaissa vuonna 1574 Kristuksen syntymän jälkeen.

Taivas oli sininen, hyttyset karkeloivat päivänpaisteessa, valkoisia perhosia kiikkueli äsken puhjenneissa kullankellervissä kukkasissa, ja ojan vieressä — yhden noista monista, jotka viiltelivät tuota laajaa tasankoa, — seisoi haikara, tavotellen muhkeata sammakkoa. Pianpa tuo raukka potkiskelikin vihollisen punaisessa nokassa. Naksaus vain — ja virkeä hypiskelijä oli kadonnut näkyvistä; murhaaja levitti siipensä ja kohosi ilmaan. Loitolle lintu ohjasi kulkunsa, jättäen kauas alapuolelleen puutarhat kukoistavine hedelmäpuineen, siroine lavoineen ja kirjavine lehtimajoineen, — kaupunkia ympäröivät koleat muurit ja tornit, — kapeat talot korkeine sahalaitaisine päätyineen, — kevään tuoreutta uhkuvain jalavain, poppelien ja lehmusten reunustamat siistit kadut. Vihdoin se laskeutui tiilikattoa kohden. Sen harjalla sillä oli lujasti varustettu pesänsä. Saavuttuaan hautovan puolisonsa luo ja luovutettuaan jalomielisesti saaliinsa tämän nautittavaksi, se asettui seisomaan oikealla jalallansa ja alkoi miettiväisenä katsella alhaalla sijaitsevaa kaupunkia, jonka häikäisevän punaiset tiilirakennukset kiiltävinä ja hohtavina kohosivat vehreältä, pehmoiselta nurmikolta. Monta vuotta haikara jo oli tuntenut tämän ihanan Leidenin, Hollannin kaunottaren. Kaikki nuo Reinin pää- ja sivuhaarat, jotka lohkoivat komean kaupungin moninaisiin saariin ja joiden ylitse johti yhtä monta kivisiltaa kuin viidessä kuukaudessa on yhteensä päiviä, — kaikki ne olivat sille perin tutut, mutta olipa toden totta paljon muuttunutkin siitä kuin se viimeksi läksi etelään.

Minne olivat joutuneet kaupunkilaisten kirjavat huvilat ja hedelmätarhat, minne puitteet, joille kutojat pingottivat moniväriset kankaansa?

Hävinneet olivat kaupunginmuurien ja linnatornien ulkopuolelta kaikki ihmiskäden, kaikki kasvikunnan tuotteet, mitkä vain olivat olleet olankorkuisetkaan, ja kauempana tuolla yksitoikkoisella tasangolla, linnun parhailla metsästysmailla, näkyi vihreän nurmikon keskellä ruskeaan vivahtavia, sieltä täältä mustiksi pilkutettuja tantereita.

Viime vuonna lokakuun viimeisenä päivänä, kohta sen jälkeen kuin haikarat olivat muuttaneet maasta, espanjalainen sotajoukko oli asettunut tähän leiriin, ja muutamia tuntia ennen siivekkäiden matkamiesten paluuta — josta kevään alku laskettiin — piirittäjät olivat poistuneet tyhjin toimin.

Kasvuttomat paikat rehevässä ruohostossa osottivat missä leirit olivat olleet, mustat pilkut taas olivat sammuneita hiiliä, tulisijojen jälkiä.

Keveämmin hengittivät vaarasta päässeen kaupungin kiitolliset asukkaat. Ahkera, ilomielinen kansa oli pian unohtanut kestämänsä kärsimykset, sillä ihaniahan ovat ensimäiset kevätpäivät, ja niiden suloutta nauttiessa tuntuu pelastunut henki rakkaammalta kuin koskaan muulloin.

Uusi, parempi aika näytti koittaneen sekä luonnossa että ihmisille. Omallekin sotaväelle, joka oli majaillut piiritetyssä kaupungissa ja siellä tehnyt monenmoista harmia, oli toissa päivänä lausuttu hyvästit laulun ja soiton kajahdellessa. Puusepän kirves välähteli jälleen kevätauringon valossa punaisten muurien, tornien ja porttien edustalla ja iski purevasti hirsiin, joista piti tehtämän uusia telineitä ja puitteita; huoletonna kulki muhkea karja laitumella kaupungin ympäristössä, ja hoidotta olleissa puutarhoissa muokkailtiin, kylvettiin ja istuteltiin ahkerasti. Kaduilla ja taloissa toimivat hyödyllisissä askareissa tuhannet kädet, jotka vielä äskettäin olivat pidelleet ampuma-aseita ja keihäitä valleilla ja torneissa, ja vanhat ihmiset istuivat levollisina ovillaan, paahtaen selkäänsä lämpimässä kevätauringossa.

Harvat olivat tänä huhtikuun kahdeksantenatoista päivänä ne leideniläiset, joiden kasvoilla ilmeni tyytymättömyyttä. Mutta olihan niitä kärsimättömiä — ja jos halusi niitä nähdä, niin tarvitsi vain mennä kaupungin suurimpaan kouluun, jossa nyt päivällisajan lähetessä työ oli loppumaisillaan ja monet poikaset paljon hartaammin katsoivat ulos kouluhuoneen avoimista akkunoista kuin kuuntelivat opettajaansa.

Ainoastaan siinä osassa suurta salia, jossa isommille pojille jaeltiin oppia, ei voinut huomata mitään levottomuutta. Paistoihan kevätaurinko heidänkin kirjoillensa ja vihkoillensa, kutsuelihan kevät heitäkin ulkoilmaan, mutta mahtavammin vielä kuin sen houkutteleva ääni näkyi nuorten mieliin vaikuttavan se, mitä heille nyt puhuttiin.

Parikymmentä poikaa kuunteli silmät säihkyvinä ja katseet jännitettyinä tuota parrakasta miestä, joka puhui heille syvällä äänellänsä.

Yksin raju Jan Mulderkin oli laskenut kädestänsä veitsen, jolla oli alkanut piirtää koulupöytään oivallista liikkiön kuvaa, ja kuunteli tarkkaavasti.

Nyt kuultiin Pietarinkirkosta ja pian sen jälkeen raatihuoneen tornista kellon ilmoittavan päivällisaikaa, ja pikkupojat läksivät meluten salista, mutta — ihmettä ja kummaa; — isommille riitti yhä vielä kärsivällisyyttä! Varmaankin heille puhuttiin sellaista, mikä ei oikeastaan kuulu kouluopetukseen.

Mies, joka seisoi heidän edessänsä, ei ollut koulun opettajia, vaan kaupunginsihteeri van Hout, joka oli tänään ystävänsä maisteri ja pastori Verstrootin sijaisena, tämä kun oli sairastunut. Kuullessaan kellon äänen hän oli pannut kirjansa kiinni sanoen:

— Suspendo lectionem. Kuulepas, Jan Mulder, kuinka sinä kääntäisit sanan "suspendere"?

— Vai ripustaa! naurahteli van Hout. — Sinut ehkä kyllä naulaan, mutta minne oppitunti ripustettaisiin? Adrian van der Werff —

— Oikein! Ja jos taas tahtoisimme hirttää Jan Mulderin, niin miten se sanottaisiin:

Kaupunginsihteerin äsken vielä hymyilevät kasvot kävivät vakaviksi. Hän huokaisi syvään ja sanoi:

— "Patibulo" on huono latinalainen sana, ja teidän isänne täällä istuessaan eivät ymmärtäneet sen merkitystä niin hyvin kuin te. Nyt tuntee sen Alankomaissa jokainen lapsi, sillä Alba on sen teroittanut mieliimme. Enemmän kuin kahdeksantoistatuhatta kelpo kansalaista on hänen "ad patibulum" saattanut hirsipuuhun!

Näin lausuen hän veti lyhyen mustan takkinsa vyön alta suoraksi, tuli lähemmäksi etumaista pöytää ja puhui, taivuttaen vahvarakenteista vartaloansa kauaksi eteenpäin yhä kiihtyvällä mielenliikutuksella:

— Riittäköön tämä nyt täksi päiväksi, poikaseni. Ei haittaa suuresti, joskin sittemmin unohdatte nuo nyt oppimanne nimet. Mutta yksi seikka pitäkää aina mielessänne: Isänmaan etu ennen kaikkea muuta! Leonidaan ja hänen kolmensadan sparttalaisensa kuolema on tuottava hyötyä, niin kauan kuin on olemassa miehiä, jotka tahtovat seurata heidän esimerkkiänsä. Teidänkin vuoronne on tuleva. Ei ole tapanani kerskata, mutta mikä on totta, se on totta. Me hollantilaiset olemme uhranneet viisikymmenkertaisesti kolmesataa marttyyriä kotimaamme vapauden hyväksi. Tällaiset myrskyiset ajat kehittävät sukukunnan lujaksi. Yksin poikasetkin ovat kunnostautuneet, kuten esimerkiksi tuo Ulrikki Löwing, joka istuu tuolla ensi penkillä. Ennen muinoin oltiin kreikkalaisia tai persialaisia, mutta meillä ollaan hollantilaisia tai espanjalaisia. Eikä ylpeä Dareios varmaankaan niin raivonnut Hellaassa, kuin Filip on riehunut Hollannissa. Poikaseni! Ihmispovessa kasvaa monenlaisia kukkasia. Näistä on viha tuon myrkyllisen katkon kaltainen. Espanjasta käsin se on kylvetty yrttitarhoihimme. Minä tunnen sen kasvavan täällä povessani, ja te tunnette samaa, ja teidän tuleekin tuntea. Mutta elkää ymmärtäkö sanojani väärin! Siitä on kysymys, ollaanko espanjalaisia vai hollantilaisia, eikä siitä, katoolilaisiako ollaan vai reformeerattuja. Herralle kelvannee jokainen uskonto, kun ihminen vain vakaasti pyrkii vaeltamaan Kristuksen teitä. Taivaallisen valtaistuimen edessä ei kysytä olemmeko olleet paavinuskolaisia, kalvinolaisia vai luterilaisia, vaan millainen on ollut mielemme ja millaiset tekomme. Kunnioittakaa jokaisen uskoa; mutta sitä, joka isänmaan vapauden tuhoksi liittyy sortajaamme, sitä halveksikaa! Rukoilkaa nyt kukin hiljaa itseksenne. No niin, nyt saatte mennä kotiin.

Oppilaat nousivat paikoiltaan. Van Hout pyyhki hikeä korkealta otsaltansa, ja poikien vielä kootessa kirjojaan, piirtimiään ja kyniään hän sanoi hitaasti, ikäänkuin puolustaaksensa sitä, että oli näin puhunut:

— Tämä, millä teitä evästin, ei ehkä kuulu koulun alalle; mutta, pojat, taistelumme ei ole vielä kohtakaan lopussa, ja vaikka teidän tosin vielä tulee jonkun aikaa istua koulun penkeillä, niin olettehan kumminkin samalla vastaisia sotureitakin. Löwing, jää tänne, minulla olisi jotakin sanottavaa.

Hitaasti käänsi kaupunginsihteeri pojille selkänsä ja nämät syöksyivät ulos.

He pysähtyivät Pietarinkirkon torille, kirkon taakse erääseen kulmaan, jonka läheisyyteen vain harvan ohikulkijan tie johti, ja heidän sekavista huudoistansa kehittyi vähitellen jonkunmoinen neuvottelu, jota kirkosta tunkevat urkujen sävelet säestivät omituisella tavalla.

Selvää oli, että nyt kaupunginsihteerin puheen jälkeen piti taisteltaman; ei ollut kenenkään tarvinnut tätä ehdottaakaan, vaan neuvottelu perustui aivan itsestään tuohon edellytykseen.

Päätettiin kohta, etteivät kreikkalaiset ja persialaiset taistelisi keskenään, vaan patriootat ja espanjalaiset; mutta kun pormestarin poika, neljäntoistavuotias Adrian van der Werff ehdotti, että jo valmiiksi jakaannuttaisiin puolueisiin, ja määräsi hänelle ominaisella komentavalla tavalla Paul van Swietenin ja Klaus Dirksonin espanjalaisiksi, panivat nämät jyrkästi vastaan, ja nyt kävi selville tuo arveluttava seikka, ettei ketään haluttanut esiintyä muukalaisena soturina.

Mutta kun sodan syttymiseen on tarpeen kaksi puoluetta ja hollantilaisten urhoollisuus ei voisi ilmetä ellei olisi espanjalaisia, niin pojat kehottivat toinen toistansa rupeamaan espanjalaiseksi, saadaksensa itse taistella Alankomaiden lipun alla. Nuorten mielet kiihtyivät, kiistelevien posket alkoivat hehkua, siellä täällä kohosivat jo nyrkitkin, ja kaikesta päättäen oli hirmuinen kansalaissota puhkeava ilmi, ennenkuin ryhdyttäisiin taisteluun vihollista vastaan.

Ja totta on, että nämä iloiset poikaset eivät juuri olleetkaan omiansa esiintymään Filip kuninkaan synkkinä, jäykkäniskaisina sotureina. Valkopäitten joukossa näkyi vain muutama ruskeatukkainen ja yksi ainoa mustatukkainen, tummasilmäinen poika. Tämä oli Aatami Baersdorp, jonka isä – samaten kuin van der Werffinkin — oli kaupunkilaisten johtajia. Kun tämäkin poikanen kieltäytyi rupeamasta espanjalaiseksi, huusi eräs tovereista hänelle:

— Etkö tahdo ruveta? Ja kumminkin isäni sanoo sinun isäsi olevan puolittain espanjalaismielisen ja lisäksi kerrassaan paavinuskolaisen.

Tämän kuullessaan Baersdorp heitti kirjansa maahan ja hyökkäsi nyrkit koholla vihollisensa kimppuun, — mutta Adrian van der Werff kiiruhti taistelevien väliin huutaen:

— Häpeä, Kornelio… Jos ken vielä haukkuu toista tuolla tavalla, niin tukin minä hänen suunsa. Katoolilaiset ovat kristittyjä kuten mekin. Kuulittehan kaupunginsihteerin sen sanovan, ja samaa sanoo myös minun isäni. Rupeatko, Aatami, espanjalaiseksi vai etkö?

— Voittehan tapella jälkeenpäin, keskeytti Adrian van der Werff kiihottunutta toveriansa. Ottaen sitten tyynesti maasta Baersdorpin sinne heittämät kirjat, jotka tälle ojensi, hän sanoi päättäväisesti:

— Minä, minä, sama se, kyllä minäkin, huusivat useat pojat, ja puolueiden muodostamista olisi jatkettu mitä paraimmassa järjestyksessä, ellei eräs uusi seikka olisi kääntänyt poikasten huomiota pois heidän toimestansa.

Nuori herra, jota musta palvelija seurasi, tuli katua pitkin aivan poikiin päin. Hänkin oli hollantilainen, mutta hän ei muussa suhteessa ollut koulupoikain kaltainen, kuin että oli samanikäinen, valkoihoinen, punaposkinen ja vaaleatukkainen ja että hänellä oli siniset, kirkkaat silmät, jotka katselivat maailmaa ylimielisesti. Jokainen hänen askeleensa todisti, että hän piti itseään muita parempana, ja hänen käytöstänsä jäljitteli hullunkurisella tavalla perässä kulkeva kirjavapukuinen neekeripoika, joka kantoi muutamia äsken ostettuja kapineita. Neekerin kaula oli vielä enemmän kenossa kuin junkkarin, jota jäykkä espanjalainen poimukaulus esti pitämästä kaunista päätänsä yhtä vapaasti kuin muut ihmislapset.

— Katsokaapas tuota apinaa, tuota, Wibismata, sanoi eräs koulupojista, osottaen sormellaan yhä lähemmäksi tulevaa junkkaria.

Poikalauma kääntyi tarkastamaan tulijaa; pilkallisesti katselivat he pientä, siivellä koristettua samettilakkia, punaista, vanulla sisustettua, hihoista ja rinnalta korkeaksi pöyhöteltyä atlassipukua, lyhyitä ruskeita puhkahousuja ja tulipunaisia silkkisukkia, jotka piukasti keveltyivät kaunisrakenteisille säärille.

— Mokoma apina, toisti Paul van Swieten. — Hän on kardinaalilainen, siksi hän on noin punainen.

— Ja niin espanjalainen kuin tulisi suoraa päätä Madridista, huusi toinen poika, ja kolmas lisäsi:

— Eivätpä Wibismat silloin viihtyneet täällä, kun meillä oli leivän puute!

— Ja sitten rehennellään täällä keskellä arkipäivää silkissä ja sametissa, sanoi Adrian. — Katsokaapas tuota mustaa korppia, jonka tuo punakoipinen haikara on tuonut muassaan Leideniin!

Pojat rupesivat ääneen nauramaan, ja niin pian kuin junkkari oli saapunut aivan heidän lähellensä, sähisi Paul van Swieten hänelle, nenäänsä puhuen:

— Kuinka voitte pakonne jälkeen, herra luopio, ja mitä uutta kuuluu
Espanjasta?

Junkkari heitti päätänsä vielä enemmän taaksepäin, neekeri teki samoin, ja molemmat kulkivat rauhallisesti eteenpäin, vaikkakin Adrian huusi junkkarin korvaan:

Nuori Matenesse van Wibisma teki suuttumusta ilmaisevan liikkeen, mutta hillitsi yhä vielä mieltänsä, kunnes Jan Mulder astui hänen eteensä, kurotti kerjäläisen tavoin häntä kohden pienen kukonhöyhenellä koristetun verkalakkinsa ja pyysi nöyrästi:

— Antakaa, herra grandi, ropo, että saan anekirjan meidän kissallemme; se varasti eilen vasikanluun teurastajalta.

— Pois tieltä! sanoi nyt junkkari ylpeästi ja tarmokkaasti, koettaen kätensä selkäpuolella työntää Mulderia sivulle.

— Antakaa minun sitten olla rauhassa, vastasi Wibisma. — Minä en tahdo joutua kahakkaan kenenkään kanssa ja teidän kanssanne kaikkein vähimmin.

— Miksikä et juuri meidän kanssamme? kysyi Adrian van der Werff, kiukustuneena tuosta kylmäkiskoisen ylpeästä äänestä, jolla junkkari oli lausunut viime sanat.

— Siksi että sinua enemmän miellyttää espanjalainen pukusi kuin meidän
Leidenin verasta tehdyt takkimme.

Nyt vaikeni Adrian, sillä Jan Mulder hiipi junkkarin taakse, löi kirjalla hänen lakkiinsa ja huusi, Nikolas van Wibisman koettaessa saada silmiltänsä päähinettä, joka esti häntä näkemästä:

— No, nyt on kai lakkisi lujassa, herra grandi? Sinähän saat pitää sen päässäsi yksin kuninkaankin edessä.

Neekeri ei voinut auttaa herraansa, hänellä kun oli syli täynnä kääröjä ja tötteröitä. Ei nuori herra kutsunutkaan häntä avuksensa, sillä hän tiesi, kuinka pelkurimainen tuo musta palvelija oli, ja tunsi olevansa kyllin voimakas puolustaaksensa itseänsä.

Komea valkoinen kamelikurjensulka oli hänen lakkiinsa kiinnitetty kallisarvoisella soljella, jonka hän oli saanut lahjaksi seitsemäntenätoista syntymäpäivänänsä; mutta ei hän tätä ajatellut, vaan heitti lakkinsa menemään, oikaisi käsivartensa, ikäänkuin ruvetaksensa voittosille, ja sanoi sitten, posket hehkuvina, tarmokkaasti ja lujalla äänellä:

Jan Mulder oli nopeasti vetäytynyt toveriensa joukkoon ja, sen sijaan että olisi tullut esiin ja sanonut nimensä, hän huusi vain nauraen:

Junkkari toisti nyt vihan vimmoissa kysymyksensä yhä vaativammalla äänellä.

Kun nyt koulupojat, muuta vastausta antamatta, jatkoivat Jan Mulderin pilantekoa, iloisesti huutaen kilvan: — Sokkosille! Lakinvanuttajaa hakemaan! Luopio, alapas sinä! — silloin Nikolas ei enää voinut hillitä mieltänsä, vaan huusi tuolle nauravalle joukkueelle aivan raivostuneena:

Tuskin oli hän lausunut nämät sanat, kun Paul van Swieten kohotti siannahkakantisen pienen kielioppinsa ilmaan ja heitti sillä Wibismata rintaan. Äänekästen huutojen kajahdellessa lenteli Donatuksen jälkeen muitakin kirjoja nuorukaisen hartioihin ja sääriin. Hämmentyneenä tämä vetäytyi kirkonmuuria kohden, suojellen kasvojansa käsillään. Sinne hän pysähtyi, valmistautuen hyökkäämään vihollistensa kimppuun.

Jäykkä, kuosikkaan korkea espanjalainen kaulus ei enää estänyt hänen kauniin, kultakutrisen päänsä liikkeitä. Uljaasti ja rohkeasti hän katsoi vastustajiansa silmiin, pingotti suoriksi ritarillisissa harjoituksissa karaistut nuorteat jäsenensä ja hyökkäsi sitten, aitohollantilainen kirous huulillansa, lähinnä seisovan Adrian van der Werffin kimppuun.

Pian oli pormestarinpoika maassa — hän kun oli vastustajaansa nuorempi ja heikompi; mutta nyt alkoivat toisetkin koulupojat käydä käsiksi voitetun päällä polvistuvaan junkkariin, häntä lakkaamatta luopioksi nimitellen.

Voimatta enää hillitä itseänsä, tempaisi hän raivosta ja häpeästä mieletönnä tikarin vyöltänsä.

Pojat päästivät nyt hirmuisen huudon, ja kaksi heistä hyökkäsi junkkarin kimppuun vääntääksensä aseen hänen kädestänsä. Pian tämä heille onnistuikin; tikari putosi maahan, mutta valitellen peräytyi Paul van Swieten, sillä terävä säilä oli sattunut hänen käsivarteensa ja helakkana virtasi veri maahan.

Pitkän aikaa esti poikien huuto ja neekerin ulvonta kirkonakkunasta tunkevia ihania urunsäveleitä selvään kuulumasta. Äkkiä taukosi soitto; taitehikkaasti esitettyä sävellystä seurasi yhdestä ainoasta urkutorvesta tunkeva valitusääni, joka vähitellen hiljeni, ja sakastin ovesta astui nopeasti esiin nuori mies. Pian kävi hänelle selväksi syy tuohon rajuun meteliin, joka oli häirinnyt hänen harjoituksiansa. Hänen kauniit, lyhyen täysiparran ympäröimät kasvonsa, jotka juuri olivat näyttäneet kovin pelästyneiltä, vetäytyivät hymyyn, mutta varsin tarmokkaita olivat kumminkin nuhteet ja kädenliikkeet, joilla hän erotteli toisistansa noita raivostuneita poikasia, — eikä niiden tarkoitus jäänytkään saavuttamatta.

Koulupojat tunsivat soittotaiteilijan Vilhelmi Kornelionpojan, eivätkä vastustaneet häntä, sillä he pitivät hänestä, — jota paitsi hänen vaikutusvaltaansa lisäsi se seikka, että hän oli toistakymmentä vuotta heitä vanhempi. Ei yksikään käsi enää kohonnut uhkaamaan junkkaria, vaan pojat ympäröivät urkuria, kilvan puhuen ja huutaen, syyttääksensä Nikolasta ja puolustaaksensa itseänsä.

Paul van Swietenin haava ei ollut vaarallinen. Hän seisoi toverien muodostaman piirin ulkopuolella, nojaten haavoittunutta vasenta käsivarttansa oikeaan käteensä. Väliin hän puhalteli tuota polttelevaa paikkaa, jonka ympärille liina oli kiedottu, mutta hän oli kumminkin halukkaampi näkemään, kuinka tämä mieltäjännittävä oikeudenkäynti päättyisi, kuin saamaan hoitoa ja parannusta.

Kun rauhansolmijan toimi jo alkoi lähestyä loppuansa, huusi haavoitettu äkkiä varoittavasti tovereillensa, viitaten terveellä kädellänsä koululle päin:

— Tuolla tulee Nordwykin herra! Laskekaa luopio menemään, muutoin saamme nähdä kummia!

Ja tukien jälleen oikealla kädellänsä haavoittunutta käsivarttansa Paul van Swieten läksi juoksemaan kirkon sivutse. Useat pojista seurasivat häntä; mutta uudella tulokkaalla, jota he pelkäsivät, oli nuoret, tuskin kolmikymmenvuotisetkaan, sangen pitkät sääret, joita hän osasi käyttää oikein tarmon takaa.

— Seis, pojat! huusi hän kauas kuuluvalla, komentavalla äänellä. —
Seis! Mitä täällä on tapahtunut?

Leideniläiset kunnioittivat suuresti tätä korkeaoppista ja uljasta aatelismiestä; siksi ne pojista, jotka eivät olleet heti ottaneet korviinsa haavoitetun varoitusta, jäivät paikoilleen, kunnes Norwykin herra oli heidät saavuttanut.

Omituinen eloisa välähdys näkyi tämän järkevissä silmissä ja hänen viiksikäs suunsa vetäytyi hienoon hymyyn, kun hän huusi taiteilijalle:

— Mitä täällä on tapahtunut, herra Vilhelmi? Eikö Minervan oppilasten huuto ottanut sulautuaksensa urkujen säveliin, vai onko — mutta kautta kaikkein taivaankaaren värien! — sehän on Niko Matenesse, nuori Wibisma! Ja minkä näköinen junkkari on! Tappeluako kirkon turvissa, — ja sinäkinkö siitä osallisena, Adrian, ja tekin, herra Vilhelmi?

— Minä vain erotin heidät, vastasi taiteilija sävyisästi, laitellen epäkuntoon joutuneita kalvokkaitaan.

— Tyynesti, mutta tarmolla, kuten käsittelette urkujannekin, naurahteli herra van der Does. — Kuka alkoi tappelun? Tekö, junkkari? Vai nuoko toiset?

Kiihkolta, häpeältä ja vihalta Nikolas ei voinut tehdä selkoa asiasta, mutta Adrian tuli esille ja sanoi:

Nikolas loi ystävällisen katseen vastustajaansa. Mutta Nordwykin herra Jan van der Does eli, kuten hänen tieteilijänä oli tapana nimittää itseänsä, Janus Dousa ei suinkaan tyytynyt tähän selitykseen, vaan huusi:

— Malttakaa! Malttakaa! Kovin sinä näytät epäluuloa herättävältä, Adrian mestarini! Tulepas tänne ja kerro "atrakeos", totuuden mukaan, mitä täällä on tapahtunut.

Koulupoika seurasi tätä kehotusta ja teki sen rehellisesti, salaamatta tai parantamatta mitään siitä, mitä oli tapahtunut.

— Hm, tuumaili Dousa, pojan lopetettua kertomuksensa. — Tämä on hankala juttu. Puolustettavissa ette ole yksikään. Ellette olisi käyttänyt tikaria, olisivat teidän asianne olleet paremmalla kannalla, arvoisa herra junkkari. Mutta sinä, Adrian, ja te, te röyhkeät poikanulikat, teidän asianne… Tuolla tulee rehtori. Jos hän saa teidät käsiinsä, niin ette varmaankaan saa tänä ihanana päivänä muuta katseltavaksenne kuin paljaita seiniä. Olisin siitä pahoillani.

Röyhkeät nulikat ja Adrian heidän muassansa käsittivät tämän vihjauksen, ja jäähyväisiä lausumatta he lensivät kirkon ohitse kuin haukan ajama kyyhkysparvi.

— Ikäviä juttuja! On parasta, että teette samoin kuin nuo toisetkin.
Laittautukaa kotiinne! Oletteko vierailemassa tätinne luona?

— Leiden on avoinna jokaiselle hollantilaiselle, teille myöskin. Mutta kun te tulette tänne Filip kuninkaan hovipoikana ja halveksien kohtelette vertaisianne, niin voitte syyttää itseänne seurauksista. Tuossa on tikarinne, nuori ystäväni, ja tuolla lakkinne. Ottakaa ne maasta ja pankaa mieleenne, että tuollainen ase ei ole mikään leikkikalu. Monelta on yksi ainoa silmänräpäys, jolloin hän käytti sitä ajattelemattomasti, turmellut koko elämän. Ylivoima, joka teitä ahdisti, olkoon puolustukseksenne. Mutta kuinka aiotte kunnialla päästä tätinne luo repaleisessa takissanne?

— Oikein, herra Vilhelmi! sanoi Dousa. — Odottakaa täällä, herraseni, ja menkää sitten kotiin. Toivoisin että se aika vielä palaisi, jolloin isänne välitti minun tervehdyksestäni. Tiedättekö, miksi hän ei siitä enää välitä?

— Tahdon sen sitten sanoa teille. Siksi, että hän pitää siitä, mikä on espanjalaista, ja minä pysyn hollantilaisena.

— Tokkopahan, lausui Dousa tyynesti, laskien kätensä laihalle leuallensa. Hän aikoi lisätä ankariin sanoihinsa jotakin ystävällisempää, kun junkkari huudahti kiivaasti:

Dousa katsoi hämmästyneenä rohkeata poikaa kasvoihin ja jälleen myhähtelivät hänen huulensa. Sitten hän sanoi ystävällisesti:

— Nikolas herraseni, minä pidän teistä. Ja minua ilahduttaa, jos te tahdotte tulla kunnon hollantilaiseksi. Tuolla tulee herra Vilhelmi viittoinensa. Antakaa minulle kätenne. Ei, ei tätä, tuo toinen!

Nikolas vitkasteli; mutta Janus tarttui molemmin käsin hänen oikeaan käteensä, hänen kookas vartalonsa kumartui ja hän kuiskasi pojan korvaan niin hiljaa, ettei taiteilija sitä voinut kuulla:

— Ennenkuin eroamme, niin ottakaa parastanne tarkoittavalta mukaanne nämät sanat: Kahleet, vaikkapa kultaisetkin, painavat maahan, mutta vapaus suo siivet. Sillä välin kuin me espanjalaisia kahleita miekkoinemme kolhimme, te vain ihailette sitä loistoa, jota niiden komeus teille tuottaa; — minä pidän enemmän meidän toimestamme. Miettikää näitä sanoja ja kertokaa ne isällennekin, jos suvaitsette.

Janus Dousa käänsi pojalle selkänsä, viittasi kädellään taiteilijalle jäähyväisiksi ja meni pois.

Adrian poikanen kiiruhti pitkin Werff-nimistä polkua, josta hänen sukunsa oli saanut nimensä. Hänellä ei ollut aikaa huomata tien molemmin puolin kasvavia lehmuksia, joiden latvoissa ensimäiset vehreät lehdykät alkoivat tunkea esiin suipoista lehtisilmikoista, eikä lintusia, jotka viserrellen ja pesiä rakennellen lentelivät edes takaisin muhkeiden puiden vieraanvaraisten oksien välitse, sillä hänellä ei ollut muuta mielessä kuin päästä kotiin niin pian kuin suinkin.

Toisella puolen Achtergrachtin ylitse vievää siltaa hän pysähtyi epätietoisena suuren rakennuksen eteen.

Talon keskiovella riippui kolkutin, mutta hän ei uskaltanut heti kohottaa sitä, antaaksensa sen pudota lukon alla olevaa kiiltävää levyä vastaan, sillä hänellä ei ollut odotettavissa ystävällistä vastaanottoa omaisiltansa.

Takki oli joutunut huonoon kuntoon painiskellessa vahvemman vihollisen kanssa. Repeytyneen poimukauluksen oli täytynyt väistyä oikealta paikaltaan ja pujahtaa taskuun, ja oikean säären uusi sinipunainen sukka — tuo kurja sukka — se oli kivityksellä piehtaroidessa mennyt aivan rikki ja sen suuresta, ammottavasta reiästä näkyi Adrianin valkoista polvea paljoa enemmän kuin hän olisi suonut.

Samettilakkiin voisi tosin riikinkukonhöyhenen sijaan helposti hankkia toisen, mutta lakki ei ollut ratkennut saumasta, vaan itse verka oli repeytynyt, ja sukat tuskin enää olivat parsittavissa.

Poika oli tästä kaikesta todellisesti pahoillaan, sillä isä oli käskenyt pitämään vaatteita hyvin, että säästyisi rahaa. Varsin säästäväisesti elettiinkin näihin aikoihin tuossa suuressa talossa, joka komeine ovineen ja akkunoineen sekä kaunismuotoisilla kierukoilla koristettuine päätyineen kaksikerroksisena kohosi Werffpolun varrella varsin muhkeana.

Pormestarinvirasta ei ollut paljon tuloja, ja isoisältä peritty ammatti — säämiskänahkan valmistaminen — ja nahkakauppa olivat jääneet takapajulle, sillä isällä oli mielessä muita asioita, asioita sellaisia, jotka eivät vaatineet ainoastaan hänen kykyänsä, voimiansa ja aikaansa, vaan myöskin jokaisen liikenevän rovon.

Adrianilla ei ollut kotona hyvää odotettavissa isältään ja vielä vähemmin tädiltänsä, Barbara rouvalta. Mutta vähemmin poika pelkäsi näiden molempain vihaa, kuin tyytymätöntä katsetta tuon nuoren naisen silmistä, jota hän ainoastaan vuoden ajan oli nimittänyt äidiksi ja joka oli vain kuusi vuotta vanhempi häntä itseään.

Tämä ei koskaan sanonut hänelle pahaa sanaa, mutta hänen kauneutensa ja tyyni, ylhäinen olentonsa masensivat Adrianin itsepäisyyden ja rajuuden. Poikanen ei tiennyt itsekään, rakastiko hän äitipuoltansa, vaan tämä oli hänestä kuin hyvä haltijatar, josta sadut kertoivat, ja usein tuntui kuin hän olisi ollut liian hento ja hieno ja suloinen elääksensä heidän yksinkertaisessa porvarillisessa talossansa. Kun Adrian näki äitipuolensa hymyilevän, oli hän onnellinen, ja kun tämä näytti surulliselta — eikä se tapahtunut juuri varsin harvoin — silloin kirveli hänen sydäntänsä. Laupias taivas! Ystävällisesti ei hän suinkaan voisi ottaa häntä vastaan, kun näkisi tuon takin ja taskuun pistetyn kauluksen ja sitten tuon sukan!

Ruoka-aika oli jo kauan sitten ohitse, eikä isällä ollut tapana odottaa ketään. Ken tuli liian myöhään, sai olla ruuatta, ellei Barbara täti keittiössä häntä armahtanut.

Adrian rohkaisi mielensä, puri hampaansa yhteen, puristi vasemmalla kädellänsä taskussa olevan repaleisen kauluksen kokoon ja antoi kolkuttimen voimakkaasti iskeä teräslevyyn.

Kerttu, vanha palvelija, avasi oven, eikä hän huomannut tuossa suuressa puolipimeässä ulkoeteisessä, jossa oli nahkoja kääry toisensa vieressä, kuinka huonossa kunnossa pojan puku oli.

Nopeasti tämä kiiruhti portaita ylös. Ruokasalin ovi oli auki ja — ihmettä ja kummaa! — katettu pöytä oli vielä koskematta, — isä oli varmaankin viipynyt tavallista kauemmin raatihuoneella.

Adrian kiiruhti pitkin harppauksin ullakkokamariinsa, muutti siistin puvun yllensä ja saapui ruokasaliin, ennenkuin talonisäntä oli lukenut pöytärukouksen.

Voisihan sitten sopivaan aikaan antaa takin ja sukat Barbara tädille tai Kertulle korjattavaksi.

Tarmokkaasti Adrian kävi käsiksi höyryävään vatiin: mutta pian hänen sydäntänsä alkoi ahdistaa, sillä isä ei puhunut sanaakaan ja tuijotti eteensä yhtä totisena ja huolestuneena kuin silloin kuin piiritetyn kaupungin hätä oli kasvamistaan kasvanut.

Pojan nuori äitipuoli istui vastapäätä puolisoansa ja katsahti usein Pietari van der Werffiä vakaviin kasvoihin saadaksensa häneltä ystävällisen katseen.

Joka kerran kun hän oli tehnyt sen turhaan, pyyhkäisi hän hienoset, kullankellervät hiuksensa otsalta, heitti kaunista pientä päätään taaksepäin tai puraisi hieman huultansa ja katsoi äänetönnä lautaseensa.

Barbara täti sai kysymyksiinsä — mistä raatihuoneella oli keskusteltu, — saataisiinko rahoja kokoon uusiksi kelloiksi, — vuokrattaisiinko niitty Jaakko van Slotenille — vain lyhyitä, puoleksi karttelevia vastauksia.

Tuo tarmokas mies, joka vaiti ja kulmat rypyssä istui omaistensa keskellä ja pisti muutamia kertoja nopeasti ruokaa suuhunsa, mutta lakkasi sitten kokonaan syömästä, ei näyttänyt siltä kuin hänellä olisi ollut tapana antautua alakuloisuuden valtaan.

Vielä aterioivat kaikki muut läsnäolevat, joihin palvelustyttö ja renkikin kuuluivat, kun talonisäntä äkkiä nousi pöydästä ja huudahti tuskallisesti, painaen ristissä olevia käsiänsä ulkonevaa takaraivoansa vasten:

— En kestä kauemmin. Lue sinä pöytärukous, Maria. Mene raatihuoneelle,
Jan, ja kysy, eikö lähetti vielä ole tullut.

Renki pyyhkäisi suutansa ja totteli heti. Hän oli suuri, harteikas friisi, mutta hän ulottui vain herransa otsaan.

Lausumatta omaisillensa hyvästiä Pietari van der Werff käänsi heille selkänsä, avasi oven, joka vei hänen työhuoneeseensa ja veti sen tarmokkaasti kiinni heti kynnyksen yli päästyänsä. Sitten hän meni suuren, lujatekoisen tammisen kirjoituspöydän luo, jolla oli korkeita pakkoja papereita ja kirjeitä raskaiden lyijylevyjen alla, ja alkoi selailla äskentulleita asiakirjoja. Neljännestunnin ajan hän turhaan koetti saada huomionsa niihin kiintymään; sitten hän meni akkunan luo. Pienistä pyöreistä ruuduista voi — niin kirkkaiksi kuin ne olivatkin hangatut — nähdä ainoastaan pienen osan katua, mutta pormestari lienee nähnyt sen mitä hänen katseensa hakivat, sillä hän sysäsi nopeasti akkunan auki ja huusi rengille, joka kiiruusti lähestyi taloa:

Friisi pudisti kieltävästi päätänsä, akkuna lensi jälleen kiinni ja muutaman silmänräpäyksen jälkeen pormestari otti hattunsa, joka riippui pistoolien ja yksinkertaisen jykevän miekan välillä nuoren naisen kuvan alla — huoneen ainoalla seinällä, joka ei ollut aivan tyhjä.

Kiduttava levottomuus, joka oli vallannut hänen mielensä, pakotti hänet lähtemään pois kotoa.

Ennenkuin läksi huoneesta hän pysähtyi hetkeksi seisomaan mietteisiinsä vaipuneena ja meni sitten vielä kerran kirjoituspöydän luo allekirjoittaaksensa muutamia papereita, joita tarvittiin raatihuoneella. Voisihan ehtiä tulla yö ennenkuin hän palaisi kotiin.

Seisaaltaan hän silmäili molempia papereita, jotka oli levittänyt eteensä, ja tarttui kynään. Silloin ovi aukeni hiljaa, ja siro jalka saattoi valkoiselle lattialle ripotellun hiekan natisemaan.

Ollen kaksikymmentäneljä vuotta miestänsä nuorempi tämä oli ujon tyttösen kaltainen, kun nyt kohotti kättänsä, uskaltamatta kumminkaan häiritä puolisoansa hänen toimissaan.

Rauhallisesti hän odotti, kunnes pormestari oli allekirjoittanut ensimäisen paperin. Sitten hän käänsi suloisen päänsä toisaalle ja huudahti, silmät maahan luotuina ja hieman punehtuen:

— Hyvä, lapseni, vastasi tämä lyhyesti ja otti toisen paperin, sitä lähemmin tarkastaakseen.

— Pietari! huudahti nuori vaimo toisen kerran, vaativammin kuin ensin, mutta yhä vieläkin arasti. — Minulla on sinulle jotakin sanottavaa.

Van der Werff käänsi päänsä häntä kohden, loi häneen pikaisen, ystävällisen silmäyksen ja sanoi:

— Nytkö, lapseni? Näethän että minulla on töitä, ja tuossa on jo hattuni.

— Mutta Pietari! sanoi vaimo, ja hänen silmissänsä välähti jotakin suuttumuksen tapaista, kun hän hieman valittavalla äänellä jatkoi:

— Emme ole tänään vielä ollenkaan puhelleet keskenämme. Sydämeni on niin täynnä, ja se, mitä tahtoisin sinulle sanoa, se on, sen täytyy…

— Kun tulen kotiin, Maria, ei nyt, vastasi pormestari keskeyttäen vaimoansa, ja hänen syvä äänensä kuului puoleksi kärsimättömältä, puoleksi rukoilevalta. — Ensin kaupunki ja maa, sitten lempi.

Nämät sanat kuullessaan Maria heitti päätään taaksepäin ja sanoi vavahtelevin huulin:

— Ja valitettavasti — valitettavasti täytyy niin olla edelleenkin, kunnes olemme saavuttaneet päämäärämme, vastasi mies lujasti.

Silloin puna kohosi Marian hennoille poskille ja nopeammin hengittäen hän huudahti kiivaasti ja tarmokkaasti:

— Niin kyllä, tuon perusohjeen kuulin kyllä jo kosiessasi, ja minä olen isääni enkä ole koskaan väittänyt sitä vastaan, mutta nyt se ei enää pidä paikkaansa meihin katsoen, vaan sen tulee kuulua: "Kaikki isänmaalle ja vaimolle ei mitään!"

Tämän hoikka vartalo näytti ylenneen, ja ylpeästi säihkyivät nuo kyyneltyneet siniset silmät. Olipa todella kuin Jumala olisi luonut tämän elämäntoverin häntä, nimenomaan häntä varten. Pietarin sydän lämpeni. Vilkkaasti ojensi hän tuolle rakastetulle olennolle molemmat kätensä ja sanoi sydämellisesti:

— Tiedäthän, mikä on kysymyksessä! Sydämeni on muuttumaton ja tuleehan toisia aikoja.

— Milloinkahan ne tulevat? kysyi Maria niin koleasti kuin hän ei olisi ollenkaan uskonut ruohon parempaan tulevaisuuteen.

— Pian! vastasi hänen puolisonsa lujasti. — Pian, kun vain jokainen nyt vapaaehtoisesti antaa sen, mitä isänmaa vaatii.

Maria irroitti Pietarin lausuessa näitä sanoja kätensä tämän käsistä, sillä ovi aukeni ja Barbara rouva huusi kynnykseltä veljellensä:

— Herra Matenesse van Wibisma, tuo luopio, on eteisessä ja tahtoo tavata sinua.

Pietari huomasi ettei hänen mielensä ollut iloinen. Tämä koski häneen, ja hän ojensi hänelle vielä kerran kätensä sanoen:

— Tuleehan parempia aikoja, jolloin sinulla on minusta enemmän iloa kuin nyt. Mitä äsken aioit sanoa?

— Mutta sinulle ei. No, kohota nyt jälleen päätäsi ja katso minuun.
Puhu pian, rakkaani, sillä he tulevat jo portaita ylös.

— Ei siitä kannattaisi puhua. — Tästä päivästä vuosi sitten… tänään voisimme viettää hääpäiväämme.

— Hääpäiväämme! huudahti Pietari lyöden kätensä yhteen. — Toden totta, tänäänhän on kahdeksastoista päivä huhtikuuta, ja sen, sen olen unohtanut!

Hellästi hän veti puolisonsa povelleen, mutta silloin ovi jo aukeni ja
Adrian toi paroonin sisään.

Van der Werff kumarsi kohteliaasti harvinaiselle vieraallensa. Sitten hän huusi sydämellisesti vaimollensa, joka poistui punehtuen:

— Toivotan siis onnea! Tulen sitten myöhemmin luoksesi. — Adrian, me vietämme tänään iloisaa juhlaa, hääpäiväämme, ettäs tiedät.

Adrian pujahti nopeasti ulos ovesta, jota hänen kätensä vielä piteli. Hän aavisti näet ettei tuo ylhäinen vieras tuonut hänellekään mitään hyvää muassaan.

Eteisessä hän pysähtyi miettiväisenä. Sitten hän kiiruhti nopeasti ylös portaita;, nouti höyhenettömän lakkinsa ja riensi ulos portista.

Ulkona hän näki toverinsa, jotka keppeinensä ja seipäillensä asettuivat taistelujärjestykseen.

Mielellään Adriankin olisi ottanut osaa sotaleikkiin, mutta juuri siksi hän tahtoi vielä hetkisen olla kuulematta taistelevien huutoja, ja hän juoksi kaupunginportille päin, kunnes oli poissa kuuluvista.

Nyt vähensi hän vauhtiansa ja kulki kumarassa, väliin polvillaan, pienen Vanhaan Reiniin laskevan ojan reunaa pitkin.

Kun hän oli poiminut lakin kukkuralleen valkoisia, sinisiä ja keltaisia kevätkukkasia, niin hän istuutui rajapyykin viereen, sitoi säteilevin silmin ne kauniiksi kirjavaksi kukkavihkoksi ja juoksi sitten viemään sen kotiin.

Penkillä portin edustalla istui vanha palvelija pienen kuusivuotiaan siskon kanssa. Adrian antoi lapsukaiselle kukkaset, joita tähän saakka oli piilotellut selkänsä takana, ja sanoi:

— Vie, pikku Liisa, nämät äidille, tänään on hänen hääpäivänsä. Lausu hänelle myös herttaiset onnentoivotukset meidän kummankin puolesta.

— Niinkö luulet? kysyi tämä, ja hänen mieleensä johtuivat kaikki aamupäivän synnit.

Mutta valitettavasti ne eivät ollenkaan herättäneet hänessä katumusta. Päinvastoin alkoivat hänen silmänsä vilkkailla veitikkamaisesti ja suu meni nauruun, kun hän taputtaen vanhaa palvelijaa olalle hiljaa kuiskasi tämän korvaan:

— Tänään vasta haivenia harvenneltiin, Kerttu. Tuolla kamarissa on vuoteen alla takkini ja uudet sukkani. Ei kukaan ole niin hyvä parsimaan kuin sinä.

Palvelija heristi hänelle sormeaan, mutta poikanen pyörähti pois ja juoksi kaupunginportille päin, tällä kertaa aikeessa johtaa espanjalaisia hollantilaisia vastaan.

Pormestari oli pyytänyt vapaaherraa istumaan kirjoitustuoliin, mutta itse nojasi hän puoleksi istuen pöytään ja kuunteli hiukan kärsimätönnä uhkean vieraansa puhetta.

— Ennenkuin puhun tärkeämmistä asioista, alkoi herra Matenesse van Wibisma puheensa, — pyytäisin että te oikeutta harrastavana miehenä rankaisisitte sitä sopimatonta kohtelua, jolla tässä kaupungissa on solvaistu minun sukuani.

— Puhukaa, pyysi pormestari, ja ritari kertoi nyt lyhyesti ja suuttumustaan peittelemättä, että koulupojat olivat loukanneet ja hätyyttäneet hänen poikaansa Pietarin kirkon luona.

— Minä ilmoitan rehtorille tästä harmillisesta tapauksesta, virkkoi nyt van der Werff, — ja syyllisiä rangaistaan oikeuden ja kohtuuden mukaan. Mutta suokaa anteeksi, arvoisa herra, kysymykseni: Onko myöskin jo tutkittu, kenestä alku läksi?

Herra Matenesse van Wibisma katsahti hämmästyneenä pormestariin ja vastasi kopeasti:

— On kohtuullista kuulustella toisiakin, vastasi van der Werff tyynesti. — Niin on Alankomaissa ollut tapana ikivanhoista ajoista.

— Meidän pojillamme on nimenä vain Leendert tahi Adrian tai Gerrit, mutta totta hekin puhuvat, ja siksi minun täytyy pyytää teitä lähettämään junkkari kouluun tutkittavaksi.

— Se ei suinkaan tule tapahtumaan, vastasi ritari jyrkästi. — Jos tämä asia mielestäni olisi rehtorin ratkaistava, niin olisin mennyt hänen luoksensa enkä teidän, herra Pietari. Pojallani on yksityisopettajansa, eikä häntä siis hätyytetty teidän koulussanne, jossa käydäksensä hän muutoin olisikin liian vanha, sillä hän on jo pian seitsentoistavuotias, vaan häntä ahdisteltiin yleisellä kadulla, jonka turvallisuudesta teidän pormestarina on pidettävä huolta.

— No hyvä, toimittakaa siis kanne, viekää junkkari oikeuden eteen, hankkikaa todistajat ja antakaa lain tuomita! Mutta, herra, jatkoi van der Werff, hilliten äänensä kärsimätöntä sointua, — ettekö itsekin kerran ole ollut nuori? Oletteko kokonaan unohtanut tappelut linnan luona? Mitä iloa teillä siitä on, jos me heitämme pari ajattelematonta veitikkaa tällä päivänpaisteisella säällä kahdeksi päiväksi tyrmään? Kyllä nuo irvihampaat keksivät sielläkin yhtä hyvin kuin ulkona huvikseen joitakin kepposia, ja rangaistus kohtaa ainoastaan vanhempia.

Viime sanat kuuluivat niin ystävällisiltä ja hyväsydämisiltä, etteivät ne olleet vaikuttamatta vapaaherraan. Tämä oli kaunis mies, jonka säännöllisissä, miellyttävissä, kokonaan alankomaalaisissa kasvonpiirteissä ei ilmennyt rahtuakaan kovuutta.

— Jos puhutte tähän tapaan, tuumaili hän hymyillen — niin voimme helpommin selvittää asiamme. Tahdon lähemmin esittää kantaani. Jos tappelu olisi syntynyt leikissä tai poikamaisessa kiistassa, niin en hukkaisi sanaakaan koko asiaan. Mutta kun jo lapset alkavat pilkalla ja väkivallalla ahdistaa toisinajattelevia, niin se ei saa jäädä rankaisematta. Pojat huusivat junkkarille tuon ruman sanan…

— Se on todella paha loukkaus, keskeytti van der Werff ritaria, — sangen inhottava sana se on, jolla kansamme nimittää vapautensa vihollisia.

— Kuka teille sanoo, huusi hän, lyöden leveään, silkkipuhkain peittämään rintaansa, — kuka teille on sanonut että me emme soisi Hollannille vapautta? Me toivomme aivan yhtä hartaasti kuin tekin, että voittaisimme sen takaisin staateille, mutta toista, suorempaa tietä kuin Oranialainen.

— Ovatko tienne suoria vai vääriä, herra, vastasi van der Werff, — ei ole minun ratkaistavanani, mutta valitettavasti tiedän aivan varmaan, etteivät ne johda meidän päämääräämme.

— Niiden tulee johtaa Filipin — meidän ja teidän kuninkaamme — sydämeen.

— Niinpä niin, jos hänellä vain olisi sitä, mitä me täällä Hollannissa nimitämme sydämeksi, vastasi pormestari katkerasti hymyillen. Mutta Wibisma heitti kiivaasti päätään taaksepäin ja sanoi nuhtelevasti:

— Herra pormestari, te puhutte voidellusta ruhtinaasta, jolle olemme vannoneet uskollisuutta.

— Vapaaherra Matenesse, vastasi van der Werff synkän vakavalla äänellä, oikaisten itsensä suoraksi ja laskien kätensä ristiin rinnalle, samalla kuin katsoi aatelismiestä terävästi silmiin, — minä puhun pikemmin sortajastamme, jonka verioikeus julisti kuolemaan tuomituiksi pahantekijöiksi kaikki, jotka omistavat itselleen hollantilaisen nimen — ja teidät meidän muiden kanssamme —, joka on antanut Alban, tuon teurastaja-paholaisensa, polttaa, mestata ja hirttää kymmeniätuhansia oiva kansalaisia, joka on ryöstänyt toisilta kymmeniltätuhansilta heidän omaisuutensa ja karkottanut heidät maasta, minä puhun tuosta katalasta tyrannista…

— Jo riittää, huudahti ritari tarttuen miekkansa kahvaan. — Millä oikeudella te…

— Millä oikeudella puhun näin katkeria sanoja, aioitte kysyä? keskeytti Pietari herra paroonia ja tähtäsi synkät katseensa tämän silmiin. — Milläkö oikeudella? Sen voin teille sanoa. Tämän oikeuden suo minulle kelpo isäni mykkä suu, hänen, joka mestattiin uskonsa tähden, tämän oikeuden suo minulle mielivalta, joka ilman tutkintoa tuomitsi minut veljineni maanpakoon, tämän oikeuden suovat minulle espanjalaisten rikotut valat, tämän maan hävitetyt vapaudenkirjat, tämän kurjan, kidutetun, kelpo kansan hätä, — se kun on joutuva perikatoon, ellemme sitä pelasta.

— Te ette voi sitä pelastaa, vastasi Wibisma levollisemmalla äänellä. — Te syöksette kuilun partaalla hoipertelevan joukon syvyyteen, ja joudutte itse sen muassa perikatoon!

— Me olemme luotseja. Ehkä voimme toimittaa pelastusta, ehkä myöskin uppoamme syvyyteen niiden kanssa, joiden tähden olemme valmiit kuolemaan.

— Noin te puhutte, ja kumminkin olette solminnut itseenne nuoren kukoistavan vaimon.

— Herra parooni, te olette tullut tähän huoneeseen kantajana pormestarin luo ettekä suinkaan vieraana tai ystävänä.

— Niin kyllä, mutta minä tulin hyvissä aikeissa varoittamaan päämiestä, joka johtaa tätä ihanaa, onnetonta kaupunkia. Kerran olette säästyneet rajuilmalta, mutta uusi ja paljoa vaarallisempi vetäytyy kokoon teidän ylitsenne.

— Ludvig Nassaulaisella oli neljäntenätoista päivänä kova ottelu espanjalaisten kanssa ja me pääsimme voittopuolelle…

— Prinssin sotajoukko joutui Mookerin nummella tappiolle ja hajoitettiin kokonaan. Ludvig Nassaulainen itse kaatui.

Van der Werff tarttui lujasti kiinni kirjoituspöytään. Terve puna poistui hänen poskiltaan ja huuliltaan, jotka kävivät kalmankalpeiksi ja vavahtelivat tuskallisesti hänen kysyessään hiljaa, koleasti:

— Kuollut hän on, vastasi parooni varmaan ja synkästi. — Me kannatimme vastakkaisia mielipiteitä, mutta Ludvig oli ihana nuorukainen, ja minuakin surettaa hänen kohtalonsa.

— Kuollut, Vilhelmin kallis lemmikki kuollut! mumisi pormestari itsekseen kuin unessa. Tarmokkaasti hilliten tunteitansa hän sanoi sitten lujalla äänellä:

— Suokaa anteeksi, arvoisa herra. Hetket kuluvat. Minun täytyy mennä raatihuoneelle.

— Ja te aiotte antamastani tiedosta huolimatta yhä edelleen puolustaa luopumista?

— Mies, mies! huudahti parooni. — Kaiken kautta, mikä on pyhää, rukoilen teiltä tulemaan järkiinne.

— Ei, parisen sanaa vielä, vain pari sanaa. Tiedän, että te nimitätte meitä luopioiksi, karkureiksi ja paljoksi muuksi — mutta niin totta kuin toivon Jumalalta armoa, te tuomitsette meitä väärin! Minä rakastan tätä maata ja tätä ahkeraa, kunnon kansaa yhtä innokkaasti kuin tekin, sillä virtaahan sen verta minunkin suonissani. Olenhan minäkin allekirjoittanut kompromissin. Tässä nyt seison edessänne, herra. Katsokaa minua. Olenko minä Juudaksen näköinen? Olenko espanjalaisen näköinen? — Voitteko sitä paheksua, että minä uskollisesti pidän kuninkaalle vannomani valan? Mistä ajasta alkaen on Hollannissa ruvettu pitämään valoja leikinasiana? Te, Oranialaisen ystävä, olette vakuuttanut suovanne jokaiselle hänen oman uskonsa, enkä sitä epäilekään. No hyvä, minä pysyn vanhalle kirkolle uskollisena, olen katoolilainen ja sinä pysyn. Mutta tällä hetkellä tunnustan vapaasti: samoin kuin te, minäkin vihaan inkvisitsioonia ja Alban veritöitä. Ne kuuluvat yhtä vähän meidän uskontoomme kuin kuvain raastaminen kuului teidän uskontoonne. Minulle ovat kotimaamme oikeudet yhtä kalliit kuin teillekin. Niiden takaisinvoittaminen on minun pyrkimykseni kuten teidänkin. Mutta kuinka meidän, tämän pienen joukon, voisi onnistua ajan pitkään vastustaa maailman mahtavinta valtakuntaa? Jos voitammekin kerran tai pari, niin jokaisen voitetun sotajoukon sijaan ilmestyy kaksi uutta, suurempaa. Väkivallalla emme saa mitään aikaan, mutta viisaalla myöntyväisyydellä ja järkevillä toimenpiteillä paljonkin. Filipin rahastot ovat tyhjät; sotajoukkonsa hän tarvitsee muihin maihin. Käyttäkäämme siis hänen pulaansa hyväksemme! Pakottakaamme hänet korvaukseksi jokaisesta kaupungista, joka palaa hänen turviinsa, vahvistamaan joku kadottamamme oikeus. Ostakaamme häneltä sillä, mitä meille on jäänyt muinoisista rikkauksistamme, ne oikeudet, jotka hän taistelussa kapinoitsijoita vastaan on anastanut itselleen. Voitte luottaa siihen, ettemme tule säästämään varojamme, minä ja hengenheimolaiseni. Teidän mielipiteenne vaikuttaa paljon tämän kaupungin neuvostossa, te olette Oranialaisen ystävä, ja jos voisitte taivuttaa hänet…

— Liittoutumaan meihin. Me tiedämme, että Madridissa ymmärretään arvostella hänen merkitystänsä ja pelätään häntä. Asettakaamme ensi ehdoksi täysi anteeksianto hänelle ja hänen puoluelaisilleen. Minä tiedän, että Filip kuningas on armollisesti ottava hänet…

— Syliinsä, rutistaaksensa hänet kuoliaaksi, virkkoi pormestari tarmokkaasti. — Oletteko unohtanut nuo entiset valheelliset anteeksiannon lupaukset, oletteko unohtanut Egmontin ja Hoornin, tuon jalon Montignyn ja monen muun ylhäisen herran kohtalon? He luottivat häneen ja näkivät joutuneensa tiikerin luolaan. Mitä tänään ostamme, se varmaan huomenna otetaan takaisin, sillä mikä vala olisi Filipistä pyhä? En ole mikään valtiomies, mutta sen tiedän: vaikka hän soisikin meille kaikki entiset vapautemme, — tuota yhtä, jota ilman elämä ei ole minkään arvoinen, sitä hän ei koskaan suo meille.

— Sitä, että saisimme uskoa, mitä sydämemme halajaa. Teidän kannaltanne katsoen ovat aikeenne hyvät, herra parooni; mutta te luotatte espanjalaisiin, me emme sitä tee, ja jos me sitä yhä vielä tekisimme, niin antaisimme kuin lapset pettää itsemme. Teidän uskontonne ei joudu mihinkään vaaraan, meidän sitä vastoin mitä suurimpaan; te ajattelette, että sotajoukon suuruus ja kullan valta ratkaisee taistelumme, me turvaamme siihen toivoon, että Jumala vihdoin suo voiton uljaan kansan oikeutetuille pyrinnöille — kansan, joka olisi valmis vaikkapa tuhansin kerroin kuolemaan vapautensa puolesta. Tämä on mielipiteeni, ja sitä olen puolustava raatihuoneella.

— Mitä voin, se on vähäpätöistä, mitä saan, sen ratkaisee sydämeni ja sitä seuraan.

— Ja teitä johtaa siis loukkaantunut sydän eikä järkevästi punnitseva pää, ettekä siis voi antaa muita kuin huonoja neuvoja. Muistakaa, mies, että Oranialaisen viimeinen sotajoukko joutui häviölle Mookerin nummella.

— Aivan niin, herra, ja elkäämme siis nyt käyttäkö hetkiä puheluun, vaan toimintaan.

— Tuosta otan minäkin opikseni, herra pormestari, sillä kuninkaalla on Leidenissä vielä paljon ystäviä, joita täytyy varoittaa sokeasti seuraamasta teitä teurastuslavalle.

Nämät sanat kuullessaan peräytyi van der Werff aatelismiehestä, tarttui tarmokkaasti oikealla kädellään viiksiinsä ja sanoi, korottaen ääntänsä, kylmästi ja käskevästi:

— Siinä tapauksessa minä, tämän kaupungin turvallisuuden vartijana, käsken teitä heti lähtemään Leidenistä. Jos teidät huomenna iltapäivällä vielä tavataan näiden muurien sisäpuolella, niin annan kaupunginvahtien viedä teidät kaupunginrajan ulkopuolelle.

Heti kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä van der Werff heittäytyi nojatuoliinsa ja kätki kasvot käsiinsä.

Kaksi suurta kyynelpisaraa näkyi hänen jälleen noustessansa paperilla, joka oli ollut hänen kättensä alla. Katkerasti hymyillen hän pyyhkäisi ne pois kätensä selkäpuolella.

— Kuollut, kuollut, mumisi hän, ja hänen mieleensä kuvastui tuo uljas sankarinuorukainen, tuo taitava välittäjä. Oranian Vilhelmin lemmikki. Hän mietiskeli, miten tämä kohtalon uusi isku vaikuttaisi prinssiin, jota hän kunnioitti maansa suojelushenkenä ja ihaili ja rakasti sen viisaimpana ja uhraantuvaisimpana miehenä. Vilhelmin suru koski häneen yhtä syvästi kuin jos se olisi kohdannut häntä itseänsä, ja vapaudenasia oli kärsivä tästä iskusta kauan — ehkä ainiaan!

Mutta vähän aikaa vain hän soi itselleen suruun vajotakseen, sillä nythän juuri oli koottava kaikki voimat hukatun korvaamiseksi. Uusilla toimilla piti nuo uhkaavat vaarat torjuttaman, jotka olivat seuranneet Ludvigin tappiota, ja keinoja oli keksittävä uusien sotavarustusten hankkimiseen.

Otsa syvissä rypyissä van der Werff kulki edes takaisin huoneessaan, harkiten toimenpiteitä ja punniten suunnitelmia.

Hänen puolisonsa avasi oven ja pysähtyi kynnykselle, mutta hän huomasi hänet vasta kun tämä mainitsi hänen nimensä ja lähestyi häntä.

Osa kukkasista, jotka Adrian oli tuonut, oli Marialla kädessään, toinen osa loisteli hilpeästi ja komeillen hänen povellansa.

— Tästä saat, sanoi hän, ojentaen miehellensä kukkavihkon. — Adrian, tuo kunnon poika, on ne poiminut, ja nythän tiedät, mitä ne merkitsevät.

Kernaasti Pietari otti vastaan nuo kevään enteet. Hän vei ne lähelle kasvojansa, veti Marian povelleen, painoi sydämellisen suudelman hänen otsalleen ja sanoi sitten synkästi:

— Tällä tavoin siis vietämme ensimäistä hääpäiväämme. Vaimo parka! Vapaaherra ei ehkä ollut aivan väärässä; ehkä olisin tehnyt viisaammin ja oikeammin, jos en olisi solminnut sinun kohtaloasi omaani.

— Pietari, huudahti Maria nuhtelevasti, — mistä tuollaisia ajatuksia tulee päähäsi!

— Ludvig Nassaulainen on kaatunut, mumisi Pietari kolealla äänellä, — hänen sotajoukkonsa on hajoitettu.

— Mitä! huudahti Maria, kauhistuneena lyöden kätensä yhteen, — mutta
Pietari jatkoi:

— Tuo oli meidän viimeinen sotajoukkomme. Rahastot ovat tyhjät, ja mistä nyt saamme uusia varoja ja mitä nyt seuraa — se, se… Tee hyvin, Maria, ja jätä minut yksin! Ellemme nyt käytä hetkiä oikein, ellemme nyt keksi oikeita keinoja, niin ei käy hyvin, ei voi käydä hyvin.

Näin sanoen hän heitti kukkavihkon pöydälle, otti nopeasti käteensä paperin, katsahti siihen ja viittasi Marialle häneen katsomatta.

Sydän lämpöä hehkuvana oli Maria tullut huoneeseen. Hän oli toivonut tämän hetken tulevan niin ihanaksi, ja nyt hänet valtasi yksinäisyyden tunne Pietarin läsnäolosta huolimatta. Hänen kätensä vaipuivat alas ja neuvotonna, häpeissään ja loukkaantuneena hän katsoi mieheensä.

Maria oli lapsuudestaan saakka elänyt keskellä vapaudentaisteluita, ja hän ymmärsi, kuinka arveluttavan vakava tuo seikka oli, josta hän oli saanut tiedon. Kosiessaan oli Pietari sanonut hänelle, että häntä hänen rinnallaan odottaisi levoton ja rauhaton elämä, mutta Maria oli kumminkin ilomielin seurannut alttarille tuota oikean asian kelpo puolustajaa, — asian, jonka edestä Marian isäkin taisteli, — sillä hän oli toivonut saavansa ottaa osaa miehensä huoliin ja taisteluihin. Ja kuinka oli käynyt? Mitä apua uskalsi hän tarjota Pietarille? Mitä apua olisi tämä ottanut häneltä vastaan? Minkä verran oli hän tänäänkään, heidän hääpäivänänsä, tahtonut uskoa vaimollensa, — jonka kumminkin oli mahdotonta pitää itseänsä tuollaisena heikkona olentona, jommoisena häntä kohdeltiin.

Tuossa Maria nyt seisoi, ja hänen avoin sydämensä kutistui kokoon, eikä häntä haluttanut puhutella miestänsä sanoaksensa, että yhtä mielellään tahtoi jakaa hänen kanssansa huolet ja vaivat kuin onnen ja kunnian.

Nyt Pietari oli löytänyt mitä haki. Hän otti hattunsa ja huomasi jälleen vaimonsa.

Pietarin sydäntä kirveli; mielellään hän olisi pukenut sanoihin tuon valtavan ja lämpimän rakkauden, jota tunsi vaimoansa kohtaan, ja lausunut hänelle herttaiset onnittelut, mutta tällä hetkellä, tämä suru mielessä, nämät huolet sydämellä hän ei voinut sitä tehdä, ja siksi ojensi hän vain Marialle molemmat kätensä sanoen sydämellisesti:

— Tiedäthän, Maria, kuinka kallis minulle olet, ja ellet sitä tiedä, niin sanon sen sinulle tänä iltana. Minun täytyy vielä tavata herrat raatihuoneella, muutoin menee kokonainen päivä hukkaan, ja näinä aikoina ovat hetket kalliita. No, Maria?

Maria katsoi maahan. Mielellään hän olisi heittäytynyt miehensä povelle, mutta hänen loukattu ylpeytensä ei sitä suvainnut, ja salainen voima oli tenhonnut hänen kätensä eikä sallinut hänen laskea niitä miehensä käsiin.

— Maria! Toden totta, tänään ei ole sopiva aika oikuttelemiseen. Ole järkevä ja tule luokseni!

Mutta Maria ei tullut heti. Pietari kuuli kellon ilmoittavan neljättä tuntia, jolloin neuvoston istunto oli lopussa, ja hän läksi huoneesta taaksensa katsomatta.

Kukkavihko oli jäänyt pöydälle. Maria huomasi sen ja voi tuskin pidättää kyyneleitänsä.

Lukuisasti oli porvareita kokoontunut muhkean raatihuoneen edustalle. Sanoma Nassaun Ludvigin tappiosta oli pian levinnyt kaupungin jokaiseen sopukkaan. Kukin tahtoi saada tarkempia tietoja asiasta, puhella hengenheimolaisten kanssa suruistaan ja huolistaan ja kuulla, mihin toimenpiteisiin neuvosto nyt aikoi ryhtyä.

Kaksi lähettiä oli todistanut, että herra Matenesse van Wibisman antama tieto valitettavasti oli oikea. Ludvig oli kaatunut, hänen veljensä Henrik ei ollut löydettävissä, sotajoukko oli kerrassaan hajoitettu.

Nyt ilmestyi akkunaan neuvostonsihteeri Jan van Hout — sama mies, joka oli aamulla opettanut poikasia, — ja ilmoitti porvareille, minkä tuntuvan tappion vapaudenpuolustajat olivat kärsineet, sekä kehotti ytimekkäin sanoin heitä nyt, jos koskaan, verineen ja henkineen puolustamaan tuota kallista asiaa.

Äänekkäät huudot seurasivat tätä puhetta. Kirjavia lakkeja ja töyhtöhattuja lensi ilmaan, keppejä ja miekkoja heiluteltiin, ja naiset ja lapset, jotka olivat tunkeutuneet miesten joukkoon, liehuttivat liinojansa, ja heidän kimakat äänensä kajahtelivat miesten huutojen seasta.

Oivallisen porvarivartioston jäsenet kokoontuivat antaaksensa päälliköllensä toimeksi vakuuttaa kokoontuneelle neuvostolle, että he tahtoivat olla uskollisia Oranian Vilhelmille, tahtoivat uhrata viimeisen veripisaransa ja viimeisen roponsa ja mieluummin kuolla vapauden edestä kuin elää espanjalaisen tyranniuden sortamina. Vakavat ja synkän surulliset olivat monet kasvot tuossa joukossa, sillä nämät miehet, joiden riveissä oli vain vapaaehtoisia, rakastivat kaikki Oranialaista; häntä kohdannut suru saattoi heidät murheellisiksi, ja maan hätä vihloi heidän sydäntänsä. Heti kun kaupungin neljä pormestaria, kahdeksan raatimiestä ja neuvoston läsnäolevat jäsenet olivat ilmaantuneet akkunoihin, monet sadat alkoivat laulaa geusilaulua, jota jo hetken aikaa oli hyräilty siellä täällä. Kun sitten auringon laskiessa tuo vilkas kansa hajaantui ja laulellen kulki, yksitellen tai kaksittain tai kolmittain käsikoukussa, ravintoloita kohden, vahvistaaksensa raittiilla juomalla luottamustansa parempiin päiviin ja haihduttaaksensa monia kylläkin aiheutettuja huoliansa, silloin näytti Leidenin torilla ja sen läheisillä kaduilla siltä kuin raatihuoneesta äsken olisi annettu tieto voitonsanomasta.

Voimakkaasti olivat tosin kajahdelleet eläköönhuudot ja geusilaulu, mutta olisi luullut noin monesta sadasta kurkusta lähtevän vieläkin voimakkaamman äänen.

Tätäpä miettivät nuokin kolme siistipukuista porvaria, jotka nyt juuri tulivat pääkatua pitkin "sinisen kiven" ohitse, ja vanhin heistä virkkoi tovereillensa:

— Kyllähän ne nyt kerskailevat ja kirkuvat ja ovat mahtavia mielestänsä, mutta saammepa nähdä, että pian alkaa kuulua toiselta.

— Jumala pahimmasta varjelkoon, vastasi toinen, — mutta kyllähän espanjalaiset nyt varmaan tulevat tänne uudelleen, ja tunnen kyllä monta naapureistani, jotka eivät nyt enää äänestä vastustamista.

— He ovat oikeassa, ovatpa tietenkin oikeassa. Eihän Requesens ole mikään Alba, ja jos me hyvällä antautuisimme kuninkaan armon turviin…

— Kyllähän minäkin mieluummin olisin hollantilainen kuin espanjalainen, sanoi kolmas, — mutta nyt Mookerin tappion jälkeen on turhaa koettaa enää tehdä vastarintaa. Oranialainen lienee kyllä kelpo herra, mutta oma osa ensimäinen, toisen tarve tuonnemmainen.

— Ja itse teossahan meidän kumminkin vain hänen tähtensä pitää panna alttiiksi omaisuutemme ja henkemme.

— Ei ammateilla ainakaan tule olemaan mitään hyötyä hänestä, kaikkea muuta. Uskokaa pois, monet ovat samaa mieltä kuin mekin, olisihan muutoin tuo geusiläishuutokin ollut voimakkaampaa.

— Kolmea viisasta vastaa aina viisi narria, sanoi vanhempi porvari. —
Kyllä minä vain olen varonut suutani liiaksi aukomasta.

— Mitähän sen kummempaa tuo vapauden huuteleminen lopulta on tavottelevinaan? Alba poltti raamatunlukijat, de la Marc vuorostaan hirttää papit. — Minun vaimoni tapaa käydä messuissa, mutta salaa hän sinne aina menee, ikäänkuin tekisi jotain väärää.

— Vähät uskosta, sanoi kolmas. — Kalvinolaisia me olemme, mutta ei minua haluta heittää rahojani Oranialaisen kitaan, eikä ole ylen hauskaa taas repiä maahan tuolla lehmäportilla olevia tankoja, joilla lankani riippuvat, kesken kuivattamisen.

— Olkaamme vain yksistä tuumin, neuvoi vanhempi, — Ihmiset eivät uskalla lausua oikeita mielipiteitänsä ja kukin kurja kirkkorotta on olevinansa sankari. Mutta varmaa on, että on olemassa kylläkin järkeviä miehiä joka kaupunginosassa ja ammattikunnassa, yksinpä neuvostossakin ja pormestarien joukossa.

— Hiljaa, kuiskasi toinen porvari, — tuolla tulee tuo van der Werff kaupunginsihteerin ja nuoren herra van der Does'in kanssa. Nuo ne ovat pahimmat kaikista!

Mainitut kolme henkilöä tulivat katua pitkin, keskustellen innokkaasti mutta hiljaa.

— Setäni on oikeassa, herra Pietari, sanoi Jan van der Does, sama pitkä herra, joka aamulla oli lähettänyt Nikolas van Wibisman kotiin, hyvä neuvo muassaan. — Muu ei auta, teidän täytyy mennä tapaamaan prinssiä ja neuvotella hänen kanssansa.

— Elkää jättäkö sitä huomiseksi, keskeytti häntä kaupunginsihteeri.
— Prinssi tapaa ratsastaa nopeaan, ja jos ette tapaa häntä enää
Delftissä…

— Lähtekää te sinne edeltäkäsin, pyysi van der Werff. — Onhan teillä istunnon pöytäkirja.

— Ei se käy päinsä. — Mutta teiltä, prinssin ystävältä, puuttuu tänään hyvä tahto, tänään ensi kerran!

— Olette oikeassa, Jan, huudahti pormestari, — ja saatte myöskin tietää, mikä minua pidättää.

— Jos se on jotakin, minkä ystävä voi toimittaa puolestanne, niin olen käskettävänänne, sanoi Nordwykin herra.

Van der Werff tarttui junkkarin hänelle ojentamaan käteen ja vastasi hymyillen:

— Ei, herra, ei. Te tunnette nuoren vaimoni. Tänään olisi meidän ollut vietettävä hääpäiväämme, ja minä — minä olin näiden monien huolten takia sen unohtanut, häpeä sanoakseni.

— Kovaa, kovaa, sanoi kaupunginsihteeri hiljaa. Sitten hän oikaisi itseänsä ja lisäsi päättäväisesti: — Mutta jos olisin teidän sijassanne, niin läksisin sittenkin, Maria rouvasta huolimatta.

— Läksisin, sillä huomenna voi olla liian myöhäistä. Ken tietää, kuinka pian meiltä tie tukitaan, ja ennenkuin uudelleen panemme kaikki alttiiksi olisi saatava tietää mitä aikeita prinssillä on. Hän on pää, me olemme kädet. Te, herra, olette häntä lähempänä kuin me muut.

— Ja Jumala tietää, kuinka mielelläni veisin hänelle lohduttavan viestin näinä surun aikoina. Mutta tänään en voi lähteä. Lähetti ratsasti ruunikollani täältä edelleen.

— Ottakaa minun raudikkoni, sehän on myöskin nopeakulkuisempi, sanoi
Janus Dousa, ja van der Werff vastasi:

Kaupunginsihteerin kohosi veri päähän. Harmistuneena työnsi hän kätensä takin ja vyön väliin ja huudahti:

— Lähettäkää raudikko minulle, jos herra pormestari sallii minun lähteä.

— Ei, lähettäkää se minulle, keskeytti Pietari häntä tyynesti. — Mikä on tehtävä, se on tehtävä. Minä lähden jo tänään.

Heti kirkastuivat van Houtin miehekkäät kasvot. Tarttuen molemmin käsin pormestarin oikeaan käteen hän sanoi iloisesti:

— Kiitos siitä, herra Pietari. Elkääkä olko suutuksissanne, tunnettehan minut vanhastaan tuittupääksi. Lähettäkää vaimonne minun vaimoni luo, jos aika käy hänestä pitkäksi.

— Ja minun vaimoni luo, lisäsi Dousa. — Omituista on tarkata, kuinka nuo kaksi käsitettä, tahto ja velvollisuudentunto, ovat toisistaan riippuvia. Mitä vapaammaksi ja jalommaksi ihminen tulee, sitä täydellisemmin hän saattaa edellisen jälkimäisen orjaksi.

— Ja kumminkin voisin lyödä vetoa siitä, herra Pietari, että teidän vaimonne tänään sekoittaa nuo käsitteet ja luulee teidän törkeästi rikkoneen velvollisuutenne. Ahtaalla on nykyisin tahto parka!

Van der Werff nyökäytti myöntävästi päätänsä ja selitti ystävillensä lyhyesti ja varmasti, mitä aikoi antaa prinssille tiedoksi.

— Ilmoittakaa prinssille, sanoi van Hout erotessa, — että me panemme kaikki alttiiksi ja kestämme pahintakin peräytymättä.

Kuullessaan nämät sanat Janus Dousa katsoi kiinteästi molempiin tovereihinsa: hänen huulensa vavahtelivat kuten aina kun voimakas mielenliikutus oli vallannut hänen mielensä, ja hänen älykkäillä kasvoillansa kuvastui iloa ja luottamusta, kun hän huudahti:

— Me kolme olemme kestäväisiä, me seisomme vankalla perustuksella. Tyranni voi tosin taittaa niskamme, mutta taivuttaa sitä hän ei voi. Elämän ja hengen, kodin ja konnun, kaiken, mikä on ihmiselle rakasta ja arvokasta ja edullista, kaiken me uhraamme, pelastaaksemme aarteista kalleimman!

— Kaiken! sanoi van der Werff vakaasti ja lujalla äänellä, ja kaupunginsihteeri toisti tulisesti:

Hetkeksi noiden samanmielisten miesten kädet lujasti sulkeutuivat toisiinsa. Äänetön vala sitoi heidät tänä hetkenä toisiinsa, ja kun sitten Nordwykin herra läksi toiseen suuntaan ja van Hout toiseen, niin vastaantulevista porvareista oli juuri kuin heidän kookkaat vartalonsa olisivat kasvaneet viime hetkinä.

Pormestari läksi viipymättä vaimonsa huoneeseen, mutta hän ei löytänyt häntä sieltä. Maria oli mennyt kälynsä kanssa kävelemään maalle päin.

Palvelustyttö vei kynttilän pormestarin huoneeseen. Tämä meni hänen jälkeensä, tutki pistooliensa jykeviä lukkoja, vyötti vanhan miekan vyöllensä, pani satulalaukkuun mitä tarvitsi ja kulki sitten edes takaisin suorana ja kokonaan vaipuneena miettimään tehtäväänsä.

Oven edustalla polki Nordwykin herran raudikko kivitystä ja kattojen ylitse loisteli iltatähti.

Pormestari tuli eteiseen, mutta hän näki siellä vain Adrianin, joka tuli kotiin, mutta ei puolisoansa.

Hän jätti pojalle toimeksi lausua äidille sydämelliset terveiset ja sanoa hänelle, että isän täytyi tärkeissä toimissa lähteä tapaamaan prinssiä.

Vanha palvelija oli jo pessyt pikku Liisan ja riisunut häneltä vaatteet. Hän toi peitteeseen käärityn lapsukaisen isän nähtäväksi. Tämä suuteli tuota rakasta pikku olentoa, joka hymyili hänelle omituisesta kuoruksestaan, painoi huulensa Adrianin otsalle, käski vielä kerran sanomaan äidille terveisiä ja läksi sitten ratsastamaan Marendorpinkatua pitkin.

Kaksi naista tuli Reininlinnalle vievältä portilta päin häntä vastaan, hänen saavuttuaan Stefanonluostarin luo. Hän ei heitä huomannut, mutta nuorempi naisista sysäsi päähinettään taaksepäin katsoen hänen jälkeensä, ja hänen sormensa tarttuivat nopeasti ja lujasti seuralaisen ranteeseen, kun hän huudahti:

— Hyvä on, etten ole paha säikkymään! Päästäpä irti käsivarteni!
Tuotako tarkoitat, joka nyt ratsastaa Ursulankadun ohitse!

— Tyhmyyksiä, lapseni! Ruunikolla on lyhyemmät sääret kuin tuolla korkealla kamelilla. Eikä Pietarilla ole tapana lähteä ratsastamaan tähän aikaan.

— Jumala meitä varjelkoon! Pimeässä käy lehmus pyökistä. Jos hän ei tänään tulisi kotiin, sittenpä vasta oltaisiin ihmeissä!

Viime sanat olivat epähuomiossa päässeet pujahtamaan Barbara rouvan huulilta. Hän ei näet ollut tähän saakka, viisaasti kyllä, ollut huomaavinaankaan, ettei Marian ja hänen puolisonsa välit olleet oikein selvillä, vaikka hän varsin hyvin havaitsi, mitä tunteita hänen nuoren kälynsä mielessä liikkui.

Barbara oli viisas ja kokenut nainen, joka ei suinkaan pitänyt veljeänsä ja hänen merkitystänsä isänmaahan nähden vähäpätöisenä. Jopa hän luuli että paitsi Oranian prinssiä ei kukaan ihminen maailmassa olisi taitavampi johtamaan vapaudentaistelua onnelliseen loppuun, kuin Pietari. Mutta hän tunsi että hänen veljensä ei käyttäytynyt oikein Mariaa kohtaan, ja koska Barbara oli oikeutta harrastava nainen, niin hän hiljaa mielessään paheksui tuon vaimoansa laiminlyövän miehen käytöstä.

— Ehkä prinssi on kutsunut Pietarin luoksensa. Tällaisina aikoina, tuollaisten iskujen jälkeen voi uskoa mitä tahansa. Onhan mahdollista, ettet erehtynyt.

— Mies parka! virkkoi toinen. Tuo matka mahtaa käydä hänelle karvaaksi! Mutta jolla on kello kaulassa, sen on pää painossa! Sinulla ei ole mitään syytä olla allapäin, sillä miehesi palaa huomenna tai ylihuomenna. Mutta entäs minua, ajattelepas minua, Maria! Jäntevänä ja suorana vaellan koko elämäni ja suoritan reippaalla mielellä tehtäväni. Poskeni ovat punakat ja ruoka maistuu minusta hyvältä, ja kumminkin on minun täytynyt luopua rakkaimmastani. Kymmenen vuotta olen ollut leskenä. Kreetani joutui luotani naimisiin ja Vilhelmin lähetin itse merelle geusien joukkoon. Minä hetkenä tahansa voin hänet menettää, sillä hänen elämänsä on alituista vaaraa. Mitä muuta iloa on leskellä kuin ainoa poikansa? Ja minä uhrasin hänet isänmaalle. Se on vaikeampaa kuin nähdä miehensä lähtevän hääpäivänä ratsastamaan pariksi tunniksi. Eikä hän toden totta tee sitä huvikseen!

Adrian kertoi isän terveiset ja Kerttu kattoi illallispöydän, mutta keskustelu ei ottanut sujuaksensa.

Luettuaan nopeaan itseksensä pöytäsiunauksen, Maria nousi paikaltaan ja sanoi kääntyen Barbaraan:

— Mene vain nukkumaan! vastasi leski. — Minä nukun viereisessä huoneessa ja jätän oven auki. Yön hiljaisuudessa tulee usein mieleen kaikenlaisia turhanpäiväisiä huolia.

Maria suuteli sydämellisesti kälyänsä ja meni levolle. Mutta hän ei voinut nukkua, vaan heittelihe sinne tänne keskiyöhön saakka.

Kun hän kuuli Barbaran yskivän viereisessä huoneessa, nousi hän istualleen ja kysyi:

Barbara sytytti heti kynttilän, meni makuuhuoneeseen ja istuutui vuoteen laidalle.

Hänen sydäntänsä vihloi kun hän näki tuon nuoren, suloisen olennon makaavan yksin huolissaan leveällä vuoteellansa, voimatta nukkua katkeralta sydämensurulta.

Maria ei ollut hänestä vielä koskaan näyttänyt niin viehättävän suloiselta. Surevan enkelin kaltaisena hän lepäsi valkoisessa yöpuvussaan valkoisilla patjoilla. Barbara ei voinut olla pyyhkäisemättä hiuksia hänen kapealta otsaltansa ja suutelematta hänen hieman punoittavaa poskeansa. Maria katsoi kiitollisesti kälynsä pieniin vaaleansinisiin silmiin ja sanoi rukoilevasti:

— En, en suinkaan tässä asiassa. Mutta mistä tulevat tuollaiset ajatukset päähäsi? "Anna kuolleitten haudata kuolleensa", sanotaan raamatussa. Käänny nyt toiselle kyljellesi ja koeta nukkua!

Barbara palasi huoneeseensa, mutta kului monta tuntia ennenkuin Marian onnistui vaipua uneen.

Seuraavana aamuna pysähtyi kaksi siroon palvelijanpukuun puettua ratsastajaa torin läheisyydessä olevalle Nobelkadulle, komean talon edustalle. Kolmas talutti edes takaisin kahta vahvarakenteista papurikkoa, joilla oli komeasti kaartuvat kuonot. Tallipoika piti ohjaksista monivärisillä koristeilla varustettua pitkäharjaista ratsua. Tämä oli nuorta neekeriä varten, joka seisoi talonovella ja karkotti luotansa katupojat, jos joku uskalsi häntä lähestyä, mulkoillen kammottavasti silmillään ja näytellen heille valkoisia hampaitaan.

— Missähän ne nyt viipyvät? sanoi toinen ratsastajista. — Tänään ei suinkaan tarvinne kauan odottaa sadetta.

— Eipä suinkaan, vastasi toinen. — Taivas on harmaa kuin vanha huopahattuni, ja kun ehdimme metsään, niin saamme vettä yllin kyllin.

— Vedä pistoolikotelon lämsät lujemmin kiinni. Reppu junkkarin satulan takana ei ole aivan suorassa. Noin! Täyttikö keittäjätär pullosi?

— No, satakoon sitten! Kun on sisältä märkä, niin voi sietää paljon ulkoapäin tulevaa kosteutta.

Ratsastaja ei ollut erehtynyt, sillä ennenkuin hänen toverinsa oli onnistunut saada suurempi papurikko seisomaan hiljaa, kuuluivat suuresta ulkoeteisestä heidän isäntänsä herra Matenesse van Wibisman ja Nikolas junkkarin äänet.

Nämät lausuivat ystävällisiä jäähyväissanoja nuorelle tytölle, jonka ääni kuului syvemmältä kuin tuon keskenkasvuisen pojan.

Kun vanhempi herra alkoi kääriä papurikon harjaa kätensä ympärille ja jo kohotti jalkaansa pannaksensa sen jalustimeen, tuli neiti, joka oli jäänyt ulkoeteiseen, kadulle, pani kätensä Wibisman käsivarrelle ja sanoi:

— Ellei se vain liiaksi rasita hevosia. Tuollainen kaunosuun uskoma salaisuus painaa paljon!

Samalla lähensi hän korvaansa nuoreen sukulaiseensa. Mutta tämä ei näkynyt aikoneen kuiskata, sillä hän ei tullut lähemmäksi, vaan sanoi vain puoliääneen, italiankielellä kumminkin:

— Kuten tahdot. Sano siis isälle, että pyydän häntä noutamaan minut. Ellei hän itse tahdo tulla tähän kerettiläispesään — mitä en suinkaan lukisi hänelle viaksi —, niin lähettäköön minulle vain ratsun taikka vaunut.

— En tahdo enää lisätä kuormitustasi. Kiiruhtakaa pois, muutoin satulat kastuvat, ennenkuin pääsette matkaan.

— Ei sellaista voi kirjoittaa. Eikä se ole tarpeellistakaan. Sano isälle, etten jää tädin luo ja että tahdon kotiin. Hyvästi, Niko! Ratsassaappaat ja tuo vihreä verkatakki sopivat sinulle paljoa paremmin kuin nuo silkkihetaleet!

Neiti heitti sormisuukkosen junkkarille, joka jo aikoja sitten oli hypännyt hevosen selkään, ja kiiruhti sisään. Vanhempi van Wibisma kohautti olkapäitänsä, nousi papurikon selkään, kääri tumman viittansa tiukemmin ympärillensä, viittasi Nikolasta tulemaan viereensä, ja he läksivät yhdessä ratsastamaan palvelijoiden seuraamina.

Kaupungin läpi ratsastaessaan he eivät puhuneet sanaakaan keskenään, mutta kaupunginportilla Wibisma sanoi:

— Henriikasta käy aika pitkäksi Leidenissä. Hän tahtoisi palata isänsä luokse.

— Mutta hän on ollut kaunis. Siitä ei ole enää paljoa nähtävissä, mutta hänen silmänsä ovat yhä vielä samanlaiset kuin tuossa kuvassa, — ja sitten hän on niin rikas.

— Kukapa sen tietää. Naissydämiä on vielä vaikeampi ymmärtää kuin sinun kreikkalaisia kirjojasi. Sen saat vielä kokea. — Mitä teillä tädin kanssa oli tekeillä, kun minä tulin sisään?

— Katsos, vastasi poika, otti ohjakset suuhunsa ja veti sormikkaan vasemmasta kädestään, — hän pisti tämän sormuksen sormeeni.

— Ensin hän tarjosi minulle toista ja sanoi lahjoittavansa sen minulle korvaukseksi niistä iskuista, joita eilen olin saanut siksi että olen kuninkaalle uskollinen. Eikös se ollut hassua?

— Ei minunkaan luontoni sallinut ottaa lahjoja mustelmista. Vetäisin siis nopeasti pois käteni ja sanoin, että minäkin puolestani olin antanut noille porvaripojille muistoja kotiin, ja että tahdoin ottaa sormuksen palkinnoksi siitä.

— Niin hänkin sanoi ja pani tuon pienen sormuksen takaisin lippaaseen ja valitsi tämän, ja tuossa se nyt on!

— Kallisarvoinen kapine! jupisi parooni ja ajatteli hiljaa itsekseen: "Tämä lahja on hyvän merkki. Poika ja Hoogstratenit ovat hänen lähimmät perillisensä, ja jos tuo tyhmä tyttö ei pysy hänen luonansa, niin voisi tapahtua…"

— Mutta hänen tuumailunsa jäi kesken, sillä junkkari häiritsi sitä sanoen:

— Jo alkaa sataa! Eivätkös nuo usmajoukot tuolla niityllä ole aivan kuin taivaalta pudonneita pilviä? Minua kylmää!

— Kuinka sataa vettä ja rakeita! Luulisi talven palaavan. Ojavesi näyttää mustalta, ja tuolla, katsopas, mitä tuo on?

Tien varrella oli majatalo, ja sen edustalla kohosi taivasta kohden yksinäinen, hyvin korkea, vanha jalava, jonka runko, mastopuun tavoin oksatonna, oli kasvanut suoraksi kuin kynttilä ja haaraantui vasta katon tasalla. Kevät ei ollut vielä kiinnittänyt ainoatakaan lehdykkää sen oksiin, mutta lehdettömässä latvassa oli kumminkin paljon katseltavaa. Yhdessä oksassa liehui pieni lippu, jossa oli Oranian suvun värit; toisessa riippui suuri nukke, joka kaukaa katsoen aivan näytti mustiin puetulta mieheltä; kolmannessa kiikkueli vanha hattu, ja neljänteen oli kiinnitetty valkoinen pahvilevy. Suurilla mustilla kirjaimilla, jotka sateesta jo alkoivat käydä epäselviksi, oli sille kirjoitettu:

"'Onni olkoon Oranialaisen; Espanjalaiselle kuolema!' Sillä lailla
kuulukohon Quatgelatin kutsunta."

Sateisena huhtikuun aamuna, kolean harmaassa sumuilmassa, puu ei suinkaan näyttänyt kovin viehättävältä monenmoisine koristuksineen.

Korppia oli laskeutunut tuulessa leijailevan nuken viereen, kai luullen sitä hirtetyksi ihmiseksi. Huono-oppisia lintuja ne lienevät olleet, sillä eivätpä hirsipuut olleet Hollannissa vuosikausiin joutaneet tyhjiksi, missä vain espanjalaisilla oli valta käsissänsä. Korpit rääkkyivätkin kuin vihoissaan, mutta jäivät kumminkin istumaan puuhun, jota lienevät pitäneet hirsipuuna. Räikeän ivallisesti vaikuttivat nuo muut hullunkuriset koristeet ynnä ajatus, että mikähän ketteräjalkainen uskalikko lienee kiivennyt niitä tuonne asettelemaan, tuon teloituspaikan irvikuvan rinnalla.

Nikolas rupesi kumminkin ääneen nauramaan nähdessään nuo omituiset ilmiöt jalavan latvassa, ja hän sanoi viitaten sormellaan ylöspäin:

Mutta jo seuraavana hetkenä karmi hänen selkäpiitänsä, sillä korppi laskeutui mustalle nukelle ja kävi kovalla nokallaan niin rajusti sen kimppuun, että se kuin heiluri liikkui edes takaisin, lintu muassaan.

— Mitä nuo hassutukset merkitsevät? kysyi parooni, kääntyen takanaan ratsastavan rengin puoleen, joka näytti olevan huimapäinen veitikka.

— Ne ovat olevinaan jotakin majatalon kyltin tapaista, sanoi tämä. — Eilen päivänpaisteessa ne näyttivät varsin lystikkäiltä, mutta tänään — hyi, oikein nahkaa karsii!

Paroonilla ei ollut niin hyvät silmät, että olisi voinut lukea kirjoituksen levyltä. Kun Nikolas oli lukenut sen hänelle, kirosi hän itsekseen ja kääntyi jälleen renkiin päin kysyen:

— No saako tuo isäntä lurjus noilla tyhmillä ilveilyillä houkutelluksi ihmisiä majataloonsa?

— Kyllä, herra, — ja eilen, kun ei vielä ollut noita inhottavia korppia, niin ne totta tosiaan näyttivät helkkarin hullunkurisilta; ei niitä nauramatta voinut katsella. Täällä oli puoli kaupunkia ja meidätkin toi virta tänne muassaan. Tuolla nurmikolla, sielläpä vasta oli iloa ja melua! Säkkipilliä puserreltiin ja viulua vingutettiin, ettei tahtonut tulla loppua. Ja tuo hassu kansa hurrasi niin että korvani siitä vieläkin soivat. Soitettiin ja tanssittiin. Miehet heittelivät viulun tahdin mukaan ruskea-, sini- ja punasukkaisia sääriänsä ilmaan, takit liehuivat, ja oikea käsivarsi neidon ympärillä ja oluttuoppi korkealla pään yläpuolella pyörittiin niin että vaahto vain räiskyi. Huutoa kuului ja riemua, juuri kuin jokainen leinikkö olisi muuttunut kultaiseksi guldeniksi. Mutta tänään — pyhä Florian, tämäpä vasta on sadetta!

— Se on onneksi noille kapineille tuolla puussa, huudahti parooni. — Tällaisella sateella kastuu taula, muutoin ottaisin pistoolit kotelosta ja ampuisin tuon lakkiretaleen ja tuon kirjavan rievun alas puusta.

— Kansa on hullua, rutihullua, huudahti vapaaherra, — tänään tanssitaan ja iloitaan, ja huomenna puhaltaa tuuli huopahatun ja lipun puusta alas, ja tuon mustan nuken sijaan joutuvat he itse hirsipuuhun. — Hiljaa, papurikko, hiljaa! Rakeet saattavat hevoset levottomiksi. Gerrit, aukaisepas reppu ja anna junkkarille peite!

— Heti, herra. Mutta eikö olisi parempi, jos menisitte sisään, siksi kunnes kuurosade lakkaa? Pyhä Florian! Katsokaapas, millainen jääpala riippuu oriinne harjassa! Se ei ole paljoa pienempi kyyhkysen munaa. Vajassa on jo kaksi hevosta, eikä Quatgelatin olut ole huonoa.

— Menkäämme sisään, sanoi tämä, — ehdimme kyllä ajoissa Haagiin. Katsopas, kuinka papurikko parka värisee! Henriika väittää sitä valkeasta maalatuksi, mutta jos hän näkisi kuinka hyvin se säilyttää värinsä tällä ilmalla, niin hän peruuttaisi sanansa.

Herra van Wibisma käänsi taloa kohden vettä tippuvan ja höyryävän hevosensa, jonka rakeet saattoivat levottomaksi, ja muutaman silmänräpäyksen jälkeen hän meni poikinensa sisään majataloon.

Lämmin, oluelta ja ruualta haiskahtava ilma virtasi matkustavaisia vastaan heidän tullessansa majatalon suureen, matalaan vierashuoneeseen. Niukalti tunki tänne valoa kahden puolen olevista akkunoista, joita tuskin voi nimittää muuksi kuin luukuiksi. Huone oli muutoinkin laivankajuutan näköinen, katto ja lattia, pöydät ja tuolit olivat kaikki tummanruskeasta puusta, ja samalla puulajilla olivat päällystetyt myös seinät, joita pitkin oli makuusijoja.

Tiheään kumarrellen meni isäntä vastaanottamaan ylhäisiä vieraitansa ja vei heidät uunin luo, jossa hohti suuria turvekappaleita. Näistä säteilevä hehku tuotti monenlaista hyötyä. Se lämmitti ilman, valaisi osan huonetta, joka muutoin oli puolipimeä sateisen sään takia, ja saivatpa siitä osansa vielä nuokin kolme kanaa, jotka juuri rupesivat ruskettumaan ohuella vartaallansa.

Vanha vaimo, joka oli kääntänyt varrasta, nousi paikaltansa niitten vierasten valkeata lähestyessä ja sysäsi lattialle valkoisen kissan, joka oli ollut hänen sylissänsä.

Isäntä heitti penkille vaatteet, jotka oli levitetty kuivamaan kahdelle tuolille, ja ripusti niiden sijalle vapaaherran ja hänen poikansa läpimärät viitat.

Sillä välin kuin vanhempi Wibisma tilasi lämmittävää juomaa itsellensä ja seuralaisillensa, kuljetti Nikolas neekeripojan uunin luo.

Värisevä poikanen, jolla oli jalassa likomärät punaiset sahviaanisaappaat, kyyristyi lattialle tuhan viereen ja kurotteli tulta kohden vuoroin jalkojansa, vuoroin vilusta kangistuneita sormiansa.

Vapaaherra istuutui nyt poikineen pöydän ääreen, jolle palvelustyttö levitti liinan. Häntä olisi haluttanut tuon koristellun puun takia hätyyttää isäntää, tuota ylen kohteliasta, rokonarpista kääpiötä, joka oli puvultaan aivan samanvärinen kuin ravintolan sisustukseen käytetty puu, mutta hän jätti sen tekemättä, sillä pöydän ääressä, jonkun matkaa hänen pöydästänsä, istui kaksi leideniläistä, joista toinen oli hänelle tuttu, eikä häntä haluttanut joutua kiistaan tällaisessa paikassa.

Kun Nikolaskin oli ehtinyt katsella ympärilleen, nykäisi hän isäänsä sanoen hiljaa:

— Oletko huomannut noita miehiä tuolla? Nuorempi — hän, joka nyt nostaa tuoppinsa kantta, — on tuo ystävällinen mies, joka eilen vapautti minut pojista ja antoi minulle viittansa.

— Tuoko tuolla? kysyi aatelismies. — Hän on kaunis nuorukainen. Häntä voisi luulla maalariksi tai joksikin sellaiseksi. Isäntä hoi, kuka on tuo ruskeakiharainen, suurisilmäinen herra, joka puhelee miekkailunopettaja Allertsin kanssa?

— Vilhelmi herra se on, jos armollinen herra sallii, neuvoston vanhan veronkantajan Kornelion nuorin poika, soittoniekka eli musikantti, niinkuin häntä nimitetään.

— Kas, kas, huudahti parooni. — Hänen isänsä on vanhoja leideniläisiä tuttujani. Hän oli kunnon mies, oikein kelpo mies, ennenkuin tuo vapaudenhuumaus kohosi ihmisille päähän. Pojallakin on kasvot sellaiset, että niitä mielellään katselee. Niissä on jotakin puhdasta, jotakin — sitä on vaikea määritellä, jotakin — kuules Niko, eikös hän muistuta meidän pyhää Sebastiotamme? Menisinköhän puhelemaan hänen kanssansa, kiittääkseni hänen kohteliaisuudestansa?

Odottamatta vastausta pojaltansa, jota hänellä oli tapana kohdella vertaisenaan ystävänä, parooni nousi paikaltansa mennäksensä lausumaan ilmi nuo ystävälliset tunteensa, mutta odottamaton seikka esti tämän kiitettävän hankkeen toteutumasta.

Mies, jota parooni oli nimittänyt miekkailunopettaja. Allertsiksi, oli juuri huomannut, että noiden "espanjalaisten" viitat riippuivat valkean edessä, jota vastoin hänen ja hänen ystävänsä viilat oli heitetty penkille. Tämä seikka näytti häntä kovin harmittavan, sillä vapaaherran noustessa paikaltaan hän sysäsi kiivaasti tuoliansa taaksepäin ja taivutti vahvarakenteista vartaloansa kauas eteenpäin. Samalla hän nojasi käsivartensa edessään olevan pöydän reunaan ja käänsi kiivailla liikkeillä uhkaavat kasvonsa väliin isäntää, väliin aatelismiestä kohden. Vihdoin hän huusi lujalla äänellä, kääntyen huoneeseen päin:

— Pietari Quatgelat, sinä… sinä… Jos sinä vain!… Kuka on sinulle, sinä raihnainen köyristelijä… Kuka on sinulle antanut luvan heittää meidän viittamme nurkkaan?

— Suusi kiinni, liehakoitsija! vastata jymähdytti toinen niin kiihkoissaan, että tuuheat harmaat viikset värähtelivät ja pitkä, paksu leukaparta vavahteli ylös ja alas. — Suusi kiinni! Sen me paremmin tiedämme. Tuhat tulimmaista! Täällä mielistellään aatelistakkeja. Nehän ovat espanjalaista kuosia, samaa maata kuin herrojen naamatkin. Oiva hollantilainen kangas — se heitetään nurkkaan! Odotapas, veikko vääräsääri, kyllä me sinut vielä opetamme!

— Minä vähät teidän kunnioituksestanne, te herra kunnoton, te rutilurjus! Ken ensiksi tulee myllyyn, jauhaa ensiksi! Sellainen on tapa Hollannissa ja niin on Hollannissa tehty aina Aatamin ja Eevan ajoista saakka. Korvat pystyyn, vääräsääri! Jos minun "korkeasti kunnioitettu" viittani ja Vilhelmi herran viitta eivät kahteenkymmeneen luettuani riipu entisillä paikoillansa, niin täällä tapahtuu jotakin sellaista, mikä ei ole teille mieleen. Yksi — kaksi — kolme —

Isäntä loi aatelismieheen hätäisen, kysyvän silmäyksen, ja kun tämä nykäytti olkapäitään ääneen lausuen: — Lieneehän valkean ääressä tilaa useammalle kuin kahdelle viitalle, — niin Quatgelat otti leideniläisten takit penkiltä ja ripusti ne kahdelle tuolille, jotka asetti uunin eteen.

Tämän tapahtuessa miekkailija laski hitaasti edelleen. Kun hän oli ehtinyt kahteenkymmeneen, oli isäntä lopettanut tehtävänsä, mutta julmistunut kapteeni ei kumminkaan suonut hänelle vieläkään rauhaa, vaan sanoi:

— Ja nyt laskumme, mies. Paha on joutua tekemisiin tuulen ja sateen kanssa, mutta on olemassa vieläkin huonompaa seuraa. Uunin ääressä on tilaa neljälle viitalle ja Hollannissa kaikille elukoille, mitä oli Noan arkissa, — mutta ei espanjalaisille eikä heidän kätyreillensä. Hyi saakeli, kaikki sappeni on syössyt maksaani. Lähtekäämme täältä, herra Vilhelmi, muutoin ei käy hyvin.

Näin puhuessansa iski miekkailija vihaisesti aatelismieheen ja tämän poikaan ulkonevat silmänsä, jotka tavallisissakin oloissa katselivat maailmaa niin terävästi kuin niiden olisi ollut otettava selkoa jostakin eriskummallisesta seikasta.

Mutta parooni ei ollut kuulevinaankaan noita ärsyttäviä sanoja, vaan meni kapteenin lähtiessä huoneesta tyynesti ja selkä suorana soittotaiteilijan luo, kumarsi kohteliaasti ja kiitti ystävällisyydestä, jota tämä edellisenä päivänä oli osottanut hänen pojallensa.

— Ei mitään kiittämistä, vastasi Vilhelmi. — Minä autoin junkkaria siksi että näyttää rumalta, kun on monta yhtä ahdistamassa.

— Sitäkö ajatustapaa? toisti taiteilija, hymyillen omituisesti ja piirrellen nuotteja pöytään.

Vaieten katseli parooni hetkisen tuota piirtelevää sormea. Sitten tuli hän lähemmäksi nuorukaista ja sanoi:

— On, vastasi Vilhelmi lujasti, kääntäen nopealla liikkeellä kasvonsa Wibismata kohden. — Niin on oleva, muu ei näinä aikoina ole mahdollista. Ei ollut viisasta, että aloitte puhella kanssani ajatustavasta, herra Matenesse.

— Jokainen, vastasi ritari kohauttaen olkapäitänsä, — jokainen pitää omaa käsityskantaansa oikeimpana, sehän on itsestään selvää; mutta pitäisihän antaa arvoa myös niiden mielipiteille, jotka käsittävät asiat toisella tavalla.

— Ei, herra, huudahti taiteilija keskeyttäen ritaria. — Näinä aikoina meillä suvaitaan ainoastaan yhtä käsityskantaa. Joka on hollantilaista syntyperää ja ajattelee toisin kuin me, sen kanssa en tahdo pitää mitään yhteyttä, en edes tyhjentää lasia saman pöydän ääressä. Suokaa anteeksi, herra. Matkatoverini on tulinen luonnoltaan, kuten ikävä kyllä saitte kokea, eikä pidä odottamisesta.

Vilhelmi kumarsi hieman, viittasi kädellään junkkarille jäähyväisiksi, meni uunin luo, otti käsivarrelleen nuo vielä kosteat viitat ja heitti rahan pöydälle. Sitten hän otti käteensä peitteellä varustetun linnunhäkin, josta kuului siipien räpyttelemistä, ja läksi huoneesta.

Vaieten patooni katsoi hänen jälkeensä. Nuorukaisen koruttomat sanat ja hänen poistumisensa herättivät hänessä tuskallisia tunteita. Oikeata luuli hän tavottelevansa, mutta kumminkin hänestä tuntui tällä hetkellä siltä kuin tuossa hänen edustamassansa asiassa olisi jotakin häpeällistä. Helpompaa on sietää vainoa kuin huomata itseänsä kartettavan, ja siksi kuvastuikin syvä mielipaha paroonin lempeillä kasvoilla, kun hän nyt jälleen lähestyi poikaansa. Nikolas oli kuullut joka sanan, jonka taiteilija lausui, ja hänen verevät kasvonsa kalpenivat, kun hän näki kuinka tuo mies, johon hänen nuori sydämensä oli kiintynyt erityisellä mieltymyksellä, käänsi hänen isällensä selkänsä — aivan kuin kunniansa menettäneelle, jota kukin pyrkii karttamaan.

Elävästi muistuivat hänen mieleensä sanat, jotka Janus Dousa eilen erotessa oli lausunut hänelle, ja kun hän jälleen istui pöydän ääressä vastapäätä isäänsä, kohotti hän katseensa ja lausui epäröiden, mutta liikuttavan sydämellisellä ja huolestuneella äänellä:

— Isä, mitä on tapahtunut? Isä — ovatko he sitten niin aivan väärässä, kun tahtovat mieluummin olla hollantilaisia kuin espanjalaisia?

Wibisma loi poikaansa hämmästyneen ja nuhtelevan katseen. Ja kun hän tunsi oman vakaumuksensa horjuvan, vaikkapa vain hetkeksikin, ja koska mahtipontinen sana usein auttaa silloin kuin ei voi tai ei tahdo puolustautua asiallisilla perusteluilla, niin hän huudahti äänellä niin suuttuneella, ettei vuosikausiin ollut siten puhutellut tuota pian täysikasvuista lemmikkiänsä:

— Vai jo sinunkin mielesi alkaa tehdä tuota syöttiä, jolla Oranialainen houkuttelee nuo narrit puolellensa. Jos vielä kerran puhut tuohon tapaan, niin näytän kuinka nenäkkäitä poikanulikoita pidetään kurissa! — Tulkaa tänne, isäntä. Mitä merkitsevät nuo laitokset tuolla puussa?

— Nuo tyhmät ihmiset, hyvä herra, nuo leideniläiset narrit ovat syypäät noihin kujeisiin, enkä minä, teidän armonne. Kun sotamiehet, jotka piirityksen aikana olivat kaupungissa, läksivät pois, niin he koristelivat puun noin sopimattomalla tavalla. Minä olen täällä vanhemman herra van der Does'in vuokramiehenä, eikä minulla saa olla mitään omia mielipiteitä, sillä jollakinhan minun täytyy elättää itseni. Mutta niin totta kuin toivon autuasta kuolemaa, niin olen uskollinen Filip kuninkaalle.

— Siksi kunnes leideniläiset palaavat takaisin, vastasi Wibisma katkerasti. — Oliko tämä ravintola hallussanne piirityksen aikana?

— Oli, herra, eikä armollisilla espanjalaisilla herroilla ollut syytä sitä valittaa. Ja elleivät näin halvan miehen palvelukset ole mielestänne liian vähäarvoisia, niin olen käskettävänänne.

— Vai niin, vai niin, mutisi parooni itsekseen ja katseli tarkkaavasti tuota epämiellyttävää isäntää, jonka pienistä silmistä säteili kekseliäisyyttä ja viekkautta. Sitten hän kääntyi junkkarin puoleen sanoen:

— Katselepas hetkinen noita rastaita tuolla akkunassa, poikani, minulla olisi puhelemista isännän kanssa.

Nikolas nousi heti paikaltansa, ja kun hän, sen sijaan että olisi katsellut lintuja, katsoi noiden kahden Delftiin päin ratsastavan miehen jälkeen, joille Hollannin vapaus oli niin kallis, niin hän muisti vertauksen kahleista, jotka painavat maahan, ja hänen mieleensä kuvastuivat käädyt, jotka Filip kuningas armonsa osotteeksi oli lähettänyt hänen isällensä. Ehdottomasti kääntyi Nikolas tätä katsomaan. Tuossa hän seisoi kuiskaillen innokkaasti isännän kanssa. Nyt hän jo laski kätensä tämän hartialle. Oliko oikein, että hän tuolla tavoin kohteli miestä, jota hänen kumminkin täytyi halveksia kaikesta sydämestänsä? Tai olisiko hän — poikasta kauhistutti, sillä hänen mieleensä tuli sana "petturi", jonka eräs koulupojista oli huutanut hänen korvaansa kirkon luona tapellessa.

Kun sade hiljeni, läksivät matkustavaiset majatalosta. Erotessa vapaaherra salli tuon ruman isännän suudella hänen kättänsä, mutta junkkari ei sitä suvainnut.

Ratsastaessaan edelleen Haagiin päin isä ja poika eivät puhuneet monta sanaa keskenänsä.

Paremmin sujui puhe taiteilijalta ja miekkailijalta, jotka ratsastivat
Delftiin.

Nöyrästi, kuten nuoremman tulee, oli Vilhelmi huomauttanut kapteenia siitä, että tämä ehkä oli liian tulisesti ilmituonut vihansa aatelismiestä kohtaan.

— Totta, aivan totta, vastasi Allerts. — Tuo kiivauteni, tuo kiivauteni! Te ette voi aavistaa, herra Vilhelmi… Mutta elkäämme puhuko siitä.

— Ei, Vilhelmi. Eihän minun juuri tarvinne hävetä, sillä pelkuriksi minua ei toki kukaan luulle.

— Teitäkö pelkuriksi! Kuinka moneen espanjalaiseen olette jo iskenyt tuolla brescialaisella miekallanne?

— Pistänyt olen sillä enimmäkseen, herra, paljon useammin pistänyt kuin iskenyt, vastasi kapteeni. — Jos paholainen minua vaatisi kaksintaisteluun, niin kysyisin vain: "Otetaanko floretit vai espanjalaiset miekat?" — Mutta on kumminkin olemassa eräs, jota pelkään, hän on samalla paras ja huonoin ystäväni, hän on hollantilainen kuten tekin, hän on, että sen tietäisitte, se mies, joka ratsastaa tässä vieressänne. Kas, herra, kun joudun raivoihini, kun viikseni alkavat vavista, niin vähäinen ymmärrykseni lentää tipo tiehensä, aivan kuin teidän kyyhkysenne, jos päästätte ne irti. Te ette tunne minua, Vilhelmi.

— Enkö, herra? Kuinka usein pitää teitä sitten nähdä komentamassa tai miekkailusalissa?

— Se on lapsen leikkiä, — silloin olen tyyni kuin vesi tuolla ojassa. Mutta kun tapahtuu jotakin, joka käy vasten luontoani, kun — niin, kuinka sen sanoisin teille ilman vertauskuvia, lyhyesti ja selvästi?

— Siis esimerkiksi, kun minun täytyy nähdä viekastelijaa kohdeltavan ikäänkuin hän olisi rehellinen ihminen…

— Harmittaako? Vai harmittaa! Raivoihini minä joudun kuin tiikeri, enkä saisi kumminkaan raivostua, en saisi! Roland, edeltäjäni, mitähän tästä lopuksi…

— Mitähän nuo petturit luulivatkaan olevansa, kun heidän aatelisviittansa…

— Siitä vähät! Mutta tuo vääräsäärinen apina teki sen mielistelläksensä tuota espanjalaista kettua. Se minua kiukustutti, sitä en voinut sietää.

— Ettepä te liioin salannutkaan suuttumustanne. Oikein kävi ihmeekseni, kuinka tyynesti vapaaherra kuunteli parjauksianne.

— Sepä se, sehän se juuri! huusi miekkailija, ja hänen viiksensä alkoivat taas vavista arveluttavalla tavalla. — Sehän minut karkotti tuolta kapakasta, siksihän läksin itseäni pakoon. Se… se… Roland, edeltäjäni!

— Ettekö? Vai ette! Kuinka voisittekaan sitä tehdä; mutta selitän sen teille. Katsokaas, nuori mies, kun te tulette niin vanhaksi kuin minä, niin tekin saatte kokea samaa. Vähän on metsässä vioittumattomia puita, harvassa ovat virheettömät ratsut, harvassa puutteettomat miekansäilät, ja miehiä tuskin löydätte ainoatakaan, joka olisi ehtinyt yli neljänkymmenen saamatta sydämeensä jotakin arkaa kohtaa. Toisille tuo tuottaa vähemmin kärsimystä, toisia se kiduttaa katkeralla tuskalla, — ja tuo, joka minulla on sydämessäni, se… se… Haluttaako teitä luoda silmäys poveeni?

Näin sanoen miekkailija löi leveään rintaansa ja jatkoi vilkkaasti vastausta odottamatta:

— Te tunnette minut ja tiedätte, millaista elantoni on, herra Vilhelmi. Kaikki tehtäväni, kaikki toimeni ovat ritarillisia. Miekka on minulle kaikki kaikessa. Oletteko nähnyt parempaa säilää tai varmempaa kättä kuin tämä tässä? Tokko sotamieheni minua tottelevat? Olenko säästänyt henkeäni taistellessa tuolla punaisten muurien ja tornien edustalla? En, kautta edeltäjäni Rolandin, en, en koskaan!

— Kuka sitten väittäisi vastaan, herra Allerts? Mutta sanokaa, mitä tarkoitatte puheellanne edeltäjästänne Rolandista?

— Toiste, Vilhelmi. Nyt ei teidän pidä keskeyttää minua. Kuulkaa pikemmin perinpohjin, millainen tuo haava on, joka povessani kirvelee. Siis vielä kerran: kaikki toimeni ovat ritarillisia, mutta kumminkin — jos esimerkiksi tuo Wibisma, joka isältäni on oppinut miekkaa käyttämään, minua kohtelee pahoin ja saa sappeni kuohahtamaan, ja minä rohkenisin vaatia häntä kaksintaisteluun, kuten oikeuteni olisi, mitä hän silloin tekisi? Hän nauraisi ja kysyisi: "Paljonko tuo miekkailuharjoitus maksaisi, mestari Allerts? Vai on teillä teräviäkin miekkasimia!" Tai ehkei hän sanoisi mitään, ja olemmehan juuri nähneet, kuinka hän silloin menettelee. Hänen katseensa liukuivat taitavasti ohitseni ja kuurot olivat hänen korvansa. Minäkö häntä haukun vai rakkikoira, se on hänestä yhdentekevää. Jos äsken joku Renneberg tai Brederode olisi ollut minun sijallani, kuinka nopeasti olisikaan Wibisman miekka lentänyt huotrastansa, sillä hän osaa miekkailla eikä ole mikään pelkuri. Mutta minähän se vain olin, vain minä! — Ei kenestäkään ole hauskaa, jos häntä lyödään vasten kasvoja, mutta — kautta kelpo isäni! — helpompi on sietää julkeintakin loukkausta kuin sitä tunnetta, että on liian halpa voidaksensa loukata. Katsokaas, Vilhelmi, kun tuo espanjalainen lurjus ei ollut minua näkevinänsä…

— Ja te ymmärrätte myöskin, miksi minä niin nopeasti toimitin itseni miekkoineni ulos?

— Varsin hyvin. Mutta tehkää hyvin ja pysähtykää hetkeksi. Kyyhkyset tuolla häkissä räpyttelevät niin levottomasti siipiään; ne kaipaavat ilmaa.

Miekkailija pysähdytti oriinsa, ja Vilhelmin ottaessa pois vettä tippuvan peitteen edessään olevalta pieneltä häkiltä hän sanoi:

— Kuinka voi miehinen mies hoidella tuollaisia kilttiä pikku eläimiä? Jos teitä kerran haluttaa tuhlata musiikille pyhitettyä aikaanne siipikarjan mielistelemiseen, niin kesyttäkää sitten toki haukkoja. Se on ritarillinen toimi ja voitte sen oppia minulta.

— Sallikaa minun pitää kyyhkyseni, vastasi Vilhelmi. — Ei niitä ole niinkään helppo pitää kurissa kuin luulisi, ja useinhan on niistä myöskin ollut hyötyä sodassa, joka tietenkin on ritarillinen toimi sekin. Muistelkaapa vain Haarlemia! — Nyt alkaa jälleen valaa vettä. Ellei tuo viittani olisi niin kovin ahdas, niin suojelisin sillä kyyhkysiäni!

— Tämä on kouluajoiltani. Toisen viittani lainasin eilen nuorelle
Wibismalle.

— Te tulitte minua noutamaan ettekä suostunut odottamaan. Arvattavasti he ovat lähettäneet sen takaisin heti meidän lähdettyämme.

— Ja nuo armolliset herrat kai vielä odottavat kiitosta siitä, että junkkari otti sen.

— Mutta eivät nuo kiitokset tee kaulustanne sen pitemmäksi. Ottakaa minun viittani, Vilhelmi. Minullahan ei ole mitään kyyhkysiä suojeltavana, ja nahkani on paksumpaa kuin teidän.

Ensimäistä sadepäivää seurasi toinen ja vieläpä kolmaskin. Niityt olivat peittyneet harmahtavaan usmaan ja sumuun. Kylmän kostea luoteistuuli ajoi kokoon raskaita pilviä synkistyttäen taivaan. Leidenissä virtaili sade loristen pystyiltä katoilta kouruja myöten alas maahan; ojissa ja kanavissa kävi vesi sameaksi ja kohosi kohoamistaan äyräitä kohden. Märät, palelevat ihmiset kiiruhtivat tervehtimättä toistensa ohitse, ja haikarat kyyristyivät pesässänsä lähemmäksi toisiansa, muistellen lämpimiä etelämaita ja katuen ennenaikaista muuttoansa tänne kylmälle ja kostealle alangolle.

Alakuloisuuden ohella ihmispovissa kehittyi kehittymistään huoli tulevaisuudesta. Yhtä nopeasti kuin ruoho kedolla, kasvoi sateen yhä vain jatkuessa pelko kaupunkilaisten mielissä. Olutjuomaloissa kuuli keskusteluja, jotka eivät liioin tuntuneet toivehikkailta, jopa paikka paikoin väitettiin että oli narrimaista enää tehdä vastarintaa ja kehotettiin suorastaan luopumaan prinssistä ja vapauden puolustamisesta.

Jos tahtoi Leidenissä näinä päivinä nähdä iloisia kasvoja, niin sai niitä kauan hakea turhaan, eikä ainakaan voinut toivoa näkevänsä niitä pormestari van der Werffin talossa.

Kolme päivää oli nyt jo mennyt menojaan Pietari herran lähdöstä, jopa oli neljäskin kulunut melkein puolipäivälle saakka, eikä pormestari ollut vieläkään palannut, ei lähettänyt mitään tervehdystä, ei sanaakaan selitykseksi omaisilleen.

Maria rouva oli pukenut yllensä vaaleansinisen verkaleninkinsä, jonka nelikulmaiseksi uurrettua pääntienettä reunustivat Mechelnin pitsit. Tästä puvusta hänen puolisonsa näet piti aivan erityisesti, ja tänäänhän hänen nyt ainakin pitäisi palata kotiin.

Kultalakanoksan, joka hänellä oli povellaan, hän oli itse leikannut kasvista, joka kukki hänen ikkunallaan, ja Barbara oli auttanut häntä tuon tuuhean tukan järjestämisessä.

Oli enää tunti aikaa päivälliseen, kun tuo hento, solakka nuori vaimo tuli miehensä työhuoneeseen, valkoinen tomuliina kädessä. Ensiksi hän asettui akkunaan, jota myöten rankkasade virtaili monimutkaisissa koukeroissa, painoi otsansa ruutuun ja katseli alas tyhjälle kadulle. Vesilätäkköjä oli muodostunut sileiden punaisten tiilien väliin, joilla katu oli kivitetty. Muuan kuormankantaja meni ohitse kopisuttaen raskailla puukengillänsä, eräs palvelustyttö kiiruhti eteenpäin liina kasvoille vedettynä, ja huolellisesti vältellen kuivia paikkoja hypiskeli lätäköltä lätäkölle suutarin oppipoika, selässä pari korkeita saappaita; mitään ratsastajaa ei näkynyt, ei kuulunut.

Oli melkein kolkon hiljaista sekä sisässä että kadulla; Maria ei kuullut muuta kuin sateen lotinaa. Ennenkuin kavioiden kapsetta alkoi kuulua, hän ei voinut odottaa miestänsä saapuvaksi, eikä hän silmäillytkään katua pitkin, — ajatuksiinsa vaipuneena hän vain katseli alas maahan, sateen loristessa yhä edelleen.

Huonetta oli huolellisesti lämmitetty pormestarin varalta, jonka odotettiin tulevan kotiin läpimärkänä, mutta kylmä viima tunki sisään akkunanraosta. Mariaa värisytti, ja kun hän nyt vetäytyi kauemmaksi tuohon puolipimeään huoneeseen, oli hänestä kuin täytyisi aina olla näin hämärää, kuin valoisia päiviä ei olisi enää koskaan odotettavissa.

Vasta hetken kuluttua hänelle muistui mieleen mitä varten oli tullut huoneeseen. Hän alkoi nyt pyyhkiä liinalla kirjoituspöytää, paperipakkoja ja muita huoneessa olevia esineitä. Lopuksi lähestyi hän pistooleja, jotka Pietari oli jättänyt kotiin.

Korkealla aseiden yläpuolella riippui Pietarin vaimo vainajan kuva. Tämä tarvitsi pikemminkin puhdistusta kuin nuo aseet, sillä tähän saakka ei Maria ollut voinut pakottaa itseään sitä koskettamaan.

Nyt rohkaisi hän mielensä, pysähtyi seisomaan aivan sen eteen ja katseli herkeämättä noita nuorekkaita kasvonpiirteitä, — tuota vaimoa, jonka kanssa oli kuullut Pietarin olleen onnellisen. Tenhoavan tuntuivat hänet nuo ruskeat silmät, joilla tuo lempeä olento häntä katseli.

Toden totta, nainen tuolla ylhäällä näytti tyytyväiseltä, melkeinpä ylimielisen tyytyväiseltä. Kuinkahan paljon täydellisemmin Pietari olikaan antaunut tuolle ensimäiselle vaimolleen kuin hänelle!

Tämä ajatus vihloi hänen sydäntänsä, ja vaikka hänen huulensa olivat liikkumattomat, hän kumminkin teki kysymyksen toisensa jälkeen tuolle mykälle kuvalle, joka yksinkertaisista puitteistansa katseli häntä yhä edelleen yhtä itsetietoisesti ja iloisesti.

Mariasta oli kuin nuo täyteläiset huulet olisivat vavahtaneet, — jo hänestä näyttivät silmätkin liikkuvan. Kylmä väristys jähmetytti hänen verensä, häntä alkoi pelottaa, mutta hän ei kumminkaan voinut poistua kuvan luota.

Olikohan maalari siten tahtonut kuvata hänen mieltänsä ahdistavaa surua, vai oliko tuo vain tomua, joka himmensi värit?

Maria veti tuolin lähelle kuvaa ja nosti jalkansa istuimelle. Hänen hameensa helma kohosi hieman. Hän punastui, ikäänkuin nuo maalatut silmät olisivat olleet elollisia, veti häveliäästi hameen valkoisen sukkansa ylitse ja nousi sitten nopealla liikkeellä tuolille.

Silmästä silmään hän nyt katsoi kuvaa. Liina, jota hän piti hieman vavahtelevassa kädessänsä, siveli Eevan otsaa ja pyyhki pois varjon hänen hohtavan verevältä iholtansa. Nyt Maria pyyhki tomun puitteista ja kankaasta ja huomasi nimikirjoituksen, joka ilmoitti, kenen kädestä kuva oli lähtenyt. "Artjen Leidenistä" — näin nimitti taiteilija itseänsä, ja huolellisen tarkasti hänen siveltimensä oli kuvannut vähäpätöisimmätkin erityiskohdat. Hopeakäädyt sinisine turkooseineen tuolla täyteläisellä kaulalla — ne olivat Marialle varsin tutut. Pietari oli antanut ne hänelle morsiuslahjaksi ja vihittäessä ne olivat olleet hänellä kaulassa; mutta timanttiristiä, joka oli niiden keskellä, hän ei koskaan ollut nähnyt. Kultasoljen, joka oli Eevan vyöllä, hän oli saanut viime syntymäpäiväkseen, — mutta se oli aika lailla vääntynyt ja tylsyneet piikit voivat töin tuskin tunkea paksun nauhan lävitse.

"Hän sai kaikki uutena", mietti Maria itsekseen. "Mitäpä minä koristeista välittäisin, mutta sydämen — Pietarin sydämen hän myöskin on omistanut! Minkä verran rakkautta hän lienee sinne jättänyt jäljelle?!"

Hän ei olisi tahtonut tätä ajatella, mutta kumminkin kaikuivat nämät sanat uudelleen ja yhä uudelleen hänen mielessänsä, ja hänen täytyi kaikin voimin hillitä tunteitansa voidaksensa pidättää itkua.

"Jospa hän palaisi, kun hän vain palaisi!" vaikeroi hänen kärsivä sydämensä.

Silloin ovi aukeni hänen huomaamattansa. Barbara tuli sisään ja lausui hiljaa hänen nimensä ystävällisen nuhtelevalla äänellä.

— Tee hyvin ja anna kätesi, niin laskeudun maahan. Työni on jo lopussa.
Hyi tuota tomua… oikein hävetti…

Barbaran nuhtelu jäi kesken, sillä kolkutin iski katuoveen ja Maria kiiruhti akkunaan.

— Se on Vilhelmi Kornelionpoika, soittotaiteilija. Hän on ollut Delftissä, kuulin sen hänen äidiltänsä. Ehkä hän tuo tietoja Pietarista. Lähetän hänet luoksesi, mutta ensin hänen täytyy tuolla alhaalla kertoa minulle, mitä uutisia hän tuo muassansa. Jos tarvitset minua, niin olen pikku Liisan tykönä. Hän tuntuu niin kuumalta ja hänen silmiänsä pakottaa; hän saa varmaankin jonkun iho- tai kuumetaudin.

Barbara läksi huoneesta. Maria painoi kätensä vasten polttelevia poskiansa ja kulki hitaasti edes takaisin, kunnes ovelta kuului kolkutus ja taiteilija tuli sisään.

— Heti, heti. Minä tuon muassani koko säkillisen terveisiä. Ensiksi äidiltänne.

— Häntä tapasin tohtorin tykönä. Herra Groot lähettää teille mitä sulimpia ja herttaisimpia terveisiä. Eilen ja toissa päivänä oli hänen luonansa lauluharjoitus. Hänellä on aina uusimmat sävellykset, mitkä tulevat Italiasta, ja kun me tätä motettia…

— Herra pormestari tuli prinssin asioissa tohtorin luo. Hänellä oli kiire, eikä hän voinut viipyä siksi kuin aloimme laulaa. Laulu kävi oivallisesti. Tabulatuurin takia teidän ei tarvitse huolehtia. Kun te vain ihanalla äänellänne…

— Ei, arvoisa rouva, te ette saa kieltäytyä. Herra Groot sanoi, että te Delftissä tyttönä ollessanne lauloitte ensi ääntä oivallisemmin kuin kukaan muu, ja jos te, jos Nordwykin armollinen rouva ja lisäksi herra van Akenin vanhin tytär…

— Mutta, hyvä herra, huudahti Maria yhä lisääntyvällä kärsimättömyydellä, — enhän nyt puhu teidän moteteistanne ja tabulatuureistanne, vaan puolisostani.

Vilhelmi katsasti nuoreen rouvaan puoleksi hämmästyneenä, puoleksi pelästyneenä. Sitten hän pudisti päätänsä hymyillen ajattelemattomuudellensa ja sanoi hyväntahtoisen katuvalla äänellä:

— Suokaa anteeksi, olkaa hyvä! On kerran kaikkiaan niin, että meistä vähäpätöisetkin seikat tuntuvat ylen tärkeiltä, kun ne kokonaan täyttävät meidän oman mielemme. Teidän korvissanne täytyy sanasen poissaolevasta puolisostanne kaikua suloisemmalta kuin kaiken maailman musiikin. Se olisi minun pitänyt ymmärtää. Siis — pormestari voi hyvin ja hän on keskustellut paljon prinssin kanssa. Ennenkuin hän eilen aamulla läksi Dordrechtiin, antoi hän minulle tämän kirjeen ja käski minun tuomaan sen teille mitä herttaisinten terveisten ohella.

Näin sanoen taiteilija ojensi Marialle kirjeen. Tämä otti sen nopeasti hänen kädestänsä ja sanoi rukoilevasti:

— Elkää panko pahaksenne, herra Vilhelmi. Moteteistanne puhelemme huomenna tai milloin vain tahdotte, mutta tänään…

— Tänään omistatte aikanne tälle kirjeelle, keskeytti häntä Vilhelmi. — Sehän on aivan luonnollista. Lähetti on tehnyt tehtävänsä ja soittoniekka saa tulla toiste nuotteineen koettamaan onneansa.

Heti taiteilijan poistuttua Maria meni huoneeseensa, istuutui akkunan ääreen, avasi kiiruusti puolisonsa kirjeen ja luki:

Herra Vilhelmi Kornelionpoika Leidenistä tuo Sinulle tämän kirjeen. Voin hyvin, mutta minusta oli ikävää lähteä luotasi hääpäivänämme. On kovin huono ilma. Prinssi on varsin huolestunut, mutta emme lakkaa toivomasta, ja jos rakas Jumala meitä auttaa ja jokainen tekee velvollisuutensa, niin kaikki voi vielä päättyä hyvin. Minun täytyy tänään lähteä Dordrechtiin, minulla on siellä tärkeitä tehtäviä. Malta mielesi, sillä voi vielä kulua monta päivää, ennenkuin tulen kotiin.

Jos neuvostonpalvelija tulee noutamaan jotakin, niin anna hänelle ne paperit, jotka ovat kirjoituspöydällä reunimmalla oikealla, pienemmän lyijylevyn alla. Tervehdä Barbaraa ja lapsia. Jos tarvitsette rahaa, niin pyydä minun nimessäni neuvostonsihteeriltä van Houtilta loput saatavistani, — hän tietää kyllä asiasta. — Jos Sinulla on ikävä, niin mene tervehtimään hänen rouvaansa tai Nordwykin rouvaa; se olisi heistä hauskaa. Ostakaa jauhoja ja voita ja juustoa sekä savustettua lihaa niin paljon kuin mahdollista. Ei tiedä mitä on odotettavissa. Neuvottele Barbaran kanssa!

Maria luki tämän kirjeen ensin nopeasti, sitten uudelleen, hitaasti, lause lauseelta, loppuun saakka. Pettyneenä, alakuloisena, loukkaantuneena taittoi hän sen kokoon ja otti — hän ei itsekään tiennyt miksi — kultalakan rinnaltansa ja heitti sen turvelaatikkoon uunin viereen. Sitten hän avasi arkun, otti siitä sirosti veistellyn lippaan, laski sen pöydälle, avasi sen ja pani siihen puolisonsa kirjeen.

Tämän tehtyänsä Maria seisoi vielä kauan lippaan ääressä, miettiväisenä katsellen sen sisältöä.

Vihdoin hän tarttui kanteen sulkeaksensa sen; mutta hän viivähti vielä ja otti pakan kirjeitä, jotka olivat olleet lippaan pohjalla ja joiden päällä oli muutamia kummien antamia kulta- ja hopearahoja, vaatimattomia koristeita ja kuihtunut ruusu.

Sitten hän veti tuolin pöydän ääreen, istuutui ja alkoi lukea. Varsin tuttuja olivat hänelle nämät kirjeet. Jalo, toivehikas nuorukainen oli kirjoittanut ne morsiamellensa, Marian sisarelle. Ne olivat päivätyt Jenassa, jonne hän oli lähtenyt lopettamaan oikeustieteellisiä opintojansa. Joka sanassa ilmeni rakastavaisen mielen tulinen kaipaus, joka rivi kertoeli intohimosta, joka täytti kirjoittajan sydämen. Usein tuo nuori oppinut, joka ollessaan Delftissä tohtori Grootin oppilaana oli rakastunut morsiameensa tämän melkein vielä lapsena ollessa, puki tunteensa ylevän kaunopuheliaaseen muotoon.

Marian mieleen kuvastui hänen lukiessansa Jakoban suloinen olento ja hänen sulhonsa kauniit, haaveksivat kasvot. Hän muisteli heidän iloisia häitänsä ja lankomiehen hillitöntä, runsaslahjaista ystävää, joka oli tätä seurannut Hollantiin ollaksensa sulhaspoikana. Erotessa hän oli antanut Marialle tuon ruusun, joka nyt oli tuossa lippaassa. Ei Marian ääni ollut vielä sulautunut kenenkään ääneen niin kuin hänen, niin runollisen kauniita sanoja hänelle ei ollut puhunut kukaan muu, eivätkä hänen silmänsä koskaan toiste olleet kohdanneet niin säteileviä katseita kuin tuon nuoren tyyrinkiläisen aatelismiehen.

Häiden jälkeen oli Yrjö von Dornburg matkustanut kotiinsa ja nuori aviopari Haarlemiin. Maria ei ollut sen koommin kuullut muukalaisesta mitään, ja pian oli sisar puolisoinensa vaiennut ikuisiksi ajoiksi. Samaten kuin enimmät Haarlemin asukkaista hekin saivat surmansa espanjalaisten murhamiesten kädestä, silloin kuin tuo jalo, onneton kaupunki valloitettiin. Muuta ei tuo kallis sisar ollut jättänyt hänelle kuin elävän muiston itsestänsä ja nuo kirjeet, jotka nuorena kuollut vaimo parka oli saanut sulholtaan ja jotka nyt olivat Marian kädessä.

Niissä ilmeni rakkaus, ilmeni oikea, ylevä, ikuinen rakkaus, joka puhuu enkelein kielillä ja siirtää vuoret.

Voi tuota kuivaa sepustusta! Ei enää haluttanut avata sitä, kun hän nyt pani nuo kalliit muistot takaisin lippaaseen, — ja kumminkin laajeni hänen povensa, kun hän ajatteli puolisoansa. Hän tunsi rakastavansa häntä ja omistavansa hänen uskollisen sydämensä. Mutta hän ei ollut tyytyväinen, ei onnellinen, sillä Pietari omisti hänelle vain joko intohimoista hellyyttä tai isällistä hyvyyttä, ja hän kaipasi toisenlaista rakkautta. Hän, tuo oppineen Grootin oppilas, jopa ystäväkin, tuo nuori nainen, joka lapsuudestaan saakka oli seurustellut hienosti sivistyneiden miesten kanssa ja joka hartaasti rakasti maatansa, hän tunsi, että kykenisi tarjoamaan puolisollensa enemmän, paljoa enemmän, kuin tämä häneltä tahtoi ottaa vastaan. Ei hän ollut koskaan odottanut kuulevansa korupuheita tai hillittömiä tunteenpurkauksia tuon vakavan, tarmokkaan miehen suusta, mutta hän oli luullut, että tämä käsittäisi kaikkea sitä ylevää ja jaloa, mitä hänen povessansa liikkui, antaisi hänen ottaa osaa harrastuksiinsa ja ilmaisisi hänelle tunteensa ja ajatuksensa. Ettei niin ollut käynyt, sitä todisti jälleen tuo sisällyksetön kirje, jonka hän juuri oli saanut.

Pietari oli ollut Marian isä vainajan uskollinen ystävä. Myöskin hänen lankonsa oli nuoruuden hartaudella kiintynyt van der Werffiin, tuohon vanhempaan, kypsyneeseen vapaudenpuoltajaan. Hän oli aina puhunut Marialle Pietarista sanoin, jotka ilmaisivat mitä hartainta ihailua ja rakkautta. Kohta sen jälkeen kuin Marian isä oli kuollut ja tuo nuori aviopari oli saanut surmansa, Pietari tuli Delftiin, ja kun hän nyt puhui Marialle osanotostansa ja lohdutteli häntä, niin hänen voimakkaat, sydämelliset sanansa olivat kuin pelastuksen ankkuri, johon Maria voi tarttua hädissänsä. Tuo kelpo leideniläinen tuli yhä useammin Delftiin ja vieraili silloin aina Grootin talossa. Miesten neuvotellessa sai Maria täyttää lasit ja kuunnella heidän keskustelujansa. Puheltiin niitä näitä, ja usein herrojen puheet eivät Marian mielestä olleet juuri selviä eikä viisaita; mutta mitä van der Werff puhui, se oli aina järkevää, ja kipsikin olisi voinut ymmärtää hänen koruttomat, tarmokkaat sanansa. Niinkuin tammi huojuvien pajujen keskellä hän oli Mariasta. Tämä oli usein tiennyt Pietarin hengenvaarallisista matkoista, joita hän teki palvellakseen prinssiä ja vapaudenasiaa, ja sykkivin sydämin oli hän odottanut kuinka ne onnistuisivat.

Monesti oli silloin tullut hänen mieleensä se ajatus, että mahtaisi olla ihanaa kulkea läpi elämän tuon lujatahtoisen miehen vahvojen käsivarsien tukemana. Ja hän olikin ojentanut käsivartensa Mariaa kohden, ja tämä oli täyttänyt hänen pyyntönsä niin ylpeänä ja onnellisena kuin aseenkantaja, jota kuningas kutsuu lyödäksensä hänet ritariksi. Nyt muisteli Maria noita kuluneita aikoja, — ja kuinka elävästi johtuivatkaan hänen mieleensä kaikki toiveet, joita hänellä oli ollut seuratessansa miestänsä Leideniin!

Aviopuoliso ei ollut luvannut Marialle hänen rinnallaan mitään kevätkautta, mutta kaunoisen kesän ja syksyn. Nyt Marialle muistui tuo vertaus mieleen, — ja kuinka toisenlaiseksi olikaan heidän liittonsa muodostunut kuin hän oli luullut! Myrskyä, levottomuutta, taistelua, vaihetellen rasittavaa työtä ja sitten väsymystä, — tällaista oli Pietarin elämä, tätä näkemään hän oli pyytänyt Marian rinnallensa, edes haluamatta jakaa vaivojansa ja huoliansa vaimonsakin kannettaviksi. Niin ei saanut, niin ei voinut jatkua! Kaikki, mikä hänestä kotona oli ollut ihanaa ja suloista, se jäi täällä unhotuksiin. Musiikista ja runoudesta, jotka kotona olivat ylentäneet hänen mieltänsä, älykkäistä keskusteluista, jotka olivat järkeä kehittäneet, niistä ei täällä ollut tietoakaan. Barbaran ystävällisyys ei voinut korvata sitä, mitä hän oli kadottanut; jos hän olisi kokonaan omistanut miehensä rakkauden, niin hän olisi mielellään uhrannut tuon kaiken, — mutta kuinkahan mahtoikaan olla tämän rakkauden laita?

Katkeralla mielellä hän asetti lippaan takaisin säiliöön ja noudatti ruokakutsua. Suuren pöydän ääressä näki hän ainoastaan Adrianin ja palvelijat, sillä Barbara oli pikku Liisan tykönä.

Niin hyljätyksi, niin yksinäiseksi ja hyödyttömäksi kuin tänään hän ei ollut vielä koskaan tuntenut itseänsä. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Barbara piti huolta taloudesta, ja hän — hän oli vain estämässä miestänsä täyttämästä velvollisuuksiansa maata ja kaupunkia kohtaan.

Hänen näin miettiessänsä iski kolkutin jälleen ulko-oveen. Hän meni akkunaan. Lääkäri se oli. Liisa oli tullut sairaammaksi, ja hän, lapsen äiti, ei ollut edes tiedustellut kuinka pienokainen voi.

— Lapset, niin lapset! mumisi hän itseksensä. Väsyneille kasvoille ilmaantui eloa ja mieli kävi valoisammaksi hänen miettiessänsä: "Minä olen luvannut Pietarille kohdella niitä kuin omiani, ja tahdon täyttää mitä olen vapaasti ja omasta tahdostani ottanut tehdäkseni."

Sydän keveämpänä hän tuli hämärään sairashuoneeseen ja vetäisi oven nopeasti kiinni. Tohtori Bontius loi häneen nuhtelevan katseen ja Barbara sanoi:

— Sitten ette saa enää tulla tähän huoneeseen. Missä Barbara rouva toimii, siinä ei tarvita muuta apua.

Maria ei vastannut mitään, vaan meni takaisin eteiseen. Hänen sydämensä oli niin raskas, niin sanomattoman raskas. Muukalaiseksi tunsi hän itsensä miehensä talossa. Hänen täytyi päästä ulkoilmaan, ja kun hän, otettuaan liinan yllensä, laskeutui portaita alas, oli hänestä sietämätön tuo haju, joka kohosi alakerrasta, säilytyshuoneessa olevista nahkakääröistä, — vaikka hän ennen sitä tuskin oli huomannutkaan. Hän toivoi olevansa äitinsä ja delftiläisten ystäviensä tykönä hiljaisessa, vilvakkaassa kodissansa. Nyt hän ensi kerran rohkeni pitää itseään onnettomana, ja kun hän silmät maahan luotuina kulki vastatuulessa katuja pitkin, vastusti hän turhaan salaperäistä. synkkää voimaa, joka häntä pakotti huolellisesti johtamaan mieleensä kaikkea, mikä oli käynyt toisin kuin hän oli toivonut.

Lähdettyään pormestarin talosta soittotaiteilija meni nuoren herra Matenesse van Wibisman tädin luo noutamaan viittaansa, sillä sitä ei ollut tuotu hänelle takaisin. Tavallisesti hän ei liioin välittänyt puvustansa, mutta nyt hänestä oli kumminkin mieluista, että sade pidätti ihmiset kotona; sillä tuo ahtaaksi käynyt viitta, joka hänellä oli yllänsä, ei voinut näyttää ylen muhkealta. Vilhelmi ei liene näyttänytkään kovin varakkaalta, sillä kun hän saapui vanhan neiti Hoogstratenin suureen, komeaan etuhuoneeseen, niin hovimestari Belotti otti hänet vastaan niin alentuvaisesti kuin hän olisi ollut kerjäläinen.

Mutta pian neaappelilainen, jonka suussa tuo voimakas hollanninkieli kuului kuin vilustuneen laulajan korinalta, muutti käytöksensä, kun Vilhelmi oivallisella italiankielellä rauhallisesti selitti hänelle mitä varten oli tullut. Kävipä tuo tyly palvelija oikein hyväntahtoiseksi ja toimeliaan kohteliaaksikin, kun kuuli äidinkielensä suloisia sointuja. Hän yritti ruveta Vilhelmin kanssa keskustelemaan kotimaastansa, mutta tämä keskeytti häntä ja kehotti toistamiseen noutamaan viitan.

Belotti vei hänet nyt kohteliaasti sivukamariin, joka oli suuren etuhuoneen vieressä, auttoi viitan hänen päältänsä ja nousi sitten portaita ylös. Kun hetki toisensa jälkeen kului ja lopuksi jo neljännestuntikin oli mennyt menojaan, eikä palvelijaa alkanut näkyä enemmän kuin viittaakaan, niin nuori mies kadotti kärsivällisyytensä — mikä ei juuri hevillä tapahtunut — ja todellinen vaara jo alkoi uhata lyijyjuotoksista ruutua, jota hän sormillaan rummutteli, kun ovi vihdoinkin aukeni. Vilhelmi huomasi sen kyllä, mutta hän takoi ruutua vain yhä kiivaammin, osottaaksensa italialaiselle oikein ilmeisesti, että aika oli käynyt hänestä pitkäksi. Mutta nopeasti poistuivat hänen sormensa akkunasta, sillä hänen takanansa lausui sointuisa naisääni oivallisella hollanninkielellä:

Vilhelmi kääntyi puhujaan päin ja katsoi hämillään ja sanatonna nuoreen aatelisneitiin, joka seisoi aivan hänen edessänsä. Nuo piirteet olivat hänelle tutut, mutta — mutta eiväthän vuodet viedessään nuorenna jumalattariakaan, ja kuolevaiset ihmistyttäret kasvavat eivätkä pienene. Vaan nainen, jonka hän oli luullut näkevänsä edessänsä, jonka kanssa hän oli ollut varsin tuttu tuolla ikuisessa Roomassa ja jota ei ollut koskaan unohtanut, — hän oli vanhempi ja kookkaampi kuin tämä neiti, joka oli niin hänen näköisensä ja jota ei näyttänyt ollenkaan miellyttävän Vilhelmin hämmästynyt ja tutkiva katse. Ylpeästi hän viittasi hovimestarille ja sanoi italiankielellä:

— Antakaa herralle hänen viittansa, Belotti, ja sanokaa hänelle, että tulin pyytämään anteeksi että olitte unohtanut lähettää sen.

Näin sanoen Henriika van Hoogstraten kääntyi oveen päin, mutta Vilhelmi kiiruhti nopeasti parilla askeleella hänen jälkeensä ja huudahti:

— Ei toki, ei toki, arvoisa neiti! Minunhan on pyydettävä anteeksi.
Mutta jos joskus olette tavannut hämmästyttävää yhdennäköisyyttä…

— Minä en tahdo olla muiden ihmisten näköinen! huudahti tyttö tehden epäävän liikkeen.

— Elkää, elkää puhuko, keskeytti häntä Henriika niin ärtyisellä äänellä, että taiteilija hämmästyneenä katsahti häneen. — Toinen lammas on toisen kaltainen ja sadasta talonpojasta on kaksikymmentä samannäköistä. Kaikki tusinatavaraa on halpaa.

Kun Vilhelmi kuuli perusteita esitettävän, palasi hänen tavallinen levollisuutensa ja hän vastasi nöyrästi:

— Mutta muodostaahan luonto ihanintakin parittain. Ajatelkaapa vain madonnan silmiä.

— Se oli aluksi vieno gavotti, mutta kärsimättömyys saattoi tahdin nopeammaksi. Minä olen soittoniekka, neiti.

— Ne ovat soittokoneita kuten muutkin, ja soitossahan koetamme tuoda esiin sitä mitä tunnemme.

— Se ei olisi ollut kaunista, neiti, ja mikä ei ole kaunista, se ei ole taidettakaan.

— Pidättekö te kauniina vai rumana tuota laulua, joka oli viittanne taskussa? Se oli pudonnut maahan ja Niko otti sen sieltä.

— Sallikaa minun olla sitä arvostelematta, se on minun säveltämäni. Te ymmärrätte nuottikirjoitusta, arvoisa neiti?

— Ei, mutta minusta on tässä koraalissa paikka paikoin samaa haikailemista kuin kaikissa kalvinolaisissa lauluissa.

— Nehän ovat aiotut toriämmien ja pesijättärien laulettaviksi teidän rukoushuoneissanne.

— Jokainen sävellys, jossa ilmenee todellista tunnetta, ylentää noiden yksinkertaisten ihmisten mieltä, jotka sitä laulavat. Ja se, mikä sydämen syvimmästä sopukasta kohoaa taivasta kohden, se ei voi olla vastenmielistä Luojalle, jolle se omistetaan. Ja sitä paitsi…

— Ja jos tämä sävellys ansaitsee säilyä unhoon joutumasta, niin voihan tapahtua että verraton laulukunta sen kerran…

— En, neiti. Se on täyttänyt tarkoituksensa, jos se kerrankaan esitetään ylevällä tavalla. Tosin kernaasti tahtoisin olla sitä kuulemassa, mutta tämä toivomukseni ei ole likimainkaan niin harras kuin tuo toinen.

Henriika katsahti osaaottavasti taiteilijaan ja hänen sointuisa äänensä kuului lempeämmältä, kun hän lausui:

— Minun käy teitä sääliksi, herra. Teidän sävellyksenne miellyttää minua, miksi en sitä myöntäisi. Monin paikoin se tunkee sydämeen. Mutta kuinka se turmellaankaan teidän kirkoissanne! Teidän kerettiläisyytenne tekee lopun kaikesta taiteesta. Suurten maalarien teokset teitä kauhistuttavat, eikä paremmin ole käyvä säveltaiteenkaan, joka kumminkin on kukoistanut täällä Alankomaissa.

— Te erehdytte, herra, te erehdytte. Sillä jos teidän puolustamanne asia pääsee voitolle — mistä pyhä neitsyt meitä varjelkoon — niin ei Hollannissa pian ole muuta kuin tavaravarastoja, työhuoneita ja koruttomia saarnahuoneita, joista viimein karkotetaan laulu ja urutkin.

— Ei suinkaan, neiti. Pienessä Ateenassa alkoivat taiteet kukoistaa vasta sitten kuin se oli turvannut vapautensa sodassa persialaisia vastaan.

— Ateena ja — Leiden! vastasi Henriika ivallisesti. — Pöllöjä on tosin
Pankrationtornissa, mutta mistä löydämme Minervan?

Henriikan lausuessa nauraen nämät sanat, huusi kimakka naisääni jo kolmannen kerran hänen nimeänsä. Nyt keskeytti hän puheensa ja sanoi:

— Minulle on kunniaksi, jos suvaitsette ottaa ne, ja sallisittekohan minun tuoda teille toisiakin?

— Antakaa vain Belotti'lle mitä tahdotte, mutta pian, sillä minä en jää tänne enää pitkäksi aikaa.

Vilhelmi katsoi Henriikan jälkeen. Yhtä nopeata ja itsetietoista kuin hänen puheensa, oli hänen käyntinsäkin, kun hän nyt kulki avaran etuhuoneen poikki ja portaita ylös, — ja taaskin taiteilija muisti roomalaisen ystävättärensä.

Vanhan italialaisen katseet seurasivat myöskin Henriikaa. Kun tämä katosi leveän porraskäytävän viimeiseen käänteeseen, kohautti palvelija olkapäitään, kääntyi taiteilijan puoleen ja lausui osaaottavasti:

— Neidin laita ei ole oikein. Aina vain kiihkoa, aina kuin latingissa oleva pistooli. Ja sitten vielä tuo hirmuinen päänsärky! Ei hän ollut tuollainen tänne tullessansa.

— Emäntäni ei ota sitä uskoaksensa, vastasi palvelija. — Mutta näemmehän sen omin silmin, kamarineitsyt ja minä. Punehtuu ja kalpenee, öisin ei voi nukkua, aterioidessa saa töin tuskin niellyksi sirpaleen kananlihaa tai lehdykän salaattia!

— Lääkärikö? Tohtori Fleuriel ei ole enää täällä. Hän muutti Gentiin espanjalaisten tänne tullessa, ja sen jälkeen ei vanha neiti ole suvainnut luonansa muita kuin välskärin, joka iskee häneltä suonta. Täkäläiset tohtorit ovat Oranian prinssin puolella ja ovat kaikki tyyni vääräuskoisia. Nyt taas huudetaan! Viitan lähetän teille kotiin, ja jos teitä joskus haluttaa puhua äidinkieltäni, niin tulkaa vain kolkuttamaan tätä ovea. Tuota huutelemista — tuota alituista huutelemista! Neitiäkin se vaivaa!

Vilhelmin tullessa ulos kadulle satoi enää vain hieman. Pilvet alkoivat hajaantua ja niiden raosta pilkisti esiin sininen taivas, josta aurinko lähetti kirkkaita, häikäiseviä säteitä alas Nobelkadulle. Kattojen yläpuolella hohti monivärinen sateenkaari, mutta tänään taiteilija ei edes huomannut tuota miellyttävää näytelmää. Hän ei pitänyt märän kadun kirkkaasta valaistuksesta. Häikäisevä auringonpaiste ei ollut kumminkaan kestävä kauan, se vain ennusti sadetta. Kaikki tuntui nyt Vilhelmin mielestä olevan epäjärjestyksessä ja häiritsevän. Toinen kuva pyrki tunkeutumaan tuon ihanan kuvan rinnalle, jota hän säilytti muistojensa kaikkein pyhimmässä ja jonka luona soi menneitä aikoja ikävöivän henkensä viivähtää vain sen ylevimpinä hetkinä. Hän oli vaihtamaisillaan jalon timanttinsa kiveen, jonka arvoa ei tuntenut. Entiseen puhtaaseen sointuun sekaantui häiriten toinen, samaan sävellajiin kuuluva, mutta edellisestä kumminkin eroava. Kuinka voisi hän enää ajatella Isabellaa samalla muistamatta Henriikaa! Mutta onneksi hän ei ainakaan ollut kuullut neidin laulavan, ja niin olivat Isabellan laulut sekoittumattomina jääneet hänen mieleensä. Häntä harmitti, että turhamaisuudesta oli luvannut lähettää uusia sävellyksiä tuolle ylpeälle, espanjalaismieliselle neidille. Herra Matenesse van Wibismata hän oli kohdellut tylysti hänen mielipiteidensä takia, mutta tuota toista, joka pilkkasi sitä, mikä hänestä oli ylevää, häntä hän pyrki lähestymään, koska hän oli nainen ja koska oli ihanaa saada kaunosuulta kiitosta tuotteistansa. "Herkules heittää nuijan kädestänsä ja käy Omfalen viittauksesta kehräämään — ja kaunis Ester ja Herodiaan tytär…" mumisi Vilhelmi tyytymätönnä itsekseen. Hänen mielensä oli levoton ja hän halusi päästä hiljaiseen ullakkokamariinsa, jonka vieressä hänellä oli kyyhkyslakkansa.

"Miksi eivät paistetut kampelat tänään maistu hänestä?" ihmetteli äiti aterioidessa. Jokainen tunsi että häntä, joka oli koko perheen ylpeydenaihe ja lemmikki, ahdisti jokin huoli, mutta syytä ei tiedusteltu, sillä oli vanhastaan tuttua, että hän väliin joutui tuntimääriksi tuollaisten mielialojen valtaan.

Syötettyään kyyhkysiänsä Vilhelmi meni kamariinsa. Siellä hän ensin kulki levottomasti edes takaisin. Sitten hän otti viulunsa ja sovitti yhteen kaikki laulut, joita oli kuullut Isabellan laulavan. Harvoin oli hänen soittonsa ollut niin sulavaa ja samalla niin rajua ja myrskyisää, ja äiti, joka kuuli sen keittiöön, pyöritteli vispilää yhä nopeammin, työntäisi sen sitten sakeaan taikinaan ja mumisi itsekseen pyyhkiessään käsiänsä esiliinaan:

— Voi sitä tuskaa ja riemua! Jos tuo nyt keventää hänen mieltänsä, niin soittakoon sitten Jumalan nimessä! Mutta suolet ovat kalliita, ja pari kieltä tuo nyt ainakin tulee maksamaan.

Illempänä Vilhelmin piti ottaa osaa ampujakuntansa harjoituksiin. Hänen osastonsa oli määrätty vartioksi Hoogewoortin portille. Kun hän sitä kuljetti pitkin Nobelkatua, kuuli hän avoimesta akkunasta Hoogstratenin talosta syvän ja puhtaan naisäänen laulua. Hän kuunteli, ja kun hän kauhukseen huomasi, kuinka Henriikan ääni — sillä eihän laulajatar voinut olla kukaan muu kuin tuo neiti — oli Isabellan äänen kaltainen, käski hän rummuttajan lyödä rumpua.

Seuraavana päivänä tuli palvelija Hoogstratenin talosta ja antoi
Vilhelmille lipun, jossa häntä muutamin sanoin pyydettiin kello
kaksi iltapäivällä — ei ennemmin eikä myöhemmin — saapumaan tuohon
Nobelkadulla olevaan taloon.

Hän ei olisi tahtonut mennä, mutta hänen oli mahdotonta kieltäytyä tulemasta, ja niin hän saapui paikalle määrättyyn aikaan.

Etuhuoneen viereisessä kamarissa odotti häntä Henriika. Tämä näytti vakavammalta kuin edellisenä päivänä, varjot silmien alla olivat entistä tummemmat, ja hänen poskiensa hehkuva puna johti Vilhelmin mieleen Belotti’n huolet hänen terveydentilastansa. Vastattuansa Vilhelmin tervehdykseen hän sanoi nopeasti, ilman esipuheita:

— Minun täytyy puhella kanssanne. Tehkää hyvin ja istukaa. Lyhyesti sanoen: Tapa, jolla eilen tervehditte minua, on herättänyt kaikenlaisia mietteitä mielessäni. Epäilemättä muistutan suuresti jotakin toista naista, jota lienette tavannut Italiassa. On ehkä kysymyksessä eräs minulle hyvin läheinen henkilö, jonka olopaikkaa en tiedä. Vastatkaa minulle rehellisesti, sillä minä en kysy turhasta uteliaisuudesta. Missä te häntä tapasitte?

— Luganossa. Matkustimme samassa vaunussa Milanoon, ja myöhemmin tapasin häntä Roomassa ja siellä olin kuukausimääriä joka päivä hänen seurassansa.

— Siis tunnette hänet varsin hyvin. Onko teistä yhdennäköisyys hämmästyttävä vielä nytkin, kun olette nähnyt minut toistamiseen?

— Siis täytyy olla olemassa olento, joka minuna kummittelee. Onko hän täältä kotoisin?

— Hän nimitti itseänsä italialaiseksi, mutta hän ymmärsi hollanninkieltä, sillä hän selaili usein kirjojani ja ymmärsi keskusteluitamme, kun puhelin kotimaastamme olevien nuorten maalarien kanssa. Luulen hänen olleen saksalaista aatelissukua.

— Isabella; — mutta luullakseni ei ole syytä nimittää häntä seikkailijattareksi.

— Hänen ylevässä olennossansa oli jotakin naidun naisen tapaista, mutta hän ei koskaan maininnut, että hänellä olisi ollut puoliso. Vanha italialainen nainen, hänen duennansa, nimitti häntä donna Isabellaksi, mutta hänellä lienee tuskin ollut enemmän tietoja hänen menneisyydestään kuin minullakaan.

— Hän harjoitti laulutaidetta, jossa oli ylen etevä. Mutta hän jatkoi yhä vain opintojansa, ja hän edistyi suuresti Roomassa oleskellessansa. Kontrapunktin opissa minä sain olla hänen opettajanansa.

— Siihen en voi antaa täsmällistä vastausta. Eräs muukalainen — korkea hengellinen virkamies — suosi häntä, ja hänen puoltolauseensa hankki hänelle pääsön kaikkialle, yksin Palestrinankin tykö. Kirkkolauluista hän usein sai pääosia esitettäväkseen ja hienoissa seuroissa hän myöskin suostui esiintymään, mutta maksusta hän ei koskaan ole laulanut. Minä tiedän sen, sillä hän ei sallinut kenenkään muun kuin minun säestää itseänsä. Häntä miellytti minun soittoni, ja siten jouduin hänen välityksellään moneen ylhäiseen taloon.

— Ei, neiti. Hän oli komeasti puettu ja hänellä oli hohtavia koristeita, mutta kummiakin hänen täytyi elää säästävästi. Florensin kautta hän sai tuon tuostakin rahalähetyksiä, mutta nopeasti solui kulta hänen sormiensa lomitse. Sillä vaikka hänellä oli yksinkertainen asunto ja hän söi kuin lintu, jos kohta hänen hento terveytensä olisikin vaatinut voimakkaampaa ravintoa, niin hän oli kumminkin aivan tavattoman tuhlaavainen, kun näki köyhien taiteilijoiden kärsivän puutetta; hän tunsi näet useimmat heistä, sillä hän ei arastellut tulla minun mukanani heidän seuraansa.

— He olivat kaikki tyyni ylevämielisiä taiteilijoita. Väliin hän oli hilpein meistä kaikista.

— Niin, väliin, sillä toisin hetkin, toisin päivin oli hänen mielensä synkkä, ylen synkkä. Kuin auringonpaiste ja sade vaihtelevat huhtikuun päivänä, niin vaihteli hänen mielessänsä epätoivo ja huumaava elämänilo.

— En, neiti. Eräänä iltana hän sai Milanosta kirjeen, jossa lienee ollut huonoja sanomia, ja seuraavana päivänä hän oli kadonnut jäähyväisiä lausumatta.

— Siihen minulla ei ollut oikeutta, ja kohta hänen lähdettyänsä sairastuin — sairastuin aivan hengenvaarallisesti.

— Suokaa anteeksi! Mutta jos noudatatte tahtoani, niin emme nyt tapaa toisiamme viimeistä kertaa, vaikkakin tuo nainen varmaan on toinen henkilö kuin se, jota tarkoitin. Toiste näkemiin! Te kuulette, että tuosta huutelemisesta ei taaskaan tule loppua. Te olette minussa herättänyt osanottoa omituista ystävätärtänne kohtaan, ja toiste pitää teidän kertoa minulle enemmän hänestä. Mutta yksi seikka vielä. Voiko kunniallinen tyttö häpeätä tuntematta yhä edelleenkin keskustella hänestä teidän kanssanne?

— Voi, jos ette pelkää puhua jalosta naisesta, jolla ei ollut muuta suojelijaa kuin oma itsensä.

Ajatuksiinsa vaipuneena kulki taiteilija kotiinsa päin. Oliko Isabella tuon neidin sukulainen? Hän oli kertonut Henriikalle melkein kaikki mitä tiesi hänen ulkonaisista olosuhteistansa, ja ehkäpä neiti oli oikeutettu näiden nojalla nimittämään häntä seikkailijattareksi, kuten monet Roomassakin olivat tehneet. Tuo sana kirveli hänen sydäntänsä, ja Henriikan kysymys, rakastiko hän tuota muukalaista, kiusasi häntä ja oli hänen mielestänsä sopimaton ja liian lähentelevä. Totta oli, että Vilhelmi oli tulisesti rakastanut tuota naista; vaikeata hänen oli ollut kestää sitä, ettei ollut muuta kuin hänen hyvä toverinsa ja luotettava ystävänsä. Monet taistelut Vilhelmi oli taistellut salataksensa häneltä tunteitansa, ja hän tiesi, että olisi kumminkin langennut koetuksissa ja paljastanut hänelle sydämensä, ellei olisi pelännyt Isabellan halveksuen sysäävän häntä luotansa. Vanhat sydämenhaavat ratkesivat nyt jälleen vuotamaan, ja hän muisteli tuota aikaa, jolloin Isabella äkkiä jäähyväisiä lausumatta oli lähtenyt Roomasta. Töin tuskin parannuttuansa kovasta taudistansa oli Vilhelmi palannut kotimaahansa kalpeana ja siipirikkona, ja kuukausia oli kulunut, ennenkuin hän jälleen voi nauttia taiteestansa. Aluksi oli Isabellan muisto herättänyt hänessä vain katkeria tunteita, mutta nyt hänen hiljaisen, kestävän kamppailun jälkeen oli onnistunut — ei tosin unohtaa, vaan poistaa katkerat tunteet siitä puhtaasta ja ihanasta nautinnosta, jota hänelle tuotti Isabellan muisteleminen. Tänään yritti taistelu taaskin alkaa uudelleen, mutta hän ei mielinyt joutua tappiolle, vaan pyrki säilyttämään sydämessänsä Isabellan kuvan sen täydessä ihanuudessa.

Mieli kuohuksissa palasi Henriika tätinsä luokse. Olikohan se seikkailijatar, josta taiteilija oli puhunut, tuo ainoa olento, jota hän rakasti tulisen sydämensä koko kiihkolla? Oliko Isabella hänen kadonnut sisarensa? Moni seikka näytti todistavan, että niin ei ollut, mutta aivan mahdotonta tuo ei kumminkaan ollut. Nuo kysymykset ahdistivat hänen mieltänsä, ja kuta vähemmän lepoa täti soi hänelle, sitä tuskallisemmaksi kävi päänsärky, sitä selvemmin hän tunsi, että kuume, jonka masentavaa valtaa hän oli vastustanut pitkät ajat, nyt pääsisi voitolle.

Illalla kolmantena päivänä sen jälkeen kuin Vilhelmi oli keskustellut Henriikan kanssa, sattui taiteilija kulkemaan Nobelkatua Hoogstratenin talon ohitse.

Ennenkuin hän oli ehtinyt talon kohdalle, näki hän kahden herran, joiden edellä palvelija kantoi lyhtyä, kadun poikki lähestyvän sitä.

Vilhelmi kävi tarkkaavaksi. Nyt tarttui palvelija kolkuttimeen. Valo hänen lyhdystänsä lankesi miesten kasvoille. Molemmat olivat hänelle tuttuja.

Tuo pieni, siro vanhus, jolla oli suippo lakki ja lyhyt musta samettiviitta, oli abbé Picard, lystikäs pariisilainen, joka oli tullut Leideniin kymmenen vuotta sitten ja antoi kaupungin varakkaissa taloissa opetusta ranskankielessä. Hän oli ollut Vilhelminkin opettaja, mutta taiteilijan isä, veronkantaja, ei pitänyt tuosta liukaskielisestä muukalaisesta, sillä hänen kerrottiin lähteneen rakkaasta Ranskastansa jonkun ruman jutun takia, ja Kornelio herra epäili häntä espanjalaiseksi vakoilijaksi. Tuo toinen, keskikokoinen, harmaapäinen, tavattoman lihava herrasmies, jonka turkiksilla reunustettuun viittaan oli mennyt ylen paljon verkaa, oli signor Lamperi, Antwerpenissä olevan suuren italialaisen kauppahuoneen Bonvisin edustaja. Hänellä oli tapana joka vuosi haikaroiden ja pääskysten palatessa tulla kauppatoimien takia muutamaksi viikoksi Leideniin, ja ylen tervetullut hän oli joka kapakkaan, hän kun loppumattomiin osasi kertoella lystikkäitä juttuja. Ennenkuin nuo molemmat herrat menivät sisään, yhtyi heihin kolmas, jonka edellä kaksi palvelijaa kantoi lyhtyjä. Laaja viitta verhosi hänen kookasta vartaloansa, hänkin oli vanhuuden rajalla, eikä ollut hänkään Vilhelmille vieras, sillä tuo katoolinen monseigneur Gloria, joka usein Haarlemista käsin kävi Leidenissä, oli jalon säveltaiteen suosija ja oli nuoren taiteilijan lähtiessä Italiaan varustanut häntä arvokkailla suosituskirjeillä, huolimatta hänen harhaoppisuudestansa.

Vilhelmi jatkoi matkaansa katuoven sulkeutuessa noiden kolmen herran jälkeen. Hovimestari Belotti oli eilen kertonut, että nuori neiti näytti hänestä varsin sairaalta, mutta koska vanha neiti otti vastaan vieraita, niin varmaankin hänen veljentyttärensä voi paremmin.

Hoogstratenin talon alakerta oli tänä iltana kirkkaasti valaistu; toisesta kerroksesta tunki vain yhdestä ainoasta akkunasta tasainen valo himmeästi Nobelkadulle; mutta hän, jota varten tuo valkea paloi, istui levottomana, silmät kuumeesta palavina, jykevän pöydän ääressä, painaen otsaansa sen marmorilevyyn. Henriika oli aivan yksin tuossa suuressa, ylen korkeassa huoneessa, jonka täti oli määrännyt hänen asuttavakseen, vahvasta kultakirjokankaasta tehtyjen kellastuneiden uutimien takana oli hänen sänkynsä, tavattoman leveä, kömpelötekoinen kapine. Isoja olivat muutkin huonekalut ja kulunutta niiden komeus. Joka tuoli, joka pöytä näytti siltä kuin se olisi ollut kotoisin rappeutuneesta juhlasalista. Tästä suuresta huoneesta ei puuttunut mitään tarvekalua, mutta kumminkaan se ei ollut vähintäkään kodikas eikä hauska, ja tuskinpa kenenkään päähän olisi pälkähtänyt se ajatus, että tässä asui nuori tyttö, ellei olisi nähnyt tuota suurta kullattua harppua, joka oli asetettu uunin vieressä olevaa kovaksi täytettyä leposohvaa vasten.

Henriikan päätä poltti, mutta hänen jalkansa olivat jähmettyä tuolla matottomalla kipsilattialla, vaikka hän olikin käärinyt liinan niiden ympärille.

Vähän sen jälkeen kuin nuo kolme herraa olivat tulleet taloon, nousi naisolento ylös portaita, jotka johtivat toiseen kerrokseen. Ylen jännitetyillä aistimillansa huomasi Henriika atlassikenkien hiljaisen sipsutuksen ja silkkilaahuksen kahinan jo paljoa ennemmin kuin tulija oli saapunut huoneeseen, ja nopeammin hengittäen hän nousi paikaltaan ja oikaisihe suoraksi.

Kolkuttamatta aukaisi nyt laihahko käsi oven, ja vanha neiti van
Hoogstraten astui suoraa päätä veljentytärtänsä kohden.

Tuo iäkäs nainen oli muinoin ollut kaunis, mutta nykyisin ja liiatenkin tällä hetkellä hän näytti varsin omituiselta ja epämiellyttävältä.

Hänen käyrää, laihaa varttansa verhosi pitkällä laahuksella varustettu paksu vaaleanpunainen silkkileninki. Pieni pää oli upotettu kaularöyheloön, tavattoman korkeaan ja leveään pitsilaitokseen. Leningin kaarteesta näkyvää kelmeätä kaulaa peittivät pitkät käädyt, joissa hohti helmiä ja jalokiviä, ja taitehikkaasti järjestettyjen vaaleiden venetialaisten kiharoiden ylitse liehui kamelikurjensulkia, jotka olivat pystytetyt vaaleansinisellä sametilla päällystettyyn pallukkaan. Voimakas hajuveden tuoksu tunki sisään jo hänen edellänsä. Se lienee hänestä itsestänsäkin ollut liian voimakas, sillä suuri kimeltävä viuhka, joka hänellä oli kädessänsä, pysyi lakkaamatta liikkeessä ja alkoi liehua yhä kiivaammin, kun Henriika kehotukseen: — Pian, pian! - vastasi tarmokkaasti: — En tule, täti.

Vanha neiti ei kumminkaan joutunut hämilleen tuosta kiellosta, vaan toisti vain kehotuksensa entistä lujemmin ja lisäsi, tuodakseen esiin vaikuttavan perusteen:

— Kiitos kunniasta, vastasi tyttö, — kiitos kunniasta, mutta kuinka monesti minun on toistettava etten tule?

— Siksi etten sovi sinun seuroihisi, huudahti Henriika kiivaasti, — siksi että päätäni pakottaa ja silmiäni polttelee, siksi etten tänään voi laulaa ja siksi… siksi… siksi… — Minä rukoilen sinua jättämään minut rauhaan!

— Jos hän tulee, niin lähetän hänet takaisin. Äsken otin harppuni haihduttaakseni kipuani laulamalla. Se auttoi hetkiseksi, mutta nyt kolhii päätäni kahta kovemmin.

— Ajattele, mitä tahdot. Ja jos vaikka tällä hetkellä voisin paremmin kuin orava metsässä, niin en kumminkaan tulisi herrojesi luo. Minä jään tänne. Nyt sen tiedät. Jään tänne. Vakuutan sen kunniani kautta, ja minä olen Hoogstraten kuten sinäkin.

Henriika oli noussut paikaltaan ja hänen silmistänsä säteili kammottava hehku ahdistelijaa vastaan. Vanha neiti leyhytteli viuhkaansa nopeammin ja hänen ulkoneva leukansa vavahteli. Sitten hän sanoi lyhyesti:

— Jokainen noudattakoon tahtoansa, vastasi vanha nainen ja kääntyi ovea kohden. — Mikä on liikaa, se on liikaa. Tästä et saa kiitosta isältäsi.

Näin sanoen tarttui neiti van Hoogstraten pitkään laahukseensa ja läheni ovea. Hän pysähtyi ja loi vielä kerran kysyvän katseen Henriikaan. Tämä huomasi hyvin, että täti viivytteli, mutta käänsi tahallaan hänelle selkänsä, vastaamatta mitään tuohon salaiseen uhkaukseen.

Heti kun ovi oli sulkeutunut, vaipui tyttö alas tuolille ja hänen otsansa painui pitkäksi aikaa marmorilevylle. Sitten hän nousi nopeasti, ikäänkuin seuratakseen harrasta kehotusta, aukaisi kiivaasti vaatearkkunsa kannen, heitteli pois tieltä sukat, liivit ja kengät suurissa kaarissa yli kirjavan lattian ja nousi ylös vasta kun oli löytänyt muutamia kirjepaperiarkkia, jotka oli ottanut mukaansa kotoa lähtiessään.

Häntä pyörrytti noustessa polviltansa, mutta hän pysytteli seisoallaan ja vei pöydälle ensin valkoisen paperin ynnä nuottikirjan ja sitten suuret kirjoitusneuvot, jotka jo monta päivää olivat olleet hänen huoneessansa. Sitten hän istuutui pöydän ääreen.

Syvälle nojatuoliin vaipuneena hän alkoi kirjoittaa. Kirja, jota käytti aluksena, oli hänellä polvillansa, paperi kirjalla. Raappien ja väkinäisesti piirsi hanhenkynä suuria, jäykkiä kirjaimia valkoiselle paperille. Henriika ei ollut tottumaton kirjoittamaan, mutta tänään lienee tuo tehtävä tuntunut hänestä vallan vaikealta, sillä hänen korkea otsansa kävi hieman kosteaksi, piirre hänen huulillansa ilmaisi kovaa tuskaa, ja saatuaan aina muutaman rivin valmiiksi hän sulki silmänsä tai joi ahnain siemauksin vieressään olevasta vesiastiasta.

Tuossa suuressa huoneessa oli aivan hiljaista, mutta sen alapuolella sijaitsevasta ruokasalista kuului tuon tuostakin melua ja omituisia ääniä. Lasien kilinää, kimakkaa hihitystä, äänekästä naurua, pieni pätkä jostakin kevytmielisestä rakkaudenlaulusta, eläköönhuutoja ja sitten kilahdus, jonka synnytti vallattomasti rikkilyöty lasi, — tuollaiset äänet tunkivat vuorotellen ja sekaisin Henriikan korviin. Hän ei olisi tahtonut kuulla tuota kaikkea, mutta hän ei voinut olla sitä kuulematta, ja suuttuneena puri hän yhteen valkoiset hampaansa. Mutta kynä ei siltä joutanut lepäämään.

Se, mitä hän nyt kirjoitti, muodosti hajanaisia lauseita — vaillinaisia tai pitkiä ja sekavan monimutkaisia. Paikoin jäi jokin sana pois, paikoin samoja sanoja toistettiin kaksi, kolme kertaa. Tuo kirje oli kuin mielipuolen kirjoittama, ja kumminkin ilmeni joka rivillä, joka piirroksessa sama kiihkoisa toivomus: Pois täältä! Pois tämän naisen luota ja tästä talosta!

Kirje oli isälle. Henriika pyysi että tämä vihdoinkin päästäisi hänet tädin luota, noutaisi tai noudatuttaisi kotiin. Setä Matenesse van Wibisma, kirjoitti hän, näytti olleen kovin hidas sanansaattaja; hän oli kaiketi itse ennen aikaan ollut ihastunut tädin iltamiin, joita Henriika puolestansa katsoi inhottaviksi. Jos isä pakottaisi häntä jäämään tänne, niin hän läksisi, kuten sisarensa, kiertämään maailmaa. — Sitten hän alkoi kertoa tädistä ja tämän elannosta. Räikeän synkällä tavalla esitti hän noita monenmoisia kärsimyksiä, ulkonaisesti ja sisällisesti alentavia vaatimuksia, joita hänen oli täytynyt sietää päivin ja öin tuon vanhan neidin tykönä viettämiensä viikkojen kuluessa.

Samoin kuin tänään juotiin ja nauraa hihiteltiin varsin usein tuolla alhaalla; mutta ei sillä hyvä, vaan Henriikan oli myöskin täytynyt seurustella tädin vierasten kanssa, jotka olivat vanhanpuoleisia vallattomia herrasmiehiä, italialaisia tai ranskalaisia syntyperältään ja kevytmielisiä tavoiltansa. Kun hän kuvasi noita seuroja, kävivät hänen ennestäänkin punoittavat poskensa yhä hehkuvammiksi ja nuo korkeat kirjaimet suurenivat suurenemistaan. Abbé'n jutut, jotka saivat tädin nauramaan, italialaisen kovaääniset puheet, joita kuullessaan monseigneur Gloria myhähdellen hieman pudisti päätänsä, niitä muka paheksuen, — ne olivat niin julkean rivoja, että niiden toistaminen olisi häntä saastuttanut.

Oliko hän kunniallinen tyttö vai ei? Mieluummin hän näkisi nälkää ja janoa kuin ottaisi vielä kerran osaa tuollaiseen seuraan. Kun talossa ei ollut vieraita, silloin vaadittiin Henriikalta muita mahdottomuuksia, sillä silloin täti, joka ei hetkeäkään voinut olla yksin, oli sairaana ja kurjassa tilassa, ja Henriikan täytyi hoitaa häntä. Kernaasti ja ilomielin tahtoi hän auttaa kärsiviä, sen oli hän, niin hän kirjoitti, selvästi osottanut hoitaessansa rokkoa sairastavia lapsia kotikylässänsä, mutta kun täti ei voinut nukkua, niin hänen piti valvoa hänen tykönänsä, pitää häntä kädestä ja kuunnella kaiken yötä, kuinka hän väliin valitteli, tuskitteli ja rukoili, väliin kirosi itseänsä ja petollista maailmaa. Hän, Henriika, oli tullut tuohon taloon terveenä ja voimakkaana, mutta kaikki tuo inho, viha ja itsensähillitseminen oli turmellut hänen terveytensä.

Keskiyöhön saakka kirjoitti tyttö. Kirjaimet kävivät yhä sekavammiksi, rivit yhä epätasaisemmiksi ja vääremmiksi, ja hänen kirjoittaessansa viimeisiä sanoja: "Voi päätäni, pää raukkaani! Te saatte nähdä, että menetän järkeni. Minä rukoilen teitä, rakas ja kunnioitettu isäni, päästäkää minut kotiin. Minä olen taas kuullut jotakin Annasta…" — musteni maailma hänen silmissänsä, kynä putosi kädestä, ja hän vaipui tainnoksissa nojatuoliin.

Tässä tilassa oli hän siksi kunnes nauru ja lasien kilinä alhaalla vihdoinkin oli lakannut ja tädin vieraat olivat lähteneet talosta.

Denise, kamarineitsyt, huomasi että nuoren neidin huoneessa oli valkeata. Hän tuli sisään, ja turhaan koetettuansa saada Henriikaa virkoamaan hän kutsui emäntäänsä.

— Ikävissään nukahtanut, — siinä kaikki! Meidän seurassamme olisi pysynyt valveilla ja saanut nauraa. Tuota hitautta! Voista sanoo kuningas Filip näiden ihmisten olevan. Tuo hassu Lamperi oli tänään niin vallattomalla päällä, ja abbé’n sukkeluudet, ne… ne…

Viinin vaikutus näkyi vanhan neidin suurissa silmissä, ja viuhka liehui edes takaisin jäähdyttääksensä hehkuvia poskia.

Nyt hän seisoi Henriikan edessä. Hän mainitsi hänen nimeänsä, pudisteli häntä ja ruiskutti hänen päällensä voimakkaasti tuoksuvaa nestettä suuresta kultaan juotetusta helmestä, joka hänellä oli vyöllään hajuvesipullona. Kun Henriika siitä huolimatta vain mumisi tolkuttomia sanoja, käski täti palvelustytön noutamaan lääkelaatikon.

Denise meni pois, ja nyt huomasi neiti Henriikan kirjeen, vei sen lähelle silmiään ja luki sivun toisensa perästä yhä lisääntyvällä raivolla; sitten hän heitti sen maahan ja koetti pudistaa veljentyttärensä hereille; mutta se oli turhaa.

Sillä välin hovimestari Belotti oli saanut tietää Henriikan kovasti sairastuneen ja, kun hän piti nuoresta neidistä, lähettänyt omin päinsä noutamaan lääkäriä sekä myöskin kappalaista Damianusta, rippi-isän asemasta, joka oli karkotettu kaupungista. Sitten hän läksi huoneeseen, jossa sairas oli.

Jo ennenkuin hän oli päässyt kynnyksen yli, huusi hänelle vanha neiti, joka oli aivan suunniltansa:

— Belotti, mitäs sanotte, Belotti? Meillä on sairas talossamme, ja sehän voi olla tarttuvaa tautia, vaikka ruttoa!

— Kuumetta tuo vain näyttää olevan, vastasi italialainen rauhoittavasti. — Tulkaa, Denise, kantakaamme yhdessä neiti vuoteeseen. Lääkäri tulee kohta.

— Lääkärikö? huudahti neiti, lyöden viuhkallansa pöydän marmorilevyyn.
— Kuka on antanut teille luvan, Belotti…

— No niin, no niin! virkkoi neiti. — Tehkää mitä tahdotte, kutsukaa ketä mielenne tekee, mutta tänne ei Henriika voi jäädä. Minunko talossani tarttuva tauti, rutto, — musta taulu ovella!

— Teidän armonne huolehtii aivan tarpeettomasti. Kuulkaamme toki ensin, mitä lääkäri sanoo.

— Minä en tahdo häntä kuulla, minä en voi sietää ruttoa enkä rokkoa. Menkää heti alas, Belotti, ja antakaa varustaa kantotuoli. Tuolla takarakennuksessa on vanha vierashuone tyhjänä.

— Mutta, teidän armonne, siellähän on niin ummehtunutta ja kosteata, että pohjoiseen oleva seinä on aivan homeessa.

— Antakaa siellä sitten tuulettaa ja puhdistaa. Miksi te vitkastelette?
Teidän on toteltava. Ymmärrättekö, hyvä herra?

— Teidän armonne sairaalle veljentyttärelle tuo vierashuone ei kelpaa, vastasi Belotti kohteliaasti, mutta varmasti.

— Vai ei? Oikeinko totta? kysyi neiti pilkallisesti. — Mene alas,
Denise, ja käske tuoda kantotuoli. Onko teillä vielä mitä sanottavaa,
Belotti?

— Kyllä, vastasi italialainen vapisevalla äänellä. — Minä pyydän, armollinen neiti, saada eron.

— En ole, armollinen neiti, mutta minä olen vanha ja minua kammottaa ajatellessa että joskus voisin sairastua iässä talossa.

Tuota yötä, jolloin tauti ja kärsimykset olivat tunkeuneet Hoogstratenin taloon, seurasi ihana aamu. Haikaroiden oli jälleen hyvä olla Hollannissa, ja äänekkäästi ja iloisesti kotkotellen ne lensivät päivänpaisteisille niityille päin. Tämä päivä oli sellainen, jollaisia huhtikuu usein loppunsa edellä suo ihmisille, ikäänkuin osottaaksensa heille, että he ylistelevät liiaksi hänen seuraajaansa toukokuuta, mutta sitä vastoin liian vähän häntä itseänsä. Hänen vallitessaanhan, sen voi huhtikuu lukea kunniaksensa, syntyy kevät, ja hänen kukoistava perillisensä vahvistaa vain sen voimia ja kehittää sen kauneutta.

Oli sunnuntai, ja kun sellaisena päivänä kellojen soidessa kuljeskelee Hollannissa päivänpaisteisia teitä, kukkivien niittyjen poikki, joilla käy laitumella lukemattomia kirjavia nautoja, villavia lampaita ja joutilaita hevosia, kun tulee vastaan siistipukuisia talonpoikia, talonpoikaisnaisia, joiden lumivalkoisten pitsipäähineiden alla hohtavat kiiltävät kultalevyt, juhlivia porvareita kirjavissa pyhävaatteissa ja lupapäivistä iloitsevia koululapsia — silloin tuntuu pian siltä kuin luontokin olisi pukeutunut juhlapukuun, kuin vehreys olisi tuoreampaa, sini kirkkaampaa ja kukkakentät monivärisemmät kuin arkipäivinä.

Iloinen juhlamieli oli varmaan vallannut nuokin porvarit, jotka tänään kiiruhtivat mikä jalkaisin, mikä suurilla, täyteen ahdetuilla halkorattailla, mikä taas Reiniä pitkin kirjavissa veneissä luonnon helmaan, viettääksensä siellä vaimoinensa ja lapsinensa lepopäivän tuottamat joutohetket, nautiten maalaisleipää, keltaista voita ja tuoretta juustoa ynnä maitoa ja viileätä olutta.

Taiteilija Vilhelmi oli jo aikoja sitten suorittanut urkujensoiton kirkossa, mutta hän ei ollut kumminkaan kiiruhtanut ikäistensä kanssa ulkoilmaan, sillä hänellä oli tapana tällaisina päivinä käyttää lepohetket pitempiin matkoihin, — matkoihin sellaisiin, jotka eivät ollenkaan kysyneet hänen anturoitansa.

Hän käytti lentimiä, jotka tuulen nopeudella veivät hänet kotimaan alankojen yli, halki Saksanmaan vuoristojen ja laaksojen, Alppien poikki Italiaan. Varsin sopiva paikka olikin hänellä käytettävänään, kun hän täten tahtoi unohtaa nykyisyyden ja ympäristönsä, vaipuakseen menneisyyden ja tuon kaukaisen maan muistelemiseen. Hänen veljensä Ulrikki ja Johannes, jotka olivat soittotaiteilijoita hekin ja olivat kateutta tuntematta huomanneet Vilhelmin etevämmyyden ja auttoivat häntä kehittymään yhä edelleen, olivat sillä aikaa kuin Vilhelmi oli oleskellut Italiassa rakentaneet hänelle kotitalon suippokattoiseen päätyyn sievoisen ullakkokamarin, josta leveä ovi johti pienelle parvekkeelle. Täällä oli puinen penkki, jolla Vilhelmin oli tapana istua kyyhkystensä lentoa katsellen ja haaveksivasti silmäillen avaruuteen tai kuunnellen, jos hänet valtasi taiteellinen luomishalu, noita säveleitä, jotka uhkuivat esiin hänen povestansa täyttäen hänen sielunsa.

Ihana oli näköala joka suuntaan tämän erillään sijaitsevan talon parvekkeelta. Siitä voi nähdä melkein yhtä kauas kuin Leidenin keskellä kohoavan vanhan roomalaislinnan huipusta. Niinkuin hämähäkki verkkonsa keskipisteessä oli Vilhelmin syntymäkaupunki noiden lukemattomien niittyjä risteilevien joenhaarojen ja kanavien keskellä. Punaisista tiileistä rakennetut vallimuurit, joita huuhteli tumma vesiviiru, ympäröivät torneineen ja linnoituksineen tuota siistiä paikkakuntaa kuten otsanauha tyttösen päätä. Ja höllästi sidotun orjantappuraseppeleen tavoin kiersi muuria toinen, linnoitusten ja ulkovarustusten muodostama, paikoin katkaistu ympyrä. Ulkovarustusten ja kaupunginmuurien välillä kävivät kaupunkilaisten nautalaumat laitumella ja kauempana näkyi kyliä ja maakartanoita.

Kun tänä kirkkaana huhtikuun päivänä katsoi pohjoseen päin, näki Haarleminmeren; lännessä taas, toisella puolen Haagin jo vihoittavaa lehtimetsikköä, täytyi noiden hietasärkkien olla, jotka luonto oli luonut suojellaksensa maata sitä ahdistelevilta aalloilta. Lujemmin ja voimakkaammin vastusti tämä kukkulainen selänne veden hyökkäyksiä, kuin Allenin, Leiderdorpin ja Valkenburgin, noiden kolmen Reinin varrella sijaitsevan linnoituksen multavallit ja varustukset voivat vastustaa vihollisten sotajoukkoja. Ja tuolla oli Rein! Vilhelmi katseli tuota kapeata ja hitaasti virtaavaa jokea, ja se oli hänen mielestänsä kuin valtaistuimelta syösty kuningas, joka oli menettänyt mahtinsa ja suuruutensa ja nyt koetti ahtaassa piirissä hyödyttää niillä hyvyyksillä, mitä hänelle oli jäänyt jäljelle. Taiteilijahan oli nähnyt tuon ihanan jakaumattoman saksalaisen Reinin, ja usein kulkivat hänen ajatuksensa sen mukana etelää kohden; mutta vielä paljoa useammin ne voimakkaassa lennossa riensivät kohden italialaisen alppiseudun ihaninta helmeä, Luganonjärveä, ja kun hän muisteli sitä ja Välimerta, kuvastui hänen mieleensä smaragdinvärinen vehreys, tumma sini ja kullalta kimmeltävä hohde, ja sellaisina hetkinä sukeutui hänen haaveiluistansa sulosointuja, ihania säveleitä!

Ja hänen matkansa Lugonasta Milanoon! Vaatimaton ja ylen täyteen ahdettu oli vaunu, jossa hän oli tullut tuohon Leonardon kaupunkiin, mutta siinähän hän oli löytänyt Isabellan! Ja Rooma, Rooma, tuo jalo, unohtumaton Rooma, jossa kehittyy, jossa voimat ja hengenlahjat kasvavat ja jonka jätettyänsä käy kurjaksi kaihosta!

Vasta Roomassa oli Vilhelmi oppinut oikein käsittämään mitä taide on, mitä oli hänen oma, ihana taiteensa. Siellä, Isabellan läheisyydessä, oli hänelle auennut uusi maailma. Mutta nuo kukkaset, jotka silloin olivat versoneet hänen sydämessänsä, oli pannut kova halla, ja hän tiesi, että ne olivat kuihtuneet eivätkä voisi kantaa mitään hedelmää. — Vaan tänään hänen onnistui palauttaa mieleensä Isabellan nuorekkaan ihana kuva ja ajatella kadotetun lemmityn asemasta hyväntahtoista Isabella ystävätärtänsä, ja hän uneksui taivaasta, sinisestä kuin kiinteä turkoosi ja keveät kaunokit, suihkulähteistä ja solakoista patsaista, öljypuulehdoista ja marmorikuvista, viileistä kirkkoholveista ja hohtavista huviloista, säkenöivistä silmistä ja säihkyvästä viinistä, ihanista laulukuoroista ja — Isabellan laulusta!

Kuhertelevat kyyhkyset lensivät edes takaisin lakkansa ympärillä, mutta ne saivat tehdä mitä halusivat, hoitaja ei nähnyt, ei kuullut niiden puuhia.

Miekkailunopettaja Allerts nousi portaita ylös tuohon näkötorniin, mutta vasta kun hän seisoi parvekkeella Vilhelmin vieressä ja tervehti häntä syvällä äänellänsä, huomasi tämä hänet.

— Missä onkaan oltu, herra Vilhelmi? kysyi harmaaparta. — Tässäkö verkaa kutovassa Leidenissä? Ei, toden totta! Varmaankin Musika rouvan luona Olympossa, — jos hän muutoin asuukaan siellä.

— Oikein arvasitte, vastasi Vilhelmi, pyyhkäisten molemmin käsin hiukset otsaltaan. — Olin hänen luonaan vieraisilla, ja hän käski sanoa teille terveisiä.

— Viekää siis myös hänelle minun terveiseni, vastasi toinen, — mutta kyllä hän muutoin on vain kaukaisempia tuttujani. Minun kurkkuni soveltuu paremmin juomiseen kuin laulamiseen. Sallitteko?

Miekkailija otti tuopin, jonka äiti päivittäin täytti oluella ja asetti lemmikkinsä huoneeseen. Hän joi siitä aika siemauksen, pyyhkäisi sitten viiksiänsä ja sanoi:

— Tuo teki hyvää ja oli minulle tarpeen. Miehillä oli parempi halu huvittelemaan kuin harjoittelemaan, mutta me panimme pakon, — Warmondin junkkari Duivenvoorde ja minä. Kuka tietää kuinka pian meidän tulee näyttää mihin kelpaamme. Kautta Rolandin, edeltäjäni! Tuollainen mielettömyys on kuin nuija, johon eivät pysty florensilaiset miekkasimet, eivät sirot terssit eivätkä kvartit. Oikein tuosta tulin huonolle tuulelle.

— No, ehkäpä se pian kääntyy, vastasi Vilhelmi iloisesti ja heitti virnansiemeniä ja vehnäjyviä suurelle kyyhkyselle, joka oli laskeutunut parvekkeen kaidepuulle.

— Nuo tarvitsevat ruokaa, ja mitä hyötyä niistä on! huudahti Allerts katsoen kyyhkystä. — Warmondin herra, joka on Jumalan mielen mukainen mies, toi minulle juuri kaksi haukkaa; tahdotteko tulla katsomaan, kun minä niitä kesytän?

— Mistä maasta arvelette sen olevan sukuisin? Nyt se lentää toisten luo. Silmäilkää sitä ja vastatkaa sitten.

— Käyrä, melkein kuin korppikotkalla! Tuhat tulimmaista, kuinka se käyskentelee hajalla säärin ja varpaat levällään. Odotapas vain, roisto! Se vielä nokkii tuon pienen kyyhkysen kuoliaaksi. Kautta henkeni, tuo rehentelijä ei voi olla muu kuin espanjalainen lurjus!

— Aivan oikein. Se on espanjalainen kyyhkynen. Se lensi lakkaani, mutta minä en voi kärsiä sitä ja koetan karkottaa sen pois, sillä minä pidän vain muutamia paria, jotka ovat samaa lajia, ja koetan niistä kehittää hyvää rotua. Jos kokoaa monenlaista väkeä samaan lakkaan, niin ei siitä koidu mitään hyvää.

— Tuo herättää mietteitä monenlaisia. Mutta minun mielestäni te ette ole valinnut juuri kauneinta lajia.

— En, herra. Tuo, jonka tuossa näette, on antwerpeniläistä kirjekyyhkyslajia. Ne ovat sinertävää, punertavaa, pilkullista väkeä; en minä väreistä välitä, mutta pieni ruumis niillä täytyy olla ja suuret siivet sekä leveät höydyt siipisulissa — ja ennen kaikkea voimakkaat lihakset. Tuo tuossa — odottakaas, otan sen kiinni, — tämä on parhaita lentäjiäni. Koettakaapas kohottaa sen siipeä.

— Jumaliste, tuolla pienellä olennolla on tarmoa luissansa. Kuinka se puristaa siivet ruumista vasten! Haukat eivät ole paljoa voimakkaammat.

— Miksi teillä ei ole ollenkaan valkoisia kyyhkysiä? Minun mielestäni niiden lentoa olisi helpoin seurata.

— Koska kyyhkysten on laita aivan samoin kuin ihmistenkin. Joka kovin loistaa ja tunnetaan kaukaa, sitä ahdistavat vihamiehet ja kadehtijat, ja petolinnut hyökkäävät pahimmin valkoisten kyyhkysten kimppuun. Vakuutan, herra, kellä on silmät päässä, se voi kyyhkyslakkaa katsellessaan oppia tuntemaan, millaista on Aatamin ja Eevan jälkeläisten elo.

— Sekä riitaa että rakkautta on täällä ylhäällä aivan kuin
Leidenissäkin.

— Niin, aivan niin, kapteeni. Jos annan vanhalle kyyhkyselle paljoa nuoremman aviosiipan, niin siitä harvoin on hyvä tulos. Kun uroskyyhkynen on rakastunut, osottaa se hentullensa kohteliaisuuksia kuin hienoin hoviherra lemmityllensä. Ja tiedättekö mitä tuo suuteleminen tarkoittaa? Kosija ruokkii mielitiettyänsä, se tahtoo sanoa, hän koettaa lahjoilla voittaa hänen suosionsa. Sitten ovat häät, ja he rakentavat yhdessä pesän. Jos on poikasia, niin he ruokkivat niitä yhdessä, sulassa sovussa. Ylhäiset kyyhkyset hautovat huonosti, ja me annamme niiden munat huonompien haudottaviksi.

— Ottakaa siitä opiksenne, nuori mies, ja varokaa jäämästänne vanhaksi pojaksi. Tyttöjä, jotka pysyvät naimattomina, en tahdo moittia; olen heidän joukossansa tavannut monta herttaista, avuliasta olentoa.

— Niin minäkin, mutta valitettavasti ilkeitäkin, kuten täällä lakassa.
Yleensä holhottini elävät onnellista avioelämää, mutta jos tulee ero…

— Roland, edeltäjäni, aivan kuten ihmistenkin kesken! huudahti kapteeni, lyöden kätensä yhteen.

— Mikä se on tuo teidän Rolandinne, herra Allerts, te lupasitte minulle äskettäin… Mutta kuka nousee tuolla portaita ylös?

— Hän tuo tänne vieraita. Tunnen tuon äänen, mutta… Odottakaa. Se on vanhan neiti van Hoogstratenin hovimestari.

— Odottakaa vähän, portailla on tilaa vain yhdelle, pyysi taiteilija ja ojensi kätensä Belotti'lle, vetääksensä hänet ylimmältä astuimelta sisään.

— Espanjalaisia ja heidän hengenheimolaisiaan, mutisi kapteeni itsekseen, läheni ovea ja huudahti portaita laskeutuessaan:

Parransänki peitti nyt hovimestarin kauniita kasvoja, jotka tavallisesti olivat mitä huolellisimmin sileiksi ajellut, ja huolestuneelta ja valvomisesta väsyneeltä näytti vanhus kertoessaan Vilhelmille, mitä eilisestä illasta saakka oli tapahtunut hänen emäntänsä talossa.

— Kenellä on kuuma veri, sanoi italialainen jatkaessaan kertomustaan, — sen vuodet vieriessään kyllä tekevät heikommaksi, mutta eivät tyyneksi. Minä en voinut nähdä tuota enkeli parkaa — sillä ei hän ole kaukana pyhän neitsyen istuimesta — kohdeltavan kuin sairasta koiraa, joka heitetään ulos kartanolle, ja niin pyysin eroa palveluksesta.

— Se on kunniaksi teille, mutta ei juuri hyödyksi tällä hetkellä. Onko neiti sitten todellakin viety tuohon kosteaan huoneeseen?

— Ei, herra. Isä Damianus saapui ja selitti vanhalle neidille mitä pyhä neitsyt vaatii kristityltä ihmiseltä, ja kun neiti yhä vielä koetti toteuttaa tahtoansa, nuhteli tuo pyhä mies häntä niin jyrkin ja ankarin sanoin, että hänen täytyi taipua. Nyt lepää nuori neiti posket hehkuvina vuoteessa ja hourailee.

— Lääkärin tähdenhän juuri tulin luoksenne, hyvä herra, sillä tohtori de Bont'ia, joka tuli heti kun häntä käytiin noutamassa, emäntäni kohteli niin sopimattomasti, että tämä muitta mutkitta käänsi hänelle selkänsä ja sanoi minulle mennessään, ettei hän enää palaisi.

— Onhan Leidenissä muitakin lääkäreitä, mutta isä Damianus sanoo, että de Bont eli Bontius, kuten häntä nimitetään, on taitavin ja tunnollisin kaikista, ja kun nyt vanha neiti päivällisaikaan itse sai kohtauksen eikä varmaankaan pääse piakkoin vuoteesta, on tie jälleen avoinna, ja isä Damianus sanoo, että jos muu ei auta, niin hän menee itse noutamaan tohtori Bontiusta. Mutta te kun olette tämän kaupungin lapsia ja tunnette nuoren neidin, niin arvelin, että voisin säästää isä Damianusta saamasta tuon kieltävän vastauksen, mikä tietenkin tulisi hänen osakseen pyhän kirkkomme viholliselta. Mies paralla on kyllä tarpeeksi siedettävää siinäkin, mitä saa kuulla katupojilta ja muilta irvihampailta, kun kuljettaa sakramenttia kaupungin lävitse.

— Te tiedätte, että on ankarasti kielletty häiritsemästä häntä hänen virkatoimissaan.

— Mutta kumminkin tehdään hänestä pilaa heti kun hän tulee kadulle. Me emme kumpikaan voi muuttaa maailmaa, hyvä herra. Kun kirkolla oli valta käsissään, poltti se ja mestasi teikäläisiä, ja nyt, kun te olette voitolla, vainotaan ja pilkataan meidän pappejamme.

— Te ette voi estää ihmisiä sitä tekemästä, ja isä Damianus on karitsa, joka kärsivällisesti kestää kaiken, hän on yhtä hurskas kristitty kuin moni pyhimys, jolle vahakynttilöitä uhrataan. Tunnetteko tohtoria?

— Oi, menkää sitten hänen tykönsä, herra, neidin tähden, huudahti vanhus sydämellisesti ja rukoilevasti. — Teidän vallassanne on pelastaa ihmishenki, ihana, nuori ihmisolento.

Hovimestarin silmät välkkyivät kosteina. Juuri kun Vilhelmi pani kätensä hänen käsivarrellensa ja sanoi ystävällisesti: — Tahdon koettaa sen tehdä, — huusi miekkailija ovelta: — Teidän neuvottelunne kestää minusta liian kauan. Toiste näkemiin!

— Ei, herra, tulkaa hetkeksi sisään, tämä herra on tullut tänne erään tyttö raukan takia, joka sairastaa hengenvaarassa. Nyt on tuo avuton olento yksin ja hoidotta, sillä hänen tätinsä, vanha neiti van Hoogstraten, on karkottanut hänen luotansa tohtori de Bont'in, tämä kun on kalvinolainen.

— Oivallista, — oivallista! huudahti Allerts lyöden kätensä yhteen. — Ellei paholainen pelkää häntä, vaan tahtoo hänet noutaa, niin minä maksan kyytihevoset. Mutta entä tyttö, tuo sairas tyttö?

— Tämä herra pyytää minua koettamaan taivuttaa de Bont’in menemään jälleen hänen luoksensa. Tehän olette ystäviä tohtorin kanssa?

— Me olimme, Vilhelmi, olimme. Mutta viime perjantaina jouduimme kovaan kiistaan uusista kypäreistä, ja nyt tuo oppinut puolijumala vaatii, että pyytäisin häneltä anteeksi. Mutta peräytyminen ei kuulu tapoihini.

— Oi, rakas herra, huudahti Belotti liikuttavan hartaasti. — Tuo lapsi raukka makaa avutonna, mitä kovimmassa kuumeessa. Jos taivas on teitä itseänne siunannut antamalla teille lapsia…

— Rauhoittukaa, vanhus, rauhoittukaa, vastasi kapteeni, sivellen ystävällisesti Belotti'in harmaita hiuksia. — Lapseni eivät tosin kuulu tähän, mutta me teemme tuon nuoren naisen hyväksi mitä voimme. Näkemiin saakka, hyvät herrat! Roland, edeltäjäni, mitä kaikkea saakaan kokea! Hamppuhan on huokeata Hollannissa, ja kumminkin tuollainen syöjätär saa aivan meidän keskellämme elää vanhaksi kuin korppi!

Näin sanoen hän laskeusi portaita alas. Vasta kadulle tultuansa hän alkoi miettiä, millä sanoin pyytäisi anteeksi tohtori de Bont'ilta, ja hänen kasvonsa kävivät happamen näköisiksi, mutta samalla vilkkueli hymy silmissä ja parrakkailla huulilla.

Tuo oppinut ystävä teki anteeksipyynnön helpoksi, ja kun Belotti tuli kotiin, oli lääkäri jo sairaan vuoteen ääressä.

Nordwykin Elisabet rouva ja kaupunginsihteeri van Houtin vaimo olivat kumpikin erittäin pyytäneet pormestarin rouvaa kanssansa maalle nauttimaan tuosta ihanasta keväisestä sunnuntaista, mutta Barbaran kehotuksesta huolimatta ei nuori rouva ollut taivutettavissa noudattamaan kutsua.

Hänen puolisonsa lähdöstä oli jo kahdeksan päivää, ja niiden kulku aamusta iltaan oli ollut yhtä hidasta kuin samean veden, joka hollantilaista niittyä leikkaavaa ojaa myöten on matkalla leveämpää jokea kohden.

Uni lähestyy kernaasti nuorten leposijoja ja Mariankin luo se oli jälleen saapunut, mutta auringon noustessa palasi tyytymättömyys ja levottomuus, palasivat sydämentuskat, jotka uni ystävällisellä huolenpidolla oli karkottanut loitommaksi. Maria tunsi, ettei näin ollut oleva, ja että hänen isänsä olisi nuhdellut häntä, jos olisi voinut nähdä hänet tällaisessa mielentilassa.

On olemassa naisia, jotka häpeävät punaisia poskiansa ja viatonta elämäniloa ja joille kärsiminen tuottaa surunvoittoista nautintoa. Näihin naisiin Maria ei suinkaan kuulunut. Hän olisi tahtonut olla onnellinen ja kaikin tavoin hän koetti voittaa takaisin kadottamansa mielenhilpeyden. Pyrkien tunnollisesti täyttämään velvollisuuksiansa hän tuon tuostakin yritti lähestyä pikku Liisan vuodetta; mutta lapsukainen alkoi jo parata, ja huomatessaan jääneensä kahden kesken hänen kanssansa se aina alkoi huutaa Barbaraa, Adriania tai Kerttua.

Lukea koetti Maria myöskin, mutta nuo muutamat kirjat, mitkä hän oli ottanut mukaansa Delftistä, olivat kaikki tyyni hänelle vanhastaan tuttuja, ja hänen ajatuksensa läksivät kulkemaan omia teitänsä, ennenkuin olivat ehtineet kiintyäkään kirjaan.

Vilhelmi toi hänelle uuden motettinsa ja hän ryhtyi sitä harjoittelemaan; mutta voidaksensa tuottaa nautintoa musiikki vaatii koko sydäntä, ja kun Marian mieltä täyttivät niin monet muut seikat, niin sävelet eivät tuottaneet hänelle iloa, ei lohtua.

Kun hän opasti Adriania tämän lukiessa läksyjä, loppui hänen kärsivällisyytensä nykyisin paljoa pikemmin kuin muulloin. Ensimäisenä toripäivänä hän Kertun kanssa läksi torille, noudattaaksensa puolisonsa määräystä ruokavarojen ostamisesta, ja kun hän nyt liikkui ihmistungoksessa torilla, jossa kaupiteltiin paikoin kalaa, paikoin lihaa tai vihanneksia, ja hänelle huudettiin joka taholta: — Pormestarinna, tulkaa tänne! Pormestarinna, minulta sitä saatte! — unohti hän huolet, jotka olivat ahdistaneet hänen mieltänsä.

Hänen itsetuntonsa varttui, kun hän nyt tarkasteli jauhoja, palkohedelmiä ja kuivattuja kaloja, koettaen tinkiä parhaansa mukaan; pitihän Barbaran toki nähdä, että hän osasi tehdä hyviä kauppoja. Kova oli tungos kaikkialla, sillä kaupungin hallitusmiehet olivat antaneet kuuluttaa, että kunkin talon pitäisi uhkaavan vaaran takia joka toripäivänä ostaa runsaasti ruokavaroja. Mutta pormestarin nuorelle, suloiselle rouvalle kaikki, yksin välikaupitsijattaretkin, tekivät tilaa, ja tämäkin tuotti Marialle iloa.

Hilpeänä ja iloisena, kun näet oli parastansa tehnyt, hän palasi kotiin ja meni heti Barbaran luo keittiöön.

Pietarin hyväntahtoinen sisar oli varsin hyvin huomannut, kuinka raskas hänen nuoren kälynsä mieli oli, ja siksi oli hän iloinnut, kun tämä läksi ostoksille. Täytyisihän valikoimisen ja tinkimisen haihduttaa huolia ja tuoda muita ajatuksia mieleen. Tosin tuo varovainen taloudenhoitajatar, joka kyllä kernaasti uskoi Marian omistavan mitä muita hyveitä tahansa, mutta ei vain talonemännälle tarpeellista taitoa ja tarmoa, oli käskenyt Kertun pitää huolta siitä, ettei rouvaa petettäisi. Mutta kun torilla milloin menisi tavaroita kaupaksi kaksi, kolme kertaa enemmän kuin niitä on tarjolla, niin hinnat nousevat, ja siitä johtui, että kun Maria luetteli leskelle, mitä hän mistäkin oli maksanut, huudahti Barbara kerran toisensa perästä: — Mutta, hyvä lapsi, sehän on hirmuista! Tuolla tavoinhan pian tulee keppikerjäläiseksi!

Mariaa kiukustuttivat nuo huudahdukset, jotka asianhaaroihin katsoen enimmäkseen olivat aiheettomia. Mutta hän tahtoi pysyä hyvässä sovussa kälynsä kanssa, ja vaikka hänen olikin vaikea sietää tuota kohtuutonta arvostelua, ei hänen luontonsa kumminkaan olisi sallinut hänen ilmaista suuttumustansa kiivain sanoin. Hän sanoi siis vain hieman kiihtyneenä:

— Tee hyvin ja tiedustele mitä muut emännät ovat maksaneet, ja toru sitten, jos katsot olevan syytä.

— Mutta, hyvä lapsi, enhän minä toru lainkaan, huusi Barbara hänen jälkeensä, mutta Maria ei ollut kuulevinaan, vaan nousi nopeasti portaita ylös ja sulkeutui huoneeseensa. Hänen ilomielisyytensä oli taaskin haihtunut kerrassaan.

Sunnuntaina Maria meni kirkkoon. Päivällisen jälkeen hän pani ensin liinareppuun eväitä Adrianille, jonka piti lähteä venematkalle muutamien toverien kanssa, sitten hän istuutui huoneensa akkunaan. Muhkeita herroja, niiden joukossa monta neuvoston jäsentä, käveli ohitse juhlapukuisine vaimoineen ja lapsineen. Kukkavihkot povella vaelsi tyttösiä käsi kädessä, parittain tai kolmittain, kanavan viereistä tietä pitkin kaupunginportille päin, jossa aiottiin tanssia. Siivosti, silmät sävyisästi maahan luotuina, he kulkivat ohitse, mutta monen kasvot punehtuivat ja moni voi töin tuskin pidättää punaisia huuliansa menemästä nauruun, kun nuorukaiset, jotka hilpeinä ja säännöttömissä parvissa seurasivat tasaisesti astelevia neitosia kuin nopealiikkeiset kalalokit laivaa, laskivat pilapuheita tai kuiskailivat tyttösille sellaista, mikä ei ollut aiottu muiden kuultavaksi. Iloisilta ja huolettomilta näyttivät kaikki, jotka kiiruhtivat kaupunginportille päin, ja jokaisen kasvoista voi huomata hänen odottavan saavansa viettää hauskoja hetkiä ulkona raittiissa ilmassa päivänpaisteisilla niityillä. Mariastakin olisi ollut miellyttävää tuolla ulkona, mutta mitäpä hän siellä vierasten keskellä, yksinäisenä ja suruissaan muiden iloitessa! Talojen varjot olivat hänestä tänään synkemmät kuin koskaan muulloin, kaupunginilma tavallista ummehtuneempaa, ja hänestä tuntui siltä kuin kevät olisi saapunut ilahduttamaan kaikkia muita ihmisiä, aikuisia ja lapsia, vanhoja ja nuoria, mutta ei vain häntä.

Achtergrachtin vierellä olevien rakennusten ja puiden varjot alkoivat jo käydä pitemmiksi ja kattojen yläpuolella värähteleviin kullankellerviin auringonsäteisiin sekoittui jo vienoa punaa, kun Maria kuuli ratsastajan lähestyvän. Hän oikaisihe suoraksi ja hänen sydämensä sykki kiivaasti. Toisin tahtoi hän nyt ottaa Pietarin vastaan kuin muulloin; hänen täytyi olla rehellinen ja antaa miehensä tuntea, mitä hänen mielessänsä liikkui, ja ettei heidän suhteensa voinut pysyä ennallaan; miettipä hän jo valmiiksi sanojakin, joilla ilmaisisi ajatuksensa. Silloin pysähtyi ratsu oven eteen. Maria meni akkunaan ja näki, kuinka hänen puolisonsa hypähti hevosen selästä ja katsahti iloisesti ylös hänen huoneeseensa. Maria ei tervehtinyt häntä, mutta hänen sydämensä pakotti hänet miehensä luokse. Kaikki tuumat, kaikki mietteet unohtuivat, ja nopein askelin kiiruhti hän käytävää pitkin portaille. Mutta Pietari oli jo ehtinyt eteiseen ja Maria huudahti hänen nimensä. — Lapseni, Maria, siinähän olet! kajahti hänelle vastaan, ja reippaasti kuin nuorukainen kiiruhti hänen puolisonsa portaita ylös, saavutti hänet niiden yläpäässä ja sulki hänet syliinsä kiihkeän hellästi.

— Vihdoin, vihdoin ollet jälleen luonani! huudahti Pietari riemuisasti ja suuteli Marian silmiä ja tuoksuvia hiuksia. Tämä oli kietonut kätensä lujasti hänen kaulaansa, mutta Pietari irroitti ne, sulki ne omiinsa ja kysyi:

Silloin Pietari naurahti, kumartui hieman, otti hänet kuin lapsen syliinsä ja kantoi hänet huoneeseensa. Samoin kuin liekki sytyttää palavan talon vieressä kasvavan ihanan puun, vaikka sitä on koetettu suojella valamalla kylmää vettä sen ylitse, niin valtasi nyt Mariankin lämpö, joka ilmeni hänen puolisonsa tunteissa, huolimatta hänen päivämääriä hautomastaan tuumasta, että ottaisi hänet kylmästi vastaan. Hän iloitsi sydämensä pohjasta siitä, että Pietari taas oli hänen luonansa, ja uskoi kernaasti, kun tämä hellin sanoin kertoeli, kuinka raskas eronaika hänestä oli ollut, kuinka hän oli kaivannut Mariaa ja kuinka Marian kuva oli väikkynyt hänen edessänsä, vaikka häneltä muutoin puuttui taito kuvailla mielessänsä poissaolevaa henkilöä.

Kuinka lämpimin sanoin ja kuinka vakuuttavalla äänellä hän tänään osasikaan ilmaista rakkauttansa! Maria tunsi olevansa kaikesta huolimatta onnellinen vaimo, eikä hän salannut mieheltään, että niin oli.

Barbara ja Adrian palasivat kotiin, ja illallispöydässä oli paljon juteltavaa. Paljon oli Pietari kokenut matkallaan ja uutta toivoa näkyi hänessä heränneen, poikasta oli palkittu koulussa ja pikku Liisan tautia voi jo pitää voitettuna vaarana. Barbara loisti ilosta, kun nyt Maria ja hänen veljensä näyttivät jälleen sopineen.

Kun Maria seuraavana aamuna palmikoitsi hiuksiinsa mustia samettinauhoja, oli hänen sydämensä kiitollinen, sillä hän oli rohkaissut mielensä ja sanonut Pietarille, että tahtoi suuremmassa määrässä kuin tähän saakka saada ottaa osaa hänen huoliinsa, ja Pietari oli vastannut ystävällisellä lupauksella. Arvokkaampaa, aatteellisempaa olisi hänen elämänsä tästälähin oleva, niin hän toivoi. Tänään vielä kertoisi Pietari hänelle, mitä oli saanut aikaan prinssin tykönä ja Dordrechtissä, sillä tähän saakka hän ei vielä ollut puhunut sanaakaan noista asioista.

Barbara, joka hyöriskeli keittiössä ja juuri aikoi ottaa kiinni kolme kananpoikaa, teurastaaksensa ne, jätti ne vielä hetkiseksi elämään, heittipä vielä niiden häkkiin puoli kourallista ohria, kun kuuli kälynsä tulevan laulaen portaita alas. Tuo pätkä Vilhelmin uusimmasta madrigaalista kuului Barbarasta niin suloiselta ja toivehikkaalta kuin puutarhurista satakielen ensi liverrys pitkän takatalven päättyessä. Keväistä oli nyt jälleen pormestarin talossa, ja niinkuin auringonkukan mykerö kehässään hohti Barbaran ystävällinen pyöreä naama iloisena ja huolettomana suuren päähineen keskellä, kun hän huusi Marialle:

— Tänään sinä olet hyvällä tuulella, lapseni. Nyt laitamme voin astioihin ja suolaamme liikkiöitä.

Tämä kuului niin iloiselta kuin se olisi ollut kutsu paratiisiin, ja Maria oli kernaasti apuna tuossa työssä, johon heti ryhdyttiin. Kun Barbara toimi käsillänsä, ei hän voinut pitää kieltäänkään liikkumatonna, ja hän oli nyt sangen utelias tietämään miten Pietari ja hänen vaimonsa olivat selvitelleet välinsä.

Taitavasti hän saattoi puheeksi kotiin palanneen miehen ja kysäisi aivan kuin sattumalta:

— Ei kai, ei kai, — mutta haudottu paju parempi, lyöty lapsi armahampi!
Miehille ei pidä antaa liian paljoa anteeksi. Ei mitään ilmaiseksi.
Avioliitossa tulee lyödä kärsimänsä vääryydet rahaksi, jolla saa uusia
etuja.

— Ei minua haluta käydä kauppaa Pietarin kanssa, ja jos minua olikin pahoittanut jokin seikka, niin olen sen kernaasti suonut anteeksi näin pitkän eron jälkeen.

— Mutta ei tora haavaa tee. Jos ihmistä rasittaa jokin huoli, niin hänen ei pidä sitä hautoa, vaan puhua suunsa puhtaaksi. Sitä vartenhan hänellä on kieli, ja eilen olisi ollut sopiva aika jutella kaikesta, mikä mieltäsi ahdistaa, sillä ken myötäisen makaa, se vastaisen soutaa.

— Hän oli niin hyvällä tuulella tullessaan kotiin, — ja miksikä sitä paitsi luulet, että minä olen onneton?

Kerttu auttoi noita keittiössä puuhailevia naisia, mutta usein hänen täytyi keskeyttää toimensa, sillä ulko-oven kolkutin ei ollut tänä aamuna kauan hiljaa, — eikä tulijoilla liene ollut ilahduttavia sanomia tuotavana pormestarille, sillä hänen syvä, jymisevä äänensä kuului usein keittiöön saakka.

Kauimmin keskusteli hän kaupunginsihteeri van Houtin kanssa, joka ei ollut tullut ainoastaan tietoja saamaan ja antamaan, vaan myöskin esiintuodakseen kanteita.

Kannattipa katsella noita kahta miestä, joille harva veti vertoja, yhtä vähän ruumiinkoossa kuin siveellisessä vakavuudessa ja alttiiksiantavassa vapaudenrakkaudessa, — kannatti heitä katsella, kun he nyt tekivät selkoa mielipiteistään ja yhdessä purkivat vihaansa sanoiksi. Kiihkeällä kuului tuon tulisen, tarmokkaan, vilkkaan van Houtin ääni, vakaasti punniten puheli tyyni ja järkevä van der Werff.

Ei ollut luottamista kaupungin isiin, ei pohattoihin, jotka edustivat vanhoja sukuja, ei varakkaisiin kutojiin ja juomanpanijoihin, sillä omaisuus, elämä ja yhteiskunnallinen asema olivat heistä arvokkaammat kuin uskonto ja vapaus. Köyhät sitä vastoin, joiden täytyi tehdä työtä otsansa hiessä ansaitaksensa niukan elatuksen omaisillensa, olivat valmiit panemaan alttiiksi verensä ja henkensä tuon kalliin asian tähden.

Vaikeuksia oli voitettava monenmoisia. Telineet ja puitteet, vajat ja muut rakennukset, joita vihollinen voisi käyttää piilopaikkana, piti hävitettämän maan tasalle, samaten kuin jo ennen oli menetelty kaupungin läheisyydessä olevien maatalojen suhteen. Paljon oli jo hävitetty sellaista, mikä vasta äsken oli saatu pystyyn, mutta rikkaat enin arastelivat iskiessään kirveen kaluihinsa. Tärkeän Valkenburgin linnoituksen luona oli alettu luoda uusia multavalleja. Mutta osan siitä alueesta, jossa kaivamistyötä toimitettiin, omisti muudan juomanpanija, ja tämä vaati vahingoittuneesta niitystänsä suurta korvausta. Maaliskuussa lakanneen piirityksen aikana oli pantu liikkeelle paperirahaa, pyöreitä pahvilevyjä, joiden toisella puolen oli Alankomaiden jalopeura ja sen ympärillä kirjoitus "Haec libertatis ergo" ja toisella puolen kaupungin vaakuna ja lause "Jumala suojelkoon Leideniä". Nämä piti nyt vaihdettaman metallirahaan tai viljaan, mutta oli varakkaita keinottelijoita, jotka olivat saaneet haltuunsa joukon näitä paperirahoja ja nyt koettivat korottaa niiden arvoa. Kaikenlaisilla toimilla ahdisteltiin pormestaria, ja samalla hänen myös täytyi ajatella yksityisasioitaan, sillä pian voi yhteys muun maailman kanssa olla lopussa, ja hänen piti sopia hampurilaisen asioitsijansa kanssa monesta ammattia koskevasta seikasta. Suuria tappioita oli odotettavissa, mutta hän ei jättänyt mitään keinoa koettamatta, pelastaaksensa omaisillensa sen mikä oli pelastettavissa.

Vaimoansa ja lapsiansa hän näki vain harvoin. Kumminkin hän luuli täyttävänsä lupauksen, jonka Maria oli ottanut häneltä sinä iltana, jolloin hän palasi kotiin, kun lyhyesti vastasi tämän kysymyksiin tai itsestään ohimennen virkkoi hänelle muutaman sanan, kuten: — Tänään oteltiin kiivaasti raatihuoneella! — tai: — Pakkorahan vaihto näyttää tuottavan enemmän vaikeuksia kuin olisi luullutkaan! — Hän ei kaivannut uskotuita eikä tuntenut halua keskustella muiden kanssa, ja hänen ensimäinen vaimonsa oli ollut tyytyväinen ja onnellinen, kun hän rauhallisina aikoina istui tyynenä hänen vieressänsä, nimitti häntä kultaseksensa, iloitsi lapsista tai kehuskeli hänen vohveleitaan ja sunnuntaipaistiaan. Ammatti ja yleiset asiat olivat kuuluneet Pietarille, keittiö ja lastenkamari olivat olleet hänen vaimonsa toimiala. Heitä oli yhdistänyt rakkaus, jota tunsivat toisiansa kohtaan, lapset, talon arvon ja kunnian ylläpito ja sen omistaminen.

Maria kaipasi muutakin, ja Pietari tahtoi kyllä suoda sitä hänelle. Mutta kun Maria illoin ahdisteli tuota väsynyttä miestä kysymyksillä sellaisilla, jommoisia tämä oli tottunut kuulemaan ainoastaan miesten suusta, niin Pietari lohdutti häntä sillä, että tulisi rauhallisempia aikoja, tai nukahti kesken hänen tiedustelujansa.

Maria näki millainen taakka häntä rasitti, kuinka väsymättömästi hän toimi, — mutta miksi hän ei sälyttänyt osaa kuormastansa muiden hartioille?

Kerran he menivät kauniilla säällä yhdessä maalle. Silloin Maria käytti tilaisuutta hyväksensä ja huomautti Pietarille, että hänen tulisi sekä itsensä että vaimonsa takia suoda itsellensä enemmän lepoa.

Kärsivällisesti Pietari kuunteli, ja kun Maria oli saanut esitetyksi kaikki pyyntönsä ja neuvonsa, tarttui hän hänen käteensä ja sanoi:

— Olethan sinäkin nähnyt herra Marnix van St. Aldegonden ja tiedät mitä hän on tehnyt vapaudenasian hyväksi? Oletko kuullut hänen mielilauseensa?

Silloin Marian valtasi hiljainen vavistus, ja vetäessään kätensä miehensä kädestä hän ajatteli: "Muualla — siis ei täällä. Lepoa ja onnea ei täällä ole odotettavissa." Hän ei lausunut ilmi näitä ajatuksiansa, mutta ne eivät tahtoneet haihtua hänen mielestänsä.

Hiljaista oli yleensä Nobelkadulla ja nykyisin kaikkein hiljaisinta Hoogstratenin talossa. Olkia ja hietaa oli levitetty kadulle tohtori de Bont'in ja vanhan neidin hovimestarin toimesta. Akkunain edessä oli paksut verhot, oven ja kolkuttimen välille oli naulattu huopaa. Katuovi oli lukitsematta, mutta sen takana istui vartija, jonka puoleen tulijat voivat kääntyä.

Aamulla toukokuun kahdeksantena päivänä kääntyivät taiteilija Vilhelmi Kornelionpoika ja Janus Dousa Nobelkadulle. He olivat juuri puhelleet varsin innokkaasti, mutta nähdessään hiedan ja oljet he ensin hiljensivät ääntänsä ja vaikenivat sitten kokonaan.

— Tie on jo valmiina kuoleman riemuretkeä varten. Toivokaamme että hän täällä vain kerran kääntää soihtunsa maata kohden ja osottaa tämän kunnian hänelle, jonka osaksi se ikään katsoen on tuleva, niin vähän kunnioitusta kuin hän muutoin ansaitseekin. Elkää viipykö kovin kauan tuossa taudin saastuttamassa talossa, herra Vilhelmi.

Taiteilija avasi hiljaa oven. Palvelija tervehti häntä vaieten ja kääntyi porraskäytävään päin huutaaksensa Belottia, sillä "soittoniekka" oli jo monesti käynyt tapaamassa hovimestaria.

Vilhelmi meni odotushuoneeseen, jossa tänään aivan ensi kerran oli toinenkin vieras — ja lisäksi sangen oudossa asennossa. Selkä suorana mutta pää sivulle vaipuneena oli pater Damianus nukahtanut istualleen nojatuoliin. Hän oli neljääkymmentä lähentelevä, vaaleapartainen mies, valkoihoinen ja punaposkinen kuin lapsi. Paljaaksi ajeltua päälakea ympäröivät vaaleat hiukset, muodostaen ohuen kaaren. Uinailevan kädet, jotka olivat vaipuneet syliin, pitelivät öljypuusta valmistettua, hyvin kellastunutta rukousnauhaa. Hänen hieman avonainen suunsa hymyili herttaisesti ja ystävällisesti.

"Tämä lempeä pyhimys pitkässä naismaisessa puvussaan ei juuri ole tarmokkaan työntekijän näköinen", ajatteli Vilhelmi, "mutta kumminkin hänen suuret kätensä näyttävät kovettuneilla ja työhön tottuneilta".

Kun Belotti tuli odotushuoneeseen ja näki nukkuvan papin, asetti hän varovasti tyynyn hänen päänsä alle ja viittasi Vilhelmille, että tämä seuraisi häntä etuhuoneeseen.

— Antakaamme hänen vähän levätä, sanoi italialainen. — Vasta kaksi tuntia sitten hän läksi vanhan neidin luota, jonka vuoteen ääressä hän on istunut eilisestä puolipäivästä saakka. Neiti on enimmäkseen tiedotonna, mutta kun hän välillä virkoaa, ikävöi hän hengellistä lohdutusta, Kuolinsakramenttejä hän ei vielä tahdo, sillä hän ei ota uskoaksensa, että hänen loppunsa voi olla käsissä. Mutta väliin, kun kivut lisääntyvät, kysyy hän kuolemantuskissaan onko kaikki valmiina, sillä hän pelkää kumminkin kuolla ilman viimeistä voitelua.

Pappi tuli samassa odotushuoneesta. Belotti suuteli kunnioittavasti hänen kättänsä ja Vilhelmi kumarsi kohteliaasti.

— Minä nukahdin, sanoi Damianus yksinkertaisesti ja luontevasti, mutta äänellä, joka ei ollut niin voimakas ja syvä kuin olisi odottanut nähdessään hänen leveän rintansa ja kookkaan vartalonsa. — Luettuani messun käyn pikaisesti sairaitteni luona ja palaan sitten jälleen. Oletteko jo tullut järjillenne, Belotti?

— Se on mahdotonta, herra, pyhä neitsyt tietää, että se ei käy päinsä. Minun oli lähdettävä palveluksestani toukokuun ensimäisenä päivänä, tänään on kahdeksas, ja täällä minä olen yhä vielä; en ole lähtenyt tästä talosta, koska olen kristitty! Mutta nyt on neideillä etevä lääkäri hoitajana, sisar Gonzaga täyttää velvollisuutensa, te itse ansaitsette hoidollanne sijan marttyyrien joukossa paratiisissa, ja niin voin minä siis syntiä tekemättä panna pillit pussiin.

— Elkää lähtekö, Belotti, sanoi pater Damianus vakaasti, — ja jos ette sittenkään luovu aikeestanne, niin elkää ainakaan nimittäkö itseänne kristityksi.

— Te jäätte tänne, huudahti Vilhelmi, — jos ette muutoin, niin toki nuoren neidin tähden, josta te pidätte.

— Siihen, mitä arvoisa isä Damianus eilen minulle sanoi, ette te, nuori herra, enää voi lisätä mitään. Kumminkin pysyn aikeessani ja lähden; mutta koska panen paljon arvoa siihen, mitä arvoisa isä ja mitä te minusta ajattelette, niin pyydän teitä hyväntahtoisesti kuulemaan minua. Olen jo kuudenkymmenenkahden vuoden vanha, ja niin on laita vanhain palvelijain kuin vanhain hevosten, etteivät ne helposti käy kaupaksi. Brysselissä voisi tosin ehkä vielä katoolinen hovimestari saada paikan, kun on toimeensa tottunut, mutta vanha sydämeni ikävöi Neaappeliin — ikävöi kiihkeästi, tulisesti, sanomattomasti. Te, nuori herra, olette nähnyt meidän sinisen meremme ja meidän taivaamme; minä kaipaan niitä, se on totta, mutta enemmän vielä kaipaan muita vähäpätöisempiä seikkoja. Minusta tuntuu jo onnelta sekin, että saan puhua omaa kieltäni teidän kanssanne, herra Vilhelmi, ja teidän, arvoisa isä. Mutta onhan olemassa maa, jossa jokainen puhuu niinkuin minä. Vesuvion juurella on pienoinen kylä. Armias taivas! Moni kauhistuisi, jos hänen täytyisi jäädä sinne puoleksikaan tunniksi, kun vuori jylisee, kun tuhkaa sataa ja tulinen laava virtaa vuorta alas. Eivät talot siellä suinkaan ole niin sirosti rakennetut, eivät akkunaruudut myöskään hohda puhtauttaan kuten täällä. Pahoin pelkään ettei koko Resinassa ole olemassakaan monta lasiakkunaa, mutta ei lasten kumminkaan tarvitse meillä palella enemmän kuin teilläkään. Mitähän leideniläinen talonemäntä virkkaisi meidän kyläntiestämme? Viiniköynnöksiä tangoissansa, viikunanlehviä ja kirjavia pesuvaatteita näkyy siellä sekaisin katoilla, akkunoissa ja noilla vinoilla parvekkeilla; pienissä puutarhoissa, joista puuttuu suoria käytäviä ja kaavanmukaisia kasvilavoja, riippuu kullankellerviä hedelmiä oranssi- ja sitruunapuissa. Kaikki kasvaa siellä sikin sokin. Ja nuo viinitarhojen valkoisten muurien ylitse kiipeilevät poikaset — repaleisissa ryysyissänsä, jotka eivät suinkaan näytä räätälin kädestä lähteneiltä, — nuo pikku tytöt, joiden tukkaa äiti selvittelee talon ovella, ne eivät ole niin valkoihoisia ja punaposkisia ja puhtaaksi pestyjä kuin hollantilaiset lapset. Mutta tahtoisin sittenkin vielä kerran nähdä noita tummasilmäisiä, ruskeita pörröpäitä ja viettää loppuikäni keskellä tuota sekamelskaa, lämpöisessä ilmassa, huoletonna elellen sukulaisteni ja kansani keskuudessa.

Vanhuksen poskille oli kohonnut puna hänen näin puhellessaan, ja hänen tummissa silmissänsä ilmeni jälleen säihky, jonka vielä äskettäin olisi luullut ainiaaksi sammuneen pohjan kylmän ilman ja pitkän palvelusajan vaikutuksesta. Kun ei pappi eikä taiteilija heti vastannut hänen keskeytettyään puheensa, jatkoi hän levollisemmin:

— Monseigneur Gloria lähtee nyt Italiaan, ja minä voin päästä hänen kanssansa Roomaan hänen matkapalvelijanaan. Sieltä pääsen helposti Neaappeliin, ja voin täydessä rauhassa ruveta elelemään säästöjeni koroilla. Viidentenätoista päivänä lähtee tuleva isäntäni, ja kahdentenatoista täytyy minun saapua Antwerpeniin hänen luoksensa.

Pappi ja taiteilija katsahtivat toisiinsa. Vilhelmi ei raskinut kehottaa hovimestaria luopumaan tuumastaan, mutta Damianus rohkaisi mielensä, laski kätensä vanhuksen olalle ja sanoi:

— Jos te jäätte tänne vielä muutamiksi viikoiksi, Belotti, niin myöhemmin kyllä pääsette lepoon, ja silloin saatte myöskin nauttia hyvän omantunnon rauhaa. Niille, jotka ovat uskollisia kuolemaan saakka, luvataan elämän kruunu. Kun nämät raskaat ajat ovat menneet ohitse, on helppo pitää huolta siitä, että vaikeuksitta pääsette kotimaahanne. Päivällisaikaan minä palaan takaisin, Belotti. Jos tarvitsette apuani, niin lähettäkää minulle sana: Ambrosio vanhus kyllä löytää luokseni. Toivotan teille Jumalan siunausta ja samoin teillekin, herra Vilhelmi, jos sallitte minun sitä tehdä.

— Kyllä hän vain sittenkin minut pakottaa noudattamaan tahtoansa. Väärin hän käyttää vaikutusvaltaansa. En minä ole mikään pyhimys, ja hän vaatii minua…

— Mutta ette tiedä miltä tuntuu, kun pitää heittää mielestänsä pitkän, vaivaloisen elämän kallein toivo aivan kuin toinen heittää luotansa rikkinäiset kenkäräsynsä. Ja kenenkä tähden, sanokaa, kenen? Tunnetteko te neitiäni? Voi herra, minä olen tässä talossa nähnyt monenmoista, sellaistakin, jota te, nuori mies, ette voisi uskoa mahdolliseksikaan. Te olette ihastunut nuoreen neitiin. Olenko oikeassa vai en?

— Todellako? Teidän tähtenne iloitsen siitä, sillä te olette vaatimaton taiteilija, mutta nuori neiti on Hoogstratenin sukua, — muuta minun ei tarvitse sanoa. Tunnetteko te neidin isän?

— Siinä se vasta on hurjapää! — Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan nuoren neitimme vanhemmasta sisaresta?

— Kyllä, herra, ja kun häntä muistelen… Kuvailkaa mielessänne neitimme, aivan Henriika neitimme, mutta kookkaampana, muhkeampana, kauniimpana.

— Isabella! huudahti taiteilija. Ajatus, jonka keskustelu Henriikan kanssa oli hänessä herättänyt, alkoi näyttää todenmukaiselta, ja siksi hän tarttui hovimestarin käsivarteen niin kiivaasti ja niin äkkiä, että tämä peräytyi, samalla kuin Vilhelmi jatkoi tulisesti:

— Mitä te tiedätte hänestä? Kertokaa minulle kaikki. Belotti, tehkää hyvin!

— Varmaankin te erehdytte. Minun tietääkseni ei tässä talossa ole koskaan ollut Isabellaa, mutta kernaasti täytän kumminkin pyyntönne. Tulkaa takaisin illan suussa, mutta elkää vain odottako kuulevanne mitään hupaista kertomusta.

Pimeän tullessa palasi taiteilija Hoogstratenin taloon. Odotushuone oli tyhjä, mutta Belotti saapui pian.

Vanhus asetti valkean viereen pöydälle sievän tarjottimen, jolla oli viiniastia ja pikari, ja annettuaan tietoja sairasten voinnista hän tarjosi erityisen kohteliaalla tavalla Vilhelmille tuolin. Kun taiteilija kysyi häneltä, miksi hän ei ollut tuonut itselleen pikaria, vastasi hän:

— Minä juon vain vettä, mutta jos sallitte, niin istuudun. Kamaripalvelija läksi pois ja minun on koko päivä täytynyt juosta portaita ylös ja alas. Tuo on rasittanut vanhoja jalkojani, eikä meillä ole suinkaan odotettavissa rauhallista yötä.

Yksi ainoa kynttilä valaisi kammiota, kun Belotti, joka oli vaipunut syvälle nojatuoliinsa, avasi ristissä olevat kätensä ja alkoi kertoa hitaasti:

— No niin, tänä aamuna puhuin Hoogstratenien luonnonlaadusta. Yleensähän samojen vanhempien lapset kehittyvät hyvin erilaisiksi, mutta teidän pienessä maassanne, jolla on oma kielensä ja paljon muutakin omintakeista, on jokaisella vanhalla suvulla — sitä ette voi kieltää — erityiset tuntomerkkinsä. Minä tiedän sen, sillä olen elellyt monissa hollantilaisissa aatelistaloissa. Joka suvulla on oma luonnonlaatunsa ja omat tapansa. Ja jos joku on — elkää panko pahaksenne! — päästään hiukan vialla, niin hän harvoin on ainoa laatuaan suvussaan. Minun emäntäni on enemmän ranskalaiseen äitiinsä. Mutta minunhan piti puhua neitini veljentyttärestä, ja kertomukseni alkaa käydä liian laveaksi.

— Ei loki, Belotti, ei suinkaan. Meillähän on kyllä aikaa, ja teidän puheenne huvittaa minua; mutta sallikaa minun ensin kysyä erästä asiaa.

— Kas herra, kuinka poskenne hehkuvat! Oletteko ehkä tavannut Italiassa häntä, josta me puhumme?

— No sitten, — sitten! Ken hänet kerran on nähnyt, se ei häntä helposti unohda. Mitä te aioitte kysyä?

— Kuten sanoin, aivan Henriika neidin näköinen. Mutta voihan mikä nainen tahansa olla tumma- tai valkoverinen. Luulen että pikemmin pääsemme asiasta selville, jos sallitte minun nyt tehdä kysymyksen. Oliko tuolla naisella, jota tarkoitatte, suuri pyöreämäinen arpi keskellä otsaa, juuri tukan rajalla?

— Jo riittää! huudahti Vilhelmi hypähtäen nopeasti seisoalleen. — Hän oli lapsena lyönyt otsansa isänsä aseeseen.

— Päinvastoin, herra, junkkari van Hoogstratenin ase iski tämän tytärtä otsaan. Kuinka kauhistuneelta te näytätte! Hyvä Jumala, minä olen kyllä tässä talossa kummempaakin nähnyt. Mutta nyt on taas teidän vuoronne vastata: Missä kotimaani kaupungissa te häntä tapasitte?

— Roomassa, missä hän eleli yksin ja käytti salanimeä. Isabellako — hollantilainen tyttö! Tehkää hyvin, Belotti, ja jatkakaa kertomustanne. Minä en suinkaan enää keskeytä teitä. Mitä oli pienokainen tehnyt, kun hänen oma isänsä…

— Noista hurjista Hoogstrateneista on junkkari kaikkein hurjin. Italiassa olette ehkä tavannut hänen tapaisiansa miehiä, tässä maassa· ei hevillä löytäisi toista tuollaista hurjapäätä. Pahasisuiseksi ei teidän kumminkaan pidä luulla häntä; mutta ei ole tarpeen muuta kuin sana vain, joka ei ole hänelle mieleen, tai tyly katse, ja heti hän on poissa suunniltaan; nyt seuraa teko, tekoa katumus. Mitä tulee hänen tyttärensä arpeen, niin hän sai sen tällä tavoin: Hän oli vielä lapsi, eikä hän tietysti olisi saanut kosketella ampuma-aseita, mutta hän teki sen kumminkin milloin vain voi, ja kerran laukesi pistooli ja luoti surmasi yhden paraita metsäkoiria. Junkkari kuuli pamauksen, ja kun hän näki koiran pitkällään ja pistoolin pikku neidin jalkojen juuressa, otti hän aseen maasta ja löi sen teräväsärmäisellä perällä…

— Ihmisiä on monenlaisia, jatkoi Belotti. — Toiset — ja niihin te kai kuulutte — punnitsevat asiat tarkoin ennenkuin puhuvat ja toimivat; toiset taas tuumivat kauan, ja kun he ovat asioista selvillä, niin he puhuvat pitkälti, mutta tekoihin he harvoin ryhtyvät. Mutta sitten on vielä kolmatta lajia ihmisiä — ja niihin kuuluvat ennen muita Hoogstratenit —, jotka vain antavat toisen teon seurata toista ja jos joskus niitä punnitsevat, niin eivät ainakaan ennenkuin ne ovat tehdyt. Jos he silloin huomaavat menetelleensä väärin, estää ylpeys heitä sitä myöntämästä ja sovittamasta. Niin seuraa toinen onnettomuus toista; mutta ei niitä kovin surra, ja viini ja korttipeli, turnajaiset ja metsästykset auttavat ne unohtamaan. Velkoja on yllin kyllin, mutta niistä saavat velkojat huolehtia, ja ne pojista, joille ei jää perintötilaa, voivat kyllä päästä hoviin tai sotaväkeen, tytöiltä ei, Jumalan kiitos, puutu luostareita, jos he tunnustavat meidän pyhää uskoamme, ja molemmille toivotaan perintöjä rikkailta tädeiltä ja muilta sukulaisilta, jotka kuolevat lapsettomina.

— Mutta todellisuuden mukaan, — ja junkkariin soveltuu tämä kaikki. Poikia varten hänen ei tosin tarvinnut säilyttää tilaansa, sillä niitä ei hänen puolisonsa ollut hänelle lahjoittanut. Tämän hän oli tavannut hovissa Brysselissä, ja hän oli kotoisin Parmasta.

— Hän oli jo kuollut, ennenkuin minä tulin tähän taloon. Molemmat neidit ovat saaneet varttua suuriksi ilman äidin hoitoa. Kuten kuulitte, voi junkkari väliin pidellä heitä pahoin, mutta varmaankin hän kumminkin heitä rakasti, eikä hän raskinut panna heitä luostariin. Usein hän kyllä huomasi — ainakin hän sen empimättä myönsi keskustellessaan emäntäni kanssa — että voi olla olemassa sopivampia olopaikkoja nuorille aatelisneitosille kuin hänen linnansa, jossa pidettiin aika menoa, ja niin hän vihdoin lähetti vanhemman tyttärensä meille. Neitini ei muutoin lainkaan voinut sietää nuoria tyttöjä läheisyydessään, mutta Anna neiti oli meidän lähimpiä sukulaisiamme, ja minä tiedän että hän vapaaehtoisesti kutsui lapsukaisen luoksensa. Muistan vielä selvään tuon kuusitoistavuotiaan neitosen; suloisempaa olentoa, herra Vilhelmi, en ole nähnyt sitä ennen enkä sen jälkeen — enkä myöskään vaihtelevampaa. Olen nähnyt hänet taipuisana kuin flanderilainen sametti, mutta toisin ajoin hän riehui ja raivosi kuin syysmyrskyt täällä teidän maassanne. Kaunoinen oli hän aina kuin äskenpuhjennut ruusu, ja kun hänen äitinsä vanha kamarineitsyt — hän oli kotoisin Luganosta — oli kasvattanut hänet, ja pappi, joka oli ollut hänen opettajansa, oli kotoisin Piisasta ja kuuluisa musiikkitaiteilija, niin neiti puhui minun äidinkieltäni kuin toskanalainen lapsi ja oli hyvin perehtynyt säveltaiteeseen. Te olette kai itse kuullut hänen laulavan ja soittavan harppua tai luuttua, mutta voin vielä mainita, että kaikilla Hoogstratenin suvun naisilla, lukuunottamatta minun emäntääni, on erityinen taipumus teidän taiteeseenne. Me asuimme kesällä tuossa kauniissa maatalossa, jonka teidän ystävänne ennen piirityksen alkua repivät maahan, — ilman laillista oikeutta, minun nähdäkseni. — Usein toivat ratsut meille muhkeita vieraita. Talomme oli vieraanvarainen, ja missä on tarjolla hyvä ateria ja nähtävänä niin ihana neitonen kuin meillä, sieltä ei puutu ritareita. Näiden joukossa oli myöskin eräs hyvin ylhäinen, keski-ikäinen herra, markiisi d'Avennes, jota neitini nimenomaan oli pyytänyt käymään luonansa. Niin kohteliaasti kuin häntä emme olleet vastaanottaneet ruhtinaitakaan. Sehän oli luonnollista, sillä hänen äitinsä oli emäntäni sukulaisia. Neitini on nimittäin äitinsä puolelta normandialaista syntyperää. Markiisi d'Avennes oli tosin hieno seuramies, mutta olennoltaan pikemmin siro kuin miehekäs. Kohta hän oli silmittömästi rakastunut Anna neitiin ja kosikin häntä. Emäntääni tuuma miellytti, ja junkkari ilmoitti lyhyesti tyttärellensä, että tämän oli suostuminen, — eikä hän pidä vastustelemisista. Eipä muillakaan ritareilla ole tapana liioin tiedustella tyttäriensä mieltä, kun ilmaantuu sopiva kosija. Näin tuli siis Anna neidistä markiisin morsian, mutta emäntäni selitti tarmokkaasti, että hänen veljentyttärensä oli liian nuori mennäksensä naimisiin. Hän taivutti junkkarin, jota hän siihen aikaan piti yhtä tiukalla ohjissa kuin kengittäjä varsaa, määräämään häät pidettäviksi vasta pääsiäisen aikoina. Talvella piti myötäjäiset valmistettaman. Markiisille asetettiin ehdoksi, että hänen pitäisi odottaa vielä puoli vuotta. Sormus sormessa hän palasi takaisin Ranskaan. Morsian ei vuodattanut kyyneltäkään hänen lähtönsä takia, ja heti sulhasen lähdettyä hän heitti sormuksen koristelippaaseen kamarineitsyen nähden, joka kertoi sen minulle. Hän ei uskaltanut vastustaa isäänsä, mutta tädillensä hän sanoi suoraan, mitä ajatteli markiisista, ja tämä salli hänen sen tehdä vaikka olikin suosinut ranskalaisen kosintaa. Aikaisemmin olivat emäntäni ja nuori neiti usein otelleet kiivaasti, ja vaikka neidilläni kyllä olikin syytä soukentaa tuon kesyttömän haukan siipiä ja opettaa mikä on aatelisnaiselle sopivaa, niin antoivat Anna neidillekin valittamisen aihetta tädin monenmoiset vaatimukset, jotka veivät häneltä kaiken elämänilon. Olen pahoillani siitä, herra, että järkytän nuoruuden kokemattomuuteen perustuvaa luottamustanne ihmisiin, mutta joka silmät avoinna on elänyt vanhaksi, se on myöskin nähnyt ihmisiä, joille tuottaa iloa, joiden täytyy saada loukata muita ihmisiä. Kumminkin olen samalla lohdutuksekseni aina huomannut, ettei kukaan ole paha vain ollakseen paha, niin, olenpa usein huomannut, että pahimmatkin taipumukset — kuinkas sen sanoisin? — että pahimmatkin taipumukset vain johtuvat vastakohtiensa eli mitä ihanimpien hyveiden rajattomuudesta, joiden hyveiden irvikuvia ne ovat. Ihailtavasta kunniantunnosta olen nähnyt kehittyvän kavalaa kateutta, ripeästä toimeliaisuudesta paheksuttavaa ahneutta, hellästä rakkaudesta kiivasta vihaa. Emäntäni oli nuorena ollessaan rakastanut uskollisesti ja hartaasti, mutta hänet petettiin kurjalla tavalla, ja nyt valtasi hänen mielensä viha, ei ainoastaan määrättyä henkilöä, vaan koko elämää kohtaan, ja tuon jalon uskollisuuden sijan anasti nyt pahansuopa itsepintaisuus. Te käsitätte mitä tarkoitan ja mistä tuo kaikki on johtunut, jos tahdotte edelleen kuunnella kertomustani.

Kun tuli talvi, sain minä toimekseni matkustaa Brysseliin laittaakseni siellä uuden, muhkean talouden kuntoon. Pian tulivat neidit sinne jälkeeni. Siitä on nyt neljä vuotta. Siihen aikaan Alba herttua piti kuninkaan sijaisena asuntoa Brysselissä. Hän piti emäntääni suuressa arvossa, kunnioittipa hän meitä kahdesti käynnilläänkin. Hänen ylhäiset upseerinsa kävivät myöskin usein talossamme. Näiden joukossa oli myöskin don Luis d'Avila, joka oli vanhaa aatelissukua ja herttuan suosikkeja. Hänkään ei ollut enää aivan nuori, enemmän kuin markiisikaan, mutta hän oli ihan toisenlainen: kookas mies, kuin teräksestä taottu, voittamaton kortinlyöjä ja miekkailija ja mitä pahin äkäpussi. Mutta hänen tulisissa silmissään ja ihanassa laulussaan oli kumminkin jokin salaperäinen voima, joka hurmasi naisia. Palvelijain huoneessa kerrottiin lukemattomista seikkailuista, joista hän muka oli suoriutunut, ja puolet niistä olivatkin tosia, sen olen myöhemmin saanut varmasti tietää. Jos te luulette, että tämä sydänten valloittaja oli noiden iloisten, kiharatukkaisten onnettaren suosikkien kaltainen, joita vastaan neitoset kiiruhtavat tarjotakseen heille rakkauttaan, niin te erehdytte, sillä don Luis oli vakava, kalpeaposkinen, lyhyttukkainen mies, joka aina käytti tummaa pukua, vieläpä miekankin kahvassa jotakin tummaa metallia kullan ja hopean asemasta. Pikemmin hän muistutti kuolemaa kuin kukoistavaa rakkautta. Ehkäpä olikin juuri siksi niin vaikea häntä vastustaa, sillä kuolemaa vartenhan me kaikki synnymme, eikä yksikään kosija ole niin varma voitostaan kuin hän.

Alussa emäntäni ei juuri suosinut häntä, mutta asiat muuttuivat, ja uudenvuoden aikoina hän jo tuli niihinkin iltamiin, joihin kuului vain lähimpiä tuttuja. Hän tuli aina kun häntä kutsuttiin, mutta nuorelle neidille hän ei suonut sanaa, ei katsetta, tuskin tervehdystäkään. Ainoastaan silloin kuin neiti suostui laulamaan, meni hän läheisyyteen ja huomautti hänelle tulisin sanoin esityksen virheitä. Usein hän itsekin lauloi, ja silloin hän tavallisesti valitsi samat laulut, jotka neiti oli laulanut, ikäänkuin näyttääkseen etevämmyyttään.

Tällä kannalla pysyivät asiat karnavaaliin saakka. Laskiaistiistaina piti emäntäni suurenpuoleiset pidot, ja kun minä olin ohjaamassa palvelijoita, joiden piti tarjota ruokia, ja silloin seisoin Anna neidin ja d'Avilan takana — emännälläni oli jo kauan ollut tapana määrätä tälle paikka veljentyttärensä vieressä — silloin huomasin, että heidän kätensä pöydän alla sulkeutuivat toisiinsa pitkäksi aikaa. Sydäntäni ahdisti niin, että töin tuskin voin pysyä tarkkaavaisena, vaikka se tuona iltana oli niin tuiki tarpeellista, ja kun minut seuraavana aamuna kutsuttiin vanhan neidin luo tiliä tekemään, katsoin velvollisuudekseni nöyrästi huomauttaa häntä siitä, että Anna neitiä ei näyttänyt loukkaavan don Luis d'Avilan kosiskeleminen, vaikka olikin toisen morsian. Hän salli minun puhua suuni puhtaaksi, mutta kun uskalsin mainita, mitä espanjalaisesta kerrottiin, niin hän kiivastui ja käski minut ulos. Uskollinen palvelija näkee ja kuulee usein paljoa enemmän kuin isäntäväki luulee, ja siihen aikaan sain kuulla monenmoista emäntäni kasvatussisarelta, joka ei enää ole elossa; Susanna tiesi kaikki mikä koski emäntääni.

Ranskassa oleskelevalla sulholla ei näyttänyt olevan hyvää odotettavissa, sillä kun vanha neiti puhui hänestä, nauroi hän omituisella tavallaan, — tavalla, josta tiesimme ettei se ennustanut hyvää; mutta hän kirjoitti kumminkin usein markiisille ja hänen äidillensä ja usein tuli tännekin kirjeitä Rochebrunista. Mutta samoihin aikoihin oli neidilläni usein salaisia keskusteluja d'Avilan kanssa.

Paastonaikana tuli junkkarin lähetti ilmoittamaan, että junkkari saapuisi pääsiäispäivänä Haarlemista ja markiisi Rochebrunin linnasta Brysseliin, ja kiirastuorstaina minä sain toimekseni koristaa kappelin kukkasilla, tilata kyytihevoset ja ryhtyä muihin valmistuksiin. Pitkänäperjantaina, Herramme ristiinnaulitsemispäivänä, — soisin kertovani valheita —, pitkänäperjantaina puettiin nuori neiti varhain aamulla morsiuspukuun, don Luis saapui mustiin puettuna, ylpeänä ja synkkänä kuten aina, ja kynttiläin valossa vihittiin, ennen auringon nousua, tuona kylmän koleana aamuna — minusta on kuin se olisi ollut vasta eilen — toisiinsa kastilialainen ja Anna neiti. Todistajina ei ollut muita kuin emäntäni, eräs espanjalainen upseeri ja minä. Kello seitsemän tienoissa saapuivat vaunut, ja kun tavarat oli niihin asetettu, antoi don Luis minulle lippaan, joka oli pantava vaununlaatikkoon. Se oli raskas ja minä tunsin sen varsin hyvin, — emännälläni oli tapana pitää siinä kultarahaa. Pääsiäispäivänä tiedettiin koko kaupungissa, että don Luis d'Avila oli ryöstänyt kauniin Anna van Hoogstratenin ja surmannut hänen sulhasensa kaksintaistelussa Halin luona Brysseliin vievällä tiellä, aamulla kiirastuorstaina, — siis tuskin vuorokautta ennen häitä.

Kuinka raivostunut junkkari van Hoogstraten oli meille saapuessaan, sitä en koskaan unohda. Neitini ei tullut näkyviin, vaan sanoi olevansa sairas, mutta hän oli niin terve kuin viime vuosina yleensä on voinut olla.

— Kyllä, herra; on selvää mitkä vaikuttimet häntä johtivat. Mutta alkaa olla myöhäistä ja minun täytyy kiiruhtaa. Yksityiskohdista en muutoin tiedäkään paljoa, sillä olin itse vielä lapsi, kun nuo seikat tapahtuivat. Mutta Susanna on puhunut minulle monenmoista, josta ansaitsisi kertoa. Emäntäni äiti oli Chevraux'in sukua, ja hänen sisarensa luona, joka talvisin asui Pariisissa, vietti neitini parhaan nuoruudenaikansa. Tämä oli korkeastiautuaan Frans kuninkaan aikana, ja te kai tiedätte, että tuo mahtava ruhtinas myöskin oli naisten liehakoitsija ja uhkea ritari, josta sanottiin, että hän oli murtanut yhtä monta sydäntä kuin keihästä. Neitini, joka siihen aikaan vielä oli kaunis, kuului hovinaisiin, ja kuningas Frans oli hänelle erittäin suosiollinen. Mutta neiti säilytti kunniansa, sillä hän oli varsin nuorena valinnut ritarikseen keikarimaisen markiisi d’Avennes'in, johon hän oli kiintynyt uskollisella rakkaudella ja jonka tähden sai itkeä monet yöt. Sillä palvelija oli herraansa, ja markiisi kantoi tosin viisi vuotta neitini värejä ja oli hänen nöyrin palvelijansa, mutta siitä huolimatta hänen katseensa ja tunteensa harhailivat puolelle ja toiselle. Mutta kumminkin pysyi tuo liitto voimassa, ja kuudennen vuoden alkaessa kehottivat neidin sukulaiset markiisia päättämään pilan ja ajattelemaan häitä. Neiti alkoi valmistella myötäjäisiään, ja Susanna tiesi kertoa, kuinka hän neuvotteli markiisin kanssa pitäisikö maatilat ja linnat, jotka hänellä oli Hollannissa, vai koettaisiko saada ne myydyksi. Mutta häistä ei vain sittenkään tullut mitään, sillä markiisin täytyi seurata sotajoukkoa Italiaan, ja morsian oli alituisessa tuskassa hänen tähtensä, sillä silloin kävi ranskalaisten huonosti minun kotimaassani, ja usein sai hän kuukausimääriä odotella tietoja. Vihdoin palasi markiisi kotiin, ja nyt hän kohtasi Chevraux'in talossa emäntäni serkun, joka oli pienestä tytöstä kasvanut viehättäväksi neitoseksi. Lopun voitte arvata. Hortense nuppunen miellytti markiisia enemmän kuin tuo viidenkolmattavuotias hollantilainen kukkanen. Chevraux'it olivat ylhäistä sukua, mutta velkaantuneita, ja kosija oli ollessaan Italiassa sotaa käymässä perinyt setänsä suuret tilukset, eikä hänen tarvinnut suotta kosiskella. Neitini palasi Hollantiin. Hänen isänsä vaati markiisin kaksintaisteluun, mutta se päättyi ilman verenvuodatusta, ja herra d'Avennes eli onnellisessa avioliitossa Hortense de Chevraux'in kanssa. Heidän poikansa oli Anna neidin onneton sulhanen. Käsitättekö nyt asian, herra Vilhelmi? Puolen ikäänsä hautoi emäntäni tuota vanhaa vihaansa; sen tyydyttämiseksi uhrasi hän oman sukulaisensa tuolle tappelijalle d'Avilalle, mutta saihan hän kostaa vuosikautiset kärsimyksensä vihaamalleen naiselle, kun surmautti tämän ainoan pojan.

Taiteilija puristi kokoon nenäliinan, jolla oli pyyhkinyt otsaansa, ja kysyi koleasti:

— En juuri paljoa, vastasi Belotti. — Junkkari hylkäsi hänet ja nimittää Henriikaa ainoaksi tyttäreksensä. Ketä isän kirous vainoaa, se ei saavuta onnea, eikä hän varmaankaan ole sitä saavuttanutkaan. Olen kuullut, että don Luis olisi alennettu vänrikiksi jonkun ruman kepposen takia, ja miten lieneekään käynyt hänen kurjan, ihanan puolisonsa. Neitini lähetti hänelle herra Lamperin välityksellä väliin Florensin kautta rahoja Italiaan, mutta en ole kuullut siitä mitään enää moneen kuukauteen.

— Sallikaa minun tehdä vielä yksi kysymys, Belotti, sanoi Vilhelmi. — Mikä sai junkkarin uskomaan Henriikan emäntänne huostaan, vaikka hän näki kuinka hänen vanhemman tyttärensä kävi tässä talossa?

— Raha, — tuo kurja raha! Voidaksensa säilyttää linnansa ja perintötilansa hän luovutti tyttärensä. Niinkuin ratsusta hierottiin neidistä kauppaa, eikä junkkari vähästä suostunut häntä tänne lähettämään. Juokaa, herra, te olette kurjan näköinen.

— Ei se ole vaarallista, vastasi Vilhelmi, — raitis ilma on minua virkistävä. Kiitoksia kertomuksestanne, Belotti.

Pormestari der Werffin rouva tarkasteli iltapäivällä toukokuun kuudentenatoista päivänä kaappejaan ja laatikoitaan. Pormestari oli nyt raatihuoneella, mutta hän oli ilmoittanut että prinssin komisario herra Diederik van Bronkhorst, molemmat Nordwykin herrat, kaupunginsihteeri van Hout ja muutamia muita kaupungin etevimpiä miehiä ja vapauden ystäviä illempana saapuisi hänen luoksensa neuvotteluun. Marian piti herrojen kestitsemiseksi toimittaa hyvä illallinen, viiniä ynnä muuta mitä tarvittiin.

Tämä pyyntö virkistytti ja ilahdutti nuorta rouvaa. Hänestä oli hauskaa, että hänkin toki kerran saisi esiintyä emäntänä siihen tapaan kuin hänen kotonansa käsitettiin emännän tehtävät. Pitkiin aikoihin ei hän ollut saanut kuunnella vakavaa, asiallista keskustelua. Tuttavista ei tosin suinkaan ollut puutetta, sillä talon naissukulaiset ja vanhat ystävät, jotka tulivat tervehtimään häntä ja Barbaraa, pyytelivät häntä kyllä käymään heidän luonansa. Näistä olivat monetkin hänelle ystävällisiä, ja hän piti heitä arvossa, koska he olivat kelpo ihmisiä, mutta ei yksikään heistä ollut hänen hengenheimolaisiaan. Ja vaikkei hänen elämässään suinkaan ollut liiaksi vaihtelua, niin hän kumminkin suorastaan pelkäsi noiden vierasten tuloa, ja heidän läsnäolonsa tuntui hänestä kärsimykseltä, joka ei ollut kartettavissa. Nuo arvokkaat rouvat olivat kaikki tyyni syntyään paljoa aikaisemmilta vuosikymmeniltä kuin hän, ja kun he istuivat kehräten, kutoen sukkaa tai verkkoa ja nauttiessaan leivoksia ja hedelmäsosetta ynnä maustettua viiniä keskustelivat piiritystilan tuottamista vaikeuksista, lastenhoidosta ja palvelijoistaan, vaatteiden pesusta ja saippuankeitosta, kun he ankarin sanoin arvostelivat noita käsittämättömiä ja paheksuttavia tekoja, joita toiset naiset olivat tehneet tai aikoivat tehdä, — silloin alkoi Marian sydäntä ahdistaa, ja hänen hiljainen kammionsa kuvastui hänen mieleensä rauhallisen ihanana pakopaikkana.

Ainoastaan silloin hänkin vilkastui, kun tuli puheeksi maan hätä ja pyhä velvollisuus kestää vielä toistamiseenkin millaista ahdinkoa tahansa vapauden hyväksi, ja kernaasti hän silloin kuunteli noiden tarmokasten naisten keskusteluja, joista voi huomata, että he todella tarkoittivat mitä puhuivat. Mutta kun turhaa lörpöttelyä kesti tuntimääriä, tuotti se hänelle suorastaan tuskaa. Mutta hän ei tohtinut mennä pois, vaan hänen täytyi kestää siksi kunnes viimeinenkin tädeistä oli lähtenyt talosta. Muutaman kerran oli hän näet uskaltanut poistua ennen heidän lähtöänsä, vaan silloin oli Barbara ystävällisesti varoittanut häntä, kertoen että hänellä oli ollut täysi työ puolustaessaan Mariaa, — häntä kun oli katsottu ylpeäksi ja epäkohteliaaksi.

— Tuollainen lörpöttely, tuumaili Barbara, — tuottaa huvia ja vahvistaa mieltä, ja ken lähtee pois tätien joukosta heidän vielä koolla ollessansa, sen korvat kyllä pian alkavat soida.

Yksi leideniläinen nainen kumminkin suuresti miellytti Mariaa. Tämä oli kaupunginsihteeri van Houtin vaimo, mutta hän kävi harvoin vierailemassa, sillä vaikka hän näytti hennolta ja hienolta, täytyi hänen kumminkin hyöriä aamusta varhain myöhään iltaan hoitaessaan lapsiansa ja talouttansa, jonka suhteen täytyi olla tuiki säästäväinen.

Maria oli reippaammalla mielellä ja iloisempi kuin moneen päivään, kun hän nyt tarkasteli astiahyllyjä ja hopeakaappia. Valkoisilla, pitsireunaisilla liinoilla kiilsivät ja hohtivat tuolla talon parhaat pöytäkalut, joilla ei näkynyt tomuhiukkaakaan. Maria valitsi mitä tarvitsi, mutta monet noista tina-, lasi- ja kiviastioista eivät häntä miellyttäneet, sillä ne eivät oikein sopineet yhteen, niitä oli ostettu vähän kerrallaan, ja olipa eräissä kuhmujakin ja vammoja.

Kun äiti valmisteli Marian myötäjäisiä, oli Pietari pyytänyt, että huonon ajan takia säästettäisiin rahaa eikä ostettaisi mitään tarpeetonta. Hänen talossansa oli yllin kyllin kaikenlaisia talouskaluja, ja hänestä olisi ollut väärin ostaa lautastakaan lisäksi. Tottahan olikin, ettei mitään puuttunut hyllyiltä ja kaapeista, mutta Maria ei ollut itse valinnut eikä tuonut muassaan noita kapineita: olivathan ne hänen, mutta eivät ne kumminkaan oikein tuntuneet hänen omiltaan, ja pahinta oli, ettei häntä, joka oli tottunut näkemään kauniimpia kaluja, voineet miellyttää kiillottomat, naarmuiset tinalautaset eikä tuopit, kupit ja kannut, joissa oli koreita, karkeatekoisia maalauksia. Noista jykevistä lasikaluista hän ei myöskään pitänyt, ja kun hän niitä tarkasteli ja otti esille mitä tarvitsi, muistuivat hänen mieleensä hänen vastanaidut ystävättärensä, jotka olivat näytelleet hänelle uusia, hohtavia talouskalujansa niin ylpeillen ja tyytyväisinä kuin olisivat työllä ja vaivalla itse laatineet joka kapineen. Mutta voihan näilläkin astioilla, joita oli käytettävänä, kattaa pöydän niin, että se näyttäisi miellyttävältä ja somalta.

Aamupäivällä Maria oli Adrianin kanssa noutanut kukkasia kaupunginmuurin viereisestä puutarhasta, ja kaupungin ulkopuolella olevalta niityltä hän oli poiminut hienoja heiniä. Aistikkaasti järjesteli hän nyt nuo keväimen tuotteet maljakkoihin, asetellen joukkoon riikinkukonhöyheniä, ja hän iloitsi huomatessaan, kuinka sieviltä kaikkein kömpelöimmätkin astiat alkoivat näyttää, kun hän oli kietonut köynnöksiä niiden ympärille. Ihmetellen katseli Adrian hänen toimiansa. Tuskin häntä enää olisi kummastuttanut, jos äidin kätöset olisivat muuttaneet tuon pimeän ruokahuoneenkin hohtavaksi kristallisaliksi.

Kun pöytä oli katettu, tuli Pietari hetkeksi kotiin. Hän aikoi vielä ennen vieraiden tuloa ratsastaa kapteeni Allertsin, Janus Dousan ja muutamien muiden herrojen kanssa Valkenburgiin tarkastamaan valleja. Kulkiessaan ruokasalin lävitse hän tervehti vaimoaan kädenliikkeellä ja sanoi vilkaisten ruokapöytään:

— Nuo koristeet eivät olisi olleet tarpeellisia ja kukat vieläkin vähemmän. Me kokoonnumme pitääksemme vakavaa neuvottelua, ja sinä olet kattanut pöydän kuin häitä varten.

Huomatessaan että Maria loi katseensa maahan, lisäsi hän huoneesta poistuessaan ystävällisesti:

Epäröiden katseli Maria laitelmiaan. Hänen mielensä alkoi jälleen katkeroittua, ja uhkamielisesti ojensi hän jo kätensä tarttuakseen maljakkoon, joka oli koristeltu erityisen huolellisesti, kun Adrian huudahti hartaasti rukoilevalla äänellä, katsoen häneen suurilla silmillänsä:

— Elkää, äiti, sitä ette saa tehdä, sehän on niin kovin muhkea ja kaunis.

Maria hymyili, silitteli pojan kiharoita, otti maljasta kaksi leivosta ja antoi ne hänelle lausuen:

Adrian kiiruhti pois makeine lahjoineen, mutta Maria tarkasti vielä kerran pöytää miettien mielessään:

"Pietari ei välitä muusta kuin siitä, mitä ilman ei voi tulla toimeen; mutta onhan tarpeen muutakin, muutoinhan Jumala olisi luonut kaikki linnut harmaiksi."

Autettuaan Barbaraa keittiössä hän meni kamariinsa. Siellä hän järjesti tukkansa, pani kaulaansa äskenjähmitetyn röyhelön ja edessäpäin olevaan kaarteeseen huolellisesti laskostetun pitsin, mutta piti yllään arkipukunsa, sillä eihän hänen puolisonsa tahtonut että tästä kokouksesta muodostuisi mitkään juhlapidot.

Juuri kun Maria oli kiinnittänyt tukkaansa viimeisen kultaneulan ja mietti, kummalleko olisi ruokapöydässä suotava kunniasija, komisario van Bronkhorstilleko, prinssin edustajalle, vai Nordwykin arvokkaalle vanhalle herralle, kolkutti Kerttu ovea ja ilmoitti, että tohtori Bontius oli tahtonut tavata pormestaria ylen tärkeän asian takia. Hän oli sanonut, että pormestari ei ollut kotona, mutta lääkäri ei ollut lähtenyt pois, vaan oli pyytänyt saada puhua rouvan kanssa.

Maria läksi heti Pietarin huoneeseen. Lääkärillä näytti olevan kiire. Hän tervehti vain kohottamalla kultanuppista pitkää keppiään suippoa mustaa hattua kohden, jota hän ei ottanut päästään sairasvuoteenkaan ääressä, ja kysyi nopeasti ja lyhyesti:

— Toiste. En voi odottaa miestänne. Voittehan seurata minua ilman hänen suostumustansakin.

— Sehän on totta. Kun ehdin, tulen minäkin. Herrat tulevat kyllä toimeen ilman minuakin; tahtoisin nimittäin viedä teidät erään sairaan luo, joka tarvitsee teitä.

— Te voitte hyödyttää paljoa enemmän kuin luulettekaan. Barbara emännöi keittiössä ja sanon vielä kerran: teitä tarvitaan avuksi sairaalle.

— Minun täytyy pyytää teitä päättämään nopeasti, sillä minulla on kiire. Tahdotteko siis auttaa vai ettekö?

Ruokasalin ovi oli auki. Maria silmäili vielä kerran katettua pöytää, ja hänen mieleensä kuvastui kaikki tuo huvi, mitä oli toivonut tästä illasta. Mutta kun lääkäri yritti lähteä, pidätti hän häntä sanoen:

Maria tunsi ennestään tuon karkeapintaisen mutta avuliaan kunnon miehen käytöstavan. Vastausta odottamatta nouti hän liinansa ja meni hänen edellänsä portaita alas. Kun he menivät keittiön ohitse, huusi Bontius Barbara rouvalle:

— Sanokaa Pietari herralle, että minä vein hänen rouvansa Nobelkadulle
Hoogstratenin sairaan neidin tykö.

Maria voi tuskin seurata nopeasti astelevaa tohtoria, ja hänen oli vaikea ymmärtää, kun tämä puolinaisin lausein kertoi, että Hoogstratenit — koko tuo espanjalaisjoukkue — olivat lähteneet kaupungista, että vanha neiti oli kuollut ja palvelijat lähteneet talosta, peläten ruttoa, joka ei lainkaan ollut kysymyksessä, ja että Henriika siten oli jätetty yksin. Hänellä oli ollut kova kuumetauti, mutta muutamia päiviä hän jo oli ollut paranemaan päin. — Onnettomuus näyttää asettuneen vieraaksi tuohon taloon, tuumaili lääkäri. — Vanhalle neidille teki kuolema palveluksen, noutaessaan hänet. Ranskalainen kamarineitsyt, heikko höytäle, koetti parastansa, mutta sairastui valvottuansa muutamia öitä, ja hänet olisi viety Katariinansairaalaan, mutta sitä ei sallinut italialainen hovimestari — kunnon mies muuten —, vaan antoi viedä hänet erään katoolisen pesijättären tykö. Itse meni hän mukaan pitämään hänestä huolta. Nuorta neitiä hoitamaan ei tuohon autioon taloon oli jäänyt ketään muuta kuin sisar Gonzaga, hyväntahtoinen nunna, yksi noista kolmesta, joiden sallittiin jäädä asumaan tuohon teidän lähellänne olevaan vanhaan luostariin, mutta kaiken muun onnettomuuden lisäksi tuo oiva hoitajatar poltti tänä aamuna sormensa kylpyä valmistaessaan. Katoolinen sielunpaimen on pysynyt terveenä ja toiminut väsymättömästi, mutta eihän hän voi meitä auttaa hoitamaan tuota nuorta potilasta. Te kai aavistatte, mitä varten otin teidät mukaani. Eihän teidän tarvitse ettekä voikaan jäädä pitemmäksi aikaa hoitamaan tuota vierasta neitiä, mutta ettei hänen sittenkin vielä lopuksi kävisi huonosti, täytyy hänen saada nähdä kasvot, jotka häntä miellyttävät ja juuri sellaiset on hyvä Jumala suonut teille. Menkää tervehtimään sairasta, puhelkaa hänen kanssansa, ja ellen ole erehtynyt teidän suhteenne… Mutta nythän jo olemmekin perillä.

Hoogstratenin talon hämärässä ulkoeteisessä tuntui voimakas myskin haju. Tohtori Bontius oli heti lähettänyt raatihuoneelle sanan vanhan neidin kuolemasta; nyt kulki aseellinen vartija ulkoeteisessä edes takaisin, ja tämä ilmoitti lääkärille, että kaupunginsihteeri van Hout juuri oli ollut siellä seuralaisinensa ja lukinnut ovet, varustaen ne sinetillä.

Porraskäytävässä laski Maria pelästyneenä kätensä seuralaisensa käsivarrelle. Yläkerroksessa, johon he juuri nousivat, näki hän nimittäin puolipimeässä eräästä avonaisesta ovesta omituisen olennon, joka liikkui oudosti puolelle ja toiselle, ylös ja alas, eikä Marian ääni kuulunut ylen levolliselta, kun hän kysyi, viitaten sormellaan sivullepäin:

Tohtori pysähtyi myöskin samalla kuin Maria, ja huomatessaan kummallisen ilmiön, jota Maria osotti, hän peräytyi hieman. Mutta tuo tyyni mies huomasi pian, mikä kummitus oikeastaan oli, ja astuen eteenpäin Marian edellä hän huusi hymyillen:

— No sitä vailla, huudahti lääkäri tyytymätönnä. — Olette toki liian hyvä toimittaaksenne palvelijan tehtäviä, herra Damianus, varsinkin kun tässä talossa on yllin kyllin rahaa, jolla ei ole omistajaa, ja me voimme huomenna saada niin monta lattian pesijää kuin ikinä tahdomme.

— Mutta tänään emme, herra tohtori, ja neiti ei tahdo millään ehdolla enää jäädä tuohon huoneeseen. Te itse määräsitte että hänen pitää nukkua, ja sisar Gonzaga sanoo, ettei hän voi ummistaakaan silmiänsä niin kauan kuin ruumis on viereisessä huoneessa.

— Oikeudenpalvelijain olisi pitänyt kantaa hänet vuoteessansa vanhan neidin kauniiseen asuinhuoneeseen.

— Se lukittiin sinetillä ja samoin kävi tässä kerroksessa olevien vierashuoneidenkin. Neuvoston lähetit olivat kohteliaita ja koettivat myöskin hankkia pesijättäriä, mutta vaimo raukat pelkäävät kovin ruttoa.

— Tuollaiset huhut leviävät rikkaruohon tavoin, huudahti tohtori. — Ei kukaan katso olevansa syypää niiden leviämiseen, mutta ken kykenee tekemään niistä lopun, kun ne kerran ovat olemassa?

— Ette te enkä minä, vastasi pappi. — Neiti piti tuotaman tähän huoneeseen, mutta täällä näytti kovin siivottomalta, ja siksi olen minä täällä puhdistellut. Tästä oli hyötyä sairaalle, ja minulle ei liike ollut haitaksi.

— Te tuotte uuden hoitajattaren. Se on oikein. Minun ei tarvitse kehua sisar Gonzagaa, sillä te tunnette hänet, mutta siitä olen varma, ettei Henriika neiti tule kauan kärsimään häntä läheisyydessään, ja minä puolestani jätän tämän talon heti kun maahanpanijaiset ovat ohitse.

— Te olette tehnyt tehtävänne. Mutta mitä tarkoitatte tuolla mitä sanoitte sisar Gonzagasta? huudahti lääkäri tyytymätönnä. — Minä pidän kumminkin vanhasta Gonzagasta palaneine käsivarsinensa enemmän kuin… Mitähän nyt taas lienee tapahtunut!

— Hän puhuu nenäänsä, ja neiti sanoi, että häntä kiusasi kuulla hänen puhuvan; siksi en tahtoisi laskea häntä hänen luoksensa.

— On silmiä, jotka eivät siedä kirkasta valoa, voihan siis olla mahdollista että on ääniä, jotka ylen kiihottuneesta kuuloaistista tuntuvat sietämättömiltä. Hyvä rouva, te olette saanut odottaa kauan; tehkää hyvin ja seuratkaa minua.

Oli jo pimeä. Sairaan huoneessa oli laskettu uutimet akkunain eteen ja varjostimen peittämä lamppu loi vain himmeätä valoa.

Lääkäri lähestyi vuodetta, koetti Henriikan valtasuonta, valmisti häntä hiljaisin sanoin vastaanottamaan vierasta ja otti sitten lampun, katsoakseen miltä sairas näytti.

Maria näki nyt kalpeat, säännölliset kasvot ja tummat silmät, jotka loistonsa ja suuruutensa takia muodostivat omituisen vastakohdan sairaan laihoille, velttopiirteisille poskille.

— Kaikki käy hyvin! Menkää nyt, sisar, nukkumaan, ja muuttakaa kääreitä käsivarrellenne. — Sitten viittasi hän pormestarin rouvaa tulemaan lähemmäksi.

Henriikan kasvot tekivät Mariaan omituisen vaikutuksen. Hän piti häntä kauniina, mutta nuo suuret silmät ja tuo lujasti suljettu suu olivat pikemmin omituiset kuin miellyttävät. Maria noudatti kumminkin heti lääkärin kehotusta, tuli vuoteen ääreen ja lausui ystävällisesti, että oli tahtonut tulla pitämään neidille seuraa ja kysymään, mitä voi tehdä hänen hyväksensä.

Nämät sanat kuullessaan kohottautui Henriika vuoteeltaan ja huudahti syvään hengähtäen:

— Tuo tekee hyvää! Kiitän teitä, tohtori. Saan toki vielä kerran kuulla ihmisääntä. Jos tahdotte olla mielikseni, hyvä rouva, niin puhelkaa yhtä mittaa — yhdentekevää mitä. Tehkää hyvin ja tulkaa istumaan tänne. Sisar Gonzagan kädet, teidän äänenne ja herra tohtorin — niin, kuinkas sen sanoisin — herra tohtorin avomielisyys tekevät parantumisen minulle helpoksi.

— No hyvä, hyvä on, mumisi lääkäri. — Sisar Gonzagan haavat eivät ole vaarallisia, ja hän jää teitä hoitamaan, mutta kun tulee nukkumisaika, niin teidät viedään jonnekin muuanne. Te, hyvä rouva, saatte viipyä täällä tunnin, se riittää täksi päiväksi. Minä menen teille ja lähetän rengin tuomaan lyhdyn.

— Te tarkkaatte kovin äänten sointua. Niin teen minäkin — enemmänkin kuin pitäisi. Ei minulla tosin vielä ole ollut mitään kovaa tautia…

— Ensi kertaa minäkin tätä koetan, vastasi Henriika, — mutta nyt tiedän miltä tuntuu, kun täytyy taipua kaikkeen, mitä ei voisi sietää, ja samalla on kaksin verroin arempi sille, mikä on vastenmielistä. Parempi kuolla kuin kitua!

— Niin, hän kuoli tänä aamuna. Meitä ei yhdistänyt mikään muu kuin sukulaisuus.

— Hän iloitsee teidän parantumisestanne. Tohtori Bontius sanoo, että te tulette aivan entisellenne.

— Niin minäkin luulen, vastasi Henriika toivehikkaasti ja jatkoi sitten hiljaa, ikäänkuin itsekseen puhuen:

— Yksi seikka on toki ihana. Kun paranen, niin voin jälleen…
Harjoitatteko te musiikkia?

— Ettekä vain huviksenne, vaan siksi että tunnette, ettette voisi elää ilman sitä.

— Teidän tulisi pysyä levollisena, arvoisa neiti. Musiikki — niin, kyllä se todellakin suuressa määrässä on rikastuttanut elämääni.

— Täällä sitä harvoin tulen tehneeksi, mutta ollessani vielä kotona
Delftissä lauloimme joka päivä.

— Varsin kernaasti, jos te puolestanne suostutte sanomaan minua
Mariaksi tai edes rouva Mariaksi.

— Koetan sen tehdä. — Ettekö luule, että voisimme harjoitella yhdessä laulamaan?

Sisar Gonzaga tuli samassa sisään ilmoittamaan, että veronkantaja Kornelion vaimo oli tullut kysymään, voisiko tehdä jotakin sairaan neidin hyväksi.

— Mitä tuo nyt on? kysyi Henriika tyytymätönnä. — En minä tunne tuota naista.

— Elkää, neiti Henriika. Teille ei ole hyödyllistä ottaa nyt vastaan useampia kuin yksi vieras, ja sitä paitsi…

— Hän on oiva, kelpo nainen, mutta minä pelkään, että hänen karkea olentonsa, raskaat askelensa ja voimakas äänensä eivät tekisi teille hyvää nyt vielä. Sallikaa minun mennä häntä puhuttelemaan.

— Olkaa hänelle ystävällinen ja käskekää hänen sanoa pojallensa terveisiä minulta. Enhän minä itse ole mikään vieno olento, —·mutta huomaan, että ymmärrätte minua. Niin voimakasta ravintoa tuskin vielä voisin sietää.

Kun Maria oli toimittanut asiansa ja vielä vähän aikaa puhellut Henriikan kanssa, tultiin ilmoittamaan, että kaupunginsihteeri van Houtin rouva oli tullut. Hänen puolisonsa, joka oli ollut kuolintaloa lukitsemassa, oli kertonut yksinäisestä potilaasta vaimollensa, ja tämä tuli katsomaan, olisiko tuolle tyttö paralle jotakin tarpeen.

— Hänet te kyllä voisitte ottaa vastaan, sanoi Maria, — sillä hän varmaankin miellyttäisi teitä, mutta nyt soitetaan taas, ja nyt jo riittää täksi päiväksi. Koettakaa nyt nukkua. Minä menen kotiin rouva van Houtin kanssa ja huomenna tulen jälleen, jos tahdotte.

— Tulkaa, tulkaa, tehkää hyvin! huudahti neiti. — Te aioitte vielä sanoa jotakin?

— Niin aioin, neiti Henriika. Tähän kolkkoon taloon te ette saa jäädä.
Meidän talossamme on kyllin tilaa. Tulkaa vieraaksemme, kunnes isänne…

— Niin, ottakaa minut luoksenne! huudahti Henriika ja hänen silmänsä välkkyivät kyynelistä. — Viekää minut täältä pois, pois, — minä olen teille siitä kiitollinen koko elinaikani.

Niin iloisena kuin tänään ei Maria ollut viikkomääriin noussut portaita ylös. Hän olisi laulanut, jos se olisi käynyt päinsä; mutta kumminkin hän oli vähän levoton, sillä olihan mahdollista, ettei hänen miehensä pitäisi siitä, että hän oli omin päinsä pyytänyt luoksensa vieraan henkilön, joka lisäksi vielä oli sairas ja espanjalaismielinen.

Ruokasalin ohitse kulkiessaan kuuli hän sieltä neuvottelemaan kokoontuneiden miesten puhetta. Nyt alkoi Pietari puhua. Maria kuunteli hänen syvän äänensä miellyttävää sointua ja ajatteli itseksensä, että Henriika varmaankin pitäisi siitä. Hetkisen perästä hän meni ruokasaliin tervehtimään miehensä vieraita, joita katsoi myös omiksensa. Hänen poskensa punoittivat ilosta ja nopeasta käynnistä ulkoilmassa, joka ei vielä ollut jäähtynyt lämpöisen kevätpäivän jälkeen, ja kun hän nyt tuli huoneeseen, tervehtien vaatimattomasti, mutta tavalla, joka osotti kuinka häntä ilahdutti saada vastaanottaa tällaisia vieraita, näytti hän niin viehättävän suloiselta, että kaikkein läsnäolijain katseet ehdottomasti kiintyivät häneen. Vanhempi herra van der Does löi ensin Pietaria olalle ja paiskasi sitten kätensä yhteen ikäänkuin sanoaksensa: "Ei ole moittimista!" Janus Dousa kuiskasi iloisesti kaupunginsihteerille, joka oli hyvä latinalainen:

Kapteeni Allerts hypähti seisoalleen ja lähensi, sotilaan tapaan tervehtien, kättänsä lakkiinsa, ja Bronkhorst, prinssin komisario, tulkitsi tunteitansa ritarillisella kumarruksella; tohtori Bontius hymyili tyytyväisenä kuten se, jolle uhkarohkea yritys on onnistunut oivallisesti, ja ylpeänä ja onnellisena, koetti Pietari kiinnittää vaimonsa huomion itseensä. Multa tämä ei hänelle onnistunut, mutta heti kun Maria huomasi, että niin monet silmät häntä tarkastivat, loi hän punehtuen katseensa maahan ja sanoi sitten paljoa varmemmalla äänellä kuin olisi voinut odottaa päättäen hänen ujosta ulkonäöstään:

— Terve tultuanne, hyvät herrat! Tervehdykseni tulee myöhään, mutta olisin toden totta kernaasti lausunut sen aikaisemmin.

— Sen minä voin todistaa, huudahti tohtori Bontius, joka nyt nousi paikaltaan ja meni pudistamaan Marian kättä sydämellisemmin kuin koskaan ennen. Sitten viittasi hän Pietarille ja huusi aterioiville: — Sallikaa pormestarin poistua hetkeksi!

— Te olette kutsunut vieraan taloonne, hyvä rouva. Lupaan etten enää koskaan juo tippaakaan malvasiiria, jos olen erehtynyt.

— Tänäänkö? Mutta hyvänen aika, nythän jo on niin myöhäistä. Hän ehkä jo nukkuu, herrat ovat täällä, ja vierasvuode… huudahti Maria, katsoen tyytymätönnä ja epävarmana ensin lääkäriin ja sitten puolisoonsa.

— Rauhoitu, lapseni, vastasi Pietari. — Tohtori on tilannut Katariinansairaalasta umpinaisen kantotuolin. Jan ja kaupunginpalvelija kantavat hänet tänne, ja Barbaralla ei ole enää keittiössä mitään tehtävää ja hän valmistelee jo huonettansa häntä varten.

— Ja täällä, keskeytti häntä tohtori, — saa sairas ehkä jälleen unta. Sitä paitsi tuo ylpeä neitonen varmaankin varsin kernaasti tahtoo tulla kaupungin läpi pimeässä ja huomiota herättämättä.

— Niin, niin, sanoi Maria alakuloisesti, — kyllä kai olette oikeassa.
Mutta minä ajattelin… Eikä myöskään pidä koskaan hätiköidä.

— No elkäämme siis ryhtykö vain puolinaisiin toimenpiteisiin hänen hyväksensä. Tuolla Barbara viittailee: kantotuoli on täällä, tohtori. Menkää siis Jumalan nimessä johtamaan tuota yöllistä muuttoa, mutta elkää viipykö kovin kauan.

Maria seurasi häntä. Eteisessä laski tohtori kätensä hänen käsivarrellensa kysyen:

— En, vastasi Maria äänellä, joka kajahti leikilliseltä, mutta kumminkin ilmaisi hänen tuntevan pettymystä; — en, mutta teistä olen huomannut, että te olette mies, joka osaatte turmella paraimmankin ilon.

— No, minä hankin teille uusia riemunaiheita sijaan, naurahteli tohtori laskeutuessaan portaita alas. Hän oli Pietarin vanhin ystävä, ja monella perusteella oli hän vastustanut sitä, että pormestari tällaisina tukalina aikoina meni naimisiin tuon häntä niin paljoa nuoremman Marian kanssa, mutta tänään hän näytti hyväksyneen van der Werffin valinnan.

Maria palasi vierasten tykö, täytti heidän lasinsa ja joi heidän kanssansa; sitten hän meni kälynsä huoneeseen auttaaksensa häntä valmistamaan sairaalle kaikkea parhaan mukaan. Hän ei tehnyt sitä vastenmielisesti, mutta hänestä tuntui siltä kuin hän seuraavana aamuna olisi ryhtynyt tuohon työhön paljoa suuremmalla mielihalulla.

Barbaran tilava huone oli pihaan päin. Sinne ei ollenkaan kuulunut ruokasalista herrojen puhe, vaikka se ei suinkaan ollut hiljaista. Noita miehiä innostutti sama päämaali, mutta keinoista ja tavoista, joilla se oli saavutettava, he olivat erimielisiä.

Tuossa he istuivat, nuo pienoisen maan urhoolliset kansalaiset, tämän vähäväkisen ja puolustusvälineistä köyhän yhteiskunnan tarmokkaat johtajat, jotka olivat ottaneet vastustaakseen aikansa mahtavinta valtakuntaa ja parhaita sotajoukkoja. He tiesivät, että ukkospilvet, jotka jo viikkomääriä olivat loitolta heitä uhanneet, lähenivät lähenemistään, vetäytyen kokoon voimakkaaksi, Leidenin ylitse purkaantuvaksi rajuilmaksi. He tiesivät sen, sillä van der Werff oli kutsunut heidät luoksensa, koska kirje, jonka prinssi oli kirjoittanut hänelle ja komisario van Bronkhorstille, sisälsi sen tiedon, että maaherra Requesens oli antanut sotapäällikkö Valdezille käskyn ryhtyä piirittämään Leideniä toistamiseen ja pakottaa sen antautumaan. He tiesivät myös, ettei Oranian prinssi varmaankaan voisi ennenkuin kuukausien kuluttua saada kokoon sotaväkeä, joka saisi vihollisen kääntymään toisaanne tai toisi kaupungille apua; he olivat kokeneet, kuinka vähän apua oli toivottavissa Englannin kuningattarelta ja Saksan protestanttisilta ruhtinailta, ja Leideniä mahtavamman naapurikaupungin Haarlemin kammottava kohtalo oli heillä varoittavana esimerkkinä. Mutta he tiesivät toimivansa oikean asian hyväksi, he luottivat Oranialaisen uskollisuuteen, alttiiksiantavaisuuteen ja valtiotaitoon, he olivat valmiit mieluummin kuolemaan kuin antamaan tuon espanjalaisen tyrannin orjuuttaa heidän ruumiinsa ja sielunsa. Vakava ja horjumaton oli heidän luottamuksensa Jumalan vanhurskauteen, ja raitis oli jokaisella tunto omien miehuudenvoimain kestävyydestä.

Ja toden totta, nuo naiskäden kukittaman pöydän ympärillä istuvat herrat, jotka tyhjentelivät kuhmujalkaisia kolpakoltaan niin tiheästi, että kellarista täytyi tuoda Pietarin malvasiiria ja Reinin viiniä astia toisensa jälkeen, — nuo miehet, jotka iskivät aukkoja pyöreisiin piirakkoihin ja suuriin lihamöhkäleisiin, joiden vertaisia ravitsevaisuuden puolesta ei voinut saada missään muussa maassa, — nämät aterioitsijat eivät toden totta näyttäneet siltä kuin katala pelko olisi heidät ajanut kokoon.

Hattu on vapauden merkki ja vapaa mies pitää hatun päässänsä. Siksi istuivat toiset pormestarin vieraista pöydässä hattu päässä, ja kuinka kaunistivatkaan nuo korkeat, tummanpunaisesta sametista poimutetut baretit tuuheine, somasti kaareilevine höyhentöyhtöineen Nordwykin vanhan herran verevää muotoa ja hänen veljenpoikansa Janus Dousan kasvoja, joilla ilmeni tieteilijän järkevyys, — kuinka miellyttävältä näyttikään Warmondin junkkarin Jan van Duivenvoorden kiharoilla tuo leveälierinen hattu liehuvine kamelikurjensulkineen, joissa nähtiin Oranialaisen värit, sininen ja punakeltainen! Ja tuota reippautta sitten ja omintakeisuutta, mikä ilmeni noiden tänne kokoontuneiden miesten kasvoilla! Useimmat heistä olivat punaposkisia, ja raitis elämänilo, selvä järki, taipumaton tahdonlujuus ja päättäväisyys säteili pöydän ympärillä istuvien sinisistä silmistä. Eivätpä edes mustapukuiset neuvoston herratkaan somine röyhelöineen tai sileine valkeine kauluksineen näyttäneet siltä kuin tomuiset asiakirjat olisivat turmelleet heidän terveytensä. Viikset, joita ei keltään puuttunut, sekä leuka- tai poskiparta lisäsivät ulkomuodon miehekkyyttä. Kaikki nämät miehet olivat valmiit ilomielin uhraamaan henkensä ja omaisuutensa ylevän henkisen aarteen edestä, ja kumminkin he näyttivät siltä kuin olisivat toimineet keskellä arkielämän touhua. Ei ainoakaan piirre heidän järkevissä, raittiissa kasvoissansa osottanut taipumusta haaveksimiseen. Ainoastaan Warmondin nuoren herran silmissä säteili jotakin sentapaista, ja Janus Dousan katse kävi väliin niin syvälliseksi kuin hän olisi vaipunut tutkimaan oman sydämensä salaisimpia sopukoita, ja sellaisina hetkinä hänen teräväpiirteinen, säännötön muotonsa kävi omituisen viehättäväksi.

Leveänä istui tuossa tavattoman kookas komisario, neuvos van Bronkhorst. Hän oli hidasliikkeinen, mutta taipumaton lujuus ilmeni tuosta pyöreästä, lyhyttukkaisesta päästä ulkonevissa silmissä.

Kirjavalta ja komealta näytti kirkkaasti valaistu ruokapöytä tällaisine vieraineen. Ylen somat olivat Warmondin junkkarin, översti Mulderin ja kapteeni Allertsin keltaiset nahkakölterit ja värilliset silkkivyöt, samoin kuin uljaan Dirk Smalingin vaaleanpunainen takki pastori Verstrootin sekä pormestarin, kaupunginsihteerin ja heidän toveriensa juhlallisten mustain pukujen rinnalla. Komisarion sinipunainen vaatetus ja vanhan herra van der Does'in ja herra van Montfortin turkiksilla reunustetut tummat viitat vaikuttivat miellyttävän välittävästi noiden helakkojen ja mustien pukujen joukossa. Puutteesta ja alakuloisuudesta ei näkynyt jälkeäkään tämän kirjavan ja elämänhalua uhkuvan seurueen läheisyydessä, ja siksipä puheet sujuivat ja äänet kaikuivat voimakkaina ja täyteläisinä.

Vaara uhkasi läheltä. Minä päivänä tahansa voivat espanjalaisten etujoukot saapua Leidenin edustalle. Paljon oli tehty valmistuksiakin. Englantilaisten apujoukkojen piti puolustaa Allenin linnoitusta ja Goudan sulkua, Valkenburgin varustuslaitoksia oli paranneltu ja ne oli uskottu toisille englantilaisille sotureille. Kaupunginsotilasten, porvarivartioston ja vapaaehtoisten täytyi harjoitella ahkeraan. Vierasta sotaväkeä ei tahdottu kaupunkiin, sillä edellisen piirityksen aikana oli huomattu niistä olevan enemmän haittaa kuin hyötyä, eikä ollut juuri pelättävissä, että tuo veden, muurien ja tornien suojaama kaupunki voitaisiin vallata väkirynnäköllä.

Mikä ennen kaikkea oli saattanut herrojen mielet kuohuksiin, oli sanoma, jonka kaupunginsihteeri oli tuonut muassaan. Rikas Baersdorp, yksi kaupungin neljästä pormestarista, jolla oli suurin viljaliike Leidenissä, oli ottanut toimeksensa ostaa kaupungin varalta suuria viljamääriä. Eilen oli tosin saapunut monta laivalastia vehnää ja ruista, mutta tilatusta määrästä puuttui vielä kolme neljännestä, ja Baersdorp tunnusti suoraan, ettei hän vielä ollut antanut mitään lopullisia määräyksiä tuon puuttuvan viljan hankkimisesta, koska Rotterdamin ja Amsterdamin pörsseissä luultiin viljan hintojen pian laskevan odotettavissa olevan hyvän vuoden takia, eikä kaupungin piirittäminen kumminkaan ehtisi alkaa ennenkuin muutaman viikon kuluttua.

Van Hout oli aivan raivoissaan, kun vielä lisäksi kaksi Baersdorpin virkaveljeä katsoi tämän olevan oikeassa. Nordwykin vanhempi herra säesti van Houtia huudahtaen:

— Pysyköön virkanne kunniassaan, herra Pietari, mutta kyllä teidän kolme virkaveljeänne ovat noita huonoja ystäviä, jotka kernaasti vaihtaisi oikeisiin vihollisiin.

— Noyelles'in herra, keskeytti häntä översti Mulder, — lausui heistä kerran prinssille sen oikean ja sattuvan arvostelun, että he olisivat omiansa hirsipuuhun.

— Niin he ovatkin, huudahti kapteeni Allerts, — niin totta kuin surmansilmukat ovat olemassa petturien kaulojen varalta!

— Hekö pettureita — eiväthän toki! sanoi van der Werff tarmokkaasti. — Sanokaa heitä pelkureiksi, vieläpä itsekkäiksikin ja halpamaisiksi, — mutta Juudasta ette löydä heidän joukostansa.

— Olette oikeassa, herra Pietari, pettureita he varmaankaan eivät ole ja ehkeivät pelkureitakaan, lausui Nordwykin vanha herra. — Kellä on silmät nähdä ja korvat kuulla, se tietää millainen on noiden vanhoihin kaupunkilaissukuihin kuuluvain herrojen mieli, jotka jo kastettaessa ovat määrätyt tuleviksi raatiherroiksi. En puhu yksin leideniläisistä, samoin ovat asiat niin Goudassa ja Delftissä kuin Rotterdamissa ja Dordrechtissakin. Kuusikymmentä sadasta taipuisi espanjalaisen ikeen alle ja luopuisi kernaasti omantunnonvapaudesta, kun heidän vain annettaisiin pitää erikoisetunsa ja oikeutensa. Kaupunkien pitää saada hallita ja kaupunkien johtajina olla heidän itsensä, siinä kaikki mitä he tahtovat. Saarnataanko kirkoissa vai luetaan messuja, hallitseeko heitä hollantilainen vai espanjalainen, siitä he vähemmin välittävät. Läsnäolevia en tarkoita, hyvät herrat; te ette olisi täällä, jos olisitte samaa mieltä kuin ne, joista puhun.

— Kiitoksia vain, sanoi Dirk Smaling, — ja voittehan olla oikeassa, mutta te kuvaatte kovin synkin värein. Sallitteko minun kysyä eivätkö aatelillekin sen oikeudet ole rakkaita?

— Tietysti, herra Dirk, nehän ovat yleensä vanhempia kuin teidän etuoikeutenne, kuului vastaus. — Katsokaas, aatelismies tarvitsee hallitsijaa. Hän on valoton tähti, jos häneltä puuttuu valoa suova aurinko. Minä ja samoin kaikki ne aateliset, jotka ovat vannoneet Oranialaiselle uskollisuutta, olemme sitä mieltä, ettei meidän aurinkomme voi olla kukaan muu kuin hän, joka on meikäläisiä, joka meitä tuntee ja rakastaa ja ymmärtää, eikä Filip, joka ei käsitä ollenkaan ajatuksiamme ja toimintaamme, joka on meille vieras ja inhoaa meitä. Me panemme elämämme ja henkemme alttiiksi Vilhelmin edestä, sillä, kuten jo sanoin, me tarvitsemme aurinkoa, nimittäin hallitsijaa. Kaupungit sitä vastoin luulevat loistavansa omalla valollansa ja olevansa kuinkakin kirkkaita tähtiä. Tosin ne oivaltavat, että maa näinä levottomina aikoina tarvitsee päämiestä, ja etteivät ne siihen toimeen voi saada ketään parempaa ja viisaampaa ja luotettavampaa kuin Oranialaisen; mutta jos niin käy — ja taivas suokoon, että niin kävisi, — että espanjalainen ies murtuu, silloin niistä tuntuu tuon jalon Vilhelminkin hallitus liian rasittavalta, sillä ne tahtovat itse pitää vallan käsissänsä. Lyhyesti sanoen: kaupungit suvaitsevat, että on hallitsija, aateli tarvitsee häntä, ja hän on keskipiste, jonka ympärille se kokoontuu. Hyvin ei käy, ennenkuin aatelisto, porvarit ja talonpojat vapaaehtoisesti taipuvat Vilhelmin käskettäviksi ja yhtyvät hänen johdollansa taistelemaan elämän pyhimpien aarteiden puolesta.

— Totta kyllä, sanoi van Hout. — Ylevämielinen aateli kelpaa tämän ja muidenkin kaupunkien hallitseville säädyille esimerkiksi; mutta kansa, työtä tekevä, köyhä kansa, se kyllä tietää itsestäänkin mikä on kysymyksessä, se ei, Jumalan kiitos, vielä ole kadottanut harrasta rakkauttansa noita kalleuksia kohtaan, joita nimititte elämän pyhimmiksi aarteiksi. Se tahtoo olla ja pysyä hollantilaisena, se kiroo todellisessa vihassa noita espanjalaisia murhamiehiä, se tahtoo palvella Jumalaa omalla tavallaan ja säilyttää sydämensä uskon, ja se nimittää Vilhelmi prinssiä isäksensä. Odottakaammepa vain! Kun tulee hätä käsiin, niin mahtavat ja rikkaat epäröivät ja luopuvat tuosta kalliista asiasta, mutta alhaiset ja köyhät pysyvät lujina.

— Ja koska heidät tunnemme, huudahti van Hout, — niin Jumalan avulla kestämme lujina, tulkoon mitä tahansa.

Janus Dousa oli katsonut lasiinsa. Nyt heitti hän päätään taaksepäin ja sanoi, tehden nopean kädenliikkeen:

— Omituista on että ne, jotka kourillaan saavat taistella olemassaolostansa ja joiden kehittämätön järki pystyy nielemään vain jokapäiväisen elämän tarpeita, ovat halukkaimmat uhraamaan henkisten aarteiden hyväksi tuonkin vähän, minkä omistavat.

— Niin, sanoi pastori, — yksinkertaisille on taivaan valtakunta avoinna. On ihmeellistä nähdä, kuinka köyhät ja oppimattomat ymmärtävät pitää korkeammassa arvossa uskoa, vapautta ja isänmaata kuin tämän maailman turhaa tavaraa, tuota kultaista vasikkaa, jota toiset kilvan palvelevat.

— Meikäläisiä ei tänään imarrella, vastasi Dirk Smaling. — Mutta pyytäisin teitä ottamaan huomioon, että onkin kysymyksessä panna kaikki alttiiksi, ja että suurin tappio uhkaa juuri varakkaita.

— Ei suinkaan, keskeytti häntä van Hout. — Kallein aarre, jonka panemme alttiiksi, on kumminkin henki, ja tämä on samanarvoinen, olkoonpa puhe köyhistä tai rikkaista. Mutta luulen tietäväni, ketkä ne ovat, jotka kieltäytyvät sen uhraamasta; eivät ne, joilla on oviensa yläpuolella koruton lauselma tai kyltti, vaan ne, joilla on komeat vaakunat. Saammepa nähdä!

— Niin, saamme nähdä! toisti van der Werff. — Mutta nyt on meillä lähempiä asioita mietittävänä. Ylihuomenna on helatuorstai, ja sitten alkavat vuosimarkkinat. Jo eilen ja toissa päivänä on kaupunkiin tullut useita vieraita kaupustelijoita ja kuljeksivia joukkueita. Annammeko heidän pystyttää kojunsa, vai lykkäämmekö markkinat toistaiseksi? Jos vihollinen pitää kiirettä, niin tulee aika sekasorto ja markkinat ehkä tuottavat espanjalaisille suuren edun. Tehkää hyvin ja sanokaa ajatuksenne, hyvät herrat!

— Pitäisi estää kauppiaita vahinkoa kärsimästä ja lykätä markkinat toistaiseksi, sanoi Dirk van Montfort.

— Ei, herra, vastasi kaupunginsihteeri, — sillä jos sen teemme, niin vähävaraiset menettävät hyvän ansion, ja me lannistamme ennen aikojaan heidän rohkeutensa.

— Antakaa heidän pitää juhlansa, huudahti Janus Dousa. — Ei pidä sallia uhkaavan huolen turmella nykyhetken iloa. Jos tahdotte toimia viisaasti, niin seuratkaa minun Horationi neuvoa.

— "Huomenisella päivällä on suru itsestänsä", opettaa raamattukin, lisäsi pastori, ja kapteeni Allerts huudahti:

— Toden totta! Sotilaitten, porvarivartioston ja vapaaehtoisten täytyy markkinoilla saada olla mukana juhlakulkueessa. Vasta kun sotilas on täydessä asepuvussa, kun kauniit silmät häntä ihailevat, vanhukset häntä viittaellen tervehtivät ja lapset kulkevat riemuiten edellä, vasta silloin sotilaan itsetunto herää.

Päätettiin siis että markkinat pidettäisiin. Herrojen vilkkaasti keskustellessa vielä muistakin asioista sijoitettiin Henriika Barbaran hauskaan huoneeseen, jossa hänelle suotiin lempeätä hoitoa. Kun hän oli nukahtanut, meni Maria vielä kerran vieraitansa katsomaan, mutta hän poistui heti, sillä herrojen posket hehkuivat, eivätkä he enää puhelleet vuorotellen hyvässä järjestyksessä, vaan eri ryhmissä, kuinka vain kutakin halutti. Pormestari keskusteli van Houtin ja komisarion kanssa kaupunkiin hankittavasta viljasta, Janus Dousa ja Warmondin herra puhelivat runosta, jonka kaupunginsihteeri oli esittänyt runoilijaliiton viime kokouksessa, vanhempi herra van der Does ja pastori kiistelivät uusista jumalanpalvelusmenoista, ja kookas kapteeni Allerts, jonka edessä oli laaja, viime tippaan saakka tyhjennetty juomasarvi, nojasi otsaansa översti Mulderin olkaa vasten, vuodattaen viljavia kyyneleitä, kuten hänellä oli tapana, kun viiniä nautittuaan tunsi oikein erityistä autuaallisuutta.

Seuraavana päivänä menivät pormestari van der Werff ja kaupunginsihteeri van Hout, muassaan notario ja kaksi oikeudenpalvelijaa, neuvoston istunnon jälkeen Nobelkadulle, järjestääkseen neiti van Hoogstratenin kuolinpesän asioita. Kaupungin isät olivat päättäneet ottaa takavarikkoon luopioitten entiset asunnot ja käyttää niihin jääneen omaisuuden yhteisen asian hyväksi.

Vanha neiti oli ollut yleisesti tunnettu espanjalaismieliseksi, ja kun Leiden oli suljettu hänen läheisimmiltä sukulaisiltaan, Hoogstrateneilta ja Matenesse van Wibismalta, niin jäi kaupungin tehtäväksi edustaa perillisiä. Oli odotettavissa että vainaja olisi määrännyt perillisikseen vain sellaisia henkilöitä, jotka olivat selvästi osottautuneet vapauden vihollisiksi, ja jos niin olisi, niin pesän varat ja kiinteimistö jäisivät kaupungin haltuun, kunnes nuo luopiot muuttaisivat mielensä ja käyttäytyisivät niin, että kaupunginhallitus katsoisi jälleen voivansa suoda heille pääsyn Leideniin. Niiden perintöosuus, jotka edelleen olisivat espanjalaisten puolella ja vastustaisivat vapaudenasiaa, jäisi kaupungille. Tämä menettelytapa ei ollut uusi. Filip kuningas oli sen saattanut käytäntöön, anastaessaan lukemattomain viattomasti mestattujen, maanpakoon ajettujen tai vapaaehtoisesti maansa jättäneiden uuden uskon tunnustajien, vieläpä katoolistenkin patrioottain omaisuuden. Kun on vuosikausia täytynyt olla nuhjittavana, niin tahtoo kerran itsekin antaa iskuja; joskaan menettelytapa ei ollut juuri arvokas eikä oikeudenmukainen, niin puolustauduttiin sillä, että espanjalaiset olivat menetelleet sadoin verroin säälimättömämmin ja julmemmin. Ei olisi ollut kristillistä maksaa samalla mitalla, mutta nythän vain kostettiin surmaavia iskuja tarmokkailla alankomaalaisilla läimäyksillä, ja eihän kukaan tavotellut noiden luopioitten henkeä.

Kuolintalon ovella raatiherrat kohtasivat taiteilija Vilhelmi Kornelionpojan äitineen. Nämä olivat tulleet tarjoamaan Henriikalle vieraanvaraista olopaikkaa tykönänsä. Vilhelmin äiti, joka aluksi ei olisi suostunut ulotuttamaan ihmisrakkauttansa tuohon espanjalaismieliseen neitiin, ei nyt tahtonut voida tyytyä siihen, että oli menettänyt tilaisuuden tehdä hyvän työn, ja ilmaisi tuon tunteensa hänelle ominaisella tarmokkaalla tavalla.

Ulkoeteisessä seisoi Belotti, ei enää silkkisukissa ja atlassilla reunustetussa verkapuvussa kuten ennen hovimestarina ollessaan, vaan yksinkertaisessa, tummassa porvarinpuvussa. Hän oli kertonut taiteilijalle ja Pietarille jäävänsä toistaiseksi Leideniin, koska hänen oli pidettävä huolta sairaasta kamarineitsyestä Denisestä. Mutta hänen viipymiseensä oli muukin syynä, — ennen kaikkea vuosien vahvistama tunne, joka häntä kiinnitti Hoogstratenin taloon; mutta sitä hän ei kernaasti myöntänyt edes itselleenkään. Hänen tilinsä olivat hyvässä järjestyksessä, sen oli notario, joka hoiti neidin asioita, myöntänyt ja kernaasti suostunut maksamaan hänelle hänen saatavansa. Hänen säästönsä olivat olleet sijoitetut varmoihin käsiin ja kasvaneet aika suuriksi, kun tuo kohtuutta rakastava mies ei koskaan ollut käyttänyt korkoja, vaan lisännyt ne pääomaan. Ei mikään enää pidättänyt häntä Leidenissä, mutta hän ei voinut kumminkaan lähteä sieltä, ennenkuin kaikki oli lopullisesti järjestetty tuossa talossa, jonka hoito niin kauan oli ollut hänelle uskottuna.

Joka päivä hän oli tiedustellut sairasten naisten vointia, ja kun vanha neiti kuoli, jäi hän Leideniin, vaikka Denise jo alkoi parantua: hän piti näet velvollisuutenansa osottaa vainajalle viimeisen kunnian olemalla läsnä hänen maahanpanijaisissansa.

Herroille oli mieleen että tapasivat Belotti'n tuossa talossa. Notario oli hoitanut hänen pienoista pääomaansa ja piti arvossa tuota kunnon miestä. Nyt hän pyysi Belotti'n näyttämään tietä hänelle ja hänen seuralaisillensa. Ennen kaikkea piti vainajan testamentti saataman käsiin. Arveltiin sen löytyvän kuolintalosta, sillä se oli ollut notarion hallussa siihen päivään saakka, jonka edellisenä yönä Henriika oli sairastunut, mutta silloin vanha neiti oli pyytänyt sen, tehdäksensä siihen muutoksia. Notario ei tuntenut sen sisältöä, sillä sitä ei ollut laatinut hän, vaan eräs virkaveli, joka oli kuollut ja jonka asianajotoimet olivat jääneet hänen hoidettavikseen.

Hovimestari vei herrat ensiksi arkihuoneeseen ja sen viereiseen pieneen kylkikammioon, mutta asiakirjaa ei löytynyt, vaikka tarkasteltiin kirjoituspöydät, arkut ja kaapit ja löydettiin joukko laatikoita ja lippaita, jotka sisälsivät kirjeitä, rahaa ja arvokkaita koristimia.

Herrat arvelivat että se varmaankin oli jossakin salalaatikossa ja lähettivät oikeudenpalvelijan noutamaan lukkoseppää. Belotti salli sen tapahtua, mutta kuunteli samalla tarkkaavasti hiljaista laulua, joka kuului ruumishuoneesta. Tuosta huoneesta, sen hän tiesi, oli testamentti varmaankin löytyvä, mutta hän tahtoi antaa papin häiritsemättä toimittaa ruumiin siunaamisen. Heti kun ruumishuoneessa vallitsi hiljaisuus, pyysi hän herroja tulemaan mukaansa.

Korkeassa holvikattoisessa huoneessa, johon hän vei heidät, tuntui voimakas suitsutuksen haju. Takaseinällä oli iso sänky, jonka yläpuolella kohosi kattoon saakka ulottuva, paksusta silkkikankaasta valmistettu suippeneva teltta. Arkku, jossa vainaja lepäsi, oli asetettu keskelle huonetta. Kasvoille oli levitetty pitseillä reunustettu liina. Vainajan hienoset kädet eivät vielä olleet muuttuneet; ne olivat ristissä ja pitelivät keveästi kulunutta rukousnauhaa. Ruumiin ylitse oli levitetty kallisarvoinen peite, ja peitteellä nähtiin sirotekoinen norsunluinen ristiinnaulitun kuva.

Vaieten painoivat herrat päänsä alas tultuansa ruumiin tykö. Belotti meni lähemmäksi, ja kun hän näki nuo kädet, jotka olivat hänelle niin tutut, alkoi vanhuksen rinta vavahdella voimakkaista nyyhkytyksistä. Sitten vaipui hän polvilleen arkun viereen ja painoi huulensa hennoille, kylmille sormille. Kuuma kyynel — ainoa, jonka tämä kuolintapaus oli saanut vuotamaan — herahti noille ainiaaksi sulkeutuneille kätösille.

Pormestari ja hänen seuralaisensa eivät häntä häirinneet, ja hän painoi otsansa arkun laitaa vasten ja rukoili lyhyen, hiljaisen rukouksen. Kun hän oli noussut ja vanhanpuoleinen, täydessä juhlapuvussa oleva pappismies oli lähtenyt huoneesta, viittasi pater Damianus kuoripojalle, jonka kanssa hän oli vetäytynyt syrjään, laski hänen ja Belotti'n avulla kannen ruumisarkulle ja sanoi sitten, kääntyen Pietari van der Werffin puoleen:

— Aiomme viedä neidin viimeiseen lepoon keskiyöllä, että se voisi tapahtua pahennusta synnyttämättä.

— Hyvä, herra! vastasi pormestari, — ja kuinka käyneekin, niin emme karkota teitä kaupungista. Mutta jos itse haluatte liittyä espanjalaisiin…

— Ei, herra, minä olen syntyisin Utrechtistä ja rukoilen mielelläni
Hollannin vapauden puolesta.

— Kas niin, kas niin! huudahti kaupunginsihteeri.— Nuo olivat oivia sanoja, kunnon sanoja! Kätenne, pater Damianus!

— Tässä sen saatte. Ja jos ette muuta rahoissanne olevaa lauselmaa "Haec libertatis ergo" lauseeksi "Haec religionis ergo", niin en peruuta sanojani.

— Meidän ihanteemme on vapaa maa, jossa jokainen saa pitää uskonsa, — myöskin te ja teidän uskolaisenne, sanoi pormestari. — Tohtori Bontius on kertonut minulle teistä, te kunnon mies! Te olette kiitettävällä tavalla pitänyt huolta vainajasta. Toimittakaa maahanpanijaiset kirkkonne tavan mukaan, me olemme tulleet järjestämään maallisen tavaran, jonka hän jättää jälkeensä. Ehkäpä tämä lipas sisältää testamentin.

— Ei, herra, vastasi pappi. — Kun hän sairastui, niin hän minun läsnäollessani mursi tuon asiakirjan sinetin, ja aina kun hän tunsi olevansa vahvempi, lisäsi hän siihen muutaman sanan. Tuntia ennen loppuansa hän lähetti kutsumaan herra notariota, mutta kun hän saapui, oli neiti jo kuollut. Minä en ole voinut yhtä mittaa olla ruumiin ääressä, ja siksi panin paperin liinavaatekaappiin. Tässä on avain.

Pian löytyikin tuo sinetitön testamentti. Pormestari avasi sen tyynesti, ja hänen sitä ääneen lukiessaan katsoivat notario ja kaupunginsihteeri siihen hänen olkansa takaa.

Erityiset kirkot ja luostarit, joissa neidille piti luettaman sielumessuja, sekä hänen lähimmät sukulaisensa saivat jakaa omaisuuden. Belotti'lle ja Deniselle oli määrätty pienet rahasummat.

— Onpa onni, huudahti kaupunginsihteeri, — että tämä asiakirja on vain paperipala eikä mitään sen enempää.

— Testamentilla ei ole laillista arvoa, lisäsi notario, — sillä se pyydettiin minulta nimenomaan muuttamista varten. Kääntäkääpä toinen puoli, herra Pietari. Täällä takana on vielä paljon luettavaa.

Tuon kirjoituksen lukeminen ei suinkaan käynyt herroille helpoksi, sillä potilas oli piirrellyt paperin tyhjälle takapuolelle ylös ja alas, sinne tänne lyhyitä muistiinpanoja, nähtävästi muistin auttamiseksi uutta testamenttia laadittaessa.

Aivan ylhäällä oli vapisevalla kädellä piirretty risti ja sen alla sanat: "Rukoilkaa puolestani! Pyhälle kirkolle jää kaikki."

Alempana oli luettavana: "Niko. Minä pidän tuosta poikasesta. Saa rannikkolinnan. Rahaa kymmenentuhatta guldenia. Ovat saatettavat hänen itsensä käytettäviksi. Isä ei saa niihin koskea. Nimenomaan huomautettava, miksi hän jää perinnöttömäksi. Van Vliet Haarlemista oli se mies, jonka tyttären kanssa serkkuni oli salaa naimisissa. Keksien kurjia tekosyitä hän hylkäsi hänet solmitakseen uuden avioliiton. Jos hän on sen unohtanut, niin minä muistan sen ja kostan sen hänelle. Nikon on muistettava, että uskoton rakkaus on myrkkyä. Minulta on se elämän turmellut — turmellut!"

Tuo sama sana seurasi vielä moneen kertaan, lopuksi kiemuroilla ja köynnöksillä koristettua.

"Annalle kymmenentuhatta guldenia. Toimitettavat hänelle itselleen.
Muutoin sieppaa tuo nylkyri d'Avila ne kynsiinsä."

"Henriikalle kolme kertaa niin paljon. Hänen isänsä maksaa ne hänelle siitä mitä on minulle velkaa. Saa ottaa rahat mistä haluaa. Olemme täten kuitit!"

Keskelle paperia oli suurilla kirjaimilla kirjoitettu seuraavat sanat, joiden ympärille oli piirretty kaksin- ja kolminkertaisia viivoja:

"Puulipas, jonka kannessa on Hoogstratenin ja d'Avilan sukujen vaakunat, on lähetettävä markiisi d'Avennes'in leskelle. Hän asuu Rochebrunin linnassa Normandiassa."

Miehet, jotka yhdessä olivat ottaneet selkoa noista kirjoituksista, katsoivat vaieten toisiinsa, kunnes van Hout huudahti:

— Mitä mieletöntä ilkeyden ja naisellisen heikkouden sekasotkua! Mutta olkoonpa naissydän kuinka kolean kylmä tahansa, jääkukkia siellä ainakin on, jos ei muita.

— Nuorta neiti van Hoogstratenia, joka on talossanne, herra Pietari, huudahti notario, — minun käy sääliksi, sillä helpompaa on kiskoa tuohta kivestä kuin tuolta velkaantuneelta junkkarilta sellaista rahamäärää. Tytär saa kärsiä isänsä tähden — sepä vasta on sukulaisrakkautta!

— Meidän täytyy avata se, sanoi notario, — sillä ehkä hän siten koettaa toimittaa arvokkaimman omaisuutensa maasta pois.

— Avatako se? Huolimatta vainajan nimenomaisesta määräyksestä? kysyi van der Werff.

— Tietysti! huudahti notario. — Meidät lähetettiin tänne ottamaan selkoa siitä, mitä vainaja on jättänyt jälkeensä. Kansi on lujassa, Ottakaa tiirikat, mestari. No, nyt se on auki.

Mutta nuo herrat, jotka olivat tulleet valvomaan kaupungin etuja, eivät löytäneet lippaasta mitään kalleuksia, vaan ainoastaan kirjeitä, jotka olivat eri ajoilta. Niitä ei ollut monta. Alimmat, hyvin kellastuneet, sisälsivät markiisi d'Avennes'in rakkaudenvakuutteluja, uudemmat olivat lyhyitä ja niiden alla oli don Luis d'Avilan nimikirjoitus. Kaupunginsihteeri, joka ymmärsi kastiliankieltä, millä kielellä ne olivat kirjoitetut, luki ne nopeasti. Kun hän oli ehtinyt viimeisen kirjeen loppupuolelle, huudahti hän kiihkoissaan:

— Meillä on käsissämme selitys erääseen ilkityöhön! Muistatteko, millaista huomiota herätti neljä vuotta sitten kaksintaistelu, jossa markiisi d'Avennes sai surmansa erään espanjalaisen tappelikon kädestä? Tässä tuo kurja murhamies kertoo että… Kannattaa ottaa tästä selkoa! Käännän sen teille. Kirjeen alkuosa ei ole tärkeä, mutta kuulkaas tätä: "Ja kun minun nyt on onnistunut saada miekkailla markiisin kanssa ja oman henkeni uhalla surmata hänet — minkä kohtalon hän näyttää hyvin ansainneen, koska hän on niin kerrassaan joutunut epäsuosioonne —, niin on asettamanne ehto täytetty ja minä toivon huomenna saavani Teidän armonne välityksellä mitä suloisimman palkan. Sanokaa donna Annalle, morsiamelleni, jota jumaloin, että huomenna varhain vien hänet vihille, sillä d'Avennes'in perheellä on suuri vaikutusvalta ja ylihuomenna jo voin olla vaarassa. Mitä muuhun tulee, niin toivon voivani luottaa suosijattareni kohtuudentuntoon ja jalomielisyyteen."

— Katsokaas, kuinka sievä käsiala tuolla tappelikolla on. Ja tuhat tulimmaista! — nainen, jolle nämä murhahankkeet piti lähetettämän, on varmaankin äiti, jonka onnettoman pojan tuo espanjalainen roisto surmasi.

— Niin on, herra, sanoi Belotti, — minä voin todistaa luulonne oikeaksi. Markiisitar oli sen miehen puoliso, joka rikkoi uskollisuutensa neiti van Hoogstratenia kohtaan hänen nuorena ollessaan. Hän, joka tuossa lepää, sai odottaa monet päivät ja yöt, ennenkuin voi panna kostonsa täytäntöön.

— Ei, vastasi Pietari. — Emme lähetä kirjeitä minnekään, vaan säilyttäkää ne kaupunginarkistossa. Vanhurskas Jumala usein viivyttelee kostaessansa, — ken tietää, mihin näitä papereita vielä tarvitaan.

Kaupunginsihteeri nyökäytti päätänsä myöntävästi ja sanoi pannessaan kirjeitä kokoon:

— Se jätetään prinssin ratkaistavaksi, vastasi van der Werff. — Kuinka kauan olette ollut neidin palveluksessa, Belotti?

— Jääkää sitten toistaiseksi Leideniin, sillä arvelen, että voitte toivoa saavanne pitää rahasumman, joka alkuaan oli teille määrätty. Otan asianne ajaakseni.

Muutamia tuntia ennen vanhan neidin yöllisiä maahanpanijaisia ilmestyivät herra Matenesse van Wibisma ja hänen poikansa Nikolas kaupungin edustalle, mutta portinvartija ei päästänyt heitä sisään, vaikka he molemmat vaativat sitä sukulaisensa kuoleman perusteella. Henriikan isä ei saapunut, sillä hän oli joku päivä sitten lähtenyt Kölniin turnajaisiin.

Kuudentenakolmatta päivänä toukokuuta, helatuorstaina, kahdentoista ja yhden välillä päivällä, ilmoitti heleä kellojen sointi "ristinmarkkinat" alkaviksi. Ennen muinoin oli ollut tapana tuona päivänä juhlasaatossa kulkea kaupungin alueen ympäri. Tätä kiertokulkua oli jo pitkät ajat korvannut kirkollinen juhlanvietto, mutta vielä uudenkin uskonnon päästyä valtaan pantiin kumminkin yhä edelleen "ristinpäivänä" markkinain alkajaisiksi toimeen kaikenlaisia juhlakulkuja.

Katooliseen aikaan oli ristiä kuljetettu katuja pitkin juhlasaatossa, johon koko kaupungin oli tapana liittyä. Nyt kannettiin ristin jälkeen myöskin kaupungin lippuja ja toisia, joissa nähtiin Oranian suvun värit, ja niitä seurasivat sitten aateliset ratsain, kaupungin virkakunnat juhlavaatteissa, hengelliset herrat mustissa talaareissa ja vapaaehtoiset komeissa asepuvuissa. Sitten tulivat käsityöläiset, joiden edellä kannettiin eri ammattikuntain tunnusmerkkejä ja liehuvia lippuja, ja lopuksi vielä koululapset, muodostaen pitkän, hilpeän jonon. Täksi päiväksi hankki köyhinkin lapselleen jotakin uutta päälle pantavaksi. Huolellisemmin kuin koskaan palmikoitsivat äidit pikku tyttöjensä tukan ristinmarkkinain kulkueen varalta. Lantit kaivettiin esiin laihoista kukkaroista ja niillä ostettiin huonoista ajoista huolimatta nauhoja ja lastenkenkiä, sieviä lakkeja ja kirjavia sukkia. Niin voivatkin siis kevätauringon säteet häikäisevästi heijastua tyttösten kiiltäväksi silitetystä päästä, ja kirjavampi kuin kukat herra van Montfortin puutarhassa, jonka ohitse juhlasaatto kulki, oli poikaparvi, jossa nähtiin isoja nulikoita ja pieniä aapislaisia. Paitsi sulkaa oli jokaisella lakissaan vihreitä lehviä — ja mitä pienempi mies, sen suurempi oksa. Ei puuttunut äänekästä puhetta ja iloista huutoa, sillä aina kun kuljettiin jonkun lapsen kodin ohitse, huusi tämä tervehdyksen kotiin jääneelle äidille, isoäidille tai palvelusväelle, ja kun yksi korotti äänensä, niin toiset heti yhtyivät huutoon. Eivät täysikasvuisetkaan pysyneet äänettöminä, kun lähestyttiin raatihuonetta, ampujakunnan ja ammattikuntain taloja tai jonkun suositun miehen asuntoa. Yleistä riemastusta lisäsi ja kiihotti vielä kellojen soitto, laivamiesten eläköönhuudot, joita kajahteli Reinin molemmilta haaroilta ja kaikilta kanavilta, katujen kulmiin asettuneiden soittoniekkojen soitto ja tykinlaukaukset, joita konstaapeli apulaisineen ampua jymähdytti linnasta. Tämäpä vasta oli iloista elämöimistä herttaisessa kevätilmassa! Huolettomina ja rauhallisina näyttivät nuo hilpeät ihmiset antauvan nauttimaan onnesta, sininen oli taivas ja lämmintä ja kirkasta päivänpaiste! Raatiherrojen joukossa tosin näki vakavia, huolestuneita kasvoja; mutta ammattikuntalaiset ja lapset, jotka heitä seurasivat, eivät sitä huomanneet, ja niin jatkui riemuitsemista siksi, kunnes kulkue hävisi kirkkoihin, joissa saarnastuolista puhuttiin niin vakavasti ja varoittavasti, että moni kävi miettiväiseksi.

Miehen mielen täyttää samalla kertaa menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus, vanhuksen ajatukset kohdistuvat menneisyyteen, nuorukaisen tulevaisuuteen, lapsen nykyhetkeen. Mitäpä olisivat Leidenin poikaset ja tyttöset markkinalupaa viettäessään välittäneet uhkaavasta vaarasta? Kenen onnistui tänään tai perjantaina, jolloin oli suuret palttinamarkkinat, tai jonakin seuraavana päivänä saada vanhemmilta tai kummilta markkinarahaa, tai kenellä edes oli silmät nähdä, korvat kuulla ja nenä haistaa, se kulki tovereineen markkinakojujen väliä, pysähtyen kamelin tai tanssivan karhun luo tai katsellen kuinka avoimissa kapakoissa tytöt ja nuorukaiset, vieläpä ilomieliset vanhuksetkin tanssivat säkkipillin, klarinetin tai viulun äänen mukaan. Toiset tutkivat piparkakkuja tai muita makeisia tarkkaavasti kuten asiantuntijat ainakin, toiset noudattivat torventoitotuksia, joilla rohdoskaupustelijan neekeri kutsueli ihmisjoukkoa.

Pormestarin Adrian vetelehti myöskin päivän toisensa jälkeen tovereinensa tai yksin markkinaihanuuksien keskellä, ja tuon tuostakin hän, nauttien varallisuuden tuottamasta turvallisuuden tunteesta, tarttui vyöstänsä riippuvaan nahkakukkaroon; se sisälsi näet koko joukon lantteja, joita hän oli saanut eri henkilöiltä, isältä, äidiltä, Barbaralta ja kummitädiltä. Kolme kertaa oli ratsumestari van Duivenvoorde, hänen hyvä ystävänsä, jonka komeilla hevosilla hän jo usein oli saanut ratsastaa, ottanut hänet mukaansa vohvelimyymälään, että hän saisi syödä mielin määrin, ja siksi eivät hänen varansa edes vielä helatuorstain jälkeisenä tiistaina olleet sanottavasti vähenneet. Hän aikoi käyttää ne johonkin arvokkaaseen ja suurenmoiseen, ostaa niillä joko pitkän ritarinmiekan taikka jousen tai ehkäpä — mutta tämä tuntui hänestä ilkeältä kiusaukselta — tuon mantelitäpläisen piparkakun, joka oli kylttinä erään delftiläisen sokurileipurin myymälässä. Tosin tuosta jättiläiskakusta riittäisi hänelle ja pikku Liisalle syömistä viikkomääriksi, jos he olisivat säästäväisiä, ja onhan säästäväisyys hyve, johon tulee harjaantua… Jotakin pitäisi kumminkin jäädä jäljelle myös "munkkien" varalta, joita valmistettiin myymälöissä aivan ohikulkijain nähden.

Tiistaina iltapäivällä kulki Adrian kuuluisan rotterdamilaisen leivosmyymälän ohitse. Tuon laudoista kokoonkyhätyn, peileillä ja kirjavilla kuvilla koristetun kojun edessä istui korkeassa, kauas näkyvässä nojatuolissa parhaassa ijässään oleva lihava, siisti nainen. Tämä otti suuresta ruukusta valkoista, vetelää taikinaa ja kaatoi sitä nopeasti ja ihmeellisen taitavasti polviensa tasalla olevalle kuumalle rautalevylle, jossa oli joukko syvennyksiä. Apulainen käänsi nyt sukkelasti haarukalla nuo pienet kakkarat, jotka alkoivat käydä ruskeiksi heti levylle tultuaan, ja järjesti sitten valmiit leivokset sievästi pienille lautasille. Tarjooja valmisti ne vieraille, pannen tuolle korkealle, höyryävälle leivosläjälle aika palan kullankellervää voita. Erinomaisen viehättävä haju, joka johti mieleen entiset nautinnot, kohosi liedeltä, ja Adrian alkoi jo hypistellä kukkaronsa sisältöä, kun samassa neekerin torvi kajahti ja puoskaroitsijan kärryt pysähtyivät juuri leivosmyymälän eteen.

Kuuluisa tohtori Morpurgo oli komea mies, jolla oli tulipunainen puku ja ohut, pikimusta, rinnalle ulottuva parta. Hän liikkui juhlallisesti ja arvokkaasti, ja kumarrukset ja kädenliikkeet, joilla hän tervehti kokoontunutta kansanjoukkoa, olivat alentuvaisia ja hyväntahtoisia. Kun riittävä määrä uteliaita ympäröi hänen kärryjänsä, jotka olivat täynnä koteloita ja pulloja, alkoi hän puhua heille murteellisella hollanninkielellä, johon sekoitti runsaasti vieraita sanoja.

Hän ylisti Luojaa, joka hyvyydestä oli luonut ihmisen elimistön niin ihmeelliseksi. Siinähän oli, sanoi hän, kaikki järjestetty ja muodostettu viisaasti ja mitä tarkoituksenmukaisimmalla tavalla. Yhdessä suhteessa voi kuitenkin asiantuntija huomata puutteen.

— Tiedättekö te, missä kohden on vika huomattavana, te herrat ja naiset? sanoi hän.

— Rahakukkarossa, huudahti leikillinen parturinapulainen, — se on liian taipuisa laihtumaan.

— Oikein, poikani, vastasi puoskari armollisesti. — Mutta sitä paitsi luonto on hutiloinnut rakentaessaan tuota aukkoa, josta vastauksesi tuli. Teidän hampaanne ovat rutihuonoa työtä. Tuskia tuottavat ne tullessaan, ne turmeltuvat ennen aikojaan, ja kun ne vielä ovat jäljellä, saa niiden takia kärsiä kipua, ellei niitä hoida huolellisesti. Mutta tiede voi sovittaa, mitä luonto on rikkonut. Katsokaapas tätä koteloa… — ja nyt hän alkoi ylistää keksimäänsä hammaspulveria ja hammastaudinlääkettä. Tästä johti hän puheensa ihmisen päähän ja kuvasi vilkkaasti sen eri kipuja. Mutta niillekin löytyi parannuskeino, varma lääke, tarvitsi vain ostaa hänen rohtoansa. Polkuhinnasta voi sitä saada, ja ken uskalsi sitä koettaa, siitä läksi päänsärky, mitä pahinkin, kuin luudalla pyyhkäisten.

Suu auki kuunteli Adrian tuon kuuluisan tohtorin puhetta. Myymälän puolelta löyhähteli kuumalta paistinlevyltä erittäin miellyttävä tuoksu, ja varsin kernaasti olisi poikanen syönyt lautasellisen tuoreita leivoksia. Nyt tuo pulska leipojatar vielä lisäksi viittasi hänelle lusikallaan, mutta hän piti kiinni kukkarostaan ja kääntyi jälleen rohdoskauppiaaseen päin, jonka rattaiden ympärillä tungeskeli miehiä ja naisia, ostellen voiteita ja lääkkeitä.

Hänen kotonansahan oli sairas Henriika. Jo kahdesti oli Adrian viety hänen luoksensa ja sääliksi oli poikasen käynyt nähdessään tuon tummasilmäisen neidin kalpeat, kauniit kasvot. Omituisen ja valtavan vaikutuksen oli häneen myöskin tehnyt Henriikan syvä, sointuisa ääni, kun tämä puhutteli häntä muutamin sanoin. Eräänä aamuna oli kerrottu, että talossa oli vieras, ja sen jälkeen oli äiti ollut vain harvoin nähtävissä ja kotona oli ollut vielä paljoa hiljaisempaa kuin tavallisesti. Kaikki kävelivät ja puhuivat hiljaa, naputtivat varovasti akkunaan, sen sijaan että olisivat käyttäneet kolkutinta, ja aina kun Adrian tai Liisa nauroi ääneen tai juoksi varomattomasti portaita ylös tai alas, ilmestyi Barbara, äiti tai Kerttu ja kuiskasi heille: — Hiljaa, lapset, neidin päätä pakottaa. — Ja tuossa oli nyt rattailla joukko pulloja, jotka tuottaisivat parannusta hänen kivullensa, ja kuuluisa Morpurgo näytti olevan varsin järkevä mies eikä mikään narri, kuten muut puoskaroitsijat. Leipuri Vilhelmi Pietarinpojan vaimo, joka seisoi Adrianin vieressä ja jonka tämä tunsi, sanoi seuralaisellensa, että tohtorin lääkkeet olivat hyviä, ja että ne olivat parantaneet varsin nopeasti erään hänen sukulaisensa vaarallisesta ruusutaudista.

Tämä vakuutus saattoi pojan tekemään lopullisen päätöksen. Hänen mieleensä kuvastuivat tosin vielä kerran ritarinmiekat, jouset, piparkakut ja nuo mureat munkit, mutta tahdonponnistuksella hän karkotti ne, pidätti henkeänsä, ettei tuntisi tuota houkuttelevaa leivosten hajua, ja meni nopeasti kärryjen luo. Sitten päästi hän kukkaronsa vyöltään, kaatoi sen sisällön käteensä, näytti rahat tohtorille, joka mustilla silmillään katseli ystävällisesti tuota outoa ostajaa, ja kysyi häneltä:

Puoskaroitsija hajoitteli etusormellaan Adrianin kädessä olevia lantteja ja vastasi vakavasti:

— Eivät ne tosin riittäisi, poikaseni, mutta tieteiden edistäminen tuottaa minulle iloa. Sinulla on koulussa vielä paljon opittavaa ja siinä on päänpakotus esteeksi. Tästä saat rohdot ja sinulle annan vielä lisäksi kaupantekijäisiksi tämänkin toisen käyttöohjeen.

Adrian kääri nopeasti kaupustelijan antaman pullon paperiin ja juoksi kotiin aarre kädessänsä. Tiellä pysähdytti hänet kapteeni Allerts, joka tuli häntä vastaan taiteilija Vilhelmin seurassa.

— Hän oli soittoniekkojen tykönä Rapenburgissa, vastasi Adrian, irroittautui tuon tukevan miehen käsistä ja katosi ihmisjoukkoon.

— Reipas poikanen, sanoi miekkailija. — Minun poikani se taas on soittoniekkojen tykönä. Hän ei välitä mistään muusta kuin teidän taiteestanne. Saadessaan kamman käsiinsä hän sillä puhaltelee sen sijaan että silittäisi tukkaansa, joka lehdellä ja putkella hän viheltelee, taittuneista miekanteristä hän rakentelee kolmikolkkia, eikä ainoakaan pata ole turvassa hänen rummutukseltaan. Lyhyesti sanoen, poikanulikka ei välitä mistään muusta kuin kilinästä ja vingutuksesta. Hän aikoo soittoniekaksi tai joksikin sellaiseksi.

— Se on oikein! vastasi Vilhelmi innokkaasti. — Hänellä on tarkka korva ja hän on paras koko köörissä.

— Täytyy miettiä tuota asiaa, lausui kapteeni, — ja jos kukaan, niin te voitte sanoa, mitä hänestä voi toivoa teidän taiteenne alalla. Jos teillä tänä iltana on aikaa, herra Vilhelmi, niin tulkaa luokseni vahtitorniin; tahtoisin puhella kanssanne. Mutta ennen kymmentä ette juuri voine saada minua käsiinne. Minä tunnen taaskin kurkussani tuollaisia nyhtäyksiä ja sellaisina päivinä… kautta Rolandin, edeltäjäni!…

— Tulen kernaasti pitämään teille seuraa, sillä onhan yö pitkä, mutta nyt en päästä teitä käsistäni, ennenkuin olen selvillä siitä, mikä se on tuo edeltäjänne Roland.

— Olkoon menneeksi sitten! Ei siitä juuri kannattaisi puhua, ettekä te ehkä ollenkaan voi käsittää minua. Tulkaa tänne sisään; oluttuopin ääressä käy paremmin kertominen, ja jalat eivät enää ota palvellakseen, kun niiltä neljä yötä peräkkäin pidätetään niille tuleva lepo.

Kun miehet sitten istuivat vastakkain kapakassa, pyyhkäisi kapteeni viikset huuliltaan ja alkoi puhua:

— Kuinkahan kauan siitä lieneekään — noh, yli viisitoista vuotta sitten — ratsastin kerran Haarlemiin Vaihettajan majatalon isännän kanssa, joka, kuten tiedätte, on oppinut mies ja jota huvittaa kaikenmoinen vanha romu ja kaikenlaiset latinalaiset kirjoitukset. Tuon miehen kanssa käy hyvin jutteleminen, ja niin jouduimme puheisiin siitä, kuinka usein sattuu niin, että kun jotakin näkee ensimäisen kerran elämässään, tuntuu kumminkin siltä kuin se olisi jo ennestään tuttua. Tämä oli helposti ymmärrettävissä, sanoi silloin Aquanus, sillä ihmissieluhan oli olento, jota ei voinut hävittää, — tuollainen kuolematon, ilmoja liitelevä lintunen. Niin kauan kuin elämme, pysyy se meissä, ja kun aikamme on kulunut loppuun, lentää se pois, ja sitten sitä ansion mukaan joko palkitaan tai rangaistaan. Mutta vuosisatojen jälkeen, jotka eivät Herrasta Jumalasta ole pitemmät kuin se hetkinen, jonka tarvitsen tämän täyden tuopin tyhjentämiseen — tuokaapa toinen! — päästää armollinen Isä sen jälleen vapaaksi ja silloin se asettuu vastasyntyneeseen lapseen. — Tuo puhe minua nauratti. Mutta siitä hän ei välittänyt, vaan kertoi eräästä vanhasta pakanasta, eräästä hyvin viisaasta miehestä, joka tiesi varmaan, että hänen sielunsa kerran ennen oli asunut ylen mahtavan sankarin ruumiissa. Tämä pakana muisti tarkoin minne hän aikaisemman elonsa aikana oli ripustanut kilpensä ja kertoi sen tovereilleen. Silloin ruvettiin kilpeä hakemaan, ja se löydettiinkin, ja siinä oli alkukirjaimet sekä etu- että sukunimeen, jotka tuolla oppineella oli ollut, kun hän vuosisatoja sitten oli elänyt sotilaana. Tuo minut saattoi hämmästymään, sillä katsokaas, herra, — mutta elkää naurako! — minä olin kokenut jotakin samantapaista kuin tuo sankari. En juuri välitä kirjoista, ja lapsuudestani saakka olen aina vain lueksinut yhtä ainoata. Sen olin saanut isä vainajaltani, eikä se ole painettu, vaan kirjoitettu. Näytän sen joskus teille; se on kertomus uljaan Rolandin elämänvaiheista. Usein kasvoni ovat käyneet tulipunaisiksi lukiessani noita kauniita ja totuudenmukaisia kertomuksia, ja kuten Aquanus saatte tekin kuulla tunnustukseni: Joko minä erehdyn taikka olen todella aterioinnut Kaarle kuninkaan seurassa ja taistellut Rolandin rautapantsari ylläni. Minusta tuntuu siltä kuin olisin nähnyt maurien kuninkaan Marsilian, ja kerran lukiessani siitä, kuinka kuoleva Roland Roncesvalles laaksossa puhalteli torveensa, kunnes hänen voimansa loppuivat, tunsin kurkussani sellaista tuskaa kuin se olisi ollut pakahtumaisillaan, ja oli kuin jo kerran ennen olisin tuntenut samanlaista kipua. Kuultuaan kaiken tämän, aivan totuuden mukaan kerrottuna, Aquanus huudahti, että sieluni epäilemättä jo kerran oli elänyt Rolandissa, eli, toisin sanoen, että minä aikaisemmassa elämässäni olin ollut Roland ritari.

— Miksikä en? vastasi toinen. — Korkeimmalle ei mikään ole mahdotonta. Aluksi minä itsekin nauroin isäntää vasten silmiä, mutta en ole voinut unohtaa hänen sanojansa, ja kun sitten luin uudelleen nuo vanhat jutut — tuo luku ei muutoin juuri rasita silmiäni, sillä tiedän aina edeltäpäin mitä seuraava rivi sisältää, — silloin en voinut olla ajattelematta… Lyhyesti sanoen, herra, sieluni on varmaan sittenkin ollut kerran Rolandissa, ja siksi nimitän häntä edeltäjäkseni. Aikojen kuluessa on tullut tavakseni vannoa hänen kauttansa. "Hassutusta!" te ajattelette, mutta minä pysyn uskossani, — ja nyt minun täytyy lähteä. Tänä iltana keskustelemme taas, mutta muista asioista. Niin, herra, jokaisella on omat päähänpistonsa, mutta minun hullutukseni ei ainakaan rasita muita ihmisiä. Muutoin puhun tästä vain hyville ystäville, ja tuntemattomat, jotka sattuvat kysymään jotakin edeltäjästäni Rolandista, harvoin toistavat kysymyksensä. — Nyt laskumme! Kurkkuani taas kuristaa… Täytyy mennä katsomaan ovatko tornit hyvin varustetut ja teroittaa vartioitten mieleen että ovat varoillaan. Jos tulette asepuvussa, niin teiltä siten ehkä säästyy käynti kotona, sillä tänään en vastaa mistään. Te kai kuljette Uuden Reinin ohitse. Pistäytykääpä meille ja sanokaa rakkaalle muorilleni, ettei hän odottaisi minua illalliselle. Tai ehkä teen sen itse. Tunnen että on jotakin erinäistä odotettavissa — saatte nähdä! Kurkussani on sama tunne kuin muinoin Roncesvalles'issa!

Suuressa vahtimajassa, joka oli rakennettu linnan viereen kaksi kuukautta sitten päättyneen piirityksen aikana, istui auringon laskettua kaupunginsotilaita ja vapaaehtoisia ryhmissä, jutellen ja tyhjennellen oluttuoppejansa sekä kuluttaen aikaansa lyömällä korttia talikynttiläin himmeässä valossa.

Nurkka, jossa upseerien pöytä seisoi, oli vähän valoisampi. Vilhelmi, joka noudattaen ystävänsä neuvoa oli pukeutunut porvarivartioston-vänrikin asuun, istuutui tyhjän pöydän ääreen heti torninkellon lyötyä kymmenen. Juuri kun hän oli käskenyt tuoda tuopin olutta, saapui kapteeni Allerts ja hänen seurassaan Warmondin junkkari — hän, joka oli ottanut osaa Pietari van der Werffin neuvotteluun ja joka kaksi vuotta sitten Brielin valloituksessa oli ansainnut kapteenin arvon. Hänen sukunsa oli Hollannin ylhäisimpiä ja varakkaimpia aatelissukuja, — junkkarin äiti oli syntyänsä Egmont. Tultuaan upseerien nurkkaan veti hän pitkään miekkakintaaseen puetun kätensä kapteenin käsivarrelta ja sanoi, peruuttaen taiteilijan tilauksen:

— Ei, juomanlaskija! Tuo keltainen Würzburgin viini ei vielä voi olla lopussa. Tänään tyhjennämme astian pohjaan saakka. Eikö niin, kapteeni?

— Se tuottaa astialle kevennystä, meitä liioin rasittamatta, vastasi toinen. — Hyvää iltaa, herra Vilhelmi, täsmällisyys on sotilaalle kunniaksi. Ihmiset alkavat käsittää mitä on tekeillä. Minä olen asettanut vahteja joka ilmansuuntaan päin. Joka tunti niitä vaihdetaan, ja sillä välin käyn itse tarkastamassa onko kaikki kunnossa. Tämä on hyvää juomaa, junkkari! Kunnia olkoon sen miehen, joka sulattaa isänperintönsä tällaiseksi viiniksi! Ensi lasi omistetaan prinssille!

Nuo kolme miestä kilistelivät lasejaan ja joivat taas kohta Hollannin vapauden ja Leidenin menestyksen maljan. Sillä välin he keskustelivat vilkkaasti, unhottamatta kumminkaan velvollisuuksiaan, sillä ensimäisen puolen tunnin kuluttua nousi kapteeni paikaltaan mennäkseen tarkastamaan ympäristöä ja kehottaaksensa vahteja olemaan varoillaan.

Kun hän jälleen palasi huoneeseen, eivät Vilhelmi ja junkkari häntä huomanneet innokkaasti keskustellessaan. Taiteilija kertoi Italiasta, ja kapteeni kuuli hänen haltioissaan huudahtavan:

- Kun sen kerran on nähnyt, ei sitä voi koskaan unohda. Istuessani tuolla ylhäällä kyyhkysteni tykönä liitelevät ajatukseni usein lintusten mukana, enkä enää ollenkaan näe tätä laajaa, yksitoikkoista tasankoamme ja harmaata, sumuista taivastamme.

— Vai niin, herra Vilhelmi! keskeytti häntä kapteeni, heittäytyen nojatuoliinsa ja ojentaen saapasniekat säärensä kauas eteenpäin. — Vai niin — vai niin! Nytpä minä keksinkin teidän päähänpistonne. Italia ja Italia vain! Tunnenhan minäkin tuon maan, sillä olen käynyt Bresciassa hankkimassa prinssille ja muille korkeille herroille hyviä teräsmiekkoja. Sitten kuljin noiden ryhmyisten Apenninien ylitse ja tulin Florensiin hakeakseni hienotekoisia asepukuja. Livornosta matkustin meritse Genuaan ja sieltä sain siselöityjä kulta- ja hopeateoksia miekankannikkeita ja -kahvoja varten. Totta on, että nuo ruskeat nahjukset ovat taitavia työssänsä. Mutta sitä maata — sitä maata! Roland, edeltäjäni! — kuinka järkevä mies voi sitä pitää meidän maatamme parempana, sitä en voi käsittää.

— Hollanti on äitimme, keskeytti häntä junkkari. — Sen kelpo poikina pidämme sitä maista parhaana, mutta voimmehan kumminkin häpeämättä tunnustaa, että on olemassa vieläkin kauniimpia maita.

— Samaa virttäkö tekin vedätte!? huudahti miekkailija suuttuneena sysäten lasiansa kauemmaksi pöydälle. — Oletteko sitten koskaan ollut Alppien toisella puolen?

— Mutta te uskotte noita töhertäjiä, noita maalareita, joita häikäisee pala sinistä merta ja taivasta, ja soittoniekkoja, jotka hurmaa äänien sulavuus ja liikuttava viulunvingutus, — mutta olisi hyvä, jos myöskin kerran ottaisitte korviinne mitä järkevällä miehellä on sanottavaa.

— No hyvä. Ja jos ken voi todistaa minun puhuneeni valheita, niin sitoudun ikipäivikseni maksamaan hänen juomalaskunsa. Kerron nyt siis oikein juurta jaksain. Ensin kuljetaan noiden inhottavien alppikukkuloiden ylitse. Siellä näkee hedelmättömiä, paljaita kallioita, kylmää lunta ja jäänsekaista kuohuavaa vettä, joka ei ota kuljettaakseen mitään aluksia. Nuo ryöppyävät pyörteet paiskiloivat vain rantaa kivillä, sen sijaan että kastelisivat niittyjä. Sitten tullaan tasangolle, jossa on rehevä kasvullisuus — sitä en kiellä. Olin siellä kesäkuussa, ja minusta oli hauskaa katsella noita sieviä peltotilkkuja, joilla kasvavia pieniä puita myöten viiniköynnökset luikertelivat ylöspäin. Ei se ollut rumaa; mutta kuumuus, junkkari hyvä, kuumuus turmeli kaiken ilon. Ja sitten nuo pahansiivoiset kapakat syöpäläisineen! Ja mitä kaikkea niissä saakaan kuulla roistojen juttelevan, jotka kullanhimosta salaa vuodattavat kunnon ihmisten verta. — Ja kun kieli kuivuu suussa, niin saa vain kiihottavaa viiniä eikä kulaustakaan raikasta olutta. Ja tuota tomua, hyvät herrat, tuota kauheata tomua! — Bresciassa sain tosin oivallisia teräsaseita, mutta ravintolassa varastettiin sulka lakistani, ja isäntä söi sipulia kuin leipää vain. Vakuutan teille — Jumala rangaiskoon minua, jos valehtelen, — etten saanut siellä ainoatakaan kunnon lihapalaa, tuollaista oikeata naudanlihaa, jommoista vaimoni tuo syödäkseni, vaikka meillä ei juuri elellä herkutellen. Ja voi, junkkari, entä voi! Me poltamme öljyä lampuissa ja voitelemme sillä narisevia saranoita, mutta italialaiset paistavat siinä kananlihan ja kalan. Hyi, saakeli!

— Olkaa varoillanne, kapteeni, huudahti Vilhelmi, — muutoin vaadin teitä pitämään sananne ja saatte iät päivät maksaa juomalaskuni. Öljypuunöljy on puhdasta, maukasta nestettä.

— Saattaa olla, kun sitä vain saattaisi syödä. Minä pidän enemmän hollantilaisesta voista. Teräksen kiillottamisessa on öljy kyllä hyvää, mutta keitoksiin ja paistoksiin on pistettävä voita, ja sillä hyvä. Ehdottakaapa vain koetteeksi äidillenne, että hän paistaisi kanat ja kampelat öljyssä, — kylläpä hän katsoisi teitä pitkään! Mutta tehkää hyvin ja kuunnelkaa edelleen kertomustani. Lombardiasta menin Bolognaan ja sieltä Apennineille. Väliin sai kiivetä ylöspäin, väliin taas laskeutua äkkijyrkästi alas, ja alamäkeä mennessä tuottaa satulassa pysytteleminen omituista nautintoa, jota ei meidän maassamme, Jumalan kiitos, saa kokea. Molemmin puolin kohoavat korkeat vuoriseinät. Kapeiden laaksojen kautta kulkiessa alkaa mieltä ahdistaa, ja kauemmaksi ei voi nähdä, sillä joka puolella on vain noita inhottavia vuoria. Minä luulen, että Herra on luonut moiset kyttyrät Aatamin syntiinlankeemuksen jälkeen, ihmisille rangaistukseksi. Kuudentena luomispäivänä oli maan pinta tasainen. — Oli elokuu, ja kun auringonsäteet keskipäivällä heijastuivat kallioseinistä, olin menehtymäisilläni. Oikein käy ihmeekseni, etten siellä kuivettunut ja paistunut — ja tuo Italian taivaan kehuttu sini! Aina vain yhtä ja samaa! Kyllähän meilläkin on sellaista nähtävänä, mutta meillä on muutteeksi myöskin kauniita pilviä, eikä ole monta seikkaa, jotka minua niin miellyttävät kuin juuri meidän pilvemme. Kun jylseät Apenninit vihdoin olivat jääneet taakseni, saavuin kuuluisaan Florensiin.

— Kyllä, herra; siellä on monta komeaa, uhkeaa palatsia ja paljon somia kirkkoja, ei myöskään puutu samettia ja silkkiä ja kutomateollisuus kukoistaakin siellä. Mutta, herra, ei minua miellyttänyt oloni edes teidän kehumassanne Florensissakaan, etupäässä kuumuuden takia, mutta kyllä siellä myöskin oli monessa suhteessa toisin kuin olin luullut. Ensiksikin tuo Arno virta! Oikein naurattaa tuo joki, naurattaa toden totta! Tiedättekö miltä se näyttää? Se on kuin lätäköt, joita näkee aimo ukkossateen jälkeen kivenhakkaajan työpaikalla rakennuskivien ja sirujen keskellä.

— Minä tarkoitan leveitä lätäköltä laajalla työalueella. Voitteko vieläkin väittää vastaan, jos sanon että Arno on matala, kapea vesiviiru, juuri omansa kuljettamaan poikasten kaarnaveneitä? Se reunustaa leveätä harmaata piikivikenttää aivan kuin nuo kultaripsut junkkarin miekkakintaan käännettä.

— Te näitte sen kuuman kesän lopulla, vastasi Vilhelmi, — keväällä se on aivan toisenlainen.

— Ehkä lienee; mutta ajatelkaapa vain Reiniä ja Maasia ja muita jokiamme, myöskin Marnea ja Drechtiä ja mitä ne kaikki nuo pienemmät ovat nimeltään. Niissä on kaikin ajoin vettä yllin kyllin, ja komeita laivoja kulkee niitä pitkin. Tasaista ja luotettavaa on kaikki tässä maassa, Italiassa taas kaikki muuttuu päivästä toiseen. Samanlaista hutiloimista on heidän miekkailemisensakin.

— Se on totta, mutta ne hyppelevät sinne tänne ja niiltä puuttuu kestävyyttä. Tunnen asian, sillä asuin virkaveljeni Torellin luona, joka on kaupungin etevin miekkailunopettaja. Aterioista, joita hän tarjosi minulle, en puhu mitään. Makaroonia minulle siellä syötettiin joka päivä, sen lisäksi sain pari kananluuta ja sillä hyvä. Usein vedin aterian loputtua vyöni kireämmälle. Mitä miekkailutaitoon tulee, niin ei Torelli suinkaan ole siinä huono, mutta hänkin suosii tuota samaa hyppelemistä. Kun on miekkailtava hänen kanssansa, tulee tosin olla varoillaan, mutta kun olen päässyt selville hänen miekkailutavastansa ja voin käyttää kvarttiani, terssiäni ja sekuntiani, niin hän on voitettu.

— Nuo teidän temppunne ovat oivalliset, sanoi junkkari. — Minullekin on niistä ollut hyötyä.

— Muistan kyllä, vastasi kapteeni vilkkaasti. — Niiden avulla te Namurissa saitte tuon ranskalaisen tappelikon vaikenemaan. — Nyt taaskin kurkkuani kuristaa. Tänään tapahtuu jotakin, hyvät herrat, täytyy tapahtua jotakin!

Kapteeni tarttui vasemmalla kädellään kaulukseensa ja iski oikealla lasin pöytään. Usein oli hän käsitellyt sitä paljoa varomattomammin, mutta nyt se särkyi sirpaleiksi.

Miekkailija sysäsi tuolinsa kauemmaksi pöydästä ja sanoi, katsellen vihreitä lasisirpaleita, muuttuneella äänellä, enemmän itsekseen kuin tovereilleen:

— Niin, niin, tänään tapahtuu vakavia asioita. Keskeltä kahtia ja tuhansiksi sirpaleiksi! Tapahtukoon Jumalan tahto! Minä tiedän mikä on velvollisuuteni!

— Mutta kapteeni! keskeytti häntä junkkari hieman nuhtelevalla äänellä, täyttäen uuden lasin. — Kapteeni, mitä päähänpistoja nuo nyt ovat? Brielin kahakan edellä minä kompastuin veneestä hypätessäni ja taitoin miekkani. Sainhan pian toisen, mutta kumminkin tuli mieleeni ajatus, että loppuni olisi käsissä, — ja kumminkin olen yhä vielä elossa ja toivon saavani tyhjentää vielä monet lasit seurassanne!

— Ei se mitään, sanoi miekkailija, nosti lakkiansa ja pyyhki otsaansa käden selkäpuolella. — Kerranhan jokaisen kuolinhetki tulee, ja jos minun loppuni nyt on tulossa, niin tapahtukoon Jumalan tahto! Omaisteni ei tarvitse kärsiä puutetta. Talomme tuolla Uuden Reinin varrella on velaton, ja joskaan he eivät peri juuri paljoa muuta, niin jätän heille kumminkin kunniallisen nimen ja luotettavia ystäviä. Toista pojistani, tuota soittoniekkaa, te, herra Vilhelmi, tulette pitämään silmällä, sen tiedän. Välttämättömän tarpeellinen ei kukaan ole, ja jos taivas antaa minulle käskyn luovuttaa komennon toiselle, niin voi Nordwykin junkkari Jan van der Does täyttää sijani. Te, herra van Duivenvoorde, olette oikea mies paikallanne, ja se asia, jonka puolesta taistelemme, pääsee minuttakin voitolle.

Taiteilija kuunteli ihmetellen kuinka tunteelliselta tuon omituisen miehen syvä ääni kuului, mutta junkkari kohotti lasiansa huudahtaen:

— Tuollaisen köykäisen lasin takia noin raskaita ajatuksia! Se ei ole kohtuullista, hyvä kapteeni! Käykääpä taas käsiksi lasiinne ja tehkää minulle seuraa. Eläköön jalo miekkailutaito ja teidän kvarttinne, terssinne ja sekuntinne!

— Eläköön! vastasi kapteeni, — eläköön! Monet sadat jalot herrat tässä maassa käyttävät miekkaa, ja minä se olen, joka olen opettanut heitä käyttämään sitä sääntöjen mukaan. Monelle monituiselle on opetukseni ollut hyödyksi kaksintaisteluissa, ja minä, Antero, heidän mestarinsa, olen tuhansin kerroin toistanut kvarttini, terssini ja sekuntini, — mutta aina· vain tylsillä miekkasimilla ja täpättyjä takkeja vastaan. Taistelukentällä kaupunginmuurien edustalla ei kukaan ole ruvennut kaksintaisteluun kanssani, niin usein kuin koetinkin joutua kahakkaan johtajien kanssa. Tämä brescialainen säiläni on monesti tunkenut läpi espanjalaisten költerien, mutta tuota taitoa, jota olen muille opettanut, hyvät herrat, taitoa, jolle olen omistanut elämäni ja jota rakastan, sitä en ole koskaan harjoittanut täyttä totta. Sitä on vaikea kantaa, hyvät herrat, ja jos taivas tahtoo suoda mies paralle, joka ei ole muita huonompi, erityisen armon, ennenkuin kutsuu hänet pois, niin se suo minun vielä kerran mitellä miekkaani toisen kanssa todellisessa ja oikeassa kaksintaistelussa ja antaa minun koettaa temppujani otellen hengen takaa taitavan vastustajan kanssa. Jos rakas Jumala suo Anterolle…

Miekkailijan lause jäi kesken, sillä aseellinen mies tempaisi oven auki ja huusi huoneeseen:

Reippaasti kuin nuorukainen hypähti Allerts tämän kuullessaan istuimeltaan, oikaisihe suoraksi, asetti miekankannikkeen paikoilleen, vetäisi vyön suoraksi ja huudahti:

— Torniin, torvenpuhaltaja, — puhaltamaan kaikki kokoon! Kapteeni van Duivenvoorde, vapaaehtoistenne tykö! Asettukaa Hoogewoortin portille neljän lipullisjoukon kanssa hyökätäksenne vihollisen kimppuun, jos kahakka siirtyy aina kaupunginmuureille saakka. Konstaapeli pitäköön huolta sytyttimistä. Torneihin lisätään väkeä kaksin verroin. Kiiruhda, Klaas, Pankrationtorniin kellonsoittajan tykö. Hänen pitää soittaa hälytyskelloja varoittaakseen markkinaväkeä. Kätenne, junkkari, tiedän ettette väisty paikaltanne, ja te, herra Vilhelmi…

— Minä seuraan teitä, sanoi taiteilija päättäväisesti. — Elkää kieltäkö! Tarvitsen liikettä, tukehdun täällä sisällä!

Vilhelmin posket hehkuivat ja hänen katseensa oli niin palava ja synkkä, ettei junkkari enää ollut tuntea tyyntä ystäväänsä, ja kapteeni huusi:

— Asettukaa sitten ensi komppaniaan vänrikkini viereen. Nyt on leikki kaukana, mutta ette näytä olevankaan leikillisellä päällä.

Vakavin askelin meni Allerts ulos, lausui miehistölle muutaman tarmokkaan sanan, käski rummuttajain kaupungin läpi kulkiessa pärryyttää rumpua aika lailla herättääkseen markkinaväen, asettui pienen, luotettavan joukkonsa etunenään ja läksi johtamaan sitä Uudelle Reinille päin.

Kuu valaisi kirkkaasti hiljaisia katuja, kuvastuen joen tummaan pintaan ja luoden hopeanhohdetta kapeiden talojen korkeille, sahalaitaisille päädyille. Sotilasten nopeat, tahdinmukaiset askelet saattoivat talot kajahtelemaan yön hiljaisuudessa, ja rummunpärrytyksen värähdyttelemä ilma pani akkunaruudut tärisemään.

Tällä kertaa ei sotilasten edellä kulkenut iloisia lapsia paperisine sotalippuineen ja puisine miekkoineen, tällä kertaa ei heitä seurannut iloisia tyttösiä ja ylpeitä äitejä, ei myöskään vanhuksia, jotka olisivat muistelleet menneitä aikoja, jolloin itse olivat aseissa. — Kun tuo hiljainen, taisteluun valmis joukko oli saapunut Allertsin talon läheisyyteen, löi torninkello hitaasti kaksitoista, ja heti sen jälkeen alkoi kuulua hälytyssoittoa Pankrationtornista.

Allertsin asunnon alakerrassa työnnäistiin akkuna auki ja siinä näkyi kapteenin puoliso. Monet huolet, jotka avioliitto tuon omituisen miehen kanssa oli tuonut muassaan, olivat ennen aikojaan vanhentaneet kauniin Eevan, mutta lempeä kuunvalo kirkasti nyt hänen kuihtuvat kasvonsa. Hän tunsi hyvin miehensä rumpujen äänen, ja kun hän näki tämän keskiyöllä kulkevan eteenpäin hätäkellojen kamalasti soidessa, valtasi hänet kiivas mielenahdistus, ja töin tuskin kykeni hän huutamaan alas:

Pärisevät rummut ja kapse, joka kuului kivitetyltä kadulta sotilasten sitä kulkiessa, yhdessä kellonsoiton kanssa estivät kapteenin kuulemasta hänen ääntänsä. Mutta hän näki hänet ja oudoksi kävi hänen mielensä. Kuun valaisemat kasvot, joita ympäröi valkoinen liina, näyttivät hänestä niin suloisilta, ettei hän kosimisajoistansa saakka ollut nähnyt niitä sellaisina, ja kapteeni tunsi itsensä reippaaksi kuin nuorukainen ja niin ritarillisen uhkamieliseksi vaeltaessaan nyt vaaraa kohden, että hän pää pystyssä kulki vaimonsa ohitse mitä siroimmilla rummuntahdin mukaisilla askelilla, — ja niinkuin rakastunut keikailija heitti hän vasemmalla kädellään lentosuukkosen tehden samalla miekallaan kunniaa.

Rummunlyönti ja lippujen liehunta olivat karkottaneet kapteenin mielestä kaikki synkät ajatukset. Niin kuljettiin edelleen aina hanhitorille saakka. Siellä nähtiin hälytyksestä heränneen kuljeksivan joukkueen kiiruusti kokoilevan tavaroitansa vaunuun, jota he käyttivät asuntonaan. Valitellen valjasti vanha vaimo laihaa hevosta, ja pienestä akkunasta kuului vaikeroivan lapsen ääni, joka huusi vuoroin äitiä, vuoroin isää.

Kapteeni kuuli tuon huudon. Hymyily poistui hänen huuliltaan ja hänen käyntinsä kävi veltommaksi. Sitten hän kääntyi taaksepäin ja huusi joukollensa voimakkaasti:

Vilhelmi marssi likinnä kapteenia ja tämä viittasi hänet viereensä. Kiiruhtaen kulkuansa tarttui Allerts taiteilijan käsivarteen ja sanoi hiljaa:

— No hyvä; kyllä se teille vielä palkitaan, vastasi kapteeni, heilutti miekkaansa ja huusi:

Ilolla yhtyivät sotilaat tähän huutoon, ja nopein askelin vaelsivat he hänen jälkeensä Hoogewoortin portista ulos Leiderdorpiin päin.

Adrian kiiruhti kotiin pulloinensa, ja iloissaan siitä, että hänellä oli muassaan hoivaa tuolle sairaalle neidille, unohti hän hänen päänsärkynsä ja heitti kolkuttimen aika vauhtia ovea vasten. Siksi ei Barbaran tervehdys ollut ylen ystävällinen, mutta poikanen oli niin autuaallinen, kun omisti tuon vaivoin hankkimansa aarteen, että pelottomasti keskeytti vihastuneen tädin torat reippaasti huudahtaen hänelle:

Barbara huomasi Adrianista, että hän toi muassaan ilosanoman, joka kokonaan oli vallannut hänen mielensä, ja poikasen raittiit, onnelliset kasvot miellyttivät häntä niin kovin, että häneltä jäi toruminen kesken, ja hän kysyi suopeasti hymyillen:

— Päänsärynlääkettä? ihmetteli leski. — Kukahan sinua nyt on petkuttanut!

— Vai petkuttanut! toisti poika nauraen. — Sain sen määrähintaa halvemmalla.

— Näytäpäs poika, komensi Barbara tavotellen pulloa, mutta Adrian peräytyi, piilotti lääkkeen selkänsä taakse ja sanoi:

— Onkos ennen mointa kuultu! huudahti leski. — Johan nyt maailma on mullin mallin, kun koulupojat ovat olevinansa lääkäreitä! Näytä heti paikalla mitä sinulla on. Tuota sotkua nyt juuri tarvittiin!

— Vai sotkua! vastasi Adrian kiihkeästi. — Olen antanut siitä kaikki markkinarahani, ja se on hyvää lääkettä.

Tohtori Bontius tuli keskellä tätä kinailua pormestarin rouvan kanssa portaita alas. Hän kuuli pojan viime sanat ja kysyi ankarasti:

Näin sanoen otti hän kädestä kiinni poikaa, joka ei uskaltanut vastustaa tuota ankaraa miestä. Tohtori otti pullon ja siihen kuuluvan käyttöohjeen, ja kun Adrian vastasi lyhyesti: — Tohtori Morpurgolta, — jatkoi hän suuttuneena:

— Tuo seos on juuri omansa poisheitettäväksi; tulee vain katsoa, ettei sillä myrkytä kaloja. Ja puolen guldenia se vielä on maksanut! Te näytte olevan varakas nuorukainen, herra Adrian! Kun teille toiste karttuu liiaksi rahaa, niin lainatkaa minulle.

Pojan ilo turmeltui tästä puheesta, mutta hän ei ottanut sitä oikein uskoakseen, vaan kääntyi uhkamielisenä puoleksi selin tohtoriin. Barbara käsitti hänen tunteensa ja kuiskasi säälivästi tohtorille ja kälylleen:

Maria lähestyi heti pahoittunutta poikasta, veti hänen kiharapäänsä povellensa ja suuteli vaieten hänen otsaansa. Sillä välin oli tohtori silmäillyt käyttöohjetta ja lausui nyt vakaasti kuten aina, kasvot aivan totisina:

— Tuo Morpurgo ei sittenkään ole pahimpia. Hänen suosittamansa lääke voi ehkä kumminkin olla neidille hyödyksi.

Adrian oli äsken ollut vähällä ruveta itkemään. Nyt päästi hän helpotuksen huokauksen, mutta hän piti yhä vielä Mariaa kädestä, kääntyen jälleen tohtoriin päin ja kuunnellen jännityksellä, kun tämä jatkoi:

— "Kaksi osaa radaketta, yksi osa piparminttua ja puoli osaa virmajuurta. Viimemainittu on varsinkin naisille hyvää. Seoksen ylitse kaadetaan kiehuvaa vettä. Juotava kylmänä, kupillinen aamuin ja illoin." Ei ole hullua, ei toden totta! Olet keksinyt hyvän lääkkeen, arvoisa virkaveljeni. Aioin sinulle äsken sanoa jotakin. Poikani menevät tänä iltana katsomaan englantilaisia ratsastajia ja heistä olisi hauska, jos sinä menisit mukaan. — Tuota lääkettä voitte antaa jo tänään.

Tohtori kumarsi naisille ja meni ulko-ovelle. Barbara seurasi häntä kadulle ja kysyi:

— Oli, oli kyllä, vastasi tohtori. — Jo isoäitini suosi tuota juomaa päänsärynlääkkeenä, ja tiedättehän, että hän oli ymmärtäväinen nainen. Illoin ja aamuin ja lepoa lisäksi.

Henriikalle oli annettu asuttavaksi siisti, hauska huone. Sen molemmat akkunat olivat hiljaiseen, varjoisaan pihaan päin, jonka toisella puolen säämiskänahkatehtaan rakennukset olivat. Osan päivästä hän jo sai viettää nojatuolissa tyynyjen varassa. Ollen luonnoltaan voimakas hän parani pian. Mutta hän oli vielä heikko, ja kova päänsärky vaivasi häntä yöt päivät. Virkistyksenä oli hänellä seurustelu pormestarin hennon, henkevän vaimon kanssa, ja tuo vaatimaton, toimelias ja tarmokas Barbara punaisine poskineen miellytti häntä myöskin.

Kun Maria kertoi hänelle Adrianin ostoksesta, heltyi Henriika kyyneliin, mutta pojalta hän salasi liikutuksensa ja puhutteli häntä ilkamoivin sanoin, huutaen hänelle:

Sittemminkin hän aina nimitti Adriania pelastajaksensa tai "signor salvatoreksi", hänellä kun oli tapana sekoittaa italialaisia sanoja hollanninkieleen. Yleensä häntä huvitti nimittää oman mielensä mukaan ihmisiä, joiden kanssa oli tekemisissä. Niinpä Barbara, jonka nimi hänestä oli aivan kauhea, sai nimen Babetta, ja tuota pientä, hentoa, suloista Liisaa, jonka hän aina tahtoi luoksensa, hän nimitti keijukaiseksi. Mutta pormestarinna pysyi Maria rouvana, ja kun hän kerran leikillään kysyi, miksi hänet oli jätetty osattomaksi, vastasi Henriika, että nimi oli hänelle ylen sopiva; jos hänen nimensä olisi ollut Martta, olisi hän luultavasti ristinyt hänet Mariaksi.

Henriikalla ei ollut tänään ollut mitään kipuja, ja kun Adrian illan suussa meni katsomaan englantilaisia ratsastajia, ja kukkivien lehmusten tuoksu ja kuuvalo tunkivat sisään avoimesta akkunasta Henriikan huoneeseen, kielsi hän Barbaraa sytyttämästä valkeata ja pyysi Mariaa juttelemaan kanssansa.

Adrianista ja Liisasta pakinoidessa tuli puheeksi heidän oma lapsuutensa. Henriika oli viettänyt sen isänsä linnassa, jossa aika kulutettiin juomingeilla ja metsästysseuroilla, Maria taas vakavassa porvaristalossa, — ja mitä he toisilleen kertoivat, se oli toisesta kuin taru vieraasta maailmasta.

— Helppo teidän on ollut kehittyä tuollaiseksi yleväksi, vienoksi olennoksi, jollainen olette, sanoi Henriika, — mutta minun on kiittäminen pyhimyksiä siitä, ettei minun ole käynyt tätä huonommin, sillä oikeastaan olen kasvanut hoidotta kuin rikkaruoho. Ellei minussa olisi ollut vireillä rakkaus musiikkiin ja jos ei kappalaisemme olisi ollut niin etevä soittotaiteilija, olisi minun ehkä vieläkin vaikeampi teidän rinnallanne kestää vertailua. Milloinkahan tohtori viimeinkin sallii minun kuulla teidän laulavan?

— Ensi viikolla; mutta elkää vain odottako liikoja. Yleensä teillä on liian hyvät ajatukset minusta. Muistakaapa vain tuota sananlaskua tyynistä vesistä! Täällä povessani ei useinkaan ole niin rauhallista kuin te luulette.

— Mutta te olette oppinut pitämään pinnan tyynenä, joskin syvyys kuohuu, mutta minä en. Tässä talossa olen käynyt niin omituisen rauhalliseksi. En tiedä johtuuko se sairaudestani vai ilmasta, jota täällä hengitän. Mutta ei siitä vielä ole kauan, kun mieleni oli kuohuksissa niinkuin meri, kun pyörteet sähisevät, kalalokit rääkkyvät ja kalastajain vaimot rukoilevat rannalla. Nyt on meri tyyni. Mutta elkää pelästykö, jos se jälleen alkaisi riehua.

Maria tarttui nämät sanat kuullessaan tuon kiihtyneen tytön käteen ja sanoi rukoilevasti:

— Tyyntykää, tyyntykää, Henriika. Teidän tulee nyt vain pitää huolta siitä että paranette. Ja — sanonkohan teille ajatukseni? Luulen että vaikeudet vähemmin tuntuvat, jos ne voi malttamattomasti heittää luotansa niinkuin meri, josta äsken puhuitte. Minun poveeni kokoontuu toista toisen lisäksi ja jää sinne kuin hiekan alle hautumaan.

— Kunnes tuulenpuuska tulee, joka pyryttää kaikki ilmaan. En tahdo ennustaa pahaa, mutta varmaankin vielä kerran muistatte nämät sanani. Mikä huima, huoleton olento minä olinkaan! Silloin tuli päivä, joka pani kaikki povessani mullin mallin.

— Ei, ainoastaan se, mitä petollinen rakkaus on rikkonut erästä toista henkilöä vastaan, vastasi Henriika katkerasti hymyillen. — Lapsena ollessani huikenteleva sydämeni kyllä hehkui — en tiedä kuinka monesti. Ensiksikin herätti toissilmäinen kappalainen, meidän musiikinopettajamme, minussa tunteita, jotka eivät olleet vain pelkkää kunnioitusta; joka aamu panin hänen akkunalleen tuoreita kukkasia, — joita hän ei koskaan huomannut. Sitten — lienen silloin ollut viidentoistavuotias — pidin hyvänäni kreivi Brederoden kauniin paashin tuliset katseet. Hän koetti sitten ruveta helläksi ja sai maistaa ratsupiiskaani. Nyt seurasi komea junkkari, joka kosi minua kun olin tuskin kuudentoista vanha, mutta hän oli vielä velkaantuneempi kuin isäni ja siksi hän sai rukkaset. En itkenyt kyyneltäkään hänen tähtensä, ja kun kaksi kuukautta myöhemmin eräissä turnajaisissa Brysselissä näin don Fadriquen, tuon suuren Alban pojan, silloin luulin rakastavani häntä niinkuin vain voi rakastaa mielitiettyänsä, — vaikka en edes tuntenut häntä muuta kuin ulkonäöltä. Mutta silloin tuli tuo myrskynpuuska, josta jo puhuin, ja se teki lopun lemmenmietteistäni. Toiste kerron tarkemmin tuosta kaikesta; en tarvitse sitä salata, sillä se ei ole pysynyt salassa. Oletteko kuullut puhuttavan sisarestani? Ettekö? Hän oli vanhempi minua, — se vasta oli olento! Hyvä Jumala ei ole luonut toista täydellisempää. Ja hänen laulunsa sitten! Hän tuli täti vainajani luo ja silloin… Mutta en tahdo suotta kiihottaa mieltäni; lyhyesti sanoen, se mies, jota hän rakasti sydämensä koko voimalla, syöksi hänet kurjuuteen, ja isäni kirosi sisareni eikä ole pannut rikkaa ristiin häntä auttaaksensa. — Äitiäni en muista ollenkaan, mutta Anna korvasi minulle hänet. Sisareni kohtalo on opettanut minut tuntemaan miehet. Viime vuosina on moni minua kosinut, mutta minulta puuttuu luottamusta — ja ennen kaikkea rakkautta, sillä sen kanssa ei minulla ole enää mitään tekemistä.

— Ennenkuin se sittenkin vielä löytää tien sydämeenne, vastasi Maria. — Oli väärin, että rupesin puhelemaan kanssanne tällaisista asioista, sillä ne kiihottavat teitä ja se ei ole hyväksi.

— Puhukaa vain; tuntuu hyvältä kerran saada keventää sydäntänsä. Ettekö ole rakastanut ketään ennen puolisoanne?

— Rakastanutko? En, Henriika, en ole todellisesti rakastanut ketään muuta kuin häntä.

— Ja herra pormestari olisi ollut ensimäinen, joka sai sydämenne sykähtelemään nopeammin?

— Ei, ei se ennenkään aina ollut aivan tyyni; minähän olen elellyt miellyttävien ihmisten joukossa ja tietysti minusta oli toinen rakkaampi kuin toinen.

— Sitä en kiellä. Sisareni häihin tuli lankoni seurassa hänen ystävänsä, nuori saksalainen aatelismies, joka jäi meille moneksi viikoksi. Hänestä pidin, ja vielä nytkin muistelen häntä mielelläni.

— En, — ja ken tietää mitä hänestä on tullut. Lankoni toivoi hänestä suuria, ja hänellä olikin harvinaiset luonnonlahjat, mutta samalla hän oli hurjanrohkea uskalikko, joka tuotti äidillensä ainaista huolta.

— Minä en tahdo enää puhella, vaan tahtoisin maata hiljaa, hengittää lehmusten tuoksua ja kuunnella, kuunnella vain.

— Ei, nyt teidän täytyy mennä levolle. Autan teitä ja palaan sitten hetken kuluttua.

— Tässä talossa oppii tottelemaan, mutta kun pelastajani tulee kotiin, niin tuokaa hänet luokseni. Hänen pitää kertoa minulle noista englantilaisista ratsastajista. Tuollahan tulee Babetta rouva tuoden hänen lääkettänsä. Saatte nähdä että juon sitä säännöllisesti.

Poika palasi myöhään kotiin, sillä hän oli tohtorin lasten kanssa nauttinut kaikista markkinain ihanuuksista. Hän sai viipyä vain hetkisen Henriikan luona. Isää hän ei ollut lainkaan nähnyt, sillä tämä oli mennyt yölliseen neuvotteluun komisario van Bronkhorstin tykö.

Seuraavana päivänä oli markkinalupa lopussa, koulun piti jälleen alkaa, ja Adrianilla oli ollut aikomus suorittaa kotityöt illalla. Nyt olivat nuo englantilaiset ratsastajat estäneet häntä toteuttamasta aiettansa, ja hänen oli mahdotonta mennä kouluun, ellei kotikirjoitus ollut suoritettu. Sen hän avomielisesti tunnusti äidille, ja tämä valmisti hänelle tilaa pöydälle, jonka ääressä hän itse neuloi, — ja moni sana ja sääntö, jonka Maria ennen muinoin oli oppinut yhdessä veli vainajansa kanssa, käytettiin tuon latinaa tutkivan nuorukaisen hyväksi.

— Jo riittää nyt! Huomenna varhain ennen kouluun menoa voit lopettaa sen mikä jää kesken.

Hänen tätä tehdessään tärähdyttivät huonetta äkkiä ulko-ovelta kuuluvat kovat iskut. Maria heitti ompeluksensa luotansa hypähtäen istuimeltansa, ja Barbara huudahti:

Adrian juoksi nopeasti isän huoneeseen ja avasi akkunan. Naiset kiiruhtivat hänen jälkeensä, ja ennenkuin he ehtivät puhutella rauhanrikkojaa, kuulivat he karkean äänen huutavan:

— Mitä on tapahtunut? kysyi Barbara, joka kuun valossa tunsi tulokkaan sotamieheksi. — Ei voi kuulla omaa ääntäänkään. Lakatkaa toki kolkuttamasta!

— Käskekää pormestaria tänne! huusi airut, joka tähän saakka oli lakkaamatta iskenyt kolkuttimella ovea. — Nopeasti, naiset, espanjalaiset tulevat!

Barbara kirkaisi ääneen ja löi kätensä yhteen. Maria kalpeni, mutta ei menettänyt mielenmalttiansa, vaan vastasi sotamiehelle:

— Herra ei ole kotona, mutta minä lähetän häntä noutamaan. Nopeasti,
Adrian, isää noutamaan!

Poika syöksähti portaita alas ja tapasi ulkoeteisessä rengin ynnä Kertun, joka hypättyään kiiruusti vuoteesta oli heittänyt yllensä alushameen ja nyt koetti vapisevin käsin avata ovea lukosta. Renki työnsi hänet syrjään, ja heti kun oven saranat narisivat ryntäsi Adrian ulos ja juoksi aika vauhtia katua pitkin komisarion taloa kohden. Sinne saapui hän ennenkuin oli ehtinyt tulla mitään muuta sanansaattajaa, kiiruhti avoimesta ulko-ovesta sisään ja päistikkaa ruokasaliin, jossa huusi pöydän ääressä neuvotteleville miehille:

Nopeasti hypähtivät herrat istuimiltaan. Toisille tuli kiire linnaan, toisille raatihuoneelle, ja hetken kiihkossa ei voitu tehdä mitään järkeviä päätöksiä. Ainoastaan Pietari van der Werff pysyi levollisena, ja kun Allertsin lähetti saapui ja kertoi, että kapteeni joukkoineen oli matkalla Leiderdorpiin, huomautti pormestari, että johtajien pitäisi nyt ryhtyä tarmokkaisiin toimiin markkinaväen hyväksi. Hän ja kaupunginsihteeri ottivat tehtäväksensä pitää heistä huolta, ja pian seisoi Adrian isän ja van Houtin kanssa keskellä kokoontulvivaa ihmisjoukkoa, jonka Pankrationtornista tuleva heleä valitusääni oli herättänyt unesta.

Adrianin tämänöiset tehtävät eivät vielä olleet lopussa, sillä isä salli hänen tulla mukaan raatihuoneelle. Sieltä lähetti hän hänet sanomaan äidille, että isä tulisi aamuun saakka olemaan toimessa, ja että rengin pitäisi lähettää kaikki, jotka yhden jälkeen yöllä tulisivat häntä tapaamaan, Reinin viereiselle halkotorille. Äiti lähetti sitten Adrianin takaisin raatihuoneelle kysymään isältä, eikö hän tahtoisi viittaansa, ruokaa, viiniä tai jotakin muuta.

Suurella innolla toimitti Adrian nämät asiat, sillä tunkiessaan läpi ihmisjoukon, joka kapeammilla kaduilla oli ahdettu tiheään kokoon, tuntui hän mielestänsä arvokkaammalta kuin koskaan ennen. Olihan hänellä virka toimitettavana, ja lisäksi vielä yöllä, jolloin muut lapset nukkuivat — liiatenkin ajatteli hän tovereitansa, joita nyt ei varmaankaan laskettu kotoa. Sen lisäksi voi nyt odottaa monivaiheista, vireätä aikaa, jolloin saisi kuulla rummunpärrytystä, torventoitotusta, muskettien pauketta ja tykkien jyminää. Hänestä oli kuin leikki "hollantilaiset ja espanjalaiset" nyt olisi alkanut täyttä totta ja oikein pulskasti. Lapsen voimakas elämänhalu heräsi hänessä, ja kun hän kyynärpäillänsä oli raivannut itsellensä tietä autiommille paikoille, juoksi hän nopeasti eteenpäin, huutaen niin iloisesti kuin hänen olisi ollut levitettävä ilosanomaa: — Nyt ne tulevat! Espanjalaiset tulevat! — tai: — Hannibal ante portas!

Kun hän raatihuoneelle palattuansa sai kuulla, ettei isä tarvinnut mitään ja että hänellä oli käytettävänään oikeudenpalvelija, jos tahtoisi jotakin, katsoi Adrian suorittaneensa tehtävänsä ja olevansa oikeutettu tyydyttämään uteliaisuuttansa.

Ensiksi hän meni katsomaan englantilaisia ratsastajia. Teltta, jossa he olivat esiintyneet, oli poissa, ja räyhäävät miehet ja naiset levittelivät suuria palttinakappaleita, laittoivat myttyjä ja kytkivät kiroten yhteen hevosia. Tulisoihtujen synkässä valossa, joka sekaantui kuun valoon, näki hän suureen nelipyöräiseen vaunuun vievillä kapeilla portailla pienen yksinkertaisesti puetun tytön itkevän katkerasti. Voiko tämä olla tuo ruusunhohteinen enkeli, joka liidellessään lumivalkoisella pikku ratsullaan oli Adrianista ollut kuin autuaallinen olento toisesta, ihanammasta maailmasta? Nyt nosti toraileva vanha vaimo lapsen vaunuun, mutta Adrian seurasi eteenpäin tunkevaa ihmisjoukkoa ja näki tohtori Morpurgon ratsastavan kärryjensä vieressä kurjalla hevoskonilla, ei enää puettuna purppuraviittaan, vaan tummaan pukuun. Neekeri kiiruhti kiukuissaan ajopelien eteen valjastettua muulia, jota vastoin herra ei näyttänyt menettäneen tavallista mielentyyneyttään. Hänen kauppatavaransa eivät olleet kallisarvoisia, eikä espanjalaisilla ollut syytä viedä häneltä päätä eikä kieltä, joiden avulla hän ansaitsi enemmän kuin tarvitsi.

Seuraten häntä tuli Adrian leveälle kadulle, jossa oli pitkä rivi kauppakojuja, ja siellä hän näki monenmoista, mikä teki lopun hänen uhkamielisyydestään ja saattoi hänet vähitellen käsittämään, että nyt oli kysymyksessä vakavia, arveluttavia seikkoja. Häntä oli naurattanut nähdessään, kuinka piparkakkukauppias ja lankakauppias kävivät käsikähmään, kun olivat pelästyksissään heittäneet tavarakäärynsä sekaisin toistensa avoimiin laatikkoihin eivätkä enää saaneet niitä erotetuiksi. Mutta hän sääli sydämestänsä delftiläistä kaupustelijatarta, joka kadun kulmassa oli myyskennellyt saviastioita; Goudasta tulevat, suurilla tavarapakoilla kuormitetut rattaat olivat näet sysänneet kumoon hänen kevykäisen kojunsa, ja nyt seisoi vaimo parka vaikeroiden särkyneitten tavaroittensa ääressä, joita myymällä oli elättänyt itsensä ja lapsensa, mutta kuormankuljettaja, hänestä välittämättä, kiirehti vain hevosiansa ruoskanläimäyksillä. Surkeasti parkui vanhemmistaan eksynyt pieni tyttö, jota armelias porvarivaimo veti mukaansa. Eräs nuorallatanssija juoksi sinne tänne käsiään väännellen ja hakien suojelusvahtia; häneltä oli tungoksessa varas vienyt läkkirasian, joka sisälsi hänen kokoamansa lantit. Muudan suutari heitteli sikin sokin ratsassaappaita ja naisten tohveleita puiseen, hamppunuorakantimilla varusteltuun arkkuun, sillä välin kuin hänen vaimonsa, auttamatta häntä ollenkaan, vain reviskeli hiuksiansa ja huusi: — Johan sen sanoin, sinä pöllöpää, sä narri, sä tyhmyri,! Nyt ne tulevat ja vievät meiltä kaikki!

Kadun päässä, joka vei Assendelftin talon ohitse Neitsyensillalle, olivat useat korkeiksi kuormitetut vankkurit ajautuneet vastakkain, ja hädissään alkoivat ajurit, sen sijaan että olisivat laskeutuneet maahan toimittaaksensa apua, läimäytellä toisiansa. Iskut kohtasivat myöskin kuormilla istuvia vaimoja ja lapsia. Kauas kajahtelivat valitushuudot, mutta pian ne eivät enää päässeet kuulumaan, sillä toisessa päässä katua oli kesytetty karhu riistäytynyt irti ja ajanut pakosalle kaikki läheisyydessä olijat. Kirkuen ja ulisten syöksyivät pelästyneet ihmiset katua pitkin; heihin yhtyi toisia, jotka eivät edes tienneet, mikä oli hätänä, vaan otaksuivat, kuten luonnollista oli, vihollisen olevan kintereillä ja parkuivat: — Espanjalaiset! Espanjalaiset! — Mikä vain sattui tuon epätoivoisen joukkion tielle, se tallattiin maahan. Erään seulakauppiaan lapsukainen oli jäänyt ihmisten jalkoihin isänsä kumoonkaadettujen ratasten viereen, aivan lähellä Adriania, joka oli asettunut muutaman talon ovikäytävään. Mutta poika ei voinut auttaa pienokaista, sillä hänet tungettiin piilopaikkaansa, ja pian hänen tarkkaavaisuutensa kääntyi toisaanne, kun Janus Dousa ilmestyi ratsain. Tämä kiiruhti tuota hätääntynyttä ihmisjoukkoa vastaan. Kuullessaan huudon: — Espanjalaiset! — Espanjalaiset! — huusi hän kauas kuuluvalla äänellä: — Tyyntykää, tyyntykää, hyvät ihmiset! Vihollinen ei ole vielä tullut! Reinille! Reinille! Siellä on laivoja kaikille ulkolaisille! Reinille! Espanjalaiset eivät ole täällä, kuuletteko, eivät ole!

Junkkari pysähtyi juuri Adrianin eteen, sillä hänen ratsunsa ei päässyt eteenpäin, vaan seisoi paikallaan korskuen ja vavisten. Aatelismiehen varoitus ei ollut juuri suureksi hyödyksi, ja vasta kun monet sadat olivat kiiruhtaneet hänen ohitsensa, alkoi joukko vähetä. Karhun, joka oli ajanut heidät pakoon, olivat erään juomanpanijan rengit jo aikoja sitten ottaneet kiinni ja vieneet omistajalle. — Nyt näki Adrian kaupunginvahtien saapuvan hänen isänsä johtamina, ja hän seurasi heitä kenenkään huomaamatta Reinin etelärannalla olevalle halkotorille. Siellä hän näki toisenlaista sekasortoa, sillä sinne oli kiiruhtanut joukko kaupustelijoita, pelastaaksensa tavaransa laivoihin. Miehiä ja naisia tunki kääryjen ja kauppatavaroiden ohitse, joita työnnettiin kapeita rautaportaita myöten laivoihin. Muudan nainen ja lapsi sekä erään nuoranpunojan rattaat olivat ahdingossa suistuneet veteen, ja siitä syntyi kamala hälinä. Mutta pormestari saapui heti paikalle, johti hukkuvien pelastamista ja koetti sitten kaikin voimin saada järjestystä aikaan. Kaupunginvahdit saivat tehtäväkseen pitää huolta, että kukin joutui siihen laivaan, mikä meni hänen kotipaikkaansa; kuhunkin laivaan pantiin kaksi rantaporrasta, toinen ihmisiä, toinen tavaroita varten. Oikeudenpalvelijat ilmoittivat, että — kuten muutoinkin hälytyskellojen soidessa — kaupunkilaisten oli mentävä kotiin ja suuren sakon uhalla pysyttävä poissa kadulta. Kaikki kaupunginportit avattiin poisrientäviä rattaita varten, ainoastaan Hoogewoortin portista, joka vei Leiderdorpiin, oli pääsö kielletty. Niinpä siis kadut vähitellen tyhjenivät, ihmisjoukot liikkuivat järjestyksessä, ja kun Adrian aamuhämärissä läksi kotiinsa päin, ei liike kaduilla ollut enää paljoakaan vilkkaampi kuin muina öinä.

Äiti ja Barbara olivat olleet huolissaan hänen tähtensä, mutta hän kertoeli heille isästä, kuinka omin silmin oli nähnyt tämän tekevän lopun tuosta sekamelskeestä.

Hänen puhuessaan kuului kaukaa musketinlaukauksia, ja nämä saattoivat poikasen sellaiseen kiihkoon, että hän tahtoi jälleen lähteä ulos; mutta äiti ei laskenut häntä, ja hänen täytyi tyytyä nousemaan ylös kammioonsa. Mutta hän ei mennyt levolle, vaan kiiruhti ylimmällä vinnillä rakennuksen päädyssä olevalle luukulle, josta nahkakääryt tavallisesti toimitettiin vinnille, ja katseli sieltä itäänpäin, josta yhä vain kuului laukauksia. Mutta hän ei nähnyt muuta kuin aamuruskoa ja keveitä savupilviä, jotka ruusunhohteisina kiemurrellen kohosivat korkeuteen. Kun ei alkanut näkyä mitään erityistä, menivät hänen silmänsä umpeen, ja hän nukahti pian avonaisen luukun viereen ja uneksi verisestä tappelusta ja englantilaisista ratsastajista.

Hän nukkui niin sikeästi ettei herännyt kärryjen ratinasta, joka kuului alhaalta hiljaisesta pihasta. Sinne ajoi näet läheisistä kaupungeista olevia kaupustelijoita, jotka mieluummin jättivät kauppatavaransa vihollisen uhkaamaan kaupunkiin kuin läksivät niitä kuljettamaan lähenevää espanjalaisjoukkoa vastaan. Pietari herra oli luvannut muutamille heistä, että he saisivat jättää kuormansa hänen huostaansa. Rattaat ajettiin kartanolle takapihan kautta, jossa työhuoneet olivat, ja ne tavarat, joita kosteus voisi haitata, piti päivän kuluessa kuljetettaman hänen talonsa tilavalle vinnille.

Maria oli mennyt keskiyöllä Henriikan tykö rauhoittaaksensa häntä, mutta potilas näytti olevan aivan levollinen, ja kun hän kuuli espanjalaisten lähenevän, säihkyivät hänen silmänsä ilosta. Maria huomasi sen ja kääntyi pois vieraastaan; vaivoin sai hän pidätetyksi kiivaat sanat, jotka tahtoivat tunkea hänen huulillensa, ja toivotettuansa hyvää yötä läksi hän huoneesta.

Henriika katsoi miettiväisenä hänen jälkeensä ja nousi sitten istualleen, sillä nukkumista ei varmaankaan tänä yönä käynyt ajatteleminenkaan. Hälytyksestä, joka kuului Pankrationtornista, ei tahtonut tulla loppua, ja lakkaamatta auottiin ovia, puhelua kuului, ja etäältä kajahteli laukauksia. Henriikan korviin tunki monenmoisia ääniä ja kaikenlaista melua, jonka syytä hän ei tiennyt, ja aamun valjetessa kuului vilkasta liikettä akkunain alla olevasta pihasta, jossa muutoin oli niin hiljaista. Ratisten kulki siellä rattaita, puheltiin kiivaasti ja äänekkäästi, ja syvä miesääni tuntui siellä antavan määräyksiä. Henriikan uteliaisuus ja levottomuus kasvoi kasvamistaan. Hän jännitti kuuloaan niin, että päätä alkoi uudelleen särkeä, mutta kumminkaan hän ei voinut kuulla kuin muutaman sanan vain, senkin epäselvästi. Olikohan kaupunki antaunut espanjalaisille, olikohan pormestarin taloon majoitettu Filip kuninkaan sotilaita? Hänen verensä kuohahti suuttumuksesta, kun hän ajatteli kastilialaisten voittoa ja isänmaansa nöyryytystä, mutta pian hänet taas valtasi äskeinen ilontunne, sillä hän kuvaili mielessään, kuinka taide saisi uudistaa nuo kolkot Leidenin kirkot, joista oli riistetty kaikki koristeet, kuinka laulavat juhlakulkueet vaeltaisivat pitkin katuja, kuinka papit komeissa virkapuvuissa toimittaisivat messuja muhkeissa temppeleissä — suitsutuksen tuoksutessa, ihanan laulun kajahdellessa ja kellojen soidessa! Henriika toivoi espanjalaisten avulla jälleen saavansa pyhän sijan, jossa voisi rukoilla omaan tapaansa ja puhdistaa sielunsa synnintunnustuksella. Hänen entisessä ympäristössänsä oli uskonto yksin suonut hänelle jonkunmoisen varman perustuksen. Arvokas pappi oli ollut hänen opettajanansa, ja tämä oli innokkaasti koettanut saada hänet käsittämään, että tuo uusi oppi pyrki hävittämään kaiken sen, mikä soi elämälle ylevämmän lennon, kauneuden kaihoamisen, kaikki ihmissielun ihanteelliset pyrinnöt ja siis myöskin taiteen, ja siksi olisi Henriika mieluummin nähnyt isänmaansa espanjalaisena ja katoolisena, kuin vapautettuna noiden hänen vihaamiensa muukalaisten vallasta, mutta kalvinilaisena.

Vähitellen hiljeni pihalla melu, mutta auringon ensi säteiden saapuessa Henriikan akkunoihin alkoi sieltä jälleen kuulua vilkkaampaa liikettä ja äänekästä puhetta. Raskaita askeleita kajahteli kivitykseltä, ja äänten joukosta luuli Henriika erottavansa Marian ja Barbaran äänet. Varmaankaan hän ei erehtynyt. Tuo kauhua ilmaiseva huudahdus voi tulla ainoastaan hänen ystävättärensä huulilta, — sitä seurasi tuskallisia miesäänisiä valitushuutoja ja äänekästä nyyhkytystä. Epäilemättä oli jokin huono sanoma saapunut hänen isäntäväellensä, ja tuo hillittömästi itkevä nainen tuolla alhaalla oli varmaankin kunnon "Babetta".

Henriika ei voinut enää pysyä vuoteellaan. Pienellä pöydällä vuoteen vieressä oli pullojen ja lasien keskellä kynttilän ja taularasian välissä pieni soittokello. Kun hän ennen oli sitä kilisyttänyt vaikka kuinkakin hiljaa, niin kiiruhti aina jompikumpi hänen hoitajistaan sisään. Nyt hän heilutti sitä kolme, neljä kertaa, soitti vieläkin uudelleen, mutta ei ketään näkynyt. Silloin kuohahti hänen kuuma verensä; puolittain kärsimättömyyden, puolittain uteliaisuuden ja osanoton valtaamana hän otti kengät jalkaansa ja heitti aamupuvun yllensä. Sitten hän meni akkunankomeron korokkeella seisovan tuolin luo, avasi akkunan ja katseli pihalle kokoontunutta tiheätä ihmisjoukkoa.

Ei kukaan huomannut häntä, sillä nuo alakuloiset miehet ja itkun valtaamat naiset, joiden joukossa Maria ja Barbarakin olivat, seurasivat osanotolla erään nuoren miehen vilkasta kertomusta ja eivät nähneet eivätkä kuulleet, mitä heidän ympärillään tapahtui. Henriika tunsi puhujan taiteilija Vilhelmiksi, mutta ainoastaan äänestä, sillä kypäri, joka peitti hänen kiharoitansa, ja vereen tahrattu pantsari tekivät tuon vaatimattoman taiteilijan sotaisan, jopa sankarimaisenkin näköiseksi.

Hän oli ehtinyt jo pitkälle kertomuksessansa, kun Henriika kenenkään huomaamatta tuli lisäksi hänen kuulijakuntaansa.

— Kyllä, herra, vastasi hän pormestarille, — me ajoimme heitä takaa, mutta sitten he taas katosivat kylään, ja kaikki oli hiljaista. Olisi ollut järjetöntä koettaa tehdä rynnäkkö taloihin. Niin pysyimme siis levossa, mutta kello kahden tienoilla kuulimme laukauksia Leiderdorpista päin. "Warmondin junkkari on varmaankin lähtenyt liikkeelle", sanoi kapteeni ja läksi viemään meitä siihen suuntaan, mistä ampumista kuului. Tämä oli ollutkin espanjalaisten tarkoitus, sillä paljoa ennen kuin saavuimme perille, nousi hämärässä lipullisjoukko kastilialaisia esiin eräästä saartokaivannosta. Heillä oli asepukujensa päällä valkoiset kuolinpaidat, he heittäytyivät polvillensa, mumisivat pater nosterinsa, huusivat avuksensa San Jagoa ja hyökkäsivät meitä vastaan. Me olimme ajoissa huomanneet heidät, ja keihäsmiehemme ehtivät siis ojentaa keihäät eteensä ja pyssymiehet laskeutua maahan ja asettaa sytyttimet ruudille. Espanjalaisia kohtasi siten kova vastarinta ja neljä heistä kaatui. Meitä oli enemmän kuin heitä, ja he peräytyivät kapteeninsa johdolla hyvässä järjestyksessä kaivantoon takaisin. Sinne he jäivätkin, sillä heidän tehtävänään lienee ollutkin vain viivyttää meitä, kunnes suurempi joukko saapuisi sulkemaan meiltä tien kaupunkiin. Joukkomme oli liian vähäväkinen voidaksensa karkottaa heidät heidän turvapaikastaan, mutta kun päivä sarasti idässä, eivätkä he vieläkään tulleet esille, lähestyi kapteenimme heitä näyttäen valkoista liinaa, rummuttajan seuraamana, ja huusi heille italiankielellä, jota oli hieman oppinut Italiassa käydessään, että hän toivotti kastilialaisille herroille hyvää huomenta ja kehotti heitä, jos heidän joukossaan oli upseeria, jolla olisi kunniantuntoa, tulemaan miekkojen mittelyyn erään kapteenin kanssa. Hän vakuutti kunniasanallaan, että hänen sotilaansa pysyisivät puolueettomina katsojina, kävisipä taistelussa niin taikka näin. Silloin lensi ojasta kaksi luotia, jotka suhahtivat kovin likeltä kapteeni paran ohitse. Me huusimme hänelle, että hän säästäisi henkeänsä, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan, vaan huusi heille, että olivat pelkureita ja salamurhaajia — aivan kuin heidän kuninkaansakin.

Alkoi jo olla jokseenkin valoisa. Me kuulimme kaivannossa keskusteltavan, ja juuri kun Allerts aikoi kääntyä takaisin, hyppäsi eräs upseeri esiin kentälle huutaen: "Odota, kerskuri, niin saat lämpimiksesi!"

Silloin tarttui kapteeni brescialaiseen miekkaansa, kumarsi vastustajallensa kuten miekkailusalissa, taivutti säilää ja he mittasivat miekkojansa. Tuo vastustaja oli solakka, kookas mies, ylhäinen ryhdiltään ja — kuten kävi selville — ylen taitava miekkailija. Kuin tuuliaispää pyöri hän kapteenin ympärillä tehden hyppyjä, hyökkäyksiä ja jos mitä temppuja, mutta Allerts pysyi levollisena ja tyytyi aluksi oivallisiin puolustusasentoihin. Sitten iski hän aimo kvartin, ja kun toinen väisti sitä, seurasi terssi, — jota kastilialaisen myös onnistui välttää, — ja sitten salaman nopeudella sekunti, jollaisen hän yksin voi saada aikaan. Kastilialainen vaipui polvilleen, sillä tuo brescialainen säilä oli lävistänyt hänen keuhkonsa. Hän kuoli aivan paikalla.

Heti kun hän oli kaatunut, hyökkäsivät espanjalaiset uudelleen meidän kimppuumme, mutta me karkotimme heidät ja otimme upseerin ruumiin mukaamme. Niin ylpeänä ja iloisena kuin silloin, en ollut koskaan nähnyt kapteenia. Te, junkkari van Duivenvoorde, voitte helposti arvata syyn. Nythän hän oli saanut miekkailla vertaisensa vastustajan kanssa ja oikeassa ja vakavassa kaksintaistelussa näyttänyt mihin hänen temppunsa kelpasivat, ja hän sanoikin minulle, että tuo oli ollut hänen elämänsä onnellisin aamu, ja komensi meidät kiertämään kaivannon, hätyyttääksemme vihollista sivultapäin. Mutta tuskin olimme lähteneet liikkeelle, kun joukko, jota he olivat odottaneet, lähestyi Leiderdorpista päin. Jo loitolta kajahteli sen sotahuuto "San Jago", ja samalla nousivat entiset vihollisemme kaivannosta käydäksensä kimppuumme. Allerts hyökkäsi heitä vastaan, mutta hän ei saavuttanut heitä. Oi, hyvät herrat! — tuota hetkeä en koskaan unohda; luoti kaatoi hänet maahan sivultani. Se sattui kai keskelle sydäntä, sillä hän huusi vain: "Muistakaa poikaani!" Sitten oikaisi hän kookasta vartaloansa ja heitti henkensä. Olisimme ottaneet hänet mukaamme, mutta ylivoima ahdisteli meitä, ja meillä oli täysi työ peräytyessämme joltisessakin järjestyksessä Warmondin junkkarin vapaaehtoisten tykö. Sinne saakka eivät espanjalaiset uskaltaneet meitä seurata. Tässä nyt olemme. Kastilialaisen ruumis on tornissa tuolla Hoogewoortin portilla. Tässä ovat paperit, jotka löysimme vainajan takista, ja tässä on hänen sinettisormuksensa; hänellä näkyy olleen uljas vaakuna.

Hän vaikeni, sillä hänen puolisonsa oli nähnyt Henriikan kurottavan päänsä akkunasta ja huudahti pelästyksissään lujalla äänellä:

Maria oli huolissaan Henriikan tähden, mutta tämä tervehti häntä tavallista iloisemmin ja vastasi saamiinsa lempeisiin nuhteisiin, että tämä aamu oli virkistänyt häntä. Kohtalo, sanoi hän, noudatti oikeutta, ja jos oli totta, että sairaan paranemisentoivo oli lääkärille avuksi, niin kävisi tohtori de Bont'ille helpoksi hoitaa häntä. Kaatunut kastilialainen ei voinut olla kukaan muu kuin tuo halpa olento, joka oli syössyt hänen sisarensa Annan kurjuuteen. — Ihmeissään, mutta rauhoittuneena, läksi Maria hänen luotansa, mennäksensä kertomaan puolisollensa, missä mielentilassa Henriika oli ja missä suhteessa Allertsin surmaama espanjalainen upseeri näytti olleen Henriikaan ja hänen sisareensa. Hajamielisesti kuunteli Pietari häntä, ja kun Barbara ojensi veljelleen äskenpoimutetun kaularöyhelön, keskeytti tämä vaimonsa kertomuksen, antaen hänelle tuon kaatuneen kastilialaisen kirjesalkun ja sanoen:

— Ota tämä, — hän voi itse ottaa selkoa asiasta: anna minulle sitten illalla salkku takaisin. Minä tuskin tulen päivälliselle kotiin. Myöhemmin kai menet tervehtimään kapteeni paran leskeä.

— Varsin kernaasti, vastasi Maria vakuuttavasti. — Kuka tulee kapteenin seuraajaksi?

— Oletteko keksineet keinoja estääksenne vihollisen sulkemasta tien
Delftiin?

— En kysy yksin siksi. Onhan Rotterdamkin etelässä. Pohjosesta, Haarlemista ja Amsterdamista, ei ole mitään apua odotettavissa, sillä nuo tienoothan ovat kaikki vihollisen käsissä.

— Minä toimitan sinut sotaneuvostoon. Mistä oletkaan saanut kaiken tuon viisautesi?

— Tuleehan ajatelleeksi kaikenmoista, ja eikös ole luonnollista, että mieluummin kuljen kanssanne tulevaisuutta kohden näkevänä kuin sokeana? — Onko englantilaisia apujoukkoja puolustamassa vanhan kanavan varrella olevia varustuslaitoksia? Onhan Kaag myöskin tärkeä linnoitus.

Pietari katsahti hämmästyneenä nuoreen vaimoonsa, ja hänet valtasi epämiellyttävä tunne, kuten huonon kirjoittajan, kun syrjäinen katsoo hänen työtänsä hänen olkansa takaa. Maria oli huomauttanut häntä pahasta, vaarallisesta laiminlyönnistä, — johon ei tosin hän yksin ollut syypää, — ja kun häntä ei haluttanut vaimollensa tehdä tiliä teoistansa, mikä ei olisi ollutkaan aivan helppoa, niin hän ei vastannut hänen kysymykseensä, vaan sanoi vain: — Jätä nuo huolet miehille! Näkemiin! — Ja hän meni Barbaran ohi ovea kohden.

Oudoksi kävi tästä Marian mieli, mutta ennenkuin Pietari oli laskenut kätensä ovenrivalle, oli hän siksi tointunut että voi hänelle huudahtaa:

— Tätenkö aiot lähteä luotani, Pietari? Onko tuo oikein? Muistatko, mitä lupasit minulle palattuasi prinssin luota?

— Kyllä, kyllä, vastasi Pietari kärsimättömästi. — Ei kenkään voi palvella kahta herraa, ja pyytäisin ettet näinä aikoina ahdistelisi minua kysymyksillä ja seikoilla, jotka eivät koske sinua. Minun tehtävänäni on pitää huolta kaupungin asioista; sinulla on hoidokkaasi, lapset, köyhät, — sillä hyvä.

Vastausta odottamatta läksi hän huoneesta, mutta paikaltaan hievahtamatta katsoi Maria hänen jälkeensä.

Huolestuneena Barbara katseli Mariaa hetken. Sitten hän alkoi järjestellä veljensä pöydällä olevia papereita ja sanoi ikäänkuin itseksensä, mutta kumminkin kääntyen puoleksi kälyynsä päin:

— Huonot ovat ajat! Kiittäköön Jumalaa se, jota eivät ahdista sellaiset huolet kuin Pietaria. Hänen on vastattava kaikesta, eikä tuo taakka tee mieltä iloiseksi. Ei hevillä löydä toista, jolla olisi alttiiksiantavaisempi mieli ja parempi sydän. Kuinka markkinaväkikin oli kehuskellut hänen huolenpitoaan! Myrskyssä luotsi tutaan, ja vaarassa on Pietari aina ollut ylevimmillään. Hän tietää, mikä hänen velvollisuutensa on, mutta viime viikot näyttävät tehneen hänet monta vuotta vanhemmaksi. Minun mielestäni täytyy meidän hänen suhteensa olla taipuvaisia anteeksiantoon.

Maria nyökäytti päätänsä. Barbara läksi huoneesta, ja palatessaan hetken kuluttua hän sanoi rukoilevasti:

— Sinä näytät kovin kurjalta, lapsukaiseni; tulepa nyt nukkumaan. Tunnin uni virkistää sinua enemmän kuin kolme ateriaa. Olethan valvonut koko yön, ja sinun iälläsi se kyllä tuntuu jälkeenpäin. Aurinko paistaa kirkkaasti, mutta olen pannut verhot akkunain eteen ja valmistanut vuoteesi. Ole nyt järkevä ja tule nukkumaan.

Näin sanoen hän tarttui Marian käteen ja veti hänet mukaansa. Maria ei pannut vastaan, ja vaikka hänen silmänsä kyyneltyivätkin hänen jäätyään yksin, valtasi uni hänet kumminkin pian.

Pukeuduttuaan uudelleen hän läksi puolipäivän aikaan kapteenin asuntoon. Hänen sydämensä oli raskas, ja hän sääli itseänsä ja kohtaloansa. Eeva Pietarintytär, kapteenin leski, hiljainen, vaatimaton vaimo, jota Maria tuskin tunsi ulkonäöltä, ei tullut näkyville. Hän itki yksin huoneessansa. Mutta Maria tapasi talossa taiteilija Vilhelmin lohduttamassa ystävä vainajan poikaa, jonka lupasi ottaa luoksensa, tehdäksensä hänestä aimo soittoniekan.

Maria käski pyytää leskeä seuraavana päivänä päästämään hänet· luoksensa ja läksi sitten pois taiteilijan seurassa. Kaduilla seisoi kaikkialla ryhmissä porvareita, kisällejä ja naisia, jotka keskustelivat siitä mitä oli tapahtunut sekä odotettavissa olevista kovista ajoista. Maria kertoi nyt Vilhelmille, kuka tuo kaatunut kastilialainen oli ollut ja että Henriika halusi puhella taiteilijan kanssa niin pian kuin mahdollista; mutta hänen täytyi usein keskeyttää kertomuksensa, sillä väliin kulki heidän ohitsensa joukko vapaaehtoisia tai porvarivartioston jäseniä, jotka olivat matkalla torneihin ja muureille vahteja vaihettamaan, väliin sulkivat tykkivaunut heiltä tien. Tulevat jännittävät tapahtumatko lienevät kiihottaneet taiteilijaa vaiko rummunpärrytys ja torventoitotukset, — sillä tuon tuostakin hän tarttui otsaansa ja Marian täytyi pyytää häntä hiljentämään kulkuansa. Hänen äänessäänkin oli jotakin outoa, hillittyä, kun hän Marian kysymysten johdosta kertoi espanjalaisten tulleen vesitse Amstelia, Drechtiä ja Brasemjärveä pitkin Reinille ja nousseen maalle Leiderdorpin luona.

Häntä keskeytti ratsain tuleva airut, joka kantoi prinssin värejä ja jonka jälkeen juoksi lapsia sekä myös riensi aikuisiakin, ehtiäkseen raatihuoneelle yhtaikaa hänen kanssansa; mutta kun joukko oli ehtinyt ohitse, alkoi Maria tehdä seuralaisellensa kysymyksiä, toisen toisensa jälkeen. Sotamelu, kaukaa kuuluvat laukaukset, kirjavat sotilaspuvut, joita näkyi kaikkialla tavallisten tummempien porvaripukujen sijasta, kiihottivat kovin Mariankin mieltä, eikä se, mitä Vilhelmi kertoi, ollut juuri omansa häntä rauhoittamaan. Espanjalaisten pääjoukko oli matkalla Haagiin. Leidenin piirittäminen oli alkanut, mutta se tuskin onnistuisi, sillä englantilaiset apujoukot, joiden piti puolustaa Valkenburgin lujaa linnoitusta, Alfenin kylää ja Goudan sulkua olivat varsin luotettavia. Vilhelmi oli omin silmin nähnyt englantilaiset soturit sekä heidän överstinsä Chesterin ja kapteeninsa Gensfortin, ja hän kehuskeli heidän muhkeita asepukujansa ja komeata ryhtiänsä.

Asuntonsa edustalla aikoi Maria lausua jäähyväiset taiteilijalle, mutta tämä pyysi hartaasti päästä heti neidin puheille ja tahtoi tuskin ottaa uskoaksensa, että hänen täytyisi malttaa mielensä siksi kunnes lääkäri olisi antanut suostumuksensa.

Aterioidessa kertoi Adrian, joka puheli varsin vapaasti, kun isä ei ollut pöydässä, kaikenmoisesta mitä oli nähnyt tai kuullut koulussa ja kadulla, ja äidin vilkkaat kysymykset lisäsivät myöskin suuresti hänen puheenhaluansa.

Marian mieli oli ylen kiihtynyt. Vapaudenasia, jonka uhriksi rakkaimmat hänen omaisistansa olivat joutuneet, täytti hänen mielensä hehkuvalla innostuksella, ja viha maansortajia kohtaan raivosi kiihkeästi hänen povessansa. Tuo hento, neitseellinen nainen, joka tavallisissa oloissa ei edes olisi voinut ilmaista tunteitansa äänekkäin tai tarmokkain sanoin, olisi nyt vaikkapa kiiruhtanut valleille vastustamaan vihollista miesten kanssa yhdessä — kuten haarlemilainen Kenau Hasselaer.

Tuon hänen omaistensa puolustaman asian herättämä into saattoi hänet unohtamaan loukatun ylpeytensä ja kaiken muun, mikä vielä hetki sitten oli ahdistanut hänen mieltänsä. Uutta elämänhalua hän tunsi mennessään nyt Henriikan tykö, ja illan tultua istuutui hän lampun ääreen kirjoittamaan äidillensä, sillä se oli jäänyt häneltä tekemättä sairaan tultua taloon, ja varsin pian voi yhteys Delftin kanssa olla lopussa.

Kun hän saatuaan kirjeen valmiiksi luki sen, oli hän tyytyväinen siihen ja itseensä, sillä siinä ilmeni luja luottamus oikean asian voittoon, ja selvästi ja luontevasti se todisti, että hän oli valmis ilomielin kestämään pahintakin.

Barbara oli jo lähtenyt levolle, kun Pietari vihdoinkin tuli kotiin. Hän oli niin väsynyt että tuskin maistoikaan ruokaa, joka oli häntä odottamassa. Pöydässä istuessaan hän kertoi Marialle samaa mitä tämä oli kuullut taiteilijalta, ja hän oli lempeä ja ystävällinen, mutta Marian sydäntä kirveli häntä katsoessa, sillä hänen ulkomuotonsa johti hänen mieleensä Barbaran huomautuksen tuosta raskaasta taakasta, jonka Pietari oli ottanut kantaaksensa. Tänään Maria ensi kerran huomasi syvät rypyt, jotka huolet olivat uurtaneet hänen silmiensä ja suunsa välille, ja hellän säälin valtaamana hän lähestyi takaapäin puolisoansa, laski molemmat kätensä hänen poskillensa ja suuteli hänen otsaansa. Silloin vavahti Pietari hieman, tarttui Marian hentoon kätöseen niin kiivaasti että hän pelästyi, suuteli sitä ensin ja laski sen sitten pitkäksi aikaa silmillensä.

Vihdoin hän nousi, läksi edeltäpäin makuuhuoneeseen, toivotti vaimollensa sydämellisesti hyvää yötä ja meni nukkumaan. Kun Mariakin paneutui levolle, hengitti hän jo raskaasti. Kova väsymys oli äkkiä vallannut hänet. Levottomasti nukkuivat he kumpikin, ja Maria kuuli aina herätessänsä puolisonsa huokailevan ja valittavan. Hän ei liikahtanutkaan, ettei häiritsisi unta, joka oli Pietarille niin tarpeellinen, ja kahdesti pidätti hän henkeänsäkin, sillä Pietari puheli itseksensä. Ensin valitti hän hiljaa: — Raskasta, liian raskasta, — sitten: — Jospa tämän vain kestäisin!

Kun Maria heräsi seuraavana aamuna, oli Pietari jo lähtenyt raatihuoneelle. Päivällisen aikaan hän palasi kotiin ja kertoi, että espanjalaiset olivat valloittaneet Haagin ja että siellä katalat kuninkaanpuoluelaiset olivat ottaneet heidät riemulla vastaan. Mutta kunnon ihmiset olivat onneksi ehtineet geusien mukana paeta Delftiin, sillä kelpo Nikolas Ruichhaver oli jonkun aikaa viivyttänyt vihollista Geestburgissa. Länteen päin oli vielä tie avoinna, ja uusilla valleilla varustettu, englantilaisille uskottu Valkenburg ei ollut helposti valloitettavissa. Idässä oli Alfenissa toisia englantilaisia apujoukkoja ahdistamassa espanjalaisia takaapäin.

Pormestari kertoi kaiken tämän itsestään, mutta ei hänen puheensa nyt sujunut niin luontevasti kuin miesten kanssa keskustellessa. Tuon tuostakin hän katsoi lautaseensa ja pysähtyi hakien sanoja. Hänestä näytti tuntuvan väkinäiseltä puhua naisten, palvelusväen ja lasten kuullen noista asioista, joista oli tottunut keskustelemaan vain vertaistensa kanssa. Maria kuunteli tarkkaavasti, mutta vaatimattomasti hilliten itseänsä hän vain ystävällisillä katseilla ja osanottoa ilmaisevilla huudahduksilla kehotti puolisoansa jatkamaan, jota vastoin Barbara rohkeasti teki kysymyksen toisensa jälkeen.

Aterian lähestyessä loppuansa tuli Warmondin junkkari äkkiä huoneeseen ja pyysi että pormestari heti seuraisi häntä, sillä översti Chester oli, muassaan osa englantilaisia apujoukkoja, valkoisella portilla ja halusi päästä kaupunkiin.

Tämän kuullessaan iski Pietari suuttuneena oluttuopin pöytään, hypähti seisoalleen ja läksi huoneesta junkkarin edellä.

Myöhemmin iltapäivällä saapui van der Werffin taloon joukko naisvieraita. He tulivat keskustelemaan Barbara rouvan kanssa siitä, mitä valkoisella portilla tapahtui. Pormestari van Swietenin vaimo oli kuullut puolisoltansa, että englantilaiset vastarintaa tekemättä olivat heti espanjalaisten saapuessa luovuttaneet heille lujasti linnoitetun Valkenburgin ja lähteneet pakoon. Vihollinen oli tullut Haarlemista hietasärkkien poikki Nordwykin kautta, ja englantilaisten olisi ollut helppo pitää puoliansa.

— Jopa niistä olikin apua, noista apujoukoista! huudahti Barbara suuttuneena. — Elisabet kuningatar pitää miehet saarellaan ja lähettää meille akat.

— Ja kumminkin ne ovat oikeita jättiläisiä ja niillä on varsin komea ryhti, sanoi raatimies Heemskerkin vaimo. — Niillä on korkeat saappaat, hienot nahkakölterit, kirjavat töyhdöt kypäreissä ja lakeissa, suuret, väljät pantsarit ja keihäät, joilla helposti voisi pistää yhdellä kertaa puoli tusinaa kuoliaaksi, — ja tuo kaikki kuin uutta vain.

— He eivät varmaankaan tahtoneet niitä tahrata, siksi he niin pian toimittivat ne turvapaikkaan — nuo kunnottomat pelkurit, huudahti kirkonhoitaja de Haes'in vaimo, joka oli tunnettu ylen teräväkieliseksi. — Te näytätte tarkastaneen niitä läheltä, Margareeta rouva.

— Tuulimyllystä tuolta portilta, vastasi toinen. — Airut pysähtyi sillalle, joka oli aivan meidän allamme. Pulska mies hän oli, komealla ratsulla. Torventoitottaja oli myöskin ratsain, ja hänellä oli torven ympärillä suuri samettiverho, joka oli kirjailtu täyteen kultalankoja ja helmiä. He anoivat että portti avattaisiin, mutta kiinni se vain pysyi.

— Oikein, oikein! huudahti rouva Heemskerk. — Mutta prinssin lähetti, tuo Bronkhorst, minusta käy kummaksi. Ei hän meistä liioin välitä, kun vain kuningatar ei suutu ja lakkaa antamasta apua. Hän tahtoisi olla Chesterille mieliksi ja päästää hänet kaupunkiin, niin olen kuullut.

— Niin hän tahtoisi, virkkoi kaupunginsihteeri van Houtin vaimo. — Mutta teidän puolisonne, Maria rouva, ja minun mieheni — tapasin häntä juuri tänne tullessani — tekevät voitavansa sen estämiseksi. Molemmat Nordwykin herrat ovat samaa mieltä kuin he, joten komisario mielipiteinensä ehkä jää vähemmistöön.

— Suokoon Jumala että niin kävisi, huudahti taiteilija Vilhelmin äiti tarmokkaaseen tapaansa. — Huomenna tai ylihuomenna olemme saarroksissa, niin ettei kissakaan enää pääse luikahtamaan kaupungista; ja mieheni sanoo että meidän tulisi alusta pitäen säästää ruokavarojamme.

— Puolituhatta syömäriä lisäksi kaupunkiin nielemään lapsiltamme ruokapalat, — sitä vailla! huudahti rouva de Haes heittäytyen tuoliin että se rasahti ja lyöden polveensa.

— Ja ne ovat englantilaisia, arvoisa serkku, englantilaisia, keskeytti veronkantajan vaimo Margareeta rouvaa. — Ne eivät syö, vaan ne ahmivat! Eihän meikäläisiltäkään puutu ruokahalua, mutta Nordwykin herra — tarkoitan nuorempaa, joka kävi prinssin lähettinä kuningattaren tykönä, — kertoi Vilhelmilleni mistä kaikesta tuollainen englantilainen ahma kykenee tekemään lopun. Ne pureksivat naudanlihaa kuin juustoa vain, ja meidän oluemme on kuin astiavettä heidän tumman mallasjuomansa rinnalla.

— Tuo kaikki vielä olisi siedettävissä, sanoi Barbara, — kun ne vain olisivat rohkeita sotureita. Meneekö satakunta nautaa enemmän vai vähemmän, siitä ei toki niin paljoa riippune, ja kyllä puute paastoamaan opettaa. Mutta noiden käpälämäkeläisten takia en uhraisi edes ainoatakaan Adrianimme harmaista kaniineista.

— Ei kannattaisikaan, sanoi rouva de Haes. — Nyt menen kotiin, ja jos saan mieheni käsiini, niin hän saa kuulla, mitä kunnon ihmiset ajattelevat englantilaisista.

— Tyyntykää, serkku, tyyntykää, sanoi nyt pormestari van Swietenin rouva, joka tähän saakka mitään puhumatta oli leikitellyt kissan kanssa. — Uskokaa pois, on oikeastaan aivan yhdentekevää laskemmeko nuo apujoukot kaupunkiin vai emme, sillä ennenkuin karviaismarjat ovat kypsyneet meidän puutarhassamme on vastarinta lopussa — joka tapauksessa.

Maria, joka tarjoeli leivoksia ja maustettua viiniä, laski tämän kuullessaan tarjottimen pöydälle kysyen:

— Niin, vastasi tämä tarmokkaasti, — enkä minä yksin, vaan monet muut järkevät ihmiset. Ylivoimaa ei ole mahdollista vastustaa, ja kuta pikemmin anomme kuninkaalta armoa, sitä varmemmin sitä suodaan meille.

Toiset naiset kuuntelivat sanatonna tuon rohkean Matildan puhetta, mutta Maria meni häntä lähemmäksi ja vastasi kiivaasti:

— Ken niin puhuu, se menköön heti espanjalaisten puolelle, sillä hän toivoo häväistystä kaupungillemme ja maallemme, hän…

— Rikkiviisas rouvaseni, aiotteko antaa neuvoja kokeneille naisille?
Onko mointa ennen kuultu, että vieraita tuolla tavoin hätyytellään?

— Olkoonpa kuultu tai ei, vastasi toinen. — Minä en suvaitse talossani tuollaisia puheita, ja vaikka ne kuulisin oman sisareni suusta, niin sanoisin hänelle: "Mene tyköäni, et kuulu enää ystäviini!"

Matilda rouva koetti tointua, mutta ei saanut huoneesta poistuessaan sanotuksi muuta kuin: — Ei hätää — ei hätää — teidän ei tarvitse enää nähdä minua.

Barbara meni saattamaan tuota loukkaantunutta rouvaa. Huoneeseen jääneet vieraat loivat hämillään katseensa maahan, mutta Vilhelmin äiti huudahti:

Kaupunginsihteerin ystävällinen vaimo kietoi käsivartensa Marian ympärille, suuteli hänen otsaansa ja kuiskasi hänelle:

Oli kerran vanki, jonka julmat kiduttajat heittivät taidokkaasti rakennettuun tyrmään. Sen seinät siirtyivät päivä päivältä likemmäksi toisiansa, uhaten ihmisparkaa yhä lähemmältä, niin että hän epätoivosta heitti henkensä ja vankilasta tuli hänen ruumisarkkunsa. Samalla tavoin siirtyi espanjalaisten sotajoukkojen muodostama rauta-aita yhä lähemmäksi Leidenin ympärille, ja jos onnistui tehdä loppu uhrin vastarinnasta, niin tätä uhkasi vielä julmempi ja säälimättömämpi kohtalo kuin tuon vanki raukan. Kehä, jonka Filip kuninkaan sotapäällikkö Valdez ja tämän taitava alapäällikkö don Ayala olivat muodostaneet kaupungin ympärille vähemmässä kuin kahdessa päivässä, oli jo melkein umpinainen, huolellisesti varustettu Valkenburgin linnoitus oli vihollisen hallussa, ja lisäksi oli piiritys alkanut paljoa aikaisemmin ja paljoa suuremmalla voimalla kuin pelokkaimmatkaan kaupungin asukkaista olivat otaksuneet tapahtuvaksi. Leidenillä oli odotettavissa, jos se joutui vihollisen käsiin, että sen talot ryöstettäisiin tyhjiksi ja poltettaisiin, miehet menettäisivät henkensä ja naiset kunniansa, — siitä oli takeena muiden valloitettujen kaupunkien kohtalo ja espanjalaisten luonne.

Ken olisi näinä päivinä voinut kuvailla mielessänsä tuon toimeliaan kaupungin suojelushengetärtä muunlaiseksi kuin synkkäotsaiseksi ja haikeakatseiseksi, — ja kumminkin oli tänään valkoisella portilla elämä niin vilkasta kuin olisi vietetty kevätjuhlaa esittämällä komeata näytelmää. Kaikkialla pitkin valleja aina Katariinantornille saakka seisoi ahtaalle tungettuina miehiä, naisia ja lapsia. Nuo vanhat muurit muistuttivat katselijainpenkkejä ylen täydessä sirkuksessa, ja aina kaupunkiin saakka kuului monilukuisen, uteliaan ihmisjoukon aikaansaamaa surinaa.

Kohtalo on niin armelias, että se suo ihmiselle kyvyn iloita auringonsäteistä, jotka välähtävät esiin kesken hirmuista rajuilmaa, ja siten unhottivat kisällit ja oppipojat, naiset ja lapset tuolla ylhäällä seistessänsä uhkaavan vaaran ja iloitsivat katsellessaan komeapukuisia englantilaisia sotamiehiä, jotka silmäilivät ylös heihin ja viittailivat ja hymyilivät veitikkamaisesti nuorille naisille — näyttäen kumminkin hieman levottomilta odottaessaan portin takana jatkuvan neuvottelun lopputulosta.

Nyt aukeni portti: siitä tuli ulos komisario van Bronkhorst, van der Werff, kaupunginsihteeri van Hout ja muutamia muita kaupungin johtavista miehistä, jotka kaikki saattoivat englantilaista överstiä ja tämän torvenpuhaltajaa sillalle saakka. Översti näytti olevan kovin kiihkoissaan ja iski kättänsä moneen kertaan miekkansa kultakahvaan, leideniläiset herrat keskustelivat hänen kanssansa ja lausuivat sitten syvään kumartaen hänelle jäähyväiset, — hän puolestaan vastasi vain kopealla kädenliikkeellä. Kaupunkilaiset palasivat takaisin, portti vetäistiin kiinni, vanha lukko kitisi, raudoitetut telkimet laskeutuivat alustoilleen, nostosillalta kuului kauas ketjujen kalinaa, — ja kokoontunut ihmisjoukko tiesi nyt että englantilaisilta oli kielletty pääsö kaupunkiin.

Kuului äänekkäitä hurraahuutoja, joihin myöskin sekaantui kiivaita paheksumisen ilmaisuja. — Oranialainen eläköön! huusivat pojat, joiden joukossa myöskin oli Adrian ja Allerts vainajan poikanen, naiset liehuttivat liinojaan ja kaikkein katseet olivat kiintyneet englantilaisiin. Nyt kajahti äänekäs torventoitotus, upseerit karauttivat ratsuillaan överstin luo, — seurasi lyhyt neuvottelu, jota muutamat näyttivät häiritsevän kiihkeillä puheilla, — sitten puhallettiin lähtömerkki. Sotamiehet kiiruhtivat nyt kilvan mikä puolelle, mikä toiselle, ja moni heistä ilmaisi nyrkinpuinnilla vihansa kaupunkia kohtaan. Sitten he tarttuivat keihäisiinsä ja musketteihinsa, ja rumpujen ja torvien päristessä alkoi sekasorto selvitä. Kukin asettui riviinsä, rivit muodostuivat osastoiksi, kirjavat liput käärittiin tangoilta ja alkoivat liehua iltatuulessa, ja äänekästen hurraahuutojen kaikuessa kulki joukko Reiniä pitkin lounaaseen päin, missä espanjalaisten etuvartiot olivat.

Allertsin poika oli myöskin alkanut hurrata muiden mukana, mutta kun hän näki kookkaan kapteenin ylpeästi vaeltavan joukkonsa etunenässä, tukahtui hänen äänensä, ja kätkien kasvot käsiinsä hän juoksi kotiin äitinsä luokse.

Toiset pojat eivät huomanneet häntä, sillä auringonsäteet heijastuivat niin häikäisevästi sotilasten pantsareista ja kypäreistä, keihäistä ja miekoista, torventoitotus kuului niin reippaalta, upseerien ratsut keikistelivät niin hilpeästi, ja kirjavat töyhdöt ja liput ja hehkuvista luntuista kohoavat savupilvet hohtivat laskevan auringon punassa niin komeavärisinä, että silmät ja korvat kuin tenhottuina tarkkasivat tuota kaikkea. — Mutta pian kiintyi katselijain huomio erääseen uuteen seikkaan.

Kuusineljättä englantilaista, niiden joukossa muutamia upseereja, jäi toisista jäljelle ja lähestyi porttia. Jälleen kitisi lukko ja ketjut kalisivat. Tuo pieni joukko päästettiin sisään, ja kaupungin pohjoispäässä, siinä, missä talot alkoivat, lausuivat herra van Bronkhorst ja pormestari heille tervetulijaiset.

Valleilla seisojat olivat kaikki luulleet saavansa nähdä poistuvien englantilaisten joutuvan kahakkaan espanjalaisten kanssa. Mutta he erehtyivät. Ennenkuin englantilaiset olivat tulleet vihollisen läheisyyteen nähtiin lunttuja heitettävän ilmaan, liput laskeutuivat — ja kun uteliaat yön tullessa hajaantuivat, tiesivät he, että englantilaiset olivat pettäneet vapaudenasian ja menneet espanjalaisten puolelle. Nuo kaupunkiin päästetyt kuusineljättä miestä olivat ainoat, jotka kieltäytyivät ottamasta osaa tuohon petokseen. Kaupunginsihteeri sai toimeksensa hankkia asunnon kapteeni Cromwellille ja noille toisille englantilaisille. Van der Werff palasi kotiin herra van Bronkhorstin seurassa. He puhelivat hiljaa, mutta kiivaasti. Komisario vakuutti prinssin vihastuvan siitä, että englantilaisilta oli kielletty pääsö kaupunkiin, sillä hän piti, syystä kyllä, ylen tärkeänä sitä seikkaa että Elisabet kuningatar suosi vapaudenasiaa, — jota asiaa pormestari ystävineen tänään oli vahingoittanut aika lailla. Van der Werff ei myöntänyt tätä, sillä pääasia oli, että Leiden ei antautuisi. Jos tämä kaupunki joutuisi vihollisen käsiin, olisivat myöskin Delft, Gouda ja Rotterdam hukassa, ja turhaa olisi sitten enää koettaa taistella Hollannin vapauden puolesta. Viisisataa aimo syömäriä olisi ennen aikojaan tehnyt lopun kaupungin niukoista ruokavaroista. Olihan koetettu esittää asia englantilaisille mitä kohteliaimmalla tavalla, olihan heitä myöskin kehotettu asettumaan leiriin vallien viereen, kaupungin tykkien suojaan.

Kun nuo kaksi miestä erosivat, ei kumpikaan ollut luopunut mielipiteestään, mutta horjumaton oli kummankin vakuutus vastustajan aikeiden vilpittömyydestä.

— Kaupunginsihteerin pitää kirjoittaa prinssille ja esittää selvällä ja vakuuttavalla tavallansa menettelymme syyt, ja hänen ylhäisyytensä varmaankin lopuksi sen hyväksyy. Siihen voitte luottaa.

— Toivokaamme että niin käy, vastasi komisario, — mutta on muistettava, että piakkoin olemme kuin vangit suljetut näiden muurien sisälle ja että ehkä jo ylihuomenna on mahdotonta lähettää sanansaattajaa prinssin tykö.

— Ja antakaa aamulla varhain kuuluttaa, että kehotamme naisia, vanhuksia ja lapsia, lyhyesti sanoen kaikkia, jotka vain kuluttavat ruokavaroja eivätkä voi ottaa osaa kaupungin puolustamiseen, lähtemään täältä. He voivat vaaratta lähteä Delftiin, sillä sinne on vielä tie avoinna.

— Hyvä, sanoi Pietari. — Muutoin kuuluu joukko naisia lähteneen jo tänään.

— Se on oikein, huudahti komisario. — Mehän olemme heikolla aluksella myrskyssä tuuliajolla. Jos minulla olisi täällä tytär, niin kyllä tietäisin mitä tekisin. Näkemiin, herra! Millähän kannalla lienevät asiat Alfenissa! Sieltä ei kuulu enää laukauksia.

— Toivokaamme siis että huomenna kaikki käy hyvin ja joskin nuo joukot tuolla sortuisivat, niin me täällä pysymme horjumattomina ja lujina.

— Amen, huudahti Pietari, puristi komisarion kättä ja läksi jatkamaan matkaansa kotiin päin. Portailla tuli häntä vastaan Barbara. Tämä aikoi kutsua Mariaa, joka oli neidin tykönä, mutta Pietari ei sallinut hänen sitä tehdä.

Pitkän aikaa hän kulki edes takaisin mietteisiin vaipuneena, ja hänen huulensa vavahtelivat niin tuskallisesti kuin hän olisi kärsinyt kovaa kipua. Kun hän hetken kuluttua kuuli vaimonsa äänen ruokasalista, hillitsi hän tarmokkaasti mieltänsä, lähestyi ovea ja avasi sen hitaasti.

— Sinä olet jo kotona! Ja minä istun täällä rauhassa kehräämässä! huudahti Maria hämmästyneenä.

— Olen, lapseni. Tee hyvin ja tule luokseni, minulla olisi sinulle sanottavaa.

— Jumalan tähden, Pietari, mitä on tapahtunut? Kuinka oudolta äänesi kuuluu ja kuinka kalpealta näytät!

— En ole sairas, mutta asemamme käy arveluttavaksi — ylen arveluttavaksi, Maria.

— Ne ovat saavuttaneet eilen ja tänään paljon etuja, mutta tee hyvin ja elä keskeytä minua nyt, jos rakastat minua, sillä se, mitä minun nyt täytyy sanoa sinulle, ei ole helppo sanoa, — vaikea, ylen vaikea on saada se lausutuksi. Mistä oikein alkaisin? Kuinka esittäisin sen, että ymmärtäisit minua! Katsos, lapseni, otin sinut luokseni lämpöisestä pesästä; vähän oli meillä sinulle tarjottavaa ja sinä odotitkin varmaan enempää. Tiedän ettet ole ollut tyytyväinen.

— Sinä erehdyt, Maria. Näinä kovina aikoina on minun kokonaan antauduttava tuolle yhdelle asialle; mikä sen lisäksi ja sen ohella kiinnittää ajatuksiani, se on pahasta. Mutta nyt juuri eräs seikka lamauttaa rohkeuttani ja tarmoani, nimittäin huoli sinun kohtalostasi. Ken tietää mitä on odotettavissa, ja siksi täytyy minun sanoa se, täytyy laskea sydämeni kidutuslavalle ja lausua sinulle toivomus… Toivomus? Oi, laupias taivas, eikö ole muuta nimitystä sille mitä tarkoitan!

— Puhu, Pietari, puhu, eläkä kiduta minua! huudahti Maria luoden tuskaisen katseen puolisoonsa. Mikään vähäpätöinen seikka ei voinut olla tuo, joka sai tämän selväjärkisen ja tarmokkaan miehen puhumaan noin kierrätellen.

— Olet oikeassa, ei vitkastelu auta, sanottava se kumminkin on. Me olemme päättäneet tänään raatihuoneella kehottaa naisia lähtemään kaupungista. Delftiin vievät tiet ovat nyt vielä käytettävinämme, mutta eivät ehkä enää ylihuomenna, ja sitten… mitä sitten tapahtuu, — kuka sen tietää? Ellei tule apua ja ruokavarat ovat lopussa, ei meillä ole muuta neuvoa kuin avata portit viholliselle, ja sitten, Maria, kuvaile mielessäsi, mitä sitten tapahtuu! Rein ja kanavat punertuvat niihin virtaavasta verestä, ja niissä kuvastuu tulipalo, jonka vertaista ei ole ennen nähty. Voi miehiä — ja voi naisia, joihin vihollisten raivo kohdistuu! Ja voi sinua, sinua, sen miehen vaimoa, joka on taivuttanut tuhansia luopumaan Filip kuninkaasta, sen maanpakoon tuomitun puolisoa, joka on täällä johtanut vastarintaa.

Viime sanat kuullessaan loi Maria suuret silmänsä avo auki ja keskeytti puolisoansa kysyen:

— Ei, Maria, minä tiedän, että sinä pysyisit uskollisena loppuun saakka ja kärsisit kuoleman yhtä uljaasti kuin sisaresikin, mutta minä, minä en voi kestää ajatusta, että sinä joutuisit noiden murhamiesten kirottuihin käsiin. Kohtalosi täyttää mieleni levottomuudella, kalvavalla levottomuudella, joka ratkaisevana hetkenä on lamauttava tarmoni, ja siksi minun täytyy sanoa…

Maria oli tähän saakka vaieten kuunnellut puolisoansa; nyt hän tiesi, mitä tämä tarkoitti. Hän meni lähemmäksi häntä ja keskeytti häntä huudahtaen lujasti ja tarmokkaasti:

— Vaiti. Nyt on minun vuoroni puhua. Vapautuaksesi levottomuudesta tahdot lähettää puolisosi pois talostasi; pelkäät levottomuuden lamauttavan tarmosi. Mutta luuletko sitten kaipauksen sitä vahvistavan? Jos minua rakastat, et voi olla sitä tuntematta…

— No hyvä. Mutta sitä et ole tullut ajatelleeksi, miten minun olisi mieleni tuolla paossa ollessani, jos minäkin sinua rakastan. Olen vaimosi, olemme vihkialttarilla vannoneet ettei meitä erottaisi muu kuin kuolema. Oletko sen unohtanut. Enkö ole kohdellut lapsiasi ominani? Enkö ole opettanut heitä ilomielin nimittämään minua äidiksi? Enkö?

— Ja kumminkin sinä raskisit lähettää minut luotasi haikeasti ikävöimään? Tahdot estää minua pitämästä valoista pyhimmän? Voisit erottaa minut lapsista? Pidätkö minua liian halpana ja heikkona kärsimään vaivoja ja kuolemaa tuon pyhän asian tähden, joka koskee yhtä läheltä minuun kuin sinuunkin? Sinä nimität minua usein lapseksesi, mutta niinä voin myös olla luja, ja mitä nyt seuraakin, niin en valita. Sinä olet mieheni ja saat käskeä; minä olen vaimosi ja tottelen. Onko minun lähdettävä? Vai jäänkö luoksesi? Odotan vastausta.

Maria oli puhunut vapisevalla äänellä, mutta Pietari huudahti kovasti liikutettuna:

Pietarin kädet vaipuivat alas ja hän katsoi huolestuneena häneen, mutta
Maria käännähti ja läksi vaieten huoneesta.

Pietari ei seurannut häntä, vaan meni työhuoneeseensa ja koetti kohdistaa huomionsa virka-asioihin, mutta hänen ajatuksensa pyrkivät aina vain kiintymään Mariaan. Tuo rakkaus rasitti häntä rikoksen tavoin, ja hän oli mielestään kuin airut, joka noukkii kukkia tien varrelta ja tässä turhassa toimessa kuluttaa aikaansa ja unhottaa tehtävänsä. Hänen mielensä oli niin sanomattoman raskas ja alakuloinen, että hänestä melkein tuntui keveämmältä, kun Pankrationtornista vähän ennen keskiyötä alkoi kuulua hälytyssoittoa. Hädässä, sen hän tiesi, tuntisi ja ajattelisi hän vain sitä, mitä velvollisuus vaati, — ja rohkaistuna otti hän nyt hattunsa naulasta ja läksi vakavin askelin talostansa.

Kadulla kohtasi hän junkkari van Duivenvoorden, joka pyysi häntä tulemaan Hoogewoortin portille, sillä sinne oli jälleen saapunut englantilaisia, pieni joukko kelpo miehiä, jotka olivat kiivaassa, verisessä taistelussa puolustaneet Alfenia ja Goudan sulkua espanjalaisia vastaan, siksi kunnes heiltä loppui ruuti ja heidän täytyi joko antautua tai pelastua pakenemalla. Pormestari seurasi junkkaria ja antoi avata portin noille uljaille sotureille. Niitä oli parikymmentä, ja niiden joukossa oli alankomaalainen kapteeni van der Laen ja eräs nuori saksalaista syntyperää oleva upseeri. Pietari määräsi että heidät majoitettaisiin yöksi raatihuoneelle ja vahtitupaan. Seuraavana päivänä piti heille toimitettaman sopivia asuntoja kaupunkilaisten tykönä. Janus Dousa pyysi kapteenin luoksensa ja saksalainen meni Vaihettajan majataloon. Kaikkia kehotettiin saapumaan seuraavana päivänä puolipäivän aikaan pormestarin tykö, jolloin heille määrättäisiin asunnot ja heidät sijoitettaisiin vapaaehtoisiin joukkoihin.

Pankrationtornista kuuluva hälytys häiritsi van der Werffin talossa naistenkin yörauhaa. Barbara meni Marian tykö, ja he palasivat makuuhuoneisiinsa vasta kun olivat saaneet tietää syyn kellonsoittoon ja rauhoittaneet Henriikaa.

Maria ei saanut unta. Hänen puolisonsa aikomus lähettää hänet luotansa nyt vaaran uhatessa oli saattanut hänen sydämensä kapinoimaan ja loukannut häntä mitä kovimmin. Maria tunsi että hän, jonka tähden hän iloitsi huomatessaan yleviä pyrintöjä ja jaloja tunteita mielessänsä, ei arvostellut häntä oikein, ei tuntenut häntä. Mitä iloa on sokean vaimolla viehättävästä ulkomuodostaan, mitä auttoi häntä kallis aarre, jota hän säilytti povessaan, kun hänen puolisonsa ei siitä tiennyt, ei välittänyt! "Osota hänelle, sano hänelle, millaisia pyrkimyksesi ovat!" kehotti rakkaus, mutta naisellinen ylpeys huudahti: "Elä tyrkytä hänelle sitä, mitä hän ei huoli hakea!"

Niin kuluivat hetket, tuottamatta hänelle lepoa tai rauhaa, herättämättä hänessä halua unohtaa tuota kärsimäänsä nöyryytystä.

Vihdoin tuli Pietari makuuhuoneeseen, varovasti ja hiljaa, ettei herättäisi häntä. Maria oli nukkuvinaan, mutta raottaen silmiänsä voi hän nähdä Pietarin. Kynttilä valaisi hänen kasvojansa, ja nuo rypyt, jotka Maria oli huomannut jo ennen, loivat ikäänkuin synkät varjot silmien ja suun välille. Ne painoivat hänen kasvoillensa tuon raskaan. katkeran huolen leiman ja johtivat Marian mieleen sanat, jotka olivat herättäneet hänet edellisenä yönä, Pietarin puheen tuosta "liian raskaasta", jota hän ei ehkä jaksaisi kestää. Nyt lähestyi Pietari hänen vuodettansa ja pysähtyi pitkäksi aikaa sen ääreen. Mutta Maria ei enää nähnyt häntä, sillä hän painoi silmänsä lujasti umpeen, — vaan hän oli kumminkin nähnyt välähdyksen tuosta lempeästä katseesta, jonka Pietari loi häneen. Se ei häipynyt hänen silmistänsä, ja hänestä tuntui siltä kuin Pietari olisi yhä edelleen katsellut häntä hellästi ja rukoillut hänen puolestansa kuin lapsen puolesta.

Pietari oli nukkunut jo aikoja sitten, mutta vielä aamuhämärissä oli Maria vallan valveillansa, kuin keskellä päivää. Paljon täytyi hänen antaa Pietarille anteeksi hänen rakkautensa takia, mutta ei hän kumminkaan voinut unohtaa tuota loukkausta. Leikkikalu, mietti hän, taideteos, jonka näkeminen tuottaa iloa, viedään turvapaikkaan vaaran uhatessa, mutta kirveestä ja leivästä, miekasta ja suojelevasta talismanista, lyhyesti sanoen, siitä, mikä on välttämättömän tarpeellista, luovumme vasta kun loppumme on tullut. Pietari katsoi siis tulevansa toimeen ilman häntä. Jos Maria olisi täyttänyt hänen tahtonsa ja lähtenyt hänen luotansa, ehkäpä hän sitten…

Tässä hän pysähtyi, sillä ensi kerran heräsi hänessä ajatus: "Olisiko hän todella kaivannut apuani ja lohdutustani?"

Rauhatonna Maria kääntyi toiselle kyljelleen, ja hänen sydämensä sykki levottomasti, kun hänen nyt täytyi myöntää, ettei ollut tehnyt paljoa keventääksensä puolisonsa raskasta taakkaa. Häntä kiusasi epäselvä tunne, että Pietari ehkä ei yksin ollut syypää siihen, ettei hän hänen rinnallaan ollut täysin onnellinen. Eikös hänen edellinen käytöksensä antanut Pietarille kyllin aihetta otaksua, että hänen vaimonsa kovimman vaaran uhatessa olisi hänelle pikemmin esteeksi kuin lohdutukseksi ja avuksi?

Marian valtasi harras halu päästä selville omasta itsestänsä, ja hän nousi vuoteessaan istualleen ja rupesi miettimään kulunutta elämäänsä.

Hänen äitinsä oli ennen nuorena ollut katoolilainen, ja hän oli usein kertonut Marialle, kuinka hänen mielensä oli tuntunut keveältä, kun hän oli tunnustanut kaikki, mikä voi rasittaa naissydäntä, henkilölle, johon luotti, ja Sanan palvelijan kautta saanut vakuutuksen, että luottaen anteeksiantoon voisi alkaa uuden elämän. "Nyt on vaikeampi", sanoi äiti, kun Maria ensi kerran meni ehtoolliselle, "sillä meidän reformeerattujen on käännyttävä suorastaan Jumalan puoleen ja päästävä selville itsestämme ja suhteestamme Häneen, ennenkuin menemme Herran ehtoolliselle. Se tosin riittääkin, sillä jos sydämessämme vilpistelemättä tunnustamme Jumalalle kaikki ajatukset ja teot, jotka rasittavat omaatuntoamme, ja jos todella niitä kadumme, niin voimme Vapahtajan haavoihin turvaten olla varmat anteeksiannosta."

Tuollaiseen sisälliseen rippiin valmistautui nyt Maria, ja hän tutki ankarasti ja säälimättömästi omaa käytöstänsä. Totta oli että hän oli liiaksi ajatellut itseään, vaatinut paljon ja suonut vähän. Hän tunnusti syyllisyytensä, nyt alkaisi hän sitä sovittaa.

Tästä itsensätutkimisesta kävi hänen mielensä jälleen keveäksi, ja kun hän vihdoin päivän sarastaessa koetti nukkua, iloitsi hän jo ajatellessaan kuinka herttaisen aamutervehdyksen lausuisi Pietarille; mutta kohta hän vaipui uneen, ja kun hän heräsi, oli hänen puolisonsa jo aikoja sitten lähtenyt kotoa.

Kuten aina, järjesti hän tänäänkin, ennenkuin ryhtyi muihin toimiin, Pietarin työhuoneen, ja sitä tehdessään hän loi ystävällisen katseen Eeva vainajaan. Kirjoituspöydällä oli raamattu, — virkaa koskevia kirjoja lukuunottamatta ainoa, jota Pietari luki. Barbarakin haki siitä väliin lohtua ja mielenylennystä, mutta hän käytti sitä myöskin oraakelina, siten että teki sille kysymyksiä ja aukaisi sen sitten. asettaen samalla sormensa johonkin paikkaan. Vastaukset oli useimmiten helppo ymmärtää, ja niiden mukaan hän toimi tavallisimmin, joskaan ei aina. Tänään hän taaskaan ei ollut noudattanut sen vihjausta, sillä kun hän oli tiedustellut, uskaltaisiko vielä lähettää pojallensa, merigeusille, kaupunkia piirittävistä espanjalaisista huolimatta, säkillisen kaikenlaista tavaraa, oli hän saanut vastaukseksi Jeremian sanat: "Heidän majansa ja laumansa pitää heiltä otettaman pois, heidän telttansa ja kaikki heidän kappaleensa, ja heidän kamelinsa pitää heidän ottaman myötänsä." Kumminkin oli hän varhain aamulla uskonut säkin eräälle leskelle, joka neuvoston kehotusta noudattaen nuorine tyttärinensä aikoi lähteä Delftiin. Voisihan tuo oiva lahja ehkä kumminkin saapua onnellisesti Rotterdamiin: ainahan äidit toivoivat ihmeitä tapahtuvan heidän lastensa hyväksi.

Kun Maria otti raamatun pannaksensa sen jälleen sen tavalliselle paikalle, avasi hän sen edellisen korinttilais-epistolan kolmannentoista luvun kohdalta, sillä tuo rakkautta käsittelevä luku oli hänelle erittäin rakas. "Rakkaus on kärsiväinen ja laupias", luki hän, "ei rakkaus ole tyly" — ja sitten: "Kaikki hän peittää, kaikki hän uskoo, kaikki hän toivoo, kaikki hän kärsii."

Niin, hänen tuli olla kärsiväinen, peittää kaikki ja toivoa, siihen velvoitti häntä rakkaus.

Kun hän oli sulkenut raamatun ja aikoi lähteä Henriikan luo, toi Barbara sisään Janus Dousan. Tuo nuori aatelismies oli nyt haarniskoitu ja näytti paljoa pikemmin soturilta kuin oppineelta tai runoilijalta. Kun pormestari ei ollut raatihuoneella, oli hän luullut saavansa tavata häntä kotona. Lähetti oli palannut prinssin luota Dordrechtistä tuoden muassaan kirjeen, jossa Dousa määrättiin Allertsin kuoleman kautta avoimeksi jääneeseen päälliköntoimeen. Paitsi kaupunginsotilaita tulisivat kaikki muutkin aseelliset joukot hänen komennettaviksensa. Ilomielin oli hän suostunut ottamaan vastaan tuon toimen, ja hän pyysi Mariaa ilmoittamaan siitä pormestarille.

— Toivotan onnea, sanoi Maria. — Mutta kuinkas nyt käy lempilauseenne: "Ante omnia Musae"?

— Ymmärrätkö sinä, hyvä lapsi, mitä tuo sekasotku merkitsee? kysyi
Barbara.

— Kuinka huolettomalta ja reippaalta te näytätte! Näinä vakavina aikoina on harvinaista nähdä iloiset kasvot.

Maria ei tiennyt, kuinka hänen olisi käsitettävä junkkarin sanat, jotka kyllä voivat sisältää salaivaakin, ja hän vastasi avomielisesti:

— Elkää pitäkö minua kevytmielisenä, junkkari. Tiedän kuinka vakavat ajat ovat, mutta olen juuri ripittänyt itseäni ja huomannut itsessäni paljon pahaa, mutta myöskin halua parantua.

— Kas vain, kas vain, vastasi Janus. — Olenhan tiennyt että te jo Delftissä solmisitte ystävyydenliiton klassikoitteni kanssa. "Tunne itsesi", oli kreikkalaisten ensi ohjesääntö, ja te noudatatte sitä järkevällä tavalla. Itsensätutkimisen ja jalostumispyrkimyksen alkuna on aina halu oppia tuntemaan itsensä; ja jos rakkaassa omassa itsessään huomaa rumentavia tahrapilkkuja ja rohkenee pitää niitä itsessään yhtä rumina kuin muissa…

— Silloin alkaa aivan itsestään niitä inhota, ja silloin on alkanut vaeltaa parannuksen tietä.

— Ei, arvoisa rouva, silloin on sitä jo ehtinyt hyvän matkaa. Pitkällinen vakaa mietiskely saattoi Sokrateen huomaamaan — tiedättekö mitä?

— Ja kristitty oppii jo koulussa tietämään sen, sanoi Barbara, sanoakseen jotakin hänkin. — Kaikki tieto on vajavaa.

— Ja me olemme syntisiä kaikki tyyni, lisäsi Janus. — Sitä on helppo sanoa, muori kulta, ja helppo sitä on ymmärtääkin, kun tarkastelee toisia. "Hän on syntinen" on helppo sanoa, mutta "minä olen syntinen" on vaikeampi saada suustansa. Ja ken hiljaisessa kammiossaan huutaa sitä tuskissaan, sen mustiin siipiin ilmestyy jo joku valkoinen enkelinsulka. Suokaa anteeksi! Onpa omituista, kuinka synkän vakavaksi nykyisin käy kaikki mitä ajattelee ja sanoo. Missä Mars jumala riehuu, siellä iloiset muusat vaikenevat. Tervehtäkää puolisoanne ja sanokaa hänelle, että kapteeni Allertsin ruumis on tuotu kaupunkiin ja että maahanpanijaiset on aiottu pitää huomenna.

Junkkari lausui jäähyväiset, ja käytyään katsomassa hoidokkiansa, joka voi hyvin ja oli iloisella mielellä, lähetti Maria Adrianin ja Liisan poimimaan kaupunginmuurin vieressä olevasta puutarhasta kukkia ja lehviä, joista hän aikoi yhdessä lasten kanssa sitoa seppeleitä tuolle kelpo vainajalle. Maria itse läksi kapteenin lesken tykö.

Vähän ennen päivällistä tuli Maria kotiin. Heidän talonsa edustalle oli kokoontunut kirjava joukko parrakkaita sotamiehiä. Nämä koettivat englanninkielellä selittää jotakin kaupunginvahdeille ja kun näkivät näiden kunnioittavasti tervehtivän Maria rouvaa lähensivät hekin kättänsä kypäreihinsä.

Maria vastasi ystävällisesti ja meni sisälle avoinna olevasta ovesta, josta päivänvalo virtaili ulkoeteiseen.

Pietari oli määrännyt ulkona seisoville englantilaisille sotamiehille asunnot ja neuvoteltuaan uuden päällikön Jan van der Does'in kanssa ilmoittanut heille, mihin osastoon kukin tulisi kuulumaan. He kai vielä odottelivat toisia tovereitaan, sillä kun Maria rouva rupesi nousemaan portaita ylös ja katsahti niitä pitkin, huomasi hän että tuon kapean käytävän sulki pitkäkasvuinen soturi. Tämä seisoi selin häneen ja näytteli Liisalle neliskulmaisilla metallilevyillä reunustettua tummaa samettibarettiansa, johon oli kiinnitetty kaunis vaaleansininen kamelikurjensulka. Tyttönen näytti olevan hyvissä väleissä soturin kanssa, sillä hän naureskeli vain iloisesti, vaikka vieras ei suostunut täyttämään hänen tahtoansa.

Maria pysähtyi, miettien mitä tekisi, mutta kun lapsukainen tempaisi itsellensä tuon komean lakin ja pani sen kiharoillensa, katsoi hän velvollisuudeksensa varoittaa häntä ja huudahti nuhtelevasti:

Sotilas käännähti, — hän säpsähti, laski kätensä otsallensa ja jäi hetkeksi seisomaan paikalleen: sitten kiiruhti hän pitkin harppauksin portaita alas Marian tykö. Tämä peräytyi hämmästyksissään, mutta vieras ei suonut hänelle ajatusaikaa, vaan ojensi hänelle molemmat kätensä, huudahtaen silmät säteilevinä reippaasti ja riemuisasti:

Maria tunsi heti soturin ja ojensi hänelle kätensä epäröimättä, mutta vähän hämillään. Nuorukaisen siniset silmät tavottelivat hänen katseitansa, mutta hän loi ne maahan sanoen:

— Vai rouva! huudahti toinen. — Kuinka arvokkaalta tuo kuuluu! Mutta olettehan minusta sittenkin sama Maria neitonen. Ette ole hitustakaan muuttunut. Tuolla tavoin te kumarsitte häissä Delftissä, tuolla tavoin te kohotitte kättänne, noin te loitte katseenne maahan, — noin suloisesti te silloinkin punehduitte.

Hän lausui nämät sanat iloisesti ja melkein lapsellisen avomielisesti, harvinaisen soinnukkaalla äänellä, joka ei voinut olla Mariaa miellyttämättä, vaikka häntä harmitti upseerin ylen tuttavallinen käytöstapa. Nopealla liikkeellä kohotti hän päätänsä, katsoi rohkeasti tuota nuorta, kaunista herraa silmiin ja sanoi arvokkaasti:

— Te näette vain ulkomuodon, junkkari von Dornburg, täällä sisällä on paljonkin ehtinyt muuttua kolmessa vuodessa.

— Vai junkkari von Dornburg, toisti nuorukainen pudistellen kiharapäätänsä. — Delftissä nimititte minua vain Yrjö junkkariksi. Meidän on käynyt varsin eri lailla, arvoisa rouva, varsin eri lailla! Sillä katsokaas, viikseni ovat kasvaneet joltisiksikin, joskaan eivät upeiksi, olen käynyt hartevammaksi, aurinko on polttanut ruskeaksi muinoisen punavalkoisen naamani, — lyhyesti sanoen, ulkomuotoni on muuttunut suuresti, mutta täällä povessani on kaikki entisellään, samassa tilassa kuin kolme vuotta sitten.

Maria tunsi veren jälleen kohoavan poskillensa, mutta hän tahtoi estää sitä ja vastasi nopeasti:

— Ellei kehity, niin taantuu, ja siten olette hukkaan elänyt nuo kolme vuotta, hyvä herra von Dornburg.

— Tuo pilapuheenne on sattuvampaa kuin ehkä luulettekaan. Olin toivonut tapaavani teitä Delftissä, mutta ruutimme loppui kesken Alfenissa, ja espanjalaiset ehtinevät siis syntymäkaupunkiinne ennen meitä. Nyt suosiollinen sattuma suo minun kohdata teitä jo täällä, mutta… Sallikaa minun puhua avomielisesti!… Mitä toivon ja halajan, sen näen aina ihka selvästi edessäni, se kajahtelee korvissani, — ja kun ajattelin sitä hetkeä, jolloin jälleen näkisin teidät, niin uneksuin että te panisitte molemmat kätenne minun käsiini ettekä tervehtisi minua pisteliäin sanoin, vaan kysyisitte muinoiselta toveriltanne, jonka kanssa vietitte monet iloiset hetket entisinä onnellisina aikoina, — kysyisitte Leonardin parhaalta ystävältä: "Muistatteko vielä rakasta vainajatamme?" Ja kun olisin sanonut teille: "Muistan, muistan, en ole koskaan häntä unohtanut", — silloin, niin ajattelin, silloin teidän lempeä katseenne… Oi, kiitos, kiitos! Nythän nuo rakkaat silmyet jo kimaltelevat kosteina! Ette ole sittenkään muuttunut niin täydellisesti kuin luulette, Maria rouva, — ja voitteko nuhdella minua siitä, että menneet ajat ovat pysyneet muuttumattomina mielessäni?

— En suinkaan, vastasi Maria sydämellisesti. — Ja kun puhutte minulle tuohon tapaan, niin ilomielin nimitän teitä jälleen Yrjö junkkariksi ja pyydän teitä luoksemme Leonardin ja minun ystävänäni.

— No niin, sepä hauskaa, huudahti junkkari ihastuneena. — Minulla on niin paljon kyseltävää, ja mitä itseeni tulee… hyvä Jumala, soisin, että minulla olisi vähemmän kerrottavaa.

— En tunne Leidenissä ketään muita, vastasi junkkari, — kuin oppineen ja vieraanvaraisen isäntäni ja tämän vedestä ja silloista rikkaan pienen Venetian dogen.

— Hän otti minut ystävällisesti vastaan. Entä tuo suloinen keijukainen tuolla ylhäällä?

— Hänen lapsensa edellisestä avioliitosta, — nyt siis minunkin. Kuinka tulitte nimittäneeksi häntä keijukaiseksi?

— Koska hän näyttää siltä kuin olisi syntynyt valkoisten kukkasten keskellä kuutamolla, ja koska aamuruskon vieno hohde, jota keijukaiset pakenevat, punasi hänen poskensa, kun sain hänet kiinni.

— Häntä on jo ennenkin nimitetty sillä nimellä, sanoi Maria. — Saanko nyt viedä teidät puolisoni tykö?

— Ei nyt, arvoisa rouva, sillä minun tulee tänään pitää huolta noista ulkona olevista miehistä, mutta huomenna, jos suvaitsette.

Marian tullessa sisään höyrysivät jo vadit ruokapöydässä. Häntä oli jo odotettu, ja palavissaan nopeasta käynnistä lämpöisessä ilmassa ja kiihottuneena tapaamastaan noin odottamatta tuon nuoren saksalaisen aukaisi hän nyt Pietarin työhuoneen oven ja huudahti puolisolleen:

— Olemme kernaasti odottaneet, vastasi Pietari ystävällisesti, tullen hänen luoksensa. Silloin muisti Maria päätöksensä, ja ensi kerran avioliittonsa aikana hän painoi miehensä käden huulillensa. Hymyillen veti Pietari sen pois, suuteli hänen otsaansa ja sanoi sitten:

— No tulkaa siis, vastasi Maria iloisesti. — Tiedätkös, ketä tapasin tuolla portaissa?

— Hän kävi luonani ilmoittautumassa. Hän on komea, reipas nuorukainen, kotoisin jostakin Saksan protestanttisista maista.

— Ja Leonardin paras ystävä. Olitko sen unohtanut? Olen varmaankin kertonut sinulle hänestä. Hän oli vieraanamme Jakoban häissä.

— Aivan niin. Yrjö junkkari. Hän kesytti silloin prinssin tallimestarille tuon vauhkon raudikon.

— Raudikko on vielä nytkin hyvä juoksija, virkkoi Pietari. — Muistan, että Leonard luuli junkkarin tempuillansa ja kyvyillänsä vielä panevan maailman mullin mallin, ja nyt täytyy poika paran pysyä täällä toimetonna meidän ruokittavanamme. Kuinka hän on joutunut englantilaisten joukkoon ja tänne sotaan?

— Sen kyllä uskon. Hän asuu Vaihettajan majatalossa, mutta ehkä tuolla sivurakennuksessa olisi pihan puolella sopiva huone hänelle.

— Ei, Pietari, vakuutti Maria innokkaasti. — Siellä ei ole yhtään huonetta kunnossa.

— No saamme nähdä. Mutta kutsukaamme hänet joka tapauksessa huomenna päivälliselle, niin hän saa kertoa meille elämänsä vaiheista. Hän tuntuu olevan kelpo nuorukainen. Hän pyysi, etten jättäisi häntä joutilaaksi, vaan toimittaisin hänelle tehtävää. Jan van der Does asettaa hänet kyllä oikealle paikalle, sillä tuo uusi päällikkö osaa tutkia ihmisten sydämiä.

Barbara sekaantui myöskin puheeseen, Pietari käski, vaikka oli arkipäivä, oluen asemasta tuoda viiniä, ja mitä ei viikkomääriin ollut tapahtunut tapahtui nyt: talonisäntä istui aterian jälkeen umpeensa neljännestunnin pöydässä. Hän kertoi espanjalaisten nopeista marsseista ja englantilaisten luopioiden surullisesta kohtalosta, — heiltä kun oli riisuttu aseet, jonka jälkeen heidät osastoittain kuljetettiin pois. Toiset englantilaiset, joiden joukossa Yrjö junkkari oli ollut, olivat tehneet uljasta vastarintaa Alfenissa. Eräässä toisessa kiihkeässä kahakassa väitettiin don Gaytanin, sotapäällikkö Valdezin avustajan ja parhaan upseerin, kaatuneen. Nyt voivat airuet vielä päästä Delftiin, mutta seuraavana päivänä, arveli pormestari, sulkisi vihollinen varmaankin senkin tien. — Kaikesta tästä jutellessaan kääntyi Pietari Marian puoleen, ellei Barbara nimenomaan kysynyt jotakin, ja kun hän vihdoin nousi pöydästä, tilasi hän seuraavaksi päiväksi hyvää paistia vieraan varalta, jonka itse aikoi kutsua päivälliselle. Tuskin oli hän sulkenut huoneensa oven jälkeensä, kun Liisa kiiruhti Marian luo, kietoi käsivartensa hänen polviensa ympärille ja kysyi:

— Äiti, eikös Yrjö junkkari ole tuo iso kapteeni, jolla on sininen sulka ja joka juoksi niin nopeasti portaita alas sinua vastaan?

Pienokainen taputti käsiään ihastuksissaan ja juoksi sitten Barbaran tykö, huutaen vielä kerran:

— Ja hänen kiharansa, hänen kiharansa ovat yhtä pitkät kuin
Assendelftin Klaaran. Saanko tulla mukaan Henriika tädin tykö?

— Ehkä myöhemmin, vastasi Maria. — Menkää nyt, lapset, noutamaan kukat, ja erottakaa ne lehvistä. Kerttu tuo nuoraa ja lankaa ja sitten sidotaan seppeleet.

Junkkari näytti olleen oikeassa nimittäessään tuota päivää onnenpäiväksi, sillä Henriikakin oli nyt reippaalla mielellä ja ilman tuskia. Hän oli lääkärin luvalla kulkenut huoneessaan edes takaisin, istunut kauan aikaa avonaisen akkunan ääressä ja syönyt sitten kanapaistia, — ja nyt Marian tullessa hänen luoksensa hän istui pehmeässä nojatuolissaan nauttien parantumisen tunteesta.

Maria iloitsi nähdessään hänet terveemmän näköisenä ja sanoi hänelle, että oli tyytyväinen hänen ulkomuotoonsa.

— Samaa voin minä sanoa teistä, vastasi Henriika. — Näytätte niin onnelliselta. Mitä hauskaa on tapahtunut?

— Mitäkö hauskaa? Mieheni oli iloisempi kuin tavallisesti, ja me juttelimme pöydässä kaikenmoisesta. Tulin vain kysymään, kuinka te voitte. Myöhempään tulen taas luoksenne. Nyt aion lasten kanssa ryhtyä surulliseen työhön.

— Lastenko kanssa? Missä tekemisissä ovat keijukainen ja signor salvatore surujen kanssa?

— Kapteeni Allertsin maahanpanijaiset ovat huomenna ja me sidomme yhdessä seppeleitä ruumisarkkua varten.

— Vai seppeleitä! huudahti Henriika. — Tulkaapa minun luokseni oppiin.
Ottakaa, Kerttu, lautaset pois ja kutsukaa pienokaiset tänne.

— Minäkö? Huomenna aion laulaakin! Tuo pelastajani juoma, se tekee ihmeitä. Onko teillä kylliksi kukkia ja tammenlehviä?

Hänen lausuessaan nämät sanat ovi aukeni ja Liisa tuli varovasti huoneeseen. Hän lähestyi Henriikaa käyden varpaisillansa, kuten häntä oli käsketty, ja antoi tämän suudella itseään sekä sanoi sitten innokkaasti:

— Henriika täti, joko sinäkin siitä tiedät? Yrjö junkkari, hän, jolla on sininen sulka, tulee huomenna jälleen, ja hän syö meillä päivällistä.

— Herra von Dornburg, eräs upseeri, joka tuli kaupunkiin noiden englantilaisten kanssa, — kerroinhan heistä teille, — hän on saksalainen… vanha tuttu. Mene, Liisa, järjestämään kukkia Adrianin kanssa; minä tulen heti teitä auttamaan.

— Niin täällä, keijukainen, täällä; me sidomme yhdessä kauneimman seppeleen minkä koskaan olet nähnyt.

Lapsukainen juoksi ulos ja unohti tällä kertaa ihastuksissaan sulkea oven varovasti.

Maria katsoi ulos akkunasta. Neiti tarkasteli häntä hetken vaieten ja huudahti sitten:

— Sananen vielä, Maria rouva. Mitäs katseltavaa siellä pihalla on? Ei niin mitään. Ja minne on ilo kadonnut silmistänne? Ei teidän talossanne juuri vilise vieraita; miksikä sitten odotitte Liisaa kertoaksenne Yrjö junkkarista, tuosta saksalaisesta… vanhasta tuttavastanne?

— Ei, ei! Tiedättekö, mitä luulen? Sodan myrskyt ovat varmaankin lennättäneet taloonne tuon nuoren huimapään, jonka seurassa te vietitte niin ylen autuaita hetkiä sisarenne häissä. Olenko oikeassa vai en? Ei teidän tarvitse punehtua noin kovin!

— Hän se on, vastasi Maria vakavasti. — Mutta jos pidätte minusta, niin unohtakaa mitä hänestä kerroin, tai elkää ainakaan huvitelko viittailemalla siihen, sillä se loukkaisi minua kovin.

— Niin, toisen, jota kunnioitan ja rakastan, joka luottaa minuun ja itse kutsui junkkarin taloonsa. Minä pidin tuosta nuorukaisesta, iloitsin hänen luonnonlahjoistaan ja olin huolissani, kun hän piloillaan saattoi henkensä vaaraan, ikäänkuin se olisi ollut joutava lehdykkä, jonka heittää virran vietäväksi.

— Nyt tiedän mikä on velvollisuuteni. Pitäkää te vain huolta siitä, etteivät turhat puheet häiritse mieleni rauhaa.

— Kyllä, kyllä, Maria. Mutta utelias olen sittenkin näkemään tuon Yrjö ritarin ja kuulemaan hänen lauluansa. Valitettavasti ei yhdessäolomme kestä kauan. Minä tahdon kotiin.

— Tohtorista vähät. Minä lähden, niin pian kuin tunnen olevani kyllin terve. Isältäni kielletään pääsö tänne, mutta teidän puolisollanne on suuri vaikutusvalta ja tahtoisin keskustella hänen kanssansa.

— Mitä pikemmin, sen parempi, — onhan hän teidän miehenne, ja kuten sanoin, olen täällä kuin kuumilla kivillä.

— Tuohan kuuluu vallan alakuloiselta, huudahti neiti. — Ehkä teistä on hauskaa kuulla, että minustakin on vaikeata erota teistä. En lähtisikään vielä muutoin, mutta sisareni Anna… hän on nyt leski, — Jumalan kiitos, haluttaisi sanoa, mutta hän on puutteessa ja turvatonna. Minun täytyy saada puhua hänestä isäni kanssa ja lähteä täältä tyynestä lahdelmasta jälleen myrskyiselle ulapalle.

— No hyvä! Tulkaa sisään, lapset! Asettakaa kukat tuonne pöydälle. Sinä, keijo, istuudut tuolle jakkaralle ja salvatore antaa minulle kukkia. No mutta mitäs nyt? Luulen toden totta, että tuo veitikka on voidellut kiharansa hyvänhajuisella öljyllä. Minunko kunniakseni, pelastajani? Kiitos! — Nuorat käytämme sittemmin. Ensiksi laitamme kukkavihkoja ja sitten sidomme ne lehviin. — Laulakaapa pikku laulu, Maria, työskennellessämme! Ensi kerran! Tänään sen kyllä kestän.

Puoli kaupunkia oli mukana kelpo kapteenin ruumissaatossa, ja soturien joukossa, jotka osottivat tuolle urhoolliselle vainajalle viimeistä kunniaa, oli myöskin Yrjö von Dornburg. Hautajaismenojen päätyttyä vei taiteilija Vilhelmi tuon kaivatun toverin pojan mukaansa kotiinsa. Van der Werffillä olisi ollut maahanpanijaisten jälkeen vielä paljon toimitettavaa, mutta hän meni kumminkin kotiin, sillä hänhän odotti saksalaista päivälliselle.

Pormestari istui kuten aina pöydän päässä; hänen ja Marian välillä istui junkkari ja heitä vastapäätä Barbara ja lapset.

Leski ei voinut olla katselematta yhtä päätä nuorukaisen reippaita, iloisia kasvoja, sillä vaikkei hänen Vilhelminsä kauneuden puolesta ollut likimainkaan junkkarin vertainen, oli tämän luottamusta herättävässä katseessa kumminkin jotakin, joka Barbarasta muistutti hänen poikaansa.

Oli kyselty ja puheltu niitä näitä, muisteltu hauskoja entisiä aikoja, — ja kun ruuat oli viety pois ja pöytään tuotu astia hienompaa viiniä, täytti Pietari junkkarin lasin uudelleen ja kohotti omaansa.

— Tyhjentäkäämme tämä lasi, huudahti hän, katsoen herttaisen ystävällisesti Yrjöä silmiin, — tyhjentäkäämme tämä lasi kalliin asiamme menestykseksi, tuon asian, jonka puolesta tekin vapaaehtoisesti olette tarttuneet miekkaan. Kiitos oiva ryyppäyksestänne! Juomistaito on taitoa sekin, ja saksalaiset ovat siinä mestareita.

— Sitä oppii meillä kaikkialla eikä suinkaan huonoimmin Jenan yliopistossa.

— Kunnia olkoon niille tohtoreille ja professoreille, jotka saattavat oppilaansa siinä niin taitaviksi kuin lanko vainajani ja, tästä juomisnäytteestä päättäen, myöskin teidät.

— Nuoret eivät muutoin tyydy vähään, vastasi Pietari, — mutta kun on puhe ajasta, katsovat he usein paljoksi sitä mikä vanhemmista on vähän. Mutta varmaankin olettekin kokenut paljon viime vuosien kuluessa. Minä voin viipyä vielä hetkisen, ja kun kerran olemme tässä koolla, niin kertokaapa meille, jos ette nimittäin mieluummin tahdo olla kertomatta, kuinka jouduitte kaukaisilta kotitienoiltanne tänne Hollantiin ja saksalaisten ja latinalaisten kirjojenne äärestä englantilaiseen sotajoukkoon.

— Niin, lisäsi Maria luontevasti, — tehän lupasitte minulle kertoa siitä. Lukekaa pöytärukouksenne, lapset, ja menkää sitten.

Adrian katsahti rukoilevasti ensin äitiin ja sitten isään, ja kun ei kumpikaan kieltänyt häntä jäämästä, veti hän tuolinsa lähemmäksi sisartansa, ja nojaten pään päätä vasten he silmät avo auki kuuntelivat, kun junkkari kertoi, aluksi tyynesti, mutta sitten yhä vilkkaammin:

— Te tiedätte, että olen kotoisin Tyyringistä, Keski-Saksassa sijaitsevasta vuorisesta maasta. Meidän linnamme on kauniissa laaksossa, jonka läpi kiemurtelee kirkas joki. Metsäiset vuoret, jotka eivät ole niin korkeita kuin Sveitsin jättiläisharjanteet, mutta eivät mataloitakaan, rajoittavat tuota kapeata laaksonpohjuketta. Vuorten rinteitä peittävät pellot ja niityt, ja ylempänä on havumetsiä, jotka metsämiesten tavoin kaikkina vuodenaikoina ovat vihreään puetut. Talvella lumi tosin luo niiden ylitse hohtavan valkoisen vaipan. Kevään tullen puhkeavat kuuset kasvamaan tuoreita havuja, yhtä uhkuvia ja meheviä kuin teidän tammienne ja pyökkienne nuoret lehvät, ja joen rannalla olevilla niityillä näyttää lämpöisestä ilmasta huolimatta satavan lunta, sillä siellä kukkivat hedelmäpuut, toinen toisensa vieressä, ja kun tuuli puhaltelee, liitelevät niiden hennot valkoiset kukkalehdet kuin lumihiuteet ilmassa ja putoavat kirjavien kukkain sekaan ja järven tyynelle pinnalle. Paljaita kallioita on myöskin runsaasti ylempänä vuorilla, ja sellaisiin paikkoihin, missä ne ovat varsin äkkijyrkkiä ja vaarallisia kiivetä, ovat esi-isämme rakennelleet linnojansa, ollaksensa turvassa vihollisten hyökkäyksiltä. Meidän linnamme on vuorenharjulla, joka kohoaa keskellä Saalenlaaksoa. Siellä olen syntynyt, siellä poikasena leikkiellyt, lueksinut ja opetellut kirjoittamaan. Metsäotuksia oli noissa tienoissa runsaasti, meillä oli virkkuja ratsuja, ja harvoin minä raju nulikka vapaaehtoisesti saavuin kouluhuoneeseen; harmaahapsisen maisteri Lorenzin täytyi ottaa minut kiinni, jos mieli saada oppiinsa. Sisareni ja Hannu, nuorin veljeni, — poikanen oli vain kolme vuotta minua nuorempi — olivat kilttiä oppilaita. Vanhempi veli oli minulla myöskin, mutta hänestä ei minulle ollut mitään iloa. Hänet oli näet, kun hänen viiksensä vielä tuskin olivat alkaneet versoa, armollinen herttuamme määrännyt ritari von Brandin aseenkantajaksi, kun tämä lähetettiin Espanjaan hankkimaan Andalusian hevosia. Juhana Fredrikin isä vainaja oli Mühlbergin tappelun jälkeen Madridissa oppinut tuntemaan niiden arvon. Matkalle lähtiessään oli Ludvig ollut iloinen veitikka, joka osasi kesyttää hurjimmatkin oriit. Vanhemmistani oli ylen katkeraa ajatella häntä kuolleeksi, mutta kun vuosia kului eikä häntä alkanut näkyä enemmän kuin ritari Brandiakaan, täytyi meidän ruveta uskomaan että olimme kadottaneet hänet. Äiti yksin ei sitä tehnyt, vaan odotti hänen vielä palaavan. Isä nimitti minua tulevaksi linnanherraksi ja perilliseksensä. Kun ääneni alkoi käydä karkeammaksi ja aloin joltisestikin ymmärtää Ciceroa, lähetettiin minut Jenan yliopistoon lukemaan lakitiedettä, että voisin tulevaisuudessa päästä valtioneuvostoon, kuten setäni, kansleri, toivoi.

Oi Jena, kallis Jena! On touko- ja kesäkuussa ihania päiviä, jolloin taivaalla näkyy vain kevyitä pilvenhattaroita ja jolloin kaikki lehdet ja kukat viheriöitsevät ja upeilevat niin raittiina ja mehevinä että luulisi — ja niin ne kai itse luulevat — etteivät ne koskaan voi kuihtua ja lakastua, — ja sellaisena päivänä kuvastuu saksalaisen mielessä hänen iloinen ylioppilasaikansa. Sen varmaankin uskottekin! Leonard on kertonut teille monenmoista Jenasta. Hän osasi yhdistää huvittelun ja työnteon; minä sitä vastoin en oppinut paljoa noilla puisilla penkeillä, sillä harvoin niillä istuskelin, eikä kirjojen tomu suinkaan ole turmellut keuhkojani, mutta Ariostoa luin väsymättömällä innolla, olin harras laulaja, ja kun povessani myrskyeli ja kuohueli, sepitin omaksi huvikseni runoja. Miekkaa oppii Jenassa myöskin käyttämään, ja kernaasti olisin kerran miekkaillut tuon kelpo kapteeni Allertsin kanssa, josta minulle olette kertoneet. Leonard oli minua vanhempi, ja kun hän jo kunnialla oli hankkinut itselleen maisterinarvon, lueksin minä vielä pandekteja. Mutta yksi sydän ja yksi sielu meissä aina oli, ja niin seurasin häntä hänen häihinsä Hollantiin. Nepä vasta olivat päiviä! Jenan arvokkaat teoloogit kiistelivät tuimasti siitä, millä paikalla maanpintaa paratiisin yrttitarha sijaitsi. Minusta he olivat narreja kaikki tyyni, sillä ajattelin: "On olemassa vain yksi Eedeni ja se on Hollannissa, ja ihanimmat ruusut, mitkä ensi aamukaste herätti, ne kukoistavat Delftissä!"

Kiharoitaan pudistaen ääntyi Yrjö hämillään, mutta kun ei kukaan häntä keskeyttänyt ja hän huomasi Barbaran kasvoilla kuvastuvan mielenjännityksen ja näki pienokaisten hehkuvat posket, jatkoi hän levollisemmin:

— Niin tulin sitten kotiin ja sain ensi kerran kokea, että elämässäkin usein ihanat kesäpäivät päättyvät rajuilmalla. Isäni oli sairaana, ja muutamia päiviä sen jälkeen kuin olin tullut kotiin hän ummisti silmänsä ikuiseen uneen. En ollut vielä nähnyt kenenkään ihmisen kuolevan, ja ensimäinen, aivan ensimäinen oli hän, oli isäni.

Yrjö pysähtyi ja pyyhkäisi kovan liikutuksen valtaamana kädellä silmiänsä.

— Teidän isänne oli varmaan, lausui Barbara hartaalla osanotolla, — kelpo mies, jos saa hedelmän mukaan arvostella puuta.

Silloin kohotti junkkari jälleen päätänsä ja huudahti silmät säteilevinä:

— Kuvailkaa mielessänne kaikkea mikä on hyvää ja jaloa, ja muodostakaa siitä ylevä, ihana miesolento, — silloin näette edessänne isäni. Ja jos saan kertoa teille äidistäni…

— Jumala suokoon! huudahti junkkari. — Kahteen kuukauteen en ole kuullut mitään omaisistani. Se on kovaa. Hymyileehän iloja monenlaisia kaikkialla maailmassa, ja sotilaan ammatti miellyttää minua, mutta usein on katkeraa, kun niin harvoin saa tietoja kotoa. Oi, jos olisi lintu, auringonsäde tai vaelteleva tähtönen, silloin voisi edes silmänräpäyksen ajaksi katsahtaa kotiin ja nähdä, kuinka siellä ovat asiat, mieli kävisi jälleen kiitolliseksi, tai jos niin täytyisi olla… mutta sitä en tahdo ajatella. Myöskin Saalenlaaksossa kukkivat nyt puut ja tuhannet kukat nurmikolla, aivan kuten täällä ja kuten kaksi vuotta sitten, kun läksin toisen kerran kotoa.

Isäni kuoltua olin minä perillinen, mutta minulle ei tuottanut iloa metsästys, ei ratsastukset, ei laulu eikä lasien kilinä. Kuljin kuin unessa, ja minusta tuntui, että minulla ei ollut oikeutta olla onnellinen, kun isäni oli poissa. Silloin toi lähetti — siitä on nyt juuri kaksi vuotta — Weimarista kirjelmän, joka oli tullut Italiasta armollisen herramme kirjeiden mukana ja sisälsi tiedonannon, että kuolleeksi luultu veljemme vielä eli ja oli sairaana ja kurjassa tilassa Bergamon sairaalassa. Eräs nunna oli kirjoittanut hänen puolestansa, ja nyt saimme tietää, että Ludvig matkalla Valenciasta Livornoon oli joutunut merirosvojen käsiin ja kuljetettu Tunisiin. Mitä kärsimyksiä hänellä siellä oli kestettävänä, kuinka monen vaaran uhalla hänen vihdoin onnistui päästä vapaaksi, siitä kerron joskus toiste. Genualaisella kaleirilla hän oli paennut Italiaan. Bergamoon saakka oli hän jaksanut kulkea, mutta sieltä hän ei päässyt kauemmaksi, ja nyt hän oli sairaana, ehkä kuolemaisillansa, armeliasten muukalaisten hoidettavana. Minä läksin matkaan enkä säästänyt ratsuani kiiruhtaessani Bergamoon, ja vaikka matkalla oli nähtävänä monenmoista, mikä oli omituista ja kaunista, ei se tuottanut minulle mitään iloa, sillä ajatus, että Ludvig oli kovasti sairaana, rasitti koko ajan mieltäni. Puron juoksu saattoi minut kiiruhtamaan kulkuani, ja korkeat vuoret olivat minusta vain kiusoittavia viivykkeitä. Päästyäni korkean Gotthardin toiselle puolen kävi mieleni keveämmäksi, ja kun Bellinzonasta päin lähestyin Luganoa ja kaupungin edustalla kimalteleva vedenpinta hymyili minulle kuin sininen silmä, silloin unohdin hetkeksi huoleni, liehutin lakkiani ja lauloin laulun. Bergamossa tapasin veljeni, hengissä tosin, mutta murtuneena ruumiiltaan ja hengeltään, sairaana ja halutonna kauemmin kantamaan olemassaolon taakkaa. Hän oli saanut hyvän hoidon, ja jo muutaman viikon jälkeen voimme lähteä kotiin — matkaten nyt ihanan Tyrolin kautta. Ludvigin ruumiinvoimat lisääntyivät päivä päivältä, mutta henkisesti hän tuntui olevan siipirikko. Olihan hänen täytynyt vuosimääriä tehdä kovaa maatyötä, kahleet jaloissa, polttavassa auringonpaisteessa. Ritari Brand oli pian sortunut kovaan kohtaloonsa, — Ludvig taas kadotti Tunisissa sekä nauru- että itkutaidon — ja kummankohan taidon puutteesta enemmän kärsii? Ei hän edes kohdatessaan äitiämme voinut vuodattaa ainoatakaan kyyneltä, vaikka hänen ruumiinsa — varmaankin sydämensäkin — vapisi liikutuksesta. Nyt toimiskelee hän hiljaisesti kotona. Parhaassa ijässään on hänestä tullut vanhus, mutta hän voi nyt jo tyytyä elämään — vieraita kasvoja hän vain ei siedä nähdä. Olimme kovassa kiistassa hänen kanssansa, sillä hänen, vanhimman veljen, on lain mukaan linna ja perintötila, mutta hän tahtoi luopua oikeuksistansa minun hyväkseni. Hän oli saanut äidinkin puolellensa, ja setä ja sisarukseni alkoivat kehotella minua täyttämään hänen tahtonsa, mutta minä pysyin lujana. Mikä ei ole minulle tulevaa, sitä en ota, ja meidän nuorin veljemme, Wolfgang, on jo täysikasvuinen ja voi täyttää sijani, jos tarvitaan. Kun nuo pyynnöt ja ahdistelut alkoivat rasittaa minua liiaksi, satuloitsin jälleen ratsuni ja läksin maailmaa kiertelemään. Äidistäni oli katkeraa laskea minut luotansa, mutta minussa oli herännyt vaeltamishalu ja läksin sieltä riemuiten kuin häämatkalle. Suoraan sanoen luovuin linnasta ja perintötilasta kuin rasittavasta taakasta. Vapaana kuin tuuli ja pilvet kuljin samaa tietä, jota olin kulkenut yhdessä Leonardin kanssa, sillä teidän maassanne oli aivan mieleni mukainen sota, ja miekasta oli kohtaloni vastaisuudessa riippuva. Kölnissä liittouduin Ludvig Nassaulaisen joukkoihin ja taistelin niiden mukana Mookerin nummella, — taistelin, kunnes kukaan meistä ei enää kyennyt tekemään vastarintaa. Ratsuni oli saanut surmansa, költerini mennyt palasiksi, reppuni olin kadottanut, — minulla ei ollut jäljellä paljon muuta kuin iloinen mieleni ja toivo, että vielä tulisi parempia· aikoja. Kauan ei minun niitä tarvinnutkaan odottaa, sillä kapteeni Gensfort pestasi minut englantilaiseen joukkoon. Tulin hänen vänrikiksensä, ja Alfenissa taistelin hänen rinnallansa, kunnes ruutimme loppui. Kuinka siellä kävi, sen tiedätte.

— Ja kapteeni van der Laen, lausui Pietari, — kertoi meille, että hänen on teitä kiittäminen hengestänsä. Olitte taistellut kuin jalopeura.

— Oli aika temmellystä linnoituksen luona, mutta kumminkaan en saanut pienintäkään naarmua — en minä eikä ratsuni, — ja sillä kertaa pelastin myöskin reppuni ja täyden kukkaroni. Kohtalo suosii, kuten äiti, enin niitä lapsistansa, joista on enin huolta, ja siksi se kuljetti minut teidän ja teidän omaistenne tykö, herra pormestari.

— Ja pyydän teitä, vastasi Pietari, — olemaan kuin kotonanne. Meillä on sivurakennuksessa pihan puolella kaksi hauskaa huonetta; ne laitetaan kuntoon teidän varaltanne, jos tyydytte niihin.

— Minun täytyy lähteä virkatoimiini, mutta ilmoittakaa naisväelle, mitä tarvitsette ja milloin aiotte muuttaa tänne. Mitä pikemmin sen parempi. Eikö niin, Maria?

— Lausun teidät tervetulleeksi, junkkari Yrjö. Nyt menen katsomaan potilasta, jota täällä hoidamme. Ilmoittakaa Barbaralle mitä haluatte.

Leski jäi kahden kesken junkkarin kanssa, ja hän koetti nyt ottaa selkoa vieraan toivomuksista. Sitten hän meni hakemaan kälyänsä, ja kun hän löysi hänet Henriikan luota, löi hän kätensä yhteen, huudahtaen:

— Siinä se vasta on ihminen! Neiti, sen sanon, että minä, vanha ihminen, en ikipäivinäni ole nähnyt toista sellaista. Sitä sydäntä, — ja kauneutta sen ohella! Kenelle onnen antimia suodaan, sille niitä suodaan täysin mitoin, jolla on, sille annetaan! Ne sanat ovat todet!

Pietari oli luvannut Henriikalle että pyytäisi neuvoston toimittamaan hänelle saattoväkeä.

Henriikasta oli vaikeata lähteä pormestarin talosta. Marian olennon puhtaus virkistytti häntä; hänestä oli kuin hänen kunnioituksensa omaa sukupuoltaan kohtaan olisi lisääntynyt seurustellessa hänen kanssansa. Eilen oli hän kuullut hänen laulavankin. Kuten Maria itse, niin oli hänen äänensäkin. Joka sävel oli raikas ja puhdas, ja Henriikaa pahoitti, ettei hänen ollut suotu laulaa yhdessä hänen kanssansa. Lapsistakin oli hänen vaikea erota. Mutta hänen täytyi lähteä, jo Annankin takia, sillä kirjeiden kirjoittamisesta ei olisi mitään hyötyä: Jos Henriika olisi kirjoittanut isälle, rukoillakseen häntä antamaan anteeksi tuolle hylkäämällensä tyttärelle, olisi isä tuskin lukenut kirjettä loppuun. Suusanalla oli hän pikemmin taivutettavissa jonakin suotuisana hetkenä. Henriikan täytyi saada keskustella isän kanssa, mutta häntä kammotti elämä tuolla kotilinnassa, varsinkin kun hän tiesi ettei isä suinkaan häntä kaivannut. Voidakseen säilyttää perintönsä oli hän lähettänyt tyttärensä tädin luo kidutettavaksi, hänen sairastaessaan hengenvaarallista tautia oli hän mennyt turnajaisiin, ja kirje, jonka Henriika oli saanut eilen, sisälsi vain tiedon, että isältä oli kielletty pääsö kaupunkiin ja että Henriikan pitäisi lähteä Haagiin junkkari de Heuterin taloon. Kirjeeseen oli suljettu sotapäällikkö Valdezin allekirjoittama suojeluskirja, jossa Filip kuninkaan upseereja ja sotamiehiä kehotettiin pitämään huolta hänen turvallisuudestansa matkalla.

Pormestari oli arvellut että hänet, sopimuksenhierojan saattamana, voitaisiin kantotuolissa kuljettaa espanjalaisten joukkojen tykö, eikä lääkäri enää vastustanut hänen lähtöänsä. Toivottavasti hän voisi lähteä jo tänään.

Haaveksien seisoi Henriika akkunankomerossa katsellen pihalle. Itäisessä sivurakennuksessa oli muutamia akkunoita auki. Kerttu näytti nousseen varhain, sillä hän tuli, muassaan nuori apulainen, joka kantoi pesuneuvoja, siitä osasta rakennusta, mikä oli aiottu Yrjölle. Sitten tuli Jan esiin kantaen suurta nojatuolia päänsä päällä. Liisa juoksi friisin jälkeen huutaen:

— Sehän on Barbara tädin lepotuoli. Missähän hän nyt aikoo nukkua päivällisuntansa?

Henriika kuuli nuo sanat ja ajatteli ensiksi vanhaa kelpo "Babettaa", joka vielä voi olla noin hellämielinen, ja sitten Mariaa ja tuota miestä, joka aiottiin sijoittaa noihin huoneisiin. Eivätkö muinoiset siteet kumminkiin vielä höllästi kiinnittäneet toisiinsa Mariaa ja tuota kaunista junkkaria? Häntä värisytti sitä ajatellessa. Pietari parka! Maria parka! Oliko oikein nyt juuri jättää tuo nuori vaimo, joka hädässä oli ojentanut hänelle auttavan kätensä? Mutta lähempiä velvollisuuksiahan hänellä toki oli omaa sisartansa kuin tätä vierasta naista kohtaan. Joka päivä, jonka hän vietti tässä turvapaikassa, tuntui hänestä kuin Annalta ryöstetyltä, nyt kun eräs tämän puolisollensa kirjoittama kirje, — upseeri vainajan salkussa löytyneistä ainoa, joka oli hänen vaimoltansa, — oli saattanut hänen tiedoksensa, että Anna oli sairas ja lapsinensa menehtymäisillänsä kurjuuteen.

Barbaran ja Marian avulla hän pani tavaransa kokoon. Päivällisen aikaan oli kaikki valmiina lähtöä varten, ja hän meni nyt tänään ensi kerran aterioimaan yhdessä muiden kanssa. Pietari oli estetty tulemasta pöytään; Henriika istuutui hänen paikallensa ja peitti äänekkääseen, teeskenneltyyn hilpeyteen surut ja huolet, jotka täyttivät hänen mielensä. Hämärän tultua seurasivat Maria ja lapset häntä hänen huoneeseensa, ja hän antoi nyt ottaa harppunsa esille ja alkoi laulaa. Monta säveltä oli hänen aluksi vaikea saada esiin syvällä äänellänsä, mutta kuten lumi soluessaan vuorelta tasangolle ensiksi liukuu alaspäin hitaasti ja väkinäisesti, mutta pian saa lisiä, käy lujemmaksi ja tasaantuu, samoin paisui hänen äänensä vähitellen yhä täyteläisemmäksi, käyden valtavan voimakkaaksi, ja kun hän vihdoin asetti harpun seinää vasten ja väsähtyneenä lähestyi tuolia, tarttui Maria hänen käteensä ja sanoi liikutettuna:

— En voi, vastasi tyttö. — Ettekä te kaipaakaan minua. Vai lähdettekö mukaani, lapset?

Adrian katsoi hämillään alaspäin, mutta Liisa heittäytyi hänen syliinsä huudahtaen:

Silloin kolkutettiin ovea ja Pietari tuli sisään. Hänestä voi nähdä, ettei hän tuonut muassaan iloisia viestejä. Neuvosto ei ollut suostunut hänen pyyntöönsä. Melkein yksimielisesti oli hyväksytty komisario van Bronkhorstin ehdotus, että pidätettäisiin kaupungissa tuo neiti, jolla oli Alankomaiden ylhäisimpään aateliin kuuluvia espanjalaismielisiä sukulaisia. Jos kaupunki antautuisi, ei neiti van Hoogstratenin sielläolo tosin voisi estää polttamista ja murhaamista, mutta se voisi kumminkin saattaa päälliköt menettelemään jonkun verran varovammin. Pietarin vastalausetta ei ollut otettu korviin. Nyt kertoi hän neidille avomielisesti, kuinka oli pitänyt hänen puoltansa, ja pyysi tämän rauhoittumaan ja tyytymään jäämään toistaiseksi hänen taloonsa, jossa oli rakas vieras.

Henriika keskeytti häntä monilla mielipahaa ja suuttumusta ilmaisevilla huudahduksilla; vähän tyynnyttyään hän sanoi:

— Voi teitä kumminkin! Jäisinhän kernaasti luoksenne, mutta tiedätte mikä minulta jää suorittamatta tuon katalan väkivaltaisuuden takia. Ja sitä paitsi — olenhan vanki, minun täytyy olla viikko- ja kuukausimääriä käymättä ripillä ja messuissa! Mutta ennen kaikkea, — laupias taivas, kuinka käy nyt onnettoman sisareni?!

— Jos kaipaatte uskonnollista lohdutusta, niin pidän huolta siitä että pater Damianus tulee luoksenne, ja harmaiden sisarusten tykönä täällä meidän lähellämme voitte käydä messuissa niin usein kuin tahdotte. Emmehän taistele teidän uskoanne vastaan, vaan jokaisen uskonnon vapaan harjoittamisen puolesta, — ja saattehan vapaasti liikkua kaikkialla kaupungissamme. Sisartanne koskevia huolia vaimoni voi paremmin kuin minä auttaa teitä kantamaan, mutta siitä olkaa varma, että milloin vain voin auttaa teitä, teen sen, enkä vain sanoin.

— Olen kiitollisuudenvelassa teille, tiedän sen, mutta tehkää hyvin ja jättäkää minut nyt ja suokaa minulle huomiseksi ajatusaikaa.

— No sitten, sanoi Maria vakavasti, — sitten jäätte luoksemme. Sisarenne kohtalo ei huolestuta yksin teitä, vaan se turmelee minunkin iloni. Miettikäämme siis ennen kaikkea, mitä voimme tehdä hänen hyväksensä. Kuinka on Delftiin vievien teiden laita?

— Ne ovat vihollisen hallussa ja huomenna tai ylihuomenna ei kukaan enää pääse sinne.

— Rauhoittukaa siis, Henriika, ja miettikäämme, mitä vielä on tehtävissä.

Nyt alkoi tuumiminen, ja neiti katsoi hämmästyneenä tuota hentoa nuorta vaimoa, sillä tämä johti neuvottelua pontevan tarmokkaasti ja järkevästi. Päätettiin että olisi parasta vielä samana päivänä hankkia luotettava lähetti, joka voisi viedä Anna d'Avilalle rahaa ja, jos mahdollista, tuoda hänet Hollantiin. Pormestari tarjosi omista varoistansa lainan sitä rahamäärää vastaan, minkä vanha neiti van Hoogstraten oli määrännyt Henriikan sisarelle ja joka varmaan tulisi maksettavaksi, ja luontevasti otti hän vastaan vieraansa kiitokset.

Henriika ajatteli taiteilija Vilhelmiä; olihan tämä hänen sisarensa ystävä.

— Mutta hän on sotapalveluksessa, sanoi pormestari. — Minä tunnen hänet. Näinä kovina aikoina ei häntä saisi jättämään kaupunkia edes oman äitinsä hyväksi.

— Mutta minä tiedän sopivan lähetin, sanoi Maria. — Lähetämme Yrjö junkkarin.

— Se kyllä kävisi päinsä, huudahti Pietari. — Hän on Vaihettajan majatalossa. Minun täytyy mennä van Houtin luo ja hänen asuntonsa on majatalon vieressä. Lähetän saksalaisen luoksenne. Minulla on kiire, ja tuollaisten nuorukaisten suhteen saavat kauniit naiset enemmän aikaan kuin parrakkaat miehet. Hyvästi, arvoisa neiti, ja olkaa varma siitä, että me iloitsemme vieraastamme.

— Kuinka äkkiä ovatkaan asiat joutuneet toiselle tolalle kuin odotin. Minä pidän teistä, olen teille kiitollinen, — mutta olenhan vanki, vanki!… Seinät alkavat minua ahdistaa, katto painaa minua. En tiedä, olenko iloissani vai epätoivoissani. Teillä on kyky vaikuttaa junkkariin. Kertokaa hänelle Annasta, liikuttakaa hänen sydäntänsä; olisi meille molemmille parasta, jos hän läksisi.

— Te tarkoitatte teille ja teidän sisarellenne, vastasi Maria tehden epäävän kädenliikkeen. — Tuossa on lamppu. Tulen tänne jälleen, kun junkkari tulee.

Maria meni huoneeseensa ja heittihe siellä leposohvalle, mutta pian hän nousi ja alkoi kulkea levottomasti edes takaisin. Sitten ojensi hän ristissä olevat kätensä kauas eteensä ja huudahti:

— Oi jos hän läksisi, jospa hän vain läksisi! Rakas Jumala! Hyvä, laupias taivaallinen Isä, suo hänelle onnea ja siunausta, mutta varjele minun mielenrauhaani! Salli hänen lähteä ja vie hänet pois, pois, kauas täältä!

Vaihettajan majatalo sijaitsi leveän kadun varrella ja se oli komea rakennus, johon kuului avara piha täynnä monenlaisia ajopeliä. Vasemmalla portista oli tilava oveton suoja, johon johti korkea holvikäytävä. Täällä istui kuorma-ajureita ja muuta väkeä nauttien olutta ja viiniä, — eivätkä nuo vieraat näyttäneet panevan pahaksi, että talon kanat lensivät penkeille ja väliin pöydillekin, — täällä suuren lieden ääressä puhdisteltiin vihanneksia, keitettiin ja paistettiin, täällä täytyi tarmokkaan emännän väliin kutsua avuksensa kovakouraiset palvelustyttönsä ja renkinsä, kun vieraat rupesivat käsikähmään tai joku juoppo sattui ryyppäämään naukun liikaa. Täällä harjoitettiin myöskin äskettäin käytäntöön tullutta tupakanpolttoa. Tosin sitä tekivät vain muutamat merimiehet, jotka olivat palvelleet espanjalaisissa laivoissa, — mutta rouva van Aken ei voinut sietää tuota äkeää hajua, vaan piti auki akkunat, joissa nähtiin kukkivia neilikoita ja solakoita palsameja sekä kirjavia tikliä häkeissänsä. Portin toisella puolen oli kaksi suljettua huonetta. Ulomman ovella oli sirosti puuhun piirrettynä Horation sanat: ·

Tähän pitkänkapeaan huoneeseen ei päästettykään ketä tahansa. Se oli kokonaan laudoitettu ja keskellä kattoa, jossa oli runsaasti nikerryksiä, veti huomiota puoleensa omituinen kirjava kuva. Se esitti talon isäntää. Tuo arvokas mies parrattomine kasvoinensa, kiinnipuristettuine huulillensa ja pitkine neninensä, josta omistaja sai oivallisen suuntaviivan piirtimellensä, istui roomalaisen sotapäällikön puvussa valtaistuimella, ja Vulcanus ja Bacchus, Minerva ja Pomona ojensivat hänelle lahjojansa. Klaus van Aken eli — kuten hän kernaammin kuuli itseänsä nimitettävän — Nikolaus Aquanus olikin erinomainen mies, jolle monet olympolaisista olivat kannelleet oivallisia lahjojansa, sillä ammattinsa ohella harrasti hän myös innolla tieteitä ja useita eri taiteita. Hän oli taitava hopeaseppä, näppärä leimasimien valmistaja ja kaivertaja ja sen ohella etevä rahaintuntija, uuttera tiedemies ja muinaiskalujen kokoilija. Hänen pieni vierashuoneensa oli samalla myöskin museo, sillä hyllyillä, joita oli joka seinällä, nähtiin runsaasti harvinaisia kaluja sievästi järjestettyinä. Siellä oli vanhoja kannuja ja juoma-astioita, rahoja monta eri kokoa, jalokiviä huolellisesti lukituissa lasilippaissa, muinaisaikuisia savi- ja pronssilamppuja, kiviä, joissa oli muinaisroomalaisia kirjoituksia, roomalaisia ja kreikkalaisia terrakottateoksia, hiottuja marmorikappaleita, jotka Aquanus oli löytänyt Italiassa raunioista, näiden lisäksi faunin pää, käsivarsi ja jalka sekä muita pakanallisiin taideteoksiin kuuluneita palasia, sitten vielä kaksi kauniisti emaljoitua lipasta, joista toinen oli bysansilaista, toinen limogesilaista tekoa. Olipa siellä vielä nähtävänä roomalaisen pantsarin puolikas ja mosaiikkipala roomalaisesta kylpyhuoneesta. Näiden muinaiskalujen sekaan oli asetettu kauniita venetialaisia laseja, pinjankäpyjä ja kamelikurjenmunia. Tuskinpa oli Hollannissa toista sellaista juomalaa, ja erittäin hyvää oli myös viini, jota siisti tarjoilijatar kaatoi omituisenmuotoisista kannuista kauneisiin kolpakkoihin. Tässä huoneessa oleville vieraillensa suvaitsi herra Aquanus itse näyttäytyä; portin toisella puolen olevassa piti hänen vaimonsa komentoa.

Nyt ei "Angulus", kuten tuota hienoa juomalaa nimitettiin, vielä ollut ehtinyt täyttyä, sillä aurinko oli äsken mennyt mailleen. Kynttilät olivat kumminkin jo sytytetyt ja ne paloivat kolmihaaraisissa korkeissa rautaisissa kynttiläjaloissa, joiden jokaisen osan, niin solakan keskuspylvään kuin nuo taivutetut, kiemurtelevat ja suikertelevat köynnökset, Aquanus oli takonut omin käsin ja mitä huolellisimmin.

Muutamia vanhanpuoleisia herroja oli asettunut erään pöydän ääreen juomaan viiniä, toisen ääressä istui kapteeni van der Laen — uljas hollantilainen, joka oli mennyt englantilaiseen sotapalvelukseen ja tullut kaupunkiin yhdessä muiden Allenin puolustajien kanssa, — taiteilija Vilhelmi, Yrjö junkkari ja ravintolan isäntä.

— Tuottaa todellakin nautintoa tavata teidän kaltaisianne ihmisiä, junkkari, sanoi Aquanus. — Te olette matkustellut silmät auki, ja tuo, mitä kerroitte Bresciasta, kiihottaa uteliaisuuttani. Tahtoisin saada tuon kirjoituksen.

— Toimitan sen teille, vastasi junkkari. — Sillä elleivät espanjalaiset toimita minua toiseen maailmaan, niin käyn varmaan vielä kerran alppien tuolla puolen. Oletteko täällä saanut käsiinne joitakin roomalaisia muinaiskaluja?

— Olen kyllä, herra. Roomalaislinnan kanavan luota — kenties muinoisen praetoriumin — paikalta ja Katwykistä. Voorburgin läheisyydessä oli kai forum Hadriani. Sieltä on tuo pantsari, jota näytin teille.

— Vanha, vihreä, ruosteen kaluama kapine, huudahti Yrjö. — Ja mitä ajatuksia se kumminkin saa hereille katselijan mielessä! Ehkäpä roomalainen seppä on takonut sen juuri tuon kuljeksivan keisarin varalta. Kun tarkastan tätä pantsaria, näen edessäni Rooman legiooneinensa. Kun vain voisin teidän tavoin, herra Vilhelmi, lähteä tuonne Tiberin rannoille, jossa menneet vuosisadat kuvastuvat mieleen selvästi kuin nykyhetki.

— Teidän seurassanne, vastasi Vilhelmi, — menisin kernaasti vielä kerran Italiaan.

— Ensiksi turvaamme vapautemme, vastasi taiteilija. — Kun se on tehty, niin kukin jälleen on oma herransa, ja sitten — miksikä en sitä teille tunnustaisi — sitten ei mikään enää pidätä minua Leidenissä.

— Veljeni viihtyvät hyvin rauhassa täällä kotona, vastasi Vilhelmi, — mutta minä, minä kaihoan ja ikävöin…

— Maan päällä on seisovia vesiä ja virtoja, keskeytti häntä Yrjö. — Taivaalla pysyvät kiintotähdet paikallaan, mutta kiertotähdet eivät voi olla vaeltamatta. Samoin on meidän ihmistenkin joukossa tyytyväisiä olentoja, jotka kuten kasvit ovat kiintyneet siihen paikkaan missä elävät, ja on myös muuttolintuja sellaisia kuin me. Minä pidän enemmän meidän elintavoistamme. Mutta kuullaksenne kaunista laulua ei teidän todellakaan tarvitse lähteä Italiaan. Kuulin äsken laulua, — laulua, joka…

Kapteeni oli tämän keskustelun aikana noussut paikaltaan tarkastellakseen isännän omituisia aarteita. Nyt katseli hän kaunista pyöreätä tarjotinta, johon sujuva, tarmokas käsi oli hiilellä piirtänyt oivallisen häränpään.

— Sen on piirtänyt itse Frank Floris, vastasi Aquanus. — Hän tuli tänne kerran Brysselistä ja kävi tapaamassa taiteilija Artjenia. Mutta vanhus ei ollut kotona. Silloin otti Floris hiilen ja piirsi sillä tuon kuvan. Kun Artjen sitten tuli kotiin ja näki häränpään, katseli hän sitä kauan ja huudahti sitten: "Frank Floris — tai itse paholainen!" Tämä juttu… Mutta tuollahan tulee herra pormestari. Tervetuloa, herra Pietari. Mikä harvinainen kunnia!

Vieraat nousivat paikaltaan ja tervehtivät kunnioittavasti van der
Werffiä; Yrjö hypähti seisoalleen, tarjotakseen hänelle tuolinsa.
Pietari istuutui hetkeksi ja joi lasin viiniä, mutta pian hän antoi
junkkarille merkin ja läksi pois hänen seurassansa.

Kadulle tultua hän muutamin sanoin pyysi junkkaria menemään hänen kotiinsa, koska häntä siellä odotettiin tärkeän asian takia. Sitten hän meni kaupunginsihteerin asuntoon.

Yrjö kulki ajatuksiinsa vaipuneena ja mieli jännitettynä pormestarin talolle päin.

Varmaankaan ei kenelläkään muulla kuin Marialla voinut olla hänelle asiaa. Mitähän tällä oli sanottavaa näin myöhään illalla? Olivatkohan he katuneet sitä, että olivat tarjonneet hänelle asuntoa tykönänsä? Huomisaamuna oli hän aikonut muuttaa sinne; ehkä tahdottiin nyt, ennenkuin oli liian myöhäistä, ilmoittaa hänelle, että oli päätetty toisin. Maria kohteli häntä toisin kuin ennen muinoin, se ei ollut epäiltävissäkään, mutta sehän oli luonnollista! Mutta hän oli uneksinut toisenlaisesta yhtymisestä, aivan toisenlaisesta! Tosinhan hän oli lähtenyt Hollantiin myöskin palvellakseen Oranialaisen puoltamaa asiaa, mutta kyllä hän sittenkin olisi ohjannut ratsunsa rakasta Italiaa kohden, jossa aina tarvittiin hyvää miekkaa, eikä pohjoseen, ellei olisi toivonut Hollannissa tapaavansa häntä, jota ei koskaan ollut lakannut ikävöimästä. Nyt oli tämä toisen vaimo, ja hänen puolisonsa oli osottanut Yrjölle hyvyyttä ja luottamusta. Riistää rakkautta sydämestään hän ei voinut; mutta hänen oli pysyttävä lujana, oli voimakkaasti torjuttava mielestänsä hänen omistamiseensa kohdistuvat ajatukset ja iloittava vain hänen näkemisestään; se oli hänen velvollisuutensa Marian puolisoa ja itseänsä kohtaan, ja hän tahtoi pyrkiä täyttämään tuon velvollisuuden.

Monesti oli hän tätä jo vakuuttanut itsellensä, mutta kumminkin hänestä tuntui siltä kuin olisi kulkenut horjuvin askelin kapeata porrasta, kun Maria tuli häntä vastaan ruokasalin ovella ja ojensi hänelle kylmän, vapisevan kätensä.

Maria kulki edellä ja junkkari seurasi häntä vaieten Henriikan huoneeseen. Ystävällisesti tervehti neiti Yrjöä. Naiset epäröivät alkaessaan puhetta, mutta junkkari katsahti reippaasti ympärilleen, ja huomatessaan olevansa pihanpuolisessa huoneessa hän lausui vilkkaasti:

— Iltapäivällä olin täällä katselemassa uutta asuntoani ja silloin kuulin tästä huoneesta laulua, josta olin ihmeissäni. Ensin en tiennyt, mitä oli tulossa, sillä sävelet olivat himmeitä, heikkoja ja katkonaisia, mutta sitten — sitten ne tulvivat esiin kuin laava tuhan alta. Ken niin osaa valittaa, sille toivottaisi paljon kärsimyksiä.

— Te saatte tutustua laulajattareen, sanoi Maria, viitaten neitiin. —
Neiti Henriika van Hoogstraten, rakas vieraamme.

— Hämmästyttääkö se teitä? vastasi Henriika. — Ääneni on tosin pysynyt vahvempana kuin ruumiini, jota pitkällinen tauti on hivuttanut. Tunnen kuinka syvällä silmäni ovat kuopissaan ja kuinka kalpea mahtanen olla. Tosinhan laulu lieventää tuskia, mutta minun on kauan täytynyt olla tuota lohdutusta vailla. Viikkomääriin en ole laulanut säveltäkään, ja nyt kirveltää sydäntäni niin, että mieluummin itkisin kuin laulaisin. "Mitä tuo minua liikuttaa?" ajattelette te, — ja kumminkin Maria luulee, että uskaltaisin pyytää teiltä äärettömän suurta palvelusta.

— Puhukaa, puhukaa, huudahti Yrjö innokkaasti. — Jos Maria rouva minua käskee ja voin palvella teitä, arvoisa neiti, niin teen sen ilolla.

— Kuulkaa ensin, mitä rohkenemme teiltä pyytää. Aluksi teidän olisi suostuttava kuulemaan lyhyt kertomus. Minä olen vielä heikko ja tämä päivä on kovin kysynyt voimiani. Maria puhuu puolestani.

Nuori rouva teki sen levollisin ja selvin sanoin ja lausui kertomuksensa lopuksi:

— Lähetin, jota tarvitsemme, olen minä valinnut. Te se olette, Yrjö junkkari.

Henriika ei ollut kertaakaan keskeyttänyt Mariaa, mutta nyt hän sanoi sydämellisesti:

— Olemme vasta tänään tutustuneet toisiimme, mutta luotan teihin täydellisesti. Muutama tunti sitten olisi musta ollut värini, mutta jos te rupeatte ritarikseni, niin valitsen iloisen vihreän, sillä nythän alan jälleen toivoa. Tahdotteko tehdä minulle tuon palveluksen?

Yrjö oli tähän saakka vaieten katsonut alas. Nyt hän kohotti päätänsä ja sanoi:

— Jos saan lomaa, niin olen käskettävänänne. Mutta en voi kantaa kuin yhden naisen värejä, ja hänen värinsä on sininen.

— Kuinka sen voisin tietää? vastasi Maria. — Levähtäkää vähän, neiti.
Heti kun junkkari palaa luon hänet luoksenne.

Maria meni pois ja istuutui rukkinsa ääreen kehräämään, Barbaralle seuraksi. Yrjö viipyi poissa kauan aikaa. Keskiyöllä hän vihdoin palasi, mutta hän ei tullut yksin, vaan kahden seuralaisen kanssa. Kapteeni van der Laen ei ollut katsonut voivansa suoda hänelle lomaa moneksi viikoksi — sillä niin kauan olisi hän viipynyt matkalla Luganoon —, mutta junkkari oli neuvotellut taiteilijan kanssa ja tämä oli heti tiennyt ehdottaa sopivan sanansaattajan. Nopeasti sovittuansa hänen kanssansa Vilhelmi toi hänet heti muassaan: lähetti oli vanha hovimestari Belotti.

Laajalla ampumakentällä, joka oli valkoisen portin lähellä Rapenburgin ja kaupunginmuurin välillä, oli seuraavana aamupäivänä vilkasta elämää, sillä siellä piti neuvoston päätöksen mukaan kaupungin kaikkein asukasten, köyhäin ja rikasten, ylhäisten ja alhaisten, juhlallisella valalla vannoa pysyvänsä uskollisina prinssille ja vapaudenasialle.

Tuuheiden lehmusten alla seisoivat juhlapuvussa komisario van Bronkhorst, pormestari van der Werff ja kaksi raatimiestä; heidän piti vannottaa noita vanhuksia, miehiä ja nuorukaisia, joita virtaili joka taholta. Tuo juhlallinen toimitus ei ollut vielä alkanut. Janus Dousa lähestyi nyt täydessä soturinpuvussa, pantsari nahkakölterin päällä ja kypäri päässä, käsi kädessä van Houtin kanssa herra Pietaria ja komisariota ja sanoi:

— No, nyt se taas nähdään! Työkansa on saapunut miehissä, mutta herroista, jotka upeilevat sametissa ja turkiksissa, ovat useimmat poissa.

— Mitä hyötyä meillä on väkisin vannotetuista valoista? vastasi pormestari. — Ken vaatii vapautta itselleen, sen täytyy suoda sitä muillekin. Ja nythän meillä on tilaisuus nähdä, keneen voi luottaa.

— Porvarivartiostosta ei puutu ainoatakaan, sanoi komisario. — Se on ilahduttavaa. Mitäs kummaa tuolla lehmuksessa on?

Miehet katsahtivat ylös ja huomasivat Adrianin, joka oli piiloutunut puun latvaan.

— Tuo veitikka se tungeikse joka paikkaan, huudahti Pietari. — Alas, nulikka! Tarvitsinkin juuri sinua.

Poika ripustihe oksaan, heittäytyi siitä maahan ja lähestyi isäänsä koettaen näyttää katuvaiselta, kuten hänellä oli tapana tällaisissa tilaisuuksissa. Isä ei torunut häntä sen enempää, vaan käski hänen mennä kotiin sanomaan äidille, ettei isä vielä ollut keksinyt mitään keinoa toimittaa Belottia matkaan espanjalaisten joukkojen keskitse, ja toiseksi, että pater Damianus oli luvannut päivän kuluessa käydä neidin tykönä.

— Kiiruhda, Adrian, lisäsi pormestari, — ja te, vahdit, pitäkää huolta siitä, ettei kukaan asiaankuulumaton henkilö pääse näiden puiden luo, sillä jokainen paikka, missä valaa tehdään, on pyhä. — Tuolla maalitaulujen luona ovat hengelliset herrat. Heille on suotava etusija. Tehkää hyvin ja kutsukaa heitä, herra kaupunginsihteeri. Domine Verstroot aikoo pitää puheen, ja sitten tahtoisin minä lausua muutaman varoittavan sanan.

Van Hout poistui, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kentän poikki, tuli Warmondin junkkari ilmoittamaan, että eräs vihollisen lähetti, kaunis nuorukainen, pyysi pääsöä kaupunkiin. Hän odotti valkoisella portilla ja hänellä oli kirje jätettävänä.

— En tiedä; mutta poikanen on hollantilainen ja näyttää minusta tuttavalta.

— Tuokaa hänet tänne, mutta hän saa esittää asiansa vasta kun valanteko on päättynyt. Kertokoon hän Valdezille, mitä näkee ja kuulee. Tuon kastilialaisen on saatava tietää, millainen mieliala täällä vallitsee.

Junkkari meni pois, ja kun hän jälleen palasi ampumakentälle Nikolas van Wibisman kanssa — sillä lähetti oli hän — oli Verstroot lopettanut liikuttavan puheensa. Nyt puhui van der Werff. Hänen silmänsä säihkyivät ylevästä innostuksesta, ja vaikka nuo muutamat sanat, jotka hän lausui kokoontuneille kansalaisillensa, taistelutovereillensa, syvällä, voimakkaalla äänellänsä, olivat yksinkertaisia ja koruttomia, tunkivat ne kumminkin kuulijain mieleen.

Nikolaskin kuunteli sykkivin sydämin hänen puhettansa, ja hänestä tuntui siltä kuin tuo kookas, vakava mies tuolla lehmuksen alla olisi puhunut hänelle, hänelle yksin, kun hän lopuksi vielä korotti ääntänsä ja huudahti innostuneena:

— Ja käyköön nyt kuinka tahansa! Eräs kelpo mies teidän joukostanne sanoi juuri äsken: "Me teemme vastarintaa niin kauan kuin meillä on jäljellä käsi, jolla voimme panna leipää suuhumme ja jolla voimme heiluttaa miekkaa." Jos kaikki olemme samaa mieltä, niin saa vaikka kymmenen espanjalaista sotajoukkoa surmansa näiden muurien edustalla. Leidenistä riippuu Hollannin vapaus. Jos me emme pysy lujina, vaan antaumme, peläten kärsimyksiä, jotka nyt meitä vain uhkaavat, mutta jotka sitten säälimättömästi ahdistaisivat ja kiduttaisivat meitä, niin sanovat meistä tulevat sukupolvet: "Leideniläiset olivat järjettömiä pelkureita; he ovat syypäät siihen, ettei hollantilaisen nimeä pidetä suuremmassa arvossa kuin orjan nimeä." Mutta jos pysymme uskollisina loppuun saakka, jos vastustamme tuota tuimaa muukalaista viime mieheen saakka, vastustamme siksi kuin viime leipäpala on syöty, silloin he kyynelsilmin meitä muistelevat ja huudahtavat ilolla: "Heitä meidän on kiittäminen siitä, että meidän jalo, ahkera, hilpeä kansamme voi pitää itseään muiden kansojen arvoisena ja ettei sen tarvitse sietää sortajaa maassansa." Ken pitää kunniaa arvossa, ken ei ole turmeltunut poika lurjus, joka pettää oman kotinsa, ken mieluummin tahtoo olla vapaa mies kuin orja, se huutakoon kanssani, ennenkuin kohottaa sormensa vannoakseen valan Jumalan edessä: "Turvamme Oranialainen ja vapaa Hollanti — eläköön!"

— Eläköön! huusivat nyt monet sadat voimakkaat miesäänet pariinkymmeneen kertaan. Konstaapeli laukaisi maalitaulujen vieressä olevat tykit, rummut pärisivät ja torventoitotus toisensa jälkeen värähdytteli ilmaa; kellonsoittoa kuului kaupungin kaikista torneista, eikä innostunut kansanjoukko lakannut huutamasta ennenkuin komisario viittasi ja valanteko alkoi.

Joukottain riensivät ammattikuntain ja porvarivartioston jäsenet lehmusten alle. Kiihkeän innokkaasti kohottivat toiset kätensä, toiset vakavan levollisesti tai syvän liikutuksen valtaamina, ja missä käsi sulkeutui käteen, siinä huomasi harrasta lämpöä. Tunti kului ja vielä toinenkin ennenkuin kaikki olivat vannoneet, ja monet niistä, jotka olivat yhdessä tehneet valan lehmusten alla, uudistivat sen vielä äänettömästi sydämellisellä kädenpuristuksella.

Nikolas van Wibisma istui ääneti, kirje polvellaan, ampumatelineiden luona vastapäätä valantekopaikkaa, mutta katkerat ja tuskalliset tunteet riehuivat hänen povessansa. Kuinka häntä olisikaan haluttanut itkeä ääneen ja repiä palasiksi isänsä kirje! Ja kun hän näki kunnianarvoisen herra van Montfortin käsi kädessä vanhan herra van der Does'in kanssa vannovan uskollisuutta, kuinka kernaasti hän silloin olisikaan kiiruhtanut heidän luoksensa tehdäksensä valan ja huutaaksensa tuolle vakavalle miehelle, joka seisoi lehmuksen alla:

— Minä en ole mikään turmeltunut poika, joka petän kotini. En tahdo olla orja enkä espanjalainen; olen hollantilainen kuten tekin!

Mutta hän ei mennyt minnekään, ei puhunut mitään, hän istui vain liikkumatonna, kunnes valanteko oli päätynyt ja Warmondin junkkari vei hänet lehmusten alle. Sinne oli niiden miesten lisäksi, jotka olivat vannottaneet kansaa, tullut kaupunginsihteeri ja molemmat herrat van der Does. Ääneti kumarsi Nikolas ojentaen pormestarille isänsä kirjeen. Van der Werff aukaisi sen, antoi sen luettuaan toisille herroille ja sanoi sitten kääntyen junkkarin puoleen:

— Odottakaa täällä, junkkari. Teidän isänne neuvoo meitä luovuttamaan kaupungin espanjalaisille ja takaa meille kuninkaan armon. Vastauksen suhteen ette voi olla epätietoinen, nähtyänne mitä täällä on tapahtunut.

— Tähän voi vastata vain yhdellä tavalla, sanoi van Hout kesken lukemisen. — Repimällä sepustuksen ja vaikenemalla.

— Palatkaa kotiinne, ja Jumalan haltuun, lisäsi Janus Dousa. — Ei, odottakaa; minä lähetän kumminkin teidän mukananne vastauksen sotapäällikölle.

— Emme, junkkari. Me emme tahdo olla missään tekemisissä vapaaherra Matenessen kanssa, vastasi komisario. — Mitä teihin tulee, niin voitte palata kotiin tai odottaa täällä, kuinka vain haluatte.

— Menkää serkkunne luokse, junkkari, sanoi Janus Dousa ystävällisesti. — Kestää hetken vielä ennenkuin saan käsiini kynän ja paperia ynnä vahaa, jolla voin sulkea kirjeen. Neiti van Hoogstratenia ilahduttaa varmaankin, jos hän teiltä saa kuulla jotakin isästänsä.

— Jos tahdotte käydä tervehtimässä neitiä, nuori herra, sanoi pormestari, — niin on taloni teille avoinna.

Kun poika Warmondin herran seurassa, joka oli ottanut opastaaksensa häntä, oli saapunut kaupungin pohjoispäähän, kysyi hän junkkarilta:

— Ja kumminkin te olette ylhäistä, vanhaa aatelissukua; ja geusien joukossahan oli muitakin aatelisia, eikö niin?

— Oli kyllä. Luuletteko, ettei olisi arvomme mukaista rakastaa isiemme maata? Minun esi-isäni, samoin kuin teidänkin, olivat aatelisia ennenkuin maassamme oli ainoatakaan espanjalaista.

— Niin on, valitettavasti. Ja siksi me tottelemme hänen maaherraansa, prinssiä, joka johtaa hallitusta hänen nimessänsä. Tuo valapattoinen julmuri tarvitsee holhojan. Kyselkää vain edelleen; minä vastaan kernaasti!

Nikolas ei noudattanut tätä kehotusta, vaan seurasi ääneti opastansa, kunnes he tulivat Achtergrachtin luo. Silloin hän pysähtyi, tarttui voimakkaan mielenliikutuksen valtaamana ratsumestarin käsivarteen ja sanoi sitten, tuon tuostakin tukahtuvalla äänellä, nopeasti ja hiljaa:

— Minun sydämeni on pakahtua. Jollekin minun täytyy sanoa se! Minä tahdon olla hollantilainen. Vihaan espanjalaisia. Leiderdorpissa ja Haagissa olen oppinut heidät tuntemaan. He eivät tarkkaa minua, koska olen nuori, ja he eivät tiedä että ymmärrän heidän kieltänsä. Silmäni ovat auenneet. He puhuvat meistä pilkaten ja halveksivasti. Minä tiedän, miten Alba ja Vargas ovat täällä menetelleet. Espanjalaisten omasta suusta olen kuullut että he kaikkein mieluimmin tahtoisivat meidät tuhota ja hävittää sukupuuttoon. Jos voisin toimia kuten tahtoisin, välittämättä isästäni, niin kyllä tietäisin mitä tekisin. Päässäni on kaikki sekaisin. Pormestarin puhe vie minulta vielä järjen. Sanokaa hänelle, junkkari, pyydän teitä sanomaan hänelle, että vihaan espanjalaisia ja olen ylpeä siitä, että olen hollantilainen.

He olivat jo taas kulkeneet kappaleen matkaa, ja kun he nyt lähestyivät pormestarin taloa, sanoi ratsumestari, joka hämmästyneenä ja iloissaan oli kuunnellut poikasen puhetta:

— Te olette kelpo nuorukainen, junkkari, ja pyritte oikeaan. Pitäkää vain Pietari herran sanat mielessänne, ja muistakaa, mitä historia opettaa. Kenelle omistaa tuo kertomus kansojen kohtaloista kunniakkaimmat lehtensä? Tyranneilleko ja heidän kätyreillensä ja imartelijoillensa vaiko niille, jotka ovat eläneet ja kuolleet vapautta puoltaen? Pää pystyyn! Tätä taistelua jatkuu ehkä kauemmin kuin me kumpikaan elämmekään, ja teillä on vielä yllin kyllin tilaisuutta puoltaa oikeaa asiaamme. Aatelismiehen tulee palvella ruhtinastaan, mutta hänen ei tule olla ruhtinaansa orja — ja sitäkin vähemmin, jos tämä on muukalainen, hänen kansansa vihollinen. Nyt olemme perillä. Tunnin kuluttua tulen noutamaan teidät. Antakaa minulle kätenne. Tahtoisin kernaasti nimittää teitä ristimänimellänne, kelpo Nikoni.

— Tehkää se, huudahti junkkari, — ja lupaattehan ettette lähetä ketään toista sijastanne? Tahtoisin vielä puhella kanssanne.

Van der Werffin talossa otti junkkarin vastaan Barbara. Henriika ei voinut tulla heti, sillä pater Damianus oli hänen luonansa, ja junkkari odotti ruokasalissa kunnes pappi tuli. Nikolas tunsi hänet ennestään ja oli myöskin edellisenä vuonna kerran käynyt ripillä hänen tykönänsä. Tervehdittyään häntä ja vastattuaan hänen kysymykseensä, kuinka oli joutunut tänne, sanoi junkkari nopeasti, ilman esipuheita:

— Arvoisa isä, suokaa anteeksi, mutta eräs seikka ahdistaa sydäntäni. Te olette hurskas mies ja voitte neuvoa minua. Onko rikos, jos hollantilainen taistelee espanjalaisia vastaan, onko synti, jos hollantilainen tahtoo olla ja pysyä sinä, miksi rakas Luoja itse on hänet tehnyt? En voi sitä uskoa!

— En minäkään usko sitä, vastasi Damianus yksinkertaiseen tapaansa. — Ken pysyy uskollisena pyhälle kirkolle, ken rakastaa lähimmäistään ja pyrkii tekemään oikein, se voi turvallisesti olla hollantilainen mieleltään ja rukoilla ja taistella maansa vapauden puolesta.

— Sillä katsokaas, jatkoi Damianus vilkkaammin, — täällä oltiin oikeauskoisia katoolilaisia ja elettiin hurskaasti ja Jumalan tahdon mukaan, ennenkuin espanjalaiset alkoivat maata ahdistella. Miksikä ei kaikki vielä voisi joutua entiselleen? Siksi on Jumala luonut kansat erilaisiksi, että Hän tahtoo että ne kukin eläisivät omaa kansalliselämäänsä ja kehittäisivät sitä niin, että se tuottaisi heille onnea ja Hänelle kunniaa, — ei siksi, että Hän olisi antanut voimakkaammalle kansalle oikeuden kiduttaa ja sortaa heikompaa. Kuvailkaa mielessänne, että isänne läksisi kävelemään ja espanjalainen grandi hyökkäisi hänen niskaansa ja antaisi hänen tuta piiskaansa ja kannuksiansa, ikäänkuin hän olisi hänen ratsunsa. Espanjalainen taitaisi saada katua kauppojansa! No, ajatelkaa nyt ritari Matenessen asemesta Hollantia ja grandin asemesta mahtavaa Espanjaa, niin tiedätte, mitä tarkoitan. Meillä ei ole muuta keinoa kuin heittää ahdistelija niskoiltamme. Pyhä kirkko ei kärsi siitä. Jumala on sen perustanut, ja se on pysyvä voimassa, hallitkoonpa täällä sitten kuningas Filip tai kuka tahansa. Nyt tiedätte mielipiteeni. Erehdynkö, kun otaksun, ettei teitä enää miellytä kantaa luopion nimeä, kelpo junkkarini?

— Ette, isä Damianus! — Te olette oikeassa, olette aivan oikeassa. Ei ole syntiä toivoa Hollantia vapaaksi.

— Siis olemme tämän maallisen asian suhteen eri mieltä. Antakaa Jumalalle kuin Jumalan ovat, ja puolustakaa sitä maata, minkä Jumala on teille suonut. Jos tahdotte taistella Hollannin vapauden puolesta, sitten kuin miehistytte, niin tehkää se turvallisesti. Siitä synnistä kyllä päästän teidät.

Henriika iloitsi kovin tavatessaan tuota reipasta ja onnellisen näköistä poikaa. Hän pyysi Nikolasta kertomaan hänelle hänen isästänsä ja sukulaisistansa ja kysyi miten hän oli tullut Leideniin tulleeksi. Kun neiti kuuli pojan aikovan lähteä tunnin kuluttua kaupungista, heräsi hänen mielessänsä hyvä tuuma, — hän kun lakkaamatta mietiskeli kuinka saisi Belotti'n matkaan. Hän uskoi näet junkkarille aikeensa ja pyysi että tämä auttaisi Belottia pääsemään espanjalaisten sotajoukkojen välitse Haagiin, ja junkkari lupasi tehdä sen sekä myöskin toimittaa jollakin tavoin Henriikalle tiedon, kun vanhus palaisi.

Tunnin perästä sanoi junkkari Henriikalle jäähyväiset, ja kun hän jälleen kulki Warmondin herran kanssa Achtergrachtin vieritse, kysyi hän iloisesti:

— Niin, minä, vastasi junkkari innoissaan. — Pian täytän seitsemäntoista vuotta, ja heti sen jälkeen… Odottakaapas — odottakaa vain, — saatte vielä kuulla minusta!

— Oikein, Nikolas, oikein! vastasi toinen. — Elkäämme olko vain jalosukuisia hollantilaisia, vaan myöskin jaloja hollantilaisia!

Kolme tuntia myöhemmin saapui junkkari Matenesse van Wibisma Belotti'n seurassa, josta hän lapsuudestaan saakka oli pitänyt, Haagiin. Hän ei tuonut isälleen muuta kuin huolellisesti kokoonkäännetyn ja sinetillä varustetun kirjeen, jonka Janus Dousa, veitikkamainen hymy huulillaan, oli antanut junkkarille, Leidenin porvariston puolesta annettavaksi sotapäällikkö Valdezille, ja joka ei sisältänyt muuta kuin — siroilla kirjaimilla suurelle paperiarkille kirjoitettuna — Dionysius Caton sepittämän säkeen:

Kesäkuun ensi viikko ja puoli toisesta oli kulunut, auringonpaisteiset päivät olivat loppuneet, ja illan suussa tuli Vaihettajan ravintolan "Angulus" täyteen vieraita. Siellä oli niin kodikasta, kun merituuli puhalsi, sade rapisi ja vesi virtaili lotisten katukivitykselle. Espanjalainen sotajoukko ympäröi nyt Leideniä kuin rautamuuri. Kaupunkilaiset pitivät toinen toistansa vankilatoverinansa, ja kukin liittyi läheisesti säätyveljiinsä ja hengenheimolaisiinsa. Kaikki toiminta oli lamallansa, joutilaisuus ja huolet rasittivat jokaista, ja kun aika kävi kovin pitkäksi ja mieli ylen synkäksi, mentiin juomalaan, jossa kukin voi ilmaista huolensa ja toiveensa ja kuulla mitä muut arvelivat ja tuumivat yhteisestä hädästä.

Juomalassa olivat nyt kaikki pöydät täynnä, ja jos ken vieraista halusi sanoa jotakin toisen pöydän ääressä istuvalle toverillensa, sai hän korottaa ääntänsä aika lailla, sillä joka pöydässä juteltiin eri asioista. Samalla huudeltiin tarjoilijatarta joka taholle, lasit kilisivät ja tinakannet kalahtelivat kiinnipudotessaan kivisiä juoma-astioita vasten.

Tuon pitkämäisen huoneen toisessa päässä oli pyöreä pöytä, jonka ääressä keskusteltiin lujemmalla äänellä kuin muissa pöydissä. Siellä istui kuusi upseeria, niiden joukossa Yrjö von Dornburg. Kapteeni van der Laen, hänen esimiehensä, joka oli mainehikas sotasankari, kertoi voimakkaalla, syvällä äänellä ihmeellisistä tai lystikkäistä seikkailuistaan maalla ja merellä, ja översti Mulder keskeytti häntä aina tuon tuostakin sekä kertoi myhähdellen, aina kun kapteeni oli lopettanut jonkun kummallisen jutun, hetikohta toisen samantapaisen, mutta kerrassaan mahdottoman uskoa, — jolloin ratsumestari van Duivenvoorden täytyi toimia välittäjänä, kun kapteeni kiivastui vanhuksen pilasta, tietäen ettei hänellä ollut tapana liioitella kovinkaan paljoa. Luutnantti Cromwell, pyöreäpäinen, pitkätukkainen, vakava mies, joka oli tullut Hollantiin taistellakseen uskon puolesta, otti vain silloin tällöin osaa keskusteluun, lausuen muutaman sanan huonolla hollanninkielellä. Yrjö oli ojentanut jalkansa suoraksi ja istui haaveksien syvälle tuoliinsa vaipuneena.

Herra Aguanus, isäntä, kierteli pöytien väliä, ja saavuttuaan vihdoin upseerien tykö pysähtyi hän tyyrinkiläisen eteen ja kysyi:

— Herra junkkari, missä ovat ajatuksenne? Eihän teitä viime päivinä enää ole ollut tunteakaan. Mikä teidän oikein on?

Yrjö kohottihe heti suoraksi, oikaisi itseään kuin heräten ja sanoi ystävällisesti:

— Hänestä alkaa tuntua ahtaalta täällä häkissä, virkkoi kapteeni van der Laen. — Jos tätä vielä kauan jatkuu, niin saamme kaikki tyyni pyörätaudin kuin lampaat.

— Ja käymme niin jäykiksi kuin tuo pakanallinen kuparijumala tuolla hyllyllä, lisäsi översti Mulder.

— Edellisen piirityksen aikana valitettiin samaa, virkkoi isäntä, — mutta Noyelles'in herra koetti hukuttaa harmin ja tyhjensi siksi useita astioita parasta viiniäni.

— Tuollahan paperi on puitteissansa, naurahteli Aquanus. — Rahan asemasta hän lähetti minulle tämän runon:

    "Runsahasti annoit mulle mainiota viiniä;
    Maksaa tahtoisin sen Sulle, oivallinen isäntä!
    Mutt' ei ole rahaa mulla: taskun' aivan tyhjä on;
    Siispä keksin toisen keinon, mielestäni mainion:
    Koska Leidenissä käypi paperikin rahasta,
    Annan Sulle paper'liuskan velkojeni maksuna."

— Oivallista! huudahti Warmondin junkkari. — Tehän olitte vielä lisäksi itse valmistanut noiden pahvirahojen leimasimen!

— Niin kyllä! Helpolla en suoriutunut Noyelles'in herran joutilaisuudesta. — Tällä kertaa te toki olette kahdesti olleet liikkeellä.

— Vaiti, vaiti, Herran tähden, elkää puhuko mitään ensi yrityksestä! huudahti ratsumestari. — Hyvä tuuma, joka menee myttyyn siksi että johtaja on mennyt levolle ja nukkuu kuin myyrä! Onko koskaan maailmassa mointa kuultu?

— Mutta toinen yritys onnistui paremmin, sanoi isäntä. — Kolmesataa liikkiötä, sata tynnöriä olutta, voita, ampumavaroja, — lisäksi mitä kurjin vakoilija, — olihan se oiva saalis!

— Mitäpä siitä! huudahti kapteeni van der Laen.— Mehän olisimme voineet ottaa haltuumme kaikki varastolaivat mitä oli Leideninjärvellä! Ja Kaag sitten! Ajatelkaapa vain, että tuo saarilinnoitus on vihollisen käsissä!

— Oli joukossa oikeita peijakkaan poikia, naurahteli van der Laen. — Eräs niistä pisti muutaman espanjalaisen kuoliaaksi ja riisui keskellä taistelun tuoksinaa hänen punaiset housunsa ja veti ne jalkaansa.

— Minä kyllä tunnen sen miehen, sanoi isäntä, — hän on nimeltään van Keulen. Hän istuu tuolla toisella puolen olutta ryypiskelemässä ja kertoo toisille lystikkäitä kaskuja. Aika huimapää — ja naama kuin satyyrillä. Eihän meiltä kumminkaan puutu aivan kerrassaan ilonkaan aiheita! Muistakaapa vain Chevraux'in tappiota ja geusien voittoa Vlissingenin luona.

— Eläköön kelpo amiraali Boisot ja uljaat geusit! huudahti kapteeni van der Laen kilistäen lasia översti Mulderin kanssa. Översti kääntyi nyt lasiansa kohottaen tyyrinkiläisen puoleen, ja kun junkkari, joka oli uudelleen vaipunut mietteisiinsä, ei huomannut hänen aiettansa, huudahti hän loukkaantuneena:

— No, herra von Dornburg, te mietitte kauan, ennenkuin käytte käsiksi kolpakkoonne!

Hän tarttui kolpakkoonsa, tyhjensi sen yhdellä siemauksella, teki "kynsikokeen" ja asetti astian pöydälle.

['Kynsikokeella'·oli tarkoituksena todistaa että juoma-astia oli tarkoin juotu tyhjäksi; temppu suoritettiin pitämällä tuota tyhjennettyä astiaa alassuin vasemman käden peukalon kynttä vasten. Suoment. muist.]

— Tuon hän on oppinut yliopistossa; tieteileminen herättää janoa.
— Isäntä loi samalla ystävällisen, huolestuneen silmäyksen nuoreen
saksalaiseen. Sitten hän katsahti ovelle päin, josta taiteilija
Vilhelmi tuli. Aquanus meni häntä vastaan ja kuiskasi hänelle:

— Minä olen huolissani tuon saksalaisen junkkarin takia. Livertelevä leivonen on muuttunut sulkasatoiseksi yölinnuksi. Mikä häntä vaivaa?

— Koti-ikävä, kaipaa tietoja omaisistansa eikä viihdy satimessa, johon on joutunut tavotellessaan kunniaa ja mainetta. Pian hän taas on entisellään.

— Toivottavasti, vastasi isäntä. — Tuollainen tuore puu kimmahtaa jälleen pystyyn, joskin se taivutetaan maahan. Rohkaiskaa te häntä, tuota herttaista nuorukaista.

Eräs vieraista huusi isäntää, ja taiteilija meni upseerien luo ja alkoi Yrjön kanssa hiljaisen keskustelun, jota muut eivät voineet kuulla tuossa äänekkäässä surinassa.

Vilhelmi tuli van der Werffin talosta. Siellä hän oli saanut tietää, että ylihuomenna, neljäntenätoista päivänä kesäkuuta, olisi pormestarin syntymäpäivä. Adrian oli uskonut sen Henriikalle ja tämä hänelle. Talonisäntä aiottiin nyt herättää laululla tuona merkkipäivänä.

— Oivallista! keskeytti Yrjö ystäväänsä. — Hän suorittaa sen oivallisesti.

— Eikä hän yksin, me toivomme saavamme avuksemme pormestarin rouvan. Aluksi hän kieltäytyi aivan varmasti, mutta kun minä ehdotin erästä sievoista madrigaalia, suostui hän laulamaan ensi ääntä.

— Vai niin, sanoi junkkari kiihkeästi. — Tietysti minäkin olen käytettävänänne. Lähtekäämme täältä; onko teillä nuotit kotonanne?

— Ei, herra von Dornburg, minä jätin ne neidille ja pormestarin rouvalle, mutta aamulla…

— Aamulla harjoitellaan! Tämä viiniastia on minua varten, neitsy! Maljanne, översti Mulder! Ratsumestari van Duivenvoorde, eläköön ratsuväkenne ja ottelumme!

Saksalaisen silmät säihkyivät jälleen, ja kun kapteeni van der Laen puhettansa jatkaen sanoi: — Nuo merigeusit ne vielä upottavat koko espanjalaisen laivaston meren syvyyteen, — huudahti Yrjö innostuneena: — Meren malja, hyvät herrat, meren malja! Vaarojen keskellä temmeltää, se on ihaninta! Hyrskyjen kohistessa riemuita ja ahdistella vihollista! Iskeä kiinni hänen laivaansa, rynnätä sinne ottelemaan mies miestä vastaan, rinta vasten rintaa! Taistella ja voittaa — tai saada surmansa yhdessä vihollisen kanssa!

— Maljanne, junkkari! huudahti översti. — Tuhat tulimmaista, tuollaista nuorisoa me juuri tarvitsemme!

— Nyt te taas olette entisellänne, sanoi Vilhelmi kääntyen ystävänsä puoleen. — Omaistenne malja!

— Yhdistäkäämme kaksi maljaa, huudahti Yrjö. — Eläkööt omaisemme, eläköön rakkaus iloinensa ja tuskinensa, eläköön se ihana nainen, jota lemmimme! Sota on iloa, rakkaus on elämää! Vuotakoot haavat, pakahtukoon sydän tuhansiksi siekaleiksi! Taistelukentällä viheriöitsee laakeri, rakkaus sirottelee ruusuja, — okaisia, mutta ihania! Loppusi on käsissä, lasi! Sinusta ei kenenkään enää pidä juoman!

Posket hehkuvina heitti Yrjö lasisen kolpakon nurkkaan, jossa se kilisten meni sirpaleiksi. Äänekkäästi ilmaisivat toverit hyväksymisensä, — mutta luutnantti Cromwell nousi paikaltaan ja läksi hiljaa huoneesta, ja isäntä pudisteli tyytymätönnä järkevää päätänsä.

Yrjö· oli kuin haltioissaan ja hehkuvan näytti hänen mielensä. Huimassa sekasotkussa ympäröivät nuo tuuheat kiharat hänen kaunista päätänsä, kun hän istui tuolissaan, taaksepäin nojaten, költeri auki, singahuttaen toisten kuivanjärkevään keskusteluun syvällisiä aatelmia ja viehkeitä mielikuvia. Vilhelmi kuunteli hänen puheitaan puoleksi ihaellen, puoleksi huolissaan. Oli ehditty jo kappaleen matkaa yli keskiyön, kun taiteilija läksi ystävänsä kanssa juomalasta. Översti Mulder katsoi junkkarin jälkeen ja huudahti tovereillensa:

Seuraavana päivänä harjoiteltiin pormestarin talossa kolmiäänistä madrigaalia, isännän itsensä ollessa puheenjohtajana neuvoston istunnossa. Yrjö seisoi Marian ja Henriikan välillä. Niin kauan kuin taiteilijan vielä täytyi oikaista virheitä ja laulattaa samaa kohtaa moneen kertaan, pysyi tuo pieni laulukunta reippaan ilomielisenä, ja Barbara kuuli viereiseen huoneeseen tuon tuostakin hilpeätä naurua; mutta kun kukin oli oppinut osansa ja madrigaali oli esitettävä lopullisesti, kävivät laulajattaret yhä vakavammiksi. Maria katsoi koko ajan nuotteihin. Harvoin oli hänen laulunsa ollut niin henkevää, niin moitteettoman puhdasta. Yrjö sovitteli esityksensä hänen laulunsa mukaiseksi, ja joka kerran kun hän kohotti katseensa nuoteista, kiintyivät ne Marian kasvoihin. Turhaan koetti Henriika tavottaa junkkarin silmäyksiä, hänen ei onnistunut saada niitä poistumaan Mariasta, niin kiusallista kuin hänestä olikin, ettei hänestä itsestään pidetty lukua. Hän tahtoi osottautua Mariaa etevämmäksi, ja pian purki hän intohimoisen luontonsa koko voiman lauluunsa. Henriikan tulisuus kiihotti Mariaakin. Heleästi kajahtelivat hänen liverryksensä Yrjön sointuisan äänen säestäminä, ja kumeana ja innostuneena sekaantui niihin Henriikan laulu. Taiteilija löi tahtia ihastuksissaan ja haltioissaan. Henriikan syvä, pehmeä ääni herätti hänessä suloisia muistoja tämän sisaresta.

Kun esitys oli lopussa, huudahti Vilhelmi tulisesti: — Uudelleen! — Nyt alkoivat laulajattaret kilpailla uudistetuin voimin, mutta silloin sattuivat junkkarin tuliset katseet Marian silmiin. Marian käsi vaipui heti alas, hän peräytyi laulajain muodostamasta puoliympyrästä ja sanoi:

— Me osaamme sen jo. Näkemiin aamulla varhain, herra Vilhelmi! Minulla on paljon toimimista.

— Voi, voi! huudahti taiteilija pahoilla mielin. — Se kävi niin oivallisesti, eikä ollut enää jäljellä kuin muutamia tahtia.

Taiteilija kiitti neitiä hänen laulustansa innostunein sanoin, Yrjö kohteliaasti. Kun he molemmat olivat lähteneet pois, kulki Henriika nopein askelin edes takaisin ja iski pientä nyrkkiänsä uhkamielisesti ja kiihkeästi toiseen käteensä.

Syntymäpäivänä kokoontuivat laulajat varhain aamulla, mutta Pietari oli ollut ylhäällä jo ennen päivännousua, sillä hänen oli yhdessä kaupunginsihteerin kanssa laadittava eräs ehdotus, jonka piti olla valmis ennen neuvoston istuntoa. Ei hän lainkaan muistanut syntymäpäiväänsä, ja kun madrigaalia alettiin esittää ruokasalissa, löi hän nyrkillään oveen ja huusi:

— Ei sen mieli metsässä, kell' on verkot apajalla. Hänellä ei ole aavistustakaan koko juhlasta. Lähettäkäämme lapset ensin sisään.

Maria meni nyt Adrianin ja Liisan kanssa Pietarin työhuoneeseen. Heillä oli kukkavihkot kädessä, ja Maria oli pukenut tyttösen niin somaksi, että hän valkoisessa puvussaan todellakin oli kuin viehättävä keijukainen.

Nyt Pietari tiesi, mitä laulu oli tarkoittanut. Hellästi hän sulki syliinsä nuo kolme onnittelijaa, ja kun madrigaali alkoi uudelleen, asettui hän kuuntelemaan vastapäätä laulajia. Tosin ei tämä esitys onnistunut puoleksikaan niin hyvin kuin harjoitus, sillä Maria lauloi hiljaa ja hänen äänensä oli himmeä, — ja vaikka Vilhelmi löi tahtia tarmon takaa, ei lauluun tullut enää eilistä intoa ja lämpöä.

— Oivallista, varsin oivallista, sanoi Pietari, kun laulu oli lopussa.
— Hauska keksintö ja esitys oivallista — ilahdutti minua suuresti!

Sitten otti hän kaikkia onnittelijoita kädestä, lausuen sydämellisiä sanoja. Tarttuessaan junkkarin käteen hän sanoi lämpimästi:

— Te tulitte kuin pilvistä pudoten näinä kovina aikoina meille virkistykseksi. Ja tehän puolestanne saitte kodin meillä, ja sille kyllä panee arvoa vieraassa maassa.

Yrjö oli luonut katseensa maahan, mutta kuullessaan viime sanat hän katsoi pormestaria silmiin. Kuinka uskollisesti, kuinka hyväntahtoisesti ja rehellisesti tämä katsoikaan häntä! Hänet valtasi voimakas liikutus, ja punnitsematta mitään, tietämättä oikein mitä teki, hän laski kätensä Pietarin käsivarsille ja painoi kasvonsa hänen olkaansa vasten.

Van der Werff salli hänen sen tehdä, silitteli nuorukaisen kiharoita ja sanoi hymyillen:

— Aivan kuin Leonard, Maria. Aivan kuin meidän Leonardimme. — Tänään syömme kaikki yhdessä päivällistä, tekin, van Hout, ja tietysti teidän rouvanne myöskin.

Pöydässä asetti Maria vieraat istumaan niin, ettei hänen tarvinnut katsoa Yrjöön. Tämä joutui istumaan rouva van Houtin viereen, vastapäätä Henriikaa ja taiteilijaa. Aluksi oli Yrjö vähäpuheinen ja ujo, mutta Henriika ei jättänyt häntä rauhaan, ja kun hän kerran oli alkanut vastailla neidin kysymyksiin, yllytti tämän tulinen vilkkaus häntä laskettelemaan lystikkäitä sukkeluuksia. Henriika maksoi hänelle täysin mitoin, hänen silmänsä säihkyivät ja hänessä lisääntyi yhä halu osottautua yhtä kekseliääksi kuin junkkari, jonka vastaukset ja kokkapuheet saivat hänet yhä pisteliäämmäksi. Hän ei juonut lainkaan viiniä, mutta hänen omat puheensa kiihdyttivät häntä, ja hän anasti Yrjön niin kerrassaan itselleen, ettei tämä saanut tilaisuutta lausua sanaakaan muille vieraille. Jos hän yritti sitä tehdä, keskeytti neiti häntä heti ja pakotti hänet jälleen keskustelemaan hänen kanssansa. Tuo pakko kiukustutti junkkaria, ja kun hän koetti puolustautua sitä vastaan, heräsi hänen ylimielisyytensä, ja hän alkoi yllyttää Henriikaa väittämään mahdottomia ja teki itse samoin.

Maria jäi tuon tuostakin ihmeissään kuuntelemaan neidin puheita, ja tapa, jolla Yrjö tätä kohteli, pisti hänen vihaksensa. Pietari tuskin huomasikaan Henriikaa, sillä hän keskusteli van Houtin kanssa luopioiden lähettämistä kirjeistä, joissa kaupunkia kehotettiin antautumaan ja joita oli saapunut jo kolme kappaletta, muutamien neuvostonjäsenten horjuvasta kannasta ja vangitun vakoilijan teloittamisesta.

Vilhelmi, jolle pöytänaapuri tuskin oli virkkanut sanaakaan, kuunteli noiden vanhempain miesten keskustelua ja mainitsi, että hän oli tuntenut petturin. Tämä oli ollut eräs isäntä, jonka ravintolassa hän oli tavannut ritari Matenesse van Wibismata.

— Siinäpä se, keskeytti häntä van Hout. — Quatgelatin taskussa oli kirjelippu, ja se oli kirjoitettu käsialalla, joka ihmeellisesti muistutti vapaaherran käsialaa. Quatgelatin oli hankittava tietoja Leidenin ruokavaroista.

— Nuo lurjukset! huudahti pormestari. — Valitettavasti — valitettavasti hän olisi voinut antaa Valdezille ylen mieluisia tietoja. Tarkastus ei ole ollut omansa mieltä ilahduttamaan, — varmoja lopputuloksia ei kumminkaan ole vielä saatu.

— Niin, meidän! huudahti kaupunginsihteerin vaimo. — Miksikä me olemme toimettomat, kun voisimme hyödyttää.

— Anna meidän suorittaa tuo tehtävä! huudahti Maria. — Me tahdomme kuten tekin tehdä jotakin tuon kalliin asian hyväksi.

— Ja uskokaa minua, lisäsi rouva van Hout, — pikemmin meidät päästetään aittoihin ja kellareihin kuin oikeudenpalvelijat, joita emännät pelkäävät.

— Naisetko kaupungin palvelukseen? virkkoi Pietari epäröiden. — Suoraan sanoen… mutta sopiihan miettiä ehdotustanne… Neiti näkyy tänään olevan hyvällä tuulella.

Maria katsahti paheksivasti Henriikaan, joka kurottihe kauas pöydän ylitse. Hän näytti Yrjölle sormusta ja huudahti naurahtaen:

— Ettekö tahdo tietää mitä se merkitsee? Katsokaapas: käärme, joka puree pyrstöänsä.

— Oivallista, oivallista! Mutta sillä on toinenkin merkitys, ja pankaa se mieleenne, herra ritari. Tiedättekö te, mitä on iäisyys ja iäinen uskollisuus?

— Ei tietysti. Teidän opettajannehan olivat miehiä. Miehet ja — uskollisuus, iäinen uskollisuus!

— Oliko Delila, joka kavalsi Simsonin filistealaisille, mies vai nainen? kysyi van Hout.

— Hän oli nainen. Poikkeus, joka todistaa säännön oikeaksi. Eikö niin,
Maria?

Mitään vastaamatta Maria vain nyökäytti päätänsä; tyytymätönnä hän sysäsi tuoliansa taaksepäin ja ateria oli lopussa.

Päiviä ja viikkoja oli kulunut, heinäkuuta oli seurannut kuuma elokuu, ja sekin lähestyi loppuansa. Espanjalaiset piirittivät yhä Leideniä ja kaupungissa elettiin nyt joka suhteessa vankilaelämää. Sotamiehet ja aseelliset kaupunkilaiset toimittivat tehtävänsä väsyneesti ja haluttomasti. Raatihuoneella oli työtä yllin kyllin, mutta se oli surullista ja toivotonta, sillä ei vain alkanut kuulua prinssiltä ja staateilta mitään viestiä, joka olisi voinut pitää toivon vireillä, ja kaikki, mistä neuvoteltiin ja päätettiin, kohdistui lisääntyvään hätään ja sotien hirvittävään seuralaiseen, ruttoon, joka oli saapunut Leideniin yhdessä nälän kanssa. Samalla lisääntyi tyytymättömiä viikko viikolta. He vaativat päivä päivältä yhä jyrkemmin kaupungin antaumista, ja moni vapaudenystävä, joka näki omaistensa kituvan ja kuihtuvan, yhtyi heidän vaatimukseensa. Lapset kävivät koulua kuten ennenkin ja kokoontuivat leikkikentille, mutta harvoin oli enää huomattavissa muinaista hilpeyttä, — ja minne olivatkaan joutuneet poikasten punaiset posket ja tyttöjen pyöreät käsivarret? Köyhien täytyi tiukentaa vyötänsä, ja leipäpala, joka kaupungin puolesta annettiin jokaiselle, ei riittänyt poistamaan nälkää eikä edes pitämään hengissä.

Elokuun yhdeksäntenäkolmatta päivänä palasi hän aamulla kotiin kävelyretkeltä. Hänellä oli kädessään jousi ja olallaan reppu. Tällä kertaa hän ei noussut yläkertaan, vaan meni Barbaran luo keittiöön. Leski nyökäytti hänelle ystävällisesti päätänsä ja hänen harmaat silmänsä säteilivät yhtä kirkkaasti kuin ennenkin, mutta nuo pyöreät kasvot olivat käyneet kapeammiksi ja hänen kuihtuneet huulensa vavahtelivat surunvoittoisesti.

— Varpusraukat! Mutta mikähän otus tämä on? Päätön, jalaton ja tarkkaan kynitty. Junkkari, junkkari, tuo näyttää arveluttavalta!

— No eihän kukaan tiedä, mitä kaikkea hän oikein syö, mutta eihän
Jumala kumminkaan ole luonut kaikkia eläimiä ihmisvatsaa varten.

— Johan sanoin teille että se on vikla, lyhytnokkainen vikla, corvuslintu, ihka oikea corvus.

— Vai corvus! Menkää nyt minne hyvänsä! Minua hirvittää tuo teidän saaliinne… Höyhen tuolla siiven alla… Jesus Maria! Eihän se toki vain liene korppi?

— Corvus se on, kuten jo sanoin. Pankaa se etikkaan ja höystäkää paistaessanne, niin se maistuu aivan yhtä hyvältä kuin oikea vikla. Sorsia ei saa joka päivä kuten äskettäin, ja varpuset alkavat käydä yhtä harvinaisiksi kuin ruusut talvella. Joka poikanen vahtii niitä jousi kädessä, ja joka pihassa ahdistellaan niitä haaveilla ja liimasaitoilla. Kohta ne häviävät sukupuuttoon, mutta jokunen on nyt vielä jäljellä. — Kuinka keijukainen voi?

— Elkää nimittäkö häntä keijukaiseksi! huudahti leski. — Antakaa hänen pitää kristillinen nimensä. Hän on valkoinen kuin tämä liina, ja eilisestä saakka hän ei enää ole suostunut juomaan maitoa, jota suurella huolella ja vaivalla olemme saaneet hänelle hankituksi joka päivä. Jumala tiesi, kuinka tämä päättyy. Katsokaapa tuota kaalintynkää, jonka olen ostanut! Entä tuota luupalaa!… Ei se minusta ennen olisi kelvannut koirillekaan, ja nyt täytyy koko talon tyytyä siihen. Illalliseksi minä keitän kinkunnahkaa viinissä ja sen lisäksi vähän jauhopuuroa. Ja tämä on muka ruokaa sellaiselle jättiläiselle kuin Pietarille! Jumala tiesi, kuinka hän pysyy siksikin voimissaan. Mutta kyllä hän onkin kuin haamu vain. Maria ei tarvitse ruokaa enemmän kuin lintunen, mutta Adrian, poika parka, lähtee usein kyynelet silmissä pöydästä; mutta olen kumminkin usein nähnyt hänen antavan Liisalle osan pienestä leipäpalasestaan. Oikein tuo käy sydämelle. Ja kumminkin sanotaan, ettei ruoka syöden lopu, vaan saamattomuuteen, ja että joka säästää saatuansa, sillä on tarpeessa tavara. Sanoohan sananlasku myöskin, ettei hätä lakia lue, mutta toissa päivänä meidän, kuten muidenkin, piti ilmoittaa uudelleen, mitä meillä vielä on jäljellä, huomenna on annettava pois kaikki, mikä riittäisi yli kahden viikon, eikä Pietari salli, että pidättäisimme edes säkillistä jauhoja liiaksi, mutta kuinka sitten käy, mitä sitten seuraa, — laupias taivas!…

— On ihme että tekin pysytte voimissa! Ei teidän iällänne hyödy paljoa pienestä lihasirusta.

— Herra van Aken anna minulle muonamääräni lisäksi omista ruokavaroistaan niin paljon kuin voi. Kyllä minä aina tulen toimeen. Mutta mitä näinkään tänään räätälin tykönä, joka korjaa vaatteitani!

— Ja tuolla kankurin talossa, sanoi Barbara itkien. — Sellaista kunnon väkeä! Neljä päivää sitten synnytti nuori vaimo lapsen, ja tänä aamuna sammui molempain elonkipinä, — kuin loppuun palanut kynttilä. Kankuri Pietarinpoika ja hänen viisi lastansa ovat kaikki tyyni kuolleet ruttoon. Kyllä tuota jo käy jokaisen sääliksi!

— Elkää kertoko enempää! sanoi Yrjö kauhistuen. — Minun pitää lähteä pihalle harjoituksiin.

— No mitäpähän hyötyä siitäkin on! Espanjalaiset eivät tee väkirynnäkköä, he jättävät kaikki kalpean kalman suoritettavaksi. Miekkailu lisää nälkää, ja nuo riutuneet ihmisraukat jaksanevat tuskin enää kättä käännähyttää!

— Te erehdytte, muori, erehdytte, vastasi Yrjö. — Toiminta ja liike on heille juuri tarpeen, että voisivat pysyä pystyssä. Nordwykin herra teki viisaasti, kun Allertsin kuoltua pyysi minua harjoittamaan heitä.

— Ehkä lienette oikeassa. Mutta ottakaapa pieni ryyppy ennenkuin menette työhön. Viinistä ei meillä kumminkaan vielä ole puutetta. — Kun ihmiset ovat toimessa, eivät he ainakaan tee kapinaa kuten toissa päivänä nuo muutamat vapaaehtoiset, — ihmisraukat! Jumalan kiitos että ne ovat poissa!

Barbaran kaataessa viiniä lasiin tuli taiteilija Vilhelmin äiti keittiöön ja tervehti Barbaraa ja junkkaria. Hänellä oli muassaan huivin alla käärö, jota puristi lujasti rintaansa vasten. Ei muorilta vieläkään puuttunut leveyttä, mutta hänen lihavuutensa, joka muutama kuukausi sitten oli tehnyt niin muhkean vaikutuksen, näytti nyt rasittavan häntä kuin mikäkin taakka.

Hän keskeytti lauseensa ja pisti jälleen lahjansa huivin alle. Hän oli nähnyt junkkarin kynityn saaliin ja jatkoi toiseen ääneen:

— Teillä näkyy jo olevankin kyyhkynen… sen parempi!
Kaupunginsihteerin pieni tyttö alkaa jo myöskin käydä sairaaksi.
Jumalan haltuun huomiseen!

— Te erehdytte, arvoisa rouva. Tuon otuksen ammuin minä tänään, ja nyt myönnän että corvuslintuni on vain tavallinen korppi.

Näin sanoen hän painoi lintua sormellaan rintaan ja lisäsi sitten epäröiden:

— Korppiko! huudahti veronkantajan vaimo lyöden kätensä yhteen. — No, ovathan monin paikoin jo koirat ja kissatkin joutuneet vartaalle ja paistinpannuihin. Tässä saatte kyyhkysen.

Barbara aukaisi käärön niin varovasti kuin liha olisi voinut mennä sirpaleiksi hänen hyppysissään. Sitten katseli hän sitä hellästi, punniten sitä kädessään; mutta taiteilijan äiti sanoi:

— Se on jo neljäs, jonka Vilhelmi on teurastanut, ja hän sanoi sen olleen hyvän lentäjän. Hän määräsi sen nimenomaan teidän Liisalle. Pankaa siihen täytteeksi taikinaa, mutta ei liian sakeaa ja kohtuullisen imelää. Se maistuu lapsista ja on terveydeksi, sillä se annetaan hyvästä sydämestä. Pankaa tuo eläin pois. On vaikeata nähdä kuolleena tuollaista tuttua olentoa.

— Jumala tämän teille palkitkoon! huudahti Barbara puristaen tuon kunnon vaimon kättä. — Voi näitä kamalia aikoja!

— Mutta onhan meillä vielä olemassa sellaistakin, josta voimme olla kiitolliset.

— Älkää tehkö syntiä, varoitti veronkantajan vaimo, — teillähän on vasta yksi sairas talossa. — Saisinko tavata Maria rouvaa?

— Hän on työhuoneissa viemässä noille ihmisraukoille vähän lihaa meiltä. Joko teilläkin on niukka jauhoista? Lehmiä kyllä vielä näkee laitumella, mutta jyvät ovat kerrassaan lopussa; torilla ei ollut enää kapallistakaan. Otattehan tekin pienen ryypyn, hyvä rouva? — Menenkö kutsumaan kälyäni?

— Minä menen itse hakemaan hänet käsiini. Tuo hintojen korottaminen torilla ei ole enää siedettävissä. Me emme enää saa siellä mitään aikaan, mutta hän saa ihmiset järkiinsä.

— Niin, herra von Dornburg. Tuo hento rouva saa ihmeitä aikaan, — ei sitä tahtoisi uskoakaan. Kun toissa päivänä jälleen oli otettava selkoa, miten paljon ruokavaroja oli kussakin talossa, kohtelivat ihmiset minua ja muita tiedustelijoita röyhkeällä tavalla, ja moni suorastaan ajoi meidät ulos. Mutta hän meni kaikkein raaimpien tykö, ja kuten meren vedet erkanivat Israelin lasten edessä, niin aukenivat hänelle kellarit ja aitat. Jumala tiesi, kuinka hän menettelee, mutta ihmiset eivät vain voi häntä vastustaa.

Yrjö hengähti syvään ja läksi keittiöstä. Pihalla hän näki muutamia kaupunginsotilaita, vapaaehtoisia ja porvarivartioston jäseniä, joiden piti ryhtyä miekkailuharjoituksiin. Van der Werffin piha oli heidän käytettävänään, eikä varmaankaan ollut Leidenissä ainoatakaan miestä, joka olisi ollut sopivampi kelpo Allertsin seuraajaksi kuin tuo saksalainen.

Barbara ei ollut väärässä. Yrjön oppilaat olivat nääntyneen ja kurjan näköisiä, mutta monet heistä olivat Allerts vainajalta oppineet käyttämään miekkaa aika hyvin ja he olivat varsin innostuneita tähän toimeensa.

Keskellä pihaa oli nahasta tehty, tappuroilla täytetty ihmisolento, jonka rinnan vasempaan puoleen oli kiinnitetty sydämenmuotoinen punainen läpykkä. Tähän piti taitamattomampain iskeä, harjoittaakseen kättänsä ja silmäänsä. Toiset asettuivat parittain vastakkain ja miekkailivat Yrjön johdolla tylsillä miekkasimilla.

Junkkari oli ollut jokseenkin voimaton tullessaan keittiöön, sillä suurimman osan leivästä, jonka oli saanut päivänmuonakseen, hän oli antanut tuolle räätäli raukalle; mutta Barbaran viini oli häntä virkistänyt, ja hän koetti karaista itseään ja meni nyt reippaasti ja iloisesti miekkailijoiden tykö. Nopeasti hän heitti költerinsä penkille, veti vyönsä kireämmälle ja seisoi nyt paitahihasillaan sotamiesten edessä.

Kun hänen ensi komentosanansa kajahti, lensi Henriikan akkuna rämähtäen kiinni. Ennen se usein oli avattu miekkailuharjoitusten alkaessa, olipa akkunasta väliin kuulunut kätten taputustakin ja "hyvä"-huutoja. Mutta siitä oli jo kauan, sillä viikkomääriin ei Henriika ollut suonut junkkarille sanaa, ei katsetta. Sillä tavoin kuin junkkarille ei hän ollut vielä ainoallekaan miehelle osottanut mieltymystään, niin hartaasti hän ei olisi tavotellut ruhtinaankaan suosiota! Ja junkkari, — hän oli ensin kohdellut häntä välinpitämättömästi ja sitten alkanut karttaa yhä huomattavammin. Tämä loukkasi Henriikan ylpeyttä. Aikoja sitten oli hän jo unohtanut, että hänen tarkoituksensa muka vain oli irroittaa junkkarin ajatukset Mariasta. Muutoin eivät Marian ja Henriikan välit olleetkaan enää oikein ennallaan, mikä siihen sitten lienee ollut syynä. Ei kulunut päivääkään ettei neiti olisi tavannut Yrjöä, ja hän iloitsi, jos voi osottaa junkkarille ettei hänen näkemisensä tuottanut hänelle mitään iloa, vaan pikemmin harmitti häntä. Vankinaolo rasitti häntä kovin, hän ikävöi sanomattomasti vapauteen, luonnon helmaan, metsään. Mutta siitä huolimatta hän ei koskaan puhunut siihen suuntaan, että tahtoisi lähteä kaupungista, sillä Yrjöhän oli Leidenissä, ja häntä hän ajatteli päivin ja öin. Väliin hän rakasti häntä, väliin vihasi, ja kumpikin tunne valtasi yhtä tulisena hänen intohimoisen sydämensä. Sisartansa Henriika myöskin muisteli ja hän rukoili usein hänen puolestansa. Voittaaksensa taivaan suosion hyvillä töillä ja kuluttaaksensa aikaansa hän auttoi van der Werffin talon viereisessä pienessä, vanhassa luostarissa asuvia harmaita sisaruksia hoitamaan sairaita, jotka nämät armeliaasti olivat ottaneet tykönsä, ja hän kävi myöskin sisar Gonzagan kanssa katoolisissa taloissa kokoomassa almuja tuota pientä sairaalaa varten. Mutta nämä toimet eivät tuottaneet hänelle mitään iloa; suorittaessaan niitä hän osotti toisin ajoin ylen suurta intoa, mutta väsähti sitten taas eikä ottanut päivämääriin niihin osaa. Kovin närkkääksi hän oli käynyt, mutta oltuaan edellisenä päivänä aivan sietämättömän kopea, oli hän jo seuraavana alakuloinen ja mielipahoissaan, — mutta ei kumminkaan pyytänyt anteeksi niiltä, joita oli loukannut.

Nyt seisoi neiti tuon sulkemansa akkunan takana, katsellen Yrjöä, joka hyökkäsi voimakkaalla hyppäyksellä, miekka kädessä, nahkaolentoa kohden ja lävisti sen punaisen sydämen.

Sotamiehet päästivät ihastuksesta äänekkäitä huutoja. Henriikankin silmät välähtivät mieltymyksestä, mutta äkkiä niiden hohde himmeni ja hän peräytyi akkunasta. Maria tuli näet pihan poikki työhuoneilta päin ja kulki silmät maahan luotuina miekkailijoiden ohitse.

Kalpeammaksi oli Maria käynyt, mutta hänen kirkkaiden sinisten silmiensä katse oli itsetietoisempi ja tarmokkaampi kuin ennen. Hän oli oppinut toimimaan itsenäisesti ja oli saanut raskaita velvollisuuksia täytettäväksensä kaupungin ja köyhäin palveluksessa. Omaa sydäntänsä vastaan oli hän taistellut voittohikkaasti, mutta koetukset eivät vielä olleet lopussa, — sen tunsi hän aina junkkaria kohdatessaan. Hän karttoi häntä, milloin vain voi, sillä hän tunsi, että jos koettelisi kohdella häntä kuin ystävää tai veljeä, toisi yritys tuhon muassaan. Vilpittömästi ja itsensäkieltävästi pyrki Yrjö auttamaan häntä tässä suhteessa, ja Maria oli hänelle siitä kiitollinen, sillä koko sydämensä hän tahtoi omistaa elinkumppanillensa, eikä hän tahtonut ketään toista suojelijaksensa, — ei häntä edes kauhistuttanut ajatellessa perikatoa Pietarin rinnalla. Mutta siitä huolimatta oli Yrjö kuin magneettivuori, joka veti puoleensa ja jota hänen täytyi karttaa säilyäksensä haaksirikolta.

Maria oli tänään työhuoneissa liikkuessaan ottanut selkoa työmiesten tilasta ja saanut nähdä mitä surkeinta kurjuutta.

Nuo kunnon ihmiset tiesivät, että kaupungin antauminen tekisi lopun heidän kärsimyksistänsä, mutta koska taisteltiin vapauden ja uskon puolesta, tahtoivat he pysyä lujina, ja he pitivät vaivojansa onnettomuutena, joka ei ollut kartettavissa.

Ulkoeteisessä tapasi Maria Vilhelmin äitiä ja lupasi vielä samana päivänä neuvotella kaupunginsihteerin rouvan kanssa, mitä olisi tehtävä torihintojen kohoamisen suhteen. Sitten hän meni Liisa paran tykö, joka istui kalpeana ja voimatonna pienessä nojatuolissa. Hänen kaunein nukkensa oli jo tunnin ajan ollut hänen polvellansa samassa asennossa. Hänellä ei ollut enää halua eikä voimia kohottaa lelua. Kerttu toi pikarin maitoa; sitä ei vielä tykkänänsä puuttunut, sillä muhkeita nautalaumoja kävi yhä vielä laitumella kaupunginmuurien ulkopuolella tykkien suojassa. Mutta lapsi ei tahtonut juoda ja nautti vain muutamia pisaroita, nekin kyyneleitä vuodattaen.

Marian koettaessa lohdutella pienokaista tuli Pietari huoneeseen. Tuo kookas mies, joka ulkonaiseenkin esiintymiseensä nähden oli ollut arvokkaan porvarin perikuva, ei nykyisin näyttänyt enää pitävän lukua ulkomuodostansa. Hänen ruskea tukkansa riippui otsalla, tiheä parta, joka ennen oli peittänyt vain leuan, oli nyt päässyt leviämään poskillekin, takki oli käynyt liian väljäksi, ja sukat muodostivat poimuja eivätkä keveltyneet yhtä tiukasti kuin ennen hänen jäntevien sääriensä mukaan.

Huolimattomalla kädenliikkeellä hän tervehti vaimoansa ja lähestyi sitten lasta, jota katseli kauan ääneti ja mitä hartaimmalla hellyydellä. Pienokainen käänsi häntä kohden suloiset kasvonsa, koettaen tervehtiä häntä, mutta hymyily haihtui kohta hänen huuliltansa ja hän katsoi taas välinpitämättömästi nukkeansa. Silloin kumartui Pietari, otti hänet syliinsä, mainitsi hänen nimeänsä ja hiveli huulillansa hänen kalpeita poskiansa. Lapsukainen kosketti hiljaa hänen partaansa ja sanoi heikolla äänellä:

Kyynelsilmin asetti nyt Pietari pikku lemmikkinsä hellävaroin takaisin nojatuoliin. Sitten hän läksi pois ja meni huoneeseensa. Maria seurasi häntä sinne ja kysyi:

— Mutta he eivät voi, he eivät saa meitä unohtaa, huudahti Maria tulisesti.

— Me menehdymme kurjuuteen ja he jättävät meidät kuolemaan, sanoi
Pietari koleasti.

— Ei, ei, he ovat puhkaisseet sulut. Minä tiedän että he toimittavat meille apua.

— Sitten kuin on liian myöhäistä. Toinen onnettomuus tulee toisen lisäksi, ja ketä kohtaavat tuon nälkään nääntyvän kansan kiroukset? Minua, minua, minua yksin!

— Hän joutui myös eilen sairasvuoteelle. Ruttoa, sanoi Bontius. Minä, minä saan yksin kestää kaiken.

— Me autamme sinua sitä kestämään, huudahti Maria. — Ensin puutetta, sitten nälkää, kuten olemme luvanneet.

— Ylihuomenna käydään niihin käsiksi. Tänään määrättiin kaksi naulaa luineen aina neljälle ihmiselle. Leipä loppuu, liha loppuu, maito loppuu! Ja mitä seuraa sitten? Ajattelepas äitejä, rintalapsia, sairaita! Ja meidän Liisaa!

Epätoivoissaan painoi pormestari kätensä ohimoltansa vasten. Mutta
Maria sanoi:

— Rohkeutta, Pietari, rohkeutta! Jotakin meillä on jäljellä ja siitä emme saa luopua — nimittäin toivo.

— Jos siitä luovumme, huudahti Maria, — niin saa epätoivo meidät avaamaan kaupungin portit, niiden avaaminen olisi…

— Kuka sitten on ajatellut porttien avaamista: Kuka on puhunut antaumisesta? keskeytti Pietari häntä kiivaasti. — Vielä me kestämme, vielä, vielä… Tuossa on salkku, vie se lähetille.

Liisa, joka ei moneen päivään ollut nauttinut palaakaan, oli nyt syönyt vähän kyyhkyspaistia, ja sen johdosta vallitsi koko talossa sellainen ilo kuin olisi perheen osaksi tullut suuri onni. Adrian juoksi työhuoneisiin kertomaan siitä työmiehille. Pietarin ryhti oli tarmokkaampi hänen mennessään raatihuoneelle, ja Maria, jonka muutoinkin piti mennä kaupungille, lupasi käydä ilmoittamassa veronkantajan vaimolle, kuinka hyvän vaikutuksen hänen poikansa lahja oli tehnyt.

Kun pormestarin rouva tästä kertoi, virtailivat tuon kunnon vaimon kuihtuneita kasvoja pitkin viljavat kyynelet. Hän suuteli Mariaa ja huudahti:

— Niin, tuo Vilhelmi! Jospa hän nyt vain olisi ollut kotona! Minä menen kutsumaan isää. Mutta hänkin taitaa olla raatihuoneella. Vaan mitäs tuo oli? Kuulkaa, hyvä rouva, kuulkaa — mitä tuo on?

Kellonsoitto ja tykinlaukaukset olivat keskeyttäneet häntä; nopeasti tempaisi hän akkunan auki ja huusi:

— Pankrationtornista! Se ei ole hälytyssoittoa! Laukauksia ja iloista kilinää! Nyt on tapahtunut jotakin riemuisaa. Sitä kyllä tarvittaisiin! Ulrikki hoi! Tule heti takaisin kertomaan meille mitä on tapahtunut. Rakas taivaallinen Isä! Rakas Jumala! Lähetä meille apua! Jospa sitä jo olisikin tulossa!

Naiset odottivat kovassa jännityksessä. Vihdoin palasi Vilhelmin veli Ulrikki ja kertoi, että Delftiin lähetetyt airuet olivat onnellisesti päässeet livahtamaan vihollisjoukkojen lävitse ja tuoneet palatessaan kirjeen staateilta. Kaupunginsihteeri oli lukenut sen ääneen raatihuoneen akkunasta. Säädyt kehuivat leideniläisten menettelyä ja heidän kestävyyttänsä ja ilmoittivat, että sulut oli puhkaistu, huolimatta vahingosta, mitä siitä koitui tuhansille maalaisille.

Meri tulvailikin todella jo maalle, ja airuet olivat itse nähneet kaupungin avustamiseen määrätyt laivat. Pian olisi Leidenin ympäristö veden vallassa, ja vesi pakottaisi espanjalaiset joukot vetäytymään pois. "Parempi turmeltunut kuin menetetty maa", oli ajateltu ryhdyttäessä tuohon hätäkeinoon, ja oli odotettavissa että ne, jotka olivat päättäneet panna noin paljon alttiiksi, eivät arastelisi mitään uhrauksia, kun vain saisivat Leidenin pelastetuksi.

Riemun valtaamat naiset ilmaisivat kädenpuristuksella tunteensa toisillensa. Iloista kellonsoittoa jatkui ja tykinlaukauksia jymähteli lakkaamatta, niin että akkunat tärisivät.

Hämärissä läksi Maria kotiin. Niin keveältä kuin nyt ei hänen mielensä ollut tuntunut pitkiin aikoihin. Mustat taulut, joita oli ripustettu ruton saastuttamien talojen ovelle, eivät tänään näyttäneet hänestä niin kammottavilta kuin muulloin, ja nuo riutuneet kasvot eivät herättäneet niin haikeata sääliä kuin ennen, sillä olihan niillekin tulossa hoivaa. Uskollinen kärsivällisyys saisi palkkansa, vapaudenpuoltajat pääsisivät voitolle!

Nopein askelin kääntyi Maria Vaihettajan majatalon ohitse vievälle kadulle, jonne oli kokoontunut tuhansittain porvareita kuulemaan mitä oli toivottavissa tai yhä vielä pelättävissä. Kadunkulmissa seisoi kaupunginsoittajia, jotka kaiuttivat reippaita sävellyksiä, geusilaulu sekaantui luikkupillien ja vaskitorvien ääneen, ja välillä kuului innokkaita eläköönhuutoja. Mutta runsaasti oli myös kokoontunut hyvinpuettuja porvareita ja naisia, jotka lujalla äänellä ja arastelematta tekivät pilkkaa iloisesta soitosta ja turhien lupausten hurmaamista riemutsevista narreista. Missä olivat apujoukot? Mitähän tuo pivollinen geusejä, jotka prinssi kaikkein suosiollisimmassa tapauksessa ehkä saisi kokoon, voisi noille Leideniä piirittäville mahtaville sotajoukoille? Ja entä tuo maan laskeminen veden alle! Kaupungin tienoot olivat siksi korkealla, että vesi ei voisi tulvailla niiden ylitse. Oli tuotettu vahinkoa maalaisväestölle, voimatta kumminkaan auttaa kaupunkia. Oli vain yksi pelastuskeino: antauminen kuninkaan armoille!

— Mitä hyötyä meille on vapaudesta! huudahti muudan oluenpanija, jolta samaten kuin hänen ammattiveljiltään jo aikoja sitten oli kielletty oluen valmistaminen ja otettu viljat. — Mitä hyötyä meille on vapaudesta, sitten kuin kaikki tyyni olemme heittäneet henkemme! Olkaamme järkeviä ja lähtekäämme raatihuoneelle vaatimaan että kaupunki antautuu, ennenkuin on liian myöhäistä!

— Henki on pääasia, eikä se, ollaanko vapaita vai espanjalaisia, kalvinilaisia vai paavinuskolaisia! huudahti eräs kankuri. — Minä tulen mukaan raatihuoneelle.

— Olette kyllä oikeassa, te kunnon ihmiset, sanoi pormestari Baersdorp, joka kallisarvoinen soopelinnahalla reunustettu viitta yllään tuli raatihuoneelta ja kuuli nuo puheet. — Mutta malttakaa mielenne! Tänään alkavat nuo herkkäuskoiset ihmiset jälleen toivoa, ja nyt ei ole sopiva aika lausua ilmi teidän oikeutettuja toivomuksianne. Odottakaa vielä muutamia päiviä, ja jos apujoukkoja ei silloin ole alkanut näkyä, niin esitätte vaatimuksenne. Minä olen teidän puolellanne, samoin moni muu neuvoston jäsen. Ei meillä ole Valdezilta odotettavissa muuta kuin lempeyttä ja hyvyyttä. Oli alkuaankin rikos ruveta vastustamaan kuningasta, ja syntiä ja mielettömyyttä on pyrkiä taistelemaan nälkää, ruttoa ja kuolemaa vastaan. Jumalan haltuun, ystäväni!

— Van Swieten ja Norden ovat samaa mieltä kuin hän, mutta Pietari herran on kiittäminen prinssiä virastansa! Meille tuovat espanjalaiset apua, häneltä ne katkaisevat kaulan, jos pääsevät kaupunkiin. Mitäpä hän meidän kuolemastamme välittää; hänellä ja hänen perheellänsä on hyvät päivät!

— Tuolla tulee hänen vaimonsa, sanoi eräs kankuri, viitaten Mariaan päin. — Kuinka iloiselta hän näyttää! Nahkakauppa mahtanee yhä vielä olla tuottavaa. Kuulkaas, pormestarinna, kuulkaas! Tervehtäkää miestänne ja sanokaa hänelle, että hänen henkensä kyllä on kallis, mutta ettei meidänkään ole aivan arvoton.

— Sanokaa hänelle myöskin, huusi aivan Marian edessä muudan karjakauppias, jota huonot ajat eivät näyttäneet kovinkaan laihduttaneen, — sanokaa hänelle, että härkiä on lupa teurastaa kuinka paljon tahansa, mutta Leidenin porvareita…

Karjakauppiaan puhe jäi kesken, sillä herra Aquanus oli nähnyt akkunastaan, kuinka pormestarin rouvaa kohdeltiin, ja tuli nyt kadulle sekä meni keskelle nurisevaa ihmisjoukkoa.

— Hävetkää! huusi hän. — Kadulla hätyytellään kunniallista naista! Sellainenko on tapa Leidenissä? Kätenne, Maria rouva, ja jos kuulen vielä ainoankaan solvaavan sanan, niin toimitan tänne kaupunginvahdit. Kyllä minä teidät tunnen! Tuolla sinisen kiven luona on vielä jäljellä hirsipuu, jonka herra van Bronkhorst pystytytti teikäläisten varalta. Ketä haluttaa uudistaa se?

Nuo ihmiset, joille nämä sanat lausuttiin, eivät olleet ylen urhoollista väkeä, eikä kuulunut enää sanaakaan, kun Aquanus vei pormestarin rouvan majataloon. Talon emäntä ja tyttäret pyysivät Marian omalle puolellensa, joka oli erillään ravintolahuoneista, ja pyysivät häntä odottamaan siellä kunnes ihmisjoukko olisi hajaantunut. Mutta Maria tahtoi mennä kotiin, ja kun hän sanoi että hänen täytyisi lähteä, tarjoutui Aquanus saattamaan häntä.

Ulkoeteisessä seisoi Yrjö von Dornburg. Hän peräytyi tervehtien kunnioittavasti, mutta isäntä huusi hänet luoksensa ja sanoi:

— Tänään tulee meillä kiire, sillä varmaankin moni ottaa ryypyn tuon ilosanoman kunniaksi. Elkää panko pahaksenne, hyvä rouva, mutta junkkari saattaa teidät kotiin yhtä varmasti kuin minäkin… ja te, herra von Dornburg…

Vähän aikaa he kulkivat vaieten edelleen, ja heistä oli kuin olisivat kuulleet toinen toisensa sydämen sykkivän. Vihdoin hengähti junkkari syvään ja sanoi ·.

— Kolme pitkän pitkää kuukautta on kulunut siitä kuin tulin tänne.
Olenhan taistellut uljaasti, Maria?

— Mutta ette voi aavistaa, kuinka raskasta on ollut hillitä kurjaa sydäntäni, olla puhumatta ja näkemättä. Kerran, Maria, kerran täytyy minun saada sanoa…

—· Ei koskaan, ei koskaan, keskeytti häntä Maria kiihkeän rukoilevalla äänellä. — Tiedän että olette taistellut vilpittömästi; elkää nyt rikollisesti hukatko voittoa.

— Mitä iloa teillä siitä on, jos tulisilla sanoilla häiritsette mieleni rauhaa? Yhdellä vain on oikeus puhua minulle rakkaudesta, ja mihin teillä ei ole oikeutta, sitä ette saa tehdä.

— Enkö? kysyi junkkari lempeän nuhtelevalla äänellä ja jatkoi sitten koleasti ja katkerasti: — Te olette oikeassa, aivan oikeassa. Minulla ei ole edes oikeutta puhua! Tyrehtyköön siis eloni juoksu työlääksi kuin lyijyvirran, jonka rannalla kaikki on elotonta, tuoksutonta, hohteetonta. Sumu on kätkenyt minulta auringon, mieleni hilpeys on poissa, kaikki, mikä minua muinoin viehätti, on käynyt tenhottomaksi, sulottomaksi. Tuntisitteko minua entiseksi iloiseksi toveriksenne?

— Pyrkikää jälleen saavuttamaan muinoinen ilomielenne, tehkää se minun tähteni.

— Se on poissa, poissa, sanoi Yrjö synkästi. — Te näitte minut Delftissä, mutta te ette kumminkaan oikein tuntenut minua. Kuten kuvastimet, joissa kaikki käy todellisuutta viehkeämmäksi, olivat silloin silmäni, ja ne saivat siitä palkinnon: minne vain katsahdin, kohtasi minua ystävälliset silmäykset. Minä rakastin koko maailmaa, ja sydämeni sykki niin reippaasti ja hilpeästi! Usein täytti mieleni niin hillitön elämänilo, että minusta tuntui kuin olisin ollut räjähtämäisilläni tuhansiksi sirpaleiksi, kuin pyssynputki, jonka liian vahva latinki halkaisee, — mutta en lentääkseni hajalle, vaan suoraan taivaaseen. Tuo tunne tuotti autuaallisuutta ja se tuotti tuskaa. Se valtasi minut usein Delftissä, kun te olitte minulle ystävällinen. Mutta nyt, nyt! Lentimet on minulla, voisin kohota korkeuteen, mutta minun täytyy madella maassa kuin etana, — teidän tahdostanne.

— En sitä tahdo, sanoi Maria. — Olettehan minulle rakas, sen saan sanoa, ja sydäntäni kirvelee nähdessäni teidät tuollaisena. Mutta jos te pidätte minusta, ja tiedänhän että sen teette, niin lakatkaa kiduttamasta minua noin säälimättömästi. Te olette minulle rakas — sen sanoin, ja se teidän tulee tietää että suhteemme tulisi selville —, rakas kuin kuluneet suloiset nuoruudenpäiväni, kuten viehättävät unelmat, kuten ihana laulu, jonka kuuleminen ja muisteleminen virkistää mieltä, — mutta muulla tavoin en rakasta teitä enkä saa teitä rakastaa. Ja minä tahdon että pysyisitte minulle yhtä rakkaana, mutta se on mahdollista ainoastaan sillä ehdolla, ettette riko valaa, jonka vannoitte.

— Niin, te vannoitte, vastasi Maria, alkaen käydä hitaammin. — Nojatessanne Pietarin poveen, syntymäpäivän aamuna, kun olimme laulaneet. Muistelkaapa vain! Vaieten vannoitte te silloin tuon valan; tiedän sen, tiedän sen yhtä varmaan kuin sen, että itse vannoin puolisolleni uskollisuutta vihkialttarilla. Sanokaa, olenko erehtynyt?

— Te näette salaisimmatkin ajatukseni. Sydämemme tuntevat toinen toisensa kuin uskolliset ystävykset, kuin maa tuntee kuunsa ja kuu maan. Mitäpä on toisesta ilman toista? Miksikä ne erotetaan toisistansa? Oletteko joskus vaeltanut metsätietä? Sitä pitkin kulkee kahden pyörän jäljet vierekkäin, mutta koskaan yhtymättä. Ratasakseli pitää ne erillään, — kuten meidät meidän valamme.

— Kuten meidät kunniantuntomme. Mutta väliin tulee pensaikossa vastaan paikka, jossa tie päättyy hakkion tai sysihaudan luona, ja siinä jäljet käyvät ristiin, — ja tällä hetkellä tunnen että elontieni on päättynyt. En voi jatkaa matkaani, muuten hevoset syöksyvät pensaikkoon ja kannot ja kivet rikkovat ajopelit.

— Ja kunnia on mennyttä. Elkää puhuko enää sanaakaan. Kulkekaamme nopeammin. Katsokaa, akkunat ovat valaistut. Kukin tahtoo osottaa riemuitsevansa tuosta ilosanomasta. Ei meidänkään talomme saa olla pimeä.

— Elkää kiiruhtako niin kovin. Barbara kyllä pitää siitä huolta, ja kohta meidän täytyy erota. Sanoittehan että olen teille rakas.

— En tahdo kiusata teitä, Maria, mutta kuulkaa minua. Tuo vala, jonka vannoin, oli vakava, kammottavan vakava, ja olen koettanut kuolemalla vapautua siitä. Olettehan kuullut, kuinka Boschhuizenin rynnäkössä heinäkuussa kuin mieletön syöksyin keskelle espanjalaisjoukkoa. Teidän nauhanne, tuo sininen, taivaanvärinen nauha, jonka sain Delftissä, liehui olallani, syöksyessäni kalpojen ja keihästen joukkoon. Mutta viimeinen hetkeni ei vielä ollut tuleva, enkä edes haavoittunut tuossa mellakassa. Oi, Maria, tuo vala on tuottanut minulle sanomatonta kärsimystä. Vapauttakaa minut siitä, sallikaa minun yksi kerta, yksi ainoa kerta sanoa teille, Maria…

— Vaiti, Yrjö, vaiti! rukoili Maria. — Minä en tahdo, en voi sitä kuulla… en tänään, en huomenna, en koskaan!

— Kerran vain, yhden ainoan kerran tahdon sanoa, täytyy minun sanoa teille, että teitä rakastan, etten välitä elämästä enkä autuudesta, en rauhasta enkä kunniasta…

— Ei sanaakaan enää, junkkari von Dornburg. Nyt olemme kotona. Te olette vieraamme, ja jos vielä puhutte sanaakaan tuohon tapaan ystävänne vaimolle…

— Maria, Maria… Elkää kolkuttako. Kuinka voitte noin tunnottomasti tuhota toisen ihmisen elämänonnen…

Ovi aukeni ja Maria astui kynnykselle. Yrjö seisoi portailla, ojensi hänen jälkeen kätensä, ikäänkuin apua anoen, ja mumisi synkästi:

— Te tuomitsette minut epätoivoon ja kuolemaan! Maria, Maria, miksi kohtelette minua näin?

Väkisin hän veti jääkylmän kätensä Yrjön kädestä ja meni sisään. Mutta Yrjö kuljeskeli kuin juopunut tuntimääriä pitkin noita valaistuja katuja ja heittihe sitten pää polttavana vuoteellensa. Hänen vuoteensa vieressä olevalla pienellä pöydällä oli löyhästi nidottu kirja. Hän otti sen ja alkoi kirjoittaa siihen vapisevalla kädellä. Väliin lakkasi hän kirjoittamasta ja vaipui mietteisiin, syvään hengittäen ja katse haaveksivana. Vihdoin heitti hän kirjan kädestänsä, mutta hän valvoi rauhatonna aamuun saakka.

Vähän auringonnousun jälkeen hypähti Yrjö vuoteeltansa, nouti reppunsa ja pani siihen nuo harvat kapineet, mitä hänellä oli. Kirjan vain hän jätti pois.

Varhain aamulla, ensimäisten työmiesten tullessa työhön, näki junkkari myös taiteilija Vilhelmin tulevan pihaan ja meni ovelle häntä vastaan.

Nälänhätä ei ollut juuri jättänyt jälkiä taiteilijan kasvoille, mutta koko hänen olennossaan ilmeni kiivas mielenliikutus ja hän punehtui ja kalpeni yhtä mittaa, kun hän nyt esipuheitta ja kiihkeän nopeasti kertoi Yrjölle, mikä oli syynä tähän hänen aikaiseen tuloonsa.

Espanjalainen lähetti oli eilen — kohta delftiläisten airueitten saavuttua — tuonut pormestari van der Werffille kirjeitä. Yksi näistä oli junkkari Nikolas Matenesselta ja sisälsi vain tiedon, että Henriikan sisar oli saapunut Belotti’n kanssa Leiderdorpiin ja oli nyt vanhemman vapaaherra Matenessen arentitalossa. Hän oli kovin heikko ja ikävöi sisartansa. Pormestari oli antanut tuon kirjeen neidille, ja Henriika oli heti kiiruhtanut taiteilijan tykö, pyytääksensä että tämä auttaisi häntä pääsemään pois kaupungista ja saattaisi hänet espanjalaisten joukkojen luo. Tuo oli tuottanut Vilhelmille kovan sisällisen taistelun. Ei mikään uhri ollut hänestä liian suuri, jos hän saisi nähdä Annan, ja mikä oli onnistunut airueille, voi onnistua hänellekin. Mutta oliko hänellä oikeutta auttaa pakoon tuota panttivankia, jonka neuvosto oli aikonut pidättää kaupungissa, pettää vahdit ja lähteä kaupungista, vaikka oli sotapalveluksessa? — Sen jälkeen kuin Henriika oli pyytänyt Yrjöä tuomaan hänen sisarensa Luganosta Hollantiin, oli junkkari saanut lähempiä tietoja siitä, millä kannalla asiat olivat, ja hän tiesi myöskin mitä tunteita taiteilijan sydämessä liikkui.

— Minun täytyy lähteä — ja minulla ei ole siihen oikeutta! huudahti
Vilhelmi. — Kuvailkaa mielessänne minun ja neidin mielentilaa!

— Pyytäkää lomaa huomiseen saakka, neuvoi Yrjö tarmokkaasti. — Kun tulee pimeä, saatan minä teidän kanssanne Henriikan täältä pois. Hänen täytyy vannoa palaavansa, jos kaupunki antautuu. Mitä minuun tulee, niin ei mikään vala enää sido minua englantilaisiin joukkoihin. Jo neljä viikkoa sitten annettiin meille lupa mennä alankomaalaiseen sotapalvelukseen. En tarvitse muuta kuin lausua sanan kapteeni van der Laenille, niin olen vapaa.

— Lapsellisuuksia vain; minä tulen mukaanne, ja kun olemme saavuttaneet päämäärämme, toimittaudun minä jollakin tavoin geusien joukkoon. Neuvosto ei sure meidän lähtöämme, sillä kun Henriika ja minä olemme poissa, on Leidenissä kaksi ihmistä vähemmän kuluttamassa ruokaa. Taivas on harmaa, toivottavasti tulee yöllä olemaan pimeä. Ratsumestari van Duivenvoorde on vahdissa Hoogewoortin portilla. Hän tuntee meidät molemmat ja laskee meidät menemään. Minä neuvottelen hänen kanssansa. Onko tuo arentitalo keskellä kylää?

— No hyvä, — me tuumimme sitten vielä asiasta kello neljä Vaihettajan ravintolassa.

— Hänen ei tarvitse ennenkuin kaupungin ulkopuolella saada tietää ketä hänellä on seurassansa.

Kun Yrjö määrähetkellä tuli ravintolaan, sai hän tietää, että Nikolas oli lähettänyt toisenkin kirjeen. Junkkari oli itse antanut sen etuvartijoille ja se sisälsi vain sanat: "Keskiyöhön saakka on espanjalaisten tunnussana 'Lepanto'. Isäsi saa vielä tänään tietää, että Anna on täällä."

Kun sitten oli päätetty saapua Hoogewoortin portille kello yhdeksän illalla, läksi Yrjö kapteeni van der Laenin ja päällikön van der Does'in luo ja sai edelliseltä pyytämänsä eron, Janus Dousalta kirjeen tämän ystävälle, amiraali Boisot'ille. Kun hän kertoi sotamiehillensä aikovansa lähteä kaupungista liittyäksensä geuseihin, sanoivat nämä tahtovansa seurata häntä, elääksensä tai kuollaksensa hänen kanssansa. Vaivoin sai hän heidät luopumaan tuosta tuumasta. Raatihuoneen lähelle tultuaan hän alkoi kulkea hitaammin. Pormestari oli aina tähän aikaan päivästä siellä. Lähtisikö hän kaupungista sanomatta hänelle jäähyväisiä? Ei, ei! Mutta eihän hänellä enää ollut oikeutta häpeää tuntematta katsoa häntä silmiin. Häntä pelotti tavata häntä, ja hän tuntui hänestä niin kovin vieraalta. Niin kiiruhti siis Yrjö raatihuoneen ohitse uhkamielisesti ajatellen: "Jos lähdenkin jäähyväisiä heittämättä, niin en kumminkaan jää hänelle mistään kiitollisuudenvelkaan, sillä hänen hyvyytensä maksan hirmuisilla kärsimyksillä, ehkä hengelläni. Maria rakasti minua ennenkuin häntä, ja nyt lähtiessäni sanon hänelle, mitä hän minulle on ja oli ja tulee olemaan!"

Hämärissä Yrjö palasi huoneeseensa ja antoi rengille käskyn viedä hänen reppunsa ratsumestari van Duivenvoordelle Hoogewoortin portin vartiopaikalle. Sitten hän kätki kirjan költeriinsä ja meni päärakennukseen lausumaan jäähyväiset Marialle.

Hänen sydämensä sykki niin rajusti että hän tuskin voi hengittää. Ei hän tiennyt mitä ovea hänen olisi kolkutettava, ja tuskallinen pelko valtasi hänet. Hetken seisoi hän kuin hervotonna, rohkaisi sitten mielensä, pudistelihe ja mumisi itsekseen: — Vai pelkuri minusta on tullut. — Samassa hän aukaisi ruokasaliin vievän oven ja meni sisään. Siellä hän näki Adrianin lukemassa palavan päreen valossa tyhjän pöydän ääressä. Yrjö kysyi äitiä.

Adrian meni pois ja tuli sitten sanomaan, että junkkari odottaisi isän työhuoneessa.

Saksalainen nyökäytti päätänsä, ja kulkiessaan edes takaisin huoneessa hän ajatteli: "Tällä tavalla en voi erota hänestä, minun täytyy saada purkaa se esille sydämestäni; yhden kerran, yhden ainoan kerran tahdon vielä kuulla, että olen hänelle rakas, minä tahdon, tahdon… Olkoon se kunnotonta, olkoon rikoksellista, minä sovitan sen. Sovitan sen hengelläni!"

— Voi sentään, junkkari, miltä te tänään näytätte! Oikein teitä voisi pelätä. Äiti on jo tuolla sisällä. Tulukset kalahtelevat, kai hän sytyttää kynttilää.

— No, mene sitten Vilhelmi Kornelionpojan luo ja sano hänelle että pysyn päätöksessäni; me kohtaamme toisemme kello yhdeksän, täsmälleen kello yhdeksän.

Adrian aikoi lähteä, mutta Yrjö viittasi hänet luoksensa ja kysyi häneltä hiljaa:

— Niin, poikaseni. Tulepa luokseni ja anna minulle suutelo jäähyväisiksi. Tämä sormus pitää sinun säilyttää muistona minulta.

Poikanen piti suutelon hyvänänsä, pani sormuksen sormeensa ja kysyi kyynelsilmin:

— Ja aivanko puhutte täyttä totta? Niin, tuo nälkä… Toden totta, tulisin mukaanne, ellei olisi Liisaa ja äitiä. Milloin te tulette takaisin?

— Jospa sen tietäisin, poikani! Pidä minua muistossasi rakkaana, kuuletkos, oikein rakkaana! No menehän nyt!

Adrian kiiruhti portaita alas, ja muutaman silmänräpäyksen jälkeen oli junkkari Pietarin huoneessa Marian edessä. Akkunaluukut olivat suljetut ja pöydällä paloi haarakkaassa kynttiläjalassa kaksi kynttilää.

— Kiitos, tuhannet kiitokset siitä että tulitte, sanoi· Yrjö. — Te lausuitte minulle eilen tuomioni ja nyt…

— Minä tiedän mitä varten tulette luokseni, vastasi Maria lempeästi. —
Henriika sanoi minulle hyvästit, enkä saa pidättää häntä lähtemästä.
Hän ei tahtoisi teitä saattamaan itseänsä, mutta herra Vilhelmi uskoi
minulle tuumanne. Te tulette jäähyväisille.

— Jos Jumala suo, tapaamme vielä toisemme. Tiedän mikä teidät nyt karkottaa täältä. Te olette hyvä ja jalo, Yrjö, ja jos mikään voi keventää eroa, niin sen tekee se tieto, että nyt voimme ajatella toisiamme tuntematta katumusta tai vihaa. Te ette unohda meitä, — ja tietäkää, että muistonne on pysyvä täällä kaikkien sydämessä, niin suurten kuin pienten.

— Säilyttäkää se! Vielä sittenkin kuin myrsky on puhaltanut tieltänne tämän tomun, joka nyt vielä elää ja hengittää ja rakastaa ja tuntee epätoivoa!

Mariaa värisytti, sillä Yrjön synkissä, hehkuvissa silmissä kuvastui rajaton epätoivo, ja kauhun valtaamana hän huudahti:

— Mitä teillä on mielessä, Yrjö, Jumalan tähden, mitä teillä on mielessä?

— Ei mitään pahaa, Maria, ei mitään pahaa, vastasi Yrjö koleasti. — Eivät kaikki linnut voi laulaa samaan tapaan. Ken voi pitää verensä haaleana ja vuosikymmenen toisensa jälkeen nauttia kunniallisesti ja rauhallisesti tyyntä elämäniloa, se on onnellinen. Minun vereni on tulisempaa, ja mihin kiihkeä sydämeni on takertunut juurillansa, sitä se ei päästä irti ennenkuin itse lakkaa sykkimästä. Minä lähden enkä palaja, mutta muisto teistä ja rakkauteni seuraavat minua taisteluun, hautaan… Minä lähden, lähden…

— No käskekää minua sitten jäämään! Sanokaa sitten että säälitte minua! Mutta elkää kehottako kurjaa olentoa, jonka olette häikäissyt, avaamaan silmänsä, katsomaan ja iloitsemaan ihanuudestanne! Ja nyt te vapisette ja värisette, eikä teillä ole sanaakaan sanottavaa sille, joka teitä rakastaa, joka… joka…

Kiihkeältä mielenliikutukselta ei nuorukainen enää voinut puhua, ja huoaten painoi hän otsansa käteensä. Sitten hillitsi hän itseänsä ja jatkoi hiljaa ja surullisesti:

— Minähän tahdoin sanoa teille viimeisen kerran, kuinka sydämeni laita on. Suloisia sanoja mielisin lausua teille, mutta kärsimys ja tuskat tekevät puheeni katkeraksi. Ottakaa tämä kirja. Olen siinä ilmaissut tunteeni runokielellä, kun sydämeni pakotti minua lausumaan sellaista, minkä ilmituomiseen kuiva puhekieli ei riitä. Lukekaa nämä lehdet, Maria, ja jos ne herättävät kaikua sydämessänne, niin säilyttäkää ne! Kuusama tuolla puutarhassanne tarvitsee tukeen voidakseen kasvaa ja kukkia. Olkoot nämä runo raukat säleistönä, jonka ympärille muistonne minusta kiertää köynnöksiänsä. Lukekaa, oi lukekaa, ja sanokaa minulle sitten vielä kerran että olen teille rakas, — tai karkottakaa minut luotanne.

Yrjö peräytyi hieman, mutta hän hengitti nopeammin ja seurasi Marian katsetta hänen lukiessansa.

Maria alkoi viimeisen edellisestä runosta. Se oli sepitetty eilen, kohta Yrjön palattua kotiin. Hän luki:

    "Riemust' sydän sykkäilee,
    Valo akkunoista hohtaa;
    Kadull' joukot vilisee,
    Tungoksessa toisens' kohtaa.
    Kukin rientää eteenpäin,
    Viettäin juhlayötä näin.

    Kestäös sä suloinen
    Lieto loisto ainiaan! —
    Onnea on hetkinen,
    Riemu lemmen lyhyt vaan!"

Viimeisen runon oli Yrjö kirjoittanut edellisenä yönä. Hän valitteli siinä kovaa kohtaloansa. Mutta kerran, kerran täytyisi Marian kuulla häntä, ja silloin laulaisi hän hänelle laulun verrattoman. Vaieten oli Maria lukenut ensi säkeet, mutta nyt alkoivat hänen huulensa liikkua ja nopeasti luki hän hiljaisella äänellä, mutta kumminkin kuultavasti:

    "Se milloin jylhän mahtavana soi
    Ja milloin kuiskeena, min tuuli toi.
    Se kaikuu riemuellen pilven teillä
    Tai huokaa satakielen säveleillä.

    Ja laulu tää, ei vaieta se saa,
    Se koko ihmiskunnan tenhoaa!
    Se tunkee syvyyksihin, maankin alle,
    Ja sieltä kauas sinitaivahalle.

    Jos missä lauluseni helkkyilee,
    Sit' luomakunta kaihoin kuuntelee
    Tai yhtyy siihen tuhannella suulla,
    Ja silloin täytyy, kulta,
    Sunkin kuulla!

    Kun kerran uinun alla turpehen,
    Kajahtaa vielä lauluin lumoten,
    Paikasta paikkaan, ääriin maailmoiden,
    Yhäti aina sorjemmasti soiden!"

Maria luki ja hänen sydämensä alkoi sykkiä yhä kiivaammin, hän hengitti nopeammin, ja kun hän lähestyi loppua, syöksähtivät kyynelet hänen silmistänsä ja hän kohotti kirjaa molemmin käsin, heittääksensä sen pois ja kietoaksensa kätensä nuorukaisen kaulaan.

Yrjö oli seisonut hänen edessään ihastuksissaan ja mieli autuaallisena. Vavisten intohimosta hillitsi hän itseänsä kunnes Maria vaikeni, kunnes hän kohotti katseensa kirjasta ja yritti heittää sen luotansa. Mutta silloin, silloin hänen vastustusvoimansa oli lopussa ja hurmaantuneena hän huudahti:

"Hänenkö armaansa?" kajahteli Marian mielessä kysyvästi, varoittavasti, ja hänestä oli kuin jääkylmä koura olisi tarttunut hänen sydämeensä. Huumaus haihtui, ja kun hän näki Yrjön edessänsä avosylin ja silmät hehkuvina, värisytti häntä, ja voimakas inho häntä ja omaa heikkouttaan kohtaan valtasi hänet. Sen sijaan että olisi syösten hänen povellensa heittänyt kirjan luotansa, repäisi hän sen kahtia ja sanoi ylpeästi: — Tässä ovat runonne, junkkari von Dornburg, ottakaa ne. — Sitten hän jatkoi, vaivoin pysytellen arvokkaana, lempeämmin ja vienommin: — Minä muistelen teitä kyllä ilman tätä kirjaakin. Me olemme molemmat uneksineet, herätkäämme nyt todellisuuteen! Jääkää hyvästi! Minä rukoilen Jumalaa suojelemaan teitä. Antakaa minulle kätenne, Yrjö, ja kun palaatte, olette ystävänä tervetullut taloomme.

Sitten kääntyi Maria pois junkkarista ja nyökäytti vain vaieten päätänsä kun tämä huusi hänen jälkeensä:

Kuin huumautuneena laskeusi Yrjö portaita alas. Hänellä oli kädessään palat tuosta kirjasta, johon hän ystävänsä häiden jälkeen oli sepittänyt koko sarjan Marialle omistettuja runoja.

Eteiseen tunki valkeanvaloa keittiöstä. Yrjö meni sinne, astui suoraan lieden luo, ja ennenkuin edes oli vastannut Barbaran ystävälliseen tervehdykseen heitti hän tuleen nuo lehdet, jotka kertoelivat hänen puhtaasta ja suloisesta nuoruudenunelmastaan.

— No, no, junkkari! huudahti leski. — Ei kaikille ruuille sovi kova tuli. Mitäs te nyt oikeastaan poltatte?

— Mielettömiä sepustuksia, vastasi junkkari. — Elkää pelätkö. Enintäinkin voisivat ne sulaa kyyneliksi ja sammuttaa tulen. Kohta ne ovat tuhkana. Nyt lentelevät jo kipinät säännöllisissä jonoissa mustien, hiiltyneiden paperien välitse. Kuinka somalta tuo näyttää! Ne tulevat ja entävät pois ja katoavat — kuin ruumissaatto tulisoihtuineen pilkkosen pimeään yöhön. Hyvästi, lapsi raukat, — hyvästi, rakkaat runoni! Katsokaapa tänne, muori! Nyt ne kipertyvät kokoon kiihkeästi kiemuroiden, ikäänkuin niille tuottaisi tuskaa että niiden täytyy palaa.

— Mitä puheita nuo nyt ovat! keskeytti häntä Barbara, työntäen hiiltyvän kirjan pihdeillä valkeaan. Sitten hän jatkoi varoittavasti, osottaen otsaansa: — Usein oikein pelottaa kuullessa teidän tuumianne. Tuollaiset puheet, jotka ovat kuin psalmeista ikään, eivät ole arkipäivien eivätkä meidän keittiömme varalta. Jos olisitte minun poikani, niin kyllä minä teille opettaisin! Ei kiihko kunniaksi! Hiljaa ajain kylään pääsee.

— Hyvä neuvo matkaevääksi, vastasi Yrjö, ojentaen leskelle kätensä. — Jääkää hyvästi, muori kulta! En voi täällä kauemmin kestää. Puolen tunnin kuluttua olen kääntänyt selkäni tälle kunnon kaupungille.

— Mitä te nyt loruatte… Vai neitikö teidät vie muassansa? Aatelismies ja aatelisneito. Sehän sopisi… Mutta erehtynen kai kumminkin, ettehän te ole olleet sellaisissa väleissä. Hän on hyväsydäminen, mutta soisin teille mieluummin jonkun toisen, kuin tuon paavilaisen tuulenhatun.

— Hän läksi juuri täältä. Hyvä Jumala, hänhän menee omaistensa tykö, ja meillä… Työläs on tyhjää jakaa! Hänelle sanoin kernaasti hyvästit, mutta teitä, Yrjö, teitä…

— Minä autan hänet kaupungista, ja sitten — nyt te ette varmaankaan nuhtele minua — sitten liittäydyn geuseihin.

— No, se on toista! Siihen joukkoon te ollette omanne! Reipas mieli vain, junkkari, ja rohkeutta! Antakaa minulle kätenne, ja jos näette poikaani — hän komentaa omaa laivaa… Kas, mikä nyt tulee mieleeni! Hetken voitte kyllä vielä odottaa. Kerttu, tule tänne! Tuolla vinnillä on kirjavassa arkussa villasukat, jotka olen kutonut hänelle. Nouda ne nopeasti! Ne ovat kyllä tarpeen liikkuessa vesillä kosteassa syysilmassa. Otattehan ne mukaanne?

— Varsin kernaasti, ja kiitos kaikesta hyvyydestänne! Olette kohdellut minua äidin tavoin.

Yrjö tarttui lesken käteen, eivätkä he kumpikaan salanneet, kuinka rakkaiksi olivat käyneet toisillensa ja kuinka vaikeata oli erota. Kerttu oli antanut sukat Barbaralle käteen, ja lausuessaan jäähyväiset junkkarille kostutti tämä niitä aika lailla kyynelillänsä. Huomatessaan niiden nyt kastuneen jo ennen sateeseen joutumistaan, huiskutteli hän niitä ilmassa ja antoi ne sitten junkkarille.

Yö oli pimeä, mutta tyyni ja painostavan lämmin. Hoogevoortin portilla otti matkaajat vastaan herra van Duivenvoorde. Vanha vahtimestari kulki heidän edellään lyhty kädessä ja avasi portin. Ratsumestari syleili rakasta, uljasta toveriansa Dornburgia, hiljaa kajahtelivat heidän jäähyväissanansa ja onnentoivotuksensa linnanmuureista, ja pian nuo kolme vaeltajaa olivat kaupungin ulkopuolella.

Hetken kulkivat he ääneti pimeässä. Vilhelmi tunsi tien ja kulki neidin edellä, junkkari asteli aivan hänen jälkeensä.

Oli hiljaista kaikkialla, ei kuulunut muuta kuin tuon tuostakin joku komentosana valleilta, tornikellon lyönti tai koiranhaukuntaa.

Henriika oli tuntenut Yrjön lyhdyn valossa, ja kun Vilhelmi, aikoen johtaa seuralaisensa ojan ylitse, pysähtyi tutkimaan oliko siinä vettä, sanoi neiti hiljaa:

— Ja tahdoitte käyttää hyväksenne tunnussanaa. Tulkaa siis vain seurassamme.

Vilhelmi käännähti ja pyysi hiljaisella äänellä seuralaisiansa vaikenemaan. Äänetönnä kulkivat he nyt edelleen, kunnes juuri leirin edustalla tulivat maantielle, jota tähän saakka olivat karttaneet.

He kulkivat leiripaikan poikki kenenkään heitä estelemättä. Nelivaljaiset ajopelit, jotka muodosti pienen pienten etupyöräin ja mahdottoman suurten takapyöräin välillä riippuva laatikko, kulkivat hitaasti heidän ohitsensa. Magdaleena Moons, arvossapidetyn hollantilaisen virkamiehen tytär, palasi niissä Haagiin, oltuansa tervehtimässä ihailijaansa, sotapäällikkö Valdezia, josta sittemmin tuli hänen puolisonsa. Ei kukaan tarkannut Henriikaa, sillä leirissä oli ylen paljon naisväkeä. Siellä täällä istuskeli telttojen edustalla huonosti puettuja vaimoja, jotka paikkailivat sotamiesten vaatteita. Erään upseereille kuuluvan teltan luona istui viiniä ryypiskellen koreapukuisia naikkosia, jotka olivat arpakuutisilla sotaherrojen kanssa. Päällikön teltan takaa loisti kirkas valo. Sinne oli pystytetty katos, jossa oli joukko rippituoleja ja alttari. Alttarilla paloi vahakynttilöitä, ja sen yläpuolella riippui hopeinen lamppu. Rippituoleja kohden tulvi tumma, loppumaton jono; sen muodostivat kastilialaiset soturit, joiden joukosta voi erottaa yksityisiä, kun valo lankesi kypäreille ja pantsareille.

Ryypiskelevien saksalaisten sotamiesten äänekäs laulu, hevosten hirnunta ja kavioiden kapse sekä upseerien ja heidän henttujensa nauru esti papin hiljaisen laulun ja ripitettävien ja rukoilevien muminan kuulumasta, mutta messukellon heleä kilinä kajahteli aina tuon tuostakin melun keskeltä. Kylän edustalla oli tunnussana matkaajille taaskin hyödyksi, ja esteittä he saapuivat ensi talon luo.

— Nyt olemme perillä, sanoi Vilhelmi syvään hengähtäen. — Käyttäkää hyväksenne yön pimeyttä, junkkari, ja kulkekaa eteenpäin kunnes olette päässyt espanjalaisten joukkojen ohitse.

— Ei, ystäväni, vielähän te olette täällä. En tahdo jättää teitä yksin vaaraan. Palaan kanssanne Leideniin ja koetan sitten päästä Delftiin. Nyt jään tänne vartijaksi varoittaakseni teitä, jos tarvitaan.

— Minulla on kyllä aikaa odottaa, on yllin kyllin! Odotan täällä.
Tuolla avattiin ovi.

Junkkari tarttui miekkaansa, mutta pian hän päästi sen kädestänsä, sillä tulija oli Belotti, joka saavuttuaan pihalle tervehti neitiä.

Henriika seurasi häntä sisään ja alkoi hiljaa puhella hänen kanssansa, mutta Yrjö huusi neidille:

— Neiti van Hoogstraten, "Jumalan haltuun" toki suvainnette lausua minulle jäähyväisiksi!

— Jääkää hyvästi, herra von Dornburg! vastasi Henriika kylmästi, tullen hieman lähemmäksi.

Yrjö tuli hänen luoksensa ja ojensi hänelle kätensä. Henriika epäröi hetken, mutta tarttui siihen sitten ja kysyi samalla niin hiljaa, että junkkari yksin sen kuuli:

— Elkää kieltäytykö täyttämästä viimeistä pyyntöäni kuten ensimäistä. Jos voitte olla ylevämielinen, niin vastatkaa arastelematta, en ilmaise sitä kellekään: Rakastatteko rouva van der Werffiä?

— Hakeakseni surmaa sellaista, joka on soturin arvon mukainen, vastasi junkkari.

Silloin tuli Henriika aivan lähelle häntä ja huudahti niin pilkallisesti että Yrjön sydäntä vihloi:

— Siis teidät myöskin! Kaikki se saavuttaa: ritarit, tyttöset, vaimot ja lesket; ei armahda ketään, ei väsy kiduttamaan! Jääkää hyvästi, Yrjö! Voimme nauraa toisillemme tai surkutella toisiamme, kuinka vain haluttaa. Seitsemän säilän lävistämä sydän — mikä oiva vertauskuva! Olkoon värinämme purppuranpuna vihreän ja sinisen asemesta! Antakaa minulle vielä kerran kätenne. Jumalan haltuun!

Henriika viittasi taiteilijalle ja he menivät yhdessä Belotti'n jälkeen ylös kapeita, jyrkkiä portaita. Vilhelmi jäi pieneen huoneeseen, jonka viereisessä kammiossa he näkivät kauniin kolmivuotiaan pojan vanhan italialaisen naisen kanssa. Kolmannessa suojassa, joka samoin kuin arentitalon muutkin huoneet oli niin matala, että kookas mies tuskin voi seisoa suorana, makasi Henriikan sisar leveässä sängyssä, jolle neljän patsaan kannattama varjostin muodosti jonkinmoisen katoksen. Päreet valaisivat himmeästi tuota pitkänkaitaista huonetta. Epäselvästi vain voi niiden leveän liekin punakeltaisessa valossa nähdä vuoteella lepäävän kasvot.

Pikaisesti tervehti Henriika ensi huoneessa naista ja lasta. Hän riensi edelleen tulisella kiiruulla, syöksähti vuoteen ääreen, heittäytyi polvillensa, kietoi kätensä intohimoisesti sisarensa kaulaan ja suuteli kiihkeästi hänen poskiansa.

Samalla hän huudahteli vain "Anna", ja sisar ei saanut sanotuksi muuta kuin "Henriika". Näin kului hetkinen. Sitten hypähti tyttönen seisoalleen, otti palavan päreen ja valaisi tuon jälleen löytämänsä siskon kasvoja. Kuinka kalpeat ja riutuneet ne olivat! Mutta kauniit olivat ne vieläkin — samat kuin muinoin! Omituinen ilon ja surunsekainen tunne valtasi Henriikan mielen. Kaikki, mitä siinä oli kylmää ja kovaa, lämpeni ja suli, ja kyynelet tuottivat hänelle kauan kaihottua lohtua.

Vähitellen tyyntyi tunteiden kuohu, hellien huudahdusten ja katkonaisten lauseiden sijaan seurasi nyt kysymyksiä ja vastauksia. Kun Anna sai tietää että taiteilija oli seurannut hänen sisartansa, tahtoi hän nähdä häntä ja Vilhelmin tullessa hänen luoksensa ojensi hän hänelle molemmat kätensä huudahtaen:

— Ystäväni, missä tilassa tapaattekaan minut! Katsos, Henriika, tässä on paras ihminen, ainoa epäitsekäs ystävä, jonka eläissäni olen tavannut.

Syvä liikutus oli vallannut jokaisen mielen. Belotti ja vanha italialainen nainen vastasivat usein potilaan puolesta, ja vähitellen Henriikan ja Vilhelmin mieleen muodostui kuva elämästä, jonka ansaitsematon kova kohtalo oli turmellut. Tuska, suru ja kalvava epäluulo oli alusta aikain tehnyt Annan elämän kurjaksi, hänen jouduttuaan tuon tunnottoman seikkailijan ja pelaajan puolisoksi, jonka oli onnistunut tenhota hänen nuori, kokematon sydämensä. Lyhykäistä tunteiden huumausta seurasi rajaton pettymys. Jonkun aikaa Annan poikasen synnyttyä kohtasi häntä katkera solvaus: don Luis uskalsi vaatia häntä kanssansa asumaan erään hunningolle joutuneen markiisittaren luo, jonka huonomaineisissa pelihuoneissa hän itse jo kuukausimääriä oli viettänyt kaiket illat ja yöt. Närkästyneenä kieltäytyi Anna täyttämästä tuota vaatimusta, mutta kylmästi ja uhkaavasti vaati don Luis häntä noudattamaan hänen tahtoansa. Silloin Annan Hoogstrateneilta peritty kuuma veri kuohahti, ja nopeasti pakeni hän jäähyväisittä lapsinensa Luganoon. Sinne hän jätti poikansa äitinsä entisen kamarineitsyen tykö, mutta itse hän läksi Roomaan — ei seikkailemaan, vaan pyrkimään määrättyä, arvokasta päämaalia kohden. Palestiinan ja Naninin uudessa musiikkikoulussa hän tahtoi vielä kehittää taipumuksiansa, voidaksensa taiteensa avulla elättää lapsensa riippumatta miehestänsä ja omaisistansa, jotka eivät hänestä välittäneet. Tämä oli uskaliasta, mutta hän tavotteli aivan varmaa päämäärää, sillä eräs ylhäinen pappismies ja musiikinharrastaja, jolle häntä Brysselistä käsin oli suositeltu ja joka tunsi hänen äänensä, oli luvannut toimittaa hänet, sittenkuin hän palaisi Roomasta, laulunopettajattareksi Milanoon erääseen luostariin, jossa kasvatettiin nuoria aatelisneitosia. Luostari oli Annan suosijan valvonnan alaisena, ja Roomaan lähtiessään oli Anna saanut tuolta arvokkaalta mieheltä suosituskirjeitä hänen ystävillensä.

Hänen äkkipikaisen lähtönsä Roomasta oli aiheuttanut tieto, että don Luis oli löytänyt ja ryöstänyt poikansa. Hänen täytyi pelastaa lapsensa, ja kun hän ei enää tavannut miestänsä Milanossa, matkusti hän hänen jälkeensä, kunnes vihdoin saavutti hänet Neaappelissa. Siellä d'Avila luovutti hänelle pojan, hänen suostuttuaan miehensä hyväksi luopumaan eläkkeestä, jonka täti hänelle maksoi. Mielenliikutukset ja tuo pitkä ja vaivaloinen matka olivat liiaksi rasittaneet häntä, ja sairaana ja murtunein voimin saapui hän Milanoon.

Hänen suosijansa oli pitänyt huolla siitä, että laulunopettajattaren paikka pidettiin avoinna hänen varaltansa, mutta kauan ei hän voinut hoitaa tuota tointa, jonka luostarin johtajatar ystävällisesti oli hänelle tarjonnut, sillä hän kävi yhä heikommaksi ja tuskallinen yskä turmeli hänen äänensä. Nyt palasi hän Luganoon ja asui siellä noiden köyhien, rehellisten ystäviensä luona, koettaen korvata tuottamansa menot myymällä korujansa; mutta pian tuli sellainenkin aika, jolloin tuon anteliaan taiteilijattaren täytyi tyytyä turvautumaan palvelijan armeliaisuuteen. Varsinaista puutetta oli hän kumminkin kärsinyt vasta sen jälkeen kuin hänen hoitajattarensa mies kuoli, puoli vuotta sitten. Silloin syntyi murhe jokapäiväisestä leivästä, ja nyt kukisti äidinrakkaus Annan ylpeyden. Katuvaisena, onnettomuuden murtamana hän kirjoitti isällensä, mutta ei saanut vastausta. Nyt tuo kituva äiti, joka lapsinensa kärsi kurjuutta, ryhtyi kaikkein vaikeimpaan tehtävään, — hän rukoili miestänsä, jota voi ajatella vain inholla ja halveksien, ettei tämä jättäisi poikaansa elämään kerjäläislapsen tavoin. Kirjeen, joka sisälsi tuon hätähuudon, oli don Luis saanut Hollannissa vähän ennen kuolemaansa. Häneltä ei hänen vaimonsa saanut apua. Mutta Belotti saapui, ja nyt oli Anna jälleen kotimaassaan, hänen vuoteensa ääressä oli ystävä ja sisar, ja Henriika rohkaisi häntä toivomaan anteeksiantoa isältä.

Keskiyö oli ohi, ja yhä vielä odotteli Yrjö ystäväänsä. Leirissä alkoi melu ja touhu hiljetä, ja kituen paloi enää himmeäliekkinen lamppu, joka oli valaisemassa arentitalon alakerrassa olevaa suurta ulkoeteistä. Tuossa suojuksessa säilytettiin maanviljelyskaluja ja valjaita, ja seinän viereen oli kasattu vilja- ja vihannesvarastoja, mutta Yrjöä ei haluttanut luoda silmäystäkään tuohon kirjavaan ympäristöön. Ei ollut lähellä, ei kaukana mitään, mistä hän olisi välittänyt. Hän oli masentunut, tunsi olevansa rikoksellinen, väsynyt elämään. Hän oli kadottanut kunnioituksen omaa itseänsä kohtaan, oli hukannut rakkauden ja onnen, hänellä ei ollut odotettavissa muuta kuin yksitoikkoinen, sisällyksetön tulevaisuus, mielen karvautta ja sieluntuskia. Ei hän toivonut mitään muuta kuin pikaista loppua. Tuon tuostakin hän myös muisteli rauhaisaa kotiansa, mutta tämä kuva haihtui pian, ja hänen mieleensä kuvastui jälleen pormestarin arvokas olento, häntä kiukustutti hänen oma kurja heikkoutensa ja nöyryytys, jonka oli saanut kokea. Kiivas viha itseänsä kohtaan valtasi hänet, ja intohimoisen kärsimättömästi halaji hän päästä kuulemaan miekankalsketta ja tykinjyrinää, päästä taistelemaan rinta vasten rintaa.

Aika kului, eikä hän sitä huomannut, mutta pian rupesi häntä vaivaamaan kalvava nälkä. Seinän vieressä oli nauriskoko ja hän alkoi syödä siitä, söi nauriin toisensa jälkeen, kunnes nyt pitkästä ajasta jälleen voi nauttia kylläisyyden tunteesta. Sitten istuutui hän leivinkaukalolle ja rupesi miettimään, kuinka pääsisi geusien tykö. Tienoot olivat hänelle oudot, mutta voi sitä, ken asettuisi hänen tiellensä! Hänellä oli voimakas käsivarsi ja oiva miekka, ja joka taholla oli espanjalaisia, jotka saisivat niitä tuta. Hän alkoi käydä kärsimättömäksi, ja tyytyväisenä odotti hän vaihtelua kuullessaan läheneviä askeleita ja nähdessään mieshenkilön tulevan sisään, Käsivarret ristissä rinnalla ja miekka niiden välissä hän oli asettunut seinää vasten, ja "seis!" kajahti tulokkaalle vastaan.

Tämä sivalsi heti miekan tupesta, ja kun Yrjö komentavaan tapaan kysyi, mitä hänellä siellä oli tekemistä, vastasi hän ylpeästi ja tarmokkaasti, vaikkakin ääni sointui lapselliselta:

— Vai niin! vastasi hymyillen saksalainen, joka lampun himmeässä valossa tunsi puhujan. — Pistäkää rauhallisesti miekkanne huotraan. Jos olette nuori Matenesse van Wibisma, niin ei teidän tarvitse pelätä mitään pahaa minun puoleltani.

— Se minä olen. Mutta mitäs te yönaikana teette miekkoinenne meidän talossamme?

— Minä huvikseni lämmitän seinää, tai — jos tahdotte tietää totuuden — olen vahdissa.

— Niin, hyvä herra junkkari. Tuolla ylhäällä on sukulaistenne tykönä
eräs henkilö, joka ei iloitsisi saadessaan espanjalaisia seurakseen.
Menkää vain rauhallisesti sinne. Olen kuullut ratsumestari van
Duivenvoordelta, kuinka oiva nuorukainen te olette.

— Warmondin herraltako? kysyi Nikolas kiihkeästi. — Sanokaa, miksi olette täällä ja ken te olette?

— Oi, tehkää hyvin ja odottakaa täällä. Palaan heti. Tiedättekö, onko neiti van Hoogstraten…

Muutamin harppauksin kiiruhti Nikolas portaiden yläpäähän, kutsutti Henriikan ja kertoi nopeasti, että tämän isä oli metsästysretkellä pudonnut pahasti hevosen selästä ja makasi alhaalla sairaana. Ensin oli hän vihastunut, kun Nikolas oli puhunut hänelle Annasta, mutta hetken kuluttua hän oli tahtonut kuulla hänestä lähemmin, olipa yrittänyt nousta vuoteeltaankin, seurataksensa Nikolasta. Hänen oli kyllä onnistunut nousta, mutta sitten hän oli vaipunut vuoteensa viereen. — Nikolas pyysi että Henriika seuraavana aamuna sanoisi hänen isällensä, että tämän poika anoi häneltä anteeksiantoa: hän oli päättänyt toimia sen mukaan kuin katsoi velvollisuutensa vaativan.

Hän kierteli Henriikan kysymyksiä ja tiedusteli vain nopeasti Annan vointia sekä kysyi sitten leideniläistä, josta Yrjö oli puhunut.

Kuultuaan tämän olevan taiteilija Vilhelmin, pyysi hän Henriikaa kehottamaan häntä lähtemään pian ja ilmoittamaan että Nikolas halusi seurata häntä, jos se kävisi päinsä. Sitten hän lausui nopeasti jäähyväiset ja kiiruhti portaita alas.

Vilhelmi läksi hetken kuluttua hänkin. Henriika saattoi häntä portaille, nähdäkseen vielä kerran Yrjöä, mutta kuullessaan hänen äänensä hän kääntyi ylpeällä liikkeellä takaisin ja palasi sisarensa tykö.

— Ei, ei, poikaseni, sanoi saksalainen sydämellisesti, — te ette voi seurata minua.

— Ei siksi, ei siksi. Uljaaksihan osottauduitte äskenkin minua kohdatessanne, ja teissä on miehen tarmoa, mutta teille elämä vielä kasvattaa kukkasia, — jos Jumala suo, varsin ihaniakin, — te tartutte miekkaan voittaaksenne maallenne ja itsellenne vapautta ja onnea, — mutta minä, minä… Antakaa minulle kätenne ja luvatkaa…

— Kätenikö? Tässä sen saatte. Mutta mitään lupausta en voi antaa.
Lähden geusien tykö, jos en teidän seurassanne, niin yksin.

— No, tulkaa sitten. Ehkäpä tuolla geusien joukossa kumpikin löydämme mitä haemme.

Nikolas tarttui Yrjön hänelle ojentamaan käteen, mutta Vilhelmi lähestyi häntä sanoen:

— Sitä teiltä odotinkin nähdessäni teidät Pietarinkirkon luona ja
Quatgelatin majatalossa.

— Te avasitte silmäni, huudahti Nikolas. — Tulkaa nyt. Menkäämme aivan leirin keskitse, minut kaikki tuntevat.

Maantielle tultua asteli poikanen aivan Yrjön vieressä. Kun Yrjö huomautti häntä siitä, että hänen isänsä suuresti paheksuisi hänen menettelyänsä, vastasi hän:

— Sen tiedän, ja olen siitä pahoillani, kovin pahoillani… Mutta en voi toimia toisin. Petturin nimi ei saa jäädä tahraamaan sukumme kunniaa.

— Teidän serkkunne Matenesse, Rivièren herra, on myöskin vapaudenasiain puoltajia.

— Mutta isäni käsittää asiat toisin. Hän rohkenee odottaa hyvää espanjalaisilta! Espanjalaisilta! Olen näinä kuukausina oppinut heidät tuntemaan! Erään uljaan leideniläisen pojan, Ulrikki Löwingin, — ehkä hänet tunsittekin — he saivat vangiksi kunniallisessa taistelussa, ja sitten — minua vieläkin pöyristää sitä muistellessa — sitten he ripustivat hänet pää alaspäin ja kiduttivat hänet kuoliaaksi. Olin saapuvilla ja kuulin joka sanan, jonka he puhuivat. Samalla tavalla oli tehtävä loppu koko Hollannista — maasta ja kansasta —, siihen heidän mielensä näkyi palavan. Ja samanlaisia puheita saa kuulla joka päivä! Ei mikään häväistys ole heidän mielestänsä kyllin julkea meille, ja samaa mieltä kuin sotilaat on kuningaskin. Olkoon se, ketä haluttaa, sellaisen herran orjana, joka meitä kiduttaa ja halveksii! — Pyhä uskontoni on ikuinen, eikä sitä voida hävittää. Tosin monet geuseistä sitä vihaavat, mutta en pane sitä pahakseni, kun he vain auttavat murtamaan espanjalaiset kahleet!

Näin keskustellen he kulkivat läpi kastilialaisten leirin, jossa kaikki jo nukkuivat. Sitten he saapuivat saksalaisten joukkojen teltoille, joiden edustalla vielä monin paikoin jatkettiin juominkeja. Leiripaikan päässä järjesteli muudan muonakauppias vaimoillensa ylijäänyttä varastoansa.

Vilhelmi asteli äänetönnä toisien jälkeen, sillä hänen mielensä oli kuohuksissa ja tuska ja riemu vaihtelivat siinä. Hän oli kuin hurmaantunut pelkistä ylevistä tunteista, — mutta tultuaan kaupustelijan kojun luo hän äkkiä hiljensi kulkuansa ja viittasi leipiin, joita ladottiin arkkuun.

Tuhoava, ylen tuhoava ja mahtava oli nälän valta tuolla lähellä olevassa kaupungissa, eikä siis ollut ihme, että Vilhelmi lähestyi kaupitsijoita ja osti säihkyvin silmin heiltä viimeisen liikkiön ja niin monta leipää kuin heillä vielä oli jäljellä.

Nikolas nauroi nähdessään leivät, joita Vilhelmi kuljetti muassaan, mutta Yrjö sanoi:

— Ette vielä ole oppinut tuntemaan nälänhätää, junkkari. Nuo leivät ovat lääkettä nälkää kärsiville.

Hoogewoortin portilla käski Yrjö herättää Warmondin junkkarin, ja Nikolas esitettiin nyt tälle tulevana geusinä. Ratsumestari toivotti poikaselle onnea ja tarjosi hänelle rahaa, jolla hän voisi hankkia Delftissä mitä tarvitsi ja tulla toimeen ensi viikot, mutta Nikolas ei ottanut vastaan rikkaan säätyveljensä tarjousta, sillä hänen vyöstänsä riippui kukkaro täynnä kultarahoja. Eräs haagilainen jalokivikauppias oli eilen antanut ne hänelle vanhan neiti van Hoogstratenin smaragdisormuksesta.

— Eteenpäin, junkkari von Dornburg. Tiedän mistä heidät löydämme. Ja te, herra ratsumestari van Duivenvoorde, tehän kerrotte pormestarille ja Janus Dousalle mitä minusta on tullut!

Henriikan paosta oli kulunut viikko, ja tällä ajalla oli nälänhätää yhä vain jatkunut. Maria oli kuullut taiteilijalta, että Yrjö yhdessä nuoren Matenessen kanssa oli matkalla geusien tykö. Niin olivat siis asiat oikealla tolalla. Tuon hyökyilevän puron täytyi yhtyä rajuun, kohisevaan, valtavaan virtaan. Maria toivoi Yrjölle onnea ja elämää ja iloa, — mutta ihmeellistä — siitä päivästä saakka, jolloin hän oli repinyt hänen runonsa, oli muisto junkkarista hänen mielessään ollut yhtä himmeä kuin ennen espanjalaisten tuloa. Olipa tuo nuori vaimo Yrjön lähdettyä tuntenut harvinaista ilomielisyyttäkin huolimatta suruista ja kärsimyksistä; hän oli saanut voiton omasta itsestänsä, oli ollut ankara itseänsä kohtaan, ja jalon timantin hohde ilmenee täydessä kirkkaudessaan vasta sitten kuin se on kestänyt hiomisen tuskat. Iloisin ja kiitollisin mielin tunsi Maria olevansa oikeutettu katsomaan arastelematta Pietaria silmiin, suomaan hänelle rakkautta ja vaatimaan sitä häneltä. Huoliensa rasittamana Pietari näytti tuskin huomaavankaan vaimoansa ja hänen toimiansa, mutta Maria tunsi kumminkin voivansa monesti sekä sanoin että töin keventää hänen taakkaansa. Ravinnon puute ei sanottavasti rasittanut Mariaa. Barbaralle siitä sitä vastoin koitui paljon kärsimystä, ja veltommaksi oli hänen voimakas ruumiinsa käynyt; usein hän oli joutua epätoivoon kaiken tuon kurjuuden takia — nähdessään kylmän lieden ja tyhjät keittoastiat —, eikä hän edes enää välittänyt poimuttaa suurta päähinettänsä ja kaularöyhelöänsä. Nyt oli Marian vuoro rohkaista häntä, ja tuon tuostakin hän muistutti leskeä hänen pojastansa, geusikapteenista, joka varmaankin pian saapuisi Leideniin apujoukkoja mukanaan.

Kuudentena päivänä syyskuuta palasi Maria kotiin aamukävelyltä. Syyssumu pimensi ilman ja merituuli toi katuja pitkin entäessään mukanaan hienoa sateenvihmaa. Vettä tippuvat puut olivat jo kauan sitten menettäneet lehtensä, mutta niitä eivät olleet vieneet syystuulet, vaan lapset ja aikuiset, jotka olivat kuljettaneet keittiöihin tuota madonruokaa, ikäänkuin hyviäkin vihanneksia.

Schagenpolulle tultuaan näki Maria Adrianin ja saavutti hänet pian. Poika kulki veltosti eteenpäin, laskien itseksensä ääneen. Maria mainitsi hänen nimensä ja kysyi, miksi hän ei ollut koulussa ja mitä hän oikeastaan tuumiskeli.

— Yhdeksän ruumista olen nyt nähnyt kulkiessani. Rehtori lähetti meidät kotiin. Maisteri Dirks on kuollut, ja meitä oli tänään enää vain kolmetoista. Tuolla taas kannetaan ruumista.

Maria veti pääliinansa lujemmin kiinni ja kulki eteenpäin. Vasemmalla oli korkea, kapea talo. Siinä asui muudan suutari, joka näytti olevan iloluontoinen mies, sillä hänen katuovensa yläpuolella oli kaksi leikillistä päällekirjoitusta. Toinen oli tällainen:

    "Täällä on kenkiä, saappaita,
    Mataloita ja korkeita.
    Daavidit, Goljatit, täältä vaan
    Sopivat jalkineet ostetaan."

    "Israel korpia kiertäissä
    Käytti samoja kenkiä
    Vuotta neljäkymmentä.
    Jos elettäis vielä sen tavan mukaan,
    Suutarin oppiin ei menisi kukaan."

Katonharjalla oli haikaranpesä. Se oli tyhjä. Näin varhain eivät nuo punanokkaiset vieraat tavallisesti lähteneet etelää kohden, ja niitä näki vielä Leidenissä siellä täällä seisovan katoilla mietteisiin vaipuneina. Minnekähän suutarin rakkaat asuintoverit olivat joutuneet? Eilen puolipäivän aikaan oli isäntä, joka tavallisesti maaliskuussa omin käsin kiinnitti tuon onneatuottavan pesän katolle, hiipinyt väijyksiin ja ampunut jousellaan ensin naaraksen ja sitten kotiinpalaavan koiraksen. Vaikeata oli hänen ollut tehdä se, ja hänen vaimonsa oli murhan tapahtuessa itkenyt keittiössä — mutta kun kalvava näläntuska rasittaa ja näkee omaistensa kuolevan ravinnon puutteesta, silloin ei välitä vanhasta ystävyydestä eikä tulevasta onnesta, vaan hakee vain pelastusta ensi hädästä.

Mutta haikarat oli surmattu liian myöhään, sillä suutarin poika, josta hän oli kasvattanut itselleen apulaista, oli tänä yönä sulkenut silmänsä ikuiseen uneen. Äänekästä valitusta kuuli Maria työhuoneen avoimesta ovesta, ja Adrian sanoi:

— Jaakko on kuollut ja Maria on myöskin vuoteenoma. Tänä aamuna kiroili mestari minua isän takia. Hän sanoi hänen olevan syypään siihen, että kaikki joutuvat perikatoon. Emmekö tänäänkään saa leipää, äiti? Barbaralla on vielä korppuja, ja minä voin niin kovin pahoin. En voi enää sietää lihaa.

— Ehkäpä voit tänään saada vähän leipää. Meidän täytyy säästellä sitä, lapseni.

Talon eteisessä näki Maria mustiin puetun palvelijan. Tämä oli tullut ilmoittamaan komisario Diederik van Bronkhorstin kuolemasta. Eilen sunnuntai-iltana oli rutto tehnyt lopun tuon voimakkaan miehen elämästä.

Maria oli jo kuullut tuosta huolestuttavasta kuolemantapauksesta, joka sälytti koko edesvastauksen taakan hänen miehensä hartioille. Hän oli myös kuullut, että sotapäällikkö Valdezilta oli tullut kirje, jossa tämä kunniasanallaan ja aatelisarvonsa kautta vakuutti säästävänsä kaupunkia ja suovansa vapaan pääsön sieltä pormestarille, herra van der Does'ille ja muille vastustuspuolueen johtajille, jos kaupunki antautuisi kuninkaan "armoille". Espanjalaiset poistuisivat, ja Leiden miehitettäisiin vain muutamilla saksalaisilla lipullisjoukoilla. Hän kutsui van der Werffiä ja Nordwykin herraa Leiderdorpiin hieromaan sovintoa ja lupasi toimittaa heidät varman saattojoukon turvissa takaisin kaupunkiin, — joka tapauksessa, vaikka ei sovittaisikaan rauhanehdoista. Maria tiesi lopuksi, että hänen miehensä tänä päivänä aikoi kutsua kokoon neuvoston ja kaikki kaupungin johtavat miehet sekä porvarivartioston päälliköt, — mutta tästä kaikesta ei Pietari itse ollut maininnut hänelle sanaakaan. Hän oli kuullut siitä kaupunginsihteerin vaimolta ja muilla naisilta.

Kovin oli hänen puolisonsa muuttunut viime päivinä. Kalpea ja synkkä hän oli kotoa lähtiessään ja sinne palatessaan. Äänetönnä, huoliansa kituen, vetäytyi hän pois omaistensa seurasta. Kun Maria sydämensä pakottamana pyrki häntä lohduttamaan, vastasi hän tuimin, kärsimättömin sanoin. Öisin ei hän saanut unta, ja ennenkuin päivä koitti nousi hän vuoteeltaan, kulki huoneessaan levottomasti edes takaisin tai meni katsomaan Liisaa, joka enää vain vienolla hymyilyllä voi osottaa tuntevansa hänet.

Kotiin palattuaan Maria meni nopeasti Liisan tykö, ja hän tapasi hänen luonansa lääkärin. Bontius pudisti päätänsä hänet nähdessään ja sanoi että tuon hennon olennon voimat pian olisivat lopussa. Jo ensi kuukausina nälänhädän alettua oli hänen vatsansa kerrassaan turmeltunut, — nyt kieltäytyi se täyttämästä tehtäviään, ja olisi mieletöntä enää toivoa pelastusta.

— Hänen täytyy elää, hän ei saa kuolla! huudahti Maria kiihkeästi ja niin vakuuttavasti kuin hän olisi ollut todellinen äiti, joka ei voi käsittää sitä mahdollisuutta että hänen täytyisi kadottaa lapsukaisensa, — vaikka pikku sydän jo lakkaa sykkimästä ja kirkas, armas silmyt murtuen sulkeutuu. — Liisa, Liisa, katso minuun! Liisa, maistapa tätä hyvää maitoa! Pari pisaraa vain! Liisa, Liisa, et saa lähteä luotamme!

Kenenkään huomaamatta oli Pietari tullut huoneeseen ja kuullut viime sanat. Henkeänsä pidättäen hän katseli lemmikkiänsä, hänen tukevat hartiansa vavahtelivat ja matalalla, tukahdutetulla äänellä hän kysyi lääkäriltä:

— Niin luulen, ystäväni! Pää pystyyn! Sinulle jää vielä paljon! Van
Loolta ovat kaikki viisi kuolleet ruttoon.

Pietari vavahti ja painaen päänsä alas hän läksi huoneesta katsahtamattakaan Mariaan.

Bontius seurasi häntä työhuoneeseen, laski kätensä hänen käsivarrellensa ja sanoi:

— Kurjaa elämäämme pyritään tekemään yhä katkerammaksi, Pietari.
Barbara kertoi, että sinun ovesi eteen oli tänä aamuna asetettu ruumis.

— Ensi näky, joka minua kohtasi lähtiessäni aamulla asunnostani, olivat nuo kalmankalpeat kasvot. Nuori ihmisolento se oli. Mitä kuolema korjaa, siitä he minua syyttävät. Minne luokin katseensa, näkee vain ruumiita! Minne kääntää korvansa, sieltä satelee kirouksia! Onko minulla oikeutta uhrata niin monta ihmishenkeä? Ei päivin, ei öin kuule muusta kuin kurjuudesta ja kuolemasta, — ja sittenkin — sittenkin… Laupias Jumala, varjele järkeäni!

Pietari puristi molemmin käsin otsaansa, mutta Bontius ei löytänyt sanaakaan lohdutukseksi, vaan huudahti:

— Entä minä, entäs minä? Vaimoni ja pieni lapseni ovat kuumeessa, päivät ja yöt täytyy minun olla jalkeilla — ei hoivaa tuottamassa, vaan näkemässä ihmisten kuolevan. Mitä ennen on oppinut työskennellessään otsansa hiessä, siitä ei nyt ole mitään apua, ja kumminkin noissa ihmisraukoissa syttyy toivon kipinä, kun koettaa heidän suontansa. Mutta näin ei voi jatkua, ei voi! Toissa päivänä kuoli seitsemänkymmentä, eilen kahdeksankymmentäkuusi — niiden joukossa kaksi virkaveljeäni.

— Huomenna kuolee yhdeksänkymmenen asemesta sata, sataa seuraa kaksi-, kolme-, neljä-, viisisataa, — kunnes lopuksi jää jäljelle vain yksi ainoa, jolle ei ole enää haudankaivajaa.

— Ovathan ruton saastuttamat talot erotetut muiden yhteydestä, ja meillä on vielä nautoja ja hevosia.

— Mutta rutto tunkee ulos raoista, ja kun viimeinen leipä ja viimeinen mallaskyrsä on syöty, ja kun ei ole muuta syötävää kuin lihaa ja lihaa vain — sitäkin pikkuruinen pala koko päiväksi —, yhtyy toinen kipu toiseen, syntyy tauteja ennen kuulumattomia, joista ei puhu mikään kirja, joille ei kukaan ole keksinyt lääkettä. Tämä pohjattomalla astialla ammentaminen tekee minusta lopun. Minun järkeni ei ole lujempi kuin sinunkaan. Näkemiin! Huomenna tapaamme.

— En suinkaan! Tehkää mitä katsotte oikeaksi. Minä hoidan virkatoimiani, joina nykyisin on painaa umpeen vainajain silmät ja pitää ruumiintarkastusta. Pian ovat nämätkin tehtävät lopussa, jos jatkuu samaan tapaan.

— Siis, lyhyesti sanoen: Minun sijassani rupeaisit hieromaan sovintoa
Valdezin kanssa?

— Sinunko sijassasi? Minä en ole sinun asemassasi. Minä olen lääkäri, minulla ei ole muuta tehtävää kuin taistella kärsimyksiä ja kuolemaa vastaan. Sinusta riippuu nyt Bronkhorstin kuoltua tämän kaupungin kohtalo. Toimita lihan lisäksi jokaiselle pala leipää, sellainen vain kuin puoli kättäni, tai — minä rakastan maatani ja vapautta yhtä hartaasti kuin muutkin, — tai…

Bontius lausui jäähyväiset ystävällensä ja läksi pois, mutta Pietari työnsi tuskastuneella liikkeellä sormet tukkansa lävitse ja jäi tuijottamaan ulos akkunasta, siksi kuin Barbara tuli huoneeseen, pani hänen virkapukunsa tuolille ja sanoi, koettaen tekeytyä tyyneksi:

— Saanko antaa Adrianille muutaman noista viimeisistä korpuista? Liha inhottaa häntä. Hän väänteleikse vuoteellansa.

Pormestari muutti yllensä toisen vaatetuksen, ja sitä tehdessään tunsi hän raivoa joka vaatekappaletta kohtaan, jonka puki päällensä. Hän vihasi tänään tuota uhkeata pukua yhtä kiihkeästi kuin virkaa, joka oikeutti hänet sitä käyttämään ja jota hän vielä muutama viikko sitten oli hoitanut reippaalla itsetunnolla.

Ennenkuin läksi kotoa, meni hän Adrianin tykö. Poika makasi Barbaran huoneessa, valitteli kovissa tuskissa ja kysyi, täytyisikö hänenkin nyt kuolla. Pietari pudisti päätänsä ja Maria suuteli häntä ja huudahti:

Pormestari ei voinut viipyä kauan. Etuhuoneessa koetti hänen vaimonsa pidättää häntä, mutta hän kiiruhti alas portaita, kuulematta mitä tämä huusi hänen jälkeensä.

Maria palasi Adrianin vuoteen ääreen. Pitäessään kiinni hänen kosteasta kädestänsä hän tuskalla ajatteli, kuinka äkkiä monet tuon rakkaan poikasen tovereista olivat kuolleet, hän ajatteli Liisaa, hän ajatteli Pietaria, ja hän oli kuulevinaan puolisonsa voimakkaalla äänellään kokouksessa puolustavan vastarintaa, taistelua viimeiseen mieheen. Maria oli samaa mieltä, hän oli selvillä siitä, mitä oli tehtävä: kärsittävä, kärsittävä vapauden tähden, ja, jos Jumala tahtoi, kestettävä sen edestä marttyyrikuolema — kuten Jakoba ja Leonard ja kuten Pietarin arvokas isä! —

Kun Adrian rupesi voimaan paremmin, meni Maria Liisan luo, joka kalpeana ja välinpitämättömänä näytti lähenevän kuolemaa ja vain väliin kohotti pienoisia sormiansa liikutellaksensa kuivia huuliansa.

Oi tuota suloista kuihtuvaa ihmistainta! Kuinka lujaan se olikaan juurtunut Marian sydämeen, kuinka mahdottomalta hänestä tuntui luopua siitä! Silmät kosteina nojasi hän otsaansa ristissä oleviin käsiinsä, pikku vuoteen pielukselle, ja hartaasti rukoili hän Jumalaa säästämään lapsukaisen ja pelastamaan sen. Uudelleen ja yhä uudelleen hän sitä rukoili, mutta kun hänen silmiänsä ei enää kohdannut lapsukaisen rauennut katse ja sen kätöset vaipuivat alas, ajatteli hän jälleen Pietaria ja tuota kokousta ja kaupungin kohtaloa, — ja hän mietti: "Leidenin pelastus on Hollannin pelastus, Leidenin antauminen veisi Hollannin perikatoon!"

Näin kuluivat hetket; tuota synkkää päivää seurasi hämärä, hämärää ilta. Kerttu toi yölampun sisään, ja nyt kuuluivat vihdoinkin Pietarin askelet portailta.

Hänhän se tietenkin oli, mutta ei tulijaa olisi luullut häneksi, sillä ei Pietari vielä koskaan ollut noussut noin hitaasti,·noin arasti portaita ylös.

Ahdistetuin mielin käski Maria Kertun jäädä lapsen luo, sitten hän meni puolisonsa tykö.

Täydessä virka-asussa, hattu päässä, istui pormestari kirjoituspöydän ääressä. Hänen kasvonsa olivat vaipuneet pöydälle ristissä oleville käsivarsille.

Ei hän nähnyt, ei kuullut mitään, ja kun Maria vihdoinkin häntä puhutteli, vavahti hän, hypähti seisoalleen ja heitti kiivaasti hattunsa pöydälle. Hänen tukkansa oli sekaisin, arat olivat hänen katseensa ja kuolonkalpeat kasvot, joille lankesi liekkuvain kynttiläin himmeä valo.

— Mitä tahdot? kysyi hän lyhyesti ja tuikeasti, mutta Maria ei vastannut heti, sillä kauhu lamautti hänen kielensä.

— He ovat päässeet teistä voitolle äänestyksessä? huudahti Maria. — Baersdorp ja nuo toiset katalat pelkurit aikovat ruveta hieromaan sovintoa?

— Pidä vaari kielestäsi! Kun näkee lastensa kuolevan ja ruumisten sulkevan tien omaan asuntoon, kun on vastattava tuhansien kuolemasta, kun on saanut kuulla kirouksia ja sadatuksia viikkomääriä ja turhaan odottanut apua yli kolmannesvuoden, — kun näkee joka taholla silmiensä edessä vain ääretöntä, yhä lisääntyvää kurjuutta ja silloin tarttuu vihollisen pelastavaan käteen…

— Maria! huudahti Pietari jymisevällä äänellä ja lähestyi häntä uhkaavan näköisenä.

Pää pystyssä ja nopeasti hengittäen viittasi Maria häneen, huudahtaen ankarasti, hieman vavahtelevalla äänellä:

— Sinä, sinäkö olet äänestänyt Baersdorpin ja hänen hengenheimolaistensa kanssa, sinä, Pietari van der Werff! Sen teit sinä, prinssin ystävä, tämän uljaan kaupungin tuki ja turva, sinä, sama mies, joka vannotit kaupunkilaisia, marttyyrin poika, vapauden palvelija!

— Jo riittää! keskeytti häntä Pietari, vavisten häpeästä ja raivosta. — Tiedätkö, miltä tuntuu vastata Jumalan ja ihmisten edessä tästä rajattomasta kurjuudesta?

— Tiedän, tiedän, tiedän sen: se on laskea sydämensä kidutuslavalle pelastaaksensa Hollannin ja vapauden. Se on kysymyksessä! Jumalani, laupias Jumala! Sinä olet hukannut oman itsesi. Hierot sovintoa Valdezin kanssa!

Silloin katsoi Maria häntä ankarasti silmiin ja huudahti tarmokkaasti ja lujalla äänellä:

— Silloin olisi minun vuoroni sanoa sinulle: Mene Delftiin! Mene
Delftiin, sillä toisenmoisia miehiä me täällä tarvitsemme!

Pietari kalpeni ja loi katseensa maahan, hänen vaimonsa katsoessa häneen pelottomasti.

Valo lankesi suoraan Marian hehkuville poskille, ja kun Pietari jälleen kohotti katseensa häneen, silloin hän tunsi, että hänen edessänsä seisoi sama Maria, joka morsiona oli vannonut jakavansa hänen kanssansa hädän ja vaarat, pysyvänsä loppuun saakka lujana hänen rinnallansa taistellen vapauden puolesta, — tunsi, että hänen "lapsukaisensa" Maria oli kehittynyt hänen vertaiseksensa ja ehtinyt hänestä edelle, silloin hän ensi kerran käsitti, että tuo jalo nainen, joka seisoi hänen edessänsä, oli hänen taistelutoverinsa, hänen ylevämielinen auttajansa kärsimyksissä ja vaaroissa. Lempi ja kaiho, niin viehkeän hurmaava ja voimakas, ettei hän vielä koskaan ollut sellaista tuntenut, pakotti hänet lähestymään Mariaa, — ja se täytti hänen povensa, paisui yhä mahtavammaksi ja tulvehti esiin, puhjeten sanoihin:

— Maria, Maria, vaimoni, suojelusenkelini! Olemme kirjoittaneet Valdezille, mutta en ole vielä sitoutunut mihinkään, ja sinun, sinun rinnallasi pysyn lujana loppuun saakka!

Silloin kajahti riemuhuuto Marian huulilta, keskellä kärsimyksiä tunsi hän uutta, ennen aavistamatonta, sanomatonta onnea, — ja hän heittihe puolisonsa povelle huudahtaen:

— Olen omasi elämässä ja kuolossa ja haudan tuolla puolen, seuraan sinua taistellen ja lempien!

Pietarin mielentila oli kerrassaan muuttunut. Hänen povensa täytti rohkeus ja innostus sellainen, jommoista hän ei vielä koskaan ollut tuntenut, sillä sitä vahvisti ja virkisti tuo uljassydäminen nainen, joka taisteli hänen rinnallansa.

Kokouksessa oli kauhean edesvastauksen taakka, joka häntä painoi, ja virkatoverien ahdistelut saaneet hänet lupaamaan, että kirjoittaisi Valdezille pyytääksensä tätä suomaan vapaan pääsön läheteille, joiden piti pyytää staatteja ja Oranian prinssiä vapauttamaan tuon kidutetun kaupungin asukkaat heidän valastansa.

Valdez teki mitä voi, taivuttaaksensa pormestarin jatkamaan sovinnonhierontaa, mutta tämä pysyi lujana, eikä kaupungista lähetetty mitään pyyntöä päästä vapaaksi noista pyhistä velvollisuuksista. Molemmat herrat van der Does, kaupunginsihteeri, Warmondin junkkari ja muut lujamieliset miehet, jotka jo tuossa suuressa kokouksessa olivat kiivaasti vastustaneet sovinnonhankkeita, pitivät nyt tarmokkaasti pormestarin puolta hänen virkatovereitansa ja neuvoston jäseniä vastaan, näistä kun muut paitsi seitsemän itsepintaisesti ja kiivaasti vaativat ryhtymisiä rauhantekoon.

Adrian parani pian, mutta lääkärin ennustukset toteutuivat hirvittävällä tavalla, sillä nälkä ja rutto kilpailivat julmuudessa ja tuhosivat melkein puolet tuon kukoistavan kaupungin asukkaista. Synkkä oli maailma, pilviin peittynyt taivas, mutta kumminkin tämänkin kauhean kurjuuden aikana oli hetkiä, jolloin kirkas päivänpaiste valaisi mielet ja toivo jälleen heräsi. Riemuisampina kuin morsio, jonka hääpäivän aamuna herättää lapsuudentoverien laulu, nousivat leideniläiset vuoteiltaan, kun aamulla yhdentenätoista päivänä syyskuuta kaukaa kuului tykkien jylinää, joka kävi yhä kovemmaksi ja pitkällisemmäksi, taivaan hohtaessa purppuranpunaisena. Lounaaseen Leidenistä oli kyliä valkean vallassa. Mutta kuin ilotulitusta katselivat kaupungin asujamet noita liekkejä, jotka polttivat poroksi talot ja aitat, tuhosivat kelpo ihmisten varallisuuden.

Tuolla, niissä tykit paukkuivat ja taivaanranta hehkui, siellä olivat nuo särkät, jotka vuosisatoja olivat uskollisesti suojelleet Leidenin tasankoa aaltojen hyökkäyksiltä ja nyt sulkivat tien avuksi rientävältä laivastolta.

"Vajotkaa maahan, te suojelusmuurit, kohoa, myrsky, ahmaise saaliisi, kuohuileva meri, tuhoa maamiehen varallisuus, turmele niittymme ja vainiomme, mutta hukuta vihollinen tai karkota hänet täältä!" — Näin saneli Janus Dousa, näin ajatteli Pietari, näin rukoili Maria ja hänen kanssansa tuhannet miehet, tuhannet naiset.

Mutta taivaanrannan hehku sammui, tykit vaikenivat. Kului vielä toinenkin päivä, kului kolmas ja neljäs, eikä tullut airutta, eivät lähestyneet geusien laivat, ja meri näytti pyrkivän lepoon. Mutta salaa ja hiipien, vaan rajattomalla tarmolla toimiskeli sen sijaan muuan toinen vallanpitäjä, kuolema, jota avustivat sen kalpeat kätyrit epätoivo ja nälkä.

Ihmiset kuljettivat salaa yöllä vainajansa hautaan, saadaksensa muonanjaossa heidänkin sirusensa elävitten käytettäväksi. Talosta taloon liiteli kuolonenkeli, ja se kosketti suloisen pikku Liisankin sydäntä ja suuteli yön hiljaisuudessa hänen uneen ummistuneita silmyeitänsä.

Pelkurit ja espanjalaismieliset kohottivat taas päänsä pystyyn, ja ne parveutuivat kokoon, ja osa niistä tunki raatihuoneeseen vaatimaan leipää. Mutta ei ollut enää murustakaan jäljellä, viranomaiset eivät enää voineet antaa muuta kuin pienen palan naudan- tai hevosenlihaa ja naudannahkaa, — keitettyä, suolattua naudannahkaa.

Kerran kulki van der Werff tämän kovimman hädän aikana kaupunginsihteerin asunnolle päin. Hän ei tarkannut sitä, että parvi epätoivoisia miehiä ja naisia seurasi häntä, purkaen uhkauksia suustansa, mutta kun hän kääntyi, mennäksensä sisään van Houtin taloon, huomasi hän äkkiä olevansa saarrettuna. Kalpea vaimo, kuoleva lapsi sylissään, vaipui hänen jalkainsa juureen, kurotti häntä kohden hengenlähdössä olevan pienokaisensa ja huusi koleasti, riutuneella äänellä: — Tyydy jo! Tyydy jo — katsos — katsos tätä, tämä on kolmas! Tyydy jo!

— Jo riittää, jo riittää! Leipää, leipää! Hanki meille leipää! huudettiin ja kiruttiin hänelle joka taholta, ja uhaten kohosi ilmaan aseita ja kiviä. Mutta eräs työmies, jonka hän tunsi ja joka tähän saakka oli pysynyt uskollisena vapaudenasialle, tuli lähemmäksi ja sanoi tyynesti, vakuuttavalla äänellä: — Tätä ei voi jatkua. Me olemme kärsivällisesti kestäneet nälkää ja vaivaa puolustaaksemme vapauttamme ja uskoamme, mutta on mieletöntä antautua varmaan kuolemaan.

Kalpeana ja haikein mielin katseli Pietari äitiä, lasta, tuota kelpo työmiestä ja uhkaavia, kirkuvia, nälistyneitä ihmisiä. Tuo kurjuus, joka näännytti heitä ja lukemattomia muita puutetta kärsiviä, ahdisti hänen mieltänsä tuhatkertaisella voimalla. Rajaton sääli valtasi tuon jalon miehen. Turmiotovereina ja samalla tulevan paremman elämän kanssaperillisinä olisi hän tahtonut painaa heidät kaikki tyyni vasten sydäntänsä. Voimakkaan liikutuksen valtaamana hän katseli heitä, toista toisensa jälkeen. Sitten hän painoi lujasti kädet rintaansa vasten ja huusi joukolle, joka tunki häntä kohden:

— Tässä olen. Olen vannonut pysyväni lujana loppuun saakka, te vannoitte samaa. Valaani en riko, mutta voin kuolla. Jos voin palvella teitä antamalla henkeni, niin ottakaa se! Leipää minulla ei ole, mutta tässä, tässä on ruumiini. Ottakaa se, käykää siihen käsiksi ja repikää minut palasiksi. Tässä olen, tässä! Valani pidän!

Tyynesti meni pormestari sisään ystävänsä taloon. Rouva van Hout näki ja kuuli tämän kaiken, ja vielä samana päivänä hän kertoi siitä Marialle ja huudahti säteilevin silmin:

— En ole koskaan nähnyt ihmistä, joka olisi ollut niin ylevä kuin hän tuona hetkenä! Onnelliset olemme, kun hän on vallanpitäjänä täällä kaupungissamme. Tuota tekoa vielä lapset ja lastenlapset muistelevat kiitollisin mielin.

He ovatkin sen tehneet; — ja yöllä sen päivän jälkeen, jona pormestarin mielenlujuus ilmeni noin selvästi, tuli prinssiltä kirje, joka sisälsi ilahduttavia, rohkaisevia tietoja. Jalo Oranialainen oli nyt täydelleen parantunut ja pani kaikki voimansa liikkeelle, pelastaaksensa uljaan Leidenin. Geusit olivat avanneet sulut, heidän laivansa lähenivät, pelastus saapuisi pian, — ja ne kunnon miehet, jotka toivat kirjelmän, olivat omin silmin nähneet avuksi kiiruhtavan laivaston ja sotainnosta hehkuvat vapaudenpuoltajat. Herrat van der Does nimitettiin samassa kirjeessä van Bronkhorst vainajan sijaan prinssin edustajiksi. Van der Werffin ei enää tarvinnut yksin kantaa edesvastauksen taakkaa. Ja kun seuraavana aamuna kaupungin asujamille luettiin "isä Vilhelmin" kirje, ja kun lähettien tuomasta sanomasta oli kaikkialla saatu tietoa, virkistyi kidutettujen kaupunkilaisten rohkeus ja luottamus kuin kuihtuva ruoho raittiista sateesta.

Mutta monta viikkoa heidän vielä täytyi odottaa, kärsien tuskaa ja kurjuutta.

Syyskuun viime päivinä täytyi teurastaa viimeiset lypsylehmät, joita oli säästetty vastasyntyneitten ja heidän äitiensä takia — ja — sitten — sitten?

Apu oli lähellä, sillä tuon tuostakin punoitti taivas ja ilma värähteli tykinlaukauksista; mutta itätuulta kesti yhä, ja se peräytti maalle tunkeuneen veden, ja laivat tarvitsivat voimakasta vedennousua, voidaksensa lähetä kaupunkia.

Airueista, joita oli lähetetty, ei yksikään palannut. Mitään muuta ei tiedetty varmaan kuin se, että tuo sietämätön kurjuus kasvoi kasvamistaan. Tänään oli Barbarakin paneutunut vuoteeseen; hän valitti väsymystä ja häntä inhotti ruoka.

Silloin muistui Marialle mieleen paistettu kyyhkynen, joka oli ollut hyväksi Liisa vainajalle, ja hän läksi taiteilijan luo kysyäksensä häneltä, voisiko hän suostua uhraamaan vielä yhden lemmikeistänsä hänen kälynsä varalta.

Vilhelmin äiti otti vastaan Marian. Velttona ja välinpitämätönnä hän istui nojatuolissaan. Tosin hän vielä voi astua, mutta kaikki nuo tuskat ja kovat vaivat olivat panneet hänen kätensä vapisemaan omituisella tavalla. Kun Maria esitti pyyntönsä, pudisti hän päätänsä ja sanoi:

— Menkää itse kysymään. Hänen täytyy pitää nuo eläimet sisäänsuljettuina, sillä nälkäiset ihmisraukat ampuvat ne, jos ne tulevat näkyviin. Niitä on enää vain kolme. Toiset ottivat lähetit mukaansa, eivätkä ne enää palaa, Jumalan kiitos! Nuo ruokamuruset, jotka hänellä vielä on jäljellä, voi mieluummin panna vadille kuin kupuun. Ajatelkaapas, kaksi viikkoa sitten hän säästämistään rahoista maksoi viisikymmentä guldenia puolesta säkillisestä herneitä, — Jumala tiesi, mistä hän ne sai käsiinsä. Ulrikki, Ulrikki! Vie pormestarinna Vilhelmin tykö. Teidän täytyy tehdä hyvin ja mennä tuonne ylös, sillä hän odottelee kyyhkysiänsä palaaviksi eikä ole tullut edes syömäänkään. Hyvä Jumala, eipä juuri maksaisikaan vaivaa!

Päivä oli kirkas ja auringonpaisteinen. Vilhelmi oli vahtitornissaan ja katsoi vehreän, vedekkään tasangon ylitse etelää kohden. Hänen takanansa istui miekkailija vainajan poika Antero, nuotteja kirjoittaen; mutta poikasen tarkkaavaisuus ei ollut ylen kehuttava, sillä saatuaan aina rivin valmiiksi hän loi katseensa ylös ilmaan hakien kyyhkystä, jota hänen opettajansa odotteli. Kovin nääntyneeltä hän ei näyttänyt, sillä pienen lihapalansa lisäksi oli hän aina tuon tuostakin saanut hiukan kyyhkysruokaa.

Hämmästyneeltä näytti Vilhelmi ottaessaan vastaan pormestarin rouvan, jonka tulon luki itsellensä erityiseksi kunniaksi. Hän lupasi suostua Marian pyyntöön, vaikka voikin huomata, ettei tuo ollut hänestä aivan helppoa.

Maria meni taiteilijan kanssa parvekkeelle, ja Vilhelmi näytti hänelle etelän puolella, jossa muutoin oli nähtävänä vain vehreitä kenttiä, laajan alueen, jonka yläpuolella leijaili hienoa sumua. Iltapäiväauringon säteet kirkastivat tuon valkoisen usman, joka näytti ohenevan ja kohoavan ilmaan. Järvestä oli sumu noussut, ja järven muodosti rikottujen sulkujen lomista tunkeunut vesi, — ja pitkulaiset, tummat, liikkuvat täplät sen läheisyydessä olivat varmaankin espanjalaisjoukkoja ja karjalaumoja, jotka kohoavaa vettä paeten olivat jättäneet äärimmäiset vallitukset, kylät ja maakartanot. Sulkuja ei voinut nähdä, mutta uloimman niistä olivat geusit jo jättäneet taaksensa. Jos heidän laivastonsa onnistuisi päästä Soetermeerinjärvelle ja sieltä…

Vilhelmi keskeytti äkkiä selityksensä, sillä Antero hypähti pystyyn, sysäsi syrjään istuimensa ja huudahti:

Ensi kerran kuuli Vilhelmi tänään pojan käyttävän isänsä lempivahviketta. Ylen tärkeä mahtoi tuo seikka olla, joka noin häntä liikutti, — ja, toden totta, — hän ei erehtynyt, sillä ilmojen kautta lähestyvä piste, jonka poikanen oli huomannut tarkoilla silmillänsä, ei ollut enää piste vain, se näytti pitkulaiselta, — se oli lintu, kyyhkynen!

Vilhelmi tempaisi parvekkeella olevan lipputangon ja heilutti sitä niin riemuisasti kuin sotapäällikkö, joka on päässyt taistelussa voitolle. Nyt läheni kyyhky, nyt laskeutui se, nyt pujahti se lakkaan, — ja muutaman minuutin jälkeen oli taiteilijalla kirje kädessänsä.

— Maistraatille! huudahti Vilhelmi. — Viekää se heti puolisollenne. Oi, arvoisa rouva, suorittakaa te lopullisesti tuo toimi, minkä kyyhkynen pani alulle! Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! He ovat jo lähellä Pohjois-Aata. Tuo tieto pelastaa ihmisraukat epätoivosta! Ja eräs seikka vielä! Te saatte paistin, mutta ottakaa myös nämä jyvät. Ohraliemi on parasta lääkettä sellaisessa taudissa kuin Barbaran on, olen itse sen kokenut!

Kun oli tullut ilta ja taiteilija vanhempinensa oli ehtinyt iloita uutisesta, käski hän ottaa kiinni sinisen kyyhkysen, jolla oli valkoinen rinta.

Antero palasi pian, muassaan päätön kyyhkynen. Hänen huulensa olivat veressä ja Vilhelmi tiesi, mistä, mutta hän ei nuhdellut tuota nälkäistä poikaa, vaan sanoi vain:

Varhain seuraavana aamuna palasi toinen kyyhkynen. Kirjeet, jotka nuo siivekkäät airuet olivat tuoneet muassaan, luettiin ääneen raatihuoneen akkunasta, ja ne rohkaisivat epätoivon partaalla olevaa kansaa ja auttoivat sitä kestämään mitä kovimmatkin kärsimykset. Toinen kirje oli maistraatille, toinen Janus Dousalle, ja ne olivat varsin lohduttavia ja toivehikkaita. Prinssi, vapauden kallis tuki ja turva, kansan ystävä ja johtaja, prinssi oli jälleen hyvissä voimissa ja hän oli käynyt tarkastamassa Leidenin avustamiseen määrättyjä laivoja ja joukkoja. Pelastus oli lähellä, mutta tuuli kävi yhä koillisesta eikä vesi noussut. Linnassa ja muilla ylhäällä sijaitsevilla paikoilla seisoi joukottain porvareita, sotilaita, raatiherroja ja naisia, silmät luotuina kauas etäisyyteen.

Tuhannet kädet liittyivät yhteen hartaaseen rukoukseen, ja kuumeentapaisesta odotuksesta ja kiihkeistä toivomuksista kertoelivat nuo etelää kohden suunnatut katseet. Mutta veden rajaviiva ei siirtynyt, ja kuin ivaten tunki aurinko näkyviin syysaamun sumujen lävitse, lämmitti suloisesti raitista ilmaa ja meni illalla mailleen hohtavan hehkuisana, laaja sädekehä ympärillään. Pilvetönnä, kirkkaana kaareili säälimätön taivas kaupungin yläpuolella ja koristelihe yöksi tuhansilla tähtösillä. Aamulla yhdeksäntenäkolmatta päivänä alkoi sumu tihentyä, ruoho oli kuivaa, usmajoukot kohosivat ylöspäin, ilma oli painostava, harmaat pilvet kasaantuivat yhteen, käyden synkän tummiksi. Nyt alkoi vieno tuuli liikutella puiden lehdettömiä oksia, sitten tuli äkkiä tuulenpuuska, joka riensi tähystelevän ihmisjoukon ylitse. Sitä seurasi toinen ja kolmas, ja pian kiisi myrsky riehuen, vinkuen ja ulvoen läpi kaupungin, heitteli tiilejä katoilta, taivutti puutarhojen hedelmäpuita ja kalujen varrella kasvavia nuoria jalavoita ja lehmuksia. Se kaatoi kumoon lipputangot, jotka pojat olivat pystyttäneet valleille espanjalaisten kiusaksi, se pieksi ojien ja kanavien rauhallisesti virtailevaa vettä, ja — Herra ei hylkää omiansa — tuuliviirit kääntyivät, tuuli puhalsi luoteesta, ja — kukaan ei sitä nähnyt, mutta laivurit ilmoittivat siitä huudoilla, joita jokainen riemuiten toisti ja kertoeli edelleen, — ja tuulenpuusti ajoi tulvavuoksen paisuttamaa merta Maasin suuta kohden ja peräytti rajulla hyökkäyksellä virran veden, pakotti sen tulvaamaan yli rantojen ja ajoi sitä puhkaistujen sulkujen lomista ja kanavien avatuista porteista kauas maalle, ja korkealle kohotti vedenselkä apuun rientävät laivat.

Riehu, myrsky, virtaile, virtaile, kohiseva sade, raivotkaa, te laineet, ja tuhotkaa niityt, nielkää talot ja kylät! Leidenin valleilla ja torneissa siunaavat teitä tuhannen tuhannet. He tuntevat teidät kostavan, pelastavan Jumalan peljättäväksi sotajoukoksi ja tervehtivät teitä iloiten ja riemuiten!

Kahtena päivänä perätysten seisovat pormestari, Maria ja Adrian sekä van der Does'in ja van Houtin perheet melkein koko päivän kansajoukossa ylhäällä linnassa tai lehmäportilla olevassa tornissa, eikä edes töin tuskin parantunut Barbarakaan, jota toivo on virkistänyt vielä enemmän kuin ohraliemi ja tuo laiha kyyhkynen, pysy kotona, vaan lähtee taiteilijan luo näkötorniin. Kaikki tahtovat nähdä, kuinka vesi nousee, kuinka se pehmittää maan, tunkee heinänkorsien lomitse, muodostaa lätäköitä, lammikoita ja vihdoin laajan järven, johon virtaileva sade luo kuplia ja renkaita. Kukin halajaa olla katsomassa, kuinka espanjalaiset kiiruhtavat puolelle ja toiselle, kuin suden ahdistelema lammaslauma, kukin tahtoo kuulla geusien tykkien jyminää, heidän muskettiensa pauketta. Kaikista, niin miehistä kuin naisista, myrsky, joka on vähällä heittää heidät kumoon, on suloisempi kuin mitä vienoin tuulenleuhahdus, ja rankkasade, joka heidät kastelee läpimäriksi, tuntuu heistä herttaisemmalta kuin auringonloisteessa kimeltelevä kevätkaste!

Kroonensteenin linnan ja Lammenin lujien varustusten takana, joita puolustamassa oli muutamia satoja espanjalaisia sotureita, voi tarkka silmä havaita geusien laivat.

Tuorstaina ja perjantaina oli Vilhelmi turhaan tähystellyt kyyhkysiä, mutta lauantaina palasi paras lentäjä. Se toi kirjeen amiraali Boisot’ilta, joka kehotti kaupungin aseellista miehistöä perjantaina tekemään hyökkäyksen Lammenia kohden.

Myrsky oli eksytellyt kyyhkystä. Se saapui liian myöhään kaupunkiin, mutta lauantai-iltana läksivät Janus Dousa ja kapteeni van der Laen liikkeelle. Kaikkia, jotka kykenivät asetta käyttämään, kehotettiin kokoontumaan sunnuntaiaamuna. Kurjia ja kalpeita olivat taistelijat, jotka noudattivat johtajien kutsua, Harvenneet olivat rivit, mutta jäljelle jääneistä ei kukaan tahtonut jäädä pois, kaikki olivat he valmiit uhraamaan henkensä kaupungin ja omaistensa pelastukseksi.

Myrsky oli tyyntynyt, tykit vaienneet, yö oli pimeä ja ilma painostava. Ei ketään haluttanut käydä levolle, ja jos ken nukahti hetkiseksi, niin hänet pian pelästytti unesta omituiset, salaperäiset äänet. Vilhelmi istui vahtitornissaan ja katseli, tarkkaan kuunnellen, etelää kohden. Väliin suhahtelivat vienot tuulahdukset tuon korkean talon ympärillä, väliin kajahti huuto tai torventoitotus häiriten yön hiljaisuutta. Sitten alkoi kuulua rasahduksia ja melua lehmäportin läheisyydestä, — oli kuin osa kaupunkia olisi menettänyt perustuksensa ja syöksähtänyt kumoon. Taivaalla ei näkynyt ainoatakaan tähteä, mutta Lammenin lähellä liikkui pilkko pimeässä järjestetyissä riveissä hehkuvia valopilkkuja, ikäänkuin virvatulia. Tuskallisen kamala oli tuo yö.

Aamulla huomattiin, että lehmäportin luona osa kaupunginvallista oli syössyt maahan, mutta nythän se ei enää voinut tuottaa vaaraa, — ja pian syntyi aukon ääressä rajaton riemu ja kohta kajahteli ilohuutoja kaikkialla, kaduilla ja kujilla, ja ne saivat kaikki, miehet ja naiset, vanhukset ja lapset, terveet ja sairaat houkutelluiksi ulos, ja toinen kiirehti toistansa lehmäportille. Nähtiin geusien laivaston lähestyvän ja kaupunginrakennusmestarin Tuomaanpojan yhdessä muiden miesten kanssa tempovan vedestä paaluja, joilla espanjalaiset olivat koettaneet tukkia väylän. Sitten laski ensi laiva muurien luo, ja sitä seurasi toinen ja kolmas, ja niissä saapui rajunnäköisiä, parrakkaita miehiä, jotka hymyilivät kaupunkilaisille ja heittivät heille leivän toisensa jälkeen ja paljon muuta hyvää. Ja nuo soturit, joiden arpisia, tuimia, päivettyneitä kasvoja vuosikymmeniin ei ollut kostuttanut mikään muu suolainen neste kuin merivesi, itkivät ja nyyhkyttivät liikutuksesta kuin lapset, nähdessään kuinka ihmisraukat söivät. Söivät ja nauttivat — saamatta esille sanaakaan kiitokseksi. Ja sitten tulivat johtajat, ja amiraali Boisot syleili van der Does'ia ja van der Werffiä ja geusikapteeni van Duijkenburg vanhaa Barbaraa, äitiänsä, — ja moni leideniläinen vapauttajaansa, jonka näki ensi kerran eläessänsä. Runsaasti, runsaasti vuodatettiin kyyneleitä, tuhannet olivat ne, joiden tunteet tulvailivat esiin, — ja pyhäkellot soivat paljoa heleämmin ja raikkaammin kuin tavallisesti, ja ne kutsuelivat pelastajia ja pelastettuja kirkkoon rukoilemaan. Avara temppeli oli tänään liian ahdas, ja kun kunnon pastori Verstrootin sijainen — hän itse oli sairastunut pitäessään huolta kaikista noista monista sairaista — kun saarnaaja Kornelionpoika kehotti harrasta seurakuntaa yhtymään kiitosrukoukseen, oli hänen kehotuksensa liian myöhäinen, sillä jo urkujen ensi sävelet olivat herättäneet noissa tuhansissa ihmisissä, jotka täyttivät kirkon, saman palavan halun kiittää, kiittää, kiittää ja ylistää.

Myöskin pater Damianus kiitti Herraa harmaiden sisarusten kappelissa ja hänen kanssansa Nikolas van Wibisma ja muut katoolilaiset, joille isänmaa ja vapaus oli rakas. —

Jumalanpalveluksen jälkeen kahlasi Adrian, leipäpala toisessa kädessä ja kengät toisessa, koulutoveriensa etunenässä korkeammalla sijaitsevien kosteiden niittyjen poikki Leiderdorpiin, katselemaan espanjalaisten jättämää leiripaikkaa. Tuossahan oli sotapäällikkö Valdezin muhkea teltta. Hänen vuoteensa yläpuolella riippui Reinin tienoita esittävä kartta, jonka muudan alankomaalainen oli piirtänyt hänelle oman kansansa vahingoksi. Poikaset katselivat sitä, ja eräs geusi, joka ennen muinoin oli oleksinut kirjoitushuoneissa, vaikka nyt oli kuin mikäkin merikarhu, asettui sen eteen ja sanoi:

— Katsokaas tänne, pojat. Tämä tässä on rantasärkkä. Sen me ensiksi puhkaisimme, mutta se oli vasta leikin alkua. Laivamme eivät oikein ottaneet luistaaksensa eteenpäin, ja tässä, kolmannen sulun kohdalla — se on nimeltään Voorweg — nousi tie pystyyn, — ei ollut ajateltavissakaan päästä kauemmaksi. Nyt meidän täytyi peräytyä takaisin ja kulkea, tehden suuri kaarros, Segwaertin tietä ja tämän kanavan kautta, jossa oli aika kahakkaa, Pohjois-Aalle. Nyt oli Soetermeerinjärvi takanamme, mutta vesi oli liian matalalla, emmekä päässeet eteenpäin. Oletteko te nähneet tuota suurta delftiläistä laivaa? Se on mahtavan iso alus, ja sitä ei panna liikkeelle airoilla, vaan siipirattailla. Teitä varmaankin huvittaa katsella sitä. Vihdoinkin soi Herra myrskyä ja tulvavuoksen, ja vesi kohosi niin korkealle, että laivat pääsivät kulkemaan. Kerklaenin luona oli vielä kerran tuima ottelu, mutta toissa päivänä saavuimme Lammeniin. Moni kelpo mies oli jo saanut surmansa, toiset siellä, toiset täällä, mutta Lammenissa odotimme kaikki kiivainta vastarintaa. Varhain tänä aamuna aioimme tehdä hyökkäyksen, mutta kun päivä koitti oli siellä niin helkkarin hiljaista, ja lamauttava tunne valtasi meidät. Arvelimme jo: "Leiden on hukassa. Nälkä on sen kukistanut." Mutta vieläpä mitä! Te olette kelpo rotua. — Ja sitten tuli meidän laivallemme muudan poika, teidän kokoisenne, ja hän kertoi, että oli yöllä nähnyt linnoituksesta tulevan esiin loistavia pilkkuja pitkässä jonossa, joka siirtyi sieltä poispäin. Emme ensin tahtoneet uskoa häntä, mutta poika oli oikeassa. Vesi lienee alkanut tuntua liian kostealta… valopilkut, jotka poika oli nähnyt, olivat espanjalaisten palavat sytyttimet. Katsokaapas, pojat, tämä tässä on Lammen…

Adrian oli tovereinensa tullut aivan kartan ääreen ja keskeytti nyt geusin puheen helakalla naurulla.

— Katsokaa, katsokaa, huudahti poikanen — tässä tuo suuri sotapäällikkö ikuistaa itsensä ja tässä on hänen nimensäkin. Kuulkaa, kuulkaa! Kylläpä rehtori häntä hävystelisi! Katsokaa: "Castelli parvi!" — "Vale civitas, valete castelli parvi; relicti estis propter aquam et non per vim inimicorum!" Voi tuota pöllöä! "Castelli parvi"!

Hyvästi, Leiden, hyvästi, pienet "castelli"; teidät jätämme veden, emmekä vihollisen voiman takia. — "Parvi castelli"! Tuo minun täytyy kertoa äidille!

Maanantaina tuli Vilhelm Oranialainen Leideniin, jossa majaili Montfortin herran talossa. Kansa otti riemuiten vastaan "isä Vilhelmin", ja tuo väsymätön vapaudenpuoltaja ajatteli nytkin, ilon ja riemun häntä ympäröidessä, millä tavoin voisi pitää huolta kaupungin menestyksestä. Hän palkitsi sittemmin sen asukasten uskollisen kestävyyden verrattomalla muistomerkillä: tämä oli Leidenin yliopisto. Se herätti ja piti vireillä tuossa toimeliaassa kaupungissa ja maassa, jota rasitti vuosikymmeniä kestävä sota, sitä henkeä, jonka parhaana palkintona on sen luomat, jalot pyrinnöt ja riennot, — sitä henkeä, joka pitää ikuiset aarteet verrattomasti arvokkaampina kuin ajalliset. Tuo puu, jonka itu pantiin maahan synkimmän kurjuuden partaalla, taistelujen ja ahdistusten jatkuessa, se on kantanut ihmiskunnan hyödyksi mitä jaloimpia hedelmiä, kantaa niitä yhä edelleen ja kypsyttää niitä, jos Jumala suo, vielä vuosisatojenkin kuluttua.

Kuudentenakolmatta päivänä heinäkuuta 1581, seitsemän vuotta Leidenin pelastuksen jälkeen, julistautuivat Hollanti ja Zeelanti, jotka itse asiassa jo kuusi vuotta olivat olleet itsenäisiä, Haagissa vapaiksi Espanjan vallasta. Vilhelm Oranialainen oli siihen saakka hoitanut hallitusta Filip kuninkaan maaherrana ja käynyt hänen nimessään sotaakin häntä vastaan. Filipin nimessä julkaisi Oranialainen yksin Leidenin yliopiston perustamiskirjankin, joka asiakirja, sen synnyn aiheuttaneista vakavista seikoista huolimatta, on mitä hienoimman valtiollisen ivan mestariteos. Ylen huvittavaa on, kun tästä kirjelmästä käy selville, että Eskurialin synkkä asukas neuvoteltuaan perinpohjin rakkaan ja uskollisen serkkunsa Vilhelm Oranialaisen kanssa, on päättänyt perustaa Leideniin yliopiston, — syistä, joiden kaikki tyyni täytyi olla kuninkaasta mitä ankarimmin tuomittavia.

Neljäntenäkolmatta päivänä heinäkuuta oli tästä pilasta tehty loppu, ja Filip oli julistettu valtansa menettäneeksi. Vilhelm johti nyt hallitusta omassa nimessään.

Kolme päivää myöhemmin vietettiin näiden iloisten tapahtumien kunniaksi van der Werffin talossa komeat vieraspidot.

Ruokasalin akkunat olivat sepposen selällään, ja kesäyön raitis ilma jäähdytti pormestarin pöydän ääreen kokoontuneiden vierasten kasvoja. Täällä olivat talon parhaat ystävät: Janus Dousa, van Hout, oppinut tohtori Grotius, joka Marian suureksi iloksi oli saanut kutsun Leidenin yliopistoon ja juuri tänä vuonna oli uuden yliopiston rehtorina, ravintolanisäntä Aquanus, tohtori Bontius, joka nyt oli lääketieteen professori yliopistossa, ynnä muita.

Taiteilija Vilhelmi oli myöskin saapunut, eikä yksin, vaan Anna d'Avilan, ihanan, hennon puolisonsa seurassa, jonka kanssa hän äskettäin oli palannut Italiasta. Jo vuosia oli taiteilijan nimi ollut van Duivenbode (kyyhkysairut), sillä kaupunki oli suonut hänelle tuon jalon nimen ja vaakunan, jossa oli hopeisella pohjalla kolme sinistä kyyhkystä ja kaksi ristiin asetettua avainta.

Prinssin suostumuksella oli myöskin nuo lahjoitukset, jotka vanha neiti van Hoogstraten oli määrännyt sukulaisillensa ja palvelijoillensa, maksettu näille, ja Vilhelmi asui nyt puolisoinensa kauniissa uudessa talossa, josta ei puuttunut kyyhkyslakkaakaan ja jossa Maria usein oli laulamassa madrigaaleja, vaikka hänen neljä pienokaistansa eivät suoneet hänelle paljoa joutoaikaa. Adrian — komea nuorukainen, joka oli opiskellut uudessa yliopistossa ja pian oli tuleva neuvostoon, — kyseli taiteilijalta kaikenmoista Roomasta ja hänen kälystänsä Henriikasta. Junkkari van Hoogstraten oli nimittäin kuollut — saatuaan kumminkin vielä nähdä ja siunata Annaa — ja isän kuoltua oli Henriika lähtenyt Belottin kanssa Italiaan, ja hän oli nyt siellä johtajattarena eräässä maallisessa sisareskunnassa, jonka keskuudessa erityisellä innolla harjoitettiin musiikkia.

Barbaraa ei näkynyt aterioivien joukossa. Hänellä oli keittiössä yllin kyllin toimimista. Nyt oli hänen valkoinen päähineensä poimutettu melkein kopeilevan taitehikkaasti ja huolellisesti, ja tuo varma ja tyytyväisyyttä ilmaiseva tapa, jolla hän komenteli Kerttua ja kahta muuta palvelustyttöä, osotti, että Pietarin talossa oli kaikki niinkuin olla piti. Kannattipa tosiaankin tehdä parastaan tuollaisten vierasten takia! Näihin kuului myös Warmondin junkkari, ja hänelle oli määrätty kunniasija rehtorin ja Janus Dousan, yliopiston ensi kuraattorin, rinnalla, sillä hänestä oli sukeutunut mahtava herra ja toimelias valtiomies; töin tuskin oli hän ehtinyt, yhdessä nuoren apulaisensa Nikolas van Wibisman kanssa, tulla Haagista, ottaaksensa osaa tähän juhlanviettoon. Hilpeänä ja vilkkaasti kuten ennen muinoin kilisti hän lasia ravintolanisännän kanssa ja huudahti:

— Yhdyn kaikesta sydämestäni! vastasi Aquanus. — Pitkiin aikoihin ei enää ole kuulunut mitään hänen uhkarohkeista teoistansa ja retkistänsä.

— Sehän on selvää! Nyt on tuo käyvä viini kirkasta. Dornburg on jälleen englantilaisessa sotapalveluksessa; tapasin häntä neljä viikkoa sitten Lontoossa, — hän on Hänen brittiläisen Majesteettinsa korkea-arvoisen amiraalikunnan jäsen. Hänen laivastonsa on nyt matkalla Venetiaan, Rakkaudella hän vielä muistelee meitä ja hän lähetti kaikille terveisiä, — mutta ette tuntisi tuota kunnioitusta herättävää päällikköä ja tyynen iloisaa miestä meidän muinoiseksi lemmikiksemme. Kuinka usein hänen haaveilunsa hänet kiidättivätkään luotamme yläilmoihin, — kuinka kirvelikään sydäntä, kun näki hänen raskasmielisenä vaipuvan salaisen surunsa valtaan!

Minä näin ennen muinoin junkkarin Delftissä, sanoi rehtori Grotius. — Tuollainen pilventakaisia tavotteleva mieli voi helposti saattaa liitelemään niin korkealle, että putoaa maahan siipirikkona — mutta jos se alistuu työntekoon ja velvollisuuksien täyttämiseen, saa se suuria aikaan, ja reippaasti ja tarmokkaasti voittaa se tukalimmatkin vastukset.

Sillä välin oli Adrian isän viittauksesta noussut paikaltaan ja täyttänyt lasit mitä paraimmalla viinillä. Pormestari omisti maljan prinssille ja Janus Dousa heti sen jälkeen isänmaan itsenäisyydelle ja vapaudelle.

Van Hout kehotti juomaan muistojen maljan, tuon kovan ahdistuksen ja sitä seuranneen pelastuksen maljan.

— Ken ei ilolla muistelisi tuota ihanaa sunnuntaita — lokakuun kolmatta päivää; mutta kun ajattelen kaikkea tuskaa, mitä saimme kärsiä sitä ennen, niin alkaa vieläkin mieltäni ahdistaa.

Pietari tarttui nämä sanat kuullessaan Marian käteen, puristi sitä hellästi ja kuiskasi vaimolle:

— Ja kumminkin minä silloin elämäni raskaimpana päivänä löysin kalleimman aarteeni!

— Minä myös! vastasi Maria, katsoen kiitollisesti hänen uskollisiin silmiinsä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PORMESTARIN VAIMO: ROMAANI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Pormestarin vaimo: Romaani

PORMESTARIN VAIMO

GEORG EBERS

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE